The Project Gutenberg eBook of Orjavallan perintö This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. Title: Orjavallan perintö Romaani Kannakselta Author: Simo Eronen Release date: December 29, 2024 [eBook #74992] Language: Finnish Original publication: Helsinki: Otava Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen *** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ORJAVALLAN PERINTÖ *** language: Finnish ORJAVALLAN PERINTÖ Romaani Kannakselta Kirj. SIMO ERONEN Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1920. I. Taajaan asutun huvilayhdyskunnan vallasväki oli tapansa mukaan joukolla odottelemassa Pietarin iltajunan saapumista. Tässä junassa palasivat pääkaupungista viimeiset siellä päivän tehtävissään pistäytyneet virkamiehet, ja siksi tahtoi jokainen olla heitä vastassa kuullakseen edes toisella korvallaan päivän tuoreimmat uutiset ja juorut. Samalla sopi siinä junaa odotellessa myös tyydyttää seurusteluhaluaan ja näytellä muotiuutuuksiaan. Oltiin näet elokuussa ja keskikesän kevyet pukimet olivat jo hyvää kyytiä vaihtumassa ensimmäisen syyskauden vaatetukseen. Kirkkaasti palavien sähkölamppujen valossa elehti ja aaltoili koko asemalaiturin tungokseen asti täyttävä väenpaljous levottomana edestakaisin Vilkas puheenporina soi monikielisenä. Ylinnä kaikui tietenkin leveä ja luistava venäjä, mutta korva voi erottaa myös soinnahtelevaa ranskaa, vieläpä sangen runsaasti kankeata, selvätavuisesti äännettyä pietarilaista saksaakin. Ei ollut maailmansota vielä nostattanut kansoja toisiansa vastaan, ja niinpä Kannaksen huvila-alueellakin rajantakaisen suurkaupungin vallasyleisö asusti ja seurusteli sulassa sovussa kansallisuusrajoituksista välittämättä. Ainoa kansallisuus, jota toisten taholta katseltiin epäsuopein silmin, olivat juutalaiset. Jos minkä huvila-aseman ympäristöön alkoi tavallista runsaammin ilmestyä koukkunokkaisia israelinlapsia, niin hävisi sieltä muutamassa vuodessa muu ensiluokkainen huvilayleisö, jollei se laajoine maaostoineen ja kalliine huvilarakennuksineen ollut ennättänyt jo liian lujaan juurtua. Tämä puheenaoleva huvilayhdyskunta oli säilynyt jotenkin puhtaana juutalaisista. Sen lisäksi se oli juuri parahiksi kaukana Pietarista, joten pienempituloisten ja jokapäiväisissä toimissaan pääkaupungissa käyvien virkamiesten ja pikkuporvarien kukkaro ei oikein kestänyt matkan kulunkeja. Siksi olikin koko seura melkein kauttaaltaan varakasta, valikoitua väkeä. Tämä varakkuus näkyi hyvin varsinkin naisten pukimista. Jo ensi silmäyksellä niistä huomasi, ettei oltu tekemisissä minkään halpasäätyisen, väärennettyinä koruineen muotia tavoittelevan joukkokunnan kanssa. Hameiden uutuuttaan sihahteleva silkki ja pehmeä tafti oli hienoa peittäen sulavina laskoksina kiehtovasti notkahtelevia, täyteläisiä lantioita. Illan vienoisen viileyden varalta hartioille kietaistut harsovaipat verhosivat pehmeästi, läpinäkyvinä pyöreitä olkapäitä ja upeita, täyteläisiä rintoja. Hatut kalliine sulkatöyhtöineen olivat nähtävästi vasta joku päivä sitten siirtyneet muotikauppojen näyteikkunoista omistajattariensa päitä koristamaan, ja kaulavitjain, korvakoristeiden, rintaneulojen sekä rannerenkaiden jalokivet välähtelivät sähkövalossa silmiä häikäisevinä. Yksin runsas hajuvesien lemukin oli ylhäistä, taatusti pariisilaista alkuperää. Se ei vaikuttanut äitelästi, vaan hermoja hivellen, salattuihin nautintoihin kiehtovana. No, olihan joukossa yksinkertaisempaakin väkeä. Oli kaikilla huvila-alueilla kotiopettajina eleleviä ylioppilaita ja naiskurssilaisia, mutta nekin olivat tavallista paremmin puettuja ja puhtaampia. Ylioppilaiden mustissa vormuhousuissa näkyi silitysviiva, eivätkä naiskurssilaisten puvutkaan olleet niin mielenosoituksellisen jäykkiä, kuin Vasili Ostrovin yksitoikkoisilla kaduilla tavallisesti näkee. Näki jo päältä, että täällä maksettiin tuntiopettajillekin siedettävästi. Asemarakennuksen rappujen vieressä oli pari kukkasten kaupustelijaa isot korit upeita, väkevätuoksuisia ruusuja kukkuroillaan. Korien ympärillä tungeskeli joukko huolettomasti tennismailojaan heiluttelevia, uudenuutukaisissa flanellihousuissa teiskaroivia keikareja sekä näiden käsipuolissa kikattavia hienohelmoja. Ei paljoa ostettu, mutta yhtäkaikki naiset penkoivat neniänsä nyrpistellen korien sisällön ylösalaisin paljoakaan välittämättä myyjäpoikien hätääntyneistä katseista ja aroista vastalauseista, joilla nämä koettivat huostaansa uskottua omaisuutta suojella. Toinen liikepaikka, jossa myös tungeksi paljon väkeä, oli hiukkasen matkaa asemarakennuksen toisesta päästä aivan asemalaiturin vieressä. Siihen oli kyhätty laudoista matala, mutta muuten sangen tilava hedelmä- ja siirtomaatavaramyymälä, jossa valkoisiin esiliinoihin puetut puotipojat puikkelehtivat kuin rasvatut. Täällä seisoskeli varsinkin huivipäistä palvelusväkeä ja ylioppilaita, mutta eksyi sinne silloin tällöin myös parempaa väkeä aikaansa kulutellessaan. Juna myöhästyi, kuten tavallisesti kaikki tungokseen asti täydet huvilajunat, mutta tämä ei näyttänyt odottelijoita paljoakaan hermostuttavan. Puheenporina kävi vain yhä vilkkaammaksi, aaltoileva väkijoukko paisui yhä taajemmaksi. Näki hyvin, ettei junan odottaminen ollut kenenkään pääasiana. Pääasiana oli slaavilaisluonteen synnynnäisen, kiihkeän laumavaiston ja piintyneiden suurkaupunkitottumusten tyydyttäminen. Venäläinen ei menesty missään yksinään. Vähintään kerta päivässä hänen pitää nähdä ympärillään kuhiseva väenpaljous juoruavia, korujaan näytteleviä, toisiaan halailevia ja suukkoja mäiskytteleviä kanssaihmisiään. Silloin hän on vasta onnellinen. Muussa tapauksessa hän pian menehtyisi ikävään. Täällä ei ollut kellään ikävä. Täällä elettiin ja levenneltiin täysin purjein, aivan kuin konsanaan Nevskin prospektilla iltapäivän parhaaseen kävelyaikaan. Vaikka oltiinkin supisuomalaisessa ympäristössä, niin ei siitä suomalaisuudesta ensi silmäyksellä mikään muistuttanut. Jos joitakin paikkakunnan synnynnäiseen asujamistoon kuuluvia oli eksynytkin tähän ihmisvilinään, niin he pysyttelivät enimmäkseen asemarakennuksen seinävierustoilla. Siellä he juttelivat keskenään hiljaisella, melkein kuiskuttelevalla äänellä ja silmäilivät ihailunsekaisella kateudella tuota kirkkaassa sähkövalossa kuhisevaa, leveästi isännöivää ja kovaäänisesti pajattavaa väenpaljoutta. Itse vähäpätöinen, tyylitön asemarakennuskin näytti melkein kuin häpeävän mitättömyyttään. Se koetti kyhjöttää niin huomaamattomana kuin suinkin, ettei vain millään tavoin loukkaisi tuota ylhäistä ja hienoa seuraa, jonka arvostelevien katseiden alta se ei päässyt karkuun pujahtamaan. Mutta olipa suomalaisuudellakin oma tyyssijansa tämän loiston ja komeuden lähettyvillä. Sen löytääkseen täytyi kulkea asemarakennuksen ja jo puheena olleen hedelmämyymälän välitse rautatien varastorakennusten ja maantien sivua kulkevan aidan rajoittamalle taka-alalle. Siellä oli tilava ajuripirssi, jonka halki kulki pitkä hevosten pidinpuomi. Täällä takapihalla ei liikanainen valaistus silmiä häikäissyt. Yksi ainoa lampputuikku siellä paloi pitkän pylvään nenässä antaen sen verran valoa, että hämärästi voi erottaa pitkin puomin sivua seisovan, melkein loputtomalta näyttävän hevosrivin, mutta ajopelien laadusta oli jo melkein mahdoton selvää saada. Eikä täällä nenään pistävä lemukaan juontanut juuriansa Pariisista. Se oli hyvin kotoista takapihojen lemua ja löyhähteli sangen voimallisena alavasta maaperästä, johon jo nyt kuivan kesän aikaankin pyrki muodostumaan virtsalätäkköjä hevosten seisontapaikalle. Syksympänä muuttuikin koko tämä alue yhdeksi ainoaksi puolisääreen upottavaksi lokalammikoksi, jonka väkevä mehu pian löi pohjat irti siinä tallustelevien hevosmiesten jalkineista ja josta levisi tuntuva löyhkä koko aseman ympäristöön. Ajurit olivat junan tulon varalta jo päästelleet hevosensa irti pidinpuomista. Samoin olivat he korjanneet kärryjensä seville hevosten päitsiin ripustettavat syöttöpussit niihin jääneine kauran- ja heinänrippeineen. Näistä toimenpiteistä huolimatta seisoivat ajokkaat siinä pitkässä rivissään hievahtamatta, päät riipuksissa, aivan kuin olisivat seisaalleen nukahtaneet. Ne olivat jo niin tottuneet tähän seisoskeluun, ettei ennen junan vihellystä olisi pienellä tappelullakaan niitä liikkeelle saanut. Ajurit itse seisoskelivat pienissä ryhmissä kärryjensä takana. Kaikissa näissä ryhmissä kävivät kielet melkein yhtä kerkeästi ja vapaasti kuin tuolla valaistulla asemalaiturillakin. Erotus oli vain siinä, että täällä takapihan pimennossa soi sulava suomenkieli kiistämättömänä yksinvaltiaana. Vain silloin tällöin sutkautettiin puheen lomaan joku kivennapalaiseen muotiin muokattu venäläinen sana noin niinkuin näytteeksi, että osattiinhan sitä hienomminkin puhua, jos tarvis piti. Puheenporinan iänikuisena aiheena olivat ajuriseurassa tietenkin setakat ja niiden tuomat ansiot, niiden varallisuus, arvoasteet, niiden alituiseen vaihtuvat »naisserkut» j.n.e. loppumattomiin. Välillä selviteltiin myös muut päivän uutiset, viimeiset tilan- ja huvilapalstojen kaupat, kokemattomien pirtusaksojen kiinnijoutumiset, tullimiesten nenästävetämiset ja mikä ne kaikki luettelikaan. Paljon, ylen paljon on kannakselaisessa ajuripirssissä pakinan aihetta. Ei siinä kieli jouda paikalleen puutumaan, niinkuin tuo hevosluuska setakkaa odotellessa. Puheen lomassa vilkuilivat miehet kuitenkin yhtenään siitä asemarakennuksen ja omena-aitan välisestä aukosta valaistulle asemalaiturille haeskellen sieltä katseellaan itsekukin vanhoja setakoitaan ja mielissään toivotellen, että jos hyvinkin sattuisi niistä taasen kyydittävän saamaan. Myös oli jokaisella alati toinen korva varuillaan junan vihellystä odotellen. Silloin piti nimittäin olla sukkela ja osata siepata juuri se oikea setakka, joka ajoi hiukan pitemmälti eikä vain vaivaisen puoliruplasen edestä. Vaikka eipä tuota kenenkään mielestä ollut erikoista nureksimisen syytä Hyvä oli ollut kesä alusta pitäen, runsaasti setakoita ja hyviä setakoita. Ei mitään kitupiikkejä juutalaisia, vaan semmoisia, jotka maksoivat reilusti ja vielä juomarahatkin jutkasivat, kun vain vauhti oli kohtalaine ja muuten osasi olla mielen mukaan. Niin, hyvä oli ollut kesä siinä suhteessa ja vielä toisellakin tavoin. Monet näistäkin paraikaa pirssissä rupattelevista ajureista, jotka kaikki olivat pikkutilallisia, olivat kesän varrella saaneet myydyksi huvilapalstoja, vieläpä omasta mielestään tavattoman korkeihin hintoihin. Se merkitsi, paitsi suoranaista rahantuloa niistä palstakaupoista, aina uusia vakinaisia huvila-asukkaita, uusia hyviä setakoita, paranevaa ansiota kaikille. Tosinhan ne ennestäänkin pienet tilatierat niiden palstakauppojen kautta pyöristyivät vielä pienemmiksi, mutta välipä tuolla. Eihän noita pieniäkään tiloja joutanut kunnolla viljelemään, kun oli tämä ainainen rahanpyytö esteenä. Ja paremminhan tämä kannattikin kuin niillä laihoilla peltotieroilla rehkiminen, sen nyt sokeakin aivan hyvin näki. Tämä oli miltei kaikkien ajurien yhteinen ajatusjuoksu. Eikä kenenkään mieleen juolahtanut, ettei tämä ammatti oikein soveltunut omalla konnullaan elävälle talokkaalle, ja että he paraikaa olivat siinä niinkuin pimennon puolella piilottelevat kuokkavieraat, toisten ja vieläpä muukalaisten tuolla kirkkaasti valaistulla pitopihalla rehennellessä. Ehkä yhden ja toisen tajunnassa liikahti siitä silloin tällöin hämärä mielle, mutta harvoin se mielle pääsi selväksi ajatukseksi asti kiteytymään. Oli jo niin monen miespolven aikana ennätetty tottua muukalaisen rehentelyyn, että ilman sitä eläminen olisi tuntunut melkein luonnonvastaiselta. Orjavallan aikaan oli hovinherra rehennellyt vouteineen; ja kun hovinherra ja vouti sitten hävisivät muille markkinoille, niin tulivat nämä toiset niiden tilalle ikäänkuin perillisiksi. Siksi näihin niin helposti totuttiinkin. Ja kun nämä vielä maksoivat siitä, että saivat olla olevinaan niinkuin tuolla paremmalla puolen, niin totuttiin sitä helpommin ja jätettiin kaikki mielenpohjalla ilkeästi ailahtelevat hämärät mietelmät sikseen. Vähitellen olivat puhelevat miesryhmät aivan itsestään siirtyneet yhteen rykelmään siihen valaistun aukion kohdalle. Ylinnä muita, aivan kuin puheenjohtajana, piti ääntä pitkä, punanaamainen miehen vonkale, jota toiset nimittelivät edessäpäin Mäkituvan Salamoniksi ja takanapäin Salamon-saarnaajaksi. Itse asiassa hänen nimensä oli Salamon Hakuli, ja hän eleli Mäkitupa-nimisellä tilalla kolmisen kilometrin matkan päässä asemalta muutaman syrjätien varrella. Salamon oli juuri joku päivä sitten myynyt tilatieransa maista parhaan lohkareen eräälle pietarilaiselta professorille huvilapalstaksi ja tätä kauppaansa hän nyt siinä suuriäänisesti kehuskeli. Kauppahinta, tuhat ruplaa, oli sekä Salamonin itsensä että monien toistenkin mielestä kerrassaan tavaton. Alkuvuosina, venäläistulvan suuntauduttua tälle asemalle, oli samasta hinnasta myyty kokonaisia tiloja rakennuksineen päivineen. Vieläpä aivan muutama vuosi sitten oli Salamonin naapuri Mooses Määttänen myynyt tilansa valtioneuvos Lazareville tuhannestaviidestäsadasta ruplasta. Tosin tämä ostaja oli antanut Mooseksen pitää rakennusrähjänsä, mutta se nyt ei paljoa merkinnyt. Toisten yhteen ääneen säestäessä Salamonin kehumisia oli eräs keskikokoista hiukan pitempi, solakkavartaloinen mies askarrellut syrjässä hevosensa luona kuunnellen sieltä vain toisella korvallaan keskustelua. Tämä mies oli myös Salamonin naapureja, nimeltään Jaakko Vesterinen. Yleensä tiedettiin, ettei Jaakko oikein sopeutunut yhteen isoäänisen naapurinsa kera, kun ei voinut sietää tämän ainaista suunsoittoa ja hölöttämistä. Niinpä nytkin Jaakko miesjoukkoa lähestyen nakkasi Salamonin kehumisten lomaan: — Jokos se Salamon taas sitä Mooseksenkin tilankauppaa esikuvaksi vetelee. Kehno kauppahan se oli kerrassaan. — Mikä kehno kauppa! kivahti Salamon taistovalmiina. — Eipä se naapurikaan silloin aikanaan sen kehnoudesta puhetta pitänyt ja tyhmempäänsä opastanut. — Kukapas sitä silloin sen kehnoutta älysi, vaan johan sen nyt älyää, selitti Jaakko rauhallisesti. — Viisi huvilaa on ryssä laittanut siihen Mooseksen perulle ja nyhtää niistä joka kesä vuokria kolme neljä kertaa sen tilan hinnan. — Saattaa nyhtää, vaan paljonkos on ryssä rahoja pannut niihin huviloihin, sanopas se. Vai neuvoisitko minun tässä itseni huviloita ja taatsoja rakentamaan. Hyvähän on neuvoa, vaan mistäs otit ne tuhannet ja kapitaalit, neuvopas sekin yksin tein. Ja miksi et itse rakenna huviloita, siinähän on tilasi aivan ryssän maiden äärellä. Rakentaisit kilvalla ryssän kanssa ja nyhtäisit vielä enemmän vuokria! Yleinen naurunremahdus palkitsi nämä Salamonin iskevät sanat. Jaakko oli tullut auttamattomasti nolatuksi, mutta Salamon alkoi, aivan kuin lepytelläkseen, selitellä isällisen ojentavasti: — Osattaisiinhan tässä itsekukin rakentaa huviloita ja niillä vuokria nyhtää, kun vain olisi sitä kapitaalin puolta. Vaan kun ei ole, niin mikäpäs auttoi. Myy pois vain palsta ryssälle, kun vähänkin sopuhinnan suvaitsee maksaa. — Niin, niin se on, toden se Salamon sanoo, myönnyttelivät miehet kuorossa. — Totta se on, minkä sanon, kehaisi Salamon. — Ja mikäpäs siinä toisekseen onkaan joutilaita palstoja myydessä. Möisit vain siekin, Jaakko, ja ottaisit rahat, kun tarjotaan. Näissä viimeisissä Salamonin sanoissa oli taas pieni sivuletkaus Jaakolle. Yleiseen näet tiedettiin, että se samainen valtioneuvos, joka oli ostanut Mooses Määttäsen tilan, oli tahtonut ostaa osan Jaakonkin tilasta, kun se pisti Mooseksen tilapalstojen väliin ja oli niinmuodoin pahana haittana ryssälle. Jaakon emäntä Mari oli kuitenkin tehnyt tiukan tenän, ja niin olivat Jaakon kaupat jääneet sikseen. Ei Jaakko kuitenkaan ollut kuulevinaan Salamonin letkausta, sanoi vain: — Ehkä myynkin vielä, kun aika joutuu, mutta saavat ensin toiset hätäisemmät myydä. — Kukahan tässä hätäisempi olisi ollut, yritti Salamon. Mutta samassa vihelsi juna katkaisten rutosti keskustelun. Kaikki alkoivat painua asemalaiturille päin, ja heidät valtasi voitonhimoinen jännitys, samanlainen kuin valtaa uhkapelurit pelin viimeisen, ratkaisevan vaiheen joutuessa. Rivissä torkkuvat hevosetkin heristivät korviaan vihellyksen kuullessaan ja alkoivat sitten levottomasti vilkuilla taakseen. Ne veitikat tiesivät tottumuksesta, että tältä viimeiseltä junalta tuli setakka jokaiselle. Parasta oli siis pitää varansa, ettei tulisi aivan pahasti yllätetyksi. Kun juna oli pysähtynyt asemalle, alkoi ihmisvirta kantamuksineen suoltua ajuripirssiä kohti. Siinä puolitiessä oli sakea ajurirypäjäs heitä vastassa, kaikki kilvan kumarrellen ja viheliäistä venäjäänsä solkaten. Melkein puoliväkisin tarrattiin matkustajain kantamuksiin, varsinkin jos setakka sattui olemaan ennestään tuttava ja paremmassa huudossa ajurien kesken. Salamon Hakuli sieppasi setakan ensimmäisten joukossa. Sen sijaan hänen riitakumppaninsa Jaakko Vesterinen jäi melkein viimeiseksi, mutta sitten hänelle sattuikin setakka, jonka piti ajaa pitkän matkaa rannikolle päin. Setakan kysymykseen ilmoitti Jaakko lyhyesti vaativansa ajosta kaksi ruplaa. Toinen vilkaisi häneen kummissaan. Nähtävästi vierasta ihmetytti tämän ajurin suora, tavallisuudesta poikkeava käyttäytyminen. Mutta sitten hän ojensi tinkimättä tavaransa Jaakolle lähtien itse perästä tallustelemaan. Siinä samassa pyöräytti jo Salamon hevosensa lähtöön ja oli vähällä töykätä Jaakon kumoon mennessään. Kuskipukillaan käännähtäen hän huutaa huikkasi Jaakolle: — Ei pidetä kaunaa, naapuri. Tulehan ajosta jouduttua Tereskan sainoihin, siellä mie panen pienet litkat sen palstakaupan rotinoiksi. Jaakko viittasi vain kädellään, auttoi setakkansa rattaille ja suori sitten joutuisasti hevosensa taipaleelle. II. Ajettava matka oli alkutaipaleesta hyvää viertotien tapaista, jonka kahden puolen oli tiheässä taloja ja niissä kirkkaasti valaistuja myymälöitä. Myymälöiden ovipielet olivat aitovenäläiseen tapaan töherretyt täyteen ryssänkielisiä reklaameja, joissa lueteltiin kaikki ovien sisäpuolella saatavissa olevat tavaralajit. Tien kahden puolen kulkevilla käytävillä ja myymälöiden edustoilla kuhisi runsaasti kävelyllä olevaa yleisöä. Samoin näkyi myymälöiden sisäpuolella myöhäisestä iltahetkestä huolimatta kaupanteko olevan parhaassa vauhdissa. Täällä ei ehditty ajattelemaan muualla voimassaolevia myymälöiden sulkemisaikoja. Täällä elettiin kesäisen ruplakuumeen kiihkeässä humussa, ja siksi täällä kauppa-apulaisetkin saivat raataa lähelle puoliyötä, siirtomaatavarakaupoissa joskus sivuitse siitäkin, jos vain ostajia sattui riittämään. Tovin ajettuaan poikkesi Jaakko metsään painuvalle syrjätielle. Leveä ja runsaasti ajettu oli kyllä sekin, mutta ilman valaistusta. Vain metsässä tien kahden puolen olevista huviloista, jotka nekin vähitellen harvenivat, näkyi tulia, ja näistä tulista lankesi puiden lomitse ohkaisia valokielekkeitä tielle asti. Kävelijöitä oli tiellä vähän, vain silloin tällöin joku yksinäinen, kuherteleva pari, ja niinpä vaikuttikin asemalla ja viertotiellä vallinneen kuhinan jälkeen tämä metsän hiljaisuus suorastaan oudolta. Tuntui kuin olisi jonkun lumouksen kautta yhdellä harppauksella siirtynyt pitkien taipalien päähän levottomana kuohuvasta suuren maailman elämästä. Metsä oli hyvää sekametsää, jossa pitkärunkoisten petäjien ja tuuheiden kuusten seassa kasvoi runsaasti koivuja ja komeita haapoja. Pilvien himmentämä kuutamo loi salaperäistä hämyään puiden runkojen lomiin, ja maaperästä tuoksahteli voimakas yön viilentävän kosteuden synnyttämä lemu. Päivä oli ollut luottavan lämmin, ja juuri sellaisen päivän jälkeen se vahvan, alavalla maalla kasvavan sekametsän lemu tuntuu erikoisen hyväilevältä. Silloin maa ja metsä hengittävät vilvoittavaa, voimakasta hengitystään. Se hengitys virkistää nuutuneen mielen, salaperäisellä tenhollaan se kiehtoo ja kutsuu puoleensa, se synnyttää povessa hämäriä aavistuksia ja syvää, selittämätöntä kaipuuta. Sekä kyydittävä että kyytimies joutuivat pian metsän lumoihin. Kumpikin istui ajatuksiinsa vaipuneena, hevosen pannessa tasaista hölkkäjuoksuaan liikoja kiirehtimättä. Taival katkesi sentään silläkin tavoin, mutta yhä piisasi metsää ja yhä se tuli sakeammaksi, täydemmäksi. Se metsä pani aavistamaan, ettei maaperä ollut suinkaan laihaa, niinkuin yleensä Kannaksen huvilaseuduilla. Vain voimakas multa- ja savipohjainen maa kykeni sellaisen metsän kasvattamaan. Mutta turhaan sai lihava maa täällä raatajaansa odotella, sitä hommaa ei kukaan joutanut ajattelemaan. Siellä sähkötulien valaisemalla asemalaiturilla ja huvilakylän teillä kuohui ja kuhisi suurkaupunkielämä, ja täällä asui salon suuri hiljaisuus. Siellä taisteltiin kiihkeätä taistelua vaivaisista hopeakolikoista, ja täällä maaemo täyteläisinä uhkuvin rinnoin huokaili, kutsui ja odotti, mutta kukaan ei sen kutsua kuullut, kukaan ei sen aarteita tullut tyhjentämään. Toisin mittapuin arvioitiin täällä maanlaatu, ei sen hedelmällisyyden mukaan. Pietarilainen huvila-asukas saneli sen jyvitysperustan, joka täällä oli voimassa. Se jyvitysperusta oli yksinkertainen ja mutkaton: Kuivaperäinen, havumetsää kasvava maa oli hyvää, sillä se kelpasi huvilapalstoiksi ja meni siis ensimmäisenä kaupaksi. Sekametsää kasvava maaperä, jossa havupuut olivat enemmistönä, menetteli myös, sillä sekin kelpasi vielä pietarilaiselle, kun parempia maita ei ollut enää saatavissa. Mutta alava maa, jossa lehtipuut olivat enemmistönä tai yksinvaltiaina, oli arvotonta, sillä sitä ei huvilapalstoikseen kukaan huolinut. Sellaisen maan ohi kulki pietarilainen ja hänen perästään myös paikkakuntalainen ummistetuin silmin. Ei kenenkään mieleen juolahtanut, että sellainenkin maa voisi jollakin tavoin olla omistajalleen hyödyksi. Jaakko Vesterinen ei tässä suhteessa osannut katsella asioita yhtään toisin silmin kuin naapurinsakaan. Hän kantoi mielensä pohjalla hiljaista kaunaa Salamon Hakulille siitä syystä, että maanjaossa oli hänen osalleen joutunut suuri lohkare saviperäistä suota, kun sen sijaan Salamon oli suon vastineeksi saanut juuri sen metsäpalstan, jonka hän nyttemmin oli myynyt pietarilaiselle tuhannesta ruplasta. Tämä oli Jaakon mielestä sulaa vääryyttä, hän oli saanut kaupaksi kelpaavaa maata aivan liian vähän. Myös kantoi Jaakko omalle vaimolleen Marille kaunaa, kun tämä ei ollut sallinut myydä valtioneuvos Lazareville sitä Mooses Määttäsen tilusten välissä olevaa maapalstaa. Se olisi Jaakon mielestä joutanut aivan hyvin myydä, ja ryssä olisi silloin aikanaan maksanut siitä sievoisen hinnan. Nyt oli ryssä kuitenkin jo palstoittanut maansa, ja rakentanut huvilat, ja heidän maapalansa oli siinä keskessä aivan viratonna. Sitä tuskin kukaan enää huolisi. Se oli seuraus Marin joutavasta itsepäisyydestä. Mari oli vastustanut maapalan myymistä sillä perustalla, että heidän maansa oli jo semmoisenaankin melkein liian pieni eivätkä he kuitenkaan sen palan myymisellä pitkälle potkisi. Muilla keinoin heidän pitäisi toimeentulonsa hankkia. No myönsihän Jaakkokin, ettei se heidän maansa ollut liian suuri, mutta liikaa siinä sittenkin hänelle oli. Tuskin jäi rahanpyydöltä aikaa vanhojen, mitättömän pienien peltotierojen kyntämiseen ja kylvämiseen, saatikka sitten mihinkään uutisviljelyksiin. Totta puhuen eivät uutisviljelykset Jaakon mieleen enää juolahtaneetkaan. Jos hän ajatteli tulojen hankkimista maastaan, niin ajatteli toisin tavoin. Hän oli nähnyt ryssän siinä vieressä rakentavan huviloita ja kiskovan niillä suuret rahat vuokrina, ja hänen mielessään kangastelivat samanlaiset haaveet: päästä huvilain omistajaksi. Niiden haaveiden toteuttaminen näytti kuitenkin mahdottomalta. Vaikka Jaakko miten aherteli rahdin- ja setakanajossa, niin tasassa pyrki vain pitämään, ei tullut säästöjä. Katkerin mielin täytyi Jaakon myöntää, että oikeassa oli ollut Salamon sanoessaan, ettei niitä köyhälle miehelle tule rahoja ja kapitaaleja huvilain rakentamiseen. Ei muuta neuvoa kuin myy vain pois maapalstasi, kun vähänkin sopuhinnan satut saamaan. Jaakon mieltä kaiveli pahasti, että Salamon oli aivan kuin arvannut hänen salaiset aivoitukset ja niin paljasti säälimättä kaikille niiden naurettavuuden. Ja kaikki toiset tietysti nauroivat Salamonin mukana. Jaakko oli aina tuntenut voimakasta vastenmielisyyttä Salamonia kohtaan. Nyt hän tunsi sen vastenmielisyyden aivan huomaamattaan siirtyvän Salamonista toisiinkin. Häntä tympäisi koko joukkokunta, ja samalla alkoi häntä tympäistä koko ajurin ammatti. Että olikin joutunut eliniäkseen tähän kuskipukille ja sinne pirssiin vetelehtimään. Oli Jaakko joskus ennenkin tuntenut vastenmielisyyttä ja kyllästymistä kuskipukilla istumiseen. Varsinkin näin iltahämyssä hiljaisilla metsätaipalilla ajellessa se vastenmielisyyden tunne oli pyrkinyt mieleen hiipimään. Metsästä ja lemuavasta maaperästä tuntui henkivän selittämätön vetovoima, joka pani ikävöimään johonkin muuhun. Ei hän oikein tietänyt itsekään, mitä hän kaipasi, mutta ylen tukalalta tuntui vain olo. Melkein häntä nytkin hävetti siinä istua tuntemattoman setakan katseltavana, vaikka olikin melkein pilkkosen pimeä. Hänen mieleensä juolahti: — Mitähän tuokin minusta ajattelee? Näyttää olevan semmoinen paljon maailmaa kokenut mies ja tietää mitä tekee. Ei se varmaan paljoa tällaisista menijöistä piittaa, ja mitäpäs piittaisikaan. Tapaahan näitä tällaisia joka askeleella, ja valmiit ovat aina palvelusta tekemään, kun vain ruplan kolikon niille viskaa. Olkaa hyvät vain, rahanpyydössähän tässä ollaan! Jaakko ajatteli mieli katkerana omaa elämäänsä. Oli hänkin maailmaa kokenut, mutta yhtä ja samaa olivat ne kokemukset alusta pitäen. Isä oli ollut niitä tavallisia orjavallan aikuisia talonpoikia, oli tehnyt vuodet ympäriinsä parhaat päivät ropottia hoviin ja väliajat kulkenut rahdinajossa perheensä henkipitimiksi. Ja kun orjavalta sitten loppui hänen pikku poikana ollessaan, niin sama rahdinajo jatkui edelleenkin. Rahtikuorman päälle hänkin oli saanut kavuta heti, kun ohjakset miten kuten käsissä pysyivät. Isä oli näet jo aikaisin menettänyt terveytensä niissä raskaissa päivätöissä, ja niinpä ei auttanut muu kuin hänen perheen vanhimpana vesana astua isän tilalle. Kronstadtissa oli siihen aikaan parhaasta päästä ajossa käyty, sillä ei ollut silloin vielä näitä huvila-asutuksia. Siellä suurissa ajuriarttelien tuvissa hänkin oli viereksinyt kaiket talvet. Kurjaa oli ollut se elämä. Nukuttiin pitkillä lavereilla vieri vieressä, niinkuin sillit tynnyrissä. Eikä siitä nukkumisesta oikeastaan tahtonut mitään tulla, päivät yöt oli yhtenäistä tuloa ja menoa. Toiset pelasivat korttia ja tappelivat, toiset joivat ja elostelivat likaisten naikkosten kera, joita tuppautui kadulta niihin saastapesiin ihankuin syöpäläisiä. Varkaudet kuuluivat tavalliseen asiain menoon; täytyi nukkuessaan säilytellä päivän ansioita povellaan likaisen paidan alla tai nyrkkiin puristetussa kourassaan. Muuten hävisivät ne yön aikana viimeiselle tielleen. Ypöyksinään oli hän jo nuorena saanut sitä kovaa elämänkoulua käydä. Oli siellä kyllä mukana naapurin miehiä ja sukulaisiakin, mutta niillä kaikilla oli tarpeeksi huolta omista asioistaan, ei kukaan ehtinyt häntä auttamaan, hänelle opastusta antamaan. Pian oppikin hän muiden miesten lailla mahorkkasätkänsä pyöräyttämään ja pian oppi hän myös erottamaan keljut setakat rehellisistä. Vain yhden kerran eräänä pyrynsekaisena pakkaspäivänä, jolloin merellä oli vähän liikkujia, yritettiin häneltä Rambovaan [Rambova = Oranienbaum, tunnettu asema, jonne vie Kronstadtin suuri talvitie.] vievällä selkätaipaleella hevonen ryöstää, mutta silloin hän nosti semmoisen metakan, että hevonen pillastui hurjaan laukkaan ja ennätti Rambovan rantaan, ennenkuin kyydittävinä olevat ryövärit ennättivät tekosensa tehdä. Silloin tuli niille lurjuksille hätä käteen ja tarjosivat hänelle puoliruplasta hyvittäjäisiksi, mutta hänpäs vaatikin kaksi kirkasta ruplaa uhaten muussa tapauksessa aloittaa uudestaan huutamisen siinä keskellä ihmisvilinää ja näyttää poliisille kahakassa saamansa naarmut ja mustelmat. Ja maksaa niiden vietävien piti kaksi kirkasta ruplaa, osasi hän olla semmoista poikaa. Ajuriarttelissa sitä hänen urotyötään sitten kovasti kehuttiin ja ylistettiin yhteen ääneen: Kas siitä pojasta tuleekin semmoinen mies, ettei sitä ensi hädässä kuliin pistetä. No mies hänestä oli vähitellen tullutkin, mutta vain ajuri eikä mitään muuta. Ajureja ja rahdinkävijöitä olivat olleet hänen isänsä ja koko sukunsa. Ajuripukilla ja ajuriartteleissa hän oli itse kasvanut, sieltä elämänviisautensa ammentanut. Ajureja, pelkkiä ajureja oli hän vain nähnyt ympärillään, kannakselaisia, inkeriläisiä ja venäläisiä ajureja, kaikkia sekaisin. Ei hän ollut konsanaan oppinut tuntemaan muita ihmisiä kuin ajureja tai sitten setakoita. Mutta nämä viimeksimainitut kuuluivat ajurien ajatusjuoksun mukaan toiseen, erillään olevaan maailmaan. Niitä käsitettiin yksistään kyytimaksun ja juomarahojen mukaan. Hyvät setakat maksoivat reilusti, huonot tinkivät kuin juutalaiset. Ja niin ne tulivat ja menivät kuin vilisevä virta aina uutena, aina samanlaisena. Ei niistä ja niiden oloista konsanaan sen paremmin perille päässyt. Jaakon muistelmat keskeytyivät siihen, että hevonen säikähti jotakin hämyisen kuutamon valaisemaa esinettä ja tien sivulle karaten puhalsi täyteen juoksuun. Jaakko kiristi hiukan ohjaksia ja maiskautti suutaan tyynnyttääkseen ajokastaan. Metsästä kuului yhtenäinen sirkkojen sirinä, ja tien vierien kosteasta alamaan heinikosta vilahteli tämän tästä kiiltomatoja. Jaakko ei ollut koko iltana niitä huomannutkaan, mutta nyt kiintyi hän niitä tarkastelemaan, ja siinä samassa karkasivat hänen ajatuksensa taasen äskeisille laduilleen. Koko hänen tähänastinen elämänsä tuntui hänestä nyt niin kumman tyhjänpäiväiseltä. Hän muisteli nuoruutensa hurjasteluja ajuriartteleissa. Reimana miehenä häntä silloin pidettiin, tervetullut vieras hän oli, ilmestyipä minne hyvänsä. Mutta yhtäkaikki jo joskus silloinkin löi häntä kuin puulla päähän, ja silloin teki hänen mieli heittää hiiteen ajuriarttelit ja kaikki tyynni sekä lähteä muille markkinoille onneansa yrittämään. Mutta sitten kuolivat vanhemmat ja muu perhe hajaantui. Hän jäi lopuksi yksinään isältä peritylle tilatieralle, ja hänestä tuntui pahalta heti isän kuoltua jättää se ventovieraisiin käsiin. Jopa hän oikein todenperästä ajatteli ruveta maatansa viljelemään, mutta juuri silloin tulla tupsahti tämä pietarilaistulva hänenkin kotikyläänsä ja se vei käden käänteessä kaikki mukaansa kuin vetävän virran kurimus. Alettiin niin helpolla entisiin Kronstadtin ajoihin ja rahdinkäyntiin verraten saada runsaita ansioita näiltä huvila-asukkailta. Ja kun hänkin vielä niihin aikoihin joutui naimisiin, niin pitihän sitä ansaita rahaa perheensä elatukseksi. Niin unohtuivat vähitellen aivan huomaamatta ne ajuriarttelista luopumisaikeet. Hän kyntää raapaisi ja kylvi vanhat, orjavallan ajalta periytyneet peltotieransa sivutöinään sen enempää niistä lukua pitämättä, niistä toivomatta. Niin oli isävainaa tehnyt, ja niin tekivät kaikki naapuritkin... Jouduttiin matkan päämäärään. Se oli iso, yksinäinen huvila melkein asumattomalla metsätaipaleella korkealla aitauksella erotetun puistikon keskellä. Jaakko tiesi sen omistajan olevan erään upporikkaana pidetyn pietarilaisen pankkiherran. Setakka oli nähtävästi talon tuttavia, sillä häntä näyttiin odottaneen. Raskas portti oli valmiiksi avattu, ja pian ilmestyi kuistikolle myös väkeä tulijaa vastaanottamaan. Jaakko seisautti hevosensa kuistikon eteen, ja siinä sisältä tuotujen tulien valossa maksoi setakka hänelle sovitun kyytirahan kaksi ruplaa. Sitten pisti hän kätensä housuntaskuun, veti sieltä hienoja hopearahoja melkein ruplan verran ja työnsi ne Jaakon kouraan. Hän teki sen puhellen koko ajan vastaanottajien kera, tuskin Jaakkoon edes katsahtaen. Jaakko tunsi yhtäkkiä voimakasta halua kieltäytyä liikarahoista. Hänen teki mieli ojentaa ne takaisin ja sanoa, että kaksi ruplaa riitti aivan hyvin. Kieli kuitenkin teki tenän. Kuin peläten saavansa kuistikolta kylmän vesikipollisen niskaansa, jos avaisi suunsa, murahti hän vain epäselvän kiitoksen, hyppäsi kuskipukille ja pyöräytti kiireesti hevosensa pimeälle tielle taakseen vilkaisematta. III. Tereskan sainoi oli jonkun matkan päässä asemalta, tarkemmin sanoen neljännen viertotieltä oikealle poikkeavan syrjäkujan varrella, ei kuitenkaan kulmatalossa, vaan sitä seuraavassa. Se talo oli iso, matala rakennusrähjä, kujalle päin antavat ikkunat melkein maan tasalla, joten koko talon hartaimpana pyrkimyksenä näytti olevan painautua vähitellen maan alle päästäkseen siten piiloon puhtaina ja valoisina keikaroivien naapuriensa halveksivilta katseilta. Köyhyyttään ei Tereska kuitenkaan taloaan sellaisessa kunnossa pitänyt, kaukana siitä. Hänen liikkeensä menestyi ja kukoisti ehkä paremmin kuin moni viertotien varrella komeassa talossa upeileva muotiliike, niin että sen puolesta kyllä Tereskakin olisi milloin hyvänsä voinut talonsa uusia. Mutta tällä Tereskalla oli omat liikemiesperiaatteensa. Hän oli, vaikka syntyään inkeriläinen, lapsesta pitäen varttunut Pietarissa, tunsi tarkoin sen laitakaupungit, samoin kuin kaikki muutkin Pietarin ympäristön sakeammat asutuskeskukset. Ja juuri tämän tuntemuksensa perustalla hän tiesi myös, että kaikki rahtimiesten, ajurien ja sentapaisten suosimat sainoit olivat järjestään vanhoissa, ränstyneissä taloissa. Kuta ränstyneempi talo ulkoapäin, sitä paremmin liike kukoisti sen sisällä. Se oli jo niin sanoaksemme vanha traditsioni, ja Tereska piti pyhänä traditsionin. Hän näki jo uskollisimpien, jokapäiväisten kantavierastensa silmistä, että nämä viihtyivät erinomaisesti juuri sellaisessa vanhassa talossa, ja siksi hän varoi taloansa uusimasta. Sainoin lisäksi oli Tereskalla talossaan ruokatavarakauppa ja yömaja. Ruokatavarakauppa oli aivan rakennuksen päässä; se oli yhdellä ikkunalla varustettu puolipimeä myymälä, ja siitä päästiin pienen, ikkunattoman, kokonaan pimeän välihuoneen kautta sainoin puolelle, joka täytti koko rakennuksen keskiosan. Sainoin yhteinen vierashuone muistutti hyvin isoa, matalaa karjalaispirttiä. Ikkunat olivat vain huoneen kokoon nähden mitättömän pienet, josta oli seurauksena, että suurin osa huonetta jäi keskipäivälläkin hämäräksi. Huoneen keskilattialla oli pitkä, tanakkojen ristikkojalkojen päälle kyhätty tarjoilupöytä sekä sen kahden puolen istuimina pitkät, oikein selkänojan tapaisella varustetut rahit. Sekä pöytä että rahit olivat ehkä aikanaan olleet maalatut, mutta se maalaus oli aikoja sitten kulunut olemattomiin. Maalin lisäksi oli pöydästä kulunut puukin, niin että oksanjuurien kohdat olivat jääneet korkeille nystyröille, joten pöytälauta puhtaaksi pestynä muistutti luuvalon runtelemaa vanhan pesuakan kädenselkää. Harvoin näki pöytää kuitenkaan puhtaaksi pestynä. Aina oli sillä kasoittain ruoanjätteitä ja noroinaan rikkinäisistä kannuista ja teevadeilta läikkynyttä vettä, joka tasoitteli kaikki kuoppapaikat, niin että pöytä ensi silmäyksellä näytti kuin näyttikin sileältä. Lainehtivan liikaveden imivät taas pöytävieraiden likaiset takkien ja päällysviittojen hihat, ja mitä ne eivät jaksaneet imeä, se kyllä etsi tiensä pöydän reunaan kuluneiden syvennysten kautta lattialle, missä se jaloissa kantautuneen mullan ja loan, maahan heiteltyjen sätkänpäiden, tupakanporon, ruoanjätteiden ja syljen kera sekoittui mehuisaksi likatahmaksi, joka antoi litisevän, sitkeän äänen pöytävieraiden kohotellessa ja siirrellessä jalkojaan. Sainoin keittiöpuolen muodosti yhteen huoneen nurkkaan hiukan miestä korkeammalla lauta-aitauksella erotettu alue. Siellä oli iso pirtinuuni mahtavine helloineen. Hellalla kiehua porisi päivät päästään kaksi kookasta vesipataa sekä pihisi pari kolme nokista teekeittiötä, joiden ääressä hääräili Tereskan emäntä, paksu, pystynokkainen, mustatukkainen ja mustasilmäinen sekä nokinaamainen puolivenakko. Apulaisinaan oli hänellä kaksi palvelustyttöä, jotka yhtenään kilisyttivät likaisia vesi- ja teekannuja, tarjottimia ja laseja aitauksen viereen sysätyllä, kolmella jalalla heiluvalla pöytäpahaisella. Välistä, kun vieraita sattui olemaan vähemmän, olivat he siinä pesevinäänkin niitä astioita sekä asettelivat ne sitten uunin vieressä olevalle korkealle hyllylle valumaan. Tämä toimitus ei kuitenkaan antanut sanottavia tuloksia, siksi pinttyneet olivat jo rivattomiksi kolhitut kannut samoin kuin muutkin teensärpimisvehkeet pitkäaikaisesta käytöstä. Vielä kuului tämän keittiön yhteyteen uunin toisella puolella seinässä oleva komero, jonka hyllyt olivat täpöisen täynnä nisupulkkia, puolivalkeita sitnikoita, ryssänlimppuja, makkaraa, kurkkuastioita, likaisia, haisevia silli- ja voipönttöjä y.m. vieraille tarjottavia herkkuja. Oikeita lautasia, enemmän kuin veitsiä ja haarukoitakaan, ei tarjoilussa konsanaan käytetty, vaan kannettiin paksut voileivän kimpaleet, pulkat, makkarat ja sillit vieraiden eteen läkkipeltilevyillä tai sitä varten tekaistuilla lyhkäisillä laudanpätkillä, joilta vieraat saivat omin veitsin ja paljain kourin pistellä ne suuhunsa. Sillinpäät ja ruodot, makkaran kelsit y.m. syötäväksi kelpaamattomat jätteet heitettiin muitta mutkitta pöydälle tai lattialle, jossa ne muun hyvän lisänä saivat olla tarjoilun kaikinpuolista yltäkylläisyyttä osoittamassa. Hellassa paloi päivät päästään iso tuliroihu, joka levitti koko tarjoiluhuoneeseen hiottavaa lämmintä, niin että sainoi jo hyvissä ajoin iltapäivällä alkoi muistuttaa parhaillaan kylvettävää saunaa. Katossa leijaili sakeita savupilviä ja alhaallakin oli ilma niin sakeaa, että sitä olisi voinut veitsellä leikata. Välistä komensi mamma Tereska kyllä jommankumman piikatytöistä kiskaisemaan pihalle vievän oven auki tuulettaakseen sillä tavoin huonetta, mutta ei tuollainen tuuletus pitkälle auttanut, siitä pitivät vieraat ja kuumuutta hehkuva hella kyllä huolen. Itse Tereska, pieni, pyöreä ja punanaamainen mies, edessä pitkä, likainen peretniekka, oli tavattoman ketterä olento. Aina oli hän liikkeessä ja näytti yhtaikaa ennättävän olla sekä pimeässä myymälässään että sainoin puolella vieraidensa keskellä, ja aina oli hänen naamallaan rasvainen hymy, aina kielellään valmis sanasutkaus tai naulanpäähän sattuva kokkapuhe vieraidensa viihdykkeeksi ja hauskuudeksi. Eikä tämä Tereska milloinkaan menettänyt mielenmalttiaan, vaikka vieraat miten hyvänsä olisivat rähisseet. Silloinkaan ei hymy kadonnut hänen huuliltaan, kun joku pöytäseurasta viinapäissään heitti muitta mutkitta täysinäisen teelasinsa sisällön hänen silmilleen ja haukkui hänet kaikkien kuullen pietarilaiseksi sukkapelliksi, vanhaksi parittajaksi ja parantumattomaksi pirtusaksaksi, jonka oikea paikka olisi muka ollut ruunun lukkojen takana. Ei, mahdotonta oli Tereskaa saada kiivastumaan ja käyttämään karkeita sanoja. Hän jätti sen puolen vieraidensa passauksesta mamma Tereskan huoleksi. Tämä ilmestyikin rähinän pitemmälle jatkuessa tuulispään tavoin näyttämölle, ja kyllä silloin asianomaisten korvat kuumenivat, sekä tulvanaan tuiskuavista sättimisistä että myöskin navakasti läiskähtelevästä pesurievusta, jota mamma Tereska osasi käytellä verrattomalla taidolla ja nopeudella. Mutta jollei rauha silläkään tavoin palannut, silloin osasi itse Tereska sen kyllä palauttaa. Liukkaasti, muutamalla nopsalla liikkeellä ja ilman suunsoittamisia hän toimitti rähisijän ulos. Ennenkuin tämä oikein älysikään, lupsahti jo ovi hänen perässään kiinni nopeasti ja pehmeästi, niinkuin sulavasti toimiva teräsponnin olisi sen vetäissyt. Ja turhaa oli yrittää sitä silloin uudestaan avata, parasta painua tiehensä ja pitää hyvänään, niin ei jäänyt mitään jälkimuisteluja. Huomenna otettiin taas vastaan parhaana vieraana. Tereska kyseli imelä hymy huulillaan kuulumiset, niinkuin olisi eletty parhaina ystävinä hamasta lapsuudesta asti. Mutta oliko sitten noissa silloin tällöin sattuvissa haukkumisissa ja Tereskalle vasten silmiä singotuissa syytöksissä perää? Oliko Tereska parittaja ja pirtusaksa? Sitä oli tosiaan ylen vaikea mennä sanomaan. Mitä siellä rakennuksen toisessa päässä, pimeiden sokkeloiden kahden puolen olevissa yömajasuojissa tapahtui, sitä tuskin kukaan tarkalleen tiesi, siksi kirjavaa ja sekavaa oli tavallisesti siellä yöpyvä seura. Mitä taas pirtun myyntiin tuli, niin sitä ei Tereska konsanaan itse harjoittanut. Totta kyllä oli, että sitä tavaraa saatiin Tereskan sainoissa miten paljon hyvänsä, mutta sitä saatiin toisten käsien kautta, ei itsensä Tereskan. Liikkeen tämä puoli oli järjestetty sillä tavoin, että yhteisen tarjoiluhuoneen perällä oli kaksi pientä huonepilttuuta, joihin yhteisestä pöydästä pujahdettiin, milloin oli hyvien ystävien seurassa pidettävä pienet litkat tai sen semmoiset. Iskettiin silloin vain toisilleen silmää, mentiin sinne pilttuuseen istumaan sekä tilattiin sinne teet ja muut sakuskat. Silloin ilmestyi sinne aivan kuin sattumalta pieni, rokonarpinen ja vääräsäärinen miehen vekara, jolla oli viekkaat liirusilmät syvällä kulmiensa alla. Tämä mies oleili päivät päästään Tereskan sainoissa, ja hänet tunnettiin yleiseen nimellä Martiska-Maijan Israel. Mikä hänen vakituinen ammattinsa lienee ollut, sitä ei kukaan sen tarkemmin tietänyt, mutta kun siellä pilttuussa vain suhahti pari sanaa Israelin korvaan, niin äänettömästi hävisi se mies ilmestyäkseen tuokion perästä takaisin povi pullollaan. Mistä Israel sai povelleen sen tavaran, sitä ei kukaan konsanaan kysellyt. Pääasia, että se tavara tuli ja tuli sukkelaan, kun satuttiin sen tarvitsemispäälle. Nähtiin kyllä joskus Israelin pujahtavan sainoista sinne pimeään välikköönkin, mutta siinä nyt ei ollut mitään merkillistä. Saihan siellä käydä kuka hyvänsä Tereskan kera pakinoimassa. Se välikkö oli näet niin sanoaksemme Tereskan konttori ja vastaanottohuone, vaikk'ei se kalustonsa puolesta erikoisesti sellaista muistuttanut. Koko pöksä oli näet ahdettu täyteen täysinäisiä ja tyhjiä tavaralaatikoita sekä kaikkea muuta rojua, niin että niiden sekaan huoneessa oleva pieni pöytäpahainenkin melkein kokonaan hukkui. Tuoleja ei ollut ensinkään, vaan sai vieras istuutua jonkun tavaralaatikon päälle, jos juttelu pitemmälle venyi. Niin, nähtiin kyllä Israelin joskus pujahtavan tähän huoneeseen, ja viivähti hän välistä siellä hyvän aikaa Tereskan kera kahdenkesken. Mutta milloinkaan ei hän sieltä palannut sitä silmänkirkastusta povellaan, muualta hän aina sen tavaran nouti, mistä lie noutanutkin. Eikä Tereska, silloin kun Israel näillä asioilla liikkui, ollut häntä näkevinäänkään. Samoin ei Tereska milloinkaan, ei vahingossakaan, pistänyt nokkaansa sinne pilttuiden puolelle, kun siellä sitä miestä mojovampaa maisteltiin. Sainoissa kyllä oli ehtimiseen ja kaskuili siellä pitkät kaskut, mutta ei näyttänyt niiden pilttuiden olemassaoloa edes muistavan, vaikka siellä olisivat istuneet hänen kaikkein parhaimmat ystävänsä. Semmoinen oli järjestys ja komento Tereskan sainoissa, ja vieraita oli siellä varhaisaamusta myöhään yöhön tungokseen asti. Erikoisesti se oli ajurien suosima kokouspaikka. Pitkin päivää siellä istuttiin junien väliaikoina, jolloin setakan saanti oli enemmän satunnaista. Ja kun iltaisin viimeisestä junasta oli selvitty, kokoonnuttiin miehissä sainoihin viimeiseen täysistuntoon, joka saattoi monasti venähtää pitkälle ohi puoliyön. Ei muistettu lepoa, ei ruoka-aikoja, ei mitään. Siellä pöristiin vain väkevää teevettä hörppien ja sätkiä pyöritellen. Hevoset saivat seistä sainoin liejuisella pihamaalla, jossa oli samanlainen pidinpuomi kuin siellä aseman ajuripirssissäkin. Kummakos sitten, jos hevoset nuutuivat, kun saivat seistä valjaissa miltei vuorokaudet läpeensä. Vähemmälläkin se ajokkaasta liika virkeys häviää. Itse ajajat viihtyivät sen sijaan sainoissa mainiosti, paremmin kuin kotona konsanaan. Kotona marisi usein eukko, valitteli puutetta ja mankui yhtenään rahoja senkin seitsemään tarpeeseen, mankui enemmän kuin parhaimmallakaan menolla jaksoi pyytää. Sainoissa sai siltä mankumiselta ja marinalta olla rauhassa, ja muutenkin oli siellä oleilu niin leppoisaa. Jos oli talvi ja pakkanen, oli siellä niin hiottavan lämmin, että ihan takitta tarkeni. Jos oli syksyn likasiivot ja kylminä vasten kasvoja lyövät sateet, niin suloisesti hiveli ulkosalla tultua sainoin lämmin, höyryävä ilma kohmettuneita jäseniä. Oli aivan kuin olisi päässyt saunan lauteille köntistyneitä raajojaan sulattelemaan. Jos oli päivän pyytö luonnistanut huonosti, niin unohtui nurkumieli aivan itsestään siellä höyryävän teelasin ääressä ja kaiken maailman kaskujen vuolaana virratessa sanaseppien huulilta. Jos taas päivän ansio oli sattunut mielenmukainen tai sitäkin runsaampi — no niin, silloin ei ollut ensinkään liikaa, vaikka pujahtikin hyvien ystävien kera sinne pilttuun puolelle ja suhahti sanan pari sen Martiska-Maijan Israelin korvaan. IV. Tereskan sainoissa kuohui sinä iltana ilo ja riemu korkealla. Oli nimittäin saatu suuri uutinen: Inosta oli vierähtänyt semmoinen viesti, että siellä niitä patteritöitä, jotka jo muutamia vuosia olivat olleet meneillä, aiottiin ensi talvena ruveta jouduttamaan tulisella kiireellä. Niinpä hevosmiehiäkin tiedettiin tarvittavan tuhansittain rakennustarpeita — hiekkaa, kiviä ja hirsiä vetämään. Yhä paranemassa olivat siis koko seutukunnan rahanansiot. Jo oli tämä kesä ollut mainio, mutta talvi lupasi tulla vielä siunatumpi. Näihin asti olikin talvinen rahanpyytö huvila-alueilla ollut niukanpuoleista, ja niinpä monet ajuritalonpojat pitivät edelleen tapoinaan lähteä Kronstadtiin talviajoon. Nyt ei sitä niukkatuloista pyytöä huolinut ajatellakaan, saisivat nyt ryssät ja inkeriläiset kyyditä siellä yksin setakoitaan. Täällä kahmittaisiin täysin kourin ruplia melkein omilla kotinurkilla. Näin kehuskelivat miehet isoäänisesti. Saineissa alkoi tuntua entisestäänkin kohoamassa olevan ruplakuumeen esimakua, samanlaista kiihtymystä kuin uusi, tarumainen kultalöytö herättää kaiken maailman seikkailijoissa. Kannaksen talonpojalla on vilkas mielikuvitus, ja se mielikuvitus pääsi tuokiossa valloilleen. Toinen toistaan ihmeellisempiä juttuja kerrottiin suunniteltujen patteritöiden laajuudesta. Nämä työt lupasivat tulla paljon suuremmaksi rakennushommaksi kuin aikoinaan kuulu Iisakin kirkko, jonka rakentamista vanhempi polvi oli pitänyt tämän maailman valtavimpana ihmeenä. Kummako siis, jos mielet innostuivat, jos silmiin syttyi outo kiilto ja miekkoset haltioissaan tekivät ennakkolaskelmia ensi talven ansioista. Näiden ansioiden toivossa alettiin sainoissa juhlia. Miehillä oli yhtenään supattamista Martiska-Maijan Israelin korvaan. Hikihatussa sai tämä juosta salaisessa käyntipaikassaan, josta palatessa hänellä joka kerta oli povet pullollaan. Näiden käyntien seurauksena melu perällä olevissa pilttuissa kasvoi kasvamistaan ja alkoi sieltä vähitellen siirtyä yhteiseen vierashuoneeseenkin. Mutta toisessa pilttuussa isännöi Salamon Hakuli vieraineen. Hän piti siellä niitä lupaamiaan litkoja sen palstakauppansa rotinoiksi. Salamonilla oli vierainaan valittu seura. Siihen kuuluivat ensinnäkin se tilansa valtioneuvos Lazareville myynyt Mooses Määttänen sekä kalasaksa Sion Lipiäinen, molemmat tunnetuimpia Tereskan sainoin kantavieraita. Joukon jatkona olivat vielä Salamonin naapureina elelevät Lopos-veljekset Juonas ja Topias sekä vanha Anton Lempiäinen. Kaikki kolme ajureja ja pikkutilallisia niinkuin Salamon itsekin. Lopos-veljekset olivat sangen keskinkertaisia sekä ulkonäöltään että älyltään, mutta he olivat saaneet tänä iltana armon Salamonin silmissä sen vuoksi, että olivat molemmat Salamonin hartaita ihailijoita. Varsinkin vanhempi veli Juonas oli jokaisessa tilaisuudessa valmis myönnyttelemään Salamonin puheita ja kehumaan niitä. Hänen huulensa höpöttivät koko ajan, kun Salamon puhua paasasi. Hän kertasi ihastuneena itsekseen jokaisen sanan. Sitä tehdessä hänen oikea olkapäänsä työntyi vahvasti eteenpäin tehden koko miehen vinoksi ulkonäöltään. Ei tämä ollut mikään synnynnäinen vika, se juonti alkunsa siitä, että tämän Juonaksen oli tapana istua kuskipukilla aina vinottain, puoliksi setakkaan kääntyneenä. Tässä asennossa hän piteli ohjaksia oikealla kädellään nykien ja lappaen niitä yhtenään, joten ei ollut ensinkään kumma, jos se olkapää alkoi vähitellen pyrkiä melkein eri taloksi muusta ruumiista. Harras Salamonin ihailija oli myös Mooses Määttänen. Hän ei kyllä ihailuaan milloinkaan sanoiksi pukenut, mutta Salamon tiesi ja tajusi sen muutenkin. Suoraan sanoen Mooses olikin liian laiska ja hidas puhumaan. Jo päältäpäin hän oli hyvin laiskan näköinen: lihavahko, pyöreänaamainen, katse tyhmän unelias. Tilansa myytyään oli Mooses syönyt siitä saamansa rahat muutamassa vuodessa ja oli jo joutumaisillaan puille paljaille, mutta silloin armahti häntä Lazarev ottaen hänet palvelukseensa semmoiseksi pihamiehen tapaiseksi. Mooses sai kesäaikaan lakaista ja hiekoitella Lazarevin huvila-asukkaiden käytäviä ja talvisaikaan pitää silmällä tyhjiä huviloita. Tästä toimestaan hän sai Lazarevilta sen verran palkkaa, että perhe tuli miten kuten toimeen. Vanhoja vaatteitaankin lahjoitteli Lazarevin herrasväki, ja tästäpä johtui, että Mooseksella oli paraikaa aito ryssäläinen puku ja jaloissa vormusaappaat, joita hän koetti parhaansa mukaan saada näytteille, kohotellen siinä tarkoituksessa ehtimiseen lyhkäisiä koipiaan ja asetellen niitä vuoron perään toistensa päälle, mikäli ahdas tila suinkin myöten antoi. Nykyiseen oloonsa oli Mooses itse ylen tyytyväinen, ja kaikki muutkin pitivät hänen elantoaan miltei kadehdittavana. Kelpasi siinä näet elellä semmoisen hyvänahkaisen ja upporikkaan pohatan vornikkana. Ei huolta kerrassaan mistään, vaikka miekkosen sanottiin olevan niin saamattoman, että eukon piti jok'ikinen aamu sukia rasvan kera Mooseksen tukkakin, kun ei näet sopinut niin jalosukuiselle herrasväelle sinä entisenä pörröpää-Mooseksena näyttäytyä. Kokonaan toista maata kuin Mooses oli kalasaksa Sion Lipiäinen. Hän oli pitkänhuiskea, kaitaluinen mies, posket kuopallaan, suu vahvasti vinossa ja alahuuli lerpallaan kuin olisi sitä marhamintana käytetty. Tämäkin mies oli ensimmäisten joukossa myynyt polkuhinnasta tilansa ryssälle, mutta ollen yritteliäämpi mies kuin naapurinsa oli hän viime tingassa keksinyt itselleen mukiinmenevän liikealan. Hän kävi kesäaikaan ostelemassa Metsäpirtin kalastajilta tuoretta Laatokan lohta hevoskuorman kerrallaan. Lohet hän kuljetti jäihin ja tuoreihin sammaliin pakattuina huvila-alueelle ja myyskenteli siellä huvilalta huvilalle ajellen. Talvella hän taas kuljetti Uudenkirkon rannikkokalastajien haileja Pietariin ja Kronstadtiin. Tämä homma löi sen verran leiville, ettei Sionin perheen, joka asui vuokratussa huvilamökissä melkein Jaakko Vesterisen pellonaidan takana, tarvinnut konsanaan pahempaa puutetta kärsiä. Mutta eipä säästöjäkään tullut, sillä Sionilla ei ollut liikaa varakoitumisen halua. Kun oli saanut kalakuormansa kaupatuksi, niin istuskeli sen päälle pari kolme päivää Tereskan sainoissa rästiksi jääneitä pakinoita pakajamassa. Muuten hän olisi tuntenut jäävänsä pahasti ajastaan jäljelle, ja sainoin kantaseura olisi myös pannut pahakseen hänen poisjäämisensä. Viimeinen Salamonin litkavieras, Anton Lempäinen, nautti myös suurta arvonantoa Tereskan sainoiseuran kesken. Hän ei kyllä tätä arvonantoa millään lailla tavoitellut, mutta se lankesi hänen osakseen luonnostaan Hän olinpaikkaansa niitä karjalaisia talonpoikia, jotka köyhyydestään ja kaikista elämän kovista kolahduksista huolimatta säilyttävät synnynnäiset seuramieslahjansa. Salamon Hakulin rinnalle asetettuna oli Anton monessa suhteessa edellisen täydellinen vastakohta. Jo ulkonäössä pistivät nämä vastakohdat silmään. Kun Salamon oli iso, romuluinen miehen vonkale, oli Anton pienoinen, summarakenteinen. Kun Salamonin punoittava päälaki oli melkein kalju, oli Antonilla tuuhea, hiukan harmahtava tukka, joka oli suitta keskeltä jakaukselle. Niinikään oli hänellä leuassa lyhyt, kähärä ja hiukan harmahtava täysparta. Käytöksessäänkin erosivat nämä miehet jyrkästi toisistaan. Kun Salamon esiintyi aina isällisen rehentelevästi, isoäänisesti, esiintyi Anton säyseästi, hillitysti. Vain viinapäissään hän voi joskus lämmetä ja silloin kävi hän mielellään väittelyyn, mutta aina silloinkin säilyi hänen olennossaan jotakin miellyttävää, puoleensavetävää. Tämmöinen oli Salamon Hakulin vakituinen litkaseura. Mutta näiden valittujen lisäksi kävi pilttuussa kosolta muitakin tuttavia ja ystäviä. Tämän tästä niitä ilmestyi pilttuun ovelle mies tai kaksi kerrallaan puoliksi tyhjennetyt teelasit kourassaan. Salamon ymmärsi näiden käyntien juonen, auliisti hulautteli hän sorokan pirtupullosta terästystä ovelle ilmestyvien miesten laseihin, ja siitäpä hänen litkojensa maine kohosi pian kattoon asti koko sainoissa. Mutta yksi odotettu vieras viipyi poissa vielä: Salamonin lähin naapuri ja riitakumppani Jaakko Vesterinen, jolle Salamon asemalta ajoon lähtiessään oli kutsunsa heittänyt. Jo oli monta sorokan pulloa tyhjennetty, jo alkoivat kieltenkantimet olla tykkänään irrallaan, mutta Jaakkoa ei vain kuulunut. Jo monta kertaa Salamon harmitteli Jaakon viipymistä ja alkoi lopulta rehentelevällä tavallaan morkata naapuriansa, mutta kun joku tiesi mainita Jaakon saaneen pitkämatkaisen setakan, niin siihen asettui Salamon sillä kertaa. Totta puhuen eivät Salamonin litkat Jaakko Vesteristä puoleensa vetäneetkään. Hänellä oli tänä iltana niin paljon ajattelemista, että hevonen viertotielle jouduttua oli jo itsestään kääntymäisillään toisaanne lähtevästä tiehaarasta kotiin päin. Mutta silloin juolahti Jaakon mieleen, että ehkä Salamon alkaisi hämmästellä, jos hän jäisi kokonaan pois. Sitä iloa ei hän tahtonut naapurilleen suoda ja niin pyöräytti hän hevosensa asemalle päin sekä hoputti sen juoksuun. Sainoin pihalla oleva pidinpuomi oli täynnä torkkuvia hevosia. Sitaistessaan sen päähän kiinni omaa ajokastaan ajatteli Jaakko halveksivasti naurahtaen: — Koollapa näkyvät kaikki olevan. Kyllä siellä nyt taas kaskuilemista piisaa. Metsän puhtaasta, vilvoittavasta yöilmasta saavuttua löi sainoin sakea höyry mieltä ellottavasti vastaan. Tupakansavua oli huoneessa niin vahvasti, että katosta riippuvat kaksi lampputuikkua häämöttivät sen läpi vain kellahtavina pisteinä. Jaakko katui jo, että oli tullut ensinkään, mutta myöhäistä oli enää peräytyä. Hänen ilmestymisensä nostatti meluisan riemun, ja tämän melun houkuttelemana ilmestyi pilttuun ovelle Salamon Hakulin hikinen, punoittava naama. Nähtyään Jaakon sysäsi hän oven selkoselälleen ja painoi polvet notkahdellen vierastaan vastaan julistaen rehentelevällä tavallaan: — Jopas tuli lopultakin paras litkavieraani, tuli kuin tulikin. Jo aloin pelätä tässä, että menit Marisi kylkeä lämmittämään. Ja tarraten Jaakon käsipuoleen alkoi hän retuuttaa tätä pilttuuseen selitellen: — Kas tännepäin, naapuri, tänne hiukan peremmälle. Täällä ne minun litkani maistellaan ja taitaa ollakin jo toiset sajut menossa, veli veikkonen. Jaakko istutettiin monissa miehin litkaseuran keskeen ja alettiin toimittaa hänelle maisteltavaa. Yksi kaatoi teetä, toinen ajoi siihen joudukiksi isoja, ryssäläisiä sokeripaloja, ja itse Salamon valmistausi jo kaatamaan sorokan pullosta terästystä. Tässä touhussa pyrkivät kaikki lasit läikähtelemään, eikä Jaakko malttanut olla huomauttamatta: — Vahvatpa taitaa Tereskan sajut ollakin tänä iltana. — Ne pitää olla vahvat minun litkoissani, rehenteli Salamon, — ja mie maksan kitisemättä. — Niin, tämä Salamon maksaa, hoki Juonas Loponen työntäen olkapäätään eteenpäin. — Maksan mie, ja sinun pitää kumota ensi lasisi kerralla pohjaan, muuten jäit tykkänään jälelle hyvästä seurasta. — Oikein haastoit, Salamon, pohjaan, pohjaan! kaikui kuorossa Jaakon ympärillä. Jaakko ei ollut kehoituksia kuulevinaan. Hän maistoi varovaisesti ja päätti ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa pujahtaa tiehensä. Mutta hänelle alettiin kilvalla toimittaa illan suurta uutista Inossa alkavista patteritöistä. Anton Lempiäinen puheli: — Sie, Jaakko, tietysti tulet mukaan meidän artteliin. Me tässä näet pistettiin jo peukaloa, että lähdetään. Lähden tästä miekin sinnepäin, selitti Sion huultaan venyttäen ja silmiänsä räpytellen. — Lähden katselemaan, jos kalakauppa kannattaisi. Siellä ovat lähellä ne uuskirkkoisten hailiapajatkin. — Sie vain yhäti niitä hailejasi meille syöttäisit, pauhasi Salamon. — Paremmat siellä sakuskat olla pitää, jos kerran rahanpyytö tulee semmoinen kuin hokevat. Läskiä, parasta läskiä ja lohta, sitä samaa Laatokan lohikalaa, jota kesät täällä vallasväelle kaupittelet. — No, no, johan sie, Salamon, lopen komeasti käkeät elämään ruveta, kun oikein Laatokan lohikalat pitää sakuskaksi olla, pisteli Anton. — Mikäs eläessäni, intoili Salamon käsiänsä levitellen. — Vaikk'en läksisi ensi talvena alunkaan sinne teidän artteliinne, niin eläisin sittenkin. Eihän tässä mitä pakkoa ole lähteäni. — Eipä ei, eihän mitä pakkoa sinulla, mutta meillä muilla on, kun ei olla tässä palstoja myyty ja leipä on perheelle pyydettävä. — No jokos siekin alat siitä palstakaupasta puhetta pitää. Myisit pois itsekin etkä toista kadehtisi. Näin oli tarina aivan huomaamatta vierähtänyt taas mihin palstakauppoihin, ja Jaakko heristi korviaan kuullakseen, mitä Anton vastaisi Salamonille. Anton oli näet niitä harvoja, jotka eivät olleet vielä ensinkään maata myyneet. Se herätti sitä enemmän ihmettelyä, kun Antonilla oli kymmensuinen perhe rahdin- ja setakanajolla elätettävänä. Mutta Anton aloitti säyseästi: — En kadehdi, veikkonen, en hivenen vertaa. Mutta toinen on asia, myynkö itse vai enkö. Tähän asti en ole myynyt, mutta saattaahan tulla toinen aika, että on pakko myydä. — Mitä siitä säästämisestä, eihän tämä maa mikä epäjumala ole, että sitä kannattaisi pitää tyhjän panttina, silloin kun helisevät ruplat siitä tarjotaan. — Oikein haastat, Salamon, puuttui puheeseen Sion Lipiäinen. — Eihän maa mikä epäjumala ole. Mie tässä olen myynyt maani kokonaan ja elän yhtä hyvin kuin kuka muu hyvänsä. — Paremmin, veikkonen, elät, paljon paremmin! innostui Salamon. — Ajelet kuin herra konsanaan lohikuorminesi, ei huoli ovia kolkutella, kauppoihin suostutella. Kun näkevät, niin tielle juoksevat ruplat valmiina kourassaan. Siinä punnitset, käärit rahat liiviisi. Elätkös sie, Anton, mainesi ja mantuinesi niin mukavasti? — Tiedättehän, miten mie elän, mitäs tässä siitä vetelemään. Mutta emmehän me kaikki voi kalasaksoiksi ruveta, niinkuin Sion. Jo taitaisivat silloin heretä ruplineen perässä juoksemasta. Mutta Salamon ei antanut perään, alkoi kehua myöskin Mooseksen mukavaa elämää Lazarevin vornikkana. Loppujen lopuksi hän päätyi Mooseksen vormusaappaisiin huudahtaen voitonriemuisesti: — Näethän esimerkiksi nuo saappaat, jotka on Mooseksella jalassaan. Aivan kuin valtioneuvoksella itsellään! Kannattaakos meikäläisen kävellä semmoisissa? Moosekselle oli tämä puhe peräti mieleen. Hän nosteli vormusaappaitaan ja haasteli naama säteillen: — Hyvät nämä ovat ja pehmeät, ihan kuin minua itseäni varten tehdyt. — Saattavat olla hyvät ja pehmeät, puhui Anton naurahtaen, — mutta onhan siinä toinenkin puoli siinä maan myymisessä. Näettekös, saappaat ovat vain saappaat. Ne kuluvat ja katoavat, mutta maa ei kulu eikä katoa. Siinä on erotus, jota te ette näy ymmärtävän. — Vai ei sitä tässä ymmärrettäisi, rähisi Salamon. — Jopa sie lopen typeriksi meidät arvasitkin, kun ei muka osata erottaa maata ja saappaita toisistaan. Kyllä se sinun maasi kulumattomuus käsitetään. Mutta mitäs siitä on sinulla siunausta? Nälkää saat sen äärellä nähdä, et mitään muuta. — Vaikkapa näkisin nälkääkin, puheli Anton yhä säyseästi, — niin maatani säästän sittenkin. Se maa on näet minun, meidän kaikkien ainut esikoisuutemme, ja siksi sitä ei ilman pahinta pakkoa pitäisi vaihtaa vormusaappaisiin, olkoot miten pehmeät ja luontevat hyvänsä. Pitäisi meidän kaikkien muistaa, että sen maan edestä ovat isä ja taatto ropottia tehneet ja voudilta selkäänsä saaneet. Siksi se maa on kallista tavaraa. — Niin, niin, kallista on se maa, kultaa kalliimpaa! jankkasi Juonas kokonaan unohtaen, että hän näin joutui kehumaan toisen mielipiteitä eikä Salamonin. Toisetkin alkoivat tulla Antonin puolelle. Sion Lipiäinen hoki huuli lerpallaan juopuneella, itkunsekaisella äänellä: — Oikein haastat, Anton, ihan panet minut itkemään. Pahoin olemme tehneet, kun möimme esikoisuutemme, ainoan esikoisuutemme. Mutta minkäs mahtoi, kun emme raukat osanneet siitä muuten hyötyä ottaa. — Sehän se juuri on meidän kirouksemme, se orjavallan paha perintö, selitti Anton, — Se ei vedä maan puoleen, se vetää rahtikuorman päälle ja kuskipukille, kun ovat siinä vielä ne ruplat houkuttelemassa. Emme me luota maahan, emme osaa siitä elatustamme ottaa, mutta näin mie yhäti ajattelen kuskipukilla ja rahtikuorman nokalla värjötellessäni: Tulee vielä toinen aika, saavat lapsemme enemmän sivistystä ja ehkä oppivat ottamaan elantonsa maasta. Silloin olisi se maa hyvä olemassa, silloin loppuisi tämäkin viimeinen ropotti, sillä ropottia tämäkin on eikä mitään muuta. — Johan nyt joutavia puhut, että tämä olisi ropottia, koetti Salamon vielä inttää vastaan. — Eihän ropotista palkkaa maksettu, ja voudin raipat vielä selkänähän kirjavoitti. Mutta sinä saat kirkkaat rahat ajostasi eikä raipoista tietoakaan. — Saanen palkan ja päässen ilman raippoja, mutta ropottia tämä on yhtäkaikki. Eikä tämä milloinkaan lopu, jos myymme maan, ainoan esikoisuutemme. Silloin olemme sekä itse että lapsukaisemme ikuisiksi ajoiksi ropottiin tuomitut. — Niin, niin, kaikki mennyt, ikuisiksi ajoiksi ropottiin tuomitut! vaikeroi haikealla äänellä Sion Lipiäinen vedet silmistä valuen. Lopos-veljekset yhtyivät, viinan hellyttäminä Sionin vaikerruksiin, vaikka heillä olikin yhteinen maatieransa vielä myymättä. Mooses piilotti, kuin pahanteosta kiinni tavattu, vormusaappaansa pöydän alle ja katseli typerä, nolo ilme naamallaan suoraan eteensä. Salamon puolestaan koetti sotkea häviötään siten, että ryhtyi suurella touhulla kaatelemaan terästystä kaikkiin laseihin ja vaati unohtamaan kaikki vaikerrukset tänä iltana. Ne unohdettiinkin vähitellen. Puhelu muuttui yhtenäiseksi, sekavaksi pörinäksi. Kaikki olivat äänessä yht'aikaa, halailivat toisiaan ja läikyttelivät lasejaan sekä pöydälle että toistensa päälle. Sion rupesi taas laulamaan, ja toiset olivat oitis valmiit sekavana kuorona häntä avustamaan. Sainoin puolelta tuli pilttuuseen uusia vieraita, ja Salamon oli ylen aulis näitä kaikkia kestitsemään. Israel sai vielä kerran lähteä salaiseen käyntipaikkaansa, vaikka niin hyvin Salamon itse kuin kaikki toisetkin alkoivat olla jo aivan liemenä. Jaakko Vesterinen yksin oli selvä. Hän ajatteli, tuskin ensinkään huomaten ympärillään rähisevää miesjoukkoa, Anton Lempiäisen taannoisia sanoja: Ropottia — niin, semmoista tämä oli koko homma. Anton näkyi sen hyvin tajuavan. Kaikki tekivät ropottia, niin hyvin Anton itse kuin kaikki nuo toisetkin viinapäissään horisevat ja veljeilevät naapurit. Olivat tehneet kaiken ikänsä, ja niin hänkin oli tehnyt. Eikä siitä ollut mitään pääsyä, ei näkynyt mitään muuta keinoa, kun oli perheelle leipä pyydettävä. Alentavaa se oli, mutta jatka vain samaa latua. — Katkerasti naurahtaen havahtui Jaakko mietteistään. Huone oli tupakansavua täynnä ja tukahuttavan kuuma. Sion Lipiäinen oli aikansa itkettyään ja laulettuaan torkahtanut pöytää vasten, ja siinä rajalla näkyi jo Salamon itsekin häilyvän. Jaakko aikoi ensin ruveta houkuttelemaan toisiakin kotiin, mutta jätti sitten sen sikseen ja pujahti muiden huomaamatta sainoin puolelle sekä sieltä kiireimmän kaupalla ulos. V. Jaakko Vesterisen talo oli viertotieltä oikealle lähtevän syrjätien varrella. Siellä oli muutaman kilometrin pituisen metsätaipaleen takana toistakymmentä pikkutilaa käsittävä taloryhmä, joka kyllä kuului aseman ympärillä olevaan emäkylään, mutta jota syrjäisen asemansa mukaan tavallisesti sanottiin Peräkyläksi. Neljä Peräkylän taloista, niiden joukossa Sion Lipiäisen ja Mooses Määttäsen talot, oli jo kokonaisuudessaan joutunut venäläisille, ja näiden talojen maille oli rakennettu yhteensä parikymmentä huvilaa. Sen lisäksi olivat useimmat Peräkylän talolliset, Anton Lempiäistä ja Jaakko Vesteristä lukuunottamatta, myyneet huvilapalstoja, niin että Peräkylän mailla taisi huvilain lukumäärä nousta jo sinne kolmeenkymmeneen. Suurempi huvilaryhmä oli kylän alkupäässä tien kahden puolen. Siellä olivat Sion Lipiäisen ja erään toisen venäläiselle myydyn tilan maille syntyneet huvilat. Toinen sakeampi ryhmä oli kylän loppupäässä Mooses Määttäsen entisen tilan mailla. Loput olivat hajallaan ympäri kylää enemmän sen reunapuolilla. Talollisten asuinrakennukset olivat siinä huviloiden keskessä mitättömän pienine peltotieroineen yhteen ryhmään ahdettuina, aivan kuin joka taholta vihollisen piirittäminä. Hovinherra se monia miespolvia sitten oli tämmöisen yhteensullotun rakennusjärjestyksen määrännyt voidakseen paremmin pitää silmällä alustalaisiaan ja estääkseen näitä hovin metsän haaskauksesta. Olisihan siitä rakennusjärjestyksestä kyllä voitu sitten maiden jaossa poiketa, mutta kukaan ei silloin tahtonut lähteä kylmään metsään rakennustaan siirtämään, sinne uusia peltoja itselleen raivaamaan. Jäätiin vain yhä edelleen pyörimään siihen toistensa tielle, ja niin täytyi maanmittarin palstoitella jokainen tila useampaan lohkoon, jotka olivat hujan hajan, kartanomaat ja peltotierat erikseen, niittytierat erikseen, metsäpalstat erikseen, aivan sekaisin. Jos näissä oloissa ken olisi vielä tahtonutkin uutisviljelyksiä raivata, olisi se ollut miltei mahdotonta. Ne viljelykset olisivat joutuneet kauaksi asumuksista, ja niille päästäkseen olisi monasti pitänyt kulkea kahden kolmen naapurin maiden yli, josta tietysti olisi aiheutunut alituisia rettelöitä ja selkkauksia. Sellaisen siunatun perinnön se orjavalta oli vielä maanjaossakin jättänyt näille peräkyläläisille ja saman perinnön se on jättänyt sadoille muille kylille Karjalan kannaksella herpaisten ja lamauttaen arvaamattoman paljon kansan ainoan luonnollisen elinkeinon, maanviljelyksen elpymistä. Omissa huviloissaan elelevien kesäasukkaiden lisäksi asui Peräkylässä vielä melkein kaikkien talollisten luona kesäaikaan pietarilaisia, etupäässä pienempiä perheitä sekä opiskelijoita, taiteilijoita ja muita mahtavampien menijöiden liepeillä kulkeutuneita loisasukkaita. Tätä tarkoitusta varten olivatkin useimpien talollisten asuinrakennukset laitetut siten, että toinen pää rakennusta oli melkein tyyten eristetty ja sen eteen oli kyhätty kuistikon tapainen, joten se edes ulospäin näytti verrattain viihtyisältä kesämajalta. Sisäpuolella sen viihtyisyyden laita olikin monasti niin ja näin. Rakennukset olivat silloin venäläistulvan alkuaikoina suurten vuokrien toivossa velkarahoilla laitetut, mutta kun sitten kaikki varakkaammat tulokkaat alkoivat rakentaa omia huviloitaan, eivät talolliset huoneidensa kesävuokrilla enää saaneetkaan niin suuria tuloja, että uutisrakennukset olisi kannattanut kunnollisesti sisustaa. Näin ne jäivät melkein kuin keskentekoisiksi ja semmoisina ne siitä lähtien saivat olla. Kelpasivathan ne aina jollekin ja ansaitsihan niillä parhaassa tapauksessa muutaman satasen kesässä, mutta mitään näkyvää hyötyä ei niistä tuloista ollut. Useimmilla oli vielä alkuperäinen rakennusvelkakin maksamatta. Jaakko Vesterisen taloon päästiin viimeisiä kyläntieltä vasemmalle lähteviä kujasia myöten. Näiden samojen kujasten varrella olivat tieltä erottua ensimmäisinä Lopos-veljesten ja Salamon Hakulin talot, toinen oikealla, toinen vasemmalla puolen kujasia. Sitten seurasi Anton Lempiäisen talo vasemmalla puolella ja viimeisenä Jaakko Vesterisen talo kujasten päässä. Aivan Jaakko Vesterisen pellonaidan takana oli kaksi huvilaa, jotka molemmat omisti pietarilainen puutarhuri Grigori Artemjev, kyläläisten kesken tavallisimmin tunnettu nimellä ukko Arttemi. Toisessa huvilassaan hän asui itse kesät talvet rehevien kasvimaidensa keskellä, toisen hän oli vuokrannut Sion Lipiäiselle. Mooses Määttäsen perulle rakennetut huvilat olivat myös lähellä Jaakon taloa, siitä luoteeseen metsänlaidasta alkaen. Jaakko Vesterisen palatessa Salamon Hakulin litkoista uinui jo koko Peräkylä ja sen huvilayhdyskunta unten helmoissa. Taivas oli kirkastunut, ja niinpä täysikuu, joka illalla oli ollut pilvien peitossa, valaisi nyt täydeltä terältään. Kuutamon valossa Jaakko näki omille kujasilleen poikettuaan vältellä tiehen syöpyneitä kuoppia, joihin kärryt välistä voivat pudota akseliaan myöten. Vaikka heitä oli neljä taloa näiden samojen kujasten varsilla, niin ei tietä tullut konsanaan korjatuksi. Päivän vuodessa se korjaaminen olisi voinut heiltä jokaiselta viedä, mutta sitä päivää ei uhrattu. Ennen ryvettiin syyssateiden tultua kujasilla melkein pohjattomassa liassa. Kaikissa tien varsilla olevissa taloissa olivat ikkunat perhetupien puolella, joissa tulokkaat itse asuivat, enemmän tai vähemmän rikkinäiset ja niitä oli paikkailtu paperilla, päresuikaleilla ja muulla mitä vain käteen oli sattunut. Samoin olivat pellonaidat monin paikoin kaatuilleet, pihoihin vievät portit retkottivat mikä minnekin päin kallellaan, ja tarhojen edustat pihamailla olivat täpöisen täynnä rikkinäisiä ajovehkeitä ja kaikkea muuta talouteen kuuluvaa jonninjoutavaa rojua. Kuutamon hämyisä valo tuota rappeutumista vielä melkein kuin liioitteli. Selvällä päivällä ajaessaan ei Jaakko monasti ollut noita kallellaan retkottavia portteja ja kaatuneita aitoja huomannutkaan, mutta nyt ne pistivät niin ihmeen elävästi silmään, ja masentava alakuloisuus hiipi taasen Jaakon mieleen. Sainoista lähdettyään ja lyhyttä metsätaivalta ajaessaan oli hän tuntenut keventävää mielihyvää, kun tuli vesiselvänä miehenä lähdetyksi kotiin. Mutta nyt se hyvänmielen tunne haihtui kuin pyyhkäisten. Eikä Jaakon mielialaa suinkaan parantanut se, että hän omaa kotiaan lähetessään näki tuvasta tulen tuikkivan: Siellä valvoi hänen vaimonsa Mari ja odotti häntä. Kaikkien toisten talojen tuvissa nukuttiin eikä välitetty tuon taivaallista siitä, milloin perheen pää suvaitsi saapua kotiin. Mutta Mari valvoi ja odotti — niin hän teki aina. Oikeastaanhan Jaakon olisi pitänyt tuntea mielihyvää ja ylpeyttä sen johdosta, että hänen vaimonsa oli toisenlainen kuin kaikkien muiden, että se aina odotti häntä ja piti illallisen hänen varaltaan lämpimänä. Niin olisi pitänyt tuntea, mutta niin ei Jaakko tuntenut, ei ollut enää pitkiin aikoihin tuntenut. Häntä päinvastoin kiusasi se, että Mari hänen vuokseen valvoi öitään. Hän tiesi vaimonsa katselevan tätä ajurielämää ja yleensä täkäläisiä oloja hyvin epäsuopein silmin. Mari oli kotoisin Inkerinmaalta, eräästä Lempaalan syrjäkylästä, jossa Pietarin läheisyydestä huolimatta elettiin alkuperäistä maalaiselämää. Siitä johtui, ettei Mari voinut näihin oloihin tottua. Hän kyllä koetti parhaansa niihin mukautuakseen, mutta yhtäkaikki Jaakko tiesi ja näki Marin ikävöivän toisenlaisiin oloihin. Se harmitti ja kidutti Jaakkoa. Joka kerta, kun hän myöhään ajosta palatessaan näki tulen tuvasta tuikkivan, ajatteli hän: — On sillä Marilla taas ollut pitkä ja ikävä ilta. Monta on se ajatusta ennättänyt ajatella, vaikka ei minulle niistä puhu. Jo monasti oli Jaakko selittänyt vaimolleen, ettei tämän pitäisi valvoa ja häntä odottaa, mutta siihen Mari vain hymähti ja odotti edelleenkin. Tällä kertaa Marin valvominen kiusasi Jaakon mieltä vielä tavallista enemmän. Hän oli tuntikauden, ehkäpä enemmänkin viivytellyt mokomassa seurassa, ja niinpä hän hevosta riisuessaan tunsi palaavansa aivan kuin pahanteosta. Hän tiesi Marin vihaavan Tereskan sainoita enemmän kuin mitään muuta paikkaa maan päällä, ja siksi hänkin oli ruvennut sitä viime aikoina karttelemaan, ettei suotta vaimonsa mieltä pahoittaisi. Mutta pitipäs sinne taas tänä iltana hullautua menemään, vaikk'ei olisi ollut oikeastaan mitään pakkoa... Kun Mari kuuli Jaakon kärryjen kolinan, pani hän pois ompeleensa, huoahti kevyesti ja rupesi sitten laittamaan miehensä illallista. Hän otti hellalta keittoastian, hämmenteli ja tarkasteli sitä sekä toi sen sitten puusta taidokkaasti tehdylle alustalle asetettuna pöydälle. Senjälkeen hän nouti leipää ja tuopillisen piimää, asetti viereen lautasen ja muut syömäneuvot sekä laittoi lopuksi ovensuurahille valmiiksi pesuvettä ja saippuaa. Askarrellessaan liikkui Mari kevyesti ja nuorekkaasti. Hän oli pienenläntä, hoikkavartaloinen nainen, kasvot hieman kalpeahkot, mutta terveväriset, tukka tumma ja tavattoman tuuhea. Mari oli puettu vain lyhyeen raitaiseen alushameeseen sekä väljään, puhtoiseen röijyyn. Tukkansa hän oli irroittanut nutturalta, ja se heilahteli komeana, kahden kouran täyteisenä palmikkona hartioilla. Tämä ynnä iltapuku sai aikaan sen, että Mari ensi silmäyksellä näytti vielä hyvin nuorelta, melkein hennolta tytöltä. Lähemmin tarkatessa huomasi suun ympärillä kuitenkin muutamia hienoja juonteita, jotka kertoivat elämän kokemuksista, ehkäpä pettymyksistäkin. Kun Mari illallisen pöytään saatuaan istahti takaisin pöydän latvapuolelle ompeleensa ääreen, saivat hänen kasvonsa miettivän ilmeen, joka näytti niille olevan ominainen. Erikoisesti pisti silmään kauniisti kehittynyt, älykkäisyyttä osoittava otsa ja syvä, ilmehikäs silmäpari, jotka epäämättömästi osoittivat Marin kuuluvan johonkin Inkerinmaan monista tunnetuista laulajasuvuista. Tupa, jossa Mari emännöi, oli pienenpuoleinen ja yksinkertaisesti sisustettu, mutta kaikessa vallitsi tavaton puhtaus ja järjestys. Ovensuuseinällä olevan astiahyllyn reunat olivat paperiröyhelöin koristetut, uuni oli melkein kuin vasta eilispäivänä valkaistu, eikä vaarenaulakoilla ja orsilla näkynyt mitään joutavaa rojua. Perällä ikkunain välissä oli vanhaa tekoa oleva perhesänky, jonka päät olivat leikkauksin koristetut. Uuninpuoleisella sivuseinällä oli toinen sänky, jossa nukkuivat Jaakon ja Marin ainoat lapset, kolmentoistavuotias Martti ja häntä kaksi vuotta nuorempi Lauri-poika. Sänkyjen välisessä nurkassa oli iso piironki ja sen vieressä osittain poikain sängyn tukkeamana, ovi, joka vei toisiin huoneisiin. Kun niissä huoneissa kuitenkin asui pietarilaisia kesäasukkaita, ei tätä ovea konsanaan käytetty. Jaakko tuli pimeästä eteisestä aikalailla kolistellen tupaan, nyökkäsi vaimolleen äänettömän tervehdyksen, pani ajorukkasensa uunin reunalle, ripusti takkinsa ja hattunsa naulakolle sekä ryhtyi sitten peseytymään. Hänen hoikka, jäntevä vartalonsa näytti taipuvan hiukan jäykästi kumaraiseen pesuasentoon. Ainainen kuskipukilla istuminen alkoi nähtävästi jo puuduttaa ja kangistaa Jaakon jäseniä, vaikka hänellä olikin ikää vasta kolmekymmentäkuusi vuotta. Peseydyttyään nouti Jaakko piirongin päältä käsipeilin ja tuli se kädessään pöydän luo lähelle vaimoaan sekä ryhtyi siinä lampun valossa kampaamaan sakeata, hieman vastahakoisesti jakaukselle taipuvaa tukkaansa. Sitä tehdessään hän vilkaisi tämän tästä salavihkaa Mariin, joka istui ompeleensa yli kumartuneena eikä näyttänyt häntä huomaavankaan. Sinä turmelet, Mari, silmäsi ihan piloille, kun tuolla tavoin joka yö valvot ja ompelet, sai Jaakko vihdoin sanotuksi. Mari vilkaisi mieheensä ja vastasi hymähtäen: — Johan ne olisi monta kertaa nähneet piloille mennä, jos mennäkseen. — Elä sano niin, väitti Jaakko vastaan. — Yhden kerran ne vain hyvätkin silmät pettävät, ja silloin loppui ompelemiset päivälläkin, saatikka sitten yöllä. Mari ei vastannut enää mitään miehensä viimeisiin sanoihin, alkoi vain kiirehtiä tätä syömään, ettei keitto ennättäisi kokonaan jäähtyä. Syöntiaikana tuli taas painostava äänettömyys. Marin neula suihki nopeasti, seinäkello naksutti tasaisesti, ja pöydän päällä riippuvan kattolampun valkea päästi välistä hiljaisen ritinän imiessään uutta öljyä sydämestä. Jaakko mietti miten aloittaisi uudelleen katkenneen keskustelun ja saisi sanotuksi vaimolleen syyn viipymiseensä. Hän ei kuitenkaan keksinyt mielestään sopivaa alkua, mutta silloin keskeyttikin Mari itsestään työnsä, pisti neulan ompeleeseen, katsahti seinäkelloon ja päästi kevyen haukotuksen. — Jopa taisi ruveta unettamaan, ehätti Jaakko ilostuneena, kun pääsi puheen alkuun. — Jo hiukan, myönsi Mari hymyillen. — Kauan sinä tänä iltana viivähditkin, kello on jo sivu yhden. — Minulla oli pitkämatkainen setakka, selitti Jaakko. — Kävin siellä sen pankkiherran huvilalla asti. Ja sitten — Jaakko viivytteli sanojaan — sitten olin vielä muuallakin. — Saineissa? kysyi Mari naurahtaen. — Niin, siellä... Piti näet Salamon siellä sen palstakauppansa litkoja. Kaikki toiset jäivät sinne vielä minun lähtiessäni täyden päältä juhlimaan. — Pidettiin niitä samaisia litkoja täällä Salamonin kotonakin, selitti Mari hyväntuulisena. — Salamonin Liena juoksi hameet käärittynä jo aika päivällä ympäri kylän kutsuja heittämässä. Käväisi meilläkin ja kehui olevan monenlaiset pulkat sekä piirakat. — No olitkos sinä siellä? kysyi Jaakko ilostuen. — En ehtinyt menemään... Piti olla koko iltapäivä ukko Arttemia avustamassa. Siellä oli huomiseksi suuria kukkatilauksia. Jaakko arvasi ukko Arttemin avustamisen olleen vain tekosyyn. Hänen vainionsa ei juuri konsanaan käynyt kylän eukkojen kutsuissa, ja siitäpä Maria kylällä kellättiinkin ylpeäksi. — Olisi pitänyt mennä edes pistäytymään, sanoi hän vaimolleen lauhkeasti. — Totta puhuen ei minullakaan ollut yhtään halua niihin pitoihin, mutta pitäähän sitä mennä, kun on naapuri. Marin kasvoille tuli päättäväinen ilme, ja hän sanoi väkinäisesti naurahtaen: — Ehkä pitäisi, mutta hassuahan se on arkipäivinä. Olisi säästänyt pulkkansa ja piirakkansa sunnuntaiksi, sitten ehkä olisin pistäytynyt. Arkena minulla on muita hommia, sanokoot minua miksi hyvänsä. Hän nousi ja alkoi korjata ruokia hiljakseen hyräillen. Kun tuli oli sammutettu ja käyty makuulle, valvoi Jaakko vielä hyvän aikaa katsellen lattialle lankeavaa kuutamon valoa ja mietiskellen vaimonsa viimeisiä sanoja. — Niin olisi minunkin pitänyt tehdä, ajatteli hän. — Mari ei milloinkaan arkaile, vaikka näyttää päältäpäin niin hiljaiselta ja taipuisalta. Luulisi, että sen käärii kuka hyvänsä sormensa ympäri, mutta eläpäs mene yrittämään. Jaakko oli aina ihaillut vaimoaan, ja nyt hän tunsi Marin taasen kohonneen portaan itseänsä korkeammalle. Samalla hänen oma olonsa alkoi tuntua hänestä entistäkin apeammalta. VI. Ukko Arttemi, nykyisin jo kuusissakymmenissä oleva äijän kääppänä, oli ilmestynyt näille maille ensimmäisten aseman ympärille asettuneiden huvila-asukkaiden mukana. Vähän aikaa ympärilleen katseltuaan oli hän suunnannut matkansa Peräkylään, kierrellyt siellä päivän kaksi sekä ostanut sitten siitä Jaakko Vesterisen pellonaidan takaa muutamalle kauempana olevalle tulokkaalle kuuluneen maapalstan. Hän oli saanut sen aivan pilahinnalla, mutta siihen oli hän vuosien vieriessä laittanut kaksi huvilaansa sekä rehevän keittiökasvitarhan omine taimilavoineen ja laajoine kukkaistutuksineen, joiden tuotteita m.m. toinen asemalla olevista kukkasten myyjistä kaiket kesät kaupusteli. Keittiökasveja toimitti ukko Arttemi säännöllisesti koko Peräkylän huvilayhdyskunnan tarpeiksi, vieläpä aseman ympäristöllekin. Sen lisäksi kasvatti hän suuret määrät kaalia, kurkkuja y.m. vihanneksia talvivaroiksi muutamalle Pietarin tunnetuimmista vihanneskauppiaista. Ukon kehuttiin paisuneen kasvimaansa tuloilla jo aika äveriääksi, mutta siitä huolimatta hän ahersi vuodet ympäriinsä konsanaan levähtämättä. Työskentely kasvitarhassaan ja taimilavojensa ääressä näytti muuttuneen Arttemin suoranaiseksi intohimoksi. Varsinkin keväisin istutus- ja kylvöaikana sai tämä intohimo niin suuren vallan, ettei äijä malttanut edes yösydännä silloin moniksi nukkua. Siellä kyykki vain taimiensa kimpussa itsekseen puhellen ja hiljakseen vihellellen hilpeitä lurituksia, nuoruuden tanssi-iloista mieleensä jääneitä. Vakinaisia apulaisia oli Arttemilla vain yksi ainoa. Tämän lisäksi palkkasi hän kiireisinä työaikoina päiväläisiä, ja kun Jaakko Vesterinen sattui elämään siinä Arttemin naapurina, rupesi Jaakon vaimo Mari omien töidensä lomassa käymään ukolla apuna, milloin päiväläistä tarvittiin. Nämä käynnit toivat vaihtelua Marin yksitoikkoiseen elämään, joka jo alusta pitäen pyrki pysymään hyvin ilottomana, kun Jaakko kaiket päivät viipyi kotoa poissa omissa rahanpyytöhommissaan. Mutta vaihtelun ohessa ne toivat vähitellen muutakin. Kasvitarhatyö on sellaista, että se tarttuu veriin, jollei ihminen ole aivan tylsistynyt elävän luonnon kauneudelle, sen voimakkaalle elämän sylkahtelylle. Marin veriin se tarttui vuosien vieriessä yhä lujemmin, vei hänet vähitellen kokonaan valtoihinsa. Ja kun Mari oli yritteliäs nainen, ei hän ajan pitkään tyytynyt työskentelemään yksistään toisen päiväpalkkalaisena. Hän alkoi laittaa itselleen omaa pientä kasvitarhaansa, jota hän hoiteli ja vaali kuin silmäteräänsä. Eihän se kasvitarha alussa sanottavia tuottanut, mutta se laajeni vuosi vuodelta, kunnes lopulta päästiin niin pitkälle, että Jaakon kotona riitti vuodet umpeen oman kasvimaan tuotteita niukan ruokalistan höysteeksi. Koetti Mari joskus keväisin innostaa Jaakkoakin edes muutamiksi päiviksi kasvitarhatyöhön, mutta ei Jaakko näille vaimonsa houkutuksille korvaansa kallistanut. Hän näki kyllä omin silmin, miten äveriääksi naapurinsa oli sillä työllä paisunut, ja täytyihän hänen tunnustaa Marinkin pikku kasvitarhan heidän omaan talouteensa tuottamat siunaukset, mutta nämä seikat eivät voineet Jaakon ennakkoluuloja haihduttaa. Ne ennakkoluulot olivat hänessä yhtä lujassa kuin kenessä muussa Kannaksen talonpojassa hyvänsä. Ne periytyivät orjavallan ajoilta. Orjavallan aikana oli hovinherra pitänyt kasvitarhaa ja kuljettanut säännöllisesti venäläisen ammattimiehen sitä hoitamaan. Ropottia tekevää talonpoikaa ei monasti siihen työhön laskettu, ja jos milloin laskettiin, niin ainoastaan mestarin silmälläpidon alaisena yksinkertaisempiin aputöihin, lantaveden kuljetukseen ja sen semmoiseen. Yksin elä yritäkään kartanon kasvitarhaan tonkimaan, muuten tanssivat voudin raipat selässäsi. Tästä sai alkunsa se käsitys, että kasvitarha oli jonkunlainen hovinherran huviksi keksitty silmänkaunistus. Ropottia tekevä talonpoika rupesi katselemaan sitä karsaasti, niinkuin se katseli karsaasti kaikkia muitakin hovinherran mukavuuksia. Jos joku talonpoika olisi ruvennut itselleen kasvitarhaa laittamaan, niin hyvin luultavasti hän olisi saanut naapuriensa vihat päälleen. Hänen olisi katsottu olevan jollakin tavoin liitossa hovinherran kanssa, kun rupesi tämän metkuja jäljittelemään. Eikä tämä käsitys hävinnyt hovinherran mukana. Yhä edelleen pidettiin kasvitarhanhoitoa sellaisena ajanvietteenä, joka saattoi sopia korkeintaan herraskaisille ja ryssille. Tällä tavoin katseli asiaa Jaakkokin, luultavasti olematta sen paremmin selvillä, mistä se vastenmielisyys kasvitarhatyöhön johtui. Se vastenmielisyys oli hänellä yksinkertaisesti veressä, niinkuin kaikki muutkin orjavallan pahat perinnöt. Menepäs sitä käden käänteessä pois juurittamaan, vaikka omat silmäsi olisivat kymmenesti todistaneet käsitystesi nurinkurisuuden. Kun Mari näki turhaksi Jaakon suostuttelun työkumppanikseen, rupesi hän opettamaan poikiansa kasvitarhatyöhön. Hän vei Martin ja Laurin silloin tällöin mukanaan ukko Arttemin kasvitarhaan, jossa pojat saivat ihailla Arttemin komeita kukkaistutuksia. Siitä se alku läksi, pojat olivat hyvin pian ihastuneet niin perinpohjin naapurinsa kasvimaahan, etteivät olisi muualla viihtyneetkään. Mutta Mari selitti pojillensa, että heidän oma kasvimaansa, joka oli vielä pieni ja vaatimaton, saataisiin kerran myös yhtä kauniiksi, kunhan ruvettaisiin kolmisin oikein ahertamaan. No pojat olivat oitis valmiit yrittämään. He olivat pienestä paitaressusta alkaen saaneet elää miltei yksinomaan äitinsä hoteissa, ja niinpä tässäkin asiassa äidin sana ja valpas opastus lankesi hyvään maahan. Martista ja Laurista tuli pian semmoisia kasvitarhamiehiä, ettei paremmasta apua. Jaakon kotielämään näillä perheen jäsenten eriävillä harrastuksilla oli ajanpitkään oma vaikutuksensa. Ne harrastukset alkoivat aluksi aivan huomaamatta vetää miestä ja vaimoa eri suuntiin, niinkuin vedenjakaja vie kaksi rinnatusten juoksevaa pikku purosta erilleen. Ensin ei vedenjakajan vaikutusta huomaakaan, puroset polveilevat toisiansa seutuillen, eroavat, mutta tulevat taas yhteen, kunnes odottamatta välillä oleva este jää pysyväiseksi. Silloin hyvästi purosten yhteinen, soliseva leikki! Milloin taas tavattaneenkaan, kaukaisen valtameren sylissä. Eivät Mari ja Jaakko kumpikaan toivoneet tuommoisen vedenjakajan välilleen ilmestymistä. He rakastivat ja kunnioittivat edelleen toisiaan, mutta heidän elämällään ei ollut yhteistä päämäärää, ja niin muuttui pakosta heidän yhdyselämänsä vähitellen väkinäiseksi. Ulkokuori oli vielä eheä, mutta perhettä yhteen sitovat, näkymättömät elämänlangat alkoivat ratkeilla. Ja pojat, Martti ja Lauri, menivät äitinsä mukana. Harvoin pyrkivät he enää aamusilla, kun Jaakko ajoon läksi, hänen mukaansa kyytiä ottamaan, niinkuin olivat monet monituiset vuodet tehneet. Kärryjen puhdistamisessa kyllä olivat totuttuun tapaan isänsä mukana, mutta vilistivät sitten heti kasvimaalle, odottamatta edes hevosen valjaisiin joutumista ja isänsä lähtöä. Eikä Jaakko enää konsanaan kuullut Martin ja Laurin puhuvan setakanajoon rupeamisesta isoksi tultuaan. Yhteen aikaan se oli poikien mieltä tavattomasti innostanut, mutta nyt heidän ajatuksensa askartelivat muualla. Kasvimaastaan ja omista nimikkopenkeistään he puhuivat ja väittelivät isänsä apuna ollessaankin. Setakanajo oli kokonaan unohtunut. Jaakko huomasi sen, ja se koski hänen mieleensä enemmän kuin hän tahtoi itselleen tunnustaa. Eipä siltä, että hän tätä setakanajoa olisi ihaillut ja lapsilleen toivotellut, mutta sittenkin. Olisivat saaneet hänen mielikseen lähteä edes kyläntielle asti tuossa mukavilla rattailla kyytiä ottamaan. Eiväthän ne nimikkopenkit olisi sillä aikaa karkuun lähteneet. Pyysikin Jaakko joskus Marttia ja Lauria mukaansa, mutta silloin pojat yhteen ääneen selittämään: Pitää joutua kitkemään ja kasteluvettä laittamaan! Tai: — Äiti odottaa jo, emme me tohdi lähteä! — No, eihän se äiti siitä mitä, kun sanotte olleenne minun mukana. Silloin pojat nolostuivat ja alkoivat epäröidä. Voivatpa toisinaan lähteä vähäksi matkaa isänsä rattaille, mutta entinen ilo oli tipotiessään. Martin ja Laurin sadoista selityksistä tiesi Jaakko tarkalleen, mitä ne nimikkopenkit olivat. Mari oli ne vasta tänä viimeisenä keväänä keksinyt. Hän oli erottanut Martille ja Laurille sekä samoin itselleen kullekin oman pienen tilkun yhteisestä kasvimaasta. Tämän tilkkunsa sai kukin hoitaa keväästä lähtien toisten siihen koskematta, kuokkia sen, laittaa siihen penkit, istuttaa taimet ja vaalia niiden kasvua pitkin kesää. Syksyllä sitten katsottaisiin, kenen penkeissä oli paras sato, kuka oli työnsä huolellisimmin tehnyt. Kyseessä oli siis kilpailu, kunnian päälle käypä kilpailu. Tietenkin piti siinä sivussa myös yhteiseksi jäänyt kasvimaa hoitaa, mutta näissä nimikkopenkeissä ne varsinkin nyt syksyn lähetessä poikien ajatukset alati pyörivät. Niistä puhuttiin illoin aamuin, arvailtiin ja väiteltiin siitä, kellä olisi lupaavimmat voiton toiveet, väiteltiin loppumattomiin. Mari otti innokkaasti osaa näihin Martin ja Laurin keskinäisiin väittelyihin, ja niinpä sai esimerkiksi aamiaispöydässä isä olla usein, äänettömänä kuuntelijana. Tuskin hänen olemassaoloaan edes muistettiin, kun alettiin laskea viikkoja, lopulta päiviä, milloin mitäkin lajia pitäisi ruveta talteen ottamaan ja miten paljon sitä arviolta saataisiin. Jaakolta voi välistä keskeytyä syöntikin kuunnellessaan tuota väittelyä. Lusikka unohtui kuppiin pistämättä, ja kesken kaiken tuli Jaakolle semmoinen kummallinen mielijohde, että vaikka hän oli istuvinaan samassa pöydässä Marin ja poikiensa kanssa, niin nämä siitä huolimatta olivat jollakin tavoin hänestä hyvin kaukana. Tämä mielijohde antoi Jaakolle runsaasti ajattelemisen aihetta ajossa ollessa. Se kiersi ja kääntelehti hänen aivoissaan pitkät päivät, kun hän odotteli pirssissä setakkaa tai ajeli syksyn tullen yhä autiommiksi käyviä teitä pitkin. Ja kuta useammin hän kotona tarkkasi Marin ja poikien puheita, sitä syvemmälle se mielijohde syöpyi, sitä enemmän se häntä kiusasi. Oli tämä syksy Jaakon mielestä muutenkin tavallista ikävämpi ja kiusallisempi. Setakoita oli kyllä loppuun asti runsaasti, niin ettei sen puolesta olisi ollut mitään nureksimisen syytä. Mutta muuten oli ajossa-olo vaikeata. Satoi alituiseen, joten kuskipukilla sai päivät pitkät väristä läpimärissä vaatteissa, ja kaikki syrjätiet, joille useimmiten joutui kyytiä tekemään, muuttuivat lopulta melkein pohjattomiksi. Ajopelit niillä rypiessä pyrkivät särkymään ja hevonen rasittui ja laihtui ihan silmissä. Kuolettavan ikävää oli myös kylmän sateen kasvoja piiskatessa siellä liejuisessa ajuripirssissä junien odotteleminen, mutta jos pistäysi Tereskan samoihin lämmittelemään, niin ei ollut paljon hauskempaa siellä olo. Siellä juhlittiin tänä syksynä tavallista ahkerammin; joka päivä oli perällä olevissa pilttuissa yhä uusien tilan- ja palstankauppojen litkoja. Kannaksen talonpoikain kallis esikoisuus luisui hyvää kyytiä vieraisiin käsiin, ja vielä liukkaammin luisuivat siitä esikoisuudesta saadut hopeakolikot viimeistä tietään voimallisina pirtupuolikupposina, imelän venäläisen sokerin maustamina. Huristeltiin myös muuten runsastuloisen setakanajon ansioita pyöristellen, eikä silloin kukaan saanut sainoissa allapäin istuskella. Mutta Jaakolta oli hävinnyt tarkoin ryyppäämisen halu, ja niinpä hän tavallisesti pakeni tiehensä, kun alettiin hänelle pirtulla terästettyä, höyryävää teelasia nenän alle tyrkyttää Ei Jaakko lopulta tietänyt, minne hänen olisi pitänyt mennä. Kyllästytti ajossa oleminen, kyllästytti sainoiseura, kyllästytti kaikki tyynni. Kotiin paloi monasti mieli kesken päivän, mutta kun sitten iltasella kotiin joutui, niin yksinäiseksi ja ikäväksi tunsi olonsa sielläkin. Ja vihoviimeinen kiusa koitui Jaakolle vielä niistä liejuisista kotikujasista. Heidän kesäasukkainaan olevat pietarilaiset, jotka sattuivat olemaan tavallista konstikkaampaa väkeä, valittivat syyssateiden tultua yhtenään kujasten siivottomuutta, kun eivät millään tavoin tahtoneet päästä jalkaisin niitä myöten yhteiselle maantielle. Suoranaisen petoksen uhriksi katsoivat joutuneensa, kun heidät oli narrattu asumaan moisen taipaleen taakse. Uhkailivatpa lopulta jättää osan kesävuokraansa maksamatta. No, eihän siinä auttanut muu kuin repiä pellonaidat ja avata niiden pientaria pitkin pietarilaisille kulkutie, mutta siitä syntyi taas selkkauksia ja sanasotaa Salamon Hakulin kanssa, jonka pellot rajoittuivat Jaakon peltoihin. Salamon ei olisi millään tahtonut antaa Jaakon kesävieraille kulkulupaa peltojensa pientaria pitkin, vaikka hän omille asukkailleen sen kyllä antoi. Vielä ankarampaa rähinää piti asiasta Salamon vaimo Liena, jolla oli Marille jo vanhaa kaunaa ja jonka sapen oli saanut aivan kiehumaan Marin poisjääminen hänen litkakutsuistaan. Kostoksi tästä tukkesi Liena joka päivä Jaakon huvila-asukkaiden tien, haukkui näitä ohikulkiessa ja säntäsi tämän tästä Jaakon kotiin uhkailemaan käräjänkäynnillä ja vaikka millä. Loppujen lopuksi tekivät kujaset Jaakolle itselleenkin aika kepposen. Kun hän eräänä sysipimeänä syysiltana palasi ajosta, rattaillaan kaksi kauppiaalta ostamaansa jauhosäkkiä, sattuivat hänen ajopelinsä putoamaan kujasilla sellaiseen syvänteeseen, että toinen etulinjaali meni kokonaan poikki ja koko kärryjen etupuoli pahasti särkyi. Siitä tuli korjaamista pariksi päiväksi, ja sepälle piti maksaa sievät rahat uuden linjaalin laittamisesta. Tapahtuma harmitti Jaakon mieltä sanomattomasti, ja tämän harmin teki kaksinkertaiseksi se, ettei Mari malttanut olla hänelle hymyillen huomauttamatta: — Olenhan joka kevät kehoittanut sinua tienkorjuuseen noilla kujasilla. Olet jättänyt sen työn tekemättä, kun eivät muka toiset rupea avuksi, mutta näethän nyt, että vähemmällä olisimme päässeet, vaikka olisit sen työn tehnyt aivan yksinäsi. Jaakko murahti jotakin, joka oli olevinaan vastaväite Marin huomautukseen, mutta mielensä pohjalla hänen täytyi myöntää vaimonsa olleen tässä asiassa aivan oikeassa, niinkuin monessa muussakin oli ollut. Mari oli silloin tällöin säyseästi huomauttanut myös rempallaan olevasta pihaportista ja lahovista pellonaidoista, ja häpeätä ja harmia nieleskellen Jaakko tänä syksynä joka kerta ohikulkiessaan niitä silmäli. Marin ja poikien kasvimaan erotti pihamaasta sievä aitaus. Martti ja Lauri äitinsä opastamina olivat pitkin kesää sitä rakentaneet, ja niin siitä lopulta tuli oikein silmänkaunistus. Siihen veti pakosta joka kerta kotiin tullessa Jaakon katseen, ja hänestä alkoi tuntua, että juuri tuo aitaus se erotti Marin ja pojat hänestä. Sen aitauksen takana niillä oli oma luvattu maansa, johon häneltä oli pääsy suljettu ja jossa häntä ei ensinkään kaivattu. Karsain silmin, ties mistä syystä, katseli Jaakko pihamaalla askarrellessaan myös naapurinsa, ukko Arttemin kasvitarhaa kiertävää korkeata, vihreällä värillä maalattua aitausta. Kun hän näki aitauksen raoista Arttemin harmaan työpuseron ja venäläismallisen vuraska-lakin vilahtelevan, murisi hän itsekseen: — Siellä kyykkii se höperö yhtenään. Pitipäs lemmon lähettää se aivan tähän naapuriksi! Mutta kun ukko Arttemi huomasi Jaakon, alkoi hän sieltä kasvimaaltaan heiluttaa innostuneena lakkiaan, tulla köpitti aitauksen viereen ja viittoi viittomasta päästyäänkin, kunnes Jaakko myös käveli siihen aitauksen viereen omalle puolelleen. Ja sitten alkoi ukon suusta sanoja tulvia tähän tapaan: — Vot, hjuva vuosi, parembi ei ni konsa ollut. Kaali kasva da mestu ei riitä, akurtsi kasva da rotinan kuulet, kaikki kasva, prekrasno! Vot, oikein hjuva miull' vuosi tulemas, da hjuva myös Marija Semjonovall' tulemas vuosi. Ei ni mitänä puutu syömisest, da kaali i akurtsi torguvoimah mennä soap, Piitterih piipahtuo. A hjuva da otshen prilesna siull' Jakov Martinovitsh, jemanda da hjuvat siull' pojat myös. Prihat niistä parahat varttumas, udalat työhön da ogorodun ihanan laittamaa, konsa bohu ikeä tuop. Niin lasketteli Arttemi käsiänsä levitellen ja silmiänsä liputtaen. Eikä Jaakko voinut muuta kuin naurahdella ukon kehumisille. Eihän siihen äijän rehjuun kannattanut oikein työlästyä, hyvä mies se oli pohjaltaan ja rehellisellä työllä toimeentulonsa ansaitsi. Mutta alakuloiseksi painui takaisin Jaakon mieli, kun oli ukolle selkänsä kääntänyt ja kotipihalleen tallusteli. Alakuloisena ryhtyi rattaitaan puhdistamaan, alakuloisena valjasti niiden eteen hevosensa ja alakuloisena, veltosti kuskipukilla heilahdellen läksi ajaa lotisuttamaan loasta kuohuvia kujasia pitkin maantielle. Katse harhaili tylsänä ja väsyneenä pitkin ilotonta maisemaa, näki kaatuneet pellonaidat, rappeutuneet portit, kyntämättä jääneet sänkipellot ja niille korjaamatta unohtuneet, viheliäisen pienet kaurakykköset, jotka olivat aivan hajallaan pitkin peltoja. Nälkäiset lehmät olivat niitä ohikulkiessaan näykkineet, lyhteen sieltä toisen täältä kaapanneet ja siteistään hajalle puistelleet. Ei totisesti se katseleminen mielialaa nostattanut... Mari sen sijaan tänä syksynä iloitsi hiljaisessa mielessään sanomattomasti kesän saavutuksista. Ensi kerran hänen vähäinen kasvimaansa oli antanut siksi runsaan sadon, että hän katsoi siitä voivansa, niinkuin ukko Arttemi jo oli kehunut, myydä jonkun määrän kaalia ja muutamia muita lajeja. Tämän myynnin otti Arttemi suorittaakseen samalla kertaa, kun kävi Pietarissa omaa satoaan kauppaamassa. Eihän siitä myynnistä tosin suuria rahoja tullut, mutta kun Mari pani nämä rahat yhteen kesän pitkään säästämiensä, marjoilla, munilla ja maitotilkkasilla kesäasukkailta saamiensa roposten kera, niin säästö nousi jo hyvän joukon toisellesadalle ruplalle. Jaakolle ei Mari tästä säästöstään mitään puhunut. Eipä siltä, että hän itsekkäissä tarkoituksissa olisi peitellyt asioitaan mieheltään. Ei, hän tahtoi vain muuten pitää tämän säästön toistaiseksi omana salaisuutenaan ja paljastaa sen miehelleen sitten vastaisuudessa sopivan tilaisuuden tullen. Ensi kesän varalta laajensi Mari hyvin paljon suunnitelmiaan. Hän oli jo pitkin kesää katsellut navettarakennuksen takana olevaa, kasvimaahansa rajoittuvaa peltotieraa, joka oli hyväpohjaista maata ja oli nytkin antanut mukiinmenevän kaurasadon, vaikk'ei sitä oltu vuosikymmeniin kunnollisesti muokattu eikä lannoitettu. Mari päätti liittää tämän pellon kasvimaahansa ja otti asian Jaakon kera puheeksi eräänä iltana, kun he taas istuivat kahdeltaan Jaakon ajosta tultua. Jaakko pani ensin vastaan ja selitti, että se tiera oli parasta kauramaata ja tarvittiin siis hänen hevosensa ylläpidoksi. — Eihän siitä niin pikku alasta suurta vahinkoa tule, virkkoi Mari. — Kulin enemmän jos ostat kauroja, niin voimmehan sen rahan muussa säästää. — Niin sinä sanot, mutta eipähän näy tulevan säästetyksi. Marin teki jo mieli ilmoittaa tänä kesänä kasvimaastaan saamansa säästö ja kehaista Jaakolle, että paremmin se pelto hänen huostassaan tuottaisi kuin konsanaan kauramaana. Malttoi kuitenkin mielensä ja lausui vain: — Muokkaisit hiukan paremmin muut peltosi, niin monin kerroin tulisi korvatuksi sen pikku palan menettäminen. — Muokkaisihan sitä jos miten hyvästi, jollei olisi muuta tekemistä, vaan näethän itse, ettei ole aikaa. Ja siksi toisekseen, mitäs sinä niin suurella alalla teet? Ethän vain aikone ukko Arttemin kera kilpasille! Jaakon sanoissa oli puolittain leikillinen, puolittain pilkallinen sävy, mutta Mari ei ollut hänen pilkkaansa kuulevinaan, virkkoi vain vakavasti: Eihän sitä tarvitse siltä kilpasille aikoa, jos aikansa kuluksi jotakin hommailee. Eikä itsestäni niin paljon väliä, vaan tiedäthän, että pojat on pienestä pitäen opetettava työtä tekemään. Ei niistä koidu siunausta, jos tuolla pitkin kujasia saavat kesäkaudet juoksennella. Jaakko tunsi Marin viimeisistä sanoista saaneensa kolahduksen arimpaan paikkaansa ja katui jo, että oli suotta loukannut vaimoaan. Hyvittääkseen tämän hän lupasi luovuttaa Marin pyytämän peltotieran, tarjoutuipa vielä itse sen sängestä kyntämään, jotta kasvimaaksi muokkaus kävisi helpommaksi. Jo seuraavana päivänä hän suorittikin kynnön ajaen vaot hyvin huolellisesti ja syvään. Mutta sen tehtyään ja hevosta auransa edestä riisuessaan ei hän malttanut olla tiedustamatta, mistä Mari luuli saavansa riittämään asti kasvimaalle sopivaa lantaa. — Sittenpähän näet, sanoi Mari salaperäisesti. — Kyllä me poikien kanssa sen lannoituksesta huolehditaan. Itse asiassa oli Marilla jo lanta tiedossaan. Ukko Arttemi, joka syksyisin keräsi ympäristön huviloista kesän aikana karttuneen, huviloiden omistajille itselleen aivan tarpeettoman lantatavaran, oli luvannut valmiiksi sekoitettua lantaa myös Marin kasvimaalle. Niinpä ei muuta kuin Mari ja pojat ryhtyivät kynnön jälkeen tarmokkaasti kuokkimaan uutta kasvimaataan hävittääkseen siitä pois kaikki turpeet ja saadakseen maaperän muheaksi lantamehua itseensä imemään. Sitten suoritettiin lannoitus Arttemin antamien ohjeiden mukaan, ja niin oli ensimmäisen lumen sataessa Marilla hyvä ala uutta kasvimaata valmiina seuraavan kevään kylvöä ja istutusta varten. Marilla oli näissä sadonkorjuuhommissa sekä entisen ja uuden kasvimaan muokkauksessa ollut niin tarpeeksi ahertamista, että päivät olivat menneet kuin siivillä. Tuskin ehti siinä sivussa kaksi lehmäänsä hoitaa ja muut taloustoimet suoritella. Ensimmäisten syyskylmien joutuessa, ja kun pojat menivät kansakouluun, joutui Mari kuitenkin taas pitkät päivät yksin tuvassa käsitöidensä ääressä viettämään. Silloin oli hänellä hyvää aikaa ajatella elämäänsä ja kutoa uusia suunnitelmiaan. Kerran oli Mari ikävinä talvipäivinä, kun Jaakko oli ollut Kronstadtissa talviansiollaan, sepitellyt isoäitinsä runotekeleitä muistutellen pitkän laulun, jossa valitti mielihaikeuttaan, että oli eliniäkseen joutunut ventovieraisiin oloihin, joissa ei kukaan hänen koidon mielialoja ymmärtänyt. Tässä runossa hän oli myös laulanut setakan ja rahdinajosta, miten se miehet vakaiset omista oloistaan vieroitti, jätti kodit kylmille, pellot paraat rikkaruohon alle, ja miten Kannaksen kansa tavoin jäi kuni juureton puu kuihtumaan ja kuoleutumaan tuulisäiden tuivertaessa. Silloin aikanaan oli runo Marin omasta mielestä ollut aika sattuva, ja hän oli jo mielinyt lähettää sen eräälle viipurilaiselle sanomalehdelle sekä pyytää sitä painettavaksi, mutta sitten oli ujous estänyt häntä aiettaan toteuttamasta. Hymyillen Mari nyt muisteli runoaan, ja hänestä alkoi tuntua, että oli siinä liikoja omista apeista mielialoistaan vaikerrellut. Niitä mielialoja ei runonteolla lääkitty, ainoastaan työllä, yhtämittaisella ahertamisella. Ja työtä hän voi täälläkin tehdä, siitä unohdusta suruillensa ammentaa, siitä iloa ja tyydytystä saada. Sitäpaitsi olivathan hänellä lapsensa, joiden kasvattaminen rehellisiksi ja työteliäiksi kunnon miehiksi oli hänen velvollisuutensa. Ei siis ollut ensinkään aikaa turhiin vaikerteluihin. Mari päättikin totuttaa Martin ja Laurin jo pienestä pitäen ahertelemaan omalla peltosarallaan, vieroittaa heidän mielistään kaikki aikeet kiiltävien kolikoiden tavoitteluun veltostavassa ja ainoastaan saamattomille nahjuksille soveltuvassa setakanajossa. Hän näki hyvin, ettei miehensäkään ollut onnellinen setakanajossa, eikähän kukaan voinut mokomasta hommasta pysyväistä onnea tavoitella. Ei semmoinen työ voinut ajanpitkään tuoda oikeata tyydytystä ja iloa miehiselle ja voimakkaalle miehelle, sellaiselle kuin Jaakko oli. Näin päätteli Mari ja siitä arvasi hän juuri johtuvan Jaakon apean mielialan, vaikkei Jaakko nähtävästi edes itse sitä oikein tajunnut. Koetti Mari myös miettiä keinoja, miten saisi miehensä vakuutetuksi, että juuri hänen valitsemansa tie olisi sekä heidän oman että myös heidän lastensa tulevaisuuden paras perustus. Hänen eloisa mielikuvituksensa näki aivan rajattomia ansiomahdollisuuksia, jos heidän pieni maatilansa vain olisi ollut kunnollisessa hoidossa: Kasvitarhan tuotteilla ja karjanannilla saataisiin huvila-asukkailta pitkin kesää hyvät hinnat, ja liikatuotannon voisi talvella myydä Pietariin, niinkuin Arttemi teki. Niin, jospa hän vain saisi Jaakon mukaansa, silloin muuttuisi heidän elämänsä toisenlaiseksi kuin nykyään. Jaakko ahertelisi pellollaan, hän ja pojat kasvitarhassaan. Illoin olisi iloa pirtissä, kun puheltaisiin päivän saavutuksista, laadittaisiin yhdessä uusia suunnitelmia, uusia toiveita rakenneltaisiin. Ei elettäisi silloin sattuman varassa, niinkuin nykyisin elettiin. Nyt jos rattaat sattuivat Jaakolta särkeytymään, niin jo oli leivän tulo tukossa päivän parin ajaksi. Mitäpä jos Jaakko itse sattuisi sairastumaan. Silloin ei muu neuvoksi kuin lähetä Martti-poika ajuripirssiin setakoita vuottamaan. Semmoista tämä oli, mutta siitä oli irti pyrittävä. Ei konsanaan hänen pojistaan saisi tulla velttoja kuskipukilla vetelehtijöitä, vieraiden kumartajia, vaan suoraselkäisiä, omalla konnullaan eläviä talonpoikia. Näin päätteli Mari hiljaisessa mielessään, päätteli syksyn pimenevinä päivinä, kun koko muu kylä kulutti kilvan kahvikestejä käyden kesän viimeisiä ansioita ja eleli Inosta tiedossa olevan, talvisen rahatulvan kuumeisessa odotuksessa. VII Talvi teki tuloaan. Viimeiset myöhästyneet kesäasukkaat olivat lähteneet kovia syyskylmiä pakoon. Roudan röysteisiksi kovettamilla huvilakylän teillä oli kesän kuohuva elämä kuollut. Vain silloin tällöin näki siellä harhailemassa talven ajaksi Kannakselle pesiytyneitä pietarilaisia, mutta niitä ei ollut niin paljoa, että seutukunnan tavallinen talvisajan elämä olisi sanottavasti vilkastunut. Viertotien varrella vieri vieressä olevien suurten muotiliikkeiden ovet ja ikkunaluukut olivat tiiviisti suljetut, kesällä monivärisinä komeilleet reklaamikirjoitukset syyssateiden tuhrimat. Näki kyllä siellä täällä aivan kuin unohtumalla auki jääneen, vaatimattoman sekatavarakaupan, mutta ei niissä ollut minkäänlaista liikettä. Puotimies torkkui pimennossa tiskinsä takana tai seisoskeli ovella katsellen alakuloisena tiellä vallitsevaa autiutta. Tuota autiutta lisäsivät vielä laihoilla hevosillaan, rattaat tyhjinä pitkin teitä verkalleen ajelevat setakan pyydystäjät. Vanhasta tottumuksesta taivalsivat ne asemalle Pietarin junia vastaan, torkkuivat siellä junan tuloon asti ja painuivat sitten, useimmiten tyhjän tavattuaan, Tereskan sainoihin aikaansa kuluttamaan. Apeaksi, vie mielen syysmyöhällä Kannaksen huvila-alueilla liikkuessa. On kuin kulkisi hylyksi jääneessä kullankaivajain kaupungissa: Kultasuoni on ehtynyt, ja niin hylättiin asumukset, pelisalit, tanssipaikat. Ovet kiinni, luukut ikkunain eteen, ja koko voitonhimon sokaisema seikkailijayhteiskunta samosi toisille maille, uusien, pettävien elämän virvatulien viettelemänä. Tereskan sainoissa oli vielä elämää, mutta kuoleutumaan rupesi se pian sielläkin. Muina vuosina oli juuri tämä aika ollut Tereskan liikkeen satoisinta kukoistuskautta, mutta toisin oli tänä syksynä. Inon odotetut patterityöt olivat tähän syynä. Ajuritalonpojilla, Tereskan sainoin uskollisimmilla kantavierailla, oli paljon hommaamista kotona. Piti rakennella kivirekiä ja hiekanvetolaitoja, piti hommata karjanrehua ja talvipuita kotiväelle. Ja siinä sivussa piti vielä kylätellä naapureissa perustelemassa yhteisiä työartteleja, ettei jouduttaisi siellä tuhansiin nousevissa hevosmiesjoukoissa elämään aivan sattuman varassa. Peräkylän miesten tavallisin yhtymispaikka näissä valmistuksissa oli Salamon Hakulin tupa. Se sai tällä kertaa korvata Tereskan sainoita. Siellä istuskeltiin pitkin päivää, sieltä haettiin neuvoja työvehkeiden laadinnassa, sieltä saatiin varmimmat tiedot ilmanmerkeistä, milloin ne lunta alkaisivat luvata. Salamon tiesi kaikki, ja hän jakeli neuvojaan auliisti. Melkein yhtä auliisti jakeli myös Salamonin kielevä emäntä Liena hellalla päivät pitkät hautuvan teekeittiönsä tulikuumaa sisällystä. Sitä särvittiin mahamäärin, niin että hikihelmet noroina virtailivat. Eikä siinä silloin Tereskan sainoita oikeastaan enää kaivattukaan. Jaakko Vesterisen tuvassa, vaikka se oli siinä aivan Salamonin naapurina, eivät käyneet juuri konsanaan muut kuin vanha Anton Lempiäinen. Tämä sen sijaan istui siellä sitä ahkerammin, unohtuen välistä iltakausiksi pakinaa pitämään. Koko kylän väestä oli Anton ainoa Jaakon emännän mielivieras. Anton osoitti edes jonkunlaista ymmärtävää mielenkiintoa Marin harrastuksille, vieläpä hän välistä innostui niitä suorastaan kehumaan kaikille esikuvaksi kelpaavina. Jaakko myös tunsi Antonin vieraana ollessa aivan kuin keveämmäksi ja luontevammaksi olonsa. Hänen ja Marin välille syntynyt näkymätön vedenjakaja, joka pitkin syksyä oli Jaakon mieltä kiusannut, hävisi Antonin läsnäollessa miltei olemattomiin. Anton tuli itse aavistamattaan sillaksi, jonka välityksellä Jaakko ja Mari tunsivat taas pääsevänsä lähemmäksi toisiaan. Siksi kumpikin suorastaan ikävöi Antonia, jos tämä sattui vain yhden päivän poissa viivähtämään. Usein kyllä Antonin hyväntahtoiset kehumiset johtivat väittelyyn, jossa ei päästy yksimielisyyteen Niinpä eräänä iltana Anton aloitti taas kesken kaiken: — On tämä sinun emäntäsi, Jaakko, toista maata kuin muu meidän kylän naisväki. Tupa puhdas kuin pappilan vierashuone, ja entäs nuo Marin penkit tuolla pellon reunamalla. Ihan silmälle teki kesällä hyvää niiden katseleminen. Mutta kun Mari puuttui puheeseen ja kysyi, miksi ei Anton itse samanlaisia penkkejä laittanut ja yleensä maansa hyväksi työtään uhrannut, niin huudahti Anton: — Mitenkäs minä, hyvät ihmiset, voisin semmoiseen puuhaan ryhtyä vanhoilla päivilläni? Siinähän pitäisi olla alkupeliksi monen monituisen vuoden leipä tiedossa, ennenkuin niistä laihoista peltotieroista voisi mitään tuloa toivoa. Eihän siitä mitä lähde, keppikerjäläiseksi vain joutuisi. — Mutta voisihan sentään yrittää, virkkoi Mari. — Jos tuolla tavoin ajatellaan, niin eivät ne pellot tule konsanaan viljellyiksi. Ainaiseksi jäädään elämään näin sattuman varassa, melkein vierasten almuilla. — Totta on mitä sanotte, myönsi Anton, — almuilla me eletään. Mutta sillä tavoin on yhtäkaikki meikäläisen pakko ajatella. Tämä Jaakko, nuorempi mies, ehkä voisi vielä yrittää, jos tiukan luonnon päällensä ottaisi. — Luuletkos sinä sen leivän näistä minun pelloistani löyhemmässä olevan? naurahti Jaakko. — No ehkä ei löyhemmässä, mutta eihän tämä sinun nelisuinen perheesi niin pian mierontielle vierähtäisi. Sinne se taitaisi vain viedä, kun ei ole entisiä säästöjä ja rahantulo äkkiä tyyten katkeaisi. Kyllä te olette kaikki merkillisiä miehiä! puhkesi Mari harmistuneena puhumaan. — Näette omin silmin, miten naapurinne Arttemi tuossa mokomaa maatieraa viljellen menestyy. Mutta ette vain itse uskalla samaan köyteen tarttua, ette edes koetteeksi. — Saa sen tyhjän uskoa koettamatta, ei meistä siihen hommaan ole, selitti Anton. — Arttemilla on pojasta pitäen hankittu kokemus ja omat ammattisalaisuutensa. Ei niitä niin varastamalla kaapata. — Ei ne salaisuudet niin ihmeellisiä ole! nauroi Mari. — Ovat ne meikäläiselle. Te olette jo hyvällä alulla, ja mikäs teidän on jatkaessa. Yrittäkää vain edelleen, pitäähän tämä Jaakko sillä aikaa hyvän huolen leivänpyydöstä. Maria harmitti, että hänen puuhansa arvioitiin niin vähäpätöiseksi, aivan kuin joutavaksi leikittelyksi, jota voitiin suvaita vain sikäli kun toisaalta oli varma leipä tiedossa. Hän aikoi jo sanoa suoraan, että luotti tulevaisuudessa paljon enemmän omiin suunnitelmiinsa kuin konsanaan heidän setakanajoonsa. Jätti sentään sanomatta ja ryhtyi laittamaan illallista. Kun Anton yritti poislähtöä, sanoi Mari leikillään: — Jääkäähän nyt maistamaan sen kasvimaan tuotteita, jonka tulevaisuuteen teillä näkyy olevan niin vähän luottamusta. Hyvältä sen antimet vain Jaakon suusta maistuvat, en teistä tiedä. — Eihän mitä, kyllä minäkin ne antimet aina hyvänä pidän! huudahti Anton. — Kun vain oma eukko olisi teidän veroinen, niin onnellisena pitäisin itseäni. Siihen kiersi siis takaisin Anton: Naiset kyllä saivat yrittää maaemon antimia herutella, siinä ei mitään sanomista. Mutta miehet olivat tuomitut kuskipukille. Siitä ei uskallettu hievahtaa, muuten luultiin siinä paikassa hampaiden naulaan selviävän. Mari katsoi hyödyttömäksi väittelyn jatkamisen... Muutamia päiviä tämän keskustelun jälkeen satoi ensimmäisen lumen. Silloin riensi Anton jo aamupuhteella Jaakon tupaan hoputtamaan lähtövalmistuksia. Kaikki muut Peräkylän miehet aikoivat näet jo samana päivänä työntyä taipaleelle. Oli pidettävä kiirettä, jotta Inon kylästä ehdittäisiin saada talvikortteerit, ennenkuin koko kylä ennättäisi tulvata täyteen joka haaralta rientäviä hevosmiehiä. Antonin viesti säikähdytti Maria aikalailla. Hän oli salaisesti toivonut saavansa pidätetyksi Jaakon kotona joulunpyhiin asti. Kotona oleskellessa, niin oli Mari ajatellut, koettaa hän innostaa Jaakon hankkimaan sammalsuolta edes hiukkasen karjanlannan höystettä talven ajaksi. Oli Marilla toinenkin, ehkä vielä tärkeämpi syy: Hän oli uneksinut toisten kaikkien matkoihinsa mentyä saavansa elää muutaman viikkokauden Jaakon kera kahdeltaan minkäänlaisten rahanpyytöhommien häiritsemättä. Marilla oli mielestään niin sanomattoman paljon Jaakolle puhumista. Heidän välilleen, heidän kotionneaan häiritsemään, oli päässyt karttumaan kylmentävää jäähilettä, ja Mari tahtoi saada sen sulatetuksi, ennenkuin olisi liian myöhäistä. Näin oli Mari ajatellut, mutta nyt hän näki Antonin viestin puhaltavan Jaakon veriin täyden lähtökuumeen. Heti alkoivat miehet yhdessä valmistella lähtöä, vetivät Jaakon reslareen pihamaalle ja kuormittivat sen hevosen eväsvarusteilla. Päivän valjetessa läksi Anton kotiinsa laittautuakseen siellä lähtökuntoon. Silloin Mari kutsui Jaakon aamiaiselle ja päätti tehdä yrityksensä Jaakon taivuttamiseksi lähtöhommista luopumaan. Tahallaan hän oli antanut poikien syödä aikaisemmin ja toimittanut heidät kouluun saadakseen jutella Jaakon kera rauhassa. — Voisit sinä, Jaakko, minun mielestäni aivan hyvin lykätä lähtösi pyhien yli, aloitti Mari pöytään istuttua näköjään aivan huolettomasti. — Emmehän me sen köyhemmiksi mene, jos annat hevosen hieman voimistua. Paremmin jaksaa sitten kiskoa niitä raskaita kivikuormia. — Eihän sitä voi jäädä, kun kaikki muut menevät, selitti Jaakko. — Jäisin pois yhteisestä arttelista ja tuskin saisin sitten asuntoa alunkaan. — Kyllä sen arttelin aina tavoitat, eikä siellä talot niin täyteen tule, ettei yksi mies milloin hyvänsä löydä kattoa päänsä päälle. — Ei siinä kehumista ole. Ja mitäpäs minä täällä kotonakaan tekisin joutilaana vetelehtimässä? — Kyllä täällä aina tekemistä on, ja vaikkapa olisit muutaman viikon hieman helpommalla. Olethan monet monituiset vuodet ollut menossa kesät talvet konsanaan levähtämättä. Ihan alkaa lopulta sääliksi käydä. — Mitä minussa säälimistä, naurahti Jaakko hiukan katkerasti. — Menossa sitä on oltava, jos mieli leivissä pysyä. Eipä tuota näy vain rikastumaan pääsevän. Mitäs me siitä rikastumisesta, hyvinhän on tähän asti eletty. Eikä siltä leipä lopu, jos muutaman viikkokauden levähdät, vaikka minun mielikseni. Vähänpä minusta taitaisi sinulle iloa olla, tämmöisestä vanhenevasta miehen köntyksestä. — Vanhetaanhan me molemmat, aloitti Mari. — Mutta eihän sitä vanhenemista minun mielestäni olisi pakko aivan tahallaan ilottomaksi tehdä, niinkuin mekin olemme tehneet. Niinhän tässä ollaan jo vuosikaudet eletty kuin ihan sattumalta samaan majapaikkaan eksyneet matkalaiset. Talvisin tavataan toisensa korkeintaan kerran kuukauteen. Kesät kyllä ollaan elävinään yhdessä, mutta semmoista on se elämä silloinkin. Yösydännä nukahdetaan saman katon alla, mutta päivät kulkee kumpikin omissa hommissaan toisestaan välittämättä. Aivan kuin ei olisi mitään yhteisiä rihmoja kehrättävänä. Marin ääni oli ruvennut värisemään, vaikka hän koetti sitä hillitä. Jaakko jäi ällistyneenä katselemaan vaimoaan unohtaen syömisen sikseen. Näin suoraan ei Mari ollut konsanaan vielä puhunut heidän yhdyselämästään. Jaakko oli kyllä aavistanut, ettei se Maria tyydyttänyt, mutta ei hän ollut osannut arvata Marin niin kovin kärsivän ja ikävöivän yksinäisyydessään. Sääliä hän tunsi ja syyllisyyttä vaimonsa edessä. Näihin tunteisiin sekoittui myös mieltä värähdyttävää hellyyttä. Mutta yhtäkaikki hän koetti puolustautua. — Tiedäthän, Mari, etten tahallani ole sinun luotasi paennut, puhui hän sanojaan tapaillen. — Ei tämä ajossa kulkeminen minusta niin mieluista ole, etten sen himosta kotona viihtyisi. Vaan pitäähän sitä tehdä, kun ei muuhun pysty, pitää, jottei sinun ja lasten tarvitseisi edes puutetta kärsiä. Sitä varten yksistään olen koettanut ahertaa. — Mieluummin kärsin vähän puutettakin, kun vain silloin tällöin saisimme muutaman viikkokauden elää niinkuin mies ja vaimo, nauttia edes murusen onnea ja tyytyväisyyttä toistemme rinnalla. Ethän sinäkään, Jaakko, ole konsanaan tyytyväinen ja onnellinen, sen minä näen. Ja mitenkä tämmöinen elämä voisi ketään onnelliseksi tehdä. Toisenlaista sen pitäisi olla. — Mitenkäpäs me sen muutimme toisenlaiseksi, voihkaisi Jaakko. — Jo olen liian vanha muuksi muuttumaan. — Enhän minä niin suurta muutosta pyydä. Sen verran pyydän, että nyt jäisit kotiin joulunpyhiin asti, ja sehän ei ole mahdotonta. Jaakko ei vielä antanut varmaa lupausta, mutta hänen lähtöaikeensa rupesi horjumaan. Hän käveli syömisen lopetettuaan pihamaalle ja seisahtui siellä epätietoisena puolivalmiiksi kuormatun reslarekensä luo. Marin sanojen herättämät tunnelmat kuohuivat voimakkaina hänen sisällään. Jaakko tajusi nyt entistä selvemmin, että oli rikkonut raskaasti vaimoaan vastaan, tehnyt Marin eliniäkseen onnettomaksi, vaikka oli omasta mielestään koettanut juuri tämän onnen hyväksi ahertaa. Ja samalla liikahti syvällä pohjaton kaipauksen tunne. Se tunne sanoi, että hän itse myös oli kulkenut elämässään umpisilmin oman onnensa ohi. Se oli ollut hänelle joka päivä tarjolla, mutta hän ei ollut kyennyt sitä omakseen ottamaan, vaikka oli sitä alati ikävöinyt, alati tavoitellut. Se oli karvas, masentava tunne. Jaakon olisi ihan tehnyt mieli itkeä omaa ja Marin surkeata kohtaloa ajatellessaan. Mitä varten he elivät yhdessä, kun eivät voineet toistensa kalseata kohtaloa lämmittää. Kärsivät vain molemmat toistensa rinnalla. Vai muuttuisiko kaikki toisenlaiseksi, parantaisiko edes hiukkasen, jos hän noudattaisi vaimonsa pyyntöä, jäisi tällä kertaa kotiin? Mari oli niin hartaasti pyytänyt, ja voisihan hän hyvin jäädä. Suoranaista lähtöpakkoa ei ollut, ei ainakaan ennen joulua. Jaakko tarttui jo reslareen aisoihin aikoen ruveta lykkäämään sitä takaisin katoksen alle. Mutta silloin kuuli hän kylätieltä kulkusten helinää, rekien ratinaa ja reippaita, iloisia huudahduksia Hän pysähtyi ja kääntyi, toinen aisa yhä kädessään, katselemaan sinne. Siellä ajoi ripeätä ravia muutamia lähtövalmiita hevoskuuria Salamon Hakulin talolle päin. Näkyivät kiirehtivän jo yhteiseen lähtöpaikkaan. Ensimmäisen talvipäivän ilma oli kuulakan kirkas, vasta satanut lumi teki sen niin puhtaaksi ja raikkaaksi, että pakosta rupesi veri suonissa koskena kuohahtelemaan, kun sitä sisäänsä veti. Ilmankos ajajat huutaa huikkailivat niin hilpeästi. Ja tuo kulkusten helinä. Se kajahti kuin outo, kiehtova kutsu. Se toi ihan kuin lumouksena Jaakon mieleen aikaisimman nuoruutensa ensimmäisen rahtimatkan: Heitä ajaa loputon hevosjono merenjäätä myöten Kronstadtiin. Ilma on seesteinen, meri rannaton, avara. Kulkuset helisevät, ajajien laulu kiirii reestä rekeen siirtyen. Aurinko silmiä häikäisee, niin että lumi jäällä näyttää säkenöivän ja tanssivan. Sitten alkavat kaukaisena kangastuksena kumottaa Kronstadtin kullalta välkkyvät kirkontornit. Hän näkee ne ensi kerran elämässään, ja outo, värisyttävä tunne täyttää hänen sielunsa. Hän istuu kuin unessa korkean rahtikuormansa nokalla, luulee kummaa satua katselevansa. Tuo rannattoman meren keskeltä kohoava kumotus, ennen näkemätön, se panee sydänalan vavahtamaan, se kutsuu, maanittaa... Nykyisen olonsa unohtaen seisoi Jaakko nuoruusmuistelojensa tenhoamana, seisoi kuunnellen kulkusten helinää ja hengittäen keuhkoihinsa ensimmäisen talvipäivän veriä kiihdyttävää raikkautta. Hänet havahdutti Anton Lempiäinen, joka juoksujalkaa kiiruhti omasta pihastaan ja alkoi sanoja tulvanaan lasketellen ihmetellä, mitä Jaakko siinä töllisteli eikä jouduttanut rekeään lähtökuntoon. Jaakko oli kuin puusta pudonnut eikä osannut ensi tuokiossa mitään sanoa. Sitten sukelsi äkkiä muisto äskeisestä keskustelusta Marin kanssa ja hänen kotiinjäämis-aikeensa. Mutta ties mistä syystä häntä alkoi odottamatta hävettää, eikä hän viitsinyt aiheestaan sanallakaan Antonille mainita. Anton tarrasi aikaa tuhlaamatta reslareen viereen valmiiksi vedetyn raskaan kivireen sepiin ja patisti Jaakkoa auttamaan. Jaakko totteli koneellisesti. He nostivat kivireen kumolleen reslan päälle. Anton ryhtyi sitä kätevästi nuorittamaan hoputtaen Jaakkoa itseään hevosta valjastamaan. Mari sattui silloin vilkaisemaan ikkunasta. Hänen sydämensä tuntui kutistuvan kokoon, kun hän näki Jaakon hätiköiden valjastavan hevostaan lähtövalmiin reen eteen. Täydellistä puutumista jäsenissään tuntien nouti Mari kesäsäilystä valmiiksi Jaakon lyhyen matkaturkin ja huopikkaat. Sitten alkoi hän täyttää kannellista eväsvakkaa. Sitä tehdessä tahtoi itku aivan väkisin esille purskahtaa. Mutta Mari nieli sen, väänsi vakan kannen kiinni ja läksi sitä sylissään kantaa retuuttaen pihalle. Reelle jouduttuaan ilmoitti hän lyhyesti Jaakolle turkin ja huopikkaiden olevan valmiina tuvan penkillä. Alkoi sitten kaivaa vakalle koperoa heinäsäkkien lomaan. Jaakko tuskin uskalsi vilkaista vaimoonsa tuvasta palattuaan. Häntä hävetti ja suututti oma arkamaisuutensa. Hän näki Marin olevan itkun rajoilla, ja hänen sydäntään kouraisi tuskallisesti. Hän halusi jäädä kotiin, jäädä Marin luo, mutta ei vain saanut sanaa suustaan ilmoittaakseen sen Antonille. Mari katseli ohuissa vaatteissaan väristen miesten lähtöä. Anton hyvästeli hänet iloisesti lörpötellen. Jaakko murahti vain jonkun epäselvän sanan, hyppäsi sitten rekensä seville ja nykäisi melkein vihaisesti hevosensa lähtöön. Kun reki oli painunut kujasille, kääntyi Mari ja palasi tupaan. Siellä tuntui niin tyhjältä ja autiolta. Oli niinkuin Jaakko olisi mennyt viimeisen kerran. VIII. Inon kylä on hyvin suuri, ehkä suurin maalaiskylä koko Kannaksella. Päästä päähän on se runsaan peninkulman pituinen. Sen talot ovat parin kolmen kilometrin matkan päässä merenrannasta, melkein rannikon suuntaan juoksevan Inojoen varsilla. Paikoitellen on joen pohjoispuolta kulkevan maantien vierillä peltotilkkujensa ympäröimiä pikku taloja tiheässä kuin nappirivi ruudukkaissa liiveissä. Luulisi melkein kulkevansa jossakin tehdasalueella tai esikaupungissa. Ino on ikivanha kalastajakylä. Talvet elää kylän miesväki kaukana merenjäällä kalastajaputkissaan, suurina nuottakuntina haileja pyydystäen. Kesät tehdään hiekka- ja kivirahtia Pietariin. Eivät osanneet inolaiset tuonoisina vuosina uneksia kylänsä tulevasta historiallisesta maineesta ja Inonniemen strategisesta merkityksestä. Tuuli pölisytti sen niemen hiekkakasoja, niin että silmät tahtoi soeta. Oli siinä sitä tavaraa kyllältään Pietariin rahdata, ja vielä sittenkin jäi enemmän kuin riittämiin kotitarpeiksi. Ei tehnyt mieli aivan lähelle rannikkoa taloaan rakentamaan. Lentohiekka olisi siellä muutamassa kesässä haudannut pienoiset peltotierat tyyten alleen. Mutta Inonniemi odotti aikaansa. Katseli nokka röyhkeästi merelle työntyen. Iski silmää vastapäätä olevalle Yhinmäelle ja siinä välillä olevalle Kronstadtille. Iski sävähytti itsetietoisesti silmää ja hihkaisi, tuulen hiekkakasoja tuivertaessa: »Odottakaahan, vielä tässä näytetään mihinkä kelvataan! Tässä on justiin se väkihammas, joka puraista näpsähyttää kaulan poikki kavalalta viholliselta, jos se yrittää nokkaansa Pietarin vesille tunkea.» Vanha Kronstadt urahti: »Mitäs siellä iniset, mokoma hailinhirttäjien nuottaniemi. Kyllä täällä komento pidetään ilman semmoisten apua.» Mutta Inonniemi hihkaisi kahta ilkkuvammin: »Katso luitasi, nokinen Kattilasaari. Ettei vain lopuksi vedetä homehtuneita kirkkojasi tänne meidän niemelle aallonmurtajan vahvikkeeksi.» Eivät ymmärtäneet ajanmerkkejä Inon miehet vielä silloinkaan, kun ryssät alkoivat ensimmäisiä patterintapaisiaan siihen heidän niemelleen suunnitella. Naureskelivat toisilleen silmää iskien: — Ei se hiekka siitä hupene, jos vähän tonkii ja pengoskelee. Tuuli kyllä jäljet tasoittelee, niin että niemi muutaman vuoden perästä on yhtä sileä ja tasainen kuin konsanaan. Niin naureskelivat, mutta nauru oli nyt loppunut. Oli joutunut Inon historian loistoaika, ja rauhallisen kalastajakylän elämä meni siinä kädenkäänteessä ylösalaisin. Pitkin syksyä Kannaksella kierrelleet viestit olivat tehonneet. Talven ensi lumen maahan tulla tupsahdettua rynnisti Inoon hevosmiehiä ja jalkamiehiä niin paljon, kuin teitä myöten ikinä mahtui solumaan. Tuli myös muuta väkeä vaikka mitä lajia. Tulivat kylän kaikki talot siinä tuokiossa tulvilleen, aivan kuin suurilla markkinoilla, joiden maine vetää väkeä kaukaisilta maanääriltä asti. Ei ollut sitä loukkoa, ei hökkeliä pienintäkään, jossa ei olisi melkein käsirysyssä oteltu asuntopaikoista. Ja sai kiittää lopulta onneaan, jos sai lahoneen saunan lattialla makuupaikan tai pääsi nokisen riihen nurkkia nuohomaan. Vahva oli ilmassa muutenkin markkinatuntu. Kauppiaita, joita kylässä tavallisina aikoina on vain parisen kappaletta, oli äkkiä ilmestynyt niinkuin Vilkkilän kissoja. Niiden vasta rasvattuja, hät’hätää kyhättyjä myymälöitä näki kaikkialla, ja kaikki nämä myymälät olivat tulvillaan ostajia. Mutta vasta sainoielämä saavutti ennen aavistamattoman kukoistuksen. Aiemmin semmoista liikepaikkaa Inon kylässä tuskin alunkaan tunnettiin, mutta nyt avautui sainoita joka toiseen taloon. Inon kalastajatalonpojat oli räätynään saanut valtoihinsa yleinen keinotteluhenki ja rikastumisen halu. Nuotat ja hailiverkot unohdettiin talailleen ja alettiin pienoisista asuinrakennuksista repiä pois väliseiniä, jotta sillä tavoin saataisiin mukiinmeneviä sainoiden tarjoiluhuoneita. Ei välitetty enemmän omasta kuin talossa asuvien vieraiden mukavuudesta. Siinä tarjoiluhuoneessa nukuttiin kaikki yhdessä laverissa, naiset ja miehet sekaisin, sitten kun jolloin kulloin aamuyöllä nukkumaan jouduttiin. Tällaisia patteritöiden aikuisia sainoitupia voi Inossa nähdä kosolta vielä tänä päivänäkin. Silloin revityt väliseinät ovat, ehkä rahan puutteessa, jääneet takaisin laittamatta, ja niin tekee koko talo oudon, kumisevan tyhjän vaikutuksen. Talon ulkokuori on jäljellä, mutta sisällys on vuotanut pois, mennyt kaiken maailman tietä. Semmoista on oikukas elämä. Tyhjinä ovat nyt Inon kylän sainoituvat, mutta eivät olleet ne silloin patteritöiden parhaillaan ollessa tyhjinä. Silloin niissä oli sisällystä monasti vähän liiaksikin. Joka ilta oli jokainen sainoin nimeä kantava tarjoilu- ja huvittelupaikka ovella painaen väkeä täynnä. Se oli kirjavaa väkeä, patteritöiden monesta maanpaikasta kokoamaa väkeä. Siinä oli suomalaisia ja venäläisiä työmiehiä, hevosmiehiä, venäläisiä työnvalvojia, päälliköitä, vartiosotilaita, santarmeja, kevytjalkaisia naikkosia, pirtusaksoja, kaikenlaisia kaupustelijoita, pelihuijareja, kalastajia, ajureja ja mikä ne kaikki luettelikaan. Tansseja pantiin toimeen jok'ikinen ilta, jytiseviä ja voimallisia tansseja. Suomen, Venäjän ja Inkerinmaan kaikki tanssit olivat kunniassa ja muodissa. Niitä hypittiin, niin että lattiapalkit rusahtelivat ja hiki noroina virtaili. Tanssin virikkeeksi vuoti ryssän pirtu vuolaina virtoina. Sitä kuljetettiin joka päivä hevoskuormittain merenjäätä myöten Kronstadtista ja Ininmaalta. Sitä vedettiin myös pitkin rannikkoa Suomen puolen rautatieasemilta. Sitä oli saatavissa kaikkialla. Sitä kauppasivat patterialueella olevilla parakeilla aivan vapaasti kymmenet venäläiset pikkupomot. Melkein yhtä vapaasti sitä oli saatavissa Inon kylällä, sen kymmenissä samottavissa toistensa kera kilpailevilta suomalaisilta, inkeriläisiltä ja venäläisiltä pirtusaksoilta. Suuressa kukoistuksessa oli myös korttipeli. Sitä harjoitettiin kaikissa sainoituvissa sekä sen lisäksi kylän ympäri monissa hämärissä loukoissa yökaudet läpeensä. Pelattiin nakkia, kunnioituksesta vanhoja traditsioneja kohtaan. Mutta ennen kaikkea pelattiin hoitoa. Se on hieno peli ja vähän aikaa ottava peli. Siinä voi onnen suosima miekkonen vilauksessa ansaita sievoisen omaisuuden, ja täällä Inon patterirakennuksella oli tulinen kiire. Tavallinen ajuritalonpoika, kun se oli sainoin kuumuudessa, tanssin huminassa ja pirtun höyryillä saanut luontonsa rohkeimmilleen nousemaan, voi arkailematta panna sataruplasen menemään yhdellä hujauksella. Kokonaisten viikkokausien ansiot siirtyivät monelta kädenkäänteessä pelihuijarien taskuihin. Mutta kukaan ei kitissyt eikä valittanut, ei tehnyt ilmiantoja eikä liioin parannusta. Helposti ansaittuja olivat ne rahat, ei niiden menettäminen pahasti itkettänyt. On jälkeenpäin tehty patteritöitä paljon Suomessa. Mutta Inon patterityöt olivat ensimmäiset, ja ne erosivat jyrkästi kaikista myöhemmistä. Myöhemmät patterityöt suoritettiin suurelta osalta pakkotöinä. Hevosmiehet olivat ympäri maakuntien väkisten haalittuja talonpoikia, melkein palkattomia. Siksi niitä täytyi aseellisten vartijoiden pitää silmällä, ja monasti ne sittenkin livistivät karkuun työpaikoilta, kun vain vartijoiden silmä vältti, tai kun pikku lahjukset olivat pehmittäneet vartiomiesten taipuisan sydämen. Niin ei ollut Inossa Sieltä ei kukaan karkuun yrittänyt. Siellä rakennettiin pattereja rahan voimalla, ja juuri hevosmiehet siellä työväestä runsaimman ruplasadon korjasivat. He ansaitsivat päiväpalkkoja, jommoisista ei siihen saakka näillä maankolkilla oltu osattu edes uneksia. Mutta eivät vain työmaalla ahertelevat hevosmiehet ansainneet mainiosti. Muut välikädet, joista monilla oli hyvin vähän näiden patteritöiden kanssa tekemistä, ansaitsivat paljon enemmän. Semmoisia välikäsiä oli uskomattoman paljon. Niitä oli Inossa ja niitä oli Pietarissa. Niitä oli työmaan halvimmasta vartiomiehestä aina tsaarillisen virka-asteikon ylimmille huipuille asti. Mestarillisesti olivat nämä patterityöt järjestetyt. Ne olivat kuin monirattainen, nerokkaasti sommiteltu, monella monituisella kiviparilla jauhava mylly, välkkyvää hopeata hienontava taikasampo. Se oli Venäjän tsaarikauden virkamieskoneiston luoma sampo, sen koneiston kekseliäiden, kolmisatavuotisessa koulussa muokattujen aivojen kehittelemä, viimeistä ratasta myöten rakentelema, viimeistä nastaa myöten napertelema patenttimylly. Se pyöri mainiosti, liikoja kolisematta. Sen navat olivat hyvin voidellut, sen rattaat ja nastat soveltuivat linjalleen toisiinsa. Ihastuksella katseli sen ihmekoneiston virheetöntä toimintaa. Alimpana kiviparina jauhoivat rakennustarpeita, hiekkaa ja kiviä vetävät hevosmiehet. Näin oli se hiekan- ja kivenveto järjestetty: Inon ja Puumalan kylien mailla olevilta hiekkahaudoilta ja kivilouhimoilta saivat vetäjät itse kuormansa ottaa. Patterialueelle saavuttua joutuivat kuormat ensimmäiseksi punnitsemislaitokseen. Se oli jättiläisvaaka, joka mittasi kerralla tuhannen Venäjän puutaa. Se oli asetettu portille, jonka kautta kuormat soluivat työmaalle. Vaa'an vieressä oli pieni koppi, jossa punnitsija ja hänen apulaisenaan aherteleva sihteeri eli piissari työskentelivät. Kuorma ajettiin rekineen raippoineen vaa'alle. Seuraavassa tuokiossa huutaa huikkasi punnitsija kopissa olevan luukun kautta kuorman painon. Piissari kertasi sen koneellisesti, pyöräytti kätevästi paperilapulle painoa osoittavat numerot, iski siihen leimansa ja sysäsi luukusta lapun kuorman omistajalle. Ja niin olit valmis, aja tiehesi! Työpaikalla olivat vastaanottajat, jotka löivät punnitsijan antamaan lappuun oman leimansa todistukseksi siitä, että kuorma oli saapunut kunniallisesti perille ja siellä tyhjennetty. Vain tällaiset laput, joissa oli molemmat leimat, lunastettiin lauantaina viikkotilissä. Se oli kontrollia petkutusten estämiseksi. Mutta ovelasti se kontrolli kierrettiin. Punnitsijalla oli oma menetelmänsä. Hän teki yksinkertaisesti hevosmiesten kanssa sopimuksen niin ja niin suuresta viikko-osuudesta. Kymmenkunta ruplaa hevosta kohti oli tavallinen taksa, joka suoritettiin joka lauantai tilin päätyttyä. Hyvitykseksi tästä ilmoitti punnitsija korkeamman painomäärän, tavallisesti kaksi kertaa niin suuren, kuin kuorma todellisuudessa painoi. Jos kuorma painoi neljäkymmentä puutaa, niin punnitsija hihkaisi viisariinsa vilkaisten: — Kahdeksankymmentä! Tai suorastaan: — Sata — sto pudov! ja iski samassa luukusta silmää kuorman omistajalle. Piissari kertasi kuin uskollinen kaiku: — Sto pudov! ja pyöräytti, nokka papereissaan kiinni, numerot lapulle. Iski siihen leiman, niin että paukahti, sysäsi lapun luukkua kohti ojentuvaan käteen ja ripsahutti myöskin silmää. Sillä tavoin se luisti. Toimituksen lomassa vaihdettiin vielä tarpeelliset kohteliaisuudet. Punnitsija ja piissari tunsivat pian nimeltä jokaisen hevosmiehen, ja kun uusi hevonen ajoi vaa'alle, huusi punnitsija: — Tjerve tulemas, Andrei Matvejevitsh! Tai: — Tjerveh, Jakov Martinovitsh! Vot siull' hjuva hepone, mnogo vjetamas. Sto pudov, prekrasno! Ja piissari toivotti lappunsa luukusta sysäten: — Jumala kerallasi, Andrei Matvejevitsh, aja tjervehena! Hyvin ansaitsivat hevosmiehet. Vielä paremmin punnitsija ja piissari. Siksi oltiin molemmin puolin tyytyväisiä. Mutta vastaanottajain piti myös saada oma viikko-osuutensa, ja heillä oli omat keinonsa. He asettivat punnitsemisvaa'an ja kuormien tyhjentämispaikan välimaille omat vartijansa. Siellä oli parakkien, tilapäisesti kyhättyjen työkaluvajojen, multakasojen ja rakennusaineröykkiöiden lomissa jos minkälaisia solosia ja sokkeloita. Näissä solosissa vaanivat vastaanottajat lähetit. Siellä he lyödä sukaisivat punnitsijan antamaan lappuun oman leimansa, ja ohjasivat jonkun sivutien kautta kuorman takaisin ulos työmaalta. Pienen kierroksen tehtyään sai se ajaa uudestaan vaa'alle, punnituttaa toistamiseen saman kuorman ja tulla uutena miehenä vastaanottopaikalle. Sillä tavoin jauhoi alimmainen kivipari. Punnitsemispaikan ohi solui loputon kuormajono rakennustyömaalle ja sieltä vastaanottomiesten ohjaamana sivuteitä ulos. Jotkut veitikat kiersivät sitä piiriä kuormineen kolme neljä kertaa, ennenkuin menivät tyhjentämään kuormansa ja läksivät uutta noutamaan. Uuden noutaminen oli raskasta työtä ja vei paljon aikaa. Mukavampi oli kiertää siinä rakennustyömaalla kovaksi tallattuja teitä. Siitä ajosta ansaitsi moninkertaisesti, vaikka maksoikin punnitsijalle ja vastaanottajain arttelille viikko-osuudet. Kiinni joutumisesta ei ollut pelkoa. Vastaanottajain artteli valvoi huolellisesti rattaan pyörimistä. Ja jos sivulliset, työkaluvajojen vartijat tai muut pikku pomot mitä huomasivat, ummistivat he silmänsä. He ansaitsivat omilla tavoillaan, eikä siis sopinut mennä toisen varpaille polkemaan. Nämä vartiomiehet ja pikku pomot ansaitsivat etupäässä työkalujen myynnillä. Niitä kaupattiin työmaalla ja Inon kylässä. Niitä vedettiin hevoskuormittain muuanne, aina Pietariin ja Kronstadtiin asti. Sieltä saivat työkaluista huolehtivat insinöörit ja työnjohtajat niitä ehtimiseen uudestaan ostaa ja hilata takaisin työmaalle. Ne olivat ainaisessa kiertokulussa, ne jauhoivat toisena kiviparina, ja jokainen siitä jauhamisesta hyötyi. Hyötyivät vartiomiehet, hyötyivät työkalukauppiaat ja kaikkein enimmän hyötyivät insinöörit sekä työnjohtajat, sillä he teettivät kauppiaalla tavallisesti kaksinkertaiset laskut ostamistaan tavaroista. Vielä porrasta ylempänä olivat korkeammat työnvalvojat ja sotalaitoksen rahaherrat, jotka maksoivat viikkotilit työmaalla. Nämä miehet ansaitsivat sillä tavoin, että pistivät tilikirjoihinsa työmiesten ja hevosmiesten luvun paljon suuremmaksi, kuin se todellisuudessa oli. Jos oli neljätuhatta hevosmiestä, pantiin kirjoihin kuusituhatta. Jos oli viisituhatta juoksuhaudan kaivajaa, pantiin kahdeksantuhatta. Oli kyllä työmaalla suuri liuta kaikenarvoisia kontrollöörejä ja tarkastajia, mutta ne olivat tavallisesti tilinpitäjien kera samassa arttelissa ja tasasivat veljellisesti joka lauantai viikon ansiot, jotka semmoisella työmaalla nousivat huikeihin summiin. Mutta asteikko jatkui yhä ylemmä. Pietarissa olivat sota- ja meriministeriöiden hankkijat sekä näiden apuna toimivat ministeriöiden virkamiehet. Näiden huolena oli järeämpien työvälineiden ja muonatarpeiden toimittaminen työmaalle. He tilasivat Baltian veistämöiltä suuria ruoppauskoneita Inon sataman syventämistä varten He tilasivat hinaajia ja proomuja rakennustarpeiden kuljetukseen. He tilasivat huikeita määriä satama- ja telakkatarpeita. He tilasivat sekä venäläisiltä että ulkolaisilta tehtailta sähkölaitoksia, moottoreja, jättiläiskokoisia junttia, nostoranoja, sementtiä, ratakiskoja ja rautaa. He tilasivat kokonaisten armeijain muonittamiseen riittäviä varastoja viljaa, säilykkeitä ja muita ruokatarpeita, joita säilytettiin joko Pietarissa tai rakennustyömaalle laitetuissa tilapäisissä varastosuojissa. Vielä erikseen olivat linnoituksen asevarusten hankkijat. Siinä edesvastuullisessa tehtävässä hikoili monta salaista komiteaa asiantuntijoilleen ja omine, erikoisvaltuuksilla varusteltuine hankkijoilleen. Nämä hankkijalaumat tekivät hyvää jälkeä. Ne eivät tilauksia tehdessään turhanpäiten kitsastelleet. Tehtaiden valikointi oli tärkein, ja siinä oli hankkijoilla ja näiden apureilla omat menettelyohjeensa. Ne tehtaat saivat suurimmat tilaukset, jotka maksoivat rotevimmin hankkijoille. Mutta eivät hankkijat ja ministeriöiden virkamiehet tyytyneet ottamaan vain tehtailijoilta. Otettiin toisilla tavoin vielä suurempia summia. Rakennus- ja satamatarpeiden luetteloihin merkittiin hinaajalaivoja ja nostoranoja, joita ei konsanaan oltu tilattu, joita ei milloinkaan Inon rannikolla näkynyt. Samoin ilmestyi näihin luetteloihin kalliita sähkökoneita, väkeviä dynamoja ja erinomaisia, kymmeniintuhansiin hinnoiteltuja moottoreja, jotka toimivat vain hankkijain vilkkaassa mielikuvituksessa. Patterien perustuksiin, syvälle maanalaisten tykkiasemien alle juntattiin paperilla tavattomat määrät paaluja ja tukkipuita, jotka tuskin konsanaan olivat kasvaneet metsässä, vielä vähemmin tulleet sieltä Inoon vedetyiksi. Mutta kun ne kerran olivat merkityt upotetuiksi maan uumeniin, ei kenenkään ollut enää mahdollista niiden olemassaoloa kontrolloida. Sangen vaikeata oli yleensä minkäänlainen kontrollointi. Jos kaivattiin olemattomia hinaajia, olemattomia satamalaitteita, olemattomia telakkatarpeita, niin huomattiin näiden hukkuneen meren myrskyjen myllertäessä. Suomenlahti nieli uskomattoman paljon tavaraa, miljoonien edestä. Se näytti nousseen leppymättömään sotaan hankkijoita vastaan ja tehdäkseen tyhjäksi Inon linnoitustyöt. Mutta hankkijat olivat itsepintaisia ja sitkeitä, ei meren mahti eikä mikään voinut näitä miehiä masentaa. He tilasivat ehtimiseen uutta tavaraa paperilla hukkuneiden tilalle. Toiset, joilla oli erinomainen mielikuvitus, sepittivät tapahtumattomista haaksirikoista tarkkoja meriselityksiä. Niitä oli, mukana viimeiseen naulanpäähän asti tehty luettelo hukkuneesta omaisuudesta, aina varastossa, jos tarkastajan huomio sattui näihin lukuisiin merionnettomuuksiin kiintymään. Hankkijain asiamiehiä vaani kaikkialla. Niitä oli tehtaissa, niitä liikkui laumoittain työmaalla, niitä hiiviskeli näkymättöminä varjoina jokaisen tarkastajan kintereillä. Ne pitivät huolellisesti silmällä koko koneiston laajalle ulottuvaa toimintaa, ja jos joku ratas rupesi kitisemään, olivat nämä miehet oitis valmiit sitä voitelemaan, sulavaan käyntiin sovittamaan. Mutta sattui välistä tarkastaja, joka ei antanut itseään lahjoa. Paljastui joskus aivan vahingossa liian häikäilemätön väärinkäytös, ja koko patenttimylly näytti uhkaavan seisahtua. Silloin ei auttanut muu kuin turvautua itse mylläreihin. Nämä istuivat virkatuoleissaan hyvin korkealla, ministeriöiden osastopäällikköinä tai vielä ylempänä. Eivät nämä herrat kyllä itse suorastaan puuttuneet asioiden menoon, johan nyt! Täytyi mennä kiertoteitä, ylen varovasti ja taitavasti. Nämä kiertotiet vetivät sitä vanhaa latua, naissalonkien kautta, joiden johtavat tähdet sattuivat olemaan osastopäälliköiden ystävättäriä, tai joilla oli muita mahtavia suosijoita. Näissä salongeissa suorittiin patenttimyllyn koneisto käyntiin, jos joku ratas rupesi pahemmin vikuroimaan. Näiden salonkien kaikkein pyhimmässä aukesivat tiet hankkijoille avaroiksi. Niiden pehmeiden, itämaisten mattojen vaimentamana sammui kuulumattomiin tarkastajain ilmoille nostama häly. Siellä katosivat jäljettömiin kaikki vaaralliset asiapaperit. Voivatpa välistä kadota tarkastajatkin, aivan kuin maa olisi ne odottamatta nielaissut. Sillä tavoin se Inon patenttimylly jauhoi. Sen hienontamat hopea- ja kultavirrat levisivät uskomattoman laajalle. Niiden välkkyvää, häikäisevää vaahtoa pärskähteli hovin liepeillä Jaltan ja Livadian kaikkein hienoimmissa kylpypaikoissa. Niiden hyväilevinä liputtavat aallot toivat lievitystä ja hoivaa Kaukaasian vuoristokylpylöissä lojuvien salaneuvosten epäkuntoon joutuneelle hermostolle ja itsepintaiselle jäsenkolotukselle. Niiden virtojen toiset haarautumat kiertelivät ja kostuttivat Pietarin ylhäisöklubien, pelisalien ja yökahviloiden elämää. Niiden hopea- ja kultapurosten onnellistuttamat miekkoset tuhlasivat naistuttaviensa englantilaisiin rotuvaljakkoihin ja koruihin silmää räpäyttämättä kymmeniä tuhansia ruplia. Vielä enemmän tuhlattiin hermostoa kiihoittavassa uhkapelissä. Varsinkin naiset pelasivat kiihkeästi, suurista summista. Eivät enää lopulta tyydyttäneet Pietarin pelisalit. Tahdottiin vaihtelua ja ruvettiin perustamaan uusia ympäristön huvilaseuduille. Niin syntyi niitä näihin aikoihin tuhkatiheään m.m. Kannaksen huvila-alueelle, jossa viranomaisten silmälläpito ei tämäntapaisia uutuuksia sanottavasti häirinnyt. Niin kohisi ja kuohui Inon patteritöiden irroilleen päästämä rahatulva. Satoja miljoonia sanottiin näiden töiden yhtenä ainoana talvena tulleen maksamaan. Se oli reimaa menoa, jossa ei turhanpäiten kolikoita säästelty. Viimeiset tämän rahatulvan haarautumat, kaikkein ohkaisimpina nauhoina polveilevat puroset kostuttivat itseään Inon työmaata, sen työmaan rentoa ja remuavaa sainoielämää. Ja sieltä pirahtelivat pisarat ympäri Kannaksen viettelevinä, puoleensa vetävinä, hetkellistä hyvinvointia herättäen, tuhlailevaan elämään houkutellen. Ei ajateltu huomispäivää, ei muistettu, että nämä äkkiä puhjenneet hopeavirrat voisivat yhtä odottamatta ehtyä. Kannaksen kansa eli näihin aikoihin Egyptin lihapatojen ääressä, niinkuin Pietarissakin elettiin. Kaikki tuhlasivat kilpaa säätynsä ja arvoasteikkonsa mukaisesti vihoviimeiseen Peräkylän eläjään asti. Siellä Peräkylässä ja kymmenissä, sadoissa muissa Kannaksen kylissä kotona oleva naisväki huvitteli päivät pääksytysten loputtomia kahvi- ja sajukestejä pitäen. Leivottiin pulkkaa ja piirakoita, laitettiin jos minkälaisia herkkuja. Siinä sivussa juostiin kauppiaalta ostamassa tarpeellista ja tarpeetonta vaatetavaraa. Ilakoitiin sen rahanrunsauden viehättäminä, kuin pikku lapset ilakoivat kevätpurosten pulputessa lelumyllyjä rakennellen. Kannaksen kansa on herkkää ja mukautuvaista. Se on saanut vuosisatoja kamppailla ainaista nälkää ja puutetta vastaan. Nyt se tunsi ensi kerran päässeensä elämään omasta mielestään todellisessa yltäkylläisyydessä, ja siinä tuokiossa haihtuivat mielistä pois menneet kärsimykset ja vastaisten pahojen päivien pelko. Kun miehet pyhäisin kotona käydessään jättivät sievoiset tukut kauniita, uudenuutukaisia ryssän setelejä ja komeasti kilisevää hopeata, niin mitäpäs tässä maksoi kitkutella ja säästää. Patterityömaalla jauhoi mylly väsymättä. Siellä kitisivät vintturit ja nostoranat. Siellä sytkyttivät moottorit, siellä vihelsivät höyrypillit. Siellä juntat rytisten ja jumahdellen ajoivat hirsiä ja paaluja maan uumeniin. Satamasta, aallonmurtajalta ja telakkarakennukselta tuli toisia ääniä. Siellä hakattiin kiveä, siellä särettiin jäätä, siellä suurten nostolaitosten avulla laskettiin perusarkkuja meren pohjalle. Siellä kääntelehtivät ja tonkivat pohjamutia raskastekoiset ruoppauslaitokset alati puhkuen ja ähisten, niinkuin kömpelöt merihirviöt, jotka erehdyksestä ovat uineet etelämaiden lämpimistä syvänteistä pohjan hyisille vesille ja tuntevat siellä paleltuvansa. Tämän koneiden metelin keskeltä kuului tuhansia muita ääniä. Kuului hevosmiesten huutoja, junttamiesten hoilotusta. Kuului työn valvojien kirouksia, työmiesten laulua ja sadatuksia. Monella kielellä meluttiin, ärjyttiin, noiduttiin yhtärintaa. Jokainen koetti saada äänensä ylinnä kaikumaan ja huusi kurkkunsa käheäksi. Ja huudon sekä muun metelin höysteeksi kohosi työmaalta yläilmoihin tomupilviä. Niihin sekoittui syvällä juoksuhaudoissa ja maanalaisissa varuskaivannoissa ahertelevien asfalttimiesten padoista nouseva, kitkerä savu. Se levisi kuin yhtenäinen uhrisauhu koko työmaan yli, kätki ja kääri sen kitkerään vaippaansa. Raskaalla pilvisäällä tämä vaippa laskeutui maahan kiinni, ja sieltä sen peitosta se tuhatääninen meteli kuului. Kuuntelit sitä ääntä matkan päästä, ja aivan varmasti siitä olit erottavinasi raskaita huokauksia ja vaikerointia. Ei ollut se vapauttavaa, nostattavaa työn iloa, vaan toivotonta tuskan voihkinaa. Mitä, eikö se ollutkin satamiljoonaisen Venäjän kansan huokailua, syvältä sen rinnasta lähtevää, korkeuksiin kohoavaa vaikerrusta? Sen kansan hikeä ja verta täällä jauhettiin. Vuosisatoja se oli kulkenut nöyränä, hartiat kumaraan painuneina, niinivirsut jalassaan. Ja yhä se kulki samalla tavoin, menneiden orjuusaikojen satamiljoonainen haamujoukko. Kynti rajattomia tasankojaan, laihan hevoskaakin auran edessä nuokkuessa. Niinestä oli rahkeet, aura kuin Ruurikin ajoilta peritty muinaismuisto. Kyntäjän yllä lepatti repaleinen punapaita, voimattomat hartiat tutisivat, polvet horjahtelivat jutajavaa aurankurkea pidellessä. Ja sen satamiljoonaisen, kidutetun, näännytetyn kansan hartioilla istui kahareisin tsaarihallitus kolmisatavuotisessa satulassaan. Siihen se oli rakennellut ja naperrellut tämän myllykoneistonsa, sillä se imi elinmehua uhristaan. Miljoonista vapisevista kourista kiskotut, lian peittämät hopeakolikot virtasivat tämän myllyn kaikki nielevään rattiin, puhdistuivat sen siivilöiden ja kiviparien läpi kulkiessaan ja pursusivat ulos välkkyvinä hopeapurosina. Ja mielettöminä kaikki kihisivät näiden purosten äyräillä, niiden aarteita ahnehtien. Kukaan ei huokauksia ja vaikerruksia joutanut kuuntelemaan. Venäjän maassa oli jo ammoin nukutettu rehellisyys ja omatunto, ja horroksiin olivat nämä hyveet myös Kannaksella hyvää kyytiä vaipumassa. Tämä hopean helinä ne tuuditteli, vaivutteli. Jokainen kahmaisi silmää räpäyttämättä sen minkä ennätti. Jumala sai tilin pitää, musikka loppulaskun suorittaa. Molemmat olivat pitkämielisiä ja kärsivällisiä. Niin kohosivat kumulla ja humulla Inon vankat varustukset. Kohosivat hiestä ja verestä, tuskasta ja kyynelistä. Mutta korkea kohtalo teroitti jo välkkyviä kalpojaan. IX. Raskaiden kivirekien jalakset narisivat ja vonkuivat pakkasen kovettamalla vetotiellä. Kuormia solui yhtenä nuorana louhokselta patterialueen pohjoispäässä olevalle satamarakennukselle. Louhos oli muutamien kilometrien matkan päässä Inon kylän mailla, ja vitkalleen se loputon hevosnuora sieltä suoltui. Joka solmu pysähtyi patterityömaan reunassa punnitsemislaitoksella ja luiskahti sitten työmaan poikki satamaan. Toinen hevosnuora kulki siinä rinnalla päinvastaiseen suuntaan. Se näytti liukuvan nopeammin, hiukan epätasaisesti, solmut silloin tällöin hypähdellen ja hyvää vauhtia viilettäen. Siinä menivät tyhjät hevoset louhokselle uutta kuormaa noutamaan. Tämä oli satamarakennuksen kiviartteli, ja siinä olivat Peräkylän miehet. Tämän pitkän nuoravyyhden häviävinä solmuina he liukuivat edestakaisin, edestakaisin. Lähes viisisataa hevosta oli tässä arttelissa. Sen punnitsija oli suuri veijari, tunnetuimpia koko työmaalla. Kiristämällä kiristi lahjuksia. Ken ei mielisuosiolla älynnyt ruveta antamaan, sille teki punnitessaan sulaa vääryyttä, ja jos uskalsit epäillä, uhkasi kutsua santarmit ja antaa matkapassin koko työmaalta. Useimmat näissä oloissa lahjuksia antoivat, kuka enemmän, kuka vähemmän. Peräkylän miehistä kulki Salamon Hakuli joka asiassa toisten edellä. Hän myös ensimmäisenä teki punnitsijan kanssa sopimuksen lahjuksista. Siitä lähtien ei Salamonin tarvinnut panna kuormaa kuin nimeksi vain, ja aina tuli painoa kahdeksankymmentä puntaa. — Vot, Salimon Abramovitsb, siull' suuri kivi. Reki rutajamas! Itse asiassa se suuri kivi oli tyhjiä säkkejä, joita Salamon oli kasannut kuormansa päälle saadakseen sen pulskemmalta näyttämään. Salamon hankkiusi myös ensimmäisenä vastaanottajien suosioon. Jos et siellä antanut lahjuksia, sait odottaa kuorminesi rupeaman, ennenkuin komennettiin apuväkeä kiveä reestäsi pudottamaan. Kun annoit lahjukset, sitten kyllä apu joutui. Puhettakaan ei ilman lahjuksia saman kuorman kierrättämisestä toistamiseen punnittavaksi. Salamon koetti kaikki keinot. Kulki pullo taskussa, ryypytteli vartijat, veljeili santarmien kera. Muutaman päivän kuluttua olivat kaikki hänen ystäviänsä, häntä kilvan kehuskelivat, hänelle apuaan tarjosivat. Majapaikassa Salamon suuriäänisesti kerskui menestystään ja jakeli toisille opastuksia, miten se ja se pomo, se ja se vartija oli puolelleen voitettavissa. Ei Salamon tässä järjestelmässä mitään alentavaa huomannut. Se oli hänen mielestään päinvastoin verraten ja oivallinen, kun päästi kerran talonpojankin hiukan pulskemmille palkoille. Anton Lempiäinen otti asian hieman syvällisemmin Hän myönsi tämän olevan hienoista varastamista, mutta Jumala oli luonut ryssän varastamaan, ja siksi sitä ei niin suureksi synniksi luettu, jos suomalainenkin varasti ryssän arttelissa ollessaan. Jaakko Vesterinen kulki viimeisenä kyläläistensä häntäpäässä. Hän ei viitsinyt kuunnella Salamonin neuvokkeja eikä ollut huomaavinaan punnitsijan vihjauksia, kun tämä silloin tällöin koetti houkutella häntä koppiinsa sajua maistamaan — ja tietysti siinä sivussa lahjuksista sopimaan. Miten lie ollut, mutta punnitsijan rasvainen, imelä naama ei Jaakkoa alunpelin miellyttänyt. Ei saanut millään luontoaan pakotetuksi mokoman miehen kera supattelemaan, hänelle lahjuksia tarjoamaan. Siitä koitui paljon ikävyyksiä ja hävyttömiä haukkumisia, mutta Jaakko ei ensi päivinä niistä suuria välittänyt. Hänellä oli tarpeeksi asti muuta ajattelemista. Hänen mielessään pyöri alati kotoalähtö, viimeinen keskustelu Marin kanssa, Marin masentuneet ja syyttävät jäähyväiskatseet. Jaakko aavisti, ettei Mari konsanaan tätä tapahtumaa unohtaisi. Mari varmaan luuli hänen lähteneen aivan kiusalla, näyttääkseen, ettei hän muka anna akkaväen talutella itseään. Jospa Mari olisi tietänyt, miten katkerasti hän katui lähtöään, miten syvästi syytti itseään ja kirosi Antonia, joka oli aivan väkisin vienyt hänet mukaansa. Mitä kauemmin Jaakko tätä ajatteli, sitä enemmän alkoi häntä koko tämä työmaa kyllästyttää. Teki mieli lähteä tiehensä, palata kotiin, vaikka minne, kunhan vain olisi päässyt pois täältä. Lisäsi tätä kyllästymistä myös punnitsijan hävytön käyttäytyminen. Ja jos se olisi ollut edes yksi punnitsija, mutta siinäpä se. Ennen pitkää rupesivat kaikki pomot ja vartijat käyttäytymään samalla tavoin. Joka paikassa rähistiin ja riideltiin Jaakolle. Ei osannut ajaa työpaikan teillä vartijain mieltä myöten. Ei arvannut satamarakennukselle tultuaan konsanaan ohjata hevostaan sinne, mihin vastaanottajain pomo olisi tahtonut. Jaakko oli tästä aivan ihmeissään. Kaikki näyttivät olevan samassa köydessä, ja kun yksi alkoi ketä karsaasti katsella, sille jokainen ärhentelemään, vaikk'ei monien kanssa ollut missään tekemisissä. Aivan vaistomainen yhteistunne se näkyi kaikki usuttavan puremaan ja jäytämään sitä, ken ei empimättä alistunut heidän järjestelmäänsä. Jaakko oli pohjaltaan läpeensä rehellinen luonne. Hän oli kyllä elämänikänsä kulkenut rahti- ja ajuriartteleissa, mutta oli aina koettanut välttää raatelemista ja lahjuksia. Milloin oli sellaisiin keinoihin erehtynyt turvautumaan, oli aina tuntenut häpeävänsä, ja vielä pitkät ajat jälkeenpäin oli muisto siitä ilkeänä ailahdellut. Mutta täällä näytti olevan tuiki mahdoton pysyä rehellisenä. Majapaikassa alettiin pian Jaakon vastoinkäymisille naureskella. Kaikki toiset rupesivat vähitellen pääsemään perille työmaan monista ansoista ja pyydyksistä. Höyryävän teelasin ääressä istuen niitä pohdittiin pitkät illat, naurettiin pomojen ja vartijain metkuille, painettiin visusti mieleen päivän varrella saatuja kokemuksia. Useimmat miehet kulkivat jo Salamonin esimerkkiä seuraten viina- tai pirtupullo taskussaan. Hyvä ryyppy teki tehonsa alimpiin vartiomiehiin. Toisille piti antaa pieni hopeakolikko, niin sai ne sillä vaikka miten avuliaiksi. Mutta oli semmoisiakin kärkkyjiä, joille ei huolinut mitään antaa. Piti osata valita justiin ne oikeat miehet, jos tahtoi pysyä voiton puolella. Siinä oli kokonainen huoneentaulu, joka täytyi vähitellen käsky käskyltä opetella, ja harrasta työtä tekivät Peräkylän miehet oppiakseen huoneentaulunsa. Jaakko kuunteli toisten puheita enimmäkseen syrjästä. Loikoili pöydänpääpenkillä kyynäspäähänsä nojaten ja siinä itsekseen ihmetteli, miten miehiset miehet olivat aivan kuin päästään pyörälle joutuneet. Niin jamasivat siinä kuin rippikoulupojat läksyjään, ja Salamon oli opetusmestarina, laiskanluettajana. Ilettävältä tuntui koko meno Jaakon mielestä. Hänen laskelmiensa mukaan täällä rehellisestikin työtä tehden ansaitsi tarpeeksi hyvin, paljon paremmin kuin Kronstadtin talviajoissa konsanaan oli ansaittu. Mutta sitä ei kukaan enää ajatellut. Villi voitonhimo oli kaikki saanut valtoihinsa, pyörrytellyt ja sokaissut, niin että alkoivat keskenään kilvoitella, kuka ovelammin osaisi vilppiä tehdä. Oli jouduttu oikeaan kadotuksen kattilaan, ja sinne vajosivat kaikki kattilan poriseviin syövereihin. Kukaan ei enää edes yrittänyt reunoissa kiinni pysytellä. Sellaisen kuvan muovaili Jaakko itsekseen tästä työmaasta, ja hänen mieleensä juolahti: — Mitähän Mari sanoisi, jos tietäisi minkälaisessa liemessä täällä miekkosia keitetään? Jaakko naurahti, mutta samalla hän tunsi keventävää mielihyvää: No ei ainakaan siitä pahasta Mari pääsisi häntä syyttelemään. Ei hän aikonut alentua lahjuksilla lisäetuja tavoittelemaan, houkutelkoot pomot ja punnitsija miten hyvänsä. Näin päätteli Jaakko siinä loikoessaan. Mutta hänen kilvoittelunsa hetki lähestyi.. Joutui ensimmäinen viikkotili. Siinä huomattiin Salamon Hakulin ansainneen satakunta ruplaa. Puhtaita rahoja sata ruplaa, kun oli vedetty pois kaikki lahjuksiin käytetyt menot! Jaakko Vesterinen ei päässyt kunnolla puoleen siitä määrästä. Muut kaikki jäivät siihen välimaille, mutta huonoimmankin ansio oli hyvän joukon Jaakon ansiota suurempi. Niin nolosti kävi Jaakolle, vaikka hänellä oli hyvä hevonen ja vaikka hän oli koko viikon raatanut kunnollisesti kuljettaen suuria, raskaita kuormia. Tästä riitti puhumista tilipaikalta tultua. Suorastaan huimaavana pidettiin Salamonin viikkopyytöä. Jos sitä menoa jatkui kaiken talvea, niin jo vainen teki niillä rahoilla ihmeitä. Rakensi vaikka huviloita, kun Salamonilla oli jäljellä vielä entisiäkin, palstakaupasta saatuja. Niin kehuskeltiin miehissä, ja siitäkös Salamon kerskumaan: — Osataan se meillä raha pyytää. Koettakaa vain perässä pysytellä! Miehet uhosivat panna parastaan ensi viikolla. Hyvä oli kyllä ollut kaikkien viikkopyytö, eipä siltä. Mutta varaa oli vielä parantaa, sen oli Salamon näyttänyt. Siinä vasta mies, joka kelpasi ryssän kera kapulan vetoon. Jaakkoa yksin sääliteltiin ja siinä sivussa myös ivailtiin. Mitä varten hän rupesi vähillä palkoilla työtä tekemään, kun voi paljon paremmin ansaita samalla tiellään. Jaakko oli sydänjuuriaan myöten harmistunut, mutta koetti sitä peitellä ja alkoi puolustautua: — Mikäs huono minun viikkopyytöni sitten on. En väheksy yhtään! Tuskin kukaan teistä on näihin saakka parhaina kesäviikkoinaan viittäkymmentä ruplaa ansainnut. — Mitäs niistä entisistä! huudahti Salamon. — Täällä ollaan leveämmän limpun äärellä. Täällä on ryssän ruunu työnteettäjänä, ja sen kannattaa panna kaks' kerrassa ruplia menemään. — Aivan niin, kaks' kerrassa, eikä siinä säälimistä! hohotettiin kuorossa Jaakon ympärillä. Miehet eivät tämän ensimmäisen pyhän aikana viitsineet lähteä kotona käymään, kun oli vielä riittämään asti sekä hevosten että miesten eväitä. Mitäs tässä turhia ajeli, saivat sekä hevoset että miehet levätä sen aikaa. Lauantai-illan kuluksi päätettiin ottaa pikku liraus, kun oli kerran hyvin ansaittu, Ei sentään lähdetty kylälle huristelemaan, vaikka siellä olisi ollut jos mitä ilopaikkoja tarjolla. Arastelivat vielä Peräkylän miehet ja tyytyivät juhlimaan omassa majapaikassaan. Se heidän majapaikkansa oli pienoinen Havian lesken talo aivan Inon kylän reunassa. Emäntä, joka oli toimekas, vielä parhaissa voimissaan oleva nainen, keitteli mielellään omalle kortteeriväelle teevettä, vaikk'ei tupansa pienuuden ja talonsa syrjäisen aseman vuoksi voinut yleisempää sainoita järjestää. Jaakko ei toisten juhlimiseen yhtynyt. Nielaisi kiireimmän kaupalla muutaman teelasin ja pujahti sitten ulos, kun toiset alkoivat pirtupullojaan pöytään asetella. Hän oli saanut kylläkseen kylänmiestensä hammasteluista, ei mitenkään jaksanut enää niitä sulattaa. Ulkona oli kirkas kuutamoilta. Kylältä päin kuului yhtenäinen, teillä räyhäävien juopuneiden melu. Siihen sekoittui välistä naisten kirkunaa, välistä villiä hanurin soittoa, kun tanssipaikkojen ovia satuttiin aukomaan. Siellä vietti kaikilta maanääriltä kokoontunut seikkailijayhteiskunta lauantai-juhliaan, kulutti mielettömässä mässäyksessä viikkoansioitaan, niinkuin maailmanloppu olisi ovella ollut. Jaakkoa eivät ilopaikat puoleensa vetäneet. Hänen sydämensä oli niin täysi, että ihan pakahtumaan pyrki. Hän tunsi kärsineensä veristä vääryyttä, kun oli raatanut kaikkein ankarimmin ja ansainnut vähimmän. Vielä ilkesivät tulla siitä hänelle ilkkumaan, häntä säälittelemään. Ei hän heidän säälistään välittänyt, ei ollut heidän neuvojensa tarpeessa. Osasi ilman heidän opastustaan lahjomisen konstin, jos olisi tahtonut siihen turvautua. Mutta uhallakaan ei tahtonut! Kiihtyneenä läksi Jaakko mitään päämäärää ajattelematta kävellä viuhtomaan kylästä poispäin vetävää maantietä pitkin. Siitä alkoi pian petäjikkömetsä, mutta sinne asti kuului kylältä kantautuva ilopaikkojen remu. Se ajoi Jaakkoa takaa, niinkuin kiusallinen painajainen, se kuulosti ilkkuvan riemukkaasti: — Sata ruplaa, sata ruplaa! Kaikki muut ovat ansainneet sata ruplaa. Sinä vain viisikymmentä, hahaa, viisikymmentä! Jaakko painalsi melkein juoksujalkaa päästäkseen tuon äänen kuuluvilta. Vähitellen se lakkasikin korvissa soittamasta, tuli metsän hiljaisuus. Raitis, kohtalainen pakkasilma ja kiireinen kävely virkistivät Jaakon mieltä, niin että hän kykeni rauhallisesti asioita harkitsemaan. Mutta se Salamonin sataruplanen oli kerran iskeytynyt Jaakon ajatuksiin eikä enää hellittänyt. Tulivat mieleen miesten kehumiset: »Jos sitä menoa jatkuu kaiken talvea, niin jo niillä rahoilla vaikka huviloita rakentaa.» Jaakko ei voinut olla itsekseen laskematta ja tuli lopulta vakuutetuksi, että totta olivat miehet puhuneet. Kyllä siinä menossa talven ansioilla huvilan rakentaisi, jos olisi hirret omasta metsästä. Kun Jaakko oli tähän asti päässyt, silloin kiusaaja aivan odottamatta kuiskasi hänelle korvaan: — Miksi et sinä voisi samalla tavoin ansaita? Sinä olet elämänikäsi haaveillut huvilan rakentamista. Nyt on siihen tilaisuus, ja sinulla on hirret omasta metsästä! Jaakko säpsähti ja katsahti hämmentyneenä ympärilleen, etteihän vain joku leikkiä hänelle laskenut. Sitten hän tunsi sydämensä rupeavan kiivaasti lyömään. Tuli kuuma, melkein nosti hien otsalle, ja hänen polvensa vapisivat. Olipas se mielijohde, oli totisesti: Oma huvila, kaunis, uudenuutukainen huvila, ja hän sitä kevätkuhinan alkaessa vuokraajille näyttelemässä! Jaakko koetti naurahtaa karkoittaakseen tuon hassun päähänpiston, mutta ei siinä onnistunut. Hänen aivonsa olivat jo tulisessa työssä. Kuumeisena kyydillä ne rakensivat sitä kauan unelmoitua huvilaa: Siihen Lazarevin maiden keskessä olevalle palstalle se rakennettiin. Siinä oli juuri parahiksi tilaa yhdelle huvilalle, tasaista, sileää maata, kaunis mäntymetsä ympärillä... Hirsiä oli siellä suon reunalla olevalla metsäpalstalla, oli jos miten suuren huvilan tarpeiksi. Itseltään huvilapalstalta sai kiviä rakennuksen kivijalkaan ja kellarin laittamista varten... Ei tehty liian suurta, semmoinen neljän viiden huoneen huvila sai näpeimmin asukkaat. Sai lisäksi olla pienet, somat ullakkokamarit ja kuistikko, tilava lasikuistikko sekä siro ulkonema yläkerrassa... Vaan nehän voi laittaa sitten toisina kesinä, kun oli ensin vuokrilla ansaittu. Aluksi tehtiin ilman niitä. Ja hirret jätettiin pyöreiksi, veistämättä. Kuorittiin vain varovasti, ettei puu järsiytynyt. Se oli viimeinen, suosittu muoti... Puita raivattiin ympäriltä sen verran, että tuli tilaa parille kukkapenkille. Ei sen enempää, kun petäjikkö oli niin kaunista, solkevaa... Aita oli helppo laittaa. Lazarevin aita kiersi melkein ympäri, vain kyläntielle päin oli vähän aukkoa. Siihen tuli siro portti ja portilta hiekoitettu, yhden kärrynmitan levyinen tie kuistikon eteen. Tältä tieltä erosi toinen, kapeampi käytävä ja kiersi keittiön eteen... Houkuttelevana näkyi uutuuttaan punertava katto petäjikön latvojen lomista maantielle asti, ja kun kävelit portille, näkyi siihen jo koko huvila. Viihtyisä se oli, puoleensavetävä. Sittenhän kumma, jollei se kelvannut vuokralle, jollei jo ensi kesänä neljää-viittäsataa ruplaa antanut... Näin oli Jaakon aivoissa huvila syntynyt vallan valmiiksi, ja siinä oli jo vuokralaisetkin: Upporikas perhekunta, jolta vuokra tipahti etukäteen, silloin kun kaupoista sovittiin. Viisi kaunista sadanruplan seteliä. Huvilaa rakennellessaan oli Jaakko kävellyt huomaamattaan pitkän matkan päähän metsään. Hän havahtui muutamassa vastamäessä ympärillään vallitsevaan hiljaisuuteen, pysähtyi ja kääntyi hiukan häpeissään takaisin. — Eihän mitä, ei siitä mitä tule! koetti hän puoliääneen puhella itsekseen. — En minä saa sataa ruplaa viikossa, viisikymmentä korkeintaan... Ja toisekseen, eihän tiedä, mitä Mari sanoisi. Jos alkaisi vastustaa hirsien hakkaamista metsäpalstalta ja koko huvilan rakentamista. Sillä Marilla, oli aina ne omat ajatuksensa, ei konsanaan päässyt niistä oikein perille. Mutta vaikka Jaakko miten olisi vastaan todistellut, ei huvila hänen aivoistaan enää irtautunut. Se perusti kivijalkansa sinne aivan pohjalle, ja sen pyöreähirsiset seinät, lasikuistikko ja punerva taitekatto täyttivät kaikki muut komerot, työnsivät kaiken muun rojun tieltään. Jaakko oli elämänikänsä kulkenut ilman päämäärää, haparoinut ja alati ikävöinyt varmaa, voimia ja ponnistuksia kysyvää tehtävää. Nyt hänelle näyttäytyi semmoinen tehtävä, kangasti päämäärä ja alkoi houkuttelevana kutsua puoleensa. Se oli kuin vankka, kiinteä kallio, jolle saattoi turvallisesti kavuta kaiken tarkoituksettoman rehkimisen ja rämpimisen perästä. Kun vain sinne saakka jaksaisi ponnistaa. Ja tulomatkallaan alkoi Jaakko aivan itsetiedottomasti jo kehitellä menettelytapoja, miten hän ensi viikolla pyrkii hyviin väleihin punnitsijan ja pomojen kera saadakseen viikkotulonsa kohoamaan sataan ruplaan. Ne olivat vieraita, outoja ajatuksia, ne säpsähdyttivät vähän päästä Jaakkoa, mutta turhaan hän koki niitä karkoittaa. Ne luikersivat takaisin salateitään, vilahtelivat esiin, näyttivät kuin elävissä kuvissa valmiiksi, miten asia sovittiin punnitsijan, miten rannassa olevan pomon kera ja miten vartiomiehet suopeiksi suostuteltiin... Hänellä oli pullo taskussaan, ja siitä kun salavihkaa kulaus maisteltiin, niin jo loppuivat rähinät, jo hänen nimensä tunnettiin, tulonsa matkan päästä huomattiin. Täydellisen hämmingin vallassa palasi Jaakko majapaikkaansa. Pihalle jouduttua näkyi tuvasta vielä tuli ja kuului kova puheenporina. Siellä oltiin nähtävästi parhaimmalla juhlatuulella. Jaakkoa rupesi äkkiä hävettämään naapureille näyttäytyminen. — Jos vielä mitä huomaisivat, vilahti hänen aivoissaan, — alkaisivat hänellä ilkastella: Jopas olet tulossa meidän mukaan. Sano vain rehellisesti, että sitä siinä mielessäsi haudot! Kuin omia ajatuksiaan paetakseen pujahti Jaakko katoksen alle hevosensa luo. Siellä alkoi hän sitä hyvitellä, lisäsi illallisruokaa, korjasi lointa, noutipa vielä kapalla kaivolta juomavettä. Sitä tarjotessaan hän viheltää luritteli hevosmiesten tapaan ja haroi vapaalla kädellään hevosen otsajouhia ja harjaa. Mutta ajatukset kiersivät tykkänään toisaalla. Hän kuiskutteli paraikaa vastaanottajain pomon kera, sujutti salavihkaa sille kouraan kymmenruplasta. Hevonen joi aikansa, alkoi sitten töykkiä turvallaan kappaa osoittaakseen, että oli saanut kylläkään. Kapasta läikähti Jaakon vaatteille kylmää vettä, ja se havahdutti hänet muistamaan, missä oli. Nolostuneena hän viskasi jäteveden maahan, pani kapan rekensä seville ja kuivasi heinätukolla vaatteitaan. Sitten hän aikoi lähteä tupaan, mutta muutti rappujen eteen käveltyään äkkiä mieltään ja pyörähti kylälle päin. Siellä harhaili hän pitkin teitä ajatustensa ahdistamana, muutti ehtimiseen suuntaa, koetti vältellä vastaantulevia ihmisryhmiä. Juhlahumu alkoi vähitellen hiljetä. Sainoit ja tanssipaikat tyhjensivät viimeisiä vieraitaan. Useimmat miehet olivat niin juovuksissa, että hädin tuskin jaloillaan pysyivät. Kaulakkain tai naikkosten tukemina he hoipertelivat teitä pitkin, sopertelivat, sadattelivat ja yrittivät välistä panna lauluksi, mutta kangertava kieli ja käheäksi painunut ääni pakottivat pian katkaisemaan aloitetun loilotuksen. Tulia sammuteltiin, muutamat talot olivat jo aivan pimeässä. Toisista kuumotti valoa peitettyjen ikkunain takaa. Siellä oli ehkä kiihkeä uhkapeli meneillä. Siksi tahdottiin välttää syrjäisten kurkistelijain katseita. Siellä harhaili Jaakko humalaansa uupuvan kylän keskellä. Hänen aivoissaan kiersivät ja polttivat rauhattomat ajatukset, ahdistivat häntä, kuin ajokoirat ahdistavat vähitellen uupuvaa jänistä. Vielä yritteli Jaakko ponnistella päästäkseen eroon painajaisistaan, mutta yhä heikommaksi kävi hänen vastarintansa. Rehellisyydestä, omasta ihmisarvostaan tiukasti kiinni pitävä Jaakko Vesterinen väistyi askel askeleelta. Tilalle tuli toinen mies, arasteleva, häpeilevä, syrjäteille ja pimennon puolelle pyrkivä. Koetti Jaakko välistä rohkaistakin itseään jupisten puoliääneen: — Niinhän tekevät kaikki toisetkin. Mitäs siinä arvelemista ja häpeämistä! Mutta jo seuraavassa tuokiossa jysähti mieleen: — Mitäs Mari sanoisi, jos tietäisi sinun aikovan sillä tavoin etuilemaan, sataruplasia pyytämään? Siinä sitä oltiin. Ei päässyt Jaakko selville vesille, ei saanut sisällään riehuvaa sekasortoa asettumaan. Ylen uupuneena hän palasi majapaikkaansa, jossa jo kaikki tulet oli sammutettu. Varovasti tuli Jaakko porstuaan, varovasti avasi tuvan oven ja varovasti, aivan kuin varkain, hiipi lattialla nukkuvien miesten lomitse karsinaseinustalla olevalle vuodepaikalleen. Kaikki makasivat raskaasti, humalassa tai puolihumalassa kuorsata jyristäen, joten hänen varovaisuutensa oli tuiki tarpeeton. Mutta ei Jaakko sitä tällä kertaa huomannut. Ei uskaltanut edes raapaista valkeata riisuutuessaan. Niin asetteli pimeässä vaatteensa naulakolle, haparoi sieltä turkkinsa peitteekseen ja painautui sen alle olkivuoteelleen. Tuvassa oli lämmin, tuoksahteli väkevä viinan lemu, josta päästäkseen Jaakko kääntäysi seinään päin ja veti turkin päänsä yli. Hän tunsi pian puuduttavaa raukeutta jäsenissään, mutta uni ei tullut. Uuttera rakennusmestari hänen aivoissaan aloitti uudestaan, ehkä sadannen kerran, huvilan rakentamisen. Toinen taituri näytteli hänelle siinä rinnalla kohtauksia punnitsijan ja pomojen lahjomisesta. Ja Jaakon piti molemmissa mukana olla, vaikka miten olisi eroon pyrkinyt, unta kaihonnut. X. Maanantai-aamu. Hämärä haihtuu. Kaakkoiselta taivaanrannalta kajastaa ulapan yli selkeän talvipäivän aamurusko. Savuja kohoaa tyyneen talvi-ilmaan. Jo kuuluu sieltä täältä viittä kilometriä laajalta työmaalta moottorien sytkytystä, vintturien kitinää. Satamarakennuksella puhaltaa merkkipilli. Jättiläinen herää, hieroo unta silmistään, oikoo jäseniään, alkaa äännähdellä. Tulvanaan virtailee joka suunnalta loputtomia työmiesjonoja patterialueelle. Siinä menee satoja, tuhansia. Juoksujalkaa ne menevät, hätiköiden, toisiaan sysien. Kymmenkunta avaraa porttia nielee niitä kilvalla. Jättiläisenä on nälkä, se tahtoo vankan aamusuuruksen. Se aukoo mahtavia leukojaan, päästää toistamiseen pitkän, kutsuvan vihellyksen. Missä viipyvät hevosmiehet? Ettekö kuule kutsua? Ahmatti alkaa käydä kärsimättömäksi. Joutukaa sukkelaan avoinna ammottavaan, odottavaan kitaan! Siellä tarvitaan enemmän jauhamista. Mutta hevosmiehet eivät pidä kiirettä. Vasta muutamia hiekka- ja kivikuormia ajelee louhoksilta patterialueelle päin. Toiset nahjustelevat kuorman ottopuuhissa. Viimeiset aikailevat vielä majapaikoissaan tai teiden varsilla olevissa sainoituvissa. Hevosmiehet tekevät työtä kuormalukuun. Siksi tässä ei niin tulista hoppua ole. Pitää ensin pyhäajan pohmelo kunnolla selvittää. Odottakoon jättiläinen. »Hoh-hoi, kun kulmia jomottaa! Lasi kuumaa sajua, tyttö-ihminen, sukkelaan!» »Ja pulahdus pullosta sekaan, pitkä, luklattava pulahdus!» Hevosmiehet ovat herroja. Niillä on pomot ja punnitsija puolellaan. Peräkylän miehistä oli Jaakko Vesterinen ennen muita louhoksella. Sai kuormansa ja ajelee hevostaan hoputtaen punnitsemislaitokselle. Ei näy edellä ketään, taisi joutua aivan ensimmäisenä kuormineen taipaleelle. Ja povella on pirtupullo. Siellä turkin alla tuntee sen molskottavan, mutta päällepäin ei moniksi näy. Ei ole Jaakko oikein selvillä, miten se pirtupullo sinne povelle joutui. Ajoi jo monen sainoin ohi. Viimeiseen sisälle pistäysi, kun ei sen pihalla näkynyt muita hevosia. Sieltä tullessa se oli povella. Taisi myös tulla maistelluksi kuuman sajun kera. Vatsan pohjalla lämmittää, korvallisissa kiertelee niin suloisesti. Mutta oudolta tuntuu yhtäkaikki olo. Sydänalaa ahdistaa, ohjaksia pitelevät kädet vapisevat. Katse harhailee epävarmana, levottomana yli heräävän talvimaiseman. Näkee Jaakko nuorana nousevat savut, näkee kaukaa mereltä sulan reunasta pakkashuurut, mutta ei jaksa silmä niihin kiintyä. Välistä vilahtaa aivoissa: — Hyvä, jos punnitsija ei vielä olisi kopissaan. Saisi silloin odottaa toisten joutumista. Näin välistä vilahtaa aivoissa, mutta samassa taas nykäisee käsi ohjaksia ja huulet maiskahuttavat kiirehtien. Ja kun joutuu lähemmä punnitsemislaitosta, alkavat silmät kiihkeästi tähystää kopin katolle johdettua, ohkaista peltitorvea: Näkyykö siitä savua, punnitsijan ja hänen piissarinsa samovaarin savua? Savua näkyy! Jaakon sydän hakkaa, niin että luulisi sen halkeavan. Mielessä vilahtelee sekavia muistoja elämän varrelta. Ne kehoittavat pysähtymään, pyörtämään takaisin. Vilahtavat myös Marin piirteet, silmissä vakava, moittiva katse. Mutta niiden yli vilkuttaa uuden huvilan punerva katto mäntymetsän lehvien lomitse. Jaakko istuu kuin neulojen päällä, nykii hermostuneena ohjaksia. Hänellä on sama tunne kuin ajaisi petollisella, merivirtojen repimällä jäällä, jossa milloin hyvänsä voi rekineen raippoineen humahtaa lumikuorman alla piilevään salarailoon. Melkein silmänsä pitää ummistaa. — Vieköön minne vie, myöhä enää takaisin kääntyä! Punnitsijan turpea viinanaama kurkistaa luukusta. Ensin vilahtaa hänen katseestaan kummastus ja epäröinti, mutta sitten leviää naaman yli rasvainen, mielistelevä hymy ja silmät alkavat kiilua. — Aa, Jakov Martinovitsh, stravstvuite! Nomer juks tulemas da suuri kivi vjetamas. Jaakko koettaa naurahtaa vastaukseksi ajaessaan kuormansa vaa'alle. Mutta punnitsija ei pidä kiirettä. Irvistää vielä matelevammin ja tiedustaa: — A tshai maistumas, stakantshik tshaju? Pakkane puremas, a tshai kuuma, hjuva tjekemas! Silloin Jaakko naurahtaa toistamiseen ja kuulee itsensä kysyvän: — Onkos saju valmis näin aikaisin? — Aina olemas tshai valmis! nauraa punnitsija, naama yhtenä aurinkona. Ja vilkaisten apulaiseensa päin komentaa hän: — Trifon Antonovitsh, jeh Trifon, juks stakantshik bolshe! Jakov Martinovitsh olemas vilu, tshaju tahtomas. Niin se vetäisi Jaakon aivan huomaamatta punnitsijan koppiin. Siellä löyhähteli jo varhaisesta aamuhetkestä huolimatta vahva viinan lemu. Mutta Jaakolla ei ollut aikaa sitä eikä muutakaan ajatella. Trifon Antonovitsh, piissari ja passari, tunki jo höyryävää teelasia hänen nenänsä alle. Jaakon käsi sukelsi vaistomaisesti turkin povelle, ja kun pullo ilmestyi sieltä esiin, ei punnitsijan ja piissarin ihastuksella ollut mitään rajoja. Kilistettiin ja haukattiin. Siinä välillä pyöräytti piissari esimiehensä muistuttamana lapun Jaakon kuormasta. Siihen tuli painoa täydet kahdeksankymmentä puutaa. Käsi vielä hiukan vapisten tunki Jaakko lapun povelleen ja onki samalla sieltä esiin rypistyneen kymmenruplasen, joka oli sinne varattu valmiiksi. Seteli vilahti vain kadotessaan punnitsijan turpeaan, niljakalta tuntuvaan kouraan, mutta Trifon Antonovitshin ahnaat silmät ennättivät nähdä sen vilahduksen. Niiden silmien kaihoisa katse kiintyi odottavana Jaakon auki reuhottavan turkin rintamuksiin. Jaakko tunsi vaistomaisesti sen katseen ja hämmentyi. Tämä menoerä häneltä oli unohtunut laskuista. Muisteli toisten puheista kuulleensa, että punnitsija ja piissari tasasivat saaliinsa. Mutta eipä siinä auttanut. Kun olit kerran alkanut penkoa taskujasi, pengo vain edelleen. Ja Jaakko penkoi, aprikoiden samalla hätäpäissään, paljonko pitäisi piissarille antaa. Ei hän päässyt siitä selville, mutta kun sai lopulta sormiensa väliin kolmiruplasen, niin veti sen esiin. Luontevasti, edes sinne päin vilkaisematta, sieppasi Trifon Antonovitsh setelin oikealla kädellään, samalla kuin vasen käsi ja koko miehen huomio oli kiintynyt teelasien täyttelemiseen. Jaakon piti tietysti vielä nekin terästää, ja siinä leikissä alkoi hänen pullonsa sisällys arveluttavasti huveta. Ei Jaakko sitä kuitenkaan enää surkeillut. Hän alkoi päästä hienoiseen hiprakkaan, ja se kohotti kuminan paljon hänen itseluottamustaan. Nolous ja epäröivä arkuuden tunne olivat kuin pois pyyhkäistyt. Kun punnitsija hyvästellessään taputteli häntä olalle, solkkasi Jaakko jo viheliäistä venättään sen minkä kieli kerkisi. Rekensä kannoilla rantaan ajellessaan teki Jaakon mieli pistää lauluksi, niin tuntui kevyeltä olo. Korvallisissa humisi kohoavat viinanhöyryt. Silmiin näytti siltä, kuin tomun ja nokisen lumen peittämät rakennusaineröykkiöt, tien vierillä viruvat rojukasat olisivat eilisestä saaneet pehmeämmän, miellyttävämmän muodon. Siellä täällä seisoskelevat vartijat näyttivät hymyilevän, ja Jaakko hymyili heille vastaan. Viskasipa silloin tällöin kokkapuheen ohimennessään, ja siitäkös asianomainen ilostui. Alkoi pyydellä sajua tarjoamaan, ja Jaakko lupasi tarjota, kunhan itselle ennättäisi jano tulla. Rannassa toimitti Jaakko asiansa jo aivan toisella luontevuudella kuin punnitsijan kopissa. Ei tunkenut, etukäteen kymmenruplastaan, vaan teki pomon kera sopimuksen luvaten viikkotilissä suorittaa. Iski vain pomolle silmää, ja tämä pyörähti koppiinsa, joka oli olevinaan hänen virkahuoneensa. Siellä oli oikein peretniekalla varustettu passaripoika pihisevää teekeittiötä hoitelemassa. Siellä terästettyä sajulasia haukkaillen asia sovittiin kättä päälle lyöden. Sattui siinä lähistöllä seisoskelemaan santarmi, ja senkin vihjasi Jaakko koppiin sajua maistamaan. Santarmille oli tämä huomaavaisuus peräti mieleen. Alkoi kehua Jaakon hevosta, taputteli sitä lautaselle ja vähältä piti, ettei lopuksi pyrkinyt Jaakon reen kannoille kyytiä ottamaan. Sillä tavoin luiskahti Jaakko Vesterinen toisten hiihtämälle ladulle. Iltapäivällä pääsi hän jo niin pitkälle, että kierrätti viimeisen kuormansa toistamiseen punnittavaksi. Silloin oli jo hämärä. Jaakko oli vähitellen maistellut pullonsa tyhjäksi ja oli parahultaisessa säkenessä. Eikä silloin tuntunut miltään, jos antoi ryssän ruumin maksaa kahdet rahat samasta kuormasta. — Ei tässä muuten sataruplasille päästä! ajatteli Jaakko ohjatessaan muutamassa solassa hevosensa syrjätielle. Ja kun hevonen tätä käännöstä näytti oudostelevan, sivalsi Jaakko sitä ohjasperillä ja päästi kipakan sadatuksen... Toiset Peräkylän miehet eivät ensi päivänä Jaakko Vesterisen lankeemusta huomanneet, mutta yhtäkaikki tuntui Jaakosta siltä, että se oli huomattu. Vaikka miehet majapaikassa koko iltakauden selvittelivät omia sen päivän kolttosiaan, oli Jaakko mielessään vallan vakuutettu, että kaikkien puheet tarkoittivat yksistään häntä. Hänellä oli koko illan se tunne, että miehet yhtenään salavihkaa tarkastelivat häntä ja iskivät tämän tästä toisilleen silmää, aivan kuin sanoakseen: — Näettekös, miten se tekeytyy viattomaksi, mutta kyllä me huomataan, millä poluilla mies on kähminyt. Se oli kiduttava ilta Jaakolle. Kun viinanhöyryt olivat päästä haihtuneet, tuli tilalle tympäisevä väsymys, mutta päivän muistelot eivät jättäneet häntä rauhaan. Vähän päästä hän säpsähti; oli kuin joku näkymätön käsi olisi koskettanut häntä, taputtanut häntä olalle, hipaissut hänen kättään. Se hipaisu tuntui ilettävän niljakalta, aivan kuin kylmä sisilisko olisi hänen paljaan kätensä yli vilahtanut. Se oli sen punnitsijan turpean, hikisen käden kosketus. Se ei antanut Jaakolle hetken rauhaa, ja sen perästä tulivat yhtenäisenä sarjana kaikki toiset: rannassa oleva pomo, santarmit, silmää iskevät vartijat. Vielä unessakin ne Jaakon ympärillä hääräsivät. Hän koetti paeta niitä, juoksi henkensä edestä, mutta aina ne olivat kintereillä, nauraa virnistelivät hänelle, tuppautuivat kilvalla puristamaan hänen käsiään, vaikka hän miten koetti huitoa ja hätistellä. Ja kaikkien niiden vietävien kädet olivat kylmän niljakat, ota anna kuin lauman kähiseviä kyymatoja tai silmille keikkuvia sammakoita olisi seurakseen saanut... No kaikkeenhan miehinen mies tottuu vähitellen. Mutta kovalle se tottuminen ensi päivinä pani Jaakko Vesterisen luonnon. Monta monituista kertaa rupesi kesken kaiken ilettämään, niin että teki mieli hylätä hitolle koko homma ja lähteä tiehensä. Mutta ei auttanut lähteä, jos mieli ansaita, ja Jaakko tahtoi ansaita. Hän oli jyrkästi päättänyt jo ensi tilissä päästä Salamon Hakulin rinnalle, siepata sataruplasen, ja siitä päätöksestä ei hän enää peräytynyt. Niin hän pakottamalla pakotti luontonsa mukautumaan uuteen asiain menoon. Hän tunsi miltei vihaavansa mielisteleviä pomoja, lahjusten toivossa imartelevia vartijoita ja santarmeja. Hänen täytyi välistä purra hammasta, jottei niiden kera puheisiin joutuessaan paljastaisi pohjimmaisia ajatuksiaan, haukkuisi heitä pahanpäiväisesti tai sylkäiseisi suorastaan silmille. Nuoruudessaan oli Jaakko Vesterinen ajuriartteleissa viettänyt aika-ajoin huimaa elämää, ryypiskellyt raisusti ja viinapäissään tehnyt monta mainehikasta kolttosta. Se huimapäisyys oli vuosien varrella talttunut. Naimisiin jouduttuaan oli Jaakko alkanut kartella väkeviä ja muuttunut vähitellen pidättyväksi, omissa mietteissään viihtyväksi mieheksi. Nyt koetti Jaakko uudelleen päästää nuoruutensa huimapäisen luonnon valloilleen. Hän alkoi liikkua työmaalla varmana, häikäilemättömänä, välistä melkein ylimielisenä, ja jollei se muuten onnistunut, sai pirtupullo tulla avuksi. Joka aamu hankki Jaakko semmoisen taskuunsa jostakin matkan varrelle sattuvasta sainoituvasta. Hän uskotteli itselleen sen olevan tuiki välttämättömän pomojen ja vartijain mielen hyvikkeeksi, mutta yhtä paljon hän kaipasi itse sitä vahvistavaa lääkettä. Se sai ihmeitä aikaan, kun osasi sen oikealla tavalla käyttää. Sen kera tuntui niin turvalliselta, ajeli kuin hyvän toverin seurassa. Semmoinen mestari on se sorokan pirtupullo. Ei Jaakko kyllä liiemmäksi pirtua viljelemään ruvennut, mutta silloin otti lämpimän, vahvasti terästetyn sajulasin, kun löi aivan puulla päähän veljeily pomojen ja santarmien kera. Ja kun pirtun lämmittävä höyry alkoi kihahdella korvallisissa, niin silloin seiso vaikka päälaellasi! Ja Jaakko Vesterisellä oli menestystä. Häntä olivat ennen kaikki katselleet karsaasti, melkein vainonneet. Nyt hänelle alkoi tulla ystäviä, hänelle osoitettiin avuliaisuutta, välistä melkein alamaisuutta. Ei Jaakko ollut mitenkään mateleva, liehakoiva, niinkuin Salamon Hakuli ja monet muut. Vaikka hän lahjoi pomoja, hyvitteli santarmeja, niin teki sen liikoja sanoja tuhlailematta, selvitti asiansa suoraan ja kursailematta. Mutta venäläisen leveä, rasvarahkeen luontevuudella luistava luonne sopeutuu mainiosti semmoiseenkin seuraan. Semmoinen mies, jos on vielä muukalainen, kohoaa alemman luokan venäläisten kesken käden käänteessä porrasta ylemmäksi. Niin kohosi Jaakko Vesterinen aivan huomaamattaan. Häntä alettiin pitää miehenä, jonka ystävyydestä kannatti kilpailla. Se kutkutteli Jaakon itserakkautta, sai hänet esiintymään yhä yltiöpäisemmin. Hän alkoi tehdä liian ahnaille ja vähäpätöisemmille vartijoille häikäilemättömiä kepposia, joille pian kaikissa hevosmiesten artteleissa naurettiin. Niinpä kerran eräs vartija, mikä lie ollut uusi tulokas, nosti rähinän, kun Jaakko nokka pystyssä vihellellen ajeli tavallista kierrostaan punnituttaakseen kuormansa toistamiseen. Vartija kai luuli säikähdyttävänsä Jaakon ja kiskovansa suuret juomarahat. Mutta siinäpä hän erehtyi, Jaakko kyllä tiesi kenelle lahjuksensa tunkea. Muitta mutkitta hän sivalsi vartijaa ohjasperillä ja huusi nauraen: — Siinä sinulle, terveydeksesi! Sekä ajeli sen tempun tehtyään edelleen taakseen vilkaisematta. Miesparka sai punaiset naarmut naamalleen ja hölmistyi niin pahanpäiväisesti, ettei hyvään aikaan osannut muuta kuin ihmetellä. Ja kun hän sitten meni valittamaan santarmeille, niin nämä hänelle nauramaan ja neuvomaan, että ensi kerralla hänen pitää seistä smirnassa, kun Jakov Martinovitsh suvaitsee ajella ohi. — Vot, se siull hjuva tjekemas, oikke hjuva! Sinu olemas durak, a Jakov Martinovitsh olemas barin! Niin selittelivät santarmit suomea tavoitellen ja vilkuttivat silmää ympärille keräytyneille hevosmiehille. Santarmit olivat kaikki Jaakon sajutovereja. Mene niille vaivojasi valittamaan! Majapaikassa ei Jaakolle enää naureskeltu. Hän oli nyt toisten veroinen, vieläpä monia etevämpi, ja itse Salamon Hakuli alkoi osoittaa Jaakolle ystävyyttä. Kehuskeli häntä toisille hyvänä esimerkkinä ja julisti aina tietäneensä, mikä mies Jaakko oli, kun vain viitsi unen silmistään karistaa. — Se Mari se on tämän Jaakon pannut joutavia ujostelemaan. Se on semmoinen kyliä kartteleva ihmiskaihi, ja tämä Jaakko kulkee liiemmäksi sen hamosten lumoissa. Niin selitteli Salamon tavallisella kursailemattomuudellaan. Toiset hyväksyivät piloja pannen nämä selitykset ja kehoittelivat Jaakkoa unohtamaan mielestään kotoväen, kun oli kerran jouduttu elelemään näin verrattomissa artteleissa. Jaakkoa harmittivat nämä kehumiset ja nämä neuvot. Hän oli aina työmaalta palattuaan huonolla tuulella, tunsi itsensä läpiväsyneeksi kuin näännyttävän raadannan perästä, ei jaksanut millään toisten ilonpitoon innostua. Toiset maistelivat ahkerasti iltapuhteiden kuluksi, maistelivat sekä omassa majapaikassa että alkoivat pian kulkea myös kylällä huristelemassa. Salamon Hakuli se joka ilta heti työmaalta tultuaan komensi sajuveden tulelle ja alkoi kaivaa pirtupulloaan esille. Yhtä janoinen oli myös toinen Peräkylän kuuluisuus, matala, lenkosäärinen Taavetti Rehmonen, vanha hevosparisniekka ja markkinain kävijä. Tämä Taavetti oli aikanaan elänyt hyvin leveästi, mutta sitten mennyt alituisissa kaupoissaan rutiköyhäksi, niin että talorähjänsä oli jo velassa melkein harjahirsiä myöten. Se oli masentanut Taavetin mielen. Viime aikoina oli hän raihnaisuuttaan valitellen pysynyt kotimiehenä ja antanut kahden täysikasvuisen poikansa ajossa kulkea. Nyt oli Taavetti sentään lähtenyt liikkeelle Inon kehutun työmaan innostamana. Hänellä olivat myös molemmat poikansa mukanaan, ja kun kolmen miehen viikkopyytö kohosi sangen korkealle, pääsi Taavetti hyvin pian entiseen vireeseensä. Alkoi jo kilvoitella itsensä Salamon Hakulin kera suun soittamisessa ja rahojen reimassa käyttelyssä meni melkein hänestä edellekin. Niinpä Taavetti ensimmäisenä Peräkylän miehistä rupesi pelipaikoissa kulkemaan. Vanhin poikansa Herman, joka kaikin puolin oli isänsä ilmetyinen kuva, oli hänellä näillä retkillään mukanaan, ja joka kerta majapaikkaan palattuaan kehuskelivat isä ja poika voittaneensa suuria summia. Hermannista kehittyikin käden käänteessä oikea pelurityyppi. Hän kulki alati korttipakka taskussa, eikä kauan kulunut, kun hän jo sai pelin käyntiin omassa peräkyläläisten majapaikassa. Siitä lähtien menivät illat yhtenäisessä viettämisessä. Vuoroin ryypiskeltiin ja pelattiin omassa majapaikassa, vuoroin käytiin kylällä onneaan koettamassa. Jaakkoa koeteltiin houkutella mukaan, mutta hän kieltäysi jyrkästi iltaisin maistelemasta ja korttipelistä. Hän oli päättänyt säästää ansionsa ja hän pysyi päätöksessään. Yksi sorokan pullo sai mennä päivää kohti työmaalla, mutta kotona ei ainutta tippaa. Välistä oli kyllä kiusaus suuri. Kun työmaalta tultua tunsi tympeätä väsymystä, niin silloin olisi kuuma, terästetty sajulasi tehnyt hyvää. Ihan vesi herahti Jaakon kielelle, ja vatsan pohjalla kiersi hiukaisevia ailahduksia, kun keittotouhusta punoittava emäntä alkoi kilistellä teelaseja ja miehet asettelivat kilvalla pirtupullojaan pöydälle. Silloin pakeni Jaakko tavallisesti ulkosalle. Hommaili siellä pitkän rupeaman hevosensa luona ja läksi sitten harhailemaan pitkin kylänteitä. Siellä tuli hänelle vähitellen tavaksi hakea kaikkein meluisimpia kulkupaikkoja. Alussa oli hän niitä kartellut, mutta nyt hän niitä hakemalla haki. Ohjasi askeleensa sinne, niissä oli sakeimmassa sainoitupia, missä kuului yhtenäinen hanurien räminä ja juopuneiden mekastus. Tällä metelillä Jaakko kiihoitti itseään. Hän ei muuten päässyt päivän rehkimistä seuranneesta puutumuksesta, mutta kun pysähteli tanssipaikkojen ikkunain alla, kuulosteli siellä sisällä käynnissä olevaa, rähinän ja hurjan hanurinsoiton säestämää jauhamista ja jytkytystä, ja kun välistä sai melkein nyrkeillään raivata tiensä vastaan hoipertelevien miesjoukkojen ohi, niin silloin alkoivat veret päästä liikkeelle, silloin alkoivat ajatukset Jaakon aivoissa kiukkuisina kiehahdella. Ne kiersivät alati yhtä ja samaa latuaan, tähän tapaan: — Tuolla tavoin ne tuhlaavat viikkopyytönsä, ja minunko pitäisi tässä jättää oma osani ottamatta? Kuka siitä hyötyisi? Noiden vietävien mässäykseen menisi nekin kolikot, ja minä saisin kulkea naurun alaisena. Ilkkuisivat: jätä vain sataruplasesi meille, kyllä se tänne kelpaa ja selvä siitä tehdään. Jaakosta alkoi tuntua vallan oikealta, että koetti hyötyä niin paljon kuin mahdollista keinoista välittämättä. Sitä oikeammalta se hänestä tuntui, kun hän aikoi käyttää ansionsa toisella tavoin kuin kaikki muut, aikoi panna ne hyötyä tuottavaan yritykseen, huvilan rakentamiseen. Siitä syventyi Jaakko taas huvilasuunnitelmaansa, kävi yksityiskohdittain läpi sen kaikki rakennusvaiheet ensimmäisen hirren kaatamisesta vihoviimeiseen kuistikon koristenäpräykseen asti. Kiihkeästi hän sen ohella laski edessä olevia sydäntalven viikkoja ja arvioi, miten paljon ennättäisi säästää, jos joka viikko pääsisi sataan ruplaan asti. Ja miten olla, alkoi Jaakosta tuntua, ettei sadan ruplan viikkopyydöillä ehkä säästyisikään niin paljoa, kuin huvilan rakentamiseen tarvittiin. Siitä tietysti pani mieleen poltteen, että pitäisi ansaita enemmän, pitäisi osata kohottaa viikkopyytönsä niin korkealle kuin mahdollista. — Parempi pitää varansa, ettei huvila jää vesikattoon! Tällä tavoin kulutti Jaakko iltakaudet, aivan kuin erakko, lihansa himoja kuolettava pyhimysmunkki; joka taivaan tiellä kilvoitellakseen kurkistelee ikkunoista synnin loassa rypevien maailman lasten orgioita sekä menee sitten yksinäiseen koppiinsa ja ruoskii siellä rukouksia höpisten ruumiinsa verille. Päivisin oli Jaakko toinen mies, kestitsi pomoja, puijasi häikäilemättä ryssän ruunua. Kulki leimana ja rohkeana, patterityömaan hyrisevän hopeamyllyn kieputuksen huumaamana, monasti myös pirtuhöyryistä humaltuneena. Tämä kaksoiselämä kulutti miestä, löi hyvin pian leimansa Jaakon ulkonäköön. Kasvonpiirteet laihtuivat, silmiin tuli melkein vauhko katse, suupielet usein oudosti vavahtelivat. Mutta menestys oli Jaakolla hyvä. Jo toisessa viikkotilissä hän tavoitti Salamon Hakulin ja kolmannessa hän meni kaikkien kyläläistensä edelle. Se herätti yleistä hämmästystä Peräkylän arttelissa. Jaakko Vesteristä alettiin katsella ihailulla, ja kaikki utelemaan, millä keinoilla hän oli pomojen mielet niin tyyten puolelleen taivutellut. Mutta Jaakko ei ruvennut liikoja selittelemään. Naurahti vain tylysti ja virkkoi: — Mitä kumman keinoja siihen huolisi. Ryyppy oikealla paikalla, rupla oikean miehen kouraan, ja niin anna soitella! Osaahan tuon konstin kuka hyvänsä, vielä kyselemään, miehiset miehet. — Siinä saitte, nauroi hyväntahtoinen Anton Lempiäinen. — On sillä omat salataikansa tällä Jaakolla, mutta niitäkös se rupeaisi meille selittelemään. Anton tarkkaili ja ihmetteli monasti itsekseen Jaakossa tapahtunutta muutosta, mutta ei antanut muiden ajatuksiaan huomata. Laski vain kevyttä leikkiään, kun Jaakon pakoa yhteisistä illanistujaisista välistä ruvettiin kummastelemaan. — Eukolleen kai se Jaakko kolikoita säästelee. Tai jos on löytänyt minkä salaisen käyntipaikan, jossa iltakaudet kähmii. Tämän viimeisen otaksumisensa lausui Anton sen enempää ajattelematta, mutta se jäi kuin otolliseen maaperään viskattu sienien itämään peräkyläläisten aatoksissa. Siitä päivästä lähtien uskottiin yleiseen Jaakolla olevan salaisen naistuttavan, jonka kera eleli luvattomassa suhteessa. Mitäs muuta varten mies olisi niin kummallisesti käyttäytynyt. Tätä uskoa lujitti vielä se seikka, ettei Jaakko toisen eikä kolmannenkaan pyhän seutuna lähtenyt kotona käymään. Useimmat muut kävivät eväsvarastojaan täydentelemässä, mutta Jaakko selitti, ettei viitsinyt lähteä suotta ajelemaan, kun joulunpyhät olivat jo aivan ovella. Itse asiassa ei Jaakolla ollut ensinkään halua kotiin lähteä. Tuli mieleen ero vaimostaan ja tämä nykyinen meno. Kun sitä ajatteli, sysäsi niin vastaan, että olisi toivonut lähenevät joulunpyhätkin olemattomiin. XI. Kahdet vietetään joulunpyhät Kannaksen huvilaseudulla perätysten: Suomen joulu ja ryssän joulu. Karttuu siinä sillä tavoin pyhiä melkein kuukauden päivät yhteen menoon. Kun kerran aloitti omana jouluaattona juhlimisen, niin vasta vanhan allakan Hiiva-Nuutin päivänä joutaa joulupohmeloaan selvittämään. Suomen jouluna syödään ja juodaan kotona, käydään kyliä piirakka- ja rieskavakat sekä monenlaiset muut eväät mukana. Mutta kun ryssän joulu alkaa lähetä, silloin loppuivat kylättelyt. Silloin on toiset toimet edessä. Saapuu silloin Pietarista joukoittain kesällisiä huvila-asukkaita maaseudun rauhassa pyhiänsä viettämään. Huvilaseudulla herää silloin suuren maailman elämä pariksi viikoksi talviunestaan. Asemilla on taas liikettä ja kuhinaa, välistä melkein yhtä paljon kuin parhaina kesäkauden viikkoina. Taas tungeskellaan asemalaiturilla junien tuloa odotellen, pöyhistellään höyheniään, näytellään uusia hienoja turkkejaan, mäiskytellään suukkoja, puhua pajatetaan talvikauden muotiuutuuksista ja seulotaan salonkijuoruja. Ja paikkakunnan alkuasukkaat ovat viimeistä sorkkaa myöten juhlahumussa mukana, kuka pietarilaisia pyhävieraita luokseen maanittelemassa, kuka setakoita pyydystämässä, kuka muuten vain joukon jatkona. Siinä on junien saapuessa oikea ajometsästys käynnissä. Toistensa nenän alta siepataan vieraat, riidellään ja rähistään, kehutaan ja kiitetään omia asumuksia, välistä melkein käsikähmässä tapella nujuutetaan tulijan matkatavaroista. Sillä jos kerran ne saapi anastetuksi, on omistajan melkein pakko seurata tavaroidensa perästä. Joku outo muukalainen suutahtaisi mokomasta tungettelevaisuudesta pahanpäiväisesti, mutta venäläinen ei suutahda. Hän on semmoiseen tottunut kotonaan, se meno kuuluu hänen käsityksensä mukaan maailman luonnollisimpaan asiain järjestykseen. Ja itse asiassa se onkin leikintekoa siihen tungettelevaisuuteen verraten, jonka uhrina hän olisi saanut olla pitkät pyhät kotonaan Pietarissa. Siellä olisi juossut kaikki tuttavat ja alaiset onnittelujaan lavertelemassa. Syötä niitä, juota niitä aamusta iltaan ja jaa vielä pyhälahjuksina kaikki taskurahasi tungettelijoille. Täällä maalla pääsee sentään hengähtämään, kun on pahimmasta alkunujakasta ehein nahoin selvinnyt. Seutukuntalaisille merkitsee tämä pietarilaistulva keskellä talvea samaa kuin virkistävä kosteikko erämaan taivaltajalle. Tavallisissa oloissa tulevat viimeiset kesäkauden pyydöt näppiä nuollen syödyiksi omina joulunpyhinä. Jopa monasti pitää kauppiaalta velaksi jouluvarukset hankkia. Siinä tarpeeksi syydä olla varpaillaan, kun pietarilaiset tulevat joukolla rupliansa kylvämään. Kun osaa olla kerkeä, saa niitä siepatuksi niin paljon, että pahin puute poistuu moniksi monituisiksi viikoiksi... Eipä siltä, että tänä talvena puute olisi pakottanut pietarilaisia jouluvieraita odottamaan, niiden perässä juoksemaan, niille palveluksia tekemään. Hyvin elettiin ilman niitä Inon patteritöiden ansioilla. Oli syöty ja juotu omina joulunpyhinä, niin että vatsa lopulta pyrki pakahtumaan sitä herkuttelun paljoutta. Ja olisi riittänyt vielä ryssän jouluksikin syömisiä ja juomisia. Mutta niinkuin jalon metsänriistan jäljille joutuminen saa synnynnäisen jahtimiehen veret joka tilanteessa liikkeelle, niin saa myös pietarilaistulva Kannaksen huvilaseudun väestön jalkeille, tulipa se tulva milloin hyvänsä. Siinä on oma vetovoimansa siinä pietarilaiskuhinassa, ei sitä voi vastustaa. Niin se veti tänäkin talvena kaikki mukaansa, veti aseman ympäristöläiset, veti Peräkylän miehet ja naiset. Vieläpä oltiin melkein kahta innokkaammin touhussa kuin muina talvina. Jouluvieraiden pyydystäminen tuli kunnian päälle käyväksi kilvoitteluksi, jossa ei kukaan mielisuosiolla tahtonut jäädä alakynteen. Niinpä eräs aseman lähistöllä elävä ajuritalonpoika oli Suomen jouluna käynyt Valkjärvellä ja toi sieltä tullessaan uuden, sirotekoisen ajurireen, jota hän heti tulonsa jälkeisenä päivänä ylvästellen kävi näyttelemään Tereskan sainoin pihalla. — Olettekos, pojat, nähneet oikeata rekeä, joka ei ole mikään vene eikä pesukaukalo. Siihen sopii istahtaa pietarilaisen, vai mitä sanotte? Miehet myönnyttelivät kuorossa, että sopi kyllä istahtaa, olipa vaikka kenraali miehekseen. — Vaikka ministeri! intoutui reen omistaja. — Eivät Nevskillä ajele tämmöisillä, vaikka siellä onkin se ajurien sääty olevinaan valittua, niinkuin tiedätte. Oikein rotuhevoset niillä pitää olla niillä. Nevskin pika-ajureilla, mutta tätä rekeä en menisi niiden ajovehkeisiin huikkimaan. — No, ehkä sentään kannattaisi huikkia, epäili joku. — Eipäs kannattaisi, kivahti reen omistaja. — Sano, veikkonen, mikä kohta tässä reessä olisi vielä korjattava. Sano se, jos ajopelien päälle mitään ymmärrät! Vastaanväittäjä ei voinut sitä sanoa, ja niin lumosi uusi reki koko miesjoukon. Seuraavina päivinä tuli monille muille kiireellistä asiaa Valkjärvelle. Peräkylän Salamon Hakuli riensi sinne ensimmäisten joukossa. Oli Salamonilla sielläpäin kaukaisia sukulaisiakin, ja tekosyyksi tuli niiden luona kylättely. Mutta lähtö tapahtui niin tulisella hopulla, ettei emäntä Lienalla ollut aikaa leipoa edes kunnollisia kyläeväitä. Kun Valkjärven ajopelimestarit huomasivat, että heidän valmisteilleen tuli odottamatta runsas menekki, koroittivat he tuntuvasti rekien hintaa, mutta siitä eivät nämä tulvanaan rientävät ostajat välittäneet. Kilvalla vietiin kaikkein parhaimmat reet, pyysipä mestari niistä mitä hyvänsä. Mutta ei tyydytty vain uusien rekien hankkimiseen. Kun joku hyväkäs siihen lisäksi osti uudet upeat silavaljaat, niin tietysti kaikilla muillakin piti olla samanlaiset jo seuraavana päivänä. Ei ajateltu näiden uusien ajopelien hankkimistouhussa sitä, että ne tulivat ostetuksi melkein tyhjän pantiksi. Useimpien tämäntalvinen setakanajo supistui näet ryssän joulunpyhiin, ja siinä ajassa ei ennättänyt kunnolla puolta ajopelien ja valjaiden hinnasta ansaita, vaikka miten olisi yrittänyt. Ehkä joku sitä ajattelikin, mutta viitsikös yksin jättäytyä vanhoja ajopelejä pietarilaisille näyttelemään, kun kaikilla toisilla oli uudet. Eipä tietenkään viitsinyt, ja siksi toisekseen, olihan noita Inossa pyydettyjä ruplia. Mitäs niistä säästelemään, kun oli tässä semmoista hienon maailman väkeä palveltava. Osasivat ne näet valita kyytimiehensä pietarilaiset, kun tulivat pyhinä maalle hupia ajelemaan. Mutta totta tosiaan kelpasi niiden nyt valita. Oikein ilo oli ensimmäisten juhlajunien tulon edellä katsella aseman ajuripirssissä pitkänä rivinä odottavia hevosia. Keveiden, sirotekoisten rekien maalaus välähteli uutuuttaan. Samalla tavoin välähtelivät uudet silavaljaat, ja länkien nokassa helisivät uudet kulkuset. Yksin ajokkaatkin näyttivät tavallista pirteämmiltä ja paremmin hoidetuilta. Ne eivät torkkuneet päät riipuksissa, vaan kuopivat tannerta, vilhuivat ympärilleen, hirnahtelivat ja pitivät keskenään pientä riidan kopua. Ne kuulostivat tiuskivan toisilleen: »Mitäs siinä rehentelet, on minulla yhtä hyvät vehkeet kuin sinullakin. Jos ei liene hieman paremmat, kun tarkalleen katsellaan.» Pietarilaisia tuli runsaasti, ja pian ne huomasivat seutukunnan ajurien varakoitumisen. Kiittäviä kehumisia sai yksi ja toinen hienoista ajopeleistään ja hyvästä kyydistä. Eikä vain kehumisia, tuli myös runsaita juomarahoja, sillä kitsastelematta elää parempaan säätyyn lukeutuva pietarilainen joulumatkoillaan. Mutta jos pietarilaiset elivät kitsastelematta, niin yhtä kitsastelematta elivät myös heidän kyyditsijänsä. Tereskan sainoi tuli taas junien väliaikoina ja iltaisin ajurien tavalliseksi kokouspaikaksi. Siellä oli tungokseen asti väkeä, eikä siellä moni paljaaseen sajuveteen tyytynyt. Martiska-Maijan Israelilla oli täysi työ, jos mieli pitää kaikkien kielenkantimet oikeassa vireessä. Peräkyläläisten tavallinen seura, johtajinaan Salamon Hakuli ja lenkoluinen Taavetti Rehmonen, istui jok’ikinen ilta viimeisinä Tereskan kantavieraina. Olivat joukkoon taasen ilmestyneet myös kalasaksa Sion Lipiäinen ja Mooses Määttänen. Mooses olikin toisten kyläläistensä Inossa ollessa saanut viettää verrattain ikäviä päiviä. Ei viitsinyt aina naapureissa kylätellä, kun siellä oli kotona vain naisväkeä. Ja jos käveli Tereskan Saineille asti, niin ei liioin siellä tuttavia yhyttänyt. Ei muuta neuvoksi kuin makaile vain kotona ja kuuntele Justiinan haukkumisia päivät pitkät aamusta iltaan. Semmoista oli talvisaikaan Mooseksen elämä. Kummakos jos hän nyt istuskeli sitä ahkerammin. Sion puolestaan ei ollut viettänyt joutilaita päiviä. Kehuskeli jäiden lujittumista odotellessaan ajaneensa Metsäpirtistä muutaman kalakuorman Pietariin, mutta pyhien jälkeen, kun merikalastus pääsisi vakiintumaan, lupasi Sion tulla Inoon ja perustaa sinne oikean kalakaupan. — Sillä kääräistään suuret rahat kevääseen mennessä, selitteli Sion silmiänsä räpytellen ja venytteli reuhottavaa alahuultaan. — Mikäs kääräistessä, kun on kalakaupan päälle niin paljon lukenut, innostui Salamon. — Minä sinuna antaisin toisten miesten ajella kalakuormia. Itse istuisin tiskin takana ja vetäisin hopeanuottaa. Sitäpä olen alkanut vähin tässä ajatella, myönsi Sion. — Jos tämä ensi yritys luonnistaa, niin keväällä avataan tuoreen kalan myyntipaikka tänne kotiaseman huvilaseudulle. Kuulostaa olevan tulossa entistä satoisampi kesä, jos enteet paikkansa pitänevät. Sionin puhe oli totta. Seuraavaksi kevääksi odotettiin oikein tarumaista pietarilaistulvaa. Nyt jo vuokrattiin kilvalla uusia liikehuoneistoja, ja maatilojen sekä huvilapalstojen kysyntä oli yhäti vilkastumassa. Maakeinottelijoita kierteli kaikkialla ympäristöllä, ja ne alkoivat tarjota yhä korkeampia hintoja, kun talonpoikien ei tänä talvena tarvinnut suoranaisessa puutteessa tilankauppoihin ryhtyä. Hyvinvoinnin yltäkylläisyydessä elettiin Kannaksen huvilaseudulla. Rieskaa ja hunajaa vuotivat Inon patterityöt. Hopearusoissa kangasteli tuleva kevät. Kannatti hyvin yhden kuukauden päivät joulunpyhiä juhlia. XII. Paljon oli Marilla ajattelemista pitkinä joulun alusviikkoina Jaakon Inoon lähdön jälkeen. Oli Mari ennenkin talvisaikaan tällaisia yksinäisiä viikkoja viettänyt, kun Jaakko oli Kronstadtin talviajoissa tai pitkillä rahtimatkoilla. Mutta ei ollut yksinolo Marista milloinkaan ennen tuntunut niin apealta ja tyhjältä kuin tällä kertaa. Monasti valottomina syystalven päivinä, kun pojat olivat koulussa, unohtui Mari tyhjässä pirtissä kangaspuidensa ääreen toimetonna istumaan. Sukkula luiskahti väsähtäneestä kädestä, ja ajatukset palasivat yhä uudestaan Jaakon lähtöpäivään. Ei voinut Mari sitä millään saada mielestään. Mitä varten Jaakko lähtiessään aivan tahallaan oli näyttänyt tahtovan olla hänelle töykeä ja tyly? — Sitä kyseli Mari kyselemistään itseltään, ja kuumat kyyneleet vierähtivät usein poskipäille. Hän kaipasi elämää, oikeata miehen ja vaimon elämää. Syvällä hänen hiljaisen olemuksensa sisällä asui se kaipaus voimakkaana, sammumattomana. Ei tahtonut se millään tyytyä siihen, että hänen ja Jaakon karun yhdyselämän viimeisetkin rihmat revittiin armottomasti rikki, niinkuin Jaakko näytti tahtovan tehdä. Mutta ehkäpä ei Jaakko tahallaan ollut tahtonutkaan häntä loukata. Ehkä Jaakko olisi halunnut jäädä kotiin, jollei olisi siihen väliin tullut Antonia. Jaakko käyttäytyi välistä niin kummallisesti, ei tietänyt oikein itsekään, mitä tahtoi, mitä ei. Tämä ainainen ajossa kulkeminen, tämä vetelehtivä loiselämä se oli Jaakon semmoiseksi murjonut ja tylsistänyt. Rehellinen ja hyvä mies Jaakko oli pohjaltaan, ja varmasti Jaakko sydämensä syvyydessä vielä kaipasi ja rakasti häntä, ikävöi yhtä paljon kuin hänkin ikävöi Jaakkoa.. Näin todisteli Mari itselleen, näin koetti keksiä jos mitä syitä Jaakon puolustukseksi. Mutta sitten sukelsi taas mieleen tuskallinen kysymys: Mitä varten Jaakko ei koko aikana tullut ainutta kertaa kotona käymään? Tai jos ei itse tullut, miksi ei edes toisten kyläläisten kera lähettänyt mitään viestiä itsestään? Vaikka Antonin kera olisi voinut ilmoittaa sen verran, että oli terveenä ja ettei hänen vuokseen tarvinnut huolehtia. Niin oli Jaakko muina talvina tehnyt, ja se tuntui aina paremmalta kuin tämmöinen tietämättömyys. Tämä pyrki ihan mielen masentamaan, ja melkein pakko näytti olevan lopulta ruveta uskomaan, ettei Jaakko halunnut töykeätä lähtöään millään lailla sovittaa. Jo teki Marin eräänä pyhänä mieli, kun sai kuulla Antonin tulleen kotona käymään, lähteä jalansyten Antonilta tiedustamaan, etteihän vain Jaakkoa ollut Inossa mikään onnettomuus kohdannut. Mutta ei sitten sentään lähtenyt. Ajatteli: -— Ehkä rupeaisi Anton vielä naureskelemaan: Jopas tuli muka ikävä Jaakkoa! Ja kertoisi sitten vielä käynnistäni Jaakolle, lavertelisi mitä hyvänsä. Ei, jos kerran Jaakko tahtoo näin, niin olkoon. Näin päätti Mari, mutta karvastelevan itkun tämä päätös tahtoi pusertaa esille. Tunsi itsensä niin onnettomaksi ja hyljätyksi, ettei koko seuraavana yönä saanut unta silmiinsä. Sattui sitten vielä Mari muutamana päivänä kauppiaalla käydessään ohimennen kuulemaan, millaista elämää Inossa vietettiin, miten siellä rehoitti juopottelu ja uhkapeli, lahjominen ja julkea varastelu jokaisella askeleella. Ei Mari sillä kertaa kuulemaansa sen enemmän huomiota kiinnittänyt. Mutta se jäi itsestään itämään hänen ajatuksiinsa, ja muutama päivä jälkeenpäin se aivan varkain, ihan kuin vieraan äänen kuiskaamana sukelsi odottamatta esille hätkähdyttävänä kysymyksenä: — Entäpä jos Jaakkokin on Inossa vetävän virran mukana joutunut huonoille teille ja sentähden häpeää tulla kotona käymään? Mari aivan säikähti tuota yllättävää ajatusta ja koetti sen siinä tuokiossa karkoittaa mielestään. Hän alkoi kiihkeästi vakuutella itselleen: — Eihän semmoisessa mitä järkeä ole. Ei Jaakko konsanaan huonoille teille lähde. Vaikka mitä muuta, mutta semmoista en ikinä usko. Onhan Jaakko elämänikänsä kulkenut ajuriartteleissa, viereksinyt Kronstadtissa ja vaikka missä, mutta aina pysynyt rehellisenä, erossa huonoista seuroista. Niin koetti Mari todistella, mutta mieleen iskenyt salainen pelko ei niin vähällä hellittänyt. Se alkoi kiusata pahan aavistuksen tavoin. Se sukelsi ehtimiseen esiin päivän askareissa, se kääntelehti hänen aivoissaan pitkinä, unettomina öinä, se ei lopulta antanut hänelle hetken rauhaa. Se kuiski kuiskimistaan kavalasti, itsepintaisesti: — Miksikäs Jaakko sitten ei tulisi kotona käymään, jollei hänellä olisi mitä peitettävää? Mari oli ihan onneton, kun ei saanut tuolta pelolta millään rauhaa. Milloin oli hän näkevinään Jaakon humaltuneena juomapöydässä, milloin hiestyneenä kiihkeässä korttipelissä. Hänen mielikuvituksensa maalasi nuo kuvat niin ilmieläviksi, että teki mieli pakoon juoksemaan päästäkseen niitä näkemästä. Epätoivossaan ajatteli Mari: -— Hyvä Jumala, kunpa joulu lopulta joutuisi, jotta saisi nähdä Jaakon, jotta pääsisi edes tästä kidutuksesta. Vaikka miten tyly olisi Jaakko, kunhan vain saisi nähdä hänet entisellään. Mutta joulu läheni hitaasti. Vielä sai Mari monta pitkää päivää rauhatonna odotella, ennenkuin aaton aluspäiviin jouduttiin. Silloin alkoivat peräkyläläiset palata yksi toisensa perästä, mutta Jaakkoa ei kuulunut. Martti ja Lauri varustivat jo aaton edellisenä päivänä pienen joulukuusen ja hokivat siinä touhussa toivehikkaina: — Isä tuo tullessaan koristeita ja makeisia, niin että kuusi saadaan oikein kauniilta näyttämään. Mutta köyhästi koristetuksi jäi poikien kuusi, sillä Jaakko ei tullut vielä aattoaamunakaan. Ei tullut ennen kuin iltamyöhällä. Mari ja pojat olivat häntä nääntyäkseen odottaneet. Olivat sitten jättäneet jo kaiken toivonsa. Joulusauna oli jo puoliksi jäähtynyt, mutta ei tehnyt heidän mieli lähteä ilman odotettua isää kylpemään. Sytyttivät vain rahille asetettuun kuuseen muutamia ohkaisia, värikkäitä pikku kynttilöitä ja istahtivat masentunein mielin sen ääreen. Pojat painautuivat kuin turvaa hakien tiukasti kiinni äitiinsä, ja niin koetettiin kolmisin laulaa. Mutta ei tahtonut laulukaan luistaa. Itku kurkussa pojilla karvasteli, eikä se varsin kaukana Marillakaan ollut. Silloin vasta tuli Jaakko. Ulkoa kuultiin hänen rekensä ratina, ja kilvaten riensivät pojat lyhdyn kanssa isäänsä auttamaan. Mari alkoi asetella teevehkeitä pöydälle, mutta kevyesti ei siinä hommassa hänen jalkansa liikkunut. Tuntui niin toivottomalta enää jouluiloa odottaa. Eikä sitä jouluiloa tullutkaan. Raskaan, painostavan mielialan toi Jaakko vain tullessaan. Oli kuin hänen matkassaan olisi pirttiin työntynyt näkymätön painajainen, joka kylmänuhoa henkien täytti koko pirtin, valtasi sen jokaisen loukon, pyrki illan henkeä ahdistamaan. Ei monta sanaa vaihdettu ennen kylyssä käymistä, eikä paremmin puhe luistanut sieltä palattuakaan. Mari yritti tiedustella, miten Jaakkoa oli Inossa luonnistanut ja miksi hän oli ollut koko ajan kotona käymättä. Mutta Jaakko vastasi Marin uteluihin hyvin vältellen ja väkinäisesti. Näki hyvin, ettei hän halunnut tehdä minkäänlaista selkoa asioistaan. Niin istuskeli pöydänpääpenkillä kyynäspäihinsä nojaten, kuin olisi tuntenut itsensä vieraaksi koko tässä pirtissä. Jaakon oudoksuttava, itseensä sulkeutunut käyttäytyminen täytti pelolla Marin sydämen. Illallista laittaessaan hän tarkkasi salavihkaa Jaakkoa, ja silloin huomasi hän vasta täydelleen, miten paljon Jaakko oli entisestään muuttunut. Jaakon laihtuneiden kasvonpiirteiden ilme näytti Marin mielestä aivan kuin jollakin tavoin särkyneen, ja itsepintaisesti Jaakko väitteli Marin tutkivaa katsetta tarkastellen koko ajan lattiaa, kuin olisi sen saumoista mitä uutuuksia huomannut. — Hyvä Jumala, mitähän Jaakolle lie tapahtunut, kun on tuommoiseksi muuttunut? kyseli Mari hädissään itseltään. Hän oli viimeiseen asti koettanut taistella salaisia aavistuksiaan vastaan, mutta nyt näytti olevan ihan pakko ruveta uskomaan, etteivät Jaakon asiat olleet oikealla tolalla. Ehkä oli Jaakko ruvennut Inossa juomaan ja pelaamaan tai erehtynyt muuhun semmoiseen, jota tahtoi salata ja peitellä. Ehkä... Mari ei jaksanut pitemmälle ajatella. Hänet aivan lamasi varmuus, että Jaakko oli antanut houkutella itsensä tekemään semmoista, josta hän tähän saakka oli tyystin erossa pysytellyt. Se ei voinut viedä muuhun kuin onnettomuuteen. Vavisten tunsi Mari sen onnettomuuden uhkaavan lähenemisen. Oli kuin maaperä olisi alkanut horjua heidän jalkainsa alla, kuin olisi odottamatta revennyt eteen ammottava tyhjyys. Jaakko oli jo horjahtanut sinne tyhjyyteen ja veti raskaana, painavana riippana häntä ja poikia, heitä kaikkia mukanaan. Pojatkin huomasivat herkällä lapsen vaistollaan, ettei isä ollut ennallaan. Vierastellen ja arkoina he pysyivät koko illan. Isä ei ollut muistanut tuoda heille mitään tuomisia ja vaihtoi heidän kanssaan tuskin ainoata sanaa. Tuskin viitsi edes vilkaista heidän koulutodistuksiaan, kun he kilvalla tahtoivat niitä hänelle näyttää. Äiti oli kehunut niitä todistuksia, mutta isä ei niistä välittänyt. Se pojilta mielen masensi kerrassaan. Noloina ja neuvottomina he veivät nuo omasta mielestään kalliit paperit takaisin äidin talteen sekä vetäytyivät sitten äänettöminä ja nyrpeinä mahdollisimman kauas isänsä lähettyviltä. Illallinen syötiin äänettömyyden vallitessa. Kaikkien pöydän ääressä istujan kurkkuun pyrkivät palat kiinni takertelemaan, eikä pöydästä noustua kukaan näyttänyt olevan oikein selvillä, mitä muuta olisi vielä tehtävää. Kuusen ohkaiset kynttilät olivat palaneet lopuilleen ja alkoivat toinen toisensa perästä oksia kärvennellen sammua. Hetkisen vielä Martti ja Lauri sitä alakuloisina katselivat, mutta hiipivät sitten hämärään peittyvällä karsinaseinustalla olevaan sänkyynsä. Jaakko seurasi pian poikien esimerkkiä. Mari jäi yksin valveille korjaamaan illallisen jätteitä ja pesemään astioita. Kuusen kynttiläin sammuttua paloi vain pieni lampputuikku uunin reunalla. Se jätti suurimman osan pirttiä hämärän peittoon, ja Marista tuntui, kuin se hämärä olisi alkanut liikkua ahdistavana, uhkaavana. Hän vilkaisi peloissaan akkunoihin, sulki sitten raollaan olevan juskan ja siirsi lampputuikun pöydälle. Sen niukassa valossa hän kampasi kylyn jäljeltä irralleen pyrkivän tukkansa, letitti sen tiukasti sekä riisui lopuksi päällyshameensa, puhalsi lampun sammuksiin ja kapusi jalkopäästä varovasti leveään sänkyyn. Sinne päästyään hän painautui pieneen myttyrään omalle reunalleen, kauas Jaakosta, vetäen peitteen päänsä yli. Häntä värisytti... XIII. Ensimmäisenä joulunpyhien jälkeisenä arkiaamuna hiihteli Jaakko metsässä. Hän tarkasteli ensin hyvän aikaa siinä kylän reunassa Lazarevin maiden keskessä olevaa palstaansa sekä painui sitten syvemmälle metsään. Siellä oli suon reunassa hänen varsinainen metsäpalstansa, joka kasvoi kaunista, solkevaa männikköä. Jaakko oli tehnyt tämän saman hiihtomatkan molempina pyhinä viipyen metsässä melkein iltahämärään asti. Niitä pyhällisiä latuja noudatellen hän nyt taas hiihteli, ja tällä kertaa oli hänellä kirves kainalossa. Oli vielä hiukan aamuhämärä. Solkeva mäntymetsä seisoi puolitorkkuen. Vain silloin tällöin kuului ylhäältä latvoista heikko tohahdus kuin yksinäinen huokaus. Jossakin nakutteli tikka einettään etsien. Jaakko hiihteli verkalleen puiden alla. Hänellä oli sama tunne kuin varkaalla, joka menee kirkkomaan pyhättöjä ryöstämään. Puut katselivat häntä kummissaan. Ylväslatvainen, nuori petäjä suhahti naapurilleen: »Mitä se tuo mies täällä alati hiihtelee? Kun ei hautoisi pahoja mielessään.» »Eipä luulisi, sehän on tämän meidän kauniin rantapalstan omistaja», humisi naapuri. »Tunnen isävainaansa ulkonäöltä.» »Vai on tämä sen Suotuvan vanhan Martti-vainaan poika. Sehän yhteen aikaan piti meistä niin hyvää huolta, raivasi kuivuneita pökkelöitä ja joutavia vesoja, jotta saatiin me terve polvi parempaa tilaa ja enemmän valoa.» »Sen saman miehen poika.» »Vai niin, vai niin. Eipäs se paljon näytä meistä perustavan.» »Eihän se enää isäkään lopumpana ikäänsä», puuttui puheeseen kolmas, hyvin suuri petäjä. »Alussa huolti ja hoiteli sen maanjaon jälkeen.» »Mitenkäs se olikaan se maanjako?» muistutteli nuori petäjä. »Mitenkäkö oli?» hymähti suuri petäjä. »Pianpa te nuori polvi asiat unohdatte. Sitenhän se oli: Se Martti sai tämän meidän kauniin palstan hyvitykseksi siitä, kun se viimeinen hovin vouti antoi hänelle ennen poislähtöään viimeiset raipat tuolla tien vierellä jurottavassa piinapetäjässä. Moni olisi tätä palstaa tahtonut, mutta maanmittari antoi Martille. Sanoi: pidä muistona! Ja siksi kai se Martti-vainaa alussa niin hyvin meitä hoitelikin.» »Siksi, siksipä tietysti», suhistiin kuorossa ympärillä. Hetkisen vallitsi metsässä hiljaisuus. Sitten aloitti taas nuori petäjä arastellen: »Se on kuivunut tuo piinapetäjä. Mikähän siihen syynä lienee?» »Kirous siihen on syynä, niin hokevat», kuiskasi naapuri. »Sanovat, että se aikanaan tällä tavoin kirottiin: Kasva kaltto siihen asti, kun saat elinmehusi ruoskittavien puolisojen ja lasten kyynelvesistä. Kun et enää saa, kuivu, kuivu, kuole pois! — No, nyt ovat ne kyynelvedet loppuneet, ja petäjän piti kuivua. Niin kirous määräsi.» »Niin on pitänyt kuivua», totesi ajatuksissaan suuri petäjä. »Ja kuivunut on myös siinä sen vieressä ollut lampipatama. Tyhjä kuoppa on vain jäljellä.» »Mikäs sen lammin kuivasi?» humisivat nuoremmat ympärillä. »Mikäkö lammin? No, se oli se lampi, nähkääs, niistä samoista kyynelvesistä. Luojan armosta oli herunut ja syntynyt siihen petäjän juurelle niiden ruoskittavien raukkojen tuskien lievikkeeksi. Kun pudotettiin ne alas petäjän kyljessä olevasta riiputuskoukusta ruoskimisen loputtua, niin siihen päätäsuoraa heittäytyivät lampipatamaan raipanjälkiä hautelemaan.» Vavahtava puistatus kävi metsän läpi. Sitten kuiskasi joku arka ääni: »Vieläköhän se rautakoukku on paikallaan?» »Vielä sanovat olevan», vastasi naapuri samanlaisella kuiskauksella. »Huh, tuntuu pahalta olla tässä melkein naapurina», suhahti ensimmäinen petäjä. »Jo saisivat sen kummituksen hakata pois.» »Jo saisivat, jo saisivat!» suhistiin joka puolella yhteen ääneen. Tämän keskustelun aikana oli hiihtäjä painunut näkymättömiin ja unohtunut. Mutta äkkiä kuului kaukaa, melkein palstan päästä kajahtava kirveen isku, ja sitä seurasi hätääntynyt parkaisu: »Se hakkaa, hakkaa!» Säikähtyen heräsi koko metsä tähän huutoon. Puulta puulle toisteltiin hätäviestiä: »Se hakkaa, hakkaa, hakkaa»! Suuret petäjät pudistelivat vihaisina ylväitä latvojaan, nuoret petäjät humisivat neuvottomina, pelosta vapisten. Mutta kirveen iskut kajahtelivat yhä tuimempina. Niiden kaiku kiiri kauas tyynen pakkasaamun hiljaisuudessa. Puun kyljessä aherteleva tikkakin säikähti, lopetti siihen paikkaan kolonsa poraamisen, lentää pyrähti korkeammalle naapuripetäjään ja kuulosteli siellä päätään kallistellen, mistäpäin se outo meteli kuului. Pian se sentään, rauhoittui ja palasi työhönsä. Sen aamuateria oli ankaran lukon takana. Ei kannattanut turhiin taivasteluihin hetkiä hukata. Jaakko ei ollut elämässään monta hirttä hakannut, ja niinpä työ sujui alussa kömpelösti. Pyällys tuli epätasainen, jäätyneestä puusta irtautuvat lastut lentelivät minne sattui pyyhkäisten välistä vihaisesti hyvin lähitse Jaakon kulmia. Se kiukutti Jaakkoa; hänelle tuli mieleen, että kirves ja petäjä tekivät hänelle tahallaan kiusaa, vastustivat hänen aikeitaan. Hammasta purren hän iski, niin että säkenet silmistä sävähtelivät ja hiki alkoi kohota otsalle. Hänen aivoissaan kiehahteli: Sepähän kumma, etten minä omalle metsälleni saisi tehdä mitä mielin. Ei tässä kannata turhia kaunistuksia pitää. Ei kannata ja sillä hyvä. Ei Marilla eikä muilla mukisemista. Puu alkoi huojua ja kallistua, Jaakko antoi sille viimeiset vihaiset iskut. Silloin se pahasti parkaisten kaatui lähellä olevaa petäjää vasten tarraten siihen oksin kiinni kuin hädässään tukea tavoittaen. Jaakko alkoi sysiä kirvesponnella saadakseen sen irtautumaan, mutta silloin lipsahti tyvi kannolta ja raapaisi maahan syöksyessään Jaakon kengänvartta. Vain nopeasti syrjään hypäten pelasti Jaakko koipensa murskautumasta. Eikä puu sittenkään kaatunut, naapuri piteli sitä hellittämättä veljellisessä syleilyssään. Vapisten harmista käilläsi Jaakko vastustelemaan asettuneen petäjän juurelle ja alkoi hakata sitä voimiensa takaa. Kiihkossaan unohti Jaakko kokonaan päänsä päällä häilyvän vaaran. Mutta kun tukena olevan puun pyällys oli tullut siksi syväksi, että se taakkansa painosta rupesi huojumaan, luiskahtivat sitä vasten kaatuneen puun oksat äkkiä irralleen ja rymisten sortui petäjä alas. Jaakko syöksyi pakoon, mutta kaatui syvään upottavassa hangessa. Sen verran pääsi hän vain syrjään, ettei jäänyt suorastaan rungon alle, mutta oksat rusikoivat ja repivät pahoin hänen vaatteitaan tehden myös kasvoihin näkyviä verinaarmuja. Tämä tapaturma kuohutti Jaakon sisun pohjiaan myöten. Kun hän hetken hangessa rähmittyään ontuvana ja hengästyneenä, lunta suustaan syljeskellen pääsi jaloilleen, oli hän niin raivoissaan, että olisi luultavasti ollut valmis iskemään kirveellä ketä hyvänsä, joka sillä hetkellä olisi hänen tielleen ilmestynyt. Mitään muuta kuulematta ja näkemättä alkoi hän hakata vielä pystyssä huojuvaa kiusantekijäänsä. Ja kun se oli kaatunut, siirtyi hän seuraavalle puulle, sitten sitä seuraavalle, malttamatta edes henkeään välillä vetää. Hän hakkasi valikoimatta, katsomatta minnepäin mikin kaatui. Hän sorti puita ristiin rastiin toistensa päälle, niinkuin raju ukkosilma olisi ne sikin sokin heitellyt. Hiki virtasi noroina hänen otsaltaan, pyrki suolaisena valuen sokaisemaan hänen silmänsä, mutta ei malttanut hän pysähtyä sitä kuivaamaan. Välillä hän vain sivalsi kiireesti pois takkinsa ja viskasi sen kaatamansa puurykelmän päälle. Pian saivat samaa tietä mennä myös hattu ja rukkaset. Paitahihasillaan, paljain päin, avokäsin riehui hän kuin mielipuoli. Parahdellen sortuivat petäjät toinen toisensa perästä. Hätä ja hämminki täytti hiljaisen metsän. Pikku linnut lentelivät pelästyneinä tirskuttaen ympärillä. Orava heräsi suon reunassa kasvavan kuusen latvakerkän sisään rakentamassaan turvaisassa pesässä. Se alkoi silmät pyöreinä tirkistellä reiästään, ujuttautui sitten kokonaan ulos, loikkasi pitkällä ilmahypyllä alemmaksi ja tirskahutti kiukkuisena hammasta tuolle kutsumattomalle rauhan häiritsijälle. Vakavina huojuttelivat suuret petäjät ylväitä latvojaan. Mutta Jaakko hakkasi yhä. Hakkasi siihen asti, kunnes kirvesvarsi luiskahti hänen hervonneista käsistään ja hän vaipui voimatonna viimeksi kaatamansa puun tyvelle. Hän oli saanut kellistetyksi parikymmentä petäjää, hyvä ala metsää oli sekasortoisena kaskena, jonka keskelle pystyyn jääneet nuoret puut seisoivat rusikoituina ja alastomina kuni orpouttaan itkien. Ei Jaakko sitä kuitenkaan huomannut. Ylen tyytyväisenä silmäili hän alulle panemaansa hävitystä. Hänen sisällään kiehahdellut kiukku oli näännyttävässä raadannassa vähitellen lauhtunut. Jaakko melkein jo myhäili äskeisille kommelluksilleen ja puoliääneen tapaili hän ajatusjuoksuaan. — Alulla, alullapas on lopulta työ, ja hyvin tuntuu metsä kaatuvan, kun vauhtiin päästään. Loppiaiseen mennessä on hirret hakattu, kun ei pietarilaisten pyhäajoihin aikaa tuhlata. Sitten loppiaiselta taas tulisen kiireellä Inoon ruplia pyytämään. Hirret saavat odottaa viimeisiin kevätkeleihin... Sitten hankiaisen aikaan ne vedetään sinne Lazarevin maiden keskessä olevalle palstalle. Siellä on jo paikat katsottu... Rakennustyö annetaan urakalla Launiais-veljeksille. Ne ovat siellä Inossa, sielläpähän on aikaa niiden kera sopia urakasta. Kyllä ne pojat mielihyvällä jättävät patterityöt, kun pääsevät huvilaa rakentamaan. Se on niiden oikea ala... Itse avustan kesäajojen lomassa, laitan kellarit, ulkosuojat... Jaakko unohtui valoisiin mietelmiinsä niin kauaksi, että vilu alkoi riipoa hänen hiestynyttä selkäänsä. Silloin hän nousi, puki kiireesti takin ylleen, otti hatun päähänsä, avorukkaset käteensä ja ryhtyi puita karsimaan sekä latvomaan. Mutta voimat olivat pahasti huvenneet. Tuskin jaksoi Jaakko kunnolla kirvestä heiluttaa, ja puita kasaan vieritellessään hän juopuneen tavoin horjahteli. Polttava jano kuivasi kurkkua, mutta kun sitä sammuttaakseen oli tuokion lunta ahminut, niin jo potkaisi hiukaisevan nälän tilalle. Vatsanpohja tuntui niin onttuneen tyhjältä, että olisi voinut luulla kokonaisen viikkokauden paastonneensa eineen palaa maistamatta. — Näkyypäs kysyvän, mitä on mies syönyt, myhähteli Jaakko iltahämärissä kotiin hivuessaan. Mutta toisena päivänä ei Jaakkoa myhäilyttänyt. Jäsenet olivat aamulla makuulta noustua niin kipeät ja jäykät, että töintuskin sai käsivartensa suoriksi. Kämmenpäihin ja sormiin oli kohonnut helliä rakkuloita, joihin koski turkasesti jo suksisauvoja pidellessä, saatikka sitten hirsiä hakatessa. Ei tahtonut sinä päivänä työnteosta tulla mitään valmista. Hyvän aikaa sai Jaakko jäseniään verrytellä, ja kun kirves rupesi lopulta heilumaan, niin huonosti se puri jäätynyttä puuta. Rupeaman sai hakata, ennenkuin ensimmäinen petäjä kellistyi. Mutta hammasta purren Jaakko ponnisteli, kiihoitti itsensä vähitellen yhtäläiseen vimmaan kuin edellisenäkin päivänä. Ja silloin sortuivat taas rytisten solkevat petäjät, sortuivat parahdellen, hätähuutoja päästellen. XIV. Ensi päivinä Jaakko koetti Marilta peitellä metsähommiaan. Marin uteluihin selitti hän jurosti tekevänsä vain vähän lisähalkoja, ettei niistä kesken talven tulisi puutetta. Sitä ei Mari kuitenkaan uskonut. Heillä oli kotona halkoja riittämään asti, ei ollut mitään pelkoa niiden loppumisesta ennen kevättä. Ei, muut puuhat vetivät Jaakkoa metsään, mutta mitä ne puuhat olivat? Aloitettuaan metsässä kulkemisen oli Jaakko tullut entistään salaperäisemmäksi, vähäpuheisemmaksi. Iltaisin metsästä palattuaan hän istuskeli omiin ajatuksiinsa unohtuneena, näytti alati hautovan omia, salaisia suunnitelmiaan. Siitä tuli Mari yhä varmemmin vakuutetuksi, että Jaakon asiat olivat joutuneet Inossa huonolle tolalle. Ehkä oli hänet viekoiteltu hulluihin kauppoihin, ja nyt piti niiden hyvitykseksi panna menemään heidän ainut lastensa perintö, kaunis metsäpalstansa, jota he tähän asti olivat säästäneet kuin silmäteräänsä. Lopulta ei Mari enää saanut rauhaa, vaan lähetti pojat muutamana päivänä katsomaan mitä Jaakko metsässä aherteli. Hän antoi poikien mukaan pullollisen lämmintä kahvia, että näyttäisi olevan jotain asiaakin isän luo. No pojat tietysti läksivät kilvaten hiihtää lykkimään isänsä tekemää latua myöten. Heidän oli jo monta kertaa tehnyt mieli pyrkiä isänsä mukaan, mutta eivät olleet rohjenneet, kun isä näytti aina niin tylyltä ja vierovalta. Mutta toinen oli asia, kun äiti lähetti heidät asialle. Silloin pojat uskoivat käyntinsä olevan isälle mieleen. Mari arvasi Jaakon suuttuvan tästä urkkimisesta, mutta hän tahtoi päästä selvyyteen. Ei saanut tämä salakähmäisyys enää päivääkään jatkua. Ja hän pääsi selvyyteen. Metsästä palattuaan pojat kilvalla toimittivat: — Hirsiä isä metsässä tekee. On jo monta isoa läjää valmiina, ja niistä rakennetaan huvila! — Huvila, mikä huvila? kysyi Mari kuin ukkosen lyömällä. — Ka semmoinen huvila, niinkuin muillakin on. Meille tehdään oma huvila ja se vuokrataan sitten kesällä pietarilaisille. Niin selitti isä. — Ja mihin se huvila rakennetaan? tiedusteli vielä Mari henkeä pidättäen. — Tuohon, tuohon Lazarevin huviloiden väliin! kiiruhtivat pojat ikkunasta viittoen selittämään. — Siihen meidän omalle palstalle. Nämä poikien tuomat tiedot antoivat Marille lopuksi päivää ajattelemista. Ja kuta enemmän hän mietti tätä huvilan rakentamishommaa, sitä mielettömämmältä se rupesi hänestä näyttämään. Se oli vähintään yhtä turmiollinen yritys, kuin jos Jaakko olisi hukannut suorastaan pelissä tai hulluissa kaupoissa metsäpalstan. Heillä ei ollut rahoja huvilan rakentamiseen, ja hullua oli Jaakon, kokemattoman miehen, semmoisiin puuhiin velkarahojen turvin antautua. Kuka liekin Jaakon saanut verkkoihinsa kiedotuksi, mutta varmaan perikatoon he tälle ladulle lähdettyään lopuksi luisuisivat. Menisi metsäpalsta ja hyvässä menossa muu tilatiera kaupanpäälliseksi. Mierontielle jouduttaisiin kaiken muun onnettomuuden lisäksi. Jaakon kevytmielinen puuha oli Marin mielestä niin raskas rikos, että hän tunsi suoranaista ahdistusta sydänalassaan. Ja hän päätti vaatia Jaakon tilinteolle jo samana iltana. Illallisen syötyä, kun pojat olivat painuneet makuulle, ottikin hän sitten asian puheeksi. Hän kysyi suoraan, miten Jaakko oli antanut narrata itsensä moiseen hulluun yritykseen. — Ei minua kukaan ole narrannut, selitti Jaakko väkinäisesti. — Näethän itse, että tuo palsta tuossa Lazarevin maiden keskessä on aivan joutilaana, ja kun et kuitenkaan salli sitä myydä pois, niin siitä se ajatus minulle tuli. Jotain tuloahan siitä pitäisi koettaa hankkia, ei tässä liian rikkaina eletä. — Mutta millä rahoilla sinä sen huvilan rakennat? tiukkasi Mari. — Aivan mieletöntähän on velkarahoilla yrittää, ja kukapas meikäläisille menijöille velkaa uskoisikaan. — Eihän sen rakentaminen nyt niin ihmeitä vedä, ja sitä vartenhan olen Inossa rahaa pyytämässä, selitti Jaakko hermostuneesti naurahtaen ja katseli syrjään. Jaakon naurahdus ja arasteleva epävarmuus herätti Marissa epäluulon. Hän katseli hyvän aikaa Jaakkoa läpitunkevasti ja sanoi sitten painokkaasti: — Ja uskotko sinä itsekään niillä pyydöillä huvilaa rakentamaan pystyväsi? Pitäisihän sinulla olla entisistä talvipyydöistäsi sen verran kokemusta. Jaakkoa kiusasi ilmeisesti yhä enemmän Marin tutkistelu. Hänen äänessään kuulahti melkein kiukustumista, kun hän ivaa tavoitellen haasteli: — Entisistä ja entisistä. Ja pitäisikö ne talvipyydöt aina olla entisen laisia eikä milloinkaan parempia. Elä luule minun ihan umpisilmin tähän yritykseen ryhtyneen. Pitäähän miehisen miehen osata laskea, minkä verran talven pitkään pystyy säästämään. Jaakon sanat saivat Marin melkein hätkähtämään. Hän oli juuri illallispöydästä astioita korjaamassa, mutta pysähtyi siihen paikkaan ja katseli hyvän aikaa mitään virkkamatta Jaakkoa. Jaakko oli riisunut sukat jalastaan, katseli ja käänteli niitä käsissään koettaen välttämällä välttää Marin tutkivaa katsetta. Lopulta Mari sentään sen melkein vahingossa tapasi, ja silloin Jaakko näytti aivan pelästyvän sekä läksi kiireesti uunin luo sukkiansa kuivamaan asettelemaan. Mari oli kuitenkin ehtinyt nähdä kylliksi. Siinä tuokiossa hänelle ihan kuin välähdyksessä selvisi syy Jaakon kummalliseen käyttäytymiseen: Jaakko ei ollut enää entinen, rehellinen Jaakko, vaan hautoi mielessään vieraita, outoja suunnitelmia, oli koko ajan niitä hautonut. Mari haastoi hiljaisella, tuskan ahdistamalla äänellä: — Näenhän minä, hyvä Jaakko, ettet sinä itsekään usko tavallisella pyydöllä niin paljoa säästäväsi. Muihin keinoihin siinä pitää turvautua. Mutta oletko ajatellut, että ne keinot voivat koitua sinun itsesi ja meidän kaikkien turmioksi. Sinä et ole enää entiselläsi, sen olen nähnyt ensi hetkestä, kun Inosta palasit. Olen salaisen pelon vallassa ajatellut asiaa jos minne päin, mutta nyt arvaan mille tielle olet luisumassa. — Saapihan tuon arvata, puhui Jaakko ääni kiukusta vapisten ja suu väkinäiseen nauruun vääntyen, — saapi minun puolestani vaikka kahdesti arvata. Mutta ei se tie nyt niin vaarallinen ole, jotta mokomasta niin ihmeesti hätääntyä. Tavallinen tie, jota siellä Inossa on pakko kulkea, kun mieli leivissä pysyä. Muuten ajaisivat tiehensä koko työmaalta. — Ei se niin tavallinen tie ole, kun on jo sinut tämmöisiin outoihin suunnitelmiin vietellyt. Etpähän ennen ole mitään tämäntapaisia ajatuksia mieleesi saanut, vaikka olet elämänikäsi ajossa kulkenut. — Ehkä en ole ennen saanut, kun en ole osannut eteeni katsoa, naurahti Jaakko katkerasti. — Typerä olen ollut ja niin olenkin saanut aina palata kotiin taskut tyhjinä, vaikka monasti olisin voinut hankkia hyviä ansioita. Nyt olen saanut silmäni auki ja koetan pitää puoleni Enkä ole mielestäni sen pahempi kuin toisetkaan. — Voi, hyvä Jaakko, elä puhu tuolla tavoin, sanoi Mari vakavasti. — Sinä et tunne vielä itseäsi, mutta minä tunnen sinut. Sinua ei ole luotu niillä teillä kulkemaan, joille nyt olet lähtenyt. Sinä et ole samanlainen kuin toiset. Toiset voivat ehkä kevyesti mukautua kaikkeen. Sinulle se on vaikeata. Sinuun jättää semmoinen elämä syvemmät jäljet, sillä sinä olet pohjaltasi liian rehellinen. Sinä menetät pian mielesi tasapainon, olet sen jo Inossa menettänyt, niin että näytät aivan sairaalta. Ajattele, hyvä Jaakko, mihin se lopulta voi päättyä. Mari pysähtyi. Jaakko istui penkillä kyynäspäät polviin nojaten ja tuijotti synkkänä, hampaat tiukasti yhteen purtuina lattiaan. Sydämensä syvyydessä täytyi hänen myöntää Marin olevan aivan oikeassa, mutta sitä ei hän tahtonut edes itselleen tunnustaa. Mari pyyhki pöytää ja katseli sitä tehdessään häntä syvällä osanotolla. Sitten hän tuokion kuluttua jatkoi: — Toisenlaiseksi minä olin ajatellut tämän meidän elämämme, Jaakko, ja usko minua, että sinäkin olisit sillä tavoin eläen onnellisempi kuin nyt olet. Ajattelepas, hyvä Jaakko, asiaa näin. Jos sinä edes pienen osan niistä ponnistuksista, mitkä monien pitkien vuosien vieriessä olet pannut ruplien pyytämiseen setakanajossa, olisit uhrannut esimerkiksi siihen metsäpalstamme reunassa olevaan suohon. Jos olisit sen tehnyt, niin olisi siinä tällä hetkellä jo monta kaunista viljasarkaa. Se olisi oikeata työtä, pysyväistä jälkeä jättävää työtä, ja se työ toisi meille siunausta. Se olisi luja perusta sekä omalle onnellemme että myös lastemme tulevaisuudelle. Sille perustalle voisimme ehkä kerran huvilankin rakentaa lisätuloja saadaksemme. Nyt sinun täytyy turvautua tämmöisiin outoihin keinoihin ja hakata vielä perintömetsäsi, jonka lunnaiksi oma isävainajasi on piinapetäjän kyljessä riippunut. Siitä tulee meille liian kallis huvila, jos se edes milloinkaan valmistuu. Ja jos se valmistuukin, niin uskotko sinä, hyvä Jaakko, sen konsanaan tuovan meille siunausta? Mari oli puhuessaan saanut pöydän kuivatuksi ja painunut penkille istumaan. Lopulla hänen äänensä värisi esille pyrkivästä liikutuksesta, mutta hän koetti sitä hillitä. Jaakko istui Marin lopetettua vielä tovin aikaa ääneti. Sitten hän näytti aivan kuin havahtuvan, nousi ja kömpi puolikumarassa, vaimoonsa vilkaisematta avatun sängyn luo. Siihen makuulle asetteleidessaan hän sanoi katkeralla äänellä: — Jopahan nyt saarnoja sepitellään mokomasta asiasta. Ja osataan maalata onni ja siunaus ja niin ollaan muka varmat niiden hersumisesta, kun tässä vain sinun mielesi mukaan elettäisiin. Minä en saisi mitään yrittää. Jos mitä yritän, niin jo manataan isävainajakin minua tuomiolle vetämään ja syyttämään. Mikä lienenkin jo pahantekijä ja turmantuoja. — Elähän suutu sanoistani, hyvä Jaakko, pyyteli Mari. — En minä tahtonut mieltäsi katkeroittaa enkä sinua syyttää. Tiedänhän minä, miten olet koko elämänikäsi saanut kovaa kokea meidän hyväksemme. Mutta tämmöistä kokemusta en olisi sinulle toivonut, sillä se koskee sinuun liian syvältä. Se vanhentaa sinut ennen aikojaan. — Ja välipä tällä vanhenemisella, murisi Jaakko peitettä korvilleen vetäen. — Myöhä tästä asiasta enää puhua, ei se siitä muutu. Minä yritän tämän kerran ja sillä sai olla. Vielähän tässä sittenkin ennättää sinne suolle onnea ja siunausta hakemaan. — Kaukana on jo nyt suo mielestäsi, tässä hommassa jää se yhä kauemmas, sanoi Mari hiljaa. — Se tie viepi miehensä perille asti, kun kerran sitä läksit kulkemaan. Jaakko ei enää vastannut Marin viimeisiin sanoihin. Painoi päänsä tyynyyn ja oli nukkuvinaan. Mari jäi vielä pitkäksi aikaa penkille istumaan. Hän nojasi väsyneesti pöytään ja katseli kostein silmin hiljaa ritisevää kattolampun liekkiä. Hän oli jäänyt yksikseen. Jaakko oli töykeästi lähtenyt omaa tietään, jolle hänen toivotuksensa eivät voineet askeltakaan seurata. Jaakosta oli tulemassa epärehellinen keinottelija. Jaakko puhui jo pilkaten tähänastisesta rehellisestä elämästään, sanoi sitä typeryydeksi. Se viilsi kuin veitsellä Marin sydäntä. Tosin oli hän jotakin tämmöistä jo kauan aavistanut ja pelännyt. Olihan Jaakon ammatti alati viettelemässä semmoiseen. Sille tielle veti koko ympäristö, koko tämä vetelehtivä loiselämä, tämä vieraan almujen kärkkyminen ja takaa-ajo. Kirouksen tavoin se painoi maahan rehellisyyttä, tukahutti sen. Mutta sittenkin Jaakon antautuminen täydelleen virran valtoihin oli liian yllättävä isku Marille. Hänestä tuntui, kuin katto olisi romahtanut heidän päälleen. Hän tiesi Jaakon pian joutuvan perikatoon sillä tiellä. Jaakkoa ei oltu luotu keinottelijaksi, mutta kerran siksi antauduttuaan Jaakko puskisi sokeasti eteenpäin, sillä hänellä oli voimakas, peräänantamaton luonne. Se ristiriita juuri koituisi Jaakon tuhoksi, se jäyti ja kalvoi jo Jaakon sisintä olemusta yötä päivää. Hän näki sen selvästi. Sydän käski säälimään Jaakkoa, tukemaan häntä. Mutta samalla veti häntä toinen velvollisuus, joka pakosta repi rikki viimeiset siteet hänen ja Jaakon väliltä: Hänen piti suojella lapsiaan, pelastaa edes ne siitä turmeluksesta, jonka pauloihin Jaakko oli jo sortunut. Niin, hän ja pojat kuuluivat yhteen, jos muu oli mennyttä. Ja hän aikoi kasvattaa pojat oman mielensä mukaan. Lämmin aalto läikähti Marin sydämessä. Ja hän sai palavan halun hiipiä karsinaseinustalla olevan poikain sängyn luo, painaa päänsä siihen yhteiselle tyynylle, itkeä siinä kyllältään sydäntuskansa lievitystä. Hän jo liikahti, mutta malttoi samassa hetkessä mielensä: Häneltä oli se lohtu kielletty. Ei poikien tarvinnut tietää hänen sydänsurujaan, yksinään hänen täytyi ne kantaa. Kauan istui vielä Mari tuijottaen himmeästi valaisevaa kattolampun liekkiä. Vierähti kyynel ja vierähti toinen kosteata vakoaan. Mutta hennot hartiat eivät vavahtaneet. Niin aloitti Mari äänettömän taistelunsa... Eikä sen päivän perästä Jaakon ja Marin kesken puhuttu huvilahommasta ainoata sanaa. Jaakko ahersi metsässä päivät päästään, monasti myöhään iltapimeään asti. Ei hän koko pyhien aikana ainutta kertaa kylillä käynyt, ei pietarilaisten pyhäajoihin puuttuakseen hevosta valjastanut. Saivat olla ne pyhäajot toisten hoidossa. Mari puuhaili kotona poikien kera. Vielä pari kertaa pojat pyrkivät metsään hirrentekoa katsomaan, mutta Mari esti sen lempeästi selittäen, että se vain viivyttäisi isää. Parempi että annettiin hänen olla rauhassa. Sen sijaan Mari opetti pojat hevosta hoitamaan, ja tämä puuha poikia tavattomasti innostutti. Jo ensi iltana he kilvan sitä isälle kehumaan ja vakuuttelemaan, ettei isän kotona ollessaan enää tarvinnut yhtään hevosestaan huolehtia. Tietysti pojat tästä palveluksesta toivoivat myös kiitosta isältään, mutta niukaksi se kiitos jäi. Ja siitä pojat taasen mielelle nyrpeälle. Eikä heidän sen perästä haluttanut siitä huvilan rakentamisestakaan isän kera juttusille käydä. Äidin kera yrittivät joskus siitä puhella, mutta äiti osasi aivan poikien huomaamatta kääntää keskustelun muihin asioihin. Koko huvila siirtyi poikien ajatusmaailmassa vähitellen taka-alalle, melkein näkymättömiin. Heti loppiaiselta Jaakko läksi Inoon. Hän oli saanut hirret hakatuksi ja kasoihin vieritellyksi keväthankia vuottamaan. Ja kun illalla sai sen työn päätökseen, niin jo seuraavana aamuna läksi kiihkeän polton hoputtamana: Hän oli hakannut hirsiä siksi paljon, että niistä sai suuren huvilan, suuremman kuin oli aluksi aikonutkaan. Siitä se polte, joka ajoi häntä takaa, sai hänet yötä päivää miettimään uusia keinoja pyytöjensä lisäämiseksi. Marille oli Jaakon lähtö suuri huojennus. Ennen hän oli koettanut Jaakkoa pidättää, nyt hän odotti Jaakon lähtöhetkeä kuni pelastusta tukalan taakan alta. Liian piinallista oli heidän olonsa saman katon alla. Ei ollut heillä enää ainoatakaan sanaa sanottavana toisilleen. Ja kun piti vielä poikien vuoksi olla, niinkuin ei olisi mitään tapahtunut. Se pyrki menemään yli Marin voimien. Jaakon lähdettyä saavutti Mari vähitellen mielensä tasapainon. Ja hän alkoi kaikessa hiljaisuudessa entistä kiinteämmin työskennellä omien suunnitelmiensa eteen: Hän hankki runsaasti kasvitarhakirjallisuutta ja muita teoksia, joissa opetettiin tuntemaan jumalan kaunista luontoa ja rakastamaan sitä. Näitä kirjoja hän luki iltakaudet yhdessä poikien kera, sittenkun koululäksyt oli ensin valmistettu. Ja hupaisasti kuluivat illat sillä tavoin, aivan kuin siivillä pyyhkäisten. Oli Mari ennenkin kirjoja lukenut, mutta ei milloinkaan siinä mielessä kuin nyt. Nyt oli hänellä varma päämäärä, johon pyrki lukemisellaan. Jokaisen kirjoista löytämänsä opetuksen, jokaisen uuden seikan hän painoi visusti mieleensä, liitti sen omiin, kasvitarhatyössä saamiinsa kokemuksiin. Tällä tavoin hän nopeasti hankki verrattain monipuoliset ja laajat tiedot omalta ammattialaltaan, tiesi pian olevansa viisaampi kuin monivuotinen opetusmestarinsa ukko Arttemi, jolla ei ollut kirjatietoja ensinkään. Mutta hyödyn lisäksi tahtoi Mari myös avartaa maailmantuntemustaan. Hän läksi kirjojen opastuksella uusille löytöretkille. Kuin kiehtovaa satua luki hän kuvauksia kaukaisten maiden rikkaasta kasvi- ja eläinmaailmasta, lintujen ihmeellisistä muuttoretkistä ja merien syvyyksiin kätketystä elämästä. Mari koetti luettaessa parhaan taitonsa mukaan valaista asioita myös pojille, ja innostuksella pojat antautuivatkin hänen ohjattavikseen. Niin kuljettiin luonnon suuren satumaailman rikkauksien keskellä aina uusia löytöjä tehden, aina uusia ilon aiheita keksien. Lukemisen väliaikoina pidettiin pitkiä keskusteluja tulevan kesän tehtävistä. Mari esitti pojille yksityiskohtaisen suunnitelman, minkä mukaan kasvimaata kevään tullen ryhdyttäisiin laajentamaan. Se suunnitelma innostutti poikia sanomattomasti. Jokaisesta penkistä, jokaisesta taimi- ja siemenlajista piti erikseen tehdä selvää, ja sitten ruvettiin kaikki kolmisin arvailemaan, miltä kasvimaa kokonaisuudessaan näyttäisi, kunhan se saataisiin täysin laitetuksi ja pääsisi parhaaseen kasvuvoimaansa. Ja poikien yksimielinen vakaumus oli, että komealta se näyttäisi, kelpaisi vaikka ukko Arttemin tulla sitä katsomaan. Näin vierivät keskitalven pitkät, pimeät viikot ahkerassa ja hyödyllisessä työssä. Mari iloitsi hiljaisessa mielessään sanomattomasti, kun tiesi kylvävänsä poikiensa sydämiin hyvää siementä. Se siemen ei voinut olla hedelmiä kantamatta, kuu sitä vain huolella vaalittiin. Varmasti hänen poikansa tajuaisivat maa-äidin kutsun, rakentaisivat kerran tulevaisuutensa sen ehtymättömien aarteiden varaan ja kaivaisivat ne aarteet esille oikealla, rehellisellä työllä. Marin iloon sekoittui kuitenkin painavia huolia. Usein piti hänen valvoa unettomia öitä lukemisen loputtua. Kun tuli mieleen, millä teillä Jaakko kulki, niin siitä piisasi ajattelemisen aihetta, eivätkä olleet valoisia ne ajatukset. Tuskallisin mielin Mari kyseli itseltään, millaiseksi heidän yhdyselämänsä keväällä Jaakon kotiin palattua muodostuisi. Piinallista se oli ollut jo joulun aikaan, ehkä muuttuisi se vielä piinallisemmaksi, varsinkin jos Jaakko tosiaan pääsisi yrittämään sitä huvilansa rakentamista. Aivan huomaamattaan alkoi Mari toivotella Jaakolle jos mitä vastoinkäymisiä, jotta Jaakon olisi vain pakko luopua siitä mielettömästä yrityksestä. Saisi vaikka Jaakon hevonen kuolla tai mitä muuta. Niin, saisi vaikka Jaakko itse sairastua, ei vaarallisesti, sen verran vain, jotta olisi pakko keskeyttää työnsä ja palata kotiin. Sillä tavoin Jaakko vähitellen pääsisi irti siitä lumouksesta. Näin toivotteli Mari, mutta hänen toivotuksensa eivät toteutuneet. Viikko viikon perästä vierähti, mutta Jaakkoa ei kotiin kuulunut, ei edes käymätieltä käymään. Nähtävästi hänellä oli hyvä menestys Inon työmaalla. XV. Joulun jälkeen ei Jaakko Vesterinen mennyt Inossa enää asumaan peräkyläläisten yhteiseen majapaikkaan, Havian lesken taloon. Hän etsi asuinpaikakseen vielä syrjemmässä olevan torpan, johon ennen häntä oli majoittunut vain pari muolaalaista hevosmiestä. Jaakolla oli omat syynsä miksi hän pakeni pois kyläläistensä seurasta: Hän ei voinut sietää naapuriensa uteluja ja kateudensekaisia vertailuja jokaisen viikkotilin jälkeen. Jaakko tahtoi ansaita omat ansaitsemisensa puhumatta niistä kenellekään mitään. Yhtä vastenmielisiä olivat Jaakolle naapuriensa alituiset tiedustelut, mihin hän muka niin kitsaasti säästi näitä helposti ansaittuja ruplia. Jaakko tahtoi tyystin salata huvilahommansa naapureiltaan. Saisivat ällistyä sitten keväällä, kun hänen huvilarakennuksensa pantaisiin komeasti alulle. Jos nyt saisivat tietää, niin mene tiedä yksi ja toinen naapureista ryhtyisi samanlaiseen yritykseen, ja semmoista ei Jaakko toivonut. Aivan huomaamattaan hän alkoi halveksia naapurejaan, pitää heitä saamattomina nahjuksina, joille ei huolinut kaikkia suunnitelmiaan paljastaa. Saivat typerinä ja eteensä katsomatta kulkea omaa tietään, tuhlata viikkopyytönsä ja jäädä yhtä köyhiksi kuin olivat ennenkin olleet. Hitto heitä opastamaan ja ohjastamaan! Jaakko kuvitteli jo mielessään sitä aikaa, jolloin hän olisi upean huvilan omistaja, kantaisi siitä runsaita vuokria ja liikkuisi rahakkaana, merkitsevänä miehenä kyläläistensä kesken. Semmoinen ajatus ihan mieltä hytkähdytti, ja siitä sikisi ihan itsestään toisia ajatuksia ja hämäriä suunnitelmia, miten hän niillä suurilla rahoilla ryhtyisi uusiin yrityksiin. Ei Jaakko ollut vielä oikein selvillä mitä hän tekisi, mutta kyllä hän näyttäisi naapureilleen, kuka tässä osasi eteensä katsoa, parempien ihmisten rinnalle pyrkiä. Näitä ajatuksia hautoi Jaakko iltakaudet mielessään, ja päivisin ne olivat kannustamassa häntä uusiin, yhä rohkeampiin kepposiin pyytöjensä lisäämiseksi. Hän ei tyytynyt enää punnituttamaan samaa kivikuormaa kaksi kolme kertaa perätysten. Se oli liian hidasta tuloa ja sitä osasi kuka hyvänsä tehdä. Jaakko meni askeleen pitemmälle niinkuin uhkapeluri, jota menestys yllyttää. Hän houkutteli muutamana pimeänä iltana punnitsijan mukaansa, vei hänet syrjäiseen sainoitupaan ja ehdotti siellä höyryävän, pirtulla terästetyn lasin ääressä suunnitelmansa: Hän tarjoutui maksamaan kaksin- kolminkertaiset lahjukset, mutta siitä hyvästä hänen tuli myös saada kahdenkertaiset laput kuormistaan, niinkuin olisi ajanut kiviä kahdella hevosella. Kaupoista sovittiin, ja siitä lähtien kulki Jaakko Vesterinen kahden hevosmiehen kirjoissa. Nimikin keksittiin toinen Jakov Martinovitshin lisäksi, ja se nimi rekisteröitiin sitten kaikessa hiljaisuudessa myös vastaanottajani pomon papereihin, jotta kaikki olisi laadullisessa järjestyksessä. Se kyllä vaati lisälahjukset sekin, mutta ne lahjukset maksoi Jaakko kitsastelematta. Samoin osasi hän sulkea vartijain suut, jos nämä sattuivat saamaan vihiä hänen näkymättömästä kaksoisolennostaan. Se oli rohkeata leikkiä, siinä piti joka hetki kulkea varuillaan, pitää alati pikku rahoja käden ulottuvilla ja pirtupullo povellaan. Mutta Jaakkoa luonnisti, hän osasi taitavasti väistää kaikki työmaalla vaanivat vaarat, hän luovi kuin vanha, ovela salakuljettaja saariston sokkeloissa piileksivien tullipurtten nenän editse, ja hänen viikkopyytönsä kohosi lähes puolella entisestään. Hermoja se kyllä kysyi. Monasti Jaakko tunsi illan jouduttua itsensä niin nääntyneeksi, että piti heti majapaikkaan tultua oikaiseutua penkille pitkäkseen. Ei jaksanut lähteä ulkosalle itseänsä tuulluttelemaan, niinkuin alkuaikoina oli tehnyt. Mutta kun oli siinä penkillä hetkisen lojunut, niin jo ajatukset itsestään vierähtivät vanhalle ladulle. Taas tuli mieleen huvila ja sen perästä kaikki muut suuret suunnitelmat. Niissä eli Jaakko unen tuloon asti, niihin nukahti ja niistä jatkoi uinailua unten mailla. Peräkylän miehiä Jaakko työmaalla karttamalla kartteli. Milloin sattui kohtaamaan jonkun näistä, niin koetti päästä sanaa vaihtamatta ohi livahtamaan. Ja jos piti pakosta juttusille käydä, niin vastaili Jaakko aivan tahallaan hyvin töykeästi, ja silloin annettiin hänen mennä menojaan. Kyläläistensä kesken alettiin Jaakkoa pitää kopeana, mutta siitä ei Jaakko välittänyt. Saivat pitää, jo hän omasta mielestään olikin hieman korkeammalla portaalla. Muuten olisi jo olo Jaakon mielestä mennyt mainiosti, mutta sunnuntaipäivät olivat kuolettavan ikäviä. Eikä haluttanut lähteä kotona käymään, siellä näkemään vaimonsa äänettömiä, syyttäviä katseita. Jaakko kyllä koetti itselleen uskotella, ettei hän niitä katseita enää pelännyt; lapsellistahan olisi ollut niitä pelätä, niistä välittää. Niin hän koetti uskotella, mutta yhtäkaikki rohkeus petti, kun koti ja Mari tulivat mieleen. Vielä keväisten hankien jouduttuakin Jaakko lykkäsi päivästä toiseen kotiinlähdön, vaikka olisi jo ollut aika ajatella niiden hirsien vetoa. Lopulta oli kuitenkin pakko lähteä, jos mieli saada hirret rekikelissä vedetyksi. Silloin Jaakko muutamana iltana laski vielä säästönsä moneen kertaan ja tuli omassa mielessään varmasti vakuutetuksi, että ne hyvin riittivät huvilan rakentamiseen, kun ei vallan ylettömiä komeuksia laitettaisi. Niin läksi hän mieli toivehikkaana Launiais-veljesten majapaikkaan sopimaan rakennusurakasta. Hän tapasi vanhemman veljen Pekon kotoisalla, pyysi hänet mukaansa läheiseen sainoitupaan, etsi siellä nurkkapöydän ja sen ääressä terästettyä lasia maistellen esitti asiansa. Pekko ällistyi aika lailla kuultuaan Jaakon aikeet. Pian hän sentään tointui ja sysäten hattureuhkan takaraivolleen kysyi puolipilkallisesti: — Ja oletko sie veikkonen harkinnut, mitä semmoinen suuri homma nykypäivinä tulee maksamaan? Ei sitä huvilaa puhaltamalla pystyyn panna. Jaakkoa suututti Pekon pilkallinen kysymys, mutta hän malttoi mielensä ja sanoi välinpitämättömyyttä teeskennellen: — No sanohan sie, kun näyt olevan asioista perillä, mitä se homma tulee maksamaan. Sitä vartenhan mie asian puheeksi otinkin, jotta pääsisin selvyyteen. — No sanon mie, laukaisi Pekko topakasti härpäten pitkän kulauksen lasistaan. — Sanon mie sen verran, jotta tuhatta ruplaa vähemmällä ei kannata alunpelin yrittää. Siinä on näet monta menoa, vaikka hirret liekin valmiina. Ne hirret on vain hirret, niistä saapi seinät, paljaat seinät. Mutta muut rakennustarpeet on myös otettava lukuun, niin että se tuhatruplanenkin on oikeastaan vähän. Sillä saapi mitä saapi, mutta ei oikeata sortin huvilaa. Pekko katseli kyynäspäät pöytään nojaten ja silmät sirrillään Jaakkoa nähdäkseen sanojensa vaikutuksen. Hän odotti Jaakon hölmistyvän pahanpäiväisesti kuullessaan summan suuruuden. Mutta niinpä ei käynyt. Mielihyvästä hykähdellen kopaisi Jaakko vaistomaisesti povitaskuaan, jossa pullotti paksu, huolellisesti riepuun kääritty setelitukku. Hän haasteli taltutellen: — Jopa sanoit suuren summan ensi pöläyksellä. Mutta maistellaanhan sajua eikä joutavaa säikytellä. Ainahan tässä nyt sen verran, jotta yksi tuhatruplanen, kun kerran huviloita ajatellaan. Pekko tarkasteli edelleen Jaakkoa ilmeisesti epäillen. Hän oli kyllä kuullut Jaakon hyvistä viikkopyydöistä puhuttavan, mutta hän tiesi Jaakon entuudestaan typötyhjäksi mieheksi eikä osannut uskoa, että Jaakko millään hiton konstilla olisi saanut niin paljon säästymään. Hän sanoikin suoraan, lepyttävästi naurahtaen: — Elähän pane pahaksi naapuri, jos puhutaan suut puhtaaksi. Mie kyllä otan urakan mielelläni, mutta ymmärräthän: Me ollaan kumpainenkin köyhiä miehiä eikä tässä silloin auta. Etukäteen pitää olla asiat selvillä, jottei jouduta molemmat puille paljaille. Jaakko nyökkäsi hyväksyvästi ja alkoi ympärilleen vilkuillen aukoa liivinsä nappeja. Kun ei ketään sivullisia istunut viereisessä pöydässä, kaivoi hän setelikäärön esiin. Miehet kumartuivat päät melkein yhteen pöydän yli. Vapisevin käsin ja ylen varovasti selvitteli Jaakko likaisen kääreen, ja kun sieltä vähitellen tuli esiin paksu tukku kauniita, sileitä sataruplasia, pääsi Pekolta puoliääneen ihmettelevä kuiskaus: — Onpas sinulla totta tosiaan rahoja. Jo uskon ensi näkemällä, jotta katto päälle menee se huvila tuolla tukolla, meneehän peijakas, jos ei mitä muuta poikenluomaa väliin satu. — Saapi nämä laskeakin, ei ne siitä hupene, selitti Jaakko mielihyvissään ja alkoi yksitellen oikoa setelejä. Päät painuivat vielä alemma, ja niin laskettiin setelit huolellisesti. Niitä oli hyvän joukon yli puolentoista tuhannen ruplan. Pekon epäilyt oli lopullisesti voitettu. Sovittiin niin, että Pekko seuraavaan iltaan mennessä puhuisi asian valmiiksi veljensä Anteron kera. Sitten tavattaisiin uudestaan ja lyötäisiin kaupat lukkoon. Pekko kehaisi itsellään olevan työrepussa jos minkälaisia huvilapiirustuksia, joita hän aina kuljetti mukanaan. Niistä olisi helppo valita, kun kerran tarkalleen tiedettiin, minkä verran Jaakolla oli hirsiä. Seuraavana iltana kohtauspaikkaan taivaltaessaan oli Jaakko kuin tulisilla hiilillä. Sydän jyskytti niin ankarasti, että sen kohdalla povitaskussa molskottava pirtupullo koholla hyppeli. Ja ihan kuumaksi savahutti koko ruumiin se ajatus, että Launiais-veljekset ehkä peräytyisivät viime tingassa eivätkä tulisikaan kohtauspaikalle. Mistäs silloin urakkalaiset yhtäkkiä kopattaisiin. Mutta Launiais-veljekset tulivat, ja piirustuksia oli Pekolla myös iso tukku kainalossa sekä tarkka ehdotus valmiina kaikkine arviolaskelmineen. Huvilasta päätettiin tehdä parahultaisen tilava varakkaamman perheen kesäasunnoksi: kuusi huonetta alakertaan, somat ullakkohuoneet yläkertaan; alakertaan tilava, koristeltu lasikuistikko ja ylös pienet, sirot ulkoilemat. Vielä päätettiin heti alussa laittaa hyvät uunit, jotta huvila kelpaisi myös talviasunnoksi. Pekon laskelmien mukaan piti Jaakon rahojen suunnilleen riittää, ja jos minkä vähän uupuisi, sen Jaakko kyllä saisi kesäajossa säästetyksi. Pekko, joka oli tunnettu taitavaksi ja varmaksi tehtävissään, kehaisi selittelyjensä lomassa: — Ja sen mie sanon sinulle, naapuri: Saat kutsua vaikka arkkitehdin tähän paikkaan, niin nämä numerot eivät muutu. Kun mie tekaisen numerot, niin ne pitää! Ja kun urakka oli sovittu ja kättä päälle lyöty, julisti Pekko pitkän ryypyn kulauttaen: — Sie olet mies, Jaakko, ja sinusta tehtiin nyt huvilapomo. Terve, naapuri, — niin saat sanoa Lazarevin herralle — vertaisia ollaan! — Eihän tässä vielä, esteli Jaakko, vaikka Pekon sanat hivelivätkin hänen korviaan. — Mikä jottei! kivahti Pekko. — Pakosta tuli, kun minä kerran kättä löin. Ihan jo nasahti niinkuin viimeinen naula paikalleen, vaikka pestirahat ottaisit valmiiksi pietarilaiselta. Se oli suuri ilta Jaakko Vesterisen elämässä. Ensi kerran koko talvena hän otti tuntuvamman hiprakan. Hän tunsi kohonneensa kuulumattomiin korkeuksiin, jonne toiset Peräkylän miehet saisivat varpaisillaan kurkotella. XVI. Kuukauden kuluttua oli huvilan rakentaminen parasta vauhtia meneillä. Jaakko oli viimeisten hankikelien aikana vetänyt hirret siihen pihapalstalleen, Lazarevin maiden keskestä hiukan ulospäin työntyvälle metsäniemekkeelle. Launiais-veljekset tulivat Inosta muutamaa viikkoa myöhemmin, ja kolmissa miehin kolottiin sitten hirret kevätmahlojen aikana. Vielä raivattiin viimeisen lumen lähtöä odotellessa rakennustyömaa, hankittiin kivijalkaan tarvittavat kivet, katonalaisrimat ja muut tarpeet. Kannaksen tusinahuviloissa ei juuri kivijalasta paljoa välitetä, mutta Jaakko oli jo urakkasopimusta tehtäessä pannut ensimmäiseksi ehdoksi kunnollisen kivijalan. Se olikin helppo laittaa, kun aivan siinä palstan metsään päin viettävässä ulkoreunassa sattui olemaan kaksi suurta kiven jänkälettä. Kuu ne taitavasti louhittiin, irtosi mainiota rakennuskiveä sekä huvilan kivijalkaan että kellarin tarpeiksi. Kivijalan laittaminen semmoisista suorareunaisiksi louhituista mötkäleistä ei vienyt paljoa aikaa. Kun kevätruoho alkoi vihannoida ja puut lehdettyä, oli kivijalan päällä jo kymmenkunta hirsikerrosta valmista. Päivät pitkät kuului metsän reunassa kulkevalle Lazarevin huvilatielle rakennustyömaalta kirveiden iloinen kalkutus, jota usein säesti Antero Launiaisen yhtä iloinen viheltely tai laulun luritus. Vähin erin alkoi solkevan männikön sisästä myös kuumottaa yhä korkeammaksi kohoava salvos, jonka kolotut hirret ahava ja kevätaurinko oli paahtanut punertaviksi. Tieltä katsoen näytti salvos tummahtavalla ruostepunalla sivellyltä, ja tämä auringon antama väri se juuri tekee pyöreistä hirsistä rakennetut huvilat uusina niin puoleensa vetäviksi. Ihastuneena niitä kalseihin, kovavärisiin ja kuolettavan yksitoikkoisiin kiviseiniin kyllästynyt pietarilaisen silmä katselee. Niiden hirsien pehmeästä punerruksesta henkii vastaan hermoja lepoon viihdyttävä metsän kutsu. Varhaisaamusta myöhään iltapäivälle asti saivat Launiais-veljekset aherrella työmaalla kahdeltaan. Jaakko itse kulki päivät setakanajossa. Inon säästöjen oli kyllä laskettu riittävän huvilan rakentamiseen, mutta perheen piti myös elää, ja sitäpaitsi tahtoi Jaakko säästää kaikkien sattumien varalta. Niin oli hän menossa kaiket päivät. Ensimmäisenä nähtiin hänet aikaisimmilla aamujunilla, ensimmäisenä osasi hän aina siepata setakan. Eikä Jaakko kuluttanut junien väliaikoja Tereskan sainoissa, ei ainutta kertaa hänen nähty jalallaan sinne astuvan. Hänellä oli muita hommia. Hän hankkiusi useiden kauempana asemalta asuvien, varakkaiden huvila-asukkaiden tuttavuuteen, ja näiden kera hänellä oli ajoa pitkin päivää, niin että hevonen tuskin konsanaan hengähtämään pääsi. Ainoastaan viimeisiltä iltajunilta oli Jaakko poissa. Kun suosituin iltapäivän huvilajuna, joka aina oli tulvillaan Pietarista palaavia, tyhjensi monikirjavan sisältönsä asemalaiturille, haki Jaakko siekailematta, tottuneen miehen varmuudella parhaan tuttavistaan setakoista, lennätti sen vihurin kyydillä määräpaikkaansa ja kiiruhti sitten kotiinsa. Ja lyhyt tuokio senjälkeen näkivät salvoksellaan kalkuttelevat Launiais-veljekset Jaakon hoikan vartalon jo vilahtelevan petäjikön lomista. Juoksujalkaa, vartalo hermostuneesti nytkähdellen riensi Jaakko rakennustyömaalle, jonne jouduttuaan hän oli aivan hengästynyt. Mutta pääasia oli, että hän sillä tavoin ehättäen joutui muutamaa tuntia ennen auringonlaskua, säästi edes muutaman iltahetken omille töilleen, joita huvilarakennuksella oli enemmän kuin tarpeeksi. Antero Launiainen, joka oli hilpeä velikulta, olisi mielellään udellut päivän kuulumiset asemalta päin. Näin hän aloitti tavallisesti: — No jopa on mies taas ajettu ihan liemeksi. Taisi olla lujasti setakoita? — Onhan noita tänä kesänä, ei valittamista, vastaa Jaakko hikeä laihtuneilta, ahavoittuneilta kasvoiltaan kuivaten. — Ja mitenkä muuten onnesti? Satuitko yhyttämään niitä meheviä, hyvältä lemuavia ryssän tyttöjä artteliisi? Tämän kysymyksen jätti Jaakko tavallisesti jo vastaamatta. Viittasi vain kädellään ja kiiruhti työmaan metsän puoleiseen reunaan, jossa hänellä oli tekeillä kellarirakennus. Siinä oli maan kaivaminen jo suoritettu, ja vilauksessa katosi Jaakko kuoppaansa, josta heti alkoi kuulua vihainen kivivasaran kalkutus. Se kävi niinkuin kone olisi takonut, säännöllisessä tahdissa, pysähtymättä, kunnes Jaakko oli saanut kivensä valmiiksi ja ryhtyi sitä paikalleen muuraamaan. Auringon mailleen mentyä veljekset lopettivat työnsä ja menivät hetkiseksi Jaakon kuopan reunalle tupakoimaan. Jos tarvis sattui, auttelivat he silloin myös Jaakkoa suurempien kivimöhkäleiden kuoppaan vierittämisessä tai seinämuuraukseen nostamisessa. Veljekset nukkuivat yönsä Jaakon tuvassa, mutta kokemuksesta he tiesivät, että oli aivan turhaa pyytää Jaakkoa yhtä matkaa yöpuulle lähtemään. Jos pyysivät, selitti Jaakko: — Panen vielä tämän käsillä olevan loven paikalleen. Menkää te vain etukäteen. Mutta sitä yhtä kiveä seurasi toinen, usein vielä kolmaskin kivi. Vasta keskiyön hämärä, jonka aikana oli mahdoton kuopan pohjalla tarkkaa työtä tehdä, ajoi Jaakon ylös maanpinnalle. Mutta ei Jaakko sittenkään vielä malttanut kotiin lähteä. Siirteli kiviä valmiiksi kuopan reunalle, kohenteli kohtaa jos toistakin. Sitten teki hän kierroksen rakennustyömaalla päätyen lopuksi salvokselle. Siinä hän laski ensin ulkoseinästä, montako uutta hirttä oli sinä päivänä tullut salvokseen. Kapusi sitten salvoksen sisälle ja suoritti siellä yhtä perinpohjaisen tarkastuksen. Sitä tehdessään hän käsin hyväili hirsiä, syynäsi salvaimia, tirkisteli ja sormin kopeloi, miten summasti saumat olivat sattuneet paikalleen. Jaakko tiesi kokemuksesta, että hänen urakkalaisensa tekivät kunnollista työtä, mutta yhtäkaikki ei hän voinut kiusaustaan vastustaa. Tämä rakennus oli tullut Jaakolle lihaksi hänen omasta lihastaan, vereksi hänen omasta verestään. Hänen piti joka ilta saada viivähtää sen luona hetkinen ypöyksinään, kenenkään häiritsemättä, hengittää sen seinistä ja lastukasoista lemuavaa, kosteata pihkan tuoksua, hyväillä sen solakoita seinähirsiä. Se hetki oli hänelle yhtä pyhä kuin salainen armaan kohtaaminen ensi lemmen humalassa kulkevalle nuorukaiselle. Yön hämyssä, varkain kähvellettynä se hetki vasta hetkeltä tuntui. Monasti oli puoliyö jo aikoja mennyt ohi, solkevassa männikössä alkoi seestyä aamun valo ja rastas helähytti kauempana metsässä aamuvirtensä. Silloin vasta Jaakko havahtui ja läksi vastahakoisesti taivaltamaan rakennustyömaalta kotiinsa, jossa hänelle jäi nukkumisaikaa kaiken kaikkiaan parisen tuntia. Aamulla oli näet jo ani varhain lähdettävä päivän ajoa aloittamaan. Olisi luullut tämmöisen menon tekevän lopun miehestä muutamassa viikossa. Mutta Jaakko kesti, sillä häntä olivat kannustamassa työnsä menestyminen ja verrattomat tulevaisuuden enteet. Ne enteet näki Jaakko rusohohteisina sen keväisessä pietarilaiskuhinassa. Tavaton oli tosiaan tämä kevät Kannaksen huvilaseudulla. Ei oltu semmoista pietarilaistulvaa konsanaan ennen nähty, vaikka oli ollut jo monta hyväksi kehuttua vuotta perätysten. Oli kuin olisi tänä keväänä kääntynyt uusi lehti Kannaksen huvilaseutujen historiassa, ja se lehti mullisti kääntyessään kaikki entiset tavat ja tottumukset ylösalaisin: Ennen oli parhaimpinakin vuosina huviloiden ja muiden kesäasukkaille varattujen asumusten vuokraaminen sujunut vitkalleen. Pyhänseudun toisensa jälkeen oli saanut vuokraajia odotella asemalla, oli saanut niistä naapuriensa kera riidellä, niitä kaikin keinoin mukaansa maanitella. Meniväthän ne kyllä parempina vuosina vähitellen vuokralle kaikki kelvollisemmat asumukset, mutta työtä sai siinä tehdä hikeen asti, monet jalkajuonet juosta, selkänsä ihan kipeäksi kumarrella, jollei tahtonut polkuhinnasta huvilaansa tai muuta asumustaan luovuttaa. Niin ennen. Tänä keväänä oli toisin. Tänä keväänä ei huolinut pietarilaisia viikkomääriä odotella. Ensi pyyhkäisyllä vietiin kaikki lähempänä asemaa olevat huvilat, ja sitten ryntäsivät vuokraajalaumat laita- ja metsäkyliin. Niitä tuli Pietarista täpötäysi juna toisensa jälkeen, niitä tulvasi asemalta joka suunnalle kuin nälkiintyneitä Egyptin heinäsirkkaparvia. Ne täyttivät tiet, ne tarpoivat hienoissa pietarilaiskengissään kevättulvan lokaisiksi vellomilla poluilla, joille niitä tavallisissa oloissa ei olisi saanut hyvällä eikä pahalla lähtemään. Ne nuuskivat jokaisen loukon ja sopen, ja jos missä keksittiin huvilan tapainen tai talonpoikaistalo, jonka ikkunoissa vielä näkyi valkoisia paperilappuja, siihen kilvalla sisälle työnnyttiin. Eikä lapuistakaan enää lopulta lukua pidetty. Juostiin varmuuden vuoksi vielä kysäisemässä sielläkin, missä laput oli jo aika päiviä lämpimän veden kera ikkunoista pois hangattu. Tämmöisessä menossa vuokrat tietysti kohosivat hyvän joukon entisestään, mutta missään ei tingitty, ei takaisin käännytty. Hyvä kun sai katon päänsä päälle, ei ollut aikaa ruveta liikoja vaatimaan ja valikoimaan, ei mukavuuksista marisemaan. Semmoista oli tänä keväänä huviloiden vuokraaminen. Ja näkyi vielä toisia enteitä, jotka osoittivat, ettei tämä tavaton kuhina ollut vain satunnaista, tähän kesään päättyvää: Aseman lähettyville ja viertotien varsille rakennettiin tulisella kiireellä uusia liiketaloja, ja entisistä liikehuoneistoiksi kelpaavista suojista melkein tappelemalla tapeltiin. Vuokrat kohosivat moninkertaisiksi, mutta suuret muotiliikkeet maksoivat kitisemättä. Ne laajensivat kilvalla myymälähuoneistojaan, toinen toistaan upeampi näyteikkuna ilmestyi viertotien varsille. Puu ja laudoitus saivat väistyä, kokonaiset pitkät julkisivut muutettiin lasiksi, ja niiden takana upeili varsinkin suuren maailman naisten ylellisyystavaroita mahtavat valikoimat. Samoin syntyi joukoittain muita uusia liikkeitä: hotelleja, komeita kahviloita, jalokivikauppoja, ruokatarjoiluja, vihannesmyymälöitä, parturitupia ja käherryssalonkeja. Puhettakaan ei kaikenkarvaisista pikku kaupustelijoista. Niiden häthätää kyhättyjä lautakojuja ja hökkelejä ilmestyi joka paikkaan. Sinne riensivät Pietarista yhteisen tulvan häntäjoukkona tataarit ja juutalaiset järjestäen tuota pikaa pitkiä narinkkoja. Sinne kiiruhtivat Sion Lipiäiset ja monet muut kotimaiset yrittelijät onneansa koettamaan. Sanalla sanoen, tämä muutamia vuosia sitten vaatimaton huvilayhdyskunta oli hyvää kyytiä paisumassa väkirikkaaksi huvilakaupungiksi, jonka kesäinen asukasluku nyt jo löi laudalta monet Suomen suurimmista kaupungeista. Eihän tämä kaupunki kyllä voinut kerskua asemakaavastaan, rakennustensa sopusuhtaisuudesta. Se oli hätiköiden tehty, räikeän kirjava, mutta loisteliaisuutta se parhaansa mukaan tavoitteli. Loisteliaita olivat sen muotimyymälät, loisteliaita sen hotellit ja kasinot, loisteliasta sen muotiyleisö. Sen rautatieasemalla oli liikenne paisunut suorastaan yli reunojensa, niin että koko asema rakennuksineen päivineen näytti sananmukaisesti hukkuvan ja häviävän sen ylitse vedenpaisumuksen tavoin vyöryneen tulvan alle. Yhtäläinen oli liikenne ja kuhina viertotiellä, suosituilla kävelypaikoilla, urheilu- ja tenniskentillä sekä varsinkin läheisessä merenrannassa. Siellä rannan avaralla, verrattomalla hietikolla kuohui keskipäivän aikaan suurmaailman kylpyläelämä, jommoista ei ensikertalainen olisi voinut edes uneksia näillä mailla tapaavansa. Semmoinen oli tämä rutosti, kuin lumouksesta syntynyt ja nopeasti paisuva huvilakaupunki. Se näytti olevan vielä monesta kohden keskentekoinen ja hutiloitu, mutta yhtäkaikki se pyrki ylittämään jo kaikki keskinkertaiset mitat. Se kasvoi ja laajeni semmoisella vauhdilla, ettei jumalan vapaa luonto ja maalaiskylät ennättäneet pakoon sen alta, vaan sortuivat ja sotkeutuivat sen jalkoihin. Arvaa sen, millä mielellä Jaakko Vesterinen tätä nousua, tätä pietarilaiskuhinaa katseli. Jaakko huomasi joutuneensa suorastaan onnen kelkkaan, kun oli juuri nyt arvannut ruveta huvilaa rakentamaan. Olisipa vain se huvila ollut valmis tänä keväänä, niin jo olisi kelvannut siitä suuret vuokrarahat nyhtäistä. Mutta enteet lupasivat ensi kevääksi vielä tuhottomampaa pietarilaistulvaa, oikeata kansan vaellusta, ja silloin hän olisi valmis sen kylvämistä ruplista oman osansa korjaamaan. Hän pääsisi ensi keväänä hyviin rahoihin, oikeaan alkuun. Se oli vallan varmaa. Ja siitä rupesi Jaakko vakavasti aprikoimaan, mitä hän niillä rahoilla tekisi. Ei hänelle konsanaan juolahtanut mieleen niiden suohon paneminen, niinkuin talvella oli Marille puolittain luvannut. Vai suohon tässä rahoja, semmoiseen hommaan, josta ei niitä konsanaan takaisin saisi. Muuta piti yrittää, niinkuin kaikki muutkin rahakkaat miehet yrittivät. Ja äkkiä selvisi Jaakolle, mitä hän yrittäisi. Hän sai sattumalta ajuripirssissä kuulla huvilapalstojen välittäjien ja huvilakeinottelijain tänä keväänä ansainneen huikeita summia. No siinäpä oli oikea osviitta hänelle, hän rupeaisi myös ostamaan huvilapalstoja. Jaakko tiesi, että Peräkylässä oli semmoisiin kauppoihin vielä mainio tilaisuus, sillä harvoin muut keinottelijat sinne eksyivät. Yleensä luultiin, että pietarilaiset olivat jo Peräkylästä ostaneet kaikki kelvolliset paikat, mutta Jaakko tunsi ne asiat paremmin. Kyllä hän vielä löytäisi soveliaita huvilapalstoja ja hän osaisi ostaa viisaasti. Aluksi vain kaikkein köyhtyneimmiltä naapureiltaan, joiden tiesi elävän ainaisessa rahapulassa. Palstat hän sitten myisi hyvästä voitosta, tai mikäpä estäisi häntä myös rakentamasta uusia huviloita, kunhan sen verran kapitaalia karttuisi. Näin kehitteli Jaakko suunnitelmiaan, ja ne paisuivat yhä laajemmiksi. Hän kuvitteli jo näyttelevänsä Peräkylässä pomomiehen osaa, yhäti köyhtyvät, alaspäin menevät naapurit juoksisivat häneltä apua pyytämässä, rahaa lainailemassa. No mikäs, hän antaisi tietysti, mutta ei armeliaisuudesta. Kiinnitys pitäisi antaa, luja kiinnitys koko tilaan, jotta hän milloin hyvänsä voisi ottaa sen kokonaan omakseen. Peräkyläläiset muuttuisivat vähitellen hänen alustalaisikseen, hän komentelisi niitä mielensä mukaan. Lohkaiseisi palstan sieltä, toisen täältä. Ilmoittaisi vain: tämän minä nyt tarvitsen, ja sillä hyvä. Ei mitään mukisemista! Nämä kuvitelmat tuottivat Jaakolle sanomatonta nautintoa, mutta pahasti niitä yhä häiritsi kotona Marin näkeminen. Eihän Mari tosin enää konsanaan puhunut halaistua sanaa huvilahommasta, mutta ei tarvinnutkaan puhua. Yksi ainoa Marin äänetön silmäys riitti viemään Jaakolta mielenrauhan, se silmäys löi joka kerta kuin raskas syytös suoraan Jaakon sisimpään. Siinä paikassa se palautti taasen elävinä mieleen kaikki Marin talvelliset puheet ja varoitukset. — Mari ei pidä minua enää rehellisenä miehenä! — Se oli kirottu ajatus, mutta siitä ei päässyt, ei päässyt, kun ei voinut ainaiseksi paeta Marin näkyvistä. Kiusallista harmia koitui Jaakolle myös naapureistaan. Ne eivät alussa uskoneet hänen huvilahommastaan mitään valmista tulevan, ivailivat sitä ajuriarttelissa ja kyselivät: — No miten se meidän huvilapomo vielä viitsii täällä setakoita vuotella? Tai: — Tulethan sie, Jaakko, sitten minun setakaksi, kun olet paisunut yhtä äveriääksi kuin Lazarevin valtioneuvos. Toiset pyrkivät, naama ylen vakavana, Jaakon vornikaksi, niinkuin Mooses Määttänen oli Lazarevilla. Ja jos Jaakko käänsi selkänsä, niin veistelivät ne siinä hänen lähettyvillään, hänen huultensa ihan loppumattomiin ja nauraa hohottivat, niin että pirssin ohi kulkijatkin monasti pysähtelivät kyselemään heidän ilonsa syytä. Eikä sillä hyvä. Launiais-veljeksiltä sai Jaakko kuulla, että kylällä liikkuessa heiltäkin ehtimiseen udeltiin: — Miten te menitte semmoisen tyhjän miehen artteliin? Lopettakaa jo ajoissa, hyvät miehet, muuten hampaanne naulaan selviävät. Varsinkin Salamon Hakulilla oli tekemistä Jaakon huvilahommasta. Se sitten ennätti joka paikkaan sitä ivaamaan. Oli juossut jo kauppiaitakin varoittelemassa, etteivät vain erehtyisi semmoiselle hassahtavalle miehelle velkaa antamaan. Eihän se muka konsanaan saisi huvilaansa katto päälle. Se oli tietysti kateutta, kun olivat itse tuhlanneet viimeistä kopeekkaa myöten Inon pyytönsä. Ainoa mies, joka ei ottanut osaa toisten ivailuihin, oli Anton Lempiäinen. Mutta Jaakko oli niin myrtynyt, että käänsi Antonillekin selkänsä, jos tämä milloin yritteli hänen kanssaan juttusille. Ja hän vannoi julmaa kostoa naapureilleen. Kyllä hän niille ivaajille näyttäisi, kunhan varoihinsa pääsisi ja saisi ne velkaantumaan itselleen. Silloin hän niitä kiristäisi, ajaisi tuonkin Salamon Hakulin, muutaman vetelyksen, mierontielle. Siitä saisivat sitten nähdä, kenelle ovat nauraneet. Ajatuksissaan Jaakko jo melkein hypähteli tasajalkaa, kuvitteli jo tallaavansa saamattomia, yhäti alaspäin meneviä ja valtoihinsa joutuneita naapurejaan anturapohjillaan, niinkuin tallataan maan matosia, joista väkevämmän menijän ei huoli paljoa välittää. Niin vei huvilahomma Jaakolta mielen tasapainon. Mari oli ennustanut oikein. Jaakko oli pohjaltaan liian rehellinen, semmoisille teille soveltumaton. Toiset voivat kevyesti mukautua kaikkeen, Jaakolle se ei onnistunut. Jaakon oma, pohjimmainen luonto taisteli ja tenäsi koko ajan vastaan, vaikka Jaakko koetti itselleen uskotella, että muiden kiusa ja kateus se vain hänelle harmia tuotti. Siitä syntyi kalvava, raateleva ristiriita, joka kulutti miestä. Se pani Jaakon varman käynnin hermostuneesti nytkähtelemään, se kynti uusia vakoja hänen laihtuneille kasvoilleen. Se ristiriita teki hänet rauhattomaksi, se riisti häneltä monasti yön unen niinäkin lyhyinä hetkinä, jolloin olisi tahtonut nukahtaa. Mutta hammasta purren, kiukustuneena puski Jaakko kerran alkamaansa tietä. Hän kuvitteli saavuttavansa onnen ja tyydytyksen, kunhan pääsisi suurten suunnitelmiensa perille. Hän ponnisteli kuin kiusattu juhta, jota viuhuvalla ruoskalla ajetaan eteenpäin. Jaakon ja Marin yhdyselämästä ei voinut enää puhua. Se oli suorastaan väkinäistä. Mari toimitteli tuvassa omat taloustehtävänsä huolellisesti, mutta monta sanaa ei hän vaihtanut Jaakon ja Launiais-veljesten kanssa. Näytti monasti siltä, kuin ei Mari olisi edes huomannut näiden läsnäoloa. Ja kun oli työnsä tuvassa tehnyt, niin pujahti heti ulkosalle ja kiiruhti kasvimaalleen, jossa Martti ja Lauri jo tavallisesti odottivat. Siellä oli tänä keväänä paljon työtä, ja siellä ahersi Mari poikineen aamuvarhaisesta iltamyöhään. Huvilarakennus ei näyttänyt Maria ensinkään liikuttavan. Antero Launiainen, jolla oli avoin luonne ja vilkas huomiokyky, havaitsi pian, etteivät Jaakon ja Marin välit olleet oikealla tolalla. Hän näki sen Marin käyttäytymisestä, ja yhtä hyvin näkyi se myös Jaakosta. Tosin Jaakko koetti esiintyä urakkalaistensa nähden kotona ylen varmasti. Puheli kovaäänisesti Pekko Launiaisen kera kaiken maailman asioista ja tavoitteli semmoista huoletonta isäntämiestä. Tämä huolettomuus oli kuitenkin onttoa, teennäistä. Siitä ei Antero voinut erehtyä. Yritteli Antero välistä rakennustyömaalla jutella veljensäkin kera huomioistaan. Mutta Pekko oli karkeampisyinen luonne eikä semmoisista seikoista paljoa välittänyt. Pekon mielestä oli Mari hieman omituinen nainen ja kerrassaan liian hiljainen nuhjustelija. Semmoinen varma aikamies kuin Jaakko olisi ansainnut pätevämmän eukon. — Kumpihan lienee pätevämpi, arveli Antero. — No näkeehän tuon kuka hyvänsä. Jaakko on mies, joka tietää tehtävänsä, mutta Mari... — Eiköhän sekin tietäne. — Elä haastele joutavia. Arka kyyhelö, joka ei pysty muuhun kuin noita kasvintaimia nöpelöimään. Luulottelee kai olevansa oikein herraskaista sukuperää. Antero ei jatkanut väittelyä, mutta piti oman ajatuksensa. Usein hän aamulla työhön lähtiessään ja illalla palatessaan pysähtyi Marin kasvimaan aitovierelle. Katseli siinä aitaan nojaten Marin ja poikien ahertelua. Ja mikä kumma, monasti päivälläkin palasivat hänen ajatuksensa sinne kasvimaalle. Silloin unohtuivat häneltä pitkäksi aikaa viheltely ja laulun luritukset. XVII. Pellot saivat sinä keväänä Peräkylässä jäädä kokonaan muokkaamatta. Kun miehet kevätkelirikon alkaessa palasivat luon patteritöistä, meni tietysti muutama viikko levätessä ja kesäisiä ajovehkeitä kuntoon laitellessa. Inon pyytöjen jätteillä hankittiin uudet uljaat nelipyöräiset, yhtä uljaat kuin talvella oli reet hankittu. Samoin uusittiin taasen valjaat perinpohjin, kun ei kerran köyhyys käskenyt entisiä vehkeitä parsimaan ja paikkailemaan. Maanviljelyskalujen uusimista ei sen sijaan kukaan muistanut. Ja vielä tarkemmin unohtui mielistä maanviljelys, kun sitten heti lumien lähdettyä alkoi se tavaton pietarilaiskuhina. Se kuhina vei heti alkaessaan Peräkylän miehet ja naiset mukaansa, se pyörrytteli heitä kuin iloisesti hyrräävä markkinakaruselli. Joukolla riennettiin heti asemalle, sillä jokaisella oli rakennuksensa päässä parempi tai kehnompi asumuksen tapainen pietarilaisille tarjottavana. No se vuokralaisen pyydystäminen ei kyllä tällä kertaa suuria jalkavaivoja kysynyt, mutta sen sijaan alkoi heti ensi päivästä rahakas ajossa kulkeminen ja Tereskan sainoissa istuminen. Eikä niitä tehtäviä mitenkään raahtinut keskeyttää moniksi monituisiksi päiviksi, ehkäpä kokonaiseksi viikkokaudeksi semmoisen homman takia, kuin olisi ollut niiden laihtuneiden peltotierojen muokkaaminen. Se työ olisi näet vienyt hyvän aikaa, vaikka pellot olivatkin vain pieniä tilkkuja. Ne pellot olivat jääneet syksyllä sängestä kyntämättä tai olivat jo useampivuotisia kesantoja. Menepäs niitä enää muokkaamaan ja lannoittamaan kylvökuntoon. Hyvä kun malttoi viimekesäisen perunamaansa kyntää sukaista, sille muutaman lantakuorman vetäistä ja siemenet maahan panna. Harva enää viitsi kaurankylvöä edes yrittää, kun kerran kaurat olivat Pietarissa niin halpoja, että muutaman päivän raha-ansiolla sai kokonaisen kaurakulin. Ja ne sai sitten oikeita kauroja, ei mitään kuloja ja ruumenia, niinkuin niissä laihtuneissa peltotieroissa olisi kasvanut. Näin harkitsivat Peräkylän miehet, ja niin saivat pellot ja niityt jäädä oman onnensa nojaan. Surullisen, lohduttoman näyn tarjosivat silmälle nuo tällä tavoin hylyksi jätetyt viljelysmaat: Vanhemmilla tieroilla työnsivät umpeen parantuneiden ojien kohdat jo nuorta metsän alkua. Sitä oli kyllä kesäisin niittoaikana viikatteella hosuttu, mutta eihän se siitä hosumisesta hävinnyt, muuttui vain takkuisemmaksi, levisi ja laajeni juuresta joka suunnalle harvinaisella itsepintaisuudella. Ei sitä tureikkoa mielikseen katsellut. Mutta jos käänsi katseensa keskisaralle, joka vielä oli kantavinaan heinämaan nimeä, niin kahta toivottomampi oli se katseltava. Orjavallan ajoilta lähtien vuosikymmeniä laihdutettu ja kaluttu maanpinta oli jo niin ahottunut ja kuivunut, ettei oikeasta heinänkasvusta ollut enää mitään jälkeä. Minkä kasvoi, sen kasvoi kituvaa nurmennukkaa, siellä täällä seassa suolaheinä tai alavammilla paikoilla pukinpartatupsu. Ylävämmät kohdat kasvoivat kanervapensaita, joiden lomista paistoi alaston, kelteä maanpinta. Kituvien nurmimättäiden juurille olivat ahkerat muurahaiset rakennelleet pieniä hiekkakekoja viikatteen terän turmioksi. Melkein yhtä onnettoman näköisiä olivat nuoremmatkin, äskettäin heinän alle jätetyt peltotierat. Ei oltu niitä muokattu, ei lannoitettu, ei niihin heinänsiementä sirotettu, ja niinpä voi vielä monenkeskisen heinänjuuren seasta tarkkaan hakien löytää viimeisen viljansängen jäännökset kasvua haittaamasta. Laihassa, kuivassa maaperässä ei se sänki mädäntynyt, vaan kelottui ja kuivi kuin parempikin muinaisjäännös. Ja mimmoista oli se heinänalku, joka yritteli näillä niittymailla kasvuaan: Vastenmielistä rikkaruohoa se oli, seassa viljankasvatusajalta muistoksi jäänyt, viimeisiä virsiään vetelevä ohdakkeen piippa. Kituliaita nurmimättäitä oli harvassa, ne törröttivät lyhyen rikkaruohon keskeltä kuin maahan huolimattomasti pistellyt harjastupsut. Ei totisesti sitä heinää mikään elukka halusta suuhunsa ottanut. Tosinälkä piti olla, jos mieli sen eineeksi kelvata. Näitä niitty- ja peltomaita reunustavat ja halkovat aidat olivat tyyten lahonneet ja hajonneet. Niiden aidasten jätteet viruivat ja vetelehtivät pitkin peltoa. Samalla tavoin oli heitelty sinne pellon selälle huiskin haiskin tarpeettomaksi käyneitä haasiariukujen kappaleita, heinänkuivaushäkkyröitä ja suovien tukivehkeitä. Näköalaa täydensivät tuon hävityksen keskellä harhailevat, nälkiintyneet elukat: lehmät, joiden kylkiluut romottivat korkealla kuin rapistuneen tynnyrin vanteet, joiden utaret muistuttivat loppuun hangattuja, kuivuneita pesusieniä ja joiden käheä, unettavan surunvoittoinen ammuminen kuulosti kehoittelemalla kehoittelevan jo koko ympäristöä haudanlepoon laskeutumaan. Semmoisen tarjosivat näköalan peräkyläläisten niityt ja pellot. Semmoisen olivat ne tarjonneet jo monia vuosia. Tänä keväänä se näköala vain entisestään täydentyi ja laajentui, kun viimeisetkin viljelystierat melkein kauttaaltaan jätettiin kesannoksi. Se auhto, ahottuva autius alkoi tavata nyt jo kartanomaihin asti. Sen keskellä nuo vielä asumuskelpoiset, ehkä siellä täällä jo rappeutumaan pyrkivät rakennukset näyttivät kodittomilta, aivan kuin erehdyksestä eheiksi jääneiltä. Paremmin olisivat noiden auhtojen, reunapuolilta metsittyvien autiomaiden keskelle soveltuneet sortuneet katot, tyhjät ikkuna-aukot, katkenneet tuuliviirin tyngät ja kallelleen painuneet kaivonvintit, kapaton varsi naristen ruosteen syömissä saranoissaan. Sitten olisi taulu ollut täydellinen. Räikeä vastakohta oli tämä kylä aseman ympärillä kuohuvalle elämälle, sinne kohoavalle huvilakaupungille. Räikeä vastakohta se oli jo omalle lähimmälle ympäristölleenkin, sitä joka puolella metsän reunoissa saartavalle, yhtenään tihenevälle ja lähenevälle huvila-asutukselle. Se oli häviöön tuomittu kylä. Sitä painoi kaksinkertainen kirous: orjavallan ajoilta perintönä kulkeutunut ja siihen pietarilaisen ruplatulvan mukanaan tuoma kirous. Ehtynyt, loppuun kaluttu maaperä huokasi sen kirouksen alla. Maaemon rinnat olivat hoidotta, heruttelematta jääneinä kuivuneet ja näivettyneet. Niistä eivät sen kiittämättömät lapset välittäneet, eikä niistä herunut enää elinnesteitä nälkäisten suiden ravinnoksi. Maa-äiti itki orpouttaan, mutta kukaan ei sen itkua joutanut kuuntelemaan. Muita ääniä kuunneltiin: vieraan kullan kilinää, vieraan hopean helinää. Niitä oli kuunneltu jo vuosikausia, ja viimetalvisten Inon patteritöiden aikaan sekä tämänkeväisen pietarilaiskuhinan pyörteissä se vieraan hopean helinä oli kokonaan huumannut Peräkylän asukkaat. Sen viehättäminä, houkuttelemina kuljettiin ummistetuin silmin omaa häviötä, omaa perikatoa kohti. Sitä tietä kulki etumaisena lenkosäärinen Taavetti Rehmonen, jonka talo oli jo harjahirsiään myöten velkoihin vajonnut. Sitä tietä kulki suurisuinen Salamon Hakuli, joka kukkoili ylimmäisellä sijalla aseman ajuripirssissä ja Tereskan sainoissa terästetyn sajulasin ääressä. Sitä tietä kulkivat Salamonin hartaat ihailijat, Lopos-veljekset vinoiksi vääntyneinä kuskipukillaan kyyhöttäen. Sitä tietä kulki vanha, samoin pukillaan ja rahtikuorman nokalla harmaantunut Anton Lempiäinen, joka elävästi tajusi itseään ja naapurejaan painavan kiron, mutta ei kyennyt enää sen kourista irti riistäytymään. Sitä tietä kulkivat heidän perässään kaikki muut, koko kylä. Ahottuvat autioraiskiot tunkeutuivat jo kalmiston tavoin heidän oviensa eteen, heidän ikkunoidensa alle. Puuttui enää vain viimeisen iskun antajaa, häikäilemätöntä huvilakeinottelijaa, joka olisi polkuhinnasta ostanut kylän maatierat, raivannut pois puoliränsistyneet, näköalaa rumentavat rakennukset, puhdistanut peltoahot mätänevistä aitojen jätteistä, palstoittanut maat uudestaan, varannut kelteimmät paikat tenniskentiksi, muut hyvästä voitosta rakennus- ja huvilatontteina tulvanaan tuleville pietarilaisille myynyt. Sitä enää vain puuttui. Kun se joutui, ei koko kylästä jäänyt edes muistoa jäljelle. Ja vallan varmaa oli, ettei sen iskun antajaa tarvinnut enää kauan odottaa. Sama asia, joutuiko sen iskun antajaksi Peräkylän oma mies, suuria suunnitelmia hautova Jaakko Vesterinen, vai ehtikö joku toinen jo ennen häntä. Eikä se ollut vain yksi Peräkylä, joka tällä tavoin kulki varmaa häviötään kohti. Samaa tietä kulkivat kymmenet muut kylät Kannaksen huvilaseudulla. Toisissa näistä kylistä oli kehitys Peräkylän tasalla, toisissa jo paljon pitemmällä. Muutamat kylät olivat jo viimeistä taloa myöten sortuneet ja hävinneet. Maat oli myyty pietarilaisille tai keinottelijoille, niistä saadut rahat niin tarkoin tuhlattu, ettei moni kyennyt enää edes ajurin vehkeitä hankkimaan, vaan sai kiittää onneaan, jos sattui Mooses Määttäsen tavoin pääsemään uuden pietarilaisen isännän vornikaksi. Mutta eipä sekään onni tullut kaikkien osaksi. Usea sai lähteä perheineen mierontielle lisäämään yhä kasvavaa, paisuvaa irtolais- ja hylkyjoukkoa, jota kaikissa suuremmissa huvilakeskuksissa lainehti ja vetelehti jo enemmän kuin tarpeeksi. Se hylkyjoukko elätti itseään ovelampien salakuljettajien niukkapalkkaisina apureina, pirtun kaupustelijoina tai muissa yhtä likaisissa hommissa. Niin, semmoinen oli kehitys käynnissä, ja yhä uusia kyliä tempasi se vetävä virta mukaansa. Tänä keväänä niitä tuli taas joukoittain. Talvelliset Inon patterityöt olivat antaneet hyvän alun. Ne olivat saaneet ruplakuumeen hurmioon monen tähän asti syrjässä säilyneen metsäkylänkin, jossa oli jo vähin aloiteltu maanviljelystä. Ja kun sitten kevään tultua levisi viesti rautatien lähettyville tulvivasta pietarilaispaljoudesta, lähdettiin pitkien taipalien takaa setakanajolla ruplia pyytämään. Pellot saivat jäädä naisväen vanhusten ja lasten hoitoon. Itse isäntä hankki Inon pyytöjen jätteillä hienot ajurinvehkeet ja istahti kuskipukille, läksi ajuriartteleihin, sainoitupien penkkejä kuluttamaan, sieltä maisen onnen kukkuramittaa tavoittamaan. Se veti se pietarilaistulva kuin magneetti puoleensa, tai niinkuin kauas yön pimeydessä loistava vilkkumajakka, joka houkuttelee muuttolintuparvia. Ne hylkäävät varman vaistonsa opastaman turvallisen tien, lentävät sen vilkkuvalon himoavaan piiriin ja siihen jäävät. Toiset lentävät suoraan majakan rautaseinään ja murskautuvat siinä paikassa hengettömiksi. Toiset kiertävät kiertämistään häikäisevää valovälkettä, kiertävät siihen asti, kunnes putoavat menehtyneinä autiolle meren kalliolle. Ja siihen loppui taivallus, siihen jäivät kaukaiset onnenmaat, jonne veti lemmen ja elämän suuri kutsu. Toisissa oloissa, toisin tavoin järjestettynä tämä Kannakselle suuntautuva huvila-asutus olisi ehkä voinut koitua tämän maankolkan onneksi. Mutta kun olot olivat semmoiset, kehittymättömät, kansalla vielä orjavallan perintö veressään, koitui se onnettomuudeksi, jonka jälkiä ehkä miespolvet saadaan parsia ja paikkailla, jos niitä enää ensinkään lääkityksi saadaan. Ja tämä kevät, josta nyt on puhe, oli ehkä tuhoisin. Se oli suuren vedenpaisumuksen kevät Kannaksen huvila-alueella. Sen vedenpaisumuksen laineet vyöryivät ja levisivät niin laajalle, että useat suuret kunnat näyttivät pian ääriään myöten olevan hukkumassa sen tulvan alle. Ja sen tulvan sameissa pyörteissä ui laumoittain haikaloja lihottaen itseään tarjolla olevan saaliin yltäkylläisyydellä. Siellä oli joukoittain pietarilaisia ja kotimaisia keinottelijoita, jotka maakaupoilla ansaitsivat suuria summia. Sinne viehättyi paljon semmoisiakin miehiä, joiden asemansa ja nimensä kunnian vuoksi olisi pitänyt tarmonsa takaa taistella tuon tulvan tuhojen ehkäisemiseksi. Kunnian käskyt unohdettiin, käsikädessä muukalaisten kera, niiden opastajina, lainopillisina neuvoniekkoina tehtiin tuhoisaa hävitystyötä. Ja kun muualla luettiin huikeita numeroita Kannakselle pesiytyneistä pietarilaislaumoista ja niiden levittämästä ruplatulvasta, niin kadehdittiin tuon onnen suosiman maankolkan oloja. Sinne kuviteltiin olevan syntymässä oikean paratiisin. Oli toisissa kylissä muutamia selväkatseisia, rehellisiä miehiä, jotka huomasivat tämän tulvan tuhoisuuden, jotka voimiensa mukaan koettivat rakentaa tokeita sen tielle. Peräkylässä ei semmoisia miehiä ollut. Siellä oli vain yksi nainen, Jaakko Vesterisen Mari... Maria ei pietarilaiskuhina pannut pyörryksiin. Hän näki selvästi sen vaarat ja hän näki myös, millä tavoin se kuhina olisi voinut hyödyksi ja siunaukseksi koitua. Sen mukaisesti oli Mari jo talvella rakentanut suunnitelmansa, ja heti lumien lähdettyä ryhtyi hän sitä suunnitelmaa tarmonsa takaa toteuttamaan. Jo alkupiirteissään oli se suunnitelma entiseen verraten suuresti laajentunut: Oli liitettävä kasvitarhaan enemmän kuin toinen puoli lisämaata, koko se navettarakennuksen päässä oleva peltotiera, minkä Jaakko syksyllä monen tinkimisen perästä oli suostunut luovuttamaan. Se oli hyvää maata, mutta sen muokkaaminen, kylvö- ja istutuskuntoon laittaminen vaati paljon työtä. Eikä Jaakosta ollut tänä keväänä minkäänlaista apua. Muulloin oli hän vielä keväälläkin kerran kyntänyt ja harannut Marin kasvimaan, mutta tänä keväänä oli hän niin kiihkeästi kiinni huvilahommassaan, ettei näyttänyt Marin avustamista edes muistavan. Tai jos muisti, ei siitä välittänyt. Niin sai Mari Martin ja Lauri-pojan kera kuokkimalla muokata sekä entisen että uuden alan. Yhteensä niistä tuli jo sievoinen pelto, joka kartanoinaan lounaispuolisesta reunasta alkaen ulottui lähes parin kivenheiton matkan päässä olevaan ukko Artteniin raja-aitaan asti. Siinä oli jo niin paljon työalaa, että näytti miltei mahdottomalta semmoisilla voimilla sen kaiken kuntoon laittaminen. Mutta sisukkaasti Mari pureutui työhön käsiksi ja hän osasi myös innostaa pojat yhtä sisukkaasti yrittämään. Niin kuokittiin pitkät päivät hellittämättä aamuvarhaisesta iltamyöhään asti. Ja jos välillä otettiin milloin lyhkäinen lepohetki, niin ei sitä konsanaan käytetty joutilaana lojumiseen. Silloin puhdistettiin talven jäljeltä penkkejä, joissa kasvoi useampivuotisia marjapensaita. Se oli hauskaa työtä. Rönsyistä alkoivat jo työntyä esiin lihavat, vehreät lehtisilmut. Ne olivat kuin pulleat pikku kätöset, jotka kapaloistaan vapaiksi ponnistellen ahnaasti tavoittelevat ehtymättömiä äidin rintoja. Mari kosketteli niitä hyväillen, hellävaroen ja varoitteli ehtimiseen, etteivät pojat vain innoissaan repisi niitä kuivuneiden lehvien ja haarojen mukana. — Kyllä me osaamme varoa, vakuuttelivat pojat kilpaa kumpikin oman penkkinsä äärestä. Kauniiksi tulivatkin penkit puhdistamisen jälkeen. Ne olivat kuin silmänsä pesseet talven liasta, niinkuin Mari nauraen selitti. Kun oli muutama penkki mieheen puhdistettu, käytiin taas kuokan varteen käsiksi, ja reippaasti sujui työ. Martti, joka oli viidennellätoista ja rotevakasvuinen, pystyn tässä tehtävässä jo hyvin äitinsä rinnalle. Kolmannellatoista oleva Lauri-poika oli kasvultaan hennompi, ja niinpä äiti hänelle ehdotti, että hän jäisi kokonaan penkkejä puhdistamaan. Sen ehdotuksen otti Lauri kuitenkin suoranaiseksi loukkaukseksi: Kyllä hän muka pystyi siihen työhön, mihin toisetkin. No eihän siinä silloin auttanut. Laurille valikoitiin vain kevein kuokka. Ja vaikk'ei mies ollut oikein sen varren mittainen, niin sitkeästi hän ponnisteli ja kaunista jälkeä teki. Parin ensi päivän jälkeen tuntui kyllä aamusella puutumusta jäsenissä, mutta Mari neuvoi poikia pellolle mentyä ensi aluksi hiukan painimaan ja telmimään, ja siinä kyllä jäsenet vertyivät. Niin aherrettiin kokonainen viikkokausi, ja sen lopussa oli komea rivi pitkiä, kauniita penkkejä kylvölle ja istutukselle valmiina. Niiden ojat olivat linjasuorat, ne oli ensin kuokittu ja möyhitty sekä lopuksi haravalla siivottu ja puhdistettu, niin ettei etsimällä niistä olisi voinut löytää yhtä ainutta kovaa paakkua tai hienontamatonta lantakokkaretta. Seuraavalla viikolla jatkettiin kuokkimistyötä. Mutta siinä sivussa alettiin jo iltapäivisin kylvää aikaisempien keittiökasvien siemeniä, joista toivottiin varhaista kevätsatoa. Mari kiirehti tätä kylvötyötä sen vuoksi, että hän aikoi tänä kesänä jo kevätpuolesta lähtien ruveta myymään vihanneksia ympäristön huvila-asukkaille. Se sisältyi hänen suunnitelmaansa. Hän tiesi ukko Arttemin sillä kaupalla joka kesä ansaitsevan suuret rahat, mutta tänä kesänä ei Arttemi mitenkään kykenisi tyydyttämään kaikkien tarvitsijoiden vihannesnälkää. Kyllä hänellekin jäisi omat ostajansa, eikä Arttemin tarvitsisi yhtään kadehtia hänen kilpailuaan. Harvinaisen suotuisa olikin tämä kevät. Jo tällä toisella viikolla hävisivät yöhallat kokonaan, ja ilma muuttui keskipäivän aikaan niin lämpimäksi, että olisi luullut kesäkuun päivien käsissä olevan. Ja iltapäivällä, kun ilma vähän viilentyi, lemusi kuokitulla pellolla hyvin lannoitettu multa voimakkaasti, hedelmällisyyttä uhkuen, aivan kuin siementä kaivaten ja odottaen. Se lämmin maaemon hengitys sai Marin ajattelemaan, että pian olisi aika ryhtyä myös taimia istuttamaan. Varsinkin eräänä iltapäivänä muuttui mullan tuoksu puoleensa vetäväksi. Silloin oli aamupäivällä tullut lämmin sadekuuro, ja kun sen perästä aurinko selkisi täydeltä terältään heloittamaan, tuntui maaperä olevan aivan pakahtumaisillaan kosteasta hedelmällisyydestä. Mari ja pojat vetivät kilvalla sitä lemua keuhkoihinsa, ja he tunsivat siitä virtaavan ja viriävän suoniinsa uuden, selittämättömän elämänilon: Työ tuntui heistä leikinteolta, kuokka heilui itsestään, ja hyväillen kosketteli sen terästä lennähtelevä lämmin multa heidän paljaita jalkojaan. He tunsivat sitä samaa, mitä jokainen maanmuokkaaja lämpimän keväisen sateen jälkeen on jo aikojen alusta tuntenut. He tunsivat maa-äidin lempeän, hyväilevän kutsun, jonka tenhovoimalla se kiinnittää oikeat, rehelliset lapsensa katkeamattomin sitein itseensä, sytyttää kylväjän sydämeen toivon ja horjumattoman elämänuskon, saa sen luottamaan siunatun sadon tuleentumiseen. Nähtävästi oli ukko Arttemi joutunut saman lumouksen valtaan, sillä jo hyvissä ajoin iltapäivällä näkivät Mari ja pojat hänen ilmestyvän korkean raja-aidan portin raosta ja kiiruhtavan touhussaan heidän luokseen. Hikinen oli vanhus ja hengästynyt, mutta nuoruuden tuli loisti hänen silmistään, kun hän murteellisella suomellaan toimitti, että tänä iltana on aloitettava taimien istuttaminen ja siksi on laitettava kaikki siinä puuhassa tarvittavat vehkeet kiireimmän kaupalla kuntoon. Arttemin käynti johtui siitä, että hän jo syksyllä oli luvannut lavoistaan taimet myös Marin kasvimaan tarpeiksi. Vastapalvelukseksi oli Mari sekä syksyllä että kevätpuolella autellut Arttemia taimilavojen hoitamisessa, joten niiden tuotteet olivatkin siis tavallaan yhteistä tavaraa. No pianhan Marilla ja pojilla olivat taimivasut ja kastelukannut reilassa, jo puolisen tunnin kuluttua oli istutustyö täyttä vauhtia meneillä. Arttemi itse irroitti ylen varovaisesti taimet lavoista sekä omien apulaistensa että Marin ja poikien odottaviin vasuihin. Vasut lykättiin sitten työntökärryillä kasvimaalle, ja niin alkoi itse istuttaminen. Se oli huolella tehtävää työtä. Ohkaisella palikalla pistettiin ensin pitkä rivi toisistaan yhtä kaukana olevia, parahiksi syviä reikiä pehmeäksi muokattuun ja sileäksi tasoitettuun penkkiin. Niihin sovitettiin sitten taimet varovasti, jott'eivät juuret menneet ruttuun, ja lopuksi paineli istuttaja sormillaan mullan kevyesti taimien ympärille. Kun kokonainen penkki oli saatu istutetuksi, kasteltiin se voimakkaalla lantavedellä, ja aivan hyvin voi huomata, miten taimet silloin terhistivät hennot lehvänsä pystyyn. Ne näyttivät iki-ihastuneilta uuteen olinpaikkaansa, jossa niillä oli tarpeeksi tilaa juurilleen ja ilmava ympäristö kasvunhaluisten lehviensä levittelemisalaksi. Lavoissa ne olivat saaneet kasvaa vieriviereen ahdettuina, niin että lopulta pakkasi ihan tukehuttamaan. Istutustyössä aloitettiin taas viimekesäinen kilpailu. Mari ja pojat istuttivat kukin omat penkkinsä, ja niitä päätettiin sitten itsekukin myös pitkin kesää vaalia, huolehtia niiden kitkeminen ja kasteleminen. Mari kyllä jakeli ehtimiseen ohjeita pojille, varsinkin Laurille; hän pani Laurin istuttamaan viereiseensä penkkiin, jotta voi paremmin valvoa hänen työtään. Ja kun Mari aina sai oman penkkinsä ensimmäisenä valmiiksi, autteli hän Lauri-pojua. Siitä Martti välistä puolileikillä, puolitodella valittamaan: — Mitä sinä, äiti, aina avustat Lauria. Eihän Laurille sillä pelillä tule yhtään nimikkopenkkejä, ne on teidän yhteisiä. — Eivätpäs ole yhteisiä, intti Lauri vastaan. — Äiti vain koloja pistelee. — Vai koloja, istuttaapas taimiakin, näenhän minä. — Elähän nyt, Martti, jos muutaman taimen istutan, rauhoitti Mari. — Lauri on pienin meistä kaikista, ja autoinhan minä sinuakin, kuu olit Laurin kokoinen. — Niin, ja minä autan sitten äitiä, kunhan tulen suureksi ja vahvaksi, selitti Lauri topakasti. — Sinun ei huoli sitten yhtään äidistä välittää, saat tehdä mitä muuta hyvänsä. — Minäpä rupeankin suota kyntämään, kunhan tulen suureksi, julisti Martti. — Sitä suota, josta äiti on puhunut, jonka luota isä hakkasi hirsiä. Oikein, Martti, aloita sinä vain suureksi tultuasi suon kyntäminen. Kyllä me sitten jo Laurin kera kahdeltaan hoidetaan tämä kasvimaa. Eikös niin, Lauri-pojuseni? -— Hoidetaan me, vakuutti Lauri innoissaan. — Enkä minä lähde minnekään äidin luota. Martti kyntäköön vain sitä suota, jos tahtoo. Näin luisti juttelu aherruksen kestäessä. Pojissa ilmeni jo silmäänpistävästi erilaiset luonteen taipumukset. Vankkatekoinen Martti oli enemmän isäänsä kuvitellen aina suuria tehtäviä. Vaikka hän olikin innokas kasvitarhamies, selitti hän suureksi tultuaan jättävänsä sen työn. Hänen piti sitten päästä kyntämään ja kylvämään isoja peltoja. Ja kun äiti oli kuvaillut, mimmoinen ihana viljamaa heidän suostaan tulisi, oli Martti siihen koko sydämestään kiintynyt. Alati väikkyi suo hänen mielikuvituksessaan; hän selitteli silmät säihkyen, mimmoisia pitkiä ja kauniita sarkoja hän sinne laittaisi. Hentoinen Lauri-poika taas oli äitinsä ilmetty kuva, kirkkaat syvät silmät, usein miettivä ilme kauniilla lapsenkasvoillaan. Hän ei konsanaan muuta mielinyt, vaan tahtoi jäädä kasvitarhaan äidin kumppanina ahertamaan. Hellävaroen ja valppaasti Mari ohjaili poikiensa eriäviä taipumuksia. Hän selitti, että molemmat olivat yhtä hyvää työtä, sekä suon kyntäminen että kasvitarhanhoito. Molemmat olivat samaa maata, jota heidän piti rakastaa, josta leipänsä ottaa. — Mutta miksikä isä ei kynnä suota? kyselivät pojat välistä. Se kysymys koski kovasti Marin mieleen. Mutta hän selitti pojille: — Katsokaas, isä ei ole oppinut siihen nuorena, kun hänen piti jo pikku poikana mennä Kronstadtiin setakanajoon. Se oli liian raskasta työtä niin nuorelle, siinä jäi pakosta pois mielestä suon kyntäminen ja kaikki muu. Ja nyt pitää isän kulkea ajossa meidän kaikkien leivissä pitämiseksi. Mutta kunhan olemme oikein ahkeria, niin muutaman vuoden perästä on meidän työstä isälle suuri apu. Sitten eletään jo maan antimilla, ja sitten saa myös isä jättää ajossa kulkemisen. Näin jutteli Mari, ja hänen kylvämänsä maahengen idut olivat saaneet sen verran aikaan, että setakanajo alusta pitäen tuntui Martista ja Laurista vastenmieliseltä. Se kuvasteli heidän mielissään jonkunlaiselta pakkotyöltä, jossa isää oli rääkätty jo pikku pojasta lähtien. Mutta kyllä he isänkin siitä vapauttaisivat suuriksi tultuaan, ja itse eivät konsanaan lähtisi mokomaan hommaan. Eikä edes isän huvilarakennus poikien mieltä vielä sanottavasti kiinnittänyt. Tosin he alussa olivat silloin tällöin juosseet sitä katsomassa, mutta kasvitarhatyön alettua olivat ne käynnit jääneet unohduksiin. Pojat olivat joka ilta työn päätyttyä siksi väsyneitä, että äidin laittama pehmeä vuode heitä voimakkaimmin puoleensa veti. Kolmannen viikon loppupuolelle mennessä oli suurin osa kasvimaata muokattu, kylvetty ja istutettu. Jäljellä oli vain vähäinen tiera kaalimaasta sekä eri pellossa, kartanosta kylälle päin vievän tien varrella oleva perunamaa, johon Mari aikoi kylvää myös lanttua ja naurista. Silloin ilmestyi muutamana päivänä ukko Arttemin renki hevosineen ja ilmoitti isäntänsä lähettämänä tulleensa heitä auttamaan, kun heillä itsellään kaikki kylvö- ja istutustyö oli jo lopetettu. Maria nolostutti tämä avuntarjous, mutta ei hän voinut kieltäytyä sitä vastaanottamasta. Hän arvasi, miksi Arttemi itse ei ollut saapunut hevostaan tarjoamaan. Arttemi koetti olla hienotuntoinen, ei ollut koko keväänä ainoalla sanalla tiedustellut, miten Jaakko jätti Marin kokonaan avustamatta. Hevosmiehen saapuminen sai työn sujumaan eri vauhdilla. Jo samana päivänä saatiin kaalimaan muokkaus ja istutus loppuun suoritetuksi. Parina seuraavana päivänä muokattiin, lannoitettiin ja siemennettiin peruna- ja naurismaa. Navetassa oli karjanlantaa riittävästi peruna- ja naurismaalle, vieläpä sitä jäikin. Mari ajatteli, että se sai olla siltä varalta, jos Jaakko malttaisi kaurankylvönsä tehdä. Tosin se alkoi mennä myöhäiseksi, mutta ei Mari kuitenkaan vieraalla hevosella ryhtynyt Jaakon kauramaata muokkaamaan Se olisi mennyt jo liikoihin. Kun Jaakko samana iltana ajosta palatessaan huomasi perunamaan kynnetyksi ja kylvetyksi, nolostui hän aika lailla. Hän ei virkkanut mitään, mutta seuraavana aamuna nähtiin hänen valjastavan hevosensa auran eteen. Hän ryhtyi kyntämään siinä perunamaan vieressä olevaa kauramaataan, raatoi koko päivän vihanväellä ja vielä seuraavankin päivän. Veti lannat navetasta, hajoitti ne yksinään ja kylvi siemenen. Mutta siihenpä hänen intonsa loppui. Kartanomaan luoteispuolella, huvilarakennukselle päin olisi ollut vielä toinen sänkipelto, mutta sen Jaakko jätti koskematta. Hän oli tunkenut siihen kylvämälleen tieralle lantakuorman toisensa viereen, ihan kuin saadakseen siten tekosyyn toisen peltonsa kesannoksi jättämiseen. Mari ei puhunut mitään, mutta karvastelevaa mielipahaa hän tunsi nähdessään taas hyvän lohkareen heidän mitättömistä viljelystieroistaan jäävän mitään hyötyä tuottamatta ahottumaan. Ei vetänyt Jaakkoa maa puoleensa, toinen tie veti, niinkuin hän jo talvella oli ennustanut. XVIII. Kylvön ja istutuksen päättyessä oli vaikein alkutyö kasvimaalla suoritettu. Joka päivä piti kyllä huolehtia kastelusta, taimien harventelusta kylvöaloilla ja vähitellen myös kitkemisestä, mutta se ei ollut enää niin voimia kysyvää ponnistelua kuin maanmuokkaus ja istuttaminen. Sivutöinään koristeli Mari kasvimaan pihanpuoleista reunaa kukkaistutuksilla. Varsinaiseen kukkien viljelyyn kauppaa varten ei hän kyllä vielä voinut antautua, kun hänellä ei ollut lämmintä kasvihuonetta. Minkä viljeli kukkia, sen viljeli enemmän silmän iloksi. Istutteli muutamia ruusupensaita, laittoi muutamia sieviä penkkejä, jotta kasvimaa pihasta katsoen jo ensi silmäyksellä viehättäisi, vetäisi puoleensa. Jos niistä istutuksista kesän pitkään sattuisi saamaan hiukan lisätuloa vihanneskaupan avuksi, niin eipä tietysti haitaksi ollut. Helpommille päiville päästyä pyrkivät pojat taas silloin tällöin iltaisin huvilarakennuksella pistäytymään. No eihän Mari sitä voinut kokonaan kieltää, vaikka hän vihasikin sitä rakennusta sydämensä pohjasta. Eivät pojat ensi käyntiensä jälkeen osoittaneetkaan huvilarakennukseen erikoista harrastusta, mutta vähitellen alkoi asia muuttua. Muutamana iltana Jaakko pani Martin ja Laurin hiekoittamaan käytäviä, joita hän itse raivasi ja tasoitteli kellarirakennuksensa valmistuttua. Tämä oli uutta hommaa pojille. Se viehätti heitä lopulta rasittavaksi käyneen kuokkimis- ja istutustyön jälkeen kasvimaalla. Kun Jaakko huoraasi tämän, alkoi hän keksimällä keksiä pojille tekemistä. Hän pani heidät kolomaan ja silittämään aidasvarpoja, joita itse hakkasi metsästä, hän antoi heidän apunaan näperrellä ulkohuonerakennuksella, jota hän kyhäsi laudoista kellarin taakse metsikköön. Hän aivan Marin kiusalla viivytti poikia iltakaudet huvilarakennuksella. No ei Mari siitä muuten olisi välittänyt, mutta huvilarakennus rupesi tällä tavoin vähitellen vetämään poikia puoleensa. Monasti he siitä kasvimaalla ryhtyivät äidilleen juttelemaan, kertoivat innostuneina, mitä olivat edellisenä iltana isänsä apuna tehneet, miten kauniita hiekkapolkuja laittaneet ja miten isä oli kehunut siitä heidän huvilastaan hyvän tulevan, paremman kuin ainoakaan noista Lazarevin hökkeleistä. Eikä sillä hyvä, että pojat kertoilivat huvilarakennuksesta. Vähin erin alkoi se vetää heitä niin, että rupesivat osoittamaan ilmeistä hätiköimistä suoritellessaan jokapäiväisiä tehtäviään kasvimaalla. Varsinkin illan lähetessä, kun isän piti palata ajosta kotiin, oli pojilla tulinen kiire saadakseen työnsä loppuun ja joutuakseen isänsä mukaan huvilalle. Silloin kitkettiin nimikkopenkit raapimalla, ojat jäivät puhdistamatta, taimet harventamatta. Työkalut: kastelukannut, haravat ja muut vehkeet sai Mari yksin korjata. Pojilla ei ollut monasti aikaa niitä ajatella. Mari ei puhunut alussa mitään. Hän odotti kärsivällisesti aikaansa ja päätti sopivan hetken tullen ottaa pojat takaisin ohjaksiinsa. Mutta Jaakkoon vaikutti poikien kiintyminen hänen hommiinsa aivan ihmeellisesti. Hänen käytöksensä muuttui Marin läsnäollessa voitonvarmaksi, miltei ylimieliseksi. Usein oli Mari huomaavinaan Jaakon silmissä ilkkuvan katseen, hänen äänessään pilkallisen sivuvivahduksen: Näetkös muka, minähän tässä lopulta voiton perin. Vien pojatkin mukaani, vaikka sinä olet niitä koettanut vuosikaudet hameissasi kiinni riiputtaa. Mari antoi Jaakon ylvästellä ja ilkkua. Jaakon ylimielisyys haavoitti hänen sydäntään, mutta hän säilytti entisen tyyneytensä. Hän sääli Jaakkoa, kun näki Jaakon luisuvan yhä kauemmas sillä vetävällä tiellä, jolle lähtemästä hän oli Jaakkoa varoittamalla varoittanut. Tätä Jaakon luisumista edisti muuten hyvän askeleen se seikka, että myös kyläläisten käytös alkoi vähitellen muuttua. Alussa he olivat Jaakon huvilahommaa ivailleet, mutta kun huvila valmistui valmistumistaan, alkoivat he sitä hiljakseen ihmetellä ja pitivät ajuriarttelissa suunsa tukossa. Ja sattuipa siihen vielä eräs tapaus: Kauppias Kyllästinen, jonka luona peräkyläläisten oli asemalla tapana tehdä ostoksensa, kehaisi kerran myymälän täyteisen rahvasjoukon kuullen Jaakkoa. Näin sanoa sukaisi: — Panepas, Jaakko, tästä hienot sikaritupakat palamaan. Sinä olet toimen ja tarmon mies, rakennat huvilan ja pätöisen huvilan siinä, missä toiset pyrkivät velassa pyörimään. Tämä kehaisit se tukkesi peräkyläläisten suut. Kovaäänisesti Jaakko siitä Marin kuullen kertoi urakkalaisilleen ja päätti kehumisensa huudahtaen: — Siitä saivat Salamon Hakulit ja muut hölöttäjät. Jo ne nyt alkavat haastella ihmisittäin siellä ajuripirssissä. — Vai jo alkavat, vai jo alkavat, säesti Pekko Launiainen. Ja jutteli sitten puolestaan, ettei Salamon enää tavatessa häntäkään hampaiden naulaan selviämisellä peloittele, niinkuin keväällä oli tehnyt. — Jokos älyää olla peloittelematta, naurahteli Jaakko mielihyvissään. Ja hän alkoi tuntea maaperän jalkainsa alla yhä varmemmaksi. Yleinen mielipide oli kääntymässä hänen puolelleen, ja se on aina mestari purjeita pudistamaan. Se saa miehen sisällä kalvavan ristiriidan asettumaan, omantunnon tenäämisen vaikenemaan. Eihän se tosin aivan olemattomiin Jaakon rauhattomuutta hävittänyt, mutta julkealla ylimielisyydellään Jaakko piti sen tiukasti aisoissa... Mutta kasvimaa tuleentui tuleentumistaan. Kun Mari eräänä ihanana varhaisaamuna tarkasteli kasteesta helmeileviä, reheviksi käyneitä vihannespenkkejään, tuli hän vakuutetuksi, ettei pieni verottaminen enää olisi niille vahingoksi. Hän nouti pihasta useampia, jo muutamia päiviä aiemmin sitä varten hankkimiaan mataloita vasuja sekä sangollisen vettä ja alkoi sakeimmista tylvöistä hellävaroen nyhtää erilaisia keittiökasveja. Otti hyvän joukon jo aika suuriksi vääntyneitä kurkkuja, huuhteli ne, listi ja puhdisti sekä pani vasuun. Samoin otti hän muhkeita retiisejä, otti punajuuria, porkkanoita ja monta muuta lajia. Näistä hän vain huuhtaisi enimmän mullan sekä siteli ne sitten sieviin samankokoisiin nippuihin. Vielä otti hän salaattia, raparperin- ja kaalinlehtiä, otti ruohosipulia ja monenlaisia maustekasveja, latoen kaikki ne kauniisti vasuihin. Siitä työstä tapasivat hänet kasvimaalle juoksujalkaa kiiruhtavat, hiukan myöhemmin nukahtaneet pojat. Heti pojat yhdestä suusta ihmettelemään: — Mitä sinä, äiti, nyt teet? -— Minä laitan tässä kauppatavaraa, ja te saatte käsikärryjen kera lähteä näitä huviloille kauppaamaan, aivan samalla tavoin kuin ukko Arttemin kaalipojat tekevät. Silmät repesivät pojilta suuriksi tämän uutisen kuullessaan. He alkoivat riemusta hypellä äitinsä ympärillä. Vaivoin sai äiti heidät taltutetuksi auttelemaan itseään nippujen tekemisessä. Mutta tätä hetkeä oli Mari juuri odottanut. Hän päätti antaa pojille tuntuvat nuhteet siitä, että olivat nimikkopenkkejään huolimattomasti hoitaneet. Hän nyhti ensin vihanneksia yhteisistä penkeistä ja siirtyi sitten omille nimikkopenkeilleen, joissa kasvullisuus oli kieltämättä rehevintä ja tasaisimmin kehittynyttä. Niistä otti hän hyvin runsaasti, täytti vasun toisensa jälkeen eikä näyttänyt ensinkään aikovan lopettaa. Pojat seurasivat pamppailevin sydämin äitinsä hommia. Heistä alkoi näyttää siltä, että äiti oli heidän nimikkopenkkinsä tykkänään unohtanut eikä ottaisi niistä yhtä ainoata nipullista. Lopulta alkoivat he arastellen tiedustella: — Etkös sinä, äiti, meidän penkeistä yhtään ota? — Otan niinä, kunhan joudutaan. Kaikista otetaan yhtä tasaisesti. Mutta siirryttyään sitten poikien penkeille otti hän paljon vähemmän kuin omistaan. Valikoi ja tarkasteli pitkän aikaa, jätti monta penkkiä kokonaan koskematta, toisista nyhti vain muutamia juurikkaita. Sitä tehdessään selitti hän ystävällisesti: — Iässä se nyt aletaan nähdä, pojat, kuka kilpailussa kestää, kenen hoitamista penkeistä saadaan parhaat tulot. Näissä teidän penkeissä ei kasvullisuus ole tasaisesti varttunutta, kuten itse näette. Ei näistä vielä voi paljon mitään ottaa. Noloiksi ja pahoille mielin menivät pojat kuullessaan äitinsä arvostelun, mutta silloin äiti selittelemään: — Kyllä näistä vielä hyvä tulee, kun hieman huolellisemmin rupeatte työtä tekemään. Katsokaapas, te olette suorittaneet kitkemisen aivan raapimalla, joten juureen on jäänyt paljon rikkaruohon sänkeä kasvullisuutta haittaamaan. Ja sitten nämä ojat, missä siivossa nämä ovat. Eihän kasvi viihdy tämmöisellä hoidolla, se kärsii ja kasvaa kitumalla. Äänettöminä kuuntelivat pojat äitinsä lempeitä nuhteita. Sillä hetkellä he muistivat elävästi, miten olivat iltaisin aina jättäneet äidin yksin kasvimaalle ja juosta vilistäneet isän mukana huvilalle. Nyt siitä tuli rangaistus ja katumus, tuli niin nöyryyttävä, että itkun tahtoi esille pusertaa. Vasta kun kaikki vasut oli saatu täyteen ja niitä alettiin kolmisin kantaa retuuttaa pientareita odottavien kärryjen luo, unohtui lähtötouhussa poikien mielipaha siksi kertaa. Se oli suuri hetki se poikien ensimmäinen vihanneskaupalle lähtö. Vasut aseteltiin huolellisesti päällekkäin kärryille, Mari määräsi tarkoin kaikkien lajien hinnan ja pani lopuksi päällimmäisiin vasuihin vielä kaunistukseksi muutamia huolella tekemiään kukkakimppuja, jotta ostajat ensi kerralla saisivat hyvän käsityksen hänen kasvimaansa tuotteista. Pojat saivat lähteä ennen aamiaista, jotta vihannekset joutuisivat ostajille aivan tuoreina ja hyvissä ajoin. Isot voileivän kimpaleet äiti vain lähtökiireessä valmisti heille kouraan ja varoitteli vielä lähtiessä: — Muistakaa nyt olla siivoja ja kohteliaita. Ainoastaan toinen saa mennä keittiöön ilmoittamaan. Toisen pitää jäädä odottamaan ja vartijaksi kärryjen luo. — Kyllä me osaamme, äiti, ole huoletta, vakuuttivat pojat suu täynnä voileipää ja mennä painaltaen jo raskaita kärryjä työntää jutuuttaen. Ja hyvin onnistui tosiaan Martin ja Laurin ensimmäinen kaupparetki. Jo muutaman tunnin kuluttua palasivat pojat kotiin täyttä ravia porhaltaen. Tyhjät vasut hyppelivät ja keikkuivat kärryillä, niin että olivat tämän tästä ojaan lennähtää. Kaikki oli myyty, kukat ja vihannekset viimeistä nippua myöten, ja Martin taskussa helisi äidin antama pussonen puolillaan kuparia ja hienoa hopearahaa. Siinä oli paljon rahaa, monta ruplaa, kun ne joukolla laskettiin. Aamiaista syötäessä selitti Mari, että nimikkopenkkien tuotteista saadut rahat pannaan erilleen. Viikon tai parin kuluttua, kun niitä on ehtinyt karttua vähän runsaammin, viedään ne sitten postisäästöpankkiin, josta jokainen saa oman säästökirjansa. Äidillä itsellään oli jo semmoinen viimekesäisistä säästöistä. Hän näytti sitä Martille ja Laurille, ja pumpattavin sydämin tarkastelivat pojat siinä olevia juhlalliselta näyttäviä säästömerkkejä ja kirjoituksia. Oli jotain päästä semmoisen kirjan omistajaksi. — Niillä rahoilla voitte sitten suuriksi tultuanne ostaa kumpikin oman hevosen ja paljon muuta hyvää, selitti Mari leikillään. — Karttuukos niitä niin paljon? ihmettelivät pojat silmät suurina. — Miksi ei karttuisi, kun vain muistatte olla ahkeria. Ei tarvinnut sinä päivänä poikia houkutella kasvimaalle lähtemään. Vilauksessa katosivat he aamiaisen jälkeen tuvasta ja siellä puurtivat sitten koko rupeaman nimikkopenkkiensä ääressä. Ja huolellista tehtiin sillä kertaa työtä. Ensin pojat puhdistivat penkit tarkoin rikkaruohoista, sitten tasoittelivat mullan ja lopuksi ojat siivosivat, niin että ne näyttivät aivan vasta kaivetuilta. Kokonaan uuden näön saivat penkit tämän suursiivouksen jälkeen. Kun ne päivälliselle lähtiessä oli vielä kasteltu, pöyhistyivät niiden rehevät, vehreät lehvät uudesta elämänhalusta. Ne näyttivät aivan kuin juhla-asussa koreilevan, niinkuin äiti leikkiä pannen kehaisi. Päivällisen jälkeen jatkoivat pojat aherrustaan, sillä paljon oli vielä nimikkopenkkejäkin ruokkoamatta. Ja pitihän sen lisäksi myös yhteinen kasvimaa hoitaa, ei sitä sopinut jättää yksistään äidin niskoille, niinkuin viime aikoina oli tullut tehdyksi. Yksin sai Jaakko sinä iltana mennä huvilarakennukselleen. Eivät Martti ja Lauri olleet huomaavinaan hänen ajosta palaamistaan, eivätpä edes vastanneet, kun hän kasvimaan ohitse kävellessään huuteli heitä mukaansa. Painautuivat vain kumarampaan, kyyröttelivät melkein kuin piilossa jo hyvässä kasvussa olevien hernepenkkien takana. Seuraavina päivinä jatkettiin vihannesten kaupaksi kuljettamista. Marin kasvimaan maine levisi nopeasti ympäristöön. Yhä etäisemmistä huviloista alkoivat keittäjättäret juosta pyytelemässä, että heillekin pitäisi tuoda seuraavasta aamusta lähtien. Vihannesnälkä oli suuri, ei voinut ukko Arttemi yksin sitä lähimainkaan tyydyttää. Ja jos osti aseman lähettyvillä olevista myymälöistä, sai näivettyneitä, Pietarista tai muualta pitkien taipalien takaa kuljetettuja. Yhä suurempia määriä ottikin Mari kasvitarhastaan, pian kaksi kolme poikien kärrykuormaa päivässä. Hyvän joukon toistakymmentä suurta huvilaa oli jo Marilla ruokittavina, ja kaikkialla oltiin saatuihin lähetyksiin erittäin tyytyväisiä. Martti ja Lauri tulivat Peräkylän huvilayhdyskunnan kesken tunnetuiksi ja suosituiksi vieraiksi. Joka aamu heidän saapumistaan odottamalla odotettiin, heitä kestittiin voileivillä ja piirakoilla, kun toimittivat niin erinomaisia vihanneksia. Ne eivät olleet näivettyneitä, eivät matojen kaivelemia. Ne olivat oikeita herkkupöydän höysteitä. Ja merkillistä. Ei Marin kasvitarha näistä yhä runsaammista päivittäisistä verotuksista näyttänyt yhtään kärsivän. Päinvastoin se muuttui päivä päivältä vain rehevämmäksi, täydemmäksi. Se ihan uhkui hedelmällisyyttä. Sen vihannespenkit olivat niin upeita, niin herkullisen näköisiä, että vesi kielelle herahti niitä silmäillessä. Kurkut ja muut juurikkaat kasvaa väänsivät, niin ettei tilaa penkeissä tahtonut kaikille riittää, vaikka niitä joka päivä harvenneltiin. Tomaatit olivat jo suuria, meheviä möykkyjä, niinkuin kookkaat, pehmeät tahdaspallot, joista ohkaisia rieskoja leivotaan. Raparperin lehvät levisivät niin laajoiksi, että niiden alla olisi melkein voinut sadetta pitää. Hernemaa täyttyi ja paisui korkeaksi, läpipääsemättömäksi tureikoksi, sen kannatuskepit vääntyivät raskaan kuormituksensa painosta. Avaran kaalimaan pitkissä, hyvin hoidetuissa penkeissä rupesivat lihavalehtiset kaalit jo kilvalla kupumöykkyjä vääntämään. Joka kerran Marin kasvimaalla käydessään ukko Arttemi sitä kaalimaata ihastellen katseli ja kehui siitä syksyllä valmistuvan oikein taivahisen sadon. Eikä hän liikoja kehunut, kyllä se lupasi hyvän sadon. Ei näkynyt siinä ainoata matojen koloille syömää lehvää, ei ainoata vaalistunutta, kituen kasvavaa tuotetta. Kaikki olivat lihavia, vihantia, toinen toistaan höystyvämmän näköisiä. Hyvä lannoitus, hyvä maanmuokkaus ja huolellinen hoito olivat karkoittaneet kauaksi tuhoisat madot ja ruosteen. Ei niistä näkynyt jälkeäkään Marin kasvimaalla. Ja entäs ne marjapenkit, ne Marin kasvimaan hyötymansikat. Ne olivat mahtavia kooltaan, meheviä ja maukkaita, niin että itsestään suussa sulivat. Niiden kauppaan joutuminen se vasta Marin kasvimaan maineeseen nosti. Niitä alkoivat monet juosta itse noutamassa, jotteivät vain missään nimessä ilman jäisi. Niitä poimittiin joka päivä suuret kopalliset, mutta aina ne Martin ja Laurin päivittäisillä kauppamatkoilla ahmaistiin jo ensimmäisillä huviloilla tyyten loppuun. Viimeisinä vuorolleen joutuvat saivat näppejään nuoleskella. Niin menestyivät Marin kasviviljelykset. Ei pitänyt paikkaansa se Peräkylässä yleiseen jauhettu väite, ettei näistä heidän kylänsä pelloista kunnon satoa saanut, vaikka itse enkeli olisi niitä viljelemään pantu. Ei pitänyt, sen sai kuka hyvänsä nähdä, kun silmäili Marin peltoa. Se pelto oli kuin rehevä, yltäkylläisyydellä siunattu, puoleensa satumaan tavoin houkutteleva elämänsaari ympärillään leviävän kituvan kasvullisuuden, kelteiksi ahottuneiden peltokenttien, mieltä masentavan autiuden keskellä. Mutta Mari oli myös muokannut ja lannoittanut peltonsa toisella tavoin kuin Peräkylässä tavallisesti tehtiin. Peräkyläläiset hoitivat peltojaan ilman huolta, tylysti ja halveksien, niinkuin vihattua äitipuolta hoidetaan, kun se on tullut vanhaksi ja vapisevaksi. Tuvan syrjäisimpään soppeen se sysätään, kun ei enää katsota sen talolle mitään hyötyä tuottavan. Niin hoitivat peräkyläläiset peltojaan, mutta niin ei Mari hoitanut. Hän antautui työhönsä rakkaudella, hän vaali maaemoa hellyydellä, niinkuin oikea lapsi vaalii sitä, jonka nisistä on ravintonsa imenyt. Ja maa-äiti palkitsi Marin rakkauden kymmenkertaisesti. Tällä maankolkalla oli maa-äidillä vähän uskollisia lapsia. Mari oli Peräkylässä ainoa, ja niinpä maaemo häntä hyvitelläkseen näytti aivan tuhlaamalla tuhlaavan Marille antimiaan, nisiensä alati hersuvaa, ehtymätöntä hedelmällisyyttä. Siunaus seurasi Marin askelia, hänen uskollista aherrustaan. Kun hän pienikasvuisena, varreltaan hentona liikkui kasvimaansa keskellä, näytti aivan suoranaiselta ihmeeltä, että kaikki tuo hänen ympärillään versova, paisuva ja ylitsevuotavaisen runsas kasvullisuus oli hänen kättensä työstä hedelmöinyt. Se kasvullisuus näytti haluavan joka taholta häntä kohti käsivarsiaan kurkottaen häntä syleillä, hänelle siunausta toivottaa, antimiaan hänen jalkojensa juureen kantaa. Ja Mari oli onnellinen työnsä menestymisestä. Hänellä oli paljon tekemistä, päivä tarkoin jaettu aamuvarhaisesta myöhään iltaan. Hänen piti kasvimaansa lisäksi hoitaa myös emännän tehtävät tuvassa sekä sen lisäksi kaksi lehmäänsä ja vielä sievoinen kanaparvi. Ne olivat myös Marille rakkaita, mutta päähuolensa hän sittenkin pani kasvitarhaansa. Se oli hänen tulevaisuuden toiveidensa luja perusta, sille hän aikoi kaiken rakentaa. Hän tunsi yhä uusien siteiden vetävän, kutsuvan itseänsä maan puoleen. Maa lupasi hänelle yhä runsaampia antimia, kun hän vain pysyi sen uskollisena lapsena. Ja onnellinen oli Mari myös siitä, kun sai poikansa ahertamaan rinnallaan. Siitä päivästä, jolloin vihannesten kaupaksi kuljettaminen alkoi, olivat pojat tehneet aivan kuin täyskäännöksen. Kilpaa he nyt ponnistelivat äidin kera, hoitivat huolella sekä yhteistä kasvimaata että omia nimikkopenkkejään. Ne nimikkopenkit olivat nyt jo yhtä kauniita, yhtä reheviä kuin äidin penkit. Niistä otettiin jo joka päivä runsaasti antimia. Jo oli Martilla ja Laurilla omat säästökirjansa, uljaasti kirjoitettu nimi kannessa ja rivi mahtavia säästömerkkejä ensimmäisellä lehdellä. Äiti oli ne kirjat tuonut, ja niitä säilytettiin äidin laatikossa yhdessä koulutodistusten ja muiden kalleuksien kera. Mutta eivät ne säästökirjat yksistään Martin ja Laurin harrastusta kasvimaahan kiinnittäneet. Yhtä paljon kannusti heitä työnsä hedelmien niin suurenmoinen menestyminen, niin runsaaseen kukoistukseen puhkeaminen. Se herätti heissä itseluottamusta, tuotti tyydytystä heidän heräävän voimansa toimintahalulle, antoi heille puhdasta, vilpitöntä työniloa. Eikä ollut nyt enää työskentely kasvimaalla väsyttävän yksitoikkoista, jommoiseksi se keväällä maanmuokkaus- ja istutusaikaan oli pyrkinyt lopulta käymään. Nyt oli työ jo siihen nähden leikintekoa, joka hetki se tarjosi uutta vaihtelua, uutta viehätystä. Kasvimaan hedelmöivä kauneus kiehtoi väkisin, veti puoleensa. Se imeytyi Martin ja Laurin veriin, vaikutuksille alttiisiin mieliin oikeana maahenkenä. Lisäkannustimena oli Mari osannut vedota työn käytännöllisiin tuloksiin, oli ohjannut Martin ja Laurin nuoren, kuohuvan toimintahalun oikealle tolalle, ja voimiensa takaa ponnistelivat pojat äitinsä uskollisina työtovereina. Vaikutuksensa Martin ja Laurin kehitykseen oli myös jokapäiväisillä kauppamatkoilla. He tulivat käytökseltään rohkeiksi ja reippaiksi, alkoivat panna yhä suurempaa huolta esiintymiseensä. Kylän toiset poikavekarat, jotka enimmäkseen vetelehtivät päiväkaudet joutilaina, härnäilivät usein Marttia ja Lauria kaalipojiksi. Tulipa kerran oikein tiukka yhteenotto, kun hämäilijät yrittivät kaataa Martin ja Laurin täysinäiset vihanneskärryt ojaan. Silloin Martti suutahti ja alkoi käytellä nopeasti ja tehokkaasti voimakkaita, työssä karaistuneita nyrkkejään, ja käpälämäki tuli eteen ilkivallan yrittäjille. — Siinä saitte kaalipojilta! huusi Martti ilkkuen pakenijain jälkeen. Siitä lähtien saivat Martti ja Lauri taivaltaa rauhassa kärryineen. Jos heille vielä nalkutettiin, niin nalkutettiin turvallisen välimatkan päästä, mutta sitä eivät Martti ja Lauri olleet kuulevinaan. He liikkuivat mielestään tärkeissä tehtävissä, kun ansaitsivat rahaa äidille ja omiin säästökirjoihinsa. Eipä niitä semmoisia kirjoja noilla nalkuttajilla ollutkaan, siitä he olivat vallan varmat. Isän huvilarakennus ei Marttia ja Lauria enää yhtään puoleensa vetänyt. Puoliväkisin sai Jaakko vielä silloin tällöin pojat mukaansa houkuteltua, mutta ilman innostusta he toimittelivat isänsä tarjoamia tehtäviä. Jaakko huomasi tämän muutoksen ja arvasi myös sen syyt. Aivan vasten tahtoaan hänen piti nähdä päivä päivältä yhä upeammaksi rehevöittyvä kasvitarha, ja tietysti siellä olivat taas ne siunatut nimikkopenkit poikien mieltä puoleensa vetämässä. Se katkeroitti Jaakon mieltä sanomattomasti. Hän oli jo sydämessään riemuinnut, kun näytti niin helposti saavan pojat puoleensa houkutelluksi. Mutta hänen riemunsa oli ollut ennenaikainen. Mari masensi taasen hänen ylimielisen varmuutensa, masensi perinpohjin. Tuli siihen lisäksi muitakin harmin aiheita. Huvilan rakennustarpeet nielivät arveluttavan paljon rahaa. Ne Pekko Launiaisen numerot, joita hän oli kehunut niin varmoiksi, eivät pitäneetkään paikkaansa. No Pekkoa siitä nyt ei voinut oikeastaan syyttää. Hän oli tehnyt numeronsa entisten hintojen perustalla, mutta tänä kesänä olivat hinnat toiset, paljon korkeammat. Tavaton rahatulva ja vielä tavattomampi rakennusyritteliäisyys huvila-alueella olivat koroittaneet kaikkien tarpeiden hinnat puolella entisestään, ja sen koroituksen sai Jaakko kirvelevin sydämin maksaa. Jo olivat menneet kaikki Inon säästöt, mutta vielä olivat uunien kaakelit ja monta muuta kohtaa hankkimatta. Entistä sisukkaammin sieti Jaakon rehkiä setakanajossa, jollei tahtonut kärsiä sitä häpeää, että hänen huvilansa jäisi keskentekoiseksi, niinkuin kateelliset naapurit olivat jo keväällä ennustelleet. Ja kaivon laittamisesta koitui vihoviimeinen kiusa. Siellä palstan metsään päin viettävässä kulmauksessa näytti olevan notkelmassa vanha lähteenpohja, ja Jaakko oli luullut, että siihen saisi kaivon varsin helpolla. Mutta kun hän rupesi sitä tekemään, ei veden löytymisestä läheltä maanpintaa näkynyt mitään merkkiä. Maa oli kuivaperäistä, hiekansekaista niin syvälle kuin Jaakko yksinään pääsi. Ei auttanut muu kuin jätä sikseen ja rupea ajattelemaan apulaisen palkkaamista. Se sai kuitenkin toistaiseksi jäädä. Ensin piti saada huvila muuten valmiiksi. Kaikki nämä vastoinkäymiset lisäsivät Jaakon katkeruutta. Entinen rauhattomuus alkoi taas yhä useammin saada hänet valtoihinsa, ja sen mukana muistuivat myös mieleen ne Marin talvelliset puheet ja varoitukset. Ja miten olla, alkoi Jaakosta tuntua siltä, että Mari se yksin oli kaikkiin hänen vastoinkäymisiinsä syypää. Mari oli riistänyt häneltä pojat, tehnyt hänen elämänsä yksinäiseksi ja autioksi. Marin pahansuopa silmä nostatti esteen toisensa jälkeen hänen tielleen. Se pani veden pakenemaan hänen kaivotekeleestään, se vainosi häntä jokaisella askeleella. Hän oli jo pääsemässä toiveidensa ensimmäiseen päämäärään, mutta vielä viime hetkellä koetettiin riidellä voittoa hänen käsistään. Mutta se ei onnistunut, sen sai Mari nähdä. Urakkasumma oli jo maksettu Launiais-veljeksille, ja kyllä hän saisi irti myös viimeiset rakennustarpeet. Sitten oli jäljellä enää kaivon laittaminen, ja kyllä siihenkin lopulta vesi tulisi, pakko oli tulla. Ja sitten oli hänellä tie auki! Lasten leikiksi jäisi tuo kasvitarha, jonka Mari oli laittanut ihan kuin hänen kiusakseen, joka rehenteli tuossa hänen silmänsä alla. Pyh, mokoman hoitamiseen viitsittiin vielä aikaa tuhlata, silloin kun hän valmistausi valtaamaan kaikkia Peräkylän maita saamattomilta naapureiltaan. Jaakko loi halveksivan katseen Marin kasvimaahan ja pyörähti voitonvarmana kantapäillään... Kokonaan toisin silmin katseli Antero Launiainen Marin kasvimaata. Yhä pitemmäksi aikaa unohtui hän iltaisin työstä palatessaan siihen aitovierelle ihailemaan kasvimaan rehevää kauneutta, seuraamaan Marin ja poikain ahertelua. Eikä hän lopulta malttanut mieltään, vaan meni kasvimaalle ja rupesi siellä auttelemaan Marttia ja Lauria näiden puuhissa. Kantoi Martin kera kasteluvettä, siivosi ojia, pystytteli kaatuneita hernemaan tukikeppejä. Hän selitti nauraen tahtovansa hieman perehtyä tähän hommaan, kun se näytti niin hauskalta ja antoi niin kauniita jälkiä. — Kyllähän meille palkattomat apulaiset aina kelpaa, nauroi Mari.— Mutta muistakaa vain varoa, etteivät kyläläiset näe teitä tämän aitauksen sisällä. — Miten niin? ihmetteli Antero. — No siten niin, että silloin te tietysti joudutte naurunalaiseksi. Semmoinen kätevä rakennusmies, ja viitsii käydä kaaliryssien ammattia opettelemaan, vaikkapa vain leikillään. — Viis minä siitä, mitä kyläläiset sanovat, huudahti Antero. — Kyllä teidän pitää välittää, varoitteli Mari. Anterosta tuli pian Martin ja Laurin hyvä ystävä. Maltittomina pojat hänen saapumistaan illan lähetessä odottelivat. Mutta vähitellen, aivan Anteron itsensä huomaamatta, alkoi muukin voima vetää häntä sinne kasvimaalle. Yhä useammin unohtui Antero salavihkaa tarkkailemaan penkin ääressä kyykkivän Marin hommia, hänen näppäräin kätöstensä työskentelyä, hänen hentoja hartioitaan, hänen hieman ruskettunutta niskaansa, jonka pään ympäri tiukasti kääräisty huivi jätti paljaaksi. Ei Antero voinut ymmärtää, mikä kumma voima piili tuossa niin hintelältä näyttävässä naisessa. Mutta siitä ei päässyt, Mari erosi jyrkästi useimmista muista naisista, joita hän tunsi. Ei hän ollut tavallisesti naisia arastellut, mutta tämän lähettyvillä meni kuin luonto pois. Piti varoa sanojaan, käytöstään, niin se hallitsi pelkällä olennollaan, vaikk'ei sanaa sanonut, ei edes katsahtanut. Ja siitä Antero johtui taasen ajattelemaan, miksi Jaakko jätti tämmöisen naisen yksinään, suorastaan työnsi hänet pois luotaan, niinkuin Anterosta näytti. Siinä mahtoi piillä joku salaisuus, josta hän ei vielä perillä ollut. Kerran Antero aivan ohimennen kysäisi, miksi Mari ei ollut ainoata kertaa käynyt huvilarakennusta katsomassa. — Minäkö sitä katsomaan! pääsi Marin huulilta, ja samassa huomasi Antero hänen silmissään välähtävän torjuvan, miltei säpsähdyttävän päättäväisen katseen. Antero jäi ihan hämmästyneeksi. Hän huomasi koskettaneensa arkaan asiaan ja häntä kadutti, mutta ei tietänyt, millä tavoin käydä sanojaan silottelemaan. Mutta seuraavassa tuokiossa oli Mari jo entisellään. Jatkoi työtään, niinkuin ei olisi mitään tapahtunut, ja selitti hymyillen Anteroon katsahtaen: — Näettehän itse, ettei tästä oikein pääse, ei mihinkään, vaikka joskus mieli tekisi. Antero tunsi pelastuneensa pulasta ja kiiruhti selittämään, että Marilla oli tosiaan paljon hommaa, melkein liiaksi yhden naisen osalle. Mutta jälkeenpäin palasi tuo keskustelu usein Anteron mieleen. Tuo Marin huulilta melkein väkisin päässyt huudahdus, tuo Marin silmissä välähtänyt päättäväinen ilme oli sanonut paljon: Huvilarakennus ei ollut Marin mieleen. Siinä oli juuri juopa, joka erotti hänet Jaakosta. Ja Anterosta alkoi tuntua Marin lähettyvillä, kuin hänkin olisi Marin silmissä ollut pahantekijä, vetänyt Jaakon kera yhtä köyttä. Se teki hänen olonsa entistä tukalammaksi, mutta yhtäkaikki häntä veti yhä voimakkaammin sinne kasvimaalle. XIX. Helteinen, hiottava heinäkuun päivä. Avara, loputon hiekkaranta, joka leveänä vyönä kiertää neitsyen tavoin auringossa uinuvan Suomenlahden ääriä. Hiekka on hienoa, pehmeätä. Jalkaterä uppoaa siihen kävellessä kokonaan, paljasta nilkkaa lämmin hiekka hyväilee. Paikoitellen on tuuli siihen kieputellut somia, mataloita kumpareita, mutta kauemmas katsoen ne sulavat sileäksi lakeudeksi, jota riittää silmänkantamattomiin. Aivan lähellä vesirajaa on hiekka kovaa, tasaista. Siinä on verraton kävelytie keskikesän alhaisen veden aikana. Laudoista kyhätyt uimaputkat ovat vähän matkan päässä rannasta, pehmeimmällä hietikolla. Ne ovat pikkuisia tönöjä, niin keveitä, että yksi mies voi kylpykauden loputtua semmoisen selässään kantaa kauas metsikköön syysmyrskyjä pakoon. Ne ovat ahdetut vierivieritysten ja seläkkäin moneen monituiseen riviin. Ja niitä rivejä näyttää myös riittävän yhtä kauas kuin rannikkoakin. Keskipäivän helteisinä hetkinä kuohuu tällä verrattomalla hiekkarannalla vilkas elämä. Siellä sykähtelee silloin tämän onnen yltäkylläisyydellä siunatun huvilayhdyskunnan valtasuoni voimakkaana, kaikesta sovinnaisuudesta vapaana. Meressä pulikoivien, päivää paistattavien, lämmenneessä hiekassa piehtaroivien pietarilaisten luvun voi silloin laskea tuhansissa, ehkä kymmenissä tuhansissa. Seurustelumuodit ja muotivaatteet on riisuttu pois ja ripustettu uimaputkien naulakoille. Uimapukuisia miehiä ja naisia kellii sekaisin kuin luokoa avaralla niityllä, kuin maahan sorrettuja puita valtavassa kaskessa. Niitä on putkarivien edusta täpötäynnä, niitä on putkarivien välisissä ahtaissa solissa, putkien takana, joka paikassa, melkein kauas paenneen metsän reunaan asti. Näkee siinä joukossa väkeä vaikka minkälaista: Näkee liikanaisen elostelun pöhöttämiä miehiä, jotka köllöttävät kuin mahtavat sianruhot puoliksi hiekkaan uponneina. Näkee jo lakastumassa olevia naikkosia, jotka taidokkaasti laitetun uimapuvun laskoksiin koettavat kätkeä jäsentensä rumentuneita, epäsuhtaisia muotoja. Näkee kypsymässä olevia neitosia, juuri tuleentuneita slaavilaiskaunottaria ja upeavartaloisia, täydessä kukkeudessaan olevia venakkoja, joiden ei tarvitse keinotekoisesti sulojaan lisätä. Niukka, soma uimapuku saa jättää täyteläiset rinnat, pehmeäpiirteiset jalat ja puhdashipiäiset, välähtelevin rannerenkain koristetut käsivarret melkein kokonaan paljaiksi auringon ja lämpimän hiekan hyväilylle, ohikulkijain arvosteleville katseille. Punerva, keimaileva päivänvarjo on vain pistetty hiekkaan kallelleen hiukan silmiä suojaamaan. Lämmin hiekka hautoo ja hyväilee niin raukaisevasti, aurinko hipiälle terveyttä valaa. Siinä luetaan, siinä haaveillaan puolitorkkuen, siinä kuherrellaan parittain, siinä rupatellaan ja nauraa pajatetaan ryhmissä. Rannalla edestakaisin kulkevat kaupustelijat tarjoavat virvokkeita. Kukaan ei toisestaan paljoa piittaa, ei anna ympäristön oloaan ja ilonpitoaan häiritä. Rantamatalikolta kuuluu yhtenäinen mekastus, kirkuminen ja veden porskutus. Siellä elämöi kultainen nuoriso uida pulikoiden ja kiivasta vesisotaa käyden. Hiukan etempänä vilisee uninen merenpinta täynnä soutuveneitä. Sieltä kaikuu soitto, laulu ja nauru. Kauimpana selällä keinuu vienon virin ajelemilla mainingeilla yksinäisiä pursia. Siellä rakastavaiset parit haaveilevat. Niin viettää tämä äkisti väkirikkaaksi paisunut, varakas huvilayhdyskunta helteisen heinäkuun päiviä onnellisena, huoletonna. Niin lekottelee se koko slaavilaisen luonteen välittömällä antaumuksella. Niin lekotteli se tänä siunattuna kesänä... Silloin kuuluivat ensimmäiset maanalaiset kumahdukset. Poliittiselta taivaanrannalta sukelsi näkyviin peloittava sodanuhka, kohosi kuin jysmä ukkospilvi pitkän, helteisen pouta-ajan jälkeen. Maailman kansat säikähtivät kesken rauhan askareitaan, vavahtivat, niinkuin vavahtaa helteessä uinuva metsä myrskyn ensimmäisen hengähdyksen ohiliitäessä. Silloin heräsi myös tämä Suomenlahden rauhaisalla rannikolla lekotteleva, kymmentuhantinen huvilayhdyskunta. Se säikähti pahanpäiväisesti heti ensimmäisiä Pietarista kuuluvia hälyytysviestejä. Tuskin olisi se pahemmin säikähtänyt, jos merenpohja olisi revennyt ja ryypännyt siitä heidän silmäinsä edestä olemattomiin koko kauniin Suomenlahden. Siinä paikassa se jätti aurinkoisen hiekkarantansa, unohti sinne lähtökiireessään uimapuvut, lakanat, kaikki korjaamatta. Monet riensivät suoraa päätä Pietariin saadakseen omin korvin kuulla, mitä oli tulossa. Toiset alkoivat päivän hiottavasta helteestä välittämättä kuhista aseman läheisillä kävelypaikoilla ja asemalla vaanien jokaiselta junalta uusia viestejä, uusia, toinen toistaan hälyyttävämpiä huhuja. Ja niitä tuli tulvimalla. Pietarissa oli ilmakehä jo niin täynnä sähköä, niin sakeanaan rajuilmaa ennustavaa painostusta, että sitä olisi voinut veitsellä leikata. Vilkas slaavilainen mielikuvitus uiskenteli siinä ihan hurmioituneena, ja kun nämä mielikuvituksen tuotteet sitten ennättivät tänne huvila-asemalle, olivat ne tuolla lyhyellä matkalla ennättäneet vielä huomattavasti paisua ja pyöristyä. Niitä ahmimalla ahmittiin siinä hiottavassa helteessä kuhistaessa, niistä juovuttiin, niistä jouduttiin hyvin nopeasti ankaran kiihtymyksen valtaan. Osansa tässä yleisen mielialan kiihoittamisessa, sodalle otollisen maaperän muokkaamisessa oli myös Pietarin johtavilla sanomalehdillä. Monet niistä menettivät näinä suursodan kohtalokkaina aluspäivinä kokonaan mielenmalttinsa. Niihin alkoi ilmestyä räiskyvin otsikoin varustettuja hälyytysuutisia, mahtailevia, yltiöpäisiä kirjoituksia. Näiden kirjoitusten vaikutus oli kuvaamaton. Ne saattoivat muutamassa päivässä pohjiaan myöten kuohuksiin koko Venäjän edustavan sivistyneistön, saattoivat sen Pietarissa, saattoivat sen täällä huvila-alueella. Kansalliskiihkon laineet alkoivat kohahdella yli äyräidensä. Slaavilaisen sielun pohjalla sammumatonna kytevä muukalaisviha, idän kansojen yhteistä perua, sähähteli jo pahaenteisiin liekkeihin. Jo olivat kaikkien huulilla saksalaiset ja juutalaiset, jo pelättiin, vainuttiin kavaltajaa jokaisessa, joka koetti hiukan pysytellä erillään yhteisestä maltitonna riehahtelevasta laumasta. Tapahtumat kehittyivät nopeasti. Rajuilma läheni valtavalla kohinalla. Sodan hypnos alkoi saada kaikki Europan suuret kansat valtoihinsa. Pietarissa antoi tsaari ensimmäisen, osittaisen mobilisoimismääräyksen. Sanomalehdet rupesivat pari kertaa päivässä julkaisemaan lisälehtiään. Näiden lisälehtien saapumista odoteltiin huvila-asemalla tuntimääriä, ja kun niitä tuova juna saapui vihdoin asemalle, rynnättiin sen kimppuun kuin mielettömät. Lehdet ryöstettiin kaupustelijain kantamuksista, ennenkuin nämä olivat kunnolla ennättäneet junasta asemalaiturille laskeutua. Vapisevin käsin niitä kiinni pidettiin kuin elämän kalleinta aarretta. Niiden kiihoittava sisällys ahmaistiin yhteen hengenvetoon, ja siitä parani yhtenään päihtymys. Aivojen mielikuvat kävivät sameiksi, villeiksi aikahirviöiksi. Järki sammui ja vaikeni. Myös jokainen Pietarista tuleva, olipa se tuttu tai tuntematon, joutui siinä paikassa tiukan, läpipääsemättömän ihmismuurin saartamaksi. Ei siinä auttanut pakoyritykset, siinä olit kuin ruuvipenkissä. Kysymyksiä sateli joka suunnatta kuin räiskyviä raketteja, ja niihin piti vastata, tyhjentää tietovarastonsa, kunnes onneton oli tukehtumaisillaan. Itse sodanjulistus lamasi tuokioksi tämän joukon kiihkon. Tieto siitä saapui myöhään illalla, ja samalla saatiin myös tietää, että Saksan lähetyskunnan juna voi millä hetkellä hyvänsä pyyhältää tämän aseman ohi — pois Pietarista. Ne uutiset yllättivät: Saksa oli siis uskaltanut ensimmäisenä! Oli joka hetki odotettu tsaarin sodanjulistusta. Oli kuviteltu Saksan lähettilään viime tingassa ryömivän polvillaan tsaarin edessä, mutta eipäs ryöminyt. Se vaikutti aivan kuin kansallinen nöyryytys, kuin väkevämmän ruoskanisku vasten kasvoja tähän asemalaiturille tiukkaan pakkautuneeseen, monituhatpäiseen joukkoon. Sodanjulistuksen lukemista kuunneltiin hisahtamattoman hiljaisuuden vallitessa, ja vielä hyvän aikaa lukemisen päätyttyäkin kesti hiljaisuutta. Tuntui kuin kaikki olisivat odottaneet vielä jatkoa, kuin äkkiä olisi jouduttu seisomaan suuren tuntemattoman eteen, joka lamasi kielen, pani melkein polvet vapisemaan. Myöskin Saksan lähettilään junalle yritetty mielenosoitus tyrehtyi alkuunsa. Kun se juna hetkisen kuluttua yön pimeydestä porhalsi asemalle ja pysähtyi siihen, yritti joku pimennon puolella seisovista alashuutoa, toinen viheltämistä. Mutta kukaan valaistulla asemalaiturilla seisovista ei niihin yhtynyt. Melkein henkeä pidättäen katseltiin junaa. Se oli pitkä juna, pelkkiä salonkivaunuja. Ikkunat olivat tiiviisti verhotut, ei valonpilkahdusta niiden takaa näkynyt. Koko juna oli kuin kuollut. Se seisoi synkkänä, äänetönnä, uhmaten. Se oli kuin tulevien, tietymättömien kohtalojen suljettu kirja, sinetillä lukittu. Vavistus kävi joukon läpi, ei tehnyt mieli sen salaisuuksiin kurkistaa. Juna sai rauhassa jatkaa matkaansa... Mutta jo seuraavana päivänä purkautui kiihtymys kahta rajummin esille. Kansallinen yltiöpäisyys ja saksalaisviha veivät nämä ihmiset aivan vauhkopäisiksi, suorastaan hysteeriseen mielentilaan. Juostiin kirkossa rukoilemassa voittoa pyhän Venäjän aseille ja sieltä syöksähdettiin suoraa päätä nuuskimaan, ilmiantamaan niitä naapurejaan, joiden tiedettiin olevan saksalaisia ja joiden kera siihen saakka oli eletty hyvinä ystävinä sekä Pietarissa että täällä huvila-alueella. Nyt se ystävyys oli loppunut, sen muistotkin hävitettiin niin tarkoin kuin mahdollista. Saksan tapahtumista sepitteli täällä Kannaksella slaavilainen, lennokas mielikuvitus huimaavia juttuja. Kun Pietarissa keisari Wilhelm lopetettiin vain yhden kerran sydänhalvaukseen ja pari kertaa murhamiehen luodilla, niin täällä huvilaseudulla hänet nitistettiin kymmenkunta kertaa. Samaa tietä saivat mennä kaikki keisarin viisi poikaa, ei ainoata eloon jäänyt. Kun Pietarissa huhuiltiin vain Berlinissä sattuneista katukahakoista, niin täällä Kannaksella ne kahakat paisuivat niin veriseksi sisällissodaksi, ettei ryssän ja ranskalaisen tarvinnut muuta kuin äärestä ihmetellä. Yhtä hullusti kävi vanhalle Frans Josefille ja hänen lahonneelle kaksoismonarkialleen. Ukko kuolla kupertui ensi rysäyksessä, ja hänen valtakuntansa hajosi ei kahdeksi, vaan kahdeksikymmeneksi eri taloksi, jotka siinä vilauksessa alkoivat tapella keskenään, niin että yksi huiske kävi. Oikeassa menossa olisi sodan tällä tavoin pitänyt päättyä alkuunsa, mutta se näytti jatkuvan muutaman viikkokauden. Tsaarin yleinen, sodan julistamispäivänä annettu mobilisoimismääräys teki puhdasta jälkeä. Se riisti armeijan riveihin tämänkin huvilayhdyskunnan keskuudesta sadoittain, ehkä tuhansittain miehiä. Miltei jokaisella junalla niitä läksi, asemalla oli loputtomasti mielenosoituksia ja itkijäisiä, kun niitä käytiin joukolla hyvästelemässä. Se vei monelta mielen masennuksiin, se alkoi selvittää ensi päivien humalaa. Eronhetkellä koetettiin kyllä näytellä rohkeutta, mutta kodin yksinäisyyteen jouduttua se rohkeus pyrki pettämään. Apealta tuntui olo, kun pöydässä jäi yksi tai kaksi paikkaa tyhjäksi. Sitä apeammalta se tuntui, kun oltiin vieraalla maaperällä. Sekin alkoi muistua jo yhden ja toisen mieleen. Tähän asti sitä ei konsanaan oltu muistettu ajatella. Oli totuttu jo täällä rehentelemään ja leventelemään täysivaltaisina isäntinä. Väkevämmän oikeudella ja helisevän hopean tenhovoimalla oli Kannaksen kansa tehty alamaisikseen, mutta yhtäkaikki alkoi nyt häilähdellä mielenpohjalla semmoinen outo epävarmuuden tunne: Vieraissa ollaan, ikävä täällä lähimpien omaisten pois mentyä suuren sodan teille. Ja niin moni alkoi pakata kimpsujaan kokoon, läksi Pietariin kesken kesän, monta viikkoa ennen tavallista muuttoaikaa. Ei edes pistäytynyt jäähyväiskäynnillä meren hiekkarannalla, jossa oli niin monta suloista, onnellista kesäpäivää vietetty. Sinne sai jäädä meri, sinne sai jäädä orpona rantahietikolle töröttämään uimaputka syksyn myrskyjen vietäväksi. Taivas yksin tiesi, palaisinko enää konsanaan näille maille. Yleisempää muuttotouhua ei ehkä omaisista eroon joutuminen olisi vielä aiheuttanut. Mutta sen aiheuttivat pian toiset syyt. Alkupäivinä ihmeteltiin sitä sotilasjunien paljoutta, joka keskeymättömänä virtana solui Pietarista Suomeen päin. Oikeastaanhan niiden junien olisi pitänyt kulkea toisaanne päin, siellähän oli sotanäyttämö. Niin olisi luullut, mutta... Ja siitä alkoi aivan itsestään levitä kummia huhuja: Belgiassa tiedettiin miltei jokaisen kaupungin, jokaisen kylän ympäriltä löydetyn saksalaisten salaisia tykkiasemia, rauhan aikana laitettuja. Samoin oli löytynyt langattomia lennätinasemia... Kukas tiesi, jos täälläkin paikat tarkoin katseltaisiin... Ja mitäs muuta varten tänne sitten tungettaisiin niin määrättömästi sotaväkeä, jollei vainuttaisi pahaa. Niin se alku läksi, ja se sai pian koko monikymmentuhantisen huvilayhdyskunnan säikähdyksen valtaan. Varmasti oli tulossa täältä päin saksalaisten hyökkäys. Ja niitä peitettyjä saksalaisten tykki- ja lennätinasemia, niitä saattoi olla joka viidennen huvilan puistoon ja ullakolle kätkettyinä. Olihan täällä asunut niin paljon saksalaisia ja niiden salaisia kätyrejä. Niitä salaisia varusteita alettiin kuumeisella touhulla hakea. Ensimmäisten joukossa joutuivat epäilyn alaisiksi kauempana metsäteiden varsilla olevat suuret huvilat. Niistä sattuivat muutamat olemaan saksalaissyntyisten rahamiesten omistamia, eikä muuta tarvittu. Niitä alettiin katsella suoranaisella vavistuksella. Sotilashenkilöt ja santarmit juoksivat niitä tarkastamassa, nuuskivat jokaisen komeron ja sopen rakennuksista, aukoivat kellarit, penkoivat puistossa joka pensaan aluksen, vieläpä jatkoivat etsiskelyään kaukana metsässäkin. Ja vaikk'ei niitä salaisia varusteita löytynyt, niin ne kummittelivat yhä säikähtyneiden huvila-asukasten vielä säikähtyneemmässä mielikuvituksessa. Toiset alkoivat öisin nähdä mereltä päin salaperäisiä valoja. Siellä huhuttiin liikkuvan saksalaisia sotalaivoja. Saattoi olla kokonainen laivasto, saattoi olla yksinäisiä vakoilijoita. Antoivat salamerkkejä tänne rannikolle... Tällä tavoin varmistui nopeasti se saksalaispelko. Se liikkui ilmassa kuin painajainen, kuin varjon tavoin, jättisiivin liitelevä yökkölintu, sen vaaniva silmä tähysi joka paikkaan. Sen painajaisen ahdistamina rupesivat pietarilaiset ennen tavallista kesäkauden päättymistä joukolla muuttamaan. Pian ei tahtonut riittää junissa tilaa kaikkien muuttotavaroille. Toisille tuli niin kiire, että jättivät huvilansa niinikään. Ovet vain lukkoon, luukut ikkunain eteen, ja niin painuivat omalle maalleen — saksalaista pakoon. Toisia vetivät Pietariin tai kauemmaksikin tärkeät yksityiset tai virkatehtävät, vaikk’ei olisi suorastaan armeijan riveihin jouduttu. Yht’äkkiä oli koko valtakunnassa pantu kaikki raudat tuleen, eikä tässä silloin ohut aikaa edes yönseutuna lähteä junamatkoille. Ja niin sai perhe tulla mukana ennen aikojaan. Väkirikas, laajalle joka suuntaan levinnyt huvila-alue tyhjeni nopeasti. Yhtenä ainoana päivänä voivat asukkaat hävitä kokonaisista suurista huvilaryhmistä, niin että ihan oudolta tuntui. Aamulla oli ollut huviloilla vilkasta elämää, ja kun illan hämärtyessä ohitse menit, niin kaikki olivat autioina, ovet kiinni, luukut ikkunoissa. Puut olivat vielä täydessä lehdessään, kukat loistivat puistikoista, mutta ihmisiä ei ollut niiden loistoa ihailemassa. Ne saivat kukkia hävinneen onnen unohdettuina muistoina. Merenranta oli autio ja tyhjä. Useimmat uimaputkat olivat jääneet talteen korjaamatta, töröttivät pitkissä riveissä siellä hietikolla, jossa tuuli oli jo ennättänyt siloitella pois kaikki ihmisjäljet. Muutamat putkat olivat jo hieman kallistuneet. Matkan päästä katsoen ne muistuttivat määrättömän pitkille yhteishaudoille pystytettyjä muistomerkkejä. Niiden ulkoseinillä riippui sinne unohdettuja uimapukuja. Ne olivat kuin jonkun tuntemattoman jumaluusolennon lepyttämiseksi jätettyjä uhriesineitä. Putkien katonreunoihin oli ripustettu uimalakanoita, jotka lepattivat tuulessa. Käärinliinoja. Yhtä oudolta tuntui ihmisvilinän hupeneminen kävelypaikoilla, viertotiellä. Se sitten hupeni ihan silmissä. Asemalle päin solui yhtenäinen ihmisvirta, mutta takaisinpäin tuli vähän. Ja kun sitä menoa oli jatkunut muutamia päiviä, ei enää tungosta tiellä ollut. Vain yksinäisiä kävelijöitä, yksinäisiä ajelijoita, viimeisiä mohikaaneja, jotka eivät kulkeneet yhteisen virran mukana, joita ei ensi myrsky ollut vielä kokonaan juuriltaan reväissyt. Ajureja oli vielä liikkeellä paljon, mutta ei ollut niillä setakoita. Hevonen hivui eteenpäin tyhjät roskat perässään, ajaja torkkui kuskipukilla... Suurissa muotiliikkeissä viertotien varsilla oli ankara touhu. Komeista näyteikkunoista näki, miten siellä ketterät kauppa-apulaiset keikkuivat katon rajassa pitkillä tikapuilla, tyhjensivät hyllyjä, syytivät alas aloittamattomia ja aloitettuja kangaskääröjä. Kuului yhtenään niiden raskasta mätkähtelyä tiskille ja lattiaan. Toiset tunkivat hikihatussa kankaita valtavan suuriin tavaralaatikoihin, joita oli täysinäisinä ja tyhjinä lattialla röykkiöittäin, niin että hädintuskin niiden lomissa liikkumaan pääsi. Työmiehet nakuttelivat vasaralla laatikoita umpeen. Kirjanpitäjät ja kassaneidit tekivät luetteloja. Vasaran kapseen ja kangaspakkojen mätkähtelyn lomasta kuului pakkaajain yksitoikkoista huutelua: »trikoota koko pakka»... »silkkiä puoli»... »taftia koko», »trikoota —». Ja samanlaisena yksitoikkoisena kaikuna toistelivat luetteloiden tekijät: »trikoota koko pakka»... »silkkiä —». Ylettömät määrät oli varattu tavaraa täksi kesäksi. Keväiseen pietarilaistulvaan laskien oli odotettu verratonta myyntikautta, mutta ne laskelmat olivat pettäneet. Myyntikausi katkesi kesken, myynti jäi jo siitä syystä odotuksia pienemmäksi. Mutta muulloin olivat pietarilaiset vielä syksyllä lähtiessään ostaneet runsaasti, kun saivat täältä hyvää tavaraa ja monta lajia halvemmalla kuin Pietarista. Nyt nekin kaupat olivat suuressa lähtökiireessä kokonaan unohtuneet, ja se teki loven laskelmissa kaksinkertaiseksi. Hyvä osa varastoista saatiin hilata takaisin. Se harmitti, harmitti sitä enemmän, kun oli vielä saatu maksaa huoneistoista niin ylettömät vuokrat. Häviön puolelle saattoi vetäistä koko suuri puuha. Monessa myymälässä oli jo tavarain pakkaus suoritettu. Niissä naulattiin jo lautoja ulkopuolelle ikkunain eteen. Pitkin tietä kuului yhtenäinen vasaran pauke. Oli kuin olisi joka talossa kilvalla ruumisarkkuja tehty, yhteishautajaisia valmistettu:... kesken katkenneen kesän, loppuneen rauhan, menneen onnenajan suuria yhteishautajaisia... XX. Sion Lipiäinen paistatteli päivää matalan, tavaroista ja ostajista tyhjän kalakauppansa ovella, siellä viertotien loppupäässä. Sionin alahuuli oli venynyt entistä enemmän pohjukalle. Sileiksi ajellut maallikkosaarnaajan posket olivat niin laihat, että niistä voi jokaisen luunmukuran nahan alta lukea. Myös Sionin takki näytti tykkänään liian tilavalta niin hinteläksi solahtaneelle miehenkuvalle. Siinä Sionin vastapäätä oli myös muuan helsinkiläinen naisten muotiliike, jota tyhjennettiin parhaillaan. Muun tehtävän puutteessa seurasi Sion tätä toimitusta räpytellen tämän tästä hiukan vetisteleviä silmiään. Jo oli kaikki viettelevät näytetavarat korjattu pois ikkunoista. Ainoastaan ilkoalastomiksi riistetyt mannekiinit seisoivat typertyneen näköisinä vielä paikoillaan. Mutta nyt tuli muuan myymäläneiti ja alkoi kovakouraisesti retuuttaa niitäkin tiehensä. Sionin teki mieli huutaa: — Sääli vähän niitä raukkoja ja kääräise edes saali ympärille, kun ovat koko kesän tottuneet koreilemaan niin hemaisevissa pukimissa. Kun mannekiinit oli mätetty pitkään tavaralaatikkoon ja sekin naulattu umpeen, alkoivat työmiehet raahata täysinäisiä laatikoita ulkona odottavien hevosten kärryille. Toiset naulata ropsivat sillä aikaa laudanpätkiä ikkunain eteen. Hetkisen perästä oli kaikki valmista. Tavarakuormat läksivät perätysten asemalle päin, ja pian poistuivat myös liikkeen hoitaja, lihavahko rouvasihminen, sekä hänen neljä naisapulaistaan ja mieskonttoristi. Vilkkaasti rupatellen he painuivat tiehensä ainutta kertaa taakseen vilkaisematta. Kateellisena katseli Sion heidän jälkeensä ja ajatteli: — Tuolla tavoin nuo menevät, mutta mihinpäs meikäläinen meni. Ei muuta kuin näivety paikallesi. Sion oli koko aamupäivän seisoskellut ostajaa odotellen, mutta semmoista ei tullut. Muotiliikkeen väen mentyä jäi tie kuolettavan tyhjäksi. Sen kahden puolen, niin pitkälle kuin Sionin silmä kantoi, näkyi vain rautakangella suljettuja ovia, laudoitettuja ikkunoita. Hän oli jäänyt ypöyksinään, unohduksiin, niinkuin aikansa palvellut variksenpelätti sänkipellolle, jolta kuhilaat on pois korjattu. Jo aikoi Sion seisoskeluun väsyneenä painua myymäläänsä, mutta silloin ilmestyi näköpiiriin asemalta päin mies, jonka omituinen käyttäytyminen herätti hänen uteliaisuuttaan. Mies näytti vuraskalakkeineen, ryssäläistakkeineen ja vormusaappaineen joltain kaupustelijalta, mutta mitään kaupustelijan kompeita ei hänellä näkynyt. Sen sijaan tulija pysähteli jokaisen puhelin- ja sähkölamppupylvään luo, syynäsi niitä tyystin tarkoin joka puolelta ja jatkoi sitten taas raskaasti kävellä väännätellen matkaansa seuraavalle pylväälle. Kun tämä pylvästen syynääjä oli tullut lähemmäksi, tunsi Sion hänet entiseksi naapurikseen Mooses Määttäseksi, valtioneuvos Lazarevin vornikaksi. — Mitähän Mooseksella on hommia? mutisi Sion kummissaan. Mutta Mooses ei häntä huomannut, vaikka oli jo joutunut melkein kohdalle. Hän näytti olevan perin syventynyt tehtäväänsä. Lihavahkot, typerät kasvot olivat hikiset paljosta kävelemisestä, ja niillä näkyi varsin huolestunut ilme. Mutta äkkiä, muotikaupan oven kohdalla seisovan pylvään luo jouduttua se ilme kirkastui. Mooses näytti löytäneen haettavansa. Vielä kiersi hän varmuuden vuoksi pylvään ympäri, kalvoi sitten taskustaan huolellisesti taitetun paperin, jossa näkyi suurta koukerokirjoitusta, toisesta taskustaan pienen liimatölkin ja alkoi touhussaan liimata paperia patsaan kylkeen. Sionia alkoi hymyilyttää. Hän jo osapuilleen arvasi, missä hommissa Mooses liikkui, mutta kysyi kuitenkin: — Mitäs kuulutusta se Mooses siihen liimailee? Mooses hätkähti, kun kuuli nimeään mainittavan, vilkaisi tien yli ja silloin vasta ihmeekseen huomasi joutuneensa aivan Sionin myymälän kohdalle, jossa hän oli käynyt monta monituista kertaa aikaansa kuluttelemassa. Nolostuneena, aivan kuin anteeksi pyydellen hän virkkoi: — Kas kun en yhtään älynnyt katsoa. — Eihän mitä kun on toinen tärkeämpi tehtävä, lohdutti Sion. Mooses tuli heti hyvilleen, kun Sion älysi hänen toimensa tärkeyden. Hän alkoi mestaria tavoitellen sivellä liimaa ja toimesi sitä tehdessään. — Siinähän se, kun on pantu tämmöiseen virkaan. Se valtioneuvos lähetti, suvaitsivat lähettää, niinkuin sen Justiinan mielestä pitäisi olla. Ja kysyitkös sie, mitä minä muka tässä? — Niin, sitähän mie utelen, että mitä se kuulutus? — E-hei tämä mikään tavallinen kuulutus, naurahteli Mooses tarkastellen ylpeästi työtään joka puolelta. — Huviloita tässä pannaan myytäväksi. Tuossa justiin seisoo venäjäksi: »protajutsa». — Mitä huviloita? oli Sion ihmettelevinään. — Ka tietysti niitä mitä on, niitä meidän omia huviloita — tuota Lazarevin, selitti Mooses painokkaasti. — Valtioneuvos suvaitsevat tarjota, niinkuin Justiina opetti sanomaan, jos kuka sattuisi kysymään. — Elähän nyt, vai jo suvaitsevat tarjota. Ja aivanko kaikki panette myytäväksi, kaikki viisi huvilaa? — Kaikki pannaan, kaikki, jos vain tulee semmoinen ostaja. Vanhuus... tuota mitenkä minä... valtioneuv— — Valtioneuvos ovat suvainneet vanheta? auttoi Sion. — No niin justiin, valtioneuvos ovat suvainneet vanheta ja haluaisivat myydä pois. Niin tässä seisoo. — Johan nyt ihmeitä kuulen, päivitteli Sion, ‒ vai jo teidänkin valtioneuvokselle tuli vuoro vanheta! Vaikka kaikkihan tässä nykyään suvaitsevat vanheta, kun tuli tämä mokoma aika. Saatikka sitten, kun on luoja pannut huvilan elikkä muun taatsan omistajaksi. Ne sitten vasta vanhenevat. Taisi olla semmoisia kuulutuksia melkein jokaisessa tolpassa? — Niin oli, myönsi Mooses hieman nolostuneena. — Arvasinhan minä, nauroi Sion silmiään räpytellen. — Sitä minä tässä katselin, kun sie noita tolppia syynäsit. — Mutta olipas tämä tyhjänä, ihan kuin ihmeeksi, ihasteli Mooses. — Ja vielä näin näkyvällä paikalla. Tuota... eikös tämä ole hyvä tolppa? — Hyvä, hyvä se on tolppa, mainio siihen tarkoitukseen, alkoi Sion ylistellä. — Siitä jos mistä kaupaksi menee. Siinä oli jo yksi semmoinen kuulutus, muutaman Vorontsovin tuolta rautapuolesta. Ja se mies pääsi kahdesta huvilastaan, pääsi jotta lipsahti. — Elähän, vai pääsi! innostui Mooses. — Pääsi! Eilen haki kuulutuksensa pois... Kuuluivat toissa yönä ne huvilat palaneen, oli sattunut semmoinen vahinko. Ja kerralla puhtaaksi, ulkohuoneet ja kaikki! Ei siinä pääse yhtiö tinkimään ja nitisemään, täydet rahat putosi. Mooses ei näyttänyt oikein tajuavan Sionin puheen juonta, mutta tämä jatkoi selittelyään: — Palaahan niitä nykyään joka yö muutama kappale, parempina kaksi kolme. Vahinkoja sattuu tämmöisen ruutikuivan kesän jälkeen, mutta yhdelle se vahinko sattuu niin, toiselle näin. Sammuttelevat, tai jää muuten vahinko vajavaiseksi, ja siitä on sitten monet harmit jälestäpäin. Yhtiö nälvii osan rahoista, ja mihin ne jätteet sitten panit... Mutta jos tolpasta on mitä taikaa, niin tämä ei petä, tämä sinun tolppasi. Suu auki kuunnella tollotti Mooses Sionin puhetta. Lopulta hän näytti päässeen ongen koukkuun kiinni. Leveästi naurahtaen hän virkahti: — Emmehän me semmoista meinattu. Myynnistä tässä vain, oikeasta myynnistä... — Kukas sitä nyt semmoista meinaamaan kuulutusta pannessaan, pakisi Sion silmää räpäyttäen. — Mutta jos vahinko sattuu tulemaan, niin selvän teki. Tolppa on silloin virkansa toimittanut ja saa ruveta toista palvelemaan. Mooses näytti edelleen jäävän kahdelle päälle, mitä hänen pitäisi Sionin puheista ajatella. Ylen syvissä mietteissä tuskin muistaen hyvästiä sanoa, läksi hän saapastamaan samaa tietä, mitä oli tullutkin. Silmiään räpytellen katseli Sion hänen jälkeensä hyvän aikaa. Häneltä olivat unohtuneet olemattomat ostajat, hyvätuloisena hän irvisti alahuultaan venyttäen ja mutisi itsekseen: — Näinköhän tuo Mooseksen kuulutus tehonsa tekee. Jos suvaitseisivat valtioneuvos vihjata Justiinalle, niin kyllä Justiina Moosekselle... Aseman ajuripirssissä oli koko seura koolla. Odotettiin Pietarin iltapäiväjunaa. Eihän siitä junasta tosin monelle setakoita riittänyt, mutta mitäpäs tässä osasi. Ajurit olivat vielä pietarilaisten äkillisestä karkuun lähdöstä niin hölmistyneinä, ettei heidän mieleensä edes juolahtanut yhdeltä ainoalta junalta pois jääminen. Sinne kiiruhtivat täyttä ravia lasketellen jo hyvissä ajoin ennen junan tuloa, sinne asettuivat satalukuisena laumana ajuripirssiin odottamaan. Jo parin viikon ajan oli saatu palata kaikilta junilta tyhjiltään, mutta säännöstä ei luovuttu. Sen verran vain oli höllitetty sääntöä, ettei moni enää viitsinyt ennen junan tuloa päästellä tyhjää syöttöpussia hevosensa päitsien hakasista. Ajokkaat olivat tähän uuteen järjestykseen erittäin tyytyväisiä. Muun aseen puutteessa olivat ne totutelleet käyttämään näitä pussejaan kärpästen ja paarmojen hätistelyyn, jos ne tungettelivat pureskelemaan kaulaa tai ruumiin etupuolta. Se oli semmoista tasapuolista työnjakoa: häntä sai palvella takapuolta, tämä pussi palveli etupuolta. Itse ajurit seisoskelivat ryhmissä kärryjensä takana. Kaikissa näissä ryhmissä pohdittiin sotatapahtumia ja omia oloja, jotka molemmat alkoivat saada yhä vakavamman käänteen. Peräkyläläiset olivat tapansa mukaan kerääntyneet Salamon Hakulin kärryjen ympärille. Siinä olivat vanha Anton Lempiäinen ja lenkosääri Taavetti Rehmonen poikansa Hermanin kera. Siinä olivat molemmat Salamonin hartaat ihailijat, Lopos-veljekset. Siinä oli monta muuta. Ainoastaan Jaakko Vesterinen oli poissa; häntä ei näkynyt koko pirssissä. Salamon Hakuli, joka tiesi ja ennusti kaikki asiat, oli näihin asti pitänyt Peräkylän miehissä yllä horjumatonta uskoa sodan pikaiseen loppumiseen ja pietarilaisten paluuseen. Ei tämä toivehikas varmuus muuten ollut oikeastaan Salamonin keksintöä. Alkuaan se oli ollut yleinen kaikkialla huvila-alueen alkuasukasten kesken. Venäläiset olivat karkuun lähtiessään jättäneet sen aivan kuin perinnöksi, lohdulliseksi muistoksi itsestään. Sillä hyviteltiin mieliä, se oli ainaisten keskustelujen aiheena ajuripirssissä, Tereskan sainoissa, tyhjiksi jääneissä paikallisten kauppiaiden myymälöissä, kaikkialla. Tuntui niin luonnonvastaiselta tämä nykyinen olotila, varsinkin pietarilaisten poismeno. Ei siihen voinut järki yht'äkkiä mitenkään mukautua semmoisen kuhinan jälkeen. Mutta pakko näytti olevan mukautua. Pietarilaisia oli palannut takaisin pakoretkeltään vain muutama perhekunta, ja nyt alkoi syksy käsissä olla, joten oli enää hyvin vähän toiveita enempien paluusta ainakaan tämän kesän lukuun. Eivätkä viestit sotarintamalta olleet sen valoisampia. Venäläiset oli käännytetty rutosti takaisin Itä-Preussissa, ja tiedettiin niiden nyt olevan pakomatkalla omalle maalleen. Se ei ennustanut sodan pikaista loppumista ainakaan sillä tavoin kuin venäläiset olivat uskotelleet. Berlinin valloitus, jonka piti tapahtua kädenkäänteessä, näytti lykkäytyvän tuota tuonnemmaksi, jollei jäänyt kokonaan. Eipä siis yhtään kumma, jos Salamon Hakulin auktoriteetti joutui kovalle koetukselle Peräkylän miesten arttelissa. Halukkaasti kyllä edelleen kuunneltiin hänen toivehikkaita puheitaan, mutta alkoi kuulua epäröiviä ääniä. Niinpä tälläkin kertaa Salamon joutui tyynesti asioita punnitsevan Anton Lempiäisen kera väittelyyn. Salamon kertoi juuri samana aamuna saaneensa kuulla muutamalta vanhalta, luotetulta setakaltaan, että saksalainen on pyytänyt rauhaa tsaarilta. — Kuka se sinun luotettava setakkasi oli? tiedusteli Anton Lempiäinen epäilevästi naurahtaen. — Se oli vanha pörssikauppias Kirilov, jonka huvila on siinä meidän tien alkupäässä. Kävi noutamassa mitä lie noutanut paperejaan. Se mies tietää asiat ja niin kertoi, jotta on Saksan Ville lähettänyt tsaarin luo salaisen lähettilään. Kuuluu leipä loppuneen saksalaiselta. — Johan se on loppunut monta monituista kertaa, naurahteli Anton säyseästi. — Tuskin oli sotaa käyty kolme päivää, kun jo julistivat Berlinissä nälänhädän alkaneen. — Se oli silloin semmoista joutavaa hölyä, mutta nyt on kuulemma tosi kyseessä. Engelsmanni on ottanut tuhottomasti saksalaisen viljalaivoja, ja niin rupesi purnuissa pohjat kolisemaan. Ei anneta enää leipää muuta kuin semmoisella kortilla, vähän henkipitimiksi. Tämä korttiuutinen oli voimakas valtti. Siitä oli kyllä jo näkynyt sanomalehdissä, mutta nyt se vasta Salamonin esittämänä tuntui selkenevän oikeassa valaistuksessaan. Yhtäkaikki uskalsi Anton epäröidä: — Kun ei vain saksalainen olisi keksinyt niitä kortteja toisten huiputtamiseksi. Onhan se jo niin monta muuta samanlaista jutkua tehnyt, niinkuin esimerkiksi siellä Itä-Preussissa kuuluu tehneen. — Niin, siellä taisi meidän pojille käydä hullusti, myönnytettiin Antonin ympärillä. — Miten se saksalainen lie siellä oikein pelannut? Eihän sen voimissa pitäisi piisata. — Vielä mitä se voimia tarvitsee. Pussiin kuului pistäneen meidän Iivanat, ja siitä otti ensi nipsauksella kolme parasta kenraalia ja kaikkien niiden armeijat vangiksi. — Se on totta, siitä on ollut jo vähän sanomalehdissäkin, myöntelivät useat äänet. Oli se aika apaja. — Oli se. Mutta sitten meidän poikien pakoon yrittäessä se vasta kuului paremman konstinsa tehneen. — Elähän, millä tavalla? kyseltiin innostuneina. — No tällä tavalla kertoivat tuolla Toivolaisella, jossa tiedetään vähän niitä senkin puolen asioita: Oli laittanut saksalainen tykkänään uudet tiet meidän purlakoille. Tukennut oli entiset tiet ja metsän päälle istutellut ja uudet soreat tiet rakenteli. No eihän siinä mitä, meidän Iivanat juosta lipittivät niitä myöten hyvällä halulla. Tietäähän sen, kun kuularuiskut takana pelaavat. Ei siinä oikein malta tiehaaroja tarkastelemaan. — Eipä ei, kyllä siinä juoksu kelpaa! nauraa hohotettiin kuorossa. — Kelpaa siinä. Mutta äkisti oli juoksu loppunut. Tuli eteen semmoinen avara lakeus, ettei silmä ääriä tavannut, ja siinä kasvoi pientä, tasaista männikköä. Sorealta se oli silmälle näyttänyt, mutta annas kun yrittivät Iivanat sen yli painaltaa. Sinne upposivat joka sorkka, monta kymmentä rykmenttiä. — Upposivat? semmoiselle tasaiselle lakeudelle? — Sinne justiin. Oli näet koko se lakeus suota, iätiviepää rämettä. Sinne oli pannut ne uudet tiet vetämään, ja vielä istutteli sen männikkönsä hyllyvien hetteiden päälle. — No jopa on konstit juupelilla! — On sillä saksalaisella konstit ja tekniikka. Se kävi ensin koulunsa ja läksi sitten vasta sotimaan. Meidän pojilta jäi koulu käymättä ja unohtui tekniikka kotiin. Nyt on tultava juoksujalassa sitä noutamaan, jos mieli Berliniin yrittää. — Jo taisi jäädä se Berlini, arvelivat nuoremmat miehet, jotka alkoivat järkiään kallistua saksalaisen puolelle. — Eikö lie jäänyt, ja eikö lie se saksalaisen nälkään tappaminen yhtä työlästä. Kun ei vain itsellä alkaisi tässä purnun pohjat kolista ja kortin nenään kannikka joutua. — No eihän siitä nyt pelkoa! huudahti Salamon varmana. — Kyllä venäläisellä leipä riittää. — Saattaa riittää venäläisellä, vaan entäpä meillä, pakisi Anton säyseästi. — Elettiin tässä ryssän kera samassa arttelissa, ja mukiin meni se elämä. Mutta nyt se peijakkaan artteliosakas läksi karkuun ja vei yhteisen rahapussin mennessään. Millä se leipä irti otetaan? Vakavaksi vei tämä vastaansanomaton totuus miesjoukon. Yritti kyllä Salamon vielä väittää vastaan. — Eihän tässä mitä hätää vielä. Jouluun mennessä se sota pakosta loppuu, jos ei jo ennen lopu. Ja sitten palaa elämä entiselle ladulleen. Ensi keväänä on pietarilaiskuhina suurempi kuin konsanaan. — Hyvä jos olisi, puheli Anton, — hyvä jos niin kävisi. Mutta pahoja alkaa näkyä merkkejä. Kovin on runsaasti kaupan noita huviloita, ja palamaankin on niitä ruvennut tavallista rotevammin. Harva se yö, jottei tulipaloja kajastele. — No se nyt on ryssien tavallista hätäilyä, puolustausi Salamon, Ja häneen yhtyi ukko Rehmonen todistaen: — Onhan niitä joka syksy palanut siksi merkiksi. Polttelevat pois vanhimpia rähjiään ja ottavat hyvät vakuutusrahat. — Niin juuri, rahat ottavat ja yltyvät rakentamaan niillä uusia, säesti Salamon. — Eipähän niitä kuulu uusien palstojen ostajia, väitti Anton. — Viime syksynä näihin aikoihin vilisi niitä joka paikassa, mutta olemattomiin ovat nyt hävinneet. — Hävinneet ovat, se on totta, kuului arastelevia ääniä. — Hävinneet, jatkoi Anton, — hävinneet tai herenneet odottamaan. Kukaan ei kaupoista hisahda, ei yritä mitään. Ihan on outoa tämä hiljaisuus. Muualla maailmassa käy myrskyn humina, mutta täällä meidän kolkalla jouduttiin äkisti melkein liian tyyneen kohtaan, niin ettei päästä paikaltaan päkähtämään. Ja mitäs te siitä sanotte, kun nuo kauppiaat kuuluvat jo alkaneen kysellä vanhoja saataviaan? Paras aika ruveta niitäkin nyt maksamaan. Näitä Antonin viimeisiä sanoja seurasi yleinen, hisahtamaton hiljaisuus. Kaikki tiesivät jo sen, mistä Anton puhui. Useimmilla Peräkylän miehilläkin oli kellä enemmän kellä vähemmän vanhoja velkoja kauppias Kyllästiselle. Viimeisinä yltäkylläisyyden aikoina olivat ne aivan unohtuneet mielistä, kun ei Kyllästinen konsanaan muistuttanut. Mutta nyt oli yksi ja toinen jo saanut muistutuksen. Kyllästisellä itsellään alkoi olla rahapula, kun liike oli äkisti joutunut kokonaan tukkoon ja piti siitä huolimatta monia maksuja suorittaa. Ei tosin tiedetty Kyllästisen vielä vakavammin ketään uhanneen, oli vain säyseästi ohimennen huomautellut. Mutta mene tiedä miten kävisi, jos tätä seisahdusta kauemmin jatkuisi. Varsinkin olivat lenkosäären Taavetti Rehmosen asiat hullusti. Kyllästisellä oli hänen varalleen iso tukkii valmiita tuomioita. Ei muuta kuin kuuluta huutokauppa, pane vasara paukkumaan... Odotettu juna saapui. Ei moni viitsinyt liikahtaa asemalaiturille päin setakoita vastaan. Hyvin jaksoikin lukea ne sieltä tulevat setakat, ei niistä kannattanut lähteä kilvoittelemaan. Peräkylän miesten osalle ei liiennyt yhtä ainoata, ja niin alkoivat miehet ääneti päästellä irti hevosiaan. Hetkisen kuluttua solui koko ajurijoukko tyhjiltään pitkin viertotietä pois asemalta. Se hivui eteenpäin vitkalleen kuin loputon hautajaissaatto. Saaton etunenässä kulkivat aseman ympäristöläiset. Heille lankesi se kunnia vanhimpina, arvokkaimpina yhteisen surun kantajina. Seuraavina järjestyksessä tulivat Peräkylän miehet Ensimmäisenä näistä ajoi Taavetti Rehmonen. Taavetin hevonen oli laiha kaakki; sen lanteilta ja lautaselta olivat karvat pois kuluneet. Se siirteli mukuraisia jalkojaan uneliaasti, pää riipuksissa roikkuen. Itse Taavetti istua ruhjotti kuskipukillaan kokoon painuneena, iso ajurinlakki korviin asti upotettuna. Toisin ajoi Salamon Hakuli. Hän oli lykännyt hattunsa takaraivolleen ja käänteli punertavaa naamatauluaan puoleen ja toiseen yleistä huomiota vaatien. Salamon näytti aivan kuin tahtovan osoittaa tien ohessa seisoskeleville, että ollaanhan tässä uskollisesti mukana viimeiseen asti. Juonas Loponen istui kuskipukillaan vinottain, oikea käsi ohjaksia nykien, sivulla velttona roikkuva vasen käsi kulunutta ruoskan tynkää pidellen. Juonas kai kuvitteli setakan istuvan perässä ja koki säilyttää nöyrän, palvelushaluisen asenteensa. Anton Lempiäinen kulki kyläläistensä häntäpäässä. Melkein valkeaksi oli jo muuttunut Antonin kaunis, kiherä täysparta, ja väsynyt ilme oli hänen tavallisesti niin eloisilla kasvoillaan. Antonin miettivä katse tarkasteli vitkalleen ohi siirtyvien, suljettujen muotimyymäläin reklaamikirjoituksia, jotka olivat jo hieman haalistuneet. Samoin huomasi se katse lamppu- ja puhelinpylväiden kylkiin liimatut huvilain myynti-ilmoitukset. Anton ajatteli katkerasti hymähtäen: — Tuolla ovat vainajien muistovärssyt, janoissa pylväissä pannaan vainajien perut myytäviksi. Antonin jälkeen seurasi saatossa pieni katkeama, ja sitten tulivat silmänkantamattomana häntäjoukkona kaukaisempien syrjäkylien miehet, halpa, sekasäätyinen saattoväki, jossa näki jo kirjavia ajopelejä, tottumattomia, aloittelevia ajajia. Nämä aloittelijat näyttivät kaikkein masentuneimmilta. Ne eivät vielä osanneet yhteistä surua kantaa tyynellä alistumisella, niinkuin tekivät vanhat Kronstadtin käyneet, kaikki Kannaksen ja Inkerin ajurituvat nuohonneet veteraanit. Niin taivalsi tämä loputon surusaatto eteenpäin. Ostajista tyhjien sekatavarakauppojen puotimiehet seisoskelivat alakuloisina myymäläinsä ovilla ja katselivat saattueen ohimenoa. Yksi ja toinen heistä yritti sormillaan laskea, montako hevosta oli saattueessa. Mutta kun oli päässyt Anton Lempiäisen paikkeille, niin huoahti väsymyksestä ja heitti sikseen. Neljännen oikealle kääntyvän poikkikujan risteyksessä jakautui saattue. Muutamat harvat painuivat eteenpäin viertotietä pitkin, mutta suurin osa kääntyi syrjätielle, poikkesi yhteiseen surutaloon, Tereskan sainoihin. Pian oli sen pihalla oleva pitkä pidinpuomi täynnä torkkuvia hevosia, ja yhtä täynnä oli sisällä sainoin pitkä vieraspöytä. Vain perällä olevat pilttuut pysyivät tyhjinä. Ei ollut enää tilan- ja huvilapalstan kauppojen litkoja, ja niin sai Martiska-Maijan Israel seisoskella joutilaana, orvon näköisenä siellä pilttuiden ovipuolella. Jurosti hän tähysteli lattiaan, hänen luihut silmänsä näyttivät aivan kuin paenneen piiloon syvälle kulmien alle. Itse Tereska pani kyllä parhaansa saadakseen vieraansa viihtymään. Väsymättä hääri hän pöydän ympärillä, lasketteli sukkeluuksia, kertoili kaskujaan, mutta entiselleen ei mieliala päässyt kohoamaan. Pakosta vei keskustelun menneiden onnen ja yltäkylläisyyden päivien muisteloihin. Tarinoitiin edellisen kesän hyvistä ansioista, menneen syksyn loputtomista litkoista, Inon ikimuistoisista päivistä ja tämän kevään sekä alkukesän verrattomasta pietarilaiskuhinasta. Sitä elämää kannatti muistella. Tuskin oli mennyt yhtä ainoata iltaa, jottei joka mies olisi terästettyä lasia maistellut. Monasti oli maisteltu pitkin päivää ja illalla otettu hyvä loppuhumina ennen yöpuulle painumista. Ja rahaa oli helissyt joka miehen taskussa, ei siitä konsanaan puutetta ollut. Eipä siltä, että tässä vielä nytkään olisivat hampaat ihan naulaan joutumassa olleet. Vielä mentiin tuota tuonnemmaksi viimeisillä, muuttokuhinan aikaan kiskotuilla ajopalkoilla. Mutta huristelemaan ei oikein mieli tehnyt, kun tulevaisuus alkoi kuvastella niin epävarmalta. Ah, jospa olisi tuohon odottamatta ilmestynyt maakeinottelija, huvilapalstojen tai tilojen ostelija. Jos olisi ilmestynyt, alkanut kapoista haastaa, käsirahoja tarjotella. Joka mies olisi ollut siinä tuokiossa kauppoihin valmis. Paljaasta ilosta olisi antanut tilatieransa mennä hurahtaa, kun olisi vain päästy varmuuteen, että vielä lupaa pietarilainen palata näille maille, vielä alkaa kuhina entisen veroinen, vielä helisee hopea taskussa, vielä saa kilistää naapurien kera terästettyä lasia. Niin kaivattiin pietarilaista, niin ikävöitiin herraansa, jonka armoilla oli totuttu elämään miespolvet, orjavallan ajoilta lähtien. Oma häviönsä, perikatonsa olisi oltu valmiit allekirjoittamaan, kun olisi vain palannut vielä vähäksi aikaa läsnäolollaan ilahuttamaan, heliseviä kolikoltaan kylvämään... * * * * * Jaakko Vesterisen huvila oli valmis. Pietarilaisten parhaan pakomylläkän aikaan olivat Launiais-veljekset saaneet urakkansa päätökseen, asettaneet suuren lasikuistikon viimeisen koristenäpräyksen paikalleen. Sitä ennen oli jo hienot kaakeliuunit kokoonpantu, keittiön komea hella muurattu, niin että huvila kelpasi sekä kesä- että talviasunnoksi. Viimeiset rakennustarpeet olivat nielleet lujasti rahaa. Jaakolta olivat kesän pyydöt menneet niin tarkalleen, ettei hänelle pietarilaisten paettua omalle maalleen jäänyt taskuun kuin muutama kymmeninen ruplaa. Urakkalaistensa pois mentyä vietti Jaakko päivänsä ypöyksinään huvilallaan. Sen ympärillä oli vielä runsaasti kaikenlaista rakennustyön aikana kertynyttä rojua, joka olisi pitänyt pois korjata. Niinikään oli Jaakolla siellä palstan ulommaisessa notkelmassa kaivontekeleensä. Kumpainenkaan työ ei kuitenkaan sanottavasti edistynyt. Joka päivä kävi Jaakko kyllä pitkät ajat seisoskelemassa kaivontekeleensä reunalla, mutta alas sen pohjaan ei hän viitsinyt enää konsanaan laskeutua. Hän oli utelias näkemään, tulisiko kaivon pohjalle syksympänä vettä. Mutta vettä ei tullut, ei edes sen vertaa, että hiekansekainen pohjamulta olisi muuttunut liejuiseksi. Ei Jaakko kuitenkaan enää tuntenut sanottavaa pettymystä kaivonsa vedettömyyden vuoksi. Aikansa sen reunalla seisoskeltuaan läksi hän hitain askelin kävelemään huvilansa pihamaalle. Jaakko oli näinä viimeisinä viikkoina peloittavasti laihtunut. Takki näytti melkein tyhjänä häilähtelevän hänen kulmikkaiksi käyneillä hartioillaan, kun hän verkkaisin, juopuneen tavoin horjahtelevin askelin liikkui huvilarakennuksellaan. Myös olivat Jaakon posket painuneet entistään enemmän kuopalle, mutta samalla olivat kasvojen terävät, tarmokkaat juonteet aivan kuin vireestään lauenneet. Välinpitämätön, väsynyt ilme asusti niillä. Vain silloin tällöin nytkähtivät vielä alaleuan kiinnityslihakset hermostuneesti, kuin sisältäpäin tulevan, näkymättömän tuskanpistoksen vavahuttamina. Jouduttuaan kaivolta huvilarakennukselle kiersi Jaakko tavallisesti hajamielisenä sen ympäri, pysähteli siellä täällä, silmäili hajallaan olevia lastukasoja, mutta niiden kokoamiseen ei hän ryhtynyt, vaikka kihveli oli siltä varalta kuistikon seinävierellä. Sisällä huvilassa oli Jaakolla höyläpenkki, jonka ääressä hän aikansa kuluksi oli ruvennut näpräilemään venäläistyylistä koristekaappia ruokasaliksi aiotun huoneen nurkkaan. Tämän työnsä ääressä Jaakko parhaiten viihtyi, mutta ei sekään paljon edistynyt. Kun oli sysännyt muutamia kertoja höylällä, niin jo heitti sen pois kädestään ja istahti höyläpenkin reunalle levähtämään. Siinä voi hän istua pitkän rupeaman lattialla olevaan lastukasaan tuijotellen ja oikealla kädellään hajamielisesti sivellen höyläpenkkiin kiinnitetyn laudan sileätä pintaa. Tämmöistä oli Jaakon työskentely huvilallaan. Hän oli kuin kummitteleva varjo, joka liikkui ja askarteli siellä entistä muistoa. Mutta niinkuin varjon työ ei konsanaan voi jättää näkyvää jälkeä, niin ei Jaakonkaan työ jättänyt. Ajossa ei Jaakko enää käynyt. Hän suorastaan pelkäsi viertotien varrella olevissa pylväissä komeilevia huvilain myynti-ilmoituksia, joiden näkemistä ei ohikulkiessaan voinut mitenkään välttää. Yhtä masentavaa oli Jaakon mielelle muukin viertotiellä asuva autius ja sen autiuden keskellä alakuloisina, varjojen lailla harhailevat ihmiset. Pois piti paeta niitä näkemästä, painua omaan soppeensa, siellä yksinäisyydessä mietiskelemään suurten suunnitelmiensa särkymistä. Ne suunnitelmat olivat auttamatta menneet myttyyn, sitä ei Jaakko edes yrittänyt itseltään kieltää. Ei Jaakko ollut Salamon Hakulin tapainen, ei voinut hän ummistetuin silmin kulkea toivehikkuuden lumoissa, kun joka puolella kohosivat aaveiden tavoin edessä olevan ahdinkoajan enteet. Jaakko oli ponnistellut yli voimiensa, niin kauan kuin menestys näytti varmalta. Sitä jyrkempi oli nyt taka-askel, kun juuri päämäärään päästessä se viettelevänä kangasteleva menestyksen kultakaan oli yhdellä iskulla hävinnyt olemattomiin. Pohja oli mennyt Jaakon jalkojen alta, toivoton uupumus lamasi jokaisen hänen jäntereensä, alakuloisuus hänen mielensä maahan painoi. Koko viime talven, kevään ja kesän rehkiminen, Inon ajot, kaikki tyynni tuntuivat nyt Jaakosta järjettömältä, tympäisevältä unennäöltä, jonka olisi kauas karkoittanut muisteloistaan, jos olisi voinut. Päästäkseen edes hetkiseksi irti niistä muisteloista rupesi Jaakko pitkinä, yksinäisinä iltoina huvilansa höyläpenkillä istuskellen mietiskelemään koko tähänastista elämäänsä. Hän suoritti pitkän tilinpidon aikaisimman nuoruutensa päivistä alkaen, jotka hän oli viereksinyt Kronstadtin ajurituvissa. Koko sen pitkän taipaleen, puolitiehen kolmattakymmentä vuotta, oli Jaakko ajanut kuskipukillaan, eikä hän muistanut koko aikana ammattinsa itseään innostaneen. Aina oli hän tuntenut voimakasta vastenmielisyyttä ajurina oloon. Ajoittain se vastenmielisyys oli muuttunut suorastaan kyllästymiseksi, niin että oli tehnyt mieli hylätä setakka keskelle taivalta ja livistää vaikka minne, kunhan vain olisi päässyt irti mokomasta hommasta. Jaakko käsitti nyt entistä selvemmin, mistä se vastenmielisyys perimmältään johtui: Ei konsanaan hän ollut saanut tuntea sitä tyydytystä, minkä antaa oikea, hedelmällinen työ ja ponnistelu. Hän oli elämänikänsä ikävöinyt työhön, tarmoa ja voimia kysyvään ponnisteluun, mutta ammattinsa, isiltä, orjavallan ajoilta peritty ammatti ei ollut työtä. Ei silloinkaan se ollut työtä, kun se aikaisimpina nuoruusvuosina Kronstadt'issa rehkiessä näännytti hänen ruumiinsa, turrutti ja murjoi hänen nuoren, vaikutuksille alttiin sielunsa. Se oli silloinkin vain hedelmätöntä vieraan orjana raatamista, ropottia, niinkuin vanha, kuskipukilla harmaantunut Anton Lempiäinen sen kerran oli ristinyt. Ainoa valonhäilähdys hänen elämässään oli ollut hänen naimisiin joutumisensa Marin kanssa. Se ajo oli ollut hänen elämänsä ainoa mieluinen, ihana ajo, kun hän toi Lempaalasta nuoren vaimonsa omaan kotiinsa, jonka kartano silloin oli aivan uusi, tosin osittain velkarahoilla rakennettu. Valoisalta oli silloin tuntunut tulevaisuus. Suuria oli hän silloin unelmoinut, ja Mari oli ollut mukana hänen unelmissaan, sillä he rakastivat syvästi toisiaan. Heidän onnellaan ei silloin tuntunut olevan mitään rajoja. Mutta raja oli pian ilmestynyt, sukeltanut esiin aivan varkain, huomaamatta. Jo muutaman vuoden kuluttua oli Mari alkanut ikävöidä, kaivata jotain, jota heidän kodistaan puuttui. Ei Mari ollut alkuaikoina siitä kaipauksestaan mitään puhunut, mutta yhtäkaikki hän oli sen huomannut. Päivät pitkät hän oli kuskipukillaan mietiskellyt sen syitä, oli monasti puhunut huolestuneena siitä myös Marin kanssa, mutta ei tainnut edes Mari itse olla alussa siitä oikein selvillä. Nyt Jaakko käsitti senkin, mistä se ensimmäinen ohdake heidän kotionnensa tielle oli ilmestynyt, mistä siemenestä se oli itänyt. Se siemen oli piillyt tässä hänen ammatissaan, tässä vetelehtivässä loiselämässä. Sekä Mari että hän itse olivat aivan vaistomaisesti tajunneet, että heidän yhdyselämältään puuttui oikea perusta: He olivat alusta pitäen kuin kaksi turpeestaan poisleikattua ruoholyhdettä, jotka välinpitämätön käsi on sitaissut samaan nippuun. Eivät he olleet juurineen kiinni missään maaperässä, eivät he voineet imeä virkistäviä elinnesteitä. Ei heidän elämäänsä yhdistänyt mikään hedelmöittävä, näkyviä jälkiä kantava työ. Siksi heidän yhdyselämänsä, kotionnensa rupesi näivettymään, kuoleutumaan. Vuosien vieriessä oli Mari kuitenkin löytänyt maaperän omalle elämälleen, kun oli perehtynyt ja kiintynyt kasvitarhahommaansa. Siitä lähtien heidän välinsä olivat muuttuneet entistään kalseammiksi, väkinäisemmiksi. Mari oli koettanut aina keväisin houkutella häntäkin mukaansa. Oli puhunut hänelle kasvitarhan laajentamisesta, oli puhunut laihtuneista viljelysmaista, suon ojittamisesta. Mutta ei ollut hän silloin jaksanut luottaa siihen hommaan, ei ollut ymmärtänyt, että juuri siitä voisi löytyä se pohja, jota heidän yhdyselämänsä kaipasi. Nyt Jaakko näki sen niinkuin peilistä: Hän oli silloin jäänyt roikkumaan juurettomana lyhteenä vaimonsa mukaan, rasittavana taakkana. Oli tehnyt onnettomaksi oman elämänsä ja vaimonsa elämän. Monasti oli hän yksinäisinä hetkinä metsäteillä ajellessaan melkein itkien ajatellut, miksi heidän elämänsä piti olla tämmöistä surkeaa kidutusta. Hän oli koettanut rehkiä ajossa hellittämättä tavoittaakseen takaisin pois luisuvan onnensa, oli maksanut vähitellen kaikki vanhat velkansa, jotka toisilla naapureilla olivat yhä avonaisina. Mutta eihän se auttanut mitään. Onni oli paennut vain kauemmaksi. Mari oli vuosi vuodelta juurtunut yhä lujemmin maaperäänsä, mutta hän oli häilynyt, kitunut juuretonna, konsanaan oikeata työniloa tuntematta, konsanaan parhaita voimiaan ja toivotuksiaan työlleen omistamatta. Hänen karaisemattomat käsivartensa, joissa kerran oli sävähdellyt hillitön voima, olivat käyttämättöminä alkaneet näivettyä. Hänen notkea vartensa oli alkanut kuskipukilla istumisesta jäykistyä. Hän oli nähnyt ympärillään yhtenäistä alaspäin menoa. Yksi naapuri toisensa jälkeen oli vierähtänyt kuskipukiltaan mierontielle, yksi koti toisensa jälkeen särkynyt, ja sortunut hävittävänä vyöryvän muukalaistulvan jalkoihin. Hän oli huomannut nämä varoittavat enteet, mutta ei ollut vain uskaltanut tarttua siihen työhön, josta ehkä olisi voinut pelastus koitua. Hän oli tuskallisin sydämin nähnyt oman kotionnensa pala palalta särkyvän, vaimonsa ja viime vuosina myös lapsiensa lähtevän itsestään erilleen, menevän omaa tietään, mutta hän oli vain epätoivoisesti etsinyt pelastusta sieltä niistä ei mitään pelastusta tullut. Ja vihdoin hän oli Inossa heittäytynyt tähän viimeiseen kelkkaan, vaikka arvasi jo etukäteen vaimonsa tätä yritystä jyrkästi vastustavan. Hän oli kuvitellut tästä hommasta löytäneensä sen voimia ja ponnistuksia kysyvän työalan, jota oli vuosikymmenet turhaan ikävöinyt, ja niin oli hän töykeästi sysännyt vaimonsa syrjään, tukkinut korvansa Marin varoituksille, vaikka ne varoitukset olivat löytäneet vastakaiun hänen oman sydämensä syvimmässä. Villin voitonhimon, kiihkeän ponnisteluhalun sokaisemana hän oli väkisin koettanut tukahuttaa oman sydämensä äänen ja siihen päästäkseen loukannut vaimonsa tunteita jokaisella sanallaan, jokaisella eleellään. Jo kykeni Jaakko nyt näkemään tähänastisen elämänsä oikeassa valaistuksessaan. Jo huomasi hän nyt, miten maaperästä irrallaan oli vuosikymmenet kulkenut, miten hyllyvälle perustalle oli vihdoin tämän viimeisenkin yrityksensä rakentanut. Yksi myrsky oli vain käynyt, yksi raju tuulenpuuska puhaltanut, ja kaikki oli raunioina. Ja siinä raunioilla oli hän itse kuolemanväsyneenä, ruumis murtuneena, sielu rikki raadeltuna, sairas, kalvava omatunto päänalaisenaan. Hänen täytyi paeta omaa vaimoaan, ainoata läpeensä rehellistä ihmistä, minkä tunsi kotitienoollaan. Hän häpesi niin syvästi, että piiloitteli päiväkaudet täällä huvilallaan eineenpalaa maistamatta, uskalsi vasta puoliyön ajoissa varkaan tavoin hiipiä muutamaksi tunniksi kotiinsa. Epäilemättä hän olisi ennemmin tai myöhemmin joutunut näille samaisille raunioille muutenkin, vaikk'ei tätä tuulenpuuskaa olisi tullutkaan. Jo tunsi Jaakko nyt itsensä, jo tajusi hän elävästi, ettei ollut syntynyt näitä teitä kulkemaan. Tällä tavoin oli vain loppu joutunut aikaisemmin, näin oli vain Marin ennustus nopeammin toteutunut, koko tämän hänen hedelmättömän elämänsä tilikirjan viime lehti pikemmin kirjoitettu. Ei syyttänyt Jaakko kohtalon kovuutta ilottomasta lapsuudestaan ainaisen puutteen ahdistamassa isän kodissa, ei syyttänyt aikaisimman nuoruutensa armottomista kokemuksista Kronstadtin ajuriartteleissa, ei syyttänyt hedelmättömästä, hukkaan menneestä elämästään. Hänelle selvisi näinä yksinäisyyden hetkinä, että se oli heidän rajaheimonsa yhteinen kohtalo, orjavallan aikuinen perintö ja tämän vieraan almujen varaan rakentuneen loiselämän kiro. Ne painoivat heitä kaikkia maahan, ne olivat painaneet hänen naapurinsa, ne olivat painaneet hänetkin. Hän oli vielä ollut monia toisia onnellisemmassa asemassa, sillä hänellä oli hyvä ja uskollinen vaimo, joka oli koettanut nostaa ja tukea häntä, auttaa hänet ponnistautumaan pois tämän kaksinkertaisen kiron alta. Murtunein mielin ajatteli Jaakko nyt hylyksi heitettyjä, rappeutuneita peltotierojaan. Päänsä piti niiden ohi kulkiessa alas painaa, jottei olisi nähnyt ympärillään leviävää surkeutta. Jospa hän olisi ajoissa noudattanut Marin kehoituksia. Ehkä olisi heidän maatieransa tällä hetkellä ollut siinä kunnossa, ettei olisi tarvinnut pelätä suoranaista mierontielle vierähtämistä. Nyt oli myöhä enää aloittaa. — Jaakko kouraisi taskuaan: Siellä oli jäljellä kaikkiaan kymmenkunta ruplaa, kaikki muu oli mennyt tähän yritykseen. Ei ollut elämisen varaa edes ensi talveksi. Ei muuta kuin aloita uudestaan alusta, lähde taasen Kronstadtiin, sillä Inossa tai muualla lähempänä ei ensi talveksi ollut mitään rahanpyytöjä tiedossa. Jaakko tunsi inhoavansa kuskipukille nousemista ja sen lisäksi hän tunsi itsensä niin loppuun asti nääntyneeksi, että aavisti lähtevänsä viimeiselle tielleen, jos joutuisi talvikaudeksi Kronstadtin ajuritupiin viereksimään. Yhtäkaikki päätti Jaakko sinne yrittää. Muuta neuvoa ei ollut, ei ollut. Näin mietiskeli Jaakko elämäänsä syksyn pitenevinä iltoina. Tuntikaudet hän istuskeli yksin huvilassaan höyläpenkkinsä nokalla. Pieni lampputuikku paloi penkin toisessa päässä. Usein Jaakko näki ympäristöltä yössä kajastelevia huvilapaloja. Silloin hänen hartiansa painuivat entistään alemmas, pää taipui kumaraan, huolten rypyt otsalla juontuivat syvemmiksi... Mari näki hyvin Jaakon murtumisen, arvasi hänen ajatustensa juoksun. Hän etsimällä etsi tilaisuutta päästäkseen luottamuksellisesti juttelemaan miehensä kera, rohkaistakseen häntä, kertoakseen hänelle säästöistään, pyytääkseen nyt vihdoin Jaakkoakin mukaansa, kun toivo kaikesta muusta oli mennyttä. Kaiken miehensä tylyyden, kaikki loukkaukset olisi Mari ollut valmis antamaan anteeksi, mutta Jaakko pakeni joka kerta hänen käsistään, kun hän yritteli pitempiin puheisiin käydä. — No ainaiseksi ei Jaakko voi sinne autioon huvilaansa kätkeytyä, ajatteli Mari. — Tai menen lopulta sinne, jollei muu auta. Mutta toistaiseksi oli Marilla enemmän kuin tarpeeksi työtä kasvitarhassaan. Pietarilaisten poislähtö oli sitä työtä tuntuvasti lisännyt. Se oli siirtänyt vihanneksien myyntipaikan Pietariin. Niin, Mari ja ukko Arttemi lähettivät nyt yhdessä kasvitarhojensa tuotteita rajantakaiseen pääkaupunkiin. Arttemi oli käynyt siellä vakituiset myyntipaikat hankkimassa, ja näille ostajille hommattiin sitten joka päivä sievoiset määrät vihanneksia. Lähetykset täytyi tietysti huolellisesti pakata rautatiematkaa varten, ja tämä sekä lähetysten junaan toimittaminen antoivat aika runsaasti puuhaa. Sen suurempaa harmia ei pietarilaisten odottamaton poislähtö tuottanut. Pietarissa saatiin vihanneksista hyvät hinnat, ja menekki oli mainio. Heti sodan alettua rupesi näet pääkaupunkiin tulvaamaan liika-asutusta, ja ruokatavaroin kysyntä silloin tietysti lisääntyi entistään suuremmaksi. Tulevaisuuteen nähden ei Marilla ollut mitään huolia. Hän ei välittänyt yhtään siitä, palasivatko pietarilaiset enää konsanaan näille maille vai jäivätkö rajan taakse. Pietari jäisi aina paikalleen, ja siellä syötäisiin hänen maatieransa antimet aina hyvällä halulla. Ja vaikka Pietarikin sulkeutuisi, vaikka maailma miten mullistuisi, niin aina tarvittaisiin maan antimia. Ehkäpä niitä tarvittaisiin tulevaisuudessa vielä entistä kipeämmin. Jo alkoi näkyä siihen viittaavia oireita. Sanomalehdet kertoivat jo monissa maissa elintarpeiden olevan arvokkainta tavaraa, ja sinnepäin oltiin varmaan kaikkialla menossa. Eihän muuten voinut olla, kun kaikki parhaat voimat oli monissa suurissa valtakunnissa riistetty pois työnsä äärestä, viety hävittävään sotaan, työn arvoja tuhoamaan. Sitä enemmän oli syytä aherrella peltotilkullaan sen, jolta ei vielä oltu temmattu kuokkaa ja aurankurkea pois kädestä. Näin ajatteli Mari. Siihen luottaen hän katseli pelottomana epävarmalta näyttävään tulevaisuuteen. XXI. Eräänä marraskuun kirkkaana routa-aamuna oli Taavetti Rehmosen talon pihalla vasaramarkkinat, ensimmäiset Peräkylässä. Vasaraa käytteli pyylevä, kohtalaisella puheenlahjalla varustettu miehen kellukka huudellen kehoittavasti: — Kakskymmentviis ruplaa ensimäine... Hyvä maitlehmä kakskymmentviis ruplaa... No Valkjärve parisniekka, lissää vähäse, lissää hitolla. Nääthä mimmone vankka elukka, lypsää niinkö hienosest purost pulisuttas. — Hitto mie häne maijostaa. ‒ No paa lihaks siit veikkone, paa lihaks. Kyl siint lihhoi lähtöö, lähtöö varmast vähä paremma raha edest... Kakskymment... — Yhtä hyvä lihhoi antamaa ko maitoo. Paljast luuromua koko elukka. — Mitä, luuromua... Luun lähelt liha makoisamp, sehä nyt o vanha tietty asja. Kakskymmentviis ruplaa... Nakkaa nyt ees yks viisruplane lissää. — Yhe rupla saat. — Jaha, yks rupla lissää... Kakskyinmentkuus ruplaa... Kakskymmentkuus ensimäine... A siel takana, sie Uuvekirko mies... Eluka ostoo tulit, mitä sie veikkone siel noljotat... Haasta joutusaa, muuto vilaht mainio kauppa tykkänää toisaanne... Kakskymmentkuus ens... -— Puolruplaa lissää. — Puolruplaa... Kakskymmentkuus viiskymment ensimäine... Ja taas kävi vasaramies Valkjärven karjaparisniekkaa houkuttelemaan haastellen: — Sie oot oikee karjamies, etkös oo?... Kato nyt veikkone tarkallee, mimmone näyttävä elukka. — Näyttävä, eihä tuossa päällepäi paljo muuta näy ko karvoi... Iha justii ko mikä metsäkarhu. — No ouk se mikä vika, jos o karva hyvä. Laita vaik turkki siint, ei palella. — Ois se sorti turkki, lehmä nahast. — Sanoha muut, eiks oiskii harvinaine turkki... Kakskymmentkuus viiskymment ensimäine .. No lissäähä viel veikkone pari kolme ruplaa, mi lyyvvää kauppa lukkoo. — Täys kakskymmentseitsemä. En pane päälle yhtä kopekkaa. — Ai sie veikkone, ko oot nuuka mies hyvissä kaupoissa. Puolet parissoo halajat. Kakskymmentseitsemä ensimäine... Nyt yritti taas vasaramies vuorostaan Uudenkirkon mieheltä lisiä houkutella, mutta tämä oli jo kääntynyt pois eikä ollut kuulevinaan hänen huutelujaan. Tovin turhaan vielä muualta miesjoukosta haettuaan lisänykäystä kohotti hän juhlallisella, laajalla liikkeellä vasaransa iskuvalmiiksi. — Siis kakskymmentseitsemä ensimäine... toine... Kakskymmentseit... No eiks tule ennää niistää päi lissää? — Iske jo, pakana! kehoitettiin miesjoukosta. — Nii iskenkii, ko ette älyä puoltanne pittää. Lahjan saat veikkone, nii jot pamahtaa, saat koko jouko nähhe. Kakskymmentseitsemä ensimäine... toine... Kakskymmentseitsemä... kolmas kerta! Vasara paukahti. Valkjärven parisniekka talutti ostamansa elukan syrjään. Tilalle tuotiin miesjoukon keskelle toinen yhtä takkuinen ja laiha lehmän kuvatus, ja taas alkoi sama leikki alusta. Sekin päättyi Valkjärven miehen kaksinkertaiseen voittoon, niinkuin vasaramies rupeaman hikoiltuaan ja vihdoin viimein iskettyään haikeasti valitti. Vielä osti Valkjärven mies toisvuotisen härkäpuran, ja siihenpä loppuikin Rehmosen talon raavaskarja. Ajettiin saraimen puolelta lampaat, puolikymmentä päätä pihamaalle, mutta ne alkoivat lennellä miesjoukon keskellä kuin kiiliäiset. Kolme onnistuttiin vihdoin pyydystämään miesjoukolla kiinni. Sen sijaan kaksi karkasi rempallaan olevan aidan raoista pellolle, ja läksivät ne mennä hujeltamaan jäätynyttä sänkipeltoa pitkin, niin että saparot vain vilahteli. Vasaramies kauppasi kiinni saadut ja ehdotti sitten semmoista kauppaa, että ostaja itse pyydystäisi karkuun juosseet. — Ei semmone kauppa vetele! vastustettiin miesjoukosta. — Tavara pittää olla siin paikalla. Ei niihe lihat riitä oikee juoksuvaivoist! No eihän siinä mikä auttanut. Toisen apumiehiksi komennetuista poliisimiehistä piti talon keskenkasvuisen pojan ja tyttären kera lähteä karkureja kiinni yrittämään. Talon aikainen naisväki piiloitteli sisällä pirtissä antamatta minkäänlaista apua vasaramiehille. Sen sijaan ukko Rehmonen itse ja vanhin poika Herman olivat ulkosalla. Ukko Rehmonen oli taloansa kohdanneesta kunniasta vallan hölmistynyt. Taivasteli lenkosäärineen siinä miesjoukon keskellä tietämättä miten olla, kuin eleä. Herman oli huutokaupan alkaessa ollut myös murripäällä. Mutta kun sitten ensimmäisinä talutettiin talon kaksi hevosta myytäviksi, oli karjalainen kauppaveri saanut Hermanissa vallan, ja niinpä hän aito hevoshuijarin elkein oli alkanut näytellä ja kehua omaa ajokastaan miesjoukon keskellä. Nyt näytti Herman jo täysin mukautuneen asiain menoon. Kirjava kaulaliina vinossa häilähdellen oli hän altis mihin aputoimeen hyvänsä. Ei sentään katsonut arvolleen sopivaksi lähteä lampaiden perässä ravaamaan. Ahkerassa touhussa oli myös Salamon Hakuli. Heilui koivistolaisreuhka takaraivollaan miesjoukon keskellä, niinkuin olisi ollut tärkeämpikin henkilö. Ei näyttänyt Salamon tällä hetkellä ensinkään muistavan, että oli menossa vanhan ystävän ja kylänmiehen elo eläminen. Ei niin paljoa, jotta yhden osanoton sanan olisi ohimennen kovan kolahduksen hölmistämälle päivänsankarille heittänyt. Salamonin lisäksi olivat kaikki muutkin Peräkylän merkkimiehet saapuvilla. Niinikään oli kalakauppias Sion Lipiäinen mukana. Hän näkyi saraimen puolella tarkastelevan vielä myymättömiä ajopelejä, nähtävästi ostoaikeissa. Kaiken huippuna kunnioitti myös peräkyläläisten suosittu sainoi-isäntä Tereska tilaisuutta läsnäolollaan. Tereska oli sainoinsa liikenteen vähetessä käden käänteessä järjestänyt talonsa matkailijapuolelle uljaalla nimellä komeilevan »Taloustavarain osto- ja myyntiliikkeen». Tähän liikkeeseensä hän haali pakkohuutokaupoista tai muuten ahdinkoon joutuneilta sainoivierailtaan huonekaluja ja kaikenlaista muuta rojua myyskennellen niitä sitten toisille takaisin hyvästä voitosta. Niin olivat he kaikki kokoontuneet perikatoon joutuneen ystävänsä häviöstä hyötymään, niinkuin kokoontuvat haaskalinnut siipirikkona nääntyneen toverinsa raadolle. Monella itsellään saattoi jo ylihuomenna olla vasaramarkkinat edessä, mutta kukaan ei sitä tällä hetkellä joutanut ajattelemaan. Semmoinen on kannakselainen parisniekkaveri. Tykkänään erillään, aitan korkeiden rappujen vierellä, seisoskeli aivan sattumalta paikalle harhautunut Jaakko Vesterinen. Syrjäisestä olinpaikastaan näytti Jaakko uteliaan tarkkaavaisena seuraavan toimituksen menoa. Kun karkuun juosseiden lampaiden kiinniotto viipyi, esitti vasaramies, että joudukiksi ajokalut otettaisiin sillä välin myytäviksi. Kellään ei ollut mitään sitä vastaan ja niin vedettiin kahdet nelipyöräiset ajokärryt, yksi ajurinreki ja samoin siedettävässä kunnossa oleva reslareki pihamaalle. Mutta vallan ihmeisiinsä joutui vasaramies, kun vajaan kesän käytännössä olleista ajorattaista tarjottiin vain kymmenkunta ruplaa. — Johan te nyt miehiset miehet panette pehmosii. Kymmene ruplaa tämmöset ajopelit! Sanokaaha nyt rehelline alku, jot päästäis tarinoiman. — On siin alkuu kyllältää, alota vaa tarinas! vastattiin miesjoukosta. — Vai kyllältää! Sanoha sie Valkjärve mies, sie ymmärrät nää asjat tarkallee. Haastaha sie, mitä teijä puoles meinattasii, jos joku tämmöste ajopelie ääres löpisis kymmeruplasest. — En mie haasta mittää siihe asjaa. Meijä puoles nykysii ajopelmestarit asetteloo lautojaa kasattumaa. — Siin sen kuulit, ko pyysit kuullakses! ilkasteltiin miesjoukosta. — Lauvat joutaa kasattumaa sielläpäi, kun täälläpäi o vähä liija kans rekkii ja kärrylöi. Ei auttanut vasaramiehen muu kuin aloita tarina kymmenestä ruplasta. Pitkän hikoilun perästä hän sai huudon kohoamaan pari kolme ruplaa, mutta siihen juuttui kiinni lopullisesti. Muuan kauempaa tullut metsäkylän mies sai sukaiset ajopelit polkuhinnalla. Näki tosiaan että jo alkoivat vähitellen uskoa seutukunnan ajuritalonpojat entisten ajopelien riittävän tulevan kesän setakkarahtiin. Toiset nelipyöräiset menivät yhtä halvasta, eikä sen paremmin tehnyt kauppaansa ajurinrekikään. Kun reslareki viimeisenä joutui myytäväksi, tarjosi Sion Lipiäinen siitä ensi sanaansa kymmenen ruplaa. Toiset ihmettelemään: — Johan sie Sion taisit liikahinna paiskata. Retelihä se vaa o näköjää. — En mie vanhan naapurin reteliikää henno... ihan lahjana siepata, selitti Sion silmiään räpytellen. — No siin o yhe kerra rehelline mies, ihasteli vasaran heiluttaja, — niin pittää miehe haastella! Kymmene ruplaa ensimäine... Kymmene ruplaa toine... Vieläks pannaa lissää? — No elähä käy ahnehtimaa, ko toine jo liikoja tarjoaa. — En käy, en käy. Ilman leiki vuoksha mie vaa tarinoi, jottei asja aiva alkunsa tölpähtäis, ko taitamattoma papi saarna. Kymmene ruplaa ensimäine... toine ja... kymmene ruplaa... kolmas! Kun Sion vetää retuutti ostamiaan retelejä syrjään, tiedusteli vanha Anton Lempiäinen häneltä: — No aiot sie, Sion, taas alottaa entiseen viisiin kalakaupan, vai mitä sie niillä reteleillä? — Niin täytyy yrittää, hyvä ystävä, ei auta. Hailiapajille käkesin lähteäni, kuhan talvi ennättäisi. — Sanohan muuta. Kronstadt on edessä meillä. Sinne tais vetäistä tie vielä vanhoilla päivillä ennen hautaan menoa. — Niinhän tässä käy, niin käy. Säälin mie vähäsen Rehmostakkii, vanhaa miespoloa, kun vallan puhtaaksi kynivät. — Eläpäs haasta. Vaikka sehän tässä lie yhen ja toisen kohtalo. Kerran vaan kuperrut pukiltais, kuperrut yhen kerran, ja siin jo vuotteloo vasaramies naputellakseen. Keskustelu katkesi tähän. Vasaroimisessa alkoi uusi käänne. Rekien, rattaiden ja valjaidenmyynnin päätyttyä olivat vasaramiehen apurit tunkeutuneet sisälle huoneisiin ja alkoivat sieltä retuuttaa kaappeja, piironkeja, rikkeimiä pöytiä ja mitä vain käsiinsä saivat. Näiden tavarain perässä ilmestyi pihamaalle myös talon naisväki: mamma Rehmonen, talon nuorikko, Hermanin vaimo, ja talon täysikasvuinen tytär Aliina. Vanhemman Rehmosen vaimo oli jo tutiseva mummo. Hän itkeä tihersi hiljaa pihalle tullessaan pyyhkien tämän tästä ohuen, hartioillaan olevan huivinsa nurkkiin rähmääviä silmiään. Itkussa oli myös nuorikko. Hänellä oli rintalapsi sylissään, ja kahden puolen helmoissa riippuivat vanhemmat vesat, nekin itkeä poraten täyden päältä. Ainoa, jolla ei näkynyt vesiä silmissään, oli tytär Aliina. Hän oli pyntännyt ylleen parhaan pyhäpukunsa, ja pörröisen tukkansa katteena oli hänellä pitkä ryssäläismuotia tavoitteleva silkkiliina. Hän keikaliutteli niskojaan, aivan kuin näyttääkseen, etteihän tässä vielä niin köyhiä olla. Sääliä näkyi vanhan emännän ja nuorikon sekä tämän lapsien kohtalo herättävän miesjoukossa. Kun he ohuissa vaatteissaan väristen seisoivat siinä seuraten sisältä raahattujen tavarainsa viimeistä taivallusta, niin jopa alkoivat hiljetä naurunremahdukset ja kovaääniset kokkapuheet. Mutta vasaramies jatkoi työtään hellittämättä. Vasaroi piirongin, vasaroi kaapit, pöytärämät, tuolit, seinäkellon, vasaroi rekivaippoja, vällyjä, muutamia halpoja pöytäliinan tapaisia, vasaroi patoja, kirvesnysiä, lapioita ja mitä vain eteen kannettiin. Kaikki menivät aivan pilkkahinnasta, ja suurin osa näistä tavaroista joutui Tereskalle, sainoin omistajalle. Ainoastaan omat pitovaatteensa ja muutamia vähäisiä kapistuksia sai talonväki itselleen jättää. Niin pantiin Rehmosen perhekunta puhtaaksi maallisesta mammonasta. Ei tarvinnut tämän suursiivouksen jälkeen enää pahasti pelätä varkaiden pystyvän juuri mitään kaivamaan ja varastamaan. Aurinko alkoi mailleen painua, kun vihdoin joutui pääasia itse tilatieran vasaroiminen. Viimeiseen asti oli luultu, ettei miesjoukossa olisi ketään, joka huolisi mokomasta, loppuun asti kalutusta tilasta. Uskottiin sen pakosta jäävän Rehmoselle itselleen, ja hänen perhekuntansa siten pelastuvan suorastaan mierontielle joutumasta juuri talven selkään. Siinä toivehikkaassa luulossa kuitenkin erehdyttiin. Halukas ostaja löytyi, ja vasaroiminen päättyi hyvin lyhyeen. Ensi sanaansa tarjosi muuan outo mies, joka tähän asti oli pysytellyt kokonaan syrjässä, tuhatviisisataa ruplaa. Tarjous pani kaikki hätkähtämään. Heti selvisi jokaiselle, että tämä mies oli velkojan, kauppias Kyllästisen lähettämä ja osti tilan Kyllästisen lukuun. Eihän kukaan muu olisi heti alussa niin korkeaa tarjousta tehnyt. Mutta Kyllästisellä kun taisi olla niitä saatavia sen verran, että kannatti tarjota vaikka kaksi tuhatta. Vasaramies yritteli vielä hintaa koroittaa, huuteli hyvän aikaa: — Tuhatviissataa tarjottu... Tuhatviissataa ensimäine... No miehet, pannaaha vähäse lisuketta. Hyvä tila, kerralla mainio: kartanot, pellot, niityt, metsää, taatsa paikkoi, mitä vaa. Leikkiähä tämä tämmöne raha, ykstuhatviissataa... haastakaaha naapurit, haastakaa sukkelaa. Kukaan naapureista ei haastanut. Silloin yritti vasaramies vielä Valkjärven miehen luontoa pehmitellä, puheli tälle: — A sie Valkjärve mies, avitaha sie vähäse alkuu, avita veikkone! Mutta Valkjärven mies pysyi myös tällä kertaa tukkikuurona. Silloin kohosi vasaramies juhlalliseen asentoon, melkein varpailleen, pullisti rintansa, heilautti vasaransa koholle ja julisti hisahtamattoman hiljaisuuden vallitessa kauas kuuluvalla, laulavalla äänellään: — Tuhatviissataa ensimäine... Tu-hat-viissa-taa toi-ne... ja... yks-tuhat-viis-sataa ruplaa kolmas kerta! Vasara paukahti. Taavetti Rehmonen oli maaton mies. Ukko oli seissyt koko viimeisen toimituksen ajan silmiään räväyttämättä, seuraten melkein henkeä pidättäen vasaramiehen elkeitä. Kun vasara heilahti koholle, näytti Taavetti hätkähtävän. Ja kun vasara putosi alas, oli Taavetti kuin tuomittu. Ei näyttänyt hyvään aikaan tajuavan, seisoiko hän vielä omilla jaloillaan vai ei. Sitten laahustahan väsynein askelin kuistikon rappujen luo ja lysähti siihen ensimmäiselle astuimelle. Pää painui käsien varaan, eikä hän enää katsettaan kohottanut. Rehmosen vaimo painui miehensä viereen, kiersi kuihtuneen käsivartensa hänen hartioilleen ja sopersi: — Mihin me nyt pää kallistetaa, mihin? Rajut itkun tyrskähdykset ravistelivat hänen muutenkin tutisevia hartioitaan. Niin päättyivät Rehmosen vasaramarkkinat. Väkijoukko alkoi vitkalleen poistua pihamaalta vieden ostamansa tavarat mennessään. Sinne menivät hevoset, lehmät, lampaat, sinne kärryt, reet, huonekalut, kaikki tyynni. Ahtailla, roudan röysteiköksi kovettamilla kujasilla taivalsi tuo kirjava joukko, niinkuin olisi suorittanut muuttotalkoita. Isäntäväki vain oli poissa. Se oli jäänyt tyhjän, autioksi raastetun talkootalon pihalle. Viimeisenä, kaikkien muiden mentyä, liikahti aitan korkeiden rappujen vierestä Jaakko Vesterinen. Hän katseli vielä tovin aikaa kuistikon rappujen eteen, vanhan pariskunnan ympärille kokoontunutta perhekuntaa. Kääntyi sitten ja poistui kenenkään huomaamatta siitä aitta- ja asuinrakennusten välisen solan kautta, harppasi lahonneen pellonaidan yli ja läksi suoraan yli pellon huvilalleen päin. Ilta alkoi hämärtää. Taivas oli mennyt pilveen, ja aamupakkasen jälkeen lauhtunut ilma tuntui niin hyväilevän pehmeältä. Se ennusti pian alkavaa lumisadetta, talven ensimmäistä lunta. Jaakko ei huomannut tätä ilman muutosta. Ei hän huomannut ylipäänsä mitään, ei ympärillään leviäviä, pehmeän hämärän verhoon kääriytyviä autiopeltoja ja rakennuksia, ei sieltä täältä tuikahtavia tulia. Kuin unessa hän taivalsi eteenpäin, joutui Lazarevin huvilatielle, siitä oman huvilapalstansa kohdalle, siitä hiljaiseen, solkevaan männikköön, huvilansa pihalle, kuistikolle ja vihdoin sisälle siihen huoneeseen, jossa hänellä oli höyläpenkkinsä. Hitaasti Jaakko sytytti lampputuikun, asetti sen varovasti paikalleen penkin toiseen päähän ja istahti itse toiseen päähän, jalat puolittain riipuksiin. Siinä istui Jaakko tuntikauden jaksamatta mitään ajatella. Yksi ainoa kuva pyöri hänen mielessään. Se oli kuin polttamalla poltettu hänen aivokuvastimeensa: kovan kohtalon murtama Rehmosen pariskunta kuistikkonsa rappusille painuneena; vieressä ohuissa vaatteissaan väristen itkevä nuorikko, sylilapsi rinnoillaan, kaksi itkevää, värisevää lasta helmoissaan. Ja yht'äkkiä ilmestyi sen kuvan rinnalle toinen, sukelsi muisto hänen omasta aikaisimmasta lapsuudestaan: Hänen isänsä riippuu piinapetäjän kyljessä. Raipat viuhuvat, viuhuvat. Niitä käyttelee samannäköinen punakka, pyylevä mies kuin vasaran käyttelijä Rehmosen pihalla... Ensin ilmestyy paljaaseen, laihaan selkään, jonka lihakset riippuva asento on pinnistänyt luonnottomasti koholle, punaisia raitoja, kuin kirjauksia. Sitten alkaa tihkua niistä raidoista verta. Pian on koko selkä yhtenä verisenä tahtaana. Vinkuvista raipoista pirskahtelee ympärillä seisovien kasvoille ja vaatteille verta, kuin vihmovia sadepisaroita... Äiti seisoo lähellä olevan petäjän kylkeen nojaten ja itkee siinä hiljaa. He lapset riippuvat äitinsä helmoissa ja parkuvat täyden päältä. Vuoron perään hyväilee äidin vapiseva käsi heidän tukkaansa, koettaa heitä viihdyttää. Isän pää on käännetty heihin päin. Vaikeroimisensa lomassa hän pyytelee: »Menkää, menkää pois täältä!» Mutta he eivät mene... Vihdoin painuu isän pää venyneen käsivarren varaan, silmät sulkeutuvat. Mutta raipat viuhuvat, viuhuvat edelleen. Vihmovat veripisarat pirskahtelevat äidin ja heidän kasvoilleen, vaatteilleen asti... Sitten lyö raippamies viimeiset iskunsa, lyö henkeään vetäen, varpailleen nousten, niinkuin vasaramies oli Rehmosen pihalla äsken lyönyt. Sitten pudotetaan isä riiputuskoukusta, viskataan siihen petäjän juurella olevaan lammikkoon, ja kaikki menevät pois. Äiti auttaa tointuneen isän kuivalle, ja sitten he itkevät kaikki yhdessä, itkevät, niinkuin Rehmosen perhekunta oli äsken itkenyt... Niin, ne kuvat sopivat yhteen. Ei ollut paljoa erotusta. Samat raipat, kuin silloin, viuhuivat yhä edelleen. Orjia he olivat, orjia saman vieraan herravallan... Jaakon oikea käsi teki tuskallisen, rajun liikkeen, aivan kuin torjuakseen vasten kasvoja sävähteleviä iskuja. Käden alle sattunut höylä lennähti penkin toiseen päähän, sysäsi lampun lattialle. Kuului heikko pamahdus. Keskellä höylälastukasaa räjähtänyt lamppu sytytti yhdellä tuprahduksella lastukasan tuleen. Liekit löivät korkealle. Jaakko havahtui säikähtäen, tempasi yhdellä riuhtaisulla takin yltään, heitti sen levälleen palavan lastukasan päälle ja alkoi hypellä siinä takkinsa päällä kuin mieletön. Mutta lastukasa oli liian suuri. Liekit levisivät siinä kuin tappuroissa. Pian syttyi myös höyläpenkki, kaikki tyynni. Koko huone oli tulena ja savuna. Jaakko hyppeli riehuvien liekkien keskellä. Ne korvensivat hänen kasvojaan, käsiään. Vaatteet hänen yllään syttyivät tuleen, hän oli tukehtumaisillaan tuleen ja savuun. Silloin Jaakko syöksyi viimeisin voimin liekkien läpi ovea kohti, sai sen auki. Liekit ja ilmanpaine viskasivat hänet edellään kuistikolle. Siitä hoiperteli hän pihamaalle, petäjikköön ja vaipui siellä muutaman petäjän juureen sammaleiselle kivelle. Palo levisi pelottavalla nopeudella. Lyhyen tuokion kuluttua löivät liekit ulos molempien kerrosten ikkunoista, koko rakennus peittyi riehuvan, korkeuteen kohoavan tulipatsaan sisään. Jaakko tuijotti paloon jäykistynein silmin. Hän oli näkevinään sen hyppelevien liekkien keskeltä raippoja... raippoja. Ne viuhuivat vimmatusti. Niiden iskujen jäljet kirvelsivät hänen kasvojaan, kaulaansa, käsivarsiaan. Mutta äkkiä valahti kuin lieventävä öljytippa hänen turtuneisiin, polttaviin aivoihinsa toinen mielijohde. Hän mutisi puoliääneen: — Sehän palaa, palaa se perintö... orjavallan perintö! Se mielijohde kevensi. Oli kuin olisi raskas taakka vierähtänyt pois Jaakon hartioilta. Hän ei tuntenut enää kirveltävää tuskaa, ei mitään. Ummisti silmänsä ja painui kokoon siihen sammaleiselle kivelle raukeana, uupuneena, siunattua lepoa kaivaten. Suuria, keveitä lumihiutaleita satoi hänen hartioilleen. Korvissaan kuuli hän tulipalon räiskeen ja huminan. Se tuntui nopeasti pakenevan yhä kauemmaksi... Siitä löysi hänet Antero Launiainen, joka sinä päivänä oli sattumalta tullut Peräkylälle ja juoksi palon nähtyään henkensä edestä palopaikalle. Antero koetti puistella Jaakkoa hereille, mutta ei siinä onnistunut. Hiukan vain Jaakko kohotti päätään, mutta painoi sen sitten uudestaan alas eikä näyttänyt enää edes kuulevan Anteron hätääntyneitä, kehoittelevia sanoja. Silloin Antero läksi juoksemaan Jaakon kotiin. * * * * * Mari oli koko sen illan Martin ja Laurin kera ahkerassa työssä kellarissaan. He pakkasivat juurikasveja suuriin kannellisiin koreihin. Seuraavana aamuna piti koko kesän loppuvarasto lähetettämän Pietariin ukko Arttemin mukana, joka meni saamaan sieltä viimeistä tilitystä. Mari ja pojat työskentelivät lyhdyn valossa, joka riippui kellarin katossa olevasta koukusta. Jo oli viimeinen kori täytetty. Mari köytti Martin kera sen kantta kiinni. Lauri kokoili omiksi talvivaroiksi jätettyjä juurikkaita kellarin perällä oleviin lauta-aitauksiin. Silloin kuului kellarin ovelta Antero Launiaisen hätääntynyt, hengästynyt ääni: — Mari... emäntä, tulkaahan tänne, minulla olis... Mari, joka oli juuri kiristämässä kiinnitysnarua, katsahti hämmästyneenä ovelle. Nähdessään lyhdyn valossa Anteron hätääntyneet kasvot hellitti hän narun kädestään ja syöksähti ovelle. — Mitä on tapahtunut, te näytätte? — Tulkaahan ulos... huvila... Jaakko... Enempää ei hän ehtinyt. Yhdellä hyppäyksellä oli Mari ulkona ja näki ensi silmäyksellä tulipaljon kaamean kajastuksen. Hän horjahti. — Hyvä jumala, onko...? — Ei, kyllä hän on elossa, mutta... Pojat olivat myös tulleet kellarin ovelle ja yrittivät äitinsä perästä ulos. Mari puhui heille kiireisesti: — Ei, jääkää te tänne, pojat! Sulkekaa kellari ja menkää sitten tupaan odottamaan. Minä en viivy kauan. Samassa hän jo hävisi Anteron kera pimeään. He juoksivat tovin aikaa äänettöminä. Antero harppasi edellä, Mari perässä. Silloin tällöin, pellon ojien yli mentäessä, käännähti Antero ja tarttui Marin käteen estääkseen häntä nenälleen tuiskahtamasta. — Vähitellen pääsi Mari ensi säikähdyksestään, kykeni ajattelemaan selkeästi. Hän kysyi hengästyneenä: — Tiedättekö te, Antero, miten se syttyi? — En, minä en tiedä mitään. Palo riehui jo parhaallaan, kun minä tulin. Jaakolta on takki palanut, ja muutenkin... Mari lisäsi vauhtiaan. He joutuivat petäjikön reunaan, joutuivat palopaikalle. Mari ei edes katsahtanut jo lopuillaan palavaan huvilaan eikä paloa katsomaan saapuneisiin kyläläisiin, joita seisoskeli siellä täällä ympärillä toimettomina. Hän meni suoraa päätä Jaakon luo, alkoi pudistella hänen olkapäätään ja puhui hyväilevällä äänellä: — Jaakko, hyvä Jaakko, nousehan! Lähdetään pois täältä, lähdetään kotiin. Jaakko kohotti päätään. Mari tarttui kaikin voimin hänen kainaloonsa. Jaakko kohosi horjahdellen jaloilleen. Antero yritti tarttua hänen toiseen käsipuoleensa, mutta Jaakko teki torjuvan liikkeen. — Ei, anna olla, Antero. Kyllä minä koetan päästä ilman. Nojaten raskaasti Marin käsivarteen alkoi hän siirrellä koneellisesti jalkojaan. — Kiitos, Antero, hyvästi! sanoi Mari kääntäen päätään. -— Hyvästi! sai Antero sanotuksi. Hän jäi seisomaan siihen petäjän juurelle. Hän katseli pimeään häviävän Marin ja Jaakon jälkeen. Hyväilevinä värisivät vielä hänen korvissaan Marin sanat: »Kiitos, Antero, hyvästi.» Mutta muuten teki hänen mieli itkeä tuskasta ja raivosta. Lazarevin huvilatiellä seisoi pari kolme miestä paloa katselemassa. Niiden ohi mentäessä erotti Marin korva sanat: »Miten paljosta lie ollut vakuutettu?» Ja näitä sanoja säesti toisten ivallinen, pidätetty nauru. Ne sanat ja se nauru löivät kuin puukko Marin sydämeen. Hän puristi rajusti Jaakon käsivartta ja kysyi vapisevalla, tukahtuneella äänellä: — Jaakko, oliko... oliko se... vakuutettu? Viimeinen sana tuli suorastaan rajuna parkaisuna esille. — Ei, ei ollut, ei mitään semmoista huoli pelätä! vastasi Jaakko väsyneesti, päätään kohottamatta. Oli kuin raskas myllynkivi olisi vierähtänyt Marin sydämeltä. Hän sanoi vielä värisevällä äänellä: — No sitten ei mitään, hyvä Jaakko, ei mitään. Me kestämme sen vahingon. Minulla on säästöjä. Ei sinun enää tarvitse minnekään lähteä. Sinä jäät nyt kotiin. Pirtissä odottivat pojat katsellen ikkunasta huvilan paloa. Poikien avulla Mari riisui Jaakon ja asetteli kääreet hänen kasvoilleen ja käsiinsä. Jaakon saamat palohaavat eivät onneksi olleet varsin pahat, mutta hän oli niin uupunut, että meni uneen, ennenkuin hänet oli saatu kunnolla riisutuksi. Kuin pienen lapsen asetteli Mari hänet sänkyyn, kääri peitteen hellävaroen hänen ympärilleen ja katseli vielä hyvän hetkisen hänen syvää, rauhallista untaan. Sitten hiipi hän Martin ja Laurin luo, jotka olivat palanneet takaisin ikkunaan vähitellen sammuvaa paloa katselemaan. Pojat painautuivat kuin turvaa hakien kiinni äitiinsä. Niin seisoivat he kauan. Vihdoin sanoi Lauri: — Äiti, se sammuu jo. Siihen meni isän huvila! — Se saikin mennä! Se teki isän vain sairaaksi ja onnettomaksi. Pojat katselivat suurin, totisin silmin äitiinsä. Vihdoin kysyi taas Lauri arastellen: — Vieläkös isä tulee terveeksi? — Tulee, hyvä Lauri, tulee, kun me vain hoidamme häntä hyvin. Ja sitten... sitten ensi keväänä tulee myös isä meidän kera työhön — rupeaa suota ojittamaan. Ja sinä Martti saat mennä isän mukana, ruveta häntä avustamaan. — Minä lähden! kuiskasi Martti innosta vavisten ja puristautuen lujemmin kiinni äitiinsä. — Mutta minä jään äidin luo kasvitarhaan! puhui Lauri. — Niin, sinä jäät minun luo. Me hoidamme kasvitarhan. Isä ja Martti hoitavat pellot ja suon. Silloin meille alkaa _uusi elämä_. *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ORJAVALLAN PERINTÖ *** Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed. Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution. START: FULL LICENSE THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license. Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works 1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. 1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below. 1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others. 1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States. 1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: 1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed: This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. 1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work. 1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™. 1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License. 1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1. 1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that: • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.” • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works. • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work. • You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works. 1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below. 1.F. 1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment. 1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE. 1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem. 1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. 1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions. 1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause. Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™ Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life. Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org. Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws. The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS. The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate. While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate. International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate. Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support. Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition. Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org. This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.