Title: Levottomia unia
Runoja
Author: Edith Södergran
Translator: Uuno Kailas
Release date: January 6, 2025 [eBook #75053]
Language: Finnish
Original publication: Helsinki: Tulenkantajain Osakeyhtiö, 1929
Credits: Tapio Riikonen
language: Finnish
Kirj.
Edith Södergran
Suomentanut Uuno Kailas
Alkulauseen kirjoittanut Hagar Olsson
Helsingissä, Tulenkantajain Osakeyhtiö, 1929.
Edith Södergranin kohtalo (Hagar Olsson)
"Olen onnellinen" (Uuno Kailas)
Minä näin puun
Päivä viilenee
Minä
Levottomia unia
Kalkkiin neljään tuuleen
Mustaa tai valkoista
Syksy
Tähdet
Metsän hämärä
Metsän vaalea tytär
Pohjolan kevät
Sureva puutarha
Ihmeellinen meri
Laulu vuorella
Ero
Minun sieluni
Rakkaus
Elämä
Tuska
Hämärä
Olemisen riemu
Neidon kuolema
Olenko valehtelija?
Nietzschen haudalla
Ilmestyskirjan henki
Huolettomuus
Kalmein jumala
Lyyrani
Tulevaisuuden kulkue
Orfeus
Ruusualttari
Chimborazzolle
Kärsimyksen kalkki
Satulinnani
Työaseen valitus
Jumalat tulevat
Kaikki metsän kai'ut
Sisar
Mennyttä
Mysteerio
Vanha valtias
Luojat
Kiertotähdet
Tulevaisuuden varjo
Autuus
Tantalos, täytä maljasi
Verkko
Yksinäisyys
Auringon noustessa
Materialismia
Hamlet
Hyasintti
Kruununi on liian raskas
Sataa, sataa
Animaalinen hymni
Päätös
Suuri puutarha
Havainto
Muotokuva
Yöllinen madonna
Syksyllä
Vaarallisia unia
Erokselle
Prinsessa
Sairaita päiviä
Ei mitään
Eräs elämä
Grimace d'artiste
Sarastus
Elämäni, kuolemani ja kohtaloni
Mustalainen
Lapsuuteni puut
Oi taivaan kirkkautta
Lokakuun aamu
Jumala on kaikkialla
Maa jota ei ole
Tulo Hadekseen
On harvinaisen riemullista, että "Tulenkantajat" aloittavat kustannustoimintansa julkaisemalla valikoiman Edith Södergranin runoja. Edith Södergran oli meillä Suomessa uuden sukupolven airut. Meidän nuori runoutemme, sekä suomen- että ruotsinkielinen, on huomattavissa määrin saanut vaikutuksia häneltä. Hän edusti ensimmäisenä sitä uutta henkeä, sitä lannistumatonta elämänuskallusta, joka nyt on nuoren polven johtotähtenä. Alussa häntä pilkattiin ja häväistiin, niinkuin tuskin ketään runoilijaa ennen häntä on Suomessa pilkattu. Mutta nuoriso uskoi jo silloin hänen nimeensä, pieni kannattajajoukko kertyi hänen ympärilleen. Tuo joukko on vuosi vuodelta kasvanut, hänen runoutensa on tullut laajemmissakin piireissä tunnetuksi, sen maine on kulkeutunut kotimaan rajojen ulkopuolellekin. Ruotsissa ovat myös vanhemman polven edustavimmat arvostelijat, kuten tri John Landqvist, antaneet hänen runoudelleen vilpittömän tunnustuksensa, vieläpä pitäneet sitä huomattavimpana ilmiönä nykyajan pohjoismaisessa lyriikassa. Tie tulevaisuuteen on avautunut hänen runoudelleen. Hänen laulunsa on saanut vastakaikua ihmisten sydämissä, hänen runoutensa jumalkipinä on sytyttänyt tulen ihmisten mieliin. Aavistamme jo nyt, kuusi vuotta hänen kuolemansa jälkeen, ettei hän turhaan yksinäisyydessään uneksinut tulevasta tehtävästään:
muovailla, muovailla
ihmisten suuren joukon
riemuksi jumalille.
Edith Södergran oli niin erikoinen ilmiö, että hänen runouttaan on vaikea täydellisesti ymmärtää, jollei tiedä mitään hänestä ihmisenä. Edith Södergrania ei ole helppo kuvata, sillä hän oli aivan toista laatua kuin me tavalliset järki-ihmiset, häneen eivät mitkään sovinnaiset mittapuut sovellu. Hän oli mielikuvituksen lemmikki, lapsi ja nero, oikullinen ja leimahteleva kuin lieska, luoksepääsemätön ja epämääräinen kuin satuprinsessa. On ylivoimainen tehtävä kuvata häntä. Koetan tässä kumminkin esittää muutamia piirteitä, joiden täydennyksen lukija ehkä voi löytää hänen runoudestaan.
Kun minä yksitoista vuotta sitten, hänen toisen runokokoelmansa juuri ilmestyttyä, ensimmäisen kerran tapasin hänet, teki hän minuun hyvin oudon vaikutuksen, pelottavan ja samalla kiehtovan. Hänen puheensa oli outoa, hän puhui sillä tavalla kuin voimme kuvitella ihmisten puhuvan keskenään, kun jumalanvaltakunta juuri on perustettu maan päällä. Se joka oli tottunut sovinnaisiin puhetapoihin ja sovinnaisiin vertauskuviin, joutui hänen edessään heti ymmälle. Hänelle mielikuvat olivat todellisuutta, ja todellisuus näennäinen. Kun hän puhui puusta, niin se ei ollut puu, vaan sielu, joka kärsi ja iloitsi niinkuin hänkin, ja katseli maailmaa omalta näkökannaltaan. Kun hän puhutteli rakasta kissaansa, niin hän ei puhutellut kissaa, vaan vertaistaan, persoonallisuutta, salaperäistä olentoa, jonka nimi oli Nonno ja jonka omaperäinen mielikuvituselämä häntä viehätti.
Vasta perästäpäin minä tulin ajatelleeksi, minkä näköinen hän oikeastaan oli. Hänen tukkansa oli suuri ja pörröinen, kastanjanruskea, hän oli hyvin laiha ja vaatteet vanhanaikuiset. Kasvot olivat voimakkaat, suu täyteläinen, ilme omituinen, riemun- ja kärsimyksensekainen, silmät suuret, harmaat, kuunvalonhohteiset. Nuo silmät vangitsivat, niissä oli harvinainen suggestiivinen voima. Sain heti sen vaikutuksen, että tässä hennossa naisruumiissa asui palava aktiivisuus ja tahdonvoima, joka vapautuneena olisi voinut mullistaa maailmoja, vaikkapa jonkun sotapäällikön hahmossa.
Hänen ympäristönsä oli yhtä outo kuin hän itsekin. Hänen kotinsa oli ränstynyt huvila Raivolassa, jossa hän eli yksin äitinsä kanssa, aivan eristettynä, suuressa köyhyydessä, keuhkotautisena ja työhön kykenemättömänä. Hänen vanhempansa olivat aikaisemmin asuneet Venäjällä — isä oli Nobel-yhtiön palveluksessa — mutta perhe muutti myöhemmin kokonaan Raivolaan. Siellä oli Edith Södergran kasvanut ja elänyt suurimman osan elämäänsä. Hän tosin kävi saksalaista kirkkokoulua Pietarissa, mutta koulunkäynti keskeytyi hänen huonon terveytensä vuoksi jo vuonna 1908, jolloin hän oli kuusitoistavuotias. Sen jälkeen hän oleskeli milloin Raivolassa, milloin Nummelan parantalossa, kunnes hän syksyllä 1911 matkusti Sveitsiin, Davosin parantolaan. Keväällä 1914 hän palasi kotiinsa — lähtemättä sieltä enää milloinkaan. Sota syttyi, perhe menetti kaiken omaisuutensa Venäjän vallankumouksessa, isä oli kuollut jo aikaisemmin. Äidille ja tyttärelle alkoi pakolaisten kurja, avuton elämä, vaikka he asuivatkin omassa isänmaassaan. On itsestään selvää, että sellainen elämä muodostui keuhkotautiselle ja muutenkin heikolle runoilijattarelle kohtalokkaaksi.
Sairaus, köyhyys ja eristyneisyys eivät kuitenkaan voineet lannistaa hänen elämän tahtoaan. Tuosta maaperästä orastivat hänen kosmilliset näkemyksensä ja hänen fantastiset toiveensa kuin hehkuvat kukat erämaan hiekasta. Sairashuoneen seinien sisäpuolella, taistellessaan tuskaisesti päivästä päivään heikkoutta, kurjuutta ja uupumusta vastaan, uneksi hän lunastavansa maailman muutamien valittujen sielujen avulla. Hän uneksi keräävänsä kaikki sisarensa ja veljensä, kodittomat kulkijat, jotka ovat rääsyihin puettuina, mutta omistavat rikkautta enemmän kuin ruhtinaat, "suureen puutarhaan", josta he antaisivat maailmalle uuden elämän. Hänen kotiansa ympäröi muuten romanttinen, villiytynyt puutarha, jonka me usein tapaamme hänen runoudessaan. Raivola on harvinaisten puitten luvattu maa, niitä kasvoi Edith Södergraninkin puutarhassa, sekä tammia että lehtikuusia. Hänen lyriikassaan puut elävät omaa, salaperäistä elämäänsä, opettajina, tovereina ja symbooleina. (Omituinen pikku seikka ansaitsee ehkä tulla huomatuksi: Hänen omaan nimeensä sisältyi puun nimi — gran, kuusi — sekä myös viittaus siihen, mihin ilmapiiriin hänen temperamenttinsa kuului — söder, etelä.)
Edith Södergranin runous on elämänhurmion synnyttämää ja samalla aktiivisesti taistelevaa runoutta. Hänen sävynsä on leikillinen, ylimielinen, riemullinen. Hänen runoutensa yllättää meidät ihmeenä, kun tiedämme, miten sairas hän itse oli ja miten raskaissa oloissa hän eli. Siinäpä olikin hänen suuri voittonsa! Sairaus vain tehosti hänen elämäntuntoaan. Pienessä aforismikokoelmassaan "Kirjavia huomioita" on Edith Södergranilla lause, joka valaisee hänen omaa asemaansa: "Että elämä ympäröi meitä, eikä meillä ole aikaa siihen, se korostaa elämän viehätystä kiihoittavalla tavalla, niinkuin taivas uskovaisille lisää maan viehätysvoimaa." Hän tuntee luita ja ytimiä myöten, ettei hänellä ole aikaa elämää varten, siksi hän maalaa sen niin palavin värein, siksi seikkailut, onni ja suruttomat juhlat — koskaan saavuttamattomat! — esiintyvät niin eriskummallisen ihanina. Sitäpaitsi sairaus ja köyhyys eristivät hänet muusta maailmasta, estäen harhaanjohtavia vaikutuksia ulottumasta häneen. Hän antautui runoilemiseen koko intohimoisen tempperamenttinsa vakavuudella. Olisi aivan väärin kuvitella Södergrania jonkinmoisena sairauden marttyyrina. Vaikka hän olikin sairas, niin hänen olemuksensa uhkui tavatonta elinvoimaisuutta. Hän oli voimakkaitten, terveitten vaistojen ihminen, hän henki suruttomuutta, aurinkoa ja kevättä. Hän oli se väkevätuoksuinen hyasintti, josta hän itse runoili: "kevään hauras symbooli, auringon sukua".
Hänen runoutensa olennaisimmat piirteet ilmenivät jo hänen vuonna 1916 ilmestyneessä esikoiskokoelmassaan "Runoja" (Dikter). Tuntemattoman ja saavuttamattoman kaipuu, ihmeen, onnen ja suuren kauneuden odotus hehkuu jo tässä kokoelmassa — punaisena, kiihkeänä. Maailma on täynnä ihmeitä ja aavistuksia, kaikkea "mitä kaipaus saa laskeutumaan alas maan päälle". Koko hänen maailmankuvansa on maagillinen, kuten lapsen taikka alkuvaistoisen ihmisen. Sadun henki elää hänen runoissaan. Ikkunat näkevät, puutarha suree, puut kääntyvät kysymään. Häipyvä näky on ilmestys tai enne, mitätön seikka paljastaa salaperäisen yhteyden: "viuhkan kevyt liikahdus, joka herättää kohtalon henkäyksen". Yhtä selvänä esiintyy myös hänen runoutensa musta kude — alakuloisuus, kuolemanaavistus ja tyhjyyden varjo — joka hänellä aina kutoutuu punaisimman punaiseen. Punainen ja musta, ne ovat hänen värinsä. Elämä ja kuolema, Eros ja katoovaisuus, veri ja multa! Loistavat näyt liukuvat ohi hämärän ja tutkimattoman taustan, levottomat unet kutsuvat ja häipyvät, portit avautuvat "kaikkiin neljään tuuleen".
Nyt tuntuu käsittämättömältä, ettei kukaan silloin huomannut, kuinka uutta ja rohkeaa tämä inspiroitunut runous oli. Tämän kokoelman ilmestyminen hautautui hiljaisuuteen. Kun "Syyskuun lyyra" (Septemberlyran) kaksi vuotta myöhemmin ilmestyi, oli aika jo kypsynyt — ivaan ja pilkkaan, jotka olivat tulevan rakkauden ensimmäiset ja varmimmat merkit. Edith Södergranin nimi kiiti yli maan ivan siivillä, hänen runojaan karikoitiin mieltäkuohuttavalla ja raa'alla tavalla. Ei ainoakaan omanarvontuntoinen pakinoitsija voinut olla laskematta sukkeluuksia sydämestä, joka niin peittelemättä paljasti autuutensa ja kärsimyksensä aarteet.
"Runojen" ja "Syyskuun lyyran" välillä oli tapahtunut henkinen herääminen, joka tuli ratkaisevaksi hänen runoudelleen ja koko hänen kehityskululleen. Hän tunsi korkeamman voiman tarttuvan käteensä ja tempperamenttinsa kiihkeydellä hän antautui kokonaan tämän voiman palvelukseen. Kuinka todellinen tuo kutsumus hänelle itselleen oli, se ilmenee jo runokirjan nimestä — Syyskuun lyyra. Juuri syyskuussa tämä uusi innoitus valtasi hänet. Se oli alkuna kehitykseen, joka johti hänet ensiksi yli-ihmisihanteeseen ja sitten hänen syvällisimpään eläymykseensä, Jumalaan. Nyt hän tunsi runoilemisen edesvastuun. Runoileminen ei enää ollut iloista leikkiä taikka haaveilua, se oli suuren tehtävän täyttämistä, ihmisaineksen muovailemista tulevaisuutta varten. Hän aavisti jo "Runoissaan", että kauneus on taistelua ja korkeitten voimien palvelemista, nyt tuo aavistus muuttui vakaumukseksi. Nyt hän tunsi, että hänen tehtävänsä oli valmistaa tietä "tulevaisuuden kulkueelle". Hänen lyyransa ei ollut hänen, se oli tulevaisuuden pyhitetty soitin. Hän runoili voittaakseen sielut, herättääkseen sydämet ja tahdot. Näin ollen ymmärrämme, mistä johtui Edith Södergranin tavaton voimantunto ja hänen ylpeä itsekorostamisensa. Ihmisenä hän oli kaikkia muita nöyrempi, melkein luonnottoman epäitsekäs, mutta hän oli ylpeä sen hengen puolesta, jonka hän tunsi itsessään asuvan, hän oli ylpeä siitä tehtävästä, joka oli hänelle annettu. Hyvin valaiseva tässä suhteessa on se kirjoitus, jonka hän "Syyskuun lyyran" ilmestyttyä julkaisi Dagens Pressissä. Sellainen tunnustus on varmaan harvoin joutunut tavallisen päivälehden palstoille, lähetettyjen kirjoitusten joukkoon. Hän huomauttaa siinä, mitkä runot kuuluvat ylimenokauteen tai menneisyyteen, ja mitkä runot ovat uuden hengen lapsia. Näistä hän sanoo, ettei hän voi auttaa sitä, "joka ei tunne, että näissä runoissa sykkii tulevaisuuden villi veri." Sitten hän jatkaa: "Sisäinen tuli on tärkeintä, mitä ihminen omistaa. Maapallo kuuluu niille, jotka sisimmässään kantavat korkeinta musiikkia. Minä käännyn niiden harvojen yksilöiden puoleen ja kehoitan heitä kohottamaan sisäisen musiikkinsa, jotta tulevaisuus voitaisiin rakentaa. Uhraan itse jokaisen voimani atoomin ylevän päämääräni puolesta, elän pyhimyksen elämää, tutkin parasta, mitä ihmishenki on luonut, kartan kaikkia alhaisia vaikutuksia. Minä pidän vanhaa yhteiskuntaa emosoluna, jota täytyy tukea, kunnes yksilöt pystyttävät uuden maailman. Minä kehoitan yksilöitä työskentelemään vain kuolemattomuuden puolesta (huono ilmaisumuoto), toteuttamaan parhaan mahdollisen itsessään — antautumaan tulevaisuuden palvelukseen. Kirjani on saavuttanut tarkoituksensa, jos edes yksi ainoa yksilö huomaa, mikä on tavatonta tässä taiteessa. Olen onnellinen, että olen tehnyt nämä runoni; ei millään mitalla voida mitata sen palveluksen suuruutta, jonka kustantaja on tehnyt minulle julkaistessaan ne."
Kuinka järkyttäviltä tuntuvatkaan nyt hänen sanansa, kuinka ne hehkuvatkaan kellastuneella sanomalehtipaperilla! Silloin — niille naurettiin. Silloin emme tienneet mitään siitä "sisäisestä musiikista", josta hän puhui. Jumalatkin puhuvat turhaan paatuneille sydämille. Nyt on uusi elämänrytmi jo meidänkin veressämme, nyt me ymmärrämme hänet.
Hän paljasti sisimmän elämänsä sanomalehden palstoilla, sillä hänelle oli elinehto päästä kosketukseen ihmisten kanssa. Seuraavat runokirjat "Ruusualttari" (Rosenaltaret) ja "Tulevaisuuden varjo" (Framtidens skugga) ilmaisevat yhä selvemmin tämän aktiivisen tahdon. Sävel tulee yhä täyteläisemmäksi, yhä kiehtovammaksi, hänen mielikuvituksensa jännittyy ihmeelliseen lentoon, hänen sanontansa tiivistyy näkemykselliseen loistokkuuteen. Lopulta inspiratio keskittyy vapaaksi, järkkymättömäksi voimantunnoksi: "Rautainen sydämeni tahtoo laulaa laulunsa." Puhaltakoot vastoinkäymiset ympärilläni kuin kylmät tuulet, hän sanoo, minä olen myötäkäyminen itse. Minun otsalleni on kirjoitettu: Aurinko ei voi itkeä hetkeäkään. Joka tahtoo surmata auringon, saa heittää aseensa. Hän suutelee oivallista miekkaansa, jonka hän on saanut taivaasta: "Sinä et saa levätä ennen kuin maa on puutarha, missä jumalat uneksivat ihmeellisten maljojen ääressä." Häntä ei enää järkytä mikään, eivät valheelliset illusionit, eivät arkuus eikä tuska:
Tulee päivä, jona tomumme on särkyvä,
samantekevää, milloin se tapahtuu.
Nyt paistaa aurinko sydäntemme sisimpään
ja täyttää kaiken ajatuksettomuudella
väkevänä niinkuin metsä, talvi ja meri.
"Tulevaisuuden varjo" ilmestyi vuonna 1920. Siinä puhalsi yksinäisten avaruuksien tuuli. Runoilijatar oli kohonnut katoavaisuuden yläpuolelle: "Kun olen jalallani polkenut kaiken satunnaisen, käännän hymyillen elämälle selkäni." Tämän jälkeen oli Edith Södergran kauan vaiti. Hän valmistautui — kääntämään hymyillen elämälle selkänsä. Hän luki teosofista ja antroposofista kirjallisuutta, tutki Rudolf Steineriä, Dornachin profeettaa, jolla tänä loppuaikana oli häneen yhtä ratkaiseva merkitys kuin Friedrich Nietzschellä aikaisempana kautena. Lopuksi tuntui hänestä tämäkin viisaus liian ohuelta, ja hän palasi uskonnon alkulähteelle, evankeliumiin. Vähän ennen kuolemaansa hän kirjoitti, syksyllä 1922, muutamia syvän, subliimin rauhan kirkastamia joutsenlauluja, joista osa julkaistiin "Ultrassa". Hän tuntee nyt palanneensa kotiin vieraasta maasta. Kaikkien myrskyisten seikkailujen jälkeen palaa sielu Jumalan ja luonnon helmaan. Väärät profeetat ja valehtelevat kirjat eivät enää merkitse mitään, nyt puhuvat runoilijattarelle vain yksinkertaisimmat asiat, lapset, kukat ja enkelit. Vapautuneempana kuin milloinkaan helähtää nyt Edith Södergranin lyyra, vapautuneen sielun puhdas soitin. Soittava käsi on kaikesta jännityksestä vapaa, tunnelmaa kantaa pehmeä ja aaltoileva rytmi, säkeissä värisee salainen musiikki — elämän kehtolaulu, kuoleman sävel. Niin tuli kuolemastakin uudistumisen lähde.
Runoilijattaren kuoleman jälkeen julkaistiin vuonna 1925 kokoelma "Maa jota ei ole" (Landet som icke är). Se on kokoonpantu näistä viimeisistä sekä myös aikaisemmista, ennen julkaisemattomista runoista.
Edith Södergran kuoli juhannuspäivänä 1923, kolmenkymmenenyhden vuoden ikäisenä, kestettyään elämänsä viimeisinä kuukausina kaikki ne tuskat, jotka hidas häviämisprosessi tuo mukanaan. Eräässä runossaan hän kertoo, että kevät antoi hänelle vesilinnun munan lahjaksi hänen lauluistaan; munan kuoreen hänen rakastettunsa piirsi hänen muotokuvansa. "Hän piirsi sipulintaimen ruskeaan multaan, ja toiselle puolelle pehmeästi kaartuvan hiekkakummun." Tämä muotokuva oli nyt todellisuudessa valmis. Sipulintaimen riemukas kevät oli lopussa. Intohimoinen sydän oli lakannut lyömästä, lakannut kärsimästä ja uneksimasta. Edith Södergran haudattiin aivan oman puutarhansa viereen, Raivolan kreikkalais-katoliselle kirkkomaalle, josta on ihana näköala yli vesien ja metsäisten harjanteitten. Varmaankin hänen sydämensä lepää keveästi pehmeän hiekkakummun alla: sen osana on nuorten rakkaus.
Hagar Olsson.
"Olen onnellinen, että olen tehnyt nämä runoni; ei millään mitalla voida mitata sen palveluksen suuruutta, jonka kustantaja on tehnyt minulle julkaistessaan ne." Näin kirjoitti kerran Edith Södergran.
Niin onnellisen-nöyriä, niin hämmästyttävän vähästä-kiitollisia sanoja ei maailmassa liene monesti kirvonnut suuren runoilijan kynästä. Mutta: eipä maailmassa liioin liene elänytkään useita niin ylenyleisesti ja häikäilemättömästi häväistyjä runoilijoita, joilla silti, niinkuin Edith Södergranilla, olisi ollut kuihtumattoman runon henki huulillaan ja pyhimyksen sydän povessaan. Hän — Orfeus, taikuri, joka voi laulaa miten tahtoi — sai runonsa julkaistuiksi vain kustantajan armosta! Mutta hän olikin tulevaisuuden vakoojatar vanhassa maailmassa; hänen kypärässään oli liian varhainen aamukimmellys, hänen laulussaan liian uusi sävel.
Runoilijatarta hänen eläessään puristanut kylmän ymmärtämättömyyden kehä ei murtunut edes hänen päästyään ikävöimäänsä lepoon, "maahan jota ei ole". Hänen runonsa olivat vielä ikäänkuin pannan alaisia. Niiden suomentaja sai kääntyä takaisin kaikkien suomalaisten suurkustantajain ovelta, kainalossaan käsikirjoitus, jota ei aina suostuttu edes lukemaan — vain siksi, että brutaalien ja vastuuttomien kynäilijöiden lietsoma ennakkoluulo Edith Södergranin nimeä kohtaan eli yhä kustantajain mielissä. Tässä yhteydessä on suomentajalla kuitenkin ilo kunnioittavasti kiittää johtavista kulttuuripersoonallisuuksistamme ehkä humaanisinta ja kaukonäköisintä, professori Yrjö Hirniä, joka Edith Södergranin runojen arvon ymmärtäen koetti mieskohtaisesti, sangen rakastettavalla tavalla, auttaa näiden käännösten julkituloa — vaikka kohta hänenkään ei onnistunut painaa kustantajan vaakaa myönteisen ratkaisun puolelle.
Niinpä on myös näiden runojen suomentaja onnellinen siitä, että uuden runon yksinäiselle, haavoitetulle esirientäjättärelle vihdoinkin tehdään oikeutta hänen isänmaassaan. Ja suomentaja on kaksinverroin onnellinen siitä, että tämä käännösvalikoima "lähtee maailmalle hengen eikä rahan voimalla!" niinkuin Hagar Olsson kirjeessään lausui. Ja — olikin kuin ennaltamäärättyä, että vanhan sukupolven keskuudessa sille vieraana soinut uusi ääni tapasi nuorten sydämet alttiina itselleen.
Kun suurin osa näitä runoja vuosia sitten suomennettiin, auttoi minua silloin äärettömän uhrautuvaisesti ystävä, joka on jo mennyt manalle: Yrjö Gustafson, keskeinen persoonallisuus ja varmaan hienosyisin henki nuorten kirjailijapolven piirissä. Hänen kaikelle kauniille janoinen mielensä oli ensimmäisten joukossa suomalaisella taholla avautunut myöskin Södergranin runoudelle. Monien vaivoin käännettävissä olleiden runojen tai yksityisten runosäkeiden onnistumisesta saan kiittää hänen herkkää vaistoaan ja hienostunutta muototajuaan. Mutta hänen matkattuaan Tuntemattomaan on kiitollisuuteni häntä kohtaan täynnä syvintä surua.
Mitoin mitattavissa ei liioin ole se uupumaton työ, minkä kirjailijatar Hagar Olsson — runoilijattaren läheinen ystävä ja hänen salaperäisen sielunsa suurin ymmärtäjä ja tulkki — on tehnyt Edith Södergranin runouden samoinkuin hänen muistonsa kohottamiseksi sille kuuluvaan arvoon. Kiitän häntä sydämellisesti mitä arvokkaimmasta avusta, jota sain häneltä monessa muodossa käännösten ollessa viimeistelyasteellaan. Pidän erityisenä onnena, että hän suostui kirjoittamaan esipuheen tähän teokseen, sillä juuri hän on ennen kaikkia muita oikeutettu selittämään sitä mysteeriota, jonka nimi maan päällä oli Edith Södergran.
Lokakuulla 1929.
Uuno Kailas.
Minä näin puun, kaikkia muita suuremman,
tavoittamattomia käpyjä täynnä,
minä näin suuren kirkon ja avoimet kirkonovet,
ja ne, jotka tulivat ovista, olivat kalpeat ja väkevät
Ja valmiit kuolemaan;
minä näin naisen hymyilevänä ja maalatuin kasvoin
heittävän arpaa elämänsä onnesta
ja näin hänen häviävän arpansa.
Ja piiri oli vedetty näiden asioiden ympäri
eikä sen yli astu kukaan.
Päivä viilenee illan tullen.
Juo minun käteni lämpö,
kädessäni on kevään veri.
Ota käteni, valkoinen käsivarteni,
ota kapeitten olkapäitteni kaipaus.
Olisi kummallista tuntea,
yhtenä ainoana yönä, tällaisena yönä
povellani raskas pääsi.
Minä olen vieras tässä maassa,
Joka on syvällä meren painon alla.
Aurinko katsoo tänne kiemurtelevin sätein
Ja ilma valuu käsieni lomitse.
Minulle sanottiin, että olen syntynyt vankeudessa —
täällä ei ole yksiäkään kasvoja, jotka tuntisin.
Olinko kivi, joka heitettiin tänne pohjaan?
Olinko hedelmä, oksalleen liian raskas?
Nyt minä väijyn täällä, humisevan puun juurella,
kuinka voisin päästä ylös liukasta runkoa pitkin.
Ylhäällä tapaan huojuvat latvat,
siellä tahdon istua tähystelemässä
kotimaani savupiippujen savuja — —
Olen kaukana onnesta, nukkuen meren saarella.
Sumut nousevat ja pakenevat, tuulet vaihtuvat,
näen levottomia unia sodasta ja suurista juhlista
ja että rakastettuni seisoo laivassa
ja näkee pääskyjen lennon, kaipaamatta lainkaan!
Hänen sisimmässään on jotakin raskasta, mikä ei voi liikkua,
hän näkee laivan liukuvan tylyyn tulevaisuuteen,
terävän keulan syöpyvän heltymättömään kohtaloon,
siivet kantavat hänet maahan, jossa on turhaa kaikki mitä hän tekee,
tyhjien ja turhien päivien maahan, etäälle kohtalosta.
El mikään lintu eksy tähän lymypaikkaani,
ei mikään musta pääskynen kaipausta tuoden,
ei mikään valkea lokki myrskyä ennustaen.
Kallioiden varjossa on minun kesyttömyyteni varuillaan,
valmiina pakenemaan pienintäkin risahdusta, lähestyvää askelta.
Äänetön ja sinertävä on minun maailmani, autuas.
Minulla on portti kaikkiin neljään tuuleen.
Minulla on kultainen portti itään — rakkaudelle, joka ei tule koskaan,
minulla on portti päivälle ja toinen ikävälle,
minulla on portti kuolemalle — se on aina avoin.
Virrat joluvat siltojen alitse,
kukat loistavat teiden varrella,
metsät kumartuvat suhisten maahan.
Minulle ei mikään enää ole korkeaa eikä matalaa,
mustaa eikä valkoista
nähtyäni valkopukuisen naisen
rakastettuni rinnalla.
Alastomat puut seisovat talosi ympärillä
Ja päästävät ilmaa ja taivasta sisään määrättömästi,
alastomat puut astuvat alas rantaan
ja katsovat kuvaansa vedestä.
Vielä leikkii lapsi syksyn harmaassa savussa
ja tyttö kulkee kukkia kädessään
ja taivaanrannalla
kimpoavat ilmaan hopeanvalkoiset linnut.
Yön tullen
minä seison portailla kuuntelemassa,
tähdet parveilevat puutarhassa
ja minä seison pimeässä.
Kuule, tähti putosi helähtäen!
Älä astu ruohikolle paljain jaloin:
puutarhani on sirpaleita täynnä.
Alakuloisessa metsässä
asuu sairas jumala.
Hämärässä metsässä ovat kukat niin kalpeita
ja linnut niin arkoja.
Miksi on tuuli varoittavia kuiskeita täynnä
ja tie synkistä aavistuksista pimeä?
Varjossa lepää sairas jumala
uneksuen ilkeitä unia —
Eikö juuri eilen
metsän vaalea tytär viettänyt häitään,
ja kaikki iloinneet?
Hän oli kevyt lintu ja kirkas lähde,
hän oli salainen polku ja naurava pensas,
hän oli päihtynyt ja uskalias kesäyö.
Hän oli julkea ja nauroi määrättömästi,
sillä hän oli metsän vaalea tytär;
hän oli lainannut käeltä soittimen
ja hän kulki soitellen järveltä järvelle.
Kun metsän vaalea tytär vietti häitään,
ei ollut maan päällä yhtään onnetonta:
metsän vaalea tytär on päässyt ikävästä,
hän on vaalea ja tyynnyttää kaikki unet,
hän on kalpea ja herättää kaikki himot.
Kun metsän vaalea tytär vietti häitään,
seisoivat kuuset niin tyytyväisinä hiekkatörmällä
Ja männyt niin ylpeinä jyrkänteellä
Ja katajat niin iloisina päivärinteellä,
Ja pienillä kukilla oli valkoiset kaulukset kullakin.
Silloin varisutti metsä siemenensä ihmisten sydämiin,
kimmeltäviä järviä ui heidän silmissään,
Ja valkoiset perhoset liehuivat lakkaamatta ohi.
Kaikki pilvilinnani ovat lumen lailla sulaneet,
kaikki unelmani ovat veden lailla valuneet pois,
ja kaikesta siitä, mitä rakastin, on jäljellä ainoastaan
sininen taivas ja muutamia kalpeita tähtiä.
Tuuli liikkuu hiljaa puiden lomassa.
Tyhjyys lepää. Vesi on vaiti.
Vanha kuusi valvoo ja muistelee
valkoista pilveä, jota se on suudellut unessa.
Voi, että ikkunat näkevät
ja seinät muistavat
ja puutarha voi surra
ja puu voi kääntyä kysymään:
Kuka ei ole tullut ja mikä ei ole hyvin,
miksi on tyhjyys raskas eikä sano mitään?
Katkerat neilikat seisovat riveissä tien varrella,
missä kuusen hämäryys on tutkimaton.
Kummalliset kalat liukuvat syvyydessä,
tuntemattomat kukat loistavat rannalla;
olen nähnyt punaista ja keltaista ja kaikki toiset värit —
mutta ihana meri on vaarallisin nähdä,
se herättää tulevien seikkailujen janon:
mitä on tapahtunut sadussa, on tapahtuva minullekin.
Aurinko laski yli meren vaahdon ja ranta nukkui,
ja vuorella seisoi joku ja lauloi.
Kun sanat putosivat veteen, olivat ne kuolleet.
Ja laulu katosi mäntyjen taakse ja hämärä vei sen pois.
Kun kaikki oli äänetöntä, ajattelin vain,
että hämyisellä kalliolla oli sydänverta,
aavistin hämärästi, että laulu oli
jostakin, mikä ei koskaan palaa.
Kylmäksi ja itsepintaiseksi kävi minun sydämeni,
kun minä aloin kaivata hyväilyjäsi.
Sisareni eivät ole vielä huomanneet,
että en enää katso heihin.
En puhu koskaan enää kenenkään kanssa.
En tiedä, kuinka usein
suutelen pientä kissanpoikaa, povellani nukkuvaa.
Kernaasti tahtoisin tuntea hiukan ikävää,
mutta minun sydämeni on onnellinen ja nauraa kaikelle.
Sisareni, teen, mitä en ole koskaan tahtonut,
sisareni, pidättäkää minua —
en tahdo mennä teidän luotanne pois.
Kun suljen silmäni, seisoo hän edessäni,
minulla on monta ajatusta hänelle eikä ole yhtään kaikille muille.
— — —
Elämäni on käynyt uhkaavaksi kuin rajuilman taivas,
elämäni on käynyt vilpilliseksi kuin heijasteleva vesi,
elämäni kulkee köyttä pitkin korkealla ilmassa:
en tohdi katsoa sitä.
Kaikki eiliset toiveeni
nuokkuvat niinkuin palmun alimmaiset lehdet,
kaikki eiliset rukoukseni
ovat liikanaisia ja vastausta vailla.
Kaikki sanani olen peruuttanut
ja kaiken omaisuuteni antanut köyhille,
jotka toivottivat minulle onnea.
Kun oikein ajattelen;
ei minulla ole itsestäni jäljellä muuta kuin mustat hiukseni,
kaksi pitkää palmikkoa, jotka soluvat käärmeiden lailla.
Huuleni ovat muuttuneet hehkuviksi hiiliksi,
minä en enää muista, koska ne alkoivat palaa — —
Kauhea oli se suuri palo, joka poltti nuoruuteni tuhkaksi.
Ah, se välttämätön on tapahtuva niinkuin miekanisku —
minä menen hyvästeittä ja huomaamatta,
minä menen kokonaan enkä koskaan palaa.
Minun sieluni ei voi kertoa eikä tietää mitään totuutta,
minun sieluni voi vain itkeä ja nauraa ja väännellä käsiään;
minun sieluni ei voi muistaa eikä puolustaa,
minun sieluni ei voi harkita eikä näyttää toteen.
Lapsena minä näin meren: se oli sininen,
nuoruudessani kohtasin kukan: se oli punainen,
nyt istuu vierelläni muukalainen: hänessä ei ole väriä,
mutta en pelkää häntä enempää kuin neito pelkäsi louhikäärmettä.
Ritarin tullessa neito oli punainen ja valkoinen,
mutta minun silmieni alla on mustat renkaat.
Sieluni oli vaaleansininen puku, taivaanvärinen.
Jätin sen kalliolle meren rannalle
Ja alastonna tulin sinun luoksesi, naisen tavoin.
Ja naisena istuin pöytäsi ääressä,
join lasin viiniä, hengitin ruusujen tuoksua.
Sinä näit, että olin kaunis
ja muistutin jotakuta, jonka olit nähnyt unessa.
Minä unohdin kaiken, unohdin lapsuuteni ja kotimaani.
Tiesin ainoastaan olevani hyväilyjesi vanki.
Ja sinä otit hymyillen kuvastimen, käskit minun katsoa itseäni.
Näin että olkapääni olivat tomusta tehdyt ja murenivat tomuksi,
näin että kauneuteni oli sairas ja tahtoi — katoamistaan.
Oi sulje minut syliisi niin lujasti että ei minulta mitään puutu.
Minä, oma vankini, sanon näin:
elämä ei ole kevät, vaaleanvihreään samettiin puettu,
eikä hyväily, jonka saamme harvoin,
elämä ei ole päätös lähteä
eikä kaksi valkoista kättä, jotka pidättävät.
Elämä on ahdas kehä, jonka vankeja olemme,
näkymätön piiri, jonka yli emme koskaan astu,
elämä on läheinen onni, joka kulkee ohitsemme,
tuhannet askelet, joita emme kykene astumaan.
Elämä on halveksua itseään
ja maata kaivon pohjalla hievahtamatta
ja tietää, että ylhäällä paistaa aurinko
ja ilmassa lentävät kultaiset linnut
ja nuolennopeat päivät kiitävät ohi.
Elämä on viitata lyhyet hyvästit ja mennä kotiin ja nukkua…
Elämä on olla muukalainen itselleen
ja uusi maa jokaiselle muulle, joka tulee.
Elämä on laiminlyödä oma onnensa
ja työntää luotansa ainoa hetki,
elämä on uskoa olevansa heikko eikä tohtia.
Onnella ei ole lauluja, onnella ei ole ajatuksia, onnella
ei ole mitään.
Töytäise onneasi että se särkyy, sillä onni on paha.
Onni tulee hiljaa aamun huminana nukkuvissa pensaissa,
onni liukuu pakoon pilvikuvina sinisen syvyyden yli,
onni on sydänpäivän helteessä uinuva keto
tai rannaton meren lakeus auringonsäteiden alla.
Onni on voimaton, hän nukkuu ja hengittää eikä tiedä mistään.
Tunnetko tuskan? Hän on väkevä ja suuri, hän on salaa
pusertanut kätensä nyrkkiin.
Tunnetko tuskan? Hän hymyää toivon hymyä itkenein silmin.
Tuska antaa meille kaiken tarvitsemamme —
hän antaa meille avaimet kuoleman maahan,
hän työntää meidät portista sisään, kun epäröimme vielä.
Tuska kastaa lapset ja valvoo äitien keralla
ja takoo kaikki kultaiset vihkisormukset.
Tuska hallitsee kaikkea, hän silittää ajattelijan otsaa,
hän kietoo korun himoitun naisen kaulaan,
hän seisoo ovella miehen tullessa rakastetun luota.
Mitä vielä tuska antaa lemmikeilleen? En tiedä enää.
Hän antaa helmiä ja kukkia, hän antaa lauluja ja unia,
hän antaa tuhat suudelmaa, jotka kaikki ovat tyhjiä,
hän antaa ainoan suudelman, joka on tosi.
Hän antaa meille ihmeelliset sielumme ja kummalliset halumme,
hän antaa meille ylintä elämässä:
rakkauden, yksinäisyyden ja kuoleman kasvot.
Yö tulee suurena ja villapartaisena
hymyillen ilmihymyä puolihämärälle.
Äänettömien sireenien keskeltä
kasvavat hämyssä puiston ääriviivat,
muodottomat ja jättiläismäiset.
Hennoilla sireeneillä on uneliaat korvat,
ne uneksivat auringon astuvan alas maahan — —
Mitä voi unenkaltainen hämärä kaikille valvoville ajatuksille,
jotka näkymättöminä livahtavat ohi?
Mitä minä pelkään? Olen osa äärettömyyttä.
Olen osa kaikkeuden suurta voimaa,
yksinäinen maailma miljoonien maailmoiden parissa,
niinkuin ensi luokan tähti, joka sammuu viimeksi.
Riemu elää, riemu hengittää, riemu olla olemassa!
Riemu tuntea ajan jäisen-kylmänä valuvan suoniansa pitkin
ja kuunnella yön hiljaista virtaa
ja seisoa vuorella auringossa.
Käyskelen aurinkoa pitkin, seison auringolla,
en tiedä mistään muusta kuin auringosta.
Aika — muuntajatar, aika — hävittäjätär, aika — loihtijatar,
tuletko uusin juonin, tuhansin kavaluuksin tarjoamaan minulle
olemassaolon
niinkuin pienen siemenen, niinkuin kehään kiertyneen käärmeen,
niinkuin merellisen luodon?
Aika — sinä murhaajatar — väisty luotani!
Aurinko täyttää rintani suloisella hunajalla ääriä myöten
ja sanoo: kerran sammuvat kaikki tähdet,
mutta ne loistavat aina pelkoa vailla.
Sen ihanan neidon sielu ei erehtynyt koskaan,
hän tiesi itsestään kaiken,
hän tiesi enemmänkin: muista ja merestä.
Hänen silmänsä olivat mustikat, hänen huulensa vaapukat,
hänen kätensä vahaa.
Hän tanssi syksylle kellastuneilla kentillä,
hän kyyristyi kokoon ja pyöri ja lankesi — ja sammui.
Kun hän oli poissa, ei kukaan tietänyt,
että hänen ruumiinsa lepäsi metsässä.
Häntä etsittiin kauan impien joukosta rannalta,
he lauloivat pienistä punaisista raakunkuorista.
Häntä etsittiin kauan miesten joukosta, lasien luota,
he riitelivät herttuan keittiön kiiltävistä veitsistä.
Häntä etsittiin kauan kieloniityltä,
johon hänen kenkänsä oli jäänyt viime yönä.
Jos olen rikollinen, on syntini mittaamaton.
Jos olen ilvehtijä, olen pilkannut pyhiä asioita.
Jos olen valehtelija, syöstäköön minut taivaasta,
että muserrun turuillenne.
Jos olen valehtelija,
haudatkoot kadotetut henget lyyrani
liejuihin, tulikiven katkuun.
Kurkoitelkoon se rukoilevia käsiään kuutamoöinä,
kun ei yhtään elollista kulje ohi.
Jos olen valehtelija —
pyyhittäköön ihmeellinen nimeni taivaan seinästä,
helmikirjaimet lyötäköön rikki meren paasiin,
vesi salatkoon, mistä minä tulin,
älköön maailma koskaan kuulko taruani.
Jos olen valehtelija — niin ihanimmat enkelit rakastavat kuitenkin minua niinkuin kaunista ja kadotettua veljeä: hän kertoi satuja kuulle ja taivaanlaelle, ilman niitä ne eivät voineet pysyä, niiden hauras ihanuus mureni tomuksi.
Suuri metsämies on kuollut.
Verhoan hänen hautansa lämpimin kukka-verhoin.
Suudellen kylmää kiveä sanon:
tässä on ensimmäinen lapsesi ilonkyynelissä.
Istun haudallasi ilkkuen
niinkuin iva — kauniimpi kuin olet uneksinut.
Ihmeellinen isä!
Lapsesi eivät petä sinua,
he tulevat maan yli jumal'askelin,
hieroen silmiänsä: missä mahdan olla?
Niin, oikein … täällä on minun paikkani,
tässä on isäni hoitamaton hauta.
Jumalat — vartioikaa ikuisesti tätä paikkaa.
Ihmiset, rinnassani paisuu.
Lieska, sauhu, palaneen lihan katku:
se on sota.
— — —
Sodasta olen tullut — kaaoksesta noussut —
olen elementti — raamatun vaeltava henki — apokalypsi.
Katson ympärilleni elämän yli — se on jumalaista.
Minun on sota. Mykän ruhtinaanne sotalaumat,
kuka teitä tarvitsisi? Syvyydet ammottavat.
Sanomattomia tapahtuu kohtalon esiripun takana.
Epäilijät, pilkkaajat,
älkää kajotko sormellanne elämän salaisuuteen.
Elämä on jumalallisen yksinkertainen ja lapsia varten.
Laulajat eivät olleet harpunsoittajia,
ei — valepukuisia jumalia — Jumalan vakoojia.
Vanhojen aikojen laulajat — olkaa rauhassa,
suonissanne on virrannut hyvä veri —
runsain punainen soturiveri.
Laulun henki on sota.
Minä en usko ihmisiin.
Olisin lyönyt lyyrani siruiksi,
ellen uskoisi Jumalaan.
Jumala näyttää minulle tien
sumusta auringon säihkyvän kehrän luo.
Hän rakastaa kepeäjalkaisia vaeltajia.
Sentähden antoi hän minulle kaiken tämän huolettomuuden.
Minä luotan lujasti kuin kallioon.
Jos olen hänen oikea lapsensa, ei minulle voi mitään tapahtua.
Sydämeni on kauneinta maailmassa.
Se on pyhä.
Kuka ikänä sen näkee,
säteilköön sen loistoa.
Sydämeni on kevyt kuin lintu,
maan päällä ei ole hauraampaa esinettä.
Uhraan sen sinulle,
tuntematon jumala.
Jumala ylinnä pilvissä —
siipeni kantavat minut sinne —
kaunein jumala
jonka edessä kaikki on tomua.
Olen palaava
kimmellys otsani ympärillä —
eikä kukaan ole näkevä muuta
kuin yön ja jumalan.
Inhoan ajatella — — —
Missä on kallis jättiläislyyrani?
Päivänpaiste-kielinen, satumainen, pilvistä riippuva.
Oi sinä jättiläislyyrani,
sinä riiput maailman yllä kuin kysymysmerkki.
Kun minä kuolen,
heittäydyn kielillesi huolettomasti.
Silloin nousee kaksi henkeä tuntemattomista.
Ne kantavat meidät nukkuvina merten yli,
ne pysähtyvät keskellä Atlanttia —
Ja me olemme kumpikin kadonneet maailmasta,
kallis lyyrani.
Repikää kaikki kunniaportit —
kunniaportit ovat liian matalia.
Tilaa oudolle kulkueellemme!
Raskas on tulevaisuus — rakentakaa siltoja
rajattomalle.
Jättiläiset, kantakaa kiviä maailman ääristä!
Demoonit, valakaa öljyä kattiloiden alle!
Hirviö, mittaa pyrstölläsi mitat!
Kohotkaa taivaissa, sankarihahmot,
kohtalokkaat kädet — aloittakaa työnne.
Murtakaa kappale taivasta, hehkuva.
Olemme repivä ja lyövä.
Olemme taisteleva tulevaisuuden mannasta.
Nouskaa, airuet,
ihmeellisen selvästi näkyvät, vaikka vielä etäällä,
päivä tarvitsee kukonlauluanne.
Minä muutan käärmeet enkeleiksi.
Kohottakaa päänne! Nouskaa pyrstöllenne!
Hetkinen — eikä enää yksikään kähise.
Autuaina lepäävät ne jalkojeni juuressa,
vaipuneina uneen, suudellen vaippani lievettä.
Sormielen lyyraa. Maan yli kulkee tuuli
hiljaa, juhlallisesti, kyynelissään,
suudellen kauneuden elottomia, marmorinvalkeita patsaita suulle,
jotta ne avaavat silmänsä.
Minä olen Orfeus. Minä voin laulaa miten tahdon.
Minulle on kaikki luvallista.
Tiikeri, pantteri, puuma seuraavat minua
kallioluolaani metsään.
Eroan teistä,
sillä olen teitä enemmän.
Olen hämärässä
temppelin papitar,
vihitty vartioimaan
tulevaisuuden tulta;
astun ulos luoksenne
tuoden ilon sanoman:
Jumalan valtakunta alkaa.
Ei Kristuksen
kuihtuva valta;
ei, korkeammat, kirkkaammat
ihmisolennot
astuvat alttarin ääreen
tuoden kiitollisuutensa,
ylimaallisen tuoksuvan,
juovuttavan.
Alttari on
kuin Jumalan huokaus,
peittäkää se ruusuin,
niin että näkyy vain kauneuden vuori.
Kevyesti
on hetken henki istuva sillä
juoden
hauraasta kultaisesta lasista
hetken maljan.
Ensin tahdon nousta Chimborazzolle
omassa maassa
ja seisoa siellä hengähtämättä
voitonseppelin.
Sitten tahdon nousta maineen vuorelle,
jota kohti maailman kultainen vainio hymyää,
ja seisoa siellä autuaana
ruusunpunaisia näkyjä nähden.
Vihdoin olen nouseva vallan vuorelle,
nousemattomalle,
josta tähdet hymyävät lempeimpinä,
ja olen siunaava kaiken.
Kärsimyksen kalkkiin tarttukoot heikommat kädet
vieden sen kalvaammille huulille,
minun voittajan-huuleni eivät vielä suostu siihen.
Mutta — ei.
Sydämessäni istuu vielä jättiläisiä
synkin kasvoin,
pusertaen kiviset kätensä ankarasti yhteen.
He astuvat kerran pimennoistaan esiin —
he kutsuvat sinua — tuska.
Iske, säkenöivä moukari, kivistä kuvaa.
Louhi sieluni esiin,
jotta se löytäisi sanoja.
joita ei ole koskaan ollut ihmisen kielellä.
Minä katselin sisään filosofin taloon
ja ymmärsin: hän oli onnellinen.
Mutta minun satulinnani
seisovat
haurailla pylväillä, kuvaamattomina.
Oi minun satulinnani,
sortukaa, sortukaa
kultaiseksi soraksi.
Rakastan teitä liian paljon — kuolkaa.
Rakennan teidät jälleen
vavisten
surmatakseni teidät — liian ihanat.
Minun satulinnani,
te olette kerran seisovat maan päällä.
Silloin minä vien talttani ja vasarani pois,
maailma on lopussa minulle.
Sinä raastit pala palalta sydämeni, väkevä Jumala,
ja teit minut aseeksesi.
Sinun ovat minun ruumiini ja sieluni
ja kaikki minun jäljellä oleva elämäni.
Itken. Missä minä kuljen, siellä valuvat kyynelet,
kivikovan kyynelet.
Mistä minun suuni enää löytää valituksen sanoja
tässä heltymättömässä runsaudessa?
Päiväni ja yöni
ovat kirjoitetut kirjaasi, oi jumala.
Maassa en omista mitään,
en edes kukan vertaa.
Oi että olen rikkain!
Että otsalleni on kirjoitettu:
leiki kohtalon ihmeellinen leikki
pakosta.
Ihmiset eivät tiedä itsestään paljon,
he luulevat olevansa köyhiä niinkuin he elämässä ovat,
eivätkä he tiedä jumalien asuvan povessaan
tuntemattomina.
Jumalat nauravat. Elämä on heidän.
He ajavat tulisen valjakon kiidättämin vaunuin.
Istuuko niissä niin ihana kuningatar,
että hänen nimensä voi vain kuiskaten mainita.
Polvillenne, ihmiset. Jumalat tulevat.
Jumalat nousevat tomunpainamista otsista,
kohottaen koko maailman korkeuteensa.
Ei, ei, ei, huutavat kaikki metsän kai'ut:
minulla ei ole enää sisarta.
Nostan maasta hänen valkean silkkipukunsa
ja syleilen sitä voimattomasti.
Suutelen sinua, saat kaiken intohimoni,
ajatukseton kangas,
muistatko hänen ruusuiset jäsenensä?
Hänen kenkänsä ovat jäljellä auringonpaisteessa,
jumalat lämmittelevät käsiään niiden luona.
Sada, lumi, yli sisareni jäännösten.
Tuiskua yli niiden, lumimyrsky, katkeran-raskaana.
Värjyen olen astuva tälle paikalle
niinkuin kauneuden rumalle haudalle.
Minulla oli kerran sisar, kultainen lapsi.
Hän hukkui minulta kaupungin tungoksessa.
Jos näen mustien kuusten keskellä
nuoren koivun pudistavan kultaista tukkaansa,
muistan sisareni.
Seisooko hän avosilmin puiden keskellä,
sydän sykkien,
kurkoittaako hän kätensä minun puoleeni?
Sisareni, minun sisareni, minne ne veivät sinut?
Mitä hekuman unia sinä uneksit
väsymyksen vuoteilla?
Sankarlapsi, onnen lapsi,
me odotamme yhdessä
satujen päivää.
Minä ja se kuollut kuulumme yhteen.
Katkerien narsissien maku kielelläni
toistaa: mennyttä, mennyttä, mennyttä, mennyttä…
Otan hänen uurnastaan tuhkaa kahmaloni täyteen
ja kohotan sen taivasta kohden: Mitä on minulla tässä?
Valkoiset pilvet, kerääntykää sinertävien kuilujen ylle:
todistakaa, todistakaa,
että se on tuhkaa, joka oli auringon valoa.
Leluja ovat kaikki ihmiset.
Lelu olin itse eilen.
Tänään olen se, joka avaa mysteerion.
Tahdon kaikkien tulevan luokseni,
tahdon kaikkien kuulevan,
kuinka sydämeni lyö.
Tulen ja veren ja tulevaisuuden voitelun
olette te ottava minun käsistäni.
Koko ihmiskunnan tahdon vihkiä tulevaisuudelle.
Leimuavat rivini on jokainen lapsi lukeva.
Olen kääntävä kaikki pyhemmän jumalan uskoon.
Kaiken taikauskon tahdon äänettömällä luudalla laasta,
kaiken pienuuden tahdon pilkaten tappaa.
Teidän suurta käärmettänne tahdon polkea; tahdon pistää
miekallani hänen päänsä puhki.
Oi sinä minun hyvä miekkani, jonka olen saanut taivaasta,
minä suutelen sinua.
Et ole lepäävä,
ennenkuin maa on puutarha, jossa jumalat uneksivat
ihmeellisten maljojen ääressä.
Hartioillesi, maa, olen kohottanut linnan valloittajille.
Ne jotka voima täyttää, saavat asua siellä,
ne jotka kulkevat ja odottavat voimaa täynnä.
Missä alakuloiset ikkunat
kertovat suistuneista kohtaloista,
siellä te tulette kulkemaan nuorina, te jotka ette vapise,
pronssiin valetut ihmiset, kaltaiseni.
Ja rintanne on soiva kuin kevätmyrsky,
joka ruoskii ruutua kostein siivin.
Nauraen tartutte, autuaat, käsin uuteen tähteen,
silloin kasvonne synkistyvät ja katseenne painuu maahan.
Miten väkevänä käy tämä käsi miekkaan,
joka on lävistävä — — —
Nuori rinta, miksi olet niin valoisa?
Rautainen sydämeni tahtoo laulaa laulunsa.
Pakottaa, pakottaa
ihmisten meren,
muovailla, muovailla
ihmisten suuren joukon
riemuksi jumalille.
Irrallisissa satuloissa keinuen me tulemme,
tuntemattomat, kevytmieliset, väkevät.
Viekö meitä tuuli?
Ivanauruna soivat meidän äänemme etäältä, etäältä…
Raju maa, joka vyöryt polttavan, viiltävän avaruuden halki,
autuas: kun ilma paukkuu poskillasi,
autuas: kun vauhtisi kääntää sinut.
Kiertotähdet eivät tahdo matkallansa muuta kuin nopeutta.
Kaikkeuden ääret vilkkuvat kysymysten lailla.
Nopeammin, ripeämmin, armottomammin,
oudoissa kohtaloissa piehtaroiden
vyöryy ohitse kiertotähtien lukematon parvi
länteen, kirkasta kajoa kohden —
mahdollisuuden ainoaa viitoitettua tietä.
Aavistan kuoleman varjon.
Tiedän, että kohtalomme ovat kerätyt nornain pöydälle.
Tiedän, ettei maahan syövy edes sadepisaraa,
joka ei olisi kirjoitettu ikuisten aikojen kirjaan.
Tiedän: niin totta kuin aurinko nousee,
koskaan en ole näkevä huikaisevaa hetkeä, jona se on taivaanlaella.
Tulevaisuus luo minuun autuaan varjonsa,
se ei ole muuta kuin tulvivaa aurinkoa:
olen kuoleva valon lävistämänä;
kun olen polkenut kaiken sattuman anturani alle,
käännän hymyten elämälle selkäni.
Tahdon pian ojentua lepotilalleni,
pienet hengettäret peittävät minut valkoisin hunnuin
ja siroittavat punaisia ruusuja paareilleni.
Kuolen — sillä olen liian onnellinen.
Autuudesta vielä puren käärinliinojani.
Jalkani kouristuvat autuudesta valkoisissa kengissäni,
ja kun sydämeni pysähtyy — nukkuu se hekumaan.
Vietäköön paarini torille —
tässä lepää maan autuus.
Ovatko nämä runoja? Ei, vaan repaleita, muruja,
arkipäivän paperinpalasia.
Tantalos, täytä maljasi.
Mahdottomuus, mahdottomuus.
Kuolevana heitän kerran seppelen kiharoiltani
ikuiseen tyhjyyteesi.
Minulla on verkko, johon kaikki kalat tarttuvat.
Autuaasti paisuu kalastajattaren tyyni rinta,
kun hän vetää luokseen hopeaisen taakan.
Maan rikkauden kohotan olkapäilleni.
Kannan teidät, kannan teidät satujen lampeen.
Rannalla seisoo kalastaja, kädessään kultainen vapa.
On jossakin jumalia, sankimpien metsien takana,
me harhailevat ihmislapset emme tahdo minnekään muualle kuin sinne.
Ylös, etsimään tulevaisuuden kirkasta päivää
metsän takaa.
Vain harva meren hiekan joukossa sen ymmärtää:
yksin olen minä tullut, yksin olen minä lähtevä.
Vapaalla sydämelläni ei ole yhtään veljeä.
Kristityt aaveet istuvat kaikissa sydämissä
ojentaen köyhiä käsiään.
Se hurma, joka minulle virtaa joka taholta, on teille saavuttamaton.
Se on valtaistuimen ihmeellinen yksinäisyys,
se on rikkaus, polvistuva rikkaus.
Ihmiset, ihmiset,
niinkuin sade valuu taivaasta,
niin astun minä alas maahan.
Autuaat silmäni ovat nähneet tähdet,
salaman vangitsin oikeaan käteeni,
valtaa, valtaa virtaa huuliltani.
Kohtalo asetti minut nousevan auringon vartijaksi.
Aavikot ympärillämme, olkaa tervehdityt —
uusi päivä saapuu.
Jotta en kuolisi täytyy minun olla vallan tahto.
Jotta välttäisin atoomien taistelun hajoamistilassa.
Olen kemiallinen massa. Tiedän niin hyvin,
etten usko harhaan enkä sieluun,
leikkien leikki on minulle niin vieras.
Leikkien leikki, minä leikin sinut enkä usko hetkeäkään.
Leikkien leikki, sinä maistut hyvältä, sinun tuoksusi on ihmeellinen,
kuitenkaan ei ole mitään sielua, eikä ole koskaan ollut sielua.
Se on harhaa, harhaa, harhaa ja pelkkää leikkiä.
Mitä tahtoo kuolevainen sydämeni? Kuolevainen sydämeni pysyy vaiti.
Kuolevainen sydämeni ei tahdo mitään.
Tässä lepää koko maa. Sinua kouristaa, sinä käännyt pois.
Taikasauva on koskenut tähän maahan, ja se tuli tomuksi.
Ja raunioilla istuen
tiedän, että sinä tulet, aavistamaton hetki.
Tiedän, että odotat teljetyn oven takana,
että olen lähellä sinua ja sinä voit ojentaa kätesi minulle.
Minulla ei ole valinnan varaa,
totuus, seuraan sinua, vaikka sinä kuljetkin usvien maahan.
Totuus, totuus, asutko sinä hautaholveissa tomun ja käärmeiden parissa?
Totuus, asutko sinä siellä, missä on kaikki, mitä vihaan?
Totuus, valaisevatko sinun tietäsi surulliset lyhdyt?
Minä kasvan, hyasintti, raudankovasta maasta.
Taita minut väkevine, mehuisine käsinesi — Elämä.
Suutelen kättäsi, joka on mehuisampi minua.
Taita minut koristukseksi kuningattarelle.
Jos on olemassa suruton ja huoleton kuningatar,
niin hän pitäköön hyasintin kädessään valtikan tavoin,
kevään hauraan symboolin, joka on auringon sukua.
Kruununi on liian raskas minulle.
Katso, minä nostan sen keveästi,
mutta minun tomuni on särkyä.
Tomuni, tomuni, sinä olet ihanasti kudottu.
Tomuni, luulen, että alat ikävöidä ruumisarkkuun.
Nyt ei ole sähköinen hetki,
tomuni, sinä et kuule minua.
Sataa, sataa ylleni tulvimalla.
— — —
Niin vähästä en särje vielä sydäntäni.
Puhaltakoot vastoinkäymiset ympärilläni niinkuin kylmät viimat.
Olen itse myötäkäyminen. Otsallani on kirjoitettuna:
aurinko ei voi itkeä hetkeäkään.
Se joka tahtoo tappaa auringon, ojentakoon aseensa,
hän näkee väkevämpänsä.
Punainen aurinko nousee
vailla ajatuksia
ja yhtäläisenä kaikkia kohtaan.
Me iloitsemme auringosta niinkuin lapset.
Tulee päivä, jona tomumme on särkyvä,
samantekevää, milloin se tapahtuu.
Nyt paistaa aurinko sydäntemme sisimpään
ja täyttää kaiken ajatuksettomuudella
väkevänä niinkuin metsä, talvi ja meri.
Minä olen hyvin kypsä ihminen,
mutta ei kukaan tunne minua.
Ystäväni muodostavat minusta väärän kuvan.
En ole kesy.
Olen punninnut kesyyttä kotkankynsissäni ja tunnen sen hyvin.
Oi kotka, mikä hurmio sinun siipiesi lennossa.
Oletko vaikeneva niinkuin kaikki?
Tahdotko ehkä runoilla? Sinä et runoile enää koskaan.
Jokainen runo repisi runon,
eikä se olisi runo, vaan kynnen jälki.
Me olemme kaikki kodittomia vaeltajia
ja kaikki me olemme sisaruksia.
Alastomina, repaleissa kuljemme, reppu selässämme,
mutta mitä omistavat ruhtinaat meihin verraten?
Ilmojen halki virtaavat meille aarteet,
kullassa arvioimattomat.
Mitä vanhemmiksi tulemme,
sitä enemmän tiedämme olevamme sisaruksia.
Meillä ei ole muuta tekemistä muun luomakunnan kanssa,
me vain annamme sille sielumme.
Jos minulla olisi suuri puutarha,
kutsuisin sinne kaikki sisarukseni.
Jokainen ottaisi mukaansa suuren aarteen.
Kun ei meillä ole mitään kotimaata, me voisimme tulla kansaksi.
Me rakennamme muurin puutarhan ympäri,
että ei mikään maailman ääni saavuta meitä.
Hiljaisesta puutarhastamme
annamme maailmalle uuden elämän.
Sinun rakkautesi pimentää tähtesi —
kuu nousee minun elämässäni.
Minun käteni ei ole kotonaan sinun kädessäsi.
Sinun kätesi on himo —
minun käteni on kaipaus.
Minun pienet lauluni,
kummallisen valittavat, ehtoonpunaiset,
vaihtoi kevät vesilinnun munaan.
Pyysin rakastettuani piirtämään kuvani sen paksulle kuorelle.
Hän piirsi sipulintaimen ruskeaan multaan
ja toiselle puolelle pehmeästi kaartuvan hiekkakummun.
Kun ne mustat pilvet vaelsivat tietään,
valvoi eräs äiti, nukkui lapsonen.
Joku enkeleistä lauloi ylistystä
maailmoiden kaikkien.
Ja se nuori äiti kuuli sisimmässään
ylistyksen yölle, kai'un hiljaisen:
miten avartuikaan silloin maailma,
kun nukkui lapsonen.
Nyt on syksy, ja kultaiset linnut
lentävät kaikki kotiin sinisen veden yli;
rannalla istuen tuijotan syksyn koruja,
ja hyvästely humisee puissa.
Hyvästely on suuri, ero edessä,
mutta jälleennäkeminen on varma.
Siksi on uni kevyt, kun nukahdan, käsi pään alla.
Tunnen erään äidin hengityksen silmilläni
ja erään äidin suun sydäntäni vasten:
nuku ja uinu, lapseni, sillä aurinko on poissa —
Älä mene liian liki uniasi:
ne ovat savu ja ne voivat haihtua —
ne ovat vaarallisia ja voivat kestää.
Oletko katsonut uniasi silmiin:
ne ovat sairaita eivätkä ymmärrä mitään —
niillä on vain omat ajatuksensa!
Älä mene liian liki uniasi:
ne ovat valhe, niiden tulisi mennä —
ne ovat hulluus, ne tahtovat jäädä.
Eros, sinä jumalista julmin,
miksi veit minut tähän pimeään maahan?
Kun tyttölapset kasvavat,
suljetaan heidät erilleen valosta
ja heitetään pimeään holviin.
Eikö minun sieluni harhaillut niinkuin onnellinen tähti,
ennenkuin se vedettiin sinun punaiseen piiriisi?
Katso, ovat käteni ja jalkani sidotut,
tunne, minulla on kaikkiin ajatuksiini pakko.
Eros, sinä jumalista julmin:
minä en pakene, minä en odota,
minä vain kärsin niinkuin eläin.
Kaikkina iltoina salli prinsessa hyväiltävän itseään.
Mutta hyväilijä tyydyttää vain oman nälkänsä,
ja hänen kaipauksensa oli arka mimoosa,
suurisilmäinen satu todellisuuden edessä.
Uudet hyväilyt täyttivät hänen sydämensä katkeralla hurmalla
ja hänen ruumiinsa jäällä, mutta hänen sydämensä tahtoi enemmän.
Prinsessa tunsi ruumiita, mutta hän etsi sydäntä;
hän ei ollut koskaan nähnyt muuta sydäntä kuin omansa.
Prinsessa oli köyhin koko valtakunnassa:
hän oli elänyt liian kauan kuvitteluista.
Hän tiesi että hänen sydämensä täytyi kuolla ja murentua kokonaan,
sillä totuus kalvaa.
Prinsessa ei rakastanut punaisia suita, ne olivat vieraita.
Prinsessa ei tuntenut juopuneita silmiä, joissa oli jäätä pohjalla.
Ne olivat kaikki talvilapsia,
mutta prinsessa oli äärimmäisestä etelästä ja vailla oikkuja,
vailla kovuutta, vailla huntuja ja vailla kavaluutta.
Ahtaasti on minun sydäntäni säilytetty kapeassa rotkossa,
kaukana on minun sydämeni,
etäisellä saarella.
Valkoiset linnut lentävät edestakaisin
tuoden viestejä, että minun sydämeni elää.
Tiedän — kuinka se elää
hiilestä ja hiekasta
terävillä kivillä.
Makaan koko päivän ja odottelen yötä,
makaan koko yön ja odottelen päivää,
makaan sairaana paratiisin puistossa.
Tiedän, että en tule terveeksi,
ikävä ja kaipaus eivät koskaan parane.
Olen kuumeinen kuin suokasvi,
uhoan makeaa hikeä niinkuin tahmea lehti.
Puutarhassani nukkuu unelias järvi.
Minä, joka rakastan maata,
en tiedä mitään vettä parempaa.
Veteen vajoavat kaikki ajatukseni,
joita ei kukaan ole nähnyt,
joita en uskalla näyttää kenellekään.
Vesi on salaisuuksia täynnä.
Ole rauhassa, lapseni, ei ole olemassa mitään,
ja kaikki on niinkuin näet: metsä, savu ja pakenevat kiskot.
Jossakin kaukana täältä, etäisessä maassa
on sinisempi taivas ja ruusujen peittämä muuri
tai palmu ja leudompi tuuli —
ja siinä kaikki.
Ei ole mitään muuta kuin lumi kuusen oksalla.
Ei ole mitään, mitä voisi suudella lämpimin huulin,
ja kaikki huulet jäähtyvät ajan mittaan.
Mutta sanot, lapsi, että sydämesi on väkevä
ja että turha elämä on kuolemaa vähemmän.
Mitä sinä tahdot kuolemasta? Tunnetko hänen vaatteittensa inhan
löyhkän,
eikä ole mitään tympäisevämpää kuin kuolema oman käden kautta.
Meidän on rakastettava elämän pitkiä tunteja, jotka ovat
sairautta täynnä,
ja ahtaita ikävän vuosia
niinkuin niitä lyhyitä hetkiä, joina erämaa kukkii.
Tähdet ovat järkähtämättömät —
sen me kaikki tiedämme —
minä tahdon kuitenkin etsiä onnea sinisiltä aalloilta
ja kaikkien harmaiden paasien alta.
Jollei onni tule koskaan? Mitä on elämä?
Pieni lumme lakastuu santaan.
Ja jos sen aavistus pettää? maininki kuolee rantaan,
kun aurinko laskee.
Mitä etsi kärpänen hämähäkin verkosta,
ja mitä teki korennoinen ainoasta päivästään?
Ainoa vastaus — kaksi elotonta siipeä
kuihtuneella rinnalla.
Mustasta ei tule koskaan valkoista —
kuitenkin on taistelun hurma jäljellä kaikille,
ja joka päivä tulee helvetistä tuoreita kukkia.
Mutta se päivä on tuleva,
jolloin helvetti on tyhjä ja taivas suljetaan
ja kaikki on hiljaa —
silloin ei ole jäljellä muuta
kuin erään korennoisen ruumis lehden poimussa.
Mutta kukaan ei sitä enää tiedä.
Minulla ei ole mitään muuta kuin loistava vaippani,
punainen pelottomuuteni.
Punainen pelottomuuteni lähtee seikkailulle
kurjassa maassa.
Minulla ei ole mitään muuta kuin lyyra kainalossani,
minun kova soittoni;
minun kova lyyrani helkkyy rahvaalle
julkisella tiellä.
Minulla ei ole mitään muuta kuin ylhäinen kruununi,
kasvava ylpeyteni.
Kasvava ylpeyteni ottaa kainaloonsa lyyran
ja kumartaa hyvästit.
Minä sytytän valon koko Atlantin ylle;
tuntemattomat maailmat, yölliset maat,
herätkää minun puoleeni!
Avatkaa kylmälle sarastukselle,
tässä tulee päivän armoton jumalatar,
utuharmain harsoin
ja hiukan varhainen aamukimmellys kypärässä.
Kepeästi, kepeästi juoksevat tuuleni meren yli.
Väkevä torveni riippuu kupeellani, en puhalla merkkiä lähtöön…
Odotanko vielä? Onko jumala unohtunut uniin?
Aamu nousee punaisena valtamerestä.
En ole mitään muuta kuin määrätön tahto,
määrätön tahto, mutta mihin, mihin?
Kaikki on pimeää ympärilläni,
en voi nostaa oljenkortta.
Tahtoni tahtoo vain yhtä,
mutta tätä ainoaa en minä tunne.
Kun tahtoni syöksyy esiin, olen minä kuoleva:
ole tervehditty, elämä, kuolema ja kohtalo.
Minä olen mustalainen vieraasta maasta,
pitelen kortteja ruskein, salaperäisin käsin.
Päivät seuraavat päiviä, yksitoikkoisina ja kirjavina.
Katson uhmaten ihmisten kasvoihin:
kuinka he tietäisivät, että kortit polttavat?
Kuinka he tietäisivät, että kuvat elävät?
Kuinka he tietäisivät, että jokainen kortti on kohtalo,
kuinka he tietäisivät, että jokaisella kortilla, joka kädestäni putoaa,
on tuhatkertainen merkitys?
Ei kukaan tiedä, että nämä kädet etsivät jotakin.
Ei kukaan tiedä, että nämä kädet ojennettiin kauan sitten.
Että nämä kädet tuntevat hyvin kaiken
ja kuitenkin koskettavat kaikkea kuin unessa.
Maailmassa on vain yksi pari sellaisia käsiä.
Minä kätken nämä ihmeelliset saalistajakädet
punaisen liinan alle
uhmaten ja raskasmielisenä, sormuksin koristettuina ja väkevinä.
Nämä ruskeat silmät katsovat täynnä rajatonta ikävää.
Nämä punaiset huulet palavat sammumattomassa tulessa,
nämä suruttomat kädet suorittavat kerran työnsä
tulenkajoisessa synkässä yössä.
Lapsuuteni puut ovat korkeina ruohikolla
pudistaen päitään: mitä on sinusta tullut?
Pylväsrivit seisovat niinkuin nuhteet: sinä kuljet allamme arvottomana!
Sinä olet lapsi ja sinun pitää pystyä kaikkeen,
miksi olet kahlittu taudin sitein?
Sinusta on tullut ihminen, vieras ja vihattava.
Kun olit lapsi, puhelit meille pitkiä puheita,
katseesi oli viisas.
Nyt me tahdomme sanoa sinulle elämäsi salaisuuden:
kaikkien salaisuuksien avain on ruohossa vaapukkatöyräällä.
Tahtoisimme töytäistä sinua otsaan, nukkuja,
tahtoisimme herättää sinut unestasi, kuollut.
Oi taivaan kirkkautta lapsen otsalla —
sen enkeli näkee taivaallisen Isän.
Ja valo, joka virtaa pyhimyksen silmistä, on pimeä
sen rauhan rinnalla, joka lepää lapsen otsalla, taivaallisen rauhan.
Ei edes pyhimyksen otsaa kiertävä glooria ole niin selvä ja suuri
kuin kruunu joka kruunaa ihmislasta aivan nuorena.
Ja maa ja kukkaset ja kivet puhuvat lapselle kieltään,
ja lapsi vastaa soperrellen luomakunnan kieleen.
Ja Jumalan kätkee pienin kukka ja luodut julistavat häntä, mutta se ihmisen sydän, jonka Isä on työntänyt luotaan, ei tiedä, miten lähellä hän on.
Ensimmäiset hiutaleet vaipuivat maahan.
Missä aallot olivat piirtäneet riimuja joenvarren santaan,
sinne me hartaina menimme. Ja ranta sanoi:
Täällä olet vaeltanut lapsena ja minä olen aina sama.
Ja leppä veden luona on aina sama.
Sano, missä vieraassa maassa olet ollut ja oppinut epaton tapoja?
Ja mitä olet voittanut? Et yhtään mitään.
Tällä maalla ovat sinun jalkasi astuvat,
tässä on taikapiirisi,
leppien lehvistä tulee viisautesi
ja arvoitusten vastaus.
Ja sinä olet ylistävä Jumalaa,
joka sallii sinun seisoa temppelissään
puiden ja kivien parissa.
Ja sinä olet ylistävä Jumalaa,
joka on antanut suomusten pudota silmiltäsi.
Kaikkea turhaa viisautta sinä voit halveksua,
sillä nyt ovat männyt ja kanervat opettajasi.
Tuokaa tänne väärät profeetat, valehtelevat kirjat,
me sytytämme veden partaalle iloisesti liekehtivän rovion.
Maailmassa ei kellään ole aikaa
paitsi yksin Jumalalla.
Ja sentähden tulevat kaikki kukat hänen luokseen,
ja kukista viimeinen,
lemmikki, pyytää häneltä enemmän loistoa
sinisiin silmiinsä,
ja muurahainen pyytää häneltä suurempaa voimaa
tarttuakseen korteen.
Ja mehiläiset pyytävät häneltä väkevämpää voittolaulua
purppuranpunaisia ruusuja varten.
Ja Jumala on mukana kaikissa yhteyksissä.
Kun eukko arvaamatta kohtasi kissansa kaivolla
ja kissa emäntänsä.
Se oli suuri ilo heille molemmille,
mutta kaikkein suurin oli se, että Jumala oli vienyt heidät yhteen
ja tahtonut heille tämän ihmeellisen ystävyyden
neljänätoista vuotena.
Ikävöin maahan jota ei ole,
sillä kaikkea mikä on olen väsynyt himoamaan.
Kuu kertoo minulle hopeaisin kirjaimin
maasta jota ei ole.
Maasta, jossa kaikki toiveemme täyttyvät ihmeellisesti,
maasta, jossa kaikki kahleemme kirvoittuvat,
maasta, jossa vilvoitamme raadeltuja otsiamme
kuun kasteessa.
Elämäni oli kuuma harha.
Mutta yhden olen löytänyt ja yhden olen totisesti voittanut —
tien maahan jota ei ole.
Maassa jota ei ole
kulkee rakastettuni, otsallansa sädehtivä kruunu.
Ken on rakastettuni? Yö on pimeä
ja tähdet vapisevat vastaukseksi.
Ken on rakastettuni? Mikä hänen nimensä?
Taivaat kaartuvat korkeammiksi,
ja ihmislapsi vajoaa äärettömiin usviin
vastausta tietämättä.
Mutta ihmislapsi ei ole mitään muuta kuin varmuus.
Ja se kohottaa kätensä kaikkia taivaita korkeammalle.
Ja vastaus tulee: Minä olen se, jota rakastat
ja aina olet rakastava.
Tämä ikuisuuden ranta on,
ohi virran vierivän nään.
Ja kuolema soittelee pensaissa
samaa yksitoikkoista säveltään.
Miksi vaikenit, kuolema, nyt?
Olemme kaukaa saapuneet
ja sinua kuulla isoamme,
ei meille koskaan imettäjä
niin laulanut kuin sinä nyt.
Seppelen, jota ei päässäni nähty,
jalkoihisi tuon.
Sinä näytät minulle ihanan maan
ja korkeat palmut sen
ja kaipuun lainehtimassa
ohi pylväsrivien.