language: Finnish

MIELIALOJA

Kirj.

LAURI POHJANPÄÄ

Helsingissä, Suomalainen kustannusosakeyhtiö Kansa, 1910.

SISÄLLYS:

I.
Sävel.
Autio saari.
Honka.
Kohtalo.
Vangittu kotka.
Sytytä tähdet.
Näky.
Me saamme alkaa kaikki uudestansa.
Pyhiinvaeltajat.
Sairasvuoteella.
Resignatsioni.
Pisar, mentävä on pois.

II.
Tuhlaajapoika.
Laineet.
Haudoilta
  1. Valkeat ristit.
  2. Laulaja taivaan portilla.
  3. Käy kirkkomaata illoin vanhat mummot.
  4. Päivännousu kultaa kirkkomaan.

III.
Mooses.
Kuningas Daavid.
Salomo Sulamitille.
Sulamit Salomolle.
Marian murhe.
Martyyrit.

IV.
Menneiltä ajoilta
  Lapsuuden lempi 1-3.
Lethen rannalla.
Keiju.
Seitsentoistiaalle.
Kaipaus.
Mua muistele.
Nyt vasta tunnen.
Minä rakastin neitoa nuorta.
Haavoitettu hirvi.

V.
Ylös aurinkoon.
Päivä.
Kehtolaulu.
Katolilaisessa kirkossa.
Näin hyvä on.
Lakeuden-yksinäisyys.
Kesäyö.
Erämaa 1-3.
Kukka.
Raskahina riippuu rypäleet.
Legenda.
Tähtien laulu.
Lauantai-ilta.

I.

SÄVEL.

    Sävel kaukaa kirkkauden maasta,
    riemuitsevin kielin puhu, haasta!

    Soios sieluun, joss'on tuska ankee,
    niinkuin päivän sädesade lankee

    autiolle maalle läpi häivän,
    hetki kirkastaos elonpäivän

    sille, jolla harmaa arki ain' on,
    joka uupunut on alle painon…

    Vapahdusta kuolonvarjon maasta
    riemuitsevin kielin haasta, haasta!

AUTIO SAARI.

    Kylmänä kaukana mustista laineista nousee
    tuulten pieksemä, autio, paljas maa
    keskellä kuohun laulua loppumatonta,
     silmänkantamatonta ulappaa.

    Siellä ei kasva mitään, käy ei kukaan,
    lintu joskus lennossa levähtää,
    aika ylitse rientää katsoen kaukaa
    ikuisen syksyn ikuista ikävää.

    Ihmissielun sanaton yksinäisyys,
    kohtalos katkeran, raskahan aavistaa
    keskellä kuohun laulua loppumatonta
     tuulten pieksemä, autio, paljas maa.

HONKA.

    Kas yössä salamat lyö taivahalla
    kuin kalvat kostavien jumalten,
    ja niinkuin taistohuuto taivaiden
     käy jylhä ukonjyly pauhinalla.

    On jättihonka rotkon partahalla —
    ja avaruudet soivat jylisten
    ja vuoret kumajavat horjuen.
     Mut huimat syvyydet on hongan alla.

    Kas, tuli taivaan vimmoin iski puuhun!
    Se horjui, syöksi syvyyksien suuhun,
    kuin parahtain sen löihe seinämiin.

    Se uhmas taivahia, honka vakaa.
    Se syvyyksissä murskattuna makaa.
    Taas yöhön peittyi kohta näky niin.

KOHTALO.

    Karavaani pyrkii taivaanrantaan,
    joka loitos jää.
    Karavaani nääntyy erämaan santaan,
    sfinksi hymyää.

    Niinkuin päivä tuhannen vuotta
    hukkuu, häviää…
    Karavaanit sadat jo nääntyi suotta.
    Sfinksi hymyää.

VANGITTU KOTKA.

    Se liikkumatta istuu paikallansa
    ja taivaan sineen kauas tuijottaa,
    ja sitä painaa suru niinkuin vuori
    ja epätoivo mykkä ahdistaa.
    Se näkee unta vapaudestaan
     ja autuudesta karun alppimaan.

    Se ajan muistaa, jolloin vapahana
    se nousi silmänkantamattomiin,
    ja siipi kantoi, katse oli kirkas
    ja sydän sykki väkevänä niin,
    se näki allaan pienen, pienen maan…
     se oli kuningas — nyt orja vaan.

    Voi kuningasta, joka orjaks joutuu,
    on ikuisesti sairas sydän sen.
    Mut tuskaansa se valita ei koskaan.
    Ja päivät vierii vitkaan eellehen…
    se liikkumatta istuu paikallaan
     ja näkee unta vapaudestaan.

SYTYTÄ TÄHDET!

    Sytytä tähdet niille,
    jotka yötä käy,
    joille ei viitat tiellä
     eikä määrä näy,

    jotka kiviin lankee,
    nousee uudestaan,
    joita on monta, monta
     yli laajan maan.

    Sytytä tähdet niille
    yöhön välkkymään,
    joiden taistelua
     nää ei yksikään.

NÄKY.

    Kas, immet hymyy kukat kutreillansa,
    soi kevyt tahti tanssisäveleen,
    ja sadat sähköt tuhlaa loistettansa
     ja riemun viini tulvii sydämeen.

    Oi katso, väistyy säikkyin juhlakansa,
    käy kuolo keskeen riemun hiljenneen,
    se mua etsii kalmankatseellansa,
     luo astuu jäisine se hymyineen:

    — Ma olen Nurmi-Tuomas, kuolon renki,
    sun arpas määrännyt on Suuri Henki.
    Ma seppel päässä lähden matkalleen.

    Miks toivoit, sydän, uskoin, unelmoiden!
    Mut askeltemme kaiun synkän soiden
    me katoamme yöhön hiljaiseen.

ME SAAMME ALKAA KAIKKI UUDESTANSA…

    Me saamme alkaa kaikki uudestansa
    kuin isät kärsineet ei oisikaan,
    ja taisteluitse löydämme me rauhan
     ja tuskan kautta vasta aamun maan.

    Me ristin kantaaksemme kaikki saimme,
    on pitkä taival, taakka raskas niin…
    mut on kuin kaukana hän hymyis meille,
     mi kauan sitten ristiinnaulittiin.

PYHIINVAELTAJAT.

    Me tulemme, pyhiinvaeltajat,
     me tulemme korven yöstä,
    sun kaupunkis kupoolit loistivat
    jo kaukaa valovyöstä,
    me epätoivon kurimoon
    monet kerrat olimme syöstä…
    sun valosi meitä valaiskoon,
     me tulemme korven yöstä.

    Me tulemme, pyhiinvaeltajat,
     me tulemme verisin jaloin,
    ne repi orjantappurat
    tietönten, synkkäin saloin.
    Sun loistaa yöstä kartanos
    jo jalokivi-valoin,
    sun rauhas meille antaos,
     me tulemme verisin jaloin.

    Me tulemme, pyhiinvaeltajat,
     on loppunut suru ja yö nyt
    ja vaarat alati uhkaavat,
    väsyneitten päivätyö nyt,
    ne pue kultaan, purppuraan,
    on hetki astua lyönyt
    ikuisen hääsalis kunniaan,
     on loppunut suru ja yö nyt.

SAIRASVUOTEELLA.

    Näin vieri virsi tuonen vainion harmaan:
    pois pestä synnit kaikki kuolo voi
    ja rintas rauhalla se autuoi
     ja antaa sovituksen suuren, armaan.

    Siis jätät kerälläni elon karmaan…
    käy kulku läpi öisten metsäin. Oi,
    kuu loistaa, huurre välkkyy, tiuku soi,
     kun suojass' uinut tuonen vaimon parmaan.

    Ja portahilla vanhus valkopää
    sun tuonelalle tulleeks tervehtää,
     sun hämärähän tuonen tupaan johtaa.

    Soi siellä hiljaa kuoro vainajain
    ja rauha sydämellä siell' on ain,
     ei sitä riemu eikä murhe kohtaa.

RESIGNATSIONI.

    Ovat suuret mun suruni olleet —
    ne raukee nukkumaan
    kuin kaukana ulapan laine.
     Iankaikkinen meri on vaan.

    Olen läikyntä yöllisen laineen,
    olen pisara, pisara vaan —
    ovat hyrskineet myrjaadit laineet
     ja menneet nukkumaan.

PISAR.

    Kaikelle lie tullut nyt
    sovituksen hetki.
    Sielussain on hiljennyt —
     päättynyt lie retki.

    Ihme, vasta rinnastain
    viime suru lähti.
    Katsoo sisään kimaltain
    taivaan tyyni tähti.

    On kuin kaukaa kellot sois,
    kellot kuolon, veri.
    Pisar, mentävä on pois,
     kutsuu valtameri.

II.

TUHLAAJAPOIKA.

    Taas luokses, koti, maailmalta palaa
    niin monin tuskan muistoin katkerin
    sun poikas tuhlaajana takaisin,
     kuin mierolainen hiiviskellen salaa.

    Hän vielä kerran tuta rauhaas halaa
    näin tunnoin autuain ja ihanin,
    kun tuomet puhkee yössä kukkihin
     ja tähdet kevättaivahilla palaa.

    Mun syöntäin poltti liekit syntien.
    Mua soimaa kaikki muistot lapsuuden,
    kun vaiti seison piha-aidan eessä.

    Ah, yli kattoin, yli puistikon
    ja kaivonvintin rauhan onni on.
    Ma hiljaa poispäin käännyn silmät veessä.

LAINEET.

    Ei kukaan kysy, kukaan muista meitä,
    me oomme kuohu valtamerten vaan,
    me oomme kulkuun lakkaamattomaan
    ah, iäks tuomituita, hävinneitä.

    On määrä loitos autioita teitä —
    Me emme sinne saavu milloinkaan.
    Me katoamme hautaan harmajaan
    ja rukoilemme: unho, lapses peitä!

    Mut toiset tulee meidän jälkehen.
    Ja katso: päästä vuotten tuhanten
    ne kerran saapuu toivojemme rantaan.

    Ne kerran saapuu jälkeen unhon, yön
    ja toivottoman taistelun ja työn,
    ja viime laine kuolee kultasantaan.

HAUDOILTA.

1

Valkeat ristit.

    Valkeat ristit vihreillä kummuilla,
    kasteessa terät nuorilla ummuilla.

    Täällä arkiset aatokset hukkuvat.
    Täällä isien henget nukkuvat,

    jotka on meille elämän antaneet,
    ennen meitä murheita kantaneet,

    jotka nyt kauan on rauhassa maannehet,
    joitten on taistelut voittohon laannehet.

    Hautoja siunaten tuuli haviskoon.
    Pyhää hartautta sieluni vaviskoon.

2

Laulaja taivaan portilla.

    Olen kuolleen laulajan sielu —
    tulen kaukaa päältä maan,
    ei mulla onnea ollut,
     oli ihana kaipaus vaan.

    Olen katsonut silmäni sokeiks
    unelmaini kirkkauteen,
    en onnea pyydä, mut unet
     suo nähdä mun uudelleen.

3

Käy kirkkomaata illoin vanhat mummot.

    Käy kirkkomaata illoin vanhat mummot
    ja myssyin alta välkkyy valkohapset —
    he tulee toivottamaan hyvää yötä:
     kas täällä nukkuu lapset, lastenlapset.

    He kaikista on yksin eloon jääneet,
    he itkeneet on paljon kyyneleitä,
    nyt surunsa jo ovat ammoin laanneet,
    nyt pyhä, kirkas rauha varjoo heitä.

    He tulee mustissansa joka ilta
    ja vapisevin käsin portin avaa
    ja käyvät hiljaksensa hautain keskeen
    ja muistokirjoitukset lasten tavaa.

    Ja uudestaan ja yhä uudestansa
    he muistelevat läpi elämänsä.
    He niitä, jotka nyt jo ovat täällä,
    on kerran sylkytelleet sylissänsä.

    On kaikki hyvin, hekin kohta lähtee,
    jo nukkuu lapset sekä lastenlapset.
    Käy hiljaa päätä nyökkäin vanhat mummot
     ja myssyin alta välkkyy valkohapset.

4

Päivännousu kultaa kirkkomaan.

    Päivännousu kultaa kirkkomaan,
    linnut havahtuvat unestaan,
     katso, aamukaste haudoilla jo kiiltää.

    Päivän hymyyn ummut aukeaa,
    niinkuin vasta olis luotu maa,
    katso, aamukaste haudoilla jo kiiltää,

    niinkuin kuolo olis uni vaan,
    elämä ei päättyis milloinkaan.
    Katso, aamukaste haudoilla jo kiiltää.

    Riemulla käy kohti kuolemaas,
    kuolemasta nousee elo taas.
    Katso, aamukaste haudoilla jo kiiltää.

III.

MOOSES.

    Maa lupauksen, ikävöidä tohti
    sua sydämeni yössä Egyptin,
    ja korven kautta lapset Jaakobin
     ma johdin maitas autuaita kohti.

    Mun unelmissain seedrimetsäs hohti
    ja suviniitut heljät Saaronin
    ja vilpas juoksu pyhän Jordanin.
     Ja mua sydämeni kaiho johti.

    Mut toinen joukot Jordanille vie,
    ja kaipuu ainoa se palkka lie,
     min tautta sydämeni kärsi, soti.

    Ah, korvenkulkijan on korpi koti!
    En saavu suvenmaihin milloinkaan
    ja unessa vain näin ma Kaanaanmaan.

KUNINGAS DAAVID.

    On valkeen linnan yli noussut yö
    ja Daavid-kuningas käy vuoteeltansa
    ja tähtein loiston alla katollansa
     hän kultaharppuansa hiljaa lyö.

    Ei hälle rauhaa suo yön uni, työ,
    ei kuuma sylinanti Batsebansa,
    on murhe mykkä hänen otsallansa
    ja sieluansa tuima tuska syö.

    On muisto syntein hänet ylttänyt.
    Hän tahtois olla yksin kanssa Herran,
    hän erämaahan kauas ikävöi.

    On kruunun loiste hälle halpa nyt.
    Hän tahtois olla niinkuin läsnä kerran,
    kun paimenena leikkiä hän löi.

SALOMO SULAMITILLE.

    Ma harmaannuin jo sodan, rauhan töissä
    ja olen kohta kypsä kuolemaan,
    ja väsyin jo, ah turhaan tähtiöissä
     tään elon tarkoitusta tutkimaan.

    Ei onni ole kruunun-helmilöissä,
    ei kullassa ja kunniassa maan,
    ei runon sävelien helkynnöissä —
     se kaikk' on turhuuksien turhuus vaan.

    Nyt vasta onnen ihanimman näin,
    oi Sulamit, sa sisko, ystäväin,
     sun sisäisessä kauneudessasi,

    mi katseilt' ihmisien kätköss' on,
    ja itselleenkin aavistamaton,
     kuin merten päärly lapsen-sielussasi.

SULAMIT SALOMOLLE.

    Ma olin lapsi köyhän korven vaan,
    mut löysin armon sinun edessäsi,
    sa kaunistit mun kultakäädyilläsi
     ja puetit mun silkkiin, purppuraan,

    häävuoteesees veit myrrhan-tuoksuvaan,
    ah, raukeana vasten sydäntäsi
    kuin ruoko värisin sun sylissäsi
     ma ihanuutta lemmen autuaan.

    Oi suo mun, orjas, mennä jälleen pois!
    Kas äiti synnytti mun kärsimyksin
    ja surun maitoa ma juoda sain.

    Tää onni mulle liian suuri ois.
    Ma tahdon korvess' ikävöidä yksin
    ja hiljaa itkeä vain onneain.

MARIAN MURHE.

    Voi, päivä peittää silmänsä nyt varhain
    ja maa ja metsä kauhuissaan on nyt,
    voi, valo sammunut on tähtitarhain
     ja merten valitus on yltynyt.

    Hän oli sielultansa ylväin, parhain,
    mi koskaan vaimosta on syntynyt.
    Ei koskaan lapsia oo tuskain, harhain
     kuin hän maan päällä kukaan lempinyt.

    Ja hänet pettivät he, hänet möivät
    ja häntä pilkkasivat, häntä löivät
    ja armaat silmät peittyi kyynelein.

    Ja hänet raastivat he Golgatalle.
    Hän nääntyi tuskan toivottoman alle.
    Hän kuoli yksin keskeen ryövärein.

MARTYYRIT.

    "Ne pieskää!" huusi raivoissansa kansa,
    "ne syöskää revittäviks petojen!"
    Mut nöyrinä ne kulki vaieten
     kuin hiljaisissa rukouksissansa.

    Ja pedot kiljui verenhimossansa
    ja kyyristyivät hyökkäyksehen
    ja syöksi yli äitein, vanhusten.
     He hymysivät anteeksantoansa.

    Ja Herran kaupungista valkeasta
    he näki suurta unta sieluissaan:
     sen kadut kullasta on puhtahasta,

    ei siellä päivä laske milloinkaan,
    ja suvisien tuulten huminasta
     soi uudet virret unten uuden maan.

IV.

MENNEILTÄ AJOILTA.

Lapsuuden lempi.

1.

    Mitä, pyhintä, korkeinta konsanaan
    on astunut sieluhun,
    mitä kauneinta uneksin milloinkaan,
     se on liittynyt muistoos sun.

    On puettu pyhimysgloriaan
    ja kukkain tuoksuhun
    ja kasteisen aamun purppuraan
     lapsuuteni morsian mun.

2.

    Siintää taivas, välkkyy vedet,
    kukkii kirsipuu,
    kirsipuun alla valkea tyttö
     vaiti uneksuu.

    Vieläkin öisin unissani
    kirsipuun sen nään,
    kirsipuun kukkain lomitse armaan
     kultakiharapään.

3.

    Muistelen sua kuin kaunista unta,
    unta valkeaa:
    minä olin lapsi ja sinä olit lapsi,
     hymyili taivas, maa.

    Kauneinta, ihaninta untaan koskaan
    ei voi unhottaa,
    kauneinta, ihaninta untaan ei koskaan,
     koskaan toteen saa.

LETHEN RANNALLA.

    Sun vaihtumatta yllä rantojesi
    on valkeus ja rauha ikuinen
    ja taivaan siinto sees ja sininen,
     ja kristallia kirkkahampi vesi

    sun välkkyy läikynnässä laineillesi,
    kun kaukaa entää soinnut sävelten
    ja tuoksut kukkain nimettömien
     kuin viestit autuailta ylitsesi.

    Oi unhon pyhä virta, syömestäin
    pois pese muistot syntein syyttäväin
     ja harhain, eksymysten elämäni.

    Niin raskas, raskas eteen tulla on
    ah, kahden armaan silmän tuomion,
     mun Beatricein, lapsuusystäväni.

KEIJU.

    Toisemme kuin läpi unelman
    kesäyön hetkenä nähtiin…
    katsoin silmies pohjahan,
     niinkuin metsätähtiin.

    Olitko keiju vai ihminen,
    sitä edes tiedä en nyt,
    tiedän: jälkeen hetken sen
     multa on rauha mennyt.

SEITSENTOISTIAALLE.

    Oot aamunraikas niinkuin aamunsuu
    tai kevätpäivä tai kuin itse kevät,
    ja suventuoksuva kuin nuori puu,
     min lehdet kasteisina värisevät.

    Nuor' onni silmissäsi kuvastuu,
    ne niinkuin aamun taivaat säteilevät,
    ja poves ujon alla uneksuu
     viel' kevään ensi unet hymyilevät.

    En voi, en henno sua herättää,
    mun vangitsi kuin tenhoavin taijoin
     sun vasta puhkeava nuoruutes.

    Oi onnellista untas vielä näa!
    Ma suudelman, min sulta ryöstää aijoin,
    vain aatoksissa painan otsalles.

KAIPAUS.

    Kaukana taivaanrantaa vastaan
    lumiset vuoret ylenee,
    lumisten vuorien toisella puolen
     yksi, yks mua muistelee.

    Sinisistä saloista savu nousee —
    kaukana saunat lämpiää,
    sinisissä saloissa kaukana sydän
    sydämeni tahtikin sylkähtää.

    Painan hiljaa silmäni kiinni:
    kuulen äänesi helkynnän,
    tunnen jossakin aatostemme
    toinen toisiinsa yhtyvän.

    Elän mä jällehen suviset päivät…
    muistot mieltäni lämmittää.
    Sinisissä saloissa kaukana sydän
     sydämeni tahtihin sylkähtää.

MUA MUISTELE.

Alfred de Musset'n mukaan.

    Mua muistele, kun avaa päivänkoi
       lumotun linnan aamun auterissa;
       mua muistele, kun ohi huminoi
       yö uneksiva tähtimanttelissa;
    kun onnen hurmassa sun rintas aaltoaa,
    sua illoin unelmat ja varjot houkuttaa,
       humussa metsien:
       sa kuulet sävelen
       mua muistele.

       Mua muistele, kun tahto kohtalon
       on meidät eroiltava ainiaaksi,
       kun tuskahan on sydän toivoton
       ja vuotten painoon lakastuva maaksi;
    ah, muista lempeäin ja viime suudelmaa!
    Ylitse kuolonkin viel' lempi leimahtaa.
       Mun kunis sykkii syön,
       se sinis sulle lyö:
       mua muistele.

       Mua muistele, kun alla kylmän maan,
       mun nukkuu särkynehet unelmani;
       mua muistele, kun hiljaa tuoksumaan
       käy orpo kukkanen mun haudallani.
    Sua nää en milloinkaan, mut katso, sielu mun
    kuin uskollinen sisko palaa luokse sun.
       Ah kuule, yössä näin
       soi ääni nyyhkyttäin:
       mua muistele.

NYT VASTA TUNNEN…

    Kun jällehen taas painaa elon arki,
    mun on kuin unta kaikki ollut ois.
    Nyt vasta tunnen: olin onnellinen,
     kun onni on jo multa mennyt pois.

    Ah, on kuin läpi yön ja hiljaisuuden
    mua silmäs katsois, äänes helkky sois…
    Nyt vasta tunnen sua lempineeni,
     kun olet multa iäks mennyt pois.

MINÄ RAKASTIN NEITOA NUORTA.

    Minä rakastin neitoa nuorta,
    joka lehdoissa ilakoi,
    suven riemu kun mailla läikkyi
     ja metsät helisi, soi.

    Nyt syksy on riipinyt lehdot
    ja vienyt ystävän…
    minä hyväilen paljasta puuta,
    jota kerran koski hän.

    Ah, vaikk' olet iäksi poissa,
    sua lemmin vieläkin…
    sinä rauhani rikkoja julma,
     sinä siunattu sittenkin.

HAAVOITETTU HIRVI.

    On haava syvä sydämessä sen —
    se vielä kulkee tuskaa uhmaten
     ja kantain surman nuolta rinnassansa.

    Se kulkee ylpeänä pystypäin,
    veristä sydäntänsä sylkyttäin,
    se jättää jälkeen takaa-ajajansa.

    Ei ykskään nähdä saa sen kärsivän,
    tuon haavoitettunakin ylpeän,
    kun vuotaa hiekkaan sydänveri jalo.

    Se syöksyy syviin ikimetsihin,
    pois tuskaa sykkiväisin sydämin;
    kun synkistyy sen ympärillä salo,

    se silloin vasta vaipuu, vaikeroi,
    ja vuorten onkaloissa kaiku soi,
    kun yksinään se ystävittä huolee.

    Ja yllä katsoo kylmät tähdet vaan —
    se syöksyy vuoren rotkoon tuskassaan
     ja sinne, sinne kuninkaana kuolee.

V.

YLÖS AURINKOON!

    Ylös aurinkoon!
    Valon lapsi ma oon,
    vaikk' ympäröi yön minut häivä.

    Ylös valkeuteen
    iankaikkiseen —
     minut kirkasta, vanhurskas päivä!

PÄIVÄ.

    päivä nousee purppuraisin siivin,
    kastehessa kylpein tuoksuu maa,
    ulapoilta uivat huomentuulet,
     taivahille kiurut kohoaa.

    Päivä nousee siunausta vuotain,
    aamukaste sielun kostuttaa;
    kiitokseni, nouse kiurun lailla
     kohti taivonkantta korkeaa.

KEHTOLAULU.

    Sa olet valkeain unten laps
    ja suuren rakkauden,
    me kuolemme pois, mut rakkaus
     on sinussa ikuinen.

    Oi, täyttymättähän monet jäi
    unet onnenautuaat,
    ja me kuolemme pois, mut unelmat
     sinä kerran täyttää saat.

KATOLILAISESSA KIRKOSSA.

    Soi messukuoron laulu humisten,
    se niinkuin merenkäynti nousee, vaipuu,
    ja tuohus palaa eessä Neitsyen
     ja pyhä savu korkeuksiin haipuu.

    Ja alla kaarten kimmeltävien
    kas polvillensa kaikki maahan taipuu.
    On hengen ikävöintä ikuinen
     ja pyhä, pyhä sydämien kaipuu!

    Me sille pystytämme temppeleitä,
    ja sitä isät ammoin ennen meitä
     jo puussa, auringossa kumarsit.

    On vuosituhansien salain takaa
    sen valta koskaan vaihtumaton, vakaa,
     kun muodot tuhannesti vaihtelit.

NÄIN HYVÄ ON.

    Näin hyvä on, kaipaus lempeempi on
    kuin oli onni itse.

    Näin hyvä on, hymysi armaampi on,
    kun hymyät kyynelitse.

LAKEUDEN-YKSINÄISYYS.

Herman Allmers'in mukaan.

    Ma suojass' uinun korkeen ruohoston,
    ja siintoon kauas katseheni leijaa,
    soi sirkkain kuoro taukoamaton
     mun yli kaartuin taivon suuren, Seijaan.

    Kuin unet armaat pilvikarkelo
    käy valkeana sinikantta kiitäin; —
    mun on kuin öisin ammoin kuollut jo,
     nyt pois kuin pilvet autuaana liitäin.

KESÄYÖ.

    Oi, onnellinen on sydän,
    joka rauhaa juoda saa
    ja tuntea kesäyön onnen,
     kun tuomet tuoksuaa,

    ja niitut hämyssä nukkuu
    ja vaiti on metsä, maa,
    ja jostain lahden takaa
     ruisrääkkä kaikertaa.

    Se ei voi enää mitään saada,
    ei mitään kadottaa,
    joka tuntee kesäyön onnen,
     kun tuomet tuoksuaa.

ERÄMAA.

1

    Mun kaipaukseni öin ja päivin on
    sun uneksivaan hiljaisuutehesi,
    miss' onni tyyni, intohimoton
     on hengityksessä sun tuoksujesi.

    Ja tuulten helkähtävän soittelon
    ma kuulen kruunuissa sun metsiesi,
    nään unta laulajista hongikon
     ja päivännoususta sun ylitsesi.

    Suur' erämaa, min rauha ympäröi
    sun suurten, sanattomain korpiesi,
     ja päivän siunaus min seppelöi,

    ah, lahjoistasi parhaan saanut oon:
    mun sydämeeni sytti sydämesi
     sun uskos elämään ja aurinkoon.

2

    Soi hiljaisuuden kellot korvahani,
    puut mulle päätä nyökkää harmahat
    ja lehdot havisevat armahat,
     kun yksinäni harhaan polkujani

    ma unelmien-valtakunnassani,
    ja päivät menevät ja tulevat
    kuin taivahilla pilvenhattarat,
     ja unhon onni on mun rinnassani.

    Oi täällä vielä sadun taika elää,
    ja sinikellot keijuhäitä helää,
     ja immet kuutamossa karkeloi.

    Ja täällä vielä aarnitulet palaa,
    ja täällä metsän hohtolinnat salaa
     viel' öisin vaeltaja nähdä voi.

3

    Kuin äidin kehtolaulu huminasi
    on jäänyt soimahan mun sieluhun,
    oon saanut voimaas aurinkoista sun
     kuin jättiläinen kosketuksestasi.

    Sa lääkitsit mun lohdutuksellasi,
    kun vaipunut ma oli suruhun,
    ja keväänonneni kun hymys mun,
     sen kajastuksen näin sun kasvoillasi.

    Soi kielet meissä samoin sävelein.
    Kuin hengen hengestänsä sydämein
     sun hiljaisessa humussasi kohtaa.

    Puun, kiven, tähden, ihmissydämen
    kas läpi virtaa voima iäinen,
     se voima, joka maailmoita johtaa.

KUKKA.

    Ah, on lyhyt kukan taru,
    hankihin se hukkuu,
    mutta tyynnä kesän kukka
     talven alla nukkuu,

    nähden unta onnellista:
    haudaltansa herää
    kevään tullen uusi kukka
     kohti päivänterää.

RASKAHINA RIIPPUU RYPÄLEET.

    Raskahina riippuu rypäleet,
    kylvöt korjata on kypsyneet.

    Katso: jälleen laihot aaltoaa,
    luomisvoimaa sykkii pyhä maa.

    Kuule sävel alta turpehen:
    elämä on hedelmällinen.

    Siemen itää alta talven jään.
    Kaikki puhkee jälleen hedelmään.

    Katso: metsävuohi valkoinen,
    kaksosia kantaa kohtu sen.

    Katso: parmahillaan imettää
    nuori äiti lasta hymyyvää.

    Kuule yli taivaan, meren, maan
    sointu valtalaulun voitokkaan.

    Kuule sävel luonnon kuorojen:
    elämä on iankaikkinen.

LEGENDA.

    Pyhä, ikuinen kaipaus hällä
    oli syntyissä rinnassaan,
    ja kuin kaikki me ihmislapset
     hän etsi taivastaan.

    Hänet vei se rinnan kaipuu
    pois maastansa, kansastaan
    yli monien merten kuohun
    ulos avaraan maailmaan.

    Hän tuskin mies oli vielä,
    kun lähti hän matkalleen,
    ja kun palas — oli vuosien lumi
    jo satanut hapsilleen,

    ja vartensa köyryks käynyt
    ja sammunut silmän lies.
    Mut taivasta löytänyt mistään
    ei ollut se vanha mies.

    Näät rauhaa suonehet hälle
    ei laakerit kunnian,
    ei nero, ei naisen lempi,
    ei päihtymys hekkuman.

    Niin saapui matkallansa
    hän majaan matalaan,
    miss' asui köyhä vaimo
    ja puute ja kurjuus vaan.

    Makas taudin lyömänä vaimo
    kera kuoleman kamppaillen,
    oli otsalla tuskan poltto,
    tuli silmissä hourehen.

    Hän astui sairahan luokse,
    levon, lohdun hälle toi,
    ja tuskahan lievityksen
    käden kosketus hellä soi.

    Ja hän jäi ja hän kaikkensa jakoi
    kera vaimon köyhän sen,
    ja hän valvoi tuskien hetket
    siell' luona vuotehen.

    Ja oli kuin silloin oisi,
    taas syttynyt silmän lies,
    mut kirkkaampana, kuin milloin
    oli nuori se vanha mies.

    Ja oli kuin päärlyiset portit
    olis laivahan auenneet
    ja autuutta sokean silmät
    ah, kasvoihin katselleet,

    ja paistanut ikuinen päivä,
    sadat harput helkkyneet
    ja lävitse tuskan ja vaivan
     hyvät enkelit hymyilleet.

TÄHTIEN LAULU.

    On täällä aurinkoista, avaraa,
    ja täällä tuskat rauhaan raukeavat
    ja vietit villit tuli kirkastaa
     ja rajat hyvän, pahan katoavat.

    Yö kättä päivälle tääll' ojentaa,
    kuin harppu avaruudet humajavat,
    ja tähtikunnat kaukaa kimaltaa
     ja sammuin syvyyksihin sukeltavat.

    Mut ikuisesti syttyy uudestaan
    siell' aurinkoja elämähän uuteen,
     miss' ompi kerran kuolo kulkenut.

    Niin aina jatkuva on ikuisuuteen.
    Ei mikään joudu hukkaan milloinkaan,
    ei mikään ole suotta sammunut.

LAUANTAI-ILTA.

    Vasta, luulen, paimenpojat
    karjan kotiin toivat,
    yli vetten kirkonkellot
     sunnuntaita soivat.

    Aaltoo laiho tähkäpäinen,
    henkii tuuli lauha,
    suvisen tienoon yllä lepää
    sunnuntainen rauha.

    Päivä hiljaa metsän taakse
    laskee ruskoon kullan,
    maasta hengitys se nousee
    nuoren, mustan mullan.

    Näin minä kerran kuolla tahdon
    hiljaa niinkuin tuuli,
    katsoen kauas taivaan ruskoon,
    onnen hymyssä huuli,

    sammuvan päivän siunatessa
    kultaviljamaita,
    kellojen kaukaa soittaessa
     suurta sunnuntaita.