The Project Gutenberg eBook of Beethoven, by Romain Rolland

Minä tahdon osoittaa, että jokainen, joka toimii oikein ja jalosti, voi juuri tämän kautta kantaa onnettomuuden.

SISÄLLYS

Romain Rolland (esipuhe)
Beethoven
Liitteitä
  Heiligstadt-testamentti
  Kirjeitä
Beethovenin ajatuksia
  Musiikista
  Arvostelusta
Kirjallisuutta:
   I. Beethovenin kirjeet
  II. Beethovenin elämä
III. Beethovenin teokset
  IV. Beethovenin muotokuvat
Viitteet

Ilma on raskas ympärillämme. Vanha Eurooppa veltostuu painostavassa ja pilaantuneessa ilmakehässä. Arkipäiväinen materialismi painaa tukehduttavana ajatusta ja kahlehtii sekä hallitusten että yksilöiden toimintavoiman. Maailma tukehtuu varovaisessa ja alhaisessa itsekkäisyydessään. Ihmiskunta on menehtymäisillään. — Avatkaamme ikkunat. Antakaamme raikkaan tuulenhenkäyksen vapaasti puhaltaa. Hengittäkäämme keuhkoihimme sitä puhdasta ilmaa, joka inhimillisyyden suuria sankareita ympäröi.

Elämä on kova. Se on alituista taistelua niille, jotka eivät tahdo alistua yleisen sielullisen keskitason alaiseksi, ja useimmiten surullista taistelua, karua, menestyksetöntä, taistelua yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa. Köyhyyden ja vaikeiden taloudellisten huolten ahdistamina, pakoitettuina tekemään nöyryyttävää ja hengetöntä ansiotyötä, jossa voimat hyödyttömästi kuluvat, ilman toivoa, ilman pienintäkään ilonpilkahdusta, taistelevat useimmat toisistaan eristettyinä, voimatta edes saada sitä lohdutusta, että voisivat ojentaa kätensä onnettomuusveljilleen, jotka eivät heitä tunne ja joita he eivät tunne. Heidän täytyy luottaa vain omaan itseensä, ja on hetkiä, jolloin voimakkaimmatkin sortuvat taakkansa alla. He huutavat apua, ystävää.

Juuri voidakseni olla näille onnettomille joksikin avuksi tahdon esittää heidän katseltavakseen ystäviä, inhimillisyyden sankareita, suuria sieluja, jotka ovat kärsineet hyvän puolesta. Näiden Kuuluisien miesten elämäkertojen[1] tarkoituksena ei ole kiihoittaa kunnianhimoisten ylpeyttä; ne ovat aijotut onnettomille. Ja kuka ei niihin kuuluisi, pohjaltaan? Antakaamme niille, jotka kärsivät, pyhän kärsimyksen balsamia! Me emme seiso yksinämme tässä taistelussa. Maailman yötä valaisevat jumalalliset valot. Vieläpä meidän päivinämme, aivan lähellämme, olemme äskettäin nähneet kaksi kirkkainta valonsädettä loistavan, oikeuden ja vapauden puhtaan soihdun: eversti Picquartin ja buurikansan. Joskaan he eivät ole onnistuneet karkoittamaan sankkaa pimeyttä, ovat he kuitenkin äkillisen salamanleimauksen tavoin näyttäneet meille tien. Käykäämme heidän jälkiään, seuratkaamme kaikkia niitä, jotka ovat kamppailleet kuten he, yksinäisinä, siroteltuina sinne tänne kaikkiin maihin ja kaikkiin vuosisatoihin. Murtakaamme ajan raja-aidat. Herättäkäämme jälleen eloon sankarien heimo.

Sankareiksi en kutsu niitä, jotka ovat voittaneet ajatuksen tai ruumiillisen voiman avulla. Sankareiksi nimitän vain niitä, jotka ovat olleet suuria sydämeltään. Kuten sanoi yksi suurimpia heidän joukostaan, sama, jonka elämänvaiheet tulemme tässä kertomaan: "En tunnusta muuta ylemmyyden merkkiä kuin hyvyyden". Ilman suurta luonnetta ei ole olemassa suurta miestä, ei myöskään suurta taiteilijaa tai edes suurten tekojen miestä; on vain vääriä jumalia alhaisia joukkoja varten: aika hävittää ne kaikki. Ulkonainen menestys merkitsee vähän. Tulee olla suuri, ei näyttää siltä.

Niiden miesten elämä, joiden vaiheita tässä koetamme kuvata, oli melkein aina yhtämittaista, pitkää kärsimystä. Joko oli traagillinen kohtalo tahtonut muovailla heidän sielunsa ruumiillisten ja henkisten kärsimysten, hädän ja sairauden alasimella, tai oli heidän elämänsä tuhoutunut ja heidän sydämensä särkynyt heidän nähdessään niitä lukemattomia kärsimyksiä ja nöyryytyksiä, joilla heidän veljiään oli kidutettu — aina ovat koettelemukset olleet heidän jokapäiväisenä leipänään, ja joskin he tulivat suuriksi sielunvoimansa avulla, tulivat he siksi myöskin onnettomuuden kautta. Älkööt siis ne, jotka ovat onnettomia, liiaksi valittako kohtaloaan: ihmiskunnan parhaimmat ovat heidän mukanaan. Ammentakaamme voimaa heidän uskalluksestaan, ja jos tunnemme itsemme liian heikoiksi, kallistakaamme päämme hetkiseksi heidän lempeään helmaansa. He tulevat lohduttamaan meitä. Näistä pyhitetyistä sieluista virtaa luoksemme vuolaana jokena tyyntä voimaa ja ylevää hyvyyttä. Meidän ei tarvitse edes tutkia heidän teoksiaan eikä kuunnella heidän ääntään, me luemme heidän silmistään, heidän elämänsä vaiheista, että elämä ei koskaan ole suurempi, ei koskaan hedelmällisempi — ja onnellisempi — kuin kärsimysten sitä kirkastaessa.

Ensimäiselle sijalle tässä sankarijoukossa asettakaamme voimakas ja puhdas Beethoven. Hän toivoi itse, kärsimystensä keskellä, että hänen esimerkkinsä voisi auttaa toisia kurjuuden raskauttamia ja että joku onneton saisi lohdutusta nähdessään toisen onnettoman, joka kaikista luonnon esteistä huolimatta oli tehnyt kaikkensa tullakseen ihmiseksi, joka olisi tämän nimen arvoinen. Kun hän vuosikausien taisteluiden ja yli-inhimillisten ponnistusten kautta oli onnistunut voittamaan tuskansa ja täyttämään elämäntehtävänsä, joka, kuten hän sanoi, tarkoitti puhaltaa hiukan rohkeutta poloiseen ihmiskuntaan, lausui hän, tämä voitokas Prometeus, eräälle ystävälleen, joka huusi avuksi Jumalaa: "Oi ihminen, auta itse itseäsi!"

Haltioittakoot nämä ylpeät sanat meitä. Herättäkäämme hänen esimerkkinsä kannustamina jälleen henkiin ihmisen usko elämään ja ihmiseen.

BEETHOVEN

    Wohltuen, wo man kann,
    Freiheit über alles lieben;
    Wahrheit nie, auch sogar am
    Throne nicht verleugnen.

Hän oli lyhytkasvuinen ja tanakka, väkevän näköinen ja ruumiinrakenteeltaan voimailijaa muistuttava. Kasvot olivat leveät ja tiilenkarvaiset paitsi hänen elämänsä loppupuolella, jolloin iho kävi sairaloiseksi ja kelmeäksi, varsinkin talvisin, jolloin hän oleskeli paljon sisällä. Otsa oli jykevä ja kuhmuinen. Pikimusta tukka, joka ei näyttänyt koskaan olleen tekemisissä minkään kammantapaisen kanssa, pörrötti villeinä kiehkuroina joka suunnalle, oikeat "Medusan käärmeet" [2]. Silmistä hehkui ihmeellinen voima, joka hallitsi kaikkia, jotka joutuivat niiden tulen alaiseksi; mutta useimmat erehtyivät niiden väristä. Kun niiden hurja kiilto liekehti tummista, synkistä kasvoista, arveltiin yleisesti niiden olevan mustat; mustat ne eivät kuitenkaan olleet, vaan sinisenharmaat. [3]

Ne olivat pienet ja syvälle painuneet, mutta saattoivat äkkiä laajentua, kun hän kiihtyi tai vihastui; ne pyörivät silloin kuopissaan heijastaen kaikkia tunnelmia ihmeteltävän todenmukaisesti [4]. Usein kohottautuivat ne taivasta kohti surumielisin katsein. Nenä oli lyhyt, neliskulmainen ja leveä kuten leijonan kuono. Suu hieno ja siro, mutta alahuuli pyrki hiukan liian ulkonevaksi. Valtavat leukapielet olisivat helposti voineet särkeä pähkinöitä. Syvä kuoppa leuan oikealla puolella teki kasvot omituisen vinoiksi. "Hänen hymyilynsä oli herttainen", sanoo Moscheles, "ja hänen kasvojenilmeensä oli usein keskustelun kuluessa rakastettava ja rohkaiseva. Sitävastoin oli hänen naurunsa epämiellyttävä, raju ja suonenvedon tapainen, sitäpaitsi katkonainen", — hän nauroi kuten ihminen, joka ei ole tottunut iloon. Hänen olemustaan painoi useimmiten raskas kaihomieli, "parantumaton murhe". Rellstab mainitsee, v. 1825, että hänen on ponnistettava kaikki voimansa voidakseen pidättää kyyneleitään katsellessaan "hänen lempeitä silmiään ja niiden viiltävää tuskaa". Vuotta myöhemmin tapaa Braun v. Braunthal hänet eräässä oluttuvassa: hän istuu nurkassaan, polttelee pitkää piippua, silmät suljettuina, niinkuin hänen tavakseen on tullut, kuta enemmän hän lähestyy kuolemaa. Eräs ystävä puhuttelee häntä. Hän hymyilee surullisesti, vetää taskustaan pienen "keskusteluvihon" ja kuuroille ominaisella räikeällä äänellä pyytää puhuttelijaansa kirjoittamaan siihen, mitä hänellä on sanottavana. — Hänen kasvonsa muuttuivat, väliin niinä sisäisen haltioitumisen hetkinä, jotka usein äkkiarvaamatta valtasivat hänet, vieläpä kadullakin, ja jotka herättivät ihmettelyä ohikulkijoissa, väliin jonkun yllättäessä hänet pianon ääressä. "Kasvolihakset jännittyivät, otsasuonet paisuivat; silmien hehku tuli entistä hurjemmaksi; huulet vapisivat; hänen olemuksensa muistutti elävästi loihtijaa, jonka hänen itsensä esiinkutsumat henget ovat saaneet valtoihinsa." Siis aito Shakespeare-hahmo [5]; "kuningas Lear", sanoo Julius Benedict.

Ludwig van Beethoven syntyi joulukuun 16 päivänä Bonnissa, Kölnin lähellä, erään talopahaisen kurjassa vinttikamarissa. Hän polveutui flaamilaisesta suvusta [6]. Isä oli tenorilaulaja, lahjaton ja juopotteleva. Äiti oli taloustoimissa taitava, kokin tytär ja leski ensimäisestä aviostaan erään kamaripalvelijan kanssa.

Hänen lapsuutensa oli kolkko: häneltä puuttui se kodin lämpö, josta häntä onnellisempi Mozart sai perheensä piirissä nauttia. Alusta alkaen oli elämä hänelle ilotonta ja karua taistelua. Isä tahtoi keinotella hänen musikaalisilla lahjoillaan ja valmistaa häntä ihmelapseksi. Kun poika oli neljänvuotias, kahlehti hän hänet tuntikausiksi pianon ääreen tai sulki hänet huoneeseen viuluineen ja oli ottaa hänet hengiltä ylenmääräisellä työllä. Läheltä piti, ettei hän ikiajoiksi herättänyt lapsessa kammoa taidetta kohtaan. Täytyi käyttää väkivaltaa saadakseen Beethovenin ryhtymään musiikkiharjoituksiin. Hänen nuoruuttaan synkensivät aineelliset surut, huoli jokapäiväisen leivän ansaitsemisesta, liian aikaiset velvollisuudet. Yhdentoista vuoden ikäisenä otettiin hänet jäseneksi teatteriorkesteriin; kolmentoistavuotiaana tuli hän urkuriksi. V. 1787 hän kadotti äitinsä, jota hän jumaloi. "Hän oli minulle niin hyvä, niin rakkautta täynnä, minun paras ystäväni! Oi, kenpä oli minua onnellisempi, kun sain sanoa tuon suloisen sanan 'äiti' ja hän saattoi kuulla sen [7]!" Hän kuoli keuhkotautiin, ja Beethoven luuli itsellään olevan saman sairauden; hän tunsi jo alituisia kipuja ja niiden lisäksi tuli vielä surumielisyys, joka oli tuskallisempi kuin itse ruumiillinen kärsimys [8]. Seitsentoistavuotiaana täytyi hänen yksinään huolehtia perheen elatuksesta ja molempien veljiensä kasvatuksesta. Katkeraksi häpeäkseen hän oli pakoitettu pyytämään isänsä eläkkeelle-asettamista, väkijuomain orja kun tämä oli ja kykenemätön pitämään huolta perheen toimeentulosta; eläke maksettiin pojalle, jotta isä ei tapansa mukaan tuhlaisi sitä. Tämä surullinen asiaintila jätti häneen syvät jäljet. Hän löysi kuitenkin vaikeissa olosuhteissaan lempeän tuen eräässä perheessä Bonnissa, johon hän läpi koko elämänsä oli mitä sydämellisimmin kiintynyt, v. Breuningin rakastettavassa kodissa. Suloinen ja kiltti "Lorchen", Eleonore v. Breuning, oli kahta vuotta häntä nuorempi. Hän ohjasi Eleonorea musiikin harjoittamisessa; tämä taas tutustutti häntä runouteen. "Lorchen" oli hänen lapsuudentoverinsa ja kenties oli heidän välillään hellempiäkin tunteita. Eleonore meni myöhemmin naimisiin tohtori Wegelerin kanssa, josta tuli yksi Beethovenin läheisimpiä ystäviä, ja kaikkina aikoina vallitsi heidän välillään rauhallinen ja häiriytymätön ystävyyssuhde, jota todistavat Wegelerin ja Eleonoren monet kunnioittavat ja hellät kirjeet mestarille, samoinkuin tämän, vanhan ystävän (alter treuer Freund) kirjeet hyvälle, rakkaalle Wegelerille (guter lieber Wegeler) — kiintymys, joka oli sitä liikuttavampi, kun vanhuus jo oli saavuttanut kaikki kolme, silti jäähdyttämättä heidän sydämensä nuoruutta. [9]

Niin surullinen kuin Beethovenin lapsuus olikin, muisteli hän kuitenkin sitä ja kotiseutuaan aina kaivaten ja kaihomielin. Vaikka hän oli pakoitettu jättämään Bonnin ja viettämään lähes koko elämänsä Wienissä, tuossa suuressa ulkokullaisessa kaupungissa surullisine esikaupunkeineen, ei hän silti koskaan unhottanut Reininlaaksoa ja tuota suurta majesteetillista virtaa, unser Vater Rhein, kuten hän sitä kutsuu, "Rein-isäämme", joka niin elävänä, niin, melkein inhimillisenä, jättimäisen, lukemattomia ajatuksia ja voimia syleilevän sielun tavoin vyöryy eteenpäin, tuskinpa missään niin kauniina, mahtavana ja lempeänä kuin ihastuttavan Bonnin vierellä, missä se rajusti ja samalla kuitenkin niin hyväilevästi huuhtelee siimeisiä ja kukkarikkaita rantoja. Täällä eli Beethoven ensimäiset kaksikymmentä vuottansa, täällä hahmoutuivat hänen nuoruutensa unelmat — noilla niityillä, jotka riutuvina kuvastuvat veden kalvoon sumussa uivine poppeleineen, pensaineen, halavineen ja hedelmäpuineen, jotka seisovat juurineen tyvenessä ja nopeassa virrassa, — ja äyräiltä kohoavat viehättävän uteliaina kylät, kirkot, vieläpä kirkkotarhatkin, sinertävän Siebengebirge-vuoriston taivaanrannalla piirtäessä avaruuteen uhkaavat ääriviivansa, joihin kaukaisten vanhojen linnojen rauniot siellä täällä muodostavat kapeita ja eriskummallisia varjokuvioita. Näille seuduille pysyi hänen sydämensä aina uskollisena; viimeiseen hetkeensä saakka unelmoi hän ne vielä näkevänsä, voimatta kuitenkaan koskaan toteuttaa unelmaansa. "Isänmaani, tuo kaunis seutu, jossa olen nähnyt päivän valon, aina yhtä kaunis minulle, aina yhtä kirkas silmissäni kuin se oli jättäessäni sen." [10]

Marraskuussa 1792 Beethoven asettui asumaan Wieniin, Saksan musiikkikeskukseen [11]. Vallankumous oli puhjennut; se alkoi tulvia yli Euroopan. Beethoven lähti Bonnista sodan juuri saapuessa sinne. Tiellä Wieniin kohtasi hän hessiläisen armeijan, joka samosi Ranskaa kohti. 1796 ja 1797 puki hän säveliin Friedbergin sotaisia runoja: Lähtömarssin ja isänmaallisen kuorolaulun: Suur Saksan kansa olemme (Ein grosses deutsches Volk sind wir). Mutta turhaan yrittää hän ylistää vallankumouksen vihollisia: vallankumous valloittaa koko maailman ja — myöskin Beethovenin. Vuodesta 1798 alkaen Beethoven, huolimatta Itävallan ja Ranskan kiristyneistä väleistä, solmii läheisiä tuttavuussuhteita ranskalaisten kanssa, lähetystön ja kenraali Bernadotten kanssa, joka juuri oli saapunut Wieniin. Tämän seurustelun vaikutuksesta alkaa tasavaltalainen katsantokanta saada hänessä yhä selvempiä muotoja, ja sen myöhempää valtavaa kehitystä voimme läpi koko hänen elämänsä seurata.

Eräs piirustus, jonka Stainhauser näihin aikoihin hänestä teki, näyttää meille erittäin hyvän kuvan hänestä, sellaisena kuin hän silloin oli. Se on samassa suhteessa Beethovenin myöhempiin muotokuviin kuin Guérinin tekemä Bonaparten kuva, tuikeine, kunnianhimon kuumeen jäytämine kasvoineen, muihin Napoleonin kuviin. Beethoven näyttää siinä nuoremmalta kuin hän todellisuudessa on, hän on laiha, pysty, jäykkä korkeassa kaulaliinassaan, katse uhmaava ja jännittynyt. Hän tietää, mitä hän tahtoo; hän luottaa omaan voimaansa. Vuonna 1796 hän kirjoittaa päiväkirjaansa: "Rohkeutta! Huolimatta kaikesta ruumiillisesta heikkoudestani on neroni voittava… Kaksikymmentäviisi vuotta! olen siis kaksikymmentäviisi vuotta täyttänyt… juuri tänä vuonna on miehen täytenä ja kokonaisena esiinnyttävä [12]." Rouvat de Bernhard ja Gelinck sanovat, että hän on kovin ylpeä, tavoiltaan siistimätön ja töykeä ja että hän puhuu sangen peittelemätöntä maaseutumurretta. Mutta hänen ystävänsä, he yksin tietävät, mikä harvinainen määrä hyvyyttä kätkeytyi tämän kopeilevan ja kömpelön ulkokuoren alle. Kirjoittaessaan Wegelerille suuresta menestyksestään on ensimäinen ajatus, joka juolahtaa hänen mieleensä, tämä: "Esimerkiksi, minä näen jonkun ystäväni kärsivän puutetta: jollei kukkaroni salli minun heti tulla hänen avukseen, ei minun tarvitse muuta kuin istuutua työpöytäni ääreen, ja pian olen pelastanut hänet pulasta… Sinä käsität, kuinka ihanaa sellainen on [13]." Ja hiukan kauempana samassa kirjeessä hän sanoo: "Sitten on minun taiteeni vain palveleva köyhien parasta". (Dann soll meine Kunst sich nur zum Besten der Armen zeigen).

Tuska oli jo kolkuttanut hänen ovelleen; se oli asettunut asumaan hänen luokseen eikä enää koskaan ollut jättävä häntä. Vuosien 1796 ja 1800 välillä alkoi kuurous hävittävän työnsä [14]. Hänen korvansa suhisivat yötä päivää; hänen ruumiinvoimiansa jäyti vika ruuansulatuselimissä. Kuulo heikkeni vähitellen. Useaan vuoteen ei hän ilmaissut sitä kenellekään, ei edes rakkaimmille ystävilleen. Hän vältti ihmisten seuraa, jotta hänen sairauttansa ei huomattaisi; hän säilytti tuon kauhean salaisuuden omana tietonaan. Mutta v. 1801 ei hän enää jaksa kauempaa siitä vaieta; hän uskoo epätoivoissaan sen kahdelle ystävälleen: tohtori Wegelerille ja pastori Amendalle:

"Rakas, hyvä, uskollinen Amendani… kuinka usein toivonkaan, että olisit lähelläni! Sinun Beethovenisi on syvästi onneton. Tiedä, että jaloin aisti minussa, kuuloni, on suuresti huonontunut. Jo siihen aikaan, jolloin olimme yhdessä, huomasin tämän pahan enteitä, mutta minä salasin ne; sairaus on nyt kuitenkin vain yhä pahentunut… Tulenkohan koskaan terveeksi? Toivon sitä luonnollisesti, mutta hyvin luultavasti turhaan; sellaiset viat ovat useimmiten parantumattomia. Kuinka surullista on minun elää, minun täytyy välttää kaikkea sitä, joka on minulle rakasta, ja vielä lisäksi tehdä sitä tässä niin kurjassa, niin itsekkäässä maailmassa!… Tuskallinen alistuvaisuus, jonka turviin minun täytyy paeta! Tosin olen päättänyt rohkeasti kantaa kaikki kärsimykseni, mutta kuinka se on käyvä mahdolliseksi?…" [15]

Ja Wegelerille: "… Minä vietän kurjaa elämää. Jo kaksi vuotta minä vältän kaikkia seurapiirejä, koska minun on mahdotonta keskustella ihmisten kanssa: minä olen kuuro. Jos minun ammattini olisi toinen, kävisi se vielä päinsä; mutta minun toimialallani on tämä tilanne kauhea. Mitä tulisivatkaan vihamieheni, joiden luku ei ole niinkään pieni, sanomaan!… Teatterissa täytyy minun asettua aivan orkesterin lähelle voidakseni kuulla näyttelijöitä. En kuule soittimien ja ihmisäänten korkeita säveleitä, jos istun kauempana… Kun puhutaan hiljaa, kuulen tuskin mitään ja, toiselta puolelta, jos huudetaan, on se minusta sietämätöntä… Sangen usein olen kironnut olemassaoloni… Plutarkos on minulle opettanut alistuvaisuutta. Minä tahdon, jos se vain suinkin on mahdollista, minä tahdon uhmata kohtaloani; mutta on hetkiä elämässäni, jolloin olen onnettomin Jumalan luomista olennoista… Alistuminen! mikä surullinen pakopaikka! Ja kuitenkin on se ainoa, mikä minulla on jälellä!" [16, ks. Liitteitä.]

Tämä synkkä surumielisyys ilmenee muutamissa tämän kauden teoksissa; Patetique-sonaatissa, op. 13 (1799) ja ennen kaikkea Kolmannen pianosonaatin, op. 10, largossa (1798). Ihmeellistä on, ettei sama leima ole kaikkialla näkyvissä, että näiden teosten ohella niin monet muut, kuten esim, hymyilevä Septetti (1800) ja kirkas Ensimäinen sinfonia (C-duurissa, 1800) uhkuvat nuorekasta suruttomuutta. Sielu tarvitsee epäilemättä aikaa tottuakseen tuskaan. Se tarvitsee siinä määrin iloa, että ellei sillä sitä ole, se luopi sen. Kun nykyhetki on liian julma, elää se menneisyydessä. Muinaiset onnen päivät eivät niin pian häivy; valo säteilee niistä vielä kauan senkin jälkeen kuin niitä ei enää ole. Yksinäisenä ja onnettomana Beethoven Wienissä pakeni synnyinseutunsa muistoihin; ne täyttävät kokonaan hänen ajatuksensa näihin aikoihin. Teema Septetin muunnosten andantessa on Rein-laulu. C-duuri-sinfonia on myöskin runoelma Reinistä, teos, jossa nuori säveltäjä hymyilee unelmilleen. Se on iloinen, harras; siinä tuntuu kaipuuta ja miellyttämisen halua. Mutta muutamissa sävelkuvioissa, johdannossa, eräitten bassoäänien loihtimassa tummassa hämytunnelmassa, fantastisessa scherzossa huomaa — millä liikutuksen tunteilla! — näissä nuorissa kasvoissa tulevan neron katseen. Ne ovat Botticellin Bambinon silmät, hänen Pyhissä perheissään, nuo lapsensilmät, joissa jo luulee lukevansa saapuvan murhenäytelmän.

Näiden ruumiillisten kärsimysten lisäksi tulivat vielä toisenlaiset murheet. Wegeler kertoo, ettei hän koskaan nähnyt Beethovenia muuten kuin mielettömästi rakastuneena. Hänen rakkaus-romaaninsa näyttävät aina olleen ihanteellisen puhtaita. Niissä ei intohimoisella rakkaudella ja nautinnolla ole mitään toistensa kanssa tekemistä. Kun meidän päivinämme nämä kaksi seikkaa niin yleisesti sekoitetaan toisiinsa, osoittaa se vain, että useimmat ihmiset eivät tunne todellista intohimoa eivätkä tiedä kuinka harvinainen se on. Beethovenilla oli jotain puritaanista sielussaan; epäsiveelliset puheet ja ajatukset olivat hänelle kauhistus; rakkauden pyhyydestä oli hänellä järkkymättömän ankarat mielipiteet. Väitetään, ettei hän koskaan antanut Mozartille anteeksi sitä, että tämä oli häpäissyt neronsa kirjoittamalla sellaisen teoksen kuin Don Juan. Schindler, joka oli hänen läheinen ystävänsä, vakuuttaa, että hän oli läpi koko elämänsä neitseellinen kaino, tarvitsematta koskaan syyttää itseään mistään heikkoudesta. Sellainen mies oli kuin luotu joutumaan rakkauden orjaksi. Ja sitä hän olikin. Alinomaa rakastui hän silmittömästi, alinomaa uneksi hän onnesta — unelmat, jotka pian särkyivät ja joita seurasivat katkerat kärsimykset. Rakkauden ja kapinoitsevan ylpeyden vuorottaisista tunteista onkin löydettävissä Beethovenin luomisvoiman runsain lähde, aina siihen ikään saakka, jolloin hänen tuliluontonsa vaimentuu surumieliseksi alistuvaisuudeksi.

V. 1801 oli, kuten näyttää, hänen rakkautensa esineenä Giulietta Guicciardi, jonka hän teki kuolemattomaksi omistamalla hänelle kuuluisan, n.k. Kuutamosonaattinsa op. 27 (1802). "Minä elän miellyttävämpää elämää", kirjoittaa hän Wegelerille, "ja viihdyn paremmin ihmisten seurassa… Tämän muutoksen on erään tytön lumoava sulous aikaansaanut; hän rakastaa minua ja minä rakastan häntä. Nämä ovat minun ensimäiset onnen hetkeni sitten kahden vuoden" [17]. Hän sai maksaa ne kalliisti. Ensiksikin antoi tämä rakkaus hänen yhä selvemmin tuntea sairaloisuutensa kaikessa kurjuudessaan ja taloudellisesti epävakaisen asemansa, jotka tekivät hänelle avioliiton rakastettunsa kanssa mahdottomaksi. Sitäpaitsi oli Giulietta kiemaileva, lapsellinen, itsekäs; hän tuotti Beethovenille julmia kärsimyksiä, ja marraskuussa 1803 meni hän naimisiin kreivi Gallenbergin kanssa [18]. — Tällaiset kärsimykset jäytävät sielua; kun se, niinkuin Beethovenin, jo on sairauden heikontama, voivat ne helposti sen tuhotakin. Tämä oli Beethovenin elämässä ainoa ajankohta, jolloin hän näyttää olleen lähellä sortua taakkansa alle. Hän kamppaili vaikean sielullisen taistelun, kuten eräs kirje meille osoittaa: Heiligenstadt-testamentti hänen Karl- ja Johann- veljilleen; sen kuoreen oli kirjoitettu: "Luettava ja toimeenpantava kuolemani jälkeen" [19]. Se on kapinan ja sydäntäsärkevän tuskan huuto. On mahdotonta kuulla sitä tuntematta syvää mielenliikutusta ja sääliä. Hän oli silloin aivan lähellä lopettaa elämänsä. Ainoa, mikä pidätti hänet siitä, oli hänen ankara siveellinen elämänkatsomuksensa [20]. Viimeisetkin toiveet hänen parantumisestaan näyttäytyivät turhiksi. "Se päättäväinen rohkeuskin, joka minua ennen piti pystyssä, on nyt kadonnut. Oi Kohtalo, salli minun vielä kerran nähdä yksi päivä, yksi ainoa todellinen ilon päivä! Siitä on niin kauan, kun sain kuulla todellisen ilon syviä säveliä. Milloin, ah milloin, Jumalani, soivat ne vielä minulle?… Ei koskaan? — Ei, se olisi liian julmaa!"

Tämä on kuin kuolevan kauhunhuuto; ja kuitenkin eli Beethoven vielä kaksikymmentäviisi vuotta. Hänen voimakas luontonsa ei voinut alistua kohtalon muserrettavaksi. "Minun ruumiillinen voimani kasvaa yhä enemmän henkisten voimieni ohella… Nuoruuteni, sen tunnen, on vasta alkanut. Jokainen päivä viepi minua lähemmäs sitä päämäärää, jonka näen kuin sumun läpi, voimatta sitä lähemmin määritellä … Oi, jos pääsisin tuosta sairaudestani, niin syleilisin koko maailmaa!… Ei mitään lepoa! En tunne muuta lepoa kuin unen, ja olen kylliksi onneton täytyäkseni suoda sille enemmän aikaa kuin ennen. Jospa olisin vain puoleksikin vapautunut taudistani: silloin… Ei, minä en tätä enää siedä. Tahdon tarttua kohtaloa kurkusta. Sen ei ole onnistuva kokonaan lannistaa minua. — Ah, on niin kaunista elää, elää tuhat elämää!" [21]

Rakkautta, kärsimystä, tahdon voimaa, alakuloisuuden ja ylpeyden vaihteluita, hänen sisäisiä taisteluitaan kuvastavat suuret, v. 1802 kirjoitetut teokset: Surumarssi-sonaatti op. 26; Sonata quasi una fantasia ja n.k. Kuutamo-sonaatti op. 27, Sonaatti n:o 2, op. 31, dramaattisine resitativeineen, jotka muistuttavat suurenmoista ja synkkää monologia; C-molli-sonaatti viululle, op. 30, omistettu keisari Aleksanterille; Kreutzer-sonaatti op. 47; kuusi voimakasta ja järkyttävää uskonnollista laulua Gellertin sanoihin, op. 48. Toinen sinfonia, sävelletty 1803, ilmehtii sitävastoin pikemmin hänen nuorekasta rakkauttaan, ja sitä kuunnellessaan tuntee, että hänen tahtonsa nyt on ratkaisevasti päässyt voitolle. Vastustamaton voima pyyhkäisee pois synkät ajatukset. Finali on täynnä kuohuvaa elämää. Beethoven tahtoo olla onnellinen; hän ei tahdo uskoa, että hänen onnettomuutensa olisi parantumaton: hän tahtoo tulla terveeksi, hän tahtoo rakastaa, hän on tulvillaan toivoa. [22]

Useissa näissä teoksissa hämmästyttää meitä marssi- ja taistelurytmien tarmokkuus ja itsepintainen voima. Tämä piirre on etenkin tuntuva Toisen sinfonian allegrossa ja finalissa ja vielä enemmän Aleksanteri-sonaatin ensimäisessä, loistavan sankarillisessa osassa. Sotainen sävy, joka on erikoisen ominaista tälle musiikille, muistuttaa sitä ajanjaksoa, jolloin nämä teokset ovat syntyneet. Vallankumous saapui Wieniin. Se tempasi Beethovenin mukaansa. "Hän puheli kernaasti", sanoo ritari von Seyfried, "läheisempien tuttaviensa kanssa valtiollisista tapahtumista, joita hän arvosteli harvinaisen terävänäköisesti, selvästi ja ennakkoluulottomasti." Hänen myötätuntonsa oli kokonaan vallankumouksellisten aatteiden puolella. "Hän rakasti tasavaltalaisia periaatteita", sanoo Schindler, se ystävä, joka parhaiten tunsi Beethovenin hänen elämänsä viimeisenä kautena. "Hän oli rajoittamattoman vapauden ja kansallisen riippumattomuuden kannattaja… Hän tahtoi, että kaikki olisivat mukana valtiota ohjattaessa… Hän tahtoi, että Ranska saisi yleisen äänioikeuden ja hän toivoi että Bonaparte sen toteuttaisi ja siten laskisi perustuksen ihmissuvun onnelle." Hän oli vallankumouksellinen roomalainen, Plutarkoksen aatteiden läpitunkema ja hän unelmoi sankaritasavallasta, jonka Voiton jumala, ensimäinen konsuli, perustaisi; vasaranlyöntien seuratessa toisiaan yhä tiheämmin hän takoo Sankarisinfoniaa: Bonaparte [23], keisariajan Iliadia ja C-molli-sinfonian finalia (1805-1808), sankarikunnian epopeaa. Nämä olivat todellisen vallankumouksellisen musiikin ensimäisiä ilmauksia: ajan henki kumpuaa niistä esille voimakkaana ja puhtaana samoin kuin nämä suuret tapahtumat esiintyvät voimakkaina ja puhtaina suurille, yksinäisille sieluille, joiden vastaanottokykyä ei ole heikontanut kosketus todellisuuden kanssa. Niissä valaisee Beethovenin hahmoa heijastus noista sankarisodista. Ne ilmenevät, kenties hänen tietämättään, kaikkialla hänen tämän kauden teoksissaan: Coriolan-alkusoitossa (1807), jossa myrskyt puhaltavat, Neljännessä kvartetissa, op. 18, jonka ensimäisellä osalla on niin paljon yhteistä mainitun alkusoiton kanssa; Appassionata-sonaatissa, op. 57 (1804), josta Bismarck sanoi: "Jos kuulisin sitä usein, olisin aina hyvin rohkea" [24]; Egmontin partituurissa, niin, vieläpä hänen pianokonserteissaankin: Es-duuri-konsertissa, op. 73 (1809), jossa itse soittimellisessa, loistavassa tekotavassakin on jotain sankarillista, ikäänkuin armeijat marssisivat ohitsemme. — Ihmettelisimmekö sitä? Jollei Beethoven, kirjoittaessaan Surumarssin sankarin kuoleman muistoksi (sonaatissa op. 26), tiennytkään sitä, että se sankari, joka oli hänen kauneimpien ylistyslaulujensa arvoinen ja joka paremmin kuin Napoleon soveltui hänen Sankarisinfoniansa esi-kuvaksi, Hoche, oli juuri äsken kuollut Reinin lähellä, jossa hänen hautapatsaansa vieläkin kohoaa pienellä kummulla Koblenzin ja Bonnin välillä — oli hän kuitenkin itse Wienissä kaksi kertaa nähnyt voittoisan vallankumouksen. Ranskalaiset upseerit ovat läsnä Fidelion ensi-illassa marraskuussa 1805. Kenraali Hulin, Bastiljin valloittaja, asettuu asumaan Lobkowitzin luokse, joka on Beethovenin ystävä ja suosija ja jolle Sankarit ja C-molli-sinfonia ovat omistetut. Ja 10 p:nä toukok. 1809 viettää Napoleon yönsä Schönbrunnissa [25]. Pian puhkesi Beethovenissa viha ranskalaisia valloittajia kohtaan. Mutta, kuitenkin kaikitenkin, hän on tuntenut heidän sankaritarinansa sytyttävän hehkun; ja se, joka ei sitä tunne samalla tavalla kuin hän, voi ymmärtää vain puolittain tätä musiikkia, joka on täynnä toimintavoimaa ja keisariajan loistavia voittoja.

Beethoven keskeytti äkkiä C-molli-sinfonian kirjoittaakseen yhteen vetoon ja ilman tavanmukaisia valmistavia luonnoksia Neljännen sinfoniansa. Onni oli häneen kääntänyt suopeat kasvonsa. Toukokuussa 1806 hän meni kihloihin Therese von Brunswickin kanssa [26], joka jo kauan oli rakastanut häntä, aina siitä saakka kun hän pienenä tyttönä oli käynyt pianotunneilla hänen luonaan hänen Wienissä-olonsa ensi aikoina. Theresen veli, kreivi Franz, oli Beethovenin ystävä. V. 1806 oli Beethoven heidän vieraanaan Martonvásárissa, Unkarissa, ja täällä he rakastuivat toisiinsa. Näiden onnellisten päivien muisto on säilynyt muutamissa Therese von Brunswickin kertomuksissa.[27] "Eräänä sunnuntai-iltana", kirjoittaa hän, "istuutui Beethoven päivällisen jälkeen pianon ääreen. Oli kuutamo. Aluksi hän antoi käsiensä vain liukua koskettimilla. Franz ja minä tunsimme hänet: hän alkoi soittonsa aina tällä tavalla. Sitten löi hän muutamia bassosointuja, ja hitaasti, salaperäisen juhlallisesti soitti hän nyt Sebastian Bachin laulun:[28] 'Jos tahdot antaa minulle sydämesi, niin pysyköön se aluksi salaisuutena; älköön kukaan saako aavistaa meidän yhteistä ajatustamme.' Äitini ja pastori olivat uinahtaneet; veljeni tuijotti vakavana eteensä, ja minä, joka olin syvästi liikutettu hänen laulustaan ja hänen katseestaan, minä tunsin elämän kaikessa runsaudessaan. — Seuraavana aamuna tapasimme toisemme puistossa. Hän sanoi minulle: 'Sävellän nykyään oopperaa. Sen päähenkilö on minussa, minun ympärilläni, kaikkialla missä liikun, kaikkialla missä olen. En ole koskaan kohonnut sellaisiin korkeuksiin. Kaikki on valoisaa, puhdasta, kirkasta. Tähän saakka olen ollut sen sadun lapsen kaltainen, joka kokoaa kiviä eikä huomaa loistavaväristä kukkaa, joka kasvaa aivan tien varrella…' Toukokuussa 1806 tulin hänen morsiamekseen, mutta ainoastaan hellästi rakastama veljeni Franz antoi siihen myöntymyksensä."

Neljäs sinfonia, samana vuonna sävelletty, on puhdas kukka, jonka tuoksu on kotoisin näiltä hänen elämänsä valoisimmilta päiviltä. Tässä sävellyksessä on aivan oikein kiinnitetty huomiota "Beethovenin senaikaiseen pyrkimykseen sovelluttaa mikäli mahdollista neronsa sen mukaan, mikä silloin oli yleisesti tunnettua ja pidettyä niissä muodoissa, jotka hän oli saanut perinnöksi edeltäjiltään" [29]. Sama sovinnollinen mieliala, rakkauden esiinloihtima, vaikutti myöskin hänen tapoihinsa ja elämäänsä. Ignaz von Seyfried ja Grillparzer sanovat, että hän on tulvillaan ilomieltä, vilkas, hauska, henkevä, kohtelias seurustelussaan, kärsivällinen tunkeilevia ihmisiä kohtaan, hienosti ja maukkaasti puettu, niin — eivätpä he huomaa hänen kuurouttaankaan, vaan väittävät, että hän on täysin terve, lukuunottamatta näköä, joka on heikko [30]. Saman vaikutelman saa eräästä romantisen ja hiukan haetun sirosta muotokuvasta, jonka Maehler näihin aikoihin hänestä valmisti. Beethoven tahtoo miellyttää, ja hän tietää että hän miellyttää. Leijona on rakastunut; se vetää kyntensä sisään. Mutta hänen leikittelevän tapansa, hänen B-duuri-sinfoniansa mielikuvien ja vieläpä hellyydenkin takaa voi koko ajan huomata pelottavan voiman, oikuttelevan luonteen laadun, äkkipikaiset ja kiivaat tunteenpurkaukset.

Tämä syvä rauha ei tullut kestämään kauan, mutta rakkauden hyväätekevä vaikutus jatkui vuoteen 1810 saakka. Rakkauttaan on Beethovenin epäilemättä kiittäminen siitä itsensä hillitsemisestä, joka salli hänen neronsa tähän aikaan kantaa täydellisimmät hedelmänsä: C-molli-sinfonian, tuon klassillisen tragedian ja Pastorale-sinfonian (1808), tuon jumalallisen suvipäivä-unelman [31]. — Shakespearen Myrskyn[32] haltioittama Appassionata, jota hän itse piti sonaateistaan valtavimpana, ilmestyi 1807 ja on omistettu Theresen veljelle. Thereselle itselleen omisti hän unelmoivan ja fantastisen sonaatin op. 78 (1809). Eräs kirje, jossa ei ole päivämäärää [33] ja joka on osoitettu Kuolemattomalle rakastetulle, uhkuu yhtä vakuuttavasti kuin Appassionatakin hänen rakkautensa hehkuvaa voimaa:

"Enkelini, kaikkeni, oma minäni… sydämeni on täysi pakahtuakseen kaikkea sitä, mitä minulla on sinulle sanottavana. Ah, missä lienenkin, siellä olet sinä kerallani… Minä itken, kun ajattelen, että et luultavasti ennen sunnuntaita saa minusta kuulla. — Rakastan sinua, kuten sinä rakastat minua, mutta paljoa voimakkaammin… Oi, Jumala! — Mikä elämä! Ilman sinua! — Niin lähellä, niin kaukana. — Ajatukseni kiirehtävät luoksesi, kuolematon rakastettuni (meine unsterbliche Geliebte), milloin iloisina, milloin taas suruisina, kääntyen kysyvinä kohtalon puoleen, pyytäen sitä kuulemaan rukouksemme. — En voi elää muutoin kuin sinun kanssasi, muutoin en elä lainkaan… Sydäntäni ei koskaan tule saamaan kukaan muu. Ei koskaan! — Ei koskaan! — Oi, Jumala, minkätähden täytyy olla kaukana toisistaan, kun rakastaa toinen toistaan? Ja kuitenkin on elämäni, sellaisena kuin nyt sitä vietän, täynnä tuskaa. Sinun rakkautesi on tehnyt minut samalla onnellisimmaksi ja onnettomimmaksi kaikista kuolevaisista. — … Ole rauhallinen… ole rauhallinen — rakasta minua! — Tänään, — eilen, — mikä polttava kaipuu, mikä kyynelten tulva sinun puoleesi — sinun — sinun — sinä minun elämäni — kaikkeni! — Hyvästi! — Oi, rakasta minua aina. — Älä epäile koskaan rakastamasi Ludwigin sydäntä. — Ikuisesti sinun — ikuisesti minun — ikuisesti toinen toistemme". [34]

Mikä oli se salaperäinen voima, joka asetti paulansa molempien rakastavien onnen tielle? — Kenties varojen puute, heidän erilainen yhteiskunnallinen asemansa. Kenties nousi Beethoven sitä pitkää odotusaikaa vastaan, joka häneltä vaadittiin, tai kenties tuntui hänestä liian nöyryyttävältä loppumattomiin saakka pitää rakkauttaan salassa.

Kenties hän myöskin, kiivasluontoinen, sairas ja ihmisarka kun oli, tahtomattaan aiheutti rakastetulleen suruja ja kärsimyksiä, ja oli itse siitä epätoivoinen. — Suhde särkyi, mutta kuitenkaan ei kumpikaan näy koskaan unhottaneen rakkauttaan. Viimeiseen elinpäiväänsä saakka (hän kuoli vasta 1861) rakasti Therese von Brunswick Beethovenia.

Ja Beethoven sanoi, v. 1816: "Häntä ajatellessani lyö sydämeni vielä yhtä kiivaasti kuin sinä päivänä, jolloin näin hänet ensi kerran". Samalta vuodelta ovat syntyisin kuusi laulua kaukaiselle rakastetulle (an die ferne Geliebte), op. 98, joiden sävy on niin liikuttava ja syvä. Hän kirjoittaa päiväkirjaansa: "Sydämeni on tulvillaan katsellessani tätä ihmeellistä luontoa, ja kuitenkin — Hän ei ole täällä, minun lähelläni!" — Therese oli antanut kuvansa Beethovenille, siinä oli omistus: "Harvinaiselle nerolle, suurelle taiteilijalle, hyvälle ihmiselle. T.B. [35]" Beethovenin elämän viime vuosina yllätti eräs ystävä hänet, kun hän yksin, itkien suuteli tätä kuvaa ja tapansa mukaan puheli itsekseen kovaa: "Olit niin kaunis, niin jalo, enkelien lainen!" Ystävä vetäytyi pois, palasi myöhemmin takaisin, löysi hänet pianon äärestä ja sanoi: "Tänään, vanha ystäväni, ei sinun kasvoissasi näy jälkeäkään paholaisesta". Beethoven vastasi: "Sen vuoksi, että hyvä enkelini on käynyt luonani". — Haava oli syvä. "Beethoven-parka", sanoi hän itselleen, "sinua varten ei ole mitään onnea tässä maailmassa. Ainoastaan ihanteiden avaruuksissa löydät sinä ystäviä." [36]

Hän kirjoittaa päiväkirjaansa: "Alistu, alistu täydellisesti kohtaloosi: sinä et voi enää olla olemassa itseäsi, vaan ainoastaan toisia varten; sinulle ei enää löydy onnea muualla kuin omassa taiteessasi. Oi, Jumala, anna minulle voimaa voittamaan itseni!"

Niin on hän siis rakkauden hylkäämä. V. 1810 on hän yksinään; mutta maine on tullut, ja oman voiman tunto. Hän on parhaimmassa miehuutensa ijässä. Hän antautuu kiivaan ja rajun luontonsa johdettavaksi, välittämättä enää mistään, huolimatta ihmisistä, sovinnaisuuden vaatimuksista, toisten mielipiteistä. Mitä on hänellä peljättävää tai suojeltavaa? Ei rakkautta, ei kunnianhimoa enää. Hänen voimansa, se on hänellä vielä jäljellä, siitä johtuva ilon tunne ja tarve käyttää sitä, melkeinpä käyttää sitä väärinkin. "Voima, siinä on niiden ihmisten moraali, jotka sulkevat itsensä pois laumoista." Hän on jälleen huolimaton pukeutumisessaan ja hänen käytöstapansa vapaus on tullut huomattavasti entistä rohkeammaksi. Hän tietää että hänellä on oikeus lausua julki kaikki, vieläpä korkeimmassa arvossa oleville henkilöillekin. "En tunnusta muuta ylemmyyden merkkiä kuin hyvyyden", kirjoittaa hän 17 p. heinäk. 1812 [37]. Bettina Brentano, joka näki hänet tähän aikaan, sanoo ettei "kenelläkään keisarilla, kenelläkään kuninkaalla ole sellaista tietoisuutta oman voimansa suuruudesta". Hänet hurmasi Beethovenin valtava henki. "Kun ensi kerran näin hänet", kirjoittaa hän Goethelle, "katosi koko maailma silmistäni. Beethoven sai minut unohtamaan ihmiset ja myöskin sinut, oi Goethe… En luule että erehdyn, kun vakuutan, että tämä mies on paljon nykyaikaista sivistystä edempänä." Goethe etsi Beethovenin tuttavuutta. He tapasivat toisensa eräässä Böömin kylpypaikassa, Teplitzissä, v. 1812, mutta tulivat huonosti toimeen keskenänsä. Beethoven ihaili kiihkeästi Goethen neroa [38], mutta hänen luonteensa oli aivan liian vapaa ja hillitön Goethen luonteeseen soveltuakseen ja voidakseen olla tätä loukkaamatta. Hän on itse kertonut eräästä kävelymatkasta, jonka he tekivät yhdessä ja jonka kestäessä hän, ylpeä tasavaltalainen, opetti arvokkuuden vaatimuksia Weimarin suurherttuan salaneuvokselle, joka ei koskaan sitä antanut hänelle anteeksi:

"Kuninkaat ja ruhtinaat voivat tosin tehdä professoreita ja salaneuvoksia; he voivat kuormittaa nämä arvonimillä ja ritarimerkeillä; mutta he eivät voi tehdä suuria ihmisiä, henkiä, jotka kohoavat maailman saastan yläpuolelle…; ja kun kaksi sellaista miestä kuin Goethe ja minä olemme yhdessä, saavat nämä herrat tunnustaa meidän suuruutemme. — Eilen tapasimme kotimatkalla koko keisarillisen perheen. Näimme sen lähestyvän kaukaa. Goethe päästi minun käteni, voidakseen asettua asentoon tiensyrjään. Kaikista puheistani ja pyynnöistäni huolimatta en saanut häntä ottamaan askeltakaan eteenpäin. Painoin silloin hatun syvälle päähäni, napitin takin kiinni ja tunkeusin kädet selän takana keskelle tiheintä joukkoa. — Ruhtinaat ja hovimiehet muodostivat piirin; herttua Rudolf paljasti päänsä edessäni, keisarinna tervehti ensimäiseksi minua. — Korkeat henkilöt tuntevat minut. — Hauskuudekseni näin kulkueen vaeltavan Goethen ohitse. Hän seisoi yhä tiepuolessa, syvään kumartuneena, hattu kädessä. Läksytin häntä sitten aikalailla, en suinkaan säästänyt häntä…"[39] Goethe puolestaan muisti tämän solvauksen aina. [40]

Näiltä ajoilta ovat Seitsemäs ja Kahdeksas sinfonia, jotka ovat sävelletyt muutamien kuukausien kuluessa Teplitzissä v. 1812: rytmin orgia ja humoristinen sinfonia, teokset, joissa hän kenties esiintyy enimmän luonnollisena ja, kuten hän sanoi, enimmän "napit auki" (aufgeknöpft), noine ilon ja hurjuuden puuskineen, aavistamattomine vastakohtineen, rajuine ja suuremmoisine päähänpistoineen, noine jättimäisine tulivuoren purkauksineen, jotka saattoivat Goethen ja Zelterin kauhun valtaan [41] ja saivat sanomalehti "Norddeutschlandin" kirjoittamaan A-duuri-sinfoniasta, että se oli humalaisen tekemä. Humalaisen työtä tosiaankin, mutta miehen, joka oli päihtynyt voimasta ja neroudesta. "Minä olen", on hän itse sanonut, "Bacchus, joka valmistaa suloista nektaria ihmiskunnalle. Minä juuri lahjoitan ihmisille hengen jumalaista hulluutta." En tiedä, onko hän, kuten Wagner on kirjoittanut, tahtonut tämän sinfonian finalissa kuvata Dionysos-juhlaa [42]. Minä näen ennen kaikkea tässä tulisessa "kermessissä" todistuksen hänen flaamilaisesta syntyperästään, samalla kertaa kuin tunnen sen hänen puheensa ja tapojensa rohkeudessa ja vapaudessa, joka niin räikeästi loukkaa korvaa kurin ja tottelevaisuuden maassa. Ei missään ole riippumattomuus ja kahleita kammova voima siinä määrin vallitsevana kuin A-duuri-sinfoniassa. Se on hullua yli-inhimillisen tarmon tuhlausta, jolla ei ole päämäärää, vaan ilo itsessään, ilo, joka virran lailla tulvehtii yli äyräittensä ja hukuttaa kaikki. Kahdeksannessa sinfoniassa on tämä voima vähemmän suuremmoista, mutta vielä ihmeteltävämpää ja tekijälleen luonteenomaisempaa, kun se sekoittaa murhenäytelmän farssiin ja herkuleellisen väkevyyden lapsen leikkeihin ja oikkuihin. [43]

Vuosi 1814 merkitsee huippukohtaa Beethovenin ulkonaisessa menestyksessä. Wienin kongressissa kohdeltiin häntä kuin eurooppalaista suuruutta. Juhlallisuuksiin otti hän toimivana henkilönä osaa. Ruhtinaat osoittivat hänelle kunnioitustaan ja hän antoi ylpeänä heidän kosiskella itseään, kuten hän kehaisi Schindlerille.

Vapautussota oli saanut hänen innostuksensa liekehtimään [44]. V. 1813 hän kirjoitti sinfonian Wellingtonin voitto ja alussa vuotta 1814 sotakuoron: Saksan jälleensyntyminen (Germanias Wiedergeburt). 29 p:nä marrask. 1814 hän johti kuningas yleisölle isänmaallisen kantaattinsa: Kunniakas hetki (Der glorreiche Augenblick) ja v. 1815, Parisin valloituksen johdosta, kuoron: Se on täytetty! (Es ist vollbracht!) Nämä tilapäissävellykset tekivät hänen maineensa hyväksi enemmän kuin kaikki hänen muu sävellystuotantonsa. Blasius Haefelin ranskalaisen Letronnen piirustuksen mukaan tekemä vaskipiirros sekä rehevä naamio, jonka Franz Klein hänen kasvoistaan otti 1812, antavat elävän kuvan Beethovenista Wienin kongressin ajoilta. Hallitsevana ilmeenä tässä leijonahahmossa, yhteenpuserrettuine leukoineen, vihan ja tuskan vaoittamine piirteineen, on tahto — napoleonilainen tahto. Tunnemme miehen, joka sanoi Napoleonista Jenan taistelun jälkeen: "Mikä onnettomuus, että en ymmärrä sotataitoa yhtä hyvin kuin sävellystä! Minä hänet voittaisin!" — Mutta hänen valtakuntansa ei ollut tästä maailmasta. "Minun valtakuntani on ilmassa", kuten hän kirjoitti Franz von Brunswickille (Mein Reich ist in der Luft.)[45]

Tätä kunniakasta aikaa seuraa surullisin ja onnettomin kausi
Beethovenin elämässä.

Wien ei ollut koskaan miellyttänyt Beethovenia. Hänen ylpeä ja vapaa neronsa ei voinut viihtyä tässä keinotekoisessa, hengeltään pintapuolisessa ja keskinkertaisessa kaupungissa, johon Wagner niin säälimättömästi on polttanut halveksintansa leiman [46]. Hän ei laiminlyönyt yhtään tilaisuutta poistuakseen sieltä ja noin v. 1808 hän vakavasti aikoi jättää Itävallan lähteäkseen Jérôme Bonaparten, Westfalin kuninkaan hoviin [47]. Mutta Wienissä oli musiikin alalla runsaasti mahdollisuuksia, ja täytyy oikeuden mukaisesti tunnustaa, että siellä aina oli jaloja musiikinystäviä, jotka tunnustivat Beethovenin suuruuden ja säästivät synnyinmaaltaan häpeän kadottaa hänet. V. 1809 oli kolme Wienin rikkainta aatelismiestä, arkkiherttua Rudolf, Beethovenin oppilas, ruhtinas Lobkowitz ja ruhtinas Kinsky, sitoutunut vuosittain hänelle suorittamaan 4,000 florinin eläkkeen sillä ainoalla ehdolla, että hän jäisi Itävaltaan. "Koska on osoittautunut", lausuivat he, "että ihminen ei kokonaan voi antautua taiteelleen joutumatta aineellisten huolien rasittamaksi ja että hän vasta niiden poistuttua voi luoda yleviä teoksia, jotka ovat taiteelle kunniaksi, ovat allekirjoittaneet päättäneet turvata Ludwig van Beethovenin taloudelliselta ahdingolta ja siten poistaa ne esteet, jotka saattaisivat ehkäistä — hänen neronsa lentoa."

Onnetonta kyllä eivät nämä lupaukset näyttäytyneet paikkaansapitäviksi. Avustusta ei koskaan säntillisesti suoritettu, ja pian lakkasi se kokonaan. Sitäpaitsi oli Wien muuttanut tapojaan vuoden 1814 kongressin jälkeen. Seurapiirit unohtivat taiteen politiikan vuoksi, italialainen vaikutus tärveli musikaalista makua, ja muotimielipide, joka kokonaan kulki Rossinin merkeissä, piti Beethovenia kuivakiskoisena. [48]

Beethovenin ystävät ja suosijat joko muuttivat pois tai kuolivat: ruhtinas Kinsky 1812, Lichnowsky 1814, Lobkowitz 1816. Rasumowsky, jolle hän on säveltänyt ihailtavat kvartettinsa op. 59, antoi viimeisen konserttinsa helmikuussa 1815. Samana vuonna rikkoo Beethoven välinsä Stephan von Breuningin, lapsuudenystävänsä, Eleonoren veljen kanssa [49]. Tämän jälkeen on hän yksin [50]. "Minulla ei ole ketään ystävää", kirjoittaa hän päiväkirjaansa 1816.

Kuurous oli nyt tullut täydelliseksi [51]. Syksystä 1815 voi hän ainoastaan kirjallisesti keskustella ihmisten kanssa. Vanhin keskusteluvihko on vuodelta 1816 [52]. Schindlerin surullinen kertomus Fidelio-esityksestä v. 1822 on yleisesti tunnettu. "Beethoven halusi johtaa kenraaliharjoitusta… Jo ensimäisen näytöksen duetossa kävi selville, ettei hän kuullut mitään siitä, mitä tapahtui näyttämöllä. Hän hidastutti tempoa huomattavasti, ja sillä välin kun orkesteri seurasi hänen tahtipuikkoaan, kiiruhtivat laulajat puolestaan tempoa. Yleinen hämminki syntyi. Orkesterin varsinainen johtaja, Umlauf, määräsi harjoituksen hetkeksi keskeytettäväksi, ilmoittamatta syytä siihen, ja kun hän oli vaihtanut muutamia sanoja laulajien kanssa, aloitettiin uudelleen. Sama sekasorto syntyi jälleen. Täytyi määrätä uusi väliaika. Oli selvää, että esityksen jatkaminen Beethovenin johdolla oli mahdotonta, mutta kuinka tehdä hänelle tämä ymmärrettäväksi? Ei kellään ollut sydäntä sanoa hänelle: 'Mene tiehesi, mies parka, sinä et voi johtaa'. Beethoven, levottomana, kiihtyneenä, käännähteli oikealle ja vasemmalle, koetti lukea eri kasvojenilmeitä ja käsittää, mistä keskeytys johtui — kaikkialla sama hiljaisuus. Äkkiä kutsui hän minua luokseen käskevällä äänenpainolla. Kun olin tullut hänen lähelleen, ojensi hän minulle keskusteluvihkonsa ja teki merkin, että kirjoittaisin. Kirjoitin siihen nämä sanat: 'Pyydän, ettet jatka enää; kotona sanon sinulle minkätähden.' Yhdellä hyppäyksellä oli hän permannolla ja huusi minulle: 'Mennään heti!' Hän juoksi yhtä mittaa kotiin; astuttuaan huoneeseensa heittäytyi hän voimattomana sohvalle, kätkien kasvonsa käsiinsä. Siten makasi hän päivälliseen saakka. Pöydässä oli mahdotonta saada hänestä yhtään sanaa irti; koko ajan pysyi hänen kasvoillaan masentunut ja syvästi tuskaisa ilme. Kun minä päivällisen jälkeen tahdoin poistua, pyysi hän minua jäämään, sanoen, ettei hän haluaisi olla yksin. Kun meidän piti erota, pyysi hän, että seuraisin häntä hänen lääkärinsä luokse, jolla oli suuri maine korvatautien taitavana käsittelijänä… Koko Beethovenin ja minun välisen suhteeni aikana ei myöhemmin ollut yhtään päivää, jota olisi voinut verrata tähän kohtalokkaaseen marraskuunpäivään… Hän oli järkytetty sisimpään olemukseensa saakka, ja aina hänen kuolemaansa asti säilyi tämä hirveä kohtaus hänen muistossaan".[53]

Kahta vuotta myöhemmin, 7 p. toukok. 1824, johtaessaan Kuorosinfonian esitystä (tai oikeammin, kuten ohjelmassa mainitaan, "ottaessaan osaa konsertin johtamiseen"), ei hän kuullut lainkaan salintäyteisen kuulijakunnan myrskyisiä suosionosoituksia; hän ei aavistanut mitään ennenkuin eräs laulajattarista otti häntä kädestä ja käänsi hänet yleisöön päin, jolloin hän äkkiä näki kuulijoiden seisovan, heiluttaen hattujaan ja käsiään taputtaen. — Eräs englantilainen matkustaja, Russel, joka noin v. 1825 kuuli hänen soittavan, mainitsee, että kun hän tahtoi soittaa hyvin hiljaa, eivät koskettimet antaneet mitään ääntä, ja että oli järkyttävää tämän hiljaisuuden vallitessa tarkata sitä voimakasta mielenliikutusta, joka hänet valtasi, hänen kasvojensa ilmeessä ja hänen suonikkaissa sormissaan.

Itseensä sulkeutuneena,[54] erillään muista ihmisistä, hän löysi ainoan lohdutuksensa luonnosta. "Se oli hänen ainoa uskottunsa", sanoo Therese von Brunswick. Sen helmaan hän pakeni. Charles Neate, joka tutustui häneen 1815, sanoo, ettei hän koskaan ole nähnyt ketään, joka niin rajattomasti rakastaisi kukkia, pilviä, koko luontoa [55]: hän näytti imevän siitä itseensä ravintoa. — "Ei kukaan koko maan päällä voi rakastaa maaseutua niin kuin minä", kirjoittaa Beethoven… — Kun hän oli Wienissä, teki hän joka päivä kävelyretken ympäri linnoitusten muurien. Maalla vaelsi hän yksinään auringonnoususta pimeän tuloon saakka, ilman hattua, satoipa sitten tai paistoi. "Kaikkivaltias! — Metsässä olen onnellinen — onnellinen metsässä, missä jokainen puu puhuu sinusta. — Jumala, mikä ihanuus! — Metsissä, kummuilla, siellä vallitsee hiljaisuus, hiljaisuus sinua palvellakseni."

Hänen sielullinen levottomuutensa vaimentui luonnossa muutamiksi hetkiksi.[56] Häntä kiusasivat rahahuolet. V. 1818 kirjoittaa hän: "Olen köyhä kuin kerjäläinen ja kuitenkin täytyy minun pitää huolta siitä, ettei luultaisi minun kärsivän mitään puutetta." Ja toisessa paikassa: "Sonaatti op. 106 on sävelletty tukalissa olosuhteissa. On raskasta tehdä työtä saadakseen leipää." Spohr sanoo, että hän useinkaan ei voinut mennä ulos rikkinäisten jalkineittensa vuoksi. Hän oli velkaa suuria summia kustantajilleen, ja hänen teoksensa eivät tuottaneet hänelle mitään. D-duurimessu, joka tarjottiin ennakolta tilattavaksi, sai seitsemän tilaajaa (niiden joukossa ei ollut yhtään säveltaiteilijaa) [57]. Hän sai tuskin kolmea- tai neljääkymmentä tukaattia ihmeteltävistä sonaateistaan, joihin jokaiseen hän oli uhrannut kolmen kuukauden työn. Ruhtinas Galitzin tilasi häneltä kvartetit op. 127, 130 ja 132, hänen kenties syvämielisimmät sävellyksensä, jotka — siltä tuntuu — ovat hänen sydänverellään kirjoitetut; hän ei maksanut niitä koskaan. Beethovenia tuskastuttivat taloudelliset huolet ja loputtomat oikeudenkäynnit, joita hän kävi saadakseen itselleen maksetuiksi hänelle tulevat vuotuiset avustukset tai säilyttääkseen itsellään veljenpoikansa holhoojatoimen, pojan, jonka isä, hänen veljensä Karl, oli 1815 kuollut keuhkotautiin.

Hän oli tähän lapseen kiintynyt kaiken sen hellyyden siteillä, jota hänen sydämensä oli tulvillaan. Mutta tässä sai hän kannettavakseen yhä lisää katkeria kärsimyksiä. Näyttää siltä kuin olisi joku korkeampi voima pitänyt huolta siitä, että hänen onnettomuutensa lakkaamatta uudistuisivat ja lisääntyisivät ja että hanen neronsa aina tulisi saamaan kyllältä ravintoa. — Aluksi täytyi hänen taistella pikku Karl'in omistamisesta hänen arvottoman äitinsä kanssa, joka tahtoi hänet riistää häneltä:

"Oi, Jumalani", kirjoittaa hän, "minun kilpeni, minun suojani, minun ainoa turvani! Sinä luet sieluni sisimpään ja näet sen tuskan, jota tunnen, kun minun täytyy tuottaa kärsimyksiä niille, jotka tahtovat minulta riistää oikeuteni Karl'iini, aarteeseeni [58]. Kuule minua, Olento, jonka nimeä en tunne, kuule onnettomimman luomasi palava rukous!"

"Oi, Jumala, auta minua! Sinä näet kuinka koko ihmiskunta on minut hyljännyt, koska en tahdo alistua vääryydelle. Kuule tämä rukoukseni, jonka kohotan puoleesi saadakseni ainakin tulevaisuudessa elää yhdessä Karl'ini kanssa!… Oi julmaa osaani, lepyttämätöntä kohtaloani! Ei, ei, onnettomuudelleni ei tule koskaan loppua!"

Tämä veljenpoika, jota hän niin intohimoisesti rakasti, ei myöhemmin osoittautunut setänsä luottamuksen arvoiseksi. Kirjeenvaihdossa Beethovenin ja hänen välillään on tuskan ja harmin leima, aivan kuin Michelangelon kirjeenvaihdossa veljiensä kanssa, mutta tässä se on naivimpaa ja liikuttavampaa:

"Saanko vielä kerran palkakseni vain häpeällisintä kiittämättömyyttä?
No hyvä, jos siteen meidän välillämme täytyy särkyä, käyköön niin!
Kaikki puolueettomat ihmiset, jotka saavat sen tietää, tulevat sinua
vihaamaan… Jos se suhde, joka yhdistää meitä, sinua rasittaa, niin
Jumalan nimessä — tapahtukoon hänen tahtonsa mukaan! — Hylkään sinut
Kohtalon kouriin; olen tehnyt kaikki, mitä olen voinut; minä voin astua
Korkeimman Tuomarin kasvojen eteen…" [59]

"Hemmoiteltu kun olet, ei olisi sinulle vahingoksi vihdoinkin koettaa olla luonnollinen ja tosi; sydämeni on kärsinyt liian paljon rehentelevästä käytöksestäsi minua kohtaan ja minun on vaikea unohtaa… Jumala on todistajani, että ainoa toivoni on saada pysyä sinusta tuhannen peninkulman päässä, sinusta, sinun surkuteltavasta veljestäsi ja inhoittavasta perheestäsi… En voi enää osoittaa luottamusta sinulle." Ja allekirjoitus kuuluu: "Isäsi, onnetonta kyllä — tai pikemminkin, ei sinun isäsi". [60]

"Rakas poikani! — Ei sanaakaan enää, — tule syliini, sinun ei tarvitse enää kuulla ainoatakaan kovaa sanaa… Otan sinut vastaan samoin rakkaudentuntein kuin ennenkin. Kaikessa ystävyydessä keskustelemme siitä, mitä olisi tehtävä tulevaisuutesi hyväksi. — Kunniasanallani, ei mitään soimauksia! Niistä ei enää ole mitään hyötyä. Sinulla on minun puoleltani odotettavana vain mitä rakkainta huolenpitoa ja apua. Riennä — riennä uskollisen isäsi rinnoille! — Beethoven. — Niinpian kuin olet saanut tämän kirjeen, kiiruhda kotiin!" (Kirjeen kuoreen oli ranskaksi kirjoitettu: "Si vous ne viendrez pas, vous me tuerez sǔrement".) [61]

"Älä valehtele", rukoilee hän. "Pysy aina minun rakkaana poikanani! Mikä kauhea epäsointu, jos saisin palkakseni sinulta viekastelevaa imartelua, niinkuin minulle tahdotaan uskotella!… Hyvästi! Se henkilö, joka ei tosin ole antanut sinulle elämää, mutta joka aivan varmaan on sitä ylläpitänyt ja joka on omistanut sinun siveelliselle kasvatuksellesi kaiken mahdollisen huolenpitonsa enemmän kuin isällisellä alttiudella, hän pyytää syvimmästä sydämestään sinua kulkemaan hyvän ja oikean ainoaa varmaa tietä. Uskollinen, hellä isäsi." [62]

Tuuditeltuaan itsensä kaikenlaisiin unelmiin veljenpoikansa tulevaisuudesta, pojan, jolta ei puuttunut älyä ja jonka hän tahtoi kouluuttaa tiedemieheksi, täytyi Beethovenin lopuksi myöntyä siihen, että pojasta tulisi kauppamies. Mutta Karl kävi pelipaikoissa ja teki velkoja.

Sedän moraalinen suuruus, sen sijaan että se olisi ollut veljenpojalle hyödyksi, vaikutti häneen päinvastoin vahingollisesti — surullinen ilmiö, joka on tavallisempi kuin yleensä luullaankaan —, se ärsytti häntä, teki hänet kapinoivaksi, niinkuin hän itse sanoi tuossa hirveässä lausunnossaan, jossa hänen sielunsa alhaisuus selvästi paljastuu: "Minä olen tullut huonoksi ihmiseksi sen vuoksi, että setäni tahtoi minusta tehdä parempaa". Hän luisui niin alas, että hän kesällä 1826 ampui pistoolin luodin päähänsä. Hän ei kuollut; mutta Beethoven sen sijaan oli vähällä kuolla tästä iskusta; hän ei koskaan toipunut tämän tapauksen tuottamasta mielenjärkytyksestä [63]. Karl parantui: hän eli ja tuotti viime hetkeen saakka katkeroita kärsimyksiä sedälleen, jonka kuolemaan hän ei ole aivan syytön ja jonka luona hän kuoleman saapuessa ei ollut. — "Jumala ei ole minua koskaan hyljännyt", oli Beethoven muutamia vuosia sitä ennen kirjoittanut veljenpojallensa. "Kyllä aina löytyy joku, joka sulkee silmäni." — Se ei tullut olemaan hän, jota Beethoven kutsui "pojakseen". [64]

Sitä oli hän mielikuvituksessaan suunnitellut läpi koko elämänsä. Jo v. 1793 hän sitä ajatteli Bonnissa ollessaan [65]. Kautta koko elämänsä tahtoi hän laulaa Ilon kunniaa ja seppelöidä sillä jonkun suurista teoksistaan. Koko elämänsä oli hän epätietoinen tämän hymnin varmasta muodosta ja siitä teoksesta, johon hän sen voisi sijoittaa. Eipä edes Yhdeksättä sinfoniaa luodessaan hän ollut tästä asiasta selvillä. Viimeiseen hetkeen saakka oli hän aikeissa käyttää Odia Ilolle kymmenennessä tai yhdennessätoista sinfoniassaan. On tarkoin huomattava, että Yhdeksännellä ei, kuten tavallisesti sanotaan, ole otsikkoa Sinfonia kuoroineen, vaan Sinfonia ynnä loppukuoro Odiin Ilolle. Sinfonia olisi voinut, ja oli lähelläkin, saada toisellaisen loppuosaston. Vielä heinäkuussa 1823 aikoi Beethoven kirjoittaa siihen soitin-finalin, saman, jota hän sitten käytti kvartetissa op. 132. Czerny ja Sonnleithner vakuuttavat vieläpä sitäkin, että sinfonian esityksen jälkeenkään (toukok. 1824) Beethoven ei ollut luopunut tästä ajatuksesta.

Kuoron liittäminen sinfoniaan tarjosi suuria teknillisiä vaikeuksia, niinkuin näkyy Beethovenin luonnosvihoista ja hänen monista kokeistaan antaa lauluäänien esiintyä toisella tavalla ja toisissa paikoissa teoksessa. Adagion [66] jälkimäisen melodian luonnossuunnitelmaan on hän kirjoittanut: "Kenties kuoro luontevammin soveltuisi tähän". Mutta hän ei voinut olla päättäväinen, kun hänen olisi ollut luovuttava rakkaasta orkesteristaan. "Kun saan jonkun musikaalisen ajatuksen", sanoi hän, "kuulen sen aina jossakin soittimessa, en koskaan lauluäänessä." Niinpä hän lykkääkin niin kauan kuin mahdollista tuonnemmaksi sitä hetkeä, jolloin lauluäänet tulisivat käytettäviksi, ja hän menee niin pitkälle, että hän aluksi uskoo soittimille ei ainoastaan finalin [67] resitatiivin, vaan myöskin itse Ilon teeman.

Mutta täytyy mennä vielä pitemmälle selittääkseen tätä epäröimistä, tätä viivyttelyä: syyt siihen ovat syvemmällä. Tämä onneton mies, alati murheen ympäröimä, kaipasi aina saada ylistää Ilon ihanuutta, ja vuosi vuodelta lykkäsi hän sen toteuttamisen tuonnemmaksi, lakkaamatta intohimojensa pyörteiden heittelemänä ja kaihomielen raskauttamana. Vasta viime hetkessä saavutti hän päämääränsä. Ja kuinka suuremmoisella tavalla!

Siinä hetkessä, jolloin Ilon teema esiintyy ensimäistä kertaa, orkesteri pysähtyy aavistamatta; syntyy äkillinen hiljaisuus: tämä antaa laululle salaperäisen ja jumalallisen leiman. Ja totta on, että tämä teema itse asiassa on jumala. Ilo laskeutuu alas taivaasta, yliluonnollisen hiljaisuuden verhoamana: kevyellä henkäyksellään lievittää hän kärsimyksiä, ja ensimäinen vaikutelma, jonka hän aikaansaa toipuvassa sydämessä, on niin hellä, että — niinkuin Beethovenin edellämainittu ystävä lausuu — "tuntee halua itkeä nähdessään hänen lempeät silmänsä". Kun lauluäänet sitten ottavat teeman käsitelläkseen, esiintyy se ensiksi bassossa jonkun verran vakavan ja painostetun sävyisenä. Mutta vähitellen Ilo valtaa koko olemuksen. Se on taistelua, voittoisaa taistelua tuskaa vastaan. Ja nyt seuraavat marssirytmit, samoavat armeijat, tenoriäänen tulinen ja läähättävä melodia, koko tuo tärisyttävä musiikki, jossa luulee tuntevansa tuulahduksen Beethovenista itsestään, hänen hengityksensä ja hänen haltioituneitten huutojensa rytmin, kun hän harhailee ketoja pitkin, säveltäen teostaan, demoonisen raivon valtaamana, kuten vanha kuningas Lear keskellä rajuilmaa. Taistelun riemua seuraa uskonnollinen hurmio, sitten pyhä orgia, rakkauden hourekuvat. Koko värisevä ihmiskunta ojentaa käsiään taivasta kohti, kohottaa valtavia huutoja, syöksyy Ilon puoleen ja painaa hänet sydämelleen.

Jättiläisen teos voitti yleisen nolon keskinkertaisuuden. Wienin pintapuolisuus järkkyi hetkeksi; se oli kokonaan antautunut Rossinin ja italialaisten oopperojen kuljetettavaksi. Nöyryytettynä ja surullisena aikoi Beethoven asettua asumaan Lontooseen ja hän suunnitteli Yhdeksännen sinfonian esittämistä siellä. Vielä kerran, aivan kuin v. 1809, pyysivät muutamat hänen jalot ystävänsä, että hän ei jättäisi isänmaata. "Me tiedämme", sanoivat he, "että olette kirjoittaneet uuden hengellisen sävelteoksen [68], jossa olette antaneet ilmaisumuodon niille tunteille, jotka teidän syvä uskonne on esiinkutsunut. Se yliluonnollinen kirkkaus, joka täyttää teidän suuren sielunne, levittää valonsa tämän teoksen yli. Me tiedämme toiseksi, että teidän suurten sinfoniojenne seppeleeseen on puhjennut uusi kuolematon kukka… Teidän vaitiolonne viimeisinä vuosina murehdutti kaikkia niitä, joiden katseet olivat kiintyneet teihin [69]. Kaikki ajattelivat surumielellä sitä, että nerokas mies, joka seisoi niin paljon korkeammaila aikaansa, pysyi vaiti, sillä välin kuin eräänlaatuinen ulkomainen musiikki koetti juurtua meidän maaperäämme ja painaa saksalaisen taiteemme unohduksiin… Teiltä, yksinomaan teiltä odottaa kansakunta uutta elämää, uusia laakereita, uutta toden ja kauniin aikakautta, huolimatta nykypäivien vallitsevasta muodista… Antakaa meidän uskoa, että näkisimme toivomuksemme pian täyttyvän… Ja kantakoon saapuva kevät, teidän lahjojenne rikastuttamana, yhä uusia kukkia meidän ja koko maailman siunaukseksi!" [70] Tämä ylevä lausunto osoittaa, kuinka suuri oli se valta, sekä taiteellinen että myöskin moraalinen, joka Beethovenilla oli Saksan parhaimmiston yli. Ensimäinen sana, joka johtuu hänen ihailijoittensa mieleen, kun he tahtovat osoittaa kunnioitusta hänen nerolleen, ei ole tiede, ei taide; se on sana: usko. [71]

Beethoven tuli syvästi liikutetuksi näistä sanoista. Hän jäi. Toukokuun 7 p:nä 1824 esitettiin Wienissä ensimäisen kerran D-duuri-messu ja Yhdeksäs sinfonia. Menestys oli loistava ja luonteeltaan melkein metelöivä. Kun Beethoven astui esiin, vastaanotti yleisö hänet viisikertaisella kättentaputustervehdyksellä; tapana tässä etiketin maassa oli taputtaa käsiään ainoastaan kolme kertaa keisarillisen perheenkin ilmestyessä. Poliisin täytyi tehdä loppu mielenosoituksista. Sinfonia herätti hurjan innostuksen myrskyn. Monet itkivät. Beethoven pyörtyi konsertin jälkeen mielenliikutuksesta. Hänet vietiin Schindlerin kotiin; siellä makasi hän koko yön ja seuraavan aamun horroksissa, vaatteet päällään ja ilman mitään ruokaa tai juomaa. Triumfi oli ohimenevää laatua, ja taloudellisessa suhteessa ei konsertti Beethovenille tuottanut mitään. Rahallinen ahdinko pysyi entisellään. Hän oli yhä köyhä, sairas [72], yksinäinen — mutta voittaja³, ihmisten arkipäiväisyyden voittaja [73], oman kohtalonsa, oman kärsimyksensä voittaja.

"Uhraa, uhraa kaikki elämän typerät pikkuseikat taiteellesi! Jumala ylinnä kaikkea!" (O Gott über alles!)

Niin on hän siis saavuttanut elämänsä päämaalin. Hän on vanginnut saaliikseen Ilon. — Voiko hän pysyä näissä sielun korkeuksissa, jotka myrskyjä hallitsevat? — Tosin täytyi hänen monina hetkinä painua jälleen entisiin tuskan syvyyksiin. Tosin ovat hänen viimeiset kvartettinsa täynnä ihmeellisiä varjoja. Kuitenkin näyttää siltä kuin olisi Yhdeksännen sinfonian voitto lyönyt häneen ainaiseksi säteilevän leimansa. Hänen tulevaisuudensuunnitelmansa: [74] Kymmenes sinfonia,[75] Alkusoitto nimestä Bach, musiikki Grillparzerin Melusinaan, [76] Körnerin Odysseukseen ja Goethen Faustiin, [77] raamatullinen oratorio Saul ja David osoittavat kuinka hänen henkensä pyrkii kohti vanhojen saksalaisten mestarien valtavaa kirkkautta: Bachiin ja Händeliin, — ja vielä enemmän kohti Etelän valoa, eteläistä Ranskaa tai Italiaa, jossa hän unelmoi saavansa vielä joskus matkustella. [78]

Tohtori Spiller, joka tapasi hänet 1826, sanoo, että hänen kasvojenilmeensä oli tullut iloiseksi ja hyväntahtoiseksi. Samana vuonna, jolloin Grillparzer puhuu hänen kanssaan viimeistä kertaa, on se Beethoven, joka antaa masentuneelle runoilijalle hänen tarmonsa takaisin. "Oi", sanoo tämä, "jospa minulla olisi edes tuhannesosa teidän voimastanne ja kyvystänne!" Aika on kova; monarkinen taantumus painostaa henkisiä voimia. "Sensuuri on minut tappanut", huokaa Grillparzer. "Täytyy matkustaa Pohjois-Amerikkaan, jos tahtoo puhua ja ajatella vapaasti." Mutta ei mikään voima voinut kahlehtia Beethovenin ajatusta. "Sanat ovat kahlehditut, mutta sävelet ovat kaikeksi onneksi vielä vapaat", kirjoittaa hänelle runoilija Kuffner. Beethoven on ajan suuri, vapaa ääni, kenties ainoa saksalaisen ajatuksen ääni tähän aikaan. Hän oli siitä tietoinen. Usein puhuu hän siitä velvollisuudesta, joka oli hänen osakseen tullut, velvollisuudesta taiteensa avulla vaikuttaa "kurjan ihmiskunnan" ja "tulevan ihmiskunnan" (der künftigen Menschheit) hyväksi, auttaa sitä, antaa sille rohkeutta, herättää se unestaan, suomia sen pelkuruutta. "Meidän aikamme", kirjoittaa hän veljenpojalleen, "tarvitsee voimakkaita henkiä ruoskimaan näitä kerjäileviä, matalamielisiä ihmissieluja." Tohtori Müller sanoo v. 1827, että Beethoven aina lausui häikäilemättömästi mielipiteensä hallituksesta, järjestysvallasta ja ylimystöstä, vieläpä julkisestikin. Poliisi tiesi tämän, mutta sieti hänen arvostelujaan ja hänen satiirisia purkauksiaan, sillä se piti niitä vaarattomina haaveiluina; se jätti loistavan neron rauhaan.[79]

Niinpä ei mikään kyennyt taivuttamaan tätä kukistamatonta voimaa. Se näyttää nyt leikkivän tuskan kanssa. Siinä musiikissa, jota Beethoven kirjoitti viime vuosiensa aikana, on — huolimatta niistä surullisista olosuhteista, joiden vallitessa hän teki sävellystyötään [80] — usein aivan uusi, irooninen, sankarillisen ja ilomielisen halveksiva sävy. Neljä kuukautta ennen kuolemaansa kirjoitti hän viimeisen lopullisesti valmiin sävellyksensä, marraskuussa 1826, uuden finalin Kvartettiin op. 130, ja se on hyvin iloinen. Tosin ei tämä iloisuus ole tavallisen ihmisen iloa. Milloin se on tuota katkeraa ja katkonaista naurua, josta Moscheles puhuu, milloin tuota liikuttavaa hymyilyä, joka on niin monien voitettujen kärsimysten tulos. Yhdentekevää, hän on voittaja. Hän ei usko kuolemaan.

Se saapui kuitenkin. Marraskuun lopulla 1826 sai hän keuhkopussintulehduksen; hän sairastui palatessaan Wieniin eräältä matkalta, jonka hän talvella teki turvatakseen veljenpoikansa tulevaisuuden [81]. Hänen ystävänsä olivat kaukana. Hän antoi veljenpojalleen toimeksi hankkia lääkärin. Tuo heittiö unohti hänelle annetun tehtävän, hän muisti sen vasta kaksi päivää myöhemmin. Lääkäri saapui liian myöhään ja hoiti huonosti Beethovenia. Kolme kuukautta kamppaili hänen voimakas ruumiinsa sairautta vastaan. Tammikuun 3 p:nä 1827 hän määräsi rakkaan veljenpoikansa ainoaksi perijäkseen. Hän muisteli rakkaita ystäviään Reinin rannoilta, hän kirjoitti vielä Wegelerille: "… Kuinka kernaasti tahtoisinkaan puhua kanssasi! Mutta olen liian heikko. En voi enää muuta kuin sydämeni sisimmässä syleillä sinua ja Lorcheniasi." Todellinen puute olisi, ilman muutamien jalomielisten englantilaisten ystävien apua, synkentänyt hänen viimeiset hetkensä. Hän oli nyt tullut hyvin hempeäksi ja kärsivälliseksi. Kuolinvuoteellaan kirjoitti hän helmikuun 17 p:nä, kolmannen leikkauksen jälkeen ja odottaessaan neljättä [82], aivan rauhallisena: "Minä pysyn kärsivällisenä ja ajattelen: Ei mitään pahaa, ettei siinä olisi jotain hyvääkin."

Tuo "hyvä" oli lähestyvä vapautuksen hetki, "komedian loppu", kuten hän kuolevana sanoi; — me sanomme: hänen elämänsä murhenäytelmän loppu.

Hän kuoli rajuilman raivotessa, lumimyrskyn vinkuessa ja ukkosen jyristessä. Vieras käsi sulki hänen silmänsä [83] (maaliskuun 26 p:nä 1827).

Rakas Beethoven! Monet muut ovat ylistäneet hänen taiteensa suuruutta. Mutta hän on paljon enemmän kuin ensimäinen kaikista säveltäjistä. Hän on uusaikaisen taiteen valtavin voima. Hän on jokaisen kärsivän ja taistelevan suurin ja parhain ystävä. Kun meitä maailman kurjuus katkeroittaa, saapuu hän luoksemme, niinkuin hän kerran istui pianon ääreen erään surevan äidin luona ja lausumatta sanaakaan lohdutti alistuvan valituksensa sävelillä itkevää. Ja kun väsymys meidät yllättää siinä alituisessa toivottomassa taistelussa, jota käymme paheiden ja hyveiden arkipäiväisyyttä vastaan, tuntuu sanomattoman onnelliselta saada vilvoittaa itseänsä tuossa tahdon ja uskon valtameressä. Hänestä virtaa sytyttävää tarmoa, joka tarttuu, taistelun onnea [84], tietoisuuden hurmiota, tietoisuuden, joka tuntee itseensä sisältyvän jumalan. Näyttää siltä kuin hän jokahetkisen seurustelunsa kautta luonnon kanssa [85] lopulta oli sulattanut itseensä sen syvimmät voimat. Grillparzer, joka ihaili Beethovenia jonkunmoisilla pelon sekaisilla tunteilla, sanoo hänestä: "Hän loittoni musiikissaan aina tuohon hirvittävään rajaan saakka, jossa taide sulaa yhteen kesyttömien ja oikullisten luonnonvoimain kanssa." Schumann kirjoittaa samasta asiasta, C-molli-sinfoniasta puhuessaan: "Joka kerran kun sitä kuuntelemme vaikuttaa se meihin yhtä järkyttävän valtavasti kuin luonnonilmiöt, jotka, niin usein kuin ne tarjoutuvat katseltavaksemme, aina täyttävät meidät pelolla ja ihmettelyllä." Ja Schindler, hänen uskottu ystävänsä: "Hän oli valloittanut itselleen luonnon sielun". — Se on totta: Beethoven on luonnonvoima, ja tuo taistelu alkuvoimaisen tarmon ja muun luonnon välillä on näytelmä täynnä homerolaista suuruutta.

Koko hänen elämänsä on kuin rajuilma-päivä. — Aluksi kuulakka varhais-aamu. Vain muutama kaihon tuulahdus. Mutta jo nyt tuntuu liikkumattomassa ilmassa salaperäistä uhkaa, painostavaa aavistelua. Äkkiä vaeltavat synkät varjot ohitse, Sankari- ja C-molli-sinfonian traagillinen jyminä kuuluu, vuorottain kaamean hiljaisuuden hetket ja raivoisat myrskyn vihurit. Kuitenkaan ei päivän kirkkaus vielä ole himmentynyt. Ilo pysyy ilona, suruun on aina kätkettynä toivoa. Mutta vuoden 1810 jälkeen särkyy sielun tasapaino. Päivänvalo käy kummalliseksi. Mitä kirkkaimpien ajatusten keskeltä näemme ikäänkuin sumujen kohoavan; ne hajaantuvat, ne keräytyvät jälleen, ne synkentävät sydämen kaihomielisellä ja oikullisella levottomuudellaan; usein näyttää musikaalinen ajatus kokonaan katoavan, hukkuvan, kerran tai pari sukellettuaan esille sumujen seasta; se näyttäytyy jälleen sävellyksen lopussa, mutta rajun tuulenpuuskan kiidättämänä. Itse ilomielisyyskin on tullut sävyltään kirpeäksi ja hurjaksi. Kuume, myrkky sekoittuu kaikkiin tunteisiin [86]. Rajuilma kiihtyy, kuta lähemmäs yö saapuu. Ja katso, Yhdeksännen sinfonian alusta lähtien, synkät ukkospilvet syöksyvät esiin leimuavien salamain seuraamina, yön tummentamina, myrskyjen taajentamina! — Aavistamatta, keskellä raivoisinta myrskyn mylvinää, pimeys katoaa, yö on paennut taivaalta ja ihmisen tahdonvoima on saanut jälleen heleän päivän paistamaan.

Mikä valloitus on tämän arvoinen, mikä Bonaparten sotaretki, mikä Austerlitzin aurinko voi kilpailla tämän yli-inhimillisen, loistavan voimannäytteen, tämän voiton kanssa, suurimman, minkä ihmishenki koskaan on saavuttanut: onneton, köyhä, sairaloinen, yksinäinen mies, ruumiillistunut tuska, mies, jolta maailma kieltää ilon, luopi Ilon itse lahjoittaakseen sen maailmalle. Hän takoo sen omasta onnettomuudestaan, niinkuin hän itse sanoo ylpeässä lauseessaan, johon koko hänen elämänsä sisältyy ja joka on jokaisen sankarisielun tunnuslause:

LIITTEITÄ

Oi te ihmiset, jotka pidätte minua vihamielisenä ja hulluna tai sanotte minua ihmisvihaajaksi, kuinka väärin minua tuomitsettekaan! Te ette tunne salaista syytä siihen, mikä aiheuttaa teidän mielipiteenne. Minun sydämessäni ja sielussani ovat aina lapsuudesta saakka ainoastaan hyvyyden suloiset tunteet viihtyneet. Myöskin on minulla ollut taipumusta suorittamaan suuria tekoja. Mutta ajatelkaa vain kuinka hirveä on jo kuuden vuoden kuluessa ollut tilani, jota taitamattomat lääkärit ovat pahentaneet; vuosi vuoden jälkeen ovat toiveet parantumisestani minut pettäneet ja lopuksi olen ollut pakoitettu kärsimään pitkällistä sairautta, jonka parantaminen kenties vaatii vuosia, ellei se ole parantumaton. Vaikkakin olen syntynyt luonteeltani tuliseksi ja vilkkaaksi ja vaikkakin olen vastaanottavainen seuraelämän huvituksille, täytyi minun aikaiseen eristäytyä ihmisistä, viettää elämäni yksinäisyydessä. Jos tahdoin joskus asettua kaiken tämän yläpuolelle, oi kuinka kalliisti sainkaan sen maksaa, kuinka tuskallisesti sain jälleen tuntea onnettoman sairauteni. Ja kuitenkin, minun oli mahdotonta sanoa ihmisille: "Puhukaa kovempaa, huutakaa, sillä minä olen kuuro!" Oi, kuinka voisin myöntää itselläni sen aistin heikkenevän, joka minulla pitäisi olla täydellisempänä kuin muilla ja joka minulla kerran oli mitä täydellisimpänä, niin täydellisenä kuin ani harvoilla on ollut minun toimialallani! — Ei, en voi sitä tehdä! — Sentähden antakaa minulle anteeksi, kun näette minun vetäytyvän syrjään, vaikka minä niin mielelläni haluaisin yhtyä seuraanne. Onnettomuuteni on minulle kaksin verroin tuskallinen, sillä siitä johtuu että tulen väärin ymmärretyksi. Minulle ei ole suotu mitään mielenvirkistystä ihmisten seurassa, henkevissä keskusteluissa, molemminpuolisessa avomielisyydessä. Olen yksin, aivan yksin; vain sen verran kuin kipein välttämättömyys vaatii, uskallan antautua puheisiin ihmisten kanssa. Minun täytyy elää kuin kirottuna. Jos lähestyn jotain seuraa, valtaa minut ahdistava levottomuus, pelätessäni, että minun tilani mahdollisesti tulisi huomatuksi.

Niin oli myöskin niiden kuuden kuukauden aikana, jotka vietin maalla. Oppinut lääkärini kehoitti minua niin paljon kuin mahdollista säästämään kuuloani; sama oli myös minunkin toivomukseni. Ja kuitenkin annoin usein, kun vastustamaton haluni seuraelämään minut valtasi, vietellä itseni ottamaan siihen osaa. Mutta mikä nöyryytys tulikaan osakseni, kun joku seisoi vieressäni ja kuuli huilunsoiton etäältä enkä minä kuullut mitään, tai kun joku kuuli paimenen laulavan enkä minä taaskaan kuullut mitään! [89] Tällaiset kokemukset saattoivat minut epätoivon partaalle, ja läheltä piti, etten omin käsin tehnyt loppua elämästäni. — Taide, taide ainoastaan, pidätti minua siitä. Oi, minusta tuntui mahdottomalta jättää tämä maailma, ennenkuin olin toteuttanut kaiken sen, jota varten tunsin itseni kutsutuksi. Ja siten jatkoin tätä kurjaa elämää, — todella kurjaa: niin herkkä ruumis, että pieninkin muutos saattoi kääntää parhaimmankin terveydentilani mitä huonoimmaksi. Kärsivällisyys — siinä keino, joka minun nyt täytyy valita seuralaisekseni. Sen olen tehnyt. — Järkähtämätön, toivon niin, on oleva päätökseni kestää, kunnes heltymättömät kohtalottaret näkevät hyväksi katkaista elämänlankani. Kenties kääntyvät asiat parempaan päin, kenties eivät — minä olen valmis. — Ei ole helppoa tulla jo kahdenkymmenen kahdeksan vuoden ikäisenä pakoitetuksi olemaan filosofi, ja taiteilijalle on se vaikeampaa kuin kenellekään muulle.

Jumala, sinä katsot korkeudesta sisimpääni, sinä tunnet sen, sinä tiedät, että ihmisrakkaus ja halu tehdä hyvää asuvat siellä. Oi ihmiset, jos te kerran luette tämän, ajatelkaa silloin, että olette olleet epäoikeudenmukaisia minua kohtaan; ja onneton lohduttakoon itseänsä löytäessään minussa toisen kaltaisensa, joka huolimatta kaikista luonnon esteistä on kuitenkin tehnyt kaiken voitavansa tullakseen luetuksi kunnioitettavien taiteilijoiden ja ihmisten joukkoon.

Te, minun veljeni Karl ja (Johann)! Niin pian kuin olen kuollut ja jos professori Schmidt vielä elää, pyytäkää häntä minun nimessäni selostamaan tautini laatu ja liittäkää sairauteni historiaan tämä selostus, jotta maailma, siinä määrin kuin on mahdollista, ainakin kuolemani jälkeen rakentaisi sovinnon kanssani.

— Samalla kertaa tunnustan teidät molemmat perillisiksi pieneen omaisuuteeni — jos sitä siksi voi kutsua. Jakakaa se veljellisesti, olkaa yksimielisiä ja auttakaa toinen toistanne. Sen pahan, mitä olette minulle tehneet, olen — sen tiedätte — jo kauan sitten antanut anteeksi. Sinua, veljeni Karl, kiitän erikoisesti siitä alttiista ystävyydestä, jota viime aikoina olet osoittanut minua kohtaan. Minun toivomukseni on, että teidän elämänne tulisi onnellisemmaksi ja suruttomammaksi kuin omani on olijat. Kasvattakaa lapsianne hyveessä; vain se voi tehdä meidät onnellisiksi, ei raha. Minä puhun kokemuksesta. Hyve se oli, joka auttoi minua kurjuudessani; sitä ja sen ohella taidettani on minun kiittäminen siitä, että en ole lopettanut elämääni itsemurhalla. — Hyvästi, ja rakastakaa toisianne! — Kiitän kaikkia ystäviäni, erityisesti ruhtinas Lichnowskya ja professori Schmidtiä. — Minä toivon, että ne soittimet, jotka ruhtinas L. on minulle lahjoittanut, säilytettäisiin jomman kumman teidän luonanne. Kuitenkaan älköön tästä asiasta mitään riitaa syntykö välillenne. Jos ne voivat jollain tavoin olla teille suuremmaksi hyödyksi, niin myykää ne viipymättä. Kuinka iloinen olisinkaan jos vielä haudassa maatessani voisin palvella teitä!

Jos niin käy, riennän iloisin mielin kuolemaa kohti. — Jos se saapuu, ennen kuin olen ennättänyt kypsyttää kaikki taiteelliset lahjani, niin saapuu se, huolimatta kovasta kohtalostani, liian aikaisin minulle, ja toivoisin voivani sitä viivyttää. — Kuitenkin, tässäkin tapauksessa olen tyytyväinen. Vapauttaahan se minut loputtomasta kärsimyksestä! — Tule, milloin tahdot; rohkeasti käyn vastaasi. — Hyvästi, ja älkää aivan kokonaan minua unhottako kuolemassa; olen ansainnut sen, että ajattelette minua, sillä minä olen elämäni kuluessa usein ajatellut teitä tehdäkseni teidät onnellisiksi. Olkaa sitä!

Siis otan nyt jäähyväiset sinulta — ja teen sen murheellisena. — Niin, tuosta rakkaasta toivosta — joka minulla oli tänne tullessani: saada edes jossakin määrin terveyteni takaisin — täytyy minun nyt kokonaan luopua. — Niinkuin syksyn lehdet putoavat ja kellastuvat, samoin — samoin on myöskin se minulta kuihtunut. Melkein samanlaisena kuin tänne tulin — lähden täältä. — Tuo rohkea tarmokin — joka minulle usein antoi voimaa kauniina kesäpäivinä — on kadonnut. — Oi Sallimus, anna minulle vielä kerran kirkkaan ilon päivän koittaa! — Siitä on jo niin kauan, kun todellisen ilon syvät soinnut tuntuivat minulle läheisiltä! — Milloin, milloin, oi Jumala, voin ne jälleen kuulla luonnon ja ihmiskunnan temppelissä? — En koskaan? — Ei! — Oi, se olisi liian julmaa!

KIRJEITÄ

Minun rakas, minun hyvä Amendani, ylin ystäväni, syvällä liikutuksella, tuskan ja ilon sekaisilla tunteilla olen vastaanottanut ja lukenut viimeisen kirjeesi. Mihinkä voisinkaan verrata sinun uskollisuuttasi minua kohtaan! Ah, kuinka on suloista, että aina olet pysynyt minulle niin ystävällisenä. Niin, olen pannut sinun ystävällisyytesi koetukselle, ja minä tiedän tehdä eroituksen sinun ja kaikkien muiden välillä. Sinä et ole Wienin ystävä, et, sinä kuulut niihin, jotka minun synnyinseutuni maa on kasvattanut. Kuinka usein toivonkaan, että olisit lähelläni, sillä sinun Beethovenisi on syvästi onneton. Tiedä, että jaloin osa olemustani, kuuloni, on suuresti heikentynyt. Jo niihin aikoihin, kun olit luonani, huomasin oireita siihen, mutta salasin ne; sen jälkeen on vika vain yhä pahentunut. Voiko se milloinkaan täysin parantua, sen saa ajan pitkään nähdä; sen pitäisi johtua vatsani sairaloisuudesta. Mitä viimemainittuun tulee, olen nyt melkein täysin terve, mutta tokkohan kuuloni milloinkaan tulee hyväksi? Tosin toivon sitä, mutta hyvin luultavasti turhaan, sillä sellaiset sairaudet ovat useimmissa tapauksissa parantumattomia. Kuinka surullinen elämäni onkaan! Minun täytyy välttää kaikkea sitä, joka on minulle rakasta — ja lisäksi tehdä sitä tässä niin kurjassa, itsekkäässä maailmassa!… — Kesken kaikkea voin sinulle sanoa, että Lichnowsky on minun mitä vilpittömin ystäväni. Sitte viime vuoden on hän minulle lahjoittanut 600 florinia: tämä seikka sekä teosteni hyvä menekki on sallinut minun elää tarvitsematta huolehtia jokapäiväisestä leivästä. Kaiken, mitä nyt sävellän, voin myydä heti viisi kertaa, ja minulle maksetaan hyvästi. — Olen kirjoittanut sangen paljon viimeaikoina; ja kun olen kuullut että olet tilannut pianoja… liikkeestä, lähetän sinulle muutamia teoksiani samassa lähetyksessä jonkun pianon mukana, jotta se tulisi sinulle halvemmaksi.

Minun lohdutuksekseni on tänne nyt saapunut eräs henkilö, jonka parissa voin nauttia tuttavallisesta seurustelusta ja epäitsekkäästä ystävyydestä: hän on yksi nuoruuteni ystävistä [91]. Olen hänen kanssaan usein puhunut sinusta ja sanonut hänelle, että — jätettyäni synnyinseutuni olet sinä yksi niistä, jotka sydämeni on valinnut. — Hän ei myöskään pidä tuosta …sta [92]. Hän on liian heikko minun ystäväkseni ja pysyy sellaisena. Minä pidän häntä ja vain kuin soittimina, joita soitan, milloin minua miellyttää; mutta he eivät voi koskaan tulla minun toimintani jaloiksi todistajiksi, yhtä vähän kuin he toden perästä voivat ottaa osaa elämääni; minä pidän heitä arvossa ainoastaan niiden palvelusten mukaan, joita he tekevät minulle. Oi kuinka onnellinen olisin, jos minulla olisi kuuloni täysin jäljellä! Silloin rientäisin sinun luoksesi. Minun täytyy olla eristettynä kaikesta; parhaat vuoteni kuluvat, ilman että olen voinut toteuttaa kaikkea sitä, minkä lahjani ja voimani ovat minulle antaneet suoritettavaksi. — Surullinen alistuvaisuus, jonka turviin minun täytyy paeta! Tosin olen päättänyt asettua kaikkien näiden kärsimysten yläpuolelle, mutta kuinka se käy minulle mahdolliseksi? Niin, Amenda, jollei minun vikani ole parantunut kuuden kuukauden kuluttua, vaadin sinulta, että, jätät kaikki ja tulet luokseni. Teen silloin matkoja (soittoni ja sävellystoimintani eivät toistaiseksi kärsi paljon sairaudestani; se tulee selvimmin näkyviin vain seuraelämässä), ja sinä tulet matkatoverikseni. Olen vakuutettu siitä, että onni tulee olemaan mukanani; mikäpä kävisi minulle nyt yli voimain! Senjälkeen kuin lähdit, olen kirjoitellut kaikenlaista, vieläpä oopperoitakin ja kirkollista musiikkia. Niin, ethän hylkää pyyntöäni, autathan ystävääsi kantamaan huolensa ja kärsimyksensä. Olen myöskin paljon kehittänyt pianonsoittotaitoani ja minä toivon, että tämä matka on sinullekin tuottava huvia. Sen jälkeen jäät ikuisiksi ajoiksi luokseni. — Olen säännöllisesti saanut kaikki kirjeesi; kuinka harvoin lienenkin vastannut, olet kuitenkin aina ollut ajatuksissani, ja minun sydämeni sykkii aina yhtä lämpimästi sinulle. — Sen, mitä olen sinulle maininnut kuulostani, pyydän sinua säilyttämään suurena salaisuutena ja toivon, ettet ilmaise sitä kenellekään, olkoon se kuka tahansa. — — Kirjoita minulle oikein usein. Sinun kirjeesi, jos kohta ne ovatkin niin lyhyitä, lohduttavat minua ja tekevät minulle hyvää. Odotan jälleen pian kirjettä sinulta, rakas ystäväni. — En ole sinulle lähettänyt takaisin kvartettiasi [93], koska olen sen kokonaan uudelleen muovaillut, sitten kun vasta nyt olen alkanut osata todella säveltää kvartetteja: tulet sen näkemään, kun ne saat. — Nyt, hyvästi, rakas ystävä! Jos luulet että minä täällä voin tehdä jotain, joka olisi sinulle mieluista, on itsestään selvää, että ilmoitat siitä uskolliselle

Hyvä, rakas Wegelerini, kuinka kiitollinen olenkaan siitä, että muistit minua! Olen niin vähän ansainnut sitä, niin vähän pyrkinyt sitä ansaitsemaan; ja kuitenkin olet niin hyvä etkä minkään anna itseäsi närkästyttää, et edes minun anteeksiantamattoman laiminlyöntinikään; pysyt aina uskollisena, hyvänä, vilpittömänä ystävänä. — Minäkö voisin sinut unohtaa, unohtaa teidät, jotka olette olleet minulle niin rakkaita ja kalliita, ei, älä usko sitä! On hetkiä, jolloin hartaasti kaipaan teitä, jolloin haluaisin viettää jonkun ajan parissanne. — Minun isänmaani, tuo kaunis seutu, jossa ensi kerran näin päivän valon, pysyy aina yhtä kauniina ja kirkkaana silmissäni kuin se oli silloin, kun teidät jätin. Se hetki, jona voin jälleen nähdä teidät ja tervehtiä Rein-isäämme, on oleva elämäni onnellisimpia. — Milloin se voi tapahtua, siitä en voi vielä varmaa sanoa. — Niin paljon tahdon kuitenkin teille sanoa, että saatte nähdä minut todella suurena, en tarkoita ainoastaan taiteilijana, vaan myöskin ihmisenä: te tulette huomaamaan minut paremmaksi, täydellisemmäksi; ja jos hyvinvointi ei ole lainkaan lisääntynyt meidän isänmaassamme, on minun taiteeni pyhittävä voimansa köyhien kohtalon lievittämiseksi…

Sinä tahdot tietää jotain olosuhteistani: no niin, ne eivät ole huonot Sitten viime vuoden on Liehnowsky, joka (niin uskomattomalta kuin se sinusta voi tuntuakin, vaikkapa minäkin sen sinulle sanon) on aina ollut lämpimin ystäväni — (tosin on välillämme silloin tällöin ollut pieniä erimielisyyksiä, mutta ne ovat vain lujittaneet ystävyyttämme) — määrännyt minulle 600 florinin suuruisen vuotuisen avustuksen, jota minä saan nauttia niin kauan kuin en ole itselleni löytänyt mitään sopivaa tointa. Sävellykseni tuottavat minulle paljon, ja voin sanoa, että minulla on enemmän tilauksia kuin voin niitä ottaa tehtäväkseni. Jokaista teosta varten on minulla kuusi tai seitsemän kustantajaa, ja vielä useampiakin, jos vain tahtoisin vaivata itseäni. Minun kanssani ei tingitä: minä määrään hinnan ja se maksetaan. Sinä ymmärrät, että se on ihanaa. Esimerkiksi, minä näen jonkun ystävän kärsivän puutetta, ja jollei kukkaroni salli minun heti tulla hänen avukseen, ei minun tarvitse muuta kuin istua työpöytäni ääreen ja ennen pitkää olen pelastanut hänet pulasta. — Minä olen myöskin käytännöllisempi nyt kuin ennen…

Onnetonta kyllä on kateellinen demooni, huono terveyteni, asettunut poikkiteloin tielleni. Kolmen vuoden kuluessa on minun kuuloni yhä heikontunut. Tämän lienee aiheuttanut vatsani sairaus, josta, kuten tiedät, jo ennenkin kärsin, mutta joka on nyt paljon pahentunut; minua vaivaa nimittäin alinomainen diarré ja siitä johtuva ylenmääräinen heikkous. Frank tahtoi vahvistaa minua kovettavilla lääkkeillä ja määräsi manteliöljyä kuuloni parantamiseksi. Mutta — prosit! Siitä ei ollut mitään apua: kuuloni tuli yhä huonommaksi ja vatsani pysyi samassa kunnossa. Tätä kesti aina viime syksyyn asti, jolloin olin usein epätoivoissani. Eräs lääkäri, aasi miehekseen, neuvoi minulle kylmiä kylpyjä, toinen, viisaampi, haaleita Tonava-kylpyjä: tämä teki ihmeitä, vatsani tuli paremmaksi, mutta kuuloni pysyi entisellään, ellei tullut sitäkin heikommaksi. Talvella oli tilani todellakin surkuteltava: kärsin hirvittäviä koliikintuskia ja tautini uusiutui täydellisesti. Yhtä kurjassa kunnossa pysyin sitten viime kuuhun asti, jolloin menin Veringin puheille; ajattelin nimittäin että tautini lähinnä vaatisi kirurgin käsittelyä, ja sitäpaitsi olen aina tuntenut häntä kohtaan luottamusta. Hänen onnistui melkein täydellisesti parantaa tuo vaikea diarré; hän määräsi minulle haaleita Tonava-kylpyjä, joihin minun täytyi kaataa pieni pullollinen vahvistavia nesteitä; mitään muuta lääkettä ei hän minulle antanut, kunnes neljä päivää sitten sain pillereitä vatsaa ja eräänlaatuista teetä korvia varten. Tunnen siitä itseni terveemmäksi ja voimakkaammaksi, mutta korvani suhisevat ja kohisevat (sausen und brausen) yötä päivää. Voin sanoa, että vietän kurjaa elämää. Jo melkein kahden vuoden kuluessa vältän kaikkea seuraa, sillä en voi sanoa ihmisille: "Minä olen kuuro". Jos minulla olisi joku muu ammatti, kävisi se vielä päinsä, mutta minun toimialallani on se hirveä tilanne. Mitä sanoisivatkaan siitä vihamieheni, joiden lukumäärä ei ole pieni.

Antaakseni sinulle jonkinlaisen kuvan tästä ihmeellisestä kuuroudesta, mainitsen, että minun teatterissa täytyy asettua aivan orkesterin lähelle voidakseni kuulla näyttelijöitä. En kuule soittimien ja ihmisäänien korkeita säveleitä, jos istun hiukan kauempana. On ihmeellistä, että on ihmisiä, jotka keskustellessaan kanssani eivät lainkaan ole huomanneet sitä. Kun olen hyvin hajamielinen, pannaan kenties kaikki sen syyksi. Kun puhutaan hiljaa, kuulen tuskin mitään; niin, kuulen tosin äänet, mutta en sanoja, ja jos taas huudetaan, en voi sitä tietää. Mitä tästä kaikesta tulee, sen tietää taivas. Vering sanoo, että vika varmasti vähenee, ellei se kokonaan parannu. — Hyvin usein olen kironnut olemassaoloani ja Luojaa [94]. Plutarkos on minulle opettanut alistuvaisuutta. Minä tahdon, jos se suinkin on mahdollista, minä tahdon uhmata kohtaloani; mutta elämässäni on hetkiä, jolloin olen kurjin Jumalan luomista olennoista. — Pyydän ettet kenellekään puhu mitään minun tilastani, et edes Lorchenille [95]; minä uskon sen sinulle suurena salaisuutena. Minua ilahduttaisi, jos tästä asiasta kirjoittaisit Veringille. Jos tilani pysyy samanlaisena, tulen ensi keväänä luoksesi; sinä saat vuokrata minulle jossakin kauniissa seudussa maatalon, ja niin tulee minusta maalainen kuudeksi kuukaudeksi. Kenties se tekisi minulle hyvää. Alistuvaisuus, mikä surullinen turvapaikka! Ja kuitenkin on se ainoa, mikä minulla on jäljellä. — Annathan minulle anteeksi, että kaikkien omien ikävyyksiesi lisäksi vaivaan ystävänä sinua vielä näillä huolillani.

Stephan Breuning on nyt täällä ja me olemme melkein joka päivä yhdessä. Tekee minulle niin hyvää kutsua esiin menneitä tunnelmia! Hänestä on tullut todellakin hyvä ja kelpo nuori mies, joka tietää jotain ja jolla (niinkuin meillä kaikilla enemmän tai vähemmän) on sydän oikealla paikalla…

Tahdon kirjoittaa myöskin hyvälle Lorchenille. En koskaan ole unhottanut ketään teistä, rakkaat ystävät, vaikka en olekaan antanut mitään elonmerkkiä itsestäni; mutta kirjoittaminen, sen tiedät, ei koskaan ole ollut vahvoja puoliani; parhaimmat ystäväni eivät vuosikausiin ole saaneet yhtään kirjettä minulta. Minä elän vain nuoteissani; tuskin on joku teos valmistunut, kun toinen on jo alulla. Sillä tavoin kuin nyt työskentelen, on minulla usein kolme tai neljä sävellystä yhtaikaa valmistettavana — Kirjoita minulle useammin; tahdon koettaa saada aikaa vastatakseni sinulle. Tervehdä kaikkia minun puolestani…

Hyvästi, hyvä, uskollinen Wegeler! Ole vakuutettu alttiudestani ja ystävyydestäni.

Hyvä Wegelerini, kiitän sinua siitä, että jälleen muistit minua, sitä enemmän, kun minä niin vähän ansaitsen sitä. — Sinä tahdot tietää kuinka voin ja mitä tarvitsen. Niin vähän mieluista kuin minulle onkin kosketella tätä asiaa, teen sen kuitenkin kernaimmin sinun kanssasi.

Vering on monien kuukausien kuluessa antanut minun lakkaamatta käyttää vetolääkkeitä molempiin käsivarsiini… Tämä hoitotapa on minulle hyvin epämieluinen; puhumattakaan tuskista, en koskaan pariin päivään kykene sen jälkeen käyttämään käsiäni… Minun täytyy myöntää, että suhina ja kohina korvissani on nyt vähäisempi kuin ennen, varsinkin vasemmassa korvassa, jossa kuurouteni juuri alkoi; mutta kuuloni ei tähän saakka mitenkään ole parantunut; en uskalla ratkaista, onko se tullut vielä entisestäkin huonommaksi. — Vatsani on parempi; varsinkin kun muutamien päivien kuluessa käytän haaleita kylpyjä, voin seuraavina kahdeksana, kymmenenä päivänä sangen hyvin. Silloin tällöin nautin jotain vatsaa vahvistavaa lääkettä; alan myöskin, sinun neuvojesi mukaan, käyttää yrttejä vatsalla. — Vering ei halua kuulla puhuttavankaan suihkukylvyistä. Muuten, en ole häneen erittäin tyytyväinen. Hän ei todellakaan kohdista tarpeeksi suurta huomiota ja huolenpitoa tällaiseen sairauteen kuin minun on; jollen kävisi hänen luonansa — ja se on minulle hyvin vaikeaa —, en varmaankaan näkisi häntä koskaan. — Mitä ajattelisit Schmidtistä? En vaihda kernaasti lääkäriä, mutta minusta tuntuu, että Vering on liiaksi käytännön ihminen hankkiakseen opiskelun tietä itselleen enemmän uusia menettelytapoja. — Schmidt tuntuu minusta tässä suhteessa olevan aivan toisenlainen, ja hän ei kenties olisi niin huolimaton. — Puhutaan galvanismin ihmeitätekevästä vaikutuksesta; mitä arvelet siitä? Eräs lääkäri kertoi minulle nähneensä kuuromykän lapsen, joka oli saanut kuulonsa jälleen, sekä miehen, joka oli ollut kuurona seitsemän vuotta, mutta niinikään parantunut. — Olen juuri saanut kuulla, että Schmidt tekee samantapaisia kokeita.

Minä elän nyt jälleen hiukan miellyttävämmin; liikun enemmän ihmisten parissa. Sinä voit tuskin uskoa kuinka yksinäinen ja surullinen elämäni on ollut kahden viime vuoden kuluessa. Kuulosairauteni kummitteli joka taholla edessäni, niinkuin aave, ja minä pakenin ihmisiä. Maailman on täytynyt luulla minua ihmisvihaajaksi, ja sitä olen kuitenkin niin vähän! — Tämän muutoksen on eräs rakas, suloinen tyttö aikaansaanut; hän rakastaa minua, ja minä rakastan häntä: nautin jälleen muutamia onnen hetkiä, ensimäisiä sitten kahden vuoden; ja ensimäistä kertaa tunnen nyt, että avioliitto voisi antaa onnea. Onnetonta kyllä ei hän ole minun säädystäni — ja, sanoakseni totuuden, tätä nykyä en vielä voisi mennä naimisiin: minun täytyy vielä aika lailla ponnistaa voimiani. Ellei minulla olisi huonoa kuuloani, olisin jo kauan sitten kiertänyt puolet maailmaa, ja se täytyy minun kerran tehdä. — En tunne mitään suurempaa nautintoa kuin harjoittaa taidettani ja esittää sitä. — Älä luule, että olisin onnellinen teidän luonanne. Mikä voisi minua tehdä enää onnellisemmaksi? Vieläpä teidän huolenpitonnekin olisi minulle taakaksi; lukisin joka hetki osanottoa teidän kasvoistanne ja tuntisin itseni siitä yhä onnettomammaksi. — Te isänmaani kauniit seudut, mikä houkuttelisi minua luoksenne? Ei mikään muu kuin toivo paremmasta asemasta, ja sellaisen olisin jo saavuttanut ilman tätä sairauttani! Ah, jospa minulla ei olisi tuota vikaani, syleilisin koko maailmaa. Minun nuoruuteni — niin, tunnen sen — alkaa vasta nyt; olenhan aina ollut sairas! Ruumiillinen voimani kasvaa viime aikoina kilpaa henkisen tarmoni kanssa. Joka päivä lähestyn yhä lähemmäs sitä päämäärää, jonka näen kuin usvan läpi, mutta jota en voi lähemmin määritellä. Ainoastaan tällaisissa ajatuksissa voi sinun Beethovenisi elää. Ei mitään lepoa! — En tunne muuta lepoa kuin unen; ja minä olen kylliksi onneton, jotta minun täytyy myöntää sille enemmän aikaa kuin ennen. Jospa pääsen edes puoliksikin vapaaksi sairaudestani, niin silloin — miehenä, joka on enemmän itsensä herra, kypsempänä saavun luoksenne ja solmin uudelleen vanhan ystävyyden liittomme.

Teidän tulee nähdä minut niin onnellisena kuin minun on suotu olla täällä maailmassa — ei onnettomana. — Ei, sitä en voisi kestää! Minä tahdon tarttua kohtaloa kurkusta. Se ei tule kokonaan minua nujertamaan. — Ah, on niin kaunista elää elämä tuhat kertaa! — Rauhallista elämää varten — sen tunnen — en ole luotu.

… Tuhannet terveiset Lorchenille… — Sinä pidät minusta hiukkasen, eikö totta? Ole vakuutettu minun hartaasta uskollisuudestani ja ystävyydestäni!

En voi antaa yhden Riesin kymmenestä lapsesta lähteä Wieniin lähettämättä hänen mukanaan tervehdystä sinulle. Ettet, siitä saakka kun minä kahdeksankolmatta vuotta sitten jätin Wienin, ole joka toinen kuukausi saanut minulta pitkää kirjettä, siitä voit syyttää omaa vaitioloasi niiden ensimäisten kirjeitten jälkeen, jotka sinulle kirjoitin. Se ei ole niinkuin pitää, varsinkaan nyt; sillä me vanhat elämme niin kernaasti menneisyydessä ja löydämme sieltä, nuoruutemme aikaisista kuvista, kaiken viehätyksemme. Ainakin minulle on tuttavuutesi ja läheinen ystävyytesi sinun kanssasi — kiitos olkoon hyvän äitisi, jota Jumala siunatkoon — se valopilkku elämässäni, jonka puoleen käännän katseeni ilon tuntein… Minä nostan silmäni sinuun kuin sankariin, ja olen ylpeä voidessani sanoa: "Minäkin olen ollut mukana vaikuttamassa hänen kehitykseensä; hän uskoi minulle toiveensa ja unelmansa, ja kun hän myöhemmin niin usein jäi vaille ymmärtämystä, tiesin minä hyvin mitä hän tahtoi." Jumalan olkoon kiitos, että voin puhua sinusta vaimoni ja nyttemmin lapsieni kanssa! Anoppini talo oli sinun kotisi enemmän kuin oma asuntosi, erittäinkin jalon äitisi kuoleman jälkeen. Sano meille vielä kerran: "Niin, minä ajattelen teitä, ilossa, surussa." Ihminen, olkoonpa hän niinkin korkealle kohonnut kuin sinä, on onnellinen ainoastaan kerran elämässään: nuorena ollessaan. Bonnin, Kreutzbergin, Godesbergin, Puutarhakoulun kivillä mahtanevat ajatuksesi useammin kuin kerran ilolla viivähtää.

Tahdon puhua sinulle itsestäni, meistä, osoittaakseni sinulle, millä tavoin sinun on minulle vastattava.

Palattuani Wienistä 1796 sain kokea sangen paljon vastoinkäymisiä. Useat vuodet täytyi minun elää yksinomaan niistä tuloista, jotka lääkärin-vastaanottoni minulle tuotti ja kesti muutamia vuosia, ennenkuin tuossa kovin köyhässä seudussa onnistuin saamaan kokoon sen, mitä elämässä välttämättömästi tarvitsin. Sittemmin sain opettajanpaikan vakinaisella palkalla ja menin naimisiin v. 1802. Vuotta myöhemmin sain tyttären, joka elää vielä ja joka on itse täydellisyys. Hänessä on hyvä älyntoiminta yhdistyneenä isältä perimäänsä ilomielisyyteen, ja hän soittaa ihastuttavasti Beethovenin sonaatteja. Se ei ole hänen ansionsa; se on synnynnäistä, perittyä lahjakkuutta. V. 1807 sain pojan, joka nyt harjoittaa lääketieteellisiä opintoja Berlinissä. Neljän vuoden kuluttua lähetän hänet Wieniin; otatko silloin pitääksesi hänestä huolta? … Viime elokuussa vietin kuudennettakymmenennettä syntymäpäivääni 60-lukuisen ystävä- ja tuttavapiirin seurassa, niiden joukossa kaupungin huomattavimpia henkilöitä. Sitten vuoden 1807 asun täällä, jossa minulla nyt on kaunis talo ja hyvä asema. Esimieheni ovat minuun tyytyväisiä ja kuningas on minulle antanut ritarimerkkejä ja mitaleita. Lore ja minä voimme sangen hyvin. — Olen tässä antanut sinun seikkaperäisesti tutustua olosuhteisiimme. Nyt on sinun vuorosi…

Etkö milloinkaan tahdo kääntää katseitasi pois Pyhän Stephanin kirkosta? Eikö matka voisi viehättää sinua? Etkö enää koskaan tahdo nähdä Reiniä? — Sydämelliset tervehdykset rouva Lorelta samoinkuin minultakin.

Rakas Beethoven, ystävämme niin monien pitkien vuosien takaa! Minä juuri pyysin Wegeleriä kirjoittamaan teille uudelleen. — Nyt, kun tämä pyyntö on täytetty, luulen olevani velvoitettu lisäämään vielä pari sanaa, — ei ainoastaan lähettääkseni oman tervehdykseni, vaan myöskin uudistaakseni vielä kerran sen tärkeän kysymyksen, onko teillä enää ollenkaan halua nähdä Reiniä ja syntymäseutuanne — ja valmistaa Wegelerille ja minulle suurinta kaikista iloista. Lenchenimme kiittää teitä niin monesta onnellisesta hetkestä; — hänen parhaimpia viehätyksiään on kuulla teistä puhuttavan; — hän tuntee kaikki iloisen nuoruusaikamme pienet seikkailut Bonnissa, — eripuraisuudet ja sovinnot… Kuinka iloiseksi hän tulisikaan saadessaan teidät nähdä! — Tyttärellämme ei, onnetonta kyllä, ole lainkaan musikaalisia lahjoja, mutta hän on suurella ahkeruudella ja kovilla ponnistuksilla päässyt niin pitkälle, että hän kykenee soittamaan teidän sonaattejanne, variatsionejanne y.m.; ja kun musiikki aina on ollut Wegelerin mieluisimpia nautintoja, valmistaa hän täten hänelle monta ilon hetkeä. Julius ei ole vailla musikaalisia taipumuksia, mutta tähän saakka on hän ne laiminlyönyt; nyt on hän kuitenkin puolen vuotta soittanut selloa innokkaasti ja mielihalulla, ja kun hänellä Berlinissä on hyvä opettaja, luulen että hän vielä tulee edistymään. — Molemmat lapset ovat suurikasvuisia ja muistuttavat isäänsä, — myöskin ovat he perineet tuon valoisan ja hyväntuulisen mielialan, jota Wegeler, Jumalan kiitos, ei vielä kokonaan ole kadottanut… Hän soittaa hyvin mielellään teidän variatsionienne eri teemoja; hän pitää enemmän vanhoista, mutta usein soittaa hän jonkun uudemmistakin, osoittaen uskomatonta kärsivällisyyttä. — Säveltämänne Opferlied on hänestä kauneinta kaikesta; Wegeler ei koskaan mene huoneeseensa istuutumatta pianon ääreen. — Te voitte niinmuodoin, rakas Beethoven, nähdä kuinka pysyvä ja elävä on se muisto teistä, jonka täällä säilytämme. Sanokaa meille siis kerran, että teistä ei tämä ole aivan yhdentekevää ja että me emme ole tykkänään unohdettuja. — Jollei olisi usein niin vaikeaa toteuttaa rakkaimpia unelmiaan, olisimme jo käyneet tervehtimässä veljeäni Wienissä, saadaksemme samalla ilon nähdä teitä; mutta sellaista matkaa emme nyt voi ajatella, kun poikamme on Berlinissä. — Wegeler on teille jo kertonut kuinka täällä elämme: — tekisimme väärin, jos valittaisimme. Vaikeinkin aikamme on meille ollut helpompi kuin sadoille muille. — Suurin onnemme on, että saamme olla terveinä ja että lapsemme ovat kilttejä ja reippaita. Niin, he eivät tähän saakka ole aiheuttaneet meille mitään surua, ja itse ovat he iloisia ja aina hyväntuulisia. — Lenchenillä vain on ollut suuri suru, kun Burscheid-raukkamme kuoli — onnettomuus, jota kukaan meistä ei hevillä unohda. Hyvästi, rakas Beethoven, ja ajatelkaa meitä vilpittömästi ja hyväntahtoisesti.

En voi sanoin ilmituoda, kuinka iloiseksi tulin saadessani sinun sekä Lorchenisi kirjeet. Tosin olisi velvollisuuteni ollut heti vastata, mutta minä olen hiukan huolimaton, varsinkin mitä kirjeitten kirjoittamiseen tulee, sillä ajattelen, että paremmat ihmiset tuntevat minut siitä huolimattakin. Ajatuksissani laadin usein vastauksen, mutta kun minun pitäisi panna se paperille, heitän usein kynän luotani, koska minusta tuntuu, etten osaa kirjoittaa sitä, mitä sisässäni liikkuu. Muistan kaiken sen ystävyyden, jota aina olet osoittanut minua kohtaan, esim. silloin kuin annoit maalata huoneeni valkoiseksi ja siten valmistit minulle miellyttävän yllätyksen. Myöskin Breuningin perheen hyväntahtoisuuden säilytän muistossani. Se, että meidän täytyi erota toisistamme, oli luonnollinen asiain kulku: jokaisen meistä täytyi pyrkiä sitä päämäärää kohti, jonka hän oli itselleen asettanut, ja koettaa se saavuttaa; ainoastaan hyvän ikuisesti järkkymättöminä pysyvät periaatteet ovat aina meitä läheisesti yhdistäneet. Onnetonta kyllä en tänään voi kirjoittaa sinulle niin pitkästi kuin haluaisin, sillä olen vuoteen omana…

Minulla on vielä jäljellä varjokuva Lorchenistasi; (sanon tämän) jotta ymmärtäisit kuinka kaikki hyvä ja rakas nuoruuteni ajoilta yhä pysyy muistossani kallisarvoisena.

… Nulla dies sine linea — niin on minun luonani, ja kuitenkin annan runottareni nukkua; mutta se tapahtuu vain, jotta hän sitten heräisi sitä voimakkaampana. Toivon vielä saavani luoda muutamia suuria teoksia ja sen jälkeen, vanhana lapsena, päättää maallisen vaellukseni hyvien ihmisten parissa. [98]

Niiden kunniamerkkien joukosta, joita olen saanut ja jotka — tiedän sen — ilahduttavat sinuakin, mainitsen mitalin, jonka sain Ranskan kuningas-vainajalta; siinä oli kirjoitus: Ranskan kuninkaalta herra Beethovenille ja sitä seurasi hyvin kohtelias kirje kuninkaan ensimäiseltä kamariherralta, herttua de Châtres'ilta. [99]

Rakas ystäväni, saat tyytyä tähän tällä kertaa. Menneisyyden muistot valtaavat minut ja vuodatan runsaita kyyneleitä lähettäessäni sinulle tämän kirjeen. Tämä on vain alkua; pian saat uuden kirjeen; kuta useammin kirjoitat minulle, sitä iloisemmaksi teet minut. Niin hyvät ystävät kuin me emme tarvitse siihen toisiltamme mitään erikoista kehoitusta. Hyvästi. Pyydän sinua puolestani hellästi syleilemään rakasta Lorcheniasi ja lapsiasi ja ajattelemaan minua. Jumala olkoon teidän kaikkien kanssanne!

Olen onnellisesti saanut Breuningilta toisen kirjeesi. Olen vielä liian heikko vastatakseni siihen, mutta voit ymmärtää, että kaikki, mitä sinä sanot, on minulle tervetullutta, ja että minä toivon sitä. Parantumiseni, jos sitä siksi voi sanoa, edistyy toistaiseksi hyvin hitaasti; on otaksuttavaa, että saan odottaa vielä neljättä leikkausta, vaikka lääkärit eivät siitä mitään puhu. Minä pysyn kärsivällisenä ja ajattelen: "Ei mitään niin pahaa, ettei sen mukana tule jotain hyvääkin…" Kuinka paljon minulla olisikaan tänään sinulle sanottavaa! Mutta olen liian heikko: en voi muuta kuin sydämessäni syleillä sinua ja Lorcheniasi. Tosi ystävystä ja kiintymystä sinua ja omaisiasi kohtaan tuntien, vanha, uskollinen ystäväsi

… Helmikuun 27 p:nä on minua leikattu neljännen kerran, ja nyt voi jo huomata selviä merkkejä siihen, että saan pian odottaa viidettä leikkausta. Mihin kaikki tämä lopultakin vie ja mitä minusta tulee, jos tällaista jatkuu vielä jonkun aikaa? — Kohtaloni on tosiaankin kova. Mutta minä jätän itseni sallimuksen haltuun ja rukoilen vain Jumalaa, että hän jumalallisen tahtonsa mukaan järjestäisi niin, että minun, niin kauan kuin minun elämässä täytyy kärsiä kuolemasta, ei tarvitsisi nähdä puutetta [100]. Se antaisi minulle voimaa kantamaan kohtaloni, niin kova ja hirvittävä kuin se onkin, Kaikkivaltiaan tahtoon alistuen.

BEETHOVENIN AJATUKSIA

Ei löydy mitään sääntöä, jota ei voisi loukata kauniimman vuoksi. Il n'ya pas de règle qu'on ne peut blesser à cause de Schöner. ("Plus beau".) [101]

Ei löydy mitään kauniimpaa kuin lähestyä jumaluutta ja säteillä sen valoa ihmiskuntaan.

Miksi minä kirjoitan? — Se, mikä minulla on sisimmässäni, tahtoo purkautua ulos, ja siksi minä kirjoitan. —

Luuletteko, että ajattelen jotain viulupahaista, kun henki puhuu minulle ja minä kirjoitan sen, mitä se minulle sanelee.

Tapani on säveltää, soitinmusiikkiakin, siten, että pidän aina kokonaisuutta silmällä.

On välttämätöntä säveltää ilman pianoa… Vähitellen kehittyy kyky kuvitella sitä, mitä haluamme ja tunnemme, mikä on niin oleellinen tarve jaloille ihmisille.

Kuvaileminen kuuluu maalaustaiteelle. Myöskin runous voi tässä suhteessa pitää itseään onnellisena säveltaiteeseen verrattuna: sen liikkuma-ala ei ole niin rajoitettu kuin omani; mutta sen sijaan ulottuu minun taiteeni kauemmas toisiin avaruuksiin, eikä ole helppoa saavuttaa minun valtakuntaani.

Vapaus ja edistys ovat taiteen päämääriä, samoinkuin koko elämänkin. Ellemme olekaan niin perinpohjaisia kuin vanhat mestarit, niin on kulttuurin hienostus ainakin laajentanut monta alaa.

Minulla ei ole tapana korjailla sävellyksiäni (kun kerran olen ne saanut valmiiksi). En ole sitä koskaan tehnyt, sillä olen vakuutettu siitä totuudesta, että jokainen osittainen muutos muuttaa myöskin sävellyksen luonnetta.

Puhdasta kirkkomusiikkia tulisi esittää yksinomaan lauluäänillä, lukuunottamatta Gloriaa tai jotain muuta samantapaista tekstiä. Sen vuoksi juuri asetan Palestrinan korkeimmalle. Mutta on hassunkurista jäljitellä häntä, jollei omista hänen henkeään ja uskonnollista katsantokantaansa.

Kun teidän piano-oppilaallanne on oikea sormitus, täsmällinen rytmi, ja kun hän jotakuinkin virheettömästi soittaa nuoteista, niin kiinnittäkää huomionne ainoastaan esitystapaan; älkää keskeyttäkö häntä pienien virheiden vuoksi, huomauttakaa hänelle niistä vasta kappaleen loputtua. Tämä menetelmä kasvattaa säveltaiteilijoita, mikä, lopultakin, on yksi säveltaiteen ensimäisiä päämääriä… Antakaa hänen säveljuoksutuksissa (taituriutta kysyvissä) käyttää vuorotellen kaikkia sormiaan… Epäilemättä voi käyttämällä vähemmän sormia saavuttaa "helmeilevän" soittotaidon, kuten sanotaan, tai saada esiin "kuin helmiä", mutta välistä on taipuvainen pitämään muita koristuksia parempina. [102]

["Beethovenin pianonsoitto ei ollut huoliteltua ja hänen sormituksensa oli usein virheellinen; äänen kauneuteen ei hän paljon huomiota kiinnittänyt. Mutta kuka tuli ajatelleeksi hänen pianistiominaisuuksiansa? Hänen ajatuksiensa johdettavaksi täytyi antautua, samoinkuin hänen sormiensakin täytyi antaa niille ilmaisumuoto, millä tavoin tahansa tämä tapahtuikin." (Paroni de Trémont, 1809.)]

Vanhojen mestarien joukossa ovat saksalainen Händel ja Sebastian Bach ainoat, joilla on ollut neroutta.

Ihailen koko sydämestäni Sebastian Bachin, tuon sointujen alkuisän (dieses Urvaters der Harmonie) taidetta.

Olen kaikkina aikoina ollut Mozartin hartaimpia ihailijoita ja sinä tulen pysymään viimeiseen hengenvetooni saakka.

Pidän teidän näyttämöteoksianne etevämpinä kuin kenenkään muun. Minut valtaa ihastus joka kerran kun kuulen jonkun teidän uuden teoksenne, se kiinnittää mieltäni enemmän kuin omat teokseni: lyhyesti, minä kunnioitan ja rakastan teitä… Te tulette aikalaisistani aina olemaan se, jota pidän suurimmassa arvossa. Jos tahdotte valmistaa minulle erinomaisen suuren ilon, niin kirjoitatte minulle jonkun rivin, mikä lohduttaisi minua paljon. Taide yhdistää kaikkia ihmisiä, kuinka paljon enemmän siis tosi taiteilijoita; ja kenties pidätte minuakin kyllin ansiokkaana tulla luetuksi heidän joukkoonsa. (Vous resterez tousjours celui de mes contemporains, que je l'estime le plus. Si vous mes voulez faire un estrème plaisir, c'etoit, si vous m'ecrivez quelques lignes, ce que me soulagera bien. L'art unit tout le monde, wie viel mehr wahre Künstler; et peut-être vous me dignez aussi de me mettre auch zu rechnen unter diese Zahl.) [103]

[Harvennetut sanat kaikkine kielivirheineen ovat tekstissä ranskaksi kirjoitetut. Olemme jo ennen maininneet, että Cherubini ei koskaan vastannut tähän kirjeeseen.]

Mitä minuun taiteilijana tulee, ei ole koskaan kuultu sanottavan, että olisin kiinnittänyt pienintäkään huomiota siihen, mitä minusta on voitu kirjoittaa.

Minä ajattelen Voltairen tavoin, "että muutamat kärpäsenpistot eivät voi hillitä hevosta sen tulisesti laukatessa". (1826.)

Mitä noihin tyhmyreihin tulee, ei tarvitse muuta tehdä kuin antaa heidän lörpötellä. Heidän lorunsa ei tosiaankaan tee ketään kuolemattomaksi, yhtä vähän kuin se voi riistää kuolemattomuutta siltä, jolle Apollo sen on määrännyt. (1801.)

KIRJALLISUUTTA

Jos joku haluaisi tulla lähemmin tuntemaan Beethovenia, voisi hän siihen saada ohjausta muutamissa pääteoksissa ja -julkaisuissa, joista luettelo tässä seuraa:

Ludvig Ritter von Koechel. — 83 Original-Briefe L. v. B. an den
Erzherzog Rudolf. 1865, Wien.

Alfred Schoene. — Briefe von Beethoven an Marie Gräfin Erdödy, geb.
Gräfin Mirzkyund Mag. Brauchle. 1866, Leipzig.

Katalog der mit der Beethoven—Feier zu Bonn, an 11—15 mai 1890 verbundenen Ausstellung von Handschriften, Briefen, Bildnissen, Reliquien Ludwig van Beethovens. 1890, Bonn.

D:r A. Chr. Kalischer. — Beethovens sämmtliche Briefe, Kritische
Ausgabe mit Erläuterungen. 1906—1908, 5 nid. Leipzig ja Berlin.

D:r Fritz Prelinger. — Beethovens sämmtliche Briefe und Aufzeichnungen. 1907, Wien ja Leipzig. 3 nid.

Gottfried Fischer. — Käsikirjoitus (mielenkiintoinen etenkin Beethovenin lapsuusajan tuntemiseksi. — Fischer, joka kuoli Bonnissa 1864, omisti sen talon, jossa Beethovenit kahden miespolven aikana asuivat. Hän ja hänen sisarensa Caecilia tunsivat Beethovenin läheisesti lapsena ja panivat paperille muistelmansa, jotka ovat erittäin arvokkaita, kunhan niitä vain käyttää hiukan harkiten.) — Käsikirjoitus on säilytettävänä Beethoven-talossa Bonnissa. Deiters (ks. etempänä) on julkaissut niistä otteita.

F.G. Wegeler und Ferdinand Ries. — Biographische Notizen über Ludwig van Beethoven (erityisesti arvokas hänen elämänsä alkupuolen tuntemiselle). 1838, Coblentz.

Ludwig Nohl. — Eine stille Liebe zu Beethoven. 1857, Berlin. (Julkaisu Fanny Giannatasio del Rion päiväkirjasta, joka tunsi Beethovenin ja rakasti häntä, noin v:lta 1816.)

Gerhard von Breuning. — Aus dem Schwarzspanierhause. 1874. (Schwarzspanierhaus on se talo Wienissä, jossa Beethoven kuoli. Se on purettu talvella 1903.)

Alexander Wheelock Thayer (Hermann Deitersin englanninkielestä saksantama ja jatkama, myöhemmin Hugo Riemannin täydentämä). — Ludwig van Beethovens Leben. 5 nid., 1908.

Teos on aloitettu 1866; työn loppuunsaattamisen keskeytti tekijän kuolema 1897 Triestissä, jossa hän oli Yhdysvaltain konsulina; hän ehti kuvailla Beethovenin elämää vuoteen 1816. — Deiters otti työn jatkaakseen, mutta hänkin kuoli v. 1907, ennenkuin ehti julkaista toista nidosta. H. Riemann lopetti teoksen, käyttäen hyväkseen Deitersin keräämää aineistoa. — Se on monessa suhteessa merkittävin teos Beethovenista.

Ludwig Nohl. — Beethoven nach den Schilderungen seiner Zeitgenossen.
Stuttgart.

A.B. Marx. — L. van Beethovens Leben und Schaffen. 1863. 2 nid. V painos, G. Behncken uudistama, 1902, Berlin.

Tämän kirjan historiallisesta tosiperäisyydestä on silloin tällöin kiistelty. Mariam Tenger oli Theresen uskottu ystävä tämän viimeisinä elinvuosina. On todennäköistä että Therese, silloin jo ijäkäs, saattoi tahtomattaan ihannoida muistelmiaan; kertomusten oleellinen sisällys on kuitenkin osoittautunut todenperäiseksi.

Theodor von Frimmel. — Ludwig van Beethoven (julkaisusarjassa Berühmte
Musiker). 1901. Berlin.

D:r Alfred Chr. Kalischer. — Beethoven und seine Zeitgenossen. Beiträge zur Geschichte des Künstlers und Menschen. 4 nid., 1910.

Erittäin mieltäkiinnittävä kokoelma todistuskappaleita, jotka valaisevat Beethovenin suhdetta kaikkiin hänen ystäviinsä ja ystävättäriinsä. Ne antavat osittain uuden kuvan Beethovenin psykologiasta.

Beethoven. — Sämmtliche Werke, grosse, kritische Ausgabe, Breitkopf und
Härtel, Leipzig, 38 nidosta.

G. Nottebohm. — Thematisches Verzeichniss der im Druck erschienenen
Werke von Ludwig van Beethoven. 1868, Leipzig.

Otto Jahn. — Leonore, Klavierauszug mit Text, nach der zweiten
Bearbeitung, 1852.

D:r Erich Prieger. — Fidelio, Klavierauszug mit Text, nach der ersten
Bearbeitung, 1906.

Ignaz von Seyfried. — L. v. B. Studien im Generalbass, Kontrapunkt und in der Kompositions-Lehre. 1832.

W. de Lenz. — Beethoven et ses trois Styles. (Pianosonaattien analyysit) (loppuunmyyty) 1854.

R. Schumann, — Écrits sur la musique et les musiciens, premiére serie, traduction H. de Curzon, 1894.

Sen, joka haluaa tutkia Beethovenin musikaalisen neron kehittymistä, on hyödyllistä tuntea dessaulaisen Friedrich Wilhelm Rustin (1739—1796) tuotanto, josta äskettäin hänen pojanpoikansa on julkaissut muutamia sonaatteja. Rustin nuorin poika, Wilhelm Carl, eli Wienissä 1807—1827 ja oli Beethovenin tuttava. Rust, Philip-Emmanuel Bach ja mannheimilaiset sinfonikot ovat olleet Beethovenin varsinaiset edeltäjät. — Ks. Hugo Riemann: Beethoven und die Mannheimer (Die musik, 1907—08.)

On myöskin mielenkiintoista tutustua Neefen (1748—99) liedeihin, jotka jo ovat sangen beethovenilaisia, sekä ranskalaisiin vallankumousajan säveltäjiin, etenkin Cherubiniin, jonka tyyliä, hänen erinäisissä uskonnollisissa ja draamallisissa sävellyksissään, Beethoven on paikoitellen käyttänyt esikuvanaan.

1789. — Varjokuva Beethovenista kahdeksantoistavuotiaana, (Beethoven-talossa Bonnissa. julkaistu Frimmelin elämäkerrassa, siv 16.)

1791—92, — Pienoiskuva Beethovenista, Gerhard von Kugelgen. (Omistaa Georg Henschel, Lontoo; julkaistu Musical Times'issä 15 p:ltä jouluk. 92, siv. 8.)

1801. — G. Stainhauserin piirustus, Johann Nedlin vaskipiirros. (Julkaistu Felix Clementin teoksessa Les Musiciens celäbres, 1878, siv. 267, sekä Frimmelin teoksessa, siv. 28.)

1802: Scheffnerin vaskipiirros, Stainhauserin mukaan. (Beethoven-talossa Bonnissa; julkaistu die Musik'issa 18 p:ltä maalisk. 1902, siv. 1145.)

1802. — Pienoiskuva Beethovenista, Christian Hornemann. (Omistaa rva von Breuning Wienissä; julkaistu Frimmelin teoksessa, siv. 31.)

1805. — Beethovenin muotokuva, W. J Maehler. (Omistaa Robert Heimler Wienissä; julkaistu Musical Times'issä, siv. 7, Frimmelin teoksessa, siv. 34,)

1808. — L. F. Schnorr de Carolsfeldin piirustus; Z. Bauerin kivipiirros. (Beethoven-talossa Bonnissa.)

1812. — Beethovenin rintakuva, Franz Kleinin veistämä naamion mukaan. (Omistaa pianotehtailija E. Streicher Wienissä; julkaistu Frimmelin teoksessa, siv. 46, Musical Times'issä, siv. 19.)

1814. — L. Letronnen piirustus, Blasius Hoefelin vaskipiirros. (Kaunein muotokuva Beethovenista; Beethoven-talossa Bonnissa, jonne Wegeler, kuvan omistaja, sen luovutti; julkaistu Frimmelin teoksessa, siv. 51, Musical Times'issä, siv. 21.)

1815. — L. Letronnen piirustus, Riedelin vaskipiirros. (Julkaistu die Musik'issa, siv. 1147.)

1815. — Toinen Beethovenin muotokuva, Maehler. (Omistaa Ign. von Gleichenstein Fribourg-en-Brisgaussa. jäljennös Beethoven-talossa Bonnissa.)

1815. — Beethovenin muotokuva, Christian Heckel. (Omistaa J. F. Heckel Mannheimissa; jäljennös Beethoven-talossa Bonnissa.)

1818. — Vaskipiirros Beethovea-piirustuksen mukaan, Aug. von Kloeber. (Julkaistu Musical Times'issä, siv. 25). — Kloeberin alkuperäinen piirustus on tri Erich Priegerin kokoelmissa Bonnissa.

1819. — Beethovenin muotokuva, Ferdinand Schimon — (Beethoven-talossa Bonnissa; julkaistu die Musik'issa, siv. 1149, Frimmelin teoksessa. siv. 63 ja Musical Times'issä, siv. 29.)

1819. — Beethovenin muotokuva, K. Joseph Stieter. (Omistaa Alex. Meyer Cohn Berlinissä; julkaistu Frimme!in teoksessa, siv. 71).

1821. — Beethovenin rintakuva, Anton Dietrich. (Omistaa Leopold Schrötter de Kristelli, jäljennös Beethoven-talossa Bonnissa.)

1824—26. — Pilakuvia Beethovenista hänen kävellessään, J. P. Lyser. (Omistaa Gesellschaft der Musikfreunde Wienissä; julkaistut Frimmelin teoksessa, siv. 27 ja Musical Times'issä, siv. 15.)

1823. — Pilakuvia Beethovenista hänen kävellessään, Jos. van Boehm. (Julkaistut Frimmelin teoksessa, siv. 70.)

1823. — Beethovenin muotokuva. Waldmüller. (Omistaa Breitkopf ja Härtel Leipzigissä; julkaistu Frimmelin teoks. siv. 72.)

1825—26. — Piirustus Beethovenista, Stefan Decker. (Omistaa Georg Decker Wienissä; jäljennös Beethoven-talossa Bonnissa.)

1826. — Piirustus Beethovenista, A. Dietrich, kivipiirros Jos. Kriehuberin. (Julkaistu Frimmelin teoks., siv. 73.)

1826. — Beethovenin rintakuva antiikkiseen tyyliin, Schaller. (Omistaa Lontoon Filharmoninen seura, kopia Beethoven-talossa Bonnissa; julkaistu Frimmelin teoks., siv. 74 ja Musical Times'issä.)

1827. — Piirustusluonnos Beethovenista hänen kuolinvuoteellaan, Jos. Danhauser. (Omis: taa A. Artaria Wienissä; julkaistu Allgemeine Musik-Zeitungissa 19 p:ltä huhtik. 1901.)

1827. — Kolme piirustusluonnosta Beethovenista hänen kuolinvuoteellaan, Teltscher. (Omistaa tri Aug. Heymann; julkaistut Frimmelin teoksessa ja Courrier musical'issa 15 p:ltä marrask. 1909.)

Beethovenista on hänen kuolemansa jälkeen tehty lukuisia muotokuvia. Huomattavin hänen muistolleen pyhitetyistä teoksista on Max Klingerin veistämä muistopatsas Wienissä (1902).

VIITESELITYKSET:

[2] J. Russel (1822). — Kun Karl Czerny lapsena näki hänet (1801) parta ajamattomana ja pitkät hiukset päässä harottavina sekä vielä puettuna vuohennahkaisiin liiveihin ja housuihin, luuli hän näkevänsä edessään Robinson Crusoen.

[3] Taidemaalari Kloeberin huomautus; hän maalasi mestarin muotokuvan noin 1818.

[4] "Hänen kauniit ja ilmehikkäät silmänsä, milloin suloiset ja lempeät, milloin uhkaavat ja hirvittävät"… sanoo tri W.C. Müller (1820).

[5] Kloeber sanoo: "Ossian-hahtno". Kaikki nämä yksityisseikat ovat otetut Beethovenin ystävien muistiinpanoista tai muiden, jotka hänet näkivät, — sellaisten kuin Czerny, Moscheles, Kloeber, Daniel Amadeus Atterbom, W.C Müller, J. Russel, Julius Benedict, Rochlitz y.m.

[6] Ludwigin isoisä, perheen huomattavin jäsen ja se, jota Beethoven enimmän muistutti, oli syntynyt Antverpenissa ja asettui vasta kahdennellakymmenennellä ikävuodellaan asumaan Bonniin, jossa hän tuli vaaliruhtinaan kapellimestariksi. — Tätä tosiasiaa ei pidä unohtaa, jos tahtoo oikein ymmärtää Beethovenin olemukselle tunnusmerkillistä alkuvoimaista riippumattomuuden kaipuuta ja monia hänen luonteensa ominaisuuksia, jotka eivät ole puhtaasti saksalaisia.

[7] Kirje tri Schadelle Augsburgiin 15 p. syysk. 1787 (Nohl: Briefe Beethovens, II).

[8] Hän sanoi myöhemmin (v. 1816): "Se on raukka, joka ei osaa kuolla. Kun olin vasta viidentoista ikäinen, oli minulla jo kylliksi rohkeutta siihen."

[9] Esitämme liitteissä muutamia näistä kirjeistä. Beethovenilla oli myöskin ystävä ja erinomainen ohjaaja Christian Gottlob Neefe'ssä, opettajassaan, joka vaikutti häneen yhtä paljon luonteensa jaloudella kuin monilla oivallisilla taiteilijaominaisuuksillaan.

[11] Hän oli jo aikaisemmin, keväällä 1787. lyhyemmän aikaa ollut siellä. Silloin tapasi hän Mozartin, joka ei näytä kiinnittäneen häneen erikoisempaa huomiota.

Haydn, johon hän oli tutustunut Bonnissa, joulukuussa 1790, antoi hänelle muutamia oppitunteja. Beethoven käytti myöskin opettajinaan Albrechtsbergeriä ja Salieria. Edellinen ohjasi häntä kontrapunktissa ja fuugassa, jälkimäinen lauluäänen oikeassa käsittelyssä.

[12] Hän oli äskettäin esittäytynyt Wienin yleisölle. Hän antoi ensimäisen konserttinsa pianistina siellä 30 p. maalisk. 1795.

[13] Wegelerille 29 p. kesäk. 1801 (Nohl, XIV). "Ei kenenkään ystävistäni tarvitse kärsiä puutetta, niin kauan kuin minulla vain on jotain", kirjoitti hän Riesille noin v. 1801 (Nohl, XXIV).

[14] Testamentissaan v:lta 1802 sanoo Beethoven, että silloin oli kuusi vuotta kulunut siitä, kun sairaus puhkesi, — tämä tapahtui siis v. 1796. Ottakaamme sivumennen huomioomme, että hänen sävellystensä joukossa ainoastaan op. 1 (kolme trioa) on ilmestynyt ennen v. 1796. Voi niinmuodoin sanoa, että Beethoven on kaikki teoksensa säveltänyt kuurona.

Beethovenin kuuroudesta antaa tri Klotz-Forest lähempiä tietoja Chronique medicalessa 15 p:ltä toukok. 1905. — Kirjoitelman tekijä luulee, että tauti oli johtunut perinnöllisestä yleisestä sairaloisuudesta (mahdollisesti äidin keuhkotaudista). V. 1796 toteaa hän Beethovenilla olleen eustakisissa tiehyeissä katarrin, joka v. 1799:n tienoilla muuttui äkilliseksi keskikorvatulehdukseksi. Hoidon puutteessa kehittyi tämä saman vuoden kesällä kroonilliseksi sairaudeksi kaikkine tuhoisine seurauksineen Kuurous lisääntyi, tulematta kuitenkaan koskaan aivan täydelliseksi. Beethoven erotti matalat äänet helpommin kuin korkeat sävelet. Viimeisinä vuosinaan käytti hän, kuten hänen aikalaisensa ovat ilmoittaneet, puukeppiä, jonka toinen pää oli kiinni pianossa ja toinen hänen hampaittensa välissä. Hän käytti tätä keinoa kuulonsa vahvistamiseksi tehdessään sävellystyötä.

(Samasta asiasta kirjoittavat: R.G. Kunn: Wiener medizinische Wochenschrift, helmik.-maalisk. 1892; — Willibald Nagel: Die Musik, maalisk. 1902.)

Beethoven-museossa Bonnissa säilytetään niitä akustisia koneita, joita mekaanikko Maelzel valmisti Beethovenia varten noin v. 1814.

[18] Tämä ei estänyt häntä myöhemmin käyttämästä Beethovenin muinaista rakkautta miehensä hyväksi. Beethoven auttoi Gallenbergia. "Hän oli minun vihamieheni; juuri siitä syystä tein hänelle kaikkea mahdollista hyvää", sanoo hän Schindlerille eräässä keskusteluvihossaan v:lta 1821. Mutta hän halveksi kreivitärtä tämän vuoksi yhä enemmän. "Hän saapui Wieniin", kirjoittaa Beethoven ranskaksi, "ja kävi luonani; hän itki, mutta minä halveksin häntä."

[20] "Kasvattakaa lapsianne hyveihin! Ainoastaan hyve voi tehdä meidät onnellisiksi, ei raha. Puhun kokemuksesta. Se on auttanut minua kestämään onnettomuuteni; sitä, yhtäpaljon kuin taidettani, saan kiittää siitä, etten ole lopettanut elämääni itsemurhalla." Ja toisessa kirjeessä, 2 p:ltä toukok. 1810, hän kirjoittaa Wegelerille: "Jollen olisi jossakin lukenut, että ihmisen ei tule koskaan vapaaehtoisesti erota elämästä niin kauan kuin hän on kykenevä suorittamaan loppuun jonkun hyvän tehtävän, ei minua varmaan pitkiin aikoihin olisi ollut olemassa — epäilemättä olisin omin käsin tehnyt lopun elämästäni."

[22] Hornemannin pienoismuotokuva, joka on v:lta 1802, näyttää meille Beethovenin puettuna ajan muodin mukaisesti, korvuskiharoineen, tukka laitettuna à la Titus, hänellä on byronilaisen sankarin synkkä ilme katseessa, mutta samalla on siinä myöskin tuo napoleonilainen tahdonlujuus, joka ei koskaan laske aseitaan.

[23] Tiedetään, että Sankarisinfonia on kirjoitettu Napoleonista ja hänelle omistettu, ja että ensimäisessä käsikirjoituksessa vieläkin on otsikko: Buonaparte. Hiukan myöhemmin sai Beethoven tietää Napoleonin kruunauksesta. Hän joutui raivoihinsa: "Hänkin on siis vain tavallinen ihminen", huusi hän ja vihansa purkauksessa repäisi omistuslehden; sen sijalle kirjoitti hän, leimuten kostonhalusta ja samalla kertaa liikuttavasti, uuden otsikon: "Sankarisinfonia… sävelletty suuren miehen muiston viettämiseksi" (Sinfonia eroica… composta per festeggiare il sovvenire di un grand Uomo). Schindler kertoo, että hänen vihansa Napoleonia kohtaan myöhemmin hiukan lieventyi; tämä oli hänen mielestään ainoastaan onneton ihminen, säälittävä, Icarus, joka oli syöksynyt alas taivaasta. Kun hän kuuli puhuttavan S:t Helenan katastroofista v. 1821, sanoi hän: "Siitä on seitsemäntoista vuotta, kun kirjoitin sävellyksen, joka soveltuu tähän surulliseen tapahtumaan". Hän myönsi mielellään, että hän sinfoniansa Surumarssissa oli tuntenut aavistuksen valloittajasankarin traagillisesta lopusta. — On hyvin todennäköistä, että Beethoven Sankarisinfoniassa ja ennen kaikkea sen ensimäisessä osassa on mielikuvituksessaan muovaillut jonkunlaisen musikaalisen kuvan Bonapartesta, joka tosin oli sangen paljon mallistaan poikkeava, mutta joka tapauksessa sellainen kuin miksi hän sen kuvitteli ja toivoi: vallankumouksen genius. Beethoven käyttää sitäpaitsi Sankarisinfoniansa finalissa m.m. teemaa, joka tärkeänä musikaalisena aineksena esiintyy hänen aikaisemmin kirjoittamassaan vallankumouksen alkuperäisintä ja voimakkainta sankaria, vapauden jumalaa ylistävässä teoksessaan: Prometeus (1801).

[24] Robert von Keudell, entinen Saksan lähettiläs Roomassa: Bismarck ja hänen perheensä, 1901, E.B. Langin ranskaksi kääntämä.

Robert von Keudell soitti tämän sonaatin Bismarckille huonolla pianolla 30 p. lokak. 1870 Versailles'issa. Bismarck sanoi teoksen viimeisestä aiheesta: "Siihen sisältyvät koko elämän taistelut ja huokaukset". Hän piti Beethovenia parhaimpana kaikista säveltäjistä ja hyvin usein hän vakuutti: "Beethoven soveltuu parhaiten minun hermoilleni".

[25] Beethovenin talo oli lähellä Wienin linnoituksia, jotka Napoleon räjähdytti ilmaan valloitettuaan kaupungin. "Mikä hurja elämä, mikä hävityksen kauhistus minun ympärilläni!" kirjoitti Beethoven kustantajille Breitkopf ja Härtel 26 p. kesäk. 1809. "En näe muuta kuin rumpuja, trumpetteja ja kaikenlaista kurjuutta."

Eräs ranskalainen, joka näki Beethovenin Wienissä 1809, paroni de Trémont, Conseil d'Etat'n auditori, on kuvaillut meille hänen ulkomuotoaan näihin aikoihin. Hän antaa sangen värikkään kuvan siitä epäjärjestyksestä, joka Beethovenin asunnossa oli vallalla. He keskustelivat filosofiasta, uskonnosta, politiikasta, mutta "ennen kaikkea Shakespearesta, hänen epäjumalastaan". Beethoven oli hyvin taipuvainen seuraamaan Trémontia Parisiin, missä, niinkuin hän tiesi, Konservatorio jo soitti hänen sinfoniojaan ja missä hänellä oli innokkaita ihailijoita — (Mercure musical 1 p:ltä toukok. 1906: Käynti Beethovenin luona, kirj. paroni de Trémont. Kirjoitelman on julkaissut J. Chantavoine.)

[26] Tai oikeammin: Therese Brunsvik. Beethoven oli tutustunut Brunsvikin perheeseen Wienissä vuosien 1796 ja 1799 välillä. Giulietta Guicciardi oli Theresen serkku. Beethoven näyttää yhteen aikaan olleen mieltynyt erääseen Theresen sisareen, Josephineen, joka meni naimisiin kreivi Deymin kanssa sekä myöhemmin toisiin naimisiin paroni Stackelbergin kanssa. Vilkkaita ja yksityiskohtaisia kuvauksia Brunsvikin perheestä löytyy eräässä André de Hevesyn kirjoitelmassa: Beethoven ja hänen kuolematon rakastettunsa (Revue de Paris, 1 ja 15 p. maalisk. 1910). Hevesy on tutkielmassaan käyttänyt hyväkseen Theresen käsikirjoituksia, muistelmia ja muita papereita, joita säilytetään Martonvásárissa Unkarissa. Hän kuvailee erittäin uskottavasti Brunsvikin perheen ja Beethovenin välistä läheistä ystävyyttä, mutta asettaa hänen rakkautensa Thereseen kyseenalaiseksi. Hänen todistelutapansa ei kuitenkaan tunnu vakuuttavalta, ja minä pidätän itselleni vapauden myöhemmin sitä lähemmin kosketella.

[28] Tämä ihmeteltävän kaunis aaria on löydetty J.S. Bachin puolison, Anna Magdalenan muistikirjasta (1725) otsikolla: Aria di Giovannini. On eriäviä mielipiteitä siitä, onko se alkuaan J.S. Bachin kynästä lähtöisin.

[30] Beethoven oli todellakin likinäköinen. Ignaz von Seyfried sanoo, että hänen huono näkönsä oli johtunut isostarokosta ja että hänen jo aivan nuorena täytyi käyttää silmälaseja. Likinäköisyys saattoi osaltaan vaikuttaa hänen silmiensä harhailevaan ilmeeseen. Kirjeissään vuosilta 1823—1824 valittaa hän kerran toisensa perästä silmiään, jotka tuottavat hänelle kipuja. — Ks. Christian Kalischerin kirjoitelmaa: Beethovens Augen und Augenleiden (Die Musik, 15 p. maalisk. — 1 p. huhtik. 1902).

[31] Näyttämömusiikki Goethen Egmontiin on aloitettu 1809. — Beethoven olisi kernaasti kirjoittanut musiikin myöskin Wilhelm Telliin, mutta tehtävä annettiin Gyrowetzille.

[35] Tätä muotokuvaa säilytetään vielä Beethoven-talossa Bonnissa. Se on julkaistu Frimmelin teoksessa Beethovens Leben s. 29, ja Musical Timesissä 15 p:ltä jouluk. 1892.

[37] "Sydän on kaiken suuren mittapuu". (Giannatasio del Rio'lle. — Nohl, CLXXX).

[38] "Minä rakastan Goethen runoja", kirjoittaa hän Bettina Brentanolle 19 p. helmik. 1811.

"Goethe ja Schiller ovat mielirunoilijani Ossianin ja Homeroksen rinnalla, joita viimemainittuja minä ikävä kyllä voin lukea vain käännöksinä." (Breitkopf ja Härtelille 8 p. elok. 1809. — Nohl: Neue Briefe, L 11).

On huomion arvoista, kuinka varma Beethovenin kirjallinen maku oli huolimatta hänen laiminlyödystä kasvatuksestaan. Paitsi Goetheä, josta hän sanoi, että tämä aina tuntui hänestä "suurelta, majesteetilliselta, aina D-duurissa", ja Goetheä valtavampina hän kunnioitti kolmea miestä: Homerosta, Plutarkosta ja Shakespearea. Homeroksen teoksista piti hän enimmän Odysseiasta. Hän luki säännöllisesti Shakespearea saksalaisina käännöksinä, ja me tiedämme mikä traagillinen ylevyys leimaa hänen musiikkinsa Coriolaniin ja Myrskyyn. Mitä tulee Plutarkokseen, sai hän häneltä hengelleen ravintoa, kuten kaikki vallankumouksen miehet, Brutus oli hänen sankarinsa, samoinkuin Michelangelonkin: hänellä oli Michelangelon Brutus-veistos huoneessaan. Hän rakasti Platoa ja uneksi hänen tasavaltansa toteuttamista kautta koko maailman. "Sokrates ja Jeesus ovat olleet esikuviani", on hän jossain sanonut. (Keskusteluja vuosilta 1819—20.)

[40] "Beethoven", sanoi Goethe Zelterille, "on onnetonta kyllä täydellisesti hillitön personallisuus; hän ei varmaankaan ole väärässä syyttäessään ihmisiä inhoittaviksi, mutta tällä tavoin ei hän suinkaan tee heitä miellyttävämmiksi itselleen eikä muille. Hänelle täytyy antaa anteeksi ja häntä täytyy surkutella, sillä hän on kuuro." — Hän ei myöhemmin tehnyt mitään, joka olisi vahingoittanut Beethovenia, mutta ei myöskään mitään hänen hyväkseen, hän vaikeni kokonaan hänen teoksistaan ja vieläpä vältti lausumasta hänen nimeäänkin. — Pohjaltaan ihaili hän Beethovenin musiikkia, mutta samalla kertaa pelkäsi hän sitä: se teki hänet levottomaksi; hän pelkäsi, että se häiritsisi hänen sielunrauhaansa, jonka hän niin suurella vaivalla oli saavuttanut ja joka, päinvastoin kuin yleensä arvellaan, ei hänellä suinkaan ollut synnynnäistä. Hän ei tunnustanut sitä muille, kenties ei itselleenkään. — Eräs nuoren Felix Mendelssohnin — joka 1813 kävi Weimarissa — kirje antaa meidän vastoin hänen tahtoaan tunkeutua tämän intohimoisen ja levottoman (leidenschaftlicher Sturm und Verworrenheit, kuten Goethe itse sanoi) sielun syvyyksiin, jota mahtava älynvoima hillitsi.

"Aluksi", kirjoittaa Mendelssohn, "hän ei tahtonut kuulla puhuttavankaan Beethovenista, mutta sitten täytyi hänen taipua kuulemaan C-molli-sinfoniaa, joka häntä syvästi järkytti. Mutta hän ei tahtonut antaa sitä huomata, vaan sanoi ainoastaan: 'Se ei herätä mitään liikutuksen tunteita, vaan pelkästään ihmettelyä'. Hetken kuluttua jatkoi hän: 'Se on suuremmoista, hurjaa; voisi luulla, että koko talo särkyisi raunioiksi.' Saapui päivällinen, jonka kuluessa hän pysyi omissa ajatuksissaan kunnes hän jälleen johti keskustelun Beethoveniin, kääntyen puoleeni kysymyksillä. Huomasin selvästi, että tämä kaikki oli tehnyt häneen vaikutuksensa…"

(Ks. eräitä Frimmelin kirjoitelmia Goethen ja Beethovenin suhteesta toisiinsa.)

[41] Goethen kirje Zelterille, 2 p. syysk. 1812. — Zelter Goethelle 14 p. syysk. 1812: "Auch ich bewundere ihn mit Schrecken" ("Minäkin ihailen häntä kauhulla"). — Zelter kirjoittaa 1819 Goethelle: "Sanotaan, että hän on hullu".

[42] Se on joka tapauksessa aihe, joka on Beethovenin mieltä kiinnittänyt: me näemme sen hänen päiväkirjastaan ja varsinkin hänen luonnoksistaan Kymmenenteen sinfoniaan.

[43] Samanaikainen ja osaltaan ehkä näihin teoksiin innoittavasti vaikuttava oli hänen hellä ystävyyssuhteensa nuoreen berliniläiseen laulajattareen, Amalie Seebaldiin.

[44] Aivan hänen vastakohtansa oli, tässä tapauksessa, Schubert, joka oli 1807 kirjoittanut tilapäissävellyksen "Napoleon Suuren kunniaksi" ja johti itse sen esitystä keisarin läsnäollessa.

[45] "En puhu sinulle mitään hallitsijoistamme ja heidän valtakunnistaan", kirjontaa hän Kauka'lle Wienin kongressin aikana. "Minulle on hengen valtakunta rakkain kaikista: se on ylin kaikista hengellistä ja maallisista valtioista." (Mir ist das geistliche Reich das Liebste und Oberste aller geistlichen und weltlichen Monarchien.)

[46] "Wien — eikö sillä ole jo kaikki sanottu? — Pieninkin jälki saksalaisesta protestantismista on pois kitketty, vieläpä kansallinen korostus kielessäkin, joka on italialaisen murteen turmelema. Saksalaista henkeä, saksalaisia seurustelumuotoja ja tapoja selostetaan käsikirjoissa, jotka ovat italialaista ja espanjalaista alkuperää. Maa, jolla on väärennetty historia, väärennetty tiede, väärennetty uskonto… Kevytmielinen skeptisismi, joka pakostakin hävittää ja hautaa totuudenrakkauden, rakkauden kunniaan ja riippumattomuuteen…" (Wagner: Beethoven, 1870.)

Grillparzer on kirjoittanut, että on onnettomuus syntyä itävaltalaiseksi. Ne suuret saksalaiset säveltäjät 19:nnen vuosisadan loppupuolelta, jotka ovat eläneet Wienissä, ovat julmasti kärsineet henkisestä ilmakehästä tässä kaupungissa, joka on innostunut farisealaisesti jumaloimaan Brahmsia. Brucknerin elämä siellä oli yhtämittaista kärsimystä. Hugo Wolf, joka taisteli vastaan kaikin voimin ennenkuin hän sortui, on lausunut Wienistä mitä ankarimpia tuomioita.

[47] Kuningas Jérôme oli tarjonnut Beethovenille elinkautisen, kuudensadan kultatukaatin suuruisen vuosipalkan sekä matkarahoja sataviisikymmentä hopeatukaattia ja vaati häneltä ainoastaan, että hän sitoutuisi silloin tällöin soittamaan hänelle ja johtamaan hänen kamarimusiikkikonserttejaan, jotka eivät saisi olla pitkiä eikä liian usein pidettäviä. (Nohl, XLIX.) Beethoven oli vähällä matkustaa.

[48] Rossinin Tancred riitti järkyttämään koko saksalaisen musiikin perustuksia. Bauernfeld merkitsee päiväkirjaansa seuraavan lausunnon, joka kierteli ympäri Wienin salonkeja v. 1816: "Mozart ja Beethoven ovat vanhoja pedantteja; kuluneitten aikojen rajallisuus löysi heidän musiikissaan nautintonsa; vasta Rossinista alkaen tiedämme, mitä on melodia. Fidelio on paljasta roskaa; on mahdotonta käsittää, kuinka kukaan voi vaivautua kuulemaan jotain niin ikävää."

[49] Samana vuonna kadotti Beethoven veljensä Karl'in. "Hän oli yhtä kiinni elämässä kuin minä kernas siitä luopumaan", kirjoitti hän Antonia Brentanolle.

[50] Jollei ota lukuun hänen liikuttavaa ystävyyssuhdettaan kreivitär Maria von Erdödyyn, joka, kuten hänkin, kärsi aina; hän oli parantumattomasti sairas ja kadotti äkkiä v. 1816 ainoan poikansa. Beethoven omisti hänelle v. 1809 kaksi trioaan, op. 70, ja vv. 1815—1817 kaksi suurta sellosonaattiaan op. 102.

[51] Kuurouden lisäksi huonontui hänen yleinen terveytensä päivä päivältä. Lokakuussa 1816 oli hän hyvin sairas katarrin johdosta. Kesällä 1817 sanoi hänen lääkärinsä, että se oli rintatautia. Talvella 1817—1818 levottuutti hän itseään tällä luulotellulla keuhkotaudilla. Sitten puhkesi äkillinen reumatismi 1820-1821, keltatauti 1821, silmän sidekalvon tulehdus 1823.

[52] On huomion arvoista, että tästä vuodesta alkaa hänen musiikkinsa tyyli muuttua, ensimäiseksi sonaatissa op. 101.

Beethovenin keskusteluvihot, jotka käsittävät yli 11,000 käsinkirjoitettua sivua, löytyvät nykyään koottuina Berlinin Kuninkaallisessa kirjastossa.

[53] Schindler, joka vuodesta 1819 oli Beethovenin uskottu ystävä, oli tavannut hänet jo 1814; mutta Beethovenin oli ollut hyvin vaikeaa lahjoittaa hänelle ystävyyttään; hän kohteli Schindleriä alussa ylpeällä halveksinnalla.

[54] Ks. Wagnerin erinomaisia kirjoituksia Beethovenin kuuroudesta (Beethoven, 1870).

[55] Hän rakasti eläimiä ja sääli niitä. Historioitsija Frimmelin äiti kertoi, että hän kauan vaistomaisesti vihasi Beethovenia, senvuoksi että tämä — hänen ollessaan pieni tyttö — piti tapanaan nenäliinallaan karkoittaa pois kaikki perhoset, joita hän tahtoi ottaa kiinni.

[56] Hänellä oli aina huono asunto. Niiden kolmenkymmenen vuoden aikana, jotka hän Wienissä vietti, muutti hän asuntoa kolmekymmentä kertaa.

[57] Beethoven oli henkilökohtaisesti kääntynyt Cherubinin puoleen, jota "hän aikalaisistaan piti suurimmassa arvossa". (Nohl: Briefe Beethovens CCL.) Cherubini ei vastannut mitään.

[58] "En kosta koskaan", kirjoittaa hän eräässä kirjeessä rva Streicherille. "Jos olen pakoitettu toimimaan toisia ihmisiä vastaan, teen ainoastaan kaikkein välttämättömimmän puolustaakseni itseäni tai estääkseni heitä tekemästä jotain pahaa."

[62] Nohl, CCCXII—LXVII. Eräs kirje, jonka Kalischer äskettäin on löytänyt Berlinistä, osoittaa kuinka kiihkeästi Beethoven toivoi voivansa veljenpojastaan kasvattaa "valtiolle hyödyllisen kansalaisen". (1 p. helmik. 1819).

[63] Schindler, joka hänet näki silloin, sanoo että hän äkkiä muuttui seitsenkymmenvuotiaan ukon näköiseksi, murtuneeksi, voimattomaksi, tahdottomaksi. Hän olisi kuollut, jos Karl olisi kuollut. — Hän kuoli muutamia kuukausia sen jälkeen.

[64] Meidän päiviemme dilettantismi ei ole laiminlyönyt koettaa pestä tämän lurjuksen kunniaa. Siinä ei ole mitään ihmeellistä.

[65] Fischenichin kirje Charlotte Schillerille (tammik. 1793). Schillerin Odi oli kirjoitettu 1785. — Itse teema esiintyy v. 1808 Fantasiassa pianolle, orkesterille ja kuorolle, op. 80 sekä v. 1810 Goethen sanoihin sävelletyssä Liedissä: Kleine Blumen, kleine Blätter. — Olen nähnyt eräässä luonnosvihossa v:lta 1812, joka nykyään on tri Erich Priegerin hallussa Bonnissa, Seitsemännen sinfonian luonnoksien ja Macbeth-alkusoiton suunnitelmien joukossa Beethovenin koettavan sovelluttaa Schillerin sanoja siihen teemaan, jota hän myöhemmin käytti alkusoitossa op. 115 (Namensfeier). — Muutamat Yhdeksännen sinfonian soitinaiheista esiintyvät jo ennen v. 1815. Vihdoin, v. 1822, saa lopullisen muotonsa Ilo-aihe samoinkuin kaikki muut sinfonian sävelmät, lukuunottamatta trioa, joka seuraa hiukan myöhemmin, senjälkeen andante moderato ja lopuksi adagio, joka valmistui viimeisenä.

Mitä tulee Schillerin runoon ja sen väärään tulkintaan — meidän päivinämme kun on tahdottu vaihtaa sana Freude (ilo) sanaan Freiheit (vapaus) — ks. Charles Andlerin kirjoitusta julkaisussa Pages libres (8 p. heinäk. 1905).

[67] "Also ganz so als ständen Worte darunter" ("Siis aivan kuin sanat olisivat alle merkityt".)

[69] Taloudellisten ikävyyksien, hädän, kaikenlaisten huolten uuvuttamana sävelsi Beethoven viiden vuoden aikana, vuodesta 1816 vuoteen 1821, ainoastaan kolme teosta pianolle (op. 101, 102, 106). Hänen vihamiehensä sanoivat, että hän oli lopussa. 1821 alkoi hän jälleen työskennellä.

[70] Helmik. 1824. Allekirjoittajat: ruhtinas C. Lichnowsky, kreivi Moritz Lichnowsky, kreivi Moritz von Fries, kreivi M. von Dietrichsein, kreivi F. von Palfy, kreivi Czernin, Ignaz Edler von Mosel, Karl 'Czerny, abbé Stadler, A. Diabelli, Artaria, Steiner, A. Streicher, Zmeskall, Kiesewetter y.m.

[71] "Minun moraalinen luonteeni on yleisesti tunnettu", lausui Beethoven ylpeästi Wienin maistraatin edessä 1 p. helmik 1819, kun hän vaati oikeutta tunnustamaan hänet veljenpoikansa holhoojaksi. "Vieläpä etevät kirjailijatkin, kuten Weissenbach, arvelivat, että maksoi vaivan omistaa hänelle teoksiaan."

[72] Elokuussa 1824 alkoi hän pelätä, että hän kuolisi äkkiä halvaukseen, "niinkuin rakas isoisäni, jota niin paljon muistutan", kirjoittaa hän 16 p. elok. 1824 tri Bachille.

Hän poti vaikeaa vatsatautia. Talvella 1824-1825 hän oli hyvin sairas. Toukokuussa 1825 sylki hän verta, samoin vuoti hänen nenänsä verta. 9 p:nä kesäk. 1825 kirjoittaa hän veljenpojalleen: "Olen usein äärimmäisen heikko… Viikatemies ei viivy enää kauaa."

[73] Yhdeksäs sinfonia esitettiin ensimäisen kerran Saksassa Frankfurtissa 1 p:nä huhtik. 1825, Lontoossa jo 25 p:nä maalisk. 1825, Parisissa — Konservatoriossa — 27 p:nä maalisk. 1831. Seitsentoistavuotias Mendelssohn esitti sen pianolla Berlinissä Jägerhallessa 14 p. marrask. 1826. Wagner, joka opiskeli Leipzigissä, kirjoitti siitä omakätisen täydellisen kopian ja 6 p:nä lokak. 1830 hän kirjeessään tarjosi kustantaja Schottille sinfoniasta tekemäänsä kaksikätistä pianosovitusta. Voidaan sanoa, että Yhdeksännellä sinfonialla oli ratkaiseva merkitys Wagnerin elämässä.

[74] "Apollo ja runottaret eivät varmaan tahdo minua näin aikaiseen luovuttaa kuolemalle, sillä minä olen niille vielä niin paljon velkaa! Ennen matkaani Elysiumin kentille täytyy minun jättää jälkeeni se, mitä henki minulle puhuu ja käskee minun loppuun saakka toteuttaa. Minusta tuntuu kuin olisin tuskin lainkaan kirjoittanut nuotteja." (Veljeksille Schott 17 p:nä syysk. 1824. — Nohl: Neue Briefe, CCLXXII.)

[75] Beethoven kirjoittaa Moschelekselle 18 p. maalisk. 1827: "Sinfonia täydellisenä luonnoksena sekä uusi alkusoitto ovat pöytälaatikossani." Tätä luonnosta ei ole koskaan löydetty. — Hänen päiväkirjaansa vain on merkitty:

"Adagio cantique. — Uskonnollinen hymni vanhoissa sävellajeissa kulkevaa sinfoniaa varten (Herr Gott, dich loben wir — Halleluja), joko itsenäisenä taikka johdantona fuugaan. Tälle sinfonialle voisivat antaa luonteenomaisuutta lauluäänet, jotka esiintyisivät joko finalissa taikka jo adagiossa. Orkesterin viulut j.n.e. olisivat kymmenkertaisesti kaksinnetut viimeisessä osassa. Antaa lauluäänien esiintyä yksitellen tai tavalla tai toisella kerrata adagio viimeisessä osassa. Tekstiksi adagioon kreikkalainen tarina (tai) kirkollinen kiitoslaulu; allegro: Bacchus-juhla." (1818).

Kuten näkyy, oli kuoroloppu silloin aijottu Kymmenenteen eikä Yhdeksänteen sinfoniaan.

Myöhemmin hän sanoo, että hän Kymmenennessä sinfoniassaan tahtoo toteuttaa "uusaikaisen maailman sovinnon antiikkisen maailman kanssa, jota Goethe on koettanut Faustinsa toisessa osassa."

[76] Aihe on otettu sodan ritarista, joka on rakastunut haltiattareen ja tämän lumouksen pauloissa ja jota vapauden kaipuu riuduttaa. Tällä ja Tannhäuser-runoelmalla on kosketuskohtia toistensa kanssa. Beethovenia tämä aihe askarrutti vv. 1823-1826. (Ks Ehrhard: Franz Grillparzer, 1900.)

[77] Beethoven oli jo v:sta 1808 alkaen ollut aikeissa kirjoittaa musiikin Faustiin. (Faustin edellinen osa oli juuri, syksyllä 1807 ilmestynyt otsikolla: Murhenäytelmä.) Tämä oli hänen rakkain suunnitelmansa ("Was mir und der Kunst das Höchste ist").

[78] "Etelä-Ranska, sinne, sinne!" (Südliches Frankreich, dahin, dahin!) (Päiväkirjasta; Berlinin kirjastossa). — ".. Päästä pois täältä! Ainoastaan siten voit jälleen kohottaa itsesi taiteesi korkeisiin avaruuksiin… Vielä yksi sinfonia, sitten matkustaa, matkustaa, matkustaa… Kesällä tehdä työtä matkaa varten… Matkustaa kautta Italian, Sisilian, jonkun toisen taiteilijan seurassa." (Id)

[79] V. 1819 oli hän lähellä joutua poliisin kynsiin, kun hän hyvin äänekkäästi oli lausunut, "että Kristus, lopultakin, ei ollut mitään muuta kuin ristiinnaulittu juutalainen". Hän kirjoitti silloin D-duurimessua. Tämä olkoon kylliksi sanottu hänen uskonnollisten ajatustensa vapaudesta. (Mitä tulee Beethovenin uskonnollisiin mielipiteisiin, ks. Theodor Frimmel: Beethoven, 3 pain., "Verlag Harmonie'n" kustantama, ja Beethoveniana, Georg Müllerin kust., nid. II, luku Blöchinger.) — Yhtä vapaana mielipiteiltään politiikan suhteen Beethoven hyökkäsi rohkeasti hallituksen vikojen kimppuun. M.m. moitti hän lainlaadinnan järjestelyä, joka oli omavaltainen ja mateleva, pitkien muodollisuuksien orja; poliisin vehkeilyjä; kirjavaa ja velttoa virkavaltaa, joka kuoletti kaiken yksilöllisen alotteliaisuuden ja lamautti toimintavoiman; rappeutuneen ylimystön etuoikeuksia, joiden avulla tämä ylimystö piti hallussaan kaikki valtion korkeimmat virat. — Hänen valtiollinen myötätuntonsa näytti silloin olevan. Englannin puolella.

[81] Ks. tri Klotz-Forestin kirjoitusta Beethovenin viimeinen sairaus ja kuolema julkaisussa Chronique medicale 1 ja 15 p:ltä huhtik. 1906. — Sangen tarkat tiedot saa Keskusteluvihoista, joihin lääkärin kysymykset ovat merkityt, sekä lääkärin (tri Wawruch) omasta selostuksesta, jonka hän on julkaissut otsikolla Aerztlicher Rückblick auf L. v. B. letzte Lebenstage v. 1882 Wiener Zeitschriftissa (20 p. toukok. 1827).

Hänen taudissaan oli kaksi astetta: 1) keuhkovamma, joka näytti kuuden päivän kuluttua menneen ohi. "Seitsemäntenä päivänä tunsi hän itsensä kyllin terveeksi noustakseen vuoteesta, kävelläkseen, lukeakseen ja kirjoittaakseen." — 2) Ruoansulatushäiriöt, joihin vielä lisäksi tulivat verenkiertohäiriöt. "Kahdeksantena päivänä tapasin hänet hyvin heikkona ja keltaisena koko ruumiiltaan. Raju diarré-kohtaus ynnä siihen liittyneet oksennuskouristukset olivat yön kuluessa olleet vähällä aiheuttaa hänelle kuoleman." Tästä hetkestä alkoi vesitauti kehittyä.

Tällä taudin uusiutumisella on sielulliset syynsä, jotka ovat vähän tunnettuja. "Kiihkeä viha, katkerat kärsimykset, hänen kokemastaan kiittämättömyydestä johtuneet, sekä hänen osalleen tulleet ansaitsemattomat loukkaukset olivat taudin puhkeamisen aiheuttaneet", sanoo tri Wawruch. "Vavisten ja väristen vaipui hän sen tuskan taakan alle, joka raateli hänen sydänjuuriaan."

Yhdistäen nämä eri huomiot toteaa tri Kotz-Forest ensin verensalpauskohtauksen keuhkoissa ja sen jälkeen Laënnecin maksakirroosin ja sen yhteydessä vesitaudin sekä vesipöhön ruumiin alaosassa. Hän arvelee, että sairauden oli aiheuttanut väkijuomain kohtuuton käyttö. Tämä oli jo ollut myöskin tri Malfattin mielipide: Sedebat et bibebat.

[82] Leikkaukset tehtiin 20 p. jouluk., 8 p. tammik., 2 p. helmik. ja 27 p. helmik. — Kuolinvuoteellaan vaivasivat tuota onnetonta miestä luteet. (Gerhard von Breuningin kirje.)

"Jumala olkoon ylistetty", kirjoittaa Breuning "Kiittäkäämme Häntä siitä, että Hän on antanut lopun noille pitkille ja tuskallisille kärsimyksille!"

Kaikki Beethovenin käsikirjoitukset, kirjat ja huonekalut myytiin huutokaupalla 1575:stä florinista. Luettelo käsitti 252 kpl. käsikirjoitusta ja musiikkia käsittelevää teosta, joista ei tarjottu 982 florinia 37 Kreutseria enempää. Keskusteluvihot ja Päiväkirjat myytiin 1 florinista 20 kreutserista. — Beethovenin omistamien kirjojen joukossa oli m.m.: Kant: Naturgeschichte und Theorie des Himmels; Bode: Anleitung zur Kenntnis des gestirnten Himmels; Thomas von Kempis: Nachfolge Christi. — Sensuuri takavarikoi: Seume: Spaziergang nach Syrakus; Kotzebue: Über den Adel; Fessler: Ansichten von Religion und Kirchentum.

[84] "Olen onnellinen aina kun olen voittanut jonkun vaikeuden" (Kirje "kuolemattomalle rakastetulle".) — "Tahtoisin elää elämän tuhat kertaa… Minä en ole luotu rauhallista elämää varten." (Wegelerille 16 p. marrask. 1801.)

[85] "Beethoven opetti minut tuntemaan luontoa ja ohjasi minua tässä samoinkuin musiikin opiskelussa. Eivät luonnon lait, vaan sen alkuvoima hurmasi häntä." (Schindler.)

[86] "Ah, elämä on niin kaunis, mutta minun elämäni on ainaiseksi myrkytetty" (vergiftet). (Kirje Wegelerilie 2 piitä toukok. 1810.)

[87] Heiligenstadt on yksi Wienin esikaupungeista. Beethoven oleskeli siellä tähän aikaan.

[88] Nimi on unohdettu käsikirjoituksesta. N.B. — Harvennetut sanat ovat alleviivatut tekstissä.

[89] Tahtoisin tämän tuskallisen valituksen johdosta tehdä huomautuksen, jota luullakseni ei milloinkaan ennen ole tehty. — On tunnettua, että Pastoraali-sinfonian toisen osan lopussa orkesterista kuuluu satakielen, käen ja viiriäisen laulu; ja voi muuten sanoa että melkein koko sinfonia on kudottu laulusta ja luonnonäänistä. Estetikot ovat ahkerasti pohtineet kysymystä, ovatko nämä jäljittelevän musiikin kokeet hyväksyttäviä vai eivät. Ei kukaan ole huomannut sitä, että Beethoven ei mitään jäljitellyt, koska hän ei mitään kuullut: hän loi sielussaan uudelleen sen maailmaan, joka oli kuollut hänelle. Tämä seikka juuri antaa tuolle lintujen esiinloihtimiselle niin liikuttavan sulon. Ainoa tapa, jolla hän saattoi niitä kuulla, oli antaa niiden laulaa omassa itsessään.

[92] Zmeskall (?). Hän oli hovisihteeri Wienissä ja pysyi Beethovenin uskollisena ihailijana.

[94] Nohl on julkaisussaan Briefe Beethovens pyyhkinyt sanat: und den Schöpfer (ja Luojaa),

[96] Minusta on tuntunut olevan paikallaan esittää tässä nämä molemmat kirjeet, jotka antavat meidän tutustua noihin oivallisiin ihmisiin, Beethovenin uskollisimpiin ystäviin. Ystävistään mies tunnetaan.

[97] Me huomaamme, että tämän ajan ystävät, vaikkakin olivat toisiinsa mitä lämpimimmin kiintyneet, olivat ystävyydenilmauksissaan vähemmän kärsimättömiä kuin nykyään. Beethoven vastaa Wegelerille vasta kymmenen kuukauden kuluttua.

[98] Beethoven ei aavistanut, että hän pian sen jälkeen kirjoitti viimeisen teoksensa, toisen finalin kvartettiinsa op. 130. Hän oli silloin käymässä veljensä luona Gneixendorfissa lähellä Kremsiä, Tonavan varrella.

[100] Beethoven oli, melkein täydellisesti ilman rahoja kun oli, kääntynyt Lontoon Filharmonisen seuran ja Moscheleksen, joka silloin oleskeli Englannnissa, puoleen, koettaen saada siellä toimeen konsertin omaksi hyväkseen. Seura oli kyllin jalomielinen lähettääkseen hänelle heti sata puntaa etukäteen. Hän tuli tästä syvästi liikutetuksi. "Oli järkyttävää", kertoo eräs ystävä, "nähdä, kuinka hän kirjeen vastaanotettuaan pani kätensä ristiin ja nyyhkytti ilosta ja kiitollisuudesta". Tästä mielenliikutuksesta aukeni jälleen haava, joka leikkauksen jälkeen juuri oli parantunut. Hän tahtoi vielä sanella kiitoskirjeen "noille jaloille englantilaisille, jotka olivat ottaneet osaa hänen surulliseen kohtaloonsa"; hän lupasi heille uusia teoksia, kymmenennen sinfoniansa, alkusoiton, kaikkea, mitä he vain halusivat. "En koskaan ennen", sanoi hän, "ole alottanut mitään teosta niin suurella rakkaudella kuin tätä, johon nyt ryhdyn". Tämä kirje on 18 p:ltä maaliskuuta. 26 p:nä oli hän kuollut.

[102] "Beethovenin pianonsoitto ei ollut huoliteltua ja hänen sormituksensa oli usein virheellinen; äänen kauneuteen ei hän paljon huomiota kiinnittänyt. Mutta kuka tuli ajatelleeksi hänen pianistiominaisuuksiansa? Hänen ajatuksiensa johdettavaksi täytyi antautua, samoinkuin hänen sormiensakin täytyi antaa niille ilmaisumuoto, millä tavoin tahansa tämä tapahtuikin." (Paroni de Trémont, 1809.)

[103] Harvennetut sanat kaikkine kielivirheineen ovat tekstissä ranskaksi kirjoitetut.

Olemme jo ennen maininneet, että Cherubini ei koskaan vastannut tähän kirjeeseen.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK BEETHOVEN ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.