The Project Gutenberg eBook of Markiisitar de Pompadour
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Markiisitar de Pompadour
        Kuvaus Ludvig XV:n rakastajattaresta

Author: Dora Duncker

Translator: Rob. A. Seppänen

Release date: November 22, 2024 [eBook #74777]

Language: Finnish

Original publication: Hämeenlinna: Arvi A. Karisto Oy

Credits: Tuula Temonen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MARKIISITAR DE POMPADOUR ***

language: Finnish




MARKIISITAR DE POMPADOUR

Kuvaus Ludvig XV:n rakastajattaresta


Kirj.

DORA DUNCKER


Suomentanut

Rob. A. Seppänen





Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karista Oy,
1919.




I.


Suuressa takassa räiskyi pyökkipuuvalkea. Roihuavat liekit loivat
pieneen hauskaan salonkiin rubiininpunaista valoa. Lämpimänä ja
miellyttävänä se tunkeutui jäätyneitä ikkunaruutuja verhoavien
raskaiden, tummansinisten brokaadi-uutimien poimujenkin sisään.

Matalalla jakkaralla tulen ääressä istui nuori nainen. Solakka,
sopusuhtainen vartalo, jota verhosi kevyt, mukava silkkipuku, oli
vähän etunojossa. Liekkien heijastus, kun hän lämmitteli niitä
kohden ojennettuja hienoja, kauniita käsiään, lepatti vaalahtavan
kastanjanruskeiden hiusten ja valkoisen kaulan ympärillä.

Hänen takanaan, kädet nuoren naisen olkapäillä, seisoi viidenkymmenen
korvilla oleva mies, komea, ryhdikäs ilmiö. Harmaa jauhoperuukki oli
omituisena vastakohtana raikkaihin kasvoihin, joissa välkkyivät nuoret,
vilkkaat silmät.

"Yhäkö vain olet ajatuksissasi, Jeanne?" kysyi mies, hieman kumartuen
ja keveästi silittäen oikealla kädellään nuoren naisen tuuheaa,
pehmeätä tukkaa. "Näinköhän sittenkin on matkalle lähtenyt puoliso
ikävöivässä mielessäsi?"

Jeanne d'Étioles kavahti nauraen pystyyn; valkeat hampaat välkkyivät
hänen kalpeahkojen huultensa välistä. Hänen silmissään, joiden väri oli
epämääräinen, ilkamoi tuhannen kujetta.

Hän pisti käsivartensa miehen kainaloon.

"Ettehän usko sitä itsekään, eno Tournehem. Te tiedätte yhtä hyvin kuin
minäkin, miksi olemme lähettäneet Charlesin matkoille."

Mies hymyili.

"Johan toki! Hän ei lähtenyt ensinkään mielellään, tuo minun alati
rakastunut herra sisarenpoikani! No, mitenkä edistyy '_la grande
affaire_!' Eikö Binet ole vielä antanut mitään tietoa?"

Jeanne d'Étioles pudisti päätään ja napsutteli samalla uhkamielisesti
siroja sormiaan.

"Äiti parka on hirveän levoton. Mutta se on aivan turhaa. Jollei Binet
tule, menen minä Versaillesiin ilman kutsua. Mutta olkaa huoleti: hän
tulee!"

Herra Le Normant de Tournehem katsoi ihastuttavaan naiseen ja oli
varma, että tämä pääsee asiansa perille.

Ketterin liikkein Jeanne painautui uudestaan jakkaralle, veti miehensä
enon, parhaimman ystävänsä, mukavaan tummansiniseen silkkinojatuoliin,
joka oli hänen vieressään, ja otti hänen toisen hyvin, hoidetun,
sormuskoristeisen kätensä omien käsiensä väliin.

"Rakas eno", sanoi hän hilpeästi, jolloin hänen hienoille kasvoilleen
lehahti puna, "se ei voi mitenkään olla onnistumatta. Kaikki käy,
niinkuin pitääkin. Toisin ei voi olla, sen tunnen täällä ja täällä —"
Hän teki kaksi nopeaa liikettä sydäntään ja älykästä, valkeaa otsaansa
kohden. "Tiedäthän, että jo silloin, kun olin Ursula-sisarten koulussa,
tytöt sanoivat minua 'pikku kuningattareksi', keräytyivät ympärilleni
ja tottelivat käskyjäni."

"Emme saa unohtaa myöskään madame Lebouta", virkkoi Tournehem, "joka
ennusti sinulle, kun tuskin olit yhdeksänkään vuoden vanha, että
sinusta tulee meidän rakkaan kuninkaamme lemmikki".

Jeanne nyökäytti vain päätään ja jatkoi sitten innokkaasti:

"Tilanne ei ole aina ollut niin suotuisa kuin nyt. Mutta ajat ovat
muuttuneet rouva Châteaurouxin kuoleman jälkeen. Ei ole enää ketään,
joka voisi väittää, että kuningas vielä suree häntä ja että hänen
sydämensä ei ole vapaa. Siihen aikaan kyllä —"

Jeanne hymähti hieman pilkallisesti.

"Silloin kun minä ajomatkallani kohtasin hänet Sénart metsässä,
hallitsi rouva Châteauroux häntä vielä täydellisesti. Kuningas ei
saanut puhutella eikä edes tervehtiä minua, vaikka —"

"Vaikka sinä jo silloin miellytit häntä kovasti sinisessä, heleässä
ratsastuspuvussasi, veikeä pikku hattu päässäsi, tenhotar!"

Jeannen kauniit silmät säteilivät voitonriemuisesti.

"Usko tahi ole uskomatta, rakas eno, mutta kuningas oli kaikkea muuta
kuin epäystävällinen minulle vastaanotossa tässä eräänä päivänä!
Hän myönsi minulle ilman muuta sen veronkanto-urakan, jota pyysin
miehelleni. Mutta" — hänen päänsä painui hieman miettivästi — "me
olimme kahden kesken — hän olisi voinut —"

Herra Le Normant pudisti päätään.

"Sinä et kuitenkaan tunne kuningasta niin hyvin, kuin ihastelevassa
mielikuvituksessasi luulet. Hän on hidas ja kaino, jollei heti osaa
kokonaan mukautua hänen mielikseen — ja kun sinä et tehnyt niin,
menettelit oikein ja viisaasti."

Jeanne keskeytti hänet äkkiä. Hän hypähti taas ylös ja suoristi komean,
solakan vartalonsa, joka oli keskikokoa pitempi. Kädet ojennettuina
tuleen päin, joka valoi niille lämmintä hehkua, hän huudahti äänellä,
jossa oli sekä kaihoa että tahdonvoimaa:

"Minä tahdon päästä pois tästä pienestä ahtaasta maailmasta — tahdon
hallita, koettaa voimiani, pidellä ohjia lujin käsin — panna koko
olentoni minkälaista vastusta vastaan tahansa!"

"Entä Maria Leszczynska, kuningatar?"

"Hyh, hän ei sovi ensinkään puolisoksi Ludvig rakastetulle — seitsemää
vuotta vanhempi — ruma — yhdeksän lapsivuoteen uuvuttama — ilman tahtoa
ja henkevyyttä. Mitään Maria Leszczynskaa minä en pelkää. Ylipäänsä en
pelkää ketään enkä mitään — sillä minä rakastan häntä."

Herra de Tournehem hymähti epäilevästi.

"Älä petä itseäsi, Jeanne! Kuinka sinä voisit rakastaa kuningasta?"

Jeanne heitti päänsä kenoon. Uunivalkean heijastus loi välkkyvän
sädekehän hänen kastanjanruskeiden hiustensa ympärille.

"Minä rakastan häntä sentähden, että tahdon rakastaa häntä. Ymmärrätkö,
eno Tournehem?"

Herra Le Normant istui ääneti.

Jeannen silmissä paloi kiilto — lämmin ja voimakas ja sisällökkäämpi
kuin hänen sanansa — kiilto, joka tukahdutti kaiken vastustelun
jo alkuunsa. Hän astui lähemmä ja laski kätensä herttaisesti enon
olkapäille.

"Jos minun onnistuu miellyttää kuningasta, miellyttää täydellisesti,
niin saan siitä kiittää sinua, eno Tournehem. Sinä olet tehnyt minusta
sen, mikä nyt olen. Sinä yksin olet avannut silmäni ihailemaan kaikkea
kaunista ja suurta. Sinä olet toimittanut minulle opetusta tieteissä
ja taiteissa, sinä olet osoittanut minulle, että naisella on muitakin
tehtäviä kuin mennä naimisiin ja saada lapsia."

"Entä Alexandra?" huomautti Tournehem yrittäen laskea leikkiä.

Jeannen suu vetäytyi hellään äidinhymyyn.

"On hyvä, että minulla on hän, tuo pikku lemmikki — varsinkin kun
niin aikaisin kadotin ensimmäisen lapseni, mutta hän ei vie kaikkea
aikaani. Minulta liikenee aikaa ja voimia paljoon muuhunkin, täyttämään
niinelläni koko maailman. Ja jos niin käy, niin saatte nähdä, että olen
kiitollinen, sekä sinä että isä ja äiti ja veli Abel, kaikki, jotka
olette minulle olleet hyviä."

"Entä Charles Guillaume, miehesi?"

"Hän on hyvä ja kiltti poika — mutta muuten — Jos hän minua tarvitsee,
niin — tietysti —"

Herra de Tournehem tiesi nyt tarpeekseen.

Erään tummansinisen brokaadi-uutimen takaa avautui ovi. Noin
neljänkymmenen vuoden ikäinen nainen, joka vielä oli kaunis, mutta
näöltään sairaaloinen, astui huoneeseen. Vilkkaasti, rahvaanomaisin
elein, jotka paljon poikkesivat tyttären hienostuneesta,
ylhäissävyisestä miellyttävyydestä, hän tuli Jeannen ja Tournehemin luo.

"Mitä sanotte? Eikö Binet serkku ole vielä tullut? Hän ei tietystikään
ole saanut kutsukorttia Jeannea varten — ja juuri nyt dauphinin
[Ranskan kruununprinssin silloinen arvonimi.] hääjuhlallisuuksiin — se
on ihan —" Madeleine Poisson oli vähällä polkea jalkaa.

Katsahdus Tournehemiin ehkäisi hänet sitä tekemästä.

"Rakas Madeleine", sanoi Tournehem matalalla äänellä, "te ette ole
enää niin hurmaava, että voisitte sallia itsellenne tuollaista
yltiöpäisyyttä. Ennen on teille annettu paljon anteeksi kauneutenne
tähden. Herra Poissonkin on alkanut kyllästyä teidän oikkujenne
puuskiin."

Rouva Poisson ei ollut kuulevinaan näitä sanoja, vaan meni kädet ojossa
Jeannen luo, joka totisena ja mietteissään katsoi liekkeihin.

"Lapsi raukkani, olemmeko antaneet sinulle hienon kasvatuksen ja oletko
kaunis kuin enkeli sentähden, että tuo aasi, tuo Binet — vai olisiko
hän unohtanut, että Hôtel des Chèvres on Rue Croix des Petits Campsin
varrella?"

Jeanne hyväili äitinsä kuihtuneita, joku aika sitten vielä varsin
kauniita kasvoja, joiden viehätysvoima oli ollut suurempi kuin hänen
omiensa.

"Rauhoitu, rakas äiti! Binet serkku ei ole aasi —"

"Siinä tapauksessa hän ei ole saanut kutsukorttia, ja se on sitä
pahempi", nyyhkytti Madeleine Poisson.

"Kyllä hän sen on saanut. Sinä vähäksyt sitä valtaa, mikä
kamaripalvelijalla on hänen korkeuteensa dauphiniin. Mutta älä unohda,
että hääjuhlallisuudet tuottavat paljon työtä — ja ennenkuin hän ehtii
Versaillesista Hôtel des Chèvresiin —!"

Rouva Poisson kuivasi kyyneleitään.

"Ehkä olet oikeassa, rakkaani. Olethan sinä viisaampi kuin me muut
yhteensä, rakas Jeanne."

Hän hyväili ja suuteli kaunista lastaan.

"Herra de Tournehem", sanoi hän sitten kääntyen sukulaiseensa päin
teeskennellyn sirosti.

Tournehem kumarsi samalla tavalla, kasvoilla se kevyt, rakastettava
iva, joka oli hänelle ominaista.

"Rouva Madeleine Poisson?"

"Poisson kirjoittaa tänään aivan lyhyesti ja viittaa erääseen
kirjeeseen, jonka hän on teille lähettänyt luullakseni Reiniltä
kuriirin mukana. Hän sanoo selittäneensä siinä asiansa. Millä kannalla
hänen asiansa nyt on?"

Myöskin Jeanne nousi uunin äärestä ja meni herra Le Normantin luo.

"Niin, kuinka isä raukan käy? Pitäisi tosiaankin tehdä paljoa
enemmän, jotta hänen pitkä karkoituksensa saataisiin peruutetuksi.
Pâris-veljekset, joiden puolesta hän oikeastaan on uhrannut itsensä,
voisivat todellakin puuhata enemmän hänen hyväkseen."

"No, no, rakas Jeanne, me emme saa asianmukaisen rakkaudenkaan
takia arvostella isäsi syyllisyyttä liian vähäiseksi. Hän on
muonituslautakunnan jäsenenä tehnyt ehkä paljonkin kauppoja omiin
nimiinsä."

"Pyydän saada huomauttaa," sanoi Madeleine Poisson kuohahtaen,
"François on saanut raataa varustaakseen Pariisin ruokatarpeilla.
Kummako silloin, jos tileihin on pujahtanut pieniä virheitä."

"Valtiokonttori on täydellä syyllä vaatinut takaisin 232,000 frangia.
Sanotko sitä pieniksi virheiksi?"

Madeleine kavahti taas pystyyn.

"Älä viitsi puhua noista vanhoista jutuista, Tournehem. Päätös
julistettiin noin kahdeksantoista vuotta sitten. Kun hänen ylevyytensä
kardinaali Fleury sai aikaan, että François saa palata Saksasta
kahdeksan vuoden kuluttua — kun valtiolaitos on jo saanut osan rahojaan
takaisin — kun Pâris-veljekset ilomielin ottavat hänet uudestaan
palvelukseensa, silloin ei minun mieheni ainakaan voi olla sellainen
rosvo ja ryöväri, joksi sinä tahdot hänet tehdä."

Tournehem hymyili ystävättärensä vihalle.

Mukavassa selkäasennossa siinä raskaassa, kullatussa nojatuolissa,
jossa hän oli istunut keskustelun aikana, hän vastasi:

"Nyt sinä taas aloitat sen vanhan riidan, joka on tuiki tarpeeton,
sillä kaikki me kolme tarkoitamme ainoastaan Poissonin parasta, ja
lahjakkuudellaan ja tarmollaan hän on hyvin ansainnut hyvät päivät."

"Niin, rakas eno, ja kun minä vain joudun sinne, mihin kohta pääsen"
— he vaihtoivat nopeasti salaisen, keskinäisen ymmärryksen katseita —
"silloin isä pian pääsee suureen suosioon ja kunniaan".

Madeleine Poisson syleili kaunista tytärtään liikutettuna.

"Niin, sinä teet meidät kaikki onnellisiksi", nyyhkytti hän. Ja melkein
samassa hengenvedossa, ratketen taas kiivaaseen sävyynsä, hän uudestaan
manasi Binetiä: "kunpahan se pöllö vain tulisi!"

Tournehem tarttui taas keskustelun aiheeseen, välittämättä sen enempää
Madeleine Poissonin kiivaista mielenpurkauksista. Kahdenkymmenen neljän
vuoden kuluessa hän oli niihin tottunut.

"Muuten ei Poissonilla ole ensinkään huonot päivät. Hänen matkansa
Reinille, jonne Pâris-veljekset lähettivät hänet viime viikolla
toimittamaan erästä salaista tehtävää, näyttää sukeutuvan aika
tuottavaksi. Poisson on viisas, kunnianhimoinen ja hienostunut ja
sukeltaa kohta taas pinnalle."

"Suokoon Jumala ja pyhä neitsyt, että niin tapahtuisi!" Rouva Poisson
nosti hurskaasti silmänsä salongin kattoa kohden. "Olen tänään jo kolme
kertaa polvistunut rukoustuoliin hänen puolestaan."

"Toivokaamme, ettei se olisi ollut turhaa", lohdutti Le Normant
ivallisesti. Hän lisäsi matalalla äänellä: "Tehän tiedätte, Madeleine,
että syntisten rukoukset miellyttävät taivasta enemmän kuin
vanhurskaiden!"

Rouva Poisson ei ollut kuulevinaan, mitä hän sanoi, mutta se ei estänyt
häntä heittämästä Tournehemille kiemailevaa katsetta yhä vieläkin
lumoavan kauniista silmistään.

Jeanne, jolla oli taito nähdä ja kuulla kaikki silloinkin, kun hän
näytti askartelevan kokonaan muissa asioissa, oli tajunnut Tournehemin
matalalla äänellä lausumat sanat ja äidin silmäniskun, vaikka oli
seisonut hyvän aikaa loitompana ikkunan ääressä.

Taas valtasi hänen mielensä sama ajatus, joka usein ennenkin oli häntä
vaivannut: olisikohan Tournehem, tuo hienostunut ja sivistynyt mies,
joka isän poissa ollessa oli antanut hänelle niin perusteellisen
kasvatuksen ja jota hän piti niin älykkäänä ja harkitsevana, lopultakin
hänen oikea isänsä?

Ajatuksiinsa vaipuneena hän painoi otsansa jäätynyttä ikkunanruutua
vasten. Mitä hyötyä oli miettimisestä? Hän ei luultavasti saisi koskaan
tietää totuutta. Muuten ei tämä totuus vaikuttaisi pienintäkään
muutosta hänen tunteissaan enemmän kuin tavassaankaan arvostella noita
molempia miehiä.

Hän piti heistä kummastakin, lahjakkaasta, rajusta, karkeatekoisesta,
pohjaltaan hyväsydämisestä Poissonista yhtä paljon kuin hienosta
maailmanmiehestä Tournehemista.

Jos hän saavuttaisi elämänsä tarkoituksen, työskentelisi hän yhtä
lujatahtoisesti molempien tulevaisuuden, onnen ja mahdollisen
kuuluisuuden puolesta.

Kun Jeanne d'Étioles taas palasi toisten luo, kuuli hän, että Tournehem
puhui hänen veljestään Abelista.

"Mitä hyödyttää hänen kauneutensa, Madeleine, jos hän on laiska ja
vailla kunnianhimoa?"

Rouva Madeleine, joka istui kyyryssä tuolilla tulen ääressä, sanoi
veltosti, ettei hän tiennyt, mistä johtui, että hänen ainoalta
pojaltaan puuttui niin suuressa määrässä luonteenlujuutta. Ylipäätään
oli Abel aivan liian ujo ja saamaton eikä sen vuoksi kelvannut
mihinkään virkaan.

"Niin, se on niinkuin se on."

"Minä kyllä piristän hänet. Odottakaa vain, niin saatte nähdä!"
huudahti Jeanne, joka oli tullut toisten luo kaunis pää ylpeästi
takakenossa.

"Toimita niin, että voit hyvittää sen, mitä isäsi on rikkonut
liiallisella ankaruudellaan!"

"Älkää olko levoton, eno Tournehem. Minä tiedän kyllä, kuinka veljeeni
on käytävä käsiksi."

"Hiljaa!" sanoi rouva Poisson hypähtäen tuoliltaan.

"Vaunut tulevat Rue Croix des Petits Campsille." Hän syöksähti ikkunan
ääreen ja koetti kynsillään raaputtaa jäätä lasista.

Kun nyt vaunujen jyrinä huonosti kivetyllä kadulla läheni
lähenemistään, riensi hän ovelle, kiskaisi sen auki ja huusi
kamarineitsyttä.

Nanette oli alakerroksessa viimeistelemässä Jeannen naamiaispukua
Versaillesin juhlaa varten. Tätä pukua oli tähän saakka pidetty
kaikilta visusti salassa.

"Nanette! Nanette!"

Kamarineitsyen musta pää ilmestyi portaille.

"Avaa joutuin! Tulee vieraita! Mene ulos avaamaan vaunujen ovea!"

Herra Binet, hänen korkeutensa kruununprinssin kamaripalvelija, hymyili
loistavien kasvojensa koko leveydeltä nähdessään kauniin kamarineitsyen
touhun.

"Hiljaa, hiljaa, pikkuystäväni! Tehän revitte rikki koko viittani.
Mistä sellainen kiire?"

Senjälkeen hän käski ajajan tulla hakemaan tunnin kuluttua.

Nanette tirkisteli sillä välin ihmeissään vaununoven taidokkaasti
maalattua vaakunaa. Herra Binet astui suurin, majesteettisin askelin
Nanetten edellä rappuja ylös.

"Onko kaunis serkkuni kotona?" kysyi hän huolettomasti yli olkansa.

Ylimmältä portaalta kuului Madeleine rouvan terävä ääni.

"Olemme odottaneet teitä, serkku, odottaneet kärsimättömästi."

Binet kohautti suurellisesti mustan viitan verhossa olevia olkapäitään.

"Hovipalvelus, rakas rouva Poisson, käy ennen naispalvelusta!"

Päästyään rappujen päähän hän suuteli sirosti Madeleinen kättä.

"Minä tervehdän teitä, rouva Poisson!"

"Miksi niin jäykästi, rakas Binet, miksi ette sano minua serkuksi —
tahi tädiksi?"

"Siksi, että olen sukua Étiolesin enkä Poissonin perheelle", vastasi
hänen kuninkaallisen korkeutensa kruununprinssin kamaripalvelija
arvokkaasti ja hyvin painokkaasti.

Rouva Poisson piteli vierastaan kiinni hihan leveästä pitsikalvosimesta.

"Se ei merkitse mitään. Pääasia on: oletteko saaneet kutsukortin?"

Taas tuo suuri herra kohautti olkapäitään.

"Olisinko muuten täällä?"

Rouva Poissonilta pääsi helpotuksen huokaus, ja hän teki ristinmerkin.

"Jumalalle olkoon kiitos! Jumalalle olkoon kiitos!"

Kun he olivat astuneet siniseen salonkiin, missä hehkuvat kekäleet
olivat lysähtäneet kokoon ja hiilet loivat vain heikon kajastuksen,
huomasivat he, että huone oli tyhjä.

Rouva Poissonin sytyttäessä monihaaraista kynttilänjalkaa, Binet kysyi
hätäisesti, missä rouva d'Étioles oli.

"Asiani koskee, ihanaa serkkuani."

"Hän on pikkutyttönsä luona. Jeanne on hellä äiti!"

"Yksi etu lisää", arveli Binet merkitsevästi ja kyynillisesti hymyillen.

Nanette, joka nyt toi vieraan eteen jo ennakolta määrätyn
muskottiviinin ja muutamia pikku korillisia sokerileivoksia, Binetin
herkkukakkuja, sai käskyn mennä kutsumaan rouva d'Étiolesia.

Ennenkuin Madeleine oli ehtinyt puhua suunsa puhtaaksi, astui Jeanne
huoneeseen säteilevänä ja odotuksesta jännittyneenä.

Binet suuteli ihanaa, hoikkaa kättä kauemmin kuin oli tarpeellista.

"Kaikki käy mainiosti!" kuiskasi hän. "Minulla on teille paljon
kerrottavaa."

Jeanne nyökkäsi ja pyysi äitiään jättämään hänet kahden kesken herra
Binetin kanssa.

Kun Madeleine epäröi lähteä, kysyi Binet kärsimättömästi:

"Rouva, sallikaa minun kysyä, kenellä on käskyvalta Hôtel des
Chèvresissä! Teilläkö, joka olette täällä vain vieraana, vaiko rouva
d'Étiolesilla?"

Rouva Poisson oli vähällä kiivastua, mutta tyttären pyytävä katse
rauhoitti hänet heti. Mitään virkkamatta ja suutuksissaan hän poistui
huoneesta.

"Kertokaa nyt, serkku!" pyysi Jeanne posket kuumina. "Onko kuningas
todellakin mielistynyt minuun? Tahtooko hän todellakin minut juhlaan?
Vastaanotossa hän katsoi minuun hyvin armollisesti sinisillä
silmillään, Ranskanmaan kauneimmilla sinisillä silmillä, kuten
sanotaan. Oletteko sanonut hänen majesteetilleen, että itkin hänen
tähtensä, kun hän oli kuolemaisillaan Metzissä?"

Binet hyväili serkkunsa kaunista kättä.

"Olen sanonut hänelle kaikki, joko suoraan tai Ayenin herttuan kautta.
Hänen majesteettinsa ei ole unohtanut Sénart-metsässä näkemäänsä
lumoavaa amatsonia. Muuten voitte aivan levollisesti pitää Ayenia
liittolaisenanne."

Binet pisti käden taskuunsa.

"Tässä on kutsukortti viimeisiin hääjuhlallisuuksiin. Huomenna pidetään
naamiaiset Versaillesissa, ylihuomenna tanssiaiset kaupungintalolla."

Jeanne heilutti korttia voitonriemuisesti. Hän luki ääneen nimensä ja
päivämäärät.

"Helmikuun 25 päivästä 1745 tulee merkkipäivä. Silloin muuan rouva
d'Étioles ensi kerran astuu Versaillesin salonkeihin", sanoi Binet
merkitsevästi.

Jean istui ajatuksiinsa vaipuneena, hienot, soikeat kasvot käden
varassa.

Hetkisen äänettömyyden jälkeen, jolla aikaa Binet mielihyvän tuntein
ja varmana asiastaan tarkasteli ihanaa, nuorta naista, sanoi tämä
epäröiden:

"Me olemme hyvässä uskossamme unohtaneet erään asian, Binet. Minä en
kuulu hovipiireihin, vaan olen porvarillista syntyperää. Voiko kuningas
olla siitä välittämättä?"

Binet nyökäytti päätään ikäänkuin sanoakseen, että hän tietää sen asian
paremmin.

"Juuri siitä hänen majesteettinsa saakin uuden houkutuksen. Hän on
perin pohjin kyllästynyt Maillyyn, Vintimilleen ja Châteaurouxiin. Ja
kolme Neslen sisarusta on antanut hänelle riittävästi ajattelemisen
aihetta. Ylhäisten naisten aika on hänen luonaan päättynyt. Ne ovat
tuottaneet hänelle liian paljon vaivaa ja vastusta."

"Hänhän on kuitenkin rakastanut heitä. Kummallista — kolme sisarusta —
toinen toisensa perästä." Itsekseen hän ajatteli: — Minulla toki ole
ainoatakaan sisarta, _Dieu merci!_

"Kuningas koettaa mielistellä porvaristoa. Hän tarvitsee porvareja
ja tahtoo kunnioittaa heitä siten, ettei tästä lähin ota ainoatakaan
aatelisnaista rakastajattarekseen. Mutta kaiken tämän selittää teille
Ayenin herttua tai kuningas itse paljoa paremmin kuin minä kykenen."

Binet oli hetkisen vaiti.

"Te olette hyvin älykäs, Jeanne, ja samalla — älkää kieltäkö —
pohjaltanne kylmä luonne. Te opitte, jos saavutatte Ludvig rakastetun
suosion — ja sitä minä en epäile — tuntemaan kaikki paljon syvemmin
ja selvemmin kuin me, vaikka me olemme olleet hovissa vuosikausia.
Ainoastaan yhdestä seikasta tahtoisin huomauttaa teille alunpitäen:
kuninkaan ajatukset ja tunteet eivät viihdy kauan kenessäkään eikä
missään, eivät edes naisessa. Sen, joka tahtoo pysyttää hänen
rakkautensa, täytyy osata askarruttaa ja huvittaa häntä alituisesti,
sanalla sanoen, ymmärtää pakottaa hänen ajatuksensa työskentelemään
muusaa kuin hänen omassa persoonassaan, niin ettei hän vaivu siihen
vastustamattomaan raskasmielisyyteen, joka taudin tavoin pitää häntä
kahleissa."

Jeanne nyökkäsi ymmärtävänsä.

"Olen kuullut puhuttavan tuosta raskasmielisyydestä. Abbé [hengellinen
arvo.] Bernis ja Nivernoisin herttua, jotka olen tullut tuntemaan
rouva Geoffrinin maanantaivastaanotossa ja jotka sitten ovat paljon
seurustelleet luonani Étiolesissa, ovat kertoneet siitä minulle usein.
Myöskin Voltaire tuntee sen seikan. Missähän lienee nyt tuo vanha
herjaaja?"

"Hän kuuluu olevan Cireyssä ystävättärensä luona."

"Viisaan markiisitar de Châteletin luona!" sanoi Jeanne nauraen.
"Voinpa aivan hyvin kuvitella mielessäni, kuinka nuo kaksi istuvat
siellä rakkaassa Champagnessaan ja harrastavat yhdessä matematiikkaa
ja luonnontieteitä — sen sijaan että —" Hän puri huultaan ja pidätti
pyrkivän naurahduksen.

Binet katsahti pöytäkelloon, joka nakutti uunin reunalla.

"Kohta yhdeksän! Kello kymmenen minun on oltava virantoimituksessa.
Muuten hänen korkeutensa, joka tavallisesti on personoitu järjestys, ei
juuri tätä nykyä pidä väliä täsmällisyydestä, niin rakastunut hän on
morsiameensa, infantinnaan [Espanjan prinsessan nimitys.]."

— Sitä parempi, — ajatteli Jeanne. — Silloin hän ei sekaannu muiden
asioihin, joihin tuota hurskasta herraa ei voi ollenkaan käyttää.

Binet nousi pistettyään suuhunsa viimeisenkin pikku sokerileivoksen;

"Vielä yksi kysymys, ihanin serkkuni! Oletteko pitänyt huolta
viehättävästä puvusta ja mitä aiotte panna päällenne?"

Jeanne pani etusormen huulilleen.

"Sst!" sanoi hän. "Se on valtiosalaisuus, herra serkkuni!"

"Ohoo! Enköhän kuitenkin saa sitä tietää?"

"Kaikesta kiitollisuudesta huolimatta, minkä olen teille velkaa,
vastaan kuitenkin kieltävästi!"

"Oletteko aivan järkähtämätön?"

"Järkähtämätön!"

Nyt Jeanne katsoi kelloa.

"Virka kutsuu, herra serkku. Rakastunutkin kruununprinssi tarvitsee
kamaripalvelijansa, ehkä nyt juuri kaikkein kipeimmin —"

Jeanne niiasi ja avasi Binetille oven.

— Tuhannen tulimmainen nainen! Lyönpä vetoa kymmenen yhtä vastaan, että
hän voittaa pelin, — ajatteli Binet laskeutuessaan alas rappuja.

Tuskin oli ovi ehtinyt sulkeutua hänen mentyään, kun Jeanne avasi
brokaadi-uutimien välissä olevan pienen kirjoituspöydän laatikon ja
otti sieltä esille paperikäärön. Hän vei sen pöydälle, jolla paloi
monihaarainen kynttilänjalka, ja levitti käärön. Pieni jäljennös esitti
Mignardin kuuluisan maalauksen mukaan tehtyä Athénaïs de Montespanin
muotokuvaa. Jeanne oli valmistuttanut pukunsa huomispäivän naamiaisia
varten sen puvun mukaan, joka Ludvig XIV:n rakastajattarella oli tuossa
muotokuvassa.

Ainoastaan jalokivien ja pitsien kalleutta hän ei ollut voinut
jäljitellä. Siihen eivät herra d'Étiolesin varat riittäneet eno
Tournehemin auliudesta huolimatta.

Kauan ja miettivästi Jeanne tarkasteli tuota paperia, jonka oli salaa
ottanut eräästä enonsa kokoelmasta.

Näinköhän kuningas älyää sen ajatusjuoksun ja tarkoituksen, joka oli
saanut hänet valitsemaan juuri tämän puvun? Hän katseli tarkkaavasti
pitsikoristeisen silkkiliivin ihmeellisen sinistä väriä, uhkein
korko-ompelein kirjailtua silkkihametta, olkapäiltä laskeutuvaa
ruskeanpunaista samettikappaa ja helminauhaa, joka kierteli kiharaisen,
korkealle kammatun tukan poimuissa; hiusten väri oli sama kuin hänen
omiensa.

Jeanne ei tiennyt, oliko hänen toivottava vai pelättävä, että kuningas
arvaisi hänen tarkoituksensa.

Kuinka voitonvarmana Mignard olikaan loihtinut esille tuon ihanan
naisen, joka oli kyennyt raivaamaan tieltään La Vallièren kaltaisen
henkilön!

Ja sittenkin oli voitosta tullut tappio! Rouva Montespanin jälkeen
oli tullut rouva de Maintenon, joka oli riistänyt valtikan edellisen
kädestä.

Jeanne tunsi vilunväreitä ja siirtyi lähemmä uunia, jossa hiilos oli
sammumaisillaan. Hänen silmänsä tähystivät syvän vakavina kelmenevään
hehkuun.

Sitten hän heitti päänsä taaksepäin ja puri valkeilla hampaillaan
kauniisti kaartuvaa alahuultaan, niin että verta tihkui.

Ei, Ludvig XV:n Ranskassa ei saanut olla ketään Maintenonia!




II.


Jääkylmän helmikuunyön halki veivät herra de Tournehemin vaunut rouva
Jeanne d'Étiolesia Versaillesiin.

Tähdet säkenöivät ja paloivat sinisenmustalla taivaalla. Teitä peitti
lujaksi jäätynyt lumi.

Aivan kuin valkoisiin, kimmeltäviin hopeahuntuihin puettuina seisoivat
puut pitkin tienviertä juhlallisina tienviittoina, jo pitkän matkan
päästä osoittaen kuninkaalliseen linnaan päin, jonka valoa säteilevät
julkisivut loistivat kauas yli seudun.

Jeanne kurottautui katsomaan ulos vaununikkunasta. Hän avasi silmänsä
selkoselälleen. Ohuet sieraimet värisivät. Välkkyvissä valojuovissa hän
näki loistavan tulevaisuutensa enteen.

Linnan ympärillä tungeksi väkijoukkoja. Pariisilaiset, aina valmiit
katselemaan ja olemaan mukana, kestivät sävyisästi kauheaa tungosta
seisoessaan yhteen sullottuina. Kutsuvieraiden ajoneuvot saattoivat
vain työläästi, edetä määrätylle portille.

Jeanne silmäili säteilevin katsein kullattujen, vaakunakoristeisten
vaunujen pitkää jonoa sametti- ja silkkiliiveihin puettuine
lakeijoineen ja juoksijoineen, joiden kolmikolkkaiset hatut olivat
painetut jauhoitetuille kiharaperuukeille.

Herrat, joiden oli vaikea hillitä kärsimättömyyttään ja jotka
tahtoivat kohta päästä juhlasaliin, nousivat pystyyn ajopeliensä
silkkipatjaisilta istuimilta. Jeanne näki vaununovia avattavan, näki
säteilevän valaistuksen heijastuksessa, kulta- ja hopeakirjailtujen
hännystakkien, pitsiröyhelöjen, vyöstä esiin pistävien säkenöivien
miekankahvojen, valkoisien silkkisukkien, korkeiden kiiltonahkakenkien
ja punaisten korkojen välkkyvän valkean lumen yllä.

Hatut ja pitkät kultanuppiset norsunluukepit kädessä ja suuret
jauhoittamattomat peruukit kaulalle ja harteille saakka valuvina solui
hienosto mahtavana eräitä linnan ulkoportaita kohden.

Naamioidut olivat varovampia. He jäivät kärsivällisesti istumaan
vaunuihinsa. Vain silloin tällöin Jeanne näki Watteaun kuosiin
käherretyn, jauhoitetun naisenpään, pienen hillityin ruusukkein
reunustetun silkkihatun, erään — nuoren kruununprinsessan kunniaksi —
espanjalaisessa puvussa esiintyvän herran, joka kurkisti vaunujensa
isosta ikkunasta.

Hitaasti, askel askeleelta, etenivät vaunujen kummatkin rivit.

Koko Pariisi näytti lähteneen liikkeelle Versaillesiin viettämään
kruununprinssin ja nuoren espanjalaisen infantinnan häitä, joiden
puolella oli enemmän kuin millään muulla liitolla koko kansan suosio.

Kuningattaren vastaanotto peiligalleriassa oli alkanut kello kuusi ja
päättynyt jo aikoja sitten. Ludvig ja Maria Leszczynska olivat kello
yhdeksän ottaneet osaa juhlapäivällisiin. Kello kaksitoista yöllä oli
naamiasjuhlan määrä alkaa.

Ne väkijoukot, jotka virtasivat linnaa kohden, näyttivät yhä
vain kasvavan. Molemmat vaunurivit olivat jo aikoja sitten
eronneet kahtaalle. Suurten marmorirappujen äärellä samoin kuin
kappelipihallakin laskeutuivat vieraat ajopeleistään ja nousivat
molemmilta puolilta satumaisesti valaistuihin linnansuojiin.

Vihdoin tuli myöskin Jeannen vuoro. Ahdingossa ja puserruksissa hän
seisoi tietämättä oikein itsekään, miten oli päässyt niin pitkälle,
valoa tulvivan peiligallerian ovella.

Hän katsoi sinne suurin silmin.

Entistä korkeammalle kohoili hänen povensa, voimakkaammin löi ihanan
naisen sydän.

Se oli todellakin kuninkaallista loistoa! Ahnein silmin hän katseli
lukemattomien valojen loistoa, joka heijastui tuhansin sätein
kuvastimista ja lankesi kallisarvoisille silkkisille huonekaluille,
jalokivillä kaunistetuille kultaisille ja hopeisille koruesineille ja
raskaille brokaadi-kankaille.

Lebrunin kattomaalauksien alla vilisi naamioita, jotka laskivat
keskenään kirpeää pilaa. Jeanne oli vetäytynyt hieman syrjään
nähdäkseen paremmin ja mahdollisesti tunteakseen tuttuja henkilöjä,
ja nyt lipui hänen editseen kaiken maailman pukuja: armenialaisia,
turkkilaisia, kiinalaisia, afrikalaisia.

Kesken kaiken esittivät harlekiinit ja kolombiinit rohkeita
ilmahyppyjään. Mahtipontisesti kulkivat lääkärit ja oppineet, korkeat
peruukit päässä ja kultanuppiset kepit kädessä väkijoukon läpi, aivan
kuin, olisivat tulleet suoraa päätä Molièren huvinäytelmistä.

Naisilla oli avarat vannehameet, jotka olivat koristetut
kukkaköynnöksillä ja lukemattomilla liehureunuksilla ja poimutuksilla,
ja nämä olivat niin valtavia, että pienet naiset näyttivät palloilta
ja suuret kelloilta, mutta samalla he olivat päivän muodin mukaisia,
jonkun verran kuitenkin liioiteltuja, kuten naamiaisjuhlassa oli
luvallista.

Herrat, joilla oli yllään kalliisti kirjaillut hopea- tai
kultaverkaiset takit, kulkivat jäykkinä Jeannen ohi. He olivat
pukeutuneet Ludvig XV:n hovipukuun, panneet vain naamarin kasvoilleen
ja kevyesti jauhoittaneet peruukkinsa.

Kun tämä ryhmä oli mennyt ohi, kuuli Jeanne jonkun sanovan takanaan:

"Oletteko, kreivitär, nähnyt hoviherroja?"

Eräs nuori, iloinen ääni vastasi ihmettelevästi:

"Kyllä, ne olivat komeita. Lienevät kaiketi hyvin rikasta väkeä,"

Puhuja alensi äänensä, mutta Jeannen terävä korva kuuli kuitenkin pikku
kreivinnalle annetun vastauksen:

"Se on suuri erehdys. Nuo herrat ovat köyhiä maaseudun aatelisia,
jotka kuningas on käskenyt tänne hääjuhliin. Kun he tuntevat kuninkaan
komeiluhalun eikä heillä ole varoja ostaa niitä pukuja, joissa he
esiintyvät ja joissa heidän täytyy esiintyä — ainoatakaan ei saa
vähemmällä kuin kahdella tuhannella livrellä — ovat he sopineet erään
pariisilaisen räätälin kanssa asian siten, että saivat häneltä lainaksi
puvut kolmeksi suurimmaksi juhlapäiväksi. Varsinaisiin naamiaispukuihin
eivät kai heidän varansa ole riittäneet."

Jeanne oli kuunnellut tarkkaavasti. Jokainen sana, joka ilmaisi hänelle
jotakin Ludvig XV:n hovissa vallitsevista oloista, oli hänestä mitä
suuriarvoisin.

Nyt hyökkäsi hänen ohitsensa joukko puolalaisia, solakkoja, notkeita
vartaloja, jotka kuningattaren kunniaksi olivat pukeutuneet tämän
kotimaan kansallispukuihin.

Ihmisryhmien siirtyessä eteenpäin hän itsekin pääsi vähitellen
etualalle.

Hänen komea, sopusuhtainen vartalonsa ja viehkeä pukunsa, kaunis
kaula, leuan hienosti kaartuva pyöreys, ihmeellisen ihana tukka, joka
luonnollisessa värissään hohti kullanruskeana valomeren välkkeessä,
alkoi herättää huomiota.

Kaksi harlekiinia temppuili hänen ympärillään uhkarohkein hypyin ja
vielä rohkeammin sanoin.

Eräs lääkäri harppasi pitkin askelin hänen luokseen ja tahtoi
välttämättömästi tunnustella hänen valtimoaan. Muuan venetsialainen
doogi erosi naisseuralaisestaan, punervatukkaisesta kolombiinista, ja
astui äkkiä Jeannen eteen.

"Ihanin Athénaïs, saanko pyytää teitä tanssiin?"

Jeanne hymyili naamarinsa takaa, mutta teki päällään kieltävän liikkeen.

Ei kukaan saanut häiritä hänen tarkkaavaisuuttaan.

Tällä juhlalla oli häneen nähden vain yksi ainoa päämäärä — ja se
päämäärä oli kuningas!

Doogi ei kuitenkaan tyytynyt lähtemään niine hyvineen.

"Ihan ilmetty Mignardin maalaus! Ludvig XIV:n kultainen aika herää
kuolleista. Älkää olko kovasydäminen, ihanin Athénaïs. Rouva de
Montespan ei myöskään ollut tyly. Ja vaikka minä en voikaan kehua
olevani _le roi soleil_ —"

Jeannen huomio herkistyi. Tuo nuori ääni tuntui hänestä yht'äkkiä
tutulta. Kauniit, häikäisevän valkoiset hampaat, komea, lihavahko
vartalo, siro käytöstapa, jolla, doogi esiintyi — ei, hän ei erehtynyt
— tuon loistavan puvun varjossa piili abbé Bernis, hänen hyvä ystävänsä
Étiolesista.

Nyt tarvittiin kaksinkertaista varovaisuutta. Bernis oli aina
osoittanut häntä kohtaan suurta huomiota, vieläpä enemmänkin kuin
huomiota. Nyt ei saisi ainoallakaan sanalla, ainoallakaan liikkeellä
ilmaista itseään. Muuten Bernis ei väistyisi hänen rinnaltaan. Ei
ystävä eikä vihollinen saanut tänä iltana nähdä hänen korttejaan.

Jeannen onneksi syntyi! samassa hetkessä kova tungos yhä tihenevässä
naamiojoukossa.

Hänen kaikki hermonsa jännittyivät. Jokohan kuningas —?

Binet oli tänä aamuna aivan viime hetkellä ilmaissut hänelle,
minkälaisessa puvussa kaunis hallitsija esiintyy.

Eräs peiliovi avautui. Jeanne tunsi, että hänen kätensä kävivät
jääkylmiksi. Sitten veri taas virtasi sydämeen. Ei, siellä ei ollut
Ludvig rakastettu!

Joukko naamioimattomia henkilöjä astui rivissä galleriaan.

Jeanne tunsi kruununprinssin ja tämän nuoren puolison. Nuoren avioparin
edellä kulki erään kamariherran käsivarressa Maria Leszczynska,
huonosti puettuna kuten aina. Ja niinkuin muulloin tuntui hänestä
tänäänkin leviävän väsyttävää ikävyyttä.

Kruununprinssi, joka oli pukeutunut maalaispuutarhuriksi, säteili onnea
ja talutti kädestä puolisoaan, joka esiintyi kukkaistyttönä. Molempien
puvut olivat Watteaun kuosia. Nuoren parin takana kulkivat Chartresin
herttua ja herttuatar.

Jeanne katsoi hetken tätä ryhmää, joka naamioiden uteliaiden katseiden
saattamana verkkaan solui salin halki ja sitten katosi korkeille
lavoille, missä kuninkaalliset paashit tarjoilivat virvokkeita.

Kaikkialta kuului levotonta murinaa. Miksi ei tule kuningas?

Jeanne seisoi suorana ja liikkumatta kuin kuvapatsas. Vaikk'ei
hänellä olisi ollut naamariakaan, ei kukaan olisi voinut nähdä hänen
kasvoistaan, mitä hänen sielussaan tapahtui. Hänen katseensa oli
kiintynyt erääseen naamioimattomien naisten ryhmään, jonka ympärillä
liehui herroja ja joka kärsimättömän jännityksen vallassa piti vilkasta
keskustelua jalokivikoristeisten viuhkojen ollessa alituisessa
levottomassa liikkeessä.

Jeanne kuuli jonkun sanovan aivan takanaan, että ihastuttavin nainen
oli prinsessa de Rohan, pienempi, joka seisoi lähinnä häntä, oli
Lauraguaisin herttuatar Nuo molemmat naiset, kuiskailtiin, olivat
päättäneet lumota hallitsijoista kauneimman ja korvata hänelle rouva de
Châteaurouxin.

Salaisena tunnussanana kierteli juhlasalissa uutinen, että kuningas oli
halukas juuri tänään lahjoittamaan jollekulle suosionsa.

Rouva d'Étioles vain hymyili. Mutta ei kukaan nähnyt tuota kylmää,
melkein julmaa hymyä.

Sitten kuului yht'äkkiä kovaäänistä naurua ja huutoa valoa tulvivassa
galleriassa. Siltä suunnalta, missä kuninkaalliset suojat olivat,
ilmestyi omituinen kulkue. Kahdeksan marjakuusipensasta, jotka olivat
leikatut ajan maun mukaan — missä yhä vieläkin näkyi Le Nôtren
päähänpistojen jälkiä — läksi verkkaan ja komean juhlallisesti
liikkeelle. Parvi kauniita naisia, jotka hyvin aavistivat, ken piili
yhdessä noista pensaista, keijui tummanvihreiden, kulkevien puiden
ympärillä.

Kun Jeanne näki tämän ryhmän, vavahti hänen sydämensä. Hänen elämänsä
suuri hetki oli tullut. Ensi silmäyksellä hän tunsi käynnistä ja
ryhdistä Ludvig rakastetun tämän seuralaisista. Hänen terävä silmänsä
olisi tuntenut kuninkaan satojenkin seasta.

Gallerian keskikohdalla hajautuu marjakuusikulkue juoksemaan, hyppimään
ja tanssimaan. Kulkueen juhlallinen komeus on karissut pois. Kuningas,
jonka eleet eivät ole niin vilkkaat kuin muiden, liikkuu eteenpäin
Jeannen hellittämättä hänestä katsettaan. Hän tervehtii rouvia
Rohania ja Lauraguaisia niin välinpitämättömän, hieman väsähtäneen
miellyttävyyden ilmein, kuin hänelle on ominaista.

Joukko kolumbiineja hyppelee hänen ympärillään ja lähestyy uskaliaasti.

Nähtävästi nämä yltiöpäät eivät tiedä, kuka on heidän remuavan
ilvehtimisensä esineenä.

Lyhyt, käskevä kädenliike saa heidät hajoamaan päätä pahkaa tiehensä.
Korokkeille sijoittuneelle hoville kääntää kuninkaallinen marjakuusi
selkänsä aivan kuin tahallaan. Hän nauraa rehevästi, kun näkee erään
pienen kevytmielisen naisen, jonka pyöreillä olkapäillä on pitkä
espanjalainen silkkikaapu ja joka omituisesta, hovinaista tuskin
muistuttavasta esiintymistavastaan päättäen on porvarisrouva, tarttuvan
kiinni siihen kuusipensaaseen, joka hahmoltaan ja esiintymiseltään on
selvä kuninkaan kuva. Hän on tosiaankin rohkea, tuo pikku naikkonen!
Se kuusi, jonka hän kietoo langoillaan, on hänen mielestään kuningas,
siitä ei ole epäilemistäkään. Ludvig nauraa kovalla äänellä.
Kavaljeerin sydän — hän on Maria Leszczynskan sukulainen — lämpenee.
Hän ei malta pyydättää itseään kauempaa, vaan vie tuon kevytmielisen
pikku kammioihin.

Kuningas seisoo hetkisen ja katselee kummankin kadonneen jälkeen,
sitten hän huokaisee raskaasti.

Hänen mielessään ammottaa taas äkkiä se suuri, jäytävä tyhjyys, jota
hän tahtoo paeta hinnalla millä hyvänsä. Mitä hän antaisikaan, jos
pääsisi samanlaiseen seikkailuun kuin hänen serkkunsa, joka ei nähnyt
pienintäkään vaivaa sen vuoksi. Hän tietää, että hänen tarvitsee vain
ojentaa kätensä. Lumivalkeat kaulat, hienot kädet, houkuttelevat silmät
vilkkuvat hänelle joka puolelta. Lukemattomat ihanat naiset ovat
valmiit pienimmästäkin viittauksesta antautumaan ja seuraamaan häntä
hänen "pikku kammioittensa" salaisimpaan soppeen.

Mutta juuri tähän hän on peräti kyllästynyt. Jokin toisenlainen kuin
kaikki entinen eletty ja nähty on hänen mielessään. Hän tavoittelee
sitä, luulee jo saavuttaneensa sen, ja kun hän uskoo pitävänsä siitä
kiinni, haihtuu se pois. Hänen mielensä tekee repäistä päältään se
naamioitus, joka hetkinen takaperin hänestä tuntui hauskalta, mutta nyt
on käynyt sanomattoman hassuksi. Mutta hän ei tahdo häiritä juhlaa eikä
niiltä muilta, jotka ovat samalla tavalla naamioidut, vähentää sitä
onnea, että heitä luullaan kuninkaaksi.

Hän katselee ympärilleen perin hajamielisenä, välinpitämättömänä,
melkein hämillään. Hänen ajatuksensa vaeltavat kaukana. Hän ei ole enää
Versaillesissa, tuossa satumaisesti säteilevässä juhlasalissa.

Jossakin kajahtaa torvista kuninkaallisia merkkipuhalluksia — varjoisa
metsä — hän on metsästämässä — metsästämässä Sénart-metsissä. Hänen
rinnallaan ratsastaa rouva de Châteauroux. Mutta hän ei näe tätä.
Kaukana metsänrinteessä ovat kevyet faëton-vaunut, musta, siromuotoinen
hevonen. Ihastuttava, nuori nainen pitelee ohjaksia. Kimaltavan heleä,
sininen silkki kietoo keveästi hurmaavaa vartaloa. Lumoavan kauniit
ja mitä veikeimmät silmät, sellaiset, jotka ovat täynnä arvoitusta ja
syvyyttä, katsovat häneen. Rouva de Châteauroux sanoo purevan sanan,
ja lumous haihtuu. Ajatuksiinsa vaipuneena kuningas seisoo nojallaan
erästä peiliovea vasten.

Joku oli puhellut hänen kanssaan tuosta Sénart-metsän ihanasta
amatsonista. Ken hän lienee ollut? Äkkiä hän muistaa. Ayenin herttua
— ja sitten joku toinen. Se taisi olla liukas Binet. Ajatusten ketju
katkeaa. Hän näkee äkkiä edessään toisen tapauksen jolloin hän oli
nähnyt hänet ja puhellut hänen kanssaan täällä Versaillesissa, tuon
suloisen Sénartin hengettären kanssa, lyhyen, ah, liian lyhyen
vastaanoton aikana, joka hänelle, kuninkaalle, oli mitattu kellon
mukaan.

Eikö hänelle ollut sanottu, että tuo nainen, Étiolesin linnanrouva,
jos hän muistaa oikein, oli saanut kutsun Versaillesin juhlaan? Onko
hän noudattanut kutsua? Onko hän täällä? Kuinka hän löytää tuon naisen
monien satojen naamioiden joukosta? Miksi ei Binet ole sanonut hänelle,
miten tuo nainen on naamioitu?

Hän herää säpsähtäen ajatuksistaan kuullessaan kuiskailtavan takanaan
"Sire!" Ayenin herttua on tullut hänen luokseen. Tämä osoittaa
salavihkaa kädellään erästä pientä, kullattua ikkunapöytää kohden. Sen
vieressä seisoo solakka nainen, joka on puettu 1600-luvun muodin mukaan.

Hämmästyneenä kuningas katsoo ihastuttavaa kuvaa.

"Tuohan on ilmi elävä Montespan! Tiedättekö, herttua, kenen mieleen on
johtunut tuo merkillinen ajatus?"

Herttua kuiskaa jotakin hänen korvaansa. Kuningas elpyy ja
suoristautuu. Hän menee häikäilemättä niiden ryhmien läpi, jotka
patoutuvat hänen ja Jeanne d'Étiolesin välille.

Nyt hän seisoo Jeannen edessä ja kumartaa syvään. Hän ei saa
alussa sanaa suustaan. Sitten hän ojentaa kätensä ja sanoo melkein
kunnioittavasti:

"Saanko pyytää teiltä sitä kunniaa, että hieman kävelisitte kanssani,
ihanin markiisitar?"

Sinisen puvun kahajavan silkin alla lyö Jeannen sydän kiihkeästi ja
säännöttömästi, mutta ei ainoakaan liike ilmaise, mitä hänen mielessään
liikkuu. Kevyesti ja sirosti hän taivuttaa myöntävästi päätään ja panee
kätensä kuninkaan käteen. Heikosti puristaen Ludvig rakastettu tarttuu
ihanimpaan naiskäteen, mikä milloinkaan on ollut hänen omassaan.

Hetkisen Jeanne odottaa uutta puhuttelua. Kun kuningas on vaiti, sanoo
hän pehmeällä, soinnukkaalla äänellään:

"Mikä kunnia ja ilo, sire, että teidän majesteettinne heti tunsi
naamioitukseni!"

Kuningas vilkastuu.

"Olen niin usein ajatuksineni ja koko sieluineni suuren edeltäjäni
seurassa, että minusta on ilo tervehtiä kaikkea, mikä minulle
muistuttaa Ranskan kulta-aikaa."

Kuningas päästi tuokioksi Jeannen käden ja asettui hänen eteensä
silmäilemään häntä ihailevin katsein.

"Teillä on makua, madame, hienon hieno maku. Sekä taiteellinen että
historiallinen käsitys."

Jeanne antaa kiehtovan naurunsa soinnahtaa ja punnitsee viisaasti
jokaisen sanan, ennenkuin sen lausuu.

"Jos niin on, kuten teidän majesteettinne suvaitsee luulla, niin minun
on siitä kiittäminen sitä kasvatusta, jonka olen saanut enoltani,
herra Le Normant de Tournehemilta. Hän on taiteilijaluonne ja on
antanut minun kehittyä kokonaan omien persoonallisten periaatteittensa
mukaisesti. Musiikkiopetusta on minulle antanut Jélyotte."

"Sen kuulee äänestänne, madame. Se soi kuin musiikki."

Kuningas on uudestaan tarttunut Jeannen käteen ja vie häntä
kuninkaallisia suojia kohden.

"Ja mitä muuta tuo oiva eno on teille opettanut, madame?"

"Olen tanssinut Guibandotin johdolla. Ja Crébillon on opettanut minulle
kielioppia ja lausuntoa."

"Sen kyllä kuulee, madame. Teidän täytyy tilaisuuden tullen lukea
minulle jotakin, silloin kun raskasmielinen tai kiivas luonteeni
puhkeaa ilmi, aivan samoin kuin David lauhdutit kuningas Saulia
harpunsoitollaan."

"Siitä koituu minulle suuri kunnia, sire."

"Vai näyttelettekö mieluummin?"

Jeanne vastasi hilpeästi:

"Teatteri on oikea intohimoni, sire. Meillä on Étiolesissa suuri
teatterisalonki, jonka herra de Tournehem on rakennuttanut linnan
viereen. Siellä on esitetty sellaisia kappaleita, joita vastaan ei edes
ankara herra Voltaire ole osannut muistuttaa mitään ja joita Crébillon
on kiitellyt."

Kuningas nauroi iloisemmin ja vapaammin kuin hänen tapansa oli.

"Ovatko nuo molemmat tappelupukarit tosiaankin olleet yhdessä teidän
luonanne? Ja eivätkö he joutuneet keskenään otteluun?"

Nyt nauroi myös Jeanne.

"Tein mitä voin, sire, masentaakseni heidän taisteluhaluaan."

Ludvig hyväili Jeannen kättä. Hän sanoi hiljaa ja vakavasti:

"Tämä ihana ja hieno naiskäsi ei voikaan muuta kuin levittää rauhaa ja
siunausta."

"Ah, sire, pelkään, että teillä on liian korkeat ajatukset minusta. En
ole ensinkään lempeä kyyhky."

"Sellaiseksi en minäkään teitä luule, madame. Siihen nähden teillä on
liian paljon omaa rotua ja älyä. Muistan hyvin, miten viisaasti ja
tarmokkaasti suostutitte minut antamaan miehellenne sen kuninkaallisen
vuokraurakan, jota hän halusi."

"Suvaitseeko teidän majesteettinne vielä muistella sitä?" kysyi Jeanne
veikeästi.

"Luuletteko, että sellaiset silmät kuin teidän voi unohtaa? Sfinksin
silmät, tutkimattomat silmät! Sillä kerralla minua suosi parempi onni
kuin tänään. Silloin sain nähdä ihanimmat kasvonpiirteet verhottomina."

Ludvig vei Jeannea sitä suurta peiliovea kohden, joka johti hänen
huoneisiinsa.

"Riisukaa naamari, madame", sanoi hän lämpimästi ja innokkaasti, ahmien
katseillaan ihastuttavaa olentoa.

Jeanne ravisti päätään ja teki eleen vetäytyäkseen pois hänen
seurastaan.

"Älkää olko julma, madame! Minun työhuoneeni on nyt hiljainen ja tyhjä.
Sekä ministereilläni että paasheillani on tänään hauskempaa tehtävää."

Mutta Jeanne ei osoittanut ainoallakaan eleellä taipuvansa seuraamaan
kuningasta. Ei tänään — ei. Huomennakin oli päivä. Hän näki ja tunsi,
että kuningas oli pelkkää tulta ja leimua. Hän ei kadottanut mitään,
vaan voisi vain voittaa sillä, että panisi nuo leimut vastustuksellaan
liekehtimään entistä voimakkaammin.

"Vain silmänräpäys! Kuvitelkaahan, että te todellakin olette Athénaïs
de Montespan ja että Ludvig XIV seisoo pyytäen teidän edessänne."

"Minä kuvittelen, mitä haluatte, sire, ja juuri sen tähden vastaan
kieltävästi. Ylpeä Athénaïs ei ollut niin helposti voitettavissa kuin
tuo todellakin lempeä kyyhky La Vallière. Hän ei ollut sitä laatua kuin
minä, sire."

Kuningas väitti innokkaasti vastaan.

"Hän oli rakastavainen, hellämielinen nainen kiireestä kantapäähän
saakka. Onko olemassa mitään ihanampaa miehelle, joka, rakastaa!
niinkuin Ludvig rakasti Louise de La Vallièreä? Pitäkää häntä
esimerkkinänne!"

Mutta Jeanne pysyi taipumattomana.

Kuningas vaipui hämillään ajattelemaan omaa itseään. Hän ei ollut vielä
milloinkaan, ei edes keskenkasvuisena nuorukaisena, kerjännyt naisen
suosiota. Pitikö hänen neljänsilläkymmenillä olevana miehenä sitä
oppia? Tietoisuus omasta melkein rajattomasta vallasta, jota hän kaitsi
vielä mustasukkaisemmin kuin aurinkokuningas omaansa, nousi äkkiä hänen
mieleensä, mutta samalla nousi myöskin tietoisuus kaikista niistä
tuskista, jotka hänen arka ja levoton sielunsa hänelle tuotti.

Hän tarttui uudestaan Jeannen käteen, jonka oli päästänyt irti.
Olihan hän ikävöinyt jotakin kokonaan muuta kuin mitä tähän asti oli
saanut nähdä ja kokea! Tuossa oli nyt se, mitä hän niin lämpimästi oli
toivonut itselleen. Antaisiko hän loukatun ylpeytensä työntää sen pois
luotaan?

"En tahdo olla liian itsepintainen", sanoi hän matalalla äänellä,
kumartuen lähelle Jeannea. "Mutta huomenna kai tulette tanssiaisiin
kaupungintalolle? Siellä tanssitaan ilman naamareja. Silloin minulla
lienee onni saada nähdä teidän suloiset kasvonne?"

Jeanne nyökkäsi myöntävästi. Hänen terävä katseensa ja nopea
älykkyytensä olivat huomanneet kuninkaassa tapahtuneen sisäisen
taistelun ja riemuitsevin tuntein havainnut sen voiton, jonka hän oli
saavuttanut. Hän tiesi, että huomenna voisi jo vastata myöntävästi.

Kuningas kuiskaa hänelle tämän heidän kohtauksensa ajan ja paikan.

"Te siis tulette — varmasti?"

"Minä tulen — varmasti!"

Kuningas puristi Jeannen kättä niin kovasti, että hänen sormissaan
olevat kallisarvoiset sormukset melkein tuottivat kipua. Sitten Jeanne
nopeasti katosi, häipyen vikkelin ja siroin liikkein kuin sisilisko
lähimpien ryhmien sekaan.

Kuningas katsoi neuvottomana maahan. Hänestä tuntui äkkiä, keskellä
juhlansa loistoa, että hän oli sanomattoman yksinään ja eristetty.

Hänen jaloissaan viruu hieno, valkea pitsinenäliina, kulta- ja
silkkiompelein kirjailtu. Hän nostaa sen ylös. Siinä on sama hieno
ruusuntuoksu, joka äsken ympäröi lumoavaa nuorta naista. Hän aikoo
rientää Jeannen jälkeen antaakseen nenäliinan takaisin, mutta
ihmisseinä on jo muodostunut hänen ja Jeanne d'Étiolesin välille.

Taitavasti, käsivarren pitkällä kaartoliikkeellä hän heittää nenäliinan
Jeannelle naamioiden päiden yli.

Taitavasti Jeanne sieppaa sen kiinni.

Sadat silmät ovat nähneet pitkän, matalalla äänellä tapahtuneen
keskustelun näiden molempien kesken ja näkevät nyt nenäliinaleikin.

Ylt'yleensä käy nyt innokas kuiske, jossa on hyväksyvä tai kateellinen
ja tyytymätön sävy:

"Nenäliina on heitetty."

       *       *       *       *       *

Koko Pariisi ja maaseudulta tulvinut kansa ottivat osaa
kruununperillisensä häiden viettoon. Miesmuistiin ei ole yksikään juhla
ollut niin suosittu kuin tämä. Viisi vuotta takaperin oli Pariisissa
vietetty Louise Elisabethin, kuninkaan vanhimman kaksoistyttären, ja
infantti Don Filipin vihkiäisiä. Mutta mistään komeudesta huolimatta,
mikä silloin pantiin toimeen, ei kuitenkaan ollut päästy näiden
helmikuun päivien riemun ja ihastuksen tasalle.

Kruununprinssin avioliitto lempeän infantinnan Maria Rafaelan kanssa,
jota prinssi rakasti enemmän kuin mitään muuta, ei ainoastaan turvannut
kruununperimystä ja kruunun rauhallista siirtymistä, ei, vaan tämä
liitto herätti puhtaasti inhimilliseltä kannalta myöskin mitä
lämpimintä myötätuntoa.

Juhlallisesti koristetuilla kaduilla ja toreilla vallitsi iloinen
ihmisvilinä, mikä näytti kasvavan tunti tunnilta. Kaikilla
kaupungin aukeamilla oli katettuja tanssilavoja, joiden rakenne
todisti erinomaisen hyvää rakennustaiteellista makua. Keinotekoiset
kukkaköynnökset, joiden lomissa vaihteli tuoretta talvenvihreää,
Ranskan ja Espanjan vaakunat, kuningasparin muotokuvat sekä suuret
vertauskuvalliset kuviot koristivat tanssilavoja, toreja ja katuja.
Kaikkialla tarjottiin viiniä ja ruokaa. Iloisia eläköönhuutoja
kuninkaalle ja äsken vihityille kaikui raikkaassa, aurinkoisessa
helmikuun ilmassa.

Ihmislaumoja, joista ei tahtonut tulla loppua, vaelsi ryhmittäin
käsikädessä juhlallisesti koristettujen galleriojen halki Place Louis
le Grandilla, tarkasteli juhlaporttia Place Dauphinella ja omituisen
lystikästä viiniköynnöskoristetta Rue des Sèvresillä.

Bastilji-torilla olevien marmoripylväiden luona väkijoukot seisahtuivat
kaikuvin riemuhuudoin, heittelivät kukkia ilmaan, ja huudot _"vive le
roi", "vive Louis le bien-aimé"_ kajahtelivat myötäänsä kasvavalla
voimalla. Kaikki huolet ja vaivat näyttivät olevan unohdetut. Koko
Pariisi upposi paisuvaan ja kohoilemistaan kohoilevaan onnenhuuman
aallokkoon.




III.


Hämärsi jo, kun kuningas käski Ayenin herttuaa työhuoneeseensa.

Ministerineuvosto ja monet vastaanotot olivat väsyttäneet häntä. Ludvig
virui silkoisen suorana silkkidivaanilla huoneen peräpäässä ja uneksi
avoimin silmin.

Eilisen naamiaisjuhlan tapaukset muistuivat taas hänen mieleensä, ja
voimakkaammin kuin mikään muu säteili ihana Jeanne d'Étioles, tämän
teräväsanaisuus, miellyttävä keskustelu, pehmeän äänen sointuva kaiku.

Ludvigin mielikuvitus loi Jeannen ulkonaiseen kuvaan mitä
viehättävimmät värit. Solakka, sopusuhtainen vartalo, kiehtova suu
välkkyville, valkoisine hampaineen, joita naamari ei ollut peittänyt,
soreat, täydellisen ihanat käsivarret ja kädet, valkoinen niska, jota
kattoi kastanjanruskea tukka.

Korkeina leimusivat ne mielihalut, jotka ihanan naisen vastustus eilen
oli torjunut.

Rouva de Châteaurouxin kuoleman jälkeen ei moista tunteiden ryöppyä
ollut tulvinut Ludvigin kankeassa sielussa. Hän kavahti ylös ja
ojentelihe.

Ah, miten hyvältä tuntui, kun oli mielihaluja, kuumia, leimuavia
himoja, jotka velloivat veren kuohuksiin, ja kun näillä oli päämäärä!

Herttua tuli sisään. Kuningas meni häntä vastaan joustavan
ryhdikkäästi. Ayen hämmästyi. Virantoimituksessa olevat upseerit olivat
etuhuoneessa kertoneet hänelle, että kuningas oli raukea ja alakuloinen
ja että häntä nähtävästi taas kalvoi raskasmielisyys.

"Olen hyvin iloinen nähdessäni teidän majesteettianne niin reippaana ja
virkeänä."

"Niin olen, rakas herttua, virkeä ja iloinen. Olen iloinen kuin
lapsi tämänpäiväisistä tanssiaisista kaupungintalolla ja luvatusta
kohtauksesta. Mikä lumoava olento! Toivon vain, ettei dauphin jää
pitkäksi aikaa, vaan jättää meille vapaat kädet."

Kuningas puhui vilkkaasti. Hänen silmänsä paloivat kuin kuumeessa.

Herttuaa rupesi hieman arveluttamaan. Hänen mielestään suhtautui
kuningas asiaan liian todenperäisesti. Ihana rouva d'Étioles näytti
todenteolla voittaneen hänen sydämensä, sen sijaan kuin Ayen oli vain
ajatellut rouvaa yhden illan ajanvietteeksi pitääkseen kuningasta
hyvällä tuulella kruununperillisen hääjuhlassa.

Kuninkaan ystävyys antoi Ayenille oikeuden puhua verrattain
avomielisesti.

"Rouva d'Étioles on todellakin nainen, jolla on suuria etuja. Vahinko
vain, ettei hän ole ylhäistä sukua, että nuo Poissonit päinvastoin —"

Kuningas innostui.

"Olemme puhuneet siitä aikaisemmin, herttua. Oletteko unohtanut, mitä
sanoin teille pari viikkoa takaperin, jolloin te ja Richelieu annoitte
minulle hyväntahtoisia neuvoja — luulen ainakin, että ne olivat
hyväntahtoisia."

"Sire!"

"Te neuvoitte minua ottamaan uuden rakastajattaren Châteauroux-paran
sijaan. Vakuutin teille silloin nimenomaan, etten enää halua
aatelisnaista. Tämän päätöksen tekoon johti minua kaksi periaatetta.
Ensiksikin minä tunnen enemmän kuin riittävästi hovin ja sen naiset.
Heihin olen kyllästynyt. Sen naisen, jota nyt aion rakastaa, täytyy
kuulua sellaiseen piiriin, jolla on sanottavana minulle jotakin
uutta. Hänen on kohdeltava minua puhtaammalla eikä niin itsekkäällä
rakkaudella kuin minun lähimmästä ympäristöstäni oleva nainen saattaa
menetellä."

Kuningas keskeytti puheensa eikä pitkään aikaan virkkanut mitään.
Sitten hän jatkoi lauhtuneempana vihastaan, mutta yhtä voimakkaalla
äänenpainolla ja syvän vakavasti.

"Toiseksi te tiedätte, herttua, yhtä hyvin kuin minäkin ja ehkäpä
paremminkin, kuinka suurta huomiota minun suhteeni Nesle-sisaruksiin
ovat saaneet aikaan. Te tunnette maan hurskasmielisten taholta
nousseen ankaran vastustuksen ja sen vastakaiun, minkä tämä vastustus
on synnyttänyt yleisessä mielipiteessä. Se on opettanut minulle ja
meille kaikille, että minun on kuitenkin kaikitenkin otettava lukuun
kansan moraaliset tunteet. Varovaisuus on tarpeen, suurempi varovaisuus
kuin ennen. Minä en saa sallia minkään uuden avioliittorikoksen
tulla yleisesti tunnetuksi, jollen tahdo saattaa vaaraan sitä nimeä,
jonka kansa minulle antoi vaikean sairauteni aikana Metzissä:
Ludvig rakastettu. Mutta kuinka se voi käydä laatuun, jos valitsen
rakastajattaren, joka kuuluu hovipiireihin ja on kaikkien katseiden
esineenä?"

Ayen teki päällään myöntävän liikkeen.

"Ja sitten" — kyynillinen hymy väreili kuninkaan ilmehikkään suun
ympärillä — "sittenhän on muistettava kuningatarta. Vaikka minä
en otakaan lukuun hänen toivomuksiaan, niin on kuitenkin sydämeni
asia säästää hänen majesteettinsa tunteita liian usein toistuvilta
loukkauksilta, jo siitäkin yksinkertaisesta syystä, etten tahdo
kadottaa tyttärieni myötätuntoisuutta. Kruununprinssiä en enää
ota lukuun. Se äärimmäinen uskonnollinen käsitys, jonka herra
Boyen de Mirepoix on häneen istuttanut, ja hänen epäjumaloiva
rakkautensa äitiinsä määräävät hänet jo ennakolta minun kiivaimmaksi
vastustajakseni. _Dieu merci_ — minä en välitä siitä mitään — minä —"

Ludvig vaikeni äkkiä ja laski kätensä herttuan olkapäälle. Aivan
toisessa äänilajissa hän sanoi.

"Nyt vakavat keskustelut syrjään! _Sacré nom de Dieu_ me vietämme
tänään häitä. Ja siinä on todellakin ilonaihetta. Milloin voimme lähteä
kaupungintalolle, herttua?"

Ayen, joka oli riittävästi huomannut sanojen "vietämme häitä"
kaksinaisen merkityksen, mietti hetkisen. Hän tunsi olevansa jossakin
määrin vastuunalainen kuninkaan maltittomista teoista ja halusi
hänkin puolestaan välttää kaikkea, mikä herätti huomiota, varsinkin,
selkkausta kruununprinssin kanssa.

"Minä ehdottaisin, ettei teidän majesteettinne läksisi Versaillesista
ennen kello yhtätoista. Jos teidän majesteettinne suvaitsee, voisi
ensin olla dominossa julkisissa tanssiaisissa ja kello kahdentoista
ja yhden välillä lähteä kaupungintalolle. Kun hänen kuninkaallinen
korkeutensa kruununprinssi on isäntä, niin on tuskin luultavaa, että
hänen korkeutensa poistuu juhlasta aikaisemmin."

Kuningas suostui. Hänellä oli täksi yöksi vain kaksi toivomusta,
olla tapaamatta kruununprinssiä ja nähdä madame d'Étioles sovitulla
kohtauspaikalla.

       *       *       *       *       *

Tanssiaiset kaupungintalolla olivat järjestetyt melkoista huonommin
kuin Versaillesin juhla. Kaikki juoksentelivat ilman johtoa toistensa
tiellä. Ruoasta ja juomasta ei oltu pidetty riittävää huolta, ja
sitäpaitsi oli niukkojen virvokkeiden tarjoilu järjestetty päättömästi.
Muutamissa saleissa ei ollut ensinkään tarjoilupaikkoja, kun taas
muutamissa kohdin oli pöytä pöydän vieressä niin lähekkäin, että
vieraiden oli tuiki tukala hieroutua niiden välitse.

Binet oli ottanut tehtäväkseen viedä ihanan serkkunsa tanssiaisiin ja
pysyä tämän rinnalla kohtaushetkeen saakka.

Heidän oli vaikea pujotella tungoksen läpi sen tanssisalien takana
olevan pienen huoneen lähettyville missä Jeannen tuli odottaa
kuningasta.

Heidän kulkiessaan suuren salin halki oli Jeanne turhaan etsinyt
katseillaan kahta henkilöä, joita hän jo eilen naamiaisjuhlassa oli
mielellään halunnut nähdä, nimittäin maalari Boucheriä, jota hän hieman
tunsi, ja kuninkaan suosikkia Karl Vanloota.

Binet olisi voinut näyttää hänelle tuon kuuluisan miehen, jota Ludvig
XV aivan intohimoisesti ihaili. Mutta tänäänkään hän ei nähnyt
vilahdustakaan kummastakaan maalarista.

Eräässä suurimman salin nurkassa, aivan lähellä ovea, he vihdoin
löysivät vapaan paikan.

Jeanne oli pukeutunut kuninkaan mielivärejä edustavaan pukuun. Kauniin
heleään vaatteeseen oli kudottu kukkaköynnöksiä, ja reunustuksena oli
vaaleansinisiä kukkakiehkuroita ja falbolaaneja. Puvun päällä — hänellä
oli hopeisin koruompelein somistettu mustasilkkinen domino, jonka hupun
hän oli vetänyt päänsä verhoksi.

Salissa vallitsevasta melkein sietämättömästä kuumuudesta huolimatta
Binet kehoitti häntä olemaan riisumatta dominoa, se kun ainakin
jossakin määrin suojeli Jeannea tuntemattomana niiltä monilta
tuttavilta, jotka olivat juhlassa.

Binet oli saanut kolmannen henkilön kautta ankaran käskyn noudattaa
mahdollisimman suurta varovaisuutta. Kuningas oli eilen ensimäisessä
lemmenpuuskassaan viehtynyt kovin pitkään keskusteluun rouva
d'Étiolesin kanssa satojen ihmisten nähden. Eilen oli kuitenkin
ihanalla Jeannella ollut naamari. Sitäpaitsi hän oli kokonaan
tuntematon hoville. Mutta tanssiaisiin kaupungintalolle saapuisi
aivan varmasti koko joukko kaikkiin piireihin kuuluvia ihmisiä. Ei
missään tapauksessa saisi tulla ilmi vähintä aavistustakaan sovitusta
kohtauksesta kuninkaan kanssa.

Binet oli erinomaisen halukas täyttämään tämän käskyn aivan täsmälleen.
Häntä ei kannustanut mikään kunnianhimo kunnostautua välikätenä
rakkausasioiden järjestämisessä.

Sen hän jätti kuninkaan kamaripalvelijoiden, herrojen Bachelierin ja
Lebelin asiaksi. Hän ei ollut ensinkään halukas antautumaan papiston
syytettäväksi parittajatoimistaan, sillä hän olisi saattanut menettää
virkansa dauphinin hovissa.

Hän oli ilman minkäänlaisia itsekkäitä tarkoituksia, ilman pyydettyä
tai luvattua palkintoa, täyttänyt kauniin serkkunsa toivomukset. Edemmä
hän ei tahtonut missään tapauksessa mennä. Se, että hän tänään suojeli
täällä rouva d'Étiolesia, johtui kuninkaan tahdosta. Tätä hänen oli
ehdottomasti toteltava.

       *       *       *       *       *

Jeannea ei juuri haluttanut keskustella Binetin kanssa. Tämä oli tehnyt
velvollisuutensa, ja sillä hyvä. Tilaisuuden sattuessa hän kyllä
muistaisi palkita serkkunsa ansiot.

Jeanne silmäili kärsimättömänä ja hieman pahoillaan väkijoukon yli.
Hänen pienet jalkateränsä ja ylöspäin taipuneet, tarmokkaat varpaansa
alkoivat kiihkenevässä tahdissa liikkua ylös ja alas kapeissa,
korkeakantaisissa, helakoissa atlassikengissä.

Kruununprinssi oli jo aikoja sitten lähtenyt tanssiaisista. Läheisessä
tornissa oli puoliyön hetki lyönyt. Miksi ei kuningas tule? Tämäkö
oli sitä kuumaa kärsimättömyyttä, joka hänessä eilen oli ilmennyt?
Oliko hän, Jeanne, sittenkin menetellyt tyhmästi, kun ei ollut jo
eilen täyttänyt kuninkaan mielihaluja? Oliko eilisestä lähtien jo
tapahtunut Ludvig XV:ssä yksi niitä äkillisiä käänteitä, joista häntä
oli varoitettu?

Himmeänä kantautui tanssimusiikki, muuan vanha menuetto, hänen
korviinsa. Sävel tuntui hänestä merkillisen tutunomaiselta ja johonkin
muistoon johtavalta. Missä hän olikaan kuullut sen ennen?

Hän mietti. Vähitellen hänen muistinsa virkosi. Niin, niin, hänen
häissäänhän se oli ollut vähää ennen hänen ja Charles Guillaumen lähtöä
juhlasta.

Merkillistä, että nämä ajatukset nousivat hänen mieleensä juuri tänä
hetkenä! Jeanne tahtoi karkoittaa pois nuo vastenmieliset muistot,
mutta yhä uudestaan, jokaisessa viulujen äänessä, ne kertautuivat
entistä selvempinä.

Hän tunsi, miten hänen sydämensä oli sykkinyt, kun häähuoneen ovi oli
sulkeutunut heidän takanaan. Oliko se sykkinyt rakkaudesta? Mitäpä
hän tiesi rakkaudesta, kun Charles Guillaume oli tullut! Se kai oli
ollut vain sen salaperäisen tuntemattoman kuumaa ikävöintiä, mikä saa
jokaisen tytön sydämen jyskyttämään, kun suuri, hämärästi aavistettu
hetki tulee! Epäröiden hänen ajatuksensa hapuilivat edelleen.

Oliko onni, oliko rakkaus puhjennut kukkaan tuosta suuresta hetkestä,
ensimmäisestä, jolloin hän antautui miehelle? Jeanne pudisti
päätään. Lyhyt hurmio, joka oli haihtunut, ennenkuin hän tuskin oli
aavistanutkaan sitä, ja sitten oli saapunut pitkä, kylmä pettymys.

Ei, hän ei rakastanut miestään. Tämän hyväntahtoinen vaatimattomuus
oli hänet ikävystyttänyt. Tietoisuus, että hän oli kaikessa miestään
etevämpi, oli tehnyt hänet kylmäksi. Ei mikään ollut täyttänyt hänen
avioliittonsa tyhjyyttä, ei mikään muu kuin yksi ainoa suuri, se kaipuu
ja se toivo, joka nyt muutaman hetken kuluttua täyttyisi.

Ja hehkuvan kunnianhimonsa, hänen intohimoisten suuruudenunelmiensa
valloittavan voiman keskellä läikkyi kuin lämpöisenä, hyväilevänä
aaltona hänen nuoren naissydämensä toive, että Ludvig XV käsittäisi
rakkauden toisella tavalla kuin Charles Guillaume d'Étioles oli
ymmärtänyt!

Viulut vaikenivat. Jeanne vavahti. Hänen vieressään seisoi eräs herra
mustassa silkkidominossa.

Binet kavahti pystyyn ja kumarsi syvään vieraalle.

"Richelieun herttua", kuiskasi hän nopeasti Jeannelle.

Jeanne hallitsi taas ajatuksiaan ja ryhtiään.

Huolettoman viehättävästi, pienimmättäkään hämittä hän nosti päänsä.

"_Sacré nom de Dieu_", mutisi herttua, kuninkaan neuvonantaja kaikissa
rakkausasioissa, ja sitten vielä kerran: "_Sacré nom de Dieu_!"

Tuo pikku porvarisrouva vei voiton kaikesta siitä kauniista ja
viehättävästä, mitä Richelieu tähän asti oli tavannut Pariisissa.

Hän tarjosi sirosti käsivartensa madame d'Étiolesille. Binet sai lyhyen
lähtökäskyn.

"Sallitteko, madame, että vien teidät siihen pieneen kammioon, jonne —
teidän ritarinne muutamien silmänräpäyksien kuluttua saapuu?"

Jeanne huokasi helpotuksesta. Hän oli tuokion ajan pelännyt, että
herttua tuo kuninkaalta epuun.

Pienessä huoneessa oli tarjona samppanjaa, hedelmiä, jäätä ja
sokerileivoksia pienissä hopeamaljakoissa.

Herttua toimitti hyvin kohteliaasti isännän virkaa. Hän täytti kaksi
kristallimaljaa ja pakotti Jeannen juomaan.

"Kasvonne, madame, ovat kalpeat. Luultavasti salin kuumuudesta ja
jännittävästä odotuksesta. Samppanja tekee teille hyvää."

Hän kohotti lasinsa ja kumarsi.

"Teidän ja teidän ritarinne onneksi, madame!"

Hän joi Jeannen maljan ja katsoi sitten kelloa, joka oli puoli yksi.

"Teidän ritarinne, ihana rouva, voi olla täällä minä hetkenä hyvänsä.
Hän kohtasi Sèvres-tiellä poikansa, joka purki hänelle valituksiaan
kaupungintalon tanssiaisista. Mutta hän toimitti rauhanhäiritsijän
hyvin nopeasti tiehensä. Ei kulune enempää kuin korkeintaan kymmenen
minuuttia, ennenkuin —"

Richelieu ei ehtinyt puhua loppuun, kun portaille vievä ovi avautui.
Kaksi mustaa dominoa astui huoneeseen. Kuningas ja Ayen. Molemmat
herttuat vetäytyivät ikkunakomeron suojaan.

Ludvig kumarsi syvään ja suuteli Jeannen kättä.

"Olen antanut teidän odottaa, madame, siksi olen lohduton. Jouduin
tullessani pulasta toiseen. Lähetettyäni kruununprinssin tiehensä tein
samoin vaunuillenikin ja ajoin tänne vuokravaunuilla, jottei tieni
onneen olisi uudestaan keskeytynyt."

Hän nojasi niin lähelle Jeannea, että tämä tunsi hänen hengityksensä.
Hän kuiskasi käheästi:

"Tie onneen, Jeanne, jota olen uneksinut koko ajan viime yöstä saakka —
käymmekö vaeltamaan sitä yhdessä?"

Jeannen silmät liekehtivät. Värit vaihtuivat hänen hienoilla
kasvoinaan. Hampaat pureutuivat alahuuleen. Voitto oli saavutettu
melkein liian nopeasti. Tokkohan; voikohan siitä tulla pysyväinen?

Kuningas tarttui hänen käteensä ja piteli sitä hehkuvien,
kuumeenpolttamien sormiensa välissä.

Kunhan ei vain takaisin tuohon kolkkoon, lohduttomaan
välinpitämättömyyteen! Kunhan vain saisi pitää hänet, joka merkitsi
elämää, liikuntoa, herätystä sietämättömästä unteluudesta!

Hänen sanansa ja eleensä kävivät yhä intohimoisemmiksi.

Hän oli unohtanut herttuat ikkunakomeroon, unohtanut sen varovaisuuden,
jonka oli itselleen luvannut.

Jeanne ei ollut ymmärtävinhän häntä. Hän painoi katseensa alas, jottei
kuningas näkisi sitä voitonylpeyttä, mikä loisti hänen silmistään.

"On jo myöhä, sire, minun täytyy lähteä kotiin. Äitini odottaa minua."

"Entä miehenne, madame?"

Kuningas kysyi tätä vihaisella ja kärsimättömällä äänellä.

Ei mitään esteitä enää, ei mitään vastuksia!

"Mieheni on matkoilla, sire. Hän on jättänyt minut äitini huostaan."

Ludvig hymyili varmana asiastaan. Mikään Madeleine Poisson ei voisi
olla esteenä hänen tiellään.

Hän kääntyi herttuoihin päin.

"Hyvät herrat, vuokravaunut! Olemme antaneet madamen odottaa
anteeksiantamattoman kauan. Sellaisessa väentungoksessa, joka vielä
vallitsee kaduilla, ei voi ajatella päästää madamea yksinään niin
pitkälle matkalle kuin Place de Grèveltä Hôtel des Chèvresiin. Olemme
pyytäneet luvan saada saattaa häntä kotiin."

Kello läheni kahta, kun vaunut, jotka tuon tuostakin seisahtuivat
milloin minkin esteen tähden kaduilla, pysähtyivät Étiolesin pienen
rakennukset eteen.

Richelieu, joka Ayenin kanssa oli istunut takaistuimella, hyppäsi ulos
pitämään vaununovea auki kuninkaalle.

Nopeasti astui myöskin Ludvig ulos vaunuista. Nyt hän nosti Jeannen
ajoneuvoista. Hän piti keveätä kantamusta tuokioisen ilmassa ja
kuiskasi ihanalle naiselle hehkuvan, intohimoisen lemmensanan.

Välittämättä sen enempää seuralaisistaan kuningas tarjosi Jeannelle
käsivartensa ja vei hänet lumettuneita kivirappuja myöten talon
ulko-ovelle.

Kun Jeanne oli päässyt ylimmälle portaalle, veti hän käsivartensa pois
kuninkaan kainalosta ja niiasi syvään.

"Kiitän teidän majesteettianne kaikesta suosiosta ja armosta.
Nythän olen kotona. En millään muotoa tahdo vaivata enää teidän
majesteettianne."

Kuningas tempasi hänet syliinsä ja suuteli hänen uhkeaa suutaan, hänen
välkkyviä hampaitaan.

"Pikku hupakko!" kuiskasi kuningas. "Miksi emme vaeltaisi yhdessä onnen
tietä?"

Hän kietoi kätensä Jeannen kaulaan ja avasi oven, joka oli vain
painettu kiinni.

Rappuhuonetta valaisi heikko valonliekki.

"Vie minut pyhättöösi, sinä suloinen nainen!"

Hän piti Jeannea kädestä kiinni, laskematta häntä poistumaan. He
kulkivat ääneti rinnakkain.

Äkkiä kuningas säpsähti. Jossakin pimeässä avautui varovasti ovi.
Hän pysähtyi. Hän luuli huomaavansa näkymin pistäytyneen naisenpään
piirteet. Kohta senjälkeen oli taas kaikki hiljaa.

"Tule!" kuiskasi hän intohimoisesti.

Jeanne aukaisi salongin viereisen oven. Tuli paloi uunissa.

Kullatuilla pikku pöydillä, joita heleät silkkiliinat verhosivat, oli
kukkakoreja ja haaraisia kynttilänjalkoja, joissa paloi helakkoja,
vaaleansinisiä kynttilöitä.

Huoneen etäisimmässä päässä, tulenhehkun punertavassa heijastuksessa,
siinsi valkoinen, pitsikoristeinen sänky — Jeanne d'Étiolesin aviovuode.

Sen silkkipieluksilla Ludvig XV juhli poikansa hääyötä.

Ja kun kuninkaan kaunis suu palavassa kiihkossa painui Jeannen kauniita
huulia vasten, kun hänen sydämensä ja hänen aistillisuutensa polttava
hehku valloitti Jeannen myrskyn tavoin, silloin tämä tiesi, että hän
oli saavuttanut tarkoituksensa, ei ainoastaan kunnianhimonsa, vaan
myöskin naisellisten halujensa tyydyttämiseksi.




IV.


Maaliskuun aurinko paistoi. Paastonaika oli ohi. Samaan aikaan, kun
puhkesi kevät, joka loi ensi lumoaan Versaillesin puistoihin, alkoivat
juhlallisuudet hovissa uudestaan.

Eräässä "pikku kammioiden" etuhuoneessa istui kuninkaan palveluskuntaan
kuuluvia herroja, jotka tuntia aikaisemmin olivat palanneet hänen
kanssaan metsästämästä ja odottivat nyt, milloin hänen majesteettinsa
käskee heidät metsästysaterialle.

La Vallièren herttua [François de La Vallièren pojanpojan poika.
Edellinen oli Louise de La Vallièren, "Bragelonnin varakreivin"
sankarittaren veli.], jonka suuri kunnianhimo oli päästä hänen
majesteettinsa teatterien johtajaksi, kääntyi Richelieun ja Ayenin
puoleen.

"Saanko kysyä, hyvät herrat, mitä piditte Rameaun eilisiltaisesta
baletista?"

Richelieu vaihtoi pikaisen silmäyksen Ayenin herttuan kanssa, jonka
kielellä pyöri yhtä ilkeä kuin sukkelakin huomautus.

"Mukiin menevä", arveli Richelieu, "vaikka muuten katsomo oli minusta
melkoista mielenkiintoisempi."

"Aivan niin minäkin ajattelin", sanoi Ayen ivallisesti.

La Vallière hymyili ymmärtäväisen näköisenä.

"En voi muuta kuin myöntää teidän olevan oikeassa, hyvät herrat. Ennen
kaikkea minusta tuntui mielenkiintoiselta se paikka, missä naisista
kaunein istui hänen majesteettinsa kuningattaren hovinaisten keskessä."

La Vallière astui lähemmä herttuoita, jottei se nuori puolalainen
aatelismies kuulisi hänen sanojaan, joka eilen illalla oli saapunut
Versaillesiiin toimittamaan Stanislauksen asiaa tämän tyttärelle,
kuningattarelle.

"Ette voine, hyvät herrat, tämän ilmeisen tosiseikan jälkeen enää
kieltää, että madame de Maillyn huoneet pikku kammioiden vieressä ovat
taas saaneet asukkaan."

Richelieu kohautti olkapäitään.

La Vallière kääntyi Ayeniin päin.

"Te, joka olette hänen majesteettinsa uskottu —"

Richelieu keskeytti hänet säädyttömästi hymähtäen,

"— vastaatte tietysti madame d'Étiolesin menestyksestä, vaikka
voidaankin olla taipuvaisia panemaan koko juttu Binet-paran niskoille."

"En välitä ollenkaan puolustautua teidän hyökkäyksiltänne, hyvät
herrat. Tahdoin kruununprinssin juhlallisuuksien aikana pitää
kuningasta hyvällä tuulella. Ja se on minulle onnistunutkin. Jokin
muu —"

"Jokin muu on teidän onnistunut tehdä vielä paremmin, Ayen. Nimittäin
suututtaa prinsessa de Rohan, jota te, rakas herttua ette voi suvaita."

Richelieu laski kätensä Ayenin olkapäälle ja sanoi leikillisesti:

"Te näette, kelpo Ayen, että aina on olemassa ihmisiä, jotka
tirkistävät toisen kortteihin, niin taitavasti kuin koettaakin ne
sotkea. Muuten —"

Richelieu jatkoi puheluaan matalammalla äänellä ja katsahti taakseen
puolalaiseen, joka seisoi hieman loitompana ikkunan ääressä ja
surumielisesti katseli hämärtyviin puutarhoihin.

"Muuten asiat ovat saaneet vakavamman käänteen kuin alussa voi
aavistaakaan."

"Minä tiedän", vastasi Ayen. "Piispa on ihan raivoissaan uudesta
rakastajattaresta, sellaisesta, jolla ei ole uskontoa ja joka on
kasvanut Fontenellen, Maupertuisin ja Voltairen vaikutuksen alaisena.
Toistaiseksi kruununprinssi on vielä niin nuoren avio-onnensa lumoissa,
ettei voi asettua kasvattajansa rinnalle. Mutta se tapahtuu kohta."

"Mikäli minä olen saanut tietää luotettavasta lähteestä, Mirepoix
pelkää, että suhde kestää kauan. Mitäs te, hyvät herrat, arvelette?"
kysyi La Vallière.

"Minä uskallan olla toista mieltä", vastasi Richelieu nopeasti ja
varmasti. Ayen yhtyi häneen.

"Nyt kuningas on kokonaan madame d'Étiolesin kauneuden ja nuoruuden
kahleissa. Mutta tämä hurmio haihtuu nopeammin kuin luullaankaan.
Vaikkapa kuningas olisi tuhannen kertaa vannonut olevan milloinkaan
mielistelemättä ylhäissukuista naista, palaa hän sittenkin, ja hyvinkin
kohta, jonkun sellaisen turviin. Minä tunnen kuninkaan paremmin
kuin kukaan muu, kun on kysymyksessä rakkaus. Mikään porvarisluokan
nainen ei tule häntä enää pitämään pitkää aikaa kahleissa. Kaikista
eduista huolimatta puuttuu madame d'Étiolesilta kuitenkin sitä mitä
jokaiselta naiselta, joka ei kuulu meidän piireihimme, täytyy puuttua,
nimittäin sitä oikeata hienoutta, jota ilman kuningas ei voi olla, sitä
ulkonaisen esiintymisen ylhäisyyttä, johon hän on tottunut. Kuinka
olisikaan tämä nainen, joka on syntyjään Poisson, voinut saavuttaa
sellaista?"

"Älkää unohtako, hyvät herrat", yhtyi La Vallière keskusteluun,
"ettei madame d'Étioles ole ainoastaan kaunis, vaan hän lienee myös
taiteellisen lahjakas ja tavattoman nerokas. Piispalla on se käsitys,
ettei ratkaisevana seikkana ole sukuperä, vaan kasvatus, ja ettei
ketään ole helpompi kasvattaa kuin nerokasta naista, jos hän näet antaa
kasvattaa itseään."

"Entä porvarillinen nimi?"

"Nimiä ja arvoja voi kuningas antaa niin korkeita kuin tahtoo."

"Onko piispa puhellut teidänkin kanssanne, La Vallière?"

Herttua kohautti olkapäitään.

"Mahdollisesti. Joka tapauksessa hän on sitä mieltä, että me hovimiehet
vähäksymme sitä vaaraa, mikä piilee tässä rakastumisessa, koska
me pidämme mahdottomana, että kuningas viihtyisi pitemmän aikaa
porvarillisen rakastajattaren parissa. Ken tietää, ehkäpä Mirepoix on
oikeassa."

"Minä pysyn mielipiteessäni."

Ayen piti Richelieun puolta.

Ovesta ilmestyi eräs vartiovuorossa oleva upseeri ja ilmoitti, että
hänen majesteettinsa käskee kiittämään herroja. Hän aikoi aterioida
yksinään.

Kun ovi oli taas sulkeutunut upseerin mentyä, kohtasivat Richelieun ja
Ayenin katseet toisensa.

Mutta La Vallière sanoi:

"Minä kunnioitan piispan terävää silmää!"

       *       *       *       *       *

Sillä aikaa kun metsästysseurueen herrat odottivat alhaalla
hallitsijansa käskyjä, kulki kuningas Jeanne d'Étiolesin kanssa
läpi koko pikku suojien sokkelon näyttääkseen rakastetulleen sen
piilosopukan kaikki ihanuudet ja ihmeet, jonka hän omisti täällä
ylhäällä Versaillesin katon alla.

Kuningas kuljetti häntä rapuilta rapuille, kaikkien salakäytävien
kautta, jotka vain kuningas itse ja muutamat harvat hänen uskotuistaan
tunsivat. Hän näytti Jeannelle suuren kirjastonsa, taulunsa ja
karttansa, sorvauspenkkinsä, leipomonsa ja keittiönsä.

Hän vei Jeannen niille ylemmille pengermille, joilla oli taidokkaita
puutarhalaitteita ja suuria, kullattuja lintuhuoneita. Sieltä kuului
sataäänistä piipitystä ja viserrystä.

Jeanne osasi katsella kaikkea. Vilkkaalla puhelu- ja viehtymistavallaan
hän osoitti ymmärtämystä kaikelle ja kyseli pettämättömän varmalla
vaistolla juuri sitä, mitä kuningas halusi kysyttävän.

Ludvig hyväili hellästi Jeannen kaunista tukkaa, suuteli hymyilevää,
vilkkaasti puhelevaa suuta.

"Kuule, kuinka ne laulavat, nuo minun pienet hovilaulajani! Noudata
niiden esimerkkiä ja anna minun vihdoinkin kuulla rakasta ääntäsi!
Laula minulle Lullyn vanhoja lauluja, joita niin halukkaasti
kuunneltiin aurinkokuninkaan hovissa!"

Jeanne näytti surulliselta.

"Niin pian kuin tyhmä kurkkuni selvenee, sire. Pikku laulajien laita on
parempi. Ne eivät sairasta katarreja eivätkä pelkää ilkeää maaliskuun
viimaa."

Ludvig pyöritti huolestuneena päätään.

"Etkö vieläkään ole päässyt kurkkukatarristasi? Sinun pitäisi kysyä
neuvoa lääkäriltä, Jeanne. Lähettäisin luoksesi jonkun henkilääkärini,
ellen pelkäisi —"

Jeanne tiesi heti, mitä kuningas tarkoitti.

"Ei ei, sire. Ei millään muotoa. Se lääkäri, joka hoiti minua jo
lapsena ollessani, on käskenyt minun juoda sellaisissa tapauksissa
hyvin lämmintä maitoa. Minä tottelen häntä."

He olivat tällä välin tulleet parin uhkeasti koristetun huoneen
läpi siihen "pikku suojien pieneen galleriaan", josta kuningas piti
erityisen paljon.

Tämän gallerian vieressä oli "vihreä holvihuone", jossa aterioitiin
metsästysretkien jälkeen.

Jeanne ihaili hyvin ymmärtävästi Lancretin, Vanloon, Boucherin ja De
Troyn metsästystauluja.

"Mistä olet saanut kaiken tuon viisautesi, pikku Jeanneni?"

Ja Jeanne kertoi eno Tournehemin kokoelmista, omista piirustuksistaan
ja kaiverruksistaan ja pyysi saada joskus kaivertaa hänen
majesteettinsa muotokuvan Nattierin maalauksen mukaan.

Keskustelun kuluessa Jeanne esitti niitä uusia taidekokoelmia
koskevia ajatuksiaan, jotka olivat syntyneet hänen älykkäässä
päässään, ja puheli suuria rakennustaiteellisia töitä tarkoittavista
suunnitelmistaan, ja kaikki tapahtui niin asiallisesti ja
yksityiskohdittain, kuin hän olisi vuosikausia pohtinut näitä
kysymyksiä.

Kuningas oli pelkkänä korvana. Hänen mielestään aika kului siivin.
Hän tunsi, ettei hän ollut saanut tällaista iloa ja onnea pitkiin
aikoihin. Mikä nautinto olikaan keskustella niin ihanan ja lisäksi aito
sivistyneen naisen kanssa!

Varjo hiipi kuninkaan kasvojen ylitse, kun hän ajatteli, miten vähän
hänen perheensä välitti hänen mieliaskareistaan, hänen pienistä,
nimenomaan hänen makunsa mukaan järjestetyistä sopukoistaan.

Ani harvoin hänen lapsensa kävivät tässä hänen kallisarvoisessa
turvapaikassaan, ja Maria Leszczynska ei ollut moniin vuosiin astunut
jalallaankaan näihin pikku suojiin. Eipä hän edes siihenkään aikaan,
jolloin heidän avioliittonsa vielä oli ollut onnellinen, ollut
milloinkaan ottanut osaa siihen, mikä oli huvittanut häntä.

Katsellessaan tarkkaavasti taideveistoksia, jotka olivat erinomaisen
taitavasti sovitetut huoneiden vähäisen korkeuden mukaan, Jeanne kysyi
kuninkaalta, eikö hänen korkeutensa kruununprinsessa ihaillut pikku
kammioiden kaikkia ihanuuksia.

Kuninkaan suupieliin nousi katkera piirre.

"Uskotko minua, Jeanne, kun sanon sinulle, että Maria Raphaela
on silmäänpistävän välinpitämätön kaikesta siitä isällisestä
huomaavaisuudesta, jota koetan hänelle osoittaa?"

"Kuinka se on mahdollista, sire?"

"Mikä ei ole mahdollista henkilöille, jotka ovat kruununprinssin
ja hänen jesuiittojensa vaikutuksen alaisia! Todennäköisesti minun
poikani ja Mirepoix ovat kertoneet Maria Raphaelalle niin monta
hirveää ja pöyristyttävää juttua pikku kammioista, ettei hän katso
siveyskäsitteittensä mukaiseksi käydä niissä. Kolmannen kehoituksen
johdosta suvaitsi miniäni vihdoinkin eilen astua kruununprinssin
turvissa tänne jalopeuranluolaan."

Ludvig nauroi katkerasti.

Sitten hän kietoi käsivartensa Jeannen ympäri ja painautuen tätä vasten
kuin turvaa etsien sanoi syvän surullisesti:

"Sinä et tiedä, sinä et osaa aavistaa, kuinka rajattoman yksinäinen ja
surullinen usein tunnen olevani, kun kuolemanpelko ja kuolemankaipuu
yhtaikaa ahdistavat rintaa. Sinä et saa milloinkaan hyljätä minua,
sinun täytyy aina pysyä minun luonani. Lupaa minulle se, Jeanne!"

"Kuinka mielelläni sen lupaankaan, sire."

Jeanne katsahti kuninkaaseen nähdäkseen, uskaltaisiko hän sanoa, mitä
ajatteli. Kuningas oli pelkkää hentomielisyyttä, pelkkää viehtymystä.

"Jospa vain ymmärtäisin, miksi teidän majesteettinne, jonka tunteet
uhkuvat niin suurta rakkautta minua kohtaan, on suvainnut lähettää
minut huoneistani Versaillesista takaisin Hôtel des Chèvresiin?"

Ludvig pysyi mietteissään vaiti ja hyväili hellästi Jeannen käsivartta
ja kättä.

"Nyt me syömme, Jeanne, ensi kerran kahden kesken. Sitten puhumme
siitä."

He aterioivat aivan yksinään. Siniliveriset lakeijat asettivat ruo'at
ja juomat pöydälle, joka oli kasvihuoneista tuoduilla aikaisilla
ruusuilla uhkeasti kaunistettu, ja katosivat sitten äänettömästi.

Kynttilät, jotka säteilivät onykskivisestä maljakosta, levittivät
hämyisää valoa.

Kuninkaan muoto ei ollut vielä kirkastunut. Jeanne koetti kaikin tavoin
hauskuttaa häntä ja saada hänet jälleen iloiseksi.

Hän kertoi kuninkaalle pieniä hauskoja luostarijuttuja ja kaikenlaisia
uutisia, joita oli kuullut äidiltään. Ne olivat peräisin toiselta
taholta kuin mitä Ludvig joka aamu herätessään sai kuulla Lebeliltä,
joka kertoi hänelle Pariisin juoruja.

Jeanne puhui Voltairesta ja tahtoi, että kuningas sallisi hänen vanhan
ystävänsä palata pian takaisin Pariisiin.

"Niin paljon kuin hän rakastaakin markiisitarta, käy hänen kuitenkin
ajan oloon ikäväksi puhella hänen kanssaan päivät päästään
matematiikasta ja luonnontieteistä ja pelata illoin hänen kanssaan
shakkia. Muuten hän taitaa valmistella uutta draamaa, _Sémiramis_,
josta hän ehkä saa lukea otteita teidän majesteetillenne. Monsieur
Voltaire pitää suuressa arvossa teidän majesteettinne arvostelua."

Ludvig ei vastannut mitään. Madame d'Étioles oli herttaisuudessaan
käynyt vallan innostuneeksi. Ludvig ei halunnut loukata Jeannea
sanomalla, että hän sisimmässään ei ollut vähääkään halukas näkemään
Voltairea Versaillesissa.

Jeanne kysyi, kuinka metsästys oli tänään onnistunut. Se ei
ollut paljon minkään arvoinen. Näppärästi hän johti keskustelun
Choisy-metsästyksiin, jotka oli pantu toimeen Sénart-metsässä.

Hän imarteli kuninkaan turhamielisyyttä. Hän kertoi, miten sekä
hän että kaikki muut naiset olivat silloin olleet ihastuksissaan
hänen näöstään, hänen olemuksensa rakastettavuudesta ja hyvyydestä.
Vähitellen Jeanne sai hänet heräämään horrosmaisesta äänettömyydestä.

Kuningas pani kätensä Jeannen käteen, kasvoina lämmin mieltymyksen ilme.

"Rakastitko minua jo silloin?"

Jeanne antoi kiehtovien, ongelmaisten silmiensä katseen vaipua
kuninkaan silmiin.

"Rajattomasti, sire."

Kuningas veti hänet luokseen ja suuteli häntä kuumasti.

"Mikä narri olin, kun lähetin sinut pois. Kuka ymmärtää minua niinkuin
sinä? Kuka osaa niinkuin sinä saada minut unohtamaan itseni? Kuka on
niin älykäs, niin kaunis kuin sinä? Näetkös, Jeanne, ensimmäisten
hurmiopäivien jälkeen minä lähetin sinut pois Versaillesista. Tahdoin
olla varovainen enkä pitänyt sinua kattoni alla. Tämä varovaisuus
aiheutui ensi kädessä perheeni tähden. En tahtonut aiheuttaa uutta
pahennusta. Mutta huonosti he ovat sen minulle maksaneet Herra Boyer de
Mirepoix, tuo jesuiitta ja kruununprinssi ovat jo uskaltaneet sekaantua
tähän minun asiaani. Luultavasti he ovat jo käyneet juoruamassa
kuningattarelle. Uskalletaan vetää minut vastuuseen, uskalletaan
vaatia, että minä alistuisin maan hurskasmielisten tahdon mukaan. Mutta
minä en alistu toisten johdettavaksi, en edes näön vuoksi!" huudahti
kuningas vihaisesti. "Minä olen kuningas. Minä näytän sen heille. He
eivät saa repiä rahtuakaan onnestani. Minä näytän heille, ettei kukaan
ole minun herrani.

"Huomenillalla esitetään linnassa italialainen huvinäytelmä. Sinun
ei tarvitse niinkuin eilen ratsastushuoneessa istua kuningattaren
hovinaisten kanssa. Minä istun pienessä sivuaitiossa kuningattaren
aition alapuolella. Sinä saat aition näyttämön vierestä minun ja
kuningattaren vastapäätä. Se saa herättää kuinka suurta huomiota
tahansa. He eivät ole ansainneet parempaa. Sanon tästä jo tänä iltana
Ayenille. Parin kolmen päivän perästä sinä saat muuttaa entisiin
huoneisiisi minun huoneitteni viereen — toistaiseksi. Kesäksi
järjestetään sinua varten kuntoon madame de Châteaurouxin huoneet.
Joskus, silloin kuin minä en voi olla sinun luonasi, voit istua
siellä ylhäällä ikkunojesi ääressä unelmoimassa ja katselemassa yli
Versaillesin puiden Marly-metsän rinteille saakka. Syksyllä ratsastamme
yhdessä metsästämään Marly-metsään, sen vakuudeksi annan kuninkaallisen
sanani!"

Hän vei Jeannen lepovuoteelle sivuhuoneeseen. Siellä hän seppelöi
Jeannen nuoren, kauniin pään kevään ensimmäisillä ihanilla ruusuilla ja
vannoi hänelle ikuista rakkautta.

Ja sillä aikaa kun Jeanne enemmän sieti kuin palkitsi kuninkaan kuumia
hyväilyitä, muuttui hänen mielessään sana rakkaus käsitteeksi "rajaton
valta", se paisui suuremmaksi vallaksi kuin mitä milloinkaan on
kuninkaan rakastetulla ollut.




V.


Suurin ilo, mikä Jeannea odotti kotona Hôtel des Chèvresissâ, oli hänen
pikku tyttärensä.

Aikaiseen joka aamu, ennen kuin hän lähti Versaillesiin, hän keinutteli
pienokaista polvillaan, otti selvän hänen hyvinvoinnistaan ja antoi
imettäjälle ja äidilleen tuhannet ohjeet tuon pikku olennon hoidosta.

Madeleine Poisson unohti useimmiten nopeasti lastenhoitoa koskevat
neuvot. Toistaiseksi Alexandra ei ollut mikään sellainen tekijä,
joka olisi ollut otettava laskuissa huomioon. Myöhemmin, jos hänen
tyttärentyttärestään tulee kaunis tyttö ja täytyy ajatella hänen
naittamistaan, on asian laita toisin.

Nyt Madeleine Poisson puhui vain kuninkaasta, yhtä mittaa vain
kuninkaasta eikä mistään muusta.

Älykkäänä ja rakkausseikkoihin hyvin perehtyneenä naisena hän ei
säästellyt neuvojaan:

"Näytä hänelle aina vaihtelevia ilmeitä! Ei mikään kyllästytä miehiä
niin kuin iankakkinen yksitoikkoisuus. Anna hänen kauan pyydellä
suosiotasi, mutta sitten olekin hehkuva lemmennäytteissäsi! Mies tahtoo
tuntea, että häntä rakastetaan. Sinun täytyy houkutella esiin kaikki
hänen olemuksensa salaisuudet, niin että saat hänet kiedotuksi käsiisi
ja voit uudestaan puhaltaa hehkun palamaan, jos se uhkaa sammua.
Ymmärräthän, Jeanne?

"Ja mitä erityisesti sinuun tulee, niin sinun täytyy hillitä omaa
kunnianhimoasi ja vallanhaluasi. Sinä tiedät, mitä Binet on meille
sanonut: jo pelkkä ajatus että nainen pyrkisi hallitsemaan kuningasta,
saa hänen tunteensa jäähtymään. Osoita olevasi vain rakastava nainen,
niin saat nähdä, että sinä aivan itsestään saavutat sen, mitä
tavoittelet!"

Madeleine Poisson ojenteli laihoja, ennen niin kauniita käsivarsiaan.

"Voi, jos vain saisin elää niin kauan, että näen sinut kunniassa
ja maineessa ja loistossa kaikkien tunnustamana kuninkaan
rakastajattarena! Jeanne, rakas Jeanneni!"

Madeleine syöksähti syleilemään tytärtään.

Jeanne torjui häntä kylmästi ja keikautti päänsä taaksepäin.

"Luulen, ettei sinun tarvitse odottaa kovin kauan."

Rouva Poisson katsoi ihmettelevin silmin tyttäreensä.

"Minä uskon sen, lapseni. Ken voisi vastustaa sinua? Entä Binet parka,
joka on joutunut satimeen!"

Jeanne pani vastaan.

"Piispa on vaatinut hänet edesvastuuseen ja menetellyt ankarasti hänen
suhteensa, se on totta. Mutta Binet on kieltänyt kaikki, ja se oli
parasta, mitä hän osasi tehdä. Muuten hän on kyllin ovela pysymään
kruununprinssin palveluksessa."

Jeanne hymyili voitonvarmasti.

"Ja jos tarvitaan, rupean minä hänen puoltajakseen kuninkaan edessä."

Hän korotti ääntään. Vihainen hehku leimusi hänen silmissään.

"Jesuiitta saa varoa itseään. Se hetki kyllä tulee, Jolloin maksan
hänelle velkani ja kaikille muillekin jok'ikisestä kivestä, jonka he
uskaltavat heittää minun tielleni. Minä en ole unohtanut, miten nuo
mustat lurjukset koettivat myrkyttää lapsuuteni jo Ursula-sisarten
koulussa, miten he pakottivat minut tunnustamaan syntini, panivat
suuhuni sellaisia sanoja, joita en milloinkaan ollut ajatellut,
saatikka sitten lausunut, ja miten he kaikista viattomimmistakin
asioista tekivät aiheita inhoittaviin itsesyytöksiin.

"Ja se ilkeä, voitonriemuinen hymy, jolla he salaa katselivat minua —
varsinkin se pater Célestin — kun hän messussa hiipi minun ohitseni
kissamaisina askelin. Hänen pienet, pahansuovat silmänsä vilkuivat
ikäänkuin sanoakseen: maltahan vähän, kyllä me saamme sinutkin
verkkoihimme, kun aikasi tulee."

Jeanne oli kavahtanut pystyyn vihastuneena ja kuohuksissa.
Silmänräpäyksen hän seisoi siinä suorana ja kookkaana, kuninkaallisen
ryhdikkäänä.

"He saavat nähdä, että ovat erehtyneet laskuissaan!"

Hänen hampaansa pureutuivat syvälle alahuuleen.

Madeleine Poisson pyöritti paheksuvasti päätään.

"Sinun täytyy luopua tuosta tavasta, Jeanne. Sinä turmelet kauniin
suusi."

Jeanne ei kuunnellut häntä.

"Minä lähden takaisin Versaillesiin. Kuningas odottaa minua
ministerivastaanoton jälkeen. Vaunut ovat jo saapuneet."

Ovessa hän vielä kerran pysähtyi ja kysyi kylmästi ja
välinpitämättömästi:

"Mitä kuuluu Charlesilta? En ole avannut hänen viime kirjettään. Eihän
maksa vaivaa lukea alituisesti hänen rakkaudestaan ja ikävästään.
Onko hän vielä Mageanvillessä herra de Savaletten luona? Vai onko hän
keskeyttänyt pääsiäisvierailunsa? Toivon, että eno Tournehem pidättää
häntä vielä jonkun aikaa Saveletten luona. Vasta muutamien päivien
kuluttua muutan todenteolla takaisin Versaillesiin."

"Mikäli Tournehem kirjoittaa, aikovat he viikon alussa yhdessä lähteä
Mageanvillestä."

Oli jouduttava. Jeanne sanoi lyhyet, sydämelliset jäähyväiset äidilleen
ja läksi nopein askelin vuokravaunuihin, jotka kuningas oli toimittanut
hänen käytettäväkseen.

       *       *       *       *       *

Vajaata tuntia myöhemmin astui herra de Tournehem Hôtel des Chèvresin
siniseen salonkiin.

"Joko takaisin? Mitä on tapahtunut?" huudahti Madeleine hämmästyneenä.

"Charlesia ei voinut pidättää kauempaa. Hän sanoo, että puolison ikävä
vie häneltä hengen. Hän on aivan minun kintereilläni. Varmaankin hän on
alkanut epäillä. Missä on Jeanne? Charles etsii häntä tuolla alhaalla."

"Versaillesissa, jumalan kiitos!" huudahti Madeleine Poisson
tukehtumaisillaan jännityksestä. "Hänen täytyy, jäädä sinne. Muuten
Charles surmaa hänet".

"Olkaa vain rauhallinen. Meidän täytyy valmistaa häntä, ryhtyä
varokeinoihin. Onhan hän kuitenkin aviomies."

Samassa hetkessä monsieur d'Étioles repäisi salongin oven auki.
Hänen käsivarrellaan oli pikku Alexandra, jonka hän oli herättänyt
päivällisunesta. Lapsi parkui kaikin voiminsa.

"Missä on Jeanne?" huusi hän kuohuksissaan ja kovalla äänellä. "Missä
on minun puolisoni?"

"Älä huuda kuin hullu!" huudahti Madeleine vimmastuneena, ryntäsi hänen
luokseen ja tempasi lapsen hänen sylistään. "Mitä ihmeitä sinä nyt?"

"Minä etsin puolisoani. Missä on Jeanne, madame?" Tournehem antoi
Madeleinelle merkin olla vaiti.

"Menkää, madame! Viekää lapsi takaisin nukkumaan!"

Charles d'Étioles hyökkäsi anoppinsa kimppuun ja piti häntä kiinni kuin
pihdeissä.

"Hän ei saa mennä. Hänen on vastattava minulle. Nanette sanoo, että
Jeanne oli tunti sitten lähtenyt ajamaan vierailla vaunuilla, jotka
useita kertoja ennen ovat käyneet häntä hakemassa. Mitkä vaunut ne
ovat? Mihin hän on lähtenyt?"

Charles Guillaume raivosi.

Raihnas, hintelä rouva Poisson itki kovalla äänellä kivusta ja koetti
turhaan irtautua vävynsä puristuksesta. Lapsi uikutti nyt hiljaa,
puolitorkuksissa.

"Päästä hänet, Charles! Menkää, Madeleine! Minä puhun hänen kanssaan."

Madeleine Poisson, jolla oli lapsi sylissä, läksi huoneesta enemmän
hoippuen kuin astuen. Hän oli niin hädissään, että tuskin pysyi
pystyssä.

"Mikä peto, mikä villipeto!" mutisi hän hampaittensa välistä. "Jumalan
kiitos, että Tournehem on täällä."

Charles oli lysähtänyt erääseen avaraan siniseen nojatuoliin. Hän piti
käsiä kasvoillaan ja voihki kovasti.

Tournehem meni hänen luokseen ja laski kätensä hänen olkapäälleen.

Hän oli päättänyt sanoa onnettomalle miehelle totuuden, jonka tämä
kerran kuitenkin saisi kuulla.

"Rakas poikani, kuuntele minua niin tyynesti kuin voit."

"Missä on minun puolisoni? Jumalan nimessä, eno, sanokaa, mihin olette
vieneet puolisoni!" huusi Charles kuuntelematta Tournehemia.

Hän istui paikallaan murtuneena miehenä. Kyyneleet ryöppysivät hänen
poskiaan pitkin.

Tournehem työnsi tuolin sisarenpoikansa viereen ja piti hänen molempia
käsiään omissaan.

"Mitäpä hyötyä olisi salata sinulta enää totuutta, rakas ystäväni?"

"Hän on kuollut!" huudahti Charles.

"Ei ole, hän elää, mutta sinä teet oikein pitäessäsi häntä kuolleena.
Sinun täytyy erota hänestä ja katsoa häntä kadonneeksi ainiaaksi."

Étioles kavahti ylös. Valkeana huuliin saakka ja lasimaisin silmin hän
tuijotti enoonsa.

"Mitä — mitä sinä sanot?"

"Pelkän totuuden, poikani. Koeta tajuta se."

Charles mylvähti kuin härkä. Hän nosti nyrkkinsä Tournehemia kohden.

"Se on teidän työtänne, eno, ja tuon kirotun madame Poissonin.
Te olette lähettäneet minut pois saadaksenne rauhassa harjoittaa
parittajatointanne! Mutta malttakaahan vain — malttakaa! Teitä ei hyvä
peri! Toimittakaa Jeanne takaisin — muuten —" Hän kopeloi taskuistaan
asetta.

Myöskin Tournehem oli noussut pystyyn. Hän laski molemmat kätensä
toisen olkapäille niin lujasti, että Charles turhaan koetti karistaa
niitä pois.

"Sinä tunnet Jeannen, tahi paremmin sanoen, sinä et tunne häntä, sillä
kaikesta kiihkostasi huolimatta sinä et ole milloinkaan ymmärtänyt
kiinnittää häntä itseesi. Mutta niin paljon sinä kuitenkin häntä
tunnet, että sinun pitäisi tietää edes yksi asia: sinun vaimoasi
hallitsee vain yksi tahto — juuri hänen oma tahtonsa!"

Charles voihki kovalla äänellä ja antoi Tournehemin painaa hänet
tuolille.

"Hän tahtoi lähteä eikä kukaan kyennyt pidättämään häntä."

"Hän on jonkun miehen luona! Se mies saa maksaa tämän! Hengellään hän
saa tämän maksaa!"

Mustasukkaisuuden raivossa Charles sinkautti nämä sanat.

"Niin, olet oikeassa, Jeanne on erään miehen luona. Hän rakastaa tuota
miestä enemmän kuin mitään muuta — ja tuo mies rakastaa puolestaan
häntä enemmän kuin mitään muuta — ja tuo mies —"

"On roisto — kunniaton kelmi —"

"Vaiti!" sanoi Tournehem. "Tuo mies on paljoa ylempänä meitä kaikkia.
Ei minkäänlainen kosto eikä minkäänlainen loukatun kunniasi hyvitys
ylety häneen asti."

Étioles ei käsittänyt.

"Sen miehen minä tahtoisin nähdä!" uhmaili hän.

Tournehem osoitti sinistä silkkiseinää uunin yläpuolella, missä riippui
Ludvig XV:n muotokuva.

"Tuossa näet hänet!"

Étioles ei käsittänyt vieläkään. Typertyneenä hän tuijotti muotokuvaan.

Hän oli uskollinen alamainen eikä voinut käsittää, mitä hallitsijalla
oli tekemistä sen saastan kanssa, joka ryvetti hänen avioliittonsa.

"Antakaa kuninkaan olla syrjässä!" kiljaisi hän.

"Sille ei, ikävä kyllä, mahda mitään, hyvä ystävä, sillä häntä Jeanne
rakastaa. Ja hän puolestaan rakastaa Jeannea."

Charles päästi tolkuttoman äännähdyksen. Sitten hän lysähti kokoon.
Hamuillen ilmaa käsillään hän romahti lattialle. Hän vaipui pitkään ja
raskaaseen tiedottomuuden tilaan.

       *       *       *       *       *

Tuntia ennen sitä ateriaa, jonka Jeanne ennen italialaisen
huvinäytelmän alkua aikoi nauttia kahden kesken kuninkaan kanssa,
saapui hänen luokseen Tournehemin lähetti, joka aikoi poistua heti
kirjeen annettuaan.

Jeanne pidätti hänet lähtemästä.

"Onko herra Le Normant de Tournehem palannut Pariisiin?"

"Tänään puolenpäivän aikaan, madame."

"Odotetaanko vastausta?"

"Ei. Jos madame haluaa kysyä jotakin, niin minä saan sanoa, että
on ehdottoman välttämätöntä, että madame tekee niinkuin kirjeessä
sanotaan."

"Hyvä."

Jeanne, joka vastikään oli lopettanut kuningattaren kamarirouvan avulla
pukeutumisensa madame de Maillyn huoneessa, avasi enonsa kirjeen, joka
oli varustettu kirjoituksella: "Tärkeä ja yksityinen."

Häh näki heti ensi silmäyksellä, ettei kirje tuonut hyviä uutisia.
Tournehem kirjoitti jokseenkin lakoonisesti, että Charles oli raivonnut
kuin mielipuoli, sitten saanut syvän pyörtymyskohtauksen, josta hän oli
herännyt ehkä vieläkin raivokkaampana.

Häneltä oli pitänyt ottaa pois kaikki aseet ja sulkea hänet
huoneeseensa. Oli erittäin tähdellistä, ettei Jeanne tule kotiin,
vaan jää Versaillesiin, muuten ei Tournehem voi vastata seurauksista.
Lapsi-ikäväänsä saa Jeanne tukahduttaa. Asia voidaan kyllä järjestää
niin, että hän voi tavata lastaan. Charlesin kirjeisiin ei tarvitse
vastata ja hän saa muuten jättää tämän asian selvittelyn hänen,
Tournehemin, huoleksi.

— Jumalan kiitos, että meillä on Tournehem, — ajatteli Jeanne, kuten
hänen äitinsä vähän aikaisemmin.

Vaikka Jeanne täydellisesti luottikin enoonsa, tunsi hän kuitenkin
lievää pelokkuutta. Hän tunsi miehensä ja tiesi, minkälaisiin
muotoihin tämän mustasukkaisuus voi pukeutua. Mitähän, jos hän lähtee
vaaniskelemaan, etsii hänet käsiinsä ja panee toimeen häväistyksen,
mikä tekee hänen olonsa hovissa mahdottomaksi!

Hänen täytyy etsiä turvaa kuninkaalta. Vain tämän luona hän tuntee
olevansa turvassa. Hänen täytyy houkutella kuningasta antamaan lupaus,
että hän saa jo tänään teatterinäytännön jälkeen jäädä Versaillesiin.
Sinne Charles ei toki rohkene tulla.

Saavuttaakseen, mitä hän halusi saavuttaa, täytyi hänen tänään olla
kahta kauniimpi, kahta iloisempi ja rattoisampi.

Hän huokasi keveästi. Hän ei tuntenut olevansa tänä iltana erityisen
pirteä. Kevyt yskä vaivasi häntä vieläkin eikä käheys ottanut
lähteäkseen. Sitten tuli lisäksi Tournehemin kirje ja sen tuomat
järkyttävät tiedot.

Jeanne kävi hyvin miettiväksi. Niin hennon ruumiin kuin hänellä oli
ei olisi aina helppo täyttää niitä vaatimuksia, jotka hänen osalleen
tulivat, mikäli tahtoi ajan pitkään kahlehtia kuningasta.

Nopeasti hän taas karkoitti tämän ajatuksen. Eikö hän ole nuori? Eikö
hänellä ole luja tahto, riittävän luja voittamaan kuin leikiten kaikki
ruumiilliset ja sielulliset vastukset?

Hän meni peilin eteen. Hän näytti hirveän kalpealta. Vastoin tapaansa
hän pani kasvoilleen hieman ihomaalia, kohenteli pyöreää avokaulusta
kaartavia pitsejä ja pukunsa väljiä hihoja, tarkasteli kukilla ja
silkkityllillä koristettua tukkaansa, jonka hänen majesteettinsa
kuningattaren kamarirouva oli tänään kammannut, ja antoi tulen valossa
välkähdellä niiden timanttien, jotka kuningas oli hänelle lahjoittanut
ensimmäisen lemmenyön muistoksi.

Sitten hän joi lasista maitoa, joka oli häntä varten pantu
pukupöydälle, ja otti muutamia tippoja sitä lääkettä, jota kotilääkäri
oli jo hänen lapsena ollessaan määrännyt käheyttä vastaan.

Hän tiesi, että kuningas pani arvoa hänen äänensä sointuvaan kaikuun.

       *       *       *       *       *

Ludvig ei ollut parhaimmalla tuulellaan. Jeanne näki sen ensi
silmäyksellä. Oli jotakin, joka vaivasi häntä, luulottelu tahi
todellinen tapahtuma. Hän oli niin hajamielinen, että tuskin näkyi
huomanneenkaan Jeannen läsnäoloa.

Lyhyellä, käskevällä liikkeellä Jeanne lähetti sinipukuiset palvelijat
pois huoneesta.

Jeanne itse leikkasi kuninkaalle lintupaistia ja kananpoikaa, tarjosi
hänelle sitä höystelihaa, josta hän erikoisesti piti, ja kaatoi
täyteläistä burgundilaista viiniä, josta kuningas piti enemmän kuin
samppanjasta. Aivan kuin vahingossa hän antoi kätensä hipaista
kuninkaan kättä.

Kuningas katsoi häneen. Kuinka ihana hän oli! Hän tuntui kuninkaasta
ihanammalta kuin koskaan ennen.

"Jeanne", sanoi kuningas, "tule lähemmä, tule tänne minun luokseni!
Mikä viheliäinen päivä!"

Hän voihki ja tuijotti eteensä ikäänkuin tajutonna.

"Kuningatar kävi messun jälkeen minun luonani huoneessani. Se on
hänen oikeutensa. En aavista, tietääkö hän mitään. Hän ikävystytti
minut perinpohjin. Oikeassa oli kuningas Stanislaus, joka kerran
kirjoitti minulle: 'Minä ymmärrän sinua, poikani, ja annan sinulle
kaikki anteeksi. Minun puolisoni oli ihan yhtä ikävystyttävä kuin on
tyttärenikin, sinun puolisosi. Ei voine hevin löytää kahta ikävämpää
kuningatarta. Pahoittelen vilpittömästi puolestasi'."

Jeanne, joka muuten hallitsi täydellisesti kasvojaan, ei voinut
pidättää hymähdystä. Tässä hallitsijoiden välisessä suorasukaisuudessa
oli tietysti koko lailla koomillista sävyä.

Kuningas huomasi sen, mutta ei vihastunut.

"Sinä hymyilet, pikku hupakko! Ah, siinä ei ole mitään nauramista, sen
minä sanon. Muuten ei minua vaivannut ainoastaan kuningattaren pitkä
viipyminen. Herra Boyer, Mirepoixin piispa, oli pyytänyt vastaanottoa.
Minulla ei ollut mitään syytä vetäytyä häneltä piiloon. Kun hän
alkoi saarnata moraalia ja vihjailla filosofian ja sen kannattajien
turmelevaa vaikutusta, ajoin hänet kaikessa hiljaisuudessa ulos.
Myöskin Maurepas, joka sitten tuli —"

Hän keskeytti puheensa.

"Ei ollenkaan politiikkaa!"

Jeanne tunsi pettyneensä. Hänen tarkoituksensa ei suinkaan ollut puhua
ainoastaan rakkaudesta ja taiteesta kuninkaan kanssa.

Hän tiesi, että Ludvig mielellään työskenteli Maurepasin kanssa. Hän
oli yksi niitä harvoja ministerejä, joka ymmärsi tehdä työn keveäksi ja
miellyttäväksi kuninkaalle. Mitä oli tänään tapahtunut heidän välillään?

Jeanne kaipasi saada kuulla valtiokoneiston pyörien surinaa, tunkeutua
sen salaisuuksiin, nähdä mitä muut eivät saaneet nähdä, tahtoi päästä
siihen käsiksi jo tänään tai huomenna.

Ylihuomenna saisi rataslaitos jo pysähtyä tai käydä hänen mielikseen.
Ihan hänen hengityksensä salpautui salaisesta riemusta.

Mutta ensin oli oltava kärsivällinen. Kuninkaan huomaamatta hänen
tarkoitustaan hänen oli päästävä yhä lähemmä ja lähemmä politiikkaa.
Sitä varten aika ei vielä ollut kypsynyt. Ja tänään hänen täytyi ennen
kaikkea olla varovainen.

Ludvig oli työntänyt ruo'an syrjään ja tyhjentänyt lasinsa yhdellä
siemauksella. Jo lankesi uusia varjoja hänen kauniisiin, sinisiin
silmiinsä, joissa ilon hetkinä saattoi olla niin hurmaavan kaunis ilme.

Jeanne kaatoi uudestaan kristallilasiin täyteläistä burundilaista, jota
vastoin hän itse maisteli hieman imelää muskottiviiniä.

Kuningas tarttui hänen lasia pitelevään käteensä ja piti sitä hellästi
omassaan.

"Sinun menestykseksesi, lapseni!"

"Minä olenkin teidän majesteettinne menestystoivotusten suuressa
tarpeessa. Minullekin on tämä päivä ollut surullinen."

"Niinkö?" sanoi kuningas. "Niin, sellaista on meidän elämämme! Parasta
olisi, jos ei olisi syntynytkään tai tulisi kutsutuksi täältä pois,
niinkuin minun kohtalokseni varmasti tulee."

Hän vaipui uudestaan raskasmieliseen äänettömyyteen.

Jeanne painoi alakuloisena päänsä alas. Mutta kohta senjälkeen hän
uudestaan kokosi kaikki voimansa. Sen täytyi tapahtua, hänen täytyi
tänään voittaa kuningas kokonaan puolelleen. Kuningas ei saisi ajatella
eikä tuntea mitään muuta kuin häntä.

Jeannen vilkas, milloinkaan väsymätön mielikuvitus tuli hänen avukseen.

Kuningas oli silminnähtävästi surumielisen mystillisessä mielentilassa
ja taas kuolemanaavistuksen vaivoissa.

Voiko Jeanne menetellä viisaammin kuin ottaa avukseen hänen
taikauskonsa!

"Teidän majesteettinne kertoi minulle aivan äskettäin eräästä
ratsastusmatkasta kylähautausmaan ohi. Tapansa mukaan oli teidän
majesteettinne lähettänyt erään seurueensa jäsenen hautausmaalle
katsomaan, oliko siellä äsken kaivettuja hautoja. Kun herra
de Sainteville palasi takaisin ja vastasi myöntävästi teidän
majesteettinne kysymykseen, valtasi teidän majesteettinne uudestaan
läheisen kuoleman pelko, koska avoin hauta muistutti siitä."

Ludvig, joka alussa oli kuunnellut vain hajamielisesti Jeannen sanoja,
työnsi kiivaasti lasin luotaan.

"Miksi kerrot sitä minulle?"

"Siksi että viime yönä näin harvinaisen kauniin unen, sire" — hän
katsoi kuninkaaseen rakkautta säteilevin silmin — "ja siksi, että
tiedän teidän majesteettinne uskovan uniin".

"Kerro, Jeanne!"

"Me ratsastimme yhdessä maaseudulle. Olimme vain kahden kesken. Oli
kevätaamu, valoisa ja hymyilevä, kuten tänäänkin. Kaukana siinsi
risti, joka välkkyi kullankeltaisena auringossa. Teidän majesteettinne
tarttui minun käteeni ja sanoi iloisesti: Tule, Jeanne, ratsastakaamme
suoraa tietä hautausmaalle. Olemme nuoria ja onnellisia, ja kuolema ei
mahda meille mitään. Me tiukensimme ohjia ja karautimme sinne, niin
että hiekka ja turvekokkareet tuprusivat ympärillämme. Hautausmaan
muurin luona pysähdyimme. Siellä oli kolme avointa hautaa! Teidän
majesteettinne joutui tuokioksi kauhun valtaan. Mutta tuskin teidän
majesteettinne katse oli osunut hautoihin, kun ne sulkeutuivat
taikavoiman vaikutuksesta. Tuhansia kirkasvärisiä kukkia nousi mullasta
ja ne loistivat kuin itse elämä kultaisen aamuauringon hohteessa."

Kuninkaan silmät säteilivät. Niissä paistoi rohkeus ja elämäntoivo.

Hän painoi nuoren naisen sydäntään vasten.

"Minun Jeanneni, minun rakas Jeanneni. Se, mitä sanot, on käyvä toteen.
Tule, me tahdomme olla onnellisia, koska elämä on niin ihana ja kuolema
niin kaukana."

Hän puristi yhä rintaansa vasten Jeannea, joka irroittihe hellän
väkisin.

"Entä minun suruni, sire! Enkö minäkin saa sille jotakin lohdutusta?"

"Kaiken lohdutuksen, minkä haluat!"

Kuningas kietoi käsivartensa hänen vyötäreilleen viedäkseen hänet
vuoteeseen viereiseen huoneeseen, mutta Jeanne vastusteli ja katsoi
surullisesti kuninkaaseen.

Hän nosti kätensä kuningasta kohden sellaisin elein, ettei, häntä
voinut vastustaa.

"Minulle on tapahtunut suuri onnettomuus, sire. Minua uhkaa vaara,
jolta vain teidän majesteettinne voi minua suojella."

"Vaara?" huudahti kuningas pelästyneenä.

"Mieheni on tullut takaisin. Hän on aivan suunniltaan
mustasukkaisuudesta ja raivosta. Hän väijyy minun henkeäni. Hän aikoo
väkivalloin riistää minut teidän majesteetiltanne. Voi, mitä kaikkea
hän aikookaan tehdä!"

Koko hänen ruumiinsa vapisi, ja hän vaipui nyyhkyttäen kuninkaan rintaa
vasten.

Tuokion ajan kuningas oli hyvin allapäin.

Eihän hän ollut oikein ehtinyt huokaistakaan helpotuksesta, kun uusi
turma uhkasi!

Mutta niin pian kuin hän taas piti nuorta, rakasta naista sylissään,
paloi hänen mielessään yksi ainoa toivomus, nimittäin tehdä niin pian
kuin mahdollista loppu Jeannen surusta.

"Minä en voi mennä enää kotiin", nyyhki Jeanne.

"Kas niin, rauhoitu, lapseni! Sinä jäät jo tänään Versaillesiin etkä
lähde täältä enää milloinkaan. Saat taas asua huoneissasi. Ayen saa
järjestää kaikki. Minä olen sinun luonasi. Minä suojelen sinua. Miehesi
saa huomenna kuninkaallisen käskyni suostua viipymättä eroamaan
sinusta."

Jeanne suuteli hänen kättään.

"Kiitos, lämmin kiitos, sire. En milloinkaan unohda tätä hetkeä."
Sitten hän huokasi syvään. "Väin yhden asian tahtoisin unohtaa."

"Minkä, lapseni?"

"Sen nimen, joka minulla ja tuolla vihatulla on yhteinen."

Ludvig tuli kärsimättömäksi. Hänen verensä kuohui kuumana.

"Siihenkin on keinonsa. Étiolesin nimi häviää uuden nimen, uuden
säätyarvon tieltä."

Jeanne riemuitsi. Hän oli saavuttanut tarkoituksensa! Ensimmäisen
päämäärän tiellä onneen ja suuruuteen!

Jeanne heittäytyi kiihkeästi kuninkaan syliin. Hänen suutelonsa ja
hyväilynsä eivät olleet milloinkaan olleet niin kuumat ja vilpittömät
kuin tänä yönä.




VI.


Eräänä melkein jo kesäiseksi käyneen huhtikuun loppupäivänä — nämä
päivät Jeanne vietti melkein kokonaan yksinään tahi kuninkaan seurassa
Versaillesin linnan sisäpuutarhoissa — hän sai kaksi kirjettä, jotka
tekivät hänet yhtä onnelliseksi kuin ylpeäksikin.

Ensimmäinen, jonka eräs lähetti toi jo aikaisin aamulla, kun hän
vastikään oli tullut kuninkaan luota, oli eno Tournehemiltä. Hän luki
sen lukemasta päästyäänkin.

 "Rakas Jeanneni, olen iloinen voidessani lähettää sinulle lämpimimmät
 onnitteluni. Kuten olen saanut syrjäteitse tietää Luynesin herttualta,
 ei ole mitään epäilystä, että kuningas on ostanut sinua varten
 Pompadourin markiisitilan ja että markiisitilan nimi siirtyy sinulle.
 Tila tuottanee 10—20,000 livreä vuodessa. Tämä kuninkaan jalomielinen
 teko pyyhkii siis kaikiksi ajoiksi pois sinun porvarillisen nimesi,
 joka viime aikoina on tuottanut sinulle niin paljon surua. Muuten voin
 sinulle ilmoittaa, että Pariisissa on eräs puolue, jolla ei ole mitään
 sinun syntyperääsi eikä sitä vastaan, että kuninkaan vaali on osunut
 porvarisnaiseen. Kuuluisan, muuten niin ilkeämielisen asianajaja
 Barbierin lausunto tässä kysymyksessä ei sinusta liene mielenkiintoa
 vailla, rakas Jeanneni.

 Barbier lausui aivan äskettäin eräässä melko suuressa seurassa, jossa
 ei kuulunut pienintäkään vastaväitettä, että 'tuo madame d'Étioles on
 kaunisvartaloinen ja hyvin kaunis, laulaa mainiosti, osaa lukemattomia
 hauskoja lauluja, ratsastaa erittäin viehättävästi ja on saanut
 erinomaisen kasvatuksen'.

 Sinä siis näet, että olet nähnyt kaikki liian synkässä valossa ja
 että on olemassa eteviä henkilöjä, jotka ymmärtävät antaa arvoa sinun
 eduillesi myös madame d'Étiolesina. Ja nyt vielä onnitteluni, rakas
 Jeanne. Sen vilpittömyyttä et voi epäillä."

Toinen kirje oli Voltairelta, jonka satunnaisesta käynnistä Pariisissa
Jeanne ei ollut kuullut puhuttavan.

Aterian aikana, jolloin kuningas ei enää voinut olla esittelemättä
rakastajatartaan lähimmille seuralaisilleen ja johon tänään ottivat
osaa Richelieu ja Ayen, Boufflersin ja Luxemburgin herttuat sekä Maria
Raphaelan hovinainen, madame de Bellefonds, tuotiin Jeannelle Voltairen
kirje.

Vasta makuuhuoneessaan hän avasi kirjeen, joka sisälsi runoja
Caesarista ja Kleopatrasta.

Luettuaan kirjeen hän seisoi pitkän aikaa avonaisen ikkunan ääressä.
Huumaantunein mielin hän ahmi lämmintä kevätilmaa. Ilon hurmiossa hän
silmäili Versaillesin tummiin puistoihin. Voitonvarmana nousi ja laski
hänen povensa. Ei mikään hänestä tuntunut saavuttamattomalta tänä
suurena hetkenä.

Mutta Voltaire kirjoitti:

 "Olen varma, madame, ettei Caesarin aikana ollut ainoatakaan
 jansenilaista tyytymätöntä, joka olisi uskaltanut moittia sitä, mikä
 saattoi tehdä kaikki kunnon ihmiset ihastuneiksi, ja että Rooman
 papit eivät ole olleet fanaattisia tyhmyrejä. Olisin mielelläni
 halunnut saada kunnian puhella siitä kanssanne, ennen kuin matkustan
 maalle. Otan onneenne suurempaa osaa, kuin luulette, ja tuskinpa
 lie Pariisissa ketään, joka sydämellisemmin muistaa teitä. Minä en
 nyt puhu vanhana, sievistelevänä kauneuden imartelijana, vaan kelpo
 kansalaisena ja pyydän teiltä lupaa saada toukokuussa sanoa teille
 pari sanaa Étiolesissa tahi Brunoissa. Suvaitkaa ystävällisesti
 ilmoittaa minulle aika ja paikka. Kunnioittaen teidän silmiänne,
 hahmoanne ja neroanne olen teidän, madame,

                                  hartain ja nöyrin palvelijanne."

       *       *       *       *       *

Kun kuningas ja naiset olivat lähteneet pois, jäivät herrat vielä
hetkiseksi jäljelle. He kävelivät vilkkaasti keskustellen edestakaisin
pitkässä marjakuusikäytävässä kasvihuoneiden yläpuolella.

Kevyesti itseään ivaten Ayen arveli, että hänen ja Richelieun on
tahtoen tai tahtomattaan annettava peräytymismerkki. Näytti näet
siltä, että Mirepoixin ja La Vallièren puolueet olivat oikeassa. Tämä
markiisitilan kauppa, joka riippui ilmassa, viittasi siihen samoin kuin
monet muutkin asiat.

"Niin", sanoi Richelieu, "kunhan ei sota hämmentäisi laskelmia".

"Aikooko kuningas lähteä nyt Flanderiin?"

"Tuottaako se asioiden nykykannalla ollessa hänelle erikoista iloa,
sitä epäilen. Mutta hän ei voi menetellä toisin. Hän on antanut Saksin
marsalkalle kuninkaallisen sanansa vakuudeksi siitä, että hän itse
asettuu joukkojensa etunenään, niin pian kuin vain tilanne vaatii."

"Jollen erehdy, lienee Tournayn piiritys vasta alkanut?" kysyi
Boufflers.

"Viimeksi saapuneiden tietojen mukaan on se jo todella käynnissä."

"Ja aikooko dauphin seurata kuningasta ja erota nuoresta puolisostaan?"

Richelieu kohautti olkapäitään.

"Kuningas on ilmoittanut oman ja dauphinin tulon sotajoukkoihin ja
hänen tapansa on pitää sanansa."

"Heidän korkeutensa dauphine [kruununprinsessa.], kuningatar ja
prinsessat joutuvat aivan varmaan epätoivoon. Maria Leszczynska tulee
ehdottomasti kyynelsilmin rukoilemaan kuningasta jättämään dauphinin
kotiin ja olemaan saattamatta vaaraan hänen henkeään yht'aikaa kuin
omaansakin, joten Ranska kenties menettäisi sekä kuninkaan että
kruununperillisen."

Ivallisesti ja matalalla äänellä Ayen virkkoi:

"Tiedämmehän, miten paljon kuninkaan tapana on kiinnittää huomiota
Maria Leszczynskan esityksiin."

       *       *       *       *       *

Kävi todellakin niin, kuin Richelieu oli ennustanut. Marsalkan
raportti, joka toukokuun alussa saapui Versaillesiin, oli sen
laatuinen, että kuningas katsoi olevansa velvollinen lähtemään heti
liikkeelle.

Osa Ranskan armeijaa piiritti Tournayta Moritz Saksilaisen johdolla.
Englantilaisten, hollantilaisten, hannoverilaisten ja itävaltalaisten
liittoutuneet joukot läksivät Cumberlandin herttuan johdolla
leiripaikaltaan Brüsselin luota ja riensivät apuun. Marsalkka oli
pakotettu sijoittamaan enemmän kuin puolet armeijastaan Tournayn
kaakkoispuolelle asemiin, joiden oikea siipi nojautui Schelde-jokeen.

Hän oli sitä mieltä, että kuninkaan ja dauphinin oli yhdyttävä siihen
armeijan osaan, joka oli asettunut vahvoihin asemiin Fontenoyn luo,
siis rintaman keskustan edustalle.

Moritz Saksilainen kehoitti ripeyteen. Apujoukot ahdistivat piirittäviä
niin tiukasti, että hyökkäystä saattoi odottaa minä hetkenä tahansa.

Kuninkaan ja dauphinin lähtö oli tapahtuva aikaiseen aamulla toukokuun
6 p:nä.

Kuningas aikoi sanoa jäähyväiset Jeannelle edellisen päivän iltana.
Hän oli lähettänyt Jeannelle terveiset, että tämä saa odottaa häntä
sisäkammioissaan. Madame de Maillyn etäiset huoneet, joissa Jeanne
asui, olivat Versaillesissa vallitsevan levottomuuden tähden ainoa
paikka, missä he voivat toivoa saavansa olla häiritsemättä.

Ludvig oli hyvin liikutettu. Ero Jeannesta, jota hän kiihkeästi
rakasti, rasitti häntä raskaana taakkana.

Hän oli ajatellut ottaa Jeannen mukaansa Flanderiin kuten oli ottanut
madame Châteaurouxin, joka edellisenä kesänä oli seurannut häntä
armeijaan. Raskain sydämin hän luopui tästä aikeestaan. Muussa
tapauksessa hänen olisi pitänyt jättää dauphin kotiin.

Hän oli kiitollinen Jeannelle, ettei tämä ollut tähän saakka ilmaissut
haluavansa lähteä mukaan eikä johdattanut häntä kiusaukseen.

Tekisikö Jeanne sen tänään, eronhetkellä? Hän ei tiennyt, pelätäkö
vai toivoako sitä. Olipa puolin tai toisin, hänen heikko luonteensa
joutuisi uuteen taisteluun.

Ja kuitenkin hän tahtoi pysyä lujana, tahtoi pysyä kuninkaallisessa
lupauksessaan, jonka oli antanut Moritz Saksilaiselle, ja yhdessä
dauphinin kanssa lähteä oikeissa ajoin Flanderiin.

Jeanne ei ollut odottanut kuningasta niin aikaisin. Hän istui
työpöytänsä ääressä lähellä avointa ikkunaa kaiverruspuikko kädessä,
innokkaasti valmistaen erästä kaiverrusta, jonka sitten aikoi antaa
Boucherin arvosteltavaksi. Hän ei huomannut heti, että kuningas astui
huoneeseen.

Ludvig katsoi hänen valkeiden olkapäittensä yli hienoja, kauniita
käsiä, jotka liikuttelivat kaiverruspuikkoa kuparilevyllä.

Voi, kuinka hän tulee kaipaamaan noita rakkaita, hyväileviä käsiä,
noita älykkäitä silmiä, jotka nyt olivat kokonaan uponneet työhön,
tuota solakkaa, notkeaa vartaloa, joka oli kumartunut työpöydän yli.

Ludvig tarttui hänen olkapäihinsä ja veti hänet luokseen.

"Jeanne, minun Jeanneni", sanoi kuningas kiihkeästi, "olen tullut
jättämään sinulle jäähyväiset pitkäksi aikaa, kenties ainiaaksi".

"No, sire, miksi nähdä kaikki niin synkässä valossa?"

"Kuolema vaanii kaikkialla, sodassa varsinkin."

Jeanne kietaisi hyväillen ja lohduttaen kätensä kuninkaan kaulaan.

"Oletteko unohtanut minun uneni, sire?"

Kuningas pudisti kaunista päätään. Hänen silmänsä katsoivat Jeanneen
hellän surumielisesti.

"Kuinka minä voisin milloinkaan unohtaa mitään, mikä lähtee sinusta,
Jeanneni! Kun vain ei olisi tätä kauheaa eroa!"

Hän odotti ihmeissään, anoisiko Jeanne päästä hänen mukaansa. Tänä
silmänräpäyksenä, kun hän eronhetkellä piti Jeannea syleilyssään, hän
olisi arvelematta jättänyt dauphinin Versaillesiin. Tämä saisi joskus
toisten oppia sotataitoa!

Mutta Jeanne ei ilmaissut toivomusta eikä pyyntöä. Hän vain
lohdutti kuningasta ja puhui voitoista, jotka kohottaisivat hänen
sotilasmainettaan.

Ludvigin silmissä oli kyyneliä.

Miks'ei Jeanne pyytänyt päästä mukaan?

Oliko ero hänestä niin keveä? Muut naiset olivat itkeneet ja pyytäneet,
kun hän oli hyvästellyt lähteäkseen.

Jeanne kuivasi suudelmin hänen silmänsä.

"Nyt ei kyynelten sovi vuotaa, sire! Eikö riitä se, että kuningatar
kiusaa teidän majesteettianne kyynelillään ja valituksillaan? Minä en
milloinkaan tahdo lähestyä teidän majesteettianne valituksin, vaan aina
koettaen antaa pelkkää luottamusta, voimaa, rohkeutta ja horjumatonta
uskoa omiin voimiin."

Ludvig katsoi häneen ihmetellen. Kuinka voimakas Jeanne oli, kuinka
älykäs ja järkähtämätön nuoruudestaan huolimatta! Kuinka paljon hänessä
oli pursuavaa elämää!

Jospa hänellä olisi ollut tuollainen nainen lähimmässä ympäristössään!
Sanomattoman paljon Jeanne antoi hänelle.

Hän veti Jeannen viereensä pienelle penkille ikkunan ääreen. Pitäen
Jeannen käsiä omissaan hän sanoi:

"Sinä olet oleva minun luonani, vaikkapa vain ajatuksissani, päivästä
päivään. Minun täytyy aina tietää: Jeanneni ajattelee minua. Silloin ei
voitto jää saavuttamatta. Sinun on kirjoitettava minulle joka päivä.
Minä lähetän sinulle tietoja itsestäni, niin usein kuin voin. Ja kuule
nyt, rakas lapsi, olen ajatellut tarkoin, miten järjestämme asiat. Jo
huomenna sinä lähdet Versaillesista ja matkustat Étiolesiin. Siellä ei
kukaan sinua häiritse, ei kukaan lonkkaa sinua hivenen verta. Täällä
tai Fontainebleaussa en siitä voi vastata, kun olen poissa."

"Minunkin toivomukseni on ollut asua Étiolesissa, sire."

Kuningas hymähti.

"Sinun toivomuksesi ovat aina järkeviä, rakkaani, toisinaan liiankin
järkeviä."

Häh huokasi raskaasti.

"En tahdo, että sinä minun poissa ollessani näet paljon ihmisiä
ympärilläsi. Tahdon tietää, että sinun ympärilläsi on vain taattuja
ystäviä, rakas lapseni, sinun vanhempasi, veljesi, herra de Tournehem
ja muut, jotka ovat perheesi jäseniä, paitsi monsieur d'Étiolesia. Ayen
saa silloin tällöin pistäytyä sinua katsomassa. Bernis viettää ehkä
pari viikkoa maatilallasi. Olen huomauttanut hänelle siitä jo. Hän on
hienoluontoinen mies ja miellyttävä seuraihminen. Niinikään monsieur
de Gontaut. Molemmat voivat hiukan opastaa sinua tuntemaan hovielämän
salaisuuksia, jos haluat edelleen opiskella Boucherin johdolla tahi hän
tahtoo maalata sinusta muotokuvan, sitä parempi. Minulla ei myöskään
ole mitään Voltairea vastaan jo siitä syystä, että hänen käyntinsä
suututtaa kuningatarta ja dauphinia. Tuo pitkä, ruma mies ei liene
vaarallinen Jeannelleni, yhtä vähän kuin Fontenellekaan.

"Rakastettavan ja sinun asemaasi vastaavan naisseuran saat hankkia oman
mielesi mukaan. Ikävä ei sinua saa vaivata, olkoon sinulla vain kyllin
aikaa ikävöidä minua."

"Voi, sire, mikä tai kuka voisi asettua minun ja kaipuuni välille?"

Eräs kello löi seitsemän. Kuningas kavahti pystyyn. Hän oli määrännyt
ministerineuvoston kokouksen täksi tunniksi.

Hän veti Jeannen rintaansa vasten ja suuteli häntä niin, että toinen
oli tukehtua. Viimeisen kerran! Viimeisen kerran!

"Jeanneni, lapseni, suloinen lemmittyni!"

Kalpeana ja suruisin silmin Jeanne seisoi kuninkaan edessä. Hänestäkin
oli ero raskas. Hän rakasti tuota miestä, niinkuin hän osasi rakastaa,
antoi hänelle sielustaan ja sydämestään sen, mikä hänellä oli
annettavaa, oli kiintynyt häneen, niinkuin hän ei ollut konsanaan
kiintynyt kehenkään ennen.

"Kuinka kalpea sinä olet! Varjele terveyttäsi! Hoida hyvin itseäsi!
Rakasta minua!"

Pitkä syleily. Pitkä, kuuma suutelo. Sitten kuningas katosi.

       *       *       *       *       *

Étiolesissa tuoksuivat sireenit, kukkivat ruusut, raskain, valkoisin
tertuin riippuivat jasmiinit, sirkut ja satakielet visertivät.

Jeanne oli kantanut pikku Alexandraa nurmikkojen poikki, joilla
heloitti kirjavanaan valkeita, keltaisia, punaisia ja sinisiä kukkia.
Hän oli kulkenut keskustellen edestakaisin vanhojen kastanjojen
keskellä pienen linnan takana abbé Bernisin kanssa, joka oli tullut
edellisenä iltana. Hän oli käskenyt puutarhuria tuomaan huoneisiin
tuoreita kukkia. Äitinsä, joka levitti talossa rauhattomuutta enemmän
kuin Jeannesta oli suotavaa, hän oli lähettänyt ajelemaan vaunuilla
veljensä Abelin kanssa.

Nyt hän istui väljässä, valkoisessa aamupuvussaan heleä ruusu tukassa
kirjoituspöytänsä ääressä.

Hänen kauniit kätensä leikkivät kuninkaan kirjeen kanssa, jonka kuriiri
tänä aamuna oli tuonut sotanäyttämöltä.

Hymyilevä katse tähyili kauan sinettiä koristettuine vertauskuvineen ja
kirjoitusta: "_Discret et fidèle_."

Niin, kuningas oli hänelle uskollinen, vielä tänään hän oli hänelle
uskollinen!

Hänen kasvonsa muuttuivat vakaviksi ja miettiviksi. Pysyisikö hän
sellaisena? Vai tulisiko niinkuin Vintimille Maillyn ja Châteauroux
Vintimillen jälkeen myöskin hänen, Pompadourin, jälkeen, joksi häntä
salaa jo nimitettiin, joku toinen, joka valloittaa häneltä kuninkaan
kiintymyksen, syrjäyttää hänet tieltään, ottaa häneltä kuninkaan?

Jeanne hypähti pystyyn. Hän oli ollut silmänräpäyksen verran ankaran
levottomuuden vallassa.

Kohta tämän jälkeen hän kuitenkin hengitti keveämmin. Ei, niin ei
saanut milloinkaan tapahtua! Eikä niin tapahdukaan. Hän oli toista
ainetta kuin nuo kolme Nesle-sisarusta, hänellä oli toisenlainen
kunnianhimo, toisenlaiset aseet asemansa puolustamiseksi vielä
sittenkin, kun kuninkaan kiihko oli sammunut.

Mutta varmaa oli, että koko hänen olemassaolollaan sai olla vain yksi
päämäärä: pitää kuningas omanaan, saavuttaa entistä suurempaa valtaa,
entistä lujempaa vaikutusta kuninkaan tunteisiin.

Jeanne hymyili pilkallisesti. Kuinka vähän häntä tunnettiinkaan!
Kuinka väärin arvosteltiin hänen lähimmässä ympäristössäänkin niitä
kiihottimia, mitkä häntä johtivat!

Hôtel des Chèvresissä, Versaillesissa ja nyt Étiolesissa häntä
ylistettiin siitä, ettei hän ollut tahtonut päästä kuninkaan kanssa
sotatantereelle, kun samalla oli tukehduttanut kunnianhimoisen halunsa,
että Ludvig XV tällöin olisi tunnustanut hänet julkisesti.

Ei kukaan tiennyt, ettei hänellä ollut milloinkaan ollut tuota halua,
että hän pohjaltaan oli aivan tyytyväinen saadessaan viikkokausia,
ehkäpä kuukausiakin omistaa aikansa omalle itselleen ja hahmotteli
tulevaisuuttaan.

Kuninkaan rakkaus tulisi vain kasvamaan erossa. Siitä hän sai varmuutta
tämän jok'ainoasta kirjeestä.

Itse hän tarvitsi lepoa kaikkien tämän kuherruskauden henkisten ja
ruumiillisten rasitusten jälkeen.

Étioles oli hänelle antava uudestaan kauneuden kaikkea nuorteutta. Hän
oli muuttunut aika kalpeaksi ja hieman väsynyt.

Mutta ennen muuta hän tahtoi käyttää aikansa Étiolesissa
kiinnittääkseen itseensä sen ryhmän filosofeja, jonka hän vähitellen
aikoi kerätä ympärilleen. Näihin hän pani valtansa lujittamisen suuren
toiveen.

Voltairen kirje ja Barbierin ylistys olivat antaneet ensimmäisen
sysäyksen sille suunnitelmalle, jonka Jeanne aikoi horjumattomasti
toteuttaa: hän tahtoi tulla filosofien suojelijattareksi ja tasoittaa
näiden tien. Kiitokseksi tästä nämä olisivat avuliaita tukemaan ja
lujittamaan hänen valtaansa.

Jeannen posket hehkuivat, hänen silmänsä säteilivät.

Mitä tekemistä hänellä olisi sotaleirissä? Täällä oli paljoa
hyödyllisempää tehtävää!

Hän pyyhkäisi kädellään kuumia kasvojaan ja alkoi tarkkaavaisesti lukea
kuninkaan kirjettä toistamiseen.

Enemmän kuin puolet kirjeen sivuja oli täynnä kiihkeitä
rakkaudenvakuutteluja ja hänen levottomuuttaan osoittavaa palavaa
ikävöintiä Jeannen luo.

Sitten seurasi kuvaus Fontenoyn voitosta.

Vilkkaammin kuin Ludvigin tapa oli, hän kuvaili vihollisen
tykistöhyökkäystä, omaa ja dauphinin asemaa, mistä he vihollisen tulen
uhkaamina joka puolelta olivat nähneet koko taistelun.

Hän kertoi siitä nopeasta käänteestä, jonka taistelu alussa oli saanut
vihollisen eduksi, ja vaarasta joutua minä silmänräpäyksenä tahansa
eristetyksi paluumatkasta, vaikka Saksin marsalkka, jonka johto
ansaitsi mitä suurimman kiitoksen, oli ryhtynyt kaikkiin varokeinoihin,
jotta peräytyminen olisi turvattu.

"Keskellä taistelun tuoksinaa, keskellä kauheaa sekasortoa uhkaavan
tappion tähden", jatkoi kuningas, "laati marsalkka ihmeteltävän
kylmäverisesti uuden hyökkäyssuunnitelman. Kevyissä, neljän päistärikön
vetämissä pienissä korivaunuissaan, kuuluisassa 'kehdossaan', hän
ajoi pitkin joukkojen rintamaa, lietsoi sotamiehiin uutta rohkeutta
ja muistutti heille, että he taistelevat kuninkaansa silmien nähden.
En tahdo väsyttää sinua taistelun yksityiskohdilla, jotka eivät
sovi niin kauniille naissilmille, kuin minun Jeanneni ovat. Olkoon
sentään sanottu, että Moritz Saksilaisen suunnitelma hyökätä yht'aikaa
kaikilta puolilta voitonvarman kolonnan kimppuun vei täydelliseen
ja kunniakkaaseen voittoon — — —." [Se selostus taistelusta, jonka
kuningas lähetti paashin mukana kuningattarelle Versaillesiin, oli
sisällykseltään koko joukon lakoonisempi.]

Jeanne vastasi kuninkaan pitkään kirjeeseen ainoastaan lyhyesti,
onnitellen lämpimästi ja vilpittömästi voiton johdosta ja toivottaen
jatkuvaa menestystä! Hän päätti kirjeensä näillä sanoilla:

"En voi toivoa mitään sen hartaammin, sire, kuin saada sodan nopeasti
ja kunniakkaasti päätyttyä sulkea teidän majesteettinne taas syliini."

Sitten hän ryhtyi uudestaan entisiin askareihinsa.

Voltaire oli Étiolesissa oikeassa piirissään. Ei mikään ollut siellä
hänelle vierasta. Jo Jeannen ensimmäisenä avioliittovuotena hän oli
ollut tervetullut vieras linnassa.

Hän mielisteli Jeannea taiteen kaikkien sääntöjen mukaisesti ja
tuhlasi hänelle tuhlaamalla imartelujaan. Hänen kohteliaisuutensa ei
tarkoittanut ainoastaan tulossa olevaa markiisitar-nimitystä, vaan
erästä suosiota, jota hän vähää ennen oli pyytänyt ja jonka toivoi
saavansa Étiolesissa.

 "Fontenoyn taistelukentällä toukokuun 11 p:nä klo 1/2 3.

 Vihollinen hyökkäsi meidän kimppuumme kello 5 tänä aamuna. Sekä minä
 että poikani voimme hyvin. En jouda kirjoittamaan enempää, mutta
 luulen, että tämä riittää tyynnyttämään Versaillesin ja Pariisin. Niin
 pian kuin voin, lähetän tarkempia tietoja."

Hellempi on sisällöltään dauphinin kirje.

 "Rakas äiti! Onnittelen Teitä kaikesta sydämestäni sen voiton
 johdosta, jonka kuningas äsken on saavuttanut. Hän voi, Jumalan
 kiitos, erinomaisesti kuten minäkin. Minulla oli kunnia seurata häntä
 koko ajan. Tänä iltana tahi huomenna kirjoitan tästä enemmän ja päätän
 vakuuttamalla kunnioitustani ja rakkauttani.

 Ludvig.

 Pyydän teitä sydämellisesti tervehtimään puolisoani ja sisariani."

Molempia näitä kirjeitä kirjoitettaessa oli pöytänä rumpu.

Kysymyksessä oli kuninkaallisen kamariherran ja historioitsijan toimet.
Kumpikin oli hyväpalkkainen, ja ne kiihoittivat Voltairen kunnianhimoa
yhtä paljon kuin hänen ahneuttaankin.

Kohta hänen tulonsa jälkeen oli madame d'Étioles saattanut vanhan
ystävänsä onnelliseksi kuvailemalla hänelle hänen toiveittensa
toteutumista, vieläpä enemmänkin: Jeanne antoi Voltairen ymmärtää, että
tämä voi olla ihan varma pääsystään akatemiaan, jonne hän oli jo kauan
pyrkinyt.

Eipä siis kumma, että filosofi kirjoitti La Vallièren herttualle ja
herttuattarelle, joiden linnasta hän oli saapunut Étiolesiin, että hän
tärkeiden asioiden vuoksi jää Étiolesiin määräämättömäksi ajaksi.

Nämä "tärkeät asiat" koskivat lähinnä sitä, että hän kietoo
tarkoituksiinsa Étiolesin valtiattaren, jonka kauniissa käsissä hänen
profeettasilmänsä näkivät Ranskan kohtalon lepäävän, ja eristää häntä
niin paljon kuin mahdollista seurustelemasta muiden vieraiden kanssa.

Hänen vilkas, kohtelias ja nerokas keskustelutaitonsa helpotti suuressa
määrässä tätä hänen tehtäväänsä.

Jeanne ei antanut vähimmälläkään tavalla ymmärtää, kuinka suuressa
määrässä Voltairen erinomainen harrastus häntä kohtaan soveltui hänen
omiin suunnitelmiinsa.

Näiden keskustelujen aikana Jeanne itse ei puhunut tuskin ollenkaan,
mutta tarkkasi sitä enemmän kaikkea, mitä Voltaire sanoi. Hänen terävä
älynsä, hänen oivallinen muistinsa käsitti ja omaksui, mikä hänestä
tuntui arvokkaalta ja tärkeältä tänään ja vastaisuuden varalta.

Sen, mikä hänestä näytti tarpeettomalta, hän hylkäsi. Kun Voltaire
aterioiden aikana päästi valloilleen sanatulvansa ja jesuiitoilta
opitulla kaunopuheisuudella huumasi Jeannen vieraat kertomalla
menestyksestään tahi ilkeällä terävyydellään suomi tunnettuja henkilöjä
ja säälimättömästi huvitti seurakumppanejaan Pariisin juoruilla, oli
Jeannen huomio toisinaan suuntautunut kokonaan toisaalle.

Mutta kahden tai kolmen kesken — Bernis oli usein kolmantena henkilönä
— Jeanne osasi taitavasti saada Voltairen luopumaan imartelusta ja
leikkivästä ivasta ja johtaa hänet alalle, joka paremmin vastasi hänen
kunnianhimoista tiedonjanoaan, nimittäin Voltairen valtiollisiin ja
filosofisiin mielipiteisiin.

Eräs Voltairen mieliaine oli ruhtinaiden suhde pappeihin ja kansaan.

"Ruhtinaiden ei ole etsittävä tukea papeilta, vaani filosofeilta",
näin aloitti Voltaire useat keskustelunsa, jotka hän enimmäkseen puki
yksinpuhelun muotoon.

Bernis ei pahastunut, kun Voltaire tällöin sivalsi esiin välkkyvimmät
ja väkevimmät aseensa hengellistä säätyä vastaan ja purevin ivoin
löylytti pappeja. Ja vaikka abbé oli läsnä, ei Voltaire häikäillyt
sanoa mustaksi sitä, mitä piti mustana, ja valkeaksi sitä, mitä piti
valkeana.

"Filosofit hankkivat kerran ruhtinaille takaisin kaiken sen, minkä
papit ovat näiltä varastaneet, mutta ruhtinaat lähettävät kuitenkin
filosofit Bastiljiin, kuten me teurastamme härät, jotka ovat hyvin
kyntäneet peltojamme, oli filosofin tapana sanoa, ja pappi, joka
pohjaltaan ei ollut mikään pappi, ei väittänyt vastaan."

Bernis oli valinnut hengellisen säädyn paremmin pakosta kuin
vakaumuksesta. Kasvaneena mitä puutteellisimmissa oloissa hänen oli
pidettävä huolta vanhasta nimestään ja vanhoista perinnäistavoista.
Suurimmat toiveet päästä nopeasti ylenemään — ja siihen hän pyrki koko
olemuksensa voimalla — tarjosi hänelle hengellinen sääty. Papinvirkaan
hän ei ollut antanut vihkiä itseään, sillä hän oli peittelemättä
tunnustanut, ettei hän tuntenut sellaista kutsumusta.

Toisinaan, kun nämä kolme vaelsivat Étiolesin puistossa, tuskin
Berniskään kuunteli mitä Voltaire puhui. Hänen katseensa kiintyivät
silloin salaa Jeanneen, mutta tämä ei vielä kertaakaan näyttänyt
huomanneen vähääkään siitä tunteiden palosta, joka huomaamattomina
hetkinä hänessä leimusi.

Bernis osoitti kunnioitustaan tälle ihmeellisen ihanalle naiselle, jota
hän hiljaisuudessa palvoi, niinkuin Voltairekin.

Mutta niin korkealle kuin abbén toiveet nopeasta ja loistavasta
virkaurasta nousivatkin, hän ei nähnyt tulevassa markiisitar
de Pompadourissa, aivan päinvastoin kuin Voltaire, ainoatakaan
tulevaisuuteensa johtavaa porrasta, vaan ainoastaan sen ihanan
naisen, jota hän salaa piti epäjumalanaan ja koko sielustaan kadehti
kuninkaalta.

Eräänä autereisena ja kullanhohtoisena kevätpäivänä Étiolesissa
lennähti kaksi ihastelurunoa, jotka olivat kätketyt tuoksuaviin
ruusuihin, Jeannen jalkoihin.

Voltaire lauloi:

    "Sincère et tendre Pompadour,
    (Car je veux vous donner d'avance
    Ce nom, qui rime avec l'amour
    Et qui sera bientôt le plus beau nom de France)
    Ce tokai, dont Votre Excellence
    Dans d'Étioles me régala,
    N'a-t-il pas quelque ressemblance
    Avec le Roi, qui le donna?
    Il est, comme lui, sans mélange;
    Il unit, comme lui, la force et la douceur,
    Plaît aux yeux, enchante le cœur,
    Fait du bien et jamais ne change."

Jeannen huulet vetäytyivät hienoon ivanhymyyn, kun hän luki vanhan
ystävänsä säkeitä. Ne olivat aivan Voltairea itseään. Niissä oli
rakastettavasti harkittua imartelua kuninkaalle ja Jeannelle, ne
olivat kirjoitetut siinä selvästi ymmärrettävässä tarkoituksessa, että
Jeanne antaisi kuninkaan nähdä runon ja että ne siten tuottaisivat
runoilijalle majesteetin suosion. Jeanne pisti runon toistaiseksi lukon
taakse salalaatikkoon muiden tärkeiden paperien joukkoon.

Ehkä joskus ilmenisi tilaisuus, jolloin hän sitä tarvitsisi.

Bernisin runo, jossa vain ylistettiin naisen kauneutta, oli paljoa
hienompi. Jeanne tiesi varsin hyvin, että tuo kaunis nuori mies
oli rakastunut häneen kiihkeästi. Mutta Jeanne oli olevinaan
sokea ja kuuro. Hän ei saanut poiketa askeltakaan valitsemastaan
tarkoitusperästä eikä millään muotoa saattaa vaaranalaiseksi
kuninkaan rakkautta tai antaa hänen alituisesti hereillä olevalle
mustasukkaisuudelleen pienintäkään virikettä.

Ja kuitenkin tuli hänen selittämättömiin silmiinsä hempeä välke, kun
hän piti Bernisin ruusuja kädessään ja luki tämän runon:

    "Ainsi qu'Hébé, la jeune Pompadour
    A deux jolis trous sur sa joue,
    Deux trous charmants, où le plaisir se joue,
    Qui furent faits par la main de l'amour.
    L'enfant ailé sous un rideau de gaze
    La vit dormir et la prit pour Psyché."




VII.


Kreivi Bussy, eräs Pariisin aatelin hienoimpia nuoria elostelijoita,
istui ystäviensä kanssa pelaamassa korttia viiniköynnösten ympäröimällä
pengermällä pienessä, syrjäisessä maatalossaan.

Kreivi Jourdain, joka nopeiden, sätkivien liikkeittänsä ja apinamaisten
kasvojensa tähden oli saanut nimen "_le singe_", sysäsi kärsimättömästi
kortit syrjään.

"Eikö pikku Loulou tulekaan tänään?" kysyi hän isännältään. "Alkaa
käydä ikäväksi istua ja pelata ilman naisia."

Toiset nauroivat. He tunsivat Jourdainin pohjattoman himon kaikkeen,
mikä vain oli kahisevien silkkihameiden nimellistä.

"Tänään saat tyytyä vain miehiin, rakas Jourdain. Louloun päivä oli
eilen."

"Entä huomenna, Bussy?" kysyi pikku Grévin peitetyn ymmärtämyksen
kyynillinen hymy huulilla.

Bussy nosti sormen suulleen.

"Ahaa! Huomenna on _la grande dame'n_ päivä suljettuine ovineen ja
verhottuine ikkunoineen! Sillä on tuolla Bussyllä kuulumaton naisonni",
pisteli Jourdain.

"Sinähän et tunne ollenkaan hänen _grande dameaan_. Mistä voit tietää,
että häntä odottaa onni?" huudahti pitkä Èpinay, valtioministeriön
sihteeri ja Bussyn uskottu ystävä.

"Arvaan hänen olevan sen vaalean, joka on naimisissa —"

"Soh", sanoi Bussy suutahtaen, "ei mitään suunpieksämistä, jos saan
pyytää! Meidän täytyy olla tänään kahta varovampia."

"Miksi, jos on lupa kysyä?"

"Suuri uutinen, hyvät ystävät. Odotan vielä erästä ystävää, joka on
yhtä tunteellinen kuin luostarineito. Oikea mimosa. Arvatkaas!"

Yksi toisensa perästä kohautti olkapäitään. Tunteellinen? Mimosa? Ken
hän voisi olla? Missään tapauksessa ei kukaan heidän piiristään.

"Minä autan teitä oikealle tolalle. Hän on naimisissa erään naisen
kanssa, josta kohta tulee Ranskan mainituin, ellei hän jo olekin."

"Charles Guillaume d'Étioles!"

Kaikki huudahtivat nimen yhteen ääneen.

"Hän ei ole vielä täällä ja tuskinpa tuleekaan. Hänhän kulkee vain pää
riipuksissa nykyään", sanoi Jourdain ivallisesti.

"Ei ole hauskaa, että vaimo noin äkkiä vain varastetaan ja vielä niin
kaunis vaimo!" sanoi kreivi Saint-Enghien, jolla oli ikäviä kokemuksia
avioliitosta.

"Jos kuningas ottaa vaimon mieheltä, niin se _on_ hauskaa ja vielä
enemmänkin. Ja sen me sanomme! kelpo d'Étiolesille tänään!" huudahti
Bussy. "Hän, on oikea pölkkypää. Sen sijaan, että hän käyttäisi asian
hyödykseen, hän murjottaa ja itkee ja tahtoo tappaa itsensä. Katsokaas,
luulenpa että hän tuleekin tuolla."

Kaikki olivat nousseet ylös ja riensivät alas pengermän portaita
pienelle kattomaiseksi kasvettuneelle pensaskujalle, joka talosta vei
tielle.

Tulija oli todellakin d'Étioles, joka kumarassa, melkein
vastahakoisesti tuli Bussyä kohden, kun tämä oli mennyt häntä vastaan.

Useimmat nuorista miehistä tunsivat hänet, mutta kaikki ainoastaan
hyvin pintapuolisesti ja senkin ennen hänen menoaan naimisiin Jeanne
Poissonin kanssa.

Avioliittonsa jälkeen hän oli pysynyt kokonaan erillään tästä piiristä,
joka Pariisissa oli saanut nimen "_la société des viveurs_". Oikeastaan
hän, porvarillinen, ei kuulunutkaan heidän piiriinsä, mutta kun hän
oli hyväluontoinen kunnon mies, joka näiden etujensa ohella oli varsin
vieraanvarainen, oli hänen suhteensa tehty poikkeus.

Nuoret miehet voivat vaivoin pidättää ivallisuuttaan tervehtiessään
uutta vierasta, jonka Bussy sai vain väkivalloin estetyksi kääntymästä
takaisin.

Jourdain ojensi hänelle ensimmäisenä kätensä. Teeskennellyn
kunnioittavasti hän kumarsi ja sanoi:

"Herra veronkanto-urakoitsija, minulla on kunnia lausua teille
kohteliaimmat onnitteluni."

Charles Guillaume katsoi ymmärtämättömän näköisenä ivalliseen
leikinlaskijaan.

Bussy tuli d'Étiolesin avuksi.

"_Le singe_ onnittelee teitä sen kunnian johdosta, joka teitä on
kohdannut."

"Kunnian?" sopersi murtunut mies.

"Eikö se ole kunnia, että kuningas, jonka hieno maku on tunnettu, on
valinnut juuri teidän vaimonne rakastajattarekseen?" huudahti pieni
Grévin rehellisen vakaumuksen äänellä.

D'Étioles teki liikkeen kuin tarttuakseen pienen miehen kurkkuun. Bussy
pidätti hänet ja sanoi rakastettavasti:

"Rakas ystävä, siitä voi todellakin olla eri mielipiteitä. Hyljätkää
vihdoinkin porvarillinen katsantoinanne. On vanhanaikaista olla
katsomatta asiaa meidän kannaltamme. _Parole d'honneur_, me tarkoitamme
teidän hyväänne."

D'Étioles oli vielä kuin pyörryksissä ja sekaisin siitä
odottamattomasta kohtaloniskusta, joka häntä oli kohdannut, eikä
tiennyt mitä uskoa kaikesta tästä.

Tahdottomana hän antoi Bussyn viedä itsensä pöytään, jonka ääreen muut
vähitellen olivat taas asettuneet, ja täyttää hänen kristallimaljansa
samppanjalla. Tahdottomasti hän nosti sen huulilleen ja tyhjensi sen
nopeasti. Siten hän teki toistamiseen ja vielä kolmannenkin kerran. Hän
tunsi, että hänen mielensä keventyi ja että se tuska, joka painajaisena
ahdisti hänen sieluaan, tuntui hieman lievenevän.

He näyttivät tosiaankin tarkoittavan hänen hyväänsä! He eivät sanoneet
häntä "villipedoksi", kuten rouva Poisson, kun hän raivostui surusta ja
epätoivosta, he eivät saarnanneet hänelle järkeä ja yhä vain järkeä,
kuten eno.

Kunpa hän vain olisi käsittänyt, mitä he oikeastaan tahtoivat, mitä
neuvoja antoivat.

He puhuivat kaikki yht'aikaa. Sellaisia sanoja kuin: "katsoa omaa
etuaan, ottaa hyvä maksu syrjäytymisestään", kuului hänen korviinsa,
mutta hän ei niitä ymmärtänyt.

"Puhukaa yksi kerrallaan!" huusi Bussy lopulta. "Tehän panette
miesparan aivan sekaisin."

"Puhu sinä!"

"Niin, Bussy tehköön hänelle selvää."

"Tehän olette joka tapauksessa veronkanto-urakoitsija d'Étioles",
ärsytteli _le singe_, joka taas otti puheenvuoron, "ja vaikka te sillä
vuokralla, mikä teidän on maksettava valtiolle, ette paisu kovin
lihavaksi, niin olette ja pysytte te kuitenkin sellaisessa asemassa,
jota kohtaan teillä on velvollisuuksia".

Sana veronkanto-urakoitsija sattui kuin pisto d'Étiolesin sydämeen.
Hän ei ajatellut ensimmäistä kertaa, että juuri tuo urakoitsijan
toimi oli maksanut hänelle hänen vaimonsa. Jollei Jeanne olisi käynyt
persoonallisesti pyytämässä kuninkaalta tätä suosionosoitusta, niin
Ludvig XV ei kenties milloinkaan olisi oppinut tuntemaan hänen vaimoaan!

Isäntä täytti toimeliaasti Charles Guillaumen lasin, ennen kuin alkoi
puhua.

Mutta Bussy epäröi sittenkin. Oli tosiaankin tukala asia kääntää
yht'äkkiä nurin sellaisen miehen käsityskanta ja mielipiteet. Mutta
olivathan he velvollisia häntä ja ehkäpä kaikista enimmän itseään
kohtaan velvollisia — senjälkeen kuin tämä porvari oli otettu heidän
piiriinsä — opettamaan hänelle hienoston siveyslakeja.

"Rakas d'Étioles, luulenpa teidän olevan vakuutetun siitä, että me
kaikki tarkoitamme teidän hyväänne", alkoi Bussy epäröiden.

Charles Guillaume nyökkäsi aivan sekaantuneena.

"Olkaa nyt järkevä ja totelkaa meidän neuvoamme! Noudattakaa niitä
esikuvia, joita Ranskan aateli antaa teille! Se ei näe tämäntapaisissa
suhteissa korkeassa asemassa olevien henkilöiden ja rouviensa välillä
mitään häpeää, vaan kunniaa ja hankkii tästä kunniasta suuria etuja
asemaansa ja varallisuuteensa nähden. Älkää olko narri, d'Étioles!
Menkää ja tehkää samalla tavalla! Sanokaa Ludvig XV:lle: 'kaikessa
alamaisuudessa, sire, sanon, että te olette ottanut minulta vaimoni.
Pitäkää hänet, mutta antakaa minulle korvaukseksi kreivin arvonimi,
asema hovissa ja siten päälle päätteeksi niin ja niin suuri omaisuus!"

D'Étioles oli tähän saakka päältä nähden jääkylmän levollisesti
tuijottanut eteensä, toisten ihaillen kuunnellessa Bussyn sanoja. Huuto
ja kilisevä ääni häiritsivät hartaita kuulijoita. Charles Guillaume
oli Bussyn sanoessa viimeisiä sanojaan tarttunut suureen lasiin ja
heittänyt sen päin puhujaan, niin että vaahto roiskui pitkin hänen
kasvojaan ja lasi kilisten putosi lattialle.

Valkeana ihan huuliin saakka Charles Guillaume seisoi täydessä
pituudessaan ja mittasi muita, yhtä toisensa jälkeen, epätoivoisin ja
halveksivin katsein.

Sitten hän riensi taakseen katsomatta pengermän portaita alas
metsistynyttä viiniköynnöskujaa myöten tielle, jota pitkin oli tullut
Pariisista.

       *       *       *       *       *

Herra de Tournehem saapui Étiolesiin kaksi viikkoa senjälkeen, kun
hänen sisarenpoikansa vielä masentuneempana, kuin hän oli eronnut
hänestä Hôtel dés Chèvresissä, oli tullut hänen luokseen pieneen
maataloon, joka sijaitsi lähellä Pariisia.

Osallisena Charles Guillaumen avio-onnettomuuteen hän oli koettanut jos
millä keinoin lohduttaa tuota surkuteltavaa ja katkeroitunutta miestä.

Sitä, mitä Charles häneltä pyysi — että Tournehem palauttaisi hänelle
takaisin Jeannen — hän ei mitenkään voinut toteuttaa.

Ei edes sitä oikeudenpäätöstä, jolla avioliitto purettiin, Tournehem
ollut kyennyt estämään.

Kesäkuun 16 p:nä asianajaja Collin toi päätöksen Étiolesiin: Charles
Guillaume kadotti, paitsi puolisonsa, pesään tuodut myötäjäiset, 30,000
livreä.

Jeanne huokaisi helpotuksesta. Tämäkin loukkauskivi oli lopullisesti
raivattu tieltä!

Poissonin perhe vietti kaikessa hiljaisuudessa ilojuhlaa, jossa
Madeleine, joka maaseudun ilmasta huolimatta huononi päivä päivältä ja
ryki niin, että sitä oli surkea kuulla, vuodatti liikutuksen kyyneliä,
ja François piti pojalleen Abelille pitkän, rehentelevän puheen,
jonka ydinkohtana oli, että veljen pitäisi olla sisarensa kaltainen
kunnianhimossa ja päämäärän saavuttamisessa.

Voltaire, joka kuuli puhuttavan näistä isällisistä neuvoista, ajatteli
ilkeästi: — Kenties Poissonit aikovat tehdä jälkeläisestään prinsessa
Henrietten rakastajan! Poika onkin aika kaunis siihen ammattiin! Siitä
koituisi Maria Leszczynskalle oikea makupala, jonka soisin tuolle
hurskaalle naiselle. —

Mutta tuo ovela kettu varoi ilmaisemasta ajatuksiaan.

       *       *       *       *       *

Jeannen pyynnöstä oli herra de Tournehem tuonut Pariisista muassaan
sukulaisensa, madame d'Estradesin.

Nuori leski, jonka mies oli kaatunut Dettingenin taistelussa, oli
hänen sisarensa Charlotte Le Normantin miniä ja kuului siis niihin
sukulaisiin, jotka kuninkaan luvalla saivat käydä Étiolesissa.

Tämä ruma ja ainaisiin juonitteluihin taipuvainen nainen ymmärsi
mainiosti salata oikean luonteensa, mielistellä madame d'Étiolesia,
vieläpä päästä tämän hyväksi ystäväksi.

Siinä onnentunteessa, minkä kuninkaan päivä päivältä entistä
hehkuvammiksi käyneet kirjeet ja yhä tiheämmät voitonsanomat
sotanäyttämöltä herättivät Jeannessa, ei tämä huomannut, miten
terävästi madame d'Estradesin silmät pälyilivät häneen, miten
huolellisesti hän tarkasti niiden kirjeiden lukumäärän, jotka saapuivat
Flanderista, ja miten hän, vaikkakin turhaan, pani liikkeelle kaikki
keinonsa siepatakseen edes jonkun näistä kuninkaallisista kirjeistä.

Myöskin Richelieu kirjoitti usein, kuten madame d'Estrades jo
ensimmäisinä päivinä Étiolesissa oleskellessaan oli pannut merkille.

Richelieu oli ollut kuninkaallisen herransa kaikkien lemmittyjen hyvä
ystävä. Se, että hän tahtoen tai tahtomattaan oli tunnustanut myös
madame d'Étiolesin sellaiseksi, oli lähentänyt häntä kuninkaaseen, joka
sotaretken aikana eli erittäin hyvässä sovussa herttuan kanssa ja mitä
innokkaimmin lietsoi tämän alkavaa ystävyyttä Jeannea kohtaan.

       *       *       *       *       *

Sillä aikaa kun Étiolesin linnassa tällä tavoin punottiin hienoja ja
karkeita säikeitä tulevaisuuden varalta, salaiset intohimot hehkuivat,
juonittelu hiiviskeli kuulumattomin askelin, markiisi de Gontaut ja
abbé Bernis opettivat kuninkaallisen herransa käskystä Jeannelle
hovikieltä ja -tapoja, marssi Ludvig XV voittajana Tournayhin.

Seuraavat viikot toivat muita, yhä vain uusia voitonsanomia.

Lowendal hyökkäsi äkkiarvaamatta Gentin kimppuun, Brügge antautui,
Termonde ja Ostende joutuivat Harcourtin herttuan ja Lowendalin käsiin.

Flanderi lahjoitti Ludvig rakastetulle ne sotaiset laakerit, joita
hänen hallituksensa ei ollut tähän saakka saavuttanut. Kansa juhli
riemuiten valloittajaa. Ranskan kaikissa kirkoissa kaikui _Te deum_
hänen kaikkein kristillisimmän majesteettinsa voittojen kunniaksi.

Myöskin Étiolesissa riemuittiin. Jeannea onniteltiin ja juhlittiin,
aivan kuin hän olisi ollut laillinen puoliso, kuningatar, joka yhdessä
Ludvig XV:n kanssa istui Ranskan valtaistuimella.

Heinäkuun puolivälissä toi kuriiri Flanderista tiedon, joka sisälsi
Jeannen ainaisten toivomusten toteutumisen.

Kuriiri toi sen kuninkaan kirjeen, joka teki hänestä Pompadourin
markiisittaren.

Ilovalkeat loistivat, riemusoitot kaikuivat, raketit nousivat kohden
sinistä kesähämyä, samppanja vuoti virtanaan.

Kuninkaallisen hienotunteisesti Ludvig oli päivännyt nimityskirjan
heinäkuun 11 p:nä, jolloin Gent valloitettiin.

Hovihistorioitsijan velvollisuuksia ajatellen Voltaire sepitti runon:

                         A Étioles, juillet 1745.

    "Il sait aimer, il sait combattre:
    Il envoi en ce beau séjour
    Un brevet, digne d'Henri quatre,
    Signé: Louis, Mars et l'Amour.

    Mais les ennemis ont leur tour;
    Et sa valeur, et sa prudence
    Donnent à Gand le même jour
    Un brevet de ville de France.

    Ces deux brevets, si bien venus,
    Vivront tous deux dans la mémoire:
    Chez lui les autels de Vénus
    Sont dans le temple de la Gloire."

Syyskuun 7 p:nä kuningas palasi dauphin rinnallaan Pariisiin.

Porte Saint Martinilta Place du Carrouseliin saakka oli koko
pääkaupunki muuttunut yhdeksi ainoaksi suureksi juhlaportiksi.

Kirjavat matot, vaakunoin ommellut ryijyt välkkyivät värikkäinä
syysauringon säteilyssä, liput ja köynnökset liehuivat.

Tuilerieissä tervehti kuningasta hänen perheensä. Liikutuksen kyyneleet
vuotivat. Kaikista onnellisin oli kuningatar, kun hän taas sai sulkea
poikansa vahingoittumattomana, terveenä ja voitokkaana syliinsä.

Kiitosjumalanpalvelus Notre-Damessa, loistava ilotulitus Place de
Grèvellä, viulu- ja sinfoniakonsertit, päivälliset kaupungintalolla,
jotka Pariisi antoi kuninkaalliselle perheelle ja joilla tarjottiin
tasan sata ruokalajia, seurasivat toisiaan seuraavina syyskuun päivinä.

Kaiken tämän juhlimisen kestäessä Ludvig ei saanut aikaa nauttia
suloisimmasta vastaanotosta, mikä häntä odotti, vastaanotosta
rakastetun sylissä.

Hänen ikävöintinsä päästä siihen tuttavalliseen yhdessäoloon, joka
ennen hänen lähtöään Flanderiin oli tehnyt hänet niin onnelliseksi ja
ikäänkuin taikavoimaila karkoittanut hänen raskaat ajatuksensa, kiihtyi
nyt yhä hehkuvammaksi.

Hänen luonteensa, joka ei sietänyt mitään pakkoa, nousi kapinaan
meluavaa juhlimista vastaan, joka piti häntä kaukana markiisittaresta.

Kun hänen nyt täytyi antaa juhlia itseään kaavankankeilla
hovipäivällisillä kaupungintalolla, oli vain yksi rappu, joka erotti
hänet Jeannesta.

Hän oli erääseen yläkerroksen huoneeseen toimittanut Jeannelle pienen
aterian, jolle tämä oli kutsunut eno Tournehemin, veli Abelin,
sukulaisensa madame d'Estradesin sekä madame de Sassenagen, tämä kun
oli madame de Saissacin sukulainen, jonka kanssa oli kesällä usein
seurustellut.

Kuningasta kalvoi mustasukkaisuus. Hänen seurueensa herrat näyttivät
olevan hyvin halukkaita menemään tervehtimään markiisitarta seuraavaan
kerrokseen.

Pariisin kuvernööri, Gesvresin herttua, Macville, poliisikomendantti,
Bouillon, vieläpä kauppiasten puheenjohtajakin, monsieur de Bernage,
joka mieskohtaiset palveli kuningasta pöydässä, käyttivät hyväkseen
jokaista tilaisuutta lähteäkseen salista ja mennäkseen tervehtimään
ihanaa Jeannea, josta kaikki kuiskailivat.

Kuningas ei tyyntynyt, ennen kuin Richelieu ja Ayen olivat tuoneet
hänelle salaisen sanoman rakastetulta.

Hän pakotti nyt itsensä kärsivällisemmäksi. Muutama päivä vain ja sitte
Jeanne muuttaa madame de Châteaurouxin huoneisiin, jotka hän oli mitä
komeimmin sisustanut Jeannea varten, ja siten on Jeanne virallisesti
tuotu hoviin.

Ludvig voi tavata häntä joka hetki, salaa tahi julkisesti, eikä hänen
elämässään olisi enää mitään, johon markiisitar de Pompadour ei ottaisi
osaa.

Hän nosti huulilleen lasin burgundilaista viiniä, joka seisoi hänen
edessään. Hän tyhjensi sen salaisuudessa Jeannen onneksi, hän laski
tunnit, jolloin hän taas saa olla yksinään Jeannen kanssa pikku
huoneissaan, ja siellä Jeanne ojentaisi hänelle purppuranpunaista
viiniä ja suloiset huulensa.




VIII.


Versaillesin linnaan vievällä suurella ajotiellä tungeksi ihmisiä.
Jokainen tahtoi nähdä vastanimitetyn markiisittaren, kuuluisan
madame d'Étiolesin, joka niin äkkiä oli luonut yltään porvarillisen
olemuksensa ja muutamien tuntien kuluttua joutuisi hovin suuruuksien
pariin.

Jokaisella oli jotakin kertomista ja kyseltävää hänestä.

Muuan paksu porvarisrouva, jolla oli maustetavarain kauppa lähellä
Hôtel des Chèvresiä, väitti, että herra d'Étioles oli ollut vähällä
lyödä kuoliaaksi rouvansa, eikä siitä muuten sopinut moittiakaan
häntä; mutta siitä ei hänelle ollut paljon apua, sillä hän oli
kuitenkin joutunut alakynteen oikeusjutussa vaimoaan vastaan. Eikä sitä
kannattanut ihmetelläkään, kun kerran kuningas oli kaiken takana!

"Hän kuuluu olevan ahne ja itara", huusi eräs ääni muutamasta iloisesta
ryhmästä.

"Ne on kuulemma saaneet miehen pyytämään hänestä suuren rahasumman
kuninkaalta."

Eräs nyrkki nousi uhkaavana ylös:

"Varokoon itseään, jos hän köyhdyttää kuninkaan ja maan. Hän saa
tekemistä meistä."

"Kuningas kuuluu olevan hurjasti rakastunut häneen. Hänen
sanotaan hallitsevan kuningasta täydellisesti, ja se on varmaan
hirveän jännittävää", kuiskasi keimaileva pikku ilotyttö nuorelle
ylioppilaalle, jonka käsipuolessa hän kulki.

"Jos hän, kuten sanotaan, on yhtä puolta filosofien kanssa, niin
eipähän siinä mitään pahaa ole. Kuuluu olevan aika viisas ja
ymmärtäväinen se pikku Poisson."

"Ja vihaavan jesuiittoja lapsuudestaan asti."

Vieressäolijat nauroivat ja lauloivat tahdissa erästä tunnettua
renkutusta: "_Poissonière, Poissonière, Pois_ —"

"Hiljaa, mitäs sanotte, jos joku kuuntelee teitä!" huusi varoittavasti
muuan vanha vahtimestari, jonka suonissa juoksi lainkuuliainen veri.

Yltiöpäinen joukko läksi kulkemaan edelleen.

Eräs työmiesryhmä napisi:

"Kuningas kuuluu tuoneen mukanaan Flanderista suunnattomia rahasummia
ja timantteja monien miljoonien edestä hänelle ja hänen siivolle
perikunnalleen."

"Ja me saamme kaluta kuivaa kannikkaamme! Piru vieköön koko naisten
roskajoukon! Eikö hänelle riitä se oikea, joka on synnyttänyt hänelle
kymmenen lasta?"

"Loruja, Pierre, ei kai se mikään syy ole? Tunnen erään henkilön, joka
ei ole kuningas, ja hänen vaimonsa ei ole läheskään niin ruma kuin tuo
Maria Leszczynska."

Herra Pierre käännähti pois, kun toinen osui sanomaan niin kohdalleen.

"Kenties hän on hyväsydäminen, tuo Pompadour, ja auttaa köyhiä", sanoi
eräs lempeä, laiha, kuoppasilmäinen nainen.

"Asianajajat kiittelevät häntä", kuului eräästä toisesta ryhmästä, "hän
kuuluu olevan vapaamielinen ja henkevä".

Muuan nuori mies, jolla oli taudin syömä ulkomuoto, kohautti luisevia
olkapäitään.

"Ne, jotka ovat suosiossa, ovat aina henkeviä. Se on vanha juttu se."

Eräs pilkkakirves viritti uuden loppusoinnun:

"_Étioles, bestioles!_ Mitäs siitä sanotte?"

Kömpelö sanaleikki sai osakseen naurua ja kättentaputusta.

Samoin kuin leveällä ajotiellä, oli ahdinko suuri myös linnan saleissa
ja kammioissa, "Häränsilmä" suojamassa ja gallerioissa.

Kukin halusi omin silmin nähdä huomiota herättäneen tapauksen.

Parjaus ei vaiennut sen enempää Versaillesin loistohuoneissa kuin
kaduilla.

"Onpa hauska nähdä, kuinka hän niiaa, tuo porvarisnainen."

"Niin, totta kai se kutkuttaa nauruhermoja!"

"Kuinkahan kuningatar parka ottaa hänet vastaan? Mitä hän osaa hänelle
sanoa? Korkeintaan vähäpätöisen kohteliaisuuden hänen puvustaan, jossa
suhteessa hänellä on todellakin hyvä aisti, se täytyy kateellisenkin
tunnustaa."

"Entä kuningas, mitähän osaa hän näyttelee?"

Paraatihuoneessa kerrottiin, että madame de Rohan kiehui raivosta.

"Ayen on voittanut pelinsä."

"Näinköhän dauphin jaksaa hillitä itsensä? Hän kuuluu vihaamalla
vihaavan häntä."

"Siitä on piispa kyllä pitänyt huolen."

"Vanha Conti ei taida olla oikein mielissään, että hän on saanut
osakseen saattaa sisään madame d'Étiolesin. Prinsessa kuuluu
Tuilerieissä valitelleen sitä kovasti kuningattarelle."

"Se on huhu, johon on suhtauduttava varovasti, rakas kreivitär.
Prinsessa Conti on Maillyn puolesta ennen tehnyt kuninkaalle monta
ystävänpalvelusta. Hän tietää myös oikein hyvin, miksi kuninkaallinen
kassakirstu saanee tälläkin kertaa jalomielisesti suorittaa Contin
velat."

"Olette ilkeä, rakas ystävä."

"Mutta vilpitön, _chère comtesse_."

"Entä herttuatar de Luynes, tuo tapojen ankara vartija?"

"Hän lienee peruuttanut matkansa Dampierreen."

"Uteliaisuudestako vai säälistä hänen majesteettiaan kuningatarta
kohtaan?"

"Nyt te utelette minulta liian paljon, parahin ystäväni."

Äkkiä syntyi syvä hiljaisuus.

Pikku kreivitär pani etusormensa ihomaalisille huulilleen.

"Hiljaa, luulen, että hän tulee."

Vanha prinsessa Conti astui paraatihuoneeseen ja ohjasi askeleensa
kuninkaan huonetta kohti.

Häntä seurasi kolme naista. Keskellä kulki uusi markiisitar; hänen
toisella puolellaan oli kreivitär la Chau-Montaubon ja toisella madame
d'Estrades, jotka kuningas oli valinnut hänen seurakseen.

"Lempo vieköön, kaunis hän on, se täytyy tunnustaa!"

Ympärillä seisovat kavaljeerit olivat ihastuksissaan. _Sacré!_ Nuoren
naisen vartaloa ja ryhtiä voi melkein sanoa kuninkaallisiksi!

"Ja kuinka hän pitää kaunista päätään! Hän on ihastuttava!"

"_Sapristi_, siinäpä timanttien loistoa!"

"Entä puku! Hopea-verkaa, kultaa ja chantilly-pitsejä! Hyvä, ettei
minun tarvitse maksaa niitä!"

Vähän ajan kuluttua äskeiset naiset palasivat kuninkaan huoneesta
takaisin. Ensimmäinen jännitys oli ohi. Kuningattaren luona odottivat
dauphin ja tämän nuori puoliso, ympärillään tiheään ahtautunutta
hoviylhäisöä.

Kun markiisitar astui sisään, vallitsi syvä, melkein kaamea hiljaisuus.
Jeannen sydän löi rajusti, mutta ei hänen piirteissään eikä ryhdissään
voinut havaita pienintäkään mielenliikutuksen merkkiä.

Hän niiasi juhlamenojen mukaisesti ja lisäksi täydellisen sirosti
kuningattarelle. Kaikki seisoivat jännitetyn tarkkaavina ja henkeään
pidättäen kuullakseen, mitä kuningatar sanoisi.

Pariisissa oli jo selvitelty, mitä Maria Leszczynska tässä
arkaluontoisessa tilaisuudessa sanoisi, vieläpä, mitä hänen täytyy
sanoa markiisittarelle: pari kylmäkiskoista, sovinnaista sanaa tämän
puvusta, joka osoittautui vielä aistikkaammaksi kuin oli otaksuttu.

Kuningatar oli mahdollisesti kuullut, että jo etukäteen pidettiin
varmana, mitä hän sanoisi. Hän ei kuitenkaan halunnut olla hovin
kaikuna. Hän muisti tuntevansa erään rakastettavan naisen, joka oli
usein ollut yhdessä tänä kesänä markiisittaren kanssa, ja niinpä hän
kysyi ystävällisesti:

"Kuinka madame de Saissac voi? Minusta on ollut erinomaisen mieluista
tavata häntä joskus Pariisissa. Oletteko äskettäin kuullut jotakin
hänestä?"

Ensi kerran elämässään Jeanne joutui ymmälle. Niin kovasti hän ällistyi
Maria Leszczynskan odottamattomista sanoista. Hän ei osannut vastata
mitään muuta kuin sopertaa nämä sanat:

"Minulla on vain yksi ainoa toivomus: miellyttää teidän
majesteettianne."

Sitten hän nopeasti riisui hansikkaan kädestään suudellakseen
kuninkaallisen puvun helmusta. Hänen rannerenkaansa, joka oli hänen
miehensä viimeinen lahja, rikkoutui kiivaasta liikkeestä ja vierähti
matolle.

Joka taholla kuiskailtiin kuningattaren harvinaisesta ystävällisyydestä
ja vielä harvinaisemmasta enteestä, jonka särkynyt koru aiheutti.

Dauphin sitä vastoin alentui ennakolta tekemänsä päätöksen mukaisesti
lausumaan vain pari jääkylmää sanaa markiisittaren puvusta.

Suuttuneena koko juhlamenoihin ja ärtyneenä äitinsä käsittämättömästä
ystävällisyydestä, jota hän ei ollut aavistanut, hän teki räikeän
halveksivan eleen markiisittaren selän takana.

Suurin osa hovia oli huomannut dauphinin menettelyn. Mutta vain
harvat hyväksyivät sen. Markiisitar oli nyt kerta kaikkiaan kaikkein
korkeimmassa suosiossa, hänet oli ystävällisesti vastaanottanut yksinpä
kuningatarkin ja se täytyi ottaa huomioon.

       *       *       *       *       *

Siinä loisteliaassa, Ludvig XIV:n tyyliin sisustetussa kammiossa, jossa
vajaata vuotta aikaisemmin oli asunut madame de Châteauroux, Jeanne
lepäsi vastaanottomenojen vaivoista.

Sinisellä, kultaisilla jaloilla varustetulla _lit d'ange_-vuoteella,
jonka silkki oli vuosikymmenien kuluessa haalistunut, hän virui
pitkällään, pienet, heleissä atlassikengissä olevat jalat ristissä
ja kädet vaaleanruskean, levälleen lasketun tukan alla yhteen
pujotettuina. Onnellisuus ja rauha liekehtivät hänen kasvoillaan. Hän
voi olla tyytyväinen itseensä, siihen, mitä tuskin enemmässä kuin
puolessa vuodessa, kuninkaan ensimmäisestä suudelmasta lähtien, oli
saavuttanut.

Hän antoi silmiensä lipua timantti-kaulakoristeen, säteilevien
sormuksien ja helminauhojen yli, jotka olivat pienellä pöydällä vuoteen
vieressä. Madame du Hausset, se kamarirouva, joka eilisestä pitäen oli
hänen palveluksessaan, oli varovasti asettanut kallisarvoiset korut
silkki- ja sametti pielukselle. Jalokivien keskelle oli saanut sijansa
myöskin se ihana ruusukimppu, jonka kuningas oli hänelle lähettänyt
ennen vastaanottoa.

Nuoren markiisittaren huulet hymyilivät. Todellakin, Ludvig XV, josta
yleensä ei voinut sanoa, että hän oli tarpeettoman paljon hemmoitellut
lemmittyjään lahjoilla, oli ollut antelias häntä kohtaan.

Jeanne päästi pitkän, valkean aamupukunsa, joka oli hienointa Lyonin
silkkiä, rinnan kohdalta auki, mutta jätti haaleansinisen vyön kiinni.

Hänen ihanan ruumiinsa lumivalkealla iholla oli vaalea, kirkkaalla
silkkilangalla sidottu hiuskutri. Hän otti tämän silkinhienon kutrin ja
painoi sen huulilleen. Lempeästi hyväillen hän sitä silitti kädellään.

Hän oli niin kokonaan unohtunut tähän hellään leikittelyyn, ettei
huomannut, kun kammion ovi hiljaa avautui. Hän vavahti säikähtyen, kun
eräs käsi tarttui hänen käteensä ja yritti ottaa siitä kutrin. Hän
koetti hypähtää ylös. Kuningas esti sen.

"Ole paikallasi!" sanoi Ludvig käskevästi. "Kenen hiuksia sinä hyväilet
niin hellästi? Puhu, mutta älä valehtele, sen neuvon annan sinulle!"

Mustasukkaisuus leimusi kuninkaan silmissä.

Jeanne oli vaipunut takaisin ja katsoi hymyillen kuninkaan kasvoihin.

"Se on tyttäreni, pikku Alexandran hiuskutri. Olen tänään juhlallisessa
vastaanotossa kantanut sitä povellani, jotta se tuottaisi minulle
onnea."

Kuningas lauhtui heti. Hän lankesi polvilleen Jeannen vuoteen viereen
ja suuteli häntä siihen kohtaan, missä lapsen hiuskutri oli ollut.

"Onnellinen kutri", kuiskasi kuningas, "jospa voisin olla sinun
sijassasi!"

Jeanne nousi ylös ja veti kuninkaan viereensä. Hän pani hymyillen
pukunsa napit kiinni ja pisti yhden kuninkaan ruusuista välkkyvään
silkkipoimuun.

"Nyt, sire, olen taas jossakin määrin _comme il faut_ ottaakseni
vastaan herrani ja hallitsijani."

Ludvig oli punonut Jeannen hajallisista, silkinhienoista hiuksista
paulan kätensä ympärille. Hän veti ihanan naisen aivan kiinni itseensä
ja kuiskasi räikeän pilan hänen korvaansa.

"Mutta totta puhuen, Jeanne, sinä olit tänään ihmeteltävän _comme il
faut_. Ovatko Bernis ja Gontaut olleet niin oivallisia opetusmestareja
vai onko pikku madame d'Étioles ilmestynyt maailmaan mukanaan niin
paljon suloa ja ylhäistä hienoutta?"

"Sen jätän teidän majesteettinne ratkaistavaksi."

Jeannen lumoavat silmät nauroivat veikeästi suoraan päin kuninkaan
silmiä.

"Odotahan, pikku noita!"

Ludvig suuteli häntä kiihkeästi. Sitten hän ojensihe.

"Oo, miten ihanaa, että nuo ikävät juhlamenot ovat ohi! Olen muuten
kuullut, että myöskin Maria Leszczynska on ollut sinulle armollinen."

"Hänen majesteettinsa kuningatar oli peräti hyvä minulle."

"Kuningatar on pohjaltaan hyväsydäminen ihminen. Ainakin hän tekee yhä
vielä kaikkensa miellyttääkseen minua. Kunhan hän ei vain olisi niin
tappavan ikävystyttävä! Ja hänen uskonnolliset tunteensa. Huh! Jos
niitä loukkaa, silloin on hänen suosionsa lopussa."

Jeanne ajatteli mielessään, ettei hän ainakaan tee sellaista tyhmyyttä.

"Sitä säädyttömämmin lienee dauphin menetellyt sinua kohtaan. Ei auta
se, että Luynesin herttua on yrittänyt puolustella poikani käytöstä.
Sen todistajina oli liian monta henkilöä. Minä annan dauphinille
rangaistuksen, joka kelpaa opiksi muillekin."

"Ei; sire, eihän teidän majesteettinne tahdo uudestaan pahoittaa
kuningattaren mieltä?"

Ludvig kavahti pystyyn. Hän ei kiinnittänyt huomiota Jeannen sanoihin.
Hän käveli vihaisena edestakaisin.

"Sitä vain vielä puuttui! Jottako hän saa rankaisematta loukata naista,
jota minä rakastan? Hänen täytyy alun pitäen olla selvillä siitä, että
minä vaadin häneltä ehdotonta kunnioitusta jokaista kohtaan, jonka
minä katson hyväksi ottaa hoviin. Ehdotonta kunnioitusta! Hän saa
väliaikaisen karkoituksen Pariisista ja Versaillesista. Minä lähetän
hänet Meudoniin!"

"Voi, sire, entä pikku dauphine, joka niin kovasti jumaloitsee
puolisoaan!"

"Lyhytaikanen ero ei vähennä hänen rakkauttaan. Onhan meidän täytynyt
olla erossa paljoa kauemmin, rakas Jeanne. Jospa tietäisit, kuinka
sinua ikävöin, kuinka rajattomasti sinua kaipasin!"

"Entä sotaiset laakerit, sire?"

"Niin, ne olisin voinut punoa toisiinsa ruusuilla. Ja sinä olisit
voinut sulostuttaa minun öitäni raskaiden päivien jälkeen."

Hän katsoi Jeanneen ahnein silmin. Kuinka viettelevän ihana hän olikaan
hajallisine hiuksineen valkoisessa, pehmeässä puvussa, jonka alta
hienon, valkean ruumiin kaikki muodot tarjoutuivat hänelle.

"Jeanne, Jeanne!" sanoi hän ja oli melkein tukehduttaa hänet
suudelmillaan.




IX.


Madame du Hausset, älykäs ja hieno nainen, kotoisin hyvästä perheestä,
oli kohta saavuttanut markiisittaren luottamuksen. Hän nukkui pienessä
huoneessa Jeannen huoneen vieressä ja kohtapuoleen kävi ja liikkui
kutsumatta valtiattarensa huoneissa. Ei edes kuningaskaan, joka madame
d'Estradesin suureksi suruksi ei tahtonut tavata ketään markiisittaren
luona ollessaan, välittänyt, jos hän milloin sattumalta kohtasi
vaiteliaan madame Haussetin.

Ludvig oli päättänyt levätä jonkun aikaa sodan rasituksista ja asettua
markiisittaren kanssa asumaan Choisyhin. Täällä hän aikoi kerätä
ympärilleen vain ne, jotka kuuluivat hänen lähimpään piiriinsä,
jotta nämä maalla yhdessä ollessaan saisivat lähemmin liittyä hänen
rakastajattareensa. Hän ajatteli ennen muita Richelieutä, d'Ayeniä, de
Meuseä ja de Durasia.

Ludvig oli vakuutettu siitä, että Choisy miellyttäisi Jeannea. Sen
jälkeen kuin madame de Châteauroux oli siellä viettänyt riemunpäiviään,
oli Gabriel teettänyt linnassa huomattavia kaunistus- ja laajennustöitä.

­Seinen varrelle oli rakennettu lisää pengermä. Gabriel oli sisustanut
uuden asuinrakennuksen, joka oli maksanut useita satoja tuhansia.
Kaikkialla oli uutta loistoa uusia mukavuuksia.

Kuningas oli juuri lähdössä Jeannen luo puhumaan tämän kanssa
matkasta Choisyhin, kun häntä vastaan kuului markiisittaren huoneesta
moniäänistä puheensorinaa.

Mitä oli tekeillä? Kuka oli hänen luonaan ja puhui niin kiivaasti ja
sopimattoman kovaäänisesti? Oliko markiisitar unohtanut, että hän oli
ilmoittanut tulevansa hänen luokseen kello yksitoista?

Kuningas seisoi tuokion aivan kuin kasvaneena kiinni lattiaan. Hänen
otsansa laskeutui vihaisiin ryppyihin.

Hän erotti madame d'Estradesin ja madame du Haussetin äänet ja erään
soinnukkaan miesäänen, jota hän ei tuntenut. Jeannen hän ei kuullut
puhuvan.

Hän kiskaisi oven auki. Omituinen näky kohtasi häntä: Jeanne seisoi
pöytään nojaten kalpeana ja purren hampaillaan alahuultaan, madame
d'Estrades ja madame du Hausset puhelivat yht'aikaa ja kiivain sanoin
eräälle kuninkaan kaartin nuorelle upseerille.

Suorana kuin seiväs seisoi nuori mies paikallaan paljastetuin miekoin,
jonka kärjessä heilui karkea, keltainen paperipala, kulmat rikki
revittyinä.

Kuninkaan ilmestyessä kovaääninen puhelu taukosi. Kaikki katsoivat
häneen hämmästyneinä. Kaikki kumarsivat syvään.

Ludvig tunsi nyt nuoren upseerin, joka oli usein ollut komennettuna
virantoimitukseen kuninkaallisiin huoneisiin.

"Mitä tämä on, kreivi Segnart? Mitä te pitelette tuossa miekkanne
kärjessä?"

Kreivi seisoi mykkänä ja kalpeana. Hän olisi tänä hetkenä tahtonut
antaa henkensä, jos olisi voinut poistua ja hävittää tuon tuhoisan
paperin kenenkään näkemättä.

Jeanne astui kuninkaan eteen.

"Salliiko teidän majesteettinne, että kreivi Segnartin ei tarvitse
vastata teidän majesteettinne kysymykseen? Salliiko teidän
majesteettinne, että kreivi Segnart saa poistua?"

Vastauksen sijasta Ludvig tempasi karkean, keltaisen paperin miekan
kärjestä ja luki sen. Hänen kasvonsa punehtuivat. Halveksuvin liikkein
hän viskasi paperilapun lattialle ja polki sitä jalallaan.

"Miten on selitettävä, kreivi Segnart, että minä tapaan teidät
markiisittaren huoneessa tuollainen ryvetys mukananne?"

Nuori upseeri taisteli ankaraa taistelua itsensä kanssa. Vihdoin hän
rohkaisi mielensä.

"Teidän majesteettinne suvaitkoon antaa minulle anteeksi. En ole täällä
itseni vuoksi. Tapasin tämän hävityskirjoituksen naulattuna puuhun
Versaillesin puistosta, kun olin tulossa virantoimitukseeni linnaan.
Miekallani sivalsin sen alas töllistelevän ihmisjoukon nähtävistä.
Madame d'Estrades saapui paikalle ja sai minut vastoin tahtoani
antamaan paperilapun rouva markiisittarelle."

"Täytyy tuntea vaarat, jotta niiltä voisi varjella itsensä, teidän
majesteettinne", huomautti madame d'Estrades kylmäverisesti, jolloin
ilkeä, hädin salattu hymy heijastui hänen suupielistään.

Kuningas viittasi häntä olemaan vaiti.

"Jatkakaa, kreivi Segnart!"

"Saapui madame du Hausset. Hän ei tahtonut millään ehdolla sallia, että
rouva markiisitar olisi saanut lukea paperin. Mutta, ikävä kyllä, se
oli liian myöhäistä. Madame d'Estrades —"

Segnart epäröi.

Kuningas polkaisi jalallaan paperia.

"Jatkakaa!"

"Madame d'Estrades oli jo ilmoittanut paperin sisällön rouva
markiisittarelle."

"Hyvä on. Voitte mennä toimeenne, kreivi Segnart."

Sitten kuningas puhutteli madame d'Estradesia:

"Pyydän teitä, madame, poistumaan huoneisiinne. Madame du Hausset,
toivon, että te jäätte lähistölle."

Kuningas jäi yksikseen Jeannen kanssa.

"Rakas poloisen!", sanoi hän lohduttaen ja hyväillen Jeannen
poskia ja käsiä. "Sinulta olisi voitu säästää tuon inhottavan
häväistyskirjoituksen lukeminen."

Ludvig otti paperin ja repi sen pieniksi palasiksi.

Jeannen huulilla oli ylpeä hymy.

"Ken nauttii suurta kunniaa, sillä on paljon vihollisia, sire. Minun
täytyy tottua tähän vastukseen, joka ei varmaankaan katoa, niin kauan
kuin minulla on kunnia omistaa teidän majesteettinne suosio."

Kuningas katsoi Jeanneen. Mikä nainen! Kuinka häntä miellytti tuo
pelottomuus, tuo voimakas sielu tuossa ihanan ihanassa ruumiissa!
Kuinka hän ihaili häntä!

Jeanne heitti voitonvarmana päänsä taaksepäin: — häväiskööt vain, —
ajatteli hän mielessään. — He häpäisevät vain sitä, jota pelkäävät! Ja
he saavat pelätä! Vain se, jota pelätään, hallitsee! —

       *       *       *       *       *

Syyspäivät Choisyssä tuntuivat lentämällä lentävän. Jeanne käytti
hyväkseen kuninkaan alituista läsnäoloa mukautuakseen mielellään hänen
kiihkeisiin vaatimuksiinsa ja edistääkseen samalla niitä suunnitelmia,
jotka olivat lähinnä hänen sydäntään.

Hän oli saanut kuninkaan kutsumaan Choisyhin kaikki kirjailija- ja
filosofiystävänsä. Kutsun saivat myös eno Tournehem ja veli Abel, jota
kuninkaalla oli tapa sanoa "pikku veljeksi" ja jolle hän oli suonut
nimen monsieur de Vandières vapauttaakseen hänet Poisson-nimestä.
[Suomeksi: kala.]

Madame d'Estrades oli Versaillesissa osoittamansa tahdittomuuden tähden
jätetty pois. Kuningas oli käskenyt markiisittaren seuranaisiksi de
Lauragaisin, de Sassenagen ja de Bellefondsin.

Ludvig viihtyi erinomaisesti tässä sikermässä. Raskasmielisyyden
puuskat olivat lakanneet melkein kokonaan. Keskustelu kirjailijoiden
ja filosofien kanssa ei ollut milloinkaan väkinäistä. Kävipä niinkin,
että hän tottui yksinpä Voltairen häikäilemättömään, suorasukaiseen
ja terävään esiintymistapaan hänen taiturimaisen keskustelutaitonsa
ja niiden ihastuttavien ja pirteiden pikku kunnianosoitusten tähden,
joita tämä runoilija omisti naisille. Siten Voltaire helpotti Jeannen
tehtävää, jonka päämääränä oli saada kuningas hänen akatemiaan
valitsemisensa puolelle.

Vanha pilkkaaja ei väsynyt kiittämästä Jeannea alituisesti uudistuvilla
palavan kunnioituksensa vakuutteluilla.

Hän tuhlasi Jeannelle ylenmäärin runoja ja kukkia, ja kun hän eräänä
päivänä aavistamattaan tapasi Jeannen kaivertamassa veljensä Abelin
muotokuvaa, kirjoitti hän madrigaalin, johon kuningas erityisesti
mielistyi:

    "Pompadour, ton crayon divin
    Devrait dessiner ton visage;
    Jamais une plus belle main
    N'aurait fait un plus bel ouvrage."

Mutta eivät muutkaan Jeannen ystävistä ja niiden joukossa Bernis, joka
kuninkaan läsnäollessa vielä paremmin kuin Étiolesissa salasi palavat
tunteensa markiisittareen, jääneet osattomiksi. Duclos, Genti-Bernard,
Mortcrif, abbé Prévost, kaikille riitti ylenmäärin kuninkaan
rakastettavuutta.

Ludvigin hyväntuulisuus oli ehtymätön. Hän rupatteli ja pelasi
l'hombrea heidän kanssaan. He kävivät hänen ja markiisittaren kanssa
metsästysretkillä, hän näytteli heille seudun kaikki nähtävyydet.

Se, että Choisy oli rakennettu Vintimilleä varten, että Châteauroux oli
juuri Choisyssä pitänyt Ludvig XV:ttä lumojensa kovimmissa kahleissa,
ei häirinnyt viimemainittua vähääkään.

Erityisellä ylpeydellä hän näytti vierailleen niiden taistelumaalausten
luonnoksia, jotka kerran julistaisivat hänen Flanderissa saavuttamiensa
voittojen kunniaa.

Kuningas oli antanut niiden suorittamisen Parrocelin tehtäväksi.

Kun herra Le Normant de Tournehem eräässä tilaisuudessa teki pari
erinomaisen sattuvaa huomautusta näistä luonnoksista, koetti Jeanne
heti käyttää hyödykseen enonsa nerokasta arvostelukykyä.

Sen, mitä Jeanne oli suunnitellut jo Hôtel des Chèvresissä, hän
toteutti nyt. Hän ehdotti kuninkaalle, että tämä antaisi herra de
Tournehemille sen kuninkaallisten rakennuslaitosten yli-intendentin
toimen, jossa siihen asti oli ollut Philibert Orry.

Hän osasi helposti selittää kuninkaalle, kuinka suorastaan
itseoikeutettu herra de Tournehem oli tähän toimeen läpeensä
taiteellisen lahjakkuutensa puolesta, mihin liittyi monivuotinen
kauppiaskokemus. Hän kuvasi, miten huolellisesti ja älykkäästi herra de
Tournehem suorittaisi kuninkaan antaman tehtävän, kuninkaallisen linnan
uutisrakennus- ja kaunistustyöt.

Ludvig, jota miellytti de Tournehemin älykäs ja hieno esiintymistapa,
myöntyi vastustelematta Jeannen toivomuksiin.

Tämän taiteellisesti hyvin sivistyneen miehen koko persoonallisuus
herätti hänessä oikeutettua luottamusta.

Niinikään ei kuninkaasta ollut ensinkään epämieluinen ajatus,
että juuri Jeannen läheisellä sukulaisella, samoin kuin hänen
ministereilläänkin, olisi aina pääsy hänen työhuoneeseensa.

Jeanne riemuitsi. Hän ei ollut ainoastaan saavuttanut uutta,
varmaa tukea hovissa, vaan myöskin maksanut kiitollisuudenvelkansa
Tournehemille ja pitänyt huolta veli Abelin tulevaisuudesta.

Kuninkaallinen päätös ei koskenut ainoastaan herra de Tournehemin
asettamista toimeen, vaan siinä myös vakuutettiin "pikku veljen"
vastainen nimitys tuohon korkeaan virkaan.

       *       *       *       *       *

Ankara kuumekohtaus, minkä kuningas sai, keskeytti iloisen seuraelämän
Choisyssä. Niin pian kuin tieto tästä oli saapunut Versaillesiin,
ilmoitti Maria Leszczynska aikovansa tulla Choisyyn, mikä ei suinkaan
ollut mieluinen yllätys Ludvigille. Ja kun hän tunsi jo toista päivää
olevansa parempi, päätti hän pyytää, että kuningatar peruuttaisi
käyntinsä. Jeannella oli suuri työ saada hänet muuttamaan ajatuksensa.
Miksi oli herätettävä pahaa verta?

Myöskin Ayen oli markiisittaren puolella. Hän oli vakuutettu siitä,
että Jeannen älykkyys kestää koetuksen.

Muuten Richelieu ja Ayen olivat saaneet tietää Luynesin
herttuattarelta, että "pikku Poisson", joksi Jeannea vielä toisinaan
hänen selkänsä takana sanottiin tuttavallisessa puheessa, oli voittanut
kuningattaren suosion siitä pitäen, kun hän oli tukenut tämän ja
prinsessan pyyntöjä ja saanut aikaan, että dauphinin maanpako Meudoniin
peruutettiin.

Kuningas siis kirjoitti puolisolleen, että hän ottaa hänet vastaan
mielihyvän tuntein. "Hän saa hyvät päivälliset linnassa ja seurakunnan
kirkossa sunnuntai-iltamessun ja siunauksen."

Kuningatar osoitti todellakin rakastettavimmat ominaisuutensa. Hän
tunsi sanomattoman hyvää mieltä, että uuden rakastajattaren käytös
erosi koko paljon tämän edeltäjien loukkaavasta esiintymistavasta.
Se erosi, koko lailla myöskin näiden teeskennellyistä
kunnioituksenvakuutteluista, joiden takana piili varsin ilmeinen riemu
saada olla kuninkaan rinnalla syrjäytetyn sijasta.

Markiisitar ympäröi kuningattaren mitä hienotunteisimmalla ja
kunnioittavimmalla huomaavaisuudella. Hän koetti reippaalla
keskustelullaan ja laulamalla iloisia lauluja pitää kuningatarta
hyvällä tuulella. Hän poimi tälle kimppuja kedon kukkasista, saatuaan
kuulla, miten paljon kuningatar niistä piti.

Kuningas ja Choisyssä olevat vieraat ihmettelivät markiisittaren uutta
menestystä. Pitkiin aikoihin ei Maria Leszczynskaa ollut nähty niin
tyytyväisenä ja hyväntuulisena. Sellainen hän ei ollut milloinkaan
ollut, kun Mailly, Vintimille tai Châteauroux olivat olleet saapuvilla.

"Kuinka sinä osaat käyttäytyä, pikku velho, niin että saat haihtumaan
kuningattaren äreyden ja ikävyyden?" kysyi Ludvig nostaessaan Jeannen
satulasta ja puristaessaan häntä tuokioisen hellästi rintaansa vasten.

He olivat lähteneet keveässä aamusumussa ratsastamaan kahden kesken
syksyiseen Choisy-metsään.

Ainoastaan Mars, kuninkaan lemmikkikoira, oli tullut heidän kanssaan.

Kuningas oli sitonut oman mustan ja Jeannen liinakkovärisen ratsun
erääseen tammeen. He kulkivat toistensa käsipuolessa metsän uumeniin.
Ruskeat ja punaiset lehdet ratisivat heidän askeltensa alla.

"Onko tosiaankin velhoutta olla hieman älykäs, hieman rakastettava?
Eikö ole paljoa järkevämpää osoittaa kuningatar-paralle rahtunen
ystävällisyyttä kuin haavoittaa häntä loukkaavalla kopeudella? Eikö
hänellä ole kyllin kärsimistä, sire? Kaikki, myöskin Ranskan kansa,
antavat meille helpoimmin anteeksi meidän onnemme, sire, jollemme sillä
saata muita onnettomiksi."

Ludvig kuunteli tarkkaavaisesti hänen sanojaan. Kunpa hän olisi
oikeassa!

Pilvi ilmestyi kuninkaan otsalle ja varjosti hänen kauniit
silmänsä. Hän ajatteli kreivi Segnartin miekankärjessä ollutta
häväistyskirjoitusta.

He istahtivat kaatuneelle puunrungolle.

Verkalleen, aivan kuin unessa, putoilivat kullankarvaiset ja
ruskeanpunaiset lehdet. Mars oli pannut kauniin päänsä herransa
polvelle. Kuningas silitti hiljaa sen sileää, ruskeaa karvaa. Kuinka
usein synkkämielisinä hetkinä hän olikaan pitänyt tätä uskollista
eläintä ainoana, vilpittömänä ystävänään. Iloisin mielin hän tunsi,
kuinka paljoa parempi hänen oli ollut siitä lähtien, kun Jeanne oli
hänen rinnallaan. Kuinka hän rakasti häntä!

Hän hyväili hellästi Jeannen kättä.

Jeanne piti kuninkaan sormia omissaan.

Kuinka paljoa harvinaisemmiksi olivatkaan nyt käyneet nuo
synkkämielisyyden hetket, jolloin sekä kuolemanpelko että
kuolemankaipuu yhtaikaa hänet valtasivat! Kuinka kiitollinen hän olikaan
Jeannelle.

"Minulla on eräs pyyntö, sire. Se koskee niinikään Maria Leszczynskaa.
Eikö teidän majesteettinne tahtoisi ottaa silloin tällöin ollakseen
vähän ystävällisempi kuningattarelle?"

Ludvig katsoi ihmeissään häneen. Mitä hän tarkoitti? Eikö hän ollut
ensinkään mustasukkainen: madame de Châteauroux oli nostanut metelin
joka kerran, kun hän oli osoittanut kohteliaisuutta kuningattarelle.

Kun kuningas oli vaiti, pelkäsi Jeanne, että hän epää hänen pyyntönsä,
mutta sittenkin hän mielellään toivoi, että kuningas siihen suostuisi.

Jeanne tiesi, että kuningas viimeisinä vuosina oli ollut hyvin kitsas
osoittamaan kuningattarelle kohteliaisuuttaan. Mutta kukaan ei saisi
sanoa, että markiisitar de Pompadour oli saattanut hyljätyn vielä
osattomammaksi.

Päinvastoin hän tahtoi käyttää kaikkensa parantaakseen puolisoiden
välit. Tämä halu tuli vilpittömästä sydämestä. Kuningatar oli
osoittautunut hyväksi hänelle. Ei ollut Jeannen luonteen mukaista
maksaa hyvä kiittämättömyydellä. Vain se, joka oli hänelle
epäkohtelias, ärsytti häntä vastusteluun tai loukkasi häntä, sai olla
valmis maistamaan hänen vihaansa ja kostoaan.

Vähitellen hän johti kuninkaan sinne, mihin tahtoikin! Hän oli
ymmärtänyt, että Maria Leszczynskalla oli monia toivomuksia, joiden hän
mielellään näki toteutuvan.

Jeanne sai kuninkaan siirtämään Fontainebleauhon kohdakkoin tapahtuvan
matkan kuningattaren mieleiseksi päiväksi. Hän esitti kuninkaalle
sellaisia toivomuksia, joita kuningatar ei olisi mitenkään rohjennut
ilmaista.

Hän sai kuninkaan lupaamaan, että kuningatar Fontainebleausta
Versaillesiin palatessaan saa nähdä nuo toivomukset toteutuneina.
Hän ehdotti kuninkaalle, että sänky kullattaisiin ja että se
koristettaisiin ruskeankeltaisilla kankailla _à la duchesse_ —
ruskeankeltainen oli kuningattaren lempiväri.

Myöskin uudesta gobeliinista, joka esittäisi pyhän raamatun kuvia, oli
Maria Leszczynska vihjaten maininnut. Jeanne huomautti kuninkaalle
eräästä gobeliinista Val de Grâcessa olevan kattomaalauksen mukaan,
jonka Itävallan keisarinna Anna oli Mignardilla maalauttanut.

Ehkä herra de Tournehem keksii keinon, miten sellaisen saa!

Ludvig tahtoi lähteä takaisin hevosten luo, mutta Jeanne ei vielä ollut
päässyt ajatustensa päähän.

"Mitä muuta sinulla on sanomista?" kysyi kuningas ärtyisesti. "Tahdotko
syöstä minut aivan nurin?"

"Vain puolittain, sire!" Jeanne hymyili kiehtovaa hymyään. "Tahdon
vain vielä huomauttaa myös hänen majesteettinsa kuningattaren
hyväntekeväisyysrahastosta. Teidän majesteettinne tietää, että
hyväntekeväisyys on Maria Leszczynskan suuri intohimo. Sinne menevät
kaikki hänen säästönsä."

Ludvig mutisi jotakin, josta ei saanut selvää, ja rypisti otsaansa.

Jeanne hyväili hänen kättään.

"Teidän majesteettinne tekee itsekin niin mielellään hyvää, että
teidän majesteettinne täytyy ymmärtää kuningattaren samanlainen
halu. Huomautan muun muassa siitä suuresta rahasummasta — luulen sen
olleen 600,000 livreä — jonka Pariisi oli myöntänyt hänen korkeutensa
dauphinin häiden viettämistä varten. Ludvig XV kumosi kaupungin aikeet
ja käski, että rahasumma on annettava kuudellesadalle köyhälle tytölle
myötäjäisiksi Pariisissa. Voi, minä voisin mainita paljoa enemmänkin,
esimerkiksi —"

Kuningas keskeytti hänet kärsimättömästi. Hän ei tahtonut tänään kuulla
puhuttavan hyväntekeväisyydestä, kaikista vähimmän kuningattaren
hyväntekeväisyysrahastosta, jossa nykyään oli huomattava vaillinki.

Hän tarvitsi rahansa muihin asioihin.

— Toisen kerran, — ajatteli Jeanne. — Ei saa pyytää liian paljon
yhdellä kertaa. —

Ja hän nojautui kuninkaan käsivarteen ja läksi hänen kanssaan hevosten
luo, jotka kärsimättöminä hirnuivat heidät nähdessään.




X.


Maurepas oli juuri palannut Marseillesta. Hän oli siellä tarkastanut
sataman ja neuvotellut viranomaisten kanssa uudesta merikoulusta.

Niistä matemaatikoista, joita Pariisissa oli koulutettu käytännöllisiin
toimiin, oli ministeri valinnut seuralaisikseen tälle matkalle kaksi
etevää nuorta miestä, joista hänellä oli suuria toiveita.

Iltapäivällä hänet oli käsketty kuninkaan puheille. Hänellä oli
paraiksi aikaa silmäillä postia ja ottaa vastaan ne henkilöt, jotka
olivat käyneet ilmoittautumassa.

Ministeri oli siirtänyt syrjään muutamia kirjeitä, jotka eivät olleet
kovin tärkeitä. Nyt hän tarttui erääseen, jonka käsiala hänestä näytti
tutulta, vaikkei hän heti jaksanutkaan muistaa, ken oli kirjoittanut
tämän kirjeen, jossa ei ollut allekirjoitusta.

Käännettyään paperia pari kertaa sormissaan Maurepas luuli tuntevansa,
että tämä väärennetyllä käsialalla sepitetty kirje oli eräältä Jean
Bernardilta, taitavalta, salaiselta asiamieheltä, jonka palvelusta hän
toisinaan käytti tarvitessaan erikoisen tärkeitä tietoja.

Maurepas luki kirjeen kahteen kertaan. Sitten hän heitti sen
kirjoituspöydälle.

"_Sacré nom de Dieu_, se on hävytöntä, liian hävytöntä!"

Hän luki kirjeen kolmannen kerran otsa rypyssä.

"Kirottu naikkonen, tuo Poissonière [kalakaupustelijatar]. Hän
hallitsee ja vallitsee totta vieköön Versaillesissa."

Sihteeri ilmoitti Richelieun herttuan.

"Herttua saa tulla parin minuutin kuluttua."

Richelieu tulikin hyvin sopivaan aikaan ministerin mielestä.

Hän oli yksi niitä, jotka vetivät madame d'Étiolesin riemuvaunuja.
Naurettavaa oli nähdä niin paljon vaivaa kuninkaan hetkellisen
rakastumisen tähden!

Maurepas ei uskonut hetkeäkään, että siitä koituisi pysyvä suhde. Hän
oli paljon vakuutetumpi siitä, että kuningas, niin pian kuin huumaus
menee ohi, katuu sitä, että hän ensi rakastumisensa hurmiossa oli
lahjoittanut markiisitilan tuolle porvarilliselle naiselle, ja että
hurmio piankin haihtuisi, siitä hän tahtoi pitää huolen. Maurepas tiesi
aivan hyvin, että hän ei ainoastaan kuningattaren ja dauphinin puolelta
— mikä tässä tapauksessa ei hyödyttäisi häntä ensinkään — vaan myös
kuninkaan puolelta istui satulassa lujemmin kuin useimmat muut korkeat
virkamiehet.

Hän osasi tehdä työskentelyn kuningasta huvittavaksi ja miellyttäväksi,
ja se ei ollut lainkaan vähäarvoista kuninkaan ajatushitauteen nähden.

Hän voisi kyllä panna jotakin vaaranalaiseksi.

Richelieu astui huoneeseen. Hän oli halukas puhelemaan ministerin
kanssa heti tämän kotiutumisen jälkeen. Ministeri oli aivan varmaan
tuonut mukanaan uutisia Marseillesta. Richelieu kulki mielellään
ympäriinsä nuuskimassa salaisuuksia huomatuilta henkilöiltä,
vaikkapa se tapahtuikin vain siksi, että hänellä olisi ollut jotakin
puhelemista kuninkaan kanssa. Hänellä ei ollut, vähääkään halua
antaa markiisittaren lyödä hänet kokonaan laudalta, sen jälkeen
kuin oli selvästi käynyt ilmi, ettei markiisitar aikonut antautua
tottelevaiseksi välikappaleeksi hänen käsiinsä.

Maurepas ei suonut herttualle aikaa tehdä mitään kysymyksiä. Hän ojensi
tälle tuota pikaa kirjeen, joka virui kirjoituspöydällä.

"Lukekaa tämä, herttua!"

Richelieu avasi paperin.

"Nimetön?"

"Jean Bernard on sen kirjoittanut."

Maurepas seurasi tarkoin Richelieun kasvonpiirteiden ilmettä.

Kun herttua oli lukenut kirjeen, viskasi hän sen takaisin
kirjoituspöydälle melkein samanlaisin voimasanoin kuin Maurepas äsken.

Ministeri katsoi herttuaan hieman ivallisen ihmettelevästi.

"Etteköhän tulistu, herttua? Olen muuten pitänyt teitä tuon Pompadourin
innokkaimpana ihailijana."

Herttua väitti vastaan.

"Yhteen aikaan saattoi siltä näyttää, sen myönnän."

Maurepas hymyili viekasta hymyä. Hän tunsi herttuan helposti syttyvän,
mutta myös yhtä helposti talttuvan turhamielisyyden.

"Onko kuninkaan porvarillinen ystävätär vahingoittanut teitä?"

"Sitä en voi suinkaan sanoa. Mutta — voinhan myöntää, etten ole
huomannut markiisittaren olevan niin herkän omaksumaan minun hyvää
tarkoittavia neuvojani ja vihjauksiani, kuin alussa oli syytä luulla."

"Vai niin. Hm, ja mitä sanotte tuosta?"

Maurepas osoitti kirjettä.

"Viisitoista vuotta Orry on ollut toimessaan. Nyt häntä ei ainoastaan
eroteta kuninkaallisten rakennuslaitosten yli-intendentin virasta ja
anneta hänen virkaansa Pompadourin sukulaiselle — muuten kerrotaan,
että Tournehem on hänen isänsä — vaan Orryltä riistettiin myös hänen
toimensa valtion raha-asiain ylitarkastajana."

Maurepas iski nyrkkiä pöytään.

"Se on ruma juttu ja varmaa on, ettei ainoastaan la Poissonière,
vaan kaikesta päättäen myöskin tuo vanha suunsoittaja Poisson,
virallinen isä, on työntänyt sormensa peliin. Orry lienee ollut esteenä
Pâris-veljesten tiellä. _Voilà_!"

Maurepas otti kirjeen ja luki ääneen:

 "Pâris-veljekset tietävät, että he ovat tuiki välttämättömiä. Tämän
 johdosta he ovat saaneet Pompadourin pitämään huolta siitä, että
 heidän liikeasiansa vapautuvat Orryn rasittavasta valvonnasta. He ovat
 selittäneet suoraan, etteivät he halua ryhtyä uusiin asioihin, niin
 kauan kuin ylitarkastaja on paikallaan."

"Sietämätön tilanne!" huudahti Richelieu hieman purevasti; pohjaltaan
hän ei ollut kovin ihastunut ministeriin, koska kuningas varsin usein
asetti Maurepasin häntä vastaan. "Tästä puoleenhan ei kukaan voi tuntea
olevansa varma omassa talossaan."

"Se riippuu talosta, herttua." Maurepas jatkoi vakavammassa
äänilajissa: "Asia on sitä laatua, että ensi kädessä on tukittava tie
jokaiselta Pompadourin ehdokkaalta. Puhun siitä Fleuryn kanssa. Hän saa
ehdottaa kuninkaalle d'Arnonvilleä."

Herttuan mieltä kutkutti yllyttää lisää Maurepasta. Hänen mielestään
oli näet hyvin toivottavaa, että ministerin viha kasvaisi niin
silmittömäksi, että hän vihasta Pompadouriin punoisi nuoran omaan
kaulaansa.

"Jos teillä on aikaa pari minuuttia, Maurepas" — ministeri nyökkäsi
— "niin kertoisin teille Versaillesista pienen jutun, joka ei ole
vakavuudella pilattu, vaan sen sijaan on sitä pirteämpi."

"Hyvä, minä kuuntelen!"

Herttua rupesi puhumaan hauskan pakisijan tapaan. Hän ei — ilmaissut
pienimmälläkään ilmeellä oikeata tarkoitustaan, jona oli ministerin
ärsyttäminen entistä enemmän Pompadouria vastaan.

"Varmaankin tietänette, että kuningas ja markiisitar ovat siitä pitäen,
kun he oleskelivat Choisyssä ja Fontainebleaussa, erottamattomat?"

"Tokko muka tiedän!" huudahti ministeri kiivaasti. "Olisiko hänellä
muuten tuota turmiollista vaikutusvaltaa kuninkaaseen?"

Richelieu ei antanut häiritä itseään.

"Niin pian kuin kuningas nousee sängystään, hän menee tapaamaan
markiisitarta tämän huoneeseen. He syövät aamiaista yhdessä ja
juttelevat. Markiisitar laulaa ja soittaa kuninkaalle, kunnes tämä
lähtee -messuun. Messun päätyttyä kuningas tulee takaisin, nauttii
lautasellisen liemiruokaa ja kyljyksen markiisittaren luona — sillä
totta puhuen Pompadourilla on mainio kokki."

"Niin, kuninkaan kustannuksella, vaikka ihmisraukat satamakaupungeissa
näkevät nälkää!" huudahti ministeri vimmastuneena.

"Sitten hän huvittelee markiisittaren seurassa kello viiteen tai
kuuteen, mikäli ministerien vastaanotto sattuu alkamaan."

"Entä se pirteä juttu, jonka lupasitte kertoa, herttua?" sanoi Maurepas
ärtyisesti ja kärsimättömästi.

Herttua nauroi.

"_Qui vivra verra!_ Toissa yönä kuningas sairastui madame de
Pompadourin sängyssä kovaan vatsanpolttoon. Hän kiemurteli tuskissaan.
Hädissään Pompadour huusi madame du Haussetiä, joka nukkui — tai
liekö valvonut — viereisessä huoneessa. Mitä tehdä? Ei voida jättää
kuningasta avuttomaksi vatsanpolttoon. Täytyy kutsua lääkäri ja hankkia
lääkkeitä! Mutta kuinka se voi käydä päinsä joutumatta auttamattomasti
huonoon huutoon? Turhaan markiisitar pyytelee kuningasta lähtemään
hänen sängystään ja menemään omaan huoneeseensa. Kuningas viruu kuin
pölkky eikä ota kuuleviin korviinsa markiisittaren pyyntöjä."

"Todellakin erittäin pirteää! Puuttui vain, että kuningatarkin olisi
sairastunut ja lähettänyt hakemaan kuningasta!"

"Antakaa kuningatar-paran olla rauhassa! Suokaa hänelle ainakin hyvän
omantunnon rauhallinen uni uuden, ruskeankeltaisen telttakatoksen alla!"

Ministeri murahti kirouksen hampaittensa välistä.

"Josta hän saa kiittää La Poissonièreä. No, mitenkäs sitte kuninkaan
kävi?"

"Kun madame du Haussetilla näkyy olevan erikoisia vaatimuksia tohtori
Quesnayn ystävyyteen ja vaiteliaisuuteen nähden, herätti hän ystävän
makeasta unesta. Varpaisillaan, jottei olisi herätetty ketään kuninkaan
läheisistä henkilöistä tai palvelijoista, hiivittiin takaisin
markiisittaren vaaleansinisen silkkivuoteen ääreen. Pompadour piteli
kuningasta kädestä ja koetti rauhoittaa voihkivaa hallitsijaa, mutta
ilman menestystä. Tarvittiin lämpimiä kääreitä ja lämmintä teetä. Nuo
kolme neuvotonta sairaanhoitajaa eivät osanneet keksiä muuta keinoa
kuin herättää neljännen henkilön, Pompadourin puvustonhoitajan. Tunnin
kestäneen tehokkaan hoidon jälkeen Quesnay vei kuninkaan takaisin tämän
omaan huoneeseen, missä hän kohta nukkui vanhurskaan unta."

"Ja mistä _te_ olette saanut tuon pirteän jutun, herttua?"

Richelieu kohautti olkapäätään.

"Seinillä, joiden on luultu olevan paksuja, on täytynyt kuitenkin olla
korvat."

Tyytyväisenä käsiään hykerrellen herttua läksi ministerin talosta.

Muutamia päiviä tämän jälkeen levitettiin Pariisissa ja Versaillesissa
ensimmäistä "poissonaadia". Se kulki kädestä käteen, suusta suuhun.
Kuninkaallista perhettä ja markiisitar de Pompadouria lukuunottamatta
oli vain ani harvoja, jotka eivät runoa tunteneet.

Madame d'Estrades, joka toistaiseksi oli tehnyt rauhan Pompadourin ja
kuninkaan kanssa, varoi tällä kertaa antautumasta välittäjäksi. Vain
itsekseen hän luki säkeet ivallisesti nauraa hihittäen, kunnes osasi ne
ulkoa:

    "Jadis c'étoit Versaille
    Qui fixoit le bon goût.
    Aujourd'hui la canaille
    Règne, et tient le haut bout.
    Si la court se ravale,
    De quoi s'étonne-t-on?
    N'est-ce pas de la Halle
    Que nous vient le poisson?"

Yleinen mielipide hovissa kallistui uskomaan, että tämä ilkeä ivaruno
saattoi olla lähtöisin ainoastaan Maurepasilta. Mutta ei kukaan
tahtonut polttaa sormiaan ja ilmaista sitä kuninkaalle. Jokainen tiesi,
miten suuressa Ludvig XV:n suosiossa "ihastuttava" ministeri oli.

Myöskään Richelieun mieli ei tehnyt saattaa Maurepasia kuninkaan
epäiltäväksi.

Hän oli vakuutettu siitä, että ministeri hänenkin avuttaan kaivaisi
kuopan itselleen, sillä hän ei enää uskonut, kuten Maurepas, että
kuninkaan rakastuminen oli vain haihtuvaa laatua.

Vain markiisittarelle, jonka vastenmielisyyden ministeriin hän tunsi,
hän välistä ilmaisi paheksuvan ja epäilyä herättävän mielipiteensä
Maurepasista.




XI.


Hôtel des Chèvresissä virui kuolemaisillaan oleva nainen.

Pienen palatsin kiviportaita peitti valkea lumivaippa ja ikkunoissa
kimalteli jääkukkia kuten sinäkin iltana, jolloin Madeleine Poisson
sykkivin sydämin odotteli Binetiä ja tämän tietoja.

Nyt lepäsi tuo voimakasluontoinen nainen hiljaa ja liikkumattomana
korkealle ladottujen pielusten välissä.

Hengitys kävi raskaasti, katkonaisesti ja korahtelevasti hänen
rinnastaan.

Hänen kasvonsa, jotka aikoinaan olivat olleet niin kauniit, lepäsivät
nyt pitkiksi, kulmikkaiksi venyneinä ja keltaisina valkeilla
pieluksilla.

Herra de Tournehem ja Charles Guillaume d'Étioles istuivat hänen
vuoteensa vieressä. François Poisson oli matkustanut Versaillesiin
hakemaan Jeannea ja pikku Alexandraa, joka hoitajattarensa kanssa
oli ollut muutamia päiviä äitinsä luona. Abel oli jo lähtenyt
opintomatkalle Italiaan.

Herra de Tournehem irroitti hetkiseksi kätensä Madeleinen käsistä,
jotka puristivat niitä suonenvedon tapaisesti, ja vilkaisi kelloa.

Sitten hän kääntyi sisarenpoikaansa päin, joka seisoi surullisena ja
syviin ajatuksiin vaipuneena sängyn vieressä.

"Jeanne saattaa olla täällä minä hetkenä tahansa. Mene huoneeseesi
ja pysy levollisena, niin kauan kuin hän viipyy täällä. Minä lähetän
lapsen luoksesi, ellei Jeanne ole jättänyt häntä madame du Haussetin
luo."

Charles kieltäytyi lähtemästä.

"Minä tahdon nähdä hänet", intti hän itsepintaisesti, "tahdon nähdä
hänet vielä yhden kerran. Siihen on minulla selvä oikeus."

Madeleine heittelehtihe levottomasti puoleen ja toiseen.

"Oikeudesta ei voi olla puhetta. Te olette laillisesti erotetut. Älä
häiritse sairas-parkaa!"

Madeleine nousi vaivaloisesti istumaan. Jäykkänä ja suorana hän siinä
istui.

"Mene, Charles! Älä asetu markiisittaren tielle!" sanoi hän käskevästi.

Charles ei liikahtanut.

Silloin Tournehem hellävaroin tarttui hänen käsivarteensa ja puhutteli
häntä ystävällisesti.

"Mene nyt, poikaseni! Parasta on, että teet sen."

Tournehem työnsi hänet oven taakse.

Kun molemmat herrat seisoivat eteisessä, avautui portti alhaalla.

He kuulivat herra Poissonin sanovan kaikuvalla, harvoin hillityllä
äänellään:

"Sinun täytyy olla valmis kaikkeen, Jeanne."

Sitten kuului markiisittaren lievää nyyhkytystä

D'Étioles seisoi kuin kivettynyt.

"Mennään, mennään!" kehoitti Tournehem.

"Minun täytyy nähdä hänet!" sopersi nuori mies epätoivoisena.

Jeanne, joka jo oli ehtinyt ensimmäiselle porrasaskelmalle, huusi
lujalla, jääkylmällä äänellä Tournehemille:

"Rakas eno, katsokaa, että pääsen täältä tulemaan. En halua tavata
vieraita ihmisiä."

Silloin onneton mies hoippui murtuneena huoneeseensa.

Jeanne heittäytyi äidin sängyn viereen ja suuteli hellästi kuihtuneita,
luisevia käsiä.

"Äiti raukka, onko sinulla kovat tuskat?"

Madeleine katsahti rakastavan ylpeästi kauniiseen, kallisarvoisesti
puettuun tyttäreensä.

"Minun Jeanneni, minun ylpeyteni ja onneni!" kuiskasi hän.

Sitten hän viittasi Tournehemille ja miehelleen, joka seisoi
markiisittaren takana, että he poistuisivat huoneesta.

Hän tahtoi olla yksinään tyttärensä kanssa.

Jeanne istuutui sängynreunalle ja kietoi hellästi kätensä äitinsä
ympärille.

"Suutele minua, rakas lapseni", kuiskasi hän käheästi ja vaivaloisesti.
"Minun loppuni lähenee, mutta minä kuolen rauhallisena. Olen
saavuttanut suurimman, minkä olen voinut saavuttaa: olen nähnyt sinun
voittosi."

Jeanne hymyili kyyneleet silmissä.

"Hyvä, rakas äiti!"

"Pidä kiinni siitä, mitä sinulla on, lapseni. Älä anna johdattaa
itseäsi erehdyksiin! Kaikki miehet ovat vaikeasti pysytettävissä.
Vaikeimmin kuningas. Ole hyvä ja alamainen kuningattarelle, siitä voi
sinulle olla hyötyä. Kestä kylmäverisesti dauphinin viha. Älä pöyhkeile
ystävillesi, mutta ole ylpeä vihollisillesi, niin että he tietävät,
ettet pelkää heitä. Kestä kärsivällisesti kuninkaan oikut! Älä anna
hänen milloinkaan tuntea, että sinä hallitset häntä. Älä menetä
malttiasi, jos hänet valtaa uusi, ohimenevä viehtymys! Kun vanhenet
eikä sinun ruumiillinen viehätyksesi enää jaksa kahlita häntä, niin
anna hänelle kaksin verroin henkisiä lahjojasi, anna hänelle ystävyyttä
intohimon sijasta. Älä —"

Kuoleva nainen, joka oli säästänyt viimeiset voimansa antaakseen
tyttärelleen nämä opetukset, hengästyi kokonaan. Hän korisi raskaasti
ja viittoili levottomasti käsillään. Sitten hän rupesi taas puhumaan:

"Älä anna milloinkaan kolmannen — henkilön päästä sinun ja kuninkaan
väliin — vihaa — edelleenkin — jesuiittoja! Lupaa —"

Nämä olivat hänen viimeiset sanansa. Mutta hän kuuli vielä sen valan,
minkä Jeanne hänelle vannoi noudattaakseen uskollisesti äitinsä
opetuksia.

Kun Jeanne antoi merkin soittokellolla, astuivat François Poisson ja
herra de Tournehem huoneeseen.

Madeleine Poisson lepäsi silmät kiinni, mutta hän hengitti vielä.

Kun François näki puolisonsa, purskahti hän äänekkääseen itkuun ja
syleili kiivaasti tytärtään, joka ei hellittänyt rakastavaa katsettaan
kuolevasta.

Herra de Tournehem kumartui Madeleinen yli ja suuteli tämän kalpeaa
otsaa. Sitten hän teki kuolevalle ristinmerkin.

Vielä pari korahtavaa henkäystä, sitten tuli loppu.

Madeleine Poissonia, joka niin uutterasti oli kehrännyt kohtalon
lankoja tyttärelleen ja Ranskalle, ei enää ollut!

Myöhään illalla François vei Jeannen takaisin Versaillesiin.

Vähää ennen, kun vaunut pysähtyivät linnan eteen, hän kääntyi
innokkaasti puhelemaan markiisittarelle, joka syvässä surussaan istui
ääneti ja eteensä tuijottaen.

Poisson otti tyttäreltään lupauksen toimittaa niin, että kuningas
pitää hienot hautajaiset Madeleine Poissonille ja rakennuttaa hänelle
Pariisiin hautakammion.

       *       *       *       *       *

Kuningas, joka ratsastavalta sanantuojalta jo oli saanut tiedon Jeannea
kohdanneesta surusta, odotti rakastettuaan tämän huoneessa.

Jeanne oli niin väsynyt ja masentunut, että hän olisi mieluimmin
halunnut olla yksinään lapsensa ja uskollisen du Haussetin kanssa ja
mennä tämän saattaessa vuoteeseen.

Hän oli kuitenkin ylpeä kuninkaan lämpimän osanoton johdosta.

Kuningas veti hänet polvilleen ja suuteli kyyneleet hänen silmistään.

"Lapsi parkani!" itki hän Jeannen kanssa.

"Hänellä ei ollut ensinkään tuskia, äiti raukalla, vaikka siltä näytti.
Mutta miksi hänen piti jo kuolla? Tuskin neljänkymmenen kuuden ikäinen!
Hän piti niin paljon minusta! Ei niitä ole niinkään monta, jotka
minusta pitävät", valitteli Jeanne.

"Entä minä, Jeanne, enkö minä rakasta sinua enemmän kuin mitään muuta
maailmassa?"

Jeanne painoi kiitollisena väsyneen päänsä kuninkaan rintaa vasten.

"Kyllä, sire. Mutta kuka suo minulle teidän majesteettinne rakkauden?
Äiti soi kyllä. Kaikki muut kadehtivat minulta sitä, vihaavat ja
vainoovat minua sen tähden."

"Minä suojelen sinua, Jeanne. Minä, sinun kuninkaasi ja rakastettusi.
Älä pelkää!"

Vähitellen haihtui se omituinen heikkous, jonka suru oli Jeannessa
synnyttänyt. Hän kuivasi kyyneleensä, ojensihe istumaan ja korjasi
otsalle valahtanutta tukkaansa.

Lempeällä äänellään, joka nyt oli tyyntynyt, hän hiljaa valitti:

"Raskas hengitys, korina, hengen hidas sammuminen! En milloinkaan voi
sitä unohtaa."

Kuninkaassa heräsi taas kuolemankammo.

Häntä värisytti. Hän unohti rakastettunsa surun. Hän peitti kasvonsa
käsillään ja voihki äänekkäästi.

"Kamalaa, kamalaa on, kun täytyy kuolla, kun täytyy lähteä sille
pimeälle tielle, jota ei kukaan tunne, yksinään, aivan yksinään, ilman
kättä, joka pitää meitä kädestä, aivan yksinään!"

Hän vaikeroi kovalla äänellä, hän vapisi kauhusta.

Jeanne kietoi kätensä hänen ympärilleen. Häntä säälitti kuninkaan
avuttomuus.

Tuttavallinen sinuttelu, jota kuningas oli niin usein turhaan pyytänyt
Jeannelta, pääsi nyt itsestään tämän huulilta.

"Minä seuraan sinua, en jätä sinua yksinäsi. Minä pidän sinua kädestä,
kuolen sinun kanssasi. Kuningas älköön milloinkaan olko yksinään, ei
edes kuolemassa!"

Kuningas nosti epäillen kauniin päänsä ja katsoi Jeanneen kysyvin
ilmein.

"Lupaa minulle se, Jeanne! Anna minulle sanasi sen vahvistukseksi!
Olen paljoa vanhempi kuin sinä. Minä kuolen ensin. Lupaa minulle, että
lähdet minun kanssani!"

Jeanne tarttui kuninkaan jääkylmiin käsiin.

"Minä lupaan sen, sire."

He istuivat kotvan ääneti. Sitten Ludvig rupesi puhumaan äidin
hautauksesta.

"Minä ostan äiti raukallesi hautapaikan Kapusiinikirkosta. Hän saa
levätä siellä, missä minun maani etevimmät lepäävät. Hän oli sinun
äitisi, Jeanne."

Markiisitar huokasi helpotuksesta. Se, mitä kuningas tarjosi hänen
äitinsä muiston säilyttämiseksi, oli niin paljon, että hän saattoi
jättää pyytämättä mausoleumia, kuten oli luvannut isälleen.

       *       *       *       *       *

Ludvig ei jättänyt käyttämättä mitään keinoja viihdyttääkseen
rakastettuaan ja auttaakseen tätä voittamaan äidin kuoleman tuottaman
surun ja kaipauksen tunteet.

Madame Poisson oli kuollut joulupäivänä. Vuoden loppuun saakka kuningas
pysyi Jeannen seurassa. Hän vei Jeannen Choisyhin, hän kutsui François
Poissonin sinne pitämään seuraa tyttärelleen.

Hän aikoi peruuttaa Marlyn suuren juhlan, jottei Jeanne, jolla oli
suru, olisi loukkaantunut.

Markiisitar epäsi jyrkästi tällaisen huomaavaisuuden persoonallisia
tunteitaan kohtaan. Hän tiesi liiankin hyvin, kuinka paljon hän siten
taas saattaisi vaaranalaisiksi suhteitaan siinä osassa hovia, joka oli
hänelle ystävällismielinen, ja minkä valtin hän antaisi dauphinin ja
tämän jesuiittaystävien käsiin.

Ludvig antoi uudenvuodenpäivänä markiisittarelle ylettömän paljon
lahjoja kiitokseksi tämän uhraavaisuudesta.

Kuningattarellekin hän antoi ensi kerran moneen vuoteen
uudenvuodenlahjan, jonka Maria Leszczynska otti ihastuneena vastaan,
kallisarvoisen emaljoidun kultarasian, jonka kanteen oli sovitettu
kaunis kello.

Kuningas oli jo syksyllä tilannut tämän pienen taideteoksen Lazare
Duvauxilta antaakseen sen uudenvuodenpäivänä omakätisesti — madame
Madeleine Poissonille.

       *       *       *       *       *

Sillä aikaa kun tytär syvästi ja vilpittömästi suri äitiään, laulettiin
kaikilla Pariisin ja Versaillesin kakaduilla:

    "Ci gît qui, sortant d'un fumier
    Pour faire une fortune entière
    Vendit son honneur au fermier
    Et sa fille au propriétaire."

       *       *       *       *       *

Nopeasti seurasi tänä talvena juhlia toisensa jälkeen, ja kun niissä
oli läsnä dauphine ja kuninkaan molemmat tyttäret, saivat ne uuden
leiman.

Madame Henriettellä, infantinnan kaksoissisarella, ja prinsessa
Adelaïdella oli oma hovikuntansa ja siinä kaiken järjestyksen ja
esiintymisen ylimmäisenä ohjaajana marsalkatar de Duras, mutta
varsinkin elämäniloinen Henriette järjesti markiisitar de Pompadourin
avulla joukon loistavia juhlia, joissa kuningatarkin joskus kävi.

Kaikissa kuninkaankin pidoissa sai Jeanne käyttää -taiteellisia
lahjojaan, ja väsymättömällä mielikuvituksellaan hän loi yhä uutta ja
omaperäistä vaihtelua.

Ratsastushuoneen saliin hän järjesti suuria, satuaiheisia
balettiesityksiä, joihin tuo loistelias seurue oli ihastunut. Varsinkin
"Zéliska", johon Lanoue oli antanut aiheen ja Jélyotte kirjoittanut
musiikin, saavutti erinomaisen menestyksen.

Viimeinen suuri juhla ennen paastoa oli Pariisin kuuluisat
oopperatanssiaiset.

Kuningas, joka alkujaan oli aikonut jäädä pois, päätti viime hetkessä
mennä tanssiaisiin Jeannen kanssa tuntemattomana. Siinä seurueessa,
jonka hän oli käskenyt mukaansa tanssiaisiin, oli vain muutamia harvoja
henkilöjä.

Jeanne oli pukeutunut niihin koruihin, jotka hänellä oli ollut
silloin, kun hänet ensi kerran esitettiin hoville, ja sen lisäksi
vaaleansiniseen, kullalla ja helmillä ylt'yleensä kirjailtuun,
mahdottoman kallisarvoiseen samettipukuun. Vaikka hän tunsi olevansa
väsynyt ja haluton, oli hänen ryhtinsä kuitenkin täydellisen
moitteeton. Ei kukaan voinut havaita hänestä, miten vaikea hänen
hermojensa oli äidin kuoleman jälkeen kestää niitä suuria vaatimuksia,
joita kuningas ja nämä juhlat hänelle asettivat niin henkisessä kuin
ruumiillisessakin suhteessa.

Hän oli ihanampi kuin milloinkaan ennen. Hänen hienon ihonsa kuultava
kalpeus herätti aivan erikoista ihastusta.

Kun hän ja kuningas madame d'Estradesin ja madame du Rouren seurassa
astuivat oopperasalonkiin, herätti hän tavatonta ihmettelyä. Kaikki
tungeksivat hänen ympärillään, ällistelivät ja arvostelivat häntä. Ei
kukaan ajatellut enää tanssimista.

Yhä useammat henkilöt pyysivät ylhäisen seurueen herroilta kunniaa
saada tulla esitellyksi. Näitä pyyntöjä vietiin perille, hiljaisia
manauksia ladeltiin, imartelevia sanoja lausuttiin markiisittarelle
vasten kasvoja.

Kuningas näytti tänään olevan syrjähenkilö. Tunsihan koko Pariisi
Ludvig rakastetun. Mutta tuon kuuluisan ja ylistetyn markiisittaren,
pikku Poissonin, tuon hämäräperäisen rouva d'Étiolesin, joka niin
nopeasti oli pujahtanut kuninkaan sydämeen ja kuului kokonaan
hallitsevan häntä, hänet tahdottiin vihdoinkin nähdä läheltä.

Vihdoin onnistui Ayenin ja La Vallièren herttuan raivata tie tungoksen
läpi.

Kuningas vetäytyi takaisin erääseen kaukaiseen aitioon.

Markiisitar astui madame d'Estradesin ja molempien herttuoiden kanssa
edelleen loistavien juhlasalien halki. Kuljettuaan muutamia askeleita
hän joutui uudestaan saarroksiin, niin että eteneminen miltei kokonaan
salpautui.

Markiisitar joutui melkein ruumiilliseen kosketukseen häntä ympäröivän
yleisön kanssa. Äkkiä hän huomasi, että joku tarttui hänen käteensä.

Kun hän pelästyneenä ja vastenmielisin tuntein aikoi vetää pois oikean
kätensä, tunsi hän, että siinä oli kokoon kääritty paperi. Sama
tapahtui hänen vasemmalla puolellaan.

Tuokion ajan hän aikoi pudottaa paperit lattialle. Sitten hänen
mieleensä johtui, että ne ehkä sisältävät jotakin tärkeää, ja hän
antoi niiden huomaamatta solahtaa siihen heleään silkkikirjaiseen
käsilaukkuun, joka riippui kultaketjussa hänen käsivarrellaan.

Tunnin kuluttua hän ja kuningas poistuivat juhlasta.

Makuuhuoneen ovella valtasi hänet pelko, että Ludvig, haluaisi viettää
hänen kanssaan muutamia lemmenhetkiä.

Viime aikoina hän oli usein turhaan pyytänyt kuningasta menemään
nukkumaan ja lepäämään. Tänään kuningas ei lausunut toivomusta saada
seurata häntä. Kuningas suuteli hänen kättään ja sanoi hänelle hyvää
yötä.

Jeanne huokasi helpotuksesta. Mutta äkkiä hänessä kuohahti
mustasukkaisuuden puuska. Mitähän, jos kuninkaalla on toinen nainen,
jonka luokse hän menee, jonka hän ottaa vastaan! Tuskallinen tunne
kuristi hänen kurkkuaan. Mutta puuska haihtui yhtä nopeasti, kuin se
oli tullutkin. Jeanne oli niin väsynyt, ettei hän jaksanut tuntea eikä
ajatella.

Hän heittäytyi _lit d'ange_-vuoteelleen ja huusi madame du Haussetia,
joka pienessä huoneessaan odotti valtiatartaan.

Kun kamarirouva otti Jeannen käsivarresta kultakirjaisen käsilaukun,
tunsi hän siinä paperin kahinaa.

Luullen, että se oli kirje kuninkaalta, jonka tapana oli toisinaan
erityisen kuumatunteisina tai raskasmielisinä hetkinä kirjoittaa
markiisittarelle muutama sana, hän huomautti siitä Jeannelle.

Jeanne, joka virui silmät kiinni, säpsähti. Inhon ja vastenmielisyyden
tuntein hän oli taas näkevinään joka puolelta ahdistavan tungoksen,
tuntevinaan nopean, näkymättömän tartunnan käsiinsä.

"Antakaa tänne!"

Hän tempasi laukun madame du Haussetin kädestä ja kiivain, hermostunein
kädenliikkein otti siitä paperit.

Madame du Hausset kääntyi hienotunteisesti poispäin ja meni uunin luo.

Äkkiä kamarirouva kuuli käheän, omituisen kirkaisun.

Kun hän kääntyi katsomaan, istui markiisitar kasvonpiirteet
vääristyneinä ja kädet vihasta ja raivosta nyrkkiin puristuneina.

"Jumalan tähden, mitä on tapahtunut?"

Paperilehdet viruivat lattialla.

Jeanne istui mykkänä, kalmankalpeana kasvoiltaan. Hienopiirteiset
kulmakarvat olivat puristuneet yhteen. Nuorekkaalla, valkealla otsalla
oli syvä, pystysuora ryppy.

Halveksivasti hän osoitti jalkaterällään lattialla viruvia paperilehtiä.

"Lukekaa nuo!"

Sitten hän ponnahti ylös ja käveli edestakaisin huoneessa, sysien
syrjään niitä huonekaluja, jotka osuivat hänen tielleen.

"Richelieu oli oikeassa, kun hän varoitti minua tuosta heittiöstä.
Jospa herttua olisi täällä! Mitä tekemistä hänellä on Artoisissa? Hänen
on tultava takaisin ja autettava minua, jotta tuo koira, tuo Maurepas,
saisi rangaistuksensa."

Madame du Hausset oli ottanut lattialta paperit. Kyyneleet silmissä hän
luki:

    "Fille d'une sangsue, et sangsue elle-même,
    Poisson d'une arrogance extrême,
    Étale en ce château, sans crainte et sans effroi,
    La substance du peuple et la honte du Roi."

"Toinen myöskin! Lukekaa, lukekaa vain!" huusi Jeanne aivan vimmoissaan.

Madame du Hausset pudisti surullisesti päätään. Hän tiesi jo, mitä
toinen paperi sisälsi. Quesnay oli jo kahdeksan päivää aikaisemmin
tuonut sen mukanaan Pariisista.

Jeanne tempasi häväistysrunon kamarirouvan kädestä.

"Jollei teitä haluta, niin luen sen itse."

Ja hän luki vihaa leimuavin silmin:

    "Jadis c'étoit Versaille
    Qui fixoit le bon goût,
    Aujourd'hui la canaille..."

Edemmä hän ei päässyt. Voimattoman raivon vallassa hän heittäytyi
polvilleen lattialle ja painoi kasvonsa kullatun sängyn haaleansinisiin
silkkipatjoihin.




XII.


Lähellä rappeutunutta Ruusumajaa, jossa Ludvig XIV ja Louise de La
Vallière olivat vaihtaneet kuumia lemmen valojaan ja jota tänään
painoi kylmä lumipeite, kuningas ja markiisitar kulkivat lumisten
marjakuusiaitojen välitse.

Kumpikin oli kalpea ja kiihtynyt.

Markiisitar alkoi vihdoin puhua alakuloisella äänellä. Kuningas pysyi
itsepäisesti vaiti. Koko hänen olentonsa oli sitkeässä, passiivisessa
vastarinnassa. Hän vainusi jotakin sellaista holhoustilaa, jota vastaan
hänen oma heikkoudentunteensa nousi kiivaasti taistelemaan. Hän rakasti
Jeannea, hän täytti kaikki ne toivomukset, jotka hän vain saattoi lukea
tämän silmistä, mutta sitä, mitä hän itsevaltiaana katsoi hyväksi
tehdä, älköön Jeanne uskaltako arvostella.

Yksi ainoa katse ilmaisi Jeannelle, mitä kuninkaan mielessä liikkui.

Hän muutti heti menettelytapansa.

Lempein äänin ja rukoilevin elein, joita tuskin kukaan, kaikista
vähimmän kuningas, jaksoi vastustaa, hän jatkoi:

"Voi, sire, mies parka ei tosiaankaan ole ansainnut vangitsemista.
Teidän majesteettinne täytyy antaa Maurepasille käsky, että
vangitseminen peruutetaan ja että nuori Vaillant kutsutaan takaisin
ministeriöön. Hänellä ei ole mitään tekemistä karttaluonnosten
häviämisessä. Sen hän on ripillä vannonut äidilleen. Olen luvannut
epätoivoon joutuneelle äidille auttavani hänen poikaansa."

Ludvig, kohautti olkapäitään.

"Sinä tiedät, rakas Jeanne, että on vaikea tavata Maurepasia mistään
väärinteosta. Ja juuri häntä kohtaan en mielelläni tahdo menetellä
ankarasti."

Jeannen kasvot värähtivät kärsimättömyydestä. Töin tuskin hän hillitsi
vihansa ja voittamattoman kostonhimonsa sitä vastustajaansa kohtaan,
joka oli suunnannut häneen häväistystulvan.

Hän iski kuningasta siihen kohtaan, mistä tämän passiivinen vastarinta
ilmeisesti oli lähtöisin.

"Te olette yksinvaltias, sire. Muistutan teille korkean edeltäjänne
sanoja: '_L'Êtat, c'est moi_.' Niiden pätevyys pysyy tänäänkin, yhtä
hyvin Ludvig XV:ttä kuin Ludvig XIV:ttä varten, teidän majesteettinne
on elämän ja kuoleman herra. Teidän majesteettinne ministerien on
sokeasti toteltava."

Ludvig epäröi silmänräpäyksen. Jeanne oli oikeassa, niin, hän oli
elämän ja kuoleman herra. Hän oli se, joka sai määrätä, oliko jonkun
hänen alamaisistaan, vaikkapa hän olisi ollut niistä vähin, oltava
vankina Bastiljissa vai ei.

"Voi, jos teidän majesteettinne kuitenkin tahtoisi täyttää tämän
toivomukseni! Ajatelkaa, miten nuori se; poika parka on! Ajatelkaa,
sire, hänen äitiään! Onko nyt molempien elämä sortuva?"

Kuningas katsoi. Jeanneen. Tämä oli vastustamaton, silloin kun hän
rukoili näin sydämensä pohjasta.

"Minä puhun Maurepasin kanssa."

"Tuhannet kiitokset, sire!"

"Minunhan tulee kiittää teitä, markiisitar. Minusta älköön sanottako,
että minä avoimin silmin siedän vääryyttä."

       *       *       *       *       *

Maurepas kiehui vihasta.

Hän ei ollut jättänyt käyttämättä mitään keinoa johtaakseen kuninkaan
ajatukset muihin asioihin. Mutta turhaan. Hänen oli ollut pakko
peruuttaa määräys Vaillantin vangitsemisesta. Nuori mies istui
entisellä paikallaan ministeristössä.

Samalla kertaa kuin oli saapunut kuninkaan käsky, oli hän saanut
kirjeen markiisittarelta. Hän avasi kirjeen vastenmielisesti.

Pompadour pyysi kiihkein sanoin saada vihdoinkin nähdä selvät tulokset
hänen tutkimuksistaan häväistyskirjoitusten tekijän selville saamiseksi.

Maurepas hymyili pilkallisesti. Markiisittaren käytettävissä ei vielä
ollut salaista poliisia eikä "mustaa kabinettia".

Kuluisi vielä kauvan, ennen kuin hän saisi selville, ken on
häväistyskirjoitusten sepittäjä.

Sitä ennen ehtisi kuningas jo lähettää hänet takaisin Hôtel de
Chèvresiin, hänen hourupäisen miehensä luo!

       *       *       *       *       *

Seuraavana aamuna sai Pariisi ja Versailles lukea kaikista
puistomuureista, puiden rungoista ja talojen seinistä uuden
häväistysrunon, joka vuorokauden kuluttua oli jo kaikkien suussa ja
jota laulettiin samalla nuotilla kuin _Les Trembleurs d'Isisiä_ joka
kadulla. Se oli ministerin vastaus Pompadourin voittoon.

    "Les grands seigneurs s'avilissent,
    Les financiers s'enrichissent
    Et les Poissons s'agrandissent;
    C'est le règne des vauriens, rien, rien.
    On épuise la finance
    En bâtiments, en dépense,
    L'État tombe en décadence.
    Le Roi ne met ordre à rien, rien, rien.

    Une petite bourgeoise
    Élevée à la grivoise,
    Mesurant tout à sa toise.
    Fait de la cour un taudis, dis, dis.
    Louis, malgré son scrupule,
    Fortement pour elle brûle,
    Et son amour ridicule
    A fait rire tout Paris, ris, ris.

    Cette catin subalterne
    Insolemment le gouverne,
    Et c'est elle qui décerne
    Les honneurs à prix d'argent, gent, gent.
    Devant l'idole tout plie,
    Le courtisan s'humilie;
    Il subit cette infamie,
    Et n'est que plus indigent, gent, gent."

Tällä kertaa oli häväistysruno joutunut pian markiisittaren käsiin.

Hän oli itse repinyt sen irti eräästä sen pienen puistoportin
viereisestä patsaasta, josta hän usein kulki mennessään puoleksi
tunniksi kävelemään jollekin rauhalliselle, yksinäiselle tielle
ainoastaan madame du Haussetin ja "Mimin" kanssa. Tällä kertaa hän ei
itkenyt. Hänen kasvonsa eivät muuttuneet liidunkarvaisiksi eivätkä
hänen kätensä puristuneet nyrkkiin. Mutta kulmakarvat vetäytyivät
tiukemmin yhteen ja pystysuora ryppy nenän yläpuolella kävi syvemmäksi.

Nopeasti, kuninkaallisen ryhdikkäästi hän palasi linnaan ja käski
madame d'Estradesia lähtemään kanssaan ulos.

Hän oli tehnyt päätöksensä. Ei mikään eikä kukaan voisi nyt saada häntä
luopumaan siitä.

Madame de Pompadourin mustat hevoset, jotka jokainen Pariisin lapsi
tunsi, pysähtyivät Maurepasin palatsin eteen.

Enemmittä esipuheitta Jeanne kävi suoraan käsiksi asiaan.

"Minusta ei ainakaan voida sanoa, herra ministeri" — hänen äänensä oli
kova ja kylmä kuin teräs — "että minä lähetän hakemaan ministerejä
luokseni. Minä käyn itse heidän luonaan. Minun kärsivällisyyteni on
lopussa. Milloin voitte sanoa minulle häväistyskirjoitusten sepittäjän
nimen?"

"Niin pian kuin saan hänet ilmi, madame, sanon hänen nimensä
kuninkaalle."

Jeanne silmäili ministeriä halveksumista säihkyvin katsein kiireestä
kantapäähän asti. Sitten hän sanoi pilkallisesti:

"Te ette piittaa paljoa kuninkaan rakastajattarista. Se on tunnettu
asia. Kysymys onkin vain siitä, tyydyttääkö se rakastajattaria. Kaikki
eivät ole samanlaisia."

"Minä kohtelen heitä kaikkia ansioiden mukaan, madame", vastasi
Maurepas nenäkkäästi.

Jeannen silmistä sinkoili salamoita ministeriin, hänen hampaansa
pureutuivat alahuuleen, mutta hän ei sanonut enää sanaakaan.

Nopeasti ja korskeasti hän käänsi ministerille selkänsä ja poistui.

       *       *       *       *       *

Ministeristön talon naapuristossa ei markiisittaren käynti ollut jäänyt
huomaamatta. Marsalkka Villars hyökkäsi sisään.

"Teillä on käynyt ylhäinen vieras, Maurepas?" Ministeri kumarsi
pilkallisesti.

"Ihan itse Pompadour. Olen vain peloissani, tokko tämä vierailu tuottaa
hänelle onnea. Muistan, että kun madame de Mailly kävi minun luonani,
sai hän eron kahta päivää myöhemmin. Sen väitteen, että minä olen
myrkyttänyt madame de Châteaurouxin, kyllä tunnette, marsalkka. Minä
tuotan aina heille onnettomuutta, noille kuninkaan rakastajattarille."

Ja hän nauroi kohti kurkkuaan ja voitonvarmasti.

       *       *       *       *       *

Jeanne palasi Versaillesiin aivan kuin kuumeen kourissa. Hän tunsi
olevansa kuolemansairas. Hänen sydämensä jyskytti niin rajusti kuin
olisi ollut halkeamaisillaan. Hän hengitti lyhyesti ja raskaasti, mutta
hän ei olisi millään hinnalla tahtonut ilmaista olevansa sairas eikä
sallia Maurepasille edes hetkenkään toimintavapautta.

Puolen tunnin kuluttua kotiintulonsa jälkeen hän oli jo pukeutunut
päivällistä varten, joka oli määrä syödä tavallista pienemmässä
henkilöpiirissä pikku huoneissa.

Madame du Haussetin hartaista pyynnöistä Jeanne pani hieman ihoväriä
kasvoilleen, jottei olisi pelottanut kuningasta aavemaisella
kalpeudellaan.

Ludvig istui vastapäätä Jeannea, Ayen hänen vasemmalla puolellaan.

Herttua huomasi ensin Jeannen hermostuneet kädenliikkeet ja levottomat,
kiihtyneet katseet, joita Jeanne hillitsemiskyvystään huolimatta ei
kyennyt pitämään tyyninä.

Hän huomasi myöskin, että markiisitar antoi ruokien mennä ohi niitä
edes maistelemattakaan.

"Oletteko sairas, markiisitar?" kysyi hän hiljaa ja levottomasti.

Kuningas, joka oli keskustellut madame d'Estradesin ja madame de
Bellefondsin kanssa, heristi heti huomiotaan.

"Oletteko sairas, madame?" kysyi hän pelästyneenä.

"En vielä, sire, mutta voin tulla. Ja pahemminkin: voi käydä. Herra de
Maurepas vaanii minun henkeäni."

"Herran tähden, mitä ajattelette, markiisitar?"

"Onko teidän majesteettinne unohtanut onnettoman herttuatar de
Châteaurouxin?" kuiskasi Jeanne pöydän yli.

Kaikki jähmettyivät äänettömiksi hämmästyksestä. Kuningas pakotti
itsensä hymyilemään.

"Te näette kummituksia keskellä päivää, rakas ystävä."

Jeanne pudisti päätään.

"Minä tunnen sen itsessäni, sire. Hänen tarkoituksensa on myrkyttää
minut."

"Minun ruokapöydässäni se käynee hänelle työlääksi, rakas markiisitar."

Kuninkaan pyynnöstä Jeanne söi hieman taimenta ja tuoreita vihanneksia
ja joi pari kulausta bourgognelaista viiniä.

Baletin jälkeen kuningas tuli Jeannen luo. Quesnay oli käynyt sitä
ennen hänen luonaan antamassa hänelle rauhoittavan pulverin. Hän lepäsi
silmät puoliummessa, raukeana, mutta tyyntyneempänä.

Nyt, kun hän oli kahden kesken Ludvigin kanssa, hän kertoi tälle, miten
Maurepas oli käyttäytynyt häntä kohtaan, ja näytti hänelle ministerin
uuden häväistysrunon.

Kuningas ei vielä ollut kuullut siitä mitään. Hän kiivastui
tavattomasti, ja hänen vihansa puhkesi sellaisiin sanoihin, joita
harvoin kuuli hänen huuliltaan.

"Uskaltaisiko Maurepas todellakin —?"

"Kyllä hän uskaltaa, sire, olkaa varma siitä! Myöskin Richelieu
varoitti minua vähää ennen lähtöään kavahtamaan Maurepasin vihaa ja
ilkeämielisyyttä. Voi, jospa herttua olisi täällä!"

Mustasukkaisena ja helposti kiihtyvänä huudahti kuningas vihoissaan:

"Mitä varten te Richelieutä tarvitsette, markiisitar, enkö minä ole
täällä?"

Jeanne säikähti niin kovasti, että Ludvig heti muutti äänensä lempeäksi
ja helläksi.

"Jeanne parkani, rakas Jeanne parkani, Maurepas on hyvin raskaasti
loukannut sinua, ja joskaan en usko, että hänen tarkoituksensa on
myrkyttää sinut..."

"Se on hänen tarkoituksensa, sire."

... "ja että nuo julkeat pilkkakirjoitukset ovat hänen tekoaan..."

"Ne ovat, sire."

... "näen kuitenkin, miten kovasti sinä kärsit, Jeanne-raukka. Mutta
sinä et saa kärsiä. Sinunhan on tehtävä minut rauhalliseksi ja
onnelliseksi ja silloinhan on sinun itsesi ensin oltava rauhallinen ja
onnellinen. Voi hyvä Jumala, kuinka surullista ja raskasta on elämä!"

Ludvig oli vaipunut istumaan tuolille. Kauan hän istui ääneti ja
miettien. Hän pyöritteli koneellisesti sormuksia sormissaan ja
tarkasteli niiden kallisarvoisia kiviä. Ei ollut helppoa päästä
päätökseen Maurepasin erottamisesta.

Mutta hän ei voinut ratkaista pulmaa muutenkaan. Hän ei halunnut
rauhattomuutta eikä riitaa. Hän halusi rauhaa, sitä rauhaa, joka oli
kaikista välttämättömintä hänen sairaalloiselle sielulleen.

"Sen täytyy tapahtua", mutisi hän itsekseen.

Sitten hän muisti, että hän oli jossakin tilaisuudessa luvannut
ministerille, jonka kanssa hän oli työskennellyt siitä saakka, kun oli
astunut hallitukseen, että jos hän joskus erottaa hänet virasta, niin
hän ilmoittaisi sen mieskohtaisesti.

Hän toivotti kiireesti hyvää yötä Jeannelle ja kirjoitti, peloissaan,
ettei päätös purkautuisi, jo samana iltana sen kirjeen, joka hänelle
tuotti tuskaa enemmän kuin hän tahtoi tunnustaakaan.

 "Minä olen teille luvannut ilmoittaa mieskohtaisesti, milloin
 erityisiä asianhaaroja sattuisi ilmenemään. Pidän sanani. Teidän
 palveluksenne ei minua enää miellytä. Te saatte antaa erohakemuksenne
 monsieur de Saint-Florentinille. Teidän on mentävä takaisin
 Bourgesiin. Pontchartrin on liian lähellä. Ennen viikon loppua tulee
 teidän lähteä matkalle. Teidän mukananne ei saa olla ketään muita
 kuin oman perheenne jäsenet. Pyydän teitä olemaan vastaamatta tähän
 kirjeeseen."

Jo toisen päivän aamuna Maurepas läksi Pariisista. Hän poistui
katkerasti hymyillen laskuvirheilleen ja ajatteli Ranskan ja sen
kuninkaitten kiittämättömyyttä ja sitä, että Maurepasin suvun jäsenet
olivat 170 vuotta uskollisesti palvelleet maata ministereinä ja
valtiosihteereinä.




XIII.


Suuressa, markiisittaren huoneen etupuolella olevassa eteishuoneessa,
jossa oli silkkiverhoiset huonekalut, ikkunapöydillä koristeellisia,
tuoreilla kukilla täytettyjä koreja, amarantti- ja seetripuisia
haarakynttilänjalkoja ja Ludvig XIV:n ajan kuosinen suuri peili,
tungeksi joukko vastaanottoa anovia henkilöjä, sillä aikaa kuin Jeanne
saneli viimeistä kirjettä sihteerilleen.

"Kas niin, rakas Collin, nyt jo riittää täksi päiväksi. Ja laskekaa
nyt pyrkijät sisälle vuoron perään niinkuin kiltit lapset. Monsieur
Machault saa tulla minua auttamaan. Mutta kaikista ensin lähettäkää
tänne sieur Dagé. Hän saa kammata minua vastaanoton aikana." Hän päästi
irralleen ihmeellisen, kastanjanruskean tukkansa, niin että se valahti
alas hänen vaalealle, silkkiselle aamupuvulleen. "Kello yhden aikaan
odotan kuningasta."

Puheille pyrkijöitä tuli ja meni. Siinä oli upseereja, jotka anoivat
ylennystä. Isiä ja äitejä, jotka rukoilivat poikiensa vapautusta
Bastiljista. Nuori, kaunis porvarisrouva, joka mahtavan Pompadourin
käskykirjeellä tahtoi saada takaisin uskottoman puolisonsa. Erään
vanhan kreivillisen perheen viimeinen, ruti köyhä jälkeläinen, joka
pyysi vapautusta veroista.

Eteishuoneen tungoksen läpi pujottelihe kiireissään muuan pieni,
sormenpäitä myöten huolellisesti puettu, hajuvesille lemuava
ja jalokivistä kiiltävä mies, sieur Dagé, hänen majesteettinsa
hovikampaaja.

Sillä aikaa kuin markiisitar kuunteli erästä ylhäistä jesuiittaa, joka
muka tuntematta Pompadourin mielipiteitä oli tullut vähin toivein
pyytämään, että markiisitar suvaitsisi alistua kuiskaamaan kuninkaan
korvaan tehoisan sanan hänen pahasti ahdistetun veljeskuntansa
puolesta, käsitteli sieur Dagé kuumine pihteineen ja pienine,
nokkeline käsineen markiisittaren tukkaa. Hän laittoi kuplia, kähersi
kiehkuroita, kiinnitti tuuhean, komean tukan helmikoristeisin kammoin.

Markiisitar hillitsi hilpeytensä ja istui jäykän vakavana. Silloin
tällöin täytyi Dagén keskeyttää työnsä, kun Jeannen päähän äkkiä pisti
kiinnittää milloin poskeen, milloin ohimoon tai vasempaan suupieleen
pieniä kasvolaastareita mustasta, kumilla sivellystä taftista.

Hän ei edes viitsinyt katsoakaan jesuiittaan, joka yhä vain turhaan
pani liikkeelle parhaimman puhetaitonsa. Vihdoin hän keskeytti
jesuiitan kärsimättömästi:

"Te vaivaatte itseänne turhaan, monsieur. Se, että te ette tiedä,
mitä minä ajattelen teidän veljeskunnastanne, osoittaa teidän vähiä
tietojanne. Ehkä te vain tekeydytte tietämättömäksi. Teeskentely onkin
mainio ase, jota te kaikki käytätte. Kysykää monsieur Machaultilta. Hän
voi teille sanoa, että minä olen jansenilainen mielipiteiltäni."

Hän aikoi sanoa enemmänkin, mutta Machault, joka pelkäsi, että
markiisitar kiivastuisi, kun oli puhe noista hänen vihaamistaan
jesuiitoista, tarttui nopeasti keskusteluun.

"Minä voin vain vahvistaa, mitä rouva markiisitar on sanonut. Luulen,
että monsieur —"

Jesuiitta ymmärsi yskän.

Huulilla imelä hymy, joka ei voinut salata hänen katkeruuttaan, hän
kumarsi ja läksi Pompadourin vastaanottohuoneesta.

Jeanne kavahti pystyyn välittämättä Dagé parasta, joka päivitteli ja
avuttomana heilutti kuumia pihtejään tyhjässä ilmassa.

"Nuo jesuiitat, tuo roskajoukko! Jos minulla olisi valta, niin
lakaisisin ne Ranskasta pois kuin vanhan törkyläjän."

Mauchault vilkui ympärilleen tuskallisesti. Luojan kiitos, saapuvilla
ei ollut ketään muita kuin hän ja kuninkaallinen hiustaiteilija.

Markiisitar nauroi suursinetinvartijalle, jonka sydän hätäisesti löi
sinisen ritarinauhan alla.

Sitten hän taas istuutui kampauspöydän ääreen ja sanoi ylimielisesti:

"Toivon, että te, Dagé, ette ole jesuiitta?"

"Sellainen minun ei tarvitse olla, madame", vastasi pikku mies
terhakasti, "minä ansaitsen riittävästi omalla ammatillani".

Machault ja markiisitar nauroivat, mutta pikku mies valitti, että hänen
käherryspihtinsä olivat jäähtyneet mokoman kurjan jesuiitan tähden.

Nopeasti suoriuduttiin muustakin puheille pyrkivien suuresta joukosta.

Viimeisiä oli Boucher.

Jeanne ojensi hänelle kauniit, kallisarvoisia sormuksia välkkyvät
kätensä.

"_Cher maître_, tiedän, miksi tulette. Olette minulle vihoissanne,
kun olen häpeämättömästi jättänyt teidät pulaan enkä ole istunut
maalattavananne."

Nuorekkaan eloisasti maalari vei Jeannen kauniit kädet huulilleen.

"Olen teille vihoissani, markiisitar — siinä määrin kuin niin aito
ihanalle naiselle voi olla vihoissaan. Mutta jos lupaatte tehdä
parannuksen —"

"Sen lupaan juhlallisesti. Niin pian kuin pääsemme maalle ja kun taas
saan vähän hengähtää, kutsun teidät luokseni."

"Entä luentotunnit?"

"Niihin ryhdymme samalla kertaa. Näytän teille viimeisiä
kaiverruksiani, joista saatte antaa minulle aika läksytyksen."

"Tuskinpa teidänlaisenne etevyys, rouva markiisitar, sitä kaivannee."

"Kyllä, rakas ystäväni. Minulla on vielä paljon oppimista teiltä."

Boucher kumarsi kohteliaasti.

"Älkää nyt suuttuko minuun, jos sanon teille hyvästi. Minulla on vähän
aikaa ja minun täytyy päättää pukeutumiseni. Kuningas on erittäin
täsmällinen."

"Hyvästi siis toistaiseksi."

Hän kumarsi nuorekkaan joustavasti.

Hymyillen markiisitar vilkaisi hänen jälkeensä. Hän oli iloinen
ajatellessaan, että kohta saa taas opiskella Boucherin johdolla.

       *       *       *       *       *

Hajamielisenä, ajatukset nähtävästi kokonaan muualla, ärtyisenä
ja samalla kertaa raskasmielisenä Ludvig XV tuli ja meni. Rameaun
uudet laulut, joita Jeanne hänelle lauloi klaverin säestyksellä,
eivät iloisuudestaan huolimatta haihduttaneet hänen ajatuksiaan.
Ne taidejäljennökset, jotka hän oli Florensista ja Madridista
tuottanut kuninkaalle herättääkseen uudestaan tämän mielenkiintoa
suunnittelemaansa taidekokoelmaan, kuningas välinpitämättömästi ja pari
sisällötöntä sanaa mainiten työnsi syrjään.

Jeannen tiedusteluun dauphinesta, joka koko hovin suureksi iloksi oli
siunatussa tilassa, kuningas ei vastannut mitään.

Kun Jeanne hauskasti kertoi jesuiittapaterin käynnistä, tuli kuningas
levottomaksi.

"Olisitte lähettänyt hänet minun poikani luo", sanoi hän ärtyisästi.
"Siellä häntä olisi kuunnellut otollisempi korva."

Kauan ennen tavallista aikaa kuningas läksi Jeannen luota, suudeltuaan
häntä hätäisesti.

Jeanne istui mietteissään. Näinköhän kuningas nyt jäljestäpäin
tosiaankin katuu, kun oli erottanut Maurepasin? Kyteekö siitä kuninkaan
mielessä salainen viha häntä kohtaan?

Ei niin ei voinut olla. Vasta eilenhän kuningas oli pyytänyt häntä
ilmoittamaan Maria Leszczynskalle, jonka luona hän kuninkaan
toivomuksen mukaisesti joka päivä kävi, että erotettu ministeri oli
tuottanut hänen majesteetilleen paljon kiusaa ja ettei hän tahtonut
kuulla ministeristä enää puhuttavan.

Äkkiä hänen nopea ajatusjuoksunsa katkesi. Tukehduttava tunne ahdisti
hänen kurkkuaan, kun hänen mieleensä johtui, että hän toissa yönä oli
levännyt melkein liikkumattomana kuninkaan syleilyssä, vaikka kuninkaan
oli vallannut hurmanpuuska toisensa jälkeen!

Taivaan Jumala, mitenkähän käy, jos niin tapahtuu useamman kerran!
Jos hänen hento ruumiinsa ei osoittaudukaan pystyväksi tyydyttämään
kuninkaan yhä kiihtyvää lemmenkaihoa!

Jäätävä tuska oli ahdistamaisillaan häntä. Hän tunsi kuninkaan paremmin
kuin kukaan muu. Jos tapahtuu useammin, että hän pysyy kylmänä
kuninkaan syleilyssä — silloin seuraukset olisivat kamalat.

Mustasukkaisuus tarttui hänen sydämeensä ahnein sormin.

Hän rakasti kuningasta omalla tavallaan, tuota kaunista, raskasmielistä
miestä, joka kietoi hänet intohimoihinsa kuin purppuravaippaan. Hänen
aina hereillä oleva halunsa saada hallita kuningasta ei estänyt hänen
vilpitöntä kiintymystään.

Hän rakasti kuningasta jo siitäkin syystä, että hän oli kuninkaalle
välttämätön. Olisikohan hän edelleenkin, kun intohimon hurmio kerran
sammuu? Olivatko hengen ja sydämen siteet jo punoutuneet niin lujiksi
heidän välilleen, että he voivat olla ilman hekuman hehkua? Vai
kävisikö niin, kuin oli ollut, ennen kuin hän oli omistanut Ludvigin
sydämen? Taipuisiko kuningas toiseen naiseen? Olisiko hän, kuten hänen
edeltäjänsä, tuomittu näyttelemään hyljätyn rakastajattaren kurjaa osaa?

Kuinka työlästä hänen onkaan tulla toimeen, kuinka tavattomia,
kenenkään tuntemattomia henkisiä ja ruumiillisia ponnistuksia hän
saakaan kestää viihdyttääkseen aina jollakin uudella kuninkaan
muuttelehtivaa olentoa, joka tänään kipinöi eloa ja iloa, huomenna
vaipui kuoleman ikävöintiin, hän ei sittenkään saa suoda itselleen
lepoa eikä rauhaa. Hänen täytyy yrittää sitoa kuningas vielä lujemmin
ja sitkeämmin itseensä. Hänen täytyy väsymättömän mielikuvituksensa
voimalla joka hetki voittaa kuningas uudelleen.

Hänen täytyy vahvistaa ruumistaan, tehdä se joustavammaksi ja
vastustuskykyisemmäksi.

Hänen täytyy hallita kuningasta niin, ettei ole olemassa minkäänlaista
mahdollisuutta kadottaa häntä.

Hetkisen Jeanne ajatteli kysyä asiaa Quesnayltä. Sitten hän heti
hylkäsi tämän ajatuksen.

Quesnay puhuisi asiasta madame du Haussetin kanssa, Hausset antaisi
sitten neuvojaan ja, mikä pahinta, purkaisi hyväntahtoista sääliään.

He neuvoisivat häntä säästämään voimia, ja juuri tätä neuvoa hän voi
kaikista vähimmin noudattaa.

Jospa hänen äitinsä vielä eläisi! Madeleine Poisson osaisi kyllä
neuvoa. Hänen edessään ei Jeannen ollut tarvinnut hävetä heikkouttaan.

Ja äkkiä Jeannen mieleen johtui, että kun hän loma-aikoina oli käynyt
kotonaan luostarista, hän oli usein nähnyt äitinsä lukevan vanhoja
kirjoja, jotka hän oli piilottanut lukon taakse, heti kun Jeanne oli
tullut huoneeseen.

Mutta kerran hän oli tavannut yhden vanhan, kellastuneen kirjan
pöydältä.

Uteliaana hän oli silmäillyt sitä eikä sitten ollut voinut lakata
lukemasta.

Hän luki hehkuvin kasvoin. Miten kummallisia asioita olikaan
maailmassa! Lemmenjuomia ja kiihotusaineita lamautuneiden aistimien
elvyttämiseksi! Neuvoja, joita noudattaessa voi olla kuuma ja kylmä
yht'aikaa! Mihin lienevätkään joutuneet nuo vanhat kirjat? Ehkä ne
olivat hyvässä tallessa Hôtel des Chèvresissä, siinä huoneessa, missä
äiti oli kuollut ja missä kaikki hänen kapineensa olivat?

Vain — vähitellen ja vaivoin Jeanne sai haihtumaan mielestään ajatuksen
noista vanhoista, kellastuneista kirjoista. Lujalla tahdonvoimallaan
hän karkoitti sen vihdoin kuin öisen kummituksen. Vielä hän tahtoi
luottaa nuoruuteensa ja kevääseen, lepoa tuottavaan oleskeluun maalla,
minkä kuningas oli hänelle luvannut.

Tapahtui tosiaankin jotakin, mikä karkoitti kaikki surut hänen
sydämestään. Se ilmestyi todellisena kuninkaallisena lahjana, Crécyn
linnana ja maatilana, joka oli lähellä Breuxiä, vähän matkan päässä
Versaillesista, ja jolla Ludvig hämmästytti rakastajatartaan ennen
lähtöään Flanderiin.

Jeanne oli ylen onnellinen omistaessaan oman kodin, joka oli erittäin
arvokas, rakennustaiteellisesti tavattoman kaunis ja sijaitsi keskellä
ihanaa luontoa.

Hän erosi kuninkaasta mitä hellimmin jäähyväisin, kun tämä toukokuun
alussa, tällä kertaa ilman dauphinia, läksi sotaretkelle. Hän lupasi
kuninkaalle säästää voimiaan, parantua ja voimistua hänen tähtensä.

Jeanne kuvaili kuninkaalle mitä ihanimmin värein hetkeä, jolloin he
tapaavat toisensa hänen linnassaan.

       *       *       *       *       *

Sillä aikaa kun kuningas oli sotaretkellä, kului markiisittaren aika
kokonaan Crécyn linnan jonkun verran keskeneräisten lisärakennus-
ja kaunistustöiden teettämiseen sekä täydellisen hovikunnan
järjestämiseen. Tähän hovikuntaan tuli kuulumaan viisikymmentä
seitsemän henkeä. Yksistään näiden palkoiksi kuningas oli myöntänyt
hänelle 42,492 livren vuotuisen määrärahan.

Jeannella oli pitkiä neuvotteluja monsieur d'Islen kanssa, joka oli
saanut tehtäväkseen rakentaa linnan valmiiksi.

Hän vetosi eno Tournehemiin asioiden korkeimpana ratkaisijana
ja ilmaisi tuontuostakin uusia toivomuksia, uusia kummallisia
päähänpistoja, joista rakennusmestari iloitsi enemmän kuin herra Le
Normant, joka sai vastata kustannuksista.

Desgot oli saanut tehtäväkseen saattaa linnanpuiston uudestaan kuntoon.
Jeanne tarkasteli ja arvosteli joka päivä hänen laitoksiaan, ja melkein
joka kerran hänen arvostelunsa päättyi seuraavalla huomautuksella:
"Tämän olisi Le Nôtre tehnyt toisella tavalla!" Mihin olikaan joutunut
Ludvig XIV:n kulttuuri, jonka taiteelliset saavutukset, suurpiirteiset
teollisuus- ja yleishyödylliset yritykset olivat olleet hänen
ihanteensa ja mittapuunsa!

Jeanne odotti vain sopivaa hetkeä tehdäkseen kuninkaalle joukon
ehdotuksia, joilla tämä voisi seurata aurinkokuninkaan esimerkkiä.
Historia tietäisi silloin kerran kertoa kulttuuriteoista, joilla on
pysyväinen arvo Ludvig rakastetun sotilasmaineen rinnalla, ja siiloin
ei Jeannenkaan nimeä unohdettaisi.

Jo heinäkuussa kuningas palasi Flanderista Versaillesiin.

Maria Raphaelan synnytys oli lähellä.

Tämä tapaus, johon hovi ja kansa oli kiinnittänyt suuria ja iloisia
toiveita, tuotti suurta surua.

Heinäkuun 19 p:nä syntyi toivotun prinssin asemasta prinsessa. Kolmea
päivää myöhemmin sulki hienosieluinen, kaino infantinna iäksi rakkautta
säteilevät siniset silmänsä.

Dauphin oli lohduton.

Eivät auttaneet mitkään puheet. Hän ei tahtonut tavata edes jumaloivaa
äitiään. Hän vain ajatteli kuolemaa ja halusi itsekin kuolla. Kaksi
päivää sen jälkeen, kun hänen rakastettu puolisonsa oli poistunut
elävien mailta, hän määräsi testamentissaan, että hänen sydämensä
kätkettäisiin Saint-Denisiin Maria Raphaelan arkun viereen.

Sentähden kuningas voi vasta hautajaismenojen ja muutamien yhtä
surullisten kuin ikävienkin päivien jälkeen, jotka hän vietti perheensä
parissa Choisyssä, käydä Crécyssä.

Kuinka keveästi hän hengittikään, kun hän sai nähdä Blaise-joen
uurtaman ihanan laakson, lempeät auringon kullassa kylpevät kukkulat,
joiden välissä Crécyn linna oli.

Markiisitar otti hänet vastaan Contin prinsessan, madame d'Estradesin
ja madame du Rouren seurassa.

Ludvig oli ihastunut uusiin laitoksiin. Hänen ja hänen
rakastajattarensa huoneet kallisarvoisina keimailevine sisustuksineen,
suuri, neljäkymmentäyhdeksän jalkaa pitkä ruokasali, näköala korkeista
ikkunoista puistoon ja sen uusiin istutuksiin — Crécy tuntui hänestä
kauniimmalta kuin konsanaan ennen, kauneimmalta kuitenkin Jeannen
uudestaan puhjennut kukoistus.

Jeannen säteilevät silmät, kasvojen heleä puna, pehmeästi kaartuva
leuka, entistä hieman täyteläisempi, sopusuhtainen vartalo, kaikki pani
kuninkaan veren kuohumaan nopeammin ja intohimoisemmin. Hän odotti
innokkaasti sitä hetkeä, jolloin Jeanne jää kokonaan hänelle, yksistään
hänelle niin pitkän ja tuskallisen eron jälkeen, yksistään hänelle
kaikkien niiden pettymysten jälkeen, jotka häntä olivat odottaneet
Versaillesissa.

Uhkeasti sisustetussa makuuhuoneessaan Crécyssä Jeanne voi unohtaa
mielestään kaikki epäilyt, kaiken katkeran levottomuuden.

Ei ainoatakaan Madeleinen salaperäistä kirjaa, ei ainoatakaan lääkäriä
tarvittu antamaan Ludvig rakastetulle hänen niin haikeasti kaihoamaansa
lemmenonnea.

       *       *       *       *       *

Kerran kuninkaan lyhyen käynnin aikana Versaillesissa Jeanne oli
tutustunut Moritz Saksilaiseen. Ei edes tämä vanha sotaurho ollut
kyennyt vastustamaan Jeannen ihastuttavuutta.

Nyt, Jeannen ja kuninkaan oleskellessa Crécyssä, oli tullut hetki
käyttää hyväkseen tätä tuttavuutta. Markiisittaren mieli teki ennen
kaikkea estää Ludvig palaamasta takaisin Flanderiin. Siihen oli
tuhansia syitä.

Hän ei tahtonut, että kuningas olisi uudestaan antautunut leirielämän
vaaroihin, kun siellä raivosi rokko. Hän pelkäsi, että sellainen
ympäristö, josta vain muutamat ja heikot siteet ylettyivät häneen,
loitontaisi kuningasta hänestä.

Kuningas oli hänen mielestään tarpeellinen Crécyssä toteuttaakseen ne
suunnitelmat, joita hän innokkaasti pohti.

Hän aikoi lähettää hakemaan Voltairea, saada luokseen Diderotin ja
d'Alembertin ja hän olisi antanut paljon, jos olisi voinut pyytää
Rousseautakin, mutta tämä oleskeli edelleenkin pakolaisena Genèvessä.

Jos kuningas saisi joka päivä seurustella näiden miesten, filosofisen
koulun mainioiden edeltäjien kanssa, joissa Jeanne näki Ranskan
tulevaisuuden, niin kuninkaan ajatustapa, ajatteli Jeanne, avartuisi ja
lujittuisi.

He avaisivat kuninkaan silmät luonnontieteille. He opettaisivat häntä
suhtautumaan uskontoon, etiikkaan ja valtiotieteisiin vapaammalta
näkökannalta.

He nousisivat kuin muuri, jonka läpi ei pääse, Ludvigin ja jesuiittain
välille, he muodostaisivat Jeannen persoonan ympärille suojaavan
seinän, josta kaikki vihollisen nuolet kimmahtaisivat takaisin saamatta
mitään aikaan.

Kun Ludvig ei noin vain halunnut antaa taivuttaa itseään uskomaan,
ettei hänen ollut ehdottoman välttämätöntä palata Flanderiin, ryhtyi
Jeanne keskustelemaan hänen selkänsä takana Moritz Saksilaisen kanssa.

Hän pyysi marsalkkaa mitä sydämellisimmin sanoin rauhoittamaan
kuningasta sillä, ettei sotaretkeä missään tapauksessa päätettäisi
millään suurella taistelulla, joten hänen majesteettinsa voisi kaikessa
rauhassa nauttia maaseutuelämän siunausta tuottavaa lepoa.

Sotamarsalkka suostui ihanan markiisittaren ehdotukseen, varsinkin kun
hän ei ollut halukas näkeinhän kuningasta armeijassa.

Vanha sotapäällikkö tunsi tämän kevään ja kesän kokemuksista olevansa
paljoa kiusaantuneempi kuin iloinen siitä, että kuningas oli mukana
sotaretkellä. Sentähden hän myöntyi mielellään ja rakastettavasti
markiisittaren pyyntöön ja kirjoitti tälle imartelevan kirjeen.

Jeanne oli ylen onnellinen.

 "Kuinka kiittämätön olisittekaan, rakas marsalkka", kirjoitti Jeanne
 vastauksessaan, "jollette rakastaisi minua; sillä te tiedätte, miten
 paljon minä teitä rakastan! Minä uskon teidän sanoihinne kuin Jumalan
 sanaan ja tässä uskossa toivon, ettei enää tule taisteluja ja että
 siis meidän rakastettu hallitsijamme ei joudu laiminlyömään mitään
 tilaisuutta lisätäkseen laakereitaan. Luulen, että hän hyvin suuressa
 määrin noudattaa teidän tahtoanne.

 Panen kaiken luottamukseni teihin, rakas marsalkka; sillä tavalla kuin
 te johdatte sotaa, toivon saatavan aikaan hyvän ja pysyvän rauhan."

Se, että Moritz Saksilainen hartaasti vakuutuksestaan huolimatta,
ettei mitään suurempia sotaliikkeitä ole odotettavissa, jo muutamien
viikkojen kuluttua yksinään ja ilman Ludvigin apua löi itävaltalaiset
Rocouxin taistelussa, ei riistänyt häneltä kuninkaan ja vielä vähemmän
Pompadourin ystävyyttä.

Sillä aikaa kuin Ludvig oleskeli vuoroin Crécyssä, vuoroin
kuningattaren luona Fontainebleaussa, ja markiisittaren suunnitelmia
osittain toteutettiin Crécyssä, jatkui hänen kirjevaihtonsa
sotamarsalkan kanssa. Moritz Saksilainen tiesi, että hän voi odottaa
Pompadourilta kiitollisuutta. Senvuoksi hän ilmaisi tälle erään
suunnitelman, joka oli hyvin lähellä hänen sydäntään ja jonka puolesta
hän pyysi markiisitarta toimimaan salaisesti.

Suunnitelma oli se, että dauphin oli saatava menemään uusiin naimisiin
marsalkan veljentyttären Maria Josefan kanssa, joka oli Saksin
kuninkaan Augustin tytär.

Vaikka onnettomalle dauphinelle yhä vielä luettiin sielumessuja,
keskustelivat nämä liittolaiset jo dauphinin uusista naimisista.

Oli tehty mitä erilaatuisimpia ehdotuksia. Kuningas itse, joka välitti
paljon vähemmän poikansa surusta kuin kruununperimyksen turvaamisesta,
oli jo monta kertaa puhellut markiisittaren kanssa siitä, että
dauphinin on mentävä uusiin naimisiin.

Hän oli ajatellut Maria Raphaelan sisarta, joka, kuten kerrottiin, oli
jo varustettu lähtemään Madridista Versaillesiin. Oli puhuttu myöskin
eräästä Sisilian kuninkaan, tyttärestä.

Markiisitar toi varovasti esiin sotamarsalkan ehdotuksen ja
toivomukset, mainitsematta kuitenkaan mitään hänestä itsestään.

Kuningas alkoi kuunnella, mitä Jeanne puhui.

Saksin pikku Josefa, jolla sanottiin olevan erinomainen terveys ja
reipas olento — miksikäs ei? Valtiolliseltakaan kannalta ei mitään
ollut tämän ehdotuksen tiellä.

Jeanne joudutti kiireen kaupalla tämän kuninkaan mielipiteen
sotamarsalkan tietoon Flanderiin.

Moritz jatkoi vitkailematta työskentelyään rauhallisen sotajuonensa
puolesta ja kirjoitti veljelleen, kuningas Augustille.

Tähän kirjeeseen hän pani yhden niistä monista sydämellisistä
pikku lapuista, joita Pompadour oli hänelle kirjoittanut loistavan
siniraitaiselle satiinipaperille:

 "— — — Minun on helppo saada tietää, mitä Ranskan hovissa tapahtuu",
 kirjoitti marsalkka, ja minä ylläpidän siellä tahallani monia
 suhteita. —

 Kuningas on erityisistä syistä suopea prinsessa Josefaa kohtaan.
 Terveys ja hedelmällisyys näyttää hänen mielestään valtiollisista
 syistä olevan ratkaisevana tekijänä. Preussin kuningas tehnee
 kaiken voitavansa, vastustaakseen asiaa, mutta täällä hänellä ei
 ole vähääkään luottamusta eikä suurtakaan vaikutusta hovin asioiden
 kulkuun. Otan vapauden liittää tähän kirjeen, jonka muutamia päiviä
 sitten sain rouva de Pompadourilta. Siitä teidän majesteettinne näkee,
 etten ole huonoissa väleissä pikku kabineteissa."

Niin suopeasti kuin Saksin hovi ja Ludvig XV suhtautuivatkin tähän
avioliittosuunnitelmaan, oli Versaillesissa, jonne kylmien syyssäiden
tähden oli muutettu Crécystä ja Fontainebleausta, voitettava koko
suuria vaikeuksia.

Dauphin ei tahtonut kuullakaan puhuttavan mistään. Hän murehti hellästi
rakastamaansa puolisoa eikä tahtonut tietääkään mistään uudesta
avioliitosta.

Kuningattarenkin muoto oli murheellinen. Hän ei jaksanut sulattaa sitä,
että Saksin Augustista, joka oli syössyt hänen isänsä valtaistuimelta,
tulee dauphinin appi.

Kuningas menetti malttinsa. Hän oli iloinnut saavansa miniäkseen
kauniin, raikkaan naisen, josta hän odotti itselleen joka suhteessa
enemmän mielihyvää, kuin mitä kaino Maria Raphaela oli milloinkaan
kyennyt hänelle tuottamaan.

Kaikki se itku ja valitus, mikä kuului kuningattaren huoneessa, kaikki
ne synkät muistot, jotka paistoivat dauphinin ja Maria Leszczynskan
kasvoilta, ikävystyttivät häntä.

Jeanne, joka iloitsi jokaisesta tilaisuudesta saada olla välttämätön
kuninkaalle, lohdutteli häntä ja lupasi laittaa kasvoille iloisemmat
piirteet ja voittaa kaiken vastustuksen.

Hän kävi kuningattaren luona puhelemassa ystävällisemmin ja
kärsivällisemmin kuin mihin helposti ärtyvä kuningas oli kyennyt.

Hän vetosi Maria Leszczynskan uskonnollisiin tunteisiin, kuvaili
hänelle, kuinka Korkeimman tahto on, että Ranska saa terveitä ja
voimakkaita kruununperillisiä.

Hän kertoi Maria Josefasta mitä heleimmin värein. Hän kuvasi
kuningattarelle sitä onnea, minkä nuori, terve ja iloinen prinsessa
loisi dauphinille; juuri sellainen puoliso kykenisi tasoittamaan rypyt
hänen nuorelta otsaltaan.

Kuningatar lupasikin Jeannelle toivottaa Maria Josefan tervetulleeksi
ja tehdä kaikkensa saadakseen rakkaan poikansa ajatukset muuttumaan.

Kuninkaan mieliala kääntyi huomattavasti iloisemmaksi, sen jälkeen kun
hänen perheessään vallinneet vaikeudet ja epäröinnit oli voitettu.

Jeanne sai häneltä tulvimalla ylistelyä, hellyydenosoituksia ja lahjoja.

Kuningas keskusteli väsymättä Jeannen kanssa kaikista
hääjuhlallisuuksien yksityiskohdista. Johtavana sieluna tällöin oli
Jeanne, vaikka kuningas ei sitä huomannut. Hän neuvotteli — samoin kuin
kuninkaan — myös ministerien kanssa, piittaamatta muuten paljoakaan
valtiomiesten päätöksistä, jos ne eivät olleet hänen mieleisiään.

Vain "marsalkkansa" toivomuksiin hän suostui ehdoitta.

Jeannen reippaus, iloisuus, luonnollinen viehätysvoima lumosi kaikki,
jotka näinä viikkoina yhdessä hänen kanssaan työskentelivät huvi- ja
juhlameno-ohjelman valmistelussa.

Hän tarkasti juhlavaunuja varten laaditut luonnokset ja juhlakulkuetta
tarkoittavan ehdotuksen sekä jumalia, jumalattaria ja Laetitian laivaa
symboolisesti esittävien näytelmien, suunnitteluja.

Hän määräsi puvut, värit ja vertauskuvat ja sai tällöin yllykettä ja
innostusta eno Tournehemin oivallisista kokoelmista, joista nopeasti
tapasi kehittyneen aistinsa avulla oikeat esikuvat.

Kuninkaan toivomuksesta hän auttoi ensimmäistä kamariherraa laatimaan
luettelot niistä henkilöistä, jotka aiottiin kutsua _le bal paréhen_.
Jeannen tahdikkuus ei pettänyt kertaakaan näissä monenmoisissa
tehtävissä.

Lopulta tuntui jokaisesta luonnolliselta, että entisen rouva
d'Étiolesin kauniit kädet hoitelivat kaikkia noita lukemattomia ja
näkymättömiä lankoja, niin että "hänen marsalkkansa" ei ollut ainoa
henkilö, jolla oli Dresdenin hovissa kerrottavana paljon kaunista ja
miellyttävää mahtavasta Pompadourista.

Kun kreivi Loos, Pariisissa oleva Saksin lähettiläs, saattoi tulevaa
dauphinea Strassburgista Choisyhin, piti hän nuorelle, tuskin
viittätoista täyttäneelle prinsessalle niin perinpohjaisen esitelmän
Pompadourin vaikutusvallasta hänen tulevan appensa hovissa, että pikku
Maria Josefa jo esittelykäynnillään loi ylvääseen, ihanaan, jalokiviä
välkkyvään markiisittareen erityisen, ystävällisen katseen.

Kaikki hymyilivät, kaikki tunsivat olevansa onnellisia ja
saavuttaneensa toivomustensa päämäärän.

Ainoastaan dauphin liikkui kalpeana ja vihlovin sydämin.

Loistavat juhlamenot Versaillesin linnankappelissa, tanssiaiset,
juhlallisuudet ja vastaanotot, kaikki oli pieniä poikkeuksia
lukuunottamatta samanlaista kuin sinä päivänä, jolloin Maria Raphaela,
hänen sydämensä valittu, oli kulkenut hänen rinnallaan.

Nyt kaivattu lepäsi kylmässä hautaholvissa Saint-Denisissä, ja
sittenkin hänen täytyi taas viettää häitä!

Sänkyynmenon jälkeen, jolloin tapojen ja sääntöjen mukaan koko hovi oli
läsnä, kuningas tuli markiisittaren luokse.

Jeanne oli odottanut häntä tavallista levottomammin. Hänen aina
hereillä olevalta luulevaisuudeltaan eivät olleet jääneet näkemättä ne
lukuisat vaarat, jotka näissä tanssiaisissa, varsinkin naamiaisissa
monine kauniine, kiehtovine naisineen, vaanivat herkästi syttyvää
mieltä. Hän ei tiennyt ainoastaan sitä, ettei prinsessa de Rohan
pitänyt peliään menetettynä, vaan myöskin, että ihastuttava madame
Forcalquier ja kaunis Pengord paloivat halusta saada raivatuksi
hänet tieltään. Jeanne huokasi raskaasti. Olihan hän itse eräässä
samanlaisessa tilaisuudessa kahlinnut ja valloittanut kuninkaan sydämen
ja mielen!

Kuninkaan muoto Jeannen luo tullessa ei juuri ollut — iloinen.
Jeanne muuttui vielä levottomammaksi luullessaan, että uuden suhteen
solmiaminen on saattanut jäädä häneltä huomaamatta.

Kuningas suuteli häntä huolimattomasti ja hajamielisesti. Jeanne salasi
kauhunsa ja kysyi ystävällisen levottomasti:

"Eivätkö kaikki teidän majesteettinne toivomukset ole toteutuneet?"

"Ovat kyllä, mutta sittenkin minusta tuntuu ikävältä. Lopultakaan sitä
ei ole ainoastaan kuningas, vaan myöskin ihminen. Ja dauphin — en
rakasta häntä erikoisen hellästi, mutta minun kävi häntä sääli."

Hän oli hetkisen vaiti. Lämmin säälintunne, jommoista harvoin näki
hänen piirteissään, kuvastui hänen kauneilla kasvoillaan.

"Sinä tiedät, Jeanne", jatkoi Ludvig, "että ranskalaisen perhelain
mukaan aviovuodetta ympäröivät verhot, niin pian kuin papit ovat
sen siunanneet, ovat auki pari minuuttia, jolloin vastanaineet ovat
alttiina koko hovin katseille".

Jeannelta pääsi kauhun ilmaus.

"Kuinka epähienoa!" huudahti hän ja säikähti samassa varomattomuuttaan.

"Se ei ehkä ole niinkään hienoa, mutta laki on jyrkkä. Olin antanut
ystäväsi Moritz Saksilaisen tehtäväksi lieventää niin paljon kuin
mahdollista pikku veljentyttärensä tilannetta ja lähettänyt hänet
sinne makuukomeroon. Pikku prinsessa suhtautui, luojan kiitos, asiaan
naivisti ja luonnollisesti. Mutta dauphin veti lakanan silmilleen
tukahduttaakseen äänekästä itkuaan. Hän ei voi unohtaa Maria Raphaelaa.
Pelkään, että pikku dauphinen on alussa sangen vaikea tulla toimeen
puolisonsa kanssa. Meidän on nähtävästi pakko ruveta pitämään hänestä
huolta, Jeanne." Onnellisena, ettei kuninkaan alakuloisuuteen ollut
muuta syytä, Jeanne lupasi täyttää kaikki hänen toivomuksensa. Silloin
kuningas heti rauhoittui ja näki taas tulevaisuuden valoisampana.

Hän suuteli Jeannea hellästi irroittaessaan vaaleansinisiä
silkkinauhoja hänen valkeilta olkapäiltä.

"_Dieu merci_, meillä kummallakaan ei ole pelättävissä mitään
epähienouksia", kuiskasi kuningas rakastuneesti.




XIV.


Jeanne tiesi, että hänellä lähimmässä ympäristössään, paitsi muita
jotka kadehtivat hänen asemaansa, oli kaksi vaarallista vihollista,
joita ei saanut jättää hetkeksikään näkyvistä.

Toinen oli d'Argenson, Maurepasin seuraaja, jolle erotettu ministeri
näytti antaneen vihansa perinnöksi. Hän oli myöskin Machaultin katkera
vihollinen, ja kun suursinetinvartija oli markiisittaren innokkaimpia
kannattajia, olisi tämä seikka semmoisenaan riittänyt tekemään
d'Argensonin nurjamieliseksi Jeannea kohtaan.

Mutta ennen kaikkea d'Argenson näki markiisittaressa vaarallisen
vastustajan, kun oli päästävä pääministerin paikalle, mihin hän kaikin
voiminsa pyrki.

Jeanne vastasi sotaministerin vihaan samalla mitalla. Hän ei antanut
anteeksi d'Argensonille, että tämä oli Fleuryn avulla lyönyt laudalta
hänen ehdokkaansa, kun oli kysymyksessä Orryn seuraajan nimittäminen.

Hän ei antanut ministerille anteeksi niitä loukkaavia vaatimuksia,
joilla tämä sekaantui kaikkiin kuninkaan määräyksiin, jotka koskivat
hänen persoonaansa.

Alituinen, yhtä salainen kuin katkerakin taistelu raivosi näiden
molempien kesken.

Luotettaviin ystäviin, kuten Machaultiin, Moritz Saksilaiseen,
Bernisiin, eno Tournehemiin ja Pâris-veljeksiin turvaten Jeanne
moitti parhaimman kykynsä mukaan sotaministerin toimenpiteitä,
teki huomautuksia hänen menoistaan, joita Jeanne piti liiallisina,
esti kuningasta, milloin vain tilaisuus ilmeni, työskentelemästä
d'Argensonin kanssa ja vanhan tavan mukaan pitämästä häntä
läheisyydessään.

Ministeri puolestaan kosti saamalla mahtisanallaan aikaan sen, että
Pompadourin ehdokkaat virkoja täytettäessä joutuivat alakynteen hänen
ehdokkaittensa tieltä, ja loukkasi Jeannea mitä katkerimmin pitämällä
tämän vaikutusvaltaa oman vaikutusvaltansa kahleissa.

Mutta kun ei toinen enemmän kuin toinenkaan tuntenut olevansa kyllin
voimakas antautumaan avoimeen taisteluun, syntyi ajoittaisin näennäinen
sovinto, jonka kumpikaan katkeroittunut riitapuoli ei antanut pettää
tahi estää itseään vahingoittamasta toistaan niin paljon kuin
mahdollista ja syöksemästä vastustajaa satulasta, niin pian kuin
sellainen mahdollisuus ilmeni.

Toinen vaarallinen vihollinen, madame d'Estrades, avusti ministeriä
kaikissa tämän vehkeissä.

Vaikka madame d'Estrades sai kiittää kokonaan markiisitarta siitä, mitä
hän oli, vehkeili hän kuitenkin häikäilemättä tätä vastaan. Jeannella
oli päteviä todistuksia siitä, että hänen sukulaisensa oli rakastunut
d'Argensoniin, että hän harjoitti ministerin puolesta vakoilua ja oli
kaikessa tämän välikappaleena, ja vieläpä, ettei hänen mielessään
piillyt sen vähäisempiä ajatuksia kuin huolimatta sananparreksi
muuttuneesta rumuudestaan voittaa kuninkaan mieltymys ja astua Jeannen
sijaan.

Kun Jeanne ajan mittaan ei jaksanut nähdä tätä entistä ystävätärtä
läheisyydessään, sai hän kuninkaan nimittämään madame d'Estradesin
prinsessain seuranaiseksi.

Tällä toimenpiteellään Jeanne täytti sekä sukulaisensa että prinsessain
hartaan toivomuksen. Itse hän salaa toivoi voittavansa tällä uudella
ystävänpalveluksella puolelleen kaikki puolueet.

Kuningasta hän piti tahallaan niin loitolla kuin mahdollista
tällaisista juonitteluista.

Kuningas kammoikin kaikkea epämiellyttävää, kiihoittavaa ja tuskallista.

Muuten hänen mielialansa herttaisesta miniästä huolimatta, joka ei
ollut paljon milläänkään dauphinin synkkyydestä ja kylmäkiskoisuudesta,
ei ollut parhaimpia. Alituisen levottomuuden ahdistamana hän muutteli
paikasta toiseen, Versaillesista Crécyhin, Crécystä Choisyhin,
Choisystä Montretoutiin. Vain Pariisissa, jota hän ei suvainnut, hän
kävi mahdollisimman harvoin.

Kaikkialla täytyi markiisittaren olla hänen mukanaan. Ludvig ei eronnut
hänestä melkein koskaan. Hän täytti markiisittaren joka toivomuksen,
kun tämä vain oli hänen luonaan eikä jättänyt häntä yksikseen synkkien
ja tuskallisten ajatusten pariin.

Jeannen arkaluontoinen terveys sai tämän ainaisen levottomuuden, näiden
olinpaikkojen alituisten muutosten tähden kestää kovaa kamppailua.

Se huolellinen hoito ja maidonjuonti, minkä Quesnay oli määrännyt
täsmällisesti hänen noudatettavakseen, hänen täytyi tahtoen tai
tahtomattaan lyödä laimin rasittavilla matkoilla.

Säästääkseen edes hermojaan kiihtymästä pitkien erojen aikana pikku
Alexandrastaan hän oli pyytänyt kuninkaalta lupaa saada ottaa lapsen
mukaansa.

Ludvig suostui tähän sitäkin suuremmalla mielihyvällä, kun hän piti
sydämellisesti tuosta pikku tytöstä.

Hänestä oli rattoisaa ja huvittavaa askarrella iloisen, lahjakkaan
lapsen kanssa, joka oli kuin ilmetty äitinsä.

He olivat viettäneet pari rauhaisaa päivää Crécyssä. Huomenna tai
ylihuomenna oli taas lähdettävä liikkeelle.

Päivällisaterian jälkeen Jeanne oli vienyt pikku tyttönsä nukkumaan.
Hän oli nauranut ja hullutellut lapsen kanssa. Vihdoinkin hän sai edes
kerran niin tehdä kevein sydämin.

Kuningas oli ilmeisesti viihtynyt oikein hyvin Crécyssä. Hän oli ollut
koko päivän iloinen ja reipas. Ei yksikään pilvi himmentänyt Jeannen
näköpiiriä. Ludvig eli vain hänelle.

Kun Alexandra oli painanut vaalean päänsä lepoon, meni Jeanne
huoneeseensa, kuten muinakin iltoina, ottamaan vastaan kuningasta.

Kuningas antoi odottaa itseään kotvan. Vihdoin hän saapui — vakavana,
tuiman ja synkän näköisenä.

Jeanne istui klaverin ääressä lauleskellen itsekseen paria uutta,
reipasta laulua, jotka parhaillaan olivat muodissa Pariisissa.

Ludvig otti nyreänä häneltä nuotit pois, pani klaverin kiinni ja otti
taskustaan kirjan, joka sisälsi Bourdalouen uskonnollis-siveellisiä
kirjoituksia.

Jeanne kauhistui. Mitä tekemistä kuninkaalla oli jesuiittapapin kanssa?
Onko kuningas unohtanut, että hän vihaa tuota pappia?

Oliko hän saattanut kuninkaan kosketuksiin sellaisten loistavien
tähtien kuin Voltairen ja Diderotin kanssa vain siksi, että kuningas
nyt äkkiä läksisi kulkemaan jesuiittain pimeitä polkuja?

Hän tahtoi ottaa kirjan Ludvigin kädestä, mutta tämä vaati jyrkästi
saada lukea hänelle erään Bourdalouen saarnan, jonka juuri oli
itsekseen lukenut ja joka oli tuottanut hänelle suurta nautintoa, kuten
hän sanoi.

Jeanne joutui pois suunniltaan. Mikä oli äkkiä tullut kuninkaan
mieleen? Kuka oli ajanut tuon hänen päähänsä? Oliko hän joutunut
katumuksen ja omantunnontuskien valtaan? Tahtoiko hän kääntää hänet?
Rupesiko kuningas pitämään heidän välistään suhdetta syntinä, kuolemana
ja turmeluksena?

Jeanne vapisi kauhusta. Mutta hänen onnistui nyt kuten muulloinkin
hillitä itsensä täydellisesti.

Hän ei jättänyt käyttämättä mitään keinoa haihduttaakseen kuninkaan
synkät ajatukset. Hän avasi uudestaan klaverin ja lauloi pari
säkeistöä. Hän tarjoutui pelaamaan korttia kuninkaan kanssa, niin
ikävää kuin hänestä korttipeli olikin.

Hän jutteli kuninkaan kanssa tämän suosikista, pikku Alexandrasta,
Maria Josefasta ja niistä mahdollisista toiveista, joita prinsessa
ehkä jo kantoi sydämensä alla. Turhaa, kaikki oli turhaa! Hän suuteli
kuningasta, hän tuhlasi mitä kiehtovimpia hyväilyjä — kuningas ei
nähnyt, ei kuullut, ei tuntenut mitään.

Ludvig otti kirjansa, nousi ylös ja sanoi kylmästi:

"Jos te ette halua kuunnella, markiisitar, niin luen saarnan uudestaan
itsekseni."

Jeannen silmiin nousi levottomuuden kyyneliä, kun ovi oli sulkeutunut
kuninkaan mentyä.

Mutta nopeasti Jeanne taas pääsi oman itsensä haltijaksi. Kyyneleillä
ei saanut aikaan mitään. Nyt oli toimittava.

Hän mietti, mitä tehdä kuninkaan mielialan haihduttamiseksi. Keksisikö
hän muotokuvaansa jonkinlaiset uudet puitteet, jotka loisivat sille
uutta viehätysvoimaa kuninkaan silmissä?

Ja äkkiä hän löysikin sen, mitä etsi.

Jeanne oli monesti ajatellut Étiolesissa olevaa pikku teatteria ja
halunnut järjestää samansuuntaisen taiteenharrastajien teatterin
Versaillesiin, missä saisi näytellä, laulaa ja tanssia kuninkaalle,
esittää mielikappaleitaan ja valita näyttelijätovereiksi suosimiaan
henkilöjä hovipiiristä.

Mutta tämä aie oli aina työnnetty syrjään muun tieltä, mikä silloin oli
sattunut olemaan tärkeämpää.

Niin hyvin kuin Jeanne viihtyikin Crécyssä, halusi hän nyt päästä
takaisin Versaillesiin niin pian kuin mahdollista.

Hän haetti luokseen eno Tournehemin sekä Nivernoisin ja Durasin
herttuat, jotka Étiolesin teatterissa olivat näytelleet hänen kanssaan
ja olleet näkemässä hänen menestystään siellä.

Hän ryhtyi liittoon La Vallièren kanssa ja lupasi tälle teatterin
johdon, niin pian kuin suunnitelma oli saatu laadituksi ja kuningas
antanut suostumuksensa.

Kaikki kolme herttuaa puolsivat mitä innokkaimmin madame de Pompadourin
ehdotusta. He puhuivat kuninkaalle markiisittaren erinomaisesta
lahjakkuudesta, jota voi verrata minkä näyttelijättären kykyyn tahansa.

He panivat vireille kuninkaan uteliaisuuden, jotta tämä olisi saanut
nähdä Jeannen uutena ilmiönä.

Kustannukset tulisivat kyllä koko melkoisiksi, mutta mitäpä siitä,
kunhan kuningas vain myöntyy rakastettunsa toivomukseen ja hankkii
itselleen uutta nautintoa!

Satumaisen nopeasti Tournehem suoritti valmistukset. Pieneen, Mignardin
koristamaan, niiden kabinettien galleriaan, jotka olivat lähettiläiden
portaille päin, pystytettiin näyttämö. Vanha kabinetti kuninkaallisine
muotokuvineen muutettiin vaateaitioiksi.

Jeanne valitsi ilosta sädehtien yksissä neuvoin kuninkaan kanssa
ensimmäisen huvinäytelmän, näyttelijät ja puvut. Hän oli osunut
oikeaan. Hänen oli todellakin onnistunut voittaa kuninkaan haluttomuus
ja synkkyys ja saada hänet unohtamaan Bourdaloue. Hän oli tartuttanut
kuninkaaseen kipinöivän virkeytensä, hehkuvan toimintaharrastuksensa.

Kaikkina vapaina hetkinä neuvoteltiin herra de Tournehemin ja
näyttelijätovereiden kanssa. Mentiinpä kaikessa hiljaisuudessa
Choisyhinkin, missä saatiin häiritsemättä pitää ensimmäiset
harjoitukset.

Kohtapuoleen — tammikuun puolivälissä — lähetettiin kutsukortit
ensimmäiseen näytäntöön "_le théâtre des petits cabinets_" teatterissa.

Oli valittu Molièren "Tartuffe".

Samoin kuin näyttämöllä, oli myöskin orkesterissa ainoastaan
taiteenharrastajia, mutta lahjakkaita, eikä yhtään ammattisoittajaa.

Kuninkaan ympärille, joka oli asettunut istumaan yksinkertaiselle
puutuolille aivan näyttämön eteen, ryhmittyi vain neljätoista katsojaa.

Madame d'Estrades, herttuatar du Roure, Saksin marsalkka, herra de
Tournehem, Abel Poisson, jonka nimi nyt oli monsieur de Vandière,
ensimmäinen kamaripalvelija Champcenetz, tämän poika ja pari
virantoimituksessa olevaa korkeaa hovivirkailijaa olivat saaneet kutsun.

Joukko henkilöjä oli evätty saapumasta, muiden muassa Contin prinssi,
marsalkka de Noailles, jopa kuninkaan ensimmäinen virantoimituksessa
oleva kamariherrakin Gesvresin herttua.

Kuningas tahtoi näillä epuilla nimenomaan painostaa, että hän haluaa
olla ahtaammassa piirissä ja että hänen yksityiset huvittelunsa ovat
erillään hovin julkisista tilaisuuksista.

Jeannen "Dorine" ihastutti kuningasta. Hänet lumosi Jeannen ilomielinen
viehättävyys, veitikkamainen kiemailu ja rattoisa esiintyminen. Hän
taputti käsiään lakkaamatta ja vaati, että läsnäolijat, vastoin kaikkia
hovitapoja, ilmaisisivat samalla tavalla mieltymystään.

Näytännön loputtua hän kutsui kaikki esiintyjät illallisille pikku
kammioihin.

Hän määräsi uuden näytäntöillan seuraavaksi maanantaiksi ja
ilmoitti Jeannelle ja La Vallièrelle toivovansa, että tästä puoleen
näyteltäisiin säännöllisesti joka maanantai. Hän tahtoi, että "_le
théâtre des petits cabinets_" pidettäisiin pysyvänä laitoksena, samoin
kuin oli vastaanotto tiistaisin ja suuri ooppera keskiviikkoisin.

Jeanne oli ylen onnellinen. Taaskin hän oli päässyt kappaleen
lähemmä tarkoitusperäänsä turvatakseen itselleen kuninkaan suosion!
Väsymättömän innokkaasti hän ponnisteli edelleen tämän päämääränsä
puolesta.

Harjoiteltiin La Chausséen, Dufresnyn ja Dancourtin huvinäytelmiä,
valmisteltiin yksinäytöksisiä oopperoja ja pikku baletteja.

Jeanne tunsi olevansa yhtä varma tanssijatar kuin laulajatarkin
näyttelijättärenä esiintyessään. La Vallière nimitettiin virallisesti
teatterinjohtajaksi. Markiisittaren sihteeri ja kirjastonhoitaja, abbé
de la Garde, saivat ruveta kuiskaajiksi.

Hankittiin uusia näyttelijöitä. Madame de Marchaisille ja markiisitar
de Livrylle, jotka kumpikin olivat kuuluisia kaunottaria, uskottiin
tärkeitä osia. Samoin myös herttua de Villeroylle, kreivi de
Mailtehoisille ja markiisi de Gontautille. Madame d'Estradesin
pyynnöistä otti Jeanne vielä katkerimman vihollisensakin lahjakkaan
pojan, nuoren d'Argensonin, seurueen jäseneksi.

Rakkaudesta entiseen oppilaaseensa Jélyotte järjesti suurella
asianharrastuksella musikaaliset esitykset.

Hän vaati orkesterin vahvistamista ja otti itse soittaakseen
selloa. Sitä paitsi otettiin mukaan suuri joukko hyvin lahjakkaita,
ylhäisöpiireihin kuuluvia soitonharrastajia, joista Jélyotte aivan
oikein sanoi, että he voivat esiintyä kuninkaallisen oopperaorkesterin
etevimpienkin jäsenten rinnalla.

Eräänä seuraavana maanantaina saavutettiin uusi suuri menestys
Voltairen näytelmäkappaleella "L'Enfant prodigue".

Ajan oloon kuningas salli useampien henkilöiden päästä katsojiksi.
Hänen turhamaisuuttaan ja ylpeyttään, jota hän tunsi markiisittaren
puolesta, kutkutti se, että sai kuulla suuremman henkilöpiirin
ylistävän hänen lahjakkuuttaan.

Sitten kutsuttiin dauphin puolisoineen. Iloisella,
teeskentelemättömällä Maria Josefalla oli hyvin hauskaa. Dauphin
pakotti itsensä näyttämään jotenkin iloiselta ja yhtyi kuninkaan
läsnäolon pakottamana myrskyisiin suosionosoituksiin, joita markiisitar
Dancourtin näytelmäkappaleessa "Trois cousines" saavutti Colettena.

Tämä loistava teatteri-ilta sai kuninkaan erittäin hyvällä päälle
ja pani hänet uskomaan, että dauphin vihdoinkin oli antanut kääntää
itsensä tunnustamaan, markiisittaren vastustamattoman lumousvoiman.

Jeanne käytti tilaisuutta hyväkseen ja lausui kuninkaalliselle
ystävälleen pyynnön, että kuningatarkin kutsuttaisiin johonkuhun
näytäntötilaisuuteen pikku kammioihin. Hän oli jo aikaisemmin pyytänyt
samaa, mutta turhaan. Kuningas oli vastannut, ettei kuningatar
uskonnollisten periaatteittensa tähden pidä teatterista ja että hänestä
oli ollut hyvin vastenmielistä kuulla luennoitsijansa Moncrifin,
joka oli hänen lähimpiä uskottujaan, lupautuneen sepittämään niiden
kuplettien sanat, jotka myös aiottiin esittää pikku teatterissa.

Jeanne oli omin silminsä havainnut, että monet ennakkoluulot oli vielä
voitettava, ennenkuin saatiin kuningatarta teatteriin.

Tänä iltana lupasi kuningas, joka vielä oli kokonaan markiisittaren
"Coletten" lumojen vallassa, puhella asiasta kuningattaren kanssa.
Ja hän piti sanansa. Hän pyysi Maria Leszczynskaa vilpitöntä
sydämellisyyttä todistavalla sävyllä saapumaan viimeiseen näytäntöön,
joka enää tänä talvena esitettiin.

Kuningatar voitti epäröintinsä. Rakkaudesta puolisoonsa hän lupasi
tulla. Hän saapui dauphinin ja prinsessan kanssa. Maria Josefa ei
päässyt suureksi suruksi tulemaan lievän vilustumisen tähden.

Kuningas ja Jeanne olivat valinneet esitettäväksi kappaleeksi, jonka
heidän mielestään piti miellyttää kuningattaren makua, La Chausséen
"Uudenaikaista ennakkoluuloa".

Tässä huvinäytelmässä, kuvataan erästä aviomiestä, joka on ihastunut
rouvaansa, mutta pidättäytyy ilmaisemasta näitä tunteitaan, koska
aviollinen rakkaus on käynyt hieman naurettavaksi, ja se näytti
todellakin miellyttävän kuningatarta.

Saman vaikutuksen teki myöskin pikku ooppera "Bacchus ja Erigone", joka
esitettiin sen jälkeen.

Sekä näyttelijättärenä että laulajattarena koetti Jeanne tänään tehdä
parastaan.

Mutta vaikka kuningatar lausui kuninkaalle koko joukon kohteliaisuuksia
teatterinäytännön johdosta, ei hän maininnut sanaakaan markiisittaresta.

Jeanne kuuli sittemmin, että Maria Leszczynska oli ollut liian ylpeä
lausumaan hänestä kuninkaalle kiittävää arvostelua, mutta prinsessoille
ja de Luynesin herttuattarelle hän oli ilmaissut suuren tunnustuksensa
hänen lahjakkuudestaan.

       *       *       *       *       *

_Les petits cabinets_ teatteri oli kuningattaren käynnillä lyönyt
suuren valttinsa.

Se korotettiin nyt vakinaiseksi laitokseksi.

Tuskin se oli ehtinyt maaliskuun lopussa sulkea ovensa näytäntökauden
päättyessä, kun Jeanne ryhtyi uudella innolla työhön. Hän laati
teatteriseurueelleen kymmenen pykälää sisältävän lakiehdotuksen, jota
oli ankarasti noudatettava. Hän tahtoi karsia kaiken puolinaisen.

Hän toimitti kaikkien pukujen ja tarvikkeiden tarkastuksen ja otti
koko joukon uusia apulaisia seuraavaksi talveksi: kaksi nuottien
jäljentäjää, joukon mies- ja naispuolisia statisteja, kolmannen
kähertäjän ja uuden peruukkimestarin.

Hän antoi työtä seitsemälle räätälille, jotka saivat tehtäväkseen
laittaa varustuksia tulevaa talvinäytäntökautta varten, sekä kahdelle
uudelle puvustonhoitajalle.

Hän hankki teatteripuvustoon uusia tanssikenkiä, silkkisukkia — ne
maksoivat 15 livreä pari — sandaaleja, peruukkeja ja partoja.

Yhdessä, eno Tournehemin kanssa hän tarkasti huolellisesti ne 202
miesten ja 153 naisten pukua, jotka jo oli varastossa.

Hän laski eno Tournehemin avulla, että nämä puvut yhdessä
tekotukkavaraston, jalokivijäljennösten ja kallisarvoisten apuneuvojen
kanssa olivat tulleet maksamaan 2,300 livreä.

Tähän tulivat lisäksi kallisarvoiset tarvikkeet ja kulissit, jotka
etevimmät taiteilijat olivat maalanneet.

Itseään varten Jeanne tilasi uuden sinisen taftikankaisen,
kultaharsolla reunustetun puvun, joka maksoi 470 livreä — se oli
tarkoitettu "Ismenen" osaa varten — ja aasialaisen puvun näytelmään
"Almasis", silkkiompeleisen, heleän silkkitaftisen puvun, joka oli
runsaasti silkki- ja hopeakukkasin kirjailtu ja joka maksoi 664 livreä,
ja esittääkseen "Amorin" osaa näytelmässä "La vue" vaaleanheleän
silkkiharsopuvun, joka oli päällystetty hopeisin ja vaaleansinisin
korko-ompelein, ynnä solkia ja kaulanauhoja 110 livrellä.

Herra de Tournehem ravisti epäilevästi päätään. Tokkohan kuningas ajan
oloon malttaa tyytyä moiseen alinomaa kasvavaan menosääntöön?

Jeanne löi nauruksi enonsa epäilyn.

"Ei hän niitä kysele! Hänellä on ollut iloinen ja onnellinen talvi, ja
se hänelle riittää. Ja tiedättekö, mikä minun tarkoitukseni on, rakas
setä?"

"No mikä, Jeanne?"

"Minun teatterini käy kohta puoleen liian ahtaaksi."

"Vai niin!"

"Näyttämö on epämukava. Se on liian kapea eikä ole tarpeeksi syvä."

"Aiotaanko ryhtyä rakentamaan? Hiljaa hyvä tulee! Siinä on kai
minullakin pikkuisen sananvaraa."

Jeanne ei antanut pelottaa itseään.

"Minulla on jo oivallinen suunnitelma, jonka toteuttamiseen ei tarvita
mitään muuta kuin kätevä teknikko. Mitähän, jos me lähettiläiden
käytävään vievään rappuaukioon sovittaisimme aivan kokonaan uuden,
suuren salin!"

Tournehemin tarkkaavaisuus herkistyi.

"Ja siihen saliin tulisi siirrettävä teatteri! Kaikki täytyy tietysti
tehdä mitä täsmällisimmin. Muutamissa tunneissa täytyy koko teatteri
saada pystytetyksi ja puretuksi."

Tournehem katsoi ihmeissään sisarentyttäreensä.

Ajatus oli todellakin nerokas. Mutta se maksaa rahaa, ylettömän paljon
rahaa!

Jeanne näpsäytti sormiaan ja nauroi. Hän ei milloinkaan vedonnut
omaantuntoonsa, kun kuningas oli saatava houkutelluksi menoihin, joilla
hän voi kohottaa taidetta ja makua ja samalla kertaa valmistaa hänelle
iloa.

"Ja sitten eräs toinen asia" — kuiskasi Jeanne, vaikka hän oli kahden
kesken Tournehemin kanssa työhuoneessaan eikä lähistöllä ollut ketään
muita kuin uskollinen Hausset — "ettekö ole huomannut, rakas eno,
miten hyvää tämä talvi on ulkonaisestikin tehnyt kuninkaalle, miten
hänestä vapaa seurustelu ja sen luontevat ja jäykästä kaavamaisuudesta
vapautuneet tavat ovat karistaneet arkuutta, kuinka paljoa
rakastettavammaksi hän on muuttunut ja kuinka paljoa luonnollisemmin ja
myöskin paljoa sirommin hän liikkuu?"

Tournehem ei voinut olla myöntämättä.

"No niin, eikö se ole parin tuhannen tai sadan tuhannen livren
arvoista?"

Herra Le Normant hymyili ja silitti sitten hellästi Jeannen
kastanjanruskeata tukkaa. Ja tällöin hän ajatteli, ettei Ranskan
suinkaan kannattanut antaa uusia ja yhä uusia varoja kuninkaan ja tämän
lähimpien ystävien huvitteluihin ja että maassa oli tähdellisimpiäkin
asioita kuin teatterirakennukset, huvinäytelmät ja puvut!




XV.


Neljännen kerran Ludvig XV oli palannut Flanderista.

Laffeldin voitolla ja Bergen-op Zoomin valloituksella Moritz
Saksilainen oli niittänyt viimeiset laakerinsa. Sitten hän oli
luovuttanut marsalkkasauvan kreivi Lovendalelle.

Kuninkaan ollessa poissa, jota oli kestänyt neljä kuukautta,
markiisitar oli asunut La Cellen pienessä linnassa.

Tämä uusi osto oli nostanut paljon pahaa verta. Väitettiin, että
kuningas oli ostanut La Cellen kamaripalvelijaltaan Bachelieriltä
markiisittarelle 260,000 livren hinnasta.

Vanhat kulkupuheet olivat tällöin vironneet taas eloon. Kerrottiin ja
liioiteltiin ylettömästi, että kuningas oli muka tuonut Flanderista
tullessaan jalkavaimolleen kallisarvoisia lahjoja. Mielet alkoivat taas
kiehua ja kuohua Pompadouria vastaan.

Pierre Renardin pienessä, likaisessa kapakassa, ahtaan syrjäkadun
varrella lähellä Place de Grèveä, istui eräänä sunnuntai-iltapäivänä
kohta kuninkaan kotiintulon jälkeen parisenkymmentä henkeä, miehiä ja
naisia.

Pari kulhollista huokeaa talonpoikaisviiniä ja muutamia korillisia
vehnäleipää oli maalaamattomalla pöydällä, jonka ympärillä seura istui
pitkillä penkeillä.

Päät kuumina kaikki juttelivat ja huusivat kilpaa, kunnes eräs pitkä,
laiha mies, jolla oli musta, takkuinen tukka ja juoponnenä, iski pari
kertaa kulholla tuimasti pöytään.

"_Sacré nom de Dieu_, tahtooko joku kuulla, mitä minä sanon, vai ei?"
huusi hän.

Muuan toinen hoilaaja yhtyi häneen.

"Tourbillon puhuu. Hiljaa, hyvät ystävät, hiljaa, Tourbillon puhuu."

Tämä oli juonut lasinsa tyhjäksi yhdellä siemauksella ja pyyhki
kädenselällä suutaan.

"Se, nähkääs, on totta se, että kuningas ei ainoastaan ole ostanut
La Celleä, vaan tahtoopa vielä rakentaa ihkasen uuden linnan
Pompadourille!"

"Tuhannen tulimmaista! Se syö putipuhtaaksi puoli maata, se kirottu
verenimijä!" huudettiin eräältä toiselta puolelta.

"Hänen hovikuntansa on kuningas myöskin —"

"Onko La Poissonièrellä hovikuntakin?" kirkuivat naiset.

"Kuningas aikoo ostaa hänelle uusia hevosia ja vaunuja —"

"Ja me saamme nähdä nälkää. Hän syö leivän ihan meidän nenämme edestä
ja koko hänen siivo seurakuntansa."

"Alas sellaiset koirankuonolaiset, alas moiset Poissonit! Hyi, vietävä!"

Muuan laiha, kuihtunut nainen, jolla oli taudin syömät kasvot,
ruiskautti pitkän syljen.

Eräs pieni, paksu mies, jolla oli pyöreä, lyhyeksi keritty, vahvasti
voiteelle lemuava tekotukka, nousi ja hyppäsi pystyyn pöydälle.

"Se ajaa valtakunnasta pois parhaat miehet. Maurepas! Eikö siinä ollut
miestä! Hän rakasti vähäväkisiä. Minun pojalleni Charlesille hän
toimitti hyvän paikan uuteen laivatelakkaan Marseilleen ja toiselle
pojalleni Louisille hän aikoi hankkia paikan Havreen. Te tiedätte,
että minulla on tuttavuuksia ja ministeri tahtoi tehdä minulle hyvää.
Sitävastoin Pompadourin kätyrit —"

Vieressä seisovat nauraa hohottivat. He tunsivat suutari pahaisen
pälpätykset. Mutta itse asiassa hän oli oikeassa.

Alas la Poissonière! Pompadour oli Ranskan onnettomuus, ja jos
edelleenkin saisi jatkua tätä menoa, niin tietäköön, mitä saattaa
tapahtua! Puhuttiin kahdenkymmenenviiden, jopa kolmenkymmenenkin
miljoonan vuotuisesta vaillingista.

"Te liioittelette! Markiisitar on kaunis ja rakastettava nainen ja hyvä
hän on myöskin."

Yleinen pilkkanauru seurasi näitä sanoja.

Järeitä sormia ojentui pientä, huolellisesti pyntättyä miestä kohden,
jolla oli keveästi jauhotettu ja väkevästi hajuvesillä pirskoitettu
tekotukka.

"Kyllä kai François tietää", ivailtiin hänelle.

"Ymmärtäähän sen. Onhan hän sieur Dagén palveluksessa. Hän kököttää
kullattujen vaunujen takapukilla, kun hänen herransa ajaa hoviin."

Pienen miehen kasvot sävähtivät tummanpunaisiksi raivosta.

"Onko teidän mielestänne häpeä olla sieur Dagén palveluksessa? Totta
kai siitä saa yhtä selvän leivän kuin muustakin."

"Selvemmän — hitto vieköön!" huusi Tourbillon ja iski nyrkkiä pöytään.

Pieni kähertäjänapulainen loi haikean katseen nokista kattoa kohden.

"Jospa olisitte nähneet hänet, niinkuin minä olen hänet nähnyt!"

"Kuulehan, François", kysyi eräs nuori, kaunis ja iloinen nainen
uteliaana pöydän takaa, "missä olet hänet nähnyt, tuon suuren
markiisittaren?"

"Vastaanoton aikana tietysti", vastasi pieni mies ylpeästi.

"Onko sinusta tullut aatelismies vai oletko saanut sininauhan?" huusi
Tourbillon. "Pötki silloin täältä tiehesi! Hovikelmejä ei täällä
suvaita."

"Hiljaa, Tourbillon! Älä kilju tuolla tavalla poika paralle!" sanoivat
toiset. He muistivat niitä monia viinituopillisia, joita pieni François
oli heille tarjonnut sieur Dagén palveluksesta heruneilla runsailla
varoilla.

"Minä sain viedä mestarille uudet käherryssakset", jatkoi pieni mies
arasti, "ja silloin minä näin, kuinka ihmeellisen —"

Taas hän nosti ihailevan katseensa kattoon.

"Kuinka ihmeellisesti se lutka on puettu maan kustannuksella. Niin,
kyllä se tunnetaan. Kullassa ja silkissä kiireestä kantapäähän saakka.
Hyi, mokoma iletys!"

"Hänellä kuuluu olevan englantilaisista pitseistä tehty puku, joka
maksaa 22,500 livreä. Mitäs te siitä sanotte?"

"Miksikäs ei, kun se saa kuninkaalta, mitä vain tahtoo? Kuka sen
tietää, olisitteko te parempia hänen sijassaan?" huudahti Margot
Zanelle, hienopukuinen, sievä muotiompelijatar, nenäkkäästi toiselta
puolen pöytää.

Hän ei ehtinyt loppuun sanottavaansa, kun sai tillikan pyöreälle
poskelleen.

Ukko Zanelle oli nopsa antamaan iskuja.

"Vai sellaisia lemmon ajatuksia sinulla on! Senkin julkea tollikko!"

"Hän rypee kullassa!" huusi pitkä paikkaräätäli... "Tiedättehän, että
hän ottaa aika maksun joka virasta.".

"Kunpa hän edes olisi hurskasmielinen ja kävisi usein messussa!"

"Kuuluu olevan oikea pakana."

"Pappien pitäisi lukea hänelle kirous alttareilta."

"Hän on yhtä puolta filosofien kanssa!"

"Hän on vapaa-ajattelija!"

"Hän aikoo karkoittaa jesuiitat maasta! Hänet itsensä pitäisi kepittää
pois Ranskasta eikä hurskaita isiä."

Pöydän etäisimmässä päässä istui muuan keski-ikäinen nainen vanhahkon,
tylsän näköisen miehen vieressä.

Nainen ei ollut tähän saakka yhtynyt kiihkeään keskusteluun. Nyt hän
nousi penkiltä, kietaisi kukikkaan huivinsa paremmin voimakkaiden
olkapäittensä ympärille ja painoi molemmat kätensä pöydän laitaan.

"Sanokaapa minulle, mitä hyötyä on heristää nyrkkiä, kun Pompadour on
ajanut ohi, sylkeä vihapäissään maahan hänen selkänsä takana ja haukkua
häntä lutkaksi ja verenimijäksi? Ei, heittäkää häpeä vasten hänen
kasvojaan! Sylkekää suoraan hänen jaloilleen! Riistäkää häneltä maine
ja kunnia, jos hänellä vielä ne on! Jos minä olisin mies — _sacré nom
de Dieu_ — niin minä en raukkamaisesti ryömisi rotanloukkoon. Ja vaikka
olenkin nainen — niin, jospa hän kerran joutuisi minun tielleni, se
madame d'Étioles, syntyisin Poisson, niin kyllä hän kuulisi kunniansa,
sen minä sanon."

Syntyi hetken hiljaisuus.

"Hm", sanoi sitten Zanelle, "hän ei ole väärässä, tuo kelpo Jeanne
Fleuron, vaikkei hän enää olekaan nuori."

"Nuori en ole, mutta en suvaitse kenenkään hyppivän silmilleni
senvuoksi", murisi Jeanne Fleuron. "Minä täytän velvollisuuteni,
ja siitä minä saan säännöllisesti palkkani kuninkaallisesta
puutarhavirastosta. Ihmisen täytyy elää."

"Jeanne Fleuron", huusi eräs irvihammas, "sinulla on sama ristimänimi
kuin suurella Pompadourilla. Miksikäs siis vihoittelet hänelle? Teillä
on sama suojeluspyhimys."

Jeannen mustat silmät salamoivat.

"Kuolema ja kirous sille, joka minulle tämän nimen antoi!" sähisi hän.

Pieni kähertäjänapulainen, joka ei enää sietänyt kuunnella karkeaa
häväistyspuhetta markiisittaresta, oli vetäytynyt huoneen äärimmäiseen
päähän istumaan spinetti pahaisen ääreen. Hän käsitteli sitä aika
näppärästi ja sai rämisevistä kielistä esiin erään Rameaun uuden
laulun, joka parhaillaan oli muodissa.

"Maltahan, nuori mies", huusi Tourbillon, joka jo oli kovasti juopunut.
"Jollei korvani petä, sopii tuo sävel toisiinkin sanoihin."

Ja hän alkoi pajattaa käheällä äänellä:

    "Jadis c'étoit Versaille
    Qui fixoit le bon goût;
    Aujourd'hui la canaille..."

Samassa muut yhtyivät:

    "Règne et tient le haut bout.
    Si la cour se ravale
    De quoi s'étonne-t-on?
    N'est-ce pas de la Halle
    Que nous vient le poisson?"

"_Que nous vient le poisson_", kiljui kuoro toisen ja vielä kolmannen
kerran.

Vain pieni kähertäjänapulainen, Margot Zanelle ja vanha puutarhuri
Zanelle eivät ottaneet osaa rähinään.

       *       *       *       *       *

Hovin ulkopuolella kierteli silloin tällöin puheita, että
markiisittaren vallan päivät ovat luetut. Kun joku Jeannen uskollinen
ystävä saattoi tällaisia huhuja hänen korviinsa, hymyili hän
pilkallisesti ja keikautti voitonvarmana taaksepäin kaunista päätään.

Kuka heistä oli kyllin tarkka näkemään, minkälaisia hedelmiä
hänen ponnistelunsa tehdä itsensä — välttämättömäksi kuninkaalle
todellisuudessa olivat kantaneet? Kuka heistä edes aavistikaan, miten
täydellisesti hän hallitsi Ludvigia, miten hänen vaikutusvaltansa,
kasvoi päivä päivältä?

Tätä nykyä ei ollut olemassa enää ainoatakaan tärkeätä valtiollista
tapausta, joista kuningas ei olisi neuvotellut markiisittaren kanssa,
ennenkuin hän käsitteli asiaa yhdessä asianomaisen ministerin
kanssa. Kuningas tutustutti hänet parlamenttiehdotuksiin ja kysyi
häneltä neuvoa joka kerran, kun jokin virka oli täytettävä, ja yhä
harvinaisemmiksi kävivät tapaukset, jolloin markiisittaren ehdokkaita
ei otettu huomioon.

Jeanne tutki yhdessä kuninkaan kanssa jokaisen ministeriöstä tulleen
ehdotuksen ja kannusti häntä alinomaan työhön, kun hän tahtoi vaipua
välinpitämättömyyteen ja hajamielisyyteen. Hän painosti kuninkaalle
myötäänsä, että hän oli oma pääministerinsä, jonka silmien ja korvien
tulee ulottua kaikkialle ja jonka tulee pitää ohjaksia lujissa käsissä,
jott'eivät ministerit saa mellastaa oman mielensä mukaan.

Todellisuudessa oli kuitenkin niin, että nämä ohjat olivat Jeannen
käsissä. Todellisuudessa oli niin, että pääministeri oli hän, mutta
kuningas ei lähimainkaan sitä oivaltanut.

Markiisitar oli harrastavinaan yksinomaan näytelmiä, kirjallisuutta
ja taidetta, mutta tämän harrastuksensa varjoon hän taitavasti kätki
valtiollisen kunnianhimonsa ja hillittömän vallanhalunsa.

Oli olemassa vain yksi ainoa henkilö, jonka vihamielinen katse jossakin
määrin pääsi tunkeutumaan Ludvigin hovissa vallitseviin oloihin ja joka
terävästi ja selvästi näki, kuinka markiisitar päämäärästään tietoisena
kokosi valtiolliset johtolangat käsiinsä.

Tämä henkilö oli Jeannen vanha vihollinen madame d'Estrades. Hän
varoitti yhä vakavammin d Argensonia ja kehoitti häntä luopumaan
vihamielisistä toimenpiteistään Pompadouria vastaan.

Eikä hän suinkaan saarnannut kuuroille korville. Ministeri tiesi, että
hän voi luottaa rakastajattareensa. Madame d'Estrades oli luotettava ja
uskollinen urkkija tuo nainen, joka vihasi suurta markiisitarta yhtä
hehkuvasti kuin hän oli mielistynyt ministeriin.

       *       *       *       *       *

Osan kevättä Jeanne vietti muutamien valittujen seuralaisten kanssa La
Cellessä, josta oli tullut kuninkaan mieluisin oleskelupaikka. Pienen
linnan kodikkuus miellytti häntä erityisesti.

Kapea, tuuheiden puiden varjostama kanava gondoliretkineen, ruusumajat,
pienet, linnan ympärille ryhmittyneet metsiköt, joissa oli pehmeä
sammalpeite ja heloitti orvokki- ja keltaesikkoryhmiä, herättivät
kuninkaassa lakkaamatta uutta ihastusta.

Jeanne pani kuninkaan kunniaksi toimeen pikku juhlia, jotka olivat
luonteeltaan mitä herttaisimmassa sopusoinnussa linnan tunnelman kanssa.

Paimenleikkejä lehtoreunaisilla nurmikoilla, improvisoituja Rameaun
pikipäin säveltämiä baletteja luola- ja suihkukaivosikermien keskellä,
soittoa ruusumajojen siimeksessä.

Alexandra, häikäisevän kaunis pikku olento, joka aina oli mitä
iloisimmalla päällä, lisäsi paljon kuninkaan hyväntuulisuutta oleskelun
aikana La Cellessä. Monia matkasuunnitelmia hylättiin Jeannen suureksi
sisäiseksi tyytyväisyydeksi La Cellen tähden, sillä hänen horjuva
terveytensä vaati entistä enemmän lepoa ja rauhaa.

Hän salasi kärsimyksensä äärimmäisen varovasti ja huolellisesti. Ei
kuningas enemmän kuin hänen seurueensa jäsenetkään huomanneet sitä
hermoja jäytävää sydämentykytystä ja siitä aiheutuvia seurauksia,
joiden tähden hän usein sai viettää unettomia öitä.

Hän piti ruumistaan ja hermojaan rautaisessa kurissa. Ainoastaan
uskollinen Hausset ja tohtori Quesnay tiesivät, kuinka kalliisti
markiisitar aina sai ostaa uudet voittonsa kuninkaasta.

Usein Ludvig XV, jota valtioasiat pitivät vielä Versaillesissa, saapui
La Celleen aivan odottamatta.

Silloin ilo oli kahta suurempi. Kuninkaan hellyys, hänen hehkuva
huumansa, hänen alituisesti vaihtelevat uudet innostuspuuskansa olivat
rajattomia. Jeannen täytyi usein panna liikkeelle kaikki voimansa ja
tarmonsa voidakseen ne kestää.

Eräänä päivänä toukokuun alussa kuningas taas saapui La Celleen
odottamatta. Jeanne, joka, niin suuri Voltairen ystävä kuin hän
olikin, oli ottanut siipiensä suojaan Crébillonin, oli juuri aikeissa
lähteä Pariisiin katsomaan tämän "Catilinan" ensi esitystä Comédie
Françaisessä.

Samoin kuin Ludvig XIV oli herättänyt henkiin vanhan Corneillen Théâtre
du Palais royalissa, piti nyt Crébillonin päästä oikeuksiinsa Ludvig
XV:n tunnustuksen kautta.

Ludvig, joka tavallisuudesta poikkeavasti oli herttaisella tuulella,
sanoi olevansa halukas seurustelemaan pari tuntia Alexandran kanssa,
joka veikeästi otti haltuunsa kiltin "kuningassedän" ja lupasi näyttää
hänelle, mitä kaikkea uutta oli La Cellessä.

Jeannesta olisi ollut hyvin vastenmielistä olla menemättä tähän
ensi-iltaan. Hän oli nostanut Crébillonin, joka oli ollut hänen
ensimäinen lausunnonopettajansa, köyhyydestä ja unohduksesta. Hän
oli hankkinut tälle eläkkeen kuninkaan yksityisestä rahastosta ja
vapaan asunnon Louvressa, ja nyt hän oli saanut aikaan "Catilinan"
esittämisen. Nyt hän myös tahtoi olla näkemässä kappaleen menestystä
ja itse antaa merkin niihin yleisiin suosionosoituksiin, jotka hän
sydämestään soi kuusikymmenvuotiaalle runoilijalle.

Ajaessaan Pariisiin kukkivan maiseman halki Jeanne hymyili hieman
ilkeästi, kun hän ajatteli sitä suuttumusta, jonka valtaan Voltaire
joutuu "Catilinan" esittämisen tähden, varsinkin kun kuningas oli
Jeannen pyynnöstä asetuttanut näyttämölle Crébillonin kappaleen yhtä
loisteliain puvuin ja näyttämökoristein kuin Voltairen. "Sémiramiksen".

Jeanne oli näkevinään tuon pitkän, laihan, ruman miehen selvästi
edessään ja julmistuneena purkavan sisuaan "vanhasta narrista"
Crébillonista ja toivovan tämän häviävän hornan pimeimpään sopukkaan.

Voltairen turhamaisuus ei sietänyt kerrassaan minkäänlaista kilpailua.
Hän intoili kaikkia Jeannen kirjallisia tuttavuuksia vastaan ja oli
ollut tälle nyreissään kuukausimääriä, koska Jeanne oli hänen poissa
ollessaan vienyt hoviin Buffonin, Montesquieun ja Marmontelin.

Mutta kun hän taas oli nopeasti leppynyt eräästä uudesta
suosionosoituksesta, oli hän ilmaissut Jeannelle kiitoksensa siroilla
säkeillä, jotka olivat pysyneet Jeannen uskomattoman hyvässä muistissa:

    "Ainsi donc vous réunissez
    Tous les arts, tous les goûts, tous les talents de plaire,
    Pompadour, vous embellissez
    La cour, le Parnasse et Cythère,
    Charme de tous les coeurs, trésor d'un seul mortel,
    Q'un sort si beau soit éternel!"

luki Jeanne voitonriemuisesti hymyillen itsekseen.

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä keskellä päivää, kun kuningas taas oli matkustanut
pois, kieppui Alexandra äitinsä käsivarressa.

"_Chère maman_", pyysi lapsi vilkkaalla, loruilevalla tavallaan,
"mennään katsomaan, mitä minä eilen näytin kiltille kuninkaalle! Hän
kiitti minua paljon ja sanoi, että minä olen viisas pikku tyttö."

Jeanne suuteli pikku tyttönsä vaaleata tukkaa, joka vähitellen alkoi
tummentua kastanjanruskeaksi.

Tyttö kuljetti häntä alas pengermiä, hyppi hänen rinnallaan
pensasaitojen lomitse ja pitkin nurmikkoja, kunnes he saapuivat
kukkapuutarhoihin.

Äkkiä tyttönen seisahtui hämillään erään suihkulähteen eteen, jota
kannatti kaksi paksupäistä delfiiniä.

"Mitäs tämä on, Alexandra? Neilikat suihkulähteen ympärillä ovat hyvin
kauniit, mutta aurinko paistaa tässä liian kuumasti. Mennään puiden
siimekseen."

Alexandra seisoi liikahtamatta paikallaan, piti sormeaan miettivästi
huulillaan ja katseli sitä kirjavaa neilikkakiehkuraa, joka ympäröi
suihkulähdettä.

"Sinun mielestäsi neilikat ovat kauniit, _chère maman_", sanoi hän
miettivästi. "Niin minustakin. Mutta kuningas ei niitä suvainnut, hän
käski, että siihen pitää panna ruusuja. Hän käski vanhaa puutarhuri
Fleuronia, tunnethan hänet, sitä, joka aina on vähän tyhmän näköinen ja
pitää suutaan kierossa, heti tekemään työn, niin että se olisi valmis
tänä aamuna."

Jeannen otsa vetäytyi ryppyyn.

Samassa Fleuron ilmestyi näkyviin pensasaidan takaa. Jeanne viittasi
hänet luokseen.

Hän sanoi kiivaasti:

"Miksi ette ole heti täyttänyt hänen majesteettinsa käskyä? Älkää
ällistelkö, vaan vastatkaa!"

Fleuron sopersi muutamia käsittämättömiä sanoja.

"Te ette näy osaavan eroittaa ruusuja neilikoista. Sellaisia
puutarhureja minä en halua pitää palveluksessani. Saatte eron. Nyt
heti!"

Vanhus kumartui ottamaan maasta muutamia työkaluja, jotka hän
säikähdyksissään oli pudottanut, ja paljasti ääneti ja alamaisesti
päänsä.

"Niin käy, kun säälistä pitää palveluksessaan vanhoja, kykenemättömiä
henkilöjä", huusi Jeanne lähtiessään miehelle.

"Jos sinä ajat hänet pois, _chère maman_, joutuu hän näkemään nälkää,
sanoo Nanette, kuten monet muutkin, joille annat leipää ja sitten äkkiä
erotat."

Jeanne ei vastannut. Hän vain kohautti olkapäitään ja palasi
kiireimmiten linnaan, vieden lapsen mukanaan.

Kirjoituspöydältään hän tapasi saapuneesta kirjejoukosta vain kaksi,
jotka kiinnittivät hänen huomiotaan.

Toinen oli kuninkaalta ja sen oli kuriiri äsken tuonut. Ludvig
toivoi, että hän huomenna saapuisi Versaillesiin ministerineuvostoon.
D'Argenson oli ruvennut hangottelemaan uutta verotusehdotusta vastaan;
ei mitään voinut ratkaista ilman Jeannen osanottoa.

Toinen kirje oli nimetön. Uhkauskirje Pariisista. Siinä markiisitarta
varoitettiin näyttäytymästä pääkaupungissa, missä aiottiin antaa törkeä
vastaus hänen hävyttömään verenimijäjärjestelmäänsä. Kirje oli täynnä
säädyttömyyksiä ja alhaista herjausta.

Allekirjoituksena oli: "Yksi monista, jotka näkevät nälkää, sillä aikaa
kun te mässäätte."

Jeannelle eivät tällaiset uhkauskirjeet olleet mitään uutta. Siitä
huolimatta hän ei voinut laskea niitä luotaan välinpitämättömästi.
Tunne, jonka ne hänessä herättivät, ei ollut pelkoa eikä sääliä. Ne
kiihottivat vain hänen ylpeyttään. Hän ei tiennyt tehneensä mitään
pahaa. Mistä häntä siis voitiin moittia? Hänellä oli vain yksi
tarkoitusperä silmämääränään, rehellinen tarkoitusperä: tehdä kuninkaan
elämä viihtyisäksi, estää hänen raskasmielisyyttään pääsemästä täyteen
valtaan, tehdä hänet Ranskan onnen vuoksi kykeneväksi hallitsemaan
itsenäisesti, kohottaa Ranskan sivistystä, taidetta ja teollisuutta.

Ja se, mitä teitä hän katsoi parhaaksi kulkea tätä tarkoitusperää
kohden, ei liikuttanut ketään. Eihän hänen tehtävänsä ollut ruokkia
kaikkia Ranskanmaan nälkäisiä!

Peräti uupuneena tästä uudesta mielenliikutuksesta hän meni aikaisin
nukkumaan.

Madame Haussetin täytyi istua hänen sänkynsä vieressä ja pitää
häntä kädestä kiinni. Mutta uni ei ottanut tullakseen. Hän
heittelehti levottomasti puoleen ja toiseen, myötäänsä peläten, että
sydämentykintä, hätä ja ahdistus uudistuvat.

Niin paljon, liian paljon oli viime aikoina ollut sellaista, mikä oli
yhtenä ryöppynä rasittanut häntä: kuninkaan tiheät käynnit, matka
Pariisiin, mielenjännitys lopultakin suurella menestyksellä esitetyn
"Catilinan" kohtalosta, kirjevaihto, jota tuskin jaksoi hoitaa —
ja joka oli melkein kokonaan hänen niskoillaan, koska kuningas oli
jättänyt Collinin Versaillesiin — puutarhurin tuottama kiusa ja nyt
lopuksi ruokoton uhkauskirje.

Hän puhui nopeasti ja kiihkeällä äänellä:

"Hyvä Jumala, Hausset, kuinka käy, jos tällaista jatkuu? Jos vanhenen
ja sairastun ennen aikojani! Jos niiden onnistuu musertaa minut!
Kuningas ei rakasta ainoastaan sielulla! Niin pian kuin minä en kykene
tyydyttämään kaikkia hänen vaatimuksiaan, heittäytyy hän toisen naisen
syliin. Mitä tulee lopuksi, Hausset?"

Hän itki ja nyyhkytti ankarassa hädässä. Kesken hänen näennäisen
häiritsemättömiä saavutuksiaan sukelsi taas näkyviin se harmaa
haamu, joka näytti kulkevan hänen kintereillään, ojenteli teräviä
käsiään ja huusi hänelle: "Kun et enää jaksa pitää vireillä kuninkaan
aistillisuutta, tulee toinen ja syöksee sinut valtaistuimeltasi!"

Kamarirouva, jonka lohduttelut olivat turhia, lähetti hakemaan tohtori
Quesnayta. Jeanne itki itkemistään eikä ottanut kuuleviin korviinsa
lohdutteluja eikä neuvoja. Vasta vähitellen hän tyyntyi.

"Minä puhun huomenna Brancasin kanssa Versaillesissa. Olen viime
aikoina saanut hänestä vilpittömän ystävättären. Hän on ymmärtäväinen
ja osaa neuvoa."

Aamupuoleen hän nukahti.

Hän heräsi verrattain virkistyneenä. Ihana kevätpäivä, matka lehti- ja
kukkaloistossa kylpevän seudun halki herätti hänet uuteen eloon.

Hän saapui Versaillesiin aikaisemmin, kuin kuningas häntä odotti.

Puisto oli lumoavan kaunis kukkaloistossaan. Hovi oli Fontainebleaussa.
Ei kukaan voisi häiritä häntä, jos hän ennen kuninkaallista ateriaa
tekisi pienen kävelymatkan puutarhassa. Hän tahtoi olla yksin. Ei
kukaan saisi seurata häntä. Hän huusi luokseen koiransa Mimin ja
meni alas puistoon. Unelmoivan mielihyvän tuntein hän vaelsi siinä
osassa puutarhaa, jolle Ludvig XIV oli antanut erityisen leimansa. Hän
pysähtyi Le Hongren "Ilma"-patsaan eteen ja tunsi ihailua samoin kuin
usein ennenkin nähdessään voimaa ja kauneutta Marsyn pronssiryhmässä,
joka esitti auringonhevosia juottavia tritoneja.

Kaikkialla, mihin hän vain silmäilikään, hän näki Ludvig XIV:n vilkkaan
neron, luovan ja innostuttavan mielikuvituksen merkkejä. Lammikkoja
jättiläishirviöineen, joita lapsi talutti ohjaksista; Coustonin
ihmeellisiä luomuksia, Louis Leveaun rakennustaiteellisia töitä ja
monen monia korkokuvia ja luolia, niiden nuorten, eteenpäin pyrkivien
kykyjen tuotteita, joiden tien taiteita harrastanut aurinkokuningas oli
tasoittanut.

Kuinka kadehdittavia olivatkaan kaikki nuo henkilöt, jotka olivat
ryhmittyneet voimaa uhkuvan hallitsijan ympärille!

Hän oli aina ollut antava, elämää luova! Mutta Jeanne ei saanut mitään
Ludvig XV:ltä. Hänen vain täytyy antaa, ammentaa omaansa ja aina
uutta! Hänen koko olemuksensa täytyi palaa kuin liekki, lämmittää
ja elävöittää kuningasta, temmata hänet horroksen kaltaisesta
raskasmielisyydestä.

Jeanne vaipui uupuneena marmoripenkille tritoniryhmän eteen ja antoi
katseensa harhailla paikasta toiseen.

Kuinka monta ihanaa taideteosta, jotka todistivat ylevää kauneusaistia,
olikaan täällä luotu! Kuinka paljon kumpusi hänessäkin ihanaa, jota hän
kuninkaan käden ja tahdon avulla aikoi lahjoittaa Ranskalle, runsain
määrin, suurpiirteisesti, kitsastelematta, niinkuin aurinkokuningas oli
lahjoittanut!

Nyt häntä ei saisi ehkäistä moitiskeluhalulla eikä pikkumaisella
saivartelulla taikka tehdä häntä ennen aikojaan heikoksi ja sairaaksi!

Raskaita askelia kuului keskellä äänettömyyttä.

Jeanne säpsähti.

Eräs kookas, karkeajäseninen nainen, jonka hartioilla oli kukikas
huivi, astui esiin tritoniryhmän takaa ja tuli suoraan hänen eteensä.
Viiden askeleen päähän hänestä nainen seisahtui.

Mustat silmät säkenöivät vihaisesti Jeanneen, halveksiva katse tähyili
häntä.

Tuokion äänettömyyttä seurasi ukkonen salamaniskuineen:

"Hyi häpeä", kirkui Jeanne Fleuron ja sylkäisi ihan markiisittaren
eteen. "Hyi, häpeä, sanon vielä kerran portto, lutka! Te tahdotte
painaa meidät pieniksi ja mitättömiksi ja näännyttää meidät nälkään.
Meidän pitäisi nöyrtyä maahan asti, sitä te tahdotte. Ohoh, madame
d'Étioles, sitä kuitenkin saatte odottaa!"

Nainen teki viljanleikkuuta ilmaisevan liikkeen.

"Ensin on teidän, sitten ehkä meidän vuoromme!" Jeanne seisoi suorana
ja jäykkänä. Vaivoin hän sai hengitetyksi, vaivoin nosti kätensä
torjuvaan asentoon ja tiuskasi:

"Kuinka te uskallatte, nainen? Ettekö tiedä kenen edessä seisotte?"

Tuimistunut nainen ei kuullut hänen sanojaan. Nyt vihdoinkin täytyi
päästä kuuluviin sen, mitä hänen sydämellään oli tuhansien onnettomien,
nälkää näkevien ihmisten tähden.

"Kuka te olette", huusi hän, "joka uskallatte käyttää väärin kuninkaan
nimeä musertaaksenne meidät ja imeäksenne kuiviin meidän veremme?
Me emme tahdo teidän lakejanne, me tahdomme kuninkaan lakeja! Me
emme tahdo teidän, vaan kuninkaan ministerejä! Te olette kansanlapsi
ettekä sen suurempi kuin mekään! Saastan ja synnin avulla te olette
kiivennyt ylös. Ei leivänpalaakaan kehtaa yksikään meistä ottaa vastaan
sellaiselta kuin te olette. Kunnialliset naiset pysyvät miestensä
luona, varsinkin kun miespoloisten käy pahoin. Te olette hyljännyt
miehenne, vaikk'ei teidän tarvinnut nähdä nälkää hänen luonaan,
hyljännyt hänet ruvetaksenne kuninkaan jalkavaimoksi! Teidän ei käy
paremmin kuin niiden muidenkaan, teidän on vain onnistunut pysyä hänen
suosiossaan kauemmin kuin muiden."

Kiihtynyt nainen hengitti syvään ja ikäänkuin keveämmin.

"No niin, nyt olen sanonut sen, mikä oli sanottava alusta loppuun
suoraan päin silmiä eikä raukkamaisesti selän takana, ja menkää nyt
antamaan minut ilmi ja lähettäkää minut Bastiljiin! Minut on teidän
helppo löytää. Minä olen Jeanne Fleuron, sen vanhan, köyhän miehen
vaimo, jonka eilen ajoitte pois La Cellestä, kun hän oli tehnyt
sellaisen rikoksen, ettei ollut korjannut pois muutamia neilikkoja."

Hän nauroi pilkallisesti.

"Ja jos pääsisin pakoon, niin asun pikku kadun varrella lähellä Place
de Grèveä Pierre Renardin puodin vieressä."

Jeanne Fleuron kääntyi ja poistui hitaasti tritoniryhmän ohi, ikäänkuin
haluten näyttää, että markiisittaren on tuiki helppo vangituttaa hänet.

Mutta Jeanne ei liikuttanut kättäänkään. Hän jäi seisomaan yhtä
kalpeana ja suorana, aivan kuin kivettyneenä. Hänen sydämensä tuntui
lakkaavan lyömästä.

Ne herjaukset, jotka tähän saakka olivat kohdanneet häntä, olivat
olleet kuolleita kirjaimia kuolleella paperilla. Tänään hän oli ensi
kerran katsonut paljastunutta kansansielua kasvoihin, saanut kuulla sen
elävää tuskanhuutoa.

Väristen kääntyi Pompadourin sielu pois raivoisan naisen tulta
leimuavista katseista, tuosta syvän kärsimyksen nostattamasta
kiihkosta, jolla Jeanne Fleuron oli esiintynyt säätyluokkansa
puhetorvena.

Hitaasti ja raskaasti, katse maahan luotuna ja käsi sydämen kohdalle
puristettuna, joka ei vielä lyönyt oikealla tavalla, hän nosti jalkansa
lähteäkseen.

Linnankello löi yksi. Nyt oli aterian aika pikku kammioissa Jeanne
pyyhki otsaansa pitsinenäliinalla. Pari syvää henkäisyä, sitten hän
kumartui alas, otti syliinsä Mimin, joka peloissaan oli piilottunut
kallisarvoisen puvun silkki- ja pitsihelmuksiin.

Kuningas jo odotti markiisitarta kahdelle hengelle uhkeasti katetun
pöydän ääressä. Vastoin tapaansa Jeanne antoi täyttää kristallilasinsa
reunoja myöten bordeaux-viinillä. Sitten hän kohotti sen kuninkaan
lasia kohden ja joi hymysuin d'Argensonin perikadoksi, joll'ei
ministeri tänään ministerineuvostossa lupaisi ajaa uusia veroja
päätökseen parlamentissa.




XVI.


Seuraavana päivänä kuningas matkusti aikaisin aamulla Fontainebleauhon.
Hänen otsansa oli pilvessä, silmistä paistoi synkkä välke.

Ayenin herttua, joka seurasi häntä, ei tiennyt, mistä oikeastaan oli
johtunut tämä kuninkaan mielialan äkillinen muutos tahi nopea päätös
lähteä Fointainebleauhon, jonne ei ollut ensinkään aikomus lähteä.

Kuningas oli eilen illalla aterioinut yksinään markiisittaren
kanssa tämän huoneessa. Tänään oli aiottu tehdä metsästysretki,
jonka kuningas oli järjestänyt vartavasten markiisittaren kunniaksi.
Metsästyspäivällisten jälkeen oli suunniteltu gondolimatka illalla ja
soittoa valaistuilla lammikoilla.

Kun kuningas ei puhunut mitään, vaan istui synkkämielisenä selkänojossa
nurkassaan, ei herttua voinut ruveta kyselemään.

Jotakin oli täytynyt tapahtua kuninkaan ja Pompadourin kesken. Mutta
mitä?

D'Argenson oli lähtenyt ministerineuvoston istunnosta katkeroituneen
näköisenä. Mutta kuningas ja markiisitar olivat iloisempina kuin
milloinkaan lähteneet ajelemaan vaunuilla ja, kuten Lebel oli kertonut
herttualle, yhtä iloisina istuutuneet aterioimaan. Kuitenkin oli
kuningas odottamattoman aikaisin yöllä tullut takaisin markiisittaren
huoneesta eikä ollut saanut unta.

Siis kaikesta päättäen sänkykamarisalaisuus, jota Ludvig XV ei ollut
halukas ilmaisemaan!

       *       *       *       *       *

Unettoman yön jälkeen Jeanne istui tutkimassa Madeleine Poissonin
kirjoja, joita ennen aikaan oli häneltä huolellisesti kätketty.

Vanhat, kuluneet nidokset oli Hôtel des Chèvresistä muutettu erääseen
salakaappiin markiisittaren luo Versaillesiin.

Kauan hän selaili kellastuneita kirjoja, ennenkuin löysi, mitä etsi.

Hän jäljensi erään reseptin ja käski kamaripalvelijansa kutsua Quesnayn
apteekkiapulaisen. Jeanne antoi tälle paperin ja käski hänen valmistaa
lääkkeen puolessa tunnissa.

Sitten Jeanne vaipui takaisin vaalistuneelle _lit d'ange_-vuoteelleen,
jolla hän oli viettänyt suurimman osan tätä kauheaa yötä. Hän virui
mietteiden askarrellessa, kunnes päänsärky yltyi sietämättömäksi.

Hänen kekseliäimmätkään ajatuksensa eivät voineet luoda rahtuakaan
selvyyttä armottomaan totuuteen.

Kuningas oli ollut hänen luonaan. Tämän suudelmat, syleilyt ja
tukehduttavat hyväilyt eivät olleet saaneet häntä virkeäksi. Kylmänä
ja jäykkänä kuin pölkky hän oli virunut kuninkaan sylissä, kunnes tämä
itsekin kylmentyneenä oli vihaisena lähtenyt hänen luotaan.

Se pelottava, jota hän oli pelännyt, oli tapahtunut, ennenkuin hän
oli osannut aavistaakaan! Hänen yrityksensä höystää ruokia väkevillä
mausteilla, syödä suuret määrät herkkusieniä ja selleriä eivät
olleet parantaneet hänen kylmää luonnonlaatuaan eikä heikontunutta
terveyttään. Hänen täytyi turvautua voimakkaampiin keinoihin, vaikkapa
niistä koituisi raskaitakin seurauksia. Omistaa kuningas kokonaan oli
elämä, kadottaa hänet oli kuolema!

Pieni apteekkiapulainen toi juoman. Jeanne kavahti ylös, tempasi korkin
pullosta ja kaatoi suuhunsa pari kulausta ruskeaa nestettä. Maku oli
vastenmielinen ja ellottava, mutta kohta hän tunsi miellyttävää lämpöä
koko ruumiissa.

"Jumalan kiitos! Vihdoinkin olen osunut oikeaan!"

Ja hän siunasi äitivainajansa muistoa.

Kun hänelle ilmoitettiin de Brancasin herttuattaren tulleen, pani
Jeanne lääkkeen, jota hän ei tahtonut päästää käsistään, muiden
pullojen joukkoon pukupöydälleen.

Herttuatarta oli toisessa huoneessa pidättänyt madame du Hausset.
Tämä uskollinen sielu rukoili häntä kyyneleet silmissä pyytämään
markiisitarta säästämään terveyttään.

"Madame Pompadour noudattaa sellaista ravintojärjestystä, joka ei
ole hyvä hänen heikolle terveydelleen. Hän käyttää tohtori Quesnayn
selän takana sellaisia lääkkeitä, jotka eivät millään muotoa voi olla
hyödyllisiä. Vastikään hän valmistutti juoman, josta ei koidu hyvää."

Herttuatar lupasi tehdä voitavansa.

Kun hän tuli Jeannen luo, alkoi hän heti nuhdella tätä lempeästi.

"Teillähän on kuumetta, rakas ystävä. Te olette sairas. Teidän täytyy
säästää voimianne, noudattaa yksinkertaista ravintojärjestystä ja
viettää rauhallista elämää."

Markiisitar pudisti vakavasti ja hyvin pontevasti kaunista päätään.

"Niin, olen sairas, mutta toisin, kuin te luulette, rakas ystävä. Ja
minä paranen vain siten, että jatkan kulkuani edelleenkin sitä tietä,
jonka vihdoinkin olen tavoittanut."

Jeanne vilkaisi salavihkaa lääkepulloon.

"Olen teidän ystävättärenne, sen vuoksi uskallan ilmaista teille
salaisuuteni. Saatte kuulla!"

Jeanne tarttui vavisten herttuattaren käsiin. Aivan suunnilleen pelosta
hän kuiskasi:

"Pelko, että kadotan kuninkaan, tappaa minut."

"Kuinka te voitte luulla sellaista, rakas Jeanne?" kysyi herttuatar
hämmästyneenä.

Jeanne koetti tyyntyä.

"Te olette kokenut nainen, rakas herttuatar. Te tiedätte, että miehet
pitävät muutamia asioita hyvin tärkeinä. Minun onnettomuuteni on se,
että minulla on jokseenkin kylmä luonnonlaatu. Sitäpaitsi ei terveyteni
ole kehuttava. Vilpitön rakkaus, jota tunnen kuningasta kohtaan, on
usein auttanut minua voittamaan nämä haitat, mutta toissa yönä tuotti
kylmyyteni minulle kovan onnen iskun. Kuningas lähti minun luotani
vihaisena."

Markiisitar itki katkerasti.

Herttuatar, joka piti hänestä vilpittömästi, koetti lohduttaa häntä.
Jeanne tyyntyikin vähitellen.

"Vihdoinkin olen tavannut sellaisen lääkkeen, joka kaikesta päättäen
tekee minulle hyvää."

Hän osoitti pientä pulloa, jossa oli ruskeaa nestettä.

Herttuatar kavahti ylös ja veti korkin pullosta.

"_Fi donc_, markiisitar, kuinka olette voinut juoda mokomaa
sekoitusta? Sehän haiseekin, niinkuin La Voisin olisi keittänyt sen
noitakeittiössään. Se on aivan varmaan myrkkyä, ainakin teille."

Ja herttuatar viskasi pienen pullon ilman muuta uuniin.

Jeanne kuohahti. Hän ei suvainnut, että häntä kohdeltiin kuin
holhouksen alaista lasta.

"Minä käsken valmistaa uuden annoksen, sillä minä aion käyttää sitä.
Minun täytyy saada kuningas taas kokonaan omakseni, uskokaa se."

Herttuatar tarttui vihastuneen ystävättärensä molempiin käsiin.

"Sitä te, rakas markiisitar, ette tee, sillä siihen te olette liian
viisas. Teidän on kaikin mokomin hyljättävä tuo päätön, ärsyttävä
ruokajärjestys. Moinen hevoslääkitys ei sovi teille. Keinotekoisesti
toimimaan kiihoitettu ruumis lysähtää ihan kokoon, kun kiihoitus-keinot
jonkun ajan kuluttua lakkaavat vaikuttamasta. Kysykää neuvoa
Quesnaylta! Luottakaa häneen! Minä luulen jo nyt voivani sanoa,
että hän määrää teille vähemmän työtä, vähemmän sielunjännitystä,
yksinkertaisempaa ravintoa ja paljoa enemmän liikuntoa raittiissa
ilmassa."

Jeanne katsoi alakuloisena eteensä. Se, mitä herttuatar puhui, oli
kyllä paikallaan, mutta hänhän oli hädissään kiinnittänyt niin suuria
toiveita ihmelääkkeeseen!

"Entä kuningas?"

"Teidän seuranne on liian kallisarvoinen, liian tärkeä ja välttämätön
hänen majesteetilleen, jotta hän voisi saattaa sen vaaraan satunnaisen
pettymyksen tähden. Ja sitten vielä, rakas ystävä, tahdon sanoa teille
erään asian — voitte luottaa minun kokemukseeni, johon te äsken
vetositte — tottumus on luja side, joka ei vähällä katkea. Teidän
rakastettavuutenne; teidän voimakkaampi älynne ja teidän iloisuutenne
kyllä kahlitsevat kuninkaan uudestaan jo ensi näkemällä."

Herttuatar suuteli ystävätärtään ja lupasi pian käydä hänen luonaan La
Cellessä.

       *       *       *       *       *

Jeanne istui yksinään ajatuksiinsa vaipuneena. Kuluneen ajan vaiheet
lipuivat hänen silmiensä editse. Hänen nopea, loistava voittokulkunsa,
se rajaton valta, jonka kuningas hänelle oli antanut, ne ystävät,
jotka hän oli itselleen hankkinut ja jotka seisoivat vankkana muurina
kaikkia ulkoa päin uhkaavia vaaroja vastaan. Ei, kyllä herttuatar oli
oikeassa: yhden ainoan yön pettymys ei kykene luhistamaan näitä suuria
saavutuksia.

Entä Jeanne Fleuron? Entä ne, jotka kirjoittivat uhkauskirjeitä ja
häväistyskirjoituksia?

Mitä he tiesivät kaikista niistä tuskista ja kärsimyksistä, joilla hän
oli ostanut loistonsa?

Ei kukaan muu kuin hän itse sitä tiennyt!

       *       *       *       *       *

Jeanne oli muuttanut takaisin La Celleen. Kolme, neljä päivää kului,
kuningas ei antanut itsestään mitään tietoja.

Niihin pitkiin, teeskennellyn aistillisiin kirjeisiin, jotka hän oli
kirjoittanut kuninkaalle, ei tämä vastannut.

Mitä oli tapahtunut?

Jeanne matkusti Versaillesiin. Kuningas oli käynyt Fontainebleaussa
kuningattaren luona. Missä hän nyt oli, sitä ei kukaan tiennyt tai
tahtonut ilmaista hänelle.

Jeannen oli nyt tuiki vaikea hallita ajatuksiaan. Hän pyysi
huoneittensa avaimen. Epävarmoin askelin hän hoippui sisään. Niin pian
kuin hän jäi yksikseen, hän lysähti hervottomana kokoon.

Mitä oli tapahtunut? Mitä taivaan nimessä oli tapahtunut?

Hänen rakkautensa ensi hetkestä saakka kuningas ei ollut ottanut
ainoatakaan askelta hänen tietämättään. Ei milloinkaan, ei edes
vaikeimmissakaan olosuhteissa kuningas ollut antamatta hänelle tietoja
itsestään. Oliko kuningas vain vihoissaan vai oliko hän hyljännyt
hänet? Oliko hänen ruumiillinen heikkoutensa ajanut kuninkaan toisen
syliin? Oliko de Brancasin herttuatar väärässä? Oliko hänen oma hätänsä
luotettavampi ennustaja.

Tällaisia ajatuksia risteili kirjavina hänen aivoissaan, kunnes synkkä,
raskas pilvi, johon hän tahdottomana vaipui, pimensi hänen sielunsa.
Pää kätten varassa, melkein hievahtamatta, hän istui sillä tavalla
pitkän, pitkän aikaa.

Hän ei kuullut, että ovelle hiljaa koputettiin. Vasta kun koputus kävi
kovemmaksi, hän säikähti ja kavahti seisaalle.

Hän ojensihe vaivaloisesti, korjasi hajalliset hiukset otsaltaan,
pyyhki nenäliinalla kuumia, kuivia silmiään ja aukaisi oven säpin.

Tulija oli se kamarineitsyt, jota hän tavallisesti piti Versaillesissa.
Lisettellä oli kirje kädessä.

Tuokion ajan tuntui, kuin häneen olisi virrannut uutta elämää.

Kirje kuninkaalta! Pettyneenä hän kuitenkin antoi kätensä vaipua.

Siinä ei ollut kuninkaallista vaakunaa eikä käsiala ollut Ludvigin!

Hän otti kirjeen ja viittasi tytön poistumaan. Puhua hän ei voinut.

Kauan Jeanne tarkasteli outoa käsialaa, ennenkuin päätti avata kirjeen.
Aavistus sanoi hänelle, ettei se sisältänyt hyviä uutisia.

Vihdoin hän repäisi kuoren auki. Mutta tuskin hän ehtinyt vilkaista
ensimmäisiin riveihin, kun hän valkeana huulten laitoja myöten hervahti
tuolille, jonka nojassa oli seisonut.

Hänen hampaansa kalisivat. Hän kalpeni kalpenemistaan. Se, joka olisi
nähnyt hänet, olisi luullut häntä kuolleeksi.

Kauan aikaa hän lepäsi aivan jäykkänä ja liikahtamatta. Vain vähitellen
hän tuli tajuihinsa.

"Kuningas kahden kesken erään naisen kanssa, jonka nimeä ei hänelle
sanottu, eräässä metsästyslinnassaan yöt ja päivät päästään!"

Hän oli saanut iskun. Hänet oli syösty valtaistuimeltaan. Kaikki oli
lopussa, mennyttä, hänet oli hyljätty yhden ainoan yön tähden, jolloin
hän ei ollut ollut kuninkaan mieltä myöten!

Pitkällinen rakkaus, uskollinen ystävyys — kaikki oli haihtunut kuin
tuhka tuuleen!

Jeanne kavahti ylös. Väri tulvahti taas hänen kasvoilleen. Hänen notkea
vartalonsa suoristui. Hänen silmänsä alkoivat kiihkeästi hehkua.

Ei, tuhannen tuhatta kertaa ei! Niin vähällä hän ei laske käsistään
elämänsä päämäärää ja tarkoitusta.

Hän ei ollut madame de Nesle, mikään sellainen, että hänet muitta
mutkitta hyljättiin toisen naisen tähden, joka silloin sattui
miellyttämään. Kuningas saisi nähdä, että hän pitää häntä paljoa
lujemmissa siteissä kuin hänen edeltäjänsä.

Tuskin oli Jeannen mielenmaltti palautunut ja hän ottanut avukseen
ylpeytensä ja turhamaisuutensa, kun hänen älykkäässä päässään oli
valmiina uusi suunnitelma: ei kuningas ollut kärsinyt loukkausta
kovaonnisen lemmenyön tähden, vaan hän itse kuninkaan pakenemisen ja
uskottomuuden vuoksi! Jos peli oli vielä korjattavissa, niin tämä
oli juuri ainoa oikea voittoon vievä tie. Ja hän aikoi, hänen täytyi
voittaa peli.

Nyt kuului ääniä etuhuoneesta.

Jeanne keikautti päänsä kenoon. Tulkoon mitä tahansa, hän oli
asestautunut.

Hän eroitti Lebelin äänen. Hän riemuitsi. Missä Lebel oli, sieltä ei
kuningas ollut kaukana.

"Saapui kaksi tuntia sitten La Cellestä", kuuli Jeanne kamarineitsyen
sanovan.

"Sopii mainiosti. Hänen majesteettinsa ihastuu." Jeanne väänsi
ivallisesti suutaan.

— Saammepahan nähdä, — ajatteli hän.

Äänet etuhuoneessa vaikenivat.

Hetken kuluttua Lebel ilmoitutti itsensä. Jeanne otti hänet vastaan
kopeasti päätään nyökäyttäen.

"Hänen majesteettinsa on juuri palannut metsästämästä. Hänen
majesteettinsa ihastuu tavatessaan rouva markiisittaren Versaillesissa
ja kunnioittaa käynnillään markiisitarta puolen tunnin kuluttua."

Uudestaan karehti Jeannen kauniin kapean suun ympärillä ivan väreitä.

"Olkaa hyvä ja tervehtikää hänen majesteettiaan, että minä olen hyvin
pahoillani, kun en voi ottaa vastaan hänen majesteettiaan, koska minun
täytyy erään tärkeän asian vuoksi olla La Cellessä kello yksi. Mutta
hänen majesteettinsa suvainnee ehkä kunnioittaa minua käynnillään
siellä."

Lebel ällistyi.

Ihme ja kumma, mitään tällaista ei ollut tapahtunut kertaakaan
niinä monina vuosina, jolloin hän oli ollut hänen majesteettinsa
palveluksessa. Nähtävästi Pompadour oli saanut vihiä siitä, mitä
metsästyspäivinä oli tapahtunut, ja sen sijaan, että olisi itkenyt
ja rukoillut, kuten muut olivat tehneet, hän muitta mutkitta sulki
oven kuninkaalta. Rohkeutta hänellä oli, tuolla porvarisnaisella, se
täytyi tunnustaa. Mutta se voi olla vaarallista peliä, jos kuninkaan
metsästys seikkailu on ollut muuta kuin haihtuva intohimon puuska.
Ja noiden kolmen päivän vietto ihanan kreivitär Peronnesin seurassa
olikin melkein näyttänyt siltä! Lebel kumarsi sanaakaan sanomatta,
hämmästyksestä aivan mykistyneenä. Sitten hän kohautti olkapäitään,
kuten hänen tapansa oli, ja sanoi ulkokullatun alamaisesti:

"Minä sanon sen hänen majesteetilleen, rouva markiisitar."

Tuskin oli Lebel ehtinyt lähteä, kun Jeanne soitti luokseen
kamarineitsyen.

"Joutuin, Lisette, vaununi!"

Ennenkuin Lebel oli ehtinyt kuninkaan luo, kapsahtelivat Jeannen
nopeiden hevosten kaviot Versaillesin linnanpihan kiviin.

Kuningas hämmästyi yhtä paljon kuin Lebel. Hänen otsansa rypistyi, eikä
hän sanonut sanaakaan. Hän syventyi työhönsä eikä aikonut lähteä La
Celleen.

Jeanne olisi aivan hyvin voinut jättää sikseen sen tuntikauden
kestäneen ajelun Alexandran kanssa, jolle hän läksi karttaakseen
kuningasta. Seuraavanakaan päivänä kuningas ei saapunut.

Jeanne alkoi käydä levottomaksi. Olikohan hän jännittänyt jousen liian
kireäksi? Häviäisikö hän pelissä?

Kuninkaan ajatuksia ei voinut kukaan arvata. Ei kukaan tiennyt sitä
paremmin kuin Jeanne. Mutta hän tunsi myös Ludvigin itsepäisyyden, kun
oli kysymyksessä mikä täyttymätön toive tahansa. Sen täytyisi onnistua,
kunhan vain ei —?!

Hänen sydämensä uhkasi lakata sykkimästä. Ei, mahdotonta, että Ludvig
on niin lyhyessä ajassa voinut kokonaan mieltyä toiseen.

Hän seisoi ikkunan edessä ja katsoi alas puistoon. Ulkona oli sade jo
tuntikausia valunut virtanaan harmaalta taivaalta, joka ei näyttänyt
ensinkään seestyvän. Olikohan se ehkä paha enne? Kaikki vihreä näytti
harmaalta ja vettyneeltä, kaikki iloiset värit sammuneilta.

Yksitoikkoisesta sateensolinasta hän äkkiä kuuli vaununpyörien jyrinää.
Vieraitako? Hän ei halunnut nähdä eikä kuulla ketään. Hän halusi olla
yksinään ajatuksineen ja suunnitelmineen. Ei kukaan saisi kajota niihin
lankoihin, joita hän punoi.

Ovi avautui kenenkään ilmoittautumatta.

Pikku Alexandra tuli hyppien huoneeseen.

"_Chère maman_, kiltti kuningassetä tulee!"

Jeanne tunsi, että veri syöksyi valtavana hänen sydämeensä, polvet
vapisivat ja suonet sykkivät rajusti. Tyyneyttä, vain tyyneyttä
hinnalla millä hyvänsä! Puolet peliä oli voitettu kuninkaan tulolla.

Alexandra oli pujahtanut uudestaan pois. Palvelijat avasivat oven
selälleen.

"Hänen majesteettinsa kuningas."

Ludvig astui sisään kalpeana ja jäykkäryhtisenä.

Jeanne huomasi ensi katseella, että kuningas ei ainoastaan näytellyt
vääryyttä kärsineen osaa, vaan todellakin tunsi olevansa sellainen. Hän
oli kärsinyt erossa olosta, kärsinyt enemmän kuin itse tahtoi myöntää.

Jeannen oli vaikea salata kylmän kuoren alla voitonriemuaan. Hän
pyysi kuningasta istumaan ja kiitti häntä kohteliain ja siroin sanoin
käynnistä.

Ludvig ei virkkanut hyvään aikaan sanaakaan, vaan silmäili epävarmoin
katsein Jeannea. Hän ei tiennyt vähääkään, mitä ajatella Jeannen
käytöksestä. Merkiksikö tuon yön kylmyys Jeannen kiintymyksen
sammumista? Oliko Jeanne kuullut puhuttavan hänen uskottomuudestaan
ja maksoiko hän nyt samalla mitalla? Oliko Jeanne paennut häntä
Versaillesista heittäytyäkseen La Cellessä toisen odottavan syliin?

Hänen aina hereillä oleva, luulevaisuutensa leimusi.

Hän kavahti ylös ja tarttui Jeannen käsiin.

"Mitä tämä merkitsee, Jeanne? Mitä tämä kaikki tarkoittaa? Miksi olit
niin kylmä? Miksi läksit Versaillesista samana hetkenä, kuin minä
saavuin sinne?"

Jeanne antoi kuninkaan mustasukkaisuuden puuskan raivota.

"Teidän majesteettinne suvainnee minun tehdä erään kysymyksen. Mitä
muutakaan minä voin tehdä, kun teidän majesteettinne ei vastannut minun
kirjeeseeni eikä moneen päivään ilmoittanut minulle olinpaikkaansa?"

Kuningas katsoi tutkivasti Jeanneen. Puhuiko Jeanne totta? Hän oli aina
nähnyt, että Jeanne oli liian ylpeä valehdellakseen. Jos hän jättää
ottamatta huomioon tuon surullisen yön, niin Jeanne on oikeassa ja hän
väärässä!

Olisiko nainen, joka kunnioittaa itseään, voinut menetellä toisin,
vaikkapa ei olisi tiennytkään, että hänen laiminlyöntinsä takana piili
uskoton teko?

Kun hän nyt seisoi Jeannen kanssa vastakkain, kun hän taas näki
Jeannen kaikessa kuninkaallisessa kauneudessa, ei hän käsittänyt enää
itsekään, kuinka oli voinut viettää päiviä ja öitä erään mitättömän,
vaikkakin yleisesti tunnetun kaunottaren parissa vain siksi, että
hänen rakastajattarensa oli kerran jättänyt hänen kuuman himonsa
tyydyttämättä?

Ludvig tunsi syvää ja vilpitöntä katumusta.

Hän kumartui ja suuteli Jeannen kättä hellästi ja samalla nöyrästi.

"Anna minulle anteeksi", pyysi hän. "Sinunlaisesi nainen ei olisi
voinut muuten menetellä."

Jeanne oli kyllin viisas olemaan nuhtelematta kuningasta. Hän oli
voittanut, se riitti hänelle. Mutta hän tiesi myöskin, että tämän
voiton hän oli ostanut kalliisti, ja sydämensä sisimmässä hän toivoi
hartaasti, etteivät tällaiset taistelut kovin usein uudistuisi.




XVII.


Sillä välin kun markiisittaren ystävällinen suhde Bernisiin pysyi yhä
ennallaan ja abbé, vaatimattoman hartaana ja kiitollisena huoneistosta,
joka hänelle oli luovutettu Tuilerieissä, ja yksityisestä 1500 livren
eläkkeestä kuninkaan rahastosta, pysyi markiisittaren vilpittömänä
ystävänä ja osasi antaa arvoa tämän ponnisteluille hänen virkauransa
puolesta, oli sen sijaan Jeannen ja Richelieun välinen suhde
kylmenemistään kylmennyt.

Madame d'Estrades ja d'Argenson olivat Richelieun ollessa sotaretkellä
koettaneet kaikin keinoin yllyttää herttuaa, joka oli enemmän kuin arka
kuninkaan suosiosta, Pompadourin yhä kasvavaa valtaa vastaan.

Ministerin ja hänen rakastajattarensa kannattajat kiinnittivät suuria
toiveita Richelieun paluuseen. Madame d'Estrades ei tyytynyt yksistään
siihen läheiseen suhteeseen, jossa hän eli d'Argensonin kanssa, vaan
kosiskeli myötäänsä kaihoisilla katseillaan kuninkaan suosiota.

Genuan piirityksen jälkeen herttua saapui alkuvuodesta Versaillesiin,
ylpeänä ja säteilevänä uudesta Ranskan marsalkan arvostaan, jonka oli
perinyt Moritz Saksilaiselta.

Richelieu saattoi tuskin malttaa mieltään, ennenkuin sai astua uuteen
virkaansa ensimmäisenä kamariherrana. Tässä asemassa hän luuli
helpommin voivansa päästä tarkoituksensa perille: "raivata tieltä
vähäpätöisen Pompadourin, ikäänkuin hän olisi oopperatyttö", ja hankkia
uuden rakastajattaren, joka tyytyisi pienempään tilaan kuninkaan
rinnalla.

Tilaisuus ensimmäiseen yhteentörmäykseen tarjoutuikin ennen pitkää.

Jeanne oli todellakin saanut toteutetuksi sen rohkean ja nerokkaan
aikeensa, jonka oli ensimmäisen teatterivuoden päätyttyä ilmaissut
enolleen Tournehemille.

Suureen Lähettiläskäytävään, missä Ludvig XIV ennen aikaan oli antanut
esittää vakavia sinfonioita, oli Gabriel nyt rakentanut uuden salongin.
Näyttämö oli suunniteltu aivan niin, kuin Jeanne kerran oli ehdottanut.

Se voitiin hyvin lyhyessä ajassa ja milloin tahansa panna pystyyn
ja taas purkaa. Tämä näyttämö oli maksanut 65,000 livreä. Lisäksi
tulivat kustannukset puvuista ja palkoista, ja niihin oli ensimmäisenä
näytäntövuonna mennyt 100,000 écutä lukuun ottamatta tarveaineita,
jotka kuitenkin oli enimmäkseen otettu "Pikku teatterista" (Les Menus
Plaisirs).

Koko hovi ja etupäässä kuningas olivat niin ihastuneita tästä
omaperäisestä sommitelmasta, ettei siihen saakka ollut paljon puhuttu
kustannuksista.

Sinisin ja kultavärein koristettu salonki, jossa oli neljäkymmentä
mukavaa katsojapaikkaa ja yhtä monta paikkaa orkesterin jäsenille, oli
sellainen sali, jota ei voinut kylliksi kiitellä.

Kaikki oli tapahtunut Aumontin herttuasta välittämättä, joka sinä
vuonna oli virkatoimituksessa ensimmäisenä kamariherrana. La Vallière
oli toiminut itsenäisesti yksissä neuvoin markiisittaren kanssa. Hän
lähetti määräyksensä suoraan "Pikku teatterin" virkamiehille, käytti
siellä olevia tarveaineita ja toimitti kaikki rakennusmestareille,
maalareille ja koristelijoille menevät käskyt omalla vastuullaan
asianomaisten käsiin.

Aumontin herttua oli aivan oikeassa rajoittaessaan tätä
itsevaltaisuutta. Kaikki teatterit ja näyttämöt olivat ensimmäisen
kamariherran valvonnan alaisia, samoin kuin Lähettiläskäytäväkin
loistohuoneustojen osana. Aumont ei kuitenkaan ollut milloinkaan
uskaltanut asettua Pompadourin välillisiä käskyjä vastaan.

Richelieu teki asiasta pikaisen lopun. Heti sen jälkeen kuin hän
oli ryhtynyt virkaansa, hän lähetti kuninkaalle hyvin pontevan
vastalausekirjelmän La Vallièren aikaansaamien väärinkäytösten johdosta.

Kun kuningas ei vastannut, käski Richelieu uudestaan avata Pikku
teatterin. Hän julkaisi ankaran määräyksen, ettei ainoatakaan
hovivaunua saa antaa käytettäväksi ilman hänen allekirjoittamaansa
valtuutusta. Tarveaineita ja koristuksia ei saanut hänen luvattaan
lainata Pikku teatterista eikä hoviteatterin työmiehiä käyttää ilman
herttuan myöntymystä.

Jeanne ei ollut niitä, jotka alistuivat tällaiseen vastustukseen.
Aiottiin esittää Lullyn "Acis ja Galathea". Tarvittiin monia
harjoituksia ja kallisarvoisia varustuksia. Koko hovi oli ilmaissut
haluavansa saapua katsomaan.

— Kolme prinsessaa, Henriette, Adelaide ja Victoire, jotka hyvin
mielellään kävivät teatterissa uudessa salongissa, samoin kuin Maria
Josefakin, saivat kuningattaren puuttumaan asiaan.

Richelieun toimenpiteet raukesivat.

Kuningas, joka piti tähdellisempänä markiisittaren ja lastensa
huvitteluja sekä omaa rauhaansa ja mukavuuttaan kuin Richelieun
toimenpiteitä, kysyi marsalkalta jo ensimmäisessä vastaanotossa
jääkylmästi:

"Kuinka monta kertaa teidän ylhäisyytenne on ollut Bastiljissa?"

"Kolme kertaa, sire."

Ludvig XV, joka aivan hyvin tunsi ne syyt, joiden tähden herttua oli
joutunut Bastiljiin, luetteli ne aivan levollisesti marsalkalle.

Richelieu pelästyi ja otti huomautuksen opikseen. Hän ei sen koommin
kajonnut teatteria koskeviin asioihin.

Hän karisti mielestään d'Argensonin ja madame d'Estradesin neuvot,
jotka olivat niin pahasti häneen kolahtaneet. Hän rupesi säännöllisesti
käymään markiisittaren vastaanotoissa, joissa koko hovi, prinsessat
etunenässä, oli saapuvilla.

Hän käytti hyväkseen jokaista tilaisuutta, saadakseen mitä
sievistelevimmin vakuuttaa Jeannelle ystävyyttään ja mitä
rakastettavimmin asettua hänen käytettäväkseen täyttääkseen kaikki
hänen toivomuksensa.

Aselepo oli saatu toimeen.

Sitkeämmin pyrki d'Argenson, käsi kädessä madame d'Estradesin kanssa,
päämääräänsä kohden.

Madame d'Estrades oli syrjäteitse, Lebelin kautta, saanut kuulla,
että jotakin hankausta oli olemassa hänen sukulaisensa ja kuninkaan
välillä, vaikkeivät asiat tätä nykyä ollenkaan sellaisilta näyttäneet.
Hän lähetti hakemaan Lebeliä ja kuulusteli tätä tarkkaan, ennenkuin
neuvotteli ministerin kanssa.

Ovela kettu kohautti olkapäitään.

Hän väitti, ettei hänellä ole mitään tarkkoja tietoja. Kuningas
kävi joka ilta markiisittaren luona. Hän tosin myönsi, että hänen
majesteettinsa poistui markiisittaren luota aikaisemmin kuin muulloin,
mutta että se ei todista mitään.

Hän oli joskus tehnyt pieniä ehdotuksia kuninkaalle, että tämä
huvittelisi toisinaan muidenkin naisten kanssa, mutta nämä ehdotukset
oli joka kerran hylätty.

"Minä en ole pieni ehdotus", oli madame d'Estrades äkäisesti vastannut,
rientäen d'Argensonin luo.

Ministeri lietsoi, kuten aina tällaisissa tapauksissa,
rakastajattarensa vihaa porvarillista sukulaista vastaan. Hän kertoi
tuolle ahneelle naiselle uusista, kallisarvoisista kuninkaan lahjoista,
vieläpä arvonylennyksestäkin, joka odotti markiisitarta.

Vähäistä, rumaa naista, jolla oli karkeat kasvonpiirteet, kalvoi kateus.

"Huomenna hovi muuttaa Choisyhin. Kolmen päivän perästä saatte kuulla
minusta, hyvä ystävä", sähisi hän vääristynein kasvoin.

       *       *       *       *       *

Jeanne oli Quesnayn kehoituksesta ja madame du Haussetin tarkan
valvonnan alaisena aloittanut maidonjuontinsa, joka vaikutti hänen
terveyteensä erinomaisen virkistävästi. Muuten lääkäri oli määrännyt
hänelle ankaran ravintojärjestyksen.

Kuningas oli erittäin huomaavainen ja teki mitä suinkin voi, että
tämä parannustapa olisi mahdollisimman tehoisa. Hän vapautti Jeannen
velvollisuudesta käydä suurilla hovipäivällisillä tai ottamasta osaa
rasittaviin huveihin. Parin päivän oleskelun jälkeen Choisyssä Jeanne
aikoi matkustaa La Celleen vahvistaakseen perin pohjin Normandiaan
aiottua matkaa varten.

Ludvigista oli paljon vaikeampi kuin hän tahtoi itselleen myöntää olla
pakotettu niin usein olemaan ilman markiisitarta.

Hän oli synkkä ja äänetön ja joi ruokapöydässä enemmän kuin hänen
terveytensä sieti.

Hän ei ollut vielä milloinkaan ollut juovuksissa, mutta Choisyssä se
melkein tapahtui.

Tämä Ludvigin mielentila oli mitä otollisin madame d'Estradesin
suunnitelmille ja d'Argensonin puolueelle, joka oli ministerin
rakastajattaren takana ja kuiskutteli joka päivä hänen korvaansa,
että hän käyttäisi hyväkseen sopivaa hetkeä päästäkseen Pompadourin
seuraajaksi.

Kerran päivällisillä, jonne Jeanne oli puolittain luvannut saapua,
mutta viime tingassa lähettänyt peruutuksen, kuningas joi suutuksissaan
ja mielihaikeudessaan paljon viiniä. Hän tahtoi olla iloinen ilman
markiisitartakin.

Madame d'Estrades oli pitänyt kuningasta tarkoin silmällä. Hän
riemuitsi. Vihdoinkin oli koittanut hetki, jolloin hän saisi vaivuttaa
kuninkaan syleilyllään unohduksiin ja onnenhuumaan.

Puolijuovuksissa kuningas käski panna toimeen gondoliretken
päivällisten jälkeen. Hänellä oli tukehduttavan kuuma, hän kaipasi
ilmaa ja viileyttä.

Hän käski Lebelin ilmoittaa retkestä markiisittarelle. Tämän piti istua
hänen rinnallaan kuninkaallisessa gondolissa.

Lebel, joka piti salapeliä madame d'Estradesin kanssa, mikäli tämä
hyvin kitsas nainen palkitsi hänen palveluksensa, ilmoitti heti hänelle
tämän kuninkaan määräyksen.

Madame d'Estrades pisti silloin hänen käteensä kaksikymmentä livreä,
jotka olivat lähtöisin d'Argensonin lahjomisrahastosta.

"Hyvä on, herra Lebel. Minä käyn joka tapauksessa sukulaiseni luona ja
voin silloin kertoa hänelle kuninkaan toivomuksen."

Mutta madame d'Estrades ei aikonutkaan mennä tapaamaan markiisitarta.
Hän kietoi ympärilleen kallisarvoisen pitsihuivin, jonka d'Argenson
oli lähettänyt hänelle Englannista, ja jäi pensaiden taakse piiloon
odottamaan kuninkaan tuloa.

Kuningas meni hoippuen purteen. Juuri oikeaan aikaan astui myös madame
d'Estrades esille tukeakseen kuningasta.

Ludvigin aistimet eivät olleet niin sumentuneet, ettei hän olisi
huomannut, kuka Jeannen sijasta istui hänen vieressään.

Hän torjui madame d'Estradesin tungettelevat hellyydenosoitukset, mutta
pohjaltaan hän oli mielissään siitä, että hänen kanssaan oli joku, joka
auttoi häntä viettämään aikaa.

Myöhään, kun jo oli tullut aivan pimeä, palattiin Choisyhin. Seurue
hajosi nopeasti.

Madame d'Estrades seurasi kuninkaan huomaamatta tämän kintereillä ja
hiipi hänen jäljestään hänen työhuoneeseensa.

Etuhuoneessa odottivat madame d'Estradesin ystävät, d'Argensonin
henkiheimolaiset, jotka tahtoivat hinnalla millä hyvänsä pysyttää
d'Argensonin paikallaan.

Jos ministerin ystävättären onnistuisi saada kuningas, pauloihinsa,
niin peli olisi voitettu.

He saivat odottaa kauan. He olivat jo luopumaisillaan toiveistaan, kun
madame d'Estrades hiukset hajallaan ja pitsihuivi revittynä syöksyi
ulos kuninkaan työhuoneesta.

"_C'est fait_!" huusi hän voitonriemuisesti pienelle, odottavalle
joukolle ja katosi prinsessojen huoneisiin, D'Argenson palkitsi
rakastajatartaan suurella rahasummalla tästä urotyöstä, vaikka hän
itse asiassa ei uskonut todeksi ruman madame d'Estradesin voittoa
kuninkaasta, varsinkin kun tämä yöllinen kohtaus sai sellaisen
jälkinäytöksen, että madame d'Estrades muutamia päiviä myöhemmin sai
jokseenkin jyrkän ilmoituksen poistua toistaiseksi Choisystä.

Ministeri koetti saada Lebeliä ilmaisemaan asian oikean laidan.

Mutta Lebel väitti, että kuningas oli ollut niin juovuksissa, ettei
ollut oikein tiennyt, mitä oli ajatellut tai tehnyt.

Madame d'Estrades sitä vastoin vannoi onnistuneensa ja käytti tätä
seikkaa hyväkseen saadakseen siitä erinomaista käytännöllistä hyötyä:
hän kerskui äänekkäästi olevansa suhteissa kuninkaan kanssa ja möi
kaksinkertaisilla hinnoilla luuloteltua valtaansa Ludvig XV:nteen ja
todellista d'Argensoniin nähden.

Rahvaan kesken laulettiin häväistyslauluja rumasta, juonittelevasta,
kiittämättömästä ja ahneesta naisesta:

        "Si vous voulez faire
        Dans le temps présent
        La plus mince affaire,
        Il faut de l'argent;
    Parlez à d'Estrades, elle reçoit un écu,
        Lanturelu!

        Si vous voulez être
        Sûr de la trouver
        Et la reconnaître
        Sans la demander,
    Cherchez le visage le plus semblable au c...
        Lanturelu!"




XVIII.


Pariisissa ja maaseuduilla ei ainoastaan laulettu rivoja
häväistyslauluja, vaan napinahuudot, hurjat uhkaukset ja kiihkeät
kiroukset kävivät entistä äänekkäämmiksi. Päivä päivältä kuului yhä
useampia valituksia maan asioiden kehnosta hoidosta. Ei ollut enää
mitään apua siitä, että asiat esitettiin niin suotuisassa valossa kuin
mahdollista. Kansa napisi yhtä äänekkäästi aatelia kuin porvarejakin
vastaan.

Hallitusviranomaiset eivät itsekään voinut enää kieltää, että valtion
velat kasvoivat pelottavassa määrässä, että kauppa ja teollisuus
pysähtyivät ja että laivasto ja siirtomaiden kohtalo olivat mitä
suurimman vaaran partaalla.

Kuningas kuuli vain sen, mitä hän tahtoi kuulla. Ei ainoakaan
varoittava ääni häirinnyt hänen rauhaansa, hän antoi kaiken mennä omaa
menoaan.

Markiisittaren mieltä askarrutti nyt niinkuin tähänkin asti se ainoa
ajatus, että kaikki se, mikä oli vastenmielistä, on pysytettävä kaukana
kuninkaasta. Pahan virheen hänen laskelmiinsa tuotti tällöin alinomaa
parlamentti, joka taukoamatta ahdisti korkeampaa papistoa ja myötäänsä
harjoitti jarrutusta kuningasta vastaan.

Markiisitar tunsi selkäpiitään karmivan, kun hän eri kerroilla, jotka
eivät milloinkaan merkinneet hyvää, näki parlamentin jäsenten lähtevän
punaisissa puvuissaan kuninkaan luo Louvreen.

Mitä hyötyä oli siitä, että Ludvig lähetti suurisuisimmat ja
vastahakoisimmat Bastiljiin tai karkoitti heidät heidän maatiloilleen?

Riidat kasvoivat kasvamistaan, taistelu uskonnollisissa kysymyksissä
kävi yhä kiihkeämmäksi, kunnes kokonaan jansenistinen parlamentti
vihdoin julisti korkeammalle papistolle ilmisodan.

Turhaan kuningas kielsi parlamenttia sekaantumasta hengellisiin
asioihin, turhaan hän oli karkoittanut kaikki, parlamentin jäsenet
puoleksitoista vuodeksi Pontoiseen — parlamentti pysyi entisellä
kannallaan, ettei se hengellisissä kysymyksissä voi noudattaa kuninkaan
käskyjä eikä luopua taistelustaan katkerinta vihollistaan, Pariisin
arkkipiispaa Christophe de Beaumontia vastaan.

Yhä useammin näytti siltä, että parlamentilla oli aikomus jakaa
valta Ludvig XV:n kanssa, niin jyrkästi kuin kuningas yhä enemmän
katkeroituen vetosikin Jumalalta saamaansa asemaan.

Jotta kuitenkin olisi saatu aikaan siedettävä asiaintila, taipui
kuningas viimein parlamentin vaatimuksiin niin paljon, että päätti ajaa
Pariisin arkkipiispan maanpakoon.

Siitä huolimatta pysyivät parlamentin kuningasta itseään vastaan
suuntaamat toimenpiteet edelleenkin varsin selväpiirteisinä. Yhä
enemmän kävi ilmi, että parlamentissa vallitsi vallankumouksen henki.

Eräänä päivänä kuningas sanoi Jeannelle alistuvaisesti:

"On aivan hyödytöntä suuttua siitä. Parlamentti on tasavaltalaisten
tyyssija. Nykyiset olot kestävät niin kauan kuin minä elän."

Hänen vihansa oli muuttunut välinpitämättömyydeksi. Hän antoi kaiken
mennä omaa menoaan niin parlamentissa kuin muillakin hallinnon aloilla.
Hän muuttui yhä kuurommaksi hyvää tarkoittaville ehdotuksille.

Oliko siis ihme, että valtiovelka kasvoi ennen kuulumattoman suureksi?

Machault koetti parhaan kykynsä mukaan panna toimeen uudistuksia, jotka
tarkoittivat maanviljelyksen ja teollisuuden edistämistä ja verokuorman
keventämistä.

Mutta se tuhlaus, joka oli jo perinpohjin hävittänyt valtiovarat,
vaikeutti hänen suunnitelmiensa toteuttamista, melkein ehkäisi sen
kokonaan.

Kun yhdeltä puolen ei säästetty rahamenoja loistorakennuksiin, joita
rakennettiin herra de Tournehemin johdolla, puuttui toiselta puolen
tuiki tarpeellisia varoja sotalaivaston lisäämiseen.

Suunnattomia rahasummia tuhlattiin päättömästi eläkkeihin ja lahjoihin.
Hovin menot kasvoivat minkäänlaisetta tarkastuksetta rajattomasti.

Ludvigin ja hänen perheensä matkoihin kului huimaavia rahasummia.
Machault laski, että kuninkaan neljän päivän matka vaati sadan tuhannen
livren suuruisen ylimääräisen menon, puhumattakaan suurista matkoista
monilukuisine seurueineen.

Turhaan Machault pyysi markiisitarta, jonka kanssa hän yhä edelleenkin
oli ystävällisissä väleissä, kehoittamaan kuningasta rajoittamaan näitä
matkoja, luopumaan käynnistä Normandiassa ja muista äsken vireille
pannuista aikeista.

Jeanne hylkäsi pyynnön ilman muuta: matkustaminen kuului kuninkaan
elinehtoihin; hänen täytyi saada matkustaa!

Kesken tätä mielialaa, joka vallitsi verotaakan rasituksiin melkein
nääntyvän kansan keskuudessa, meni rauhanjuhla, joka mielellään
tahdottiin saada loistavaksi, surkeasti myttyyn.

Pitkien, kalliiden sotaretkien tulokset supistuivat hyvin vähiin
tai jäivät olemattomiin. Huomattiin, että loistavat voitot olivat
tuottaneet vain vähän hyötyä. Liian paljon oli vuodatettu verta erään
Italiassa olevan herttuakunnan valloittamisen tähden infantti Don
Filipille, Ludvig XV:n vävylle.

Valitettiin, että Englanti oli korjannut kaiken hyödyn. Kuningas oli
liian helposti päästänyt käsistään sen, minkä oli valloittanut.

Sitä, että Ranskan sotalaivaston heikkous olisi saattanut sodan
jatkamisen enemmän kuin arveluttavaksi, ei ajateltukaan!

Kun airuet olivat Pariisin toreilla lukeneet julki rauhanjulistukset ja
huutaneet: "eläköön kuningas!" kohtasi heitä tyytymättömyyttä ilmaiseva
äänettömyys; ei ainoakaan iloinen vastakaiku toistanut heidän huutoaan.

Juhlakulkueen kintereillä kaikui pilkkanauru.

Pelastaakseen kuninkaan tällaisten pettymysten ja vastoinkäymisten
jaloista, ne kun rasittivat häntä sitä raskaammin, kuta useammin hän
muisteli sitä aikaa, jolloin hänen perin suopeamieliset pariisilaiset
alamaisensa nähdessään kauniin, voitokkaan kuninkaansa puhkesivat
rajattomaan riemuun, ja jolloin ne rahat, joita hän heitteli
heille, eivät olleet heistä niin suuriarvoisia kuin heidän rakkaan
hallitsijansa tervehdys, vaati markiisitar lähtemään kauan aiotulle
matkalle Normandiaan.

Hän voitti Ludvigin epäröinnin ja ministerin arvelut sanomalla, että
jos joitakin muutoksia tahdottiin panna toimeen, täytyi kuninkaan
saada mieskohtaisesti nähdä, missä kunnossa laivasto oli; ainaisilla
teoreettisilla valituksilla ei saisi aikaan mitään.

       *       *       *       *       *

Jeanne, joka ei vielä kertaakaan ollut nähnyt merta, riemastui
sanomattomasti, kun lähtöpäivä viimeinkin määrättiin.

Hän tuskin malttoi odottaa, kunnes olisi ehditty Havreen. Hän taltutti
kuninkaaseen iloisen kärsimättömyytensä, ja kuningas tunsi olevansa
onnellinen ajatellessaan, että hän saisi olla ensimmäinen, joka näyttää
rakastetulle meren ja sen ihmeet.

He matkustivat pienen seurueen kanssa. Kahden hengen istuttavissa
vaunuissa ajoivat kuningas ja Ayen. Heitä seurasi berliiniläinen vaunu,
jossa markiisitar ja hänen seurueensa istuivat.

Kamaripalvelijat ja muu tarpeellinen väki ajoivat suuressa kuuden
hengen avovaunussa.

Keittiövaunu henkilökuntineen oli lähetetty edelle ja se odotti
kuningasta Havressa.

Crecystä matka kävi Breuxin metsän halki, missä pantiin toimeen pieni
metsästys.

Anetin ja Navarran linnojen ohi tultiin Évreux-metsään ja aamulla
kahdeksan seuduissa Roueniin.

Kuningas oli alkujaan aikonut käydä arkkipiispan, kuningattaren
hovisaarnaajan luona. Tämä arvoisa pääpappi ei ollut vastannut
sanaakaan, kun hänelle oli Versaillesissa ilmoitettu tästä kuninkaan
käynnistä. Hän piti nähtävästi liian suurena vaivana vastata edes
sanaakaan, kun kuuli saavansa odottaa kuningasta Pompadourin seurassa.

Vielä sittenkin, kun kuningas huomautti jyrkästi: "me käymme teidän
luonanne Rouenissa, kuuletteko!" pysyi arkkipiispa vaiti. Kuningas
sanoi hänelle pari tuikeaa sanaa, ja käynti Rouenissa peruutettiin.

Vaunuista nousematta ajettiin nopeasti kaupungin juhlallisesti
koristettuja katuja pitkin väestön riemuitessa. Kuningas ei tahtonut
viivyttää Jeannea pääsemästä näkemään merta, jota hän oli niin kauan
ikävöinyt. Kello kuuden aikaan illalla ajoivat kuninkaalliset vaunut
linnan ja sataman tykkien paukkuessa Havreen.

Ludvig lausui niille herroille, jotka hänet ottivat vastaan,
raatihuoneella, missä hänen oli määrä asua, toivomuksen olla läsnä
laivaston harjoituksissa. Oikeastaan se oli markiisittaren toivomus,
jonka kuningas mielellään tahtoi nähdä toteutuvan.

Äsken rakennettu alus, jossa oli kolmekymmentä kuusi tykkiä, sekä
kolme muuta sotalaivaa hinattiin merelle. Sitäpaitsi meriministeri
järjesti satamasta lähdettäessä kuninkaalle ja tämän seuralaisille
leikkitaistelun kolmea fregattia vastaan.

Mutta tärkein tapaus, joka tuotti Jeannelle suurta nautintoa, oli erään
rakenteillaan olevan kauppalaivan ristiäiset, joissa hän oli kummina ja
antoi alukselle nimen "Le Grâcieux".

Illan suussa kuningas soudatti itsensä ja Jeannen merelle. Pienet,
iloiset laineet ilakoivat äänettömällä ulapalla. Sinisenä ja
pilvettömänä, helakan vienosti väreillen, kaartui taivas meren yllä.

Jeannen kauneille kasvoille oli lehahtanut hento puna. Hänen silmänsä
välkkyivät. Koko hänen olentonsa ahmi oudon, ihmeellisen näyn
tunnelmaa. Hän painautui aivan kiinni kuninkaaseen. Hänen sydämensä oli
avoin ja huokui hellyyttä. Katkeruus, huolet, itsekkyys, vallanhimo,
kaikki oli haipunut kuin tuuleen.

Hänen huulensa kuiskivat hiljaisia, helliä lemmensanoja.

Kuningas piti hänen käsiään omissaan. Hänen kauniit, surulliset
silmänsä hymyilivät Jeannelle.

Kauan he istuivat ääneti, hiljaisen onnen unelmissa, onnen, jota
levoton elämä harvoin heille soi.

He katselivat siniseen hämyyn, joka kietoi ulapan ja rannan. Ilma
väreili kuin hopeaharso.

Hiljalleen lipuivat laineet purren ohi.

Ludvig antoi perämiehelle merkin suunnata rantaa kohden. Hän oli sieltä
keksinyt yksinäisen, valkean talon, jota verhosi viiniköynnös.

Soutajat, jotka eivät tienneet, kuka oli heidän purressaan, kertoivat,
että valkea talo oli "Kultaisen rypäleen" majatalo, jonne matkailijat
asettuvat pariksi päiväksi nauttimaan raikasta meri-ilmaa.

Kuningas katsahti kysyvästi Jeanneen. Tämä nyökkäsi ja hänen silmissään
kuvastui suostumus. Elämä kohisi taas voimakkaasti hänen suonissaan.

       *       *       *       *       *

Kauan he seisoivat vierekkäin majatalon ikkunan ääressä, jota
viiniköynnös ympäröi.

Ulapan ylle oli noussut kuu. Oli kuin vuotavaa hopeaa olisi ollut
ulapan hiljaa solisevilla laineilla.

Valkeana välkkyi ranta heidän alapuolellaan. "Aivan kuin sinun
valkoinen, säteilevä ruumiisi", kuiskasi kuningas hehkuvasti
suudellessaan.

Ludvig katsahti taakseen.

Vuode ei ollut kuninkaallinen, ei uhkean kutsuva hekumaan kuten
Versaillesissa, Crécyssä ja La Cellessä. Se oli kova ja kapea ja
karkealla liinakankaalla verhottuja sijaitsi matalan huoneen syvässä
komerossa.

Mutta moniin aikoihin ei ainoakaan lemmenyö ollut tuntunut kuninkaasta
niin ihanalta kuin se, jonka hän vietti pienessä majatalossa Havren
kuutamoisella rannalla.




XIX.


Voltairen sapekas luonne ei jaksanut sulattaa Crébillonin kilpailuja
ja "Catilinan" menestystä. Nämä haavat eivät ottaneet ollenkaan
parantuakseen. Hänen herkkä luulevaisuutensa sai uutta yllykettä
siitä, että markiisitar tuki vanhan Crébillonin ohella monien muiden
kirjailijoiden pyrintöjä. Näitä oli esimerkiksi Duclos, lahjaton abbé
de Blanc, ja Gresset, joita markiisittaren veli Abel oli suositellut.
Tuo hupsu veli Abel, jonka ylennyksen puolesta Jeanne puuhaili
sellaisella innolla, että sitä olisi voinut käyttää paremmankin asian
ajamiseen!

Voltairen tunteet markiisitarta kohtaan horjuivat puoleen ja toiseen.
Hän ei ajatellut hetkeäkään katkaista välejään markiisittareen, mutta
hän ei myöskään voinut auttaa sitä asiaa, että jonkinlainen kylmyys
kuin jokin kiila tunkeutui hänen ja hänen ihailunsa välille.

Useammin kuin kerran Voltaire oli kääntämäisillään selkänsä Pariisille
ja Versaillesille, aikoen uskollisen, vanhan ystävättärensä kanssa
syventyä tutkimaan matematiikkaa ja luonnontieteitä rauhallisessa
Cireyssä. Mutta joka kerran hänen aikeensa esti uusi kunnianhimoinen
suunnitelma, joka oli välttämättömästi toteutettava, ja madame de
Châtelet oli niin omaa etuaan katsomaton nainen, että mukaantui
runoilijan päätöstä tukemaan.

Kun hänen näytelmänsä "Enfant Prodigue" otettiin näyteltäväksi
Lähettiläiskäytävän salongissa, niin hän kuitenkin leppyi.

La Pompadour oli hankkinut hänelle kutsun harjoituksiin ja itse
näytäntöönkin. Tämä suosio oli kuitenkin vain katkeran palan makea
kuori — Voltaire ei ollut ainoa kutsun saanut kirjailija.

Myöskin Gresset oli Versaillesissa ollessaan läsnä näytelmäkappaleensa
"Le Méchantin" esityksessä.

Voltairea kiukutti vielä enemmän se, että tämä "tarpeeton virkaveli"
liikkui hovin parkettilattioilla niin rakastettavasti, sirosti ja
tahdikkaasti, että hän kohta pääsi ylhäisöpiirien tunnustetuksi
suosikiksi.

Gressetin nuoren maineen vastapainoksi Voltaire pani vanhat,
vuosikausia kestäneet suhteensa Ludvig XV:n hoviin.

Voltaire ei häikäillyt tungettelevaisuuttakaan. Hän alkoi puhuttelun
ennen kuningasta, tarttui joskus tämän käsipuoleen, niin että Ludvig
suuttuneena ja kärsimättömästi pyysi Voltairea pysymään vähän edempänä.

Kun hän turhamaisuudessaan loukkaantui niin syvästi, ettei huomannut
häikäilemättömyyttään, turvautui hän markiisittareen, jota hän ylisteli
ja imarteli "Lisen" osan esittämisestä.

Kuumien tunteittensa puuskassa hän lähetti markiisittarelle näytännön
jälkeen pienen runon, jossa ylistäen sanoi häntä hovin kaunistukseksi
ja parnasson ja Cytheran auringoksi ja toivoi kuninkaalle ikuista
rauhaa ja "rakkauden ja sodan saavutusten" ikuista pysyväisyyttä.

Tämä runo kierteli kohta Versaillesissa. Mutta se ei tehnyt sitä
vaikutusta, jota Voltaire oli odottanut. Vaikutus oli aivan
päinvastainen. Kuningattaren, dauphinin ja prinsessojen mielestä oli
kuninkaan rakkauden ja sodan saavutusten rinnastaminen sekä toivomus
niiden ikuisesta pysyväisyydestä "suorastaan häväistys".

Kun Voltaire paria päivää myöhemmin taas saapui Versaillesiin, kohtasi
häntä hyytävän kylmä äänettömyys. Hän ymmärsi poikenneensa ulkopuolelle
runollista vapautta.

Tällä kertaa hän ei epäröinyt. Enemmittä arveluitta hän matkusti
madame de Châteletin kanssa Cireyhin lujin päätöksin olla ihan heti
palaamatta Versaillesiin, mutta panematta kuitenkaan vaaranalaiseksi
La Pompadourin hyväntahtoisuutta, jota hän tulisi vielä useastikin
tarvitsemaan.

Menivätpä hänen ajatuksensa pitemmällekin.

Kun hän nyt istui shakkilaudan ääressä madame de Châteletin kanssa,
teki tuo tottunut pelaaja vastoin tapaansa monta onnistumatonta
siirtoa. Sekä hiljaa itsekseen että keskustellessaan ystävättärensä
kanssa hän harkitsi päätöstään lähteä Ranskasta ja noudattaa Fredrik
II:n monia kutsuja saapua hänen luokseen Sanssoucin linnaan.

Mutta kun hän vain loi silmäyksenkään viehättävään Cireyhin ja kuuli
hellän sanankaan vanhalta ystävättäreltään, purki hän joka kerran
päätöksensä lähteä Preussiin ja, kuten Preussin kuningas hartaimmin
toivoi, asettua kokonaan asumaan "perimmäiseen pohjolaan raakalaisten
ja puoliraakalaisten sekaan!"

Toisenkin kerran Voltaire kirjoitti tästä asiasta La Pompadourille,
etenkin silloin, kun hänellä oli pahantuulenpuuskansa, jotka
aiheutuivat lukuisista tautikohtauksista, ja silloin, kun hän sai
kuulla Crébillonin jutusta ja niistä juoruista, joita Pariisissa ja
Versaillesissa oli hänestä pantu liikkeelle.

Kuinka voitiin ja uskallettiin satunnaisesta nurjamielisyydestä, jonka
tieltä hän oli vapaaehtoisesti väistynyt, tehdä pannaanjulistus?

"Kaikki tämä voi tosiaankin pakottaa minut asettumaan kokonaan
Preussiin."

Erääseen kirjeeseensä markiisittarelle Voltaire liitti kuninkaalle
omistetun kappaleen kirjoittamastaan "Ylistysrunosta Ludvig XV:stä"
sekä pyynnön, että markiisitar antaisi sen kuninkaalle.

Runo oli käännetty neljälle kielelle, latinaksi, espanjaksi, italiaksi
ja englanniksi.

Voltaire toivoi vihdoinkin voittavansa tällä runollaan armon kuninkaan
silmissä.

Sekavin tuntein hän luki La Pompadourin vastauksen.

 "Olen saanut ne käännökset, jotka olette minulle lähettänyt, ja
 mielihyvällä antanut ne kuninkaalle. Hänen majesteettinsa on liittänyt
 ne kirjastoonsa ja suvainnut puhua armollisesti tekijästä. Jollen
 olisi tiennyt, että olette sairas, niin olisi käsiala teidän toisessa
 kirjeessänne ilmaissut sen minulle.

 Näen, että teitä surettaa se panettelu ja parjaus, mitä teistä on
 levitetty. Ettekö jo ole tottunut sellaiseen ja ajattele, että
 kaikkien suurten miesten kohtalona on ollut parjaus eläessä ja ihailu
 kuoltua? Muistakaa, mitä Corneille, Racine ja muut ovat saaneet
 kokea, niin saatte nähdä, ettei teille ole käynyt sen pahemmin
 kuin heillekään. Minusta on kaukana se ajatus, että te ette olisi
 saanut aikaan jotakin sellaista kuin Crébillon. Hän on samoin kuin
 tekin kyky, jota minä rakastan ja kunnioitan. Minä olen asettunut
 puolustamaan teitä syyttäjiltänne, sillä minulla on teistä niin
 hyvä käsitys, etten voi katsoa olevan mahdollista, että te olisitte
 alentunut moiseen tekoon. Olette oikeassa sanoessanne, että moitteita
 kohdistetaan myös minuun. Mutta kaikkiin näihin hävyttömyyksiin
 minä vastaan syvällä halveksimisella ja olen aivan tyyni, sillä
 minä kestän ne vain siksi, että olen edistänyt ihmiskunnan parasta
 työskentelemällä rauhan puolesta.

 Niin katkeria kuin ihmiset ovatkin minulle en minä kuitenkaan kadu,
 että olen edistänyt heidän onneaan. Ehkä he kerran oivaltavat sen?
 Koitukoonpa heidän ajatuskannastaan mitä tahansa, minä löydän
 palkinnon omasta sydämestäni, joka on puhdas ja pysyy puhtaana.
 Jääkää hyvästi! Käyköön teille hyvin! Älkää ajatelko matkustaa
 Preussin kuninkaan luo. Olkoon hän kuinka suuri kuningas tahansa
 ja olkoon hänellä miten korkealentoiset ajatukset hyvänsä, niin
 ei kuitenkaan saa hyljätä meidän hallitsijaamme, kun tuntee hänen
 ihailtavat ominaisuutensa. Meidän kesken sanoen en sitä antaisi teille
 milloinkaan anteeksi. Jääkää hyvästi!"

       *       *       *       *       *

Havressa vietetyt ihanat päivät ja kuumat yöt saivat ikävän
jälkinäytöksen.

Jeanne ja kuningas olivat parahiksi ehtineet takaisin Versaillesiin,
kun kapinallisia ääniä ja kansan niskoittelevaa nurinaa alkoi uudestaan
kuulua.

Joka päivä syntyi ankaria katumetelejä. Kerrottiin, että tahdottiin
ryöstää lapsia ja viedä ne asumattomiin siirtomaihin. Jokainen päivä
toi mukanaan uusia nimettömiä häväistyksiä, joissa syytettiin madame de
Pompadouria hädän julkeasta halveksimisesta, sekä lauluja, joissa hänet
tehtiin naurunalaiseksi ja mitättömäksi.

Jeanne kutsutti luokseen poliisituomari Berryerin; tämä oli aina ollut
hänen uskollinen kannattajansa.

Eikö ollut olemassa mitään mahdollisuutta päästä noiden valapattoisten
pariisilaisten häpäisijöiden jäljille?

Berryer kohautti olkapäitään. Hän ei tahtonut sanoa markiisittarelle,
että hän uskoi pahuuden pesän olevan etsittävissä ennemmin
Versaillesista kuin Pariisista ja ettei hänestä ollenkaan ollut
mahdotonta, että useat noista karkeista pilkkakirjoituksista olivat
nähneet päivänvalon markiisittaren lähimmässä ympäristössä.

Tällä kertaa hän voi markiisittarelle tehdä vain yhden palveluksen,
nimittäin neuvoa häntä olemaan varovainen sekä niin harvoin kuin
mahdollista ja ainoastaan luotettavan vahtisaaton turvassa käymään
Pariisissa.

Jeanne antoi huolestuneen miehen lähteä. Omassa sydämessään hän tunsi
samalla kertaa sekä surua että suuttumusta.

Mutta pahempaa oli tulossa. Tähän saakka oli kuningas saanut olla
rauhassa. Muutamia päiviä hänen paluunsa jälkeen Havresta sai Berryer
käsiinsä pilakuvan, joka esitti kuningasta markiisittaren kahlitsemana
ja kansan ruoskimana.

Näytti siltä, ettei tahdottu antaa Ludvigille anteeksi "reklaamimatkaa
markiisittaren" kanssa, kuten nimitettiin Normandian-retkeä.

Ilmestyi muitakin, hyvin ilkeitä kuvia. Eräässä sellaisessa nähtiin
kuningas nukahtaneena "Häpeän" rinnoille.

Yleisesti levitettiin erästä laulua, jossa luultiin voitavan tuntea
lähellä olevan vallankumouksen leimuavaa henkäystä:

    "Louis, dissipateur des biens de tes sujets,
    Toi, qui comptes les jours par les maux que tu fais.
    Esclave d'un ministre et d'une femme avare,
    Louis, apprens le sort que le ciel te prépare:
    Si tu fus quelque temps l'objet de notre amour.
    Tes vices n'étaient pas encore dans tout leur jour...
    Tu verras chaque instant ralentir notre zèle
    Et souffler dans nos coeurs une flamme rebelle:
    Des guerres sans succès fatiguant tes États.
    Tu fus sans généraux, tu seras sans soldats...
    Tu ne trouveras plus des âmes assez viles
    Pour oser célébrer tes prétendus exploits,
    Et c'est pour t'abhorrer qu'il reste des François."

Jeanne oli lohduton. Hänen terveytensä, joka äsken oli alkanut
korjautua, alkoi taas horjua.

Kuningas tuntui olevan välinpitämättömämpi. Hän muuttui vain entistä
rauhattomammaksi.

Hän vaihtoi useammin kuin ennen olinpaikkaa ja karttoi Versaillesia
niin paljon kuin mahdollista; Pariisista, jota hän alkoi kammoa, hän ei
sietänyt kuulla puhuttavankaan.

Jeanne kärsi kovasti tästä alituisesta harhailemisesta. Hän ikävöi
kaunista, lahjakasta pikkutyttöään; tämä oli nyt ollut pari kuukautta
L'Assomptionissa, joka oli Pariisin parhaimpia luostareja. Alexandra
saattoi aivan hyvin käydä hänen luonaan Versaillesissa, mutta ei
loitolla olevissa linnoissa.

Hän kaipasi myös isäänsä, jota hän levottoman elämän tähden nyt
harvoin tapasi. Isän hyväntahtoinen kehuskelu, hänen ylpeytensä siitä
kunniasta, jonka kukkuloilla tytär nyt oli, hänen terve järkensä ja
aina loistava huumorinsa olivat usein elvyttäneet Jeannen reippautta
synkkinä hetkinä.

François Poisson karkeahkoine elostelijatapoineen ei oikein soveltunut
Versaillesissa vallitsevaan käyttäytymissävyyn, sen huomasi helposti;
mutta hän oli pohjaltaan tavattoman hyväluontoinen mies, joka
palkitsi Jeannen hellän hyvyyden vilpittömällä rakkaudella. Hänen
jumaloiva kiintymyksensä pikku Alexandraan toi tänä raskaana aikana
suurta lohdutusta Jeannelle. Hän kävi äidin puolesta tyttösen luona
L'Assomptionissa ja kertoi sitten tuhansia suloisia pikku juttuja
ihastuttavasta tyttärentyttärestään.

"Hän on tosiaankin verraton lapsi. Hän selittää aivan kylmäverisesti,
että niin paljon kuin hän pitääkin kauniista äidistään, hän on
kuitenkin mieluummin luostarissa kuin äidin luona, koska hänellä on
suuri halu oppia jotakin voidakseen palkita 'kauniin pikku äitinsä'
hyvyyden. Äitiä hän ei sitten koskaan jätä, kunhan hän vain saa
opituksi kaikki mitä tarvitaan ja suorittaa tutkintonsa."

Myöskin muuten Jeanne sai matkoillaan ainoastaan hyviä tietoja
L'Assomptionista.

Niiltä sisarilta, jotka opettivat Alexandraa, hän kuuli, kuinka herkkä
tyttönen oli oppimaan, kuinka ymmärtäväinen ja herttainen hän oli. He
kertoivat Jeannelle myöskin Alexandran ja pikku prinsessa Soubisen
ystävyydestä.

Ylpeydentunne tyttösen menestyksestä tuotti Jeannelle paljon mielihyvää
ja virkistystä tänä levottomana ja huolekkaana aikana. Alexandran perin
ylhäinen seurapiiri antoi yllykettä eräille toiveille, joita Jeannen
mielessä tyttären suhteen kyti. Hän aikoi tehdä tyttärestään todellakin
ylhäisen naisen, joka aatelisella avioliitollaan voisi peittää
unohduksiin äidin sukuperän.

Herttuallinen puoliso oli markiisittaren unelma.

       *       *       *       *       *

Kuningas oli Crécystä, missä he viimeksi oleskellet, käynyt
tervehtimässä kuningatarta ja prinsessoja Fontainebleaussa.

Siellä hän tapasi dauphinin ja Maria Josefan, jonka reipas, herttainen
olento teki aina hyvän vaikutuksen kuninkaan mielialaan.

Pikku dauphine tunsi, päinvastoin kuin Maria Raphaela, sydämellistä
rakkautta appeaan kohtaan. Hän kertoi tälle mielellään ja usein suuret
ja pienet salaisuutensa. Ludvig oli saanut häneltä tietää jo useita
kuukausia aikaisemmin, että dauphinin kylmäkiskoisuus oli väistynyt
lämpimämpien tunteiden tieltä ja että ensimmäinen puoliso alkoi jo
haihtua hänen mielestään. Tänään Maria Josefa kertoi hänelle kovasti
punastuen, että hän odotti synnytystä. Ludvig joutui aivan suunniltaan
ilosta. Vihdoinkin Ranska saa kauan kaivatun kruununperillisen.
Sydämestään iloisena Ludvig lähti paluumatkalle Crécyhin.

Markiisitar odotti häntä pengermällä. Hän näytti nyt terveemmältä kuin
linnaan tullessaan.

D'Argenson, joka jo Versaillesissa oli pitänyt häntä kuolleeksi
tuomittuna ja häntä näkemättä oli levitellyt sellaisia puheita, että
markiisitar on murheesta laihtunut luurangoksi, että hänen kasvonsa
ovat keltaiset ja kutistuneet ja vartalo kuin lauta, olisi nähnyt
pahasti erehtyneensä.

Jeanne oli hyvin ihastuksissaan, kun kuningas oli iloisen näköinen, ja
vielä enemmän hänen tuomastaan uutisesta.

He istuivat teepöydässä Jeannen miellyttävässä kammiossa, suuren
vastaanottohuoneen vieressä. Jeannen sirot, kapeat sormet leikkien
liikuttelivat kuppia, joka oli kallisarvoista saksilaista porsliinia.

"Tiedättekö, sire, mitä minä ajattelin, ennenkuin te tulitte?"

"Sinä luultavasti odotit minua ikävöiden ja ajattelit: voi, jos hän
olisi täällä!"

Jeanne hymyili Ludvigille lumoavaa hymyään.

"Se kyllä on itsestään niin selvää, sire, ettei minun tarvitse sitä
sanoa."

Ludvig suuteli ihastuneena hänen kättään.

"Mitä se sitten oli, pikku Jeanne?"

"Katsokaas, sire, näitä kuppeja ja tuota hienoa kannua, kaikkia näitä
ihania saksilaisia porsliiniesineitä, jotka kaunistavat minun pöytääni.
Hänen korkeutensa dauphine oli erittäin ystävällinen ja lahjoitti
ne minulle. Ne ovat valmistetut Dresdenissä. Joka kerran kun niitä
käytän tai katselen noita japanilaisia astioita tuolla Ludvig XIV:n
kuosisella pikku pöydällä, täytyy kysyä itseltäni, miksi pitää tuottaa
ne tänne Ranskaan Saksista ja Japanista ja maksaa satumaisia hintoja
ulkomaisista teoksista, miksi me itse emme valmista ensiluokkaista
porsliinia?"

Kuninkaan tarkkaavaisuus herkistyi. Ajatus oli hyvä.

Ranskalainen porsliini ei tosiaankaan ollut mitään muuta kuin
saksilaisen ja japanilaisen tuotannon karkeatekoista, melkein kömpelöä
jäljittelyä. Se ei sopinut ensinkään ylhäisten, saatikka sitten
kuninkaalliselle pöydälle.

"Kuinka olet asiaa ajatellut, Jeanne?"

"Olen ajatellut, että meidän on saatava aikaan samaa, mitä Ludvig
XIV: omasta aloitteesta ja omilla varoilla kohottaa Ranskan
teollisuutta! Perustakaamme porsliinitehdas, kuten Ludvig XIV perusti
gobeliinitehtaan. Sen valmisteet tuottavat meille yhtä suurta mainetta
ja yhtä suuria etuja ja vielä vuosisatojenkin kuluttua todistavat
Ranskan makua ja hienostunutta aistia."

Kuningas oli kavahtanut pystyyn ja kävellyt pari kertaa huoneessa
edestakaisin.

Nyt hän pysähtyi ja laski kätensä Jeannen olkapäälle.

Hän virkkoi surullisella äänellä:

"Sinä puhut omista varoista. Mistä me ne otamme? Meitä tullaan vain
kivittämään ja tuomitsemaan meidän ylellisyytemme!"

Jeanne pudisti päätään.

"Sellaisen teollisuuslaitoksen perustamista, joka hankkii maalle
suuria tulolähteitä, ei voitane selittää pahaksi. Päinvastoin. Lukuun
ottamatta sitä rahallista tuloa, minkä kotimainen porsliininvalmistus
antaa menekillään koti- ja ulkomailla, saamme työtä suurille
työläisjoukoille ja hankimme kansalle uusia ansiomahdollisuuksia."

Ludvig hymyili Jeannen innostukselle.

"Sinähän puhut kuin asianajaja, joka puolustaa huonoa asiaa."

"Hyvää, sire, oikein, oikein hyvää asiaa, jonka toteuttaminen ei ole
ensinkään niin vaikea, kuin miltä se ensi hetkenä saattaa näyttää.
Teidän majesteettinne pitäisi käskeä panemaan alulle neuvotteluja
Vincennesissä olevan tehtaan kanssa. Se on aivan surkeassa tilassa.
Siitä, että teidän majesteettinne suostuisi rupeamaan osakkaaksi,
koituisi Vincennesille suurta siunausta. Monsieur de Fulvy olisi
ehkä oikea mies yrityksen etunenään. Boucher asettuu aivan varmaan
meidän käytettäväksemme. Puhun hänelle asiasta, kun ensi kerran istun
hänen mallinaan. Maalareja, kuvanveistäjiä ja piirtäjiä me saamme
helposti, kunhan vain pääsemme perille siitä hienosta seoksesta, joka
kykenee kilpailemaan saksilaisten ja japanilaisten tuotteiden kanssa.
Keksinnön täytyy tietysti pysyä Vincennesin salaisuutena. Chantillyn,
Sceauxin, Saint-Cloudin ja Villeroin pikku tehtailijoilla ei saa olla
minkäänlaista mahdollisuutta päästä meidän työpajojemme salaisuuksien
perille."

Kuningas nauroi niin kovalla äänellä ja sydämellisesti, että hänen
tapansa oli vain ani harvoin nauraa sillä lailla.

"Sinä puhut, niinkuin jo seisoisimme sinun toivomustesi kynnyksellä,
niinkuin tehdas jo olisi pystyssä ja sen tuotteita lähetettäisiin
ympäri maailmaa."

"Minä näen sen jo sellaisena", sanoi Jeanne innokkaasti ja sädehtivin
silmin. "Mielikuvitukseni luo silmiini mitä houkuttelevimman näyn.
Minä näen hienoja, läpikuultavia astioita, jotka on kirjailtu
kaikenvärisillä kukilla, linnuilla, perhosilla ja liihottelevilla
sudenkorennoilla. Näen ihanasti muovailtuja maljakkoja ja ruukkuja
Versaillesin pöydillä, näen kaikkien katselevan niitä ihmettelevin
silmin. Minä näen taiteellisten kukkien ja hedelmien kasvavan
maljakoista ja ne ovat niin luonnollisen näköisiä, että ne voivat
erehdyttää näkijän. Minä näen sen pöydän, jonka ääressä teidän
majesteettinne on minun vieraanani, koristettuna mitä ihanimmilla
Vincennesin tehtaan vadeilla ja maljoilla. Minä näen ulkomaiden
kadehtivan meitä. Minä näen sadoittain työläisiä, jotka ovat onnellisia
työnsä ääressä, iloisia ja kylläisiä oman työnsä ansioista. Minä näen
kultaa virtaavan valtion rahastoihin, minä näen —"

Ludvig otti Jeannen syliinsä ja sulki hänen kaunopuheisen suunsa
suudelmillaan.

"Minä näen suloisen uneksijan."

"Jonka unelmat toteutuvat, sire!"

       *       *       *       *       *

Muutamien kuukausien kuluttua ryhdyttiin ministeriön kautta
keskusteluihin Vincennesin kanssa. Perustettiin yhtiö, jonka
peruspääoma oli 250,000 livreä.

Siihen lisäsi kuningas 100,000 livreä yksityisestä rahastostaan.

Tehtaan nimeksi pantiin _Manufacture royale de porcelaine de France_.
Jokaisessa valmistetussa esineessä oli tehtaanmerkkinä kaksi ristissä
olevaa L-kirjainta ja valmistusvuosi.

Pian työskenteli Vincennesissä satoja työmiehiä ja monsieur de Fulvy
valmisteli yhdessä muutamien taitavien kemistien kanssa seosta, jonka,
jos koe onnistuisi, piti olla paljoa parempaa kuin ulkomainen valmiste.




XX.


Charles Guillaume d'Étioles oli harvinainen poikkeus kevytmielisen
ja ruokottoman aikansa miehistä. Hän oli niitä, jotka eivät voineet
unohtaa. Siitä pitäen kun Jeanne oli lähtenyt hänen luotaan, hän oli
kokonaan mennyttä miestä.

Turhaan hän koetti taistella siihen naiseen kiintyneitä tunteitaan
vastaan, joka maineen ja loiston vuoksi ja rajattomasta kunnianhimosta
oli hänet hyljännyt. Turhaan hän vetosi ylpeyteensä. Jeannen kuva oli
niin viehättävän kaunis, ettei hän voinut riistää sitä rinnastaan.

D'Étiolesin elämä oli käynyt hyvin yksinäiseksi. Hän karttoi niitä
harvoja ystäviä, jotka surkuttelivat häntä, yhtä itsepäisesti kuin
sitä suurta ystäväpiiriä, joka sanoi häntä narriksi, kun hän ei voinut
unohtaa sitä, että oli kadottanut moisen Pompadourin, eikä nauttia
niitä etuja, joita hänen olisi pitänyt saada siitä tilanteesta, että
hänen puolisostaan oli tullut kuninkaan jalkavaimo.

Siitä illasta saakka, jolloin hän oli istunut Bussyn viinilehväisellä
pengermällä, jolloin Jourdain ja Grévain ja muut aatelisherrat olivat
koettaneet saada häntä taipumaan, hän ei ollut enää kertaakaan
näyttäytynyt tässä piirissä. Vielä nytkin nousi hänen kasvoilleen
häpeän puna, kun hän ajatteli, minkälaiseen tekoon häntä oli yllytetty.

Pitäisikö hänen käydä kauppaa onnettomuudellaan! Palvomansa vaimon
kadottamisella? Häpeä niille, jotka neuvoivat häntä moiseen
häpeälliseen menettelyyn!

Nyt hänen pikku tyttönsäkin oli vieraantunut hänestä, kun oli joutunut
L'Assomptioniin. Niin paljon kuin Alexandra olikin ennen ollut äitinsä
parissa, oli kuitenkin ollut aikoja, jolloin lapsi oli oleskellut hänen
ja isoisän luona Hôtel des Chèvresissä.

Charles ajatteli tätä aikaa kuin kadotettua paratiisia, kun hän
työstä päästyään oli istunut Alexandra polvillaan ja silloin usein
tavannut itsensä etsimästä tämän pienistä kauniista kasvoista
kadotetun puolisonsa piirteitä, kun hän iltapuhteilla oli kävellyt
hänen kanssaan Palais Royalin puistossa, istunut hänen kanssaan suuren
kujanteen varrella mahtavien kastanjapuiden alla ja osoittanut hänelle
niitä ylhäisiä naisia, jotka ennen oopperan alkua kävelivät ihanassa
puistossa.

Kauniit sunnuntaipäivät hän oli kuljeksinut tyttösen kanssa Boulognen
metsässä tai ajanut Fontainebleaun metsään poimimaan suuria, ihanasti
tuoksuvia kimppuja kedon kukkasia. Alexandrahan piti kukkasista samoin
kuin hänen äitinsäkin!

D'Étioles ajatteli, että hänet oli aivan kuin sysätty pois maailmasta,
kun hän eräänä kylmänä, sumuisena marraskuun päivänä kulki Pariisin
katuja pitkin palatessaan raatihuoneelta, missä oli käynyt asioilla
nykyisen veronkanto-urakkansa tähden. Hetkiseksi johtui hänen
mieleensä pistäytyä johonkuhun niistä monista kahviloista, joita
äsken oli avattu. Ehkä hän tapaisi jonkun henkilön, jonka kanssa
voisi pelata dominoa tai shakkia. Mutta samassa hän luopui tästä
ajatuksesta. Ei mikään huvittanut häntä enää, ei mikään jaksanut
herättää hänen harrastustaan. Hän huokasi. Kaikki yritykset karkoittaa
mielenmasennusta raukesivat turhiin.

Hän oli nyt parin kuukauden ajan seurustellut erään ompelijattaren
kanssa, jonka pienissä kauniissa jaloissa oli sievät, hienot kengät,
mutta mitä tämä nainen oli hänelle ollut? Satunnainen oikku,
keino kuluttaa hitaasti vierivää aikaa. Jos ompelijatar oli ollut
pahanpäiväinen mitättömyys, niin sitävastoin oli se musta noita, joka
oli suuressa oopperassa kuorolaulajattarena, ollut koko kiusanhenki.

Tämä oli niin julkea, että pyrki puhumaan hänen kanssaan taiteesta.
Tuo pikkuinen kuorolaulajatar puhumaan taiteesta, kun hänen vaimonaan
oli ollut niin täydellinen taiteilijatar kuin Jeanne! Hän joutui aivan
raivoihinsa, kun laulajatar rupesi siitä puhumaan. Hän, lauhkea, tyyni
mies, oli ollut vähällä lyödä mustaa noitaa!

Hän oli kulkenut katua ylös ja toista alas näissä mietteissään,
silloin tällöin heräten niistä, kun kaikui kirkkojen tai luostarien
kellojen kumeaa soittoa tai leipää, vettä, luutia ja mikä mitäkin
myyskentelevien katukaupustelijoiden kimeitä huutoja.

Kun Étioles katsahti ympärilleen, huomasi hän tulleensa lähelle
Palais Royalia, Saint-Honorén luo, missä koko Pariisin hienosto
tungeskeli äsken avattujen loistokauppojen edustalla; niihin oli
laitettu näytteille upeita kokoelmia koruesineitä, jalokiviä,
uusimpia muotitavaroita, turkiksia Frankfurt am Mainista ja Leipzigin
markkinoilta, kuosikkaita kenkiä ja joukoittain koristetavaraa.

Äkkiä syntyi väkijoukossa liikettä ja kuului vilkasta kuiskailua.

Märkää, likaista katua myöten läheni nopeaa ravia kaksi mustaa hevosta,
jotka vetivät kullalle välkkyviä vaunuja; näissä oli avarat, hiotut
lasi-ikkunat. Sekä ajaja että lakeijat olivat puetut La Pompadourin
väreihin, sinisiin ja hopeisiin livereihin.

Charles Guillaume luuli, että hänen sydämensä lakkaa sykkimästä. Kun
hän ei päässyt eteen eikä taakse päin, pisti hänen mieleensä äkkiä
vetäytyä erään uteliaana seisovan ryhmän taakse juuri samassa hetkessä,
kun vaunut vastaan tulevien ajoneuvojen tähden seisahtuivat kadulle.

Edessään seisovien henkilöiden päiden välitse Charles näki
sulkakoristeisen silkkihatun alta vaimonsa kalpeat, ihanat kasvot,
näki kallisarvoisen kukkakimpun hänen polvillaan, näki Jeannen edessä
silkkiverhoisella, pehmoisella istuimella avattuja pahvilaatikkoja, ja
niistä pisti silmään pieniä silkkipukuja, pitsejä ja leikkikaluja sekä
kääröjä, joissa epäilemättä oli makeisia.

Ei ollut epäilemistäkään, että Jeanne oli menossa L'Assomptioniin
tervehtimään Alexandraa.

Jeanne vei hänelle Versaillesin kasvihuoneiden harvinaisia kukkia ja
Pariisin kallishintaisista puodeista ostettuja lahjoja ilahduttaakseen
hänen lapsensydäntään ja kiinnittääkseen sen enemmän itseensä.

Entä hän? Hän seisoi siinä vieressä tyhjin käsin, ventovieraana,
tarpeettomana henkilönä täälläkin.

Hänen tulonsa veronkanto-urakoitsijan toimesta riittivät parahiksi
elämiseen, sen jälkeen kun hän oli menettänyt Jeannen myötäjäiset.
Ylellisiin ostoihin, joilla hän olisi voinut ilahduttaa lastaan,
häneltä ei riittänyt soutakaan.

Hänen verensä alkoi kiivaasti kuohua.

Olisivatkohan Bussy ja Jourdain sittenkin olleet oikeassa?

Jos hän olisi noudattanut näiden neuvoa, olisi hänestä tullut suuren
omaisuuden isäntä, oman itsensä herra, hän olisi voinut rakentaa
kauaksi tästä Pariisista, jota hän vihasi, pienen, kodikkaan linnan
maaseudulle ja pitää luonaan rakkaan tyttösensä ja hemmoitella häntä
vaikka maailman äärien aarteilla!

Yhtä nopeasti kuin tämä ajatus pisti hänen päähänsä, hän sen myöskin
karkoitti mielestään. Mitäpä hyötyä siitä enää oli? Jos hän olisi ollut
tarpeeksi kylmä ja viisas astumaan sellaisen askeleen, olisi hänessä
myös ollut miestä pitämään Jeannea luonaan! Hän oli sellainen kuin
oli eikä muuksi muuttunut: sama tyhmä, hyväntahtoinen pöllö, joka ei
sopinut aikaansa, ja ilmenipä onni missä muodossa tahansa, lipui se
irvistäen hänen ohitsensa.

Katkerasti hymyillen hän poikkesi syrjään, samassa kun vaunut
sinipukuisine lakeijoineen taas läksivät liikkeelle, ja hevosten nopeat
kaviot roiskuttivat katulikaa aivan hänen jalkoihinsa.

       *       *       *       *       *

Jeannen asiana ei ollut ainoastaan viedä kallisarvoisia lahjoja
pikku tytölleen L'Assomptioniin. Hän oli myöskin saanut abbedissalta
seuraavaksi viikoksi lupaa Alexandralle.

Oli tulossa se suuri päivä, jolloin Jeanne aikoi viettää tuloaan
Bellevuen satulinnaan. Silloin Alexandra ei saanut olla poissa, ja hän
olikin säteilevin silmin ottanut vastaan "kauniin pikku äitinsä" kutsun.

Bellevuen synty johti juurensa jo pitemmän ajan takaa. Kerran
ratsastusretkellä kuninkaan kanssa markiisitar oli keksinyt eräällä
Meudonin ja Sèvresin välisellä harjulla ihmeellisen kauniin kohdan;
se näytti aivan kuin luodulta sellaisen linnan rakennuspaikaksi, jota
hänen taiteellinen vaistonsa oli jo vuosikausia haaveillut.

Vuorenharjulta avautui näköala Seinelle, joka juoksi alhaalla, ja kauas
Pariisiin päin ulottuville tasangoille.

Alueen omisti kuningas. Jeanne oli alkuaan halunnut suorittaa linnan
rakennuskustannukset omilla varoillaan, mutta kustannukset olivat hänen
käsissään, jotka olivat tottuneet luomaan aina uutta ja kauniimpaa,
kohonneet huimaavan suuriksi.

Hän ei kyennyt sanomaan mitään, kun hänen vihamiehensä puhuivat
kokonaisesta seitsemästä miljoonasta livrestä.

Harvakseen kohoavien pengermien poikki vei tie pieneen linnaan, jonka
arkkitehdit L'Assurance ja L'Isle olivat markiisittaren valvoessa
rakentaneet ajan kevyeen, keimailevaan tyyliin. Mitä ihmeellisimpien,
korkeimman taiteen vaatimusten mukaisesti järjestettyjen puutarhojen
ympäröimänä Bellevue teki tosiaankin satulinnan vaikutuksen.

Katsoipa minne tahansa, kaikkialta pisti silmään onnellisesti ja
aistikkaasti sovellettua valiotaidetta, joka oli sellaista, että se voi
syntyä vain harvinaisen taiteellisen, lahjakkaan ja älykkään naisen
innoittamana.

Jok'ainoa ovensalpa, avain, lukko ja kahva oli pieni mestariteos. Ei
missään huomannut pienintäkään jälkeä tehdastyöstä. Kaikkialla vallitsi
yksilöllinen taiteellinen maku.

Ikkunaverhot ja gobeliinit olivat vartavasten piirretyt ja kudotut
Jeannen ohjeiden mukaan.

Verbreck ja Rousseau, Versaillesin kuuluisat koristajat, olivat
valvoneet kallisarvoisten kudosten asettamista paikoilleen.

Seiniä verhoavat paneelit olivat kauttaaltaan täynnä plastillisesti
sommiteltuja, maalaiselämää kuvaavia tapauksia, musiikin,
taidemaalauksen ja rakkauden tunnuskuvia.

Rappukäytävän, joka vei pienen linnan ylpeyteen Jeannen hahmottelemaan
galleriaan, oli Brunetti koristanut taruaiheisilla kuvilla. Itse
galleria, jota ympäröivät hillityin värein huolitellut, kevyet
kukkaköynnökset, muodosti kokonaisen kokoelman Boucherin ihania tauluja.

Ruokasalin, musiikkisalin ja salongin ovien otsakappaleiden
valmistaminen oli annettu Oudryn, Pierren ja Karl Vanloon tehtäväksi,
jolloin viimemainitun saavutukset lähentelivät haavemaailman rajoja.

Adam ja Falconet olivat kaunistaneet etuhuoneet veistokuvilla.
Puistoihin oli pystytetty Pigallen mestariteoksia, joista toinen esitti
kuningasta ja toinen "Ystävyyttä ja rakkautta", linnan hengettäriä.

Jeanne oli kuumeentapaisella innolla tilannut huonekaluja ja muita
esineitä ja sitten järjestänyt ne linnaan.

Hän ei tällöin tahtonut ainoastaan saattaa voimaan omaa yksilöllistä
makuaan, vaan myöskin saavuttaa kuninkaan mieltymyksen, ja hän piti
erityistä huolta kuninkaalle varatuista huoneista, joita hänen
huoneistaan erotti kullattu persialaistyylinen huone.

Siellä oli liesiuuneja kullatusta ja pakotetusta pronssista
taruaiheisine ryhmäkuvineen, kuusihaaraisia kynttilänjalkoja kaksi-
ja kolminkertaisine kukkakiehkuroineen — Vincennesin tehtaan
ensimmäisiä tuotteita — marmorisia ja pronssisia pöytäkelloja, jotka
olivat temppelin, pylväskatoksen ja alttarin muotoisia. Siellä
oli lukuisia tammisia huonekaluja, jotka olivat jakaranda-puulla
päällystettyjä; niiden helat, jalat, kahvat ja avainkilvet olivat
kullattua kuparia. Siellä oli kuvahyllyjä, jotka oli kaunistettu
kaikenlaisin kultakoristein. Siellä oli kaksi erikoista loistoesinettä:
suuri, kiilloitettu, kiinalaistyylinen kaappi, valmistettu siitä
kallisarvoisesta aineesta, jonka Martin oli keksinyt, ja sen helat
olivat kullattua pronssia, koristukset lehtikultaa ja laatikot
verhotut kultakoruompeleisella silkillä. Siellä oli myös ruusupuinen
kirjoituspöytä uhkeine kultakoristeineen ja seetripuinen yöpöytä
kaikenvärisine upeine kukkakiehkuroineen.

Jeanne sijoitti kaikki nämä paikoilleen yhtä taiteellisesti, yhtä
pettämättömän aistikkaasti.

Kallisarvoisimmat esineet Jeanne oli tilannut Saint-Honoré-kadun
varrella asuvalta kuuluisalta Lazare Duvauxilta. Tämä oli tuiki
taitava ammattimies, jolla oli kunnia nauttia kuninkaan erikoista
luottamusta. Duvaux itse ei valmistanut paljoakaan, mutta hän ymmärsi
keksiä kaikkialla hienoimmat ja harvinaisimmat esineet, jolloin
markiisittaren tottunut arvostelu ja hienostunut maku olivat hänelle
erittäin suuriarvoisena apuna. Sitäpaitsi hän oli samalla kertaa sekä
jalokivikauppias että kultaseppä. Mutta myöskin Duvauxin ammattitoverit
ja naapurit Hébert, Bazaine, Lebrun ja Dulac olivat saaneet tuollaisia
tilauksia uutta linnaa varten.

Kahta päivää ennen juhlaa saapui Alexandra Bellevuehyn, pikku sydän
odotuksen jännityksestä pamppaillen.

Isoisä Poisson otti vastaan tytön kuin prinsessan leveiden
marmoriportaiden ääressä tuloportin edustalla, jota samoin kuin Palais
Royalinkin porttia vartioivat sveitsiläiset kaartilaiset.

Vaikka tyttönen oli tottunut komeuteen ja loistoon, katsoi hän suurin
silmin tätä satulinnaa, ikäänkuin se olisi ollut maailman kahdeksas
ihme. Hän löi kätensä yhteen ja hyppeli ihastuneena ylt'ympäri sievillä
pikku jaloillaan.

"Ja kaikki tämä on pikku kulta äidin?" huudahti Alexandra kerran
toisensa perästä. "Kaiken tämän on pikku kultaäiti tehnyt?"

Ja hän juoksi kuin villi huoneesta toiseen, lensi pitkin marmori- ja
parkettilattioita, jotka olivat tehdyt amarantti- ja seetripuusta, niin
että hänen kukikkaat, pienet silkkihelmuksensa hulmusivat, ja katseli
niitä uusia purppurasamettisia univormuja leveine kultaompeleineen —
Bellevuen univormuja — jotka pari nuorta upseeria oli kokeeksi pistänyt
päälleen.

Hemmoiteltu lapsi pyysi innokkaasti päästä katsomaan myöskin
puutarhoja, vaikka oltiin marraskuussa ja sää oli kylmä ja kolea.

Isoisä Poisson sieppasi sievän pikku perhon syliinsä.

"Tyynny, kullanmuru! Ennenkuin menemme ulos, pitää sinun mennä sanomaan
hyvää päivää äiti kullalle ja tervehtimään herra de Tournehemia ja eno
Abelia!"

"Onko eno Abel yhtä paksu kuin ennenkin?" nauroi tyttönen.

"Ei ole, Jumalan kiitos, hän on laihtunut kahden vuoden kuluessa
Italiassa."

"Onko hänestä tullut myös ahkerampi?" kysyi nenäkäs pikku nainen.

"Paljoa ahkerampi! Hän on työskennellyt pontevasti. Taidemaalari
Cochin, arkkitehti Soufflet ja abbé Le Blanc, jotka pikku äiti lähetti
hänen kanssaan, ovat opettaneet häntä perusteellisesti. Äiti ja herra
de Tournehem ovat hyvin tyytyväisiä häneen. Ja jos tahdot tietää, sinä
pikku utelija, niin minäkin olen tehnyt täydellisen sovinnon eno Abelin
kanssa."

Vilkas lapsi taputteli käsiään.

"Se minun pitää sanoa neiti Épinalille L'Assomptionissa. Hän on meidän
ankarin opettajattaremme, eikä voi sietää laiskoja ihmisiä eikä
pahankurisia poikia."

"Entä hyödyttömiä tyttäriä?"

"Tyttäret eivät ole milloinkaan hyödyttömiä!" huudahti Alexandra
herttaisen topakasti.

François Poisson hyväili hellästi tyttärentyttärensä kullanruskeita
kiharoja, jotka jo olivat melkein samanväriset kuin hänen äitinsä
uhkean kaunis tukka.

"Olet oikeassa, kultaseni."

Isoisä ja tyttärentytär tapasivat koko perheen kuninkaan huoneissa.

Jeanne puuhaili makuuhuoneessa ja etsi sopivaa paikkaa kahdelle
Vincennesistä tuodulle haarakynttilänjalalle.

Alexandra kapsahti hänen kaulaansa ja oli vähällä tukehduttaa hänet
suudelmillaan. Myöskin herra de Tournehem ja eno Abel, jota tyttö
tarkasteli tutkivin katsein nähdäkseen, oliko hän lihonnut, saivat
osansa hellistä hyväilyistä.

Jeanne lähetti kohta Alexandran ja isoisän pois, joiden
lakkaamattomasta rupattelusta oli aikamoista haittaa, kun oli kiire.

Alexandra heitti poistuessaan kaihoisan katseen taakseen.

"Miten kaunis äiti on", sanoi hän ihastuksesta kevyesti huokaisten.
"Ja miten kiltti hän on! Kuinka monille ihmisille hän valmistaakaan
nyt taas iloa kauniilla linnalla ja kauniilla juhlalla! Mistä johtuu,
isoisä, se, että on ihmisiä, jotka puhuvat pahaa pikku äidistä?"

François Poisson katsoi tuskallisen ihmettelevästi tyttöseen.

"Mistä sinä sen tiedät?" naurahti hän.

"Minun hyvä ystäväni on puhunut siitä minulle."

"Prinsessa de Soubise?" kysyi vanhus pelosta melkein jähmettyen.

"Ei, ei hän. Minulla on toinenkin hyvä ystävä l'Assomptionissa, Énole
Parcival. Hän käy usein kotonaan isänsä luona, joka on asianajajana
Pariisissa. Isä on kertonut hänelle, että ihmiset Pariisissa puhuvat
pahaa pikku äidistä, huutavat rumia sanoja hänen selkänsä takana ja
sanovat, että hän tuhlaa paljon rahoja ja ottaa ne köyhiltä."

Poisson tunsi kerrankin olevansa voimaton vastaamaan. Ennenkuin hän
osasi sanoa mitään, jatkoi tyttönen:

"Myöskin eräs ministeri ja sitten eräs äidin sukulainen, kuten herra
Parcival on sanonut, tahtovat äidille pahaa. Minä olen pyytänyt Énolea
sanomaan isälleen, ettei pikku äiti ole ilkeä ihminen. Kaikella, mitä
hän tekee, hän vain tahtoo valmistaa meidän hyvälle kuninkaallemme
iloa, sen on äiti itse sanonut minulle."

Poisson sai vihdoinkin takaisin puhekykynsä.

"Se on oikein, tyttöseni. Mutta älä viitsi vaivata aivojasi sellaisilla
asioilla. Sinä olet vielä liian nuori ajattelemaan niitä."

Alexandra ojensi kaunista pikku ruumistaan ja sai täydellisesti äitinsä
ylpeän ryhdin.

"Minä olen yhdennellätoista, isoisä. Viiden vuoden kuluttua voin
mennä naimisiin, sanoo pikku äiti. Jos vain pääsen naimisiin prinssin
tai herttuan kanssa, niinkuin äiti on minulle luvannut, niin hän
lyö kuoliaaksi jokaisen, joka sanoo jotakin pahaa pikku äidistä,
ministerinkin ja sen sukulaisenkin."

François Poisson katsoi ihmetellen tyttärentyttäreensä. Hän ei ollut
vielä milloinkaan ajatellut, miten paljon tytössä oli äitiä.

Hän suuteli tytön kaunista kätöstä ja veti sen kainaloonsa.

Sitten he menivät pienelle kävelymatkalle Bellevuen ihaniin
puutarhoihin.

       *       *       *       *       *

Marraskuun 25 p:nä alkoi vihkimisjuhla, jonka arveltiin kestävän kaksi
päivää.

Jeanne oli ensin aikonut juhlallisesti valaista linnan ja puutarhat
ilotulituksella, jotta sen ihanuus loistaisi yli maan.

Berryer, joka uskollisesti valvoi markiisittaren toimia, neuvoi
kuitenkin häntä luopumaan ilotulituksesta. Katsojia keräytyisi
liian paljon Grenelle-tasangolle; syntyisi taas häväistyspuheita ja
ikävyyksiä.

Tämän vuoksi Jeanne rajoittui valaisemaan linnan sisäänkäytävän
leimuavilla soihduilla ja tuhansilla kynttilöillä.

Kaksikymmentä lakeijaa uuden uutukaisissa pompadour-livereissä seisoi
kahden puolen marmorirappuja, jotka kylmästä vuodenajasta huolimatta
olivat koristetut Versaillesin kasvihuoneiden ihanilla kukilla.

Markiisitar otti vieraansa vastaan suuressa juhlasalissa. Hän seisoi
kuin kuningatar keskellä omien kättensä luomaa loistoa. Hivelevän
sirona laskeutui brokaadipuku hienoine hopeakirjailuineen pitkin
hänen solakkaa, notkeaa vartaloaan. Aaltoavaksi kammatussa, keveästi
jauhotetussa tukassa säikkyi timanttisolki, jonka kuningas oli hänelle
vartavasten lahjoittanut tätä juhlaa varten.

Säteilevin katsein, alituisesti vaihtelevin, rakastettavin hymyin hän
otti vastaan ne onnittelut, joita hänelle lausuttiin joka taholta.

Hänen vieressään seisoi hänen kaunis pikku tyttönsä, ensi kertaa pikku
naiseksi puettuna, ylpeänä ihanasta, kunniaa niittävästä äidistään.

Torventoitotus ilmaisi kuninkaan saapuneen.

Seurueeseensa kuuluvien herrojen ja naisten saatossa Jeanne laskeutui
marmorirappuja alas tuloportille vastaanottamaan korkeaa vierastaan.

Ludvigia, joka ensi kerran saapui Bellevuehyn, aivan häikäisi se
loisto ja kauneus, mikä häntä vastaan säteili rappukäytävästä,
avatuista huoneista ja kukilla koristetuilta parvekkeilta, joilla neljä
soittokuntaa oli soittamassa.

Hän antoi viittansa lakeijoille ja tarjosi markiisittarelle
käsivartensa.

"Tenhotar, ihana, suloinen tenhotar!" kuiskasi kuningas heidän
noustessaan ylös rappuja siniseen ja kultaan puettujen, vahakynttilöitä
pitävien lakeijojen kahdenkertaisten rivien läpi.

D'Argensonin ja hänen lähellään seisovan madame d'Estradesin kasvoille
kohahti vihainen ilme, kun komea, ylpeä pari onnesta säteillen kulki
heidän ohitsensa.

Miten hehkuvan ja väsymättömän kiihkeästi he olivatkaan tehneet
kylvöään! Eikö siitä satoa milloinkaan kypsyisi?

"Kärsivällisyyttä, rakas ystäväni", kuiskasi ministeri madame
d'Estradesille, kulkiessaan tämän ohi, "kyllä meidänkin vuoromme
joutuu."

"Minun kärsivällisyyteni on lopussa", sähisi madame d'Estrades.

Oudryn koristamaan ruokasaliin oli katettu kuninkaallinen pöytä.
Täyshopeisen kaluston ja säihkyvien kristalliesineiden keskellä
loistivat kukkakoristukset lumoavassa hohdossaan. Koko sali oli täynnä
orvokin, jasmiinin ja ruusun tuoksua.

Kuninkaan toisella puolella istui Jeanne ja toisella de Contin
prinsessa.

Vanhasta iästään huolimatta ei prinsessa ollut tahtonut kieltäytyä
markiisittaren kutsusta.

Contin raha-asiat olivat niin rappiolla, että hänen oli jo aika
osoittaa taas ystävällisyyttä kuningasta ja markiisitarta kohtaan.

Keskustelu kuninkaan pöydässä oli hyvin vilkasta. Samppanjalasit
kilisivät ja niiden keinotekoisten suihkulähteiden solina, jotka
kukkivien kasvien keskeltä suihkuttivat vesisäteitään melkein kattoon
saakka, sekaantui soittokuntien harppujen, viulujen ja huilujen
säveliin.

Vuorotellen kaikui Lullyn, Rameaun ja Lalanden viehättäviä säveliä.

Hyvin usein kuningas kääntyi puhuttelemaan "pikku veljeä".

Hän ei ollut nähnyt Abelia siitä pitäen, kun tämä oli palannut
Italiasta. Kuninkaan mielestä Abel oli täydellisesti muuttunut. Sisaren
opetukset ja ne kustannukset, jotka kuningas oli suorittanut Abelin
opintomatkasta, eivät olleet menneet hukkaan.

Hienosti ja älykkäästi hän kertoi tuttavuuksistaan etevien ja
oppineiden henkilöjen kanssa, niistä taideaarteista, joita hän oli
tutkinut, ja siitä, mikä hänen mielestään oli välttämätöntä ja tärkeää
Ranskan taiteen kehitykselle.

Kuningas nyökkäsi tyytyväisenä. Hänestä oli rakasta nähdä nuori mies
kypsyneenä ja kehittyneenä edukseen. Olihan hänet ajateltu astumaan
viime aikoina varsin paljon sairastelevan Tournehemin sijalle.

Oli kaksi henkilöä, joita Jeanne kaipasi juhlassaan: Voltaire, joka
kaikesta siitä huolimatta, mitä Jeanne oli tehnyt saadakseen hänen
purkamaan päätöksensä, pysyi aikeessaan lähteä Preussiin, ja Bernis,
joka oli lähetetty lähettiläänä Venetsiaan sovittamaan erästä paavin
ja Venetsian hallituksen välillä syntynyttä riitaa; tämän rauhallista
ratkaisua toivoi yhtä paljon Benediktus XIV kuin Ludvig XV.

Juuri tänään Jeanne oli saanut kirjeen Bernisiltä, joka ilmoitti, että
asian onnellisesta ratkaisusta oli olemassa hyviä toiveita.

Jeanne puhui tästä päivällisillä Ludvigille. Siitä kaihoisasta sävystä,
joka kauttaaltaan vallitsi kirjeessä, ja siitä tervehdysrunosta, joka
seurasi kirjettä, ei Jeanne virkkanut kuninkaalle mitään. Ei hän
myöskään maininnut mitään siitäkään, että hänellä ja Bernisillä oli
tekeillä suuria asioita.

Kuningas nousi pöydästä. Seura hajaantui pieniksi ryhmiksi. Jäätelöä
ja samppanjaa tarjottiin ympäriinsä kristallilaseista kultaisilta
lautasilta.

Vieraat kävivät vilkkaasti keskustellen istumaan turkkilaisille
silkkisohville ja kullattuihin, paksulla brokaadilla päällystettyihin
nojatuoleihin.

Kiiltävään parkettilattiaan ja marmoripintoihin kuvastuivat naisten
kultaompeleiset atlassikengät ja hovimiesten jalokivikoristeiset,
punakantaiset solkikengät, suurista, hiotuista peileistä heijastuivat
Bellevuen kallisarvoiset purppurasamettiset ja kultaiset univormut,
kauniiden naisten jalokivistä säkenöivät silkkipuvut, heidän jauhotetut
pienet päänsä, säteilevät silmät ja ruusuiset posket.

Boucherin, joka oli saanut paljon tunnustusta galleria-maalauksillaan,
onnistui vihdoinkin lähestyä markiisitarta, jonka ympärillä kaikki
tungeskelivat.

Hän antoi ihailevan katseensa kulkea pitkin kauniin naisen kasvoja ja
vartaloa.

"Tuollaisena minun täytyy teidät maalata, markiisitar", kuiskasi hän
ihastuksissaan.

Jeanne nauroi.

"Seuraavalla kerralla, _cher maître!_ Emmehän vielä ole saaneet
valmiiksi aloitettujakaan kuvia."

"Ei se tee mitään! Pompadour ja Boucher ovat kaksi sellaista nimeä,
joita jälkimaailma ei voi kyllin usein mainita yhdessä."

Jeanne ojensi kätensä hänen suudeltavakseen ja kääntyi puhuttelemaan
muita taiteilijoita, jotka olivat noudattaneet hänen kutsuaan.

Näitä olivat maalarit Vanloo, Oudry ja Pierre sekä Greuze ja Joseph
Vernet, joka viimemainittu oli tullut Roomasta vähäksi aikaa Pariisiin
ottamaan vastaan osan kuninkaan antamasta tehtävästä maalata
valtakunnan kaikki satamakaupungit.

Näitä olivat myös Jean Baptiste Lemoyne, joka juuri oli saanut
valmiiksi Bordeauxin kaupunkiin aiotun, Ludvig XV:ttä ratsastavana
esittävän suunnattoman suuren muistopatsaan, hänen lempioppilaansa
Falconet sekä Pigalle, sitten vielä arkkitehti Gabriel,
soittotaiteilija Rameau, Jeannen vanha opettaja Jélyotte, bassolaulaja
Lagarde, joka sävelsi kauniita aarioita ja duettoja, ja vihdoin koko
joukko muodissa olevia runoilijoita ja kirjailijoita.

Ennen juhlan päättymistä Jeanne pyysi vieraansa musiikkisaliin ja
näytti kuninkaalle uudet, kallisarvoiset urut, joiden äänet olivat
ihmeellisen kauniit. Harvinaisuuden vuoksi ne eivät olleet valmistetut
Saksassa eikä Hollannissa, vaan Antwerpenissä.

Sillä aikaa kuin kuningas keskusteli uusien urkujen keksijän kanssa, La
Vallière huomautti markiisittarelle, että tuskin voi ajatella komeampaa
teatterisalonkia kuin tämä oli.

"Mitähän olisi, jos sijoittaisimme teatterimme Bellevuehyn?"

Jeanne mietti tuokion.

Hän nähtävästi oivalsi sen edun, mikä ehdotuksessa piili. Kustannukset
eivät herättäisi niin suurta huomiota kuin Versaillesissa ja ilkeät
puheet lakkaisivat, ainakin mikäli ne kohdistuisivat tähän asiaan.

Ja lopuksi — mikä myös oli tärkeätä — kävisi teatterin pito Bellevuessä
huokeammaksi.

"Sitä kannattaa ajatella, herttua. Puhumme asiasta ensi viikolla.
Neuvotelkaa Gabrielin kanssa! Laatikaa niin seikkaperäinen suunnitelma
kuin mahdollista! Bellevue on luonnollisesti avoinna teille, milloin
vain tahdotte."

Jeanne kumarsi hieman päätään ja meni kuninkaan luo.

Ludvig oli ilmeisesti väsynyt ja uuvuksissa eikä ymmärtänyt hallita
itseään niin hyvin kuin markiisitar. Sitäpaitsi häntä vilutti. Hän
arveli, etteivät uudet uunit lämmittäneet riittävästi.

Jeanne lupasi toimituttaa korjauksen, mikä todellakin oli tarpeen
vaatima. Jo silloin, kun hän oli puuhaillut huonekaluja järjestäessään
ja huoneita sisustaessaan, hän itsekin tunsi vilustusta ja kolkkoutta.
Hänen arkaa kurkkuaan oli vaivannut uuneista tunkeutunut savu.

"Minä tahdon vetäytyä lepäämään, Jeanne. Huomenna saat näyttää
minulle kaiken muun. Toimita niin, että huomenna pääset vieraistasi
aikaisemmin."

Hänen väsyneissä silmissään oli lepattava kiilto.

"Sinä olet ihana, Jeanne. Huomenna tahdon olla yksinäni sinun kanssasi."

Jeanne nyökkäsi lyhyesti ja osoitti hänelle oven, josta hän huomaamatta
saattoi päästä huoneisiinsa. La Vallière saattoi kuningasta.

Lebel oli jo etuhuoneessa odottamassa kuningasta.

Alamaisesti, ainainen hymy huulilla kysyi kamaripalvelija, haluaako
hänen majesteettinsa jotakin.

Lebel otaksui, että kuningas käskisi hänet poistumaan tunniksi, jotta
rouva markiisitar saisi käydä kuninkaan luona.

Kun kuningas ei vastannut ja meni suoraan makuuhuoneeseensa, ymmärsi
Lebel yskän.

Vihdoinkin lienee tullut pakko hankkia hieman vaihtelua!

       *       *       *       *       *

Kohta päivällisen jälkeen seuraavana päivänä vieraat läksivät
Bellevuestä. Vain Jeannen omaiset ja Ayenin herttua sekä kuningas
jäivät linnaan.

Ludvig ilmaisi haluavansa, että markiisitar näyttäisi hänelle koko
linnan.

Jeanne oli jo kauan kärsimättömästi odottanut tätä hetkeä. Hänessä oli
palava halu saada näyttää kuninkaalle vielä yksi erityinen yllätys,
jonka hän tähän asti oli salannut kaikilta muilta.

Juhlasalin vieressä oli pieni soikea huone. Kun markiisitar avasi oven,
tulvahti kuningasta vastaan suloinen, raskas ruusuntuoksu.

Tuhannet ruusut, joissa oli mitä erilaisimpia värivivahduksia,
äärimmäisestä tummanpunaisesta heleimpään punertavaan ja
vaaleankeltaisesta valkeaan, peittivät seinät. Todellakin satumainen
näky!

"Tämähän on Schirasin ruusutarha, Jeanne! Kuinka sinä olet loihtinut
sen tänne keskellä talvea?"

Jeanne hymyili salaperäisesti.

"Ruusujen ei ole tarvinnut kulkea niin pitkää matkaa, kuin teidän
majesteettinne luulee. Saanko pyytää teidän majesteettianne
koskettamaan näitä veripunaisia ruusuja tässä?"

"En tahdo hävittää sinun ihanaa ruusutarhaasi, Jeanne,"

"Päinvastoin. Teidän majesteettinne kosketus tekee minun ruusuni
kuolemattomiksi."

Ludvig siveli kevyesti kädellään niitä ruusuja, joita Jeanne oli
osoittanut. Hämmästyneenä, melkeinpä säikähtyen hän perääntyi.

Jeanne riemuitsi.

"Ne ovat meidän tekoamme, sire! Nämä ruusut ovat syntyneet
Vincennesissä ja ovat kuihtumattomia, kuolemattomia."

Kuningas tarkasteli ihmettelevin katsein niitä taideteoksia, jotka
olivat kotoisin hänen tehtaastaan Vincennesistä.

Hän hyväili Jeannen kättä.

"Aatteesi on ihastuttava."

"Mitäpä aatteesta, jollei sitä olisi voinut toteuttaa. Pyydän teidän
majesteettianne tunnustelemaan hienoja ruusunlehtiä."

Ludvig teki niinkuin Jeanne pyysi. Hänen sormiinsa tuntui lehti, joka
tuskin oli luonnollisen ruusun lehteä paksumpi.

"Siinä on salaisuus, jossakin määrin minunkin salaisuuteni. Olen käynyt
pari kertaa Fulvyn luona laboratoriossa ja antanut hänelle tämän
erikoisen hienon saviseoksen valmistamisen aatteen."

Ylpeänä kuningas painoi Jeannen rintaansa vasten. "Jumalallinen
nainen!" huudahti hän aivan, ihastuksissaan. "Mihin sinun kauniit,
hienot kätesi kajoavatkaan, se onnistuu."

"Saako jumalallinen huomauttaa teidän majesteetillenne myöskin
luonnollisesta ruusuntuoksusta?" kysyi Jeanne veitikkamaisesti. "Sen
keksijä on sieur Dagé."

"Hän saa huomenna Versaillesissa minun kiitokseni."

"Rohkeneeko jumalallinen myöskin esittää erään pyynnön?"

"Niin monta kuin hän tahtoo."

"Minulle on tuottanut suurta huvia ottaa osaa työskentelyyn
Vincennesissä. Mutta sinne on pitkä matka Bellevuestä ja Versaillesista
enkä minä voi matkustaa sinne niin usein kuin tahtoisin tehdäkseni
ajatuksistani totta. Mitenkähän olisi, sire, antaisitteko te muuttaa
Sèvresissä olevan vanhan linnan tehtaaksi? Paikka on sopiva ja suuret
huoneet aivan kuin tällaista teollisuutta varten luodut."

"Mainio ajatus, Porsliiniprinsessa."

Molemmat nauroivat.

"Muuten, sire" — Jeanne oli olevinaan loukkaantunut — "minulla on täysi
syy olla loukkaantunut".

"Vai niin, madame!"

"Eikö teidän majesteettinne huomannut haarakynttilänjalkoja eilen,
kun teidän majesteettinne meni nukkumaan? Nekin ovat Vincennesistä
ja niinikään koristetut kukkaköynnöksillä, joiden hentous muistuttaa
hämähäkinverkkoa."

Ludvig otti Jeannen syliinsä ja suuteli häntä lämpimästi ja kiihkeästi
kalpeille huulille.

"Minä huomasin vain sen, ettet sinä, Jeanne, ollut luonani. Tänä iltana
saat näyttää minulle haarakynttilänjalat."

Hän vaati Jeannelta lupauksen, jonka tämä antoi raskain sydämin ja
pahaa aavistaen.

       *       *       *       *       *

Kuningas, joka alussa oli valittanut Bellevuetä kylmäksi ja vetoisaksi,
viehättyi lopulta suunnattomasti pieneen ihastuttavaan linnaan ja tunsi
siellä kaikkien toiveittensa toteutuvan.

Hänestä oli myöskin ajatus muuttaa teatteri Versaillesista Bellevuehyn
oivallinen.

Hän oli samaa mieltä kuin Jeanne, että oli hyvin hauska, kun eivät
kaikki ihmiset saaneet tietää, kuinka suuriksi menot nousivat.

Sitäpaitsi hän toivoi, etteivät prinsessat, joita seuralaisena saatteli
useimmiten madame d'Estrades, alituisesti olisi katsomassa näytäntöjä.

He saivat tyytyä virallisiin juhliin ja omaan hovikuntaansa sekä niihin
kalliisiin huveihin, joita hän heille kustansi. Prinsessa Henriette
oli sitäpaitsi asettunut dauphinin puolelle enemmän kuin oli hänen
mieleensä.

La Vallière ja veli Abel, joka edusti yhä sairastavaa Tournehemiä,
olivat päättäneet valita musiikkisalin sijasta kiinalaisen salin,
joka tarkemmin tutkittaessa osoittautui paljoa soveliaammaksi
teatterisalongiksi.

Näyttämö sovitettiin niin, että siinä oli tilaa oopperallekin, sen
muunnoskohtauksille ja loppukuvaelmille.

Yhdeksi ensimmäisistä esitettävistä oli harjoitettu suuri baletti,
jonka näyttämöllinen suoritus kumosi kaikki hyvät päätelmät rahojen
käytöstä Bellevuessä.

Baletti "Rakkaus rakennusmestarina" oli tarkoitettu
kunniatervehdykseksi Bellevuelle ja vaati monimutkaista
koneistorakennetta vaikutuksien aikaansaamiseksi, mikä seikka aina
tuotti erikoista huvia kuninkaalle.

Näyttämöllä nähtiin vuoren halkeavan kahtia ukkosen kaltaisella
jyrinällä, jolloin näkyviin ilmestyi uusi linna kaikessa lumoavassa
kauneudessaan. Avarassa puutarhassa esittivät mies- ja naispuutarhurit
siroja tanssejaan.

Paitsi teatterinäytäntöjä pani Jeanne Bellevuessä toimeen kauniita
juhlia, joissa oli soittoa, juhlavalaistusta ja ilotulitusta ja perin
hienostuneella maulla sommiteltuja pikku päivällisiä, joista kuningas
erityisesti piti ja joihin vähitellen koko hovi, muiden mukana dauphin,
kun ei enää voinut taistella virtaa vastaan, erittäin mielellään saapui.

Kesken näitä juhlia kohtasi Jeannea ja hänen mukanaan kaikkia Poissonin
ja d'Éstradesin sukujen jäseniä raskas onnettomuus: herra de Tournehem
kuoli, sairastettuaan viime aikoina yhtä mittaa.

Jeanne suri tätä uskollista ystävää, lapsuutensa ja nuoruutensa turvaa,
yhtä kuumia ja vilpittömiä kyyneliä vuodattaen kuin aikaisemmin
äitinsäkin kuoleman johdosta.

Tällä hetkellä hänelle tuotti vain vähäistä lohdutusta se, että
kuningas heti asetti veli Abelin kaikkiin Tournehemin oikeuksiin.

Jeanne ei ollut ainoa sureva.

Tournehem oli ollut mies, joka oli rehellisesti rakastanut taidetta ja
vapauttanut Ranskan koko taide-elämän monista epäkohdista.

Hän oli toimittanut hyödyllisiä ja älykkäitä säädöksiä, joilla
oli pysyvä arvo pitkäksi aikaa eteen päin. Julkiset kilpailut ja
palkinnonjaot olivat lähtöisin hänestä samoin kuin Salon du Louvren
vuotuiset taidenäyttelyt, joiden palkintolautakunnan jäseninä oli
taiteilijoita.

Markiisittaren kehoituksesta hän oli perustanut Suojattioppilaiden
opiston, sellaisten lahjakkaiden oppilaiden valmistuskoulun, jotka
kuningas oli määrännyt valmistumaan taiteilijoiksi Ranskan akatemiassa
Roomassa.

Vielä vähää ennen kuolemaansa Tournehem oli toimittanut julkaistavaksi
luettelon kaikista kuninkaallisissa linnoissa olevista taideaarteista
ja hyväksymällä erään Jeannen aatteen järjestänyt Luxemburgiin
julkisen, maksuttoman näyttelyn huomattavimmista taideaarteista, jotka
olivat kuninkaan hallussa.

Abelin, kuninkaallisten rakennusten nuoren johtajan ja ylihoitajan,
täytyi pinnistää kaikki kykynsä voidakseen arvokkaasti seurata
Tournehemin jälkiä.

Jo aikoja sitten oli kuningas Abelin asemaan nähden yhtenä korkeimmista
kuninkaallisista virkamiehistä antanut markiisittaren ja Machaultin
tehtäväksi maksaa François Poissonin velat ja hankkia hänelle maatilan.
He olivatkin valinneet tällaiseksi Gesvresin herttuan hallussa olevan
läänityksen, Marignyn tilan Brien maakunnassa.

Kun kaikki asiaa koskevat käytännölliset seikat oli saatu
järjestetyiksi, saapui isä Poisson läänitysherrana ja suurena
tilanomistajana aika komeasti Marignyhin, jolloin seurakunnan
kirkkoherra ja talonpojat, joiden kaikki verot Poisson oli maksanut
puhtaiksi, tervehtivät ja saattoivat häntä linnaan.

François Poisson säteili. Hänen kiitollinen hellyytensä, hänen
ylpeytensä ihanan tyttärensä puolesta, jonka käsissä hän jo näki olevan
rajattoman vaikutusvallan kuninkaaseen ja Ranskan hallitukseen, oli
aivan rajaton. Hän otti aina vain avosylin vastaan kaikki, mitä tytär
hänelle antoi.

Vain yhtä lahjaa hän vieroi, nimittäin Marignyn mukana seuraavaa
markiisiarvoa. Hän kieltäytyi siitä tuntiessaan, että häneltä puuttui
markiisilta vaadittavia ominaisuuksia. Ja mitäpä hyväluontoinen vanha
herra välittikään korkeista arvoista? Iloinen maalaisherrasmiehen
elämä, riistarikas metsästys, kelpo viinit ja rattoisat toverit olivat
hänen mieleensä, mutta hän ei halunnut ottaa rasituksekseen mitään
arvoastetta tai pakkoa, joka hänet velvoittaisi sonnustautumaan hovin
tapoihin ja menoihin.

Hän pyysi markiisitilan pojalleen, jonka kanssa hän Italian-matkan
jälkeen oli ollut mitä sydämellisimmissä ystävyyssuhteissa. Kun hänen
pyyntöönsä oli suostuttu, kirjoitti hän Abelille:

 "Monsieur de Gesvres tahtoo, että sinun onni nimitettävä itseäsi
 Marignyn markiisiksi. Minä puolestani nimitän itseäni François
 Poissoniksi. — — —

 Sinun rakas sisaresi on jumalallinen. Hän antaa antamasta päästyään
 ja kiehtoo kaikki ihmiset puolelleen. Täytyy antaa hänen sydämensä
 vallita." — — —




XXI.


Ensi kerran elämässään ei ovela monsieur Lebel tiennyt, mitä tehdä tai
olla tekemättä.

Äskeisenä ensimmäisenä iltana Bellevuessä hän oli lujasti päättänyt
ryhtyä erääseen toimeen, joka oli ollut hänen asianaan ennen kuninkaan
käsittämättömän pitkäaikaista rakkautta madame de Pompadouriin,
toimeen, jota hän oli erittäin halukkaasti harjoittanut useita kertoja
vuodessa, toisinaan myös useita kertoja kuukaudessa, vieläpä useita
kertoja viikossakin.

Kuninkaan äkkiä elpynyt hyvätuulisuus ja se seikka, että Lebel sai
useammin jäädä kotiin kuin päästä Bellevuehyn, sekä markiisittaren
uudestaan terveeltä ja onnelliselta näyttävä ulkomuoto olivat
saattaneet hänet kahden vaiheille.

Turhaan hän oli kääntynyt madame du Haussetin ja tohtori Quesnayn
puoleen. Kumpikin näistä oli ja pysyi sietämättömän salamyhkäisenä.

Monsieur Binet, joka muuten oli varsin avulias virkaveli, oli antanut
aivan jyrkästi kieltävän vastauksen.

Hän ei voinut millään muotoa unohtaa piispan ripitystä eikä hänen
korkeutensa dauphinin ynseyttä, jota oli kestänyt kuukausittain.

Sisimmässään Binet oli ylpeä aikaansaamastaan. Hän paistatti päivää,
joskin tarpeellisen loitolla, tuon Pompadourin sädekehässä, jonka
ensimmäiset askeleet Hôtel des Chèvresistä hän niin taitavasti oli
opastanut Versaillesiin, mutta hän oli päättänyt kerta kaikkiaan
karttaa joutumasta minkäänlaisiin juoniin. Hän menetteli kuten
kuningas, joka ennen kaikkea tahtoi olla rauhassa.

Lebel oli ajatellut tutkistella madame d'Estradesia. Mutta hän oli
kohta taas luopunut tästä ajatuksesta. Tämä nainen, joka oli sielunsa
syvintä sopukkaa myöten kavala ja valehteleva, olisi vain sanonut sen,
mikä soveltui hänen omiin ja ministerin salavehkeisiin.

Mutta Lebel ei tahtonut antaa johtaa itseään harhaan eikä panna
vaaranalaiseksi kuninkaan luottamusta.

Hän tutki innokkaasti herransa kasvonpiirteitä. Jos ne olivat jurot
ja äreät, niin se ei vielä merkinnyt että aiheena olisi ollut välien
kylmeneminen markiisittareen.

Oli olemassa muitakin syitä otsan rypistämiseen. Pariisissa ja
maaseuduilla kuului kovaäänistä napinaa. Bellevue ja Sèvres olivat
antaneet siihen uutta yllykettä.

Pilkkakirjoituksia ja ivakuvia ilmestyi ehtimiseen.

Parlamentti kokosi myötäänsä uusia vaikeuksia kuninkaan tielle.

Ministerejä ei saatu vetämään yhtä köyttä. Jesuiitat eivät
ainoastaan lietsoneet uskonnollisen vihan tulta, vaan herättivät yhä
kiusallisempaa huomiota myöskin kauppapoliittisessa suhteessa. Kulki
omituisia huhuja heidän Martinique-saarella olevasta kauppahuoneestaan,
jonka he olivat perustaneet muka lähetystyön turvaamiseksi ja joka
yhä enemmän veti puoleensa kaikki tavarat, mitä läheiset Länsi-Intian
saaret tuottivat.

Pompadour oli oikeassa, kun hän halusi päästä heidän kimppuunsa.

Hän oli saartanut Bellevuen rautarenkaalla, jota ei yksikään mustakaapu
uskaltanut murtaa.

Herra Lebel tarttui nenäänsä. Tuo Bellevue oli haitallinen tekijä,
joka vaikeutti hänen laskelmiaan. Versaillesissa vakinaisesti asuessa
tahi matkoilla ollessa, jolloin hän aina saattoi kuningasta, olisi
huomioiden ja johtopäätösten teko melkoista helpompi.

Nyt kuningas oli useina päivinä kohta päivällisen jälkeen palannut
Bellevuestä Versaillesiin entistä umpimielisempänä.

Lebelistä hän tuntui taas samanlaiselta tuppisuiselta, ikävystyneeltä
Fleury-oppilaalta, jollainen hän oli ollut silloin, kun Lebel oli
tullut hänen palvelukseensa. Hänen kanssaan ei voinut ensinkään
keskustella. Öisin hän heittelehti levottomana edestakaisin sängyssään,
puheli itsekseen ja huokaili, soitti myötäänsä ja pyysi makeisia,
korppuja ja limonaatia. Ehkäpä Lebelin aika olikin tullut!

Kamaripalvelija istui etuhuoneessa ja antoi ajatustensa vapaasti toimia.

Olihan lähettyvillä se vaaleanpunertavatukkainen pikku ompelijatar,
Dagén tyttärentytär. Pikkuinen, pirteä olento, jolla oli ihastuttava
vartalo ja mitä sievimmät pikku jalat. Mutta hän oli liian lähellä
hovia sieur Dagén tähden. Kielikellot saisivat vettä myllyynsä, ja
Pompadourhan näki sekä seinien että ovien läpi.

Entä Lise Breton, hänen pesijättärensä tytär?

Ei, hän oli liian kömpelö ja jokapäiväinen käytökseltään.

Pikku Babette? Hän taas oli liian laiha ja latuska kuin lauta!

Ei ollut muuta neuvoa kuin lähteä Pariisiin! Hän oli tänä pitkänä
väliaikana kokonaan vieraantunut toimestaan.

Juuri kun Lebel oli lähtemäisillään makuuhuoneeseensa, joka oli
kuninkaan makuuhuoneen vieressä, johtui hänen mieleensä uusi ajatus.

Hän muisti, että hän oli linnan lähistöllä usein tavannut erään nuoren,
kauniin Saint-Cyrin luostarikoulua käyvän tytön; tämä oli juuri sitä
laatua, joka miellytti kuningasta. Neitonen kulki aina unelmiinsa
vaipuneena. Hänen houkuttelemisensa linnaan ei kai olisi kovin vaikeaa!

Seuraavana aamuna, niin pian kuin kuningas oli noussut ylös, alkoi
ovela Lebel koettaa onneaan. Hänellä oli tosiaankin hyvä onni. Aivan
kuin sattumalta hän kohtasi kauniin tyttösen sillä metsätiellä, jolla
hän usein ennenkin oli hänet tavannut.

Lebel puhutteli tyttöä kohteliaasti ja esitti itsensä.

Kun tyttö kuuli, että herra Lebel oli kuninkaan lähimmän seurueen
jäseniä, suurenivat hänen ihanat, lempeät silmänsä. Tuhansia kysymyksiä
tulvi raikkailta huulilta ja hän pyysi innokkaasti saada vain kerran
nähdä kuninkaan, Ludvig rakastetun, kasvoista kasvoihin.

Lebel hymyili ystävällisesti ja arveli armollisesti, ettei pyyntöä
liene mahdoton täyttää.

"Voi, hyvä herra, kuinka se voisi käydä päinsä? Kuinka voi sellainen
tyhmä ja mitätön tyttö kuin minä olen saada nähdä kuninkaan?"

Lebel tarkasteli tyttöä hyvillä mielin. Hän oli niin nuori ja suloinen
kuin viaton karitsa. Tuollaisella epäilemättä saisi aikaan yllättävän
vaikutuksen. Pitemmittä arveluitta hän pyysi tyttöä tulemaan linnaan
jonakuna lähi-iltana. Tyttö hätääntyi ja rupesi vastustelemaan. Silloin
pisti kavalan ketun mieleen sanoa, että tytön on käännyttävä kuninkaan
almujen antajan puoleen ja pyydettävä tältä avustusta Saint-Cyrin
luostarin uutta, tekeillä olevaa alttaria varten. Kaiken muun tyttö
saa jättää hänen huolekseen. Hän kyllä pitää huolen siitä, että tyttö
silloin saa nähdä kuninkaan.

Nuori tyttö punehtui ja lupasi tulla. Kiitollisena hän suuteli
sellaisen herran kättä, joka oli luvannut täyttää hänen elämänsä
korkeimman toivomuksen.

Iltapäivällä kahden päivän kuluttua Yvonne Fouquet ilmestyi sykkivin
sydämin Versaillesin linnan pihalle. Luostarissa oli häntä hyvästelty
tuhansin lämpimin toivotuksin hänen hurskaan tehtävänsä onnistumista
varten.

Hän pääsi esteettömästi vahtien ohi, jotka naureskellen kurkistelivat
hänen jäljestään. Eräs paashi osoitti hänelle tien niihin huoneisiin,
joita tuo ystävällinen herra siellä metsässä oli häntä neuvonut
kysymään. Muuan linnanvirkailija, jolla oli komea univormu, katsoi
häneen rumasti irvistäen ja vaihtoi omituisen hymyileviä katseita parin
ohi kulkevan upseerin kanssa; sitten hän avasi tytölle erään oven,
joka vei kapeaan, heikosti valaistuun käytävään. Tässä käytävässä hän
vihdoin tapasi ystävällisen, metsässä kohtaamansa herran.

Joskin Yvonne tähän asti oli vavissut levottomuudesta ja
neuvottomuudesta, tarttui hän nyt luottavasti oppaansa käteen.

"Tulemmeko nyt hänen majesteettinsa almunantajan luo?"

Lebel hymyili metsähiiden hymyä.

"Minä vien teitä harjoittamaan hyväntekeväisyyttä, olkaa varma siitä!
Seuratkaa vain minua, neiti Fouquet, ja tehkää niin kuin minä teille
sanon."

Yvonne nyökkäsi mitään vastaamatta. Annettaisiinkohan hänelle
alttarirahoja? Saisikohan hän nähdä kuninkaan?

Pitkä käytävä tuntui jatkuvan loppumattomiin. Vihdoin se päättyi parin
askeleen portaisiin; niiden yläpuolella näkyi ovi, jonka hänen oppaansa
aukaisi.

Himmeä valo tulvahti häntä vastaan.

Yvonne katseli ympärilleen suurin silmin. Hän huomasi olevansa
nelikulmaisessa, tummalla tammella sisustetussa huoneessa. Ikkunoiden
ja ovien eteen oli laskettu vihreät silkkiuutimet. Katosta riippui
kultavitjoissa monihaarainen kynttiläkruunu, jossa paloi vain muutamia
kynttilöitä.

Ystävällinen herra pyysi Yvonnea istumaan kimaltelevalla
brokaadikankaalla verhotulle sohvalle ja odottamaan siinä hetkisen; hän
lupasi tulla kohta takaisin ja tuoda mukanaan almunantajan.

Tuska ja hätä valtasi taas nuoren tytön, niin pian kuin hän jäi
yksikseen outoon huoneeseen.

Hän pani kätensä ristiin ja rukoili Jumalaa ja pyhää neitsyttä suomaan
menestystä hänen hurskaalle aikomukselleen. Hän ei mahtanut sille
mitään, että hänen silmänsä rukoillessa levottomasti pälyivät sinne
tänne huoneessa.

Eräässä syvennyksessä hän huomasi sängyn, jonka yläpuolelle oli
laitettu komea, kullattu valtaistuinkatos. Sen vihreäsamettisia uutimia
pitivät kiinni kultaiset jalopeurankynnet. Uuninhyllyllä olevasta
kellosta, joka oli tehty hienon hienoista porsliinikukista, kuului
seitsemän heleää lyöntiä.

Yvonne säikähti. Viimeistään kello kahdeksan hänen piti joutua takaisin
luostariin. Mitähän sanoo sisar Beatrice, joka tällä viikolla on
vahdissa? Silloin hän äkkiä kuuli keveää kolinaa. Eräs vihreiden
silkkiverhojen takana oleva ovi avautui.

Kookas, majesteetillinen haamu, jolla oli tumma samettipuku, astui
sisään. Kynttilöiden valossa välkkyi sininen silmäpari, joista Yvonne
oli uneksinut jo lapsena. Täynnä pyhää vavistusta hän vaipui polvilleen
kuninkaan eteen.

Ludvig loi kuuman, intohimoisen katseen nuoreen, kukoistavaan olentoon
ja ihaniin, kainoa ihastusta hehkuviin pikku kasvoihin.

Lebel ei todellakaan ollut puhunut liikoja!

Kuningas nosti tytön ylös, puristi häntä hetken rintaansa vasten ja
kantoi sitten sänkyyn kultaisen valtaistuinkatoksen alle.

Odotuksesta hehkuen hän vetäisi syrjään raskaat samettiuutimet. Hänen
ahneet suudelmansa tukehduttivat lapsiraukan kauhunhuudot. Pikku
luostaritytön kohtalo oli käynyt toteen.




XXII.


Ulkona hymyili kevät.

Ikkunan ääressä työhuoneessaan, joka oli puutarhaan päin, istui Jeanne
kaivertamassa vaakunaa veli Abelille, tulevalle Marignyn markiisille.

Hän oli hieman hajamielinen eikä oikein tyytyväinen työhönsä, joka ei
näyttänyt tuottavan erikoista kunniaa hänen opettajalleen Guaylle eikä
ehkä saavuttavan Boucherin hyväksymistä.

Hän kuuli jotakin kolinaa ovelta ja käänsi päätään. Aivan kuin hänen
itsearvostelunsa kutsumana oli Boucher ilmoittanut tulonsa.

Jeanne kavahti ylös ja ojensi molemmat kätensä lakeijan takana
tulevalle maalarille.

"Te tulette kuin kutsuttuna, _cher maître_!" huudahti hän nopealla
vilkkaalla tavallaan. "Saatte allekirjoittaa sen hylkäävän tuomion,
jonka minä itse jo olen langettanut."

Boucher astui pöydän ääreen ja vilkaisi työhön.

"On totta, että te olette saanut aikaan parempaakin, markiisitar. Se
johtuu kenties myös aiheesta. Minä olen ottanut mukaani pari lehteä,
jotka varmaankin kiihoittavat teitä paljoa kiitollisempiin tehtäviin."

Hän pani pöydälle salkun ja istuutui vastapäätä Jeannea, työntäen
syrjään erään Sèvres-maljan, joka oli täpötäynnä jasmiineja, syreenejä
ja ruusuja.

"Teidän omia piirroksianne, sepä ei olisi paha! Sillä te itse sittenkin
olette paras oma kaivertajanne."

Boucher ravisti päätään.

"Demarteau tekee yhtä hyvää työtä, jollei parempaakin. Hänen
piirroksiaan ei voi erottaa alkuperäisistä."

"Saattaa olla, mutta hän ei missään tapauksessa vedä vertoja teille",
arveli markiisitar rakastettavasti.

Boucher nauroi.

"Sitä, että minun on maalattava viisitoista tuntia vuorokaudessa ja
sitten itse kaiverrettava kupariin, ei voi kukaan vaatia minulta tai
saa minua tekemään, ei edes Euroopan kaunein nainen, toisin sanoen
madame la marquise de Pompadour."

Boucher avasi salkkunsa ja työnsi Jeannen käteen kaksi paperilehteä.

"Minun muotokuvani!"

"Niiltä ihanilta päiviltä, markiisitar, jolloin teillä oli enemmän kuin
nyt aikaa uskollisimmalle vasallillenne."

Markiisitar löi häntä kevyesti olkapäähän timanttikoristeisella
viuhkallaan, joka oli kaivertimen ja kuparilevyn vieressä, ja sanoi
puolittain keimaillen, puolittain alistuvasti:

"Tehän tiedätte, etten minä kykene niinkuin tahtoisin."

Sitten hän otti Demarteaun piirroksen ja katsoi muotokuvaansa.

Hän nyökkäsi ihaillen.

"Te olette oikeassa, tämä on mestariteos. Hänen uusi tekotapansa
ansaitsee ihmettelyä. Häneltä voi oppia paljon. Entä tämä?"

Hän otti toisen paperin, punaliitupiirustuksen, ja avasi sen.

"Ahaa, teidän alkuperäinen piirustuksenne!"

Boucher kavahti ravakasti pystyyn ja asettui markiisittaren taakse.

"Minun alkuperäinen! Maalaus — tietysti —!"

Sitten hän nauroi ääneen.

"Siinä näette suuren, uuden voiton. Totta puhuen saa Demarteau
osittain kiittää siitä Louis Bonnetia. Hän on näet kehittänyt uuden
värikynällisen kaiverrustekniikan täydellisyyteen."

Boucher istuutui taas markiisittaren eteen ja nautti hänen
ihmettelystään ja ihailustaan.

"Niin, olemme astuneet pitkän askeleen eteenpäin. Tällä
jäljennystavalla on suuret tulevaisuudenmahdollisuudet taidekaupan
alalla, se on arvaamattoman tärkeä edistysaskel, joka takaa
kuvaamataiteiden levenemisen kaikkiin kansankerroksiin."

"Olette ehkä oikeassa", sanoi Jeanne. Hän piti vielä kädessään tuota
kaunista paperia, joka näytti aivan alkuperäiseltä. "Varsinkin kun
maalari itse saa valvoa kaivertajiaan."

"Tietysti se on tärkeintä, että kaivertajat osuvat maalarin erikoiseen
tekotapaan. Kerran kerroin teille, että minä aivan nuorena poikana
näin Watteaun piirtävän. Silloin oli minun korkein pyrkimykseni ja
ainoa ajatukseni jäljitellä häntä kuparilevyille ja kankaalle. Minä en
ollut ainoa, jolla oli sama kunnianhimoinen halu. Sen omaksuivat monet,
etenkin ammattikaivertajat. Siihen aikaan kaiverrettiin Watteauta ja
vain Watteauta. Jokainen yritti niin uskollisesti kuin mahdollista
mukailla hänen tekotapaansa, ja nämä yritykset ja ne edistysaskeleet,
jotka silloin saavutettiin, ovatkin oikeastaan panneet alulle Ranskan
kaivertamistaidon loistokauden."

Jeanne oli kuunnellut tarkkaavaisesti maalaria, yrittämättä kertaakaan
keskeyttää häntä. Hänellä oli ollut harvoin tilaisuus puhella tämän
kanssa kahden kesken, ja perin vilkas maailmanmies oli harvoin halukas
syventymään mihinkään vakavampaan keskusteluun.

Tänään hän ei näyttänyt tahtovan puhua mistään muusta kuin taiteestaan.

Hän pani molemmat paperit takaisin salkkuunsa ja otti sieltä erään
uuden piirroksen, jonka ojensi markiisittarelle suoraan työpöydän yli.

"Minä tahtoisin antaa teille erään tehtävän, joka soveltuu teidän
taiteilijaluonteellenne paremmin kuin vaakunaoppi. Minä näet olen
aivan varma siitä, markiisitar, että teidän kaivertimenne luo pienen
taideteoksen."

Jeanne katsahti häneen iloisin silmin.

"Jos molemmat opettajani ovat minulle esikuvana, niin kai se käy,
joll'eivät vain kaikki hyvät hengettäret äkkiä hylkää minua. Tämähän on
piirros teidän Amoristanne, jonka mukaan Guay on leikannut karneolinsa
syvennettyine kuvioineen?"

Boucher nyökkäsi ja nousi lähteäkseen.

"Minulla ei, ikävä kyllä, ole enää aikaa, rakkakin markiisitar. Mallit
odottavat. Ryhtykää nyt vain iloisesti työhön! Kyllä se onnistuu.
Milloin saan odottaa teitä istuntoon?"

"Toivottavasti ensi viikolla."

Boucher suuteli Jeannen kättä, joka hänestä oli kauniin naiskäden
ihanne, ja saatatti itsensä lakeijalla vaunuihinsa.

Jäätyään taas yksikseen Jeanne istui hetkisen ajatuksissaan ja katseli
uutta tehtävää, joka tuntui hänestä erinomaisen houkuttelevalta. Sitten
hän aukaisi ikkunan ja katsoi alas puistoon, josta kuului raikkaita
lapsenääniä hänelle asti.

Ne kuuluivat viikunapuutarhan takaa, missä Alexandra leikki nuoren
Lucin herttuan, madame de Vintimillen pojan kanssa.

Jeanne katseli hetken aikaa kauniita lapsia ja hymyili. Uudestaan
heräsi hänessä halu ja toivo yhdistää nuo lapset pariksi — kuninkaan
poika ja hänen tyttärensä!

Mikä uusi voitto!

— Minun lapsenlapsistani tulee sekä minun että kuninkaan näköisiä. Tämä
liitto, jonka minä vielä kerran saan nähdä, on elämäni onni. —

Näin hän oli usein ajatellut. Mutta nyt eivät hänen ajatuksensa olleet
kokonaan kiintyneet tähän toivomukseen.

Boucher oli hyvin virkistävästi vaikuttanut hänen mielialaansa,
mutta kun taiteilija oli mennyt, vaipui hän uudestaan levottomiin
ajatuksiinsa.

Hän kuunteli myötäänsä sisähuoneisiin päin, eikö kuningas kohta
kuuluisi tulevan.

Ludvig oli tänä aamuna palannut väsyneenä ja alakuloisena
Versaillesista ja vähän aikaa puistossa käveltyään käynyt nukkumaan.
Mutta Jeanne tahtoi saada hänet hyvälle tuulelle, sillä paitsi
avioliittosuunnitelmaa hänellä oli sydämellään eräs toinenkin
asia, josta oli parempi keskustella Bellevuen hiljaisuudessa kuin
Versaillesissa.

Jeanne katsoi ajatuksissaan eteensä. Yhteen vetäytyneet kulmakarvat,
nenän yläpuolella oleva ryppy ja vakava ilme hänen kasvoillaan
vaikuttivat, että hän näytti vanhemmalta kuin olikaan. Rasittava
työskentely viime vuosina, raskas tehtävä mukautua kuninkaan
alituisesti vaihteleviin mielialoihin ja lakkaamaton äänetön taistelu
kaikkia vastustajia vastaan olivat jättäneet näkyviä jälkiä.

Hän kavahti levottomana seisaalle ja käveli edestakaisin huoneessa.

Eräs uusi ajatus, joka oli askarruttanut hänen aivojaan jo useita
kuukausia ja jolle hän vihdoinkin tahtoi saada kuninkaan kallistamaan
korvansa, piti häntä kuumeisessa jännityksessä.

Se koski sen jalon työn jatkamista, jonka Ludvig XIV oli madame de
Maitenonin vaikutuksesta pannut alulle Saint-Cyrissä, nimittäin
Invalidi-palatsin suurentamista.

Jeanne oli jo laatinut päässään valmiiksi suunnitelman sotakoulua
varten sodassa kaatuneiden tahi virassa vahingoittuneiden upseerien
pojille. Hän oli vanhojen ystäviensä Pâris-veljesten kanssa
seikkaperäisesti keskustellut tästä aikeesta, ja se oli paljoa
lähempänä hänen sydäntään kuin moni muu asia, josta hän huolehti.

Hän oli lähettänyt Pâris-Duverneyn Saint-Cyriin tutkimaan
Invalidi-palatsia. Hän oli kehoittanut tätä yksissä neuvoin hänen
veljensä kanssa tiedustelemaan sopivaa paikkaa; Gabrielin kanssa,
johon hän ehdottomasti luotti jo tämän isän ja isoisän tähden, hän
oli perinpohjin puhellut rakennussuunnitelmista. Mutta mitäpä hyötyä
kaikesta tästä on, jollei kuningas suostu hänen ehdotukseensa?

Jeanne istui taas ikkunan eteen ja kumartui katsomaan siitä ulos.
Lapset kävelivät käsikkäin. Ihastuttava pari. Kaunis poika oli ilmetty
isänsä.

Käsi laskeutui Jeannen olkapäälle. Kuningas oli tullut.

Hän näytti nukkuneen tarpeekseen, oli iloisen ja tyytyväisen näköinen.
Jeanne aikoi pyytää Ludvigia ryhtymään heti työskentelemään hänen
kanssaan. Mutta Ludvig keskeytti hänet samassa ja ilmaisi haluavansa
lähteä kävelemään puistoon.

— Olkoon menneeksi, — ajatteli Jeanne, — ensiksi siis tyttäreni onni ja
sitten sotakoulu! Eihän järjestys paljoa merkitse. —

Jeanne vei kuninkaan viikunapuutarhaan ja huomautti hänelle lapsista.
Nämä istuivat vierekkäin penkillä, pistivät nauraen ja ilakoiden
tuoreita hedelmiä toistensa suuhun ja söivät lisäksi vehnäleipää ja
makeita korppuja, joita hovileipuri oli käynyt heille tuomassa.

"Heistä tulisi kaunis pari, sire. Eikö teidän majesteettinnekin ole
samaa mieltä?"

Kuningas meni lasten luo mitään vastaamatta. Hän rupesi kujeilemaan
Alexandran kanssa.

Poikaansa hän ei katsahtanutkaan. Hän tarttui kauniin tyttösen
ruskeihin kiharoihin, sieppasi häneltä viikunat ja pisti ne omaan
suuhunsa.

Jeanne yritti vielä kerran kääntää kuninkaan huomion pikku herttuaan,
jonka koko olento samoin kuin kasvot ilmeisesti muistuttivat kuningasta.

"Katsokaapa, teidän majesteettinne, luulisi näkevänsä edessään hänen
isänsä. Ottakaa hänet syliinne, sire. Hän on tosiaankin hyvin suloinen."

Ludvig hymähti ivallisesti.

"En tiennyt, että olette niin tuttu kreivi Lucin kanssa. Mutta jos otan
jonkun syliini, niin tahdon ainakin alkaa neidistä."

Alexandra lensi kiltin sedän kuninkaan kaulaan. Pikku herttua sai
tyytyä vain kylmään syleilyyn.

Jeannen silmiin kihosi kyyneliä. Hän tiesi, vaikkakaan ei tuntenut eikä
osannut arvata syitä, että kun kuninkaan kylmä ja virallinen puoli tuli
näkyviin, silloin ei hänen itsepäisyydelleen mahtanut mitään.

Jeanne heitti sikseen avioliittosuunnitelman, mutta häntä ei myöskään
haluttanut tänään puhua sotaopistostaan.

Hän tarjosi kuninkaalle hienon päivällisen, jossa päätekijöinä olivat
_truite du lac de Genève_ ja _omelette royale_ eikä yrittänyt saada
häntä jäämään luokseenkaan, kun kuningas kohta aterian päätyttyä käski
toimittamaan vaununsa, vaan huokasi helpotuksesta kuullessaan vaunujen
vyöryvän pois.

Suuttuneena itseensä Ludvig heittelehti puoleen ja toiseen vaunujen
patjoilla. Hän ei voinut käsittää, miksi oli niin alakuloinen.

Madame de Vintimillen poika ja Jeannen tytär, ei, sitä hän ei tahtonut.
Alexandra, josta hän sydämestään piti, ei saanut hänen eläissään
muistuttaa hänelle niistä seikoista eikä niistä henkilöistä, jotka
mieluimmin saivat olla unohduksissa. Mutta eihän ollut ensinkään
tarpeellista loukata markiisittaren tunteita kylmällä ivalla. Hän oli
ollut hyvin iloissaan päästessään Bellevuehyn. Nyt hänen täytyi palata
sieltä kotiin saamatta vähääkään mielenhauskuutta.

Versaillesissa häntä odotti parhaimmassa tapauksessa mitä julmin
ikävystyminen. Yvonnesta ei ollut enää pitkään aikaan ollut puhetta.
Hän oli ollut vain muutamien päivien huvi. Eikä se itse asiassa ollut
mitään huviakaan, sillä luostaritytön kyyneleet ja tuska lankeemuksesta
olivat haihduttaneet lyhyiden hetkien nautinnon.

Lebel oli vienyt tytön viikon kuluttua maaseudulle erään sukulaisensa
luo, joka oli tottunut tällaisiin arkaluontoisiin toimiin.

Äkkiä kuningas itse katkaisi synkät ajatuksensa.

"Takaisin", huusi hän ajajalle, "ja anna mennä minkä hevoset jaksavat!"

Jeanne ei ollut uskoa silmiään, kun kuningas vajaan puolen tunnin
kuluttua saapui takaisin Bellevuehyn.

Hän hymyili kuninkaalle, vaikka hänen mielensä olisi tehnyt ennemmin
itkeä kuin nauraa.

"Mikä iloinen yllätys, sire."

Ludvig vei hänet nopeasti sisälle ja suuteli häntä.

Lapsista kuningas ei puhunut. Mutta hän istuutui Jeannen
kirjoituspöydän ääreen ja sanoi rakastettavasti:

"Sinä tahdoit työskennellä yhdessä minun kanssani. Minä olen valmis."

Silloin Jeannekin sai takaisin hyvän tuulensa.

Nopeasti ja selvästi, vilkkaalla ja perinpohjaisella tavallaan hän
selitti sotaopistoa koskevan ehdotuksensa.

Tuntiessaan tarvetta korvata Jeannelle myttyyn menneen
naimasuunnitelman, Ludvig osoitti suurempaa lämpöä, huomiota, jopa
päättäväisyyttäkin kuin tavallisesti, kun nyt tuli puheeksi uuden
koulun perustaminen.

Hän näytätti itselleen Gabrielin piirustukset ihanine majesteetillisine
julkisivuineen, luki Pâris-Duverneyn raportit ja kustannusarvion ja
lupasi muutamien päivien kuluttua käydä Pâris-veljesten ja veli Abelin
kanssa katsomassa sitä paikkaa, mihin rakennus aiottiin sijoittaa.

Myöhään samana iltana markiisitar kirjoitti Pâris-Duvernaylle, että hän
oli saanut kuninkaan suostumaan suureen yritykseen.

Alexandran naimiskaupan suhteen hän pian yhtyi erääseen toiseen,
joskaan ei niin loistavaan ehdotukseen kuin edellinen oli.

Chaulnesin herttua, joka oli hänen uskollisimpia kannattajiaan, lupasi
hänelle poikansa, Pecquignyn herttuan, niin pian kuin Alexandra täyttää
neljätoista vuotta. Avioliittosopimuksen allekirjoituksen tapahduttua
nuori tyttö saisi aateliston keskuudessa vallitsevan tavan mukaan
palata vielä L'Assomptioniin, kunnes saavuttaisi avioliiton lopullista
päättämistä varten vaadittavan iän.

Sillä välin herttua lupasi hankkia pojalleen jonkun sellaisen edullisen
viran, jonka Ranskan kuuluisimpien sukujen jälkeläinen voi hyvällä
syyllä toivoa saavansa.

Alexandra herttuattarena! Se oli markiisittaren kunnianhimoisten
toiveiden korkein päämäärä!




XXIII.


Kiinalaisessa salissa harjoitettiin innokkaasti kevätkauden viimeistä
näytäntöesitystä.

Harjoituksen alaisena oli Jean Jacques Rousseaun ooppera "Le devin
de village", vaikka Rameau, joka ei milloinkaan ollut erikoisen
myötätuntoinen Rousseaulle, piti varsin vähäarvoisena tätä kappaletta.
Kun kuitenkin markiisitar aikoi näytellä "Colinin" osaa, oltiin
varmoja, että kuningaskin kallistuu asian puolelle.

Madame de Marchaisin osana oli "Colette" ja monsieur de la Sallen osana
"Le devin". Viimeinen näytös aiottiin päättää suurella ilotulituksella
näyttämöllä.

Näytäntö sujui ohjelman mukaisesti.

Jeanne saavutti "Colinillaan" tavattoman menestyksen.

Kaikki kiittivät hänen ääntään, joka ei ollut pitkiin aikoihin kaikunut
niin raikkaana kuin tänään, hänen taiteellista lausumistaan, hänen
hiottua näyttelemistään ja erikoisia kallisarvoisia pukujaan.

Kuningas suuteli hänen kättään ja lausui hänelle ylenmäärin
kohteliaisuuksia.

Silloin kun kuningatar tai prinsessat eivät olleet Bellevuessä, Jeanne
istui pöydässä kuninkaan vieressä. Niinpä nytkin. Kuningas nosti juuri
lasiaan juodakseen Jeannen äskeisen menestyksen maljan, kun äkkiä
syntyi häiriö.

Etuhuoneessa oli ovi avautunut.

Eräs markiisittaren lakeija kohotteli olkapäitään ja koetti estää
muuatta kuriiria syöksymästä saliin.

Kuningas, joka istui vastapäätä ovea, oli nähnyt kaikki. Hän antoi
merkin palvelusvuorossa olevalle kamariherralle, joka istui lähinnä
häntä.

Noaillesin herttua riensi ovesta ulos ja sulki sen jälkeensä. Hetken
kuluttua hän palasi näköjään levottomana.

Hän astui kuninkaan ja Contin prinssin väliin ja sanoi kuiskaten:

"Pikasanoma rouva markiisittarelle. Neiti d'Étioles on vaarallisesti
sairastunut luostarissa."

Kuningas pelästyi. Pikku Alexandra, josta hän niin paljon piti,
vaarallisesti sairas!

Jeanne ei ollut huomannut juuri mitään siitä, mitä oli tapahtunut.

Hän oli kiintynyt vilkkaaseen keskusteluun Machaultin kanssa, jolle hän
kertoi säteilevin kasvoin, miten nopeasti hänen sotaopistonsa edistyi.

Ennenkuin Ludvig ilmaisi mitään markiisittarelle, käski hän herttuaa
kuiskaten toimittamaan kaikkein nopeimmilla hevosilla henkilääkärinsä
Senacin ja kirurgi La Martinièren L'Assomptioniin, panettamaan vaunut
valmiiksi markiisitarta varten ja ilmoittamaan asiasta madame du
Haussetille.

Sitten kuningas nousi pöydästä, tarjosi markiisittarelle käsivartensa
ja saattoi hänet siihen pieneen soikeaan huoneeseen, missä Jeanne
kerran oli hämmästyttänyt häntä lumotuilla ruusuilla.

Kuningas ei virkkanut mitään ja oli hyvin kalpea. Säikähtyneenä Jeanne
kysyi, mitä oli tapahtunut.

"Jotakin, joka saa sinut surulliseksi, lapsi raukkani. Rakas pikku
Alexandramme on sairastunut."

Ludvigin kasvojen ilme, kalpeus ja äänensävy pelästyttivät Jeannea.
Hänen rakas lapsensa oli varmaankin hyvin sairas, vaarallisesti sairas.

"Minun täytyy päästä heti hänen luokseen, sire", huudahti hän itkun
tukahduttamalla äänellä.

"Vaunut ja madame du Hausset odottavat jo sinua. Jumalan haltuun,
Jeanne parkani."

Markiisittaren pukuhuoneessa seisoivat madame du Hausset ja eräs
kamarineitsyt valmiina lähtöön.

Jeanne puristi uskollisen Haussetin kättä. Puhua hän ei voinut.

Kamarineitsyt ojensi hänelle harson ja tumman viitan.

Pari minuuttia tämän jälkeen hän oli menossa L'Assomptioniin neljän
hevosen vetämissä vaunuissaan.

Menettämättä aikaa kyselyillä Jeanne riensi luostarin kiviportaita ylös
toiseen kerrokseen, missä Alexandran pienet huoneet olivat. Aivan oven
vieressä pitkässä käytävässä seisoi kaksi nunnaa ja luostarin lääkäri.

Senac, La Martinière ja eräs kolmas henkilö, jonka nimeä ei kukaan
maininnut, olivat sairaan luona.

Markiisittaren nähdessään lääkäri asettui sairaan huoneen oven eteen.

"Väistykää! Päästäkää minut!" huudahti markiisitar kiivaasti.

Lääkäri, nuori mies, jolla oli alakuloiset, mustat silmät, pudisti
säveästi päätään.

"Hetken kuluttua, rouva markiisitar. Hänen majesteettinsa henkilääkärit
eivät anna häiritä tutkimustaan. Minun itseni ja sisarten täytyi
poistua heidän tieltään."

Jeanne seisoi ääneti ja puri alahuultaan. Mutta tuokion kuluttua hän
työnsi lääkärin syrjään ja astui huoneeseen.

Kapealla luostarivuoteella virui tyttö silmät kiinni. Pienet kasvot
olivat kellanvalkeat. Hän oli kuolleen näköinen.

Vihlovasti kirkaisten Jeanne heittäytyi vuoteen yli.

"Ei, ei", voihki hän rajun epätoivon tuskassa, "tämä ei ole totta —
minun lapseni — minun ainoa rakas lapseni — sanokaa, että tämä ei ole
totta!"

Epätoivoisin, kysyvin elein hän kääntyi lääkäreihin päin.

Senac, joka oli monet tunnit istunut hänen kanssaan kuninkaan sängyn
vieressä, kumartui ja sanoi hellävaroen:

"Me emme voineet tehdä mitään, rouva markiisitar. Käsittämätön tauti on
arvaamattoman nopeasti temmannut tyttö raukan."

Nyyhkyttäen Jeanne kätki kasvonsa niihin patjoihin, joilla hänen
kuolleen lapsensa kiharainen pikkupää lepäsi.

Huoneen perältä kuului värisevää nyyhkytystä.

Lääkärit katsahtivat toisiinsa ymmärtävästi ja poistuivat kuulumattomin
askelin kuolinhuoneesta.

Jeanne virui yhä vaipuneena pienen vuoteen ylitse, tavoitellen
rakkauden, hellyyden ja epätoivon sanoja.

Vähitellen hän nousi hieman ylös ja hyväili kaunista, kylmää, pientä
kättä. Hän suuteli ihanaa, kastajanruskeaa tukkaa.

"Mennyttä, mennyttä kaikki!"

Hän huomasi, ettei hän ollut yksinään huoneessa. Kapean luostarivuoteen
jalkopäässä seisoi eräs tummapukuinen, kumarainen mies.

Oliko hän joku lääkäreistä, joka oli tullut takaisin? Oliko hänen
luokseen lähetetty pater Anselmus, luostarin pappi? Hän ei halunnut
puhua kenenkään kanssa. Hän ei tarvinnut maallista eikä hengellistä
lohdutusta.

Ei kukaan saisi häneltä riistää sitä viimeistä, yksinäistä hetkeä, joka
hänen suotiin olla rakkaan pikkuvainajan kanssa.

Jeanne kohosi pystyyn käskeäkseen ulos kutsumattoman vieraan. Kun hän
astui lähemmä, huomasi hän, että mies oli Charles Guillaume d'Étioles!

Hän oli Alexandran isä; Jeannella ei ollut oikeutta ajaa häntä pois.

Jeanne kääntyi ääneti. Ei kumpikaan entisistä puolisoista virkkanut
pitkään aikaan sanaakaan.

Vihdoin Jeanne kysyi katse jäykästi lapseen kiintyneenä ja äänessä
kevyt, kateellinen värähdys:

"Tulitteko tänne, kun Alexandra vielä eli?"

D'Étioles pudisti päätään. Se oli surullinen, kieltävä vastaus.

Kun Jeanne ei puhunut mitään, vaan vaipui taas vuoteen viereen,
silmäili mies häntä aroin katsein. Kuinka ihana hän oli vieläkin, tuo
nainen, jota hän oli niin suuresti rakastanut!

Tumma vaippa oli valahtanut Jeannen hartioilta. Valkoinen hieno
iho välkkyi kuin helmikiilto. Hänen upea, kultaompeleinen pukunsa,
säkenöivät timantit ja himmeästi loistavat helmet, hänen rikollisen
rakkautensa vastalahjat Ludvig XV:ltä, välkkyivät kuolinhuoneen
hämärikössä.

Jäinen tunne kuristi petetyn miehen sydäntä.

Jos hän oli tähän saakka turhaan taistellut tunteitaan vastaan — niin
ne kuolivat tänä hetkenä yhtä äkillisesti kuin tuo rakas pikku raukka,
jonka taivas niin odottamatta oli vaatinut takaisin.

Nähtyään Jeannen sellaisena kuin hän nyt oli, hänen häpeänsä ja oman
häväistyksensä välkkyvää taakkaa kantavana, hän ei enää milloinkaan
edes unissakaan tahtonut ojentaa hänelle kättään. Kaikki oli tästä
hetkestä pitäen sammunut ja lopussa.

Jeannen äänen kuullessaan hän heräsi äänettömistä mietteistään.

"Kunka se tapahtui?" kysyi Jeanne itkien.

Hiljaa ja maltillisesti mies vastasi:

"Tauti paheni muutamissa tunneissa, hän sai ankaria oksennuskohtauksia,
hyvin korkean kuumeen ja vihdoin suonenvedon, joka hänet vei."

Hänkin lysähti kokoon ja nyyhkytti taas.

Jeanne ei lopulta jaksanut kestää hänen äänekästä valitustaan.

Koko hänen ruumiinsa vapisi ja hampaita kalisutti kuin vilu. Hän pyysi
kolkolla äänellä Charlesia jättämään hänet muutamiksi minuuteiksi
yksikseen Alexandran luo.

Charles pyyhki silmiään ja läksi kumarassa kuolinhuoneesta.

Jeanne jäi yksikseen lapsensa kanssa, jonka lämmin sydän oli palvovalla
rakkaudella ollut kiintynyt häneen, lapsen, joka oli ollut hänen
elämänsä ainoa viaton ilo, ainoa todellinen onni. Se, mitä hänellä oli
jäljellä, oli velvollisuuksia, ulkonaista loistoa, kunnianhimoa, joka
tyydytetyksi tultuaan jätti ainoastaan tyhjyydentunteen, kunnes uusia
vallanhimoisia toiveita nousi sijaan.

Kauan hän tuijotti kuolleeseen pikku tyttöön. Yhtäkkiä häntä
vihlaisi syyttävä ajatus, ettei hänen olisi tarvinnut antaa lasta
luotaan, jollei hän olisi hyljännyt puolisoaan ja jos hän hovielämän
tyhjän loiston sijasta olisi elänyt puolison ja lapsen hyväksi
yksinkertaisessa porvarillisessa kodissa.

Mutta tämä ajatus haihtui yhtä pian kuin oli syntynytkin. Mitä takeita
oli olemassa siitä, että hän olisi toisenlaisissa oloissa voinut
pelastaa lapsensa kuolemasta? Monet lapset kuolevat hellimmiltäkin
äideiltä. Myöskin madame d'Étiolesina hän olisi pannut tyttärensä
luostariin täydentääkseen hänen kasvatuksensa.

Oli käynyt kohtalon isku, jota ei kukaan ollut voinut estää. Hänen oli
kestettävä se vaikeroimatta, niinkuin hän kesti ne muutkin rasitukset,
jotka oli ottanut kantaakseen.

Mutta kun hän nyt vapisevin polvin nousi, tunsi hän, että tuo kuollut
pikku tyttö vei hänen nuoruutensa jäännökset mukanaan kylmään hautaan.

Hän kuivasi kyyneleensä ja silitti kädellään hiuksiaan. Sitten hän
avasi oven ja huusi sisään uskollisen Haussetin sanomaan lapselle
viimeiset jäähyväiset.

       *       *       *       *       *

Alexandra d'Étioles, joka oli ollut varma herttuakunnasta, haudattiin
suurin juhlallisuuksin ja komeuksin.

Hänet kätkettiin isoäitinsä viereen Vendôme-torin varrella olevan
Kapusiini-kirkon komean hautaholvin siihen osaan, jonka La Trémoillen
herttua oli luovuttanut markiisittarelle Madeleine Poissonin
lepopaikaksi.

Markiisittaren suru koski syvästi kuninkaan sydämeen. Kuningas itki
hänen kanssaan ja koetti lohduttaa häntä kaikilla ajateltavilla
keinoilla. Kuningatar lähetti paashin tuomaan Bellevuehyn
lämminsisältöisen surukirjeen, ja prinsessatkin vakuuttivat
osanottoaan. Ainoastaan dauphin pysyi, kuten aina, syrjässä.

François Poisson joutui niin ankaran surun ja epätoivon valtaan
kadotettuaan rakkaan tyttärentyttärensä, joka oli ollut hänen silmiensä
valo, että hänen terveytensä, joka ei pitkään aikaan ollut enää ollut
hyvä, kovasti huonontui.

Vajaan kahden viikon kuluttua sai Jeanne surra häntäkin, joka monista
loukkaavista ominaisuuksistaan huolimatta oli kuitenkin pohjaltaan
ollut hyvä ja hellä isä.

       *       *       *       *       *

Jeanne koetti, niin paljon kuin hänen voimansa suinkin riittivät,
päästä irti surustaan voidakseen täyttää ne vaatimukset, joita
kuningas, hovitavat ja hallitsijakumppanuuden velvollisuudet hänelle
asettivat, mutta se jäyti kuitenkin arveluttavasti hänen voimiaan ja
kauneuttaan.

Hänen silmänsä himmenivät paljosta itkemisestä ja kadottivat ihanan
säteilynsä. Näkyi selvästi, että hän laihtui.

Kasvojen kaunis soikio kadotti armaan pyöreytensä. Hänen terveytensä
horjui enemmän kuin milloinkaan ennen. Häntä vaivasi kuume ja yskä. Ne
kiihoittavat lääkkeet, joita hän mistään varoituksista huolimatta taas
rupesi nauttimaan, vaikuttivat ehdottoman vaarallisesti.

Hovissa ei huomattu pitkään aikaan, että hänen täydellinen kauneutensa
oli menossa alaspäin. Hänen loistelias esiintymisensä, suonenisku tahi
joskus kevyt ihomaalaus, joka kirkasti kasvojen väriä, vaikutti sen,
että häntä yhä edelleenkin pidettiin hovin kauneimpana naisena.

Ainoastaan kuninkaalta hän ei voinut salata sitä, mitä mielellään olisi
tahtonut häneltä salata.

Vain hyvin verkalleen Ludvig vieroitti itseään Jeannesta. Päivä
päivältä kasvavin kauhuntuntein Jeanne huomasi, ettei kuningas enää
ollutkaan entinen intohimoisesti vaativa rakastaja. Usein kului
viikkokausia, jolloin hän ei ajatellutkaan käydä Jeannen luona tämän
huoneissa. Jeannea jäyti paha aavistus. Tuskallinen pelko, että hän
kadottaa kuninkaan, vei hänen ajatuksensa sekaisin. Mitä kuningas tekee
silloin, kun ei käy hänen luonaan tavalliseen aikaan? Missä hän on
silloin, kun hän turhaan ja sykkivin sydämin odottaa häntä? Onko hän
tavannut uuden rakastajattaren, joka osaa paremmin kuin hän kuluttaa
kuninkaan aikaa? Vai onko kuningas antautunut vain satunnaisten
viettelysten pauloihin? Onko hän valinnut hienostopiireihin kuuluvan
naisen, joka on ollut kyllin älykäs ja vaikutusvoimainen syöksemään
kenties hänet pois valta-asemasta, vai onko kysymyksessä vain
vaarattomia huvitteluja, joihin kuningas on antautunut, suudelmia,
joita hän poimii tänään unohtaakseen ne huomenna?

Häh ajatteli päänsä puhki. Hän etsi ja tutki turhaan. Ei mitään
silmäänpistävää ollut huomattavissa. Ei kukaan supattanut eikä
kuiskannut mitään.

Mutta hänen selkänsä takana saattoi tapahtua paljonkin! Näinköhän
madame d'Éstrades voittaa pelissä? Onko de Rohanin prinsessa
saavuttanut tarkoituksensa?

Madame du Hausset koetti rauhoittaa häntä. De Brancasin herttuatar,
joka yhä oli hänen uskollinen ystävänsä, läksytti häntä aika tavalla.
Miehet ovat kerta kaikkiaan sellaisia. Heillä on aina omat aikansa.
Rakkauden vilpittömyyteen ei sellainen ylety ensinkään. Mutta jos
markiisitar luulee, että intohimoisuus todellakin on haihtunut, niin
pitää hänen sitä lujemmin ottein tarttua ystävyyteen.

Eikö hänen äitinsä puhunut samalla tavalla?

Jeanne pakotti itsensä ajattelemaan tyynesti. Hänen täytyi voittaa tuo
kuninkaan menettämisen tuskallinen pelko, joka hänestä teki sokean ja
kuuron.

Eihän ollut todistettukaan, että kuningas kävi muiden luona
aistillisine tunteineen, vaikkei hän käynytkään hänen luonaan yhtä
kuumin ja hehkuvin pyytein kuin ennen?

Eikö saattanut olla muita syitä, jotka johtivat kuningasta?

Herttuatar, joka ei ollut ihan samaa mieltä kuin markiisitar, myönsi
hänen kuitenkin olevan oikeassa. Surkean levoton Jeanne oli saatava
rauhoittumaan.

Hän meni vielä pitemmällekin. Hän antoi Jeannelle sen viisaan neuvon,
että tämän on lähdettävä rakastajatarhuoneistosta ja muutettava linnan
alakerrassa olevaan asuntoon, josta kuningas oli usein puhellut hänen
kanssaan, aikoen luovuttaa sen hänelle erityisenä kunnianosoituksena.

Ainoaltaan kuninkaallista sukua olevien prinssien oli tapana asua
siellä.

Satunnaisten seikkojen vuoksi tämä muutos saattoi käydä helposti
päinsä, herättämättä kovin suurta huomiota.

Prinsessat saisivat prinsessa Henrietten jälkeen, joka oli äkkiä
kuollut mätäkuumeeseen, asuttavikseen muita huoneistoja. Kuningas
oli lausunut toivomuksen, että Ayenin herttua puolisoineen asuisi
lähempänä häntä. Oli tullut hetki, jolloin oli toteltava de Brancasin
herttuattaren neuvoa.

Jeannen oli hyvin raskasta ilmaista kuninkaalle se muutos, jota hän oli
ajatellut.

Hänen nousevan loistonsa, Ludvigin hehkuvan rakkauden muistot puhuivat
ylhäällä linnan katonrajassa olevien pikkuhuoneiden jokaisesta
sopesta! Mutta viisaus voitti. Markiisitar tiesi, että hän voittaisi
kuningattaren, prinsessojen, kenties dauphininkin kunnioituksen, jos
vapaaehtoisesti luopuisi kuninkaan välittömästä läheisyydestä ja siten
antaisi heidän väliselle suhteelleen sellaisen leiman, joka ulospäin
näyttäisi pelkältä ystävyydeltä.

Kuningas ei vastustanut ollenkaan tätä aietta, kuten Jeanne oli
puolittain toivonut. Nämä muutokset tapahtuivat Versaillesissa
nopeammin, kuin oli osattu aavistaakaan.

Ayenin herttua ja herttuatar muuttivat La Pompadourin huoneisiin,
prinsessat saivat sen huoneiston, jossa heidän vanhin sisarensa
infantinna oli asunut ennen, Jeanne muutti alakertaan, jossa osa
Toulousen prinssin ja osa Penthièvren herttuan huoneista sisustettiin
häntä varten erittäin komeasti.

Tiesikö Jeanne, kun hän ensi kerran laskeutui levolle kallisarvoiseen
purppurasänkyyn, että markiisitar de Montespan oli muuttanut näihin
loistohuoneisiin juuri silloin, kun Ludvig XIV oli aikeissa mennä
naimisiin madame de Maintenonin kanssa?

       *       *       *       *       *

Pari kuukautta sen jälkeen, kun Jeanne oli eronnut niistä huoneista,
joihin jäivät niin monet hekumallisten lemmenöiden ja ensimmäisten,
täyttyvää kunnianhimoa tavoitelevien unelmien muistot, kuningas
korotti hänet herttuattareksi ja lahjoitti hänelle taburettioikeuden.
Markiisitar nautti tästä lähtien samoja etuoikeuksia kuin herttuoiden
ja päärien puolisot. Hän söi kuninkaallisen perheen kanssa kuninkaan
juhlapöydässä. Hän istui aamu- ja muissa vastaanotoissa ja kaikissa
seurustelutilaisuuksissa ja päivällisillä tuolilla, jota aina
kannettiin hänen jäljessään.

Hänen ajopeleillään oli esteetön pääsy kuninkaallisen linnan kaikkiin
sisäpihoihin. Hänen osakseen tulivat korkeimmat kunnianosoitukset, mitä
kuningas vain voi antaa.

Jeanne otti ne vastaan hyvin sekavin tuntein. Hän oli liian viisas
ollakseen ymmärtämättä, että hänen korkeampi arvonsa merkitsi ensi
kädessä hyvitystä kuninkaan jäähtyneestä rakkaudesta, että se oli alkua
uuteen vaiheeseen, ystävyyden vaiheeseen.

De Brancasin herttuatar oli neuvonut häntä pitämään molemmin käsin
kiinni ystävyydestä. Tätä neuvoa hän ei kuitenkaan ollut tarvinnut.
La Pompadourin rautainen tahdonvoima auttoi hänet pääsemään tämänkin
muutoksen yli. Raskasta oli taistella, kovat hänen ponnistelunsa ja
monivaiheinen se menestys, jota hän taistelemalla saavutti.

Ehkäistäkseen parjaajien juonet, temmatakseen herjaajien suusta
sanan, ennenkuin se lausuttiinkaan, ja tukehduttaakseen vihollistensa
voitonilon jo alkuunsa hän puhui erittäin tyynesti ja näennäisen
iloisesti muuttuneista suhteistaan kuninkaaseen, esittäen ne
tapahtuneiksi keskinäisen suostumuksen perusteella.

D'Argenson, joka jo näki Pompadourin sijan vapautuneen uutta tulokasta
varten — madame d'Estradesista ei kuitenkaan tulisi sellainen — saapui
kohta uuden herttuattaren esittelyn jälkeen nauraen rakastajattarensa
luo.

"Oletteko kuullut viimeistä uutista, rakas ystäväni? Minä olen sen
tänään kuullut Pompadourin omasta suusta, sen siis täytyy olla totta!
Markiisitar vannoo kaiken pyhän nimessä, ettei nyttemmin hänen ja
kuninkaan välillä ole muuta sidettä kuin ystävyys. Merkiksi uusista,
siveellisistä suhteistaan kuninkaaseen hän on poistattanut Bellevuestä
rakkautta esittävän veistoryhmän ja antanut Pigallen tehtäväksi esittää
hänet omassa persoonassaan ystävyyden jumalattarena."

Molemmat nauroivat ääneen.

"Minä neuvon teitä, rakas ystäväni, että annatte sisarentyttärenne,
kauniin Romanet-Choiseulin, astua niin pian kuin mahdollista kuninkaan
näköpiiriin. Te itse kai olette lopullisesti luopunut?"

Ministeri sanoi tämän ilkkuvan kirpeään vivahtavasti. Kun hänen
asemaansa nähden ei ainakaan tätä nykyä ollut ehdottoman välttämätöntä,
että kuningas ottaisi korviinsa madame d'Estradesin rukoiluja, ja tämä
nainen, saavuttamatta niin kiihkeästi tavoittelemaansa päämäärääkään,
oli mainio urkkija, huvitti häntä nähdä turhamielisen ystävättärensä
hyödyttömiä puuhia.

Madame d'Estrades vastasi ilkeästi virnistäen, mistä hänen rumat
kasvonsa kävivät entistä rumemmiksi:

"Minua huvittaa nähdä, minkä näköiseksi korkean papiston naama venyy."

Kauan ja hyvällä syyllä haudotuista mielipiteistä on vaikea luopua.
Kirkko ei uskonut tahi ei tahtonut uskoa, että mitään muutosta oli
tapahtunut, niin paljon kuin sille yritettiinkin sitä uskotella.
Turhaan Bernis halusi päästä Venetsiasta kotiin haihduttamaan
pienimmätkin epäilyt siitä, ettei kuninkaan ja markiisittaren suhde
ollut viaton. Papisto kävi Pompadourin kimppuun uudestaan hiotuin asein.

Jesuiitta-pater Griffet saarnasi väsymättä ja yhä selvemmin vihjauksia
ajan tapainturmelusta ja paheellisia muoteja vastaan, eikä hän edes
malttanut olla pitämättä kuninkaan läsnäollessa musertavaa saarnaa
aviorikoksesta, ja se tuli kohta yleiseksi puheenaiheeksi kautta koko
Pariisin ja Versaillesin.

Paljoa enemmän kuin jesuiittain viha huoletti Jeannea se seikka, että
kuningas melkein säännöllisesti kuunteli Griffetin saarnoja, vieläpä
löi laimin muuten niin tärkeät metsästysretkensä tai siirsi ne, jottei
vain olisi jäänyt näistä saarnoista osattomaksi.

Kouristavin tuskantuntein hän kysyi itseltään, oliko tosiaankin tulossa
uskonnollinen käänne asioiden kulussa ja oliko kuningas jossakussa
niistä äkkinäisistä mielenmuutoksistaan, joita hänen häilyvä luonteensa
saattoi milloin tahansa aiheuttaa, laskenut raskaan omantuntonsa
papiston käsiin. Kuningatar, dauphin ja varsinkin jesuiitat itse elivät
jo siinä varmassa toivossa, että pater Griffetin oli onnistunut kääntää
kuningas.

Yleinen mielipide iloitsi tästä muutoksesta.

"Hurskaat ovat säästäväisiä", sanottiin, "ja säästäväisyydellä vain
voidaan pelastaa Ranska".

Jeanne suri haikeasti, mutta maailman silmissä hän koetti näyttää
iloiselta.

Hän vaivasi aivojaan päästäkseen perille siitä, miten hän voisi torjua
vaaran, joka uhkasi riistää häneltä kuninkaan jesuiittain puolelle.

Filosofit, joihin hän oli niin varmasti luottanut, eivät
osoittautuneetkaan olevansa hänen valtansa voimakkaita tukia siinä
määrin, kuin hän oli aikaisemmin luullut, varsinkaan sen jälkeen kun
Voltaire oli muuttanut Fredrik II:n luokse Sanssouciin.

Kauan oli tämä filosofi ollut kahden vaiheilla, lähteäkö Ranskasta
ja korkean suosijansa turvista, kunnes viimein se tosiseikka,
ettei kuningas halunnut pidättää häntä, samoin kuin hänen vanhan
ystävättärensä kuolemakin, sai hänet kuitenkin matkustamaan
"raakalaisten ja puoliraakalaisten maahan".

Jeanne tiesi, ettei hän voi kohtakaan, tokkopa enää milloinkaan odottaa
vanhaa ystäväänsä palaavaksi.

Sanssouci ja Preussin kuninkaan ystävällisyys kutkuttivat tavattomasti
tätä turhamielistä miestä. Ne rahalliset edut, jotka muuten kylläkin
säästeliäs hallitsija hänelle soi, tekivät ahnehtivan Voltairen elämän
Preussissa miellyttäväksi. Ranska näkyi häneltä unohtuneen.

Tällöin Jeanne sai apua eräästä tapauksesta, joka yhdellä iskulla
haihdutti kaikki huolet ja murheet, ja josta hurskaiden puolue aivan
varmaan odotti koituvan La Pompadourille kaikkea muuta kuin uuden
voiton.

Pariisissa kuoli madame de Mailly, vanhin ja viimeinen
Nesle-sisaruksista, joiden käsissä niin kauan oli ollut kuninkaan
rakkaus. Madame de Maillyn hellä rakkaus Ludvig XV:een oli ollut
voimakkainta ja itsekkyydestä vapainta, mitä ajatella voi.

"Sellainen La Vallière-luonne", oli Jeanne usein sanonut ivallisen
säälivästi, "joka pyytää olla rakastettu vain oman itsensä tähden."

Ja niin todella olikin. Madame de Mailly ei ollut päässyt kärsimänsä
tappion musertavasta tunteesta, kun kuningas oli kääntänyt
hänelle selkänsä. Vaikk'ei hän ollut La Vallièren tavoin paennut
karmeliittiluostarin turviin, vietti hän kuitenkin luostarimaista
katuvaisen erakkoelämää kaukana kaikista elämän riemuista.

Köyhänhautaus oli ollut hänen viimeinen toivomuksensa.

Odotettiin vain, että tämä kuolemantapaus liikuttavine sivuseikkoineen
lisäisi kuninkaan luuloteltua katuvaisuutta ja tempaisisi hänet irti
syntisestä, tuhlaavasta jalkavaimosta, joka ei osannut ajatella mitään
muuta kuin oman loistonsa lisäämistä.

Mutta odotus oli turha.

Kuningas suri nuoruutensa rakastajatarta vilpittömästi, mutta vielä
enemmän sitä kaukaista aikaa, jolloin hän oli ollut onnellinen vainajan
kanssa. Mutta tärkeämpi kuin hänen surunsa oli se katkera tietoisuus,
että vainaja oli samanikäinen kuin hänkin ja että kuolema ojentelee
kylmää kättään yhtä armottomasti kuninkaita kuin tavallisiakin
kuolevaisia kohden.

Sen sijaan, että hän olisi irtautunut Jeannesta, hän kiintyi tähän
entistä lujemmin. Vain Jeannen luona hän vapautui kuolemanpelosta ja
yksinäisyyden kamalista ajatuksista. Vain Jeannen läheisyys loi elämää
ja unohdusta.

Jeanne ei ollut ainoa, joka huokasi helpotuksesta, kun vaarallinen
murros oli mennyt ohi. Myöskin Lebel alkoi taas hymyillä tyytyväisenä.

Hän ei ollut mielestään ottanut turhaan oppia siitä epäonnistuneesta
yrityksestä, jonka uhriksi joutui pikku luostarityttö.

Jos kuningas tahtoo ihmisenä antautua nautintoihin ja huvitteluihin,
niin eihän hänen tarvinnut tehdä sitä kuninkaana!

Lebel ei ollut salannut markiisittarelta ajatuksiaan, jotka hän oli
osittain ilmoittanut jo Ludvig XV:lle.

Jeanne myönsi tuon nokkelan miehen olevan oikeassa. Niin raskaalta
kuin hänestä tuntuikin, täytyi hänen kuitenkin ottaa lukuun kuninkaan
eroottiset taipumukset. Oli parempi, etteivät ne saaneet tyydytystään
Versaillesin linnassa ja etteivät ne tulleet kuninkaan omalle tilille.

Muuten Jeanne saattoi verrattain helposti päätellä, etteivät ne
naiset, joita Lebel voi käyttää kuninkaan luona jossakin salaisessa
kohtauspaikassa, voisi olla ylhäisten seurapiirien naisia.

Vanhan Hirvipuiston alueelta, joka oli Ranskan kuninkaiden mieluisa
metsästysmaa, oli Lebel keksinyt Saint-Médéric-kadun varrelta, vähän
matkan päästä linnasta, erään pienen kauniin talon, joka piili
metsistyneen pikku puutarhan suojassa.

Kun kuningas, parannuttuaan hurskaista haaveistaan, oli uudestaan
alkanut heittäytyä elämän pyörteisiin, osti eräs hänen salaisista
asiamiehistään tuon pienen talon kohtuullisella hinnalla sen
omistajalta herra Crémeriltä.

Ostajaksi ilmoitettiin herra Vallet, joka oli tekaistu nimi, ja
sennimisenä Ludvig XV päätti kaupan.

Vierustontilla asui Crémerin äiti. Kun hänen talonsa ikkunat olivat
Rue des Tournellesin syrjäkadulle päin, niin ei ollut pelättävissä
uteliaiden silmiä.

Talo oli niin pieni, että paitsi päähenkilöä siihen sopi vain
"kaitsijatar-rouva" ja palvelijatar. Päätettiin, että kuningas käy
Hirvipuistossa puolalaisen aatelismiehen, kuningattaren sukulaisen
nimellä ja että tämä on muka vierailemassa linnassa.

Lebel päivitteli kovasti, ettei hän ollut ennen keksinyt tällaista
piilopaikkaa kuninkaan kuherteluja varten. Ei pikku Yvonne eikä moni
muukaan arka pikku lintu, jonka hän oli siepannut satimeensa, olisi
varmaankaan pujahtanut niin äkkipäätä ja hädissään pakoon, joll'eivät
olisi tienneet olleensa kuninkaallisessa vuoteessa.

Saint-Médérie-kadun 4:ssä kävi kaikki, niinkuin oli laskettukin. Ei
vuotanut ainoatakaan kyyneltä, ei kuulunut ainoatakaan hätähuutoa, ei
esitetty ainoatakaan suunnatonta korvausvaatimusta.

Niin pian kuin joku nuori tyttö tunsi tulevansa äidiksi, toimitettiin
hänet Avenue Saint-Cloudin varrella olevaan synnytyslaitokseen.

Jos lapsi tuli onnellisesti maailmaan, sai se 10—12 tuhannen livren
vuotuisen eläkkeen. Äiti sai tyytyä kymmenen tuhannen frangin
suuruiseen summaan, lähetettiin maaseudulle ja naitettiin siellä.

Ludvig, joka vuosikausia kestäneen rakkauden ja ystävyyden nojalla oli
tottunut ilmaisemaan markiisittarelle kaikki elämyksensä, ajatuksensa
ja tunteensa, kertoili avomielisesti seikkailuistaan pienessä
piilotalossa. Hänen mieleensä ei edes johtunut, miten katkerasti hänen
entisen rakastajattarensa tunteita loukkasikaan, kun hän jutteli sievän
Trussonin pullakasta ruumiista ja sen pienistä kuoppasista tahi kun
hän kertoi, miten hassusti neiti Robert päpätti kamalalla murteellaan
hänen sylissään ja mitä uusia konsteja ja vehkeitä kaunis Armande oli
keksinyt lisätäkseen hekumaa.

Joskus kuningas saapui Jeannen luo myöhään illalla
Saint-Médéric-kadulta palatessaan.

Jeanne kesti sen, mitä ei voinut muuksi muuttaa. Hänen täytyi antaa
kuninkaan kertoa menestyksestään niiden naikkosten seurassa, joihin
hän oli ihastunut. Olihan hän, Jeanne, itse ottanut säännöksi, ettei
häneltä saisi salata mitään.

Eräänä harmaankoleana syysiltana markiisitar istui viluissaan lieden
ääressä. Hän oli kotvan neuvotellut Bernisin kanssa, josta kuningas
oli muutamia kuukausia sitten tehnyt ulkoministerin. Hän oli tuonut
markiisittarelle Wienissä olevalta Choiseuliltä kirjeitä, jotka
sisälsivät tärkeitä tietoja Itävallasta ja Maria Teresialta.

Kaunitz oli niinä kahtena vuotena, jotka hän oli oleskellut Pariisissa
Itävallan lähettiläänä, ensimmäisestä päivästä asti työskennellyt käsi
kädessä markiisittaren kanssa Itävallan ja Ranskan liiton puolesta,
mutta oli saanut väistyä Starhembergin tieltä.

Jeanne mietti juuri erästä uutta kysymystä, joka koski tuota aiottua
liittoa ja josta hän aikoi varhain seuraavana aamuna neuvotella
Starhembergin kanssa, kun kuningas syöksähti huoneeseen.

Mikä onnellinen sattuma! Nyt hän voi heti kertoa kuninkaalle tuoreimmat
tiedot Itävallasta.

Mutta kuningas ei kuunnellut häntä ollenkaan. Hän huusi kiivaasti
madame du Haussetia, joka riensi saapuville pienestä sivuhuoneesta;
siellä hän oli pakissut poikansa kanssa, joka äskettäin oli saapunut
maaseudulta Pariisiin.

"Joutukaa, laittautukaa heti valmiiksi lähtöön, rouva! Teidän täytyy
käydä erään onnettoman luona. Toivon, ettei teillä, markiisitar, ole
mitään sitä vastaan, että rouva du Hausset viipymättä lähtee Avenue
Saint-Cloudille?"

Jeanne ymmärsi heti, mistä oli puhe. Hän hillitsi levollisen
herttaisesti kaikki kapinalliset tunteensa ja kehoitti rouva du
Haussetia tarkoin toimimaan kuninkaan käskyjen mukaan.

Kuningas loi markiisittareen kiitollisen katseen ja suuteli hänen
kättään.

"Te tapaatte Avenue Saint-Cloudin varrelta erään nuoren naisen, joka
kohta synnyttää. Hän on erittäin hienotunteinen olento. Tyttö-raukalla
on kovat tuskat. Häntä ei saa kohdella vanhan totutun tavan mukaan."

"Teidän on oltava siellä niin kauan kuin läsnäolonne on tarpeen
vaatima, Hausset", lisäsi Jeanne.

"Aivan oikein, rakas ystäväni."

"Teidän on myös oltava läsnä kastetoimituksessa", jatkoi markiisitar,
"ja ilmoitettava isän ja äidin nimet —"

Kuningasta huvitti tämä odottamaton huomaavaisuus niin kovasti, että
hän nauroi iloisesti.

"Luulenpa, että isällä on hyvinkin säädyllinen toimi."

"Häntä rakastavat ja palvovat kaikki, jotka todellisesti tuntevat
hänet", lisäsi Jeanne.

Sitten Jeanne meni erään pienen lasikaapin luo ja otti sieltä rasian,
jossa oli jalokivisormus.

Hän antoi sen rouva du Haussetille.

"Antakaa tämä sormus kärsivälle äidille ja sanokaa hänelle, että eräs
ystävä rukoilee hänen puolestaan."

Ludvig sulki Jeannen syliinsä ja suuteli häntä.

"Kuinka hyvä sinä olet!"

Kuninkaan silmät täyttyivät kyynelillä. Hän itki tänä hetkenä
vilpittömästi, että hänen täytyi tuottaa Jeannelle surua, jonka
tämä kärsi niin tavattoman järkähtämättömästi ja sydämen hyvyyttä
osoittavalla tavalla.

Sitten Ludvig taas ryhtyi osoittamaan sääliään ja huolenpitoaan
tytöstä, joka Jeannen sijasta oli saanut nauttia hänen rakkauttaan.

Hän kiirehti Haussetia lähtemään ja käski häntä ilmoittamaan
synnytyksestä Lebelille aivan heti, kun se oli tapahtunut.

Kohta kamarirouvan lähdettyä Ludvig sanoi hyvästi Jeannelle, suudellen
häntä hätäisesti otsalle. Hän ajatteli taasenkin vain Saint-Cloud-kadun
varrella olevaa tyttöpoloista ja kaikkia niitä riemuja, joita tämä oli
hänelle suonut.

Jeanne oli liikutettu ja murheellinen Ludvigin lähdettyä. Kuninkaan
odottamaton, inhimillinen sääli yhtä uhriaan kohtaan ihmetytti ja
huoletti häntä. Miksi hän ei ollut yhtä hienotunteinen muita kohtaan,
kun heidän raskaat hetkensä olivat tulossa?

Eiköhän vain Lebel ole mennyt sen toimivallan ulkopuolelle, jonka hän
tälle oli antanut? Eihän hänen ollut saatettava kuninkaan luo muita
kuin niitä, jotka syntyperänsä puolesta eivät voisi odottaa erikoista
huomaavaisuutta.

Jeannen luulevaisuus oli niin kärjistynyt, että hän päätti pitää tätä
ilmiötä valppaasti silmällä.

Kenties hän itse sattuisi löytämään jonkun kauniin tytön, nuoren,
hulluttelevan, vaarattoman, jonka mitään pelkäämättä voisi lähettää
Saint-Médéric-kadun varrella olevaan taloon.

Unettoman yön jälkeen hän kiiruhti aikaisin aamulla Starhembergin luo.
Choiseulin tiedonantojen lisäksi oli Bernisille jo aamulla saapunut
uusia. Keisarinna Maria Teresia oli käskenyt kysymään lähettiläältään,
oliko hänen, keisarinnan, viisaampi kääntyä Contin prinssin ja
tämän välikappaleen markiisitar de Coislinin puoleen vai voiko hän
ehdottomasti uskoutua Pompadourille.

Starhemberg, joka tiesi, miten kiintynyt Ludvig XV oli Pompadouriin ja
miten tehoton oli kaikkien muiden kuin markiisittaren vaikutusvalta,
oli jo ehtinyt lähettää vastauksensa Wieniin, ennenkuin markiisitar
saapui hänen luokseen.

Hänellä samoin kuin Kaunitzilla oli kumoamattomia todisteita siitä,
että Pompadour oli hyvin halukas edistämään Ranskan ja Itävallan
salaista liittoa.

Toinen kysymys oli: oliko Pompadour pelkästään välinpitämätön Preussia
ja sen kuningasta kohtaan, vai oliko todellinen viha sukeutunut niistä
kohteliaista tervehdyksistä, jotka Voltaire oli aikoinaan vienyt
Sanssouciin? Starhembergistä tämä näytti paremmin sielulliselta
ongelmalta kuin valtiolliselta kysymykseltä. Hän tunsi olevansa vapaa
kaikesta edesvastuusta. Mutta sukkelapäisenä miehenä hän oli sitä
mieltä, ettei haittaisi perinpohjin kurkistaa liittolaisen aivoituksiin.

Ministeriöissä ja kuninkaan odotushuoneissa kerrottiin miehestä
mieheen, että Voltairen suunnitelma esiintyä viattoman rakastettavana
välikätenä Fredrik II:n ja Pompadourin välillä oli ajan oloon vienytkin
päinvastaiseen tulokseen.

Fredrikin sanottiin maininneen, ettei sellainen mies kuin Preussin
kuningas ollut ensinkään halukas ottamaan huomioon jotakuta demoiselle
Pompadouria, varsinkaan jos hän oli röyhkeä ja unohti, mitä oli velkaa
kruunatuille päille.

Mutta paljon tärkeämpi kuin nämä hataranpuoleiset huhut oli
Starhembergista eräs Voltairen kirje sisarentyttärelleen ja
eroamattomalle seuralaiselleen, madame Louise Denisille.

Lähettiläs oli hankituttanut jäljennöksen tästä kirjeestä eräällä
salaisella asiamiehellään. Tämä kirje, jos Pompadour tunsi sen, oli
aivan varmasti omansa selittämään markiisittaren vihaa Preussin
kuningasta kohtaan.

Mutta tunsiko markiisitar sen? Eikö Voltaire joka ei milloinkaan
saattanut vaaraan tämän aina uskollisen suojelijattarensa suosiota,
olisi mieluummin pitänyt markiisittarelta salassa Fredrikin kaikkea
muuta kuin imartelevaa käsitystä hänestä?

Voltairen kirje madame Denisille — joka Fredrikistä oli mitä ikävin
nainen — oli seuraavansisältöinen:

 Kun minä Compiègnessä sanoin jäähyväiset madame de Pompadourille,
 antoi hän minun tehtäväkseni viedä Preussin kuninkaalle kunnioittavan
 tervehdyksensä; rakastettavammalla ja arvokkaammalla tavalla tuskin
 voitanee tehtävää antaa. Hän sovitti siihen kaiken vaatimattomuutensa
 ja lisäsi moneen kertaan "jos uskallan" ja "pyydän anteeksi" ja "jos
 saan ottaa itselleni sellaisen vapauden Preussin kuningasta kohtaan".

 Saattaa tuntua siltä, että olen kehnosti täyttänyt tehtäväni. Miehenä
 ja tuntien Ranskan hovin katsantokannan luulin, että tervehdys otetaan
 vastaan hyvin. Hän vastasi vain aivan kuivasti: "Minä en tunne häntä."

Starhemberg johti taitavasti keskustelun Voltaireen ja hänen
oleskeluunsa Preussissa. Hän puhui kuninkaasta, tämän huilunsoitosta,
nerokkuudestaan kuuluisasta seurapiiristä ja Voltaire-ihailusta, josta
koitui kunniaa Ranskalle.

Hän puhui kamariherran avaimesta, preussilaisesta ritarimerkistä _Pour
le mérite_, 20,000 livren vuotuisesta apurahasta ja vapaasta asunnosta
ja ylläpidosta, jota Voltaire nautti Sanssoucissa ja Berliinissä.

Markiisitar kuunteli ääneti lähettilään puhetta.

Hän ei väräyttänyt edes silmäänsä. Ei ainoakaan kauniiden, kalpeiden
kasvojen piirre ilmaissut, mitä hänen mielessään liikkui. Hänen
ruumiinsa ja hermojensa sitkeys oli murtunut, mutta rautainen
tahdonlujuus pysyi pystyssä.

Jeanne aloitti uudestaan keskustelun siitä, missä Starhemberg oli hänet
keskeyttänyt.

"Olisi parasta, herra kreivi, että antaisimme herra de Choiseulin
mahdollisimman pian tulla Versaillesin."

       *       *       *       *       *

Jeanne käski ajajan viemään hänet Rue de Rivolille. Berryerin
kehoituksesta hän ei ollut pitkään aikaan käynyt Pariisissa. Tänään hän
ei välittänyt roskaväestä, josta poliisituomari häntä oli varoittanut,
eikä varokeinoista suojellakseen itseään raa'alta väkijoukolta.

Hän oli näet saanut eilisestä saakka kokea liian ankaraa
mielenliikutusta, kun kuningas oli tullut hänen luokseen suoraan erään
rakastajattarensa sylistä.

Hän katseli synkästi eteensä. Hän puri alahuultaan, niin että veri
tirskui. Miksi Starhemberg oli puhellut hänen kanssaan Voltairesta ja
vihatusta Preussin kuninkaasta?

Tahtoiko lähettiläs tahallaan loukata häntä?

Eikö lähettiläs tosiaankaan tiennyt, kuinka murhaavasti tuo Fredrik oli
häntä loukannut?

Mustat hevoset kiitivät eteenpäin pitkin katuja. Lämpimässä
syysauringon paisteessa välkkyi vaunujen tulipunainen peite kuin
punainen veri.

Ihmiset hyökkäsivät ikkunoihin ja juoksivat oville. He irvistelivät ja
puivat nyrkkiä markiisittarelle. Eräästä työmiesjoukosta viskattiin
kivi hänen vaunujensa jäljestä. Keskenkasvuisia retkaleita juoksi
jonkun aikaa vaunujen kintereillä ja huusi mitä rivoimpia herjasanoja
Jeannelle, kunnes hengästyivät. Naiset sylkivät hänen jälkeensä.

Mutta hevoset olivat nopeammat kuin vainoojat.

Jeanne pääsi vahingoittumattomana Rue de Rivolille ja niiden rappujen
eteen, jotka veivät hänen vanhan ystävänsä Boucherin atelieeriin.

Häneltä pääsi helpotuksen huokaus ja hänen otsansa kirkastui.

Maalarin ehtymätön optimismi, hänen rento, aina iloinen puhetapansa
ja virkeä seura, jota melkein alituisesti tapasi Boucherin luona,
houkuttaisi ainakin lyhyeksi ajaksi hänen silmiinsä iloisempia kuvia
kuin ne irvikuvat ja kamalasti irvistelevät kasvot olivat olleet, jotka
eilisestä illasta saakka olivat häntä vainonneet, kun kuningas oli
palannut Hirvipuistosta ja hän itse käynyt Starhembergillä.

Ennenkuin Jeanne ehti avata oveakaan, kuuli hän naurua ja lasien
kilinää.

Hän pysähtyi hetkiseksi etuhuoneen kynnykselle antaakseen katseensa
nauttia siitä värikylläisestä näystä, joka olisi ansainnut ikuistaa
Rubensin siveltimellä.

Korko-ompeleisten Beauvaisin seinäverhojen alla, Lyonin silkillä
päällystetyllä turkkilaisella sohvalla istui Boucher kirjavakuvaisessa
työpuvussaan, jonka kuosi oli venetsialaisen dooginpuvun jäljittelyä.
Nauraen hän piti samppanjalasia erään aivan nuoren, kauniin,
puolialastoman tytön uhkuvilla huulilla.

Kreivi Gontaut ja markiisi Chétard, kaksi tunnettua pariisilaista
elostelijaa, seisoivat nojaten Verbercktin upeisiin puuleikkauksiin,
joiden yläpuolella Boucherin "Kylpevä Venus" ja "Venuksen syntymä"
välkkyivät väriloistossaan, ja katsoivat ahnein silmin puolialastomaan
tyttöön ja niihin suuriin ja pieniin teatteritähtiin, jotka olivat
mukavasti ryhmittyneet mestarin istuimen ympärille ja hänen
jalkoihinsa. Vallattoman omituisissa, osaksi kallisarvoisissa,
osaksi mustalaisten tapaan repaleisissa puvuissa tämä ryhmä muodosti
harvinaisen värileikin. Sormuksilla runsaasti koristettujen sormiensa
välissä he pitelivät suuria tummansinisiä ja kellankultaisia
viinirypäleitä, joista he silloin tällöin poimivat terttuja ja antoivat
niiden kadota maalattujen huuliensa väliin.

Pieni, vallaton seura oli niin omissa oloissaan, ettei se heti
huomannut markiisittaren tuloa.

Boucher, joka istui etuhuoneen ovea vastapäätä, huomasi hänet ensiksi.

Nuorekkaan ripeästi antoi viisikymmenvuotias taiteilija keveän taakan
solahtaa polviltaan ja riensi Jeannea vastaan.

Hän suuteli Jeannen molempia käsiä eikä osannut kyllin kohteliain
sanoin ilmaista iloaan nähdessään markiisittaren vieraanaan.

Herrat kumarsivat syvään, mademoiselle Gauthier, madame Fauvart
ja solakka Goldini, suuren oopperan taiteilijatar, suutelivat
kunnioittavasti markiisittaren kättä.

Muutamat nuorista tytöistä vetäytyivät kainostellen peremmä huonetta,
uskaliaammat suutelivat markiisittaren korko-ompeleisen silkkivaipan ja
laahustavan puvun helmuksia. He toivoivat palkkion ylennystä ja rohkeaa
hyppyä kuorosta solisteiksi.

Nuori, alaston tyttö, jonka Boucher oli laskenut polviltaan, oli
puolittain ujostellen, puolittain keimaillen kietoutunut punaiseen
silkkihuiviin ja katsoi uteliaana kuuluisaa Pompadouria, jonka
hän tunsi vain kahdesta keskeneräisestä Boucherin luona olevasta
muotokuvasta.

Mestari veti tyttösen nauraen lähemmä.

"Ei sinun tarvitse piilotella! Rouva markiisittarella on enemmän
taidekäsitystä kuin kaikilla Ranskan kuolleilla ja elävillä maalareilla
yhteensä. Kyllä hän ymmärtää, mihin sinä kelpaat."

Boucher kohotti punaista silkkihuivia.

"Sallikaa minun, rouva markiisitar, esittää mademoiselle Murphy, pikku
Morfil, joksi me häntä sanomme. Meidän akatemiamallimme nuorempi
sisar. Hänen suonissaan on irlantilaista verta isän puolelta. Hän on
vielä toistaiseksi pieni neljäntoista ikäinen tipu, mutta aikaa myöten
hänestä tulee hyvä."

Boucher loi rakastuneen taileilijakatseen täydellisen sopusuhtaiseen
ruumiiseen, uhkeaan, punaisen vaalahtavaan tukkaan ja sinisiin silmiin,
jotka säteilivät kuin jalokivet.

"Minkä taulun mallina tämä nuori nainen on?"

Boucher nauroi kyynillisesti.

"Rouva markiisitar tietää, että hänen majesteettinsa kuningatar on
tilannut minulta rukouskappeliaan varten 'Pyhän perheen'."

"Kyllä hänen majesteettinsa on siitä puhunut."

"Tämä pieni villikissa on erään henkilön mallina juuri sitä taulua
varten."

Yleinen räikeä naurunremu säesti tätä Boucherin selitystä. Olivathan
malli ja aihe niin erilaisia!

"Näytäpäs nyt, voitko olla muutakin kuin kaunis, Morfil!"

Boucher tempasi pois tyttöä verhoavat vaatteet. Sitten hän kääntyi
herroihin päin.

"Herra markiisi, tehän taidatte olla mainio viulunsoittaja. Ottakaa
minun viuluni ja soittakaa pikku ystävällemme pari tanssinsäveltä.
Jotakin kaunista, Rameauta tai Lalandea. Uudenaikaisina ihmisinä me
olemme Lullin sävelten täysiverisiä kannattajia. Kun rouva markiisitar
on vaivautunut tulemaan tänne, niin täytyy meilläkin olla jotakin
tarjottavaa hänelle."

Boucher taputti käsiään. Kaikki tekivät tilaa ja muodostivat piirin
nuoren tytön ympärille, joka viulun ensimmäisten sävelten kaikuessa
alkoi esittää erästä haavetanssia, paremmin rajua ja alkuperäistä kuin
taiteen sääntöjen mukaista.

Jeanne, joka oli asettunut istumaan turkkilaiselle silkkisohvalle
ruusupuisen seinähyllyn eteen, piti tarkkaan silmällä jokaista
ihastuttavan nuoren tytön liikettä.

Äkkiä hänen mieleensä juolahti eräs ajatus. Mitähän, jos hän lähettää
pikku Murphyn Hirvipuistoon? Vaatteiden kaupustelijan ja rajasuutarin
tyttärenä — tämän oli Boucher selittänyt hänelle — ei tuo tyttönen
liene mitenkään niin häikäisevän älykäs eikä tottunut seuraelämän
tapoihin, että hänestä koituisi vaaraa kuninkaalle. Tällaisia tyttösiä,
jotka eivät olleet saaneet kasvatusta, ei tarvinnut pelätä.

Ensi kerran pitkästä aikaa Jeanne taas hymyili. Niin, hän aikoi matkia
Lebelin ammattia. Tuollainen raisu luonnonlapsi on juuri oikeaa
ainesta Saint-Médéric-katua varten. Nuorena, naiivina, täydellisesti
sivistymättömänä, kauniina ja terveyttä uhkuvana, keimailevana ja
taitavana tanssijana hän askarruttaisi kuningasta jonkun aikaa ja
pitäisi vaarallisia aineksia loitolla.

Kun tanssi oli loppunut ja markiisi lyöttäytyi keskustelemaan
pikku tanssijattaren kanssa, jota hän juotti ja syötti makealla
muskottiviinillä ja konvehdeilla, ja kun teatterinaiset ja kreivi
olivat hyökänneet samppanjan ja herkkujen kimppuun, joita oli pantu
tarjolle viereiseen huoneeseen, vei Jeanne maalarin syrjään.

Koska Hirvipuisto oli jo pitkän aikaa ollut julkisena salaisuutena,
ei markiisittaren tarvinnut, varsinkaan vanhalle ystävälleen, ruveta
puhumaan asiasta kierrellen kaarrellen.

Luulisiko Boucher, että tuo tyttönen antautuu pyydykseen?

"Epäilemättä. Köyhät vanhemmat, joille on siunautunut viisi tytärtä,
ovat varsin kiitollisia rahallisesta hyvityksestä. Murphyn perheen
ainoa omaisuus on heidän tyttäriensä kauneus. Ja se, miten tämä
omaisuus sijoitetaan, on heistä jokseenkin yhdentekevää", lisäsi
maalari kyynillisesti.

"Entä tyttönen itse?"

Boucher viittasi kallisarvoisilla huonekaluilla, aseilla, tauluilla ja
gobeliineilla täytettyyn, melkein piilossa olevaan nurkkaan.

Pikku Murphy lojui yhä edelleenkin Jumalan luomassa puvussa markiisi
de Chétardin sylissä. Nuori elostelija suuteli säännöllisin väliajoin
tyttösen uhkuvia huulia ja vuoroin pisti konvehtipalan hänen
häikäisevän valkeisiin hampaisiinsa.

"_Voilà, madame la duchesse_!"

Jeanne viipyi vielä puoli tuntia atelieerissä. Boucher olisi hyvin
mielellään pyytänyt häntä jäämään malliksi, kun hän nyt vihdoinkin
oli täällä, mutta samassa hän tuli ajatelleeksi, että markiisittaren
ulkomuoto ei ollut tänään edullinen. Silmät olivat raukeat ja niissä
näkyi yövalvomisen jälkiä, iho oli harmaankelmeä eikä ryhti niin
joustava kuin tavallisesti.

Sentähden tarjoutui tämä tuottelias, aina työniloa hehkuva mies
näyttämään Jeannelle uusimpia taulujaan, hovihenkilöiden muotokuvia ja
paria irstasta, uusimuotiseen tapaan maalattua taruaiheista taulua,
jonkatapainen laatumaalaus kävi hyvin helposti kaupaksi.

Boucher toi näytteille myöskin muutamia luonnoksia siltä ajalta,
jolloin hän oli ollut Karl Vanloon kanssa Italiassa. Ne olivat vielä
kokonaan hänen opettajansa Lemoinen makusuuntaan tehtyjä.

Sitten hän kysyi, miten markiisittaren viimeiset kaiverrukset olivat
edistyneet. Markiisitar tunnusti, että hän oli alkanut jäljentää
muutamia Boucherin Molière-julkaisuun tekemiä kuvia ja aikoi yrittää
erästä Watteaun juhlaa esittävää oivallista maalausta.

"Kaikki vain tietysti harjoittelun vuoksi."

Mutta hänen sanansa tuntuivat hajamielisiltä, ja niiden taulujen
ylitse, jotka Boucher oli pannut hänen nähtäväkseen, hän näki pikku
Murphyn, joka väsyneenä ja kylläisenä oli pyörähtänyt käppyrään kuin
pieni murmelieläin ja nukahtanut silkkisohvalle.




XXIV.


Hôtel d'Évreuxin osto Rue du Faubourg Saint-Honorén varrelta oli
lietsonut palamaan uuden vihanliekin Pompadouria vastaan.

Tiedettiin, että hän oli suunnattomasti velkaantunut, että kuninkaan
vuotuinen avustus ja runsaat rahalahjat eivät lähimainkaan riittäneet
kaikkiin hänen ylellisen elämänsä vaatimiin menoihin. Tiedettiin
myöskin, että tämä uusi talo, jonka tarkoituksena oli vain ottaa
Pompadour vastaan, silloin kun hän kävi Pariisissa, oli maksanut 75,000
livreä, jota paitsi markiisitar oli kallisarvoisesti sisustanut sen
kellarikerroksesta kattoon saakka. Oliko kuninkaan tahi valtion, mikä
muuten oli yhdentekevä, maksettava tämäkin?

Alinomaa ilmestyvissä häväistyskirjoituksissa syytettiin markiisitarta
yleisen hädän kasvamisesta. Häntä häväistiin, missä vain suinkin kävi
päinsä. Vietettyään ensimmäisen yönsä Hôtel d'Évreuxissâ hän tapasi
uuden talonsa itäiseltä seinältä paperin, jossa oli ruokoton kirjoitus:

    Aedes reginae meretricum.

Se oli jo liikaa! Todellakin liikaa!

Mitä hyödytti häntä se, ettei hän enää ollut kuninkaan rakastajatar,
että hänen suhteensa kuningattareen, prinsessoihin ja dauphiniin oli
mitä parhain ja että hän oli liittänyt tyttäret lähemmä isän sydäntä,
sen jälkeen kun hän oli muuttanut pois rakastajatarhuoneistostaan
Versaillesin linnan katonrajasta, jollei yleistä kiihkoa häntä vastaan
voisi hillitä? Tiesiköhän hän, että näiden viimeisten häväistysten
takana oli suurimmalta osaltaan enemmän kirkko kuin kansa? Oliko
odotettavissa, että papisto uudestaan nousee julkisesti häntä vastaan
ja yrittää vielä kerran riistää häneltä kuninkaan?

Ei, hän ei aikonut antaa kirkolle aikaa toiseen hyökkäykseen.

Hänellä oli vielä tuoreessa muistossa ne pimeät kauhunpäivät, jolloin
hän jo luuli kadottaneensa kuninkaan.

Oli olemassa vain yksi tie, joka hänelle tarjosi turvan, yksi ainoa
tarkoitusperä, joka lupasi hänelle rauhan: Tie oli sovinto kirkon
kanssa, tarkoitusperä sija kuningattaren hovissa.

Jos hän pääsisi Maria Leszczynskan hovinaiseksi, niin vihamielinen
hyöky häntä vastaan kyllä pysähtyisi.

Hän olisi tahtonut mielellään näytellä katuvaisen syntisen naisen osaa
lähentyäkseen kuningatarta, mutta hän tiesi, että vain papit voivat
auttaa hänet tuolle luottamussijalle kuningattaren hoviin.

Rautaisen johdonmukaisesti, horjumattoman varmasti hän tarttui uuteen
suunnitelmaansa.

Hän ilmaisi kuninkaalle siitä vain sen verran, mikä hänestä näytti
välttämättömän tarpeelliselta ja hyödylliseltä. Kirkollisista
pyrkimyksistään hän piti kuningasta tahallaan loitolla. Miksi saattaa
kuningas uudestaan välittömiin tekemisiin papiston kanssa? Tätä
nykyä veivät kaiken hänen aikansa raisu Murphy ja alituiset riidat
parlamentin kanssa.

Kuninkaan puoltosanaa kuningattarelle hän kyllä käyttäisi hyväkseen,
niin pian kuin tulisi sopiva aika.

Jeanne valitsi "käännyttäjäkseen" erään säveän jesuiittapapin, jolla
oli suvaitsevat mielipiteet.

Hän ei epäillyt, että tämä mies, joka oli tunnettu siitä, ettei hän
kiivaillut ajan syntien ja heikkouksien tähden, antaisi hänelle
helposti synninpäästön. Tämän julkisen toimituksen valmistamista varten
hän alkoi järjestää elämäänsä uusien periaatteiden pohjalle. Hän kävi
joka päivä messussa Notre-Damessa, mutta ei istunut sillä suojatulla
penkillä, jonka kuningas monia vuosia sitten oli asettanut hänen
käytettäväkseen. Ei, hän lankesi polvilleen keskelle kirkon lattiaa
kerjäläisten ja köyhien sekaan.

Seurapiireissä hän kertoi jokaiselle, joka halusi kuulla, että hän
ajatteli vakavasti sielunsa pelastusta ja että hän rakkaan lapsensa
kuoltua oli alkanut syvästi katua elämäänsä ja syventynyt itseensä.

Hänen hurskaasta ulkomuodostaan huolimatta ei hänen puheisiinsa
paljoakaan luotettu. Päinvastoin ivailtiin ja arvosteltiin tätä, hänen
uutta oikkuaan hyvin rohkeasti hänen selkänsä takana.

Epäiltiin sellaisen henkilön äkillistä mielenmuutosta, joka oli
vapaa-ajattelija ja Voltairen ja ensyklopedistien ystävätär. Vai
eikö hän enää ollutkaan sitä eikä tätä, sen jälkeen kun Voltaire oli
nyrpeänä kääntänyt selkänsä Ranskalle ja jäänyt asumaan Preussin
hovissa?

Vasta sitten, kun Pompadour nähtiin joka päivä seurustelemassa isä de
Sacyn kanssa, ruvettiin uskomaan hänen sanojaan.

Hyväntahtoinen pater tuotti Jeannelle kuitenkin pettymyksen.

Tosin pater toteutti kaikki hänen toivomuksensa sikäli, mikäli oli
kysymyksessä lievä ja suvaitseva arvostelu ja suuri taito saada aikaan
sovitus tämän maailman menon ja taivaan vaatimusten välillä. Mutta
toiselta puolen hänen menettelytapansa oli perinpohjainen ja ikävä.
Syntyi pitkäpiimäisiä keskusteluja, jolloin pappi ei evännyt hänen
toivomuksiaan eikä luvannut niitä täyttääkään, loppumattomia väittelyjä
markiisittaren kannasta filosofiaan ja varovia ja urkkivia kysymyksiä
hänen synnillisestä suhteestaan kuninkaaseen.

Jeanne kadotti kärsivällisyytensä. Hän selitti lyhyesti ja jyrkästi
rippi-isälleen, että hänen tarvitsi saada kirkon siunaus saavuttaakseen
sellaisen sijan kuningattaren hovissa, jota hän ja kuningas halusivat.

Isä de Sacy joutui ymmälle. Hän kajosi hyvin varovasti erääseen arkaan
kohtaan, joka nähtävästi jo aikoja sitten oli häntä ajatteluttanut:
hän ilmoitti vihastuneelle rippilapselleen, ettei synninpäästöä voisi
ajatellakaan, ennenkuin markiisitar tekisi sovinnon puolisonsa kanssa,
palaisi katuvana hänen luokseen ja itse pyytäisi herra d'Étiolesilta
anteeksi.

Jeanne hämmästyi. Mitään tällaista ehtoa ei ollut juolahtanut hänen
mieleensäkään. Mutta kuinkahan kävisi, jos Charles rakastaisi häntä
vieläkin eikä pitäisi hänen lähentymistään tyhjänä muodollisuutena,
vaan sydämen asiana?

Isä de Sacy tarjoutui laatimaan vaikean kirjeen markiisittaren puolesta.

"Kernaasti minun puolestani", vastasi Jeanne lyhyesti ja riensi
tiehensä.

Sillä aikaa kun saamaton pappi yritteli sepittää katumuskirjettä, oli
Jeanne jo aikoja sitten päässyt pelastavaan ajatukseen. Ennenkuin isä
de Sacy oli saanut kirjettä valmiiksi, seisoi Soubisen prinssi, joka
oli markiisittaren uskollisimpia ystäviä, Charles Guillaume d'Étiolesin
edessä ja ilmoitti tälle, että hän seuraavana päivänä saa madame
Pompadourilta kirjeen, jossa tämä pyytää häneltä anteeksi ja lausuu
toivomuksen päästä takaisin hänen luokseen.

Prinssi laski isällisin elein kätensä ällistyneen aviomiehen olkapäälle.

"Rakas herra d'Étioles" — prinssin ääni kuulosti verrattain selvään
varoittavalta — "minä en tietystikään tahdo vaikuttaa teidän
päätökseenne ennakolta tai määrätä, miten teidän on meneteltävä, mutta
minä annan teille kuitenkin kaikessa ystävyydessä sen hyvän neuvon,
että hylkäätte markiisittaren tarjouksen. Muussa tapauksessa kohtaa
teitä kuninkaan erityinen viha."

Samalla prinssi antoi Machaultilta saamansa kirjeen, joka sisälsi
osapuilleen samaa ja jonka markiisitar oli varovaisuuden vuoksi antanut
hänen ottaa mukaansa.

D'Étioles, joka siitä saakka, kun hän oli kohdannut Jeannen Alexandran
kuolinvuoteen ääressä, oli vain katkerasti halveksien ajatellut
aikoinaan niin lämpimästi rakastamaansa ja kauan kaipaamaansa puolisoa,
olisi ilman tämän varokeinojakin hylännyt lähentelemisyrityksen.

Hän oli tottunut kohtaloonsa ja kantoi sitä tylsän välinpitämättömästi,
josta ei mikään eikä kukaan saanut häntä heräämään.

Prinssin puolivirallinen ilmoitus ei tuottanut hänelle pienintäkään
sieluntaistelua. Niin pian kuin hän oli ottanut vastaan mainitun
kirjeen, riensi hän mitä kohteliaimmin sanoin ilmoittamaan "madame de
Pompadourille", että hän antaa hänelle anteeksi kaikesta sydämestään,
mutta ei voi ajatellakaan ottaa häntä uudestaan luokseen.

Saatuaan tämän innokkaasti odottamansa vastauksen Jeanne valmistautui
lyömään esille viimeisen ja suurimman valttinsa.

Jesuiitoista, jotka eivät milloinkaan antaisi hänelle synninpäästöä,
jollei hän palaisi puolisonsa luo, ei hänelle ollut mitään hyötyä asian
tällä kannalla ollessa. Mikä estäisi häntä panemasta toimeen sitä
kostosuunnitelmaa, jota hän jo kauan oli hautonut?

Nyt oli jo aika laatia pyhälle isälle se kirje, jota hän oli ajatellut
vuosikausia, ja jossa hän vyörytti jesuiittain niskoille edesvastuun
kuninkaan irstaasta elämästä ja pesi itsensä puhtaaksi kaikista
synneistä. Jeanne pani aikailematta tämän ajatuksensa täytäntöön.

Hän kirjoitti:

 "Vuoden 1752 alussa minä päätin eräistä syistä, joita ei tässä kannata
 mainita, osoittaa kuninkaalle ainoastaan kiitollisuuden ja puhtaimman
 kiintymyksen tunteita ja ilmaisinkin sen hänen majesteetilleen.
 Samalla kertaa minä pyysin hänen majesteettiaan kysymään Sorbonnen
 oppineilta ja kirjoittamaan rippi-isälleen, että tämä kysyisi vielä
 muilta, eikö löydettäisi keinoa, kun hän sitä halusi, miten minä
 saisin jäädä hänen persoonansa läheisyyteen joutumatta epäilyksen
 alaiseksi eräästä heikkoudesta, jota minulla ei enää ollut. Kuningas,
 joka tunsi minun luonteeni, tiesi, ettei hänellä enää milloinkaan
 ollut mitään toivottavana minun puoleltani, ja hän suostui minun
 toivomuksiini. Hän toimitti kyselyn oppineilta ja kirjoitti pater
 Pérussaulle, joka velvoitti hänet eroamaan minusta täydellisesti.
 Kuningas vastasi hänelle, ettei hänellä ole minkäänlaista tilaisuutta
 suostua siihen; hän ei halunnut itsensä tähden sellaista asioiden
 tilaa, joka ei enää antaisi yleisölle aihetta epäilyyn, vaan minun
 tähteni; hän tarvitsi minut elämänsä onnen ja asioittensa menestymisen
 tähden; minä olin hänen mielestään ainoa, joka uskalsin hänelle sanoa
 kuninkaalle niin hyödyllisen totuuden. Kelpo pater toivoi voivansa
 päästä kuninkaan sielun valtiaaksi ja puhui joka päivä samasta
 asiasta. Oppineet lähettivät vastauksen, jonka mukaan olisi ollut
 mahdollista järjestää asia, jos jesuiitat olisivat suostuneet — — —"

Markiisitar ilmoitti vielä hänen pyhyydelleen Benediktus XIV:lle
seuraavaa: Tapaukset olivat viime vuosina kehittyneet sellaisiksi,
että hän omasta puolestaan oli muutamia kuukausia sitten vilpittömän
katumuksen ja kääntymisen kaipuun pakosta ilmoittanut isä de Sacylle
noudattaneensa tämän nimenomaista toivomusta tehdä sovinnon puolisonsa
kanssa, mutta herra d'Étioles oli tämän yrityksen hylännyt. Hän kuvaili
kaunopuheisin sanoin omia ja kuninkaan turhia ponnisteluja kolkuttaa
jesuiittain sydämelle ja kuinka hän kaikkialla oli saanut epäävän
vastauksen. Kuninkaalla, jolla ei ollut muuta palavaa halua kuin
saada täyttää kristityn velvollisuudet, ei ollut siihen minkäänlaista
mahdollisuutta, niin että hän vaipumistaan vaipui samoihin
hairahduksiin, joista hänet olisi ollut helppo pelastaa.

Markiisitar odotti kärsimättömästi vastausta Roomasta, mutta sitä
ei kuulunut eikä näkynyt. Vihdoin hän lohdutti itseään sillä, että
paavi ainakin oli saanut häneltä tietää, millä kannalla jesuiittain
vahingollinen vaikutus Ranskassa oli.

Kunnianhimoisesta aiheestaan saada sija kuningattaren välittömässä
läheisyydessä — Contin prinsessa oli luvannut hänelle valmistaa
kuningatarta edeltäkäsin — Jeanne piti kiinni yhtä lujasti.

Nyt oli toimittava omalla uhalla, ilman kirkon apua.

Hän neuvotteli kuninkaan kanssa jokaisesta siirrosta erikseen siinä
shakkipelissä, johon hän nyt aikoi ryhtyä.

"Koeta hellyttää Maria Leszczynskan sydäntä", ehdotti kuningas hieman
ivallisesti, "sillä tavalla sinä ainakin pääset pitemmälle kuin
vetoamalla hänen järkeensä."

"Mutta näinköhän hänen majesteettinsa kuningatar jaksaa voittaa
uskonnolliset epäilynsä?"

Ludvig kohautti olkapäitään.

"Se riippuu siitä taidosta, millä sinä ajat asiaasi; minäkin puolestani
koetan mitä voin."

Jeanne ei ollut niin täydellisen voitonvarma kuin aikaisempia päämääriä
tavoittaessaan. Hän taisteli keveämmin ja mieluummin älykkään päänsä
taatuilla kuin sydämensä epävarmoilla aseilla. Kuitenkin hän ryhtyi
taisteluun.

Puolisonsa kirje kädessä hän riensi Fontainebleauhon. Siellä
hän vakuutti kyynelsilmin kuningattarelle katuvansa syvästi ja
vilpittömästi.

"Olen tehnyt syntiä, teidän majesteettinne, ei kukaan tiedä sitä
paremmin kuin minä. Mutta minä olen ollut valmis minkälaiseen
katumukseen tahansa. Minunko syyni siis on, että minun mieheni on ollut
kuuro kyyneleilleni ja rukouksilleni ja että hän on sulkenut minulta
ovensa? Onko minun syyni, ettei kirkko halua armahtaa minua, vaan
sulkee korvansa minun katuvilta huokauksiltani?"

Hän oli heittäytynyt kuningattaren jalkoihin ja suuteli hänen hameensa
helmoja.

"Ilmoittakaa vain yhdellä sanalla, teidän majesteettinne, että te
uskotte minun katuvan."

Helläsydämisen kuningattaren silmiin kihosi kyyneliä. Eikö kristinopin
suurimpia käskyjä ole antaa anteeksi katuvalle syntiselle?

"Nouskaa ylös, markiisitar, nouskaa toki ylös, — niin, minä uskon
teidän katuvan."

Jeanne kavahti virkeästi ylös.

"Ja teidän majesteettinne täyttää sen hartaan toivomukseni, josta
Contin prinsessa on jo puhunut teidän majesteetillenne?"

Maria Leszczynska kääntyi poispäin. Hän nypläili hämillään pitsejä,
joilla hänen tumma, laahustava pukunsa oli koristettu. Hänen
esiintymisensä oli pidättyvä, ja hänen äänensä oli käynyt kylmäksi, kun
hän pitkän, painostavan vaitiolon jälkeen sanoi:

"Sitä sietää ajatella, rouva markiisitar."

Jeanne ymmärsi, että hän tällä kertaa oli saanut epäsuopean vastauksen.
Mutta hän ei pitänyt peliä menetettynä. Vielä ei kuningas ollut puhunut.

Myöhään iltapuolella, sellaiseen aikaan, jolloin Ludvig ei ollut
vuosikausiin kunnioittanut kuningatarta käynnillään, hän ilmestyi Maria
Leszczynskan huoneeseen. Kuningattaren valtasi iloinen hämmästys, ja
hän lähetti pois Moncrifin, joka oli istunut hänen luonaan lukemassa
Corneillea.

Ludvig suuteli kohteliaasti hänen kättään ja lausui pari
tyhjänpäiväistä sanaa. Sitten hän otti puheeksi Pompadourin asian.

Maria Leszczynska säpsähti. Aikoiko kuningas tosiaankin puhua
markiisittaren pyynnön puolesta?

Vastoin tapaansa hän äkkiä kuohahti.

"Ei, ei ensinkään, ei mitään siitä! Teidän majesteettinne voi käskeä
— minun velvollisuuteni on totella. Mutta koko kuninkaallisen perheen
edun nimessä minä pyytämällä pyydän teidän majesteettianne olemaan
antamatta minun rinnallani sijaa pannaan julistetulle, miehestään
eronneelle vaimolle!"

Ludvig huokasi. Eikö hän siis milloinkaan saisi rauhaa ja lepoa omassa
ympäristössään?

Hän olisi mieluimmin kääntänyt selkänsä kiihtyneelle kuningattarelle ja
lähtenyt tiehensä.

Mutta tällä kertaa hän tahtoi ajaa asiansa päätökseen. Hän oli
velvollinen tekemään sen sekä itseään että markiisitarta kohtaan.
Markiisittaren käsitys tilanteesta oli nyt, kuten aina muulloinkin,
oikea: jos hänestä tulisi kuningattaren hovinainen, niin oltaisiin
heitä kumpaakin kohtaan säälivämpiä; ainakin monet vihamieliset ja
parjaavat äänet vaikenisivat.

Ludvig ryhtyi taivuttamaan kuningatarta. Hän kertoi, miten raskasta
taistelua markiisitar oli käynyt, miten tiukkaa ja katkeraa vastarintaa
hän oli kohdannut joka puolelta. Kuninkaan onnistuikin saada Maria
Leszczynska taipumaan rehelliseen päätökseen panna hyvä tahtonsa
täytäntöön.

Kolmea päivää myöhemmin oli Jeannella kädessään paperi, jolla hänet oli
nimitetty kuningattaren hovinaiseksi.

Mutta Maria Leszczynska virkkoi kyyneleet silmissä ja värisevin äänin
lähimmille uskotuilleen:

"Rakkaat ystäväni, minulla on taivaassa kuningas, joka antaa minulle
voimia kärsimään vääryyttä, ja maan päällä kuningas, jota minun on aina
toteltava."

Muutamia päiviä tämän verrattoman voiton jälkeeni sumeni markiisittaren
iloinen mieli uudestaan. Pâris-Duverney ja veli Abel ilmoittivat
hänelle, että sotaopiston varsin pitkälle edistyneet rakennustyöt
piti varojen puutteen tähden keskeyttää tahi mahdollisesti kokonaan
lopettaakin.

Jeanne ei olisi ollut markiisitar Pompadour, jos hän olisi tyytynyt
jobinpostiin, joka osui erään hänen rakkaimman suunnitelmansa
elinhermoon. Kysymättä mitään kuninkaalta ja vaihdettuaan mielipiteitä
Gabrielin kanssa hän kirjoitti ensimmäisen, lämpimän mielijohteen
innostuksessa vanhalle ystävälleen Duverneylle kirjeen ja puhalsi sillä
uutta eloa sotaopistoa koskevaan asiaan.

 "En millään ehdolla, rakas Nigaud, [Hyväilynimi ('tyhmyri'), jota
 Pompadour tavallisesti hyvin mielellään käytti puhutellessaan
 Pâris-Duverneytä.] suostu luopumaan niin valmistumaisillaan olevasta
 yrityksestä, joka tekee kuninkaan kuolemattomaksi, tuottaa hänelle
 jaloa iloa ja todistaa jälkimaailmalle minun kiintymystäni isänmaahan
 ja hänen majesteettinsa persoonaan. Minä olen antanut Gabrielille
 määräyksen lähettää tarpeelliset työmiehet Grenelleen suorittamaan
 työt loppuun. En ole vielä saanut määrärahojani täksi vuodeksi, mutta
 minä aion käyttää ne kokonaan käsityöläisten palkkojen maksamiseen. En
 tiedä, saanko milloinkaan takaisin tätä maksuerää, mutta minä tiedän
 aivan hyvin, että mitä suurimmalla mielihyvällä uhraisin vaikkapa
 satatuhattakin livreä noiden poikaraukkojen tähden. Hyvää yötä, rakas
 Nigaud! Olisi hauska, jos voisitte tulla tiistaina Pariisiin; jollette
 voi, niin lähettäkää veljenpoikanne minun luokseni kello kuuden
 seuduilla."

Muutamien kuukausien kuluttua d'Argenson vei neljilläkymmenillä
ajopeleillä sotilassaattueessa ja soiton raikuessa ensimmäiset
kuninkaalliset oppilaat äsken valmistuneeseen sotaopistoon.

       *       *       *       *       *

Kuningas oli joutunut aistillisuutensa orjaksi pahemmin kuin
milloinkaan ennen.

Madame d'Estradesilla oli täysi syy olla riemuissaan. Ihastuttava
Murphy, joka oli jonkun aikaa hallinnut ei ainoastaan kuninkaan
aisteja, vaan myöskin hänen sydäntään ja jolle kuningas oli antanut
ylenmäärin lahjoja, oli toistaiseksi kadonnut näyttämöltä. Hän odotti
Saint-Cloud-kadun varrella synnytystä.

Madame d'Estradesin suunnitelmalle — toimittaa oma sisarentyttärensä
kuninkaalle — ei olisi voitu taitavammin valita toteuttamishetkeä.

Charlotte Rosalie Choiseul-Romanet oli kuin luotu valloittamaan
kuningas kädenkäänteessä. Hän oli kaunis ja tuntehikas ja näytti
kummankin salaliittolaisen mielestä mitä sopivimmalta hyökkäämään
Pompadourin tilalle.

Hän oli valtioneuvoston presidentin tytär ja joutui v. 1751
markiisittaren suosituksesta naimisiin Choiseulin serkun, kreivi
Martial de Choiseul-Beauprén kanssa.

Kun kumpikin puoliso oli saanut edullisen aseman dauphinin ja
prinsessojen hovissa, ei ollut vaikeaa saattaa kaunis Charlotte
seuraelämään.

Fontainebleausta ja monista muista salaisten rakkauskauppojen
hieromistilaisuuksista huolimatta, joita linnassa ja puistoissa oli
tarjona, ei asia kuitenkaan edistynyt niin ripeästi kuin d'Argenson ja
madame d'Estrades olivat toivoneet ja odottaneet.

Kuningas ujosteli aina niitä naisia, jotka eivät heti nöyrtyneet, ja
näytti nyt alussa rajoittuvan hellään kirjeenvaihtoon. Kaunis kreivitär
oli taas päättänyt olla antautumatta kuninkaalle, ennenkuin saisi
kirjallisen vakuuden siitä, että hän pääsee Pompadourin seuraajaksi ja
saa kaikki tämän oikeudet.

Näin täyttyi Charlotte Romanetin salalipas kuninkaan rakkauskirjeillä,
mutta siitä huolimatta ei ollut päästy ainoatakaan askelta eteenpäin.

Fontainebleaussa kuiskittiin hyvin hehkuvista ja lupaavista
lemmensuhteista, mutta juonen oikeat alkuunpanijat tiesivät vallan
hyvin, että asia oli juuttunut valmistaviin toimenpiteisiin.

Muuan sattuma, jota salaliittolaiset sittemmin saivat usein valitella,
sai aikaan, että juuri sinä hetkenä, jolloin Charlotte Romanet näytti
taipuvaiselta suostumaan kuninkaaseen ilman kirjallisia vakuuksiakin,
Choiseul saapui Fontainebleauhon toimittamaan erästä Itävallan
hallituksen salaista asiaa.

Onneton aviomies piti tärkeänä puhua suunsa puhtaaksi mahtavalle
serkulleen ja pyytää tätä puhumaan hänen harhateille joutuneen
puolisonsa kanssa.

"Lähettäkää hänet takaisin Pariisiin, rakas ystäväni. Mikäli minä
olen kuullut, on madame siunatussa tilassa. Käskekää häntä pysymään
poissa hovista, kunnes synnytys on tapahtunut. Neljän, viiden kuukauden
perästä ei kukaan enää muista mitään Choiseul-Romanetin jutusta. Tätä
nykyä tapahtuu maailmassa paljoa tärkeämpiä asioita."

Poloinen aviomies kohautti murheellisena olkapäitään.

"Jospa sittenkin puhuisitte hänen kanssaan, teidän ylhäisyytenne! Minä
olen koettanut, mutta hän pelkää tätiään ja sotaministeriä."

Choiseulin ajatukset olivat toden totta kokonaan kiintyneet erääseen
tehtävään, joka koski Euroopan onnea tai onnettomuutta, ja hän paloi
kärsimättömyydestä saada tavata madame de Pompadouria, jota tuo tehtävä
koski. Mutta kun hän itsekin aikoi esiintyä osallisena siinä maailman
suurnäytelmässä, jota parhaillaan valmisteltiin, oli hän halukas
puhdistamaan Choiseul-nimen pienimmästäkin tahrasta ja hävittämään
juurineen vehkeilyn, joka, jos siitä tulisi tosi, maksaisi hänelle
Pompadourin suosion ja musertaisi yhdellä iskulla hänen kunnianhimoiset
aikeensa.

Näin ollen Choiseul päätti tehdä pikaisen lopun lemmenkaupoista, joita
hän ei edes uskonut täydeksi todeksi.

Hän ilmoittautui saapuvaksi samana päivänä iltapäivällä kauniin
serkkunsa luo hartaana ystävänä.

Charlotte, joka ei ollut varsin lahjakas, mutta tunsi serkkunsa
kiihkeän kunnianhimon, kertoi varsin helposti ymmärrettävin vihjauksin,
että hän saa kohtapuoleen tilaisuuden auttaa Choiseuliä virkauralla ja
täyttää kaikki hänen pyyteensä, rohkeimmatkin.

Neljännestunnin kuluessa Choiseul sai tuon turhamaisen naisen menemään
niin pitkälle, että hän rohkeiden väitteittensä todistukseksi
otti esiin salalippaansa ja antoi Choiseulin vilkaista kuninkaan
rakkauskirjeisiin, joissa vilisi todellisten ja teeskenneltyjen
tunteiden sekasotkua ja kaihomielisiä laverruksia, kuten Ludvig XV:n
sekavissa kirjeissä enimmäkseen olikin.

Kun Choiseul piti käsissään todistuskappaleita, joista päättäen hän
oli joutunut sellaisen pulman partaalle, että se koskisi kipeimmin
häneen itseensä, pani hän pontevasti liikkeelle arvovaltansa vanhempana
sukulaisena, saadakseen Charlotte Romanetin lähtemään Fontainebleausta.

Sopimus saatiinkin aikaan.

Kreivitär matkusti Pariisiin, sisimmässään varsin tyytyväisenä, että
oli päässyt taistelusta, johon hän nykyiseen tilaansa nähden olisi
ollut kykenemättömämpi kuin muulloin. Choiseul sitävastoin neuvotteli
d'Argensonin kanssa ja otti häneltä lupauksen lepyttää madame
d'Estradesia.

"Entä kuningas?" kysyi Choiseul. "Pahastuuko hän siitä kovasti?"

"Voin lyödä vetoa, teidän ylhäisyytenne, että hänen majesteettinsa
pahimmassa tapauksessa tuumii parisen minuuttia, kreivittären lähtöä.
Markiisitar Coislin pitää huolta siitä, että kuninkaalla on liiankin
paljon puuhaa vakavista valtiollisista asioista. Tietysti edellyttäen,
että madame de Pompadour antaa kuninkaalle sitä varten aikaa. Muuten
hän pitää nyt perin hauskaa rajasuutari Murphyn nuorimman tyttären
kanssa, kunnes vanhempi tytär joutuu takaisin Saint-Cloudin hoitolasta."

Kevein mielin lähettiläs läksi Starhembergin luo. Sitä ennen hän oli
kuitenkin pitänyt huolta siitä, että madame de Pompadour, ennenkuin
hän pääsi tämän kaikkivaltiaan naisen puheille, sai tietää, kuinka hän
kenenkään käskemättä oli toiminut hänen mielenrauhansa hyväksi.

Choiseul tapasi Itävallan lähettilään mitä parhaimmalla tuulella.

"Asia edistyy, teidän ylhäisyytenne. Toivon varmasti, että sopimus
saadaan aikaan viikon kuluttua."

"Sitä ei ole epäilemistäkään. Saattepa nähdä, mitä minulla täällä on."

Choiseul otti taskustaan Kaunitzin avoimen kirjeen Starhembergille.
Siinä sanottiin suoraan ja selvästi, että keisarinna Teresian luona oli
hylätty kaikki epäilykset ja että markiisitar de Pompadourin välitystä
pidettiin parempana kuin Contin prinssin ja madame de Coislinin.

"Minä olen saanut mitä laajimmat valtuudet markiisitarta varten. Ensi
kädessä on kuningas saatava Pompadourin avulla antamaan sitova vastaus."

Starhemberg huokasi.

"Siitä taitaa tulla tehtävämme vaikein kohta." Choiseul pyöritti
nauraen päätään.

"Ei ole olemassa mitään, rakas kreivi, jota Pompadour ei saa kuningasta
tekemään! Paitsi katolilaisprotestanttista kysymystä on tässä asiassa
muuan voimakas henkilökohtainen puoli, jota meidän ei sovi vähäksyä ja
joka kenties tarjoaa meille suurimmat takeet: entisen neiti Poissonin
turhamielisyys, sillä hän tahtoo mielellään, että keisarinna jää
hänelle kiitollisuudenvelkaan. Sellainen on asian todellinen laita, jos
tahdomme olla rehellisiä."

       *       *       *       *       *

Kun Jeanne sai kuulla puhuttavan kuninkaan tuttavallisesta
kirjevaihdosta kreivitär Choiseul-Romanetin kanssa, muuttui hän yhtä
nurjamieliseksi Ludvig XV:lle kuin kiitolliseksi Choiseulille.

Mutta niiden luottamusta todistavien, Maria Teresialta saapuneiden
tietojen johdosta, jotka lähettiläs oli tuonut, katosi mielikarvaus
kuin tuhka tuuleen.

Jeanne käytti kaiken rakastettavuutensa, kaiken viehätysvoimansa, joka
hänestä suinkin läksi, näyttääkseen olevansa Itävallan keisarinnan
luottamuksen arvoinen ja suorittaakseen onnellisesti tehtävänsä
kuninkaan luona.

Ludvig XV oli taas joutunut sellaisen mielialan valtaan, jolloin
hänen oli vaikea selvitä edestakaisin hapuilevista ajatuksistaan.
Kärsimättömänä ja hieman äreähkönä hän keskeytti Jeannen kaunopuheisen
sanatulvan.

"Jos minä vain tietäisin, markiisitar, mistä syistä te niin innokkaasti
harrastatte tuota sopimusta? Pelkästä vihastako Preussin kuninkaaseen?
Tuo 'Sanssoucin erakko', joksi hän mielellään itseään sanoo, ei pienine
maakaistaleineen ja muutamine sotamiehineen tosiaankaan ansaitse
paljoakaan vihoittelua."

"Te unohdatte, sire, että Maria Teresia on Aachenin sopimuksen nojalla
pakotettu luovuttamaan Schlesian Preussille."

Ludvig oli vaiti niinkuin aina silloin, kun hän sai epämieluisen
vastauksen.

"Te tiedätte, sire, ettei Maria Teresia ole sellainen henkilö, joka
pyrkii eroon selvistä ja suorista askeleista ja sanoista. Kreivi
Choiseul on teille toistanut hänen majesteettinsa keisarinnan sanat:
'Jos joskus syttyisi sota minun ja Preussin kuninkaan kesken, niin minä
otan takaisin kaikki entiset oikeuteni tahi sorrun sukuni viimeisen
jäsenen kanssa.'"

Ludvig kääntelehti hermostuneena ja ärtyisenä tuolillaan.

"On vastoin kaikkia perintätapoja, että me ryhdymme auttamaan
Itävaltaa. Ajatelkaapas sitä, rakas ystävä! Kaksisataa pitkää vuotta
ovat Ranska ja Itävalta vihanneet toisiaan. Ranskan ainaisena
kilvoitteluna on ollut ehkäistä Habsburg-Lothringin kasvavaa valtaa,
ja nyt, juuri tänä hetkenä, jolloin meidän on suunnattava kaikki
ajatuksemme Englantiin —"

Markiisitar oli ponnahtanut innostuneena seisaalle.

"Juuri nyt, sire! Juuri nyt, kun Englanti ja Hannover samoin kuin
Hessen-Cassel ja Hessen-Darmstadt ovat liitossa Preussin kanssa,
juuri nyt, kun protestanttiset maat yhtyvät yhteiseen liittoon, jonka
kautta suunnaton vaara uhkaa katolista kirkkoa, teidän majesteettinne
ei pitäisi epäröidä hetkeäkään tekemästä liittoa Itävallan kanssa,
joka myöskin on katolisen kirkon tuki. Minä pyydän pyytämällä teidän
majesteettianne ryhtymään tositoimiin sitä Westminsterin sopimusta
vastaan, jolla Englanti ja Preussi ovat yhtyneet liittoon! Ranskan ja
Itävallan liiton takana ovat Venäjä, Saksi ja Puola. Älkää epäröikö,
teidän majesteettinne!"

Kuningas ei vastannut vieläkään mitään. Hänkin oli noussut ylös ja
mennyt katselemaan ikkunasta. Ulkona puistossa oli kevät puhjennut
kukoistukseen, mutta hänen synkät silmänsä eivät huomanneet sen uhkuvaa
loistoa.

Yksi ainoa kiusallinen tunne täytti koko hänen olentonsa. Hänen täytyi
tahtoen tai tahtomattaan sanoa itselleen vieläkin kerran, että tuo
nainen, jolla oli niin kaukonäköinen katse, nopea käsityskyky ja
tarmokas päättäväisyys, oli paljoa voimakkaampi kuin hän.

Jeanne jatkoi:

"Me emme puhu tästä ensi kertaa, sire. Suokaa anteeksi, teidän
majesteettinne, että kajoan erääseen kohtaan, mutta nyt ovat ajat
toisin kuin silloin, kun madame de Châteauroux puolsi Preussin liittoa.
Hänen majesteettinsa Maria Teresia on Kaunitzin, Choiseulin ja
Starhembergin kautta usein huomauttanut teidän majesteetillenne, että
asioiden nykykannalla ollessa merkitsisi Itävallan ja Ranskan liitto
voittoa ei ainoastaan katolisen kirkon vallalle, vaan myöskin Euroopan
rauhalle."

Kuningas oli kääntynyt markiisittareen päin. Hän olisi tahtonut
huomauttaa, että Jeannen vanha ystävä Bernis oli kokonaan toista
mielipidettä; hänen mielensä teki jo sadannen kerran vetää esiin
Bourbonin ja Habsburg-Lothringin hallitsijahuoneiden välillä vallitseva
perinnäinen vihollisuus, mutta säteilevän, voitonvarman, kaunopuheisen
naisen näky riisui häneltä aseet. Tämä oli yksi niitä harvinaisia
hetkiä, jolloin Ludvig tietoisesti osoitti olevansa pieni Jeannen
rinnalla.

Hän ojensi kätensä ja tarttui sillä lujasti kiinni Jeannen käteen.

"Tänä iltana kello yhdeksän aikaan minä otan puheilleni molemmat
lähettiläät ja ulkoministerin, abbé Bernisin."

       *       *       *       *       *

Kaksi viikkoa tämän jälkeen, toukokuun 2 p:nä 1756, Bernis ja
Starhemberg allekirjoittivat ensimmäisen Versaillesin sopimuksen.

Kun Richelieu oli Minorkan retken johtajana, oli Maria Teresia lausunut
toivomuksen, että Contin prinssi määrättäisiin Ranskan apujoukkojen
päälliköksi. Markiisitar asettui jyrkästi tätä nimitystä vastaan, joka
alkujaan oli ollut Ludvigin tarkoitus.

Jeanne ei voinut unohtaa Contin yritystä lyödä hänet laudalta Coislinin
avulla.

Contin sijasta sai ylipäällikkyyden marsalkka d'Estrées. Soubisen
prinssi, joka oli Pompadourin uskollisimpia kannattajia, sai
johdettavakseen erään joukko-osaston marsalkan ylipäällikkyyden
alaisena.

       *       *       *       *       *

Pariisi ja Versailles eivät olleet joukkojen lähdettyä paljon
millänsäkään ranskalais-itävaltalaisesta liitosta.

Ei ainoatakaan taistelua oltu vielä taisteltu, ei minkäänlaisia
jännittäviä uutisia ollut saapunut rajan toiselta puolen. Huolettomina
tai ainakin suruttomina kaikesta, mitä maailman markkinoilla tapahtui
Itävallan ja Preussin kesken, ja välinpitämättöminä siitä, minkälaisia
näytelmiä suoritettiin Välimerellä taistelussa Englantia vastaan,
pariisilaiset hyörivät tavallisissa askareissaan ja huvitteluissaan.

Paljoa suurempaa ääntä synnyttivät sisäiset levottomuudet ja valtion
heikkoudet, jansenistien ja jesuiittain välinen sitkeä taistelu, samoin
kuin alinomaa uudistuvat riidat ja hankaukset kuninkaan ja parlamentin
kesken.

Raskaampaa huolta kuin sota tuottivat Ranskan kansalle yltyvä kallis
aika ja entistä painavammaksi käyvä verotaakka.

Nälkä yllytti yhä uudestaan uhkailemaan kuningasta, jota ei enää
sanottu rakastetuksi, ja hänen "verta imevää jalkavaimoaan".




XXV.


Tammikuun 5 p:nä aikoi kuningas matkustaa Trianoniin juhlallisesti
viettämään loppiaispäivää.

Markiisitar oli lähtenyt madame de Brancasin kanssa Hôtel d'Évreuxiin
vahvan sotilasvartion saattamana, jota ilman hän viime aikoina ei
uskaltanut kertaakaan matkustaa Pariisiin.

Aikaisin aamupäivällä hän oli lähettänyt hakemaan ministereitä
Bernisiä ja Machaultia ilmoittaakseen näille erään edellisenä päivänä
Versaillesiin saamansa Kaunitzin salaisen kirjeen sisällyksen.

Nyt hän oli työhuoneessaan. Collin oli juuri lähtenyt hänen luotaan
toimittamaan viimeisiä asioita, ministereitä odotettiin vasta puolen
tunnin kuluttua, ja hän itse oli kirjoittamassa kirjettä veli Abelille.
Äkkiä hän säpsähti.

Hänen ikkunainsa alta kuului sekavaa, kasvamistaan kasvavaa melua.
Naiset ulvoivat, kuului kimeitä: vihellyksiä; kovaäänistä kirkumista
sekaantui ensin epäselviin, sitten yhä selvemmin tajuttaviin huutoihin:

"Koira!" "Salamurhaaja!" "Murha!" "Murha!" kuuli hän huudettavan.

Jeanne oli ensimmäisen säikähdyksen puuskassa hypähtänyt
kirjoituspöytänsä äärestä keskelle huonetta. Hän tarttui vapisevin
käsin erään tuolin selkään. Hän kurotti päänsä etunojoon. Tuskan ja
jännityksen vallassa hän kuunteli. Äkkiä hänen huuliltaan pääsi kova
hätähuuto.

Ei, se ei tarkoittanut häntä, tuo tuolla ulkona, se tarkoitti
kuningasta. Jotakin kauheaa, jotakin käsittämätöntä oli tapahtunut.

"Kuningas on murhattu!" "Kirous murhaajalle!" "Kuningas on kuollut!"

Jeanne syöksyi maahan kuin isketty. Tuskasta ja kauhusta kirkaisten
hän peitti kasvonsa käsillään. Onko se totta! Voiko tuo kamala olla
totta? Ludvig kuollut? Se ainoa mies, jota hän oli rakastanut, kuollut?
Ludvig, jolle hän oli ollut kaikki kaikessa, hänkö olisi kuollut? Ja
hän itse siis muserrettu, ulkona rähisevän väkijoukon vallassa! Ilman
turvaa, alttiina dauphinin kostolle, kohta luostarinmuurien pimennossa,
pyyhitty pois elämän kirjasta, historian lehdiltä!

Hetkiseksi tuntui hurja melu ulkona vaikenevan. Elottomin silmin ja
kasvot kalmankalpeina Jeanne koetti nousta taas kuuntelemaan.

Erehtyikö hän vai kuuluiko vaunujen jyrinää ja nopeiden hevosten
kavionkapsetta hänen korviinsa ulvonnan ja kirkumisen sijasta?

Valkeilla, jäykistyneillä käsillään hän tarttui sen tuolin käsinojaan,
jonka viereen oli vaipunut lattialle, ja nousi vaivaloisesti pystyyn.
Samassa repäistiin ovi äkkiä auki. Bernis seisoi kynnyksellä.

"Onko se totta, hyvä ystävä? Onko se totta, onko se totta?"

Bernis saattoi epätoivoisen naisen varovasti tuolille.

"Kuivatkaa kyyneleenne, markiisitar, ei mitään tahi ei melkein mitään
ole tapahtunut."

"Hän siis elää?"

"Kuningas elää, Jumalalle olkoon kiitos! Heittiö sai vain vähän, tuskin
mainittavasti haavoitetuksi häntä hartioihin, juuri silloin kun hänen
majesteettinsa aikoi nousta vaunuihin lähteäkseen Trianoniin."

Jeanne pani kätensä ristiin.

"Kuningas elää, Jumalalle olkoon kiitos!" änkytti hän kasvot kauhusta
vielä kalpeina ja matkien Bernisin sanoja.

"Hänen majesteettinsa luulee, että haava on pahempi kuin lääkärit
sanovat. Te itse, rouva markiisitar, olette kertonut minulle, että
kuningas on viime ajat elänyt ainaisessa pelossa joutua murhayrityksen
uhriksi. Nyt hän kai luulee, että hänen kauhea kohtalonsa on
toteutunut."

"Minä tahdon rientää hänen luokseen suojelemaani häntä, lohduttamaan
häntä. Sen voin tehdä yksistään minä. Eikö hän ole kysellyt minua,
halunnut puhutella minua?"

Bernis käänsi päätään hieman syrjään.

"Hänen majesteettinsa on käskenyt koko kuninkaallisen perheen ja
rippi-isänsä, herra Desmaretsin sairasvuoteensa ääreen."

"Entä Machault? Miksi hän ei ole teidän kanssanne, Bernis? Minähän
odotin häntä ja teitä. Eikö niin vanhalla ystävällä ole mitään
sanomista minulle näin raskaana hetkenä?"

Bernisin yhä vieläkin kauneille kasvoille nousi helakka puna.

"Hänen korkeutensa dauphin on antanut Machaultille erään toisen
tehtävän —"

"Hänen korkeutensa dauphin?"

Jeanne lausui tämän kysymyksen suunnattomasti ihmetellen.

Syntyi lyhyt, ahdistava vaitiolo. Sitten Bernis sanoi kangertavalla
äänellä ja säälivästi markiisittareen katsoen:

"Hänen majesteettinsa on antanut valtioasioiden hoidon sairautensa
aikana dauphinin huostaan."

Markiisitar istui otsa rypyssä, hampaat alahuuleen pureutuneina ja
kädet nyrkissä.

"Kuningas paranee pian. Monsieur Machault saanee kohta katua, että on
totellut dauphinia enemmän kuin minua."

Jeanne sanoi tämän hyytävän kylmällä hallitsijanäänellä. Sitten hän
nousi vaivaloisesti seisaalle, meni kirjoituspöydän ääreen ja soitti
hopeakelloa, niin että kilinä kuului kautta koko talon.

Madame du Hausset tuli sisään. Hänen masentuneesta ilmeestään Jeanne
näki, että tuo uskollinen nainen tiesi kaikki.

Jeanne painoi kättään sydäntään vasten, joka oli pysähtyä lyömästä.

Hän antoi käheällä äänellä tämän käskyn:

"Hevoset heti valjaisiin. Ne saavat juosta niin paljon kuin jaksavat."

Bernis kohotti säikähtyneenä kätensä.

"Herran nimessä, markiisitar, ettehän aikone —"

"— kuin tyhmä kananpoika mennä Versaillesiin, suoraan dauphinin syliin
ja ajattaa itseni pois vahdeilla?" Hän nauroi pilkallisesti. "Ei,
teidän ylhäisyytenne, paremmin teidän pitäisi tuntea markiisitar de
Pompadour."

Hän kääntyi uudestaan madame du Haussetiin.

"Matkustakoon teidän poikanne Versaillesiin ja tuokoon minulle nopeasti
tiedon kuninkaan tilasta. Kääntyköön Lebelin puoleen." Ja matalammalla
äänellä hän lisäsi: "Lebel kysyköön kuninkaalta, haluaako hänen
majesteettinsa tavata minua. Joutukaa, Hausset!"

Kun kamarirouva oli lähtenyt huoneesta, kysyi Jeanne ivallisesti:

"Kuinkas on, teidän ylhäisyytenne, ettekö tekin unohda vanhaa
ystävyyttänne, kuten monsieur Mauchault on tehnyt? Kukaties se olisikin
viisainta."

"Hän väistyi ainoastaan väkivallan tieltä, rakas ystäväni."

Jeanne hymähti surullisesti.

"Te annatte minulle kohta toisen nimen, rakas Bernis, huomenna,
ylihuomenna, kolmen päivän kuluttua, kun minun tarinani on päättynyt."

Madame de Brancas astui huoneeseen. Hän syleili markiisitarta. Molemmat
naiset itkivät ääneen.

"Minä olen luisumassa alas, rakas ystävä. Hänen majesteettinsa ei
ole katsonut voivansa edes, vaivautua lähettämään minulle tietoa
onnettomuudesta."

Madame de Brancas lohdutti häntä, ollen itse täydellisesti vakuutettu
sanojensa pätevyydestä.

"Rakas markiisitar! Te ja kuningas, kuningas ja te muodostatte
erottamattoman käsitteen. Te olette hänen sydämensä, hänen päänsä,
hänen omatuntonsa. Niin kauan kuin kuningas elää, hän ei teitä hylkää."

He istuivat ääneti. Hetken kuluttua madame de Brancas kysyi abbé
Barnisiltä matalalla äänellä murhayrityksen tekijän nimeä.

"Hän kuuluu olevan eräs yltiöpäinen mies, nimeltä Damiens."

"Jesuiittain välikappale?"

"Sekin on mahdollista. Jotkut sanovat tapahtumaa jesuiittain, toiset
parlamentin syyksi."

Henkeään pidättäen ja hampaat syvälle painettuina verta tihkuvaan
alahuuleen Jeanne odotti sanomaa Versaillesista.

Vihdoin hän kuuli hevosten kavioiden kapsetta ulkoa. Hän syöksyi
etuhuoneeseen tapaamaan nuorta du Haussetia.

Nuori miesparka vapisi kiireestä kantapäähän asti ja nojasi äitiinsä,
joka oli rientänyt häntä vastaan.

"Mitä kuuluu? Puhukaa joutuin!"

"Hänen majesteettinsa vointi on tyydyttävä."

"Entä sitten, puhukaa joutuin!"

Nuoren miehen kasvot kävivät vihreänkalpeiksi.

"Minun oli mahdoton saada puhutella Lebeliä tai ketään muutakaan —"

"Mitä se merkitsee?" huudahti markiisitar kiivaasti.

"Rohkeutta, rohkeutta!" kuiskasi madame du Hausset pojalleen.

"Hänen korkeutensa dauphin on antanut määräyksen, ettei kuninkaalle saa
viedä mitään sanaa rouva markiisittarelta."

Jeannelta pääsi huuto. Hän tarttui nuoren miehen käsivarteen ja puristi
häntä.

"Kenen kautta se määräys on saatu? Minä tahdon tietää sen! Minä tahdon
tietää totuuden!"

Nuori Hausset sopersi muutamia käsittämättömiä sanoja.

"Kovemmin!" Jeanne polki jalkaa marmorilattiaan.

"Sotaministerin, monsieur d'Argensonin kautta."

Jeanne nauroi kimakalla äänellä.

"Se on siis hänen työtään!"

Kirous, joka oli hänen huulillaan, jäi lausumatta. Hän sulki silmänsä
ja olisi kaatunut, jollei Bernis, joka seisoi hänen takanaan, olisi
tukenut häntä.

Jeanne oli kauan aikaa tainnoksissa. — — — Tuli ilta. Hôtel d'Évreuxiin
saapui joukko henkilöjä, jotka oli sinne houkuttanut joko uteliaisuus
tai todellinen osanotto.

Usein odotti viisikymmentä ja useampiakin henkilöjä etuhuoneessa
vastaanottoa. Mutta vain taatuimmat ystävät pääsivät puheille, Boucher,
Pâris-Duverney, Gabriel, veli Abel, Auteuilin herttua.

Pikku marsalkatar de Mirepoix oli moneen kertaan tiedustellut
markiisittaren vointia ja ilmoittanut tulevansa.

Tohtori Quesney liikkui edestakaisin Pariisin ja Versaillesin väliä.
Hän ei arkaillut tuoda markiisittarelle tietoja haavoitetun luota.

Yhä vieläkin Jeanne toivoi, että Machault, ajatellessaan loistavaa
virkauraansa, josta hän sai kiittää yksistään markiisitarta, ja sitä
vilpitöntä ystävyyttä, jota hän oli hänelle osoittanut, olisi asettunut
hänen suhteensa toiselle kannalle. Ayen oli maalla perheensä luona.
Pitäisiköhän lähettää hänelle sana, ennenkuin olisi liian myöhäistä?

Äkillisenä näkynä nousi hänen mieleensä sen hetken muisto, jolloin Ayen
ja Richelieu olivat saattaneet hänen kuninkaan pariin kaupungintalossa.

Mikä suuruuden aika hänellä olikaan ollut siitä pitäen, vaikkakin hän
oli saanut kokea kovaa! Riemukulussa hän oli astunut portaalta toiselle
kunnian kukkuloille vievällä tiellä. Nyt hän seisoi sen laella,
voitokkaana hallitsijattarena! Kuninkaan, Ranskan ja kukaties koko
Euroopankin hallitsijattarena!

Ja kaiken tämänkö on hourun ihmisen tikarinisku hävittänyt?

Hän kohosi ylemmä sohvalla, jonka ympärillä hänen ystävänsä seisoivat.
Kuuluiko uusia askelia oven takaa? Ehkä... Ah!

Collin itse avasi markiisittaren työhuoneen oven ja päästi sisään
suursinetinvartijan.

Jeanne kokosi kaikki voimansa, kaiken tahdonlujuutensa.

Sillä aikaa kun toiset poistuivat huoneesta, nousi Jeanne istumaan
suorana ja ylpeänä. Ennenkuin hän saisi tietää, kuinka paljon voi
luottaa Machaultiin, ei tämä saisi nähdä mitään muuta kuin sen
naamarin, joka peitti hänen tunteensa ja ajatuksensa.

Machaultin kasvot, joilla Bernisin läsnäollessa oli hymyilevä ilme,
muuttuivat ankariksi ja kylmiksi, niin pian kuin hän oli jäänyt kahden
kesken markiisittaren kanssa. Jääkylmästi hän kysyi markiisittaren
vointia.

Jeanne oli vastaamatta.

"Kuinka hänen majesteettinsa kuningas voi?"

Machaultin kylmä katse viivähti hetkisen siinä naisessa, jota hänen
oikeastaan oli kiittäminen kaikesta.

"Parasta on, rouva markiisitar, olla kysymättä kuningasta."

Jeanne oli vähällä antaa kiivaan vastauksen. Mutta hän hillitsi
itsensä. Vihollinen — ja että Machault oli tullut vihollisena, sen hän
tunsi itsessään, ennenkuin tämä oli ehtinyt sanoa sanaakaan — olkoon
viimeinen, joka saisi katsoa hänen raadellun, kuolettavasti haavoitetun
sielunsa sisimpään!

"Hänen majesteettinsa toivoo, ettei rouva markiisitar enää tule
Versaillesiin, että rouva markiisitar —"

Jeanne lennähti ylös. Hänen silmistään säkenöi Machaultia vastaan
ärsytetyn naarastiikerin raivoa. Hänen kätensä kohosivat uhkaavina.

"Pois, pois heti paikalla, joll'ei teillä ole muuta ilmoitettavaa
minulle kuin dauphinin käsky. Sellaista on siis teidän ystävyytenne ja
— kiitollisuutenne!"

Jeanne pyörähti poispäin halveksivasti hymähtäen.

"Tekään ette jää vaille minun kiitostani, sen saatte uskoa! Vielä minä
olen markiisitar de Pompadour!"

Kun Machault iloisena siitä, että oli suorittanut dauphinin tehtävän,
oli sulkenut oven jälkeensä, loppui Jeannen keinotekoinen tyyneys.
Hän meni horjuen soittokellon luo ja soitti voimattomasti. Sitten hän
purskahti tärisyttävään itkuun. Vasta vähitellen oivalsi Bernis, jota
Jeanne pyysi saada puhutella, mitä oli tapahtunut. Turhaan hän koetti
tyynnyttää markiisitarta ja selittää, että Machault oli oikeastaan vain
täyttänyt dauphinin käskyn.

Sielunsa sisintä myöten loukkaantuneena Jeanne selitti Bernisille, että
hän on peruuttamattomasti päättänyt poistua Pariisista ja Ranskasta.

Hän haetti du Haussetin ja hovimestarinsa, joita käski panemaan kokoon
välttämättömimmät tavarat ja viemään ne Bellevuehyn. Siellä hän sitten
antaisi tarkemmat määräykset matkastaan.

Vaikka ilta oli jo myöhäinen, täytyi tavaroiden kokoonpanemiseen ryhtyä
heti.

Marsalkatar de Mirepoix oli vähällä kompastua niihin esineisiin, jotka
oli ladottu rappujen alapäähän.

Tämä pikku nainen astui huoneeseen vilkkain elein.

"Aiotteko matkustaa? Mistä ihmeen syystä?"

"Voi, rakas ystävä, kuningas tahtoo."

"Kuka sen on sanonut?"

"Monsieur Machault."

Marsalkatar tunsi kuohahtavansa oikein sydämen pohjasta.

"Hän vehkeilee salaa dauphinin ja ennenkin juonitelleen d'Argensonin
kanssa, olkaa varma siitä. Tuo hurskas apilaskolmikko kuvittelee, että
kuninkaan tila on pahempi, kuin lääkärit tahtovat sanoa. Uskokaa minua,
rakas ystävä, kaikki on alusta loppuun valhetta ja petosta. Muutamien
päivien kuluttua kuningas istuu täällä Hôtel d'Évreuxissä rakkaan
ja uskollisen ystävättärensä rinnalla, parhaimman, mitä hänellä on
maailmassa, tahi sitten pyytää teitä tulemaan takaisin Versaillesiin."

Pikku marsalkattaren sanat kävivätkin toteen. Vajaan viikon kuluttua
kuningas ja markiisitar istuivat tämän komeassa asunnossa ja katselivat
iloisina Versaillesin puiston kauniiden lumisten puiden yli.

Kuningas oli onnellinen niin vähällä päästyään uhkaavasta vaarasta.

Jeannea kädestä pitäen hän kysyi melkein hellällä äänellä ja
sinutellen, mitä hän ei ollut tehnyt pitkään aikaan:

"Ja jos olisi käynyt toisin, jos murhaajan teräs olisi tuottanut
minulle kuoleman, Jeanne, niin olisitko silloin muistanut lupauksesi
olla jättämättä minua kulkemaan yksinäni tuota pimeää polkua ja kuolla
kanssani?"

Jeanne puristi kättä, joka oli hänen omassaan.

"Siihen ei olisi tarvinnut mitään erityistä lupausta, sire. Olisin
kuollut surusta. Eikä se nytkään ollut kaukana."

Ludvig nosti kohteliaasti kauniin käden huulilleen.

"Minä tiedän, että jos keneen voin maailmassa luottaa, niin teihin,
Jeanne."

"Entä Machault?"

Kuninkaan otsa rypistyi.

"Hän sai eron eilen."

"Ja d'Argenson?"

Kuningas oli vaiti. — — —

Vain muutamien kuukausien kuluttua joutui voitonvarma d'Argensonkin
kohtalonsa uhriksi, hän, joka Machaultin kaaduttua luuli olevansa tuiki
tarpeellinen kuninkaalle.

Tuomion langetti viimeinen, katkera taistelu sotaministerin ja
markiisittaren kesken.

Viikon kuluttua murhayrityksestä Jeanne kutsutti luokseen
poliisiministerin ja pyysi, että niissä papereissa, jotka hän aikoi
esittää kuninkaalle, mainittaisiin niin vähän kuin mahdollista
murhayrityksestä, koska pieninkin huomautus siitä tuottaisi kuninkaalle
tuskallista mielenliikutusta. Poliisiministeri lupasi tehdä
markiisittaren toivomuksen mukaan.

D'Argenson oli aivan raivoissaan tästä Pompadourin uudesta julkeudesta.
Hänen kiukkunsa meni niin pitkälle, että hän muitta mutkitta kielsi
Jeannea sekaantumasta tällaisiin asioihin.

Jeanne, joka tällä kertaa oli varma asiastaan, heitti hänelle ilman
muuta taisteluhansikkaan.

Hän kirjoitti sotaministerille:

 "Minä olen jo kauan aikaa tietänyt teidän vihamielisen mielenlaatunne
 minua kohtaan ja näen selvästi, etten voi sitä muuttaa. — — — Kuinka
 kaiken tämän käyneekään, en tiedä, mutta varmaa on se, että joko
 teidän tai minun täytyy kadota näyttämöltä."

Kahta päivää myöhemmin sai ministeri, joka niin monet vuodet oli
ainaisilla juonillaan katkeroittanut markiisittaren elämää, jyrkän eron
ja ankaran käskyn hallitsijalta poistua takaisin maatiloilleen Ormesiin.

Jeanne huokasi helpotuksesta. D'Argensonin ero, jota kohta seurasi
madame d'Estradesin karkoitus, vapautti hänet katkerimmista
vastustajistaan.

       *       *       *       *       *

Sotanäyttämöltä saapui viimeinkin tärkeitä tietoja. Jeannen mielestä
oli marsalkka d'Estrées toiminut tähän asti liian hitaasti ja
varovaisesti. Vasta keskikesällä hän palasi Hastenbeckin taistelun
voittajana Pariisiin.

D'Estrées, joka samoin kuin muutkaan, jotka ymmärsivät asian, ei
pitänyt edullisena tukea Itävaltaa apujoukoilla, oli Pompadourin
toivomuksen mukaisesti kohta valmis luovuttamaan ylipäällikkyyden
Richelieulle; tämä oli palannut voittajana Välimereltä, missä oli
valloittanut englantilaisilta Minorkan.

Markiisitar, joka sisimmässään ei enää pitänyt Richelieutä ystäviinsä
kuuluvana, olisi paljoa mieluummin nähnyt Soubisen sotajoukkojen
etunenässä. Mutta kun prinssi oli vain kenraaliluutnantti, pelkäsi
markiisitar herättävänsä tyytymättömyyttä viran puolesta vanhemmissa
upseereissa, jos hän tekisi Soubisesta marsalkan.

Ranskassa ei suinkaan oltu tyytyväisiä Richelieun nimitykseen. Syntyi
äänekäs ja julkinen nurina voitokkaan d'Estréesin viraltapanon
johdosta, mitä pidettiin Pompadourin syynä. Myös Soubisea, jonka
tiedettiin olevan Pompadourin suosikin, ja sitä päällikkyyttä vastaan,
jonka markiisitar hänelle antoi, noustiin pontevaan vastarintaan.

Ja muutamien kuukausien kuluttua yleinen tyytymättömyys ylipäällikön
valintaan osoittautuikin surullisella tavalla olevansa oikeutettu.

Marraskuun 7 p:nä saapui markiisittarelle Soubisen prinssiltä
epätoivoinen kirje, jossa tämä kertoi Rossbachin luona kärsitystä
tappiosta.

Jeanne oli vimmoissaan Preussin voitosta, lohduton Ranskan
vastoinkäymisestä, ja itki katkerasti ajatellessaan prinssin kohtaloa,
jota hän valitteli sitäkin syvemmin, kun Soubise ei pannut rikkaa
ristiin puhdistuakseen syyllisyydestään tähän kovaan onnettomuuteen.
Kuinka nyt kävisi?

Oliko Bernis oikeassa väittäessään, ettei sodan jatkaminen käy
onnellisemmin ja ettei Ranskan enemmän kuin Maria Teresiankaan
käytettävissä ole sellaisia sotapäällikköjä, jotka kykenevät
vetämään vertoja Preussin kuninkaalle ja Braunschweigin prinssille
Ferdinandille? Oliko Choiseul oikeassa kehoittaessaan jatkamaan sotaa?
Kaunitz, pyytäessään uudistamaan liittoa?

Koko Ranska halusi rauhaa. Jo riitti se häpeä, jonka Rossbachin
taistelu oli tuottanut, jo riitti rahojen päätön tuhlaus, jo riitti
se, että yksistään Rossbachin taistelussa oli kaatunut kymmenentuhatta
miestä. Versaillesissa ja Pariisissa pilkattiin Soubisea kaikissa
äänilajeissa.

Kaikilla kaduilla kuultiin laulettavan häväistyslauluja.

    "Soubise dit, la lanterne à la main:
    J'ai beau chercher, où diable est mon armée?
    Elle étoit là pourtant hier matin.
    Me l'a-t-on prise; ou l'aurois-je égarée?
    Ah! je perds tout, je suis un étourdi;
    Mais attendons au grand jour, à midi.

    Que vois-je? ô ciel! que mon âme est ravie!
    Prodige heureux, la voilà, la voilà!...
    Ah, ventrebleu! qu'est-ce donc que cela?
    Je me trompois, c'est l'armée ennemie!

    Frédéric combattant et d'estoc et de taille,
    Quelqu'un au fort de la bataille
    Vint lui dire: Nous avons pris...
    Qui donc? — Le général Soubise.
    Ah, morbleu! dit le roi, tant pis,
    Qu'on le relâche sans remise." — — —

Mutta mistään uhkauksista ja häväistyskirjoituksista huolimatta, joita
lakkaamatta lenteli myöskin markiisittaren kirjoituspöydälle, ei tämä
halunnut kuulla puhuttavankaan rauhasta. Rauha oli hänestä samaa
kuin hyljätä kiihkein kunnianhimo, korkein nautinto: voitto Preussin
kuninkaasta.

Miksi taipua hetken satunnaiseen vastoinkäymiseenⱼ miksi sentähden
uhrata tulevaisuuden toiveet? Miksi riistää Ranskalta onni, jota sillä
oli oikeus odottaa ja jonka se niin monissa edellisissä sodissa oli
näyttänyt kykenevänsä saavuttamaan?

Eikö historia osoittanut tuhansittain esimerkkejä voitokkaista
taisteluista, jotka yhdellä iskulla korvasivat kaikki aikaisemmat
vastoinkäymiset?

Eikö tämäntapainen vihattu voittaja, Fredrik II, ollut itse elävä
esimerkki siitä, mitä kestävyydellä ja sitkeydellä saa aikaan?

Neuvottelematta kuninkaan kanssa ja Bernisin tietämättä, sillä tämän
taholta markiisitar olisi kohdannut vain vastarintaa, hän kirjoitti
Kaunitzille:

 — "Minä vihaan voittajaa enemmän kuin milloinkaan ennen. — — —
 Ryhtykäämme tehokkaisiin toimenpiteisiin, tuhotkaamme pohjan
 Attila, niin te saatte nähdä minut yhtä tyytyväisenä kuin nyt olen
 masentunut." — — —

Turhaan dauphin vastusti sodan jatkamista. Hän inhosi Choiseulin
politiikkaa, sillä hän oli oppinut tuntemaan tämän miehen Pompadourin
uskollisimmaksi liittolaiseksi ja jesuiittain katkerimmaksi
viholliseksi.

Maria Josefa, joka sai kiittää markiisittaren suositusta avioliitostaan
dauphinin kanssa ja joka Ranskaan tullessaan oli osoittanut niin
herttaista kunnioitusta kuninkaan mahtavaa rakastajatarta kohtaan,
ilmaisi nyt muita äänekkäämmin vihaavansa Pompadourin sodanhalua ja
sotapäällikköjen onnetonta valintaa.

"Nimittäköön markiisitar veronkantourakoitsijoita", huudahti dauphine
vihasta vimmastuneena, "mutta kun on nimitettävä kenraaleja armeijaan,
saa hän pysyä siivosti loitolla".

Kuningas oli tavattoman alakuloinen. Synkkänä, kalpeana ja
harvasanaisena hän esiintyi kaikille.

Enimmän sai hänen pahasta tuulestaan kärsiä Jeanne. Hän ei tosin
moittinut Jeannea sanallakaan, mutta häntä kauhistutti se edesvastuu,
joka oli liian raskas hänen heikoille hartioilleen. Hän voi istua
tuntikausia Jeannen luona sanaakaan virkkamatta. Synkkänä hän tuijotti
eteensä, ja hänen ajatuksensa olivat pelkkää pimeää sekasotkua.

Vain harvoin hän lausui jonkun ajatuksen. Eräänä päivänä hän näytti
olevan hieman virkeämpi kuin oli ollut viime viikkoina.

Jeanne käytti tilaisuutta hyväkseen rohkaistakseen häntä.

Sotanäyttämöltä oli saapunut parempia, joskin vielä vahvistamattomia
sanomia.

Ludvig ravisti päätään.

"Niihin minä en enää luota. Siitä pitäen, kun luovuimme kaikista
historiallisista perintätavoista, onni karttaa meitä. Kuolleet vaativat
kostoveronsa siitä, että emme ole kulkeneet heidän jälkiään. Meidän
maa-armeijamme hupenee hupenemistaan ja englantilaiset hävittävät
laivojamme."

"Entä Minorka?"

"Takaisin ne ottavat englantilaiset senkin. Meidän siirtomaamme
luisuvat käsistämme. Vuosikymmenien työ menee hukkaan. Tapainturmelus
yltyy yltymistään. Ja kuinka sitten käy?"

Kuningas pani käden silmilleen ja huokasi raskaasti.

Jeanne seisoi suorana ja jäykkänä hänen edessään ja silmäili häntä
samalla kertaa säälivin ja halveksivin ilmein.

Väsyneenä kaikkiin tällaisiin valitusvirsiin Jeanne sanoi kolkosti:

"_Après nous le déluge_!" [Tulkoonkin vedenpaisumus meidän jälkeemme.
Suom.]




XXVI.


Eräänä kirkkaana ja kauniina tammikuun päivänä Jeanne palasi viimeisen
kerran Bellevuehyn sanomaan jäähyväiset sille omaisuudelle, joka
kauan aikaa oli hänestä ollut rakkaampi kuin mikään muu. Hän oli
myynyt linnan takaisin kuninkaalle 350,000 livrestä maksaakseen näillä
rahoilla osan veloistaan, jotka viime vuosina olivat huimaavasti
nousseet. Ludvig XV aikoi antaa linnan tyttärilleen.

Musiikkisalin avarista ikkunoista Jeanne katseli harhailevin ajatuksin
ulos pengermille, joiden marmoripatsailla talviaurinko kimmelsi ja
loisti.

Hänen katseensa kiitivät yli piileskelevien luolaryhmien ja
veistokuvilla kaunistettujen lammikkojen, yli aina viheriöitsevien
puistikkojen ja sen kujanteen, jota reunustavien italialaisten
poppelipuiden alastomina oksilla kiilsi huurteen hopeahohde ja joka vei
Pigallesin nymfiryhmälle. Sitten ne pysähtyivät kuningasta esittävään
marmoriseen ritaripatsaaseen, Coutonin ihanaan Apolloveistokseen.
Vanhat muistot syttyivät hänen sielussaan palamaan kuin tuli. Hän
näki rakkaan lapsensa, jonka kuolema oli niin armottomasti häneltä
temmannut, kevein, joustavin askelin liihoittelevan alas rappuja
viikunapuutarhaan, hän näki kullanruskean, kiharaisen tukan liehuvan
pienen, hienon pään ympärillä, näki hymyilevän suun, jolla tyttönen
taakseen katsahtaen huusi hänelle viime tervehdyksen.

Hän näki kuninkaan, joka ei ollut niin huolien masentama kuin nyt;
hän eli uudestaan kaikki ne ihanat, iloiset, onnelliset hetket, jotka
heillä oli ollut juuri täällä Bellevuessä.

Hän näki isänsä ja eno Tournehemin, jotka kumpikin nukkuivat ikuista
unta, ottavan mitä sydämellisimmällä tavalla osaa kaikkeen, mikä
koski tätä linnaa, hän näki ne vieraat, jotka hänen kanssaan olivat
nauttineet loistavista juhlista uhkeissa saleissa, näki ne, jotka
olivat olleet ulkopuolella vilinää, pysyen häntä lähempänä kuin se
suuri ylhäisöjoukko, joka oli hänestä aina ollut vieras. Ennen muita
hän näki Bernisin, tuon kunnon ja itsekkyydestä vapaan ystävän,
joka hänen aikaisimmasta nuoruusajastaan saakka oli kulkenut hänen
rinnallaan ja kaikesta huolimatta sitten joutunut hänen politiikkansa
uhriksi, sillä hänen oli täytynyt kaatua Choiseulin tähden.

Hänen päänsä vaipui alas, kun hän ajatteli tätä. Kuinka erinomaisen
vaikea hänen oli ollut tehdä se päätös!

Hän ei ollut voinut menetellä toisin. Bernis ainaisine varoituksineen,
Bernis, joka oli ottanut tehtäväkseen rauhan aikaansaamisen, ei ollut
kelvannut ajamaan maailmanpolitiikkaa. Choiseul oli astunut hänen
sijaansa. Mutta usein Jeanne toivoi, ettei niin olisi tarvinnut käydä.

Madame du Hausset tuli huoneeseen huomauttamaan markiisittarelle, että
ministeri de Choiseul oli ilmoittanut tulevansa kello yksitoista.

"En ole unohtanut sitä, rakas Hausset."

"Rouva markiisitar näyttää ikävystyneeltä ja väsyneeltä", sanoi
uskollinen kamarirouva vilpittömän säälivästi.

"En olekaan erikoisen terve, rakas ystävä. Te tiedätte sen yhtä hyvin
kuin minä. Aina siitä saakka, kun se kohtaus tapahtui kuningattaren
etuhuoneessa, aina siitä saakka, kun onneton sydämenkouristus esti
minua menemästä hänen majesteettinsa kuningattaren työhuoneeseen, ei
minun hupsu sydämeni ota taipuakseen minun tahtooni. Muuten ajattelin
tuossa seisoessani kardinaali Bernisiä! Tiedättekö, Hausset, ketä minä
itse asiassa saan kiittää siitä ankarasta välttämättömyydestä, jonka
takia riistin itseltäni yhden parhaimpia ystäviäni? En ketään muuta
kuin kavalaa jesuiittakoiraa, tuota Boyer Mirepoixia."

Jeanne sai vain vaivoin hillityksi itsensä lausumasta kirousta.

"Hän on maksanut minulle paljon, tuo hurskas mies. Puuttui vain
hiuskarvan verran, etten jo urani alussa joutunut hänen uhrikseen,
jollei kuningas olisi rakastanut minua niin lämpimästi ja jollen itse
olisi ollut tuota Boyeriä voimakkaampi. Jos hän ei olisi silloin
evännyt kuningasta antamasta Bernisille 20,000 écun eläkettä, minkä
summan kuningas jo oli luvannut minulle häntä varten, ei Bernisistä
olisi milloinkaan tullut lähettilästä eikä ministeriä. Silloin hän
olisi nyt korkeassa kirkollisessa virassa. Hän olisi ollut onnellisempi
eikä minun olisi ollut pakko luopua hänestä ja tuottaa hänelle surua."
Jeanne pyyhkäisi nenäliinalla otsaansa ja silmiään. "Oh! Mitäpä
hyödyttää valitus, minä en saa häntä enää takaisin, ja ehkä näin onkin
hyvä."

Ministerin tulo ilmoitettiin.

Jeanne otti Choiseulin vastaan työhuoneessaan. Kevein askelin ja
hymyilevin huulin astui pieni ruma, mopsi-kasvoinen mies Jeannen
eteen, joka tuskistaan huolimatta istui suorana kuin kynttilä ja
kuninkaallisen ryhdikkäänä.

Ministeri suuteli hänen kättään ja pani erään suuren käärön ja kirjeen
pienelle pöydälle markiisittaren kirjoituspöydän viereen.

"Olette hyvin iloinen, teidän ylhäisyytenne? Tuotteko kenties
voitonsanoman?"

Jeannen huulet vetäytyivät ivalliseen hymyyn.

"Vai onko meidän äskeinen liittomme Itävallan kanssa tuottanut uuden
tappion?"

"En tuo enemmän voiton kuin tappionkaan sanomaa, rouva markiisitar,
mutta sentään jotakin, mikä teille aiheuttaa iloa. Starhemberg, joka,
ikävä kyllä, on vielä vuoteenoma, pyysi minua toimittamaan teille tämän
kirjelmän."

Hän ojensi markiisittarelle kirjeen Wienistä. "Lukekaa te ensin,
markiisitar. Minun sallinette sillä aikaa katsoa, mitä tässä käärössä
on." Kaunitz kirjoitti:

 "Keisarinna on liikutettu siitä harrastuksesta, jota te olette
 osoittanut hänen liittoaan kohtaan kuninkaan kanssa. Hän on nähnyt,
 millä lujuudella ja järkähtämättömyydellä te olette pysynyt
 uskollisena kummankin hovin onnelliselle liitolle aivan sen alusta
 asti. Hän on käskenyt minua vakuuttamaan omassa nimessään teille
 nämä suosiolliset tunteensa. Hän otaksuu, ettei se teistä ole
 vastenmielistä ja että kuningas voi vain hyväksyä, että hän koettaa
 osoittaa teille, miten kiitollinen hän on teidän tunteistanne
 kuningasta ja häntä kohtaan, antaessaan herra kreivi Starhembergin
 tehtäväksi jättää teille pienen muiston ja lausua toivon, että te
 suvaitsisitte ottaa sen vastaan pienenä todistuksena hänen tunteistaan
 teitä kohtaan.

 Olen hyvin iloinen, että keisarinna on käyttänyt hyväkseen minun
 vähäpätöistä persoonaani esittääkseen teille näiden tunteiden
 ilmauksen. Osoittakaa minulle armollisesti olevanne vakuutettu niistä
 ja säilyttäkää minulle hyväntahtoinen suosiollisuutenne, jota aina
 kunnioituksella ja nuhteettomalla uskollisuudellani koetan ansaita ja
 jossa suhteessa minä, niin kauan kuin elän, olen — — —"

Jeanne luki nämä rivit säteilevin silmin. Hetki hetkellä hänen kasvonsa
kirkastuivat, hänen yhä vieläkin kauniit piirteensä elävöittyivät.

Helakka punerrus, joka teki hänet nuoreksi ja ihastuttavaksi, lensi
aamuauringon tavoin hänen kasvojensa yli.

Choiseul, jonka tunteet Jeannea kohtaan olivat lämpimämpiä kuin hän
itse ehkä liesikään, jäi seisomaan lumoutuneena hänen näöstään. Hän ei
ollut milloinkaan nähnyt markiisitarta niin säteilevän ihanana. Hänen
muutoin suurellinen ryhtinsä lysähti nyt taas nöyräksi Pompadourin
kauneuden ja nerokkuuden häikäisystä.

Äkillisen mielijohteen pakottamana hän nosti markiisittaren käden
huulilleen ja painoi sille pitkän, kuuman suudelman.

Jeanne, joka vain ajatteli Maria Teresian suosiota, tuskin huomasikaan
tätä kiihkeää mielenilmausta.

Hän meni sen pienen pöydän luo, jolla keisarinnan lahja kääröstä
paljastettuna säteili aamuauringossa. Ihastuksen huudahdus pääsi
Jeannen huulilta. Keskeltä ihmeellisen kaunista kirjoitustelinettä,
joka oli tehty venetsialaisesta puusta ja kaunistettu mitä
kallisarvoisimmilla upotuksilla, heloilla ja monilla jalokivillä,
loisti keisarillisen lahjoittajan timanttipuitteinen muotokuva. [Teline
oli valmistettu Pariisissa ja maksanut 77,000 livreä, sen jälkeen
lähetetty Wieniin ja sitten takaisin Pariisiin. Kustannukset tästä
lahjasta pakkauksineen ja lähetyksineen olivat nousseet 77,278 livreen
93 souhun.]

Jeannen ihastus oli rajaton. Jokaiselle, joka tahtoi tai ei tahtonut
kuulla, hän kertoi Maria Teresian suosiollisuudesta. Ihastelevassa
kirjeessä Kaunitzille hän pyysi tätä saattamaan perille hänen
kiitoksensa.

Tuntui melkein siltä, kuin keisarinnan kallisarvoinen lahja olisi
vain alkuna uusiin voittoihin. Maria Teresian ystävyys kasvoi päivä
päivältä. Kohta tuli Jeannesta kummankin hovin ainoa välittäjä, menipä
Itävallan ministeriö niinkin pitkälle, että se ulkopolitiikassaan
nojautui yksinomaan Pompadourin tiedonantoihin.

       *       *       *       *       *

Monsieur Lebel oli hyvin huonolla tuulella.

Saint-Médéric-kadun 4:ssä eivät asiat olleet luistaneet ensinkään
niinkuin olisi pitänyt. Kuningas oli tyytymätön, mutta Lebel tunsi
olevansa tähän tyytymättömyyteen yhtä viaton kuin äskensyntynyt lapsi.

Murphy seikkailu, sellaiseksi kuin se vähitellen oli kehittynyt, jäi
kokonaan rouva markiisittaren ja Boucherin vastuulle.

Eihän Lebel mahtanut mitään sille, että nuori nainen synnytyksen
jälkeen oli pöyhkeänä runsaista lahjoista ja kuninkaan kovin
armollisesta käytöksestä sekä ylhäisten naisten käynneistä
Hirvipuistossa, minne heitä oli ajanut uteliaisuus, tehnyt eräälle
näistä röyhkeän kysymyksen:

"Kuinka pitkälle olette päässeet sen kuuluisan akan suosiossa?"

Mitä hän mahtoi sille, että La Murphy oli saanut vastauksena tähän
kysymykseen äkkinäisen lähdön Hirvipuistosta, että kuninkaan oli
pitänyt maksaa hänelle 200,000 livreä myötäjäisiä ja sille upseerille,
joka oli niin ystävällinen, että meni heti naimisiin hänen kanssaan ja
otti omakseen kuninkaan lapsen, 50,000 livreä vahingonkorvausta?

Mitä hän mahtoi sille, että pikku Louison, suutarin nuorin tytär, oli
aivan kohta ikävystyttänyt kuninkaan ja ettei hän ollut saavuttanut
Murphy-sisaruksilla yhtä onnellisia tuloksia kuin ennen aikaan
Nesle-sisaruksilla?

Ja nyt hän oli joutumassa edesvastuuseen siitä, että kaunis neiti
Romans oli hyvin tiukasti kieltäytynyt asumasta Hirvipuistossa ja
vaatinut pienen, kauniin oman talon Passystä!

_Sacré nom de Dieu_, tämä oli jo liikaa. Hän oli saanut jo kyllikseen.
Nyt hän ei enää tahtonut olla missään tekemisissä näiden naisten kanssa.

Mutta tuskin oli ehtinyt kulua pari minuuttia, kun hänen vihansa
sammui. Lebel hymyili taas mielissään. Eihän tosiaankaan voinut
moittia tuota Anne Romansia siitä, että hän oli ollut vaatelias. Hän
ei suinkaan ollut syntyisin rajasuutarin verstaasta tai vaatekaupasta,
vaan erään Grenoblessa asuvan asianajajan tytär, ja hänet oli hänen
sisarensa, rouva Varnier, esitellyt kuninkaalle julkisesti Marlyn
puistossa.

Ja pääasia — Lebelin tyytyväinen hymy vaihtui hekumalliseksi
irvistykseksi — pääasia oli, että hän oli kaunis kuin itämainen taru.

Uhkea ja kookas, ehkä hieman liian suuri, mutta muodot mitä ihanimmat.
Hieno, valkoinen, silkinpehmeä iho ja sysimusta, ihmeellinen tukka,
johon hän saattoi kietoutua kuin pitkään vaippaan. Hienosti kaartuvien
silmäluomien alla leimusivat hehkuvantuliset, mustat silmät.
Jalomuotoinen nenä, mitä ihastuttavin pikku suu ja häikäisevän valkeat
helmihampaat täydensivät hänen kauneutensa.

Kuningasta saattoi tosiaankin kadehtia. Mutta kylläpä hän olikin
perinpohjin rakastunut! Hän olisi myllertänyt maan ja taivaan
saadakseen omakseen tuon neiti Romansin. _Dieu merci_, nyt hän oli
päässytkin niin pitkälle, ja rauha palasi taas joksikin aikaa. Mutta
rehkiä sitä oli saanutkin, ennenkuin oli päästy näin pitkälle, se oli
totinen tosi!

Aivan väsyneenä, ajattelemaan kaikkia niitä rasituksia, joita hän oli
saanut kestää, Lebel istui selkä kenossa mukavassa nojatuolissaan,
maisteli tokaijilaista viiniä, jota oli hänen edessään, ja söi
sen kylmän kananpojan, jonka äsken oli nyreänä työntänyt syrjään
ruvetessaan seulomaan muistelojaan. Narri olkoon nauttimatta hetken
antimista!

       *       *       *       *       *

Vasta sitten, kun kaunis neiti Romans oli synnyttänyt kuninkaalle pojan
yksinäisessä, pienessä talossa Passyssä, sai Jeanne kuulla puhuttavan
kuninkaan uudesta rakastumisesta.

Se, mitä oli tapahtunut Hirvipuiston ulkopuolella, vaikutti Jeanneen
paljon syvemmin, kuin hän olisi osannut aavistaakaan, ja turhaa hänen
oli ottaa avukseen Madeleine Poissonin neuvoja.

Hän ei tahtonut millään muotoa vaipua epätoivoon, vaikka kuningas
oli joutunut uuden lemmenhurmion valtaan. Hän tahtoi tulla kahta
kiehtovammaksi, kahta hellemmäksi kuningasta kohtaan, mutta voi! — hän
ei kyennyt.

Entistä raskaammaksi käynyt taistelu kuninkaan hetki hetkeltä
vaihtelevia mielialoja vastaan, rasittava työskentely ministerien
kanssa ja alituiset huolet sodasta olivat uuvuttaneet ja tehneet hänet
heikoksi.

Turhaan Quesnay koetti saada estymään hänen sydämenkouristuksiaan,
jotka nykyään alkoivat uudistua yhä tiheämmin. Turhaan madame de
Brancas puhui lohdutuksen sanoja, turhaan Jeanne vetosi omaan
tahdonvoimaansa. Hän ei jaksanut vapautua ajatuksesta, että La Romans
oli virittänyt todellisen rakkauden kuninkaan sydämeen ja että hän oli
kadottanut kuninkaan.

"Ajatelkaahan, hyvät ystävät, miten varma tuo Romans lieneekään
asiastaan, koskapa hän esiintyy kaikkialla lapsineen! Hän on kerrassaan
ylpeä kannellessaan poikaansa, joka on kiedottu kallisarvoisiin
pitseihin, aivan kuin mitäkin nuorta, laillista prinssiä, pitkin
puistoa ja sanoo hymyillen ihmisille, jotka tungeksivat hänen
ympärillään: 'Hyvät herrat ja naiset, pitäkää varanne! Älkää rutistako
kuoliaaksi kuninkaan lasta!' Tokkohan hän uskaltaisi käyttäytyä niin,
jollei hän olisi varma kuninkaan rakkaudesta ja siitä, että kuningas
hyväksyy hänen käytöksensä?"

Lukemattomia kertoja Jeanne oli ollut kysymäisillään kuninkaalta
suoraan, miten asia oli. Mutta tämä muuttui heti kärsimättömäksi ja
vastahakoiseksi, niin pian kun hän vain yrittikään ruveta puhumaan
muusta kuin valtiollisista asioista, sotatapahtumista, sotaopistosta ja
Sèvresistä, kuningattaresta ja prinsessoista.

Dauphininkaan nimeä ei saanut mainita. Choiseul oli saanut
kuninkaan epäilemään, että hänen korkeutensa dauphinin kädet olivat
jesuiitta-ystävyyden kautta epäilemättä olleet mukana Damienin
tekemässä murhayrityksessä.

Sen jälkeen oli kuninkaan sydämestä haihtunut viimeinenkin pisara
suosiota tätä ulkokullattua prinssiä kohtaan.

Jeannen ei tarvinnut enää olla huolissaan tämän viimeisen vihamiehensä
tähden, mutta eipä tämäkään varmuus kyennyt tuomaan hänen rintaansa
rauhaa.

Eräänä päivänä kuningas ilmestyi Jeannen luo mieleltään tavallista
virkeämpänä. Hänen kasvonsa olivat punaiset ja hänen silmänsä vilkuivat
levottomina puoleen ja toiseen.

Jeanne huomasi heti, että kuningas oli suuttunut jostakin. Eikä
kuningas enää viivytellytkään ilmaisemasta syytä.

"Minä kävin kuningattaren luona", sanoi hän nyrpeänä. "Noilla
pakollisilla käynneillä sattuu aina jotakin, joka saa minut pahalle
tuulelle. Maria Leszczynska rupesi siunaavin silmin ja kädet
ristissä kuvailemaan minulle poikani hyveitä. Minä keskeytin hänet
kärsimättömästi. Silloin hän ryhtyi vielä voimakkaammin elein
saarnaamaan minulle, että liittomme Itävallan kanssa on rikollinen
ja että se julmasti kostaa itsensä tulevilla tappioilla: se tuntui
minun mielestäni jo liialta. Minä löin nyrkkiä pöytään, niin että
hänen lempiesineensä, kallisarvoinen Sèvres-maljakko, lensi tuhansiksi
kappaleiksi. Kuningatar itki katkeria kyyneliä ja minä jouduttauduin
huoneesta pois. Vaikka minä en kadukaan oikeutettua suuttumustani,
niin tahtoisin niin pian kuin suinkin korvata särkyneen kallisarvoisen
maljakon. Te tekisitte, Jeanne, minulle suuren palveluksen, jos
menisitte heti Sèvresiin ja valitsisitte siellä kauniin esineen,
esimerkiksi jonkun niistä, jotka erityisesti miellyttivät prinsessoja
viime näyttelyssä peilisalissa."

Jeanne suostui ilomielin. Hänestä oli ilo saada tehdä kuninkaalle
palvelus. Madame du Hausset läksi hänen mukanaan Sèvresiin. Johtaja
otti markiisittaren vastaan onnellisena tästä ikävöidystä käynnistä.
Hänellä oli esitettävänä tuhansia kysymyksiä, hän halusi vedota
markiisittaren makuun ja mielikuvitukseen. Hän oli teettänyt pari uutta
muottia ja koettanut erästä uutta värisekoitusta, jolla oli ihana
vaikutus. Jeanne aivan hehkui innostusta ja mielenkiintoa. Hän tunsi
vielä kerran, miten sanomattoman rakas tämä hänen laitoksensa hänelle
oli.

Maalarit, piirtäjät ja valajat kutsuttiin saapuville. Jeanne oli nyt
omalla alallaan. Hän antoi neuvoja, kiitteli ja arvosteli. Hänen älynsä
keksi jokaisen taiteellisen tarkoituksen, jokaisen taiteellisuutta
tavoittelevan piirteenkin.

Muuan nuori venetsialainen maalari, jonka isä oli ollut Venetsiassa
Bernisin palveluksessa, oli erityisesti markiisittaren suosiossa.

Johtaja pyysi nuorta miestä näyttämään madame de Pompadourille uusinta
mestariteostaan. Gerald Bozzi toi nähtäväksi erään maljakon, joka
herätti ihastusta Jeannessa. Juuri tuollaisen esineen kuningas kai
tahtoi lahjoittaa kuningattarelle. Pieni taideteos, joka oli täytetty
köynnöksillä ja kukilla, hymyili kuin itse kevät.

Jeanne puristi innoissaan ylpeästi punehtuvan Bozzin kättä.

"Hyvä, hyvä, nuori ystäväni! Teoksenne on tosiaankin erinomainen!"

Tunnin kuluttua Jeanne läksi Sèvresin porsliinitehtaasta. Mutta tuskin
hän oli päässyt sen alueen ulkopuolelle, kun entinen synkkyys valtasi
hänet uudestaan. Madame du Haussetin yritykset suunnata markiisittaren
ajatuksia takaisin tehtaan saavutuksiin raukesivat turhiin.

Äkkiä Jeanne nousi jäykästi istumaan vaunuissa ja käski ajajan
seisauttaa hevoset.

"Kello on kaksi", sanoi hän matalalla, vapisevalla äänellä. "Tähän
aikaanhan neiti Romans tavallisesti kävelee lapsensa kanssa puistossa.
Minä tahdon nähdä hänet ja pojan. Lähdetään kävelemään puistoon."

Turhaan Hausset pyysi häntä säästämään itseään tältä
mielenliikutukselta ja välttämään kiusallista kohtausta.

Jeannea oli mahdoton saada luopumaan päätöksestään.

"Tuskinpa hän tuntee minua, tuo nainen, jos hän muuten ollenkaan
tietää, kuka minä olen. Mistään kohtauksesta ei voi olla puhettakaan,
ja mitä mielenliikutukseen tulee —"

Hän keskeytti ajatuksensa, otti silkkilaukustaan pitsihuivin ja
kietaisi sen päähänsä.

Sitten hän läksi astumaan niin nopeasti, että Hausset vaivoin jaksoi
seurata häntä.

Eräällä varjoisella kujanteella, jonka markiisitar näytti tuntevan,
he tapasivatkin vähän aikaa etsiskeltyhän sen, jota markiisitar oli
niin kiihkeästi ikävöinyt: Anne Romansin, jolla oli pikku poikansa
lepäämässä valkeaa poveaan vasten.

Jeanne säpsähti kauhuissaan. Kylmä väre kulki pitkin hänen selkäänsä,
ja hänen kurkkuaan ahdisti.

"Hyvä Jumala", voihki hän, "hyvä Jumala, miten kaunis tuo rietas nainen
on!"

Näky oli tosiaankin kaunis: nuori, uhkea äiti pitelemässä imevää
lastaan pyökkikujanteen kullanvälkkeisessä vihannuudessa.

Anne Romans katseli rinnoillaan lepäävää lasta ylpeänä kumartaen
klassillista päätään, jonka tuuheaa, mustaa tukkaa kaunisti
kallisarvoinen, timanttikoristeinen kampa.

Markiisittaren jääkylmä, vapiseva käsi tarttui uskollisen saattajan
sormiin.

"Menkää hänen luokseen! Puhukaa hänen kanssaan! Kysykää häneltä lapsen
isää!" läähätti Jeanne.

Madame du Hausset totteli raskain sydämin, kun hänen valtiattarensa
käski.

Sillä aikaa kun markiisitar seisoi poispäin kääntyneenä ja painaen
huulilleen nenäliinaa estääkseen nyyhkytyksiään kuulumasta, meni
Hausset nuoren äidin luo.

"Kaunis poika!" sanoi hän vilpittömästi ihaillen. Anne Romans nosti
katseensa ylpeästi hymyillen.

"Minun täytyy myöntää se, vaikka olenkin hänen äitinsä."

"Onko hänen isänsäkin kaunis mies?"

"Ihmeellisen kaunis! Jos sanoisin, ken hän on, niin myöntäisitte minun
olevan oikeassa."

"Minä siis tunnen lapsen isän?"

"Se on enemmän kuin luultavaa."

Madame du Hausset sanoi hyvästi ja poistui.

Jeanne oli lysähtänyt istumaan sammaleiselle kivelle.

Hän oli kuullut jok'ainoan sanan.

"Onko poika isänsä näköinen?" kysyi hän tuskasta värisevällä äänellä.

Madame du Hausset nyökkäsi ääneti.

Jeanne nousi hitaasti pystyyn.

"Kaikki hänen aviottomat lapsensa ovat hänen näköisiään kuin mättään
marjat. Sanotaan, että lapsen isännäköisyys todistaa miehen lämmintä
rakkautta äitiin. Ikävä kyllä, ei Jumala ole minulle lahjoittanut
lasta hänestä. Kuka tietää, eikö se olisi kiinnittänyt häntä minuun
eriämättömästi."

Katkeria kyyneliä juoksi hänen kalpeita poskiaan pitkin hänen
puhuessaan.

       *       *       *       *       *

Seuraavan päivän illalla tuli markiisitar de Mirepoix tervehtimään
markiisitarta.

Tämän tervejärkisen, älykkään naisen, joka ymmärsi suhtautua kaikkeen
tässä maailmassa mitä iloisimmin ja luonnollisimmin, onnistui saada
Jeanne lohdutetuksi samoin kuin murhayrityksen jälkeen.

"Rohkeutta, rohkeutta, rakas ystävä! Kuningas ei aio tunnustaa
poikaa. Ei sen enempää kuin Lucin herttuaa ja ketään muutakaan.
Senhän te itse tiedätte parhaiten. Me emme elä enää teidän suuresti
ihailemassanne Ludvig XIV:n ajassa; hän piti tunnustusta ansaitsevalla
tunnollisuudella huolta aviottomista jälkeläisistään. Kuninkaan
kiintymys neiti Romansiin haihtuu samalla tavalla kuin kaikki muutkin
hänen aikaisemmat kiintymyksensä. Hän ei tule välittämään sen kauempaa
äidistä eikä lapsesta. Kuningas on enemmän kuin muut miehet tottumusten
ihminen. Ja teihinhän hän on tottunut niinä monina vuosina, jolloin
hän on osoittanut mitä hartainta uskollisuuttaan. Te tunnette hänen
sekä valo- että varjopuolensa. Hänen ei tarvitse erikoisesti koettaa
miellyttää teitä enemmän kuin pelätä olla teitä miellyttämättä. Te
näette hänen sielunsa syvyyteen. Hänestä on ajatus hyljätä teidät yhtä
kaukana kuin hyljätä Versailles ja lempihuoneensa. Olkaa järkevä, rouva
markiisitar, katsokaa asioita sellaisina kuin ne ovat! Jumala tietää,
että elämä on asettanut teidän suoritettaviksenne tärkeämpiä tehtäviä
kuin taistella turhan kaunottaren kanssa."

Jeanne ei kuitenkaan voinut tyyntyä niin helposti, kuin madame de
Mirepoix oli kuvitellut. Mutta hän tunsi, että marsalkatar oli
oikeassa, oikeassa siinäkin suhteessa, ettei saisi kuluttaa voimiaan
hyödyttömään suruun. Aika vaati häneltä suurta voimainkoetusta, olipa
sitten kestettävä yhä uusia kohtaloniskuja tai tehtävä yhä uusia
päätöksiä.

Tavattoman katkeria muistoja äsken eletyistä tapahtumista tulvi Jeannen
mieleen.

Soubisen voittojen jälkeen oli seurannut lyhytaikainen tyven, mutta
sitten oli sotaonni taas kääntynyt. Braunschweigin Ferdinand oli
hyökännyt ranskalaisten miehittämien kaikkien paikkojen kimppuun ja
valloittanut ne. Kummankin sotapäällikön, Soubisen ja Broglien välillä
oli syttynyt kamppailu, joka oli yhtä kuuma kuin taistelu verisillä
tappotantereilla. Kumpikin vyörytti toisensa niskoille edesvastuun
menetetyistä asemista.

Toinen syytti toistaan siitä, että tämä oli ryhtynyt hyökkäykseen liian
aikaisin, toinen soimasi kilpailijaansa siitä, että tämä oli aloittanut
rynnäkön liian myöhään, pani hänen syykseen Villinghausenin tappion ja
hänen omalletunnolleen viiden tuhannen ihmisen hengen!

Tämän kamppailun kestäessä Jeanne oli yksissä tuumin Choiseulin kanssa
selittänyt, että Soubise oli oikeassa, erottanut marsalkka Broglien ja
karkoittanut hänet maatilalleen.

Vain väristyksen tuntein hän saattoi ajatella sitä seikkaa, miten vähän
hän tätä päätöstä tehdessään oli välittänyt Pariisin väestön suosiosta
tuota sankaria kohtaan, jota kansa rakasti. Häntä kauhistutti, kun hän
muisteli tämän johdosta puhjennutta julkista mielenosoitusta Théâtre
Françaisissa, jolloin mademoiselle Clairon, Amenaiden verraton esittäjä
"Tancrède" näytelmässä lausui näyttämöltä:

    "On dépouille Tancrède, on l'exile, on l'outrage,
    c'est le sort d'un héros d'être persécuté.
    Tout son parti se tait! Quel sera son appui?
    Sa gloire — — —
    Un héros qu'on opprime attendrit tous les coeurs."

Tuhansista kurkuista oli kaikunut yksimielinen paheksuva huuto. Eläköön
Broglie, hukka Pompadourille oli vyörynyt hänen ylitsensä kuin hurja,
kaikki nielevä merenhyöky.

Mikä riemu, mikä ihana hetki hänen vihollisilleen!

Häväistys ja pilkka hänelle, joka oli uneksinut ainoastaan voittoja
ja kunniaa! Näinköhän Bernisin sanat pitivät paikkansa, kun hän oli
sanonut tämän sodan kylvöä rikokseksi, josta Ranska saisi niittää
ainoastaan verta ja häpeää?

Jeannen koko luonto nousi vastustamaan tätä olettamusta. Ei, tuhat
kertaa ei! Hän oli ollut apuna sytyttämässä sodan liekkiä musertaakseen
vihatun vihollisen ja luodakseen Ranskan suureksi. Olisikohan tämä
rohkea suunnitelma pelkkä houre, tyhjä mielikuva?

Häntä poltti kuin kuumeessa. Suonissa virtasi veri rajusti. Kunhan vain
ei tulisi sitä! Ei ainoatakaan askelta alas tyhjään olemattomuuteen.
Ylemmä, yhä ylemmä kohti kunnian ja suuruuden kultaista loistetta! Ja
tuskin hän oli päässyt tämän ajatuksen päähän, kun Ranskaa kohtasi uusi
turmanisku.

Suuri liittolainen, Venäjän keisarinna Elisabet oli kuollut, Pietari
III teki päinvastoin kuin mitä olisi voinut odottaa aselevon Preussin
kuninkaan kanssa, ja sitä seurasi rauha, joka solmittiin Pietarin
kaupungissa.

Mitä hyötyä oli keisarin aikaisesta kuolemasta, kun Katariina II
vahvisti rauhan ja noudatti ankaraa puolueettomuutta? Jeanne kutsutti
puheilleen Choiseulin, joka nyt oli hänen uskollisin ystävänsä ja
liittolaisensa. Hän sai auttaa ja neuvoa.

Ministeri saapui markiisittaren luo synkän näköisenä. Pitkään aikaan
hän ei vastannut mitään markiisittaren hermostukseen ja käskevällä
äänellä tekemään kysymykseen: "No, mitä me nyt teemme? Mitä me nyt
teemme?"

"Fredrik saa kätensä vapaiksi toimiakseen muita vihollisiaan vastaan",
sanoi ministeri vihdoin kalseasti. "Jollei ihmettä tapahdu, niin me
saamme suorittaa kulungit."

Markiisitar puri hammasta. Hänen turhamaisuutensa ja ylpeytensä paisui
äärimmilleen. Hän vapisi kauhusta. Mutta hän ei voinut torjua sitä,
mikä oli välttämätöntä. Se läheni päivä päivältä.

Mustan, verta janoavan hirviön tavoin se ojensi käsivartensa ja iski
saaliinhimoiset kyntensä onnettoman maan ruumiiseen.

Soubise karkoitettiin Hessenistä; Casselin valloitti takaisin
Braunschweigin herttua.

Englantia vastaan käyty merisota, jossa Ranskan laivastoa ei suosinut
parempi onni kuin Saksan tantereilla olevia sotajoukkoja, päätettiin
maineettomasti sillä välirauhalla, joka vahvistettiin lopullisessa
rauhanteossa Pariisissa helmikuun 10 p:nä 1763.

Vain yksi askel vielä, vain lyhyt viiden päivän viivytys, ja sitten
seurasi Hubertusburgin rauha, joka hautasi Ranskan ja Pompadourin
ylpeät toiveet.

Markiisitar lysähti kokoon niinkuin häneen olisi osunut isku. Kaikki
oli nyt käynyt aivan päinvastoin, kuin mitä hän oli tahtonut ja
odottanut, Fredrik II ei ollut musertunut. Hubertusburgin rauha
päinvastoin vahvisti Preussin asemaa ja loi siitä valtion, joka
oli Euroopan etevimpiä. Maria Teresian, jota Jeanne oli rientänyt
auttamaan vihattua kuningasta vastaan, oli pakko kieltäytyä kaikista
vaatimuksistaan ja luovuttaa Schlesia ja Glatz.

Turhaan oli uhrattu lukemattomia ihmishenkiä ja suunnattomia
rahasummia. Turhiin olivat rauenneet kaikki toivomukset, halut ja
pyynnöt.

Ludvig XV kätki tylsyyden varjoon sen, mitä hän tunsi näiden
seurauksien johdosta, joita jo Bernis oli hänelle ennustanut. Hän ei
sanonut sanaakaan Jeannelle. Hänestä oli surkea nähdä kalpeita, murheen
uurtamia kasvoja, joissa vielä elivät vain ihmeelliset silmät. Hän
rankaisi Choiseulia ja Starhembergiä katkerin halveksumisen ilmein,
mutta vältti kuitenkin ilmiriitaa. Niinä monina yksinäisinä hetkinä,
jotka seurasivat rauhanpäätöstä, Jeanne ajatteli kauan ja tuskallisesti
sanoja, jotka hän, väsyneenä kuninkaan valituksiin, oli tälle
sinkauttanut Rossbachin tappion jälkeen:

"_Après nous le déluge_!"

Hän ei enää itsekään ymmärtänyt näitä sanoja.

Tänä katkerimman itsetutkistelemuksen hetkenä kävi hänelle selvemmäksi
kuin milloinkaan ennen, ettei hän ollut konsanaan pitänyt hautaa
valtansa loppuna ja ettei hän ollut milloinkaan ollut välinpitämätön
siitä, miten jälkimaailma oli häntä tuomitseva. Aina siitä saakka,
jolloin hän oli astunut jalallaan mahtavuuden kultarappujen
ensimmäiselle portaalle, ei hänellä ollut mitään muuta ajatusta kuin
saada nimensä piirretyksi historian kirjaan kunnian ja säteilevän
loiston kruunaamana.

Hän oli nähnyt tämän nimen liittyneenä valloitettuihin kaupunkeihin,
kukistettuihin maakuntiin, kaikkiin niihin kuolemattomuuslupauksiin,
joita voitokas sota tuo mukanaan.

Niin, tämän sotaretken kestäessä oli ollut hetkiä, jolloin hän oli
nähnyt Fredrikin jalkojensa juuressa rukoilevan armoa! Hetkiä, jolloin
hän oli laskenut valloittavan kätensä Hannoverin, Hessenin ja molempien
saksilaisten valtakuntien ylle! Hetkiä, jolloin hän oli vienyt Ranskan
sotaliput Scheldelle saakka!

Ja hän oli aikonut uhmata tulevaisuuden tuomiota!

Jeannen istuessa näissä synkissä ajatuksissa, hiipi madame du
Hausset varovasti huoneeseen. Ministeri Choiseul oli sanonut hänelle
pelkäävänsä, että hänen valtiattarensa kuolee suruun, ja siitä saakka
hän ei ollut uskaltanut jättää markiisitarta yksikseen pitemmäksi aikaa.

Jeanne ymmärsi sen hellän ja levottoman katseen, joka häntä kohtasi.
Hän hymähti hieman.

"Älkää olko levoton minun tähteni! En minä ihan kohta kuole. Madame
Bontemps on katsonut korttejaan ja ennustanut minulle, että minä saan
vielä aikaa oppia tuntemaan itseni. Minä uskon häntä mielelläni. Suruun
ei kuolla niinkään pian. Hänen sanansa käyvät toteen, samoin kuin La
Leboun, joka ennusti minulle jo lapsena, että minusta tulee kuninkaan
rakastajatar!"




XXVII.


Oli kylmä helmikuun päivä. Ketoja ja pensaita peitti keveä
huurrevaippa. Choisyn puutarhojen myrtit, jasmiinit ja ruusupensaat
olivat pukeutuneet kimalteleviin harsoihin, joille aurinko oli kutonut
kultaisen verkon.

Jeanne istui viluissaan ja yskien ikkunan ääressä salongissaan ja
katseli ulos talviseen maisemaan. Kuinka hiljaiseksi ja äänettömäksi
Choisy oli käynyt! Ei ainoatakaan ääntä, ei askelia, ei äännähdystä,
ei naurua! Hovi oli lähtenyt Versaillesiin. Hän oli jäänyt tänne —
sairaana.

"Kunnes tulet terveeksi, Jeanne parka", oli kuningas sanonut.

Jeanne hymyili epäilevästi. Hän ei uskonut enää paranemiseensa. Ei
kukaan, ei edes Quesnay, ehkä tiennyt niin hyvin kuin hän, miten
arveluttava hänen tilansa oli, miten hänet oli kokonaan riuduttanut
viimeinen polttava mustasukkaisuuden tunne kaunista Romansia kohtaan,
jonka lemmenpauloissa kuningas yhä oli, ja suru sodan onnettomasta
lopusta.

Hän otti hohtokivillä reunustetun peilin pieneltä pöydältä, joka oli
täynnä lääkepulloja, pulvereja ja hajuainerasioita hänen tuolinsa
vieressä.

Jeanne kauhistui omaa kuvaansa. Kalpea, kuihtunut, oman itsensä
irvikuva hän oli. Vain hänen silmänsä säteilivät entistä loistettaan,
ja hänen kalpean suunsa ympärillä, yhtä haihtumattomana kuin silmien
loiste, oli sen lujatahtoisen tarmokkuuden piirre, joka oli häntä
kantanut korkeuksiin.

Kalpea nainen avasi kultarasian, joka oli lääkkeiden joukossa.
Hän, joka aina oli pilkannut niitä naisia, "_qui s'enluminaient la
mine_", hän, jonka häikäisevä hipiä, lukuun ottamatta silloin tällöin
sattuneita sairauspäiviä, ei ollut milloinkaan kaivannut kaunistelua,
maalasi kevyen, pettävän punan poskilleen. Jos kuningas tulisi tänään
hänen luokseen, ei hänen tarvitsisi nähdä kalpeita, riutuneita kasvoja.

Madame du Hausset tuli varovasti sisään ja toi lasillisen lämmintä
maitoa, johon hän oli sekoittanut tempovaa yskää lieventävän pulverin.

Hän pani lasin pienelle pöydälle markiisittaren viereen. Katsahtaen
salavihkaa ja syvän säälivästi onnettomaan Jeanneen hän sanoi:

"Hänen ylhäisyytensä ministeri Choiseul pyytää päästä puheille." Ja
hän lisäsi epäröiden: "Tohtori Quesnay pyytää rouva markiisitarta
muistamaan olla puhumatta liian kauan tai liian vilkkaasti."

Jeanne nyökkäsi ystävällisesti madame du Haussetille.

"Minä teen minkä voin, mutta sinähän tiedät, ettei kukaan voi muuttaa
luonnettaan; teidän lienee vaikea saada minua hidasluontoiseksi."

Choiseul saapui nopeasti huoneeseen. Koko tuo pieni ruma mies
oli täynnä eloa ja vilkkautta. Hänen paksut huulensa hymyilivät
voitonriemuisesti.

"Mitä on tapahtunut? Sanokaa, mitä se on, Amboise! Näen teistä, että
tuotte hyvän uutisen."

Ministeri riensi Jeannen luo, tarttui tämän molempiin, vielä tavattoman
kauniisiin käsiin ja suuteli niitä.

"Menestys, rouva markiisitar, voitto, jossa meillä kummallakin on yhtä
suuri osa."

Jeanne painoi kätensä sydäntään vasten. Se löi niin kiivaasti, että hän
luuli sen hypähtävän ulos rinnasta.

"Jesuiitoista?"

Choiseul nyökkäsi. Hänen vilkkaat silmänsä säteilivät. Hän teki
kädellään pyyhkäisyä osoittavan liikkeen.

"Nyt siitä tuli loppu! Parlamentti on äsken julkaisemallaan tuomiolla
tarkoittanut heidät Ranskasta."

Kyynillisesti ja ulkokultaisesti nostaen silmänsä taivasta kohti hän
lisäsi:

"Kiitetty olkoon Jésus Kristus iankaikkisesti, amen!"

Jeanne oli kavahtanut pystyyn. Ilo oli antanut hänelle siivet. Hän
heitti yltään huivit ja peitteet ja seisoi suorana ja kookkaana
Choiseulin rinnalla. Hän laski onnesta vapisevat kätensä ministerin
käsivarrelle.

"Onko se totta, onko se mahdollista? Sanokaa, Amboise — sanokaa minulle
kaikki!"

Hän sanoi tämän entisellä tavallisella, nopealla ja käskevällä
äänensävyllä.

Ministeri katsoi häneen iloisen ällistyneenä. Ja nähdessään hänet
siinä vieressään vaaleansinisessä silkkisessä laahuspuvussa, joka niin
edullisesti kuvasti hänen kuningatar-ryhtiään, silmät säteilevinä ja
hento punerrus kasvoilla, joista taidokkaasti sivellettyä ihomaalia ei
näkynyt, Choiseul huokasi helpotuksesta.

Tokkohan markiisitar onkaan niin sairas kuin Quesnay on sanonut?
Ei ainakaan toivottoman sairas? Ehkäpä Ranskan sisäiselle elämälle
koittavien onnellisempien päivien toivo voikin antaa hänelle uusia
voimia ja tehdä hänet terveeksi?

Mutta ministerin harhakuvat särkyivät pian. Jeannen heikontuneet
ruumiinvoimat eivät kestäneet tätä iloa. Hän alkoi väristä ja hampaat
kalisivat vastakkain.

Choiseul talutti hänet takaisin nojatuoliin ja kietoi huolellisesti
peitteisiin ja huiveihin. Jeannea vaivasi kova hengenahdistus.

"Rauhoittukaa vain, rakas ystävä! Me olemme saaneet voiton Ranskan
perivihollisista. Nauttikaamme siis kaikessa rauhassa tästä voitosta!"

Choiseul siirsi tuolin Jeannen viereen ja otti hänen kuumeisen kätensä
omaansa.

"Jo kauan aikaa on ollut sellainen tarkoitus, että sen piti tapahtua
tänään."

"Enkä minä ole saanut tietää siitä mitään!" huudahti Jeanne
loukkaantuneena. Ja ponnistellen tuskiaan vastaan hän veti kätensä pois.

"Rakkahin ystävä, vaikein oli takanamme. Kuinka minä olisin voinut
kieltäytyä ilosta saada hämmästyttää teitä vihdoinkin saavutetulla
onnellisella tuloksella?"

Mutta Jeanne ei ollut niinkään helposti käännettävissä. Vielä hän oli
Ranskan valtiatar ja Choiseul ainoastaan ministeri. Ei kukaan muu kuin
se ainoa, vahvempi, jonka tieltä hänen olisi pakko väistyä, saisi
nujertaa valtikkaa hänen käsistään.

Choiseul ei kiinnittänyt huomiotaan Jeannen vihaan. Hän tiesi, miten
rakas, miten välttämätön hän oli markiisittarelle, kahta vertaa
välttämättömämpi nyt, kun hän oli sairas eikä ollut enää keskellä
tapausten pyörrettä.

"Kelpo herrat on lopultakin saatu kiinni omasta satimestaan."

"Lioncyn talosta Marseillesta? Juttu veljeskuntaa vastaan —?" ehätti
Jeanne henkeään pidättäen.

Choiseul nyökkäsi.

"Se juttu päättyi siivojen kauppaperiaatteiden vuoksi siten, että
veljeskunta tuomittiin. Muuten on asian käsittelyssä käynyt ilmi
muitakin väärinkäytöksiä, joita olemme jo kauan aavistaneet. Ja koska
Lorenzo Ricci —"

"Se heittiö!" sähisi markiisitar.

"Koska Ricci pysymällä kiinni sanoissa '_Sint ut sunt aut non sint_'
on kieltäytynyt millään tavalla muuttamasta veljeskunnan sääntöjä,
kävi vallan helposti päinsä saada koko seura hajoamaan parlamentin
tuomiolla, josta kuningas viipymättä antaa käskykirjeensä."

Jeanne katsoi voitonriemusta välkkyvin silmin yli säteilevän
talvimaiseman. Ainakin tämä hänen; elämäntyönsä oli päättynyt
voittoon! Häväistys, jota hän oli kärsinyt vuosikausia, oli nyt saanut
hyvityksensä; dauphin oli saanut iskun sydämensä sisimpään! Jumalan
kiitos, että hän sai nähdä tämän!

Hän puristi ministerin kättä. Mielipaha oli kokonaan unohtunut.

"Entä kuningas?"

"Hän on edelleenkin aivan vaiti, mutta hänen ilmeistään ja silmien
sävystä — niiden silmien, markiisitar! — saattoi havaita, miten syvän
vaikutuksen jutun päättyminen häneen teki."

"Meillä on jansenistien ja filosofien parlamentti. Kuningas tulee
tekemään heidän kanssaan pysyvän rauhan."

"Siitä saatte olla varma, rouva markiisitar!"

       *       *       *       *       *

Ludvig lähetti samana iltana peruutuksen tulostaan Jeannen luo.
Sen sijaan saapui hänen luokseen Ayenin herttua ja toi kimpun
heleitä ruusuja Versaillesin kasvihuoneista ja tervehdyksen
kuninkaalta. Ministerineuvoston kokouksen tähden, jossa oli
vahvistettava karkoituskäskyn sanamuoto ja jossa kuninkaan oli oltava
puheenjohtajana, oli hänen täytynyt jäädä Versaillesiin.

Jeanne oli tähän aivan tyytyväinen. Päivä olikin jo aika lailla
rasittanut hänen heikkoja voimiaan.

Ayen pelästyi niin pahoin markiisittaren ulkomuotoa, että sanoi
kiireesti hyvästi.

Jeanne katseli ajatuksissaan kukkia, jotka olivat hänen kädessään.
"Pompadourin ruusuksi" oli nimitetty tuo heleä ruusun väri sen jälkeen
kun sitä oli ruvettu erikoisella mieltymyksellä käyttämään Sèvresissä.
Kuinkahan kauan hänen elämästään jääneet tärkeämmät jäljet pysyvät
haihtumattomina?

Ayen oli pistäytynyt madame du Haussetin huoneeseen, missä hän toivoi
tapaavansa tohtori Quesnayn.

Hän kysyi hyvin peloissaan lääkäriltä, jonka hän todellakin tapasi
pienessä, mukavasti sisustetussa huoneessa, oliko markiisittaren tila
yhtä toivoton kuin mitä voi hänen näöstään päättäen otaksua.

Quesnay viivytti vastaustaan hetkisen, sitten hän sanoi levollisesti:

"Jos olisi kysymys jostakin toisesta potilaasta, niin vastaisin
ehdottomasti myöntävästi. Mutta kun on puhe markiisittaresta, niin
olisi liian rohkeaa sanoa mitään edeltäkäsin. Hänen henkensä hallitsee
niin äärettömän voimakkaasti hänen ruumistaan ja on niin kirkas ja
voimakas, että vain hullu voi osoittaa hänen elämänsä rajan, ja
todennäköistä on, että hänkin erehtyisi perinpohjin."

Hetkisen istuivat nämä kolme henkilöä mitään virkkamatta kamarirouvan
pöydän ympärillä.

Sitten herttua ajatuksiinsa vaipuneena sanoi:

"Merkillinen nainen hän on. Tänään on melkein päivälleen yhdeksäntoista
vuotta siitä, kun minä saatoin ihanan Jeanne d'Étiolesin kuninkaan
luo tanssiaisissa kaupungintalolla. Näinä pitkinä vuosina minä
olen tuskin muuta kuin muutamiksi tunneiksi kadottanut hänet
näköpiiristäni. Hän on nainen, joka on samaa ainetta kuin Maintenon,
mutta rakastettavampi, miellyttävämpi, ihastuttavampi. Eikä sittenkään
mikään oikea rakastajatar. Sekä vähemmän että enemmän kuin sellainen —
luotettava ystävä ja hallitsijatoveri, joka on tuottanut paljon, paljon
onnettomuutta Ranskalle."

"Tahtomatta sitä, herttua!" huudahti Quesnay lämpimästi. "Kun kuningas
oli niin heikko, täytyi markiisittaren voimakkaan hengen kasvaa ja
kehkeytyä vallanhimoksi. Syy on kuninkaan eikä markiisittaren."

Madame du Hausset oli hiipinyt huoneesta pois. Häntä vaivasi myötäänsä
levottomuus markiisittaren tähden. Ja mitäpä hänen kannatti kuunnella,
mitä miehet sanoivat hänen valtiattarestaan? Hän ei kyennyt tutkimaan
enemmän kuin tuomitsemaankaan. Hän rakasti markiisitarta täydestä
sielustaan ja sydämestään. Du Haussetia kohtaan hän oli osoittanut
pelkkää hyvyyttä.

Kamarirouvan mentyä kysyi Ayen:

"Entä Itävallan liitto, jota kuningas on vastustanut alun pitäen?"

"En ole mikään poliitikko", vastasi Quesnay. "En tiedä, kuinka paljon
tai vähän on saatu aikaan pahaa tällä liitolla, joka tosin on ollut
yhtä paljon Choiseulin ja Kaunitzin kuin Pompadourinkin työtä. Mutta
yhden asian minä tiedän: kulttuurimaana on Ranska suuressa velassa
markiisittarelle aikamme miellyttävyydestä ja mausta, taiteiden
edistämisestä ja taiteilijoiden avustamisesta, kirjailijoiden,
oppineiden ja filosofien suojelemisesta."

Herttua nyökkäsi ääneti.

"Taide on omistanut koko hänen sydämensä. Ja sepä onkin jouduttanut
hänen taloudellisen tuhonsa."

"Ja Ranskan", lisäsi Ayen katkerasti.

"Minä en halua puolustaa markiisittaren tuhlaavaisuutta, koetan
vain selittää sitä. Roskaväen häväistystä hän ei ole ansainnut. Kun
markiisitar on tuhlannut, ei hän ole tehnyt sitä tyhjän ja pöyhkeilevän
loistonhimon vuoksi, vaan raivatakseen tietä kauneudelle. Hän on
kaikesta loistonhimosta huolimatta johtanut taiteen, voidaanpa
kenties sanoa kaikki kuvaamataiteet ja taideteollisuuden, takaisin
yksinkertaisempaan muotoon, joka koettaa lähennellä antiikkia. Monet
harhateille joutuneet raukat hän on ottanut hoteisiinsa ja antanut
heille leipää ja työtä. Jos hänellä olisi ollut vähemmän kauneusaistia,
vähemmän makua, mutta sen sijaan enemmän liikemiehen harkintaa, niin
moni kohta aivan varmaan olisi nyt toisen näköinen."

"Ovatko hänen omat raha-asiansa tosiaankin niin huonolla kannalla kuin
kerrotaan?" kysyi herttua. "Olihan kuninkaan vuotuinen määräraha varsin
runsas ja hänen lahjansa —"

"Sodan alusta asti on kuningas markiisittaren omasta toivomuksesta
melkoisesti vähentänyt määrärahaa. Bellevuen ja Crécyn myynti auttoi
kyllä hieman tukalaa tilannetta, mutta ei riittävästi. Vasta muutamia
päiviä sitten oli madame du Haussetin pakko myydä kallisarvoisia koruja
Lazare Duvauxille, ja Collin —"

Quesnay vaikeni ja huokasi syvään.

"Collin on ollut pakotettu lainaamaan Pâris Duverneyn kautta
70,000 livreä. Jumala tietää, että tuon naisen kohtalo ei ole niin
kadehdittava, kuin miltä se saattaa näyttää syrjäisestä. Hän on antanut
enemmän kuin on saanut sijaan. Kuningas tulee häntä kovasti kaipaamaan,
kun hän kerran sulkee silmänsä."

"Tuo neiti Romans ei kykene korvaamaan häntä", huomautti Ayen synkästi.

Quesnayn otsa vetäytyi syviin ryppyihin.

"Kuninkaan ei olisi pitänyt tuottaa hänelle sitä surua. Niin paljoa
korkeammalla kuin markiisitar näyttääkin olevan sellaista, ei hän
kuitenkaan sisimmässään voi unohtaa tuota uskottomuutta. Taistelu
polttavaa mustasukkaisuutta vastaan on maksanut hänelle liian paljon."

Madame du Hausset tuli hiljaa huoneeseen.

"Hän nukkuu, _Dieu merci_. Sydämentykytys ja hengenahdistus ovat
vihdoinkin talttuneet. Liian kovalla koetuksella hän onkin ollut
tänään."

       *       *       *       *       *

Pariisissa seurattiin markiisittaren huonontumista vilpittömän
osaaottavasti. Pariisilaiset, jotka olivat lämminsydämisiä ja
hyväntahtoisia ja joiden mieli herkästi muuttui, olivat taipuvaisia
pitämään jesuiittain karkoitusta yksinomaan Pompadourin työnä
ja unohtamaan tämän sisäisen menestyksen tähden ulkonaisista
vastoinkäymisistä koituneen häpeän.

Pompadouria verrattiin Agnes Soreliin. Kerrottiin näet, että oli
löydetty eräs vanha ennustus, joka tarkoitti häntä, niinkuin Sorel
aikoinaan oli ollut Ranskan pelastajana, ja kaikilla kaduilla
laulettiin:

    "Au livre du Destin, chapitre des grands rois,
    On lit ces paroles écrites:
    De France Agnès chassera les Anglois,
    Et Pompadour les jésuites."

Jeanne itse ei saanut pitkään aikaan kuulla puhuttavan niistä
ylistyslauluista, joiksi katkerat häväistysrunot olivat muuttuneet.
Hän oli monta päivää puolittain loikonut ja sitten ollut sidottu
vuoteeseen. Hänen sairautensa levottomuutta herättävät oireet,
sydämenkouristus ja tukehtumiskohtaukset, tihenivät tihenemistään.

Quesnayn onnistui kuitenkin vastoin kaikkea odotusta saada älykkäällä
hoidollaan aikaan virkistyminen, jonka ohella kuninkaan hellä osanotto
ja huolenpito suuressa määrin vaikuttivat hyvän tuloksen saavuttamiseen.

Kaikki Jeannen läheiset henkilöt tiesivät, että tämä näennäinen
virkistyminen ei tulisi kestämään kauan.

Ainoastaan runoilijat uskoivat sammumattomassa optimismissaan, että
heidän uskollinen suojelijattarensa oli pelastettu kuolemasta.

Ensimmäisten kevättä ennustavien auringonsäteiden loistaessa lähetti
Favart lämmintunteisen onnittelu- ja tervehdysrunon.

    "Le soleil est malade
    Et Pompadour aussi;
    Ce n'est qu'une passade,
    L'un et l'autre est guéri;
    Le bon Dieu, qui seconde
    Nos vœux et notre amour,
    Pour le bonheur du monde
    Nous a rendu le jour
       Avec Pompadour!"

       *       *       *       *       *

Eräänä lämpimänä päivänä maaliskuun lopulla salli Quesnay
markiisittaren lähteä ajelemaan puistoon. Kuningas tuli häntä hakemaan
puolenpäivän aikaan; ei kukaan muu kuin hän itse saanut seurata Jeannea
tällä ensimäisellä matkalla.

Kallisarvoisiin turkkivaippoihin kääriytyneenä Jeanne istui
selkänojossa kuninkaallisten vaunujen silkkipatjoja vasten.

Sairaat keuhkot hengittivät ahneesti lauhkeaa, puhdasta ilmaa.

Yhä vieläkin säteilevien ja vilkkaiden silmien katse kiiti yli
äsken puhjenneen puutarhojen loiston, yli sinisten orvokkikenttien,
yli kukoistavien saframi- ja hyasinttipengermien, yli ainaisesti
vihertävien myrttiaitojen.

Kuningas piti hänen kättään omassaan. Kaihomielin hän katseli
vieressään istuvaa kalpeaa naista. Kuinka kaunis hän vieläkin oli!

Jeanne näytti aivan kuin omistavan taikakalun, joka esti hänen
kauneuttaan kuihtumasta.

Eräällä aurinkoisella, etelän puolisella, mansikkapensas-aitojen
sisässä olevalla paikalla odotti Quesnay sairasta. Hän oli toimittanut
tänne mukavan tuolin, silkkipeittoja ja patjoja markiisittarelle ja
istuimen kuninkaalle.

Varovasti hän nosti Jeannen vaunuista. Kuninkaan käsivarteen nojaten
Jeanne kulki ryhdikkäästi muutamien askelien päässä olevalle
aurinkoiselle paikalle.

Quesnay vetäytyi syrjään. Vain yksi paashi jäi heidän luokseen. Lääkäri
pysytteli kuitenkin lähistöllä kaiken varalta.

Jeanne katseli hetkisen ympärilleen hiljaisuuden vallitessa. Pitkään
aikaan hän ei virkkanut sanaakaan. Syvä huokaus paisutti hänen sairasta
rintaansa.

"Kuinka kaunis onkaan maailma! Kuinka raskasta on erota siitä", virkkoi
hän lopulta matalalla, kaihomielisellä äänellä.

Kuninkaan kasvot synkistyivät. Hän oli kysymäisillään Jeannelta:
tietääkö hän, miten sairas hän on? Tietääkö hän, ettei hän kaikesta
tahdonvoimastaan huolimatta voi elää kauempaa kuin muutamia viikkoja
tai ehkä päiviä?

Jeanne arvasi kuninkaallisen ystävänsä ajatukset niinkuin aina ennenkin.

Hän hymyili surumielisesti kuninkaalle.

"Teidän majesteettinne pyysi minua kerran lupaamaan, että kaikissa
elämän kohtaloissa puhuisin totta. Olen rehellisesti koettanut pitää
tämän lupauksen ja minä tahdon pitää sen viimeiseen saakka. Teidän
äänettömään kysymykseenne annan teille tämän vastauksen: niin, minä
tiedän, että minun täytyy kuolla. Olen jo kauan ollut siihen valmis.
Ei olisi totta, sire, jos sanoisin teille, että kuolen mielelläni — on
hyvin raskasta erota kaikesta maailman loistosta — mutta olisi valhe,
jos sanoisin, että pelkään kuolemaa."

Kuningas värisi. Kauhu ja sääli taistelivat hänessä keskenään. Mikä
käsittämätön suuruus, että voi niin tyynesti puhua kamalimmasta,
siitä, mikä niin kauan kuin hän jaksoi muistaa entisyyttä oli saanut
veren jähmettymään hänen suonissaan! Irti, kunhan vain irti tuosta
kamalimmasta!

"Te ette saa kiihtyä, Jeanne", sanoi kuningas äkkiä. "Quesnay on pannut
sen minun sydämelleni."

Taaskin Jeanne hymyili Ludvigin kuolemanpelolle, jota hän tänään voi
ymmärtää vähimmän kuin milloinkaan ennen.

"En ole kiihtynyt, sire, olenhan aivan levollinen. En yski, sydämeni ei
pyri lentoon ruumiista, en tunne edes ahdistusta."

Hän sanoi tämän entisellä ivallisella huumorilla. Sitten hän jatkoi
vakavammalla sävyllä:

"Ken tietää, saanko enää milloinkaan nähdä niin ihanaa hetkeä kuin tämä
on."

"Monia, monia!" änkytti kuningas, jota raateli mitä ankarin tuska.

"Sitä parempi. Silloin voimme työskennellä ahkerammin kuin näinä
kurjina viime viikkoina. Tahtoisin kuitenkin käyttää tätä hetkeä
hyväkseni, sire, lausuakseni teille kiitokseni kaikesta rakkaudesta,
kaikesta ystävällisyydestä, kaikesta luottamuksesta, jota olette
minulle osoittanut."

Hän yritti tarttua Ludvigin käteen viedäkseen sen huulilleen, mutta
kuningas ehti ennen häntä ja suuteli häntä otsalle.

"Sinun ei tarvitse kiittää minua, Jeanne", vastasi hän melkein itku
kurkussa, "en ole tehnyt sinulle mitään hyvää, vaan olen tuottanut
sinulle paljon tuskaa. Mutta sinä olet lukemattomia kertoja auttanut
minua voittamaan oman itseni, kun minut on vallannut sairaalloinen
synkkämielisyys. Sinä olet rohkaissut minua, kun olen menettänyt
miehuuteni, saattanut minut iloiseksi ja voimakkaaksi, karkoittanut
pois huolien raskaat pilvet otsaltani."

"Ken sitä ei olisi tehnyt Ludvig rakastetulle!"

Kuningas pani innokkaasti vastaan.

"Älkää sanoko minua enää siksi, markiisitar! Älkää puhuko siitä! Kerran
olin se, mutta nyt en enää. _Louis le Bien-aimé_ on nyt _Louis le
Bien-haï_!"

"Jumalan tähden, sire, älkää puhuko syntiä!"

Kuninkaan muoto synkistyi synkistymistään.

"Te ette tunne kansan mielialaa, markiisitar. Paljon on muuksi
muuttunut. Tänään ehkä riemuittaisiin _teille_. Sillä teille on annettu
anteeksi Pariisin rauhan ja jesuiittain karkoittamisen vuoksi."

"Te näette kaikki liian synkässä värityksessä, sire. Vai onko
uskallettu —"

"Ilmikapinaan ei minua vastaan ole noustu, ei, mutta syvä ja katkera
hiljaisuus vallitsee kaikkialla, missä vain näyttäydyn."

Jeannen mieleen pyrki nousemaan säälinsekainen tunne, mutta hän
vaimensi sen nopeasti.

Mitä hyötyä oli kuninkaalle alakuloisista tunteista, kun oli tarpeen
toimintakykyinen tahto? Jos kuningas itse ei kyennyt irtautumaan
horroksestaan, niin ei hän, Jeanne, enää voinut auttaa häntä.

Aurinko painui kepeiden pilvenhattarojen taa.

Jeannea alkoi viluttaa.

"_Mon soleil se couche_", sanoi hän epäilijän entein ja viittasi
luokseen paashin, jonka Quesnay oli pannut vartioimaan lähistölle.

Äänettömyyden vallitessa he palasivat takaisin linnaan.

       *       *       *       *       *

Auringon ylitse oli vaeltanut vain varjo. Lämpimiä kevätpäiviä jatkui,
ja niiden mukana kesti myös markiisittaren näennäinen toipuminen.

Jeanne käytti hyväkseen sitä lyhyttä aikaa, joka vielä oli hänelle
suotu. Hän kutsui luokseen veljensä Abelin, markiisi Marignyn, ja
käski tämän mitä huolellisimmin suorittaa loppuun hänen aloittamansa
työt. Hän pyysi hartaasti veljeään pysymään Ranskan kaunotaiteiden
uskollisena suojelijana.

Choiseulin kanssa hän puheli siitä, mitä täydellisesti lamautunut
kauppa ja heikentynyt laivasto elpyäkseen kipeimmin kaipasivat.

"Koettakaa, hyvä ystävä, tehdä kaikki voitavanne korvataksenne
rauhallisella työllä ne vahingot, jotka me olemme tuottaneet Ranskalle
sodalla."

Choiseul tarttui liikutettuna markiisittaren ojennettuun käteen.
Jeannen kirkas äly näki ministerin silmillä, ja ministeri hänen
silmillään, kuinka raskas se taakka oli, joka oli vyörytettävä kovassa
rasituksessa elävän kansakunnan niskoilta.

Ministeristä tuntui katkeralta lohdutukselta saada jatkaa työskentelyä
markiisittaren hengessä.

Jeanne lähetti tervehdyksen maanpaossa olevalle Bernisille
huomauttamatta, että se oli viimeinen. Hän hankki tietoja Voltairesta,
joka oli yhä enemmän vieraantunut hänestä siitä pitäen, kun kuniagasolii
lähtenyt Preussin hoviin.

 [Kuinka suuressa arvossa Voltaire piti suosijatartaan tämän kuoleman
 jälkeen, sitä osoittaa seuraava filosofin kirje kardinaali Bernisille.]

 ["Minä luulen, että te olette kärsinyt raskaan tappion. Madame de
 Pompadour oli teidän vilpitön ystävänne, ja jos minun on lupa sanoa
 vielä enemmän, niin luulen täällä allobrogisessa yksinäisyydessäni,
 että kuningas on kärsinyt suuren tappion. Häntä rakasti hänen oman
 itsensä tähtien vilpitön sielu, jolla oli selvä järki ja nuhteeton
 sydän, eikä niitä joka päivä tavata."]

Vaikka tuon pahasisuisen pilkkaajan, jouduttuaan eripuraisuuteen
Fredrik II:n kanssa, oli aikoja sitten ollut pakko poistua
Sanssoucista, minkä jälkeen hän nyt oli useita vuosia oleskellut
Ferneyssä Sveitsin rajalla, ei heidän yhteytensä ollut kuitenkaan
päässyt entiselleen. Nyt se oli liian myöhäistä.

Marmontelille, joka oli voittanut Jeannen sydämen hienolla,
tuntehikkaalla runollaan sotaopiston perustamisen johdosta, hän lähetti
kallisarvoisen rasian. Boucherille hän testamenttasi suuren osan
omistamistaan harvinaisista kaiverruksista. Sotaopiston ja Sèvresin
tehtaat hän uskoi kuin rakkaat lapset niiden huostaan, jotka olivat
niiden etunenässä.

Quesnay oli määrännyt, että sairas oli huhtikuun 7 p:nä vietävä
Versaillesiin. Hän tiesi, että markiisitar kaikesta sielustaan ikävöi
päästä näkemään niitä huoneita, jotka olivat olleet hänen varsinainen
kotinsa ja joissa hän oli uneksinut voiton ja maineen viimeiset unelmat.

Kirkkaana ja lämpimänä paistoi aurinko Versaillesin yllä, kun Jeanne
suoritti viimeisen retkensä Bourbonien komeaan linnaan. Puutarhoissa
helotti raikkaan vihreyden ja heleän kukinnan ihanuus. Hänen
loishuoneittensa ikkunat olivat selkoselällään, ja niistä virtasi
sisään syreenin ja orvokin tuoksu.

Jeanne virui voimattomana vaaleansinisellä, kultajalkaisella _lit
d'ange_-vuoteellaan. Kuningas oli vastikään lähtenyt hänen luotaan.
Valkeat, kuihtuneet sormet pitelivät vielä niitä valkoisia ruusuja,
jotka kuningas oli tuonut hänelle tuliaistervehdykseksi.

Yhtäkkiä hän sai puistattavan tukehtumiskohtauksen.

"Ilmaa, ilmaa!" läähätti hän.

Quesnay ja du Hausset saapuivat juuri silloin, kun Jeanne pyörtyneenä
vaipui heidän syliinsä. Kuninkaan valkoisille ruusuille valahti tumma
verivirta.

Raskaat ja vaikeat olivat ne päivät, jotka nyt seurasivat. Äidiltä
peritty ja markiisittaren väsymättömän, intoilevan elämän nopeasti
kehittämä tauti yltyi nopeaa vauhtia. Quesnay itse vaati, että Senac
ja La Martinière kutsuttaisiin sairaan luo, mutta kukaan ei kyennyt
auttamaan. Markiisittaren läheiset henkilöt näkivät äärettömän
toivottomina, miten loppu läheni.

Kuningas kävi katsomassa markiisitarta monta kertaa päivässä. Hän
toi kukkia ja hedelmiä, hyväili Jeannen vahankelmeitä käsiä, painoi
hätäisen suudelman hänen ihanan kauniiseen tukkaansa, mutta ei puhunut
paljon mitään.

Jeanne käytti jokaista vähänkin siedettävää hetkeä hyväkseen
tiedustellakseen valtioasioita. Choiseulin, joka viimeksi tapahtuneen
vaikean kohtauksen jälkeen oli jäänyt Versaillesiin ja valvoi useimmat
yöt etuhuoneessa yhdessä du Haussetin ja Quesnayn kanssa, täytyi kolme
kertaa päivässä antaa raportti Jeannelle. Hän käski luokseen myöskin
Janellen, joka joka iltapäivä esitti hänelle salaisen kirjevaihdon.
Kaikki pyynnöt, että hän säästäisi voimiaan, hän epäsi. Hän tiesi, että
hänen elämänhetkensä voitiin nyt laskea vain tunnittain. Ei yksikään
kuolevainen saisi temmata valtikkaa hänen kädestään, ennenkuin tulisi
kaikkivaltias kuolema.

Kuusi päivää hänen tulonsa jälkeen Versaillesiin tuli Quesnay myöhään
eräänä iltana hyvin hädissään ulos sairaan huoneesta.

Choiseul oli odottamassa ovella.

"Teidän ylhäisyytenne, hän voi elää enää korkeintaan vuorokauden. Eikö
olisi parasta, että te valmistatte markiisitarta? Kuningas tuskin sitä
tehnee."

Ministeri nyökkäsi äänettömästi. Hän meni hiljaa sairaan huoneeseen.
Jeanne istui kuten ennenkin selkänojossa sängyssä patjojen varassa.

Nähtyään Choiseulin tulevan sisään hän kysyi raukealla äänellä:

"Mitä uutta, hyvä ystävä?"

Ministeri pudisti päätään ja istuutui hänen sänkynsä viereen.

Masentuneena ja epäröiden hän koetti saada jotakin sanotuksi.

"Teidän ei pitäisi ajatella ensinkään valtioasioita, markiisitar, vaan
levätä", sanoi hän änkyttäen.

Jeanne hymyili surumielisesti.

"Sitä saan kohta tehdä — huomenna — tänään — ken tietää?"

Hän katsoi Choiseuliä suoraan silmiin. Muulloin aina kylmäkiskoinen ja
tyyni mies näytti olevan omituisen mielenliikutuksen vallassa. Silloin
Jeanne tiesi tarpeeksi.

"Te olette tullut sanomaan minulle, että hetki on tullut?"

Choiseul nyökkäsi mitään vastaamatta.

Tuokion ajan tempoi väristys Jeannen kasvoja. Sitten olivat kasvojen
eleet taas täydellisesti hänen vallassaan. Hän sanoi kylmäverisesti:

"Sitäkö varten olen koko elämänikäni ollut filosofien kannattaja, että
nyt lopulta pelkäisin kuolemaa? Ei, rakas ystäväni, olen näytellyt
osani loppuun, vuoropuhelu on vaiennut, ja minä olen valmis lähtemään."

"Haluatteko lausua jonkin toivomuksen?"

"Valmistakaa kuningasta, Amboise! Mutta säästäkää häneltä kaikki, mikä
tuottaisi hänelle vastenmielisyyttä! Kysykää häneltä, haluaako hän,
että minä teen sovinnon kirkon kanssa. Ottakoon Collin minun viimeiset
testamenttimääräykseni kirjoituspöytäni salalaatikosta. Ne ovat
päivätyt marraskuun 15 p:nä 1757 ja niihin on tehty lisäys maaliskuun
30 p:nä 1761."

Choiseul kumarsi ääneti ja suuteli hienoa, hoikkaa, kauneinta
naiskättä, mitä vaiherikkaan elämänsä aikana milloinkaan oli ihaillut.

Tuntia myöhemmin saapui kuningas markiisittaren luo. Quesnay ja du
Hausset olivat nostaneet hänet sängystä nojatuoliin. Jeanne panetti
hieman ihomaalia poskilleen ja puetti päälleen viitan, jossa oli
kuninkaan mielivärit — sininen ja heleä — ne värit, joissa kuningas
oli nähnyt hänet ensi kerran Sénart-metsässä. Hän ei tahtonut, että
kuningas saisi sellaisen vaikutuksen kuin kuolevan läheisyydessä
oleminen tuottaa.

Nopeasti, hätääntyneenä ja kumaraisena Ludvig XV astui huoneeseen. Hän
jäi seisomaan vähän matkan päähän Jeannesta.

"Choiseul sanoo, että te ette voi ensinkään hyvin. Niin, minusta olisi
ihanaa, jos haluaisitte ottaa vastaan papin. Minä lähetän hakemaan La
Madeleinen kirkkoherran."

"Haluan mielelläni uskoa sieluni hänen käsiinsä, jos te sitä toivotte."

Kuningas astui lähemmä. Jeanne ei ensinkään ollut kuolevan näköinen.
Oliko Quesnay erehtynyt? Oliko Choiseul liioitellut? Oliko mahdollista
olla kuoleman kynnyksellä noin tyyni ja valpas? Epäröiden hän astui
Jeannen luoja tarttui hellävaroen hänen käteensä. "Toivon näkeväni
teidät terveempänä huomenna, rakas Jeanne."

Jeanne nyökkäsi hiljaa.

"Toivo on elävän etuoikeus, sire."

"Me tapaamme kohta toisemme."

Jeannen huulille nousi epäävä sana, mutta hän jätti sen sanomatta.
Hän loi kuninkaaseen pitkän ja läpitunkevan katseen, aivan kuin olisi
tahtonut nähdä hänen sielunsa syvimpään sopukkaan.

Sitten hän ravisti surumielisesti hymyillen kaunista päätään.

"Hyvää yötä, Jeanne, nuku rauhassa!"

"Hyvää yötä, sire."

Lyhyt kädenpuristus, sitten Ludvig läksi, selkä vähän suorempana
kuin tullessa. Jeanne hengitti keveämmin. Hän oli säästänyt Ludvigia
näkemästä kuolemankauhua.

Aikaisin huhtikuun 14 p:nä saapui La Madeleinen kirkon kirkkoherra.
Jeanne mukautui kaikkiin menoihin. Hän ei tahtonut, että hänestä olisi
sanottu, että hän on lähtenyt ajallisesta elämästä pakanana, mutta
hänen ajatuksensa harhailivat muualla. Sillä aikaa kun kirkkoherra
antoi hänelle synninpäästöä, ei hän ajatellut syntejään enemmän kuin
pyhää toimitustakaan, vaan niitä maallisia asioita, jotka hänen vielä
oli toimitettava.

Kirkkoherran lähdettyä hän teki viimeiset testamenttimääräyksensä.
Vaikka hänellä ei tätä nykyä ollutkaan käteistä rahaa, oli hänen
tiluksissaan, taloissaan, koruissaan, kirjoissaan ja taideteoksissaan
kuitenkin suuri omaisuus.

Verrattomalla tahdonlujuudella Jeanne luki 1757 tehdyn testamentin,
jossa hän oli määrännyt veljensä Abelin yleisperijäksi ja muistanut
kaikkia niitä, jotka olivat palvelleet häntä uskollisesti, runsailla
rahalahjoilla ja eläkkeillä. Hän kutsutti Collinin ja määräsi siltä
varalta, että hänen veljensä kuolee lapsettomana, tämän sijaan erään
kaukaisen sukulaisen. Hän saneli Collinille toisen lisäyksen, jossa
hän määräsi ystävilleen kallisarvoisia lahjoja, kuvaten näitä pieniä
yksityiskohtia myöten.

Ne käteiset rahat, jotka olivat hänen kirjoituspöydässään, olivat
jaettavat seurakunnan köyhille.

Lyhyen levähdyksen jälkeen hän antoi määräyksen hautauksestaan.
Saatossa piti olla kaksitoista mustiin verhottua vaunua.
Kapusiiniluostarin hautaholvissa rakkaan lapsensa vieressä hän tahtoi
nukkua viimeistä untaan.

       *       *       *       *       *

Lämmin aurinkoinen päivä muuttui tukehduttavaksi illaksi.

Kuningas istui ylhäällä eräässä pikku huoneessa kirjoittamassa kirjettä
vävylleen Espanjan infantti Filipille. Vähä väliä hän säpsähti ja
kuunteli henkeään pidättäen, kuuluisiko jotakin erikoisempaa ääntä.

Mutta mitään ei kuulunut — kuolemanhiljaisuus vallitsi kaikkialla.

Hän meni ikkunan ääreen ja katsoi Marly-metsän tummiin puuryhmiin,
jotka ylenivät kuin musta holvi harmaata, väräjävää ilmaa vasten.
Sitten hän istuutui uudestaan kirjoittamaan.

 "— — — olen vieläkin yhtä levoton ja minä tunnustan, että minulla on
 hyvin vähän toiveita todellisesta parantumisesta ja että pelkään lopun
 olevan ehkä hyvinkin lähellä. Melkein kaksikymmentä vuotta kestänyt
 tuttavuus on luotettava ystävyys. Mutta Jumalalla on valta ja voima ja
 hänen tahtoonsa täytyy taipua."

Hän kuivasi kyyneleen silmännurkasta ja nousi pystyyn.

Ei kukaan saisi nähdä, miten syvästi häneen koski sen naisen
kadottaminen, joka oli juurtunut kiinni hänen elämäänsä paljoa
sydämellisemmin, kuin hän tahtoi myöntää itselleen tai muille.

       *       *       *       *       *

Jeanne oli sanonut lähimmille ystävilleen viimeisen, ystävällisen sanan.

Choiseul, hänen veljensä, Quesnay ja hänen palvelukseensa kuuluvat
naiset seisoivat äänettömän, ahdistavan surun vallassa.

Jeanne piti silmiään kiinni. Pää oli vierähtänyt hieman syrjälle, aivan
kuin hän olisi ollut nukuksissa. Maailmaa halveksiva hymy väreili hänen
huuliensa ympärillä.

Äkkiä, viimeisen kerran, hän taas avasi silmänsä. Vielä kerran
säteilivät nuo ihmeelliset, arvoitukselliset tähdet voitonriemuisesti
ikäänkuin olisivat nähneet uuden maan, jonka purppurakentillä häntä
ystävällisesti tervehdittiin kuningattarena, valtiattarena.

       *       *       *       *       *

Ulkona ulvoi rajuilma. Yö oli musta. Ne upseerit, jotka olivat
vahtivuorossa, kietoutuivat viluissaan tiukemmin vaippoihinsa.

Markiisitar de Pompadourin ikkunojen alla paistoi lyhty. Kuului lyhyt,
hillitty huuto. Vainajan huoneen ikkunaan ilmestyi valo. Ikkuna
avattiin. Mustiin verhotuilla paareilla laskettiin alas ruumis, joka
oli kiedottu hienoon, ohueen liinakankaaseen.

Vahdit värisivät. He kuiskivat keskenään muutamia sanoja. Lyhdynvalo
loittoni. Ikkunat pimenivät uudestaan. Sihisevä salama iski tyhjään
paikkaan.

Nuoren kaartinupseerin hampaat kalisivat.

"Nyt viedään hänet pois yön pimeydessä kuin rikoksentekijä, hänet,
joka on elänyt täällä loistossa ja komeudessa, hänet, joka on ollut
varsinainen hallitsijatar. Sellainen on maailman kiitos!"

Toinen ravisti päätään.

"Sellainen on laki, toveri. Kuninkaalliseen linnaan ei saa jäädä yöksi
kenenkään ruumis."

Nuoren upseerin katkera vastaus hukkui raikuvaan ukonjyrinään.

       *       *       *       *       *

Kevään ensimmäisen ukonilman raivo taukosi, mutta sade valui yhä vielä
virtanaan harmaana ja yksitoikkoisena.

Työhuoneensa edessä olevalla pienellä parvekkeella seisoi kuningas
paljain päin ja katsoi sitä surusaattoa, jossa markiisitarta vietiin
kapusiiniluostarin hautaholviin. Ei kukaan ollut uskaltanut lähestyä
kuningasta. Aivan yksinään hän seisoi siinä jähmettynein katsein
ja värjyvin sydämin, välittämättä sateesta, joka kasteli hänet
likomäräksi. Hänen katseensa saattoi mustaa kulkuetta niin kauan kuin
voi.

Kun ruumista kuljettava vaunu oli kadonnut kuninkaan näkyvistä, valtasi
hänet niin pöyristyttävä yksinäisyyden kammo, että koko hänen ruumiinsa
tärisi ja kädet kouristuivat yhteen suonenvedon tapaisesti.

Yksi ainoa ihminen maailmassa oli kyennyt riistämään hänet tuon
hyytävän tuskan pauloista, ja se ainoa laskettiin — ehkä juuri tänä
hetkenä — kylmään, hiljaiseen hautaholviin, joka ei milloinkaan antanut
saalistaan takaisin!







*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MARKIISITAR DE POMPADOUR ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.