The Project Gutenberg eBook of Hyvän-uskoja, by Adalbert Meinhardt

Kaikki on katoavaista. Nuoruus ja onni, ja uskollisuus ja lupaukset, polttava rakkaus ja luja ystävyys, mikäpä kestääkään? Ei edes elämä, kehnoin kaikesta. Ja niin päättyy — eipä sitä voisi ajatella — vihdoin viimein myöskin perhevierailu maalla.

Kun on kello yhden tienoissa päivällä kokoonnuttu, syöty tukevasti, juotu senjälkeen kahvia, pelattu erä biljardia tai l'hombrea, nautittu hiukan leivoksia iltapäiväksi, tarkastettu vielä hevoset ja luotu silmäys uuteen lammasnavettaan, sillä aikaa kun naiset viettivät aikansa sukkaa kutoen ja keskustellen siivosti ja opettavaisesti taloudesta ynnä lasten hoidosta, lähestyy vähitellen illallisen hetki. Ja kun pöytä on katettu ja ateria syöty sekä tyydyttävästi huuhdottu alas hyvällä puna- tai Reininviinillä — herrat työnjohtajat ja harjoittelijat auttavat siinä uskollisesti — niin on kai kello jo tullut lähes yksitoista, eikä auta muu kuin sanoa hyvästit. Veli lääkintäneuvos nousee ruskonsa selkään; lanko, kihlakunnantuomari, asettuu vaimoineen ja lapsineen ajoneuvoihinsa niin mukavasti kuin tila sallii; sisarenpoika, metsänhoitaja, ja herra pastori menevät jalkaisin. Ei kestä kovin kauaa, ennenkuin vanhassa Heilwigshofissa ei ole enää ainoatakaan vierasta, lukuunottamatta yhtä, joka on täällä kotonaan ja joka seisoo talon omistajan vieressä leveän, moni-ikkunaisen asuinrakennuksen edessä portailla ja katselee poistuvia.

Johannes Heilwig kääntyy ystävänsä puoleen. "Tuntuiko se sinustakin niin pitkälliseltä?"

Se ei voi kuitenkaan tapahtua niin pian. Isännällä on vielä niin monenmoista tehtävää. Tilanhoitaja esittää selostuksensa; neiti Dreesen, vanhanpuoleinen kunnon taloudenhoitajatar — hän on sillä välin pannut taas eteisen välihuoneen ja vastaanottohuoneen istuimet ja pöydät niiden entisille paikoille — tahtoo tietää, mitä huomiseksi on järjestetty; tallimestari kertoo nuorimpain varsojen kehityksestä, ja talon vartija — hän on päivisin pyörien tekijä — kysyy, pitääkö hänen nyt sulkea. Heilwig astuu ulos portaille, nähdäkseen, kuten joka ilta, että kaikki tapahtuu oikeassa järjestyksessä. Tuolla lähellä korkeata porttia, joka rajoittaa tilaa kylään vievän tien puolella, päästää vartija Dianan ketjuista, kiertää lukkoon raskaat portinpuoliskot. Pitkin loikkauksin tulee koira pienen talon edessä olevan ruohokentän ympäri herraansa kohti, jotta tämä silittäisi sen viisasta päätä. Vanha Friedrich, joka moitteettomassa virkapuvussaan, sileiksi su'ittuine, lumivalkeine hiuksineen ja jäykkine asentoineen on mykkänä kuin varjo seurannut Heilwigiä askel askeleelta, kakistelee kurkkuaan:

"Herra tahtoi, että herätettäisiin aamulla kello neljältä", alkaa hän huomautella, "ratsastaaksenne pelloille…"

"Olet oikeassa, nyt on myöhä. Mene siis vain nukkumaan, en tarvitse sinua enää, hyvää yötä." — Ja hän menee oikealla olevaan siniseen huoneeseen, jossa vieras odottaa häntä: "No niin — mikä on? Mitä haluat minulta?"

"Minä sinulta!" — Toinen pysähtyy kärsimättömässä juoksussaan huoneen lävitse. —

"Johannes, miksi olen täällä? Sen tahdon tie tää. Se ei voi olla mitään hyvää, vaikkakin näytät niin tyytyväisenä vehnäjauhosäkkikasvojasi. Kaikkina niinä vuosina, joiden aikana olemme toisemme tunteneet — kuinka monta niitä on, sitä tuskin enää itsekään tiedän, olen tullut tänne Helwigshofiin hyvin usein, sattuman, oikun, epätoivoisen mielialan ajamana; sinun kutsustasi en vielä kertaakaan ennenkuin tänään."

"Sitä sinä kysyt minulta nyt kolmatta kertaa. Niinkuin se olisi muuttanut asiaa! Sinun kunnianarvoisat sukulaisesi eivät olisi vielä olleet lientä pitemmällä, sensijaan että tapasin heidät paistin kimpussa. Tämän puolen päivällisen menettämisestä minä kyllä pian lohduttaudun. Muutoin, jos välttämättä tahdot tietää viipymiseni syyn: kun astuin kaupungissa junasta ja näin kuskisi Karlin, hevosesi ja vaunusi sekä sain samalla tietää, että olet terve, ja ettei ole mitään onnettomuutta tapahtunut — silloin putosi raskas taakka sydämeltäni, niin että unohdin kaiken suruni…"

"Silloin piirustin, ennenkuin jatkoin matkaani, pari talonpoikaa, siirtolaisia, joiden kasvoilla kuvastui huoli; he olivat sijoittuneet asemalle tavaroineen. Minusta ei liian suuri kiire näyttänyt enää tarpeelliselta."

"Kirjoitinko niin? Se on kyllä mahdollista. Sillä usein on aivan kuin epätoivo valtaisi minut. Minun täytyy kysyä itseltäni, kuka kumma tulee sitten onnellisemmaksi, tai viisaammaksi, tai paremmaksi siitä, että teen vielä puolitusinaa puhtaita, valkoisia pellavakangaspalasia — käyttökelvottomiksi. Ja jos nyt maalaan kauniita roomalaisnaisia, tai rumia alhaisotyyppejä, ja kiittääkö jälkimaailma minua siitä vai moittiiko — jos se ylimalkaan muistaa, että eräs Paul Gordon kerran on ollut olemassa — tuo kaikki näyttää minusta niin äärettömän mitättömältä ja turhalta, että mieluimmin heittäisin pois tuon joutavanpäiväisen, jota nimitetään elämiseksi ja maalaamiseksi. Tiedätkös, veikkonen, mikä minua siitä pidättää? Sen tekee se ajatus, että etäällä pohjoisessa, tuolla puolen Teterowin, jossa sivistynyt ihmiskunta lakkaa, elää mies, paksu, hyvä, kunniallinen ukko, ja että poistumisen! ja kuolemani kenties koskisi häneen kipeästi."

"Mutta et kai sinä kutsunut minua tänne vain siksi, että valittaisin sinulle vanhoja tuskiani? Vai ovatko heilwigiläiset taas panetelleet minua? Taivas tietää, että he ojentavat urkkijankäsivartensa, luulemma, yli puolen Euroopan ja tietävät tarkemmin kuin Roomassa tai Pariisissa tiedetään, mitä työhuoneessani tapahtuu. Joko he ovat panneet päähäsi, miksi pyyntösi, että nyt tulisin, sattui minulle epämukavasti, niin että matkani viivästyi?"

"Heilwigiläisillä on muuta ajattelemista kuin sinun rakkausseikkailujasi, poikaseni."

"Niin tosiaankin, siltä minusta itsestänikin melkein näytti. Mikä siis on mennyt sukulaisiisi, kun he tänään kohtelivat minua niin erinomaisen ystävällisesti? Muutoin he ovat pitäneet minua, kuten hyvä ystäväni, Friedrich, yhä vieläkin kulkurina, jollaisena toit minut ensiksi tähän taloon. Mutta tänään: 'niin kuuluisa maalaaja kuin te!' — 'mies, joka on luonut niin paljon kaunista' — 'te olette runoilija, toden totta, herra Gordon'; — mistähän nuo hyvät ihmiset saavat tuollaisia sorvattuja sanoja, joilla tosin voin täyttää taskuni niinsanotuissa seurapiireissä, mutta joita en ollut tottunut kuulemaan täällä Heilwigshofissa?"

"Sanoinhan sinulle jo, että heillä on muuta mielessään, he eivät enää pelkää sinua."

"Pelkää? Ja minua! Mutta taivaan tähden, Johannes, mitä saattaisivat sitten Heilwigit ja Müllerit ja arvoisat sisarenlapsesi ja serkkusi minuun nähden pelätä?"

"Jos olisit tullut hiukan aikaisemmin, niin olisin ennen ateriaa sinulle sanonut, mitä aioin sinulle kertoa, ja ilmoittanut sen sitten toisillekin ruokahalun herättämiseksi."

"Joko taas! — Siis, kun nyt tulin tuota kallisarvoista, takaisinsaamatonta tuntia liian myöhään — mikä on se asia, sinä saivartelija?"

"Minun täytyy ilmoittaa se jokaiselle kirjallisesti. Ja kirjoittaminen, kuten tiedät, ei ole minun alaani. Tosin eivät pitkät puheetkaan. Mutta lyhyesti: sinä olet minun ystäväni. Siksi olin päättänyt sanoa sinulle ennenkuin kenellekään muulle, että aion mennä naimisiin."

"Niin, niin juuri. Hyvin todennäköisesti eivät Heilwigit ole siinä asiassa yhtä mieltä. Minusta näyttää siltä, että he jo aavistavat jotakin. Mutta sinä, mitä sinulla voisi olla sitä vastaan, sitä en tiedä. Kaikeksi onneksi ei rahalla ole meidän väleissämme mitään tekemistä, sinä tuskin odotat minulta perintöä. Niinpä tulee siis ainoana eroituksena sinulle olemaan, että kun vastedes tulet tänne vierailulle, niin on talossa pikku rouva, jonka kanssa voit keskustella harrastuksistasi, kuvista, kirjoista, mistäpä minä tiedän, mikä sinua askarruttaa, paremmin kuin sivistymättömien talonpoikien kanssa. Ja niin ollen…"

"Täällä on merkillisen kuuma. Minä en ole talonpoika niinkuin sinä, enkä senvuoksi niin karta raitista ilmaa. Salli, että avaan ikkunan."

"Katsohan, Diana on tuolla! Tuo kelpo koira nähtävästi tuntee minut vielä. Se on ihmeteltävää. Erittäinkin, kun se on narttu."

"Että puhut järkevästi. Et kai sentään voi todenteolla uskoa, että ajatuksenkaan, yhden ainoan henkäyksenkään vertaa haluttomammin tahtoisin saada sinut tänne, tahtoisin olla ystäväsi siksi, että aion ottaa vaimon talooni?"

"Olen rohjennut ajatella jotakin sellaista. Sinulle ei ole, luulisin, aivan uutta se, että rakkautta pidetään maailmassa huumaavampana juomana kuin miesten välistä ystävyyttä."

"Rakkaus? Kenties, sellaisena kuin sinä sen ymmärrät. Sinä tiedät, että olen tukeva ryyppymies ja voin sietää varsin paljon; viini ei niin pian nouse päähäni. Ja sitten — onko se sitten viiniä? Tähän saakka on ystävyytemme ollut minulle ja on luullakseni vast'edeskin oleva sitä, mikä tekee elämän rikkaaksi ja iloiseksi. Että sinä, Paul, sinä, saattaisit tulla mustasukkaiseksi nuoren tyttöparan takia, sitä en olisi voinut uneksiakaan."

"No niin, minä olen sitä, mustasukkainen ja epäluuloinen yht'aikaa. Kaikki huonot ominaisuudet, mitkä saattavat ihmissydämeen kätkeytyä, ovat minussa. Minä en tahdo, että täällä ja sinussa muuttuu mitään. Sinä olet minulle ainoa ajatusteni lennon kiinnekohta, kun elämä on heitellyt minua sinne tänne. Enkä minä usko onneen, jonka minulle ilmoitat. Vaikka en vielä edes tiedä, minkä näköinen se on ja kuka tämä onni on."

"Sinä et usko siihen? Luullakseni sinun kuitenkin pitäisi tuntea minut ja luottaa minuun; minä tiedän, mitä teen. Minä aion mennä naimisiin kreivitär Willfriede Markowin, vanhan, oppineen kreivin tyttären kanssa."

"Niinpä niin. Jotakin sellaista sipistiin jo pöydässä. En tahtonut kuunnella sitä. Ensimmäinen syy vaimon ottamiseen: että hän ei sovi meille iältään, säädyltään eikä kasvatukseltaan. Toinen, että hän on rutiköyhä, orpo ja heikko terveydeltään — hän ontuu, sanoi lankosi Müller —, että hänen todennäköisesti pitäisi ottaa seuranaisen paikka, jollei hän löytäisi kelpo miestä, joka olisi tarpeeksi hyväntahtoinen laskeakseen itse hankkimansa omaisuuden, kauniin maatilansa, kunnia-arvoisan nimensä ja jalon sydämensä neiti kreivittären jalkain juureen, jotta hänen aateliset korkokenkänsä saattaisivat somasti tallata niitä."

"Niin, anna anteeksi, minä unhotin yhden ja ainoan paikkansa pitävän syyn, joka saa tehdä miehen sellaiseksi, että nainen voi kääntää hänen selväjärkisen päänsä: nimittäin polttavan, järjettömän rakkauden. Siitä sinussa ei tunnu näkyvän paljon jälkiä. Sinä, kylmän järjen julistaja, aiot mennä naimisiin, jotta ystävälläsi, kun hän vastedes tulee viereisille, — kuinka sinä sanoitkaan? — olisi sopivaa seuraa, haastellakseen taiteesta ja tieteestä. Se ajatus yksinkö sinut täytti, kun vietit kihlajaisiasi?"

"Etkö? Onko siis vielä aikaa? Johannes, minä vannotan sinua! Mutta minä en tunne häntä. Mutta muutoin minä tunnen naiset — paremmin kuin sinä. Alkaen äidistäni, joka vietti häitään isäni veljen kanssa, ennenkuin vielä olivat loppuun kuluneet ne kengät, jotka jalassa hän oli vienyt isä-vainajani hautaan; tästä ensimmäisestä alkaen tädit ja naisserkut, myöhemmin mallit, ystävättäret ja ihailijattaret, minä tunnen heidät. Ja — salli minun sanoa se sinulle — he eivät ole miehen ystävyyden arvoisia!"

"Juuri siksi. Minusta ei näytä niin kovin tärkeältä, vaikkapa kahdesta ystävästä toinen ottaa vaimon, tai vaikkapa molemmat sen tekevät. Jos esimerkiksi sinä päättäisit — —"

"Minä!" — Paul purskahtaa iloiseen nauruun. Hän istuutuu Heilwigiä vastapäätä, aivan lähelle, tarttuu hänen käsiinsä ja katsoo häntä silmiin: — "Totisesti, Johannes, kun et ole sitä askelta vielä astunut, niin jätä se mieluummin sikseen, minä pyydän sinua."

"Tosiaankin, sitä en vielä laisinkaan ajatellut. Kuinka vanha sinä sitten oikeastaan olet? Kun tutustuimme toisiimme, niin sinä olit, — odotahan, — sinä olit…"

"Siitä on kulunut paljo aikaa. Vuosikymmen, vai kaksiko, sinusta sitä ei näe. Mies, kuinka voi pysyä niin nuoren näköisenä! Luulenpa, kun sinua näin katselen, että sinua tänäänkään tuskin vielä pidettäisiin neljänkymmenen vuoden ikäisenä. Eihän sinulla ole laisinkaan harmaita hiuksia ohimoilla, ja sinä kuljet niin reippaasti kuin olisit vielä nuorukainen."

"Niin, kun vieläkin ajattelen, millainen sinä silloin olit, hintelä, keskenkasvuinen poika, silmät palavat, tukka pitkä, pörröinen, ja olkapäät…"

"En ole tullut senjälkeen kauniimmaksi. Ja mitä liehuviin taiteilijakiharoihin tulee" — Paul sipaisi kädellään korkealta otsaltaan pari harmaansekaista suortuvaa taaksepäin, — "niin ei minua niistä enää moitita".

"Olenko minä tehnyt sitä milloinkaan? Minusta tuntuu siltä, ettei ainoatakaan ihmistä saisi tuomita niin ulkonaisten seikkojen kuin liehuvan tukan tai aatelisen nimen takia. Minä, joka, kuten usein olet sanonut, elän täällä lihavalla vehnämaalla karjan ja peltojen hyväksi, minä olen oppinut pelloistani, että ei saa tuomita mitään, jota ei ole tutkinut sisimpiä pohjamultia myöten."

"Hyvä, en sano enää mitään häntä vastaan siihen saakka kuin olen oppinut hänet tuntemaan. Rakastaako hän sitten sinua?"

"Kerroinhan sinulle jo, että olen pitänyt velvollisuutenani ilmoittaa asian kaikkein ensiksi sinulle ja sitten veljelleni ja sisarilleni."

"Ennenkuin olet puhunut hänelle itselleen? Eikö hän tiedä mitään asiasta?"

"Ei kerrassaan mitään. Minä menen huomenna kihloihin. Sitä ennen kirjoitan sisaruksilleni."

Herra Heilwig pudisti vain päätänsä. Että joku ei tahtoisi, mitä hän tahtoi, sitä ei ollut hänelle tapahtunut sinä pitkänä aikana, jonka hän oli ollut tilan isäntänä ja talon sekä perheen käskijänä.

"Minä vannotan sinua, Johannes", toisti taiteilija kiihtyneesti, "jos et vielä ole sidottu, niin älä sido itseäsi, harkitse sitä ainakin vielä. Sinä olet liian kauan tottunut olemaan vain omana herranasi, toimimaan yksin oman mielesi mukaan. Kuinka aiot sietää, että toinen, yhtä oikeutettu mahti on rinnallasi, että sinun täytyy mukautua naisen toiveisiin ja oikkuihin!"

Kun Paul Gordon oli jäänyt yksinään, työnsi hän ikkunan auki. Ulkona oli hiljaista. Isoista karjarakennuksista, jotka ulottuivat oikealle ja vasemmalle leveästä, kaksikerroksisesta päärakennuksesta ja kartanon muuriin saakka, sulkien sisäänsä neliskulmaisen pihan, kuului silloin tällöin nukkuvien eläinten hiljaista korinaa ja kuorsausta. Diana makasi valkoisessa kuunpaisteessa portailla oven edessä. Sekin näytti rauhallisesti nukkuvan, pää etukäpäliä vasten painettuna. Mutta kun vartija jokatuntista kiertoaan tehdessään saapui, nosti koira hienoa kuonoaan ja päästi lyhyen, hillityn äänen merkiksi siitä, että se oli varuillaan.

Paul nojautui viheriään lehdistöön, — villiviini, joka kasvoi talon seinämällä, oli tunkeutunut sisään ikkunan luona olevasta reiästä ja kasvatti täällä huoneessakin lystikkäästi köynnöksiään ja kovia rypäleitään, jotka eivät koskaan kypsyneet; kuinka hyvin hän tunsikaan jokaisen äänen, jokaisen liikkeen talossa ja pihalla.

Ensi kerran tänne tullessaan oli hän, kuten Johannes oli sanonutkin, ollut melkein vain pieni poika. Hän oli karannut vanhempiensa luota. Herra Heilwig oli tavannut maantiellä tuon nuorukaisen, joka oli ollut väsynyt koko päivän päämäärättä kuljeskeltuaan ja oli ottanut hänet mukaansa, kyselemättä paljonkaan, mistä ja mihin hän oli matkalla.

Tilanomistaja oli silloin myöskin tuomari; tavallisesti hän rankaisi ankarasti maankiertäjiä. Mutta tämä kalpea kulkuri, sateenliottamassa ja siitä huolimatta kuitenkin vielä huolellisessa puvussa, epätoivoisen synkkine ilmeineen, joka itsekään tietämättä kuinka oli eksynyt näille seuduille, tämä oli sentäänkin vielä liian nuori, eikä hän muutoin ollut tehnyt mitään todistettavaa rikostakaan, joka olisi tehnyt hänet kypsyneeksi kylänvankilaa varten. Niinpä Heilwig majoitti hänet, vanhan Friedrichin kauhuksi, oman makuuhuoneensa vieressä olevaan siniseen kamariin, jossa hän saattoi pitää nuorukaista silmällä.

Tässä samassa sinisessä kamarissa Paul teki hänelle seuraavana päivänä tunnustuksensa. Hän oli varakkaiden ihmisten lapsi. Gordonit harjoittivat Hampurissa, johon heidän esi-isänsä, muuan varovainen, säästeliäs skotlantilainen, oli sata vuotta sitten siirtynyt, suuressa arvossa olevaa kauppaa, olivat kaikki erittäin kunniallisia, kelpo ihmisiä. Äiti ei voinut milloinkaan oikein ymmärtää, mikä oli tähän ainoaan hänen oivallisesta lapsiparvestaan vuodattanut sellaisen vieraan pisaran, että hän ei halunnut kulkea auottua uraa. Hän itse tiesi sen aivan liiankin hyvin. Nähtyään neljäntoista-vanhana, kuinka hänen äidistään, vanhemman Paul Gordonin leskestä, oli tuskin kaksitoista kuukautta tämän kuoleman jälkeen tullut Hermann Gordonin vaimo, silloin muuttui hänen verensä; hänen "ylevä henkensä" häiriytyi, kuten oli käynyt Hamletin. Nyt hän ei voinut enää mukautua. Hän vihasi kaikkea, mitä nuo toiset rakastivat. Mistään hinnasta hän ei tahtonut tulla siksi, mikä hänen isäpuolensa oli. Ja kun vanhemmat eivät antaneet hänelle lupaa siirtyä toiselle uralle, oli hän karannut heidän luotansa.

Herra Heilwig oli silloin kuunnellut rippiä vaiti ollen. Hän ei tosin tiennyt paljoa Hamletista. Mutta hänellä oli itsellään ollut äitipuoli. Ja kun hän ei ollut elänyt tämän kanssa parhaimmassa sovussa, niin hän ymmärsikin nuorukaisen katkeroittavan, polttavan tuskan. Siitä huolimatta hän päätti, että Paulin pitäisi ensin palata omaistensa luokse ja pyytää heiltä anteeksi. Hän saattoi hänet Hampuriin, mikä silloin, viisikymmenluvun alkupuolella, kun ei vielä ollut suoraa rautatieyhteyttä, merkitsi monipuuhaiselle tilanomistajalle varsin suurta ajanhukkaa.

Kuultuaan siellä vanhemmilta, että pakolainen oli puhunut totta, ettei mikään pahempi syy ollut saattanut häntä lähtemään sieltä, ja nähtyään nyt, kuinka äiti häpesi ja kuinka isä kohteli häntä halveksien, nuorukaisen itsensä esiintyessä uhmaavin ilmein ja näyttäessä heidän kanssaan seurustellessa huonoimmat puolensa, sekaantui Heilwig lyhyesti ja päättävästi asiaan. Ennen kaikkea, selitti hän, on tarpeen, että kalpea, liian nopeasti kasvanut poika voimistuu. Ja siksi aikoi hän, Johannes Heilwig, ottaa hänet mukaansa maalle, jossa hän voisi oppia tekemään ahkerasti työtä ja lepäämään rauhallisesti. Mitä muuta olisi tehtävä, se nähtäisiin sitten.

Vanhemmat suostuivat ilomielin. Nuorukaiselle tuo ehdotus tuli aivan kuin pelastajana. Kun he molemmat yksin istuivat kyytivaunussa, oli hän tarjonnut vanhemmalle miehelle ystävyyttään kiitokseksi tämän vapauttavasta teosta. Herra Heilwigin täytyi hiukkasen hymyillä. Mutta sitten hän otti ojennetun käden omiinsa. "Hyvä, jos tahdot olla ystäväni, niin osoita se olevasi sillä, mitä teet. Että minä olen sinun ystäväsi, sen sinä olet nähnyt."

Siten oli käynyt niin, että Paul Gordon vietti yhden vuoden Heilwigshofissa muiden nuorten harjoittelijain kanssa. Eipä niin, että hän olisi tällä ajalla oppinut maataloudesta paljon enemmän kuin sen, missä puutarhan puissa parhaat ja mehukkaimmat kirsikat kasvoivat ja kuinka viljan korjuussa helpoimmin lunastaa itsensä vapaaksi suudelmalla. Tosin vielä senkin, kuinka kypsyvinä kellertävien viljapeltojen yläpuolella kiuru kohoaa korkealle kaukana, kaukana autereessa, kuinka ruskealäikkäiset lehmät seisovat viheriällä niityllä taustanaan sininen taivas, ja kuinka ylhäällä pään päällä pilvet kiitävät, niin että sydämessä syttyy kaipuu päästä niitä seuraamaan. Kun vuosi oli kulunut, tiesi hän vielä varmemmin kuin ennen, että hänestä saattoi tulla vain maalaaja.

Heilwig oli tässä ajassa niin mieltynyt uuteen asuintoveriinsa, että hänestä tuntui vaikealta päästää hänet luotansa. Hän olisi mielellään tehnyt hänestä maamiehen. Kaikkien sisaren- ja veljenpoikien, serkkujen, alamaisten ja palvelijain joukossa, jotka odottivat häneltä avustusta ja joille hän oli vain rikas setä, mahtava tilanomistaja, jonka puoleen he kääntyivät vain apua saadakseen, näytti tuo ainoa, joka ei pyytänyt muuta kuin ystävyyttä, hänestä harvinaiselta, kuin valkoinen korppi. — Paul ajatteli, kuinka tuo vakavan käytännöllinen mies oli ymmärtäväisesti suhtautunut hänen unelmiinsa ja kuinka hän, joka tiesi niin perin vähän ulkomaailman elämästä, eikä taiteesta ja maalaamisesta mitään, piti mielensä ja silmänsä avoinna kaikelle, mikä koski ystävää. Nuori maalaaja oli kurjistellut aika lailla. Hampurin Gordonit pudistelivat päitään. Heilwigit ja Müllerit olivat arveluttavan happamen näköisiä, puhuivat synkkiä arvoituksen sanoja. Johannes hymyili — siinä kaikki, mitä hän oli vastannut valituksiin ja syytöksiin, joita eri tahoilta tehtiin hänen suojattiaan vastaan. Kun hän kerran oli ottanut nuorukaisen hyvään suureen sydämeensä, pysyi tämä siellä niin lujasti ja varmasti, ettei mikään saattanut ajaa häntä sieltä ulos.

Niin muuttumattomasti hän myöskin uskoisi nuoreen aatelisneitoon, kun hänestä tulisi hänen vaimonsa, niin sokeasti hän häneen luottaisi. Olisiko neito sen arvoinen?

Raskain askelin Paul kulki edestakaisin. Sivuovesta, joka vei Johanneksen huoneeseen, kuului tasaista, tahdikasta hengitystä. Hän kuunteli sitä. Joka saattoi niin rauhaisin mielin, niin terveesti nukkua kihlauksensa edellisenä yönä, joka saattoi niin varmasti ja itsetietoisesti ajatella tästä vielä kyseenalaisesta kihlauksesta, se oli siinäkin asiassa ainutlaatuinen. Ja joskin se hirveä lastentauti, jota nimitetään rakastuneena-olemiseksi, saattoi muuttaa toiset miehet perussävyltään, ja joskin myös Paul Gordon oli useammasti kuin kerran sellaisessa tilanteessa tuntenut olevansa uskoton itseänsä kohtaan, — tuon miehen ei kävisi niin. Hän voittaisi kaikki vaarat, olisi sen jälkeenkin entisensä, olkoonpa hänellä vaimo tai olkoonpa hän ilman naisellista vaikutusta, mies ja ystävä. — Ja Paul sulki varovaisesti ikkunan.

Kun talon isäntä seuraavana päivänä aamunkoitteessa valppaana ja kylliksi nukkuneena nousi, työhön valmiina, pitkävartisissa saappaissa hevosensa selkään, ratsastaakseen pelloilleen, nukkui vieras syvästi, unia näkemättä.

II.

Oli myöhäinen iltapäivä. Postinkantaja oli juuri lähtenyt täysinäisin säkein. Herra Heilwig astui ystävänsä luokse: "Tuletko kanssani?" — He nousivat tuttuihin isopyöräisiin, kahden itsekasvatetun ruskean hevosen vetämän metsästysvaunuihin. Johannes ajoi. Pienen ruohokentän ympäri, ulos pihaportista, halki kylän sitä mentiin, ja nopeampaa juoksua valtamaantiellä, joka kulkee luotisuorana kahden korkean poppelirivin lävitse aina lähimpään kaupunkiin asti.

Vasemmalla ja oikealla oli vielä pitkältä Heilwigshofin viljavia peltoja. Jos joku mies tuli työstä, tervehti hän heitä kunnioittavasti. Lapset, jotka olivat käyneet aivan toisen värisiksi päivänpaisteisella kylätiellä, keskeyttivät leikkinsä ja seisoivat torppain ovien edessä kömpelösti ja hämillään. Paraikaa täysin sangoin lypsyltä palaavien maitovaunujen takana kulkevat tytöt astuivat syrjään, niiasivat somasti, aina parittain, niinkuin he parittain kävelivätkin. Ja nuori työnjohtaja ratsasti laukkaa vaunujen rinnalle tehdäkseen kysymyksen. Heilwig antoi lyhyitä, säntillisiä määräyksiä, mitä olisi tehtävä, mitä ei. Hän oli herra täällä, tottunut käskemään, tottunut pitämään sanaansa lakina ja näkemään, että kaikki ihmiset laajalla alalla pitivät häntä määrääjänä. Samanarvoisten maailmassa, jossa jokainen sopeutuu naapurinsa mukaan, jossa ei ole tilaa liikutella vapaasti kyynärpäitään, olisi hänen ollut vaikea tulla toimeen.

He ajoivat viertotietä tunnin ja hiukan kauemminkin. Sitten Johannes ohjasi kuoppaiseksi ajetulle tielle, joka poikkesi sivulle ja kiemurteli huonosti viljeltyjen peltojen välitse.

"Niin", sanoi Johannes. "Minä olen jo etukäteen kirjoittanut sisaruksille. Minusta se näyttää olevan oikein; tytölle se on avuksi, sinua se ei voi vahingoittaa, mitkäpä seikat puhuisivat sitä vastaan? Seiso sinä vain rinnallani pilkkaajia vastaan, jotka mahdollisesti panevat askeleeni pahakseen ikäni takia. Muuta minä en tarvitse. Ja niin — nyt me olemme perillä!"

Aatelistaan nykyinen omistaja, vanhan kreivi vainajan sukulainen, otti herrat vastaan, vei heidät talon lävitse avoimelle kuistille, joka oli kukkatarhaan päin, ja vaimonsa luokse. Kreivitär oli pieni, vilkas nainen, jolla oli kaupunkilaistavat ja suuren maailman kohteliaisuus. Hänellä oli heti tervetuliaisiksi paljon sanottavaa, kerrottavaa, kysyttävää. Että taustalla istui ruokokeinutuolissa pieni synkkään surupukuun puettu olento, lapsi sylissään, sitä Paul ei huomannut, ennenkuin poika huomautti nauramalla ja jokeltamalla nuorelle äidille läsnäolostaan. Silloin tämä juoksi sinne: "Ole toki hiljaa, Kuno; ah, minä unohdin, herra Gordon, esitellä teille esikoistamme. Ja tässä — rakas serkkumme, kreivitär Willfriede."

Hän ei ollut kaunis. Sen hän näki ensi silmäyksellä ja iloitsi siitä. Miksi, sitä hän olisi tuskin itsekään voinut sanoa. Mutta hänelle olisi tuottanut enemmän tuskaa, jos Johannes olisi mennyt loistavan keimailijan verkkoon. Tämä oli kalpea ja hintelä. Istuessaan tuoliinsa painautuneena, vaaleaverisen pojan nojautuessa häntä vasten, hän näytti vielä itsekin melkein lapselta. Ja lapsen tavoin hän kohotti suurten ruskeiden silmiensä avomielisen katseen miehiin.

"Hyvää päivää, Johannes-setä; hyvää päivää, herra Gordon. Nyt tutustun siis vihdoin teihinkin. Miksi ette ole tullut meille aikaisemmin isäni vielä eläessä?"

"Olen itse siitä pahoillani, kreivitär. Mutta moittikaa siitä
Heilwigiä. Miksi hän ei ole tuonut minua tänne aikaisemmin!"

"Oh, setä Johannes", — taas hän katsoi häntä sellaisin ilmein kuin lapsi vanhaa sukulaistaan, josta paljon pitää; — "hän olisi kyllä tuonut teidät joskus, jos olisitte tahtonut. Hän on poikkeus „ ihmisistä, hän tekee ylen mielellään sitä, mikä ilahduttaa muita."

"Sanotteko häntä sedäksi?" kysyi Paul. — Hän oli ystävänsä tekemästä viittauksesta jäänyt istumaan tytön viereen, molempien muiden herrojen, Heilwigin ja nuoren kreivin, poistuessa hiljaa keskustellen. Talon emäntä oli ottanut väsyneen poikansa Willfrieden sylistä ja vei hänet pois. — "Miksi teette niin? Hän ei ole isänne veli, eikä hän näytä minusta niin ukkomaiseltakaan, ettei häntä voisi nimittää toisin."

Kreivitär katsoi häneen hämmästyneenä: "Setä Johannesko? Niin, miksi minun sitten pitäisi häntä nimittää? Ettekö siis tiedä, että kaikki sanovat häntä siksi, siitä lähtien kun hän, ollen vielä melkeinpä vain poika, luullakseni kuusitoistavuotias, otti haltuunsa isänsä silloin pienen tilan, rupesi pitämään huolta äidistä, sisarista, veljistä, nuoremmista niinkuin vanhemmistakin, ja tuli siten vähitellen veljien- ja sisartenlapsien, sukulaisten ja naapurien neuvonantajaksi ja auttajaksi? Se nimi on hänen luottamus- ja kunnianimensä. Te itse, herra Gordon, ettekö tekin ole hänelle kiitollisuudenvelassa, eikö teilläkin ole syytä kiittää häntä? Sanokaahan ainakin…"

Kreivitär nyökäytti päätään. "Jokseenkin niin. Joka tapauksessa hän on tehnyt teille vain hyvää ja auttanut teitä, niin että teistä on tullut jotakin kunnollista. Mutta — mikä te oikeastaan nyt olette?"

"Olen kai sen kuullut. Mutta — eikö sanota myöskin, että te olette tehnyt oopperan?"

"Enpä tiedä oikein", — pikku neiti painautui syvemmälle avaraan istuimeensa ja katsoi häneen miettiväisenä; — "luulen, että jos voisin olla mies, niin tekisin vain yhtä, mutta sitä kokonaisesti".

"Kreivitär, me puhuimme Johanneksesta. Hän on maamies kaikesta sydämestään, häneen te kai olette tyytyväinen?"

Kreivitär nauroi; veitikkamainen ilme sopi ihmeteltävän hyvin hänen kapeille kasvoilleen. "Häneen minä olen tyytyväinen", sanoi hän, "hän ei koskaan jätä vastaamatta, kun kysyn häneltä jotakin".

Kaunis hän ei olut. Se ollakseen hän näytti liian hennolta, liian värittömältä raskaissa, mustissa vaatteissaan, jotka näyttivät melkein rutistavan hänen pienen olemuksensa kuoliaaksi. Mutta rupatella hän osasi. Hänen äänensä, oikea kirkas lapsen ääni, visertelevä ja soinnukas, antoi hänen viisaille sanoilleen ja kysymyksilleen omituisen sulon. Hän kertoi isästään, joka nuoruudessaan oli ollut suuri matkailija ja eleli sitten vaimonsa menetettyään maailmasta syrjään vetäytyneenä yksin täällä maatilalla, tutkien muinaisitalialaisia maalaajia. Hän oli auttanut isäänsä tämän töissä, lukenut ja opiskellut hänen johdollaan, ollut varhain ja myöhään kärsivän luona ja vain salaa sydämessään usein kaivannut ulos, kauas. Nyt, kun hän kenties saisi nähdä uneksimansa vieraat seudut, nyt ei hänen isänsä enää ollut hänelle niitä näyttämässä. Hän katsoi surumielisesti eteensä kertoessaan, ettei hän vielä tiennyt, miten hänen nyt kävisi. — "Mutta", lisäsi hän puoliääneen, "se ei tee mitään. Vaikka hyvää tuskin on odotettavissa."

Puutarhasta kuului siellä edestakaisin kävelevien miesten puhetta. Kreivitär tuli takaisin pojatta, istuutui Paulin ja Willfrieden luokse ja nousi jälleen, kun kreivi huusi häntä. Pikku kreivitär ei liikahtanutkaan nojatuolissaan.

"Eikö teidän tule ikävä istuessanne niin kärsivällisesti minun luonani?" kysyi hän. "Minä olen varma siitä, että menisitte paljoa mieluummin muiden mukana puutarhaan." — Ja kun Paul selitti, että hän jäi tänne hyvin mielellään, virkkoi hän: "Niin kyllä, setä Johanneshan teki teille äsken pienen merkin, että te ette seuraisi häntä."

"Näin. Minä näen hyvin paljon. Minä en aina heti ymmärrä kaikkea. Mutta ei siitä vahinkoa. Ajan mittaan sen sitten kuitenkin käsittää. Ja minä olen kärsivällinen ja odotan, kunnes toiset sanovat minulle, mitä minun tarvitsee tietää. Miksipä kiusaisi itseään? Siitä ei mikään tule paremmaksi. Setä Johanneshan kyllä pitää huolen siitä, ettei minulle tapahdu mitään pahaa."

Hän oli nojannut päänsä käteensä ja katsoi suurilla, pitkänäköisillä silmillään eteensä puutarhan tihenevään pimeyteen. Paul tarkkasi häntä hiljaa. Hän tahtoi harkita ja punnita, oliko tämä nuori nainen sen kohtalon arvoinen, jota hänelle valmisteltiin. Se oli onni, jota hän, Paul, ei olisi voinut hänelle suoda. Mutta hänen katsellessaan pientä kärsivällistä olentoa hänet valtasi ikäänkuin sääli, sellainen, jollaista tuntee nähdessään kalan, joka vielä leikkii aivan huolettomana aalloissa, huomaamatta verkkoa, jossa se jo pulikoi. Seuraavassa silmänräpäyksessä silmut pingottuvat, nousevat, ja lohenmullo-parka potkia sätkyttelee kuivalla, kiinnisaatuna. Hän olisi mielellään ilmaissut tytölle, mikä tätä odotti, varoittanut häntä olemaan määräämättä elontietänsä, ennenkuin tuntisi itsensä.

Palvelija oli kattanut illallisen eteisen takana olevaan huoneeseen ja meni puutarhaan ilmoittamaan, että kaikki oli valmista. Kolme sielläolijaa näytti päättäneen neuvottelunsa. Talon emäntä pyysi, että Paul tarjoisi hänelle käsivartensa ja pidätti häntä sitten askeleen ajan, antaakseen toisen parin, Johannes Heilwigin ja kreivittären, mennä edellä. Nuori tyttö riippui painavasti ison, voimakkaan miehen käsivarressa; tämä tuki häntä, ja hän piti toisella kädellään kiinni kainalosauvastaan. Paul oli puolittain unohtanut, mitä Heilwigin lanko oli eilen sanonut hänelle. Nähdessään hänen horjuvan käyntinsä hän ehdottomasti hätkähti.

"Mutta ette ajatellut sen olevan niin pahaa. Sitä se, ikävä kyllä, on. Ja kaksin verroin jaloa, kaksin verroin kaunista on, että ystävänne tahtoo ottaa hoiviinsa pikku sukulais-parkamme. Me itsehän pitäisimme hänet mielellämme, hyvin mielellämme. Mutta mekään emme ole rikkaita. Ja lapset, ja suuri maatila, jonka vanha, oppinut herra antoi niin rappeutua ja…"

He olivat ruokapöydän ääressä, eikä kreivitär voinut puhua enempää. Paul istui ystäväänsä vastapäätä. Tämä silmäili ympärilleen varmoin ja levollisin katsein, tyytyväisin vehnäjauhosakki-ilmein, kuten Paul sanoi. Nuori kreivi täytti lasit. — "Iloista yhteis-elämää!" lausui hän ja kohotti lasiaan Johannekselle.

Heilwig nousi. Hän astui tytön tuolin taakse. — "Friede", sanoi hän, "serkkusi toivoo, että me kaikki täällä olijat pysymme hyvinä naapureina yhdessä. Ja minäkin toivon, että voisimme pitää sinut täällä. Siihen on, rakas friede, yksi keino: sinä olet tosin vielä nuori — mutta — tahdotko siitä huolimatta tulla vaimokseni!"

Keskellä tarkoin ajateltua puhettaan hän oli joutunut tytön levollisena odottavan katseen edessä äkkiä pois tolaltaan, niin että hänen täytyi tehdä kysymyksensä ennen kuin oli aikonutkaan. Mutta tämä aivan outo epäilyntunne, joka oli hetkeksi saanut hänet valtaansa, katosi yhtä pian kuin oli syntynytkin.

Sillä tyttö, joka ensin oli tutkivaisesti katsellut häntä, silmiään räpäyttämättä, nousi tuolilta — kainalosauva putosi pöydän alle — tarttui häneen molemmin käsin. "Setä Johannes", ja taivutti hänen käsivartensa kaulalleen sekä nojautui häneen. "Setä Johannes, kuinka hyvä sinä oletkaan!" — —

"No", kysyi Heilwig, kun molemmat taas istuivat vaunuissa ja ajoivat kotia kohti, "no, pelkäätkö vielä nytkin, että tämä lapsi ottaisi minulta jotakin, mikä muutoin tulisi sinun osaksesi? Ja vieläkö ajattelet, että porvari ei saisi tuoda taloonsa sellaista aatelisneitoa, ja ettei jo vanhanpuoleinen mies saisi tehdä itseänsä naurettavaksi ottamalla kauniin nuoren rouvan? Ja kun olet käynyt tästä kaikesta levolliseksi, kun sinun on täytynyt käydä levolliseksi kaikki nähtyäsi, — niin oletko nyt kanssani yhtä mieltä, Paul?"

"Toivotan sinulle onnea", sanoi Gordon tuskallisin mielin, "ja luotan siihen, että osaat sen itsellesi rakentaa…"

"Mutta sinä pysyt kuitenkin aina entisenä pahaa pelkäävänä epäilijänä, joka ei mielly yhteenkään ihmiseen, ei mieheen eikä naiseen. Katsohan" — hän viittasi piiskallaan pimeyden halki erääseen tien varrella olevaan suoraan poppeliin — "tunnetko tuon puun? Etkö? Näyttävätkö ne sinusta kaikki kutakuinkin yhtäläisiltä? Minusta eivät, tuon minä tunnen tarkkaan. Piakkoin annan eroittaa sen tovereistaan asettamalla siihen taulun kirjoituksineen. Sillä tuon poppelin alla sinä istuit väsyneenä, nälkäisenä, risaisena, kun ohimennessäni näin sinut. Että otin nuoren oudon pojan kotiini, sitä moittivat varsin katkerasti kaikki ajattelevat ihmiset, veljet ja langot. Minä en ole sitä katunut. Niinpä luulen, että sekin, mitä tänään olen vastoin ystävän neuvoa tehnyt, on koituva parhaaksi."

III.

Herra Johannes Heilwigin, Heilwigshofin isännän, avioliitto pahoin velkaantuneen Markowin kreivin jälkeenjääneen tyttären kanssa herätti huomiota koko maassa. Pudistettiin päitä ja juoruttiin enemmän kuin tarpeeksi.

Mutta kaksi ihmistä oli, jotka eivät välittäneet ihmisten arvosteluista. Johannes, koska hänellä oli puhdas kunniantunto eikä hän yleensä sallinut kenenkään häiritä itseään tai ehkäistä tekemänsä päätöksen toimeenpanossa, ja Willfriede, joka, leikkien keinutuolissa kreivittären lasten kanssa, tuskin sai tietää mitään siitä, mitä ulkona maailmassa sattui ja tapahtui. Hänellä oli nyt vain yksi ajatus, se, kuinka hänen rakkaan isä-raukkansa kuolinhetki olisi käynyt helpommaksi, jos isä olisi aavistanut, että hänen lapsensa tulee niin turvatuksi, ja kuinka hänen, Willfrieden, pitäisi kiittää niitä, jotka niin hellästi pitivät hänestä huolta, kreiviä, serkkuaan, kreivitärtä, — mutta ennen kaikkea setä Johannesta.

Hänen mieleensä ei juolahtanutkaan, ettei hänen enää pitäisi nimittää Johannesta sedäksi. Kun Paul huomautti hänelle siitä, säikähti hän, sillä hän pelkäsi tehneensä jotakin sellaista, mikä ei osoittaisi kyllin suurta arvonantoa hänen parasta, rakkainta ystäväänsä kohtaan. Kuuliaisesti hän koetti nyt nimittää häntä hänen etunimellään. Mutta heti kun hän oli aivan luonnollinen, aivan oma itsensä, unohti hän sen taas ja rupesi käyttämään vanhaa entistä puhetapaansa. Ja viimeinen, joka siitä olisi hänelle suuttunut, oli Heilwig itse.

Häiden edellinen aika — tilanomistaja oli määrännyt häät pidettäväksi heti elonkorjuun jälkeen, sillä hän ei pitänyt siitä, että lykättiin tuonnemmaksi jokin asia, minkä piti tapahtua — nuo lyhyet viikot kuluivat tytöltä kuten niin monet päivät. Sitten tuli ero talosta, jossa hän oli syntynyt ja kasvanut, ja se tuntui hänestä raskaalta, kuten jokaisesta morsiamesta. Ja sitten, aivan äkkiä, oli hän uudessa elämässä, uutena ihmisenä.

Heti aluksi oli Johannes tuottanut hänelle rullatuolin. Nyt hän matkusti hänen kanssaan Berliiniin, neuvotteli useiden erikoistuntijain kanssa, antoi hänet asianmukaisesti hoidettavaksi ja valvoi itse tarmokkaan ankarasti, että hänelle tehtiin kaikki, mikä suinkin saattoi edistää hänen terveyttään. Hän, joka muutoin oli ollut haluton jättämään tilaansa pariksi päiväksikään, jäi kuukausimääriksi vaimonsa luokse kaupunkiin. Niin hän todella pääsikin siihen, että Willfrieden sairaus poistui miltei tykkänään ja että tämä kykeni kävelemään ilman kainalosauvoja.

Itse Paul Gordonin olisi tarvinnut iloita nuoresta rouvasta, jos hän vain olisi jälleen tullut käymään Heilwigshofissa. Ei tosiaankaan ollut Johanneksen syy, että hän pysyi poissa. Tämä ei lähettänyt ainoatakaan kirjettä, jossa ei olisi ollut pyyntöä: Tule, tule pian, minä tarvitsen sinua. — Myöskin Willfriede-rouvan oli täytynyt jo useammin kuin kerran kirjoittaa miehensä sanojen alle tervehdyksensä sekä pyyntö, että hän tulisi heidän luokseen. Siitä huolimatta maalaaja ei kuitenkaan päättänyt lähteä uudelleen niin pian pois etelästä. Hän oli juuri näihin aikoihin valmistanut pari kuvaa, jotka antoivat ihmisille puhumista ja aprikoimista niin, että hänen nimeään mainittiin paljon. Tuottiko se hänelle suurempaa tyydytystä, siitä ei ollut mitään hänen lyhyissä, varsin epäsäännöllisesti saapuvissa kirjeissään.

Oli kylmä maaliskuun päivä. Lumi lensi pyörteinä yli pihan. Kun Paul nousi päärakennuksen edessä reestä, jonka hän oli vuokrannut kaupungista, seurasi voimakas tuulenhenkäys häntä ovesta sisälle, tuoden kosteita höytyviä keskelle eteistä hänen jäljessään. Hänet otti vastaan palvelijatar, joka pyysi hänen nimikorttiaan; hän kysyisi armolliselta rouvalta, ottaisiko tämä herran vastaan.

Paulin "hyvä vihamies" — niin hän aina oli nimittänyt vanhaa Friedrichiä, joka ei tosin ollut ottanut häntä vastaan erikoisen mieltäylentävin ilmein, mutta joka sitten tavallisesti piti hänestä isällistä huolta — ei ollut näkyvissä. Eteinen, joka muutoin oli kesäisin kaikkien talossa asujain ilmava mielipaikka, oli autio ja tyhjä. Häntä puistatti. Hän työnsi auki oikealla olevan oven, joka johti hänen huoneeseensa. Voimakas, outo tuoksu lehahti häntä vastaan. Huoneen keskellä oli pitkällä pöydällä useita kiinalaisia porsliinikulhoja, jotka olivat täynnä kuihtuneita viimekesäisiä ruusunlehtiä. Häiritsemättä ei siis saanut olla edes hänen rakas, vanha pesänsä, sininen huone, jota Johannes ei sitä ennen ollut suonut kenellekään muulle. Talon rouva käytti sitä hajuvesiensä valmistamishuoneena. Vierauden sinne kuulumattomin tunne, joka oli niin usein vallannut hänet suuressa maailmassa, juuri kun häntä oli juhlittu ja ihailtu, valtasi hänet täälläkin, jossa hän oli toivonut parantuvansa siitä.

Mutta ei ainoastaan tyytymättömyys elämäänsä ollut karkoittanut häntä äkkiä Roomasta tänne pohjolaan. Sen oli tehnyt aivan toisenlaatuinen huoli, yhtä painostava kuin uusikin tuolle hemmotellulle nautintoihmiselle, hänestä itsestään halpa-arvoinen, mutta sentään tarpeeksi vakava tehdäkseen hänet neuvottomaksi. Hänen isäpuolensa, joka oli yhä vielä hoitanut pojan omaisuutta, oli hiljakkoin kuollut, jättäen jälkeensä melkoiset velat. Paul oli äitinsä pyynnöstä selittänyt heti olevansa valmis, pelastaakseen isänsä vanhan liikkeen kunnian, jättämään rahansa vastaiseksikin liikkeeseen loitolla olevana osakkaana. Mutta turhaan. Oli täytynyt tehdä vararikko. Ja nyt saamamiehet ahdistivat häntä, tahtoen tehdä hänet vastuunalaiseksi paljon yli hänen voimiensa. Ainoa, jonka neuvoa hän saattoi kääntyä pyytämään, oli Johannes Heilwig. Mutta olisikohan tämä vielä, kuten ennen, valmis auttamaan?

Tyttö, joka äsken oli ottanut hänet vastaan — hänen päällään oli, kuten Paul nyt vasta huomasi, jonkinlainen liveri ja hän näytti merkilliseltä palvelijan ja kamarineidon välimuodolta — häiritsi Paulia hänen ajatuksissaan, jotka eivät olleet varsin iloisia. Hän katsoi kummastuneena vierasta, kun tämä oli uskaltanut itse tulla sisälle suljettuun huoneeseen. — "Armollinen rouva", ilmoitti hän sotilaallisen jäykässä asennossa, "pyytää tulemaan sisään; jos herra sallii, niin näytän teille tien yläkertaan". Mutta nopeammin kuin tyttö saattoi häntä seuratakaan, oli Paul jo eteisessä ja nousi leveitä, tuttuja portaita ylös Ja siellä seisoi, yksinkertaisessa puvussa, solakkana, suorana, käsivarret ojennettuina, nuori nainen. — "Kuinka iloiseksi Johannes tuleekaan! Mikä vahinko, että hän ei ole juuri nyt kotona, vaan on matkustanut ulkotilalle. Mutta kuinka hyvin, kuinka kiltisti teittekään, herra Gordon, kun tulitte niin odottamatta hämmästyttämään häntä. Sillä" — hänen harmaat lapsensilmänsä katsoivat tulijaa tällöin moittien — "sillä hän rakastaa teitä ja on kaivannut teitä".

Hän oli vienyt Paulin sisälle huoneeseen, osoittanut hänelle istuinpaikan vastapäätä itseään. Paul oli niin hämmästynyt hänen ilmennyksestään, hänen niin paljon vapaammasta, varmemmasta olennostaan, että hän tuskin löysi sanaakaan vastaukseksi.

"Niin, tietäkääpä sitten myöskin", jatkoi hän, "että olin jo salaa päättänyt matkustaa yksin pois joksikin aikaa, meren rannalle, tuttavien luokse, mihin tahansa, kunhan te vain tulisitte hänen luoksensa kuten ennenkin. Luulottelin nimittäin, että te… mutta nythän se on kaikeksi onneksi ohitse, nyt te olette täällä ja teidän täytyy jäädä." — Kun Paul ei heti vastannut, kohotti hän päätään ja näki Paulin katseen olevan suunnattuna häneen. Hän punastui. "Te ihmettelette", sanoi hän, "sitä, että olen muuttunut. Eikö totta, on harvinaista, että kasvaa vielä minun iälläni? Mutta tästä kaikesta, siitäkin, että tulin niin paljon voimakkaammaksi, ja voin kävellä, saan kiittää häntä. Sillä te ette lainkaan usko, kuinka hyvä hän on ja kuinka huolenpitävä ja kuinka hän hoitaa minua."

"Uskon kyllä. Mutta te ette ole muuttunut niin kovin paljon. Teidän kasvonne ovat pysyneet ennallaan."

Hän meni pois Paulin luota ja huoneen lävitse. "Friedrich!" huusi hän kirkkaalla äänellä ulos ovesta. Hänen käyntinsä oli tuskin enää laahustavaa, siinä oli vain jonkinlaista keinuntaa, mikä antoi nuorelle, taipuisalle olennolle eräänkaltaista arvokkuutta. — Tyttö, joka oli ottanut vieraan vastaan, toi teetarjottimen. Paul kysyi vanhaa palvelijaa.

"Tämä on nyt meidän Friedrichimme", sanoi nuori rouva, "ettekö sitte näe sitä? Se oli Johanneksen päähänpisto. Vanhus kävi nimittäin sairaaksi ja heikoksi. Jotta nyt hänen perheensä ei menettäisi hyviä tuloja, ja kun hänen mielestään saattoi kenties minusta olla hauskempaa, että naispalvelija saattoi ja tuki minua, antoi Johannes tytölle, vanhuksen tyttärelle, saman paikan sekä liverinnapit että nimen."

"Se, ettei hän kammo mitään, ei mitään sellaistakaan, mitä me muut, jokapäiväiset ihmiset niin tuskallisesti kaihdamme, sellaista, mikä on naurettavaa, kun on kysymyksessä hyväntyön tekeminen."

"Oletteko sitä mieltä siksi, että hän nai minut, vaikka olen rampa ja ruma?"

Paul nousi ja astui hänen luoksensa hänen puuhatessaan teepöydän ääressä: "Mitä teillä äkkiä on minua vastaan?"

"Onhan. Te olette minulle vihainen, kun en äsken katsonut teidän niin paljon muuttuneen. Minä en tahdo pitää teitä muuttuneena. Sillä minä en tahdo, että te olette kaunis, Willfriede-rouva. Se ei ole hyvä, se ei kenellekään ole onneksi, Johannekselle ei varmaankaan. Ettekä te olekaan kaunis. Teidän profiilinne on epäklassillinen, nenä liian lyhyt. Mutta teidän päänne muoto — ja silmät…"

Willfriede-rouva tukki korvaansa käsillään, "Minähän tiedän itse, etten ole kaunis. En, en, todellakaan en. Olisin kyllä toivonut sitä. Mutta jos se teidän mielestänne ei olisi hyvä Johannekselle, vaikka en kyllä ymmärrä miksi, niin tahdon tuhat kertaa mieluummin olla kamalan ruma kuin kaunis."

"Oi, olla kaunis, oikein kaunis", puhui hän hiljaa, "jotta jokaisen täytyisi minua ihailla ja kadehtia häntä ja sanoa se hänelle. Ja kaikki koettaisivat olla minulle mieliksi ja kaikki suosisivat minua ja katsoisivat ylös minuun. Mutta minä, minä antaisin kaikkien olla ja kuuluisin vain hänelle."

"Niin hänkin on samaa mieltä ja nauraa minulle. Mutta te, — ettekö te sitten rakasta kauneutta?"

Willfriede-rouva katsoi häneen kummastuneesti. Ensi kertaa hän huomasi Paulin kalpean värin, syvällä olevat, synkät silmät, ohimoiden harmaat hiukset. Paul ei tosiaankaan ollut kaunis. Eikä iloisen näköinen. Hän työnsi tuolin uunin ääreen, asetti pikku pöydän sen viereen ja sille kahvikupin, konjakkia, sikareja ja tulenteko neuvot.

"Oletteko Johanneksen seurassa harjaantunut siihen, miten elämä tehdään miehelle hauskaksi?" kysyi Paul, asettuen istumaan. "Kyllä hän on onnellinen mies, tuo vanha kelpo ystäväni, Kunpa voisi kerran päästä niin hyville päiville!" Willfriede-rouva oli käynyt aivan punaiseksi hänen puhuessaan, aivan kuin vain häntä olisi kiitetty. "Jos tahtoisitte", alkoi hän hiljaa, "se riippuu kaikki tahdosta".

"Ei niin. Se pitää ensin nähdä hänestä. Hän on tyytyväinen kaikkeen, mitä on, ei vaadi mitään muuta, ei kaipaa mitään, ei ajattele koskaan taaksepäin…"

"Sanokaa jollekin toiselle", huusi Paul kiivaasti, "että hänen pitää se olla. Ei hänkään sitä osaa! Se vaatii levollista verta, lujan ruumiin, se vaatii terveet, voimakkaat jäsenet ja tervettä itsepäisyyttä, jollaista on rakkaalla ystävällämme, niin että hän kulkee niin varmana suoraan eteenpäin tietänsä, ei anna minkään vetää itseään oikealle eikä vasemmalle, ei tempaudu mukaan. Hän on onnellinen — ei siksi, että tahtoo sitä olla, ei siksi, että elämä on niin lempeästi häntä kohdellut, eikä siksikään, että te, hänen puolisonsa, rakastatte häntä. Hän on sitä siksi, että hän sitä on ja voi olla."

"Nähkääs, minun", sanoi Willfriede-rouva arasti, "minun itseni on myöskin täytynyt ensin oppia olemaan tyytyväinen. Minun vereni ei ole niin levollista kuin hänen, enkä minä myöskään ennen ollut niin hyvillä päivillä. Moni seikka koski minuun kipeästi. Elämä ei näyttänyt minulle juuri iloista puoltansa, kun olin lapsi. Silloin hän tuli ja tasoitti kuoppaiset tiet ja antoi minulle voimia kulkea eteenpäin. Minä avasin silmäni ja opin näkemään. Niin huomasin vähitellen, ettei maailma ole lainkaan niin huono, ja että ihmiset, jotka ovat yksitellen lurjuksia, kuten Montesquieu sanoo, kokonaisuutena kuitenkin ovat sangen siivoa väkeä."

Hän pudisti päätään. "Hänen, kuten niin monen muunkin teoksia, luin kerran ennen isäni kanssa. Johannes ei lue mielellään. Mutta älkää luulkokaan, että kuvittelisin mielessäni olevani hänen edellään jossakin asiassa pienen oppini johdosta. Tiedän aivan hyvin, kuinka äärettömän paljon ylempänä hän on monia lukeneita. Hän tekee työtä ja hyödyttää, toisten vain harkitessa ja pohtiessa. Näillä toisilla minä tietysti tarkoitan itseäni. En teitä, teillä on sellaista, mitä kadehdin, tietoja, henkevyyttä ja niin monia, monia lahjoja…"

"Lahjoja!" huudahti Paul, "tepä sen sanotte. Niin onkin asianlaita: minulla on lahjoja! Se ei merkitse kokonaista, todellista, ihmistä tykkänään täyttävää taitamista. Vain ituja ne ovat, heikkoja ja puolinaisia ituja, jotka eivät milloinkaan kypsy, kun yksi ehkäisee ja painaa toistaan. Niinpä sanovat maalaajat, että saan kiittää menestyksestäni kuvieni aatteita, mutta että en ymmärrä paljoa piirustuksesta ja väreistä; mutta kaikki he suuresti ylistävät erinomaisia lauluja. Musiikintuntijat taas eivät pidä sävellyksiäni kovinkaan lupaavina, mut taasen sijaan maalauksiani oivallisina. Ja kun Roomasta tullessani tapasin junassa erään nuoren kirjailijan, johti hän keskustelun paljon puhuttuun Paul Gordoniin. 'Tunnetteko häntä? Eriskummainen ihminen! maalaa kuvia, jotka ovat kuin elämä itse; keksii säveliä, joita on ilo kuulla; mutta sitten on sama mies hiljakkoin ruvennut kirjoittamaankin. Sen hän mieluummin saisi jättää sikseen. Sillä olkoon, että hänellä on värejä ja säveliä, — mutta ajatuksia? Niitä häneltä puuttuu. Niin epäsuotuisasti arvostelee jokainen sitä osaa työstäni, minkä hän ymmärtää. Mutta minä tiedän, että maalaaja, musiikkimies, kirjailija, kaikki he ovat oikeassa. Minä en osaa mitään kokonaisesti."

"Olette antanut tuon itserakkaan ihmisen masentaa mieltänne. Sitä teidän ei pitäisi antaa tehdä. Sillä jos hänen lörpötykseensä mielestänne sisältyisi hitunen totuutta, niin miksi ette voisi noudattaa hänen mielipidettään, rajoittautuavain yhdelle taiteen alalle?"

"Tehdä itseni ammattikuntalaiseksi? Asettaa itselleni silmälaput? Luuletteko, että se hyödyttäisi? Minä vilkuisin lävitse ja katsoisin syrjään ja näkisin vihreän niityn, joka olisi laitumeksi oiva ja jolle kaipaisin. Niille, joille luonto on antanut niin onnellisen mielen, että he voivat tyytyä, niille se olisi hyvä. Mutta niille, jotka sitä eivät voi… On olemassa kahdenlaisia ihmisiä, kuten kai tiedätte, rouva Willfriede, omien lahjojensa ylistäjiä — ja niiden halveksijoita. Yhtä taitoa kuitenkin nimitän omakseni. Se on kyky itse arvostella, tarkastaa ja, jos on tarpeen, säälimättömästi tuomita se, mitä olen luonut. Työssä istuessani elän tosin, kuten jokainen taiteellista työtä tekevä, kuumeessa, joka valtaa minut lamauttaa arvostelukykyni. Mutta sitten, kun tulee vastavaikutus, herääminen…"

"Niinkö luulette? Willfriede-rouva, kuinkahan moni teokseni, maalaus yhtä hyvin kuin laulukaan, säilyy jälkimaailmalle?"

"Minun mielestäni ei luodessaan jotakin pitäisi välittää nyky- eikä jälkimaailmasta, vaan kuulla ainoastaan omaa omaatuntoaan ja pyrkiä seuraamaan sitä kokonaan ja puhtaasti."

"Tuo kuuluu aivan Johannekselta. Oletteko jo oppinut hänestä saarnaamaan minulle siveyttä?"

Nuori rouva punastui. "Luulen, että hänen on pakko niin ajatella. Hän ei tosin ole koskaan puhunut minun kanssani siitä eikä muutoin vakavista ja yleisluontoisista kysymyksistä. Hän pitää minua… herra Gordon" — hän nousi — "jottei Johanneksen huono ajatus, että minä olen kutakuinkin käyttökelvoton, näyttäytyisi aivan todeksi, niin sallikaa minun nyt mennä katsomaan taloa. Eihän minulla kyllä ole kovin paljoa sanottavaa täällä, neiti Dreesen hallitsee kuten ennenkin. Mutta tahtoisin kuitenkin tietää, onko huoneenne järjestyksessä."

"Älkää vaivautuko", sanoi Paul, "silmäsin jo sinne, sininen huone on yhä olemassa. Ja vuode ja tuoli ovat vanhalla paikallaan."

"Niin, mutta — olitteko tosiaankin siellä? Sittenhän näitte myöskin minun sekamelska-kulhoni? Oletteko vihainen minulle? Jos. Johannes tietäisi, että käytän sillä tavoin huonettanne, niin hän olisi kauhuissaan! Muutoin tottelen häntä aina! Mutta — ruusunlehtien täytyy saada olla suolalla ripoiteltuina aivan rauhassa viikkokausia, jotta ne antaisivat oikean tuoksun. Ja siitä minä pidän niin kovasti, kun se on ainoa tuoksu, jota isäni sieti ympärillään ja kun siihen liittyy muisto nuoresta äidistäni, jota en ole koskaan tuntenut: hän on valmistanut sitä ja jättänyt sitä jälkeensä kaikkiin tavaroihinsa, pitseihin, vaatteisiin. Ja huone oli käyttämättä, ettekä te tullut, ja…"

"Pyydän", huudahti Paul, "antakaa kulhojen olla, ne eivät häiritse minua. Minä voin asua toisessakin huoneessa, jos se soveltuu teille paremmin."

"Ei, ei, mahdotonta! Kuinka voitte niin sanoakaan! Se olisi onnettomuus. Johannes pitäisi jo sellaista ajatustakin majesteetinloukkauksena. Ja, eikö totta? — te ette anna minua ilmi hänelle? Kaikki onkin pian poissa. Odottakaahan vain yksi minuutti." — Hän riensi sieltä nopeasti.

Oliko tuo tosiaankin Johanneksen rouva? Vanhan, hyvän Johannes Heilwigin, joka sanoi itseään talonpojaksi? Tuo siro, solakka olento lepertelevine suineen, joka puhui iloista ja syvän vakavaa, Montesquieusta ja sekasotku-maljakoista yhtä kevyesti, ja jonka totisten harmaiden silmien edessä ehdottomasti täytyi paljastaa sisimpänsä?

Voimakas ja onnellinen saa kaikki osakseen, kallisarvoiset jumalten lahjat ei koskaan tule yksinään. Paul Gordon ei tosiaankaan ollut tullut tänne toivottaakseen onnea ystävälleen. Hänen tuiki omat, proosalliset asiansa ne olivat tuoneet hänet nyt äkkiä Heilwigshofiin vastoin kaikkia hänen päätelmiään. Mutta nyt jonkunlainen kärsimättömyys ajoi häntä huoneen lävitse; hän ei voinut odottaa silmänräpäystä, jolloin hän sanoisi vanhalle ystävälleen: Olit oikeassa, ja pyydän anteeksi, että puhuin sitä vastaan.

Ja nyt oltiin niin pitkällä. Alhaalta talosta kuului ääniä. Raskaita pontevia askelia portailla, ja ovi lennähti auki.

Herra Johannes Heilwig seisoi hetkisen kuin lumottuna. Mutta sitten hän ojensi molemmat kätensä ystäväänsä kohti ja sieppasi hänet lähelleen ja puristi häntä voimakkailla käsivarsillaan niin lujasti, ettei hän kuullut eikä nähnyt mitään. "Paul, Paul, poikani, vihdoinkin taas täällä!" Useampia sanoja hän ei saanut suustansa.

Willfriede hiipi pois huoneesta. Kun Paul kuuli oven hiljaa käyvän, irtaantui hän Johanneksen syleilystä: "Kelpo ystäväni, kuinka voit olla noin hillitön! Se ei ole oikein, sen täytyy loukata häntä."

Johannes vain pudisti päätään. Hän ei puhunut paljoa. Hän kuuli, mitä Gordonilla oli sanottavaa tulonsa syistä, teki silloin tällöin lyhyen kysymyksen, joka osoitti hänen seuraavan asiaa, ja vain ohimennen hän pari kertaa silitti hellästi, aivan hiljaa, leveällä, isolla kädellään Paulin harmaantunutta päätä.

"Johannes", kysyi maalaaja häpeissään, "miksi sinä pidät minusta niin paljon?"

Heilwig otti itselleen tuolin, asettui aivan vastapäätä ystäväänsä ja katsoi häneen. "Niin", sanoi hän hitaasti, "tiedäthän, ettei ajattelu ole minun asiani. Jos tahdot päästä siitä itse selville, niin koeta itse; minä en voi sanoa sitä sinulle. Sen vain tiedän, että jotakin puuttuu täydellisestä mielihyvästä, jos sinä et ole luonani."

"Ja sinun rouvasi? Silloin minä olin kyllin hupsu neuvoakseni sinua olemaan menemättä naimisiin. Vasta tänään minä olen ymmärtänyt, kuinka onnellinen sinun täytyy olla. Tuo viisas, herttainen, terve nainen!"

Johannes nyökäytti päätään. "Näetkös, poikaseni, Friede on hyvä lapsi, ja hänen on nyt hyvä olla. Ja niin pitääkin."

"Mutta — sinähän rakastat häntä kuitenkin?" kysyi Paul, johon nuo levolliset sanat koskivat kylmentävästi.

"Rakastanko? Sitä sinä kysyit jo silloinkin. Minä pidän hänestä. Siihen tunteeseen, josta yhäti haaveksit, olen kai sentään liian vanha ja liian raskasliikkeinen. Kun painaa sata kiloa…"

"Mutta, sinä hirviö!" huudahti Paul, "sinähän rakastat minua ja enemmän kuin ansaitsen. Minun takiani voit kiivastua!"

"Niin, sinun" — maamies pudisti ajattelevaisena vaaleata päätänsä — "se on jotakin muuta. Jos minulla olisi poika, niin tuntisin kenties samalla tavoin. Mutta silloinkin minä olisin herra ja voisin käskeä, kuten yksinkertaisesti sanon Friedelle: Tee se — ja hän tekee sen. Sinuun nähden minulla ei ole mitään käskettävää, sinä et kuulu minulle. Ja riippuu omasta tahdostasi, mitä annat minulle. Minulla ei ole mitään oikeutta sinuun nähden. En voi vaatia mitään."

"Rakastatko siis minua senvuoksi, että minä olen ympäristössäsi ainoa ihminen, jonka ei täydy totella sinua?"

"Ystäväni", sanoi Paul ja nousi seisomaan, "toivoisin voivani sinua kerran oikein kiittää ja tehdä sellaista, mikä sinua oikein miellyttää".

IV.

Kaksi päivää tulonsa jälkeen Paul Gordon matkusti ystävänsä kanssa Hampuriin. Ja yhtä monella sanalla, kuin hän itse oli jo kirjoittanut siitä kirjeitä, saattoi Johannes varallisuusasian järjestykseen. Hän oli juuri talonpoika, kuten hän aina itsestään sanoi; hänen kehittynyttä oikeudentuntoansa etevämpi oli vain hänen vielä voimakkaampi itsepäisyytensä. Ja kun hän oli selvittänyt tuon sotkuisen asian käytännöllisemmin ja suotuisammin kuin yksikään tottunut asianajaja olisi voinut sitä selvittää, ja kun Paul yhä puhui kiitollisuudestaan, otti Heilwig taas todellisena talonpoikana oman etunsa huomioon: "Tuleppas siis minun kanssani takaisin ja jää kesäksi Heilwigshofiin."

Maaliskuun alussa ollutta tuiskua, joka oli ottanut hänet pohjolassa vastaan, oli seurannut vielä kylmiä päiviä, kolea huhtikuu, ynseä toukokuu; pitkälle kesäkuuhun oli rankkoja sateita. Mutta äkkiä taivas kirkastui; puhtaana, loistavana, sinisenä ja pilvettömänä se katsoi alas maahan, päivästä päivään hymyilevänä, päivästä päivään samanlaisena. Ja kasvit nousivat kukkien ja loistaen tuhansin värein niityillä ja puutarhassa, ja viljat kypsyivät keltaisiksi ja voimakkaiksi, ja linnut oksillaan visersivät viimeisen laulunsa ja vaikenivat sitten, yksi toisensa jälkeen, ja rupesivat rakentamaan pesiään. Kesä oli tullut, ennenkuin sitä oli odotettukaan, hiljaisine, polttavine hehkuineen, runsaine antimineen ja vielä runsaampine, kuumine täyttymättömän-kaipuineen.

Elämä Heilwigshofissa oli sillävälin kulkenut tavallista, miellyttävää hiljaista kulkua edelleen. Niiden vuosien aikana, jotka olivat kuluneet PauIin sieltä poissa ollessa, oli niin vähän muuttunut, että hän saattoi toisinaan unhottaa ainoan suuren muutoksen. Myöskin loputtomat sukupäivälliset jäykkine muodollisuuksineen olivat entisellään. Heilwigit ja Müllerit saapuivat vähentymättömin luvuin. Hän itse vei vieraana pöytään talon emännän. Kun he astuivat ruokahuoneeseen, seisoivat oven vasemmalla ja oikealla puolella molemmat työnjohtajat ja kaksi harjoittelijaa, mustiin hännystakkeihin ja valkoisiin kaulahuiveihin pyntättyinä, tekivät säädetyt kumarruksensa ja asettuivat vaiti ollen paikoilleen. Yksinpä nuorten herrain kasvotkin näyttivät hänestä samoilta kuin ennenkin: samat hohtavan valkoiset otsat, jotka olivat hämmästyttävänä vastakohtana ilman punertamille poskille. Talon isäntä istui, kuten ennenkin, pitkän pöydän päässä ja johti pöytäkeskustelua: hevosista, ilmoista ja uuden sadon toiveista.

Friede-rouva kaatoi kuppeihin kahvia aterian jälkeen, kun taas neiti Dreesen, hienosti kalistellen isoa avainnippuaan, kulki ulos ja sisään, vieden pois pöydältä leivoksia ja hedelmiä, joita hän säilytti lukon takana. Heilwig vei sukulaisensa katsomaan nuorinta varsaa, navettaan, jossa oli hiljakkoin Englannista tulleita, erittäin hienorotuisia lehmiä, maitotalousrakennukseen, missä aina oli ihmeteltävissä uusia, käytännöllisiä laitteita, jotka saattoivat tuon valkoisen, loistavan puhtaan huoneen näyttämään vielä valkeammalta, välkkyvämmältä. Jälkeen illallisen, jolle äänetön apulaisjoukko jälleen ilmaantui, pelattiin vielä erä biljardia, — Friede-rouva katseli —, ja kun sitten vieraat olivat menneet, istuivat Paul ja Johannes päivänpäättäjäissikaareineen vielä kauan kahdenkesken sinisessä huoneessa, entisen tapansa mukaan.

Mutta päivisin, kun ei ollut veljiä eikä kälyjä juhlittavina, pääsi nuori rouvakin oikeuksiinsa. Johannes oli mielissään, jos rouva keskusteli hänen ystävänsä kanssa. He puhuivat maalaustaiteesta ja historiasta, ihmisistä ja asioista, aivan kuinka sattui, mutta harvoin he olivat yhtä mieltä. Kerran, kun keskustelu oli taas kääntynyt Paulin elämään, huomautti Willfriede, kuten hänen ensimmäistä päivää siellä ollessaan, hänen haluttomuudestaan ja epäilyksistään itseensä nähden.

"Niin, mitäpä varten vaivautuisin", huudahti Gordon, "mitäpä aihetta ei olisi jo kertovaisissa runoelmissa, näytelmissä, romaaneissa käsitelty loppuun, mikä kuva jää vielä maalattavaksi tässä kaikkea tutkistelevassa, paljon tekevässä jäljittelijäin maailmassa?"

Silloin oli Johannes miellyttävästi vastannut: "Maalaahan siis Friede.
Sitä ei ole vielä kukaan koettanut."

"Oh, ei", lausui siihen nuori rouva nopeasti, "ei sitä, minua teidän ei pidä maalata. Tehän itse sanoitte pitävänne minua… Ei, sitä te ette tee."

"Miksi ei?" kysyi hänen miehensä sitävastoin. "Luulenpa, että sinusta voisi saada varsin hyvän kuvan, vaikket sinä oikeastaan, kuten Paul sanoo, olekaan kaunis."

Paul katsoi häneen, hänen istuessaan vastapäätä, pöydän toisella puolen. He olivat ruokasalissa, rouvan takaa loisti keskipäivän aurinko täydeltä terältään huoneeseen, valo ympäröi hänen päätään. Ja tämän hiukan alaspäin taivutetun pyöreän pikku pään muoto ja ruskeiden hiuksien väri ja molemmilla ohimoilla olevat punertavat suortuvat ja valkea nuori niska… — "Luulenpa itsekin", sanoi Paul Gordon, "että siitä voisi tulla hyvä kuva".

"Kukapa tietää", arveli Johannes, "ehkä tämä kuva taas innostuttaisi sinua taiteeseesi".

"Kenties…", sanoi Paul, "kenties minun onnistuu täällä sinun suojaavan kattosi alla luoda sellaista, jota ei koskaan ennen ole ollut olemassa. Kun sitten kaikki minun muut tuotteeni, taulut ja runot on unhotettu, nimeni häipynyt muistosta, niin löytää kai joskus joku obotriittiläinen taideoppinut teidän muotokuvanne, Willfriede-rouva. Ja hän tarkastaa sitä, tutkii sen alkuperää, laatii pitkiä kirjoituksia, joissa esittää olettamuksiaan taiteilijasta, jota hän ei tunne. Nimetön naisenpää perustaa maineen, joka voittaa kaikki, mitä uneksin, joka kestää halki vuosisatojen."

"Tietysti, mitäpä elämästä muutoin olisi? Joko onnea, aurinkoista, runsasta, käsittämätöntä, tai, jollei sitä kerta kaikkiaan voi saada, luonnonlaatunsa takia, ja jollei kohtalo sitä suo, niin sitten mainetta. Sillä eihän toki voi toivoa lähtevänsä manalaan ilman kumpaakin, aivan nimettömänä ja kaiuttomana, ilman valoa ja ilman varjoja, vain osana mobile vulgusta, yhtenä siitä, sellaisena, joka tomuksi muuttuu ja katoaa."

Erääseen yläkerran pohjoispuoliseen asumattomaan huoneeseen Paul sisusti ateljeerinsa. Valo oli hyvä, edullinen asento helppo keksiä, heti ensimäisestä luonnoksesta tuli hyvin näköinen. Mutta kun hän yhä kauemmin katseli noita vakavia nuoria kasvoja, edistyi hänen työnsä yhä hitaammin. Päivä päivältä tuntui hänestä vaikeammalta tavoittaa oikeata ilmettä. Willfriede-rouva pysyi hiljaa ja liikkumatta, hänen harmaat, syvät silmänsä eivät osoittaneet, mitä hän ajatteli; ollakseen häiritsemättä Paulia hän tuskin sanoi sanaakaan. Niin nuo molemmat viettivät puolia tuntejakin mitä syvimmän hiljaisuuden vallitessa. Usein Paul istui nojaten päätään käsiinsä, maalaamatta, ja katsoi malliaan.

"Ei, vaan että niin paljon tutkitte minua ja etsitte minusta. Minä en ole niin syvä, kuin nyt arvelette. Maalatkaa te vain. Jos kuvasta tulee tarkka, niin se näyttää teille varsin jokapäiväisen ihmislapsen."

"Sepä se", vastasi Paul, "piirteet yksinään eivät sitä tee; siihen kuuluu vielä muutakin, siveltimellä saavuttamatonta, kuten ruusun tuoksu. Mieleeni on johtunut sävel, joka kenties kykenisi ilmaisemaan olentonne sen puolen, jota kuva ei tuo esiin."

Willfriede pudisti aivan säikähtyneenä päätänsä. "Maalatkaa. Se riittää.
Jättäkää nyt muut taiteet sikseen."

Mutta seuraavana aamuna pää tuskin eroittautui pohjaväristä, kaikki muu oli luonnosmaisen raakaa, valmiit olivat vain harmaat, kauaskatsovat silmät; — silloin hän äkkiä heitti siveltimen, värilastan, maaliputken syrjään: "Minä en voi, siitä ei tule mitään, se on kylmää, elotonta taidetta; se on sanomatta sitä, mitä sen pitäisi sanoa, antaa vain värejä, eikä mitään ajatuksia. Se, mitä tunnen, minun täytyy lausua sanoissa, selvästi, niin että jokainen ymmärtää."

"Mitä te moititte?" kysyi Paul, "eikö Rafael, eikö Michelangelo tehnyt sonetteja? Olemmeko me nykyään niin paljon rajoitetumpia, että osaamme ja saamme tehdä vain yhtä?"

"En tiedä", vastasi Willfriede-rouva nuorella, ujolla äänellään, "minusta tuntuu siltä, että heillä oli iloa kaikesta, mitä he loivat. Mutta teillä…"

"Ei mistään", lausui Paul töykeästi ja repäisi keskeltä halki paperin, jolle runo oli kirjoitettu.

Oli ilta; nuori rouva ja molemmat ystävykset olivat istuneet eteisen avoimessa ovessa, kun Johannes huudettiin pois. Väen keittiössä oli syntynyt tappelu, jossa oli haavoitettu muuatta renkiä. Willfriede nousi seuratakseen miestään. Mutta tämä pudisti hymyillen päätänsä.

"Sinäkö? Mitäpä sinä siellä melussa? Odota sievästi täällä, missä on viileätä ja hiljaista, ja pidä seuraa Paulille."

Willfriede istuutui taas. Kädet lujasti ristiin puserrettuina hän katsoi suoraan eteensä.

"Ei hän tahdo loukata teitä", sanoi Paul, ystäväänsä puolustellen, "ei hän edes aavista loukkaavansa teitä, tahtoo vain varjella teitä kaikelta raa'alta ja pahalta".

"Minä tiedän", mutisi Willfriede, "tiedän, kuinka hyvä hän on. Mutta minä nyt en kerta kaikkiaan kuulu häneen, en hyödytä häntä paljoakaan, en ole hänelle mitään. — Se ei sovi sinulle, — niin kuuluvat aina sanat. Ei tehdä työtä, ei huolehtia päiväläisistä, ei opettaa, ei hoitaa sairaita. Yhtä osaa opettaja paremmin, toista pastori, ja kolmatta tohtori. Ei ole hyvä rääpiä heidän ammatissaan, vähentää heidän arvovaltaansa. Mitä minun sitten pitää tehdä? Ollako vain hänen rouvansa eikä mitään muuta? Antaa maalata itseni, ollakseni seurana hänen vierailleen? Oi, se on monta kertaa hyvin, oi, hyvin vaikeata. Voisipa melkein toivoa, ettei olisi niin onnellinen…"

Mutta ennenkuin hän ennätti saada vastausta, kaikui pihalta tilanomistajan voimakas ääni: "Friede, oletko sinä vielä siellä ovella? Tahdotko nyt tulla kanssani, lapsi, katsomaan uutta ponihevosta? Sievä eläin, saat ratkaista, tahdotko sen vetämään korivaunujasi."

"Minä tulen", huusi Willfriede. Ja hiljaisemmin: "Herra Gordon, älkää sanoko hänelle mitään valituksistani. Sehän on niin hupsua, järjetöntä, minä tiedän sen. Ja sentään… Niin, Johannes, minä tulen jo."

Hän pani mustan pitsiliinan päähänsä ja astui portaitten harvat askeleet alas miestänsä vastaan. Tämä ojensi hänelle käsivartensa, auttaakseen häntä. Huolehtivasti hän vei vaimonsa lähellä oleviin talleihin, sovitti askeleensa hänen askeltensa mukaisiksi, taivutti pystyn päänsä hänen puoleensa. Kuu oli noussut ja kuvasi molemmat erilaiset varjot pihan valkoiselle pohjalle.

Seurasi päiviä, joiden aikana Willfriede tuskin puhui sanaakaan maalaajalle. Aikaisin aamulla tämä jätti talon ystävänsä kanssa, ratsasti pelloille hänen muassaan ja palasi kotiin vain yhteisille päivällisille. Tilanomistaja oli sitä tyytyväisempi, kuta useammin näki hänet rinnallaan. Hänestä tuntui hyvältä, että Paul oli huolissaan löytänyt tien takaisin hänen luoksensa ja oli nyt taas Heilwigshofissa kuin kotonaan. Hän piti suureksi osaksi taiteilijan viettämän epävakaisen matkustaja-elämän syynä sitä hivuttavaa, jäytävää alakuloisuutta, joka oli painostamassa hänen mielialaansa. Paulin parantamiseksi hän keksi sellaisen suunnitelman, että hän pitää hänet kiinteästi läheisyydessään ja, jos mahdollista, — naittaa hänet. Tavallisella pontevuudellaan hän alkoi heti toteuttaa tarkoitustaan, kysymättä sen mieltä, jota asia eniten koski. Hän tiesi jo nuoren tytönkin, joka oli Paulille niin sopiva kuin suinkin mahdollista, solakka, vaalea, sivistynyt, orpo, eikä varatonkaan, ja hänet hän nyt kutsui käymään Heilwigshofissa.

"No, kuinka teitä miellyttää ystävättäremme?" kysyi Willfriede-rouva maalaajalta. Talon isäntä oli mennyt neidin kanssa biljardihuoneeseen; sieltä kuului neidin kirkas nauru, kun hän taivuttautui pitkälle viheriän veran ylitse ja teki biljardikepillään siron, tottuneen työnnön.

"Se ilahduttaa minua", sanoi Friede-rouva hiljaa. "Ja eikö teitä haluttaisi, herra Gordon, maalata neiti Agathe? Luulen, että hän toivoo sitä."

Ensi kehtaa hän nyt käytti ystävänsä vaimoa kohtaan tuollaista äänensävyä, ensi kertaa katsoi häntä niin. Samassa silmänräpäyksessä, kun hän sen teki, hän tiesi, ettei hän olisi saanut sitä tehdä. Ja kun hän näki veren hitaasti, hyvin hitaasti nousevan Willfrieden poskille, kaulan hentoihin verisuoniin, korviin, ohimoille, kunnes otsa ja niska olivat kokonaan punaiset ja Willfrieden täytyi suunnata katseensa alas, silloin hän kääntyi korollaan ympäri, meni ulos huoneesta ja pois koko talosta.

Agathe-neiti lähti illalla kotiinsa näkemättäkään sen enemmän maalaajaa, jota hän olisi niin mielellään tahtonut oppia tarkemmin tuntemaan.

Seuraavana päivänä asetti Heilwig ruokapöydässä ystävänsä vastattavaksi kysymyksen, miksi hän eilen oli pujahtanut pois ja pysynyt tänäänkin koko aamupäivän näkymättömissä. — "Ehkä sinä huomasit minun suunnitelmani ja tahdoit nopeasti tehdä sen tyhjäksi?"

"Ei", sanoi Paul lyhyesti, "tee sinä vain suunnitelmia, en minä tahdo sinua estää. Mutta minut karkoitti pois se sinun rouvasi tekemä ehdotus, että minun pitäisi maalata tuo nainen."

"Ole kerrankin rehellinen", sanoi Johannes, "ja myönnä, että et uskalla tehdä sitä, kun Agathe-neiti on niin kaunis, että pelkäsit varsinaisen aikomuksenikin ehdottomasti toteutuvan, jos hänet ensin maalaisit."

Ja taaskaan Paul ei voinut olla luomatta katsetta ystävänsä rouvaan. —
"Ei", sanoi hän hitaasti, "sitä minä en pelkää".

Niin usein kun Paul olikin tuottanut toisille mielipahaa ja tuskaa, niin usein kun hän elämässään olikin kärsinyt pettymyksiä ja petosta, ei hänen rakkaimman ystävänsä, ainoan, johon hän oli sydämestään kiintynyt, tarvitsisi kokea häneltä samanlaista. Sitä hän toisti itselleen päivästä päivään. Hän koetti seurustella Friede-rouvan kanssa levollisesti ja ystävällisesti, joko sitten Johannes oli läsnä tai he istuivat yksin avoimella kuistilla. Hän ei antanut nuorelle rouvalle kertaakaan tilaisuutta puhua miehestään niinkuin tämä kerran oli puhunut. Willfriede katsoi häneen monta kertaa kysyvästi, kun hän äkkiä jyrkästi katkaisi keskustelun-aiheen, joka näytti varsin viattomalta. Se, että Paul karttoi koskettelemasta mitään persoonallista ja vältti jäämästä yksin hänen kanssaan, teki nuoren rouvan levottomaksi, mutta vielä enemmän antoi levottomuuteen aihetta se, että Paul oli antanut hänen kuvansa olla jo viikkokausia puolivalmiina.

"Hän on aina sellainen", sanoi Johannes, "kukaan ei tiedä, mitä hänellä on mielessä, tänään on hän surullinen ja huomenna iloinen. Olen tuntenut hänet nyt kaksikymmentä vuotta; minulle, jos kenellekään hän on näyttänyt sisimpänsä. Mutta luuletko, että ymmärrän häntä, että milloinkaan saattaisin sanoa, kuinka hän tulee toimimaan? Mitä hän juuri äsken vielä on halveksinut ja mistä on sanonut pysyvänsä erossa, sen hän kenties tekee seuraavassa hetkessä. Ja vahingoittaako se vai hyödyttää hänen mainettaan, siitä hän ei välitä. Sillä hän pitää vain vähän kaikista ihmisistä. Mutta vähimmän yhdestä. Ja sen nimi on: Paul Gordon."

Mutta tämä selitys, joka esitti kaikki Paulin teot vain mielentilasta johtuviksi, ei voinut tyydyttää nuorta rouvaa. Tilanomistajalle riitti se ajatus, että hän ei ymmärtänyt taiteilijaa. Willfriede tahtoi ymmärtää häntä. Hän hiipi tyhjäksi jätettyyn pohjoissivustan huoneeseen, jossa vielä oli telineillä hänen puolivalmis kuvansa. Niin pitkälle se kuitenkin jo oli edistynyt, että saattoi nähdä, kuinka paljon se lupasi. Tyytymättömyys työhönsä ei voinut olla niitä syitä, jotka olivat aiheuttaneet Paulin äkkiä keskeyttämään sen. Tyytymättömyys malliinko? Mutta Paulhan oli antanut ymmärtää, ettei hän enää pitänyt häntä luotaan työntävänä. Ja niin päivänselvästi, että hän vieläkin, vain ajatellessaankin, kuinka taiteilijan katse oli etsinyt hänen katsettaan, tunsi kuuman veren virtaavan otsalleen, hiusmartoon saakka. Ja jollei hänen taitonsa, luonnoksen maalauksellisuuden puute, niin mikä sitten teki työn hänelle vastenmieliseksi?

Hänen täytyi alati ajatella sitä. Keskellä yötä hän heräsi tuskallisen tunteen vaivaamana. Hän oli uneksinut, että hän tiesi syyn. Häntä kammotti kauhea totuus. Vielä puolittain unenhorroksissa hän vapisten hypähti istualleen vuoteessaan. Valkoisten uutimien lävitse virtasi kuun valo sisälle ja loi ikkunan sekä siinä olevan puuristin kuvan selvänä ja suurena lattialle sekä kaappien pinnalle. Johannes nukkui hänen vieressään, levollisesti kuten aina. Hän olisi tahtonut herättää hänet ja sanoa, mitä oli uneksinut. Mutta kun hän ajatteli sitä, koetti pukea sen sanoiksi, ei hän taas enää itsekään tiennyt sitä. Mikä oli ollut syy, Paul Gordonin kummallisen käyttäytymisen salainen syy, joka oli säikähdyttänyt hänet hereille? Friede-rouva laskeutui taas maata. Hän mietiskeli, etsi eikä löytänyt, — yhtä vähän nyt kuin tähän saakka päivälläkään Mutta eipä unikaan enää tullut hänen silmiinsä.

Nähdessään hänet aamulla, aamiaisella Paul kysyi, miksi hän oli niin kalpea, tunsiko hän itsensä pahoinvoivaksi.

"Kalpea?" kysyi Johannes. "Oletko sinä kalpea, lapsonen? Ei, sinähän kukoistat kuin ruusu. Mitä se Paul tarkoittaa?"

Willfriede katsoi alas, vastaamatta mitään. Hän oli vihainen itselleen, kun oli niin punastunut yksinkertaisesta kysymyksestä. Ja jossakin aivojensa salaisessa syrjälokerossa — sillä jos hän olisi myöntänyt sen itselleen, niin olisi hänen oma järkensäkin tehnyt hänelle selväksi, kuinka hupsu hänen moitteensa oli — jossakin, ajatustensa taustalla, hän oli vihainen Johanneksellekin, kun tämä oli yöllä maannut niin levollisesti eikä nyt ollut se, joka oli huomannut hänen kärsivän ulkomuotonsa.

Jälleen hän istui pitkiä hetkiä ajatellen eikä löytänyt ajatuksilleen koskaan loppua. Monta kertaa hänestä tuntui siltä kuin voisi hän, jos hänellä vain olisi avain, kotiutua paljon pikemmin Paulin sokkeloiseen, synkkään sisäiseen maailmaan kuin tuntea ja ymmärtää Johanneksen säännönmukaisen, hitaasti työskentelevän kelpo sydämen tapahtumat. Setä Johannes — hän ei itsekään tiennyt, mistä johtui, että hän nyt taas useammin nimitti häntä siksi — oli niin paljon vanhempi ja parempi ja viisaampi kuin hän! Hän tunsi itsensä aivan kuin lapseksi hänen edessään ja olisi hävennyt kertoa hänelle kaikki pienet surunsa ja epäilyksensä.

Sitävastoin Paul… oi, jospa hän vain kerrankin, yhden ainoan kerran saisi uskoa hänelle, mikä hänen sydäntänsä painoi. Hän arveli, että hänen sitten tulisi helpompi olla. Ja hän piti Paulin kanssa pitkiä keskusteluja, jotka eivät koskaan voineet tulla ääneen esitetyiksi. Sillä jos ajatuksissaan tekee toisille ihmisille tunnustuksia, niin tämä on vaiti ja kuuntelee. Mutta lausua nämä syvälle salatut seikat kirkkaasti ja selkeästi todellisuudessa, kun toinen voi vastata, keskeyttää puhujan katseella ja sanalla, siihen tarvitaan enemmän rohkeutta ja voimaa, kuin Friede-rouvalla oli rauhattomasti ajattelevassa mielessään.

Ja kesä kului ja nuo kaksi, jotka aluksi olivat niin hyvin viihtyneet toistensa seurassa, näyttivät loittonevan yhä kauemmaksi. Kumpikaan ei tiennyt, mitä toinen hänestä ajatteli, kumpikaan ei käsittänyt, niitä toisen mielessä liikkui.

VI.

Oli muuan heinäkuun päivä. Willfriede-rouva kulki puutarhan lävitse. Friedrich-tyttö seurasi häntä isältään oppimassa jäykässä palvelijanasennossa.

Ulko-ovelta suoraan pieneen huvimajaan vievän suuren keskikäytävän molemmin puolin kukki yhtä pitkien välimatkojen päässä korkearunkoisia ruusuja ja niiden välissä siroja keltaisia, voimakastuoksuisia liljoja. Terävillä saksilla Friede-rouva eroitti täysin kukkineet ruusut oksista, kun taas tytön piti poimia pensaiden alta yksityiset, sinne pudonneet terälehdet. Ja kun yöllä oli ollut kylmä ja aamulla tiukka tuuli puhaltanut, ja kun nuori rouva niinä päivinä oli hiukan kai laiminlyönytkin keräystä, löysi Friedrich niin paljon lehtiä maasta, että nuo molemmat tuskin enää saattoivat korjata tuoksuvaa lehtipaljoutta. Willfriede nosti vaalean kesäpukunsa helmaa ja antoi tytön heittää siihen kaikki löytämänsä lehdet sekä lähetti hänet sitten takaisin taloon noutamaan astiaa.

Hän itse käveli, tyttöä odotellessaan, puistomajaa kohti. Mutta hän kulki hitaasti, vain askel askeleelta. Molemmilla käsillään hän kantoi pullollaan olevaa hamettaan eikä katsonut ylöspäin, vaan piti katsettaan heltiämättä suunnattuna vain aarteisiinsa, suojellen niitä, jotta ei vain ainoakaan lehti menisi hukkaan. Aurinko paistoi hänen paljaaseen päähänsä, ilma oli hehkuvaa, vavahtelevan kuumaa. Hän nousi rakennuksen molemmat portaat, hiukkasen huojuen, sillä hänen oli yhä vielä vaikea kulkea yksin ilman tukea. Niin hän astui polttavasta puolipäivän kirkkaudesta viileään, puolihämärään majaan. Hetkisen hän seisoi häikäistyneenä. Punaisia ja vihreitä pilkkuja pyöri hänen silmissään, hän ei nähnyt mitään, ja valoton hiljaisuus painosti häntä pelottavasti. Ehdottomasti hän rupesi kannattamaan hamettaan vain yhdellä kädellään, ojensi toista haparoiden eteenpäin ja etsien löysi —

Samassa hetkessä tiesi hän, mikä häntä oli painostanut. Hän Ei ollut yksin täällä. Vielä ennenkuin hän saattoi eroittaa, kuka siellä hämärässä oli hänen kanssansa, oli se toinen tarttunut hänen käteensä ja puristi häntä rintaansa vasten ja suuteli häntä suulle ja silmille, yhä uudelleen.

Eikö hän ollut tiennyt varjella itseään? Oliko hän antanut sen tapahtua? Hän huudahti hiljaa, välittävästi ja työnsi Paulin taaksepäin. Ja Paul vaipui hänen edessään polvilleen, kuin olisi Willfrieden säikähdys vienyt hänen omatkin voimansa. Mutta hameensa liepeet, joita Winfriede tähän saakka oli niin lujasti pitänyt kiinni, oli hän kuitenkin päästänyt kädestään. Hänen ruusunsa ja ruusunlehtensä olivat solisten kuin sade pudonneet Paulin päälle. Winfriede seisoi punaisten ja valkoisten lehtien peittämän permannon keskellä, molemmat kädet tuskaisesti rinnan yli ristissä, niinkuin täytyisi hänen suojella itseään. Hänen silmänsä olivat yhä vielä kuin häikäistyneet.

Paul kumartui syvään alas, painamaan otsaansa hänen hameensa liepeeseen. Silloin hän hätkähti ja väistyi pois. Nyt Paul pudisti ruusunlehdet hiuksistaan ja olkapäiltään, nousi, astui hänen luoksensa. Hän koetti välttää. — "Friede", sanoi Paul vain, "Friede!" — Hiljainen vavahdus puistatti nuoren rouvan vartaloa. — "Friede", pyysi Paul vielä kerran, "anna minulle anteeksi. En voinut muuta. Näin sinun tulevan, niin hitaasti, tietä pitkin. Aioin paeta, olla katsomatta sinua. Sinä tulit ja ojensit itse kätesi… Niin se tapahtui."

Hänen näin kuiskiessaan näytti Winfrieden jäykkyys sulavan. Hän katsoi Pauliin. Noista harmaista, syvistä tähdistä ei puhunut ainoastaan anteeksianto. Paul luki niistä enemmän, enemmän kuin oli odottanut, enemmän kuin saikaan, kenties enemmän kuin oli itse tahtonutkaan. Niin he seisoivat katsoen toisiaan silmästä silmään, mykäksi tekevän kauhun valtaamina. Lyhyen hetkisen vain. Sitten Winfriede nosti käsivartensa ja kätki päänsä hänen olkapäälleen ja puristautui häneen kiinni, saadakseen suojaa itseään ja häntä vastaan.

Sitäkin kesti vain hetkisen. Sanaakaan sanomatta hän taas suoristautui ja pyyhkäisi hiukset pois itkettyneiltä silmiltään. Askeleet lähestyivät pitkin hiekkatietä, ylös portaita.

"Toitko korin?" kysyi nuori rouva hiljaa. "Miksi viivyit niin kauan? Nyt se on liian myöhäistä. Kaikki ruusuni putosivat ja ovat nyt tomussa. Tule, vie minut kotiin!"

Raskaasti nojaten palvelijattaren käsivarteen hän kulki epävakaista käyntiään, kuten ennenkin, kun hän vielä tarvitsi kainalosauvojaan, tietä pitkin kirkkaassa päivänpaisteessa. Ja molemmin puolin olevat ruusut ja liljat lähettivät tuoksujaan hänen jälkeensä.

VII.

Johannes seurasi illalla Paulia tapansa mukaisesti tämän huoneeseen. Ikkuna oli auki. Vanha viiniköynnös oli tänä vuonna kasvattanut tavallista aikaisempia ja isompia rypäleitä, tiheiden vihreiden lehtien ja köynnösten välitse tuskin näki ulos. Ikkunalaudalla oli lasi täynnä tummanpurppuranpunaisia aivan auenneita ruusuja. Ja jokainen ilmanväre, joka ulkoa puhalsi huoneeseen, toi mukanaan sisälle imelän, painostavan tuoksun. Ei talon isännälle. Hän oli heti istuutunut tavalliselle paikalleen pöydän ääreen, imeskeli mielihyvin piippuaan, eikä hänellä ollut niin hienoja aisteja, että hän olisi tuntenut hiljaisia ilmavirtojen liikahduksia. Mutta Paul Gordon, joka kulki edestakaisin pitkin askelin, pää taaksepäin taivutettuna, otsa syvissä rypyissä, veti jokaisella henkäyksellä itseensä huumaavaa tuoksua. Hän astui ikkunan ääreen, otti ruusut lasista ja viskasi ne pitkässä kaaressa ulos yöhön.

Tilanomistaja vain pudisti päätään: "En voi, kaikki hevoset ovat pellolla", — ja poltti edelleen.

"Johannes, minä pyydän, älä laske leikkiä. Äläkä tee sitä minulle vaikeammaksi."

"Entä antamasi lupaus, että jäät kesäksi minun luokseni? Eikö sinun sanasi merkitse mitään? Miksi tahdot rikkoa sen ja loukata minua? Taas naisia ja naisjuttuja! Olin toivonut, että nuoruudenhulluudet olisivat ohitse."

"En" — Heilwig oli noussut ja ojensi kättään — "en, ei mitään rippiä. En ole velkoja, jolle sinun täytyisi säntilleen maksaa kaikki, mitä hän on sinulle antanut, en nainen, joka aina tyydyttämättömän uteliaana tutkii kaikkea, mistä pitäisi olla vaiti. Elämäni sinä tunnet, ja voit nähdä sen jokaisen sokkeloon. Mutta sinä olet saanut kärsiä iskuja ja työntöjä, oletpa saavuttanut myöskin herttaista onnea ja mainetta. Siinä on kai paljon sellaista, mitä vastahakoisesti ilmoittaisit, sellaista, mikä ei ole yksin sinun omaasi. Ja minun pitää luottaa sinuun, kerroitpa minulle salaisuutesi tai ei."

Johannes keskeytti hänen lauseensa: "Veli veikkonen, ymmärtäkäämme toisiamme. Tahdotko tehdä minulle tämän tunnustuksen, joka ilmeisesti on sinulle vaikea, siksi että arvelet minun mahdollisesti saattavan keksiä sinulle neuvon, mikä saattaisi asian hyvään päätökseen?"

"Tahdot siis sen tehdä, jotta se ei olisi enää yksin kannettavanasi? Et siksikään? Vain siksi, että luulet oleviisi velvollinen sen tekemään minulle? No, Paul Gordon, niinpä vapautan sinut siitä. Sinä et ole minulle mitään velkaa. Minulla ei ole mitään oikeuksia sinun sisimpääsi nähden. Pidä omanasi, mikä on vain sinun, minä en siihen kajoa. Ja vielä yksi asia" — hän oli jo aikeessa mennä, mutta palasi takaisin ovelta: "puhuin äsken sinulle siinä väärässä luulossa, että sinun olisi parempi hiljaisuudessa täällä luonani kuin poissa täältä, kateuden ja rakkauden tyhjässä hälinässä. Jos ei niin ole, niin lähde, matkusta. Minä en estä sinua."

Johanneksen mentyä Paul Gordon lyyhistyi pöydän ääreen. Hän makasi otsa käsivarsiin painettuna, ja hänen vieressään olevan kynttilän liekki lepatti hänen raskaista henkäyksistään, jotka tulivat hänen rinnastaan työnnähdyksin, läähättävinä. Ikkunasta huokui leuto yöilma viininlehtien lomitse, tuoden hänelle ruusujen tuoksua. Hän työnsi kosteat hiukset otsaltaan ja nousi hitaasti.

Eihän kumpikaan heistä ollut sitä tahtonut, ei kumpikaan nähnyt sen tulevan. Ja nyt se oli tapahtunut, eikä mikään voima voinut saada sitä tekemättömäksi.

VIII.

Aamun tuskin hämärtäessä hän lähti sieltä, hiljaa kuin varas. Matkalaukkuunsa hän oli kiinnittänyt lapun, jossa pyysi, että se lähetettäisiin hänen jäljestään, ja hänellä oli vain reppu olkapäällä.

Kun hän kulki pihan lävitse, niin kukko kiekui, navetoissa heräsi elämä, ihmiset lähtivät työhön. Hän marssi puutarhan halki vievää oikotietä. Ensimmäisten aikaisten auringonsäteiden koskettamina ruusut ja liljat tuoksuivat niin, että hän asteli nopeammin, kun häntä miltei pyörrytti. Hän kulki puisto majan ohitse astumatta sisään, mutta palasi sitten kuitenkin takaisin.

Ulkona puutarhuri alkoi jo haravoida teitä. Täällä olivat kuihtuneet ruusunlehdet yhä levällään kuten eilenkin. Hän kumartui niitä kohden ja otti niitä kätensä täyteen sekä painoi huulensa ja silmänsä niitä vasten. Ne vilvoittivat, tekivät hänelle hyvää. Hän kätki ne rinnalleen. Mutta sitten hän nopeasti heitti nuo huumaavat lehdet taas pois, lähti sieltä kiiruusti ja kulki portaita alas. Heti puistomajan takana puiston rajana olevaan pensasaitaan tehdystä portista hän astui aukealle kedolle.

Rukiinleikkuu oli juuri eilen alkanut. Molemmin puolin kapeata polkua, jota pitäin hän käveli, oli korkeita, keltaisia, raskaina nuokkuvia tähkiä. Mutta kauempana kulkivat jo leikkaajat pitkinä riveinä, miehet valkoisin paidanhihoin, naiset oljesta palmikoituine leveine hattuineen, jotka olivat yhtä keltaisia kuin itse ruispelto. Kun he näkivät hänet etäältä, astui kaksi tyttöä esiin ketjusta, heitti maahan sirppinsä ja tuli salpaankaan hänen tietänsä. Hänkin pysähtyi. He sitoivat punaisen, vihreäkuvioisen, ryppyisen silkkinauhan hänen käsivartensa ympärille ja sanelivat lauselmansa.

Kun hänet viimeksi sidottiin viljanleikkuussa, oli hän suudellut tyttöjä ja juossut pois sieltä. Silloin — eihän siitä ollut niin kovin pitkä aika — hän oli ollut tilanomistajan ystävä. Ja nyt… Hän otti kukkaronsa ja osti itsensä vapaaksi vankeudesta. Tytöt seisoivat siinä pidellen kumpikin kiiltävää kultakappaletta, kymmentä vertaa enempää kuin vangittu häntä sidottaessa muutoin antoi vapautuksestaan. Mutta hänen poistuessaan he palasivat päätään pudistellen työhönsä ja kysyivät toisiltaan varsin painostunein mielin, mitä nuorelle herralle — siksi häntä yhä vielä tilalla sanottiin — lieneekään voinut tapahtua, kun hän oli tykkänään unohtanut, kuinka huokeasta hän muuten oli asiasta selviytynyt.

Hän oli saapunut leveämmälle, ajoon käytetylle peltotielle, eikä hänellä enää ollut pitkälti viertotielle, jota pitkin hän rupesi nopeammin kävelemään. Pari renkiä, jotka tunsivat hänet hyvin, toivottivat hänelle huutaen hyvää matkaa. Ja yksi, joka huomasi hänen käsilaukkunsa, astui hattu kädessä hänen luokseen ja kysyi, eikö hänellä olisi vielä jotakin asiaa herralle. Mies oli kerran Paul Gordonin lähtiessä saattanut häntä etäällä olevalle asemalle ja hänen oli täytynyt viedä mukanansa kotiin paljon lämpimiä terveisiä sekä hyvästelyjä. Nyt Paul kuuli kysymyksen, pysähtyi ja katsoi eteensä. "Tervehdi häntä", puhui hän hitaasti ja katsoi eteensä, "ja sano… Ei, älä sano hänelle mitään."

Maantie vie luotisuorana lähimpään kaupunkiin. Sitä näkee, kunnes se katoaa taivaanrantaan. Poppelit seisovat jäykkinä ja pystyinä, pitkässä, loppumattomassa rivissä, käyden yhä pienemmiksi. Maa on alavaa, molemmin puolin se laajenee kukkuloilta ja metsiltä autoilevaksi, keskeytymättömäksi viljavainioksi, joka on tässä keltainen ja kypsä, tuolla vihreämmän värinen, etäällä sinertäen päivänpaisteessa. Paul Gordon lähetti edeltäpäin katseensa, joka ulottui kauemmas ja kulki nopeammin kuin hänen pölystä ja kuumuudesta väsyneet jalkansa. Tuohon puuhun saakka, ja sitten vielä kolme, ja sitten vielä kappale matkaa, eikö Heilwigshof lopu siihen?

Hän arveli voivansa kävellä helpommin, kun pääsisi ensin sen ohitse. Pikku kaupungissa hän kenties myöskin, niin hän arveli, löytäisi jotkut ajopelit. Sillä ilma oli hehkuvan kuuma, aurinko nousi korkeammalle, sen säteet tulivat pystysuorempina, polttavampina, ja poppelit ja pellot olivat toistensa kaltaisia eivätkä loppuneet laisinkaan. Paul pysähtyi. Missä sitten raja oli? Hän näki erään poppelin juurella kiven ja meni sen luokse, lukeakseen siitä kirjoituksen:

Se oli muistopatsas, jonka Johannes oli pystyttänyt heidän ystävyytensä alkamiselle. Paulin täytyi nojautua poppeliin. Auringonpaiste pisti hänen silmiinsä. Yhdeksäntoista vuotta lujaa uskollisuutta. Ja tänään ohitse. Kiittämättä ja jäähyväisittä. Ihmiset olivat olleet oikeassa. Ei kelvannut mihinkään kulkuri, joka oli tässä poimittu tieltä. Ei sellainen sovellu puhtaaseen elämään, rehelliselle sydämelle. Johannes Heilwig joutui kärsimään vahinkoa. — Niin he puhuisivat.

Ei, niin he eivät saisi puhua. Ei yksikään ihminen, ei Johanneskaan saisi aavistaa, mikä häntä oli uhannut. Jos petos oli tapahtunut, saisi siitä kärsiä vain se, joka sen oli tehnyt. Mutta toinen, joka oli syytön ja luottavainen, ei saisi tuntea siitä tuskaa eikä häpeää.

Paul Gordon ponnahti pystyyn muistokiven luota. Yhden katseen hän loi vielä taaksepäin, suoralle, valkoiselle tielle, jota pitkin hän oli tullut. Sitten hän käänsi kasvonsa kaupunkia kohti ja kulki suoraan eteenpäin katsomatta enää ympärilleen. Ja Heilwigshof jäi kauas hänen taaksensa päivänpaisteeseen, peltojensa kultaisen rauhan ympäröimänä.

IX.

On kulunut pitkä aika. Sen kestäessä ei siellä ole paljonkaan muuttunut. Tilan elämä käypi vanhaa, säännönmukaista kulkuaan, asukkaat, kuten vieraatkin, ovat entiset. Sininen huone vain on koskemattomana. Sillä se, joka muutoin siinä asui, kuuluu vainajiin. Ja jos tilanomistaja tahtoo kunnioittaa jotakin vierastaan, vie hän hänet sinne sisälle ja kertoo ystävästä, joka oli hänen elämänsä suurin ylpeys, ja jonka menetys oli hänen ainoa tuskansa. Huoneen seinällä riippuu talon rouvan keskeneräinen muotokuva ja sitä vastapäätä toinen, valmis, jonka taiteilija oli maalannut Roomassa talvella senjälkeen kuin oli ollut viimeistä kertaa täällä. Siinä on sama kirkas olento, ruusuja siroittaen, ruusujen ympäröimänä, rakastettavana ja nuorena, kuten uneksitun, saavuttamattoman onnen ruumiillistumana. Sanotaan, että se on hänen paras teoksensa.

Mutta Friede-rouva, joka ei nyt enää ole nuori, ja joka on miltei puolisonsa kaltainen ilmeen ja olemuksen rauhallisessa hyvyydessä, katsoo kuvaan kuten kaukaisesta, kaukaisesta etäisyydestä katsellaan merta, jonka yli on myrskyssä kuljettu. Kun hän silloin koetti tunnustaa miehelleen, mikä oli saattanut tämän ystävän lähtemään sieltä, oli Johannes vain pudistanut päätään, eikä ollut tahtonut kuunnella häntä. "Anna olla, lapsi, älä kiusaa itseäsi. Minä tunnen sinut hyvin. Minä tunnen hänetkin. Vain hänen käytöstapansa se hämmennytti sinua. Hän on sisimmältään jalo, hänen sydämensä on uskollinen kuten sinunkin, se ei kykene pettämään eikä olemaan kiittämätön."

Niin oli Friede-rouvan sitten täytynyt olla vaiti. Ja mitä hänellä oli ollut kannettavanaan katumusta ja tuskaa, sen hän oli yksin kestänyt, yksin voittoisasti kärsinyt. Kun tieto Paul Gordonin kuolemasta vuoden kuluttua saapui Heilwigshofiin, saattoi hän surra häntä avoimesti, miehensä ja omana ystävänään.

Paul Gordonin kuolinpäivä on merkitty poppelin alle olevaan muistokiveen: 18 p. elokuuta 1870. Hän, joka aina oli halveksinut elämäänsä, kun se ei hyödyttänyt ainoatakaan ihmistä, kuoli auttaakseen toisia säilyttämään henkensä.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK HYVÄN-USKOJA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.