The Project Gutenberg eBook of Suomen apostoli, by Hilda Huntuvuori

Tutkimukset tätä teosta varten on suoritettu Alfred Kordelinin yleisen edistys- ja sivistysrahaston avustuksella.

SISÄLLYS:

      I. Poikanen.
     II. Nuorukainen.
    III. Sukulaisuudet.
     IV. Yorkissa.
      V. Kotona.
     VI. Kultaiset kannukset.
    VII. "Maa on niin kaunis".
   VIII. Pyhässä maassa.
     IX. Levähdyspaikassa.
      X. Taaskin kotona.
     XI. Yö.
    XII. Sarastusta.
   XIII. Lapsuuden mailla.
    XIV. Jumalan tie.
     XV. Matkan varrella.
    XVI. Linköpingissä.
   XVII. Kohti Upsalaa.
  XVIII. Upsalassa.
    XIX. Kaukaisia vieraita.
     XX. Lähtö.
    XXI. Odinin tietäjä.
   XXII. Laulu merelle.
  XXIII. Ensimäinen saarna Suomessa.
   XXIV. Poljettuja polkuja.
    XXV. Isä Pietari.
   XXVI. Kylväjä.
  XXVII. Talvinen ilta.
XXVIII. Säveleitä.
   XXIX. Aattona.
    XXX. Kevätjuhla.
   XXXI. Juhlatie.
  XXXII. Via Lacrimosa.
XXXIII. Päätös.
  XXXIV. Syyspäivä.
   XXXV. Sananviejä.
  XXXVI. Ristiretkellä.
XXXVII. Kuninkaitten kokous.
XXXVIII. Ilta.
  XXXIX. Kultainen tie.
   XXXX. Aamu.

I. POIKANEN.

Kivinen linna, harmaa ja jylhä, sijaitsi korkealla vuoren rinteellä. Pienet akkuna-aukot olivat kolmessa kerroksessa, ja vakavina kohosivat tornit linnan neljältä kulmalta. Vartija tornin tasaiselta katolta voi nähdä Kanaalia kyntävän laivan valkopurjeet, jos vain ilma oli kyllin kirkas. Kerrottiin, että roomalaiset olivat alkuaan rakentaneet tämän linnan. Mutta sittemmin se oli päässyt perinpohjin rappeutumaan. Vasta kun pohjan viikingit alkoivat tehdä julmia hävitysretkiään Englantiin, korjattiin linna. Vuoren juurella kauniissa laaksossa olivat linnaan kuuluvan kartanon eli manorin maat, ja kummulla joen varrella matalamökkinen alustalaiskylä. Toisella töyräällä sijaitsi hautuumaa ja kirkko, jota ikivanhat orapihlajat uskollisina vartioivat. Laakson vastaisella rannalla siintivät laidunmaat, tammistot ja niityt.

Linnan porttiholvista astuu nuorekas nainen. Hän pysähtyy, katselee laaksoon kuin jotain odottaen. Siitä lähtee taas, kulkee vähän matkaa kiemurtelevaa tietä alaspäin ja istahtaa vihdoin vanhalle vallitukselle. Yhä katselee hän laaksoon. — Missä kummassa viipyi Henrik? Niin missä? Siinä odotellessa alkavat ajatukset kiertää tuttua latuaan: Hän muisti ne monet onnelliset vuodet, jolloin hän kaikessa rauhassa eleli tuossa linnassa rakkaan puolisonsa kanssa. Mutta vuosi sitten julma tuoni korjasi pois linnan uljaan kreivin, ja silloin suru otti asunnokseen koko vanhan, roomalaisaikuisen linnan. Jos ei hänellä olisi poikaansa, tuota rakasta Henrikkiä, kuinka hän jaksaisikaan elää! — Mutta missä kummassa viipyi nyt poika, Henrik pikkuinen? — — —

Jopa vihdoinkin näkyi kylästä tulevan muutamia poikia. Vuoren juurelta palasivat muut takaisin, mutta Henrik jatkoi matkaansa linnaan. Siinä hän jo oli äidin edessä. Vaaleat kiharat valuivat alas harteille, ja silmät loistivat syvän sinisinä kuin meri.

Äiti lempeästi: "Missä kummassa olet viipynyt? Aurinko jo pian vaipuu tuonne tammisalon syliin."

Henrik: "Et usko, äiti, miten hirveän hauskaa meillä oli! Ensin me leikimme kylän suurella hyrrällä. Mutta sitten rupesivat naapurikylän miehet ja meidän väki ottelemaan hyrrästä. Piiskat vain vinkuivat ilmassa, ja hyrrä pyöri kuin tuulessa piiskojen iskusta. Mutta niin siinä sittenkin kävi, että naapurikylä sai ison hyrrän ensi viikoksi. On niillä siellä nyt hauskaa. Mutta ensi pyhänä voittavat meidän miehet hyrrän takaisin, se on varma se."

Henrik: "Ei siinä pitkääkään aikaa mennyt. Mutta me olimme sen jälkeen oikein lujasti pallosilla ja lopuksi sokkosilla. Nyt ne leikkivät siellä pukkia. Minäkin ennätin olla jo sepän harteilla ja sanoa kymmenesti: Pukki, pukki sanohan, montako sormea kohotan? Mutta kertaakaan ei seppä arvannut, vaikka onkin tietäjä."

Henrik: "On niinkin. Hän tietää tulevia tapahtumia — tai oikeastaan hyrrä tietää. Näes, ennenkuin kylän miehet veivät ison hyrrän pois, piirteli seppä siihen hiilellä ihmeellisiä merkkejä. Sitten hän asetteli pieniä kiviä maahan ja alkoi hiljaa piestä hyrrää, joka aina kallisteli ja kaatueli. Seppä mumisi ja katseli hiilimerkkejään. Vihdoin hän lopetti ja kertoi totisena, että kohta tulee kova aika. Sota ja hävitys, rutto ja nälkä vaeltavat yli Englannin, ja ihmiset itkevät silloin kyyneleensä kuiviin. Mitä luulet, äiti, tulevatko ne tänne meidänkin laaksoomme?"

Äiti: "Älä nyt ajattele sellaisia asioita, en usko, että seppä tietää tulevista tapahtumista?"

Henrik: "Ei seppä tiedäkään. Mutta hyrrä, kylän hyrrä, se se kertoi tulevia asioita. Ja hyrrä tietää, niin sanoivat kaikki."

Äiti: "En usko hyrrän tietoihin. Eivätkä nuo vaeltajat ainakaan tänne asti joudu, niin luulen. — Mutta mennään nyt sisälle. Sinulla on tietysti hirveä nälkäkin."

Henrik: "Eipä olekaan. Minä söin myllärin lasten kanssa puuroa ja vuohen maitoa."

Ruokakammiossa asetteli rouva itse päivällisruuan tähteitä poikansa syötäväksi. Henrik söi hyvällä halulla. Mutta äkkiä hän keskeytti ja kysyi: "Äiti, miksi myllärillä leipä on mustaa ja puurokin mustaa, mutta meillä leipä valkoista ja puuro valkoista?"

Äiti joutui ymmälle. Mitä hänen piti vastata! — Vihdoin hän sanoi: "Katsos, myllärin pojista tulee kaikista mustan pellon kaivajia, siksi puurokin saa olla mustaa. Mutta sinusta tulee linnan kreivi. Sinun pitää oppia paljon ja kerran ratsastaa valkealla orhilla kuninkaan hoviin. Siksi leipäkin on valkoista."

Henrikistä tämä asia oli vähän ihmeellinen, mutta hän ei kysynyt enempää, sillä hän muisti, että hänen vielä tänä iltana piti käväistä linnan puistossa. Tuo ihana puisto oli linnan takana, ja sen keskellä oli pieni kumpu, joka aina oli ollut Henrikin mieluisin leikkipaikka. Jo palleroisena vieritti hän isän kanssa kiviä sen rinteiltä. Ja sittemmin se oli ollut milloin Siinai, milloin Tabor, öljymäki tai Golgata, aina sen mukaan, kuin hänen opettajansa, isä Markus ennätti jutella hänelle pyhiä kertomuksia. Tällä kummulla oli Aabraham toimittanut uhrinsa, Mooses saanut laintaulut ja Jeesus seisonut oppilaineen. Olivatpa siellä käväisseet Pyhä Genoveva, Ursula, Katariina, Hieronymus, Augustinus ja kymmenet muut. — Mutta nyt näytti pyhimysten aika menneen, ja Henrik rakensi ahkerasti linnaa kummun korkeimmalle kohdalle, puhellen: "Huomenna tulee meille naapurilinnan pikku Eedit ja silloin pitää meillä olla hauskempaa kuin koskaan ennen. Minä tiedän jo, mitä leikimme. Tulisipa vain pian huomen."

Mutta sill'aikaa kun Henrik puistossa laitteli linnaa, istui hänen äitinsä isä Markuksen kanssa tammisen pöydän ääressä neuvottelen pojan kasvatuksesta. Rouva virkkoi: "Ei kai liene vahingoksi, vaikka Henrik on niin paljon alhaalla kylässä leikkimässä kylän lasten kanssa?"

Isä Markus: "Jalo kreivihän — Jumala hänen sieluaan armahtakoon — itse niin järjesti, että poika alkoi käydä kylässä leikkimässä. Kun Henrik ei kerran viihtynyt naapureitten poikien kanssa, keksi kreivi kylän, jotta hän miehistyisi kylän poikien leikeissä."

Rouva: "Mikä kumma siinä, ettei meidän Henrik ollenkaan tule toimeen vertaistensa poikien kanssa, naapurilinnan herttainen Eedit on ainoa, jonka kanssa hän mielellään leikkii?"

Isä Markus: "Luulen, että siihen on kaksikin syytä. Ensiksikin on Henrik kehityksessä paljon ikäisiään edellä. Hän hallitsee nyt jo täysin latinaa ja on aivan itsekseen lukenut monta kirjaa. En aina tahdo keksiä hänelle kylliksi luettavaa, vaikka autuaasti kuolleen kreivin kirjasto on suuri. Mutta naapureitten pojat eivät tiedä lukemisesta mitään. Heillä on retket ja hevoset, aseet ja haukat kaikki kaikessa. Kun Henrik kertoo lukemiaan, eivät he häntä ymmärrä. Kun pojat puhuvat hevosistaan ja muista, ei Henrik siitä välitä. Mutta pikku Eedit, hän kuuntelee hartaana, mitä Henrik kertoilee. — Sitten luulen syyn olevan siinäkin, etteivät nuo toiset kuulu anglien heimoon, kuten Henrik. Hehän ovat tummatukkaisia, mutta Henrik on vaalea, ja luonteeltaankin he ovat hyvin erilaisia. En pidä tuota Henrikin erikoisuutta ollenkaan vaarallisena. Jalo kreivitär voi pojan suhteen olla levollinen. Hän on niin lahjakas, että voimme odottaa hänestä paljon. Taistelevia ritareita on yllinkyllin, mutta oppineita ei nimeksikään. Ja niitäkin tarvitaan."

Rouva: "Kiitoksia neuvoistanne. Ehkäpä pojastani vielä mies tulee. — Oletteko hyvä ja noudatte hänet puistosta sisälle. Iltamessun aika joutuu."

Seuraavana päivänä seisoivat Henrik ja pikku Eedit puiston kummulla. Henrik kertoi siinä vilkkaasti ihmeellistä ritarikertomusta: Muuan ylhäinen herttua lähtee sotaretkelle kaukaiseen maahan ja jättää poikansa naapurilinnan ritarille, joka, kautta Pyhän Neitsyen, lupasi suojella lasta. Mutta pian saapui herttuan verivihollinen ritarin luo ja vaati lasta itsellensä. Ritari ei anna, ei ehdolla millään. Herttuan vihamies käy yhä uhkaavammaksi, hänellä on vahva joukko mukanaan. Vihdoin täytyy ritarin taipua. Mutta hän tuokin oman poikansa tuolle vihamiehelle ja pelastaa siten herttuan pojan. Kamalat ovat ritarin tuskat, kun hän katselee poikansa surmaa. Mutta kirkkain otsin voi hän astua herttuan eteen, hän oli pitänyt lupauksensa ja suojellut lasta. — Nyt piti heidän leikkiä tämä tarina. Eedit on ritari, joka asuu tuossa kummun linnassa ja Henrik herttuan vihamies, joka tulee vaatimaan lasta. Pian on leikki lopussa, mutta silloin on Henrikillä jo toinen. Kaikki puut muuttuvat nyt uljaiksi ritareiksi, kaikki pensaat ja kukat ihaniksi neidoiksi, jotka henkeään pidättäen katselevat, kuinka pyhä ja täydellisesti nuhteeton ritari Parsifal suorittaa muille kuolevaisille mahdottomia tekoja ja löytää siten pyhän Graalin, astian, josta Jeesus oli jakanut ehtoollis-viinin kiirastorstain iltana. — Eedit kuunteli posket hohtaen. Kun Henrik vihdoin oli lopettanut, sanoi hän: "Osaan minäkin jotakin. Osaan laulun Tristanista ja Isoldesta melkein kokonaan. Monet illat olen naistentuvassa kuunnellut, kun sokea Maud-mummo kehrätessään sitä laulaa."

Lapset istuivat nyt kivelle tammen alle, ja Eedit lauloi monta katkelmaa tuosta ihmeellisestä laulusta. Vasta kun äidin kutsuva ääni kaikui portailta, juoksivat he sisälle. Sinne vanhojen puitten varjoon jäivät satujen suloiset olennot laulamaan kehtolauluja pienille kukkalapsille, ja iltatuuli säesti hiljaa heidän laulujaan. Mutta kummun sammaltuneelle kivelle istahti linnan harmaa haltija ja alkoi miettien sukia maahan asti ulottuvaa partaansa.

II. NUORUKAINEN.

Toinen toisensa jälkeen vierähtivät vuodet. Henrik varttui. Pituuskin lisääntyi melkein silmin nähden. Isä Markus oli sangen tyytyväinen opetustyönsä tuloksiin. Henrik ei osannut ainoastaan latinaa, hän hallitsi myöskin täydellisesti ranskaa ja kirjallisuutta hän harrasti melkein liiaksikin. Se vain oli ihmeellistä, että naapurilinnojen poikien kanssa ei hän vieläkään viihtynyt, vaikka ikää karttui. Eedit oli yhä mieluisin leikkikumppani. Linna, kylä ja metsä näytti antavan Henrikille aivan riittämään vaihtelua. Yhtenä ainoana iltana ennätti hän käydä naistentuvassa, miesten työhuoneessa, taputella tallissa kaikkia hevosia, pistäytyä voudin asunnolla ja haukkamestarin luona ja loppujen lopuksi vielä suuressa ritarisalissa räiskyvän takkatulen ääressä lukea äidille ihmeellisiä kertomuksia. — Kylässä hän tunsi joka ikisen ihmisen, vieläpä eläimetkin koirista kilipukkiin, sillä joka päivä hän kävi siellä.

Mutta metsä se sittenkin oli Henrikille mieluisin. Siellä hän tunsi polut ja notkelmat, kivet ja kalliot. Tuntikausia saattoi hän siinä samoilla. Mutta harvoin hän tuli mitään ampuneeksi, sillä hänestä tuntui vaikealta surmata eläintä. Joskus hän istui kauan sammaltuneella kivellä ja kuunteli metsän hiljaista huminaa. Se aivan kuin puheli hänelle, mutta mitä se puhui, ei hän oikein ymmärtänyt. Jotakin ihmeellistä se tuntui olevan.

Pian yleni Henrik nuorukaiseksi, ja minkä ylenmääräisen elämänrikkauden se toikaan tullessaan! Nyt täytyi hänen lähteä äitinsä kanssa jokaiseen lähiseudun linnaan, milloin vain viestiratsu lennähytti kutsun. Ja kerran vuodessa tapasi hän koko seudun Rougemontin linnan suurissa joulupidoissa. Usein saapui vieraita heillekin, Dartmoorin kauniiseen vuoriseutuun.

Mutta tämä kaikki ei luonut nuorukaiseen tuota yli äyräittensä hersyvää elämän intoa ja riemua. Muualta se tuli — oi muualta! Katsos, tuontuostakin poikkesi linnaan joku kuljeksiva trubaduuri, ja silloin oli Henrikillä riemun suuri täyttymyshetki. Hänen sielunsa jano sai kerrankin tyydytyksensä. Jokainen laulu, jokainen taru, jokainen sävel tuntui menevän hänen sielunsa pohjaan asti. Silloin kutsuttiin linnaan vieraita, silloin juhlittiin. Ja kun laulajaritarit huomasivat, kuinka tervetulleita he olivat Dartmoorvuoriston vanhaan linnaan, poikkesivat he sinne usein ja viipyivät kauan.

Mutta vieläkin ihmeellisempää tapahtui. Eräs trubaduuri oli Henrikille lahjoittanut luutun, soittimen, jommoisia käytettiin vain etelämaissa. Pian oppi Henrik sillä soittamaan muutamia lauluja, ja uusi, ennenaavistamaton riemu täytti hänen sielunsa. Hän sai siis itsekin aikaan jotain samanlaista ihmeellistä kuin nuo kuljeksivat soittajaritarit. Ja äkkiä välähti hänelle jotakin. Ehkä hän voisi itse sepittää laulutkin ja tarinat! Kiireesti hän riensi metsään, kauas metsään, minne ei kuulunut ainoatakaan ääntä ihmisasunnoilta. Siellä hän heittäytyi pitkäkseen puun alle ja alkoi silmät ummessa kuunnella metsän ikuista soittoa. Kuva toisensa jälkeen kulki hänen ohitsensa. Ja ihmettä! Syntyi säe, toinen — oi, koko säkeitten sarja. Hän kertasi sen yhä uudestaan ja uudestaan. Sitten hän ponnahti pystyyn ja riensi kuin siivin linnaan. Tuossa jo syöksyi kirjastoon. Ja noin — nyt oli laulu pergamentilla, oi hänen laulunsa, hänen laulunsa! Henrik ei tahtonut uskoa silmiään. Oliko tuossa todellakin hänen laulunsa. Oi, oli, oli! Henrik kulki kuin unessa. Mitä, oliko hänelläkin trubaduurin ylevä lahja. Pyhä Neitsyt, sehän oli enemmän kuin ihme! — Mutta ensimäistä yritystä seurasivat toiset. Ennen oli hän huolellisesti jäljentänyt pergamenttivihkoonsa kaikki mielilaulunsa. Siellä oli tarina kuningas Arturista ja pyöreän pöydän ritareista, siellä laulu Tristanista ja Isoldesta, kertomus Floiresta ja Blanchefleurista, laulu lyhytnenäisestä Vilhelmistä, sikermä Troian sodasta ja Aleksanteri Suuresta ja paljon muuta. Nyt hän alkoi kirjottaa omia laulujaan ja tarinoitaan niin paljon, että linnan vouti kerran kautta rantain huomautti jalolle kreivittärelle, kuinka pergamenttia kuluu liian paljon.

Aina kun uusi laulu oli pergamentilla, tulvehti Henrikin sydän ilosta. Joskus hän sai laululleen syntymään säveleenkin luutustaan, vaikka se tuntuikin paljon vaikeammalta. Tarinat syntyivät kevyesti, vaivattomasti, kuin itsestään — luuttu oli itsepäinen, se antoi vain harvoin säveleen tarinalle. Mutta kun se sen kerran antoi, voi Henrik tuntikausia soittaa ja hyräillä hiljaa omaa lauluaan, hiljaa, ettei vain kukaan sitä kuulisi.

Kerran näytti Henrik erään lauluistaan trubaduurille, joka majaili linnassa, mutta ei maininnut, että laulu oli hänen tekemänsä. Laulajaritari ihastui siihen niin, että heti kirjoitti sen itsellensä, ja pian oppi hän sen säveleenkin. Kun sitten vietettiin Rougemontin suuria joulupitoja, lauloi trubaduuri uuden laulun, jota kaikki ihastuen kuuntelivat. Yhä uudelleen ja uudelleen piti ritarin laulaa tuo ihana laulu. Henrikin päätä aivan pyörrytti — miten hyvä, ettei kellään ollut aavistustakaan, kuka oli tuon uuden laulun sepittäjä. Oi, hänellä oli salaisuus, ihmeellinen salaisuus! — Mutta kotimatkalla virkkoi äiti: "Sitä laulua sanottiin uudeksi, mutta minusta tuntuu, kuin olisin sen kuullut jossakin ennen."

Linnan vouti oli sitä mieltä, että nuoren kreivin piti vähitellen tottua isännän tehtäviin, ja hän jätti sentähden yhtä ja toista Henrikin huostaan. Mielellään Henrik mukautuikin, varsinkin kun äiti oli samaa mieltä, ja täytyihän hänen kuitenkin joskus ottaa linna ja koko manor hoitoonsa.

Kävi sitten kerran kummasti. Vouti oli ottanut vuoristosta salametsästäjän kiinni ja toi hänet linnaan. Sitten hän ilmoitti, että nuoren kreivin oli tutkittava rikollinen ja määrättävä rangaistus, sillä täytyihän hänen kohta ruveta istumaan kartano-oikeuttakin ja siinä tuomita koko seudun asiat. Henrik totteli ja lähti linnan käräjähuoneeseen, joka sijaitsi alakerrassa vankityrmän vieressä. — Mutta mitä ihmettä! Käräjäsalissa seisoikin myllärin Egbert, jousi olalla ja muutamia lintuja kädessä. Henrik ei voinut olla nauramatta nähdessään lapsuutensa parhaan leikkitoverin. "Sinäkö täällä?" virkkoi hän.

Henrik: "Kiirehdi nyt kotiin, että äitisi ennättää vielä tänään valmistaa linnut!"

Egbert teki tahallaan syvän kumarruksen ja sanoi: "Kiitoksia, jalo kreivi." Mutta Henrik nauroi: "Ole siinä kreivinesi senkin vekkuli! Kiirehdi nyt vain kotiisi!"

Vouti oli kuitenkin oven takaa kuullut koko keskustelun ja päätti hammastaan purren: "Toista kertaa en jätä salametsästäjiä nuoren kreivin tuomittavaksi."

Kun Henrik oli 18-vuotias päätettiin, että hänet lähetetään kouluun Yorkiin asti. Isä Markus oli kyllä sitä mieltä, että Henrikin olisi pitänyt mennä joko Oxfordiin tai Pariisiin. Mutta jalo kreivitär piti lujasti kiinni siitä, että pojan oli lähdettävä Yorkiin ja hänellä oli siihen omat syynsä. Kun sitten Henrikille kerrottiin näistä tuumista, kysyi hän vain: "Onko Yorkissa paljon kirjoja?" Isä Markus vastasi: "On. Hyvin paljon." — Silloin oli poika tyytyväinen. — — —

Eedit saapui ratsain linnan pihaan, heitti ohjat palvelijalle ja juoksi sisään. Hänkin näytti jo jättävän lapsenkengät, vaikka olikin Henrikkiä nuorempi. Jalo kreivitär oli lähtenyt kastelemaan kirkkomaan ruusuja, siksi lähti Eedit ominpäin samoilemaan linnan saleja. Vihdoin hän tuli kirjastoon, jossa Henrik järjesteli kirjoja matkaansa varten. Omat tarinansa ja laulunsa oli hän päättänyt ottaa mukaansa, jotta niitä ei vain kukaan näkisi, samoin muutamia muita kirjoja.

Henrik nosti ihmeissään päänsä, kun Eedit astui sisään: "Mitä ihmettä, aijotko sinä lähteä aina Yorkiin asti tänä rauhattomana aikana", sanoi Eedit ennättämättä edes tervehtiä.

Eedit: "Vai hauskalta! Semmoisia ovat pojat! Et ajattele yhtään, että minä jään tänne. Mitä hauskuutta minulla on, kun et sinä kerro tarinoita?"

Henrik tuli hämilleen. Hän oli kertonut Eeditille paljon omiakin tarinoitaan, vaikka ei tietysti koskaan maininnut, mistä ne olivat lähtöisin. Miettien hän virkkoi: "Tuntuu ikävältä, kun jäät tänne yksin. Olisitpa poika, niin läksisit kanssani Yorkiin."

Eedit: "Kun olisinkin poika — kissa vieköön! — — — Tai — en minä sentään tahdo olla poika. — — — Kuka mulle nyt kertoo tarinoita. Oh, ikävä täällä tulee. Sinä et ole oikein kiltti poika, etkä mikään ritari. Oikea ritari tekee aina niinkuin nainen tahtoo. Mutta sinä jätät minut noin vain ilman tarinoita."

Henrik: "En minä olekaan mikään ritari, mutta et sinäkään ole mikään nainen. Kuules, minä tiedän. Sinähän osaat aika hyvin lukea, vaikka ei kukaan veljistäsi osaa tuota jaloa taitoa. Olen kirjoittanut vihkooni suuren joukon trubaduureilta oppimiani tarinoita. Ota sinä tämä vihko siksi aikaa, kun olen poissa. Silloin voit itse lukea noita ihmeellisiä tarinoita."

Eedit: "Tämä on mainiota! — Mutta, tiedätkö, minä luen vielä vähän huononlaisesti."

Henrik: "Silloin isä Markus auttaa sinua. Hän voi joskus oikein opettaakin sinua, jos vain tahdot."

Eedit: "Niin juuri! Sinä olet sittenkin kiltti poika ja paras ritari. Minä rupean oikein lukemaan isä Markuksen johdolla, nyt kun et sinä enään kuluta hänen aikaansa."

Henrik: "Ja sitten kun opit vähän enemmän, niin lue tämä Geoffroyn kirjoittama 'Brittiläisten historia.' Se on ylen ihmeellinen. Ajatteles, että Ascaniuksen poika Brutus perusti uuden Troian tänne Britaniaan, ja Artur kuningas, hän se puolusti viimeiseen asti brittien ikivanhaa vapautta. Sitten luet tuosta Orosiuksen historian. — Olipa se hyvä, kun isä — Jumala hänen sieluaan siunatkoon — harrasti lukemista ja hankki meille näin paljon kirjoja. Isä minua ensin opettikin."

Eedit: "Sinulla on ollutkin aivan ihmeellinen isä, niin kertoo äitini. — — Meillä ei ole juuri mitään kirjoja, eikä isä osaakaan lukea. — — Hän vain metsästää ja ratsastaa. — — — Kuules, kuinka sinä uskallat matkustaa? Kuuluu olevan paljon rosvoja liikkeellä, vaikka eivät ole tänne Dartmooriin vielä ennättäneet. Isä kertoi tänään, että tuo kruununtavoittelija Maud onkin päässyt pakenemaan Oxfordista ja kokoaa taas uusia joukkoja. Hän aikoo itsepäisesti kukistaa kurjan Tapani-kuninkaan ja nousta isänsä valtaistuimelle."

Henrik: "Äiti sanoo, että on turhaa odottaa rauhallisempia aikoja. Henrik-kuninkaan onnelliset ajat eivät enään milloinkaan palaa, ei, vaikka hänen tyttärensä Maudkin saisi vallan käsiinsä. Lähdemme Yorkiin meritietä, sillä siellä ei kuulu olevan rosvoja nykyään."

Eedit: "Sehän on pitkä aika kuin kiirastuli. — Ei, ei, en saa sanoa kiirastuli, isä Markus on minua siitä varottanut. Kaksi vuotta on pitkä aika kuin meidän vouti."

Eedit: "Puhut kuin pappi, paha poika! Et puhuisi, jos minä läksisin ja sinä jäisit tänne yksin, eikä kukaan kertoisi sinulle tarinoita."

Henrik aikoi vastata, ettei hänelle nytkään kukaan kerro, mutta silloin juuri astui äiti sisään. Eedit juoksi vastaan, kietoi kätensä äidin vyötäisille ja kertoi kyynelsilmin, miten surkeaksi jäi maailma, kun Henrik lähti. — Heti sovittiin siitä, että tästä lähin käy Eedit joka päivä äitiä tervehtimässä, ja samalla isä Markus opettaa häntä.

Kun oli jo myöhäinen, nousi Henrik ratsunsa selkään ja lähti saattamaan Eedittiä metsän läpi. He ratsastivat aivan ääneti tuon lyhyen matkan. Henrik ohjasi ratsunsa Eeditin hevosen viereen ja ojensi kätensä hyvästiksi. Mutta kun hän näki Eeditin silmissä kyyneleitä, alkoivat hänenkin silmäluomensa polttaa. Hän taivutti hiukan päätään, ja Eedit silitti hiljaa hänen poskeaan.

III. SUKUSALAISUUDET.

Henrik oli koko päivän ratsain kierrellyt lähiseutua. Hän oli käynyt kylässä hyvästillä, seisonut pitkän aikaa kirkon luona vanhojen orapihlajien alla ja vihdoin kulkenut laitumen ja tammisalon kautta vuoristoon. Täällä hän kierteli kaikki lapsuutensa paikat. Tuntui niin omituiselta ajatella, että hänen huomenna täytyi jättää nämä kaikki — jättää ensi kerran elämässään. Linnut lauloivat puissa, vuoripuro hyppelehti kohisten kivien yli, ja metsän voimakas tuoksu täytti koko ilman. Henrik pysähdytti hevosensa. Yhtäkkiä hän tunsi, kuinka äärettömästi hän rakasti tätä vuoristoa, lapsuutensa ihanaa vuoristoa, Dartmooria. Oi, hän olisi tahtonut syleillä jokaista puuta, jokaista sammalmätästä ja tuohikiveä. Jospa hän edes voisi kutsua jokaisen metsäneläimen vieraisille linnaan täksi päiväksi. — — —

Vasta illan tullen kääntyi Henrik kotiin. Illallista syötäessä vallitsi melkein painostava tunnelma. Puhelias hovimestari ei sanonut yhtä halkaistua sanaa, ja juomanlaskijan kokkapuheet eivät nyt höystäneet ruokaa, kuten ennen. Kamaripalvelijat olivat liikutettuja, ja linnahovin naiset pyyhkisivät salaa kyyneleitään.

Illallinen päättyi. Äiti ja Henrik astuivat kirjastoon. "Poikani, minun täytyy kertoa nyt jotakin sinulle, uskoa sinulle sukumme salaisuudet, ennenkuin lähdet Yorkiin", sanoi äiti.

Henrik katsoi ihmetellen äitiään. Mitä, oliko heidän suvullaan joitakin salaisuuksia.

Äiti lukitsi kirjastohuoneen oven ja istahti Henrikin viereen rahille. Hetken päästä alkoi hän hiljaa kertoa: "Sinä et tiedäkään, että sukumme juuret eivät ole täällä etelän lauhkeassa vuoristossa, vaan ne ovat kaukana pohjoisessa, Northumberlannin lumisilla lakeuksilla. Täällä olemme kuin juurettomia puita. Siellä pohjoisessa on sukumme ja oikea maamme. Niin sukumme! Et tiedä vielä, kenen verta virtaa suonissasi. Olet Wessexin vanhaa, kuuluisaa kuningassukua."

Äiti. "Niin. Samaa. Sukumme vaiheita voidaan seurata vuossatoja taaksepäin, aina siihen asti kuin heimomme, anglien suuri heimo, tuli meren takaa tähän saarimaahan. Silloin eräs mahtava päällikkö tunkeutui kauas pohjoiseen ja valloitti itselleen sieltä laajan alueen. Ja tuo päällikkö oli sukumme kantaisä. Hänen jälkeläisensä olivat meidän esi-isiämme ja hallitsivat sitten tuota suurta aluetta kymmenissä polvissa. Ja hyvin he hallitsivatkin. Heillä oli elämässään vain kaksi johtotähteä: Tehdä aina ehdottomasti oikein ja varoa, ettei ainoakaan vierasheimoinen tunkeudu sukuumme. He tahtovat olla ja pysyä puhtaina angleina. Ja niin he pysyivätkin. Katso, kuinka sinunkin kiharasi valuvat keltaisina harteillesi, ja silmäsi ovat siniset kuin meri. Olet angli, täydellinen angli. Iso-isäni oli jaarlina silloin tuolla pohjoisessa, kun Normandian Vilhelm hyökkäsi tänne Englantiin. Mutta hän oli haavoittunut Stamford Bringen voittoisassa taistelussa, jossa hän oli heiluttanut säiläänsä kuningas Haraldin rinnalla. Kun sitten taisteltiin Hastingsin tulinen taistelu, ei iso-isäni ollut silloin kuninkaansa rinnalla taistelemassa, vaan oli haavoistaan vuoteenomana. Vilhelm Valloittaja julisti sittemmin kapinoitsijoiksi kaikki ne, jotka olivat taistelleet häntä vastaan Hastingsissä ja riisti ilman muuta heidän maansa. Lapsuudessani kertoivat vielä vanhat ihmiset, kuinka hullunkuriselta näytti, kun anglien ja saksien hienoihin linnoihin tuli isännäksi leipuri, teurastaja tai olueenpanija, joka kaikessa kömpelyydessään koetti esiintyä kreivinä tai paroonina. Vanhojen linnojen koko rikas henkinen elämä ja kauniit tavat pyyhkäistiin kädenkäänteessä pois, ja sijalle tuli raakuus ja tietämättömyys. Mutta isoisäni sai pitää komean linnansa ja suuret maansa, sillä eihän hän ollut taistellut Vilhelmiä vastaan. Hänen sairautensa oli pitkällinen, ja kun hän vihdoin toipui, kykeni hän liikkumaan vain kainalosauvojen varassa. Kun sitten siellä pohjoisessa puhkesi kaksikin kapinaa Vilhelmin sortoa vastaan, ei isoisäni voinut yhtyä kapinallisiin, vaikka hän sydämessään heitä kannattikin. Vilhelm vainusi kuitenkin pahaa ja poikkesi kerran Skotlanninmatkallaan meille. 'Jos olisit ollut terve, olisitko seisonut vihamiesteni riveissä Hastingsissa?' kysyi hän isoisältäni.

"'Laillisen kuninkaani vihamiesten riveissä en seiso milloinkaan. Mutta te ette vielä silloin ollut Englannin laillinen kuningas, siksi olisin luonnollisesti seisonut heimoni miesten kanssa kuningas Haraldin rinnalla', vastasi isoisäni. — Vilhelmin silmät leimahtivat, ja hän riisti puolet isoisäni maista. Mutta sitten tapahtui vielä pahempaa. Nuo kuuluisat vapauden sankarit Edvin ja Morkar jatkoivat metsien kätköissä yhä taistelua Vilhelmiä vastaan. Kerran myrskyisenä syysyönä kolkuttivat he isoisäni linnan portille ja pyysivät yöksi suojaa. Portti aukaistiin, ja vapaussankarit saivat yömajan. Tapaus joutui jollakin tavalla Vilhelmin korviin. Heti hän kutsui isoisäni luokseen ja sanoi: 'Ovatko Edvin ja Morkar majailleet luonasi?' Isoisäni vastasi: 'Ovat. Heimoni keskuudessa on tapana antaa suojaa sille, joka sitä myrskyisenä yönä etsii.' — Vilhelm suuttui silmittömästi. Isoisäni mestattiin paikalla ja röyhkeä, kuningas lahjoitti sukuni vanhan linnan ja laajat alueet eräälle normandialaiselle. Tyhjin käsin, vain pienin poikansa käsivarrellaan, ajettiin isoäitini kodistaan talvisiin kinoksiin. — Pian tämän jälkeen sairastui kuningas Vilhelm ankarasti. Hän luuli jo viimeisen hetkensä tulleen. Omantunnon tuskissaan hän lahjoitti isoäidilleni tämän linnan täällä etelän vuoristossa ja antoi takaisin irtaimiston, minkä hän oli riistänyt entisestä linnasta. Tänne tuli isoäiti, ja täällä varttui hänen poikansa — minun isäni — mieheksi. Puolisonsa toi isäni sieltä kaukaa pohjoisesta omasta heimostaan. Muistan, kuinka äitini minulle usein kertoi noista pohjan lumisista lakeuksista. Kun sitten vihdoin Henrik I nousi valtaistuimelle, antoi hän isälleni suuria maita entisten lisäksi ja kreivin arvon, jotta unohtuisi vanha viha. Ja kun minä sitten ylenin immeksi, nouti isäni mulle puolison pohjolasta, vaaleatukkaisen, sinisilmäisen. Se oli sinun isäsi, Henrik, mies, jonka hyvyyttä ei voi sanoin ilmaista. — Kohta tulee sinun vuorosi, poikani. Sieltä pohjoisesta on sinunkin etsittävä itsellesi puoliso, anglien heimosta, kuten itsekin olet. Tiedätkö, nyt on käynyt niin ihmeellisesti, että tuo sukumme vanha linna on joutunut uudelleen anglien heimolle, miehelle, joka on kaukaista sukua sinun isällesi. Ja ajatteles, tuolla kreivillä on vain yksi ainoa tytär, Maria, joka on aivan sinun ikäisesi. Isäsi jo eläessään keskusteli sukulaisensa kanssa siitä, että sinusta tulee Marian puoliso, ja silloin tuo sukumme vanha linna ja alue jää sinulle. Ajatteles, saamme takaisin vuossataisen linnamme ja pääsemme sinne, missä ovat sukumme juuret ja heimomme maa, missä valkeat hanget leviävät silmänkantamattomiin."

Henrik: "Äiti, minä rakastan tätä meidän vuoristoamme — oi, koko tätä maata, jota Tamar, Exe ja Axe halkoilevat. Täällä lounaistuuli on niin lauhkea ja lehtimetsä koko vuoden vihreänä."

Äiti: "Oi, älä puhu noin, Henrik! Vielä sinä ihastut pohjolaan. Siksi sinut juuri lähetetään Yorkiin kouluun. — Lupaatko, että silloin tällöin käyt vanhassa sukulinnassamme? Se ei ole varsin kaukana Yorkista."

Äiti: "Sitten vielä, poikani, kerron sinulle jotakin. Meillä on äärettömät rikkaudet salakammiossa, jonka olemassaolosta nyt vasta kuulet. Tule, niin näytän sen sinulle!"

Äiti otti nurkasta pois pienen kiven. Sen alla oli monta nappulaa ja hihnaa. Kun äiti niitä hetken pyöritti, soljui kiviseinän paasi hitaasti syrjään, ja siinä oli heidän edessään pieni kammio. Iki-ihmeissään astui Henrik äitinsä jälessä sinne. Perällä ammotti musta aukko, ja äiti kertoi, että se oli salakäytävän suu, joka kulki maan alta vuoren juurelle. Sitten hän näytteli pojalleen kammion suunnattomat aarteet. Eniten ihmetteli Henrik niitä kalliita helmiä, joita eräs suvun piispa oli tuonut Intianmatkaltaan. Kun kaikki oli katseltu, sanoi äiti. "Ymmärrätkö nyt, että suvullamme on pyhät, vuossataiset salaisuudet ja lisäksi äärettömät aarteet?"

Äiti: "Mutta muista tarkoin, että nämä pysyvät meillä vain niin kauan, kun seuraamme sukumme suurta sääntöä: Puhua aina totta, tehdä oikein ja pysyä angleina. — Poikani, puhutko aina totta ja teetkö aina oikein?"

Äiti: "Muuta en sinulta nyt pyydä. Polvistu, niin saat sukumme vanhan siunauksen!"

Henrik polvistui. Äiti pani kätensä hänen päälleen ja sanoi: "Viheriöitse kuin Aaronin sauva! Kulje tietäsi kuin Mooses, jumalanmies! Puhu totta! Tee oikein! Silloin Pyhä Cuthbert rukoilee sinulle siunausta, Pyhä Wilfred vie huokauksesi Kaikkivaltiaan eteen, Pyhä Pietari aukaisee sinulle kerran taivaan oven, Pyhä Neitsyt ojentaa sinulle voitonpalmun, ja Kristus itse siunaa sinut tästä hetkestä iankaikkisuuksiin asti."

IV. YORKISSA.

Henrik kulki kuin unessa. Tämä oli ihmeellistä, ylen ihmeellistä. Kirjoja, kirjoja ja taas kirjoja. Vaikka lukisi sata vuotta, ei konsana lopu kirjat Yorkin tuomiokirkon suuresta kirjastosta. Kun Henrik lausui ihastuksensa opettajalleen, vanhalle munkille, sanoi tämä: "Niin katsos, tämän kirjaston ja koulun perusti piispa Egbert jo neljä vuosisataa sitten. Hän hankki elinaikanaan tähän kirjastoon kaiken, mitä Roomalla oli, kaiken ihanan, mitä Kreikanmaa oli latinalaisille antanut ja kaiken, mitä hebrealaiskansa oli korkeudesta saanut. Ja vuosien vieriessä on kirjastomme yhä kasvanut. Olen itse opiskellut Canterburyssä, Parisissa ja Bolognassa, mutta en missään ole nähnyt tällaista kirjastoa. — Poikani, älä yritäkään ahmia kaikkia. Parempi, että luet vähän, mutta hyvin. Olen ajatellut, että nyt ensin lukisit tämän Orosiuksen maailman historian ja sitten Bedan kirkkohistorian."

Ihmeissään rupesi vanha isä Samuel nyt tiedustelemaan, mitä kaikkea Henrik oli lukenut. Pian hän joutui aivan ymmälle. Kun hän sitten vielä huomasi, että Henrik hallitsi täydellisesti paitsi äidinkieltään, myöskin latinaa ja ranskaa, ei hän sanonut enään mitään, työnsi vain Henrikille anglosaksien kroniikan ja läksi kiireesti itse Yorkin arkkipiispan luo. — Tälle hän kertoi: "Kouluumme on saapunut ihmenuorukainen, ihmeellisempi kuin koskaan ennen. Hän on 18-vuotias, osaa latinaa ja ranskaa kuin äidinkieltään ja on lukenut enemmän kuin kukaan tuomiokirkkomme papeista. Hän on kaukaa, tuolta lounaisesta vuoristosta, ihme, että hän on lähtenyt tänne opiskelemaan, Canterbury ja Oxford kun ovat paljon lähempänä."

Arkkipiispa hymyili kuunnellessaan. Ei ollut ensi kertaa, kun isä Samuel tuli kertomaan hänelle oppilaistaan, jotka kaikki olivat vähin ihmelapsia isä Samuelin mielestä. Mutta nyt heräsi arkkipiispankin mielenkiinto niin paljon, että hän päätti tutustua tuohon ihmekreiviin, joka oli tullut lounaisesta vuorimaasta. Ja suuri oli hänen hämmästyksensä, kun hän kuuli, että Henrik oli suuren jaarlin, tuon laulujen ylistämän "maan isän" jälkeläisiä, oikea Northumbrian poika.

Pian tiesi koko kaupunki kertoa Henrikistä. Ja kaikki tahtoivat tutustua häneen. Arkkipiispan asunnossa liikkui hän kuin kotonaan, ja moniin lähiseudun linnoihin häntä kutsuttiin. Kun seudun kansa sitten kuuli, että Henrik oli "maan isän" jälkeläinen, alkoi se katsella häntä kuin ilmestystä yläilmoilta.

Useimmin kävi Henrik sukunsa vanhassa linnassa, vaikka se sijaitsikin verrattain kaukana Yorkista. Mutta pianhan sinne ratsasti. Olihan äiti pyytänyt, että hän kävisi usein siellä, ja olivathan linnan rouva ja herra hänelle ystävällisiä kuin vanhemmat ikään. Sinisilmäinen Maria tuli lisäksi joka kerran kovin iloiseksi, kun Henrik ratsasti linnaan. Sillä näes, ei kukaan osannut kertoa niin hyvin tarinoita kuin Henrik — ei kukaan!

Aika riensi kuin siivin. Syksy meni, tuli talvi. Henrikistä kaikki tuntui melkein liian suloiselta. Hän sai kerrankin kyllikseen lukea, kerrankin riitti kirjoja. Ja kyllä hän lukikin, luki niin paljon, että isä Samuel alkoi jo rajoittaa aikaa, jonka Henrik vietti kirjastossa. Sillä hän pelkäsi, että ihmekreivin terveys aivan menee. Mutta useimmin sentään hykerteli isä Samuel tyytyväisenä kämmeniään, sillä katsos, ei kellään ollut sellaisia ihmeoppilaita kuin isä Samuelilla. Hän se on kasvattanut maan suuret miehet. Tästä etelän kreivistä tulee varmaan uusi Dunstan, joka kerran ylevällä opillaan täyttää koko Englannin. Silloin loppuu tuo alituinen kalpojen kalske, joka on karkoittanut täältä kaikki runottaret. Silloin hengenvoimat pääsevät taas oikeuksiinsa, ja runottaret heräävät huilun soittoon. Näin haaveili isä Samuel.

Ja Henrik itse! — Oi, hän ei ainoastaan nauttinut opin kultaisesta maljasta täysin siemauksin, hän tunsi myöskin syvästi, että täällä oli hänen heimonsa, täällä virtaili kaikkien suonissa samaa verta kuin hänenkin, täällä esi-isien muistot täyttivät koko ilman. Nyt hän vasta oikein ymmärsi, kuinka hän oli tuolla etelässä kuin juureton puu, joka ei voinut imeä ympäristöstään elämännesteitä. Mutta sittenkin kammoksui hän täällä noita suuria autioita hankia ja kylmyyttä, tuota kylmyyttä, jota hän ei voinut sietää. Hänen sydäntään aivan värisytti, kun hän katseli alastonta lehtimetsää talven pakkasessa. Ja yht'äkkiä oli hänen edessään koko etelän kaunis vuoristo: alativiheriöivät lehtipuut, lauhkeat lounaistuulet ja satakielen laulu myrttipensaassa. Oi, ja siellä oli linna, uljas linna vuoren rinteellä, laaksossa pellot, kummulla kylä ja ristiharjakirkko, jota satavuotiset orapihlajat vartioivat. Vuoristossa solisi puro ja humisi tuuli, ja metsän halki kulki tie Eeditin linnaan. Sanomaton koti-ikävä täytti Henrikin mielen. Hän oli sittenkin kiintynyt kotiseutuunsa koko sielullaan.

Tuli kevät. Henrik iloitsi äärettömästi sen tulosta, olihan nyt täälläkin lämmintä ja vihreyttä. Hän oli päättänyt opiskella yhteen menoon koko kesän ja vasta seuraavana talvena lähteä takaisin kotiseudulleen. — — —

Oli lauantai-ilta. Henrik oli päättänyt pyhäksi mennä ystäviensä luo sukunsa vanhaan linnaan. Hän hypähti hevosensa selkään, otti ohjat palvelijalta ja aikoi juuri lähteä. Silloin karautti kaksi ratsua pihaan.

Egbert: "Niin, niin. Rouva äitinne, jalo kreivitär lähetti meidät tuomaan tätä kirjettä ja odottamaan, mitä käskee jalo kreivi."

Henrik otti kirjeen, käski palvelijansa pitämään huolta miehistä ja hevosista ja lähti kiireesti huoneeseensa. Täällä hän aukaisi sinetöidyn pergamenttikirjeen ja luki:

Et varmaankaan ole iloinen, kun näin tulen häiritsemään sinun lukujasi, joista niin äärettömästi pidät, ja pyydän sinua tulemaan kotiin. Niinkuin tiedät, on maassamme jo vuosia ollut rauhatonta, kun prinsessa Maud taistelee kuningas Tapanin kanssa Englannin kruunusta. Meidän lounainen kolkkamme on kuitenkin tähän asti saanut olla rauhassa — kiitos Pyhän Neitsyen. Mutta nyt kutsui kuningas Tapani varusväkensä pois Rougemontin linnasta, ja heti ilmestyi rosvoilevia parvia tännekin. Olemme päättäneet, että kukin manor aseistaa joukon miehiä vuoristoamme varjelemaan. Ja sinun luonnollisesti täytyy tulla meidän miesten päälliköksi. Raskasta sinun on tietysti vaihtaa kirjasi kalpaan, mutta se on välttämätöntä, sillä muuten tulee tänne sama kurjuus kuin muuallekin. Katsos, näin kirjoittaa minulle Oxfordin piispa: "Rosvojoukkojen johtajat rakentavat linnoja ja täyttävät ne piruilla ja pahoilla miehillä, panevat ihmisiä riippumaan päästä, jaloista tai peukaloista ja sytyttävät rovioita heidän alleen. Nälkä ahdistaa kansaa, ja toisia paleltuu kuoliaaksi. Ihmiset sanovat, että Kristus pyhimyksineen nukkuu." — Eikö olekin kamala kuvaus. Kuka olisi uskonut, että hyvän Henrik-kuninkaan jälkeen tulee tällainen aika. Kiirehdi siis kotiin, poikani. Parasta kai, että lähdet meritietä etelään. Rukoilen Pyhää Neitsyttä varjelemaan sinua matkalla.

Henrik istui hetkisen aivan hiljaa. Sitten hän nousi ja suoristui. Hänestä tuntui kuin olisi hän äkkiä tullut täyskasvuiseksi mieheksi. Hän meni miesten luo ja sanoi näille: "Minä tulen nyt kotiin. Rouva äitini kehottaa meitä palaamaan meritietä, mutta maata myöten pääsisimme pikemmin. Jos palkkaisin täältä pari ratsumiestä lisää, luuletteko, että silloin uskaltaisimme lähteä taipaleelle?"

Egbert: "Ei auta vaikka paikkaisitte kaksikymmentä. Mutta hankkikaa itsellenne niin nopea juoksija kuin voitte, niin silloin uskallamme lähteä kolmisinkin. Jos rouva äitinne ei olisi antanut meille linnan nopeimpia hevosia, olisimme aikoja olleet rosvojen käsissä. Kuljimme kuin tulessa ja ilmassa vaaran uhatessa."

V. KOTONA.

Kuinka sykkikään Henrikin sydän hänen nähdessään kotilinnan jylhät tornit ja niitten takana kukkuloitten kauniit ääriviivat. Tässä kylä ja kirkko, tuolla laitumet ja tammisalot. Ja kohta hän oli hyvän äitinsä luona.

Äiti oli iki-ihmeissään, kun Henrik tuli. Hän ei ollut osannut vielä odottaa. Itse Pyhä Neitsyt oli varmaan tuonut hänen poikansa kuin siivin kotiin. Isä Markus piti heti kiitosmessun linnan kappelissa, ja Pyhän Neitsyen kuvan eteen sytytettiin seitsemän kynttilää.

Vain ensimäisen illan saivat äiti ja poika olla yhdessä. Kuinka paljon heillä olikaan puheltavaa! Äiti tunsi itsensä sanomattoman onnelliseksi, kun sai kuulla sukulaisistaan tuolla rakkaassa pohjolassa. Henrik oli äidin mielestä paljon miehistynyt vuoden aikana, parranhaiveniakin jo näkyi poskilla. Avomielisesti hän kertoi kaikesta, kirjastosta, isä Samuelista, piispasta ja monesta muusta — Mariastakin. Niin, Mariasta — ja äidin sydän sykki ilosta.

Jo seuraavana päivänä täytyi Henrikin nousta ratsunsa selkään ja lähteä miehineen vartioimaan lounaiseen tuovia teitä, sillä taas oli nähty rosvoja liikkeellä. Tällä kertaa eivät ne tosin tulleet. Mutta toisten ne tulivat, jopa niin tiheään, että kerrankin oli Henrik koko viikon yhtä mittaa ratsun selässä, hevosta vain vaihtoi välillä. Monta taisteluakin siinä taisteltiin. Ja kaikki sanoivat, että Henrik osasi käyttää aseita yhtä hyvin kuin joku toinenkin. Eikä hänen rohkeudelleen löytynyt vertoja. Miehet häntä ihailivat rajattomasti, ja kansa antoi hänelle nimen "hyvä kreivi," koska hän aina oli iloinen ja hyvä.

Taistellen kului koko kesä ja sitä jatkui vielä talvellakin, niin että aseissa piti yhä olla. Mutta kun tuli kesä toinen, ei rosvoja enään liikkunut näillä mailla. Kuitenkin oltiin yhä varuillaan, sillä tiedettiinhän, että prinsessa Maud oli joukkoineen vielä maassa. Nyt voi Henrik sentään usein oleskella kirjastossaan. Se vain tuntui ikävältä, ettei hänellä siellä enään ollut luettavaa, sillä kaikki kirjat oli hän jo käynyt läpi useampaankin kertaan. Ja tuo ainainen aseissaolo vaikutti, ettei hän itsekään tullut tarinainkirjoittamistuulelle. Kun aika alkoi tuntua pitkältä, ratsasti Henrik silloin äitinsä kanssa naapurilinnaan. Siellä oli Eedit jo ylennyt immeksi, mutta yhtä luonnollinen ja lapsekas hän oli kuin ennenkin. Mielellään katseli Henrik hänen tummia kiharoitaan ja kuunteli hänen kaunista ääntään. Eedit pani Henrikin aina kertomaan tarinoita, joita muutkin kuuntelivat halulla ja jännityksellä. Kohta alettiin Henrikkiä kutsua muihinkin linnoihin lyhentämään pitkiä iltoja, eikä aikaakaan niin oli hän saanut "kertojakreivin" kunnianimen. Mutta kukaan ei aavistanut, että Henrik kertoi omia tarinoitaan, vaan kaikki luulivat, että hän oli ne lukenut tai kuullut kuljeksivilta laulajilta. Usein sai Henrik kuulijansa lämpenemään ja silloin hän aina ajatteli: Jos osaisin soittaa, niinkuin osaan kertoa, niin läksisinpä todentotta trubaduurina kiertämään maailmaa.

Saapui taaskin talvi. Nyt kierteli enään vain joku yksinäinen ratsastaja teitä vartioimassa. Ja kun tuli kevät, riisuttiin aseet kokonaan, sillä kuultiin että prinsessa Maud oli noussut kevään ensimäiseen laivaan ja purjehtinut Kanaalin yli Normandiaan. Hän oli vihdoinkin jättänyt Englannin rauhaan, ja kaikki huokasivat helpotuksesta. Pian nyt palautuvat vanhat hyvät ajat, ajateltiin. Ja Henrikkin kertoi heti äidilleen lempituumansa: Nyt kun rauha oli palautunut, halusi hän käväistä Yorkissa. Hän oli jättänyt kaikki ostamansa kirjat sinne ja pyytänyt munkkien kopioimaan monta kirjaa tuomiokirkon suuresta kirjastosta. Hän tahtoi mennä noutamaan kirjansa ja samalla käydä tervehtimässä ystäviään. — Mitäpä äidillä olisi ollut tätä vastaan. Mutta silloin sanoi Henrik: "Äiti, lähde sinäkin mukaan Yorkiin! Sinä jaksat kyllä ratsastaa, ja otetaan kymmenkunta vankkaa miestä mukaan, niin ei ole meillä mitään pelättävää matkalla. Ne aina puhuivat sinusta siellä pohjoisessa, kuinka iloiseksi he tulisivatkaan, jos lähtisit mukaan."

Äiti hämmästyi suuresti tätä ehdotusta. Mutta mitä enemmän hän sitä ajatteli, sitä mieluisammalta se tuntui. Ja kauniina kevät-aamuna ratsasti linnan portista äiti poikineen pienen seurueen kanssa kohti kaukaista Northumberlandia.

VI. KULTAISET KANNUKSET.

Tuskin olivat äiti ja poika päässeet Yorkiin, kun heidät yllätti iloinen uutinen. Kuningas Tapani oli päättänyt, että koko maan piti nyt iloita hänen kanssaan, koska hän taas oli yksin kuninkaana vanhassa Englannissa ja tuo kruununtavoittelija Maud ajettu ikipäiviksi Kanaalin taakse. Ja hänen kansansa sydän sykkikin ilosta. Ei siksi, että heikko Tapani oli voittanut — he olisivat yhtä mielellään nähneet prinsessa Maudin valtaistuimella — vaan siksi, että vihdoinkin oli loppunut tuo kauhea sota. Erikoisesti tahtoi kuningas Tapani hyvitellä maan pohjoista puolta, sillä tämä oli kiivaimmin taistellut häntä vastaan. Yorkin arkkipiispalle ja kirkolle hän lahjoitti suuria alueita ja paljon etuuksia. Sitten hän määräsi, että parhaat nuorukaiset oli lyötävä ritareiksi. Itse hän lahjoitti näille kultaiset kannukset. Yorkin piispan piti yhdessä muitten kanssa määrätä, ketkä katsottiin kelvollisiksi kantamaan kultaisia kannuksia. Kun Henrik astui arkkipiispan suojaan, huudahti tämä: "Kas, siinä ensimäinen, jonka kannukset vaihdetaan kultaisiksi." — Sitten hän kertoi Henrikille koko asian.

"Vai sillälailla", tuumi Henrik. "Tulin tänne kokoilemaan kirjojani ja nyt saankin ruveta valmistautumaan ritarilyöntiin."

Mutta arkkipiispa vastasi: "Kenen sydän on kultainen, se ansaitsee kultaiset kannukset ilman valmistuksiakin."

Äiti oli sanomattoman onnellinen astellessaan sukunsa vanhassa vuossataisessa linnassa. Elämä näytti lahjoittaneen hänelle pelkkää onnea ja hyvyyttä. Huomenna lyödään Henrik ritariksi, ajatteli hän astuessaan tuossa käytävällä ikivanhojen puitten alla. Kenellä olikaan Henrikin vertaista poikaa! Oppineempi kuin kukaan muu, parempi kuin kukaan muu ja kuitenkin yhtä uljas kuin konsana nuo, jotka eivät tiedä muusta kuin miekan mittelöstä. Ja kuinka kaunis olikaan nuorten suhde! Joka kerta kun Henrik viipyi Yorkissa, odotti Maria häntä. Ja kuinka iloisesti ja hauskasti osasikaan Henrik sitten jutella. — Kihlaus voitanee julkaista jo ritarijuhlien aikana, kun Henrik on saanut kultaiset kannukset. — Äiti tunsi itsensä ihmeellisen reippaaksi, jalat nousivat kevyesti kuin ennen nuorena. Tuossa tuli linnanherra vastaan. Hän pysähtyi ja virkkoi: "Luulen, että Henrikin täytyy lähteä. Käskin satuloida hevoset. Lähden itse saattamaan häntä Yorkiin, jossa hänen täytyy viettää yönsä tuomiokirkossa."

Linnanherra: "En yhtään. Toivon, että hän pian on minunkin poikani. Mitä sanot, eiköhän voitasi Henrikin ja Marian kihlausta julkaista juhlan aikana? Oikeastaan juuri sentähden järjestinkin nämä ritarijuhlat ja turnajaiset meille."

Äiti: "Sitähän minäkin tässä juuri ajattelin. Oletko puhunut asiasta jo
Marialle ja Henrikille?"

Linnanherra: "Marialle kylläkin, mutta en Henrikille, sillä hänenhän pitää pyytää minulta Mariaa kaikkien sääntöjen mukaan."

Äiti: "Minä kyllä olen aikaisemmin puhunut Henrikille, mutta en nyt.
Tekisinkö sen nyt vielä ennen, kun hän lähtee Yorkiin?"

Linnanherra: "Ei, ei. Henrik on paastonnut siitä asti, kun aamulla tuli kylvystä, ja nyt on hänellä yövalvonta edessään. Emme nyt häntä rasita, sillä huominen päivä kysyy paljon voimia pojaltamme. Sitäpaitsi nuoret näyttävät pitävän huolta asiasta. Ennättää siitä vielä sanoa. — Kumpiko meistä antaa Henrikille sukumme siunauksen?"

Äiti ja linnanherra astuivat ylös tornihuoneeseen, jossa Henrik oli
viettänyt yksin päivänsä, ilmoittamaan, että lähtöhetki oli tullut.
Äidin silmät täyttyivät kyyneleillä, kun linnanherra laski kätensä
Henrikin päälle ja alkoi vakavana: "Viheriöitse kuin Aaronin sauva.
Kulje tietäsi kuin Mooses, jumalan-mies." — — —

Henrik oli neljän muun ritari-uusikon kanssa viettänyt yönsä Yorkin tuomiokirkossa. Aamun sarastaessa tuli itse arkkipiispa pappien ja muutamien ritareitten kanssa alottamaan päivän juhlallisuudet. Kukin uusikko — Henrik ensimäisenä — polvistui piispan rippituolin eteen, joka sijaitsi alttarin takaisessa komerossa, ja tunnusti syntinsä. Piispa julisti kullekin synninpäästön. Sitten vietettiin pyhä ehtoollinen. Nyt pukivat kummiritarit ja papit kunkin uusikon valkeaan pukuun puhtauden merkiksi. Vain kengät olivat mustat muistuttamassa hautaa. Harteille heitettiin punainen viitta merkiksi, että ritarin oli vuodatettava verensä kristinuskon puolesta.

Vasta nyt aukaistiin tuomiokirkon ovet. Ja mikä komea joukko siellä odottikaan. Kohta oli kirkko täynnä loistavasti puettuja miehiä ja naisia. Näkyi, että koko pohjoisen Englannin korkein ylimystö oli liikkeellä.

Juhlallisen hitaasti saattoivat vanhemmat ritarit uusikot alttarin eteen. Arkkipiispa astui nyt alttarille ja toimitti messun. Sitten hän siunasi ritariksi aikovien miekat. Nyt pukivat ritarit uusikkojen päälle kypärin, haarniskan, säärystimet, kintaat, vyön miekkoineen ja viimeiseksi kultaiset kannukset. Henrik polvistui nyt vanhan sukulinnan omistajan eteen. Tämä löi häntä kädellään harteisiin ja sanoi: "Lyön sinut ritariksi nimeen Isän, Pojan ja Pyhän Hengen. Ole ylevämielinen, ankara ja rohkea ritari!" Henrik nousi ja teki ritarilupauksen: Hän lupasi puolustaa kristinuskoa, taistella vääryyttä vastaan, suojella leskiä ja orpoja, kunnioittaa naista ja olla uskollinen, oikeamielinen ja hurskas.

Kun muut oli samanlaisin menoin lyöty ritareiksi, lähtivät kaikki ylistyshymnin kaikuessa kirkosta. Ja loistavampaa joukkoa ei oltu koskaan nähty kulkevan Northumberlandin lakeuksilla kohti vanhaa sukulinnaa. Hattujen töyhdöt ja hevospeitteiden kultatupsut liehuivat tuulessa. Naisten pukujen väriloisto aivan häikäisi silmiä. Itse arkkipiispa seurueineen oli yhtynyt joukkoon, ja tuomiokirkon pyhä lippu liehui kulkueen etunenässä. Tien varrella oli koristeltuja salkoja, ja keskeymättä soivat airueitten torvet.

Linnassa oli juhla-ateria odottamassa. Kun paistettu härkä kannettiin pöytään, nousi arkkipiispa puhumaan. Ensin hän puhui muutamia sanoja uusille ritareille. Sitten hän kohdisti sanansa heidän pohjoisen isänmaansa, ihanan Northumbrian ylistykseksi. Tämä maa ja sen anglinen kansa oli aina kokoontunut vapauden lipun ympärille, viimeiseksi yhdeksän vuotta sitten. Säilykööt täällä esi-isien ihanteet! — Arkkipiispa oli hetken ääneti. Sitten hän rupesi hiljaisemmalla äänellä kuvailemaan, mihin onnettomaan tilaan Pyhä maa taaskin oli joutunut. Milloin hyvänsä voivat kristittyjen pyhät paikat joutua uskottomien käsiin. — Piispa aukaisi käärön ja luki bullan, jossa paavi kehoittaa kaikkien maitten ritareita ja talonpoikia lähtemään uudelle ristiretkelle Pyhään maahan. Sitten hän aukaisi toisen käärön. Se oli Benhard Clairvauxlaisen tulinen kirje saman asian hyväksi. Miten elävästi siinä kuvattiin Pyhän maan hätää ja vedottiin Englannin kansan lämpimään sydämeen! Kun piispa oli lopettanut, kysyi hän, tahtoiko kukaan läsnäolevista tulla ottamaan pyhää ristinmerkkiä olkapäähänsä.

Salissa vallitsi haudan hiljaisuus. Kaikki olivat liikutettuja, mutta kukaan ei sentään noussut. Henrik oli koko päivän ollut ihmeellisessä hurmiotilassa. Nyt hän sulki silmänsä, ja siinä oli hänen edessään koko itäinen maa ruusunhohteisena. Hän muisti kuinka hän jo kauan oli tuntenut, että hänen rinnalleen aijottiin asettaa vaalea Maria. Eihän hänellä oikeastaan ollut mitään sitä vastaan, olihan se luonnollistakin. Mutta joka kerta kun hän ajatteli itseään Marian rinnalla, ilmestyi siihen välille mustakiharainen tytön pää ja poskea silittävä lapsen käsi. Henrik sulki uudestaan silmänsä, ja kangastuksena aukenivat hänen eteensä itäiset maat aina satuiseen Intiaan asti. — Piispa uudisti vakavana kysymyksensä. Henrik nousi, astui piispan luo, ja kohta loisti hänen rinnassaan punainen ristinmerkki. — — —

Naiset saattoivat Henrikin äidin huomaamatta pois salista, sillä hän oli pyörtymäisillään. Linnanherra tuijotti kalpeana eteensä, ja Marian silmäluomia poltti. Mutta muut eivät tätä huomanneet. Hilpeänä jatkui juhla, ja maljoja kohotettiin vuoroin naisten, ritareitten ja Northumbrian kunniaksi. Trubaduurit, laulajat ja soittajat tekivät parastaan.

Suuret turnajaiset olivat vasta ylihuomenna, mutta Henrik ja hänen äitinsä läksivät paluumatkalle jo seuraavana päivänä, sillä arkkipiispa oli sanonut, että hänen piti kiirehtiä ennättääkseen kuningas Ludvigin joukkoihin Ranskassa. Äiti ei sanonut Henrikille moitteen sanaa, mutta hänen murtunut olentonsa puhui liian selvää kieltä. Ah, ihana pilvilinna oli pirstoutunut yhdellä iskulla! Henrikkiin tuo äidin suru koski sanomattomasti, ja lohduttaen hän sanoi yhä uudelleen: "Minä palaan, äiti, pian, ehkä jo vuoden kuluttua."

Mutta äiti vastasi aina: "Paljon sinne on menneitä, vähän takaisin tulleita."

Silloin tuntui Henrikistä kuin olisi keskelle ruusunhohteista itää langennut tumma varjo ja kerran välähti hänelle: Teenköhän oikein, kun lähden. — Mutta heti karisti hän päältään tämän tunnelman, ja itäiset maat loistivat taas purppuraisina.

Pian päästiin kotiin. Alkoi lähtötouhu. Oli ilta, kevään ihana ilta. Linnut lauloivat, ja ilma oli täynnä kukkien raikasta tuoksua. Henrik palasi kylästä hyvästiltä. Höllin ohjaksin kulki hevonen laitumien ja tammisalon kautta metsään. Melkein huomaamattaan käänsi Henrik hevosen naapurilinnaan vievälle tielle. Kun hän pääsi perille, ei hän tavannut muita kuin palvelijoita. Vihdoin tuli Eedit puutarhasta ja kertoi, että pojat olivat metsällä ja isä ja äiti laidunmaalla uusrotuisia lampaita katsomassa. Seurasi sitten pitkä äänettömyys. Vihdoin sanoi Eedit: "Milloin lähdet pitkälle matkallesi?"

Eedit sai kyyneleet silmiinsä: "Jo huomenna lähdet — palanetko milloinkaan!"

Henrik: "Ihan varmasti, ehkä jo vuoden kuluttua. — Mutta äiti odottaa kotona, minun täytyy kiirehtiä. Hyvästi nyt Eedit ja sano hyvästini vanhemmillesi ja veljillesi!"

Eedit ojensi ääneti kätensä. Mutta äkkiä hän muisti jotakin. "Kuules", sanoi hän, "tämä minun rukousnauhani tekee kantajansa haavoittumattomaksi, sillä tähän on kätketty pyhän Cuthbertin hiuskarva". Ja sen enempää kysymättä irroitti hän nauhan kaulaltaan ja rupesi sitomaan sitä Henrikin kaulaan. Kun se vihdoinkin oli tehty, jäivät hänen kätensä Henrikin kaulalle kuin huomaamatta. Henrik sulki silloin värisevän tytön syliinsä, ja onnellisina yhtyivät heidän huulensa.

Vihdoinkin irroitti Henrik hellät kädet kaulaltaan, nousi ratsunsa selkään ja lähti. Mutta hän ei tuntenut itseään, ei ymmärtänyt itseään. Rajattoman onnen huumeessa ratsasti hän kirkastettua tietä kohti autuaitten asunnoita. Varjo lankesi taaskin yli itäisen maan ja toisen kerran välkähti Henrikille: Teenköhän oikein, kun lähden.

VII. "MAA ON NIIN KAUNIS."

Viimeisessä hetkessä ennätti Henrik laivaan, joka kuljetti ristiretkeilijöitä Kanaalin yli Ranskaan. Korkealla laivan kokassa oli ristiinnaulitunkuva, ja ylhäällä isossa mastossa liehui ristinlippu. Läheisestä luostarista tuli joukko nuoria munkkeja, jotka olivat kiinnittäneet kaapuunsa ristinmerkin. Koko muu luostari ja suuri ihmisjoukko oli tullut rannalle saattamaan lähteviä. Laiva irroitettiin laiturista. Apotti antoi lähteville siunauksensa, ja munkit laivassa alkoivat laulaa:

    "Maa on niin kaunis,
    Kirkas Luojan taivas,
    Ihana sielujen toiviotie.
    Maailman kautta
    Kuljemme laulain,
    Taivasta kohden matka vie."

Tyynenä ja ihanana avautui meri heidän eteensä. Pyhä tunnelma liikutti
Henrikin mieltä, kun munkkien laulu verkkaisena jatkui:

    "Vuossadat vaihtuu,
    Vuossadat haihtuu,
    Miespolvet vaipat unholaan.
    Kirkasna aina
    Sielujen laulun
    Taivainen sointu säilyy vaan."

Juuri tällaista suurta ja pyhää oli hän kuvitellutkin tapaavansa tällä retkellä. Matka yli Kanaalin oli ihanaakin ihanampi. Nuoret munkit olivat täynnä uskonintoa ja täynnä lumousta oli se kuva, jonka he yhdessä loivat Pyhästä maasta ja matkastaan sinne. Uskottomien valta on pian murrettu, ja Kristus itse johdattaa ristijoukkonsa voittoon. Nuo äärettömän pyhät paikat jäävät silloin ikuisiksi ajoiksi kristityille.

Oli sovittu niin, että laiva kuljetti ristijoukon Seinevirtaa myöten aina Pariisiin asti. Kun vihdoinkin lähestyttiin kaupunkia, alkoivat munkit uudelleen laulaa:

    "Maa on niin kaunis,
    Kirkas Luojan taivas,
    Ihana sielujen toiviotie."

Rannalla oli ristilaivaa vastassa joukko munkkeja ja pappeja. Näiltä sai Henrik kuulla, että Ranskan kuningas Ludvig VII oli jo lähtenyt Metziin, jonne ristijoukkoja oli kerätty kaiken kevättä. Hyvin piti kiirehtiä, jos tahtoi vielä ajoissa ennättää, sanottiin. Henrik lähti sentähden heti kiertelemään Pariisin mutkikkaita ja likaisia kujia ostaakseen itselleen oivan ratsun. Kun hän vihdoin löysi mieleisensä, alkoivat kirkonkellot kumista iltamessuun. Henrik meni Pyhän Genovevan luostarin vierasmajaan yöksi. Aamulla varhain hän lähti Englannista tulleitten ritareitten ja munkkien kanssa kohti Metziä.

Ylevä, suloinen tunnelma täytti Henrikin mielen, sillä olihan hän menossa täyttämään ritarin korkeinta velvollisuutta: taistelemaan ristinvihollista vastaan. Ilma oli kaunis, jasminien tuoksu ihana, ja hänen povensa hersyi ennenaavistamatonta lämpöä. Ah, yhäkö arka lintu värisi hänen sylissään! Henrik koetti, oliko rukousnauha tallella. Olihan se, ja Henrik sormieli sen solmuja. Hänen olisi pitänyt ehkä lukea rukouksensa. Mutta eihän hän voinut, koko sielu kun tuntui sulaavan keväänsointuihin ja liitävän lintujen kanssa korkeuteen. Oi, hän tahtoi kuitenkin olla jalo ritari ja Kristuksen pyhä soturi! Vain silloin tällöin heräsi Henrik unelmistaan, kun kuuli kansan kiroovan Ludvig VII:ttä, sen raskaan veron takia, minkä kuningas oli kiskonut kansalta retkeään varten.

Henrikin pieni matkue pääsi Metziin parahiksi, kun suunnaton ristiarmeija teki lähtöä. Ihmeekseen näki Henrik, että myöskin Ludvigin puoliso, ihana Eleonora, ylhäisten naisten kanssa lähti ristiretkelle. Raskaat kuormavankkurit rämisivät, hevoset korskuivat ja kuninkaalliset airueet puhalsivat torviaan. Kuului huutoja ja melua. Vihdoin kaikki suli yhdeksi pauhinaksi, joka muistutti myrskyävää merta. Henrikille tämä oli pettymystä, sillä hän oli odottanut juhlallista hartautta, pyhiä lippuja ja pyhää soittoa.

Vihdoinkin oli kuninkaallinen seurue, kuormasto ja sotajoukko suoriutunut matkalle. Henrik ystävineen odotteli sopivaa paikkaa yhtyäkseen tuohon loppumattomaan jonoon. Jopa tuli tilaa heillekin. Ja särkynyt tunnelma tuli taas eheäksi; kun jonoon yhtyi suuri joukko munkkeja, jotka kantoivat edellään ihmeitä tekevää Pyhän Neitsyeen kuvaa ja lauloivat hartaina:

    "Maa on niin kaunis,
    Kirkas Luojan taivas,
    Ihana sielujen toiviotie."

Ah, aavistiko heistä kukaan, että tuleva aika sai kerran laulaa heidän haudoillaan tuolla auringonnousun maassa:

    "Vuossadat vaihtuu,
    Vuossadat haihtuu,
    Miespolvet vaipuvat unholaan."

VIII. PYHÄSSÄ MAASSA.

Ilta hämärti, kun Henrik ratsasti Jerusalemin pohjoisesta portista kaupunkiin. Hän tunsi aivan kuolemanväsymystä ruumiissaan. Hän ei jaksanut edes ajatella, hän halusi vain paikkaa, jossa saisi nukkua, nukkua loppumattomiin. Kujaa pitkin laahusti vanha munkki, ja tältä tiedusteli Henrik, missä oli Johanniittain hospitaali. Munkki neuvoi, ja kohta oli Henrik perillä. Hän heitti ohjat palvelevalle veljelle, astui osotettuun huoneeseen ja nukkui paikalla täysissä tamineissaan.

Palvelevat veljet häärivät Henrikin ympärillä irroitellen hänen rautavarusteitaan. Ei ollut ensi kertaa, kun veljet näin hoivasivat uupuneita matkamiehiä.

"Ritari tämä on miehiään, koska on kultaiset kannukset ja ritariketju", virkkoi muuan veljistä. Ja toinen jatkoi: "Mutta onpa sillä rukousnauhakin, äidin lähteissä lahjoittama tietysti. Ne mammat siellä kotona lännessä luulevat, että heidän kelpo ritarinsa täällä vain rukoilevat ja taistelevat. Mutta kaikkea muuta! Parempi jos pysyisivät pojat kotonaan. — Merkillistä, ettei tällä ritarilla ole mitään saalistamiaan aarteita! Satulan kolossa oli kyllä paljon kultarahoja, mutta ne olivat kaikki englantilaisia."

Ensimäinen veli: "Onhan tämän vyöllä suuri kukkaro. Katsokaas! —
Kas, taaskin englantilaisia kultakolikolta! Mies on englantilainen.
Nukkukoon nyt siinä. Väsynyt hän onkin, häntä saa kääntää ja nostaa
kuin pölkkyä."

Toinen veli: "Meidän on vietävä rahat talteen, siksi kun mies herää.
Muuten voi joku 'Kristuksen köyhä ritari' luulla niitä omikseen."

Henrik nukkui koko yön ja vielä seuraavana päivänä aina iltapuolelle asti. Kun hän vihdoinkin heräsi, toi palveleva veli hänelle ruokaa sekä talteenotetut tavarat. Henrik söi hyvällä halulla. Sitten hän peseytyi ja tunsi olonsa kohta sangen miellyttäväksi. Hän kyseli veljiltä yhtä ja toista, samoin nämä häneltä. Vihdoin hän lähti puutarhaan. Siellä hän asteli sinne — tänne, kunnes viimein istahti öljypuun alle. Ja yhtäkkiä oli elämä taaskin koko kurjuudessaan hänen edessään. Oi, hän ei enään jaksanut kestää sen painoa. — Oliko sekin ristijoukon retkeä, kun kuljettiin Metzistä Konstantinopoliin! Koko matkan nuo kurittomat joukot ryöstelivät. Miksei hän kääntynyt jo Konstantinopolista takaisin. Kuinka paljolta hän olisikaan silloin säästynyt! Ja vähässä Aasiassa sitten! Vain verta ja kauhua ja ihmisten luita. Seldšukit hakkasivat maahan tuhansia yhdellä ainoalla kerralla. Ihme, että hän on vielä elävänä tässä. Semmoisissa kauhuissa meni syksy ja vuoden alku. Maaliskuussa vihdoin oltiin Attaliassa ja purjehdittiin sieltä Antiokheiaan. Vihdoinkin päästään käsiksi todelliseen taisteluun, ajattelivat kaikki. Lähdetään vapauttamaan Edessaa ja silloin saa Zenkin poika maksaa isänsä pahat teot. Mutta mitä vielä! Antiokheian ruhtinas Raimund ihastuu kuningatar Eleonoraan ja unohtaa kaiken muun. Silloin sydämistyy kuningas Ludvig Raimundiin ja jättää joukkoineen koko Antiokheian. Hän lähtee nyt yhdessä keisari Konradin kanssa Damaskosta piirittämään. Ja se se oli oikeata piiritystä. Kun vihdoinkin syntyi tuo tulinen taistelu kaupungin edustalla, saivat ritarit näyttää, mihin he kelpasivat. Hän, Henrik, taisteli siinä kuin mies. Ja ristiretkeläiset saivat loistavan voiton. Mutta sitten! Oi, taivaitten taivaat! Sen sijaan, että olisi jatkettu taistelua uskottomien viimeisenkin voiman murtamiseksi, hajaantui koko suuri ristiarmeija ryöstämään — niin ryöstämään ympäristöä, ja Jerusalemin hengelliset ritaritkin häärivät saaliinhimoisina ryöstäjien joukossa. Hän oli silloin kauhuissaan noussut hevosensa selkään ja ratsastanut levähtämättä aina Jerusalemiin asti. — Henrik nousi öljypuun alta ja alkoi astua puutarhan kauniita polkuja. Ah, hän oli nähnyt niin paljon kuolemaa, kauhua, halpamaisuutta ja jos jotakin, ettei hän kestänyt enään. Puoliääneen hän virkkoi: "Jos ei minulla olisi sielussani kunniantuntoa, jos ei minulla olisi jaloa äitiä ja jos ei maailman viattomin ja suloisin olento olisi kerran värissyt sylissäni, olisin minä nyt huono mies." — Hetken päästä hän lisäsi: "Nyt minä tiedän, etten tehnyt oikein, kun läksin tälle retkelle." — — Yhä hän astui mietteissään. "Puhu totta, tee oikein, niin Kristus suo sinulle siunauksen." Olikohan Kristus ottanut nyt häneltä siunauksensa. Kuka tietää. Oi, hänen täytyi sovittaa kaikki, hänen täytyi lähteä suorinta tietä kotiin! Ja kohta alkoi koko puutarha laulaa: kotiin! kotiin! Tuntui kuin tuohon sanaan olisi kätketty kaikki lohdutus ja vapahdus.

Henrik oli käynyt Öljymäellä, Golgatalla, temppelissä ja kaikissa pyhissä paikoissa. Nyt hän ratsasti Hinnomin laaksoon ja siitä vuoritietä kohti Betlehemiä. Pyhien paikkojen näkeminen ja seurustelu hurskasten veljien kanssa oli paljon tyynnyttänyt hänen sielunsa tuskaa. Siinä yksin matkatessaan, ajatteli hän: Tämä maa on sanomattoman ihana, kuinka hyvin tämä sopiikaan Vapahtajan kotimaaksi. Oi, tämä on todella Pyhä maa, jota Herra itse on astellut! Tätäkin tietä ovat hän ja hänen vanhempansa, Joosef ja Maria, vaeltaneet. Pitkästä aikaa täytti lämmin tunne Henrikin sydämen, ja silmät kostuivat kyynelistä. Hän nousi satulasta ja silitti hyväillen polun pintaa, saman polun, jota Joosef ja Maria ja Jeesus-lapsi olivat kerran kulkeneet.

Tuuhea metsä peitti Betlehemin vuoren. Henrik pysähdytti hevosensa. Miten ihanana avautuivatkaan hänen eteensä pellot ja laitumet vuoren juurella, nuo Betlehemin vanhat kedot. Pian astui Henrik pyhään kirkkoon ja polvistui paikalle, jossa Jeesus oli syntynyt. Oi, tämä oli liian ihmeellistä! Oliko hän todella paikalla, jossa itse pyhä Vapahtaja oli syntynyt! Sydän aivan suli, ja ulkomaailma tuntui häipyvän olemattomiin. Hän havahtui, kun joku laski kätensä hänen päälleen. Ihmeissään hän katsahti ylös ja näki valkopartaisen munkin, joka hiljaisella äänellä alkoi siunata häntä: "Viheriöitse kuin Aaronin sauva! Kulje tietäsi kuin Mooses jumalanmies! Silloin Pyhä Neitsyt ojentaa sinulle marttyyrikruunun ja Kristus siunaa sinut tästä hetkestä ijankaikkisuuksiin asti." —

Laahustavin askelin lähti vanhus. Henrik nousi ja katseli ympärilleen kuin unesta heräten. Tuo siunaus oli osa vanhasta sukusiunauksesta! Mistä vanhus tiesi sen! Henkikö sille ilmoitti! Mutta se puhui marttyyrikruunusta, eikä voitonpalmusta, niinkuin tuossa vanhassa siunauksessa. Mitähän sekin merkinnee. No, vanhus kai harhaili. Marttyyrikruunu annetaan vain valittujen valituille. — Mutta nyt hän kuitenkin tiesi, että Kristus ei ole ottanut häneltä siunaustaan. — —

Henrik oli taas ratsunsa selässä. Koko Betlehemin kaunis ympäristö uinui nyt ruusunhohteisena, ja pilvissä tuntui leijailevan enkelparvi, joka lauloi: "Gloria sit Deo in excelsis, pax in terra."

Johannittain veljien neuvon mukaan kulki Henrik Jerusalemista sivuteitä kohti Tyrosta, jotta ei joutuisi tekemisiin Damaskoksesta palaavan ristiarmeijan kanssa. Pyhän tunteen vallassa katseli hän Samarian vuoria ja Galilean kauniita seutuja. Näitä teitä oli Jeesus jo 12-vuotiaana kulkenut. — — —

Kun hän vihdoin pääsi Tyrokseen, etsi hän heti Venetsian kauppiaitten liikehuoneet. Ja aivan oikein hän oli arvannut, täältä oli laiva lähdössä Venetsiaan. Henrik myi hevosensa ja osti yhtä ja toista matkaa varten. Kun hän astui laivaan, puheli hän hiljaa itsekseen: "Keveämmällä mielellä ei kai kukaan ole pyyhkinyt Pyhän maan tomuja jaloistaan kuin minä. — Oi, maa on kyllä sanomattoman kaunis ja äärettömän pyhä, Herra itse on sen askeleillaan pyhittänyt, mutta ihmiset — niin ihmiset!"

Kaleeriorjat soutivat. Syvän sinisenä päilyi Välimeri. Pyhän maan rannikko häipyi usvapilviin.

IX. LEVÄHDYSPAIKASSA.

Syksyn myrskyistä huolimatta saavuttiin onnellisesti Venetsiaan. Täällä sai Henrik jonkun aikaa odotella, ennenkuin voi kauppamatkueen mukana jatkaa matkaansa, sillä yksikseen matkustaminen oli tänä aikana vaarallista. Hän oli päättänyt yhtyä siihen seurueeseen, jonka piti kulkea Po-joen laaksoa Burgundiin. Mutta viimeisessä hetkessä peruuttivatkin kauppiaat koko matkan. Vuoden aika oli heistä liian myöhäinen, niin että talven sateet voivat heidät yllättää keskellä matkaa. Henrik oli hyvin pahoillaan ja aikoi lähteä jo yksin matkalle. Mutta silloin hän sai kuulla, että toinen kauppamatkue oli lähdössä pohjoiseen. Ja heti yhtyi Henrik heihin, vaikka matka sitä tietä tulikin paljon pitemmäksi.

Vaivaloinen ja hidas oli matka yli vuoriston. Raskaat tavaravankkurit jymisivät. Paitsi Henrikkiä, ratsasti vankkurikaravaanin ympärillä joukko asestettuja vartijoita. Yöpyessä nukkuivat miehet vuorotellen toisten valvoessa. Ja nekin, jotka nukkuivat, olivat aina täysissä varustuksissa, jotta silmänräpäyksessä voisivat tarttua aseisiin.

Viikkojen kuluttua päästiin Schwabeniin. Täällä erkani Henrik kauppamatkueesta ja kääntyi Ranskaan vievälle tielle. Mutta pian yllätti hänet hirveä sadekausi. Yöt ja päivät satoi lakkaamatta. Tiet tulivat ensin liejuisiksi, sitten pohjattomiksi. Henrikin täytyi etsiä levähdyspaikka. Ja niin hän eräänä iltana kolkutti Clairvaux'n luostarin portille.

Portti aukeni ja munkki tervehti Henrikkiä syvään kumartaen, kuin olisi itse Kristus ajanut portista sisään. Kun Henrik oli noussut hevosensa selästä, saattoi munkki hänet kirkkoon. Siellä he yhdessä polvistuivat krusifiksin eteen, ja munkki luki hiljaisella äänellä rukouksen. Vasta tämän jälkeen näytettiin Henrikille vierassuoja. Kohta hän sai kuivat vaatteet päällensä, ja muuan veli toi hänelle lämmitettyä viiniä ja ruokaa. Kuivat puut räiskyivät pienessä, avonaisessa takassa. Henrik siirsi jakkaransa lähemmäksi takkaa ja nautti siinä veljien antimia. Hänen mieleensä palautui niin elävästi se aika, jolloin hän näiltä samoilta seuduilta läksi kohti Pyhää maata. Munkit olivat laulaneet: "Maa on niin kaunis", ja hän oli uskonut, että kaikkien muitten rinnassa paloi sama innostus, usko ja rakkaus kuin hänen omassaankin. Kuinka surkeasti hän olikaan pettynyt! Koko auringonnousun maa oli hänelle välkkynyt kullassa ja purppurassa. Hän oli luullut näkevänsä vain ylevämielisyyttä ja suuruutta. Oi voi, sirpaleiksi oli tuo unelmien kuva särkynyt! Ei mitään siitä ollut jälellä, ei mitään! — Vasta matkustaessaan kauppiaitten kanssa Venetsiasta Schvabeniin oli hän nähnyt todellista urheutta ja ylevyyttä. Ja hänestä tuntui kuin hän olisi raottanut jonkun uuden maailman ovea, maailman, jossa työ ja kunto antoivat ihmiselle arvon.

Henrik heräsi mietteistään, kun nuori munkki astui sisään, kumarsi syvään ja sanoi: "Olemme nähneet herra ritarin päällysvaatteessa punaisen ristinmerkin. Palaatteko Pyhästä maasta, vai oletteko sinne menossa?"

Munkki: "Siinä tapauksessa pyytä luostarimme apotti Bernhard teitä heti luoksensa."

Henrik säpsähti. Mitä! Pitikö hänen lähteä näin vain ilman muuta suuren Bernhardin eteen, miehen, jonka edessä paavit ja kuninkaat ovat kumartaneet. — Henrikin sydän löi aivan kuuluvasti, kun hän astui apotin huoneeseen. Mutta suuri oli hänen hämmästyksensä, kun tuossa pöydän ääressä pergamenttien ympäröimänä istuikin hintelä, punapartainen ukko, ja hän oli kuvitellut näkevänsä valtavan voimakkaan olennon. Kun apotti nosti päänsä vastatakseen tulijan tervehdykseen, vavahti Henrik. Sillä apotin silmät hehkuivat kuin tulenliekit, ja hän näytti yhdellä silmäyksellä näkevän sydämen sisimpään asti. Ystävällisesti viittasi apotti Henrikkiä istumaan ja kysyi: "Palaatte Pyhästä maasta. Kenen joukoissa olette taistellut?" 4 — Suomen Apostoli.

Henrik: "Liityin jo täällä Ranskassa kuningas Ludvigin joukkoihin ja siinä sitten taistelin — mikäli siellä taisteltiin."

Apotti nosti viimeisten sanojen aikana päätään ja kysyi terävästi:
"Eikö siellä sitten taisteltu, niinkuin taistella pitää?"

Apotti loi taas läpitunkevan katseensa Henrikkiin ja sanoi: "Kertokaa minulle kaikki matkanne vaiheet!"

Henrik kertoi koruttomasti koko matkan Metzistä alkaen Damaskokseen asti. Apotti nojasi päätänsä käteen. Vihdoin hän sanoi valittaen: "Minun syytäni on kaikki. Minä tulisilla puheillani sain ihmiset lähtemään. Minä melkein pakotin keisari Konradinkin matkalle. Minun syytäni kaikki. Mutta minä luulin täyttäväni Jumalan tahdon, kun saarnasin tätä ristiretkeä. Pyhä maa ei ole enään mikään pyhä maa. Jeesuksen täytyi kerran sanoa Jerusalemin temppelistä: Minun isäni huonetta on sanottu rukoushuoneeksi, mutta te olette tehneet sen ryöväreitten luolaksi. — Nyt on koko maa ryöväreitten luolana. — Minua onnetonta!"

Henrikin kävi sääli tuota raihnaista miestä, joka sielunsa tuskissa vaikeroi hänen edessään. Hän aivan unohti, että hänen edessään oli aikakauden suurin mies, ja niin virkkoi hän lohduttaen: "Ei Pyhässä maassa ole vikaa. Se maa kuuluu meille kristityille, sillä se on täynnä pyhiä muistoja. Se aivan huokuu ylevyyttä ja jumalallista pyhyyttä. Vika on ihmisissä. Siellä tarvitaan kristikunnan apua, sillä ei Pyhän haudan kuningaskunta voi yksin seisoa idän uskottomia vastaan. Mutta sinne ei pitäisi lähettää kurittomia joukkoja kaikista kansoista, vaan hyvin harjoitettu ritariarmeija lujan päällikön johtamana."

Apotti ponnahti pystyyn kuin uuden voiman nostamana: "Siinäpä se on, poikani! Siellä tarvitaan ritarijoukkoa, jossa on luja kuri. Minä panen vielä kerran voimani liikkeelle, ja uusi ristijoukko pesee puhtaaksi tämän retken tahrat. — — — Mutta oi, sinne jäi sittenkin liian paljon väkeä! Minua kiroilevat varmaan muutkin kuin keisari Konrad."

Henrik koetti lohduttaa: "Tapasin Karmelin vuoristossa luolaerakon, joka sanoi tämän onnettomuuden johtuvan siitä, että meillä on liian vähän uskoa. Emme rukoile kylliksi, ja rukous yksin karkoittaa pahat henget luotamme."

Ja isä Bernhard päätti murtuneena: "Niin, niin, meillä on liian vähän uskoa ja rakkautta."

Kun Henrik myöhään illalla läksi, kysyi hän: "Saako matkamies lyhentää aikaansa luostarin kirjastossa, koska sadeilmat voivat jatkua."

Apotti: "Myönnän sinulle, poikani, aivan täydellisen vapauden oleskella kirjastossa. Ilmoitan siitä heti veljille. Vahinko vain, että meillä on yksin latinankielisiä kirjoja."

Henrik: "Isäni harrasti opiskelua. Siksi minullakin on jo pienestä pitäen ollut opettaja, ja opiskelin minä jonkun aikaa Yorkin koulussakin. En ole ollenkaan saanut tavallista ritarikasvatusta, vaikka minulla onkin kultaiset kannukset."

Apotti hymyili: "Meillä luostarissa on tapana sanoa: Cuculla non facit monachum. [Kaapu ei tee munkkia.] — Sinulle tahtoisin sanoa: Kannukset eivät tee ritaria. — Ritarinmieli tekee ritarin. Ja sinä, jos kukaan, näytät ritarilta."

Apotti ojensi kätensä hyvästiksi ja loi Henrikkiin katseen, jota Henrik ei koskaan elämässään unohtanut. Ihmeellisen tunnelman lumoamana hän palasi huoneeseensa. — Hän oli sittenkin ollut kosketuksissa aikansa suurimman miehen kanssa. — — —

Aamulla lähti Henrik katselemaan luostaria. Sen rakennukset olivat matalia. Puutarha oli pieni. Siinä kasvoi hedelmäpuita ja viiniköynnöstä vain niin paljon, että parahiksi saatiin pyhä ehtoollisviini. Tuossa on pieni pelto, jossa viljeltiin vehnää ehtoollisleipää varten. Koko luostaria ympäröi muuri, jonka sisä- ja ulkopuolella oli pieniä majoja. Niissä asui kaikenlaisia käsityöläisiä. Henrik läksi ulos portista ja jäi hämmästyneenä seisomaan siihen. Eilen oli kaikki ollut sateesta harmaana. Nyt oli taivas vähän seestynyt, niin että tästä luostarin vuorelta saattoi nähdä tuon kauniin laakson yli toiselle vuorelle. Laakso oli täynnä luostarin peltoja, ja selänteitten rinteillä kasvoi tuuheata metsää. Saarnit, tammet ja pyökit olivat pudottaneet lehtensä, mutta ikivihreinä huojuivat öljypuut ja kastanjat. Miten kaunista täällä lieneekään kesällä, ajatteli Henrik ja lähti sitten kiertämään luostarin muuria. Pian hän päätyi takaisin portille, ja tämän ensimäisen tutkimusmatkan tulokseksi tuli: Luostari on ihanalla paikalla, mutta niin yksinkertaiset ovat kaikki sen rakennukset, ettei hän koskaan ennen ollut sellaista nähnyt.

Suurimman osan ajastaan vietti Henrik kuitenkin kirjastossa. Se ei ollut suuri, mutta Henrik löysi siellä kyllikseen luettavaa. Ensin hän selaili pyhimyslegendoja, kunnes löysi kertomuksen Pyhästä Aleksiuksesta. Suurella jännityksellä seurasi hän sankarinsa vaiheita, kuinka tämä karkaa hääyönään vaimonsa luota ja sitten aikojen takaa palaa tuntemattomana ja viettää koko ikänsä oman talonsa portaitten alla. — Tämän jälkeen löysi Henrik ihmeellisen kronikan, jonka hän luki melkein yhteen menoon. Se oli Aadam Bremeniläisen kirjoittama pohjoismaitten historia. Siinä aukeni hänelle kuin uusi, ihmeellinen maa, jonka olemassaolosta hänellä ei ollut aavistustakaan. Kun hän sitten mainitsi apotille tästä, innostui tämä selittämään hänelle koko pohjolan asiat. Evankeliumin valo oli alkanut loistaa noillakin maan äärillä, selitti isä Bernhard. Siellä oli suuri Göötanmaa, jossa hallitsi kuningas Sverker. Tämä oli hurskas mies ja hänen puolisonsa, jalo Ulfhild, oli pyhyyden sädekehän ympäröimä. Yhdessä he olivat kirjoittaneet apotti Bernhardille ja pyytäneet, että täältä etelästä lähetettäisiin munkkeja heidän pohjoiseen valtakuntaansa. Silloin oli apotti tullut innostusta täyteen, munkkiparvi toisensa jälkeen oli suoriutunut matkalle, ja ennen pitkää oli Göötanmaassa kolme kukoistavaa luostaria. Vielä kauempana oli Sveeanmaa. Senkin oloista tiesi apotti paljon. Lopuksi antoi hän Henrikille pyhän Ansgariuksen elämäkerran, koska siinä kerrottiin näistä pohjoisista maista. Ja taaskin tunsi Henrik, että hän oli ollut kosketuksessa ajan suurimman miehen kanssa. — — —

Paitsi kirjastoa, oli Henrikillä toinenkin paikka, jossa hän mielellään kävi. Se oli oppineen Simeonin työhuone, joka sijaitsi luostarin muurissa, sisäpuolella. Huone oli täpösen täynnä mitä ihmeellisimpiä astioita ja aineita. Simeon uskoi näet varmasti voivansa valmistaa kultaa, kunhan hän vain keksi oikean sekotuksen. Joka päivä oli hän varma, että huomenna on hänellä ihan oikea seos, tänään enään vain pikkuisen puuttui. Ja niin hän keitti ja sekotti, sekotti ja keitti aamusta iltaan. Mutta kirkkaina öinä kiipesi Simeon luostarin katolle ja luki taivaan tähdistä ihmisten kohtalot ja tulevan ajan tapahtumat. Ja mielenkiinnolla seurasi Henrik hänen askareitaan.

Sateet yhä jatkuivat, ja kohta oli joulu ovella. Kuinka olisikaan Henrik pitkäksynyt oloaan, jos ei olisi ollut tuota ihmeellistä apottia. Hän istui jo apotin työhuoneessa kuin kotonaan. Ja aina kun tuo pyhä mies iltamessun jälkeen nousi saarnaamaan kansalle, oli Henrik kuulijoitten joukossa. Niin ei ollut hän koskaan kenenkään kuullut saarnaavan. Itse taivaan voimat tuntuivat lähestyvän maata tuon ihmeellisen miehen välityksellä. Usein täytti pyhän Bernhardin saarna hänen mielensä siinä määrin, että hän unohti kirjastonkin.

Joulun mentyä loppuivat vihdoinkin sateet ja Henrik päätti heti lähteä. Liikutettuna sanoi hän hyvästit rakkaalle apotille ja hiljaiselle luostarille. Pitkän ratsastuksen jälkeen saapui hän Pariisiin. Viime päivinä oli ollut pakkasia ja Seine oli mennyt jäähän. Sentähden oli laivakulku lopetettu vähäksi aikaa. Henrik etsi nyt majapaikan Genovevan luostarista ja päätti odottaa siksi, kunnes pääsisi laivalla kotimaahansa. Mutta luostarin veljet tiesivät kertoa kummia Englannista. Kuningas Tapani ei ollutkaan voinut palauttaa järjestystä, vaikka prinsessa Maud oli lähtenyt maasta. Palkkasoturit, joita ei kukaan pestannut, kulkivat ryöstellen ympäri valtakuntaa. Henrik tuli näistä tiedoista niin levottomaksi, että hän nousi heti hevosensa selkään ja lähti länteen, matkansa määränä kaukainen Carusbur (nyk. Cherbourg), joka sijaitsi syvälle Kanaliin pistävässä niemessä.

Pariviikkoisen ahkeran ratsastuksen jälkeen oli hän vihdoinkin perillä.
Ja täällä lainehti meri vapaana, joten hän helposti pääsi Kanaalin yli.

X. TAASEN KOTONA.

Henrik kiirehti ratsuaan. Laivassa oli hän kuullut yhä oudompia uutisia Englannista, siksi tahtoi hän päästä mitä pikemmin kotiin äitinsä luo. Siellä vasta hän saisi oikeat tiedot kaikesta, siellä vasta tyyntyisi rinnan levottomuus. Äiti on sentään äiti — oi jospa hän jo olisi kotona. Miten iloiseksi tulisikaan äiti — ja ehkäpä joku toinenkin. Henrik kannusti ratsuaan. Loppumatkan hän kulki melkein yöt päivät, vaihtoi vain hevosta välillä.

Vihdoinkin hän karautti kotilaaksoon. Mutta mitä! — Mitä nyt! Hevonen pysähtyi kuin naulaan, ja Henrik tuijotti kauhistuneena eteensä. Siinä oli kotilinna vuoren rinteellä, mutta — — mutta sen akkuna-aukot ovat mustuneet, seinät lohkeilleet ja yksi torneista kaatunut. Onko linnassa riehunut tulipalo — onko? Ratsu laukkasi, Henrik yhä kannusti, ja muutamassa hetkessä oli hän linnan luona. Täällä ei ollut ainoatakaan elävää olentoa. Vain tuuli vonkui kaameasti torneissa ja akkuna-aukoissa. Tulipalo oli jättänyt selvät jäljet. Mutta Henrik ei ennättänyt tuntea sen tuottamaa kauhua, sillä hänen sieluaan ahdisti vain yksi ainoa hirvittävä tuska: missä on äiti! — Kiireesti käänsi hän kylään, ja hevosen kavioitten kapse huusi koko matkan: missä on äiti, missä on äiti! — Henrik pysähdytti papin portaitten eteen, hypähti alas ja seisoi samassa jo papin luona kysyen: "Missä on äitini."

Pappi nousi hitaasti, viittasi vakavana kohti kirkkoa ja vastasi:
"Tuolla kirkossa, isäsi vieressä hautakammiossa."

Henrik lyyhistyi rahille melkein tiedotonna. Pappi toi hänelle kiireesti viiniä. Hetken päästä toipui Henrik hiukan ja pyysi nyt pappia kertomaan, mitä täällä oikein oli tapahtunut.

Yksikantaan kertoi pappi: "Onnettomuus tapahtui jo viime kesänä. Te olitte jo vuoden ollut poissa silloin. Heti lähdettyänne tuli näet elämä täällä taas levottomaksi. Tartuimme uudelleen aseisiin ja pidimme vartiota yöt-päivät. Näin meni onnellisesti kesä ja talvi. Viime kesänä ei enään rosvoja nähty, mutta pidettiin sentään vartiota. Kerran sitten kesällä tulee teidän linnaanne kiertelevä trubaduuri. Soittelee, laulelee, pitää iloa kaikenlaista. Mutta mies olikin trubaduuriksi pukeutunut rosvo. Eräänä iltana tarjoilee hän kaikille linnan miehille viiniä työtuvassa — oli muka hänen syntymäpäivänsä. Mutta viiniin oli sekotettu unijuomaa. Miehet nukkuivat toinen toisensa jälkeen. Sitten otti rosvo voudilta portinavaimen ja päästi linnaan kaikki ryöväritoverinsa, jotka yön suojassa olivat hiipineet tänne. Miehissä alettiin nyt murtaa kreivilliseen asuntoon vieviä ovia. Rouva äitinne heräsi ryskeeseen ja lähti heti linnan naisten kanssa pakenemaan salakäytävää myöten. Mutta sattuikin niin onnettomasti, että rosvojen jättämä vartija seisoi juuri sillä kohdalla vuoren juurella, mistä salakäytävä tulee maan pinnalle. Kun rouva äitinne työnsi kivet käytävän suusta ja astui esiin, niin rosvo surmasi hänet paikalla. Muut naiset jäivät käytävään ja pakenivat vasta, kun rosvo siirtyi vartioimaan toiselle paikalle."

Henrik oli käynyt kuolonkalpeaksi, ja tuskan hiki helmeili hänen otsallaan. Mutta pappi jatkoi: "Rosvot ryöstivät äkkiä linnan putipuhtaaksi ja sytyttivät sen sitten palamaan, jotta heidän tihutyönsä olisi peittynyt tuhkaan ja soraan. Mutta unijuoma olikin ollut niin mietoa, että osa miehistä heräsi ennen, kun joutuivat liekkien saaliiksi. He ennättivät vielä hyvin nähdä rosvojen ryöstön jäljet ja pelastaa tovereitaan. Vain neljä miestä jäi liekkien saaliiksi. En voi kuvailla aamun kaameutta, kun löydettiin kreivittären ruumis ja etsittiin hiiltyneitä ruumiita raunioista. Ah, elämä ei merkitse meille enään mitään, kun rouva äitinne on poissa." — — —

Henrikin joka jäsen vapisi ja hampaat kalisivat suussa. Hän ei voinut sanoa sanaakaan, tuskan hiki vain helmeili otsalla. Vihdoin hän nousi ja lähti horjuvin askelin kirkkoon. Täällä hän aukaisi natisevan hautakuorin oven ja vaipui melkein tiedotonna äitinsä kivisen kirstun ääreen. — "Oi, äiti, äiti, äiti", tuli vasta pitkän ajan kuluttua hänen huuliltaan. Ja taas hetken mentyä: "Minä, minä olen syypää tähän kaikkeen." — Tuska puistatti hänen ruumistaan ja hampaat yhä kalisivat.

Vihdoin tuli pappi ja veti hänet väkisin pois kylmän kirstun äärestä. Papin pyynnöstä välittämättä läksi Henrik uudelleen linnaan. Hän sitoi hevosensa ja lähti tarkastusretkelle. Mustat seinät ja savutorvet törröttivät pystyssä, ja kaameana vonkui tuuli. Henrik astui ritarisaliin ja siitä kappeliin. Ei mitään jälellä, ei mitään, vain tuhkaa ja soraa. Hän astui kirjastoon. Pergamentin karsta kahisi jaloissa. Tuolla kulmassa näytti olevan suuri käärö aivan eheänä. Henrik koski siihen, ja se hajosi olemattomiin. Siinä hänen nuoruutensa laulut tuhkana! Hänen nuoren, ylitse hersyvän sielunsa laulut! Mutta mitäpä siitä! Koko nuoruushan oli tuhkana! — Henrik katsoi salakammioon ja maanalaisen käytävän suuta. Tuosta on äiti viimeiseksi kulkenut. Taas alkoivat hänen hampaansa kalista, ja tuuli vonkui savupiipuissa: "Sinun syysi, sinun syysi." — Ja Henrik vaikeroi: "Jos olisin ollut kotona, ei portin avain koskaan olisi rosvolle joutunut. Minun syyni, minun syyni. Oi, äiti, mitä saitkaan kestää"! — Ja tuuli vastasi: "Niinpä niin, sinun syysi."

Henrik juoksi kuin mieletön pois linnasta, sillä hän ei kestänyt enään. Hän hypähti hevosensa selkään ja ajoi metsään. Yhä vain eteenpäin. Ja tuossa hän oli kalliolla meren rannalla. Aallot alhaalta humisivat hänelle: "Tule tänne, täältä löydät ikuisen unohduksen, sillä ethän jaksa elää!"

"Tulen, tulen", huudahti Henrik ja kannusti hevostaan. Mutta hevonen hypähti syrjään, se kieltäytyi syöksymästä jyrkänteeltä syvyyteen. — Henrik pelästyi. Mitä hän olikaan aikonut tehdä! Voi, Ristin-Herra, voi Ristin-Herra! Ja samassa oli hän kuulevinaan äidin lempeän äänen: "Henrik poikani, älä vain mene liian lähelle jyrkännettä, kun siellä metsässä kuljet." — — —

Henrik käänsi hevosensa ja antoi sen kulkea ohjat höllinä. Se meni naapurilinnaan vievälle polulle. Henrik nosti melkein ihmetellen päätään. Vasta nyt hän muisti kotiin palattuaan ensi kerran Eeditin. Jotain oli siis vielä jälellä. Ja yht'äkkiä hänet valtasi rajaton halu painaa polttavan päänsä Eeditin syliin. Hän kiirehti hevostaan. Tuossa tuli naapurilinnan vouti vastaan. Henrik pysähdytti ja alkoi tiedustella kuulumisia. Ja vouti kertoi, että yhtä ja toista oli heillä tapahtunut Henrik-kreivin poissaollessa. Linnanherra oli halpauksesta vuoteenomana, ja viime kesänä oli täällä vietetty Eedit-neidin komeat häät. Eedit on nyt Oxfordissa kuninkaan virkamiehen puolisona. Vasta häissään näki Eedit ensi kerran sulhasensa, isä oli tehnyt kaupat matkalla ollessaan. — Henrik ei kysellyt enempää. Hän sanoi voudille hyvästi ja käänsi hevosensa kotiin päin. Tyhjin katsein hän tuijotti eteensä. Hevonen asteli hävitetyn linnan ohi kylään. Ihmiset katselivat joka taholta nuorta kreiviä, mutta Henrik ei huomannut mitään. Hän meni papin luo ja sanoi tälle: "Sano kyläläisille ja linnan entiselle väelle, että he viljelisivät kartanon maita kuin omiaan, siksi kunnes palaan. Metsästää saavat myöskin vapaasti." — Täältä hän läksi hautakuoriin, polvistui äitinsä kivisen arkun ääreen ja puhkesi rajuun nyyhkytykseen. "Minun syyni, minun syyni", vaikeroi hän. — Sitten hän nousi hevosensa selkään ja ratsasti pois, sinne, mistä oli tullutkin.

Mutta kansa kertoi, että tämän jälkeen nähtiin linnan harmaan haltijan usein auringon laskiessa istuvan linnan sortuneella muurilla ja valittavan. Ja öisin liikkui siellä valkea haamu.

XI. YÖ.

Henrik oli ratsastanut päivästä päivään ilman päämäärää. Raskaana syyllisyydentunto painoi häntä, ja sanoin kertomaton tuska vihloi hänen olentoaan. Lisäksi tunsi hän olevansa maailmassa yksin, ypöyksin, kun äiti ja Eedit ja isä Markus olivat poissa. Ei kukaan enään välittänyt hänestä, kurjimuksesta, Jumalan tuomion ansainneesta. "Sinun syysi, sinun syysi", puhui aina hevosen kavioitten kapse. "Minun syyni, minun syyni", myönsi Henrik. "Miksi läksit, miksi läksit", sanoi taas kapse. "Niin, miksi läksin, miksi läksin", valitti Henrik. Vihdoin hän lopen väsyneenä poikkesi tien vieressä olevaan luostariin.

Lähes kaksi viikkoa oli Henrik ollut luostarissa. Veljet puhuivat usein keskenään tuosta oudosta matkustajasta, joka ei puhellut mitään, söi hyvin vähän ja oli sen näköinen kuin olisi hän paluumatkalla tuonelasta. Mikä lie miehiään. Kultaiset ovat hänellä kannukset, ritarinketju kaulassa ja latinaakin kuuluu mies lukevan.

Kerran kun Henrik istui suojassaan, kuuli hän kahden munkin käytävässä keskustelevan jonkun kaukaisen linnan ryöstämisestä. Henrikin sydän melkein seisahtui kuunnellessaan munkin sanoja: "Linnassa oli kuitenkin salakäytävä, ja sitä myöten yritti kreivitär paeta. Mutta kun hän astui maan pinnalle, olikin siinä rosvo, joka oli jäänyt vartioimaan tietä. Kreivitär oli langennut polvilleen ja rukoillut, että rosvo säästäisi hänen henkensä hänen poikansa tähden, joka taisteli kaukana Pyhässä maassa Vapahtajan haudan puolesta. Rosvo ei kuitenkaan välittänyt rukouksista, vaan antoi rouvalle kuoliniskun. Mutta tuon kreivittären rukoileva katse seurasi rosvoa kaikkialle. Vihdoin hän teki synnintunnustuksen meidän apotille, lahjoitti koko omaisuutensa tälle luostarille ja läksi toivioretkelle Roomaan."

Henrik ei kuunnellut enempää. Hän lähti kuin nuolen lävistämänä luostarista. Hän tahtoi paeta maailman ääriin asti. Rannalta hän löysi laivan, joka vei hänet Pariisiin samaa tietä kuin lähes kaksi vuotta sitten. — Miten toisin nyt kaikki olikaan! — —

Pariisissa heitti hän pois ritariviittansa ja pukeutui katumuksentekijän kaapuun. Almua-anoovalle kerjäläiselle lahjoitti hän kultaiset kannuksensa ja toiselle ritariketjunsa. Sauva kourassa astui hän ulos Pariisin portista öisen tuulen ulvoessa metsän puissa.

Viikkoja kulki kaapuniekka katumuksen-tekijä kylästä kylään, seudusta seutuun. Kun hän vihdoin kolkutti Clairvaux'n luostarin portille, oli yö.

XII. SARASTUSTA.

Apotti Bernhard laski kynän kädestään ja katsoi ihmetellen miestä, joka yön aikaan astui hänen huoneeseensa. Hän katsoi vielä toistamiseen ja nousi hämmästyneenä ylös. "Mitä ihmettä, ritari Henrik! Rakas poikani Henrik, sinä täällä ja tuon näköisenä", sanoi hän ja ojensi molemmat kätensä Henrikille. Sanatonna vaipui Henrik maahan hänen jalkoihinsa. Apotti Bernhard polvistui hänen viereensä, risti kätensä ja rukoili kauan ja palavasti tuon maahan lyyhistyneen miehen puolesta. Hän ei tiennyt, mitä Henrikille oli tapahtunut, mutta hän tunsi välittömästi, että Henrik oli hukkumaisillaan tuskien mereen, että hänen sielunsa oli kuolemanhädässä.

Vihdoin nousi apotti, nosti Henrikin ylös ja asetti hänet istumaan mukavaan nahkatuoliin. Sitten hän toi kalaa ja viiniä ja pakotti hänet syömään. Vasta nyt istui apotti Henrikin viereen ja sanoi: "Rakas poikani, kerro minulle nyt sydämesi tuskat!"

Henrik sulki silmänsä. Hänestä tuntui sanomattoman turvalliselta ja hyvältä istua tässä tuon ihmeellisen miehen rinnalla. Matalalla äänellä hän kertoi kaiken, mitä oli tapahtunut kotona hänen poissaollessaan. Sitten hän aivan kuin laski apotin syliin koko murheensa, jolla ei tuntunut olevan rajoja. — Apottia värisytti ajatellessaan tuota kauhun kuvaa. Ah, tuo hevosen kavioitten kapse ei sanonut ainoastaan Henrikille: sinun syysi, se sanoi myöskin Clairvaux'n suurelle apotille: sinun syysi, sinun syysi, sinä tuon ristiretken sait aikaan! Oi, hän oli viime aikoina kärsinyt aivan kuolemaan asti. Hän oli ollut juuri vaipumaisillaan omiin tuskiinsa, mutta kun hän näki Henrikin sielun hädän, unohti hän itsensä, ja hellä sääli täytti hänen sydämensä. Hän laski kätensä Henrikin olalle ja sanoi: "Poikani, sinä sanoit, ettet jaksa elää, ettei sinulla ole enään ketään eikä mitään koko maailmassa. Mutta tiedätkö: Kristus rakastaa sinua, rakastaa enemmän kuin minun köyhä kieleni voi kertoa. Hän on ottanut sinulta kaiken, antaakseen sinulle vielä enemmän: oman itsensä. Kristus rakastaa sinua, ja Hän rakasti sinua jo silloin, kun Hän riippui ristinpuussa. Katso Hänen haavojaan. Näe niissä Hänen rakkautensa ääretön meri, jolla ei ole rantoja. Siihen rakkautensa mereen voi hän sinutkin kätkeä kokonaan. Hän otti sinulta kaiken, antaakseen sinulle vieläkin enemmän: oman itsensä."

Henrik: "Mutta minähän olen rikkonut niin äärettömän paljon. Minun syykseni tulee tuo onnettomuus kotona. Kuinka Herra voisi rakastaa minua?"

Apotti: "Oi, ystäväni, minä olen rikkonut vielä paljon enemmän. Minun kauttani löysivät tuhannet hautansa tuolla auringonnousun lakeuksilla, ja kuitenkin Kristus rakastaa minua. Minä tunnen Hänen rakkautensa liekin sielussani. Miksei hän siis rakastaisi sinua. Ehkä kaikki tuo onnettomuus onkin Hänen rakkauttaan sinua kohtaan. Hän otti sinulta kaiken, antaakseen sinulle oman rakkautensa ikuisen tulen. Jospa vain ymmärtäisit tämän. Jospa tuntisit, että Hän tuskaisiin kasvoihinsa ristillä kätki sinunkin kärsimyksesi. Silloin sinussa alkaisi uusi elämä, elämä, jonka alku ja loppu on kärsivässä Vapahtajassa."

Apotti pakotti Henrikin laskeutumaan omalle vuoteelleen viereiseen suojaan, mutta itse hän jäi istumaan pergamenttien peittämän työpöytänsä ääreen. Siinä hän istui syviin mietteisiinsä vaipuneena yön yksinäiset hetket. Vihdoin hän nousi, kulki sauvaansa nojaten Henrikin vuoteen luo ja kohotti siunaten kätensä nukkuvan yli. Sitten hän vaipui polvilleen vuoteen viereen. Ja vain yön hiljaisuus tietää, kuinka nöyränä ja maahan masennettuna tuo aikakautensa suuri sielu anoi armoa Ristin-Herralta.

Henrik nukkui koko yön rauhallisemmin kuin pitkiin aikoihin. Hän heräsi aamulla virkistyneenä ja jäi ihmeissään ajattelemaan yön tapahtumia. Tuntui kuin olisi jotakin tuosta ylivoimaisesta painosta karissut pois. — Aamiaista syötäessä ilmoitti apotti munkeille, että hän oli ottanut Henrikin sihteerikseen, tämä kun osasi useita kieliä. Veljet, jotka tähän asti ovat auttaneet isä Bernhardia, tekevät sen tietysti vieläkin, riittää kirjoitustyötä useammallekin. Ja niin jäi Henrik luostarin asukkaaksi ja apotin tärkeimmäksi sihteeriksi. Veljet kyllä olivat tästä vähän ihmeissään, sillä kaikki tunsivat Henrikin samaksi ritariksi, joka joulun tienoilla oli majaillut heillä. Paljon he aprikoivat keskenään, mikä oli tuonut Henrikin takaisin tänne. Mutta kun he eivät löytäneet mieleistään syytä, virkkoi muuan vanha munkki: "Niinhän se aina ennenkin on ollut, että ken kerran on nähnyt tämän meidän kirkkaan laaksomme, hän ikävöi tänne takaisin."

Monet seuraavat päivät kuluivat kiireisessä työssä. Näytti aivan kuin isä Bernhard olisi unohtanut Henrikin sielun kaikki tuskat ja kokonaan syventynyt työhönsä. Henrikillekin hän antoi niin paljon kirjoitus- ja kopioimistyötä, että tämä oli monasti uupua. Mutta silloin sanoi apotti aina: "Lähde nyt luostarin puutarhaan virkistymään ja ota tuosta tuo uusi testamentti mukaasi. Muistan, kun nuoruudessani ratsastin Genevejärven rantamilla, oli minulla aina raamattu mukanani." Henrik läksi. Ja kun hän aukaisi kirjansa, löysi hän tavallisesti jonkun merkityn kohdan, jota hän pysähtyi miettimään. Illalla sitten apotin puhuessa kansalle kosketti tuo puhe juuri samaa, mitä hän oli yksikseen ajatellut luostarin puutarhassa. Silloin ymmärsi Henrik, että isä Bernhardin ylevä sielu ei voinut koskettaa vuotavaan haavaan.

Päivät vierivät. Apotin työ näytti yhä vähenevän ja Henrikin vapaahetket sen mukaan pitenevän. Kerran sanoi apotti: "Poikani, sinä et ole vielä astunut jalallasi luostarin ulkopuolelle. Etkö tiedä, että nyt on kevät, jolloin luostarimme ympäristö on sanomattoman kaunis. Lähden nyt metsään. — — — Tämän meidän laaksomme nimi oli ennen Koiruoholaakso, minä tälle vasta annoin nimen Kirkaslaakso, Clairvaux, sillä täällä on minun sydämeni koiruoholaakso muuttunut kirkkaaksi laaksoksi. — Lähdehän nyt."

Henrik käytti aina valkeata pukua luostarin sisäpuolella, kuten muutkin. Nyt kun hän lähti ulkopuolelle, heitti hän harteilleen mustan viitan. — Henrik jäi ihmeissään seisomaan. Oi, kuka uskoisikaan tätä samaksi laaksoksi. Mutta nythän olikin kevät, ihana kevät. Kaikkialla oli heräävää elämää. Tuossa rakensi pääsky pesäänsä, tuolla lauloi satakieli. Henrik kulki hiljalleen vuoren selännettä. Metsän tuoksu oli raikasta ja voimakasta. Hetken päästä hän pysähtyi ja istahti kukkivan sireenipuun alle. Hän sulki silmänsä ja istui siinä hiljaa ja kauan mietteissään. Koko kulunut elämä oli yhtenä tauluna hänen edessään. Siinä lapsuus, siinä nuoruuden vihreät vuoret, siinä Pyhä maa, siinä kaamea kauhunkuva, siinä viimeaikaiset kokemukset. Ajatukset tulivat ja menivät ja palasivat uudelleen. Vihdoin alkaa jostakin syvyyksien syvyyksistä pyrkiä ilmoille uusi ihmeellinen tunne. Ensin se hapuilee arkana ja ujona. Sitten se tulee voimakkaammaksi. Yht'äkkiä valtaa se koko Henrikin olennon. Ja ääni hänen sisimmässään sanoo päättävänä ja varmana: "Jos sinä vielä aijot elää, on sinun antauduttava kokonaan, sieluinesi, ruumiinesi, Jumalalle, elettävä tästä lähin yksin Hänelle." — Henrik kuunteli tuota ääntä kuin lumoavaa soittoa. Hänelläkö olisi vielä elämän mahdollisuuksia! Hän aukaisi silmänsä. Koko luonto kylpi auringonlaskun kullassa. Ja Henrikistä tuntui kuin olisivat suomukset pudonneet hänen silmistään. Aina hän oli tuntenut elävästi, ettei hän kuulunut tuohon tavalliseen maailmaan, joka söi ja joi, metsästi ja taisteli, puhui hevosista ja rikkauksista. Hänellä oli aina ollut oma maailmansa: runouden, säveleitten ja kirjojen ruusuinen maa. Mutta nyt avautui hänen eteensä vielä kirkkaammat näköalat. Se oli Jumalan ihana valtakunta. Kaikki mainen tuntui tuon uuden valtakunnan rinnalla niin sanomattoman pieneltä ja vähäpätöiseltä. Ja hänen sielussaan alkoi soida taaskin uusi sävel: Antaudu kokonaan ja astu sisälle tuohon ihmeelliseen jumalvaltakuntaan. — Henrik nousi vaistomaisesti ylös ja huudahti. "Minä tulen. Minä alan koko elämäni uudestaan." Mutta tuskin hän oli tämän sanonut, kun hän lyyhistyi maahan. Oi, hän oli ollut juuri astumaisillaan Jumalan valtakunnan kynnyksen yli, mutta samassa rupesikin maa ja metsä ja ilma laulamaan: Sinun syysi, sinun syysi! Et lähtenyt puhtaista vaikutteista Pyhään maahan. Sinun syysi! Tahdoit paeta jotakin, tahdoit nähdä ruusunhohteiset idän maat. Sinun syysi. Muista kauhun kaameutta kotonasi! Sinun syysi, sinun syysi! — — Henrik kavahti kauhuissaan pystyyn ja lähti melkein juoksujalkaa kohti luostaria. Syyntaakka hänen harteillaan tuntui kohoavan aina pilviin asti, mahdotonta oli sen kanssa koskaan mahtua Jumalan valtakunnan ovesta sisään. — Oi, hän oli vain kaukaa nähnyt luvatun maan. — — —

Vakavana, syvästi liikutettuna kuunteli isä Bernhard, kun Henrik laski hänen syliinsä koko sielunsa hädän, kertoi koko syyntaakkansa äärettömyyden. Kun hän vihdoin oli lopettanut, käski isä Bernhard hänen polvistua. Sitten tuo pyhä mies nousi ja puhui hiljaisella äänellä: "Jeesus on sanonut: Tulkaa minun tyköni kaikki, jotka työtä teette ja olette raskautetut, niin minä tahdon teidät virvoittaa. — Koska olet lähestynyt Jeesusta, koska olet kantanut syntitaakkasi ristillä riippuvan Vapahtajasi jalkoihin, niin minä Jumalan ja meidän Herramme Kristuksen käskystä julistan sinulle synteinanteeksiantamuksen ja täydellisen synninpäästön. Niin kauaksi kuin itä on lännestä, siirsi Herra sinusta rikoksesi. Niinkuin isä armahtaa lapsiansa, niin on kärsivä Vapahtaja armahtanut sinua. Hän on kätkenyt sinut kokonaan pyhiin haavoihinsa, ja sinun sielussasi on syntynyt pyhä rakkaus Ristin-Herraan. Siispä astu uudestisyntyneenä Jumalan valtakuntaan, tuohon uuteen maahan, johon et äsken synteinesi sopinut. Ristin-Herra, joka on istuttanut sieluusi uuden elämän, pitää myöskin huolen sen kasvamisesta." — Sitten isä Bernhard pani kätensä Henrikin päälle, luki hartaana synnittömyyden siunauksen ja poistui hiljaa. — — —

Miten kauan Henrik oli ollut polvillaan ristiinnaulitunkuvan edessä, ei hänellä ollut aavistustakaan. Hän heräsi kuin ihanasta unesta kirkon kellon kutsuessa iltamessuun. Pitikö hänen todella palata takaisin tänne murheitten maahan Jumalan ihmeellisestä valtakunnasta! Ei, eihän toki. Hänen syntinsä oli pyyhitty pois, ja Kristus asui hänessä. Jumalan henki väreili hänen sielussaan, hänen omassa sielussaan, ja hän tunsi olevansa yhtä kärsivän Vapahtajansa kanssa. Ihme oli tapahtunut. Jumalan valtakunta oli laskeutunut maan päälle. Vanha oli kadonnut ja kaikki tullut uudeksi. Oi, hän voi siis vielä elää! Ja hän tahtoikin elää, mutta vain sille Herralle, jonka suuri, kuolemankin voittava rakkaus täytti koko hänen olentonsa.

Henrik havahtui syvästä jumal-elämyksestään vasta, kun näki kansan kiirehtivän kirkkoon kuuntelemaan apotin saarnaa. Hän nousi ja lähti mukaan. Mutta mitä ihmettä! Apottihan saarnasi hänelle, yksin hänelle. Kuule nyt, kuinka hänen sanansa kaikuvat: "Kärsivä, ristinpuussa riippuva Vapahtaja on sielun ihmeellinen ylkä. Meidän tulee antautua kokonaan Hänelle, yhdistyä kokonaan Häneen. Oi ystäväni, rakkaus on lain täyttymys. Me opimme tuntemaan kärsivän Kristuksen vain rakastamalla Häntä, yksin rakastamalla. — Oi, avaa sydämesi hänen rakkaudelleen, tuolle rakkaudelle, joka ei muserra tuulen pieksämää ruokoa, eikä sammuta suitsuavan kynttilän sydäntä. Katso Hänen kasvojansa ja näe niissä Hänen rakkautensa äärettömyys! Vajoa ristiinnaulittuun Kristukseen, ja Hän kantaa sinut rakkautensa siivillä uuteen maahan, jossa jo kaikuvat ijäiset soinnut ja jossa sielu löytää levon kärsivässä Vapahtajassa." — — —

Apotti oli lopettanut, ja loppuvirsi kaikui juhlallisena. Mutta Henrik painoi päänsä alas ja rukoili hiljaa: "Kristus, tässä minä olen. Tee minusta mitä tahdot. Kuljeta minua, kunne haluat."

Viikot vierivät. Henrikillä oli edelleen paljon työtä, sillä apotin kirjeenvaihto oli tavattoman suuri. Hänen neuvoaan ei kysytty ainoastaan hengellisissä asioissa, vaan kaikissa maallisissakin vaikeuksissa vedottiin häneen, varsinkin ruhtinaat käyttivät häntä neuvonantajana valtioasioissaan. Ja vastauksia antaessaan oli Henrik suurelle apotille hyvänä apuna. Hän laati vastausten sanamuodon ja teki selvällä arvostelukyvyllään monta hyvää huomautusta. Henrik ei ollutkaan enään vain sihteeri, hän oli apotin uskottu ystävä, lähempänä tuota suurta miestä kuin kukaan muu.

Syksy teki tuloaan. Henrik oli ollut luostarissa jo lähes puolen vuotta. Tänään olivat veljet veisaten poimineet luostarin puutarhasta pyhät viinirypäleet, joista valmistettiin ehtoollisviini. Henrik oli ollut työssä niin mukana, että isä Bernhard illalla kysyi hiljaa: "Poikani, etkö ole ajatellut tehdä munkkilupausta ja jäädä ainiaaksi luostarin veljeksi?"

Henrik: "En, sitä en ole ajatellut. — — Mutta mitä sanoisit siitä, isä, jos antaisin vihkiä itseni papiksi?"

Apotti liikutettuna: "Jumala sinua siunatkoon! Samahan se, oletko munkki vai pappi, kunhan vain Herran työssä pysyt. — — — Milloin saan sinut vihkiä papiksi?"

Henrik: "Ei. Olen kokonaan Kristuksen. Mutta siellä kotona on kartanoa koskevia asioita, joita kukaan muu ei voi järjestää. Siksi minä käyn siellä."

Näkyi, ettei apotti olisi tahtonut laskea Henrikkiä luotaan, mutta hän sanoi kuitenkin: "No, lähdehän sitten. Mutta sinun pitää lähteä jo huomispäivänä, jotta ennätät takaisin ennen syyssateita."

XIII. LAPSUUDEN MAILLA.

Henrik oli kutsunut kartanon alustalaiset ja linnan entisen väen papin luo. — Äänet pihamaalla vaikenivat, kun Henrik papin seurassa tuli tervehtimään vanhoja tuttujaan. Niin mielellään olisivat ihmiset tahtoneet kysyä, missä Henrik oli ollut, minne hän aikoi mennä ja miksei hän jäänyt tänne heidän isännäkseen — pian he linnan korjaisivat. Mutta Henrikin olennossa oli jotain, joka esti heidät kyselemästä. Vakavana nousi Henrik papin asunnon kynnyskivelle ja puhui siinä kokoontuneille: "Jätän koko tämän suuren kartanon peltoineen, niittyineen, laitumineen ja metsineen teille. Peltoja viljelette tietysti entiseen tapaan, saatte vain lisää sarkoja kartanon maista. Metsämaa olkoon teille kaikille yhteinen. Olen jo määrännyt miehet, jotka jakavat kullekin perheelle heidän osuutensa manorin maista. Maksuksi tulee teidän täyttää kaksi ehtoa: Ensiksikin ette saa riidellä, sillä maatahan saatte enemmänkin kuin tarvitsette elääksenne. Kukin tyytyköön osaansa. Toiseksi tulee teidän joka pyhäaamu sytyttää vahakynttilät vanhempieni hautakuoriin ja pitää huolta, että kynttilöitä on riittämään. Ristiinnaulitun jalkoihin sytytätte kolme kynttilää, Pyhän Neitsyen eteen kaksi ja Pyhän Cuthbertin eteen samoin kaksi, niin että kuorissa palaa pyhä seitsenluku kynttilöitä. — Lupaatteko täyttää nämä ehdot?"

Henrik jatkoi: "Niin jätän siis teille tämän lahjoituskirjan, jotta ei kukaan riistäisi teiltä maata, joka on teidän ja teidän jälkeläistenne oma. Olen tämän lahjoituskirjan kirjoittanut todistajien läsnäollessa ja vahvistanut sen sukumme vanhalla sinetillä."

Liikutettuina tulivat kaikki kiittämään Henrikkiä. Kun he vihdoin palasivat mataliin, olkikattoisiin majoihinsa, täytti heidän sydämensä sanoin kertomaton riemu.

Yksin astui Henrik maatunutta tietä ylös linnaan. Kauan hän nojasi pylvääseen ja katseli noita mustuneita seiniä. Tuska puistatti häntä. Tämä linna ja vuoristo oli kuin osa hänestä itsestään. Nytkö hänen piti ijäksi jättää kaikki! Niin, nyt. "Joka ei luovu isästään ja äidistään ja kaikesta mitä hänellä on, ei hän ole minulle sovelias." — Olihan oikeastaan helppokin jättää tämä kaikki, sillä eihän hänellä ollut enään äitiä — ei ollut äitiä, ei ollut. Ja minkälainen oli hänen loppunsa. Henrikkiä värisytti. Hän tunsi vain, että hänen täytyi antaa kaikkensa Herralle, koko elämänsä, koko olentonsa, sovittaakseen, mitä oli rikkonut. Hän sulki silmänsä ja puhui hiljaa: "Kristus Herrani, sinä kovia kokenut ristinmies, minun sieluani jäytää taas tuo vanha tuska, vaikka tiedänkin, että Sinä olet ottanut syyntaakan harteiltani, olet antanut minulle armosi. Auta minua! Anna minun tuntea läheisyyttäsi! Nosta minut rakkautesi siivillä pois tästä tuskien maasta sinne, missä sieluni löytää levon!" — Ja hiljaa laskeutuivat taivaan voimat yksinäisen vaeltajan sieluun.

Tyynin mielin läksi Henrik linnasta ja meni kirkkoon. Täällä hän koristi äidin haudan kukilla, joita hän oli poiminut linnan villiytyneestä puutarhasta. Sitten hän sytytti vahakynttilät pyhimysten jalkojen eteen ja polvistui äitinsä kivisen arkun ääreen. Siinä hän rukoili: "Rakas äiti! Olet taivaassa pyhien seurassa. Kuulethan poikasi huokaukset. Anna minulle anteeksi syyni ja rikokseni! Anna minulle siunauksesi! Minä lähden nyt kulkemaan Jumalan tietä, olen antautunut kokonaan Hänelle. Pyhä ilo ja rakkaus täyttävät sieluni. En ole yksin, vaikka sinä, äiti, olet poissa. Kristus, sieluni ylkä, on aina luonani. — — Hyvästi äitini! En koskaan enään näe hautaasi. Mutta minä tiedän, että kerran, kun minun vuoroni on astua ijankaikkisuuteen, tulet sinä silloin vastaani."

Hetken vielä viipyi Henrik kirkossa. Sitten hän poistui huomaamatta täältä, huomaamatta koko kylästä.

Mutta pian tämän jälkeen kerrottiin kylässä, että tuo mies ei ollutkaan mikään kreivi Henrik, vaan se oli ollut hänen enkelinsä, joka oli tullut tuomaan siunausta kylään. Eihän sillä miehellä ollut edes ritarin pukua, niinkuin kreivi Henrikillä olisi ollut. Ja muutenkaan hän ei sopinut Henrikiksi, kun hänellä oli harmaita hiuksia ohimoilla ja kaikkihan tietävät, ettei kreivi Henrik ole vielä edes 30-vuotias. Ei, ei, Henrik se ei ollut, vaan hänen enkelinsä, hänen hyvä enkelinsä. — —

Muutamia vuosia tämän jälkeen matkusti uusi kuningas Henrik Plantagenet näillä mailla. Hän oli lujalla kädellään palauttanut järjestyksen raastettuun Englantiin. Kun hän ratsasti aution vuorilinnan ohi, pysähdytti hän hevosensa, katseli hetken linnan paksuja seiniä ja sanoi: "Tuohon linnaan voi helposti joku rosvoritari pesiytyä, jaoitettakoon se tantereen tasalle!" Ja linna hajotettiin maahan. Kohta eivät ihmiset enään tarkoin muistaneet paikkaakaan, missä se oli ollut, sillä kivet sammaloituivat, ja ruoho ja pensaat peittivät seudun. — Mutta kauan, kauan eli kansan suussa laulu hyvästä kreivistä, joka nosti polulla leikkivän lapsen satulansa eteen ja päästi salametsästäjän rankaisematta; joka kaatui Pyhässä maassa Vapahtajan hautaa puolustaessaan ja lähetti sitten enkelinsä tuomaan siunausta ja onnea kylälle. Vielä vuosisatoja tämän jälkeen sytytti kansa vahakynttilät pyhään kuoriin ja seppelöi kedon kukilla pyhät haudat. Väsyneitä vaeltajia tuli aina maan ääristä saakka etsimään lohdutusta noilta kahdelta suurelta pyhimykseltä, jotka ottivat hoiviinsa jokaisen murheen murtaman. — Ja vieläkin myöhemmin etsivät tutkijat turhaan syytä talonpoikien itsenäisyyteen keskellä jäykintä läänityslaitosta.

XIV. JUMALAN TIE.

Isä Bernhard huokasi helpotuksesta, kun Henrik astui hänen huoneeseensa. Yhdeltä puolen oli hän ollut varma, että Henrik palaa, mutta toiselta puolen oli hän ollut levoton, sillä hän tunsi liian hyvin maailman ja ihmisluonnon heikkouden.

Henrik kertoi kaikki matkansa vaiheet ja ryhtyi sitten taas sihteerin tehtäviin kuten ennenkin. Nyt oli hänellä kuitenkin enemmän aikaa oleskella luostarin kirjastossa. Usein hän vain pysähtyi ihmettelemään, kuinka toisenlaiset kirjat häntä nyt viehättivät kuin ennen. Nuo ihmeelliset ajantiedot ja tarinat olivat hänelle olleet kaikki kaikessa. Nyt hän viihtyi parhaiten Augustinuksen tunnustusten ja kirkko-isien teosten ääressä.

Apotti oli kaikessa hiljaisuudessa tehnyt sen huomion, että Henrikillä oli verraton kieliaisti. Siksipä hän pitkän mietiskelyn jälkeen uskoi Henrikille uuden tehtävän. "Nuoruudessani", sanoi hän, "kirjoitin joskus hymnejä Kristukselle. Tunnen voimieni vähenevän ja tahtoisin sentähden lähettää ystävilleni jouluksi uuden hymnin. Valitse sinä nyt näistä joku sitä varten." Ja apotti antoi Henrikille kimpun vanhoja pergamentteja. Ihmeissään katseli Henrik niitä. Hän ei ollut edes aavistanut, että apotti osasi kirjoittaa hymnejä. Muistui siinä niin elävästi mieleen omat laulut, nuoruuden haavelaulut. Miten toisenlaisia ne olivatkaan! — "Oi tuossa", huudahti Henrik. "Minä en muuta siitä sanaakaan, vaikka isä Bernhard on kehoittanut korjaamaan." Ja liikutettuna hän luki yhä uudestaan ja uudestaan hymnin: "Jesu dulcis memoria." [Jeesuksen muisto ihana.] — Pian kopioi Henrik hymnin kymmeniä kertoja, ja kirjeittensä mukana lähetti apotti sen yli maitten ja merien. — — —

Vähää ennen joulua sanoi apotti, että hän niin mielellään vihkisi Henrikin papiksi nyt, jotta Henrik sitten voisi avustaa häntä suurien joulumessujen aikana. Henrik myöntyi heti, sillä hän oli itsekin ajatellut samaa.

Oli ilta. Seuraavana päivänä piti vihkimisen tapahtua. Henrik astui miettien hiljaiseen rukouskammioon, jossa hän aikoi valvoen viettää yönsä. Tuntui niin kummalliselta. Ei siitä ollut montaakaan vuotta, kun hän valvoen vietti yönsä kirkossa. Silloin saadakseen kultaiset kannukset — nyt antautuakseen kokonaan Herran työhön. Niin, kokonaan. Oliko hän silloin onnellisempi kuin nyt? Ah, Jumala yksin sen tietää. Silloin oli hän katsellut elämän pintaa — nyt tutki hän sen syvyyksiä. Mitä tiesi hän silloin tuskien meren syvyydestä? Ei mitään! Mutta oi, hän ei jäänyt tuonne syvyyteen. Hän sai nousta, nousta ylös vuorelle, jonka nimi on: Jumalan Rakkaus. Ja tältä vuorelta katsottuna näytti kaikki mainen sanomattoman pieneltä ja mitättömältä, ja hänen eteensä avautui uusi ihmeellinen elämäntie, Jumalan tie. Se oli kyllä kaita ja kivinen, mutta sen varrella tuoksuivat rakkauden ruusut ja etäisyydessä häämöitti sen ihana päämäärä: täydellisyys. Hän oli astunut tälle tielle, ja ihmeellinen jumal'elämä oli hänessä alkanut. Oliko hän myöskin pysyvä tällä Jumalan tiellä? Kristus oli uhrannut kaikkensa — henkensäkin — kulkiessaan tätä tietä. Voisiko hän antaa kaikkensa, henkensäkin? — Kyllä, hänen täytyi voida, sillä vain kaikkensa antamalla voi sovituksen vaippa kätkeä poimuihinsa hänen syynsä. — Ja vielä kerran värähtivät tuskien kielet yksinäisen valvojan sielussa, kunnes Jumala ne tyynnytti anteeksiantavalla rakkaudellaan.

Ristiinnaulitunkuvan edessä paloi kynttilä. Henrik siirtyi lähemmäksi sen himmeätä valoa ja rupesi selailemaan raamattuaan. Vihdoin hän pysähtyi vuorisaarnaan ja alkoi lukea: "Autuaita ovat hengessään köyhät, sillä taivasten valtakunta on heidän," Oi, tuommoinen köyhä oli juuri hän. "Autuaita ovat murheelliset, sillä he saavat lohdutuksen." Antaako Jumala lohdutuksen hänellekin? — Ah, hänhän on jo saanut sen. "Autuaita ovat puhdassydämiset, sillä he saavat nähdä Jumalan." — Tuleeko hänenkin sydämensä joskus niin puhtaaksi, että hän näkee Jumalan? Ehkäpä tuolla Jumalan tien päässä, jossa häämöittää täydellisyys. — "Autuaita ovat, joita vanhurskauden tähden vainotaan, sillä heidän on taivasten valtakunta." — Ei ainakaan häntä koskaan vainota vanhurskauden tähden, sillä semmoistahan tapahtui vain pyhien marttyyrien aikana. Eikö hän sitten saakaan autuutta? Tietysti, olihan hän hengessään köyhä ja murheellinen.

Taas käänteli yksinäinen valvoja kirjansa lehtiä ja luki: "Minä olen se totinen viinipuu ja isäni on viinitarhuri. Jokaisen minussa olevan oksan, joka ei tuota hedelmää, Hän ottaa pois ja jokaisen, joka tuottaa hedelmää, sen Hän puhdistaa, että se tuottaisi runsaamman hedelmän." — Mitä hedelmää hän oikeastaan oli tähän asti tuottanut? Auttanut apottia, lueskellut kirjastossa. Oliko se mitään hedelmää tuottavaa työtä! — Tuhannet ihmiset huokailivat pakanuuden pimeydessä. Oliko hän sittenkin kuiva oksa! Oi, Herra armahda! — "Joka pysyy minussa ja jossa minä pysyn, se tuottaa paljon hedelmää." — Oi, Kristus, olenko minä sinussa ja pysytkö Sinä minussa! — "Jos te pysytte minussa ja minun sanani pysyvät teissä, niin anokaa, mitä ikinä tahdotte ja te saatte sen." Henrik kertasi: "Ja te saatte sen." — Sitten hän polvistui. Ja vain Jumala tietää, mitä silloin puhui tuo yksinäinen valvoja luostarin rukouskammiossa.

Sydänyön tuuli kulki hiljaa humisten yli luostarin. Idän taivas alkoi ruskottaa. Kohta vaikeni päivä, Herran päivä. — Suurin juhlallisuuksin vihki apotti Bernhard Henrikin papiksi.

Joulujuhlan ajaksi tuli luostariin paljon kaukaisia vieraita kuuntelemaan isä Bernhardin ihmeellisiä saarnoja. Aamumessun jälkeen saarnasi suuri apotti aina latinankielellä papeille ja munkeille. Mutta iltamessun jälkeen saarnasi hän kansankielellä. Silloin oli kirkko aina ääriään myöten täynnä ihmisiä, sillä apotin ihmeellinen saarna tuntui nostavan ihmiset ylös maan tomusta.

Uskollisesti oli Henrik auttanut apottia. Joka kerta, kun hän pukeutui papin viittaan ja astui alttarille messua toimittamaan, tuntui hänestä hyvin ihmeelliseltä. Ja vielä ihmeellisemmältä tuntui, kun hän ensi kerran astui rippikomeroon ja otti vastaan ihmisten synnintunnustuksia. Kuinka hyvin hän ymmärsikään ahdistettujen sydänten tuskaa. — — —

Kolmantena joulupäivänä sattui, ettei apotti jaksanutkaan lähteä iltamessuun, eikä nousta saarnatuoliin sen jälkeen. Vain rukouksen voimalla oli hän pysynyt pystyssä nämä päivät, mutta nyt ei raihnainen ruumis enään totellut hehkuvan sielun käskyjä. — Kansa oli jo ennen messun alkua täyttänyt kirkon, jopa osan luostarin pihaakin. Pitikö sen nyt ravitsematta lähteä pitkälle taipaleelle? Ja vanha apotti valitti ääneen. Mutta äkkiä hänen kasvonsa kirkastuivat. "Kuules, poikani Henrik", sanoi hän, "saarnaa sinä kansalle tänä iltana!"

Mutta apotti sanoi: "Yritä Jumalan avulla. Sinulla on vielä kyllin aikaa valmistautua. Ota raamattusi ja mene rukouskammioon. Minun saarnataitoni salaisuus on rukous. Rukoile, että Kristus itse puhuisi sinun kauttasi!"

Henrik meni. Vähää ennen iltamessua tuli hän apotin luo ja sanoi: "Isä, sinä olet itse nähnyt, millä ihastuksella on kuunneltu sinun uutta hymniäsi: 'Jesu dulcis memoria.' Olen kääntänyt sen kansankielelle. Saavatko papit laulaa sen iltasaarnan jälkeen kansalle?"

Sykkivin sydämin astui Henrik iltamessun jälkeen saarnaamaan. Ensin hän oli hämmentynyt ja kompasteli sanoissa. Mutta yhtäkkiä hänen pelkonsa hävisi. Hän katsahti yli suuren kuulijakuntansa, ja vuolaina tulvivat lauseet hänen huuliltaan. Hän oli valinnut saarnansa aiheeksi Kristuksen rakkauden. Kuinka suurena ja ihanana se esiintyikään Hänen syntymisessään, opetuksissaan ja ennen kaikkea Hänen kuolemassaan. Me saamme kaikkine tuskinemme paeta Hänen haavoihinsa, ja Hän nostaa meidät rakkautensa siivillä ylös Jumalan ihmeelliseen valtakuntaan, tuohon valtakuntaan, jossa vallitsee ikuinen rauha ja rakkaus.

Henrik lopetti. Ihmiset seisoivat ääneti, syvästi liikutettuina. Ja useat puhkesivat kyyneliin, kun papit hitaasti lauloivat:

    "Jeesuksen muisto ihana,
    Sielulle ilon antava.
    Jeesus, sydänten lohdutus,
    Elämä, mielten valkeus,
    Ilonkin yli iloisuus."

Hiljaa poistuivat ihmiset kirkosta. He tunsivat olleensa kosketuksessa toisen maailman kanssa, maailman, jonka kuninkaana on Kristus.

Ihmeellisin tuntein riensi Henrik kammioonsa. Oliko tämä totta! Hänkö omisti ihmeellisen saarnalahjan. Hänkö voi Herran sijasta virvoittaa nääntyneitä ja janoisia sieluja! Oi armon äärettömyyttä! Nyt hänelläkin oli elämäntehtävä. Hän voi johdattaa kadonneita lampaita takaisin Hyvän Paimenen luo. Ja koko hänen olentonsa väreili kiitosta.

Tämän jälkeen saarnasi Henrik aina silloin, kun ei apotti itse jaksanut lähteä kirkkoon. Astuessaan puhujapaikalle tunsi hän taivaan väreilevän sielussaan ja Kristuksen puhuvan hänen kauttaan. Ja ihmiset sanoivat, että Jumala oli lähettänyt apotti Bernhardille seuraajan suoraan taivaasta. Usein haettiin Henrikkiä lähiseuduillekin puhumaan ja aina oli hänellä paljon kuuntelijoita. Oi, nyt hänellä oli vihdoinkin tehtävä elämässä. Hän sai olla kylväjä Jumalan vainiolla. Ja kylväessään hän tunsi itsekin saavansa yhä enemmän lahjoja korkeudesta. Hänen täytyi yhä perinpohjaisemmin syventyä raamattuunsa. Hän eli lakkaamatta Kristuksen yhteydessä, ja tuo syvä jumal-elämä loi ihmeellistä rauhaa ja kauneutta koko hänen olentoonsa. Ken hänen läheisyyteensä tuli, tunsi kohoavansa puhtaampaan ilmapiiriin. Olipa kuin olisi pyhä tunnelma leijaillut koko seudun yllä. Ja usein aasinajaja yksinäisellä vuoristotiellä hyräili itsekseen: "Jeesuksen muisto ihana." — — —

Mutta kun kevät alkoi luoda kirkkautta ilmaan, kävi Henrik yhä totisemmaksi. Kummalliset ajatukset vaivasivat häntä. Ääni hänen sisässään sanoi: Sinulla on täällä liian hyvä olla. Sinulla ei ole mitään ristiä, ei kärsimystä. Herra oli käskenyt kunkin ottamaan ristinsä ja seuraamaan Häntä. Mutta hänellä ei ollut ristiä, ei kärsimystä. — Yhä syvemmissä mietteissä asteli Henrik. Vihdoinkin ajatukset tuntuivat selvenevän. Silloin hän astui apotin luo ja sanoi: "Isä, minulla on täällä luostarissa liian hyvä olla. Minulla ei ole mitään ristiä. Astelen täällä kuin paratiisin puitten alla. Sentähden olen päättänyt lähteä kaukaiseen Hispaniaan saarnaamaan evankeliumia uskottomille maureille."

Isä Bernhard loi Henrikkiin hämmästyneen katseen: "Olet päättänyt lähteä! — Poikani, ken on laskenut kätensä Herran käteen, ei itse päätä mitään. Hän vain kulkee sinne, minne Herra häntä kuljettaa. Sinä olet langennut suureen syntiin ruvetessasi itse päättämään. Anna Herran päättää, anna Herran kuljettaa itseäsi. Mene kammioosi ja nöyrry siellä Herrasi edessä. — Jos täällä ei ole sinun paikkasi, on Herra katsova sinulle uuden."

Henrik ei sanonut mitään, vaan läksi syvästi nöyryytettynä kammioonsa.
Kuinka hän olikaan voinut langeta tällä tavalla! — — —

Kevät saapui pitkin askelin. Linnut laittelivat pesiään, ja mehiläiset surisivat kukkien ympärillä. Henrik oli toimessaan kuten ennenkin, hoiti apotin kirjeenvaihtoa, saarnasi kansalle ja syventyi yhä enemmän pyhien kirkko-isien teoksiin. — Mutta tuo alakuloisuus ei jättänyt häntä. Yhä uudestaan tuli hänelle ajatus: "Minä tahtoisin antaa kaikkeni Kristukselle, ja Hän ei vaadi minulta mitään. Itse Hän vaelsi täällä ristiään kantaen — minua kuljettaa Hän läpi ruusulehtojen."

Kevät-ilta oli ihana. Pika-viesti karautti ylös luostariin. Kohta astui muuan munkki apotin huoneeseen ilmoittamaan, että oli saapunut sanantuoja itse paavin luota. — "Niinpä käske hänet tänne", virkkoi isä Bernhard.

Lähetti ojensi apotille paavin sinetillä suljetun kirjeen ja poistui odottamaan vastausta. Apotti mursi sinetin ja alkoi lukea. Mitä pitemmälle hän pääsi, sitä enemmän hän näytti ihmettelevän. Vihdoin hän pani kirjeen syrjään ja soitti hopeatiukua. Heti astui Henrik huoneeseen, ja isä Bernhard sanoi: "Tiedätkö, ystävälläni, paavi Eugeniuksella on minulle ihmeellistä asiaa. Tuolla pohjoisella maan äärellä ovat kirkon asiat vähän noin ja näin. Siksi on paavi päättänyt lähettää sinne parhaan kardinaalinsa, piispa Nikolauksen. Ja tälle on hän antanut rajattoman valtuuden järjestää pohjolan kirkon olot mielensä mukaan. — — Usein olen kertonut sinulle noista pohjan maista. Siellähän vanha ystäväni, kuningas Sverker hallitsee Göötanmaata, jonka yllä jo loistaa evankeliumin valo. Muistathan, kuinka monta luostaria sinne on viime vuosina perustettu Sverkerin ja hänen jalon puolisonsa, kuningatar Ulfhildin toimesta. Minähän noihin luostareihin lähetin ensimäiset asukkaat täältä etelästä. Niin niin, hyvin ovat asiat Göötanmaassa. Mutta sen takana siellä pohjan äärimmällä äärellä on Sveeanmaa, joka vielä on hämärän peitossa. Kauan on sielläkin kyllä evankeliumia saarnattu — olethan itse lukenut siitä Pyhän Ansgariuksen elämäkerrasta — ja kirkkoja ja pappeja on sielläkin. Mutta siitä huolimatta seisoo siellä yhä kullanhohtoinen epäjumalan temppeli, ja syrjäisillä seuduilla uhrataan yhä Odinille, Torille ja Frejlle. Nyt tuo pohjan äärimmäinen ääri on aivan ilman piispaa. Mutta siellä, jos missään, tarvittaisiin työmiestä Herran viinimäessä. Ystäväni Eugenius kirjoittaa, että piispa Nikolaus veisi niin mielellään muassaan sinne piispan, mutta ei ole löydetty siihen sopivaa miestä. Miehiä kyllä on, mutta kukaan ei ole halukas lähtemään tuonne jäitten pohjolaan, jossa kansakaan ei ole vielä kokonaan antautunut kirkon johtoon. Siksi kysyy pyhä isä nyt minulta neuvoa. Hän pyytää, että lähettäisin vaikkapa jonkun munkeistani piispaksi Sveeanmaahan. Pikalähetti on rientänyt kardinaali Nikolauksen edellä, jotta minun valitsemani piispa ennättäisi vielä yhtyä kardinaalin seurueeseen ja pääsisi siten helpommin yli suuren meren."

Apotti vaikeni, painoi päänsä käden varaan ja mietti kauan. Vihdoin hän virkkoi kuin itsekseen: "Ja samassa Esaias kuuli Herran äänen, joka kysyi: Kenen minä lähetän? Kuka tahtoo olla sanansaattajanani?"

Henrik säpsähti. Hän muisti Yorkin lumiset lakeudet ja purevat pakkaset. Häntä puistatti. Ei kai apotti tarkoittanut, että hänen pitäisi lähteä tuonne kinosten maahan! — Mutta jos se on Jumalan tie ja — ristintie, jota hän juuri on kaivannut! Niin jos? Mutta tuo jäitten pohjola! Oi, sinne hän ei tahtoisi, ei, ei. Hän ei kestä sen purevia pakkasia, ei kestä! — — Apotti sanoi hiljaa uudestaan: "Ja samassa Esaias kuuli Herran äänen, joka kysyi: Kenen minä lähetän? Kuka tahtoo olla sanansaattajani?"

Henrik painoi päänsä alas ja vastasi Esaian sanoilla: "Tässä minä olen, lähetä minut!"

Apotti nousi ja laski siunaten kätensä Henrikin päälle ja rukoili kauan. Kun hän taas istui tuolilleen, sanoi hän: "Poikani, tämä on Herran tahto. Sinä olet erinomaisen sopiva piispaksi tuonne pohjan äärimmäiselle rajalle. Olet nuori ja voimakas. Omistat lisäksi ihmeellisen saarnalahjan. — Tässä nyt aukeaa eteesi Jumalan tie." — — —

Seuraavana päivänä oli melkein koko luostari liikkeellä valmistamassa Henrikin lähtöä. Suuri apotti ymmärsi niin hyvin, mitä parhaiten tarvittiin tuolla uudella työmaalla. Henrikin piti saada mukaansa kaikki jumalanpalveluksessa käytetyt messut ja hymnit, kokoelman saarnoja, kanoonisen lain, paavien säädökset ja ennen kaikkea pyhän raamatun. Mitä ei ollut valmiina, se kopioitiin. Siksipä kaikki kirjoitustaitoiset munkit olivat nyt ahkerassa työssä. Jo parin päivän päästä oli näet Henrikin lähdettävä ehtiäkseen ajoissa määräpaikkaan, jossa hänen piti tavata kardinaali Nikolaus.

Henrik itse oli kummallisessa mielentilassa. Mitä toisi tuo kaukainen pohjola tullessaan? Minkälaista oli elämä siellä? Mitkä tehtävät häntä siellä odottivat? Minkälaista oli siellä kansa ja luonto? Miksi Jumalan tie kuljetti hänet lumiseen pohjolaan, hänet, vihreän vuoriston ja lempeän lounaistuulen lapsen? Oliko hän tehtäväänsä kelvollinen? Kestäisikö hän tällä Jumalan tiellä — ristintiellä? Mikä kohtalo odotti häntä? Niin, mikä, mikä?

Varhain oli luostarissa noustu tänä aamuna. Henrik oli ripittänyt itsensä apotille ja saanut tältä synninpäästön. Nyt juuri pidettiin luostarin kirkossa messu matkallelähtijän varjelukseksi.

Henrik oli jo sanonut hyvästinsä kaikille ja astui vakavana apotin luo. Hänestä tuntui sanomattoman vaikealta erota tuosta ihmeellisestä miehestä, joka oli ollut hänelle kuin isä, hänen kaikkensa. Liikutettuna syleili apotti Henrikkiä ja siunasi hänet melkein nyyhkyttäen. — Kohta tämän jälkeen nousi Henrik hevosen selkään. Pari maallikkoveljeä lähti saattamaan häntä sinne asti, missä hän kohtaisi kardinaali Nikolauksen.

Jasmiinin tuoksu lehahti Henrikkiä vastaan, kun hän ajoi luostarin portista alas laaksoon. Hän katsahti taaksensa. Siinä selänteellä olivat yhä luostarin matalat muurit, rakkaan luostarin. Ja portilla seisoi sauvaansa nojaten pitkä, hintelä apotti. Henrik käänsi äkkiä päänsä pois. Oi, sydän ei tahtonut kestää ajatusta, että hän nyt viimeisen kerran näki tuon rakkaan apotin, tuon ihmeellisen jumalan-miehen. — Mutta yhä seisoi isä Bernhard sauvansa varassa luostarin portilla. Kun matkamiehet viimein peittyivät metsän varjoon, alkoivat suuret kyyneleet vieriä apotin silmistä punertavalle parralle ja hänen leukansa värisi. — "Mikä tulleekin tuon rakkaan poikani Henrikin osaksi, risti vaiko kruunu, sitä en tiedä, mutta sen tiedän, että hän nyt lähti Jumalan tielle." Näin huokasi sauvansa varassa tuo aikakautensa suurin mies, keskiajan ihmeellinen uskonpuhdistaja Bernhard Clairvauxlainen.

XV. MATKAN VARRELLA.

Vihdoinkin taivalten takaa oli päästy ensimäiseen matkan määrään: Nidarosiin [nykyinen Trondhjem]. Ihmeellinen oli ollut matka, ihmeellistä oli täällä perilläkin. Henrik ei osannut sanoiksi sommitella, miltä tuntui, kun hän tapasi kardinaali Nikolauksen, ja he tervehtivät toisiaan anglien kielellä, sillä kardinaali oli kotoisin Englannista, kuten Henrikkin. Ja koko tuolla määrättömällä matkalla, kuinka hän olikaan ruvennut kunnioittamaan ja ihailemaan tuota heimonsa miestä, jonka kanssa keskustelu luisti kuin leikkien. Koko matkaseurue ihaili suurta kardinaalia. Ja kun sitten vihdoin päästiin tänne Nidarosiin, näytti koko ikuisten tuntureitten Norja joutuneen kardinaali Nikolauksen lumoihin, niin lempeä ja hyvä hän oli. Kansa rakasti häntä, papit aivan jumaloivat ja ylimyksetkin taivuttivat syvästi kunnioittaen päätään hänen edessään. Aivan kuin luonnollisena asiana suostuttiin Norjassa kaikkeen, mitä kardinaali ehdotti. Nuo riitaiset kuninkaat, Harald Gillen kolme poikaa, eivät aina olleet edes selvillä, mistä oli kysymys. Mutta kun kardinaali julisti, että Norja oli saava oman arkkipiispan, silloin iloitsi koko tuntureitten maa. Ja ilo suureni yhä, kun kuultiin, että kardinaali oli määrännyt arkkipiispan olinpaikaksi Nidarosin, jossa säilytettiin Pyhän Olavin luut. Mutta huippuunsa kohosi riemu vasta silloin, kun Nikolaus vihki arkkipiispaksi Stavangerin piispan Jon Birgerinpojan.

Henrik seurasi vain sivultakatsojana suuren kardinaalin töitä. Jo matkalla oli kardinaali antanut Henrikille monta hyvää neuvoa. Hänen piti koko ajan Norjassa viivyttäessä ahkerasti seurustella kansan kanssa, jotta hän oppisi käyttämään näitten pohjoisten maitten kieltä ja tutustuisi itse kansaan. Henrikin on paljon helpompi ryhtyä tehtäviinsä, jos osaa maan kieltä. Näin selitti kardinaali. Ja Henrik noudatti neuvoa. Kohta oli koko Nidaros hänelle tuttua ja pian hän alkoi kulkea kauemmas ympäristöön. Kielen oppimisessa ei hänellä ollut paljoakaan vaivaa, sillä se muistutti suuresti hänen kotoista kieltään, anglien kieltä. —

Aamu oli mitä ihanin. Henrik seisoi Nidarnesin pohjoisella rannalla, jota vuonon leppoiset laineet huuhtelivat. Meren voimakas, suolainen tuoksu täytti ilman, ja Henrik hengitti syvään. Hän tunsi nuoruuden, elämän ja voiman virtailevan suonissaan. Oi, kuinka hän ikävöikään jo uutta työmaataan! Millä tarmolla hän tarttuisikaan kaikkeen. Ensin alussa oli luminen pohjola häntä pelottanut. Mutta päästyään tänne oli hän joutunut kokonaan tuntureitten lumoihin. Tämä ihana vuono tässä, humisevat metsät tuolla ja pohjan valoisat yöt. Ihan ne suurensivat sielua, ihan ne toivat ennen tuntematonta elämänvoimaa. — — Siellä lapsuuden maillakin oli vuoria, vihreitä vuoria. Murheenmuistot puistattivat sielua. Oi, hänen täytyi antaa kaikkensa, ihan kaikkensa Herralle. — — —

Henrik nosti päätään. Siinä leikkivät aavan vuonon laineet auringon säteitten väreillä. Henrik suoristautui. Ah, hänen mielensä teki ratsastamaan. Metsä täällä pohjolassa oli niin kumman juhlallista. Kun siellä kulki, tunsi tulleensa kuin Jumalan temppeliin, jonka kupu oli korkealla ja seinät vihreitten köynnösten peitossa. Ja Jumala oli siellä lähellä, niin lähellä, että aivan voi vaipua Häneen ja unohtaa kaikki maiset murheet. Oi, hän oli viettänyt monen monta autuasta hetkeä tuolla Jumalan temppelissä. Sinne nytkin hänen mielensä kaipasi. Henrik kulki reippain askelin Nidarnesin eteläpuolelle kuninkaan kartanoon, jossa koko kirkollisella seurueella oli asuntonsa. Hetken päästä tömistivät ratsun kaviot palkkisiltaa, joka vei yli Nidelvenin. Ja ratsu vei yksinäisen vaeltajan Jumalan temppelin vihreään saliin. — — —

Henrik oli ratsastanut kauan. Vihdoin hän laski hevosensa tunturinurmikolle syömään. Itse hän kulki jalan vielä ylemmäksi. Kuinka kevyttä ja raikasta olikaan ilma täällä korkeudessa. Varmaankin täällä oli taivasta lähempänä. Ei ihme, jos Jeesus aina nousi ylös vuorelle rukoilemaan. Oi, täällä sai olla yksin Kristuksen kanssa, katsella hänen kasvojaan ja vaipua kokonaan, kaikkineen Häneen. Silloin loppui rukouskin, ja Kristus täytti koko olennon.

Henrik heräsi kuin unesta. Läheiseltä tunturilta kuului paimenpojan laulua ja karjan kellojen kalkatusta. Henrik tarkisti kuuloaan. Hän kuuli ensin vain joitakin sanoja, mutta sitten kokonaisen säesarjan:

    "Ah jumalat kutsuu,
    Mua kuolema vartoo,
    Pois kiiruhtakaamme,
    Jo valkyrjat kotihin viittoo.
    Ja salissa Odinin
    Kilvet kultaiset välkkyy,
    Ja juhlassa aasain
    Juon olutta kohta.
    Elonretkeni loppu on tullut,
    Hymyhuulin mä kuolen."

Henrik läksi paimenpojan luo. Ensin katseli poika ihmetellen vierasta.
Mutta pian hän rupesi iloisesti juttelemaan.

"Etkö pelkää susia ja ilveksiä? Näin aamulla ilveksen puussa", puheli
Henrik.

Poika: "Ovat kylläkin. Kerrankin ne ryöstivät multa vuohen. Mutta tavallisesti ne pakenevat, kun lähetän nuolen. En lähde kovin kauas, sillä siellä on petoja enemmän. Olen tässä lähempänä ja laulelen, niin ne pysyvät kauempana karjastani."

    "Iskimme miekoin,
    Ei viipynyt kauan,
    Kun göötien maalla
    Lohikäärme sai surman."

Kun poika vihdoin lauloi viimeiset säkeet: "Elonretkeni loppu on tullut, hymyhuulin mä kuolen", istui Henrik kauan vaieten. Vihdoin hän virkkoi: "Uskotko sinä vielä Odiniin ja noihin toisiin aasajumaliin?"

Poika: "En oikein tiedä. Hauska niistä ainakin on laulaa. — On minut kastettu."

Henrik: "Luuletko, että ihminen todella kuoltuaan joutuu Valhallaan jumalten pitoihin?"

Poika lauloi ihmeellisen laulun sielun matkasta. Ensin vajoaa sielu suuren pimeyden syliin, ja naristen aukeaa Helheimin portti. Nyt kulkee sielu Gjallar-sillan yli, ja molemmin puolin nostavat hirviöt uhmaillen päätään. Sitten tullaan Kvalheimiin, tuskien kotiin. Siellä ne, jotka ovat riistäneet köyhiltä, kantavat lyijyvaippaa. Myrkylliset käärmeet pistävät varkaita, ja tuonelan korpit ahdistelevat valehtelijoita. Mutta jos sielu on ollut hyvä, saa hän jättää tämän tuskien kodin ja kiiruhtaa edelleen valon valtakuntaan, jossa pyhät neidot pesevät hänet synneistä puhtaaksi.

Poika: "Minä tulen sinua saattamaan, koska näytät olevan vähän tyhmänlainen."

Käsikädessä kulkivat he laaksoa kohti. Kun he pääsivät niin kauas, että
Laulu-Björnin maja näkyi naavakuusen alta, palasi paimen takaisin, ja
Henrik jatkoi yksin matkaansa. Mutta tunturilta kuului kohta paimen
laulu:

    "Ja vastasi tyttö:
    En uskalla ottaa
    Kirjokangasta tuota,
    Mi Toora-Hirveää
    Kaunisti kerran.
    Mun nimein on Kraaka
    Ja pukunain sarka,
    Kun paimennan vuohia
    Kivillä rantain."

Tunnin toisensa jälkeen istui Henrik Laulu-Björnin kynnyspuulla ja kuunteli lauluja tämän maan ihmeellisestä muinaisuudesta. Ah, se oli aikaa, jolloin lohikäärmelaivat palasivat myrskyisiltä matkoiltaan äärettömien aarteitten kera. Silloin kaikuivat laulut sankaripirtin loimuavan tulen ääressä, silloin soivat harput, silloin kuohuivat maljat, ja ilo nousi yli pilvien. Itse Odin ja Tor tuntuivat astelevan ihmisten iloissa. Mutta sitten muuttui kaikki. Jumalten hovit poltettiin, pyhät puut kaadettiin, ja sankarilaulajat saivat surmansa. Kuitenkin viihtyi ilo täällä tuntureitten maassa niin kauan, kun täällä oli onnen kultainen kannel. Mutta sitten sekin meni meiltä. Tunsbergin suurissa soittojuhlissa siitä kilpailtiin. Suomalaiset sen silloin voittivat ja veivät koko kanteleen Suomeen. Ja sen mukana meni meiltä laulu ja ilo ja onni. — — —

Henrik keskeytti ihmetellen: "Suomeen. Missä on sellainen maa? En muista koskaan kuulleeni Suomen nimeä."

Laulu-Björn: "Oi, se on kaukana, hyvin kaukana, vielä Svitjodista paljon itään. Ja ihmeellinen maa se kuuluu olevan. Siellä asuu yhä laulu ja soitto, ja niitten seurassa viihtyy aina onni. Ja mikäs on viihtyä, kun onnen kultainen kannel on siellä, vaikkakin sirpaleina. Oli sekin ihmeellinen tapaus, kun tuo kannel särkyi. Kuningas Olavi Pyhä lähti Suomeen muka ristimään maata. Todellisuudessa hän etsi onnen kannelta. Hän löytääkin sen. Syntyy hirvittävä taistelu kanteleesta. Siinä särkyi koko onnen soitin. Vain pienen pirstan sai Olavi siitä. Sen hän toi iloiten tänne ja pääsi heti koko tuntureitten maan kuninkaaksi. Mutta silloin suuttui Dovren tuhatvuotinen tietäjä. Mitä, uskalsiko Olavi särkeä onnen kanteleen ja tuoda pirstan siitä Vikeniin, vaikka suomalaiset olivat sen voittaneet Tunsbergissä! Ja Dovren tietäjä meni ja vei kanteleen pirstan kalliolinnansa syvyyksiin. Mutta Olavi menetti heti valtakuntansa."

Keskiyö laski hämärvaippansa yli seudun. Henrik ratsasti kiemurtelevaa metsäpolkua kohti Nidarosia. Yökehrääjän ääni kuului tuntureilta, ja lehdossa lauloi rastas. Jostakin kaukaa kuului vuoripuron kumea kohina. Henrik oli kummallisessa mielentilassa. Tuo Laulu-Björn oli loihtinut hänen silmiensä eteen ihmeellisen satumaailman. Se oli kuin tuulahdus lapsuuden vuorilta. — Oi, hän taisi sittenkin vielä rakastaa noita laulun ja sadun maailmoita. Eikö hänen sydämensä ollutkaan puhdas? Eikö hän kuulunutkaan kokonaan Kristukselle? Ja yksinäinen vaeltaja kesäyön tummassa hämärässä risti kätensä ja rukoili hiljaa: "Kristus, ristinmies! Anna minulle anteeksi, jos olen laskenut maailman sydämeeni! Anna minun tuntea armosi ja rakkautesi äärettömyys!" — Vaeltaja nosti päänsä. Kaukana taivaanrannalla välkähti valo. Oi, se oli vastaus hänen rukoukseensa. Ja yön yksinäinen kulkija tunsi taas vaipuvansa Kristuksen rakkauden pohjattomaan mereen. Vasta kun kaviot kumahtivat siltapalkkeihin, havahti vaeltaja ja huomasi kulkevansa yli Nidelvenin. Vartija sillan portilla tunsi hänet heti ja laski tiedustelematta Nidarosiin. Kellot Pyhän Olavin kirkossa soivat yömessuun. Mutta muuten lepäsi öinen rauha matalakattoisten majojen yllä.

XVI. LINKÖPINGISSÄ.

Pitkä ja vaivaloinen oli matka Nidarosista Linköpingiin. Syksyn myrsky
riipi jo lehtiä Holaveden suurista metsistä. Vihdoinkin avautui eteen
Stångejoen tasanko ja kuljettiin metsien kätkössä olevaan kauppakylään,
Linköpingiin.

Kardinaali Nikolaus seurueineen oli kuin mikäkin taivaallinen ilmestys näillä pohjan mailla. Ja hänet otettiin vastaan kuin itse paavi. Kellot Pyhän Laurin kirkossa kumisivat. Papit tien varrella lauloivat juhlallista hymniä. Kardinaalin toisella puolella ratsasti kuningas Sverker, toisella kuningas Eerik. Ja kaiken yllä leijaili pilvi pyhää savua. Mutta Henrik ei huomannut, mitä ympärillä tapahtui, sillä hän tarkasteli kuningas Eerikkiä kiireestä kantapäähän. Siinä nyt oli sen maan kuningas, jonka piispaksi hänet oli määrätty. Ah, mitä tuonnee tuo maa hänelle! Iloako vai surua, onneako vai kärsimystä! — — —

Paitsi noita kahta kuningasta oli Linköpingiin saapunut kaikki Sveean ja Göötan suurmiehet, jopa monta mahtajaa Skånestakin, muiden muassa Lundin etevä arkkipiispa Eskil. Munkkeja ja pappeja oli tullut pohjolan kaikilta kolkilta. Kardinaali Nikolaus pani täälläkin kaiken taitonsa liikkeelle, mutta tuo järeä joukko ei ollutkaan täällä taivutettavissa yhtä helposti kuin Nidarosissa. Kardinaali oli päättänyt järjestää Ruotsiinkin oman arkkipiispan istuimen. Mutta tyhjiin raukesi kardinaalin unelma, kun kokous ei päässyt yksimielisyyteen arkkipiispan asuinpaikasta. Göötalaiset tahtoivat sitä Linköpingiin, sveealaiset Upsalaan, ja kummatkaan eivät luopuneet ehdotuksestaan. Muut ehdotuksensa sai Nikolaus toki toteutetuksi: Koko Ruotsi lupasi tästä lähin maksaa veroa Roomaan, hyväksyttiin aseittenkantokielto ja monta muuta kirkollista määräystä. — — —

Oli ilta, pimeä syysilta. Henrik astui nopeasti taitekattoiseen majaansa, heitti kauhtanan harteiltaan ja sytytti talikynttilän. Sen valossa aukaisi hän vapisevin sormin pergamenttikirjeen. Nuo tutut koukerot saattoivat hänet aivan suunniltaan ilosta. Oi, hän oli saanut kirjeen isä Bernhardilta Clairvauxsta. Ja Henrikin silmät aivan juoksivat riviltä riville. Mutta hän ei ollut vielä päässyt loppuun, kun ovi äkkiä avautui ja Lundin arkkipiispa Eskil syöksähti sisään. Sanatonna sulki hän Henrikin syliinsä. Henrik joutui aivan ymmälle. Mutta piispa Eskil hymyili, istahti rahille ja sanoi:

"Henrik poikani, älä ihmettele käytöstäni. Sain juuri kirjeen pyhältä Bernhardilta, ja siinä hän kertoi niin paljon sinusta, että läksin heti sinua etsimään. Nyt saan oikein paljon kuulla tuosta ihmeellisestä miehestä, tulethan sinä suoraan sieltä, niin kirjoitti isä. En milloinkaan unohda aikaa, jolloin oleskelin tuossa kauniissa laaksossa. Sinne halajaa sieluni yhä, siellä tahdon kerran päättää eloni retken luostarin rauhallisten muurien suojassa. Kerro nyt, poikani, isä Bernhardista ja tuosta ihmeellisestä luostarista."

Ja Henrik kertoi. Mutta mitä enemmän hän kertoi, sitä enemmän halusi piispa Eskil kuulla. Illan tunnit kuluivat. Taaskin aukeni ovi ja samassa oli koko pieni maja täynnä munkkeja. Heidät oli aikanaan isä Bernhard lähettänyt tänne pohjan perille, siksi hekin tulivat tiedustelemaan Clairvaux'n oloja, kuultuaan Henrikin lähteneen sieltä. Ja taas kertoi Henrik, kertoi suuret ja pienet tapahtumat. Vasta sydänyön aikana lähtivät munkit, mutta piispa Eskil jäi vielä hetkeksi istumaan. Henrik sanoi silloin hänelle: "Isä Bernhard kirjoittaa kahdesta pappismunkista, jotka hän on lähettänyt minulle työkumppaneiksi eräästä Saksan luostarista. Oletko kuullut mitään noista papeista?"

Eskil: "Olen niinkin. Hehän juuri toivat nämä isä Bernhardin kirjeetkin. Jo viikon päivät ovat he täällä Linköpingissä odotelleet sinua. Haluatko, niin lähetän heidät jo aamunkoitossa luoksesi?"

Henrik: "Tietysti. Olen iloinen, kun saan pian nähdä isä Bernhardin miehet. Kyllä tuo suuri apotti on sittenkin ihmeellinen mies."

Eskil: "On totisesti. Hänen suuruutensa käy joskus aivan yli ymmärryksen. Hän se oikeastaan johtaa koko kristikuntaa, sillä paavitkin tottelevat nöyrästi hänen käskyjään. — — Tulen sinun luoksesi, poikani, joka päivä puhelemaan isä Bernhardista." — — —

Henrik lopetti juuri aamuhartautensa, kun kaksi nuorta pappia astui hänen majaansa. Henrik nousi heitä tervehtimään ja kysyi ystävällisesti: "Kumpiko teistä on Johannes, kumpiko Coppmannus?"

Pitempi papeista vastasi: "Minä olen Johannes. Olen angli niinkuin sinäkin, vaikka olen oleskellut jo jonkun vuoden Saksassa."

Henrikin sydän vavahti. Siinä mies hänen heimonsa saarelta, vaaleatukkainen, sinisilmäinen. Liikutettuna hän kysyi: "Mikä sai teidät lähtemään tänne kauas pohjoiseen?"

Coppmannus: "Isä Bernhardin kehoituksesta annoimme vihkiä itsemme papeiksi, ja sitten läksimme. Olimme olleet munkkeina samassa luostarissa."

Johannes: "Ei yksin. Kristuksen rakkaus oli toisena käskijänä. Kukaan ei tahtonut lähteä tänne pohjoiseen, jossa niin monet vaarat odottavat, siksi päätimme me lähteä, nuoria ja voimakkaita kun olemme. — Mikä odottanee meitä tuolla Sveeassa?"

Coppmannus: "Paljon ne meitä peloittelivat siellä kotona luostarissa. Mutta tuo sveealaisten kuningas Eerik tuntuu hyvin hurskaalta mieheltä, ja Sveean miehet ovat ihan samannäköisiä kuin Göötankin, vaikka heitä on kuvailtu aivan hirviöiksi. En minä pelkää lähteä."

Henrik: "Clairvaux'n luostarissa luin Aadam Bremeniläisen kronikan, jossa kerrottiin Upsalan suurista uhrijuhlista. Siellä uhrattiin ihmisiäkin jumalille, ja komeana seisoi kullanhohtoinen epäjumalantemppeli. Mutta siitähän on jo vuoskymmeniä. Aikojen kuluessa kai on kaadettu Odinin, Torin ja Frejn patsaat temppelistä, valkea Ansgariushan siellä jo saarnasi evankeliumia."

Coppmannus: "Ja on siellä käynyt muitakin. Meidän luostarista on lähtenyt monta saarnamiestä Sveeaan asti, jopa joskus kauemmaksikin, aina Suomeen."

Henrik: "Mikä oikeastaan on Suomi. Jo Norjassa kuulin ihmeitä tuosta maasta. En ole kuullut tuota nimeäkään ennen, sillä Aadam Bremeniläinen ei mainitse Suomea. Hän puhuu vain Kainuunmaasta, jossa ihmiset syntyvät hienon, valkean villan peitossa ja kaikilla miehillä on koiran pää. Olisikohan se sama maa?"

Johannes: "Sitä en luule, sillä Suomessa asuu ihan oikeita ihmisiä. Luostarissamme pidetään erikoista kirjaa pohjoisista maista, ja siihen ovat lähetysmatkailijat aina kirjoittaneet kokemuksiaan. Olen tuosta kirjasta lukenut, että Suomi on meren takana, Sveeasta itään. Siellä asuu paljon kansaa, ja se on levähdyspaikkana vielä kauemmas itään matkustettaessa. Kerran — kauan sitten — oli luostarissamme majaillut Helkky-niminen suomalainen, joka oli kastettukin ennen lähtöään. Parikymmentä vuotta myöhemmin läksi luostaristamme pappismunkki Liudolf Suomeen ja kastoi siellä koko Helkyn heimon. Näin kertoo tuo kronikka. Vielä myöhemminkin, siihen aikaan, jolloin kuningas Stenkil hallitsi täällä Ruotsissa, lähti Hiltin-Johannes luostaristamme Suomeen ja saarnasi siellä kauan evankeliumia."

Henrik: "Onpa tuo kaikki ihmeellistä. Isä Bernhardkaan ei tiennyt mitään Suomesta ja kuitenkin tunsi hän nämät pohjoismaat niin hyvin. Luulenpa, että meidän täytyy ulottaa vaikutuksemme Suomeenkin, tuonne laulujen ihmeelliseen maahan. Paljon työtä meille tulee."

Viikko oli vierähtänyt. Oli yö, ja myrsky vonkui nurkissa. Henrik istui valvoen majansa nurkassa. Ihmeellinen tunnelma täytti hänet, sillä hän tunsi taas olevansa elämän merkkipylvään edessä. Sen toiselle puolelle jäi menneisyys, toiselle puolelle aukeni tulevaisuus. Huomenna aikoi kardinaali vihkiä hänet Upsalan piispaksi. Näin oli hän ennen valvonut jo kahdesti. Oi, mitä tiesi hän elämästä silloin, kun hän valvoi kultaisten kannusten tähden! Vasta kun hän valvoi papiksi tullakseen, oli suru jo paljastanut hänelle elämän syvät sammiot. Ja Henrikin sydän vavahti. "Oi, äiti, äiti", huokasi hän. "Minä tahdon antaa kaikkeni, koko olentoni Kristukselle." Hän vaipui polvilleen ja hänen sydämensä yhtyi sanoitta Häneen, joka on julistanut murheelliset autuaiksi. Miten kauan hän oli ollut vaipuneena Kristuksen haavoihin, ei hän tiennyt. Hän havahtui vasta, kun tunsi jotain lämmintä kädessään. Äkkiä hän nousi ja aukaisi kätensä. Ja katso! Molemmissa oli punaisia hikipisaroita. Henrik vaipui melkein tiedotonna maahan. Oi, hän oli saanut suurimman lahjan, mitä kuolevaisen osaksi koskaan voi tulla. Hän oli saanut Kristuksen pyhät merkit käsiinsä. Sanoin sanomaton riemu vavistutti hänen olentoaan. Hän tahtoi tehdä työtä Herran viinimäessä. Kunpa hän voisi nostaa sadat ja tuhannet ylös maan tomusta sinne, missä puhaltavat Jumalan tuulet, sinne missä Kristuksen pyhä rakkaus täyttää koko ilman, ja sielu lepää Hänen haavoissaan. — Oi, hänelle oli tänä yönä tapahtunut salaisuuksien salaisuus, jonka hän kätki sydämensä syvyyteen.

Oli vielä varhainen aamu. Vakavana astui Henrik Pyhän Laurin kirkon pääalttarille, jonka yläpuolelle oli kohotettu purppurainen baldakiini. Tuohukset ja kynttilät antoivat kirkolle lämpimän, salaperäisen valaistuksen. Henrik näki edessään kirkossa kuningas Sverkerin ja Eerikin seurueineen ja paljon muita. Kardinaali Nikolaus toimitti vihkimisen arkkipiispa Eskilin ja kymmenien pappien avustamana. Henrik tunsi koko ajan olevansa ihmeellisten taivaan voimien kannattamana. Paastosta ja yövalvonnasta huolimatta, jaksoi hän tyyneenä seurata juhlaa. Vasta toimituksen lopulla, kun papit panivat siunaten kätensä hänen päälleen, saattoi pyhyyden ylenmääräinen läsnäolo hänet melkein tiedottomaksi, horjuvin askelin kulki hän kardinaali Nikolauksen tukemana kirkosta. Hän ei kuullut enään piispa Eskilin ylevähenkistä lähtösaarnaa kokouksen jäsenille, eikä pappien laulamaa ihanaa hymniä: "Jesu dulcis memoria."

Kohta tämän jälkeen täytyi Henrikin erota ystävästään Nikolauksesta, joka oli ollut kuin tuulahdus Clairvaux'n leppoisesta laaksosta. Kardinaali oli alakuloinen. Hänen työnsä ei ottanut menestyäkseen täällä Ruotsissa. Hän ei ollut voinut järjestää tänne arkkipiispanistuinta, ja kuitenkin oli kirkko ainoa, joka voisi pitää yllä järjestystä täällä pohjan äärellä. Lisäksi oli hän tehnyt kaikkensa säilyttääkseen rauhan Tanskan ja Göötan välillä. Mutta turhaan oli mennyt sekin puuha, sillä Tanskan kuningas Sven Grade oli taipumaton, hän tahtoi välttämättä kostaa sen loukkauksen, minkä kuningas Sverkerin poika oli tuottanut kahdelle ylhäiselle Tanskan naiselle. Ei muistanut Sven Grade enään Fotevigin kamalaa taistelua, jossa tanskalaisilta kaatui muitten lisäksi viisi piispaa ja kuusikymmentä pappia. Silloin alkoi tämä pohjolan pappispula, mutta sitä ei muista kuningas Sven sotainnossaan. — Näin valitteli kardinaali Nikolaus. Mutta sitten hän pyyhkäisi otsaansa ja entinen valoisa hymy leikki taas hänen kasvoillaan. "Kaikki on Jumalan kädessä", virkkoi hän, "sinunkin työsi tuolla pohjan äärimmällä äärellä. Luota vain Jumalaan ja kylvä, Kristus kyllä pitää huolen kasvusta."

Kardinaali siunasi Henrikin, ja sitten he erosivat, toinen lähteäkseen pohjoiseen, toinen etelään.

XVII. KOHTI UPSALAA.

Pakkanen jysähteli metsässä ja lumi narisi kavioitten alla. Henrik kietoutui lujemmin turkkeihinsa. Tämä oli sitä pohjan kovuutta, jota hän oli pelännyt Clairvaux'n lämpimässä laaksossa. Kuinka hän kestäisi täällä! Minkälainen maa ja kansa häntä odottikaan tämän loppumattoman Kolmårdin metsän takana. Savusiko siellä vielä epäjumalan alttari ihmisuhreineen, ja kuljetettiinko siellä vielä epäjumalien kuvia juhlasaatossa yli peltojen siemenen aikana? — Näin ajatteli Henrik ratsastaessaan suunnattoman Kolmårdin halki. Matkaseurue oli suuri, sillä kaikki Sveean miehet palasivat nyt kuninkaansa mukana kokouksesta. Kun ilta alkoi pimetä ja susien ulvonta rupesi säestämään pakkasen pauketta, kiirehdittiin hevosia ja niin päästiin erämaan matalaan yömajaan "sivuhuoneeseen". Sen oli joku uskova sielu rakentanut tänne keskelle mittaamatonta metsää levähdyspaikaksi matkamiehille. Ihmeissään astui Henrik majan korkean kynnyksen yli. Tässäkö piti heidän olla yötä — tähdet kiiluivat katon läpi ja nurkissa oli lunta. Mutta pian loimusi nuotio tuvan keskellä kivialustalla, ja sen suloisessa loisteessa syötiin illallinen. Ihmeeksi luisti keskustelukin tässä nuotion ääressä. Kuningas Eerikkin, joka alussa oli ollut kovin jäykkä, laski nyt leikkiä loppumattomiin ja oli hyvin ystävällinen Henrikille. Kardinaali Nikolaus oli kertonut Henrikille, että kun Eerik kuuli Sveean uuden piispan tulevan Clairvaux'sta, oli hän tehnyt aika tenän. — "Göötit pitäkööt clairvauxlaisensa ja heidän uudistuksensa, minä tahdon piispan oikein vanhaa tekoa", oli kuningas Eerik sanonut. Mutta kun Nikolaus oli sanonut, että Henrik on englantilainen, oli Eerik heti taipunut. Ja tässä he nyt yhdessä olivat. Miten hyvältä tuo Eerikin ystävällisyys tuntuikaan! — — —

Hetken vielä tarinoi miesjoukko iloisen valkean ääressä. Mutta sitten kellistyivät he yksi toisensa jälkeen tuoreelle havuvuoteelle nukkumaan. Viimeiseksi jäivät siihen kuningas Eerik, Henrik, Johannes ja Coppmannus. Vartijan askeleet kuuluivat ulkoa, ja Eerik kertoi, miten näissä suurissa metsissä joskus piileili rosvoja, jotka hätyyttivät matkamiehiä. Siksi piti olla varuillaan, ja siksi miehet nukahtivat keihäs kourassa. — Henrik olisi mielellään tahtonut kysyä, vieläkö Upsalan kullanhohtoisessa temppelissä uhrattiin epäjumalille, mutta ei hän sentään sitä tehnyt — sittenpähän näkee, kun sinne tulee. Viimein nukahti kuningas Eerikkin. Mutta kauan istuivat valveilla nuo kolme muukalaista jumalanmiestä puhellen niistä tehtävistä, jotka odottivat heitä tuolla suurien metsien takana.

Vielä havuvuoteeltaankin katseli Henrik kauan katon läpi loistavia tähtiä. Hevoset rouskuttivat jyviään, vartijain askeleet narisivat, ja silloin tällöin kuului suden ulvahdus. Hiilos hiipui. Henrik nukahti.

Aamun valjetessa lähdettiin taas matkalle. Yöt vietettiin nuotion ääressä paljaan taivaan alla. Vihdoinkin päästiin asutuille maille. Ja Mälarin rannalla sai Henrik istua kuninkaan viereen rekeen. Lähdettiin kirkasta jäätä myöten matkalle. Kuninkaan hird ratsasti, mutta useat suurmiehet ajoivat reellä. Vasta Sigtunassa levähdettiin kunnollisesti. Kuninkaalla tuntui olevan kiire kotiin. Siinä jo tultiin Ekoln-lahteen ja ajettiin Fyrisjoen jäätä ylös Itä-Årosiin eli Uuteen Upsalaan.

XVIII. UPSALASSA.

Hevonen pysähtyi kuninkaan talon eteen, ja reippaana nousivat Eerik ja Henrik reestä. Hirnahtelevien hevosten ohi astuivat he jykevistä hongista rakennettuun tupaan. Henrik katseli ihmetellen ympärilleen. Tupa oli tavattoman suuri, ja avonainen takka oli nurkassa — ei keskellä lattiaa, kuten joka paikassa muualla oli ollut. Ja savukin meni kiviuomaa myöten ulos, niin ettei sitä hiventäkään ollut tuvassa, vaikka iloinen tervasvalkea paloi takassa. — Katto-ikkuna oli peitetty ohuella nahalla, jonka läpi valo himmeänä virtaili tupaan. Kaappeja seinillä, arkkuja tässä ja juhlallisen jykevä tammipöytä tuossa. Siihen keskeytyi Henrikin katseleminen, kun kuningatar Kristiina miehensä seurassa ryhdikkäänä tuli tervehtimään Henrikkiä, Johannesta ja Coppmannusta. Kristiina loi läpitunkevan katseensa Henrikkiin, kuin yhdellä silmäyksellä nähdäkseen, mikä hän oli miehiään. Sitten hän viittasi palvelijoille, jotka heti täyttivät simalla hopeahelaiset sarvet. Vanha, isiltä peritty tapa oli näet sellainen, että tervetulijaismalja juotiin aina matkaturkit päällä. Kuningas Eerik nousi nyt kunniaistuimen korokkeelle, nosti sarvensa korkealle ja puhui: "Terve valtakuntani, voimakas Sveea! Terve heimoni maa, Uplanti! Terve kotoiset pirtit ja polut! Teidän ylistykseksenne tyhjennän sarveni." Ja kuningas tyhjensi ensimäisen simasarven, samoin muut. Heti täyttivät palvelijat ne uudestaan. Kuningas kohotti taas sarvensa ja sanoi: "Terve sinulle Henrik, Sveean uusi piispa! Terve teille hengen miehet Coppmannus ja Johannes! Teidän kunniaksenne tyhjennän sarveni!" Vielä kolmannen kerran täyttivät palvelijat sarvet, ja Eerik sanoi: "Kohotan kuohuvan simasarveni rakkaan puolisoni Kristiinan ja poikani Knuutin terveydeksi!" — Vasta nyt riisuivat tulijat turkkinsa ja istuivat tammisen pöydän ääreen aterioimaan.

Iltapuolella lähti kuningas Eerik vieraineen Pyhän Kolminaisuuden kirkkoon. Niin somalta tuntui Henrikistä astella mutkaista kujaa ja katsella, kuinka savu sakeana kohosi matalien pirttien räppänäreiästä tai seinäaukosta kapealle kujalle.

Ihmeissään jäi Henrik katselemaan Pyhän Kolminaisuuden kirkkoa. Ja tyytyväisenä Eerik virkkoi: "Osataan täällä Sveeassakin jotakin tehdä."

Henrik: "Mutta piispan talo ja kirkko ovat Vanhassa Upsalassa, miksi on tuo komea kirkko rakennettu tänne?"

Eerik: "Se on nyt niin, että siellä Vanhassa Upsalassa — siellä nyt on — — — sinne ei nyt tahdottu rakentaa näin komeata kirkkoa. Tähän satamapaikkaan kaupunki kuitenkin kerran siirtyy. Ja sitten — siellä on vielä tuo vanha lehto, jossa ihmiset joskus salaa uhraavat vanhoille jumalille. On siellä vielä tuo vanha temppelikin 'Korkeat salit', vaikkakin rappeutuneena. Ja taikakummutkin siellä ovat — minne ne siirtäisi kummut ja lehdot. Siksi rakennettiin tuo kirkko tänne, vaikka minunkin suuri kartanoni on Upsalassa."

Henrik: "Vai on siellä vielä tuo kuuluisa epäjumalien temppeli. Sen me pian maahan sorramme."

Eerik: "Varovaisuutta ystäväni! Ei siellä enään uhrata. Mutta kansa katselee hartaudella tuota vanhaa pyhäkköä, jossa esi-isämme ovat vuossatoja jumaliaan palvoneet. — Minä en ole tahtonut sentähden ärsyttää kansaa. Mahdollisesti sinä voit sortaa temppelin maahan. Mutta ole varovainen. Pystyyn sen jätti kuningas Stenkilkin aikoinaan."

Henrik aikoi sanoa jotakin, mutta Eerik aukaisi kirkon oven ja he astuivat komeaan pyhäkköön. Heitä vastaan tulivat Pyhän Kolminaisuuden kirkon molemmat papit, Upsalan kaikki kolme pappia ja muutamia lähiseudun hengenmiehiä ja munkkeja. Kunnioittaen tervehtivät he uutta päämiestään. Kauan he sitten yhdessä neuvottelivat kirkon oloista. Päätettiin, että Coppmannus ja Johannes saivat mennä Henrikin kanssa Upsalaan ja muodostaa siellä entisten pappien kanssa tuomiokapitulin, niinkuin pyhä isä Roomassa oli määrännyt. Mutta nämä Pyhän Kolminaisuuden kirkon papit saivat edelleen jäädä tänne Itä-Årosiin.

Iltamessuun saapui kansaa tavallista enemmän, sillä kulovalkeana oli kaikkialle levinnyt tieto uuden piispan saapumisesta. Ja sanomaton oli hämmästys, kun Henrik messun jälkeen nousi puhumaan kansalle. Vähän oudosti hän äänsi kansan kieltä, mutta joka sanan he kuitenkin ymmärsivät. Saarnan sisältö oli heistä hyvin kummallista. Paljon eivät he siitä ymmärtäneet, mutta sen he ymmärsivät, että jotain uutta ja ihmeellistä oli tullut tuon miehen mukana vanhaan Sveeaan.

Seuraavana päivänä lähti Henrik puolen peninkulman päässä sijaitsevaan Upsalaan ja asettui Johanneksen ja Coppmannuksen kanssa asumaan tilavaan piispantaloon. Heti alkoi hän tutkia uuden hiippakuntansa asioita. Upsalan vanhat papit kertoivat, että koko maa oli jo kastettu ja että kaikkialla oli jo kirkkoja ja pappeja. Jossakin syrjäseuduilla tietenkin uhrattiin vielä vanhoille jumalille, sillä hidas on kansa luopumaan tavoistaan. Pian sai Henrik kuitenkin huomata, ettei kaikki ollut niin valoisaa, kuin nuo herttaiset vanhukset kuvailivat. Vain kaksikymmentä vuotta oli kulunut siitä, kun viimeiset ihmisuhrit toimitettiin "Korkeissa saleissa", ja pappien tietämättömyys oli suuri. Laajana avautui sentähden Herran viinimäki hänen eteensä. Työtä oli äärettömästi, mutta työmiehiä vähän. Kuinka kiitollinen hän olikaan isä Bernhardille siitä, että tämä oli lähettänyt hänen avukseen miehet sellaiset kuin Johannes ja Coppmannus.

Ja kuningas Eerik sitten! Kuka olisi luullut Linköpingissä, että tuo jäykkä ja jörö mies oli niin lämmin kristitty. Ahkerasti hän rukoili, paastosi ja toimitti kaikki hartauden harjoitukset, ja Henrikille hän oli mitä uskollisin auttaja ja ystävä. Yhdessä he suunnittelivat monet illat, kuinka ulottaa Sveean valta yli koko vanhan Svitjodin ja samalla luoda järjestynyt ja voimakas kirkko, joka voi seistä lujana ajan kaikissa myrskyissä. Ja yhdessä he laativat monta hyvää lakia, jotka hyväksyttiin ilman muuta maakuntien käräjillä kuninkaan esityksestä. Niinpä tuli nyt naisen asema ja perintöoikeus järjestetyksi uuden lain mukaan. Vaikka ei kansa täällä pitänyt uudistuksista, otettiin kuitenkin kaikki Eerikin ja Henrikin säädökset mielihyvin vastaan, sillä niin viisaita ne aina olivat. Ja se rakkaus, jolla kuningas otettiin kaikissa maakunnissa vastaan, kohdistui aivan huomaamatta myöskin hänen seuralaiseensa Henrikkiin, jonka ihmeellisiä saarnoja kuunneltiin sydämen halulla. Jo ensimäisenä talvena tutustui Henrik lähes koko hiippakuntaansa kierrellessään kuninkaan kanssa talvikäräjillä. Ja milloin asiat vaativat, teki hän matkoja yksikseenkin. Pohjan pakkaset eivät häntä enään pelottaneet, niihin oli hän jo tottunut.

Henrikin ollessa melkein aina matkoilla hoiti Coppmannus tuomiokapitulin ja kirkon juoksevat asiat. Hän olikin kuin luotu siihen toimeen. Levollisena ja tyynenä harkitsi hän kaikki asiat perinpohjin. Siksipä Henrik kotonakin ollessaan jätti kirkon käytännöllisen puolen Coppmannuksen hoitoon. Itse oli hän suuren innoituksen mies, joten nuo kirkon arkiset huolet tuntuivat rasitukselta. —

Heti Upsalaan saavuttuaan oli Henrik perustanut sinne koulun, ensimäisen Sveean-maassa. Johannes oli tuon koulun opettajana, mutta aina, kun vain aikaa riitti, antoi Henrik itsekin opetusta noille nuorille kansanmiehille, jotka aikoivat papeiksi heimonsa keskuuteen.

Mitä lämpimämmäksi kevät tuli, sitä suuremmat joukot riensivät kuuntelemaan Henrikin saarnoja. Usein oli väkeä niin paljon, että Henrikin täytyi jättää ahdas kirkko ja puhua kuulijoilleen Jumalan kirkkaan taivaan alla. Kerran sitten sattui kummia. Oli toukokuun ilta ja juuri se aika, jolloin ennen vanhaan kuljetettiin epäjumalien kuvia yli siemennettyjen peltojen. Henrik puhui suurelle kuulijakunnalle kirkon ulkopuolella. Kevään raikas tuoksu täytti ilman. Äkkiä keskeytti Henrik puheensa ja kysyi: "Kuka uskaltaa lähteä minun kanssani hävittämään tuota rappeutunutta pahanhengen temppeliä, sillä tänä iltana se hävitetään! Niin on Valkea Jumala käskenyt." — "Minä ja minä ja minä", kuului loppumattomiin kansan seasta. Eikä aikaakaan niin oli "Korkeat salit" hävitetty ja osa lehdon pyhistä puista kaadettu.

Seuraavana päivänä sanoi kuningas Eerik ihmetellen: "Henrik, sinä teet ihmeitä joka päivä. Vuosi sitten olisi kansa lyönyt kuoliaaksi sen, joka olisi uskaltanut koskea 'Korkeisiin saleihin'. Nyt sinä panit kansan itsensä sen hävittämään. Miksi sinä vielä muutatkaan tämän Sveean heimon!"

Henrik: "Jumalan työtä tuo oli eilen, ei minun. Olin pyytänyt, että näin tapahtuisi, ja Kristus oli kuullut rukoukseni. Paljon on täällä vielä pakanuutta kansan sydämessä, paljon on täällä Herran työtä. Mutta onhan Hän voimakas, vaikka työmiehiä onkin vähän."

Eerik: "Vähänhän niitä on ja eloa on paljon. Mutta sinä, ystäväni, vastaat ainakin sataa. Varmaan ei Jumalan enkeli saarnaisi paremmin kuin sinä. Toisinaan kun kuuntelen sinua, tuntuu minusta, kuin voisit taivuttaa vaikka kivetkin, jos tahtoisit."

Henrik: "Liioittelet, ystäväni. Ei minulla itselläni ole mitään. Jumala vain käyttää minua tarkoituksiinsa, antaa minun julistaa pelastavan rakkauden ihmeellistä sanomaa syntisille."

XIX. KAUKAISIA VIERAITA.

Sigtunan markkinoilla oli paljon väkeä. Kaksi vierasta purtta lähti markkinoitten päätyttyä pohjoiseen. Ja pian astui kolme matkamiestä Upsalan piispantuvan kynnyksen yli. Hämmästyneenä katseli piispa Henrik tulijoita. — Ketä he olivat? Mitä he etsivät? Vihdoin rohkaisi muuan miehistä mielensä ja alkoi: "Olemme tuolta itäisen meren ääriltä, Ahvenanmaaksi kutsutaan syntymäsaartamme. Kerran on heimomme jo kastettu, mutta uusi pakanuus meitä taas uhkaa, jos emme saa saarellemme pappia. Meillä on siellä puolivalmis kivikirkkokin Lembötessä, mutta Odinin tietäjä sen läheisyydessä nyt uhreja toimittaa. Kun kuulimme, että täällä on uusi piispa, tulimme pyytämään pappia saarellemme. Veisimme hänet jo mennessämme, merenkulkijat kun aina kyselevät, miksei ole pappia Lemböten levähdyspaikassa."

Henrik ei ennättänyt sanoa vielä mitään, kun toinen miehistä alkoi puhua. "Sama on meidänkin asiamme. Olemme vielä kauempaa, itäisen meren toiselta rannalta, Suomesta. Kastettuja on meilläkin paljon, mutta pappeja ei ole muita kuin yksi ainoa, valkohapsi vanhus. Nuoren papin mekin ottaisimme purteemme."

Henrik tunsi sydämensä sykähtelevän ilosta. Miten suureksi tuleekaan Herran viinimäki. Hän käski miesten levähtää ja riensi neuvottelemaan ystäviensä kanssa. Johannes ja Coppmannus innostuivat äärettömästi. Mutta kun ruotsalaiset papit ja kuningas Eerik saapuivat, laimeni innostus. — "Ei ole ensi kertaa, kun sinne pappia pyydetään", sanoi Eerik. "Mutta sen sanon, että henkensä kaupalla sinne lähteä saa. Ah, paljon on sinne mennehiä, mutta vähän palanehia. Meillä ei ole liikoja pappeja, ei." — — —

Samaa mieltä olivat muut, paitsi Henrik, Johannes ja Coppmannus. Mutta Henrik ei voinut lähteä, sillä tänä ensimäisenä kesänä piti hänen tehdä paljon matkoja niille seuduille, jonne talvella oli vaikeampi päästä kuin kesällä. Coppmannus ei myöskään voinut jättää työtänsä. Mutta Johannes! Osa hänen oppilaistaan oli jo vihitty papeiksi ja muut olivat lähteneet kotiseudulleen palatakseen talven tullen. Niin hyvin voisi Johannes mennä kesäajaksi Lemböteen ja palata talveksi Upsalaan. Ja Johannes oli valmis lähtemään. Kuningas Eerik kyllä yritti estää hänen lähtöään. Mutta Johannes vain hymyili, nousi vieraitten purteen ja lähti. Suomen miehet saivat kuitenkin ilman pappia palata, vaikka Henrikin into olikin ollut suuri. "Vielä minä teillekin papin lähetän", sanoi hän lohdutellen Suomen miehille, joita hän koko ajan oli mielenkiinnolla katsellut. Vihdoinkin oli hän omin silmin nähnyt tuon laulun ja sadun maan asukkaita.

Kesä kului. Henrik teki työtä melkein yöt päivät. Kun syksy alkoi sirotella kultalehtiään paimenten poluille, tunsi hän hiippakuntansa jokaisen kolkan, ja kansa tunsi hänet.

Suurta iloa Henrikille tuotti isä Bernhardin kirje, joka saapui syksyn tullen matkamiesten mukana. Syvästi liikutettuna luki Henrik noita koukeroita, joita vanhus vapisevalla kädellään oli piirtänyt. Henrikin ei pitäisi peljätä, ei murehtia, Jumala on voimakas, Jumala on rakkaus. Hän — isä Bernhard — tunsi itsensä hyvin väsyneeksi, tunsi loppunsa lähenevän, siksi tahtoi hän vielä kerran siunata rakasta poikaansa Henrikkiä ja rukoilla siunausta hänen työlleen. Niin kirjoitti tuo suuri apotti.

Syksyn kuluessa luki Henrik uudestaan ja uudestaan tuon rakkaan kirjeen, ja aina se täytti hänen sielunsa pyhällä ilolla. Mutta tuli sitten päivä, jolloin ilo pakeni Henrikin sydämestä. Se oli päivä, jolloin Upsalan piispantaloon tuli taas kaukaisia vieraita, ei pappia pyytämään kuten keväällä, vaan ilmoittamaan, että Johannes ei palaa milloinkaan — hän oli jo lähtenyt ijäisyyden matkalle. Odinin tietäjä oli hänet salaa surmannut.

Henrik sulkeutui huoneeseensa. Isku tuli liian äkkiä, ja se oli kova. Ensin oli hän murtua murheeseen. Mutta sitten hiipi hänen sieluunsa epäilyksen kyy. Mitä, eikö Jumala tahtonutkaan suojella omiaan. Herran viinimäessä on muutenkin liian vähän työmiehiä, miksi Hän antaa pahan voittaa! — Yhtäkkiä nousi hänen sieluunsa sitten koko syytösten sarja. Miksi ei hän estänyt Johanneksen lähtöä? Miksei hän kuunnellut Eerikin varoitusta? Ja syystuuli alkoi heti vonkua nurkissa: Sinun syysi, sinun syysi, kurja mies! Kauhistuneena pakeni Henrik rukouskammioonsa. Koko elämän syysarja painoi hänen olentoaan. Koko yön oli hän polvillaan Ristiinnaulitun edessä, ja hänen sielunsa kamppaili kuoleman hädässä. Mutta kun aamu vaikeni, nousi hän tyyneenä ja vakavana. Hän oli saanut voiton. Varmoin askelin hän astui sanantuojien luo ja sanoi totisena: "Yhden papin te vielä saatte saarellenne." — Ja koko hänen olentonsa huokui lujuutta ja päättäväisyyttä.

XX. LÄHTÖ.

Luminen talvi oli mennyt. Uusi kevät kylvi kukkiaan kunnaille, ja kottarainen vihelti rantatammissa. Piispa Henrik kulki Itä-Årosin mutkikkaita kujia Fyrisjoen rannalle, jossa laiva oli lähtövalmiina. Alakuloisena asteli kuningas Eerik hänen rinnallaan ja totisia olivat saattamaan lähteneet papitkin. Kun päästiin rannalle, virkkoi kuningas: "Ystäväni Henrik, ajattele nyt vielä kerran tarkoin aikeitasi ja peruuta tämä mieletön matka! Muista Johanneksen kurjaa kohtaloa! Se sama kohtalo odottaa sinuakin, Odinin tietäjä elää siellä yhä."

Henrik: "Jumala on suurempi kuin Odinin tietäjä. Hiuskarvaakaan ei putoa päästäni Hänen tahtomattaan. Minä luotan Jumalaan koko sydämestäni."

Henrik: "Uskon senkin tapahtuneen Jumalan tahdosta. Joka paikassa, minne Herran viinimäki on istutettu, on taimia täytynyt alussa kastella marttyyrien verellä. Ilolla ovat Herran miehet antaneet elämänsä evankeliumia saarnatessaan, ilolla tiedän Johanneksenkin kuolleen. Elämänsä uhrasi meidän Herrammekin ristillä toisten hyväksi. Miksi siis me pelkäisimme kuolemaa."

Eerik: "Mutta täällä Sveeassa on sinulla kyllin työtä, täällä sinua tarvitaan, täällä sinua kaivataan. Juuri kun olet saanut kaiken järjestykseen, lähdet. Ah, liian kova on kohtalomme. Emme varmaan ole olleet sinulle kyllin hyviä, sinä jumalanmies."

Henrik: "Oi, olette, olette. Täällä on minulla aivan liian hyvä, täällä on tie tasoitettu, polku tehty helpoksi kulkea. Siksipä tahdonkin lähteä sinne, missä kukkulat ovat alentamatta, Herran viinimäki istuttamatta."

Eerik: "Mutta jos surma yllättää sinut jo ennen, kun pääset tuonne kaipaustesi maahan, Suomeen. Ei päässyt Johanneskaan kuin Ahvenanmaalle."

Eerik: "Mutta sanonpa sen, että jos aika olisi toinen, jos ei Tanskan kuningas Sven Grade nyt hätyyttäisi Göötanmaata, niin läksisinpä laivoillani sinun kanssasi Ahvenanmaalle ja verottaisin kaikki saaret, kuten esi-isäni ennen. Ja sitten kastettaisiin kaikki asukkaat yhdellä kertaa, itse Odinin tietäjäkin."

Henrik: "Herran viinimäen istuttaminen ei ole miekan työtä. Tuuleen kylvi aikanaan Olavi Pyhä käydessään ristiretkellä Suomessa. Turhaan levitti Sigurd Jerusaleminkävijä kristinuskoa Smålantiin, miekan kylvö ei itänyt. Turhaa työtä samoilla seuduilla miekkoineen teki Knuut Lavard. Mutta valkean Ansgariuksen kylvö iti täällä Mälarin rannoilla, samoin Pyhän Davidin, Pyhän Eskilin ja monen muun. Ja niin on vieläkin: Herran sanan kylvö ei ole miekan työtä, siksi lähden mieluummin yksin tuon suuren meren yli."

Eerik: "Mutta onhan itse pyhä isä Roomassa kehottanut tarttumaan miekkaan, ja samaan suuntaan puhui kardinaali Nikolaus Linköpingissä."

Henrik: "Pyhä isä ja piispa Nikolaus kehoittavat taistelemaan kirkon vihollisia vastaan. Se, joka ei tiedä pyhästä kirkosta mitään, ei vielä voi olla kirkon vihollinen. Ensin on kylvettävä kristinopin siemen, ja jos ilmestyy vihollinen, joka kitkee pois taimet, silloin on lupa tarttua miekkaan ja kukistaa tuo vihollinen. Yksin lähden meren äärelle. Jos ilmestyy ristinvihollinen, silloin saat vetää miekkasi huotrastasi, kuningas."

Eerik: "Aivan yksin et lähde. Kymmenen parasta miestäni tulee mukanasi Ahvenanmaalle, sillä olen päättänyt, ettei ainakaan Odinin tietäjä lähetä sinua tuonelaan."

Henrik: "Kiitoksia huolenpidostasi. Miehet voivat valmistaa Lemböten keskeneräisen kirkon. Odinin tietäjää en pelkää, sillä kohtaloni on Jumalan kädessä."

Kuninkaan kasvot värähtelivät, kun Henrik sanoi hyvästi. Papit vuodattivat kyyneleitä, ja yksin lujaluontoinen Coppmannuskin, jolle nyt jäi hiippakunnan hoito, oli liikutettu.

"Hoitakaa rakkaudella Herran viinimäkeä", sanoi Henrik vielä purrestaan rannalla seisoville papeille.

Monta päivää oli soudettu. Vihdoinkin avautui Itämeri aivan rannattomana laivamiesten eteen. Henrik vaipui omituiseen surunvoittoiseen tunnelmaan. Hän muisti matkojaan yli Kanaalin, yli Välimeren. Siitä siirtyivät ajatukset Claivaux'n kauniiseen laaksoon. Ja viimein oli edessä lapsuuden vihreä vuoristo. Hänen sydäntään värisytti. — Oi, hänen täytyi antaa kaikkensa Kristukselle. Hänen täytyi viedä ristinsanoma yli maan äärien. Sveeassa tiet olivat liian tasaisia. Mutta täällä! Mikä odottikaan häntä tämän meren takana? Ensin Ahvenanmaa ja puolivalmis kirkko Lembötessä ja Odinin tietäjä. Mutta sitten! Hän lähtee Suomeen, tuonne laulujen lumottuun maahan, jonne onnen kannelkin kerran vietiin tuntureitten maasta. Laulu-Björn siitä ensin kertoi, ja sitten oli hän tutustunut Corveyn luostarin vuosikirjan kuvauksiin tuosta kaukaisesta maasta. Mutta vasta Upsalassa sai hän oikeat tiedot Suomesta, olipa hän tavannut monta suomalaistakin siellä. Nyt hän tiesi, että Suomessakin on jo paljon kastettuja, oli ennen vielä enemmänkin, mutta kaatunut on sieltä ristinvalta. Oi, kuinka hän halusikaan mennä pystyttämään sen uudestaan. Siitä asti, kun hän ensimäisen kerran kuuli tuosta maasta, ovat hänen ajatuksensa vastustamattomasti rientäneet sinne — ihmeellistä.

Tasaisesti soutivat miehet. Hiljaa, hyvin hiljaa huokaili meri. Kaukana taivaanrannalla häämötti saaren sininen ranta. Yksinäinen mies veneen keulassa tunsi tuulen vienossa hyminässä Jumalan äänen. — — —

XXI. ODININ TIETÄJÄ.

Kesäilta oli lämmin, sanomattoman lämmin. Henrik istahti kivelle Lemböten kirkon seinämälle. Käki kukkui jossakin kauempana, ja lokit leijailivat meren yllä. Henrikin katse solui verkkaan mäen metsäistä rinnettä alas merelle, josta nousi suolan voimakas tuoksu. Tuossa hänen edessään kummulla oli mahtava merimerkki, joka näkyi kauas ulapalle. Tuolla oli pakanoitten pyhä lähde ja sen ympärillä pyhä lehto, jossa Odinin tietäjät vuosisatoja olivat asustaneet. Tässä hänen vierellään oli Lemböten kivinen kirkko valmiina, ihan valmiina. Ja sunnuntaitunnelma täytti Henrikin sielun. Kirkko oli hänen saapuessaan ollut vain päätykohokkeja ja kattoa vailla. Mutta kokonainen kuukausi heiltä sentään meni, ennenkuin kirkko oli valmiina, vaikka ponnisteltiinkin yötäpäivää. Odinin tietäjää ei oltu kuultu, eikä nähty, vaikka seudun asukkaat varmoina vakuuttivatkin:

    "Ken kirkkoa korjaa,
    Sen tietäjä surmaa.
    Ken kirkkoa kattaa,
    Sen tietäjä kaataa."

Ja niin oli kansa peloissaan, ettei kukaan uskaltanut tulla heitä auttamaan, vaikka monen mieli teki. Yksin teki Henrik miehineen työtä, ja valmiina on nyt kirkko. Sitä ihmiset vain suuresti ihmettelivät, ettei Odinin tietäjä ollut heidän työtään keskeyttänyt. Ja eilen, kun ensi kerran pidettiin jumalanpalvelus uudessa kirkossa, oli se ääriään myöten täynnä kansaa, jo aikaisemmin kastettua kansaa. Monta kauempaa tullutta oli hän kastanut ja jatkanut opettamista vielä tänään koko aamupäivän. Oi, täällä oli muokattu maa Herran kylvölle. — Johannes, Johannes ja te muut, teidän kylvöänne saan minä niittää! Miksi pitääkin minun aina astua tasoitettuja teitä. Miksi Herra minua säästää, vaikka olen näin nuori ja voimakas? Ehk'ei sieluni ole vielä niin kirkas, että Herra voisi minua käyttää vaikeisiin tehtäviin! Herran miesten on aina täytynyt paljon kärsiä. Mutta minä! — Oi, Jumalani, sinä tiedät, että sieluni aina värisee, kun muistan lapsuuteni vihreitä vuoria. — — —

Askeleita kuului metsästä, ja Henrik heräsi mietteistään. Siinä astui hänen luokseen pitkä, rohdinpaitainen mies, jonka harmaa tukka valui alas harteille ja parta ulottui polviin. Mies pysähtyi ja katseli tutkien Henrikkiä. Vihdoin hän virkkoi suorasukaisesti: "Olen Odinin tietäjä. Tahdotko kastaa minutkin?"

Henrik vavahti. Välähdyksenä lensi häneen ajatus huutaa luoksensa miehet, jotka häärivät verkkojensa ääressä rannalla. Mutta samassa hän muisti, että Jumala on toki suurempi kuin Odinin tietäjä. Tyyneesti hän sentähden vastasi: "Sinua on mainittu ristin suurimmaksi viholliseksi. Viime vuonna surmasit Kristuksen uskollisen palvelijan, Johanneksen. Kuinka tulet nyt pyytämään kastetta?"

Tietäjä: "Keväällä, kun tulit tänne, kävin monena yönä tuon kivirakennuksen luona särkeäkseni, mitä te olitte päivällä rakentaneet. Mutta kivet tuntuivat liikkumattomilta, ja jos jonkun irti sain, putosi se aina päälleni, loukaten minua. Silloin päätin surmata sinut. Lähestyin yöllä majaasi, mutta silloin tarttuivat jalkani maahan. En voinut ottaa askeltakaan eteenpäin, takaisin kyllä pääsin. — Tästä minä tiedän, että Kristus on suurempi kuin Odin."

Henrikin sydän tulvehti ilosta, kuullessaan miten ihmeellistä huolta
Jumala oli pitänyt hänestä. Kuinka tuli hänen osakseen tämä armo!
Jumala, Jumala, kaikkivaltias Jumala!

Kauan puheli sitten Henrik Odinin vanhan tietäjän kanssa. Ja kun suvinen yö levitti hämärhuntunsa yli aukean meren ja vihreän maan, kastoi Henrik Odinin tietäjän vanhan uhrilähteen reunalla.

Kulona kulki sanoma tästä yli seudun, ja iki-ihmeissään tulivat ihmiset omin silmin katsomaan, kuinka Odinin vanha tietäjä päivät päästään kuunteli Henrikin opetusta.

Lemböten tuulensuojaiseen satamaan poikkesi usein kauppalaivoja, milloin tuuli oli epäsuotuisa tai milloin purjehtijat kaipasivat lepoa. Juuri näitä merenkulkijoita varten olikin tänne ensin saapunut pappi. Sattui taaskin tulemaan kokonainen laivue. Ja nämä matkamiehet kertoivat samaa, jota niin monet muutkin olivat kertoneet, että tuolla kaukana idässä oli saari, jonne poikkesi vielä paljon enemmän merenmatkaajia kuin tänne Lemböteen. Siellä on aina kaivattu pappia. Siellä, jos missään, on Jumalalle otollinen työmaa.

Henrik vietti koko yön valvoen. Uusi, ihmeellinen ajatus täytti hänen sielunsa. Kun aamu sarasti, oli hän tehnyt päätöksensä. Hän lähetti kuningas Eerikin miehet kauppalaivueen mukana takaisin Sveeaan. Sitten hän vihki Odinin tietäjän ja kaksi nuorukaista, joita hän oli opettanut, papeiksi. Odinin vanha tietäjä jäi Lemböteen merenkulkijoille sielunpaimeneksi. Mutta nuorukaiset lähtivät kauemmas Ahvenanmaalle herranpalvelijoiksi.

Henrik aherti aamusta iltaan. Oli saapunut laiva, joka oli matkalla itään, ja Henrik oli päättänyt nousta siihen. Mutta sitä ennen piti hänen saada valmiiksi tärkeä työnsä. Lemböten kirkon seinämällä oli suuri kivilaatta. Henrik kalkutteli siihen viimeistä kirjainta. No, nyt se oli vihdoinkin valmiina. Hän astui pari askelta taaksepäin tarkastellen kiven latinankielistä kirjoitusta. Hitaasti hän luki rivi riviltä:

"Minä Liudolf laskin Jumalan avulla kirkon perustuksen. Minä
Hiltin-Johannes rakensin perustukselle meidän Herramme avulla. Minä
Johannes jatkoin… Minä Henrik valmistin kirkon Kristuksen erikoisen
rakkauden suojelemana."

Henrik nyökkäsi päätään ja virkkoi: "Hyvä on. Tuosta saavat tulevat polvet lukea, kenen kautta Jumala on rakentanut tälle saarimaalle ensimäisen kirkon." — Sitten hän astui odottavaan laivaan. Odinin tietäjä — Lemböten uusi pappi — jäi rannalle kyynelsilmin katselemaan laivan loittonemista. Mutta Henrikin silmät lepäsivät itäisen ulapan autereessa. Mitä auennee hänelle tuon taivaanrannan takana. Yhäkö vain tasoitettuja teitä, vai joko vihdoinkin orjantappurapolku?

XXII. LAULU MERELLE.

Rannattomana avautui meri Utön edustalla. Jo toista vuorokautta raivosi hirvittävä myrsky. Henrik pysähtyi mäen töyräälle ja katseli kuohahtelevaa merta. Vuoren korkuisina nousivat vaahtoiset laineet meren synkästä sylistä ja syöksyivät vihasta pärskyen vasten kallioita. Ulvonta, pauke ja kaamea kumina täytti ilman, aivan kuin kaikki maailmanlopun raivottaret olisivat päässeet irralleen.

Henrik hengitti syvään. Tuo meri oli mahtava, sanomattoman mahtava. Ja uusi tunne täytti hänen sielunsa. Monet yksinäiset illat oli hän tällä aavojen ulapoiden saarella katsellut rannatonta merta, ja omituinen surumielisyys oli täyttänyt hänen olentonsa. Asuttu maailma tuntui häipyneen olemattomiin — hän oli kuin hyljätty lastu elämän aavalla merellä. Mutta nyt, tuo mahtava meri sai hänen rintansa uhkumaan nuoruutta ja elämää. Oi, hän oli nuori ja voimakas. Uljaana kuin merien kotka tahtoi hän nousta aina pilviin asti ja siellä laulaa laulun merelle, mahtavalle merelle. — Kerran lauloi hän lauluja nuoruutensa vihreille vuorille. Mutta nyt! Tuo mahtava meri ja valkeat kuohupäät herättivät uusia säveleitä hänen sielussaan. Oi, hän tahtoi laulaa laulun tuolle merelle, laulun niin suuren ja syvän, että vain meri sitä ymmärtää! — Henrik vavahti: "Sielunvihollinen", sanoi hän ja lähti kiireesti kohti ristiharjaista puukappelia, joka vastikään oli valmistunut. Hän astui pyöreäpuisen kynnyksen yli pihkantuoksuiseen kirkkoon ja polvistui alttarille. "Sielunvihollinen", läähätti hän tuskaisena. Vasta pitkän ajan kuluttua muodostui hänen rukouksensa sanoiksi: "Kristus, ristinmies, sielunvihollinen on käynyt minua kiusaamassa. Katso, minä seisoin myrskyisen meren äärellä ja näin siinä vain voimaa ja nuoruutta, ja tahdoin laulaa laulun vaahtoiselle merelle, jonka usva tuntui kantavan minut aina pilviin asti. Mutta se oli sielunvihollinen, joka minulle tuon kaiken kuiskasi. Armahda minua Kristus! Minä tiedän, että ken tuossa myrskyssä on jäänyt ulapalle, se on jäänyt sinne ijäksi. Minun olisi pitänyt rukoilla noitten onnettomien puolesta, mutta minäpä tahdoinkin vain laulaa laulun mahtavalle merelle ja nuoruuden voimalle, mikä tulvehti rinnassani. Kristus, ristinmies, anna minulle anteeksi! Toisten olen varuillani, ettei vihollinen saa vietellyksi sieluani. Tahdon pitää ylimääräisen paastopäivän ja muistella silloin Sinun sanomatonta kärsimystäsi. Ja myrskyn tauottua tahdon lähteä sinne, minne sinä olet viitoittanut tieni. Lähden Suomeen, laulun ikuiseen maahan. Tule tällekin matkalle turvakseni! Ihmeellisesti olet sinä, Ylimmäinen, siunannut työtäni. Lembötessä itse Odinin tietäjä taipui ristin edessä. Ja täällä! Valmis on tämä merenkulkijoitten kappeli, ja eilen sai papiksivihkimyksen nuori kalastaja, jota koko ajan olen opettanut. Kuinka vastaanottavaisia ovatkaan olleet näitten kaukaisten saarien yksinäiset asukkaat. Yhdellä kertaa kastoin koko Uhrimaan [Juuremaa, Jurma, Jurmo.]. Sinun armoasi se oli, Kristus. Kristus, sinun tiesi oli orjantappurainen, minua sinä kuljetat kukkaispolkua. Saan niittää, mitä muut ovat kylväneet. — Ole, Herra, minun turvani nyt ja ijankaikkisesti!"

Vastavihitty pappi, tuo nuori kalastaja, aikoi astua kirkkoon, mutta kun hän näki siellä piispan polvistuneena, vetäytyi hän hiljaa takaisin ajatellen: "Tuo jumalanmies ennätti ennen minua rukoilemaan myrskyyn joutuneitten puolesta. Ihmeellinen mies, kuukaudessa tekee hän enemmän kuin muut vuodessa. Kaikki saaret on hän kastanut, mutta isoäitini näkikin yöllä unissaan pyhien kruunun hänen päässään. Jumala itse on valinnut hänet aseenkantajakseen, kuten ennen Paavalin. Saa nähdä, kastaako hän Suomenkin yhtä pian kuin nämä kaukaiset saaret. — Jumalanmies hän on, sen me kaikki tiedämme." — — —

Seuraavana päivänä vaimeni myrsky. Henrik nousi silloin odottavaan uiskoon ja lähti Uhrimaan ja Korpoon kautta Suomeen.

XXIII. ENSIMÄINEN SAARNA SUOMESSA.

Koroisten markkinat olivat loppumassa. Hiljaisena kerääntyi kansa taivasalle pystytetyn alttarin ympärille. Odotus kuvastui kaikkien kasvoilta. Oli kyllä markkinoilla usein ennenkin ollut pappi, joka oli lukenut messun markkinaväelle ja siunannut ulapalle lähtevät laivat. Mutta nyt! Kerrottiin, että täällä oli vallan piispa, etelästä tullut, itse paavin tai Jumalan vihkimä. Se oli jo jotain tavatonta. Ja odotus muuttui jännitykseksi, kun Henrik piispallisessa puvussaan astui alttarille. Juhlallisen vakavana toimitti hän jumalanpalveluksen kaikkine messuineen ja rukouksineen. Mutta mitä ihmettä! Piispa ei poistunutkaan alttarilta messun päätyttyä, vaan katseli vakavana kuulijoitaan. Syntyi haudanhiljaisuus. Monen polvet vavahtivat, kun Henrik saaristolaisten kielellä, jota useimmat ymmärsivät, alotti:

"Rakkaat ystäväni! Mistä lienettekin kotoisin, läheltä tai kaukaa, suuri Jumala rakastaa teitä kaikkia, ihan kaikkia." — — Ihmiset tunkeutuivat lähemmäksi. Mitä, mitä ihmettä! He olivat tottuneet kuulemaan vain käsittämättömiä sanoja — Valkean Jumalan lukuja — mutta nyt he ymmärsivät joka ikisen sanan! Ja tuo kumma mies puhui heille, juuri heille, merienmatkaajille! Hämmästyneinä kuuntelivat miehet tuota voimakasta ääntä, joka aivan värisytti heidän sydäntään: "Moni teistä on palvellut kotoisia jumalia, uhrannut vainajille, merenhaltijoille, myrskynhengelle tai pyhille puille ja lähteille. Mutta, ystäväni, ei ole olemassa muuta kuin yksi Jumala, suuri ja mahtava. Hän on tehnyt taivaan ja maan, veden ja ilman, kasvit ja eläimet. Ja myöskin meidät ihmiset, sinut ja minutkin. Me olemme saaneet henkemme ja elämämme tuolta suurelta Jumalalta. Siksi me olemme Hänen sukuaan, olemme Hänen lapsiaan ja siksi hän rakastaa meitä ja tahtoo varjella meitä vaaroista. Katsos, suuri Jumala hallitsee koko maailmaa. Hänen kädessään ovat myrskyt ja päivänpaisteet, sateet ja tuulet, kesät ja talvet. Hänen kädessään on myöskin meidän kohtalomme. Hän rankaisee meitä, jos teemme pahoin. Mutta hän antaa meille siunauksensa, jos teemme oikein. Hän, suuri Jumala, merten ja myrskyjen herra, rakastaa meitä, rakastaa sanomattomasti. Oi, kuulepa nyt, kuinka äärettömän suuri on tuon Jumalan rakkaus: Näes, pahan valta maailmassa oli sanomattoman suuri. Kaikkien ihmisten olisi pitänyt sentähden syöksyä tuohon kauheaan kiirastuleen. Mutta suuri Jumala tunsi ääretöntä sääliä ihmisiä kohtaan. Siksi Hän päätti lähettää oman ainoan poikansa Kristuksen tänne maan päälle pelastamaan ihmisiä pahan vallasta. Ja Hän, Kristus — olethan kuullut Valkeasta Kristuksesta — tuli maan päälle, eli täällä ihmisen kaltaisena, siksi kunnes hän uhrasi oman henkensä pahan voittamiseksi. Niin suuri oli Jumalan rakkaus, että hän antoi uhriksi oman poikansa, uhriksi, joka sovittaa meidän pahuutemme. Niin rakasti Jumala meitä ja niin rakasti Kristus meitä, että hän iloiten meni kuolemaan, kun pahat ihmiset ripustivat Hänet ristille." — — —

"Olisinpa minä ollut siellä, olisin totisesti kostanut noille, jotka naulasivat hyvän miehen ristinpuuhun", huudahti muuan nuori mies. Mutta Henrik vastasi:

"Minun on kosto, minä olen maksava, sanoo Herra. — Se oli Jumalan tahto, että Kristus noin kärsi meidän pahuutemme sovittamiseksi. Kristus tahtoo, että me tulisimme yhtä hyviksi kuin Hän itse on. Kristus toi jumalanvaltakunnan, korkeuksien ajatukset, tänne maan päälle. Kristus osotti, kuinka pientä ja turhaa on tämä maallinen elämä verrattuna siihen elämään, joka odottaa sielua kuoleman jälkeen tuolla korkeuksissa suuren Jumalan luona. Tuota ihanaa paikkaa me nimitämme taivaaksi. Mutta sinne pääsevät vain ne, jotka uskovat suureen Jumalaan, rakastavat Valkeata Kristusta ja toisiaan. Ei riitä, että rakastamme ystäviämme, meidän tulee rakastaa myöskin vihollisiamme."

"Mutta minä vihaan Pitkäselkä-Eerikkiä, joka surmasi mun parhaan koirani", kuului taaskin ääni kuulijoitten joukosta. Ja Henrik vastasi:

"Silloin et ole vielä kelvollinen pääsemään tuonne kirkkauden maahan.
Koeta antaa anteeksi vihamiehellesi."

"Vai anteeksi vihamiehelle! Hulluko tuo piispa on! Kostamaan minua on aina neuvottu", mumisi taaskin joku. Henrik aivan kuin arvasi kuulijoittensa ajatukset ja jatkoi: "Sinun on vaikea antaa anteeksi, näen sen kasvoistasi. Kuule siis, mitä sinulle kerron: Kun pahat miehet olivat naulanneet Kristuksen puuhun, kärsi hän sanomattomia tuskia. Ja kuitenkin Hän rukoili ensi sanoikseen ristillä: 'Isäni, anna noille pahoille ihmisille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä he ovat tehneet.' Niin rakasti Kristus vihamiehiään ja niin rakastaa Hän meitä kaikkia. Suurempaa iloa emme voi Kristukselle tuottaa, kuin että luovumme kaikesta pahasta ja tulemme Hänen palvelijoikseen. Silloin Hän antaa meille lahjaksi rakkautensa. Hän tekee meidät hyviksi. Hän ottaa meidät lapsikseen. — Ystäväni, kuka lienetkin, älä vastusta Kristuksen rakkauden kutsua! Tule Hänen omaksensa, tule vielä tänä iltana! Tuossa virtailee ohitsemme kirkas joki. Kuka uskoo Kristukseen ja luopuu pahoista hengistä, hänet minä kastan suuren Jumalan palvelijaksi. Oi, tulkaa ystäväni! Oi, tulkaa, kun Kristus itse teitä kutsuu!"

Illan hiljaisuudessa kastettiin monta. Ja Jumalan rakkaus leijaili laaksojen yllä.

XXIV. POLJETTUJA POLKUJA.

Markkinoitten päätyttyä laski Henrik, että hän voi vielä hyvin viipyä kuunkierron Suomessa ja sitten syksyn viimeisten laivojen kera palata talveksi Sveeaan. Mutta minne hän nyt ensiksi lähtisi, häntä kun monelle taholle pyydettiin? Ah, Nousiaisiin tietysti, siellähän isä Pietari oli jo kauan odottanut. Ei sopisi Kultarantaakaan unohtaa, sillä sieltähän oli tullut uisko Utöhön häntä noutamaan. Kumpaanko hän nyt lähtisi?

"Voit lähteä molempiin yhtaikaa, jos vain astut purteeni", virkkoi Kultarannan isäntä Markku hymyillen. "Vesitie Nousiaisiin kulkee näet ohi Kultarannan."

Ja Henrik astui Kultarannan purteen, joka kohta soljui alas Aurajoen suulahtea. Ihaillen katseli Henrik metsäisiä rantoja. Siellä-täällä näkyi jo syksyn kultaisia lehtiä, ja pihlajan marjat olivat puoleksi punaisia. Ah, tämä oli Suomea, hänen unelmiensa maata. Mikähän odotti häntä täällä? — Mutta miksipä miettiä tällaista. Hänhän on kaikkineen Jumalan kädessä — hän kulkee, kunne kuljetetaan, puhuu, mitä annetaan puhua. Kristus, Herra, ihmeellisiä annoit minun kokea eilen illalla. Kastoin, kastoin myöhäiseen yöhön. Ja keltaisena nousi kuu taivaanrannan takaa. Näinkö on kevyttä kulkuni täälläkin? Tallattuja polkujako yhä saan astua? — Sinun tiesi oli orjantappurainen, mutta minun — —! Oi, Kristus, lähetä minullekin ristini! "Joka tahtoo minun askeleitani seurata, hän ottakoon ristinsä — —." Anna se minulle!

Kultarannassa huomasi Henrik kummia. Hän ei enään ymmärtänytkään ihmisten puhetta, outoa ja ihmeellistä se oli. Vain isäntä Markku ja hänen poikansa Helkky olivat kauppamatkoilla oppineet sveeankieltä ja heidän kanssaan voi Henrik vapaasti jutella. Ja ihmeitä hän saikin kuulla. Jo monen monta miespolvea sitten oli koko Luonnonmaa ja läheinen rannikko kastettu. Etelästä oli tullut pappi Liuto uutta oppia levittämään ja kastamaan kansaa. Heillä oli ollut oma pieni kirkkokin, mutta kahdesti olivat ristinviholliset sen polttaneet, siksi ei sitä oltu enään uudelleen rakennettu. Tuolla salmen toisella rannalla Kuparivuoren juurella oli heillä pieni, pyhä pirtti, jossa kävivät rukoilemassa. Pappeja on täällä käynyt silloin-tällöin, niin että lapset on toki saatu kastetuksi. — — —

Ihmetellen kokoontui Luonnon kansa kuuntelemaan Henrikkiä, jota he katselivat kuin taivaallista olentoa, sillä olihan tämä pappia pyhempi, pappia suurempi, oikea piispa. Henrikistä tuntui vain painostavalta. Tässä oli Herran lauma ilman paimenta, ja hän ei voinut puhua heille yhtä lohdutuksen sanaa. Ja kuitenkin kuuntelivat he niin hartaina latinankielistä messua.

"Luottehia lukee hyvin, kierosilmän kirot pois manaa, mutta puhua hän ei meille osaa", sanoivat ihmiset kotiin mennessään. — Illan tullen läksi Henrik salmen toiselle rannalle kastamaan lapsia. Täällä oli semmoinen vanha tapa, että kastevesi nostettiin lehdon pyhästä lähteestä ja kastaminen toimitettiin pyhässä pirtissä. Syvä hartaus täytti Henrikin mielen, kun hän katseli pirtin perällä riippuvaa ristiinnaulitunkuvaa. "Tasoitettu tie, poljettu polku — ilman ristiä", tuli taas hänen mieleensä.

Kastaminen oli toimitettu, ja Henrik piti kiitosmessun pienessä uhripirtissä. Taaskin nousi kuu keltaisena metsän takaa, ja hartaana humisi satavuotias metsä.

XXV. ISÄ PIETARI.

Vene pysähtyi Nousniemen rantaan, ja Henrik hypähti reippaana maalle.
Kummulla joen varrella oli pieni puukirkko, jota Henrik hämmästyen
katseli. Se oli kuin eksynyt pienokainen keskellä mittaamatonta metsää.
Mutta tuossa tuli jo vastaan Nousiaisten vanha, harmaahapsinen pappi.
"Vi-vihdoinkin tulet. Ju-Jumala on täyttänyt rukoukseni", sanoi isä
Pietari.

Miehet astelivat papin taloon Toposiin. Henrik istahti lavitsalle ja sanoi: "Hämmästyin vallan, kun näin tuossa niemen kärjessä kirkon."

Pietari: "Se onkin Suomen a-ainoa. O-oli täällä muitakin, mutta va-vainonmies on polttanut. Hiltin-Johannes jo sata vuotta sitten kastoi Kaalannin ja sinne ra-rakennettiin monta kirkkoa. Mutta ri-ristinvihollinen poltti kirkot Kaalannissa, poltti täällä etelämpänä. Ne rakennettiin uudelleen, mutta taas ne po-poltettiin."

Henrik: "Kuinka kummassa on sinun kirkkosi säilynyt, sehän näyttää jo vanhalta?"

Pietari: "Sillä onkin o-oma salaisuutensa. Kauan sitten hallitsi täällä ku-kuningas Sampsa. Hänellä oli ihmeen i-ihana tytär, jota Köyliön kuningas mieli puolisokseen. Mutta Sampsa oli ka-kastettu ja hän luovutti tyttärensä vain sillä eh-ehdolla, että Köyliön kuningas ei saa milloinkaan häiritä Valkean Kristuksen palvontaa Nousiaisissa, eikä ka-kajota Hänen asuntoonsa. Sillä Köyliön kuninkaat ovat kaikki olleet ri-ristinvihollisia. Köyliön ku-kuningas se kirkot poltti kahdesti täällä ja Kaalannissa ja piti sitten tihutyönsä kunniaksi mahtavan uhrijuhlan Köyliön Saaressa, jossa u-uhrattiin kastettuja lapsiakin heimon vanhoille jumalille ja ha-haltijoille."

Henrik: "Voi surkeutta! Onko siellä Köyliössä nyt ristinvihollinen kuninkaana?"

Pietari: "No nyt siellä onkin, Lalli hurjimus. Hän on jo uhkaillut niitäkin, jotka Kaa-Kaalannista tulevat tänne Nousiaisiin messua kuuntelemaan. Mutta isiensä lu-lupaukselle on hänkin kuuliainen, Nousiaista ei ahdistele."

Henrik: "Mikä Jumalan johdatus, että on edes yksi turvallinen paikka, jossa ihmiset saavat sielulleen lohdutusta."

Pietari: "Saavat, minkä saavat. O-olen jo vanha ja väsynyt. En jaksa enään, kuten nuorena, ja I-Ingegärdkin on poissa. — Kuinka hyvä, että tulit nyt juuri. Huomenna alkaa täällä kirkon suuri syysjuhla, johon aina saapuu paljon kansaa lä-läheltä ja kaukaa. Nyt saat sinä toimittaa jumalanpalveluksen. Minä olenkin jo neljäkymmentä syksyä peräkkäin toimittanut syysmessut."

Pietari: "Voijolasta mä läksin puolisoni I-Ingegärdin kanssa. Sieltä olen. Mutta su-sukuni juuret tuovat tänne Suomeen. Eräs esi-äideistäni oli kotoisin Kultarannasta. Sinne minäkin tulin. Mutta kun ristinvihollinen poltti Kultarannan kirkon, sii-siirryin tänne Nousiaisiin. Täällä olen ollut. Nyt on Ingegärd kuollut. Mutta on minulla poika, Pietari. I-Ingegärd…"

Kylläpä saapui paljon kansaa syysmessuille. Eikä ihme, sillä kaikkialla tiedettiin, että Nousiaisiin oli saapunut piispa, puoleksi taivaallinen olento. Aamulla piti Henrik jumalanpalveluksen kirkossa. Mutta iltapuolella antoi hän pystyttää alttarin ulos ja toimitti siellä messun, jotta kaikki voisivat olla mukana. Kun hän katseli tuota suurta joukkoa, joka arkana ja vakavana seurasi toimitusta, täytti hänen sydämensä syvä sääli. Ah, hän olisi tahtonut tuolle etsivälle kansalle kertoa Kristuksen rakkaudesta, mutta hän ei osannut kansan kieltä. Syvä alakuloisuus täytti hänen sielunsa. Siinä vaelsi kansa pimeyden laaksossa, johon hän ei voinut lähettää pienintäkään sädettä evankeliumin valkeudesta. — Vai voisiko? Henrik viittasi luoksensa isä Pietarin ja pyysi tämän tulkitsemaan kansalle hänen sanojaan. Isä Pietari oli kuitenkin niin hämmentynyt, että hän vain vaivoin voi tulkita muutamia piispan lauseita, ja puhe loppui lyhyeen. Mutta siitä huolimatta ajattelivat ihmiset juhlilta lähtiessään, että ihmeellinen jumalanmies oli saapunut heidän luoksensa, mies, jonka koko olento kertoi korkeammasta maailmasta. — — —

Levottomana kääntelihe Henrik lavitsallaan. Hän ei saanut unta, sillä raskaana kuin lyijypaino lepäsi hänen harteillaan tieto, että täällä vaeltaa suuri kansa pimeydessä ja hän ei voi antaa sille evankeliumin valoa, sillä hän ei osaa kansan kieltä! Tämä maa ja kansa on aina kangastellut hänen unelmissaan, ja nyt kun hän on tänne päässyt, ei hän voikaan tehdä mitään. Auta armias Jumala! Tummuuko minunkin tieni. Joko nyt tulee risti. Valaise minua, sieluni ylkä! — Ja Henrik vaipui syvään rukoukseen Hän taisteli Jaakobin taistelua. Tuskan hiki kohosi hänen otsalleen. Silloin välkähti hänelle kuin salamana ajatus: Minä jään talveksi tänne Suomeen! — Henrik istahti lavitsan reunalle. Mikä ihmeellinen ajatus! Se tuli kuin suoraan taivaasta. Sveeassa tulevat kyllä toimeen ilman minuakin, onhan siellä Coppmannus ja paljon pappeja. Minä jään tänne, opettelen maan kieltä ja sitten voin johdattaa kansaa evankeliumin valoon. Ole ikuisesti kiitetty Kristus, joka lähetit minulle suoraan taivaasta tämän ajatuksen — suoraan taivaasta!

Henrik veti nahkapeitteen päälleen ja vaipui heti syvään uneen, niinkuin ainakin se, joka tuntee kulkevansa Jumalan tietä.

XXVI. KYLVÄJÄ.

Sarasti syksyinen aamu. Kukko lauloi orrellaan. Kissa köyristi raukeana selkäänsä. Lämpisi siinä kivinen kiuvas, ja sakeana tuprusi savu räppänäreiästä ylös ilmojen holviin. Palavan pesän edessä istuivat hengenmiehet, isä Pietari ja piispa Henrik. Hitaasti nosti Pietari silmänsä leimuavista liekeistä ja katsoi iki-ihmeissään piispaa. "Mi-mitä sanot", sammalti hän, "ajotko jäädä talveksi Suomeen, tänne mun nokisen kurkihirteni alle?"

Henrik: "Aijon niinkin. Enkä jääkään tänne yksin, vaan kokoilen ympärilleni nuorukaisia, joita talven aikana opetan. Tästä näes on kahdenlaista hyötyä: Suomi saa pappeja, ja minä opin helpommin tämän maan kieltä, kun askartelen nuorten kanssa talviset päivät.— Mitä sanot tuumistani, sinä uskollinen kylväjä täällä pohjan äärimmällä äärellä?"

Pietari: "Mi-mitäs minä. Paljon täällä on Herran työtä. Minä olen jo vanha. Senjälkeen kun I-Ingegärd kuoli, ei minusta ole mihinkään. Uusia miehiä täällä kaivataan. Mutta Köyliön kuningas! Jos hän hurjistuu. Silloin taivas meitä varjelkoon, kova on Lalli."

Pietari: "Kristus on suuri. Mutta polttaneet ovat Köyliön kuninkaat jo kahdesti Kristuksen kirkot. Ja Lalli on muita mahtavampi. Koko Suomen heimon hän aina kutsuu Köyliöön suuriin uhrijuhliin, ja silloin virtailee uhrieläinten veri. Luja on Lalli, se muista!"

Henrik: "Mutta Kristus on lujempi. Hiuskarvaakaan ei putoa päästäni Hänen tahtomattaan. Minä uskon, että juuri Kristus antoi minulle ajatuksen jäädä talveksi tänne Suomeen. — — Luuletko, että löydän täältä nuorukaisia, joita voisin kasvattaa papeiksi?"

Pietari: "Ky-yllä. Avoin on kansan sydän Valkealle Kristukselle. —
Mutta Lalli?"

Henrik: "Sanoinhan jo, että Jumala on suurempi kuin Lalli. Minä uskon kulkevani Jumalan tietä, kun jään tänne Suomeen talveksi. Etkö sinä voi uskoa Kaikkivaltiaaseen?"

Pietari: "Ky-yllä. Häneenhän minä olen uskonut ja uskon. Mutta siitä asti, kun I-Ingegärd kuoli, on elämäni ollut hapuilemista. Ingegärd minua kuljetti Jumalan tietä, nyt astun pimeydessä."

Henrik: "Herra luo kyllä valoa pimeyteen. Mutta pelkäätkö, jos jään tänne sinun kattosi alle talveksi?"

Pietari: "En, en ollenkaan. Mitäpä minusta, vanhasta ukkorievusta, onhan Ingegärd jo kuollut. Mutta minä pelkään, että muut saavat kärsiä, että La-Lalli…"

Henrik: "Jumala on Lallia suurempi. Jos et itsesi takia pelkää, niin jään tänne. — Luuletko, että saan täältä oppilaita?"

Pietari: "Ky-yllä. Mun poikani, joka nyt on pitkällä eräretkellä, tulee varmaan mielellään. Usein hän on jo minua autellutkin ja olen mä yrittänyt opettaa hänelle messujakin. Papiksi poikani parhaiten sopiikin, koska ei ole naikkostakaan itselleen ottanut. — Kuuluvat siellä etelässä jo semmoistakin vaativan, ettei muka pappi saa ottaa puolisoa. Tyhmiä miehiä ne, eivät tienneet, minkälainen oli Ingegärd ja mitä minä olin, kun hän eli. Silloin olin mies, nyt olen tyhjä varjo. Sano sinä se heille. Sano, että täällä pohjan äärillä on niin hyvä, kun on rinnalla toinen — Ingegärd näes — joka saattaa pakkasen pehmeämmäksi, pu-purevan vihurin lempeämmäksi ja syksyiset illat iloisemmiksi. Sano se heille, että täällä taivas itse viittoo ihmislapsia kulkemaan kaksittain, käsikädessä luonnon ankarien lakien alla."

Henrik hymyili. Oi, hän ymmärsi niin hyvin tuota raihnaista vanhusta. Miten hyvä, jos hänellä vielä olisi Ingegärdinsä rinnallaan. Täällä pohjan pakkasissa on totisesti toinen laki kuin etelän lämpimissä laaksoissa. — Kuitenkin tahtoi Henrik johtaa keskustelun toisaalle ja siksi hän sanoi: "Arvelet siis, että saan pojastasi oppilaan?"

Pietari: "Ky-yllä, varmasti. Poikani haluaa papiksi minun jälkeeni tänne Nousiaisiin, sillä tämän Toposten kaskimaat ja metsästysalueet ovat tavattoman hyvät, ja ne tahtoisi poikani pitää elinaikansa. Hän on jo niin tottunut virittämään ansoja ja kulkemaan keinopolkuaan täällä meidän metsässämme. Ennen kuului tämä Toponen suurine alueineen pakanatietäjille. Se oli siihen aikaan, kun koko Suomen heimo kokoontui tänne Nousiaisiin mahtavaan uhrijuhlaan. Mutta sitten kastettiin täällä kansa — siitä on jo miespolvia — ja silloin jäi tämä Toponen alueineen papille. Ja näitä metsästysmaitahan poikani nyt mielii."

Pietari: "Tu-tulee, tulee, Kultarannasta, Kaalannista, Mynämäeltä. — —
— Tulisipa nyt poikani kotiin." — — —

Kuin kutsuttuna astui tupaan tanakka, leveäharteinen, noin neljänkymmenen korvissa oleva mies. Hän heitti lintutaakan selästään lattialle ja loi kysyvän katseensa Henrikkiin. Harmaakarvainen Halli lähestyi kuono korkealla piispaa ja murisi vihaisesti. Mutta silloin sanoi isä Pietari: "Ha-alli, ole hiljaa! Tämä vieras on korkea piispa, jommoista ei ennen Suomessa nähty. Ha-alli, ymmärrä toki!" — Ja Halli ymmärsi.

Vaikka isä Pietari olikin alussa epäröinyt kuullessaan piispan aikeista, tuli hän pian touhua täyteen. "Po-poikani", sammalsi hän toisenkin kerran, tassutteli lyhyillä askeleillaan sinne-tänne, ja tuulessa liehui harmaja tukka. Ja paljon hän uskoikin tehneensä, vaikka "I-Ingegärd" oli poissa. Mutta todellisuudessa oli se hänen harvasanainen poikansa, joka tyyneenä järjesti kaiken.

Toposten pihan toisella reunalla oli jo kauan seissyt pirtti puolivalmiina. Nyt se kiireesti valmistettiin, jotta piispa nuorukaisineen saisi siellä ruveta tekemään työtä, hengentyötä. Tuskin oli malkakatto saatu tuohilimityksen päälle ja kiuaskivet paikoilleen, kun jo alkoi nuorukaisia saapua piispan luo. Paitsi nuorta Pietaria, tuli Nousiaisista toinenkin oppilas. Se oli Kirves, poika reipas ja vikkelä kuin orava keväisenä aamuna käpykuusen latvassa. Tuolla hietaisella Nummella, kelohonkien suojassa suitsusi hänen isänsä savupirtti, suurin kaikista Nummen pirteistä. Nuori oli Kirves, vain yhdenkolmatta, mutta vielä nuoremmaksi olisi häntä luullut, kun katseli hänen pientä ja liukasta olentoaan.

Tuossa tuli isänsä saattamana Kultarannan solakka, 19-vuotias Helkky. Äänetönnä hän asteli isänsä rinnalla rannasta Toposiin. — Meren saarilta saapui Aasla, mies viidenkolmatta, pitkä ja harteva, hidas ja vakava. Vähän myöhemmin ennättivät tänne Olavi Kaalannista ja Harska Mynämäeltä, molemmat kahdenkolmatta kesäisiä, molemmat raikkaan iloisia kuin kesäinen aamu. Aasla, Olavi ja Helkky hallitsivat kahta kieltä, vaikka suomi sujuikin heiltä helpommin.

Iloisena katseli Henrik oppilaitaan. Hän oli toivonut vain kahta tai kolmea ja saikin kuusi. Mikä Herran lahja! — Siinä he nyt istuivat leveillä lavitsoilla Toposten uudessa tuvassa, ja kärsivällisenä jakeli piispa heille opin alkeita. Mikä siunattu asia, että puolet pojista ymmärsivät sveeankieltä ja voivat siis toimia tulkkeina toisille. Paljon kertoi Henrik oppilailleen raamatunkertomuksia ja tapauksia pyhimysten elämästä, vieläpä tuonelan ja taivaan salaisuudet. Mutta kun Henrik sitten kertoi käyneensä pyhällä haudalla ja kaikissa pyhissä paikoissa Palestinassa, mykistyivät pojat aivan hämmästyksestä. Piispa kohosi heidän silmissään aivan jumalalliseksi olennoksi, ja pian tiesi koko seutu, että Henrik oli käynyt taivaan esikartanoissa, oli astellut samoja polkuja kuin Kristus kerran. — Ahkeraan opeteltiin myöskin latinankielisiä messuja ja rukouksia, sana-sanalta lause-lauseelta yhä uudestaan ja uudestaan. Yritettiinpä vihdoin lukemisen ja kirjoituksenkin alkeita, mutta se osottautui niin vaikeaksi, että vain Helkky ja Olavi siinä edistyivät. Muut eivät mitenkään voineet käsittää, että silmä voi nähdä saman, mitä korva kuuli. Kuinka voisi ääntä nähdä! — — ei, ei, sehän oli sula mahdottomuus! — Vain Helkky ja Olavi piirtelivät ahkerasti puukkonsa kärjellä kummallisia koukerolta tuohilevyille.

Silloin-tällöin keskeytti Henrik kuitenkin opetustyönsä ja lähti saarnamatkoille saaristoon, jossa hän voi saarnata kansan omalla kielellä. Tällöin oli hänen mukanaan aina roteva Aasla, joka tunsi tarkoin kaukaisimmatkin saaret täällä Airiston seutuvilla. Ihmeellisin oli se päivä Rymättylässä, jolloin Henrik korkealla mäellä saarnasi suurelle kuulijakunnalle. Liikutus täytti sydämet, ja ken vielä oli kastamaton, se kastettiin mäen laella kumpuilevassa kirkkaassa lähteessä.

Piispan viipyessä saarnamatkoilla, katosivat oppilaatkin aina joksikin aikaa Toposten tuvasta. Pietari läksi rakkaille metsästysmailleen. Kirves kierteli pirttejä turkiksia ostellen, kauppainto kun hallitsi häntä. Helkky ja Harska riensivät kumpikin kotiinsa. Mutta Toposiin jäi kaunis Olavi, kaikkien ihastus, kulki kylillä ja kylvi iloa ympärilleen.

Meni näin syksy ja tuli talvi pakkasineen. Lumen aikana teki Henrik saarnamatkoja pitkin rannikkoa Kultarannasta Kaalantiin asti. Helkky ja Olavi olivat hänelle vuoroin tulkkeina. Ja ihmeissään olivat ihmiset täälläkin. Olivathan he ennenkin kuulleet Kristuksesta, melkein kaikki olivat he kastettujakin, mutta niin ei ollut puhunut vielä kukaan kuin Henrik. Hän olikin tullut varmaan suoraan taivaasta johdattamaan Suomen yössä vaeltavaa heimoa valkeuden teille. Kun ihmiset sitten vielä Helkyltä ja Olavilta kuulivat, kuinka väsymättömästi pyhä piispa harjoitteli suomenkieltä, ei heidän liikutuksellaan ollut määrää. Ja niin siinä lopulta kävi, että Henrik sai kokonaan jättää vaivalloiset saarnamatkat, sillä läheltä ja kaukaa tulivat ihmiset itse hänen luokseen.

Henrik kylvi, ja Herra kasteli istutusta. Uusi valo oli syttynyt Suomen lounaiselle taivaalle.

XXVII. TALVINEN ILTA.

Paukkui pakkanen nurkissa, ja pohjaisenpalosta punerti taivas. Henrik oli koko iltapäivän opettanut oppilailleen kirjoitusta talvisella hangella. Nietosten sileät pinnat Toposten ympärillä olivat täynnä kummallisia koukeroita. Ja ihmiset kuiskailivat, että ne olivat taikamerkkejä, jotka estivät ruttotaudin ja tulipalon, nälän ja sairauden, vainolaisen ja vuortenpeikon tulemasta Toposiin. Sillä eiväthän ihmiset ymmärtäneet, että tuo kirjoitteleminen johtui vain siitä, ettei ollut riittämään tuohilevyjä, mihin harjoitella. Piispa oli heistä tietäjien tietäjä, ja tietäjiksi hän kasvatti nuo nuoret miehetkin.

Siinä nyt seisoi piispa mäen töyräällä oppilaineen ja katseli revontulien paloa pohjan taivaalla. Sinisenä soihtuina hulmusivat ne korkeuksiin. Henrik oli ihmeissään. Tämmöistä ei hän ollut koskaan nähnyt lapsuutensa vihreillä vuorilla. Pyhä kunnioitus täytti hänen sielunsa ja hänestä tuntui kuin olisi hän seisonut Kaikkivaltiaan istuimen edessä. Miettien hän virkkoi: "Tuo on taivaan kirkkauden loistoa. Meille maan lapsille näytetään joskus kalpeita heijastuksia siitä kirkkaudesta, mikä täyttää autuaitten ihanat kentät tuolla korkeudessa. — Mennään tupaan, minä en kauemmin voi seisoa taivaan avonaisen oven edessä."

Astuivat miehet pirttiin, jossa emäntä juuri kantoi pöytään naurishuttua ja karhunlihaa. Tyyneen totisina istuivat miehet aterioimaan. — Pakkanen paukkui nurkissa. Kissa kehräsi kiukaan kulmalla. Orsilla ojenteli kaulaansa kukko, talon oivallinen ajantieto. Mutta syötyä alkoi taas puhe luistaa. Ensin siinä juteltiin noista ihmeellisistä revontulista, joita piispa yhä piti taivaan valojen välkähdyksenä. Ja siihen uskoon tulivat toisetkin, yksin emännöitsijä ja hänen pieni apulaisensakin, vaikka isä Pietari oli monasti toimittanut: "Mi-minä ajattelen vähän muutakin niistä."

Sitten kääntyi keskustelu menneisiin aikoihin, ja Henrik virkkoi: "Sitä minä vain olen usein ihmetellyt, että täällä kaikkialla on niin paljon kastettuja. Luulin olevani ensimäinen evankeliumin saarnaaja täällä Suomessa, mutta muita onkin käynyt ennen minua. Muistetaanko täällä vielä, kuka oli ensimäinen lähetyssaarnaaja? — Isä Pietari, kuka oli sinun edelläsi pappina täällä Nousiaisissa?"

Pietari: "Ei täällä ollut ketään, kun tulin I-Ingegärdin kanssa. Mutta kirkko täällä oli ja kastettuja. Ku-Kultarannasta sanotaan kaiken lähteneen. Olen siitä kuullut, vaan en muista — I-Ingegärd muistaisi."

Helkky: "Sukuni muistotarina tietää kertoa, että Kultarannassa kauan kauan sitten oli tytär nimeltä Impi. Hänestä tuli sitten Kultarannan emäntä, ja puolisokseen hän otti Helkyn, kuninkaanpojan Sveeasta. Kerrotaan, että he olivat ensimäiset kastetut koko Suomessa. Siitä alkaen ovat sitten kaikki Kultarannassa olleet kastettuja. Vähän myöhemmin, kun Impi ja Helkky jo nukkuivat kotikalmiston kuusten alla, oli Kultarantaan tullut lähetyssaarnaaja kaukaa etelästä, munkki Liuto tai Liudolf. Hän oli kastanut koko Luonnonmaan ja läheisen rannikonkin. Kauniina kohosi pieni puukirkko niemellä, Kuparivuoren juurella. Sitten kuningas Olavi Haraldinpoika Vikenistä ryntäsi Suomeen joukkoineen. Hän näet tuli täältä etsimään onnen kultaista kannelta."

Henrik: "Mitä sanot! Onnenko kannelta? Siitä puhuttiin paljon tröndien maassa."

Helkky: "Ei se ole ihme. Siitä on puhuttu ja puhutaan yli pohjolan. Se oli ihmekannel, joka tullessaan toi ikuisen onnen. Tunsbergin suurissa kilpailuissa voittivat Suomen miehet sen ja toivat Kultarantaan. Mutta heti katosi onni tuntureitten maasta. Silloin päätti tuo vaeltava kuningas Olavi ryöstää kanteleen Suomesta. Läpi eteläisen Suomen hän samoili ja taisteli kuin mies. Vihdoin hän tuli Kultarantaan, jossa syntyi hirveä taistelu onnen kanteleesta. Taistelun tuoksinassa meni kantele pirstaleiksi. Olavi sai siitä kappaleen, mutta muut pirstat jäivät Suomeen. Ne pantiin hopeaiseen arkkuun ja kätkettiin syvälle vuoreen. Ainoastaan täydellisesti nuhteeton ja pyhä mies voi sen sieltä löytää silloin, kun Suomen hätä on suurin. — Liuto oli jo ennen kuningas Olavin tuloa lähtenyt Suomesta. Vuosikymmeniin ei käynyt täällä ketään. Sanankylvö oli jo häviämäisillään. Kerrotaan kyllä, että Svitjodista lähti kuninkaanpoika Anund sotajoukon kera muka käännyttämään Suomea. Mutta hän vain ryösteli maata niin, että Köyliön kuningas lopulta myrkytti kaivot. Anund ja koko hänen sotajoukkonsa kuoli myrkkyyn, ei ainoakaan pursi palannut Svitjodiin. — — — Sitten — niin muistelen — tuli tänne Hiltin-Johannes, joka oli munkki ja pappi. Hän saarnasi ja kastoi täällä kauan, ja kirkkoja rakennettiin monta. Mutta sitten tuli Köyliön kuningas, poltti kirkot ja surmasi Johanneksen."

Olavi: "Niin, Hiltin-Johannes on Kaalannin kastaja. Siellä hän elää heimoni muistoissa kuin hyvä enkeli korkeudesta, vaikka siitä lienee jo sata vuotta, kun Johannes täällä oli. Siitä kauhun yöstä, jona Köyliön kuningas kirkot kävi polttamassa, on laulukin. Muistan, kuinka isoäitini sitä usein lauloi auringon vaipuessa metsän syliin. Se taisi alkaa:

Isä Pietari: "Jo-Johannes tämän meidänkin kirkon on rakennuttanut, vaikka en sitä silloin muistanut. I-Ingegärdhän on poissa, ja hän muisti sen aina. Johannes on tehnyt täällä paljon Herran työtä."

Henrik: "Todella paljon täällä on yritetty. Voimakas vain on kirkonvihollinen. Herra on kuitenkin voimakkaampi. — Aikovat ensi kesänä taas kirkkoja rakentaa."

Harska: "Kun kävin kotonani, Mynämäellä, vedettiin siellä jo metsistä suuria kelohonkia kirkkoa varten."

Henrik: "Meidän täytyy lujasti uskoa Jumalan voimaan ja rukoilla paljon. Silloin on kirkonvihollisen mahti voimaton."

Henrik: "Älä ole epäuskoinen! Jumala on suurempi kuin Lalli.
Rukoilkaamme heti Jumalalta uskoa ja siunausta!"

Miesten päät painuivat alas. Mutta piispan rukoillessa mumisi isä
Pietari: "La-Lallia minä pelkään."

Hiilos sammui. Päre kiertyi mustalle karrelle. Kukko nukkui orrellaan, ja kissa unohti kehräämisen. Mietteissään sanoi Henrik: "Käydäänpäs levolle, pojat! — Tämä Suomi on ihmeellinen. Yhä enemmän se herättää minussa hämmästystä ja rakkautta. Laulun ja soiton kansaa on tämä Suomen heimo, ei ihme, jos onnen kannel tuli tänne. Mutta laulu ei estä sen henkeä pyrkimästä ylöspäin. Kuin kukka kääntyy aurinkoon, niin kääntyy Suomen heimo kohti Jumalaa. — Keväällä kohoavat täällä ristiharjat kohti taivaan sineä! Pojat, ihmeellinen on se rakkaus, joka etsii omiaan maailman kaikista kolkista, Suurta on astella Jumalan tiellä."

Pian oli koko nokinen savupirtti unten mailla. Henrik yksin valvoi. Hän tunsi sielussaan ääretöntä onnea, Jumalan rakkauden lahjoittamaa ylevää onnea. Vihdoin hänkin nukkui. Mutta kirkkaasti loimuten valvoivat revontulet pohjan taivaalla.

XXVIII. SÄVELEITÄ.

Pari päivää oli Henrik levottomana tarkastellut Helkkyä. Mikä lie poikaan mennyt, äänetön oli ja hajamielinen, harvoin tiesi, mistä oli kysymys. Vihdoin kadotti poika ruokahalunsakin. Silloin Henrik pyysi Helkkyä kanssaan hiihtelemään. Voimakas pihkantuoksu täytti metsän, ja raikkaana punottivat hiihtäjien posket. Varovasti alkoi Henrik tiedustella syytä nuoren ystävänsä alakuloisuuteen. Ja vihdoin tunnustikin Helkky, ettei hän voinut kauemmin elää ilman kanneltaan. Kotiin oli jäänyt kannel, sillä äiti oli sanonut, ettei soitto sovi papille. Nyt oli kuitenkin hänen kaipauksensa niin suuri, että hän voisi ennemmin jättää vaikka koko papinkutsumuksen kuin kanteleensa. — Näin kertoi Helkky arkana, vain silloin tällöin nostaen silmänsä piispaan, jota hän aivan jumaloi. Mitä nyt sanoisi tästä hänen sydämensä synnistä tuo jumalanmies?

Suuri oli Helkyn hämmästys, kun piispa ojensi hänelle hymyillen kätensä ja sanoi: "Soittoakin voidaan käyttää Jumalan kunniaksi. Muistathan, kuinka Daavid karkoitti harppunsa säveleillä pahanhengen. Ja tuolla etelän maissa kuuluu soitto jumalanpalvelukseen. — — Poikani, nytpä tulee mieleeni jotakin. Mene noutamaan kotoa kanteleesi! Ah, korkeuden lahja se on."

Oli ihana ilta juuri silloin, kun tuomi kukki. Peipposen viserrys kuului pihlajasta, ja juhlallisena kajahteli käen kukunta. Tuolla kauempana kohisi koski.

Henrik ja Helkky istuivat koulutuvan kynnyksellä. Ja niin mielenkiintoista askartelua heillä oli, etteivät he kuulleet, eivätkä nähneet, mitä ympärillä tapahtui. Pian oli Helkky oppinut soittamaan kaikki jumalanpalveluksessa tarvittavat hymnit ja virret. Mutta nyt oli piispan mieleen välkähtänyt uusi ajatus. Mitähän, jos he koettaisivat kääntää suomeksi tuon isä Bernhardin ihanan virren: "Jesu dulcis memoria." Ja he koettivat. Henrik osasi kyllä jo auttavasti suomea, mutta Helkylle kuitenkin jäi kääntäminen, piispa siinä vain selitti jokaisen latinaisen sanan merkityksen. Helkky yritti ja yritti, otti tuohilevyn, viskasi sen pois, otti uuden tuohen ja yritti taas. Ja toden totta, lopulta oli tuohen sileälle pinnalle piirretty suomenkielellä:

    "Jeesuksen muisto ihana,
    Sielulle ilon antava.
    Jeesus, sydänten lohdutus,
    Elämä, mielten valkeus,
    Ilonkin yli iloisuus."

Liikutettuna luki Helkky virren yhä uudestaan alusta loppuun. Tuntui aivan, ettei se voinut olla totta. Ja kuitenkin oli se totta. Siinä oli virsi hänen heimonsa kielellä, suomenkielellä. Piispakin oli liikutettu. Vihdoin otti Helkky kanteleensa ja alkoi soittaa ja hyräillä tuota uutta virttä, virttä kielellä Suomen. Oi, kuka sitä olisi uskonut! Pian osasi Helkky koko virren. Silloin sanoi piispa: "Helkky poikani! Olen tässä keksinyt jotakin. Nyt sinä et laulakaan tätä uutta virttä muille. Se olkoon meidän pyhä salaisuutemme siksi, kunnes tulee tuo suuri kevätjuhla, jolloin teidät vihitään papeiksi. Silloin sen laulamme, silloin saa pyhä salaisuutemme lohduttaa murheellisia sydämiä."

Helkky nyökkäsi ihastuen päätänsä. Oi, heillä oli nyt pyhä salaisuus! —
Ja koko keväinen metsä tuntui soittavan virren verkkaisia säveleiltä.

XXIX. AATTONA.

Oli suuren kevätjuhlan aatto, juhlan, jossa nuo kuusi nuorukaista vihitään papeiksi. Tulisella kiireellä tehtiin juhlan viimeisiä valmistuksia. Mentiin, juostiin, hyörittiin. Koko Nousiainen näytti olevan puuhassa mukana. Pieni kirkko oli kauniisti koristettu lehvillä ja kukilla. Kirkon ulkopuolelle, pienelle kummulle pystytettiin alttari, joka kaunistettiin kevätkoivuilla. Alttarin yläpuolelle kohotettiin pyhä baldakiini ja sen eteen pystytettiin risti. — Semmoista oli touhu tämän suuren juhlan aattona. Yksin isä Pietarikin kulki hiessä päin ja suuresti touhuten juhlan takia. Mutta kun sitten tarkemmin katsottiin ukon puuhia, huomattiinkin, että hän vain istutti kukkia I-Ingegärdin haudalle.

Henrik oppilaineen ei ollut koko puuhassa mukana tänä juhlan aattona. Hän oli vetäytynyt poikineen kauas metsään saadakseen siellä kaikessa hiljaisuudessa antaa heille viimeiset neuvonsa ennen tuota tärkeätä askelta. Metsän sammaleinen kivi oli nyt rippituolina, ja nuorukaiset tulivat yksitellen tunnustamaan syntejään rakkaalle opettajalleen.

Ensin tuli totinen Pietari. Murtuneena hän kertoi, kuinka hän oli tullut piispan oppilaaksi vain sentähden, että olisi saanut pitää Toposten erinomaiset metsästysmaat, joita hän oli tottunut samoilemaan. Oli siinä sentään vähän muutakin syytä, kun hän oppilaaksi tuli. Nuoruudessaan oli hän kerran rakastanut. Mutta nainen oli hänet surkeasti pettänyt. Siitä asti oli hän vihannut koko naissukua. Parempi ruveta yksinäiseksi papiksi ja hallita kauniita metsiä kuin ajatella naimisiin menoa. — Näin hän oli tuuminut. Mutta piispan opetus oli avannut hänen silmänsä. Nyt hän katui sydämestään. Toiset ajatukset papin kutsumuksesta oli piispa hänelle antanut. — Näin Pietari.

Siinä tuli Kirves. Ja hänen helmasyntinsä! Ah, sehän oli kauppa-into ja rikkauden tavoittelu. Hän tahtoi tulla papiksi, jotta olisi paljon tekemisissä ihmisten kanssa ja saisi tehdä kauppaa. — Siinä hänen vikansa.

Astui kohta Olavi. Mikä oli hänellä! Kyllä hän rakasti Kristusta. Tietysti! — Mutta hän rakasti myöskin neitoja, kauniita neitoja. Joka kerta syttyi sydän, kun hän näki ruusuiset huulet ja ihanat suortuvat. Rakastunut hän oli, ties kuinka monta kertaa. — Tämä oli hänen vikansa papiksi aikoessaan.

Tulee tuossa Harska, mies nopsa ja eloisa. Hän, hän tahtoi olla ensimäinen heimonsa joukossa, tietäjä suuri, jota kaikki kunnioittaisivat. Siksi oli hän oppilaaksi lähtenyt. Mutta nyt! Väärä oli tuo tie, sen hän tiesi. — — —

Aasla astuu esiin. Hänen heimonsa tuolla saarien maassa, meren hyrskyisessä sylissä, oli kauan toivonut omaa pappia, joka olisi verta heidän verestään. Siksi oli Aasla lähtenyt, oli lähtenyt äitinsäkin takia. Kuolinvuoteellaan oli äiti sanonut; "Rupea papiksi, Aasla, heimosi sinua tarvitsee!" Siksi oli hän lähtenyt. Sinne heimonsa luo halusi hän takaisin sananjulistajaksi. Aaslojen suku oli kauan johtanut koko heimoa. Se tehtävä häntäkin odotti. — Niin, niin. — — —

Viimeiseksi tuli Helkky, nuorukainen vielä, haaveksiva ja herkkä. Hänkään ei ollut ottanut papiksi tulemistaan niin vakavalta kannalta kuin olisi pitänyt. Vasta nyt, piispan opetusten jälkeen, hän sen ymmärsi. — Parhaansa hän aikoi yrittää.

Kaikki vaipuivat nyt parannusrukoukseen. Auringon laskiessa tulivat he uudestaan piispan luo ja lauloivat katumuspsalmin. Sitten he polvistuivat, Henrik pani kätensä heidän päälleen ja julisti kullekin synninpäästön. Ylhäällä heidän päänsä päällä kaartui luonnon kirkon vihreä holvi. Tuhansin kielin soitti metsän tuulikannel ylistyshymniä tässä ihmeellisessä jumalanpalveluksessa. Ja ijäinen rakkaus laskeutui maan lasten sydämiin.

XXX. KEVÄTJUHLA.

Valvoen ja rukoillen olivat nuorukaiset viettäneet yönsä kirkossa. Mutta kun aamu ruskotti idän sinertävillä rannoilla, alkoi ihmisiä sankoin parvin saapua Nousiaisiin, sillä vihkimistoimitus oli määrätty auringonnousuksi. Sadottain saapui koivuin koristettuja veneitä Nousniemen rantaan, ja sadottain saapui ihmisiä ratsastaen tai jalan. Välkkyivät siinä vyöt ja soljet, rintakorut ja huotrien hopeahelat. Taivaankaaren kirkkaissa väreissä loistivat naisten puvut, ja valkeat liinat liehuivat aamutuulessa. Ah, tällaisena joukkona ei Suomen heimo ollut kokoontunut sitten suuren Väinävallan ja kuningas Sampsan ajoista! Toivo ja ilo, usko ja luottamus täytti jokaisen mielen. Oi, oli iki-ihmeellistä, että papeiksi vihittiin oman heimon miehiä, Suomen miehiä! Vieraita olivat papit aina olleet ja syvälle oli syöpynyt se ajatus, että vain vieras voi osata nuo luvut ja luotteet, joita Valkea Jumala vaati. — Ah, tuo punerrus idän taivaalla olikin varmaan uuden ajan aamuruskoa! — — —

Henrik astui ulos Toposten tuvasta ja jäi hämmästyneenä seisomaan kynnyskivelle. Sillä katso, tiheä ihmisjoukko täytti koko alueen, Toposista kirkolle! Henrik taivutti päänsä. Oi, hän ei ollut ansainnut tätä. Jumala siunasi liiaksi hänen työtään, kaikki onnistui liian hyvin. Hänellä ei ollut ristiä — ei ollut.

Kunnioittaen väistyi kansa syrjään, kun piispa vakavana kulki kirkkoon. Vain pieni osa ihmisistä mahtui vanhaan temppeliin, jossa toimitettiin juhlallinen papiksivihkiminen auringon kohotessa taivaanrannan takaa.

Kohta tämän jälkeen alkoi jumalanpalvelus ulkona. Aivan henkeään pidättäen katselivat ihmiset tuota pyhää saattuetta, joka hitaasti kulki kirkosta mäen rinteelle pystytetylle alttarille. Ensimäisenä astui Aasla valkeassa pappispuvussaan kantaen ristiinnaulitunkuvaa. Hänen jälessään kulkivat rinnan piispa Henrik ja isä Pietari. Henrik oli täydessä piispanpuvussa hiippa päässä, köyräsauva kädessä. Isä Pietari kantoi pyhää messukirjaa. Sitten tulivat vierekkäin Pietari ja Kirves, Olavi ja Harska. Viimeisenä kulki Helkky pyhää savua suitsuttaen. Hohtavan valkeina hulmusivat pappien puvut, olkavaatteen ristit säteilivät ja messukasukka kosketti maata. Tuossa jo astuvat alttarille. Sen edessä on risti ja taakse asetettiin pyhä kuva.

Henrik piti nyt seitsemän papin avustamana jumalanpalveluksen, jommoista ei ikinä oltu Suomessa nähty, eipä edes uneksittu. Juhlallisina vuorottelivat messut, rukoukset, hymnit. Siinä kaikui uskontunnustus, Pater noster, Ave Maria, Introitus, Kyrie eleison ja paljon muita. Melkein uskomattomalta tuntui, että nuo loistavapukuiset papit, jotka tuossa vastasivat piispan messuun Valkean Jumalan kielellä, olivat suomalaisia, oman heimon miehiä. Se oli aivan kuin ihme — Valkean Jumalan ihme!

Loppui pitkä jumalanpalvelus ja papit astuivat alas alttarilta. Mutta ihmiset eivät ennättäneet vielä vaihtaa ihmettelyn sanoja keskenään, kun piispa astui yksikseen alttarille. Syntyi haudanhiljaisuus. Hetken katseli Henrik tuota ääretöntä joukkoa, joka täytti koko vanhan markkinakentän ja läheiset metsän rinteet. Sitten hän alotti juhlallisen vakavana saarnansa: "Rakkaat ystäväni, te suuren Suomen heimon jäsenet!" Kuulijoitten polvet vavahtivat ja kumma väristys kulki läpi ruumiin. Oi, taivaitten taivaat, puhuiko piispa suomenkielellä! Oi, puhui, puhui. Mies, maasta etelän, oli opetellut tämän kaukaisen kansan kieltä! Se tuntui menevän yli ymmärryksen. Rakastiko piispa heitä niin! — Naisten silmät täyttyivät kyyneleistä, ja miesten kasvot värähtelivät. — Mutta valtavina vyöryivät piispan sanat yli metsäisen seudun, yli vanhan käräjäkentän, ja sydämen kauneimmat kielet alkoivat kuulijain rinnassa soida. — Henrik puhui keväästä, luonnon keväästä, jonka suuri, Valkea Jumala oli lähettänyt tänne pohjan kaukaisille äärille. Mutta toinenkin kevät oli tulossa, hengen kevät. Jumalan rakkauden aurinko oli noussut Suomen taivaalle nyt, kun ensi kerran vihittiin papeiksi kansan omia miehiä. Jumala rakasti äärettömästi tätä kansaa, tätä Suomen suurta heimoa. Ja rakkaudesta ihmislapsiin oli Hän lähettänyt tänne maan päälle oman poikansa, Valkean Kristuksen. Sitten kertoi Henrik lyhyesti Jeesuksen elämän vaiheet ja päättyi vihdoin Hänen kuolemaansa ja ylösnousemukseensa. Rakkaudesta ihmisiin oli Hän mennyt tuohon sanomattomaan tuskaan. Hän kärsi meidän puolestamme pahimman rangaistuksen. Ja tuo sama rakkaus meihin, palaa Kristuksessa yhä vielä, vaikka Hän onkin taivaan kuninkaana ja hallitsee Isänsä kanssa koko tätä maanpiiriä. Hän tahtoo vetää meitä synnin pimeydestä ihanaan valoon. Siksi kehotti piispa kuulijoitaan parannukseen, kaikesta pahasta luopumiseen. Lopuksi julisti hän synninpäästön kaikille katuville sieluille.

Henrik oli lopettanut, mutta äänetönnä seisoivat ihmiset yhä paikoillaan. Kaikki tuntui heistä kuin unelta, ihanalta unelta. — Mutta mitä kummaa! Tuolta puitten alta, jossa nuoret papit olivat seisoneet saarnan ajan, lähtee Helkky kohti alttaria! Nyt nousee piispan luo ja kannel on kädessään! Eikö kannel kuulunut vanhoille jumalille, metsien hengille! Sietäisikö Valkea Kristus sen ääntä! — Mutta ihmisten ihmetellessä alkavat Henrik ja Helkky laulaa kanteleen säestyksellä:

    "Jeesuksen muisto ihana.
    Sielulle ilon antava.
    Jeesus, sydänten lohdutus,
    Elämä, mielten valkeus,
    Ilonkin yli iloisuus.

    Sulompi mannaa, hunajaa
    On hänen läsnäolonsa.
    Ei kuulla voisi kauniimpaa,
    Ei laulaa enään kalliimpaa
    Kuin Jeesus-sanaa ihanaa.

    Oi, Jeesus, tuntea mun suo,
    Sun rakkautes suuri tuo.
    Oi Jeesus, anteeks-antaja
    Ja taivaan kruunun kantaja,
    Mun sieluani armahda!"

Sanoin kertomaton liikutus valtasi sydämet. Tuo ihana hymni tuntui tulevan suoraan korkeudesta. "Valkea Kristus on lähellä, Valkea Kristus on lähellä", kuiskasivat ihmiset ja vaipuivat hiljaa polvilleen tuon ihmeellisen Jumalan eteen. Henrik ojensi silloin kätensä kohti polvistunutta kansaa ja luki värähtelevin sydämin siunauksen.

XXXI. JUHLATIE.

Kevään kuluessa oli monelle seudulle rakennettu pieni puukirkko. Niitä nyt läksi Henrik vihkimään ja samalla asettamaan nuoret papit virkoihinsa. — Henrik oli määrännyt, että Pietari jää isänsä apulaiseksi Nousiaisiin, mutta toiset saavat työmaan muualta.

Ratsain lähti Henrik pappiensa ympäröimänä Mynämäelle. Pian kului matka halki tömisevän nummen, ja siinä jo huohahtivat hevoset Parsilan korkealla mäellä. Koko Mynäjoen laakso lepäsi heidän jalkainsa juuressa. Tuolta-täältä kohosi savupatsas yli metsän, ja joen rannalta, puitten välistä pilkotti kirkon valkea seinä. Koko Mynämäki oli saapunut kirkon vihkimisjuhlaan. Piispa itse toimitti vihkimisen. Mutta Harska, joka oli määrätty tänne papiksi, sai nyt kestää tulikokeensa. Yksin hän toimitti jumalanpalveluksen alusta loppuun ja piti vielä lyhyen saarnan seurakunnalleen.

Tyytyväisin mielin lähti Henrik Mynämäeltä juhlivan kansan saattamana Kaalantiin. Täälläkin odotti uusi kirkko vihkimistä ja pappia. Olavi tänne oli määrätty heimonsa keskuuteen. Ja kun hän viimein jumalanpalveluksen jälkeen nousi saarnaamaan, puhui hän niin hyvin, että itse piispakin oli hämmästyksellä lyöty, ja muut hän aivan lumosi.

Kaalannista lähti Henrik meritse saarimaahan, jonne Aasla jäi papiksi. Täältä käännyttiin Kultarantaan. Niemellä tuolla oli kirkko valmiina. Jumalanpalveluksen toimitti nuori Helkky, mutta saarnaa hän ei pitänyt, ei ehdolla millään, niin kauan kuin piispa oli kuuntelemassa. Hymyillen antoi Henrik myöten, sillä hän tiesi kyllä, mihin Helkky pystyi.

Matkaa jatkettiin nyt maitse Räntämäelle, jossa myöskin kirkko odotti.
Kirves jäi papiksi tänne Koroisten markkinapaikan läheisyyteen.

Räntämäeltä palasi Henrik takaisin Nousiaisiin isä Pietarin rauhaisaan savupirttiin. Tänne hän aikoi toistaiseksi jäädä asumaan, täältä käsin ohjata Suomen uutta kirkkoa. Ihmeellisesti vain Jumala siunasi hänen työtään. Niin vastaanottavaisia ihmisiä ei hän ollut tavannut missään muualla kuin täällä. Ah, täällä oli hänen paikkansa, tälle kansalle hän kuului! Sen hän tunsi sanomattoman elävästi. Siksi olikin hän jo aikoja sitten lähettänyt Sveeaan sanan, että hän jää toistaiseksi tänne Suomeen. Siksi oli hän saanut tänne kimpun pergamenttia, jotta hän voisi kirjoittaa välttämättömiä kirjeitä ja valmistaa pieniä messukirjoja Suomea varten. Se työ häntä nyt ensin odotti. Ja syksyn tullen saa hän uuden oppilasparven. Yhä kauemmas oli ulotettava lähetystyö, aina sinne asti, missä vielä loimottivat uhrikokot pyhillä vuorilla, missä luonnon antimilla lepytettiin henkiä ja haltijoita. Tämä Suomen heimo oli oikea Herran yrttitarha, johon Herra itse oli istuttanut taimet, hän, Henrik, vain kasteli Herran kylvöä. — Mutta tuolla kaukana itäisten metsien takana asuu toinen heimo, asuvat jäämit, joille ei vielä evankeliumin valo ole loistanut. Sinne mä lähden, kun kaikki on kunnossa täällä Suomessa, kun vielä olen kasvattanut toisen parven nuorukaisia papeiksi. Ihmeellisesti johtaa Herra työtäni, niin Lembötessä, niin Utössä, niin täällä. Oi, minä en ole ansainnut kaikkea tätä! Kuin riemusaatossa kuljin nytkin, monasti kukitettuja teitä. Mutta Hänen tiensä oli orjantappurainen. Miksi hän minua kuljettaa tasaisia teitä, missä viipyy ristini! Enkö olekaan antanut kaikkeani Sinulle, Sinä ristinmies? Kristus Herrani, puhdista minun sieluni, tee minut kelvolliseksi kulkemaan Sinun teitäsi! Sinä annoit kaikkesi, suo minunkin antaa kaikkeni sinun työssäsi täällä pohjan äärimmällä äärellä. Kristus, Kristus, ristinmies, anna minun vaipua pyhiin haavoihisi! Ota minut kokonaan omaksesi, kuljeta minua, kunne tahdot! Kun sinä olet kanssani, on minulla kaikki, mitä kaipaan. Olen onnellinen, sanomattoman onnellinen kulkiessani Sinun teilläsi, kuulen usein säveleitä autuaitten ihanilta kentiltä ja vajoan Sinun rakkautesi mereen. — — —

Näin puheli itsekseen tuo yksinäinen jumalanmies astellessaan lehdossa kuohuvan kosken rannalla. Linnut lauloivat — ne tuntuivat tuovan terveisiä korkeuksista. Koski kohisi — se tuntui kohisevan maailman mitättömyydestä. Metsä humisi — se tuntui humisevan Jumalan kunniaa. Astuu, astuu yksinäinen mies kevätkosken partaalla ja hänen sydämensä täyttää suuri, pyhä Jumalan ilo.

XXXII. VIA LACRIMOSA.

Saapui vihdoin keskikesä. Eivät enään nousseet kaskien sinervät savut etäisiltä taivaanrannoilta. Ei enään kukkunut käki pihakoivussa.

Henrik askarteli ahkerasti messukirjojen ääressä, kopioiden, lyhennellen. Välillä hän sentään ennätti tehdä matkojakin, ja joka viikko hän saarnasi suurelle kuulijakunnalle vanhalla käräjäkentällä. — Kuunkierron kuluttua piti jo uusien oppilaitten saapua, tällä kertaa kymmenen. Kaikki oli edelleen niin lupaavaa, että sydän sykähteli ilosta, sykähteli, vaikka kesä jo alkoikin kääntyä syksyyn.

Oli sunnuntaiaamu, kirkas ja kaunis. Henrik istui lavitsalla saarnaansa miettien. Muut vielä nukkuivat. Äkkiä hän havahtaa. Joku ratsasti pihaan. Kohta lyötiin teljetylle ovelle. Henrik hypähti ylös ja kysyi: "Kuka siellä?"

Henrik päästi telkeet. Siinä seisoi hänen edessään Harskan veli hikisenä, pelästyneenä, sanoja tapaillen. Vihdoinkin hän sai sanotuksi: "Kauhun sanomia tuon tullessani, kaamean kauhun. Viime yönä kulki Köyliön kuningas kuin ukkosen pauhu halki Kaalannin ja Mynämäen. Molemmat kirkot ja paljon muuta hän poltti. Molemmat papit ja paljon muita hän surmasi. Itku ja valitus, kauhu ja kammo täyttää koko ilman tuolla pohjoisessa. — Tämän sanoman tuon sinulle, piispa."

Henrik seisoi jäykistyneenä, veri tuntui seisahtuvan hänen suonissaan.
"Harskako ja Olavi surmattuina?" kysyi hän vihdoin kalpeana.

Henrik hoiperteli lavitsalle istumaan. "Jumalani, Jumalani", vaikeroi hän ja tuskan hiki helmeili hänen otsaltaan.

Koko pirtti tuli äkkiä eloa täyteen. Kysymyssade aivan peitti viestintuojan, joka totisena kertoi kauhunyön yksityiskohdat. Mutta porraskivellä istui isä Pietari ruumistaan huojutellen ja mumisten: "Mi-minä tiesin sen. La-Lalli on Lalli."

Tuskin oli ensi tuskasta toivuttu, kun pihaan ratsasti Kirves käsi sidottuna, kalpeana. Henrik hypähti ylös: "Mitä! Tuotko sinäkin kauhun sanomia?"

Kirves: "Tuon. Lallin liittolainen, tuo Korven musta tietäjä, kävi viime yönä veritervehdyksellä Räntämäellä. Kirkkoni on poltettuna ja itse mä tuskin pelastuin surmaniskun alta. Mutta moni menetti taistelussa henkensä. Pakolinnaan toki pääsivät naiset, sillä valpas oli vartija vuorella. Pian olivat miehet aseissa, ja tietäjä pakeni suinpäin."

Henrik vaipui takaisin lavitsalle. Hänen korvissaan kohisi ja maailma tuntui mustenevan hänen silmissään. Mutta äkkiä hän tempautui tuosta irti ja kysyi hätääntyneenä: "Tiedätkö, Kirves, mitään Kultarannasta?"

Kirves: "Tuli loimotti lännen taivaalla. Luulen, että siellä on käynyt samoin kuin Räntämäellä."

Henrik kääntyi nyt nuoreen Pietariin ja sanoi: "Poikani, lähetä heti pari vankkaa ratsumiestä Kultarantaan katsomaan, mitä siellä on tapahtunut!"

Heti lähti harteva Pietari täyttämään piispan pyyntöä, mutta silloin
juuri kääntyi pihaan kolmas ratsu. Se toi murheviestin Kultarannasta:
Kirkko oli poltettuna, Helkky ja isäntä pahasti haavoitettuina. —
Hartaasti sinne odotettiin piispaa.

Kauan istui Henrik pihakivellä pää käden varassa, maahan tuijottaen. Vihdoin hän nousi, viittasi Pietarin luokseen ja sanoi tälle: "Lähetä varoituskapula yli Nousmaan ja yli saarien! Kutsu sitten lähistöllä asuvat miehet vartioimaan kirkkoamme öisin, ja linnavuorilla valvokoon aina kaksi miestä yöt-päivät! Kuka tietää, mitä vielä tekee Lalli. Hän on kirkonvihollinen, ristinvihollinen, sen tiedän nyt."

Sitten lähti Henrik hitain askelin kirkkoon ja toimitti siellä vakavana jumalanpalveluksen.

Seuraavana aamuna nousi piispa ratsun selkään lähteäkseen Mynämäelle, sillä hän oli itse päättänyt toimittaa kaatuneitten hautaamisen. Ihmeissään hän pysähtyi katsomaan, kun nuori Pietari ja neljä hyvinaseistettua miestä nousivat myöskin hevostensa selkään. Ja järkähtämättömänä sanoi Pietari, että he lähtevät mukaan, tahtoipa piispa tai ei. Eikä tässäkään vielä kyllin. Pitkin matkaa yhtyi heihin aseistettuja ratsastajia, niin että Henrik lopulta oli aivan liikutettu tästä huolenpidosta.

Henrik katseli kaatuneita ja häntä värisytti. Siinä oli Harska, reipas, iloinen Harska, valkeana kuin paariliina tuskaan pusertuneine kasvoineen. Henrik tunsi kuumien kyyneleitten polttavan silmiään. Hän olisi tahtonut huutaa tuskissaan. Vapisevin äänin toimitti hän hautausmenot. Mutta kun hän sitten katsoi tuota nyyhkyttävää saattojoukkoa, unohti hän hetkeksi oman tuskansa ja hän tunsi vain, että hänen täytyi lausua lohdutuksen sanoja noille sureville sieluille. Ja niin hän puhui heille, kuinka pahahenki aina tahtoo turmella Herran kylvöä. Kuinka Herran yrttitarhaa aina on kasteltu marttyyrien verellä. Autuaitten ihanilla kentillä astelevat nyt nuo rakkaat vainajat, voitonpalmut käsissä. Oi, miksei hän — Henrik — saanut kuolla heidän sijastaan! Miksei hän saanut verellään kastella Herran viljelystä. Kristuksen tiet ovat meiltä salattuja. Mutta yksi asia on varma. Kristus on taivaan ja maan kuningas, ja pahankin valta on Hänen voimakkaissa käsissään. Koittaa kerran uusi päivä, jolloin Herran viinimäkeä ei enään kastella marttyyrien verellä. Siksipä ystäväni, pyyhkikää kyyneleenne! Rakkaamme ovat tallella Kristuksen luona korkeudessa. Pian tulee aika, jolloin Herran yrttitarha kantaa kukkia ja hedelmiä, ja Kristuksen valtakunta ulottuu merestä mereen, virrasta maailman ääriin asti.

Mynämäeltä jatkui tämä via lacrimosa — kyynelten polku — Kaalantiin. Taaskin lähti vankka ratsujoukko saattamaan piispaa. — Tuossa tasaista polkua ratsastaessaan tulee Henrikin mieleen kummallisia ajatuksia: Jos hän ei olisi kutsunut luoksensa noita nuorukaisia, jos hän ei olisi kehoittanut rakentamaan kirkkoja, ei tätä kauhun kaameutta olisi tapahtunut! Ja paikalla alkoi hevosen kavioitten kapse kertoa: "Sinun syysi, sinun syysi, kurja mies!" — Henrik värisi: Minunko syyni? Enkö sitten kuljekaan Kristuksen teitä? "Mitä vielä", sanoi kapse, "muista poltettua kotiasi, muista murhattua Johannesta! Sinun syysi!" — Kauhistuneena katsoi Henrik sielunsa syvyyteen. Oliko siellä itsekkyyttä? Eikö hänen rakkautensa Kristukseen ollutkaan vilpitön? Eikö hän kulkenutkaan Kristuksen teitä? Voi, Kristus, Kristus! — — — Äkkiä kohotti tuo kalpea kulkija päänsä ja lausui puoliääneen: "Sielunvihollinen! Mene pois luotani, sinä kirottu! Minä tiedän kulkevani Kristuksen teitä. Minä tunnen Hänen anteeksiantavan armonsa sielussani, tunnen olevani Hänessä. Siksipä lähde luotani, sielunvihollinen! Minun sielussani asuu Kristus ja minä olen ijäti Hänen omansa. Kristuksen oma elämä oli via dolorosa — tuskien tie — miksen silloin minä nurkumatta astelisi tätä kyynelten polkua. Aina on Kristuksen kylvöä kasteltu verellä. Oi, oman vereni antaisin tämän Suomen heimon käännyttämiseksi!"

Kirkkain otsin toimitti Henrik hautauksen Kaalannissa ja puhui lohdutuksen sanoja. — Ihmeekseen sai hän täällä kuulla, kuinka erinomainen opettaja Olavi oli ollut ja kuinka paljon hän oli ennättänyt tehdä vain parissa kuukaudessa. "Hän puhui kuin enkelin kielellä" sanoivat kaikki. Ja aina Laitilasta, Irjanteelta ja Köyliöstä asti oli tullut kuulijoita. Sehän se juuri kiihoittikin Lallia. Ja ihmeitäkin oli tapahtunut: Tuskin oli Olavi kaatunut, kun jo nähtiin valkean enkelin liihoittavan hänen luotaan ylös taivaan korkeuteen! — Olavi on pyhä mies, joka siellä autuaitten ihanilla kentillä lakkaamatta rukoile Kaikkivaltiasta Kaalannin heimon puolesta. — Näin kerrottiin, ja Henrik nyökkäsi hyväksyen päätään.

Kaalannista kuljettiin Aaslan luo saaristoon. Täällä oli vain kirkko poltettu, mutta uutta jo rakennutti Aasla. Sitten tultiin Kultarantaan, jossa Helkky ja hänen isänsä jo olivat toipumassa. Täältä siirryttiin Räntämäkeen siunaamaan vainajia ja lohduttamaan surevia. — Vihdoinkin käännyttiin kotiin Nousiaisiin. Vihdoinkin päättyi tämä raskas via lacrimosa, kyynelten polku.

XXXIII. PÄÄTÖS.

Oli ilta. Aurinko oli vaipumassa lännen rannalle. Syyskesän kaskien käry täytti ilman. Koski tuossa toisti yksitoikkoista virttään. Sen yllä leijaili hienoinen sumuhattara. Metsässä palokärki sai kuivan kelohongan kumisemaan. Henrik nojasi vanhaan riippakoivuun ja katseli kosken kohisevia kuohuja. Hän oli vaipunut syviin mietteisiinsä. Mitä oli hänen nyt tehtävä, nyt kun kirkonvihollinen oli turmellut Herran yrttitarhan, hävittänyt Kristuksen kylvöä? Hän mietti ja mietti, kuulematta mitään, näkemättä ketään. Vihdoin hän nosti päänsä ja läksi reippain askelin kotiin Toposiin. Hän oli tehnyt päätöksensä. Hän astui yli korkean kynnyksen ja sanoi: "Missä on isä Pietari? Missä ovat nuoret papit?" Käskypoika pikkarainen läksi heti liikkeelle, ja siinä jo astuivat nuoret papit ja isä Pietari pirttiin. Heille puhui Henrik: "Ystäväni, olen tehnyt päätökseni. Huomenna lähden Koreisiin ja sieltä kauppiaitten laivassa Sveeaan. Lalli on kirkonvihollinen. Ja kirkonvihollinen on lannistettava miekalla. Hän on niin kamalasti raastanut Kristuksen kylvöä, että hänen täytyy vielä tuntea Kristuksen rankaisevan käden kosketusta. Miekalla on hänet taivutettava jättämään rauhaan Herran yrttitarha. Liian vähän on teillä voimia kukistamaan Lallin tavatonta mahtia — hänen valtansahan kuuluu ulottuvan yli jäämien maan — siksi minä lähden Sveeaan. Sieltäkäsin saan kyllä kokoon miehiä, jotka ovat valmiit kiinnittämään ristinmerkin olkapäähänsä ja seuraamaan ristinlippua taisteluun kirkonvihollista vastaan. Minä ajattelen, että miekalla on kirkonvihollinen kukistettava. Mitä sanotte te?"

Kirves: "Samoin minä. Turvallisuus on tänne taas saatava, jotta uskaltaa liikkua mielensä mukaan."

Helkky: "Niin ajattelen minäkin. Mutta, piispaisä, aijotko lähteä pois?
Mihin me sitten joudumme?"

Henrik: "Minä tulen takaisin. Poissaollessani te olette kaikessa hiljaisuudessa täällä Nousiaisissa, sillä täällä on turvallisinta. Helkky ja Pietari ovat täällä Toposissa, mutta sinä Kirves, voit mennä kotiisi Nummelle. Toimitatte täällä sitten papin tehtäviä kaikessa hiljaisuudessa, jotta ei kirkonvihollinen ärtyisi. Kun kevät taas luo kukkiaan rantojen tuomeen, silloin olen täällä ja silloin murretaan kirkonvihollisen mahti."

XXXIV. SYYSPÄIVÄ.

Henrik astui omaan huoneeseensa Upsalan suuressa piispantalossa. Myrsky vonkui nurkissa ja metsän mahtava kohina täytti koko ilman. Puut tuossa räiskyivät suuressa pesässään, ja Henrik istahti tuolille tulen loisteeseen. — Ah, oli sentään toista tulla tällaiseen huoneeseen, jossa oli uloslämpiävä uuni! Savun hiventäkään ei ollut huoneessa, vaikka tuli tuossa iloisena loimotti. Ja kuitenkin — kuinka hän kaipasikaan takaisin Suomen nokisiin savupirtteihin! Siellä oli hänen paikkansa, siellä häntä tarvittiin, ei täällä. Ilon aalto kyllä oli läikähtänyt yli metsäisen Sveean, kun viesti tiesi kertoa, että piispa oli palannut. Ja koko vanha, pyhä Upsala, tuo ikuisten kuningaskumpujen kaupunki oli ollut väkeä tulvillaan, kun hän saapui. Mutta sittenkin hänestä tuntui, ettei häntä täällä tarvittu, joskin häntä kaivattiin ja rakastettiin. Henrik vaipui mietteisiinsä. Oi, hän oli näinä päivinä kuullut melkein liian paljon. Ensin Itä-Årosissa oli kuningas Eerik ottanut hänet vastaan kuin itse paavin tai jonkun pyhimyksen. Ylevä oli se kiitosmessu, joka piispan paluun johdosta pidettiin Pyhän Kolminaisuuden kirkossa. Reippaana oli kuningas kertonut, kuinka vanha Sverker-kuningas oli kuollut ja hän, Eerik, oli nyt Sveean ja Göötan kuninkaana, vain Länsi-Göötassa hallitsi Kaarle Sverkerinpoika Eerikin alakuninkaana. Vihdoinkin oli toteutunut hänen suurin unelmansa: Tällä maalla oli taas yksi kuningas, kuten mahtavien Ynglingien aikana, vanha Svitjod oli taas yhdistynyt. — Niin oli Eerik kertonut, uutta parempaa aikaa tälle kansalle ennustanut. Mutta Henrik ei hänelle vielä maininnut mitään uusista aikeistaan. —

Alakuloisena oli hän ratsastanut tuon lyhyen matkan Itä-Årosista Upsalaan, sillä hän oli kuullut surusanoman, joka järkytti häntä sielun syvyyksiä myöten: Jo kaksi vuotta sitten oli isä Bernhard Clairvaux'ssa kuollut, vaikka hän nyt vasta sai siitä tiedon. Tuo tulisielu oli siis vihdoinkin päässyt ikirauhaan, ajatteli Henrik. — Hiilos hiipui. Henrikin sielun silmien ohi kulkee muistojen ihana sarja. Hän muistaa luostarin, muistaa tuon lempeän laakson, puutarhan, metsän ja ennen kaikkea tuon ihmeellisen apotin, joka hiljaisesta luostaristaan hallitsi koko kristikuntaa, joka oli nähnyt hänenkin sielunsa syvyyksiin. Yksinäinen kyynel vierähti piispan poskelle. Tuntui aivan kuin viimeinen side, joka vielä yhdisti hänet maailmaan, olisi nyt katkennut. Poissa oli äiti ja lapsuuden vihreät vuoret, poissa isä Bernhard ja Clairvaux'n lempeä laakso. Ja toinen yksinäinen kyynel vierähti yksinäisen miehen poskelle Upsalan piispantalon yksinäisessä kammiossa.

Palveleva munkki astui sisään, asetti kiehuvan vuohenmaitokulhon pöydälle ja lisäsi puita uuniin. Henrik palasi heti murheellisten muistojensa maailmasta. Höyryävää maitoa maistellessaan muisteli hän vain tätä päivää täällä Upsalassa. Liikutettuna oli Coppmannus, kapituli ja koko vanha kuningaskaupunki ottanut hänet vastaan. Ilosanomia oli hänelle vain sadellut. Kirkon asema oli suuresti lujittunut, sillä viisaasti oli Coppmannus valvonut kirkon etuja. Koulu oli toiminut, pappeja valmistettu, kirkkoja rakennettu ja kymmenysten maksu oli hyvällä alulla. Koko kuninkaan lainsäädäntökin oli tapahtunut kirkollisessa hengessä. Aina Eerik neuvotteli tuomiokapitulin kanssa, sillä hän oli tullut päivästä päivään yhä hurskaammaksi. Ja taaskin tunsi Henrik: Minua ei täällä tarvita, minun paikkani on Suomessa. Ihmeellisesti ymmärrän siellä ihmisiä. Toisinaan tuntuu aivan kuin olisin samaa lihaa ja verta kuin tuo laulujen ja satujen kansa.

Samassa muisti Henrik jotakin. Coppmannus oli sanonut, että tänne oli saapunut pergamenttikirjeitä, jotka vain Henrik itse sai aukaista, niin oli tuoja ilmoittanut. Henrik riensi tammisen kaapin luo, jonka raudoitetun oven hän vaivoin sai auki. Hetken etsittyään löysi hän kaksi sinetöityä kirjettä. Uudestaan istui hän uunin eteen ja mursi sinetit tuohisten puitten antaessa valoa. Kirje oli hänen ystävältään Clairvaux'n munkilta, joka nyt kertoi pyhän apotin viimeisistä hetkistä. Raihnainen ruumis oli heikkenemistään heikentynyt. Mutta kärsiessään ajatteli suuri apotti Ristiinnaulitun haavoja. Vihdoin sitten elokuussa MCIII tuli ratkaisun hetki, jota pyhä apotti huokaillen oli odottanut. Suunnaton ihmispaljous tulvaili näkemään vielä kerran suuren apotin ruumista. "Kuolemassakin tuoksui pyhä Bernhard nardusvoiteen tavoin" kirjoitti munkki. — Kyyneleet kohosivat Henrikin silmiin.

Sitten aukaisi Henrik toisen kirjeen. Se oli kardinaali Nikolaukselta, joka kertoi tulleensa valituksi paaviksi. Kristillisen kirkon päänä hän nyt antoi Henrikille oikeuden vihkiä piispaksi, kenet hän vain soveliaaksi katsoi, jotta ei enään tulisi piispoista pulaa täällä pohjolassa. Sitten kertoi paavikin pyhän Bernhardin kuolemasta. Kirjeensä hän lopetti hartaalla kehoituksella, ettei Henrik unohtaisi etäämpänä asuvia heimoja, vaan kuljettaisi ristinlipun yhä kauemmaksi. Ikuisen synninpäästön lupasi paavi kaikille, jotka tekevät työtä pakanoitten käännyttämiseksi. Henrikillä on oikeus tuon synninpäästön antamiseen. Vielä oli kirjeessä tavanomaiset loppulauseet ja huomautus, ettei Ruotsin kirkko vain unohtaisi "Pietarinpenningin" lähettämistä Roomaan, eikä mitään Linköpingin kokouksen päätöksiä.

Hiilos sammui. Yksinäinen mies yhä istui syviin mietteisiinsä vaipuneena. Ulkona kohisi syksyinen metsä. Sade pieksi seiniä. Oli sydänyö.

XXXV. SANANVIEJÄ.

Henrik oli saapunut Itä-Årosiin. Hän istui kuninkaan tuvan tammisen pöydän takana ja kertoi Eerikille tuosta aijotusta retkestä. Talvisilla markkinoilla oli annettava julistus, jossa kehotetaan kaikkia hurskaita miehiä kokoontumaan heti vesien auettua ristinlipun alle ja seuraamaan sitä Suomeen, jossa täytyy miekalla kukistaa kirkonvihollisen valta. Julistus aijottiin lähettää naapurimaihinkin, jopa etelään asti. Mutta silloin kivahti kuningas Eerik: "Luulet siis, ettei Sveeassa ole voimaa kirkonvihollisen kukistamiseen. Unohdatko aivan heimoni muinaisen mahtavuuden, kuinka sen lohikäärmekokkaiset laivat halkoilivat meriä ja vapisuttivat kansoja ja kuninkaita!"

Henrik hymyili: "Älähän nyt kiivastu, kuningas Eerik! Muistan heimosi muinaisen mahtavuuden ja tiedän sen nykyisen voiman. Eihän sinun tarvitse muuta kuin lähettää sotavasama kiertämään yli valtakunnan, niin heti on luonasi vankka joukko. Ja tiedän myöskin, kuinka oivallinen on rannikon ledung, jokaisessa laivakunnassa on sotapursi lähtövalmiina. Mutta nyt onkin niin, että tällaiseen pyhään sotaan kirkonvihollista vastaan ei ketään pakoteta, vapaehtoisesti tulkoon, ken haluaa. Siksi on julistus välttämätön. Ymmärrätkö minua nyt, ystäväni Eerik?"

Eerik: "Ymmärrän niinkin. Mutta tiedänpä, että kaikki mieheni lähtevät tälle retkelle, vaikkei sotavasama heitä kutsukaan."

Henrik: "Sitä parempi. Sinä teet kirkolle suuren palveluksen, kun otat retken johdon käsiisi ja lähdet parhaitten miestesi kanssa. Jumala sinua siunatkoon nyt ja ijankaikkisesti! — — — Mutta kuules, eräs asia vielä painaa mieltäni. Kirkonviholliselle on välttämättä ilmoitettava edeltäpäin ristijoukon tulosta. Silloin hän saa valita joko kasteen tai taistelun, jotta ei sitten tietämättään syökse sieluaan kadotukseen. Suomessa sanoivat, ettei sieltä kukaan uskalla lähteä Köyliöön, sillä Lalli on niin kiivas, että paikalla lyö sanantuojan kuoliaaksi. Siksi täytyy Sveeasta jonkun lähteä. Ja henkilönkin tiesivät minulle Suomessa ehdottaa. Tuolla vanhalla päälliköllä, Mälarin rannalla, on tytär, joka nuoruudessaan oli Saaressa kymmenen vuotta orjana. Eräänä syysyönä hänet oli ryöstetty täältä. Kun päällikön Maria oli orjana Saaressa, hoiti hän silloin Lallia kaikki lapsuuden vuodet. Ja Suomessa sanoivat, että Lalli rakasti Mariaa enemmän kuin omaa äitiään ja oli kovin surrut Marian karkaamista. Siksi on Maria ainoa, joka hengissä voi palata Lallin luota. Ajattelen, että hän lähtisi heti meren auettua Suomeen. Tahdotko taivuttaa Mariaa lähtemään, sinä kun olet niin tuttu päällikön kotona?"

Eerik: "Yritän parastani, koska pidät tuon sanan lähettämisen niin välttämättömänä."

Kauan vielä juttelivat miehet tuosta aijotusta matkasta, talvisen päivän vaipuessa mailleen. — — —

Monta kertaa kevättalvella kävi Eerik sitten päällikön luona Mälarin rannalla taivuttelemassa Mariaa sananviejäksi Suomeen. Mutta kaikki oli turhaa, Maria pysyi taipumattomana. Silloin päätti Henrik itse tarttua asiaan.

Pirtin ovi oli auki, mutta sittenkin tuntui sisällä ahtaalta ja pimeältä. Maria nousi värttinänsä äärestä, työnsi pirtin akkunaluukun syrjään ja jäi siihen luukunpieleen nojaten katselemaan keväistä kirkkautta. Lunta ei näkynyt missään, mutta Mälar oli vielä jäässä. Synkkänä, mustansinervänä lepäsi se siinä Marian silmien edessä. Siinä katsellessaan vaipui Maria vienoon surumielisyyteen: Noin synkkänä aukeni hänen eteensä kerran Saaren selkä. Ah, hän oli silloin orjana! Noin lauloi leivonenkin ilmassa. Tuolla rantatammessa vihelteli kottarainen, aivan kuin Saaren koivuissa ennen! — Maria heräsi mietteistään, kun syväsointuinen ääni ovella sanoi: "Jumalan rauhaa, Maria!"

Henrik: "On niin ihana ilma tänään, että istahdan tähän kynnykselle.
— Tullessani katselin kohisevaa kevätpuroa ja ajattelin Pyhää
Kristofferia. Muistatko, Maria, kertomusta Pyhästä Kristofferista?"

Henrik: "Kerron sen sitten. Pyhä Kristoffer oli se suuri ja voimakas pakana, joka oli päättänyt palvella maailman mahtavinta herraa. Niin tuli hän erään kuninkaan palvelukseen. Mutta kun hän huomasi, että kuningas pelkäsi pahaahenkeä, meni hän pahanhengen palvelukseen. Kauan hän luuli, että pahahenki oli mahtavin maailmassa. Vaan kerran kulki hän pahanhengen kanssa tietä, jonka varrella oli risti. Silloin teki pahahenki pitkän kierroksen ristin ohi, ja Kristoffer sai tietää, että pahahenki pelkäsi erästä Kristus-nimistä miestä, joka oli ripustettu ristille. Silloin meni Krisfoffer Kristuksen palvelukseen, ja eräs erakko kastoi hänet. Mutta kun erakko käski Kristofferin paastota ja rukoilla, vastasi tämä: 'Minun ruumiini vaatii ruokaa ja rukoilla en osaa, anna minulle jotain sellaista työtä Kristuksen palveluksessa, jota minä voin suorittaa!' — Läheisyydessä oli virta, jonka yli kuljettiin kahlaamalla, ja johon sentähden moni hukkui. Nyt sanoi erakko: 'Kristoffer, sinä olet suuri ja voimakas, rakenna itsellesi maja virran rannalle ja kanna yli kaikki, jotka sinua pyytävät Kristuksen nimeen!'S Kristoffer teki niin ja oli valmis yöllä ja päivällä kantamaan kulkijoita. Kerran yöllä huudettiin häntä toiselle rannalle. Kahdesti hän kävi turhaan katsomassa, kolmannella kerralla oli siellä pieni lapsi. Kristoffer otti lapsen harteillensa ja alkoi kulkea virran poikki. Mutta mitä pitemmälle hän pääsi, sitä enemmän alkoi lapsi painaa, niin että hän lopulta oli uupumaisillaan virtaan. Vihdoin hän pääsi toiselle rannalle ja siellä hän sai tietää, että lapsi olikin hänen kuninkaansa Kristus. — — — Niin, niin Maria, tämä Kristofferin kulku kuvaa meidän kulkuamme elämän virran poikki, ja joskus antaa Kristus meille sangen raskaita kannettavia. Sinunkin osaksesi, Maria, tulee raskas kuorma."

Henrik: "Kuten kuningas Eerik on jo sinulle puhunut, pitää sinun heti vesien auettua lähteä Suomeen viemään Lallille sanaa ristijoukon saapumisesta. Sinä olet ainoa suomenkieltä osaava täällä ja sinä olet ainoa, jota ei Lalli kohtele pahasti."

Maria: "Säästä minua, isä Henrik! Lalli on kyllä hyvä, väliin oikein helläkin, mutta hän on niin hirveän kiivas ja äkkipikainen, että voi lyödä minut vaikka kuoliaaksi, kun kuulee, millä asioilla kuljen. Ja Valkeata Kristusta vihaa hän veriin asti, niinkuin kaikki Saaren sankarit ovat tehneet. — En, minä en uskalla lähteä Lallin luo."

Henrik: "Älä unohda, että tämä on Jumalan asia. Jumala sinua käskee lähtemään tälle matkalle, ja Hän voi sinua varjella kaikessa. Mutta jos niinkin sattuu, että kuolema sinut kohtaa, silloin vievät pyhät enkelit sielusi kiirastulen ohi taivaan ihanuuteen, ja Kristus itse ojentaa sinulle marttyyrikruunun palkinnoksi. Maria, Jumala sinua käskee. Älä vastusta Hänen tahtoaan!"

Maria: "Rakas isä Henrik, vaikealta tuntuu lähteminen. Mutta koska se on Jumalan tahto, niin lähden."

Jäälauttoja liikkui vielä Mälarilla, kun Maria nousi uiskoon, joka neljäntoista miehen soutamana heti lähti kohti kaukaista Suomea.

XXXVI. RISTIRETKELLÄ.

Henrik järjesteli hiippakuntansa asioita siltä varalta, että hän taas viipyisi poissa pitemmän aikaa. Hän vihki papeiksi kaikki Upsalan koulun oppilaat, jotka vain suinkin katsottiin soveliaiksi. Coppmannuksen hän vihki piispaksi, jotta tämä helpommin voisi hoitaa hiippakuntaa Henrikin poissaollessa.

Kun sitten tuli lähdön aika, ilmoitti kaksitoista nuorta pappia lähtevänsä piispan mukana Suomeen. Näitten joukossa oli Länsi-Göötanmaalta kotoisin oleva Rodulfus, joka oli tunnettu suuresta lahjakkuudestaan. Hänet vihki Henrik juuri lähteissä piispaksi, sillä kuka tietää, mitä matkalla tarvitaan, on hyvä, että on kaksikin piispaa mukana. Jos vielä käännetään Hämeenkin suuri heimo, niin onhan silloin piispa käytettävänä.

Itä-Årosissa astui piispa Henrik pappeineen kuninkaan laivaan. Kuningas Eerik laski tulijat ja ajatteli: "Kolmetoista hengenmiestä! Se ei ole onnen luku." Mutta hän ei lausunut julki ajatuksiaan. Mälaria matkatessa kasvoi yhä pursien luku, ja Itämeren rannalla oli kokonainen laivasto odottamassa. Lähdettiin. Rannalle jäi suuri ihmisjoukko, joka oli tullut lähteviä saattamaan. Aseet kalskuivat. Ristiliput liehuivat. Useimpien laivojen keulaa koristi ristiinnaulitun tai jonkun pyhimyksen kuva. Voijonmaasta saapui seitsemän tavattoman komeata laivaa, joitten etukeulat oli varustettu pitkillä rautapiikeillä ja kyljet raudoitettu.

Kun päästiin avonaiselle ulapalle, jäi Henrik ihmetellen katsomaan tätä matkuetta, jossa oli kymmenittäin suuria pursia. "Suuri on sentään ristin voima", ajatteli hän. "Kuningas Eerik sanoo, että tämä vapaehtoinen laivasto on tasan puolta suurempi, kuin mitä rannikon ledung olisi antanut. Semmoinen on ristin mahti." — — —

Henrik kääntyi katsomaan Lemböten rantaa, jonne juuri oltiin tulossa. Eikö vain seisonutkin rannalla Odinin tietäjä valkeassa papinpuvussaan ja hänen ympärillään joukko muita. Kohta alkoi sieltä kuulua laulua. Se oli kiitoshymni, jonka sävel ja sanat olivat vain hiukan sinnepäin kuin tuossa tavallisessa merenkulkijain kiitoshymnissä. Mutta juuri tuo vajavaisuus liikutti Henrikin mieltä. Ajatella, että tuo vanha pappi, joka kerran oli ollut koko saarivaltakunnan tuomarina ja tietäjänä, yrittää nyt ristijoukon saapuessa laulaa seuralaisineen latinankielistä hymniä Jumalalle kiitokseksi!

Oli sovittu, että Lembötessä ristijoukko tai sananviejät odottavat, kumpiko sinne ensin ennättää. Maria ei vielä ollut tullut Suomesta, siksi nousi koko sotajoukko maihin lepäämään. Ja komea oli se jumalanpalvelus, joka nyt toimitettiin Lemböten pienessä kivikirkossa. Siitä kertoi saarien kansa vielä lastenlastenkin aikana.

Seuraavana päivänä saapui Maria Suomesta. Paljon oli hänellä kerrottavaa. Saareen hän oli mennyt. Lalli oli ollut ensin alussa kovasti vilkas ja hyvätuulinen. Hän oli kertonut äitinsä kuolemasta, vaimostaan, Untamalan Kertusta ja kahdesta pienestä pojastaan, joihin hän oli kovin ihastunut. Mutta kun Maria sitten sanoi asiansa, oli Lalli mustanpunaisena kavahtanut pystyyn ja silmät säkenöiden sähissyt: "Minä taistelen niin kauan kuin käteni kalpaa kantaa. Ikinä en kumarra Ristin-Kiesusta, tulkoon tänne vaikka kymmenen hiitten hirmua joukkoineen!" Sitten hän nosti Marian kevyesti kuin höyhentukon pirtistä pihalle ja sieltä aittaan. "Siinä on sinulle vastaus", mumisi hän hampaittensa välistä aitan ovea teljetessään. — Siellä oli Maria joutunut suureen tuskaan ja rukoillut palavasti apua Kristukselta ja kaikilta pyhiltä. Yöllä olikin sitten tullut Lallin sisar ja päästänyt Marian salaa pakenemaan.

Kun Maria oli kaiken kertonut, kutsui Henrik hänet kirkkoon. Täällä polvistui Maria alttarin ääreen, ja piispa sanoi juhlallisena: "Koska olet hyvin täyttänyt Kristuksen antaman tehtävän, niin minä Jumalan ja kaikkien pyhien nimessä julistan sinulle ikuisen synninpäästön." — Maria oli yhä polvillaan, kun pappien kuoro lauloi ihanan hymnin.

Kohta lähdettiin taas kyntämään selkiä. Kun kuljettiin Luotalon vesiä, nousivat Aasla ja nuori Pietari kuninkaan laivaan. He kertoivat, että Lalli oli raivonnut kuin hirtehinen. Koko Hämeen oli hän saanut liittoonsa, ja jäämien suuri sotajoukko oli jo matkalla kohti Suomea. Samoin oli Joensuun Sarvi yhtynyt Lalliin, vaikka Sarven alue oli jo kauan kunnioittanut Valkeata Kristusta. Lallin raivoa pelättiin koko Suomessa siinä määrin, että ihmiset olivat paenneet syviin erämaihin tai pakolinnojen turviin. Kaikki pirtit olivat autioina, sillä eihän tiedä, mitä Lalli tekee, kun kulkee Suomen halki Köyliöstä Koroisiin.

Mutta mitä nyt! Kuninkaan laiva pysähtyy, pysähtyvät muut. Salmessa heidän edessään on laiva laivan vieressä estämässä ristijoukon matkaa. Kuningas neuvottelee jaarli Guttormin kanssa. Voijonmaan keihäskokkaiset laivat hyökkäävät ensin. Syntyy ankara meritaistelu, joka pian päättyy ristijoukon voittoon. Mutta tuskin olivat pakosalle lyödyt laivat päässeet saarien suojaan, kun korkeille kallioille syttyi varoittavia merkkitulia. Ja kohta tiesi koko saaristo ja koko lounainen ranta, että ristijoukko oli tulossa.

Nopeasti kulki Lalli joukkoineen kohti Koroista. Siinä kulki miehiä ratsain ja jalan, tapparat vyöllä, keihäs ja jousi olalla. Oli jo päästy Ruskon tienoille. Pitkä jono kulki suon läpi kiemurtelevaa polkua. Etumaiset pysähtyvät. Mitä nyt! — Vastaan tulee pari pelästynyttä miestä. He kertovat kauhulla, miten ristijoukko oli jo aamulla saapunut. Vain Sarven miehet ennättivät rannalle maihinnousua estämään. Kamala oli taistelu, mutta minkäs mahtoivat Sarven miehet yksinään. Heidän täytyi peräytyä Sampaslinnan suojaan ja vihdoin jättää sekin voittajalle. Paljon kaatuneita jäi tantereelle, ja vesi Aurajoessa punerti. Kuningas Eerik joukkoineen valtasi nyt Unikan-karin, Miesmäen ja Virusmäen sekä alkoi leiriytyä Koroisten niemelle. Silloin saapuivat jäämit Hämeestä. Ja voi sitä hirmua, mikä nyt alkoi! Mutta takaisin lyötiin jäämitkin. — — — Lalli kuunteli kertomusta hammasta purren, ohjia pusertaen. "Kolmas joukko ei peräydy", tuli sähisten hänen hampaittensa välistä. — — —

Kuningas Eerik seisoi päällikköjen ympäröimänä Koroisten niemellä. Kaikki olivat hyvin totisia, sillä oli juuri saatu sanoma Lallin tulosta. Vihdoin virkkoi jaarli Guttorm: "Joukkomme on kyllä moninkerroin suurempi, mutta miehet ovat näännyksiin asti väsyneitä kokopäiväisestä taistelusta. He tuskin pysyvät pystyssä. Jos Lalli nyt hyökkää, olemme totisesti hukassa."

Ristijoukko asettui lujaan puolustusrintamaan Virusmäen rinteelle. Näön vuoksi jatkettiin rintamaa kauas molemmille sivuille, jotta se häikäisisi Lallin joukkojen silmiä suuruudellaan. Tuskin oli tämä tehty, kun jo ilmestyi Lalli Kärsämäelle miehineen. Yli notkelman näki hän vihollisten pitkän kilpirivin ja hän hämmästyi suuresti. Pian hän kuitenkin toipui ja alkoi järjestää joukkoaan hyökkäykseen. Mutta kun miehet pitkin viidakkoa näkivät kaatuneita jäämejä, tarttui heihin kummallinen kauhuntunne. Lalli koetti rohkaista heitä ja aikoi juuri alottaa hyökkäyksen. Silloin tuli yksinäinen ratsastaja heidän eteensä nuolen kantaman päähän. Se oli nuorempi Pietari Nousiaisista, joka tuli kuninkaan pyynnöstä neuvottelemaan.

"Onko aikaa kuunnella järjen sanaa?" huusi Pietari. Lalli aikoi vastata jousellaan, mutta muut estivät hänet siitä. Pietari jatkoi: "Katsokaa kuningas Eerikin joukkoa tuolla — uskallatteko hyökätä! Katsokaa kaatuneita viidakossa — siinä näette kohtalonne! Antakaa kastaa itsenne, niin saatte rauhassa lähteä!"

Huomaamatta oli joukko ruotsalaisia hiipinyt Lallin miesten selkäpuolelle. Näihin viitaten sanoi Pietari: "Tapelkaa sitten kahdella puolella!"

Lallin miehet pelästyivät kovin, kun huomasivat olevansa saarroksissa.
Mutta Lalli raivosi taipumattomana: ei kastetta, ei kastetta!

Uusi viesti tuli Pietarin luo tuomaan kuningas Eerikin ohjeita. Ja kohta huusi Pietari Lallille: "Kuningas Eerik ei enään tahtoisi vuodattaa pakanain verta, siksi hän pyytää, että sovinnolla ottaisitte kasteen. Sitten saatte rauhassa palata kotiinne. Olette saarroksissa. Valitkaa!"

Lalli näki miestensä muodosta, etteivät he häntä tottele, jos hän antaa hyökkäyskäskyn. Siksi hän kääntyi ja lähti läpi ruotsalaisen saartojoukon, joka kunnioittaen vetäytyi syrjään. Kärsämäellä katsahti Lalli taaksensa ja naurahti katkerasti nähdessään, miten Nousiaisten nuori pappi johdatti hänen joukkoaan — kastettavaksi. — — —

Oli sydänyö, kun Lalli muutaman miehensä seurassa saapui Hirvijoen kahluupaikalle Nousiaisiin. Siinä hän antoi hevosensa huohahtaa. Hänen katseensa kääntyi vieressä olevalle Nousmäelle, jossa seisoi pieni puukirkko. Lalli pui nyrkkiään kirkolle ja sanoi: "Siinä seisot, Kiesuksen pirtti! Sinun tietäjäsi se vieroitti Suomen heimon isien jumalista! Sinun tietäjäsi sai heimoni hylkäämään isien henget, isien uskon! Jos nyt koko Suomen heimo olisi minun kalpaani seurannut taisteluun, ei tuo vieras kastaja — ja verottaja — olisi ikinä jalallaan Suomen maata koskettanut. Kirottu Kiesuksen pirtti ja kirottu tietäjä!"

Lalli hypähti ratsultaan ja meni pirtin luo: Ja kas, tuluksista leimahti tuli. Pirtti syttyi. — Sitten hän nousi hevosensa selkään ja ajoi yli joen. Hetken päästä kohosivat kirkon liekit yli öisen metsän.

Pakosalla oleva laakson kansa katseli kauhistuneena Raisvuoren laelta, kuinka liekit leimusivat. Isä Pietari sanoi vihdoin naavaisen kuusen alta: "Mi-minä tiedän, se on La-Lalli." Sitten hän lähti kiireesti alas Raisvuorelta kirkollepäin mumisten itsekseen: "I-Ingegärdin hauta, Ingegärdin hauta."

Kuningas Eerik kulki piispa Henrikin, jaarli Guttormin ja muutamien muitten kanssa läpi taistelukentän, jossa juuri toimitettiin kaatuneitten hautaamista. Kuningas pysähtyi liikutettuna katsomaan kaatuneita suomalaisia. Hänen silmänsä täyttyivät kyyneleistä ja hän vaipui polvilleen taistelutantereelle. Silloin sanoi jaarli Guttorm: "Miksi itket, kuningas Eerik? Iloitahan sinun pitäisi, kun olet saanut näin loistavan voiton meidän Herramme Kristuksen ja pyhän kristinuskon vihollisista." — Hiljaa vastasi Eerik: "Olen iloinen ja kiitän Jumalaa voitostamme. Mutta minä olen suuresti suruissani siitä, että näin monta sielua joutuu tänään kastamattomana kadotukseen." — — —

Joen rannalla oli kastettu koko Lallin joukko. Kuningas seuralaisineen nousi nyt veneeseen. Tuossa he jo astuivat Aurajoen toisella rannalla viidakon läpi ylös mäelle. Vielä vähän matkaa ja he olivat puitten alla kumpuilevan kirkkaan lähteen reunalla. Siinä oli suuri joukko vangittuja suomalaisia ja paljon niitäkin, jotka vapaehtoisesti odottivat kastetta. Suomalaisille selitettiin nyt lyhyesti, että heidän oli luovuttava vanhoista jumalista ja haltijoista ja tästä lähin palveltava yksin Valkeata Kristusta ja suurta Jumalaa, joka hallitsi koko maailmaa. Kastamisen kautta tuli heistä Kristuksen palvelijoita ja suuren Jumalan lapsia. — — — Piispa Henrik jakoi nyt kastettavat pienempiin ryhmiin ja niin alkoi kastetoimitus. Latinalaisten kastelukujen hyminä kaikui puitten alta myöhäiseen yöhön, samoin lyhyet kysymykset ja vastaukset.

Vihdoinkin päättyi kastaminen, ja papit lauloivat kiitoshymnin. Ihmeissään kuuntelivat satavuotiset puut noita outoja säveleitä. Ja kastettu kansa tunsi, että jotain uutta ja käsittämätöntä oli heille tapahtunut. Hiljaa he seisoivat yönrauhan levitessä yli Kupittaan. Heikko punerrus idän taivaalla ennusti uuden päivän koittoa.

Seuraavana päivänä jatkettiin kaatuneitten hautaamista Vierusmäen nummella. Sitten kuningas Eerik järjesti joukkonsa lepotilaan. Toiset hän pani Aurajoen suussa olevaan puiseen varustukseen, toiset Sampaslinnaan, toiset laivoihin ja antoi päälliköille tarkat määräykset. Kun kaikki oli järjestyksessä, lähti hän piispa Henrikin ja pienen valiojoukon saattamana Nousiaisiin. Tien varrelle ilmestyi tuontuostakin ihmisiä, jotka tulivat tervehtimään rakasta piispaa. Viime talvena piispan poissaollessa, oli häntä kaivattu ja kaivatessa kerrottu kaikesta, mitä piispa oli sanonut ja tehnyt, miten hän oli lohduttanut ja sairaita parantanut. Siksi oli piispa tullut kaikille entistäänkin rakkaammaksi, häneen oli liitetty kaikki, mitä kansansielu ylevimpänä ihannoi. Ei ihme, jos tuntui turvalliselta, kun hän taas saapui laumansa luo. — — —

Syvästi murheellisena seisoi Henrik Nousiaisten kirkon raunioilla. Tuhkana tämäkin, tämä ainoa pyhäkkö pohjan äärellä. Tässä hän toimitti vuosi sitten papiksivihkimisen, tässä hän opetti seudun asukkaita monet kesäiset illat. Raunioina oli nyt kaikki. Ainoastaan koski tuossa kohisi kuten ennenkin, Ramaharju pohjoisessa nosti päänsä yli vihreän koivumetsän, kuten ennenkin ja Raisvuori etelässä näytti nukkuvan kuusiensa tummaan kehtoon.

Kuului askeleita. Henrik havahtui. Siinä saapuivat kuningas Eerik ja jaarli Guttorm sekä vähän jälempänä Rodulfus ja Helkky vilkkaasti jutellen. Vakavina katselivat miehet raunioita ja murheellista piispaa. Vihdoin sanoi kuningas: "Siinä on kirkonvihollisen viimeinen tihutyö. Meidän olisi pitänyt sittenkin vangita tuo mies ja lähettää hänet kauppiaitten mukana vaikkapa Miklagårdiin asti."

Henrik: "Oli kai Jumalan tahto, että Lalli vielä pääsi vapauteen. Miehethän kertoivat, että heidän jalkansa olivat kuin maahan naulattuina silloin, kun Lalli läksi, kukaan ei saanut keihästään kohotetuksi hänen tielleen. Sitä paitsi luulen, että vain lempeys voi Lallin taivuttaa, ei kovuus. Meidän täytyy ruveta kohtelemaan häntä rakkaudella, nyt kun hän ei ole enään meille vaarallinen. Nyt hän on yksinäinen, heimonsa hylkäämä päällikkö, jolla ei liene kymmentä miestä käskettävänä."

Eerik: "Sinun ajatuksesi ovat aina käsittämättömiä, sinä osaat rakastaa vihollisiasi, sitä emme me muut osaa. Hurjasti olivat säikkyneet Lallin silmät, kun hän läksi. Kuka tietää, mitä hän vielä tekee. — — Mutta tässä on ihana kirkonpaikka, tässä. Vuolas virta kulkee ohi koivuisten rantain, ja koski tuolla vaahtoisena kohisee. Minäpä sanon sinulle jotakin, Henrik. Rakennetaan tähän kirkko kivestä. Silloin siihen ei pysty kirkonvihollisen tuli."

Henrik katsoi hämmästyen kuningasta. Mutta Helkyn poskille nousi helakka puna: Oi, sehän olisi jotain tavatonta, jotain sanoin kuvaamatonta, Suomessa kivikirkko, meidän Suomessamme!

Henrik: "Ajatuksesi on oivallinen, mutta kivikirkko kysyy paljon työtä ja vaivaa ja kauan kestää sen rakentaminen. Tässä tarvitaan heti kirkko."

Eerik: "Minäpä tiedän! Sillä aikaa, kun vakoilijat viipyvät pohjoisessa ja etelässä ottamassa selkoa Lallin ja Sarven aikeista, panemme me alulle kivikirkon rakentamisen. Miten mainiota, että sinä Rodulfus olet niin taitava kirkon-rakentaja. Sinä rupeat mestariksi ja me muut teemme työtä. Sata miestä saat kohta käskettäväksesi, Rodulfus. — Niin, ajatelkaas veikkoset, ensi talvena kun Sveean pirteissä lauletaan meidän urheasta retkestämme, on siinä myöskin: Kivikirkon he niemelle rakensit!"

Henrik: "Ja meidän täytyy ensin kysyä seudun miesten mieltä asiassa, sillä heidän rakennettavakseen kirkko kuitenkin jää. Mutta muuten on ajatus oivallinen. Kivikirkkoa ei hevin hävitetä."

Eerik: "Pannaan käräjäkapula kulkemaan vielä tänään. Pian ovat miehet täällä. Peruskivet ainakin tahdon laskea."

Suuren innostuksen vallassa päätettiin käräjillä, että poltetun kirkon paikalle rakennetaan kivikirkko. Ja niin ihmeelliseltä tämä kaikista tuntui, että miehet läksivät suoraan käräjäkentältä vierittämään suuria paasia kirkon peruskiviksi.

Illan suussa saapui Nousniemelle koko lähiseudun kansa. Kymmenen papin avustamana toimitti piispa Henrik kirkon perustamismessun, joka illan tyyneydessä tuntui äärettömän juhlalliselta. Ja syvä liikutus täytti taas sydämet, kun Henrik suomenkielellä rukoili Jumalalta siunausta ja apua nyt alotettavaan työhön. Vakavanjuhlallisina asettivat kuningas Eerik, piispa Henrik, Helkky ja Pietari ensimäisen peruskiven paikoilleen pappien laulaessa Te Deumia.

Kauan ei kuningas Eerik kuitenkaan auttanut kirkon rakentamista, sillä vakoilijat saapuivat etelästä ja pohjoisesta hyvien uutisten kera. Koko tuo suuri alue, jota Köyliön kuninkaat olivat miespolvia hallinneet, oli luopunut Lallista, vieläpä hänen omat miehensäkin, vain neljä uskollisinta oli jälellä. Vihasta sähisten kulkee Lalli Saaressa, tietämättä mihin ryhtyisi. Mutta ihmisistä tuntui melkein helpotukselta tuo Lallin mahdin murtuminen. Kerrankin saivat he pelkäämättä puhella Valkeasta Kristuksesta. — Sarven mailta tuli vieläkin parempia sanomia. Kuningas Sarvi oli omantunnon tuskissa siitä, että oli nostanut aseensa ristijoukkoa vastaan, vaikka oli itse miehineen kerran kastettu kristinuskoon. Lalli oli hänet usuttanut taisteluun, ja oli hän itsekin tahtonut puolustaa Suomen vapautta vierasta verottajaa vastaan. Mistä hän olisi tiennyt, ettei Sveean Eerik tullutkaan verotusmatkalle? Sarvi aikoi itse lähteä piispan luo Nousiaisiin saadakseen anteeksiannon ja synninpäästön.

Kun tiedot olivat tällaiset, päätti kuningas Eerik heti lähteä paluumatkalle. Kuitenkin aikoi hän jättää Sampaslinnaan ja Aurajoen suuhun lujan varusväen. Mutta silloin sanoi piispa Henrik: "Suomen heimo on hamasta muinaisuudesta itse vartioinut Auran suuta ja polttanut merkkitulia merenkulkijoille. Ja sen he tekevät edelleenkin. Ainoatakaan muukalaista miestä ei tarvita Suomessa nyt, kun kirkonvihollisen valta on murrettu."

Tähän tyytyi kuningas Eerik ja lähti kaikkine joukkoineen takaisin Sveeaan. Useimmat papeista nousivat myöskin laivoihin, mutta piispa Rodulfus ja viisi pappia jäi Henrikin avuksi Suomen kirkkoa järjestämään.

Hiljalleen soljui Eerikin laivasto aamutuulessa Aurajoen rannalta saarien ohi Airiston suurelle selälle. Kuninkaan katse viipyi ihanilla rannoilla, jotka huomaamatta häipyivät autereiseen sineen. Vihdoin hän virkkoi jaarli Guttormille miettien: "Ihana maa tämä Suomi, ihmeellinen sen kansa. Itse se etsii Kristusta kuin kukka aurinkoa. Ah, suokoon Jumala tälle maalle ja kansalle siunauksensa!"

XXXVII. KUNINKAITTEN KOKOUS.

Ihmeellinen päivä, ikimuistojen päivä, tuo päivä Nousiaisissa, ennen Koroisten markkinoita. Kuningas toisensa jälkeen ratsasti muutaman miehen kera Toposten pihaan. Tuossa Joensuun Sarvi vähän nolon näköisenä entisistä edesottamisistaan ja hänen rinnallaan Paimion Jaakko ryhdikkäänä ja verevänä ajoivat pihaan ja heti heidän jäljessään leveäharteinen Räntämäen kuningas. Neljä komeakokkaista venettä soutaa jokea ylös, joita muut tunteakseen katselevat. Kultarannan Markku miehineen ensimäisessä, toisessa Paraisten kuningas Kuitto, kolmannessa Aasla Luotolan vanhimpien kanssa ja viimeisessä Kaalannin kuningas seuralaisineen. Saapuipa vielä Mynämäen Harska miehineen ja Laitilan jykevärakenteinen kuningas Untamo. Siinä kateltiin, puheltiin, kyseltiin ennen käräjien alkamista. Piispa Henrik näytti olevan kaikkien erikoisen kunnioituksen ja suosion esineenä. Astuttiin Toposten suureen pirttiin, jossa Henrik piti hartain mielin rukouksen ja messun. Mutta tuskin olivat miehet ennättäneet istua, kun ovi äkkiä tempaistiin auki ja harmaahapsinen Unajan kuningas astui sisään. Hämmästyksen hymähdys täytti pirtin. Mitä, aikoiko Lallin uskollisin liittolainen, Unajan kuningas, yhtyä nyt lounaisen rannan miehiin! Ah, totta totisesti! Uusi päivä oli sittenkin noussut yli Suomen! — Kun Unajan kuningas havaitsi hämmästyksen, selitti hän reippaan leikkisänä, että hänkin heimonsa kanssa aikoo tästä lähin kunnioittaa yksin Valkoista Kiesusta. Lallista ovat luopuneet kaikki, ei yksin Köyliö, vaan hänen omat miehensäkin. — Eikä vain Unajan kansa halua liittyä uuteen jumalaan, myöskin Kokemäeltä lähettivät terveisiä, että piispa tulisi sinne niin pian kuin suinkin. Näin jutteli touhussaan vanha kuningas.

Kohta alotettiin käräjät. Suuri oli Henrikin hämmästys, kun sujuvakielinen Untamo nousi ja pyysi kaikkien puolesta, että piispa Henrik tästä lähtien olisi koko tämän suuren Suomen johtaja, ylikuningas, jonka kutsua kaikki kuulisivat. Sellainen oli vanhoina hyvinä aikoinakin aina ollut, muinaisuudessa Väinävalta ja sittemmin kuningas Sampsa. Onnen tähdet olivat silloin tuikkineet Suomen taivaalla. Ensi hämmästyksestä toivuttuaan selitti Henrik, että hän oli vain Kristuksen palvelija, hän tahtoi auttaa tätä Suomen heimoa löytämään oikean Jumalan. Ei voinut tulla kysymykseenkään, että hän rupeaisi tämän heimon ylikuninkaaksi. Herra itse vaeltaessaan täällä oli kaikkein ylenkatsotuin ja halvin, tuskia ja sairautta täynnä — hänkö, Kristuksen halvin palvelija, nousisi kunniaistuimelle. Ei, ei milloinkaan!

Hyvin tulivat kuninkaat ihmeisiinsä. Heidän oli sittenkin niin vaikea ymmärtää tuon uuden uskon miehiä. Nytkin — ei halua kuninkaaksi! Kuka sellaista enään ymmärtää. Rakastaa ja auttaa nuo miehet kyllä osasivat, mutta valtaa he eivät tavoitelleet. Valkea Jumala kai kielsi, Valkea Jumala tekee palvelijansa ihmeelliseksi. — Mutta piispahan kuuluu tulleenkin suoraan Valkean Jumalan luota tänne auttamaan Suomen heimoa. — Näin tuumivat miehet.

Kauan siinä sitten keskusteltiin puoleen ja toiseen ja lopulta tultiin sittenkin siihen, että piispa Henrik ottaa huolehtiakseen tämän maan yhteisistä asioista, ei kuninkaana, vaan Kristuksen palvelijana, Suomen kirkon paimenena. Jos mitä sattuu vaikeutta, kutsuu piispa kuninkaat neuvotteluun. Jos vainolainen uhkaa, syttyvät merkkitulet pitkin rannikkoa Joensuusta Unajaan asti, ja silloin tartutaan aseisiin Suomen heimon suojelemiseksi.

Puolustusta varten päätettiin vielä muutakin, päätettiin, että Aurajoen suu, johon kaiken vuotta poikkeilivat kauppalaivat, oli lujemmin varustettava. Mereen laskiessaan jakaantui kaunis Aura kahtia ja suuhaarojen välille jäi saari, jonka ristijoukko oli ensimäiseksi vallannut. Ennen siinä oli ollut vain vallituksia, mutta ristijoukko oli rakentanut siihen pieniä puuvarustuksia. Koska tuo saari oli tärkeä Aurajoen suun suojelemiseksi, niin päätettiin nyt, että noita varustuksia oli lisättävä ja lujitettava yhteisin voimin. Kaupan turvallisuushan vaikutti koko Suomen hyvinvointiin. Samoin päätettiin yhteisin voimin korjata Sampaslinna ja Vanhalinna, joka suojeli Aurajoen kauppaa maan puolelta. Räntämen kuningas johtaisi näitä varustamistöitä, muut lähettäisivät varoja työtä varten. Vielä päätettiin muutamien siltojen korjaamisesta.

Tuskin oli näistä puolustus-asioista päästy, kun miehet innoissaan alkoivat keskustella kirkkojen rakentamisesta. Ihastuen olivat kaikki katselleet Nousiaisten kivikirkon alkua. Itse kirkossa oli vasta peruskivet. Mutta kirkkoon liittyvän sakastin seinät olivat jo miehen korkuiset. Tämä sakasti eli pieni kirkko nyt ensin vain valmistettiin ja vasta myöhemmin itse kirkko. Miehet katselivat sakastin paksuja seiniä. Kas, sellaiseen ei koske vainolaisen vasama, ei kirkonvihollisen tuli. Ja riemuiten päätettiin, että muuallakin pannaan kivikirkkojen rakentaminen heti alulle. Nyt aluksi rakennetaan kuitenkin vain pieniä puukappeleita, koska kivikirkon rakentaminen veisi liiaksi aikaa.

Myöskin päätettiin, että kukin kuningas lähettää alueeltaan viljaa ja turkiksia Nousiaisiin, aivan samoin kuin ennen Väinävallan ja Sampsan aikana. Piispan ja muitten hengenmiesten piti toki saada huoletta elatuksensa, Valkea Jumalakin niin käskee. Samoin päätettiin lähettää Nousiaisiin nuorukaisia, joista talven kuluessa valmistetaan pappeja. Siihen asti, kunnes he valmistuisivat, piti Ruotsista tulleitten pappien toimia, vaikka he eivät osanneetkaan maan kieltä.

Lopuksi ilmoitti Untamo vähän ujostellen, että vielä tänä syksynä rakennetaan tänne Nousiaisiin pieni puukirkko ja samalla kyhätään piispalle oma tupa, jossa on uloslämpiävä kiuvas, jotta ei savu enään toista talvea vaivaisi piispaa. Ja tämän tuvan alle muurataan luja kellari, jonne ei pääse, ei pakkanen, eikä vainolainen.

Henrik hymyili kuullessaan Untamon puhetta — kuninkaat olivat siis kuulleet, että hän oli savuun vähän tottumaton, mutta muuten liikutti tuo huolenpito häntä suuresti.

Illan tullen toimitti Henrik pappien avustamana ihanan jumalanpalveluksen. Kaikki tunsivat, että uudet tuulet puhalsivat yli Suomen, ja onnen tähdet tuikkivat taas Suomen taivaalla.

XXXVIII. ILTA.

Syksy riensi kuin siivin. Miehuutensa koko innolla ja tarmolla järjesti Henrik Suomen kirkkoa. Ja hätäkö oli järjestää, kun oli niin monta auttajaa. Piispa Rodulfus ja Helkky jäivät Nousiaisiin opettamaan niitä kahtatoista miestä, jotka eri puolilta maata olivat saapuneet tänne valmistuakseen papeiksi. Rodulfus olisi kyllä yksin voinut hoitaa opetuksen, mutta kun hän ei osannut kansan kieltä, jäi Helkky hänen apulaisekseen. Nuori Pietari niinikään jäi isänsä avuksi Nousiaisiin. Mynämäelle, Kaalantiin, Paraisiin, Paimioon ja Sarven valtakuntaan lähetti Henrik nyt aluksi Ruotsista ristijoukon mukana tulleet papit, siksi kunnes omia miehiä ennättäisi valmistua. Näin oli Suomen kirkko vähässä ajassa taaskin järjestetty. Itse oli Henrik lakkaamatta matkalla niinkuin ainakin uskollinen paimen väsymättä laumaansa vaalien. Ensin lähti hän Sarven mukana aina Joensuuhun asti järjestäen tällä matkalla eteläisen Suomeen kolme seurakuntaa pappeineen. Paluumatkalla pysähtyi hän Raisioon laskemaan ensimäisen peruspaaden kivikirkkoon, josta piti tulla Aurajoen suuseudun, Luonnonmaan ja koko senpuoleisen rannikon yhteinen pyhäkkö. Sitten hän lepäsi hetken Nousiaisissa ja lähti taas matkalle, tällä kertaa pohjoiseen. Mynämäelle hän vei papin ja laski kirkon peruskivet. Täältä hän kulki Kaalantiin. Siellä oli Männäisten markkinapaikalle kohonnut pieni puukirkko. Sen nyt piispa Henrik vihki pyhän Olavin nimikoksi, sillä koko Kaalanti uskoi varmasti, että tuo marttyyrina kuollut Olavi, heidän oma pappinsa, nyt lakkaamatta rukoilee korkeudessa Kaalannin kansan puolesta. Olavihan ei ollut mikään tavallinen ihminen, enkelin kielellä hän oli saarnannut, siksi he tahtoivat kirkonkin pyhittää hänelle. Ja Henrik ei vastustanut heidän pyyntöään.

Kaalannista kulki piispa Pyhämaan kautta Unajaan. Viikkoja hän saarnasi ja kastoi täällä. Kun hän vihdoin oli lähdössä takaisin etelään, tuli Kokeamäeltä miehiä, jotka kyynelsilmin pyysivät häntä mukaansa. Ja Henrik tietysti lähti opettaen monta syksyistä päivää Kokemäen kansaa, milloin ranta-aitassa, milloin nokisessa pirtissä, milloin taivas-alla.

Palauttuaan Kokemäeltä ei Henrik vieläkään jäänyt Nousiaisiin pitemmäksi aikaa. Käymättä oli Luotola, kulkematta monet kansaiset saaret. Kun vihdoin tuli rekikeli kulki piispa pohjoisessa aina Laitilaa myöten, Kaalannin läntiset maat ja etelän herttaiset seudut.

Tuli vihdoin joulu. Silloin sai toki piispakin olla kotona. Suurin joukoin saapui kansaa juhlapäiviksi Nousiaisiin, ja aamusta iltaan kaikui messu pienestä puukirkosta. — Viimeinen juhlapäivä oli mennyt. Henrik kopisteli lunta jaloistaan ja astui korkean kynnyksen yli Toposten pirttiin. Jo ennen häntä olivat molemmat Pietarit, piispa Rodulfus, Helkky ja kaksitoista oppilasta tulleet. Henrik heitti turkit päältään ja istahti jykevän pöydän ääreen. Päre pihdissään kiertyi somasti karrelle. Suuressa visakupissa höyrysi lihakeitto, tuokkosissa oli vastalypsettyä vuohenmaitoa ja naurispaistikkaitten kyljet olivat mustan kuoren peitossa. Isä Pietari luki ruokarukouksen ja niin alettiin yksinkertainen ateria, jonka aikana juteltiin tämän joulun tapahtumista. Ja kaikista tuntui kuin olisi piispa Henrik herttaisempi kuin koskaan. Jospa hän olisi aina kotona, miten hauskaksi silloin muodostuisikaan tämä kylmä talvi! Lämmön lähdettä piispa kantoi olennossaan. Ei ihme, jos kansa uskoi hänen käyneen taivaassa. — — — Niin, suuri oli tuo piispa, heidän piispansa, Suomen piispa. — — —

Aterian jälkeen heitti Henrik turkit harteilleen ja lähti pihan poikki omaan tupaansa, joka kuninkaitten toimesta oli niin äkkiä syksyllä rakennettu. Herttainen lämmin lehahti häntä vastaan, mutta savun hiventäkään ei ilmassa tuntunut. Henrik puhalteli hiiloksesta valkeata ja sytytti kaksi vahakynttilää, toisen krusifiksin eteen, toisen pöydälleen. Niitten valossa näkyi koko tuvan yksinkertainen sisustus: tamminen kaappi seinällä, pari arkkua lattialla, yksinkertainen vuode, pitkä penkki ja suuri, pergamenttien peittämä pöytä. Oviseinällä riippui vaatteita ja perällä oli rukousjakkara krusifiksin edessä. Henrik istahti pöytänsä ääreen ja tunsi itsensä sanomattoman onnelliseksi. Niin, ihmeellinen Jumalan siunaus oli taaskin kaikissa hänen toimissaan ollut mukana. Luja perustus oli laskettu Suomen kirkolle, joka jo levitti siipensä Sarven mailta Kokemäkeen saakka. Kaksi vuotta on siitä kulunut, kun hän toivorikkaana vietti jouluaan täällä Toposissa ensimäisten oppilaittensa kanssa. Pirstaksi särkyivät silloin unelmat. Vielä nytkin värisytti häntä, kun hän muisteli tuota kyynelten polkua. Kuka olisi uskonut, että tuhkasta ja raunioista nousisi näin pian uudelleen Herran viinimäki. Taas on meillä kirkkoja, pappeja ja kaksitoista innostunutta oppilasta aivan kuin Jeesuksella. Vankkoja poikia kaikki. Kun heidät keväällä vihitään papeiksi, niin silloinpa ulotetaan toiminta Hämeeseen asti. Ristitään tuo pakanallinen maa, viedään sinnekin rakkauden evankeliumi. Sanoihan Herra itse: Menkäät kaikkeen maailmaan! — Joutuisipa kesä, miten paljon silloin olisikaan työtä, Herran työtä! — Mutta onhan sitä nytkin! Ja Henrik muisti rakkaan työnsä, jota hän viime aikoina kaikessa hiljaisuudessa oli tehnyt. Hän otti pöydältä pergamenttikäärön. Kynttilän keltaisessa valossa aukaisi hän sen hitaasti. Viime talvena, kun hän Upsalassa oli ajatellut Suomea ja evankeliumin kylvöä täällä, oli hänelle tullut kummallinen halu. Hän tahtoi kirjoittaa kronikan Suomen kirkon vaiheista, aivan samoin kuin mestari Aadam oli kirjoittanut Hampurin kirkosta ja Rimbert valkeasta Ansgariuksesta. Siinä nyt oli hänen kronikkansa ensimäinen osa pergamentilla, monen vaivannäön tuloksena. Kuin hyväillen levitti hän käärön ja kumartui lähemmäksi kynttilän lepattavaa valoa. Hitaasti hän luki:

"Anno Domini M lähti Corveyn luostarista munkki Liudolf lähetysmatkalle Suomeen. Hän saarnasi ja kastoi saaristossa. Hän saapui Kultarantaan ja tapasi Helkyn, joka nuoruudessaan oli Corveyssa majaillut. Yhdessä he rakensivat kirkon, ensimäisen Suomeen. Kastoi Liudolf Luonnonsaaren ja Sampsan maan ja lähti sitten etelään. Tähän loppui ensimäinen käännytystyö.

Anno Domini MIIX tuli Olavi Pyhä etsimään Suomesta onnen kannelta. Mutta suomalaiset voittivat hänet ja taistelussa särkyi onnen kannel. Lähti Olavi Suomesta, mutta meren myrskyt uhkasivat häntä, koska hän väärin tehnyt oli. Pelastui Olavi Ahvalantiin, jonka hän syntiensä sovitukseksi kastoi. Verot otti, saarelta lähti.

Anno Domini MLVI lähti kuninkaanpoika Anund Emundinpoika Suomeen.
Monta oli laivaa lähtiessä, ei ainoatakaan takaisin palannut. Kuoli
Anund, kuoli pappi, kuoli sotajoukko. Näin rankaisi meidän Herramme
Sveeaa, koska se oli piispansa karkoittanut.

Anno domini MLXIII lähti Suomeen pappismunkki Hiltin-Johannes. Ja silloin hallitsi Stenkil Sveeaa. Hiltin-Johannes vaelsi täällä, saarnasi ja kastoi ja hänen työnsä onnistui, koska hän rakkaudesta Kristukseen teki käännytystyötä, eikä tahtonut Suomea veromaaksi alistaa, kuten kuninkaanpoika Anund. Ensin hän majaili Lembötessä, sitten Luotolassa ja Kaalannissa. Mutta Nousiaisissa hän oli kauemmin. Puukirkkoja oli rakennettu Nousiaisiin ja Kaalantiin. Tuli Köyliön kuningas, surmasi Johanneksen ja poltti kirkot Kaalannista. Mutta Nousiaisiin jäi kirkko.

Anno Domini MLXXVI tuli Suomeen etelästä pappi, joka koko ijäkseen jäi
Nousiaisiin. Kun hän kuoli oli vuosi MC. Ja kymmeneen ajastaikaan ei
Suomessa pappia ollut.

Anno Domini MCXII tuli isä Pietari Voionmaalta Nousiaisiin. Niin
kauan kuin hänen puolisonsa Ingegärd eli, oli isä Pietari koko Suomen
lohdutus ja auttaja."

Henrik laski pergamentin pöydälle ja mietti: Tämä on ensimäinen luku, jatkoksi tulee toinen. Siinä kerron Johannes-ystävästäni, siinä Harskasta ja Olavista. Herran viinimäkeä on täälläkin todentotta kasteltu marttyyrien verellä. Näkevät sitten tulevatkin polvet, kuinka raskasta on ollut raivaajan työ. — — — Niin, niin, jos en olisi Herran viinimäen vartija, kirjoittaisin päivät päästään. Kirjoittaisin nuo ihmeelliset laulut tämän Suomen heimon muinaisista sankareista ja kuninkaista, joitten urhotöitten maine kerran täytti koko pohjolan. Ihmeellinen laulun ja soiton maa on tämä Suomi, tarinat eivät milloinkaan lopu, soitto ei milloinkaan vaikene nokisten kurkihirsien alla. Laulettiinhan Sveeassakin kuuluisista Ynglingakuninkaista, mutta mitä ovat Sveean laulut Suomeen verrattuina! Oi, tuota ihmeellistä samporetkeä, Pohjolan häitä ja maankuulua laulukilpailua! — — — Mutta hyvä Jumala, armahda minua! Olenhan taas ajatuksineni joutunut laulujen maihin, jonne en saisi joutua. Joulujuhlan viimeisenä iltana minä istun ja ajattelen tämän heimon sankarilauluja, vaikka minun pitäisi kiittää sinua, Jumala, siitä, että lähetit tänne niin paljon etsiviä sieluja. Armahda minua, Ristin-Herra!

Henrik nousi ja polvistui krusifiksin eteen. Keltaisena lepatti vahakynttilän liekki. Kivinen kiuvas huokui lämpöä. Kaislavuode karhuntaljoineen katseli odottaen ympärilleen. Pakkanen paukutteli nurkkia. — Mutta syvään rukoukseen oli vaipunut yksinäinen mies. — Hän kantoi ristin juurelle oman sielunsa varjot, hän rukoili Kristusta koko Suomen heimon puolesta.

XXXIX. KULTAINEN TIE.

Henrik oli päättänyt olla kotona Nousiaisissa ainakin kuunkierron nyt sydäntalvella, jotta hän saisi valmistaa muutamia tärkeitä töitä. Ensinnäkin hän aikoi kirjoittaa järjestyssäännöt Suomen kirkolle ja laatia ohjeet jumalanpalvelusmenoja varten suurina juhlina. Sitten oli hän päättänyt kirjoittaa muutamia mallisaarnoja. Kaikki muu meni papeilta helposti, mutta saarnaaminen — kas se ei käynyt! Siksi oli hän päättänyt näin menetellä. Varsinkin piti näitten miesten, jotka keväällä valmistuivat papeiksi, oppia hyvin saarnaamaan, sillä heitä odotti suuri tehtävä. Kesällä ulotetaan käännytystyö Hämeeseen, ja silloin nämät suomalaiset papit lähtevät Henrikin mukana lähetysmatkalle jäämien maahan. Näin ajatteli Henrik ja aamusta iltaan hän aherteli pöytänsä ääressä. Syrjään jäi Suomen kronikka, syrjään sankariajan laulut. Sääntö toisensa jälkeen tuli pergamentille, ja ihania saarnoja syntyi kuin itsestään. Ja ihmeellinen onnen tunne täytti kaikkien mielet, vaikka piispa vain harvoin ennätti olla toisten kanssa Toposten suuressa tuvassa. Onnelliseksi, sanomattoman onnelliseksi tunsi Henrikkin itsensä. Tuntui siltä, kuin enkelsiipien havina olisi täyttänyt ilman ja itse Jumala puhellut tuulen vienossa hyminässä.

Mutta jo puolen kuunkierron kuluttua keskeytyi Henrikin hiljainen työ. Joulun tietämin oli Kokemäen nuori kuningas kulkenut ohi Nousiaisten yhdeksän uljaan miehen kanssa. Kuiskailtiin, että hän oli kosiomatkalla Paimioon. Jaakko-kuninkaan kaunista tytärtä hän mieli puolisokseen. Pian tämän jälkeen vietettiinkin kuningas Jaakon luona komeat häät, joihin oli saapunut vieraita kautta Suomen.

Eräänä iltana sitten karautti Toposten pihaan neljä uljasta hevosta. Ensimäisessä reessä istui Kokemäen kuningas kauniin vaimonsa rinnalla ja toisissa kuninkaan miehet, kolme kussakin. Kuningas Jaakko ei ollut vielä lähtenyt mukaan, vaan oli hän luvannut tulla vähän myöhemmin tuomaan tyttärensä tavaroita ja tervehtimään nuorikkoja. "Nopeammin joutuu matka, kun ei ole kuormia mukana", oli Jaakko sanonut hymyillen. — Ja siinä he nyt olivat matkalla pohjoiseen. Taivas oli mennyt pilveen ja hämärä yllättänyt heidät niin äkkiä, että tuskin osasivat kääntyä tänne ensimäiseen yöpymispaikkaan.

Mutta niin ihastunut kuin Kokemäen kuningas olikin nuoreen puolisoonsa, ei hän unohtanut heimonsa antamaa asiaa. Monin kerroin oli häntä varoitettu, ettei hän vain palaisi takaisin ilman piispa Henrikkiä. "Piispa on luvannut tulla vasta kesällä. Mutta sano hänelle, ettemme jaksa odottaa kesään asti. Tuo piispa tullessasi, jos olet esi-isiesi vertainen kuningas!" Näin oli puhuttu uljaalle Kokemäen kuninkaalle. Siksipä kuningas nyt teki kaikkensa taivuttaakseen piispaa lähtemään. Henrik itse olikin heti valmis, sillä pitihän toki kylvää sinne, missä pelto jo oli muokattuna. Mutta Rodulfus ja Helkky panivat vastaan ja isä Pietari koetti touhuta samaan suuntaan. He sanoivat, että piispa oli väsynyt vielä syksyn monista matkoista. Ja sydäntalven säitäkään ei hän oikein kestänyt, etelän lämpimästä kun oli tullut. Voipa hän vielä sairastuakin matkalla. Sitäpaitsi oli heidän niin vaikea luopua taas piispastaan. Kesän lämpimän loi hän talvien kylmään.

Mutta kaikista estelyistä huolimatta päätti Henrik lähteä, Herran taimet oli istutettava sinne, missä maa oli odottamassa. Seuraavana aamuna astui piispa turkkeihinsa kääriytyneenä korjaan, jonka eteen oli valjastettu Toposten nuori hevonen. Ajajakseen otti piispa vain paimenpojan, jotta ei tulisi liiaksi kuormaa nuorelle hevoselle, sillä tiedettiin, että Kokemäen kuningas kulki tuulen nopeudella. Isä Pietari hääri reen ympärillä, kietoen karhuntaljoja piispan suojaksi. Pyhä risti, jota piispa aina kuljetti mukanaan matkoilla, pantiin nytkin rekeen. Alakuloisina hyvästelivät kaikki piispaa. Tuolla jo karautti kuningas alas joen äyräältä ja muut lähtivät perässä, Henrik viimeisenä. Mutta tuskin oli vallaton varsa ottanut kahta askelta, kun se astui liukkaalle jääpalaselle ja kompastui polvilleen. Silmänräpäyksessä oli se kuitenkin taas pystyssä ja riensi vauhdikkaasti toisten jälkeen. Mutta isä Pietari katsoi tuskaisena poikaansa ja sanoi: "Ma-matkamiehiä oli ko-kolmetoista."

Hitaanlaisesti kului matka, vaikka Kokemäen kuningas pitikin kiirettä. Tiet olivat tukossa ja lisäksi sattui ensimäisenä päivänä sakea lumipyry, niin että täytyi aikaisin yöpyä. Toinen matkapäivä valkeni kuitenkin kauniina, ja sitä seuraava yö oli niin kuulakka ja kaunis, että päätettiin matkata halki yön, jotta päästäisiin jo aamulla Kokemäelle.

Oli sydänyön aika. Varjot lankesivat kuunhohtoiselle hangelle. Henrik nojasi taaksepäin reessään ja katseli tähtikirkasta taivasta. Hänen silmänsä pysähtyivät ensin valoisaan Linnunrataan, siitä Otavaan ja vihdoin Neitsyttähteen. Sitten hän jakoi silmillään taivaankannen koteihin saadakseen selville tämännöisen horoskoopin. Ihmeellinen horoskooppi, ajatteli hän, täynnä lempeyttä ja hyvyyttä. Ainoastaan punanhohtoinen Mars tuolla muistuttaa elämän myrskyjä ja taisteluita. Ihmeelliseksi muodostuu sen kohtalo, joka tänä yönä syntyy. — — — Mutta minkätähden luetaan Jumalan kirjoittamaa kohtalonkirjaa taivaankannelta ainoastaan syntymähetkellä! Miksi ei sitä lueta myöskin kuolinhetkellä? Vai eikö Jumalan tähtikirja tiedäkään mitään ijäisyydestä, jonne kuoleva on lähdössä? Totta kai. Onhan Jumalan kädessä aika ja ijäisyys. Ja mitä on aika verrattuna ijäisyyteen! Mitä syntymähetki verrattuna kuolinhetkeen! Tähtien kirja kyllä tietää kuolinhetkenkin salaisuudet, kunhan sitä vain katsottaisiin. Ihana varmaan on sen kuolema, joka sulkee tänä yönä silmänsä ikuiseen lepoon, sillä taivaan tähtikirja on nyt täynnä lempeyttä, hyvyyttä ja onnea.

Henrikin silmät väsyivät öistä taivasta katsellessa. Hän painoi päänsä alas ja etsi rukousnauhaansa. Mutta sitä ei löytynyt. Olihan hänellä ollut se tällä matkalla, sen hän muisti, sillä monasti oli hän sen helmiä sormiellut. Vuosia oli hän sitä kantanut aina kaulassaan, vaikkei hän rukoustensa lukua sillä mitannutkaan. Isä Bernhard oli kieltänyt sellaisesta, sillä — sanoi hän — Jumala katsoo rukoilevan sydäntä, ei rukousten lukumäärää. — — — Tuo nauha olisi nyt kuitenkin saanut olla tallella, ainoa muisto lapsuuden mailta. Se jäi varmaan yöpymispaikkaan. No, saanpahan sen sieltä palatessani. — — —

Piispa heräsi mietteistään, kun etummaiset hevoset pysähtyivät. Kohta kuului kuninkaan ääni: "Hevoset huohottavat niin kovasti, että meidän täytyy varmaan poiketa Polsuun levähtämään, vaikka onkin yön-aika". Samaa mieltä olivat muutkin. Mutta kun päästiin Polsun kohdalle huomasivat he, että Saaren räppänästä nousi sakea savu kohti tähtikirkasta taivasta. Silloin sanoi kuningas: "Mitä me tässä suotta rupeamme Polsun väkeä herättämään, ajetaan Saareen, koska Lallin väki näkyy jo olevan liikkeellä. Tunnen Lallin lapsuudestani, kun hän isänsä kanssa meillä vieraili. Tekee Lallille oikein hyvää, kun saa katsella piispaa silmästä silmään."

Joku miehistä sanoi: "Mutta jos Lalli tekee pahaa rakkaalle piispallemme, hän on kuulemma vannonut kostoa uuden uskon levittäjille?"

Kuningas vastasi hymyillen: "Eikä tee. Meitähän on kymmenen miestä ja Lallilla on vain neljä. Sitä paitsi, vanha tapahan kieltää tekemästä toiselle pahaa omassa kodissaan." — Ja kuningas käänsi hevosensa salmen yli Saareen.

Sydän vavahtaen kuuli Saaren emäntä Kerttu, kuinka useita hevosia ajoi pihaan. Kokemäen kuningas kolkutti heti ovelle ja huusi: "Avatkaahan! Täällä on vain väsyneitä matkamiehiä, jotka pyrkivät pirtin lämpimään."

"Minä, Kokemäen kuningas, täällä olen miehineni. Palaan kosiomatkalta.
Avaahan toki, Kerttu!"

Heti aukeni ovi ja Kerttu otti iloiten vastaan kuninkaan ja hänen nuoren puolisonsa. Kertun molemmat pojatkin heräsivät kolinaan, nousivat istumaan lavitsalle ja hieroivat unisia silmiään.

Kerttu: "Pian mä teille ruokaa haen, ja paimenpojat menevät hoivaamaan hevosia."

Kerttu: "Lalli miehineen on hirven-ajossa. Illalla oli hirvilauma jo saarroksissa, niin että odotamme miehiä kotiin joka hetki. Väsyneitä ovat pitkästä ajosta, siksi mä tässä pirttiä lämmitän, ruokaa varustelen."

Henrik astui sisään ja heitti turkin päältään. Kun Kerttu näki piispan puvun, pudotti hän kädestään karhunliikkiön ja kävi kalman kalpeaksi. — "Mitä", sammalsi hän, "uskallatko sinä, Kokemäen kuningas, tuoda Lallin kurkihirren alle Valkean Jumalan tietäjän, Saaren ikivanhan suuruuden hävittäjän! — Olisipa Lallini kotona!"

Kuningas: "Parempi, että Lallikin alkaisi palvella Valkeata Kristusta.
Uutena aikana puhaltavat uudet tuulet. Ei Lalli vihallaan mitään voita."

Kerttu: "Vai ei voita! Sen sanot sinä luopio, haltijoitten häpäisijä, Kokemäen tervasuu! — Lalli on sentään Lalli. Hyh, sinä Kiesuksen tietäjä, luuletko saavasi ruokaa Lallin talosta? Et ikinä! Muille toki annan ruokaa sukujemme vanhan ystävyyden vuoksi. Mutta sinulle, tietäjä, en anna palaakaan! Sanonpa mä paimenpojalle, ettei hän anna sinun hevosellesikaan ruuan hiventä."

Ja tuiskuna lensi Saaren kiivas emäntä pihalle. Mutta samalla kun hän käski toisen paimenen ottaa heinät piispan hevosen edestä pois, kuiskasi hän jotakin toisen paimenen korvaan. Ja Kertun astuessa pirttiin katosi paimen suksineen metsään. Äkäisenä asetti emäntä nyt ruuat pöydälle. Kun vihdoinkin kaikki oli kohdallaan, käski hän muut syömään, vaan ei piispaa. Henrik nousi kuitenkin muitten mukana ja sanoi ajopojalleen: "Pilttiseni, tule sinäkin syömään, vaikka ei tämä Saaren emäntä soisikaan meille virkistystä. Mutta olethan uupunut sinäkin, ja lämmin ruoka tekee hyvää. Maksamme sitten kaksinkerroin. Nuori hevosemmekin tarvitsee kauroja. Vie niitä sille, maksan nekin moninkerroin!"

Sitten siunasi piispa hartaana ruuan, ja kaikki söivät Saaren hyviä antimia. Syötyään he vielä jäivät tarinoimaan, sillä hevoset tarvitsivat kunnollisesti levätä, niin uupuneita ne olivat. — Vihdoinkin päätettiin lähteä matkan viimeiselle taipaleelle. Kun miehet valjastivat hevosia, puhelivat kuningas ja piispa emännän kanssa kestityksen maksamisesta. Kiivaana sanoi Kerttu: "Sinulta kuningas, en ota mitään, sillä matkamiehen kestitseminen kuuluu sukumme vanhoihin perintätapoihin. Ja sinun kestitsemisesi, kurja tietäjä, ei ole rahalla maksettavissa. Korjaa luusi Saaren pirtistä! Se on paras maksu, mitä voit antaa. Rahoillasi en likaa käsiäni."

Henrik pani pöydälle kaksinkertaisen maksun kaikesta ja sanoi sitten tyyneenä: "Jumala armahtakoon sinun sieluasi, Kerttu, ja antakoon rakkautensa vuotaa yli kovan sydämesi. Jumalan haltuun jätän sinut ja koko Saaren."

Siinä jo ajoivat matkamiehet jäälle ja päättivät oikaista hankien läpi pohjoiseen vievälle tielle. Kaukon saaren kohdalla pääsi piispan hevosen rinnushihna helähtäen auki, ja ajopoika hyppäsi reestä sitä korjaamaan toisten jatkaessa yhä matkaa, sillä piispa ajoi taaskin viimeisenä. Pian oli rinnus korjattu. Piltti nousi rekeen. Kiidettiin juosten toisten jälkeen. Mutta hetken päästä, juuri kun kuljettiin yli matalan karin, tarttui reen jalas pahasti kahden kiven väliin, josta se ei lähtenyt irti. Pilttipoika hypähti taas lumeen nostaakseen hiukan rekeä. Mutta samassa hän kirkaisi kauhistuneena: "Lalli!" — Henrik katsahti taaksensa ja näki Lallin jo laskevan alas Kaukon rinnettä. Edellä kulkevat hevoset painuivat juuri jäältä metsään. Henrik huusi heidän jälkeensä, mutta vastatuulessa ei kukaan häntä kuullut: "Juokse pian hevosten jälkeen", sanoi hän piltille, "ja huuda, minkä jaksat! Minä juoksen metsään." — Samassa sukset sohahtivat reen viereen, ja Lallin kirves välkähti kamalasti ilmassa. Henrik aikoi juuri nousta reestä, mutta hän istuutuikin hämmästyneenä takaisin. Mitä, mitä ihmettä! Metsän reunasta, tuosta hänen edestään, avautui ihana, kesäinen tie ylöspäin, ja tien päässä siintävät hänen lapsuutensa vihreät vuoret. Oi, vuoren rinteellä oli harmaja linna jykevine torneineen ja porttiholvin luona seisoi äiti odottaen. "Minä tulen, äiti", huudahti Henrik ja aikoi nousta. Mutta taas hän painui hämmästyen takaisin, sillä kesäinen tie muuttui äkkiä lumivalkeaksi. Tien päässä näkyi Clairvaux'n lempeä laakso kevätkukkien peitossa. Ja luostarin portilla seisoi isä Bernhard lempeästi hymyillen ja viitaten hänelle. "Minä tulen, isä", sanoi Henrik ja yritti nousta. Mutta kolmannen kerran vaipui hän takaisin. Ihmeitten ihme! Tie tuossa hänen edessään muuttui äkkiä kultaiseksi. Tien päässä seisoo äiti ja hänen rinnallaan isä Bernhard. Heidän takanaan näkyy pyhien ääretön joukko. Tuossa tulee itse Pyhä Neitsyt, toisessa kädessä voitonpalmu, toisessa marttyyrikruunu. "Tule, tule!" huminoi taivas. Henrik nousi ja läksi kevyin askelin kultaista tietä ylöspäin. Ja pyhien ihmeellinen laulu kuljetti häntä enkeltensiivin. — Kauas taakse jäi kyynelten maa.

XXXX. AAMU.

Kauhistuen, tuskasta väristen kuultiin kaikkialla Köyliön kaameasta murhenäytelmästä. Tuntui melkein mahdottomalta uskoa, että rakas piispa nyt oli poissa. Totta se kuitenkin oli, ja koko Suomi kylpi kyynelissä. Vavisten pakeni Lalli erämaan syvyyteen. Mutta piispa muuttui kansansa mielessä jumalalliseksi olennoksi, joka oli saapunut Suomen heimon luo suoraan korkeammasta maailmasta, valon Jumalan asunnoilta. — Kuinka hän olikaan puhunut tälle heimolle! Ah, niin ei kukaan ollut vielä koskaan puhunut. Ja kuinka hän oli rakastanut tätä heimoa! Niin ei ollut vielä kukaan koskaan rakastanut. Valo-olento, rakkauden opin lempeä julistaja oli tullut tänne Kristuksen ihmeellisestä valtakunnasta. Ja nyt hän oli poissa! Kyyneleitä ei ollut kyllin kaipauksen kertojiksi. Pian tiedettiin kertoa muutakin. Tiedettiin, että ihmeitä oli tapahtunut pitkin matkaa, kun piispan ruumista kuljetettiin Köyliöstä Nousiaisiin. Tuo tie muuttui ihmisten mielissä pyhäksi tieksi. Ja kaikki ne pirtit, ladot ja mäet, joissa Henrik oli saarnannut, muuttuivat pyhiksi paikoiksi, joihin ei ihmiskäsi enään koskea saanut. Yhä kirkkaammaksi muuttui se sädekehä, joka jo ennestäänkin ympäröi suurta piispaa. Ja nekin, jotka tähän asti olivat vastustaneet uutta uskoa, alkoivat nyt sydämessään kunnioittaa sitä Jumalaa, joka oli valon asunnoista lähettänyt Suomen heimolle niin ihmeellisen opettajan. Koko Köyliö kastettiin yhdellä kertaa, ja muuallekin pyydettiin pappeja. — — —

Valkeni vihdoin aamu, rakkaan piispan hautajaisaamu. Koko Suomi, Sarven valtakunnasta Kokemäkeen ja meren lumisilta lakeuksilta erämaan metsiin asti, oli saapunut tähän suureen surujuhlaan.

Käräjäkentälle oli vartavasten rakennettu korkea alttari. Sen ympärillä oli kuusia ja yläpuolella baldakiini. Alttarilla oli piispan mustiin verhottu arkku kaiken kansan nähtävänä, kansan, joka täytti ääriään myöten koko käräjäkentän. Syvästi murheellisena toimitti piispa Rodulfus hautausmessun. Koko toimituksen ajan seisoi isä Pietari arkun edessä maassa pidellen pyhää ristiä. Mutta alttarilla arkun kummallakin puolella seisoi kuusi pappisoppilasta palavat tulisoihdut käsissä. Nuori Pietari, Helkky, Kirves, Aasla ja nuo viisi Sveean pappia avustivat piispa Rodulfusta hautajaismessun suorituksessa. — Kaikui viimeinen siunaus. Kansa painui polvilleen talviseen hankeen ja papit vaipuivat itkien alttarille. Oi, tämä päivä oli liian raskas Suomelle. Tulevaisuus näytti pimeältä kuin suruvaippaan verhotulta — olihan nyt lohdutus poissa, Suomen lohdutus.

Nousi Rodulfus, nousivat alttarille polvistuneet papit, nousi lumeen vaipunut kansa. Kun papit juuri valmistautuivat kantamaan ruumisarkkua tulisoihtujen loimutessa ja suruhymnin kaikuessa piispantuvan holvattuun kellariin, jäivätkin kaikki hämmästyneinä seisomaan alttarille. Kirkas naisääni kansan seasta alotti virren: "Jeesuksen muisto ihana." Siihen yhtyi kohta koko surevien ääretön joukko. Mahtavana kohosi säveltenvuo kohti talvista taivasta. Sanoin kuvaamaton liikutus täytti jokaisen sydämen, ja nyyhkyttäen laulettiin viimeinen säesarja:

    "Oi, Jeesus tuntea mun suo
    Sun rakkautes suuri tuo.
    Oi, Jeesus anteeks-antaja
    Ja taivaan kruunun kantaja,
    Mun sieluani armahda!"

Äänetönnä seisoi piispa Rodulfus, äänettöminä muut papit, ja pyhä risti isä Pietarin kädessä vaipui hiljaa alas. Laulun vaikutus oli valtava. Uuden maan, valon ikuisen valtakunnan, toi se heidän lähelleen.

Helkky nojasi alttarin kulmalla kasvavaan kuuseen ja koko hänen sielunsa värisi tuskasta. Ei kukaan, ei kukaan ollut näinä viikkoina kärsinyt niinkuin hän. Hän oli eniten rakastanut, eniten saanut rakkautta, siksi hän myöskin eniten kärsi. Siinä hän nyt nojasi kuuseen, silmät suljettuina, kalpeana. Kansan nyyhkytys vain kantautui hänen korviinsa. Kuin unesta heräten aukaisi hän silmänsä ja katseli tuota surevaa joukkoa. Siinä oli todella lauma ilman paimenta. Ei kukaan sille lausunut lohdutuksen sanaa nyt, kun rakas paimen oli poissa. Ja Helkystä tuntui samassa kuin olisi hän äkkiä miehistynyt. Hänen hartiansa suoristuivat ja pää nousi painuksista. Vaistomaisesti hän astui arkun ääreen ja puhui kauaskantavalla äänellä:

"Rakkaat, rakkaat ystäväni! Herran viinimäkeä, joka on istutettu heimomme sydämeen, on taaskin kasteltu marttyyrin pyhällä verellä. Rakas piispamme on kuollut. Mutta hän ei ole poissa. Tuolta valon ihmeellisestä valtakunnasta näkee hän lakkaamatta meidät, seuraa meidän toimiamme, rukoilee lakkaamatta Kristusta meidän puolestamme. Pyyhkikäämme sentähden kyyneleemme! Rakas piispamme ei ole kuollut, hän on vain kastellut verellään Herran kylvöä ja elää nyt tuolla kirkkauden ylhäisessä maassa. Sinne hän riensi meidän edellämme, valmistamaan meille sijaa. Elämämme on niin lyhyt. Rakas piispa sanoi usein, että se on kuin uni tai kesken jäänyt ajatus. Oi, eläkäämme tämä lyhyt aika, niinkuin Kristus on käskenyt! Rakastakaamme Häntä, Ristin-Herraa, rakastakaamme toisiamme! Silloin aukeaa meillekin kerran valonvaltakunnan portti ja me pääsemme rakkaan piispamme luo. Sieltä Kristuksen luota tuli hän tänne kyynelten laaksoon. Sinne kirkkauden maahan riensi hän takaisin. Mutta rakkaat ystäväni, minä sanon teille jotakin: Niin kauan kuin Jumalan aurinko kulkee yli talvisen taivaan, elää ijäisyydenkaipuu tämän lounaisen kansan sielussa. Niin kauan kuin Jumalan tuuli puhaltaa yli kesäisten kunnaittemme, säilyy piispa Henrikin muisto Suomen heimon sydämessä."

Hiljaa huminoi huurteinen metsä. Kauempaa kuului kosken kumea kohina. Ja Suru soitteli ihmissydämen pyhimmissä kätköissä ijäisyyden ihania kieliä.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SUOMEN APOSTOLI ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.