The Project Gutenberg eBook of Päivä Veronassa ja viikko Venetsiassa, by Hilda Maria Käkikoski

3. Ensimäinen ilta Venetsiassa 4. San Marco 5. Dogien palatsi 6. Vaellus Venetsiassa 7. Lido ja Chioggia 8. Kuutamo-ilta ja konsertti Canale grandella 9. Vähän Venetsian taiteen historiaa 10. Campanili eli San Marcon kellotorni

KUVIA:

   1. Veronan amfiteatteri.
   2. Venetsia Markuksen kanavalta.
   3. San Marcon fasaadi.
   4. Osa San Marcoa sisältä.
   5. Dogien palatsi.
   6. Jättiläisportaat Dogien palatsin pihalla.
   7. Huokausten silta.
   8. Kappale Canale grandea.
   9. Rialto silta.
  10. Palazzo Cà d'oro.
  11. Katu Venetsiassa.
  12. Verrocchio: Colleonin ratsastajakuva Venetsiassa.
  13. Sansovinon Kirjastotalo ja Loggetta.
  14. Giovanni Bellini: Dogi Loredan.
  15. Tizian: Rakkauden kaivo.
  16. Tizian: Pesaron Madonna.
  17. Tizian: Maljaa kantava tyttö.
  18. Paolo Veronese: Jesus Levin vieraana.

ALKULAUSE

Kun syksyllä 1904 Italiasta palattuani pidin Yliopiston juhlasalissa opiskelevalle nuorisolle kaksi esitelmää Venetsiasta, lausuttiin sanomalehdistössä se toivomus, että nämä esitelmät saataisiin laajemman nuorisopiirin luettavaksi. Tätä useilta tahoilta uudistettua toivomusta noudattaakseni ryhdyin puheenaolevia esitelmiä tarkastamaan ja laajentamaan, lisäten niihin m.m. esityksen Veronasta sekä Venetsian taiteen historiasta.

Matkamuistelmiani täydentäessäni olen apulähteinä käyttänyt etupäässä seuraavia teoksia: Wilhelm Lübke, Taiteen historia, suomentanut Kaarlo Forsman; J. J. Tikkanen, Venedig och dess konst; Albert Zacher, Venedig als Kunststätte; Karl Voermann, Geschichte der Malerei, II, III; Henry Perl, Venezia; J. Ruskin, Stones of Venice.

Kirjailija E. Richterille, joka kirjaa painokuntoon toimittaessani on minua neuvoilla auttanut sekä käsikirjoituksen asiallisesti tarkastanut, lausun täten hartaimmat kiitokseni.

I. ITALIAAN

Iloisessa päiväpaisteessa kiiti höyryhepo vasta kylvetyiltä Baijerin pelloilta Tyrolin alppiseutuun. Silloin minä ensi kerran eläissäni näin Alpit!

Eivät ne olleet aivan sellaiset kuin minä ennen luulin. Olin retkeillyt Norjan tuntureilla ja kuvittelin mielessäni kolkkoja kosteita kallioseinien päätä huimaavia huippuja, jotka äkkijyrkkinä laaksotien vierestä kohoovat, kuten Troldtinderne ja Romsdalshornet. Mutta Alpit eivät näyttäneetkään sellaisilta. Eivät ne äkkijyrkkinä ja hirvittävinä kohoa korkeuteen. Alppimaa ylenee hiljalleen. Köykäisten pehmeitten laineitten lailla nousevat vuorten huiput vihannasta seudusta, kasvavat, kohoavat vähitellen, varovaisesti, niin ettei vieraan silmä niiden hirmuista korkeutta huomaakaan.

Ei ole maa karua ja köyhää kuten Norjassa, jossa pienet vaivoin viljellyt peltotilkut tunturien rinteillä ovat aivan kuin vuorenpeikolta anastettua omaisuutta. Ei! Rikas ja rehevä on alppimaa. Vuorten rinteillä rehottavat lehtevät puut, muhevasta mullasta kasvaa vihanta vilja, ja viinitarhat hohtavat päivänpaisteisilla jyrkänteillä.

Jos ylemmä silmäät, silloin huomaat viljelysten vähitellen lakkaavan, puitten pienenevän, ja huipuilla, siellä missä päivä paistaa ja pilvet leikkiä lyövät, siellä on ikuinen, hohtavan valkea lumi.

Ei ollut tunnelitiekään sellainen miksi sitä ennen kuvittelin. Pienenä tyttönä minä luulin, että Alppien läpi johtava tunneli on monen penikulman pituinen vuoreen porattu suora reikä, jonka alkuaukko on Saksassa, loppupää Italiassa, ja juna kaiken aikaa kulkee pilkko pimeässä vuoren sisällä. Aikaihmisenä olin saanut tarkempia tietoja tunneleista, mutta tuo lapsena saatu mielikuva ei sittenkään ottanut oikein haihtuakseen. Nyt näin, että tunnelitie oli vallan toisellainen. Brennerin tiellä on 27 eri tunnelia. Pisin on 850 metrin pituinen, ja lyhimmissä tunneleissa juna viipyy vaan muutaman sekunnin. Tunnelin välimatkoilla höyryhepo juosta jolkottaa Inn-virran viljavata laaksoa, mutkittelee, kiertelee, kaartelee vuoren rinnettä yhä ylöspäin. Joskus ovat tunnelit niin lähellä toisiaan, että viimeisen vaunun ilmestyessä edellisestä tunnelista, veturi jo on seuraavassa. Milloin on juna itäpuolella, milloin länsipuolella samaa vuorenhuippua, ja jos äkkinäisen käänteen kohdalla katsot ulos ikkunasta, niin saatpa nähdä pari, jopa kolmekin tunnelin aukkoa yhtaikaa, ja rautatien näet kiiltävän käärmeen lailla kiemurtelevan ylös huippua kohden.

Hämmästyt, huomatessasi kuinka jyrkkää tietä höyryhepo kiipeää korkeutta kohden. Siksipä ei olekkaan vauhti hurja. Vahva vetojuhta huokailee, ähkää, puhkaa, kulkee paikkapaikoin hyvinkin hitaasti, niin että uteliaat ulkomaalaiset voivat vaunun isoista ikkunoista tyystin tarkastella lumoavia näköaloja.

Alituisena silmän ilona ovat nuo kuvaisat alppikylät. Eivät ne ole sellaisia kuin meidän vanhanaikaiset hämäläiskylät, joissa tallit, halkovajat ja harmaat hökkelit ovat sikin sokin, ja lantakasa portin pielessä ensimmäisenä tulijaa tervehtimässä. Ei! Alppikylässä on kaikki siistiä, sievää ja hyvin järjestettyä. Noita valkoiseksi rapattuja pikku kivitaloja katsellessa pyrkii vallan naurattamaan. On kuin silmäin edessä olisi Saksasta tuotu kaunis kiiltokuva, sellainen, jommoisia koulutytöt minun nuorena ollessani antoivat toisilleen nimipäivälahjaksi, ja joiden kulmassa oli kirjoitus: "kaikkea hyvää tänäpäivänä!" Korkeudesta katsoen noita talonpoikaistaloja totta tosiaankin luulisi lasten leikkikuviksi tahi paperinukkien kartanoiksi!

Huomasimme selvään, että Tyrolin alppimaassa asuu harrasta katolis-uskoista kansaa. Täällä on joka kivenheiton päässä soma suippokattoinen kirkko, torni terävä kuin parsinneula, ja kirkkojen välimailla teitten varsilla vielä pyhän neitsyen kuvia ja korkeita puuristejä. Monin paikoin näimme viljelysmaiden kohoavan pengermäisesti, niin että samassa laaksossa näki pari, kolme kyläkerrosta melkein päällekkäin rakennettuina. Eräässä paikassa olivat kirkot toistensa kohdalla. Jos jättiläinen olisi heittänyt yläkylän kirkontornista kuperkeikkaa, niin se olisi pudonnut suoraa päätä alakylän kirkon katolle.

Entäs alppimaan ilma! Siitä saimme aavistuksen Brennerin asemalla, jossa rautatie on kohonnut 1,370 metriä merenpinnan yläpuolelle, ja jossa ei kasva muuta kuin ruohoa ja mataloita havupuita.

Siellä sai hepo hetken hengittää. Asemalle jäi joukko väkeä: työstä väsyneitä pohjoismaalaisia, juhlallisia englantilaisia, pari hienoa amerikkalaista ladya ja joku kaukaisen Lännen kohtelias gentlemanni. Tämän aseman läheisyydessä on näet kuuluisa Brennerin kylpylaitos, joka on 1,326 metriä merenpinnan yläpuolella.

Menimme mekin junasillalle tuota kuuluisata ilmaa hengittämään. Oli niin kylmä, että vallan puistatti, mutta mieli tuntui kumman kevyeltä. Olisi tahtonut kävellä, kiivetä Alppien ylimmille huipuille, eikä saattanut ymmärtääkään, kuinka joskus oli ollut väsyksissä ja että henkeä oli ahdistanut.

Joka hetkenkin on hengittänyt alppi-ilmaa, hän ymmärtää, miksi vuoristokansoissa niin usein ilmenee tuo iloinen uljaus, joka on runouden ja suurten sankaritekojen synnyttäjänä, ja miksi raskasmielinen laakson asukaskin tunturille tultuaan keveästi karkoittaa alakuloisuuden yölepakot ja riemulla tuntee, että hänelle kasvaa innostuksen siivet.

Kaipaus valtasi mielen, kun Brennerin aseman kello kilahti kolmannen kerran, sillä se oli merkkinä, että nyt juna alkaa kiitää alaspäin.

Matkustajat hyökkäsivät vaunuihin, ja nyt hurjaa vauhtia äkkijyrkkien kuilujen rinteitä alas, viljavia laaksoja, lehteviä viinitarhoja kohden! Joskus juna kulki rautatiesiltaa pohjattoman rotkon poikki, joskus se kierteli kuilun reunaa, joka oli niin kapea, että rautatien tukeeksi oli täytynyt rakentaa muuri. Oikealla, juuri vaunun ikkunan edessä, jyrkkä kallioseinä, vasemmalla, toisen ikkunan alla, pohjaton syvyys. Joskus luulit junan ilmassa lentävän, mutta juuri kun outoa tietä tutkia aijoit, hävisi vaunu mustaan tunneliin.

Vuorten huipuilla oli linnoja. Siitä arvasimme, että Italian raja oli lähellä. Aloimme etsiä tuota kuuluisata Hardenburgin vuorilinnaa, jonka Kaarlo XII:n uhkarohkea esi-isä Otto von Wittelsbach keskiaikana valloitti Saksan keisarille Fredrik Barbarossalle. Tuolla se olikin, Bozenin aseman luona. Sen harmaat rauniot seistä törröttävät solatien ahtaimman paikan kohdalla, jyrkänteellä, jonne ei luulisi kenenkään kuolevaisen pääsevän muuten kuin lentämällä.

Alppivuoriston purot ja virrat olivat kaiken päivää matkustavaisten huviksi leikkiä lyöneet. Koko aamupäivän oli Inn-virta vastaamme juossut. Baijerin viljavilla alangoilla se oli hiljaisena juhlallisena jokena vesiään vieritellyt, mutta vuoristoon tultuamme hyppinyt vaahtoisena, vallattomana. Keskipäivällä se oli pienenemistään pienennyt ja vihdoin pienoisena purona hävinnyt vuoristoon. Vesijaon kohdalle tultuamme meidän oli Inniä ikävä: oli kuin iloinen tuttava olisi hyvästi heittänyt. Mutta pian ilmestyi uusi puro. Se ei Innin lailla vastaamme juossut, vaan seurasi mukana, juoksi junan kanssa kilpaa tien syrjässä. Kartta tiesi kertoa, että se oli Eisack, Etsch-virran lisäjoki.

Vallattoman poikaviikarin lailla se hyppeli kiveltä kivelle, juoksi vuoroin oikealla, vuoroin vasemmalla, pistäysi piiloon kallion kuiluun tahi sillan alle, mutta syöksähti äkkiä esille ikäänkuin meitä säikähdyttääkseen.

Lumihuipuilta hyppeli alas muitakin puroja. Hopealankoina ne heiluivat ilmassa, säteilivät, säihkyivät päivänpaisteessa, ja yhtyivät vihdoin meidän puroon. Meistä oli hauska nähdä kuinka Eisack kasvoi. Teki mieli ilmoittaa iloaan joka kerta kun uusi puro yhtyi päävirtaan.

Vihdoin Eisack tuli niin mahtavaksi, että alkoi junan kanssa kilpaa kohista ja väänsi vimmatulla voimalla myllynrattaita. Olipa se ollut pahanteossakin. Muutamissa paikoin olivat rannat rikkiuurretut, sillat särjetyt ja myllyt kallellaan. Olipa vesi vahingoittanut ihmisten peltojakin ja vienyt huoneita muassaan. Eisack oli riehunut kuin huonosti kasvatettu poikanulikka. Sellaista tuhoa alppivirrat kuuluvat tekevän helmi- ja maaliskuulla, silloin kuin lumi sulaa laaksoista ja kevät tekee tuloaan vuoristoon. Mutta nyt oltiin jo huhtikuun puolivälissä, ja siihen aikaan ei virtojen enää ole lupa hurjistella.

Vihdoin, Tyrolin etelä-osassa, Eisack yhtyi tuohon historiassa kuuluisaan Etsch-virtaan, joka aikoinaan oli cisalppisen tasavallan rajana Itävallan Venetsiaa vastaan, ja nyt molemmat virrat samassa uomassa arvokkaalla uljuudella riensivät eteenpäin, kasvoivat, laajenivat, milloin alppikoskena kohisivat, milloin vihaisena virtana vyöryivät kohden Lombardian viljavaa tasankoa.

Virran vaihtelevaa juoksua tarkastellessamme oli aurinko alkanut aleta. Laaksoissa oli jo hämärä, mutta vielä sittenkin, kun kirkkojen kultaristit olivat lakanneet loistamasta, viipyi lumihuipuilla häikäisevä hohde.

Vihdoin aurinko katosi Alppien taa. Silloin heti huomasimme, että olimme etelämaassa: kello vasta vähän yli 7, ja jo melkein pimeä. Neljän päivän matkan päähän oli meiltä jäänyt kotoisen kevät-illan suloisen pitkä hämärä. Äkkiä yö meidät yllätti. Alpit näyttivät uhkaavilta aaveilta ja virta vuorikoskissa kummasti kohisi. Ymmärsin, miksi vuoriseuduissa syntyy peikkosatuja.

Ja vielä lisäksi olimme saapuneet Itävallan rajan ylitse Italiaan, tuohon toivottuun, pelättyyn unelmiemme maahan.

Vaunuun astui mustapintaisia miehiä, jotka raoittivat vähän matkalaukkujamme, koettelivat keveästi päällimmäisiä vaatteita, vetivät liituristit laukun hihnoihin, puhuivat vierasta kieltä ja poistuivat. Ne olivat Italian tullimiehiä.

Tavarat kannettiin uusiin vaunuihin, sisälle astui uusi konduktööri, mustapartainen mies, jonka puheesta emme ymmärtäneet muuta kuin kaksi sanaa: "Signorina" ja "biglietti". Siitä tiesimme, että hän oli tullut "neitien" "pilettejä" leimaamaan.

Kun konduktööri oli mennyt ulos, olimme, nuori matkatoverini ja minä, kahden kesken umpinaisessa vaunu-osastossa. Sivulta avattavan oven lukko oli ulkoa kierretty kiinni, ja lukon kohdalle oli posliinilevyyn painettu sana chiuso.

Me aloimme miettiä mitä se merkitsee. Se muistutti latinalaista sanaa claudere, ranskalaista clos ja englantilaista close, jotka kaikki merkitsevät sulkemista tahi suljettua paikkaa, ja meidän vaunu-osastomme ovi oli todellakin suljettu. Nyt siis olimme oppineet yhden italialaisen sanan ja kätkimme sen visusti mieleemme.

Olipa vaunussa muitakin sanoja seinillä. Lämpöjohdon kohdalla oli vaskeen valettu caldo ja freddo. Caldo varmaankin merkitsee kylmää; muistuttaahan se ruotsalaista sanaa "kallt", arvelin minä. Mutta toverini, joka oli lukenut latinaa, rupesi nauramaan ja selitti, että caldo merkitsee lämmintä ja freddo kylmää — "friskiä", kuten ruotsinvoittoisesti sanotaan. Ja minä taoin tarkasti päähäni, mitä kylmä ja lämmin ovat italiaksi.

Ei ole näettekös leikin asia tulla tupsahtaa sellaiseen maahan, jossa ei ymmärrä ihmisten puhetta. Täytyy käyttää joka tilaisuutta oppiakseen jotakin, ja jos pitää silmänsä auki, niin saapi seinistäkin jonkun verran viisautta.

Seuraavalla asemalla meidän vaunu-osastoomme astui mustaverinen vieras herra. Sitten ovi työnnettiin taas kiinni, juna lähti liikkeelle, ja meillä ei ollut millään puolella pakoreikää. Mieleemme johtui kaikki kotiväen kovat varotukset, ettei millään muotoa saa jättäytyä tuntemattoman miehen seuraan noissa Italian sivulta avattavissa rautatievaunuissa. Vieras herra lienee aavistanut ajatuksemme, koska hiljaisesti lyyhistyi penkinnurkkaansa ja koetti nukkua.

Hetkisen kuluttua kaduimme epäluuloisia ajatuksiamme, sillä tuo vieras herra oli varsin hyväntahtoinen ja koetti kaikin tavoin kielitaidollaan auttaa meitä, joiden hän heti huomasi olevan ensi kertaa Italiassa. Enpä tiedä, kuinka meidän olisi käynyt Veronan asemalla, ellei tuo herra olisi ollut turvanamme.

Veronaa lähestyttäessä me olimme aika jännityksessä, sillä olimme päättäneet jäädä sinne yöksi ja olimme tilanneet huoneen kaupungin parhaimmasta hotellista. Tiesimme että juna seisoo Veronassa vain minuutin, ja pelkäsimme, ettemme oikeissa ajoin saisi tavaroitamme ulos vaunusta. Me matkustimme näet kiertomatkapiletillä, joten kaikki tavarat täytyi kuljettaa mukanaan vaunussa. Siitä syystä kantaja oli aina välttämätön.

Otimme kielikirjan esille ja etsimme kuumeentapaisella kiireellä, mitä kantaja merkitsee italiaksi, sillä olimme sen sanan unohtaneet. Kirjassa oli facchino. Syntyi hiljainen väittely siitä, miten tuo vieras sana lausutaan. Se meistä, joka väitti sen lausuttavan fatsjiino, sai voiton, ja me junan pysähtyessä kaikin voimin huusimme "fatsjiino — fatsjiino — o —oo!" Vieras herra riensi meille avuksi ja huusi kaikuvalla äänellä "fakiino"! Mutta vaikka mekin yhdyimme hänen kanssaan "fakiinoa" huutamaan, eivät Veronan kantajat olleet tietääkseenkään.

Konduktööri antoi lähtömerkin ja paiskasi oven kiinni. Me kauhistuimme, mutta herra hyppäsi sohvaltaan, riuhtaisi oven auki, huusi kiivaita italialaisia sanoja konduktöörille, joka silmänräpäyksessä nosti kaikki tavaramme ulos vaunusta. Samassa oli juna jo liikkeellä.

Nyt ymmärsimme, miksi konduktööri niin vähän meistä välitti: emme huomanneet antaa hänelle juomarahaa. Juomaraha on tärkeä menestymisen ehto Italiassa.

Asemasillalla oli uusi pula edessä: ei ollut ainoatakaan kantajaa eikä ajuria näkyvissä, ja kaupunkiin kuului olevan pitkä matka. Me puhuimme kaikin voimin saksaa, mutta sitä ei ymmärretty. Vihdoin latelimme kaikki italialaiset sanat, jotka olimme kielikirjasta oppineet, mutta sekään ei auttanut. Mikä muu neuvoksi kuin kantaa kapineet säilytyskonttoriin ja kävellä kaupunkiin — kävellä pitkä tie pilkkopimeässä!

Aloimme raahata tavaroitamme säilytyskonttoria kohden, jota juuri aijottiin sulkea. Neljä joutilasta miestä katseli, kuinka me ponnistelimme, mutta yhdenkään ei pistänyt päähän meitä auttaa.

Mutta juuri kun epätoivoisina ja mieli kuohuksissa koetimme selittää asiatamme tylylle tavarain tallettajalle, kuului huuto: "Albergo d'Accademia!"

Me säpsähdimme ilosta, sillä sen nimisestä hotellista olimme huoneen tilanneet.

Samassa oli vieressämme mustasilmäinen, kiiltonappinen solakka herrasmies, joka kohteliaasti kumartaen lausui nimeni ja ilmoitti saksankielellä, että hänet oli lähetetty meitä vastaan. Nyt ei enää ollut tavaroista huolta. Ne sijoitettiin hotellin tilavaan vaunuun, mustasilmäinen herra kunnioittavasti auttoi meidät samettipeittoiselle penkille istumaan, paiskasi vaunun oven kiinni ja hyppäsi itse ajajan viereen. Suuri vaunu lähti jyristen liikkeelle.

Siellä vaunussa istuessamme meistä tuntui, kuin meidät olisi viety säkissä Veronaan. Vaunu oli umpinainen, ovi takana, ja seinissä kahden puolen pienet ikkunat. Niistä ei nähnyt mitään, sillä tie oli pilkkosen pimeä. Vihdoin alkoivat katulyhdyt välkähdellä. Siitä huomasimme tulleemme kaupunkiin. Kerta ajettiin korkean, harmaan holvikaaren alatse (jonka sittemmin huomasimme kaupungin muurissa olevaksi portiksi), ja katuvierillä oli oudonnäköisiä rakennuksia. Hotelliin mentiin pihan poikki, jossa oli paljon palvelusväkeä vastassa, ja leveälehtisten puitten keskeltä tunkeutui väkevä ruusujen tuoksu. Luulimme lamppujen valossa näkevämme suuren palmupuunkin, joka kasvoi keskellä pihaa.

Huoneemme oli kolmannessa kerroksessa — tavattoman matala ja vanhannäköinen huone, mutta laaja, omituinen ja mukavasti sisustettu. Sängyt olivat korkeat kuin kameelit, ikkunat isot ja lähellä lattiaa. Huoneen eteisessä huomasimme kummallisia komeroita ja salaperäisen näköisiä sokkeloja, jotka varsin voimakkaasti vaikuttivat mielikuvitukseen.

— Tappelevatkohan ne siellä? kysyi toverini ikkunan ääressä, ja minä kiireesti avasin ikkunan ja katsahdin kadulle.

Katu oli täynnä ihmisiä, mutta kukaan ei näkynyt tappelevan — kaikki kulkivat rauhallisesti tietään, mutta huusivat, lauloivat ja vihelsivät.

— Huutaminen taitaa olla tämän maan tapoja, arvelimme me vähän ylenkatseellisesti ja kävimme hilpeällä mielellä illalliselle.

Ennen maata menoa sentään, kotoa saatujen ohjeitten mukaan, otimme kynttilän käteemme ja katsoimme oliko sänkyjen alla rosvoja. Viimeiseksi tarkastimme kaikki lukot. Kaksi lukkoa oli hyvässä kunnossa, mutta kolmatta epäilimme. Sen oven eteen, jossa tämä epäiltävä lukko oli, kannoimme raskaan tuolin ja kiipesimme sitten vuoteihimme.

Näin vietimme ensimmäisen yömme Italiassa. Ei lukkoja särjetty, ei sänkyjen alta noussut rosvoja. Iltakävelijäin vihellys ja huudot hälvenivät ihmeellisen ihaniin unikuviin, joissa Alppien huiput hohtivat, kirkkojen ristit kiilsivät ja virrat iloisesti tanssivat vuoristossa.

II. PÄIVÄ VERONASSA.

Muukalainen, joka viipyy päivän Veronassa, ei läheskään saa kaikenpuolista käsitystä tämän pohjois-italialaisen kaupungin kauneudesta eikä ennätä tutustua sen mahtaviin muistomerkkeihin. Siitäpä syystä näitten rivien kirjoittaja pystyykin vain piirtämään pintapuolisen pikakuvan siitä vaikutuksesta, minkä ensimmäinen italialainen kaupunki jätti ohikulkijan mieleen. Veronan nimi on ehdottomasti yhdistynyt Italian historiaan, ja tämän nimen ympärille on runouskin valanut lumoavaa loistettaan. Täällä asui kansainvaellusten levottomana aikana itägoottien suuri kuningas Theodorik, jonka muinaissaksalainen runous tuntee "Dietrich von Bernin" (Veronan Theodorikin) nimellä. Täällä longobardien hurja hallitsija Alboin juopuneena pakotti puolisonsa Rosamundan juomaan juhlamaljan oman isänsä pääkallosta, ja Rosamunda siitä katkeroittuneena murhautti Alboinin. Täällä maanpakoon ajettu Dante sai turvapaikan, täällä ovat jo pakanuuden aikana asuneet useat suuret miehet, joille kiitollinen kotikaupunki on pystyttänyt muistopatsaita. Tutuimpia ovat runoilija Catullus, elämäkerran kirjoittaja Cornelius Nepos ja arkkitehti Vitruvius. Muuan renesansiajan loistavimpia mestareita, Paolo Veronese, kantaa taiteilijana kotikaupunkinsa nimeä.

Mutta Veronan nimen on kauimmas kantanut, syvimmälle sydämiin syövyttänyt Shakespearen kuolematon murhenäytelmä Romeo ja Julia. Tuhannet muukalaiset vielä tänäkin päivänä hartaudella katselevat erästä Veronan vanhaa taloa, jota sanotaan Julia Capulettin kotitaloksi, ja vuodattavat kyyneleitä "Julian ruumis-arkun" ääressä, jossa, kuten taru kertoo, armaansa ruumiin viereen vaipuneen Romeonkin luut ovat levänneet. Tätä vanhaa marmoriarkkua on ajan hammas armottomasti kuluttanut: kansi siitä on vuosisatoja sitten kadonnut, laita on haljennut. Kauan sitten sitä käytettiin vesisäiliönä, kunnes se vihdoin pelastettiin erään entisen fransiskaani-luostarin kappeliin. Ei ole aika Julian kotitaloakaan säästänyt. Katto vuotaa, seinät ovat tahratut ja rakennuksen alakertaan on sijoitettu huonoon maineeseen joutunut kapakka.

Toverillani ja minulla ei ollut aikaa käydä kaikkia Veronan merkkipaikkoja katsomassa, sillä meitä ajoi kiihkeä kaipaus Venetsiaan ja Roomaan. Tahdoimme vain nähdä pari mahtavaa muistomerkkiä ja nousta jollekin korkealle paikalle, josta näkisimme viehättävän Veronan ympäristöineen.

Ensimmäiseksi suuntasimme kiireisen kulkumme amfiteatteriin, joka on Veronan mahtavin muinaisaikainen rakennus. Luullaan että se on rakennettu keisari Gallienuksen aikana (260—268) tahi jo varhemmin, ja tutkijat ovat todistaneet, että se on kalliimmasta aineesta kuin yksikään amfiteatteri koko maailmassa; se on näet melkein kokonaan punaista marmoria. Muut antiikkiset rakennukset Italiassa ovat tavallisesti tiiltä tai jotakin halvempaa kivilajia ja marmorilevyillä verhotut.

Mutta marmorin kiilto on aikoja sitten vanhojen rakennusten seiniltä kulunut. Harmaana kuin kallio kohoaa Veronan amfiteatterikin kaupungin keskuksessa olevan suunnattoman suuren Viktor Emanuelin torin varrelta. Se on vuosisatojen kuluessa ollut hävityksen alaisena, sen kivistä on rakennettu linnoituksia, käsityöläiset ovat sijoittaneet sen holveihin työpajojaan ja rosvot ja muut huonotapaiset ihmiset ovat pitäneet sen luolamaisia komeroita piilopaikkoinaan, joista yön kamalina hetkinä ovat kaupungin rauhaa häirinneet.

Vasta 100 vuotta sitten julistettiin amfiteatteri rauhoitetuksi alueeksi, jota kukaan ei saanut rikkoa. Sen komerot puhdistettiin, sen portaita korjattiin ja pääoven yläpuolelle hakattiin kultakirjaimin nimi "Napoleon Bonaparte", sillä hän oli v. 1805 käynyt tätä vanhaa rakennusta ihailemassa ja ottanut sen suojelukseensa.

Kunnioituksen ja kammon tunne mielessä me ostimme sisäänpääsyliput ja kiipesimme jykeviä portaita ylös teatteriin. Eteemme avautui soikean pyöreä areena, jonka joka puolelta kohoavat porrasmaiset istumasijat. Rakennus vaikuttaa valtavasti vielä raunioinakin. Koko amfiteatteri on yli 435 metriä ympärimitattuna ja sen läpileikkaus 152 metriä. Istumasijat kohoavat 45 pengermäisenä portaana 32 metrin korkeuteen. Niillä kuuluu aikoinaan olleen tilaa 20,000 katsojalle, jotka tulivat sisään 72 eri ovesta. Jotta yleisö mukavasti saattoi muutamassa silmänräpäyksessä hajota ympäri koko teatterin, oli istuinrivien välille rakennettu kapeita käytäviä, jotka ympyrän säteitten lailla kohosivat areenalta ylimpiin kerroksiin.

Kaikkialla ulkomuurin ja areenan välillä oli korkeita holvikäytäviä, suuria saleja ja lukematon joukko ahtaita komeroita. Niistä on aikoinaan kuulunut kahleitten kalinaa ja petoeläinten kiljuntaa.

Se aika on jo mennyt. Tiikerien, jalopeurain sekä miekkailu-orjain ja marttyyrien veri on lähes kaksi vuosituhatta sitten kuivunut ruohottuneella areenalla, nuo sadat tuhannet roomalaiset, jotka voimansa päivinä suu vaahdossa vaativat "leipää ja huvituksia", ovat sukupolvi toisensa perään muuttaneet haudan hiljaisuuteen. Mutta pienet punaiset kukkaset, jotka nyt vihertävällä areenalla kasvavat, näyttävät muukalaisen silmissä hyytyneeltä vereltä, ja ilma tuntuu vieläkin värähtelevän kuolevien tuskanhuudoista ja kansanjoukon kiljunnasta.

Äänettöminä me kiipesimme rakennuksen ylintä kerrosta kohden, josta nyt on jälellä ainoastaan muutamia holvikaaria.

Sieltä avautui eteemme ihana näky. Pohjoisessa taivaan rannalla kohosivat Alpit, joiden lumihuippuja edellisenä päivänä olimme ihailleet. Lounaispuolella siinsi toisia vuoria; ne arvasimme Apenniineiksi. Ja jalkaimme juuressa yltympäri oli Verona.

Ensikertalaisen silmä tavallisesti kiintyy kaikenlaisiin vähäpätöisyyksiin, jotka ovat katselijalle outoja. Niinpä mekin ensimmäiseksi huomasimme punaiset, puoleksi mustuneet ja sammaltuneet tiilikatot, jotka antoivat kaupungille omituisen vanhuuden leiman. Talot eivät olleet tasaisen korkeita, kuten uudenaikaisissa kaupungeissa. Korkean talon vieressä saattoi seistä matala hökkeli, jonka ikkunat olivat pienet ja seinät haljenneet. Jopa oli samassa talossakin eri korkuisia rakennuksen osia, ja melkein joka rakennuksen katolla oli joku tasainen parveke eli "terassi", jolla kasvoi kukkasia, kukkasten suojassa näkyi iloisia ihmisiä.

Kaikkialla, talojen pihoillakin, oli puutarhoja, jotka punakattoisten rakennuksien välissä näyttivät viehättäviltä. Sieltä täältä kohosivat korkeat tummat sypressit, ja niiden välillä oli matalampia puita: kuvittelimme tietysti näkevämme palmuja, laakereita ja oranssi-puita.

Kaupungin ympäristö näkyi olevan täynnä kukkuloita, joiden rinteillä runollisen näköisiä huviloita puutarhoineen, kukkulain välillä viljeltyjä laaksoja, ja kaiken tuon kauneuden keskellä kierteli välkkyvä virta, eilinen tuttavamme Etsch (italiaksi Adige). Tästä virrasta sanoo muuan kirjailija, että "satu on sen aateloinut ja kansan rakkaus pyhittänyt, sen rantoja vartioivat sankarien haamut ja sen aalloissa piilevät kultaisten muistojen aarteet". Sankareiden veri on vuosisatojen kuluessa kostuttanut maissivainioita ja viinitarhoja Adigen laaksossa. Veronan ympäristöllä on monta tunnettua taistelutannerta. Mainittakoon vain Custozza, Solferino, Novara, Montebello ja Arcole, sekä vähän etäämpänä Villafranca ja Mantova!

Kesken vakavia muistoja kiintyy huomio erääseen pikkuseikkaan: amfiteatterin läheisyydessä olevan talon ikkunasta liehui valkoisia lippuja. Samallaisia lippuja liehui miltei joka talossa: niitä oli puutarhan pensas-aidoissa, terasseilla, talojen seinillä, mutta eniten niitä riippui ikkunoista. Olipa erään kapean kadun poikki jännitetty nuora ja siitä liput liehuivat tuulessa ihmisten päitten päällä.

Minä kaivoin kiikarini esille. Silloin huomasin, että nuo "liput" olivat pestyjä vaatteita, joita oli ripustettu kuivamaan. Ihan ujostelematta heiluivat paidat, aamuröijyt ja kaiken nimiset valkoiset vaatteet kadullakävijöitten katseltavina. Tuo oli meistä pohjoismaalaisista hyvin hassunkurista, mutta muutamia päiviä Italiassa oltuamme totuimme siihen, että kadun varrella liehuvat pesuvaatteet välttämättömästi kuuluvat italialaiseen näköalaan, yksinpä Roomassakin.

Tämä arkipäiväinen piirre siirsi ajatuksemme entisyydestä nykyisyyteen, ja meissä heräsi äkkiä halu tutustua Italian ihmisiin ja päivän pikkuharrastuksiin. Lähdimme katuja kiertelemään. Elämä siellä oli meistä hyvin hauskaa. Kaikki oli toisellaista kuin meillä, yksinpä katujen kivityskin. Kadut olivat neliskulmaisilla laakakivillä laskettuja. Katukäytäviä ei kaikin paikoin ollut, vaan ihmiset kulkivat vilkkaasti puhellen, laulaen ja viheltäen keskellä katua hevosten ja aasien joukossa. Aasit olivat hyvin huvittavan näköisiä; korviaan luimoillen ne juosta hölköttivät kirjavilla tupsuilla koristetuissa valjaissaan, niin että rattaat hyppivät kuopikkaalla kadulla. Ajajia katsellessa vain pyrki sisu kuohahtamaan, sillä heissä ei näkynyt olevan sääliväisyyttä eläinparkoja kohtaan, huolettoman näköisinä ne läimähyttelivät piiskojaan ilmassa ja istua retkottivat kuormalla, vaikka se jo muutenkin oli liian raskas.

Kurkistimme kauppapuoteihin. Niiden avarat ovet olivat kadulle avoimina; oli kuin kauppaa olisi käyty katukäytävällä. Olivatpa ravintolainkin ovet aamusta iltaan auki ja muutamien ravintoloitten vieraat söivät ja joivat kadulla. Eipä ollut ihme, jos tyhjät lasit ja kahvikupit olivat paksun pölyn peitossa!

Vilkkahin oli liike Piazza d'Erbe-nimisellä torilla. Rooman maailmanvallan aikana se oli ollut kaupungin foorumi, paikka, jossa kansankokoukset pidettiin ja johon keskittyi julkinen toiminta. Nykyään se on hedelmä- ja vihannestorina, kuten nimikin osoittaa.

Tori on täynnä pyöreitä liinaisia telttakattoja, jotka näyttävät valkoisilta sateenvarjoilta. Niiden alla on mahdottoman suuret läjät hedelmiä ja vihanneksia, ja ympärillä häärää kirjava joukko vilkasta väkeä. Telttojen välissä tunkeilevat katukauppiaat, jotka kantavat tavaroitaan raskaissa vasuissa päälaellaan ja huutamalla houkuttelevat ostajia luokseen.— "Herneitä, papuja, kukkakaalia!" huutaa yksi, "oransseja, sitrooneja, omenia!" vastaa toinen, ja kolmas säestää kimakalla äänellä: "ruusuja, kauniita ruusuja, rouvat ja neidit — ostakaa ruusuja!"

Kauppiaat näyttivät hauskoilta. Etelämaalaisten iloinen mieli tarttuu meihinkin, me nauramme kuin lapset kaikellaisille pikkuseikoille ja elämä tuntuu vapaalta ja onnelliselta. Vihdoin lähenemme erästä appelsiini-kauppiasta ja olemme hyvin riemuissamme, kun saamme tingityksi puolet pyydetystä hinnasta.

Mutta samassa kuulemme vieressämme kohinaa. Se kiinnittää huomiomme hyvin kauniiseen vanhaan marmoriseen suihkukaivoon, jonka huipulla on naisen kuva. Matkakirja tietää, että tuo kuva on antiikkinen, ja esittää kaupungin haltiahengetärtä Veronaa. Kuva on vanha, muinaisten Rooman keisarien ajoilta. Kaivon läheisyydessä on yhdestä ainoasta marmorilohkareesta hakattu pylväs, jonka päässä on jalopeuran kuva. Jalopeura on uusi, mutta pylväs on vanha. Se on muistona Venetsian suurvallan ajoilta, jolloin koko Koillis-Italia oli "Adrian meren kuningattaren" alaisena. Siihen aikaan oli Veronassakin, juuri tämän pylvään päässä, Markuksen jalopeura Venetsian sortovallan merkkinä. Suuren vallankumouksen päivinä (1797) jalopeura syöstiin alas jalustaltaan ja pilari oli lähes 100 vuotta tyhjänä.

Siihen aikaan kaikkien italialaisten mieltä kuohutti sama tunne: viha vierasta sortoa vastaan. Ja tähän tunteeseen vastasi toinen tunne, yhtä voimakas ja syvä: rakkaus yhteistä kauan kärsinyttä isänmaata kohtaan. Ja vihdoin nämä kaksi tunnetta kokosivat hajanaisen Italian lapset Alppien juurilta, Adrian meren rannoilta, Arnon ja Tiberin laaksoista ja Etnan hehkuvilta rinteiltä…

Toinen kunta ei sorra toistaan, kaupungit eivät keskenään kamppaile vallasta. Viktor Emanuelin ja Garibaldin kuvat ovat kaikkialla Italiassa kunniapaikalla. Kauneimmat kadut, suurimmat torit nimitetään heidän nimillään. Niinpä Veronassakin. Katkerat muistot pakenevat yhteistunnon tieltä. Siksipä on nykyinen sukupolvi nostanut tuon vanhan marmoripylvään päähän uuden jalopeuran — ei enää Venetsian sortovallan merkiksi, vaan yhteisten kärsimysten muistoksi.

Veronan kaduilla ja toreilla matkustajassa jo herää eräs tunne, joka sitten Venetsiassa kasvaa, Firentsessä vahvistuu ja Roomassa valtaa mielen: se tunne että hän on tullut maahan, jossa kivet puhuvat. Joka ainoalle seinälle, joka portin pieleen, joka pilariin on piirrettynä palanen Italian historiaa.

Näissä vanhoissa kaupungeissa vanha-, keski- ja uusi-aika antavat kättä toisilleen. Piazza d'Erben rakennuksia hallitsevat keskiajan muistot. Samaten on laita viereisen torin, jonka nimenä on Piazza dei Signori. Siellä on jykevän kauniiden keskiaikaisten rakennusten joukossa vanha raatihuone Palazzo del Consiglio, jonka loggiassa eli kaarikäytävässä on suuri joukko uudenaikuisia kuuluisien veronalaisten kuvapatsaita. Keskellä toria on Danden synkän kaunis marmorikuva.

Me lähenemme uteliaina palatsia, jonka oven vartija kohteliaasti avaa. Kukaan ei osaa elävämmin kertoa isänmaansa suurista muistoista kuin innostunut italialainen. Sellainen on meidän oppaamme.

Palatsien loistavien salien läpi kuljettaessa hän on usein ylpeydellä lausunut nimen della Scala.

Veronalainen näyttää hämmästyneeltä. Me luemme hänen silmistään halveksivan kysymyksen: "Ettekö Te tunne della Scalan nimeä? Jokainen lapsikin Veronassa Scalojen uhka-uljaan tarinan tuntee. Heidän mainettaan kertovat kirkot ja palatsit, heidän hautamerkkejään katsomassa käyvät kaikkien maiden taiteilijat."

Niin. Uhka-uljas on della Scala-suvun historia! Kanta-isä oli alhaissukuinen tikapuitten kauppias, ja hänen Veronaan muuttaneet jälkeläisensä olivat halpaa porvarisväkeä. Mutta heidän eläissään oli ristiretkien rohkea aika, jolloin porvarit saivat rikkautta ja ryhtyivät aateliston kanssa vallasta kilpailemaan. Aatelispuolue kukistui Veronassa ja kansa (v. 1260) valitsi kaupungin ylimmän hallitusmiehen (podestàn) omasta keskuudestaan. Valittu oli Mastino della Scala. Mastino sai surmansa, mutta hänen veljensä Alberto hankki itselleen rajattoman ruhtinasvallan Veronassa. Alberton vanhimman pojan Bartolomeon hallitessa kertoo taru Veronassa tapahtuneen sen surullisen rakkauden näytelmän, josta Shakespeare on saanut aiheen Romeoon ja Juliaan.

Alberton nuorin poika oli Cangrande, Hohenstaufien kannattaja, jonka aikana Verona levitti valtaansa naapurikaupunkeihin, jopa sai voiton Paduastakin. Mutta ymmärsipä Cangrande kirjallisuuden, tieteiden ja taiteenkin arvon. Anteliaalla kädellä hän kannatti taiteilijoita, runoilijat olivat tervetulleita vieraita della Scalan palatsissa. Niihin aikoihin sai Firentsestä karkoitettu Dantekin turvapaikan Veronassa.

Mutta Cangranden kuoltua päättyi Veronan lyhyt loistoaika. Hänen sukunsa kävi samaten kuin muittenkin Italian ruhtinassukujen: rikkaus vietteli nautintoihin, yksinvalta kiihotti tyranniuteen, kunnes murha ja nautinnot hävittivät koko suvun.

Tämän rohkean suvun korkealle pyrkivää voimaa ja samalla sen omituista taideaistia todistavat della Scalojen hautamerkit.

Muukalainen, joka odottaa, että hänet opastettaisiin hiljaiselle hautausmaalle tahi hautatemppelin hämäriin holveihin, joissa marmorilohkareet vainajien lepopaikkaa vartioivat — hämmästyy suuresti, kun rautaristikon kevyt ovi avautuu ja hän huomaa seisovansa avonaisella pihalla, keskellä katuelämän melskettä. Kauniin rautaristikon takana meluaa kansa, huutavat kauppiaat, pitävät iloa ilveilijät. Ja rautaristikon sisällä olevat hautamerkit, ne eivät ole kömpelöitä kivilohkareita, vaan keveitä monihuippuisia, sirosti koristettuja korkeita katoksia, suippoja, kuin goottilaisen kirkon tornit. Kaikkiin koristuksiin on omituisen kauniisti sovitettu suvun vaakuna: tikapuut (latinaksi scalae) ja niiden yläpäässä Scalojen liittolaisen, Saksan keisarin kotka. Ruumisarkut eivät ole maan povessa, vaan ylhäällä ilmassa, melkein kattojen tasalla, kaiken kansan nähtävinä. Korkein ja komein on Mastino II:n hautamerkki, jonka huipulla vainaja on pronssiin valettuna ratsastajana hurjan hevosen selässä. Sieltä hän uhkamielisenä katselee yli kaupungin.

Intohimoisesti tosiaan mahtoi tämä suku rakastaa elämää, koska ei se kuoltuaankaan ole tahtonut paeta haudan hiljaisuuteen!

VIIKKO VENETSIASSA

III. ENSIMMÄINEN ILTA VENETSIASSA.

Lieneekö maan pallon pinnalla toista kaupunkia, jonka nimi niin lumoavasti vaikuttaa kuin Venetsian?

Sen nimen kuullessamme mielikuvitus loihtii sielumme silmäin eteen meren mainingeista kohoavan marmorikaupungin, jonka sadoissa kanavissa gondoolit keinuu, haaveileva laulu värähtelee, ja palatsit loistavat bengaalin tulen punaisessa valossa ja kirkkaan kuutamon hopeaisessa hohteessa.

Venetsia on kaikkien taiteilijain kultamaa ja kaikkien niiden matkan määrä, jotka kauneutta rakastavat ja joiden sydäntä suuret muistot värisyttävät.

Mutta kuinka usein tapahtuukaan, että ihastunut matkustaja, joka ensi kertaa laskee laivansa mielikuvituksensa Venetsian valkamaan ja tunteensa hurmauksessa on valmis "Adrianmeren kuningattaren" purppuraviittaa suutelemaan — näkeekin edessään kuluneeseen kaapuun kääriytyneen vanhan vaimon!

Mutta juuri kun malttamaton muukalainen alkaa pettyneenä pilkata Venetsian vanhuutta ja karsaasti katselee hänen kuluneita vaatteitaan, silloin — tähtien taivaalle syttyessä — Venetsia heittää hartioiltaan halvan vaippansa, ja muukalainen näkee edessään ihanan, ijäti nuoren, kullassa ja hohtohelmissä säteilevän ruhtinattaren, jonka rinnalla kaikki mainen kauneus kalpenee…

Tällainen odottamaton näky kohtasi meitäkin, kun me olimme ensimmäistä iltaa Venetsiassa.

Me, niinkuin kaikki kuolevaiset, olimme riemulla ajatelleet sitä hetkeä, jolloin ensi kerran saisimme nähdä merestä nousevan marmorikaupungin, mutta juuri silloin, kuin tuo suuri hetki oli käsissä, hävitti elämän arkipäiväisyys meiltä odotetun ihastuksen.

Kun juna syöksyi sen suuremmoisen rautatiesillan ylitse, joka yhdistää Venetsian Italian mannermaahan, ja pysähtyi tämän kuuluisan kaupungin asemalle, niin me emme nähneet mitään marmoria, emme purppuraa, emmekä taiteen ihanuutta; me näimme vain likomärän, lokaisen junasillan, jolla kirjava ihmisjoukko hääräsi kaatosateessa.

Ja kun katselimme noita rääsyisiä miehiä, jotka tunkeilevasti tarjosivat palvelustaan muukalaisille, silloin vastenmielisyyden tunne puistatti ruumista: tuntui kuin kaikki olisivat aikoneet vaan ansaita rahaa, ja muukalaiset olivat aivan kuin kiiltävä kalaparvi, jota Venetsian joutoväki koetti saada verkkoihinsa.

Seurasi sitten tuo Italiassa tavallinen tinkiminen kantajien ja gondolieerien kanssa sekä erään rääsyisen miehen intohimoiset torat sen johdosta, etteivät vastatulleet huomanneet antaa hänelle tuota tavanmukaista "soldia" (5 penniä) gondoolin kiinnipitämisestä.

Ja sitten meidät sullottiin tavaroinemme suippokeulaiseen gondoolin kuomuun, jonka ahtaista ikkunoista emme illan hämärässä nähneet muuta kuin kanavan likaisen veden ja vedestä kohoavien vanhojen rakennusten pohjakerrokset, joiden alin osa oli viheriän liman peitossa.

Gondolieeri, joka huomaa että vastatulleet uteliaina koettavat katsella ympärilleen, alkaa opastaen mainita kanavan varrella olevien talojen nimiä: Corner della Regina… Palazzo Pesaro… Palazzo la Cà Doro.

Me, joiden huomio yhä vaan oli kiintynyt noihin viheriän liman peittämiin portaihin ja pohjakerroksiin, katsoimme hämmästyneinä toisiamme.

Kotimaassa olivat Venetsiassa matkustaneet ystävät kyllä valmistaneet meitä siihen, että todellisuuden Venetsia on toisellainen kuin mielikuvituksen Venetsia, mutta näin kolkoksi emme kuitenkaan olisi todellisuutta luulleet.

Muuan gondooli tulee vastaan ja takanamme kuuluu pitkäveteinen kamala huuto: "a—òel, a—òel". Toisesta gondoolista vastattiin samalla tavalla, ja joka kanavan kulmassa kuului noita outoja, salaperäisiä huutoja, jotka tekivät melkein pelottavan vaikutuksen illan hämärässä.

Ne olivat gondolieerien eli gondoolinsoutajien varotushuutoja yhteentörmäysten välttämiseksi. Tämmöisten huutojen jälkeen tavallisesti kuului gondoolin sivulta veden hiljaista solinaa, ja gondoolit äänettömästi sivuuttivat toisensa, liukuen eteenpäin kuin käärmeet kanavan mustilla aalloilla. Nuo pitkät solakat miehet, jotka gondoolien perässä huojuvin liikkein yhdellä airolla keveää alusta kuljettivat, olivat meistä kuin lauttamiehiä kuoleman virralla.

Vihdoin siirsimme kuomun uutimet syrjään, joten näköala tuli vähän väljemmäksi. Gondooli liukui tutun näköisen suuren sillan alatse.

Ei, se oli Rialto-silta, joka johtaa Canale granden poikki. Sen läheisyydessä gondooli kääntyi pimeään vesikujaan, joka oli niin kapea, että kaksi gondoolia tuskin saattoi sivuuttaa toisiaan, ja vedestä kohoavien hirvittävän korkeitten rakennusten välitse näki vaan kapean kaistaleen taivasta. Sade lotisi sameaan veteen, ja ilma tuntui likaisen suolaiselta.

Äkkiä gondooli pysähtyi ja tavaramme paiskattiin likomärille kiviportaille. Samassa hyökkäsi jostain pimeästä komerosta kaksi mustaa miestä, jotka sieppasivat meidän matkalaukkumme ja hävisivät pimeään kujaan.

Silmänräpäyksessä johtui mieleemme monet kammottavat kertomukset epärehellisistä kantajista, jotka viettelevät muukalaisia Venetsian salaperäisiin sokkelokäytäviin, joissa etenkin aseettomat naishenkilöt ovat perikadon omat. Sillä hetkellä Venetsia oli meistä vaarallinen labyrintti, hyllyvä, liejuinen saari, jossa maa vajoaa jalkain alla ja jossa ei ihmisiin voi luottaa.

Kun sitten parin minuutin jännityksen jälkeen huomasimme, että pelkomme oli perätön ja että hirvittävän korkeat ja kapeat portaat, joihin miesten perässä juoksimme, johtivat "Saksalaiseen kotiin", jossa huone oli meille valmistettu ja jossa iloinen ulkomaalainen seura istui ruokapöydässä, katosi tuo äskeinen epävarmuus kokonaan ja illallisen jälkeen me hiivimme uteliaina ikkunamme edustalla olevalle pienelle parvekkeelle.

Sinne astuttuamme me jäimme sanattomina seisomaan — sanattomina hämmästyksestä ja ihastuksesta.

Koko Venetsia oli muuttunut, ihankuin olisimme tulleet säteilevään satumaailmaan. Edessämme, jalkaimme alla, oli häikäisevä valomeri, ja valon keskeltä, ihan ikkunamme vierestä, kohosi suuria valkoisia kupooleja. San Marcon eli pyhän Markuksen kirkon kupoolit ne olivat! Ja tuolla rannalla oli nuo kaksi korkeata, kuvista tuttua pylvästä, toisen päässä Venetsian suojeluspyhimyksen evankelista Markuksen siivekäs jalopeura, pylvästen lähellä Dogien palatsin tutut seinät… ja täällä jalkaimme alla Markuksen tori… niinkuin suunnattoman suuri juhlasali… Ja tori täynnä ihmisiä, iloisia, vilkkaita, huolettoman näköisiä. He vihelsivät, lauloivat ja puhuessaan vilkkaasti liikuttivat käsiään, samaten kuin eilen illalla veronalaiset. Ja tuolla Dogien palatsin ja Markuksen jalopeuran takana tori haarautuu rantaan, ja siellä välkkyi Adrianmeri tyynenä, kirkkaana häikäisevässä valossa, ja meressä saari kirkkoineen!

Mistä tuli valo? Taivaan valoa se ei ollut, sillä kuu pyrki vaivaloisesti esille ja tähdet sieltä täältä pilvien rakosista pilkistelivät. Ei, Markuksen torilta valo kohosi korkeutta kohden. Siellä oli tuhansia sähkölamppuja, niin loistavia, etten sellaisia ollut missään nähnyt. — Äkkiä alkoi alhaalta kuulua säveliä — ihanaa orkesterimusiikkia. Siellä oli konsertti. Markuksen torilla on melkein joka ilta konsertti, ja jokainen, ken hyvänsä, saapi vapaasti, ilman maksua kuulla suurten säveltäjäin nerontuotteita mestarillisesti esitettävän.

Mikä verraton musiikkisali! Marmoripalatsit seininä ja kattona taivaan korkeus! Missään ei kaiku vastaa sillä tavalla kuin Markuksen torilla. Ja missään konsertissa ei ole sellaista istumasijaa, kuin meillä oli tuolla ylhäällä kirkon kupoolien tasalla.

Me kuuntelimme kauan henkeämme pidättäen ja hartaina. Ajatus oli aivan kuin pysähtynyt ja tunne vain ailakoi kauneuden suloisessa kylvyssä.

Äkkiä kello löi! Me aloimme laskea lyöntejä. Niitä oli 23. Samassa muistimme, että Italian kelloissa on tuntijärjestys toinen kuin meillä. Siellä kello lyö keskipäivällä 12 kertaa, kello 1 13 kertaa j.n.e. kahteenkymmeneen neljään asti. Nyt oli kello siis 11 illalla, koska kuului 23 lyöntiä.

Kellon lyöntejä me olimme kuunnelleet aivan säikähtyneinä, sillä meistä kuului kuin kello olisi lyönyt meidän päämme päällä, kolkuttanut kamarimme seinää. Me katselimme, kurkistelimme, mutta kelloa emme missään nähneet. Me emme silloin vielä tietäneet, että asuimme kellotornissa, ja että ihan meidän seinämme takana oli tuo kuuluisa maailmankello, joka näyttää kuinka aika kuluu kaikissa maissa koko maapallon pinnalla. Aina kun tunti on täysi, kohottaa kaksi mustaa pronssimiestä ("maurit") suuret vasaransa ilmaan lyöden kirkonkellon suuruiseen kellonlaitaan yhtä monta kertaa kuin päivän hetkiä on ilmoitettava.

Noita lyöntejä me kaiken yötä ihmetellen kuuntelimme, sillä joka kerta kun "Maurit" vasaroillaan iskivät kelloa, vapisi koko huone ja me olimme kuin lumouksen vallassa. Mutta me emme hermostuneina viettäneet yön hetkiä. Joka kerta kun kellonlyönteihin heräsimme, oli mielemme kuin onnellisten lasten, jotka jouluaaton edellisenä iltana toivovat, että viimeinen yö pian kuluisi ja huomenna saisi nähdä mitä joulupukki on pannut kuusen juurelle. Rauhallisen, onnellisen unen keskeltä alituiseen nousi kysymys: mitähän ihanuuden aarteita "Adrianmeren kuningatar" aikoneekaan näyttää meille päivänvalossa?

IV. SAN MARCO

Me tietysti ensi työksemme kiiruhdimme San Marcoon eli Pyhän Markuksen kirkkoon.

Sinne ei tarvinnut kulkea pitkää tietä, sillä meidän asuntomme oli aivan kirkon seinän vieressä, ei tarvinnut etsiä avainta etäällä asuvalta kirkon vartialta, kuten protestanttisissa maissa: katolisten kirkkojen avarat ovet ovat arkipäivinäkin aamusta iltaan auki sekä hartaille uskovaisille että uteliaille muukalaisille. San Marcoon mennessä ei tarvitse edes nousta korkeita portaita, sillä kirkon kynnys on melkein torin tasalla ja sen fasaadi eli julkipuoli muodostaa ikäänkuin tuon valtavan torin peräseinän.

Se vasta on ihmeellinen fasaadi! On kuin näkisi edessään matalan pyramiidin, johon on koottuna kaikki maailman aarteet: siinä loistaa kulta, perlemot, opaalit. Seinä on täynnä mosaikkia, alabasterista leikeltyjä palmunlehtiä, liljoja, viinirypäleitä, granaattiomenoita, kukkia, köynnöksiä, valkoiseen kaapuun puettuja enkeleitä valtikat kädessä. Ylhäällä katolla neljä roomalaista pronssihevosta, veistokuvia, pieniä marmoritorneja, Markuksen jalopeura sinisellä pohjalla kultatähtien keskellä, ja vihdoin ylimpänä valtavat valkoiset kupoolit.

Ja alhaalla tuo ihmeellinen fasaadi avaa torille päin viisi avaraa pyörökaarista porttaalia eli oven aukkoa, ikäänkuin jalo temppeli tahtoisi sulkea syliinsä kaiken kansan, tutut ja tuntemattomat.

Ja mitkä ihmeelliset porttaalit! Jokaista kaunistaa kokonainen sarja pylväitä kalliista kivestä: siinä on jaspista, siinä porfyyriä, tummanviheriää valkeanpilkullista serpentiiniä ja marmoria. Ja pylvästen päät eli kapiteelit, ne ovat täynnä kukkakimppuja, liehuvia lehtiä, ristinkuvia ja raamatunlauseita. Tiedämme, että nuo pylväät, porttaalit ja kapiteelit ovat enimmältä osalta ostettua, ryöstettyä ja varastettua tavaraa. Niitä on koottu kaikkialta Välimeren maista, onpa pari kallisarvoista pylvästä tuotu Jerusalemin temppelistä asti.

Astumme porttaalien kautta kirkon etusuojamaan, joka on mosaikeilla ja kuvapatsailla kaunistettu. Siitä avautuu taas 3 ovea itse kirkkoon. Keskimmäinen, hopeakoristeilla kaunistettu, äärettömän komea pronssiovi on aikoinaan tuotu Konstantinopolista. Se avataan ainoastaan suurina juhlapäivinä.

Ensimmäinen vaikutus San Marcoon astuessa on juhlallinen hämäryys. On kuin tulisi suureen ristin muotoon hakattuun luolaan, johon valoa virtaa ylhäältä tähdenmuotoisista kallion halkeamista, ja kynttilät ja soihdut luolan rotkoista loimottavat, vastaan tulee omituinen vienosti huumaava pyhän savun tuoksu, ja korkealta kuuluu urkujen juhlallinen hyminä.

Mutta kun silmä on vähän tottunut hämäryyteen, silloin ensiksi huomaa, miten kulta ja kalliit kivet kimaltelevat kynttilöiden valossa. Katto on kullattu, seinät kiillotettua marmoria, täynnä alabasteriveistoksia, sädekehät pyhimysten päiden ympärillä säteilevät, ja päämme päällä ja kaikkialla seinissä ja pilareissa on ihmeellisiä kuvia: satumaisia olentoja, lohikäärmeitä, petoeläimiä, kauniita lintuja paheiden ja hyveiden vertauskuvina, mutta ensimmäisenä ja viimeisenä joka paikassa ristinkuva.

Olin lukenut laajoja etevästi kirjoitettuja esityksiä San Marcosta, mutta kaunopuheisimmatkin kuvaukset tuntuivat mielestäni köyhiltä ja värittömiltä, kun vertasin niiden avulla muodostamaani mielikuvaa ihmeellisen temppelin loistoon.

Ja kukapa kuolevainen pystyisikään kynällä ja sanalla kuvaamaan neron luomaa, joka jo yli kahdeksan sataa vuotta sitten oli ihailun esineenä, ja jota kaikki sukupolvet vielä sen jälkeen ovat hartautensa innolla, neronsa voimalla ja isänmaallisen ylpeytensä kannustamina kaunistaneet!

Sanotaan, että San Marcossa on yli 500 pylvästä, useat itämaalaisia, kalliista kivilajeista tehtyjä, kirjavia ja runsaasti koristettuja, ja että mosaikkimaalaukset täyttävät 4,240 neliömetrin pinta-alan!

Muukalainen näkee tässä ihmeellisessä kirkossa sellaisen loiston, sellaisen muotojen rikkauden, ettei hänellä ensi kertaa San Marcossa käydessään ole halua eikä voimaa ryhtyä pylväitä laskemaan eikä rakennuksen eri osia tutkistelemaan: hän vain heittäytyy kokonaisvaikutuksen valtaan, kuuntelee laulua, ihailee urkujen ääntä ja tuntee itsensä mitättömän pieneksi tässä kauneuden pohjattomassa meressä.

Mutta kun hän on vähän aikaa vaeltanut San Marcossa, sen kuorissa ja kappeleissa, hän luulee tuntevansa, että lattia hänen allansa aaltoilee. Hän tarkastelee tuota lattiaa ja huomaa, että se on erivärisistä kallisarvoisista kivilajeista muodostettu ja että kivet ovat paikoin painuneet alas ja kuluneet. Etenkin pyhäinkuvien ja alttarien ympärillä hän näkee lattiakivien alenneen, ikäänkuin tuhannen tuhansien ahdistettujen ihmisten polvet olisivat marmoria kuluttaneet, ja hänet valtaa värisyttävä tunne siitä, että tämä pyhitetty paikka on satojen sukupolvien yhtymäpaikka. Täällä itkivät, innostuivat, riemuitsivat ne, joiden luut ovat tuhannen vuotta tämän marmorilattian alla levänneet. Täällä astelivat aikoinaan Venetsian suuret dogit, täällä Fredrik Barbarossat, Tizianit, Napoleonit, täällä liikkuu tänä hetkenä kirjava joukko muukalaisia kaikista maista, ja vielä vuosisatoja sen jälkeen kuin meidän luumme ovat mullassa lahonneet, astelee näiden holvien varjossa uudet sukupolvet vuosisadasta vuosisatoihin…

Jokainen korkokuva, jokainen maalaus täällä kertoo muinaisia muistoja, ja täällä nousee sielun silmien eteen elävän voimakkaasti vaikuttavana kuvasarjana koko Venetsian ylpeä historia.

Johtuvat mieleen Venetsian perustamisen ajat: Attila, hunnien hurja kuningas, hävitti Lombardian väkirikkaita kaupunkeja. Punaiset liekit loimottivat taivaan rannalla, ja aaltojen keskeltä kuului sydäntä särkevät hätähuudot. Joukko Lombardian asujamia oli jättänyt hävitetyt kotinsa ja paennut rämeitten poikki Adrian meren matalille saarille, jotka olivat syntyneet Po-joen liejusta ja Adrianmeren hiekasta. Tänne kolkkoon kosteaan kotiin ei vihollinen voinut heitä seurata. Vahvoille paaluille he rakensivat kalastajamajansa, kalastajamajan sijalle syntyi varakkaan porvarin avara asunto, porvarit muuttuivat ruhtinaiksi, talot laajenivat palatseiksi, ja Venetsia kohosi uljahan kauniina kuin Venus jumalatar Adrianmeren viileästä kylvystä.

Siihen aikaan itägootit, longobardit ja frankit vuoron perään olivat Italian herroina, mutta Venetsia tunnusti Konstantinopolin keisarin valtaa, ollen Idän ja Lännen yhtymäpaikkana.

Mutta heikko oli Konstantinopolin keisarin käsivarsi. Venetsia tunsi itsensä saarivaltakunnassaan vapaaksi. Se kasvoi, voimistui, kokosi rikkautta, ja sen porvari-ruhtinaat saivat oikeuden valita omasta keskuudestaan itselleen herttuan, jota heidän kielellään sanottiin dogiksi.

Kuningasten kaltainen oli dogi purppuraviitassaan, mutta Venetsian henkinen hallitsija oli kaupungin suojeluspyhimys Pyhä Markus; hänen eteensä lankesivat polvilleen ylpeät dogit ja rikkaat ruhtinaat, hänen apuansa etsimään tulivat hätääntyneet kansat kaukaisista maista, hänelle uhrattiin kultaa, kalliita kiviä ja pyhää savua, hän oli johtaja sodassa, suojelija rauhan töissä ja Ihmeitätekevä auttaja kaikissa ahdistuksissa. Hänen kunniakseen loivat neron tuotteita arkkitehdit, kuvanveistäjät ja maalarit, ja hänen siivekäs jalopeurankuvansa korkealta pylväältä katseli kaupunkia jalokivisillä silmillään.

Keskiajan ihmiset intohimoisella kiihkolla kokoilivat pyhien ihmisten ruumiillisia jäännöksiä ja muita muistomerkkejä, sillä uskottiin varmasti, että sellaisilla esineillä oli ihmeitä tekevä vaikutus. Mitä etevämpi pyhä henkilö eläissänsä oli ollut, sitä valtavampi oli hänen luittensa tahi hänen käyttämänsä esineen vaikutus. Hartaimmin haluttua tavaraa olivat ne esineet, jotka muistuttivat Kristusta, neitsyt Mariaa tahi apostoleja. Kaupunki, joka oli onnistunut saamaan esim. jonkun apostolin luut huostaansa, tuli varmasti rikkaaksi ja suureksi. Sellainen onni oli tapahtunut Venetsialle 9. vuosisadan alulla. Rohkeiden Venetsian kauppiasten oli onnistunut viekkaudella anastaa haltuunsa evankelista Markuksen ruumiilliset jäännökset eräästä Aleksandrian kirkosta sekä muhamettilaisia tullimiehiä pettämällä kuljettaa ne kotikaupunkiinsa.

Siitä hetkestä (828), jolloin pyhimyksen luut tuotiin Venetsiaan, alkoi saarikaupungin suuruus, sillä silloin Venetsiasta tuli mahtava kauppavalta, pyhiinvaeltajain, kauppiasten ja kristittyjen kansojen kokoontumispaikka. Siitäpä syystä onkin Venetsia upeilla taideteoksilla ylistänyt niitä uhkarohkeita varkaita, jotka löysivät pyhän apostolin luut ja siankinkkujen sekä suolaisen lihan sisälle kätkettyinä kuljettivat ne laivassa Venetsiaan. Kirkon ulkoseinässä näemme tämän rohkean ryöstön esitettynä. Siellä on m.m. mosaikkikuva muhamettilaisista tullimiehistä, jotka kauhistuneina peittävät kasvonsa ja pakenevat nähtyänsä venetsialaisten varkaiden kuormassa sianlihaa, joka on hurskaan muhamettilaisen kauhistus. Eräs toinen kuva esittää pyhäinjäännösten juhlallista vastaanottoa Venetsiassa.

Heti kun pyhä aarre oli tuotu Venetsiaan, alettiin vuoden 830 vaiheilla rakentaa kirkkoa, sillä saarikaupungin asukkaat tahtoivat valmistaa apostolin maallisille jäännöksille arvokkaan säilytyspaikan. Tuo alkuperäinen Markuksen kirkko oli rakenteeltaan yksinkertainen muinaiskristillinen tiilibasilika, suorakaiteen muotoinen rakennus, jonka kaksi pylväsriviä jakoi kolmeen osaan eli laivaan.

V. 976, jolloin tulipalo oli kirkkoa hävittänyt, saivat Venetsian rikkaat porvarit mieluisan aiheen rakentaa temppelinsä paljoa komeammaksi. Silloin kutsuttiin suuret joukot taiteilijoita ja työmiehiä Konstantinopolista, jossa kirkollinen taide siihen aikaan käytti runsaasti kultaa ja kalliita kiviä. Nyt kirkko rakennettiin bysantilaiseen tyyliin, jonka tunnusmerkkeinä on keskusrakennus ynnä kupoolit. Keskikohdalle rakennettiin poikkilaiva, joka on yhtä pitkä kuin päälaivakin. Täten kirkon pohjapiirros sai kreikkalaisen ristin muodon. [Kreikkalainen risti on tasahaarakkeinen +; latinalaisen ristin jalka on muita haarakkeita pitempi.] Kunkin ristinhaarakkeen kohdalle rakennettiin katolle iso kupooli, ja kirkon keskelle, siihen missä ristinhaarakkeet leikkaavat toisiaan, rakennettiin viides, kaikkia muita suurempi kupooli. Kupooleja kannattamassa on kirkon sisällä paksut muuratut tukipilarit, joiden sivut kaunistettiin kullasta loistavilla mosaikeilla.

Katto, seinät sisältä ja osaksi ulkoakin kirjailtiin mosaikeilla, ja seinien sekä pilarien alaosat päällystettiin erivärisillä marmorilevyillä.

Noitten vanhojen bysantilaisten mestarien mosaikit tuntee helposti toisten joukosta: Pyhimykset ovat jäykkäsäärisiä, vakavan juhlallisia, suuret kultakehät pään ympärillä; pyhä neitsyt on majesteetillisen arvokas, purppuraviitta yllä ja jalokivinen kruunu päässä. Sellaista taidetta Venetsian kauppiasruhtinaat rakastivat siihen aikaan, jolloin kauppalaivat toivat runsaasti rikkautta ja heidän uljas saarivaltakuntansa pyrki meren kuningattareksi.

Nykyaika itsetyytyväisyydessään tavallisesti leimaa tällaisen taiteen barbariseksi. Ja totta onkin, ettei se muotojen taiteellisessa sulavuudessa vedä vertoja myöhempien aikojen tuotteille, mutta noilla juhlallisen jäykkäpiirteisillä kuvilla on sittenkin mainio koristeellinen vaikutus ja niillä on ollut paljon suurempi uskonnollinen merkitys kuin useimmilla nykyaikaisen taiteen tuotteilla. Nuo kuvat näet valmistettiin siihen aikaan, jolloin ei ollut kirjoja ja ihmiset eivät osanneet lukea. Kirkon kuvista he saivat miltei ainoat raamatunhistorialliset tietonsa, ja niistä he saivat myös varotusta, opetusta ja uskon lohdutusta.

Markuksen kirkon eli San Marcon vanhat mosaikit ovatkin niin järjestetyt, että seurakunnan jäsen niiden avulla oppi kaiken, mikä oli hänen autuutensa asialle tarpeellista. Ruskinin vertausta käyttääksemme San Marco oli ikäänkuin venetsialaisten raamattu tahi rukouskirja. Siitä saamme käsityksen luomalla silmäyksen noihin mosaikkeihin: Kirkon etusuojamassa on kuvattuna vanhan testamentin tapahtumia, viimeisenä järjestyksessä kuva siitä, miten Israelin lapsille satoi mannaa korvessa. Tämä nähtävästi tahtoi johtaa katsojien mieleen lauseen: "Teidän isänne söivät mannaa ja kuolivat."

Kirkon sisään astuessa näkee ensimmäiseksi pääoven päällä suuren mosaikin, joka esittää Kristusta valtaistuimella, ja kahden puolen Kristusta ovat pyhä neitsyt ja evankelista Markus. Kristuksen kädessä on avattu kirja ja siinä sanat: "Minä olen ovi, joka minun kauttani käypi sisälle, tulee autuaaksi." Ja mosaikin punaisessa kehyksessä on sanat: "Minä olen elämän portti, antakaat niiden, jotka minun omani ovat, astua sisälle minun kauttani." Kirkon länsiosassa näemme punaisella marmoritaululla Kristusta tarkoittavan kirjoituksen, joka kuuluu näin: "Kuka Hän oli, kenen luota Hän tuli ja millä hinnalla Hän sinut lunasti ja miksi Hän sinut loi ja antoi sinulle kaikki, sitä sinun tulee visusti ajatella."

Nämät kuvat ja nämät merkilliset kirjoitukset eivät olleet aijotut ainoastaan vasta kääntyneille, vaan kaikille kristityille, jotka kirkossa kävivät. Ne harvat, jotka siihen aikaan olivat saavuttaneet lukutaidon, lukivat halukkaasti joka ainoan kirjoitetun sanan, minkä saivat nähdä, ja ken ei itse osannut lukea, pyysi lukutaitoista naapuriaan selittämään noitten salaperäisiltä näyttävien merkkien sisällyksen, ja niin Markuksen kirkon mosaikit kirjoituksineen painuivat syvälle venetsialaisten sydämiin.

Mutta raatajalla rahan alaisella, joka arkipäivänsä helteisinä hetkinä matalakattoisesta majastaan ainoastaan lyhyeksi aikaa ennätti työnsä kesken kiiruhtaa kirkkoon rukoilemaan, hänellä ei ollut aikaa kaikkia kirjoituksia tarkastella. Häntä varten oli kaksi tärkeintä totuutta kirkon keskikupoolissa, siinä paikassa, joka verrattomalla loistollaan ensimmäiseksi kiinnitti kirkkoon tulijan huomion:

Nämä sanat tahdottiin kulumattomin kirjaimin piirtää joka ainoan venetsialaisen sydämeen. — Joka kerta, kun auringon säteet sattuivat San Marcon kupooleihin ja Venetsia nousi vuoteeltaan päivän työhön, julisti tuo valkoinen kupooli katoovaisuuden lapsille ijäisyyden ilosanomaa:

Ja joka kerta, kun turhuuden markkinoilla temmeltävä kansa synnin ja nautinnon pyörteessä riehui Markuksen torilla, julisti tuo juhlallinen kupooli korkeudestaan langenneille lapsille varottavaa totuutta:

Näin San Marcon kullatut mosaikit opettivat Venetsialle kaiken sen, mikä oli ihmiselle tärkeintä, ja minkä tuli olla hänen elämänsä ensimmäisenä ja viimeisenä opetuksena.

Mutta bysantilaiset mosaikit eivät enää yksin hallitse San Marcoa. Myöhemmätkin sukupolvet tahtoivat kantaa uhrilahjansa pyhään temppeliin. Siihen antoi aihetta tulipalo 15. vuosisadalla.

Mutta siihen aikaan ihmiset olivat innostuneet uuteen, goottilaiseen rakennustapaan, joka pyrki kohottamaan kaaret, holvit ja tornit jyrkästi korkeutta kohden, jotta ne ikäänkuin kuvaisivat ihmishengen pyrkimystä ylöspäin, kohden valon ja autuuden maailmaa.

Tämän korkeuteen pyrkimyksen tietysti täytyi esiintyä länsimaiden ihanimmassa kirkossa. Jo ennestäänkin Venetsian arkkitehdit rakastivat siroja pylväitä ja kapeita kaaria. Nämä muodot he olivat perineet bysantilaisilta mestareilta, jotka vuorostaan olivat olleet arabialaisten vaikutuksen alaisina. Nyt tämä kauneuden suunta sai uutta vauhtia. San Marcon etufasaadiin rakennettiin suuri joukko suippokärkisiä torneja, jotka yhdessä valkoisten kupoolien kanssa tekevät meidän silmissämme tämän kirkon niin haaveellisen ihanaksi. Samalla kirkon pyörökaarisiin oviin ja ikkunoihin tehtiin ruusustoja ja muita goottilaisia koristuksia.

Samaan aikaan kuin San Marco sai goottilaiset koristuksensa, oli Italian taidemaailmassa alkanut suuri herätys: Renessansin mestarit vapauttivat taiteen keskiajan kahleista, ottivat antiikin mestarit esikuvikseen ja alkoivat ammentaa luonnon ehtymättömästä lähteestä.

Tämä herätys esiintyy valtavana Venetsiassa. Siellähän elää ja työskentelee renessansin suurmiehiä sellaisia kuin Verrocchio, Sansovino, Longhena, isä Jacopo Bellini kahden poikansa kanssa, Tintoretto, Giorgione, Palma Vecchio, sittemmin Paolo Veronese, ja ennen kaikkia Tizian, tuo "taiteilija Jumalan armosta", jolle luonto ja ihmis-elämä tuhlaamalla antoivat onnen aarteita — Tizian, jonka suosiosta maailman ruhtinaat kilpailivat ja joka vielä tänäkin päivänä on maalarien saavuttamattomana mestarina.

Tizianin maalauksia emme kuitenkaan näe San Marcossa. Niitä on muutamissa muissa kirkoissa sekä Venetsian Taideakatemiassa Canale Granden varrella. San Marcoa ovat kaunistaneet useat muut renessansimiehet. Massegne veljekset esim. ovat jo v. 1393 veistäneet kokonaista 14 kuvapatsasta sille kauniille marmoriaidakkeelle, jonka takana on pääalttari. Kuvapatsaat esittävät apostoleja sekä Markusta ja neitsyt Mariaa.

Kirkossa työskennelleistä taiteilijoista mainittakoon myös Jacopo Sansovino ja Tizianin oppilas, levoton ja tuottelias Jacopo Tintoretto, joka on kaunistanut kuorin yli kaareutuvaa "voittokaarta" mosaikkikuvilla. Nämä mosaikit ovat aivan toisellaisia kuin bysantilaisten mestarien. Niissä ei ole kullan loistetta, mutta liikkeet ovat vapaat ja kuvat kokonaisuudessaan luonnollisempia kuin vanhat mosaikit.

Merkillisimpiä renessansiajan teoksia Markuksen kirkossa on "Neitsyt Marian sukupuu". Abraham on runkona ja Marian esi-isät ja -äidit istuvat valtavan puun oksilla. Se ei ole tuollainen kömpelö sukupuu, jommoisia me joskus näemme Suomen vanhoissa kirkoissa. Tavallista aihetta on San Marcossa käsitelty niin, että siitä on syntynyt mieltäkiinnittävä taideteos.

Alttareita on Markuksen kirkossa useitakin, mutta loistavin on pääalttari, joka on ainoastaan keskipäivällä avoinna niille, jotka ovat lunastaneet erityisen pääsylipun. Tämän alttarin alla hautakirkossa säilytetään Venetsian kalleinta aarretta: Pyhän Markuksen luita. Tämän pyhän paikan kaunistukseksi Venetsia on koonnut merkillisimmät arvoesineensä. Alttaria varjostaa jalomuotoinen baldakiini, joka on veistetty Verde Anticoksi nimitetystä tumman viheriäisestä kivestä. Tätä kiveä, jota meidän aikanamme ei enää ole saatavissa, löydettiin muinoin Peloponneson eteläosasta, ja siitä vanhat kreikkalaiset leikkasivat ornamentteja.

Alttaripöydän kaunistuksena on kuuluisa Pala d'oro, kullasta ja hopeasta taottu levy, johon on koristukseksi juotettu — jalokiviä! Pala d'oro on kristikunnan kuuluisimpia kalleuksia ja on 1105 tienoilla valmistettu alttariverhoksi Konstantinopolissa, mutta on sieltä ryöstetty ja tuotu Venetsiaan, jossa sitä on vielä myöhempinä aikoina kuvilla koristettu.

Pääalttarin takana kirkon puolipyöreässä apsiidissa on vielä eräs toinen alttari, ja siellä näemme neljä kierrettyä alabasteripilaria, jotka kuuluvat olevan Salomonin temppelistä anastetut.

Tämän alttarin läheisyydessä nähdään sakariston pronssiovet, joita Jacopo Sansovinon sanotaan valmistaneen 30 vuotta. Niiden ihanat korkokuvat esittävät Kristuksen hautaanlaskemista ja ylösnousemusta. Hautaanlaskemista esittävässä kuvassa on Kristusta surevien ystävien joukossa Sansovinon omia aikalaisia, m.m. Tizian, jonka tutut kasvot helposti tuntee toisten joukosta.

Mutta onpa San Marcossa vielä muitakin aarteita. Lukuunottamatta alttariastioita, kultaisia ja hopeisia kirjankansia, kynttiläjalkoja ja alttarilevyjä, jotka matkustajalle näytetään kirkon aarrekammiossa, on tässä vanhassa pyhäkössä m.m. pullo, jossa on pisara Kristuksen verta. Meille näytetään myös pieni palanen oikeata Kristuksen ristiä ja Johannes Kastajan pääkallo sekä se kivi, jolla Johannes Kastaja mestattiin. Tämä kivi on muurattu alttarin viereiseen seinään, Johannes Kastajan muistolle pyhitettyyn kauniiseen kastekappeliin.

— Mutta ovatko nämä pyhäinjäännökset oikeita? kysyy epäilevä protestantti, joka kaikkialla katolisen kirkon pyhissä paikoissa luulee huomaavansa hurskasta petosta.

Tähän epäilevään kysymykseen oikeauskoinen katolilainen vastaa pyhällä kiivastuksella:

— Totisesti ne ovat oikeita, sillä nämät kalliit aarteet ovat itse todistaneet todenperäisyytensä: eräässä suuressa tulipalossa, jossa kaikki vähäarvoisemmat pyhäinjäännökset tulessa kuluivat— nämä yksin säilyivät vahingoittumattomina, ja sen jälkeen paavi juhlallisesti vahvisti niiden todenperäisyyden, ja ne ovat itse lukemattomilla ihmeillä todistaneet korkean alkuperänsä: sairaita ne ovat parantaneet, hukkuvia pelastaneet, ruton ovat häätäneet kaupungista ja kaikenmoisissa ahdistuksissa uskovaisia auttaneet.

Tämmöiset todistukset syvästi vaikuttavat oikeauskoiseen katolilaiseen, mutta me käännämme pois kasvomme, ettemme tulisi teeskennelleeksi hartautta emmekä myöskään epäilevällä hymyllä loukkaisi toisten uskonnollisia tunteita.

Me etsimme tästä vanhasta pyhäköstä maallisia muistomerkkejä, joiden todenperäisyyttä me paremmin uskomme. Kirkon esisuojan lattiassa me löydämmekin erään punaisen laakakiven, jolle Fredrik Barbarossa 1177 lankesi polvilleen paavin eteen, jolloin paavi, tarun mukaan, hevosen selässä istuen laski jalkansa mahtavan keisarin olkapäälle.

— Ei sinulle, vaan Pyhälle Pietarille, sanotaan keisarin polvistuessaan lausuneen.

Tämä oli paavi Aleksanteri III, sama kirkkoruhtinas, joka innokkaasti kehotti ruotsalaisia lähettämään kristinuskon saarnaajia pakanalliseen Suomeen.

Tosiaankin mieltä järisyttävä muistomerkki siltä ajalta, jolloin Pohjois-Italian porvarit laativat lakeja maailman mahtavimmalle valtiolle ja jolloin Rooman paavi oli ankara isä, jota koko kristikunnan täytyi totella!

Lopuksi kiipeämme ylös portaita katon rajassa olevalle parvelle. Sieltä katselemme kattomosaikkeja läheltä ja luomme silmäyksen alas kirkkoon, jossa liikkuu sakeat joukot kaikellaista kansaa. Parvelta astumme ulos eräästä ovesta ja huomaamme seisovamme kirkon katolla. Lähellä meitä ovat nuo historiassa kuulut kullatut pronssihevoset, joita olimme jo torilta katselleet.

Mikä kaunis nelivaljakko, ja mikä loistava lehti Venetsian historiaa niihin on piirrettynä!

Niiden alkuperästä on eri mielipiteitä. Toiset arvelevat niiden olevan kreikkalaista työtä Chios saarelta, josta Theodosius keisari olisi vienyt ne Konstantinopoliin kilparadan kaunistukseksi. Toiset taas luulevat tietävänsä, että ne ovat aikanaan olleet Neron, sitten Trajanon voittokaaren kaunistuksena Roomassa ja Konstantino Suuri olisi vienyt ne Konstantinopoliin. Siellä ne olivat vielä v. 1202, jolloin venetsialaiset kuljettivat laivoillaan länsimaiden ristiretkeläiset Konstantinopoliin keisaria vastaan taistelemaan ja saivat apunsa palkaksi kolmannen osan kukistuneen keisarikunnan maista. Venetsian lähes 100-vuotias sankarillinen sokea dogi Enrico Dandolo toi "Neron kultaiset hevoset" voiton merkiksi Venetsiaan ja ne asetettiin San Marcon katolle. Sieltä Napoleon Bonaparte ne viidensadan vuoden päästä 1797 ryösti ja vei Parisiin, merkiksi siitä, että Venetsian vanha tasavalta oli viskattu kumoon ja tehty Ranskasta riippuvaiseksi. Mutta 17 vuoden kuluttua Napoleon oli kukistunut ja Europan hallitsijat jakoivat hänen valtakuntansa. Itävallan keisarin osaksi tuli Venetsia, ja hän vei voittosaaliinaan pronssihevoset takasin Venetsiaan.

San Marcon katolla siis taaskin seisovat "Neron kultahevoset", asennoltaan yhtä uljaina kuin ennenkin, valmiina voittoisaan ryntäykseen — mutta niiden kultaus on kulunut…

Ryöstetty on myöskin Markuksen siivekkään jalopeuran jalokivisilmät tuolta pylvään päästä rannalta. Kirkon katolta jos kiikarilla katsoo, niin selvään huomaa, että jalolla eläimellä nyt on silmät lasista.

Mutta loistava on näköala San Marcon katolta. Täältä näkyy Markuksen tori eli Piazza verrattomassa kauneudessaan. Se on aivan kuin kirkon esikartano ja muistuttaa foorumia muinaisroomalaisen temppelin edustalla. Koko tori on 176 metrin pituinen ja leveimmältä kohdalta 82, kapeimmalta 56 metriä leveä. Kolmelta puolelta sitä ympäröi kolmikerroksiset marmoripalatsit. Näyttää kuin nuo rakennukset olisivat kaikki samaa palatsia. Torin etelä- ja pohjoispuolella ovat n.s. Prokuratsiat, jotka tasavallan aikana olivat prokuraattorien eli hallinnon johtomiesten asuntoina. Eteläinen, Procuratsio nuova (nyk. Pat. Reale) on meidän päivinämme kuninkaan asuntona, silloin kun hän oleskelee Venetsiassa. Kirkkoa vastapäätä on n.s. Atrio eli Nuova Fabrica, jonka Napoleon Bonaparte rakennutti prokuratsioitten tyyliin. Kaikkien rakennusten alakerrat lepäävät komeilla pilareilla, joiden takana ovat avarat kaarikäytävät ympäri koko torin. Torin pohjoispuolella aivan kirkon kulmassa on vielä tuo jalotyylinen korkea torni, jossa on maailmankello "maureineen" — sama kellotorni, jossa me asuimme.

[Maailman kelloa vastapäätä Kirjastotalon nurkassa oli ennen Markuksen kellotorni eli Kampaniili. Sitä me emme nähneet, sillä se oli v. 1902 sortunut maahan, mutta sitä on jälleen ruvettu rakentamaan entiselle paikalleen. Matkustajat, jotka kesällä 1908 kävivät Venetsiassa, kertovat sen kohonneen jo Kirjastotalon räystään tasalle.]

Venetsian historia tietää, että kellotornin rakensi v. 1496—99 Moro Goducci. Maailmankellon merkillinen taulu on huoneen korkuinen, ja sen yläpuolella on avonainen parveke, jossa kullattu pyhä neitsyt istuu Jesus-lapsi sylissään. Parvekkeelle johtaa kaksi ovea. Loppiaisen ja paastonajan sekä helatorstain ja helluntain välisenä aikana toinen ovi avataan aina tunnin vaihtuessa. Kun "maurit" alkavat vasaroillaan takoa kellon laitaa, silloin ovesta astuu ulos kolme mustaa "itämaan kuningasta". Jumalan äidin ohi kulkiessaan he ottavat kruunut päästään, kumartavat syvään ja poistuvat toisesta ovesta. Tämä omituinen koneisto, joka jo vuosisatoja on ollut venetsialaisten ihastuksen esineenä, kuuluu etenkin helluntai-aikana houkuttelevan Markuksen torille suuret joukot maalaiskansaa.

Suurelta torilta haarautuu rantaan kapeampi pieni tori, Piazzetta, ja sen varrella, viistoon kirkosta, on tuo Sansovinon rakennuttama verrattoman ihana Kirjastotalo, jonka sanotaan olevan maailman kauneimpia rakennuksia. Piazzettan itäpuolella taas on se rakennus, jonka nimi aina mainitaan Markuksen kirkon yhteydessä: Dogien palatsi.

V. DOGIEN PALATSI

Dogien palatsista on sanottu, että jos sitä estetiikan sääntöjen mukaan arvostelee, niin sen pitäisi oikeastaan olla ruma — se on ikäänkuin "kilpikonna jolle on kasvanut sata jalkaa" — ja kuitenkin se on ihanimpia rakennuksia koko maailmassa.

Kun on matkustanut monessa maassa ja nähnyt paljon kaunista, tapahtuu helposti, että eri esineet muistissa sekaantuvat, niin ettei esim. aina muista erottaa toista rakennusta toisesta. Mutta jos Dogien palatsin kerran on nähnyt, niin sitä ei koskaan unohda. Sen kuvan tuntee aina tuhansien joukosta, sillä sen näköistä rakennusta ei kuulu olevan missään koko maanpallon pinnalla.

Mikä tekee Dogien palatsin niin viehättäväksi? Sen ruhtinaallinen asemako San Marcon vieressä, mailman kauneimman torin varrella ja Adrianmeren rannalla? Vaiko muotojen rikkaus?

Monet väittävät tämän ihmeellisen palatsin tenhon johtuvan siitä, että tässä rakennustaiteen ihmeessä, samaten kuin San Marcossakin, eri aikakausien rakennustavat, eri sukupolvien kauneuden ihanteet yhtyvät. Jo toista tuhatta vuotta takaperin laskettiin nykyiselle paikalle Venetsian ensimmäisen dogien linnan perustukset. Mutta tästä linnasta ei enää ole mitään jälellä. Nykyinen Dogien palatsi juontaa alkunsa vasta 1300-luvulta, jolloin sen merenpuoleisen fasaadin itäinen osa rakennettiin. 1400-luvun alussa jatkettiin palatsin rakennusta, ja vuonna 1443 oli sen ulkopuoli täysin valmis. Tulipalot ovat sitä tuhonneet, mutta se on aina entiselleen korjattu ja samalla sitä on yhä laajennettu, yhä kaunistettu.

Tuo kummallinen fasaadi se on. Sen ylä- ja alaosa näyttävät ikäänkuin kuuluvan eri rakennuksiin. Ylikerroksen seinä on yksitoikkoinen ja sileä, ainoana koristuksena kumpaisessakin fasaadissa yksi pieni parveke ja vaalean keltaisista ja punaisista marmorilevyistä tehty ruudukas seinän verhous. Ikkunat ovat pienenlaiset ja niitä on siellä täällä, harvassa ja varsin säännöttömästi sovitettuina. Ja tämä yksitoikkoinen yläseinä lepää ihanimmalla pylväs-alustalla mitä ikinä ajatella saattaa. Pylväitä on kaksi riviä päällekkäin. Alempi pylväskerros on jykevistä muuratuista tukipylväistä, jotka muodostavat avoimen arkaadin eli kaarikäytävän. Pylväiden päät ovat runsailla lehtikoristuksilla ja arvokkailla marmoriveistoksilla kaunistetut. Kuuluisimmat ovat nurkkapilarit, jotka kuvaavat Noakin häpeätä, Aatamia ja Eevaa sekä Salomonin tuomiota. Ihmeellinen on myöskin muuan v. 1312—1328 veistetty pylvään pää, joka esittää avioelämän iloja ja suruja: Rakastavaiset kohtaavat toisensa, viettävät kihlajaisia, häitä, iloitsevat lapsensa syntymisestä ja itkevät esikoisensa kuolemaa.

Alimman pylväsrivin päällä on rivi siromuotoisia taajaan asetettuja pylväitä ja niiden yläpuolella kauniita goottilaisia nelilehti-aukkoja. Tämä pylväsrivi muodostaa loistavan kauniin loggian eli kaarisuojaman, josta on kaunis ja kuuluisa näköala Piazzettalle, merelle ja Canale granden suulle. Sieltä näkee m.m. sadoittain somia gondooleja ja vasemmalla valkokupoolisen kirkon, kuuluisan Santa Maria della Salutan.

Jos astumme sisälle komeasta portista, joka on aivan San Marcon vieressä, joudumme siihen avonaiseen käytävään, jonka seinällä kaikki tärkeät ilmoitukset tasavallan aikana olivat kansan luettavina. Nyt riippuu seinällä yksi ainoa julistus, mutta se on vaskeen valettu; se tietää että Venetsia v. 1866, sen jälkeen kuin Itävalta, sen entinen sortaja, sodassa Preussia vastaan oli joutunut tappiolle, oli kansan äänestyksellä yhtynyt Italian kuningaskuntaan.

Kun tämän julistuksen olemme lukeneet, avautuu eteemme Dogien palatsin suuri suljettu piha. Me hämmästymme, sillä rakennustapa siinä on aivan toisellainen kuin ulkopuolella. Ainoastaan länsisivussa on vielä vanha goottilainen tiilifasaadi, mutta muuten näemme fasaadeissa, ikkunoissa, pylväsriveissä ja porraskäytävissä enimmäkseen vain loistavaa renessansityyliä 1500-luvun vaiheilta.

Täällä kuten ulkoseinälläkin on pylväsrivin takana ihanat "loggiat", jotka ympäröivät koko pihan ja joissa on marmorisia kuvapatsaita Italian suurmiehistä.

Tällä paikalla saamme ensi kerran huomata, että marmoriset veistokuvat ovat Italiassa ylellisyystavaraa, jota on niin runsaasti, ettei sille ole sijaa saleissa eikä museoissa. Dogien palatsin pihalla eräässä kaarikäytävän osastossa on monia kymmeniä antiikkisia kuvapatsaita ja kuvapatsaan osia — jalomuotoisia jumalia ja jumalattaria, runottaria, sankareita, katkenneita käsiä ja jalkoja, jotka on kannettu ulos saleista ja tilan puutteessa viskattu pihalle ikäänkuin romuläjään.

Saisimmepa me tuosta edes yhden katkenneen käsivarren, niin lasikaappiin sen kätkisimme ja kotimme kauneimpaan huoneeseen kunniasijalle asettaisimme ja kaikille ystävillemme hartaalla mielellä kertoisimme, että meillä on hallussamme murunen muinaisen taiteen aartehistosta!

Mutta meillä ei ole kauan aikaa tarkastella viehättävää romuläjää, sillä aivan sen vierestä kohoavat korkeat marmoriportaat, jalomuotoiset ja juhlalliset. Portaitten yläpäässä seisoo oven vartioina Sansovinon veistämät marmorijättiläiset Mars ja Neptunus, joista jättiläisportaat ovat nimensä saaneet. Jättiläisportaiden rakentaja oli Antonio Rizzo 15. vuosisadan lopulla.

Näiden portaiden yläosassa muinaisen Venetsian vasta valittu dogi kaiken kansan nähdessä pani päähänsä punaisen dogin myssyn, ja täältä hän lähti sitten San Marcoon ja nousi saarnastuolin tapaiselle estraadille näyttäymään kansalle.

Komean koridoorin läpi käytyämme nousemme "kultaisille portaille" — stukatuurilla ja kullalla koristettuun komeaan porraskäytävään, jota entisaikoina saivat astella ainoastaan ne, joiden nimet oli merkitty "kultaiseen kirjaan" — sen ajan aateliston ja etuoikeutettujen sukujen nimiluetteloon. Nyt kultaisia portaita kävelevät kuninkaat ja kerjäläiset ja kaiken maailman tuntemattomat matkustajat, kunhan vaan ovat lunastaneet itselleen muutamalla pennillä pääsylipun.

Ihana on Dogien palatsi ulkoa, mutta onpa se myös loistava sisältä! Sadoittain on siellä saleja ja tuhansittain taideteoksia. Me kuljemme aivan kuin huumaantuneina huoneesta huoneeseen. Tapahtumat, joista aikoinaan olemme ulkoläksynä lukeneet, tulevat täällä vastaamme, kulkevat ohitsemme elävinä kirjavina kuvina. — Tässä salissa valittiin dogi… tässä hän puki päälleen purppuraviitan… tässä nukkui… tässä söi… tuossa rukoili… täällä piti kokousta senaatin kanssa… tuossa otettiin vastaan ulkovaltain lähettiläät… tuossa oleskeli henkivartiasto… tuossa suuressa salissa piti istuntojaan suuri neuvosto…

Siihen saliin me pysähdymme, sillä niin loistavaa salia tuskin lienee koko maailmassa, ellemme lukuun ota Palazzo Vecchion suurta salia Firentsessä.

Suuren neuvoston sali on lähes 53 metrin pituinen, lähes 26 m levyinen ja yli 15 m korkuinen, sillä se kohoaa läpi kahden kerroksen. Salin toisessa päässä on korotettu lava ja kahden puolen salia kohoovat kaaressa korkeilla selkänojilla varustetut ja kauniilla puuleikkauksilla kaunistetut penkit. Me istahdamme väsyneinä kallisarvoisesta puusta tehdylle penkille, laskemme käsivartemme käsinojalle, katselemme loistavilla maalauksilla kaunistettua kattoa sekä seiniä, ja kuvittelemme mielessämme niitä aikoja, jolloin purppuraviittoihin puetut "kultaisen kirjan" miehet tekivät täällä päätöksiä, jotka saivat keisarit ja kuninkaat vapisemaan.

Sen ajan tapauksia juuri kuvaavatkin salin seinä- ja kattomaalaukset. Komeileva kuvasarja kertoo täällä keisari Fredrik Barbarossan nöyryytyksestä, tuosta samasta tapauksesta, jota kivilaatat San Marcon etusuojamassa muistuttavat. Nämä kuvat ovatkin omiansa Dogien palatsin suurta salia kaunistamaan, sillä paavi oli tuon tapauksen aikana Venetsian vieraana ja dogi oli sovinnon välittäjänä keisarin ja paavin välillä.

Eräässä toisessa kuvasarjassa esitetään Ranskan kuninkaan Henrik III:n vastaanottoa Venetsiassa, tuota kuuluisaa vastaanottoa, jossa 200 valkoisiin vaatteisiin puettua naista, hohtohelmillä ja jalokivillä kaunistettuina muodostivat kunniakujan, ja ihastunut kuningas luuli joutuneensa jumalattarien keskelle.

Sellaiset kohtaukset innostuttivat tasavallan taiteilijoita ja kuvaukset niistä tyydyttivät Venetsian ylpeätä ja loistonhimoista ylimyssäätyä.

Mutta onpa toinenkin aine, joka näyttää olevan venetsialaisille mieluinen: "Venetsia Adrian meren kuningattarena ". Melkein kaikissa saleissa näemme kuvattuna Venetsian nuorena naisena, jolle meren ja maan jumalat jakavat aarteitaan, jota valloitetut maat ja kaupungit kumartavat ja jota "Vanhurskaus" ja "Rauha" ja kaikki hyveet seuraavat.

Se muistuttaa niitä aikoja, jolloin Venetsia oli Tyron ja Sidonin vertainen loistossa. Sen laivat purjehtivat kaikilla vesillä. Kotona venetsialaiset tekivät ahkeraan työtä lasi- ja värjäystehtaissa, vierailla rannoilla he perustivat kukoistavia siirtokuntia. Heidän mukanaan Italian kielen taito levisi Dalmatsiaan, Istriaan, Kreikan saarille, Bosporon rannoille, Mustan meren ympäristölle ja Tonavan laaksoon. Heidän laivoillaan tuotiin rikkaan Levantin tuotteet Europpaan. He laskivat valtansa alle koko koillisen Italian, tulivat Pisan ja Genuan voittajiksi, taistelivat saraseeneja vastaan, kukistivat muinaisen Konstantinopolin keisarikunnan ja hallitsivat 3/8 mahtavasta Rooman valtakunnasta.

Tämän ajan muistoja käsitellessään Venetsian taiteilijat liikkuvat loistavissa ilmapiireissä. Tavallisten kuolevaisten arkiharrastukset eivät heitä viehätä. Kuningasten ja jumalattarien joukosta he liitävät suorastaan Paratiisiin. Suuren neuvoston salissa on maailman suurin öljymaalaus. Se on 25,40 m pitkä ja 10,20 m korkea. Aiheena on Paratiisi, ja tekijä on Jacopo Tintoretto, tuo sama renessansimaalari, joka mosaikeilla kaunisti San Marcoa ja joka tahtoi olla aikansa suurimpien mestarien vertainen.

Hänen suurta tauluansa korjattiin paraillaan, silloin kuin me kävimme Dogien palatsissa, sillä ajan hammas on sitä pahasti kuluttanut. Meistä näytti kuin tuli olisi kärventänyt muutamilta enkeleiltä siivet. Tuo jättiläistaulu oli nostettu seinältä keskelle lattiaa, jossa se pimitti puolen salia. Tintoretton taulua on paljon ylistetty, mutta me emme päässeet sen kauneuden perille. Näimme vaan rajattoman määrän sekavia joukkoja, enkeleitä ja pyhimyksiä, jotka kirjavien pilvien näköisinä peittivät taulun avaran pinnan. Luultavasti meillä, väsyneillä matkustajilla, ei ollut sitä mielenrauhaa eikä sitä nöyrää kärsivällisyyttä, joka on suurten nerontuotteiden käsittämisen ensimmäinen ehto.

Meidän silmämme kohosi salin kuuluisaan friisiin, jossa on kaikkien Venetsian dogien kuvat. Me laskimme 76 kuvaa, ja niitä tarkastellessamme kulki ohitsemme nuo 1376 vuotta, jolloin Venetsia oli itsenäisenä valtiona ja jolloin se kehittyi kansanvaltaisesta anarkiasta dogin hallitsemaksi yksinvallaksi ja vihdoin ylpeän aateliston harvainvallaksi.

Silmämme sattuu salin kulmaan, jossa erään dogin kuvan kohdalla on musta vaate. Panemme kiikarin kuntoon ja luemme hämmästyneinä seuraavat sanat: "Hic est locus Marini Falieri decapitati pro criminibus". (Tässä on paikka Marino Falieron, joka on mestattu rikoksen tähden.)

Nämä sanat salaman lailla iskevät muiston kammioihin ja johtavat mieleen kaiken sen kovuuden, jolla muinaisen Venetsian ylimystö ylläpiti valtaansa. Tintoretton ja Paolo Veronesen kerskailevat kuvat, joissa Venetsia esiintyy muka "oikeuden" ja "rauhan" suojelijana, tuntuvat nyt ilkeältä ivalta.

Kuiva koristelematon totuus on se, että Venetsian ylimystö, joka ristiretkien aikana ylevällä uljuudella pani henkensä alttiiksi valtion tähden ja kotoisessa elämässään osoitti miehen kuntoa, vajosi myöhemmin itämaisen ylellisyyden orjaksi. Noina aikoina kehittyi aatelistosta tunnoton sortajaluokka, joka kokosi kaiken vallan määrättyjen sukujen haltuun ja tuskallisella valppaudella valvoi, ettei muu kansa saanut vähintäkään vaikutusvaltaa yhteisiin asioihin. V. 1297 suljettiin "kultainen kirja", ja sen jälkeen ei etuoikeutettujen säätyjen riviin (yhtä poikkeusta lukuunottamatta) päässyt ainoatakaan uutta miestä.

Säälimättömällä tyranniudella valvottiin aateliston vallan säilymistä. Erään salaliiton johdosta ylimystön suuri neuvosto v. 1423 perusti kymmenmiehistön, jonka tuli tutkia kaikkia rikoksia valtion turvallisuutta vastaan. Tämän neuvoston nimikin herätti kaupungin asukkaissa kauhua, jonka muisto voimakkaasti vaikuttaa Dogien palatsia tarkastelevan muukalaisen mielikuvitukseen. Hän luulee tämän komeuden keskellä näkevänsä tuomittujen kalpeita, kauhistuneita kasvoja.

Se kansalainen, joka joutui kymmenmiehistön tuomittavaksi, oli aivan turvaton. Salaa toimitettiin ilmianto. Joka paikassa Venetsian alueella oli kirjelippaita, joiden aukko oli jalopeuran kidan muotoinen. Sellaisen näkee Dogien palatsissakin esim. jättiläisportaitten läheisyydessä, ja meille näytettiin kymmenmiehistön kokoussalin seinässä olevaa neliskulmaista aukkoa, josta pronssinen jalopeurankita oli riistetty pois. Tästä aukosta oli ilmianto pudonnut suorastaan kymmenmiehistön kokoussaliin.

Ilmiannettu vietiin salaa tuomarin eteen, kuulustelu toimitettiin salaa, ja syytetyn omaiset eivät saaneet hankkia hänelle edes puolustajaa; ja salaa pantiin tuomiokin toimeen.

Jotta asian käsittely kävisi nopeasti, valitsi kymmenmiehistö keskuudestaan vielä 3 päämiestä eli valtioinkvisiittoria, joiden istuntosalia myöskin matkustajille näytetään. Näillä oli rajaton toimintavalta. Ei kukaan ulkopuolella oleva tietänyt, keitä he olivat ja missä he milloinkin liikkuivat. Kansalaisilla oli se tunne, että he olivat kaikkialla, he näkivät kaikki, he kuulivat kaikki ja heiltä ei voitu mitään salata.

Venetsiassa, Veronassa, Bolognassa, Paduassa, Dalmatiassa, Kreetassa, Kypron saarella ja kaikissa maakunnissa ja kaupungeissa, jotka Venetsian vallan alle kuuluivat, oli siihen aikaan seinillä korvat ja makuuhuoneiden ja rukouskappeleiden alla salakäytävät, joissa Venetsian hallituksen urkkijat hiiviskelivät, ja ken oli hiljaisina hetkinä uskaltanut lausua ystävälleen epäilevän sanan Venetsian hallitusmuodon oikeudenmukaisuudesta — hän oli kuoleman oma.

Siinä ei auttanut neron lahjat eikä ylhäinen syntyperä, ei korkea asema eikä ansiokkaiden tekojen muisto. Siitä juuri on todistuksena Marino Falieron synkkä kohtalo, hänen, jonka kuvan edessä riippuu tuo musta vaate.

Marino Faliero oli dogina 14. vuosisadalla, siis jo ennen kuin kymmenmiehistö ja valtioinkvisitioni perustettiin. Hän oli v. 1346 valloittanut Venetsialle mahtavan Zaran kaupungin Dalmatiassa. Hän oli 1354 pelastanut tasavallan varmasta perikadosta. Kerran kun tasavallan hallitus hänen mielestään loukkasi oikeutta, hän liittyi kansaan aikoen kukistaa aateliston vallan. Mutta eräänä päivänä ilmestyi jalopeuran kitaan marmoriliuska, jossa dogin aije annettiin ilmi — ja kahden päivän päästä Marino Faliero mestattiin suurilla portailla Dogien palatsin pihalla. (Ei jättiläisportailla, sillä niitä ei silloin vielä ollut.)

Miltei yhtä surullinen on kohtalo Francesco Foscarin, joka oli dogina 100 vuotta myöhemmin, silloin kun aateliston harvainvalta oli kehittynyt huippuunsa. Hän oli Venetsian parhaita sankareita. Koko hänen elämänsä oli ollut yhtämittaista taistelua isänmaan onneksi. Hän oli kukistanut viholliset idässä ja lännessä, hän oli Italiassa laajentanut Venetsian alaa Adda virtaan asti ja neljä poikaansa hän oli uhrannut tasavallalle. Mutta kilpailijain kateus keksi perättömän syytöksen ja Francesco Foscari erotettiin dogin virasta. Kuolemaan asti väsyneenä vaivan nähnyt vanhus astui alas jättiläisportaita vaipuen niiden juureen. Muutaman päivän kuluttua oli suru hänet surmannut.

Sattuvasti sanotaan Venetsian dogista: "hän oli purppurassaan kuningas, senaatissa neuvosherra, kaupungissa vanki ja kaupungin ulkopuolella yksityinen henkilö".

Koska ihminen ylhäisyyden huipulla oli näin turvaton, mitä sitten alhaalla laaksossa!

Venetsia, turhaan sinun historiankirjoittajasi koettavat esi-isiensä tekoja kaunistella: sinun kauppias-ruhtinaasi ovat olleet yhtä arkoja vallastaan kuin muinaisen Spartan ylimykset, jotka antoivat nuorukaisilleen oikeuden metsästää niitä helootteja, joiden käsivarren voimaa he pelkäsivät!

Muinaista sortoa muistellessamme meiltä katoaa halu katsella Dogien palatsin loistavia saleja, jotka katosta lattiaan ovat taideteoksien peitossa. Äsken niiden loisto meitä lumosi, — nyt tuntuu kuin jokaisen kuvan takaa kurkistaisi syyttömästi surmatun pääkallo.

Yksinpä ihanien pylväsrivienkin katseleminen karvastelee sydäntä. Alakerran kauniit pylväät, joiden nojassa Venetsian hallituspalatsin yläkerran loistosalit lepäävät, ovat meidän mielestämme nyt ikäänkuin sorrettua rahvasta, jonka hartioilla ylimykset nousevat ylellisyyteen ja valtaan. Rasitettujen raatajien ylle on vedetty kaunis kaapu ylhäisten iloksi, ja sorrettujen silmäin lumeeksi on Markuksen torille koottu taideteoksia, jotta kapinan henki kätkeytyisi heidän sielunsa syvyyteen!

Nämä mietteet mielessämme lähdemme ulos suuren neuvoston salista, astelemme edestakaisin toisen kerroksen ihanassa kaarisuojamassa sekä katselemme verratonta näköalaa kolmannen kerroksen avoparvekkeelta.

Vihdoin kysymme kiihkeästi oppaalta: — missä lyijykamarit? Missä maanalaiset vankilat?

Meille vastataan, että lyijykamarit, nuo kuuluisat ahtaat vankikomerot Dogien palatsin lyijykaton alla, ovat 100 vuotta sitten hävitetyt, ja venetsialaisen kirjoittama matkakirja väittää kaunistellen, ettei maanalaisia vankiloita muka ole ollutkaan, ja ettei Venetsian ylimysten harjoittama sorto ole ollut kummempaa kuin se kovuus, jota raakuuden aikoina kaikkialla maailmassa harjoitettiin. Ne vanhat vankihuoneet, joista romaaninkirjoittajat puhuvat, ovat muka olleet paljon inhimillisempiä kuin miksi Venetsian viholliset ovat niitä kuvailleet.

Tämä puolustus ei oikein pidä yhtä tunnettujen tosiseikkojen kanssa. Näytetäänhän sitä ikkunaa, jonka takana tunnettu Silvio Pellico vielä 1820-luvulla istui Itävallan hallituksen vankina, ja se on korkealla Dogien palatsin katonrajassa, jossa etelän kesäaurinko paahtaa ilman tukahuttavan kuumaksi.

Ja ne kammottavat Dogien palatsin kellarikerroksessa olevat vankiluolat, joihin opastaja johti meidät pimeätä ahdasta käytävää pitkin — ne tosiaankin täyttävät mielen kammolla. Siellä näimme m.m. erään vankilan, jonka ovi on ahdas kuin uunin suu. Siitä on syntynyt huhu, että se muka oli oikea uuni, jossa uhrit elävinä paistettiin. Kidutuskammiossa näimme sen penkin, jolla tutkintovankien ruumiita venytettiin, koettelimme käsin sitä koukkua, johon onnettomat nuoralla vedettiin ylös ja josta ne taas äkkiä pudotettiin alas. Huoneessa oli lattia laakakivistä, jotta veri helposti voisi virrata kanavan veteen. Katselimme ulos kellarivankiloiden ahtaista akkunareijistä: kanavan musta, likainen vesi oli aivan ikkunan tasalla — ja nyt oli päivä, laskuveden aika. Miltä mahtoi vangeista tuntua öiseen aikaan, jolloin vesi Venetsian kanavissa nousee usein lähes metrin korkeuteen? Kauhuamme lisäsi vielä opastajan vilkkaat väritetyt kertomukset siitä, mikä tunnettu syytön henkilö missäkin komerossa oli istunut ja millä tavalla kutakin oli rääkätty. Mikä näissä kertomuksissa on tarua, mikä totta, sitä ei opastaja itsekään tietänyt ja tuskinpa sitä historian tutkimuskaan osaa selvittää, sillä Venetsian valtio-inkvisitsionin toimet olivat salassa pidettäviä pimeyden töitä.

Tuo vanha vankila Dogien palatsin kellarikerroksessa ei toki enää ole käytännössä, mutta palatsin takaa kulkevan kanavan toisella puolella on uudempi, 16. vuosisadalla rakennettu rikosvankila, jossa pahantekijöitä vieläkin säilytetään. Tämän vankilan seinien sisään meitä ei viety, me ainoastaan pääsimme Huokausten sillalle (Ponte del Sospiri), joka johtaa Dogien palatsista tuohon vankilaan.

Ken ei olisi Venetsian kuvissa nähnyt tuota kaunista kaarisiltaa, joka korkealla ilmassa kulkee kanavan poikki, ollen ikäänkuin joku antiikkinen riemuportti! Siltaa jonka nimi niin oudosti tunnetta värisyttää ja täyttää mielen kummilla aavistuksilla ihmisten tuskasta ja vallassaolijain väärinteoista!

Kaukaa katsova muukalainen näkee ainoastaan tuon jalomuotoisen kaaren korkeudessa, mutta ken Huokausten siltaa läheltä tarkastelee, näkee kaaren koristeina kummallisia koukerolta ja irvisteleviä naamoja, jotka sattuvasti kuvaavat niiden ihmisten sisällistä tilaa, joiden asteltavaksi tämä silta on rakennettu.

Se että Huokausten silta on 16. vuosisadalta, todistaa jo, että monet mieltä järisyttävät romaanien kirjoittajain kuvaukset tästä sillasta ovat vailla historiallista pohjaa. Luetaan esim., miten se ja se tunnettu henkilö muka keski-aikana syyttömästi tuomittuna vietiin Huokausten siltaa pitkin lyijykamareihin, ja ilkeämielinen ilmiantaja, joka gondolissa kulki sillan alatse, tuomitun rikoksellisen puoliso rinnallaan, kuuli päänsä päältä sillalta syvän huokauksen j.n.e. — Siitä, mitä on sanottu, käy selville että Huokausten siltaa ei ollut keskiaikana, että sitä pitkin ei menty lyijykamareihin, ja että tätä siltaa on kuljetettu uudella ajalla rakennettuun rikosvankilaan ainoastaan pahantekijöitä, eikä syyttömiä valtiollisia vankeja.

Mutta sittenkin omituinen kammon tunne ahdisti henkeä, kun vartia avasi Dogien palatsin seinässä olevan oven ja me huomasimme seisovamme Huokausten sillalla. Tavallinen silta se ei ole, se on katettu, vahvoilla seinillä ja ristikko-ikkunoilla varustettu käytävä, jonka keskellä kulkee vahva väliseinä. Eteläpuolista käytävää kuljetetaan vangit Dogien palatsiin tutkittaviksi ja pohjoista laajempaa käytävää viedään tuomitut pahantekijät takaisin vankilaan.

Me seisomme kauan Huokausten sillalla, katselemme ihanaa näköalaa aavalle merelle ja ahtaaseen kanavaan, kuuntelemme kuinka gondooli soluu sillan alatse ja koetamme kuvailla mielessämme, miltä tuntuu siitä ihmisestä, joka viimeisen kerran täältä korkeudesta katselee Venetsian verratonta kauneutta.

Kun palasimme Huokausten sillalta takaisin Dogien palatsiin, olimme tuskastuneet komeuteen ja loistoon. Jalopeurankidat ja kellarivankilat olivat meissä herättäneet tuon katkeran kysymyksen: mitä varten Venetsian ylimystö niin tuskallisesti vartioi valtaansa? Ja mitä varten ylimystö yleensä tässä maailmassa niin suuresti pelkää antaa kansalle osaa vallastaan? Tähän kokemus antaa sen yksinkertaisen vastauksen, että se, jolla valta on, ei mielellään luovuta sitä toiselle siitä syystä, että hän ei pidä muita kyllin ansiokkaina tuota valtaa hänen kanssansa jakamaan.

Silloin kuin vallanpitäjällä on joku jalo aate puolustettavana, saatamme joskus myötätuntoisuudella katsella sitä valppautta ja voimaa, jolla hän valtaansa vartioi, mutta Venetsian ylimykset myöhempinä aikoina eivät enään jaloja tarkoitusperiä ajatelleet; he rakastivat valtaa vallan itsensä vuoksi, ja sen vuoksi, että se antoi heille tilaisuutta viettää aikansa elämän nautinnoissa.

Venetsian ylimykset 14. ja 15. vuosisadoilla kilpailevat Lukullon aikalaisten kanssa ylellisyydessä ja loistossa. Muuan patriarkka, Grimani nimeltään, esim. pitää Venetsiassa pidot, joissa paavin sukulainen, eräs ruhtinas Farnese Roomasta, on vieraana. Pidot ovat Guideccan saarella, jossa ylhäisimmillä on kesäpalatsinsa. Vieraat viedään juhlaan kullatuissa aluksissa, joiden miehistönä on merimiehiksi ja turkkilaisiksi puettuja aatelismiehiä komeassa asussa. Loistavissa juhlapuvuissa he panevat toimeen leikkejä ja näytelmiä ylhäisten herrain ja naisten riemuksi. Katselijat keinuvat Guideccan kanaalin laineilla kullatuissa ja silkkikankailla päällystetyissä gondooleissaan. Muuan historioitsija väittää, että tässä tilaisuudessa olisi ollut koolla 3,000 juhlagondoolia.

Kaksisataa kutsuvierasta istuu pöydässä, syöden kultaisista astioista marmorisalissa. Ruokalajien lukumäärä on 90 (!) Vieraat ovat kultakankaisissa puvuissa, joiden koristuksina on pitsejä ja jalokiviä. Naisilla on kyyhkysen munan kokoisia turkooseja.

Aterian jälkeen orjat kantavat sisälle hopeaiset pesuvadit ja pesevät vierasten kädet Itämailta tuoduilla hajuvesillä.

Vieläkin kuuluisammaksi on tullut se juhla, jonka kaupunki vietti v. 1423 sen johdosta, että Venetsialle oli valittu uusi dogi, sillä tämä juhla kesti kokonaisen vuoden.

Kunnialliselta naiselta oli kielletty kaikki hyödyllinen toiminta kodin ulkopuolella. Hän ei saanut osoittaa mitään valtiollista harrastusta; hän sai näyttäytyä ainoastaan suurissa uskonnollisissa juhlissa, kävellä Markuksen torilla ja parissa muussa julkisessa paikassa tai viettää aikansa yksinäisillä gondoolimatkoilla. Mutta kevytmielisillä naisilla oli täysi toimintavapaus. He hallitsivat rikasten palatseissa, esiintyivät kallisarvoisissa puvuissa tasavallan suurissa saleissa, heitä palveltiin vieraspidoissa, ja heidän hyväkseen täytyi aviovaimojen luopua monista rakkaista toiveistaan.

Näytti siltä, kuin Venetsia olisi aikoja sitten unohtanut bysantilaisten mestarien vakavat mosaikit San Marcon kupoolissa: "Kristus on ylösnoussut" — "Kristus on tuleva tuomiolle."

"Venetsia oli" — Ruskinin sanoja käyttääksemme — "tehnyt syntiä Raamattu kädessä, siitä syystä sen lankeemus oli syvempi kuin Tyron ja Sidonin. Ja rangaistus on ollut sen mukainen: Venetsia on nyt köyhä ja likainen — oman entisyytensä kalpea varjo."

VI. VAELLUS VENETSIASSA

Kun on viettänyt aamupäivän San Marcossa Dogien palatsissa, kun on lukemattomia loistosaleja katsellessaan johtanut mieleensä kokonaisen vuosituhannen tapaukset, silloin on mieli vähäksi aikaa väsynyt saleihin ja pylvästöihin ja silmä alkaa ikävöidä Jumalan vapaata luontoa ja meren siintävää selkää. Niin kävi meidänkin. Siitä syystä päivällisen syötyämme läksimme keväisiä nurmikkoja etsimään ja nykyajan Venetsian arkiaskareita katselemaan.

Ensin istahdimme San Marcon edustalle, sillä siinä on Venetsian kyyhkysten kokoontumispaikka. Kyyhkyset ovat pyhiä eläviä Venetsiassa, samaten kuin hanhet olivat pyhiä muinaisessa Roomassa. Rooman hanhien kerrotaan tasavallan alkuaikoina pelastaneen Rooman Capitoliumin. Samaten kuuluvat kyyhkyset kerran — neljännen ristiretken aikana — pelastaneen Venetsian suuruuden. Niistä on aikakirjoissa tällainen tarina:

Itämaitten kansoilla oli ikimuistoisista ajoista tapana käyttää kirjekyyhkysiä. Kun Venetsian laivasto yhdessä Genuan laivaston kanssa Dandolon johdolla piiritti Kreetan saarta, huomasivat Venetsian upseerit, että saarelta vähä väliä lensi kyyhkysiä, jotka kiiruhtivat taistelutantereen poikki genualaisten luokse. Dandolo, joka ei luottanut genualaisiin liittolaisiinsa, käski sotamiehiään ampumaan muutamia kyyhkysistä. Nuolisade tähdättiin lintuja kohden, 7—8 putosi kuoliaana maahan ja jokaisen siiven alta löydettiin kirje. Nämät luettuaan Dandolo tiesi, että viekkaat genualaiset olivat Venetsian vihollisten liitossa. Seuraavana aamuna venetsialaiset hyökkäsivät Kreettaan, saarsivat genualaiset ja valloittivat saaren. Vihollisten kuvernöörin palatsista valloittajat löysivät suuren joukon harjoitettuja kirjekyyhkysiä. Dandolon käskystä vietiin arvokkaat linnut voiton merkiksi Venetsiaan, ja niistä polveutuu pyhän Markuksen kyyhkysten kaunis sukukunta.

Näitä siroja lintuja on Venetsian kansa kaikkina aikoina hellästi holhonnut. San Marcon edustalle, lähelle niitä suunnattoman suuria seetripuisia lipputankoja, joista suurina juhlapäivinä liput liehuvat, on rakennettu marmorinen kaivon arkku, josta nuo pyhät elävät saavat juoda. Muinais-aikoina valtio kustansi kyyhkysille ruuan, mutta nyt niiden ravinnosta pitävät huolen kaiken maailman matkustajat. Kaivon lähellä istuu vanha kauppiasukko, syli täynnä valkoisia paperitötteröitä, joissa on maissijyviä. Mekin hauskuuden vuoksi ostamme yhden tötterön ja viettelemme luoksemme parven noita suosittuja lintuja, jotka vähääkään ujostelematta nokkivat jyviä muukalaisten kädestä, jopa hyppäävät olkapäällekin. Somaa on nähdä, kuinka ne istuskelevat San Marcon katolla ja rakentelevat pesiään pylvästen päihin, joiden lehtikoristukset ovat täynnä pehmeitä kiiltäviä höyheniä. Nuo omituiset asukkaat luovat vanhan kirkon kunnianarvoiseen fasaadiin vaihtelevaa eloisuutta ja lisäävät sen väririkkautta, mutta ne myöskin tahraavat kapiteelien lehtikoristuksia ja kirkon kallisarvoisia mosaikkeja. Tästä syystä on kaupungin hallitus joskus päättänyt ryhtyä tuota siivekästä joukkoa hävittämään, mutta kansa, saatuansa tiedon hallitusmiesten pahoista aikeista, on niin voimakkaalla tavalla ilmaissut suosiotansa pyhiä lintuja kohtaan, että korkeitten herrain on ollut pakko jättää Venetsian kyyhkyset rauhaan.

Kun olemme kylläksemme kyyhkysiä syötelleet, astelemme Piazzettan poikki Dogien palatsin ja Kirjastotalon ohitse rantaan, jossa on nuo usein mainitut kaksi korkeata graniittipylvästä. Pylväät kuuluvat olevan kotoisin Syyriasta tahi Egyptistä. Toinen on tuhkanharmaa; sen päässä on ennen mainittu Markuksen siivekäs jalopeura, jonka jalokivisilmät nyt ovat Parisissa, ja toinen, punertava pylväs, kannattaa miestä, joka seisoo krokotiilin selässä; mies on Venetsian entinen suojeluspyhimys, krokotiilin tappaja P. Teodoros.

Noita pylväitä pitäisi oikeastaan kammoksua, sillä niiden välillä on muinaisaikana ollut teloituspaikka, jossa pyövelit musta naamari kasvoilla suorittivat verisen velvollisuutensa. Mutta etelän huoleton sukukunta näkyy helposti unohtavan kamalat muistot. Iloisena kaupungin kansa noiden pylväiden ympärillä temmeltää: joutilaat miehet nukkuvat päivänpaisteessa pää pylvään jalustalla, lapset leikkivät, katukauppiaat tarjoilevat postikortteja, hedelmiä, virvoitusjuomia, mosaikkeja, koralleja ja kaikellaista pientä rihkamaa, ja laskiaistiistaisin karnevaalikulkue pysähtyy vanhalle mestauspaikalle ja polttaa siellä — kirjavan nuken.

Pylväiden ohi päästyämme olemme Riva degli Schiavoni nimisellä avaralla rantatorilla. Se on kauttaaltaan neliskulmaisilla laakakivillä laskettu, ja veden rajaan johtaa valkoiset leveät marmoriportaat, joita pitkin laskeudutaan venheisiin ja gondooleihin.

Täällä onkin venetsialaisten kulkuneuvojen kokouspaikka. Veneitä ja gondooleja on täällä sadoittain, täällä joutilaat miehet, opastajat ja kantajat, kerjäläiset ja tyhjäntoimittajat huolettomina lojuvat päivänpaisteessa, ja gondolieerit lakki kädessä ja kohteliaasti kumarrellen koettavat houkutella matkustajia aluksiinsa.

Me kuljimme rantaa pitkin Piazzettasta vasemmalle kädelle kaakkoista kohden, sillä kartta ilmaisi, että siellä Venetsian äärimmäisen niemen nenässä ("kalan" pyrstön alakulmassa [Venetsian asemakartta on kalan muotoinen]) on suuri puutarha.

Dogin palatsi jäi vasemmalle, kulkiessamme Ponte della Pagliaa ("Olkisiltaa") Rio dei Palazzo nimisen kapean kanavan yli, joka juoksee palatsin itäpuolelta mereen. Olkisillalla seisoessamme luomme silmäyksen ylös vasemmalle Huokausten siltaan, joka kauniina kaarena kohoaa Dogien palatsin 3:nen kerroksen kohdalla. Huokausten sillasta oikealla, Markuksen kanavan ja meren välillä, on Giorgioesaari kirkkoineen. Edessämme vähän matkan päässä istuu Italian yhdistäjä Viktor Emanuel pronssisen ratsun selässä, jalkain juuressa kaksi jalopeuraa, toinen kahleissa ja toinen vapautettuna.

Vasemmalle meistä jää kuuluisa Arsenaali eli Venetsian laivanvarustuspaikka, jonka edustalla on suuri suojattu satama. Arsenaalin pihalla näkee matkustaja neljä kaunista marmorijalopeuraa. Jalot eläimet ovat kotoisin Ateenasta. Yhden kylkiin ja selkään on hakattu skandinaavialaista riimukirjoitusta, joka kuuluu olevan viikinkiajalta, jolloin Skandinaavian miehet kulkivat Kreikan keisarin palveluksessa.

Me silmällemme uteliaina satamaa Arsenaalin edustalla. Siinä seisoi aikoinaan ankkurissa Bucentouros, Venetsian tasavallan kuuluisa laiva, jolla vasta valittu dogi purjehti selvälle meren selälle ja viskasi jalokivisormuksen syvyyteen, merkiksi siitä, että Venetsian tasavalta ja Adrian meri muka olivat keskenään kihloissa. Kerran meri hylkäsi dogin kihlat ja lähetti suuren kalan mukana sormuksen takaisin, ja se tiesi onnettomuutta Venetsialle. Tämän tapauksen on Tizianin oppilas Paris Bordone esittänyt kuuluisimmassa maalauksessaan.

Bucentouroksen vertaista laivaa ei maailma ole nähnyt: se oli melkein kauttaaltaan kullan ja punaisen sametin peitossa, pohja oli päällystettynä perlemolla ja ebenholtsilla, ja airoja oli 84 paria, kaikki kullatut.

Poissa on Bucentouros. Sen paikalla näkee nyt tavallisia gondooleja ja vanhoja kalastajavenheitä, ja rääsyiset lapset leikkivät rannalla.

Vihdoin pääsemme pitkälle kadulle, joka kantaa Garibaldin kuuluisaa nimeä, ja sitten avautuu eteemme suuri ja komea puutarha palmuineen, laakereineen ja kukkapenkereineen. Se on Giardini pubblici eli kansan puutarha.

Tämän ihanan puutarhan valmisti venetsialaisille Napoleon Bonaparte, joka huomasi, ettei Venetsiassa ollut kivipalatsien ja kanavien keskellä ainoatakaan viheriää nurmikkoa, jolla kansa olisi saanut istua puiden siimeksessä. Hän toimitti sinne tänne kaupunkiin pieniä istutuksia sekä tämän laajan puutarhan. Tilaa ja varoja saatiin siten, että useita luostareita revittiin ja muurit hajotettiin maan tasalle.

Mutta Venetsian kansa ei puutarhassaan nostattanut muistopatsasta
Napoleon Bonapartelle, sillä hän oli vieras valloittaja. Giuseppe
Garibaldin ja Cavourin muistopatsaat täällä tulijaa tervehtivät, sillä
he yhdessä Viktor Emanuelin kanssa kukistivat vierasten vallan.

Kunniasijalla on Garibaldin patsas. Me seisomme sen juurella hartaina ja kauan. Ei koskaan ollut Italian vapaudensankarin kuva näyttänyt meistä niin kauniilta. Patsas on aivan yksinkertainen: korkealla kiviröykkiöllä seisoo sankari, yllänsä väljä pusero, tunnettu "punainen paita", ja päässä pehmeä huopalakki. Asento vapaa, kasvot sanomattoman kauniit, ne tuntuvat ikäänkuin säteilevän vapauden tuntoa, värähtelevän myötätuntoisuudesta. Tuo myötätuntoisuus, ääretön inhimillinen hyväntahtoisuus, se varsinkin sydäntä lämmittää. Patsaan jalustaan nojautuu nuori sotilas, pusero yllä, lakki kallellaan. Hän ei ole mikään preussilainen jäykkäselkäinen vahtisotilaan tyyppi, hän seisoo vapaasti, nojaa kallioon ja painetti on kädessä ikäänkuin leikkikalu. Pienenläntä mies, mutta mikä miehekäs voima vartalossa ja mikä tuli silmissä! Ja samalla kasvoista ja koko olennosta loistaa liikuttava hyväntahtoisuus.

Tällainen on siis italialaisten vapaudensankarin ihanne, ei tyly eikä kerskaileva, vaan tulinen, innostunut, ritarillinen mies, ja ennen kaikkea hyvä ihminen!

Oli kuin ensimmäisen kerran olisimme katsoneet Italian kansan sydämeen ja saaneet aavistuksen siitä, että tätä kansaa täytyy rakastaa.

Täällä opimme myös rakastamaan Venetsian luontoa. Suuren puutarhan rannalla on korkea kukkula ja siellä näkötorni, josta näkee koko suuren laguunimaiseman, jonka keskuudesta Venetsia kohoaa.

Omituinen ilmiö on laguuni. Se on ikäänkuin kapea rautajärvi, jonka kaitaiset hiekkasärkät erottavat Adrianmerestä. Laguuni on niin matala, että pakoveden aikana näkyy pohjasta tummat meriruohot, ja gondoolit kyntävät pohjaan syviä vakoja, joista nousee sinertävä savi.

Venetsian asujamet ovat vahvistaneet meren muodostamat hiekkasärkät vahvoilla muureilla, jotka suojelevat laguunikaupunkia meren myrskyiltä. Tällaista särkkää sanotaan lidoksi. Mutta hiekkasärkissä on aukkoja. Niissä meri myrskyisenä kuohuu ja kohisee, ja niistä kulkevat sisälle suuret laivat, ja lukemattomat valkoiset purjeet loistavat sillä suurella laguunilla, joka huuhtelee Giardini pubblicin rantaa. Suuri laguuni on aivan kuin aava meren selkä, siellä täällä näkyy pieniä saaria ja niiden rannoilla aallot vaahtopäisinä tyrskyävät. Mereltä huokuu raitis, suolainen ilma, joka tekee mielen rauhalliseksi ja voimakkaaksi.

Meitäkin halutti keinua laguunin laineilla. Päätimme tehdä paluumatkan gondoolilla. Menimme rantaan, mutta huomasimme, ettei siellä olekaan gondoolivalkamaa. Jonkun matkaa käveltyämme löysimme kuitenkin erään aluksen. Teimme sopimuksen, että meidät vietäisiin Markuksen kanavaa pitkin Canale granden suulle ja siitä vielä eteenpäin läpitse koko kaupungin, kanavan toiseen päähän asti. Silloin olisimme kulkeneet halki koko Venetsian ja nähneet kaiken, mikä Venetsian suurimman kanavan varrella on tärkeintä.

Vasta kun jo istuimme gondoolissa, huomasimme, että meillä oli edessämme ylen pitkä matka: 1 kilometri Markuksen kanavaa ja 3 kilometriä Canale grandea, joka kiemurtelee kaupungin läpi nurin käännetyn S-kirjaimen muotoisena.

Ja pahinta oli se, ettemme huomanneet minkälaisen aluksen olimme saaneet: ei se ollut oikea nopeakulkuinen gondooli, vaan oli ikäänkuin joku kalastajavenhe, vanha ja harmaa, eikä siinä ollut tuollaista teräksistä pykäleihin leikattua, kiiltävän kaunista keulaa, joka on oikean gondoolin tunnusmerkki. Eniten meitä säikähdytti se, että alus ei ollut numeroitu, ja numeroimattomista gondooleista meitä oli ankarasti varotettu. Ne voivat viedä muukalaisen perikadon kuiluun!

Mies ei näyttänyt vaaralliselta. Vartalo oli sorea, kasvot kauniit ja hyväntahtoiset. Hän oli hieman saman näköinen kuin sotilas Garibaldin patsaan jalustassa. Eikö vaan liene sama mies seissyt mallina silloin kuin taiteilija patsaan loi?

Olipa kuin Garibaldin patsaan kauneus olisi avannut silmämme näkemään italialaisten miesten kauneutta. Me aloimme tarkastella muitakin gondolieerejä ja huomasimme, että kaikilla oli sorea vartalo ja erinomaisen sulavat liikkeet. Ei ollut puvusta paljon haittaa: sininen merimiespaita oli auki, joten ruskea rinta näkyi, ja hihat olivat usealla ylös käärittyinä, kasvot ahavoittuneet ja avomieliset, käytös kohtelias ja hieno.

Näitä havaintoja tehdessämme Markuksen kanava loppui ja oikealla kädellä näimme taas Dogien palatsin tutut seinät ja rannalla vilkkaan liikkeen. Canale grande alkoi. Vasemmalle kädelle jäi Giorgioe-saari kirkkoineen, sitten näkyi kolmikärkisen niemen nenässä muhkea barokkityyliin rakennettu kirkko, jonka valtava valkoinen kupooli näkyy Venetsiaan ja sen ympäristöön.

Santa Maria della Salute! — sanoi gondolieeri opastaen. Tiesimme ennestään, että tuo uhkea rakennus Canale granden suussa on Venetsian kuuluisa "terveyden kirkko", joka rakennettiin 17. vuosisadalla, sen johdosta, että rutto oli kauan raivonnut Venetsiassa ja tappanut 40 tuhatta ihmistä. Kaupungin asukkaat kun lupasivat rakentaa Jumalan äidille kirkon, silloin heti rutto taukosi. Tämä legenda on tehnyt syvän vaikutuksen ihmisiin: vielä tänäkin päivänä menevät kaikellaiset sairaat tähän kirkkoon siinä toivossa, että he ihmeen kautta saisivat takaisin terveytensä.

Vene luistaa hiljaa eteenpäin. Oikealle puolelle jää pieni puutarha Giardino Reale (Hovipuutarha), joka on Markuksen torin lähellä Prokuratsia Nuovan takana. Marmoripalatsit kohoavat molemmin puolin kanavaa vedestä, ja palatsien edustalla näemme paaluja, joihin on kiinnitettynä gondooleja. Kullakin palatsilla näkyy olevan oma gondoolinsa ja paaluissa sukujen vaakunavärit.

Useat tunsimme jo kuvista ja koetimme uteliaina aina verrata todellisuuden palatsia mielikuvaan. Yleensä teimme sen havainnon, että nämä vanhat rakennukset kuvissa näyttävät valkeammilta kuin todellisuudessa. Niiden seinät ja sirot pilarit ja pylväät ovat kyllä aikoinaan olleet hohtavan valkeita, mutta vuosisatojen kuluessa on sade ja suolainen ilma ikäänkuin heittänyt harmaan harson niiden ympärille. Monessa paikassa on marmori aivan mustunut ja käynyt sammaleiseksi. Etenkin ovat rakennusten alaosat varsin likaiset, sillä Venetsiassa on hyvin suuri ero nousu- ja pakoveden välillä. Saattaapa tapahtua, että vesi öisin nousee lähes 1 metrin. Tämä korkea nousuvesi on yksi niitä maantieteellisiä syitä, jotka ovat määränneet Venetsian rakennustavan. Jos ei vuoksi olisi niin korkea, niin kanavat olisivat umpinaisina epäterveellisinä lätäkköinä, ja ihmiset olisivat aikoja sitten ne täyttäneet. Mutta nyt ne ovat aivan kuin vilkkaana elävänä virtana, johon joka vuorokauden vaihteessa tulee uutta puhdasta vettä, ja virta on joskus kanavassa niin vuolas, että se voisi myllynkiviä pyörittää.

Yhden ainoan kerran ovat kanavat olleet kuivina: V. 1348 tapahtui maanjäristys, joka nieli kanavain veden, mutta 14 päivää kestäneen kuivuuden jälkeen vesi alkoi uudestaan virrata Venetsian elämän valtasuoniin, ja sen jälkeen on vesi Venetsian kanavissa noussut ja laskenut säännöllisesti.

Nousu- ja pakoveden erotus ei kuitenkaan ole niin suuri, että se aivan turmelisi rakennukset ja tekisi palatsien portaat kauttaaltaan limaisiksi. Mutta se haitta siitä tietysti on, että rakennusten alaosat ovat öisin veden sisällä ja päivin märkinä sekä viheriäisen liman peitossa. Tämä seikka ensimmäiseksi pistää muukalaisen silmään ja saattaa hänet luulemaan Venetsiaa paljoa likaisemmaksi, kuin se todellisuudessa onkaan.

Mutta kaikesta huolimatta on todellisuus sittenkin kuvaa kauniimpi, sillä kuvassa näkee vain jonkun yksityisen rakennuksen, mutta gondoolissa keinuessaan matkustaja näkee molemmin puolin kanavaa palatsien pitkät rivit — kilometrien pituudelta kahden puolen pelkkää marmoriseinää!

Tämä tekee valtavan vaikutuksen muukalaiseen, joka tietää, että kaikki tuo ihanuus on sanan täydessä merkityksessä merestä noussut. Perustus Venetsiassa on näet niin heikko, että kaikki rakennukset lepäävät paaluilla. Edesmenneet sukupolvet ovat laivoilla kuljettaneet kallisarvoisia puita kaukaisista maista ja upottaneet ne meren syvyyteen. Niinpä eräät vanhat rakennukset lepäävät Libanonin seetripuilla. Kerrotaan, että muuan vanha suku 17. vuosisadalla velkaantui ja aikoi epätoivossa repiä palatsinsa saadakseen sen alta syvyydestä kallisarvoiset hirret, joiden raha-arvo oli niin suuri, että sillä olisi perheen aineellinen toimeentulo ollut turvattu. Tasavalta kuitenkin esti tuon toivottoman teon.

Venetsian palatsit ovat eri aikoina rakennettuja: vanhimmat ovat 700 vuoden ikäisiä, useimmat ovat 1700-luvun lopulta. Tyylikin on erilainen; toiset ovat bysantilaista ja roomalaista, toiset goottilaista, jotkut, kuten esim. ihana Vendramin Calergi, renessansityyliä, onpa eräs, Palazzo Pesaro, pöyhkeätä barokkityyliä. Mutta kaikki Venetsian palatsit sittenkin näyttävät pintapuolisen katselijan silmissä melkein samallaisilta, sillä ne noudattavat n.s. Venetsian palatsityyliä, joka on laguunikaupungin omituisissa oloissa syntynyt ja sen historiallisten tapausten kanssa sopusoinnussa.

1. Kanavan vedestä johtaa leveät marmoriportaat avonaiseen pylvässuojamaan, jonka takana joskus näkee kauppapuoteja ja varastohuoneita.

2. Etusuojaman yläpuolella toisen ja kolmannen kerroksen fasaadissa tiheät pylväsrivit, jotka päättyvät sirosti veistettyyn ruusustoon, ja pylväsrivin takana loggia, jossa palatsin asukkaat kävelevät, seurustelevat, hengittävät raitista ilmaa, kuuntelevat musiikkia ja katselevat liikettä kanavalla. Jos ei rakennuksessa ole pylväsriviä ruusustoineen, silloin on fasaadi täynnä siroilla pikku pylväillä jaettuja suuria ikkunoita, jotta kaukaa katsoja luulee näkevänsä pylväsrivin. Sellainen on esim. Vendramin Calergissa.

Canale grandelta katsellessa näyttää kuin miltei jokaisessa talossa olisi pieni palanen Dogien palatsin fasaadia, sillä nuo ihanat loggiat lienevät oikeastaan Dogien palatsin esikuvan mukaan rakennettuja, ja ne ovatkin Venetsian rakennustyylin erikoisena tunnusmerkkinä. Dogien palatsin majesteetillinen kauneus on vaikuttanut niin syvästi Venetsian arkkitehteihin, että se on aivan kuin vuosisadoiksi ottanut vangiksi heidän mielikuvituksensa ja pakottanut sukupolven toisensa perään kunnioittamaan vanhaa tyyliä.

Fasaadin, rakennuksen näkyväisen osan, kaunistamiseen ovat venetsialaiset kaikkina aikoina panneet pääpainon; sivuseinät ovatkin useasti aivan sileitä ja koruttomia. Onpa palatseja, joissa fasaadi on aivan kuin kaunis marmorikulissi rakennuksen edessä. Tämä omituisuus on perintönä tasavallan mahtavuuden päiviltä, jolloin Venetsian porvariruhtinaat ottivat vastaan ylhäisiä vieraita, joille tuli näyttää kaupungin kauneutta.

Kaikki Venetsian palatsit ovat melkein tasakorkeita, samaten kuin kaikki "Kultaiseen kirjaan" kirjoitetut suvut olivat keskenään tasa-arvoisia. Talot ovat lujasti toinen toisessaan kiinni, aivan kuten omistajatkin lujassa liitossa suojelivat yhteisiä etujaan. Johtuu mieleen muinaiset ajat, jolloin yhteistunne Venetsian ylimyssuvuissa oli niin luja, että kaikki ylhäiset nuorukaiset ja neitoset viettivät häitänsä yhtaikaa, ja tämä yhteinen hääpäivä kerran vuodessa oli koko kaupungin yhteinen juhla. Avioliitot vahvistettiin koko kansan läsnäollessa Markuksen torilla ja Dogien palatsin pihalla.

Vasta kun saapuu Firentseen, tuohon puolueriitojen, kansanvaltaisuuden ja alituisten vallankumousten temmellyspaikkaan, silloin selvään huomaa Venetsian palatsityylin omituisuuden, sillä Firentsen palatseilla on hyvin sotainen leima: ne ovat aivan kuin vihollista vastaan varustettuja vartijalinnoja.

"Kultainen kirja" poltettiin silloin kuin Napoleon valloitti Venetsian, ja etuoikeudet huuhtoi Ranskan vallankumous tasa-arvoisuuden avaraan mereen. Suurten sukujen jälkeläiset ovat köyhtyneet, monet palatsit ovat myödyt, ja niitä käytetään kaikellaisiin hyödyllisiin tarkoituksiin: Palazzo Giustinianissa on Hotel de l'Europe, Pal. Tiepolossa Hotel Britannia, Pal. Foscariin, jossa useat Europan ruhtinaat aikoinaan ovat majailleet, on sijoitettu kauppakoulu, eräs palatsi on näyttelijättären Eleonore Dusen hallussa, Pal. Corner della Regina, entisen Kypron kuningattaren Catarina Cornaron asunnon paikalle rakennettu palatsi, on nykyään vuokratalona. Suuren dogin Enrico Dandolon palatsin paikalla on kahvila j.n.e.

Palatsien nimet johtavat mieleen loistavia muistoja mahtavista miehistä ja Venetsian muinaisesta komeudesta.

Palazzo Foscarissa pidettiin entisaikaan Venetsian ylellisimmät juhlat ja siellä asui Foscarien mahtava suku — "Venetsian Stuartit", jonka suvun jäseniä on ollut kuninkaina Sisiliassa. Foscari-suvun viimeisinä jälkeläisinä eli kaksi vanhaa naista, äiti ja tytär, 1900-luvun alkaessa, suurta köyhyyttä kärsien eräässä Venetsian ullakkokamarissa. Niin katoavaista on inhimillinen suuruus!

Pal. Loredanissa on asunut suuri dogi Enrico Dandolo, Konstantinopolin valloittaja. Hänen mahtavasta suvustaan on lähtenyt 4 dogia.

Pal. Mocenigossa asusti 16. vuosisadalla nerokas Giordano Bruno, joka tieteellisen vakaumuksensa vuoksi kärsi marttyyrikuoleman, ja sitten englantilainen runoilija lordi Byron, joka Venetsian kauneuden lumoamana asui kauan saarikaupungissa.

Pal. Manin'ista Venetsian viimeinen dogi v. 1796 katseli Venetsian tasavallan kukistumista, ja siellä hän omin käsin poltti "Kultaisen kirjan".

Voimakkaasti vaikuttaa mielikuvitukseen myös Pal. Corner della Reginan nimi, sillä se johtaa mieleen erään tarujen ylistämän tapahtuman saarivaltakunnan muinaisuudesta.

Oli vuosi 1468. Kypron kuningas tahtoi valita puolisonsa Venetsian tyttäristä. Dogien palatsiin oli tuotu näytteille 72 Venetsian kauneinta nuorta neitsyttä ylimyssäädystä. Neuvoston suuressa salissa istui sadoittain ylimyksiä, prokuraattoreja, senaattoreja ja hengellisiä herroja loistopuvuissaan, ja nuo nuoret neitoset olivat valkoisissa morsiusvaatteissa. Kypron kuninkaan lähettilään katse kiintyi 15-vuotiaaseen Catarina Cornaroon. Hän oli tuotu tähän loistavaan seuraan suorastaan luostarista, jossa ylimysten tyttäret tavallisesti saivat kasvatuksensa. Catarina kihlattiin Kypron kuninkaalle ja nuori morsian sai myötäjäisikseen tuhat puntaa Venetsian valtiolta, sillä hän oli tämän kunniakkaan vaalin kautta julistettu Venetsian kasvatustyttäreksi.

Nuoren ruhtinattaren asema oli loistava, mutta hänellä ei ollut vapautta omintakeiseen toimintaan, sillä kotikaupunki piti häntä tahdottomana käskyläisenään, jonka ainoa tehtävä oli Venetsian etujen valvominen Kyprossa. Monien nöyryytysten jälkeen Catarina Cornaro syöstiin valtaistuimen korkeudesta ja Venetsia otti vastaan kasvatustyttärensä ruhtinaallisen komeasti sekä lahjoitti hänelle palatsin Canale granden varrella. Tuon palatsin paikalle on myöhempi aika rakentanut sen talon, joka nykyänsä kantaa Kypron kuningattaren nimeä, ja kaunis marmorinen hautamerkki San Salvatore kirkossa kertoo nykyiselle sukupolvelle niistä ajoista, jolloin Venetsian poikia haettiin kaukaisten saarivaltakuntien kuninkaiksi ja sen tyttäriä kuningattariksi.

Loiston ajat ovat ohitse. Ani harvoin keinuu kultakeulainen gondooli nyt enää Canale granden laineilla. Purppuraa, samettia ja jalokivillä koristettuja kruunuja emme nähneet palatsien parvekkeilla, mutta siellä täällä kuului sisältä mandoliinin pehmeitä säveliä ja värähtelevää laulua… ja silloin sävelten soinnun ja veden solinan keskellä muiston tytär kutoi unelmien kirjavaa kangasta…

Matkustajan herättää unelmista muuan perin arkipäiväinen näky: erään entisen palatsin nurkan takaa tulee repaleinen vaimo ja… kaataa likavettä kanavaan. Viereisen talon portailla on nuori tyttö, joka viruttaa vaatteita kanavan vedessä. Gondoolissa keinuvasta muukalaisesta tuntuu, kuin hän olisi saanut tuon likaveden omaan niskaansa Mutta kun hän on vähän pitemmän ajan oleskellut Italiassa, silloin hän kyllä tottuu siihen, että runollisuus ja proosa, kauneus ja likaisuus ovat tässä ihmeellisessä maassa mitä suloisimmassa sovussa.

Gondooli on luistanut korkean kaaren alatse. Se on Ponte di Rialto eli Rialto silta. Kohta kuuluu gondolieerin iloinen ääni:

Matkustaja säpsähtää ilosta ja pyytää gondolieeriä pysähdyttämään aluksen hetkeksi, sillä nyt hänen edessään on Venetsian ihanin yksityinen rakennus, jonka kuvaa hän on kotimaassaan ihastuneena katsellut.

Kuluneet ovat kultakoristukset, joista talo on saanut nimensä, tummentuneet ovat tuon pienen talon sirot pylväät, sillä Kultapalatsi rakennettiin jo v. 1430 tienoilla, mutta rappiotilassaankin tämä Venetsian palatsirakennuksen mestariteos on suloinen, aivan kuin vanha kaunotar, joka on säilyttänyt sydämensä puhtauden ja sielun ikuisen nuoruuden.

Tuskin missään Venetsian palatsissa on goottilainen tyyli niin puhdas, pylväät niin sirot ja ruusustot niin keveän hienot kuin Kultapalatsissa. Alakerroksessakin ovat pylväät solakat kuin arabialaisessa linnassa.

Kultapalatsia kauan ihailtuamme soutelemme vielä vähän aikaa kanavalla ja sitten käännymme takaisin Rialto siltaa kohden. Nyt vasta huomaamme, kuinka mahtavan kaunis tämä Venetsian vanhin silta on. Rialto sillan ainoa holvikaari on 27 metrin pituinen ja sen tukeeksi on kanavaan upotettu 21 tuhatta paalua. Venetsialaiset muinoin pelkäsivät, että perustus pettäisi ja sillan mahtava kaari romahtaisi alas. Silloin kerrotaan erään arkkitehdin kuolinvuoteellaan antaneen sen neuvon, että sillan kumpaiseenkin päähän rakennettaisiin rihkamapuoteja painoksi. Tämän neuvon venetsialaiset huomasivat niin käytännölliseksi, että rakensivat sillan reunat täyteen tuollaisia puoteja, joten Rialto sillan molemmilla reunoilla nyt on korkea seinä lyijykattoisista kauppakojuista.

Jätimme gondoolimatkan sikseen ja päätimme kiivetä Rialto sillalle. Siellä oli aika markkinat. Nuo avonaiset pikku puodit olivat täpösen täynnä kangasta, valmista vaatetta, helyjä, helmiä, lasitavaroita, leikkikaluja ja kaikellaista, mitä vaatimaton ostaja vaan itselleen saattaa toivoa. Eikä olleet tavarat hinnalla pilatut: hattuja sai 25 pennillä, esiliinoja 50:llä ja siistejä puseroita markalla. Jos kaksi markkaa maksoi, niin sait oikein herraspuseron. Vilkkaat kauppiaat, miehet ja naiset, vikkelästi hääräsivät puotiensa edustalla ja koettivat kaikilla keinoin houkutella ostajia luokseen. Olivatpa levittäneet tavaroita pitkin siltaakin, niin että ohikulkijan oli pakko niihin katsoa, ettei olisi tullut jaloillaan sotkeneeksi rikki siroja esineitä.

— Kuinka kummassa täältä hevosella pääsee? mutisee muukalainen itsekseen raivaten itselleen tietä kangaspakkojen, peilien ja lasiastioiden välitse.

Mutta venetsialainen nauraa hänelle kohteliaasti, sanoo huomaavansa, että matkustaja on ensimmäistä päivää Venetsiassa, koska ei vielä tiedä, että tässä kaupungissa ei käytetä hevosia!

Niin, totta tosiaan, eihän Venetsiassa hevosia ole — ei ainoatakaan hevosta koko kaupungissa! Jos tahdot hevosta nähdä, niin sinun täytyy mennä Lidoon.

Venetsia on maailman ainoa kaupunki, jossa ei kuule kärryjen tärinää eikä raitiovaunujen kellojen kilkatusta, ja jossa ei jalkamiehen tarvitse juosta polkupyörää pakoon. Ei muita kulkuneuvoja kuin gondoolit, venheet, höyrylaivat ja — ihmisen omat jalat.

Niin — jalat! Sillä kyllä Venetsiassa jalkojakin tarvitaan. Siellä on näet katuja. Kyllähän kanavat ovat tärkeimpiä teitä Venetsiassa, niitä on näet kokonaista 172, niiden joukossa 2 valtakanavaa. Kanavat jakavat kaupungin 71 "saareen", mutta saarien välillä on siltoja — Venetsiassa on kokonaista 150 siltaa, ja kanavien varsilla ja kanavien välillä on katuja, kujia ja käytäviä, kaikkiansa 2,100. Kun oikein tarkoin katselee Venetsian karttaa, niin huomaa, että melkein kaikkiin paikkoihin voipi päästä omilla jaloillaan katuja pitkin.

Me keksimme mielihyväksemme, että Rialto sillalta on mukava tie Markuksen torille. Tutkimme karttaa ja lähdemme taipaleelle. Heti ihastumme Venetsian katuihin. Eivät ne tosin ole Helsingin Aleksanterinkadun levyisiä. Eivät toki! Valtakadut ovat siellä yhtä leveät kuin meidän pienen Porvoon kapeimmat kujat. Mutta hätäkös siellä on ihmisten liikkua, kun ei tarvitse pelätä, että häneltä ajetaan niskat nurin. Ei tarvita liioin katukäytäviä, kun ei ole kärryn pyöräin kuluttamia kuoppia; neliskulmaisilla sileillä kivillä laskettu katu on kuin pöytä. Venetsian kadulla kulkiessansa luulee olevansa teaatterissa tahi oikeammin sanoen katselevansa kaunista kuvataulua, ja johtuu mieleen erään ruotsalaisen maalarin sanat: "Venetsian taulukokoelmissa näkee kuvia, jotka näyttävät eläviltä ja kaupungin kaduilla elävää todellisuutta, jota luulisi kuvaksi."

Kun näkee vilkasten ihmisten kulkevan tietänsä ilman mielenjännitystä ja ilman kiirettä, herää muukalaisen mielessä omituinen rauhan ja turvallisuuden tunne. On kuin olisi sähkön ja höyryn kiihottaman ihmiskunnan keskeltä paennut entisaikojen yhteiskuntaan, päässyt hiljaisuuden salaperäiseen, pyhitettyyn kaupunkiin.

Mutta eipä Venetsian kaduilla kuitenkaan kuoleman hiljaisuus vallitse. Kaupungissa tehdään ahkerasti työtä: viilat vinkuu, ompelukoneet raksuttaa katuvierillä, ja vähä väliä kuuluu jostain pajasta vasaran kalke. Pysähdymme pajan edustalle, jonka seinät ovat aivan avoinna kadulle. Katselemme, kuinka mustat sepät hiki otsassa valmistavat rautakaluja ja kauniita kupariastioita. Heillä on niin kiire etteivät ennätä edes meihin katsahtaakaan. Pajan seinustalla istuu parvi nuoria tyttöjä pujottelemassa helmiä nauhoihin. Noita ahkeria työntekijöitä katsellessamme ymmärsimme, että Venetsiassa on muitakin ihmisiä, kuin nuo rantatorilla lojuvat laiskurit, joita aamupäivällä olimme harmistuneina katselleet. Tuolla ahkerien ihmisten keskellä tuntui kodikkaalta ja turvalliselta. Vakuutimme toisillemme, että Venetsia ei lainkaan enää tuntunut pelottavalta.

Mutta samassa huomasimme, että olimmekin innoissamme kulkeneet harhaan. Oli ollut katuja ja katujen päässä pieniä avonaisia toreja, keskellä joku kaivo tahi kuvapatsas. Olimme sivuuttaneet S. Giacomon, Venetsian vanhimman kirkon, joka kuuluu rakennetun puolitoista tuhatta vuotta takaperin, sekä San Salvatoren, jossa on Tizianin kuuluisa "Marian ilmestys". Vähä väliä olimme kulkeneet pientä siroa siltaa jonkun kapean kanavan poikki, mutta vihdoin olimme eksyneet kapeaan kosteaan solaan, joka oli puolipimeä ja pelottavan likainen.

Ja senkin varrella asui ihmisiä! Näkihän talojen särkyneissä tomuisissa ikkunoissa työväen lasten kalpeita kasvoja.

Henkeä ahdisti. Ihmisten lasten täytyy kasvaa, kehittyä, tehdä työtä ikuisessa kosteudessa, köyhyydessä ja hämärässä. Ja keskellä kaupunkia, jossa marmoripalatseja on sadoittain ja jossa jalokivisormuksia on viskelty mereen!

Me hengitimme helpommin, kun olimme löytäneet ulos likaisesta solasta, mutta sen jälkeen emme enää suuttuneina puhuneet "Venetsian laiskureista". Ehkäpä nuo laiskurit lienevätkin varjossa kasvaneita lapsia, jotka aikaihmisinä tahtovat täysin siemauksin juoda päivänpaistetta siellä, missä aurinko paistaa täydeltä terältä.

Onhan hyvä, että Venetsia on rakentanut Markuksen torille ja Canale granden rannoille yltäkyllin leveitä marmoriportaita, joilla köyhtyneen kuningattaren rääsyiset lapset saavat mukavasti nukkua ja nähdä unta siitä kauneuden kuningaskunnasta, jonka perillisiksi he ovat syntyneet!

Näistä asioista puhellessamme huomasimme joutuneemme kadulle, jolla oli tavattoman vilkas liike ja joka tuntui tutulta. Se oli Merceria, Venetsian suurin kauppakatu, joka kulkee "maailmankello-tornin" alatse ja avautuu siinä Markuksen torille. Näimme kyyhkysparven lehahtavan lentoon, ja samassa oli Markuksen tori edessämme. Juoksujalassa riensimme asuntoomme tornin neljänteen kerrokseen, jossa iloinen illallisseura kertoi juuri palanneensa Lidosta ja söi hyvällä ruokahalulla tomaattikastekkeella maustettua makaroonia.

Englantilaiset, saksalaiset ja amerikkalaiset kilvan kuvailivat meren majesteettia, ja me suunvuoron saatuamme silloin tällöin pistimme joukkoon ihastuksen sanan Venetsian katuelämän kuvaisasta kauneudesta.

VII. LIDO JA CHIOGGIA

Lido, Lido! Oi, miksette käyneet Lidossa? Niin huudahti vanha saksalainen neiti, kuultuansa, että me olimme tyytyneet katselemaan Lidoa Giardini pubblicin rannalta emmekä käyttäneet ensimmäistä iltapäivää tehdäksemme sinne laivamatkaa.

Tuo muureilla vahvistettu hiekkasärkkä, joka Venetsiaa suojelee aaltojen hävittäviltä voimilta, tuo kapea viheriäinen vyöhyt Adrianmeren suuressa sylissä, — sehän on venetsialaisten virvoittavin huvipaikka ja kaikkein muukalaisten lempipaikka. Suuret runoilijat ovat Lidon hotelleissa lepäilleet luoden kuolemattomia nerontuotteita, ja kauneuden ihailijat kaikista maista ovat tämän maailman ihmeellisimmän hiekkasärkän näkötorneista ihmetelleet meren majesteettia. Venetsia on täältä katsellen kuin "muinaisroomalainen viiniastia, viheriäinen smaragdi kaulan kapeimmalla kohdalla". Tämä viheriä kohta on Giardini pubblici.

Lidon ihailijoista on lordi Byron kuuluisin. Venetsiassa ollessaan tämä rauhaton runoilijaylimys vietti pitkät ajat Lidossa. Usein, kun yö oli pimeä ja myrskyn sävel valitti palatsien pylväistöissä, solui yksinäinen gondooli Pal. Mocenigon edustalta Canale grandea pitkin Lidoon päin, ja Byron, joka oli intohimoinen uimari, heittäytyi Lidon rannalta mereen.

Tällaisella retkellä oli uhkarohkea uimari kerran menettämäisillään henkensä, mutta köyhän naisen intohimoinen rakkaus hänet pelasti.

Kevytmielinen ylimys, joka ei koskaan voinut vastustaa kauniiden silmien lumousvoimaa, oli ottanut luoksensa Mocenigo-palatsiin Margaritha Cogni nimisen venetsialaisen työmiehenvaimon, jonka terve voima ja kukoistava kauneus häntä viehätti. Lordi alussa tuhlasi hänelle aarteitaan sekä hellyyttään, mutta tapansa mukaan kyllästyi häneen pian hakien huvitusta hienostuneemmassa seurassa. Mutta Margaritha seurasi herransa askeleita koiran uskollisuudella, istuen yökaudet palatsin portailla Byronia odotellen. Eräänä yönä kuunteli Margaritha tuskissaan myrskyn riehuntaa, ja kun ei odotettua kuulunut kotiin, arvasi rakastava nainen hänen tapansa mukaan menneen Lidoon uimaan. Hän pyysi gondolieereja soutamaan ulapalle, mutta nämä eivät uskaltaneet antautua myrskyn valtaan. Margaritha itki, uhkasi ja rukoili, kunnes sai kaksi miestä lähtemään vaaralliselle retkelle. Itse Margaritha ensimmäisenä hyppäsi veneeseen, ja oman henkensä alttiiksi pannen pakotti miehiä ohjaamaan aluksen sinne, missä aavisti Byronin olevan. Lordi oli uinut liian kauas rannasta ja oli vajoamaisillaan syvyyteen juuri sinä hetkenä, kuin gondooli lähestyi ja Margaritha sai uupuneen uimarin alukseen.

Siinä palanen petetyn naissydämen uskollisuuden historiaa, josta hemmoteltu kevytmielinen runoilija oli ennenkin saanut monta liikuttavaa todistusta!

Tämä tarina kerrotaan jokaiselle Lidoon matkustavalle muukalaiselle, ja samalla hänelle näytetään ryhmä suuria sypressejä, jotka brittiläinen runoilija on omin käsin istuttanut.

Laivamatka Lidoon on ihana. Siellä saa oikean kuvan laguuneista, näkee joukon Venetsiaa ympäröiviä saaria kirkkoineen ja luostareineen sekä lujat linnoitukset, jotka suojelevat Venetsiaa meren puolelta.

Lidossa saa ajaa raitiovaunussa, istua ulkoravintolojen mukavissa nojatuoleissa tahi rannalla kävellen hengittää Adrianmeren kevyttä suolaista ilmaa. Lapset poimivat meren huuhtelemasta rannasta simpukankuoria, meritähtiä ja monen moisia Ahtolan antimia.

Kalastajavenheet valkoisine purjeineen leijailevat merellä aivan kuin kalalokkien kiiltävät parvet. Mutta valkoisten purjeiden joukossa näkee tuon tuostakin punaisen ja ruskean keltaisia. Ne ovat chioggialaisten kalastajain purjeita, jotka aina helposti tunnetaan toisten joukosta.

Chioggia on Lidon läheisyydessä. Sen nimi on tuttu jokaiselle, joka on lukenut Venetsian taisteluista genualaisten kanssa. V. 1378—1381 käytiin tarujen ylistämä Chioggiasota. Genuan pyhä Yrjö ja Venetsian pyhä Markus olivat kauan kamppailleet kaupan herruudesta Välimerellä. Viimeinen sota oli verisin. Sen alkaessa Venetsian laivasto voitettiin niin perin pohjin, että vaan kuusi laivaa pelastui, ja laguunit olivat suojatta. Silloin kokoontuivat Venetsian patriisit huolestuneina Dogien palatsin suuren neuvoskunnan kokoussaliin keskustelemaan kaupungin puolustuksesta. Valkopartainen dogi Andrea Contarini johti neuvotteluja. Päätettiin tukkia laguuniväylät, upottaa kiviä laivareitteihin ja poistaa merimerkit. Mutta ennen kuin kaikki oli tehty, oli Genuan laivasto jo ylläköllä valloittanut Chioggian linnan ja purjehtinut sisään laguuneihin. Jos nyt genualaiset olisivat heti hyökänneet Venetsian kimppuun, niin se olisi ollut hukassa. Mutta he alkoivat valloitella laguunien muita linnoituksia, ja siten venetsialaiset saivat ajatusaikaa.

Venetsian neuvoskunta tarjosi genualaisille edullista rauhaa; genualaiset himoitsivat Venetsian perikatoa ja hylkäsivät ehdotuksen. Mutta onnettomuudessa Venetsia näytti voimansa. Käsityöläiset ja ylimykset tarjoutuivat kilvan valtiolle sotamiehiksi, merimiehiksi tai työmiehiksi laivaveistämöihin, ja valtion rahasto täyttyi vapaaehtoisista lahjoista. Aseita jaettiin kansalaisille, gondoolit ja muut veneet Venetsian kanavilla koottiin ja varustettiin sotakuntoisiksi. Laivaveistämössä tehtiin työtä yötä ja päivää. Ylimysten kustannuksella varustettiin vähässä ajassa 34 laivaa. Miehistöä harjoitettiin joka päivä Venetsian kanavilla. Dogi itse, vaikka kävi kahdeksaakymmentä, astui laivaan, luvaten ettei ennen palaisi palatsiinsa, kuin genualaiset olisivat karkoitetut, ja useimmat neuvosherrat seurasivat hänen esimerkkiään.

Kirkkaana kuutamoyönä (jouluk. 13 p. 1379) Venetsian sotalaivasto äkkiä purjehti ulos laguuneista. Genualaiset, joiden laivat olivat talvimajoissa Chioggian sisäpuolella, hämmästyivät. He koettivat kaikin voimin tukkia Chioggian kahta kulkuväylää kivillä ja proomuilla, mutta heidän ponnistuksensa olivat turhat. Saarrettuina Chioggian hiekkasärkkien taakse genualaiset pian menettivät vahvat asemansa laguuneissa. Seitsemän kuukautta he kestivät vimmattua piiritystä, ja heidän täytyi seuraavana keväänä, menetettyänsä 5,000 miestä ja 32 laivaa, antautua voittajan armoille.

Pyhä Markus oli voittanut pyhän Yrjön. Rauhanteossa Genua luovutti kaikki ne alueet, jotka se oli sodan alussa valloittanut Venetsialta. Genua vajosi mitättömyyteen ja Venetsiasta tuli maailmankaupan keskus.

Tämän tarinan sukupolvi toisensa jälkeen kertoo lapsilleen, ja muinaisaikojen sotaisten tekojen synnyttämä itsetunto elää vieläkin siinä pienessä kalastajakaupungissa, joka on syntynyt muinaisen Chioggian linnoituksen paikalle. Chioggian asukasten luonteessa on säilynyt sotainen piirre, jota todistavat kalastajain ja merimiesten rohkeat seikkailut sekä heidän tuimat ja terävät kasvonpiirteensä, jopa nuo räikeän heleät väritkin, joilla he purjeitansa koristelevat.

Lidon hotelleissa, maantiellä ja kävelyteillä näkee kansaa kaikista maista, sillä siellä on m.m. kuuluisa kylpypaikka. Adrianmeren vettä pidetään niin terveellisenä, että jo Rooman keisari Nero antoi kuljettaa sitä suurissa astioissa omiin kylpyaltaihinsa.

Paluumatka Lidosta tehdään tavallisesti auringonlaskun aikana, jolloin päivän kehrä painuu meren syliin ja laguuneilla leikkii hurmaava värien loisto. Venetsia on silloin autereisen hämyharson verhossa ja meri, maa ja taivas sulautuvat yhteen äärettömässä kaukaisuudessa.

VIII. KUUTAMO-ILTA JA KONSERTTI CANALE GRANDELLA

Eräänä iltana huomasimme, että San Marcon kupoolit välkkyivät kirkkaassa kuunvalossa. Me viskasimme nopeasti vaatteet yllemme ja läksimme kaupunkia katsomaan.

Kellotornin porraskäytävä avautuu ennen mainittuun Merceriaan, jota tavallisesti olimme hämärässä kulkeneet. Tämän kapean kadun pää on näet päivälläkin puolipimeä, varsinkin se osa, joka kulkee kellotornin alatse. Mutta nyt iltasella sieltä hohti häikäisevä valo: katulyhdyt olivat tavattoman kirkkaat, jokaisen puodin ikkunassa paloi kymmenittäin monenmuotoisia lamppuja, ja katu oli täpösen täynnä väkeä. Pitkällisen sateen jälkeen oli ensimmäinen kirkas kuutamo-ilta, ja koko hieno maailma oli ostoksia tekemässä.

Tunkeuduimme kansanjoukon läpi katsomaan läheisen korallikaupan ikkunaa. Se oli täynnä punaisia korallihelmiä. Siinä oli suuria, pieniä, pyöreitä, pitkulaisia, oksamaisia, kulmikkaaksi hiottuja helmiä. Toiset helminauhat olivat metrin pituisia, toiset lyhkäisiä, kaiken muotoisia. Helminauhojen väliin oli sijoitettu korallista korvarenkaita, rannerenkaita, sormuksia ja kaikellaisia koristuksia.

Toiset ikkunat olivat täynnä lasihelmiä kaikenvärisiä ja monenmoisia. Suuri väentungos oli mosaikkikaupoissa. Siellä näki rintaneuloja, nappeja, vyön solkia, taulujen kehyksiä, joihin oli pienistä erivärisistä kivistä muodostettu San Marcon, Dogien palatsin, kukkasten ja kyyhkysten kuvia.

Suurta huomiota herättivät myöskin pitsit ja silkkikankaat, mutta varsinkin peilit. Onhan Venetsia ikimuistoisista ajoista asti ollut peilien kuuluisa kotimaa. Siitäpä syystä matkustaja mielellään ostaa Venetsian muistoksi peilin. Eniten haluttuja ovat sellaiset peilit, joiden alareunaan on öljyvärillä maalattu Dogien palatsi tahi joku muu Venetsian loistorakennus.

Matkustaja, jolla on laiha kukkaro ja joka kuitenkin tahtoisi jotain Venetsian muistoksi, joutuu aivan ymmälleen sellaisten kauppojen edustalla, joissa myödään pikkuesineitä. Ostaisiko kirjeenpainimen, jossa on kädensijana Markuksen siivekäs jalopeura? Vai paperiveitsen, joka on gondoolin keulan muotoinen! Ei! Tuolla on kokonainen gondooli mustaa pronssia, ja kokassa gondolieeri airo kädessä. Katsos, kuinka hänen vartalonsa on soma, kun hän kauniisti kumartuu kääntääkseen alustaan, ja kuinka gondoolin keula on sirotekoinen! Sepä olisi kaunis kirjoituspöydän koristus, mutta liian kallis, maksaa monta liraa… on oikea taideteos.

Mutta tässä on pieni hopeinen gondooli filigranityötä. Se on siro ja sievä, rintaneulan muodossa. Sen toki jaksaa köyhäkin omistaa.

Totta tosiaan! Siinä on kauniita helmiä, mutta ne ovatkin jalohelmiä, hohtavia ja suuria. Ne ovat vain rikkaita varten.

Kultaseppien ja jalokivenkauppiasten puodit ovat täynnä hienoja venetsialaisia ylimysrouvia ja neitosia, joiden tukka aaltoilee ja silmät timantteina tuikkivat. Ja joukossa on moni englantilainen lady ja amerikkalainen miss, jotka ymmärtävät tällaisten tavarain arvoa.

Vaatimattomampaa väkeä varten ovat lasikaupat. Venetsia on näet ylen kuulu lasitehtaistaan. Joka kadun kulmassa odottelee joutilaita miehiä, jotka tarjoutuvat opastamaan matkustajaa johonkin suureen lasitehtaaseen. Mutta se joka tuohon koukkuun tarttuu, saapi maksaa lasitavaroistaan tavallista kalliimman hinnan, sillä osa maksusta menee palkkioksi opastajalle. Siitä syystä ymmärtäväiset ihmiset ostavat tavaransa kauppapuodeista, joissa on rikas valikoima pulloja, kukkalaseja, pöytäastioita ja kaikellaista korutavaraa.

Me lähdemme Merceriasta Markuksen torille ja seuraamme virran mukana pitkin Prokuratsioiden arkaadeja. Nämä arkaadit eli kaarikäytävät johtavat ylt'ympäri koko Markuksen torin, niin että sateella ja päivänpaisteellakin saattaa kulkea suojassa ja katsella komeita puoteja. Niitä on täällä lukematon määrä — toinen kauppa toisensa vieressä… koko Markuksen torin ympäristö on täynnä komeita kauppoja.

Eniten meitä miellyttävät taidekaupat ja valokuvain myymälät, joissa on nähtävinä marmori- ja kipsikopioita Venetsian kuuluisien kuvanveistäjien teoksista sekä öljyvärikopioita Tizianin, Paolo Veronesen, Tintoretton, Giovanni Bellinin y.m. suurten mestarien tauluista.

Siellä täällä on komeita kondiittoreja ja kahviloita, joiden edustalla yleisö istuu pienten pöytien ääressä musiikkia kuuntelemassa. Mekin aijomme istahtaa tuolille, tilata itsellemme kupin kahvia ja odottaa konsertin alkamista, mutta silloin saammekin tietää, ettei tänä iltana olekaan musiikkia Markuksen torilla — nyt on konsertti Canale grandella.

Konsertti kanavalla! Sitähän juuri olimme odottaneetkin, sillä Venetsian kuutamo-ilta ja konsertti Canale grandella, nehän ehdottomasti kuuluvat yhteen matkustajan mielikuvituksessa.

Me läksimme kiireesti rantaan ja teimme sopimuksen gondolieerin kanssa. Nyt istuimme oikeaan gondooliin, siroon ja somaan. Ihanalla ilmalla ei tarvittu kuomua, joka Venetsiaan tullessamme oli meiltä riistänyt koko näköalan. Me istuimme mukavasti samettipenkillä, jonka takana oli pehmyt selkänoja. Kuu paistoi kirkkaasti ja Santa Maria della Salutan valkoisen kupoolin taustana oli tumma, tähtinen taivas; Dogien palatsi salaperäisen satulinnan lailla kuvastui välkkyvään veteen.

Etäämpänä kuului säveleitä. Siellä oli sadoittain gondooleja, kaikki ryhmittyneinä suuremman aluksen ympärille, jossa paloi kirjavia lyhtyjä. Kanavan rannalla, palatsien parvekkeilla, ylhäällä ilmassa, kaikkialla kirjavia lyhtyjä — punaisia, sinisiä, vihreitä, keltaisia suloisimmassa värien sopusoinnussa! Ja rannalta, silloilta, gondooleista laskettiin raketteja, jotka paukkuivat, räiskyivät, säihkyivät ja satoivat tähtinä alas kanavan välkkyvään veteen. Joskus palatsien pitkät rivit loistivat punaisina, joskus vaalean vihreinä ja sitten taas kuun hopeisessa hohteessa.

Mikä taika oli tänä iltana palatsien muodon muuttanut? Sateessa ja hämärässä ne olivat näyttäneet likaisilta ja synkiltä, kirkkaan päivän valossa näimme halkeamia ja harmaata sammalta marmorissa, mutta nyt näkyi vaan kauneutta ja lumoavaa loistetta.

Palatsien parvekkeilla istui iloisia ihmisiä. Ohikulkija luuli siellä täällä korkealla parvekkeella huomaavansa jonkun nuoren ihmisen, joka mielitiettynsä kanssa kuunteli soittoa ja kuiskaili onnestaan. Kaikki, sekä ne, jotka parvekkeilla istuivat että ne, jotka gondooleissa keinuivat, näkyivät olevan parhaissa pukimissaan. Gondoolien sametti-istuimilla näimme monta venetsialaista kaunotarta säihkyvässä silkissä ja säteilevissä timanteissa. Ei ole vanhan Venetsian loisto vielä kokonansa mennyt!

Jo alkoivat säveleet uudelleen soida, ensin hiljaa, sitten yhä kovemmin, selvemmin. Jo oli gondoolimme aivan lähellä tuota kirjavilla lyhdyillä koristettua alusta. Siellä olivat konsertin antajat. Näimme noin viisimiehisen soittokunnan mandoliinit, huilut ja viulut kädessä ja soololaulajan, nuoren naisen. Konsertin johtaja seisoi korkealla gondoolin keulassa. Hän oli tulena ja liekkinä, kädet, jalat, pää, kasvot, koko ruumis löi tahtia. Silmät säteilivät, kasvot olivat vuoroin jännityksessä, vuoroin riemun ja innostuksen loisteessa… ja soololaulajatar, hän oli kuin hurmaantunut näyttelijätär. Joskus hän autuaana ailakoi, heti sen jälkeen raivottarena riehui, nosti kätensä korkealle, löi rintaansa, ja säveleet sähkövirtana värähtelivät…

Meistä muukalaisista tuntui, kuin ihminen vain kerran elämässänsä voisi sillä lailla laulaa… yhtenä ainoana suurena hetkenä, jolloin laulaa yhden ainoan kerran ja sitten ei koskaan enää…

Laulu taukosi. Eräs konsertin antajista alkoi lakki kädessä kulkea ihmisjoukossa. Hän harppasi aluksesta toiseen, hyppäsi ketterästi kuin orava meidänkin gondooliimme. — Hän keräsi rahaa. Minä melkein häpesin, kun italialaisten tapaan pudotin kuparikolikon hattuun miehelle, joka nöyränä seisoi kumarruksissaan edessämme.

Sellaisesta musiikista… sellaisille taiteilijoille… kuparikolikko hattuun aivan kuin kerjäläiselle! Ei ole edes tapana antaa kahta kertaa rahaa samana iltana. Jos rahan kerääjä erehdyksessä tulee kaksi kertaa samoilta henkilöiltä pyytämään, niin heidän gondolieerinsä heti tekee hänelle ankaran huomautuksen, ilmoittaen, että he jo ovat osansa antaneet.

Silloin opimme me "köyhän Pohjolan" asujamet ensi kerran huomaamaan, kuinka kallista raha on rikkaassa Italiassa, ja kuinka ankarasti taiteilijoidenkin täytyy tehdä työtä ansaitakseen muutaman kuparikolikon.

Hiljaisuuden vallitessa kuulin säveleitä kauempaa. Sieltäkin nousi raketteja, sielläkin oli kirjavia lyhtyjä. Nyt huomasimme, että laulajat ja soittajat ovat asettuneet eri ryhmiin vähän matkan päähän toisistaan, joten koko Canale grande on kilometrin pituudelta yhtenä ainoana suurena konserttisalina.

Hetkisen kuluttua laulu alkoi uudestaan. Väristys kävi läpi sielun. Ne olivat noita iloisia, onnellisia Italian säveleitä, jotka omituisella keveällä sulollaan lumoavat mielen. Niitä kuunnellessa kotoinen raskasmielisyys katoaa, suomalainenkin unohtaa hetkeksi sen "Sydämeni laulun", jossa puhutaan "Tuonen suuresta tuvasta ja hienosta hiekkakehdosta"… Etelän säveleet nostavat, hurmaavat, kantavat kehdon kauas keskelle laakerilehtoja, joissa hehkuva aurinko paistaa ja lapsi huolettomana tavoittelee varjoisan oranssipuun kypsiä hedelmiä… Nyt kajahti "Santa Lucia"!

"Sul mare luccica l'astro d'argento, placida è l'onda, prospeio è il vento. Venite all'agile barchetta mia. Santa Lucia!"

(Suomeksi: Merellä loistaa hopeatähti, tyyni on aalto, suotuisa on tuuli. Tulkaa kevyeeseen veneeseeni. Pyhä Lucia!)

Sovittu tunti oli loppuun kulunut. Teimme lähtömerkin. Gondolieeri pani aluksen liikkeelle. Äänettömästi, nopeasti hajosivat ympäriltämme tiheään sulloutuneet gondoolit, aivan kuin toisiinsa kietoutuneet käärmeet, jotka hiljaa soluvat kukin omalle suunnalleen. Poistuessamme seurasi meitä vielä kauan "Santa Lucian" keveät säveleet…

Kotiin palattuamme ei meillä ollut halua tuntikausiin mennä levolle. Avasimme ikkunan, menimme pienelle parvekkeelle ja istuimme siellä kauan hiljaa, äänettömässä hurmauksessa. Kaunis oli Markuksen tori valon tulviessa torilta ja kuun silloin tällöin pilkistäessä pilvien välistä, mutta se kauneus ei ollut mitään tääniltaisen kauneuden rinnalla. Nyt oli koko ilma täynnä kuun hohtavaa hopeaa, nyt meri kultana kimmelsi, nyt San Marcon kupoolit ikäänkuin kirkastettuina loistivat ja Dogien palatsi sen takana haaveellisen salaperäisenä kertoi kummia tarinoita Venetsian muinaisesta loistosta ja "lyijykamarien" kauhuista…

Kun vihdoin raketit lakkasivat räiskymästä ja lyhdyt vähitellen sammuivat Markuksen torilla, suljimme mekin ikkunamme ja otimme lamppuun valkean. Silloin huomasimme, että päivällä oli tullut kirje kotoa.

Kirje tiesi, että Suomessa oli vielä 20 asteen pakkanen ja paljon lunta ja vinhat vihurit… että ihmisten kasvot olivat vainovuosien suruista synkeät… ja että vanhat ihmiset olivat ennustaneet pitkällistä ja kylmää kevättä…

Mitkä vastakohdat! Kotona Suomessa tuima talvi vielä keskellä huhtikuuta… Venetsiassa kukkainen kevät ja lempeät tuulet…

Tuolla kotona synkkä suru ja raskasmielinen epäluulo kansalaisten kesken… täällä etelässä keveä laulu ja huoleton mieli.

Tuntui melkein siltä, kuin me pohjolan lapset olisimme tehneet syntiä antautuessamme huolettoman ilon valtaan etelässä, silloin kuin kotona isät, äidit, veljet ja sisaret kärsivät kylmää…

Ja sydämen valtasi kiihkeä kodin kaipaus. Jos vielä pääsisi kotiin, niin kaksinkertaisella uskollisuudella ja rakkaudella palkitsisi Suomi-äidille sen, että on päässyt vähäksi aikaa Italiaan, kerran saanut gondoolissa keinua ja kuunnella laulua kanavalla.

Silloin selvisi sydämelle se, ettei tahtoisi vaihtaa kylmää ja köyhää kotimaatansa loistavaan Venetsiaan. Venetsiassa eletään vanhoilla säästöillä, huolettomasti kulutetaan rikkaiden esi-isien suurta perintöä, jota ajan hammas armottomasti jäytää. Mutta kotona Suomessa on kaikki nuorta… kaski on vasta kaadettu, touko vasta vihottaa. Hallaa on Suomen soissa ja hallaa ihmisten sydämissä… mutta siellä nuori ihminen tuntee itsensä tarpeelliseksi, ja elämän onni, mitä se muuta on, kuin tieto siitä, että on tarpeellinen…

Ja sen, joka ei sammuta sydämestänsä rakkautta, ei tarvitse pelätä, että talven valta on ikuinen. Pitkänkin talven ja kylmänkin kevään jälkeen kerran tulee kesä, ja vielä pitää paikkansa "Maamme"-laulajan profeetallinen ennustus:

    "Viel' lempemme saa hehkullaan
    Sun toivos, riemus nousemaan,
    Ja kerran laulus, synnyinmaa
    korkeemman kaiun saa!"

IX. VÄHÄN VENETSIAN TAITEEN HISTORIAA

Sen joka ei ole omin silmin nähnyt suurten taiteilijain alkuperäisiä teoksia, on mahdoton saada oikeata käsitystä niiden vaikutuksesta, sillä mitkään jäljennökset eivät pysty antamaan niistä oikeata kuvaa. Luonnollista on, että kirjailijan on mahdoton sanoin kuvata tällaisen taiteen voimaa ja väriloistoa. Nuoren lukijakunnan huviksi saakoot tässä sijansa vain muutamat historialliset tiedot Venetsian vanhemman taiteen tunnetuimmista mestareista.

Myöhään on Venetsiassa syntynyt omintakeinen taide. Jo 13. vuosisadalla oli Italian mannermaalla suuria taiteilijoita, jotka pyrkivät vapautumaan keskiaikaisen taiteen kahleista, ja 1400-luvulla saa alkunsa ihana ja vapaa renessansityyli. Mutta Venetsian San Marcoa kaunistivat kauan vielä Konstantinopolin mestarit bysantilaisen jäykillä mosaikeilla. Keskiaikais-bysantilainen tyyli hallitsi Venetsian taidetta monta vuosisataa, ja se esiintyy siellä 15. vuosisataan saakka.

Sen jälkeen alkoivat italialaiset mestarit mannermaalta vaeltaa Venetsiaan, ja nämä tekivät renessansityylin tutuksi saarivaltakunnassa. Veronasta esim. kutsuttiin Vittore Pisano ja Umbriasta Gentile da Fabriano, molemmat 1400-luvun suurimpia mestareita. Kuuluisimmat kuvanveistäjät Venetsiassa, Andrea Verrocchio (1435—88) ja Jacopo Tatti eli Sansovino (1486—1570) olivat molemmat Firentsestä. Mutta vielä merkillisemmältä kuuluu se, että renessansiajan mainioimmat maalarinerot Venetsiassa, Giorgione, Tizian, Paolo Veronese ja Palma Vecchio, ovat mannermaalla syntyneitä. Ja kuitenkin on yksimielinen arvostelu venetsialaisista, että taidelahja on heillä ikäänkuin synnynnäisenä ominaisuutena. Mutta syynä siihen, että vieraat taiteilijat niin kauan pitivät valtaa Venetsiassa, lienee se, että saarivaltakunnan kauppiasruhtinailla oli runsaasti rahaa, jonka avulla voivat koota joukoittain vieraita taiteilijoita suorittamaan suuria tilauksia San Marcossa ja Dogien palatsissa. Monet noista mannermaalta muuttaneista miehistä jäivät Venetsiaan asumaan, loivat teoksia, joita katsellessaan ihmiskunta vieläkin vaipuu syvän hartauden valtaan, ja lepäävät nyt Venetsian kirkoissa.

Andrea Verrocchlo, suuren Lionardo da Vincin opettaja, oli syntynyt Firentsessä 1435. Hän oli etevä kultaseppä, musiikin harrastaja, vieläpä maalarikin, mutta ennen muuta kuvanveistäjä. Hän loi veistokuvia kullasta, hopeasta, pronssista, marmorista, terracottasta, vieläpä puustakin. Verrocchion teoksissa ilmenee voimakas miehuus. Hänen veistokuvistaan on kuuluisin Bartolonimeo Colleonin mahtava ratsastajakuva, joka on San Giovanni e Paolo kirkon edustalla. Colleoni oli noita condottierien nimellä tunnettuja palkkasoturijoukkojen päällikköjä, jotka keskiajan loppupuolella olivat Italian pikkuvaltioitten turvana sekä kauhuna. Colleonille oli tasavalta antanut niin suuren vallan että hän itse kuolinvuoteellaan varotti hallitusta vastedes korottamasta ketään yksityistä henkilöä niin mahtavaan asemaan. Kuollessaan Colleoni testamenttasi valtiolle 100 tuhatta kultatukaattia sillä ehdolla, että hänen muistomerkkinsä pystytettäisiin Markuksen torille!

Pelätyn kenraalin kuvaa luomaan kutsuttiin Verrocchio varta vasten Firentsestä. Patsaan paikaksi ei toki määrätty Markuksen toria, vaan eräs pienempi tori yllämainitun San Giovanni e Paolo kirkon kauniin fasaadin edessä. Kuuluisa taiteilija kuoli Colleonin kuvaa valaessaan 1488, mutta eräs hänen oppilaansa valmisti teoksen mestarin luonnoksen mukaan.

Colleonin patsaasta on vuosisatain kuluessa paljon kirjoitettu, ja vielä tänäkin päivänä sitä taiteentuntijat suuresti ihailevat. Väkivaltaisessa voimassaan on se ikäänkuin nyrkkivallan ajan vertauskuva. "Colleoni istuu mahtavana satulassaan, ratsastaen rajusti kuin sadun kuningas. Ihmisistä hän ei piittaa; hän ratsastaa seikkailuihin yli kattojen ja kanavien, ja jalusta, jolla hän seisoo, on kaita ja korkea, kirkon katon tasalla. Siinä ei ole hevoselle tilaa. Yksi askel vaan, niin hevonen ja ratsastaja olisivat syvyydessä — jos edessämme olisi hevonen todellisuuden maailmasta. Mutta satukuninkaat ratsastavat ilmassa yhtä varmasti kuin maan pinnalla". Näin kuvaa eräs taiteen tuntija Colleonin patsaan rohkeaa kauneutta.

Venetsian rakennustaiteeseen loi ihanan leiman Jacopo Tatti, joka opettajansa mukaan otti Sansovinon nimen. Hän syntyi Firentsessä v. 1486 ja kuoli Venetsiassa 84 vuoden ikäisenä. Jacopo Sansovino eli nuoruutensa päivinä useita vuosia Roomassa, juuri siihen aikaan, jolloin Bramante rakensi Pietarinkirkkoa ja Rafael sekä Michelangelo freskomaalauksilla kaunistivat Vatikaania. Täynnä luomisintoa ja innostusta täysrenessansin aatteisiin saapui Sansovino Venetsiaan v. 1527. Siellä hänen voimansa kehittyi täyteen kukoistukseensa. Roomasta saamiensa esikuvien pohjalla hän kehitti omintakeisen tyylin, jonka tunnusmerkkinä on erinomaisen kevyt kauneus ja loisto rakennuksen koristelussa. Hänen ihanin rakennuksensa on Markuksen Kirjastotalo Piazzettan varrella. Sen merenpuoleinen fasaadi on vähäläntä, mutta "ollen pontevasti jäsenneltynä alhaalta doorialaisilla, ylhäältä joonialaisilla seinäpylväillä, joiden välissä molemmissa kerroksissa aukenee vapaita kaarisuojamia alhaalla pilarien, ylhäällä sirojen pylväitten päältä, synnyttää se mahtavan vaikutuksen, jonka runsaat veistokuvakoristukset kaarien kairoissa, päätinkivissä ja friiseissä korottavat ylimmilleen, ja jolle katon rintanojaparvekkeet päälle aseteltuine pystykuvineen ja obeliskeineen luopi eloisan päällispäätteen". [W. Lübke, Taiteen historia, suom. K. Forsman.] Monet ajat tämä verraton loistoteos pysyi Venetsian rakennustaiteen mallikelpoisena esikuvana.

Sansovinon muista rakennuksista ovat kuuluisimpia "Zecca" eli rahapaja Canale granden varrella sekä "Loggettaksi" nimitetty korurakennus, joka hautaantui soraan kuuluisan Campanilin sortuessa.

Sansovino oli myöskin mestari kuvanveistäjänä. Hänen aikanansa Michelangelo vaikutti niin voimakkaasti kuvanveistäjiin, että useimmat kokonansa kadottivat omintakeisuutensa, muuttuen valtavan mestarin jäljittelijöiksi, mutta Sansovino, vaikka ihailikin Michelangeloa, pysyi kuitenkin itsenäisenä. Hänen veistoteoksensa huokuvat valoisaa suloisuutta. Sansovinon Loggettaan sijoitetuista kuvista vahingoittuivat monet pahasti hautaantuessaan soraan kesällä 1902, mutta San Marcossa näemme ennen mainitsemamme kauniit pronssista tehdyt kuoriovet henkevine korkokuvineen sekä muita pronssisia korkokuvia ja kuvapatsaita.

Sulouden ohella on Sansovinon teoksissa myöskin miehekästä voimaa.
Sitä todistavat Jättiläisportaiden mahtavat "jättiläiset" Mars
ja Neptunus, joissa useat taiteen tuntijat luulevat huomaavansa
Michelangelon "Davidin" vaikutusta. Muita Sansovinon teoksia tavataan
Venetsian kirkoissa sekä Italian mannermaan kaupungeissa.

Vähitellen kehittyy Venetsiassa syntyneitten omastakin keskuudesta kuuluisia taiteilijoita. Rikkaassa saarivaltakunnassa olivat taide ja teollisuus läheisessä yhteydessä keskenään, ja taidetta harjoitettiin perheittäin niin että pojat ikäänkuin jatkoivat isän ammattia. Niin on Venetsiassa kahden tahi useamman tekijän yhteistyön tuloksena syntynyt monta taiteen luomaa, joiden tekijää ei varmasti tunneta. Venetsian etevimpiin taiteilijasukuihin kuuluivat ennen mainitut Massegne veljekset, jotka v. 1393 yhdessä muodostivat kauniit kuvapatsaat San Marcon kuoriaidakkeelle. Tunnettuja ovat myöskin Buon, Rizzi, Lombardi ja Leopardi nimiset taiteilijasuvut. Mutta muita kuuluisampi on Bellinin perhe, josta lähti kolme suurta maalaria: isä Jacopo ja pojat Gentile ja Giovanni Bellini.

Jacopo Bellini on ensimmäinen venetsialainen maalari, joka alkaa vapautua vieraasta vaikutuksesta ja löytää venetsialaisille oman alan, käyttäen väriä varsinaisena elonilmauksena. Maailmassa lienee harvoja kaupunkeja, joissa värivaikutukset ovat niin voimakkaat kuin Venetsiassa. Se johtuu Venetsian ihmeellisestä asemasta väririkkaan Adrianmeren sylissä. Laguunikaupungin ilmakangastukset kiinnittivät asukasten mielen jo varhaisina aikoina värien viehätykseen ja kehittivät koko kansassa voimakkaan väriaistin. Taiteilijain silmää hiveli puvut ylhäisen ylimystön ylellisissä juhlissa, ja tämän komeuden kuvaamisessa oli maalareille tyhjentämätön väririkasten aiheitten lähde. Tällä perustuksella Venetsian maalaustaide edistymistään edistyy. Merta vallitsevan Venetsian komeus heijastaa vuosisatoja maalaustaiteen mestariteoksista, mutta samalla nämä teokset esittävät tämän loiston ihannoituna. Venetsialaisen taiteen luomat henkilöt ovat sopusointuisen kauneuden kuvia. Heissä ei huomaa mitään kiihkeän kuohuvaa sisällistä elämää, vaan he, erään taidehistorioitsijan sanoja käyttääksemme, "ikäänkuin nauttivat sorron siteistä vapautetun kauneuden onnesta, aivan kuin Olympon jumalat rauhassa riemuiten onnellisesta olostaan".

Oikea värien mestari oli Jacopo Bellinin nuorempi poika Giovanni Bellini. Hän syntyi Venetsiassa 1430, oli isänsä sekä lankonsa Andrea Mantegnan oppilaana, työskenteli koko ikänsä syntymäkaupungissaan, eläen 90 vuoden ikäiseksi. Hänen oppilaitaan olivat Venetsian suurimmat maalarit Palma Vecchio, Giorgione, Sebastiano de Piombo, vieläpä itse Tiziankin. — Koko pitkän elämänsä ijän Giovanni Bellini uutterasti tutki värien käyttämisen salaisuutta ja kehitti värityksen omissa teoksissaan miltei verrattomaan voimaan, kirkkauteen ja lämpöön. Mitä vanhemmaksi hän eli, sitä enemmän hänen voimansa kasvoi, niin että hänen viimeiset maalauksensa jo miltei vetävät vertoja Tizianin teoksille. Giovanni Bellinin parhaat maalaukset ovatkin syntyneet hänen loppuijällään ja todistavat ne voimakasta henkeä ja jaloa luonnetta. Bellinin kuvissa esiintyy jalo arvokkaisuus ja juhlallinen rauha. Hänen madonnankuviansa näkee Venetsian kirkoissa sekä Taideakatemian kokoelmissa Canale granden varrella. Kuuluisimmat ovat alttarikuva "Maria de Frari" kirkon sakastissa, sekä "Madonna valtaistuimella", joka on Akademiassa. Kumpaisenkin madonnan ympärillä on pyhimyksiä sekä soittelevia enkeleitä, joita kaikkien aikojen maalarit ovat ahkerasti kopioineet. Viimeksi mainitusta teoksesta on sanottu, että se vaikuttaa kuin juhlallinen kirkkovirsi. Bellinin maalaamista muotokuvista on "dogi Loredanin" kuva tunnetuin.

Giovanni Bellinin ajoista on öljymaalaus ollut venetsialaisen taiteen erikois-alana. Laguunikaupungin kosteassa ilmanalassa ei voitu käyttää freskomaalausta, jolla renessansiajan suuret mestarit mannermaalla koristelivat historiallisten rakennusten seiniä. Jos Venetsiassa tahdottiin saada aikaan seinämaalausta, silloin oli seinä verhottava vaatteella tahi puulla, ja kuvat täytyi maalata öljyvärillä. Sen johdosta syntyivät nuo kymmenien neliömetrien kokoiset öljymaalaukset, jotka vielä tänäkin päivänä kuuluvat venetsialaisen taiteen ihmeihin. Siinä tarjoutui maalareille sopiva tilaisuus saarivaltakunnan loistavat! elämän kuvailemiseen. Tällaiseen tehtävään antautui ensimmäisten joukossa Giovanni Bellinin vanhempi veli Gentile Bellini, joka oli saanut ristimänimensä isänsä opettajan Gentile da Fabrianon mukaan. Hän syntyi v. 1429 ja kuoli 1507, eläen siis hänkin korkeaan ikään, kuten monet Venetsian suuret taiteilijat. Gentile Bellini ei maalannut hartauskuvia, hän loi laatukuvallisia historiamaalauksia pyhimystarujen mukaan. Aiheena on aina joku juhlakulkue tahi pyhimyksen tekemä ihme, joka antaa mestarille aihetta kuvata Venetsian historiallista elämää. Hänen tauluissaan on suuri joukko henkilöitä, jotka ovat uskollisia kuvia 15. vuosisadan venetsialaisista. Kuuluisin on "Pyhän Markuksen saarna Aleksandriassa", jota nykyänsä säilytetään Milanossa. Mutta Venetsian Taideakatemiassakin on valtavan suuria maalauksia juhlakuluista Markuksen torilla sekä pyhäinjäännösten tekemistä ihmeistä, joissa näemme hänen aikansa Venetsian kanavineen ja ylhäisine ylimyksineen.

Gentile Bellinille uskoi tasavalta tärkeitä tehtäviä. V. 1474 hän sai toimekseen Dogien palatsin suuren neuvoston salin maalauksien parantamisen, mutta 5 vuoden kuluttua työ keskeytyi sen johdosta, että Turkin sulttaani pyysi Venetsiasta etevää maalaria ja Gentile lähetettiin valtion kustannuksella Konstantinopoliin. Siellä hän maalasi sulttaanin sekä useitten muiden turkkilaisten hallitusherrain kuvat ja palasi vuoden kuluttua ritarin arvoon korotettuna kotiinsa, koottuansa kultaa ja kunniaa sekä suuren joukon itämaisia aiheita. Venetsiaan palattuaan hän veljensä Giovannin kanssa yhdessä valmisti Dogien palatsin maalaukset.

Korkealle olivat Bellini veljekset kohottaneet kotikaupunkinsa taiteen, mutta heidän jälkeensä Venetsian maalaustaiteen voima vielä vahvistuu kohoten 1500-luvulla korkeimpaan täydellisyyteen. Silloin vaikuttavat Giovanni Bellinin etevimmät oppilaat, Venetsian maalaustaiteen kolme suurinta neroa, Giorgione, Palma Vecchio ja Tizian.

He ovat saman ajan lapsia, ja kaikki kolme kotoisin alppiseudusta. Giorgionen ja Palma Vecchion kotikylät ovat Po-laaksoon haarautuvien Alppien juurella, ja Tizian on syntynyt friaulisilla alpeilla, joiden ääriviivat kirkkaalla ilmalla voi nähdä Venetsiasta. Ihanien kotiseutujen muisto kangastaakin kauniina näiden mestarien teoksissa heidän luomisaikansa loppuun asti.

Ensiksi mainittu näistä kolmesta mestarista, Giorgione, on tullut tienraivaajaksi maisemamaalauksen alalla, samaten kuin Gentile Bellini oli laatumaalauksen kehittäjä. Bellini veljekset olivat jo asettaneet maisemia henkilöittensä taustaksi, mutta Giorgione katselee maisemaa semmoisenaan, runollisen hengen kirkastamana. Tämä nuori taiteilija, joka oli saanut opettajaltaan värin syvän hehkun ja luonteen kuvaamisen voiman, "kehitti kumpaakin tuimaksi, miltei demoonilliselta tuntuvaksi tuleksi".

Giorgionen kuuluisimpia kuvia on "Tähtien tutkijat": kolme miestä keskellä verrattoman ihanasti maalattua maisemaa. Kuvan sopusointuiset muodot ja salaperäinen tunnelma vaikuttavat syvästi katselijaan. Yhtä kuuluisa on "Giorgionen perhe", jota säilytetään Venetsiassa. Kauniin maiseman edustalla on puolialaston nainen lapsi sylissä, ja vähän matkan päässä seisoo nuori mies sauva kädessä, aivan kuin vartiana. — Että Giorgione oli myös etevä muotokuvamaalari, sitä todistaa m.m. eräs Firentsessä oleva kuva "Soittajaiset". Näemme erään hengellisen herran klaveerin ääressä ja hänen vieressään erään toisen, joka soittaa viulua. Toisella puolella seisoo nuorukainen muhkea sulkahattu päässä. Henkilöt ovat täynnä elämää ja sen laatuisia, että niiden kasvonpiirteitä ei pian unohda, jos kerran on kuvan nähnyt.

Giorgione ei elänyt korkeaan ikään, kuten Venetsian muut suurimmat mestarit Sisällinen tuli häntä kulutti, ja nautinnot, joiden houkutuksia hän ei voinut vastustaa, lyhensivät hänen elämäänsä. V. 1511 Giorgione 34 vuoden ikäisenä laskettiin hautaan. Hänen kuolemastaan kulkee kaksi kertomusta: toinen tietää hänen kuolleen surusta kuullessaan, että nainen, jota hän rakasti, oli ollut hänelle uskoton, toinen taas väittää Giorgionen saaneen ruton naisen suudelmasta. — Taidehistorioitsijat ovat sitä mieltä, että Giorgionen neronlahjat olivat yhtä rikkaat kuin Tizianin; ainoastaan liian aikainen kuolema esti häntä tulemasta tämän onnellisemman aikalaisensa vertaiseksi.

Palma Vecchio syntyi 1480 ja kuoli hänkin parhaassa ijässään, v. 1528. Hänen teoksissaan esiintyy vieno väritys ja lempeä mieliala. Hän on maalannut "pyhiä perheitä", joista huokuu vastaan hiljainen onni. Palma Vecchion tunnetuimpia kuvia on "Marian ilmestys", jota säilytetään Hampurissa. Venetsian S. Maria Formosan kirkossa on 7-osainen alttarikuva, keskellä seisoo Pyhä Barbara juhlallisen sankarillisena ryhdiltään.

Nyt muutamia tietoja venetsialaisen taiteen päämestarista Tizian Vecellistä eli Tizianista, jolla nimellä hän tunnetaan kaikkien sivistyskansojen keskuudessa.

Ennen jo mainitsimme, että Tizian syntyi v. 1477 Pohjois-Italiassa friaulisilla alpeilla. Hänen kotikylänsä Pieve di Cadore on korkealla romanttisen ihanassa laaksossa jyrkkien kallioitten keskellä. Tizianin vanhemmat olivat arvossa pidettyä cadorelaista sukua. Poika oli kymmenennellä ikävuodellaan, kun hän lähetettiin sukulaisten luo Venetsiaan. Nämä panivat hänet erään varsin vaatimattoman mosaikkityöntekijän oppiin, mutta tämä huomasi pojan taiteilijalahjat ja kehotti sukulaisia lähettämään hänet Gentile Bellinin luokse. Jonkun aikaa Tizian opiskelikin Gentilen johdolla, mutta siirtyi pian Giovannin oppilaaksi. Giovanni Bellini onkin ollut Tizianin ainoa opettaja sanan syvimmässä merkityksessä. Häneltä Venetsian suurin mestari sai syvimmät, pysyväisimmät vaikutukset, ja samalla häneen vaikutti herättävästi ja kiihottavasti ennen mainitsemamme Giorgione, joka oli samaan aikaan Bellinin oppilaana. Tizian on verrattain vähän tutkinut muitten mestarien teoksia. Eipä hän ole edes antiikista taidettakaan tutkinut yhtä paljon kuin muut hänen aikalaisensa renessansin mestarit, mutta siitä huolimatta hänen omat neronluomansa muistuttavat muinaiskreikkalaisen taiteen jaloimpia teoksia paljon enemmän kuin kenenkään muun kristityn taiteilijan. Tämä johtuu siitä, että hän ihanteellisessa taiteessa kuvasi täydellistä, ihanuuteen, vapauteen ja onneen syntynyttä ihmisyyttä.

Tizianista sanoo eräs saksalainen taiteen tuntija: "Jumalallinen piirre hänessä on se, että hän näkee ihmisissä ja esineissä sen sopusoinnun, joka heidän olentoonsa alkuperäisesti ja synnynnäisenä lahjana kuuluu, ja joka piilee niissä, vaikka sorrettuna ja tiedottomana. Mitä todellisuudessa oli rappeutunutta, hajanaista, rajoitettua, sen hän esittää eheänä, autuaana ja vapaana. Tällainen elämän kirkastaminen on yleensäkin taiteen tarkoitus, mutta kukaan taiteilija ei suorita sitä niin rauhallisesti, niin vaatimattomasti, niin luonnollisesti kuin Tizian". (Jak. Burckhardt.)

Tizian oli itsekin täydellisen kauneuden ja voimakkaan miehuuden perikuva. Komea vartalo, voimakkaat säännölliset kasvonpiirteet ja suuret tuliset silmät. Hänen kasvonsa ilmaisivat kestävyyttä, viisautta ja terävää arvostelukykyä. Koko hänen olennostansa huokui ruumiin ja hengen terveys, raikas elämän ilo, täydellinen sopusointu ja rauha. Hän eli lähes sata vuotta onnellista, ahkeraa ja voimallista elämää, ja kuoli sadannella ikävuodellaan v. 1576 ruttoon, joka siihen aikaan pelottavalla voimalla raivosi Venetsiassa.

Tizian ei ole niitä neroja, jotka äkkiä kehittyvät ja varhaisella ijällä kiinnittävät itseensä maailman huomion. Hän tekee ahkerasti työtä ja kehittyy hitaasti, mutta varmasti. Jos Tizian olisi kuollut Giorgionen ijässä, ei hän olisi saavuttanut nykyistä suurta mainettaan. Giorgionen kuoleman jälkeen hän vasta alkaa herättää huomiota, ja silloin hän on siinä ijässä, jossa Rafael kuoli.

Tizianin nuoruudessa on 20 vuotta kestävä ajanjakso, josta meillä on varsin vähän tietoja. Hän harjoittelee maalausta Venetsiassa, oleskelee myös mannermaan kaupungeissa. Todennäköistä on, että suuri aika valtavine tapauksineen vaikuttaa häneen herättävästi. Silloinhan on renessansi uhkeimmillaan Firentsessä ja Roomassa. Julius II nousee paavin istuimelle, Bramante rakentaa Pietarinkirkkoa, Rafael kaunistaa Vatikaania seinämaalauksilla, Michelangelo luo "Pietàn" ja "Davidin" sekä alkaa suunnitella kuuluisia freskokuvia Sikstiniläisen kappelin kattoon, ja Lionardo da Vinci on parhaassa voimassa. Roomassa, Firentsessä, Milanossa, Ferrarassa ja Urbinossa on loistavia hoveja, joissa kiihkeästi harrastetaan taidetta, ja Venetsia itse on valtansa kukkulalla. Vilkas liike yhdistää taiteen keskuspaikat keskinäiseen vuorovaikutukseen, joten Venetsian nuoret nerot ovat selvillä siitä, millä asteella sivistyselämän kehitys on mannermaalla.

Jälkeen v. 1507 Tizian vasta alkaa tulla laajemmissa piireissä tunnetuksi. Giorgione on kutsunut hänet avukseen suorittamaan suuria tilauksia. Siihen aikaan oli Venetsiassa tapana koristella huoneitten ulkoseiniä freskoilla, ja Giorgione, joka oli herättänyt huomiota aikaisemmin kuin Tizian, sai maalatakseen m.m. Saksalaisen kauppahuoneen fasaadin. Tämän tehtävän hän uskoi toverilleen Tizianille, ja tämä suoritti työn niin etevästi, että venetsialaiset ihastuivat taiteilijaan ja alkoivat ahkerasti tilata häneltä teoksia.

Näin kolmekymmenvuotisen maalarin maine alkaa kasvaa. Venetsian hallitus uskoo hänelle tärkeitä tehtäviä Dogien palatsissa, rikkaat lahjoittajat, jotka tahtovat ikuistuttaa oman muistonsa ja herättää huomiota hartaudellaan, tilaavat häneltä alttarikuvia, hienon maailman kauniit naiset tarjoutuvat hänen maalattavakseni.

Siihen aikaan ihmiset intohimoisesti rakastivat ruumiillista kauneutta. Kauneuden ihailu oli ikäänkuin heidän uskontonsa. Ihminen oli luomisen kruunu. Ei koko luomakunnassa ollut mitään, mikä renessansiajan ihmisten mielestä veti vertoja sopusuhtaisesti kehittyneen ja voimakkaan ihmisruumiin kauneudelle. Sitä kauneutta koetettiin kehittää korkeimpaan täydellisyyteen ja sitä jumaloimalla ylistettiin. Tätä kauneuden ihailua kuvaa m.m. eräässä Italian kirkossa olevan nuorena kuolleen Imperia nimisen naisen hautapatsas, johon on kaiverrettu seuraava kirjoitus: "Hän oli ulkonaisestikin suuren nimensä arvoinen, sillä hän antoi maailmalle esimerkin täydellisestä ruumiin kauneudesta."

Kun näemme noita Tizianin "Venuksia" valokuvissa ja taidehistorioitten lehdillä, niin meidän kainouden tunnettamme loukkaa se ajatus, että nuori nainen tunnetusta perheestä on tahtonut esittää itsensä alastomana seurapiirilleen, ja me hieman ihmettelemme taiteilijaa, joka on lainannut siveltimensä sellaisen harrastuksen palvelukseen. Mutta kun olemme nähneet alkuperäisen teoksen sellaisena kuin se on taiteilijan kädestä lähtenyt, kun suuren mestarin ihmeellinen värien voima on meidän silmäämme vaikuttanut, silloin loukkaantumisen tunne unohtuu ja mielemme valtaa kauniin taiteen ihailu. Me tunnemme, että mestari on käsittänyt taiteilijatehtävänsä ihanteellisesti ja puhtaasti. Hänen henkilönsä näyttävät elävän korkeampaa elämää. Alastoman ihmisen kuva ikäänkuin sanoo katselijalle, älä häiritse rauhaani epäpuhtailla ajatuksilla!

Tizianin Venuksia katsellessa herää mielessä monet mietteet alastomasta taiteesta. On epäpuhdasta taidetta sekä verhottua että alastonta, joka turmelee sieluelämän. On korkeasta kutsumuksestaan eksyneitä taiteilijoita, jotka "peittävät paljastaakseen" ja siten johtavat katselijan mielikuvituksen harhaan. Mutta on puhtaan taiteilijahengen luomia teoksia, sekä alastomia että verhottuja, jotka esittävät Luojan kädestä lähteneen ihmisruumiin henkielämän hallitsemana. Sellaisia ovat esim. Michelangelon teokset, joita kokonaan vallitsee voimakkaat tunteet: isänmaanrakkaus, vapaudenhalu, tuska, lunastuksen ikävöiminen. Sellaisia ovat myös Tizianin maalaukset, joiden henkilöistä huokuu puhdas elämän ilo ja täydellisen kauneuden kirkastettu onni.

Tizianille itselleen oli annettu runsaassa määrin sitä elämän onnea, jota hän teoksissaan niin suurella riemulla kuvailee. Yksi ainoa suuri suru häntä elämässä kohtasi: puolison kuolema lyhyen ja onnellisen avioliiton jälkeen v. 1530. Tizianille jäi kolme lasta, poika ja 2 tytärtä, joista toinen, Lavinia, oli uhkean ja kukoistavan kauneuden perikuva, isänsä silmäin ilo. Tämän tyttärensä on mestari ikuistuttanut oheen liitetyssä maljaa kantavan tytön kuvassa.

Loppuikänsä Tizian eli ruhtinaallisen komeassa kodissaan keskellä Venetsiaa. Siellä etsivät hänen ystävyyttään maailman mahtavat, jotka kilpailivat keskenään siitä, ken saisi jumaloidun mestarin ikuistuttamaan piirteensä. Tizian oli läheisessä suhteessa sen ajan Italian herttuallisiin hoveihin ja kävi paavin vieraana Roomassa. Frans I ja Kaarle V sekä Espanjan kuningas Filip II kerran toisensa perästä saapuivat Tizianin kuvattaviksi Venetsiaan tai kutsuivat hänet vieraakseen.

Siihen aikaan oli suuri erotus ruhtinaallisten henkilöiden ja tavallisten kuolevaisten välillä, mutta Tizianin seurassa maailman mahtavimmat unohtivat korkeutensa. Keisari Kaarle V:nnen sanotaan kerran kumartuneen nostamaan lattialta sivellintä, joka mestarin kädestä oli pudonnut. Kuvaavata on, että tämä tapaus kerrotaan ihmeellisenä todistuksena siitä kunnioituksesta, jota hallitsevatkin henkilöt tunsivat suurta taiteilijaa kohtaan. — V. 1533 Kaarle V korotti Tizianin faltskreivin arvoon.

Tällaisiin kunnianosoituksiin sen ajan ihmiset, etenkin venetsialaiset, panivat rajattoman suuren arvon. Tizian oli tässä kohden oman aikansa lapsi. Hän iloitsi ylhäisten kunnioituksesta seurustellen ruhtinaana ruhtinasten joukossa, mutta loistava asema ei häirinnyt hänen tasapainoaan. Tizian teki uupumattoman ahkerasti työtä ja oli aina tunnollinen. Vaikka häntä alituisesti ahdistettiin suunnattomalla tilausten määrällä, ei hän koskaan hätäillyt työssään.

Hänen työtavastaan kerrotaan, että hän ensin siveli kankaalle pohjamaalin, veti sitten voimakkain piirtein kuvan ääriviivat, maalasi mustalla varjot, valkoisella valokohdat sekä punaisella ja keltaisella keskivärit. Kun tämä alkutyö oli tehty, jätti hän kuvan joksikin aikaa lepäämään, otti sen uudestaan esille, pani taas lepäämään, ja vasta kolmannessa käsittelyssä sai maalaus sen värien tenhon, jossa ei yksikään maalari ole tullut Tizianin vertaiseksi. Nuorempina päivinään Tizian sen ajan tapaan maalasi jokaisen yksityiskohdan huolellisesti hienoin piirtein, niin että joka ainoa hiuskin näyttää erikseen maalatulta, mutta vanhempina päivinään, jolloin tilausten paljous alkoi häntä yhä enemmän rasittaa, oli hänen pakko keksiä nopeampi maalaustapa, jotta lyhempiaikaisella työllä saisi syntymään enemmän valmista. Hänen onnistuikin muutamilla harvoilla piirteillä saada aikaan voimakkaita vaikutuksia. Tämän myöhemmän maalaustavan tuotteita on m.m. Tizianin verraton taulu "Ristiltä ottaminen" Pietarin Eremitagessa. Varsinkin kaukaa katsottuina ovat täten maalatut kuvat erinomaisen eläviä. Näin hän tuli opettajaksi ja tienraivaajaksi meidän aikamme maalareille, jotka tämän maalaustavan ovat kehittäneet korkeimpaan täydellisyyteen, mutta uusi maalaustapakaan ei voinut vietellä häntä hermostuneeseen kiireeseen: Yhä edelleen, elämän loppuun asti oli joka ainoa piirre hänen teoksissaan syvimmästä vakaumuksesta lähtenyt.

Tizianin teoksia on joukottain miltei kaikissa maailman suurimmissa taidekokoelmissa. Tässä mainitsemme ainoastaan muutamia ihanimpia ja eniten tunnettuja.

Hänen nuoruutensa teoksiin kuuluu "Veroraha", joka on Dresdenin taulukokoelmassa. Kuva esittää Jesusta ja fariseusta, joka kiusaten kysyy: "sopiiko keisarille maksaa veroa?" Jesus luoden häneen tyynen, syvän ja läpitunkevan katseen, torjuu luotaan kavalan fariseuksen noilla tunnetuilla sanoilla: "antakaa keisarille kuin keisarin ovat ja Jumalalle kuin Jumalan ovat". — Tämä taulu on tunnetuimpia taiteen mestariteoksia ja on se valokuvajäljennöksinä, vaskipiirroksina ja valopainoksina tuhansien Suomenkin kotien kaunistuksena.

Eräs toinen Tizianin varhaisemmista tauluista "Rakkauden kaivo" nimeltään, on melkein yhtä tunnettu. Se esittää kahta nuorta naista kaivon luona ihanan iltamaiseman keskellä. Toinen naisista on komeassa puvussa, toinen aivan alaston, suitsutusastia kädessä, — molemmat ihmeellisen kauniita — ja pieni siivekäs rakkaudenjumala sekottelee kaivon vettä. Tämän taulun värit ovat sulavat ja kirkkaat. Matkustaja, joka Roomassa on joutunut Borghesen taidekokoelmaan ja pysähtyy siihen huoneeseen, jossa Tizianin alkuperäistä maalausta säilytetään, joutuu kuin lumouksen valtaan. Siinä on sukupolvi toisensa perästä vuosisatoja seissyt äänettömässä ihastuksessa ja taiteen tuntijat ovat kirjoittaneet laajoja esityksiä selittääkseen Tizianin ihmeellisen kuvan aatesisällystä. Selvää on, että maalaus on vertauskuva, mutta minkä ajatuksen taiteilija siihen on kätkenyt, siitä oppineet ovat eri mieltä. Joku on väittänyt, että nuo nuoret naiset olisivat rakkauden vertauskuvia, alaston muka esittäisi maallista ja puettu taivaallista rakkautta, toiset luulevat alastoman esittävän rakkautta ja puetun muka häveliäisyyttä. Aivan viime aikoina on muuan saksalainen taiteen tuntija Avenarius vihdoin keksinyt selityksen, joka mielestämme poistaa häiritsevät harhaluulot ja opettaa meitä katselemaan Tizianin taulua aivan kuin uudessa valossa. Näin kirjoittaa Avenarius: "Tizianin kuvan selitys on oikeastaan niin yksinkertainen ja luonnollinen, että katselijan, joka ei ennestään ole kuullut siitä mitään selitystä, pitäisi jo ensi silmäyksellä itsestään ymmärtää sen merkitys. Mutta vuosisatojen kuluessa ovat väärät selitykset niin syöpyneet sivistyneiden katselijain tajuntaan, että he eivät voi vapaasti ja harhaluulojen häiritsemättä tätä ihanaa kuvaa katsella. Ylhäinen kaunotar on eronnut seurueestaan ja istunut yksinäisen kaivon kehälle. 'Häntä' ajatellen on hän taittanut ruusun pensaasta. Kuvat kaivon kehässäkin muistuttavat rakkautta, iltamaisema synnyttää haaveksijassa lemmen muistoja ja veden solinassa pieni lemmenjumala leikkii. Ja katso: hiljaa lähestyy häntä ylimaailmallinen nainen, itse Venus rouva — hän istuu jo kaivonkehän toisella reunalla kuiskaten kopealle kaunottarelle suloisia sanoja, jotka saavat hänen sydämensä ylpeyden sulamaan rakkauden jumalattaren häntä yhä lähemmä siirtyessä. Näin käsitetylle kuvalle voisi antaa nimen: 'Kehotus rakkauteen'."

Näin Avenarius. — Tuntuu tosiaankin, kuin hänen selityksensä haihduttaisi häiritsevät harhaluulot ja avaisi silmämme Tizianin taulun yksinkertaiseen ymmärtämiseen. Mutta olkoon kuvan oikea selitys mikä tahansa, se vaan on varma, että ken kerran on tämän taulun nähnyt, ei koskaan unohda sen ihmeellistä värien tenhoa eikä sitä viehättävää maisemaa, jonka keskellä tuo komea kaunotar uneksii. Väritöntä valokuvajäljennöstä katsellessa ei tietysti voi aavistaakaan alkuperäisen teoksen kauneutta.

Tizianin muotokuvista on Ranskan kuninkaan "Frans I:n kuva" kuuluisimpia. Se esittää Frans I:n miehekkään muodon, mutta kasvoissa näkee myös sen nautinnonhimoisen piirteen, joka oli tälle kevytmieliselle kuninkaalle luonteenomainen.

Uskonnollisista maalauksista on "Marian taivaaseen astuminen" ("Assunta") kaikkein kauneimpia. Se on suurikokoinen komeasti väritetty taulu, joka täyttää kokonaisen seinän Venetsian Taideakatemian salissa. Mestari on valmistanut sen voimansa päivinä v. 1518. — Taulussa on kolme eri ryhmää: keskellä madonna pilvilaivassa, ylhäällä Isä Jumala Pojan ja Pyhän Hengen seuraamana ja alhaalla apostolit. Tätä taulua kuvaa Lübke seuraavasti: "Ympärillään ihana parvi riemuitsevia enkeleitä liihottaa madonna mahtavan juhlallisesti ylöspäin. Ihmeellinen säde ylevää kirkastuksen intomieltä välähtää hänen jumalallisista silmistään, jotka näkevät taivaan ihanuutta, sillä hänen yläpuolellaan ilmestyy Isä Jumala kädet levällään enkelisädekehän keskellä. Mutta alhaalla valtaa kiihkeä kaipuu apostolit, jotka hän on jättänyt maan päälle, ja jotka tuntevat tenhovoiman vedättävän heitä kirkastetun mukana ylöspäin."

Venetsian Taideakatemiassa on eräs toinenkin Tizianin suuri maalaus neitsyt Marian elämästä. Se esittää neitsyttä pienenä tyttösenä astelemassa ylös temppelin portaita. Ellei tietäisi, että kuva esittää Marian temppeliin viemistä, ei uskoisi, että tämä on uskonnollinen kuva köyhän jumalanäidin historiasta, sillä Tizian on tässä taulussa kuvannut oman aikansa Venetsian uhkeata loistoa. Itse neitsyt-lapsikin komeassa puvussa tepastelee terhakasti ylös portaita. Kuva on niin elävästi maalattu, että muukalainen, joka ensi kerran eläissänsä astuu siihen saliin, jonka seinää se kaunistaa, miltei säpsähtää, luullen näkevänsä elävän tyttösen Venetsian entisen komeuden ajoilta.

Tizian on maalannut suuren joukon madonnankuvia, joita tapaa monissa Italian kirkoissa ja muun maailman suurissa taidekokoelmissa. Ihanaisin niistä on n.s. "Pesaron madonna" Venetsian Frari-kirkossa. Tätä kuvaa on sattuvasti verrattu "voitonvirteen", ja on vertaus siitäkin syystä paikallaan, että teoksen on tilannut ja kirkolle lahjoittanut rikas Pesaron suku sen johdosta, että eräs suvun jäsen oli saanut voiton Venetsian hirmuisista vihollisista turkkilaisista.

Tämä Tizianin madonna on siitä merkillinen, että jumalanäiti ei ole kuvan keskellä, kuten kaikkien edellisten mestarien alttarikuvissa, vaan on sijoitettu kuvan oikeanpuoleiseen syrjään, jossa katselija näkee hänet sivultapäin. Korkealta istuimeltaan madonna armiaasti kumartuu alas rukoilijoiden puoleen. Hänen sylissään leikkivän lapsen huomiota koettaa pyhä Franciskus kääntää viiteen Pesaro veljekseen, jotka komeissa puvuissa ovat maassa polvillaan. Keskellä taulua madonnan edessä istuu arvokkaana ja juhlallisena pyhä Pietari suuri kirja sylissä ja avain jalkain juuressa. Portaiden juurella on polvillaan pyhä Antonius. Mutta vasemmalla turkkilaisten voittaja rautahaarniskassaan taluttaa turkkilaista vankia voittosaaliinaan. — Luonnollista on, että Pesaron suvun ylhäiset herrat ovat alttarikuvan päähenkilöinä, ja heidän muotokuviensa mestarilliseen esittämiseen Tizian onkin kiinnittänyt suurimman huomion.

Tämän madonnankuvan läheisyydessä on Tizianin oma hauta. Sinne sureva Venetsia saattoi suurimman taiteilijansa maalliset jäännökset komeassa gondoolikulkueessa v. 1576. Yhdeksännellätoista vuosisadalla rakennutti Itävallan keisari hänelle upean hautamerkin, joka on kolmiosaisen riemuportin muodossa. Keskellä on kuva maalariruhtinaasta, joka tempaa pois Sais'in jumalattarenkuvaa verhoavan esiripun.

[Saisin verhotun jumalankuvan taru on meille tunnettu Schillerin ihanasta runosta. Siinä kerrotaan intomielisestä nuorukaisesta, joka tahtoi kuoleman uhallakin avoimin silmin nähdä sen, mitä ei kenenkään kuolevaisen ollut lupa elävin silmin nähdä, tempasi esiripun jumalankuvan edestä, ja vaipui kuoliaana maahan.]

Kuvaavia taiteita edustavat veistokuvat muodostavat mestaria ympäröivän kunniavahdin ja hautamerkin pinnat on kaunistettu korkokuvilla, jotka esittävät Tizianin pääteoksia.

[Lähellä Tizianin hautaa on erään Pesaro sukuun kuuluvan dogin kerskailevan komea hautamerkki barokkityyliä, Baldassare Longhenan työtä. Tämän täydellisenä vastakohtana esiintyy sen viereen sijoitettu yksinkertainen suuri marmoripyramiidi, jonka avatusta ovesta surevaiset hiljaa vaeltavat sisälle kantaen uurnaa. Pyramiidin alla lepää Venetsian viimeinen suuri kuvanveistäjä Antonio Canova (1757—1822).]

Vielä sananen muutamasta Tiziania nuoremmasta taiteilijasta, joiden teoksia tapaa kaikkialla Venetsiassa.

Paris Bordone syntyi v. 1500, oli Tizianin oppilas ja vietti suuren osan elämäänsä Venetsiassa. Bordone oli värien käyttämisessä niin etevä, että hänen taulujaan joskus on luultu Tizianin maalaamiksi. Hänen parhain teoksensa on muuan suuri öljymaalaus Taideakatemiassa. Taulu esittää erästä aikaisemmin kertomaamme tapausta Venetsian loistoajalta: komeaan neuvoston kokoukseen ilmestyy köyhä kalastaja antaen dogille jalokivisormuksen ("pyhän Markuksen kihlasormuksen"), jonka hän on löytänyt suuren kalan vatsasta. Tämä taulu on Taideakatemian kallisarvoisimpia aarteita ja hauska niiden katsella, jotka tahtovat tutustua Venetsian loistokauden historialliseen elämään.

Jacopo Robusti (1518—1594) oli värjärin poika Venetsiasta ja sai sen johdosta kotikaupunkilaisiltaan liikanimen Tintoretto ("pikkuvärjäri"). Hänkin oli vähän aikaa Tizianin oppilaana, oli kunnianhimoinen ja levoton luonteeltaan eikä tahtonut tietää niitä kohtuullisuuden vaatimuksia, joita rikaslahjaisimmankin taiteilijan täytyy noudattaa. Tintoretto tahtoi olla Tizianin vertainen värien käytössä ja kilpailla Michelangelon kanssa piirustuksessa, tavoitellen alkuperäisyyttä ja voimakkaita vaikutuksia. Tintoretto herätti hämmästystä käsittelemällä vaikeita aiheita ja maalaamalla mahdottoman suuria tauluja. Hänen teoksiaan näemme San Marcossa, mutta varsinkin Dogien palatsissa, jossa tältä taiteilijalta on 56 maalausta, niiden joukossa tuo ennen mainitsemamme mahdottoman suuri "Paratiisi".

On sanottu että Tintoretto on pyrstötähti, jonka kirkkautta aika on himmentänyt. Paolo Cagliaria, jota syntymäkaupunkinsa mukaan nimitetään Veroneseksi, sitä vastoin saattaa verrata kiintotähteen, joka vielä tänäkin päivänä loistaa yhtä kirkkaana kuin kolme vuosisataa sitten.

Paolo Veronese syntyi 1528 Veronassa, mutta asui suurimman osan ikäänsä Venetsiassa ja kuoli siellä 1588. Hän oli nero, jolla oli rikas mielikuvitus ja suuri luomiskyky. Venetsian tasavalta ymmärsi antaa Veronasta muuttaneelle mestarille täyden arvon käyttäen häntä varsinkin Venetsian suurten muistojen kuvaajana. Viimeiset kymmenen vuotta elämästänsä hän omistikin kokonansa dogien palatsin kaunistamiseen. — Paolo Veronesen kuuluisimpia seinätauluja tämän palatsin loistosaleissa on suuri ja komea maalaus, joka kuvaa Europa nimisen Kreikan taruajan kuninkaantyttären ryöstämistä.

Paolo Veronese maalasi paljon kuvia, joilla on raamatullinen nimi, mutta hän valitsi aina sellaisia aiheita, joiden avulla hän sai tilaisuutta kuvata kauniita pukuja ja Venetsian ylhäisön elämää iloisissa juhlissa. Hänen kuuluisimpia kuviansa on Taideakatemiassa seinän täyttävä kuva: Jesus Levin vieraana. Siinä on maalattuna koko silloinen Venetsian ylhäisö komeassa pylvässalissa herkullisen pöydän ääressä. Fariseukseksi ja hänen vieraikseen kuvatut henkilöt olivat tuttua väkeä Veronesen omasta seurapiiristä, ja heidän keskuudessaan istuu Jesus, ylevä kauneus ja lempeä surumielisyys kasvoillaan.

Kun me luemme evankeliumin kertomusta Kaanaan häistä, niin me kuvittelemme häidenpitäjiä köyhiksi ihmisiksi, jotka varojen puutteessa eivät voineet hankkia kylläksi viiniä juhlaansa, mutta Paolo Veronese esittää Kaanaan häät ylhäisön herkullisina pitoina ruhtinaallisessa salissa, jonka seinät ja pilarit ovat hohtavan valkeata marmoria, ja jossa vieraat ovat renessansiajan komeimmissa puvuissa.

Sanotaan, ettei yksikään taiteilija ole kuvannut Venetsian suuruuden ajan elämää niin voimakkaasti ja väririkkaasti kuin Paolo Veronese. Mutta suurimmankaan maallisen ylellisyyden kuvauksissa ei ilmene alhaista nautinnonhimoa ja julmuutta, vaan koko tuo loistelias maailma on Veronesen maalauksissa ikäänkuin ihannoidussa valossa esitettynä. Siitä syystä nykyajankin ihminen mieltymyksellä ja väriloisteen lumoamana katselee Venetsian viimeisen suuren mestarin teoksia.

Paolo Veronese on saanut viimeisen leposijansa S. Sebastiano kirkossa, jonka kaunistuksena on sarja hänen parhaimpia teoksiaan.

Jälkeen Paolo Veronesen mainitaan Venetsian maalaustaiteen historiassa ainoastaan yksi kuuluisa nimi, Giovanni Battista Tiepolo, joka eli 100 vuotta myöhemmin kuin Veronese. Hän vielä kerran koetti kankaalle kiinnittää kotikaupunkinsa kukistuvan suuruuden muistoja, mutta italialaisen elämän kultakauden sävel oli silloin jo ainiaaksi soinnahtanut sammuksiin.

Olen esittänyt ainoastaan muutamia kuuluisimpia henkilöitä Venetsian taiteen historiasta. Ken on syvemmältä tutustunut esittämääni aineeseen, tietää ettei tässä ole mainittuna läheskään kaikki ne mestarit, joihin muukalaisella on tilaisuus Venetsiassa tutustua. Jos ken tahtoo saada monipuolisen ja omintakeisen käsityksen Venetsian taiteesta, hänellä täytyy olla aikaa ja mielenrauhaa oleskella muutamia päiviä etenkin Canale granden varrella olevassa Taideakatemiassa, jonka monilukuiset salit sisältävät suuren aartehiston maalauksia menneiltä vuosisadoilta.

Ne jalon taiteen tuotteet, joita omin silmin olemme nähneet, lämmittävät sydämemme ja täyttävät sielumme kauneuden kuvilla, jotka vielä elämämme iltanakin voivat olla ilonamme. Matkustaja, joka omia näkemiänsä kertoo, voipi ainoastaansa herättää lukijoissa ja kuulijoissa halua itse nähdä sitä, mikä hänen omaa silmäänsä on ilahuttanut.

X. CAMPANILI ELI SAN MARCON KELLOTORNI

Muukalainen, joka on viimeistä päivää Venetsiassa, tahtoo vielä viimeisen kerran, ikäänkuin jäähyväisiä heittääksensä, käydä niissä paikoissa, joista hän on löytänyt rikkaimmat kauneuden aarteet. Hän kuuntelee messua San Marcossa, kulkee läpi Dogien palatsin loistosalien ja käy kauneimmissa kirkoissa, seisoo hetken Tizianin ja Canovan hautamerkkien edessä sekä viettää muutamia hiljaisia hetkiä Taideakademiassa.

Tämmöiseltä retkeltä kotia palattuamme me istuimme huoneemme parvekkeella puhellen siitä kauneuden rikkaudesta, jota näinä päivinä olimme nähneet. Renessansiajan suurmiesten, varsinkin Tizianin, taulut olivat avanneet meidän silmämme näkemään muotojen rauhallista jaloutta ja värien verratonta voimaa.

Mielemme oli tämän viikon kuluessa vallannut kunnioitus kauneuden majesteetillista suuruutta kohtaan, ja meistä tuntui, kuin se kaupunki, joka tällaiset aarteet omistaa, ei koskaan voisi vanhentua.

Mutta Venetsian ihanuutta ylistäessämme ja loistavaa näköalaa katsellessamme silmä taas, kuten monta kertaa ennenkin, kiintyy neliskulmaiseen lauta-aitaukseen Markuksen torilla kauniin Kirjastotalon nurkassa.

Siinä seisoi San Marcon kuuluisa kellotorni, tuo uljaan kaunis 98 metrin korkuinen Campanili, jonka ensimmäiseksi huomaa Venetsian kuvissa ja joka kaikkina aikoina on ollut venetsialaisten ylpeytenä.

Noin v. 900 se rakennettiin, 12. ja 14. vuosisadalla se uudistettiin, ja Jacopo Sansovino rakensi renessansiaikana sen juurelle jalotyylisen korurakennuksen, Loggettan, joka oli täynnä veistoteoksia.

Mutta Campanilia ei ole enää. Heinäk. 14 p:nä 1902 se kukistui. Jo muutamia päiviä ennen oli tornin seiniin ilmestynyt aukkoja, jotka saattoivat viranomaiset pelkäämään pahinta. Asukkaat läheisistä taloista siirrettiin turvallisempiin paikkoihin, ja liike torille suljettiin.

14 päivän aamuna klo 1/2 10 aikoihin sortui mahtavalla jyrinällä ensin kellotapuli, sitten muutaman minuutin päästä kallistui tornin yläosa, ensin hiljalleen, mutta sitten rytinällä Piazzettalle päin. Kivet sinkoilivat San Marcon ja Dogien palatsin katoille, tehden siellä paljon vahinkoa. Kellotornin kuparinen enkeli putosi kirkon ison tornin viereen ja taittoi siipensä. Sansovinon ihana Loggetta hautaantui tiilikivien ja metallikappaleiden alle. Kirjasto vahingoittui.

Paljon kansaa kokoontui onnettomuuspaikalle ja koko Italia oli surun vallassa. Kerrotaan, että kyyneleet kiilsivät monen venetsialaisen silmissä, kun hän katseli Markuksen torilla olevaa sorakasaa…

Nyt rakennetaan kaatunutta tornia uudestaan, perustusta paalutetaan — syvyydestä kuuluu jyske ja laulu, ja muukalaiset, jotka Venetsiaan aikovat matkustaa, odottavat sitä aikaa, jolloin Markuksen torni taas kohoaa vanhan temppelin ja Dogien palatsin edustalla.

Mutta meidän Venetsiassa ollessamme kulki suusta suuhun kuiskaus, joka sai kasvot kalpenemaan… tornia ei voitane uudestaan rakentaa… perustus on liian heikko… se lepää meren liejuisella saarella.

Jokainen kaupungin asukas ymmärtää, mitä se merkitsee, ja me muukalaiset tiedämme sen myöskin.

Ruumista puistattaa, meistä tuntuu kuin maa vajoisi jalkaimme alla, ja kaikki, kaikki sortuisi soraan.

Venetsia, sinun kohtalosi on kaikkein kuolevaisten kohtalo: syvyydestä olet sinä noussut, ja syvyyteen pitää sinun jälleen vajoaman, ja tuhansien vuosien kuluttua, jolloin kanavat ovat kuivuneet, laguunit muuttuneet rämeiksi ja vihannoiksi niityiksi tahi meren mainingit huuhtelevat sortuneita raunioitasi, silloin kuuntelevat lapset kummaa satua merehen kaatuneista kirkoista ja kultahevosista. Ja se satu on yhtä ihmeellinen kuin tuhannen ja yhden yön tarinat.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PÄIVÄ VERONASSA JA VIIKKO VENETSIASSA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.