The Project Gutenberg eBook of Kerjäläisteinit, by Kálmán Mikszáth

       Lukijalle.
    I. Dobos täti ja hänen teininsä.
   II. Mistä täti löysi kerjäläisteininsä.
  III. Taistelu suuressa metsässä.
   IV. Et koskaan voi vyöttää vyöllesi miekkaa.
    V. Kelle jää puoti.
   VI. Valkea ja musta koira.
  VII. Hallitsijan iltapäivä.
VIII. Sanansaattaja toisesta maailmasta.
   IX. Aarre.
    X. Agnes Nesselroth.
   XI. Kadonnut onni.
  XII. Vanki.
XIII. Kehen ei kuula osu.
  XIV. Mestauslava.
       Selityksiä.

Kálmán Mikszáthissa ilmenee selväpiirteisenä ja alati mielenkiintoisena unkarilaisen kansan sielu. Paremmin kuin kenenkään muun unkarilaisen kirjailijan kautta me opimme Mikszáthin avulla tuntemaan niitä aitounkarilaisia ominaisuuksia, jotka mielenkiintonsa ohella tavattomasti huvittavat.

Mikszáth kuvaa mielijohteita ja päähänpistoja. Unkarilaiset itse rakastavat kaskuja ja Mikszáth on kaskuilija ennen kaikkea. Kaskun vuoksi hän unohtaa pääasian ja kaskun tähden hän tekee varsin aiheettomia sivuloikkauksia. Mutta hän kertoo kaskunsa niin hauskan pyöreänä, että lukija seuraa välittömästi mukana. Niinpian kuin kirjailija huomaa itse kertomuksen aiheen venyvän pitkäveteiseksi ja ikävystyttävän lukijaa, on hänellä aina pelastuskeino varalla: kasku, ja jokainen myöntää, että hän käyttää niitä niin mestarillisesti, että vaikka olisi väsynyt ja alakuloinen, ei häntä monta hetkeä välinpitämättömästi voi lukea. On luonnollista, että Mikszáthilta näinollen pikkukertomukset parhaiten luonnistuvat ja että hänen laajemmissa yhtäjaksoisissa romaaneissaan yksityiskohdat ja kaskut ovat kermaisimpia, Kuvattavansakin pohjaksi Mikszáth useimmiten valitsee kaskun, joka kasvaa hänen mielikuvituksessaan, monasti aivan uskomattomiin asti. Mutta hänen henkilönsä vaikuttavat kaikista liiotteluistaan huolimatta suorastaan elämästä otetuilta. Hänen kertomuksissaan vaihtelevat todellisuus ja satu; hänen ihmisensä ovat useimmiten n.s. pikkueläjiä, ja niinkuin kansassa ainakin yksinäisillä ja jylhillä vuoriseuduilla, on heissä paljon taikauskoa. Sellainen maaperä on sadulle hedelmällisin, sillä Mooseksen ja Kristuksenkin jälkeen tapahtuu siellä yhä uusia ihmeitä.

Tämä omituinen taikauskoisuus, joka pilkistää esiin melkein kaikista Mikszáthin pikkukertomuksista, tekisi hänet aivan kansansatusepoksi, jos hän uskoisi ihmeisiin. Mutta hän ei usko. Hän paljastaa aina lopuksi ihmeen ponsivoiman, niinkuin pilkallisesti hymyilevä loihtija, joka itse poistaa synnyttämiensä harhanäkyjen alkusyyt. Mikszáth tahtoo ainoastaan kuvata pikkueläjiensä elämänvalaistusta, mutta minkä hän sille mahtaa, että hän välistä tuntee olevansa samaa juurta kuin hekin.

Nyt suomeksi ilmestyvä kertomus »Kerjäläisteinit» (A két koldusdiák) on Unkarin kirjallisuuden parhaita nuorisokirjoja. Sen historiallinen tausta jo itsessään on harvinaisen mielenkiintoinen, mutta varsinaisen mielenkiintonsa se luonnollisesti meissä herättää teiniensä kautta, jotka tahdonlujuudellaan ja rohkeudellaan monien ihmeellisten seikkailujen jälkeen saavuttavat pyrkimyksensä määrän. Toivomme, että tämä kirja kuluu jokaisen reilun ja rohkean pojan käsissä suomenkielisessä asussaan, niinkuin se Unkarissakin on vasta repaleiseksi luettuna löytänyt sijansa kaikkien poikien kirjahyllyllä.

Noin kolmesataa vuotta sitten oli elämä Debreczenin[1] tornikkaisessa kollegiumissa yhtä meluavaa kuin nytkin.

Eiväthän teinit ole aikojen kuluessa muuttuneet, eikä myöskään heidän elämänsä. Oikeinpahan sanoikin sobosloilainen kuormuri, joka viidentoista vuoden kuluttua palasi toistamiseen käymäsiltään äitinensä Debreczeniin'. »Katsohan kummaa, äitimuori, eihän nämä teinit ole vähääkään kasvaneet siitämisin kun täällä viimeksi kävimme.»

Niinpä niinkin, aina he ovat samanlaisia, vaikka toisiakin ovat. Herrat professoritkin olivat melkein samoja, sillä erotuksella vaan, että heillä nyt oli kolmikulmaiset hatut ja vaatteet toista kuosia.

Täysihoitoloiden isännät ja emännätkin olivat silloin yhtä pyyleviä ja hyvätuulisia kuin nytkin. Sillä erotuksella vaan, että heidän nimensä nyt on János Nagy ja rouva István Kispeter, kun sitävastoin siihen aikaan mainittiin parhaita hoitoloita János Bujdosón ja Dobos emännän nimellä.

Dobos emäntä asui Csapókadulla matalassa yksikerroksisessa talossa, lähellä kuuluisaa koulua. Kadulle aukeni puoti, ja puodin otsikossa oli kylttinä sian kuva, jonka sisäosat punaisina loistivat kauas (muuan entinen teini oli maalannut sen, hänestä tuli myöhemmin kuuluisa taiteilija jossain ulkomailla), pihan puolella oli Dobos tädin asunto ja etempänä teinien huoneet. Huoneissa oli vuode vuoteen vieressä ja kaksi »nebulusta»[2] sai aina jakaa yhden vuoteen. Pöllöteinejä luettiin kaksi yhteen »philosofukseen» tai »poetaan». Sillä alkaen »rhetorista» antoi Dobos täti oman sängyn ja professorit »Domine» arvonimen.

»Dobos tädin mies», sillä (kuten myöhemmin huomaamme, aivan oikeutetusti) häntä kutsuttiin vaimonsa nimellä, oli yhteiskunnalliselta asemaltaan lihakauppias. Hän ei tosin ollut erikoisen taitava ammatissaan, mutta koska hän oli isältään, joka myöskin oli pitänyt täysihoitolaa, perinyt maalatun sikakyltin, täytyi hänen jäädä lihakauppiaaksi kyltin tähden, vaikka Debreczenissä jo siihen aikaan oli yhtämonta lihakauppaa kuin Wienissä meidän päivinämme on tohtoreita.

Sitäpaitsi oli se senkinvuoksi hyvä, että lihottaminen oli Dobos tädin mielityötä. Saipa hän käsiinsä minkä tahansa, porsaan tai teinin, piti sen kaikin mokomin hänen kättensä holhoomana saada väriä ja lihota.

Hänellä oli lihotettavanaan neljä- viisikymmentä sikaa, kymmenen maksavaa täysihoitolaista ja sitäpaitsi vielä kaksi, joita hän itse kasvatti ilmaseksi.

Maksavat teinit suorittivat kahdeksan florinia kuukaudessa ja sillä he saivat kaiken minkä tarvitsivat, äidilliset neuvot ja selkäsaunatkin.

Se oli kaupungin kuuluisimpia paikkoja ja hyvin usein saattoi kuulla sanottavan:

»Dobosin rouva on hullu, Dobosin rouva maksaa itse teineistään!» Välistä sanottiin se hänelle itselleenkin, varsinkaan ei naapuri, pahanilkinen István Perecz sitä salannut.

— Ai, ai, naapurin emäntä, ei ole sellainen tapa hyvä, ei ole! Antakaa teineille vähemmän lihaa ja enemmän selkään! Saattepa nähdä, että suoriudutte heistä sillätavoin paremmin.

Mutta onneksi ei Pereczillä ollut sanottavasti vaikutusvaltaa Dobos tätiin ja niin saivat teinit edelleenkin mielin määrin lihota ja saada väriä poskilleen. Mutta vaikka hänellä olikin kultainen sydän, lävisti hänen kielensä joka ainoan sielun, joka hänen tielleen osui. Hänestä olisi voinut luulla, että hän oli sietämätön lohikäärme, ellei häntä oikein tuntenut.

Jo aikaisin aamulla alkoi talossa hirvittävä tappelu. Ensimäiseksi haukkui hän pataluhaksi Dobos sedän, jota hän kohteli armottomasti. Usein tarttui hän setää kauluksesta ja lennätti hänet ovesta pihalle, ja kerran kompastui ukko-paha kynnykseenkin, mutta hän kärsi kaiken, nousi pystyyn rauhallisesti, pudisti pölyn vaatteistaan ja tallusteli muristen puotiinsa.

— No älähän nyt, eukkoseni… sillä olenhan minä kuitenkin sinun miehesi; käsissäni olet, odotahan. Onni oli, että jäit sisälle!

Dobos setä teki niinkuin Scipio, joka purjehti meren yli Afrikaan ja astuessaan rannalle kompastui maahan, mutta kuitenkin huusi uljaasti: »Afrikan maa, minä pidän sinua lujasti käsissäni.»

Kun Dobos täti oli suoriutunut miehestään, rupesi hän meluamaan palvelijoiden kanssa ja pieksi heidät perinpohjin tai ainakin saattoi heidät itkemään. Sitten potkasi hän äkäsesti teinihuoneiden ovet auki ja karjasi: »Pystyyn koipeliinit!»

Hänellä oli hyvä sydän, mutta tyylinsä hän piti. Nykyiset Debreczeniläiset täysihoitoloiden emännät sanovat: »Tehkää hyvin, tulkaa aamiaiselle.» (Hyvä sana on siitämisin halventunut, mutta liha kallistunut).

Mutta joskin kelpo emäntä käytti puolen päivää katkeroittaakseen kaikkien mielet, tuhlasi hän toisen puolen hyvittääkseen ne jälleen. Niin oli hänelle riittävästi työtä koko päiväksi, eikä hänelle koskaan käynyt aika pitkäksi. Herkkupaloilla hän pysähdytti palvelijoiden kyyneleet, silitteli teinien päitä, palkitsi niitä, jotka sinä päivänä olivat kunnostautuneet, kuulusteli läksyt heikommilta, sillä hän osasi oppiaineet yhtä hyvin kuin itse korkeasti kunnioitettavat herrat professorit ja hän osasi lohduttaa sitäkin, jolla oli oppimiseen armottoman kova pää: »Älä pelkää, poikaseni», sanoi hän lempeästi, »olihan veljesikin täällä täysihoidossa ja hänkin oli suuri aasi, mutta sittenkin tuli hänestä kuninkaallinen tuomari Erdélyssä.»[3]

Mutta miksipä luettelisin tässä kaikkia teinejä, sillä varsinkin maksavista herraspojista on varsin vähän mainittavaa. Mitäpä historiaa heillä olisikaan! Useimmat heistä olivat rikkaiden ja vaikutusvaltaisten herrojen poikia (sillä vaikeampaa oli siihen aikaan päästä Dobos tädin hoidokkaaksi, kuin nykyään puhtaaksikirjottajaksi ministeristöön), heistä siis tuli säännöllisesti myöskin rikkaita ja vaikutusvaltaisia herroja, mutta koska heille sittenkään ei tapahtunut mitään eriskummallisia asioita, lähdemme seuraamaan kahden ilmaisen teinin kohtaloa.

II.

Mutta ettehän te vielä tiedä edes keitä he olivatkaan — ja se minun täytyy kertoa heti ensiksi.

Tädillä oli itsellään ollut joskus kaksi poikaa, Pista oli toinen ja László oli toisen nimi. Mutta Herramme rakasti heitä ja kutsui heidät toisen toisensa jälkeen luokseen. Vaikka rakastihan heitä paljon Dobos tätikin, ja kun toinenkin arkku vietiin pihalta, sairastui kelpo emäntäkin ja ellei siellä olisi ollut saapuvilla oppinut ja taidokas välskäri Gábor Sopronius, olisi hän totisesti seurannut poikaparkojaan sinne, mistä ei palata.

Mutta vielä toivuttuaankin koski hänen sydämeensä hirvittävästi poikia ajatellessa; ja kun hän katseli vieraita teiniparvia, valuivat kyyneleet runsaina hänen tuhkanharmaista silmistään: »Jumalani, Jumalani, yksikään heistä ei ole minun omani.» Niinpaljon heitä oli ja kuitenkin tuntui piha tyhjältä, ja vaikka hän lisäsikin hoidokkaittensa lukua seitsemästä kymmeneen, oli piha sittenkin kuollut. Hänen sydäntään kouristi hiljaisuus ja kaikkialla puuttuivat hänen omat poikansa.

Hei, miten olikaan silloin kun »Pista» ja »László» nimet raikuivat pihalla!…

Kerran sai täti hyvän ajatuksen. Entäpä jos hän löytäisi jostain pari niin köyhää teiniä, ettei heidän vanhempansa voisi maksaa heidän edestään ja hän uskoisi heistä, hiukan ottaen mielikuvitustaan avuksi, että ne ovat hänen omia poikiaan, sillä »katsohan, ukkoseni — sanoi hän Dobos sedälle — maksu pilaa koko asian.» Ainakin se pilasi hänen mielikuvansa.

Tähän aikaan asui Nyirissä Krucsay niminen rikas ja mahtava herra, jolla oli oikeus vahvistaa kuolemantuomioita ja joka tuli siitä kuuluisaksi, että hän mestautti oman puolisonsa, sillä hän oli sydämetön ja julma mies.

Dobos täti osti tavallisesti tavaransa Krucsaylta. Hänellä oli suuria metsiä Ungissa ja Beregissä ja tuhansittain siellä lahdattiin sikoja.

Kerran, juuri kun Dobos täti oli käymässä siellä, pieksi hän muonamiehensä niin armottomasti, että mies seuraavana päivänä kuoli vaivoihinsa.

Ei tämä ollut niihin aikoihin mitään tavatonta! Piirikunta ei edes terottanut silmiään sinne päin, eikä koskaan olisi uskaltanutkaan, ja sanomalehdet eivät hänen hirmutyötään toitottaneet maailmalle, sillä niitä ei siihen aikaan ollutkaan. Turha olisikin sellaisesta hälinää nostaa, sillä kasvaahan talonpoikia jumalan kiitos ilmaiseksi Magyarien maassa niinkuin pähkinäpuitakin. — Aivan on, niinkuin pitääkin, kun toinen hävittää toisensa: talonpoika kaataa pähkinäpuun ja pähkinäpuukeppi kaataa talonpojan.

Tämäkin on mainitsemisen arvoinen ainoastaan senvuoksi, että János Veresillä, kuoliaaksi piestyllä muonamiehellä, oli kaksi pojannaperoa, jotka katkerasti murehtivat vainajaa ja tulivat hautajaisten jälkeisenä päivänä linnaan.

Dobos täti hieroi siellä siankauppoja Krucsayn kanssa, kun husaari tuli ilmottamaan, että pari kahden- kolmentoista vuotiasta talonpoikaisvekaraa tahtoi väkipakolla päästä herran puheille.

— Sellaiset penikatko? Ei nyt ole joulu, eikä minulla oli aikaa kuulla heidän virsiään. No, olkoon menneeksi, päästä sisään.

Kaksi pellavanvaaleaa poikaa astui huoneeseen, toisella, vanhemmalla, olivat silmät punaiset itkusta, toisen silmät olivat kirkkaat ja rauhallisen siniset.

Silloin astui nuorempi poika aivan hirvittävän ja julman näköisen
Krucsayn eteen ja sanoi:

— Me tulimme sinun luoksesi, mahtava herra, senvuoksi, että pieksit kuoliaaksi isämme.

— Entä sitten? — sanoi Krucsay nauraen olkansa yli. — Tahdotteko minua herättämään hänet henkiin?

Lapsen ääni soi niinkuin kulkuset hautajaisissa ja hänen uhkaavien sormiensa varjo oli seinällä niinkuin miekan terä.

Armoton Krucsay, joka ei pelännyt yksin olla sormikoukkusilla koko piirikuntaa vastaan, ja joka monasti oli katsellut kuolemaa silmästä silmään (hän tunsi sen hyvin, niin hän usein itsekin uskoi) ja joka hallitsijalleenkin oli antanut sanan sanasta vaikka kuinka monasti, sama mahtava Krucsay hätkähti nähdessään lapsen uhkaavan sormen.

— Hirtehisen kakarat, kirotut karhunpenikat, — huusi hän ja hänen jäsenensä vapisivat, — vielä te uskallatte uhkeillakin. Siinä näette, Dobos rouva, minkälaisia ovat talonpoikaistenkin taimet! Hei — Mátyás, Mátyás, — huusi hän husaarille — aja pellolle nämä penikat täältä. Pois kylästä, alueiltani, koko tienoolta, hävitköön sellaiset sukupuuttoon täältä. Ja nyt sanokaa, rouva, viimeinen hintanne, minkä voitte sioista maksaa, sillä minä olen hyvin kiihtynyt.»

Dobos tätikin oli hyvin kiihtynyt, kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä ja senvuoksi ei hän kauan tinkinyt, vaan suoritti sovitun hinnan ja lähti vielä samana päivänä paluumatkalle debreczeniläisen kuormurin, Dániel Bujdosón kanssa, joka tiesi kaikkien Nyíregyházán tälläpuolella olevien linnojen omistajien nimet, tiesi minkälaisia olivat niiden herrat ja herrojen puolisot. Senkin hän tiesi montako lasta kullakin oli ja miten suuret olivat lasten perintöosuudet.

Mutta vaikka hän mitenkä koetti pakista matkan varrella, ei emännän mielestä unohtunut talonpoikaislasten kohtalo. Mikä heidät perii? Heidät ajettiin kolkkoon maailmaan. Nyt he kuljeskelevat itkien pitkin maantietä. Kuka heille valmistaa vuoteen yöksi?

Missä hän vaan ajoi kylien läpi, kohosi savu ihmisten asunnoista. Ihmiset paistavat ja keittävät tuvissaan. Mutta keittävätköhän missään niille orporaukoille?

Ja hän kuvitteli, mitenkä he upo uupuneina, päät alakuloisesti painuksissa kuljeskelivat pitkin valtatietä. Silloin juuri kääntyivät raskaat vankkurit Hadházista maantielle ja siellä näki hän heidät istumassa tunkion aitavierulla.

Vanhempi veli piteli sylissään nuoremman vaaleata päätä ja silitteli sitä hellästi:

— Älä nyt viisastele. Nousehan nyt ja mennään vielä vähän matkaa. Muistatko, miten osasitkaan juosta siellä kotona! Hopsis, hyppää pystyyn, pikku veikkoni. Leikitään hevosta! Minä olen humma ja sinä ole ajaja!

— Täällä ojapientareella emme voi levähtää. Mutta nousehan pystyyn, kuljemme vielä kappaleen matkaa, kaitpa meitä hyvä Jumala vielä auttaa.

— Minulla on nälkä, en minä jaksa — nyyhkytti hän. — Anna minulle syötävää!

— Minne me sitten menemme hänen luokseen? Miksi hän ei anna meille heti ruokaa?

Samassa ratisivat vankkurien pyörät heidän takanaan. Dobos täti kurottautui kuomun alta ja tunsi Veresin lapset.

— Hei, pysähtykää, kuormuri! Katsokaa, tuolla ovat muonamiehen lapset! Aivanko ne tosiaankin ovat ajaneet teidät maantielle? Sehän on huutavaa vääryyttä! En tiedä, onkohan Jumala sitä huomannut, kun hänellä on niin paljosta pidettävä huolta, mutta minä kyllä otan teidät varjelukseeni. No, pojat, kiivetkää sukkelaan vankkureille!

Hän istutti vierellensä orporaukat, jakoi heille eväitään (siinä oli kylmää lampaanpaistia ja pannukakkua), ja lapset söivät vatsansa täyteen ja siihen he nukahtivat rämiseville rattaille, kädet kierrettynä toistensa kaulaan.

Mutta kunnon eukko, jonka sydän oli kokonaan sulanut, kuvitteli mielessään heidän kohtaloaan ja kun vankkurit hiljaksellen vierivät Debreczennin tuttujen talojen lomitse, oli hän päättänyt ottaa heidät omiksi kasvateikseen. Jumala oli ottanut häneltä hänen omat poikansa ja antanut nämä sijaan. Tapahtukoon hänen pyhä tahtonsa!

Vanha tornikello kajahutti ikäänkuin kauniin aamenensa» siihen ja vankkurit kääntyivät Dobos tädin kotipihaan.

— Kotona ollaan, — sanoi täti ja pudisti pojat hereille. Mikä on sinun nimesi, poikaseni? kysyi hän nuoremmalta.

— Tästä lähtien olet sinä István. Hei, Dobos! Missä sinä olet Dobos?
Mitä se merkitsee, ettet sinä tule minua vastaanottamaan?

— No, mitä sinä töllistelet? Etkö näe, että olen tuonut lapsia mukanani?

— Vielä parempia. Heillä ei ole isää, eikä äitiä. Lászlóksi kutsumme toista ja Pistaksi toista.

— Jopa nyt jotakin! — huudahti Dobos setä virallisen iloisesti. Hän tuli heidän luokseen ja antoi kummasteleville pojille luunapin päähän. Kovat on kallot, viisaita miehiä heistä tulee!

Sillätavoin joutuivat kerjäläisteinit Dobos tädin luo ja niin kaikuivat jälleen entiset rakkaat nimet pihalla: »Hei László ja Pista, missä olette? László ja Pista, tulkaa tänne!»

Kunnon eukko vaatetti molemmat pojat, suki heidän päänsä sunnuntaisin ja kun eivät maksavat teinit nähneet, antoi hän heille salassa parhaimmat palat, ja kaiken tämän hän teki vaan senvuoksi, että päivän askareiden lomassa leikkivien poikien melu ja Pistan ja Lászlón nimet vaan paremmin raikuisivat pihalla.

III.

Molemmat pojat osottivat suurta kunnioitusta Dobos tätiä kohtaan. He oli hyviä, tottelevaisia ja palveluksenhaluisia, mutta heidän kasvoillaan oli aina surumielinen piirre samoin kuin silmissäkin, eikä sitä millään voinut karkottaa. Varsinkin vanhempi heistä, Pista, oli surullinen. Jos hän pääsi pujahtamaan johonkin syrjäiseen nurkkaan, puhkesi siellä hänen haikeutensa heti kyyneliin.

Koulussakin he olivat samanlaisia, sillä erotuksella vaan, että Pista ainakin oppi hyvin surullisuudestaan huolimatta, mutta Lászlón päähän ei suuren murheen tähden oppi mahtunut. Siellä hän aina kyyrötteli viimeisellä penkillä. Mutta ensimäinen hän oli aina leikkisillä ja silloinkin, kun tapeltiin suutarinsällien kanssa.

Debreczenin kollegiumissa oli siihen aikaan gerundium[4] eniten muodissa. Enemmän annettiin arvoa sille, joka osasi kelpo tavalla tapella, kuin sille, joka osasi koko Ovidiuksen ulkoa.

Tappelupukari-teinit olivat arvoasteikossa civistenkin[5] edellä. Osasivatpa korkeasti kunnioitetut professori herratkin antaa arvoa voimakaslihaksiselle nyrkille. Sillä turkkilainen ei niinkään lähtenyt tiehensä sieltä niihin aikoihin, vaikka sille miten kauniisti hyvänsä olisi lausuttu Horatiuksen Odeja, mutta kun sitä pahkakepillä oikein antoi selkään, korjasi se kylläkin luunsa.

Vieläpä itse korkeasti oppinut ja kuuluisa matematikán professori Márton Piskárkási-Szilágyi, jolla oli tapana sanoa: »muut tieteet kestävät vain hautaan asti, domini, mutta matematiikka pysyy voimassa vielä sen takanakin, sillä jos on elämää kuoleman jälkeen, on sielläkin kaksi kertaa kaksi neljä», niin, juuri Szilágyi herrakin antoi nuorten tytärtensä, Magdan tai Esterin neuloa palkintoja kaikkein urhoollisimmalle teinille, joka suuressa metsässä toisena helluntaipäivänä taistelusta suoriutuisi voittajana.

Tämä ei ole mikään leikinasia! Siellä ovat silloin Debreczenin pienet ja suuret. Itse ylituomarikaan, herra Gergely Domokos, ei jää tulematta kaupungin kuuluisalla nelivaljakolla, joiden harmaatäpläisten hevosten päitsissä liehuivat mustan-, vihreän- ja valkosenkirjavat liput. (Ne ovat kollegiumin värit.) Senaattoreille rakennetaan jo edellisenä päivänä erikoinen parveke, vasemmalla puolella prameilevat korkeasti kunnioitettavat herrat ja heidän vieressään, uljaan piirin keskellä, ovat kaupungin hienoston rouvien ja neitosten istumapaikat.

Teineistä jäävät tietysti ainoastaan ne tulematta, jotka ovat kuolemansairaita. Sillä suuri häpeä on täällä »absentia.»[6]

Mutta todella komean näyn tarjoavatkin nämä nebulus-vekarat samannäköisissä puvuissaan.

Ne ovat nimittäin siinä suhteessa samannäköisiä, että vuodesta 1624 muodostaa sen kauhtanantapainen musta husaaritakki, jota vyötäröltä kannattaa hopeasolkinen leveä vyö. Vihreästä verasta valmistettu viitta ja matala, nahkapäärmeinen lakki tekee sen vielä eriskummallisemmaksi. Mutta siinä määrin ne kuitenkin eroavat toisistaan, että puvun muodostavat varsinaisesti verka ja »pukki». Sillä toisella tavoin sen saa istumaan kuuluisa Gáspár Kartos kuin János Kozsehuba, joka vaivaisesti harsii sen kokoon.

Nämä kaksi räätäli-»pukkia» pitivät siihen aikaan vaatteissa koko Debreczenin kaupungin, joka ilmeisesti todistaa sitä, että kangaskin oli kestävämpää vanhaan hyvään aikaan.

Pienellä pöydällä korkeasti kunnioitettavien herrojen edessä on palkinto, Esterin tai Magdan käsityötä. Useimmiten on se jokin vähäpätöinen neulomus, pienillä teräsrenkailla koristettu, silkistä kudottu kukkaro, tai kirjanmerkki, ommeltu värillisistä helmistä kultalangalla, mutta suuren arvonsa se saa senkautta, että antaja on kuuluisan professorin tytär. Pojat eivät rohkeimmissa unelmissaankaan tavotelleet mitään tämän kunniakkaampaa. Eikä suurempaa kunniaa teini voinutkaan saada osakseen.

Suurta kenttää vilkastutti äänekäs puheenporina ja liikehtiminen. Ruokarouvatkin tulevat silloin sinne ja keittävät kivistä rakennetulla tulisijalla taistelun jälkeiset pitoruuat. Tulisijojen ympärillä on melu aina kaikkein pauhaavin. Tuuli levittää sauhun sinertäväksi humuksi ja haihduttaa sen tuuheiden lehtikatosten lomitse avaruuteen, levittäen samalla ympäristöön myöskin ruuanhajun, joka sekaantuu metsäkukkien tuoksuun, tietysti sillätavoin saattaen hämilleen kaikki lähitienoilla mettä kokoilevat mehiläiset.

Ruokakorien joukossa on siellä pienissä lekkereissä ilottelevaa viiniäkin, sillä viini saa ihmisen jalkapohjat kutiamaan ja suuren metsän taistelua seuraa aina reima tanssi.

Itse taistelu tapahtuu siten, että kaksi vanhinta teiniä valitsee koko tein joukosta itselleen kumpikin leirikuntansa. Toinen niistä on »magyarien» ja toinen »turkkilaisten». (On sellaisiakin vuosia, ja verrattain usein, jolloin turkkilaisia kutsutaan saksalaisiksi.) He heittävät ilmaan vaskirahan ja jos Pyhän Marian kuva jää alle, valitsee turkkilainen ensiksi jonkun joukosta ja sitten vasta magyari. Jälleen heitetään raha ilmaan ja aina sen mukaan, miten siinä kuva jää päälle tai alle, saa kumpikin puolue valita mielensä mukaan niinkauan kuin miehiä riittää. Tietysti ovat väkevät ja kuuluisat tappelupukarit halutuimpia ja vasta viimeisinä tulevat hintelät ja verettömät »mammanpojat. Ovathan nekin aina joksikin hyödyksi, ellei muuten niin kuitenkin alimmaisiksi joutuessaan voi vihollisen sankarillisinkin mies välistä heihin kompastua ja kaatua pitkäkseen.

Kun molemmat leirikunnat jo seisoivat taisteluintoisinä vastakkain antoi ylituomari, joka oli näiden taisteluiden suuri suosija, kolmasti merkin pahkakepillään — ja hei vaan, eläköön — korvia särkevällä melulla ja kaameasti kirkuen hyökkäsivät molemmat leirikunnat nyrkit ojossa toistensa kimppuun.

Kaunista oli nähdä, miten viholliset sekaantuivat toisiinsa, taistellen mies miestä vastaan sylipainia heittäen, kohottaen toisensa ilmaan, tai paiskaten maahan retkalleen, alati tarjoten uusia vaihtelevia kuvia entisaikojen taisteluista — kunnes vihdoin, vanhusten nauraa hohottaessa, joko magyarít tai turkkilaiset pötkivät pakoon. Ja sitten seurasi voittajien kesken sankarilliset turnajaiset, jotka vuosittain olivat aina tapahtuneet samalla tavoin kuin meidänkin kertomuksemme aikana.

— Reippaita poikia te olette, hyvin olette kunnostautuneet, mutta näyttäkää nyt, kuka teistä on voimakkain? Astukoon esiin!

Jos voittajien joukossa on viime vuoden »fortissimus»,[7] astuu hän rivistä, ellei, niin silloin se, ken tuntee itsensä voimakkaimmaksi joukosta.

Hän oli pitkä hongankolistaja, ja kun hän puristi kätensä nyrkiksi, paisuivat suonet piipunvarren vahvuisiksi. Hänen paitansa oli rinnan kohdalta revästy auki taistelun tuoksinassa ja hänen niskansa oli niinkuin härällä, sellainen, että se Debreczenissäkin oli ylenmäärin vankka.

(Höm, — kuiskasi ylituomari neuvosmies Kristóf Lázárille, — varmaankin lie se kabalainen rouva hänen äitinsä.)

— Onpa tainnut sataa sielläpäin runsaasti, kun siellä kasvaa noin vantteria poikia, — mutta katsotaanhan, onko kasvanut vielä kummempiakin sitten viimevuoden?

— Ilmottaudun — sanoi Beke reippaasti ja katseli sitten manaten leirikuntaansa. — No, haluavatko jotkut tapella minun kanssani?

Seurasi syvä hiljaisuus. Monet kunnianhimoiset teinit katselivat toisiaan, mutta kaikkien kasvoille oli kirjotettu: »Non sum paratus».[9] Kukapa lähtisi jättiläisen kanssa kamppailemaan.

— Dobosién teini! Dobosién! kuuluttivat lähinnä olevat kauempana seisoville, jotka eivät voineet nähdä tätä suurenmoista kohtausta.

— Kerjäläisteini!… Vanhempi! toistivat toiset ja lisäsivät: No, tämähän on kuulumatonta!

— Katsohan naperoa, miten on voimistunut hyvästä ruuasta, — huusi
András Garas, nyörinpunoja, joka oli János Bujdosón armoton vihollinen.

IV.

Bujdosón perheen jäsenet röhkäsivät kukin taholtaan ja rupesivat meluamaan ja häväisemään:

— Hävytön sirkka! Tunkiolle pitäisi työntää. Tuoko aikoo voittaa meidän teinimme?

Siihen aikaan kutsuivat teinit vielä tavallisesti »ranaksi» sammakkoa ja jokainen tiesi, mikä se oli. Nyt nimitetään eläimiä äidinkielellä, mutta tunnustaa täytyy, ettei kukaan tiedä mikä mikin on. Sillä kuka voisi tietää, että »rapakkokylpijä» on villihanhi, »niskanhuiputtaja» = kirahvi, »vuortenjuoksija» = hirvi ja että sammakko on »kömpijä».

Taistelija oli tosiaankin Dobosién ilmainen teini, Pista Veres, joka ylettyi suunnattomalle Bekelle ainoastaan niskaan asti. Miten käykään kun varpunen hyökkää haukan kimppuun?

»Cantus praeses»,[11] jolle erikoisemmin oli siunautunut äänivaroja, mutta joka niitä nyt halveksi, ottaa sensijaan esille pillin ja puhalsi siihen… Tämä oli taistelun alkamisen merkki. Aivan samalla tavoin kuin menneinä aikoina Budan torneissa, silloin kun täällä vielä hallitsivat unkarilaiset kuninkaat.

Beke nojasi toisen kätensä lanteelleen, aivan kuin se olisi ollut turha, ja tarttui toisella kädellä Pista Veresiä olkapäästä, puristaakseen häntä noin vaan hiukan ilmassa ja paiskatakseen hänet muitta mutkitta taitavasti maahan. Pyörärasvaksi litistyisi siinä tempauksessa poika parka, niin hän retkahtaisi pientareeseen. Totisesti: lusikalla saisi Dobos täti hänet siitä koota!

Mutta Pista poikakaan ei ollut hidas… hop, hän hyppäsi Beken kimppuun ja kietoutui lujasti hänen pitkän vartensa ympärille niinkuin käärme, punoi jalkansa hänen jalkansa ympärille ja kiersi kätensä hänen kaulaansa, kunnes Beke iski häntä nyrkillä rintaan. Siitä tupertui hän hiukan, maailma rupesi pimenemään ja silmien siniset kehrät kääntyivät nurin. Mutta sittenkään hän ei hellittänyt, ainoastaan hänen kätensä herpaantuivat silmänräpäykseksi vastustajan kaulalta.

Beke käytti tätä hetkeä hyväkseen ja vapautui uudella iskulla vastustajastaan, joka olisi lentänyt selälleen, ellei hänen takanaan olisi ollut puuta, joka ei sallinut hänen kaatua. Kovasti kolahti hänen päänsä runkoa vastaan, mutta niinkuin pallo ponnahti hän takasin ja jaguarin notkeudella hän tarrautui jälleen Bekeen. Yhteen kietoutuneina alkoivat he painia. Se oli kuninkaallinen näky debreczeniläisille. Aivan kuin olisi siinä ollut yksi ainoa ruumis ja neljä kättä, jotka järjettömästi kierivät ja vääntyivät niinkuin pirunkela.

— Tuhat tulimmaista! — huudahti ylituomari, katkaisten kiusallisesti jännittyneen juhlallisen hiljaisuuden, ja hikipisarat valuivat pelkästä kiihtymyksestä pitkin hänen ohimoltaan.

Milloin kampesi toinen, milloin toinen; mutta viekkaat otteet, jotka kuuluvat painitaidon alaan, olivat kaikki turhia, sillä kumpikin osasi torjua ne yhtä taitavasti. Kerjäläisteinin käsivarretkin puristivat niinkuin rautavanne. — Purista, purista Pista poikani! — jyrähti ääni korkeudesta niinkuin ukkonen.

Kaikki loivat sinne katseensa, siellä istui Dobos setä puunlatvassa, nojaten itseään ulkonevaan oksaan.

Beke hätkähti, ääni hämmensi hänet, hän luuli sen tulevan taivaasta… ja itsetiedottomasti hän katsahti ylös ja heitti otteensa.

Se oli vaarallista. Pista solahti hänen käsivarsistaan ja antoi vastustajalleen aimo polvipuskun takaapäin, niin että pitkä mies retkahtaen kaatui selälleen hiekkaan.

— Vivat! Vivat![12] — kajahti sadoista kurkuista. Eläköön kerjäläisteini!

Pista ponnahti Beken rinnalle, painoi polvensa lujasti sitä vastaan ja likisti häntä vielä käsillään maata vastaan, niin ettei hän pääsisi nousemaan pystyyn.

Katsojajoukko murtautui aitauksen sisäpuolelta ja hyökkäsi riemuissaan ulvoen taistelukentälle.

Dobos setä hyppäsi onnellisena alas puusta, mutta putosikin niin onnettomasti, että oli vähällä taittaa kylkiluunsa. Mutta kesken tuskanvoihkeitaankin huusi hän Pistalle:

— Pidä kiinni, poikani, älä päästä. Anna sen hiukan haukata hiekkaa. Ei se ole kuitenkaan paljoa huonompaa kuin Bujdosóién ruoka!

— Satis![13] Riittää! — sanoi sinne tullut ylituomari. — Viimevuoden fortissimus saa mennä hiuksia halkomaan.

Jälleen kajahti eläköönhuuto. Kuuluisa koulun lukkari kajahutti
»Gerimdiumlaulun», jonka laulukerto kuului:

Ylituomari puristi juhlallisesti voittajan kättä, Dobos täti itki onnesta ja juoksi vuoroin pojan luo, vuoroin taasen padoissaan porisevaa gulyáskeittoa[14] hämmentämään.

Mutta paras tuli vasta tämän jälkeen. Esille astui kaunokainen neitonen; juhlapukuun puettuna ja silmät maahan luotuina toi hän voittajalle palkinnon. Tänävuonna se oli miekankannatin, hienoa käsityötä ja siihen oli kultalangalla neulottu helmistä jalopeuroja.

Magda neidin kasvot muuttuivat sellaisiksi kuin vereen kastettu lilja, kun hän hämillään lausui sanat, jotka varmaankin hänen isänsä oli hänelle opettanut, sillä ne kuuluivat hyvin professorimaisilfa.

— Annettakoon kunnia ruumiin voimalle, sillä voimakas sielukin etsii voimakkaan ruumiin asuinsijakseen. Kunnialla riippukoon teidän miekkanne aina tässä kannikkeessa. Älköön se milloinkaan aiheettomasti lentäkö huotrastaan, älköönkä myöskään kunniattomasti palatko siihen.

Poika seisoi siinä kasvot kirkastuneina ja siltä tuntui hänestä tytön ääni, kuin olisi hän kuullut avaruuksien yhteissoinnun: hänestä tuntui kansajoukon pauhu sulavan tytön äänen kanssa miellyttävästi yhteen ja täyttävän hänen sielunsa äärettömällä onnella. Taivas, — vaikka siellä kiisikin pari korkealla lentävää pilvenlonkaa, — tuntui koko loistossaan hymyilevän hänelle ja kaikki puiden lehvät vilkkuivat hänelle ystävällisesti. Kunniastakin on ensimäinen pisara kaikkein makein. Kerjäläisteinin sydän paisui ääriään myöten tästä ensi pisarasta.

Dobos setä oli niin iloinen, että hän heitti lakkinsa korkealle ilmaan, heittäytyi tuttujensa kaulaan ja vaikk'ei kukaan evännyt, vakuutteli hän vakuuttelemistaan:

— Sanokoon kuka mitä hyvänsä, mutta pääasia on ruumiinravinto! Ravinto aikaansaa suurimmat ihmeet. Mihinkäpä ei hyvä ruoka kykenisi! Hei, no minne ne Bujdosót yhtäkkiä joutuivat?

Mutta kaikki korkeasti kunnioitettavat herrat sitävastoin tulivat Pista Veresin luo (miten miellyttävä poika olikaan hänestä puolen tunnin aikana tullut) ja puristivat hänen kättänsä. Hänen toinen kätensä vapisi vielä pitäessään kauniisti kirjailtua miekankannatinta.

Kaikki herrat katselivat vuoroonsa kaunista palkintoa ja kiittelivät
Márton Szilágyi herraa, jolla oli niin käsistään taitava tytär.

— Sehän on todella ihmeellisen hienoa työtä. Vielä vanhoilla päivillännekin te katselette sitä ilolla, domine.

— Vahinko vaan — huomautti korkeasti kunnioitettu Josef Boglányi herra (vahinko todellakin että hän sanoi sen), todellakin vahinko, ettei hän sitä koskaan saa kantaa.

— Eikö hän saa? — kysyi ylituomari kummastellen. Miksi ei hän saisi kantaa sitä?

— Senvuoksi, että aateliton ei voi vyöttää miekkaa vyölleen. Hän ei siis tarvitse kannatintakaan.

Pista poika kalpeni. Aivan kuin olisi kylmä pohjoistuuli samassa puhaltanut pois hänen satulinnansa, jonka hänen sielunsa juuri oli rakentanut.

Hänen onnensa ensimäiseen pisaraan sekaantui heti toinen, joka oli katkera. Mutta rinnanhan ne aina seuraavat toisiaan.

Hänestä tuntui samassa siltä, kuin olisivat kaikki katselleet häntä katein silmin tai pilkallisesti.

Kaunis Magda Szilágyikin katseli häntä niin lempeän osaaottavaisesti, kuin olisivat korkeasti kunnioitetun professori Boglányi herran sanat osuneet hänenkin tummiin silmiinsä: »Voi miten ikävää, ettei hän koskaan saisi kantaa miekankanniketta.»

Soitto kajahti (kuuluisa Csomornyon mustalaisjoukko soitti sydämensä pohjasta), kinailijat jättivät suuren kentän ja tanssijat täyttivät sen ja siellä pyörivät hurjaa csárdásta pojat ja tytöt, ja vähitellen yhtyivät heihin lyödyn leirikunnan nuorukaisetkin.

Jokainen iloitsi ja riemuitsi, voittaja yksin oli murheissaan. Oka oli pistänyt häntä syvälle…

Hän vetäytyi alakuloisena metsän liepeeseen, mistä kukaan ei nähnyt häntä, sinne, missä luonto oli yksin ja linnut hyppivät oksalta oksalle, laulaen mielensä halusta.

Siellä oli kaikenlaisia lintuja, harakoita, rastaita, haukkoja ja peipposia. Kaikilla niillä oli toinen toistaan koreammat sulat, — mutta siltä ei voinut sanoa, että yksikään olisi pitänyt itseään toistaan parempana.

»Minä en ole aatelismies» — huokasi hän murtuneena. »Mutta miksi minä en ole?» kysyi hän aprikoiden.

Ruohonkorret ja puut katselivat häntä totisina — mutta ne eivät selittäneet sitä hänelle.

Pistaa ei heittänyt rauhaan ajatus, että hänestä täytyi kerran tulla aatelismies. Se oli hänellä ensimäisenä ylösnoustessa ja viimeisenä maata pannessa. Senjälkeen kun hänet suuressa metsässä oli sillätavoin mukiloitu, tuntui hänestä jokainen aatelinen jonkinlaiselta korkeammalta olennolta.

Jokaisella lapsella ja nuorukaisella on omat ikävänsä ja huimaavat haaveensa, jotka toisella liitävät korkeammalle kuin toisella; hän tahtoo olla kuningas jossain satujen valtakunnassa, missä puut ovat kullasta ja soivat kauniisti helisten ja missä sula hopea virtaa puroloissa veden sijasta, tai ellei hän uneksi sellaisesta kuninkuudesta, tyydyttäisi häntä kuitenkin uudet kannukset tai vaikkapa kokin toimi.

Mutta kukapa ajattelisi aateluutta siinä iässä? Sellainenhan on vaan rikastuneitten nahkakauppiaitten ja sotilashankkijoiden pöyhkeilevä ajatus, että »katsohan, minä voisin olla aatelisherrakin jos vaan kuningas tahtoisi.» Mutta kaikki muut ihmislapset sitävastoin kasvavat siinä rauhallisessa tietoisuudessa, että kaikki on hyvää sellaisena kuin me sen vastaanotamme ja että mahti ja arvo on Jumalan kädessä.

— Näetkö, isääkään ei olisi piesty kuoliaaksi, jos hän olisi ollut aatelismies. Meidänkin kohtalomme olisi silloin toisenlainen. Katsohan vaan Miska Ganczeyä tai Gabi Szentpalyia, koulutoveriamme, miten he ovat meitä mahtavampia, vaikka Jumala on antanut sekä sinulle että minulle paljon tukevammat nyrkit.

Voittosaaliiksi saatu miekankannike riippui aina Pistän vuoteen yläpuolella. Se oli vaarallinen voittosaalis. Se kuiskasi hänelle näitä kapinallisia ajatuksia, jotka vähitellen saivat Laszlonkin pään pyörälle.

Kummaa, tuossa se riippuu, enkä minä koskaan saa sitoa sitä vyölleni. Toiset eivät sitä vaihtaisi kaiken maailman aarteisinkaan ja minulle se on täysin arvoton. Uppoutuisinko kirjoihini etsiäkseni niistä lohdutusta? Mitä se hyödyttäisi? Tietokin on aatelismiehelle koristus, mutta meille vaan leipäkysymys.

Pojille ei enää ollut kyllin jännittävää kuulla, millätavoin patakilaiset teinit astuskelivat ahtaissa karsinoissaan ja miten soivat eri uskonlahkolaisten kirkonkellot. Luterilaisten kello kalahtelee: »ei tänne, ei sinne», katolilaisen soittaa: »Jesus Maria — Jesus Maria» ja iso kello jymähyttää lomaan: »suin päin kiirastuleen».

Dobos setä osasi kertoa nämä juttunsa verrattomassa äänilajissa ja hän taisi vielä »teinit loppuvat» — historian, jolle kuollutkin olisi voinut katketakseen nauraa, mutta eivät vaan nämä unissakävijät pojat. He kuuntelivat aivan kuin olisi veri vuotanut heidän nenästään.

Mutta toisin säteilivät poikien silmät, kun hän kertoi miten myllärin pojasta Palkó Kinizsistä tuli sotapäällikkö tai miten Gyurka ystävämme kohosi uuninlämmittäjästä kuninkaanpojan aseenkantajaksi. Eikä Dobos setä ainoaankaan juttuunsa pannut kovin paljon omiaan.

László, joka oli vilkasverinen poika, unohti mielellään kunnianhimonsa, ellei veli vaan ollut lähettyvillä. Välistä hän antautui rentonaan leikkimään ja ilottelemaan, ja hän osasi olla onnellinenkin. Tosin oli hänen sydämensä pehmeä niinkuin vaha, ja välistä se puristautui tuskallisesti, nähdessään veljen kuljeskelevan mieli apeana, mutta jos veli kannusti omaa mielikuvitustaan, taisi hänkin kiihdyttää vauhtiaan kilparaviin niinkuin laiskempi hevonen virkun ratsun rinnalla.

Vuodet vierivät ja jo alkoi orpopoikien ylähuuleen ilmestyä viiksenhaivenia. — Pian pääsevät pojat jo ihmisten kirjoihin, — huokaili Dobos täti, joka oli poikiinsa ratki ihastunut.

Ja kunnon eukko alkoi aprikoida heidän kohtaloaan, erittäinkin Pistan. Vuoden kuluttua olisivat he jo täynnä sitä viisautta, joka Debreczenissä voitiin heidän päähänsä kaataa. Heidän päällänsä täytyi siis jo voida tehdäkin jotain. Pista oli viisas ja oppinut poika, jota professorit kilvan kiittelivät, ja hänellä oli niin kaunis käsiala, että kaikki ihailivat hänen siroja, pyöreitä kirjaimiaan. Hän sai kirjottaa puhtaaksi onnittelukirjeen Palatinuksen[15] nimipäiväksi, jonka kollegiumi oli lähettänyt.

Pitkien ja perusteellisten aprikoimisten jälkeen tuli eukko lopulta siihen päätökseen, että Pista olisi kaikkein soveliain johonkin hyvään kanttorin paikkaan. Ensinnäkin senvuoksi, että voisi opettaa kauniit kirjaimensa kylän lapsille ja toisekseen senvuoksi, että hänen äänensäkin oli miellyttävä, eikä korottaisi ainoastaan urkujen soinnun kauneutta, vaan hakisi vertaistaan hautajaislaulujakin laulettaessa vainajille. Suorastaan ihanaa olisi kuolla hänen kylässään.

Mutta László sitävastoin ei kelvannut oppineiden toimiin; jos hän läpäsee koulun, niin ruvetkoon hän lihakauppiaaksi. Onhan silloin ainakin joku hoitamassa puotia.

László ei pitänyt väliä, mutta Pista pudisti apeasti päätään. Ehken hän juuri ajatteli kuuluisaa Brunsvik sankaria, joka hirvittävällä miekallaan lähti maailmalle etsimään itselleen uutta aateliskilpeä: ennen oli siinä ollut vaakalintu, nyt hän tahtoi leijonan. Hän ymmärsi verrattomasti Brunsvik sankarin.

— Älä pudista päätäsi — suostutteli Dobos setä — kultainen on kanttorin elämä. Cantores amant humores.[16] Kanttorit rakastavat viiniä. Ja kanttoreita rakastavat ihmiset. Ajattelehan Mátyás kuningasta, miten hyvänä ystävänään hän piti czinkotain mestaria!

Mutta czinkotain mestari ei vähääkään kutittanut Pistan kunnianhimoa. Hän pelästytti Dobosit pahanpäiväisesti sanomalla, että hän mieluummin hukuttaa itsensä tai syöksyy päistikkaa tornista maahan.

— Mutta miksikä sinä sitten tahdot ruveta, rakas poikani? — kysyi Dobos täti hellästi. — Enhän minä pakota sinua mihinkään. Älä salaa minulta sydämesi toivomusta, minä koetan parhaani auttaakseni sinua perille.

— Voi, voi sinua onnetonta. Mistä olet saanut tämän parantumattoman suuruudenjanon? Kuka on sinulle opettanut sellaisia turhamaisuuksia? Menetkö sinä kuninkaan luo? Heitä sinä sellaiset turhat houreet mielestäsi. Niinkö luulet, että sinä niinkään vaan voit jalkaa polkemalla kutsua tänne satujen ratsun ja sanoa »hip, hop, lennä ilmojen halki kuninkaan luo.» Ensiksikin sanon sinulle, että minä en lainkaan usko, että koko kuningasta onkaan, sillä en ole koskaan nähnyt häntä. Sanovat hänen asuvan Wienissä. Mutta siihen minä sanon, että sen nimistä kaupunkia ei ole koko Unkarin maassa.

Mutta vaikka tällainen puhe olisi miten paljon tahansa kesyttänyt häntä, oli ulkonainen elämä kuitenkin omiaan lakkaamatta kasvattamaan hänen himoaan. Siihen aikaan oli koulu helvetti aatelittomille. Helvetillistä oli oppia koulussa, että Jumala loi kaikki ihmiset oman kuvansa kaltaisiksi, antoi heille erotuksetta sielun, kuulon, näön ja tunteen, ja kuitenkin rakensivat ihmiset alituisesti ylipääsemättömiä muureja: toinen oli pikkunen kuningas, toinen hänen palvelijansa.

Jokaisella askeleellaan hän tunsi sen. Ja lisäksi täytyi hänen usein nähdä Dobosién luona isänsä murhaajan Krucsay herran, jota kohtaan hänen vihansa vuosien mukana oli kasvanut.

Aina kun Krucsay kävi, oli se päivä murheen päivä, ei ainoastaan hänelle, vaan Doboseillekin. Huolestuneina, päät painuksissa he kuljeskelivat askareissaan ja täti sulkeutui huoneeseensa ja itki siellä.

Pista pudisti nyrkkejään silloin. Kunpa hän kerran totisesti saisi miehenä miestä vastaan vaatia murhaajan tilille!

Mitä varten hän kulkikaan siellä, mitä hän tahtoi ja miksi hän saattoi kunnon ihmiset murheellisiksi?

Dobosit olivat hänelle velkaa. Jo pitkät ajat oli täti ostanut sianlihaa velaksi. Ja velka oli vähitellen kasvanut niin suureksi, etteivät he enää jaksaneet sitä maksaa.

Eräänä surullisena päivänä paukkui vasara pihalla eikä Dobosien enää tarvinnut päätään vaivata sillä kenelle lihapuoti jäisi.

Kaikki oli kadotettu, talo, puoti, kaikki talon huonekalut ja kolmekymmentä kapanalaa maata ja niin he jäivät köyhiksi kuin kirkon hiiret.

Eivätkä he vielä sittenkään ajatelleet itseään, vaan kerjäläisteinejä, joista nyt ei tulisi mitään.

Tädillä oli Szegedissä[17] Marta niminen sisar, joka oli naimisissa János Vönekin kanssa. Lankomiehellä oli useita laivoja ja proomuja Tisza joella, joilla hän kuletti puita kaupittaviksi; hän lupasi ottaa Dobos sedän palvelukseensa ja täti kyllä saisi Martan apulaisena armoleipänsä. Tosin on sen maku katkera, — mutta jos Jumala sen kerran on niin tahtonut, niin tapahtukoon hänen pyhä tahtonsa!

— Mukanani veisin — nyyhki Dobos täti puristaen suonenvedontapaisesti molempia poikia rintaansa vastaan — mutta itsekin minä menen vieraitten luo. En tiedä minäkään, millaiseksi kohtaloni muodostuu!

Vankkurit seisoivat jo portin edustalla. Dobos setä kantoi niihin kevyen nyyttinsä ja pisti sen penkin alle. Helposti se mahtuikin sinne, vaikka siellä oli paljon muuta jo ennestään. Sitten palasi hänkin vielä kerran ja syleili poikia vuoronsa jälkeen. Hänen partansakin oli aivan märkä kyynelistä.

— Hyvä on Jumala, hyvää antaa — sanoi hän heltyneenä. Vielä hän sallii meidän tavatakin joskus. Olkaa hyviä ja rehellisiä. Olin puhumassa rehtorille ja hän lupasi teille ruuan köyhien keittiöstä ja asunnon kollegiumista.

— Ja minulle hän lupasi lähettävänsä Pistan kesällä toimiinsa, niin että Pista voisi ansaita rahaa. No, tulkaa tänne, niin saan suudella teitä vielä kerran.

Ja vielä sittenkin yhden kerran. Hän silitti heidän hiuksiaan, ja kuivasi esiliinaansa virtanaan valuvat kyyneleensä:

— Voi, miten hyvä oli Jumala — huudahti hän tuskallisesti — kun hän otti minulta minun omat lapseni.

Pojat eivät murheissaan voineet sanaakaan sanoa. Mykkinä ja masentuneina antoivat he tehdä itselleen kaikkea ja milloin setä, milloin täti pusersi heitä rintaansa vastaan ja puhui heille vuoroin surullisia, vuoroin lohduttavia sanoja. Eivät he kuulleet siitä kaikesta mitään. Koko maailma pyöri järjettömänä sekamelskana heidän silmissään.

VI.

Tämä oli kuuluisa »Köyhien kyyditsijä», Pizsera appi, joka jonkun lupauksen tähden armeliaisuudesta kyyditsi ilmaseksi ihmisiä — silloin kun hänellä oli halua.

Hänellä oli vankkureittensa edessä kaksi vaivaista konia Betta ja Pääsky. Runoilua harrastavat teinit tekivät näillä koneilla tavallisesti ensimäisen retkensä Helikoniin siten nim. että jo vanhoista ajoista asti oli ollut tapana runonteossa kahdella vaivaisella kaakilla alkaa sanaratsastus.

Pizsera setä, Uljas Betty Ja verraton Pääsky, Kolmisenkymmentä Kauran jyvää Söivät suuhunsa Yhtenä iltana.

Pizsera appi suuttui silmittömästi jos jotain tällaista laulua laulettiin hänen talojensa edustalla »kolmessatoista kaupungissa». »Syököön susi teidät — huusi hän »clamantesien» jälkeen — ja purkoon sen yhdeksän penikkaa teiltä kurkkunne poikki.»

Pizsera appi kuletti Dobosit Szegediín ja oli uskottelevinaan heille, että hevoset jo olivat rauhattomia ulkona. Vaikka niille kaakki paroille ei olisi juolahtanut mieleenkään käydä rauhattomiksi, sillä eivätpä ne tienneet mitään sellaisesta tunteesta; iloitsivat raukat, kun saivat olla rauhassa. Mutta Pizsera appi näki rakastavilla silmillään kaikenlaisia jaloja ominaisuuksia koneissaan, joista hän oli varsin ylpeä ja kerskailikin usein, että ne olivat jo ehtineet tehdä enemmän hyvää kuin joku piispa. Pizseran hoputtamana irtaantui Dobos täti vihdoin pojistaan.

— Älkää unohtako. Ajatelkaa minua — sanoi hän nyyhkien ja juoksi pihan poikki vankkureille.

— Oi äiti! — huusi Pista sydäntä särkevällä äänellä. Älä jätä meitä!

— No, no, no — rauhotti heitä Dobos setä teeskennellyn hilpeästi. — Helkkarissa, muistakaapa, että meistä huomenna jo tulee täysiä miehiä… kaikista kolmesta. (Itsensäkin luki setä raukka lasten kirjoihin — vaikka hänestä tuskin enää koskaan tuli miestä.)

Vankkurien luo oli kokoontunut Dobosién kelpo palvelijatkin, jotka tahtoivat sanoa heille vielä viimeiset hyvästinsä.

Pereczek naapurit, Majorosit ja Birli rouva läheiseltä kadulta, suuri joukko teinejä, jotka joskus olivat aterioineet heillä, vieläpä vihollisetkin: Bujdosót tulivat ja itse Bujdosón emäntä tunnusti nyyhkyttäen jäähyväisiksi: »Te olitte meidän kuningattaremme, te hallitsitte meitä kaikkia puurokauhallanne.»

Mitäpä olisikaan Dobos täti aikasemmin antanut tästä ylistyksestä, — mutta nyt hän ei voinut vastata muuta kuin kyynelillä.

— Jumalan huomaan, täti! Jumalan huomaan naapurin emäntä, — tervehdittiin joka taholta. Eläkää onnellisena.

Pizsera appikin heltyi kokonaan ja vetäen lakin silmilleen kaivoi hän piiskansa esille ja hoputti uljasta Bettyä ja verratonta Pääskyä, saaden vaivaiset kaakkinsa tuskalla ja vaivalla liikkeelle.

Dobos täti heitti vielä silmäyksen ympärillä oleviin ja taloon, joka oli ollut hänen omansa. Mulperipuun lehdet värisivät surullisesti pihalla ja lihapuodin otsikkoon maalattu punasisuksinen sika näytti vuodattavan kyyneleitä puoleksi umpeen painuneista silmistään. Ikkunoille vedetyt uutimet ja valkoinen savupiippu katolla vilahtivat vielä hänen silmiensä editse ja kun kaikki vihdoin kokonaan katosi, lankesi hän suureen itkuun purskahtaen Dobos sedän kaulaan.

Vasta sitten, kun he olivat jättäneet taakseen kaupungin ja kun raikas arotuuli puhalsi heidän kasvoilleen, heitti hän vielä viimeisen katseen syntymäkaupungilleen.

Ja samassa näki hän, että tiellä juoksi heidän jäljestään.» molemmat pojat.

— Pysäyttäkää, Pizsera, pysäyttäkää. Tuota, mitä minä puhunkaan… Voi, järkenihän minä menetän. Mennään, mennään, nopeammin vaan, sillä jos lapseni minut saavuttavat, särkyy sydämeni.

— Älkää säälikö ruoskaanne, jos Jumalan tunnette — rukoili Dobos täti.

— Ruoskaa? näillekö? — murahti ajaja loukkaantuneena. Ei kait kukaan ole niin hullu, että iskisi kannuksensa lohikäärmeen kylkiin.

Mutta hän iski kuitenkin vaakalintujaan, niin että ne todella lähtivät laukkaamaan ja tieltä kohoava pöly peitti näkyvistä pian taakse jäävät teinit ja teineiltäkin yhä kauemmas loittonevat vankkurit.

— Palaammeko? Miksi? Mennään mieluummin sinne, minne meidät silmämme vie. Jokin salaperäinen tunto sanoo minulle, että me löydämme onnemme.

— Sitäkö tarkotat, että me kerran vielä oikeina aatelismiehinä palaamme
Debreczeniin?

— Ei tänne, ensiksi täytyy meidän mennä Szegediin — huokasi Pista. — Jos minusta tulisi jotain, etsisin ensiksi tädin, helpottaakseni hänen kohtalonsa kovuutta, sitten haastaisin Krucsayn tilille teoistaan ja vasta sitten palaisin tänne.

Muistellessaan tätiä, kuvastui hänen kasvoillaan surumielinen hellyys, joka muuttui Krucsayta mainitessa silmistä säihkyväksi koston tunteeksi ja kun hän lopulta ajatteli Debreczeniin paluuta, hehkuivat hänen kasvonsa punaisina.

Kultainen miekankannatin oli hänellä nytkin sievästi kokoon käärittynä muassaan viittansa taskussa ja tulevaisuudessa hän sen vyöttäisi vyölleen, niin että saisi antaja nähdä, että siinä sittenkin riippui kunniakas miekka…

— Olkoon menneeksi — vastasi nuorempi veli — lähdetään vaan onnea etsimään.

He lähtivät umpimähkään vaeltamaan, ensimäisenä matkan määränä ensimäinen torninhuippu. Kauan he kulkivat rinnatusten äänettöminä, kunnes Pista puhkesi puhumaan:

— Suuri on yrityksemme, veljeni, ollakseen sulaa hullutusta. Kaksi kerjäläistä lähtee taivaltamaan turvattomina ja kuitenkin toivehikkaina. Tuskallista! sillä ainoastaan toiveita on eväsreppumme täynnä.

— Minun reppuni ei, mutta minä olen huolissani sinun tähtesi. Pelkään, ettei sinulla ole kylliksi kestävyyttä. Ja kuitenkin voi sattua, että sinä saavutat määränpään ennen minua. Lupaa minulle siinä tapauksessa, että autat kasvatusvanhempiamme ja kostat isämme surman.

Hämärä laskeutui juuri kasteiselle ruoholle ja taivaankannelle syttyi kaksi pientä tähteä.

Veljekset katsoivat taivasta ja pienet tähdet tuikkivat heille ystävällisesti, aivan kuin olisivat sanoneet: »Kuulimme kyllä, kuinka emme olisi kuulleet?»

Puoliyön aikaan tulivat he kylään ja vain yhdessä ikkunassa näkivät he valon tuikkivan. Väsyneinä he koputtivat ikkunaruutuun.

— Me olemme nälkäisiä teiniparkoja. Pyytäisimme hyviltä ihmisiltä makuusuojaa yöksi ja leivänkannikkaista. Näimme täältä valon ikkunasta ja siksi rohkenimme kysyä.

— Ei tämä ole kulkijoille hyvä paikka, tänne odotetaan kuolemaa vieraaksi — vastasi äskeinen ääni.

Hän paiskasi vihastuneena ikkunan kiinni, mutta tuskin olivat he ehtineet kymmentä askelta edemmäksi, kun se jälleen ponnahutettiin auki.

Hetken kuluttua avattiin ovihaka ja teinit päästettiin ahtaan käytävän kautta huoneeseen, jossa kirjavalla vuoteella makasi kuoleva eukkovanhus.

Harmaat olivat hänen hiuksensa ja kulmakarvansa. Hänen rintansa kohoili tuskallisesti ja rinnalla ristissä olevissa käsissään piti hän vihittyä palmunlehvää. Sukulaiset seisoivat liikkumattomina hänen ympärillään. Anoppimuori — sanoi pitkä, solakkavartinen mies, oikaisten kuolinliinan, joka oli päänalusella — täällä on pari teiniä, jotka osaavat kirjottaa testamentin: sanokaa heille, mitä heidän on kirjotettava.

— Hyvä, hyvä — nyökäytti sairas ja hänen mustat, ulkonevat hampaansa löivät loukkua — näyttäkää kantapäätänne, että saan nähdä. Agnes, tuo kynttilää lähemmäksi. No, yhden tekevää, kirjottakaa mitä sanon. Minä vaan luulin, että teillä oli hevosen kavio ja tahdoitte viedä minut helvettiin.

Vanha mies, joka saattoi olla kuolevan veli, toi jonkinlaiset kirjotusneuvot ja kokoonkäärityn paperin, jonka toinen puoli oli täyteen kirjotettu.

Nyt katsoivat kaikki vihasina nuorta miestä, joka jalat ristissä istui pöydällä, vuoleskellen jotain puukollaan.

Sillävälin kun teini kirjotti tätä paperille, tulistuivat Agnes ja Istók Rácz peränurkassa kiistelemään. Istók väitti, että kaikki, millä vaan oli jalat, kuului nyt hänelle, pöydät, tuolit, pata ja penkit, sanalla sanoen, kaikki millä vaan on jalat. Mutta Agnes väitti että »jalalliseen omaisuuteen» kuuluvat ainoastaan kotieläimet: »En minä, Istók setä, anna täältä viedä edes ainoatakaan rikkinäistä kolmijalkaista pannua.»

Sairasta ei tämä kinailu sanottavasti häirinnyt, tuskin hän sitä kuulikaan ja hän jatkoi määräyksiään edelleen.

— Kaiken rahani, tuhannen taalaria, annan minä nuorimmalle lapsenlapselleni Ferencz Mohoraille, mutta hän saakoon sen vasta neljänkolmatta vuotiaana.

Samassa hypähti pankolta alas mainittu Ferencz Mohorai, kolmentoista vuotias poika.

— Missä ne ovat ne tuhannen taalaria, isoäiti? Anna tänne ne pian ja kuole sukkelaan.

— Hiljaa, sinä kotisirkka! Miten uskallat sinä puhua sellaisia isoäidillesi, sinä kiittämätön?

Kuolevan keltaisille kasvoille ilmestyi heikko hymy merkiksi siitä, että rakkaus ei anna itseään voittaa ja hän tarttui hellästi pojan käteen.

— Hyvä, hyvä, mene sinä vaan nukkumaan. Mutta käänny vielä kerran tänne valoon päin, että näkisin minkälainen sinä olet.

Tällä välin oli Agnes tuonut kannullisen piimää Laszlolle ja suuren leipäpalasen. Pista sanoi kärsimättömänä sairaalle:

— Odotahan hiukan… maa, raha, talo ja huonekalut, jalallinen omaisuus… ei ole muuta! Mutta on, on sentään… molemmat rakkaat koirani. No, kelle minä annan koirani?

Aprikoiden ummisti hän silmänsä hetkeksi, sitten sanoi hän vaikeroivalla äänellä:

— Koirat? Niin tosiaankin koirat? Hei teinit, — huudahti hän melkein hilpeästi… koirat minä annan teille, teinit.

Hän oli kammottavan näköinen kun hän tätä sanoessaan irvisti hampaitaan. Valvovat sukulaiset hymyilivät, mutta Pista sanoi kohteliaasti:

— Kiitämme nöyrimmästi teitä hyväntahtoisuudestanne, mutta mitä voimme tehdä koirilla kun ei meillä itsellämmekään ole suuhun pantavaa.

— Mitä kerjäläismunkkia te sitten olette? Mistä te tulitte tänne ja minne olette matkalla?

— Me olemme orpoja, eikä meillä ole mitään matkanmäärää eikä ketään, joka meitä auttaisi, me vaan olemme onneamme etsimässä.

— Onnea? — sähisi hän ja alkoi kiihtyneenä väännellä käsiään kirjavavaaruisten tyynyjen lomassa. Entä jos minä olen teidän onnenne? Kuolevan vanhan akankin hahmossa se voi näyttäytyä. Mitä te siitä tiedätte, naperot! No, no, viekää vaan matkassanne koirani; vielä te niistä kostutte, poikani. Kuka tietää, mihin ne vielä kelpaavat? Vai ette tiedä millä niitä elättäisitte? Hei, hei! Bodri! Drava!

Kaksi tavallista pientä paimenkoiraa kömpi esille vuoteen alta: pitkäkarvaisia, tuuheahäntäisiä ne olivat molemmat; toinen oli puhtaan valkoinen ja toinen sysimusta.

— No, eikö totta, kauniita ovat minun koirani? Tule tänne sinä musta, sinä Bodri, niin, niin, nuole sinä minun laihaa kättäni, miten hyvä, lämmin kieli sinulla onkaan… minä jätän sinulle kolme kovaa taalaria, äläkä sano, että sinulla oli huono emäntä, ja sinulle, Drava, riittää hyvin yksi taalari, minä tunnen sinut ja senvuoksi jätän sinulle vaan yhden taalarin.

Hän pisti kätensä pieluksen alle, veti sieltä pienen kukkaron ja laski edessään olevalle pöydälle kolme taalaria toiseen nurkkaan ja toiseen yhden.

— No, teinit, valitkaa nyt koiranne, hi, hi, hi. Sinä valitse ensiksi, joka kirjotit testamentin.

— Minä valitsen sen koiran, jolle on yksi taalari luvassa, tuon valkoisen! — vastasi László empimättä.

— Kelpo poikia te olette, kelpo poikia!… Te löydätte varmasti onnenne. No katsohan, katsohan tuota, kun kumpikin antaisi toiselleen rahakkaamman koiran.

Sairas pudisti päätään kummastellen ja siihen päänpudistukseensa hän nukahti.

»Ei se kuolekaan» — kuiskasivat sukulaiset — »se vaan tekee pilaa meistä ja senvuoksi kutsutti luokseen.»

Mutta aamulla hän oli jo kuollut, kun teinit, jotka olivat nukkuneet yönsä heinäladossa, lähtivät koirinensa matkaan.

Aivankuin tietäen kuka kummankin oli isäntä, juoksenteli valkoinen koira Lászlón rinnalla ja musta Pistan vieressä.

Tiettömiä teitä he samosivat iltaan asti, eikä loppumaton Alföldin[18] lakeus eivätkä kummatkaan koirat heistä jääneet taakse. Ei ollutkaan Alföld siihen aikaan sellainen kultainen tähkämeri kuin nykyään, sillä inhottavat, lietteiset suot levittivät siellä löyhkäänsä; siellä saattoi äärettömällä tasangolla kohdata ylipääsemättömiä kaislikkoa kasvavia hetteitä ja sai usein palata puolen peninkulmaa, löytääkseen kiertotien. Eikä siellä vilahdellut teiden varsilla valkeita paimenmajoja, eivätkä hullun näköiset tuulimyllyt vilkutelleet siivillään kulkijalle: »tänne, tänne.»

Valkea koira lähti ajamaan ja toi hetken kuluttua suuren jäniksen hampaittensa välissä.

— No sepä on kelpo koira — sanoi Pista — nyt me emme kuole nälkään.
Paistamme vaan jäniksen ja syömme sen.

He asettuivat puun alle, tekivät tulen, veistivät paistinvartaan ja iloisesti paistua-ratisi punainen liha tulen liepeellä.

Heidän silmänsä seurasivat himokkaan odottavina paistumista ja heidän kätensä olivat vartaan ympärillä ristissä, ikäänkuin olisivat he rukoilleet: »Tulonen paista jänöpolonen!» — kun heitä takaapäin tuleva voimakas miehen ääni tervehti:

Teinit katsoivat taakseen; hurstiin puettu komean näköinen mies seisoi heidän edessään.

— Kyllä sellainen oli meillä aikomus, sillä emme ole syöneet mitään koko päivänä.

— Silloin olette yhden päivän jäljessä, sillä minä en ole kahteen kokonaiseen päivään saanut mitään suuhuni.

— Ei sillätavoin, poikani, ei sillätavoin! Kuinka paljon teillä on yhteisesti ikää?

— Veljeni on minua puoltatoista vuotta vanhempi ja minä käyn yhdeksättätoista.

— Lapsia te olette vielä! Minä olen täsmälleen kahtavertaa vanhempi ja minun täytyy siis saada kahtavertaa enemmän lihaa kuin teidän.

— Niin kyllä, mutta täällä ovat koirat ja niidenkin täytyy saada jotain vatsaansa.

— Jos totuuden sanomme — huomautti Pista — on koko jänis koiran oma, sillä se on sen kiinnikin ottanut.

— No silloin emme jaa sitä oikeudenmukaisesti — sanoi hän ärsytellen, — vaan sopikaamme kaikessa ystävyydessä. Minä en pyydäkkään jäniksestä omaa osaani, vaan tyydyn siihen, että kumpikin teistä antaa puolet osuudestaan minulle.

Pojat suostuivat. Vieras istahti heidän kanssaan tulen lähelle ja he jakoivat maukkaan jäniksen veljellisesti keskenään. Aterioidessa kyseli vieras poikien matkan määrää.

— No sitähän jokainen etsii, mutta harva löytää. Onni on aina jokapaikassa, mutta pysyväisesti ei missään. Se on suuri lurjus, poikaseni, ei sen jäljissä kannata juosta, sillä se voi tulla luokse itsestäänkin, jos haluaa, ja vaikka ajaisitte sitä takaa, ette sitä löydä, ellei se tahdo. Mutta minä huomaan, että te olette hyväsydämisiä, senvuoksi sallikaa minun matkata teidän kanssanne. Minun nimeni on János Rozsomák. Pian saatte nähdä, että voin teitä paljossakin auttaa.

— No silloin me tulemme teidän matkassanne aivan ilolla. Sillä mekin olemme aikoneet Jumalan avulla pyrkiä kuninkaan läheisyyteen.

— Karttakaa kuninkaita, pojat, — ja hän rypisti kulmiaan. — Mitä te tahdotte kuninkaalta? Kuninkaat ottavat ihmisiltä enemmän kuin antavat heille.

— Me tahdomme tulla aatelismiehiksi ja olemme kuulleet, että siksi voi vaan kuningas tehdä.

— Niinkö te vaan luulette, että aateluutta niin vaan jaellaan kuin
Debreczenissä makkaroita. Suuria tekoja täytyy siitä hyvästä tehdä.

— Hullu sinä olet, poikaseni. Kaikki kävisikin niinkuin tanssia vaan jos köyhä mies päästettäisiin sinne, missä suuria tekoja tehdään.

Näin haastellen oikasivat he itsensä pitkäkseen puun juurelle ja nukkuivat aamuun asti. Hämärissä lähtivät he jälleen kolmisin jatkamaan matkaansa.

— Te erkanette ensi tienhaarassa kumpikin omalle tahollenne: toinen menee oikealle, toinen vasemmalle. Kahdelta sänkipellolta voi noukkia enemmän tähkäpäitä kuin yhdeltä. Nyt te saatte jakaa keskenänne tähkäpäät, mutta kun kumpikin kulkee omia teitään, löytää hän myös oman tähkäpäänsä.

He ajattelivat tätä ja huomasivat sen oikeaksi. Viisas mies oli tämä
Rozsomák, häntä kyllä kannatti kuunnella.

Kun he tulivat ensimäiselle ristihaaralle, syleilivät ja suutelivat veljekset toisiaan ja heittivät arpaa, kumpi taivaltaisi yksin Erdélyä kohden. Jos ilmaan heitetyssä taalarin rahassa Marian kuva jäisi maahan pudotessa yläpuolelle, saisi László valita, ja jos se jäisi alle, saisi Pista tehdä päätöksensä ensin.

László ajatteli hiukan, että parempi olisi kulkea hauskan Rozsomákin kanssa kuin yksin, mutta hänen koiransa, hänen valkea koiransa juoksi edellä Erdélyyn vievälle tielle, ja kun se jo oli kaukana, nousi se takajaloilleen istumaan ja ikäänkuin viittoili kohotetuilla etukäpälillään isäntäänsä seuraamaan sitä tietä.

— No, olkoon niin. Minä lähden koirani jäljissä. Jumala kanssasi, rakas veljeni.

Kyynelsilmin he ottivat toisiltaan hellät jäähyväiset. Rozsomákin kävi heitä sääliksi ja hän itsekin kuivasi kyyneleen silmästään.

— Älkää nyt viisastelko ja käykö hellämielisiksi. Lähdetään kernaammin samoja teitä kaikki kolme. Entäpä jos voisin antaa teille kummallekin kelpo tehtäviä.

— Ei, ei — päätti Pista. — Te olitte aivan oikeassa. Eri tahoilla täytyy meidän saavuttaa onnemme.

— Hyvä on, poikani — sanoi Rozsomák pudistaen lämpimästi Pistän kättä — sinulla on kelpo sydän oikealla paikallaan: sinä jaoit minun kanssani jäniksen ja sanoit tahtovasi tehdä suuria tekoja. Hyvin teit, poikani, jäädessäsi tänne, sillä jos Jumalakin tahtoo, vien minä sinut sellaiseen paikkaan, missä suuria tekoja tehdään.

VII.

Erdélyn valtaistuimella istui hänen korkeutensa Mihály Apaffy, joka oli oikein kelpo hallitsija, mutta joka myöskin teki paljon pahaa, varsinkin iltapäivisin.

Näitten »iltapäivien» laadun ymmärsivät Erdélyn virkamiehetkin ja senvuoksi he kypsyneen harkinnan jäljestä hankkivat sellaisen lakimääräyksen, että minkä hänen korkeutensa iltapäivällä määrää tai allekirjottaa, on pidettävä arvottomana. Tästä luonnollisesti johduttiin uusiin vaikeuksiin, sillä hänen korkeutensa pitkitti iltapäivänsä niin myöhäisiksi (yötä hän tietysti jatkoi lisäksi), että hän aamupäivät säännöllisesti nukkui. Milloinka hän siis hallitsisi, kun iltapäivisin ei saanut eikä aamupäivisin voinut?

Mutta turhaan ei sittenkään valtikka joutunut herrattomana vetelehtimään nurkassa, sillä usein otti sen käteensä sellainen, jolla ei ollut valtaa siihen, niinkuin esim. Mihály Teleky herra, tai hänen korkeutensa, sotilaallinen Anna Bronemisza, Niin, voimmehan suorastaan tunnustaa, että välistä vaatimaton Nalaczi herrakin leikki hallitsijana olemista.

Itse hallitsija kulutti aikansa valtaherrojen nilpeässä ja kevytmielisessä seurassa. Vakavia neuvosherroja hän inhosi niinkuin piru pyhää suitsutusta.

Kaikista hovin huomatuimmista virkamiehistä oli ylimmäisellä juomanlaskijalla eniten työtä. Tosiaankin, ylimmäinen maljamestari oli kyvykäs ja innostunut toimeensa, sillä hänen korkeutensa viinikellari Gyulafehérvárissa oli täynnä parhaita unkarilaisia ja ulkomaalaisia viinejä. Oikein oli ihastuttavaa katsella niitä.

Apaffy tähän aikaan tavallisen sotaväen tarkastuksen sijasta piti usein viinikellarissaan tynnyritarkastuksia ja korkeimman omakätisesti hän koristi eri tynnyrit nimillä ja nerokkailla lauselmilla. Siellä oli kaksitoista yhtäsuuria tynnyriä, täynnä jaloa punaviiniä, jotka saivat kahdentoista apostolin nimet »Judas Iskariotes de Eger», Simeon Zelotes de Nesmely» j.n.e. Kaksi lekkeriä hienointa Tokaji ausbruchia prameili Filip Makedonialaisen ja Julius Caesarin nimillä.

Niin osasi hänen korkeutensa yhdistää hyödyllisen opin huvittavaan ajanvietteeseen.

Eräänä iltapäivänä, siihen aikaan, jolloin iltapäiväpäätöksiä mitättömäksi tekevää lakia ei vielä ollut, olivat herrat mitä loistavimman mielialan vallitessa juuri ennen päivällisen päättymistä Kristóf Apor István Boerin kanssa joutuneet ankaraan väittelyyn siitä minkälainen on elämä kuoleman jälkeen. Se oli siihen aikaan erikoisen muodikas keskusteluaihe. Aina kun siihen iskettiin, ei väittelystä tahtonut loppua tullakaan.

Tavallista kiivaampi väittely johtui tälläkertaa siitä, että hallitsijattaren henkilääkäri, Márton Salitius, huomautti hänen korkeudelleen, ettei hänen pitäisi enempää koskea maljaansa, sillä juoma vahingoitti hänen terveyttään. Viini, sanoi hän, vie monta ihmistä toiseen maailmaan.

— Ken on herra, hän on toisessakin maailmassa herra — väitti Dénes
Bánffy.

— Saattaa olla niinkin, — vastasi Salitius, — kuitenkin sillä erotuksella että toisessa maailmassa ei ole toista Erdélyä.

— En usko, tohtori, — sanoi leikkisä Moses Thoroczkay, — että viinin juominen edistäisi kuolevaisuutta.

— Teidän korkeaoppineisuutenne sanoi aivan hiljattain, että kuolevaisuus on suurin päivän vanhoista neljän vuoden ikäisten lasten keskuudessa, toisin sanoen niiden, jotka eivät nauti viiniä.

Tälle naurettiin makeasti ja kilistettiin uudestaan laseja, mutta kuten sanoin, Apor ja Boer herrat innostuivat väittelemään, kiistellen tulisesti toisen maailman salaisuuksista. Kumpikin heistä luuli tietävänsä tulevaisuuden paremmin kuin toinen. Toinen kielsi helvetin tuliset padat ja että ihmissieluja niissä keitellään, hyväksyen sensijaan muutamia kohtia Muhametin paratiisista, erittäinkin tuberuusupuiden miellyttävät varjot. Mutta oikeastaan ei ankarassa melussa voinut päästä selvyyteen siitä, mitä kukin väitti.

Väittely muuttui pian yleiseksi, sillä useat puuttuivat siihen, ottipa itse hallitsijakin keskusteluun osaa, tähyilIen pelokkaasti ympärilleen, näkyisikö siellä jossain Mihály Teleky herraa, joka tavallisesti joko hyväksyen tai eväten seurasi kulmiaan rypistäen hänen puhettaan aina kun hän vaan suunsa avasi, mikä lopulta oli sangen kiusallista.

Mutta onneksi ei Mihály Teleky herra ollut saapuvilla, niin että hänen korkeutensa aivan rohkeasti uskalsi yksinkertaisen ihmisen järjellä lausua ajatuksensa, sillä biblianhistoriallisissa ja teologisissa asioissa ei hän suinkaan ollut varma.

Mutta kahta raivostunutta härkää on helpompi pysäyttää, kuin kahta intohimoista väittelijää. Apaffylla ei ollut siihen edes riittäviä äänivarojakaan ja että hänen sanansa oli hallitsijan sana, sitä ei tällaisissa tilaisuuksissa otettu huomioon.

— Hiljemmin herrat — sanoi hallitsija ja paukautti kämmenensä pöytään. — Me tahdomme tutkia, kumpi herroista on oikeassa. Juuri tänään on minun luokseni saapunut Imre Tökölyn hahmossa kuuluisa oppinut Eperjesistä. Hänen nimensä on István Schmidt ja hän on opiskellut ulkomaiden yliopistoissa ja on kirjeenvaihdossa maailman suurinten oppineitten kanssa. Ellette, herrani, tahdo kuulla minua, voimme sittenkin heti päästä selvyyteen, kumpi on suurempi teologi, Boer vaiko Apor? Lähde, poikani, Pál Korniss, kutsumaan tänne Imre Tököly lähettiläs.

Maljoja täyttävistä pojista lähti vilkas, miellyttävän näköinen nuorukainen, jolla oli yllään hopeasoljella kiinnitetty sininen husaaritakki, juoksujalassa täyttämään käskyä ja palasi hetken kuluttua ilmottamaan:

— No nyt me vihdoin saamme kuulla, minkälaista on elämä toisessa maailmassa. Sillävälin ottakaamme selko siitä, mitä väittää Apor ja mitä Boer. Sille, joka teistä on oikeassa, lahjotan minä kauneimman miekkani, sen joka on opaaleilla koristettu. Pinotkaa siis viisautenne yhteen paikkaan, herrani.

Samassa astui saliin István Schmidt, pitkä tuuheapartainen herra, yksinkertaiseen unkarilaiseen pukuun puettuna, Hänen rauhallisilla, kalpeilla kasvoillaan kuvastui selvästi loukkaantunut ilme: miksi tahtoi hallitsija sekaantua valtion asioihin noin epämääräisessä tilassa? Sillä kaikkien kasvot kukkivat viinistä punaisina ja silmissä oli kostea kiilto.

— Me olemme kutsuneet teidät, herrani, — alkoi hallitsija suopeasti päätään nyökäyttäen, — ratkaisemaan väittelyä, joka on kahden uskottumme, Boer ja Apor herrojen välillä syntynyt toisesta maailmasta. Olemme kuulleet teidän harvinaisesta kirkonopin tuntemuksestanne ja me annamme arvoa teidän viisaille sanoillenne. Veljemme Imren kirjeestä olemme lukeneet paljon arvokasta teistä, herrani.

— Teidän on määrä siis ratkaista, kumpi näistä väittelijöistä on oikeassa. Lausukaa, herrani, mielipiteenne, mutta — lisäsi Apaffy nauraen — perätysten, ei yhtä aikaa.

Mutta tämä huomautus ei auttanut, sillä molemmat herrat toinen toisensa sanoihin kiivaasti takertuen huutavalla, kärsimättömällä äänellä esittivät kumpikin mielipiteensä. Vaikeata on sanoa, oliko heidän kiivauteensa syynä opaaleilla koristettu miekka, vaiko heidän palava uskonsa.

— No, mitä sanotte tähän, herrani? — kysyi hallitsija Schmidtiltä, kuunneltuaan tarkkaavaisesti kiistelijöitä. — Kummalle puolelle painuu totuuden vaaka?

— Tosiaankin, kuulkaamme vihdoin, minkälainen on toinen maailma, — huudahtivat valtaherrat.

— Mitäpä hyötyä siitä olisi? Emmehän me kuitenkaan koskaan kuole!
Täyttäkää maljat viinillä, pojat!

— Hiljaa! Puhukaa, herrani — viittasi Apaffy kädellään. — Poikani, tuohan tänne asehuoneesta palkinto, opaaleilla koristettu miekka.

— Korkea herrani! — alkoi Schmidt ja salissa syntyi juhlallinen hiljaisuus. — Olen kuunnellut tarkkaavaisesti väittelevien valtaherrojen mielipidettä toisesta maailmasta. Kumpikin heistä on ilmaissut ajatuksensa kauniisti oman uskonsa mukaan. Minä sanon tähän ainoastaan…

— Sanon, että Jumala on salannut meiltä ihmisiltä paljon ijankaikkisuuden asioita.

— Muut luojan luomat tietävät paljoa vähemmän kuin me, ja senvuoksi voimme olla tyytyväisiä, mutta kun Jumala antoi meille yhteiseksi tiedoksemme ijankaikkisuuden asiat, ei hän kuitenkaan antanut meille kaikkia; muutamia hän pidätti itselleen.

— Asiaan, oppinut herrani, asiaan — keskeytti hänet Bánffy kärsimättömästi.

— Asiassa olemmekin, herrani. Sillä se, mistä molemmat valtaherrat väittelevät, kuuluu juuri niihin ijankaikkisuuden salaisuuksiin, jotka Jumala on pitänyt ominaan. Olen puhunut.

Viisas oli Schmidt herran vastaus, mutta herrat olivat kaikki tyytymättömiä. Ainoastaan yksi ääni kuului jostakin salin etäisestä sopesta: »Niin on». He katsovat hämmästyneinä sinne. Siellä oli hovinarri.

Itse hallitsija sanoi harmistuneena pojille, mutta siten, että jokainen kuuli hänen sanansa:

— Ellei oppinut voinut asiata ratkaista, niin juoskaa linnan edustalle ja tuokaa tänne ensimäinen ohikulkija. Mitä ei oppinut ratkaissut, sen ratkaiskoon ensimäinen oppimaton.

Pojat lähtivät heti täyttämään käskyä tuodakseen kadulta oppimattoman ihmisen. No se ei totisesti ole vaikeata! Sillä sellaisia ei ole ainoastaan Gyulafehérvárin kaduilla, vaan hallitsijan neuvostossakin.

— Nuorta maankiertäjää kiskovat siellä sisälle, mutta hän ei millään pelillä tahdo tulla ilman koiraansa, vaan potkii, kynsii ja kiskoo vastahankaa.

Mihály Baló palasi tekemään lopun taistelusta. Hovipojat saattoivat tuokion kuluttua risaisen nuoren miehen saliin. Hänellä oli yllään repaleinen teiniviitta ja hänen pölyisistä kengistään pilkisti siellä täällä esille paljas jalka. No tietysti, sillä eiväthän suutarit osaa ikuisesti kestävää tehdä.

— Mistä saitte miehen käsiinne? kysyi Gábor Lázár herra, punaisena niinkuin rapu, sillä hän oli eniten humalassa.

— Hän kulki juuri portin ohi kadulle tullessamme ja käskyhän oli, että »ensimäinen ohikulkija tuotakoon.»

Apaffy nyökäytti myöntävästi yhä raskaammaksi muuttuvaa päätään ja vilkutteli uneliaasti silmiään.

— Mitä tahdotte minusta, herrat? En ole tehnyt mitään pahaa. Minä haastan herrat oikeuteen. Päästäkää minut pois.

Ja hän kohotti nyrkkinsä, iskien hurjistuneena hovipoikia, jotka olivat pakottaneet hänet tulemaan sinne.

— Onneton — kuiskasi hänelle yksi hovipojista, pikku Pál Kornizs. —
Etkö tiedä kenen edessä seisot?

— Entä sitten, mitä minä siitä, vaikka seisoisin Pontius Pilatuksenkin edessä.

— Jospa seisoisitkin vaan siellä, mutta tuossa on hänen korkeutensa
Mihály Apaffy, Erdélyn hallitsija.

Kerjäläisteini kalpeni ja hänen polvensa vavahtivat. Hallitsijan edessä! Hän katseli ympärilleen suurta kaarikattoista salia, hänen silmänsä liitivät yli samettipukuisten hovipoikien, pysähtyen seinälle, minne oli maalattu pöydän ääressä istuvan laihakasvoisen miehen kuva… samanlaiset olivat kasvot, kuvassa oli hänellä vaan vihreä viitta yllään ja kädessä jalokivinen valtikka.

— Nouse pystyyn, poikani — sanoi hallitsija. — Älä pelkää, ei ainoakaan hiussuortuvasi ole vaarassa. Antakaa hänelle tilkka viiniä toipuakseen.

— Ei sinua syytetä täällä mistään — sanoi sitten Salitius tohtori. —
Päinvastoin, hallitsija on haettanut sinut tänne tuomariksi, poikani.
Sinun on määrä ratkaista, kumpiko näistä kahdesta herrasta on oikeassa.

László Veres taivutti päänsä. Valkoinen koira makasi hänen jalkojensa edessä rauhallisena ja vilkutti hänelle rohkaisevasti kellertäviä, viisaita silmiään.

Nyt selitti Salitius seikkaperäisesti molempien valtaherrojen kiistan.
Välillä kuiskasi Béldi herra pilkallisesti vieressään istuvalle
Inczédille:

— Totisesti, paljoa viisaamminkin voisimme kuluttaa aikamme, kuin mokomilla hullutuksilla.

— Lyön vetoa sadasta floriinista, — vastasi Inczédi hymyillen, — että me emme suinkaan ole korkeammalla tasolla; sillä jos täällä aterioisi meidän kanssamme ulkovaltojen lähettiläät, nauraisivat he meille vasten silmiä.

— Saatatte olla oikeassakin, — vastasi oppinut Bethlen, — mutta minusta ei juttu ole lainkaan naurettava. Hänen korkeutensa osottaa pikemminkin hienoa älyä, kysyessään viisaan oppineen jäljestä oppimattoman mielipidettä. Uskokaa minua, herrani, tässä on filosofiaa ja viehätystä.

— Mutta minä pysyn kuitenkin yhä väitteessäni. Tunnettehan oikeamielisen Harun al Raschidin historian ja seikkailut, niiden joukossa on useita tämän tapaisia ja kuitenkin oli hän suuri hallitsija.

— Ne ajat ovat jo ammoin menneet, lankoni, — huomautti Béldi, — jos ne ovat edes tosiakaan.

— Hiljaa, herrani, — kuului nyt Apaffyn ääni, — kuulkaamme siis nuoren miehen sanoja: minkälaista on toisessa maailmassa.

VIII.

— No, käy sitten rohkeasti käsiksi asiaan. Kornizs, anna hänelle vielä tilkka rohkasuksi.

Samettipukuinen pieni hovipoika täytti repaleisen kerjäläisen maljan. Ainoastaan hetken hän oli hämmentyneenä, mutta toisena hetkenä hän jo muisti, että olihan Dobos setä joskus satuillut hänelle toisesta maailmasta. Satu, satu, anna leipää, entäpä jos se satu vielä muuttuisikin leiväksi.

— Teidän majesteettinne, — sanoi hän rohkaistuen ja hänen koiransa huiskutti iloisesti hänelle häntäänsä, — eli kerran kahdessa unkarilaisessa naapurikylässä kaksi pappia. Toinen heistä oli katolilainen ja toinen protestantti, mutta siitä huolimatta he olivat kelpo ystäviä, sillä he olivat innostuneita metsästäjiä kumpikin ja jos heidät erotti toisistaan erilaiset opinkäsitykset, — toi heidät kuitenkin aina yhteen yhteinen metsästysalue.

Heidän ystävyytensä ei kuitenkaan lopulta ollut muuta kuin alinomaista väittelyä ja heidän mieliaiheitaan oli juuri sama, josta herrat täällä ovat väitelleet. Ijänikuisesti he lakkaamatta kiistelivät siitä, minkälainen on toinen maailma. Kalvinilainen pappi väitti yhtä, katolinen toista. Kummallakin oli suuri mielikuvitus ja oman makunsa mukaan he molemmat kalustivat taivaan avarat asunnot. Kalvinilainen pappi väitti melkein samaa kuin vanhempi herroista (Boer herra oli vanhempi), plebaani taasen ajatteli toisen maailman asiat suunnilleen sillätavoin kuin nuorempi valtaherra.

Joskus he aivan hurjistuivat ja molemmat pyhät miehet moukaroivat nyrkeillään pöytää, vakuuttaakseen ystäväänsä uskonsa totuudesta.

Viisitoista vuotta kului näin tulisissa ja kiivaissa sielullisten voimien mittelyssä, mutta luonnollisesti ilman tulosta.

Kerran oli plebanuksen talossa sikapeijaiset. Vieraitten joukossa oli kalvinilainenkin pappi ja, kuten aina ennenkin, kiistelivät he nytkin toisen maailman asioista. Mutta vieraat, jotka jo osasivat pilkusta pisteeseen ulkoa kummankin mielipiteet ja todistelut, olivat surkeasti kyllästyneet koko jupakkaan, jonka talon isäntäkin oli huomannut:

— Canis mater,[19] heitetään jo puoleen koko kiista, sittenhän saan nähdä, kun itsekin joudun sinne.

— Vanno minulle, — huudahti kalvinilainen kiihtyneenä, että jos kuolet ennen minua, tulet sanomaan, kumpi meistä oli oikeassa.

— Vannon tulevani luoksesi kuolemani jälkeen. Vannon kautta papillisen uskoni.

— Minäkin vannon. Tuossa käteni. Minä tulen sinun luoksesi ja sanon totuuden.

Vieraat nauroivat väittelijöiden juhlallisille lupauksille, Hei, arvon herrat, kuolema on vielä kaukana, — hyötykäämme sitä ennen tämän maailman hyvyydestä: maljanne, riemuitkaamme.

He nauttivat ja ilottelivat kymmeneen asti iltasella ja hilpeinä he erosivat, mikä meni jalkasin, kuka ajoi reellään, kuka nousi suksilleen, aina senmukaan minkälainen oli tie hänen asuntoonsa.

Kalvinilainen pappi nousi viimeisenä suksilleen ja huuti vielä veitikkamaisesti:

Kun plebaani näki viimeisenkin vieraan ajavan pois, kääntyi hän huoneeseensa, rukoili iltarukouksensa ja laskeutui levolle.

Tuskin oli hän nukkunut tuntiakaan, kun hän yht'äkkiä kavahti vuoteestaan siihen, että joku koputti ulkopuolista ikkunaa.

Kylmä väristys puistatti hänen jäseniään, vaikka hän olikin tottunut siihen, että hänet öisin herätettiin.

Ovenpielessä riippuivat naulassa hautuumaan portinavaimet. Naula putosi itsestään lattialle ja mukana seurasivat avaimet, jotka kalahtaen vierähtivät ikkunan viereen.

— Kuka siellä? — kysyi plebaani hypähtäen pystyyn ja hapuillen tohveleitaan.

Plebaani astui akkunan luo ja veti syrjään uudinta. Kalvinilainen pappi seisoi ulkona.

— Minä kuolin — vastasi kalvinilainen pappi tylsällä, voihkivalla äänellä — ja tulin sanomaan sinulle, että toisessa maailmassa ei ole sellaista kuin miksi minä sen väitin olevan, eikä sellaistakaan, kuin miksi sinä sitä kuvittelif. Ámen!

Plebaanin huulilla koreili jo valmiina vastaus: »Älä puhu tyhmyyksiä, Miska», — mutta olento katosi samassa niinkuin aave, eikä lumi narskunut jalkojen alla, eikä askelten jälkiä näkynyt missään, vaikka kuu paistoi sinne kirkkaana.

Plebaani kömpi patjojensa väliin, hänen hampaansa löivät loukkua ja aamulla makasi hän kuumeen kourissa.

— Kalvinilaisen kirkkoherran sukset pääsivät alamäessä väärälle suunnalle ja hän suistui rotkoon jonne kuoli.

— Minä vaan senvuoksi ajattelin, teidän majesteettinne, — päätti kerjäläisteini satunsa — että jos on tosi se sanoma, jonka viestintuoja saattoi toisesta maailmasta, ei kumpikaan näistä valtaherroista ole oikeassa.

— Oikeassa olet — huudahti Apaffy. — Kertomuksesi on hyvin kaunis ja opettavainen. Minä olen siihen tyytyväinen.

— Viisas poika — sanoi Kristóf Boer nauraen. — Voitti meidät. Minä antaudun.

— Näyttää siltä, kuin ei olisi satu miellyttänyt Apaffya, — kuiskasi Béldi pilkallisesti, — vaan »majesteetti» arvonimi, jolla poika häntä mairitteli.

— Mutta olihan satukin kaunis ja sattuva — vastasi hänen naapurinsa
Inczédi herra.

— Niinkö, niinkö! — keskeytti hovinarri — hänhän sanoi aivan samaa kuin oppinutkin. Oppineelle naurettiin, mutta oppimattoman sana otetaan täydestä. Sellainen on maailma!

— Te todistatte, herrani, — sanoi Apaffy, — että lupasín miekan sille, joka teistä on oikeassa. Mutta kumpikaan teistä ei ole oikeassa; sellaisen tuomion on tämä poika langettanut. Saakoon siis hän miekan, sillä hän on oikeassa. Katso tuossa, ota miekka.

— Teidän majesteettinne, miten voin minä vyöttää sen kupeelleni näissä ryysyissä? — sanoi kerjäläisteini vaatimattomasti.

Apaffy nauroi makeasti, todellakin oli poika surkean näköinen; hän viittasi heti puvuston hoitajalle.

Tuskin saattoi häntä tuntea, kun hän palasi jälleen; hänellä oli yllään siro harmaa husaaritakki, vihreät housut, jalassa safianiset saappaat ja kädessään kaksikielinen harmaa karitsannahkainen hattu. Linnapäällikkö oli valinnut nämä vaatteet entisten ja nykyisten esiratsastajien univormuista. Tosiaankin pukivat ne häntä verrattomasti.

— Siksi, teidän majesteettinne, että miekkaa saa ainoastaan aatelismies kantaa, mutta minä en ole aatelinen.

Syntyi yleinen naurunrähäkkä ja itse hallitsija nauroi niin makeasti, että kyyneleet valuivat hänen silmistään.

— Jumalani, noin sukkelan pojan kanssa en vielä eläissäni ole ollut tekemisissä. Armeenialainen kait sinä olet, he, he, he? Äläkä sanokkaan, ettet ole armeenialainen vaikka olisitkin, sillä siinä uskossa tahdon kuolla. No tämäpä osaa asettaa sanansa, herrat. Missä on Naläczi herra? Menkää kansliaan ja, olkoon menneeksi, kirjottakaa hänelle aateliskirja. Maalari on linnan toisessa siipirakennuksessa maalaamassa hallitsijattarelle jotain lipasta. Kutsukaa hänet tänne, niin saa hän maalata aateliskilven.

Maalari tulikin heti. Hänen nimensä oli Gábor Gacsa, hän oli pitkä ja hintelä nuori mies, niin salakavalan näköinen, että hänestä varmasti olisi tullut setelinväärentäjä, jos siihen aikaan olisi ollut seteleitä.

— Mitä naisista… Valtion asiat ovat tärkeämpiä. Maalaa nopeasti aateliskilpi.

— Eikö voi? Hm! Tietysti ei voi. Tietysti, tietysti — sanoi hän surullisesti — ihmisen voi, mutta väsymystä ei, sehän on mahdotonta… No silloin luovutaan siitä predikaatista. Mikä olikaan sinun nimesi, poika?

— Olkoon siis László Fáradi[20] Veres hänen aatelisnimensä ja maalaa sensijaan valkoinen koira vihreälle taustalle.

— Tämä koira on totisesti sen näköinen kuin olisi se kili. Tekisi aivan mieli lypsää sitä. Minkälaisen koiran sinä maalasitkaan tänne, hullu mies?… mutta yhdentekevää, kilikin on hyvä eläin. Antakaa se sille veijarille ja ajakaa hänet linnasta, sillä muuten pyytää hän vielä minun omaakin päätäni.

— Ei kait hän sentään ole hullu — puhkesi György Béldi itsetiedottomasti.

— Mitä sillä tarkotatte? — kysyi kuuluisa kavaltaja János Kendeffy taakseen kääntyen.

— Sitä vaan, että tuollaiselle taitamattomalle maankiertäjälle olisi vaikeata kulettaa sitä mukanaan — vastasi Béldi rohkeasti.

IX.

Nyt olisi László Veres jo ollut uljas herra ja hänen kauniita vaatteitaan ja — kallisarvoista miekkaansa ihastelivat tytöt Gyulafehérvárin kaduilla, mutta mitä hän hyötyi niistä, kun hänellä ei ollut kolikkoakaan taskussaan. Koiran ruokiin oli häneltä jo mennyt viimeinenkin denaari. Eipä hänen siis auttanut muu kuin luopua herruudestaan ja kerjätä leipää hyviltä ihmisiltä. Ja näissä vaatteissahan se oli satakertaa vaikeampaa kuin ennen! Ja lopultakin oli niin, että aatelismies ennen kuolee nälkään kuin kerjää.

Hän pysähtyi tavan takaa kadulle ja pyhki ohimoitaan; hän mietti, eikö sittenkin olisi viisainta palata takasin linnaan, heittäytyä siellä Apaffyn eteen polvilleen ja pyytää häntä ottamaan hänet hovin palvelukseen. Olivathan ne olleet niin ystävällisiä häntä kohtaan.

Hän palasikin linnan portille, mutta vartijat eivät päästäneet häntä sisään.

— Kun vaan ette pyytäisi meitä kutsumaan hänen korkeuttaan tänne portille puhuttelemaan teitä. Hiljaa vastamäessä, mahtava herrani. Hallitsija ei olekaan Wienin keisari, jonka linnan kautta kuljetaan toiselta kadulta toiselle. Tietäkää kenestä puhutte.

Nuori vintiö, joka istui portin pielessä olevalla pyöreällä kivellä, kääntyi uteliaana puhujaan:

— Kun ne sanovat, että rakennukset siellä ovat paljoa suuremmat kuin täällä.

— Rakennukset ovat kyllä suuremmat, mutta puutarhat ovat pienemmät Ja muutenkin on kaikki muu siellä pienempää.

Vanha sotamies (vanhat sotamiehet osasivat jo kaksisataa vuotta sitten valehdella) tiuskasi hänelle suuttuneena:

— Pienempiä ovat, niinhän sanoin. Sitäpaitsi pidetään niitä lankaan sidottuina. Puutarhat ovat niin pieniä kuin linnunhäkki ja etteivät mehiläiset pääsisi naapurin puutarhaan, ovat ne rihmalla solmitut portinpieleen.

— Jopa nyt, — ihmetteli poika, ajatellen miten järjetön oli maailma toisella puolella Gyulafehérvária.

— Se, että ainakin sanoisitte, millätavoin voi päästä hallitsijan puheille.

— Ainoastaan yhdellä tavalla. Täytyy pyytää audiensia lähettämällä anomuskirjelmä Mihály Teleky herralle.

— Se on mahdotonta, sillä Teleky herran puheille on suorastaan aivan mahdotonta päästä.

Alakuloisena kääntyi hän pois ja yhtä toivehikkaana ja rohkeana kuin hän tuntia aikaisemmin oli astellut sinne, yhtä painunein päin tallusteli hän nyt tiehensä. Aurinko oli jo laskenut ja maailma oli verhoutunut harmaaseen hamoseensa, pukeakseen pian yllensä mustan. Se toi vaeltajan mieleen surullisen ajatuksen: »Missä nukut sinä yösi?»

Torilla alkoivat kaupukset koota telttojansa ja myymättä jääneitä tordalaisia paisteja ja poimivat hedelmät suuriin koreihin.

Niiden tuoksu kutitti houkuttelevasti uuden aatelismiehen nenää, hänen teki mielensä kopata sieltä paistinkappale ja juosta tiehensä. Mutta miten voisi hän tehdä sen tämä miekka vyöllään.

Hän rohkaisi mielensä ja vaelsi eteenpäin. Teiden varsilta vilkuttivat hänelle mielistelevästi tuulessa huojuvat katajapensaat. Pari mustalaispoikaa juoksi hänen luokseen napautellen viulunsa kieliä.

— Suvaitkaa käskeä meitä soittamaan jotain kaunista laulua, jalosukuinen, sankarillinen herra ritari.

— Korjatkaa luunne täältä, vekarat, sillä jos vedän miekkani huotrasta, kierivät teidän päänne palloina pitkin tietä.

Riennättäen kulki hän eteenpäin pitkin kapeata käytävää, kääntyen kaupungin alaosaan, missä tulipalo varmaankin oli hiljattain raivonnut, sillä rakennusten seinämät törröttivät raunioina. Se oli musta kenttä, jolla hiiltyneet hirret retkottivat sikin sokin, ja siellä täällä oli suurempi ruhka, jota sade oli virutellut, sekottaen hävityksen kauhistukseksi riepuja, lasipalasia, tuhkaa, maata, kattotiiliä ja sulanutta rautaa. Tuuli otti kevyen tuhkan syliinsä ja kantoi sitä kaupunkia kohden…

Laszlon vieressä juoksentelevan valkean koiran häntä muuttui mustaksi, aivankuin se olisi ollut maalattu. Välistä se hankasi kylkensä mustankirjavaksi maassa viruviin hirsiin. Varmastikin se tahtoi muuttua kilin näköiseksi, muistuttaakseen paremmin vaakunakilvessä olevaa kuvaansa.

Ei mikään ole surullisempaa kuin tuollainen hävitetty katu. Sadat merkit osottavat, että täällä vähän aikaa sitten oli miellyttäviä koteja. Tuolla on pirstoutunut ovenpuolikas, tällä murskautunut kehto. Pienessä puutarhassa, jonka ruoho on kärventynyt, on suurten, tuuhealatvaisten puitten siimeessä pehmeä ruohopenkki. Miten herttainen pieni lehtimaja siinä oli ollutkaan! Mustan tuhkan lähelle oli luumupuu vielä jäänyt pystyyn. Hedelmiäkin riippui oksilla, vaikka ne olivat kuumuudesta kutistuneet.

László huomasi luumupuun. Sehän on todellinen aarre, ajatteli hän ja ryhtyi pureskelemaan luumuja. Tosin ne eivät maistuneet kovin hyviltä, sillä missäpä vielä siihen aikaan vuodesta oli kypsiä luumuja, mutta nälkäinen vatsa ei viisastele.

Tällävälin juoksenteli koira sinne tänne ja nuuski ja raaputteli maata, aivankuin olisi luita etsinyt. Yht'äkkiä se hypähti pystyyn ja alkoi vingahdella, juosten isäntänsä luo ja jälleen takasin samalle paikalle.

— Kutsutko minua, kelpo koirani? Sinnekö kutsut? Mitä löysit? Luunko? No heti minä tulen, annahan kun vielä syön hiukan. Tulen, tulen, no älä nyt nyiskele minua. Kyllä me sitten yhdessä etsimme itsellemme yösijaa!

Hän meni sinne, mutta untako hän näki, vai harhakuvanko, sillä siellä istui koira takajaloillaan niinkuin kyyröttävä ihminen ja piteli maasta etujaloillaan kaivamaansa kattilaa kiinni, aivankuin olisi mustasukkaisena vartioinut sitä.

Tuhannenyhden yön kaikki tarinat ovat varmasti tosia, jos oli totta se mitä hän silmillään näki, vaikka hän pyyhkäsikin niitä kerran, kahdesti.

Pata oli täpötäynnä kultarahoja ja kalleuksia; solet, sormukset, korvarenkaat, timantit, helmet ja smaragdit välkkyivät siellä sokaisevassa loistossaan. Ei koskaan ole nähty niin paljon aarteita yhdessä kasassa.

Hän huudahti riemusta, sitten katseli hän vavisten ympärilleen, näkisikö häntä joku.

Ei ainoakaan ihminen kuljeskellut tulipalon hävittämässä kaupunginosassa raunioiden lomassa. Pimeys verhosi kaiken samanväriseksi, puut sulautuivat yhteen ja ainoastaan tasangolla heijastui vaaleampana hiljaisesti vierivä Marosvirta. Mutta korkealla taivaalla syttyi kalpea lamppu, joka tällä kertaa tuntui aivan siltä kuin olisi se ollut Aladinin lamppu.

László kumartui padan ylitse ja aikoi poimia sen sisällyksen, mutta ei voinut, sillä hän ei saattanut liikahtaakaan kuormansa alla, eikä ollut hänellä sellaista laukkuakaan, johon olisi voinut sälyttää kaiken. Kun hän siinä kahmaloi aarteita, kihoilivat kylmät hikipisarat hänen otsalleen ja hän olisi toivonut, ettei niitä olisi ollut niin paljon. Hän pelästyi omaa onneaan. Mitä hän nyt tekisi, mistä hän alkaisi? Kylmät väreet karmivat hänen selkäpiitään ja hänestä tuntui, kuin ei hän voisi liikahtaa paikaltaan, sillä siihen hän lyyhistyisi ja kuolisi.

Hän solahutti toiset puolet aarteita pataan, mutta otti takaisin kahmalollisen ja vielä toisen ja kolmannenkin. Ei, ei hän voisi jättää tänne tuota suurta kultaista rintasolkea, eikä tätä topaasiakaan.

Jälleen hän huomasi, että kattila oli tyhjentynyt. Hänen täytyi uudestaan kaataa sinne liiat. Mutta vaikeata oli niistä erota. Muutamassa tuokiossa oli hänestä tullut nabob[21] ja sittenkin oli hän saita. Rahan mukana saa ihminen rahanhimon.

Miten helposti olikaan hän matkanvarrella usein jakanut kerjäläisten kanssa kellerinsä ja miten vaikeata oli hänen nyt luopua suunnattoman omaisuuden toisesta puolesta!

Mutta hänen täytyi sittenkin totella järkeään, sillä lakissaan hän ei olisi voinut kantaa aarteita, jotka eivät edes olleet hänen, sillä olihan hän vaan yksinkertaisesti löytänyt ne.

Saattoihan hyvin olla niinkin, että se, joka ne oli kaivanut sinne, oli aikoja sitten kadonnut elävien ilmoilta, mutta vastakohtakin saattoi olla mahdollinen.

László tarkasteli kultarahoja kuunpaisteessa. Ne olivat kaikki Leopoldin aikana lyötyjä, eivätkä siis voineet olla kauan maassa maanneita!

Senvuoksi hän jätti kattilaan toiset puolet aarteita, asetti sen takasin paikalleen niinkuin se oli ollutkin peitti sen mullalla ja tasotti maan, sirottaen jäljilleen tuhkaa. Mutta viereen survasi hän seipään, löytääkseen paikan palatessaan.

Kiihtyneenä lähti hän pois uskoen, että hänen kuumeinen rauhattomuutensa katoaa niinpian kuin hän jättäisi taakseen rauniot. Mutta rauhattomuus seurasi häntä niiden ulkopuolellekin. Se ratsasti hänen kultakolikoillaan.

Kiihtymys uuvutti häntä niin voimakkaasti, että hän tuskin jaksoi liikkua paikoiltaan. Hän istahti kivelle matalan talon edustalle ja nojasi hervahtaneen päänsä koiransa selkää vastaan.

Hän silitteli ja hyväili koiraansa, joka katseli häntä viisailla ja surullisilla silmillä, aivan kuin olisi säälinyt.

— Ottakaa kiinni, ottakaa kiinni! — kajahti samalla hetkellä huuto hiljaiselta kadulta ja juoksevien jalkojen töminä kuului lähenevän.

Lászlón sydän oli pysähtyä, hän ponnahti pelästyneenä pystyyn ja ajatteli, että häntä ajettiin takaa, ja niin lähti hän suin päin juoksemaan kaupunkia kohden.

Mutta yht'äkkiä pysäytti hänet kaikkein mahtavin este: häntä vastaan tuntui voimakas paistin tuoksu. Hän oli joutunut kapakan edustalle, jonka avatusta ovesta hänen sieramiinsa levisi keittiön ihanat tuoksut.

Pelästyksissään ei hän edes huomannut, että kadulla hilpeä melu ja kaikuvat huudot etenivät toiseen suuntaan. Eivät kutkaan aikoneetkaan vangita ketään, ajoivat vaan muuten takaa hallitsijan ilkiteonhaluisia hovipoikia.

»Kultaisessa karhussa», Gyulafehérvárin kuuluisassa kapakassa herätti suurta huomiota uusi vieras, joka syöksyi sisään aivankuin takaa-ajettuna.

Vieraat, muutamat aatelismiehet, jotka hilpeään keskusteluun syventyneenä nauttivat illastaan, jättivät puhelunsa kesken ja kapakoitsija Gergely Nagy painoi nopeasti päähänsä karitsannahkaisen lakkinsa, joka hänelle merikitsi samaa, kuin että hänkin nyt tahtoi käydä herrasta.

— Minä luulin, että aiotte lyödä päänne seinään. Ja sitäpaitsi, herraseni, on kelpo ihmisillä huoneeseen tullessaan tapana hiukan heilauttaa lakkiaan.

— Teidän taskunne on repeytynyt, arvon herra, sieltä näkyy putoilevan jotain rihkamaa.

László kumartui pelästyneenä katsomaan ja näki, miten timantit ja smaragdit tippuivat pitkin lattiaa.

Ilmeisesti hänen taskunsa paljosta kuormituksesta pullistuneena oli repeytynyt juostessa.

Rohkeasti hän saattoi poimia ne muuten, sillä kukaan ei kiinnittänyt huomiotaan häneen, ei edes Gergely Nagykaan, jolta hän neljästi sai aristellen kysyä, olisiko ruokaa saatavissa.

— On senverran kuin toitte mukananne — vastasi isäntä härnäävän hidastelevasti.

— Turhaan te houkuttelette tuolla keltaisella kolikolla — murahti Gergely isäntä. Ruokaa ei tänään saisi Herkopaterkaan, sillä me olemme keittäneet ainoastaan herroille metsämiehille heidän omista saaliistaan. Kuka te muuten olette?

— Aha! huudahti Gergely, te olette sama isänpoika, jonka hallitsija tänään teki kerjäläisestä aateliseksi, Näenpä, että hänen korkeutensa on kultakolikoltakin antanut. Tietysti hänellä on niitä runsaasti, lisäsi hän katkeran ivallisesti, — ja jos loppuu, antaa valtakunta lisää.

Herrat metsästäjätkin olivat jo kuulleet, mitä linnassa oli tänään tapahtunut; kaikenlaiset juorut kulkevat juoksujalkaa, ennen kaikkea tietysti myöskin hovijuorut! Äkkiä olivat he tehneet tuttavuutta ja paiskanneet kättä tulijalle.

— Miksi et heti sanonut, kuomaseni, että aatelisverta on sinunkin suonissasi? Sillä ei se mitään tee, että koirannahkasi on vielä hyvinkin tuore.

— Se osottaa vaan sitä, että sinä olet sankari, mutta me vaan jälkeläisiä. Senvuoksi, jos suvaitset, niin istu pöytään, kunnon toverimme, ja syö ja juo meidän kanssamme.

Hänet istutettiin pöydän päähän ja hänen eteensä työnsivät kaikki kilvan ruokia ja juomia, niinkuin on tapana silloin kun jotakin vierasta erikoisesti tahdotaan kunnioittaa.

— Minun nimeni on Farkas Naláczy, — esitteli ruskea, kähäräviiksinen nuori mies, — tämä on István Veér, tuo on Gábor Petky ja tuo taasen Miklós Kovasóczy. Nyt sinä jo tunnet meidät. Kaikki me olemme iloisia veitikoita. Olimme hiukan metsästelemässä ja annoimme Gergely isännän paistaa riistamme. Ruoka on siis ilmainen, mutta viinin maksaa se, jolla on vähiten rahaa, sillä sellainen on meidän tapamme ollut. Toivon, ettei sinulla ole mitään tätä vastaan.

László pudisti hymyillen päätään ilmaisten sillä, ettei hänellä suinkaan ollut mitään sellaista ehdotusta vastaan.

— Hävytön vekkuli — sanoi Petky hiljaa Kovasóczylle — sillä ellei hän olisi sitä, ei hän olisi ehtoa hyväksynyt.

Sillävälin kun hän söi ja joi vatsansa täyteen, jatkoivat nuoret herrat keskeytynyttä pakinoimistaan; metsästysseikkailuja he kertoivat toisilleen, tehden kärpäsestä härkäsen ja valehdellen vimmatusti. Onneksi parooni Münkhausenille, ettei häntä vielä siihen aikaan ollut olemassa, sillä hän olisi saanut hävetä heidän rinnallaan. István Veérille oli kerran sattunut, että suunnaton haukka oli istahtanut hänen pyssynsä piipulle ja hänen oli täytynyt ensiksi hätyyttää se pois siitä, jotta olisi mukavasti voinut ampua sen. Vielä ihmeellisempi oli Miklós Kovasóczyn elämys, sillä hänen eteensä oli koira ajanut jäniksen, joka, sensijaan että olisi juossut pakoon, istahtikin uhkarohkeasti takajaloilleen juuri kun hän ojensi pyssynsä tähdätäkseen. Se oli oikaissut solakan vartensa niinkuin apina ja uhannut häntä oikealla etukäpälällään. Kovasóczy oli silloin heti pelästyneenä heittänyt luotaan murha-aseen.

— Minä en salli kenenkään nauraa itselleni pilkallisesti, — huudahti
Kovasóczy vihastuen ja paiskasi voimalla edessään olevan kannun
seinään, niin että porsliinin sirpaleet sinkoilivat ympäri huonetta. —
Minä vaadin hyvitystä.

— Älä nyt, rauhotu jo! sinun niskasihan on ihan paisunut ja sinä olet aivan punainen. Eihän toki kukaan ole loukannut sinua.

— Vai ei! Näen selvästi herra Veresin kasvoista ja silmistä ettei hän usko mitä kerroin. Mutta joka ei sanojani usko, hänet vaadin mittelemään miekkoja kanssani.

— Niin, juuri sinusta — vastasi Naláczy — nyt sinun täytyy sanoa kautta aateliskunniasi, uskotko jänisjuttuun vai etkö, sillä siitä puristaa kenkä.

Hän huomasi, että häntä aiottiin hypitellä ja tehdä naurunalaiseksi ja sentähden hän vastasi vältellen:

— Se on pelkurikin — kuiskasi Kovasóczy Petkylle, joka ainoastaan senvuoksi oli kurillaan nostanut jupakan, että saisi uudelta kannalta oppia tuntemaan uuden aatelismiehen.

— Nähtävästi myöskin tyhmä, — huomautti Gábor Petky — Minäpä koettelen häntä siltä kannalta.

— No sittenhän on rauha solmittu, sillä László Veres myöntää uskovansa jänisjuttuun. Ojentakaa siis kättä toisillenne. Mutta kerro sinä nyt joku metsästysjuttu, uusi toverimme.

— Mitä se tekee sellaiselle miehelle kuin sinä olet. Ethän sinä ole toisessakaan maailmassa käynyt ja kuitenkin tiesit kertoa hallitsijalle, mitä siellä on ja mitä ei.

— Ja sitäpaitsi, ellei sinulle ole sattunut metsästysseikkailua, niin ainakin jotain muuta. Ainahan ihmiselle jotain tapahtuu elämän varrella.

— No olkoon menneeksi — sanoi László Veres — minäpä kerron siitä, miten kerran tapasin karhun.

He kilistelivät maljojaan ja László alkoi kaikkien seuratessa tarkkaavaisina:

Tullessani Kiralyhagyon yli Erdélyin, oleskelin siellä melkein kokonaisen vuoden miilunpolttajien parissa suurissa metsissä. Kerran kuljeskellessani siellä, kuulin kovaa ryskettä ja puiden tiheiden lehvien lomasta näin säihkyvän silmäparin tuijottavan itseäni. Pelästyin armottomasti, sillä siellä oli karhu. Minut valtasi kuoleman kauhistus, sillä, puhumattakaan pyssystä, ei minulla ollut mukanani edes linkkuveistäkään. Seisoin ahon keskellä, ja sensijaan että se olisi painunut kauemmaksi viteikköön, tulikin se suoraan minua kohden. Ensimältään olin niin pökerryksissä, ettei mikään juolahtanutkaan mieleeni, vaan lähdin suin päin juoksemaan pakoon. Onneksi oli siellä vähän matkan päässä leveä rotko ja joskus oli myrsky kaatanut suuren puun, jota myöten saattoi päästä syvän kuilun yli. — Minä olen pelastettu! — huudahdin. Minunhan ei tarvinnut muuta kuin kiivetä puuta pitkin toiselle partaalle ja syöstä puu rotkoon, silloinhan ei karhu voisikaan saavuttaa minua. Niin kävikin, otus syöksyi jälkeeni, mutta neuvottomana sen täytyi pysähtyä kuilun partaalle irvistämään hampaitaan. Kun olin päässyt rotkon yli uskoin jo pelastuneeni, mutta samassa näinkin kauhukseni, että siellä oli minua vastassa toinen karhu. Ajatelkaa, herrani, minkälaisessa asemassa olin.

— No ja mitä sitten tapahtui? — kysyivät he ja kuuntelivat henkeään pidättäen.

— Mitäpä ne olisivat tehneet? Tarttuivat minuun kiinni kynsin, hampain ja söivät suuhunsa!

Ah? Oh! sellaista vastausta he eivät olleet odottaneet. Gábor Petky hypähti ensimäisenä tuoliltaan.

— Totisesti — huudahti hän heittäytyen Lászlón kaulaan — sinähän olet verraton poika, joka mainiosti osasit vetää meitä nenästä. Siitä me saimme kun pilkkasimme sinua! Sinä voitit meidät, veikko, me tunnustamme sen. Kovasóczy aikoi koetella rohkeuttasi ja minä älyäsi. No nyt sinä olet yhdellä lyönnillä iskenyt kaksi kärpästä. Sinulla oli rohkeutta tehdä meidät naurettaviksi ja annoit älysikin loistaa samalla kertaa.

He paiskasivat vuorotellen kättä Laszlolle ja tämän jälkeen sai seurustelu aivan toisen äänilajin. László tunsi herättäneensä kunnioitusta ja että tästä suuresta ystävyydestä oli vain toinenpuoli enää pilantekoa.

— Onpa jo aika vähitellen lähteä; maksetaan pois ja juodaan vielä
Pyhän-Jánoksen uhrimalja.

Kovasóczy kuiskasi juuri Petkylle, että eiköhän olisi viisainta jättää Veres parka jo rauhaan ja antaa hänen maksaa juomat, kun itse Veres ehdotti:

— Tosiaankin, minäkin olen jo hyvin uninen ja tuskin jaksan odottaa maatapanon hetkeä. Saammepahan kuitenkin ensin nähdä kuka maksaa, sitten erkanemme.

Saammepa nähdä kuka maksaa?… Se sana pisti Kovasóczya. Hän ei siis ollut varma siitä, kenen oli maksettava? No, saadaanpahan nähdä!

— Isäntä hoi, maksetaan! Hei, pojat, paljonko teillä on rahaa? Kellä on vähiten?

— Minullakin on ainakin sata — sanoi Petky ja levitteli pöydälle taskunsa sisällyksen.

Ja hän tyhjensi takkinsa yhdestä taskusta kultarahat ja kalleudet, niin että ne häikäisivät toisten tuijottavat silmät.

Aamulla heräsivät gyulafehérvárilaíset kummallisiin satuihin, joista toiset puolet olivat tosia.

Se puoli nimittäin, että ne, jotka nousivat aikasin, löysivät useita kultarahoja tieltä, jota pitkin László Veres oli juossut tasku repeytyneenä. Lapset löysivät pieniä kiiluvia kiviä, joista yht'äkkiä levisi huhu, että ne olivat idän helmiä ja kalliita kiviä. Hallitsijattarenkin korviin ehti tämä sanoma ja hän lähetti uteliaana hakemaan muutamia sellaisia kadulta löydettyjä kiviä: ne olivat kauneimpia smaragdeja ja helmiä. Kultarahojakin tiedusteli hallitsijatar, mutta niistä ei löytynyt enää muuta kuin huhu, sillä ken oli löytänyt, hän oli ne visusti kätkenyt. Gyulafehérvárin kultaseppä, Albert Szana, juoksi kadulta kadulle niinkuin hullu ja kyseli kaupungin kaikilta lapsilta: mistä löysitte ne aarteet? Hovissa ja Mihály Teleky herran kotona ei koko päivänä puhuttu muusta, kuin eilisestä ihmetapahtumasta, johon ei kukaan voinut antaa selvitystä, ennenkuin puolelta päivin, kun »Kultaisessa karhussa» laastiin kapakkatuvan lattia ja sieltä löydettiin useita oikeita helmiä. Kapakan emäntä vei ne juoksujalkaa linnaan, saadakseen tietää senkin, kenen taskusta ne olivat pudonneet.

— Muuan nuori mies huvitteli meillä viime yönä muutamien muitten herrojen kanssa, — kertoi hän. — Hänellä oli mukanaan valkoinen koira ja hänen taskunsa oli repeytynyt ja siitä putoili tämmöisiä. Mutta eipä se näkynyt niistä paljoa piittaavan, kokoili niitä noin vaan kahmalokaupalla.

No nyt jo oltiin jäljillä, mutta vielä oli saatava selville, kuka se nuori mies oli.

Niin pienessä kaupungissa kuin Gyulafehérvárissa ei se kauan voinut jäädä salaisuudeksi. Metsästysveikot kertoivat koko kaupungille eilisestä tapahtumasta ja siitä miten outo mies oli nukkunut Petkyn luona, jolta aikasin aamulla oli ostanut ratsun ja sillä kiidättänyt Kolozsvária kohden. Hänellä oli äärettömiä aarteita. Hänen taskussaankin oli noin vaan irtonaisena nyrkinkokoisia timantteja. Tämä tietysti ei ollut kukaan muu, kuin László Veres, vaeltava, likainen teini, jonka hallitsija eilen teki aatelismieheksi.

Ei hän voinut olla vaelteleva teini. Se oli sula mahdottomuus! Mistä voisi teinillä olla niin paljon kalleuksia? Oliko hän ehken varastanut ne jostain? Mutta keltapa hän olisi ne varastanut? Keltä siis puuttuivat kalleudet sitten eilispäivän? Ja sitäpaitsi, olikohan kellään täällä niin paljon aarteita! Puolesta taskullisestaan olisi hän voinut ostaa seudun kaikkein rikkaimman miehen!

Sanoma kasvoi kasvamistaan, kunnes lopulta oltiin täysin selvillä siitä, että se ei mitenkään saattanut olla kukaan muu kuin valepukuun puettu kuninkaanpoika.

Ja jos hän siis etsi puolisoa, niin ketäpä muuta hän olisikaan voinut tähyillä, kuin Mihály Teleky herran kaunista naimaikäistä tytärtä?

Telekyt panivat toimeen oikein perinpohjaisen tiedustelun, ja saivat selville, että hänen korkeutensa kuninkaanpoika oli juuri eilispäivänä pyrkinyt heille, mutta vartijat eivät olleei päästäneet.

Pahasti kävi Istók sedän, hänet lyötiin rautoihin ja kaikille suunnille lähetettiin vakoojia ottamaan selkoa kuninkaanpojasta.

László suuntasi kulkunsa Wieniä kohden, ajatellen, että hän sieltä löytäisi Pistan jostain hovin läheisyydestä. Sillä koska häntä oli onni seurannut, piti hän aivan ilmeisenä, että Pistakin oli päässyt tahtonsa perille.

Helppoa oli hänen matkustaa, sillä olihan hänellä paljon rahaa ja niin sai hän muitta mutkitta aina uudet hevoset vaihdetuksi vaunujensa eteen. Kaikkialla luultiin häntä mahtavaksi valtaherraksi.

Päästyään Kolozsváriin, sai hän kuulla, että keisari Leopold ennen pitkää tulisi Budapestiin. Hän olikin jo lähtenyt matkaan Wienistä. No sellainenhan oli kovin harvinaista Unkarissa. Siitämisin kun kuolema teki tilan Ludvig II:lle Csele purossa, oli Budan linna ollut tyhjänä ja molemmissa kaupungeissa kahden puolen Tonavaa oli vallinnut melkein liikkumaton hiljaisuus. Kansakin oli tuntenut itsensä orvoksi. Huonosti olikin sen käynyt: Wienissä oli aina sen isäpuoli.

Senvuoksi suuntasi László kulkunsa suoraan Pestiä kohden. Juuri silloin odotettiin keisarillisen hovin tuloa ja monenlaisilla juhlallisuuksilla valmistauduttiin keisaria vastaanottamaan. Kunniaportteja oli pystytetty pitkin tietä ja talot ja luostarit olivat lipuilla koristetut.

Siihen aikaan ei Pestissä, joka nyt on suuri ja loistava pääkaupunki, ollut sanottavia nähtävyyksiä.

Leopoldin hallitusaikana ei koko kaupungissa ollut muuta kuin nykyisen kaupungin keskus. Sitä ympäröivät muurit ja vankat varustukset, eikä sinne päässyt kuin kolmen portin kautta. Kaksikerroksiset rakennukset kuuluivat silloin kaupungin merkillisyyksiin. Katolilaisten pienenpuoleinen kirkko oli keskellä kaupunkia ja verrattomat poroporvarit elivät ja kuolivat siinä uskossa, että se oli maailman kaikkein kaunein rakennus.

Unkarilaiset eivät rakastaneet Leopoldia, ja joskin kaupunki valmistautui suurella komeudella vastaanottamaan häntä, ei siihen ollut kukaan muu syynä, kuin pormestari Tamás Nesselroth herra, joka hinnalla millä hyvänsä tahtoi panna koko kaupungin liikkeelle, itse ennen kaikkea hyötyäkseen menestyksestä.

Hän oli kunnianhimoinen, pahanilkinen ihminen, jota porvarit vihasivat, ja kun raatihuoneella neuvoteltiin niistä toimenpiteistä, joihin olisi ryhdyttävä keisarin vastaanottamiseksi niin että hän tuntisi itsensä yllätetyksi, että kansalla olisi siitä paljon iloa ja ettei se paljoa maksaisi, sanoi muuan rohkea unkarilainen porvari:

— Parhaiten saavutettaisiin nämä verrattomat vaikutukset, jos hänen armonsa herra pormestari ripustettaisiin Váczin porttikaareen, jonka alitse hänen keisarillinen korkeutensa saapuu kaupunkiin. Tällä me voittaisimme kaiken, sillä hänen keisarillinen korkeutensa olisi varmasti erittäin yllätetty, kansa iloitsisi siitä sanomattomasti, eikä se kalliiksikaan kävisi.

Kaikki purskahtivat valtavaan nauruun. Nesselroth herra punastui ja raivostuneena hän syöksyi neuvoshuoneesta. Mutta mitä mahtoi porvaritoverien pilkka ja ylenkatse sille, joka oli kääntänyt silmänsä valtaa ja mahtia kohden? Sellainen ei tunne eikä kuule muuta, hänen hermojaan ikuisesti kutittaa mieluisesti sen kuviteltu valo, ja niin toimeenpani Nesselroth herra hänen majesteetilleen niin loistavat vastaanottajaiset, etteivät molemmat kaupungit olleet nähneet sen vertaista sitten Mátyás kuninkaan tuloa Budaan. Ellei sellaisesta heruisi suosionosotuksia ja kunniamerkkejä, silloin ei kannattaisi maailmassa elääkään.

Varmaankin olisi hän onnistunut ja hänen majesteettinsa olisi merkinnyt Nesselrothin nimen pieneen muistikirjaansa, sillä hän oli erittäin tyytyväinen kaikkeen — mutta kohtalo teki sen mahdottomaksi (sekin jo työskenteli vallankumouksen hyväksi), eikä sallinut Nesselrothin hartaan toivomuksen toteutua, vaan muutti suurimman suopeuden suurimmaksi vastenmielisyydeksi.

Onko sellainen mahdollista? On, sillä itse Nesselroth herra oli kohtalon välikappaleena. Tapahtui näet, että juuri ennen kuin hän ojensi hänen majesteetilleen virastojen tervehdysadressin, ojensi koristeluiden ylin valvoja laskun kunniaporteista ja kaikenlaisista koristuksista pormestarille, joka hajamielisyydessään unohti tuon onnettoman paperin adressin paperien joukkoon. Tietysti tapahtui se aivan hänen tietämättään, sillä vasta muutaman viikon kuluttua pääsi hän selville hirveästä erehdyksestä, kun hän — odotellessaan juuri suosionosotusta — saikin kaksituhatta flormia hovimestarin virastosta sillä huomautuksella, että hänen majesteettinsa tällä kertaa oli halukas armossaan maksamaan hänelle ojennetun laskun, mutta lausui samalla määräyksenä, että kun hän ensi kerralla tulee Pestiin, älköön hänelle valmistettako mitään juhlallisuuksia.

Mutta nämä ovat kaikki sivuasioita kertomuksessamme. Sitävastoin tapaamme täältä erään, joka meille muuttuu erittäin tärkeäksi tekijäksi, ja se on neiti Nesselroth, pormestarin tytär, joka on arvokkaampi kuin kaikki maailman armonosotukset.

Agnes Nesselroth oli kaikkein huomattavin neitsyt siihen aikaan Pestissä: varreltaan, kasvoiltaan ja hyveiltään. Hänen sinisistä silmistään kuvastui sula hyvyys ja kaikissa hänen liikkeissään ilmeni miellyttävä ja sopusointuinen sulous. Mutta vaikka hän olisi ollut kymmentä vertaa kauniimpi, vaikenisi tämä kertomus hänen kohdallaan, ellei hän aivan sattumalta olisi istunut katselemassa loistavaa kulkuetta juuri sillä katsojalavalla joka suuren väkijoukon paineesta luhistui kokoon, niin että sillä olijat suinpäin sortuivat kiviselle kadulle.

Agneksen olisi käynyt aivan samalla tavoin, ellei häntä sattumalta olisi saanut kiinni muuan kaunis aatelinen herrasmies, joka koppasi säikähtäneen tytön syliinsä juuri hänen pudotessaan. Agnes ehti kuulla lautojen rysähdyksen ja näki koko korokkeen sortuvan kokoon, hän kirkasi samassa ja kadotti tajuntansa. Senjälkeen ei hän tiennyt, mitä hänelle tapahtui.

Hän jäi hervotonna ritarin käsivarsille, eikä avannut kauniita silmiään, vaikka kansajoukko pauhaten huusi: »jo tulee! jo tulee!» Siellä missä keisari kulki, kajahti maata järisyttävä »vivat». Neljänsadan rakuunahevosen jalkojen töminä kopisi pitkin kivikatuja, mutta tytön silmät pysyivät yhä suljettuina.

Ritari levitti maahan viittansa, laskeakseen kauniin taakkansa sille. Mutta ankarassa tungoksessa olisivat ihmiset polkeneet tytön kuoliaaksi, niin että hänen jälleen täytyi nostaa hänet käsivarsilleen ja viedä naapuritaloon, jossa asui köyhä räätäli neljän tyttärensä kanssa.

János Babó oli tunnettu suurena kansanpuhujana ja hän vihasi intohimoisesti kaikkea valtaa. Senpä vuoksi soveltuikin hänen mielenlaatunsa verrattomasti jaloon räätälinammattiin. Onneksi sepitteli hän runoja kotonaan sensijaan, että olisi mennyt katselemaan keisarin kaupunkiin tuloa. Oli hän mielestään nähnyt merkillisempiäkin ihmisiä. Ei edes tyttäriään hän päästänyt kadulle.

Hyvä olikin, ottivathan ainakin heti hoidettavakseen Agneksen. He virvottelivat hänen ohimoitaan, pakottivat hänet vähitellen palaamaan tajuihinsa ja niin avasi hän vihdoin kauniit, puhuvat silmänsä.

— Täällä olette hyvien ihmisten parissa, — vastasi nuorukainen, joka väsyneenä ja kiihtyneenä odotti hänen tuntoihin palaamistaan; — älkää pelästykö, ei teille ole tapahtunut mitään pahaa.

— Miten olen minä joutunut tänne? — sammalsi hän hämmentyneenä, antaen katseensa kiitää yli oudon huoneen.

— Teidän istuimenne sortui, neiti, ja minä olin sattumalta juuri siinä ja tartuin teihin kiinni. Siinä kaikki.

— Voi Jumalani, minun tätini! Voi, nyt minä jo muistan. Miten on tätini käynyt?

— En tiedä — vastasi ritari hyväntahtoisesti — minä vaan ajattelen, että ellei hän nyt aivan kylkiluutaan murskannut, niin loukkasi hän ainakin nenänsä, sillä te istuitte hyvin korkealla.

Tyttönen (sillä hän oli todellakin vielä aivan aukenematon ruusunnuppu) purskahti itkuun ja vaikeroi katkerasti: »Voi rakas kiltti Franczka täti kulta!»

— Iloitkaa toki ainakin neiti — sanoi yksi räätälin tyttäristä, joka oli Agnesta vaalimassa, — että itse pelastuitte.

Silloin Agnes, aivankuin Franczka täti olisi muistuttanut hänelle laiminlyödystä velvollisuudesta, yht'äkkiä rohkasi mielensä ja ojensi viehättävästi kätensä pelastajalleen.

— Antakaa anteeksi, että minä niiden huolien tähden jotka tätini epävarma kohtalo aiheuttaa, unohdan teidät. Minä kiitän teitä siitä, mitä hyväkseni teitte, enkä itse koskaan unohda sitä, yhtävähän kuin isänikään, joka tämän kautta jää teille kiitollisuudenvelkaan. Oi kunpa olisitte pelastanut tätinikin samalla!

— Olihan teitä siellä montakin istumassa, mutta minun täytyy tunnustaa kulkeneeni siellä niinkuin vaeltaja kedolla, joka tulpanin nähdessään unohtaa miljoonat muut yrtit ja tavottelee ainoastaan tulpania.

Vasta nyt katsoi Agnes ensi kerran puhujaa ja hän punastui korviaan myöten, painaen silmänsä kainosti umpeen. Se oli epäämätön merkki siitä, että hänestä tuntui nuorukainen aivan liian hienolta, puhuakseen jotain sellaista. Vanhempi herrasmies saattaa sellaista sanoa ritarillisena kohteliaisuutena, mutta jos nuori ja hieno aatelismies sen sanoo, on se vallatonta hakkailua. Agnes Nesselrothille ei sellaisia uskaliaisuuksia saa sanoa — noin yht'äkkiä!

— Kiitos, päinvastoin tunnen kokonaan toipuneeni, niin että jo voin ajatella kotiinlähtöä.

— Ei ole tarpeellista, — sanoi hän kylmästi ja luotaantyöntävästi, mutta katui heti ja lisäsi lempeästi: — antaisin aihetta panettelulle, herrani.

Hän nousi seisomaan ja rakastettavasti kiitettyään talonväkeä ystävyydestä hän kevyesti ja iloisena poistui nuorukaisen kanssa yhdessä, joka jätti kultarahan lahjaksi hoidosta räätälin pöydälle.

— Jumalani! Minun puolestaniko te sen annatte! — sammalsi tyttö. — Mutta miten minä nyt annan sen teille takasin? Sillä minulla ei ole lainkaan rahaa, herrani!

— No välipä sillä, — naurahti hyvänsuopa aatelismies. — Antakaa siis velkakirja siitä. Teemmekö niin?

— Kyllä, kyllä, minun isäni maksaa sen teille takasin, mutta hän ei ole tällä haavaa kotona ja minä olen hyvin epätietoinen… Odottakaahan hiukan!…

— Unohditte varmaan jotain? — kysyi nuorukainen, joka odotti pihalla saadakseen sanoa jäähyväiset.

— Minä olen Agnes Nesselroth, pormestarin tytär; minä kirjotin nimeni tälle valkealle paperille. Jos tahdotte, niin merkitkää sekin, paljonko olen teille velkaa ja lähettäkää se meille, jotta voisin lunastaa sen. Minä pidän sitä velkakirjanani!

— Hyvä on, neitini. Minä vastaanotan tämän paperin muistoksi teistä.
Vaikka minä ilman sitäkin muistan tämän puolituntisen elämänikäni.

— Ei, ei, teidän täytyy lähettää se takasin. Mutta mikä on teidän nimenne, että minäkin voisin painaa sen mieleeni? — kysyi hän sitten hiukan kainosti.

Portilla he erosivat, Agnes meni vasemmalle, sillä Nesselrothit asuivat siellä jossain Turkin keisarin tyttären palatsin vieressä, mutta László sekaantui lainehtivan ihmisvirran keskelle. Olihan siellä liikkeellä koko valtakunta, ehken saisi hän tietää jotain veljestään tai ehkäpä hän löytäisikin hänet.

Oi, miten hänen mielikuvituksensa olikaan värittänyt loistavaksi tämän tapaamisen. Se oli ollut hänen ainoa unelmansa Gyulafehérvárista tänne asti sekä yöllä että päivällä. Joka yö oli hän unissaan kohdannut veljensä mitä kirjavimpien olosuhteitten vallitessa. Kerran oli hän löytänyt hänet tiepuolesta kerjäläisenä lyseon aitauksen alta, toisen kerran oli hän tullut vastaan kallisarvoisessa puvussa, istuen loistavissa vaunuissa, ja ajanut huomaamatta veljensä ohi, kunnes László oli huutanut »Pista», Pista!» — ja siihen herännyt. Hän näki hänet joskus taistelutantereella haavoitettuna makaavan henkitoreissa; eräänä yönä oli hän käyskennellyt hautuumaalla ja näki suurelle marmorilohkareelle kirjotetut sanat: »Tässä lepää Pista Veres», toisella kerralla taasen oli hän istunut professorin kateederissa Debreczenissä selittäen Ciceroa. Sanalla sanoen: hän ajatteli veljeään niin lakkaamattomasti päivällä, että yön haltijattaret säännöllisesti toivat hänet hänen luokseen joko surullisessa tahi iloisessa asemassa, aina sen mukaan, kuin hänen oma kohtalonsa vaihteli.

Mutta päivien haltijattaret ovat hidasta väkeä. Ne kulkevat raskaissa kengissä! Ne eivät tuoneet Pistaa hänen näkyvilleen, eivätkä edes kuiskanneet hänen olinpaikkaansa. Ja kuitenkin, miten olikaan hän veljeään ikävöinyt: miten onnellinen hän olisi saadessaan sanoa hänelle: Minä olen aatelismies ja omaisuutta on minulla niin paljon, että voin sinutkin tehdä rikkaaksi. Meillä on rahaa runsaasti, Jumalan kiitos, ja ellei ole riittävästi, käyn minä hakemassa aarteeni toisen puolen. — Me ostamme itsellemme linnan ja suuren maatilan, jossa on metsää, peltomaata ja rikkaita niittyjä. Me ostamme Debreczenin markkinoilta neljä korskuvaa hevosta, valjastamme ne komeitten vaunujen eteen ja niin me ajamme Szegediin ja tuomme linnaamme Dobos tädin ja hänen miehensä nopeilla vaunuillamme. Se on meidän ensimäinen matkamme.

Oi, miten pamppaileekaan sydän ilosta, kun vanhukset astuskelevat siellä pitkin marmorisia auloja ja sanovat toisilleen: »Totisesti, verrattomia poikia ovat nämä meidän teinimme!» Mutta ei ole toinenkaan retkemme ikävämpi. Arvaatko, Pista, minne me sitten ajamme vaunuillamme? No onpa sinulla kova pää! Minnekä me muualle menisimme, senkin vintiö, kuin sievästi ja siivosti Debreczeniin, professori Szilágyi herran pihalle… jos sieltä vielä löytyy sinun kallis aarteesi, joka sinulle kerran antoi miekankannattimen. Mutta entä sitten, entä sitten? — kysyy Pista. No sitten on meillä vielä kolmaskin matka edessämme, mutta sitä et voi arvata, sillä sitä ei tiedä kukaan muu kuin minä, minne sen teemme.

Ja hän katseli ikävöiden poistuvaa Agnesta. Jopa olikin hän kadonnut rahvasjoukkoon, ei edes hänen hameensa lievettäkään näkynyt.

Hitaasti hän sekaantui väkijoukkoon, sillä hänen täytyi alinomaa pitää silmällä koiraansa, ettei se jäisi jälkeen, samalla kun hän mielessään rakenteli tuulentupia ja kuvitteli tulevaisuutensa ruusunpunaista satua. Sillä sellainenkin tuottaa ihmiselle suurta huvitusta.

Ehken olisi sittenkin parempi, jos Dobos tätiä ja hänen miestään olisi emäntänä linnan pihalla vastaanottamassa kaunis Magdalena Szilágyi. Tietysti, eihän keittiötä saa unohtaa, sillä kauniin rouvan keitokset olisivat jo valmiina odottamassa heitä rikkaasti katetulla pöydällä. Niin pitäisi ollakin! ja senvuoksi haettaisiin Magda kaikkein ensiksi. Kylmä on talo, vaikka se olisi linnakin, jos sieltä puuttuu emännän hymyily. Se antaa loistoa. Mutta jospa Agneskin olisi siellä. Kaunis Agnes Nesselroth! Jos hän sanoisi raikkaalla ystävällisellä äänellään »tervetuloa, Dobos täti» ja syleilisi ja suutelisi kunnon vanhuksia, joilla kyyneleet valuisivat pitkin ryppyisiä kasvoja. Niinpä niinkin, Agneksen me haemme kaikkein ensiksi!

Hän ajatteli Agnesta niin paljon, että vähitellen hän ei ainoastaan tullut ensimäiseksi linnaan, vaan melkein syrjäytti toiset sieltä kokonaan…

… Hovin kulkue oli silloin jo lopussa. Ihmiset lainehtivat edestakasin enää vaan kerran vielä laverrellakseen näkemistään, loistosta, keisarin ulkomuodosta, Nádasdyn vaahtosuisesta ratsusta, Eszterhäzyn viitasta[22] ja monista huvittavista kohtauksista kulkueen ohi ajaessa. Välistä tuli vielä joku hovin pikalähetti tahi rikkaasti puettu valtaherra, ja sekin kelpasi nähtäväksi paremman puutteessa.

László toivoi suuressa rahvasjoukossa tapaavansa jonkun debreczeniläisen tuttavansa, jolta ehken saisi kuulla jotain Pistasta, mutta suunnattomassa ihmisvilinässä ei hän nähnyt ainoitakaan tuttuja kasvoja. Lopuksi hän jo kokonaan luopui toivostaan, kun hän laivasillalla yhtäkkiä huudahti ilosta. Hän näki János Rozsomákin keskustelevan parin komeapukuisen herran kanssa. Itse oli hän puettu yksinkertaiseen mustaan arkipukuun.

Hänen sydämensä löi kovasti, hän tunki joukon läpi, puukkasi syrjään pari naista ja astui muutamien ihmisten liikavarpaille.

— Rozsomák herra, Rozsomák herra! — huudahti hän päästyään perille ja löi tuttavallisesti kelpo miestä olkapäälle.

Puhuteltu kääntyi ärähtäen taakseen ja katseli tulijaa kiireestä kantapäähän:

— Olettako kadottanut järkenne? — murahti toinen vihasesti. — En minä ole Rozsomák!

— Ettekö ole Rozsomák? — sanoi László epäilevästi kummastellen. — Mutta kuka te siis olette?

Ei hänen nimensä vielä silloin ollut kuuluisa ja sydämiä sytyttävä. Päinvastoin tuntui se Lászlósta siltä, kuin olisi hän saanut ryöpyn kylmää vettä niskaansa. Surullisena poistui hän sieltä ja harhaili ilman päämäärää kaiken iltaa pitkin katuja.

Yöllä hän ei saanut unta silmiinsä. Valveillaan hän virui pehmeillä patjoillaan Budan puoleisessa »Griff»-nimisessä majatalossa, jonne hän oli asettunut.

Hän uneksi Agnesista ja eli kymmenesti yhä uudelleen ja uudelleen seikkailunsa hänen kanssaan pienimpiäkin yksityiskohtia myöten: sen, miten hän oli sylissään kantanut pyörtyneen tytön räätälin luo ja sen, miten miellyttävästi hänen korvissaan soi kaikki, mitä hän oli sanonut. Kädessään hän piteli valkeata paperiakin, jonka neito oli antanut. Miten hienolla tavalla olikaan hän tahtonut palkita hänet. Hän oli ajatellut itsekseen: »jos hän on köyhä, merkitköön tuohon nimeni yläpuolelle muutaman kultarahan, mutta jos lie rikas, säilyttäköön muistonaan.»

Mutta László ei tehnyt kumpaakaan. Tuskin malttoi hän odottaa aamua ja kärsimättömästi pyysi hän majatalon isännältä mustetta, täyttääkseen valkean paperin. Näin hän kirjotti »Agnes Nesselroth» nimen yläpuolelle:

»Minä allekirjottanut lupaan kuolemaani asti uskollisesti rakastaa
Laszlo Verestä.»

Hän sulki sen kuoreen, painoi punaisen sinetin sen päälle ja lähetti majatalon palvelijan viemään kirjettä Nesselrothille.

Kiihtyneenä odotti hän vastausta. Hänen päätänsä poltti, sydän löi pelonalaisesti ja hänen keuhkonsa kaipasivat raitista ilmaa. Hän lähti kävelemään linnaan päin ja jäi katselemaan kiirehtivää ja puuhailevaa hoviväkeä. Kun hän siellä kummeksien katseli tätä kaikkea ristikkoaidan takaa, näki hän pihalla kreivi Bercsényin, jonka kasvot eivät enää olleet yhtä äkäsen ja kylmän näköiset kuin eilen. Hän tuli Lászlóta kohden ja kysyi hyvänsuopeasti:

— Ettekö näe O-Budan puolelta ratsumiestä tulevan? Minun silmäni ovat hiukan heikot.

— Eikö teidän ylhäisyytenne sanonut eilen, että olette kreivi
Bercsényi? — kysyi László loukkaantuneena.

— Minäkö? — vastasi hän reväyttäen silmänsä pyöreiksi. — Minä olen hovin ylivalvoja, János Rozsomák.

— No Jumalan kiitos, — huudahti László. — Vihdoinkin minä siis löysin teidät, rakas Rozsomák setä. Mitä, ettekö tunne minua?

— Minä olen toinen niistä pojista, jotka tapasitte vuosia sitten metsästä… Ettekö muista, silloin kun söimme jäniksen.

— En minä ole siellä ollut koskaan, — vastasi Rozsomák vieraasti, mutta äänessä vilpitön suoruus.

— En minä ole vienyt ketään. Tässä mahtaa piillä jokin erehdys. Minäkin olen kuullut, että olen hyvin Bercsényi nimisen kreivin näköinen, — lisäsi hän hiukan ystävällisemmin, — mutta en koskaan ole tavannut sitä kreiviä.

— Se, joka vei minun veljeni mukanaan, oli tarkka jäljennös teistä ja sanoi nimekseen János Rozsomákin.

— Tuhat tulimmaista, ellei vaan lempo ole ottanut minun ruumistani ja nimeäni omikseen. Tai sitten olette te kadottanut järkenne, nuori mies! Mutta katsokaapa, joko ratsuri on näkyvissä?

Ratsuria ei vieläkään ollut silmän kantamalla ja mies katosi muristen linnaan, jättäen siihen Lászlón, jonka päätä huimasivat ristiriitaiset ajatukset.

— Mutta kuka oli siis se Rozsomák? Kaksi ihmistä vaiko yksi? Jos se on tämä, miksi hän siis kielsi tavanneensa veljeni, jos taas se toinen, miksi hän silloin väitti, ettei hän ollut Rozsomák?

Tämä tuntui hänestä aivan käsittämättömältä arvoitukselta, johon hän ei voinut löytää selitystä.

Ratsuri, jota Rozsomák oli odottanut, karahutti juuri samassa linnan pihalle, niin että vaahtoisen hevosen kavioista sinkoilivat säkeneet.

— Laskeutukaa nopeasti ratsailta, älkääkä vaihtako pukuanne. Hänen majesteettinsa odottaa jo kärsimättömästi.

Puolen tunnin kuluttua ruvettiin hovissa säälimään tavaroita matkaa varten ja iltapäivällä levisi jo huhu, että vangittu Ferencz Rákóczy II oli paennut vankilastaan Wienistä ja pelastunut Puolan maalle.

Joka päivä oli lähetti tullut Wienistä keisarin jäljestä. Vanha keisari, aivan kuin aavistaen vaaraa, odotti joka hetki kiihtyneenä ja kärsimättömästi lähettejä.

Kalpeina tulivat ja menivät ministerit ja hovin virkamiehet. Ajajat ruoskivat säälimättömästi hevosiaan ja lakeijat sälyttelivät matkalaukkuja vankkureille.

Porvariston keskuuteen levisi paljon merkitsevä sanoma, kaikenlaisista arveluista ja otaksumisista alinomaa kasvaen.

Ja tästä päivästä lähtien kokoontuivat ihmiset suurin joukoin Tonavan rannoille tähystelemään, eikö taivas punertaisi Puolan maan puolelta…

Mutta Lászlóta ei sanoman lumousvoima saanut pyörteeseensä, sillä kun hän saapui majataloon, oli palvelija jo tuonut Agnes Nesselrothin vastauksen.

Hän lähetti takasin velkakirjan samanlaisena ja hän oli kirjottanut hienoilla kirjaimilla:

Mitäpä hän siitä välitti, että Rákóczy oli vapaana, koko hänen sydämensä täyttyi armaalla tunteella siitä, että hän itse oli vanki.

XI.

Niin kauan katselivat ihmiset punertavaa taivasta Puolan maan puolelta, että se tosiaankin vihdoin punersi. Aluksi vain vaaksanvertaisena raitana, mutta pian loimotti jo koko taivaankansi.

Aivan kuin olisivat ankarat urhot, uljaat kuruczit[25] kasvaneet itsestään maasta.

Silloin ei tarvinnut edes lähettää viestiä kiertämään, ainoastaan liput, joiden mykän kutsun kaikki kautta koko laajan valtakunnan ymmärsivät. Kun Rákóczy saapui Puolasta, oli hänellä sotajoukko valmiina, ja se oli kasvanut niinkuin laviini.

Rákóczy huusi Työmiesten vallihautaan. Häneen luottakoot Välkkyvin miekoin; Ja näin toitottakoot Vaskiset torvet:

»Rumpali, rumpali, Hovirumpalini, Nyt sanon sinulle, Niin älä iske kuin tähän asti: 'Jumala tiesi, miten käynee!' Vaan näin iske: hakkaa Päälle, päälle, päälle!

Niin iske, että maa järisee, Jo taivaskin kumahtaa vastaan; Niin että eläväiset kuulevat Ja nekin, jotka kuolleina Makaavat, huutaisivat: Päälle, päälle, päälle!»

Vallankumouksen innostus valtasi kaikkien kansankerrosten mielet ja
Rákóczyn liput etenivät voitokkaina kaikkialle.

Turhaan merkitsi löcseläisen kalenterin viisas tekijä päivien viereen yhtä monta S. S—t, kuin C. V. kirjaintakin (kuruczit olivat siinä hurskaassa uskossa, että kahdella S:llä merkityt päivät olivat keisarillisten aseille suosiollisia »Superat Soldat»,[26] jotavastoin kuruczit voittavat C. V. päivän merkissä, joka merkitsee, että »Curutz Vincit»[27]), sillä kuruczit voittivat useimmin ja pian oli Rákóczy koko Ylä-Unkarin herrana.

Siellä olivat ennen pitkää kaikki uljaat nuorukaiset, joko Rákóczyn lipun alla, tai keisarillisten riveissä; ainoastaan meidän sankarimme Laszlo Veres sieltä puuttui. Sillä satakertaa miellyttävämpää kuin sotaleirissä olo, on kuulla armaan tytön sormeilevan vienosti helisevän luutun kieliä. Ja miten olisikaan László Veres tenhoutunut Rákóczyn vaskitorven toitotuksesta, joka kaikille ilmansuunnille törähytteli »hakkaa päälle, päälle, päälle» -huutoansa, kun kaunis Agnes Nesselroth lakkaamatta lauloi luuttuansa sormeillen: »Älä lähde, armas, tänne jää.»

Olisipa se muutenkin ollut vaikeata, sillä koska hän hinnalla millä tahansa tahtoi voittaa Agneksen käden omakseen, ei hän tahtonut tehdä mitään sellaista, joka olisi saattanut hänet poikkiteloiseksi Nesselrothin tielle.

Ja Nesselroth herra oli viekas mies, joka ei kuolemakseenkaan olisi ilmaissut, kummallako puolella hän on; oikeammin sanoen ei hän olisi voinutkaan sanoa, sillä eipä hän ollut kummankaan puolella, — kukapa tietää mille puolelle onni kääntyy, ajatteli hän itsekseen, ja selkeääpä joskus sekin päivä, jolloin hänen todellinen varma vakaumuksensa tunnetaan!

Ja ettei hänen tarvitsisi käytöksellään eikä sanoillaan paljastaa, lukeutuiko hän keisarillisiin vaiko Rákóczyn puolelle, tekeytyi hän kuuroksi ja uskoi asioiden johdon neuvotteluissa vanhimmalle senaattorille. Itse hän vaan mutisi ja hieroskeli käsiään, kun häneltä kysyttiin jotain.

Mutta kysyipä sittenkin kerran László Veres, kun hänen omatuntonsa jo alkoi kovin häntä syyttää siitä, että hän tyhjin toimin joutelehti tänä suurena työaikana: »annatteko tyttärenne vai ettekö?»

Vanhus keksi verukkeita siksi kunnes hänkin kysyi: »miten kävisi, ellen antaisi?»

— Siinä tapauksessa annan kernaammin suosiolla — sanoi hän pilkallisesti, — mutta hankkikaa itsellenne ensiksi tyttäreni vertainen arvo tai vastaava omaisuus. Minulle on yhdentekevää, kunhan vaan on jompikumpi.

— Omaisuus! Mitä te, nuori veljeni, sillä ymmärrätte? Sillä sata florinia on köyhälle suuri omaisuus. Enkä minä ole senvuoksi koonnut ainoalle tyttärelleni, että sitä kuka tahansa voisi hävittää. Sopikaamme siis siitä, mikä on omaisuus!

— Pian saatte nähdä — sanoi László ylimielisellä äänellä, ja koska hänen kalleutensa jo olivat paljon huvenneet (hän ei osannut käsitellä rahoja), päätti hän palata Gyulafehérváriin, tuodakseen sieltä toiset puolet aarteistaan. Sokaiskoot ne vanhan Nesselrothin.

Vaikka Nesselrothille olisi jo yllin kyllin riittänyt nekin, jotka
Lászlólla oli jäljellä.

Lászlóssa herätti uhmanhengen pormestarin puhetapa ja hän tahtoi iskeä takasin, niin että tuntuisi. Saakoonpa vaan tuo ahne poroporvari nähdä, mitä László Veres kutsuu omaisuudeksi ja revähtäköön hänellä silloin silmät ja suu auki kummastuksesta.

Hän lähti viipymättä matkalle Gyulafehérváriin, ottaen mukaansa uskollisen Drava koiransa, josta hän ei koskaan hetkeksikään luopunut. Hän nukkui sen kanssa alati samassa huoneessa, ja kun kaunis Agnes kerran jostain syystä potkasi kelpo elukkaa, pani hän sen niin pahakseen, että hän useana päivänä jäi tulematta armaansa luo.

Paitsi koiraansa, otti hän mukaansa ainoastaan palvelijansa Márton Bonczin, jonka hän oli pestannut Pestissä. Márton oli aika veitikka miehekseen, täynnä kaikenlaisia kujeita ja hassutuksia ja loppumattoman puheenhaluinen. Samalla oli hän kuitenkin tyhmän näköinen niinkuin lammas.

Saapuessaan eräänä päivänä aamupuolella Gyulafehérváriin, malttoi László tuskin odottaa hämärän tuloa, jolloin ihmiset vetäytyisivät huoneisiinsa. Hän lähetti renkinsä »Kultaiseen karhuun» ja itse asteli hän koirinensa sykkivin sydämin kohden palanutta kaupunginosaa. Sepä olisi koreata, ajatteli hän itsekseen ja kylmät väreet karmivat pitkin hänen selkäpiitään, jos sinne jo olisi ruvettu rakentamaan uusia asuntoja raunioiden tilalle.

Sitä ei sentään oltu tehty: ei ollut aika otollinen talojen rakentamiselle, kun eivät ihmiset muuta tehneet, kuin alinomaa vaan hävittelivät rakennuksia. Keisarilliset sytyttivät niitä palamaan kuruczien tieltä ja kuruczit keisarillisten tieltä.

Samanlainen oli musta aukea nyt kuin se oli ollut hänen lähtiessäänkin. Varmaankin on siellä vielä pystyssä merkkikin, jonka hän oli survaissut padan viereen. Äärimmilleen jännitettynä katseli hän ympärilleen. Merkkiä ei näkynyt. No, löytäisipä hän sen muutenkin. Mutta hänet valtasi sittenkin epävarmuus ja aivankuin pyytääkseen neuvoa, katsahti hän välittömästi Drava koiraansa.

Uskollinen hurtta murahti hiukan, mutta ei liikahtanut Vaikka olihan se edellisellä kerralla juoksennellut siellä ja kaivanut kattilan esille.

Mutta miksi vatkailen asiaa, kun lyhyestikin voin sanoi, että László ei löytänyt aarteen kätköpaikkaa. Vaikka olihan siellä kuivettunut luumupuukin ja siitä kymmenen, viidentoista askeleen päässä olisi aarteen pitänyt olla. Mutta jos se olikin tuo toinen luumupuu tuolla? Sanalla sanoen, hän kadotti sekä suuntansa että päänsä. Hän kaivoi vähän yhdestä paikasta ja hyökkäsi heti toisaalle niinkuin hullu, mutta kattilasta hän ei löytänyt pienintäkään jälkeä, eikä koirakaan häntä auttanut, katselipa vaan hänen touhuamistaan, siitä sen enempää välittämättä.

No huomenna minä kyllä löydän, mutisi hän vihdoin jo upo uupuneena, ja niin lähti hän nukkumaan »Kultaiseen karhuun».

— Vieläkö tunnette minut? — kysyi hän juomatuvassa piippuaan polttelevalta Gergely Nagylta, joka oli syventynyt hartaaseen keskusteluun Mártonin kanssa.

Töykeä kapakoitsija tunsi äänen ja vastoin totuttuja tapojaan otti hän lakin päästään:

No sitä ei hämmästynyt ainoastaan László Veres, vaan Mártonkin rävähytti silmänsä selkosen selälleen: (Mitä helkkaria, kenen renki minä olenkaan?)

— Taisittepa olla leikillisellä tuulella — keskeytti hänet László happamasti hymyillen, sillä hän ei ollut leikkiin taipuisa tällä kertaa — kun noin korotatte köyhän miehen.

Huolimatta syvästä alamaisuudentunteestaan, joka kuvastui hänen kasvoiltaan, alkoi isäntä vilkutella silmiään.

— Saako täällä yöksi sijaa, Gergely isäntä; minä olen aivan pakanallisen väsynyt.

— Vaikka ei koko Erdélyn maassa olisi muuta kuin yksi sänky täällä, niin senkin minä säälisin teille!

Kun he seuraavana päivänä nousivat pystyyn, lähti László tuorein voimin palopaikalle aarretta etsimään.

— Sinäkö siellä olet, vanha veikko? — sanoi hän hiljentäen hevosensa kulkua.

László katsoi ylös, kasvot tuntuivat tutuilta, mutta hän ei päässyt perille siitä, missä hän oli ne ennen nähnyt.

— Etkö tunne? Minä olen Petky. Muistat kait meidän hilpeätä ilotteluamme »Kultaisessa karhussa»? Ja sitten aamulla sinä ostit minulta ratsun.

— Kaukaa. Bercsényi herralta tuon kirjettä hallitsijalle. Ai tosiaankin, löysitkö sinä veljesi silloin?

— En löytänyt, — vastasi László häveten ja hän tunsi sydämessään piston siitä, ettei ollut edes sanottavasti hakenutkaan.

— No eipä paljon puuttune, etten ole häntä nähnyt, jos vaan hänen nimensä on Pista.

— Missä hän on? — huudahti László himokkaasti. Pista on hänen nimensä.

— Sitä minä en tiedä. Mutta se on varma, etten toivoisi pääni istuvan niin heikosti kaulassani kuin hänen. Näkemiin veikkoni, täytyy riennättää kiireellisiä kirjeitä hallitsijalle.

Hän kannusti hevostaan ja jätti sinne Lászlón keskelle tietä, pää kumarana ja ajatukset raatelevina.

Mitä minä teen? Lähden heti liikkeelle. Se oli hänen ensimäinen ajatuksensa, ja hän astui muutaman askeleen taaksepäin. Drava koira juoksi iloisesti haukahdellen hänen edellään kapakkaa kohden.

— Minun täytyy vapauttaa hänet. Täytyy pelastaa hänet, vaikka henkeni menisi. Minä lankean hallitsijan jalkojen juureen ja ellei hän suostu, vien hänet vankilasta väkisin. Minä kokoan apujoukon ja jos niin vaaditaan, piiritän minä Sárospatakin vankilat. Mutta jospa löytyisi aarrekin, sillä kulta-avaimella saa helpoimmin vankilankin ovat avatuiksi. Oi, rakas veljeni, löysinpä minä sinut vihdoin sittenkin! Vaikka istuisit raudoissakin, ei se tee mitään. Sinun veljesi on kylliksi voimakas ja kylliksi rikas… Varsinkin jos vielä saan matkaani loputkin aarteet. Hei, eipä puoli päivää ole koko maailman asia! Kääntykäämme takasin! Drava! Hei Drava!

László kääntyi takasin, mutta hurtta ei huolinut hänestä. Hän meni sen luokse ja tahtoi palauttaa sen väkisin, tarttuen kiinni kaulanauhasta, mutta koira ärähti ja puri häntä saappaanvarteen. Silloin Laszlo suuttui ja potkasi koiraansa.

— Hitto sinut nielköön — karjahti sankarimme vihastuneena ja lähti yksin palopaikalle.

Hyödyttömiä olivat kaikki hänen ponnistuksensa. Aarteen kätköä hän ei voinut enää löytää ja mitä kiihottuneemmaksi hän kävi, sitä vähemmän hän saattoi etsiä. Loppu tuli! Ei auttaisi muu, kuin kaivaa koko alue. Mutta kaivaa ei voinut salassa ja julkisesti sitä eivät alueen omistajat olisi sallineet, ja vaikka parhaimmassa tapauksessa sallisivatkin, vaatisivat he osansa aarteesta. Luultavinta kuitenkin olisi, että he kaivaisivat itse koko rakennusmaan.

Hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin ostaa maa ikuiseksi omaisuudekseen ja sitten kaivattaa se. Niin juuri, sen teen. Annan heti ostamisen Gergely isännän toimeksi.

Hän palasi kapakkaan, jonka oven edustalla Márton iloisesti pureskeli silavaa leipänsä särpimenä.

— Minne olette jättänyt Dravan, herrani? — kysyi hän välinpitämättömästi.

— Eikö se ole täällä? — sanoi László pelästyneenä. — Tännehän se juoksi takasin.

— Sepä olisi onnetonta — änkytti hän. — Jumalan tähden! Ennen hakkaisin poikki oikean käteni, kuin kadottaisin sen koiran.

— No kyllä vaan. Löytyyhän niitä kummempiakin koiria vaikka satamäärin, ei tarvitse muuta kuin viheltää.

He etsivät kaikkialta, puutarhasta ja pihalta, hakivat tallin takaa, vaunuliiteristä ja olkikupojen keskeltä, olisiko Drava koira vetäytynyt sinne piiloon, pahastuneena siitä, että isäntä oli sitä potkassut.

László kiihtyi kiihtymistään, hänen silmänsä saivat lasimaisen loisteen, hänen otsalleen kihoili kylmä hiki ja hänen äänensä muuttui vapisevaksi. Hän asettui »Kultaisen karhun» edessä olevalle kivelle ja alkoi huutaa epätoivoisella äänellä:

— Drava! Drava! Tule tänne, oma koirani! Älä suutu minulle! Anna anteeksi, että loukkasin sinua, en osannut hallita suuttumustani. Drava se! Drava se!

— Nyt sinä jätät minut yksin kun sinua eniten tarvitsisin. Pahasti teet siinä Drava! Tule takasin, oma koirani.

Neljä kultarahaa hän määräsi palkinnoksi sille, joka toisi koiran takasin. Ja vaikka vielä kapakan isäntäkin lähti liikkeelle, palasivat kaikki tyhjin toimin kotia iltasoiton aikana. Ei kukaan ollut nähnyt edes vilaukseltakaan Drava koiraa.

Omituinen painostavan tuskallinen tunne kouristi Lászlón sydäntä. Heinäkuun taivas loisti päivätönnä, vanhojen talojen päädyt hymyilivät hyvántahtoisesti aurmgonpaisteessa, mutta hänestä itsestään tuntui koko maailma kylmältä, eikä hän vielä koskaan ollut tuntenut itseään niin yksinäiseksi kuin nyt.

— Täytyy lähteä kaupungin ylituomarin luo ja lähettäköön hän rumpalin kuuluttamaan joka taholla Dravaa. Sata kultarahaa sille, joka tuo sen takasin.

Tunnin kuluttua pärisi jo rumpu: »kaikille annetaan täten tiettäväksi, että koska…» Koko Gyulafehérvár ei tehnyt muuta kuin etsi koiraa. Rehellisiä löytäjiä tulikin runsaasti »Kultaiseen karhuun» laahaten kaulanauhasta valkoisia koiria, mutta yksikään niistä ei ollut Drava. Se oli ikipäiviksi kadonnut.

Sillävälin kutsui László Gergely isännän perimmäiseen huoneeseen ja sanoi hänelle:

— Mitä ajattelette, luuletteko, että voin saada ostetuksi kaikki tonttimaat palaneessa kaupunginosassa?

— Enimmäkseen vaivaisten armenialaisten kauppiasten, jotka antavat sielunsa autuudenkin, jos vaan voivat voittaa niistä jotain.

— Mutta mihin teidän kork… teidän jalosukuisuutenne aikoo käyttää niitä?

— Verraton tyttö se on, se on varmaa. Se on niin kuin joku satujen prinsessa, korkea, solakkavartinen suurisilmäinen, varmasti hän ansaitsee sen, että teidän korkeutenne rakentaa hänelle uljaan linnan.

— Heittäkää jo herjanne ja hulluttelunne minun korkeudestani. Mistä tytöstä te oikeastaan puhutte?

— Tietysti Teleky neidistä. Kyllä me jo tiedämme sen. Sen ovat jo Gyulafehérvárin varpusetkin viserrelleet. Ettäkö ette suvaitsisi tietää siitä mitään? Hyvä, hyvä. Olkoon salaisuutena, jos se kerran on salaisuus. Jo tänä iltana ovat kaikki tontit hallussamme. Mutta sen sanon jo edeltäpäin, että ilman käteistä eivät ne lurjukset myö.

— No se jo kelpaa! Kulta on rahojen joukossa niinkuin oppinut, joka puhuu kaikkia kieliä ja osaa jokaisen sydämeen. Vaski on niinkuin papukaija, joka nalkuttaa sitä ainoata sanaa, joka sille opetetaan.

Minkä Gergely isäntä lupasi, sen hän myös täytti. Hän osti kaikki tonttimaat vielä sinä päivänä László Veresin nimiin hänen ikuiseksi omaisuudekseen täydellä omistusoikeudella sekä siihen mikä maan pinnalla on, että siihenkin mikä sen alta mahdollisesti löytyy. Mitäpä armenialaiset niillä olisivat tehneet.

Kaupunkiin levisi nyt ehdottoman varmana huhu, että sinne oli tullut kuninkaanpoika, joka ottaa vaimokseen Mihály Telekyn tyttären ja rakentaa hänelle Gyulafehérváriin linnan, joka loistossa ja suuruudessa voittaa hallitsijankin asunnot.

Muutamat aivan pelästyivät: Mitä, aikooko hän asua täällä? Saammeko siis Erdélyin kaksi kuningasta? Siitä ei koidu mitään hyvää, kunnon kansalaiset! Mihály Apaffy herraa me olemme jotenkuten voineet sietää — mutta jos saamme vielä toisenkin hallitsevan ruhtinaan tänne, täytyy meidän totisesti lähteä täältä pois!

Toisena ja kolmantena päivänä ryhdyttiin kaivamaan, mutta työ sujui hitaasti. László antoi kaivaa koko alueen, juoksi yhden luota toisen luokse ja tuskallista oli nähdä miten hänen otsansa muuttui yhä synkemmäksi ja katseensa sekavammaksi. Ihmiset kuiskasivat toisilleen: hän on tullut hulluksi.

— Kaivakaa, kaivakaa vaan — kiihotti hän heitä — minä maksan kyllä teidän työnne; ja hän kilisteli kultakolikoltaan.

Yölläkin he kaivoivat, mutta se ei ollut mitään perustuksen kaivamista eikä puutarhan muokkausta, he myllistivät vaan pinnalta kovaa ja itsepintaista maata. Ilmeisesti oli kuninkaanpoika parka kadottanut järkensä.

He ajattelivat jo ilmottaa surullisesta asiain tilasta Gernyeszegiin, jossa mahtava neuvosherra vietti tämän osan vuodenaikaa perheineen.

Viikon kesti työtä; kuokan alta löytyi paljon ruostunutta rautaa ja vanhaa romua, mutta kattilasta ei näkynyt merkkiäkään.

Hän olisi luullut, että kattila kummitteli vaan unikuvana hänen mielessään, ellei kaikki olisi siitä muistuttanut: suuri sormus hänen sormessaan ja vaakunakaiverteiset vihreät kivet, kultarahat hänen taskussaan ja pienessä rautalippaassa, jota Márton vartioi niinkuin silmäteräänsä.

Mutta eipä kultia enää ollut niin paljon jäljellä, etteivät ne joskus hupenisi. Rakennustontit nielivät suunnattomasti. Dravaa oli vielä nytkin etsimässä monta miestä ympäri koko tienoon, joka päivä ilmaantui aina jokin jälki, milloin oli siellä, milloin täällä nähty valkea koira -— mutta monta on maailmassa valkeata koiraa.

Työmiehet olivat armottoman kalliita ja Gergely isäntä oli oikea iilimato, joka osasi imeä. Ellei aarretta löydetä, menee jäljellä oleva erä siihen, jota ei löydetä. Ja siinä on silloin Laszlo Veres, missä hän oli ensikerran tänne tullessaankin. Hän voisi jatkaa huoleta jälleen entistä toimintaansa.

Etsiminen muuttui hänelle intohimoksi; hänen silmänsä kiilsivät aivan kuin kortinpelurin. Hän laskeutui vuoteelleen aina siinä uskossa, että »huomenna löytyy» — kunnes eräänä päivänä hänen taskunsa ja rautalippaansa olivat tyhjentyneet. Viimeinenkin kultaraha oli vierähtänyt, eikä koirasta eikä aarteesta ollut merkkiäkään.

— Voi, kun vaan en olisi silloin potkassut sitä koiraa! — huokasi hän purskahtaen itkuun »Kultaisen karhun» pöydän ääressä. — Jospa olisinkin lähtenyt viipymättä matkaan Sárospatakié kohden. Nyt olisi minulla vielä koira ja rahaa ja ehken olisin voinut vapauttaa veljenikin.

— Menkää armenialaisten kauppiasten luo ja myykää heille rakennustontit sillä hinnalla, jonka he tahtovat maksaa.

Gergely isäntä ei pannut pahakseen sitäkään, hän möi tontit polkuhinnasta ja seuraavana päivänä lähti Laszlo matkaan rahoineen, murheellisena ja alakuloisena.

— Miten niin? — sanoi toinen silmät selällään. — Ettekö te olekaan kuninkaanpoika?

— Hjaa, taisinpa olla. Mutta rahani ovat menneet Joskus toisten kerron sinulle siitä.

— Tuhat tulimmaista, jospa olisin sen tiennyt. Mutta ei kait hän ole kuruezien vankina?

— No sepä on hullua — murahti hän päätään pudistaen. — Voi, voi! Mutta minkävuoksi hän on ruvennut vikuroimaan kuruczeja vastaan?

Niin lähti László Veres matkaan köyhänä ja raskain sydämin.. Suuresta aarteesta ei hänellä enää ollut jäljellä kuin tonttien vaivainen hinta, vaakunallinen sinettisormus sormessaan ja muisto loistavasta unelmasta.

XII.

László huoahti syvään, kun he vihdoin pitkän ja vaivaloisen matkan jälkeen saapuivat Sárospatakin linnalle. Lippu ei liehunut tornissa, hallitsija ei siis ollut siellä.

— Perillä ollaan, Márton; nyt meidän täytyy ensi työksemme ottaa selko siitä, mitä veljeni on rikkonut ja sitten etsimme itsellemme jotain tointa.

Suurella vaivalla saivat he tietää, että siellä yhdessä vankikomerossa todella istui István Veres; muuan hyväntahtoinen vartiosotamies näytti heille lyijypuitteisen ikkunankin, jonka takana hän istui.

— Näyttää siltä, kuin säälisi herra häntä kovin. Varmaan lie joku sukulainen?

— Minä kun jo luulin, ettei hän ole kenenkään sukua. Ainoastaan suuri musta koira ulvoo täällä. Sanovat että se on hänen koiransa.

Vartija loi silmäyksen pihalle ja vihelsi, ja samassa tuli pyöreän varustuksen takaa takkukarvainen musta koira, muristen näyttäen hampaitaan. László tunsi sen: se oli juuri sama, jonka kuoleva noita-akka oli testamentannut heille.

— Se on uskollinen eläin, täällä se lakkaamatta vartioi isäntäänsä.
Vaikka taidamme mekin jo vartioida häntä tarpeeksi.

— Sitä minä vaan ihmettelen, — jatkoi vanginvartija, — että mitä se mahtaa syödä? Täällä ei ole luutakaan missään.

László kysyi murtuneella, kaiuttomalla äänellä voisiko saada vankia puhutella.

— Sen voi hänen ylhäisyytensä kreivi Bercsényi sanoa, sillä hänen miehensä toivat hänet raudoissa Sátoralja-Ujhelystä.

Bercsényi oleskeli juuri Sárospatakissa, mutta Laszlo pyöräytettiin ovelta takasin, hän ei päässyt puheille Sanottiin, että kreivi poti leiniä, eikä päästänyt luokseen muita kuin povariakkoja ja poppamiehiä. Niillä hän itseään parannutteli ja niitä hän rakasti, sillä jos ennustukset olivat hyviä, levisivät ne kansan keskuuteen ja kohottivat mielialaa.

— Täytyy mennä hänen luokseen joko poppamiehenä tai povariakkana, mutta viimeksi mainittu lienee hiukan vaikeata…

— Se olisi järjetöntä, sillä päätelläkseni niistä asioista, joita minulle matkan varrella kirjavasta elämästäsi kerroit, ei se János Rozsomák voi olla kukaan muu kuin kreivi Bercsényi.

— Siitä olen vakuutettu. Sillä hänen kohoamisensa menestys osottaa, että hänen on ensin täytynyt kulkea suostuttelemassa herroja puolelleen ja sen hän on voinut tehdä ainoastaan salanimellä.

— Senvuoksi anna minun lähestyä kreiviä. Minä kyllä ennustan hänelle sellaista, että hänen ylhäisyytensä jaloista leini heti katoaa.

Márton oli seikkailunhaluinen veitikka, joka kaksi vuotta sitten vielä oli kantanut jauhosäkkiä kotimyllyssään. Hänen rauhaton mielensä oli ajanut hänet Budaan onneaan etsimään ja siellä oli hän hunningolle jouduttuaan tavannut Lászlón, joka otti hänet palvelukseensa. Hänellä oli verraton näyttämöllinen kyky, hän osasi hämmästyttävästi matkia toisia ja tekeytyä muuksi kuin mitä hän itse oli.

Parina päivänä hän joutelehti Bercsényin palvelijoiden parissa, lausuen raamatullisia ennustuksia Rákóczyn kuninkaallisesta istuimesta ja Wienin muurien sortumisesta. Bercsényille kertoivat palvelijat hänestä ja herättivät herransa uteliaisuuden. Hän kutsui miehen luokseen ja uskonkiihkoisin kasvoin, silmät taivasta kohden luotuina ennusti Márton keisarillisten joukoille hirvittäviä verilöylyjä niin todennäköisen paatoksen kannattamalla kielellä, että leiniä poteva kreivi (joka puolittain uskoikin sellaisiin) niistä osaksi innostui, osaksi löysi huvittavaa ajanvietettä.

Viikon kuluessa pääsi Márton, tai kuten Bercsényi häntä nimitti, »profeetta Habakuk», kreivin uskotuksi. Bercsényi kutsutti hänet usein luokseen huvittamaan itseään ja silloin oli helppoa puhua vankiraukan puolesta.

— Minulle ilmestyi unessa valkoinen kyyhkyläinen, joka kuiskasi korvaani: »Raskaissa raudoissa istuu täällä Sárospatakra linnassa nuori mies, jolla oli Veres niinenään ja joka vapaaksi päästessään saa seitsemän tappotanteretta huppelehtimaan vihollisen verestä.

— Tosin täällä on sen niminen vanki, mutta hänen puolestaan saavat keisarilliset huoleta olla rauhassa. Ei hän tuota surmaa edes vaivaiselle hiirellekään.

— Ei vielä, mutta pian hän kuolee. Juuri tänä aamuna lähetti hallitsijamme ruhtinas allekirjotettuna hänen kuolemantuomionsa.

— Hän on varastanut, pettänyt ja kavaltanut hallitsijan. Älä edes mainitse hänen nimeään, Habakuk, sillä sinä herätät siten vaan pahaa verta. Puolen vuoden aikana olemme koettaneet pakottaa häntä tunnustamaan ja kiduttaneet häntä, mutta hän on sellainen konna, joka ei tunnusta. Kait hän vihdoin hirsipuun alla tulee tajuihinsa. Ja kuitenkin olen luottanut häneen niinkuin omaan poikaani.

Surullisena lähti Márton tämän kuultuaan tapaamaan Lászlóta, joka joutui aivan epätoivoon kuullessaan asiasta.

— Voiko olla mahdollista, että hän olisi varastanut? — huudahti hän sydäntä särkevällä äänellä. — Minun veljeni! Ei, minä en voi uskoa. Minä luulin, että hänet oli keisarillisilta otettu sotavangiksi, mutta varas hän ei ole. Ja mitä hän on varastanut? Keltä hän on varastanut? Kauheata! Sanoitko, että hänen kuolemantuomionsa on jo allekirjotettu. Jumalani, Jumalani, mitä me nyt teemme?

— Ei tässä enää mikään auta. Minä jo kuulen korppien rääkynän. Jonakin aamuna hänen päivänsä päätetään, emmekä me sitä edes huomaakaan.

— Entä jos menisin hallitsijan puheille, polvistuisin hänen jalkojensa juureen ja pyytäisin armoa?

— Myöhään joutuisit perille, hallitsija on Munkácsissa ja Bercsényikin lähtee aamulla Szenicziin. Minut hän ottaa mukaansa. Parempi on, jos sinäkin astut sotajoukkojen riveihin ja lähdet minun kanssani.

— Ei, minä jään tänne ja odotan veliparkani kohtaloa. En tiedä vielä mitä teen, mutta jotain minä teen.

— No silloin jää hyvästi, sillä minä olen niin kauan jo hullutellut poppamiehenä, että minut nyt otetaan mukaan — profeettana.

László jäi yksin ja koko yön hän valvoi unetonna, surren veljensä kohtaloa. Kun hän tietäisi edes mistä häntä syytetään. Silloin olisi heti paljoa helpompi keksiä joku keino. Jos hän saisi nähdä hänet ja puhella hänen kanssaan edes puolen tunnin ajan. Entä jos hän sittenkin menisi linnaherran puheille ja huojentaisi sydämensä. Onhan hänkin ihminen!

— Ei käy laatuun — vastasi luutnantti tiukasti. — Krucsay herra ei ehdi nyt.

László risti rukoillen kätensä, mutta kun luutnantti katsoi häntä, kumarsi hän kunnioittavasti.

— Suokaa anteeksi. Minä luulin, että vaan pyydätte, en tiennyt, että voitte käskeäkin.

Hän riensi nopeasti sisähuoneisiin päin ja ohimennessään sanoi kynnykseltä:

Laszlo luuli uneksivansa. Mikä oli sille miehelle tullut, kun hän niin yht'äkkiä muutti käytöksensä?

Hetken kuluttua tuli raskaasti läähättäen huoneeseen isovatsainen Krucsay, punaisena ja paksuposkisena, päässään kanarianvärinen tekotukka, jota kampa piti takaa ristinmuotoisesti koossa.

László kalpeni. Senjälkeen näki hän usein nuo kasvot edessään juuri sellaisina! Näki ilkeät rypyt otsalla ja viekkaan ja armottoman katseen silmissä, hänen isänsä murhaajan.

— Hallitsija? — änkytti László, mutta pian hän toipui jälleen — en ymmärrä teitä, hera linnapäällikkö. Minä…

— Ah! — huudahti László hämmästyneenä ja voimakas hämmennys kuvastui hänen kasvoillaan.

— Minä tunnen hänen korkeutensa hallitsijamme mandatin. Se on minulla täällä povitaskussani. Tai miten? Niin tosiaankin, jättäkää meidät kahdenkesken, Gencsy herrani.

Nuori luutnantti poistui ja nyt tajusi László, että tässä oli tapahtunut jokin kummallinen sekaannus, jota hänen täytyi käyttää hyväkseen.

— No nyt olemme yksin, nyt voitte luottavasti ilmaista minulle hallitsijamme käskyn.

— Hänet on päästettävä vapauteen, — korahti László ja hänen kaikki kasvolihaksensa värähtivät tämän uhkarohkean sanan vaikutuksesta.

Mutta Krucsay ei jäänyt vähääkään aprikoimaan, hän vaan yksinkertaisesti avasi oven ja sanoi husaarille:

— Lähettäkää tänne vanginvartija, — sitten kääntyi hän Lászlón puoleen ja sanoi kasvot välinpitämättömän näköisenä: Juuri tänään sain poismatkustaneelta kreivi Bercsényiltä käsiini kuolemantuomion, jonka huomenna olisin antanut panna täytäntöön. Olipa hyvä, että jouduitte ajoissa.

Lászlón sydän pamppaili vimmatusti, eikä hän olisi voinut sanoa sanaakaan. — Onneksi tuli vanginvartija samassa.

— Päästäkää vapauteen István Veres, — määräsi Krucsay ja kääntyi sitten jälleen nuorukaisen puoleen: Onko teillä hänen suhteensa vielä jotain erikoisia määräyksiä?

László riensi ulos, nopeasti seuraten vanginvartijaa, mutta Krucsay pidätti hänet.

— Oi, suuri herrani, ei sillä tavoin. Kylläpä te olisitte jättäneet minut kauniisti kiikkiin. Jos te viette vangin, niin jättäkää tänne sormus. Helkkari soikoon, jospa minäkin olisin yhtä hajamielinen.

Vasta nyt katsahti László sormeaan ja vasta nyt hän käsitti mikä ihmeellinen taikakalu oli hänen sormessaan oleva vihreäkivinen, vaakunallinen sormus. Hän irrotti sen sormestaan ja teeskennellysti hymyillen ojensi sen Krucsaylle, joka painoi sille suojelevan suudelman.

— No nyt ovat asiat selvillä, — sanoi László, syöksyen keventynein sydämin portaita alas siinä uskossa ja ihmetyksessä, että tämä kaikki oli vaan unta.

Hallitsijan salainen sormus hänen kädessään! Mitenkä saattoi sellainen olla mahdollista? Ajatus välähti hänen aivoissaan: Entä jos ne olivat hallitsijan aarteita, jotka hän Gyulafehérvárissa oli löytänyt!

Mutta nyt ei hänellä ollut aikaa ajatella sitä. Hän harppasi kolmekin porrasta yhtä haavaa saavuttaakseen vanginvartijan, joka kulki hänen edellään, kädessään kalahtelevat, ruostuneet avaimet.

Avain särähti kerran lukossa ja seuraavassa silmänräpäyksessä lepäsivät molemmat niin kauan erossa olleet veljekset toistensa käsivarsissa.

— Rientäkäämme pois täältä, — joudutti László, ennenkuin he vielä ehtivät sanaakaan vaihtaa — rientäkäämme, rientäkäämme!

— Kyllä kerron sitten kun ensiksi olemme kyllin kaukana täältä.
Menkäämme vaan.

He lähtivät jälleen niinkuin kerran ennenkin, ilman päämäärää yli tiettömien arojen, ja vasta sitten kun he olivat jättäneet kauas taaksensa Sárospatakin, alkoivat he haastella.

— Minun kertomukseni on hyvin lyhyt — alkoi hän — ja samalla hyvin surullinen. Rozsomák, jonka seurassa lähdin Wieniä kohden, ei ollut kukaan muu kuin kreivi Bercsényi.

— Hän vei minut tosiaankin Wieniin ja mieltyi minuun pian. Hän antoi tehtäväkseni suurinta luottamusta vaativia toimia. Hän valmisti vallankumousta ja tärkein näistä toimista oli tuoda Rákóczyn aarteet Wienistä Unkariin johonkin kätköiseen paikkaan, niin että jos hätä tulisi, säilyisivät ainakin ne koskemattomina. Pitkät ajat salasi hän asian minulta, kunnes vihdoin ilmaisi sen ja yhdessä me valepuvussa veimme aarteet mukanamme. Me kaivoimme ne maahan suureen kattilaan kätkettyinä. Ainoastaan minä ja hän tunsimme kätköpaikan. Kellään muulla kuolevaisella ei siitä ollut aavistustakaan. Ja ajattele, mikä sittenkin tapahtui!

— Kun sota alkoi ja kalleuksia tarvittiin, löysi Bercsényi ainoastaan toiset puolet niistä. Loput oli varastettu.

-— Hän raivostui hirvittävästi. Minut vangittiin heti, vaikka Jumala on todistajani, että olen yhtä viaton kuin tänään syntynyt lapsi. Oi veljeni, miten paljon olenkaan saanut kärsiä vankilassa! En nälän, enkä rääkkäyksen, vaan häpeän tähden. Minua kiusattiin ja koetettiin pakottaa tunnustamaan, kelle olin ilmaissut aarteen kätkön. Sanoin aina, että olin viaton, mutta minua ei uskottu. Enkä minä itsekään voi käsittää, miten kaikki tämä on tapahtunut.

— Entä minne te kaivoitte ne kalleudet? — kyseli László, ääni vapisevana.

— Hallitsijalla oli asumaton, vaatimaton talo Gyulaifehérvärissa, jonka hänen isänsä oli aikoinaan rakentanut vanhalle tilanhoitajalleen. Sinne me kaivoimme sen suureen vaskikattilaan.

— Pyhä Jumalani! — huudahti László; hänen polvensa vavahtivat ja ennenkuin hän selvisi huumauksesta, mutisi hän käsittämättömiä sanoja.

László katseli kummastellen lasittuneilla silmillään, hän epäröi hetken aivankuin olisi joku näkymätön henki kuiskannut hänelle: »Tunnusta kaikki» — mutta musta koira, joka pyörähteli heidän jaloissaan, keskeytti hänet ja hämmensi hänen hyvän aikomuksensa. »Hui, hai, mitäpä hyötyä siitä lähtisi, vaikka sanoisinkin kaiken? Muutenkin olisimme juuri yhtä pitkällä kuin nytkin, minä vaan saisin siitä ikuisen häpeän osakseni.»

— Ei, en minä tahtonut sanoa mitään, vaan sitä, että meidän täytyy rientää, mitä pikemmin, sen parempi, sillä me emme ole turvassa, ennenkuin olemme ehtineet keisarillisten leiriin.

— Miten? En ymmärrä sinua. Emmehän me pakene. Minuthan päästettiin vapauteen.

— Eipä niinkään! Krucsaylla on sinun kuolemantuomiosi. Viekkaudella minä sinut vapautin, joka ennemmin tai myöhemmin tulee ilmi ja silloin olemme molemmat hukassa.

— Mitä viekkautta sinä olet voinut käyttää; en voi aavistaa mitään sellaista.

— Niin hullua, että siinä asiassa on hyvätkin puolensa, sillä
Krucsaykin vielä joutuu sen johdosta ahtaalle.

— Saanpahan kuitenkin koettaa. Vielä en oikein ole selvillä siitä, miten alotan.

Illaksi saapuivat he O-Liszkáriin, jossa Pista ensi töikseen ajoi vankilassa kasvaneen takkuisen ja kähärän partansa.

— Nyt sinä olet aivan kuin toinen mies! — huudahti László, katsellen kaunista, solakkakasvuista nuorta miestä. — Oletpa sinä muuttunut paljon kahdessa vuodessa! Sinua ei enää tunne kukaan.

— Sitä minäkin juuri tahdon, — sanoi Pista puoliääneen — ettei kukaan minua tuntisi.

XIII.

Niitä seikkailijapäälliköitä, jotka, Rákóczyn kuljettua Puolan rajan yli, heti Beszkednissä yhtyivät häneen, johti suurimmaksi osaksi prikaatinpäällikkö László Ocskay, joka oli taisteluissa saavuttanut kuuluisimpien sankarien maineen. Paljon keisarillista verta valui hänen tiellään. Hänen sankariteoistaan kerrottiin legendoja kautta valtakunnan, aivankuin myöhemmin puhuttiin Bottyán Vakista tai Imre Berzeredistä, johon ei miekanterä pystynyt, sillä hänellä oli omassaan taikakalu; se oli litteä, pyöreähköteräinen ja molemmille lappeille oli kirjotettu taikavoimainen lauselma: »Sator Arepo tenet Opera Rotas.»[29]

Mutta kansanomaisin kaikista näistä kurucz-päälliköistä oli István Magday: sotamiesten suosikki, kansanlaulujen sisällys ja Bottyánin sotajoukon silmäinlume.

István Magdaysta uskottiin, ettei hänen ruumiiseensa kuula voi osua, eikä kukaan äidin synnyttämä voinut häntä vahingoittaa, sillä hänet oli voideltu pyhän Yrjänän yönä täsmälleen puolen yön aikana löydetyn sisiliskon rasvalla.

Mistä hän oli tullut ja mistä hän oli kotoisin, sitä ei kukaan tiennyt. Itse Bottyánkaan ei voi kertoa hänestä sen enempää, kuin että hän Ersekujvárin piirityksen aikana korotti hänet sotamiehestä luutnantiksi ja myöhemmin, sillä hän otteli taisteluissa niinkuin jalopeura, uskoi hän hänelle sotajoukon johdettavaksi.

»Hän on ihmeellinen sotilas» — kirjotti Bottyán v. 1705 Bercsényille, jonka mieltä Magday oli ruvennut kiinnittämään — »aivan hiljankin lävisti kuula taistelussa hänen jalkansa, mutta hän ei sallinut vetää pois saapasta, joka oli täynnä hyytynyttä verta. 'Miten voisin sallia' — sanoi hän — 'sen uskon kadota, että kuula ei voi tehdä minulle verinaarmua; kernaammin kärsin vielä hiukan aikaa', ja niin hän tekikin, astui eteenpäin jalka haavoittuneena ja sanoi toisille ontuvansa sentähden, että hänen uudet saappaansa ahdistavat.» (Niin joutuvat suutariparat huonoon huutoon.)

Ne olivat totisesti verrattomia päiviä, kun he yhdessä Bottyánin kanssa ajoivat pakoon kaksi sotapäällikköä.

Pálffy haani riensi juuri Szombathelyä kohden, yhtyäkseen St.
Gotthardin tienoilla leiriytyneeseen Heister Hannibaliin.

— Tiedättekö, teidän ylhäisyytenne herra kenraali, mitä ajattelen? — puhutteli häntä Magday.

— Heister luulee vakoilijoittensa tiedonantojen perusteella, että me paistamme särkeä Szombathelyn kanssa ja poimimme kukkia, mikä on tietysti aivan totta. Minä kuvittelen, että hän tuntee olonsa yhtä turvalliseksi, kuin nukkuisi hän äitinsä sylissä. Ei olisi hullumpaa huvin vuoksi hyökätä yhdellä joukko-osastollamme hänen kimppuunsa.

— Eipä ajatus ole aivan huono! — myönsi päällikkö. — Pannaan toimeksi!

Tuumasta toimeen, kuusi rykmenttiä rakuunoita nousi ratsaille ja jalkaväki istutettiin rattaille (siitämisin ei jalkasotureilla ole olutkaan niin herraskaisia tapoja) ja hurjaa nelistä ajettiin St. Gotthardin alle, missä mitään aavistamaton Heister täydellisesti yllätettiin, ja niin iskivät sotajoukot yhteen sumuisena talvipäivänä ja ne, jotka jäivät eloon, ajettiin rajalle asti ja vielä senkin toiselle puolelle, kappaleen matkaa Styriaan.

Magday lähti itse takaa-ajamaan Heisteriä, seuraten häntä pienellä ruskealla ratsullaan kaikkialle.

Kun Magday tasasella kentällä ratsasti kaukana miestensä edellä, kääntyi Heister taakseen.

— No, mitelkäämme miekkojamme. Huomaan, että teillä on kumma halu käydä kimppuuni!

He vetivät molemmat miekkansa huotrastaan, mutta Heisterin kävi onnettomasti, hänen hevosensa pelästyi ja heittäytyi hiukan sivulle, saaden ratsurinsa horjahtamaan, ja juuri onnettomimmalla hetkellä putosi miekka hänen kädestään.

— Sacrebleu![30] — kirosi sotapäällikkö, vaistomaisesti peruuttaen suurta harmaata ratsuaan, ettei ainakaan ensimäinen isku osuisi.

Mutta Magday kumartui samassa ja nosti maasta miekan taitavasti, niinkuin sirkustaiteilija, ja ojensi sen Heisterille.

— Miten? Te annatte minulle takasin miekkani sensijaan, että pistäisitte minut kuoliaaksi. Senhän te olisitte voinut tehdä!

— Sen olisin tehnytkin, jos olisi kysymys suoranaisesta takaa-ajosta.
Mutta älkää unohtako, herra kenraali, että itse käännyitte takasin.
Tämä on senvuoksi kaksintaistelu, enkä siis voi ahdistaa aseetonta.

— Olette oikeassa, herrani. Te olette todellinen aatelismies. Tahtoisin puristaa kättänne, jos vaan meillä olisi aikaa sellaiseen. Mutta jo tulevat! Joutukaamme!

Tosiaankin, jo saattoi kuulla kurucz-husaarien kavioiden töminän, sillä paksun sumun tähden ei voinut selvästi nähdä mitään. He iskivät vimmatusti yhteen; molemmat miekat säkenöivät ja kalahtelivat niin että metsä kaikui. Magday suuntasi Heisteriin ankaran iskun, mutta onneksi hän ehti ponnahtaa syrjään; no he alkoivat ottelunsa uudestaan, mutta nyt häiritsivät heitä kuruczit, jotka lähelle tullen näkivät István Magdayn hikoilevan ankarassa työssä, ja joku husaari tahtoi rientää avuksi, iski piikkinsä Heisteriin, mutta osuikin Magdayn hevoseen, joka samassa hervahti pitkäkseen.

— Jääkää hyvästi! — huusi poisratsastava Heister. — Jos teiltäkin kerran sattuisi miekka putoamaan, luottakaa silloin minuun, minä kyllä nostan sen teille.

Magday nousi salamannopeudella uudelle hevoselle ja ahdisti jälleen vihollista; missä hän saavutti, kaatoi hän niinkuin nauriinnaattia.

Muutaman hän varrasti, pari panssaroitua saksalaista hän vangitsikin. Hän antoi heidän paljastetuin miekoin kulkea vankeuteen edellään ja itse hän takana seuraten pisti oman miekkansa huotraan.

Kun he palasivat Szombathelyin, oli Pálffy haani jo itsestään paennut
Németujhelyin päin, löytäessään leiritulet sammuneina.

Koko Tonavan länsipuoli puhdistui vihollisista. Silloin otti Magday tuhannen ratsumiestä mukaansa ja karahutti niiden kanssa aina Wienin etukaupunkeihin asti aikaansaaden suurta levottomuutta valtakunnan pääkaupungissa.

Kaikki nämä sankariteot, mutta varsinkin hänen Simontoronyn luona osottamansa urhoollisuus saapui hallitsijankin tietoon, joka Heisterin kanssa kestetyn kaksintaistelun jälkeen lähetti hänelle kaatuneen hevosen sijasta uuden omasta munkácsilaisesta tallistaan.

Rákóczyn lahjaa ennen tuli jo sanoma siitä perille; hallitsija, joka oli talveksi asettunut Miszkolcziin, kertoi seurueelleen uudesta kurucz sankarista, Magdaysta, miten hän retkeillessään oli seitsemän miehen kanssa tuhonnut kolmekymmenmiehisen keisarillisen partio-osaston, niin ettei yksikään päässyt pakoon. — Toisen kerran puhui hän siitä, miten Magday tovereineen oli ratsastanut erään laakson pohjukassa. Vuorelta oli silloin hyökännyt kokonainen prikaati keisarillisia heidän kimppuunsa. Kaikki toverit olivat kaatuneet kuulatuiskussa, mutta Magday itse pelastui ilman pienintäkään naarmua. Sellainen harvinainen mies ansaitsee saada valita kauneimman ratsun hallitsijan tallista.

Kristóf Palotásy, joka toi kirjeitä Bottyánille, kertoi, että István Magday herra istutetaan pian sellaisen ratsun selkään, jonkalaisella ei edes hänen isoisänsäkään vielä ollut istunut; kultaiset olisivat sen päitset ja satulapeite olisi päärmätty kilisevillä hopealevyillä. Kunhan vaan siitäkin tulisi tosi. Hallitsijakin on kaukana Munkácsista ja Munkács on kaukana Szombathelystä; kaakiksi muuttuu vielä uljas orhi, ennenkuin se on sen matkan taivaltanut. Ja toisekseen on kaikki vaan ilmassa meillä. Itse korkea hallitsijakin sanoi hiljattain eräälle lähetystölle, joka tyhjin toimin sai palata: »Rakkaat ystävät, en voi luvata teille mitään, sillä voi olla mahdollista, ettei edes tämä ylläni oleva viitta ole minun omani.» (Hänellä oli yllään silloin kulunut damastiviitta.)

Koko sotajoukko iloitsi sanomasta, vaikka muulloin osattiin kadehtiakin. Mutta Magdayta jokainen suosi, sillä hän oli aina vaatimaton ja valmis uhrauksiin; ystäviensä hyväksi hän teki kaikkensa, mutta itse hän ei pyytänyt koskaan mitään. Itseään alempia kohtaan ei hän ollut ylpeä, mutta ylempiäänkään kohtaan ei hän osottanut matelevaisuutta. Jos hän teki jonkun sankarityön, vaikeni hän itse siitä, mutta jos joku toinen oli osottanut urhoollisuutta, oli hän innokkain antamaan sille tunnustuksensa.

Senvuoksi lauloikin haltioituneena sen ajan kurucz luuttu, joka (meidän kesken sanoen) ei soinut paljoa paremmin kuin »libertas»-lantit:[31]

Ontuvalla ratsullansa ajaa Magday István, Mainehikas nimi siitä tulee taivaan listaan. Missä hän vaan kulkee, siellä seuraa häntä maine, Kuolemalle korjaa István, niinkuin hyökylaine.

Tästä ilmenee selvästi, että runon syntyessä kantoi Magdayta vielä hänen pieni ruskea hevosensa, eikä hallitsijan orhi.

Kun hän eräänä päivänä palasi lyhyeltä partioretkeltä (Bottyánin hylkäämällä konilla), vastaanotti koko sotajoukko hänet raikuvalla eläköönhuudolla.

— Mitä on tapahtunut? — kysyi hän puoleksi leikillään, puoleksi ihmetellen. — Minulleko huudatte eläköötä vai hevoselleniko?

— Molemmille, — vastasi János Bonis, — hallitsijan lahja on tullut: jalo papurikko orhi. Bottyán on jo etsinyt teitä, hän odottaa teltassa.

Magdayn kasvoilla kuvastui ilo, hän laskeutui samassa satulasta ja antaen ohjakset lähellä olevalle sotamiehelle, riensi hän nopeasti päällikön telttaan.

Keskellä meluavaa sotajoukkoa, teltan eteisen kentän keskellä palavan leiritulen liepeellä, porisevien patojen ääressä istui László Fekete niminen sotamies, jota kohtaan Magday aina osotti suurta hellyyttä, usein istuen hänen kanssaan syrjään vetäytyneenä ja innokkaaseen kuiskailuun syventyneenä. Hän juoksi hänen jälkeensä ja viittoili hänelle kädellään, ettei hän menisi telttaan.

Mutta sotamies ei voinut saavuttaa häntä, eikä Magdaykaan ilon kiihdyttämänä huomannut László Feketen omituista viittausta, vaan astui telttaan.

Bottyán Vak riensi iloisena häntä vastaan ja kääntyen sitten taakseen sanoi siellä seisovalle miehelle:

— Kas täällä tulee István Magday, teidän ylhäisyytenne, jota hänen korkeutensa hallitsijan armo…

Taustalla seisonut mies astui lähemmäksi ja ojensi kätensä, puristaakseen Magdayn kättä, mutta samassa hetkessä hän huomasi, että kreivi Bercsényi seisoi hänen edessään ja hän kalpeni.

Bercsényi veti kätensä takasin; tumma pilvi varjosti hänen luisevia, miehekkäitä kasvojaan.

— Tosiaankin, joko tunnettekin Magday urhon, teidän ylhäisyytenne? — kysyi Bottyán hämmästyen.

— Tunnen hyvinkin, — vastasi Bercsényi pilkallisesti. — Totisesti paremmin kuin te. Antakaa tänne miekkanne — lisäsi hän ankarasti.

— Sen selitän teille aivan kohta. — Hän kääntyi Magdayn puoleen ja sanoi: »Poistu täältä siksi ajaksi!»

Teltan edustalla seisoi kaksi juhlapukuista husaaria, olan yli heitetyssä viitassa, päässä kähärävillaiset karvalakit, odottaen, kunnes hallitsijan uskottu olisi lopettanut juhlallisuudet, sillävälin pitäen kiinni marhaminnasta korskuvaa ja kuopivaa lahjaoritta, jolla oli kultasilaiset suitset, hopealla koristettu satula ja kukilla kirjailtu samettipeite, kunnes sen isäntä, juhlittu sankari astuisi teltasta.

Vihdoin hän tulikin esille ja ilmoille puhkesi innostunut, taivasta tavottava eläköön-huuto sankkoina parvina tungehtivien kurucz urhojen huulilta. Ei kukaan huomannut, ettei miekka riippunut hänen kupeellaan, he näkivät ainoastaan, että hän oli hyvin kalpea, mutta voihan ihminen kunniastakin kalveta.

Magdayn aivoissa välähti ajatus. Kun husaarit taluttivat hänen eteensä rikkaasti koristetun ratsun, ponnahti hän rohkeasti sen selkään, oikasi hiukan asentoaan, aivankuin koetellakseen satulaa, ja sitten hei hän iski kannukset sen kupeisiin, jätti leirin ja nelisti tiehensä, sumu edessään, sumu takanaan.

Kuruczit katselivat häntä kummeksien, mitä hulluttelua sellainen oli, että hän näin juhlallisena hetkenä kujeili, jättäen heidät sinne noloina, kun juhlallisuuksien vasta piti varsin alkaakin. Niinhän oli Bottyán ilmottanut, että kreivi Bercsényi lukee julki sotajoukon kuullen hallitsijan Magdayta ylistävän kirjelmän ja sitten seuraa härän paistaminen. Suuret viinitynnöritkin olivat odottamassa.

— Kyllä se pian palaa, koetteleehan vaan hiukan hevostaan! — sanoivat muutamat.

— Näyttää tekevän mieli; mutta eipä se ole ihmeellistä kun on sellainen jalorotuinen eläin!

Kaikki uskoivat, että hän palaa pian, vaikka hän näkyi enää vaan mustana pisteenä taivaanrannalla. Ainoastaan yksi koko joukosta tiesi, ettei hän sen koommin enää palaisi ja satuloikin heti, sanoen tovereilleen:

— Sinäkö saavuttaisit hallitsijan orhiin tuolla kaakilla? Abrakadabra, muutu hiiden herhiläiseksi!

Mutta hän ei paljoa välittänyt pilkasta, nousi satulaan ja ajoi pattijalkaisella valkealla hevosellaan jäljestä, toisten hohottaessa hänelle.

Se oli sama mies, joka juuri oli viitannut Magdaylle, ettei hän menisi telttaan.

Mutta siellä sisällä pudisti Bercsényi Bottyánin olkapäätä kiihtyneenä:

— Kuka hän on? — kysyi puolisilmä päällikkö kärsimättömänä ja kuohuksissaan, samalla kun hän ummisti näkevänkin silmänsä, ajatellen, että Bercsényi oli ryhtynyt raakaan tekoonsa ainoastaan vastenmielisyydestä. Hänelle oli sellaista usein tapahtunut.

— Se ei voi olla mahdollista! — sähähti Bottyán ja rävähytti nopeasti silmänsä auki, nähdäkseen laskiko kreivi mahdollisesti ilkeätä pilaa. — Minä olen rakastanut häntä enemmän kuin omaa poikaani.

— Hän pakeni kuolemantuomiota Sárospatakista aivan kuvailemattomalla viekkaudella ja sai hirteisen veljensä avulla hallitsijalta varastetulla sormuksella vanhan Krucsay paran vapauttamaan itsensä. — Mutta se on pitkä juttu.

Bottyánilta jäi suu auki, eikä hän pitkään aikaan saanut sanotuksi ainoatakaan sanaa.

— Niin, niin, herra kenraali, se velikulta on aivan tavallinen pahantekijä. Olipa tämä aikamoinen yllätys minulle, joka itse päätin hallitsijan lähetin sijasta tuoda hänelle lahjan. No kylläpä kummeksii hallitsija saadessaan tiedon tästä. Vielä tänään minä kirjotan hänelle.

— Minä tahdon pyytää hänelle armoa. Täällä hän on aina käyttäytynyt moitteettomasti ja jalosti. Hänen koiransakin on arvokkaampi kuin joku keisarillinen. Hänellä on nimittäin suuri musta koira, joka seuraa sotajoukkoa ja partioretkillä se hyökkää vihollisen kimppuun ja puree ja raatelee, niinkuin raivostunut tiikeripenikka. Tosiaankin, herra ylikenraali, pehmittäkää sydämenne.

— Olkoon menneeksi, laatikaa siis armonpyyntökirjelmä lähetettäväksi hänen »majesteetilleen». (Tämän arvonimen sai Rákóczy Erdélyssä.) Minä en tahdo asettua sitä vastaan — jos hän tunnustaa aarteiden olinpaikan. Kutsukaa hänet tänne, saadaksemme puhella hänen kanssaan.

Mutta teltan vieressä seisova kunniavahti sanoi, että hän oli ratsastanut pois.

— Ei hän silloin enää senkoommin palaa, — sanoi Bottyán Vak surullisesti.

Se olikin totta. Magday tai István Veres, sillä hän se oli, ja László Fekete, eli oikealla nimellään László Veres, ratsastivat ratsastamistaan, eivätkä pysähtyneet ennen kuin Heisterin leirin luona. »Ellen minä täällä kelpaa», — ajatteli hän itsekseen, — »kelpaan minä kyllä tuolla toisella puolen.»

Hänen sydämensä oli täynnä katkeruutta. Hän tunsi viattomuutensa, hän tahtoi näännyttää pahan kohtalonsa nälkään ja koetti kaikin keinoin vapautua siitä, mutta kohtalo löysi hänet jälleen ja suuntasi uuden iskun häntä vastaan. Mitäpä olisi hän voinut muuta tehdä, kuin paeta, minne vaan saattoi.

Olihan Heister sanonut hänelle: »Jos teidän miekkanne kerran putoaa, tulkaa silloin minun luokseni, niin minä vuorostani nostan sen.»

Hän pysyi sanassaan ja vastaanotti nuoret kuruczit avosylin, uskoen heti partioivan joukko-osaston Istvánille, jotavastoin hän sioitti Lászlón toiseen sotaväen osastoon, sillä niin paljon ei hän kuitenkaan vielä luottanut veljeksiin, että olisi jättänyt heidät yhdessä taistelemaan.

István Veresistä tuli vähitellen parhaita keisarillisia johtajia ja Wieniin lähetetyissä bulletineissa hänet mainittiin usein ja kiittävästi.

Kun Bercsényi kírjotti Rákóczylle Magdaysta, miten hän oli sankarin naamarin alta löytänyt varkaan ja miten mies oli nopeasti hypännyt lahjaorhiin selkään, polki hallitsija kiivastuneena jalkaansa:

Hän antoi heti määräyksen, että missä vaan Magday tavataan, on hänelle annettava tieto hallitsijan armosta.

Mutta kun sitten kuukausien kuluttua tuli tieto, että hän palvelee keisarillisia joukkoja ja on kuruczeille vaarallinen, jyrähti hallitsija raivostuneena:

Sitten antoi hän määräyksen, että missä vaan Magday tavataan, on hänet surmattava.

XIV.

Tämän jälkeen tuotti Magday niin paljon tuhoa Räkóczyn joukoille, että hänestä luvattiin neljäsataa kultarahaa sille, joka tuo hänet elävänä tai kuolleena.

Ibloin kentällä iskivät kerran eräänä heinäkuun iltapäivänä ankarasti yhteen muuan Heisterin sissiosasto ja kuruczjoukko.

Kuruczeja oli tuskin kahdeksankymmentä, vanha »Jóska appi» johti heitä, vanhin korpraali vallankumouksellisten joukoissa, joka puhdehetkinä kaskuili sotamiehille iloisesti räiskyvän leiritulen liepeellä ja joka taistelun tullen ratkoi vanhalla sapelillaan saksalaisia, niinkuin räätäli palttinaa.

— Antakaa olla! — huusi Jóska appi niille, jotka huolestuneina rupesivat arvioimaan voimasuhteita. — Älkää laskeko niitä nyt! Helpompihan on lukea heitä sitten, kun ne eivät enää hievahda paikoiltaan.

Kuruczit rohkasivat mielensä ja tunnin kuluttua oli käynyt niinkuin Jóska appi oli ennustanut. Muutamat kaatuivat, toiset haavottuivat, jotkut joutuivat vangiksi ja loput lähtivät käpälämäkeen.

Itse otti hän osalleen johtavan upseerin ja vaikka se taistelikin sankarillisesti, vangitsi hän sen ja vei muiden vankien joukkoon. Kolmisenkymmentä oli vankeja yhteensä.

Keisarillinen upseeri katseli Jóska appea tarkastellen aivankuin olisi tuntenut hänet, mutta sanaakaan sanomatta hän painoi surullisesti päänsä alas.

Korpraali-vanhuksestakin tuntui upseeri tutun näköiseltä, mutta hän tyytyi siihen, ettei siinä ollut mitään kummallista, vaikka mies muistuttikin tutusti jotakuta, sillä olihan hän jo ehtinyt nähdä niin monta keisarillista.

— Kumma paikka, olenpa minä nähnyt tuon miekankannikkeen jossakin.
(Vanhus pyhki otsaansa.) Missä minä sen näinkään? Kumma paikka!
(Vihdoin hypähti hän seisomaan.) No nyt minä jo tiedän! (Hän pudisti
vangittua upseeria olkapäästä.) Mistä on herra ostanut tuon vyön?

Samassa tuli sinne János Hajdu, joka aikasemmin oli palvellut Bottyänin joukossa, ja huudahti vilkkaasti:

Vanki hätkähti ja punastui korviaan myöten. Mutta Jóska appi kysyi uteliaana:

— Se, jonka kiinniottamisesta Rákóczy hallitsija on luvannut kaksisataa kultarahaa.

— Joko se ei ole mahdollista, että hallitsija on luvannut kaksisataa kultarahaa István Magdaysta, tai sitten se, että tämä on Magday. Ei minulla, poikani, ole sellaista onnea.

— Kyllä se vaan niin on, Dobos ukkoseni, — innostui János Hajdu. — Jos minulla olisi satayhdeksänkymmentäyhdeksän kultarahaa, antaisin minä ne teille heti sillä vielä sittenkin voittaisin yhden kolikon, mutta kun minulla ei ole enempää, kuin kolme libertasia.

— Tarpeen on minullekin kaksisataa kultarahaa — sanoi Jóska appi suutaan maiskuttaen, — vienpähän kotia eukolleni.

Dobos setä hätkähti ja ponnahti pystyyn, aivankuin olisi käärme purassut häntä.

— Se on mahdotonta! — änkytti hän, mutta katsellessaan tarkemmin pitkätukkaista, vaaleata nuorukaista, huudahti hän: — Sehän sinä olet! Tuhat tulimmaista, mutta miten sinä olet sekaantunut tämmöiseen? (Hän pudisti päätään.) Ai, ai! Senkövuoksi minä olen ruokkinut sinua?

— Poika parka! näinkö meidän täytyy tavata toisemme? Missä on veljesi nyt?

— Sekin? No, suuren ilonpa minä teistä sainkin. Kirottu penikka, kaksisataa kultarahaa sinä veit minun taskustani, koska se oletkin sinä, eikä se joksi me sinua luulimme. Onko tämä nyt laitaa?

— Älkää surko, Dobos setä, sillä minä juuri olen István Magday, — sanoi vanki katkerasti.

— Mitä? Sellainenko sankari on sinusta tullut, että päästäsi niin suuria summia maksetaan? Poika parkani, poika parkani!

Hän kumartui lähemmäksi, silitti hellästi hänen päätään ja hänen silmistään valuivat kyyneleet rankkanaan. Keisarillinen upseerikin purskahti itkuun.

— Minun sydämeni pakahtuu, — nyyhki hän, — Voi, mitä sanookaan tätinne kuullessaan, että sinä sait surmasi minun kauttani? Sillä elä uskokaan, rakas poikani, että minä päästäisin sinut vapaaksi. Minä olen rehellinen mies ja kun kerran olen vanginnut sinut, vien minä sinut myöskin perille, sillä hallitsijaa minä en petä. Minä tarjoan oman pääni hänelle sinun sijastasi, mutta sinun omaasi en minä päästä luiskahtamaan käsistäni.

Ja ettei hän joutuisi jollaintavoin kiusaukseen, meni hän etsimään
János Hajdua, joka puuhaili vankkurien parissa.

— Kuulkaahan, sanoitte äsken, että antaisitte satayhdeksänkymmentäyhdeksän kultarahaa vangistani.

— Saattaa olla niinkin, että olen tullut hulluksi, mutta älkää te siitä välittäkö. Minä en huoli vangista, sillä pelkään päästäväni hänet vapaaksi, enkä huoli rahoistakaan, sillä pelkään niiden syyttävän minua. Teidän omanne on vanki, te olette hänet vanginnut, minä en tiedä koko jutusta mitään.

— No silloin kiitän nöyrimmästi, Dobos setä. Kyllä vien hänet
Sárospatakiin varovasti, niinkuin olisi munaa varjeltava.

Hallitsija piti juuri valtiopäiviä Sárospatakissa. Asiat sujuivat huonosti, hänen tähtensä alkoi jo laskea. Itse oli hän ärtyväinen ja synkänvakava.

Ilman mitään epäröimistä allekirjotti hän István Veresin kuolemantuomion. Olkoon varottavana esimerkkinä. Pyöveli katkaiskoon häneltä kaulan.

Mestaus oli määrätty tapahtuvaksi keskiviikkona. Tiistai-iltana tuli pyöveli Kassasta. Seurasi kaamea ukkosyö; aamun koittaessa nousi sellainen myrsky, että se paiskasi talojen kattotiilet maahan ja repi puut irti juurineen. Hallitsijan linnan Bornissa sytytti salama tuleen ja ikivanha rakennus hohti kammottavaa valoaan yli koko Sárospatakin.

Hallitsija nousi aikasin mestauspäivän aamuna, hän oli viettänyt koko yön unettomana ja nähnyt horroksissaan maaten lapsensa katkaistuin päin. Se ei ollutkaan mitään mahdotonta, sillä olivathan ne Wienissä ja siis tavallaan vankeudessa.

Krucsay linnaherra tuli tavallisesti ensimäisenä hallitsijan puheille. Hän kertoi hänen majesteetilleen aamusin aina yön tapahtumista (jos nim. oli jotain tapahtunut), hän teki selkoa anojista, jotka odottivat puheille pääsyä etuhuoneessa, ja selitti heidän asiansa, niin että hallitsija voisi jo edeltäpäin ajatella vastauksensa. Krucsay herralla oli sitäpaitsi vielä kerrottavana kaikenlaisia hovijuoruja, jotka hän tarjosi hallitsijalle aamiaisen keralla.

— Ovatpa ne epäisänmaallisia — jyrähti hallitsija. — Kyllä minä pian pesen heidän päänsä. Mutta odottakoot. Ketä on vielä?

— Mikähän mahtaa ukkoa vaivata? — kysyi hallitsija vilkkaasti. Olen kuullut kerrottavan hänestä. Hän on kelpo sankari.

— En tiedä mitä hän tahtoo. Mutta kaikkein kärsimättömin on eräs viittaan puettu nuori mies, joka väen väkisin tahtoo päästä sisälle ja kohtelee aivan hillittömästi vartioita, jotka sulkevat häneltä tien.

— Se on kohtuullista, ukkoseni. Ken on jo niin paljon tehnyt meidän hyväksemme kuin te, se ei enää pyydä, hän voi jo toivoa. Mikä on siis toivomuksenne?

— Voi, kieleni pääsi liiaksi valloilleen, pyydän nöyrimmästi anteeksi, mutta kun kerran sanoin toisen puolen, täytyy minun ilmaista koko totuus, sillä tiedän, että tällä paikalla, missä nyt olen, ei ole lupa valehdella. — Minä vangitsin Veresin, mutta annoin hänet János Hajdulle, sillä pelkäsin päästäväni hänet muuten vapaaksi, kun hän on minun ottopoikani, jonka itse olen kasvattanut. Minä ajattelin, että pysyköön vankina, kun on kerran vangiksi joutunut. Parempi on, että itse menen pyytämään armoa hänen majesteetiltaan, vaikka onhan se kehnoa, ja kamala rikos on taistella saksalaisten rinnalla omia veriheimolaisiaan vastaan — mutta Jumala tiesi, miksi hän sen on tehnyt. Entä jos hän vielä korjaantuu kunnialliseksi mieheksi.

— En tiedä, teidän majesteettinne, — sanoi Dobos setä heltyneenä ja hänen kasvonsa kostuivat kyynelistä.

— Ettekö tiedä, että hän on varastanut ja että hän minun omalla sormuksellani sai linnaherran vapauttamaan itsensä?

— Varastanut? — mutisi vanhus, kuivaten kyyneleet silmistään. Oi teidän majesteettinne! — huudahti hän tuskallisesti. — Silloin en minä ole puhunut yhtään mitään.

Hän kääntyi sotilaan tavalla ja poistui huoneesta. Nyt seurasivat lähetystöt. Nesselroth johti pestiläistä ja professori Szilágyi debreczeniläistä. Laajassa esityksessä, pitkin ja monimutkaisin kääntein he ilmottivat, ettei heillä ollut rahaa, jonkavuoksi he pyysivät lykkäystä, kunnes Rákóczy keskeytti heidät ärtyisenä:

Tätä huomautusta lukuunottamatta kuunteli hän mahdollisimman välinpitämättömästi monisanaista esitystä, kunnes yht'äkkiä kohosi ilmoille äänekäs melu kadulta, ja kun hän seisoi ikkunan ääressä, kumartui hän vaistomaisesti katsomaan, mitä siellä oli tekeillä.

István Verestä vietiin telotuspaikalle. Suuri joukko oli häntä saattamassa, naisia, lapsia ja muuta kansaa. Hänen vieressään kulki tulipunaisessa puvussa mestaaja.

— Ei ole armoa, — vastasi hallitsija ankarasti, nojautuen hetkeksi taaksepäin.

Alhaalla huomasi tuomittu Veres hallitsijan kasvot ikkunassa ja kahleitaan kalistaen hän huusi hallitsijalle:

— Jos teidän majesteettinne armahtaa minut, näytän ennen pitkää, mihin nämä käsivarret pystyvät.

Rákóczy viittasi päättäväisesti kädellään, että he voivat rohkeasti jatkaa kulkuaan ja sulki ikkunan.

Mutta samassa lennähtivät ovenpielissä seisojat sivulle ja väkipakolla hyökkäsi sisälle mies, saksalaisen sotilaan puvussa. Viitta, joka oli peittänyt hänen vaatteensa, oli valahtanut hartioilta.

Rákóczy astui varovaisesti taaksepäin siinä uskossa, että murhaaja oli uhkarohkeasti tunkeutunut sisälle.

— Teidän majesteettinne! — huudahti mies sydäntäsärkevällä äänellä, polvistuen hallitsijan eteen — minun veljeni viedään mestauslavalle. Minä olen syypää siihen, minä olen rikollinen.

— Mitä järjettömyyksiä sinä puhut? Hän on kavaltaja. Hän on varas, — sanoi hallitsija kiihtyneenä. — Varkauden minä voisin vielä antaa hänelle anteeksi, mutta en kavallusta, siihen täytyy olla päteviä todisteita. Poistu! Vartijat!

— Ette kadu, teidän majesteettinne, jos kuulette minua, sillä, kautta elävän Jumalan, te muuten vuodatatte viatonta verta.

László Veres kertoi henkeään pidättäen kaikkein tärkeimmät kohdat tapausten menosta, jotka kuultuaan hallitsija huudahti innokkaasti:

— Rientäkää nopeasti viemään valkoista lippua! Mutta pian, ettette myöhästy!

Nopeasti sidottiin valkea liina tangon nenään ja sitä läksi kiidättämään huovi, joka yötä päivää oli valmiina hallitsijan ikkunan alla tarpeen vaatiessa viemään perille käskyjä.

Totisesti laukkasi hevonen nopeasti, sillä se tunsi kannukset kyljissään. Hallitsija avasi ikkunan ja huusi huoville:

Ja hän oli niin kiihtynyt, ettei hän edes päästänyt luotaan lähetystöjä, vaan salli heidän pitää seuraa itselleen siksi kunnes hän saisi tietää tuloksen.

Mutta vaikka huovi ajoi täyttä lentoa, oli László Veres perillä vieläkin aikasemmin, nelistäen oikotietä yli kaikkien esteitten, läähättäen, kieli riippuen ja sydän hurjasti pamppaillen, kohti telotuspaikkaa.

Vasta silloin hän hiljensi hiukan juoksuaan, kun hän jo kaukaa kuuli raikuvan eläköön-huudon.

Ole siunattu taivaan Jumala! Se merkitsi varmasti sitä, että valkea lippu jo oli huomattu ja huomattu hyvissä ajoin.

Mutta vasta nyt huomasi László, joka hiukan oli toipunut jännityksestään, ettei hän ollutkaan yksin: milloin hänen vierellään, milloin edessään juoksi kilpaa hänen kanssaan valkea koira.

Hän huudahti riemuissaan: Drava, Drava! Sinäkö se olet? Oikeinko todella sinä olet siinä! Tulit takaisin. Oi, sinä oma koirani, tulitpa lopulta kuitenkin. Miten minä hainkaan sinua, sinä veitikka! Käykö laatuun sillä tavoin jättää isäntäänsä, joka on sinusta niin paljon pitänyt? Olenko minä ansainnut tällaista?

— Olenko ansainnut? Entä jos sittenkin olen ansainnut ja kohtalo rankaisi minua sentähden, etten täyttänyt velvollisuuttani, ja vihdoin nyt, kun olen kaiken sovittanut, antoi se minulle koiranikin takasin. Entä jos sittenkin se vanha eukko oli oikeassa sanoessaan kuolinvuoteellaan: »Mistä te sen tiedätte, osaanko minä antaa onnea»; veli paralleni hän antoi mustan koiran ja onnettomuuden ja minulle joutui valkea koira ja onni, — jota en osannut pitää arvossa…

Valkea lippu tuli hyvissä ajoin näkyville. Pyöveli oli juuri silloin vetämässä mestauskaapua István Veres sankarin ylle. Turhaa on minun tietysti mainita, että seurasi suuri ilo, joka vielä kohosi siitä, että molemmat veljekset onnellisina lankesivat toistensa kaulaan. Sotamiehet, jotka olivat kuulleet kerrottavan Istvánin sankariteoista, seurasivat voitonriemuisina ja iloisin huudoin veljeksiä kaupunkiin. Matkalla tuli heitä vastaan lähetti, joka kutsui heitä hänen majesteettinsa puheille. Kaikesta huomasi, että hallitsija oli rauhaton.

Rákóczy oli vielä Pestin ja Debreczenin herrojen seurassa, kun veljekset astuivat sisään.

— Minä kiitän teitä, majesteetti, pian saatte nähdä, että voin teoissa osottaa kiitollisuuteni.

— Hän ilmaisi minulle, ettet sinä tiedä aarteista mitään senvuoksi, että hän kaivoi ne esille.

— Totta joka kirjain, veljeni, mutta minä olin niin kehno, etten puhunut siitä sinulle.

István katsoi veljeään kummastellen, tietämättä, mitä hän oikein uskoisi todeksi.

— Asia ei todellakaan ole vielä minullekaan kyllin selvä, sillä minulla ei ollut aikaa kuunnella seikkaperäisemmin. Mutta nyt ehdimme. Kertokaa siis minulle elämäntarinanne.

László oli vilkkaampi ja parempi kertoja, hän kertoi koko heidän kohtalonsa vaiheet alkaen Krucsaysta ja siitä, miten Dobos täti otti heidät huostaansa, miten Pista voitti miekankannikkeensa ja rakastui Magda Szilágyion (Älähän! — puhkesi väliin läsnäoleva Szilágyi herra) ja hän kertoi senkin, miten siitä pienestä kipinästä syntyi vastustamaton halu tulla kerran aatelismieheksi; miten he lähtivät maailmalle ja saivat mustan ja valkean koiran, joista toinen toi onnettomuutta ja toinen onnea, ja miten he senjälkeen olivat tavanneet Rozsomákin ja eronneet kumpikin taholleen. Sitten kertoi kumpikin erikseen omat elämyksensä, joista Lászlón muodostuivat niin kirjaviksi senvuoksi, että hän taskut täynnä suuria rahoja lahti veljeään etsimään, mutta jäikin kiinni Pestiin senvuoksi, että hän rakastui Nesselroth herran tyttäreen. (Älähän! — puhkesi Nesselrothkin.)

— Te olette kärsineet paljon, miehekkäästi olette torjuneet päältänne loan, sinä tosin olet hiukan horjunut (sanoi hän Lászlón kääntyen), mutta tänään olet sinä sovittanut sen ja olet samalla todistanut, että sinulla on sydän oikealla paikallaan, ja se on pääasia. Tosiaankin hyvin opettavainen kertomus. Mutta yhden neuvon annan teille kuitenkin, vaikka en olekaan taikauskoinen. Ampukaa kuula sen mustan koiran otsaan ja lähettäkää se valkoinen lahjaksi Bercsényille, jotta se seuraisi sotajoukkoa ja tuottaisi sille onnea.

Tämä leikillinen huomautus oli sanottu ennustuksiin ja taikavoimiin uskovaa Bercsényitá tarkottaen.

— Koirastani en minä enää luovu, teidän majesteettinne, — sanoi László — mutta jos sallitte, lähden mielelläni sen mukana leiriin.

— Enkä minä puolestani voi tappaa omaani, — vastasi István — sillä viime yönä sen päivät päättyivät. En nukkunut koko yönä, sillä minun täytyi alati kuulla vankikoppini edessä sen surkeata ulinaa, ja kun minut aamunkoittaessa vietiin ulos, näin, että hurttaparkani oli kuollut.

— Se oli vaarallinen lahja! — sanoi Rákóczy. — Mutta teistä, Krucsay, en olisi uskonut sellaista julmuutta. Kuulitteko, mitä pojat kertoivat?

— Totta on — sanoi hän surullisesti painaen päänsä alas — kerran olin minäkin murtumaton mies, kunnes Jumala kuritti minua raskailla onnettomuuksilla. Hän riisti minulta kaikki kolme poikaani. Nyt olen jäänyt aivan yksikseni, ja uskokaa, majesteetti, että minä usein öisin kuulen sen kuoliaaksi piestyn vuokramiehen valituksen. Olenkin luvannut itselleni, että jos joskus kohtaan hänen karkotetut lapsensa, luovutan kaiken omaisuuteni heille.

— Krucsay on mahtava mies — huudahti Rákóczy hilpeästi — nyt voimme siis auttaa tapauksien menoa vielä askeleen eteenpäin.

Niin sanoen kääntyi hänen majesteettinsa yhä läsnäolevan lähetystön puoleen:

— No, herrat Nesselroth ja Szilágyi, nyt voin myöntää teille lykkäystä, mutta ainoastaan yhdellä ehdolla.

— Sillä, että annatte naimattomat tyttärenne näille minun sotureilleni, sillä nyt on minulla särvintä joksikin aikaa Krucsayn maatiloista.

— No, no — päätti hallitsija — ei kannata vielä liiaksi iloita edeltäpäin, sillä sitä ennen täytyy vallottaa Krucsayn maatilat keisarillisilta.

Sitten hän armollisella kädenliikkeellä päästi kaikki läsnäolevat poistumaan.

Unkarin kielessä lausutaan merkilliset vokaalit pitkiksi, esim.: Mikszáth, lue Miksaath; László, lue: Laasloo; laajuusmerkitön lyhyt e on useimmiten ä, esim.: Debreczen, lue Däbrätsän; c, cz = ts, esim. Naláczy, lue: Nalaatsi; cs = tsh, esim.: Krucsay, lue: Krutschai; gy, ly, ny = dj, Ij, nj. esim.: Gyulafehérvár, lue: Djulafäheervaar, magyar, lue: madjar; s = sh, esim.: István, lue: Ishtvaan; sz = s, esim.: Szilágyi, lue: Silaadji; zs = s, esim.: Kolozsvár, lue: Kolosvaar; y = i, esim.: Magday, lue: Magdai. Korko on aina ensimäisellä tavulla, kuten suomenkin kielessä.

[1] Debreczen on kaupunki Unkarin äärettömällä arolla. Se on aina ollut maan vapauspyrintöjen keskuspaikkoja. Myöhemmin v. 1849 julistettiin sen tuomiokirkossa Habsburgin hallitsijasuku Unkarin kruunun menettäneeksi. Nebulus = pilvi, oli latinakoulussa alaluokkalaisten nimitys. »Pöllöteinit», »philosofukset» ja »poetat» olivat keskiluokkalaisia, rhetor = puhuja, oli jo varttuneempi yläluokkalainen, jota jo sanottiin herraksi, dominus (mon. domini). Floriini = 2:40 Smk.

[14]. gulyáskeitto on unkarilainen kansallisruoka. Se valmistetaan pienistä kuutioihin leikatuista lihapaloista ja liemeen sekotetaan vahvasti punaista pippuria, paprikaa.

[20] Fáradi, väsymyksestä kotoisin oleva; i tai y pääte unkarissa vastaa saksalaista von ja ruotsalaista af.

[22] Eszterhäzyn viitta. Tarkottaa erästä kreivi Esterházya, joka oli Pietarissa Unkarin lähettiläänä. Hänellä oli helmillä ja jalokivillä tarumaisen ylellisesti koristettu viitta. Hänen tanssiessaan hovissa sinkoilivat hänen viittansa helmet ympäri lattiaa. Kun vallasnaiset kumartuivat poimimaan niitä, sanoi E. ylpeästi: »Antakaa palvelijoiden siivota ne!» Sanotaan hänen sukunsa köyhtyneen siihen määrään hänen tuhlaavaisuutensa tähden, että nykyään pysähtyy pikajuna ainoastaan kolmasti hänen tiluksillaan!

[24] Ferenci Rákóczi II (1676—1735) on Unkarin historian loistavimpia henkilöitä. Hänessä yhtyivät sopusointuisesti harvinaiset hengen lahjat ja murtumattomat ruumiin voimat. Alaikäisenä ollessaan oli hänen holhoojanaan uskonkiihkoinen kardinaali Kollonitsch, joka, juurruttamalla kasvattiinsa oman jesuitamaisen maailmankatsomuksensa, koetti hänestä saada aseen unkarilaisia vastaan. Kardinaali luulikin onnistuneensa ja R. julistettiin jo 17 vuotiaana täysi-ikäiseksi; mutta pian huomattiin, että entinen holhokki olikin jesuitojen oppeja käyttänyt unkarilaisen kansansa hyväksi, taitavasti salaamalla omat pyrkimyksensä. Espanjan vallanpenmyssodan aikana uskoi R. ajan tulleen, jolloin hän voisi vapauttaa kansansa vieraasta ikeestä ja hankkia sille uskonvapauden. Hänet vangittiin kuitenkin ja vietiin Wieniin v. 1701. Tällöin riensi kreivi Miklós Bercsényi, joka oli R:n uskollinen ystävä, neuvonantaja ja oikea käsi, Puolaan, tullen R:n päästyä pakenemaan puolalaisen sotajoukon johtajana hänen avukseen. Tästälähtien oli Bercsényi vapaustaisteluiden varsinainen johtaja. Koko Unkarin aatelisto riensi Rákóczyn lippujen alle ja jo v. 1704 alussa olivat hänen joukkonsa Wienin edustalla. Erdélyn valtiopäivät valitsivat hänet heinäkuussa samana vuonna Gyulafehérvárissa ruhtinaaksi, Szécsényssa nimitettiin hänet hallitsevaksi ruhtinaaksi ja Bercsényi valittiin hänen sijaisekseen. Sotaa käytiin vaihtelevalla onnella vuoteen 1711 asti. Kun Unkarin säädyt silloin Szatmórissa suostuivat rauhantekoon itävaltalaisten kanssa, ei Rákóczy, yhtävähän kuin Bercsényikaan, yhtynyt siihen, eikä välittänyt armahduksesta, jonka mukaan kansallisen armeijan päälliköt olisivat säästyneet kuolemantuomiosta ja kansa olisi saanut uskonvapauden ja omat perustuslakinsa, sillä he eivät luottaneet itävaltalaisten lupauksiin. Rákóczy lähti nyt vapaaehtoiseen maanpakoon ja oleskeli kuolemaansa asti Turkin sulttaanin vieraana, jonne myöskin Bercsényi oli tullut epäonnistuneitten vallotusretkien jälkeen Unkariin.

Unkarilaiset ovat säilyttäneet Rákóczy II:n muiston historiansa arvokkaimpien joukossa. Hänen ajoiltaan asti on säilynyt Unkarin vanhimmat kansanlaulut, joiden toisin surumieliset, toisin taasen sotaisesti sytyttävät säveleet yhä vieläkin herättävät voimakasta vastakaikua.

[25] kuruczit (krux — risti) olivat tämän ajan kuuluisia ja pelätyitä vapaudensankaria.

[29] Sátor Arepo tenet Opera Rotas. Jos Arepo käsitetään erisnimeksi, merkitsisi tämä lause ehkä: Arepo luoja pitelee voimakkaasti pyöriä.

[31] libertás lantit olivat liikkeeseen lasketulta seteleitä, joita valtio ei kuitenkaan kyennyt suurten sotamenojen vuoksi lunastamaan takasin.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KERJÄLÄISTEINIT ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.