The Project Gutenberg eBook of Miehetön kylä
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Miehetön kylä

Author: Kálmán Mikszáth

Translator: Toini Kivimäki

Release date: January 1, 2025 [eBook #75014]

Language: Finnish

Original publication: Hämeenlinna: Arvi A. Karisto Oy, 1929

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MIEHETÖN KYLÄ ***

language: Finnish




MIEHETÖN KYLÄ

Kirj.

Kálmán Mikszáth


Suomentanut

Toini Kivimäki





Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Osakeyhtiö,
1929.




Maantieteellisessä luettelossa on seuraavat pari riviä Szelistyestä:
»Szelistye, Szebenin maak., Szelistyen piiriä, 3,750 as., 1,964
rakenn., tuomioist. Nagyszebenissä, piirioik. omassa kaup.;
rautat.-as., lenn., säästöp., postitoim.»

Neljä ja puoli vuosisataa sitten, niihin aikoihin, jolloin hänen
ylhäisyytensä Mikael Szilágyi oli Siebenbürgenin käskynhaltija, ei
Szelistyestä vielä olisi voitu kirjoittaa näin paljoa.

Silloin ei kaupungissa ollut näin monta asukasta, ei rautatietä, yhtä
vähän kuin siihen aikaan olisi voitu nähdä siellä sähkölennätinlankaa,
säästöpankin katolla mehiläiskekoa tai kuulla edes postitorven
toitotusta. Mutta kaikista näin luetelluista asioista ei ainoakaan ole
juuri se, mitä kaupungilta puuttui, mutta maantieteellinen luettelo ei
liioin vielä nytkään kerro mitään kallisarvoisimmasta, mitä siellä on.

Siihen aikaan oli vanha Mikael Dóczy, Johan Hunyadin entinen uskottu
ja linnanpäällikkö, Nagyszebenin esimiehenä. Hän koetti Nagyszebenin
kreivinäkin palvella isäntäänsä alati hyödyllisesti siten, että
keräsi ja lähetti hänelle sotamiehiä tienoolta ja omilta kaupungin
lähistöllä olevilta maatiloiltaan, jotka kasvattivat voimakkaita
isoluisia romanilaisia nuorukaisia. Johan Hunyadin tarvitsi vain sanoa:
»Vielä tuhat miestä, Mikael!» — ja hän haali kokoon tuhannen. »Vielä
tuhat, Mikael!» — ja hän keräsi kokoon pojatkin, jotta vaaditut tuhat
miestä voisivat lähteä. Sillä paavi vaati silloin paljon verta. Hänen
pyhyytensä näet lietsoi näitä sotia, ja jos sangollinen turkkilaista
verta piti vuodatettaman, maksoi se aina puoli sangollista unkarilaista
verta. Paavin käsityksen mukaan se oli otollinen teko rakkaalle herra
Jumalalle.

En tiedä, mikä oli Jumalan käsitys asiasta, mutta varmaa on, että
tästä tukuttain vuodatetusta verestä, joka oli suurimmaksi osaksi
unkarilaista, oli havaittavissa vain se näkyvä seuraus, että siitä
alkaen soitetaan kaikissa kristittyjen kirkoissa kelloa keskipäivän
aikaan, kuten hänen pyhyytensä paavi oli säätänyt, Belgradin taistelun
muistoksi, koska voitto ratkesi juuri hetkellä, jolloin aurinko oli
tavoittanut taivaanlaen keskikohdan.

Ah, hyvä Jumala, kuinka kalliiksi meille tulikaan tämä soitto! Ja
kuinka vähän se merkitseekään vertauskuvana! Sillä kukapa enää
tietää vieraissa maailmankolkissa tai edes täällä maalla jossakin
pikkukylässä, kun kirkon iso kello alkaa alakuloisesti läppäillä, että
sen äänissä Unkarin sielu itkee kaatuneita esi-isiään.

Totisesti, voin sen sanoa, näistä sodista ei koitunut paljon näkyväistä
hyvää.

Näkymättömästä hyvästä en tosin voi kertoa, sillä se on Jumalan
salaisuus. Eihän olisi sekään asia, josta nyt aion puhua, voinut
tapahtua ilman näitä sotia.

Mutta minun täytyy aloittaa sanomalla, että hänen ylhäisyytensä
käskynhaltija Mikael Szilágyi oli vuonna 1458 alkusyksyllä Fogarasissa
monilukuisen ja loistavan seurueen kanssa valakialaisen voivodin
vieraana.

Kuninkaamme olivat näet aina antaneet Fogarasin valakialaiselle
voivodille läänitykseksi sillä ehdolla, että tämä suojelisi heitä
turkkilaisilta. Valtio oli siihen aikaan ylimalkaan vahan toisenlainen
kuin nykyisin. Silloin se osoitti valtaansa siten, että se kykeni
antamaan toisille yhä lisää; nykyisin se loistaa siten, että se osaa
ottaa toisilta yhä enemmän. Vaikeata on ratkaista, kumpi on oikea
menetelmä, sillä silloinkin kaikki ärjyivät valtiolle, ja nykyisin on
laita samoin.

Szilágyi oli siis syyskauden alussa Fogarasissa voivodin vieraana ja
kävi usein metsästämässä kauriita Lumivuorilla, joiden kauneutta hänen
seuralaisensa ylioppilas Baltasar ylisti komein latinankielisin säkein.
Se oli ihanaa tienoota, jossa vilisi taimenia ynnä riistaa. Metsäsikoja
tuli parvittain alas kentille, ja ylhäiset herrat kiipeilivät kauriiden
perässä jopa »Strungu draculun», sen hirvittävän kuilun partaalle asti,
joka kulkee Negoi-vuoren pohjoispuolista kuvetta pitkin.

Siellä oli monenlaista pyyntiä. Alppien juurta peittävästä
mustikkavarvikosta syöksyi joka hetki ruskea karhu tömistellen
esille. Lempeät peurat saapuivat lähteelle sammuttamaan janoaan.
Tiheälehväisissä metsissä taas räpistelivät koirasmetso ja pyy, ja
korkealla halkoi ilmaa korppikotka.

Sitten vaikenivat metsästystorvet moniksi päiviksi, riistanajajat
hajaantuivat, ja aroiksi peloitetut otukset palasivat tyyssijojensa
lepoon. Mutta lumihangilla harhailevat kauriit voivat tyyninä katsella
kuvaansa Jezere Girszovin järvestä ja muista suonsilmistä. Näin
väliaikoina voivodi järjesti vaihteeksi Fogarasin linnaan komeita
juhlia vieraansa kunniaksi, sillä _suae aetatis oraculum fuit_ nuoren
kuninkaan enona ja myöskin kaiken vallan pitäjänä, jonka ainoa tutuksi
käynyt ja laajalle levinnyt lause kuului: »Oikeudenmukaisuus on kaunis,
jopa hyvä asia, mutta kun on valta, voi tulla toimeen ilmankin sitä.»

Eipä hän siitä tosin paljoa välittänytkään. Mutta hän oli pohjaltaan
hyvä ihminen, pehmeäsydäminen, iloinen, kuitenkin myös äkkipikainen.
Hänen toimistaan tuntee itsepäisen, omavaltaisen luonteen, turhamaisen,
kunnianhimoisen ihmisen, mutta samalla älykkään valtiomiehen.
Huvitteluissakaan hän ei unohtanut velvollisuuksiaan valtion päämiehenä.

Aamulla varhain hän kuunteli isä Ambrosiuksen messua, sitten otti
puheilleen anojat ja lähetystöt, edelleen Budasta saapuneet kuriirit ja
lähetti niiden mukana käskyt ja vastaukset takaisin.

Siihen aikaan hallitseminen ei ollut yksinomaan nimen pitkäveteistä
kirjoittamista. Kovin monta hupaista välikohtausta kietoutui kirjavasti
vakaviin, epämiellyttäviin tehtäviin.

Hauska juttu oli sekin, kun hovituomari Gabriel Sándor tuli
ilmoittamaan, että ulkona odotteli muuan naislähetystö.

»Mitä naisia?» uteli maaherra.

»He ovat Szelistyestä», vastasi hovituomari.

»Missä on Szelistye?»

»Se on minun omaisuuttani», huomautti nuori Georg Dóczy, Nagyszebenin
juurivalittu ispaani, joka pääsiäisenä kuollutta isäänsä surren oli
pukeutunut mustiin kiireestä kantapäähän ja nyt seisoi muiden ylimysten
joukossa.

»Tuokaa heidät sisään», käski maaherra. »Kuuntelemme heitä mielellämme
jo senvuoksi, että ne ovat serkku Dóczyn maaorjia.»

Pian senjälkeen astui huoneeseen kymmenkunta valakkilaista naista,
luisevia, leveäharteisia, rotevalanteisia olentoja. He olivat
pyhäasussaan, yllä kirjaillun rintalapun koristamat kureliivit, päässä
kirjavan verkon ja lasihelyjen somistama hilkka.

He eivät olleet kovin kauniita, eivät liioin kovin nuoria, mutta kuten
Paul Bánffy sanoi: »Pula-aikana kävivät nekin laatuun.»

Yksi naisista, näköjään vanhin, Marjunka-niminen, asteli rohkeasti
käskynhaltijan eteen, heittäytyi polvilleen, ja hänen suustaan lähti
valakkilaisia sanoja solkenaan kuin hirssijyviä reikäisestä säkistä.

Maaherra kuunteli häntä käsivarret ristissä rinnalla kärsivällisesti,
nojaten vuoroin toiselle, vuoroin toiselle jalalleen. Mutta lopulta hän
ei enää jaksanut, vaan sanoi hovituomarille:

»Tukkikaa toki tuon suu ja sanokaa mitä he ovat tuoneet mukanaan.»

Siihen aikaan oli vielä tapana, että lähetystöt aina toivat mukanaan
jotakin, näin suurille herroille tietysti jotakin erikoisen
harvinaista: kaksipäisen lampaan, maahan joskus piilotettuja
sekä sittemmin esille kaivettuja vanhoja astioita ja rahoja tai
jättiläiskokoisen maissintähkän, jota paikkakunnalla pidettiin ihmeenä,
lyhyesti, jotakin miellyttävän vähäpätöistä.

»Nouse siitä, typerä vaimo, eikä hiiskahdustakaan enää!» komensi
hovituomari Marjunkaa. Sitten hän sanoi maaherralle: »Naiset eivät ole
tuoneet mitään, mutta he vaativat jotakin.»

»Mitä sitten?»

»Teidän ylhäisyytenne olisi annettava heille miehiä.»

»Ovatko he mielettömiä?» kuohahti käskynhaltija.

»He sanovat, että kun heillä oli miehiä, he eivät osoittautuneet
kitsaiksi kuninkaalle, joka yhä uudestaan vaati paljon sotamiehiä.
Szelistyeen ei jäänyt ainoatakaan täysikasvuista nuorta miestä. Kylässä
asuu vain naisia. Pappi ja lukkari ovat kylän viimeiset miehet, mutta
nekin lähentelevät jo molempia mustia niittomiehiä. [Molemmat mustat
niittäjät merkitsevät rahvaankielessä kahta seitsemää, siis 77 vuotta.]
He ovat muka vain antaneet miehensä lainaksi, ja nyt olisi teidän
ylhäisyytenne annettava ne takaisin, ja elleivät ne ole enää tallella,
jos ne ovat kaatuneet taistelussa, pitäisi teidän ylhäisyytenne
toimittaa toisia tilalle, sillä toinen käsi pesee toisen, ja mikäli
kuningas haluaa edelleenkin Szelistyestä sotamiehiä, täytyy niiden
ensin syntyä, ja sentähden...»

Szilágyin käheä nauru keskeytti tulitin puheen.

»Hahaha, hohoho! Totta tietysti!» Ja jälleen hän nauroi niin, että
kyyneleet vierivät hänen silmistään. »Miehiä he tarvitsevat. Jumalauta,
se panee nauramaan. Ja ne ovat sinun naisiasi, Georg? No, ovatpa ne
pahassa pulassa. Mutta missä sinä olet? Älä piileskele noin. Laske ääni
itsestäsi, Dóczy.»

Dóczy oli murheellisena mennyt ikkunan luo. Käskynhaltijan sanat
palauttivat hänet esille.

»Tunnustaakseni totuuden, armollinen herra serkkuni», sanoi hän
änkyttäen, »minun Jumalassa lepäävä isäni on tosiaankin vienyt miehet
viimeistä kappaletta myöten sijoittaakseen ne autuaan korkeasyntyisen
herra Johan Hunyadin sotalaumoihin, niin että alueitteni pellot viruvat
paljaina eikä minulla ole niistä laisinkaan tuloja. Minultakin puuttuu
miehiä, teidän ylhäisyytenne, mutta minä en valittele.»

»Se merkitsee, että iloitset naisten ylenpalttisuudesta», nauroi
maaherra tullen jälleen hyväntuuliseksi. »Et tietenkään voi valitella,
lurjus.»

Kaikki herrat hymyilivät ja katselivat himoiten valakittaria, jotka
puolestaan nyt rohkeampina hymyilivät heille uhittelevasti. Vain
Baltasar, ylioppilas, jolla oli untuvanraikkaat kasvot, loi katseensa
kainosti alas, kun hän pöytäkirjan yli kumartuneena tavanomaisesti
merkitsi siihen anojien toiveet ja maalasi ensin alkukirjaimeksi
koukeroisen F-merkin, joka näytti kuin mikäkin hämähäkinverkolta. Hän
teki sen kaulalla riippuvasta pikku pullosta, jossa oli punetta. Toiset
kirjaimet hän piirsi tavallisin merkein isosta tolposta ottamallaan
musteella.

»_Femina e Szelistyenses supplicant viros a rege_ (Szelistyen naiset
anovat kuninkaalta miehiä).»

Linnantornissa alkoivat nyt kellot soida, ja hovipoika tuli
ilmoittamaan Szilágyille, että päivällinen oli valmis, ja
tiedusteli, halusiko hän syödä heti vaiko myöhemmin. Sillä näin
suuren vallanpitäjän varalle keitettiin siihen aikaan niin ylhäisen
kestitsijän luona kuin voivodi oli monta kertaa päivällinen. Jos
Szilágyi sanoi, ettei hänen ollut vielä nälkä tai että hänellä
oli muuta puuhaa, pantiin valmiit ruokalajit yksinkertaisesti
syrjään tai jaettiin köyhille, ja keittäjät, keittiöpojat ja monet
paistivartaankääntäjät ryhtyivät valmistamaan uutta päivällistä.
Jos mahtava vieras sensijaan katsoi ajan otolliseksi noudattaa
ruuat pöydälle, alkoivat kellot uudelleen kilistä, ja kaikkialla
linnassa nousi kuumeinen kiire ja touhu. Kamaripalvelijat, lakeijat,
yliviinurit juoksivat edestakaisin, mustalaiset kiipesivät viuluineen
ja symbaaleineen parvekkeille, mutta tykkimiehet juoksivat porteille jo
aikaisemmin panostettujen ruutimörssärien ääreen, sillä kun maaherra
istuutui pöytään, kumahtivat mörssärit, jotta ympäristö kuulisi ja
maaemokin vavisten tuntisi, että hänen armonsa juuri silloin suvaitsi
nauttia sen valmistamia tuotteita — olihan se vallan suuri kunnia
maaemolle.

Tunnusteltuaan tovin ruumiillista olemustaan Szilágyi oli tajuavinaan
heikkoa liikettä vatsassa; hän viittasi siis hovipoikaa viemään sanan,
että ruuat voitaisiin tuoda pöytään. Sitten hän ryhtyi käsittelemään
esillä olevaa asiaa.

»Naiset», sanoi hän hovituomarille, »ovat jossakin määrin oikeassa.
Sieltä täältä voitaisiin lähettää heille joitakin taistelukyvyttömiksi
tulleita tai kotinsa ja kontunsa menettäneitä sotamiehiä. Sanokaa
heille siis, että täytämme heidän toivomuksensa. (Hän käytti mielellään
monikkoa ikäänkuin olisi kuningas.) Ja kysykää, kuinka monta miestä he
suunnilleen tarvitsisivat.»

Baltasar, ylioppilas, merkitsi innokkaasti myöskin päätöksen:
»_Gubernator promisit_ (maaherra lupasi).»

Mutta hovituomari tulkitsi päätöksen naisväelle.

»Hänen ylhäisyytensä herra käskynhaltija täyttää armollisesti
toivomuksenne, Szelistyen naiset, ja kysyy teiltä, montako miestä
tarvitsette.»

Sen kuultuaan naiset puhkesivat ilohuutoon ja ryntäsivät korkean herran
luo; polvilleen langeten he tavoittivat hänen pitkää orvokinsinistä
pukuansa suudellakseen sen lievettä sen ajan tavan mukaan.

»Hei, _canis mater_», ärjyi hovituomari, »lähdettekö siitä heti
tiehenne? Mitä te syljette herra käskynhaltijan viitan täyteen? Nouskaa
ja sanokaa minulle pian, montako miestä tarvitsette, ja menkää sitten
hiiteen!»

Naiset nousivat, panivat päät yhteen kuin hanhet ja ryhtyivät
neuvottelemaan, aluksi vain kuiskaten, mutta pian yhä vilkkaammin,
kovasti räkättäen, niin että lopulta melkein kävivät toistensa tukkaan
kiinni.

»Ettekö vieläkään ole sopineet?» ahdisti heitä herra Aleksander Benedek.

»No katsokaamme siis, montako sielua on kylässä?»

»Kolmesataa.»

»Mutta joukossa on miehiäkin?»

»Pappi, lukkari ja muutamia poikia, jotka vielä juoksentelevat lyhyissä
housuissa.»

»Montako miestä te siis haluaisitte?»

Marjunka, kypsyneessä iässä oleva nainen, joka oli lähetystön johtaja,
kohotti kulmakarvansa korkealle otsaan syvästi miettien, sitten hän
laski käden sydämelleen ja vastasi:

»Kolmesataa, _domnule_, jokaiselle sielulle yksi.»

»Mieletöntä!» kiivastui hovituomari; »sisältyyhän sitäpaitsi noihin
kolmeensataan sieluun kehittymättömät tytöt ja raihnaiset vanhukset».

»Epäilemättä.»

»Silloinhan jokaiselle teistä tulisi enemmän kuin yksi mies.»

»Hyvä Jumala!» huokasi muuan nuori nainen, jolla oli sysimustat
hiukset, ja loi katseensa häveliäästi maahan.

»Ja olisiko se niin kovin paha asia?» tokaisi toinen nuori
rohkeakatseinen nainen, jonka kasvot punoittivat kuin omena ja jonka
otsa oli täynnä näppylöitä.

»Ah, hyvä herra Aleksander Benedek, jalosukuinen suuri herra», huusi
Marjunka nauraen, ja hänen valkoiset hampaansa loistivat (kaksi puuttui
jo).. »Katsohan vain, kuinka monta ampiaista liehuu yhden ainoan ruusun
ympärillä eivätkä ruusut tai ampiaiset ole siitä millänsäkään.»

»Naiset, naiset», torjui hovituomari heitä, päätään pudistaen, »älkää
ahmiko liikaa. Välittäkää hiukan Jumalastakin. Sillä totisesti te
suututatte hänen ylhäisyytensä, ja hän peruuttaa, mitä on teille
luvannut.»

Naiset hämmästyivät ja sopivat lopulta siitä, että käskynhaltija saisi
antaa heille niin monta miestä kuin voi; kuitenkin tulisi hänen antaa
ne niin pian kuin suinkin.

Suureen kuninkaalliseen kirjaan siis merkittiin: »_Gubernátor
promisit_.» Ei kissakaan raapisi sitä siitä enää pois.

Mutta on olemassa vallan toisenlainenkin kirja: kohtalon kirja. Ja
siihen oli nyt kirjoitettu, että nuori kuningas Matias eräänä päivänä
otattaisi vangiksi ja sulkisi Világosin linnaan enonsa, kaikkivaltiaan
Mikael Szilágyin, ennenkuin tämä ehtisi pitää huolta Szelistyen
naisista.

Naiset olivat toimittaneet asiansa käskynhaltijan luona, mutta
Szelistyen pappi välitti sen Jumalalle huonosti, kun ei osannut hankkia
käskynhaltijalle tarpeellista lykkäystä. Pikku Matiaksen eno oli tehnyt
hänestä, vangista, kuninkaan, mutta tämä teki sen korvaukseksi enosta
vangin.

Tällaisia narrimaisia vaihtokauppoja tapahtuu usein maailmanhistoriassa.

Se oli suuren kuninkaan ehkä ainoa väärä teko, ja merkillistä on, että
hän juuri senvuoksi sai nimen »Matias Oikeamielinen».

Sillä Mikael Szilágyin sädekehä oli jo suunnattomasti haalistunut.
Onhan se luonnollista. Onpa käskynhaltijan kädessä lapio tai luuta,
lyödään toinen tai toinen yhtä helposti hänen kädestään. Ja olemme
kuulevinamme, kuinka kuorma-ajurit, matkustavaiset, jotka kengityttävät
hevosensa, kirjeitä kuljettavat esiratsastajat tuovat tiedon Szilágyin
vangitsemisesta pieniin kylätaloihin ja kuinka pikku aatelismiehet
hengähtävät helpotuksesta: »No, Jumalan kiitos!» ja pohtivatᵥ
keskenänsä päivän, viikon ja kuukauden tätä suurta tapausta.

»Ai, ai sitä pikku Matiasta, kukapa olisi uskonut? Tuhat tulimmaista,
omaa enoaan hän tällä tavalla käsittelee!»

»Mutta juuri se siinä on kaunista. Mikä on oikein, on oikein. — Hänestä
tulee vielä suuri kuningas!» Ja sillä oli Matiaksen kohtalo ratkaistu.
Kansan sydän avautui hänelle ja omaksui hänet: sillä jos haluaa päästä
kansan sydämeen, pitää tehota sen mielikuvitukseen.

Mutta nuori kuningas itse, jolla kylläkin oli luja käsi, mutta samalla
pehmeä sydän, alkoi pian pahoitella asiaa. Unettomina öinä näyttäytyi
eno hänelle usein laihtuneena, parta hoitamattomana ja syyttävin
katsein.

Päivällä taas hän luki äitinsä silmistä eräänlaista salaista tuskaa.

Kohtalon tahdosta joutui eräänä päivänä hänen käsiinsä se kirja, johon
Baltasar hänen enonsa käskystä oli merkinnyt valtiolliset asiat; siihen
oli merkitty erilaisia anomuksia ja lupauksia.

Kuningas selaili sitä ja arveli, että olisi kohtuullista täyttää nämä
lupaukset, sillä mitä käskynhaltija on sanonut, on lopultakin yhtä
paljon, kuin jos kuningas olisi sen sanonut.

Tapahtui siis, että muun muassa Szelistyen naisten asia uudestaan
sukelsi esiin; se kummallinen merkintä, jossa kuninkaalta pyydettiin
miehiä ja käskynhaltija lupasi toimittaa niitä, herätti kuninkaassa
tavallista vilkkaampaa uteliaisuutta. — Mitä hullua! — ajatteli hän. —
Pitääpä heti tutkia.

Blasius Prónayn käskettiin lähteä Nagyszebenin kreivin, Georg Dóczyn,
luo ja tiedustella asian laitaa, sillä kuningas tahtoi täyttää, mitä
hänen enonsa oli luvannut.

Tämä tiedustelu sattui perin huonoon aikaan. Pienet jutut häviävät
muutoin suurten joukkoon, mutta Buda oli nyt rauhallinen: ei
ruohonkorsikaan värissyt politiikan kentällä. Ei ollut muuta
keskustelun aihetta kuin ne erilaiset suunnitelmat ja päähänpistot,
kuinka kruunu saataisiin takaisin.

Mutta tästäkin aiheesta oli harrastus jo katoamassa; vanha Gara oli
ratkaissut sen: »Joko raudalla tai rahalla.»

Siihen ei ollut enää mitään lisättävää. Lyhyesti sanottuna, hovissa oli
kurkkusesonki, ja Prónayn matka oli oikea herkkupala.

Toimettomat hovipojat, äitelät hovimiehet käyttivät sitä kiihoittavien
juttujen ja huonojen sukkeluuksien aiheena. Ylioppilas Klemens
kirjoitti tietysti Ujlakin toimesta häväistyskirjoituksenkin nimeltä
»Ratsuhevoskanan matka Siebenbürgeniin».

Niinkuin tiedämme, ei tuo kurja runo säästänyt itse kuningastakaan.

Mutta myöskin vakavat piirit moittivat herra Prónayta, että hän ryhtyi
moiseen tehtävään.

»Eikö hän häpeä», sanoivat he äänekkäästi nauraen. »Ihminen, joka jo
kampaa itseään pyyhinliinalla!» [Se merkitsee: hän on kalju.]

Bánffy sanoi eräillä päivällisillä Czoborin luona: »Kuningas tahtoo
tehdä vielä suuremman ihmeen kuin Jeesus. Jeesus on yhdellä kalalla
tyydyttänyt ties kuinka monta miestä, mutta kuningas lähettää yhden
vanhanpojan ties kuinka monelle sadalle naiselle.»

Sukkeluudet sinkoilivat sinne tänne; ne olivat tosin laadultaan karkeat
ja sopivat niihin raskaisiin saappaisiin, kypäriin ja panssareihin,
joita silloin käytettiin.

Hienot hiotut huomautukset uinuivat vielä niiden kivien alla, joista
kerran rakennettaisiin kouluja.

Mikä on totuus, on totuus. Ainakin oli turha lähettää Prónayta
Siebenbürgeniin, sillä kuningas sai kotonakin kuulla Fogarasissa
tapahtuneesta kohtauksesta. Bánffy, Rozgonyi ja Kanizsay, jotka siihen
aikaan kuuluivat Szilágyin seurueeseen, antoivat hänelle siitä tietoja.

»Teidät majesteettinne tekisi järkevimmin, jos kokoisi kaikki sokeat
miehet koko maasta ja lähettäisi ne Szelistyen naisille, sillä kautta
kunnian ja autuuden, kauniita he eivät ole.»

Tämä kaikki ei paljoa haitannut asiaa. Siitä puhuttiin. Se ei
tee mitään, puhuttakoon vain! Mutta paha johtui siitä, että nuo
vähäpätöiset myrkytetyt nuolet, pienet neulanpistot, leikillinen pilkka
suututtivat rouva Prónayn, o.s. Magdalena Gálsyn, Elisabet Szilágyin
[Elisabet Szilágyi oli kuningas Matiaksen äiti] rakkaimman hovinaisen.

Siksi siitä tuli suuri tapahtuma, ja nainen voi helposti siirtää
surunsa toisen naisen sydämeen, niin että Elisabet soimasi kuningasta
siitä, että tämä oli upottanut Prónay-raukan vanhan pään näin rivoon
juttuun pannessaan matkan hänen tehtäväkseen.

Matias hymyili.

»Ah, kiltti äitiseni, älä usko hoviväkeen. Sinunhan tulisi tuntea
heidät. He näkevät kaikki kierossa valossa ja kertovat sen vielä
kierommin. Nyt on kerta kaikkiaan puhe siitä, että erään tienoon miehet
ovat kuolleet sukupuuttoon ja pellot viruvat kesantona, joten naiset
siis vaativat työvoimaa.»

»Häpeämättömät oliot», sanoi rouva Elisabet halveksivasti; »sinä et
toivottavasti ole mokomaan suostunut?»

»Se ei ole minun vallassani», vastasi kuningas. »Mikael Szilágyi on jo
järjestänyt sen asian, ja minä haluan, että hänen määräyksensä pysyy
pyhänä.»

»Niinkö?» sanoi kuningatar-äiti otsa synkistyneenä. »Siis Mikael
Szilágyi — tosiaankin nyt hän onkin vain Mikael Szilágyi.»

»Tarkoitan, eno —»

»Voisit lisätä: enoni, 'rangaistusvanki'. — Voi teitä lapsia!»

Ja kyyneliä valui hänen kauniista, sinisistä silmistään. Matias tuli
ilmeisesti liikutetuksi.

»Kuinka hyvä onkaan, äiti kulta, että voitte itkeä. Nähkääs, kuningas
ei saa itkeä milloinkaan, ja kenties hänenkin sydämeensä usein koskee,
mutta itkeä hän ei saa. Kuningas on todellinen vanki, orja, koska hän
tietää olevansa kuningas. Hän ei saa olla turhantarkka eikä arka.
Teidän silmissänne asiat näyttävät toisenlaisilta, koska voitte nähdä
niistä vain yhden puolen. Kun asia on tällainen, että Szelistyeen on
toimitettava miehiä, jotta maa jälleen jotakin tuottaisi, silloin
se on teidän silmissänne järkevä aloite, mutta kun naiset vaativat
miehiä itselleen, pidätte te sitä häpeämättömänä. Kuningas sitävastoin
käsittää sen samaksi, sillä kuningas ei saa ajatella vain sitä, että
pelto työntää kortta, vaan että myöskin syntyy sotamiehiä.»

»Ja mihin sinä tällä kaikella tähtäät?» kysyi Elisabet terävästi.

»Sitä, rakas äitiseni, että on vaikea sekaantua kuninkaan asioihin.»

»Ymmärrän, teidän majesteettinne», sanoi korkeasukuinen rouva ylevän
pilkallisesti ja poistui huoneisiinsa pää ylpeästi koholla.

Niin paljon hän kuitenkin sai aikaan, että hän riisti kuninkaalta halun
puuttua tähän asiaan, ja vaikka Blasius Prónay liitti kertomukseensa
Nagyszebenin ispaanin anomuskirjeen, ei Matias ryhtynyt minkäänlaisiin
toimenpiteisiin.

Kuninkaitten muisti ei sekään ole parempi seulaa: pienet jyvät
putoavat, ja isot jäävät.

Kului vuosi, taisipa kulua puolitoista, kun kuningas Anna Drágffyn
häissä säkenöivän ilotuulisena tapasi eräässä salissa Georg Dóczyn,
Nagyszebenin ispaanin.

»Kas, sinäkin olet täällä, Dóczy? Mitä uutta kuuluu. Siebenbürgenistä,
kerro! Kuinka voivat uskolliset saksilaisemme ja kelpo
romaanialaisemme?»

Puhuteltu kumarsi syvään.

»He osoittavat teidän majesteetillenne nöyrää kunnioitusta.»

»Entä naiset, joista minulle mainitsit? Mitä naisia ne taas
olivatkaan?» naureskeli kuningas.

Kolme neljä läsnäolijaa ehätti hänelle selittämään.

»Szelistyen naiset.»

»Vallan oikein, Szelistyen naiset, kuinka he nyt jakselevat?»

»He odottavat yhä, mitä heille on luvattu», vastasi Dóczy hymyillen.

Kuningas vaipui mietteisiin, ja hänen otsalleen ilmestyivät
historiallisesti kuulut kolme ryppyä.

»No kah, asia ei olekaan niin helppo, kuin te arvelette. Sillä Bánffy
on sotkenut laskelmani aika lailla. Bánffy sanoo, etteivät ne naiset
ole vähääkään kauniit. Niin — silloin asia on ylen vaikea, sillä kenet
voin sinne lähettää. Taistelukyvyttömiksi tulleet sotamiehetkö? Sekö
olisi palkkio heidän sodassa suorittamistaan palveluksista, että heidät
viskataan ilkeitten noita-akkojen kynsiin? Vai lähettäisinkö sinne
muukalaisia sotavankeja siirtolaisiksi? — Hyvä Jumala, ne karkaisivat
sieltä ehdottomasti!»

»Teidän majesteettinne järkipäätelmä on nokkela ja täydellinen»,
vastasi Nagyszebenin ispaani leikkisästi; »vain lähtökohta ei ole
oikea, sillä Szelistyen naisia voi pikemminkin sanoa kauniiksi kuin
tavallisiksi».

Kuningas naurahti.

»No, selvitä se asia Bánffyn kanssa, sillä en tiedä enää ketä uskoisin,
tai paremminkin (ja hän vilkutti silmää), lähetä minulle pieni
mallikokoelma nähtäväksi.»

       *       *       *       *       *

Kun peltomies kylvää, putoaa hänen vakastaan moni jyvä vakoon, moni
tien oheen, moni joutuu lintujen noukittavaksi, eikä näistä vartu
tähkäpäätä.

Kuningas on suurempi herra, mutta ei kaikista hänenkään sanoistaan
kehity tähkäpäätä; niistäkin menee moni hukkaan, monessa ei ole
laisinkaan siemenitua. Jos kuningas on viisas, ei hänen tule puhua
paljoa (ellei hän ole, tulee hänen puhua vieläkin vähemmän), sillä
pienempi paha on, ettei hänen jokaisesta sanastaan kehity tähkäpäätä,
suurempi paha on, jos moni sana työntää tähkäpään, vaikkei olisi
tarviskaan. Niinpä hänen on pidätettävä paljon siitä vähästäkin, mitä
hän voisi puhua.

Mitä tapahtui nytkin? Vain paholainen olisi voinut sen keksiä!

Helluntaiksi kuningas meni Várpalotan huvilinnaan. Se oli kuninkaan
meluisa nuorenmiehen asunto (rouva Ujlaky oli kastanut sen
»Kiirastulilinnaksi»).

Kim kuningas halusi viettää iloisesti päivän, pari, vetäytyi hän sinne
uskottujen tovereittensa kanssa, Czoborin poikien, nuoren Kanizsayn,
Paul Guthin, Gregor Rozgonyn, lyhyesti, eräitten ikäistensä ylimysten
seurassa. Hänen italialaiset opettajansa, hänen oppineensa ja
valtakunnan mahtimiehet, jopa Szilágyikin, olivat sen näin järjestäneet.

_Juventus ventus_: saakoon hänen päänsä levähtää paljosta oppimisesta
ja nauttikoon hän myöskin nulikkavuosien iloista.

Siellä voivat nuoret miehet syödä, juoda, telmiä, painiskella,
lyödä palloa, mitä vain teki mieli. Monesti he paiskasivat nuoren
kuninkaankin maahan, eikä se ollut majesteettirikos, sillä Várpalotassa
oli nimenomaan suuri tasa-arvo elämän erikoisuutena. Jääkööt hovitavat
Budaan.

Tänäkin vuonna he olivat kerääntyneet helluntaiksi linnaan.

Kuningas itse tuli Mujkó-nimisen narrinsa kanssa helluntain edellisenä
perjantaina. Suurin osa tovereista saapui lauantaina aamupäivällä, vain
Stefan Báthory vasta myöhään illalla karauttaen paikalle kuuluvalla
tammallaan, Lipityksellä.

Häntä tervehdittiin meluavasta.

»Mistä sinä tulet? Missä olet näin kauan kuhnustellut? Ei kai sinulla
ole ollut seikkailua?»

»Tulen suoraa päätä Budasta.»

»Mitä uutta sieltä aamun jälkeen?»

Hän aloitti kertomalla tuoreimmat maan ja hovin uutiset. Äkkiä hän
puhkesi käsiään paukuttaen sanoiksi:

»Ah, majesteetti, minkä ihmeen ihanan naiskolmikon Georg Dóczy onkaan
lähettänyt Szelistyestä malliksi!»

»Mitä sanotkaan!»

»Kasteesta ja kukkasista kudottuja haltiattaria! Koko Buda juoksi
ulos heitä kummastelemaan, kun he päivällä ajoivat kaupunkiin nauhoin
koristelluissa vaunuissaan.»

»Ovatko he todella niin kauniit? Etkö laske leikkiä, Báthory?»

»Teidän majesteettinne saa puhkaisuttaa silmäni, jos tulee ilmi, että
olen milloinkaan nähnyt kauniimpia.»

»Jumaliste!»

»Mitä heille on tapahtunut?»

»Teidän majesteettinne poissaollessa puhutteli valtakunnanpalatini
heitä.»

»Mitä palatini heille sanoi?»

»Olen kuullut hänen armonsa nipistäneen heitä poskesta — sellaisesta
ei voi vanhuskaan pidättyä — mutta en tiedä, mitä hän on sanonut
heille. Todennäköisesti joko että heidän on odotettava kuningasta tai
että riittäisi, kun hän on heidät nähnyt. Hän kyllä todistaisi heidän
kauneutensa...»

»No, niin hän toivottavasti ei ole sanonut», keskeytti hänet kuningas;
»olisihan ollut viisainta, jos hän olisi lähettänyt heidät suoraan
tänne. Jumaliste, meitä ilahduttaisi hiukan lörpötellä ja laskea
leikkiä yksinkertaisen paimenkansan lapsellisten tytärten parissa. Mitä
siitä sanotte, hyvät herrat?»

Kaikki iloiset toverit hyväksyivät kuninkaan sanat. Olisivathan he
yhtyneet niihin, vaikka niistä olisi kehittynyt vaara, saati sitten
nyt, kun niistä vain voi tippua hunajaa.

»Olisi hyvä lähettää esiratsastaja heitä hakemaan!» esitti Barnabas
Drágffy.

»Kutsunko jonkun?» tiedusti Gregor Rozgonyi, kaunis kotkannenäinen
poika, innokkaasti tarttuen tähän ehdotukseen.

»Oho! Malta hiukan! Sitä pitää ensin miettiä», torju Matias, joka
pikku asioistakin mielellään filosofoi. »Tämä juttu ei sittenkään ole
tavallinen, eikä siinä suinkaan ole mitään järkevää. _Ergo_ (siis) se
on narrimainen asia; niinpä on kysyttävä narrilta neuvoa. Kutsukaa
tänne Mujko.»

Neljä miestä riensi hakemaan narria. He etsivät häntä kuin nuppineulaa,
kunnes vihdoin löysivät hänet karjatarhasta sikolätin edestä, missä hän
oli tutkivinaan sikojen röhkinää. Sillä koko hänen taitonsa perustui
tällaiseen. Hovinarria ei tule kuvitella sellaiseksi kuin heitä
kirjoissa kuvaillaan: että sukkeluus ja äly heistä noin vain tupruaa
kuin laava Vesuviuksesta. Kaikkea vielä! Kaikki keskiajan narrit eivät
ole lausuneet niin paljon älykkäitä mietelmiä, että ne täyttäisivät
kymmentäkään sivua.

Nerokkaat ajatukset olivat yhä harvinaiset kuin valkoiset korpit, itse
Versaillesin hovissa — saati sitten Mujkólla.

Mujkó ei ollut muuta kuin aika miellyttävän näköinen, roteva, rappiolle
joutunut entinen ylioppilas, joka, jos hänestä olisi tullut sotilas
tai jotakin muuta hyödyllistä, olisi hyvinkin tullut toimeen. Mutta
elää tyhjäntoimittajana miellytti häntä paremmin. Hän oli tavallinen
boheemi, jolla oli hiukan vilkkaampi järjenjuoksu kuin ympäristöllä ja
jonkun verran matkimiskykyä.

Hän huvitti isäntäänsä epäilyttävän arvoisilla kepposilla ja
sukkeluuksilla. Hän osasi erinomaisesti jäljitellä kaukaista
koiranhaukuntaa, kissan naukunaa, Elisabetin hovinaisten keinuvaa
käyntitapaa ja heidän kasvojensa eleitä.

Mutta parhaiten hän matki Ladislaus Garaa, entistä
valtakunnanpalatinia, niin että usein, kun hän pöydän alle
piiloutuneena alkoi puhua entisen palatinin äänensävyyn, jokainen olisi
voinut vannoa, että sieltä kuului hänen armonsa ääni ja että palatini
oli jonkun erikoisen ihmeen kautta joutunut sinne.

Mujkó toimitettiin pian paikalle. Hän tuli pitkin harppauksin, päässä
leipävasu, joka alinomaan putoili, mutta aina kun se putosi, sieppasi
hän sen jalallaan kiinni ja nosti sen, yhä jalallaan, takaisin päähän.
Tällaisiin temppuihin olivat herrat tietysti rajattomasti ihastuneita.

»Kuule, narri», puhutteli kuningas häntä, »anna meille nyt viisas
neuvo»..

Ja hän kertoi narrille Szelistyen naisten tulosta Budaan ja että heidän
matkansa tänne oli nyt pohdittavana.

Narri virnisti (hän näkyi tekevän sen vain virkansa puolesta), sitten
hän alkoi puhua samaan äänensävyyn kuin arkkipiispa, mikä herätti
yleistä iloisuutta.

»Hm, ymmärrän sinut, veljeni Kristuksessa, oi kuningas (hän kohotti
kulmakarvansa otsaan). Sinä haluat rauhoittaa omaatuntoasi, ja siihen
kelpaa laastariksi narrin sana. Totisesti minä sanon sinulle, sinä teet
juuri samalla tavalla kuin jos kottarainen kysyisi rastaalta: saako
maistella kiellettyjä rypäleitä?»

Kuningas hymyili ja kysyi kärsimättömänä: »No, mitä rastas siihen
vastaa?»

»Rastas viheltää näin: Teidän majesteettinne, herra kottarainen, jos
haluatte olla säädyllinen, älkää kysykö minulta syntiseltä rastaalta,
vaan vaivautukaa kääntymään pellonvartijan puoleen. Kysyköön teidän
majesteettinne Granin arkkipiispalta.»

»Hahaha!» nauroivat herrat. »Eipä olisi hullumpaa! Mitähän hänen
korkea-arvoisuutensa siitä arvelisi?»

Matias hypisteli pukunsa pieniä hopeanappeja hieroen niitä vuoron
perään käsiensä välissä, kuten hänellä oli tapana, jopa myöhemminkin,
kun hän oli hämillään eikä voinut sillä hetkellä tehdä päätöstä. Mutta
tätä kesti vain minuutin verran.

»Arkkipiispat ovat», sanoi hän iloisesti, »tuiki varovaisia
tyyliniekkoja, Mujko-ystäväni. Herra arkkipiispa vastaisi minulle
kenties, kuten hänen edeltäjänsä kerran: _Nolite timere, bonum est; si
omnes consentiunt, ego non contradico_. [Älkää pelätkö, se on hyvä, jos
kaikki suostuvat, en minä väitä vastaan.] Mutta tämä vain sivumennen
sanottuna. Varovainen arkkipiispa on varsin paikallaan. Mutta mitä
on sanottava varovaisesta narrista, jollainen sinä olet? Silloin on
maailma jo nurinniskoin. — No, olkoon niin, hyvät herrat, kääntäkäämme
se päiväksi nurin ja oikein perinpohjin! — Rozgonyi, anna käsky,
että esiratsastaja valmistuu noutamaan Szelistyen naiset. — Panemme
Várpalotassa toimeen narrimaisen pienen kujeen. — Järjestä muu kaikki
keittäjämme, Paul Thegen kanssa. — Mutta näissä pidoissa — pankaa
se tarkoin mieleenne, hyvät herrat — käännetään kaikki ylösalaisin:
lakeijoista tulee ylimyksiä, mutta meistä palvelijoita, jotka heille
tarjoilevat. — Ymmärrätkö minua, Báthory?»

»Kyllä, kuinka vain asia otetaan, majesteetti, ymmärrän — enkä ymmärrä.»

»Ja asia on kuitenkin perin yksinkertainen! Katsokaa! — Jos
kohtaisimme naiset ylimyksinä, niin meitä eivät palvelijat voisi
käskeä käyttäytymään säädyllisesti, mutta jos he ovat herroja, niin me
määräämme, että heidän tulee pysyä siivolla. Se on ensimmäinen pykälä.
Niinpä palvelijat eivät uskalla tehdä mitään pahaa, eikä voi nousta
puhetta siitä, että herrat olisivat käyttäytyneet jollakin lailla
huonosti. Näin ei siitä voida Budassa jaaritella. Jos me sittenkin
huvittelisimme hiukan tuttavallisesti, pantaisiin se palvelijoiden
tiliin, se on toinen pykälä. Kolmanneksi saamme ne monet hupaiset
kepposet ja kirjavat pilat, jotka tästä hullunkurisesta tilanteesta
syntyvät.»

Iloiset toverit yhtyivät riemuiten tähän ehdotukseen ja kuiskailivat
tuiki salaperäisinä keskenään. (Siihen aikaan ylistettiin suuruuksia
vielä harvoin vasten kasvoja.)

»Hänellä on pikku sormensa kynnessä enemmän järkeä kuin meillä yhteensä
tyhjissä kalloissamme.»

»Ja milloin naiset saapuisivat?» kysyi Anton Vojkffy.

»No suunnilleen ylihuomenna aamupäivällä — pitää niin järjestää.»

»Mutta pila vaatii suuria muutoksia.»

»Palvelijat pitäisi oikeastaan pukea loistovaatteisiin.»

»Purppuraan ja samettiin.»

»Aivan oikein — häikäisevää komeutta pitäisi olla.»

»Totta kyllä», sanoi kuningas, »mutta täällä Várpalotassa meillä ei
ole juhlapukuja. — Ja se on paha kohta, sillä te olisitte kenties
nykyisissäkin pukimissanne tarpeeksi hyviä valtakunnanherroja, mutta
palvelijat eivät kelpaa teidän vaatteissanne. Synnynnäisen ylhäisyyden
ja alhaisen sukuperän välillä on varmaan silminnähtävä ero, ammottava
aukko. Jumala on niin määrännyt, en tiedä miksi, mutta ei ole pitänyt
sitä tärkeänä, sillä hän on sallinut, että hyvä räätäli voi täyttää
tämän aukon. Välttämätöntä on, että väkemme näyttää joltakin, muutoin
voisivat jopa Szelistyen naisetkin päästä pilan perille. — Tehän
tiedätte, että naisilla, vieläpä niinsanotuilla tyhmilläkin, on
erikoisia kykyjä ja vaistoja. — Niin, niin, asia pitää hyvin järjestää;
olipa hyvä, että siitä mainitsit, Vojkffy. — Lähetettäköön vaunut
Budaan noutamaan pukuja; Mujkóa varten on sitäpaitsi tuotava vanha
käytetty kärpännahkaviitta.»

       *       *       *       *       *

Kirjailijat, näyttämöt ja varhaisemmat maalarit ovat levittäneet
vääriä luuloja entisajan herrojen puvuista. Emme voi kuvitella heitä
muuten kuin juhla-asuisina, kaikissa papukaijan väreissä, nyöritetyssä
sametti- tai kirjosilkkipuvuissa, sapeli kalisemassa.

Mutta entisajan suurmiehetkään eivät aina istuneet maalarin mallina tai
astelleet kruunauskulkueessa.

Kreivi Czobor tai herra Gara kävivät välillä tallissa tarkastamassa
hevosia ja pellolla satoa, ja silloin tällöin, jos asianomainen
oli leski, pistäydyttiin myös talonpoikaistaloissa hiukan leikkiä
laskemassa kauniin naisväen kera, eikä heillä tällöin ollut
panssaripaitaa tai kirjosilkkistä husaarintakkia yllä, eivätkä he
panneet päähänsä jalokivien ja höyhentöyhdön koristamaa hattua.

Juhlapuku oli siihen aikaan yhtä toisarvoinen kuin nytkin, eikä
jokaisella herralla sellaista ollutkaan, tai ainakaan se ei välttämättä
ollut hieno. Usein kävi saman perheen kolme sukupolvea hovissa samaan
krispiniin puettuna, jolloin mainitun vaatekappaleen kyynärpäät tai
muut kohdat saattoivat olla paikatut.

Kirjailijamme ja oppineet miehemme, jotka ovat tehneet tutkimuksia
tältä alalta, ovat kohdistaneet huomionsa vain hovipukuihin; niinpä me
nyt tarkoin tiedämme, millaista pukua esi-isämme eivät ole pitäneet,
mutta kukaan ei välitä siitä, jota he ovat pitäneet.

Ylhäisen herran arkipuku erosi tavallisen miehen puvusta vain siinä,
että kangas oli hienompaa lajia. Se oli osoittamassa, millainen
asema sen käyttäjällä oli. Yläruumista peitti useimmiten sininen tai
musta, sivulta halkinainen puolalaistyylinen viitta, joka oli vähän
nyöritetty. Sitä sanottiin siihen aikaan »kabadioniksi». Matiaksella
itselläänkin oli tällainen mustasta sametista tehty nuttu; nykyaikaisen
näköiset ahtaat mustat unkarilaiset housut ja pieni pyöreä hattu
täydensivät puvun.

Vain juhlapuvut vaihtelivat usein eri kuninkaitten aikana, sillä ne
olivat tavallisesti erilaatuisten ulkomaisten vaikutteiden alaisia;
arkipuku sensijaan pysyi samanlaisena kautta vuosisatojen.

Hovimestarit eivät katsoneet kannattavan koskea niihin, eikä se olisi
ollut mahdollistakaan, sillä koristepuutarhan kasveja on kyllä helppo
muutella, mutta suunnattoman niittymaan ruoho pysyy sellaisena kuin se
oli.

Pienaateliset edistivät kyllä erinäisten muotiesineiden leviämistä,
usein tuntematta niiden merkitystä. Niinpä tulivat esim.
kamelikurjensulkien sijasta kurjensulat nyt yleiseen käytäntöön, ja
ne kiinnitettiin hatun takaosaan. Se oli pelkkää imartelua: Johan
Hunyadi-vainaja piti niitä näin (Wienin hovikokoelmaan kuuluvassa
kuvassa).

No niin, koko maa pysyi uskollisena, ja harvainvaltakin meni
äärimmäisyydestä toiseen.

Hiljan vielä katseltiin halveksien Hunyadi-suvusta polveutuvaa
kuningasta, eikä sitä suinkaan salattu, mutta kun hän oli sulkenut
enonsa vankilaan ja kukistanut keisari Fredrikin kanssa liittoutuneet
sissit, syöksyivät kaikki pelästyneinä hänen jalkoihinsa.

»Kas vain, pikku kuningas osaa siis puhuakin? — Se on jo vallan toista.»

Bysanttilaisuus otti Budan hovin asuinpaikakseen. Sen mukana saapui
loisto ja häikäisevä komeus; jokainen pyrki mielistelemään kuningasta
ja yritti erilaisin verukkein tunkeutua hänen luottamukseensa.

Ei siis ole kumma, jos Dóczynkin mieleen oli jälleen muistunut
kuninkaan pila, että hänen pitäisi lähettää pieni näytekokoelma
Szelistyen naisia.

Hän oli lisäksi ahne. Kansa sanoikin häntä »nälkäiseksi Dóczyksi».
Ansaitakseen denarin hän olisi vaikka nylkenyt nahan hyttyseltä. Ja
hänen maatilansa kohoisivat verrattomasti arvossa, jos Szelistyen
naisten narrimainen toivomus tuottaisi hänelle jonkun satasen miehisiä
maaorjia.

Siihen aikaan ei kysytty, kuinka monta auranalaa joku omisti, vaan
kuinka monta maaorjaa.

Vaimo ja mies olivat tilanomistajan käsityksen mukaan yhteensä kaksi
sielua, mutta vain yksi ruumis, papin mielestä taas kaksi ruumista,
mutta yksi sielu.

Dóczy ei siis hidastellut, vaan antoi väelleen määräyksen haalia koko
tienoosta läheltä ja kaukaa täydellisiä kaunottaria. Sillä eihän niiden
välttämättömästi tarvinnut olla Szelistyestä. Olihan ongelman ratkaisu
perin selvä: jokainen Szelistyen nainen ei voinut olla kaunis, mutta
jokainen kaunis nainen voi olla Szelistyestä kotoisin.

»_Est modus in rebus_.»

Pian löydettiinkin Nagyszebenistä liinatukkainen leski.

Kaitselmus oli riistänyt häneltä puolison kaksi viikkoa kestäneen
avioliiton jälkeen. Mies oli ollut tavallinen suutari. Hänet oli
päästetty pinteestä, sillä hänen ei nyt enää tarvinnut saappaita
saumata; Jumala olkoon hänelle armollinen. Ja Dóczykin oli samalla
pelastettu, sillä hänellä oli nyt valmiina rakennuksen perustus.

Nainen oli häikäisevän kaunis ja vaaleaverinen. Hänellä oli hienot
pitkähköt kasvot, pehmeät ja valkoiset kuin lumi, lisäksi mitä
ihanimmat siniset silmät ja varsi kuin kauriin.

Dóczy lupasi hänelle talon ja kolme palstaa Szelistyestä, jos hän
muuttaisi sinne ja sitoutuisi lähtemään Budaan, mikä lopulta koituisi
hauskaksi helluntaihuvitteluksi.

Hän saisi kylpeä maidossa ja hunajassa. Kuningas antaisi hänelle
varmasti runsaasti lahjoja.

Kun kaunein vaaleaverinen nyt oli löydetty, antoi Dóczy määräyksen
prefektilleen, herra Paul Rostólle: »Ja nyt haettakoon, tummaverinen
kaunotar hänen rinnalleen.»

»Miltään ei ole helpompaa. Minun tarvitsee vain poiketa vuoron perään
valakkilaisiin kirkkoihin, kun juhla-asuinen naisväki on sunnuntaisin
koolla.»

Vanha Rostó ylpeili siitä, että hän oli asiantuntija naiskauneuden
alalla, ja kävi tosiaankin yhdestä valakkilaisesta kirkosta toiseen,
sillä kauniita naisia on haettava niistä.

Kaikella onkin oma paikkansa.

Näissä pienissä kirkoissa on itse neitsyt Mariakin muuttunut
tummaveriseksi.

Rostó löysikin sitten Marginenistä ihmeen kauniin tytön, joka olisi
omiaan lumoamaan kuninkaankin katseen, vuohipaimenen tyttären, nimeltä
Vuca. Hänen silmänsä olivat sysimustat ja loistivat kuin tähdet, tukka
pikimusta, ja kun sitä tarkasteli auringonpaisteessa, näytti siinä
olevan sininen välke kuin pääskysen siivessä. Hänen olivinvärisellä
hipiällään kukkivat ruusut, kuten sisäinen puna kuultaa kypsästä
persikasta.

Mutta ei ollut helppoa saada Vucaa Szelistyen asukkaaksi. Hänen
isänsä oli valakkilaisen voivodin maaorja, ja tyttö oli seuraavasta
pyhäimniesten päivästä merkitty kuuluvaksi tämän hoviin.

Senvuoksi oli nyt ryhdyttävä neuvottelemaan.

Voivodi vaati suoralta kädeltä paimenesta ja hänen tyttärestään kolme
täysveristä ratsua. Rostó antoikin ne hänelle avokätisesti.

»_Omne trinum perfectum_.»

Kolmanneksi oli nyt saatava nainen, jolla oli kastanjanruskeat hiukset.

Huhu kertoi sellaisesta, eräästä Anna Gergelystä, joka asui Málnásissa,
Háromszékin maakunnassa.

»Hankkikaa hänet itsellenne, herra Rostó, jos teissä on miestä!»

Kookasrakenteinen, voimakas nuori nainen, jolla oli uhkeat lanteet ja
ryhti kuin keisari Fredrikin keihäsmiehellä, mutta jalat pienet kuin
sokerileivosenkelillä ja suloiset kasteenraikkaat pikku kasvot.

Ah! Kuinka kaunis lienee ollutkaan äiti, joka oli synnyttänyt hänet!

Entä hänen ihanat pähkinänruskeat silmänsä ja pitkä tukka! Vahinko,
että orton-päähine sen peitti, sillä jos hän olisi päästänyt sen
hajalle olisi se ulottunut hänen nilkkoihinsa asti. — Puhuaksemme
jälleen silmistä, milloinkaan ei ole nähty pettävämpiä kuin ne. Kun
hän loi katseensa johonkuhun, olivat ne tummanvihreät; kun joku toinen
katsoi häntä silmiin, näyttivät ne tummansinisiltä.

Herra Paul Rostón kunnianhimo oli siinä määrin herännyt, että hän ei
levännyt ennenkuin oli saanut Ann Gergelynkin (kanoilla ja leivoksilla)
suostumaan Budan-matkaan.

Viikkoa ennen pääsiäistä he vihdoin voivat lähteä hyvin pyntättyinä,
nauhakoristeisilla hevosilla.

Herra prefekti itse saattoi naiset Budaan.

Dóczy ei saanut edes nähdä heitä.

»Älkää katsoko heihin, sillä niin totta kuin Jumala minua auttakoon,
ette lähetä kuninkaalle ainoatakaan heistä. — Noudattakaa neuvoani.»

Kaunottaretkin valmistautuivat niiden suurten elämysten varalle, jotka
heitä odottivat.

Maria Schramm ajatteli yhä sitä suurta lahjaa, jonka hän saisi
kuninkaalta, kuten sadussa sanotaan: »Valitse, tyttäreni, mikä silmääsi
ja sydäntäsi miellyttää!» ja kysyi saksilaiselta sielunpaimenelta
ujosti, mikä kuninkaan omistamista esineistä oli kallisarvoisin.

»Se, mitä hän pitää päässään suurissa juhlatilaisuuksissa.»

Vuca ei kysellyt mitään.

Hän oli yksinkertainen pikku olento. Hän osasi vain nauraa. Hän oli
mielissään, kun pääsisi kuninkaan eteen, näkisi paljon vieraita
seutuja, saisi kauniita uusia pukuja ja ajaa kuin linnanneiti kauniiden
hevosten vetämissä vaunuissa tiukujen soidessa. Matkalla hän saisi
lisäksi syödä jatkuvasti paistoksia ja leivoksia.

Voisiko maailmassa olla enää mitään ihanampaa?

Älykäs Anna Gergely neuvotteli ennen lähtöä isoisänsä kanssa, kuinka
hänen tulisi esiintyä kuninkaan hovissa ja hänen edessään.

Nokkela vanha veijari mietti kauan, ennenkuin vastasi.

»Syö vain, kun sinua pakotetaan, puhu vain, kun sinulta kysytään, ja
koska suuret herrat tekevät kaikki päinvastoin kuin tavalliset viisaat
ihmiset, tee sinäkin, typykkäinen, kaikki niin kuin et oikeastaan
haluaisi tehdä, päinvastoin kuin mitä tekisit, ellet olisi heidän
parissaan.»

Niin he sitten lähtivät hyvällä tuulella ja heidän takanaan
kuormavankkurit, joissa oli elintarpeita ja keittäjätär. Vankkureissa
oli kasarit, pannut ja vuodevehkeet. He panivat majatalon pystyyn minne
halusivat, useimmiten jonkun lähteen lähettyville. Ne nukkuivatkin
samassa teltassa. Siihen aikaan oli matkustaminen vielä huvittelua.

Poloinen herra Rostó tuumiskeli usein: »Voi, olisinpa kahtakymmentä
vuotta nuorempi!»

Täytyy myöntää, että he olivat näpsiä olentoja.

Herra Rostó huomasi lopulta, etteivät he niinkään kaihoten odottaneet
tuloa Budaan kuin viimeistä pysähdysasemaa, missä sitten aamulla
avattaisiin se iso vasikannahalla päällystetty arkku, joka vankkurien
pohjalla heloitti niin kauniin punaisena. Sinne oli pantu talteen
häikäisevät aarteet: uudet puvut, jotka he panisivat ylleen viimeisenä
aamuna matkatakseen niissä Budan linnaan. Oikeat taiteilijat olivat ne
valmistaneet Nagyszebenissä kallisarvoisista hienoista kankaista.

Mutta olipa siinä nähtävää, kun he pukeutuivat.

Herra Rostón pikku silmät revähtivät ihailusta suuriksi kuin paarman
silmät.

Maria Schramm sai pitkän, mustan, kamelinkarvaisen morit-nutun,
hopeasolkiset, tummansiniset kazabajkaliivit, niinikään hopeasolkiset
pikku kengät. Hänen kullanvaaleat hiuksensa peitti toiselta sivulta
csepesz-hilkka, joka kehysti kasvot puoliympyrään ja jonka poimut
ulottuivat olkapäälle asti.

Pikku Vuca pani ylleen maailman somimman katrinkaesiliinan. Solakan
vartalonsa ympärille hän kietoi hienosta keveästä kankaasta kudotun
vyöruusukkeen. Lisäksi vielä kauniit hopealankateosten tapaan
somistetut pienet anturakengät, joiden nauhat kiersivät siroja sääriä
polviin saakka.

Jos olisi täytynyt ratkaista, kuka heistä oli kaunein, olisi se tehnyt
ihmisen kaistapäiseksi!

Entä Anna Gergely sitten!

Ah, pyhä Maria ja Josef, kuinka kaunis hän oli! — Punakukallisessa
sinisessä hameessaan ja kahisevassa ripsuesiliinassaan, jonka toinen
syrjä oli viehättävän kiemailevasti käännetty. Siihen sopivat mainiosti
keltaisesta sahviaaminahasta tehdyt saappaat. Päähänsä hän oli kietonut
hunnulla varustetun ortonin.

Tänään tuskin tiedetään, mikä orton on.

Ne kauniit naiset, jotka muinoin niillä komeilivat, elävät nykypäivinä
enää vain kasveina. Mutta mitä sanonkaan »enää vain». Voisin yhtä
hyvällä syyllä sanoa »jälleen». Kasveina he elävät jälleen, ja luonto
panee jälleen niiden päähän kruunun — neitsytseppeleen — tai jonkun
muun kirjavan koristeen somistamaan heitä. — Heistä tuli tomua ja
tuhkaa, nyt he ovat vain kasveja, ja Jumala tietää, mitä heistä vielä
tulee — mutta tuskin enää naisia. — Vain he osaisivat elvyttää ortonin
uuteen elämään.

Orton ei muuten ole joutunut hautaan, sen näkee vieläkin, tosin vain
neljännen luokan naisten päässä, jossa se on vielä syvemmälle haudattu
kuin jos se olisi peittynyt viiden vuosisadan unhoon.

Ortonhan ei lopultakaan ole muuta kuin liina, jota käsityöläis-
ja talonpoikaisvaimot vielä tänäkin päivänä pitävät. Mutta kuten
turbaanikaan ei ole muuta kuin liina, kunnes sitomistapa sen tekee
turbaaniksi, niin tuli huivista vasta sitten orton, kun pää oli sen
sisällä.

Kuningas Matiaksen aikana käyttivät kaikki naiset Ortonia, kreivitär,
lukkarinemäntä ja talonpoikaisnainen — vain sitomistapa vaihteli.

Oi, orton, orton, sinä kielevin kaikista vaateparsista! Tuon vuosisadan
koko runollisuus asusti sinussa, sinä kadehdittava liinanen! Sinä
hengitit itseesi hiusten tuoksun ja ilmaisit paljon sellaista, mitä
nykyinen hattu salaa.

Ortonin sitomistavalla oli aina oma merkityksensä, paitsi ikään ja
mielialaan nähden. Sillä iän ja mielialan meidän alitamme naispukukin
ilmaisee, mutta orton lörpötteli vielä paljon muuta.

Keski-ikäinen emäntä sitoi sen omalla tavallaan, molemmat päät
riippumaan, sureva leski kietoi päät kaulan ympäri, ja ylimielinen
nuori nainen jälleen toisin; liina oli sidottu taakse hiussolmulle,
ja päät riippuivat vapaina. Jos orton oli painettu syvälle otsaan,
merkitsi se kieltäymystä: »Minua ei saa katsella.» Jos otsa oli
vapaa, tiedettiin, että sen kantajatar halusi miellyttää. Jos orton
oli huolimattomasti luisunut, niin että vähän tukkaa oli näkyvillä,
sanottiin: »Tässä olen, minä riudun!»

Sitten oli vielä värien kieli: »punainen orton, sininen orton,
keltainen orton. Jos leskellä oli pitsireunainen orton, tiesi se hyviä
myötäjäisiä.

Varallisuustasoa osoitti aine: palttina, taftisilkki tai silkkiharso;
viimeksimainittu oli sallittu vain aatelisnaisille, jotka suurissa
juhlatilaisuuksissa panivat ortonin tai csepesz-hilkan päälle vielä
hatun.

Mutta tällä kertaa olivat naisemme turhaan pyntänneet itsensä. Vanhan
Budan linnan (se oli jo sidoin vanha) pääportin luona sulkivat vartijat
heiltä tien.

»Mikä on asianne, hyvät naiset, kaunottaret?»

Herra Rostó vastasi heidän puolestaan: »Olemme matkalla kuninkaan luo.»

»Kuningas ei ole kotona.»

»Missä hän sitten on?»

»Várpalotassa, jossa ei kukaan saa häntä häiritä.»

Herra Rostó raapi korvantaustaan ja murisi jotakin sentapaista, »että
kuninkaan pitäisi aina olla Budassa», niinkuin vesiruukun, josta jano
sammutetaan, aina tuli olla samassa paikassa, pikku penkillä tuvan
edessä.

»No, hitto vieköön minut, jos tiedän, mitä meidän nyt on tehtävä,
lapsikullat.»

Suuri ihmisjoukko oli kokoontunut ympäröimään heidät; tuollaisissa
paikoissa on katu täynnä tyhjäntoimittajia.

Komeat ritarit ja palatinit pysähtyivät katselemaan kauniita naisia.

Missä on hunajaa, siellä on pian ampiaisiakin. Yksi ja toinen yritti
aloittaa keskustelua. Kuinka häpeämättömiä ovatkaan kaupunkilaisherrat!

»Mitä te tuotte, herra serkku?»

»Sen voin sanoa vain kuninkaalle», vastasi herra Rostó pidättyvästi;
»paha kyllä meille, ettei hän ole kotona».

»Hänen sijaisensa, valtakunnanpalatini, on tavattavissa.»

Herra Rostó mietti: »Tosiaankin, lähdenpä palatinin luo. Ellei se
hyödytä, ei se vahingoitakaan.»

Ei ollut helppo päästä valtakunnanpalatinin puheille.

Herra Mikael Országh oli ylen suuri herra.

He odottivat runsaan tunnin, kunnes ovenvartija vihdoin avasi heille
oven ja laski heidät sisään.

Valtakunnanpalatini, kumarainen, valkohapsinen ja valkopartainen vanha
herra, hämmästyi ikihyväksi nähdessään kolme kaunotartamme. — Tuntui
kuin kolme sulotarta olisi seissyt hänen edessään, viehättävinä,
pelokkaina ja lumoavina.

Herra Rostó kokosi voimansa pitkään latinankieliseen puheeseen, mutta
jo muutaman sanan perästä hän takertui.

»Älkää kiusatko itseänne suotta», keskeytti valtakunnanpalatini hänet
ja kääntyi sitten ystävällisenä naisten puoleen.

»Mitä lähetystöä te olette?»

»Ei tämä ole mikään lähetystö, teidän ylhäisyytenne, vaan
mallikokoelma.»

»Mallikokoelmako?» kummasteli palatini. »Ette kai ole oikein
tolkussanne. En ymmärrä teitä.»

Sitten herra Rostó perin hämillään ja vähän väliä sotkeutuen kertoi
koko jutun alusta saakka. Hän oli Nagyszebenin kreivin prefekti, ja
kun kuningas oli halunnut saada Szelistyen naisista malleja, lähetti
Nagyszebenin kreivi täten pyydetyt naiset todistukseksi, että he olivat
kauniit, j.n.e. Mutta koska hänen majesteettinsa kuningas ei ollut
Budassa, olivat he tulleet hänen sijaisensa luo.

Palatini hymyili.

Perintätavalle uskollisena hän otti somaa pikku Vucaa leuasta ja sanoi
sitten kierrellen harmaita viiksiään: »Ah, hyvä mies, on kyllä totta,
että olen kuninkaan sijainen, mutta en kykene edustamaan häntä kaikissa
asioissa, ja minusta tuntuu, että tämäkin kuuluu niihin.»

»Mitä teidän ylhäisyytenne siis neuvoo meitä tekemään?»

»Odottakaa, kunnes kuningas tulee takaisin.»

Järkevästi sanottu, muuta neuvoa ei ollut. Herra Rostó läksi siis ensi
töiksi etsimään asuntoa. Hän tunsi Budan majatalot hyvin, koska hän
oli nuorena ollut kreivi Andreas Baumkirchnerin, nykyisen Pressburgin
kreivin, kamaripalvelijana. Hän tiesi, missä molemmat majatalot
»Oravainen» ja »Musta puhveli» sijaitsivat. Ne seisoivat yhä vielä
silmä vastatusten sillä paikalla, missä aatelispalatsien rivi loppui,
siinä missä nyt on valtiovarainministeriö, mutta »Oravaiseen» kuului
vielä osa Matiaskirkon tonttiryhmää.

Saavuttuaan paikalle he jäivät neuvottomina seisomaan molempien
samannäköisten talojen eteen.

»Mustassa puhvelissa» oli vilkas elämä käynnissä. Avonaisesta ikkunasta
kuului iloista puheensorinaa, ja silloin tällöin tulivat vieraiden
päät näkyviin. »Oravainen» taas näytti hiljaiselta, kuolleelta (vaikka
neitsyt Marian kirkon kellot juuri äsken olivat ilmoittaneet vasta
puolipäivänajan), kuin lumotulta linnalta. — Siellä ei varmaankaan
ollut ainoatakaan vierasta, sillä isäntä itse istui penkillä oven
edessä ja soitti viulua.

»No kumpaanko poikkeamme, tipuseni?»

»Orava on kauniimpi kuin puhveli», vastasi Anna Gergely, joka
tarkasteli oven yläpuolella olevaan syvennykseen sovitettua oravaa.

»Hm», tuumi herra Rostó, »mutta puhveli on voimakkaampi».

»'Oravainen' on hiljainen paikka», arveli lempeä Maria Schramm.

»Hm», sanoi herra Rostó, »mutta 'Puhvelissa' tarjoillaan varmaankin
parempaa viiniä; muutoin ei sinne tunkisi niin paljon vieraita».

»Ah, hyvä Jumala, kuinka ihanaa soittoa!» huusi pikku Vuca, Rostón
lemmikki, ihastuneena. »Menkäämme sinne, jalosukuinen herra».

Nyt Rostó ei voinut vastustella, ja he poikkesivat siis »Oravaiseen»,
jonka isäntä ällistyi suunnattomasti ja lopetti viulunsoiton siihen
paikkaan.

»Mitä haette?» kysyi hän uteliaana.

»Päivällistä ja majapaikkaa», vastasi Rostó, »hevosille tallia ja
rehua. Annatteko vai ette?»

Tämän kuultuaan majatalon isäntä riuhtaisi lakin päästään ja huusi
täyttä kurkkua majatalon sisähuoneisiin: »Äiti, äiti, vieraita on
saapunut!» Sitten hän kääntyi tulokkaihin päin: »Heti paikalla saatte
mitä haluatte, olkaa vain hyvät ja astukaa sisään.

Isännän huudoista sipsutti esille vanha äiti, jolla oli jäykäksi
silitetty valkoinen palttinahilkka, laahustavat tohvelit, valkoinen
esiliina ja vyöllä kaliseva avainkimppu. Voi nähdä, ettei hän ollut
uskonut pelkkää huutoa, vaan tuli itse omin silmin katsomaan sitä
suurta ihmettä, että »Oravaisessa» oli vieraita.

»Ai, ai, siis todella... ah, pikku kullat» (hän katseli kauniita
tulokkaita tarkoin); »jokaisen tomuhiukkasen puhallan pois
istuimiltanne, kun olette näin kunnioittaneet meitä. Minulla on hanhia
ja kanoja, jokainen niistä karhun kokoinen.»

Ja hän hyöri ja pyöri kuin hyrrä, ja vanha palvelijatarkin pääsi
liikkeelle, ja neljännestunnin perästä alkoi sellainen keittäminen ja
paistaminen, että kaikki Szentgyörgyin ja Garan koirat kokoontuivat
keittiön eteen ahmimaan sieltä tulvivaa hienoa tuoksua.

Muuten ei majatalolla siihen aikaan ollut paljon merkitystä, kun
jokainen talo oli vieraille avoin, Majatalo ei ollut niin tuiki
tarpeellinen vieraita varten, kuin paremminkin porvareita itseään
varten, sillä mitäpä he kotona ikävissään tekivät varsinkaan milloin
heillä ei ollut vieraita? Sitäpaitsi miellytti senkin synkän vuosisadan
ihmisiä päästä porvarillisesti joskus ulos ja elää hetki aviovaimotta.

Sen ajan porvarit olivatkin jäyhiä miehiä, vähän toisenlaisia kuin
nykyiset. He kuluttivat yhä maineen leipää, jolla he jo niin kauan
olivat ravinneet itseään. Heidän muistissaan ja perimätietona eli vielä
suuri vallankumous, jolloin Budan porvarit Ludvig-pappinsa johtamina
juhlallisesti syöksivät paavin pyhän Pietarin istuimelta.

Paavi ei tätä päätöstä noudattanut, mutta sehän on hänen
yksityisasiansa. Voitto oli kuitenkin heidän.

Ne nauttivatkin siitä, mutta suurten tekojen muistosta voi iloita vain
viinilasin ääressä puolueettomana alueella, missä samalla voi hiukan
meluta. Lyhyesti, majatalo oli porvareille itselleen välttämätön.

Mutta yksi riitti kaupungille, kahta se ei tarvinnut. Sen johdosta
oli »Oravaisen» ja »Puhvelin» välillä ankara kilpailu, jopa niin
sanoaksemme ikuinen sota.

Nyt oli »Puhveli» huudossa, vieläpä hyvin vahvassa.

»Puhvelin» isäntä oli kolmisilmäinen, Wolfgang, joka siihen aikaan, kun
Ladislaus Hunyadi mestattiin, oli seissyt tehottavan kansan joukossa
ja joka sitten, kun pyöveli vielä neljännen kerran vauhtia ottaakseen
heilutti kirvestään, oli syöksynyt hänen kimppuunsa ja antanut hänelle
sellaisen korvapuustin, että mieheltä oli heti toinen silmä vuotanut
kuiviin.

Siitä alkaen hän oli kansan suosiossa, ja yleinen mielipide liitti
hänen silmänsä arvomerkiksi sen silmän, jonka hän oli puhkaissut
mestaajalta, sanomalla häntä kolmisilmäiseksi Wolfgangiksi.

Tämä teko tuotti Wolfgangille satumaisen rikkauden. Porvarit olivat
ottaneet »Mustan puhvelin» muotiin, tosin uhraamalla »Oravaisen», jonka
pihalla ja kynnyksellä rehoitti rikkaruoho.

»Oravaisen» isäntä, Wenzel Korják, jonka liike aikaisemmin niinikään
oli menestynyt melko hyvin, yritti monta keinoa pelastautuakseen
joutumasta täydelliseen perikatoon. Hän tarjoili parempaa viiniä,
keitti parempaa ruokaa, mutta turhaan: koko kaupunki oli ja pysyi
rakastuneena »Mustaan puhveliin».

Sitten hän alensi hinnat.

Mutta se se vasta paha juttu oli, sillä se vain tehosti »Puhvelin»
hienoutta.

Hän koetti kaikkia maailman keinoja, kävipä tapaamassa
Kulifinytó-vanhusta, Besnyön satavuotista munkkia, jonka valkoinen
parta kronikan mukaan ulottui polviin saakka ja joka antoi neuvoja
ruhtinaille ja kreiveille mitä erilaisimmista vaikeista ja
epämiellyttävistä kysymyksistä. (Hän elelikin sitten varsin hyvin
Besnyön luostarissa ja paisui kuin hämähäkki.)

Rukoiltuaan turhaan hyvää Jumalaa Korják vetosi asiassaan Kulifinytón
viisauteen ja lähti pyhiinvaellusmatkalle Besnyöön.

Hän valitti munkille »Oravaisen» taantumista ja omia turhia
ponnistuksiaan; sitten hän lausui munkille seuraavat sanat: »Oi,
sanokaa minulle, isä, mitä minun on tehtävä, mihin ryhdyttävä ja kuinka
taivutettava ihmiset, jotta he kävisivät minun majatalossani.»

Satavuotias Kulifinytó siveli maailmankuulua pitkää
partaansa ja vastasi seuraavasti: »Sinä, poikani, älä puhu; kenenkä
kanssa sinä haluaisitkaan puhua? — Puhukoon karitsa hevoselle. — Oletko
ymmärtänyt? Sillä enempää en sinulle totisesti sano.»

Eikä hän sanonutkaan enempää, mutta Korják ei liioin ymmärtänyt häntä.

Mitä karitsaa ja mitä hevosta se Kulifinytó lienee tarkoittanut?

Hän oli tosin hyvän neuvon palkaksi tuonut kolme karitsaa, mutta
hevosesta ei ollut mainittukaan. Olisiko Korjákin pitänyt käsittää
asia niin, ettei hänellä ollut ymmärrystä enempää kuin hevosella,
koska hän salli munkin uskotella hänelle mitä tahansa? Mutta sekin oli
mieletöntä, sillä karitsat hän oli kerta kaikkiaan luovuttanut, ja mikä
kerran joutuu munkkien haltuun, sille ei kukaan enää milloinkaan puhu.

Poloinen Korják oli kotimatkalla tulla kaistapäiseksi tätä
sekasotkuista neuvoa tuumiessaan, kunnes kotona hänen äitinsä arvasi,
kuinka se oli selitettävä.

»Näetkös, poikaseni, se tarkoittaa tietysti soittoa, sillä hevonen
puhuu lampaalle, kun käyrällä kosketetaan viulun kieliä.»

Hyvinkin mahdollista, että munkki tarkoitti soittoa, sillä käyrä on
tehty hevosen jouhista ja kielet karitsan suolista. Piti siis saada
ohjelmaan soittoa.

»Oravaisen» nuori isäntä riensi hankkimaan soittokunnan, jonka tuli
soittaa iltapäivisin.

Mutta sillä hän teki itsensä ihan naurettavaksi, sillä
mustalaissoittokaan ei houkutellut ketään hänen taloonsa.

Palkatut kuusi ruskeaa miestä soittivat tyhjille seinille, muut eivät
kuunnelleet kuin korkeintaan sirkat, jotka itsekin soittelevat.

Kun öisin kurkisti ikkunasta sisälle, oli näky suorastaan aavemainen:
nuo kuusi mustalaista istuivat yksikseen ja soittelivat otsa hiessä
tanssikappaleitaan. Moni erikoisen taikauskoinen kuvitteli näkevänsä
ilmestyksiä.

»'Oravaisessa' pitävät vainajien sielut tanssiaisia. Kuusi mustalaista
soittaa heille, ja haamut pyörähtelevät piirissä ja karkelevat
zsárdasia ja palotásia, niin että luut luskuvat.»

Kaupungissa kerrottiin siitä moninaisia hirveitä juttuja.

Valtakunnan suuret vainajat kuuluvat pitävän siellä tanssiaisiaan.
Ladislaus Hunyadi karkeloi Maria Garan kanssa muiden pyörivien mukana
ja pitää irtihakattua päätänsä kainalossaan... Muuan varteva haamu
kiepsahtaa tuon tuostakin tanssiparin luo, sieppaa pääkallon kantajansa
kainalosta ja leikkii sillä pallolla tunnin ajan. Se on Brankovicsin,
serbialaisen voivodin, sielu, ja se on hänen haudantakainen
rangaistuksensa eräästä tunnetusta kirjeestä... Rouva Szapolyai-vainaja
kuuluu ratsastavan sinne joka yö pukilla... Mutta sen voi nähdä vain,
jos on syntynyt Lucian päivänä hetkellä, jolloin iltatähti nousee. Muut
kuolevaiset näkevät siellä vain kuusi tämän maailman mustalaista, jotka
siellä soittelevat.

Osittain nämä kummitusjutut, osittain kalliit kustannukset saivat Johan
Korjákin luopumaan tästä viimeisestäkin keinosta, josta oli koitunut
vain se hyöty, että hän oppi ikävissään itse soittamaan viulua.

Senvuoksi hän pani soittokunnan viralta ja mietti juuri itsekseen,
eikö hänen olisi ryhdyttävä katsomaan itselleen toista toimialaa,
haudaten katkeran mielialansa ja synkeät ajatuksensa alakuloisen laulun
säveliin, kun vanha Rostó saapui szelistyeläisnaisineen.

Korják avasi heille kauneimman huoneensa ja kattoi sitten pöydän.
Senjälkeen hän ryhtyi keittiöpuuhiin päivällistä varten — kun äkkiä
alkoi ruokasalista kuulua kovaa kilinää ja meteliä.

Hän syöksyi paikalle katsomaan, olisiko koira ehkä vetänyt jotakin
permannolle. Mutta taivaan vallat, mitä oli tekeillä! Kaksi hovilaista
siellä koputteli sinettisormuksellaan pöytään huutaen: »Hei, isäntä,
isäntä!»

Heidän kannuksensa kilisivät, heidän sapelinsa kalisivat; niiden ääni
hiveli ihanasti hänen korvaansa.

»Mitä haluatte?» sopersi poloinen Korják pelästyneenä, sillä hän luuli,
että hänet vangittaisiin.

»Viiniä me haluamme ja parasta lajia, yksi, kaksi, kolme, heti!»

Hän toi heille viiniä ja hieroi kummastuneena silmiään.

Näistä kahdesta soreasta upseerista oli sillä välin tullut kahdeksan.

Nämäkin vaativat viiniä, ja kaksi ensiksi tullutta alkoi udella:

»Onko totta, että Szelistyen naiset ovat majoittuneet tänne?»

»En tiedä, mistä he ovat, mutta vastikään tuli tänne kolme naista erään
vanhan herran seurassa», vastasi isäntä joltisenkin ylpeästi.

»Ovatko he hyvin kauniit?»

»En ole tarkkaan katsonut — pyydän alamaisimmin...»

»Olette narri, Korják, tietysti he ovat. — Mutta missä he nyt ovat ja
mitä he tekevät?»

»He haluavat päivällistä.»

»Tulevatko he tänne syömään?»

»Kyllä, tänne he tulevat.»

Ja hän osoitti katettua pöytää, jolla ohutkaulaisessa astiassa heloitti
kolme helluntairuusua.

Ah, Korják ei ole narri. — Hän tietää jo, mikä on kohtuullista.

Kun hän puheli upseerien kanssa, kävi ovi ehtimiseen; taukoamatta
se kääntyi saranoillaan, kun uusia vieraita tulvi sisälle, milloin
kokonainen magnaattiseurue, milloin taas joku porvari, linnan
ylimielisiä iloisia hovipoikia, vanhoja keikareita, paksuja,
kaksoisleukaisia talonherroja, joukossa joku »Mustan puhvelin»
kantavieraistakin. Mikä taivaan ihme olikaan tapahtumaisillaan!

Herra Korják ihan kauhistui. Mitä oli hänen majatalolleen tapahtunut?
Tämä ei voinut tulla Jumalasta; se oli varmaankin paholaisen kepponen.

Vaikka hän olisi jakautunut kymmeneen osaan, ei hän olisi ehtinyt tuoda
viiniä sitä haluaville ja muun touhun ohessa jokainen halusi puhua
hänelle — kymmeneltä taholta häntä huudettiin:

»Yksi sana, Korják!»

»Tulkaa tänne, isäntä!»

»Oletteko kuuro vai mitä?»

Ja jokainen kyseli tietoja taloon saapuneista vieraista, kuiskaavalla
äänellä ja tuiki uteliaana ja jännittyneenä.

Ahaa — nyt hän ahtoi ymmärtää — kauniit talonpoikaisnaiset toivat nämä
monet vieraat!

»Tulen, tulen!» huusi hän milloin sieltä, milloin täältä. Kovasti
meluten hän syöksyi hikoilevana ja huohottavana portaita alas kellariin
noutamaan viiniä.

Toiselle vanhalle palvelijattarelleen hän oli uskonut vieraiden
palveluksen, mutta toisen hän lähetti Hafnerkadun varrella asuvan
veljensä luo, jolla oli siellä lihakauppa, sanomaan, että hän tulisi
koko joukkonsa kanssa avuksi, sillä vieraat olivat hyökänneet
valtaamaan »Oravaisen».

Kun Szelistyen naiset tulivat ruokasaliin istuakseen päivällispöytään,
olivat jo kaikki paikat, joka nurkka ja kolo niin täyteen sullottuna,
että vanhalle Korják-rouvalle jäi tuskin tilaa tuoda pöytään ja viedä
pois lautaset, joilla höyrysi ihania, juuri valmistettuja ruokia. — Ja
yhä tuli uusia vieraita.

Katsokaa, nyt tulee haukanpyynniltä palaava loistava seurue.

Mukana ovat herra Losouczy ja herra Dragffy metsästystorvet kupeella.

No niin, kaupunkiin oli salamannopeasti levinnyt tieto, että kuninkaan
malliksi haluamat Szelistyen naiset olivat saapuneet ja majoittuneet
»Oravaiseen». Tuossa tuokiossa koko Buda oli liikkeellä. Sillä ne piti
nähdä, vaikka olisi ollut puolikuollut!

Kun ei sisällä enää ollut vieraille tilaa, iloittiin siitä, että
saatiin paikka pihalta tai oven edestä.

Mutta kaikella on rajansa. Vihdoin ei ulkonakaan ollut yhtään sijaa;
tosin oli nyt suloisen leuto kevätiltapäivä, eikä viini Korjákin
kellarissa ollut vielä loppunut, mutta vaikka koko ympäristön tuolit ja
pöydät oli haalittu yhteen, ei niitä sittenkään ollut tarpeeksi.

Korják pöyhkeili riemusta; hänen kasvonsa loistivat iloa ja
tyytyväisyyttä, ja kiitollisena hän katseli Szelistyen naisia.

Taivas, kuinka kauniita he olivat!

Varsinkin pikkuinen tummaverinen, joka aina nauroi!

Tuo hymy voitti auringonpaisteenkin.

Vanha rouva Korják sipsutteli ja huojui hänkin vieraiden parissa,
mutta nainen on aina nainen, sillä hän ei pitänyt vierastulvaa onnen
ensimmäisenä hymynä kuten hänen poikansa, vaan ainoastaan tilaisuutena
kostaa kaiken sen, mitä hän vuosikausia oli saanut kestää nöyryytyksen
kärsimystiellä, ja kun pöydät ja tuolit loppuivat, lähetti hän
palvelustytön »Mustan puhvelin» emännän luo seuraavin terveisin: »Rouva
majatalonemäntä lähettää terveisiä rouva majatalonemännälle ja pyytää,
että rouva lainaisi hänelle tyhjät pöytänsä ja tuolinsa, sillä meillä
ei vieraille enää ole istumapaikkoja tarpeeksi.»

Tämän kuultuaan ei »Puhvelin» emäntä, vaikka jo lähenteli
kuuttakymmentä, hidastellut, vaan syöksyi päätä pahkaa nurkkaan
hakemaan luudan ja olisi varmaankin piessyt sanantuojan
pahanpäiväisesti — mutta samassa hetkessä tuli paksu, verevä
kolmisilmäinen Wolfgang, joka juuri oli etsimässä laskuja
pöytälaatikosta, äkkiä näiden sanojen johdosta tulipunaiseksi vihasta
ja kaatui lattialle huutaen: »Sen hävyttömyyden Korják saa vielä
maksaa!»

»Voi minua!» huusi puhvelinemäntä sydäntäsärkevästi ja pudotti luudan.

»Hän on kuollut! Apua! Vettä, vettä!»

Hän kumartui miehensä puoleen, jonka pään hän otti käsiensä väliin.
Mutta hyväsydäminen Verona, »Oravaisen» palvelijatar, juoksi noutamaan
vettä ja alkoi pirskottaa sitä sairaan päälle. Mutta isäntä tunsi vasta
sitten helpotusta, kun kiireesti paikalle kutsuttu Konstantinus Koszta,
budalainen kirurgi, saapui ja iski hänestä suonta, sillä — se oli
tapahtunut — kolmisilmäinen Wolfgang oli saanut halvauksen.

Verona palasi kotiin tärkeännäköisenä; hän jaksoi töin tuskin odottaa,
kunnes sai kerrotuksi asian isäntäväelleen.

»No, tuolla vastapäätä on tekeillä kaunis paisti: 'musta puhveli' on
saanut halvauksen.»

Korják ja hänen äitinsä pelästyivät.

»Kas vain, se se herättää ihmisissä taas pahaa verta.»

Mutta tapahtuikin päinvastoin.

Kun vieraat saivat kuulla tapauksesta, sanottiin yleisesti: »Se on
omansa sille kateelliselle koiralle! — Siinä näette! Kun Korják-rukalla
kerrankin on pari vierasta, suuttuu hän niin, että saa halvauksen.
Korják sitävastoin on vuosikaudet hiljaa ja alistuvasta kärsinyt
kohtalon raskasta kättä. Entä kuinka erinomaista viini täällä on,
ja huoneistokin, Jumala tietää miksi, on täällä miellyttävämpi kuin
'Puhvelissa'.»

Lyhyesti sanoen, halvauskohtaus vei ihmiset Korjákin puolelle.

Sillä onni on sellainen: kun se kerran suosii jotakuta, punoo se
suojatilleen seppeleen vaikka hänen vioistaan.

Szelistyen naiset lähtivät iltapuolella herra Rostón kanssa katsomaan
kaupunkia, varsinkin liikkeitä ja myymälöitä, joissa venetsialaiset
ja kreikkalaiset kauppiaat näyttelivät ihania tavaroitaan. Siitä
huolimatta virtasi vieraita yhäti »Oravaiseen», sillä tiedettiin
naisten palaavan sinne illalliselle.

Koko illan, tunkeili siellä ihmisiä, ja majatalon lähettyvilläkin
vilisi väkeä.

Illallisen aikaan kiiruhti moni ylpeä korkea herra, joka muutoin ei
astunut jalallaankaan tavalliseen majataloon, tekemään tuttavuutta
herra Rostón kanssa, saadakseen tilaisuuden hiukan puhutella kuuluja
Szelistyen naisia.

Huomenna olisi seurapiirin halutuin henkilö se, josta sanottaisiin:
»Tuo vekkuli oli eilen Szelistyen naisten kanssa tekemisissä.»

Niin, sellainen on muoti, tuo voimakas kiihoitin! Vähäpätöisten
jumalatar, mutta mahtava; samalla tavalla se hallitsee Zeuksen,
Jupiterin ja Jehovan aikana. Eikä kristilliseen jumalakäsitteeseen
kuulu vain kolme persoonaa — neljäs on muoti.

Vaikka Szelistyen naiset noin kymmenen ajoissa vetäytyivät huoneisiinsa
mennäkseen levolle, huvitteli väkijoukko »Oravaisessa» vielä keskiyöhön
saakka, ja kun aamupuolella yötä vihdoin tuli rauhallista, ja emäntä
vapisevin käsin levitteli pöydälle päivän suuret rahatulot, taalareita
ja kultarahoja, sanoi hän pojalleen: »Tiedätkö, poikani, mitä saamme
kiittää tästä päivästä?»

»Szelistyen naisia.»

»Sinun viuluasi», oikaisi äiti, »niinkuin veli Kulifinytó sanoi».

»Mitä tarkoitat, rakas äiti?»

»Olen puhunut naisten kanssa, kun vein heidät makuulle. Molemmat
pitemmät ovat leskiä. — No, sanoppas, oletko koskaan nähnyt näiden
veroisia kaunottaria? Jospa olisin mies, Johan! Mutta mitä minun
pitikään sanoa? Aivan oikein, kolmas on neito, valakkilainen tyttö. No,
onneksi olemme kotoisin Grosswardeinista ja osaamme romaniankieltä,
ja minä voin siis jutella hänen kanssaan. — Onpa se kerrassaan soma
olento! Kaikki on hänessä somaa, mitä näet ja mitä et näe. Ymmärrätkö
minua? Olin läsnä, kun hän riisuutui. Eikö totta, nyt jo ymmärrät?
Punastutko? Katso minua silmiin, Johan! Pikkuinen miellyttää sinua? —
Mutta mitä minun vielä pitikään sanoa?

— Niin, kun siinä puhelin hänen kanssaan erilaisista asioista, tuli
sekin puheeksi, minkävuoksi he olivat poikenneet tänne eivätkä
'Puhveliin'. Silloin hän kertoi, että se vanha herra, joka toi heidät
tänne näyttääkseen heidät kuninkaalle, halusi poiketa 'Puhveliin',
mutta pikku Vuca, sillä Vuca on hänen nimensä, oli kuullut sinun
soittosi ja siitä ihan haltioissaan pyytänyt, että majoituttaisiin
tänne. — Näetkö, on sittenkin hyvä, kun karitsa puhuu hevoselle. —
Mutta mitä minun piti sanoa? Ahaa, kyllä jo tiedän. Päässäni pyörii se
ajatus, että hevosen pitäisi jo puhua lampaalle. Tämä tyttö tuottaisi
meille onnea; puhu siis hänelle. Jumala itse on lähettänyt hänet
luoksemme. Minulla on taikauskoinen aavistus, että meidän ei pitäisi
päästää häntä käsistämme. Tosin hän on vain talonpoikaisnainen, mutta
vähät säädystä — hän on kauniimpi kuin ruhtinatar. Jos olisin sinun
sijassasi, en laskisi häntä enää täältä, vaan ottaisin hänet omakseni,
menisin hänen kanssaan naimisiin — mitä minun vielä piti sanoa? Sain
hänet tunnustamaan, ettei hänen sydämensä ole sinulle vieras.»

»Mitä sanottekaan!» huusi Korják säihkyvin silmin.

Niin sattui sitten, kun naiset aamulla tulivat aterioimaan, että Korják
ojensi kummallekin leskelle ruusun, mutta Vucalle kaksi, valkoisen ja
punaisen.

Molemmat rouvat katsoivat toisiinsa kasvoillaan pilkallinen ilme,
ikäänkuin olisivat tahtoneet sanoa: »Katsokaapa tuota töllistelijää,
joka pitää tyttöä meitä sievempänä.»

Rostó tiuskaisi hänelle puoleksi leikillä: »Kuulkaa isäntä, kuinka
uskallatte antaa etusijan yhdelle suojateistani? Se jää kuninkaan
tehtäväksi.»

Korják vastasi romaniankielellä, joka kummastutti kaikkia, enimmän
kuitenkin Vucaa: »Kuningas arvostelee vain silmillään, mutta minä
katselen myös sydämelläni!»

Vucan kasvot hohtivat kuin tulisoihtu, ja hän loi katseensa ujosti
maahan.

»Mitä sinä puhut, senkin peto?» huusi julmistunut prefekti.

»Minä sanon, teidän armonne», ja isännän ääni muuttui juhlalliseksi,
»että kun naiset menevät hänen majesteettinsa luo vaatimaan miehiä,
saavat he heti yhden, nimittäin minut. Antakaa minulle neito vaimoksi,
teidän armonne.»

Vuca hypähti tuolilta seisomaan ja aikoi juosta tiehensä, mutta ovelta
hän jälleen kääntyi takaisin; silloin olisi ehkä voitu kuulla hänen
sydämensä lyövän, ellei herra Rostó olisi nostanut sellaista meteliä.

»Olisinko minä narri, kuuletteko? Oletteko menettänyt järkenne? Minäkö
hajoittaisin vaivalla haalitun kokoelmani?»

Mutta silloin hän tukki suunsa kädellään. Hän muisti äkkiä
lörpötelleensä tyhmyyksiä — eihän hänen sopinut paljastaa, että
Szelistyen naiset oli koottu.

»Muutoin», jatkoi hän rauhallisesti, »emme ole tulleet tänne naimaan,
toisin sanoen, että he menisivät naimisiin. Me etsimme täältä
miehiä emmekä tuo tänne naisia. Eikä tyttökään tahdo, ei ainakaan
toistaiseksi. Nyt on ensimmäinen tehtävämme päästä kuninkaan eteen.
Kuningas antaa meille vallan toisenlaisia miehiä, eikö totta, pikku
veijari?»

Hän etsi silmillään Vucaa.

»No, puhuhan toki, pikku unikko, anna hänelle rukkaset!»

Mutta pikku »unikko» asteli lanteitaan keinuttaen vilpittömänä kuin
turmeltumaton lapsi Korjákin luo ja laski kätösensä hänen suureen
kouraansa sulkien silmänsä, ikäänkuin ne olisivat äkkiä vuotaneet
häneltä pois.

»Sinä miellytät minua», sanoi tyttö rohkeasti; »minä tahdon tulla
vaimoksesi... majatalon emännäksi».

»Hitto vieköön hameväen!» raivosi herra Rostó, ja asiasta olisi
varmaan noussut kamala riita, ellei Verona-palvelijatar olisi juuri
tällä hetkellä riuhtaissut ovea auki ja hengästyneenä huutanut:
»Kuninkaallinen airut!»

Avatusta ikkunasta voi nähdä ja kuulla kuninkaallisen esiratsastajan
pihalla hyppäävän vaahtoavan ratsunsa selästä ja tiedustelevan
Szelistyen naisia.

»Täällä minä olen!» huusi vanha prefekti ja pisti harjaksisen päänsä
ikkunasta.

»Te ette ole nainen», vastasi esiratsastaja yliolkaisesti.

»Naiset ovat myös täällä. Minä olen tuonut ne tänne.

Mitä hänen majesteettinsa käskee tehdä heille?»

»Teidän pitää huomenna toisena helluntaipäivänä päivällisaikaan tulla
hänen eteensä.»

Määräys tuotti Rostólle suurta iloa.

»Vai niin, kuningas tietää siis jo, että olemme saapuneet. Hän lähettää
meitä noutamaan. Se on hyvä merkki, lapset, oikein hyvä merkki. Hän
haluaa nähdä meidät, se on suuri asia! Me lähdemme matkalle varhain
aamulla, sillä puolipäivän aikaan hän haluaa nähdä meidät luonaan; ehkä
hän pyytää meitä jäämään sinne päivälliselle.»

Loistavia, utuisia mielikuvia ilmestyi hänen näköpiiriinsä. Hän
maalasi mielessään vastaanottokohtauksen, minkä jälkeen hän lapsen
lailla hajoitti kirjavat rakennuskivet sommitellakseen niistä uuden
rakennelman. Se oli hänestä ylen huvittavaa, hän kun oli jo tällä
pitkällä matkalla eläytynyt seikkailuun siinä määrin, että piti
itseäänkin szelistyeläisnaisena.

Tähän iloiseen mielialaan sekaantui myöhemmin hienoista
tyytymättömyyttä.

Vucan ja isännän välillä syntynyt rakkaus kehittyi ihmeellisellä
tavalla, kuten Amaryllis-kuningattaren kirsikkapuu, joka kahdessa
tunnissa versoi siemenestä, sai lehdet, työnsi nuput ja alkoi kukkia.

Korják näytti piittaavan perin vähän siitä, että hänen talossaan
tänäänkin kävi suunnaton joukko vieraita (niin että kolmen
naapurivaimon täytyi tulla keittiöpuolelle apuun). Hän meni
iltapäivällä vielä kerran herra Rostón ja tämän seuralaisten
huoneisiin, mutta nyt äitinsä seurassa, ja pyysi toistamiseen Vucan
kättä.

»Minä en voi luovuttaa häntä», vastasi ukko äkeissään.

»Siitä ei tule nyt mitään.»

»Mutta minä tahdon saada hänet miehekseni ja saankin», uhmasi tyttö.

»Vaiti, sammakko! Sinä olet Georg Dóczyn maaorja, ja vain hän voisi
määrätä kohtalosi! Sinä olet nyt sitäpaitsi matkalla kuninkaan luo, ja
Jumala yksin tietää, mitä hän teille tekee.»

»Minä en mene kuninkaan luo», sanoi tyttö, »nyt en ainakaan».

Ja hän polki jalkaa kuin raisu varsa.

»No, saammepa nähdä!» raivosi prefekti nyrkkiä heristäen.

»Ainoastaan jos panette minut kahleihin, teidän armonne, voitte viedä
minut täältä, muutoin ei. Näin kahlehdittuna kuljetettakoon minut
kuninkaan eteen; siellä kyllä sanon hänelle, 'oikeamieliselle', miksi
minua näin kohdeltiin.»

Mutta siihen haihtuikin hänen rohkeutensa viimeinen pisara — hän alkoi
itkeä.

Vanha Rostó oli hyväsydäminen ihminen, raivosi vielä tuokion, sitten
alkoi silitellä Vucan korpinmustaa tukkaa ja yritti rauhoittaa häntä
kauniin sanoin.

»No, älä tee tyhmyyksiä, sydänkäpyseni, se voisi tärvellä kauneutesi,
ja silmäsi tulehtuvat. — Tule järkiisi, pikku Vuca. — Huomenna tähän
aikaan voit minun puolestani itkeä mielin määrin, mutta nyt et saa.
Voi sinua pikku hupakkoa, minäkö panettaisin sinut kahleihin! Kuinka
mokoma ajatus juolahti mieleesikään? Kytkeä kahleihin sirot nilkkasi! —
Silloinhan olisin kelvollinen hirtettäväksi.»

Mutta kaikki rauhoituskokeet ja kaikki lupaukset olivat turhia. Pieni
olento ei ottanut lauhtuakseen, ei tahtonut syödä eikä juoda, vaan itki
yhä.

Iltapuolella Rostó lähti erään korutavarakauppiaan luo, jonka hän sai
houkutelluksi avaamaan myymälänsä, ja osti Vucalle pitsejä ja nauhoja.
Mutta tyttö halusi vain Korjákin; uhmaten hän viskasi kaikki sievät
tavarat permannolle.

Prefekti väänteli epätoivoisena käsiään mitä oli tytölle tehtävä?

Hän tunsi romanilaisveren; hän tiesi, kuinka itsepäisiä romanilaiset
ovat. Jutusta tulisi ikävyyttä, vieläpä häpeää!

Toisaalta hän pelkäsi Korjákin asettuvan vastarintaan.

Vihdoin pitkän sisäisen taistelun jälkeen hän piti järkevimpänä —
_necessitas frangit legem_ — sopia siitä, että vuohi saisi syödä
kylliksensä ja hänellekin jäisi ruohoa.

Hän selitti Korjákille juhlallisesti, että tyttö tulisi hänen omakseen,
jos hän lähtisi huomenna hangoittelematta kuninkaan luo ja esiintyisi
siellä kiltisti.

»Annatteko kunniasananne, teidän armonne, että tuotte hänet minulle
takaisin?»

»Hyvä», huohotti Rostó ja tarjosi hänelle kätensä.

»Sellaisena kuin viette hänet täältä?»

Rostón käsi peräytyi.

»Sellaisena kuin saan hänet takaisin.»

Ja nyt peräytyi Korjákin käsi. Hän nauroi pilkallisesti, ja hänen
hampaansa nirskuivat. »Mitä hänestä jää jäljelle, tarkoitatte?»

Prefekti kohautti hartioitaan.

»No, kulta voi kuningasta käskeä?»

Silloin miehet joutuivat sellaiseen toraan, että herra Rostó tahtoi
heittää Korjákin ulos huoneesta ja Korják herra Rostón koko majatalosta.

Edellinen uhkasi lähteä palatinin puheille, jälkimäinen sanoi
vetoavansa Elisabet Szilágyiin, joka aina katkaisi kärjen mokomilta
jumalattomuuksilta. Vasta sydänyön korvissa, kun muut vieraat jo olivat
hajaantuneet, solmittiin rauha Korjákin äidin välityksellä (sillä
kinastelevat miehet eivät puhuneet enää toisilleen).

Sovittiin seuraavasta: Vuca lähtisi toisten Szelistyen naisten mukana
kuninkaan luo (olihan kuningas kunnianmies, joka ei ajatellut pahaa).
Mutta Korják lähtisi myös heidän matkaansa ajomiehenä (sillä Korják oli
urhea poika, joka osasi torjua kaiken pahan).

Niin he sitten lähtivät: aamuhämärässä herra Dóczyn kuulut, nauhaniekat
vaunut alkoivat vieriä Veszprémin suunnalle. Korják istui, päässä
pyöreä hattu ja yllä Dóczyn liveripuku, ajopenkillä ja yllytti hevosia
usein ruoskansivalluksin.

Naiset olivat uupuneina uinahtaneet. Ja vain kun vaunut tärskähtivät
tavallista ankarammin, aukenivat milloin mustat, milloin siniset
silmät. Täysin valveille he tulivat vasta kun polttava aurinko alkoi
kutkuttaa heidän kasvojaan ja paahtaa niitä punaisiksi.

»Kukko kiekuu!» huusi herra Rostó leikiten heidän korvaansa. »Herätkää,
kanakullat, ja sinäkin, kananpoika!»

Hymyillen he aukaisivat silmäparit ja hieroivat sormillaan niistä
unenrippeet.

Hei, Majmuna-haltiatar, matkaasi metsään!

Ah, se oli tosiaankin ihana metsä, joka etäältä tummanvihreänä
viittoili heille!

Rostó selitteli heille: »Se on Bakonyn metsä, siellä asuu kuuluisia
rosvoja.»

Toisella puolella, kaukana, niin etäällä, että silmä tuskin ylti sinne,
näytti sininen silkkikangas olevan vedetty niittyjen katteeksi.

Herra Rostó sanoi: »Se on Balaton järvi; siellä asustavat vedenneidot.»

Ihana oli sekin tienoo, jota he nyt ajoivat. Heidän vaununsa kulkivat
kapean kyläpahasen laitaa, salavien reunus tämän kauniin puron vartta
pitkin. Niityt olivat täynnä valkoisia kukkia.

Kylän kirkontornista kuului kellojen läppäily.

»Kah, siellä soitetaan jo messuun.»

»Vasta ensi soitto», rauhoitti Korják kääntyen ympäri.

Hän oli aika soma ajomies, päässään pyöröhattu, johon oli pistetty
kamelikurjensulka, ja yllään punanauhainen, sininen dolman-levätti.

Purossa, joka milloin kaikkosi, milloin palasi näkyville, oli pikku
lapsia uimassa. He polskuttelivat siinä vallattomasti. Heidän
vaatteensa, pienet koltut, pienet pojanhatut, litteänappiset pikku
liivit, oli pantu pieniksi kääröiksi puron rantapensaikkoon, kussakin
käärössä lapsenpuku.

Pikku vekaroita odotti rannalla heidän isoäitinsä, joka huutaen torui
heitä: »Tulkaa jo pois vedestä, te vielä vilustutte.» Yksi lapsista
nousikin vedestä, ja isoäiti alkoi pukea sitä.

»Hm», tuumaili Vuca, »tuo vanha rouva on kovin nokkela».

»Miksi niin luulet, lapseni?» kysyi herra Rostó uteliaana.

»Koska hän osaa pukea lapset ja antaa kullekin heistä sopivan
vaatekappaleen. En voi käsittää, mistä hän voi erottaa, mikä lapsista
on poika, mikä tyttö.»

Tämän kuultuaan kaikki purskahtivat äänekkääseen nauruun, ja ajomieskin
kääntyi katsomaan taakseen onnellinen hymy huulillaan.

Mutta herra Rostó huusi päätänsä pudistaen: »No, onpa siinä pikku
hupakko, oi millainen hupakko, ja kuitenkin hän haluaa kaikin mokomin
naimisiin! Hitto naisväkeä ymmärtäköön, minä en totisesti ymmärrä.»

       *       *       *       *       *

Várpalotan linna oli kukkulalla samalla paikalla, jonka nykyisen linnan
mahtavat portit, komeat holvit ja ylpeät tornit ovat vallanneet.

Matiaksen hallitessa rakennus oli vallan toisenlainen; se oli
eriskummainen goottilaisen ja romaanisen tyylin sekoitus, mutta sen on
aika jo kauan sitten korjannut pois.

Muurarit, jotka myöhemmin toisten omistajien aikana rakensivat sen
uudestaan, antoivat sille jälleen toisen ulkonäön, silloisen kuosin
mukaan barokin.

Vanha linna on ikiajoiksi hävinnyt vaikka pohjamuurit kuuluvatkin
olevan entiset. Mutta mitä se merkitsee? Kun tyttö kuolee ja toinen
pukee yllensä hänen nuttunsa, ei edellistä ole silti olemassa.

Matiaksen huvilinna on kadonnut. Sormusta pitelevä korppi [Matiaksen
vaakuna. Siitä nimi Matias Corvinus. — Suom.], joka komeili rakennuksen
päädyssä, leijailee nyt elävänä sen yläpuolella.

Moni muukin asia on senjälkeen muuttunut. Ihana Bakonyn metsäkin on
siirtynyt kauemmaksi. Metsänkaatajien lauma on ajanut sen pakosalle.

Matias tulee täällä mieleen vain, kun puutarhaa kaivettaessa
tavataan hopeasolki tai kannus tai pöyhitystä mullasta löydetään
vanha liivinnappi; se on kai joskus koristanut kauniin Anna Gergelyn
vartaloa..

Hylätyn puutarhan nurkasta kohottaa siellä täällä joku pähkinävarpu
päätänsä. Kukapa tietää, eikö sen varvun esi-isä viisisataa sukupolvea
sitten ollut siittänyt niitä vitsoja, joilla Matias oli uhannut
keittäjäänsä: »Várpalotan kepit ovat lukemattomat!» kun pöytään oli
tuotu hauki ilman maksaa. Sillä tapainturmelusta oli jo siihenkin
aikaan, ja sitä on tänäkin päivänä; sitä ei aika voi auttaa, eivät
muurarit tai puunkaatajat.

Muuten on perin ikävää, että niistä suurista itsevaltiaista, jotka
ennen Matiasta ja hänen aikanaan varastivat niin paljon, ettei
ainoastaan kansarukka, vaan myöskin poloinen kuningas Ladislaus Dozse
jäi puille paljaille, historia ei kerro mitään. Se pysyy salaisuutena,
vanhentuneena ja haalistuneena vaiteliaisuuden vaipan alla.

Nimenomaan vain Andreas Pogra-parasta kronikka tallettaa sen maininnan,
että hän oli kavaltanut hänen käsiinsä uskotun hauenmaksan.

Olipa sentään onni, ettei mestari Andreas Pogra vielä sinä päivänä,
jolloin odotettiin Szelistyen naisia, tiennyt vuosisatojen yli
ulottuvasta häpeästään, sillä se olisi kiusannut häntä. (Senvuoksi on
hyvä, etteivät kuolevaiset näe tulevaisuuttaan.) Hän keitti ruokia niin
innostuneena ja niin kunnianhimoisesti kuin Várpalotaan olisi odotettu
kolmea kuningatarta.

Porisevissa astioissa ja pannuissa oli kaikkea, mikä maailmassa on
hyvää.

Mutta jottei ruoka tärveltyisi kauan valmiina seistessään, kadottaisi
makuaan ja jotta kaikki osattaisiin panna oikealla hetkellä kasareihin,
putkiin ja pannuihin, sijoitettiin torniin vartiosto, jonka tuli
ilmoittaa, kun Szelistyen naisten vaunut tulisivat näköpiiriin.

Päivällishetki oli jo käsissä, kun tornivartija lopulta puhalsi
torveensa.

Heti alkoi kaikkialla linnassa ankara meno ja touhu ja juoksu.

»He tulevat, he tulevat!» Jokainen taisi jo osansa. Pian pian! Yhden
piti vielä pukeutua, toisen sijoittua juhlasaliin »hänen majesteettinsa
kuningas Matiaksen» viereen, kolmannen avata portti, mutta ensin
kokeilla, kuinka se kävi. Hovipoikien piti asettua portaille,
varjostimen kantajain etupihaan, minne vaunut pysähtyisivät, ja
viuhkanpitäjien vasemman käytäväoven pieleen. Pian, hyvät herrat,
joutukaa!

Siebenbürgiläisvaunut olivat vihdoin saapuneet linnan kivisen
ulkomuurin kupeelle.

»Olemme perillä», huusi Korják. »Tulemme oikealla hetkellä; aurinko on
keskitaivaalla.»

Tiukujen kilinältä ja valjaitten natinalta ei voinut kuulla heidän
sydämensä kovaäänistä jyskytystä, mutta epäilemättä oli ahdistava tunne
vallannut heidät: suuren tuntemattoman pelko!

»Katsokaa nyt tarkoin, missä on portti», huomautti Rostó ajomiehelle,
»jotta tiedämme, mistä sopii mennä sisälle».

»Tuolla seisoo kaksi keihäsniekkaa; totta kai siellä on portti.
Ajakaamme sinne Jumalan nimessä.»

»Entä ellei meitä lasketakaan sisälle», arveli Vuca.

»Varmasti lasketaan», kerskasi herra Rostó; »ensinnäkin, koska kuningas
itse on lähettänyt noutamaan meitä, ja toiseksi, koska minä tulen
Nagyszebenin kreivin edustajana.»

Ja tosiaankin, heti kun vaunut pysähtyivät, laskivat vartijat peitsensä.

Herra Rostó katseli ylpeänä ympärilleen.

»No, mitä minä sanoin? — Tuhat tulimmaista!»

Samalla hetkellä kääntyi portti saranoillaan kuin näkymättömän käden
kiepauttamana ja avasi houkuttelevana molemmat puoliskonsa.

Hevoset astelivat välinpitämättöminä suuren puusillan yli (mistäpä ne
olisivat tienneet, minne olivat menossa), ja portti sulkeutui jälleen.

He olivat pihalla, mutta mitä sanonkaan, pihallako? He olivat keskellä
paratiisia, sillä linnan etupiha oli täynnä erilaisia, ihmeellisiä,
heille tuntemattomia kasveja, kukkia, pensaita ja puita, joiden
latvoissa kaikenlaiset linnut visertelivät, jotta pienet kielet olivat
haljeta.

Ah, mitä kaikkea siellä olikaan! Tuhannen ja yhden yön loisto ja
komeus! Kukkasarkojen vieressä oli puupaaluihin kiinnitettyjä kirjavia
lasipalloja, joissa voi nähdä kuvansa; eräässä pienessä talossa oli
kaksi kahlehdittua elävää karhua. (Mitähän pahaa ne poloiset lienevät
tehneet?) Entä väen paljous! Kirjavaa palveluskuntaa kaikenvärisissä
puvuissa! Ja tämä kaikki näytti vain odottavan heitä. Se oli tuiki
kummallista ja kuitenkin juhlallisesti mieltä ylentävää. Herra Rostó
riuhtaisi hatun päästään kuin ei olisikaan Nagyszebenin kreivin
edustaja. Taustalla oli henkivartiosto kunniakujana; pistinten kärjet
välkkyivät ja loistivat polttavassa auringonpaisteessa.

Naiset eivät tienneet minne katsoa. Mutta sotilaat olivat sittenkin
kaikkein hauskimmat. Vain arka Maria Schramm etsi katseillaan seipäitä,
sillä kuninkaan luona pistetään ihmisten päät seipäiden kärkiin. Näin
kerrotaan saduissa.

Mutta älkäämme ihmetelkö naisia, kun tavaton näky sai hevosetkin
itsepintaisiksi. Esihevonen nousi takajaloilleen ja hirnui. Eräs
esiratsastaja kiiruhti tarttumaan sen ohjaksiin.

Sitten astui vaunujen luo isonenäinen nuorukainen, ilmeisesti
jonkinlainen hovivirkailija, hopeinen taistelunuija kädessään ja
tervehti herra Kostoa kohteliaasti hattuaan nostaen, minkä jälkeen
hänen armonsa riensi panemaan hatun päähänsä voidakseen ottaa sen
jälleen käteensä vastatessaan tervehdykseen.

Sitten puhui ensinmainittu: »Jumalan rauhaa, tervetuloa Várpalotaan,
teidän armonne ja tekin, Szelistyen naiset! Nouskaa vain vaunuista, jos
suvaitsette!»

Näin sanoen hän viskasi taistelunuijan, jonka ohikulkeva palvelija otti
huostaansa, ojensi kätensä pikku Vucalle, joka istui selin ajomiehen
vieressä, tarttui hänen vyötäisiinsä sen ajan tavan mukaan, heilautti
häntä ilmassa ja antoi hänen liukua maahan; kaksi muuta lakeijaa, tai
keitä lienevät olleet, teki samoin Anna Gergelylle ja Maria Schrammille.

Poloiset, suloiset olennot eivät puhuneet sanaakaan; he huohottivat
vain pelokkaina heidän käsissään kuin pikkulinnut kissan kidassa,
kummastelivat ja tuijottivat ympärilleen, punastuivat eivätkä tienneet
minne katsoa, minne mennä.

Ja nyt, ennenkuin he olivat ehtineet tointua hämmästyksestään,
juoksi esiin — ei edes tietty mistä — kolme pientä hovipoikaa,
yllään kirsikanpunaiset husaarintakit, jalassa keltaiset saappaat ja
kupeella pienet sapelit. Hovipojat kumarsivat syvään ja — oi, kuinka
ihastuttavaa ojensivat kullekin heistä kukkavihon. Siinä oli punaisia
kamelioita ja valkoisia kieloja.

Naiset ottivat ne vastaan, ottivat ne todellakin vastaan, mutta he
eivät vielä koskaan olleet nähneet niin ihania kukkasia. (Kotonahan oli
vain malvoja!) Mutta he hymyilivät kukkasille kuin vanhoille tutuille.
Eihän kukka voi olla tuntematta toista.

Nyt erosi piiristä kolme varjostinta kantavaa lakeijaa, jotka
asettuen kunkin naisen vasemmalle puolelle avasivat viheriät
päivänvarjot, niin että auringonsäteet pääsivät vain hipomaan kuulujen
szelistyeläisnaisten kasvoja.

Kulkue lähti liikkeelle. Voi, hyvä Jumala kuinka hullunkurista ja
kuitenkin sievää se olikaan, kun he astelivat näin juhlallisesti
avattujen päivänvarjojen alla!

Etunenässä käveli isonenäinen poika, pidellen jälleen kädessään
kohotettua taistelunuijaa, jonka hän taas oli löytänyt ties mistä.

Hänen takanaan tuli Anna Gergely ylpeänä kuin todellinen kuningatar.
Hän ei katsellut oikealle eikä vasemmalle, ikäänkuin olisi nähnyt
tällaista jo kotonaan.

Heitä seurasi Maria Schramm epävarmoin hoippuvin askelin, pää
painuksissa.

»Mikä sinua vaivaa?» kysyi varjostimen kantaja.

»Ah, pelkään kovin pyörtyväni.»

Sitten tuli pikku Vuca, astuen teeskennellyn pienin askelin ja
keinutellen lanteitaan kuin kotona paimentaessaan vuohia.

Kerran tai kahdesti hän kääntyi taakseen katsomaan Korjákia, hymyili
tälle, iski silmää heiluttaen lapsellisesti kukkavihkoa oikeassa
kädessään.

Kulkueen lopussa tulla vetelehti herra Rostó, joka ei voinut olla
tuntematta katkeruutta, kun hänen osalleen ei tullut minkäänlaista
kunnianosoitusta, vaikka koko valikoima oli hänen ansiotaan. Hänellekin
olisi pitänyt tuoda varjostin. Se ei olisi vienyt kuningasta häviöön.

Lisäksi piti Vucan ylimielinen käytös häntä alinomaisessa pelossa, ja
hän yritti näyttää tytölle tyytymättömyyttään tekemällä harjaksisilla
kulmakarvoillaan lakkaamatta merkkejä, kun Vuca kääntyi katsomaan
taakseen, mutta tyttö ei kertaakaan kääntynyt katselemaan häntä.

Varjostimenkantajat olivat koreita poikia ja taisivatpa olla oikeita
veitikoita, sillä he liimasivat katseensa naisiin, niin että näihin
valui hehku, joka oli voimakkaampi kuin mitä kuumimmat auringonsäteet
olisivat synnyttäneet, ellei päivänvarjo olisi niitä lieventänyt.

He käyttivät lyhyen matkan hyväkseen, ei vain herkutellakseen
silmillään, vaan myös vallattomaan lörpöttelyyn.

»Ovatko miehet siis Szelistyessä niin tuiki tarpeen?»

Kaunis Maria Schramm ei ollenkaan vastannut kysymykseen, vaan puri
huultaan.

»Oi, älkää kysykö minulta mitään, koko maailma pyörii silmissäni tässä
kuumuudessa.»

»Jos aiot pyörtyä, armaani», sanoi varjostimenkantaja vallattomasti,
»niin tee minulle palvelus ja pyörry nyt syliini, sillä myöhemmin
viuhkankantajat ottavat sinut huostaansa».

Maria hymyili ja pisti peukalon ilkamoiden hampaittensa väliin (sillä
nainen osaa ärsytellä, vaikka olisi puolikuollut).

»Silloin saatte kauan odottaa.»

Taistelunuijaa kantava nuorukainen kääntyi tuon tuostakin Anna Gergelyn
puoleen ja aloitti keskustelun hänen kanssaan.

»Pelkäätkö kuningasta, serkkuseni?»

Anna Gergely väänsi kasvojaan, mikä teki hänet vieläkin kauniimmaksi.

»Ei hän minua syö.» Sitten hän lisäsi: »Enhän ole varastanut mitään.»

Varjostimenkantaja kumartui hänen puoleensa.

»Varo, kaunis pikku nainen, varo, sillä ennenkuin aurinko laskee, ehdit
vielä varastaa monta sydäntä.»

Nyt taistelunuijaa pitelevä kääntyi jälleen.

»En olisi odottanut Szelistyessä puhuttavan niin hyvää unkaria.»

Nyt he olivat saapuneet linnan holvikäytävään. Kun he olivat päässeet
pylväiden pariin, kumarsivat nuo kolme varjostimenkantajaa ja hävisivät.

Yksi niistä hiipi isonenäisen ohi ja kysyi hiljaa: »Mitä teidän majes —»

»Hiljaa! Sido kielesi kiinni. He ovat lumoavia. En olisi milloinkaan
uskonut. Jos Szelistye on kauttaaltaan tämän näköistä, rakennan sinne
ensi talvena linnan itselleni.»

»Ja minusta tulee linnanvouti, eikö totta, armollinen herra?»

»Se olisi sama kuin uskoisi silavan koirien huostaan.»

Solakat hovipojat, joilla oli yllään valkeat kullalla kirjaillut
silkkivaipat, vapauttivat varjostimenkantajat. Jokaisella heistä
oli riikinkukonsulista tehty viuhka kädessä. Nyt katseli sata
riikinkukonsilmää ja kaksi hovipojansilmää noita suloisia kasvoja.

Viuhkojen suhiseva ja liehuva liike toi viileän henkäyksen painostavaan
kuumuuteen.

Kuinka ihanaa, kuinka miellyttävää! Ehkä se ei ollutkaan tuulahdusta,
vaan pelkkää kuvittelua. Samantekevä, nouse, nouse, kuin olisit
oikea tuuli, työnnä liiallinen kuumuus kasvoista, huumaannu ruusujen
tuoksuista, saata pienet hiussolmusta luisuneet kutrit liikkeelle,
jotta ne voisivat kisailla miesten silmillä.

Niin he astelivat sokkeloista, kaikuvaa holvikaarta pitkin toiseen
pihaan, josta portaat veivät ensi kerrokseen.

Portaiden luona odotteli kuusi husaaria, kolmen vihreällä silkillä
päällystetyn kantotuolin ääressä. ‘

»Nyt teidän on istuttava noihin», määräsi isonenäinen.

»Tuohon pieneen taloonko?» kysyi Vuca. »En ole mikään viiriäinen enkä
istu siihen.»

Herra Rostó polki jalkaa.

»Viiriäinen et ole, se on varmaa, mutta hanhi sinä olet, sen voin
sanoa. Etkö tiedä, kenen luona sinä olet nyt? Etkö pelkää, että
kuningas heti antaa hakata pääsi poikki?»

»Ah, mitäpä hän tekisi poikkihakatulla päälläni?»

Anna Gergely istuutui kantotuoliin, noudattaen neuvoa, jonka vanhus oli
kotona hänelle antanut.

Ei Mariakaan vastustellut; viuhkojen löyhyttely oli muuten saanut hänet
jälleen virkoamaan.

Kun Vuca näki sen, ajatteli hän: »No, koska nuokaan eivät arkaile, ei
minunkaan tarvitse pelätä.»

Hän hypähti kantotuoliin kuin orava ja huusi vain kerran, kun husaarit
tarttuivat kantotuolin edessä ja takana oleviin tankoihin ja kohottivat
hänet ilmaan kuin höyhenen.

»Ah, hyvä Jumala! Kunpa ette vain pudottaisi minua!»

Ensi kerroksen suuri ritarisali oli täynnä hirvensarvia ja aseita, ja
keskellä oli kullattu valtaistuintuoli.

Siellä kuningas vastaanottaisi Szelistyen naiset.

Tässä huoneessa vallitsi rauha kuin kirkossa tai hautaholveissa.
Askeleet kaikuivat juhlallisina marmoriliuskoilla.

Herra Rostó otti taitavasti kaksi porrasta kerrallaan päästäkseen
tunkeutumaan edelle.

Isonenäinen järjestelijä sanoi hänelle: »Onko teilläkin ehkä aikomus
päästä sisään, herra serkku?»

»Sen kyllä uskon», vastasi Rostó lyöden rintaansa.

»Ja minä sanon teille, että olisi paljoa parempi, jos päästäisitte
naiset yksinään sisälle.»

»Mitä vielä!»

»Te voisitte mieluummin sillä välin jutella hiukan minun kanssani.»

Herra Rostó raivostui ja puhkesi sanomaan: »Hitto sinun kanssasi
jutelkoon, poika. Minun herrani, Nagyszebenin kreivi, jos ehkä olette
hänestä kuullut, jonka edustajana muuten olen täällä, ei ole lähettänyt
minua jalkojen luo, vaan olen tullut pään luo ja siinä pysyn.»
»Tunnetteko ehkä kuninkaan?»

»En, en ole häntä vielä milloinkaan nähnyt.»

»No hyvä, käykää sisään ja johtakaa naisia.»

Eteisestä he tulivat odotussaliin, jonka neljässä nurkassa seisoi
neljä kuninkaallista henkivartijaa paljastetuin miekoin. Neljä miekkaa
laskeutui yhtaikaa tervehdykseksi; näytti siltä kuin olisi yhtaikaa
salamoinut jokaiselta neljältä ilmansuunnalta.

Sitten avautui sisäoven korppivaakunan koristamat puoliskot, ja
häikäisevässä ympäristössä näkyi kuningas, joka istui kullatulla
valtaistuimella, päässään haikaransulilla koristettu purppurainen
hattu; jalokivin somistettu miekka virui hänen polvillaan. Toiset
korkeat herrat seisoivat paljain päin puolikehässä valtaistuimen
ympärillä.

Ah, tämä näky oli liikaa! Se oli liikaa itse herra Rostóllekin, entä
sitten naisille! Hämillään, huojuen astui ukko etualalle.

Naisten näyttäytyessä syntyi merkillinen liikehtiminen, kummallinen
aaltoilu, eräänlainen ihailun kohina Siellä täällä kalisi miekka tai
sivulle liukunut mente-nutun ketju. Menteissä, miekoissa ja hattujen
töyhdöissä kimaltelivat opaalit, smaragdit ja rubiinit häikäisevän
värikkäinä.

Kuningas viittasi heitä hymyillen astumaan lähemmäksi

Herra Rostó astui vielä kolme askelta ja heittäytyi sitten polvilleen;
naiset tekivät samoin.

Ai, se oli vahinko. He olivat ihanine vartaloineen seistessään paljoa
kauniimmat.

Polvistuminen rumentaa naista. Näyttää kuin tulppaani murtuisi juuri
kellon kohdalta.

»Nouskaa!» sanoi kuningas ystävällisesti.

Herra Mikael Rostó nousi seisomaan ja aloitti saman latinalaisen
puheen, joka jo valtakunnanpalatinin luona oli jäänyt häneltä kesken.
Siellä hän oli päässyt viidenteen lauseeseen, täällä hän joutui ymmälle
jo kolmannessa, ja silti puheessa oli niin kaunein värein esitetty
Szelistyen tienoon surullinen tila: isännättömät pellot, joissa ei
ollut kyntövakoja, kirottu kylä, jonka kentillä eivät pikku lapset
leikkineet, koska lapsia ei syntynyt, kylä, jossa ei kukaan milloinkaan
ollut kuullut kehtolaulua.

»Riittää jo», sanoi kuningas ystävällisesti. »Tunnemme tarkoin
toivomuksenne ja sen kurjuuden, johon alituiset sodat ovat saattaneet
teidät. Mielellämme vapautamme teidät puheen pitämisestä, kelpo ukko,
koska olette korupuheiden, puhekäänteiden ja muiden puhetaiteellisten
kuvien ja koristeiden sijaan tuonut paljoa miellyttävämpiä eläviä
kuvia.»

Näin sanoen hän astui valtaistuimeltaan ja tuli suoraan naisia kohti.
Hän oli purppuraisessa, kärpännahalla reunustetussa viitassaan komea
kuningas. Suuret rubiininapit loistivat hänen kullalla kirjaillulla
valkoisella dolmanillaan, mutta saappaita koristi ommeltujen ruusujen
asemasta smaragdeista tehty apilanlehti.

Entä mente-nutun solki, vyö — kaikkia koristivat tulta säkenöivät
jalokivet. Hänen ulkoinen asunsa oli ystävien kesken kymmenen kylän
arvoinen.

Ensiksi hän puhutteli Anna Gergelyä romaniankielellä.

»Oletko leski vai tyttö?»

Vapisten Anna Gergely vastasi: »Puhun vain unkaria, teidän
majesteettinne.»

»Kysyin, oletko leski?»

»Olen, teidän majesteettinne.»

»Haluaisit kai mielelläsi uusiin naimisiin?»

Annan kasvot sävähtivät hehkuvan punaisiksi, ja ääni kuoli hänen
huulillaan, kun hän sopersi: »Asianhaarojen mukaan, teidän
majesteettinne.»

Kuningas pyörähti korollaan, kuten vastaanotossa on tapana, ja
puhutteli Maria Schrammia unkariksi: »Mistä johtuu Szelistyen
kansallispukujen erilaisuus?»

»Puhun vain saksaa, teidän majesteettinne», vastasi Maria pelokkaasti,
katse maahan luotuna.

»Oletko saksitar?» kysyi kuningas nyt saksaksi.

»Olen.»

»Sinulla ei ole miestä?»

»Hän on taivaassa», vastasi nainen maireasti.

»Mikä miehesi oli?»

»Parkkuri.»

»Ah, ei hän sitten ole taivaassa», naurahti kuningas, »sillä sinne
pääsevät vain puhdaskätiset».

Sitten hän lähestyi Vucaa, jonka rintalappu ilmaisi hänelle, millä
kielellä häntä oli puhuteltava. Kuten näkyy, kuuluu kuninkaankin
virkaan harjaannusta.

»Kuinka vanha olet, pienokainen?»

»Sen voisi sanoa vain isäni.»

»Mutta et kai sentään ole vielä naimisissa?»

»Hänen tukkansa on koristeltu nauhoilla, majesteetti», huomautti
lähellä seisova Mikael Rostó. Joku ylimyksistä (ehkä Kroatian banus,
ellei Bosnian kuningas) sysäsi vanhusta kylkeen ja lausui hiljaa
seuraavan ojennuksen: »Oppikaa tapoja. Kuninkaalle saa vastata vain se,
jota hän puhuttelee.»

»Öhöm», mutisi herra Rostó ja painoi häpeissään päänsä nutunkaulukseen.

»Onko sinulla jotakin toivottavaa?» kysyi kuningas Vucalta.

»Sitä, että teidän majesteettinne päästäisi minut täältä niin pian kuin
mahdollista», vastasi Vuca vilpittömästi ja notkisti toista polvea
sirosti.

»Tiedätkö, että olet vallan liian kaunis, jotta sinut niin helposti
päästettäisiin?»

»Tiedän sen hyvin — kotikylän paimenet ovat sanoneet sen jo minulle »

»Oikea kedonkukka», virkkoi kuningas herra Rostólle. »Voin sanoa
vanhus, ettei Szelistyen tarvitse hävetä. Onko siellä enemmänkin
tällaisia naisia?»

»Keskimäärin he ovat kaikki tuollaisia», vastasi Rostó silmää
räpäyttämättä.

Hänen majesteettinsa suvaitsi keskustella pitemmälti vanhuksen kanssa,
jonka kasvot loistivat ylpeydestä.

Valtakunnan herrat seisoivat sillaikaa ryhmässä äänettöminä ja
kunnioittavina. Mistään hinnasta kukaan ei olisi uskaltanut puhutella
naisia. He katselivat näitä kuin pyhimyksenkuvia on tapana katsella.

Sitä suurempaa huomiota tämän ankaran hovijäykkyyden rinnalla oli
omiaan herättämään, kun peremmällä salin nurkassa joukko alempiarvoista
väkeä, ilmeisesti palveluskuntaan kuuluvaa, keskusteli ja nauroi ihan
vapaasti. Sellaisia ovat nykyajan palvelijat. Heidän parissaan oli
myöskin se isonenäinen nuorukainen, joka oli opastanut kulkueen sisälle.

Huoneen nurkkauksessa riippui hassunnäköinen kuva. Se esitti naista tai
paremminkin naisen selkää. Tätä kuvaa ne veitikat katselivat.

Isonenäinen selitti heille: »Tuo on loihdittu kuva; sillä on ihan
tarina.»

»Ah, todellako?»

»Kuningas Andreas toisen mukana taisteli pyhässä maassa myöskin
muuan maalari, Drumont-niminen, joka ilmeisesti oli liitossa
pirun kanssa. Saatuaan tiedon puolisonsa murhasta tuli kuningas
rajattoman murheelliseksi, varsinkin koska hänellä ei ollut yhtään
kuvaa vaimostaan eikä hän näin ollen milloinkaan enää saisi nähdä
rakastettunsa piirteitä. Ritari Drumont sanoi hänelle: Näin
kuningattaren usein Visegrádissa, maalaan hänen kuvansa ulkomuistista.
Hän maalasi siis kuvan, ja kun häneen taistelussa sattui sarasenilaisen
nuoli ja kuningas ratsasti hänen luokseen, sanoi hän ympärillä
seisoville: Avatkaa rensselini ja antakaa kuninkaalle sieltä löytyvä
palttinakangas! Kuvaa katsellessaan huudahti kuningas: Se on tosiaankin
kuninkaallinen puolisoni, mutta mitä oletkaan tehnyt, poloinen Drumont,
olethan maalannut hänet selin katsojaan, enkä nyt enää koskaan saa
nähdä hänen piirteitään. Kuoleva kohottautui kyynärpäittensä varaan ja
sanoi: Älä ole suruissasi, kuningas, ripusta kuva sisäsaliin, jossa
vastaanotat väkeä, ja kun joku kerran sanoo sinulle totuuden, kääntää
kuningatar kasvonsa teihin.»

»Kuningatar ei tietenkään ole kääntynyt», huomautti muuan roteva poika,
joka puoli tuntia sitten oli ollut varjostimen kantajana.

»Kyllä sentään. Tarina kertoo kuvan muinoin riippuneen Andreaksen
neuvottelusalissa. (Isäni osti sen eräästä dalmatialaisesta
luostarista.) Kuva pysyi pitkän aikaa sellaisenaan, mutta kerran
hyökkäsi muuan keltaisen käskykirjeen suututtama pienaatelinen paljain
punaisin käsivarsin kuninkaan saliin huutaen: Kuningas, sinä olet sokea
ja häijy — nyt saat rangaistuksesi! Tällöin kuva kääntyi ja katseli
kasvot läsnäoleviin päin kuningasta ja aatelismiestä, joka pelästyi
niin tämän ihmeen nähdessään, että syöksyi päistikkaa palatsista.»

»Hitto vieköön», sanoi eräs toinen noista julkeista lakeijoista, »jos
minä olisin hänen majesteettinsa, käskisin viedä kuvan Budaan, suoraan
neuvottelusaliin».

Isonenäinen nuorukainen hymyili ja sanoi hiljaa: »Jättäkäämme se
tekemättä, ystäväni. Sillä kuvaan liittyvä taikausko on joko väärä, ja
silloin sen kuljettaminen ei maksa vaivaa, tai se on tosi, ja silloin
minun täytyisi alinomaa heittää neuvonantajani ulos salista, koska he
eivät puhu totta, tai kuvan, koska se ei käänny.»

Tällä hetkellä meni kärpännahkaviittainen kuningas suoraan puhujia
kohti, jolloin isonenäinen astui muutaman askeleen häntä vastaan.

»Onko teidän majesteettinne tyytyväinen?» kysyi kuningas hiljaisella
äänellä.

»Sinä olet suoriutunut aika hyvin, Mujkó. Olenhan aina sanonut, että on
vain vaikea päästä kuninkaaksi, muu sujuu sitten helposti.»

»Mitä minun nyt on tehtävä?»

»No, lupaa ennen kaikkea, että Szelistyeen tulee miehiä. Sitten käykää
päivälliselle. Me istumme viereisessä salissa seurueelle varatun pöydän
ääressä, ja minä käyn usein teitä katsomassa. Naiset ovat vietävän
kauniita, vain hieman kainoja.»

»Pieni valakkilainen tyttö on rohkea kuin tiikeri.»

»Nuori saksitar on paljoa sievempi.»

»Mitä meidän on tehtävä päivällisen jälkeen?»

»Te vetäydytte tietysti huoneisiinne ja jätätte paikkanne meille; vain
sinä kuninkaana otat ruhtinaallisesta oikusta osaa palvelijoittesi
huvitteluun.»

»Entä lahjat?»

»Aivan niin, Mujkó! Se on kuninkaalliselle arvolle kuuluvaa.
Päivällisen loppuessa sanot heille, että jokainen heistä saisi valita
itselleen puolison ja jonkun lahjan.»

»Mutta entä jos joku heistä valitsee suurimman kultavadin?»

»Niin hän saa sen.»

»Ja mitä tapahtuu valitulle puolisolle?»

»Se ratkaistaan sitten. Joko valittu ottaa sen, joka hänet valitsi, tai
ei ota, mutta se jää minun huolekseni. Sillä kai heillä on niin paljon
älyä, että valitsevat teistä, jotka käytte kullalla kirjailluissa
viitoissa.»

Kaikki tämä näytti siltä kuin hallitsija jakaisi määräyksiään;
isonenäinen poistuikin heti salista. Mutta kuningas istuutui
valtaistuimelleen ja sanoi juhlallisesti »Kunnioitettava vanhus ja
te Szelistyen naiset! Me olemme keskustelusta sekä teidän kanssanne
että toisten tulleet siihen varmaan käsitykseen, että pyyntönne
on oikeutettu eikä sitä vastaan ole mitään muistuttamista Viekää
siis rakkaalle uskotulle miehellemme, Georg Dóczylle, Nagyszebenin
kreiville, kuninkaallinen tervehdyksemme ja lupauksemme, että
ensimmäinen sotavankien joukko pannaan asumaan Szelistyeen. Ja nyt me
vapautamme teidät Jumalan nimeen, jääden muuten alati teille suopeiksi.»

Hän astui valtaistuimelta ja siirtyi hitain juhlallisin askelin
viereiseen saliin, jonne koko hänen hovinsa seurasi häntä.

Vain muuan pyntätty herra, ilmeisesti ylijuomanlaskija, jäi saliin
ja puhutteli herra Rostóa ja naisia seuraavin sanoin: »Hänen
majesteettinsa haluaa kutsua teidän armonne luokseen nauttimaan
lusikallisen lientä, samoin myös teidät, Szelistyen naiset.» Ja
näin sanoen hän vei heidät alakertaan, jonka suureen ruokasaliin jo
oli katettu kulta- ja hopeasilainen pöytä. Ilma oli kukkien tuoksun
kyllästämä, ja noin sata lakeijaa hääri pöydän ympärillä.

Isonenäinen nuorukainen oli lähtenyt vastaanottosalista aikaisemmin
kuin muut. Häneen oli tarttunut vastustamaton halu liikuskella
joutilaana; hän pyrki ulkoilmaan, vapaaseen luontoon...

Hänen suuret pyöreät kasvonsa loistivat tyytyväisyydestä. Hän tunsi
nuoruuden miellyttävää kutkutusta suonissaan. Hänen tanakka vartalonsa
uhkui voimaa, täysin keuhkoin hän hengitti puutarhakuusten tuoksua.

Ja nähdessään itsensä yksinkertaisissa kuluneissa vaatteissa lammikon
kalvon heijastamana hän huusi samalla riemusta: »Kuinka ihana onkaan
tämä vapauden hitunen! Minusta tuntuu kuin nämä vaatteet olisivat sen
siivet.»

»Mikä narri olenkaan!» mutisi hän sitten itsekseen. »Kun minulla ei
ole omia vaatteita yllä, kuvittelen, etten ole oma itseni, ja juoksen
omassa palatsissani edestakaisin kuin mikäkin kepposia hautova vallaton
poika. Ja mitä hyötyä minulla on valepuvustani, kun näitä kyläläisiä
lukuunottamatta kaikki tietävät, kuka olen. Olisin varmaankin vapaampi
purppuraisessa dolmanissani, ellei kukaan tietäisi kuka olen.»

Näin itsekseen filosofoiden hän joutui ulkopihan päähän asti eikä
huomannut, että joku hiipi hänen perässään, ennenkuin hänen edessään
seisoi mies. Silloin hän vavahti.

»Mitä haluatte, serkku?»

»Tahtoisin puhua sanan, pari kanssanne, nuori herra, vai kuinka minun
on teitä puhuteltava?»

»Se on oikein, ystäväni. Te olette siebenbürgiläinen ajomies, eikö
niin?»

»Kyllä, minä olen siebenbürgiläinen ajomies. Haluaisin pyytää
teiltä palvelusta, sillä näenhän että teillä on kuninkaallisessa
palveluskunnassa sananvaltaa, ettekä ole viides pyörä vaunuissa.»

»No, en voi kieltää, että minulla on tuossa talossa eräänlainen
vaikutuspiiri.»

»Juuri niin. Sitäpaitsi teillä on niin avoimet rehelliset kasvot, että
äkkiä sain luottamuksen teihin uskaltaakseni esittää toivomukseni.»

»Entä mikä on toivomuksenne?»

»Kuulin, että tänne tuomani naiset on kutsuttu kuninkaalliseen pöytään
syömään päivällistä valtakunnan herrojen rinnalla.»

»Miksikä ei? Kuningas ei ole liian ylpeä istuttaakseen köyhätkin
ihmiset pöytäänsä.»

»Varsinkaan, jos on alushame päällä.»

»Hm, näen, että teillä on terävä kieli.»

»En sano enää sanaakaan, jos nuori herra on vihainen.»

»Sanokaa vain mielipiteenne, koska kerran olette aloittanut.»

»No, minä arvelin, että päivällistä syötäessä on läsnä sekä aterioivat
että palvelevat.»

»Totta kyllä. No entä sitten?»

»Ja silloin olisi mahdollista, että minäkin pääsisin palveluskunnan
joukkoon; minun pitäisi vain pukea liveriin.»

»Hm», sanoi isonenäinen, »eihän se ole vallan mahdotonta, mutta...»

»En vaatisi sitä ilmaiseksi, tai kuinka...» sanoi nyt Korják siirtyen
asian pulmalliseen puoleen, ja hakiessaan taskustaan esille kaksi
taalaria hän katseli ensin ympärilleen, oliko kukaan näkemässä, ja
sujutti sitten rahat hienolla tavalla nuoren miehen takin taskuun.

Isonenäinen hymyili tälle tempulle, mitä Korják piti hyvänä enteenä.

»Eihän asia ole vaikea, ja katsokaas, minulle se kuitenkin on... kovin
tärkeä. Monilukuisten lakeijain joukossa ei minua ollenkaan huomata.»

Isonenäinen näytti epäröivän, otti molemmat taalarit taskustaan ja
katseli niitä.

»Hitto vie, mutta kuningas suuttuu, jos hän saa kuulla vieraan
todistajan olleen läsnä.»

»No, eihän ole tarpeellista, että hän saa sen tietää.»

»Minun täytyisi kuitenkin pettää häntä.»

»No, mitä vielä! Niinkuin ei häntä petettäisi sata kertaa päivässä!»

»Häntäkö petetään? Kuningastako? Mitä sanottekaan? Kukapa häntä
petkuttaisi?»

Korják nauroi niinkuin nauretaan lasten yksinkertaisille puheille.

»No itsekukin.»

»Se on mahdotonta», väitti isonenäinen vakaasti.

»Tuhat tulimmaista! Minäkö tässä juttelisin narrimaisia asioita?»
kiivastui Korják. »Tässä meillä on heti tämänpäiväinen tapaus,
Szelistyen naiset. He ovat yhtä vähän Szelistyestä kotoisin kuin
tuo torni tuossa meitä vastapäätä tai suihkukaivo tuolla. Yksi on
Háromszékista, toinen Fogarasista ja kolmas Nagyszebenistä. Vanha Rostó
pitää kuningasta pilkkanaan uskotellessaan hänelle, että naiset ovat
Szelistyestä. Mutta eihän nuori herra vain ilmaise kenellekään, mitä
minä tässä olen hyvässä luottamuksessa kertonut.»

»Minä olen unkarilainen.»

»Näen, näen kyllä, että unkarilainen äiti on synnyttänyt teidät;
senvuoksi olenkin turvautunut nuoren herran apuun.»

Isonenäinen nuorukainen rypisti otsaansa, ja hänen silmistään
leimahti salamoita. Korják havaitsi tämän vihertävän valon ja käänsi
vaistomaisesti katseensa muualle. Noilla läpitunkevilla silmillä oli,
kun ne säkenöivät vihaa, sellainen kauhua herättävä kiilto, että niiden
edessä eläimetkin vapisivat.

»Jumala minua varjelkoon, en totisesti uskalla katsoa teitä silmiin; ne
pistävät kuin nokkoset.»

»Te olette avannut ne sepposen selälleen, kelpo ajomies», sanoi
isonenäinen hymyillen.

»No, minä avaan ne teille vielä paremmin», vastasi Korják
salaperäisesti. »Sillä tällaisessa kuninkaallisessa linnassa ei juuri
mikään ole totta. Ei sekään, että minä olen ajomies.»

»Mikä sitten?»

»Minä olen budalaisen majatalon 'Oravaisen' isäntä.» Isonenäinen poika
hämmästyi, mutta ei ilmaissut sitä.

»Ah, älkää puhuko pötyä! Minkä takia olette sitten piiloutunut tuohon
liveriin?»

»Sillä on oma tarinansa. Totuus kasvaa taivaassa, rakas nuori herra,
mutta valheen juuret varttuvat talon lähettyvillä jokapäiväisessä
elämässä. Paholainen kantaa niille lannoitusta, jotta ne kasvavat
paremmin. Siis, helluntailauantaina majoittuivat nämä naiset
talooni. Miksi sen kieltäisin? Minä vanha aasi rakastuin pieneen
valakkilaistyttöön. Hän ei myöskään näyttänyt olevan minulle vieras,
ja niin puhuimme asiat valmiiksi. Vanha Rostó on myös antanut
suostumuksensa, vaikka yhä vielä pelkään hänen metkujaan, sillä hän
on siebenbürgiläinen, ja niillä on kaksinkertainen äly. No hyvä, asia
olisi sitä myöten selvä. Mutta hän sanoi, että tyttö olisi ensin
vietävä kuninkaan luo. Nyt ole varuillasi, Johan! Kotona en jaksa
kestää suurta epätietoisuutta, ajattelin, ja siksi lähdin ajomiehenä
mukaan.»

»Valakkilaistyttö on siis morsiamenne? Alan jo ymmärtää asian...»

»Senvuoksi haluaisin mielelläni päästä ruokasaliin, jotta voisin nähdä,
mitä hänelle tapahtuu.»

»Ah, mitäpä hänelle saattaisi tapahtua? Eihän häntä heti syödä?»

»Ei kai, rakas nuori herra», sanoi isäntä. »Mutta ei vallan pitkää
aikaa sitten, minulla oli ihanasti kukkiva ruusu, joka heloitti
ruukussa ikkunalla. Sitten minun kiltti äitini aikoessaan kastella sitä
otti vesiruukun asemasta tärpättiastian. Ruusulle ei tapahtunut mitään,
se ei sillä syönyt itseään, mutta ruusuun tuli nyt suloisen tuoksun
asemesta epämiellyttävä haju. Vihdoin heitin sen ikkunasta pihalle.»

Isonenäinen poika tuli miettiväiseksi.

»Tunnetteko kuninkaan?» kysyi hän tuokion kuluttua.

»Olen nähnyt hänet kahdesti, mutta tuntisin hänet tuhansien joukosta.»

»Tosiaanko?» sanoi toinen epäillen. »Minkä näköinen hän siis on?»

»Vaaleaverinen tanakka poikanen; päätään hän pitää hiukan vinossa!»

»No kuulkaa, siitä ei tule mitään, että pääsisitte sisään lakeijan
liverissä, sillä lakeijat tuntevat toisensa ja hälyttäisivät, jos
näkisivät muukalaisen Israelissa, mutta jos annatte minulle ne kaksi
taalaria, otan tehtäväkseni huolehtia morsiamestanne ja ilmoitan teille
heti, jos häntä uhkaa vaara.»

»Kunniasanallanneko?»

»Tässä käteni.»

»Mutta älkää olko mikään siansorkka», sanoi Korják puristaen
tuttavallisesti hentoa pientä kättä.

Jo aikaisemmin oli kuulunut vasemman tornikellon soitto, joka kutsui
vieraat ruokasaliin; nyt kumahtivat mörssärilaukauksetkin merkiksi,
että päivällinen oli alkanut.

»Nyt hänen majesteettinsa istuutuu pöytään», huomautti Korják,
joka budalaisena tunsi hovimenot, ja itsekseen hän lisäsi: »Minun
Vuca-rukkani on myös heidän joukossaan.»

»Niin», sanoi isonenäinen nuorukainen, »tänään annetaan komeat
päivälliset. Hankin teillekin pullon viiniä.» Ja näin sanottuaan hän
riensi ruokasalia kohti ajatuksissaan pohtien juuri kuulemaansa.

»Vai sillä tavalla! Dóczy-kuoma siis ajatteli, että kuningas, se tyhmä
narri, joka uskoo kaikki, menisi hänen satimeensa! Hyvä niinkin,
näköjään kuningas uskookin kaikki — mutta sälyttää hänen hartioilleen
sellaisen taakan, että hänen armollaan on siinä kantamista koko ikänsä.
No, minä teen, mitä hän haluaa, mutta vain pitääkseni häntä ikuisessa
ahdistuksessa.»

Iso ruokasali loisti satumaisen upeana. Vieraat olivat jo aloittaneet
liemen, kun isonenäinen astui sisälle ja liittyi eräiden toimettomina
tuijottavien palvelijoiden pariin.

Pöytä notkui sekä monien maljojen, kultaisten ja hopeisten
kukkakulhojen että lautasten painosta.

Pöydän yläpäässä istui kuningas, hänen oikealla puolellaan Anna Gergely
ja vasemmalla puolella Maria Schramm. Heitä vastapäätä istui Vuca,
joka hymyili heille yhtenään. Ja kun parvekesoittajat ottivat vauhtia
iloiseen säveleen, ei hän voinut pidättyä keinuttelemasta ruumistaan
soiton tahtiin, jolloin hänen nauhoitettu palmikkonsa kiepsahteli
hurmaavasti sinne tänne. Jokaisen naisen takana seisoi kaksi
hovipoikaa, toinen kaatamassa lasiin makeaa vermuttia tai tokayta,
toinen löyhyttelemässä viileyttä.

Sitten tulivat ruuat vuoron perään, niin moninaiset, ettei isä
Jumalakaan olisi pystynyt laskemaan niitä. Kaikki suoritettiin jykevän
upeasti. Keittiöpojat toivat ruuat etusaliin, missä husaarit ottivat ne
haltuunsa ja veivät edelleen ruokasaliin.

Jokaisen ruokalajin ilmestyessä esille nousi ylimmäinen keittiömestari,
sahraminkeltaiseen attilaan pukeutunut harmaahapsinen vanhus, joka
istui Vucan vieressä, otti husaarilta tarjottimen, meni kuninkaan luo
tarjotakseen hänelle ja notkisti joka kerta toista polveaan.

Hänen majesteettinsa joko teki kieltävän eleen merkiksi, ettei hän
välittänyt ruuasta, tai viittasi pöydän alapäähän, missä ylimmäinen
ruuanmaistaja istui herra Rostón vieressä. Ruuanmaistaja otti
palasen, maistoi sitä ja maiskutti hieman kieltänsä (se kaikki kuului
hovitapaan) ja selitti sitten _Habét saporem_ (maukasta on). Senjälkeen
keittiömestari vei ruuan jälleen kuninkaalle, joka nyt rauhoittuneena
otti siitä mieleisensä annoksen.

Milloinkaan ei kuningas ole niin pelännyt tulevansa myrkytetyksi
kuin tänään kuningas Mujkó I. Miltei jokaisen lautasen hän lähetti
ylimmäisen juomanlaskijan mukana ylimmäiselle ruuanmaistajalle,
italialaiselle lääkärille Antonio Valvesorille, ja puheli tälle kaiken
aikaa italiankielellä pöydän yli. Hän kertoi kaikenlaisia hupsuja
juttuja kuulusta Lyrilla-kuningattaresta, joka sairastuttuaan antoi
määräyksen: »Jos minä kuolen, on molemmat lääkärini haudattava elävinä
minun kanssani». Nämä tosin sitten kokosivatkin pienet älynsä yhteen
parannuskeinoja miettiessään, mutta lopulta kuningatar kuitenkin kuoli
ja sitten tapahtui, niinkuin hän oli määrännyt. Kaunis kuningatar
lepäsi Orleansin rehevässä maassa tuuhealehtisten öljypuiden varjossa,
sopimattomasti kyllä, mutta rauhallisesti, molempien lääkärien välissä.

»Kuningatar oli älykäs nainen», vastasi ruuanmaistaja, »ja
virkatoveritkin voivat olla tyytyväiset: he lepäävät kuninkaallisissa
haudoissa».

Sillä välin ylijuomanlaskija alinomaa täytti kuninkaan pikarin
uudelleen.

Ylijuomanlaskijaa ei kiusattu niin paljon kuin ylimmäistä
ruuanmaistajaa, jopa kuningas suorastaan selitti: »Ei ketään kuningasta
ole milloinkaan myrkytetty viinillä, sillä mahdotonta on ajatella
pahantekijää, joka ei pahoittelisi hyvän viinin maun pilaamista.»

Päivällinen oli oikeastaan pingoitettu ja ikävä. Herra Rostó mietti
itsekseen: »Nagyszebenin kotoiset sikotanhutkin ovat paremmat.» Mutta
kyllä hän puhuu toisin tästä päivällisateriasta, istuessaan kotona
Nagyszebenissä katsellen karkeloa, kun sikoteurastuksen jälkeen saa
pitkinä iltoina syödä ja juoda rennosti.

Yhden seikan voi todeta: aina puhui vain kuningas, alati vain hän. Muut
näyttivät olevan pelkästään pyntättyjä töllistelijöitä, vaikka hyvän
päivällisen luonteenomaisia piirteitä pitäisi olla, että kaikki puhuvat
yhtaikaa. Se on niinsanottu _amabilis confusio_, kun viinirypäleen mehu
muuttuu päässä kirjaviksi ajatuksiksi.

Ja rypälemehu oli hyvää, mutta ankara hovitapa ei sallinut sen päästä
oikeuksiinsa — paha periköön sen keksijän! Herra Rostólla ja naisilla
oli muuten riittävästi hupia, kun he saivat katsella tätä menoa.
Voi voi tätä korkeiden herrojen joukkoa! Mikä määrä kallisarvoisia
pukuja, kuinka paljon jalokiviä! Niin ne välkkyivät ja säihkyivät
niitä liikuteltaessa kuin kuvastimet! Mutta ei salikaan ollut vallan
vähäpätöinen. Laki kuvasi taivaankupua taivaankappaleineen ja
tähtineen, pantuina siihen asentoon, missä ne olivat Matiaksen ensi
kerran nähdessä päivänvalon. Seinät olivat kauttaaltaan venetsialaisten
kuvastinten peitossa, ja mille taholle katselikaan, yhtä monta
Vucaa oli näkyvissä. Entä ikkunat! Ne olivat kirjavaa lasia, siihen
aikaan vain harvoin nähtyä. Tässäkin palatsissa oli vain tähän
yhteen huoneeseen pantu lasi-ikkunat; muiden suojien ikkunat olivat
lakkakankaiset, öljyyn kastettua paperia tai läpinäkyvää maalattua
silkkiä. Seinävierille oli pantu yhtämittainen rivi marmoripenkkejä,
joita peittivät kultakudonnaiset pielukset, sillä Matiaksenkin aikana
oli paljaalle kivelle liian kovaa istua.

Näillä penkeillä istuivat omassa ryhmässään useinmainitut
laiskottelevat palvelijat tai oikeammin, kuten kai jo tiedämme
todelliset suuret herrat oikean kuninkaan seurassa, lyhyesti
»Kiirastulilinnan» kultainen nuoriso.

Ne ainakin pitivät hauskaa. He nauroivat ja juttelivat melkein
äänekkäästi, eikä se herättänyt minkäänlaista huomiota, sillä soitto
hämäsi vilkkaan keskustelun kuulumattomaksi.

»Kuinka hyvin se vekkuli näyttelee kuningasta», sanoi, nuori Stefan
Báthory lopen ihastuneena Mujkóon.

»Ihan tässä läkähtyy nauruun.»

»Hän liioittelee», tuumi Czobor; »hän ei lopultakaan näyttele osaa
hyvin. Kuningas, joka ei milloinkaan unohda olevansa kuningas, on
tavallisesti liian vähän ihminen.»

»Siinä sanoit totuudenrippeen», virkkoi Matias hyväksyvästi.

»Katsokaa, katsokaa sitä hirtehistä, kuinka kaihoisasti hän silmäilee
nuorta saksitarta.»

»Minusta näyttää, että Mujkó on kuningas vain pinnalta; pöydän alla
hän sensijaan kuhertelee sievän naikkosen kanssa. Hänen iso saappaansa
näyttää olevan vallan sopimattoman lähellä naisen pientä jalkaa.
Katsokaa vain, kuinka pikku raukka punastuu yhtenään.»

Bánffy kohautti olkapäitään.

»Riihtä puivan hevosen suuta ei saa sitoa.»

»Hm, emme voi hänen tilalleen panna Georg Lábatlaniakaan», ilkamoi
Báthory. [Sanaleikki: Lábatlan merkitsee unkarinkielessä jalatonta
miestä. — Suoni,]

Tämän karkean pilan kuullessaan Matias rypisti otsaansa, sillä se
palautti hänen mieleensä hänen uskollisen linnavoutinsa, herra
Lábatlanin, jonka Mikael Szilágyin keittäjä oli nolannut niin
häpeällisellä tavalla; siitä kulki niihin aikoihin pilkkalauluja, jotka
eivät säästäneet kuningastakaan.

»Mitä minun pitikään sanoa», puuttui Vojkffy kerkeästi puheeseen
(hänkin näkyi olevan epähieno, sillä hän oli ilmeisesti johtunut
ajattelemaan Szilágyin keittäjää ja siitä nälkäänsä), »milloin
me oikeastaan syömme päivällistä? Minun vatsassani on jo soinut
päivälliskello.»

»Minun puolestani vaikka heti», sanoi Matias: »sittenpähän asiasta on
päästy. Pyöreä pöytä on katettu.»

He pujahtivat yksitellen sivuovesta, vain kateellinen Báthory ei
malttanut, kumartuessaan ottamaan lattialta tahallaan pudottamaansa
sinettisormusta, olla käyttämättä tilaisuutta katsellakseen Mujkón
jalkoja, jotka kumminkin (sanottakoon se Mujkón kunniaksi) olivat
liikkumattomina kahden pienen punaisen saapasparin välissä.

Sitten hävisi Báthorykin pienestä sivuovesta »Mariansaliin», joka oli
saanut nimensä niinsanotuista Marianikkunoista. Nämä olivat ohueksi
hiottua agaattia, joka oli pantu lyijyrengaspuitteihin ja joka heikensi
huomattavasti huoneeseen tunkeutuvia auringonsäteitä.

Se oli komea, viileä huone. Siinä oli pyöreä pöytä, jonka ääressä
nuori kuningas harrasti perinnäistapaan kuuluvaa kuningas Arthurin
ritarillisuutta Stefan Drágffyn esiintyessä Lancelotina. Salissa
ei ollut muita huonekaluja kuin iso leikkauksin somistettu kaappi,
niitä kuuluja mestariteoksia, joita firenzeläinen mestari Benedetto
da Majano valmisti, ja »pyöreä pöytä». Ah, siihen aikaan tämä pyöreä
pöytä merkitsi paljon. Se oli nuorten ylimysten unelma, toive. Merkitsi
suurta tulevaisuutta, kullanpuhdasta luonnetta, jos jostakin sanottiin:
»Hän on istunut linnan pyöreässä pöydässä.»

Nyt heitä istui siinä yhdeksän, eivätkä he pitäneet sitä suurena
kunniana, eivät liioin ajatelleet tulevaisuutta, vaan nyreilivät, kun
liemi oli kylmää. Kuningas varsinkin oli huonolla tuulella.

Keittiömestari kysyi vapisevalla äänellä: »Käskeekö teidän
majesteettinne, että lientä lämmitetään?»

»Mene hornaan ehdotuksinesi! Vie liemi pois ja tuo tilalle jokin
paistos.»

Sitten hän lisäsi kääntyen tovereihinsa:

»On kolme asiaa, joita en harrasta, ja ne ovat: uudestaan lämmitetty
liemi, lepytetty ystävä ja parrakas nainen.»

Nyt tuotiin pöytään paistetut ruokalajit, kalat, ristikolla paahdetut
liharuuat, ja liemi oli unohdettu. Ateriointi on oikeastaan vain
verotyö, joka valmistaa tien viinille, jotta se soluisi helpommin
vatsaan.

Ensi siemauksen jälkeen kuningas viittasi palvelijan luokseen.

»Ota lasikaapista kultahaarikka, täytä se reunan tasalle tavallisella
viinillä ja vie se pian Siebenbürgiläiselle ajurille, sillä hänen
lienee jo aikamoinen jano. Täytä sitten savikulho tokayviinillä ja anna
se hänelle salavihkaa huomauttaen sen tulevan mieheltä, jolle hän antoi
kaksi taalaria. Sano hänelle, että molemmat astiat kuvaavat Várpalotan
nykyistä tilannetta. Sano edelleen, että hän maistaisi kumpaakin
viinilajia ja valitsisi jommankumman, kuitenkin niin, että astiakin
jäisi hänelle.»

»Käskystä, majesteetti.»

»Kun olet tehtävän suorittanut, riennä ilmoittamaan tulos.»

Herrat söivät ja joivat ja arvailivat, mitä kuninkaan astiaviesti
oikein merkitsi.

Matias harrasti sellaisia keskusteluja ja teki itse usein aloitteen.

»No, kuka teistä tajuaa asian?»

Ensinnä puuttui puheeseen Drágffy.

»Tavallisella viinillä täytetty kultahaarikka merkitsee, että narri
kulkee kuninkaan vaatteissa; valikoidulla tokayviinillä täytetty
saviastia taas tietää, että kuningas piilee yksinkertaisissa pukimissa.»

»No niin, siitä olemme siis selvillä», sanoi kuningas hymyillen, »mutta
sanokaapa, kumman ajomies valitsee; Joka arvaa oikein, saa minulta
muistoksi kultaisen miekan.»

Hei, sitä arvailua! Kuninkaalta lahjaksi saatu miekka oli suuri
kunnianosoitus. Sentakia kannatti hieman vaivata aivojaan.

»Ei ole epäilemistäkään», sanoi Vojkffy, jolla oli pystyynkierretyt
viikset, »ettei ajomies ymmärtäisi valita kultahaarikkaa».

»Ei se ole niinkään varmaa», väitti Báthory vastaan; »jos ajomies on
ryypiskelijä (ja se hän tietenkin on) ja maistaa kumpaakin viinilajia,
ei hän malta olla valitsematta tokayta. Sillä ihmisessä on sydän suuri
herra: suuri herra on kyllä järkikin, mutta kurkku on oikea tyranni.»

Yksi todisteli sitä, toinen tätä, ja näin syntyi kaksi leiriä. Vain
nokkela Paul Guthy keksi kolmannenkin mahdollisuuden.

»Jos ajomies on järkevä, kaataa hän huonon viinin saviastiaan, hyvän
viinin sensijaan kultahaarikkaan, ja pitää hyvällä viinillä täytetyn
kultahaarikan.»

Raikuva nauru palkitsi tämän järkevän päätelmän; vain kuningas ravisti
valtavana päätänsä.

»Ellen erehdy, Guthy, olet sinä lähinnä totuutta, mutta et ihan
oikeassa; sinä tavoittelet sitä vasemmalta, vaikka se onkin oikealla,
ellen erehdy.»

He ilakoivat vielä kauan tälle asialle, kuvittelivat ajomiehen
ällistystä, hänen sisäistä taisteluaan, kuinka hän Buridanin aasin
lailla, joka kahden heinätukon välistä ratkaisukyvyttömänä karautti
tiehensä, olisi kahden vaiheilla, mitä tekisi. Oli niitäkin, jotka
kuninkaan selän takana kuiskuttelivat, että ajomies saattoi olla
rehellinen. Ristiriita, johon hänet oli työnnetty, kelpaisi Galeottin
kynän kuvattavaksi. Asia kerrottaisiin hänelle Budassa; merkitköön
hänen italialainen ihanuutensa sen jälkimaailman tietoon, mutta paljoa
tärkeämpää olisi päästä selvyyteen »omasta erikoisasiastamme», ja he
alkoivat pöydän alla sysiä toisiaan: »No, esitä se jo!» Mutta jokainen
luotti naapuriinsa, niin että kuningas oli jo nousemassa pöydästä,
kun Vojkffy lopulta antoi katseella merkin, että hän Jumalan nimessä
syöksyisi vaaraan.

Hän alkoi siis hienotunteisesti ja tahdikkaasti kiertää asiaa kuin
kissa maitokuppia; hän ei uskaltanut käydä siihen suoraan käsiksi,
jottei kaataisi sitä.

»Unkarilainen ei ole missään onnellinen, majesteetti.»

»No, kuinka niin?» riuskasi kuningas hänelle.

»Szelistyessä on se paha asia», jatkoi Vojkffy, »että naisia on liian
paljon, Várpalotassa sitävastoin on nyt toisenlainen puute: täällä on
liian paljon miehiä ja liian vähän naisia».

Kuninkaaseen ei tämä esitys näyttänyt tekevän epämiellyttävää
vaikutusta; vieläpä hän kääntyi uteliaana herrojen puoleen.

»Niin on tosiaankin asian laita, mutta sitä ei voi auttaa. Vai
onko teillä ehkä jotakin tiedossa? No, katsokaamme, kellä on hyvä
päähänpisto esitettävänä.»

»Vojkffy on paras diplomaatti joukossamme», huusivat he yhtaikaa;
»puhukoon hän!»

»Vojkffystä ei tule diplomaattia», sanoi kuningas kumoten yleisen
väitteen (ja Vojkffyn kasvot synkkenivät), »sillä hänellä on
perin älykkäät kasvot ja vaikuttava esiintyminen (Vojkffyn kasvot
kirkastuivat). Mutta sellaista henkilöä en milloinkaan käytä
lähettiläänä; hän sopii sotilaaksi, sillä hänen edessään jokainen
on varuillaan, peläten joutuvansa ansaan. Pidän enemmän tyhmistä
kasvoista. Pelkästään tyhmät kasvot merkitsevät jo puolta menestystä.
Sellaisen kanssa jokainen neuvottelee vallan huolettomasti ilman
minkäänlaista epäluuloa eikä huomaa, oman ylemmyytensä tuntien, että
häntä petetään. Vähäpätöinen ulkonäkö, johon yhdistyy suuria sisäisiä
ominaisuuksia, on diplomaattisessa toiminnassa kallis aarre.»

»Vaikka en voikaan päästä lähettilääksi teidän majesteettinne
hallituskautena», sanoi Vojkffy keveän iloiseen sävyyn, »on minulla
kuitenkin suunnitelma, joka koskee Szelistyen naisia».

»Kuulkaa, kuulkaa!»

»Meitä on kahdeksan, hyvät herrat, hänen majesteettinsa on yhdeksäs.
Kuningas on kuningas, hän valitsee yhden naisista, siis jää meille
kahdeksalle miehelle kaksi naista. Onko asia niin vai ei?»

»Se ei ole aivan oikein», sanoi kuningas, »sillä eräs naisista
lunastettiin minulta kahdella taalarilla».

»Teidän majesteettinne on Euroopan tuhlaavaisin ruhtinas.»

»Entä kuka se heistä oli?» kysyi Báthory. »Ellei se ole
valtiosalaisuus.»

»Tyttö.»

Báthory hypähti tuoliltaan.

»Tyttökö? Kahdella taalarillako? Armollisin herrani, nyt ilmoittaudun
nöyrimmästi kapinoitsijaksi.»

»Silloin käsken teljetä sinut vankilaan, jotta meillä on ainakin yksi
tavoittelija vähemmän.»

»Niin, se on totta; silloin olen mieluummin rupeamatta kapinoitsijaksi.»

»Niinmuodoin voit siis siunatun rauhan vallitessa kehitellä
suunnitelmaasi, mutta huomautan sinulle jo edeltäkäsin, ettei sinun
sovi ommella suuria saappaita pieniin jalkoihin.» [Matiaksen usein
käyttämä sanaleikki, kun joku hautoi suuria suunnitelmia vähäpätöisen
asian johdosta.]

»Suunnitelmani on perin yksinkertainen. Me lähdemme illalla huvimajan
takaiselle metsäaukealle ja ratkaisemme asian painilla; neljä voitettua
menkööt Herran nimeen, mutta neljä voittajaa käy uudelleen toistensa
kimppuun, ja siten asia on helposti ja ritarillisesti viety ratkaisuun,
sillä lopulta meitä jää vain kaksi.»

»Jääkö meitä?» huomautti leveäharteinen Kanizsay, pilkallisesti
tehostaen Vojkffyn itsekästä kieliopillista kompastusta. »Kuinka
rakastettava sinä oletkaan!»

Matias pudisti päätänsä.

»Oho, ystäväni, ei niin! Sinun ritarillisuutesi liikkuu vallan liiaksi
yhden pyörän varassa, koska, näes, kärryissäkin on kaksi pyörää.
Ritarina sinun olisi pitänyt ottaa varteen naistenkin mielipide, sillä
se kai myös kuuluu hiukan leikkiin. Kaupantekoon tarvitaan ostaja ja
myyjä, ryöstöön vain rosvo. Naiset ovat minun kattoni alla. Me saamme
olla vallattomia, mutta emme järjettömiä.

— Voihan huvitella olematta silti hävytön. Me tanssimme hiukan
heidän kanssaan, ja sillä hyvä. Vai kuinka, Lancelot? Sinä hymyilet
epäilyttäväsi, ukkoseni. No, enhän minä sentään ole Kalocsán
arkkipiispa. En väitä, että pieni vallattomuus on mikään suuri rikos.
En ole vielä milloinkaan nähnyt naissirpaleita, mikä todistaa, että
kukaan nainen ei mene rikki, jos häntä sormella koskettaa. Ei minulla
siis ole mitään sitä vastaan, jos toinen tai toinen teistä karkelon
innostamana syleilee ja suutelee naisia. Kuningas Mujkó sallii
suutelemisen, mikäli tiedän, mutta korvapuusteja, jotka mahdollisesti
saatte, ei Mujkó ota itselleen. Naiset tulivat tänne vaatimaan miehiä;
siis saakoot niitä, mutta vain laillisina puolisoina. Olen antanut
Mujkólle määräyksen, että niin tapahtuukin, ja jos teitä haluttaa,
herra Báthory...»

Naurettiin tälle asian käänteelle, joka kohdistui Báthoryyn, koska
hänen äitinsä tiettävästi etsi Galitsiasta pojalleen rikasta morsianta,
mutta iloiseen nauruun sekaantui tyytymättömiäkin ääniä.

»Ei tee mitään, hyvät herrat», rauhoitti Bánffy heitä; »kuningashan
sanoo oikeastaan seuraavaa: Muusta sopii neuvotella aviomiesten kanssa».

Kuningas aikoi vastata tähän, kun ruukkuja viemään lähetetty
kamaripalvelija, muuan Petrovay, astui sisään.

Kaikki katsoivat häneen hämmästyneinä. Mitä hittoa? Hänellä oli
kultainen ruukku kädessä.

»Kuinka on käynyt?» kysyi kuningas kiireesti.

»En ole eläissäni nähnyt moista narria, teidän majesteettinne», aloitti
Petrovay. »Esitin hänelle viestin; hän kuuntelee sitä rauhallisena
ja vakavana. Senjälkeen annan hänelle molemmat ruukut. Hän maistelee
molempia viinejä ja sanoo minulle seuraavasti: Tämä on pulmallinen
asia, sillä jos valitsen kultaisen ruukun ja happamen viinin, antaisi
kuningas hakata pääni poikki, koska kultainen ruukku ei varmaankaan ole
sinun lähettäjäsi oikeudenmukaista omaisuutta. Jos taas otan saviruukun
ja hienon viinin, niin väkevä viini panisi pääni pyörälle, ja se, joka
minulle viinin lähetti, tietää parhaiten, kuinka tärkeä pääni minulle
nyt on! Näin hän puhui ja kaasi tokayn erääseen astiaan. Kultaisen
haarikan viinin hän kaasi saviruukkuun, mutta astiaan panemansa hän
kaasi kultaiseen haarikkaan. Saviruukussa olevan viinin hän piti itse
ja kultahaarikan viinin hän täten palauttaa.»

Silloin ei lakattu ihmettelemästä. Ajomiestä kehuttiin ja ihailtiin.

»Miesten mies totisesti.»

»Kuka meistä nyt saa miekan?» kysyi Paul Guthy toivehikkaana.

»Ei kukaan», sanoi kuningas. »Ajomies sen saa. Se, joka näin ajattelee,
on kelpo mies; hänellä on älyä ja kunniantuntoa. Minä korotan hänet
aatelissäätyyn.»

»Eläköön kuningas!»

»Hiljaa! Älkää melutko, se voisi kuulua tuonne sisään. Mutta onpa jo
aika palata kuningas Mujkón valtakuntaan. Menkäämme.»

He tulivat juuri oikealla hetkellä.

Syötiin yhä, mutta ateria oli kuitenkin jo loppumaisillaan.
Muutenkin täällä oli kaikkinainen valtiollinen järjestys ja
arvonanto jo hajoamistilassa, varsinkin virkamiesten parissa. Vanha
ylikeittiömestari oli lopen väsynyt virkatehtäviinsä ja selitti
kuninkaalle vasten naamaa (tietysti slovakiankielellä), ettei
hän polvistuisi enää itse Jumalankaan edessä, sillä hänellä oli
perin tuskallinen pisto ristiluussa; samoin kieltäytyi ylimmäinen
ruuanmaistaja tottelemasta ja uhkasi kuningasta, puhuen italiankieltä:
»Maltappa, narri, kunhan vain kerran saan sinut käsiini, määrään
sinulle lääkkeen, joka tekee sinut hulluksi tuskasta.»

Mujkó itsekin tunsi jo pilvien kasaantuvan, valtaistuimensa horjuvan.
He olivat kaikki nauttineet niin ylettömästä, etteivät ainoastaan
virkamiehet käyneet tottelemattomiksi, vaan vieläpä salikin kieltäytyi
heitä palvelemasta: se alkoi pyöriä heidän silmissään.

Oikean kuninkaan ja todellisten valtaherrojen tulo pakoitti Mujkón
kokoamaan kaikki voimansa voidakseen kunniakkaasti suorittaa tehtävänsä
loppuun.

Hän antoi mustalaisille merkin, että nämä keskeyttäisivät soittonsa.
Näin komennetun hiljaisuuden vallitessa hän puhui seuraavasti:
»Rakkaat uskolliseni! Ennenkuin nousemme pöydästä, juon maljan
kauniiden vieraittemme menestykseksi, Szelistyen naisten, joiden
onni on isällistä sydäntämme lähellä, sekä kotiinjääneiden että
vielä suuremmassa määrässä läsnäolevien, joita meillä on ollut suuri
ilo katsella. Kukin heistä saakoon meiltä tämän päivän muistoksi
pienen lahjan ja valitkoon vielä itselleen puolison salissa olevien
alamaisteni joukosta.»

Tämä kuninkaan julistus oli pöytäseuralle valtava yllätys ja osui
naulan päähän, sillä ylimystö oli tahallaan kokoonpantu pelkästään
naimattomista miehistä, metsästäjistä, haukkojen opettajista,
talonmiehistä ja koirien vartijoista. Nämä sanat kuullessaan setvisivät
kaikki äkkiä.

Hitto soikoon, se ei ollut mikään vähäpätöinen asia. Sillä tavoin saisi
_sub auspiciis regis_ kauniin vaimon.

Nyt kuningas kumartui nuoren saksittaren puoleen ja selitti hänelle
saksaksi, mitä hän juurikään oli sanonut, ja kehoitti häntä valitsemaan
lahjan.

»No, lapseni, valitseppa itsellesi lahja.»

Nuori nainen oli tuiki hämillään; hän pisti ujona hilkkansa poimun
hampaittensa väliin ja pureskeli hohtavan valkoista hienoa kangasta.

»Kuulkaa, kuulkaa», huudettiin siellä ja täällä, ja sitten tuli
haudanhiljaisuus.

Herra Rostón rääkyvä ääni kuului sanovan:

»Sulje silmäsi ja ilmaise halusi; älä pelkää mitään, ei maailma siitä
luhistu kokoon.»

Nuori nainen hymyili, pyyhkäisi suutaan niinkuin Nagyszebenin
suutarinvaimoilla oli tapana, kun sattui, että heidän oli puhuttava
suurelle herralle, ja sanoi kuninkaalle muitta mutkitta:

»Antakaa minulle se päähine, jota käytätte suurissa
juhlatilaisuuksissa.»

»Minäkö?» kysyi Mujkó nauraen ja kosketti sormellaan rintaansa.

Nuori saksitar nyökkäsi myöntävästi. Silloin puhkesi hillitsemätön
riemu, jota ei oikean kuninkaan läsnäolokaan kyennyt vaimentamaan.
Tämä pyyntö olikin peräti hullunkurinen. Hm, eipä ollut vaatimaton
tuo saksitar! Matias itsekin hymyili, mutta huokasi kohta senjälkeen,
sillä mitä nuori saksilaisnainen tarkoitti, sitä hän itsekin hartaasti
toivoi. [Kruunu oli keisari Fredrikillä.]

»Sinä saat sen», vastasi Mujkó lyhyesti, omaksuen jälleen
ruhtinaallisen arvonsa. »Mutta valitse nyt sinä, toinen kaunis
naapurini!»

Anna Gergely katseli neliskulmaisella pöydällä lojuvia monia
kallisarvoisia tavaroita, kultaisia ja hopeisia vateja ja muita
arvokkaita esineitä, suola- ja paprika-astioita, jotka oli valmistettu
jykevien pienten kuvapatsasten muotoon; viimemainitut esittivät
Unkarin suurimpia jokia Tonavaa, Tiszaa, Dravea ja Savea kutakin tytön
hahmossa, jonka levitetty esiliina oli täynnä suolaa tai paprikaa. Ei
ole yhtään naissilmää, jota ei tämä näky olisi häikäissyt. Mutta Anna
muisti ovelan vanhuksen neuvon: »Koska suuret herrat kaikissa asioissa
tekevät päinvastoin kuin tavalliset viisaat ihmiset, tee sinäkin,
tyttöseni, kaikkea sitä, mitä et tahdo, tee ihan päinvastoin kuin
tekisit, ellet olisi heidän parissaan. Näin kaikki ehkä kääntyy parhain
päin.» Ja hänen miettiessään itsekseen tätä neuvoa, yhä katsellen ja
tutkien pöydällä olevia maljoja ja pikareja, sattui hänen katseensa
sievään pieneen saviruukkuun, joka oli vain noin kahden kolmen denaarin
arvoinen ja jonka palvelijat olivat pelkästä tottumuksesta täyttäneet
lämpöisellä vedellä ja panneet sen tavalliselle paikalleen kuninkaan
lautasen viereen, vaikka oikea kuningas ei tänään siinä syönytkään.

Siihen aikaan syötiin Unkarissa vielä käsin. Otettiin paistivadista
ankansiipi ja jyrsittiin siitä maukas osa. Haarukka tunnettiin vain
Italiassa, kirjoittaa Galeotto. Mutta koska jokainen paisti tuotiin
liemessä, valui sahramia käyttäen valmistettu keltainen neste
sormille, jopa siitä usein sai osan myös kultakirjoviitta. (Tahrojen
puhdistajilla lienee siihen aikaan ollut hyvät ajat.) Mutta Matias,
joka osasi erinomaisesti varoa pukujaan ja syödä siististi, valeli
joka ruokalajin jälkeen kätensä haalealla vedellä, jota senvuoksi oli
pienessä ruukussa hänen edessään.

Anna Gergely tarttui pieneen saviruukkuun.

»Pyydän alamaisimmin, teidän majesteettianne, että saan ottaa tämän
ruukun muistoksi, ellei se ole vastoin teidän majesteettinne tahtoa.»

Kuului ihmettelyn sorinaa. Olipa se taas yllätys! Toinen halusi saada
maan suurimman aarteen, toinen valitsi kalleuksien ja arvokkaiden
jalokivien joukosta tyhjänpäiväisen mitättömyyden, saviruukun. Oliko
tuo nainen hullu?

Herra Rostó pudisti päätänsä.

»Pitkät hiukset, lyhyt järki.»

Kuningas Mujkó vain pysyi vakavana. Hän hymyili tyynesti: onhan
kuninkaalle samantekevää, saveako vai kultaa.

»Olkoon niin», sanoi hän. »Ja nyt on sinun vuorosi, pienokainen!»

Ah, Vuca! Pikku Vuca valitsisi nyt. Uteliaina kaikki kumartuivat
katsomaan. Siinä oli vasta oikea omintakeinen heilakka.

Vuca silitti silkkisen vyösilmukkansa suoraksi, se kun oli istuessa
rypistynyt, nousi seisomaan kuin koulutyttö ja vastasi rohkealla
kaikuvalla äänellä: »Teidän majesteettinne, minä haluan, että annatte
minulle ylikeittäjänne lahjaksi yhdeksi vuodeksi.

»Muistoksiko?» kysyi kuningas Mujkó hämillään.

Kaikkea muuta hän olisi ennemmin luullut kuin tätä. Mitä hittoa hänen
nyt piti tehdä? Eihän hän voinut luovuttaa kuninkaan kokkia. Siitä ei
ollut sovittu. Huolestuneena hän käänsi katseensa salin vasemmalle
puolelle, jossa todellinen kuningas kädet rinnalle ristittyinä seisoi
ystäviensä vieressä.

Matias ymmärsi heti, mitä tyttö tahtoi. Salavihkaa hän silmillään
kehoitti Mujkóa täyttämään toivomuksen.

Kuningas Mujkó julisti ääntään korottaen: »Meidän ylikokkimme Andreas
Pogra siirretään täten vuodeksi tytön haltuun. Pukunsa ja palkkansa hän
saa myös tänä aikana kuninkaallisesta rahastosta.»

Nämä nopeasti toisiaan seuraavat pikku välikohtaukset olivat suorastaan
sähköistäneet läsnäolijat.

Kun ihminen on syönyt hyvin, ikävystyy hän kovin pian, mutta innostuu
myös pian johonkin asiaan.

Olisi voinut kuulla kärpäsen surinan: niin jännittyneinä kaikki
tarkkasivat salin tapahtumia, vaikka ilma siellä olikin jo
tukehduttavan raskasta, täynnä ruuanhöyryjen ja hengityksen sekaista
sinipunervaa usvaa. Kuuluisan Podjebradin kellon hiekkajyvät osoittivat
jo iltahetkeä.

»Nyt siirrymme aviopuolison vaaliin!»

Silloin nousi harrastus huippuunsa. Alkoi hiljainen, tuskin kuuluva
äänten vyöry, niinkuin milloin tuuli hiljaa huojuttaa viljapeltoa.
Mutta sitten tuli täydellinen hiljaisuus, kaikki kuuntelivat
hengitystään pidättäen, ja ainoastaan vanha Rostó, joka paljosta
juonnista punoitti kuin keitetty rapu, sanoi tahtomattaan (ilmeisesti
se oli pikemminkin äänekästä ajattelua).

»No, entä minä?»

»Niin», tokaisi hänelle vieressä istuva ruuanmaistaja, »teistä tulee
niinikään aviopuoliso, jos vain joku teidät valitsee».

»Entä lahja?» änkytti ukko, mutta sen kuulivat vain ihan lähellä
istuvat.

Kuningas Mujkó ei suvainnut piitata koko välikohtauksesta, vaan
kehoitti naisia samassa järjestyksessä kuin tähänkin asti valitsemaan
itselleen puolisot.

»Puolisot? Aivan oikein...» mutisi tohtori Antonio Valvesori.
»Toivottavasti hekin kääntyvät puoleeni, jotta maistaisin ennakolta.»

Maria Schramm sanoi hiljaisella, tuskin kuuluvalla äänellä, ikäänkuin
mehiläinen olisi surissut: »Pyydän kolmen tunnin mietintöaikaa, teidän
majesteettinne.»

»Voi sitä veitikkaa!» kuului jostakin palvelijoiden keskuudesta
naljaileva ääni sanovan. »Sillä välin hän aikoo hankkia
henkilötietoja.».

»Nyt on sinun vuorosi, Anna Gergely!»

Kaunis nainen kiepsahti pystyyn kuin hyrrä ja asteli suoraan salin
vasemmalle puolelle, säihkyvien silmien hakevina katsellessa
ympärilleen. Kaikkien silmät tuijottivat hänen solakkaa taipuisaa
vartaloansa. Kuumenneena salin lämpimässä ilmassa hän työnsi silkkisen
ortoninsa yhä taemmaksi otsalta, niin että se irtaantui kokonaan ja
liukui taakse. Kun hän nyt tarttui siihen vetääkseen sen eteen, pääsi
kiinnikenauha auki, ja orton putosi päästä, mutta samalla aukeni
hiussykerökin, ja tuuhea pähkinänruskea tukka valahti alas kietoen
hänet aaltoihinsa polvia myöten. Jumalattaren viitta!

Hän kumartui nostamaan ortonia. (Oi, ummistakaa silmänne, ellette
halua tulla kadotuksen omiksi!) Tässä asennossa olivat ihanan vartalon
plastilliset muodot vielä kauniimmat, ja hiusmeri valui kahisten
lattian marmorilaatoille.

Sitten hän nousi, astui pari kolme varmaa askelta Matiaksen eteen ja
laski pienen kätensä kuninkaan käsivarrelle.

»Minä valitsen tämän.»

Kuului pidätettyä kauhun hälinää tai oikeastaan ei hälinää, vaan
pikemminkin päinvastoin: tuli kiusallinen, jäykistävä hiljaisuus, jonka
Annakin havaitsi osaamatta selittää sen syytä.

Hän katsahti kuninkaaseen, jonka kasvoilla kuvastui kauhu. Matias
käänsi päänsä yhtäälle ja toisaalle ja liikutti huuliaan kuin sanoja
tavoittaakseen. Anna katsoi valittuunsa; tämä hymyili nyt ja viittasi
kädellään Mujkóa pysymään vaiti.

»Olenpa suoriutunut vaikeammistakin tehtävistä», sanoi hän iloisesti.

Sitten hän ojensi kauniille nuorelle naiselle kätensä ja kuiskasi
ystävällisesti hänen korvaansa: »Kiitän sinua, kyyhkyläiseni, että
hyväksyit minut ajatuksissasi, sillä sinä olet pyörinyt mielessäni
jo puolipäivästä saakka. Asia ei sujune niin helposti, kuin sinä
kuvittelet, mutta neuvotelkaamme siitä yhdessä. Istu siksi aikaa tuolle
silkkipielukselle!»

Nyt Mujkó kehoitti pikku Vucaa valitsemaan.

Vuca loi äänettömänä katseensa maahan ja kalpeni valkoiseksi kuin
seinä, ja hänen sydämensä sykki mielenliikutuksesta kuuluvasti. Hän
tunsi kyllä, mitä hänen olisi pitänyt sanoa, mutta ei kyennyt löytämään
ainoatakaan sanaa.

Matias astui nopeasti pöydän luo ja jäi Mujkón eteen seisomaan. Hänen
huulillaan leikki veitikkamainen, vallaton hymy. Anna ihaili häntä
etäältä ja iloitsi valinnastaan. Kuinka rohkea poika siinä olikaan!
Kuinka hän jäi seisomaan kuninkaan eteen! Ikäänkuin mikäkin ylimys hän
ei edes taivuttanut päätänsä kuninkaan edessä.

»Ennen kaikkea pyydän, että teidän majesteettinne suvaitsisi ilmoittaa,
että tämä ruokasali on viisisataa neliösyltä laaja kuninkaan istuimesta
ympärimitaten.»

Ei yksikään sielu ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti, mutta yhdentekevää,
kuningas Mujkó hyväksyi sen armollisesti. »Täten julistan, että tähän
saliin kuuluu viisisataa neliösyltä.»

Matias hiipi Vucan luo ja huomautti hänelle, mitä tämä uusi selitys
merkitsi.

»Kiiruhda, tyttöseni, riennä; kuningas on julistanut, että koko piha
talleineen kuuluu saliin; niinpä voit valita majatalon isännänkin.»

»Onko se totta?» kysyi Vuca kuninkaalta romaniankielellä, ja kun Matias
nyökkäsi myöntävästi, hypähti tyttö pystyyn kuin orava ja juoksi ulos
ovesta. Kip — kop kip — kop, kuului hänen pienten nauhakenkiensä kopina
eteisen kiviltä.

Ja mitä muuta osattiin tehdä? Hei, kuningas Mujkó ja koko seurue juoksi
hänen perässään, sillä niin vaati tapa aviopuolisoa valittaessa.

Vuca juoksi minkä jaksoi suoraan talleja kohti, ja kun hän oli päässyt
niitä lähelle, huusi hän voimainsa takaa: »Johan Korják!»

Johan Korják olisi varmaan maan allekin kuullut hänen huutonsa,
mutta koska hän vain lepäili lehmuksen suojassa, kuuli hän sen vielä
paremmin. Hän tulikin heti esille, mutta ällistyi aika lailla, kun näki
niin monen suuren herran juoksevan Vucan perässä.

»Ah, sydänkäpyseni, he kai ajavat sinua takaa?»

»Ei, ei», huusi Vuca hengästyneenä, »minä saan ottaa sinut miehekseni!»

Sitten hän kääntyi ja osoitti isonenäistä poikaa.

»Tuota viisasta kelpo miestä saamme kiittää siitä.»

Matias oli juuri aikeissa vastata, kun hän äkkiä hätkähti: ulkoa
linnanportilta kuului sotatorvien ääni, ja maa alkoi täristä, ikään
kuin sotajoukko tykkeineen lähestyisi kovasti pauhaten.

Silloin kuningas unohti osansa ja koko laskiaispilan; hermostuneena hän
tarttui erään »valtaherran» hihaan; se oli herra varamajuri Benedikt
Jobbaházy.

»Rientäkää portin eteen ja ilmoittakaa minulle heti, mikä joukko sieltä
lähenee.»

Nagyszebenin prefekti (herra Rostó), joka oli kuullut isonenäisen
sanat, oli rajattomasti hämmästyksissään tästä hävyttömyydestä.
(Muutenkin hän oli jo tarkkaillut poikaa, joka pisti ison nenänsä
joka paikkaan.) Hän odotti nyt välttämätöntä nuhdetta, mutta hänen
ihmetyksensä vain kasvoi, kun hän näki valtaherran kuin villittynä
juoksevan portille.

Kuningas Mujkó ei huomannut tätä kaikkea ollenkaan, vaan jatkoi
rauhallisesti tehtävänsä suoritusta. Hän kääntyi paraikaa hämmästyneen
ja vallan typertyneen Korjákin puoleen sanoen: »Täten luovutan sinulle
tytön juhlallisesti ja toivon, että kahdenkymmenenneljän tunnin
kuluessa toimitetaan kirkollinenkin vihkiminen kaikkien sääntöjen
mukaan.»

Korják kietoi kätensä hellästi Vucan kaulalle.

»Eikä siis kukaan enää voi riistää häntä minulta.»

»Paitsi Jumalaa, ei kukaan!»

Mahtavana kajahti tämä vakuutus ilmassa. Ylen onnellinen Korják kysyi
kiitollisena jalokivin koristetulta, kärpännahka-asuiselta herralta
koruttomalla tavallaan: »Onko se totta, teidän armonne, herra Georg
Dóczy?» (Sillä hänen tietääkseen Vuca oli Dóczyn maaorja.)

»Voi sinua aasia, sinua tolvanaa!» huusi Mikael Rostó. »Etkö siis näe,
että seisot hänen majesteettinsa kuninkaan edessä?»

Korjákissa alkoi viha kiehua, ja hänen kiihtymyksensä puhkesi sanoiksi:

»Pitäkää isänne isoisää narrina, mutta älkää minua. Tuo mies on
kuningas yhtä vähän kuin minä.»

Mujkó huomasi olevansa vaarassa tulla paljastetuksi. Sen vuoksi hän ei
ollut kuulevinaan näitä sanoja.

Hän käänsi selkänsä kinastelevalle parille ja alkoi jutella italiaksi
ruuanmaistajan kanssa. Vuca puolestaan, kuultuaan mitä hänen Johaninsa
sanoi, valahti kauhusta kuolonkalpeaksi. Hän kohottautui varpailleen,
peitti pienellä kädellään »kauhean» miehen majesteettirikoksen
lausuneen suun ja kuiskasi kerkeästi painaen punaiset huulensa hänen
korvaansa: »Polvistu, sillä sinähän syökset vielä meidät molemmat
turmioon!»

Korják tuli ihan ymmälle; hän pudisti päätänsä ja katseli koreata
»kuningasta». Sitten hän otti taskustaan juuri lyödyn taalarinrahan ja
näytti Vucalle kuninkaan kuvaa.

»Tässä näet, lapseni: Matias rex. Katso tätä päätä, näitä hartioita.
Onko tuo nyt tämän näköinen?»

Vuca helähti nauramaan ja sysäsi sulhastaan tuttavallisesti kylkeen.

»Mieletöntä, sulaa hulluutta, kuvahan on sen isonenäisen näköinen.»

Onneksi kukaan ei ollut pannut merkille tätä pikku kohtausta. Kaikki
alkoivat käydä levottomiksi. Lähenevien ratsastajien kopina kuului
jo ihan selvästi. Hevosten nostattama pöly oli muuttunut mahtavaksi
pilveksi, ja terävänä raikui sotatorven ääni linnanportin likellä.

Heti senjälkeen Benedikt Jobbaházy tuli juoksujalkaa takaisin.

»No, mitä siellä on tekeillä?» kysyi Matias mennen häntä vastaan.

»Voitto!» kuului Jobbaházyn riehakas vastaus. »Ladislaus Palóczyn
ja Czudarin joukot ovat lyöneet kenraali Swehlán ja tuovat mukanaan
kolmesataa böömiläisvankia. Koska he muutenkin kulkevat tätä tietä,
haluavat he alamaisesta näyttää vangit hänen majesteetilleen
kuninkaalle.»

Matias kohotti päänsä haltioituneena, ja samassa hänen äänensäkin
muuttui toiseksi.

»Eläkööt urhoolliset sankarimme! Mutta nyt me lopetamme ilveilyn.
Tanssiaiset, häämenot ja muut hullutukset jäävät pitämättä. Tämä
uusi tapaus on pyyhkinyt ne ohjelmasta.» Ja kääntyen ystäviinsä,
jotka happamin ilmein kuuntelivat tätä kuninkaan tuomiota, hän
jatkoi: »Älkää olko pahoillanne, hyvät herrat. Emme saa esiintyä
leväperäisinä sotajoukon päälliköille. Mitä nuo urheat soturit
sanoisivatkaan, jos näkisivät täällä valepukuisen naamiokuninkaan?
Riisu yltäsi kärpännahkaviitta, Mujkó, ja mene hiiteen. Ja te muutkin,
pukeutukaa uudelleen. Tyytykää siihen, että Várpalotassa kerran oli
maailma ylösalaisin. Nyt hoitakoon kukin virkaansa. Keittäjien ja
keittiöpoikien pitää keittää ja paistaa urheille sankareillemme. —
Aioimme tässä juhlassa ylistää kauniiden naisten silmiä, mutta vielä
suurempi on Jumalan armo, kun voimme juhla-aterialla viettää tulisten
miekkojen voittoa. Keittiömestarit, käskekää vierittää esille joku
viinitynnyri janoisille sotureille. Mutta te, Jobbaházy, avauttakaa
portit Palóczylle ja Czudarille; minä otan heidät vastaan ylhäällä
hirvensarvisalissa.»

Nyt syntynyttä hämminkiä ja liikehtimistä on mahdoton kuvata. Herra
Rostó piteli päätänsä, ikäänkuin häneen olisi osunut luoti. »Ah, minä
olen mennyttä miestä, minun täytyy kuolla.»

Anna Gergely pyörtyi ja olisi kaatunut, ellei lääkäri olisi saanut
hänestä kiinni. »Tuokaa vettä, mutta nopeasti!» huusi hän. Matias
huomasi tämän ja käski lääkäriä toimittamaan Annan linnan sisäsuojiin
lepäämään.

Mutta eniten säikähti Korják; hänen polvensa alkoivat vapista, kun
hänelle äkkiä selvisi totuus, ja heittäytyen tomuun kuninkaan eteen hän
rukoili murtuneella äänellä: »Armoa minun päälleni!»

»Ah, mene tiehesi, narrimainen isäntä. Minkätähden minun pitäisi
armahtaa sinut? Ethän ole tehnyt yhtään rikosta etkä yhtään virhettä.
Me olemme tehneet rehellisen kaupan. Sinä olet antanut minulle kaksi
taalarinrahaa, ja minä olen tehnyt sinulle palveluksen: tässä on
morsiamesi. Minulla ei ole syytä moittia sinua eikä sinullakaan minua.
Nouse siis pystyyn, hyvä mies äläkä turhaan kuluta housujasi.»

Sitten hän tarttui rakkaimman ystävänsä, herra Stefan Bánffy Lendvan
käsivarteen ja läksi kiireesti linnan sisäsuojiin päin, mutta pian
hän pyörsi takaisin ja viitaten luokseen herra Nikolaus Dersffyn,
henkivartioston päällikön, antoi kovalla äänellä määräyksen:
»Szelistyeläiset odottakoot, kunnes ryhdyn lopullisiin toimenpiteihin.»

Jälkeä jättämättä kuin puhjennut saippuakupla hävisi kirjava,
hupsutteleva hoviseurue. Se oli, sitä ei ollut enää eikä sen koommin
nähdä.

Huikaisevan upeasti puetut herrat heittivät yltänsä kukin omassa
sopessaan samettinuttunsa, kirjaillun dolmaninsa tai silkkisen
kabadioninsa. Mikael Rostó vetäytyi puutarhan tiheikköön kuin
sairas aasi. Molemmat szelistyeläisrouvat vietiin linnan vasempaan
kylkirakennukseen; vain Vuca nousi tyhjiin vaunuihin, minne hän
sijoittui kuin jollekin Korjákin suoja-alueelle; siellä hänen oli hyvä
olla, sillä isäntä Korják seisoi paikalla vaunujen laitarimaan nojaten.

Heillä oli toisilleen ylen paljon kerrottavaa kultaisesta ruukusta,
keittäjästä ja paljosta muusta.

»Oi, Johan, Johan, nämäpä vasta kummia tapahtumia! Ikäänkuin tämä
ei olisikaan totta, kultaseni, vaan kaunista unta, joka meille on
lähetetty kaukaa.»

Kun Simon Czudarin ja Ladislaus Palóczyn raskaat askeleet panivat
synkeät muurit kajahtelemaan, oli loisto ja hupsuttelu kadonnut
jäljettömiin. Tilalla oli hiljainen, puritaanisen yksivakainen
nuorenmiehen hoviseurue.

Kuningas otti sotajoukon päälliköt puoleksi tunniksi puheilleen. Hän
meni esisaliin heitä vastaan ja puristi moneen otteeseen heidän käsiään.

»Tervetuloa, serkku-herrat! Istukaa joukkoomme.»

Mutta päälliköt tunsivat tavat ja kertoivat seisaallaan vaarallisista
taisteluista ja hyökkäyksistä, ovelan Swehlan hullunrohkeista teoista,
hänen itsepintaisesta puolustuksestaan ja paostaan.

»Oliko teillä riittävästi tykkejä?»

»Meillä oli mukana Varga-tykkikin.» [Matiaksen kuuluisa tykki, joka
myöhemmin Wienin piirityksessä näytteli niin suurta osaa.]

»Montako miestä olemme menettäneet?»

»Meillä on neljäneljättä kuollutta ja kaksikymmentä haavoittunutta.»

»Jälkimäiset hoidamme täällä», sanoi kuningas

»Haavoittuneet olemme sijoittaneet eri paikkoihin ja ottaneet mukaamme
vain vangit.»

»Montako miestä niitä on?»

»Yli kolmesataa.»

Tämä lukumäärä ilmeisesti tyydytti kuningasta. Hän puristi jälleen
kenraalien käsiä.

»Palkitsemme tekonne kaikesta sydämestämme, kunhan palaamme Budaan.
Ette osaa kuvitellakaan, kuinka olette täyttäneet toivomukseni.
Minä olen kuninkaansanalla sitoutunut hankkimaan juuri sen määrän
miehiä. Asia koskee erään Siebenbürgiläisen seudun asuttamista, missä
työvoimien puute on aiheuttanut sietämättömän tilanteen.»

»Ne ovat rotevaa väkeä», selitti Ladislaus Palóczy; »heidän kouransa
on kova, mutta en tiedä, pystyykö se työhön. He iloitsevat vain siitä,
mitä riistävät toiselta väkivallalla. Epäilen, tyytyvätkö he palkkaan,
jonka maaemo heille vapaaehtoisesti antaa heidän uskollisuudestaan.»

»Minä puolestani luulen heidän sopivan siihen», arveli Czudar. »Pitkän
matkan aikana olin puheissa heidän kanssaan. He ovat tutkistelleet
itseään. He ovat lisäksi kyllästyneet nykyiseen leipätyöhönsä. He eivät
ole rosvoja eivätkä sotilaita. Tänään kaikkea, huomenna ei mitään,
onhan se surullista elämää. Heihin verrattuna on vainottu susikin
armollinen herra. Varmastikin tuntuu heistä teidän majesteettinne
suunnitelma, joka tarkoittaa kotikonnun perustamista heille, perin
sopivalta. Ihminen tavoittelee useimmiten, mikä on hänestä kauimpana.»

»Antaisin mielelläni heidän jo tänään lähteä matkalle.»

»He voivat lähteä vaikka heti, teidän majesteettinne.»

»Johtajana luotettava luutnantti, jonka te saatte valita.»

»Parhaiten Stefan Szillyn joukon mukana.»

Tähän päättyi keskustelu. Kuningas sanoi heille ystävälliset hyvästit
ja kysyi eivätkö he haluaisi olla hänen illallisvierainaan.

»Soturin paikka on leirissä, teidän majesteettinne, miehistön
parissa», vastasi Palóczy. »Kauniin naisen keittiö ei olisi meillekään
haitaksi, mutta sotilaselämän ensi vaatimuksia on, ettei päällikkö syö
hanhenpaistia, kun sotamies puree mustaa leipää. Tänne linnan rinteelle
kylän vasemmalle laidalle pystytämme teltat. Siellä lepällemme
päivänkoittoon ja syömme yhdessä kenttäastioista.»

»Jos on niin», sanoi Matias, »ettette halua jäädä vieraikseni, haluan
mielelläni tulla teidän vieraaksenne».

»Alamaisimmasti odotamme teidän majesteettianne.»

»Tulen sinne, serkut», vahvisti kuningas, »mutta luutnantti Szilly
tuokoon vangit pihaan. Minä haluan puhutella heitä.»

Tuskin olivat armollisesta vastaanotosta riemuitsevat päälliköt
poistuneet, kun pihan täytti joukko julmannäköisiä olentoja,
jotka oli kytketty toisiinsa kahlein ja nahkahihnoin. Kahlehditut
olivat kookkaita, voimakkaita miehiä, jotka eivät kai vuosikausiin
olleet ajelleet tai leikanneet partaansa. He olivat takkuiset kuin
villi-ihmiset; monen suorimaton parta ulottui polviin saakka. Lyhyesti,
he esittivät kuvaa, joka ei millään lailla ollut suositeltava heikomman
sukupolven katseltavaksi.

Silmäiltyään heitä hetken kuningas sanoi nyrpeänä ystävilleen: »Ovatpa
nuo hirveän näköisiä. Pelkään Szelistyen naisten juoksevan pakoon, kun
näkevät nämä miehet.»

»Kokonaisuus on pelkkä näköharha, teidän majesteettinne», huomautti
Báthory, »koska Szillyn koreat husaarit ovat ratsain heidän takanaan.
Jos he olisivat puhtaiksi pestyt ja hyvin puetut eivätkä ratsumiehet
seisoisi heidän takanaan, voisi heitä pitää maailman kauneimpina
miehinä. Teidän majesteettinne suvaitkoon vain katsella heidän
hartioitaan, heidän koko rakennettaan, heidän rohkeita tarmokkaita
piirteitään; moni heistä totisesti kelpaisi kuvapatsaan malliksi.»

Kuningas viittasi luutnantin luoksensa.

»Luutnantti, nämä vangit sinä saatat joukkueesi mukana Nagyszebeniin,
Nagyszebenin kreivin Georg Dóczyn luo. Siellä heidät on Georg Dóczyn
kustannuksella puhdistettava ja puettava. Sitten sinun tulee huolehtia
siitä, että he asettuvat Szelistyeen ja saavat sellaiset elinehdot,
joiden mukaan näyttää taatulta, että he tulevat siellä toimeen ja
varttuvat Hyödyllisiksi alamaisiksi.»

Matias veti takanaan seisovan Vojkffyn esille.

»Sinä puhut tshekkiä paremmin kuin minä. Pidä pieni puhe vangeille ja
selitä heille, että aion pitää heistä isällistä huolta.»

Kuningas oli jo aikaisemmin antanut määräyksen, että Nagyszebenin
kreivin prefekti haettaisiin esille ja tuotaisiin hänen huoneeseensa.

Vojkffy aloitti puheensa, ja kuningas meni huoneeseensa, missä hän
tapasi Rostón ja erään niistä ylioppilaista, jotka hoitivat kuninkaan
kirjurin tointa.

Rostó heittäytyi polvilleen kuninkaan eteen ja pyysi anteeksi siltä
varalta, että oli kenties loukannut hänen majesteettiaan..

»Nouskaa, vanhus, älkää kujeilko. Asia, jonka vuoksi olette täällä,
on saanut ratkaisunsa. Linnanpihalla on kolmesataa tshekkiläistä
vankia, jotka heti lähtevät marssimaan Nagyszebeniin ja edelleen
Szelistyeen. Teille ei tapahdu mitään. Voitte valjastuttaa ja lähteä
joukkueen mukana. Naiset jäävät tänne. Minä naitan heidät. Ainoaksi
rangaistukseksi teidän täytyy nyt kuunnella, millaisen kirjeen sanelen
isännällenne.»

Puhe, jota Vojkffy sillaikaa piti »kerjäläisille», kuten Palóczy oli
vankeja sanonut, tuntui tehoavan näihin tavattomasti. He olivat siitä
ihan haltioissaan, sillä paksujen seinienkin lävitse kuuli heidän
toistuvat huutonsa: »Slava Mathias Kralu!»

»Ja kirjoita nyt, Klemens», sanoi kuningas ja alkoi, selin Rostóon,
sanella:

 »Matthias Dei Gratia Hungarorum Rex etc.

 Bonum mane, Dóczy!

 Ibi te viros admitto; feminae a te missae pulchrae insisignesque sunt,
 sed non Szelistyeienses esse narrantur. Doceo te mosmet Szelistye
 venatum autumnale ad reliquas aspiciendas proficiscemur judicando an
 missas easque uno nido enatas essent —

 Si non — capitis perderis.»

 [Matias, Jumalan armosta unkarilaisten kuningas j.n.e. Hyvää huomenta,
 Dóczy!

 Täten lähetän sinulle miehiä. Minulle lähettämäsi naiset ovat kauniit,
 verrattoman kauniit, mutta eivät kuulu olevan szetistyeläisiä. Ilmoitan
 sinulle tulevani syksyllä metsästyskaudella Szelistyeen katsomaan
 kotiin jääneitä naisia ja ratkaisemaan, ovatko minulle lähettämäsi
 naiset kotoisin samasta pesästä —

 Ellei niin ole — menetät pääsi.»]

»Onko valmis?» kysyi kuningas.

»On, majesteetti.»

»Hyvä», virkkoi kuningas lempeästi, siirrätti ylioppilaalla mustetolpon
lähemmäksi ja piirsi kirjeen loppuun nimensä Mathias Corvinus. Sitten
hän kääntyi puhuttelemaan Rostóa, joka seisoi alallaan kuolonkalpeana
kuin haamu, viittasi uitolle kylmästi kädellään ja sanoi: »Voitte
lähteä Jumalan nimeen.»

       *       *       *       *       *

Milloinkaan aikaisemmin tai myöhemmin ei vanha Bakonyn metsä ole nähnyt
kupeellaan niin eloisaa kuvaa kuin Czudarin ja Palóczyn pataljoonat nyt
esittivät.

Sotilasleiri lienee täällä jo ennenkin majaillut, mutta ei kuninkaan
naapurina.

Ruoka-astiat ja kellarit avattiin, ja illan hämärtyessä vieritettiin
tynnyri toisensa jälkeen leiriin; kuomuvankkureissa kuljetettiin sinne
mehukasta silavaa ja muita ruokatavaroita.

Illalla kuninkaan härkäpaimen ajoi useampia härkiä sotilasten pariin
»Hänen majesteettinsa lähettää ne pientä häränpaistia varten.»

Sitten toi kuninkaan sikopaimen lauman porsaita leiriin. »Hänen
majesteettinsa lähettää ne pieniä porsaskemuja varten.»

Kylästäpäin lähestyi musta lauma. Mitä hittoa! Eihän vaadittane, että
me paistaisimme ja söisimme nuokin? Noin neljäkymmentä vanhaa naista
oli saapunut.

»Mitä te täältä niin lukuisina etsitte, muorit?»

»Várpalotan tuomari lähettää meidät tänne keittämään tänään uljaille
sankareille.»

»Vai niin, siinäpä hän teki erittäin viisaasti!»

Naisen keittiö on lopultakin vallan toista kuin miesten: kuinka pitkä
aika olikaan kulunut, kun he olivat saaneet siitä viimeksi nauttia.

Herra tuomari sitävastoin alkoi pitää toimenpidettään
ajattelemattomana, sillä kylän nuoret naiset tunsivat itsensä
syrjäytetyiksi. »Ennenkuulumatonta, että vaivataan vanhuksia, kun
me olemme tässä valmiina! Häpeä ja pilkka! Ikäänkuin me emme osaisi
keittää sotamiehille sapuskaa! On siinäkin tuomari! Hänenkö pitäisi
olla kansan esikuvana? Sellaisen ihmisen käteen, joka itse on kuin
pölkky, ei sovi sauva.» Lyhyesti, nyt uhkasi puhjeta oikein kapina.
Kapinan taas voivat vain sotamiehet kukistaa. Mutta koska nyt ei ollut
mahdollisuutta tuoda sotilaita kylään, rohkaisi tuomari mielensä ja vei
nuoret naiset ja tytöt henkilökohtaisesti sotamiesten luo. Nimittäin
leirin edustalle, jotta he saisivat, vaikka vain etäältä, iloita
vilkkaasta vaihtelevasta leirielämästä.

Epäilemättä kaunis näky, hämärässä ehkä vielä kauniimpi kuin päivällä.
(Vaikka eivät naiset kirkkaalla päivälläkään pelkää sotamiehiä.) Sinne
tänne siroitellut valkoiset teltat, leiritulen valaisema miehistö,
taustalla jyhkeät mustat ampumatarvevaunut ja lukemattoman monet
hevoset, jotka kaikki ovat levottomia, niin että toisen tai toisen
hirnahtelu kuuluu kauas yön pimeyteen.

Mutta kauneimmat ovat härkien käristämistä varten kyhätyt roviot,
jotka häilähdellen valaisevat jonkun osan leiriä. Siinä näkee koreiden
husaarien hääräilevän teurastettujen härkien kimpussa tai vain
katselevan muiden touhua. Härät kärisevät tulella, ja tuuli kuljettaa
suloisen tuoksun kylään asti.

Mutta samalla tavalla kuin paistintuoksu tuntuu rajan ulkopuolella,
tunkeutuu nuorten naisten muskatti- ja resedavihkojen tuoksu
rajan sisäpuolelle; siitä varmasti voi tehdä johtopäätöksen, että
sotilaat päätettyään ateriansa kulkevat rajan yli, vaikka se olisi
kiellettyäkin, ja että silloin alkaa niin vilkas karkelo, että
tähdetkin mielellään astuisivat alas taivaasta sitä katselemaan.

No, pastorin apilaspelto näyttää huomenna varmaankin kauniilta.
(Sillä siinä touhuaa tuomari naisväkineen.) Kansa polkee juuretkin
maasta, sillä siihen aikaan pidettiin parhaana tanssijana sitä,
joka hyppäsi korkeimmalle ja löi omilla saappaillaan nenäänsä. No,
Palóczyn päiväkäsky, jonka mukaan miehistön tulisi levätä täällä,
täytettiin vallan merkillisellä tavalla. Se vasta oli lepoa. Läpi
koko yön syötiin, juotiin, riemuittiin, tapeltiin, pantiin toimeen
painiskeluja, niin että päivän koittaessa oli enemmän haavoittuneita
kuin taistelussa. Tästä kaikesta selviää kaksi asiaa, ensiksi,
että Matiaksella oli Várpalotassa hyvää viiniä, ja toiseksi, ettei
unkarilainen malta levätä sittenkään, vaikka korkeammalta taholta niin
määrätään.

Kaikki huvittelivat erinomaisesti, vain molemmat päälliköt olivat
nyrpeällä ja hermostuneella tuulella. Sillä korkeilla herroilla on
yksi hermo enemmän kuin muilla ihmisillä, ja se on uskollisuus, arin
hermoista. Matias oli luvannut syödä illallista heidän kanssaan eikä
häntä kuulunut. Hyvä Jumala, mikä siihen olikaan syynä?

He arvailivat sinne ja tänne, mutta eivät osanneet keksiä syytä. Oliko
se ruhtinaallinen oikku, vai merkitsikö se epäsuosiota? He eivät
malttaneet nukkua: niin syvästi tämä selittämätön syrjäyttäminen
askarrutti heidän ajatuksiaan.

Vasta aamulla, kun he valmistelivat lähtöä, selvisi asia heille. He
näkivät nimittäin telttakankaalla seuraavat kuninkaan omakätisesti
kirjoittamat sanat: »Tänä yönä huvitteli täällä Matias ja oli kaikkeen
tyytyväinen.»

Nyt alettiin tutkia asiaa.

Mitä oli tapahtunut? Kuinka se oli tapahtunut? Tapparakeihäällä
varustetut sotilaat, jotka vartioivat telttaa, vannoivat kunnian
ja autuuden kautta, että se oli sula mahdottomuus, noitatemppu;
luonnollisia keinoja käyttäen se ei ollut voinut käydä päinsä. Ei
yksikään sielu ollut käynyt leirillä paitsi härkäpaimenta, joka oli
tuonut härät, ja sikopaimenta, joka oli tuonut siat. Ne tosin kyllä
olivat käyneet leirillä. »He olivat viipyneet siellä, syöneet, juoneet,
olleet miesten kanssa tukkanuottasilla ja kuunnelleet leiritulen
ääressä moniaita kaskuja ja sotilasjuttuja.»

»Puh, tuhat tuhat tulimmaista!» huudahti Palóczy; »kummalla heistä oli
isompi nenä?»

»Härkäpaimenella.»

»No, silloin se oli kuningas.»

Oliko asiassa perää vai ei, se ei koskaan tullut julkisesti tietoon.
Mutta tarina kulki suusta suuhun, että kuningas oli käynyt leirillä,
syönyt, juonut ja paininut miehistön kanssa ja heittänyt muutamat
heistä niin voimakkaasti maahan, että he olivat vielä seuraavanakin
päivänä tunteneet pistosta selässä. Tätä toisintoa vahvistaa se, että
hänen majesteettinsa seuraavana päivänä nousi myöhään vuoteesta ja oli
koko päivän perin väsynyt. (Tästä väsymyksestä kyllä tiedettiin linnan
sisällä kertoa aivan toista.)

Puolipäivän aikaan hän valitti kovaa päänsärkyä eikä edes mennyt
ruokasaliin, mutta iltapäivällä hän kuitenkin suoritti juoksevat asiat.

Palatini oli lähettänyt kuriirin, joka ilmoitti, että Serbiassa
turkkilaiset paraillaan olivat järjestymässä sotakannalle. Palatinin
mielestä oli välttämätöntä, että hänen majesteettinsa viipymättä
toimittaisi lähettilään sulttaanin luo rauhanvälittäjäksi — »sillä
meillä on ensin tekemistä Fredrikin kanssa».

Kuningas neuvotteli Stefan Bánffyn kanssa.

»Eikö sinua haluttaisi mennä lähettilääksi Konstantinopoliin.»

»Sikäläiset olot ovat perin kireät», vastasi Banffy; »pelkään
menettäväni pääni».

»Älä pelkää, Stefan; minä hakkautan kymmenentuhatta päätä sinun pääsi
korvaukseksi.»

Bánffy hymyili.

»Kyllä, majesteetti, mutta näistä kymmenestätuhannesta ei yksikään sovi
niin hyvin Stefanin kaulaan kuin se, joka siinä nyt on.»

Kaikesta huolimatta hän otti toimen vastaan ja ratsasti viipymättä
Budaan ryhtyäkseen matkavalmistuksiin.

Kuningas saattoi häntä eteissaliin, jossa Szelistyen naiset ja
Korják odottivat pääsyä kuninkaan puheille. Mutta siellä oli lisäksi
joukko muitakin anojia, lisäksi valakkilaisen voivodin lähettiläs ja
Pressburgin kreivin kuriiri.

Matias otti ensin vakavat asiat käsiteltäväksi, mutta antoi sillä välin
määräyksen hakea paikalla paikalle Várpalotan pastorin ja ilmoittaa
hänen tulostaan.

Mutta hänen korkea-arvoisuutensa, herra Vinzenz Makucsek, ilmoitti
kyllä itsekin tulonsa, sillä koska hän oli suunnattoman lihava, puhkui
ja läähätti hän kuin säkkipilli, niin että se kuului kolmanteen
huoneeseen saakka. Silloin astuikin virantoimituksessa oleva
kamariherra sisään ja sanoi: »Pastori, budalamén majatalon isäntä ja
valakkilainen tyttö tulkoot kuninkaan puheille.»

He menivät kaikki yhtaikaa sisään. Kirkonpalvelija kumarsi maahan asti.
Muut lankesivat polvilleen.

»Pitäkää päänne pystyssä, kunnioitettava isä, sillä te olette verevä,
veri nousee teille päähän, ja voitte saada halvauksen; jättäkää kaikki
hovimenot sikseen.»

»Kuten käskette, majesteetti.»

»Te olette kelpo mies, Korják. Olen oppinut pitämään teistä
rehellisyytenne ja avomielisyytenne takia ja korotan teidät
aatelissäätyyn. Koska ette huolinut kultaisesta ruukusta, saatte
lisäksi vielä hopeisen miekan.»

Korják ei voinut enää hillitä itseään; hän oli niin liikutettu, että
alkoi itkeä kuin pikku lapsi.

Vuca säikähti; koska hän ei ymmärtänyt unkarinkieltä, ei hän voinut
käsittää, mitä niin kauheaa tuo »tanakka poika» oli sanonut hänen
Korjákilleen, että tämä alkoi nyyhkyttää. Muuten hänen päänsä oli jo
vähän sekaisin niiltä monista näytelmistä, joissa hän oli ollut mukana.
Hän ei tiennyt enää, mitä uskoa, mitä ei. Niin hän siis kuiskasi
Korjákille romaniaksi oman henkilökohtaisen vakaumuksensa:

»Nu pot crede, ca e rege.» (En voi uskoa, että tuo on kuningas.)

Nyt astui hovipoika Korjákin luo ja ojensi hänelle kultaisen ruukun,
miekan ja aateliskirjan.

»Korják Várpalota», jatkoi kuningas, »te olette nyt aatelismies;
palvelkaa kuningasta ja isänmaata tarpeen tullen miekallannekin.»

»Sydämeni jokainen lyönti kuuluu kuninkaalle!» änkytti herra Korják
Várpalota.

»No, no, jalosukuinen herra», sanoi Matias leikilliseen sävyyn,
puhutellen uutta aatelismiestä ensi kertaa asianmukaisesti, »säästäkää
muutamia lyöntejä nuorta rouvaanne varten; kuningas tyytyy kyllä
kymmenykseen. Ja sinä», jatkoi hän kääntyen Vucan puoleen, »saat myös,
mitä toivot, saat minun keittäjäni yhdeksi vuodeksi. Vihkimisen jälkeen
voutini valjastuttaa teille, ja keittäjä lähtee teidän kanssanne.» (Hän
viittasi kädellään.) »Voitte mennä.»

Iloa ja onnea täynnä he horjuivat ulos. Mutta kun ovi oli sulkeutunut
heidän jälkeensä, hyppeli pikku Vuca edellä kuin vallaton pikku karitsa.

Kuningas huusi vielä papille: »Odottakaa kappelissa, kunnianarvoisa
isä, sillä mahdollista on, että saatte vielä uutta tehtävää. Mutta
ensin pari sanaa.»

Pappi jäi seisomaan kynnykselle.

»Sallikaa minun tehdä eräs kysymys, joka juuri tuli mieleeni. Mitä
arvelette siitä, että avioliitot solmitaan taivaassa?»

»Useimmiten ne siellä solmitaan, teidän majesteettinne, sillä Jumala
istuttaa rakkauden sydämiin ja asuu taivaassa.»

»Houkutuslintuun te ette usko, vai kuinka?»

»Houkutuslintukin perustaa avioliittoja, mutta Jumala ilmaisee sillekin
aikeensa.»

»Entä jos kuningas määrää jonkun menemään avioliittoon?»

»Kuningas on Jumalan valitsema edustaja kansojen seassa. Kun hän tekee
jotakin, tapahtuu se Jumalan nimeen.»

»Niinpä kyllä, mutta, olettakaamme, että hyvä Jumala on istuttanut
rakkauden kahteen sydämeen ja että se versoo näissä, mutta sitten tulee
kuningas ja erottaa nuo sydämet; kuinka se voi olla Jumalan tahto?
Eihän hän voi tahtoa kahdella tavalla samassa asiassa.»

Silloin Vinzenz Makucsek tosiaankin oli neuvoton. Se oli totisesti
vaikea kysymys.

»Kyllä sellaisia tapauksia sattuu, teidän majesteettinne. Silloin
kuningas unohtaa Jumalan olemassaolon.»

»No hyvä, mutta miksi Herran palvelijat kuitenkin tottelevat kuningasta
tällaisissa tapauksissa?»

Vinzenz Makucsek pärskyi ensin kuin sairas karhu; sitten hän sanoi: »Se
johtuu siitä, teidän majesteettinne, että Jumala on kaukana, hidas eikä
kostonhimoinen, mutta kuningas on lähellä, nopea ja kostonhimoinen.»

Kuningas nyökkäsi myöntävästi.

»Olette vastannut hyvin, herra tuomiorovasti.»

Virantoimituksessa oleva kamariherra tuli jälleen sisään, niinkuin hän
teki aina, kun kuninkaan puheille päässeet olivat poistuneet.

»Szelistyeläis-saksitar», käski hänen majesteettinsa.

Maria Schrammilla oli ollut huono yö. Hän ei varmaankaan ollut nukkunut
lainkaan, ollen nyt surullisen ja kalpean näköinen. Lisäksi hän värisi
kuin haavanlehti.

»Astu lähemmäksi», puhutteli kuningas häntä verrattoman ystävällisellä
tavallaan, »äläkä polvistu; en halua nähdä naista polvillaan. Kutsuin
sinut puheilleni, koska tahdon tehdä jotakin hyväksesi. Näetkö, eilen
tahdoit saada vallan liian paljon; tavallisesti ei käy hyvin niiden,
jotka haluavat kahmaista ylenpalttisesti.»

»Armoa, majesteetti, armoa!»

»Tahdon lieventää pienen pilan, jonka soin itselleni teidän
kustannuksenanne, osoittamalla nyt erikoista armoa ja hyvyyttä. Jos
sinulla siis on jonkunlainen toivomus, mainitse se minulle. Mutta älä
taas halua saada päähinettäni, sillä jumaliste, sinä saisit vain hatun.
Mutta jos tahdot valita aviopuolison, voisin siinä kenties olla sinulle
avuliaana. Puhu siis, katso minua silmiin.»

»En uskalla», änkytti nainen.

»Tahdotko mennä naimisiin?»

»Kuten teidän majesteettinne käskee.»

»Kenen kanssa tahdot mennä naimisiin?»

»Sen kanssa, jonka teidän majesteettinne määrää.» Kuningas mietti.

»Hm, sanoppas minulle, miellyttäkö sinua eilinen kuningas?»

Maria pysyi vaiti.

»No, tunnusta pois, hän oli koreampi kuningas kuin minä?»

Maria painoi kauniin päänsä vielä alemmaksi.

»Minä arvelen, että kun hänen hattunsa, nimittäin hänen narrinmyssynsä,
jo on joutunut päähäsi, joutukoon hän itsekin sinun tohvelisi alle.
Nimitän hänet siinä tapauksessa Várpalotan yliviinuriksi. No, mitä
siitä sanot, Maria Schramm?»

»Kuten teidän majesteettinne käskee», kuului vastaus vapisevalla
äänellä.

Sitten hänen majesteettinsa viittasi, ja eräs hovipoika toi pieluksella
Mujkón narrinmyssyn, mutta toinen hovipoika täytti sen ääriään myöden
Kremnitzin kultarahoilla, jotta se helisi entistä kuuluvammin.

Nyt oli vain vielä puhuteltava Mujkóa ja kysyttävä, oliko hän
suostuvainen. Kyllä hän suostui siekailematta, ja kun kuningas mainitsi
hänen uuden virkansa, ei hän ollut pysyä nahoissaan liikutuksesta
ja pyysi hänen majesteetiltaan vielä sitä armoa, että koska hän
halusi rikkoa välinsä menneisyytensä kanssa, hänet vapautettaisiin
tähänastisesta nimestä, joka aina toisi ihmisten mieliin narrin.

»Miksi sinä häpeät ammattiasi?» moitti kuningas. »Minähän olen sinut
narriksi nimittänyt. Ja se on itsessään suuri hulluus. Voinko minä
nimittää jonkun viisaaksi? Tai tekeekö se hänet viisaaksi? Toivoisin,
että voisin sen tehdä! Nimittäisin koko maani järkeväksi. Mutta
narriksi voin nimittää ja narrina pitää vain sellaista, joka ei ole
mikään narri. Siis tiedä, että surullista on syntyä narrina, mutta elää
ammattinarrina on peräti hupaisa juttu. Mutta ihmisen nimen laita on
päinvastoin. Nimistä on suurin merkitys sillä nimellä, joka ihmisellä
on syntyessään.»

Kaiken uhallakin Mujkó pysyi aikeessaan. Hän suuteli majesteetin viitan
lievettä ja rukoili itselleen toista nimeä.

»Haluan sitä tulevan vaimoni takia», lisäsi hän perusteluksi.

»No hyvä on, Mujkó, sinulle myönnetään sekin, mutta riennä nyt
kappeliin.»

Mujkón poistuessa leikki kuninkaan huulilla ilkikurinen myhäily. Hän
ajatteli: »Sinä olet ajanut minut monesti umpikujaan, veijari, mutta
viimeisen umpikujan valmistan minä sinulle», ja kutsuttuaan luoksensa
erään kirjuri-ylioppilaistaan käski valmistaa aateliskirjan Mujkólle.
Uuden aatelismiehen nimeksi tulisi Bolondóczy. [»Bolond» merkitsee
unkarinkielessä »hupsu»; uusi nimi oli siis samaa kuin »hupsu Dóczy».]

(Sitä voi Doczykin pitää itseään vastaan tähdättynä nuolena, jos kuulee
jutun.)

Kun vastikään nimitetty tuomiorovasti oli lopettanut Vucan ja Korjákin
vihkimismenot kirkossa, jossa oli läsnä suuri joukko hovivirkailijoita
ja ikävystyneitä ylimyksiä, seisoi jo Mujkó siellä rinnallaan Maria
Schramm odottamassa vuoroaan.

Ylimykset vaihtoivat merkitseviä silmäyksiä eivätkä tauonneet
kuiskaamasta: »Tämän kaiken me olisimme voineet saada.»

»Niin, ellei kuningas olisi ollut niin itsepintainen.»

»Ellei hän olisi niin kateellinen.»

»Sanokaamme mieluummin naurettava; hän houkuttelee meidät tänne,
lupaa meille sitä ja tätä, ja nyt hän tuhlaa tällaiset kaunottaret
kaikennäköisille kulkureille.»

»Se on synti Jumalaa vastaan. Samaa kuin joku tahtoisi ravita härkiä
sahramilla.»

»Sitäpaitsi hän on itsekäs. Hän arvelee: minulla on jo, mitä tarvitsen,
sillä minun käteni on pisin; kuopikaa ja raapikaa te lyhytkätiset, niin
tekin saatte jotakin!»

»No saammepa nähdä, tuleeko kolmas.»

Toinenkin vihkiminen suoritettiin pian. Urut alkoivat uudelleen soida,
mutta pastori jäi vielä alttarin ääreen, ja kaikkein silmät olivat
suunnatut ovea kohti. Tulisiko Anna Gergely? Ja kenen kanssa hän
tulisi? Mutta Anna Gergelyä ei kuulunut. Kului kymmenen minuuttia,
kaksikymmentä minuuttia, mutta hän ei vain saapunut. Tänään ei siis
tulisikaan kolmatta vihkimistä. Ihmiset katsoivat taas toisiinsa ja
iskivät viekkaasti silmää. Hm, niin, mitäpä muuta meidän tarvitsee
tietää? Eikö tämä ole kyllin selvää?

Mutta Anna Gergely oli tänä aikana (kuten varmalta taholta tiedämme)
kuninkaan vastaanottosalissa.

Hänen majesteettinsa oli itsekin hämillään. Mutta mitä tässä hänen
majesteetistaan puhun? Hän ei nyt ollut kuningas, vaan hupsu poika.

Kun ovi avautui ja Annan kahisevien hameiden kera hiipi sisään raikas
tuulahdus, hypähti Matias kuin sähköistyneenä pystyyn ja juoksi häntä
vastaan. Anna aikoi langeta polvilleen, mutta kuningas esti sen
tarttuen hänen käteensä.

»Istu mieluummin tähän, kaunis pikku nainen; no, istuhan toki, kun
käsken, äläkä ole minulle nyreissäsi, vaikka olen kuningas. Tule
lähemmäksi, vielä lähemmäksi, älä pelkää, eihän kuningas pure. Ja jos
haluaisit olla kiltti, voisit vallan unohtaa, että minä olen kuningas.»

Samalla hän kietoi käsivartensa Annan solakalle vartalolle.

»Voi, hyvä Jumala», huudahti Anna koettaen vapautua; »mitä maailma
sanoisi, jos se nyt näkisi teidän majesteettinne?»

Salaa surumielisesti Matiakseen katsahtaen hän hypähti pystyyn ja
liukui kuin käärme hänen sylistään.

Kuninkaan kasvot kävivät hehkuvan punaisiksi; hänen sinisenharmaissa
silmissään loisti kuumeinen kiilto, ja niinkuin hieno kirjava
villalanka irtaantuu kerästä, vierivät palavat rukoilevat sanat hänen
huuliltaan.

»Näetkös, millainen sinä olet!» sanoi Matias nuhtelevasti. »Halpana
nuorukaisena olisin sinulle kelvannut, mutta nyt sinä rankaiset minua,
koska olen kuningas. Enpä totisesti mahda sille mitään. Kannan kruunua,
en voi sitä panna pois, mutta se on raskas. Iloitsen ruususta, koska se
on soma ja kevyt, mutta en saa sitä nostaa luokseni, sillä kumartuessa
putoisi kruunu päästäni. Sinä kai ymmärrät minua...»

»Suvaitseeko majesteetti laskea minut irti? Rukoilen sitä...»

Kuninkaan silmät tuijottivat häneen himoiten, ahmien koko hänen
olemustaan.

»Et siis voisi rakastaa minua? Vastaa minulle! Vastaa vapaasti ja
avomielisesti, ikäänkuin olisin maalaispoika, joka on kaivon luona
pysäyttänyt sinut tehdäkseen sinulle sellaisen kysymyksen.»

Nainen nosti päänsä ja vastasi: »Sepä siinä juuri on, se juuri... en
voi ottaa teidän majesteettianne siltä kannalta (ja hänenkin kasvonsa
kävivät kuumeisen hehkuviksi). »Sillä en voi rakastaa ihmistä, jota
minun täytyy pelätä, mutta sitä, jota rakastan, en pelkää.»

»Sinä siis pelkäät kuningasta?» huokasi Matias.

»Hän on minusta niin korkea, niin ylevä; veri hyytyy suonissani, kun
ajattelen, että puhun hänen kanssaan.»

Kuningas huomasi, että hänen täytyisi muuttaa menettelytapaa.

»No, hyvä on», sanoi hän näennäisen huolettomasti; »jos asian laita on
niin, täytyy kuninkaan alistua välttämättömään. En lapsenakaan voinut
pitää kädessäni vangittua lintua, sillä pienen pelästyneen sydämen
sykintä koski käteeni. En aio pitää sinuakaan vankina tai pakottaa
sinua mihinkään. Mutta kun jo olen huolehtinut tovereistasi, miksi en
siis tekisi jotakin sinunkin hyväksesi? Tule siis, istu jälleen tänne
viereeni ja neuvotelkaamme rauhallisesti ja ystävinä, kuinka voisin
pitää sinusta huolta.»

Hän ahdisti Annaa puheillaan niin kauan, että sai hänet jälleen
istuutumaan marmoripenkille viereensä.

»No, sanoppa minulle, menisitkö mielelläsi naimisiin?»

»Se on naisen kutsumus», vastasi toinen ujosti.

»Oletko löytänyt jonkun minun hovistani?»

»Teidän majesteettinnehan tietää kenet...» ja hänen haaveileva
katseensa hiveli kuningasta.

»Ja paitsi häntä?»

»En ketään, en ketään.»

»Voi sinua ilkeää nirsoa pikku naista!» huudahti Matias. »No, tee
sinäkin jotakin kuninkaan mieliksi. Riisu orton päästäsi, jotta saan
vielä kerran nähdä ihanat kutrisi.»

»Ah, älkää hullutelko!» vastasi nainen hymyillen, hetkeksi unohtaen
puhuvansa kuninkaalle, mikä todistaa, että kuningas vihdoinkin oli
osunut oikeaan.

Sitten kuningas yhdellä nykäisyllä veti ortonin hänen päästään.

Syvälle tähän kastanjanruskeaan hiuskruunuun vaipui todellakin suuren
kuninkaan katse, ja hän teki seuraavat kysymykset vain koneellisesti.

»Kenties sinulla on mielitietty kotipuolessasi?»

»Minulla on eikä ole», vastasi nuori nainen siihen kerskailevaan,
viekoittelevaan tapaan, joka kotona maissia katkottaessa on kauneimman
ja siveimmän naisen etuoikeus.

Hiuskruunu palautti hänen rohkeutensa. Kaksi kruunua vieretysten —
välimatka oli tavattomasti pienentynyt.

»Sinulla on joku eikä ole? Kuinka sen ymmärrän? Avaa sydämesi
kuninkaallesi.»

Sitten nuori nainen kertoi kuninkaalle, että Bereczkessä asui
teurastajakisälli, joka oli halukas naimaan hänet ja jonka tarjousta
hänkään ei hylkinyt. Mutta nyt oli asiassa se paha puoli, ettei hänellä
ollut myötäjäisiä ja teurastajakisälli halusi naida vain sellaisen
naisen, jonka kapioista hän saisi varat avatakseen oman lihakaupan.

Nuoren naisen syventyessä yksityiskohtaisesti kertomaan, mitä
teurastajakisälli, Paul Gábor nimeltä, oli käskenyt Johan Máluásin
vaimon sanoa hänelle ja mitä hän oli vastannut siihen, pujahti
kuninkaan käsi hänen selkänsä taakse hiuspalmikkojen sekaan. Hän
irroitti ne; sitten hän avasi palmikot, ja hänen sormensa hyväilivät
silkkisiä suortuvia. Ja hän kuunteli edelleen niitä vaikeuksia, jotka
olivat esteenä teurastajakisällin naimisiinmenolle, ja mitä tämä mies
oli suunnitellut.

Nuoren naisen kieli kävi niin lipevästä (olihan aihe kerrassaan
mielenkiintoinen), ettei hän ollenkaan olisi huomannut kuninkaan
ilkikurista ajanvietettä, ellei olisi nähnyt sitä kaikki paljastavasta
venetsialaisesta kuvastimesta.

»Voi kauheaa, minä hälytän kohta, teidän majesteettinne!» huudahti hän
pelästyneenä.

»No, no, älä tee tuhmuuksia, sinähän näet, että me puhelemme sinun
tulevaisuudestasi. Mitä siis sanoitkaan? Sinulla ei ole myötäjäisiä?
Eikö niin, jotakin sentapaista sinä mainitsit olevan esteenä?»

»Kyllä teidän majesteettinne.»

»No hyvä, minä tahdon antaa sinulle myötäjäiset», lohdutti
häntä kuningas; »sinä saat niin paljon peltoa Sepsin viljavalta
ylätasangolta, jota sanotte 'kauniiksi pelloksi', niin paljon kuin voit
ympäröidä tavattoman pitkinä hiuksillasi, kun panet kunkin yksityisen
hiuksen toisen jatkoksi.»

Annan silmät säikkyivät, tämä lupaus ihan huumasi hänet, ja hänen
verensä sykki kiihkeämmin. (Siebenbürgiläisveri on mullalla
sekoitettua.)

»Ja se kaikki on sitten minun omaisuuttani?»

»Tietysti, kun kuningas sen sinulle antaa.»

Hän vaipui haaveihin; hänen mielikuvituksensa näkyi harhailevan
jossakin Sepsin tienoilla, missä vuoristo uneksii olevansa alatasanko,
koska kangastus leikkii sen kiireellä, jälkimäinen taas pitää sitä
»Nemere»-merenä, koska se raisussa oikussaan menee sinnekin leikkiä
jatkamaan. Näillä kokeneilla salaperäisillä luonnonvoimillakin on omat
pettymyksensä.

»Siitähän tulee kovin paljon peltoa!» riemuitsi Anna Gergely.

»Mitä se minulle merkitsee, vaikka se olisi neljäkymmentä kylää», sanoi
kuningas.

»Jumala siunatkoon teidän majesteettianne, mutta silloinhan minun
pitäisi...» ja kaunis nainen valahti äkkiä kalpeaksi, ja hänen povensa
aaltoili, »leikkauttaa poikki koko tukkani juuria myöten!»

Kuningas kohautti olkapäitään.

»Tietysti, sillä kuinka me muuten saisimme tietää, paljonko peltoa
sinulle tulee.»

»Voi minua, sehän on kauheaa! Minunko pitäisi luopua hiuksistani?
Kuinka teidän majesteettinne voi keksiä moisen julmuuden? Armoa
tukalleni!»

Kuningas nauroi ja kietoi hiuspaljouden kaulansa ympärille.

»No, sanonpa sinulle jotakin, kaunis nainen», virkkoi kuningas
hyväilevästä »Yksi ainoa tapa on päästä siitä, jos näet suostut
ehdotukseeni. Minä nyhdän sinulta pisimmän hiuskarvan, loput laskemme
sitten, ja niin monta kuin niitä on, niin monta kertaa otamme
irroitetun hiuskarvan pituuden. Suostutko siihen?»

»Mutta, armollisin herrani», sanoi nuori nainen viekkaasti hymyillen,
»kuka on se onneton, joka joutuu laskemaan kaikki hiukseni yksitellen?»

»Niin tärkeää asiaa kuningas ei voi uskoa kenellekään, vaan se jää
minun tehtäväkseni.»

Nuori nainen väänsi vastaukseksi kasvonsa näyttämään tyhmiltä kuin
nuoren aasin naama. Varmaankin hän tiesi, että moinen liioiteltu
ihmettely puki häntä hyvin.

»Teidän majesteettinne ryhtyisi siihen tehtävään? Ah, kuinka
hyväsydäminen ihminen onkaan majesteetti!» Jälkimäisen lauseen hän
jo sanoi ilkamoivalla äänellä, hieman ivallisesti. »Ah, mitä kaikkea
teidän majesteettinne keksiikään! Entä kestääkö se kauan?»

»Kyllä, sydänkäpyseni, noin tuuhea tukka vaatii paljon aikaa. Ainakin
vuoden se kestää. Mutta ehkä kauemminkin, kuten itse haluat. Onko hyvä
näin, sano?»

Ihana nainen irroitti hitaasti, mykkänä, ja tuumivana, tukkansa
kuninkaan kaulalta; sitten hän ravisti sen päätänsä heilauttamalla
kaikille suunnille, niin että se peitti hänet edestä ja takaa tiheään
tulvaansa, ja näin hiusten seasta kuin niistäkin pimeästä teltasta
puhuen hän sanoi:

»Teidän pitää aloittaa heti. Ja ottakaamme pisin mitaksi. Tämä ehkä. Se
on arviolta puolentoista kyynärän pituinen. Voi, voi, se tekee kipeää!
Pian näpsäytän teitä, sormille...»

Hänen suunsa vääntyi itkuun, mutta kun hius oli nyhtäisty irti,
hymyili hän kuninkaalle suloisesti, viekoittelevasti, ja kun Matias
uteliaana toteamaan, kuinka pitkä nyhtäisty suortuva oli, mittasi sitä
levitetyillä käsivarsillaan, riensi hänkin vaistomaisesti katsomaan
nyhtäistyä hiuskarvaa ja ummistaen silmänsä salli kuninkaan käsivarsien
kietoutua solakan vartalonsa ympärille.

       *       *       *       *       *

Jokseenkin likellä Várpalotan linnaa, syvällä Bakonyn metsässä eräällä
sen kauneimmista kohdista, huomaa matkustaja rauniot. Ja rauniot ovat
harvinaisia tässä vanhassa metsien kuninkaassa. Eivät rosvot eivätkä
santarmit rakenna. Mutta täällä oleskeli pitkät ajat vain rosvoja ja
santarmeja, toinen ajoi toista takaa. Matiaksen aikana oli tämä metsä
vielä aarniometsää. Läpipääsemättömän tiheät köynnöskasvit kiersivät
jättiläispuiden runkoja ja niiden väliä, niin että alkueläimetkin
liikkuivat työläästi tiheikössä. Mistäpä täällä olisi löytänyt
ihmisasunnon? Ihmisjälkiäkin näki ylen harvoin. Siellä täällä oli
nurmella musta kohta osoittamassa paikkaa, missä kerran oli palanut
leirituli. Rosvot olivat siinä käristäneet karitsoja tai nuoria lehmiä,
toisin sanoen punnitsematonta lihaa; punnittua lihaa ei Bakonyn
metsässä syönyt kukaan.

Sattui kyllä toisinaan, että hurskas erakko rakensi majansa sinne.
Siihen aikaan oli erakkoelämä vielä tuottavaa hommaa, kun kylistä
kannettiin runsaat almut. Tai joku pystytti kappelin paikalle,
missä jokin hänen omaisistaan oli surmattu. Nämä olivat tuon metsän
rakennuksia. Mutta mainituista raunioista voi päättää siinä joskus
olleen herrastalon, ja vaistomaisesti tulee kysyneeksi itseltään,
kenellä lienee ollut noin hupsu oikku asettua tänne asumaan.

Metsänvartijat — sillä nykyään suojellaan metsää ihmisiltä, aikaisemmin
ihmisiä metsältä — kertovat raunioista seuraavaa: »Tämä oli kuningas
Matiaksen metsästysmaja; tänne hän poikkesi, kun hän oli karhunajossa
myöhästynyt ja yö oli hänet yllättänyt.»

Várpalotan vanhat naiset, jotka näkevät menneisyyteen selvemmin ja
perusteellisemmin, väittävät: Täällä kuningas Matias laski yksitellen
hiussuortuvat kauniin unkarittaren päästä. Hän aloitti joka vuosi
uudelleen, sillä alinomaa, joko hän tahtoi tai ei (tai kenties hän
sittenkin tahtoi), sattui laskuvirhe.

Joka sunnuntai vieraili kauniin naisen luona rouva Bolondóczy,
joka siihen aikaan niinikään oli kuulu kaunotar. (Hänen kuvaansa
säilytettiin pitkät ajat Várpalotan linnassa, kunnes Waldsteinin
kreivit viime vuosisadalla viskasivat sen romuhuoneeseen.)

Molemmat naiset istuutuivat silloin pylväitten kannattamalle
parvekkeelle, missä he kuuntelivat metsän huminaa ja punoivat siihen
surunsa ja ilonsa. Heidän kohtaloissaan oli paljon, mikä oli omiaan
yhdistämään heidät toisiinsa. He olivat yhdessä saapuneet tänne
Siebenbürgenistä, ja sama kuninkaallinen oikku oli saattanut heidät
heidän nykyiseen asemaansa.

He puhelivat kuninkaasta, hänen suunnitelmistaan ja herroista, jotka
kävivät hänen luonaan, toinen toistaan mahtavammista. Rouva Bolondóczy
osasi lisäksi aina kertoa moninaisia uutisia, sillä herra Bolondóczy
oli hovin ja suurten herrain erinomaisessa suosiossa, ja hän kuuli ja
tarkkaili, mitä mainittavaa maailmassa tapahtui.

Tietysti keskustelu kääntyi myöskin kolmanteen kaunottareen,
jalosukuiseen rouva Korjákiin. Herrat puhuivat paljon hänestä. He
poikkesivat itsekin »Oravaiseen» (eli Kultaiseen ruukkuun», joksi
majatalon nimi hiljan oli muutettu). »Kultainen ruukku» on perin
suosittu paikka. Kolmisilmäinen Wolfgang on ainiaaksi häipynyt
hämärään; »Mustassa puhvelissa» on vain silloin ääntä, kun pari yökköä
on illalla lentänyt hevosten juottopaikalle ja kovasti rääkyen lepattaa
hirsien ympärille.

Entä Korjákit? Heillä ei ole hätää! He rikastuvat. Heidän omaisuutensa
lisääntyy niin, etteivät he enää tiedä, mitä tekisivät rahalla. Mutta
miksipä eivät rikastuisi? Keittäähän kuninkaan kokki »Kultaisessa
ruukussa».

Tiedetäänhän, millainen budalainen porvari on siinä suhteessa. Hän on
perso kaikelle, mikä tulee »hovista»; savukin on hajuvettä hänelle, kun
se tupruaa kuninkaallisen linnan savupiipuista. »Mitä? Kuninkaan kokki
keittää 'Kultaisessa ruukussa'. No, sitä ruokaa meidän pitää kerran
maistaa.» Vieraat tungeskelivat kuin ampiaiset hunajan ympärillä,
ja paikoista oikein tapeltiin. Korjákin täytyi lisätä kylkirakennus
»Kultaiseen ruukkuun». Mikä ihana ajatus olikaan ovelalla pikku Vucalla
ollut, kun hän pyysi kuninkaan keittäjän lainaksi!

Tosin Pogra, keittäjä palasi vuoden kuluttua Várpalotaan, minkä
Korjákit tietysti salasivat, mutta Vuca oli siihen mennessä oppinut
hänen taitonsa niin täydellisesti, että vieraat hänen keittäessään
ylistivät Pograa vielä enemmän kuin ennen. »Se penteleen mies keittää
yhä vain paremmin», sanoivat he.

Hyvä Jumala, kuinka merkillisesti kohtalo usein johtaa ihmisten
vaiheita! Sallimuksen tuhlaillessa onnea ja menestystä
»mallikokoelmalle», jonka herra Rostó oli työläästi haalinut kokoon,
täytyi kelpo kerääjän sietää perin epämiellyttäviä kohtauksia.

Kun hän saapui kotiin mukanaan Stefan Szilyn joukkojen saattamat
kolmesataa »kerjäläistä» ja kun Nagyszebenin kreivi oli katsellut noita
jänteviä miehiä, puristi hän Rostón kättä.

»Olettepa kelpo mies, Rostó-serkku! Tämän tehtävän olette suorittanut
kerrassaan mainiosti!»

»Ah, armollinen herra, musta kastike [Tällä unkarilainen tarkoittaa
pientä harmia, — Suom.] tulee vielä perässä. Herra luutnantilla on
kirjekin teidän armollenne.»

Nagyszebenin kreivi otti kirjeen, tarkasti sinetin ja nosti sen edessä
hattuaan, koska se oli kuninkaan sinetti.

Sitten hän mursi auki kirjeen ja luki sen. Samassa hänen kasvonsa
kävivät kalmankalpeiksi, ja tuskan hiki helmeili hänen otsallaan.

Sitten hän viittasi Rostón mukaansa, ja he menivät molemmat hänen
työhuoneeseensa, missä hän epätoivon vimmalla kävi tuon viheliäisen
ukon kimppuun, joka nimitti itseään Mikael Rostóksi ja jolle hän oli
suvainnut antaa luottamuksensa.

»Ja kuule nyt, sinä vanha hölmö, joka kirottuine neuvoinesi ja
lörpötyksinesi olet syössyt minut mestauslavan juurelle! Sinä et
pääse niinkään vähällä tästä asiasta. Jos minun pääni kierähtää,
saa sinun pääsi näyttää sille tietä, sillä minullakin on jus gladii
(miekkaoikeus). Koirat nuolevat veresi, ellet saa muutosta aikaan.
Ja se on mahdollista vain, jos sekä sinä että minä käymme koko
Siebenbürgenin ristiin rastiin ja missä vain näemme kauniin naisihmisen
vaihdamme sen tavaralla ja rahauhrilla sekä erilaisilla juonilla
szelistyeläisnaiseen, siirtäen kaunottaren tänne ja meikäläiset vice
versa sinne, jotta kun kuningas tulee metsästämään, hän täällä tapaa
vain kauniita ja somia, mistä sitten voimme saada suuren palkinnon
korvaukseksi.» [Historiallista; Thomas Kászonin kronikasta.]

Ja niin tapahtuikin. Ihan kuollakseen pelästynyt Dóczy antoi
böömiläisille kunnolliset vaatteet ja pani ne määräyksen mukaisesti
asumaan Szelistyeen. Hän antoi heille runsaasti maata ja sääsi
Stefan Szilyn pyynnöstä ihmisystävällisiä poikkeuslakeja, joiden
nojalla he voivat menestyä ja viihtyä. Mutta heidän tuli naida vain
kauniita naisia ja tyttöjä. Hän sanoi heille, että syksyksi hän itse
(Nagyszebenin kreivi) toimittaisi jokaiselle heistä niin kauniin vaimon
kuin miessilmä ikinä voi toivoa.

Pelko on suuri herra, ja pahempi kuin salamanisku on uhkaava pilvi. —
Ylös, Rostó, — sanoi vanha prefekti itselleen ja ryhtyi virkamiehineen
ja uskottuineen tyystin tutkimaan koko Siebenbürgeniä haaliakseen
kokoon kauniita naisia ja tyttöjä, tietysti maaorjia (kuten metsästä
haetaan maukkaita fasaaneja) ja houkutellakseen ne Szelistyeen,
muutamat kauniin sanoin, toiset muita keinoja käyttäen, avaten
milloin kalleuksilla täytetyn arkun, milloin muita ovelan ihmisjärjen
työntölaatikoita.

Kaikki suoritettiin kuumeisen kiireesti, koko kesä touhuttiin, ja se
onnistui.

Kun metsästyskausi alkoi, oli Szelistyessä suoritettu laaja perkaus- ja
istutustyö loppuun. Karut naiset oli siroitettu kaikkiin ilmansuuntiin,
ja joukko ylen kauniita oli haalittu Szelistyeen kaikilta tienoilta,
niin ettei sitä »helluntaimallia», jonka kuningas oli pidättänyt
Várpalotaan, olisi voitu verratakaan näihin yhteen kohtaan kasattuihin
keijukaisiin. Milloinkaan sitä ennen ei ollut noin lauha tuuli
puhaltanut böömiläisille kuin nyt näille. Jokainen rampa böömiläinen
sai ylen ihanan naisen, jonka veroista kuningas Podjebradkaan kotonaan
»kultaisessa Prahassa» ei koskaan ollut syleillyt.

Hinkalot kävivät kyllä tyhjiksi, ja pelloilta hävisi yksi ja toinen
härkäpari, mutta lopuksi voi Nagyszebenin kreivi sentään helpotuksesta
huokaisten sanoa: »Nyt saa kuningas tulla.» Fogarasin keväiset
kauriitkin olivat sillä välin varttuneet; niistä oli tullut kauniita
solakoita kaurisneitoja. Mutta kuningasta ei kuulunut.

Hän oli ehkä unohtanut koko asian — tai ei päässyt muilta tehtäviltään.
(Olihan hänellä kyllin paljon työtä.) Eipä sillä väliä. Hän tulee
joskus toiste katsomaan paratiisiaan! Sillä varsin pian oli halki koko
Siebenbürgenin levinnyt tieto kauniiden naisten kylästä, ja Szelistyetä
sanottiin »kuninkaan paratiisiksi.»

Mutta kuningas ei tullut seuraavanakaan vuonna. Dóczy kutsui häntä
kyllä katsomaan Szelistyen kauniita naisia. »Tulen kyllä joskus»,
kuului vastaus. Alati vain »joskus». Dóczy odotti, odotti yhä, ja missä
ikänä sukelsi esiin kaunis nainen ja Dóczy sai siitä tiedon, hankki
hän kaunokaisen itselleen, sillä nyt hän jo piti kunnia-asiana päästä
esittämään kuninkaalle yhä kauniimpia naisia. Hän houkutteli naisen
uutiskyläänsä; olkoon tämäkin orvokki lisäämässä kuninkaan paratiisin
ihanuutta.

Herra Rostó itse muutti vanhoilla päivillään Szelistyeen. Hänestä tuli
»_custos pulchritudinis_» (kauneuden vaatija), joka tilanomistajan
nimessä huolehti naisten pukimista ja niinikään heidän ihonsa hienouden
ja raikkauden pysyväisyydestä. Hän kiehutti keittiössään moniaita
taikalääkkeitä yrteistä ja ruohoista ja tarkkasi, etteivät böömiläiset
antaneet naistensa toimitella raskaita töitä. Kun naiset eivät
suojelleet kasvojaan auringon paahteelta, moitti hän heitä: »Luuletko
siis, sinä hanhi, että nuo kasvot ovat sinun omaisuuttasi?»

Se oli virka, johon kuului verrattain laaja toimiala. Sitäpaitsi se oli
todellakin harvinainen, sillä ei ennen eikä jälkeen kukaan ole hoitanut
sentapaista tointa. Ainakin tällä yhdellä ovat virkapaikat Unkarissa
vähentyneet.

Hän huolehti, etteivät naiset menneet ulkoilmaan perin kylminä
talvipäivinä, jotta eivät saisi nenäänsä punaiseksi, etteivät he
käyttäneet liian tilavia kenkiä, jotteivät heidän jalkansa tulisi
leveiksi. Ja kun syntyi tyttölapsi, rupesi hän sen kummiksi ja alkoi jo
lapsen maatessa kätkyessä vaalia sen kauneutta.

Mutta mitä tämä kaikki hyödytti, kun ei kuningas kumminkaan tullut...

Kerran olivat turkkilaiset esteenä, toisen kerran hän taas soti
Fredrikiä vastaan. Myöhemmin hän meni naimisiin — siitä huolimatta hän
olisi voinut tulla. Pian hän taas joutui riitaan Podjebradin kanssa —
eikä tullut, kerta kaikkiaan ei.

Aika kului, vuosi toisensa jälkeen häipyi, kuninkaallisesta
nuorukaisesta oli varttunut vakava mies; hän oli kenties jo vallan
unohtanut ruusutarhansa, kun se jo itsestään versoi; sillä mitä
ihanimmat ruusut ja nuput kasvoivat siellä. Rintalapsista, jotka herra
Rostó kerran oli kantanut kasteelle, oli kehittynyt ihmeen ihania
neitoja ja komeita kauniita nuorukaisia.

Nämä menivät keskenään naimisiin, ja uudesta keväästä puhkesi uusia
nuppuja, kauneudesta syntyi uutta kauneutta...

Ja huhu kulki yhä etäämmälle Matosista Tiszaan asti ja toiselta
puolen Oltiin saakka ja vieläkin kauemmaksi; se kertoi, että
Szehstye-nimisessä kylässä pelloilla ja niityillä käyttelivät sirppiä
ja haravaa niin ihmeellisen kauniit naiset, että vain kuninkaat
uskaltavat uneksia sellaisista. Paimenpillien kaihoisat huhuilut
tarinoivat tästä ihmeestä, ja suurten herrain petolliset ajatukset
kiertelivät tätä asiaa kuin haukka uhriaan.

Maailma kuuluu sille, joka pitää silmänsä auki. Jokainen oikea
nuorukainen halusi noutaa itselleen vaimon Szelistyestä. Mutta parooni
taas halusi saada sieltä lemmityn.

Szelistye _in floribus_. Kaikki tulivat sinne. Läheltä ja kaukaa
saapui miehiä naidakseen sieltä; niitä tuli koko Unkarista, Moldausta,
Valakiasta. Aina oli Szelistye täynnä kosijoita. Monet tulivat sinne,
vaikka olivat jo naimisissa, ja vanhat vain saadakseen nähdä sen
ennenkuin kuolivat.

Aluksi Nagyszebenin kreivi pelkäsi, että hänen kaunottarensa
ryöstettäisiin joka ilmansuunnalle ja että kaikki olisi silloin
lopussa. Hän alkoikin säätää ankaria lakeja »viennin» esteeksi, mutta
kokemus näyttää päinvastaista — _mundus se expediet_.

Asia järjestyi käytännöllisessä Siebenbürgenissä itsestään. Jos
kellä oli kaunis tytär kehittymässä voittoisaksi kaunottareksi, voi
hän kuulla selkänsä takana kuiskattavan: »Tuo herättäisi huomiota
Szelistyessäkin!»

Toisen kerran taas sanoivat ihmiset: »Mikä vahinko, ettei kukaan täällä
huomaa tyttöä! Szelistyessä hän voisi löytää onnensa!»

Ah, Szelistyessä! Niin, tietysti! Szelistyessä, näyteikkunassa.
Kaunottarien aarreaitassa, jonne koko maailma tulee, lisäksi aikoen
»valita».

Siitä kehittyi tapa, että kauniit lesket, mikäli voivat, muuttivat
suruvuoden loputtua Szelistyeen ja suloiset, kasteenraikkaat nuoret
tytöt lähetettiin niinikään Szelistyeen, missä heidät pantiin
täysihoitoon sukulaisten tai tuttavien luo. ..

Kuinka he olisivat vähenneet! Niin kauan kuin maailma seisoo, eivät
kauniit naiset Szelistyestä vähene.

Mutta kuningas ei tullut sittenkään. Hän ei enää tiennyt Szelistyen
kylää olevankaan... Hän vanheni, hänellä oli muita asioita päässään.
Hänelle koitui paljon ikävyyksiä ulkoisista vihollisista, mutta hän
kukisti ne; enemmän surua tuottivat hänelle kuitenkin harvainvallan
herrat, mutta näitä hän ei voinut edes kukistaa.

Ja he menivät vallan liian pitkälle. En aio puhua Szelistyestä (vaikka
sielläkin elettiin tarpeeksi hurjasti). Szelistye on vähäpätöinen
paikka; sen voisi vielä antaa anteeksi. Mutta koko maailma huokaili
harvainvallan ikeen alla.

Juuri siihen aikaan kerrottiin Ranskan kuninkaan Henrik III:n
antaneen Boillantin kreiveille erikoisoikeuden ankarana talvikautena
tapahtuvilla metsästysretkillä surmauttaa kolme neljä ajometsästäjää
(maaorjiansa), jotta he voisivat lämmittää paleltuneita jäseniään
niiden veressä. He tekivätkin niin, nuo jalot kreivit — kyllin usein
— ah, hyvä Jumala, kuinka kaukana utuisessa tulevaisuudessa ovatkaan
vielä Robespierre, Marat, Danton...

Harvainvalta tuotti meilläkin kuninkaalle paljon vaivaa; se kiristi
häneltä oikeuksia ja erikoisetuja, sorti ja kiusasi kansaa.

Mutta erään keihäsmiesten vartioiman herraskartanon pihalla leikki ja
juoksi jo siihen aikaan pellavatukkainen, pulloposkinen poikanen, joka
sitten miehistyttyään ilmestyi linnojen ja kartanoiden eteen meluavan,
sirpein ja viikattein aseistetun verenhimoisen talonpoikaisjoukon
etunenässä:

Toistaiseksi harvainvalta askarrutti vain kuningasta.

Kun maassa oli rauha, olivat he hänen vihollisiaan, mutta koska hänen
hallituskautenaan tuskin milloinkaan vallitsi rauha, ei hän voinut olla
heidän tukeaan vailla.

Sodassa, rauhassa, alati vihollisten parissa, kuningas unohti
Szelistyen kokonaan; kenties hän ei koskaan ajatellutkaan sitä.

Vain yhden ainoan kerran sukelsi tuo nimi esiin suurten
maailmantapahtumien yhteydessä.

Kun hänen majesteettinsa piti hovia Wienissä, esitti
valtakunnanpalatini hänelle alustavan sopimuksen, joka sisälsi
sulttaanin rauhanehdot.

Monien pykälien joukosta Matias keksi seuraavankin: »Hänen
majesteettinsa sulttaani luopuu kaikista hallussaan olevista linnoista
ja linnoituksista sekä niihin kuuluvista alueista ja haluaa saada
korvaukseksi vain omistusoikeuden yhteen ainoaan Siebenbürgenin kylään,
Szelistyeen...»

»Mitä se merkitsee?» kysyi kuningas hämmästyneenä. »Mitä hän sillä
kylällä tekee?»

Palatini hymyili.

»No niin, armollisin herrani, kyllä vuohi hyvin tietää, missä on
suolaa. Sen ovat sulttaanin asiamiehet vainunneet. Szelistyessä asuvat
maailman kauneimmat naiset ja tytöt; sieltä voisi sulttaani aina
täydentää haaremiaan, alati uudistaa sen.»

Kuningas pudisti päätänsä, ollen loukkaantuvinaan. »Ja sen olette
minulta tähän saakka katalasti salannut?»

»Riittäähän, kun nyt sanon sen teidän majesteetillenne», tuumi palatini.

Ja istuessaan suuressa nojatuolissaan, jota leijonanpää koristi,
kuningas osoitti, tuhlaamatta monia turhia sanoja, yksinkertaisia vain
polvia myöten kääreihin kiedottuja jalkojaan.

»Tällä yhdellä oli ratkaisuvalta.»

Ja se yksi, jolla oli ratkaisuvalta, oli — luuvalo.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MIEHETÖN KYLÄ ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.