Title: Presidentin kilpakosijat
Author: Anthony Hope
Translator: Valfrid Hedman
Release date: December 7, 2024 [eBook #74850]
Language: Finnish
Original publication: Hämeenlinna: Arvi A. Karisto Oy
Credits: Tapio Riikonen
language: Finnish
Kirj.
Anthony Hope
Englanninkielestä (A Man of Mark) suomentanut
Valfrid Hedman
Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1916.
1. Valtion luoja.
2. Omintakeinen lainapuuha.
3. Väljennettyä toimivaltaa.
4. Vastustuspuolueen alotteita.
5. Oivallan aseman.
6. Kuolkaamme isänmaan puolesta!
7. Miina lasketaan.
8. Johnny Carr vikuroitsee.
9. Illatsu.
10. Kaksi yllätystä.
11. Saalista jakamassa.
12. Kahden tulen välissä.
13. Vetoan inhimilliseen heikkouteen.
14. Jäähyväiset Aureatalle.
15. Valtioviisas järjestely.
Valtion luoja.
Vuonna 1884 ei Aureatan tasavalta ollut suinkaan kukoistavassa tilassa. Maan asema Etelä-Ameriikan rannikolla oli kyllä suotuisa, ja aluettakin kuului valtioon laajalti, yhteensä vastaten useata eurooppalaista maalaiskuntaa, mutta kuitenkaan se ei vielä ollut kyennyt saavuttamaan perustajiensa toivomaa aineellista vaurautta.
Lapsuusvuosiansahan valtio yhä viettikin: toisen ja suuremman valtakunnan vesana se oli saanut vapauden ja itsehallinnon etuudet vasta v. 1871, ensin kestettyään sarjan rajuja valtiollisia mullistuksia, joista muuan ameriikkalaisen Jeremiah P. Jecks-yliopiston professori on julkaissut tyhjentävän historiallisen esityksen nimeltä "Aureata-maan luominen". Tämä perusteellinen historiankirjoittaja määrittelee epäämättömästi oikein, että siinä kansallisessa liikkeessä oli pääosuus Aureatan ensimäisen presidentin — hänen ylhäisyytensä Marcus W. Whittinghamin — tarmolla ja kyvyllä. Mielihyvällä yhdyn tähän professorin ylistyslauselmaan, minulla kun on ollut onni nauttia tuon Virginiasta syntyisin olevan, lahjakkaan miehen henkilökohtaista ystävyyttä (joka kylläkään valitettavasti ei ulottunut yleisiin asioihin).
Presidentti ei ainoastaan luonut Aureatan valtiota, vaan hän muovasi sen perustuslaitkin ja koko hallintojärjestelmän. "Hänen neronsa" (kuten professori sattuvasti huomauttaa) "haltioitui ajatuksesta luoda todella uudenaikainen, anglosaksilaisen rodun edistysmielisen hengen läpitunkema yhteiskunta. Hänen neronsa työnsi syrjään eurooppalaisen herruuden kuluneet perintäkaavat ja opetti hänen kansalaisilleen, että he olivat vapauden lapsia — joskaan eivät kaikki syntyään, niin ainakin jokainen ottolapsen oikeudella." Tämän suurenmoisen aatteen toimeenpanossa sattuneet mahdolliset erehdykset ovat katsottavat johtuneiksi siitä, että presidentin suuri kyky oli pikemmin luontainen lahja kuin opillisen kasvatuksen tulos. Tälle tosiseikalle ei hän suinkaan itsekään ollut sokea, ja hän pahoitteli usein, että Ameriikan kansalaissota syöksi hänen kotinsa kommelluksiin, jotka keskeyttivät hänen opiskelunsa. Kun minulla oli kunnia tulla hänen tuttavuuteensa vuonna 1880, oli presidentti jo vähintäänkin viidenkymmenen vanha, joten äskenmainittu selitys tuskin soveltuu vuosilukuihin, ellemme otaksu presidentin harjoittaneen opintojaan vielä sodan alkaessa, siinä suunnilleen kolmenkymmenenviiden iässä.
Aureata-maa siis alotti näin lahjakkaan johtajan hoivassa ja jalon edistysinnon elähyttämänä, joten valtio oman kansallisen historiansa alkuaikoina herättikin paljon helliä ja ylpeitä toiveita. Mutta siitä kunnian hohteesta huolimatta, jossa sen aurinko oli noussut (asianmukaisesti heijastuen professorin teoksessa), ei maan menestys täyttänyt lupauksiansa, kuten jo sanottu. Seutu soveltui mainiosti maanviljelykseen ja karjanhoitoon, mutta asukkaat — hyvin omituisena rotusekoituksena — olivat velttoja ja halukkaampia pyhänviettoon ja juhlintaan kuin vakavaan uurastukseen. Enimmiten he olivat tyhmänsekaisia; järkevät ottivat elantonsa tästä enemmistöstä, mikä menettelytapa on tyydyttävä yksilön toimeentulolle, mutta ei suurestikaan kartuta kansallisvarallisuutta. Vain kaksi ihmisluokkaa kokosi joltisiakin varoja — virkamiehet ja kapakoitsijat,— eikä näidenkään vauraus ollut suurta englantilaisen tai ameriikkalaisen mittapuun mukaan. Tuotanto oli lamassa, kekseliäisyyttä puuttui, ja verot olivat rasittavia. Luulenpa että presidentti oli kykenevämpi valtion perustamiseen sodan mylläkässä ja hälinässä kuin tyynesti ja tasaisesti hoitamaan hallinnon yksityisseikkoja; ja vaikka hänellä nimellisesti oli apunaan kolmen ministerin muodostama kabinetti ja viidenkolmatta jäsenen kansalliskokous, lepäsi hallitustyön todellinen taakka hänen omilla hartioillaan. Hän siis myöskin oli siveellisesti vastuunalainen — ja sen kuormansa presidentti kantoi miltei itsetiedottomuuteen kehittyneellä hilpeydellä ja järkkymättömyydellä.
Ensi kertaa astuin jalkani Aureata-maahan maaliskuussa 1880, jolloin minut höyrylaivasta soudettiin pääkaupungin Whittinghamin laakealle hietarannalle. Olin nuori mies, kuudennellakolmatta, ja hyvin ylpeä siitä että minut niin varhaisella iällä oli lähetetty aureatalaisen konttorimme johtajan tärkeään toimeen. Pankkimme johtokunnan saattoi kohtuuttomatta arvostelutta sanoa siihen aikaan noudattaneen hieman seikkailevia harrastuksia, ja presidentin kiihkeistä pyynnöistä ja hehkuvista kehoituksista olivat he päättäneet perustaa Whittinghamiin haaraliikkeen. Minulla oli jonkun verran vaikutusta johtokunnassa, sen puheenjohtaja kun oli isälleni velkaa — liian vähäisen erän mainittavaksi, mutta liian suuren suoritettavaksi, — ja kun nuorekkaassa uutuudenhalussa hain paikkaa, onnistuinkin saamaan toiveeni täytetyksi sadan dollarin kuukausipalkalla. Ikäväkseni täytyy mainita, että myöhemmissä liikeasioissa kiitollisuudenvelka vähitellen siirtyi puheenjohtajalta isälleni, ja se onneton käänne riisti minulta etuni yhtiössä, hankalasti vaikuttaen jälkeenpäin toiminnassani. Aureataan tullessani oli pankki ollut avattuna puolisen vuotta mr. Thomas Jonesin johtelemana; tämä vakavaluontoinen vanha virkailija joutui nyt toimimaan minun määräysteni alaisena pää- (ja ainoanakin) kassanhoitajana.
Whittinghamin havaitsin miellyttäväksi pikku kaupungiksi; asukkaita oli noin viisituhatta. Se sijaitsi sievästi luonnonkauniin lahden rannalla, missä Marcus-joki laski valtamereen. Tuntuvana osana kaupunkia olivat hallitusrakennukset ja hotellit, mutta olipa siellä melkoisen muhkea kauppakatukin ja uhkea tori nimeltä "Piazza 1871", jota somisti presidentin ratsupatsas. Tämän kansallisen muistomerkin ympärillä oli runsaasti istuinpenkkejä sekä lähellä kahvila ja soittolava. Pian huomasin, että tänne keskittyi kaupungin elämä ehtoopäivin ja illoin.
Kilometrin mittaista komeata puistokäytävää kulkien tultiin "Kultaiseen taloon", presidentin viralliseen asuntoon. Se oli mahtava valkoisesta kivestä rakennettu huvila, jota koristi Aureatan kullattu vertauskuva: naisolento istumassa aurankurjella, pitäen oikeassa kädessään miekkaa ja vasemmassa runsaudensarvea. Jalkojen juuressa lepäsi näköjään huonosti valettu kanuunankuula; sain kuulla sen esittävän kultamöhkälettä, ja sen olemassaolosta sekä maan ja palatsin nimestä ["Auraata" merkitsee kultainen kullattu] tiesin päätellä, että presidentti oli aikoinaan toivonut laskevansa nuoren tasavaltansa vaurauden kivennäisrikkauden vankalle perustalle. Tästä unelmasta oli kuitenkin jo kauan sitten luovuttu.
Olen aina kammonnut hotelleja. Niinpä heti kiirehdin etsimään varojeni mukaista yksityisasuntoa ja sain hyvällä onnella parihuoneet katolilaisen papin, isä Jacques Bonchrétienin talossa. Hän oli mukaisa mies, ja vaikka välillemme ei syntynytkään likeistä tuttavallisuutta, saatoin aina luottaa hänen kohteliaisuuteensa ja ystävälliseen apuunsa. Täällä asuin mitä mukavimmin viidelläkymmenellä dollarilla kuussa, ja pian huomasin, että säästyneet viisikymmentä tekivät minusta vakavaraisen miehen Whittinghamissa.
Siten pääsinkin vapaasti seurustelemaan parhaissa huonekunnissa, näihin luettuna myöskin Kultainen talo, ja pieni seurapiiriänne oli varsin mieluisa. Tansseja pidettiin toisinaan, päivälliskutsuja saatiin tuon tuostakin, ja lisäksi ahkera verkkopallo- ja biljardi-urheilu esti minua kokemasta hieman aavistelemaani yksitoikkoisuutta. Whittinghamin nuoret naiset tekivät parhaansa maanpakolaisuuteni viihdytykseksi. Mitä liiketoimintaan tuli, oli pankkimme tosin pieni, mutta edistyi välttävän tyydyttävästi, ja jos meille sattui muutamia huonojakin saatavia, saimme sensijaan korkeata korkoa hyvissä tapauksissa, joten joka tapauksessa kykenin lähettämään laadullisia raportteja kotimaahan. Ja aika kului hyvin tasaisesti, vaikka väestön keskuudessa ilmeni joitakin nurkumisen merkkejä. Nämä häiritsevät ilmiöt pistivät erityisesti silmääni ensi kertaa silloin, kun sotkeusin Aureatan valtiovelan vaiheisiin, ja koska koko kertomukseni kiertyy tähän seikkaan, lienee se sopiva uuden luvun aihe.
Omintakeinen lainapuuha.
Kun haaraosastomme perustettiin Whittinghamiin, oli meidän ja hallituksen kesken tehty sopimus, jonka mukaan me saimme välittää hallituksen raha-asiat; tulimme siten jokseenkin samanlaiseen puoliviralliseen asemaan kuin Englannin Pankki kotimaassaan. Pankin puolestaan piti lainata tasavallalle 500,000 dollaria kuuden prosentin korolla. Presidentti järjesti silloin liikkeeseen miljoonan dollarin lainaa Whittinghamin satamatöitä varten. Tämä teräväpäinen valtias nähtävästi keksi laajaperäisiä yleisiä töitä kansan tyytymättömyyden tyrehdyttämiseksi, toivoen täten sekä kehittävänsä liikennettä että samalla toimittavansa työtä lukuisille henkilöille, jotka joutessaan olivat kiihoitukselle alttiina. Tällainen oli ainakin hänen politiikkansa virallinen selitys, jonka todenperäisyyttä minulla myöhemmin oli syytä epäillä. Minun tehtäväni tässä lainapuuhassa oli ainoastaan muodollinen. Asianmukaiset sopimukset tehtiin, riittävät takuut annettiin, ja kesäkuussa 1880 minulla oli ilo luovuttaa presidentille nuo puoli miljoonaa dollaria. Sain häneltä samassa tilaisuudessa kuulla, että laina hänen suureksi mielihyväkseen oli jo toisellakin osaltaan merkitty.
"Ryhdymme heti hommiin, sir", lausui presidentti tavallisella luottavaisella, mutta tyynellä sävyllään. "Kahden vuoden kuluttua on Whittinghamin satama tunnettu maailman markkinoilla. Älkää olko huolissanne koronmaksusta. Johtokuntanne ei ole milloinkaan tehnyt parempaa sijoitusta."
Kiitin hänen ylhäisyyttään, sytytin hänen tarjoomansa sikaarin ja poistuin levollisin mielin. Eihän minulla ollut asiassa vastuuta ja välitin viisi siitä, saivatko pankin johtajat korkonsa vai eivätkö. Olin sentään hiukan utelias tietämään, kuka oli Merkinnyt lainan toisen puoliskon, mutta siitä en vähiin aikoihin saanut vihiä.
Työt alettiin ja korot maksettiin, mutta enpä voi sanoa satamarakennusten edistyneen nopeasti. Epäilenpä tosiaan, kertyikö kaikkiaan sataatuhatta dollaria enempää urakoitsijain ja työmiesten taskuihin koko hankkeesta. Presidentti kaivatti muutamia kuoppia ja rakennutti joitakuita valleja; tällä kannalla olivat asiat, kun hän parin vuoden kuluttua yllämainitusta kohtauksestamme äkkiä kutsutti pois loputkin työmiehistä, ja rakennuspuuha pysähtyi kerrassaan.
Vähän aikaa tämän tapauksen jälkeen sain kunniakseni kutsun päivällisille Kultaiseen taloon. Oltiin heinäkuussa 1882. Sanomattakin on selvää, että noudatin kutsua, enkä vain siksi että se tavallaan oli käsky, vaan myöskin koska presidentti tarjosi erinomaisia päivällisiä; vaikka hän oli poikamies (ainakin Aureatassa), oli hänen taloutensa parhaimmin järjestettyjä, mitä olen nähnyt. Tyydytykseni kasvoi vielä suuremmaksi, kun saapuessani huomasin olevani ainoa vieras ja näin presidentin siis pitävän pelkästään minun seuraani illanvieton arvoisena. Mieleeni juolahti, että tämä saattoi merkitä liikeasioita, eikä se selitys ollenkaan häirinnyt mielihyvääni.
Nautimme päivällisen kuuluisalla verannalla, monien whittinghamilaisten loistohetkien näyttämöllä. Ruoka oli mainiota, viinit verrattomia. Presidentti osoittausi herttaiseksi seuratoveriksi. Olen jo vihjannut, että hän ei ollut saanut suurtakaan koulutusta, mutta hänellä oli laaja elämänkokemus ja hän oli kehittänyt itselleen tyynen ja samalla sydämellisen esiintymistavan, joka poisti minusta kaiken ujostelun ja epäröimisen. Lisäksi hän kohteli minua maailmanmiehenä, jollainen huomaavaisuus aina on niin imartelevaa nuorille. Alentuvan tuttavallisesti kertoili hän minulle monta juttua aikaisemmasta elämästään; ja koska hän oli ollut kaikkialla, missä miehen ei olisi pitänyt olla, ja tehnyt kaikkea, mitä olisi tullut jättää tekemättä, oli hänen puhelunsa tietysti mitä mielenkiintoisinta.
"En asetu miksikään esikuvaksi", virkkoi hän erään tavattomimman kaskunsa lopuksi. "Voin ainoastaan toivoa, että yhteiskunnalliset palvelukseni arvioidaan vastapainoksi vaakaan yksityisten heikkouksieni rinnalla." Tämän lausui hän jonkunlaisella liikutuksella.
"Teidän ylhäisyytennekin", sanoin minä, "tyytynee tässä suhteessa odottamaan samaa suvaitsevaisuutta kuin Caesar ja Henrik IV."
"Aivan niin", myönsi presidentti. "Hepä eivät liene olleet juuri — hm?"
"Tuskin", vastasin ihaillen presidentin mukautumiskykyä, sillä hänellä varmaankin oli sangen hämärä aavistus, keitä mainitsemani henkilöt olivat.
Päivällinen oli syöty ja pöytä korjattu, ennenkuin presidentti näytti taipuvaiselta vakavaan keskusteluun. Sitten hän käski tuoda Sikaareja ja työntäen ne minua kohti lausui:
"Ottakaahan näistä, ja täyttäkää lasinne. Älkää välittäkö niistä, jotka kieltävät juomasta ja tupakoimasta yhtaikaa. Viini on parempaa tupakatta ja tupakka parempaa viinittä, mutta niiden yhdistelmä on parempi kuin kumpikaan erikseen."
Tottelin hänen käskyjään, ja niin istuimme kotvasen äänettöminä vedellen haikuja ja maistellen laseistamme. Sitten virkahti presidentti äkkiä:
"Mr. Martin, tämä maa on vaarallisessa tilassa."
"Taivaan nimessä, teidän ylhäisyytenne", huudahdin, "tarkoitatteko maanjäristystä?" (Oli sattunut heikko tärähdys muutama päivä sitten.)
"En, sir", hän vastasi, "vaan raha-asioita. Satamatyöt ovat käyneet paljoa kalliimmiksi kuin edellytin. Minulla on hallussani insinöörin todistus, että 903,000 dollaria on jo käytetty niihin, eivätkä työt vielä ole lopullaan — eivät millään muotoa lopullaan."
Sitä ne tosiaankaan eivät olleet; olivathan tuskin alussa.
"Hyväinen aika", rohkenin huomauttaa, "sehän on melkoinen summa siihen nähden, mitä sen vastineeksi on näytettävissä."
"Te ette saata epäillä todistuspaperia, mr. Martin", virkkoi presidentti.
Minäpä epäilin todistusta ja olisin mielelläni kysynyt, minkä palkkion insinööri oli saanut. Mutta pikaisesti sanoin, että se tietystikin oli kaiken epäilyn yläpuolella.
"Niin", lausui hän vakaasti, "kaiken epäilyn yläpuolella. Nähkääs, mr. Martin, minun asemassani täytyy olla sunsaskätinen. Hallitus ei saa näyttää muille työnantajille huonoa esimerkkiä, kiusaamalla ihmisiä nälkäpalkoilla. Mutta syyt sikseen, kylmä tosiasia on tämä: emme voi jatkaa töitä lisärahoitta. Ja kuitenkin, meidän keskemme sanoen, valtiollinen tilanne tekee välttämättömäksi, että niitä jatketaan. Ei ainoastaan omakohtainen kunniani ole kysymyksessä, vaan everstinnan johtama vastustuspuolue alkaa käydä hävyttömäksi — niinpä niin, hyvinkin hävyttömäksi."
"Eversti on heittiö, sir", tokaisin päivällisnautinnon nostattamalla vapaapuheisuudella.
"Niin", myönsi presidentti suvaitsevasti hymähtäen, "eversti ei valitettavasti ole mikään todellinen isänmaanmies. Mutta hän on vaikutusvaltainen, hän on rikas, ja ainoastaan minua alempana hän on armeijan komentaja. Sitäpaitsi uskon hänen olevan hyvissä väleissä signorinan kanssa. Asema on tosiaan aivan kireä. Minun täytyy saada rahaa, mr. Martin. Myöntänevätkö pankkinne johtajat minulle uutta lainaa?"
Tiesin varsin hyvin, mikä kohtalo odottaisi sellaista anomusta. Johtokunta oli jo hyvin levoton ensimäisenkin lainansa tähden; osakkaat olivat tehneet kiusallisia kysymyksiä, ja puheenjohtajan oli ollut jokseenkin tukala todistella, että sijoitus epäilemättä oli sekä turvallinen että tuottava. Ja vain pari viikkoa sitten oli taasen hallitus virallisesti kääntynytkin puoleeni samassa asiassa. Sähkötin pankin johtajille, ja nopeasti tuli vastaukseksi yksi ainoa sana tootsums, joka käyttämässämme lyhennyskielessä merkitsi: "täytyy ehdottomasti ja lopullisesti kieltäytyä kaikista anomuksista". Ilmoitin sähkösanoman sisällön rahaministerille, sennor don Antonio de la Casablancalle, joka tietysti vuorostaan oli sen esittänyt presidentille.
Rohkenin muistuttaa hänen ylhäisyyttään näistä seikoista. Hän kuunteli sanojani tarkkaavaisesti vaieten.
"Pelkäänpä siis", lopetin, "että minun on mahdoton millään tavoin auttaa teidän ylhäisyyttänne."
Hän nyökkäsi ja huokaisi kevyesti. Näköjään luopuakseen tästä puheenaiheesta hän sitten virkkoi:
"Arvattavasti johtajiinne eivät järkisyyt pysty. Kaatakaa itsellenne konjakkia ja soodaa."
"Sallikaa minun sekoittaa lasillinen teillekin, sir", vastasin.
Sekoittaessani juomiamme hän pysyi vaiti. Jälleen istuuduttuani hän virkkoi:
"Teillä on nuoreen ikäänne nähden täällä sangen vastuunalainen virka — vaikka eipä suinkaan ansioitanne suurempi."
Minä kumarsin.
"Teille on jätetty jokseenkin vapaa toimivalta, vai mitä?"
Vastasin juoksevissa asioissa menetteleväni melkoisesti oman harkintani mukaan.
"Juoksevissa asioissa? Siis esim. rahojen sijoituksissa?"
"Kyllä", vastasin, "tavallisissa liikesijoituksissa — vekselien diskontauksissa sekä lyhytaikaisten lainojen myöntämisessä velkakirjaa tai kiinnitystä vastaan. Minä sijoitan rahat ja ilmoitan vain isännilleni, mitä toimenpiteitä olen tehnyt."
"Sellaisen luottamuksen olettekin hyvin ansainnut", suvaitsi presidentti arvostella. "Luottamus on liiketoiminnan elinehto; on uskottava väkeänsä. Olisi järjetöntä panna teidät lähettämään kotiin vekselit, asiakirjat, todistukset ja muut sellaiset. Tietysti eivät ne voi sellaista vaatia."
Kun tämä huomautus samalla kuulosti kysymykseltä, vastasin:
"Ylimalkaan he mielihyväkseni uskovat pelkkää sanaani.. Tosi on, kuten teidän ylhäisyytenne mainitsi, että heidän täytyy uskoa jotakuta."
"Aivan niin. Ja toisinaan teillä on suuria summia sijoitettavananne."
Tässä kohdassa keskusteluamme aloin — presidenttiä kohtaan tuntemastani kunnioituksesta huolimatta — haistaa käryä.
"Eipä suinkaan, sir", vastasin, "tavallisesti ne ovat varsin pieniä.
Liikkeemme ei ole niin laaja kuin kernaasti soisimme."
"Miten lieneekin", lausui presidentti katsahtaen minua suoraan silmiin, "miten lieneekin tavallisesti laita, tällä hetkellä on teidän pankkinne kassaholvissa suuri summa — peräti huomattava rahasumma — odottamassa sijoitusta."
"Mistä hitosta sen tiedätte?" huudahdin.
"Mr. Martin! On kyllä omaa syytäni, että olen liian taipuvainen luopumaan muodollisuuksista; mutta te unohdatte seuranne."
Kiirehdin pyytämään anteeksi, vaikka olin jotensakin varma, että presidentti tuumaili omituista liikehommaa, elleipä suoranaista murtovarkautta.
"Pyydän tuhannesti anteeksi kovin sopimatonta sävyäni, mutta saanko kysyä, miten olette saanut tuon tiedon?"
"Jones kertoi minulle", vastasi hän mutkattomasti.
Ei olisi ollut kohteliasta lausua kummastustani Jonesin yksinkertaisuudesta sellaisen uskotun valitsemisessa, joten en virkkanut mitään.
"Niin", jatkoi presidentti, "pankkinne on äskettäin myynyt täkäläisiä kiinteimistöjään, mikä valitettavasti osoittanee puutteellista luottamusta minun hallintojärjestelmääni, ja noiden toimenpiteiden tuloksena on teillä tällähaavaa 300,000 dollaria pankkinne kassakaapissa. No niin — pyydän, älkää keskeyttäkö minua, — puuhakkaan elämän kokemus on opettanut minulle, että liike-elämässä maine ja kunto arvostellaan tuloksista eikä menetelmistä. Teidän johtokuntanne on ennakkoluuloinen minua ja hallitustani kohtaan. Teillä on parempi tilaisuus päätellä asioista, joten ette saata olla samaa mieltä. Palvelette isännistöänne parhaiten tekemällä mitä he itse eivät älyä ja rohkene tehdä. Ehdotan, että otatte vastuullenne tuon rahasumman lainaamisen minulle. Siitä toimenpiteestä koituu pankillenne hyötyä. Ja teidänkin hyödyksenne se kääntyy", lisäsi hän hitaasti.
Asia alkoi valjeta. Mutta siinä oli vaikeuksia.
"Mitä sanoisin sitten päämiehilleni?" kysäisin.
"Teette tavanmukaiset tilit sijoituksista ja saatavista — kiinnityksistä — takuulainoista — mutta sen te osaatte paremmin kuin minä."
"Väärät tilit, tarkoittaa teidän ylhäisyytenne?"
"Epäilemättä ne tulevat muodollisesti epätäsmällisiä", myönsi presidentti.
"Entä jos kysytään todistuksia?"
"Se on sen ajan murhe."
"Olette jonkun verran kummastuttanut minua", sir, virkoin, "mutta olen hyvin halukas palvelemaan ja edistämään Aureatan vaurastumista. Johtuu kuitenkin mieleeni kaksi seikkaa. Ensiksi, miten voin olla varma korkojen saamisesta? Ne minun täytyy saada."
"Aivan niin", hän keskeytti. "Ja toisen kohdan arvaan ennakolta. Tarkoitatte, mitä kiitollisuuden osoitusta teidän sopivalla ajalla antamastanne avusta pyytäisin saada teille tarjota?"
"Teidän ylhäisyytenne tuntee ihmisluontoa ihmeteltävän hyvin."
"Suokaa minulle hetkiseksi huomionne, mr. Martin, niin yritän tyydyttää kumpaistakin varsin kohtuullista vaatimustanne. Teillä on 300,000 dollaria; ne te annatte minulle, saaden samalle määrälle hallituksen 6 prosentin obligationeja. Sitten luovutan teille takaisin 65,000 dollaria: 45,000 pidätte korkojenne takuuna, — siinä tapauksessa, että Aureata jotenkuten laiminlöisi täyttää rehellisesti sitoumuksensa, maksatte siitä summasta koko 300,000 dollarin korot. Se turvaa teidät enemmäksi kuin kahdeksi vuodeksi täydellistä koronmaksun pysähdystä vastaan, jota teidän toki ei todellisuudessa tarvitse peljätä. Siksi kun rahat tarvitaan, saatte ne pitää käytettävinänne. Loput 20,000 taasen pyydän teitä vastaanottamaan välityspalkkiona eli oikeammin sanoen ystävyyteni ja kunnioitukseni todisteena: 20,000 siis kokonaan ja 45,000 niin kauan kuin Aureata maksaa korkoja! Te myöntänette, että esitykseni on herrasmiehen järjestelyä toisen herrasmiehen kanssa, mr. Martin. Tuloksena on, että johtokuntanne saa korkonsa, minä saan lainani ja te saatte palkkionne. Kaikki voitamme, eikä kukaan kärsi! Ja se kaikki tulee kuntoon viattoman sotajuonen avulla."
En saattanut olla ihailematta hänen neroaan. Suunnitelma oli varsin soma, ja mitä presidenttiin ja itseeni tuli, oli hän ihan oikein osoittanut hankkeen edut. Pankin johtajat taasen luultavasti saisivat korkonsa, — joka tapauksessa kahdelta vuodelta. Olipa siinä kyllä vaaraa; todistusten vaatiminen uskotelluista sijoituksistani tai äkillinen määräys muuttaa lyhyessä ajassa suurempi pääoma käteiseksi rahaksi luhistaisi talon päälleni. Mutta tällaista vastoinkäymistä en edellyttänyt, ja pahimman varalle oli minulla 20,000 dollaria, joilla voisin tehdä itseni näkymättömäksi. Nämä laskelmat olivat aivan oikeat sillä hetkellä, mutta minä kumosin ne myöhemmin tuhlaamalla dollarit ja solmimalla liiton, joka teki pakoni Aureata-maasta vastenmieliseksi vaihtoehdoksi.
"Kas niin, mr. Martin", lausui presidentti, "suostutteko?"
Epäröitsin vielä. Oliko se siveellinen tunnonpistos? Luultavasti ei, elleivät varovaisuus ja moraali ole samaa.
Presidentti kohosi seisaalleen ja laski kätensä olkapäälleni.
"Parempi myöntyä. Tiedättehän, että saattaisin ottaa nuo rahat ja toimittaa teidät pois tieltä — tosin kovin vastahakoisesti, sen vakuutan. En kernaasti ryhtyisi sellaiseen voimakeinoon. Se kenties tekisi asemani täällä sietämättömäksikin. Mutta rahan puute tekee sen varmasti mahdottomaksi."
Ymmärsin tämän perustelun voiman, ja nielaisten konjakkini ja soodani lausuin:
"En voi kieltää teidän ylhäisyydeltänne mitään."
"Ottakaa sitten hattunne ja menkäämme pankkiin", sanoi hän.
Nopeata toimintaa.
"Ei kai teidän ylhäisyytenne aio ottaa rahoja nyt — tän'yönä?" huudahdin.
"En ottaa, mr. Mariin — vaan vastaanottaa ne teiltä. Olemme sopineet kaupasta. Mikä estää panemasta sitä heti toimeen?"
"Mutta minun pitää saada obligationit. Ne on valmistettava, sir."
"Ne ovat tässä", ilmoitti hän, ottaen paperikäärön kirjoituspöydän laatikosta; "300,000 dollaria 6 prosentin korolla, minun allekirjoittamiani ja don Antonion varmentamia. Ottakaa hattunne ja tulkaa mukaan."
Tein työtä käskettyä.
Väljennettyä toimivaltaa.
Oli kaunis kuutamoyö, ja Whittinghamin kaupunki näytti perin somalta, astuessamme puistokäytävää pitkin Piazza 1871:Ile. Presidentti käveli reippaasti, äänettömänä, mutta hilpeänä; minun mieltäni painava huoli sitävastoin veti ryhtinikin hiukan luppakorvaiseksi, eikä minua suurestikaan viihdyttänyt huomautus, jolla presidentti sitten katkaisi yön hiljaisuuden:
"Olette laskenut jalkanne kunnian ja rikkauden ensimäiselle askelmalle, mr. Martin."
Pelkäsin pikemmin astuneeni hirsipuun alimmalle tikkaalle. Mutta askel oli nyt otettuna; portaiden laatu oli jätettävä kohtalon huomaan. Koetin senvuoksi rohkaistua, ja Piazzalle saapuessamme osoitin muistopatsasta:
"Tuossa on innostava esimerkkini, teidän ylhäisyytenne!"
"Niin, jumal'avita", vastasi hän, "käytän kaikkia tilaisuuksia parhaani mukaan."
Tiesin hänen pitävän minua yhtenä tilaisuutenaan, jota nyt käytettiin parhaan mukaan. Tältä näkökannalta ei ole hauska tarkastella itseään, joten muutinkin puheenaihetta, lausuen:
"Käymmekö noutamassa don Antonion?"
"Mitä varten?"
"No, ajattelin rahaministerin läsnäolon tekevän hommasta virallisemman."
"Ellei presidentin läsnäolo", vastasi valtion pää, "voi tehdä hommaa säännönmukaiseksi, niin enpä tosiaan tiedä mikä voisi. Nukkukoon hän rauhassa. Eikö hänen nimikirjoituksensa obligationeissa riitä?"
Mitäpä saatoin tehdä? Esitin vieläkin heikon vastaväitteen:
"Mitä me sanomme Jonesille?"
"Mitä me sanomme Jonesille?" toisti presidentti. "Todellakin, mr.
Martin, teidän tulee itse päättää, mitä puhutte palveluskunnallenne.
Minun voitte tuskin odottaa lausuvan Jonesille enempää kuin että nyt on
kaunis aamu."
Olimme nyt ehtineet pankin luo, joka sijaitsi Piazzalta poikkeavalla Vapaudenkadulla. Otin avaimen taskustani ja avasin oven, ja me astuimme yhdessä sisään. Menimme sisempään työhuoneeseeni, jossa kassakaappi oli.
"Missä muodossa summa on?"
"Yhdysvaltain valtio-obligationeissa ja New-Yorkin ja Lontoon pankkien maksuosoituksina", vastasin.
"Hyvä; näyttäkäähän tänne."
Avasin kassakaapin ja otin esille arvopaperit. Hän tarkasti ne huolellisesti, pistäen samalla jokaisen yksitellen pieneen käsilaukkuun, jossa hän oli tuonut minulle jätettävät obligationit. Minä seisoin vieressä, pitäen varjostettua kynttilää. Äkkiä huusi ääni ovelta:
"Jos hievahdatte, olette kuoleman omat!"
Hätkähtäen vilkaisin ylös. Presidentti katsahti ovelle säpsähtämättä. Siellä seisoi vanha kunnon Jones, joka oli tullut alas ylikerrasta, missä hän asui vaimonsa kanssa. Hän oli pelkässä yöpaidassaan ja tähtäsi hirvittävän isolla pyssyllä suoraan kohti hänen ylhäisyytensä korkeata päätä.
"Kas, mr. Jones!" virkkoi viimemainittu; "on ihana aamu."
"Herranen aika, presidenttikö!" huudahti Jones; "ja mr. Martin! Mutta, mitä ihmettä, hyvät herrat —"
Presidentti viittasi kädellään säveästi minuun, ikäänkuin sanoakseen: "mr. Martin kyllä selittää", ja jatkoi arvopaperien asettelemista salkkuunsa.
Tässä ratkaisevassa käänteessä epäröimiseni haihtui.
"Olen saanut kaapelisanoman Euroopasta, Jones, — määräyksen lainasta hänen ylhäisyydelleen. Toimitan hankkeen tässä kuntoon."
"Sähkösanomanko?" kysyi Jones. "Missä se on?"
"Taskussani", vastasin tunnustellen. "Ei, kas, se varmaan unohtui
Kultaiseen taloon."
Presidentti tuli avukseni.
"Näin sen pöydällä juuri ennen lähtöämme. Vaikka arvatenkaan ei mr.
Jonesilla ole mitään oikeutta…!"
"Ei laisinkaan", sanoin minä ripeästi.
"Mutta sopiihan mr. Martinin silti näyttää se hänelle huomenna?"
"Ehkäpä pelkästään mieliksi, mutta minun täytyy ihmetellä teidän sävyänne, mr. Jones."
Jones näytti olevan pahoin ymmällä.
"Tämä on niin säännötöntä, sir", änkytti hän.
"Tuskinpa säännöttömämpää kuin teidän pukunne"; huomautti presidentti leikkisästi.
Jones oli sävyisä mies, ja kun hänelle täten vihjaistiin, miten ovesta tunkeutuva ilmavirta liehutteli hänen ohutta vaatekappalettaan, sulki hän joutuin oven ja sanoi minulle anovasti:
"Kaiketi on kaikki kunnossa, sir?"
"Aivan kunnossa", rauhoitin minä.
"Mutta tarkoin salassa pidettävää", lisäsi presidentti. "Saatattekin minut omakohtaisesti kiitollisuudenvelkaan, mr. Jones, ja samalla täytätte velvollisuutenne isännistöänne kohtaan, jos visusti vaikenette asiasta, kunnes lainahanke julkaistaan virallisesti. Ken tekee minulle palveluksen, hän ei sitä kadu."
Tässä käytti presidentti parhaansa mukaan toista tilaisuutta — tällä kertaa Jonesia.
"Jo riittää", sanoin minä. "Aamulla tarkemmin selitän asian, ja nyt olisi kai parasta teidän mennä takaisin —"
"Mrs. Jonesin luo", ehätti presidentti puheeseeni. "Ja muistakaa pysyä vaiti, mr. Jones."
Näin sanoessaan hän astui Jonesin luo ja katsoi häneen tiukasti.
"Vaiteliaat miehet menestyvät parhaiten ja elävät kauimmin, mr. Jones."
Kohdatessaan presidentin teräksiset silmät Jones alkoi äkkiä vapista.
Presidentti oli tyytyväinen. Hän työnsi virkailijan rivakasti huoneesta, ja me kuulimme laahustavien askelten nousevan portaita.
Hänen ylhäisyytensä kääntyi minuun ja virkkoi närkästyneen näköisenä:
"Te jätätte minun tehtäväkseni melkoisen paljon, mr. Martin."
Hän oli todellakin tehnyt enemmän kuin vain lausunut Jonesille, että oli kaunis aamu. Mutta minä olin liian huolissani kiittääkseni häntä; ajattelin sähkösanomaa. Arvaten pulani presidentti jatkoi:
"Teidän on valmistettava se sähkösanoma."
"Niin", vastasin, "se saisi hänet varmistumaan. Mutta minulla ei ole ollut paljoakaan kokemusta sellaisesta, enkä oikein tiedä…"
Presidentti kyhäsi muutamia sanoja paperiliuskalle.
"Viekää tämä sähkölennätintoimistoon, niin ne antavat teille sieltä virallisen lomakkeen, jonka sitten täytätte."
Monet hommat sujuvat helposti, jos valtion pää on rikostoverina.
"Ja nyt, mr. Martin, alkaa tulla myöhä. Minulla on arvopaperit ja teillä obligationit. Olemme voittaneet puolellemme Jonesin. Kaikki käy hyvin. Aureata on pelastettu. Teistä on tullut varakas mies, sillä tuossa ovat 65,000 dollarianne. Ja olen teille vielä suuressa kiitollisuudenvelassa. En tahdo vaivata teitä kotiinsaattamisella. Hyvää yötä, mr. Martin."
Hän läksi ulos, minä viskausin konttorituolilleni ja istuin tuijottaen hänen jättämiinsä obligationeihin. Vaivasin aivojani miettimällä, oliko hän tehnyt minut ainoastaan kätyrikseen, saatoinko luottaa häneen ja olinko menetellyt järkevästi uhraamalla rehellisyyteni hänen lupaustensa varassa. Mutta tuossahan oli joka tapauksessa palkkioni; ja koska pelkästään siveelliset arvelukset eivät minua kiusanneet, nousin piankin, asetin hallituksen obligationit ja 65,000 dollariani kassaholviin, lukitsin kaikki ja menin kotiin asuntooni. Sinne saapuessani oli kirkas päivä, sillä kello oli lyönyt viisi, ja minä tapasin isä Jacquesin juuri uloslähdössä. Hän oli jo syönyt aamiaisensa ja oli menossa viemään aikaisia lohdutuksen sanoja Piazzan kukkaismyyjättärille. Hän pysähdytti minut huolestuneen näköisenä ja pahoitteli:
"Ah, ystäväni, tähän aikaan liikkeellä!"
Huomasin joutuneeni kohtuuttoman epäluulon alaiseksi — ja se tuntuu kovin ilkeältä.
"Olen juuri tullut pankista", vastasin. "Olin päivällisillä Kultaisessa talossa ja jälkeenpäin palasin lopettamaan erään työn."
"Kas, sillä tavalla!" huudahti hän. "Tapaankin siis uutteran oppilaan enkä joutilasta?" Näillä sanoillaan hän viittasi erääseen kuuluisain taulujen jäljennösryhmään, jolla huoneeni oli somistettu. Ne oli isäni lahjoittanut minulle lähtiessäni.
Nyökäten kuljin edelleen, ajatellen itsekseni: "Hiton uutteran, tosiaankin! Eipä moni ole yössä suorittanut sellaista työtä kuin minä!"
Ja täten oli kohtaloni kietoutunut Aureatan valtiovelan yhteyteen.
Vastustuspuolueen alotteita.
Edellä kerrottujen tapausten jälkeen sujuivat asiat kylläkin tasaisesti jonkun aikaa. Olin puhunut vakavasti Jonesille, moittien häntä perin röyhkeästä käyttäytymisestään. Hän alistui orjamaisen nöyrästi, näyttäessäni hänelle presidentin hyväntahtoisesti neuvomalla tavalla valmistetun sähkösanoman. Viimemainittu oli ehkä liian pikaisesti tuonut raskaan tykistönsä tantereelle, sillä hänen viittauksensa väkivaltaan oli pikemmin herättänyt kuin tyynnyttänyt Jonesin arveluita. Ellei ollut mitään salattavaa, niin minkätähden ei hänen ylhäisyytensä kavahtaisi murhaakaan sen peittämiseksi? Mutta minä selitin hänelle, miten korkeamman valtioviisauden näkökohdat vaativat ehdotonta salaamista ja oikeuttivat jonkun verran mielivaltaisenkin menettelyn luotettua virkailijaa kohtaan, ja se erityisen ystävällinen kohtelu, jolla presidentti otti vastaan Jonesin, tavatessaan tämän rahaministeriössä jollakin pikku asialla, osaltaan suuresti häivytti ikäviä muistoja kassanhoitajan mielestä. Minä edelleen kiinnitin hänet omiin kohtaloihini, hankkimalla hänelle palkankorotuksen johtokunnalta "sen suosiollisen raportin johdosta, jonka mr. Martin oli hänestä lähettänyt".
Mutta vaikka asiat näyttivätkin rauhallisilta, en tuntenut itseäni aivan levolliseksi. Ensiksikään ei uusi laina ollenkaan näyttänyt parantavan Aureatan raha-asioita. Autiona oli yhä työmaa satamassa; entistä pulailua jatkui palkkojen ja juoksevien menojen suorituksessa. Presidentti ei ottanut minua uskotukseen kassojensa käyttämisessä, päin vastoin huomasin ennen pitkää huolestuksekseni, että hän käyttäytyi minua kohtaan yhä kylmemmin. Pidin tätä sävyä sekä kiittämättömyytenä että uhkaavana enteenä. Ja kun puoli vuotta oli kulunut, kieltäytyi hän lujasti suorittamasta puolta enempää jälkimäisen lainan koroista, siten pakoittaen minut käymään käsiksi 45,000 dollarin vararahastooni. Hän esitti minulle montakin hyvää syytä menettelynsä tueksi, pääasiallisesti vedoten valtion töiden välttämättömään kannattamattomuuteen niiden alkuasteella, ja vakuutti ensi kerralla maksavansa määrän täyteen. Aloin kuitenkin ymmärtää, että minun oli valmistauduttava jatkuvasti tyhjentämään vararahastoa, jonka olin jo toivonut ainakin melkoiseksi aikaa jäävän omiksi käyttövaroikseni. Täten moniaat seikat vieroittivat hänen ylhäisyyttään ja minua toisistamme, ja vaikka hänen yksityinen seuransa aina tenhosi minua, kasvoi epäluottamukseni häneen hallitusmiehenä ja — saattanen lisätä — salaliittolaistoverina yhä vain syvemmäksi.
Muita vaikutteita oli tähän aikaan — sillä olemme nyt ehtineet vuoden '83 alkuun — tuntumassa samaan suuntaan. Palkkiostani rikastuneena olin syöksynyt entistä huimemmin Whittinghamin iloisen elämän pyörteisiin, ja missä olin ennen ollut tervetullut, siellä olin nykyisin kaksin verroin arvossapidetty vieras. Olin myös innostunut pelaamaan jokseenkin avokätisesti, ja maineeni uskalikkona pelurina juuri hankkikin minulle kunnian päästä signorinan tuttavuuteen, sen naisen, josta presidentti oli maininnut keskustellessamme. Tämä tuttavuuteni johti hyvin moninaisiin seurauksiin.
Tuo nainen oli presidentin jälkeen ehkä Aureatan parhaiten tunnettu henkilö — parhaiten tunnettu nimeltään, ulkomuodoltaan ja maineeltaan, tarkoitan, sillä hänen entisyytensä ja olosuhteensa olivat verhotut läpitunkemattoman salaperäisyyden hämärään. Saapuessani maahan oli Signorina Christina Nugent asustanut siellä vuoden ajan. Hän oli alkuaan kuulunut erääseen oopperaseurueeseen, joka oli Yhdysvalloista tullut vierailemaan "Kansallisteatterissamme". Seurue jatkoi keskinkertaisen menestyksellistä kiertomatkaansa, mutta Signorina jäi tänne. Hänen sanottiin mieltyneen Wbittinghamiin ja ammatistaan riippumattomana päättäneen oleskella täällä pitempään. Joka tapauksessa hän oli täällä; oliko hän viehättynyt Whittinghamiin vai joku whittinghamilainen häneen, se jäi epätietoiseksi. Hän otti asunnokseen sievän huvilan, Kultaisen talon naapuristossa; se sijaitsi vastapäätä presidentin aluetta, jonka uhkeaan aitaukseen sieltä oli hyvä näköala Täällä asui hän "tädiksi" puhuttelemansa rouvasihmisen hoidossa, joka muille oli tunnettu rouva Carringtonina.
Nimitys "signorina" oli yksinomaan ammatillinen, ja myöskin Nugent saattoi olla vain teatteria varten tekaistu nimi. Hän itse ei koskaan tekeytynyt muuksi kuin englantilaiseksi ja sanoi avoimesti säilyttävänsä italiankielisen puhuttelunimensä vain siksi, että se oli sointuvampi kuin "miss". Molemmat naiset elivät keskenään nähtävästi erinomaisessa sovussa ja varmastikin mitä suurimmassa mukavuudessa, sillä he tuhlasivat luullakseni enemmän rahaa kuin kukaan muu kaupungissa, ja sitä näytti riittävän ehtymättömästi. Mistä sitä riitti, se kysymys luonnollisesti herätti suurta uteliaisuutta seurapiireissä; ja kun mainitsen, että signorina nyt oli noin kahdenkolmatta vuotias ja harvinaisen viehättävän näköinen, niin ei voitane väittää meidän whittinghamilaisten olleen muita ihmisiä pahempia, jos meissä syntyikin muutamia ilkeitä epäluuloja. Signorinasta ei vain ollut helppo päästä selville.
Melkein heti tuli hänestä seuraelämän johtava henkilö; hänen "salonkinsa" tuli kaikkien puolueiden ja useimpien piirien kokoontumispaikaksi; hän sai monta armollista huomionosoitusta Kultaisen talon taholta, mutta ei mitään sentapaista, että panettelu olisi voinut siihen vakavasti pystyä. Olipa hän myös usein vastustuspuolueen jäsenten emäntänä, eikä kukaan vieraillut hänen luonaan useammin kuin juuri sen johtaja, eversti George McGregor, skotlantilaissyntyinen herrasmies, jolta kuitenkin puuttui kansallisuutensa huomattavimpia omituisuuksia.
Eversti oli uudessa kotimaassaan päässyt korkeaan asemaan, sillä hän ei ainoastaan johtanut vastustuspuolueen politiikkaa, vaan oli lisäksi armeijan toinen päällikkö. Hän pääsi edustajakamariin presidentin nimittämänä (sillä tämä oli varannut itselleen oikeuden määrätä viisi jäsentä), mutta sittemmin oli eversti luopunut aikaisemmasta päämiehestään ja sotilasten suosioon luottaen uhmasi hän miestä, jonka avulla oli kohonnut kunniaan. Tietysti presidentti häntä inhosi, johon tunteeseen minä sydämestäni yhdyin. Mutta hänen ylhäisyytensä pahaksuminen ei estänyt signorinaa vastaanottamasta McGregoria suurella sydämellisyydellä, vaikka hän ei tässäkään ilmaissut enempää suosiollisuutta kuin everstin asema näkyi vaativan.
En ole vähemmän utelias kuin naapurinikaan ja sen vuoksi olin suuresti mielissäni, kun signorinan "Mon Repos"-huvilan ovet aukenivat minulle. Tunnustaa täytyy, että uteliaisuuteeni yhtyi muitakin tunteita, sillä mieleltäni olin nuori mies, vaikka tapaukset olivat minulle tuottaneet vakavustuttavaa vastuunalaisuutta, ja signorinan näkeminen tavanmukaisilla ajeluillaan kykeni sykähdyttelemään pankinjohtajankin sydäntä.
Hän oli kieltämättä hyvin kaunis — pitkä vaaleaverinen tyttö, piirteet virheettömät ja silmissä naurava ilme. En tahdo yrittää häntä tarkemmin kuvailla, koska sellaiset määrittelyt tuntuvat kuluneilta ja jokapäiväisiltä, ja signorina ei hänen vihamiestensäkään puheen mukaan ollut ainakaan jokapäiväinen ilmiö. Sanon vain lyhyeen, että hänen tenhonsa taivutti meidät Aureatan miehet — nuoret ja vanhat, köyhät ja rikkaat kaikki lankeamaan hänen jalkojensa juureen tai olemaan pienimmästäkin rohkaisusta valmiina sen tekemään. Hän oli minun silmissäni terveyden, kauneuden ja iloisuuden oikea hengetär; ja hänen viehätystään enensi se hilpeä avomielisyys, jolla hän kiihoitti ihailuun ja piti näitä saavutuksiansa arvossa. Sillä perältäkin hurmautuvat vain poikkeukselliset miehet vaikeasti voitettavaan kauneuteen; useimmille meistä on arkojen lähentelyjemme suopea vastaanotto paholaisen viekkain viettelys.
Tietysti pidin rahojani peräti hyvin käytettyinä, kun ne toimittivat minulle kutsun "Mon Repos"-huvilaan, missä suvaittiin kohtuullista peluuta herrasmiesten kesken. Signorina ei koskaan itse pelannut, vaan ainoastaan tarkkaili suurella mielenkiinnolla muiden onnea. Juuri joskus koetti hänkin jonkun valitun edustajan välityksellä, eikä mikään saattanut olla sirompaa ja taidehikkaampaa kuin hänen käyttäytymisensä näissä tilaisuuksissa. Hän oli juuri niin innokas kuin tämänlaatuiseen kiihoitukseen tottumaton ja voitonriemua kaipaava tyttönen ainakin, ja juuri kyllin välinpitämätön osoittaakseen pelinsä olevan pelkkää ajanviettoa, jossa panoksen rahamäärä ei mitään merkinnyt. Voi, signorina, sinä olit suuri taiteilijatar!
Pian tuli minusta Mon Repos'n jokapäiväinen ja uskoakseni mieluinen vieras. Mrs. Carrington, joka oli kovin epäluuloinen Aureatan tavoille ja vallattomuudelle, suvaitsi kohdella minua erittäin kunnioitettavana nuorena miehenä, ja signorina taasen osoittautui mitä herttaisimmaksi. Minulla oli pääsy siihen valittuun päivällisseuraankin, joka tavallisesti kokoontui ennen hänen keskiviikko-iltaisia vastaanottojaan, ja olin alituisesti mukana pienen roulette-pöydän ääressä, jota peiliä nuori emäntämme parhaiten suosi. Eversti oli, mielipahakseni kylläkin, yhtä säännöllisesti saapuvilla, ja itse presidenttikin usein kunnioitti seuraa läsnäolollaan. Se kunnia kuitenkin kävi meille verrattain kalliiksi, sillä hänen onnensa kaikissa sekä taito- että uhkapeleissä oli ihmeteltävä.
"Olen aina luottanut Onnettareen", oli hänellä tapana sanoa, "ja minulle hän ei ole huikentelevainen."
"Kukapa olisi epävakainen, jos teidän ylhäisyytenne vain suvaitsisi luottaa häneen?" vastasi tällöin signorina, luoden puhuteltuun miltei hellää ihailua ilmaisevan katseen.
Tällainen ei miellyttänyt McGregoria. Hän ei salannut pitävänsä itseään etumaisimpana signorinan ihailijain joukossa, kieltäytyen millään muotoa luovuttamasta sijaansa edes presidentille. Jälkimäinen suhtautui hänen jöröyteensä hyvin säveästi, ja minä en voinut tästä päätellä muuta kuin että presidentillä ainakin omasta mielestään oli valtit kädessään. Tietysti olin äärimäisen mustasukkainen noille molemmille suuruuksille, ja vaikka en voinut valittaa kohtelustani, äkäännytti minua kuitenkin hiukan ajatus, että lopultakin olin vain sivullinen ja suljettu ottamasta osaa todelliseen näytelmään, jota parhaillaan esitettiin. Tyytyväisyyttäni häiritsi edelleen se seikka, että onni alati pysyi minulle nurjana, niin että palkkiorahani hyvin nopeasti hupenivat. Voin tässä tunnustaakin, että ne tyyten loppuivat jo kuuden kuukauden kuluessa siitä kun ensi kerran käväisin signorinan huvilassa, ja havaitsin pakolliseksi turvautua siihen "korkorahaston" tilapäiseen käytäntöön, jonka presidentti oli huomauttanut minulle luvalliseksi sopimuksemme perusteella. Levottomuuteni tämän johdosta keventyi kuitenkin, kun seuraava korkoerä suoritettiin täsmällisesti; ja nuorekkaalla luottamuksella uskoin onnen jo piankin kääntyvän.
Täten kului aika, ja alkuvuosi 1884 tapasi meidät kaikki viettämässä näköjään iloista ja huoletonta elämää. Julkisuuden näyttämöllä oli mieliala kuitenkin aivan toisenlainen. Rahanpuutetta tuntui kipeästi, ja vakavaa nurinaa oli kuulunut presidentin "tuhlattua" käteiset varansa korkojen maksuun, jättäen sekä virkamiesten että sotaväen palkat maksamatta. Tämä oli yleisenä puheenaiheena sanomalehdistössä siihen aikaan, kun eräänä maaliskuun iltana saavuin signorinan vieraaksi. Olin viivähtänyt pankissa ja tapasin pelin jo täydessä käynnissä. Signorina ei ottanut siihen osaa, vaan istui yksinään matalalla leposohvalla kuistin akkunan ääressä. Astuin kumartaen hänen luokseen.
"Ettepä te suo meille paljoa ajastanne, mr. Martin", virkkoi hän.
"Mutta minä omistan teille kaikki ajatukseni", vastasin, sillä hän näytti hurmaavalta.
"Ajatuksistanne en niin suuresti välitä", lausui hän. Oltuaan tovin vaiti hän jatkoi: "Täällä on hyvin kuuma; tulkaa kasvihuoneeseen."
Näytti melkein siltä kuin hän olisi odottanut minua, ja minä seurasin ihastuksissani pitkään, kapeaan, "salongin" kanssa yhdensuuntaiseen lasisuojaan, jossa korkeat, vihreät kasvit kätkivät meidät vieraitten näkyvistä. Kuulimme tänne selvästi vain presidentin äänen, kun hän peräti suopeasti virkkoi everstille: "Kas vain, teillä täytyy olla onnea lemmessä, eversti!" — josta päättäen viimemainittu oli hävinnyt pelissä.
Kepeä hymy vilahti signorinan huulilla tämän huomautuksen johdosta. Sitten hän taittoi valkoisen ruusun, käännähti ja seisoi katsellen minua, vienon punan noustessa kasvoilleen ikäänkuin jonkun sisäisen kiihtymyksen tuottamana.
"Pelkään että nuo kaksi herrasmiestä eivät pidä toisistaan", sanoi hän.
"Tuskin", myönsin minä.
"Entä te, pidättekö te heistä — tai jommastakummasta?"
"Minä rakastan ainoastaan yhtä henkilöä Aureata-maassa", vastasin niin kiihkeästi kuin rohkenin.
Signorina puraisi ruusuaan, katsahtaen minuun teeskentelemättömän huvitettuna ja hyvillään. Muistaakseni olen maininnut, että hän ei hylkinyt rehellistä ihailua.
"Onko mahdollista, että tarkoitatte minua?" vastasi hän, tehden kevyen kumarruksen. "Ajattelen niin vain senvuoksi, että useimmat Aureatan naiset eivät tyydyttäisi teidän vaateliasta makuanne."
"Ei kukaan nainen maailmassa voisi tyydyttää minua, paitsi yksi ainoa", vastasin ajatellen hänen ottavan asian liian kevyesti.
"Ah, niin te sanotte!" virkkoi hän. "Ja kuitenkaan en usko, että tekisitte mitään minun tähteni."
"Se vasta olisikin suurin onneni", huudahdin.
Hän ei puhunut mitään, vaan seisoi siinä pureskellen ruusuaan.
"Antakaa se minulle", pyysin; "olkoon se palvelukseni vakuutena."
"Tahdotteko siis palvella minua?" kysyi hän, "Mistä palkkiosta?"
"Ruususta tietenkin!"
"Haluaisin saada sen omistajattarenkin", rohkenin huomauttaa.
"Ruusu on kauniimpi kuin sen omistajatar", sanoi hän, "ja joka tapauksessa vain yksi asia kerrallaan, mr. Martin! Maksatteko te palvelijoillenne koko palkan etukäteen?"
Menettelyni oli siksi päinvastaista, etten tosiaankaan voinut kieltää hänen perustelunsa pätevyyttä. Hän ojensi minulle ruusun. Tartuin siihen ja puristin sitä rajusti huulilleni, niin että se melkolailla runneltui.
"Hyväinen aika!" huudahti signorina. "Näinköhän olisitte käsitellyt yhtä kovakouraisesti sitä toistakin, jos olisitte sen saanut."
"Näytänpä heti", virkoin innoissani.
"Kiitos, ei juuri nyt", esteli hän, mitään hätäännystä ilmaisematta, sillä hän tiesi olevansa turvassa minun seurassani. Sitten virkkoi hän äkkiä:
"Oletteko perustuslaillinen vai vapaamielinen, mr. Martin?"
Minun on selitettävä, että tavanomaisessa kilpajuoksussa ensinmainitusta nimityksestä oli Presidentin puolue päätynyt ensimäisenä perille, ja everstin joukkio (kuten sitä yksityisesti määrittelin) oli saanut tyytyä jälellejääneeseen valittavaan. Kumpaisellakaan nimityksellä ei ollut mitään todellista merkitystä.
"Rupeammeko puhumaan politiikkaa?" kysäisin moittivasti.
"Kyllä, hiukan; jouduimmehan umpikujaan äskeisessä puheenaiheessamme.
Sanokaa."
"Kumpaan puolueeseen te itse kuulutte, signorina?"
Halusin todellakin tietää; sama kysymys oli jännittänyt monen muun mieltä.
Hän ajatteli hetkisen ja lausui sitten:
"Pidän suuressa arvossa presidenttiä. Hän on ollut kovin hyvä minulle, osoittanut todellista hellyyttä."
"Sitä juutasta!" murahdin.
"En tarkannut", sanoi hän.
"Mitäs muutakaan, sanoin; presidentillä on silmät päässä, kuten toisillakin."
Signorina hymyili taas, mutta jatkoi sitten niinkuin en olisi mitään sanonut:
"Toiselta puolen en voi salata itseltäni, että monet hänen toimenpiteensä eivät ole viisaita."
Sanoin, että minä en ollut koskaan kyennyt sitä salaamaan itseltäni.
"Eversti on tietysti samaa mieltä", pitkitti hän. "Esimerkiksi valtiovelkaan nähden. Teidän pankillanne lienee siinä etuja valvottavana?"
Tämä ei ollut mikään salaisuus, joten vastasin:
"On kyllä, melkoisia."
"Ja teillä itsellänne?" kysyi hän hiljaa.
"Ka, minä en ole rahamies; minun varojani ei ole siinä lainassa."
"Ei teidän varojanne kylläkään. Mutta eikö teillä ole siinä etuja valvottavana?" tivasi hän.
Tämä kuulosti omituiselta. Saattoiko hän tietää jotakin?
Hän vetäysi lähemmäksi ja laskien kätensä kevyesti käsivarrelleni lausui moittivasti:
"Rakastatteko henkilöitä, heihin kuitenkaan luottamatta, mr. Martin?"
Sellaisetpa juuri olivat tunteeni signorinaa kohtaan, mutta sitä en voinut tunnustaa. Aprikoitsin, miten pitkälle saattaisi olla viisasta antaa hänelle luottamukseni, ja tämä riippui suureksi osaksi siitä, missä määrin hänen ylhäisyytensä oli katsonut sopivaksi uskoa hänelle minun salaisuuksiani. Vihdoin sanoin:
"Ilmaisematta muitten salaisuuksia, signorina, voin myöntää, että jos valtiovelka joutuisi jotenkuten huonolle tolalle, järkkyisi isännistöni mielipide arvostelukyvystäni melkoisesti."
"Arvostelukyvystänne?" virkkoi hän naurahtaen. "Kiitos, mr. Martin. Ja te soisitte, että sellaista ei tapahtuisi?"
"Kaikin tavoin koettaisin sitä estää."
"Ette varmaankaan vähemmin halukkaasti, jos teidän ja minun etuni kävisivät yhteen?"
Olin vastaamaisillani kiihkeästi, kun kuulimme presidentin äänen lausuvan:
"Mutta missä meidän emäntämme on? Tahtoisin kiittää häntä ennen lähtöäni."
"Hiljaa!" kuiskasi signorina. "Meidän täytyy mennä takaisin. Olettehan uskollinen minulle, mr. Martin?"
"Puhutelkaa minua Jackiksi", sanoin hullaantuneena.
"Oletteko siis minulle uskollinen, oi Jack?" virkkoi hän tukahuttaen nauruaan.
"Kuolemaan asti", vakuutin minä, toivoen että se ei kävisi välttämättömäksi.
Hän tarjosi minulle kätensä, jota suutelin intohimoisesti. Palasimme saliin, missä kaikki pelaajat olivat nousseet pöydästä, seisoskellen pikku ryhmissä valmiina kumartamaan presidentille tämän hyvästellessä. Olin utelias kuulemaan, sanoisiko hän mitään erityistä signorinalle, mutta minut anasti haltuunsa rahaministerin tytär donna Antonia, joka myöhäisestä hetkestä huolimatta sattui olemaan saapuvilla signorinan iltavieraana. Hän oli sievä nuori nainen, perikuvallinen tummaverinen espanjatar, mutta esiintymistapansa hän oli saanut newyorkilaisesta oppilaitoksesta, jonka kasvatus oli taltuttanut, ehkäkään ei häivyttänyt hänen kansallista eloisuuttaan. Tämä neitonen oli osoittanut minulle hyvin suosiollista huomaavaisuutta, ja olin kyllin turhamainen olettamaan, että hän suvaitsi olla minulle hiukan mustasukkainen mieltymyksestäni signorinan seuraan.
"Teillä varmaankin on ollut hauskaa kasvihuoneessa", lausui hän häijysti.
"Puhuimme liikeasioista, donna Antonia", vastasin.
"Uh, liikeasioista! Ei muuta kuulekaan. Nyt on isäkin mennyt maaseudulle ja haudannut itsensä elävältä, valmistaakseen jotakin suurta rahasuunnitelmaa."
Heristin korviani.
"Vai niin, mikä suunnitelma se on?"
"Oh, en minä tiedä. Jotakin siitä vaivaisesta valtiovelasta. Mutta minua kiellettiin mainitsemasta siitä mitään."
Valtiovelasta oli tulemassa oikea vitsaus. Koko ilma oli siitä raskaana. Lausuin donna Antonialle pikaisesti muutamia katkonaisia kohteliaisuuksia ja jätin hyvästi. Päällystakkia ottaessani eversti McGregor yhtyi minuun ja tavallista ystävällisempänä saattoi minua puistokäytävää pitkin Piazzalle. Muutamien muodollisten huomautusten jälkeen alotti hän:
"Martin, teillä ja minulla on vastakohtaisuutta muutamissa asioissa, mutta toisissa lienevät etumme yhteiset."
Tiesin heti, mitä hän tarkoitti. Tuo valtiovelka taaskin!
Pysyin vaiti, ja hän jatkoi:
"Esimerkiksi valtiovelan suhteen. Teillähän on osaa siinä?"
"Jonkun verran", myönsin. "Pankinjohtaja tavallisesti on mukana lainapuuhissa."
"Niin ajattelinkin", sanoi eversti. "Saattaa tulla aika, jolloin voimme toimia yhdessä. Pitäkää sitä lainaa sillävälin silmällä. Hyvää yötä!"
Erosimme hänen asuntonsa oven edessä Piazzalla, ja minä jatkoin matkaani kotiin.
Päästyäni makuulle hieman ymmällä ja kovin levottomana, kirosin koko lainaa. Mutta kun sitten muistin, että laina jostakin syystä tuntui koskevan yhteisesti signorinaa ja minua, kaduin kiukkuani ja vaivuin uneen.
Oivallan aseman.
Aika ei tuonut mitään huojennusta Aureatan vaikeuksiin. Jos pinteeseen joutunut yksilö on liikuttava näky, niin kokonainen kansa rahapulassa on masentava katseltava, ja Aureata-maa oli kovasti ahtaalla. Joillakuilla kaiketi oli rahojakin. Mutta valtiolla ei ollut, ja niin ollen ei virkamiehilläkään, ei presidentillä eikä lopulta minullakaan. Pankilla oli hiukan — muiden rahoja tietysti, — mutta minä aavistelin "paniikkia" milloin hyvänsä, ja senvuoksi olin sähköteitse pyytänyt johtokunnalta rahalähetystä, sillä kotimaisten seteliemme kurssi oli nöyryyttävän alhainen.
Valtiollisen kiistan hyökylaineet kuohuivat korkealla. Pistäysin eduskunnan istuntoon eräänä iltapäivänä toukokuun lopulla, ja parvekkeelta katsellessani näin everstin viuhtovan vimmaisessa sanatulvassa. Hän kovisteli onnettomalta don Antoniolta vastausta, milloin armeijan palkat maksettaisiin. Jälkimäinen luimisteli sotaherran pilkkasanoista ja olisi varmaankin karannut ulos salista, jollei presidentin kylmä katse aitiosta olisi naulinnut häntä tuoliinsa. Noustessaan puhumaan ei ministerillä ollut mitään muuta esitettävänä kuin hämäriä lupauksia pikaisesta suorituksesta; mutta häneltä puuttui täydellisesti päämiehensä häikäilemätön varmuus, ja hänen vakuuttelunsa eivät pettäneet ketään. Jätin eduskunnan pitämään aimo hälinää ja suuntasin askeleeni erään ystävättäreni, madame Devargesin taloon. Hän oli jäänyt leskeksi eräästä ranskalaisesta herrasmiehestä, joka oli ilmestynyt Whittinghamiin Uudesta Kaledoniasta [ranskalainen pakkotyösiirtola. Suom.]. Kohteliaisuus vaati meitä otaksumaan, että hän oli joutunut Uuteen Kaledoniaan valtiollisista syistä, mutta tavanmukainen pilvi varjosti hänen isänmaallisen uhrauksensa aikaa ja lähempiä yksityiskohtia. Rouva kyllä toisinaan piti tarpeellisena rasittaa itseään ja muita Ranskan erinäisten tyrannien tai sortajapyrkyrien soimaamisella; mutta lukuunottamatta tätä hurskasta uhria puolisonsa maineen alttarille, oli hän herttainen ja hilpeä pikku emäntä.
Tapasin hänen teepöytänsä ääressä rattoisan seurueen, joukossa myöskin donna Antonian, joka vähän välitti tai tiesikään isänsä tuskista, sekä erään Johnny Carrin, joka ansaitsee mainintaa Aureatan ainoana rehellisenä miehenä — puhun tietysti vain oman paikallistuntemukseni perusteella. Hän oli nuori englantilainen, säätyläisperheen veljeksistä nuorempia, joka oli lähetetty etsimään onneansa jokunen tuhat puntaa taskussaan. Maa oli meillä halpaa, ja Johnny oli ostanut tilan ja asettunut maanviljelijäksi. Äskettäin hän oli putkahtanut esille tiukkana perustuslaillisena ja presidentin hartaana ihailijana, ja siinä ominaisuudessaan hänellä olikin paikka parlamentissa. Johnny ei ollut mikään kyvykäs eikä teräväpäinen mies, mutta hän oli iloluontoinen ja — kuten olen katsonut tarpeelliseksi huomauttaa — rehellinen.
"Hei, Johnny! Mikset ole eduskunnassa?" lausuin minä hänelle. "Tarvitsette jok'ainoan äänenne illalla. Riennä auttamaan ministeristöä ja vie donna Antonia mukanasi. Ne ihan syövät rahaministerin elävältä."
"All right! Lähden heti kun olen saanut toisen sämpylän", sanoi Johnny. "Mutta mistä rähinä?"
"No, ne vaativat rahojaan", vastasin, "ja don Antonio ei tahdo antaa.
Siitä vihat."
"Sanonpa sinulle, mistä se kaikki johtuu", alotti Johnny; "hänellä ei ole —"
Tässä donna Antonia puuttui puheeseen, mielestäni jokseenkin äkillisesti:
"Estäkää herrat puhumasta politiikkaa, madame Devarges. He pilaavat meidän teekestimme."
"Teidän sanaanne tottelen lakina", virkahdin, "mutta haluaisin sentään tietää, mitä don Antoniolla ei ole."
"Olkaa nyt hiljaa", ehätti emäntämme; "eikö se riitä, että hänellä on viehättävä tytär?"
"Ja hyvin kallisarvoinen", lisäsin minä kumartaen, kun huomasin, että donna Antonia syystä tai toisesta ei aikonut sallia minun lypsää tietoja Johnny Carrilta; mutta minun ei tehnyt mieleni heittää yritystä silleen.
"Älkää virkkako enää sanaakaan, mr. Carr", kielsi tyttö nauraen.
"Ettehän te kuitenkaan tiedä mitään, vai kuinka?"
"En totisesti!" mukausi Johnny.
Tällävälin oli madame Devarges kaatanut minulle kupin teetä.
Ojentaessaan sen minulle hän huomautti hiljaa:
"Johnny Carrin ystävänä pitäisin huolta, että hän ei tietäisi mitään, mr. Martin."
"Hänen ystävänään minä taasen haluaisin selvyyden kaikesta, mitä hän tietää, madame Devarges", vastasin minä.
"Kenties everstikin ajattelee samoin", lausui hän. "Johnny juuri kertoi meille, kuinka perin huomaavaiseksi hän on käynyt. Ja Signorinakin, kuuluu."
"Niinkö?" huudahdin minä, "Mutta epäilemättä se on vain pelkkää ystävällisyyttä!"
"Te olette itse viimeksi saanut paljon suosiollisuutta osaksenne kumpaiseltakin taholta ja kykenette kai hyvin arvostelemaan sen vaikuttimia."
"Älkäähän nyt, hyvä rouva, ruvetko pisteliääksi", lausuin. "Tulin tänne etsimään rauhaa."
"Nuori ystävä-parka! Oletteko menettänyt kaikki rahanne? Onko mahdollista, että teilläkään, kuten don Antoniolla, ei ole —?"
"Mitä on tapahtumassa?" kysyin, sillä madame Devargesilla oli usein tietoja asioista.
"En tiedä", vastasi hän. "Mutta jos minulla olisi kotimaisia arvopapereita, niin moisin ne."
"Anteeksi, madame, te tarjoisitte niitä kaupaksi, eikö niin?"
Hän nauroi vastatessaan:
"Ah, huomaanpa neuvoni myöhäiseksi!"
En katsonut tarpeelliseksi ilmaista hänelle enempää. Menin senvuoksi donna Antonian luo, joka istui hiukan nyreissään äskeisen mielenpurkauksensa jälkeen. Istuuduin hänen viereensä ja sanoin:
"Enhän liene teitä loukannut?"
"Ettehän te välittäisi, vaikka olisittekin", vastasi tyttö moittivin, vaan ei epäystävällisin katsein. "Jos olisi kysymyksessä signorina —"
Kohteliaisuuden hyväksi uhraan paljon, joten keskeytin:
"Rutto periköön koko signorinan!"
"Jos uskoisin puhuvanne sydämestänne", sanoi donna Antonia, "saattaisin auttaa teitä."
"Tarvitsenko apua?" kysyin.
"Tarvitsette", vakuutti hän.
"No, olettakaamme, että olin tosissani!"
Donna Antonia ei suostunut leikkisäksi. Todellisen tuskan ilme kasvoillaan jatkoi hän:
"Te ette tahdo sallia todellisten ystäväinne pelastaa itseänne, mr. Martin. Tiedätte hyvin, että olette avun tarpeessa. Miksi ette ota huomioon asiainne tilaa?"
"Siinä kohden ainakin ovat whittinghamilaiset ystäväni hyvin auliit minua auttamaan", vastasin hiukan tuskaantuneena.
"Jos otatte asian siltä kannalta", lausui neitonen surumielisesti, "niin en voi tehdä mitään."
Tunsin itseni jonkun verran liikutetuksi. Hän ilmeisesti tahtoi jotenkuten hyödyttää minua, ja hetkiseksi jo ajattelinkin, että minun saattaisi olla parempi tempautua vapaaksi kahleistani ja kääntyä tarjottuun turvaan. Mutta minä en voinut sitä tehdä; ja pitäen halpamaisena käyttää hänen harrastustaan vain omien pyyteitteni hyväksi tottelin omantunnon ääntä ja vastasin:
"Donna Antonia, tahdon olla suora teitä kohtaan. Tehän voitte auttaa minua ainoastaan jos asetun teidän johdettavaksenne? Sitä en voi tehdä. Olen jo mennyt liian pitkälle."
"Niin, te olette mennyt pitkälle ja halukas sotkeutumaan yhä pitemmälle", sanoi hän. "No, olkoon niin. Jos asiat kerran ovat sillä kannalla, en voi teitä auttaa."
"Kiitos ystävällisestä yrityksestänne. Hyvin luultavasti vielä pahoittelen tätä epäystäni. Mutta ilomielin aina muistan tarjoustanne."
Hän katsahti minua silmiin ja lausui sitten:
"Olemme saattaneet teidät täällä turmioon."
"Sielun, ruumiin ja omaisuuden puolesta?"
Tyttö ei puhunut enää mitään, ja huomasin uudella kepeydelläni häntä loukanneeni. Nousin siis lähteäkseni. Johnny Carr tuli mukanani.
"Asiat näyttävät omituisilta, veikkonen, vai mitä?" virkkoi hän. "Mutta presidentti selviytyy everstin ja hänen signorinansa uhallakin."
"Johnny", sanoin minä, "sinä loukkaat tunteitani, mutta tahdon kuitenkin antaa sinulle pikku neuvon."
"Annahan kuulla", kehoitti Johnny.
"Nai donna Antonia. Hän on hyvä tyttö ja viisas tyttö, joka ei salli sinun joutua humalaan tai rosvotuksi."
"Peijakas, eipä hullumpi aatos!" elähtyi hän. "Mutta mikset tee sitä itse?"
"Koska olen samanlainen kuin sinä, Johnny; aasi", vastasin jättäen hänet ihmettelemään, miksi kahdesta aasista toinen naisi donna Antonian eikä kumpainenkin taikka ei kumpikaan.
Kulkiessani eteenpäin ostin hallituksen äänenkannattajan ja luin siitä:
"Kabinetin tämäniltaisessa istunnossa, jossa hänen ylhäisyytensä toimi puheenjohtajana, lienee keskusteltu valtiovelan järjestelystä. Tehdyt päätökset pidetään toistaiseksi salassa, mutta mitä luotettavimmalta taholta olemme kuulleet, että hyväksytyt toimenpiteet varmaan tuntuvasti huojentavat nykyistä ahdinkoa, tuottaen Aureatan asukkaiden valtavalle enemmistölle vilpitöntä tyydytystä. Saamme taaskin tervehtiä presidenttiä maansa pelastajana."
"Kuulunenkohan minäkin tuohon valtavaan enemmistöön?" ajattelin itsekseni. "Parasta lähteä hänen ylhäisyytensä puheille."
Seuraavana aamuna suuntasinkin askeleeni Kultaiseen taloon, jossa sain tietää, että presidentti oli mennyt rahaministeriöön. Sinne tultuani lähetin käyntikorttini, kirjoittaen siihen nöyrän pyynnön saada yksityisesti tavata presidenttiä. Minut vietiin don Antonion huoneeseen, jossa näin itse ministerin, presidentin ja Johnny Carrin. Astuessani sisään asetti palvelija hänen ylhäisyytensä viittauksesta minulle tuolin, ja jälkimäinen lausui hieman jäykästi:
"Kun otaksun käyntinne koskevan liikeasioita, mr. Martin, on soveliaampaa, että otan teidät vastaan perustuslaillisen neuvonantajani läsnäollessa. Mr. Carr taasen toimii sihteerinäni, ja voitte puhua vapaasti hänen kuultensa."
Minulle oli kiusallista, ettei minun sallittu puhutella presidenttiä kahden kesken, mutta haluamatta osoittaa pettymystäni kumarsin vain ja alotin:
"Uskallan häiritä teidän ylhäisyyttänne pankin johtokunnalta saapuneen kirjeen johdosta. He ilmoittavat minulle, käyttääkseni heidän omia sanojaan, että 'levottomuutta herättäviä huhuja' on kuulunut pörssissä Aureatan lainasta, ja pyytävät minua huomauttamaan teidän ylhäisyydellenne, että olisi annettava jonkunlainen julkinen ilmoitus ensi kuussa lankeavan koron maksamisesta. Heidän kirjeestään päättäen pelätään, että tässä asiassa saattaa ilmetä vaikeuksia."
"Eikö se pyyntö, jos se laisinkaan on tarpeellinen, olisi sopivammin ollut osoitettava suoraan rahaministerille?" sanoi presidentti. "Nämä yksityisseikat tuskin kuuluvat minun alaani."
"Voin ainoastaan noudattaa ohjeitani", vastasin.
"Onko teillä mitään sitä vastaan, mr. Martin, että minä ja neuvonantajani saamme nähdä sen kirjeen?"
"Olen valtuutettu näyttämään sen ainoastaan teidän ylhäisyydellenne yksinänne."
"Oh, vain minulle yksin", virkkoi hän näköjään huvitettuna. "Ja sitä varten te pyysitte kahdenkeskistä puhelua?"
"Aivan, sir", vastasin. "Kaikella kunnioituksella rahaministeriä ja sihteeriänne kohtaan pysyn saamissani ohjeissa."
"Olette mallikelpoinen palvelija, mr. Martin. Mutta en luule tarpeelliseksi vaivata teitä siinä asiassa enempää. Onko se sähkösanoma?"
Hän hymyili niin ilkeästi, tehdessään tämän kysymyksen, että huomasin hänen ymmärtäneen pikku juoneni. Kuitenkin sanoin vain:
"Se on kirje, sir."
"No niin, hyvät herrat", virkkoi hän toisille, "luulen voivamme rauhoittaa mr. Martinia. Ilmoittakaa isännistöllenne seuraavaa, mr. Martin. Hallitus ei katso mitään julkista ilmoitusta tarpeelliseksi, eikä sellaista vakuutusta anneta. Kaiketi olemme siitä yhtä mieltä, hyvät herrat, että sellaisen toimenpiteen tunnustaminen tarpeelliseksi olisi meille kovin halventavaa. Mutta vakuuttakaa heille, mr. Martin, presidentin ilmoittaneen omakohtaisesti neuvonantajainsa suostumuksella, ettei ole odotettavissa minkäänlaisia vaikeuksia teidän kyetäksenne lähettämään täyden korkosumman heille määräpäivänä."
"Saan siis vakuuttaa heille, sir, että korot maksetaan säntillisesti?"
"Tokihan lausuin ajatukseni sellaisella tavalla, että te voitte minua ymmärtää", vastasi hän, juuri hiukkasen korostaen sanaa "te". "Aureata täyttää sitoumuksensa. Te saatte mitä teille kuuluu, mr. Martin. Eikö niin, hyvät herrat?"
Don Antonio yhtyi heti presidentin sanoihin. Johnny Carr sensijaan ei virkkanut mitään, ja huomasin hänen liikahtelevan jokseenkin levottomasti tuolillaan. Tiesin mitä presidentti tarkoitti. Hän tahtoi saada ilmaistuksi: "Ellemme me maksa, niin maksakaa te vararahastostanne." Mutta voi, vararahasto oli melkoisesti huvennut; minulla oli hädin sen verran jälellä, että juuri kykenin suorittamaan seuraavan erän, jos jättäisin kaikki omat velkani hoitamatta. Minua sisutti pahasti nähdessäni hänen ylhäisyytensä ilomielin nauttivan pinteestäni (sillä hän kyllä arvasi ovelasti, miten asiat olivat), mutta luonnollisesti en voinut sanoa mitään.
Nousin siis ja kumarsin lähtiessäni, mielessäni tuntien saavuttaneeni ainoastaan hyvin selvän varmuuden, että minä en näkisi vilahdustakaan presidentin rahoista koronmaksupäivänä. Tosinhan minä juuri pystyin itse toimittamaan suorituksen. Mutta mitä tapahtuisi seuraavalla kerralla? Ja jos hän ei tahtoisi maksaa, enkä minä voisi maksaa, niin peli oli menetetty. Alkuperäisestä lainasta en kylläkään ollut vastuussa; mutta ellei korkoja suoritettaisi, niin tulisi heti ilmi se tosiasia, että olin myöntänyt uuden lainan kokonaan toisin kuin ohjeeni valtuuttivat ja omat ilmoitukseni esittivät. Ja hyvityksen vastaanottaminen, vararahastoni käyttely, tekaistut tilitykseni sijoituksista, kaikki tämä tietysti näyttäisi perin omituiselta olosuhteita tuntemattomien silmissä.
Kun näitä seikkoja punniten palasin pankkiin, tapasin Jonesin järjestämässä kirjevaihtoa. Hänen velvollisuuksiinsa kuului Euroopasta saapuvien kirjeiden säilyttäminen ja lajittelu, ja tämä puuha huvitti häntä, ihme kyllä. Minun tehtäviäni oli pitää huolta, että hän teki tämän; niinpä istahdin selailemaan kirjoituspöydälleni pinottuja kirjeitä ja sähkösanomia. Niitä oli kahden vuoden ajalta. Tästä kummastuneena lausuin hänelle:
"Ettekö ole tuntuvasti jälessä, Jones?"
"Kyllä, sir, melkolailla. Olen sentään järjestänyt ne jo aikaisemmin, mutta kun te ette ole niitä koskaan vahvistanut alkukirjaimillanne, ajattelin tarpeelliseksi kääntää niihin huomionne."
"Aivan oikein — olen ollut kovin huolimaton. Epäilemättä ne ovat kunnossa?"
"Kyllä, sir, aivan kunnossa."
"No, enpä sitten välitä niitä katsastaa."
"Ne ovat kaikki siinä, sir, paitsi tietysti ei se toista lainaa koskeva sähkösanoma."
"Paitsi ei mikä?"
"Se toista lainaa koskeva sähkösanoma", toisti Jones.
Olin hyvilläni, että minua muistutettiin tästä, sillä luonnollisesti tahdoin korjata talteeni tuon paperin ennenkuin pinkka lopullisesti joutui arkistoon. Luulinkin sen jo tehneeni. Mutta miksi oli Jones sen jättänyt pois? Ei suinkaan hän saattanut olla niin epäileväinen?
"Vai niin, ja mihin olette sen pannut?
"Hänen ylhäisyytenähän sen otti."
"Mitä!" huudahdin minä.
"Niin, sir. Enkö minä maininnut siitä? Teidän silloin käytyänne täällä presidentin kanssa yöllä, pistäysi hänen ylhäisyytensä tänne ehtoopäivällä, kun te olitte mennyt Piazzalle, ja sanoi tarvitsevansa sähkösanoman. Hän ilmoitti teidän sanoneen, että se kuului raha-asiain ministeriöön. Hän oli hyvin kohtelias, sir, ja selitti olevan tarpeellista, että alkuperäinen sanamuoto tulisi ministerin nähtäväksi; ja koska hänellä sattui asiaa (hän muutti rahaksi erään yksityisen maksuosoituksen), tarjousi hän ottamaan itse tuon sanoman. Eikö hän ole palauttanut sitä teille? Hän lupasi sen tehdä."
Kykenin tuskin änkyttämään:
"Hän kai unohti sen. No, eipä väliä, Jones."
"Saanko mennä nyt, sir?" kysyi Jones. "Vaimoni halusi, että lähtisin hänen kanssaan —"
"Kyllä, menkää", sanoin minä, ja hänen poistuessaan lisäsin määräpaikan, joka epäilemättä oli toinen kuin kunnon rouvan esittämä. Sillä nyt ymmärsin kaikki. Se vanha roisto (anteeksi kiivauteni) oli kehveltänyt tekaistun sähkösanomani, tarpeen tullen esittääkseen sen omana puhdistuksenaan. Minut oli petkutettu, saatu kerrassaan satimeen, — ja Jonesin typeryys oli tehnyt sen helpoksi. Minulla ei ollut mitään todistetta väittääkseni, että presidentti tiesi sähkösanoman väärennykseksi. Tähän asti olin ajatellut, että jos joutuisin syytteeseen, olisi minulla kunnia saada tuekseni presidentin seura oikeussalissa. Mutta nyt! — niin, nyt minä saattaisin todistaa itseni varkaaksi, saamatta häntä osalliseksi. En ollut eksyttänyt Jonesia omaksi hyväkseni, vaan presidentin. En ollut väärentänyt itseäni varten, vaan hänen suojakseen. Olin tosin itse käyttänyt rahat, mutta —
"Voi lempo", huudahdin katkeroittuneena, "hän vei sillä ainoan valttini!"
Ja mieleeni muistuivat hänen ylhäisyytensä sanat: "Käytän tilaisuuksia parhaani mukaan."
Kuolkaamme isänmaan puolesta!
Minulle tuli touhuinen viikko. Haalin kokoon rahoja, mistä vain vähänkin sain. Jos onnistuin keräämään mitä puuttui maksaakseni noiden 300,000 dollarin korot, joiden piti olla sijoitettuina hyväksyttyihin arvopapereihin — ja joiden todellinen käyttö oli ainoastaan hänen ylhäisyytensä tiedossa, — jäi minulle kuusi kuukautta hengähtämisaikaa. Palkkiostani ei nykyään ollut penniäkään jälellä ja "vararahastossani" oli vain 10,000 dollaria. Mutta miten oli minulla näinkään paljoa? Valitettavasti vain siten, että olin lainannut 5,000 dollaria pankistamme! Tottahan oman liikkeen johtaja ansaitsi takuutontakin luottoa, jos sitä vakavaraiset syrjäisetkin saivat? Minä siis lainasta pelkkää omaa nimeäni vastaan. Mutta ellen toimittaisi niitä rahoja takaisin ennen kuukausitilin päättämistä, tulisi asia Jonesin tietoon. Ja minä en uskaltanut luottaa siihen, että kykenisin taaskin tukkimaan hänen suunsa.
Sanoessani Johnny Carrin olleen Aureatan ainoa rehellinen mies, unohdin Jonesin. Kiusakseni ja kiukukseni oli Joneskin rehellinen, ja hän pitäisi velvollisuutenaan antaa johtokunnan tietää ennakkonostostani. Ja silloin olisin mennyttä miestä, sillä myönsinhän olevan ilmeisesti säännötöntä, että pankinjohtaja ihan itsekseen nostaa rahoja kassakaapista. Ellen voinut ennen kuukauden loppua lisätä viittätuhatta dollaria kymmeneentuhanteeni, oli minun livistettävä!
Tätä murheellista johtopäätöstä vahvisti arvoisan isäni kirje, joka pahimman ahdinkoni hetkenä ilmoitti minulle, että hän onnettomuudekseen oli nyt johtokunnan puheenjohtajalle kaksituhatta puntaa velkaa erään liikehomman tuloksena. He olivat joutuneet puheisiin, toinen oli kovistellut maksua, sättinyt koko perhettämme mitä pahimmin ja lopuksi ilmoittanut aikovansa pidättää minun palkkani velasta. "Ellei se ole pojallenne mieleen, niin jättäköön paikkansa; eipä siitä ole vahinkoa", oli hän lausunut. Tämä oli kerrassaan oikeudetonta menettelyä, mutta asemani tuskin salli minun esiintyä siveellisesti korskeana puheenjohtajaa kohtaan. Näin kuvastui edessäni varmana lähitulevaisuutenani virattomuus ja luultavana vankila.
Ilman tätä odottamatonta keikausta olisin saattanut rohkaista mieleni ja tunnustaa avoimesti kommellukseni, luottaen puheenjohtajan riippuvaisuuteen isästäni. Mutta mihin nyt olinkaan joutanut? Kovin pitkälle tosiaan, kuten donna Antonia lausui. Niin tuskaannuksissani olin asemastani ja niin täysi työ oli minulla epätoivoisissa yrityksissäni sen parantamiseksi, että minä en joutanut edes käymään signorinaa tervehtimässä, vaikka olinkin suuresti lohdutuksen tarpeessa. Päivien vieriessä sorruin sellaiseen masennukseen, etten liikkunut enää missään, vaan istuskelin vain synkkänä huoneissani, katsellen matkareppuani ja kummeksien, miten pian minun oli sullottava kompeeni ja paettava ellei juuri henkeni, niin ainakin vapauteni edestä.
Vihdoin tuli romahdus. Istuin eräänä aamuna konttorissani yhä pohtien vaikeata pulmaani, miten tehdä kymmenestä viisitoista, kun kuulin kavioiden kapsetta.
Hetkistä myöhemmin avautui ovi, ja Jones johti luokseni eversti McGregorin. Nyökkäsin everstille, joka astui sisään jäykänlaisesti kuten tavallista, istuutui ja riisui hansikkaansa. Reipastausin kysymään:
"Mitä voin tehdä hyväksenne, eversti?" Hän odotti kunnes ovi sulkeutui
Jonesin takana ja sanoi sitten:
"Olen vihdoinkin päässyt pohjalle, Martin."
Niin olin minäkin, mutta eversti tarkoitti toisin. "Minkä pohjalle?" kysyin hieman ärtyisesti.
"Tuon vanhan riiviön konnuuden", selitti hän, nykäisten peukaloaan Piazzaa ja vapauttajan kuvapatsasta kohti. "Hän on hyvin viekas, mutta vihdoinkin on hän tehnyt virheen."
"Käykäähän asiaan, eversti. Mistä on kysymys?"
"Kummastuttaisiko teitä kuulla", tiedusti sotilas mahtipontisesti, "että lainan korkoja ei maksetakaan tämän kuun 31 p:nä?"
"Ei, en sitä kummastelisi", vastasin alistuvasti.
"Herättäisikö ihmetystänne sekään tieto, että mitään korkoja ei enää milloinkaan suoriteta?"
"Perhana!" huudahdin ponnahtaen seisaalle; "mitä tarkoitattekaan?"
"Presidentti", virkkoi hän tyynesti, "aikoo tämän kuun viimeisenä päivänä kieltäytyä tunnustamasta valtiovelkaa!"
Minulla ei ollut mitään sanottavaa. Lyyhistyin tuolilleni, töllistellen everstiä, joka nyt sytytti savuketta. Samassa kuulin nopeata pyöräin ratinaa, sitten suloisen, kirkkaan, tutun äänen lausuvan:
"Häiritsen häntä vain silmänräpäykseksi, mr. Jones. Tahdon saada hänet tempautumaan irti työstään päiväkaudeksi ja tulemaan ajelulle."
Hän avasi oveni ja astui joutuisasti sisään. Nähdessään everstin käsitti hän tilanteen ja virkkoi tälle herrasmiehelle:
"Oletteko kertonut hänelle?"
"Juuri äsken, signorina", vastasi tämä.
Minulla ei riittänyt tarmoa tervehtiäkseni tulijaa, joten hän istuutui kehoittamatta ja riisui hansikkaansa — ei everstin tapaan veltosti, vaan voimakkain, taisteluvalmiin elein.
Vihdoin lausuin vakaumuksella:
"Hän on ihmeellinen mies. Miten pääsitte asian perille, eversti?"
"Kutsuin Johnny Carrin päivälliselle ja juotin hänet humalaan", vastasi sotaherra.
"Ette tarkoita, että hän luotti Johnny Carriin?"
"Se on kyllä ihmeellistä", sanoi eversti. "Eipä sitä niin kokeneesta miehestä luulisi. Hänen olisi pitänyt tietää, että Johnny on aasi. Arvattavasti hänellä ei ollut ketään muutakaan apurikseen."
"Hän tiesi", huomautti signorina, "että täällä jokainen muu pettäisi hänet, mutta että Johnny ei sitä ainakaan tahallaan tekisi. Presidentti piti kykyjänne liian vähäisinä, eversti."
"No", lausuin minä, "enpä minä voine sille mitään. Pankki joutuu vahinkoon, obligationien omistajat samaten. Mutta mitä se minuun kuuluu?"
Sekä eversti että signorina myhäilivät.
"Oivallisesti esitettyä", virkkoi edellinen, "mutta meiltä säästyy aikaa, jos ilmoitan teille, että sekä signorina Nugent että minä olemme seikkaperäisesti selvillä tuosta —"
Eversti pysähtyi sivellen viiksiään.
"Toisesta lainasta", täydensi signorina.
Hämmästystäni vähensi eräitten aikaisempien keskustelujen muisto.
"Kah, ja miten saitte sen ilmi?" kysyin.
"Hän kertoi", vastasi eversti osoittaen kaunista naapuriaan.
"Ja saanko kysyä, miten te saitte sen tietoonne, signorina?"
"Presidentti mainitsi minulle", ilmoitti hän.
"Toimititteko hänet humalaan?"
"Ei, en humalaan", vastasi hän kainosti, luoden silmänsä lattiaan.
Saatoimme arvata, miten se oli tapahtunut, mutta kumpikaan meistä ei halunnut kysellä enempää. Hetkisen oltuamme vaiti alotin:
"No niin, koska kumpikin tiedätte koko jutun, on turhaa yhä teeskennellä. Olette hyvin ystävällisiä, kun tulitte minua varoittamaan."
"Te rakas, hyvä Martin", virkkoi signorina, "vaikuttimemme eivät ole pelkkää ystävällisyyttä."
"Niinkö? Miten voi asia koskea teitä?"
"Katsokaas, pankki ja sen oivallinen johtaja ovat ottaneet nimeensä suurimman osan lainasta mutta muu osa on everstillä ja minulla", ehätti signorina. "Jos laina epuutetaan, joutuu pankki kylläkin vahinkoon. Mutta sen johtaja ja eversti ja signorina Nugent suistuvat perikatoon."
"Tätä en tiennyt", lausuin jokseenkin ihmeissäni.
"Niin", kertoi eversti, "ensimäistä lainaa otettaessa annoin minä siihen 100,000 dollaria. Olimme vielä hyviä ystävyksiä, ja minä palkitsin siten suosiollisuutta, joka oli minulle toimittanut arvonimeni ja sijani kansalliskokouksessa. Sittemmin olen ostanut joitakuita osuuksia lisää."
"Saitte ne varmaankin halvalla?" lausuin minä.
"Kyllä", vastasi hän, "keskimäärin 75 sentillä viiden dollarin osuutta kohti."
"Ja paljoonko nousee saatavanne nimellisarvo nykyisin?"
"Kolmeensataantuhanteen dollariin", vastasi hän lyhyesti.
"Nyt ymmärrän teidän harrastuksenne asiassa. Mutta te, signorina?"
Hän näytti olevan hiukan hämillään, mutta puhkesi sitten puhumaan:
"Voin kertoa teille. Suostuessani jäämään tänne antoi hän" (tiesimme ketä hän tarkoitti) "minulle satatuhatta dollaria. Ja minulle oli ennestään kertynyt viidenkymmenen tuhannen dollarin vaiheille, jotka olin —"
"Jotka olitte säästänyt palkastanne primadonnana", tokaisi eversti.
"Sillä ei ole väliäkään", lausui signorina punastuen, "minulla vain oli säästöjä. Ja mitä tekikään hän? Hän houkutteli minut sijoittamaan koko summan — kaikki 150,000 — tuohon kamalaan lainajuttuunsa. Oh, eikö se ollut halpamaista, mr. Martin?"
Presidentti oli tosiaankin tässä yhdistänyt liikeasiat ja huvittelun.
"Häpeällistä!" huudahdin minä.
"Ja jos se menee, olen pennitön, — puilla paljailla. Ja täti-parkani — mikä hänetkin perii?"
"Älkää nyt välittäkö tädistänne", sanoi eversti hieman karkeasti.
"Näette siis, mr. Martin, että me olemme kolmisin samassa ruuhessa."
"Niin, ja joudumme samalle karille", sanoin minä.
"Emme ollenkaan", oikaisi eversti.
"Emme ollenkaan!" säesti signorina.
"Mutta mitä ihmettä aiotte sitten tehdä?"
"Rehellisyys raha-asioissa on maan selkäranka", lausui eversti. "Jäisimmekö toimettomina katselemaan, kun Aureata ajautuisi häpeälliseen seikkailupolitiikkaan?"
"Emme koskaan!" huudahti signorina, hypähtäen tuoliltaan säihkyvin silmin. "Emme mitenkään!"
Hän näytti hurmaavalta. Mutta liikeasiat ovat liikeasioita, ja minä kysyin taaskin:
"Mitä sitten aiotte tehdä?"
"Aiomme teidän avullanne, mr. Martin, estää tämän kansallisen häväistyksen. Aiomme —" hän hiljensi tarpeettomasti ääntään, sillä signorina tarttui puheeseen riemuisen meluavasti, viuhtoen hansikkaillaan ja pyöräyttäen yksikseen pikku tanssin edessäni lattialla, samalla kun hän lausui seuraavat merkilliset sanat:
"Eläköön vallankumous! Hei, hei, hurraa!"
Hän näytti parisilaiskuosiin pukeutuneelta innostuneelta vapaudenjumalattarelta. Menetin sielullisen tasapainoni. Hypähdin jalkeille, kietaisin käteni hänen vyötäisilleen, ja me pyörimme huimasti ympäri konttorihuonetta, signorinan puhjetessa laulamaan marseljeesia.
"Jumalan tähden, olkaa hiljaa!" varoitti McGregor käheällä kuiskauksella, yrittäen siepata minua kiinni, leiskuessani hänen ohitseen. "Jos kuullaan! Seis, Christina!"
Signorina pysähtyi. "Tarkoitatteko minua, eversti McGregor?" kysyi hän.
"Kyllä", vastasi soturi, "ja tuota Martinin houkkiota myöskin."
"Vallankumouksenkaan aikoma ei kohteliaisuudella menetä mitään", arvelin minä. "Mutta asiallisesti olette oikeassa. Olkaamme järkeviä."
Istuuduimme läähättäen; signorina huohotuksensa lomasta vieläkin hiljaa hyräili vapauden hymniä.
"Olkaa hyvä ja esittäkää suunnitelmanne, eversti", jatkoin. "Minä tiedän, että tässä maassa ei vallankumouksia katsota kovin merkillisiksi hankkeiksi, mutta tulokkaasta ne näyttävät hommilta, joissa on jonkun verran hoitelemista. Meitähän on vain kolme."
"Minulla on armeija mukanani", sanoi eversti mahtavasti.
"Etuhuoneessa?" uskalsin letkauttaa, ajatellessani Aureatan sotavoimien lukumäärää.
"Kuulkaahan, Martin", ärähti hän, "jos yhdytte juoneen, niin säästäkää leikkipuheenne."
"Älkää riitaantuko, hyvät herrat", sanoi signorina. "Siten vain menee aikaa hukkaan. Selittäkää hänelle suunnitelma, eversti, sillaikaa kun minä vilvoittelen."
Ymmärtäen neuvon viisaaksi lausuin:
"Pyydän anteeksi, eversti. Mutta eikö tuo presidentin temppu saisi kannatusta armeijalta? Jos hän jättää velan silleen, kykenee hän suorittamaan upseerien ja miesten palkat."
"Aivan", myönsi hän. "Sentähden täytyykin meidän saada temmatuksi heidät mukaan, ennenkuin se asian puoli valkenee heille. He suorastaan näkevät nälkää, ja kymmenestä dollarista mieheen olisivat he valmiit huutamaan vaikka itse paholaisen presidentiksi. Onko teillä ollenkaan rahoja, Martin?"
"On hiukan", vastasin.
"Kuinka paljon?"
"Kymmenentuhatta; säilytin niitä korkojen maksamiseen."
"No, nyt ette niitä tarvitse."
"Tarvitsen kyllä — toista lainaa varten, tiedättehän."
"Kuulkaahan, Martin, antakaa minulle nuo kymmenentuhatta armeijaa varten. Käykää puolellemme, niin minä presidentiksi tullessani heti samana päivänä suoritan teille takaisin nuo kolmesataatuhattanne. Ajatelkaa asemaanne. En tahdo olla epäkohtelias, mutta eikö se ole —?"
"Hiukan pakollinen?" jatkoin minä miettiväisenä. "Se on kyllä totta. Mutta mistä luulette saavanne 300,000 dollaria, omista osuuksistanne puhumattakaan?"
Hän veti tuolinsa lähemmäksi ja kumartuen eteenpäin sanoi:
"Hän ei ikänä ole pannut niitä rahoja menemään. Hän säilyttää niitä jossakin, — verrattomasti suurinta osaa ainakin."
"Kertoiko Carr niin?"
"Hän ei tiennyt sitä varmasti, mutta hän puhui kylliksi, voidakseni olla siitä jokseenkin vakuutettu. Sitäpaitsi", lisäsi hän katsahtaen signorinaan, "meillä on muitakin syitä siihen käsitykseen. Antakaa minulle ne kymmenentuhatta. Saatte lainanne takaisin ja tulette rahaministeriksi, jos haluatte. On jokseenkin ehdoton totuus, että rahat ovat jäljellä, vai mitä, signorina?"
Tämä nyökkäsi.
"Mutta jos yrityksemme ei onnistu?" epäröitsin.
Hän veti pienen, siron revolverin taskustaan, asetti sen hetkiseksi ohimoaan vasten ja pisti sitten takaisin.
"Erittäin havainnollinen selitys, eversti", lausuin minä. "Saanko puoli tuntia miettimisaikaa?"
"Kyllä", vastasi hän. "Mutta sallikaa minun jäädä etuhuoneeseen.
Tietysti luotan teihin, Martin, mutta tällaisissa asioissa —"
"Oikein, kyllä ymmärrän", mukauduin minä. "Entä te, signorina?"
He nousivat molemmin ja astuivat ulos; kuulin heidän ryhtyvän haastelemaan Jonesin kanssa. Istuin hievahtamatta, tiukasti ajatellen. Mutta eipä aikaakaan, kun kuulin oven takanani avautuvan. Signorina sieltä tuli. Asettuen tuolin taakse hän kumartui ylitseni ja kietoi kätensä kaulaani.
Katsahdin ylös ja näin hänen myhäilevän veitikkamaisesti.
"Entä se ruusu, Jack?" kysyi hän.
Minä muistin. Ihastuksen hämmentämänä ja uskoen voittaneeni hänet huudahdin:
"Teidän soturinne olen kuolemaan asti, signorina!"
"Kuolemasta ei sanaakaan!" virkkoi hän ylimielisesti. "Ei kukaan menetä henkeänsä. Me voitamme ja sitten —"
"Ja sitten", lausuin minä kiihkeästi, "me menemme naimisiin, eikö niin, armahin?"
Hän kumartui leppeästi suutelemaan minua huulille. Sitten hän sanoi päätäni silittäen:
"Sinä olet sievä poika, mutta et ole hyvä poika, Jack."
"Christina, ethän mene hänelle?"
"Kelle?"
"McGregorille", tiukkasin minä.
"Jack", virkkoi hän hiljentäen äänensä kuiskaukseksi, "minä vihaan häntä!"
"Niin minäkin", yhdyin rivakasti. "Ja jos sinä olet voitettavana, olen valmis syöksemään vallasta kymmenen presidenttiä."
"Siis teet sen minun tähteni? Mielelläni uskoisin, että teet sen minun tähteni etkä rahojen takia."
Kun signorina itse epäilemättä oli antautunut yritykseen rahojen tähden, kuulosti tämä hiukan epäjohdonmukaiselta.
"Mielelläni näen voittavani rahatkin", alotin minä.
"Ostettava raukka!" huudahti hän. "Enhän suudellut sinua?"
"Et", vastasin minä. "Mutta lupasit suudella heti kun suostun."
"Kas sinua vain, Jack", sanoi hän. Mutta hän menikin avaamaan oven ja huusi McGregorille: "Mr. Martin on valmis suostumaan, ja ehdotuksenne mukaan hän tulee päivällisille tän'iltana puhelemaan yksityisseikoista. Me aiomme kaikin luoda onnemme, mr. Jones", hän jatkoi odottamatta mitään vastausta epäsuoraan kutsuunsa, "ja kun olemme päässeet menestymään, pidämme huolta teistäkin ja mrs. Jonesista."
Kuulin Jonesin katkonaisesti mutisevan jotakin kiitollisuudestaan, sillä mies-parka oli yhtä pihkaantunut signorinaan kuin me muutkin, ja sitten jäin yksin omiin mietteisiini. Nämä eivät olleet niin synkkiä kuin lukija ehkä edellyttäisi. Tosin asetin pääni paulaan, ja jos presidentti koskaan saisi köydenpään käsiinsä, uskoin hänen kyllä vetävän sen kireälle. Mutta samalla olin korviani myöten sekä rakastunut että velkaantunut, ja suunnitelma tuntui suovan parhaan mahdollisuuden lemmenhaaveeni toteuttamiselle sekä ainoan tilaisuuden rahallisen ahdinkoni selviytymiselle.
Nuorelle miehelle ei lemmetön elämä ole suurenarvoinen; minkään ikäiselle miehelle ei rahaton elämä mielestäni merkitse paljoa, ja sitä arvottomammaksi se käy silloin kun häntä vaaditaan tilille rahoista, joita hänellä ei ole.
Siksipä antauduin ripein mielin suurimpaan uhkapeliini, pitäen henkeni asettamista panokseksi olosuhteisiin nähden järkevästi uskallettuna. Mielihyvääni siinä puuhassa samensi vain MrcGregorin pakollinen kumppanuus. Sitähän ei voinut auttaa; mutta tiesin hyvin, että hän ei pitänyt minusta juuri enempää kuin minä hänestä, ja kuvittelin jo hieman mielessäni, mitä kahnausta luultavasti syntyisi uuden presidentin ja hänen rahaministerinsä välillä, jos suunnitelmamme menestyisivät. Lohduttavaa oli kuitenkin tietää, että signorina vihasi häntä ja kaikista merkeistä päättäen rakasti minua. Nojauduin siis taaksepäin tuolillani, ja vihellellen vapauden hymniä loihdin eteeni tenhottareni kuvan, kunnes oli aika mennä puolipäivälliselle, sillä vatsan vaatimuksia eivät salaliittolaisetkaan saa lyödä laimin.
Miina lasketaan.
Aamukohtaus oli omistettu periaatteille ja innostuksen herättämiselle; illalla ryhtyivät salaliittolaiset jo yksityiskohtien harkintaan. Meillä oli pitkä ja vakava neuvottelu signorinan luona. Mrs. Carringtonia oli neuvottu saamaan päänkivistystä päivällisen jälkeen, joten hän poistui levolle. Kello kymmenestä yhteen istuimme kolmisin hautoen juoniamme. Tuloksena oli varsin sievä suunnitelma, pääpiirteiltään seuraava:
Nyt oli tiistai. Perjantain vastaisena yönä piti everstin ottaa johdettavakseen kaksikymmentä päättäväistä roistoa (eli pontevaa isänmaanystävää), sitä ennen kiinnitettyhän heidät kokonaan käskettävikseen, lahjoittamalla heille kerrassaan viisikymmentä dollaria mieheen. Tällä voimalla hänen tuli yllättää Kultainen talo, vangita presidentti ja anastaa kaikki talossa tavattavat rahat ja arvopaperit. Ketään ei surmattaisi, mikäli se oli vältettävissä, mutta mikään hentomiehsyyskään ei saanut tulla kysymykseen. McGregor piti varmimpana heti poistaa presidentti tieltä, mutta minä vastustin jyrkästi sitä ehdotusta, ja hän mukautui havaitessaan signorinankin taipumattomaksi samalla puolella.
Olisin kovin halunnut olla mukana tässä keskiyön yllätyksessä, mutta velvollisuus kutsui minua muuanne. Samana iltana pidettiin kasarmilla juhlaillalliset jonkun Aureatan historiassa merkillisen tapauksen muistoksi, ja minun oli oltava vastaamassa "Aureata-maan kaupalle" esitettävään maljaan. Tehtäväni oli kaikin mokomin pitkittää näitä kemuja, kunnes everstin tekonen oli tehty, jonka jälkeen hän saapuisi lahjuksineen kasarmille vaatimaan armeijan kannatusta. Tunsimme kylliksi joukkojen laadun, ollaksemme varmat tuloksesta, kunhan vain presidentti oli vangittu ja dollarit esiintyisivät heidän nähtävissään. Everstin oli sitten miehistön kanssa saarrettava upseeriklubi, tarjoten joko elämää ja ylellisyyttä tai kuolemaa ja tuhoa. Täälläkin saatoimme tyynesti odottaa valinnan tapahtuvan eduksemme. Senjälkeen marssitettaisiin armeija Piazzalle, kaupunki säikäytettäisiin alistuvaksi tai käännytettäisiin puolellemme, ja näin olisi vallankumous valmis!
Koko suunnitelmamme menestys riippui siitä, että se pysyisi tyyten salassa siltä ainoalta mieheltä, jota pelkäsimme, ja että tuo mies tavattaisiin yksinään ja vartioitsematta perjantai-yönä klo 12. Jos hän saisi aikeesta vihiä, olimme hukassa. Siinä tapauksessa, että hänen päähänsä pistäisi saapua mainituille illallisille, kasvaisivat vaikeutemme melkoisesti. Tätä ajatellen käännyimme signorinan puoleen, ja minä lausuin lyhyesti:
"Tässä näkyy esiintyvän teidän osuutenne, signorina. Sallikaa minun kutsua teidät päivällisille hänen ylhäisyytensä luo perjantai-iltana täsmälleen kello kahdeksaksi."
"Tarkoitatte", sanoi hän verkkaan, "että minun on silloin pysytettävä hänet kotonaan ja ainoastaan minun seurassani?"
"Niin", vastasin. "Onko siinä mitään vaikeutta?"
"En luule, että se juuri olisi vaikeata", sanoi hän, "mutta minä en pidä siitä; se tuntuu niin katalalta."
Tietysti en minäkään mielelläni nähnyt häntä tuossa osassa. Mutta mitenkäpä muutoin saisimme presidentin talteen?
"Eiköhän ole jokseenkin myöhäistä ajatella tuollaista?" huomautti eversti ivallisesti. "Vallankumous ei luista korkeilla siveellisillä pyörillä."
"Ajatelkaa, miten hän veijasi teiltä rahat", sanoin minä, omaksuen kiusaajan tehtävän.
"Lienee muuten pidettävä selvänä", virkkoi McGregor, "että signorina saa omakseen presidentin maahuvilan, vai mitä?"
Signorina-parka oli kovin ihastunut tuohon viehättävään pikku asumukseen, ja hänen suuttumuksensa rahojen menetyksestä ja sievän talon omistamisen halu pahasti kiusasivat häntä antautumaan inhoamaansa Delilan osaan. Itsekseen jätettynä olisi hän varmaankin mukautunut paremmille tunteilleen ja tärvellyt juonen. Mutta pelästyneinä tästä tunteellisuuden puuskasta eversti ja minä riensimme tukahuttamaan hänen omantuntonsa arvelukset, taivuttaen hänet ilkeään tahtoomme.
"Lopultakin hän sen ansaitsee", sanoi viimein signorina, "ja minä teen sen!"
On aina surullista nähdä jonkun kärsivän itsekunnioituksensa menettämisestä, ja minä yritin palauttaa signorinan luottamusta omiin vaikuttimiinsa viittauksilla Heberin puolisoon Jaeliin, Charlotte Cordayhen ja muihin säälimättömiin sankaritariin, joita muistui mieleeni. McGregorissa tämä itsepuolustelun harrastus herätti peittämätöntä halveksumista.
"Onhan kysymyksessä vain toistamiseen hupsuttaa hänet", arveli eversti; "johan olette sen ennenkin tehnyt!"
"Minä suostun, jos vannotte että — että te ette tee hänelle pahaa", vastasi tyttö.
"Olen jo antanut lupaukseni", murahti sotaherra; "en kajoa häneen, ellei hän pakoita minua siihen. Mutta jos hän yrittää tappaa minut, ei minun kaiketi tarvitse paljastaa rintaani iskulle?"
"Ei, ei", tokaisin minä; "pidän arvossa hänen ylhäisyyttään, mutta me emme saa antaa tunteittamme vietellä itseämme heikkouteen. Hänet on saatava käsiimme — elävänä ja eheänä, mikäli mahdollista, mutta pahimmassa tapauksessa elävänä tai kuolleena."
"Kas niin, se on järkevää puhetta", lausui eversti hyväksyvästi.
Signorinalta pääsi huokaus, mutta hän ei vastustellut enempää.
Välttääksemme huomion herättämistä sovimme järjestelystä, jolla seuraavien kolmen päivän kuluessa saatoimme tarpeen tullen antaa tietoja toisillemme kokoontumatta neuvottelemaan. Asemani Whittinghamin rahaliikenteen keskuspisteenä teki tämän helpoksi; pankinlähettien käynnit edestakaisin eivät pistäisi silmään, ja sanomat saattoi laatia sellaiseen muotoon, että ne eivät syrjäiselle ilmaisseet mitään. Sovimme myöskin, että jos joku meistä vainusi pienintäkin vaaraa, hän heti lähettäisi sanan toisille, ja silloin kokoontuisimme everstin maakartanoon, joka oli noin seitsemän penikulman [engl. penikulma vastaa jokseenkin 1,600 metriä] päässä kaupungista. Sieltä olisi sellaisessa valitettavassa tapauksessa helpompi paeta.
"Ja nyt", sanoi eversti, "jos Martin luovuttaa minulle dollarit, on kaikki valmista."
Olin tuonut mukanani nuo kymmenentuhattani. Vedin ne esille ja asetin pöydälle, pitäen kättäni hyväilevästi setelitukun päällä.
"Ymmärrättehän täydellisesti asemani, eversti?" sanoin. "Tästä hommasta ei ole minulle mitään hyötyä, ellen saa vähintäänkin 320,000 dollaria, suorittaakseni velkasumman korkoineen ja maksaakseni vielä erään toisen pikku lainan takaisin pankkiin. Silloin jää minulle viisituhatta puhdasta, ja se ei ole suinkaan liiallinen palkkio. Mutta ellen saa mainitsemaani summaa kokonaisena, on minulla kassanvaillinki, tulkoonpa vallankumousta tahi ei."
"En voi tehdä rahoja, ellei niitä löydy", vastasi hän, mutta ilman tavanmukaista tylyä sävyänsä. "Mutta se olkoon sovittuna, että te olette ensimäisellä vuorolla kaikkeen mitä löydämme, mainitsemaanne summaan asti. Se jätetään mutkittelematta teidän haltuunne. Signorina ja minä tyydymme rippeisiin. Ettehän te vaadi osaanne niistäkin, vai mitä?"
"En", sanoin minä, "tyydyn olemaan etuoikeutettuna osakkaana. Jos tuon verran saadaan kokoon Kultaisesta talosta, on se minun; muussa tapauksessa sen suorittaa minulle uusi hallitus, menetelköönpä se muun velan kanssa miten tahansa."
Näin lausuen työnsin rahat everstille.
"Odotan uuden hallituksen osoittautuvan hyvin myötämieliseksi kaikkiakin saamamiehiä kohtaan", virkkoi eversti pistäessään rahat mielihyvästä hymähtäen taskuunsa. "Olettehan joka tapauksessa tekin tyytyväinen ehtoihin, signorina?"
"Olen", vastasi tämä. "Saanko siis sen maahuvilankin?"
"Saatte tietenkin!" huudahdin minä. "Ja everstistä tulee presidentti, ja hän saa Kultaisen talon kaikkine hynttyineen."
"Sovittu! sovittu! sovittu!" lauloi signorina. "Olemme jo tehneetkin kylliksi kauppoja, ja hetki alkaa olla sangen myöhäinen kestitäkseni herroja luonani. Vielä malja, ja sitten hyvää yötä! Onnea vallankumoukselle! Juokaamme se malja veripunaisessa viinissä!"
Kun ei ollut muuta punaviiniä kuin bordeaux'ta, ja se kylmentää vatsaa kello kolmen aikaan aamusella, joimme maljan ranskalaisessa konjakissa. Olin noussut lähteäkseni, kun äkillinen ajatus juolahti mieleeni:
"Mutta hitossa, aivanhan unohdimme Johnny Carrin! Kuulkaahan, eversti, missä määrin hän olikaan viime yönä päissään? Luuletteko hänen muistavan kertoneensa teille asiasta?"
"Kyllä", sanoi eversti, "luullakseni hän nyt jo muistaa. Ei hän siitä vielä aamulla kaupunkiin lähtiessäni ollut selvillä."
"Tunnustaneeko hän presidentille? Se saattaisi aiheuttaa, että ukko pitäisi teitä hankalan visusti silmällä. Hän tietää, että te ette ole hänen ystävänsä."
"No, Carr ei ole vielä tavannut presidenttiä. Hänen piti jäädä kotiin koko täksi päiväksi. Hän oli tavattoman huonossa kunnossa aamulla, ja sain lääkärin antamaan hänelle rauhoittavaa juomaa. Tahdoin nimittäin saada hänet pysymään alallaan, kunnes ehdin ajatella. En tosin usko, että hän menisi tunnustamaan typeryyttänsä — presidentti julmistuisi hänelle pahasti; mutta silti hän voisi sen tehdä, joten on parasta, että he eivät osu yhteen."
"On toinenkin, jota hän ei saisi tavata", huomautti signorina.
"Kuka se on?" kysyin minä.
"Donna Antonia", vastasi hän. "Johnny näkyy yhä enemmän kiintyvän tyttöön, ja varmasti hän pulassa ollessaan menee ensi työkseen kertomaan siitä tälle. Mr. Carr on hyvin luottavainen ystäviänsä kohtaan."
Tunnustimme tämän huomautuksen varsin tähdelliseksi. Ja jos donna
Antonia saisi tietää, ei asia pysyisi presidentiltäkään kauan salassa.
"Aivan oikein", sanoi eversti. "Ei kelpaa, että hän juoksentelee päivittelemässä ajattelematonta avomielisyyttään. Tähän asti on kaikki hyvin."
"Niin, mutta jos hän alkaa vikuroida huomenna aamulla?" lausuin minä. "Ja missään tapauksessa ette halua hänen läsnäoloaan Kultaisessa talossa perjantai-iltana, enempää kuin minäkään välitän hänestä kasarmille."
"Ei, hän äityisi tappelemaan, sellainen poika hän on", myönsi eversti. "No niin, olemme nyt kerran ryhtyneet hankkeeseen, ja minä en aio enää heittää kesken. Pidän Carrin talossani, kunnes on kaikesta selvitty."
"Millä tavoin?" kysyi signorina.
"Hyvällä, jos mahdollista!" lausui eversti virnistäen, — "nimittäin juottamalla häntä. Ellei se tepsi, niin väkisin. On välttämätöntä, että ukko ei saa vihiä mistään; ja jos Carr kertoisi hänelle viime yön lörpöttelystä, heristäisi hän vanhoja konnankorviaan. Ei, Johnny-pojan on parempi pysyä alallaan."
"Mutta jos hän yltyy raivopääksi?" huomautin taaskin.
"Riehukoon miten hyvänsä, mutta hän ei jätä taloani, ellei hän ensin ammu kuulaa otsaani", vakuutti eversti. "Se on varmaa. Uskokaa asia minun haltuuni. Jos hän käyttäytyy siivosti, on hänen hyvä olla. Ellei —"
"Mitä aiotte siinä tapauksessa tehdä hänelle?" kysyi signorina.
Pelkäsin uutta omantunnon purkausta, ja vaikka pidinkin Johnnystä, rakastin kuitenkin itseäni enemmän. Sanoin senvuoksi:
"Oh, jättäkää se everstin huoleksi; kyllä hän tietää, mitä tehdä."
"Nyt lähden", sanoi viimemainittu, "takaisin Johnny-veikkoni luo. Hyvää yötä, signorina! Kirjoittakaa presidentille huomenna. Hyvää yötä, Martin. Venyttäkää se puheenne oikein pitkäksi. Au revoir ensi perjantaihin!"
Tein lähtöä, sillä eversti viivytteli kunnes tulin hänen mukaansa. Tälläkin hetkellä epäilimme siinä määrin toisiamme, että kumpikaan ei tahtonut jättää toistaan kahden kesken signorinan kanssa.
Erosimme ovella; hän läksi katua ylöspäin noutamaan hevostaan, ratsastaakseen maakartanolleen, minä taasen käännyin Piazzalle päin.
Jättäessämme signorinan portaille näytti tämä kalpealta ja väsyneeltä; hänen pulppuava eloisuutensa oli kerrankin painuksissa. Tyttö-parka! Hän havaitsi vehkeilyn olevan jokseenkin rasittavaa hommaa.
Hiukan huolestutti itseänikin. Aloin selvemmin oivaltaa, että politiikkaan puuttuminen ei sovellu tunnolliselle miehelle. Pidin paljon Johnny-parasta, enkä ollenkaan luottanut everstin menettelyn hellävaraisuuteen. En tosiaan olisi tämän viikon ajaksi vakuuttanut Johnnyn henkeä millään ajateltavalla korotuksella. En myöskään pitänyt uskottavana, että presidentti kapinahankkeen onnistuessa eläisi kukistumisensa yli. Minun täytyi itselleni toistaa kärsimäni petollisuuden koko tarina, täten ärsyttääkseni itseni raivoon, ennenkuin saatoin alistuvasti ajatella tuon loistavan tähden todennäköistä sammumista. Mikä menetys se olisikaan maailmalle! Niin monet hauskat kaskut, niin arvokas esiintymiskyky, niin tavaton persoonallinen viehätys — kaikki suistuisi näyttämöltä! Ja miksi hyväksi? Asettaaksemme hänen sijaansa roiston ilman edeltäjänsä sovittavia piirteitä. Maksoiko vaivaa kukistaa Lucifer, jotta Belzebub pääsisi valtaistuimelle?
Kykenin katkaisemaan synkkien ajatusteni jakson ainoastaan muistuttamalla itselleni vääjäämätöntä todellisuutta — omaa asemaani. Minulle vallankumous oli välttämätön. Mahdollisesti saisin tarvitsemani rahat; ainakin voittaisin aikaa. Ja lemmenhaaveeni saattoivat täten toteutua. Minua innostutti kunniallinen pyrkimys säästää isännistöäni tappiolta, ja intohimoinen rakkauteni vaikutti vastustamattomana kiihdykkeenä. Jos Johnnyn ja presidentin jatkuva olemassaolo ei soveltunut näihin luvallisiin päämääriin, niin se oli Johnnyn ja presidentin vahinko.
Johnny Carr vikuroitsee.
Seuraavat kolme päivää olivat ylipäätään tukalimmat, mitä olen eläissäni viettänyt. Sain niukasti unta enkä ollenkaan lepoa; pidin panostettua revolveria kaiken aikaa taskussasi päivisin, ja hätkähdin pienimmästäkin rasahduksesta. Kulutin paljon pientä rahaa ostellessani kaikkien lehtien jokaisen numeron; kuuntelin pelokkaana sanomalehtipoikien etäisiä huutoja, aavistellen piankin erottavani sanoista, että salaisuutemme ei enää ollutkaan salaisuus. Minun oli pakko esiintyä julkisuudessa, ja kuitenkin kammosin kaikkea seurustelua. Hoidin tehtäviäni niin hajamielisesti ja yliluonnollisen viattomin kasvoin, että jos joku olisi minua pitänyt silmällä, olisi hänen heti täytynyt aavistaa jotakin epäiltävää. En kyennyt laskemaan yhteen numerosareketta, ja Jones alkoi pahoin huolestua järjentilastani. Hermoni olivat sanalla sanoen kerrassaan tärviöllä, ja pyhästi lupasin itsekseni olla toistamiseen ryhtymättä kukistamaan hallitusta, vaikka miten vanhaksi eläisin. Vastedes saisi vakaantunut valtiomuoto kelvata minulle. Vilpittömän puolueettomasti noiduin presidenttiä, everstiä, johtokuntaa ja itseäni; ja uskonpa totisesti, että vain signorinan ajatteleminen pidätti minut pujahtamasta kuutamoretkelle rajan yli, säästääkseni edes nahkani eheänä, vaikkakin tyhjin taskuin, ja jättääkseni Aureatan kilpailevat isänmaanystävät; suoriutumaan toisistansa omin neuvoin.
Onneksi ei kuitenkaan ilmennyt mitään vahvistusta pelolleni. Vastapuoli näkyi vaipuneen raukeaan turvallisuuteen. Presidentti kävi usein rahaministeriössä, kuluttaen tuntikausia kahden kesken don Antonion kanssa; luullakseni he viimeistelivät häpeällistä tuumaansa. Kasarmissa ei ilmennyt mitään kiihtymystä tai toimintaa. Piazzalla parveilivat ihmiset iltapäivisin kuten ennenkin, haastelematta sen vakavammista asioista kuin verkkopallo-pelin mahdollisuuksista ja tanssitilaisuuksien ikävästä niukkuudesta. Valtiovelkaa koskeva virallinen julistus tyynnytti mieliä, ja kaikki kansanluokat vain odottivat nähdäkseen, millainen presidentin uusi suunnitelma olisi.
Täten kului keskiviikko ja torstai. Kumpanakaan päivänä en kuullut mitään salaliittolaistovereiltani; tiedonanto-järjestelymme oli tähän asti osoittautunut tarpeettomaksi — tai huonosti onnistuneeksi.
Jälkimäinen mahdollisuus sai kylmät väreet karmimaan selkäpiitäni, ja vilkas mielikuvitukseni loihti eteeni presidentin hymyilyn hänen lukiessaan näitä kavaltajain asiakirjoja. Ellen kuulisi mitään perjantai-aamuun, päätin kaiken uhalla käydä tapaamassa everstiä. Mutta tuon kohtalokkaan päivän valjetessa vapauduin tästä välttämättömyydestä. Loikoilin vuoteessani puoli kymmenen tienoissa aamusella (sillä tapanani ei ole aikaisin nousemalla lisätä elämän hankaluuksia), kun palvelijani toi kolme kirjettä.
"Ne olivat saapuneet pankkiin, sir", sanoi hän. "Mr. Jones lähettää niiden mukana tervehdyksensä ja kysyy, tuletteko konttoriin tänä aamuna."
"Vie hänelle minun terveiseni ja sano, että lähden täältä viiden minuutin päästä."
Kaikki kirjeet olivat merkityt kiireellisiksi — yksi oli signorinalta, toinen everstiltä ja kolmas kasarmista. Avasin ensiksi viimemainitun, lukien:
"Aureata-maan armeijan upseereilla on kunnia muistuttaa mr. John Martinia, että he toivovat saavansa nauttia hänen seurastaan illallisilla tänään täsmälleen klo 10 j.pp. Presidentin ollessa kiireellisten hallitustointensa vuoksi estettynä saapumasta ja koska eversti McGregor on sairaana, esittää majuri Alphonse de Chair Aureata-maan armeijan maljan.
J.K. Cher Martin, puhukaa pitkään tänä iltana. Molemmat suuret miehemme jäävät pois, ja ilta kaipaa täytettä. Tout à vous.
Alphonse de Chair."
"Kyllä siitä tulee pitkä puhe, poikaseni, ja me pidämme illan kulumisesta huolen", lausuin itsekseni, täkäli varsin tyytyväisenä.
Sitten avasin signorinan kirjelmän.
"Rakas mr. Martin", — niin se alkoi. — "Tahtoisitteko olla hyvä ja lähettää minulle tänään kaksikymmentä dollaria pientä rahaa. Aion järjestää koululapsille lantinpoiminta-kilpailun. Liitän mukaan shekin. Pahoittelen, ettette voinut lupautua luokseni päivälliselle tänään, mutta lopulta olen hyvillänikin, sillä minä en olisikaan voinut ottaa Teitä vastaan, kun sain aivan äkkiä kutsun päivällisille Kultaiseen taloon. Lämmin tervehdykseni!
Christina Nugent."
"Sangen hyvä", hymähdin. "Toivottavasti lantinpoiminta kehittyy loistavaksi leikiksi. Ja mitähän eversti kirjoittanee?"
Hänen kirjeensä kuului näin:
"Hyvä Martin. — Liitän mukaan 500 dollarin shekin. Palvelijani tulee noutamaan rahat aamupäivällä. Ilmoitan siitä Teille, koska haluan sen kaikki hopeassa palkanmaksuja varten." (Eipä tämä salakielemme ole kovin nerokasta, ajattelin tätä kohtaa lukiessani). "Carr ja minä olemme täällä kaksin, molemmat pohmelossa. Poika-rukka makaa selällään ja saanee loikoa päivän tai pari — paha samppanjaleini. Itse voin paremmin, ja vaikka peruutin tuloni kasarmille illaksi, luulen kuitenkin pääseväni jalkeille jo ehtoopäivällä.
Kunnioittaen:
Geo. McGregor."
"Vai viruu Carr pahoinvointisena, ja pysynee huonossa kunnossa pari päivää!" ajattelin itsekseni. "Hyvin luultavaa; mutta miten oikeastaan lienee hänen laitansa? Toivottavasti ei eversti ole ollut järin jyrkkätoiminen. Kaikki näyttää kuitenkin olevan oikealla tolalla, niin, paremmalla kannalla kuin uskalsin toivoakaan."
Nousin vuoteeltani elpynein mielin, söin rauhallisesti aamiaiseni ja läksin pankkiin puoli yhdeltätoista.
Tietysti kohtasin kadulla kaikkein ensimäiseksi henkilön, jota olisin mitä mieluimmin karttanut, — donna Antonian. Tyttö oli ratsain, ja hänen hevosensa näytti jonkun verran uupuneelta. Minut nähdessään hän pysähdytti ratsunsa, ja minun täytyi tervehtiessäni seisahtua.
"Mistä niin varhain?" kysäisin.
"Varhainko?" vastasi hän. "Ei tämä ole minun mielestäni aikaista. Olen jo ollut pitkällä ratsastusmatkalla, — kävin nimittäin mr. Carrin tilalla viemässä hänelle sanaa isältäni, mutta hän ei ollut kotona. Tiedättekö, missä hän on, mr. Martin?"
"Siitä ei minulla ole aavistustakaan", vastasin.
"Hän on viipynyt poissa kotoa jo neljä yötä", jatkoi tyttö, "eikä hän ole käynyt ministeriössäkään. On hyvin omituista, että hän tuolla tavoin häviää, ja juuri silloin kun homma on parhaillaan käynnissä."
"Mikä homma, donna Antonia?" kysyin säveästi.
Hän punastui, varmaankin muistaen, että se homma vielä oli salaisuus.
"Oh, niillähän on aina puuhaa rahaministeriössä tähän aikaan. Eivätkö ne näinä päivinä suorita maksujansa kaikille?"
"Näinä päivinä heidän kyllä' pitäisi suorittaa maksunsa kaikille", sanoin minä.
"Niin", jatkoi hän ottamatta huomioon oikaisuani, "joka tapauksessa isäni ja presidentti ovat kumpikin vihoissaan hänelle, ja minä tarjousin tekemään aamuratsastukseni hänen kartanolleen."
"Missä hän voineekaan oleilla?" lausuin viattomasti.
"Luulen hänen sittekin viipyvän eversti McGregorin luona", arveli nyt tyttö. "Puolisen jälkeen pistäydynkin sinne. Tiedän hänen olleen siellä päivällisellä maanantaina, ja varmaankin hän on pitkittänyt vierailuansa."
"Ei", ajattelin minä, "sitä sinä et saa tehdä! Siitä saattaisi koitua hankaluuksia." Sanoin senvuoksi:
"Minä tiedän, että hän ei ole siellä; kuulin McGregorilta, että hän oli lähtenyt tiistaina… Kah, miten olenkaan tyhmä! Everstihän mainitsi Carrin sanoneen aikovansa parin päivän purjehdusretkelle huvijahdillaan. Hän on kai kohdannut vastatuulia eikä pääse palaamaan."
"Hän teki kovin pahoin siinä, että läksi", virkkoi donna Antonia, "mutta niin asia sitten epäilemättä on. Isä kyllä suuttuu, mutta ihastuu sentään kuullessaan, että häntä ei ole mikään vahinko kohdannut."
"Olen hyvilläni, kun olen voinut rauhoittaa mieltänne", lausuin jättäessäni hyvästi. Kiitin onnellista päähänpistoani ja ihmettelin, tapaisiko donna Antonia Johnny-paran todellakin vahingoittumattomana. Minulla oli epäilykseni. Mieltäni pahoitti, että minun oli täytynyt kertoa tytölle, mitä en itse uskonut, mutta tällaista sattuu vallankumouksissa, ja tässä suhteessa ne muistuttavat liike-elämää.
Pankkiin tultuani lähetin lyhyet vastaukset kuhunkin kirjeeseen, kaikissa pääasiana vahvistus, että esiintyisin kasarmissa määrähetkellä. Minun ei tarvitse vaivata lukijaa kertomalla, millaisiin puitteisiin tämän varsinaisen tiedonantoni sovitin. Sitten oli minulla ankara ottelu Jonesin kanssa; liike oli hiljaista, ja hän pahimmoikseen innostui käyttämään täten tarjoutunutta tilaisuutta perusteelliseen tutkimukseen vararahastomme tilasta. Hän ei kyennyt ymmärtämään äkillistä virallisuudenharrastustani tällaisen tarkastelun asianmukaiseen toimitusaikaan nähden, ja pelkäsin jo käyvän pakolliseksi selittää hänelle suoraan, että hänen onnistuisi vain hengettömän ruumiini yli päästä kaivelemaan kassakaapin sisältöä. Vihdoin sain hänen huomionsa käännetyksi toisaanne, viekoitellen hänet suomaan rouva Jonesille huviajelun maalle, ja siten rauhaan jäätyäni käytin iltapäivän loppuvalmistuksiin.
Poltin paljon kirjeitä, kyhäsin liikuttavat jäähyväiset isälleni, anteeksiannon varjolla huomautellen, miten suuresti hänen epäviisas menettelynsä oli lisännyt hänen velvollisuudentuntoisen poikansa vaikeuksia. Testamenttiani tekemästä esti minut vain se ilmeinen totuus, että sellaisen asiakirjan todistuttaminen olisi ollut varomatonta. Vietin kuumeisen tunnin ammuskelemalla kuviteltuja laukauksia revolverillani, varmistuakseni siitä, että kapine oli käyttökunnossa. Lopuksi suljin pankin kello viideltä, läksin Piazzalle, nautin kevyen välipalan ja poltin Sikaareja mielettömällä kiireellä, kunnes tuli aika pukeutua illallisia varten; enkä milloinkaan ole tuntenut suurempaa riemua kuin toiminnan hetken nyt vihdoinkin lyödessä.
Pukeutuessani hypistelin jokaista vaatekappaletta sellaisella hellivällä tunteella, että kenties en sitä koskaan enää vetäisi ylleni — tai riisuisikaan. Kesken puuhani saapui toinen kirjelappu everstiltä. Sen tuoja karautti vaahtoisella hevosella täyttä laukkaa ovelleni. Tunsin miehen hyvästi ulkonäöltä, hän oli everstin palvelija. Sydän kurkussa tempasin kotelon hänen kädestään (sillä olin itse juossut aliovelle). Mies nähtävästi tunsi salaisuutemme, sillä ojentaessaan minulle kirjeen hän irvisti hermostuneesti, ja sanoi:
"Minun oli ratsastettava nopeasti ja hävitettävä kirje, jos joku tulisi lähelle."
Nyökkäsin, mursin kuoren ja luin:
"C. livisti kello kuuden aikaan tänä iltana. Luultavasti kotiinsa. Hän epäilee. Jos näette hänet, ampukaa heti!"
Käännyin palvelijaan.
"Oliko mr. Carrilla hevonen?"
"Ei, sir; hän läksi jalkasin."
"Mutta hänellä on talossaan hevosia?"
"Ei, sir, eversti on ne kaikki lainannut?
"Miksi luulette hänen menneen sinne?"
"Hän ei ole voinut tulla maantietä pitkin Whittinghamiin, sir, sillä se on vartioittu."
Vieläkin oli mahdollisuus. Everstin kartanosta oli poikkimaitse kymmenen penikulmaa Johnnyn tilalle ja täältä kuusi kaupunkiin. Mies arvasi ajatukseni.
"Hän ei voi kävellä nopeasti, sir; häntä on haavoitettu sääreen. Jos hän menee ensiksi kotiinsa, niinkuin on selväkin seikka, koska hän ei tiedä hevostensa olevan poissa, ei hän voi mitenkään ehtiä tänne ennenkuin aikaisintaan yhdeltätoista."
"Miten hän haavoittui?" kysyin. "Kertokaa lyhyeen, mitä eversti on hänelle tehnyt."
"Kyllä, sir. Eversti sanoi meille, että mr. Carr oli pidätettävä yön yli maatilalla; ei saanut poistua elävänä, hän sanoi. Eiliseen asti oli kaikki käynyt hyvin ja sievästi. Mr. Carr oli huonossa voinnissa ja everstin lääkeannokset eivät tuntuneet tuottavan hänelle lievennystä, — päin vastoin. Mutta eilen iltapäivällä hän yltyi vikuroimaan, — tahtoi lähteä matkaansa kaikin mokomin, sairaana tai terveenä! Hän siis nousi vuoteeltaan ja pukeutui. Olimme ottaneet häneltä kaikki aseet, sir, ja kun hän saapui alas vaatteissaan ja pyysi hevostaan, ilmoitimme hänelle, että hänen ei sopinut lähteä. No, hän sanoi siihen vain; 'Pois tieltä, kuuletteko!' ja niin hän alkoi astella eteisen ovelle. En tahdo kieltää, sir, että jouduimme jokseenkin ymmälle. Emme halunneet ampua häntä siihen seisaalleen, ja uskonpa, että olisimme antaneet hänen mennä; mutta juuri kun hän oli astumassa ulos, tuli eversti vastaan. 'Hei, mitä nyt, Johnny?' sanoi hän. — 'Teillä on joku pirun juoni hankkeissa', sanoi mr. Carr. 'Luulen teidän sekoittaneen minulle häijyjä rohtoja. Pois tieltä, McGregor, taikka isken kallonne mäsäksi!'
"'Mihin olette menossa?' kysyi eversti vain. — 'Whittinghamiin presidentin puheille', vastasi hän.
"'Ette tänään', sanoi eversti. 'No, olkaa nyt järkevä, Johnny. Huomenna olette kunnossa.' — 'Eversti McGregor', sanoi toinen, 'olen aseeton, ja teillä on revolveri. Te voitte ampua minut, jos tahdotte, mutta ellette sitä tee, niin ulos minä lähden. Olette tehnyt minulle jonkun kepposen, mutta kyllä jumaliste sen vielä saatte maksaa.' Ja hän ryntäsi suoraa päätä everstiä kohti. Tämä astahti sivulle ja antoi hänen hyökätä ohitse. Sitte hän meni perässä ovelle, odotti kunnes toinen oli noin viidentoista kyynärän päässä, nosti aivan tyynesti revolverinsa ja ampui sievästi luodin hänen oikean pohkeensa läpi. Mr. Carr tuiskahti nurin, makasi siinä pari minuuttia kiroillen ja sitten pyörtyi. 'Nostakaa hänet ylös, sitokaa haava ja asettakaa hänet vuoteelle', käski eversti. Lihahaava se vain olikin, sir, joten saimme hänet pian kuntoon, ja niin hän makasi koko yön."
"Miten hän pääsi pakenemaan tänään?"
"Olimme kaikki poissa, sir — läksimme mr. Carrin maataloon lainaamaan hevosia. Eversti oli saanut sähkösanoman, sir." (Tässä mies taaskin irvisti.) "En tiedä, mitä se koski, mutta hän tarvitsi hevosia. Ne saatuamme ratsastimme kiertäen kaupungin ulkopuolitse ja tulimme maantielle kaupungin ja everstin kartanon välisellä taipaleella. Kymmenen hevosta olimme saaneet, ja niin toimitimme tietä vartioitseville miehille verekset ratsut. Kuulimme heiltä, että ketään ei ollut liikkunut tiellä. Kotiin keritessämme hän oli ollut jo kaksi tuntia pakosalla!"
"Miten hän sen sai toimeen?"
"Naisen avulla, sir", vastasi soturini halveksivasti. "Antoi tälle muiskun ja kymmenen dollaria, jotta hän avasi etuoven, ja niin hän pujahti tiehensä. Hän ei rohjennut mennä talliin hevosta noutamaan, joten hänen täytyi nilkuttaa matkoihinsa terveellä koivellaan. Reipas veitikka!" lopetti mies puheensa.
"Johnny-parka", säälittelin minä. "Eikö häntä ajettu takaa?"
"Ei ollut aikaa, sir. Ei sopinut uuvuttaa hevosia. Ja sitäpaitsi, kun hän kuitenkin olisi ehtinyt kotiinsa, on hänellä siellä tusina miehiä, jotka olisivat antaneet meille työtä koko illaksi. Mutta nyt, sir, minun täytyy lähteä. Tuleeko vastausta everstille? Hän ilmestyy Kultaisen talon läheisyyteen kello yhdeltätoista, eikä mr. Carr pääse sisälle, jos hän saapuu myöhemmin."
"Sanokaa everstille, että hän saa luottaa minuun", vastasin. Siitä huolimatta en aikonut ampua Johnnyä hänet nähdessäni.
Levottomana ja sekavin tuntein läksin siis kasarmille, aprikoiden milloin Johnny ehtisi Whittinghamiin ja joutuisiko hän everstin käsiin Kultaisen talon ulkopuolella, Mieleeni juolahti ikävänä mahdollisuutena, että Johnny saattoi tulla rikkomaan minunkin iltarauhaani. Jos hän saapuisi kasarmille ennen minua, niin salaliitto luultavasti heti alussa menettäisi minun kannatukseni. Miten minun kävisi, sitä en osannut arvata. Mutta riisuessani päällystakkini eteisessä kumarruin ikäänkuin sitomaan kengännauhaa ja silmäsin silloin vielä kerran revolveriani.
Illatsu.
En ikinä unohda noita illallisia. Pelkästään seurueenkin kannalta se tilaisuus olisi kyllin muistettava, sillä minä en ole koskaan istunut pöydässä kymmenen niin omituisen toverin kera kuin seniltaiset isäntäni olivat. Aureata-maan upseerit olivat hyvin sekalaista joukkoa — pari kolme espanjalais-ameriikkalaista, kolme neljä brasilialaista ja loput sitä lajia yhdysvaltalaisia, joista heidän maanmiehensä vähimmin ylpeilevät. Jos heidän joukossaan oli joku kunnon mies, salasi hän huolellisesti tämän erityisomaisuutensa: selvänä heistä ei ollut kukaan, sen tiedän. Nautittujen väkijuomien määrä oli suunnaton, ja ilkeällä ilolla katselin, miten mies toisensa perään nopeasti joi itsensä saamattomaksi. Keskustelu oli senmukaista, ja tilaisuudessa lasketellut kokkapuheet olisivat tavallisessa kapakassa tuntuneet liian raaoilta.
Kaikki tämä olisi saattanut haihtua mielestäni tai sulautua lieventyneeksi yleiskuvaksi Aureata-maasta saamieni muiden vaikutelmien kanssa; mutta omituinen asemani hioi huomiokykyni erityisen teräväksi. Tämän huolettoman, juopuneen mässääjäjoukon keskellä istuin minä valppaana, rauhattomana ja kärsimättömänä; teeskennellessäni johtavaa osaa heidän hillittömässä remuamisessaan olin selvänä, täydessä sieluntoiminnassa ja virkku jokaista hermoa myöten. Pidin visusti silmällä heidän käytöstänsä ja sävyään. Johdin heidät haastelemaan presidentistä, riemuiten itsekseni, kun sain heidät vietellyiksi julkiseen nurinaan tai peitettyihin uhkauksiin tämän kehnosta kiittämättömyydestä niitä kohtaan, joiden varassa hänen valtansa seisoi. He eivät olleet saaneet palkkojansa kuuteen kuukauteen ja olivat valmiit millaisiin tekoihin tahansa. Usean kerran tunsin kiusausta ehättäytyä everstin edelle ja alottaa vallankumous omassa nimessäni; minut pidätti ainoastaan se tieto, että minä en kyennyt esittämään heidän nähtäväkseen mitään senlaatuisia todisteita, jotka olisivat heitä tyydyttäneet.
Kello oli aikaa lyönyt yksitoista. Vanhempi kapteeni oli esittänyt presidentin maljan. Se juotiin jurossa äänettömyydessä; minä olin ainoa, joka kunnioitin sitä nousemalla tuoliltani.
Majuri oli esittänyt armeijan maljan, ja urhot olivat siemanneet syvään omien jalojen persoonansa kunniaksi. Nuori, puhelahjoiltaan heikko ja hetkuvakoipinen mies oli esittänyt maljan "Aureata-maan kaupalle, jonka kehittämisessä mr. John Martinilla on niin suuret ansiot". Kun tämä kehuva, vaikka katkonainen puhe oli lausuttu, ponnahdin vastaamaan.
Sitä puhettani! Ei liene sen vertaista laajasanaisuutensa, toistelunsa ja suoranaisen tyhjänpäiväisyytensä puolesta. Sanelin lauseita vakaana jonotuksena, jota keskeyttivät vain huudot, että tuotaisiin lisää viiniä; mitä kauemmin hölpötin, sitä tarkkaamattomammiksi kävivät kuulijat. Kello oli lyönyt jo kaksitoista. Kaunopuheisuuteni lähde ehtyi ehtymistään, eikä vielä hiiskaustakaan ulkoa! Ihmettelin, miten kauan he tätä kestäisivät ja kuinka pitkään minä itse kestäisin. Kello 1/2 1 aloin kehitellä jonkunlaista loppujaksoa, kun samassa eräs nuoremmista rupesi matalalla äänellä laulamaan ruokotonta rallatusta. Toinen toisensa perään yhtyivät he loilotukseen, kunnes kohoavat ääniaallot tukahuttivat kiihkeän lausuntani.
Minun oli pakostakin lopetettava. Miehet olivat kaikki nousseet. Aikoivatko he hajaantua? Epätoivoissani kohotin ääneni kaikuvana ja selkeänä (ainoaksi selkeäksi ääneksi huoneessa), heittäytyen hoilaamaan tuon häpeällisen renkutuksen räikeintä säkeistöä, ja tarttuen naapuriani kädestä aloin kiertää verkalleen pöydän ympäri. Temppu onnistui. Kaikki yhtyivät ketjuun, ja koko seurue potki tuolit taaksensa ja hoiperteli piirissä tyhjien pullojen, särkyneitten lasien ja sikaarintuhka-kasojen ympäri.
Ilma oli sakeana tupakansavusta ja väkevistä viinihöyryistä. Koneellisesti johdin kuoroa, ponnistaen kuulohermojani, eroittaakseni jotakin ääntä ulkoa. Kiertäminen alkoi huimata päätäni ja hermojännitykseni oli niin suuri, että tiesin muutamassa minuutissa jo sortuvani. Mutta jopa vihdoinkin kuulin kaikuvan huudon ja häliseviä ääniä.
"Mitä se on?" huudahti majuri käheästi ja pysähtyi.
Laskin hänen kätensä irti, tartuin revolveriini ja sanoin:
"Jotakin juopuneitten rähinää kasarmissa, majuri. Mitä heistä!"
"Minun täytyy lähteä", päätti hän. "Maineeni — Aureata — armeija — pelissä."
"Varas varasta tavoittamaan, hehhei, majuri!" tokaisin minä.
"Mitä tarkoitatte, sennor?" änkytti hän. "Antakaa minun mennä."
"Jos liikahdatte, majuri, niin ammun", uhkasin minä, ottaen aseeni esille.
En ole koskaan nähnyt suurempaa hämmästystä ihmisen kasvoilla. Hän kirosi äänekkäästi ja huusi sitten:
"Hei, pidättäkää hänet — hän on hulluna — hän ampuu!"
Joukko remahti ympärillämme nauruun, sillä he pitivät oletettua leikkiäni hyvin keksittynä.
"Oikein, Martin", huusi joku, "älkää päästäkö häntä! Tahdomme pitää hauskaa aamuun asti!"
Majuri kääntyi ikkunaan. Oli kuutamoyö, ja kun minäkin katsahdin sinnepäin, näin pihamaan olevan täynnä sotamiehiä. Kuka oli päällikkönä? Vastaus merkitsi minulle paljon.
Tämä näky jonkun verran selvitti majuria.
"Kapina!" huusi hän. "Sotamiehet ovat nousseet kapinaan!"
"Menkää nyt nukkumaan, sir", neuvoi nuorempi luutnantti.
"Katsokaa ikkunasta!" kirkui majuri.
Kaikki hoipertelivat ikkunan ääreen. Heidät nähdessään kajahuttivat sotamiehet huudon. En eroittanut, oliko se tervehdys vai uhkaus. Upseerit otaksuivat sen jälkimäiseksi ja kääntyivät ovelle.
"Seis!" karjaisin minä. "Ammun ensimäisen, joka avaa oven."
Ihmeissään kääntyivät he päin minua. Seisoin heitä vastassa revolveri kädessä. He odottivat hetkisen sulloutuneina yhteen ryhmään ja sitten ryntäsivät minua kohti. Laukaisin, vaan en osannut. Näin kohotetun karahvin, ja seuraavassa silmänräpäyksessä se singahti rintaani ja lennätti minut seinää vasten. Kaatuessani pudotin aseeni, ja he vyöryivät päälleni. Luulin kaiken olevan lopussa, mutta kun heidän reuhatessaan väkijuomien ja suuttumuksen riivaamina tirkistin parven läpi, näin oven aukenevan ja joukon sotilaita ryntäävän sisälle. Kuka oli johtajana? Jumalan kiitos, se oli eversti, ja hänen äänensä jyrähti metelin ylitse:
"Järjestykseen, hyvät herrat, järjestykseen!" Sitten hän lisäsi miehilleen:
"Jokainen teistä tähtää mieheensä, ja kaksi tuokoon mr. Martinin tänne."
Olin pelastettu. Selittääkseni miten, on minun kerrottava, mitä oli tapahtunut Kultaisessa talossa ja kuinka yöllinen hyökkäys onnistui.
Kaksi yllätystä.
Ikävä välttämättömyys pakoittaa meitä vaanimaan lähimäistemme heikkouksia, yrittääksemme käyttää niitä omaksi hyväksemme. En ole kylliksi järkeilevä päättämään, saako tämä menettely mitään oikeutusta yleisyydestään, mutta käytännössä en ole milloinkaan epäröinyt asettua niiden siveelliselle tasolle, joiden kanssa olen ollut tekemisissä. Olen saattanut toisinaan jättää vastapuolenkin tehtäväksi tämän tarpeellisen sovittautumisen, enkä ole koskaan nähnyt sitä siiloin hyljittävän. Eipä siis tuntoni juuri arkaillut, kun oli hyödyllisesti käytettävissä ainoata peljättävän vastustajamme, Aureatan presidentin varustuksissa havaittavaa heikkoa kohtaa. Epäilemättä on lukija jo huomannut tämän suuren miehen sotisovassa sen liitoksen, johon me tähtäsimme ammuksemme. Rakastajana kyllä pahoittelin signorinan määräämistä tähän tarkoitukseen, politikkona olin juonesta ylpeä, ja ihmisenä taasen oivalsin, mitä me kaikki olemme hyvin kerkeät oivaltamaan, — ettei sopinut hyljätä niitä työaseita, jotka tuntuivat käsiin asetetuilta.
Mutta olkoonpa siveellinen tuomio mikä tahansa, todellisuus osoitti suunnittelumme viisaasti harkituksi. Presidentillä ei ollut mitään aihetta vainuta väijytystä; sentähden hän järkevänä miehenä mieluummin vietti illan signorinan seurassa kulu urheiden upseeriensa parissa. Yhtä hyvää aistia osoitti se, että hän teki siitä illanvietosta kahdenkeskisen kohtauksen, kun kerran toinen antoi siihen tilaisuuden.
Myöhemmin asiasta puhellessamme ei signorina ollut taipuisa kuvailemaan, miten illan aikaisemmat hetket kuluivat. Hän alotti mieluummin kertomuksensa siitä kohdasta, jolloin hänen ylhäisyyttänsä häirittiin. Kun tämä taival tarinaani kokonaan perustuu hänen ja everstin selostukseen, täytyy minunkin nyt alottaa samasta hetkestä.
Kello oli siis vähän yli yhdentoista; presidentti poltteli rauhallisesti sikaaria ja kuunteli kauniin vieraansa puhetta, elähytettyään hänet teeskenneltyyn vilkkauteen muutamilla säikahdyttävillä muistutuksilla hänen nähtävästä miettiväisyydestään ja hajamielisyydestään. Äkkiä kuului voimakasta kolkutusta ovelta. Päivällinen oli tarjottu pienessä kamarissa rakennuksen perällä, eikä presidentti voinut nähdä kolkuttajaa menemättä ylt'ympäri taloa kiertävälle kuistille ja astumatta edelleen julkisivun puolelle. Kolkutuksen kuullessaan signorina hätkähti ylös.
"Älkäähän häiriytykö", virkkoi presidentti kohteliaasti. "Annoin erityisen määräyksen, että minä en ole tänä iltana tavattavissa. Mutta ajattelin, voisiko siellä olla Johnny Carr. Haluaisin puhua hänelle jonkun sanan ja kierränkin kuistilta katsomaan, onko se hän."
Samassa koputettiin hiljaisesti kamarin oveen.
"No?" kysyi presidentti.
"Mr. Carr on ovella ja tahtoo välttämättömästi tavata teidän ylhäisyyttänne. Sanoo asiansa olevan kiireellinen."
"Ilmoittakaa tulevani kuistille puhumaan hänen kanssaan", vastasi presidentti.
Hän kääntyi ikkunaan ja työnsi sen auki, astuakseen ulos.
Kerron signorinan omilla sanoilla, mitä sitten tapahtui. —
"Juuri silloin kuulimme nelistävien ratsujen töminää. Presidentti pysähtyi ja virkahti:
"'Kas, mitä nyt?'
"Sitten kajahti huuto ja yhteislaukaus, ja minä kuulin everstin äänen luikkaavan:
"'Aseet alas, nopeasti, sanon minä, taikka olette kuoleman omat!'
"Presidentti astui vikkelästi lattian yli kirjoituspöytänsä ääreen, sieppasi revolverin, meni jälleen ikkunan luo, astui siitä ulos ja hävisi sanaakaan virkkamatta. En eroittanut edes hänen askeleitaan kuistilta.
"Kuulin vieläkin laukauksen — sitten miehiä ryntäämässä ovelle. Eversti syöksyi sisään miekka ja revolveri käsissään. Häntä seurasi kymmenkunta muuta.
"Juoksin kauhistuneena hänen luokseen ja huudahdin:
"'Oi, onko ketään haavoittunut?'
"Hän ei kuunnellut sanojani, vaan kysyi hätäisesti:
"'Missä hän on?'
"Osoitin kuistille ja sopersin:
"'Hän meni tuosta ulos.' Sitten käännyin erään miehen puoleen ja kysyin taas:
"'Onko ketään haavoittunut?'
"'Ainoastaan mr. Carr', vastasi hän. 'Muut heistä pitivät liiaksi hyvää huolta itsestään.'
"'Ja onko hän saanut surmansa?'
"'En luule hänen kuolleen, neiti', sanoi mies. 'Mutta pahasti häneen kävi.'
"Jälleen kääntyessäni näin presidentin aivan tyynenä seisovan ikkunan luona. Hänet havaitessaan eversti kohotti revolverinsa ja sanoi:
"'Antaudutteko, kenraali Whittingham? Meitä on kaksitoista yhtä vastaan.'
"Nämä sanat kuullessaan jokainen mies tähtäsi presidenttiin. Tämä seisoi kasvot käännettyinä noita kahtatoista revolveria kohti, oman aseensa riippuessa veltosti hänen vasemmassa kädessään. Sitten hän hymyillen virkkoi hiukan katkerasti:
"'Sankarityöt eivät kuulu minun alaani. Otaksun tämän olevan kansalliskapinaa — olette toisin sanoen lahjoneet mieheni, murhanneet parhaan ystäväni ja panneet viekoitteluillaan minua kiehtomaan tuon —'
"En kestänyt kuulla sanaa, joka oli kirpoamassa hänen huuliltaan; nyyhkyttäen viskausin sohvalle ja kätkin kasvoni.
"'No, älkäämme käyttäkö ankaria nimityksiä', jatkoi hän leppeämmin.
'Olemme kaikki sellaisia, miksi Jumala on meidät luonut. Minä
antaudun.' Ja viskaten pois aseensa hän kysyi: 'Oletteko ottaneet
Carrin ihan hengiltä?'
"'En tiedä', vastasi eversti selvästi ilmaisten, ettei hän välittänytkään.
"'Te itse kai ammuitte?'
"Eversti nyökkäsi.
"Presidentti haukotteli ja katsahti kelloonsa.
"'Koska minulla ei ole mitään osaa tämänöisessä hommassanne', sanoi hän, 'niin saanenkin lähteä levolle?'
"'Missä on makuuhuone?' kysyi eversti lyhyeen.
"'Tuolla', lausui presidentti viitaten oveen, joka oli vastapäätä sitä, mistä eversti oli tullut.
"'Sallikaa minun', lausui viimemainittu ja meni siitä sisälle, kaiketi tarkastaakseen, oliko sieltä mitään muuta pääsyä. Hän palasi pian ja sanoi:
"'Miesteni on jäätävä tänne vartioimaan, ja teidän tulee jättää ovenne auki.'
"'Minulla ei ole mitään sitä vastaan', mukautui presidentti.
'Varmaankin he pitävät arvossa kainoudentunnettani.'
"'Kaksi teistä jää tähän huoneeseen. Kaksi asettuu verannalle vartioimaan, toinen tämän ikkunan ja toinen makuuhuoneen ikkunan kohdalle. Kolme vartijaa asetan vielä ulkopuolelle. Kenraali Whittingham ei saa lähteä huoneestaan. Jos kuulette tai näette sieltä mitään erikoista, niin menette sisään ja pakoitatte hänet pysymään alallaan. Muuten kohdelkaa häntä kunnioittavasti.'
"'Kiitän teitä kohteliaisuudestanne', virkkoi presidentti, 'sekä myöskin siitä imartelusta, mitä nämä varokeinonne ilmaisevat. Se velkakysymyskö on kuohauttanut isänmaallisuutenne kapinaan?'
"'Ei nähdäkseni hyödytä tällä hetkellä keskustella yleisistä asioista', vastasi eversti. 'Ja läsnäoloani kaivataan toisaalla. Olen pahoillani, etten voi poistaa näitä miehiä luotanne, mutta minä en mielestäni menettelisi oikein, jos hyväksyisin vakuudeksi kunniasananne.'
"Presidentti ei näkynyt tästä loukkauksesta suuttuvan.
"'En ole sitä tarjonnutkaan', sanoi hän vaatimattomasti. 'On parempi, että itse huolehditte tehtävistänne. Minun ei tarvinne kauemmin viivyttää teitä, eversti?'
"Tämä ei vastannut, vaan kääntyi minuun ja sanoi:
"'Signorina Nugent, odotamme vain teitä, ja aika on kallista."
"'Tulen ihan hetimiten', vastasin minä, pääni vieläkin sohvapieluksessa.
"'Ei, tulkaa nyt', komensi hän.
"Katsahtaen ylös näin presidentin hymyilevän. Kohoutuessani vastahakoisesti nousi hänkin tuolilta, jolle oli heittäytynyt, ja pidätti minut kädenliikkeellä. Pelkäsin hirveästi, että hän lausuisi minulle jotakin tuimaa, mutta hänen äänensä ilmaisi vain jonkunlaista huvitettua sääliä.
"'Rahako tämän teki, signorina?' sanoi hän. 'Nuoret ihmiset ja kauniit ihmiset eivät saisi olla ahneita. Lapsi-raukka, teidän olisi ollut parempi olla minun puolellani.'
"Mitään vastaamatta läksin everstin kanssa ulos, jättäen hänet jälleen istumaan tuolilleen ja näköjään huvitettuna silmäilemään ovella seisovia kahta uhkaavannäköistä vartijaa. Eversti hoputti minut ulos talosta, selittäen:
"'Meidän täytyy ratsastaa kasarmille. Jos uutinen ehtii sinne ennen meitä, niin ne saattavat raivostua. Te saatte mennä kotiin. Teidän työnne on tehty.'
"He nousivat hevostensa selkään ja karauttivat pois, jättäen minut tielle. Ei näkynyt mitään muita jälkiä rymäkästä kuin saranoillaan vinossa riippuva ovi ja pari veritahraa portailla, missä he olivat ampuneet Johnny Carr-parkaa. Menin suoraan kotiin, enkä tiedä, mitä tapahtui Kultaisessa talossa aamuhetkien kuluessa, ja tuntien ne olosuhteet, joihin jätin presidentin, en myöskään kykene selittämään, miten se tapahtui. Kotiin päästyäni itkin niin, että sydämeni oli pakahtua? —"
Näin signorina. Pyydän erityisesti omistamaan huomiota hänen kertomuksensa viimeisille sanoille. Mutta ennenkuin kerron sen hämmästyttävän tapauksen, johon hän viittaa, on meidän palattava kasarmille, missä lukija muistanee asiain ehtineen jokseenkin täpärään käänteeseen.
Kun upseerit näkivät huoneen äkkiä täyttyvän aseellisista miehistä ja kuulivat everstin hälyttävän käskyn, kääntyi heidän huomionsa pois minusta. He kerääntyivät pöydän toiselle puolen, vastapäätä everstiä ja hänen väkeänsä. Avukseni lähetettyjen kahden miehen tukemana käytin tilaisuutta työntyäkseni edellisten välitse, asettuen päällikköni viereen. Hetkisen vaiti oltuaan alotti eversti:
"Kaikkein viimeisenä keinona, hyvät herrat, haluaisimme käyttää väkivaltaa. Mutta aika on lyhyt selittelyyn. Aureata-maan asukkaat ovat vihdoinkin nousseet kauan kestämäänsä sortovaltaa kukistamaan. Kenraali Whittingham on paljastunut vapauden asian pettäjäksi; hän saavutti asemansa vapauden nimessä, mutta hän on käyttänyt sitä vapauden hävittämiseksi. Kansan ääni on julistanut hänen menettäneen korkean virkansa. Kansa on asettanut koston miekan minun käteeni. Tällaisin pyhin valtuuksin olen vedonnut armeijaan. Sotajoukko on osoittautunut entisyydelleen uskolliseksi — se tuntee velvollisuutensa olla kansan suojelijana, ei sen sortajana. Hyvät herrat, tahdotteko te, jotka johdatte armeijaa, omaksua oikean sijanne?"
Tähän liikuttavaan vetoomukseen ei kuulunut mitään vastausta. Eversti astui lähemmäksi ja jatkoi:
"Ei ole mitään keskitietä. Olette isänmaanmiehiä tai kavaltajia — vapauden ystäviä tai sortovallan puoltajia. Tarjoan teille joko petturin kuoleman tai, jos tahdotte, elämän, kunnian ja kaikkien oikeutettujen vaatimustenne tyydytyksen. Ettekö luota kansaan? Sen edustajana tarjoan teille tässä kaiken, mitä se on teille velkaa — saatavat, jotka tuon suuren petturin ahneus on teiltä näin kauan pidättänyt?"
Näin sanoen otti hän miehiltään muutamia rahasäkkejä ja viskasi ne pöydälle jotta helisi.
Majuri de Chair silmäsi pusseja ja sitten tovereitansa, lausuen lopuksi:
"Jumala varjelkoon, että epäröitsisimme vapauden asiassa. Alas tyranni!"
Ja koko liuta luskutti samaa yhteen suuhun!
"Oikein, hyvät herrat. Asettukaa siis johtamaan miehiänne", sanoi eversti, ja astuen ikkunan luo hän huusi joukolle:
"Sotilaat, teidän uljaat upseerinne ovat mukanamme?"
Riemuhuuto kajahti vastaukseksi. Pyyhkäisten hikeä otsaltani virkoin itsekseni: "Nyt on siis siitä päästy?"
En tahdo väsyttää lukijaa kertomalla enemmistö toimenpiteistämme. Riittää mainita, että järjestettyämme sotajoukon riveihin marssitimme sen Piazzalle. Uutinen oli jo ehtinyt levitä, joten hämärässä aamunkoitteessa näimme torin täynnä väkeä — miehiä, naisia ja lapsia. Saapuessamme paikalle kohotettiin meille eläköön-huuto, ei kovinkaan innokas — vain lepyttimeksi, sillä he eivät tienneet, mitä aioimme tehdä. Eversti piti lyhyen puheen, luvaten rauhaa, turvallisuutta, vapautta, yltäkylläisyyttä ja kaikkia taivaan antimia. Parilla ankaralla sanalla hän varoitti heitä "kavalluksesta", ilmoittaen että kapinanyritykset väliaikaista hallitusta vastaan saisivat nopean rangaistuksen. Sitten hän asetti armeijansa komppanioittain pitämään vartiota, kunnes kaikki oli rauhallista. Minuun kääntyen hän lopuksi lausui:
"Nyt, Martin, lähtekäämme taas Kultaiseen taloon ja toimittakaamme se herra turvalliseen talteen."
"Niin", tuumasin minä, "ja penkokaamme rahat". Sillä näyttipä tosiaan siltä, että kiihdyksissä olimme olleet unohtaa tärkeimmän.
Päivä oli jo melkein valjennut, joten Piazzalta poistuessamme kykenimme puistokäytävän toisesta päästä eroittamaan Kultaisen talon. Kaikki näytti rauhalliselta, ja vartijat astelivat hiljaa edes takaisin. Lähemmäksi päästyämme näimme pari kolme presidentin palvelijaa tavallisissa hommissaan. Muuan vaimo vesikiulu vieressään ja rätti kädessä jo kahnasi Carrin verta rappusista, ja puuseppä oli korjaamassa etuovea. Sen edustalla seisoivat tohtorin kääsit.
"Tullut varmaankin Carria hoivaamaan", huomautin.
Jättäen hevosemme mukanamme saapuneiden miesten huoataan astuimme sisään. Täällä tapasimme ensimäiseksi itse lääkärin. Hän oli ovela, pieni mies, nimeltään Anderson, yleisesti suosittu, ja presidentin mieskohtaisena ystävänäkään ei häntä katsottu suoranaisesti kumpaankaan puolueeseen kuuluvaksi.
"Minulla on teille pyyntö mr. Carriin nähden, sir", virkkoi hän
McGregorille.
"Vai niin; onko hän kuollut?" vastasi eversti. "Siinä tapauksessa hän saa kiittää itseään."
Tohtori viisaasti vältti puuttumasta tähän asiaan, tyytyen ilmoittamaan, että Johnny ei ollut hengetön. Päinvastoin hän oli toipumassa.
"Mutta", jatkoi lääkäri, "hän tarvitsee hiljaisuutta, ja haluaisin viedä hänet pois tästä hälinästä omaan kotiini. Tosinhan täällä nykyisin on hyvinkin rauhallista, mutta —"
Eversti keskeytti:
"Antaako hän kunniasanansa, että hän ei pakene?"
"Hyvä herra eversti", lausui lääkäri, "mies ei voisi liikahtaa, vaikka henkeä uhattaisiin — ja tällä hetkellä hän on sikeässä unessa."
"Täytyneehän teidän herättää hänet siirtoa varten", huomautti eversti. "Mutta viekää vain. Ilmoittakaa minulle, kun hän on kylliksi toipunut voidakseni häntä puhutella. Sillaikaa olette vastuussa hänen käyttäytymisestään."
"Kernaasti vastaan mr. Carrista", vakuutti tohtori.
"Hyvä on; ottakaa hänet ja lähtekää. Nyt Whittinghamin pakeille!"
"Eikö olisi parasta etsiä rahat ensin?" huomautin minä.
"Hiiteen rahat!" murahti eversti. "Mutta haukata sentään täytyykin ensin hiukan. En ole maistanut palaakaan kahteentoista tuntiin."
Muuan palvelija, joka oli kuulemassa, ilmoitti:
"Aamiainen voidaan tarjota hetimiten." Ja hän osoitti meidät avaraan ruokasaliin, missä pian saimme oivallisen aterian.
Pahimman hiukaisun mentyä katkaisin äänettömyyden kysymällä:
"Mitä aiotte tehdä hänelle?"
"Tahtoisin ampua hänet", vastasi eversti.
"Millä syyllä?"
"Valtiopetoksesta", selitti hän.
Minä hymyilin.
"Se tuskin kelpaisi, vai mitä?"
"No sitten valtiovarojen kavaltamisesta."
Keskustelimme jonkun aikaa presidentin kohtalosta, ja minä yritin taivuttaa everstiä leppeämpään menettelyyn. Olin todella päättänyt estää sellaisen murhatyön, jos vain kykenin itseäni turmioon saattamatta.
"No niin, mietimme asiaa, kun olemme hänet ensin tavanneet", myönteli eversti, nousten ja sytyttäen savukkeen. "Saakeli soikoon, olemme tuhlanneet kokonaisen tunnin aamiaiseen! Kello on seitsemän."
Seurasin häntä käytävää pitkin, ja yhdessä astuimme siihen pieneen huoneeseen, johon presidentti oli jätetty. Vartijat olivat vielä paikoillaan, kumpikin istuen nojatuolissa. He eivät nukkuneet, mutta näyttivät hiukan unisilta.
"Kaikki hyvin?" kysyi eversti.
"On, teidän ylhäisyytenne", sanoi toinen heistä. "Hän on tuolla vuoteessaan."
Eversti astui sisimpään kammioon ja alkoi avata ikkunanluukkuja.
Aamuauringon säteet virtasivat sisälle.
Me astuimme sisään puoliavoimesta ovesta ja näimme rauhallisen olennon heikosti kuorsaten lepäävän vuoteella.
"Hyvät hermot, eikö olekin?" sanoi eversti.
"Tosiaankin; mutta siinäpä merkillinen yömyssy", lausuin minä, sillä presidentin pää oli kääritty valkoiseen aivinaan.
Eversti harppasi nopeasti vuoteen ääreen.
"Petetty! Saatana!" kiljahti hän. "Se on Johnny Carr!"
Johnny siinä todellakin lepäsi. Hänen ylhäisyyttään ei näkynyt missään.
Eversti ravisti Johnnyä kiivaasti käsivarresta.
Tämä avasi silmänsä ja sanoi unisesti:
"Vähempi riittää! Muistakaa sentään, että olen hiukan raihnas."
"Mikä pirun juoni tässä piileekään? Missä Whittingham on?"
"Ka, McGregorhan se onkin", lausui Johnny leppeästi hymyillen, "ja
Martin. Miten voitte, vanha veikko? Joku ruotas on ruhjonut pääni."
"Missä Whittingham on?" toisti eversti, pudistaen Johnnyä vimmaisesti käsivarresta.
"Tyyntykää!" sanoin minä; "onhan hän todella sairas mies."
Eversti päästi Johnnyn käsivarren, mutisten kirouksen, ja jälkimäinen virkkoi säyseästi:
"Olemme tasoissa, vai kuinka, eversti?"
Tämä kääntyi hänestä ja sanoi ankarasti vartijoille:
"Onko teillä jotakin osaa tässä?"
Nämä vakuuttivat pontevasti olevansa yhtä pahasti ymmällä tapahtumasta kuin mekin, — ja niin he tosiaankin olivat, elleivät he olleet mitä mainioimpia näyttelijöitä. He kielsivät kenenkään tulleen etuhuoneeseen tai kuulleensa mitään ääntä sisemmästä kammiosta. He vannoivat vartioineensa valppaasti, joten ketään ei ollut voinut tunkeutua presidentin luo. Molemmat sisäpuolella vartioineet miehet olivat everstin omia palvelijoita, ja hän uskoi heidän rehellisyyteensä; mitenkä sitten lienee ollut heidän valppautensa laita?
Carr kuuli hänen kovistelevan heitä ja sanoi:
"Niitä miehiä ei voi moittia, eversti. En minä sitä tietä tullut. Jos vilkaisette sängyn taakse, niin huomaatte toisen oven. Minut tuotiin siitä. Olin puolittain pökerryksissä enkä oikein tiennyt, mitä oli tekeilläkään."
Katsoessamme huomasimme hänen mainitsemansa oven. Työntäen vuoteen syrjään avasimme sen ja saavuimme talon takaportaille. Ilmeisesti oli presidentti hiljaa avannut tämän oven ja hiipinyt ulos. Mutta miten oli Carr joutunut tänne yhtä äänettömästi?
Vartija astui esille lausuen:
"Joka viides minuutti minä katsahdin sisään ja näin hänet vuoteellaan. Ensimäisen tunnin hän lepäsi vaatteissaan. Kun taas katsoin, oli hän riisuutunut. Hän oli mielestäni tehnyt sen perin nopeasti ja hiljaa, mutta en sitä sen enempää ajatellut."
"Varmastikin oli puettu mies presidentti ja riisuutunut Carr! Milloin tuo muutos tapahtui?"
"Noin puoli kolmelta, heti sen jälkeen kun tohtori oli tullut."
"Tohtori!" huudahdimme.
"Niin, tohtori Anderson."
"Ette ole sanonutkaan, että hän kävi täällä!"
"Ei hän mennytkään presidentin… kenraali Whittinghamin huoneeseen; mutta hän pistäysi tänne viideksi minuutiksi noutamaan hiukan konjakkia ja jutteli kanssamme tuokion aikaa. Puolta tuntia myöhemmin hän tuli noutamaan lisää."
Aloimme käsittää, miten kaikki oli tapahtunut. Pikku tohtorin riiviö oli mukana juonessa. Tavalla tai toisella oli hän päässyt yhteyteen presidentin kanssa; luultavasti hän tiesi salaoven. Sitten he kaiketi olivat menetelleet seuraavaan tapaan: Tohtori tulee sisään, kääntääkseen itseensä vartijain huomion; sillaikaa hänen ylhäisyytensä siirtää vuoteen. Huomattuaan miesten kurkistavan makuusuojaan joka viides minuutti hän ilmoittaa sen presidentille. Sitten hän menee laittamaan Johnny Carrin valmiiksi. Palatessaan asettuu hän presidentin sijaan vuoteelle seuraavaa tarkastusta varten. Heti kun tämä on ohitse, hyppää hän vuoteelta ja luiskahtaa ulos. Kaksin tuovat he Carrin sisälle, laskevat hänet vuoteelle ja livahtavat ulos sängyn takaa, kun ovi mahtuu juuri sen verran raolleen. Kun kaikki oli valmista, oli tohtori palannut katsomaan, oliko mitään epäluuloa herännyt.
"Nyt sen ymmärrän!" huudahti eversti. "Tuo lääkärin hylky on pettänyt meidät. Hän ei voinut luvatta kuljettaa Whittinghamia talosta, ja siksi on hän vienyt hänet Carrina! Puijasi minut antamaan luvan siihen! Haa, varo nahkaasi, tohtorin pahus, jos vielä tapaamme!"
Ryntäsimme ulos talosta, vain todetaksemme, että tämä oletus oli oikea. Luuloteltu Carr oli villapeitteisiin käärittynä kannettu ulos juuri kun me istuuduimme aamiaispöytään. Tohtori oli asettanut hänet ajopeleihin, noussut niihin itsekin ja ajanut nopeasti pois.
"Mihin päin he menivät?"
"Satamaa kohti, sennor", vastasi vartija.
Satamaan pääsi kahdenkymmenen minuutin kovalla ajolla. Sanaakaan virkkamatta hypähti eversti ratsulleen; minä seurasin esimerkkiä, ja me karautimme hurjasti eteenpäin, saaden kaikki kulkijat kaikkoamaan tieltämme. Mutta voi! tulimme liian myöhään! Pysähtyessämme rantasillalle näimme Johnny Carrin pienen huvialuksen puolen penikulman päässä merellä purjehtimassa vinhaan myötätuuleen, Aureata-maan lippu uhmailevasti liehumassa maston huipusta.
Tähystimme sitä nolostuneina, sanattomina, kääntäen sitten hevosemme. Huomiomme kääntyi pieneen miesryhmään, joka seisoi myrskymerkkipylvään ympärillä. Lähestyessämme he hajosivat nopeasti, ja me näimme, että pylvääseen oli kiinnitetty arkki kirjepaperia, johon oli piirretty tutulla käsialalla:
"Minä Marcus W. Whittingham, Aureatan tasavallan presidentti, tarjoan täten viidentuhannen dollarin palkinnon ja täyden anteeksiannon sille tai niille, jotka avustavat George McGregorin (Aureata-maan entisen everstin) ja pankinjohtaja John Martinin ottamisessa kiinni elävinä tai kuolleina, ja julistan edelleen, että mainitut George McGregor ja John Martin ovat tasavallan kavaltajia ja kapinallisia, sekä henkipattoina kohdeltavia. Tätä päätöstä jokainen lainkuuliainen kansalainen rangaistuksen uhalla noudattakoon.
Marcus W. Whittingham, presidentti."
Tämä oli tosiaan mieluista!
Saalista jakamassa.
Kun lukuhalun sanotaan levinneen kaikkiin kansankerroksiin, voinen toivoa, että jokunen niistä, jotka silmäilevät tätä kertomusta, kykenee omasta kokemuksestaan ymmärtämään sen henkilön tunteet, joka ensi kertaa näkee palkinnon luvatuksi kiinniottamisestaan. Tosin ei meidän järjestysvaltamme tapana ole jäljitellä presidentin verhoamatonta raakuutta ninenomaan lisäämällä "elävänä tai kuolleena", mutta tiedän lain hätätilassa jättävän tämänkin vaihtoehdon oikeudenpalvelijoille. En häpeä tunnustaa, että sydäntäni melkolailla hypähdytti hänen ylhäisyytensä lähtölaukaus, ja huomasinpa itse everstinkin käyvän levottomaksi. Fleancen pakoonpääsy näytti Macbethista tekevän koko hänen asemansa epävarmaksi, ja kenraali Whittinghamia oli epäilemättä pidettävä vaarallisempana vastustajana meille kuin Fleance saattoi olla tuolle skotlantilaiselle vallantavoittelijalle.
Me tosiaan tunsimme kumpikin heti, kun näimme valkopurjeisen "Songstressin" kuljettavan vihollisemme pois ulottuvistamme, että vallankumousta ei vielä saattanut pitää turvallisesti loppuun suoritettuna. Mutta valta-asemamme epävarmuus ei herpaannuttanut tarmoamme. Päinvastoin päätimme takoa raudan ollessa kuumana, ja jos Aureata-maa oli tuomittu vieläkin joutumaan sortovallan kahleisiin, olin ainakin minä puolestani täysin selvillä siitä, että sen nykyistä vapautta saattoi käyttää edullisesti.
Saapuessamme jälleen Kultaiseen taloon emme siis menettäneet hetkeäkään, vaan aloimme perusteellisesti tutkia valtion raha-asiain tilaa. Käänsimme talossa kaikki mullinmallin, mutta mitään löytämättä! Oliko mahdollista, että presidentti oli korjannut mukanaan kaikki ne aarteet, jotka olivat innostaneet meidät isänmaalliseen yritykseemme? Se ajatus oli liian kamala. Mutta eivät hänen kirjoituspöytänsä laatikot enempää kuin kirjastohuoneen kassakaappikaan paljastaneet kiihkeille silmillemme mitään. Tutkimusmatkue, jonka olimme lähettäneet rahaministeriöön (missä se sivumennen sanoen ei tavannut don Antoniota eikä hänen kaunista tytärtään), toi sen masentavan tiedon, että siellä ei ollut nähtävissä mitään muuta kuin tilikirjoja ja suorittamattomia laskuja.
Ihan lannistuneena viskausin hänen ylhäisyytensä tuoliin ja sytytin yhden hänen oivallisia sikaarejaan, apeasti ajatellen, että tämä nautinto näytti jäävän ainoakseni koko puuhasta. Eversti seisoi tuimana selin tulisijaan ja katseli minua niinkuin olisin ollut syypää tähän asiaintilaan.
Tällä hetkellä astui signorina huoneeseen. Tervehdimme häntä synkkinä, ja hän hämmästyi yhtä paljon kuin mekin kuullessaan uutisen presidentin paosta. Samalla luulin silti huomaavani hänen huoahtavan helpoituksesta, mikä ei olisikaan ollut ihmeellistä, kun ajattelee hänen yksityistä suhdettaan kukistettuun valtiaaseen. Mutta kun ryhdyimme selittämään, miten karuille laitumille olimme joutuneet, keskeytti hän meidät heti.
"Voi teitä typeriä miehiä, ette ole etsineet oikeasta paikasta. Odotitte kai rahojen olevan valmiiksi levitettyinä teitä varten ruokasalin pöydälle. Tulkaa minun kanssani."
Seurasimme häntä siihen huoneeseen, missä Carr lepäsi. Hän oli valveilla, ja signorina meni kysymään hänen vointiaan. Sitten hän jatkoi:
"Meidän täytyy hetkiseksi häiritä teitä, mr. Carr. Ettehän pahastu?"
"Täytyykö minun nousta vuoteestani?" kysyi Johnny.
"Eihän toki, niin kauan kuin minä olen täällä", vastasi signorina. "Teidän on vain suljettava silmänne ja pysyttävä hiljaa; mutta me aiheutamme hiukan melua."
Huoneessa oli pesukaappi, kuten odottaa sopikin. Tämä oli usein käytettyä mallia: itse kaapin yläpuolella kohosi puolenkolmatta jalan korkuinen korutiilillä päällystetty puusuojus, jonka oletettu tarkoitus oli suojella seinäpapereita. En koskaan ole tavannut viattomamman näköistä laitetta; se olisi sopinut naisen pukuhuoneeseen. Signorina astui suojuksen luo ja työnsi sen hiljaa syrjään; se luisui uurretta myöten! Sitten hän painoi takana olevaan seinään, josta palanen pyörähti sivulle, paljastaen avaimenreiän.
"Hän on tietysti ottanut avaimen", sanoi tyttö. "Meidän täytyy murtaa lukko. Onko kellään vasaraa?"
Työkaluja tuotiin, ja uurastaen signorinan johdolla me melkoisen työn jälkeen pääsimme käsiksi siroon pieneen kassakaappiin joka oli muurattu seinään. Säiliön ulkopintaan oli selvästi piirretty: "Murtovarkaalta turvassa". Mutta meitä ei röykyttämisen melu peloittanut, joten sen sisältö ei ollut meiltä turvassa kymmentä minuuttia enempää.
Avattuna se tarjosi katseillemme kultakaivoksen! Siinä oli rahassa ja arvopapereissa puoli miljoonaa dollaria!
Katsahdimme toisiimme hymyillen. "Murheellinen paljastus", huomautin minä.
"Sitä vanhaa kettua!" sanoi eversti.
Eipä ihme, että satamatyöt alkuasteellaan osoittautuivat tuottamattomiksi. Presidentin oli täytynyt pidättää niitä hyvin alkeellisella asteella.
"Mitä te siellä puuhaattekaan, hyvät ihmiset?" huusi Carr.
"Selvää murtovarkautta, veikkonen", vastasin minä, "ja saalis on jo kynsissämme".
"Mitä nyt aiotte tehdä?" kysyin sitten everstiltä.
"Senhän arvaattekin, mr. Martin", ehätti Signorina. "Hän antaa teille rahanne ja jakaa loput uskollisen ystävänsä Christina Nugentin kanssa."
"Niinpä kai", virkkoi eversti. "Mutta mielestäni te, mr. Martin, vedätte tässä aimo apajan."
"Hyvä eversti", huomautin minä, "kauppa on kauppa, ja mitäpä olisitte voinut ilman minun rahojani?"
Eversti ei sanonut enää mitään, vaan ojensi minulle rahat, mikä minusta olikin paljoa mieluisampaa. Otin nuo 320,000 dollaria lausuen:
"Nyt voin rehellisenä miehenä katsoa maailmaa silmiin."
Signorina nauroi.
"Minä iloitsen etupäässä Jones-paran tähden", sanoi hän. "Se kirvoittaa kuorman hänen sydämeltään."
Eversti jakoi jäännöksen kahtia, työntäen toisen kasan signorinalle.
Tämä otti sen iloisesti ja virkkoi:
"Nyt käytänkin puolet velakkeistani käherryspapereiksi, ja toivoakseni teidän miksi sitä sanottekaan? — väliaikainen hallituksenne lunastaa loputkin. Muistattehan huvilan?"
"Sen kyllä pian saatte", vastasi eversti kärsimättömästi. "Te kaksi ette näy luulevan mitään muuta tekemistä jääneenkään kuin korvauksenne' turvaamisen Unohdatte että meidän on varmennettava asemamme."
"Aivan oikein. Everstin hallitusta on tuettava", lausuin minä.
Signorina ei oivaltanut viittaustani. Hän haukotteli ja sanoi:
"No niin, minä siis lähden. Saatte luottaa uskollisuuteeni, teidän ylhäisyytenne."
Kumartaen everstille astui hän ovelle. Avatessani sen hänelle kuiskasi hän: "Hirvittävä vanha karhu! Käyhän katsomassa, Jack." Ja niin poistui hän dollareineen.
Minä palasin ja istuuduin vastapäätä everstiä.
"Ihmettelenpä, miten hän tiesi tuon salaisuuden", huomautin.
"Whittingham oli kai ollut kylliksi hupsu kertoakseen siitä hänelle", murahti eversti ikäänkuin haluttomana puhumaan tästä seikasta.
Sitten kävimme käsiksi asioihin. Tämä vaatimaton kertomus ei ole tarkoitettu miksikään Aureata-maan historiaksi, enkä tahdo väsyttää lukijoitani kertomalla keskustelustamme. Pääsimme vihdoin yksimielisyyteen siitä, että presidentin paon tähden oli asema vielä niin häilyväinen, jotta oli välttämätöntä toistaiseksi lakkauttaa perustuslaillisen hallituksen tavalliset muodot. Kamarilla ei nykyisin ollut istuntokautta, ja tämä suuresti helpoitti sellaista menettelyä. Eversti oli julistettava presidentiksi, ja sotalain nojalla piti hänen ottaa muutamiksi viikoiksi ylin valta käsiinsä, kunnes ehtisimme silmäillä ympärillemme. Katsoimme parhaaksi, että minun nimeni ei esiintyisi julkisuudessa, mutta suostuin hänen valvontansa alaisena hoitamaan kaikki raha-asioita koskevat kysymykset.
"Me emme voi maksaa todellisen velan korkoa", virkkoi eversti.
"Emme kyllä", myönsin minä; "teidän tulee julkaista sellainen tiedonanto, että kenraali Whittinghamin väärinkäytösten vuoksi täytyy maksut toistaiseksi lakkauttaa. Luvatkaa, että kaikki järjestetään myöhemmin."
"Hyvä niin", sanoi hän. "Ja nyt minun täytyy mennä katsomaan noita upseereja. Minun on pidettävä heitä hyvällä tuulella, ja miehistöä myöskin. Annan heille vielä toiset kymmenentuhatta."
"Jalomielinen sankari!" sanoin minä. "Ja minä lähden toimittamaan nämä rahat takaisin isännilleni."
Kello oli kaksitoista, kun lähdin Kultaisesta talosta, verkalleen astellen alas Vapaudenkatua. Suurempi osa sotaväkeä oli jo siirretty pois, mutta jokunen komppania piti vielä vartiota Piazzalla. Tavallisia arkitehtäviä hommailtiin sekavan kiihtymyksen kuhinassa, ja ilmestymisen! herättämästä mielenkiinnosta huomasin, että osuuteni yön tapahtumiin oli ainakin jossain määrin tullut tietoon. Virallinen lehti oli julkaissut erityisnumeron, jossa se tervehti vapauden koittoa, ja ylistellessään McGregoria maasta taivaaseen antoi se myös lämpimän kiitoslauselman "sille jalolle englantilaiselle, joka synnynnäisellä vapaudenrakkaudella oli ottanut kantaakseen Aureata-maan synnytystuskain kuorman". Vertaus oli minusta soveltumaton, mutta teki terveellisen vaikutuksen; ja kun lopuksi näin kaksi poliisikonstaapelia mukiloimassa päihtynyttä miestä, koska tämä oli hurrannut kukistuneelle hallitukselle, saatoin pankkiin kääntyessäni lausua itsekseni: "Järjestys vallitsee Warsovassa".
Kuin yhteisestä sopimuksesta oli kaikki liike-elämä pysähtynyt täksi kohtalokkaaksi päiväksi, ja minä tapasin Jonesin istumassa jouten ja rauhattomana. Selitin hänelle asiain tilan, esittäen millä tavoin presidentin häpeällinen juoni oli pakoittanut minut pankin etuja valvoakseni ottamaan enemmän tai vähemmän välittömästi osaa vallankumoukseen. Oli liikuttavaa kuulla hänen voivottelevan uskomansa miehen konnuutta, ja hän siunasi minua hartaasti, näyttäessäni hänelle rahat, ja tarjoutui heti kirjoittamaan johtokunnalle täydellisen selostuksen asiasta.
"Niiden velvollisuutena on myöntää teille erityinen lahjapalkkio, sir", sanoi hän.
"Enpä tiedä, Jones", vastasin minä; "pelkäänpä, että minua vastaan on ilmennyt eräänlaista ennakkoluuloisuutta päämajassa. Mutta joka tapauksessa olen päättänyt uhrata kaiken omakohtaisen hyödyn mitä menettelystäni saattaisi minulle koitua. Presidentti McGregor on valaissut minulle, että jos kenraali Whittinghamin juonet tulisivat yleisesti tunnetuiksi, ne aiheettomastikin vahingoittaisivat Aureatan luottoa, ja hän pyysi minua olemaan julkaisematta yksityiskohtia. Tällaisissa asioissa, Jones, emme saa antaa pelkkien itsekkäiden vaikuttimien johtaa toimintaamme."
"Jumala varjelkoon, sir!" huudahti Jones hyvin liikutettuna.
"Olen siis päättänyt tyytyä tekemään vain yksityisen ilmoituksen johtajille; heidän asiakseen jääköön, missä määrin he uskovat sen myöskin osakkaille. Suurelle yleisölle en virka sanaakaan jälkimäisestä lainasta, ja te minun mielikseni tietenkin käsittelette näitä rahoja vain tavallisten sijoitusten perimisen tuloksena, Äskeiset selkkaukset riittävät hyvin selittämään, miksi niin suuri summa on vaadittu takaisin pankin käyttövaroiksi."
"En oikein käsitä, miten tämän seikan järjestäisin."
"Oh, te olette rasittunut", sanoin. "Jättäkää se minun huolekseni,
Jones."
Ja tämän minä sainkin hänet tekemään. Hän tosiaan tunsi niin suurta helpoitusta, nähdessään rahat saaduiksi takaisin, että hänen kanssaan oli helppo tulla toimeen, ja jos hän epäilikin jotain, herätti nykyinen korkea asemani hänessä pelonsekaista kunnioitusta. Hän näkyi unohtavan, mitä minä itse en voinut unohtaa, — nimittäin että presidentin hallussa epäilemättä yhä oli tuo turmiota uhkaava sähkösanoma!
Puolipäivällisen jälkeen muistin lupaukseni signorinalle, ja ottaen hattuni olin juuri jättämäisilläni jäähyväiset liikeasioille, kun Jones sanoi:
"Teille tuli juuri äsken kirje, sir. Pieni poika toi sen ollessanne puolisella."
Hän ojensi sen minulle — pienen, likaisen kirjekuoren, johon oli osote töherretty kankeasti. Avasin sen huolettomasti, mutta säpsähdin hämmästyneenä, nähdessäni presidentin käsialan. Kirjelappu oli päivätty "lauantaina Songstress-purressa" ja kuului näin:
"Hyvä mr. Martin! — Minun täytyy tunnustaa, että olen pitänyt rohkeuttanne ja kykyjänne liian huonossa arvossa. Jos tahdotte jättää ne minun käytettävikseni nyt, niin otan vastaan suostumuksenne. Muussa tapauksessa on minun viitattava julkiseen kuulutukseeni. Joka tapauksessa saattaa Teille olla hyödyllistä tietää, että McGregor aikoo naida signorina Nugentin. Pelkään että palatessani henkenne säästäminen tuskin soveltuu velvollisuuksiini yhteiskuntaa kohtaan (ellette vastaanota nykyistä tarjoustani), mutta mielihyvällä aina muistelen tuttavuuttanne. Sallikaa minun tunnustaa, että olen harvoin tavannut miestä, jolla on sellaiset luontaiset lahjat raha-asioihin ja politiikkaan. Lasken ensi yöksi ankkurini viiden penikulman päähän Whittinghamista (tiedänhän, että teillä ei ole laivoja), ja jos yhdytte minuun, on kaikki hyvin. Ellette sitä tee, pidän päätöstänne peruuttamattomana. — Uskokaa, mr. Martin, vilpittömään kunnioitukseeni.
Marcus W. Whittingham,
Aureatan tasavallan presidentti."
Joku on aivan oikein huomauttanut, että on mieluisaa laudari a laudato viro [saada kiitosta kiitetyltä mieheltä], ja niinpä presidentinkin ylistyspuhe hiveli minun mieltäni. Mutta minä en nähnyt mitään mahdollisuuksia yhtyäkseni häneen. Rahoista hän ei maininnut mitään, mutta tiesin hyvin, että niiden palauttamisen olisi täytynyt olla liittomme ehtona. Sitäpaitsi olin varma, että hänkin aikoi naida signorinan, ja jos minulla täytyi olla kilpakosija paikalla, valitsin siksi mieluummin McGregorin. Lopuksi ajattelin, että tavallinen kunniantuntokin pakoitti minut pysymään puolueelleni uskollisena. En kuitenkaan kertonut kirjeestä McGregorille, vaan lähetin hänelle ainoastaan pari riviä, ilmoittaen kuulleeni "Songstressin" luovailevan muutaman penikulman päässä rannikolla, joten hänen tuli olla varuillaan.
Tämän tehtyäni panin täytäntöön keskeytetyn aikeeni ja läksin signorinaa tervehtimään. Kun minut ohjattiin sisälle, tuli tämä ystävällisesti hymyillen vastaani.
"Olen saanut kirjeen presidentiltä", alotin minä
"Niin", lausui tyttö, "hän ilmoitti kirjoittaneensa sinulle."
"Mitä! Oletko sinäkin saanut tietoja häneltä?"
"Kyllä, vain muutaman rivin. Hän on jokseenkin vihoissaan minulle."
"Sen arvaan. Haluaisitko nähdä kirjeeni?"
"No, kyllä", vastasi hän huolettomasti.
Luettuaan sen kysyi hän:
"No, aiotko siirtyä hänen puolelleen — jättää minut?"
"Miten saatat sellaista kysyä? Sällitkö minun lukea oman kirjeesi,
Christina?"
"En, Jack", vastasi hän matkien kiihkeätä äänensävyäni. "Voin varastaa presidentin säästöt, mutta pidän kunniassa hänen luottamustaan."
"Näitkö, mitä hän kirjoittaa minulle McGregorista?"
"Kyllä", vastasi signorina. "Tiedäthän, että se ei ole minulle uutta. Mutta on omituinen sattuma, että eversti on juuri itse käynyt täällä kertomassa minulle samaa. Everstin kosimistapa ei ole sievää — ei läheskään niin sievää kuin sinun, Jack."
Täten rohkaistuna istuuduin hänen viereensä. Luullakseni tartuin hänen käteensä.
"Ethän sinä rakasta häntä?"
"En laisinkaan", vastasi hän.
Pyydän saada olla kertomatta, miten tarjosin sydämeni signorinalle. Olin järjettömyyteen asti kiihtynyt, mutta hän ei näyttänyt panevan sitä pahakseen.
"Pidän sinusta hyvin paljon, Jack", lausui hän, "ja teit hyvin ystävällisesti ryhtyessäsi vallankumoukseen minun tähteni. Tapahtuihan se minun tähteni, Jack?"
"Tietysti, rakkaani", vastasin kerkeästi.
"Mutta tiedätkös, Jack, me emme mielestäni ole paljoakaan paremmassa asemassa. Tavallaan ovat asiat pahemmallakin kannalla. Presidentti ei tahtonut sallia kenenkään muun naida minua, mutta hän ei ollut niin omavaltainen kuin eversti. Eversti vakuuttaa naivansa minut viikon kuluttua tästä päivästä!"
"Saammepa nähdä", sanoin minä karmeasti.
"Uusi vallankumousko, Jack?" kysyi signorina.
"Älä ivaile", lausuin pahantuulisesti.
"Poika-parka! Mikäpä meille ihanteellisille rakastavaisille tulee eteen?"
"En usko olevasi ollenkaan tosissasi."
"Kyllä, Jack, minä olen — nyt." Sitten hän jatkoi jonkunlaisella leikkisällä säälillä: "Kas minun raivostunutta, mustasukkaista, murtunutta Jackiani!"
Suljin hänet syliini ja suutelin häntä, kuiskaten kiihkeästi:
"Pysythän uskollisena minulle, armas?"
"Päästä minut", sanoi hän. Viskauduttuani takaisin tuolille hän sitten kumartui ylitseni, lausuen: "Tämä on ihanaa niin kauan kuin sitä kestää; älä anna mielesi murtua, jos se loppuu."
"Jos rakastat minua, niin mikset lähde kanssani pois tästä kehnouden kuilusta?"
"Pakenisinko kanssasi?" kysyi hän teeskentelemättömän hämmästyneenä. "Luuletko olevamme sellaista väkeä, jolle soveltuu haaveellinen karkaaminen? Minä olen hyvin maailmallinen. Samoin olet sinäkin, rakas Jack — miellyttävästi maailmallinen, mutta pelkkä maailman orja kuitenkin."
Tässä huomautuksessa oli paljon totta. Emme olleet ihannepari mökissä kuherrellaksemme.
"Niin", virkahdin, "minulla ei ole rahaa."
"Minulla on hiukan, vaan ei paljoa. Olen maksellut velkojani", hän lisäsi ylpeästi.
"Minä en ole sitäkään tehnyt. Eikä minussa ole oikein miestä puhaltamaan noita kolmeasataatuhatta dollariakaan."
"Meidän täytyy odottaa, Jack. Mutta yhden asian lupaan. En ikinä mene naimisiin everstin kanssa. Jos ainoaksi keinoksi jää tosiaan pako, niin me karkaamme yhdessä."
"Entä Whittingham?"
Kerrankin näytti signorina vakavalta.
"Sinä tunnet hänet", hän sanoi. "Ajattele, mitä hän sinulla teetti — ja sinä et ole heikko mies, muutoin en sinusta pitäisikään. Jack, sinun on pidettävä hänet loitolla minusta."
Hän oli aivan kuohuksissaan, ja oli uusi todiste presidentin voimasta, että hänellä saattoi olla niin merkillinen vaikutusvalta sellaiseen luonteeseen. Kiihkeästi halusin kysyä häneltä enemmän hänen suhteestaan presidenttiin, mutta sitä en voinut tehdä nyt kun hän oli tuskassa. Ja rauhoitettuani hänet hän päättäväisesti kieltäytyi palaamasta tähän asiaan.
"Ei, mene pois nyt", sanoi hän. "Koeta keksiä keinoja molempien presidenttiemme pelin sotkemiseksi. Ja mitä tapahtuneekin, Jack, olen joka tapauksessa hankkinut sinulle takaisin rahasi, tehnyt sinulle jotakin hyvää. Älä siis minua tuomitse. En suurestikaan pelkää sydämesi murtuvan. Toden totta, Jack, me emme kumpikaan ole kilttejä nuoria ihmisiä. Ei, ei, tyynny ja mene nyt kotiisi. Sinulla on paljon hyödyllistä hommattavaa ajatustesi kääntämiseksi muuhun."
Suostuin vihdoin lähtemään ja kävelin pois, tuntien kiusallisen asemamme melkoisesti häiritsevän onneani. Ilmeisesti oli McGregorilla tosi mielessä, ja tällä hetkellä McGregor oli kaikkivoipa. Jos hän pysyi ohjaksissa, menettäisin minä armaani. Jos entinen presidentti palaisi, uhkaisi minua vieläkin pahempi kohtalo. Jos olisikin mahdollista viedä pois signorina, mitä suuresti epäilin, niin minne sitten menisimme? Ja tulisiko hän mukaani?
En ylipäätään luullut, että hän tulisi.
KAHDESTOISTA luku.
Kahden tulen välissä.
Monista kiusoistani huolimatta nukuin tämän vaiherikkaan päivän jälkeen yöni kunnollisesti ensi kerran kokonaiseen viikkoon. Tarpeettoman ylimielisesti vakuuttaen sellaista varokeinoa halveksivansa epäsi eversti isänmaallisen tarjoukseni pitää silmällä kaupunkia, ja senvuoksi minä kevyen illallisen nautittuani ja mietteissäni poltettuani piipullisen tupakkaa menin levolle kello yhdeltätoista, koska tunsin itseni perin raukeaksi. Minulla oli mielestäni jonkun verran syytä onnitellakin itseäni, sillä vaikka vaikeuteni nytkin olivat melkoiset, oli asemani kieltämättä toivorikkaampi kuin ennen vallankumousta. Nyt olin päättänyt toimittaa rahani turvallisesti pois maasta, ja toisessa suuressa asiassani taasen toivoin vielä lyöväni laudalta McGregorin.
Valjetessaan toi seuraava päivä kuitenkin uusia huolia. Minut herätti hyvin varhain itse eversti pistäytymällä puheilleni. Hän toi kovin hälyttäviä tietoja. Yöllä oli kaikki meidän julistuksemme revitty pois tai töherretty täyteen herjauksia; niiden päällä tai vieressä riippui nyt lukuisia suurennettuja jäljennöksiä presidentin loukkaavasta kuulutuksesta. Miten ja kenen toimesta tämä kiihoitus oli pantu alkuun, sitä emme kyenneet arvaamaan, sillä sekä upseerit että sotamiehet vakuuttivat valppauttaan. Aivan Piazzan keskelle oli presidentin muistopatsaan jalustaan kiinnitetty mahdottoman suuri paperi, johon oli piirretty: "Muistakaa vuotta 1871! Kuolema kavaltajille!"
"Miten on tuo kaikki voinut tapahtua, elleivät sotamiehet ole olleet juonessa?" kysyi eversti synkkänä. "Olen lähettänyt nuo kaksi komppaniaa takaisin kasarmiin ja komentanut toisia sijalle. Mutta mistä tiedän, ovatko he sen parempia? Tapasin de Chairin juuri äsken ja kysyin häneltä armeijan mielialaa. Se pikku vintiö irvisti ja sanoi: 'Ah, mon president, olisi parempi, jos kunnon sotilaat saisivat vähän enemmän rahaa'."
"Niin kai", lausuin minä; "mutta teillä ei ole enää paljoakaan jäljellä".
"Mitä minulla on, sen aion jo pitää", vastasi eversti. "Jos tämä homma menee myttyyn, en tahdo tulla potkituksi nälkiintymään. Sanonpa teille, Martin, teidän täytyy antaa minulle takaisin osa siitä rahasummastanne."
Tämän pyynnön häikäilemättömyys tyrmistytti minut. Olin juuri vetämässä toista housunlahetta jalkaani (sillä vuoteessa lojuminen ei ollut hauskaa tuon ison otuksen siinä edessä reuhatessa) ja pysähdyin koipi koholla tuijottamaan häneen.
"No, mikä tuli? Miksi pitäisi teidän saada tanssia tiehenne koko saaliin kanssa?" kysyi hän.
Miehen puutteellisuus alkeellisimmissa siveellisyyskäsitteissä teki hänet inhoittavaksi. Eikö hän varsin hyvin tiennyt, että rahat eivät olleet minun? Enkö ollut antanut hänelle apuani juuri sillä nimenomaisella ehdolla, että saisin nuo rahat maksaakseni takaisin pankille? Päätin pukeutumiseni ja vastasin sitten:
"En anna penniäkään, eversti, en jumaliste penniäkään! Sopimuksemme mukaan ne rahat kuuluivat minulle; muussa tapauksessa en olisi vallankumoukseenne edes pihdeillä kajonnut."
Hän näytti hyvin raivostuneelta ja mutisi jotain partaansa.
"Olettepa jo korskealla tuulella", sanoi hän sitten.
"En suostu varastamaan teidän mieliksenne", vastasin minä.
"Aina ette ole ollut yhtä tunnontarkka", — härnäsi hän.
Tästä loukkauksesta välittämättä toistin päätökseni.
"Kuulkaahan, Martin", sanoi hän siihen, "annan teille vuorokauden miettimisajan; neuvon teitä siksi muuttamaan mielenne. En halua riidellä, mutta osan noista rahoista minä aion saada."
Hän oli ilmeisesti oppinut valtiotaitoa edeltäjänsä koulussa! "Kaksikymmentäneljä tuntia on aikaa sekin", ajattelin, ja päätin koettaa käärmeen viekkautta.
"All right, eversti, minä tuumin asiaa. En sellaiseen tietenkään mielelläni suostu, mutta olemmehan astuneet samaan ruuheen ja yhdessä meidän on soudettava. Odottakaamme miltä tilanne näyttää huomenaamulla."
"On toinenkin seikka, josta aioin puhua kanssanne", jatkoi hän.
Olin nyt täysissä pukimissa; kutsuin hänet toiseen huoneeseen, johon aamiaispöytä oli katettu, tarjosin hänelle kupin kahvia (jota suureksi ansiokseni en myrkyttänyt) ja kävin käsiksi omaan eineeseeni.
"Antakaa kuulua", sanoin lyhyeen.
"Varmaankin tiedätte, että aion mennä naimisiin?" virkkoi hän.
"Ei, en ole kuullut", vastasin yrittäen olla kokonaan kiintynyt munan kuorimiseen. "Hieman hoppuinen aika naimapuuhiin, eikö olekin? Kuka hän on?"
Hän naurahti raskaasti.
"Älkää huoliko näytellä noin peräti osatonta; luullakseni voitte sen hyvinkin arvata?"
"Ehkä madame Devarges?" lausuin huolettomasti. "Sopiva liitto, jokseenkin teidän ikäisenne —"
"Älkää hitossa yritelkö sukkeluuksianne!" huudahti eversti. "Tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, että se on signorina?"
"Niinkö?" vastasin. "No no, kyllähän otaksuinkin olleenne häneen hieman erityisemmin kiintynyt. Ja hän on suostunut tekemään teidät onnelliseksi?"
Olin utelias näkemään, mitä hän vastaisi. Tiesin hänet suureksi valehtelijaksi, mutta uskon hänen puhuneen totta tässä tilaisuudessa, kun hän vastasi:
"Sanoo, että hän ei koskaan ole välittänyt rahtuakaan kenestäkään muusta?"
Ooh, signorina!
"Eikö edes Whittinghamista?" kysäisin häijysti.
"Hän vihaa sitä vanhaa lurjusta!" vastasi eversti. "Yhteen aikaan luulin hänen pitävän teistä, Martin, mutta hän nauroi koko ajatukselle. Olen hyvilläni siitä, sillä muutoin olisimme joutuneet rettelöön."
Hymyilin hiukan äitelästi ja kätkien kasvoni kahvikupin taa.
Laskiessani sen kädestäni kysyin:
"Ja milloin häät vietetään?"
"Ensi lauantaina?"
"Niinkö pian?"
"Niin", vastasi hän. "Meidän keskemme sanottuna, Martin, tyttö on hyvinkin halukas kiirehtimään?"
Tämä jo ellotti liiaksi. Mutta minä en tiennyt, pettikö eversti minua vai oliko signorina pettänyt häntä — luultavasti oli siinä osa kumpaakin. Käsitin kuitenkin selvästi, että eversti tällä kömpelöllä pelillään tarkoitti hätistää minut pois metsästysmailtaan, sillä tietysti olivat toiveeni hänelle tunnetut, samoin kuin hän luultavasti tiesi, että olin signorinan tunteissa saavuttanut jotakin menestystä, — enkä kai nytkään suuresti eksyttänyt häntä. Mutta minä tahdoin välttää suoranaista kiistaa, voittaakseni aikaa.
"Minun pitää käydä onnittelemassa häntä", sanoin.
Eversti ei kernaasti voinut sanoa vastaan, mutta hän ei pitänyt siitä.
"Hm, Christina sanoi olevansa kovin kiireissään, mutta kaiketi hän voi ottaa teidät vastaan muutamiksi minuuteiksi?"
"Kyllä kai", toistin kuivasti.
"Minun täytyy nyt lähteä. On oltava liikkeellä pitkin päivää yrittämässä, enkö saa napatuksi noita hylkyjä, jotka hävittivät julistuksemme?"
"Ettekö siis aio ryhtyä mihinkään toimiin tänään?"
"Hallituksen järjestämiseenkö?" kysyi hän virnistäen. "En juuri vielä. Odottakaa, kunnes olen saanut signorinan ja rahat, ja sitten alamme tuumia niistä asioista. Ajatelkaa te nyt niitä rahoja, veikkonen!"
Suureksi huojennuksekseni hän sitten läksi, ja hänen poistuessaan minä vannoin, että hän ei koskaan saisi signorinaa sen paremmin kuin rahojakaan. Vuorokauden kuluessa oli minun keksittävä keino hänen ehkäisemisekseen.
"Hiukan aikaista mennä vierailulle", ajattelin, "mutta minun täytyy tavata signorina."
Matkallani tapasin useita henkilöitä ja kuulin yhtä ja toista mielenkiintoista. Ensiksikään ei ollut tavattu jälkeäkään don Antoniosta eikä hänen tyttärestään; huhu tiesi heidän menneen purteen yhdessä presidentin ja tämän uskollisen lääkärin kera. Toiseksi, Johnny Carr lepäsi yhä vuoteessaan Kultaisessa talossa (tämän kuulin madame Devargesilta, joka oli ollut häntä katsomassa); mutta hänen miehensä olivat hävinneet, tehtyään ensin juhlallisen uskollisuudenvalan uudelle hallitukselle. Kolmanneksi, sotaväki oli vastaanottanut everstin äänettömänä ja synkin katsein, ja kaksi upseeria oli kadonnut teille tietämättömille; nämä olivat molemmat ameriikkalaisia ja ainoat, joilla oli taistelukuntoisuutta.
Asemassa ilmeni siis pahoja enteitä, ja minä aloin ajatella, että minunkin olisi hyvä kadota, kunhan vain saisin rahani ja rakastajattareni mukaani. Puolueuskollisuuden arvelukset oli everstin röyhkeä käytös häivyttänyt, ja minä tunsin olevani valmis toteuttamaan omia aikeitani millä keinoin hyvänsä. Oli jo ilmeistä, ettei McGregorin kanssa voinut tulla toimeen hänen nykyisessä mielentilassaan ollessaan, ja olin vakuutettu siitä, että minun oli paras poistua koko näyttämöltä tai sen käydessä mahdottomaksi yrittää jotakin sopimusta entisen presidentin kanssa. Tietysti kaikki kävisi sileästi, jos luovuttaisin tälle sekä dollarit että naisen; samanlainen uhraus sovittaisi McGregorin. Mutta sitä en tahtonut tehdä.
"Jommankumman tahdon pitää", tuumasin itsekseni koputtaessani Mon
Repos'n ovelle, "ja molemmat, jos mahdollista."
Signorina näytti tuskaantuneelta, hän näytti itkeneenkin.
"Tapasitko tätiäni tänne tullessasi?" kysäisi hän heti kun minut oli osoitettu sisään.
"En", vastasin.
"Olen lähettänyt hänet pois", jatkoi hän. "Tämä hälinä peloittaa häntä, ja senvuoksi hankin hänelle everstiltä matkaluvan (sillä tiedäthän, että me emme saa luvatta liikahtaa minnekään nyt kun vapaus on päässyt voitolle), vaimo-parka kaipaa ilmaston muutosta."
"Mihin hän matkustaa?" kysyin.
"Kotiin", vastasi signorina.
En tiennyt missä "koti" oli, mutta minä en koskaan kysele sellaista, mitä ei ole aiottu tiedettäväkseni.
"Oletko jäänyt tänne yksin?"
"Olen. Tiedän että se ei ole sopivaa, mutta näetkös, Jack, minun oli valittava joko huolenpito rahoistani tai maineeni varjeleminen. Jälkimäinen on aina turvattu omassa tallessani, edellisestä en ollut yhtä varma."
"Vai niin, olet siis jättänyt ne Mrs. Carringtonille?"
"Kaikki, paitsi viisituhatta dollaria."
"Tietääkö eversti siitä?"
"Hyväinen aika, eihän toki. Muutoin ei hän olisi sallinut tätini lähteä."
"Sinä olet hyvin ymmärtäväinen", sanoin minä. "Soisinpa vain, että minäkin olisin voinut lähettää rahani hänen kanssaan."
"Pelkään että rakas tätini olisi siitä paisunut kovin leveäksi", sanoi signorina tirskuen.
"Niin, paljonhan on hallussani käteistä", vastasin pahoitellen. "Mutta eivätkö ne keksi tätisi rahoja?"
"Eivät, jos he ovat säädyllisiä herrasmiehiä", vastasi signorina hämärästi.
Nähtävästi ei sopinut kysellä tarkemmin. Enemmittä mutkitta ilmaisin siis oman vaaranalaisen tilani ja everstin kerskaukset signorinasta itsestään.
"Mikä lurjus se mies onkaan!" huudahti hän. "Tietysti olin hänelle kohtelias, mutta minä en puhunut puoliakaan tuosta kaikesta. Ethän sitä minusta uskonutkaan, Jack?"
Ei koskaan hyödytä heittäytyä epämieluisaksi ihmisille; sanoin siis, etten ollut voinut alentua kuvittelemaan sellaista mahdolliseksi.
"Mutta mitä on tehtävä? Jos viivyn täällä huomiseen, ottaa hän rahat ja voi leikata minulta kurkun poikki, mikäli yritän häntä vastustella."
"Niin, ja nai minut", säesti signorina. "Jack, meidän täytyy panna toimeen vastavallankumous."
"En näe siitä mitään hyötyä", vastasin alakuloisesti. "Presidentti ottaa rahat aivan yhtä varmasti ja kaiketi myös sinut samaten."
"Heistä kahdesta mieluummin valitsisin hänet. Älä nyt raivostu, Jack! Minähän vain sanoin: heistä kahdesta. Mutta oletpa oikeassa; paljoa ei meitä auttaisi kenraali Whittinghamin toimittaminen takaisin."
"Puhumattakaan siitä, että minä hyvin luultavasti saisin surmani sellaisessa yrityksessä."
"Annahan, kun ajattelen", virkkoi signorina, rypistäen kulmakarvojaan.
"Saanko sytyttää savukkeen ja auttaa sinua?"
Hän nyökkäsi myöntymykseksi, ja minä jäin odottamaan hänen mietiskelynsä tulosta.
Signorina istui kotvan ajatuksissaan ja tuskallisin ilmein. Minusta kuitenkin näytti siltä, että hän pikemmin kamppaili ristiriitaisten tunteiden kanssa kuin harkitsi toimintasuunnitelmaa. Kerran vilkaisi hän minuun, mutta kääntyi sitten pois levottomin elein ja huoahtaen.
Poltin savukkeeni loppuun, ja viskattuani sen pois astuin ikkunan luo katsahtamaan ulos. Seisottuani siinä hetkisen kuulin hänen kutsuvan hellästi:
"Jack!"
Käännyin ja tulin hänen luokseen, polvistuen hänen eteensä ja tarttuen hänen käsiinsä.
Hän katsoi harvinaisen totisena minua jokseenkin tiukasti silmiin ja lausui:
"Jos sinun on valittava minun tai rahojen välillä, niin miten päätätkään?"
Suutelin hänen kättänsä vastaukseksi.
"Jos rahat menetetään, niin eikö kaikki tule ilmi? Ja eikö sinua silloin syytetä epärehellisyydestä?"
"Luultavasti", myönsin minä.
"Etkö välitä siitä?"
"Kyllä, välitän tietenkin. Ei kukaan pidä siitä, että häntä sanotaan varkaaksi — varsinkaan jos asiassa on jotakin perää. Mutta sinun menettämisesi koskisi minuun kipeämmin."
"Pidätkö minusta tosiaankin hyvin paljon, Jack? Ei, sinun ei tarvitsekaan sitä sanoa. Luullakseni sinä pidät. Ja nyt minä kerron sinulle salaisuuden. Ellet sinä olisi saapunut tänne, olisin nainut kenraali Whittinghamin jo aikoja sitten. Jäin tänne sitä varten — niin, niin, Jack, en minä ole mikään kiltti pikkutyttö, — ja hän kosi hyvin pian senjälkeen kun sinä olit tullut. Silloin annoin hänelle rahanikin, tiedäthän."
Kuuntelin tarkkaavaisesti. Muutamia seikkoja näytti olevan selviämässä.
"No niin", hän jatkoi, "sinä tiedät, mitä tapahtui. Sinä rakastuit minuun — minä viettelin sinut siihen — ja sitten luullakseni rakastuin itsekin hiukkasen sinuun. Joka tapauksessa ilmoitin presidentille, etten juuri vielä menisi naimisiin hänen kanssaan. Joku aika myöhemmin tarvitsin rahoja ja pyysin häntä antamaan minulle omani takaisin. Hän kieltäytyi ehdottomasti; sinä tunnet hänen tyynen, vastustamattoman sävynsä. Hän sanoi säilyttävänsä rahoja 'rouva Whittinghamia' varten. Oi, minä olisin suonut voivani tappaa hänet! Mutta minä en uskaltanut avoimesti riitaantua hänen kanssaan, ja häntä vastaan on sitäpaitsi kovin vaikea taistella. Kinastelimme alituiseen, hän ei suostunut millään ehdolla luovuttamaan takaisin rahoja, ja minä vakuutin etten naisi häntä, ellen ensin saisi niitä, enkä sittenkään, jos en itse tahtoisi. Vihapäissään hän vannoi, että naisin hänet saamatta penniäkään, ja tällä tavoin kului aika. Mutta sinua ei hän ollenkaan epäillyt, Jack, ennenkuin vasta viimeiseltä. Sitten saimme tietoomme tuon velkajutun, ja jokseenkin samaan aikaan huomasin hänen vihdoinkin vainuavan jotakin meidän kahden tunteista. Juuri päivää ennen kuin eversti ja minä tulimme pankkiin sinua tapaamaan hän saattoi minut epätoivoon. Seisoen edessäni tässä huoneessa lausui hän: 'Christina, olen tulemassa vanhaksi. En odota kauemmin. Minä luulen, että olet rakastunut nuoreen Martiniin.' Sitten hän pyysi anteeksi suoraa puhettaan, sillä hän esiintyy muuten aina säveästi. Ja minä uhmasin häntä. Ja sitten — arvaappas, Jack, mitä hän sitten teki?"
Ponnahdin raivoissani tuolilta.
"Mitä?" huudahdin.
"Hän nauroi!" lausui signorina traagillisen kolkosti. "Sitä en voinut sietää, ja niin yhdyin everstiin kukistaakseni hänet. Ah, hänen ei olisi pitänyt nauraa minulle."
Ja tosiaankin hän näytti tällä hetkellä vaaralliselta olennolta siten kohdeltavaksi.
"Tiesin mitä ei kukaan muu tiennyt ja kykenin vaikuttamaan häneen tavalla, jolla ei kukaan muu kyennyt, ja minä sain kostoni. Mutta nythän se kaikki raukeaa tyhjiin."
Ja hän lyyhistyi nyyhkyttäen tuolille.
Toipuen hän sitten viittasi minua olemaan hiljaa ja jatkoi:
"Ajattelet ehkä, että pidettyäni niin kauan puoliani presidenttiä vastaan, minulla ei ole syytä peljätä everstiä. Mutta sen asian laita on toinen. Presidentti on häikäilemätön, mutta hän on herrasmies — naisia kohtaan. Tarkoitan että hän ei koskaan —"
Hän pysähtyi.
"Mutta McGregor?" kysyin käheänä kuiskauksena.
Hän painoi päänsä olkaani vasten.
"En rohkene jäädä tänne hänen kanssaan, Jack", kuiskasi hän. "Ellet voi viedä minua pois, täytyy minun paeta presidentin luo. Siellä olen ainakin turvassa."
"Sitä kirottua roistoa!" murahdin minä — en tarkoittaen presidenttiä, vaan hänen seuraajaansa. "Minä ammun hänet."
"Ei, ei, Jack!" huudahti hän. "Sinun on oltava tyyni ja varovainen. Mutta tänä iltana täytyy minun lähteä — tänä iltana, Jack, joko sinun kanssasi tai presidentin luo."
"Rakkaani, sinä tulet minun kanssani!" lausuin minä.
"Minne sitten?"
"Oh, pois täältä, jonnekin."
"Mitenkä pääsemme pakenemaan?"
"No, istuhan nyt, rakkaani ja koeta olla itkemättä — se murtaa sydämeni. Minä tahdon nyt vuorostani miettiä."
Kannoin hänet sohvalle, ja hän jäi hiljaa lepäämään, mutta katse tähdättynä minuun. Olin vimmoissani McGregorille, mutta kun en voinut suoda itselleni suuttumukseni valloilleenpääsemisen ylellisyyttä, pinnistin kaikki sielunvoimani keksiäkseni pakokeinon. Vihdoin luulin onnistuneeni.
Signorina huomasi sen silmieni välähdyksestä. Hän hypähti ylös ja tuli luokseni.
"Oletko keksinyt?" huudahti hän.
"Luulen niin — kunhan vain tahdot uskoa itsesi minun haltuuni ja olet valmis viettämään epämukavan yön."
"Jatka."
"Tiedät, että minulla on pieni höyryvene? Tulee pimeä yö. Jos vain pääsemme alukseen ja saamme parin tunnin ennätyksen, niin silloin ei kukaan enää ehdi kintereillemme. Vene on nopeakulkuinen, ja täältä on vain viisikymmentä penikulmaa turvapaikkaan vieraalle rannikolle. Sinne saavun kerjäläisenä!"
"En välitä siitä, Jack", sanoi hän. "Minulla on viisituhatta dollariani, ja täti tuo meille loput. Mutta miten pääsemme alukseen? Sitäpaitsi, voi, Jack! presidentti vaanii rannikolla 'Songstressillaan' joka yö, ja niillähän on höyryä — mr. Carr oli juuri laitattanut purteensa avuksi höyrypannun."
"Vai niin", sanoin minä, "siitä en tiennytkään. Kuulehan, Christina, suo kysymykseni anteeksi, mutta onko sinulla mahdollisuutta kirjevaihtoon presidentin kanssa?"
"On", vastasi hän silmänräpäyksen epäröityään.
"Ja uskooko hän, mitä hänelle kirjoitat?"
"Enpä tiedä. Ehkä, ja ehkä ei. Hän luultavasti toimii niinkuin ei hän uskoisi."
"No niin, meidän täytyy uskaltaa", sanoin. "Ainakin on parempi joutua hänen valtaansa kuin jäädä tänne. Teimme vallankumouksemme ehkä liian hätäisesti."
Esitin suunnitelmani signorinalle laisinkaan peittelemättä sen vaikeuksia ja vaarojakin. Mitä hän lieneekin ajatellut ennen ja jälkeen, tällä hetkellä hän joko oli niin peloissaan everstin suhteen tai niin hullaantunut minuun, että hän vähäksyi vaikeuksia ja nauroi vaaroille huomauttaen, että vaikka epäonnistuminen tuottaisikin häpeää, ei se oleellisesti voisi tehdä asemaamme pahemmaksi. Jos taasen onnistuisimme —
Menestyksen ajatus nostatti autuaallisen haaveen, jonka onnesta nautimme jonkun minuutin; sitten meitä varoitti kello kahdellatoista lyönnillään, ja me palasimme todellisuuteen.
"Aiotko ottaa rahoista mitään mukaasi?" kysyi signorina.
"En luule", vastasin. "Vaara lisääntyisi suuresti, jos minut nähtäisiin pankin tienoilla; tiedäthän, että hänellä on vakoojia kaikkialla. Ja mitäpä se hyödyttäisikään? En voisi niitä pitää, enkä halua antautua uusiin vaaroihin vain pelastaakseni pankkia tappioilta. Pankin puolelta ei minua ole kohdeltu kovinkaan hyvin. Aion turvautua sinun vieraanvaraisuuteesi, kunnes saan aikaa katsella ympärilleni."
"Tulenko noutamaan sinua?" kysyin järjestettyämme muut yksityiskohdat.
"Se tuskin sopii", vastasi hän. "Epäilen everstin lahjoneen erään palvelijoistani. Yksinäni voin kyllä pujahtaa ulos, mutta vaikeampi olisi välttää huomiota, jos sinä olisit mukana. Tapaan sinut Vapaudenkadun alipäässä."
"Täsmälleen kello kaksi aamuyöstä, ole hyvä. Älä tule Piazzan kautta ja Vapaudenkatua pitkin. Kaarra ajelutietä myöten." (Tämä oli eräänlainen kaupunkia kiertävä lehtokuja, jolla ylhäisön oli tapana ajella ja ratsastaa). "Pankin ympärillä lienee silloin jo vilkas kuhina, niin että sinua ei kukaan huomaa. Onko sinulla revolveria?"
"On."
"Hyvä. Varo ampumasta ketään, ellei se käy välttämättömäksi; mutta jos haavoitat jotakuta, älä jätä häntä virumaan tuskiinsa. Nyt lähden", jatkoin; "iltapäiväksi kotiin. Jos jotain selkkausta ilmenee, lähetä ajopelisi katua pitkin ja anna niiden pysähtyä maustinkauppiaan myymälän edustalle. Se on minulle merkkinä", ehdotin lopuksi.
Signorinasta tämä oli hyvä tuuma, ja me erosimme hellästi.
Vetoan inhimilliseen heikkouteen.
Kaikesta päättäen oli minun tänään kestettävä toinen yhtä tuskallisen kiihoittava päivä kuin se, jonka olin viettänyt vallankumouksen edellä, ja minä mietiskelin surunvoittoisesti, miten vaikeata on tämänlaatuisiin selkkauksiin antauduttuaan niistä jälleen selviytyä. Onneksi oli minulla kaikenlaista hommaa, joten en joutunut toimettomana kuluttamaan hermojani.
Ensiksi kävin satamassa. Tiellä tutkin taskuni, löytäen kaiken kaikkiaan 950 dollaria. Siinä oli koko omaisuuteni, sillä viimeiseltä olin pitänyt viisaimpana tallettaa kaikkia varojani taskussa. No, riittihän se nykyhetkeksi; tulevaisuus sai huolehtia itsestään. Tällaisin ajatuksin astelin eteenpäin kevyellä mielellä, sillä menestykseni lemmenasiassa korvasi minulle kaikki väijyvät vaarat ja vastukset. Kunhan vain pääsen Aureata-maasta turvalliseen satamaan signorinan keralla, niin muutapa en Onnettarelta pyydä!
Näissä mietteissäni tulin venehuoneelle, missä alukseni oli. Se oli siro pikku merenkyntäjä, yksi mies helposti saattoi sitä käyttää. Oli vain pidettävä huolta, että pääsimme alukseen kenenkään huomaamatta. Puhuttelin venesuojan vartijaa, kysellen häneltä, millaisen sään hän luuli tulevan. Mies vakuutti, että oli tulossa kaunis, mutta pimeä yö.
"Hyvä on", lausuin, "aion mennä kalastamaan; lähden yön selkään, ollakseni aamunkoitteessa valmiina pyyntipaikalla."
Tavaton tarmokkuuteni näkyi miestä ihmetyttävän, mutta hän ei sanonut vastaan.
"Mihin aikaan lähdette, sennor?" kysyi hän vain.
"Veneen pitää olla valmiina kello kahdelta."
"Tahdotteko, että tulen mukaanne, sennor?"
Olin miettivinäni ja sitten ilmoitin hänen ilmeiseksi huojennuksekseen, että tulisin kyllä toimeen yksinkin.
"Jättäkää se laiturinne päähän valmiissa käyttökunnossa", lisäsin.
"Kylläpä se siellä pysynee?"
"Ka, kyllä, sennor. Ei siellä pimeän tullen ole muita liikkeelläkään kuin vartiosoturit, ja he eivät siihen kajoo."
Itsekseni toivoin, että vartiosoturitkaan eivät silloin olisi paikoillaan, mutta sitä en lausunut ääneen.
"Tietysti suljen portin, sennor, — onhan teillä avain?"
"On, kaikki hyvin, kas tuossa —- kiitos vaivastanne."
Suuresti ihmeissään ja hyvillään ilman varsinaista syytä annetusta runsaasta juomarahasta (menettelin siinä jokseenkin tyhmästi) vakuutteli mies monisanaisesti järjestävänsä kaikki mitä mukavimmin. Vieläpä pyytäessäni muutamia pieluksiakin pidätti hän halveksivan hymynsä ja lupasi toimittaa ne alukseen.
"Ja älkää millään muotoa huoliko valvoa odottamassa minua", sanoin lähtiessäni.
"Enpä juuri valvo, jollei tarvitse", vastasi hän. "Toivotan teille hyvää kalaonnea, sennor."
Satamasta menin suoraa päätä Kultaiseen taloon. Eversti oli jonkun verran ihmeissään, kun näki minut niin pian jälleen, mutta ilmoittaessani tulleeni asioissa jätti hän hommansa ja kuunteli.
Alotin hiukan levottomana, sillä jos hän epäili vilpittömyyttäni, oli kaikki hukassa. Olen kuitenkin aina ollut liukas valehtelija, eikä McGregor ollut Whittingham.
"Tulin puhumaan niistä rahoista."
"Vai niin, oletteko tullut järkiinne?" kysyi hän tavanmukaisella karkeudellaan.
"En voi antaa niitä teille", jatkoin.
"Mitä lempoa? Ette voi!" ärjähti hän puheeseeni. "Ja sitä tulette vasiten sanomaan! Tiedättekö, että jos sotamiehet eivät saa rahaa muutaman tunnin kuluessa, he kukistavat minut? He ovat siihen valmiit milloin hyvänsä. Saakeli sentään! Käskyjä antaessani en enää tiedä, totellaanko minua vai saanko luodin kallooni."
"Rauhoittukaahan toki", lausuin, "ja sallikaa minun lopettaa!"
"Teidän lopettaa!" pauhasi hän. "Mitä luulette lörpöttelyn auttavan? Joko annatte minulle rahat tai minä otan ne, siinä kaikki — ja jos ryhdytte sitä estämään, sen pahempi teille!"
"Sitähän juuri aioin ehdottaakin, mutta te keskeytitte minut", sanoin tyynesti, mutta sydämessäni riemuitsin, sillä näin hänen olevan siinä mielentilassa, että hän kerkeästi astuisi ansaan.
"Mitä tarkoitatte?" kysyi hän.
Selitin hänelle, että minun oli mahdoton luovuttaa rahoja. Maineeni oli kysymyksessä; velvollisuuteni oli kuolla noita rahoja varjellessani, — mitä velvollisuutta — kiirehdin lisäämään — en sentään ollenkaan aikonut täyttää.
"Mutta", jatkoin, "vaikka minun ei sovi luovuttaa rahoja, en ole velvollinen edellyttämään pankinryöstöä. Rauhattomina aikoina on usein rosvojoukkoja liikkeellä. Ankarimmatkaan varokeinot eivät riitä suojelemaan omaisuuttamme. Olisi nyt hyvin mahdollista, että juuri tänä yönä tuollainen joukkue murtautuisi pankkiin ja tyhjentäisi koko kassakaapin."
"Ohoo!" huudahti eversti. "Sellaistako peliä?"
"Aivan niin", vastasin, "ja oiva peli se onkin, kunhan vain pelaatte hyvin".
"Ja mitä sanotaan Euroopassa, kun kuullaan, että väliaikainen hallitus ryhtyy ryöstämään yksityistä omaisuutta?"
"Hyvä eversti, tehän pakoitatte minut kovin seikkaperäisiin selityksiin. Tietenkään ette te esiinny jutussa."
"Mutta minä tahtoisin olla paikalla", huomautti hän. "Ellen olisi, saattaisivat miehet käsittää tehtävänsä omalla tavallaan."
"Te olette saapuvilla, se on luonnollista, mutta epävirallisesti. Katsokaahan, eversti, kaikki käy kuin tanssi. Ilmoittakaa menevänne tarkastamaan rannikkoa ja pitämään 'Songstressia' silmällä. Viekää sillä verukkeella komppanianne pois Piazzalta. Ottakaa sitten viisitoista, kaksikymmentä luotettavaa miestä — ei enempää, on joutavaa ottaa useampia kuin välttämättömästi tarvitaan. Vastustus ei tule kysymykseenkään. Kello kahden aikaan, kun kaikki on hiljaista, saarratte pankin. Jones avaa, kun kolkutatte. Älkää tehkö hänelle pahaa, mutta viekää hänet ulkopuolelle, älkääkä antako hänen huutaa. Sitten menette noutamaan rahat. Tässä on kassakaapin avain. Sitten voitte pistää talon tuleen, jos haluatte."
"Bravo, veikkoseni!" huudahti eversti. "Onpa, teissä sittenkin ryhtiä.
Tosiaan jo pelkäsin, että teistä tulisi katumuksentekijä."
Nauroin niin kunnottomasti kuin osasin.
"Ja mitä te siitä tahdotte osallenne?" kysyi hän. "Ette kai ole sitä unohtanut?"
Kuten lukija tietää, en ollut saamassa osalleni muuta kuin oman itseni ja signorinan. Mutta ei käynyt päinsä sanoa everstille, etten vaatisi mitään; hän ei olisi uskonut. Pyysin senvuoksi 30,000 dollarin hyvitystä, jonka hän lupasi niin auliisti, että epäilin, tokko hän aikoi sitä koskaan maksaa.
"Luuletteko olevan peljättävissä, että Whittingham voi yrittää hyökkäystä sillaikaa kun olemme siinä puuhassa?"
"En sitä usko", vastasin. "Hän ei ole mitenkään vielä ehtinyt järjestää itselleen kunnollista kannattajajoukkoa täällä. Onhan tosin tyytymättömyyttä, vaan ei kylliksi, jotta hän voisi sille rakentaa."
"On hyvin paljon tyytymättömyyttä."
"Ei parin tunnin kuluttua. Menette vain ilmoittamaan, että uusi palkkaerä suoritetaan joukoille huomenaamulla — sievoinen osa."
"Niin", lausui hän miettiväisenä, "sen pitäisi rauhoittaa heidät yhdeksi illaksi. Tosiasia on, että ne eivät välitä rahtuakaan minusta enempää kuin Whittinghamistakaan; ja jos luulevat saavansa minulta enemmän, pysyvät he minun puolellani."
Tietysti myönsin hänen olevan oikeassa. Ja totta se olikin, niin kauan kuin presidentti ei ollut paikalla; mutta itsekseni ajattelin, että eversti ei ottanut tarpeeksi huomioon kilpailijansa henkilöllistä arvoa ja vaikutusta, jolla hän kykenisi lumoamaan joukot, kunhan vain pääsisi katselemaan niitä kasvoista kasvoihin.
"Niin", jatkoi eversti, "sen minä teen ja vielä enemmänkin: panen kansan hyvälle tuulelle, tilaamalla täksi iltaa Piazzalle vapaat juomat."
"Ihastuttavaa vanhanaikaista ruhtinaallisuutta!" huomautin minä. "Se tuntuu mainiolta tuumalta. Antakaa sytyttää kokkovalkea, niin juhlasta tulee täydellinen. En usko Whittinghamin yrittävän hyökkäystä, mutta se tekee rosvousjutun vielä uskottavammaksi."
"Ainakin he kaikki tulevat niin humalaan, ettei minulla ole heistä vastusta", virkkoi eversti.
"No niin, asia lienee siis selvillä?" sanoin minä. "Lähden kotiin kirjoittamaan johtokunnalleni, pyytääkseni ohjeita rahojen sijoittamisesta."
"Hirsipuussa te vielä kuolette, Martin", huudahti eversti vilpittömän ihailevasti.
"En kaiketi teidän toimestanne, eversti, miten hyvänsä olisikaan käynyt, jos olisin ollut härkäpäinen! Joka tapauksessa toivon eläväni niin kauan, että saan tanssia häissänne. Eihän siihen enää ole viikkoakaan!"
"Ei", sanoi hän, "tänään on sunnuntai (vaikka sen olin jukoliste unohtanut), ja ensi lauantai on se suuri päivä!"
Näin lausuessaan näytti hän tosiaankin onnelliselta ylkämieheltä, ja minä jätin hänet autuaallisiin haaveisiinsa.
"Voisin panna kymmenen yhtä vastaan, että se päivä ei koskaan koita", ajattelin kävellessäni kotiinpäin. "Ellen itse voittaisikaan pelissä, niin silloin autan presidentin ehtimään väliin."
Everstin ahneus oli pettänyt hänen viisautensa, ja hän oli mennyt ansaan kerkeämmin kuin olin rohjennut toivoakaan. Oli vielä jälellä kysymys, mitä presidentti tekisi saatuaan signorinan kirjeen. Lukija käsittänee tilanteen paremmin, kun kerron, mitä se sisälsi. Signorinan kanssa olimme sen yhdessä suunnitelleet, ja hän antoi sen minulle luettavaksi; minulla on siitä vieläkin jäljennös. Kirje kuului:
"Voin tuskin toivoa, että minua enää uskotte, mutta jos petin teidät, niin te itse ajoitte minut siihen. Olen antanut heille teidän rahanne; niitä säilytetään nyt pankissa. M. kieltäytyy niitä luovuttamasta, ja G. aikoo ne anastaa ensi yönä. Hän ottaa mukaansa vain muutamia miehiä, toiset toimitetaan loitolle. Hän saapuu pankkiin kello kahdelta parinkymmenen miehen keralla. Toimikaa miten tahdotte. Kaikki näyttää täällä lupaavalta teidän asiallenne. Hän uhkaa minua väkivallalla, ellen heti suostu avioliittoon hänen kanssaan. Hän pitää silmällä alustanne, mutta jos voitte jättää sen ankkuriin ja tulla maihin veneessä, niin ei synny mitään epäluuloa. Vannon tämän olevan totta; älkää rangaisko minua vielä epäluottamuksella. En vakuuttele mitään, mutta jos tulette takaisin luokseni, tahdon korvaukseksi anteeksiannostanne suoda teille mitä hyvänsä pyydätte!
Christina.
J.K. — M. ja G. ovat riitaantuneet, eikä M. toimi teitä vastaan."
Olin ylipäätään sitä mieltä, että presidentti noudattaisi kehoitusta. Oli epäiltävää, tokko hän uskoisi siitä paljoakaan, mutta se näytti todenmukaiselta (ja tavallaan olikin sanasta sanaan totta) ja tarjosi niin houkuttelevaa syöttiä, että hän hyvin luultavasti saapuisi koettamaan, minkä verran sanomassa oli perää. Jos hänellä, kuten aavistelimme, jo oli melkoinen joukko puoluelaisia maalla, saattoi hän astua maihin tiedusteluretkelle, olematta suuressakaan vaarassa joutua everstin käsiin. Ja ellei hän tulisikaan, toivoimme kirjeen pystyvän kääntämään hänen huomionsa karkulaisveneistä ja pakenevista rakastavaisista.
Olisin voinut sommitella sanat vieläkin houkuttelevammiksi, mutta sukupuolelleen ominaista kummallisen kieroa moraalia seuraten signorina kieltäytyi vannomasta mitään, mikä ei ollut kirjaimellisesti totta kirjeessä, joka kuitenkin kokonaisuudessaan alusta loppuun oli suunnaton valhe. Vaikka hän ei ollut siveysopin tutkija, oli hänelle hyvin selvillä valheellisen sananmuodon ja totuuden vaikenemisen eroitus. Ainoa kohta, missä hän epäröitsi, oli loppulauseen "jos tulette takaisin luokseni". Hetkisen mietittyään hän kuitenkin riemastuneena huudahti: "Mutta eihän hän tulekaan takaisin minun luokseni, kun olen poissa!"
On mielestäni melkein yhtä vaikeata olla johdonmukaisen itsekäs kuin täydellisesti vailla itsekkyyttäkin. Minulla oli tässä käänteessä täysi syy kohdistaa kaikki huomioni itseeni, mutta minä en voinut saada Jonesia mielestäni. Tosin oli vähemmän luultavaa, että tämä yrittäisi tehdä vastarintaa rosvojoukolle; mutta sekä eversti että hänen valittu joukkueensa eivät paljoa häikäilisi, ja oli mahdoton kieltää, että Jones voisi saada luodin otsaansa, varsinkin kun sellainen teko saattaisi everstistä näyttää viisaalta, jotta asia tuntuisi luonnollisemmalta. Olin senvuoksi iloinen, kun sattumalta tapasin hänet palatessani Kultaisesta talosta, ja käytin tilaisuutta antaakseni hänelle ystävällisen viittauksen.
Vein hänet istumaan kanssani eräälle Piazzan penkille. En antanut kolmen sotamiehen uteliaiden katseiden häiritä itseäni, vaikka arvasin, että heidät oli pantu pitämään silmällä pankkia ja puuhiani siellä.
Velvoitin ensin Jonesin ehdottomaan vaitioloon ja sitten ilmoitin hänelle verhotuin sanoin, että eversti ja minä suuresti pelkäsimme pankin turvallisuutta.
"Kaupunki", lausuin, "on aivan epävakaisessa tilassa, ja paljon vaarallista väkeä on liikkeellä. Olen näissä oloissa huomauttanut viranomaisille, että pidämme heitä vastuussa kaikesta yleisen epäjärjestyksen aiheuttamasta vahingosta. Eversti on hallituksen nimessä tunnustanut tämän vastuunalaisuuden. Haluan senvuoksi ilmoittaa teille, mr. Jones, että jos pankkia vastaan todellakin tehdään joku surkuteltava hyökkäysyritys, teidän ei odoteta panevan henkeänne alttiiksi sen puolustuksessa, ja minun on vielä mainittava se hallituksen vaatimus, että järjestysvallan toimenpiteitä ei saa häiritä tai tehdä tuloksettomiksi millään äkkipikaisella menettelyllä meidän puoleltamme."
Nämä neuvot olivat niin sopusoinnussa Jonesin luontaisen mielenlaadun kanssa, että hän kernaasti suostui niitä noudattamaan ja kiitteli ihastuksissaan minun varovaisuuttani.
Erosin hänestä sydämellisesti, ihmetellen mielessäni, tokko elämäni polulla enää milloinkaan tapaisin tätä rehellistä, yksinkertaista miestä, ja vilpittömästi toivoen, että hänen kohtalonsa pian siirtäisi hänet muualle, pois tästä heittiöiden pesästä, jonka ilmapiiriin hän ei soveltunut.
Jäähyväiset Aureatalle.
Yö saapui kauniina ja tyynenä. Kirkkaita tähtiä tuikki taivaalla, mutta kun ei ollut kuutamoa, oli ulommilla kaduilla kyllin pimeä, voidaksemme toivoa välttävämme huomiota, samalla kun se ei kuitenkaan haitannut kulkuamme.
Pistin revolverin taskuuni, ja kellon lyödessä kahtatoista hiivin asunnostani. Katsahdin ylöspäin pankkia kohti, eroittaen hämärästi kolme, neljä liikkumatonta hahmoa, jotka otaksuin aarretta vartioitseviksi vahtisotilaiksi. Itse katu oli melkein tyhjä, mutta Piazzalta häämöitti suuri väentungos, ja sieltä kuului huutoja ja loilotusta, josta päättäen asukkaat olivat täysin määrin käyttämässä everstin vieraanvaraisuutta. Tanssittiin sotilassoittokunnan sävelten tahdissa, ja kaikesta näkyi, että kunnon kaupunkilaisemme aikoivat viettää hauskan yön.
Nopeaan ja äänettömästi astelin laiturille. Niin, siinä oli vene valmiina! Katsahdin sen pannuja ja jätin sen kiinnitetyksi vain yhdellä köydellä, voidakseni sen silmänräpäyksessä työntää tyynelle, mustalle ulapalle.
Kävelin sitten pitkin sataman laitaa, tavaten pari vartijaa. Antauduin huolettomaan keskusteluun heidän kanssaan, lausuen surkutteluni heidän kovasta kohtalostaan, joka sitoi heidät toimeensa sillaikaa kun ilo oli ylimmillään Piazzalla. Lausuen moittivan sanasen sellaisesta liiallisesta varovaisuudesta, osoitin "Songstressin" vaarattomasti paikallaan pysyviä valoja neljän, viiden penikulman päässä merellä, ja kunnioittavasti hymähtäen everstin levottomuudelle jätin kylvämäni siemenen itämään muokatussa maaperässä.
Päästyäni takaisin Vapaudenkadun päähän kätkeydyin tiepuoleen puuryhmän suojaan. Juuri toisella puolen tätä tietä, joka suorassa kulmassa leikkasi katua, alkoi metsä ja neljännestunnin kävely sen siimeksen läpi veisi meidät laiturille, missä vene odotti. Puut verhosivat minut täydellisesti, ja minä vuottelin tapausten kehitystä. Parinkymmenen minuutin kuluttua kiintyi huomioni miehiin, joita yksitellen tai parittain tuon tuostakin kulki ohitseni Piazzalta päin Vapaudenkatua pitkin, pujahtaen tien yli metsään. Toiset olivat univormussa, toiset siviilipuvussa; pari kolme tunsin kuuluviksi Johnny Carrin kadonneeseen joukkoon.
Yleisen mässäyksen ja näiden ohikulkijain varovaisen hiippailun jyrkkä vastakohta olisi jo ilmankin saattanut aavistamaan, että heillä oli tositoimet mielessä, ja minun oli helppo oivaltaa, että nämä olivat presidentin puoluelaisia matkalla rantaan vastaanottamaan päällikköänsä! Runsaasti puolisataa miestä lienee täten kulkenut ohi, ennenkuin jono loppui, ja ajattelin suurella tyydytyksellä, että eversti saisi kyllikseen puuhaa tunnin, parin päästä. Kello oli juuri tulossa kaksi, kun lymypaikastani tirkistäen huomasin hennon, mustan haamun nopeasti ja pelokkaana astuvan tietä pitkin.
Tunsin heti signorinan, kuten hänet tuntisin milloin hyvänsä tuhansien joukosta, ja hänen pysähtyessään melkein vastapäätä kutsuin häntä hiljaa nimeltä ja näyttäydyin hetkiseksi. Hän riensi heti luokseni.
"Onko kaikki hyvin?" kysyi hän hengästyneenä.
"Kohta näemme", vastasin minä. "Hyökkäystä valmistellaan; se alkaa hetimiten."
Mutta ensin saimmekin nähdä muuta. Olimme molemmat palanneet puiden ystävälliseen suojaan, josta saatoimme kenenkään näkemättä tarkata tapausten kulkua. Tuskin olimme asettuneet paikoillemme, kun Signorina kuiskasi minulle osoittaen tien yli metsään:
"Mitä tuo on, Jack?"
Seuraten silmilläni hänen sormensa suuntaa huomasin rivin miehiä seisomassa liikkumatta ja äänetönnä aivan metsän reunassa. Oli liian pimeä eroittaaksemme henkilöitä; mutta katsellessamme leijui tyynen ilman halki matalaääninen varoitus:
"Muistakaa, ei hievahdustakaan, ennenkuin annan sanan."
"Presidentti!" huudahti signorina äänekkäänä kuiskauksena.
"Hiljaa, taikka hän kuulee!" varoitin; "ja silloin olemme hukassa."
Signorina oli kovin kiihdyksissään; hän painautui minua vasten, ja levottomana näin, miten tuon merkkimiehen pelkkä läheisyys järkytti hänen sielunrauhaansa. Kun olin viihdyttänyt ja pelkäänpä puolittain säikyttänyt hänet äänettömäksi, katsahdin taaskin Piazzalle päin. Tuli oli vihdoinkin alkanut hiipua, ja remu tuntui heikkenevän. Äkkiä näyttäysi tiheä miesrivi, marssien katua pitkin pankille päin. Vakaasti astuivat miehet eteenpäin; metsästä ei kuulunut hiiskaustakaan.
"Tämä käy mielenkiintoiseksi", lausuin. "Kohta jyrähtää."
Mikäli saatoin eroittaa, ei everstin joukkueessa — sillä hänen väkeänsä se epäilemättä oli — ollut kuin korkeintaan viisikolmatta miestä. Nyt olivat he ehtineet pankin edustalle. En oikein nähnyt, mitä tapahtui, mutta tuntui tulleen hetkellinen pysähdys; luultavasti oli joku koputtanut, ja nyt he odottivat. Sitten kajahti kadulla hurja huuto, ja näin ryhmän olentoja sulloutuvan ovelle, työntyen sisälle kovaonniseen pankkiini.
"Taivas varjelkoon Jonesia!" kuiskasin. "Toivoakseni ei se vanha hupsu yritä estellä."
Puhuessani kuulin lyhyen, terävän komennon takaani. "Nyt! Eteenpäin!"
Kun käsky oli annettu, ryntäsi miesjoukko, luvultaan viisikymmentä tai enemmän, täyttä vauhtia ihan piilopaikkamme sivutse, ja etunenässä näimme presidentin miekka kädessä juoksevan kuin nuori mies, viittoillen seuralaisilleen. He kiitivät katua ylöspäin. Väkisinkin viivyimme hetkisen tarkataksemme heitä. Pankkia lähestyessään he kohottivat huudon:
"Presidentti! Eläköön presidentti! Kuolema kavaltajille!"
Sitten kuului yhteislaukaus, ja he saarsivat rakennuksen.
"Nyt on meidän vuoromme, Christina", sanoin minä.
Hän tarttui tiukasti käsivarteeni, ja me kiirehdimme tien yli metsään. Näytti pimeämmältä kuin ensi kertaa kulkiessani sen läpi, tai ehkä oli katulyhtyjen loisto häikäissyt silmäni. Kuitenkin pääsimme eteenpäin melko hyvin. Autoin siinä kumppaniani, minkä voin.
Eteenpäin riensimme, ja saatoimme jo eroittaa laineiden välkkeen harventuvien puiden lomitse. Vielä viisisataa metriä — ja sitten elämä, vapaus ja rakkaus!
"Voi pikarin puhaltaa tuuli, kun sitä lähenee huuli", sanoo englantilainen sananlasku. Niinpä kyllä! Sillä juuri kun lähenimme metsän merenpuoleista reunaa, — juuri kun avoin ulappa ilahutti silmiämme välillä olevan aukion takaa, kirahti signorina kivusta ja käsivarteni tuesta huolimatta kaatui raskaasti maahan. Silmänräpäyksessä polvistuin hänen viereensä. Vanha maan kamarasta esiin pistäytynyt puunjuuri! Ei muuta! Ja siinä lepäsi nyt rakastettuni kalpeana ja liikkumattomana.
"Mikä sinun on, rakkaani?" kuiskasin.
"Nilkkani!" valitti tyttö; "oi Jack, tekee kovin kipeätä!" Ja niin hän pyörtyi.
Puolituntia — kolmekymmentä katoavaa, mutta ikuisuudelta tuntuvaa minuuttia — olin polvillani hoivaten häntä. Sidoin pikku jalan, annoin hänelle konjakkia taskupullostani ja leyhyttelin nenäliinallani hänen kasvojaan. Hetkisen päästä hän tointui, mutta vain nyyhkyttääkseen vihlovissa tuskissaan, lapsi-parka. Liikkua hän ei voinut eikä tahtonut. Vihdoin sain hänet sen verran viihdytetyksi, että hän alistui kärsimään tuskaa kantaessani häntä sylissä lopun matkaa. Nostin hänet niin hellävaroin kuin osasin, saaden sydämeeni julman survaisun hänen sankarillisesti tukahutetusta voihkauksestaan, ja ponnistelin taakkoineni metsän laitaan. Ei ollut mitään vahtisotilaita näkyvissä, ja uuden toivonkipinän syttyessä sieluuni kuljin aukion yli, lähestyen laiturille johtavaa pientä käyntiveräjää. Edessä oli äkkinäinen mutka, ja siitä kääntyessäni, yhä kantaen signorinaa käsivarsillani, näin veräjällä ratsastajan. Hevonen oli hurjasta ajosta vaahdossa. Mies näytti tyyneltä ja kylmäveriseltä. Tietysti! Sillä hän oli presidentti!
Minulla oli täysi työ kantamuksestani, ja ennenkuin ehdin irroittaa kättänikään, näin hänen revolverinsa tähdätyksi suoraan — minuako kohti? Eipä suinkaan, vaan signorinaan!
"Jos vielä askeleenkaan liikahdatte, ammun häntä sydämeen, Martin", lausui hän mitä rauhallisimmin.
Hänen äänensä kuullessaan signorina avasi silmänsä.
"Laske minut maahan, Jack! Ei hyödytä vastustaa", sanoi hän; "tiesin näin käyvän."
En laskenut häntä maahan, vaan seisoin siinä neuvottomana kuin naulittu.
"Mikä häntä vaivaa?" kysyi presidentti.
"Hän kompastui nyrjäyttäen nilkkansa", vastasin.
"Kuulkaahan, Martin", sanoi hän, "nyt ei auta enää mikään, sen käsitätte. Vähällä piti, mutta te hävisitte."
"Sallikaa minun laskea taakkani maahan ja taistelkaamme rehellisesti."
Presidentti pudisti päätänsä.
"Sellainen soveltuu nuorille miehille", sanoi hän. "Mutta ken minun iälläni saa valtit käsiinsä, hän ei niitä hellitä."
"Kauanko olette ollut täällä?"
"Noin kaksi minuuttia. Kun en tavannut teitä pankin lähettyvillä, ajattelin jotakin olevan tekeillä ja ratsastin täyttä laukkaa hänen asunnolleen. El ketään kotona! Niinpä tulin tänne. Hyvin osattu, vai mitä?"
Sydämeni katkeruudessa tuskin kykenin puhumaan. Mutta minä en tahtonut esiintyä koiranpentuna enempää kuin hupsunakaan, joten sanoin:
"Teidän kaatonne, sir, lyökää korttinne esiin! Minun täytyy tehdä kuten määräätte."
"Kautta kunnianne, Martin?"
"Niin", lausuin, "minä annan sanani. Ottakaa revolverini, jos tahdotte", ja minä nyökkäsin taskua kohti, jossa ase oli.
"Ei", hän sanoi, "luotan teihin."
"Pelastamisyritys kuitenkin peruuttakoon sitoumuksen", lisäsin minä.
"Ei tule sellaista", lausui hän yrmeästi.
"Jos eversti tulee —"
"Eversti ei tule", vakuutti hän. "Kuka tuossa asuu?"
"Venehuoneen vartija."
"Viekää signorina sinne. Lapsi-raukka, hänellä on kipuja!"
Herätimme vartijan, joka siis ei saanutkaan levätä yötänsä. Hänen kummastuksensa saattaa arvata.
"Onko teillä vuodetta?" kysyi presidentti.
"Kyllä", änkytti hän, tuntien puhuttelijan. Mies viittasi ylikertaan.
"Kantakaa sitten signorina sinne, Martin, ja te lähettäkää vaimonne hänen luokseen."
Vein hänet ylös ja laskin varovasti vuoteelle. Presidentti seurasi mukanani. Sitten palasimme alikerran pieneen kamariin.
"Puhelkaamme", esitti presidentti ja lisäsi miehelle: "Tuokaa meille hiukan konjakkia, pian! Ja sitten saatte mennä."
Käskyä toteltiin, ja me jäimme kahden kesken ainoan kynttilän himmeään valoon.
Presidentti istuutui ja alkoi tupakoida. Hän tarjosi minullekin sikaarin, jonka otin vastaan, vaan ei virkkanut mitään. Ihmettelin hänen joutilasta, hajamielistä sävyään. Näköjään ei hänellä ollut mitään muuta tehtävää maailmassa kuin pitää minulle seuraa.
"Jos teidän ylhäisyydellänne", lausuin minä vaistomaisesti suoden hänelle vanhan arvonimensä, "on jotakin toimitettavaa muualla, voitte huoletta jättää minut. En petä sanaani."
"Sen tiedän", sanoi hän. "Mutta jään mieluummin tänne; minulla on puhuttavaa."
"Mutta eikö kaupungissa ole mitään järjestettävää?"
"Tohtori huolehtii siitä", vastasi hän. "Ei ole nähkääs enää mitään vaaraa. Niillä ei ole ketään, joka johtaisi niitä minua vastaan."
"Eversti on siis —?"
"Niin", myönsi hän vakavasti, "eversti on kuollut. Minä ammuin hänet."
"Hyökkäyksessä?"
"En ihan siinä; ottelu oli jo ohitse. Hyvin lyhyt juttu, Martin. Heillä ei ollut minkäänlaista mahdollisuutta, ja heti kun pari kolme oli kaatunut ja toiset huomasivat minut, luopuivat he vastarinnasta. Hän taisteli hyvin, — surmasi kaksi seuralaistani, mutta sitten karkasi joukko meikäläisiä hänen kimppuunsa, riisuen häneltä aseet."
"Ja te ammutte hänet aivan kylmäverisesti?"
Presidentti hymyili hiukan.
"Kuusi miestä kaatui siinä nujakassa — Viisi everstin lisäksi. Huomaatteko, että todellisuudessa te surmasitte nuo viisi, päästäksenne pakenemaan rakastamanne tytön kanssa?"
En ollut katsellut asiaa siinä valossa, mutta se ei kuulunut tähän.
"Ilman teidän juontanne olisin palannut ihan hiljaisesti", jatkoi hän; "mutta everstinhän olisin joka tapauksessa ampunut."
"Siksikö että hän oli kapinan johtaja?"
"Siksi, että hän oli kavaltaja alusta loppuun, — siksi että hän yritti ryöstää minulta kaiken, mikä minulle tässä maailmassa oli kallista. Siksi", lisäsi hän kohauttaen olkapäitään, "että hän oli minun ja tahtoni välillä. Astuin siis hänen luokseen, ilmoitin hänen hetkensä tulleen ja ammuin häntä otsaan. Hän kuoli miehen lailla, Martin, sen myönnän."
En voinut väittää sääliväni vainajaa. Olinhan ollut vähällä itse tehdä saman työn. Mutta tämä tyyni, horjumaton häikäilemättömyys pöyristytti minua.
Seurasi taaskin pitkä vaitiolo. Sitten lausui presidentti:
"Kaikki tämä surettaa minua, Martin, — surettaa että te ja minä jouduimme vaihtamaan iskuja."
"Te petitte minua siinä raha-asiassa", lausuin katkerasti.
"Niin, niin", vastasi hän hyvänsävyisesti, "en teitä moiti. Ette ollut minuun millään siteillä kiinnitetty. Kaiketi ymmärsitte suunnitelmani?"
"Otaksun, että teidän ylhäisyytenne aikoi pitää rahat ja jättää minut oman onneni nojaan."
"Ei juuri niin", sanoi hän. "Tietysti oli minun pakko pitää rahat. Mutta olihan vielä toinenkin seikka. Rahojen suhteen olisin kyllä pitänyt huolen siitä, että ette olisi tullut mitään kärsimään."
"No, mikä siinä sitten oli?"
"Luulin teidän sen käsittäneen kaiken aikaa", sanoi hän hiukan kummastuneena. "Tiesin olevanne kilpakosijani Christinaan nähden ja sen vuoksi olin päättänyt ajaa teidät maasta, tekemällä sen liian kuumaksi teille."
"Hän kertoi minulle, että te ette aavistanut suhdettamme ennenkuin vasta lopulta."
"Niinkö?" vastasi presidentti hymyillen; "onpa minusta tullut nokkela, kun onnistuin pettämään kaksi niin valpasta nuorta ihmistä. Tietysti huomasin asian alusta alkaen. Mutta teillä oli enemmän sisua kuin luulinkaan. Kukaan ei ole ollut niin vähällä tehdä minusta pietiä kuin te."
"Vain satunnainen onni tuli avuksenne."
"Niinpä kyllä, mutta minä pidänkin onnea liittolaisenani", vastasi hän.
"Ja mitä aiotte nyt tehdä?"
Hän ei välittänyt kysymyksestäni, vaan jatkoi:
"Te pelasitte liian korkeasti. Tahdoitte kaikki tahi ei mitään, aivan kuin minäkin. Muussa tapauksessa olisimme voineet seistä vieretysten. Olen pahoillani, Martin; minä pidän teistä."
Kaikesta huolimatta olin itse aina pitänyt hänestä.
"Mutta myötätunto ei saa vaikuttaa velvollisuuksiimme", jatkoi hän hymyillen. "Mitä luulette voivanne minulta vaatia?"
"Kai kunniallisen hautauksen", vastasin.
Nousten tuoliltaan käveli hän muutaman sekunnin edes takaisin huoneessa. Odotin jokseenkin levottomana, sillä elämä ei ole arvoton nuorelle henkilölle silloinkaan, kun kaikki näyttää mustimmalta, enkä minä milloinkaan ole ollut sankari.
"Teen teille seuraavan tarjouksen", lausui hän vihdoin. "Aluksenne odottaa valmiina. Astukaa siihen ja lähtekää; muussa tapauksessa —"
"Ymmärrän", virkoin. "Ja te naitte Christinan?"
"Niin", vastasi hän.
"Vastoin tytön tahtoakin?"
Hän loi minuun säälinsekaisen katseen.
"Kuka voi sanoa, mikä on naisen tahto viikon kuluttua? Jo ennemminkin menee hän ilolla naimisiin kanssani. Toivon teidän surevan yhtä lyhyen ajan kuin hänkin."
Sisimmässä sielussani tunnustin tämän olevan totta. En ollut pannut kaikkeani alttiiksi naisen rakkauden, vaan tytön oikun tähden! Hetkisen tuntui isku minulle liian raskaalta. Painoin pääni pöytää vasten, kätkien kasvoni.
Silloin astui presidentti luokseni, laski kätensä omaani ja sanoi:
"Niin, Martin; olemmepa nuoria tai vanhoja, samanlaisia olemme kaikki.
Eivät naiset ole riitelemisen arvoisia, mutta luonto vaatii oikeutensa."
"Saanko tavata häntä, ennenkuin lähden?"
"Kyllä", myönsi hän. "Menkää nyt — jos hän voi ottaa teidät vastaan."
Kapusin ylös ja avasin varovaisesti oven. Signorina lepäsi shaalilla peitettynä vuoteessa. Hän näkyi olevan unessa. Kumarruin hänen ylitseen ja suutelin häntä. Avaten silmänsä lausui hän väsyneellä äänellä:
"Sinäkö siinä, Jack?"
"Niin, rakkaani", virkoin. "Olen lähdössä. Minun täytyy joko poistua tai kuolla; ja kummassakin tapauksessa täytyy minun olla yksinäni."
Hän oli omituisen tyyni, miltei haluton. Polvistuessani hänen viereensä otti hän kasvoni käsiensä väliin ja suuteli minua, ei intohimoisesti, vaan hellästi.
"Jack-parkani!" sanoi hän. "Ei siitä ollut mitään hyötyä, rakkaani. Ei hyödytä taistella häntä vastaan."
Tässä taaskin esiintyi hänen omituinen alistumisensa tuon miehen vaikutusvaltaan.
"Rakastathan minua?" voihkasin tuskissani.
"Rakastan", sanoi hän, "mutta olen kovin väsynyt; ja hän on oleva minulle hyvä."
Enempää puhumatta läksin hänen luotaan, katkerasti tuntien, että syvä murheeni kohtasi vain heikkoa vastakaikua tytön sydämessä.
"Olen valmis lähtemään", lausuin presidentille.
"Tulkaa sitten", vastasi hän. "Kas tuossa, ottakaa nämä, saatatte niitä tarvita." Hän viskasi tukun setelejä käteeni (omiani pankista, kuten jälkeenpäin huomasin).
Saavuttuamme rantaan astuin koneellisesti veneeseen ja laitoin kaikki lähtökuntoon.
Silloin tarttui presidentti minua kädestä.
"Hyvästi, Jack Martin, ja hyvää onnea! Ehkäpä jonakuna päivänä tapaamme jälleen. Nykyhetkellä ei ole täällä tilaa meille molemmille. Kannatteko minulle kaunaa?"
"En, sir", lausuin. "Olette voittanut rehellisessä taistelussa."
Työnnettyäni aluksen vesille, lisäsi hän:
"Ilmoittakaa minulle, kun pääsette perille."
Nyökäytin äänetönnä päätäni.
"Hyvästi ja hyvää onnea!" toisti hän vielä.
Käänsin keulan ulapalle ja läksin yksinäiselle retkelleni yön helmaan.
Valtioviisas järjestely.
Minun osaltani on tämä kertomus nyttemmin ehtinyt loppuunsa. Matkatessani Aureata-maasta, palasin jokapäiväiseen yksitoikkoiseen elämään, eikä tuon muistorikkaan illan jälkeen v. 1884 ole minulle mitään tapahtunut, mikä ansaitsisi arvoisan lukijan huomiota. Olen ahertanut elatukseni ansaitsemiseksi; olen myöskin, kuten jokainen järkevä ihminen, suonut itselleni lepohetkiä, huvia ja virkistystä.
Aureata-maan jätettyäni en tietysti palannut Englantiin. Minulla ei ollut halua suullisesti selittää pankin hallinnolle kaikkia seikkoja, joihin se nyt saa tutustua. Pidin parempana etsiä onneani uudessa maassa (ja uudella nimelläkin) ja ilokseni voin sanoa, että menestykseni nykyisessä kotimaassani on riittävästi todistanut presidentin olleen oikeassa, kun hän antoi niin kiittävän arvostelun rahamies-kyvyistäni. Äkkinäinen katoamiseni aiheutti joitakin juorupuheita, ja viittailivatpa jotkut, että dollarit olivat menneet samaa tietä kuin minä itsekin. En ole koskaan vaivautunut väittämään näitä häpeällisiä huhuja valheeksi, tyytyen luottamaan siihen kauniiseen puhdistukseen tästä syytöksestä, jonka presidentti minun hyväkseni julkaisi. Puhuessaan eduskunnalle vähän aikaa sen jälkeen kun hän oli uudestaan ottanut vallan käsiinsä, kosketteli hän laajalti äskeisen vallankumouksen yhteydessä olleita seikkoja, huomauttaen, että vaikka hän ei kyennyt puhdistamaan mr. Martinia syyllisyydestä mitä ilkeämielisimpiin juoniin kapinallisten kanssa, hän saattoi vakuuttaa, kuten hän jo oli vakuuttanut niille, joille mr. Martin oli etukädessä vastuunalainen, että tämän herrasmiehen äkillinen pako aiheutui yksinomaan valtiollisen syyllisyyden tunteesta ja että mr. Martinin kädet raha-asioissa olivat yhtä puhtaat kuin hänen omansakin. Siitä tahrapilkusta, joka tässä suhteessa oli tarttunut Aureata-maan hyvään maineeseen, ei ollut syytettävä tätä etevää, vaikka harhaanjohdettua nuorta miestä, vaan niitä periaatteettomia henkilöitä, jotka omia pyyteitään ajaen eivät olleet kammonneet ryöstää ja rosvota ystävällisiä liikkeenharjoittajia, jotka lakien suojaa nauttien olivat asettuneet tähän maahan.
Tahra, josta hänen ylhäisyytensä niin kaunopuheisesti mainitsi, johtui siitä tosiasiasta, ettei pankissa olleista kolmestasadastatuhannesta dollarista sen koommin nähty senttiäkään! Selitettiin että eversti oli ne hävittänyt, ja presidentti teki kaikkensa todistaakseen, että uudelleen asetettua hallitusta ei saattanut pitää vastuunalaisena tästä tapahtumasta. Tunnen kansainvälistä lakia yhtä vähän kuin presidenttikin, mutta olen varma, että mikä tahansa sen ylevä tuomio olisikin (ja ylimalkaan näkyy se yhtäläisesti oikeuttavan kaikkien asianomaisten menettelyn), ei silti rahtuakaan noista rahoista saapuisi pankinisäntäin taskuihin.
Tässä asiassa täytyy tunnustaa presidentin käyttäytyneen minua kohtaan mitä hienotuntoisimmin; hän ei virkkanut sanaakaan jälkimäisestä lainasta, onnettomasta sähkösanomasta tai muista sen yhteydessä olevista seikoista. Hänen selityksensä ei horjuttanut vähimmässäkään määrässä sen selostuksen todenmukaisuutta, jonka heti lähtöni jälkeen postitin pankkimme johtokunnalle. Tällä oli asiassa kuitenkin aivan toinen näkökanta kuin hänen ylhäisyydellään, ja välit kävivät niin kireiksi, että laitoksen hallinto oli jo kokonaan lakkauttamaisillaan liikkeensä Whittinghamissa. Mutta silloin tapahtui jotakin, mikä sai johtokunnan muuttamaan mielensä. Ennenkuin lasken kynäni, on minun hiukan selostettava näitä seikkoja, ja sen voin tehdä paraiten liittämällä tähän kirjeen, joka minulla oli kunnia vastaanottaa hänen ylhäisyydeltään pari vuotta sen jälkeen kun viimeksi näin hänet.
Kirje kuului näin:
"Arvoisa herra Martin, — Aureata-maan entisenä asukkaana huvittanevat teitä uutiset, joita minulla on kerrottavana. Minua taasen ilahuttaa toivo että te, entisestä kiistastamme huolimatta, ystävällisine tunteinenne minua kohtaan mielihyvällä kuulette vaiheistani.
Epäilemättä te pääpiirtein tunnette, mitä täällä teidän lähdettyänne on tapahtunut. Mieskohtaisista ystävistäni ei minulla ole paljoa kerrottavaa.
Eipä teitä ihmetyttäne kuulla, että Johnny Carr (joka aina puhuu teistä mitä suosiollisimmin) on tehnyt elämänsä järkevimmän teon ottamalla donna Antonian puolisokseen. Hän on perin hyvä tyttö, mutta näkyy tuntevan hupsua vastenmielisyyttä Christinaa kohtaan. Sain tilaisuuden avustaa nuoren parin suunnitelmia lahjoittamalla heille eversti McGregorin tilukset, jotka, tuon herran tultua teloitetuksi valtiopetoksesta, lakiemme mukaan kuuluivat valtion päämiehelle. Teitä huvittanee kuulla vielä toisestakin avioliitosta keskuudessamme. Tohtori ja madame Devarges ovat menneet keskenään naimisiin ja seurapiireissä riemuitsemme ajatellessamme, että nyt ei enää kuultane "monsieur"-vainajasta ja hänen isänmaallisista kärsimyksistään. Jones jätti meidät noin vuosi sitten, kuten kaiketi tiedätte. Miesrukka ei koskaan toipunut tuoniltaisesta peljästymisestään, puhumattakaan vilustumisestaan vetoisessa hiilikellarissanne, josta hän etsi turvaa. Hänen hartaista pyynnöistään antoi pankki hänelle eron, ja meille lähetettiin nuori puritaani, jonka puoleen olisi aivan turha kääntyä pientä taskulainaa pyytämään.
Toivoisin voivani antaa teille yhtä tyydyttävän kuvauksen yleisistä asioista. Täällä ollessanne katselitte enemmän tai vähemmän esiripun taa, joten tiedätte, että valtiokoneistomme käynnissäpitäminen ei ole suinkaan helppoa. Olen sitä hoitanut yksinäni viisitoista vuotta, ja vaikka minua on tapana sanoa pelkäksi seikkailijaksi (jota en tahdokaan kieltää), niin vakuutanpa hallinneeni heitä melko hyvin. Mutta nyt olen saanut siitä kylläkseni. Nähkääs, hyvä mr. Martin, en ole enää yhtä nuori kuin ennen. En kylläkään ole vuosiltani paljoa yli keski-ijän, mutta elämäni on ollut sellaista hitonmoista humua, että en ihmettelisi, jos vanhan Marcus Whittinghamin toimikausi olisi loppumassa. Joka tapauksessa on ainoa mahdollinen pelastukseni — Andersonin sanojen mukaan — lepo. Ja sitä aion itselleni suoda. Olin ensin mielinyt etsiä seuraajani (koska minulle ei ole suotu lihallista perillistä) ja ajattelin teitä. Mutta näitä seikkoja miettiessäni sain X-maan hallitukselta (tässä presidentti nimitti sen valtakunnan, josta Aureata ennen oli ollut osana), salaisen sähkösanoman. Siellä oltiin hyvin halukkaat saamaan takaisin entinen maakunta, mutta samalla he eivät lainkaan halunneet käydä kanssani enää kilpasille. Sanalla sanoen, jos Aureata yhtyisi emämaahan, taattaisiin sille täydellinen paikallinen itsehallinto ja vapaus. Emämaa ottaisi vastuulleen valtiovelan ja lopuksi — mikä ei ole vähimmän tärkeätä — luvattiin tasavallan nykyiselle presidentille puolen miljoonan dollarin korvaus.
En ole vielä lopullisesti hyväksynyt tarjousta, mutta minä aion niin tehdä — hankkien sentään muodon vuoksi eduskunnan suostumuksen. Olen saanut heidät korottamaan tarjouksensa minulle kaksinkertaiseksi, mutta virallisiin asiakirjoihin tulee merkittäväksi alkuperäinen summa. Tämä tunnustus ansioistani lisättynä omiin pieniin säästöihin (jotka, hyvä ystäväni, ovat jälleen talletetut pesulaitteeseen) tekee loppuelämäni sangen mukavaksi ja se takaa huolettoman toimeentulon leskelleni. Aureata-maa on koettanut onneaan omin päin; jos asukkaissa olisi ollut todellista tarmoa, olisivat he kohonneet kansaksi. Mutta niin ei ole laita, enkä viitsi heidän tähtensä kauemmin uurastaa. Epäilemättä tullaan heitä kohtelemaan varsin hyvin — ja totta puhuen, en siitä suuresti välitäkään. Sekarotua he ovat kumminkin.
Tiedän että tämä järjestely ilahuttaa teitä, koska se tuottaa entisille isännillenne suuremman mahdollisuuden saada omansa takaisin; sillä, meidän keskemme sanottuna, minulta eivät he milloinkaan olisi rahoja perineet. Silläkin uhalla, että loukkaan tunteitanne, täytyy minun tunnustaa, että teidän vallankumouksenne ainoastaan siirsi velan kieltämisen tuonnemmaksi.
Toivoin voivani pyytää teitä jonakuna päivänä muuttamaan takaisin keskuuteemme. Mutta asiain näin ollen on luultavampaa, että minä itse tulen teidän luoksenne, sillä päästyäni täältä eroon aion Christinan kanssa ohjata askeleeni Yhdysvaltoihin. Toivomme saapuvamme jo piankin. On olemassa pikku vaikeus ehdoista, joilla Kultatalo ja muu omaisuuteni siirtyisi uudelle hallitukselle; toivon pääseväni sovitteluun alentamalla vaatimukseni salaisesti puoleen ja luopumalla niistä julkisuudessa kokonaan. Täytyy myöskin hieroa kauppaa saadakseni tunnustetuksi Johnny Carrin omistusoikeuden everstin tiluksiin. Kun kaikki tämä on järjestetty, ei ole mitään minua pidättämässä, ja suuremmatta kaipuutta jätän tämän seudun. Ensimäinen, jota käyn tapaamassa, olette te, ja kyllä me vielä pidämme hauskaa yhdessä, jos vain vanha savimajani kestää. Mutta totta puhuen, poikaseni, en ole sama kuin ennen. Olen ajanut liian kovalla höyryllä koko ikäni, ja nyt on minun pysähdyttävä, jotta kattila ei räjähtäisi.
Christina lähettää herttaisimmat terveisensä. Hän on yhtä halukas näkemään teidät kuin minäkin. Mutta teidän pitää odottaa kuolemaani asti, ennenkuin kositte häntä. — Aina vilpitön ystävänne
Marcus W. Whittingham.
Kirjoittaessani kuulen, että tämä järjestely nyt on valmis. Näin päättyy Aureatan lyhyt historia omana valtiona; näin päättyy myöskin maan valtiovelan historia onnellisemmin, kuin koskaan aavistin. Myönnän kaihomielin muistelevani tuota päiväpaisteista, hilpeätä pikkusopukkaa laiskoine epärehellisine ihmisineen, joiden parissa tulin viettäneeksi nuo neljä vaiherikasta vuotta. Ehkäpä rakastan sitä siksi, että romaanini näyttämö oli siellä, samoin kuin rakastaisin jokaista paikkaa, missä olisin nähnyt signorinan. Sillä en ole vielä vakaantunut, en käy alla päin ja valitellen — minä nautin elämästä. Mutta huolimatta kiintymyksestäni presidenttiin tuskin kuluu päivääkään minun sadattelemattani sitä kirottua puunjuurta.
Ja mitä tuntee signorina?
En tiedä. En luule koskaan tietäneeni. Mutta minä sain häneltä muutaman rivin. Näin hän kirjoittaa:
"Kas vain, kun saa nähdä vanhan Jackin jälleen — hyljätyn Jack-raukan! Marcus on hyvin ystävällinen (joskin hyvin sairas, mies-parka); mutta minun on hyvin hauska tavata sinua, Jack. Muistatko, minkä näköinen olin? Olen vielä jokseenkin kaunis. Meidän kesken sanottuna, Jack, kuulehan, Marcus luulee, että sinä aiot pakoilla meitä, kun nyt saavumme X-kaupunkiin" (nykyinen kotipaikkani). "Mutta minä en sitä usko.
Ole hyvä ja tule minua vastaan asemalle, neljännestä yli 12 saapuvalle junalle. Marcus pääsee vasta myöhemmällä junalla, joten minulla tulee hyvinkin ikävä, ellet tule. Ja tuo se valkoinen ruusu mukanasi! Ellet sitä esitä, en virka sinulle mitään.
Christina."
Hm, toisen miehen vaimon kanssa on tämä hiukan hankalaa. Mutta liikemies ei voi jättää liikepaikkaansa siksi että joku tyttöhupakko tahtoo tulla sinne.
Ja koska asun täällä, niin voinhan olla kohtelias ja mennä häntä vastaan. Ja koska minulla on ruusukin, niin miksen ottaisi sitä mukaani? Eihän siitä voi olla mitään haittaa.