Title: Elämän helle
Runoja
Author: Huugo Jalkanen
Release date: November 23, 2024 [eBook #74784]
Language: Finnish
Original publication: Hämeenlinna: Arvi A. Karisto Oy
Credits: Tuula Temonen and Tapio Riikonen
language: Finnish
Runoja
Kirj.
Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1919.
Vaimolleni
omistan nämä säkeeni.
Tekijä.
I
Elämän helle
Conceptio artis
Kirkastusvuorella
Huhtikuun ilta
Leivoselle
Juhannuslaulu
I. Sa kerallasi kesän toit
II. Siunattu ilta
Sonetti satakielelle
Oodi sateella
Säkeitä kuutamossa
II
Rubiini
Pyhä yö
Uutisraivaaja
Taakse kaikki vanha
Illanrusko
Korpeen!
Pyhäin miesten päivänä
Kymen rannalla
Runottarelle
Missä valo
Onni on kuin tähdet
Vihamiehiä eniten kiittää saa
Oh, päivät
Syvälle, syvälle
Joulukirkkoon
Syksyn lehdet
III
Esitaistelija
Vuoripuro
Toukomies
Kotkanlentoa
Odysseus
Oodi Kristukselle
Lucifer
Diogenes
Parnassolla
Trubaduurin syys
IV
Suomen kevät
Sota valosta
Kalevalaisten kuoro
Marttyyrien kuoro
Sankarien kuoro
Voiton kuoro
Sankarikummun alta
Keväällä 1918
V
Rakkaudenjuhla
I. Valjennut taas kesä on
II. Aavana saartaa veet
III. Ei, jopa hullua ois
IV. Täällä on rauha
V. Tytti, ma lemmin sua
VI. Muut jumalia palvelkoot
VII. Rannalla järven on helonurmella jumalten juhla
Kevät kylmää ja myrskyä mulle soi,
surun usviin kietoen nuoruuteni;
niin nautinnon maljan sakkaan joi
sydän tuskassa kuuman kaipaukseni.
Tulenarkaa syöntä ken tuomita voi! —
Vilun kuumeessa vihreät vuodet meni.
Niin ahjosta tuskain kohtalo loi
kesän onnenlämmön mun sielulleni.
Se onni on paahtava elämän helle,
se on polttava kuivuus erämaan,
se on lähde ja keidas sydämelle,
valo auringon kuolon Varjolaan,
kesän hehku ja kirkkaus ihmiselle,
joka sammuu ja yöhön haudataan.
Kuin kastehelmissä hohtain
maa kukkiva auringon armoa juo,
ja juoksunsa ylväänä johtain
valovälkkeessä loistaa virran vuo;
kuin pelloilla tähkät nuojuu
elokypsinä oottain korjuutaan,
ja raskaina oksat huojuu
hedelmöimisen onnea kantaissaan,
niin olkoon lauluni lento
elontäyteisen kirkas ja murheeton,
väre sen niin herkän hento,
niin hehkuva kuin säde auringon!
Valo korkein määrä on elon,
ei tuijotus öiseen tyhjyyteen.
Elä! Loisteesta päivien selon
saat sielusi kuumaan kaipuuseen!
Yö kuoloa, päivä on juhlaa,
valo säihkyä hengen rikkauden.
— Sydän, lailla auringon tuhlaa
elonhehkua, mailmasi valkaisten!
Auringonhohde valkeiden hankien yllä
jälkeen pitkien, synkkien syyshämäräin! —
Kirkas, keltaisenvehreä taivas varjoihin kytketyllä!
— Kevät! kevät! sa saavutko, kaivattu, näin?
Riemujen riemu! Sa vanha ja ainian nuori!
Maan ylösnousemuksen koi! —
Kuin valon aalloissa säihkyy jäätikkövuori.
Aurinko sen yli kirkastuksensa loi!
Alhaalla varjossa untunut maailma nukkuu
— valveillaan; —
varjossa syntyy ja häälyy, varjoihin hukkuu.
Ah, polot lapset lattean maan! —
Vaan kenen viimana kaipaus korkeammalle,
kirkastus-vuorelle toi,
hän ei hautau laakson huolien alle,
häntä ei varjot peittää voi!
Harmaa sade-ilta huhtikuun
kietoo mailman surusoitteluun.
Vierii hetket lailla hautasaaton —
sade soi kuin kellot kevään aaton.
Vaiko kyyneleitä lesken lie,
jonka haudan ääreen kulki tie?
Vaierrusta orvon lapsukaisen
parmahilla äidin kuolevaisen? —
Turhat toiveet, noin ne kyynelin
painuu ahnaan ajan aaltoihin;
siipirikot, noin ne hukka peri,
pois ne huuhtoo vuotten valtameri! —
Monta tietä aukee maailmaan,
toiset tuskaan, toiset onnelaan.
Toinen johtaa loistoon vallan, maineen,
toinen hautaa alle unhon laineen.
Monta tietä, — yksi määränpää
kaiken sorruttua meille jää.
Paljon lupaa elo, vähän pitää,
onnessakin turman siemen itää.
Aina seuraa jälkeen päivän työn
ilta, aina aamu jälkeen yön.
Aina samaa toivonvaellusta —
aina matkan määrä hauta musta!
Liiaks uskonut lien aurinkoon,
koska pettynyt niin paljon oon.
Kaikki murskaa aika haaveilemme,
ennenkuin on kypsä sydämemme.
Leivonen, leivonen,
vapaiden ilmojen lintu,
laulaja taivaan säihkyvän, korkean sinen!
Livertäjä riemullinen!
Ylistäjä elämän ja auringon kirkkauden,
leivonen onnellinen!
Heleänä siinnosta ilmain laulusi soi,
juopunut säihkeestä päivän noin laulaa vain voi.
Sokaisema olet auringon,
onnen ihme sun hurmannut on.
Haukkaa et, sydänvertasi vaanivaista,
ylläsi nää, et allasi askarta maista,
elämä ei, ei kuolema mieltäsi paina,
yöt sekä talvet pitkät sa vaikenet aina:
vasta kun valkenee päiväksi pohjolan yö,
kirpoo kielesi, sydämesi tulvien lyö:
valosta, kirkkaudesta vain puhkee riemusi vuo,
säveleillesi aurinko yksin siivet suo.
Leivonen, leivonen,
vapaiden ilmojen lintu,
laulaja onnen ja elämän hurmauksen,
opeta meillekin, ihmisille,
maassa, mullassa matkaaville,
Ilosi ihme-salaisuus,
Ikivanha ja iäti uus, —
opeta sydämin nöyrin ja kumpuavin
meitäkin käymään elämän iloihin, —
opeta murheen laulajille
sävele helkkyvän riemullinen,
sävele taivaan säihkyvän, korkean sinen
Sa kerallasi kesän toit,
sa kypsän onnen mulle soit
ja uskon elämään! —
Maat kukkii, metsät viherjöi,
ja pellon tähkät heilimöi,
soi kiurun kirkas laulu päällä pään.
Niin kirkasta on päivin, öin,
— sa annoit auringon!
Sun säteilläs ma pääni seppelöin,
niin riemuntäysi sydämeni on! —
Kuin leikkiä on työ!
Ei kammoita mua korven yö,
ei uhkaa kalvas ikävyys,
ei hedelmätön, yksinäinen syys!
Siunattu ilta,
täyttymys toiveiden!
Valkea silta
yön yli ruusuisen!
Liekeillä alttariemme,
uhrilla rakkautemme
päivä on liitetty
päivään nousevaan.
Kiitetty, kiitetty
valkeus maan!
Niin usein kuunnellut ma olen sua, parhain
ja arin metsän laulajista siivekkäistä,
kun huilunäänes yli kuutamoisten tarhain
on soinut taikalauluansa yksinäistä.
Sen ymmärrän, se sävel lohduttanut varhain
jo on mun nuorta sydäntäni kärsiväistä,
ja halki elämäni kaipausten, harhain
se soinut tuskain, tunteiden on myrskysäistä.
Sa yksin olet sydämien tulkki ylhä;
et laula rahvaanjoukoille sa juhliville,
vaan yölle, metsälle ja taivaan tähtösille
sa avaat sydämesi sulut; korpi jylhä
vain kanteleena kaiun kantaa laulustasi
ja hautaa ikihiljaisuuteen tarinasi.
Sa etkö kuule, ihminen, ihminen,
tuoll' yössä veljeshenkien huokaavan,
kun sade suruisesti painuu
maahan kuin kaikki me, kaikki kerran?
Tää yö vie monta sielua mennessään!
Niin monta hengenlentoa korkeaa
kuin sade huokauksin painuu
maahan kuin kaikki me, kaikki kerran! —
Sa pieni, kirkas pisara, korkeuksiin
sun nousi kaipuus, siintohon kauneuden, —
nyt yössä näin sa vaivut, veli,
maahan kuin kaikki me, kaikki kerran!
Ah, onnettomat pisarat, veljet te,
kun suudelmanne viileän otsallain
ma tunnen, on kuin varjoani
kuollutta itse jo koskettaisin!
Ah, sydän sulaa kuumihin kyyneliin, —
mut ennenkuin sen hetki on sammua,
ma tahdon syöstä — kuin te maahan
elämän riemuun ja tuskaan vielä!
Ma tahdon vielä tuntea vaivat sen
ja hehkun, jolla yön tämän valkaisen!
Viel' onhan omanani kaikki:
aurinko, tähdet ja mainen manner!
Mua auta tieto ei: sinitaivaisiin
taas nousee kerran pisarat kuolleet nää
ja vaihtumista ikuisesti
kammottu kuolema tuo vain onkin.
Ma tahdon helteen tuntea paahtavan
ja valon riemuun juopua säihkyvään
ja elonkorjuun aikaa oottain
kukkia, kypsyä, hedelmöidä!
Sinä kalvennut jääsydän, kuollut kuu,
siniyössäsi nuoret uneksuu.
Sinä auringon hehkusta valosi saat,
sinä lainaloistetta meille jaat.
Ja kuitenkin sua lapset maan
jumalaisena palvoo haaveissaan.
Sua päivällä kukaan muista ei,
sun lumosi kaiken aurinko vei.
Mut yössä kylmällä valollas
sa taas olet sydänten valtias.
On liian hehkuva auringon
tulisilmä, ken siihen katsonut on,
sysimustaa hänest' on maailma muu,
maan vehreys, tähdet ja öinen kuu,
näön hältä on aurinko sokaissut
ja sydämen tuhkaksi polttanut.
On liian hehkuva auringon
tulisilmä — kuun jääsydän vaaraton.
On kylmää heijastusta se vaan,
sitä katsoa voi arat lapset maan,
runon lailla se kalpean muiston luo,
sydänhehkusta aavistuksen vain suo,
ja viluinen kaipuu sydämeen
sen hohteessa hiipii kalvaaseen,
sulokaipuu lempeen ja elämään,
palonhehkuun keskeltä kalvaan jään. —
Vain onnen kaipuussa onni on;
ken sai sen — on polttama auringon!
Veripunainen rubiini, säihkyvä jalokivi,
niin hiotuin särmin kuin hienoin runon rivi
sa välkyt valkokädessä kaunottaren,
joka salinsa sohvalla keskellä loiston aren
runokirjalla haukotustaan peittää,
ikävystyen pöydälle vihkon heittää,
sydänverten hehkua hohkavan, tunteiden tulta —
jalohelmiä, vanteena säkeiden taottu kulta. —
Sa lainata saat verenpolttosi hohdon muille,
koristukseksi sormille, kauloille jauhotetuille, —
kuin sielunsa säteilyn runous salongeille,
sydämille tyhjille, kylmille, kellastuneille!
Yö täynnä odotusta
ihmeen armaimman,
yö täynnä vaierrusta
tuskan ihanan.
Yö luomisen —
taas syntyy mailma uusi.
Yö uuden huomisen,
mi koittaa kamppailuusi,
ihminen.
Mit' onkaan sankarien
työ sun työhös nähden,
oi nainen, rakkautesi
kaikkivoivan tähden
kun elonlahjan annat
sa kautta ankarien
tuskain lapsellesi,
jot' alla sydämesi
kannat!
Yks into vain on sulia:
luoda elämää!
Voi sulle kuolo tulla,
kun hän vain eloon jää
Sua polttaa — hyvästit
jo heitit elämälle.
Sa oman itses uhrasit
ja elät, kuolet hälle,
oi äiti hentoinen,
luoja ihmisen!
Niin itses unhoittain
luot hedelmän.
Elämälle vain
sa, äiti, nainen,
suurin runoilija mainen,
laulat hymnin elävän!
Sa, jalo, kuuluisuutta
ja kunniaa sa pyydä et,
vain kuolemattomuutta
sa nimetöntä haaveilet.
Muut laulut kalpenee,
muu kaikki halpenee
sen hymnin rinnalla.
Niin hengen hinnalla
muut laulujaan ei luo.
Niin sydänverellään
ei kirjoita niit' yksikään.
Ja luomisriemua ei suo
niin suurta mikään muu!
Kun laulut muut jo unhoittuu,
se elää, kasvaa, uutta luo,
se liittää renkaan renkaaseen
ja ketjun kaikkeuteen. —
On tullut hetkesi,
ja polte yltyy yhä.
Tää yö on kuolonpyhä:
nyt kohtalosi ratkaistaan,
nyt katkaistaan
sun mainen retkesi,
tai syntymässä polven uuden
sua oottaa onni kuolemattomuuden!
Jo tuskain paine laukeaa —
kuin kautta kaaoksen
taas elo sullo aukeaa,
kun kuulet heikon kirkaisun,
niin kauan kaivatun,
kun heräät kuumaan suudelmaan
ja äidin nimi suloinen
sun korvaas kuiskataan!
Soikaatte koivikossa, tuulet! —
Kallis oli onneni hinta! —
Punainen on koivikossa mökkini rinta,
punaiset on tyttini huulet.
Kauniimpi on elämä, kuin luulet!
Kirkkaana päilyy järveni pinta
juhlarauhaa onnellisinta,
kun aamukellot kirkolta kuulet.
Ennen oli mieleni musta;
luulin, että elämä on kauhistusta.
Kylillä sain rintaani puukon —
nyt saan ma tytiltäni lämpimän suukon!
Nyt ei mua murhe paina lainkaan.
Tuskin vielä tiedän, minkä onnen ma sainkaan!
Taakse kaikki vanha taika!
Taakse villi nuoruusaika!
Uuteen, uuteen elämään!
Kauas taakse telmeen tään!
Tääll' on vilppi viisaan mahti,
verihurtta vallan vahti.
Haukku tääll' on lepo yön,
ilkku karsas palkka työn.
Isäntänä kade, kiero.
Rehdillä on eessä miero. —
Muistot, muistot katkerat
päivin, öin mua vainoovat.
Pois! pois pakoon kera armaan
onnen piilopirttiin varmaan —
kauas saloon siintävään —
uuteen, uuteen elämään!
Illanrusko, illanrusko!
Kirkkaan huomispäivän usko!
Hehku! hehku! vaikka yö
ylläs siivin mustin lyö.
Vielä valon valta voittaa,
aamu yönkin alta koittaa,
vaikka vaivut hurmeisiin,
sammut synkkiin unelmiin!
Illanrusko, illanrusko!
Uuden onnen-aamun usko!
Hehku! hehku! vaikka yö
ylläs siivin mustin lyö.
Korpeen! korpeen, mies,
koskemattomaan!
Sinne raivaa ties
saloon sankimpaan!
Raukat, houkat vaan
kylän teitä käy. —
Hiekkaa tallataan,
miss' ei jälki näy!
Sekö elämää,
kamppailua ois? —
Oisko tyhjempää! —
Korpeen! korpeen pois!
Sinne jäljen saa!
Sinne uurra ties!
Kynnä, kylvä maa! —
Korpeen! korpeen, mies!
Kolea tuuli tohisee
järveltä teräksiseltä;
ärjyvät kuohut ahmaisee
pelkurit peräsimeltä.
Kuoleman korpi kohisee
ympäri inehmon majaa;
kammon koura kahmaisee,
ken on miehen mieltä vajaa.
Petoja metsä piileksii
varjossa jokaisen loukon;
syvälle kynnet viileksii
peikkojen kavalan joukon.
Kestäös, syön alakuloinen,
syysöiden synkeä taika:
saapuvi suvi suloinen,
onnen ja auringon aika!
On mennyt lemmenkevät kultainen,
niinkuin katoo kaikki elämässä!
Sen nuorta ihanuutta muistellen
seison vielä viime kerran tässä.
Kuin aamukaste haihtui hetket sen
onnen auringossa heleässä.
Nyt on kuin heräisin ma talvehen
vasta, kun on lähtö täältä tässä.
Niin peittynyt on hautaan vuotten jään
ensi kukoistus kuin tyhjä haave.
Ah, kuinka kirkkaana sen kaiken nään!
Nyt se on vain muistoin kalvas aave.
Talven jäiset hanget hopeoi
sen suven, joka mulle onnen loi.
Hiivi mun rintaani
sulattavin soinnuin,
tuutien unhoon
tuskien yöt!
Sytytä rintaani
riemusi rikkain,
kuolo ja kurjuus
karkoita pois!
Karkoita arki
ja arkiset huolet,
jumalten juhlaa
mun nauttia suo!
Hetkinen salli
mun luojana olla,
nähdä sun ikuisen
onnesi maa,
tuntea taivaiden
hekumata hetken;
pitkä on kuoleman
autio yö!
Sulattavin sormin
sydäntäni soita,
kunnes mun hauta
ja unhoitus vie!
1915.
Missä valo,
siellä varjo!
Missä onni,
siellä tuskan palo!
Kohtalotar, ikäneito,
lemmenkade velho,
onnea ei muille suo,
jot' ei itse tunne:
siksi maljan, josta juo
ihmislapset lemmen hurmaa,
myrkyttää hän loitsuillaan,
joilla kaikki riemut maan,
kaiken ihmisonnen surmaa.
Onni on kuin tähdet
saavuttamaton.
Tuskat elon tiellä
kukkasia on,
kukkasia, joit' ei sulta
syksy vie,
joita kukkii tulvillaan
kurjimmankin tie.
Vihamiehiä eniten kiittää saa:
he heikkoutemme paljastaa,
he ylemmäs nostavat katseemme vain
meitä ilkkuen, parjaten, halventain.
On köyhä, keli' ei ole ystävää,
mut köyhin se, ken vihamiehittä jää!
Oh, päivät, te päivät, te riennätte pois
kuin kiitävän kosken vuo!
Kuin kuohuvat aallot te saavutte luo,
kuin myrskytuuli te lennätte pois!
Oh, vuodet, te vuodet, te vyörytte pois
kuin jylinä pitkäisen! —
Salamoistanne yksi on viimeinen,
joka kerran mun tempaa pois!
Syvälle, syvälle tammen juuret,
että se myrskyn vimmat kestää,
syvälle, miss' elon suonet suuret
kuihtumasta sen lehvät estää!
Joutuin kukkii, kuihtuu liljat,
hetkisen tuoksuu kielot hennot,
surmaa halla ja sirppi viljat —
kohtalo tunteet haavelennot.
Syvälle, syvälle juuret vankat,
vitkaan vuossatain voittaja varttuu!
Kerran sen kukkii lehvät sankat —
toisten jo kuihtui, sen yhä karttuu!
1.
Helisten soi tiu'ut, kellot
tähtiyöhön hiljaiseen;
kuutamossa metsät, pellot
hohtaa lumivaippoineen.
Nukkuu onni sydämessä
äidin syliin raueten
piltti matkan vieriessä
kilkkeesehen kellojen.
Näkee unta autuasta,
taivaat hälle aukeaa, —
herää luona kirkon vasta,
kun sen kellot kumahtaa.
2.
Helisten soi tiu'ut, kellot,
välkkyy tähdet jouluyön,
hiljaisina metsät, pellot —
hiljaisempi piltin syön.
Valkoarkun kannen alla
nukkuu viime unta hän. —
Kärsimässä maailmalla
yks on sydän vähemmän.
Viimeisen valssin
nyt soittavat tuulet.
Povellemme painuvat
kalpeat huulet.
Tuiverra tuuli,
ja lennä jo, lehti!
Kukkaset kuoli,
ja syksy jo ehti.
Tuiverra, tuuli,
ja pyörrytä päitä!
Viimeisen kerran
me tanssimme häitä.
Vuoteena sammal
ja peitteenä hanki!
— Irti! ja ilmoihin!
kohtalon vanki. —
Tule! tule! talvi,
ja hautamme peitä!
Keväällä kenkään
ei muistele meitä.
J. Siljon muistoksi.
Sinut aina muistan, kun tuimaa tuulta
ulapalle me laskimme sataman suulta.
Meri vyöryi vihaisin vaahtoharjoin,
sää peitti maan, meren pilvenvarjoin.
Päin aavoja näin
vene viillettäin
kiis' ylitse kuohujen hyrskyäväin.
Kuin nuolen sa ohjasit ottein varmoin
sen halki aallokon tyynin tarmoin
ja katse kauaksi tähdäten,
sydän voitonriemusta paisuen.
Päin vaaraa ja vastusta kuljit ties,
sinä etsivä, uljas taistelun mies!
Sinut kaatoi laumojen myrskylaine,
sinut huuhtoi allensa ahnas aine.
Mut aina sun muistan, kun tuimaa tuulta
ulapalle me laskimme sataman suulta:
käsi vankkana varressa peräsimen
ja katse kauaksi tähdäten!
Vuorilla synnyin.
Kirkas ja puhdas
siell' oli sieluni.
Riemua tulvien,
vauhtia virmaa
syöksyin ma leikkien
louhikon halki,
raivaten uomani
esteet murtain.
Kalliopaadet pirstoivat mua, —
heistä ma viis!
Raisuna riensin
ma karkeloaskelin
tietäni tuimaa
lentoa huimaa
laaksoa kohden
kuin lemmityn luo.
Kaukana viittoi mulle
lehtojen vehreä povi,
houkuttain mua luo
kuin taikaovi
onnen maille; —
vietteli mua sylinantoonsa
niittyjen kukkea sulo,
kutsuivat kultaiset pellot
päivän paahteessa hohtain,
kutsuivat kiehtovat kylät
ja kartanot kauniit
virvoittajakseen.
Luoksensa saavuin
ma kirkkahin mielin.
Riemulla avasin heille
sydämeni lähteet.
Mulle he antoivat
tunkion tähteet!
Neidot kylpevät, jotka
ma syliini sain,
ei sielua suoneet ne mulle,
soi ruumiin ne vain,
ja ruumiinsa tahran
ne jättivät rintahain.
Tulivat naudat ja joivat
mun sieluni kirkkainta vettä,
palkaksi tahrien pintani
saastallaan!
Pois ma riensin,
etsien puhdistusta,
torneja kohden, jotka kaukaa
loistivat ahjona onnen
ja templinä valon.
Hirviön kohtasin,
pinnalta valkean,
sielulta mustan;
hornankattilan, jossa kiehui
kaikki maailman noitamyrkyt.
Se ahmi, se ammensi
suoliinsa nuoruuteni,
sen avaraan kitaan
haaveet ja kauneus meni.
Ja viemäriensä loan —
mujut löyhkävät mustain töiden,
salasyntien syyttävät perkeet —
mun uomaani juoksuttain
se pisaran viimeisenkin
mun saastutti sielussain.
Siks umpimielin tympein vaellan
nyt ohi ihanien kukkarantain,
jotk' ennen syttymään sai sydämen.
Nyt meren helmaan hukkua
vain lailla laineen hiljaa halajan.
Sen suureen unhoitukseen häipyen
ma jälleen puhtauteeni palajan!
Nuori mieli, kirkas usko
valaisevat ties.
Kultaa taivaas aamurusko,
toivon toukomies!
Minkä kylvät, itää hiljaa,
tiedon toukomies.
Ei vie hallat sitä viljaa,
jonka taimii ties.
Askel askeleelta eestyy
viljelyksen tie.
Siks, kun kerran kesä seestyy,
korpi raivattu jo lie.
Askel askeleelta raivaa
kuokkas erämaan, —
rämeet kuivaa, kannot kaivaa
— kaskeks kaikki vaan!
Sukupolvet kaatuu, katoo
aikain kalmistoon.
Pellot silmänkannot satoo
kerran aurinkoon.
Vaikka maatuu ihmissuku,
hautaa maamme yö,
hengen hedelmät ei huku,
toukomiehen työ.
Itää kohduss' ikuisuuden
siemen tulevan,
aatteen uuden, heimon uuden,
hengen jalomman.
1915.
En lailla häkkilintujen
ma elää tahdo, en!
Ma tahdon kaikki katkaista
nää kahleet orjuuden!
En kyyhkysenä kuhertain
ma tahdo kyyhöttää;
en tunkiolle kukkona
ma kiekumahan jää!
Niin moni maassa mataa vain
ja lahoo hiljaa pois.
Vaan syntyneenä kotkaksi
ken maahan jäädä vois?
Ma tahdon nousta siiville
ja nähdä auringon, —
pois sinne, missä vapaus
ja taivas korkein on!
Ma tahdon mailmat halkoa
ja taivaat tavoittaa,
vaikk' oiskin tuska, orpous
ja kaipuu katkeraa!
Tomusta, varpus-touhusta
ma innon nousta sain,
se lento vaikka veristäin
mun viiltäis sieluain.
Siell' yllä ilmain aavojen
vapaana liitää voi,
siell' avaruuden sävelet
syvinnä sieluun soi!
Ei siellä rajaa elämän,
ei ajan, kuoleman.
Siell' yhtyy kuoroon kaikkeuden
kuin tähti taivahan.
Hoi! köydet irti, siteet katkaiskaa
ja soutakaa päin seireenien rantaa!
Pian taakse jää se autuus, jonka antaa
vain kerran elo meidän aavistaa.
Käy kautta taisteluiden, tuskien
tää elämämme turha harharetki;
nyt annettu on onnen suuri hetki —
ma tahdon tuta hurmiota sen!
Nyt iäksi sen huumaan hukkukoon
tää etsinnän ja kaipauksen taakka,
sen juovuttavan maljan pohjaan saakka
nyt sydän tyhjentäköön — nukkukoon!
Pois köydet, hoi! Ah, kurjat soutajat,
te ette kuule autuussäveleitä!
Te kuuroin korvin raadatte, — voi teitä! —
Jo seireenien rannat haipuvat!
1909.
Oi Kristus, suurin ihminen maailman,
Sa jumaluuden tuikahdus yössä sen,
ma tuhansien vuotten takaa,
laulaja, kaiutan hymnin Sulle!
Sa temppelistä pois tekohurskahat
ja kurjat korkoinkiskurit karkoitit
ja pappein synnillisen Jahven,
kuolleen ja haudatun kirjain tomuun.
Sa uuden Herran kansalle osoitit,
se kirkkain totuus, valkeus, Luoja on,
se murhiin, sotihin ei käske:
rakkaus, sielujen syvyys-ääni.
Vaan liian kirkas yön olit kansalle;
sai raaka rahvas sielusi temppeliin
kuin villi, päätön karjalauma,
pyhimpäs tallaten, lokaan raastain.
Sa Getsemanen helvetin palkakses
ja kuolon orjantappurakruunun sait,
ja ristinpuulla kera rosvoin
henkesi, Mestari suuri, annoit!
Mut Ahasverus rauhatta vaeltain
ja ristinkirkkoin kulkijat polvistuin
ne kirveltävin synnintunnoin
iäti veresi taakan tuntee!
1909.
Lucifer, Lucifer-Kain,
valtias maailmain!
Suuri ja voittamaton
Lucifer, Lucifer on.
Sortuvat kansat, maat,
vaihtuvat valtiaat.
Lucifer, Lucifer on
iäti muuttumaton.
Sua ken palvele ei,
turma sen viimana vei;
turvaa hällä ei lain,
kellä ei herrana Kain.
Kuolevat jumalat maan —
Lucifer nuortuu vaan.
Ainoa kuolematon
Lucifer, Lucifer on!
Suuri ja mahtava on
Lucifer, voittamaton!
Valtias maailmain,
Lucifer, Lucifer-Kain!
Maa ääriltä ääriin suitsuttaa
veriuhrein Luciferin kunniaa.
Kain, sankari päivän aatteiden,
on juhlittu johtaja kansojen.
Yli manteren, veen vihan lieskat lyö,
salamoista sen leiskuu päivä ja yö.
Vesi, ilma ja maa ovat vallassa sen,
joka tappaa tuntehet sydänten,
joka sielun on kahlinnut orjuuteen
ja kansat kietonut valheeseen
kuin yöhön, josta ei johda tie,
joka vailla toivoa turmaan vie.
Sodan alttarin loimussa tanssien
käy kuoloon teuraat kansojen.
Ja kauhistuksin katsoo yö,
miten lieskat taivaita kohden lyö.
Suur' oli Baal ja Astarte muinen,
suur' oli Moolok, hehkuvasuinen.
Suurempi Lucifer, mahtaja mainen,
viettelevämpi kuin käärme, kuin nainen.
Suur' oli Ahriman, valtias öinen,
suurempi Lucifer, sankaritöinen.
Suur' oli Jahve Israelissa
voittajan kohtasi Luciferissa.
Kainista aikain on ihmiskunta
hourinut hullua sankariunta.
sulle kalleimmat uhrinsa kantain,
sulle poikansa parhaat antain.
Neekeriheimot, heikomman lyöjät,
Intian villit ja ihmissyöjät
raivoisin ihmismetsästyksin
ei sua palvelleet ole yksin!
Autodafeeat suitsutti sulle,
kautta aikojen palvellulle.
Ristillä tuo jalo Nazarealainen
sun oli suurin uhrisi mainen.
Aatteesi sun Aleksanterin johti
kansojen surmaa ja hautoja kohti.
Tuhannet tyrannit Nerosta asti
Lucifer verellä Kaineiksi kasti.
Attila, soihdunkantajas ammoin,
löi sodanlieskoilla kansat kammoin.
Ylimmäinen pappis on kylmä järki
— Borgiain myrkky ja tikarinkärki.
Napoleon, salamoistasi paras,
kansojen pyöveli, vallan varas,
hän sadon suitsevan korjata ehti:
täyttyi verellä vuossadan lehti. —
Nyt taas kunnianpäiväsi koittaa:
Kaininhenkesi kansat voittaa.
Hurmaten raivonmyrskysi riehuu,
vuoret järkkyy, maan sisus kiehuu;
kuin tulivuoresta syöksyvä laava
suitsee ja hehkuu maailma aava;
ääriltä ääriin on maa tulimerta,
höyryten vuotaen veljesverta.
Aika on täytetty, hetki on lyönyt:
maan yli leiskuu helvetin yö nyt!
Oi ihminen, sun osas kurja lie!
Vaan kurjempi sun etsijäsi tie! —
Hän kulkee, etsii, lyhty kädessään, —
vaan mistään ei hän löydä ihmistään.
Vuostuhannet hän mailmaa kiertää niin,
ja katse tähtää vuosiin vastaisiin.
Ja hölmöt pilkkaa: — Etkö, hourupää,
nää päivällä sa ilman kynttilää? —
Hän pilkan kestää, kulkee, haparoi,
mut ihmistä ei mistään löytää voi.
Ja vuodet vaihtuu, kansat kamppailee: —
vain pedot kaikkialla hallitsee. —
Mut etsijään ei epätoivo lyö,
vaikk' onkin turhaa, pilkattua työ.
Ja sammumatta lekkuu liekki tuo,
se toivon hohteen päiviin, öihin luo. —
Jos täällä koskaan ihmistä ei näy,
hän toiseen tähteen lyhtyinensä käy!
Näin unta — vai se tottako on! —
että nousin vuorta ma Parnasson.
Niin astui tielleni noidanlainen,
väkänoukka, kotkankynsi nainen.
Yli luisevan, paljaan olkapään
ma käärmeen kurkottauvan nään.
Näky tuo sai kauhuun mielen nuoren:
hän kerberos oli laulun vuoren!
— Mikä miehiäs oot? niin haastoi hän.
Miten syvältä tunnet elämän? —
Hymy sfinksin kolkoilla kasvoillansa
hän katsoi julmana uhriansa.
— Olen kokenut korkeimmat riemut sen
ja tuskain tuimimman polttehen.
Veti luokseen mua yön salat syvät;
niin harhailin läpi pahat, hyvät.
Jos liekin syytä ollut kuin,
ma tulessa tuskain puhdistuin.
Elon ahjossa pois suli kuona multa,
jäi hiljaisen onnen puhdas kulta.
Ei paina mieltäni murhe lain,
olen kypsä kuoroon laulajain. —
Niin lausuin hiljaa äänin aroin
nykypäiväin itsekerskua varoin.
— Pois silmistäin! hän kirkui mulle,
ei laulun vuorella sijaa sulle!
Olet melto liiaksi käymään tänne,
runon nuolta ei linkoa lemmen jänne.
Runon vaakaan köykäinen olet kovin,
sa kuokkavieras muusain hovin.
Sua helvetin lieskat syöneet ei! —
— Läpi lieskain valkea nainen mun vei! —
— Et kyllin syntiä tehnyt ole,
et katuen rappion polkuja pole! —
— En synnillä kerskaile, keikaroi,
katumusta en torilla kaupata voi!
— Et viettien seurannut luonnonvoimaa! —
— Olen! lemmen ja tunteen aateloimaa. —
— Luut pienet ei salahaudastaan
sua unessa nouse kauhistamaan!
— Ah, anteeks suokaa, ma eksyin varmaan
ja lienen kaltaalla helvetin parmaan! —
Ma kumarsin — selkäni käänsin päin
ja läksin vuorelta kiirehtäin.
Mut ihme! taas oli vuori eessä:
sen huippu auringon kimmelteessä
mua viittoi luokseen kirkastain;
ja nainen valkea vastahain
mun riensi rinteen kukkaistiellä —
hänet syliini suljin ma riemumiellä
Ja taakse kun katsoin ihmeissäin —
vain tyhjän kuilun nyt siellä ma näin!
On mennyt nuoruus kuin unten mailla,
pian laulut sammuvat sielussain;
niin oon nyt lempeä, suojaa vailla,
vain laulun laakerit muistonain.
Täys aitat muilla on kuonaa, multaa,
ja linnat kiviset kattonaan;
ma toisten maineelle valoin kultaa,
jäin itse köyhänä harhaamaan!
Syystuuliin haaveeni linnat haihtui;
pian laulun sankarit unhoon jää!
Niin onni, kunnia, suuruus vaihtui —
kuin lehdet kuihtuvat laulut nää!
Vaan tulkoon syksy ja tulkoon turma,
mies myötä laulunsa sammukoon:
on korkein lemmen ja laulun hurma,
maan lahjat kalleimmat saanut oon!
Nyt koittanut on huomen
tuhanten järvein maan!
Jo vihdoin kevät Suomen
nyt saapuu loistossaan!
Niin pitkän pitkä täällä
on ollut sorron yö. —
Ken uskois? Päämme päällä
nyt säihkyy valon vyö!
Ah, vihdoin, vihdoin meiltä
on kahleet roudan pois!
Ken vapauden teiltä
nyt meidät syöstä vois?
Maan tasalle nyt linnat!
Pois mustat muistot nuo!
Nyt riemu täyttää rinnat,
se uutta aikaa luo.
Soi! laulu, kaiu! soitto,
kuin kevätmyrsky soi!
Ikuista valon voitto
ja uusi hengen koi!
Kalevalaisten kuoro.
Tohahti tulinen tuuli,
jylähti jumalten ääni,
kaikui kutsu kautta Kalman,
kautta untelon Kalevan.
Heräsi unesta urhot,
Sammon sankarit havahti
Tuonen tummilla tuvilla,
pankoilla pimeän pirtin.
Mistä moinen melske meillä?
Kusta kutsu kuollehille? —
Tuhat vuotta jo viruimme,
iät pitkät unhon unta,
yö vain inha ympärillä,
yö ja autius ajaton.
Mistä nyt elämä meille,
Kalman orjille kajastus? —
Syttyihe äkisti soihtu,
leiskahti verinen loimo
Pohjolassa pakkasyöhön,
säihki kuin revontulitus
tai sodan tulinen tuisku,
vainovalkean rusotus.
Portit puuntavat rämähti,
särähti Manalan salvat,
kaikki murtui mustat teljet
iskuista heleän heimon,
sankareiden säilän tieltä,
voitosta valon urosten,
jotka sorron maasta syöksi,
yön pimeän pankoiltamme,
murti muurit vangin kurjan,
orjan vaivasta opasti;
päivän päästi kammitsoista,
valon vuoresta vapahti,
alta paatisen pimeän,
hornan mustan hirmuvallan.
Urhot untelon Kalevan,
ulos unhosta Manalan!
Ylös yöstä aurinkohon,
henget suuret ja suruiset!
Mahti vanhan Väinämöisen,
tieto tietäjän ikuisen,
into seppo Ilmarisen,
taito maailman takojan,
nouskatte Manan majoilta,
pankoilta pimeän pirtin,
nouskatte uroihin noihin,
uuden Suomen sankareihin,
kansahan vapaan Kalevan,
päivän lasten laululoihin,
jotta nousis Suomen heimo,
kasvaisi Kalevan kansa
orkeaksi, kuuluisaksi,
suureksi sodan poluilla,
suuremmaksi tiedon töissä,
hengen heilimökisoissa,
jotta saisi Suomen heimo,
takoisi Kalevan kansa
uuden Sammon itsellensä,
uuden Sammon, uuden päivän,
uuden onnen ja elämän,
kauniimman Kalevan soiton!
Kansan synnit saimme kantaa,
kaiken, kaiken uhriks antaa.
Kaaduimme kuin uhriteuras,
kirot synkät meitä seuras.
Meihin iski vihan nuoli.
Ehkä meissä viha kuoli?
Ruumiin raatelivat, raivot,
murskasivat pään ja aivot.
Aatetta he tappaa eivät
voineet, vaikka hengen veivät!
Nouskoon verestämme uutta
aatteen, hengen aateluutta!
Nouskoon kansa toimen jalon,
harras palvelija valon!
Tuskamme ei mennyt hukkaan,
kunhan nousee kansa kukkaan,
lunastuksen oras terää
tekee, kansan henki herää.
Suottako kaaduimme?
Suottako maaduimme?
Suottako hiekkaan
hurmeemme vuoti?
Suottako sorruimme sortajan miekkaan,
murskasi rintamme luoti?
Suottako uskoimme onnen tähtiin?
Liianko kauniina kansa me nähtiin?
Turhaanko veljeimme kuolon me kostimme
henkemme hinnalla vapauden ostimme?
Kasvaako koskaan haudoiltamme
kauniimpi rauhan kultalaiho?
Versooko koskaan kansassamme
korkeimman kohtalon huomenkaiho?
Suottako, veljet, me näännyimme hangille,
riensimme ritareiksi Pohjolan vangille?
Suottako veremme peltoja kastaa?
Ken meille vannoo? Ken meille vastaa?
(Nuoret.)
Me nähdä saimme päivänkoin
ja vapauden aamun!
Me karkoitimme taisteloin
pois sorron verihaamun.
Mit' isät haavein hautoivat,
sen todella me teimme,
ja muinaisaikain unelmat
me vihdoin voittoon veimme.
Yön vallan, Pohjan pakkasen
nyt voitti kevään mahti.
Ja uuden suven, vapauden
me oomme vankka vahti.
Nyt kentät veljeshurmehen,
miss' sota riehui hiljan,
jo kantaa heinän kukkaisen
ja keltatähkät viljan.
Ei saaneet meitä sortumaan
vuossatain hallat, kadot.
Nyt kostetaan: nyt korjataan
Suur-Suomen valtasadot!
Ei hukkua saa hurmeeseen
tää maa, mi voittoon kulki!
Me rakennamme rakkauteen,
se vannokaamme julki!
Me vannomme: me vaalimme
tään voiton rauhan toimin!
On korkealla maalimme.
Päin päivää yhteisvoimin!
Taistoa ollut on elo aikojen aamusta asti,
taistoa ainian on ihmisen elämäntie.
Paljon kaunista on, jaloaatteista sielussa kansain;
onnea luoda ken voi, muillekin onnen se suo.
Paljon on kurjaa myös, vihan myrkkyä, vaistoa julmaa
luonnossa ihmisten, pedoista raaimpain.
Niinkuin kehnoa on hyvän rinnalla povella luonnon,
niinkuin myrkkyjen kyy juurella elämän puun,
niinkuin luonnon luomisen työ tuhovaltoja vastaan
vuodesta vuoteen käy voittoista taisteluaan,
koskaan lannistumatta, jos kuinkakin syksy ja talvi
uhkaa haudata sen hankiin ja pakkasihin,
niinkuin pellolla viljaa koittaa ohdake voittaa,
niinkuin synkeä yö auringon jäljissä käy
tahtoen sammuttaa valon hehkun ja elämän kaiken —
niin käy kamppaus myös mailmassa ihmisten,
ikuinen kamppaus luomistyön vihan peikkoja vastaan
puolesta rakkauden, puolesta aatteiden tien,
puolesta ihmisarvon ja kaiken korkean, kauniin,
puolesta oikeuden, onnen ja autuuden.
Korkeista korkein ja halvoista halvin auringon alla
on suku ihmisten, ohjaama daimoonein.
Jos vihan hengen synkeän valtaan ihminen joutuu,
julmuri hirvein on maaemon parmailla hän.
Vaan jos rakkauden, valon lemmityn, ohjaama on hän,
niin kamaralle maan hän paratiisin luo,
unelman kauneimman, mitä aavistaa sydän voi vain
umpussa nuoruuden kuullossa kesäisen yön.
Veljet, meillekin on valo auringon loistanut kerran,
syömemme sykkinyt on riemuja, tuskia maan.
Luomisen työhön meilläkin hehkui henkemme nuori —
toisin kohtalo soi, kesken katkesi tie!
Toisin haaveilleet mekin työmme ja onnemme oomme —
toisinpa ratkaistiin retkemme maallinen tää!
Uhreina taistelun sen, jota aikojen aamusta asti
ihmiset käyneet on orjina daimoonein,
kaaduimme kaikki me kesken. Suotu ei korjata meidän
kylvöä unelmain, voittojen heelmiä, ei! —
Yllämme puhkee taas kesä kukkaan niinkuni ennen,
— varjossa valjun yön on osa vainajien;
voiton huumassa lyö sydän uudestisyntyvän luonnon,
— meille ei syke sen riemua rintaan luo.
Toiset juhlivat nyt, mitä juhlia suotu ei meidän —
kaatua suotiin vain puolesta syntymämaan!
Aine ja aineen mahti se on, joka valtahan kiihkon
ihmiset villitsee orjiksi daimoonein.
Vapaaksi ken ajan kahleista näistä on jällehen päässyt,
sielunsa kirkkauden taas omaksensa hän saa,
puhdistuu sydän hältä ja kirpoo mielestä kaikki
tartunta kiihkoinen, vaistot vainojen maan.
Niin on sielunsa jälleen löytänyt ainehen vanki,
rauhan ja onnen hän taistelun palkaksi sai.
Jäät lähtevät —
jäät lähtee rannoiltamme,
ja meri hymyää, —
vaan meidän rinnoissamme
ei sula talven jää!
Jo linnut palajaa,
taas puista puistojen
soi kevätliverrykset rastahan, —
mut ihmissydän vain
ei valoon aueten,
ei ymmärtäin ja rakastain
käy toista vastahan!
Taas kevät saapuu —
taas sulaa sydän maan,
ja kukat aukenevat aurinkoon, —
mut sydän ihmisten
on kylmän talvinen
ja tyly tuntehille veljien!
Valjennut taas kesä on, sinitaivaalla pääskyjen parvi
säihkeessä auringon laulaen leikkiä lyö.
Välkehtii valohohteessaan väretyynenä järvi,
kukkaisloistossaan maa kuni morsian on.
Lämpöä hohkaa maanpovi, paahtaa kuumana päivä,
kuumina suonet maan luomisen hehkussa lyö.
Oh, nämä hehkuvan helteiset, nämä polttavat päivät,
aamut raikkahat nää, valkeat, lämpimät yöt!
Oh, tämä kukkeus maan, kesä korkea elämän nuoren,
suuri on kauneutes, suuri sun onnesi on!
Suuri on armo sun riemuusi syttyä sydämin täysin,
kirkkaus otsallaan juhlien rakkauttaan!
Kuin monet vuodet ma oonkaan tuskissa polttavan kaipuun
kulkenut päivät nää kerkeän kesäisen kuun!
Niinkuin nyt on hohtanut maa sekä säikkynyt taivas, —
pimeä ahdistus täyttänyt sydämen on.
Niinkuin haudan yöhön suljin ma kaipuun jo kerran,
salvaten syömeeni sen kylmien paasien taa.
Luulin, houkka, ma näin levon, lääkkeen saavani sille,
voivani sammuttaa sen sinihehkun niin!
Silloin äkkiä näin, kesän vehmaan keskellä kuulen
kuin joku kolkuttais paadelle hautani tään
sormin herkin ja lämpöisin, sydänahjoni tumman
liekkiin lietsoen taas entistä kirkkaampaan. —
Rakkaus näin tuli luokseni nyt, jota turhaan ma etsin:
niinkuin lahjaksi sain onnen ma itsellein!
Riemua tulvii rintani nyt, sydän tyynenä lyöden
lemmenlauluja luo niinkuin kukkia maa.
Aavana saartaa veet joka puolelta saaremme rantaa,
viestin pääskyset vain maailman melskeistä tuo,
tervehdyksenä sen sinilaineet rantahan loiskii,
leyhyt lemmekkäät lehvillä karkeloi.
Aurinko rakkauttaan isän armaan lailla nyt tuhlaa
niinkuin koskaan ei yötä ja talvea ois.
Lehtien, mäntyjen pihkan ja lehdokin raikkahan tuoksun
laelle kallion tään lauhkea tuulonen tuo.
Näin ei kauniina maailma, ei ilokirkkaana koskaan
säihkynyt katseellein, ennenkuin näin minä sun!
Näin, kuin huipulta vuoren, nyt aukee elämä mulle,
nyt nään vasta ma sen kaikkeuskauneuden.
Kaiken sen, jota etsin ma kiihkoista kaupungin suotta,
sen, jota kuumimmin kaipasi nuoruutein,
sen, jota kieltäytyin epätoivon tuskissa ootin
niinkuin kahleissa yön nousua auringon,
sen, jota ilman on elämä ikuisuuttansa vailla,
turha ja toivoton, sammuva säkene vain,
sen, jota saavuttaa väkivalloin ihmiset tahtoo
syöksyen kamppailuun turhaan ja turmelevaan,
kaiken sen olen saanut nyt. Sydän, miksi et särjy,
kerran viimeisen miks et, sydän, ratketen lyö,
näin koko maailman syömenä kun saat sykkiä hetken,
onnen kun nähdä sa saat sielulles aukenevan?
Silloin erkanisit, sydän, riemun siivillä täältä,
silloin tuntea, ah! et surun päiviä sais
koskaan, päiviä synkkiä, jotk' ovat saapuvat kerran,
kuin pedot raadellen sielusi autuuden,
silloin ei epäsoinnut arjen, ei kohtalon kolhut
onnesi särkeä vois kauneusmaailmaa!
Ei, jopa hullua ois noin kesken poistua suotta!
Onhan kuitenkin riemunsa täälläkin, on! —
Näin kun istumme kuunnellen tuvan kuistilla hiljaa
sointuja sielujen kuullossa valkean yön,
kun sydän kuumasti sykkäilee poves rinnalla armaan,
sielusi syvyyksiin vaipuu katseeni mun,
silloin aukenevat mun silmillein näyt suuret,
täyttymys toiveiden, ihmisen arvoitus!
Suudelmais sulolämmöstä, silmistä sun, poves armaan
noususta, henkäilys hehkusta kasvoilloin,
tuoksusta pihlajien, jota lehdon henkäys kantaa,
tanssista hyttysten vaiheilla varjoston
näin nyt paljastuu elon ikuinen ongelma mulle,
elämän tarkoitus, onni ja ikuisuus.
Valtavan yksinkertainen on, elämä, ihmees
hälle, ken kypsynyt on luomisen mysteriaan!
Täällä on rauha ja täällä on hiljaisuus,
täällä on elämän suuruus ja ihanuus.
Täällä on taas oma itsensä, vapaa mies!
Täällä on sielujen, sydänten kotilies.
Täällä ei karsaan naapurin silmät nää,
unhoon ihmisten juonet ja kiihkot jää.
Täällä on elämä juhlaa — täällä me häät
kahden vietämme kuumat ja lemmekkäät!
Vaikkapa muu koko maailma hukkukoon,
täällä ma silti maailman valtias oon!
Sydäntä kaksi kun syttyy rakkauteen,
siellä on kansat ja maailmat kaikkineen!
Tytti, ma lemmin sua, kuin kuningashonkia korven
tuulen humina tuo, jonka sa kuulet nyt!
Tytti, ma lemmin sua, kuin lakkapäälaineita järven
vihuri aavan veen, virma ja vallaton!
Tytti, ma lemmin sua, kuin pellon kultaista viljaa
paahde auringon tähkiä kypsyttäin,
tai suven henkäys lempeä lehviä valkean koivun
kuullossa kesäisen yön, tuoksuissa pihlajien!
Tytti, ma lemmin sua, sinä elämäni korkea päivä,
kun kesäkirkkainnaan kaartuu se ylläni mun,
ennenkuin ehtoon puoleen se verkkaan kääntyen painuu,
huomaamattamme pois vaipuen varjohon yön!
Nyt on kukkien aika ja lemmenleikin ja kylvön,
vuoromme tullut on, käykäämme karkelohon!
Metsän vehreät puut hääsaattomme äänetön olkoon,
pappimme aurinko on, siunaus hiljaisuus!
Virren leivonen tuo kera metsän laulajakuoron
riemulla kaiuttaa kunniaks juhlamme tään.
Soihtunsa sammuttaa hymyhuulin hehkuva päivä,
onnesta punastuin silmänsä sulkee yö.
Kainona lyhtyineen häävuoteelle lempivät ohjaa
lehtoon kukkaisaan Hyymen, ruusuinen kuu.
Muut jumalia palvelkoot,
mun omani sa oot!
Sun pyhän tules, rakkaus,
sa mailman valo, vapahdus,
ma tunnen sielussain.
Sun luonas yksin, armahain,
ma onnellinen oon.
Muu mailma hukkukoon,
sa mulle hengen taikamaat
ja taivaat avaat autuaat!
Sun suloisilta huuliltas
ma jumaluutta juon,
sun ruusuisella poskellas
on mailmanhengen kehto,
sa olet mulle onnen ehto,
sun rinnoillas ma maailmoita luon.
Ah, onnellinen, kenen rintaan on
sun katsees sytyttänyt auringon!
Ah, kuinka onkaan onnellinen hän,
ken tuntee kaiken kaipuun täyttyvän,
ken kesäyönä rakkauteesi saa
ja syleilyysi mailman unhoittaa!
Rannalla järven on helonurmella jumalten juhla
armossa auringon, hehkuvan helteisen.
Säihkeessä sen suloilmestys jumalattaren nuoren
hohtaa kauneuttaan, kuin rusoliljana maan.
Jumalan nuoren on hänen rinnoillaan sydän täynnä
riemua hurmion sen, onnea rakkauden,
kuolematonten luo joka nostaa ihmisen kurjan,
luojaksi kaikkeuden, verraksi taivaisten.
Niinkuin unta on vain tämä onnen huuma ja hurma,
niinkuin maailmaa toivon ja haaveiden!
Kaikki se täyttynyt on, johon kaipaus ihmisen syttyy,
auringon lapsen ja maan, auringon lemmityn!
Täyttynyt vaatimus on sukupolvien syntymätönten,
täyttynyt luomistyö, luotujen tarkoitus.
Turhaan tuhlannut ei kesä hellettään ole heille,
tyhjinä kohtaa ei tähkiä tarhuri-syys.