The Project Gutenberg eBook of Viimeinen tsaaritar, by Gertrud v. Brockdorff

Vihdoinkin, neljänkolmatta lyijynraskaan tunnin kuluttua, joiden aikana ajanmittarin jyvittäin valuva hieno hiekkalanka näytti katkenneen ja keisarinnan suojissa suhahteli alamaisesti kuiskaavia ääniä ja hääräili toimeliaita lääkäreitä, oli englantilainen hoitajatar voinut laskea lapsen Nikolai Aleksandrovitshin käsivarsille.

Pyöreänä ja punaisena se tirkisteli ilmeettömillä, arvoituksellisilla silmillään pitsipielukselta, jonka kellastuneet pisteet muodostivat säännöttömästi vierekkäin sommiteltujen kruunujen ääriviivat.

Keisarin säännöllisissä, hiukan väsähtäneissä piirteissä kuvastui pettymystä ja epämääräistä liikutusta. Arasti torjuvin kädenliikkein hän otti vastaan molempien lääkärien kunnioittavat onnittelut ja kiitti heitä miellyttävästi hymyillen avusta, jota he olivat kuluneiden vaikeiden hetkien aikana osoittaneet hänen majesteetilleen keisarinnalle. Mutta hänen äänessään oli kova ja särkynyt sointu, ja hänen silmänsä, jotka omituisen neuvottomin ilmein olivat kohdistetut pyöreihin lapsenkasvoihin, olivat sumeat. —

Raskasta hänen oli nähdä ensimmäisen, ylpeän toiveensa vieraiden nähden menevän hukkaan. Vaikeata pysyä niin arvokkaana, kuin hetken merkitys vaati.

Ei se, jota pyhä Venäjä-äiti odotti. Ei se, joka oli kutsuttu kerran
tuntemaan vihityn kruunun painoa päänsä päällä, ripustamaan pyhän
Andreaan vihreä samettivaippa hartioilleen. Nuori isä huokasi. —
Toiveet murskana. Tältä päivältä, ei ainaiseksi. —

Hän hymyili jo taas kävellessään lyhyin, pelokkain askelin edestakaisin huoneessa. —

Itkettynein silmin lepäsi Aleksandra Feodorovna Venäjän keisarinnojen makuusuojan antiikkisen, kalkitun katon alla.

Kun keisari astui sisään ja kumartui hänen puoleensa, värähtivät hänen kasvonsa. Hän painoi kasvonsa pieluksiin salatakseen kyynelensä.

Hänen puolisonsa tarttui hellästi hänen käteensä: "Suruissasiko,
Aleksandra? — Ja minä kun tulin onnittelemaan." —

"Anna anteeksi!" mutisi hän koneellisesti. Hänen huulensa vavahtelivat yhä. "Minä — olen — väsynyt. — Se… ei ole minun syyni, Nikolai! — Vai onko? — Olenhan rukoillut Blagovieshtshenskin tuomiokirkon Pyhää Äitiä…" [Kremlissä oleva Ihmeitätekevä Jumalanäidin kuva, jonka edessä tsaarittarien, tuntiessaan tulevansa äidiksi, tuli suorittaa hartaudenharjoituksia.]

"Blagovieshtshenskin Jumalanäiti on antava meidän tulla armostaan osallisiksi, Aleksandra." Keisari puhui hiljaa ja liikutettuna. Hänen kätensä sivelivät hellävaroen kapeita naissormia, joiden hän tunsi rauhattomasti värisevän.

Puhuiko hän totta? — Polvistua vanhan madonnankuvan eteen ja höpistä ulkoaopittuja kaavoja — oliko se rukoilemista? Koskettaa satumaisia, hehkuvia, puoli-raakalaismaisen loisteliaita jalokiviä, jotka kehystivät suurisilmäisiä naiskasvoja arkoine ja kuitenkin omituista ylemmyyttä kuvastavine kasvoineen — voiko sille antaa saman nimityksen, joka ilmaisi sopertelevan rukoilijan hehkuvimpia tunteita? —

Hän sulki silmäluomensa, jottei olisi enää nähnyt Nikolain lapsekasta uskoa ilmaisevia silmiä eikä pehmeäpiirteisen, väsyneen suun luottavaista hymyä, tuon suun, joka hiljaa ja sointuvasti puhui valkoisen tsaarin maailmaa onnellistuttavasta tehtävästä ja palavasti suuteli kultaisen ristiinnaulitunkuvan kylmiä metallihuulia. Hänen, joka uskoi Blagovieshtshenskin Jumalanäidin ihmetyöhön!…

Aleksandra Feodorovna painoi päänsä miltei kiivain elein takaisin pieluksiin. Hänen kätensä väisti puolison hyväileviä sormia.

Sinun, Nikolai Aleksandrovitshin! Sinun, oikeauskoisen kirkon vanhurskaan pään, joka opettajaltasi Pobjedonostsevilta opit halveksimaan kaikkea tietämistä mitättömänä, hurskasta inhottavana turhuutena. Joka olet naiivi ja uskovainen… Mutta… minun?… Muukalaisen, kerettiläisen? Joka siirtyessäni oikeauskoiseen kirkkoon kieltäydyin kiroamasta perittyä uskontoani ja jota isä Joannin terävät silmät epäluuloisesti tarkastavat?…

Syynä siihen oli hänen tilansa ja viime tuntien ponnistukset: Muulloinkin hän tunsi olevansa muukalainen, mutta ei silti koditon. Tänään, kesken kaikkia nuoria, tuskallisen suloisia äitiydentunteitaan, hän oli kuin irtireväisty lehti, joka ajelehtii tummalla virralla tuntemattomia päämääriä kohti. Saksanmaa oli kaukana, ja hän oli yksin vieraan, tylsästi kummastelevan kansan keskellä, joka kutsui häntä keisarinnakseen. Joka tänään oli odottanut tsaarinistuimen perijää ja olkapäitään kohauttaen vastaanottanut tiedon keisarillisen prinsessan syntymästä. Vieras ja koditon! Anteeksisaanut ja surkuteltu!…

Aleksandra Feodorovna tunsi kyynelten taas tulevan. Hän kätki kasvonsa pieluksiin…

Keisari nousi hoitajattaren viittauksesta. Äänettömänä hän poistui huoneesta. Pysähtyi ovelle vielä hetkeksi ja kuunteli.

Ei mitään! — Pielukset tukahduttivat pettymyksen nyyhkytykset. Hoitajattaren hiljaiset askelet kuuluivat pehmeästi ja hyväätekevästi. Ulkona kasteli viileä, pehmytpisarainen syksyinen sade palatsin ikkunoita. Suurina; äänettöminä kyynelinä putoilivat pisarat vanhojen, melkein lehdettömien vaahteroiden kalvakankeltaiseen lehvikköön.

"Sallikaa minun, lähinnä keisarillisen perheen jäseniä, ensimäisenä onnitella teidän keisarillista majesteettianne."

Hän puhui hitaasti ja hiukan värähtelevän arvokkaasti kuten hänen korkealle iälleen sopi. Mutta älykkäässä, vanhassa päässä syvällä olevien silmien katse oli pistävä kuin kyykäärmeen. Keisarin oli, kuten aina Pobjedonostsevin läheisyydessä ollessaan, pakostakin taisteltava vastenmielisyyden tunnetta vastaan. Hänen hymyilynsä, kun hän kiitti, oli laimea ja väkinäinen. Hän tunsi kirkkoruhtinaan korkean otsan takana vaanivan kysymyksiä, joiden vastauksista hän ei vielä ollut selvillä…

Varovasti tutkistellen Pobjedonostsev ryhtyi koskettelemaan odotetun perintöruhtinaan syntymän johdosta suunniteltua armahdusjulistusta.

Hän näki keisarin otsan rypistyvän. Pilkallinen, riemuitseva hymy leikitteli ukon ohuiden, askeettisten huulien ympärillä. —

Nikolai Aleksandrovitsh karkoitti torjuvin kädenliikkein manifestiajatuksen mielestään.

Ei tänään… ei!… Hän oli kiihoittunut, viettänyt yön valvoen ja rukoillen ja tunsi vielä odottamattoman pettymyksen synnyttämää tuskaa ikäänkuin raukeutena jäsenissään.

Eikö voitaisi odottaa siihen päivään asti, jolloin vastasyntynyt suuriruhtinatar otetaan oikeauskoisen kirkon helmaan?…

"Teidän keisarillisen majesteettinne armo ei milloinkaan tule liian myöhään."

Hän laski kuihtuneet, sormuksilla koristetut kätensä selvästi eroittuvine sinisine suoniverkkoineen ristiin kepin norsunluukahvalle — hänen oli jo kymmenen vuotta kävellessään tarvinnut nojata keppiin.

"Teidän keisarillinen majesteettinne antaa armonsa runsaudensarven tuhlaten vuotaa sekä hyville että pahoille."

"Tahdon —" hän hymyili itsekseen ikäänkuin jokin suloinen näky olisi väikkynyt hänen edessään — "päättää työn…"

Pobjedonostsev oli vaiti. Hänen luiset, kepin luukahvaa pitelevät sormensa vavahtivat väkisinkin. Seuraavassa hetkessä ne olivat taas liikkumattomat kuin maaorjat, jotka ovat tottuneet alistumaan herransa tahtoon.

"Teidän majesteettinne keisarillisen isoisän kaatoi murhaajan käsi", sanoi vihdoin yliprokuraattori. Hän lausui viimeiset sanat hyvin hitaasti omituisen teräväliä, kirkkaalla äänellä.

Keisarin kasvot olivat taas saaneet tavallisen väsyneen kalpeutensa. Hänen hartiansa liikahtivat ikäänkuin hän olisi tahtonut karkoittaa ajatuksistaan painostavan mielikuvan.

Hänen äänensä oli laimea ja soinnuton kuin särkyneen lasin särähdys. Hän tunsi vanhuksen älykkäiden kasvojen pergamentti-ihon takana piilevän sanattoman vastustuksen ja katseli häntä huolimattoman uhmaavasti, ylemmyytensä tuntien.

Yliprokuraattori hieroi kuivaa etusormeaan kepinkahvan hopeasilaukseen kiinnitetyllä, sileäksi hiotulla, verenpunaisella rubiinilla.

Hänen suupielissään karehti jo taas hymy, tuollainen merkillinen, ärsyttävä hymy, jolla vanhus vastaa pojan haaveksiviin unelmiin. —

Mitäpä muuta tämä keisari olikaan kuin tyhmä poika, joka tavoitteli pilviä? Narri! Sokea! — Haaveilija, joka tahtoi itselleen hakata omat tiensä risukon puhki.

Sinä revit sormesi okaissa, Nikolai Aleksandrovitsh. Sinä olet näkevä, että mushikkaa on kuritettava piikkiruoskalla, jos mieli hänet pysyttää kesynä. Sinä saat sen kokea…

Konstantin Pobjedonostsevin vahva puoli oli se, että hän taisi niinä hetkinä, jolloin toisen tahto oli ratkaiseva, tekeytyä myöntyväiseksi.

"Teidän keisarillinen majesteettinne ajattelee vapauttajatsaarin suunnittelemaa perustuslakia?"

Perustuslaki! — Se sana oli hyvin valittu. Se oli kuin punainen vaate, joka saa rauhallisesti ruohoa pureksivan härän muistamaan voimansa. —

Perustuslaki! — Anna vapaaehtoisesti suomiesi lahjojen takeeksi kirjallinen vakuutus ja katsele hymysuin, kuinka kätesi sidotaan itsepunomallasi köydellä.

Pobjedonostsev istui liikkumatta. Hengitystään pidätellen hän odotti päätöstä, jonka täytyi tulla. —

Astuttuaan rauhattomasti pari askelta huoneessa keisari pysähtyi. Hänen valkoisen litevkan verhoama vartalonsa näytti tänään laihemmalta ja hennommalta kuin muulloin. Poikamaisena ja kypsymättömänä hän seisoi seinäverhon tummankirjavaa taustaa vasten.

"Perustuslaki on vaarallinen leikkikalu kokemattomien käsissä. Ja
Venäjän kansa on kuin lapsi muiden Europan kansojen rinnalla."

Pobjedonostsev hymyili. Hänen hiukan kokoonpainuneen ruumiinsa lävitse kulki liikahdus, ikäänkuin hän olisi hengähtänyt vapaammin.

Hänen äänessään piilevä pilkka jäi huomaamatta. Keisari oli mennyt ikkunan luo ja antoi katseensa alakuloisen miettivästi lipua pitkin Eremitaashin valtavia seiniä, joiden marmorin harmaus eroittui omituisena päivän pilviverhosta.

"Kun tämä kansa kypsyy!… En lupaa mitään perustuslakia. — En vielä.
Jos minulle syntyy kruununperillinen…"

Hän keskeytti puheensa ja hymyili. Pobjedonostsevin huulet puristuivat vastakkain kovina kuin kaksi karkeasti päällekkäin liitettyä marmorireunaa.

Hänen äänessään oli jotakin, joka sai keisarin hätkähtämään. Epäilys pyrki esiin ja painui kohta seuraavassa hetkessä taas olemattomiin. — Nikolai Aleksandrovitsh pudisti huomaamattomasti väsynyttä, kaunispiirteistä päätään.

Hän ei pitänyt Pobjedonostsevista. Aleksanteri III:nnen verinen sortovalta loi punaisen kajastuksen tähän nimeen. Se tuoksahti vankikopille. — Venäjän valtaistuimen uusi haltijahan halusi rakkautta ja vapautta. — Hän epäili kaikkia, jotka olivat antaneet myöntymyksensä pimeälle taantumukselle. Ehkäpä hänen mielessään harvoina surumielisyyden hetkinä liikkui sellaisiakin ajatuksia, että näiden Aleksanteri IIII:nnen suosikkien täytyi olla nuoren tsaarin salaisia vihollisia, ja että he tyynen pinnan alla lietsoivat salattuja tulia. Että prinsessan syntyminen oli heille tervetullut seikka…!

Väsynyt hän oli, epävireessä ja hiukan surullinen. Yliprokuraattorin istuinpaikka oli tyhjä. Mutta älykkäät kyykäärmeensilmät loistivat vielä jossakin ja täyttivät huoneen jääkylmällä katseellaan.

Keisaria värisytti. Hän tahtoi tavata isä Joannin ja rukoilla hänen kanssaan. Hän tahtoi anoa pyhien siunausta keisarinnalle, jonka kohdussa oli tsaarivallan tulevaisuus. Hän tarvitsi pyhää savua, ikonostasin [pyhäinkuvilla ja jalokivillä koristettu seinä venäläisissä kirkoissa] satumaista hohtoa, salaperäistä hämärää ja pyhimyksen moniaavisteista läheisyyttä. —

Ulkona oli ilma kuin harmaa muuri. Kupoolit verhoutuivat hitaasti hämärään. Täytyi ajatella häipyviä sävelsointuja tahi taivasta kohti kohoavia aatteita, jotka olivat uupuneet ja vaalenneet. — Äänettöminä putoilivat vaahterien lehdet… Kuolevia ihanteita! — Alistuvaisesti olkapäitään kohauttaen keisari kääntyi, nosti kätensä silmilleen ja loi etsivän katseen pitkin huonetta. Ei! — Pobjedonostsev oli poissa. Mutta hänen silmänsä kiiluivat vielä, tirkistivät kullattujen kirjanselkien lomista, riemuitsivat… ivallisina ja kammottavina.

"Kaikki maailman tieto, joka ei palvele Jumalaa ja Hänen pyhää kirkkoaan, on turhuutta. Kaikki tahto on turhuutta, paitsi tätä yhtä…"

Eikö joku ääni kuiskinut? Eikö tuolla hämärässä häämöttänyt kasvoja?…

Keisari mutisi rukouksen. Hurmiosta värisevin sormin hän painoi sähkökellon nappia.

Notkea lakeija kiiti nuolennopeasti alas portaita viemään herransa kutsun perille…

Maria Feodorovna oli ilmoituttanut itsensä nuorelle keisarinnalle, lausuakseen hänelle onnittelunsa ja tiedustellakseen pienen suuriruhtinattaren vointia.

Urkkijoiltaan hän oli saanut tietää, että hänen majesteettinsa keisari oli Pobjedonostsevin lähdettyä ollut kiihdyksissä ja lähettänyt kutsumaan isä Joannia luokseen. Aina etuhuoneeseen saakka kuului papin rukoileva, yksitoikkoisen laulava ääni.

Kaksi vanhan hallitustavan jäykkää tukipylvästä, jotka olivat kyllin vahvasti juurtuneet tämän hovin ilmapiiriin. Eikö Nikolai, joka ei tahtonut nähdä ketään välittäjää itsensä ja kansan välillä, ollut kiiruhtanut karkoittamaan hovista isänsä suosikkeja? Eikö hän puhunut uusista aatteista, jotka olivat toteutettavat? — Uusia aatteita, samalla kun kaksi liukasta Aleksanterin aikuista pappia parhaillaan kietoi häntä verkkoonsa!

Keisarinna naurahti. Tylysti, hillitysti. Kaksi pappia… Ja kyllä toisetkin vielä löytäisivät jonkin salatun takaportin uuden hallitsijan sydämeen… Kaikki vapaamieliset aatteet häviäisivät kuin kapea puro hiekkamereen.

Hymy karehti vielä Maria Feodorovnan kasvoilla, kun hän astui miniänsä luo ja sydämellisin, liian sydämellisin sanoin onnitteli häntä.

Nuoren keisarinnan silmiä ympäröivät punehtuneet kehät, ja katse oli väsynyt. Hän kiitti laimean kohteliaasti, pakottautuen hiukan taivuttamaan päätänsä.

Hän kaipasi palavasti Nikolaita, joka oli äänettömästi pujahtanut pois nähdessään hänen kyynelensä. Hän tahtoi selittää ja saada lohdutusta… Ja nyt… tämä nainen… tämä vieras nainen!… Kuka hän oli?… Mitä hän tahtoi?…

Maria Feodorovna puheli tottuneesti ja rohkaisevasti. Hänen keskustelutaitonsa ei jättänyt häntä pulaan missään tilanteessa. Samalla kun hän kevyesti jutteli ylimalkaisista asioista, vaanivat hänen katseensa salaisuuksia ja pelokkaasti kätkettyjä ajatuksia. Tiesikö Aleksandra Feodorovna Pobjedonostsevin olleen keisarin luona?

Ei, hän ei sitä tietänyt. Se olisi muuten ollut hänestä yhdentekevää. Tämä saksalainen prinsessa, joka oli tottunut Darmstadtin hovin pieniin oloihin, ei kyennyt arvioimaan keisarillisen ympäristön kuiskutuksia.

Maria Feodorovnan huulet muikistuivat ylenkatseellisesti. Päämäärästään tietoisen puolison käsissä olisi Nikolai ollut kuin pehmeä vaha. Tämän rinnalla…?!

Hän ojensi, hartioitaan kohauttaen, kapeat, ihmeteltävästi hoidellut kätensä ja katseli niitä salaisesti hymyillen. Aleksandran kädet eivät milloinkaan olisi saattaneet innoittaa kuvanveistäjää. Tyhmiä he olivat välinpitämättömyydessään, nuo nuoret naiset, jotka halveksivat kaunistuskeinoja ja kevytmielisesti riistivät itseltään vallan.

"Kelpo naisia, mutta hovissa mahdottomia", sanoi hän pehmeällä, sointuvalla äänellään.

Hän puhui Wittestä, hänen lisääntyvästä vaikutusvallastaan, suosiosta, jota hän nautti tiettyjen kansankerrosten taholta, ne kun hänessä vainusivat sen miehen, joka tuleva oli.

Hänen aikomuksensa oli pudistaa nuori nainen hereille uneliaisuudestaan. Hän ehkä varoittaisi keisaria. Varoituksilla on usein sama seuraus kuin suositteluilla. Mutta Aleksandra Feodorovna vain hymyili.

"Koko Venäjänmaalla on vain yksi tuleva mies." Äitikeisarinna nousi jäykkänä seisoalleen.

"Keisari on… keisari", sanoi hän hitaasti. "Minä puhuin hänen ministeristään, joka on noussut kansan keskuudesta ja joka on riippuvainen tämän kansan suosiosta. Riippuvainen syntyperänsä kautta. Vain sen kautta…"

Hän piti kättään riippulampun punertavaa valoa vasten ja tarkkasi sekunnin ajan kalpean ihon alla virtaavia lämpimiä veriaaltoja.

Aleksandra Feodorovna ei vastannut. Metallilta kalskahtava sointu, jonka vanha keisarinna sai ääneensä, koski häneen. Helmikampa korkealle käherretyssä harmaassa hiuslaitteessa kimalteli kuin pedon hohtavat hampaat.

"Enemmän?" Maria Feodorovnan kasvot olivat kalpeat ja liikkumattomat. "Venäjällä ei ole mitään, mikä olisi tsaarinkruunua korkeammalla. Ei mitään tehtävää, jota keisari saisi pitää korkeampana kuin kruununsa säilyttämistä…"

"Ja kuitenkin juuri kruununperijä-suuriruhtinas itse tahtoi siitä luopua. Vapaaehtoisesti… Ja jäi vain siksi, että piti niitä itsekkäitä syitä, jotka häntä siihen yllyttivät, mitättöminä miljoonien onnen rinnalla."

Hän sanoi nämä sanat nopeasti, kiivaasti hengittäen. Nyt, kun hänen tytönylpeyttään kuolettavasti haavoittanut salaisuus oli raastettu päivänvaloon, hän pelästyi.

Maria Feodorovna oli käynyt kovin kalpeaksi. Hänen kurtuttomat kasvonsa hohtivat marmorivalkeina riippulampun valossa. Hän näki erään aseen riistetyn itseltään…

Tämä kruununperijä-suuriruhtinas Nikolain rakkaus Raisa Kaganiin, jonka tähden Nikolai Aleksandrovitsh oli ollut valmis luopumaan valtaistuimesta ja keisarikunnasta, oli kuin terävä miekka tupessa, niin kauan kuin se pysyi nuorelta keisarinnalta salassa. Miekka, joka saattoi katkaista tämän toisten tahdosta solmitun avioliiton siteet, jos ne osoittautuisivat liian vahvoiksi ja alkaisivat olla esteenä…

Maria Feodorovna etsi vastausta, pakotti värähtelevän hymyn kalvenneille huulilleen.

"Olet kiihtynyt, darling. Ah, sinä olet kärsinyt. Tunnen, kuinka olet kärsinyt."

Äänen metallisointu oli kuin pois pyyhkäisty. Hellästi ja äidillisesti kumartuivat äitikeisarinnan kirkkaat kasvot nuoren äidin puoleen.

"Minulla ei ole mitään anteeksi annettavana. Nikolai on ollut rehellinen minua kohtaan. Ainoa rehellinen. — Ei, en herjaa toisia. Mutta… olen usein saanut itkeä…"

Hänen äänensä vapisi. Kuin lumottuna pysyi hänen katseensa irtautumatta kohdistuneena huoneen valkoiseen kattoon. Hän ei tahtonut enää nähdä noita äidillisiä kasvoja, tahtoi päästä hengittämästä tuota tuoksua, joka oli kuin kiehtova hyväily. Hän ei tahtonut purkaa sydämensä kyllyyttä tuolle vieraalle naiselle, ei tahtonut muistella menneitä kärsimyksiä, jotka olisivat tehneet nykyhetken karvaaksi ja katkeraksi. Kirkkaassa rauhassa hän tahtoi kulkea hiljaista tietään…

Hoitajatar ilmestyi ovelle. Äitikeisarinnan toivomuksesta hän oli järjestänyt tämän kahdenolon.

Nyt hän näki Maria Feodorovnan hyväilevän käden silittävän nuoren keisarinnan poskea.

Pitkälle riippuvien ketjujen harmaat helmet kilahtelivat hiljaa hänen
astuessaan kookkaan, hoitajattarenmekkoon puetun englannittaren ohi.
Hänen hymyilevä katseensa hipaisi tämän kovapiirteisiä kasvoja. Maria
Feodorovnalla oli kyky saattaa ympäristönsä ihmiset orjikseen.

Mutta hänen tultuaan omiin suojiinsa hymy hävisi ja sijaan tuli äänetön mietiskely.

Tässä oli pidettävä varansa! — Tuo nuori hesseniläinen prinsessa, joka omien hovinaistensa seurassa vaikutti ujolta ja kömpelöltä, oli kyennyt kuukausimääriä säilyttämään pettymyksensä salaisuuden. Oli kyllin rohkea lausuakseen julki, että Nikolai Aleksandrovitsh oli se mies, jota Venäjä odotti. Ja silmät punottivat siksi, että hänen kohdustaan ei ollut syntynyt odotettua kruununperijää!

Maria Feodorovna kohautti hartioitaan. Hän vihasi saksalaisia, koska nämä olivat mauttomuuteen saakka rehellisiä ja taisivat tunteettomin sormin repiä rikki taidokkaasti kudotut juoniverkot. Nyt oli tuolla saksatar…

Hän selosti asioita hitaasti ja hieman perinpohjaisesti, tuolla rauhallisella, kohteliaalla ja talttuneella sävyllä, joka oli ominainen entisen pikkuvirkamiehen hillitylle luonteelle.

Hän selitti juurtajaksain venäläis-mandshurialaista rautatiehanketta, todisti painavin perustein, että rautatien kaartaminen Vladivostokista etelään olisi epäviisas teko.

Keisari käveli levottomin askelin edestakaisin työhuoneessaan. Hänen kasvojaan peitti puna; eikö suuriruhtinas Wladimir puolta tuntia aikaisemmin ollut puhunut aivan päinvastaista, kuin mitä rahaministeri tässä kuivin lausein todisteli? Eikö hän ollut puhunut rauhallisista toiveista Koreaan nähden, Venäjän alueen laajentamisesta miekan iskemättä?

Keisarin poskilihakset työskentelivät. Witten asiallinen, miltei puolueeton sävy ärsytti häntä.

Hänen esittämänsä syyt olivat kenties hyvät, — hänen kuiva esitystapansa sai ne ensi silmäykseltä näyttämään ehkä suorastaan ilmeisiltä.

Voiko sellainen maa uhata, joka ei kykene itseäänkään suojelemaan?
Uskaltaisiko nuori Japani uhmata Venäjän aseiden uhkaavaa kalsketta?…
Aseiden?… Ei mitään aseita! — Rauha! Mitä herra von Witte siis
oikeastaan tahtoi?… Wladimir Aleksandrovitshkin puhui rauhasta.
Kukaan ei halunnut sotaa. Ei kukaan.

Nuoren itsevaltiaan otsa oli rypyissä. Hän silmäili salaa rahaministerin kasvoja. Tämä oli levollinen, liikkumaton ja tutkimaton. Hänessä ei ollut hituakaan Pobjedonostsevin hillitystä intohimoisuudesta, hänen kasvoillaan ei merkkiäkään hovieläjien kilpailevasta, hallitsijan armollisia silmäyksiä ongiskelevasta hymystä.

Sitä Nikolai Aleksandrovitsh ei tiennyt. Hän ei kyennyt luomaan itselleen kuvaa tämän miehen luonteesta. Ehkäpä hänen voimansa perustui siihen, että tiesi olevansa tutkimaton…

Keisari-vainaja oli tehnyt hänet uskotuimmaksi neuvonantajakseen valtion asioissa. Oli keksinyt hänet ja pistänyt eteläradan vähäpätöisen virkamiehen kainaloon ministerinsalkun. Oliko Aleksanteri tuntenut syvemmin suosikkinsa olemuksen?…

Toisinaan, yksinäisinä hetkinä, keisari koetti päästä herra von Witten luonteen perille.

Kun ministeri oli saapuvilla, pääsi hänen läsnäolonsa epämieluisasti ärsyttävä vaikutus voitolle.

Oli hetkiä, jolloin Nikolaista tuntui, että hän vihasi tuota miestä. Sitten hän taas karkoitti ylenkatseellisesti hymähtäen tuon ajatuksen mielestään. Mutta värähtelevä hermokiihoitus jäi jäljelle…

Hitaasti, huolellisesti herra von Witte taittoi levitetyn asiapaperiarkin taas kokoon.

Hän oli lausunut mielipiteensä ja odotti. Tummat kasvot, joilla väikkyi hieno, rauhallinen hymy, olivat kumartuneina valkoisen paperin yli.

"On välttämätöntä, että Kiina ja Venäjä käyvät käsikädessä ja että
Japani oppii luottamaan rauhallisiin tarkoituksiimme."

"Ei kukaan meistä ole antanut heille aihetta niitä epäillä", vastasi keisari nyreästi.

"He epäilevät siitä huolimatta. Tshifun redillä sattunut välikohtaus on tehnyt heidät epäluuloisiksi."

"Sopimukset velvoittavat vain tiettyyn rajaan saakka. — Eivät ehdottomasti, teidän majesteettinne."

Keisari keskeytti hänet epäsuosiollisen käskevällä kädenliikkeellä.
Ministerin sanoissa oli ylemmyyden vivahdus.

Keisari siirtyi muille aloille. — Hän oli valmistanut suunnitelmia sisäisiä uudistuksia varten, puhui työajan uudestisäännöstelystä, talonpoikain asemaa keventävistä laeista, kuvernöörien ja piiripäälliköiden keskinäistä asemaa koskevista muutoksista…

Hän puhui nopeasti ja kiihtyneesti, ikäänkuin olisi ollut tärkeätä päästä mahdollisimman pian eroon jostakin epämieluisasta.

Ministeri kuunteli vaieten tällaisten aikeiden ilmaisuja. Työväestön aseman parantamista? Talonpoikaisolojen uudistuksia? — Myöhemmin! Myöhemmin! —

Herra von Witte olkoon ensi kerralla valmis esittämään mielipiteensä.
Kyllin täksi päiväksi! —

Hän ojensi heille kätensä ja haastoi muutaman sanan, ennenkuin astui vaunuihinsa. Hän näytti heistä väsyneeltä ja rasittuneelta. Witten joustavuus on vähentynyt, kuiskailtiin. Aleksanteri III:nnen aikana oli hänen olonsa ollut helpompi…

Hitaasti vierivät vaunut Pietarhovin puiston läpi. Puiden mahtavat, alkukevään kainon vihannan värittämät latvat suhisivat kirkkaassa kevätilmassa. Haaleanväristen pajunoksien takana kuvastuivat pitkät, kellahtavat pilvet himmeää sineä vastaan.

Sergei Juljevitsh Witte ei lainkaan huomannut keväisen puiston hentoa värileikkiä.

Käynnit keisarin luona kuluttivat hänen hermojaan. Hän tunsi seisovansa pohjalla, joka alkoi hitaasti horjua.

Vanha keisari oli ohjannut Venäjän mustimman taantumuksen kitaan. Kammottava päämäärä, mutta varma suunta, joka teki epävakaisesti sinne tänne hapuilevan laivan jälleen varmaksi ja tottelevaksi.

Uusi haaveili uudistuksista ja tavoitteli epävarmoin käsin mielikuvituksensa luomia utukuvia… kaikki järkisyyt pirstoutuivat tuohon poikamaisen uhmaavaan otsaan, jonka ärtyiset kurtut Sergei Juljevitsh kyllin hyvin tunsi.

Täytyikö häntä seurata toisen, joka tähän yksinvaltiaaseen nähden oli häntä voimakkaampi? Pobjedonostsev? — Tahi se pyhä pappi, josta kerrottiin, että hän käsien päällepanemisella suoritti ihmeellisiä parannustöitä?…

Tahi — Witte hautoi ajatusta, joka oli uusi ja merkillinen, — tahi… ehkä keisarinna?

Aleksandra Feodorovna oli nuori ja miellyttävä, kyllin viisas asettuakseen Raisa Kaganin jutun yläpuolelle. Hänen avioliittoaan Nikolai Aleksandrovitshin kanssa pidettiin onnellisena ja sopusointuisena. Eikö ollut ajateltavissa, että hovissa oli muodostumassa "keisarinnan puolue", joka ymmärsi taivuttaa yksinvaltiaan tahtoa avioliiton suomilla keinoilla?…

Saksalainen prinsessa, korkeakasvuinen ja kirkasotsainen, — saksalaisvihaaja Maria Feodorovnan luonnollinen vastapaino?…

Witte oli vielä vaipuneena mietiskelyynsä, kun vaunut puiston reunassa pysähtyivät Pietarhovin linnan erään sivurakennuksen eteen. Hän astui alas hajamielisenä, meni huoneistoonsa, syödäkseen aamiaisen ennen Pietariin lähtemistään, ja hymyili ottaessaan palvelevan lakeijan kädestä teelasinsa. Eriskummaista, syvälle tunkevaa hymyä. Ei kukaan aavistanut, että se koski keisarinna Aleksandra Feodorovnaa…

Moskovassa valmisteltiin nuoren keisarin kruunausjuhlaa. Kremlin kupoolit kimaltelivat, Vasili Blashennin kirkon ihmeelliset tornit kylpivät kirjavina toukokuunauringon kultasäteissä.

[Blashennin kirkko on pihkovalaisten Barman ja Posnikin rakentama vv. 1555—1560, Iivana Julman hallitessa, Kasanin valloituksen muistoksi. Kirkko, joka sijaitsee Punaisella torilla Kremlin edustalla, käsittää yhdeksän mitä erilaisimpien kirkkotyylien mukaan suunniteltua osastoa vastaavanlaisine torneineen. Suom.]

Iivana Suuren tornin [Kremlissä. Suom.] kellot alkoivat kumahdella. Mahtavana, kutsuvana kaikui niiden malmiääni etäisille tasangoille, julistaen pyhän, ikivanhan, tunnuskuvallisen toimituksen alkaneeksi.

Kansanjoukossa, joka sadointuhansin oli leiriytynyt kaupungin edustalla olevalle Hodynkan kentälle, syntyi liike, joka muistutti kuohuvan hyrskyaallon rajua rynnistystä.

He tahtoivat nähdä hänet, joka tänään vihkiytyi pyhälle Venäjä-äidille, nuoren keisarin, joka oli lempeä ja ystävällinen kuin päivänsäde, joka tahtoi antaa onnea ja rauhaa ja muuttaa maansa raamatun yrttitarhojen hedelmällisiksi kentiksi. Hänet tahdottiin nähdä… Suotta eivät he olleet avojaloin lähteneet vaivaloiselle, päiväkausia kestäneelle vaellukselle pitkin kehnoja maanteitä, suotta he eivät olleet viettäneet yökausia paljaan taivaan alla, palellen köyhissä juhlaryysyissään… Naurettiin ja meluttiin.

Tahtoivat nähdä ja viedä muiston näkemästään kotiin, kaukaisen maalaiskylän kyyristyvien kattojen alle…

Aleksandra Feodorovna nojasi kalpeana patjoihin kultaisissa kruunausvaunuissaan, jotka hitaasti vierivät äitikeisarinnan, jo kruunatun hallitsijattaren, vaunujen jäljessä.

Kuvan kaltaiseksi oli hänet koristettu, kuormitettu jalokivillä, jotka rautakahleiden tavoin painuivat valkoiseen ihoon; raskas brokaadivaippa, taakkana painava, oli ripustettu hänen hartioilleen.

Nyt hän katseli väsyneesti ja omituisen hajamielisesti koko tuota kirjavaa joukkoa, naamiomaisen jäykkä hymy kapeilla, lujasti suljetuilla huulillaan.

Vaunujen kirjailluista patjoista kohosi ummehtunut tuoksu. Täällä oli ahdasta ja painostavaa. Nuoren keisarinnan korkeakasvuinen vartalo oli kumarassa, hän taivutti tervehtien päätään… hymyili…

Hänenkö kansansa tuossa riemuitsi? Miksi se riemuitsi? — Siksikö, että keisari noudatti vanhaa tapaa? — Vanhat tavat ovat vaarallisia, Nikolai Aleksandrovitsh. — Ne ovat kuin jäinen henkäys, joka kangistaa nykyhetken lämpimän elämän… Mutta kansasi riemuitsee…

Aleksandra Feodorovnan suloiset kasvot keinahtelivat kultaisten vaunujen lasiruutujen takana.

Hän tervehti kansaansa, — vierasta kansaa, jonka luo hän oli tullut jakamaan sille siunaustaan.

Vierasta kansaa, jolla oli tylsät, avomieliset silmät ja leveät, raa'asti hymyilevät suut.

Muurina se seisoi tien molemmin puolin. Kirjavia päitä, partoja, liehuvia liinoja… Se oli kuin kuohuvan meren kohoavaa ja laskevaa aaltoilemista, jonka yksitoikkoinen kohina tekee raskasmieliseksi ja väsyneeksi…

Vaivaloisesti suoristautuen astui Aleksandra Feodorovna puolisonsa rinnalla metropoliittaa vastaan, joka heitä odotti.

Päivä oli helteinen. Räikeän kirkas aurinko lennätti kuumia nuoliaan laimeansiniseltä, pölyiseltä taivaalta. Kirkonoven ääreisillä harmailla kivipylväillä leikitteli kipinöitä. Kirkkaita, kimeltäviä kipinöitä. — Muuan punainen suu hymyili… ivallisesti, ylimielisesti.

Yli-inhimillisin ponnistuksin Aleksandra Feodorovna koetti saada aaltoilevan sumun haihtumaan silmiensä edestä. Kiinteästi, ikäänkuin ainoaan todelliseen koko ympäristössään, hän tarrautui noihin hymyileviin huuliin. Oliko se todella äitikeisarinnan suu?…

Äkkiä, kuin revitty, maahan putoava harso, alkoi sumu haihtua. Hän katsoi Maria Feodorovnan kasvoihin. Ne olivat kauniit, kylmät ja välinpitämättömät. Omituinen suu ei hymyillyt enää. Kylmästi ja tutkivasti tarkkasivat hänen silmänsä nuorta paria.

Hänen verettömät huulensa puristuivat toisiaan vastaan. Miksi hän ei saanut olla yksin ja itkeä… itkeä…?

Oh, kuinka typerää! — Maria Feodorovna… keisarin äiti? — Voivatko äidit vihata?

Miksi hän miettikään? — Heikkous pois, heikkous pois! — Hänhän on keisarinna…

Kuin unissakävijä hän liikkui eteenpäin, tunsi huultensa koskettavan alastonta kultaista ristiinnaulitun kuvaa, jonka metropoliitta ojensi keisariparia kohti. Kylmän metallin kosketus pani hänen jäsenensä värisemään.

Paluumatkalla, Nikolai Aleksandrovitshin istuessa nuoren puolisonsa rinnalla, sattui kiusallinen välikohtaus. Nuori keisarinna Aleksandra Feodorovna menetti tajuntansa, ja hänet täytyi Kremliin saavuttua herättää tuntoihinsa keinotekoisin kiihoittimin.

Maria Feodorovna ei myöhemmin juhlapäivällisten aikana voinut olla tekemättä vastapäätä istuvalle suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitshille ilkeätä huomautusta.

Keisarinna, jonka uuden kruunun taakka painaa maahan! — Eikö se ollut vertauskuvallista?

Hän hymyili merkitsevästi antaessaan pitkälle riippuvan kruunauskoristeen helmien solua hoikkien, ylellisesti sormustettujen sormiensa välitse.

Hän ymmärsi hymynkin. Tämä nainen pelasi peitetyin kortein, mutta hänen politiikkansa pysyi aina samana. Jo vuosikausia hän oli taistellut valtansa puolesta. Hänenkö olisi pitänyt laskea aseensa tuon kilpailijattaren edessä, joka, niin miltei lapsi kuin hän vielä olikin kokemuksiltaan, uteliaan tietämättömin katsein tarkkasi hovielämän kirjavaa hyörinää.

Maria Feodorovna tarkasteli tutkivasti suuriruhtinaan teräväpiirteisiä kasvoja, jotka saivat ajattelemaan nälkäistä arosutta.

Puoliääneen, pinnallisen keskustelun sävyyn, hän alkoi puhua uusimmista tapauksista ulkopolitiikan alalla.

Oliko Li-Hung-Tshangin läsnäololla kruunausjuhlallisuuksissa jokin syvempi merkitys? Suunnitteliko Witte jotakin uutta, yllättävää shakkisiirtoa?

Maria Feodorovna pelkäsi tuota miestä, jonka vaimoa hän oli vuosikausia vieronut. Ministeri, joka palveli jotakin asiaa, oli tavallisuudesta poikkeava ilmiö Pietarissa.

Luultiinko, että moskovalaisille pyyteille Koreaan nähden oli pantu sulku? Oliko Wittellä tosiaan mielessä…?

Kumpikaan ei ilmaissut erästä ajatusta… Maria Feodorovnan katse oli kiintynyt valtaistuimeen.

"Ja antaa hänen kuitenkin pyöritellä itseään. Tuo Korean riippumattomuusjulistus…"

Keisarinna katsahti ympärilleen. Suuriruhtinatar Elisabet oli heidän lähellään. Maria Feodorovnan ääni aleni melkein kuiskaukseksi.

"Nikolai haluaa rauhaa. Rauhaa hinnasta mistä hyvänsä. Tuo japanilaisen poliisisotilaan iskemä haava on tehnyt hänet väsyneeksi. Väsyneeksi ajattelemaan ja toimimaan."

Viimeiset sanat lausuttiin tuskin kuuluvasti. Suuriruhtinas pikemmin luki ne keisarinnan huulilta. Mutta hän havaitsi noissa tuskin kuultavissa sanoissa sykkivän kiihtymyksen.

"Väsyneeksi ajattelemaan ja toimimaan." — Ja maa tarvitsi hallitsijaa, joka osasi uhata rautaisella nyrkillä. Tarvitsi hallitsijan, joka oli viisas ja sitkeä ja osasi selvittää sotkuisen vyyhden repimättä lankoja. — Hallitsijan — tahi hallitsijattaren?

Suuriruhtinas astui hymyillen keisarillisten vieraiden haastelevien ryhmien läpi.

Hänen päätään pakotti; viulujen ohuet, värähtelevät äänet, jotka soivat soittajaparvekkeelta, takoivat teräväkärkisten vasarain tavoin hänen ohimoitaan, tekivät jäykän, loisteliaan kruunauspuvun painavaksi ja sietämättömäksi.

Viisto valojuova majaili pilvenä Kremlin suuressa audienssisalissa, ympäröi harsona kaksipäisiä kotkia seinien punaisella samettipohjalla, kruunuilla koristettuja vaakunoita, jotka värikylläisinä hohtivat leveiden ikkunoiden muinaistyylisen lasituksen yläpuolella.

Tuolla oli Elisabet, surumielinen hymy kalpeilla kasvoillaan. Mykkänä ja välinpitämättömänä. Sergei Aleksandrovitsh petti häntä päivästä päivään yhä julkisemmin. Se kiihdytti häntä joka kerta yhä uudelleen ja teki kuitenkin lopulta tylsäksi. Hänen tyydyttämätön kaipuunsa saada lapsia kalvoi häntä.

Hän käänsi katseensa toisaalle… näki Maria Feodorovnan, joka keskusteli Nikolai Nikolajevitshin kanssa.

Kuin lumon vallassa hän tuijotti sinne, tunsi jotakin outoa, aavistuksellista hiipivän luokseen. Ei, sehän oli hirveää. Hän ei tahtonut ajatella sitä ajatusta loppuun asti. Mutta se tuntui kuitenkin takertuvan kuin näkymätön hämähäkinverkko hänen vaatteisiinsa.

Hän etsi keisarin katsetta. Tämä oli väsynyt ja alakuloinen; ikäänkuin hän olisi nähnyt tulevat surut, joita valkoisen tsaarin mahtikäsky ei voinut torjua.

Tahi… ajatteliko hän menneitä aikoja? Sitä aikaa, jolloin hän oli ollut valmis kieltäytymään valtaistuimen loistosta kuin raskaasta, velvollisuuksia vaativasta ruhtinaallista syntyperää seuraavasta taakasta?

Hänen silmissään punersi… kultakotkien peittäneen, valoaaltojen maalailemien samettisten seinäverhojen puna. Mahtava, suhiseva puna, joka muistutti virtaavia veripuroja… Jättiläismäinen, korkeahyrskyinen virta!…

Äänettöminä keinahtelivat jättiläismäiset, säihkyvät vahakynttiläkruunut sinne tänne.

Soiton säveliä. Ryhmityttiin masurkkaan. Viuhkat leyhyttivät viileyttä kuumille kasvoille…

Aleksandra Feodorovna istui paikallaan, huulillaan kuollut, kouristuksentapaisesti pidätetty hymy. Hänen vartalonsa suoristautui jäykkänä. Hän oli keisarinna, hänen täytyi odottaa, kunnes juhlamenot olivat lopussa. Täytyi torjua synkkä näky silmiensä edestä.

Häntä kammotti, hän painoi käsiään vastakkain niin lujasti, että teki kipeätä…

Samaan aikaan kaikui Hodynkan kentällä kymmenistä tuhansista suista kauheita huutoja juhlayössä. Innoituksen päihdyttämät ihmiset vääntelivät raadeltuja ruumiitaan hevosten rautakavioiden alla. Veri höyrysi, kasakoiden kimakat huudot häipyivät Moskovan pimeyteen, laukaukset kajahtelivat; verisiä möhkäleitä kiemurteli selvittämättöminä röykkiöinä. Kukaan ei voinut sanoa, kuinka se oli tapahtunut.

Sadattuhannet, jotka olivat saapuneet tänne saadakseen katsella pyhää tsaarillista kruunausjuhlaa, veivät mukanaan kumeat tuskanhuudot kaukaisiin kyliinsä. Väsynyttä ja horjuvaa oli heidän käyntinsä, vaatteensa veren tahraamat, kun he astuivat kotia kohden.

Neljätuhatta Venäjän poikaa makasi verilätäköissä Hodynkan kentällä. Verta oli vuotanut, viattomien pyhää verta, joka kostutti Venäjä-äidin mustia helmoja.

Ne, jotka olivat juhlineet valkoista tsaaria, eivät riemuinneet enää. Murheellisina he lähtivät sieltä, tummissa, puolieläimellisissä katseissaan ensimäiset, hämärät arvoitukset, jotka odottivat ratkaisuaan…

Sen mieltenkiihtymyksen vuoksi, joka Hodynkan kentällä sattuneen onnettomuuden luonnollisena seurauksena vallitsi Kremlin suojissa, ei hän ollut pyrkinyt keisarin puheille. Sanottiin, että Nikolai oli sielunsa syvimpään järkytetty, että tsaaritar, onnettomuudesta tiedon saatuaan, oli puhjennut hillittömiin kyyneliin.

Viisas Li-Hung-Tshang tiesi, etteivät ne hyvät neuvot, jotka hän toi, olisi tässä hälinässä päässeet kuuluville. Hän oli kyllin viisas jättääkseen ne tarkoin kuuntelevalle rahaministerille.

"Asia koskee arvaamattomien aasialaisten selkkausten välttämistä, teidän ylhäisyytenne. Keisari on nuori. Sanotaan, ettei hän ole saavuttamaton ympäristönsä erilaisille kuiskutteluille…"

Ei saavuttamaton?… Suuriruhtinas Wladimir oli aikeissa pujahtaa Nikolain ympäristöön ja tehdä hänestä kamarillan kuuliaisen välikappaleen. Rahaministeri oli jo kuulevinaan miinojen salaista raapimista, niiden kovertaessa maata hänen jalkainsa alta.

Aavistiko Li-Hung-Tshang hänen salaisimmat ajatuksensa? Kiinalaisen pienillä, kurttuisilla kasvoilla oli levoton ilme.

"Keisaria koetetaan saada rakennuttamaan rautatie etelään päin. Hänelle annetaan huonoja neuvoja. Etelä on vaarallinen…"

Rahaministeri kohautti olkapäitään. Hänen mieleensä koski vanhuksen kiihkeä huolestuneisuus asian johdosta.

"Hänen keisarillisen majesteettinsa tapana on hyväksyä se mielipide, joka esitetään hänelle viimeiseksi."

Tuo kuului raskaalta ja samalla pilkalliselta. Suuriruhtinaan puolue väijyi Koreaa. Kykenisikö hän, Sergei Juljevitsh, pitämään puoliaan heitä vastaan?

"Kiinan etujen mukaista olisi suostua kaikkiin mahdollisiin helpotuksiin, teidän ylhäisyytenne."

"Mandshurialainen reitti Nertshinsk—Tsitsikar— Wladivostok säästäisi
Venäjältä kuudensadan kilometrin pituisen kierroksen."

Kuusisataa kilometriä! Rahoja, jotka häviäisivät, kuten kaikki tässä maassa häviää. Ja jotka eivät kuitenkaan saattaneet tyydyttää himoa maa-alueihin ja valtauksiin…

Rahaministeri pudisti päätään. Käänsi kiinalaiselle selkänsä, astui ikkunan luo, mietti, punoi suunnitelmia ja hylkäsi ne taas seuraavalla hetkellä!…

Tuolla alhaalla virtasi Moskva-joki. Jättiläismäiset, katulyhtyjen himmeästi valaisemat siltakaaret kohosivat ja häipyivät johonkin pimeään, joka mustana muurina kattoi joen kimaltelevaa pintaa…

Pimeänä vaani Kreml, jossa keisarinna vuodatti kyyneliä maansa lasten viattoman veren tähden…

Hän tiesi: tuo älykäs, keltainen mies, jolla oli surumieliset, rypistyneet piirteet, piti hänestä, suuren Venäjän raha-asiain huoltajasta. Piti ystävällisesti, isällisesti.

Hyvin harkittuja olivat hänen lausumansa sanat. Suosikkinsa eduksi eikä vieraan keisarin vahingoksi.

Pelkästään toive!… Toiveet saattoivat pettää. Ja kamarilla punoi hienoja, monihaaraisia verkkoja.

Joitakuita päiviä kruunauksensa jälkeen oli keisari Kremlissä avoimesti ja vapaasti selittänyt nöyrästi hänen lausuntoaan odottavalle kaupunkien lähetystölle, ettei venäläisestä perustuslaista voinut olla puhettakaan, että patriarkaaliset suhteet oli kansan samoin kuin itsevaltiuden edun tähden säilytettävä loukkaamattomina ja että hallitus vähitellen panisi toimeen uudistuksia, kohottaakseen kansan asteittain täysin eurooppalaisen kulttuurin tasalle.

Ne, jotka kuulivat nuoren keisarin sanat, eivät epäilleet hänen tarkoittaneen niillä täyttä totta. Uudistuksiin samoin kuin itsevaltiuteenkin nähden.

Yhtä toivetta köyhempinä he lähtivät Kremlistä, lohduttautuen nuoren itsevaltiaan paljonpuhuvalla olemuksella, puoleensavetävällä, vilpittömällä esiintymistavalla ja hänen huomattavalla myötätuntoisuudellaan kansaa ja sen tarpeita kohtaan…

Nikolai Aleksandrovitsh oli toimituttanut tarkan tutkimuksen Hodynkan kentällä sattuneen tapaturman johdosta. Syyt oli saatava selville; syyllisiä, jotka kevytmielisesti olivat vuodattaneet Venäjän niin monen alamaisen verta, oli ankarasti rangaistava.

Moskovan poliisimestaria syytettiin siitä, että hän laiminlyömällä riittävän valaistuksen järjestämisen juhlapaikalle oli aiheuttanut kansanjoukossa syntyneen hirveän sekasorron.

Päiväkausia vaappui hänen kohtalonsa vaakalaudalla. Sitten osasi syytetty puhdistautua siten, että vieritti syyn toisen niskoille.

Muutamia vangittiin, toisia erotettiin virasta. Tuomioistuimet haparoivat ristiriitaisten todistusten kaaoksessa, — keisari, jota kidutti pelko viattoman tuomitsemisesta, menetti tarmokkuudenpuuskansa, joka hänessä oli noussut ensi päätöksen tehdessään, ja suostui vaieten siihen, että asian tutkiminen selvillesaattamattomana jätettiin silleen… Venäjä oli saanut esimerkin, kuinka se saattoi kiertää itsevaltiaansa käskyt…

Syrjään vetäytyneenä ja omasta heikkoudestaan masentuneena keisari eleli suojissaan.

Japanilaisen poliisisotilaan tuottaman haavan jättämä arpi, joka punaisena viiruna kulki poikki hänen päälakensa, alkoi uudelleen vihoitella ja teki hänet palatsissa sattuviin tapauksiin nähden väsyneeksi ja kylmäkiskoiseksi.

Haluttomasti, ikäänkuin raskasta taakkaa kantaen, hän suoritti hallitustehtäviään.

Witte pääsi puheille, sai esittää asiansa ja poistui miltei poikkeuksetta epäsuosiossa. Hän kesti sen silmäkarvankaan värähtämättä, terävimmänkään katseen ympäristössä voimatta arvata, mitä tämän miehen kylmien, rauhallisten piirteiden takana liikkui. Hänen yritystään saada keisarinnan vaikutusvalta tuekseen voitiin pitää rauenneena.

Aleksandra Feodorovna oli mielenkiinnolla kuunnellut hänen selostustaan Mandshurian radasta, hyväksynyt hänen katsantokantansa ja — kieltänyt apunsa.

Levollisella äänellä hän oli selittänyt ministerille, ettei keisarin päätöksiin saanut koettaa vaikuttaa. Ettei vaimon asiana ollut johtaa hallitsijan perhe-elämään poliittisia tehtäviä.

Kevyesti ja viehättävästi, muutamin peitetyin sanoin Aleksandra Feodorovna oli lausunut mielipiteensä. Kyllin selvästi, jotta rahaministerin oli mahdotonta lähestyä häntä sen enempää.

Tämä nainen ei ollut se tyhjänpäiväinen hanhi, joksi Maria Feodorovnan hovilaiset häntä nimittivät. Eikä se teeskentelevä juontenpunoja, jonka älyniekat olivat näkevinhän tyttömäisen ujouden naamion takana.

Nainen hän oli, joka tahtoi olla vain vaimo ja jonka epäsuopea kohtalo oli tuominnut jäykistymään tsaarinpalatsin jäisessä ilmapiirissä.

Laiva ajelehti aallokossa vailla ohjaavaa kättä. Vain yksi ainoa oli, joka tiesi suunnan ja joka yritti pidellä peräsintä…

Moskovassa Aleksandra Feodorovna ensi kerran kohtasi kauniin Raisa
Pistolkorsin, synt. Kagan.

Tämä nuori nainen ajoi avoimissa landoo-vaunuissa keisarinnan vaunujen ohitse, loi niissä istuviin omituisen katseen ja käänsi kalveten kasvonsa pois.

Aleksandra Feodorovna antoi vaunujensa ajaa vielä kappaleen matkaa, ennenkuin vaivoin hillityllä äänellä käski kääntymään takaisin.

Keisari oli pistäytynyt sinne hetkeksi, tervehtinyt suuriruhtinatarta ja syyttäen kiireellisiä tehtäviä nopeasti poistunut.

"Hän työskentelee paljon, Elisabet. — Hän on rasittunut, valittaa väsymystä ja huonomuistisuutta."

Aleksandra Feodorovna puhui hitaasti ja katkonaisesti. Hänen ajatuksensa eivät olleet tässä asiassa kiinni. Hänen sielussaan puhui muuan ääni, jota hän ei voinut vaientaa.

"Kaikki on niin merkillistä, Elisabet! Koko elämäni! — Ikäänkuin se olisi väkivaltaisesti revitty kahteen osaan…"

"Nikolai vei minut kerran 'kultaiseen kammioon' [n.s. kultainen kammio Kremlissä, matala, pimeä, kapeaikkunainen huone, jonka seinät olivat täynnä vahvasti tummennettuja seinämaalauksia, oli keskiajan keisarinnojen, jotka elivät ankaraa, itämaista, eristettyä elämää, pääasiallisimpana oleskelupaikkana], Elisabet. — Aluksi olin vallan kauhuissani. Luulin silloin, että menettäisin järkeni, jos minun täytyisi, kuten muinaisten tsaaritarten, viettää päiväni sen alakuloisessa hämärässä, jossa vain niukat, tummankultaiset päivänsäteet leikittelivät. Vasta Nikolain naurahdus hälvensi säikähdykseni."

"Minun on senjälkeen monesti täytynyt ajatella kultaista kammiota. Entisten tsaaritarten kohtalo ei suinkaan ollut kauhea, Elisabet. He rukoilivat, elivät lapsiaan varten ja saivat tavata puolisonsa todistajien näkemättä. He elivät hiljaista, sulkeutunutta elämää kuin simpukat kuorissaan. Kun he lähtivät ajelemaan, näkivät he kansan, mutta kansa ei nähnyt heitä…"

Hän vaikeni ja katsahti suuriruhtinattareen. Elisabet Feodorovna ei vastannut. Elämä Sergei Aleksandrovitshin rinnalla oli tehnyt hänet katkeraksi ja harvapuheiseksi.

"Toisinaan pelkään tätä kansaa, Elisabet. Se on niin erilaista kuin siellä kotona. Kotona hymyilivät ihmiset minut nähdessään. Täällä ei kukaan hymyile. Tylsin, pelokkaan kunnioittavin silmin he töllistelevät meitä, ikäänkuin olisimme kuninkaallisia petoeläimiä, jotka elävät kultaisissa häkeissä. Heidän katseessaan kuvastuu surumielisyys. Aivan nuorienkin katseessa. Ikäänkuin he kantaisivat kokonaisten sukupolvien kohtaloita hartioillaan…"

Suuriruhtinatar oli taivuttanut hoikan, sinimuotoisen vartalonsa eteenpäin ja silitteli laihtuneilla käsillään, joissa sormukset höllinä kilahtelivat toisiinsa, istuimen silkoisia atlassipatjoja.

"Kun ensi kerran yksin ajoin Pietarinpuiston läpi [laaja puisto Moskovan luoteiskulmassa. Suom.], heittäytyi eräs nainen tielleni ojentaen minulle anomuskirjettä. Otin kirjeen ja lupasin mielessäni auttaa naisparkaa. Myöhemmin, kun kirjettä lukiessani huomasin sen sisältävän mieltäkuohuttavia huomautuksia suuriruhtinaasta ja arvossapidetyistä hovivirkailijoista, pidin parhaana repiä sen rikki ja sirotella palaset ulos vaununikkunasta. Sergein mielestä olin menetellyt viisaasti…"

Hän huokasi ja pyyhkäisi oikealla kädellään valkoista, sinertävähohtoista käsivarttaan, jonka brysselinpitseistä nyplätty verkkoliina jätti paljaaksi…

"En ole sen koommin nähnyt tuota naista… Se kohtaus askarrutti kauan ajatuksiani. Enimmin niinä viikkoina, jolloin tulin huomaamaan, etteivät suuriruhtinaasta lausutut väitteet olleetkaan perättömiä."

"Mistä se vieras nainen saattoi sen tietää, Elisabet?" Suuriruhtinatar kohautti olkapäitään.

"Sanoithan äsken, että elämme kuin kultaisen ristikon takana. Ristikko on läpinäkyvä, pikku Alix. Niiden, jotka siinä häkissä liikkuvat, ei ole mahdollista suuriin kansanjoukkoihin häviämällä peittää piirteitään. Terävän selvästi ja jättiläismäisesti suurentuneina esiintyvät heidän hyveensä ja paheensa…?"

Elisabet hymyili. Hänen ankarat piirteensä, jotka niin aikaisin olivat kadottaneet tyttövuosien suloisen sulavuuden, saivat pehmeän, äidillisen ilmeen.

"Sinähän saat pitää miehesi, jota rakastat. Sinä olet saava poikia, sisko kultaseni."

Aleksandra Feodorovna ei vastannut. Äänettömänä, kyyneliä vastaan taistellen, hän tuijotti lauhaan iltaan.

Nuoren juutalaisnaisen kalpeat kasvot olivat hänen edessään… katsoivat häneen, hymyilivät…

Oliko se ivaa?… Myöhästyneen pilkkaamista, joka tahtoi vielä kerran kahlehtia jo kahlitun? Sääliä keisarinnaa kohtaan, joka kruununperijän sijasta oli synnyttänyt tyttären.

Nuo sanat kuuluivat niin houkuttelevilta. Mutta hän ei uskonut niihin.
Aamupäivän tapaus loi varjonsa hänen sieluunsa…

Elisabetin mentyä hän tunsi itsensä väsyneeksi ja mieleltään raskaaksi.
Keisari oli vetäytynyt pois… Työskentelikö hän?

Hän koetti pakottaa itsensä kääntämään ajatuksensa tuosta toisesta.
Antoi viedä itsensä makuuhuoneeseen ja riisua…

Avoimen sivuoven takaa kuului nukkuvan lapsen hengitys. Tumma, ruusuinen valo huoneen etäisessä nurkassa loi hohteen sulohymyisen madonnan leveälle rubiinikruunulle, saaden sen säteilemään, ja hiveli salaisesti, kuin hyväilevät naisensormet, alastoman Jesuslapsen rusottavaa ihoa.

Aleksandra Feodorovna seisoi kuvan edessä… Kauan… Tahtoi rukoilla, kohotti ristiinpannut kätensä leukaansa asti. Hän tahtoi rukoilla. Tahtoi ajatella, että madonna oli äiti, jonka täytyi kuulla äidin rukous. Tahtoi ajatella, että Nikolain jumalien täytyi olla hänenkin jumaliaan…

Hän antoi käsiensä vaipua, pudisti päätään ja meni lohduttomana lattian poikki vuoteelleen. Heittäytyi leveän vuoteensa patjoille. Itki… itki…

Venäjä toivoi paljon hallitsijastaan. Raskaan sorron alaisina olleet vierasheimoiset hengittivät vapaammin; Varsovassa puolalaiset osoittivat nuorelle hallitsijaparille myrskyisästi suosiotaan. Aleksanteri III:nnen pimeän, hengitystä salpaavan tyranniuden jälkeen vihdoinkin kansan sydäntä ymmärtävä tsaari. Nuorta, pehmeätä, helposti muovailtavaa vahaa.

Väestö riemuitsi, ikäänkuin tahtoen suosiohuudoin huumata uuden yksinvaltiaan mielen.

Puolan vapauttaja!… Oliko liian rohkeata antaa jokin nimi korkealle tavoitteleville toiveille?

Oli muutamia, jotka tunsivat pettymystä, nähdessään keisarin, joita hänen katseessaan kuvastuva totinen ujous hämmensi, jotka kohauttivat olkapäitään, koska hänen täyteläisen, parrakkaan suunsa ympärillä asuva hymy näytti heistä etäiseltä ja eksyttävältä.

Näitä epäilijöitä oli vähän. Heidän äänensä hukkui joukkojen riemuhuutoon, joka oli yhtä määrätön kuin tuhansien hurmio Hodynkan kentällä…

Mutta Nikolai Aleksandrovitsh oli jo hallituskautensa ensimmäisinä kuukausina oppinut varovaiseksi ja viisaasti punnitsemaan sanojaan.

Hän uskoi tehtäväänsä, mutta tahtoi toteuttaa suunnitelmansa hitaasti, pikkuannoksittain. Hitaammin kenties, kuin aluksi oli ajatellut.

Hän oli kuullut monia mielipiteitä ja askarteli nyt oman, vakiintuneen ja järkyttämättömän mielipiteen muodostamisessa.

Vaikea tehtävä? Pakottava arpi hänen päälaessaan haittasi ajattelemista. Hän rakasti pyhääsavua ja pappi Joannin yksitoikkoista ääntä, joka balsamina viihdytti uupuneita hermoja. Vaipui mielellään salaperäiseen hämärään, ja hänen täytyi oikein pakottaa itsensä täyttämään ulkomaailman asettamia vaatimuksia kuin raskasta velvollisuutta. Hallitsijan ensimmäistä velvollisuutta…

Nikolai Aleksandrovitsh otti tämän velvollisuuden vakavalta kannalta. Hän ei tahtonut pettää kansan toiveita, ei tahtonut, kuten isänsä, suojella itseään omilta alamaisiltaan sotilasmuureilla.

Hymyilköön vain Maria Feodorovna hänen maailmaa onnellistuttaville aatteilleen…

Hän hymyili niille tosiaankin. Tunnettu, ilmaiseva väreily suupielissään hän tarkasteli valtakunnan ylimpiä virkamiehiä, tähysteli ilmeitä ja tutkiskeli lyhyin, hiuksenhienoin kääntein ympäristönsä mielipiteitä.

Pobjedonostsev sai käskyn saapua keisarinnan puheille hänen yksityishuoneisiinsa.

Maria Feodorovna selitti hänelle puoliääneen olevansa levoton poikansa terveydentilasta, viettävänsä unettomia öitä ja rukoilleensa pyhimyksiä palauttamaan hänen majestetilleen koko sen voiman, jota hän tarvitsi ristivaltikkaa kantaessaan…

Hänen silmissään, jotka tutkivat Pobjedonostsevin harmaita kasvoja, paloi häikäilemättömän tarmon tuli. Huoneen syvä, tahallaan valittu hämärä verhosi hänen piirteensä.

"Aleksandra Feodorovnan toivomuksesta on neuvoteltava jonkun eteväksi tunnetun lääkärin kanssa. Keisarinna ei voi luottaa meidän venäläisiin lääkäreihimme. Kun mainitsin professori Pavlovin, kalpeni hän ja ojensi torjuvasti kätensä…"

Maria Feodorovna käytti tuttavallisen keskustelun keveätä haastelusävyä. Hän vältti katsomasta Pobjedonostseviin. Turhaa varovaisuutta. Pobjedonostsevin piirteet olivat kovat ja ilmeettömät.

Hänen keisarillisen majesteettinsa tila näytti hänen mielestään tosiaan antavan aihetta — huolestumiseen. Hänen majesteettinsa hermosto näkyi olevan liiaksi kiihoittunut, hän valitti päänsärkyä ja sielullista lamaantumista…

"Witten kielteinen suhtautuminen itä-aasialaisiin suunnitelmiin antaa hänelle paljon ajattelemista", jatkoi keisarinna. "Rahaministeri ei herkeä ennustelemasta aseellista ratkaisua… Punainen kummitus keisarille!"

"Rahaministerin poistamisella olisi kenties suotuisa vaikutus hänen majesteettinsa terveydentilaan…"

"Ei, Pobjedonostsev! Witten täytyy pysyä paikoillaan. Hän on suuriarvoinen valtiomiehenä, suurempiarvoinen ollessaan nousukas. Hän tuntee kansan mielialan, hänellä on vanhoja, arvaamattoman arvokkaita suhteita."

"… Keisari pelkää häntä… Pelkää häntä, Pobjedonostsev. Hänen aikeensa muodostaa puolue yhdessä keisarinnan kanssa ei ole onnistunut. Aleksandra Feodorovna ei tällä hetkellä tunne muuta kunnianhimoa kuin saada lahjoittaa maalle kruununperillinen."

Pilkkahymy hänen suunsa ympärillä häipyi huonekomeron hämärään. Hänen edessään, kirkkaassa valaistuksessa, oli Pobjedonostsevin rypistynyt otsa.

Pyhän synoodin yliprokuraattori vihasi rahaministeriä. Jo senkin vuoksi oli Witte pidettävä paikallaan. Vastakohtien toisiaan vastaan asettaminen tiesi vallitsemista.

Professori Pavlov, joka vastoin Aleksandra Feodorovnan nimenomaista toivomusta oli kutsuttu neuvottelemaan, totesi tsaarin päähän jääneen arven vieressä kasvannaisen, joka osoitti märkimisen oireita. Leikkaus oli välttämätön.

Pavlovin johtama lääkärineuvosto päätti aluksi koettaa kasvannaisen yksinkertaista poistamista.

Keisari näytti maltilliselta ja tyyneltä. Hän rukoili isä Joannin kanssa ja oli uskonut kohtalonsa Jumalan huomaan.

Ahdistava tuska puristi hänen rintansa kokoon, sai hänet öisin kauhistuneena heräämään unestaan. Häntä ympäröivät kasvot, isä Joannin synkkä katse ahdistivat häntä kuin epämääräiset uhkaukset.

Kiihkeämmin kuin tavallisesti hän otti osaa jumalanpalvelukseen, antoi kronstadtilaisen papin hymisevän äänen kajahdella kumartuneen päänsä ylitse.

Selvästi ajattelevana ja protestanttiseen uskoon kasvatettuna hän ei uskonut tuon omituisen miehen ihmeitätekevään voimaan, oli aika ajoin vihannut häntä nähdessään keisarin väsyneen, haaveksivan katseen. Nyt seurasivat nuo ihmeelliset piirteet häntä horrosmaiseen puoliuneensa…

Jokin selittämätön tunne sanoi hänelle, että hänen rakastamansa miehen henkeä uhkasi vaara. Häntä vapisutti tuo Pavlov, leikkaus, koko tämä aaveiden täyttämä hovi…

Suuriruhtinas Vladimir Aleksandrovitsh, joka näihin aikoihin useasti etsi tilaisuutta yhdessäoloon keisarin kanssa, saadakseen hänet houkuttelevan korealaisen syötin avulla suosiolliseksi ryhmäkuntansa toivomuksille, mainitsi Maria Feodorovnalle nuoren keisarinnan muuttumisesta. Hän oli käynyt kalpeaksi ja laihtunut, ja hänen aika ajoin ilmenneeseen hilpeyteensä oli tullut jotakin särkynyttä ja väkinäistä.

Maria Feodorovnasta se tuntui hyvältä. Hän oleskeli syrjässä omissa huoneissaan, myönsi puheillepääsyjä, ja suuria suunnitelmia liikkui hänen uurteettoman otsansa takana.

Hänen suojissaan kamarilla piti kokouksiaan, siellä valmistui mullistuksia, jotka uhkasivat horjuttaa venäläisten valtiaan istuinta…

Salaliiton päänä oli Vladimir Aleksandrovitsh, sen aatteellisena alkuunpanijana Pobjedonostsev. Synkän tyynenä hän vallitsi ylhäisessä piirissään. Hyväksyi suunnitelmia, toisia hylkäsi. Ainoakaan lihas hänen pergamenttikasvoillaan ei värähtänyt. Vain silloin, kun tuli puhe Aleksandra Feodorovnan uudesta raskaudentilasta, joka taas toi toiveet, kruununperillisen syntymisestä etualalle, kulki varjo hänen verettömien huultensa ylitse.

Jos keisarinna synnyttäisi pojan, olisivat Mikael Aleksandrovitshin toiveet mitättömät. Silloin olisi olemassa perillinen, joka esittäisi vaatimuksensa. Äitikeisarinnan asema oli saatava varmaksi ennen Aleksandran synnyttämistä.

Maria Feodorovna nyökkäsi innokkaasti. Suunnitelma, varovaisesti täytäntöön pantuna, oli hänen mieleisensä. Voitiin toimia verettömästi, jättää Nikolaille itsevaltiaan nimi ja keisarinnan ollessa vähän aikaa sijaishallitsijana näppärästi toimittaa Aleksanterin uskotut hallitukseen. Kansan tarpeeton kuohuttaminen välttyisi…

Äitikeisarinnan rypyttömän otsan takana kehkeytyi ajatuksia, joita hän tarkoin varoi ilmaisemasta. Hän toimitti salassa uskottujensa valintaa. Oliko harppaus, joka tekisi sijaishallitsija-keisarinnasta rajattoman yksinvaltiattaren, niin huimaava? Anhalt-Zerbstin pikku prinsessa [Katariina II] oli rohjennut tehdä pitemmän — ja voittanut… Hänen muotokuvansa riippui Maria Feodorovnan huoneen seinällä. Itsekylläinen, mehevä hymy huulillaan se katseli leveästä kultakehyksestä.

Suuri Katarina!… Oliko hän ollut enemmän kuin joku muu hänen jälkeensä voisi olla?

Maria Feodorovna puristi täyteläiset huulensa lujasti yhteen, ikäänkuin peläten jonkun ennenaikaisen sanan niiltä pääsevän.

Hän ei aavistanut olevansa kamarillan suunnitelmissa vain väliasteena, jotakin käytettyä, joka heitetään syrjään, ei aavistanut, että Vladimir Aleksandrovitsh parhaillaan tasoitteli valtaistuimen purppurapieluksia omia poikiaan [Boris ja Kirill] varten…

Vladimir Aleksandrovitsh oli ensimmäinen, joka rohkeni tempaista suunnitelman Nikolain näköpiiriin.

Kasvannainen keisarin päässä oli suurentunut, merkillisesti pistävä päänkivistys käynyt sietämättömämmäksi.

Ympäristönsä kehoituksia noudattaen Nikolai oli päättänyt sallia toimittaa professori Pavlovin vakuutuksen mukaan vaarattoman leikkauksen.

Kolme päivää aikaisemmin kävi Vladimir Aleksandrovitsh keisarin luona, surkutteli hänen heikkoa ulkomuotoaan, hallitustoimien taakkaa, joka painoi kivuloisen miehen heikkoja hartioita.

Veljenpoika oli samaa mieltä. Hän oli juonut muutamia lasillisia ranskalaista samppanjaa turruttaakseen hiljaisen levottomuudentunteen, jonka Aleksandra Feodorovnan surullinen katse oli hänessä herättänyt. Nyt hän tunsi haihtuneen päihtymyksen, jota vastaan hänen kohtuulliset tapansa nousivat kapinaan, tuhkanharmaana tyhjyytenä kivistävän arven alla.

"Hän on hyökkäilevä ja julkea. Saattaa pääni särkemään itä-aasialaisella politiikallaan…"

Hän kävi miettiväiseksi. Miksi rahaministerillä ei olisi saanut olla ystäviä keltaisten joukossa? Ystävyys oli vihaa parempi. Ystävyys ei milloinkaan haitannut… Ei milloinkaan!…

Suuriruhtinaan sanoista syttyneet ajatukset pyörivät hänen pakottavassa päässään. Selvyyttä hän tahtoi, tahtoi selvittää kaaoksen, johon joka sekunti yhä uudelleen tunsi vajoavansa.

Suuriruhtinas Vladimir Aleksandrovitsh kiinnitti tumman, taipumatonta tarmoa hehkuvan katseensa veljenpoikansa väsyneihin kasvoihin.

Hän alensi ääntään, ikäänkuin yhä vielä olisi pelännyt surullisenkuuluisan "kolmannen osaston" urkkijoita. ["Hänen majesteettinsa kanslian" III osasto, Aleksanteri III:n aikainen urkkijajärjestö.]

Yläruumis eteenpäin kumartuneena hän alkoi puhua. Kuvasi liikatyön sairaita aivoja uhkaavaa vaaraa. Suostutteli monarkkia lyhyeksi ajaksi vetäytymään syrjään hallitustoimista, määräämään sijaishallituksen…

Keisari vaipui väsyneesti takaisin nojatuoliinsa. Jokin pelottava mielikuva, joka hetken ajan oli väikkynyt hänen silmissään, näytti kadonneen.

"Maria Feodorovna pitäisi äidinvelvollisuutenaan keventää poikansa taakkaa. Venäjän valtias voisi huoletta uskoa kohtalonsa koetellun lääkärin käsiin."

Vladimir Aleksandrovitsh puhui persoonattomasti ja asiallisesti. Hänen kätensä, nuo lihakkaat tuhlarinkädet, jotka hävittivät omaisuuksia kuin pelimarkkoja, rummuttelivat tuolin mahonkinojaa. Hän piti silmäluomiaan alas painettuina ja siristeli silmiään tuuheiden silmäripsien takaa kuin kissa auringonvalossa…

"Kiitän Maria Feodorovnaa hänen äidillisestä, uhrautuvasta tarjouksestaan", sanoi hän hetken vaitiolon jälkeen, hiljaa ja tukahtuneella äänellä, ikäänkuin hänen olisi ollut vaikea muodostella lauseitaan. "Mutta hallitsijan velvollisuudet ovat vaikeat ja laajakantoiset. Ei kukaan muu kuin Jumalan asettama, Hänen maalliseksi sijaisekseen voideltu, kykene niitä oikein täyttämään."

Hipaisiko ivahymy hänen huuliaan? Hänen sanojensa sointu ilmaisi väsynyttä ivaa.

Vladimir Aleksandrovitsh avasi silmänsä. Ivaako?… Se ei ollut keisari, joka niin puhui. Vai… näkikö hän aaveita?… Oliko salaliittolaisten joukossa petturi, joka itsekästen tarkoitusperien vuoksi varoitti keisaria?

Suuriruhtinas heitti savukkeensa kullatun leijonan kitaan. Hetkessä hän oli ajatuksissaan selaillut henkilöluettelonsa, hymyili ja hengähtäen helpotuksesta painui takaisin nojatuoliinsa.

Hän tuli ajatelleeksi Sergei Aleksandrovitshia. Elisabet Feodorovna oli saksatar, keisarinnan sisar…

"Kenelläkään ei ole oikeutta — olkoot syyt kuinka tärkeät ja painavat tahansa — vetäytyä velvollisuuksiaan täyttämästä…"

"… ja lääkärineuvoston yksimielisen päätelmän mukaan on kysymyksessä helppo, täysin vaaraton leikkaus. Ja niin kauan kuin minä elän ja hengitän…" Hän ei lopettanut lausettaan.

Vladimir Aleksandrovitsh johti keskustelun toiseen asiaan. Kuvernöörien keskinäiseen asemaan. Venäjän vierasheimoisten kuvernööreille oli annettava valtuudet, joiden avulla he voivat masentaa kotimaisen aateliston tyranniuden.

"Venäjän vierasheimoisille on turvattu heidän omat tapansa ja oikeutensa, Vladimir Aleksandrovitsh."

"Tahdon tarkastaa asiaa sinun näkökannaltasi, Vladimir Aleksandrovitsh.
Ei pidä tuomita hätäisesti. Kotimaisen aateliston tyrannius, sanoit?…"

Hän pudisti päätään. "Kuvernöörien tulee koettaa taltuttaa heidät rauhallisin keinoin. Paino synnyttää vastapainoa…"

Vladimir Aleksandrovitsh kohautti olkapäitään ja hymyili. Toisen kerran hän siirsi keskustelun painopistettä. Jätti sisäpolitiikan. Puhui joutavia, sivuasioita…

Noustessaan hän uudelleen otti puheeksi hallituskysymyksen. Äkillisesti, johdannotta, murtaakseen ylläköllä horjuvan keisarin vastustuksen.

Taaskin tuloksetta. Nikolai oli taipumaton. Sairaalloisella, poikamaisella uhkamielisyydellä hän puolustautui, uppiniskaisesti ja jäykästi…

Suuriruhtinaan täytyi poistua saamatta mitään aikaan. Hänen ilmeensä oli kova ja julma. Hyvä ei auttanut; siis väkivalloin… Kamarilla oli mahtava…

Laadittiin kruunustaluopumisjulistus, rakennettiin suunnitelmia keisarin pakottamiseksi se allekirjoittamaan.

Keisarillisen henkivartioväen päällikkö, parooni Freedericks, oli saatava liittoutuneiden puolelle.

Sanottiin, että hän oli järkkymättömän uskollinen perinnölliselle keisarille. Vladimir Aleksandrovitshin kulta alkoi vieriä, ja muutaman päivän kuluttua saattoi suuriruhtinas ilmoittaa liittoutuneille, että Freedericks oli saatu suostumaan kamarillan suunnitelmiin.

Jäätyään yksin huoneeseensa hän aivan ahmi silmillään suuren keisarinnan kuvaa, silitteli sinistä ritarinauhaa, joka miehuuden ja miesmäisyyden juhlallisena tunnuskuvana kulki valtiattaren rinnan yli.

Ravistaa päältään tämän hovin orjuuttavat kahleet… Hallita!…
Hallita!…

Aleksandra Feodorovnaa pelotti yksinolo. Hänen uuden äitiydensä taakka kidutti häntä, antoi hänelle hysteerisille naisille ominaisen tarkkakuuloisuuden.

Päivää ennen keisarille tehtävää leikkausta ilmoitettiin parooni Freedericks hänen puheilleen. Keisarinna, joka aavisti pahaa, hätkähti hermostuneesti, kykeni vaivoin vastaanottamaan paroonin hallitsijattaren tyynellä arvokkuudella.

Freedericks säikähti hänen muotoaan. Nuo suloiset kasvot olivat kalpeat, totiset olivat silmät, jotka loivat tulijaan tuskaisen kysyvän katseen. Darmstadtin prinsessan synnynnäinen ujous teki hänen käytöksensä jäykäksi ja hieman kömpelöksi.

Tulijan kaunissointuinen ääni ja rehelliset saksalaiset kasvot rauhoittivat häntä hiukan.

Hitaasti ja varovaisesti Freedericks johti puheensa keisarin tilaan. Kuvaili monarkin kiihtynyttä mielentilaa, kuinka välttämätöntä hänen oli säilyttää tyyneys ja huolettomuus leikkauksen kestäessä. Johtui, kun arveli tarpeeksi rauhoittaneensa keisarinnaa, puhumaan vaarasta, joka uhkasi uutta hallitusta.

Keisarinna kuunteli häntä… kalpeana, kuivin huulin. Kun hän kuuli äitikeisarinnaa mainittavan, lysähti hän kokoon.

"Pitänette ehdottomana välttämättömyytenä antaa tästä keisarille tarkat tiedot, parooni?"

Parooni hämmästyi kysymystä. Sitäkin enemmän äänensävyä, jolla se tehtiin.

"Olen pitänyt parhaana olla puhumatta ennen leikkausta. Ja perehdyttää teidän majesteettinne tilanteeseen, ollakseni varustettu leikkauksen kestäessä mahdollisesti sattuvien tapausten varalta."

"Henkivartiosto tottelee minua. Liittoutuneet eivät voi ryhtyä mihinkään tekemättä minua uskotukseen…"

Aleksandra Feodorovna seisoi nojaten valkoiseen, muinaisranskalaiseen kamiinaan. Hän hengitti raskaasti.

Freedericks piti tätä jo kauan odottamanaan kysymyksenä todisteista, kopeloi salkussaan ja veti esiin asiakirjamaisesti järjestetyn paperipinkan.

Hän käänsi päänsä, ilmaisi kädenliikkeellä keskustelun olevan lopussa.
Puhkesi kouristuksen tapaiseen, hermostuneeseen itkuun…

Itkeminen tyynnytti hänet. Hän rauhoittui ihmeellisesti, kerratessaan ajatuksissaan paroonin sanat.

Viimeisten viikkojen selittämätön painostus oli hänestä hävinnyt. Ajoissa huomattu vaara ei enää ollut mikään vaara. Ja tehtävä, joka hänellä oli edessään, kokosi kaikki käytettävissä olevat voimat…

Seuraavana aamuna tuli professori Pavlov muutamien apulaisten seuraamana, toimittaakseen leikkauksen.

Aleksandra Feodorovna oli pyytänyt saada olla läsnä sen tapahtuessa.
Hänen pyyntönsä evättiin hänen tilansa tähden.

Hiljainen, kuuma päivä. Aurinko kuumotti puiston kellahtavassa lehvikössä, välkkyi kultanauhoina lammikon tummalla pinnalla, ja laiskasti lipuvien joutsenten lumipuvut hohtivat hämymäisen kuulakkaassa loisteessa.

Kesäisinä tuoksuivat ruohot vanhojen puiden alla, ja kuitenkin hiiviskeli jo ensi syksyn väsynyt surumielisyys hopeisissa kukkaspensaissa.

Aleksandra Feodorovna hymyili. Viereisestä huoneesta kuului lääkärien hillittyä puhetta. Leikkausaseiden kilahtelua. Askelia…

Kuului pidäteltyä puheenmuminaa. Professorin kasvot näyttäytyivät ovessa. Päättynyt!…

Hänen kasvonsa olivat vakavat ja rauhalliset, äänensä hillitty. Hänessä oli jotakin, joka muistutti Witteä. Aleksandra Feodorovna tunsi ihmeellisesti rauhoittuneensa.

Hitaasti, raskain askelin hän astui eteenpäin. Huoneessa vallitsi hämärä, keisarin kasvot, jotka suljetuin silmin lepäsivät pieluksilla, olivat hyvin kalpeat.

Aleksandra Feodorovna istuutui vuoteen reunalle. Laski kätensä, joita Maria Feodorovna sanoi rumiksi, mutta jotka silti jollakin tavoin ilmaisivat tavallisuudesta poikkeavia naisellisia ominaisuuksia, hiljaa syliinsä, katsahti alas Nikolain kasvoihin ja odotti. Odotti sanaa, hymyä.

Keisarinna huokasi, käänsi päänsä vihreihin verhoihin, joiden välitse kapea keltainen auringonsäde pilkisti sisään, ikävöitsi täältä pois…

Kuvia tuli hänen mieleensä. Menneet päivät!… Joilla ei enää ollut mitään arvoa.

Täällä oli nykyisyys… Maria Feodorovna oli pannut toimeen salaliiton.
Äiti poikaansa vastaan…

Aleksandra Feodorovna tunsi epämääräistä avuttomuutta tämän tosiasian edessä.

Eipä siksi, että olisi epäillyt parooni Freedericksin sanoja. Mutta arvoitus oli silti olemassa. Tämä tosiasia oli hirveä… käsittämätön…

Äiti poikaansa vastaan… Sanottiin, että Maria Feodorovna suosi enemmän suuriruhtinas Mikaelia, että hänen toivonsa oli saada nähdä tämä ristivaltikan kantajana…

Pelkkää hyvyyttähän he olivat saaneet osakseen ja kohottivat siitä huolimatta kätensä… Yksinään harvojen uskollisten suojaamana, Nikolai seisoi ylivoima vastassa…

Ei ihmisenä! Keisarina!… Toisia oli ennen häntä ollut samassa asemassa, ja he olivat kyenneet lannistamaan ympäristönsä tahdon. Oliko keisari heikko tahtoessaan olla kaikille oikeudenmukainen? Tulivatko he ylimielisiksi selittäessään hänen epäröimisensä, joka johtui mitä puhtaimmista vaikutteista, omien etujensa mukaisesti?

Kummallinen oli hänen miehensä luonne, rikkinäinen ja täynnä ristiriitoja. Hän tahtoi parasta, eikä hänellä ollut voimaa panna aikeitaan täytäntöön. Hän lannistui siinä, missä toiset rynnistivät. Hänen puutteellinen kasvatuksensa oli herättänyt uhkamielisyyttä ja itsepäisyyttä lujuuden sijaan, mystillistä haavemieltä lempeyden asemesta.

Hänen kätensä sivelivät koneellisesti vuoteen pieluksia. Pysähtyivät, ikäänkuin olisivat koskettaneet jotakin lämmintä, elävää. Pehmeä lapsen pinta!… Hänen poikansa!…

Hänen poikansa!… Venäjän perijä, koko maailman perijä! Tulkoon hänestä voimakas ja mahtava! Lyököön hän viholliset, jotka karsain silmin vaaniskelevat tämän valtaistuimen ympärillä!

Kuiskaten, isä Joannin hurmiomaisen äänen tavoin hänen äänensä leijaili huoneessa.

Aleksandra Feodorovnan huolestuneet epäilykset keisarin parantumisesta osoittautuivat turhiksi. Haava parani nopeasti ja ohjelmanmukaisesti. Kahden päivän kuluttua hän tunsi olevansa kylliksi voimissaan noustakseen vuoteesta, ja vain professori Pavlovin tarmokkaasta vaatimuksesta hän siirsi nousemisen tuonnemmaksi.

Keisarinna ei väistynyt hänen luotaan. Hän oli jättänyt pienen suuriruhtinatar Olgan, jonka vuoteen ääressä hän muulloin itse valvoi, englantilaisen hoitajattaren huostaan ja vietti päivänsä keisarin suojissa.

Hänen hermonsa olivat tuskaisessa jännityksessä, alati peläten odottamatonta hyökkäystä liittoutuneiden taholta.

Nämä vitkastelivat. Erilaisista syistä. Tunsivat olevansa erimieliset ja vastakkaisten virtausten hajoittamat.

Suuriruhtinaanpuolue epäili Maria Feodorovnaa. Tämän luistava älykkyys oli saavuttanut tunnustusta, mutta ei herättänyt luottamusta. Tahdottiin lupauksia, koetettiin saada ennakkotakeita. Muutamat yhtyivät huolellisesti salattuun kaksoisliittoon, jonka tuli auttaa äitikeisarinnaa turvaamaan oma valtiutensa.

Vastakohtien lietsojana oli parooni Freedericks. Hänen käytöksensä herätti luottamusta, hänen vaikutusvaltansa keisarillisiin henkivartiostoihin teki hänet välttämättömäksi… Ainoastaan Maria Feodorovnan sielussa kyti salainen epäluulo häntä kohtaan.

Naisen hienolla vaistolla hän vainusi vaaran, jo ennenkuin kylmästi harkitseva järki sen voi havaita, etsi ympäriltään suojaa, voitti puolelleen hoviministeri Vorontsov-Dashkovin, saadakseen hänestä urkkijan vakoilemaan paroonin toimia…

Hänen sielussaan nousivat ja laskivat ristiriitaisten tunteiden luode ja vuoksi.

Hänen hymynsä muuttui ärtyneeksi ja hajamieliseksi; hänen kauniiden kättensä liikkeet kadottivat ihaillun, levollisen viehättävyytensä…

Suuren Katarinan kuva katseli hymyillen huoneeseen: muhkean hehkuva suu kaartui salaperäiseen, halveksivaan hymyyn häntä kohtaan, joka tuossa horjui ja epäröi.

Pilkkasiko hän heikkoja jälkeentulevaisiaan?… Hänen tiensä kulki typerän puolisonsa ruumiin yli, ja hän vuodatti kyyneliä antaessaan käskyn sielumessujen toimittamisesta vainajalle.

Jättiläispuuna hän kohosi korkeuteen, tukahduttaen rautaisesti puristavilla juurillaan hovin kapinalliset rikkaruohot.

Hän odotti Pobjedonostsevia. Ainoata, johon hän luotti. Ei hänen kirkollisen virkansa vuoksi. Hänen vihansa tähden, joka paloi hänessä liekkinä, kyllin voimakkaana polttaakseen tuhaksi uuden hallituksen ja syöstäkseen Venäjän uudelleen mustan taantumuksen kitaan. Hänen vihansa tähden…

Hän hymyili itsekseen, koetti voittaa vavistuksen, joka sähkövirran tavoin ehtimiseen kulki hänen ruumiinsa läpi.

Pobjedonostsev saapui täsmällisesti, levitti luopumismanifestin, johon oli vielä tehty joitakuita pikku muutoksia, keisarinnan eteen, selitti tyynellä äänellä vaarallisen pelin viimeiset, ratkaisevat siirrot.

Hän poistui myöhään äitikeisarinnan luota, jonka kimaltelevissa, tummavarjoisissa silmissä kuvastui salaista pelkoa…

Varhaisena aamuhetkenä oli parooni Freedericks mennyt keisarin luo, vaatinut Ivan-vanhusta herättämään hänen majesteettinsa ja anonut kiireellistä neuvottelua.

Edellisenä iltana hän oli jutellut keisarinnan kanssa, ilmaissut iloisen hämmästyksensä sen johdosta, että oli tänä tuskan aikana alati tavannut hänet vuoteensa äärestä.

Ja Aleksandra Feodorovna, joka oli kiitollinen hänen ilostaan ja tunnustuksestaan, oli pakottanut hymyn valjuille huulilleen.

"Me pysymme aina yhdessä, Nikolai. Kaikista vaaroista huolimatta.
Pysymme eroamattomina."

Keisari ei käsittänyt häntä. Eikö ollut hassutusta onnistuneen leikkauksen jälkeen puhua vaaroista?…

Aleksandra Feodorovna oli viettänyt unettoman yön, kuunnellen herkin korvin pienimpiäkin risahduksia, jotka palatsin hiljaisuudessa saivat eloa, ikäänkuin tulikipinöiden tätinä.

Raskaana, mustana ja tähdettömänä ympäröi kesäyö Pienen Nevan pinnalla leikkiviä tulia. Se tuntui loppumattomalta, uupumattomalta epämääräisessä harmaudessaan. Kulkuvartion askelet kajahtelivat alakuloisina pimeydestä.

Millä hetkellä tahansa saattoi tuo kammottava tulla… Millä hetkellä tahansa…

Se ei tullut. Tunnit kuluivat hitaasti, ja korkeiden kaari-ikkunain takaa pilkisti aamun kalpeansinertävä sarastus.

Neuvottelu, johon keisari vain vastahakoisesti oli myöntynyt, kesti kauan. Toipuville tavallisen unteluuden valtaamana hän pelkäsi kaikkea kiihoittumista, joka saattoi pakottaa hänet toimimaan. Kuunteli alakuloisena uskottunsa sanoja, joiden merkitystä hän ei vielä täysin tajunnut.

Yksinkertaisen työhuoneen aamurauhassa istuivat nuo molemmat miehet toisiaan vastapäätä. Kiihoittuneina ja silti levollisina…

Miltei välinpitämättömin elein keisari antoi paperit takaisin paroonin käteen.

Freedericks kumarsi kiusallisen tunteen valtaamana. Yhtenä monista oli lausuttu juuri tuo nimi. Ilman sivutarkoitusta tällä hetkellä.

Kenties ei ollut pelkkä sattuma, että keisarin korva oli siepannut juuri sen. Hänen säikähtyneet ajatuksensa etsivät lepokohtia, jotakin kiinteää, yhdentekevää, myllerrettyjen aistimusten kaaoksessa.

Oliko tämä kruunu muuta kuin taakka? Eikö hän ollut vapaaehtoisesti työntänyt sitä luotaan, silloin, kun Raisa Kagan…?

Hänen otsansa synkistyi… Kerrassaan kiusallista oli istua tuota miestä vastapäätä, olla hänelle kiitollisuudenvelassa… Oliko kohtuutonta asettaa hänet Vorontsov-Dashkovin sijaan?…

Merkillistä, että tällaisia ajatuksia nyt, tällä hetkellä, tuli hänen mieleensä, että aivan epäoleelliset seikat saattoivat kääntää hänen mielensä pois uhkaavaksi käyneestä vaarasta.

Huoneen rauhallisessa hiljaisuudessa tuo ajatus näytti kuohuttavalta ja epätodennäköiseltä. Keksityltä ja epätodennäköiseltä koko salaliitto.

Pobjedonostsevin… kenties. Mutta noiden toisten, jotka liehittelivät hänen ympärillään?… Vladimirin… Sergei Aleksandrovitshin? Maria Feodorovnan? Äitinsä! Omien…!

Voiko hän vapautua valasta, jonka hän oli kansan silmien edessä tehnyt ristivaltikka kädessään?

Kumartuen eteenpäin hän vielä kerran silmäili salaliittolaisten luetteloa, jonka Freedericks oli laskenut pöydän reunalle.

Etsi lemmikkiveljensä [Mikael Aleksandrovitshin] nimeä… Nousi, pyyhkäisi veltosti ja alakuloisesti mustaa silkkikalottia, joka peitti vielä verestä arpea hänen päälaessaan, meni kirjoituspöydän luo, tuijotti tyhjyyteen…

Ja kun keisari ei näyttänyt huomaavan epävarman pyynnön rukoilevaa sävyä…

"Rohkenenko muistuttaa teidän keisarilliselle majesteetillenne, että olisi ryhdyttävä varokeinoihin?"

Nikolai käännähti haluttoman näköisenä huomauttajaan päin, joka katsoi häneen pelokkaasti. Sitten hän äkkiä, ikäänkuin havahtuen, kohotti päänsä, hymyili hajamielisesti ja alkoi katsoa vaaraa suoraan silmiin, antaa käskyjä…

Hän loi keisariin tuskaisen, tutkivan katseen, huokasi raskaasti, havaitessaan suun kiusaantuneen piirteen…

Tämä nainen, joka oli kulkenut hänen sivullaan tähän päivään saakka, oli erilainen kuin muut. Oli kuin rauhallinen ankkuripaikka hovin levottomassa aallokossa. Oli hänelle ehdottomasti uskollinen, hänen omansa…

Hän tunsi kuin liikutusta mielessään. Ja ensi kerran hänet valtasi tämä miehinen tunne: hän tunsi olevansa tämän naisen suojelija.

"Rauhoitu, Aleksandra! Kaikki kääntyy hyväksi. Jumala ja Pyhä neitsyt auttavat…"

Keisarinna hymyili jo taas, kääntyessään lähtemään… Nöyrää, itsetiedottoman pilkallista hymyä.

Keisari katsoi hänen jälkeensä, tuijotti oveen, joka avautui ja sulkeutui taas… Miettivästi ja hiukan levottomasti. Ikäänkuin olisi hänen hartioillaan tästä hetkestä alkaen levännyt raskas edesvastuu.

Hän toimi tosiaan… Ehkä ensi kertaa elämässään… ehkäpä viimeistäkin. Näytti Maria Feodorovnan ylenkatseellisen olkapäiden kohautuksen, yliprokuraattorin jäykän halveksimisen olevan aiheettomia… Kutsutti salaliittolaiset luokseen — yksitellen, viattomalla tekosyyllä, joka näytti soveliaalta hälventämään tarkkanäköisimpienkin epäilykset. Avasi, kun seura oli täysilukuinen ja tarkkaavat silmäparit alkoivat vaihtaa epäluuloisia katseita, oven etuhuoneeseen, jossa valittu joukko preobrashenskilaisia odotti keisarillista käskyä.

"Tuolla näette liittolaisenne, hyvät herrat!" — ja seisoi hetkisen, Iivana Julman hymy väsyneillä huulillaan, nauttien läsnäolevien sanattomasta kauhistuksesta…

Tuntui luonnottomalta pojan kohottaa kätensä sitä vastaan, joka oli antanut hänelle elämän…

Ja Nikolai oli kirkon uskollinen lapsi, joka tarkoin koetti täyttää sekä pyhät käskyt että kirkolliset velvollisuutensa…

Mutta tämä kohaus, jonka kaiku hiipi palatsin joka soppeen, tunki tuulennopeasti äitikeisarinnan huoneisiin.

Eräs palvelevista palatsinaisista toi sen mukanaan, mainitsi hoviministerin ja parooni Freedericksin nimet.

Maria Feodorovna ei hetkeksikään kadottanut ylvästä ryhtiään, kauniiden, hienoväristen kasvojen ilme ei värähtänytkään.

Hän jatkoi hymyillen keskustelua, vetäytyi, syyttäen väsymystä, huoneisiinsa tavallista aikaisemmin…

Suuren Katarinan kuvan edessä hän pysähtyi, puhkesi nauramaan… Kähisten, miltei äänettömästi. Hetken kuluttua nauru muuttui itkuksi, voihkinaksi, hysteerikon rajuksi, hillittömäksi voihkinaksi…

Sekin meni ohi. Aika oli kallis. Minuutit vierivät, kallisarvoiset, korvaamattomat minuutit.

Typerä sana… Ei toki enää eletty Katarina II:n aikaa. Elettiin Nikolai Inhimillisen aikakautta. Hän alkoi uudelleen nauraa… tällä kertaa rauhallisemmin, hillitymmin. Oli päättänyt matkustaa Tanskaan. Ei mitään pakoa: matkustus, huvimatka, viaton nautinto, joka saattaisi uupuneet hermot ennalleen.

Nevan kaupungin oikeauskoisissa kirkoissa pidettiin rukousjumalanpalveluksia keisarinna Aleksandra Feodorovnan puolesta. Moskovassa rukoilivat valkohapsiset papit suitsutuksen keskellä ja sielukkaiden naisäänien kuulakkaan laulun kaikuessa perillistä Venäjän valtakunnalle. Nishni Novgorodissa ja Kasanissa, Irkutskissa ja Odessassa kuuli kansa, joka polvistuneena tuijotti kuvilla koristettua ikonostasia, hiljaisia kiihkeitä rukouksia vieraan naisen kohtalon puolesta.

Kansa, joka jumalanpalveluksen päätyttyä tungesgeli kirkonovilla, oli unohtanut rukoilevan äänen ja rukouksen sisällön.

Jotkut heistä, jotka tilaisuudessa tai toisessa olivat nähneet Aleksandra Feodorovnan, eivät olleet kyenneet säilyttämään hänen kuvaansa mielessään.

Hänen kalpea suloutensa häipyi muistojen joukkoon. Tarvitsi korkeampia, räikeästi väritettyjä piirteitä, jos mieli jättää itsestään muiston näihin yksinkertaisiin sieluihin.

Mutta Aleksandra Feodorovna halveksi kauneusvälineitä, samoin kuin hänestä oli vastenmielistä kosiskella monipäisten joukkojen suosiota.

Kaskuja hänen elämästään kierteli siellä täällä. — Kuinka hän oli yrittänyt kätkeytyä loistavan kirjaviin venäläisiin kansallispukuihin ja kuljeskella tuntemattomana pyhäpukuisessa kansanjoukossa, kunnes ankarat hovisäännöt olivat kieltäneet häneltä tämän rattoisan, viattoman huvin.

Kukaan ei voinut tutkia näiden juttujen todenperäisyyttä. Mahdollisesti ne olivat tekaistuja, lasketut liikkeelle pitämään laimenevaa mielenkiintoa nuorta keisarinnaa kohtaan vireillä. Mahdollisesti niissä piili hitunen totuuttakin.

Keisarinnan suhdetta kansaansa ne eivät muuttaneet. Hän pysyi sinä, minä oli ollut: luoksepääsemättömänä, pois vetäytyneenä, seurustelussa vieraampien kanssa jääkylmänä…

Hän ajoi harvoin ulos, valmistautui pyhiin velvollisuuksiinsa ja kävi joka päivä seurueensa saattamana Blagovieshtshenskin kappelissa rukoilemassa, seinäverhon takana, ihmeitä tekevän madonnankuvan välittömässä läheisyydessä.

Hänen silmänsä näyttivät vajonneilta ja loistivat sisäisestä näkemyksestä, kun hän vihdoin nousi polviltaan, ja hänen käyntinsä oli hapuileva ja horjuva kuin näkijän.

Pappi Joannin, josta oli tullut hänen rippi-isänsä, täyteläisen suun ympärillä oli riemuitseva hymy.

"Jokainen syntinen, joka syntejänsä katuu, on tuleva armosta osalliseksi", sanoi hän rouva von Vyrubovalle, nuorelle, hysteerisyyteen taipuvalle keisarinnan palatsirouvalle. Rouva Vyrubova oli vaaleanverinen ja viehättävä nainen. Pehmeät, hohtavat hiukset kehystivät pitkinä suortuvina lempeitä, kärsiviä kasvoja. Salaperäinen loiste asui hänen suurissa, ylimaailmaisten arvoitusten himmentämissä silmissään. Hänen onneton avioliittonsa eversti Vyrubovin kanssa, josta hän oli lyhyen ajan kuluttua eronnut, oli ajanut hänet mystiikan syliin.

Hän uskoi isä Joannin ja Aleksanterin kuoleman jälkeen kukistetun Besobrasovin ihmeitätekevään voimaan ja vietti aikansa työläästi valmistaen taiteellisia kudostöitä pyhiä vaatteita varten. Herra von Witteä kohtaan, jonka tähti paljastetun ja taitavasti peitetyn palatsisalaliiton jälkeen taas oli nousemassa, hän tunsi vaistomaista vastenmielisyyttä.

Perjantaipäivät, jolloin Sergei Juljevitsh Witte toimitti esittelynsä, olivat kiihoittavia Nikolaille, kiihottavia rakastetulle hallitsijattarelle, Aleksandra Feodorovnalle. Lepovuoteellaan maaten hän kuunteli hänen majesteettinsa työhuoneesta kuuluvien äänten suminaa.

Hän oli kuin mekaaninen ratas, joka tasaisesti ja taukoamatta hyrrää samaa tekstiä.

Tarkka ja asiallinen oli hänen puheensa runko, aina yhtä kylmä ja persoonaton hänen sävynsä.

Nikolai oli päivällisen aikana epävireessä, ja hänen silmiään ympäröivät tummat renkaat.

Joku suuriruhtinaspuolueen pilkkakirves oli päästänyt suustaan joitakuita sanoja "Venäjän Bismarckista". Piikki pisti kuin hieno, taukoamatta vaikuttava myrkky…

Nikolai Aleksandrovitshin olemus oli leikkauksen jälkeen merkillisesti muuttunut. Hän oli hajamielinen ja rauhaton, ja hänen täytyi taistella sielullista ahdistusta vastaan.

Vastoin tavallisia, kohtuullisia tottumuksiaan hän antautui kevyen ranskalaisen samppanjan tuottaman nautinnon valtaan, jonka miellyttävä pisteleminen muutti levottoman hermojännityksen hermostuneeksi odotukseksi.

Valkoisenhohtava taivas pilkotti vanhojen puiden takaa, välkkyili järvien levottomasti vilkuttavilla pinnoilla, sinisen sillan haaveellisesti suonitellussa marmorissa. Suuren palatsin keisarillisen kappelin viisi kupoolia loisti jättiläismäisinä kultakypäröinä…

Kesäpalatsissa olivat keisarinnan huoneiden leveät ikkunat avatut. Auringon lämmittämä, läpikuultava vihanta heijastui huoneeseen. Lämmin, humiseva ilmanhenki kohosi korkeuteen…

Hän oli lukenut… suloisella, hillityllä äänellään, joka muistutti suihkulähteen yksitoikkoista loiskinaa keltaisenhohtavalle hiekkatielle.

Silmäys keisarinnan alaspainuneihin silmäluomiin sai hänet keskeyttämään lukemisen.

Keisarinnan yöt olivat raskaat ja levottomat. Näyt, jotka koskivat odotetun kruununperillisen syntymää, ahdistivat hänen mieltään. Blagovieshtshenskin Jumalanäiti oli ilmestynyt hänelle unessa, kohottanut varoittaen sormeaan ja ikäänkuin epäävästi liikahuttanut päätään…

Isä Joann oli selittänyt unen. Oikeauskoisen opin eduksi, Aleksandra Feodorovnan kerettiläisen syntyperän vahingoksi. Hänen mustissa, arvoituksellisissa silmissään oli tuikahtanut viekas välähdys.

Hän oli noussut viedäkseen kirjan ikkunan ääressä olevalle norsunluiselle pöydälle. Kirjanmerkki, joka oli ollut kirjan ohuiden lehtien välissä, putosi hänen käsistään: silkkipunokseen kiinnitetty pergamenttiliuska, jossa oli pyhän Andreaan kuva.

Hän kumartui nostaakseen sen maasta. Liikkeen äkillisyys herätti keisarinnan. Hän hymyili ja pyyhkäisi kädellään otsaansa, ikäänkuin koettaen muistaa jotakin.

Hän pudisti päätään ja katseli miettiväisesti ulos hiljaiseen vihannuuteen.

Hän suoristautui, koetti saada jäykkyyttä ryhtiinsä, joka oli lähenevän äitiydentilan vuoksi hiukan epämuotoinen.

"Teidän äänenne on niin miellyttävä, rouva von Vyrubova… Se saa ajattelemaan asioita, seikkoja, jotka ovat etäällä, hyvin etäällä… Mitä luimmekaan äsken?"

Vyrubova oli ottanut pöydältä kirjan ja selaili sen lehtiä. Kun merkki oli pudonnut niiden välistä, ei hän voinut heti löytää paikkaa, johon oli lopettanut.

"Myöhemmin, Annushka!… Kertokaa minulle jotakin! Mitä tahansa… Vaikkapa nuoruudestanne! Potrovskissa, eikö totta? Venäjä on niin suuri!"

Hän piirsi oikealla kädellään epämääräisen piirin ilmaan, ikäänkuin tahtoen antaa jollekin suurelle, rajattomalle kiinteät muodot. Jotakin väsynyttä ja avutonta oli tuossa liikkeessä.

Rouva Vyrubova kertoi… Potrovskissa oli kesä polttava ja talvi ihmeellisen kirkas räiskyvine pakkasineen. Leveänä ja mutkaisena kultaisten sarojen välitse virtaavan Volga-äidin jää oli himmeän hohtava kuin hiomaton kristalli. Hämärän tullen olivat kylän savimajat kuin pehmeiden turkislakkien peittämät. Vain Potrovskin kirkon valot loistivat oranssinvärisinä juovina keskellä harmaata valkeutta. Niitä seurattiin, kun pienissä reissä tultiin aivan kylän reunaan. Jos meni kirkkoon, tapasi sen tupaten täynnä rukoilijoita. Potrovskin talonpojat olivat hurskaita ja sydämellisiä…

Annushka kertoi havainnollisesti ja hauskasti. Hänen pehmeässä äänessään oli jotakin valittavaa, joka muistutti vanhoja viehättäviä kansanlauluja.

Hänen mieleensä muistui tuo yö, jolloin Hodynkan kentältä tulviva verivirta miltei huuhteli keisarillisen valtaistuimen askelmia. Nuo silmät, jotka vakavin, tummin katsein seurasivat vaunuja kruunauskulkueessa.

Miksi häkissä, ristikkojen takana? täytyi hänen ajatella. Eikö palatsisalaliitto ollut avannut Nikolain silmiä?

Yksinäisenä seisoi hänen valtaistuimensa naamioitujen, imartelevien, liehakoivien vihollisten keskellä. Yksinäisenä hän itsekin… Vain yksi oli, joka pysyi hänen puolellaan.

Olivatko he kahden kyllin voimakkaat taistelemaan kokonaista maailmaa vastaan? Olisiko epäviisasta hankkia liittolaisia, joita voimakkaammat ja viekkaammat itsevaltiaat olivat voineet vähäksyä?

Keisari sanoi kansaansa kypsymättömäksi, lapsikansaksi, jota täytyi kasvattaa, jotta se voisi ymmärtää keisarillisen lahjan koko armon.

Pobjedonostsev pani vastaan, laiminlöi järjestelmällisesti miljoonien kasvatuksen, jottei valtiollinen valistus pääsisi luomaan valoaan avarille venäläisille tasangoille, missä kuivaan korsikkoon putoava kipinä olisi voinut sytyttää hävittävän palon.

Ja keisari itse… eikö itsevaltiaan vallassa olisi ollut lyödä maahan salaliiton pää, joka oli aikonut syöstä valtaistuimelta Jumalan asettaman tsaarin?

Mutta Nikolai vaikeni… Ei siksi, että pelkäsi Pobjedonostsevia ihmisenä. Ihminen oli ovela ja salakavala, valpas ja vaarallinen. Yksi monista. Hänessä ei ollut mitään erikoista paitsi sitä yhtä, joka teki hänet voittamattomaksi. Hänen pappiutensa. Keisari, joka polvistui papin edessä, ei voinut rangaista ihmistä…

Aleksandra Feodorovna suoristautui hiukan kokoonpainuneesta asennostaan. Äkkiä, ikäänkuin ravistettuna hereille mielikuvasta, joka syöksi veret hänen poskilleen.

Vyrubova vastasi kieltävästi. Isä Joannia pidätti Kronstadtissa hänen kutsumuksensa.

"Kansa tuo sairaita hänen luokseen, jotta hän panisi kätensä heidän päälleen ja parantaisi heidät. Kerrotaan halvatusta tytöstä, jolle pyhän miehen pelkkä sana palautti liikuntakyvyn…"

Aleksandra Feodorovna oli ottanut tuon pienen kirjan käteensä. Hänen sormensa selailivat sen rapisevia lehtiä… Hän oli polvistunut Blagovieshtshenskin pyhän Jumalanäidin kuvan eteen ja lähettänyt hartaan pyyntönsä palavissa rukouksissa korkeuteen.

Ja suurisilmäinen madonna oli hymyillyt… Kunnes isä Joann saapui ja sinkautti ankarat sanansa, ikäänkuin kuihduttava erämaan tuli olisi puhaltanut yli hedelmällisten vainioiden.

Hän oli puhunut katumuksesta ja rukouksesta, vanhoista ennustuksista, joiden mukaan Nikolai II:n hallitukselle oli tuleva verisiä päiviä ja onnettomuutta, riistäen kruunun ylimmäisen papin käsistä…

Pelästyneen naisen huudahdus oli saanut hänen otsansa synkistymään närkästyksestä.

Protestantin terve omatunto asettui aika ajoin vastarintaan. Kuin unesta heräten Aleksandra Feodorovna katseli ympärilleen.

Hänen mieleensä muistuivat protestanttiset kirkkolaulut, jonkun kaukana Saksanmaalla olevan kirkon valkeiksi kalkitut seinät, jotka hohtivat kalpeassa aamuvalossa.

Hän hymyili ja taisteli itseään vastaan… Kunnes uudelleen heräsi todellisuuteen… Hän oli keisarinna, jonka tuli synnyttää poika. Ja hänellä oli kaukonäkijättären tietoisuus siitä, että kaikki toiveet olivat turhat.

Kenties oli isä Joann tuon tietoisuuden hänessä herättänyt, saadakseen itselleen kuuliaisen välikappaleen… Siinä tapauksessa hän oli saavuttanut tarkoituksensa.

Hilpeä kerettiläisnainen, joka oli kieltäytynyt kiroamasta perittyä uskoaan, oli muuttunut vaiteliaaksi.

Rouva Vyrubova puhui isä Joannin ihmeellisistä parannustöistä.
Keisarinna kuunteli hymyillen. Jäykkänä ja hajamielisenä.

Jotakin erikoista siis. Nikolai tulisi huonolle tuulelle ja alakuloiseksi, olisi kiitollinen hymyilystä ja iloisista ilmeistä… Hän koetti hymyillä.

Voi, kovin vaikeata oli olla iloinen! Raskasta olla tässä maassa keisarinnana.

Aleksandra huomasi nuoren rouvan tutkivan katseen ja tarttui hellästi hänen käsiinsä.

"Isä Joann on kovasydäminen", lisäsi hän. Hiljaa, miettivästi, ikäänkuin itsekseen.

Keisarinna hymyili vaivaloisesti. Hänen kätensä, jotka pitelivät kirjaa, alkoivat vavahdella. Tarttuivat kouristuksentapaisesti lehtiin. Rypistivät ne kasaan.

"Vallanhimoinen pappi", kuiskasi ääni hänen sisimmässään, kerettiläisääni, joka ei tahtonut vaieta.

Hän tahtoi puhua, vaipui takaisin istuimensa silkkisille, vahvasti hajuvedelle tuoksuville patjoille, liikutti käsiään, sai sanan kuuluville, yhden ainoan…

Hitaasti, kuin lennosta uupuneet linnut, lentelivät tiedonannot keisarinnan terveydentilasta pääkaupungin sanomalehtien toimituksiin. Ihmiset lukivat ne ilman mielenkiintoa, kohauttivat olkapäitään ja menivät menojaan.

Pääkaupungin väestölle tsaari ei enää ollut tsaari, ylimmäinen pappi.
Salaiset virrat huuhtelivat hänen valtaistuimensa perustaa!

Miltei jälkeä jättämättä meni tieto suuriruhtinatar Tatjanan syntymästä kansan korvien ohi. Se, mikä kuohutti hovipiirejä, muodosti täällä ainoastaan värähteleviä renkaita tasaisena kuvastelevalle pinnalle.

Että Nikolai oli alakuloinen ja huonolla tuulella, kuka siitä hänelle ilmaisi mielipahansa?

Että hän oli entistä lujemmin takertunut pappi Joannin verkkoon… kuka sitä ihmetteli?

Eikö kaikki lohdutus ja kaikki autuus ollut löydettävissä oikeauskoisen kirkon helmassa?

Aleksandra Feodorovna asettui äkkiä vastarintaan… Toisen tyttärensä synnyttyä hän tunsi raskausajan epämääräisen, aavistuksellisen odotuksen putoavan vieraan vaatteen tavoin yltään. Hän uskoi uudelleen löytäneensä tyttövuosiensa kirkkaan, lahjomattoman katsannon. Valppaasti, ihmeellisen kriitillisesti hän kuunteli kronstadtilaisen kiehtovia sanoja. Pappi tuntui hänestä nyt erilaiselta kuin muutamia viikkoja sitten…

Ja sittenkin…! Eikö tuossa synkässä miehessä ollut ihmeellistä ennustuksen lahjaa?

Kun Nikolai oli hänen luonaan, tuntui paremmalta… Keisarinna koetti saavuttaa hänen rakkautensa… Tuhansilla hellyydenosoituksilla, tuhansilla liikuttavilla pikkutekosilla, jotka houkuttelivat surumielisen hymyn puolison huulille.

Mutta keisarinna huomasi siinä sääliä. Se poltti häntä kuin haava. Hän kääntyi poispäin, puristi huulensa yhteen… Tai istui molempien tytärtensä huoneessa. Pikku suuriruhtinatar Olga hyöriskeli hänen ympärillään. Huone kajahteli kirkkaasta lapsennaurusta.

Aika ajoin keisari tuli heidän luokseen, hymyili hänelle, oli hilpeä kuin lapsi…

Annushka oli kiintynyt valtiattareensa koiran hiljaisella uskollisuudella. Hän oli yksi niitä harvoja, jotka eivät rakastaneet Maria Feodorovnaa, jotka hämärästi aavistivat tuon naisen sileän otsan kätkevän taakseen vaarallisia juonia…

Poika oli pyytänyt, äiti, oli kuullut poikansa pyynnön… Armollisesti hymyillen hän taas liikkui talvipalatsin hovijuhlissa, jakaen suosiotaan sekä uskotuille että asioita tuntemattomille.

Aleksandra Feodorovna ei sitä tiennyt. Hän vältti Nikolain läsnäollessa johtamasta puhetta tuohon vaaralliseen aineeseen…

Kun keisari liikkui suuriruhtinaiden ahnaiden katseiden välissä, tietäen tuosta hetkestä lähtien, että nämä olivat hänen vihollisiaan, kun hän kohdisti väsyneet silmänsä, jotka antoivat hänen kalpeille kasvoilleen luontaisen, hiukan väsähtäneen ylhäisyyden leiman, miltei rukoilevin ilmein itseään ympäröivien henkilöiden uurteisiin piirteihin, silloin tunsi hänen puolisonsa toisinaan, että hänen täytyisi vihata, halveksia tuota miestä…

Heikkous oli onnettomuus, ei mikään rikos… Tahi olikohan se vain heikkoutta?… Ehkäpä viisautta?

Aleksandra Feodorovna oli oppinut ymmärtämään, että vain leijona tahi kettu kykenisi pitämään hallussaan tätä valtaistuinta. Oliko viimeinen itsevaltias jompikumpi näistä kahdesta? Hän melkein toivoi sitä… Hallitsijan itsensä tähden, joka oli tahtonut parasta, pukenut rohkeimmat ajatukset sanoihin.

Tuon papillisen ennustuksen tähden, joka häntä pelotti… Nikolai
Aleksandrovitsh voisi luovuttaa kruunun voimakkaammalle veljelleen
Mikaelille.

Niin oli sanonut pappi… ihmeiden tekijä… Oli hetkiä, jolloin Aleksandra Feodorovna hymähti isä Joann Kronstadtilaisen ihmeparannustöille, nauroi hänen ennustuksilleen.

Sitten hän taas tunsi epämääräisen kammon raskaasti painavan mieltään.
Kummalliset voimat taistelivat hänen sielustaan.

Pobjedonostsev, isä Joann… Maria Feodorovna… eivätkö he olleet renkaita samassa ketjussa… Ketjussa, jonka tarkoituksena oli kahlita ja surmata?… Kädet hankautuivat verille, koettaessaan irroittaa sen taipuvia, metallinhohtoisia renkaita.

Aleksandra Feodorovna kuunteli valveilla Tsarskoje Selon leutoina kesäöinä. Tuuli humisi puissa. Leukoijat ja myöhäiset, sinipunervat akaasiat levittivät suloisenraskasta tuoksuaan. Mereltä päin henki viileästi, suhisi kuin valkohohtoisten joutsenten hiljainen, melankolinen, häipyvä souto… Suuren Katarinan veneet uivat kuin kultaiset silmät surullisessa yössä.

Keisarinna nousi vuoteestaan, riensi viereiseen huoneeseen, kumartui pitsiverhoisen, pienen vuoteen yli… Vieressä kuului englantilaisen hoitajattaren syvä hengitys.

Vilusta väristen Aleksandra Feodorovna putkahti takaisin vuoteeseensa. Englannitar oli uskollinen, mutta itsekäs. Yhtä kylmää, persoonatonta, kuin hänen ulkomuotonsa, oli hänen uskollisuutensa. Toisin kuin venakkojen…

Aleksandra Feodorovna ei milloinkaan ollut tarkemmin ajatellut, miksi hän ei luottanut tähän kansaan. Ehkä hän teki väärin. Mutta se oli kuin vaistomainen aavistus, joka sai hänen rintansa puristumaan kokoon.

Kylmä ja persoonaton oli hänkin, mutta hänen silmissään välähteli itä-aasialaisen oveluutta… Hänen luokseen oli Witte tullut, tarjonnut hänelle liittoa…

Eikö tässä hovissa täytynytkin yhtyä salaliittoon, puolustautuakseen salaliittolaisilta?

Pettymyksen piirre ilmestyi hänen kapean, hienomuotoisen suunsa ympärille, joka värähteli katkerasti.

Palvelustuntien aikana keisarinnan huoneissa oli Annushka Vyrubova miettiväinen ja hajamielinen. Hänen silmiään ympäröivät tummat varjot; hänen käyntinsä, joka oli ollut kevyt ja liitelevä, muuttui raskaaksi ja laahustavaksi.

Eräänä päivänä istuessaan hurskaine käsitöineen vastapäätä nuorta keisarinnaa, hän osasi johtaa puheen rahaministeriin.

"Hän laskee Venäjästä sen veren, jonka on johdettava raihnaaseen ruumiiseen uusia, hedelmällisiä aineksia", sanoi hän hiljaisella, valittavalla äänellään.

Keisarinnan huulilla vilahti hymy. Eikö herra von Witteä tehnyt arvokkaaksi juuri se, että hän oli yksin?… Hänen lahjomattomuutensa?

"En ymmärrä mitään itäaasialaisesta politiikasta, rouva von Vyrubova.
Enkä yleensä politiikasta."

Hän sanoi sen aivan viattomasti. Ja kuitenkin tuntui Aleksandra
Feodorovnasta siltä, että sanojen takana piili jokin peitetty tarkoitus.

Vastentahtoinen puna hipaisi hänen kasvojaan… Joutuen hetkeksi hämilleen hän tarttui uudelleen keskustelun aikaisempaan käänteeseen.

"Hänellä on paljon vastustajia siksi, ettei hänellä ole sitä ainoata, joka olisi kyllin suuri taistelemaan julkisin asein."

Annushka hymyili salaperäisesti. Hänen odottamansa hetki oli tullut.
Vapisevin huulin hän lausui nimen.

Aleksandra Feodorovna mietti. Hän muisti hämärästi kerran kuulleensa sen nimen.

Se nimi oli kuin tuhannet muut, jotka olivat lipuneet hänen korviensa ohi jättämättä mitään muistoa jälkeensä Varmaankaan ei kukaan keisarin lähemmästä ympäristöstä.

Jonkun verran uteliaana hän tiedusteli palatsinaiseltaan, ja tämä kertoi mitä tiesi.

Ratsumestari Besobrasov oli ollut upseeri ja tehnyt "pyhän liigan" [salainen järjestö, joka valvoi keisarin persoonallista turvallisuutta] perustajana itsensä Aleksanteri III:lle välttämättömäksi. Kun pyhä liiga Aleksanterin kuoltua hajoitettiin, oli Besobrasov hävinnyt hovista ja kadonnut hämärään. Kukaan ei ollut senjälkeen kuullut hänestä mitään.

Viimeiset sanat Vyrubova lausui tukahtuneella äänellä ja huomattavasti vitkastellen. Kertojan kalpeat kasvot olivat peittyneet hehkuvaan punaan.

Aleksandra Feodorovna ei sitä huomannut… Hän veti miettiväisenä punaisen silkkilangan raskaan messupukukankaan läpi.

— — — Syksy oli jo asettunut majailemaan Tsarskoje Selon puistoon. Pronssinvärisissä lehviköissä rapisi; kirkkaankeltaiset vaahteranlehdet uiskentelivat joutsenlammen tummalla pinnalla kuin myöhästyneiden auringonsäteiden maalailemat valotäplät. Harmaiden hiekkakivimaljakoiden ympärillä leikitteli pilvisen päivän väsynyt valaistus. —

Rouva Vyrubova odotti pienen kiinalaisen temppelin takana. Tummasta vaipasta, joka verhosi hänet kiireestä kantapäihin, hänen kasvonsa erottuivat entistä kalpeampina, hiuksensa entistä hohtavampina. Hänen silmänsä, jotka huolekkain ilmein tähystelivät etäistä, hiukan metsistynyttä puistopolkua, näyttivät vaihtelevassa valaistuksessa tavattoman suurilta ja tummilta.

Kuullessaan askelten ääntä hän kääntyi nopeasti poispäin ja katseli keltaista lehteä, joka oli pudonnut hänen viereensä erään vertauskuvallisen veistokuvan jalustalle.

"Rakas ystävä", sanoi mies hänen takanaan. "Kirjelippunne saapui minulle tunti sitten. Jos siitä huolimatta olen myöhästynyt…"

Vyrubova teki torjuvan kädenliikkeen. Hänen suunsa ympärillä väreili hymy, kun hän hartaasti katseli miehen kasvoja.

Nuo kasvot olivat rohkeat ja jalopiirteiset ja saattoivat käydä naisille vaarallisiksi, vaikka mies olikin jo sivuuttanut kypsimmän ikänsä. Hänen harmaa tukkansa oli otsan yläpuolelta hiukan harventunut, mutta tiheni sitten nuorekkaan uhkeaksi, peittäen hänen merkillisesti muodostuneen päänsä kuin linnun talvinen höyhenpuku.

Merkilliset olivat silmätkin. Harmaina ja epämääräisinä ne katselivat rehottavien kulmakarvojen alta, muistuttaen ilmeettömyydellään sumun verhoaman sisäjärven harsopeitteistä pintaa.

Aika ajoin ne välähtivät — — säkenöivät kuin loihtien hetken ajan — ja senjälkeen näytti niiden sammunut harmaus vieläkin kolkommalta ja epätodellisemmalta.

Tämä mies asteli ryhdikkäästi, sotilasmaisesti, sirovartaloisen naisen rinnalla.

Besobrasov hymyili. Annushkan epäröivä ääni teki hänet varmaksi asiastaan.

Vyrubova hätkähti ja astui askelen taaksepäin, kun Besobrasov aikoi tarttua hänen käteensä. Mutta kohta senjälkeen hän antoi kätensä, joka oli kalpea ja kylmä. Miehen harmaiden silmien epämääräinen ilme teki hänet tahdottomaksi.

Puisto oli täällä aivan yksinäinen… Sisäpolkujen muodostama haaveellinen kiemuraverkko ei ulottunut tänne saakka. He kulkivat harvalehväisten pensaiden ohi jotka riiputtivat luurankosormissaan punaisia ja keltaisia repaleita. Maatuvat lehdet tuoksuivat. —

Vyrubova ajatteli, että Besobrasovin oli täytynyt päästä puistoon jollakin eriskummaisella tavalla.

Vahteja oli pari kuukautta sitten lisätty. Se sai ajattelemaan, että keisari oli paljastetun hovisalaliiton jälkeen kadottanut ensimmäisten hallitusvuosiensa suuren huolettomuuden.

"Minun tieni ovat erilaiset kuin muiden", sanoi Besobrasov samassa silmänräpäyksessä.

Annushka säikähti. — Tuo mies arvasi hänen ajatuksensa, näki hänen sielunsa sisimpään, ikäänkuin se olisi ollut kristallia… Mahdotonta oli vastustaa hänen demoonista voimaansa.

Hymyilikö hän? — Hänen suupielensä vavahtelivat. Julmuus ja himokkuus värähtelivät hänen teräväpiirteisissä sieraimissaan. Hämärä katse hiveli hänen nuoren seuralaisensa hempeitä kasvoja.

"Älkää pelätkö mitään, Annushka! Tahdon teidän parastanne.
Keisarihuoneen parasta…"

"Keisarillinen huone on suuri", vastasi nainen, koettaen päästä tasapainoon. Hänen äänensä oli soinnuton ja omituisen säröinen. "Monenlaisia puolueita majailee palatsissa…"

"Sanotaan hänen olleen kyllin älykkään katkaistakseen vihollistensa myrkkynuolen kärjen", sanoi hän hetken vaitiolon jälkeen. "Murhata salaa jalomielisyytensä avulla —"

Besobrasovin katse tunkeutui Vyrubovan silmiin, tämän etsiessä sanoja vastatakseen. Tuon katseen magneettinen voima oli vastustamaton. Se oli kuin harmaata hämäränhohtavaa rautaa, joka kahlehtii jäsenet ja vangitsee tahdon.

Besobrasov painoi kalpeat, suonikkaat kämmenensä vastakkain. Hän näytti punnitsevan asioita.

"Toisinaan hän itkee. Siksi arvelen, että isä Joann on selittänyt, ettei hän ole synnyttävä kruununperijää…"

Vyrubovan pehmeässä äänessä oli sellainen yksitoikkoinen sävy, jolla spiritistisillä medioilla on tapana puhua tämän maailman olentojen kanssa.

Hänet valtasi äkkiä omituinen uneliaisuus. Toisen teräksenharmaiden silmien magneettinen voima teki hänet väsyneeksi… väsyneeksi…

Besobrasov oli tarttunut hänen molempiin käsiinsä ja toisti äskeisen kysymyksensä.

Puhuteltu katsoi häneen… jäykästi tuijottaen, ikäänkuin ei olisi ymmärtänyt.

Besobrasov kumartui hänen puoleensa. Hänen äänensä, joka oli kuin näkymättömien soittimien hyminää, aleni kuiskaukseksi.

Hän kuunteli, kuuluiko mitään puistosta… Siellä oli aivan hiljaista. Suurelta suihkukaivolta päin kuului pisaroiden ropinaa hiekkakäytävälle, ikäänkuin sillä olisi asteltu… Puoleksi lehdettömät hopeapoppelit työnsivät vaaleakuoriset, haljenneet runkonsa melkein tielle saakka. Puiden huippujen yllä kuului petolinnun kirkuva ääni.

"Kansamme tulevaisuus on idässä, Annushka. Samoin keisarinkin tulevaisuus. Hän aavistaa sen hämärästi, mutta pelkää ratkaisua. Hän ei voi irroittautua tuosta Wittestä, koska pelkää tyhjyyttä ympäristössään. Hän on päättämätön ja pelokas kuin poika, joka katselee häkissä olevaa petoeläintä ja tuntee pintaansa karmivan. Hänelle täytyy opettaa päättäväisyyttä. Hän tulee sitä tarvitsemaan, Annushka…"

Annushka nyökäytti päätään hänen sanoilleen, silti täysin ymmärtämättä. Hän oli väsynyt… Ja Besobrasov piteli yhä hänen käsiään, joissa kulki näkymätön, salaperäinen virta.

"Hän tulee sitä tarvitsemaan, Annushka… Elämme merkillistä aikaa. Uutta on syntyvä, se pyrkii päivänvaloon. Aleksanteri III:lla oli pyhä liiga ja kolmas osasto rikkaruohojen kitkemiseksi. Niiden täytyi kuolla hänen kanssaan. Nikolai luottaa kansaansa…"

Hän nauroi lyhyesti ja käheästi. Hänen äänensä värähtely haipui pois; vihan salama välähti hänen silmiensä harmaasta tyhjyydestä.

Nainen kohotti säikähtäen katseensa. Silloin välähdys katosi… Besobrasov silitti hänen hartioitaan, hymyili voitonvarmaa, nautinnollista hymyä…

"Hän luottaa kansaansa ja antaa lupauksia, joita hänen kerran on hankala täyttää. Tahtoo esiintyä vapauttaja-tsaarina ja unohtaa ajan, joka jatkaa kulkuaan jättäen meidät kaikki jälkeensä. Mikä Aleksanterin aikoina voi olla lahja, on meidän päivinämme ajan vaatimus… Mutta todellisuudessa Nikolai ajattelee tuota lahjaa yhtä vähän kuin sitä, että astuisi alas valtaistuimeltaan ja tuntemattomana sekaantuisi ihmisjoukkoon Nevski-prospektilla. Hän ei suinkaan ole se narri, jona monet häntä pitävät…"

"Hän heittää nälkäiselle koiralaumalle lihapalan, Annushka… Mutta hänessä ei ole miestä pitämään villiytyneitä petoja loitolla itsestään. Hän toimii unelmissaan ja unelmoi silloin, kun toiminnan aika on käsissä. Hän on kukistuva, ellei hän saa auttajia…"

"Ja sinä… kysyi hän miltei kuulumattomasti, pidätellen hengitystään kiihtymyksestä.

Hän puristi hampaansa yhteen, niin että ne nirskuivat… ojensi kätensä… Pakotti naisen astu maan pitkin tiheätä, kuihtuneiden lehtien muodostamaa, oranssinvärisen lehvikön reunustamaa käytävää, joka johti vaiteliaaseen, valkoiseen marmoritemppeliin…

Rahaministeri otti hänet vastaan kylmästi ja pidättyvästi… Hän tunsi Besobrasovin keisarivainajan ajoilta ja oli kyllin epäluuloinen muistaakseen tämän usein äkillisesti ja hillittömästi leimahtelevat vihamielisyydenpuuskat. Miehen ulkonainen olemus sai hänet sensijaan hiukan suopeammaksi. Siitä puuttui hienostuneisuus, ja se oli puutteellinen, ilmaisten kaikessa entisen upseerin niukkaa varallisuutta.

Witte muisteli kulkupuheita, jotka kuvasivat Besobrasovia
intohimoiseksi peluriksi ja panivat ajattelemaan vääriä kortteja.
Toiset olivat puhuneet rohkeista ja satumaisista keinotteluista
Itä-Aasiassa…

Herra von Witte ei päässyt selville Besobrasovin käynnin syistä. Välinpitämättömästi, seurahaastelijan jokapäiväisellä tottuneisuudella ratsumestari siirtyi keskusteluaiheesta toiseen.

Toisinaan Wittestä näytti, kuin olisi joku levottomasti tunnusteleva valojuova silloin tällöin hipaissut itä-aasialaista politiikkaa. Kosketeltiin Mandshurian kysymystä, hymyiltiin japanilaisten herttaiselle, Koreaan päin vilkuilevalle mustasukkaisuudelle. Mainittiin Li-Hung-Tshangin nimi… Kaikki aivan viattomasti… ilman salatarkoituksia… välinpitämättömästi…

"Minulle tuotti suurta huvia saada kuulla teidän ylhäisyytenne ajatus… Meidän rikkinäisenä aikanamme kuulee niin monenlaisia mielipiteitä. Sanotaanpa itse hovipiireissäkin tapahtuvan puolueryhmittelyjä…"

"Minun mielipiteeni on miehen, jonka ainoa kunnianhimo on saada palvella isänmaataan…"

Tuo kuului jäykältä, mahtipontiselta ja senvuoksi ehkä vähän vakuuttavalta.

"Koko Venäjänmaassa ei ole ainoatakaan, joka rohkenisi epäillä teidän ylhäisyytenne suoramielisyyttä. Ei missään ulkomailla ketään, joka uskaltaisi tahrata suunnitelmaamme maailmanrauhaksi, epäilemällä sen vilpittömyyttä."

Hänen äänensävynsä oli moitteeton, kunnioittava ja suora. Mutta ministeri tunsi hänen sanoissaan piilevän ivan läimäyttävän itseään vasten kasvoja narrintiu'uillaan.

Hän kumarsi ääneti, vastaamatta. Hän tunsi, että muinainen vastustaja oli jälleen voimissaan, että kova, sotainen tahto nousi hänen omaansa vastaan…

Keisari oli oppinut paljon, paitsi yhtä: erottamaan oikeaa väärästä… Keisari herätti toiveita ja petti ne jälleen. Puhui rauhasta ja juoksi mystillisten veijarien jäljessä, kuullakseen esi-isäinsä henkiä puhuteltavan.

Witte hymyili ylenkatseellisesti. Hän oli väsynyt, väsynyt ja uupunut. Valtakunnan eteläosissa oli puhjennut levottomuuksia. Työväki kapinoi… kaikista parannuksista huolimatta. — Ylioppilaiden keskuudessa rehoittivat Aleksanterinaikaiset kumoukselliset aatteet. — Liian paljon räjähdysaineita oli kasaantunut. — Yksi ainoakin kipinä…

Rahaministeri pudisti päätään. Kipinä voitiin sammuttaa. Täytyi sammuttaa… Hänen kasvonlihaksensa jännittyivät, kävivät koviksi ja päättäviksi.

Hän kiskaisi kiivaasti auki työhuoneensa ikkunan ja hengitti Nevan kosteata ilmaa, joka levitti huoneeseen veden raikasta tuoksua.

Pietarin talvikauden hovijuhlissa nähtiin keisarinna Aleksandra
Feodorovna kylmäkiskoisena ja luoksepääsemättömänä.

Hoikkana ja kylmänä hän suoritti kiertokäynnin Nikolainsalissa, tervehti, taivuttaen tuskin huomattavasti kapeaa päätään, ja teki kysymyksiä, joiden välinpitämätön sävy oli yhtä loukkaava kuin se laimeus, jolla hän näytti odottavan puhuttelemansa henkilön vastausta…

Hänen käyttäytymisensä pakotti vertaamaan häntä Maria Feodorovnaan.
Tulos ei ollut suotuisa nuorelle keisarinnalle.

Aleksandra Feodorovna ei kyennyt esiintymään kyllin edukseen loistoasussa. Hän tunsi sen, tuli araksi ja epävarmaksi eikä voinut hillitä käsiensä hermostunutta liikehtimistä.

Koskaan hän ei kykenisi saavuttamaan Maria Feodorovnan käärmemäistä sulavuutta, hänen kiehtovaa hymyään, hänen kadehdittavaa muistiaan vieraiden ihmisten kohtalojen pienimpiinkin yksityiskohtiin nähden.

Nuo jättiläisjuhlasalin valkoisenhohtavat seinät koskivat silmiin, nuo hymyilevät huulet… eivätkö ne ilmaisseet salaisuuksia, jotka risteilivät ilmassa palatsin muurien ulkopuolella ja joista keisarinna ei tiennyt mitään?… Eikö kaikissa noissa uteliaissa katseissa, jotka häntä seurasivat ja koettivat päästä hänen ruumiinsa salaisuuden perille, eikö niissä ollut vahingoniloa?…

Keisarinna, joka ei kyennyt synnyttämään vallanperijää valtakunnalle!
Äiti, jonka kiihkein kaipaus oli jäävä tyydyttämättä…

Ilkeä kuiskina kävi keisarin selän takana, pumpuliin käärittyjä ivanuolia tuntui sinkoavan noita väsyneitä parrakkaita kasvoja kohti, joiden suurissa silmissä oli alakuloinen ja hämärä katse…

Maria Feodorovna oli pahin kaikista… Hän ei voinut antaa vihatulle saksattarelle anteeksi vaikutusvaltansa menettämistä. Valtansa raunioilla hän koetti uudelleen elävöittää menneisyyttä, viekkaasti anastaa uudelleen käsiinsä sen, mitä oli menettänyt.

Talvipalatsin juhlissa hän oli todellinen keisarinna, hän se jakeli mainioita hymyilyjään, sirotteli suosion- ja armonosoituksia loistavaan joukkoon.

Aleksandra Feodorovna näytti hänen rinnallaan töykeältä ja ylpeältä. Katkera piirre, joka viimeisen suuriruhtinattaren syntymän jälkeen oli ilmestynyt hänen suupieliinsä, teki hänet vanhemman näköiseksi, kuin hän todellisuudessa oli. Hänen olemuksessaan alkoi näkyä piirteitä, jotka muistuttivat Elisabet Feodorovnaa. —

Sisarukset näkivät toisiaan harvoin. Suuriruhtinatar vietti huomaamatonta elämää Moskovassa, keräsi ympärilleen pappeja ja ihmeellisiä pyhiä miehiä valtakunnan kaikilta ääriltä ja itki yksinäisinä hetkinä omaa lapsettomuuttaan ja Sergei Aleksandrovitshin paheita.

Aleksandra, joka toisinaan tunsi kaipausta, huumasi sen suitsutuksella Tsarskoje Selon kappelissa ja mietiskeli merkillisiä ongelmia, joihin hän löysi ihmeellisen täydennyksen oikeauskoisen kirkon opissa.

Hänen oma elämänsä ilmestyi hänelle omituisena näkynä. Se oli kaksoiselämää. Hänen toinen minänsä erkani hänestä, kulki päivänpaisteessa, nauroi, oli iloinen ja katseli ihmettelevin silmin etäisyyteen yli päivänpaisteisten vuorien ja vihertävän virran…

Mutta se oli mennyttä, se ei enää ollut todellisuutta. Näytti vain viuhtovan hänelle kaukaa valkoisilla hunnuilla…

Isä Joann nimitti sitä synniksi. — Isä Joann puhui sovituksesta ja katumuksesta. — Isä Joann oli kuin kostava tuomari, joka taistelee syntiä vastaan vaimossa. — Vaikka tämä vaimo olikin keisarinna.

Blagovieshtshenskin Jumalanäiti oli armoton. Hänen hymynsä oli petollinen… Nainen, joka oli polvillaan hänen edessään räiskyvien vahakynttilöiden himmeässä valossa, ei ollut osoittautunut tuon suuren armon arvoiseksi.

Voi, isä Joann oli ankara… Uskovaisen yksityiset teot eivät tässä mitään vaikuttaneet. Henki se loisti sisästä ulospäin kuin kimmeltävä lampunvalo lasisen kristallin lävitse. Se teki ihmetöitä tahi saattoi raskaan vian päälleen…

Aleksandra Feodorovna värisi vilusta. Hän oli juuri tulossa suuren Katarinan kappelista ja tunsi syystuulen hyytävänä henkivän palatsin käytävissä. Hänen laihtuneilla kasvoillaan oli menneiden lapsivuoteiden ja sieluntaistelujen jälkiä.

Tumma, mauttomuuteen saakka koruton puku ei peittänyt eräänlaista kulmikkuutta hänen liikkeissään… Käsien hermostunut liikehtiminen oli käynyt alituiseksi.

"Pyydän kutsumaan kreivitär Mengdenin luokseni." Nuori kamarirouva joutui hämilleen. Kreivitär ei ollut lainkaan Tsarskoje Selossa. Hän oli saanut hänen majesteetiltaan lomaa. Hänen keisarillinen majesteettinsa oli viime aikoina ollut erittäin hajamielinen ja muistamaton…

Hän oli jo jonkun ajan pitänyt itsellään ja lapsilla yksinomaan englantilaista palvelusväkeä. Hän piti anglosaksilaisesta kielestä, joka ei ollut saksaa eikä venättä ja oli vapautuksena slaavilaiskielen painostavasta pakkovallasta…

Hän astui huokaisten siniseen salonkiin. Kreivitär Mengdenin rauhallinen seura olisi tänään tehnyt hänelle hyvää. Hän tunsi tarvetta jutella yleisluontoisista asioista, joilla ei ollut mitään tekemistä päiväntapausten kanssa. Hänen mieleensä oli johtunut kaikenlaisia merkillisiä kysymyksiä Englannin historiasta.

Oli päiviä, joina hän hautautui miettimään menneiden aikojen ongelmia, unohtaakseen nykyisyyden, joka lipui hänen ohitseen äänettömänä, ehkei vähemmän vaikeana arvoituksena.

Sellaisina päivinä Annushka ei ollut mikään sopiva seuralainen. Mutta hänen läsnäolonsa oli silti miellyttävää. Tuntui hyvältä katsella hänen madonnankasvojensa lempeää soikiota, kuunnella tuota pehmyttä, valittavaa ääntä, joka osasi kertoa ihmeellisiä asioita ihmeellisellä äänensävyllä.

Rouva Vyrubovalla oli viime aikoina ollut monenlaisia mieltäkiihoittavia elämyksiä.

Siitä pitäen kun keisari oli toimittanut hoviin salaperäisen taikurin,
Filipin, ei henkienmanaamisella Tsarskoje Selossa ollut loppua.

Herkkämielinen Annushka olisi varmaan nähnyt tuossa pikku ranskalaisessa yli-inhimillisellä voimalla varustetun pyhimyksen, ellei Besobrasovin kylmä epäileväisyys olisi häntä siitä varjellut. Säännöllisin väliajoin ratsumestari järjesti kohtauksiaan puistossa ja tahtoi tietoja palatsin tapahtumista.

Tapaukset olivat tosiaan seikkailunomaisia. — Suljetuissa istunnoissa keisari puhutti esi-isiensä henkiä, vapauttaja-tsaari puhui sointuvalla, miehekkäällä äänellä pojanpojalle, joka kuunteli kumartunein päin, ja Pietari III:n änkyttävä ääni ilmaisi vanhanaikaisin puheenparsin kaikki sen murhan yksityiskohdat, jonka uhriksi hän suuren Katariinan toimesta oli joutunut.

Pääsy oli sallittu harvoille uskotuille. Keisari istui poispäin kääntyneenä ja varjosti istunnon kestäessä kasvojaan käsillään. Keisarinna, joka otti osaa jokaiseen istuntoon, tarkkasi häntä, surullinen, jännittynyt piirre kasvoillaan, jotka sellaisina iltoina olivat silmiinpistävän kalpeat.

Hänen pukunsa oli tumma, ja koko hänen ulkonainen olemuksensa ilmaisi hänen koettavan johtaa läsnäolevien huomion pois itsestään. Ainoana koristeena hänellä oli helminauha, jonka ristiä hänen hermostuneesti liikehtivät kätensä pitelivät. Filipiä hän kohteli lyhytsanaisesti, miltei epäystävällisesti. —

Annushka kertoi näistä tapauksista laajasanaisesti, hiukan yksityiskohtaisesti, rakastetulleen.

Tämä työnsi jalallaan pari kellastunutta lehteä syrjään, jotka ikäänkuin kultaisina silkkivaatekappaleina viistivät tien poikki.

"Ei, ei rakasta… puolisoaan. Joka istunnon jälkeen hän menee kappeliin rukoilemaan. Häntä loukkaa se, että keisari viettää niin monia tunteja ranskalaisen seurassa."

"Keisarinna ei koskaan puhu tunteistaan. Mutta eilen hän itki tullessaan suuriruhtinattarien huoneesta. Minun täytyi jäädä hänen luokseen. Oli jo myöhäinen… Puhuimme isä Joannista ja heikkoudenpuuskista, joita hänelle muutamien viikkojen aikana usein on sattunut. Keisarinna vertasi häntä ja Pobjedonostsevia toisiinsa. — Pobjedonostsev on ihmeen vireä, eikö totta? Näen hänet toisinaan palatsissa…"

Vyrubova oli vaiti hetkisen. Miehen katseesta virtaavan pakon alaisena hän etsi muistikuvistaan.

"Eilisiltana keisarinna puhui Cagliostrosta. Kysyi minulta, mitä hänestä arvelin, oliko hän yli-ihminen vaiko petkuttaja, ja kuinka selittäisin hänen suunnattoman menestyksensä. — Minä vastasin, että selityksen hänen menestykseensä ehkä voi löytää ranskalaisten kansallisluonteesta. Hän hymyili, katsahti minuun omituisesti ja sanoi sitten miettivästi: Eikö ole merkillistä, että on ihmisiä, joiden mielestä sellaisten taikurien menestyksellä on yhteyttä myöhempien aikojen vakavien valtiollisten tapausten kanssa?"

Besobrasov suoristautui hätkähtäen. Hänen jäntevä vartalonsa oli hetken ajan jännittyneenä ja kokoon puristuneena kuin syöksyyn valmistautuvan eläimen notkea ruumis.

"Sattuma, rakkaani!… Hän tahtoi minua varoittaa… varmasti!… Hän on kenties liian varovainen, lausuakseen ajatuksensa suoraan."

"Arvelin vain, ettei vallankumoushistoria liene omiansa huvittamaan ruhtinatarta."

"Se ei häntä lainkaan huvitakaan, rakkaani. Hän puhuu siitä kuin jostakin vieraasta. Hiljan, kun oli puhe Ranskasta, hän sanoi sivumennen: Onpa hullua, että kansojen kohtalo voi olla niin läheisesti sidottu niiden hallitsijain kohtaloon…"

Annushka alkoi vavista. Hänen katseensa näyttivät etsivän jotakin
Besobrasovin piirteistä. Hän oli kovin kalpea.

"Kyllä, me puhuimme Maria Antoinettesta, sinä kaikkitietävä. Keisarinna huomautti joukkojen arvostelukyvyttömyydestä, niiden mielissä kun tuon onnettoman kuningattaren raskain rikos oli se, että hän oli ulkomaalainen… Sinä hymyilet?…

Omituisesti hämmentävällä keskustelutavallaan hän äkkiä siirtyi toiseen aiheeseen.

"Hän itse sanoo päiviensä olevan luetut… Toissapäivänä, kun hän saarnasi keisarinnalle, hän vaivoin pysyi pystyssä. Aleksandra Feodorovna tarjosi hänelle tueksi käsivartensa. Hän hylkäsi avun…"

Hänen kyynelöivät silmänsä katselivat hellästi ja suloisesti vaaleiden kultakutrien sädekehän keskeltä. Hän ei nähnyt Besobrasovin huulien ympärillä leikkivää ivaa. Hän katsoi kuin arka pikkulintu kaikkitietävän rohkeisiin piirteihin.

Iva hävisi. Himo heräsi. — Tsarskoje Selon naiset olivat ihania hupakkoja. — Isä Joann oli muokannut maaperän. Toiset tulisivat hänen jälkeensä. — Täytyi juoda, niin kauan kuin vielä tunsi juoman huulillaan. — Pikku temppeli odotti vaiteliaana lehdettömien puiden takana…

Aamuhämärissä hiipi Annushka raskain jäsenin takaisin linnaan. Hänen tukkansa riippui sumusta kosteana ja pörröisenä kylmällä otsalla. Suu hehkui punaisena kalpeissa kasvoissa. — Kastepisarat tipahtelivat surumielisesti pensaikoissa. — Hän paleli. — Katumuksen ajatuksia liikahteli hänen mielessään.

Oi, eihän siellä ollut käynyt hänen oma itsensä. Hän itse oli tahdoton, kuin kevyt pallo, joka nostetaan ilmaan ja viskataan loukkoon. Oli kuin olento, joka ei enää tunne mitään ajatuksia. Vain vaistoja…

Annushka huokasi. Hän kohotti kätensä, pyyhkäistäkseen suortuvat otsaltaan, ja tunsi kylmiä väreitä, sormiensa koskettaessa erään najaadin kylmää, kivistä käsivartta…

Raskaana ja pilvien verhoamana sarasti päivä palatsikappelin kupoolien takana. Linnut alkoivat lennellä, kirkuivat, Riitelivät kuin kadotettujen harhailevat sielut natisevien oksien keskellä…

Perin uupuneena Annushka saapui huoneisiinsa. Ne olivat kuin kuolleet sinertävässä hämärässä, suljettujen verhojen takana. Vuoteen koskemattomat patjat houkuttelivat luokseen. Suljetuin silminhän vaipui valkoisilla, lavendelintuoksuisilla lakanoilla peitettyyn vuoteeseensa. —

Jokin oli säikähdyttänyt hänet hereille. Hän ponnahti pystyyn, katseli kummastunein silmin ympärilleen. Joku oli huoneessa, seisoi hänen edessään. Eräs keisarillisista kamarirouvista…

Aleksandra Feodorovnalla oli ollut rauhaton yö, ja hän oli jostakin syystä hätyyttänyt palvelusväkensä. Vastoin tapojaan hän oli tahtonut palvelusvuorossa olevan seuranaisensa luokseen. Kun Vyrubova ei tullut, oli muutamien turhien verukkeiden jälkeen täytynyt tunnustaa, että hänen huoneensa olivat tyhjät. Aleksandra. Feodorovna oli ihmetellyt ja hämmästynyt.

Hän oli noussut istumaan vuoteessaan ja tuijotti pieniin, kirkkaisiin sateenkaarenvärisiin läikkiin, jotka heijastuivat kattokruunun hiotuista kristallipalloista, auringonsäteiden niihin sattuessa.

Hän käsitti, että keisarinna odotti häntä, että hänen täytyi keksiä syitä, valehdella… Hän käsitti, ettei tämä yö ollut mitään unta, kuten hän ensi silmänräpäyksessä oli taipuvainen uskomaan, että hänen huulensa olivat vasta kuivuneet haihtuneiden suutelojen jäljiltä…

Hän pukeutui hitaasti ja huolellisesti, vilvoitteli kasvojaan ja lähti keisarinnan luo.

Aleksandra Feodorovna ei ohut yksin. Ruhtinatar Obolenskaja istui hänen luonaan, loi lyhyen, tutkivan katseen Vyrubovan kasvoihin ja jatkoi kunnioittavasti vastaustaan johonkin keisarinnan huolimattomasti tekemään kysymykseen.

Juteltiin keisarin henkiin herättämästä Haagin rauhankonferenssista, eräiden valtakunnan sisäosissa toimivien hyväntekeväisyysyhdistysten uudestijärjestelystä, joiden kunniapuheenjohtajaksi keisarinna oli suostunut rupeamaan. Pitkästyttävä, täydellisesti mielenkiinnoton keskustelu…

Annushka tarkkasi keisarinnan kasvoja, odotti otsan rypistämistä, paheksuvaa välähdystä hänen hiljaisten, surullisten silmiensä syvyydestä. Kun mitään sellaista ei tapahtunutkaan, tunsi Vyrubova joutuvansa omituisen arkuuden valtaan.

Hän odotti, kunnes jäi keisarinnan luo yksin… Mutta Aleksandra Feodorovna ei antanut hänen ryhtyä selityksiin. Lyhyellä, luonteenomaisella kädenliikkeellä hän vaiensi Annushkan, kehoitti häntä seuraamaan itseään kappeliin ja puhui isä Joannin huolestuttavasta terveydentilasta.

Kappeli oli kylmä ja sitä valaisi loppusyksyn väsynyt aamuaurinko. Seinien loistavan sinen yläpuolella kyyhöttivät varjot, varjot leikittelivät räikeän kullanväristen rokokokierteiden ympärillä, jotka muhkeiden loistovuodepilarien tavoin kohosivat kattoa kohti suitsutususvan keskellä.

Aleksandra Feodorovna istui pää kumarassa. Hänen otsansa nojasi hoviaition kylmään suojukseen. Hänen kätensä olivat ristissä, ja hän tuskin huomasi kyyneliä, jotka ehtymättöminä tipahtelivat hänen kylmille, ristityille sormilleen.

Isä Joann oli lähtevä hänen luotaan, ennenkuin hänen esirukouksensa tulisivat kuulluiksi. Hän jäisi yksin, hyljättynä näiden vieraiden ihmisten keskelle. Kaikki he olivat vieraita… kaikki. Annushkakin… Hänen katseensa oli arka, pahan omantunnon katse. Turhaan keisarinna oli kutsunut ystävätärtään. Annushka ei ollut silloin ollut palatsissa… Ei ollut palatsissa…

Synti! Synti!… Täytyi rukoilla päästäkseen synnin herraksi. Rukoilla, jotta isä Joannin esirukoukset kantaisivat hedelmiä.

Synnyttää poika! Ikäänkuin saman sävelen alati palaava loppusäe tuo toive soi hänen sielussaan. Mitä ansioita ennen häntä oli hänen kansansa äideillä, joiden suotiin painaa poikia rintaansa vasten?

Jostakin, kaukaa menneisyydestä, kaikuivat nuo sanat. Eikö se ollut ennustus?…

Hän vaipui surulliseen mietiskelyyn. Hänellä oli tapana seurata jotakin ajatussarjaa, kunnes joku ulkoapäin tuleva uusi vaikutelma sen katkaisi. Ja sellaisia vaikutelmia, jotka olivat kyllin voimakkaita, ei ollut useita…

Useimmiten oli Witte siihen syynä. Hän kiusasi keisaria rautaisella itsepintaisuudellaan ja ärsyttävällä tyyneydellään.

Suuriruhtinaspuolue oli, käyttäen taitavasti hyväkseen keisarin vastenmielisyyttä mahtavaa rahamiestä kohtaan, kaikessa hiljaisuudessa osannut uudelleen saavuttaa vaikutusvaltaa Nikolain häilyvään mieleen.

Sergei ja Vladimir taistelivat etusijasta. Nikolai Nikolajevitsh pysytteli viisaasti syrjemmällä ja hautoi Krimillä kunnianhimoisia suunnitelmia. Pavel Aleksandrovitsh kuohutti yleistä mielipidettä rakkaussuhteellaan Raisa Pistolkorsiin, mikä lopuksi aiheutti hänen karkoittamisensa…

Aleksandra Feodorovna ei ollut enää nähnyt kaunista Raisaa. Mutta hän tiesi, että Nikolai oli viettänyt unettomia öitä.

Keisarinna kärsi tuon vieraan naisen tähden. Niin naisena kuin äitinä… Myöskin kristittynä… Isä Joann puhui hyvyydestä, joka itsensä voittaa…

Keisarinna havahtui säikähtäen mietteistään… Väsynein, kyynelistä punertavin silmin hän tuijotti kappelissa leijailevaan pyhäsavupilveen…

Hän koetti palatsiin palattuaan puhella ystävällisesti Annushkan kanssa ja uskoa hänen avuttomasti änkyttämäänsä selitykseen, että hän oli salaa käynyt tapaamassa muuatta pietarilaista ystävätärtään.

Hän koetti vastata keisarin lempeään hymyilyyn, haihduttaa hilpeydellä hänen hajamielisyytensä, näyttää iloiselta ja hyvätuuliselta.

Äitikeisarinna oleskeli vielä Pietarissa ja saapui silloin tällöin vain hetkelliselle vierailulle Tsarskoje Seloon.

Katse, jolla hän mitteli miniänsä kuopalle painuneita kasvoja, oli ystävällinen ja hyvänsuopa. Poikaansa kohtaan hän osoitti hyvyyttä ja puoleensavetävää rakastettavuutta…

Aleksandra Feodorovna ymmärsi tuon sävyn — äitikeisarinnan ystävälliset katseet iskeytyivät hänen sieluunsa kuin petolinnun kynnet…

Maria Feodorovna oli synnyttänyt valtaistuimelle poikia ja tunsi halveksivaa sääliä tuota saksatarta kohtaan, joka ei kyennyt täyttämään kansan toiveita.

Isä Joann oli kuollut Kronstadtissa… Hauraan korren tavoin oli vanha ruumis kaatunut mahtavan leikkuumiehen jalkojen juureen, jonka hiljainen viikatteenviuhina oli suhahtanut Tsarskoje Selon puistossa kuin rauhaton aavistus.

Mutta Pobjedonostsev eli. Norsunluiseen sauvaansa nojaten hän astui suorana palatsin suojien läpi, seisoi kuin kostava tuomari hintelän, ryhdittömän yksinvaltiaan edessä…

Nikolai työskenteli paljon ja uutterasti. Hänellä oli mitä paras tahto ja herkkä omatunto, joka pakotti häntä ponnistamaan voimiaan. Mutta määrättömästä työstä hänen voimansa murtuivat ja hänen tahtonsa kävi taipuisaksi kuin ohut pajuvitsa.

Pobjedonostsev huomasi sen. Kaikki sen huomasivat… Hän ei ollut enää se keisari, joka loistavin silmin puhui vapauttaja-tsaarin työstä.

Tosin sanottiin, että Nikolai puhutti Filip-taikurin spiritistisissä istunnoissa isoisänsä henkeä, pyytäen häneltä neuvoja, ja pikku ranskalaisen suipot, mustapartaiset kasvot olivat toisinaan vetäytyneinä huolestuneisiin kurttuihin, — puhuttiin, että hänen keisarillisen suosijansa kietovat kysymykset panivat hänet hikoilemaan ja miettimään —, mutta Pobjedonostsevin ja hänen kannattajiensa tähti oli nousemassa, se kohosi tsaarin heikon pään ylitse korkeammalle ja loisti kirkkaana pimeimmän taantumuksen taivaalla.

Haagin rauhankonferenssi oli avattu; Muravjov lähetti imartelevia selostuksia, jotka keisari, huulillaan hymy — selviytyneen, yltäkylläisen väsynyt hymy —, silmäsi läpi.

Witte olisi voinut riemuita. Hovissa kiertelevät huhut väittivät, että juuri hän oli saanut keisarin esiintymään maailmaa onnellistettavana vapauttajana. Hänen tarkoitusperänsä olivat päivänselvät. — Haaveelliset sisäiset uudistussuunnitelmat nielivät ne rahamäärät, jotka olisivat olleet välttämättömät vastustuskykyisen armeijan taisteluvalmiuden säilyttämiseksi. Kullan täytyi vieriä, jotta lapsikansasta tulisi sivistyskansa.

Pobjedonostsev hymyili halveksivasti. Keisarillisen suunnan epävarmuus ajoi hänet kirkon — yliaistillisen — syliin, tapahtuipa se sitten laillisesti tahi laittomasti.

Monsieur Filipillä oli hovissa mahtavia vastustajia. Tsaaritar kuului julistaneen hänet temppuilijaksi… Painava todistus siitä, ettei Aleksandra Feodorovna vielä ollut se tottelevainen välikappale, jona häntä rukoilukiihkonsa heräämisestä lähtien pidettiin.

Mutta se seikka, että hän asettui vastustamaan ranskalaisen taikurin vehkeitä, saattoi olla hyödyksi. Filip oli kukistuva… Ennemmin tai myöhemmin.

Nikolai ei kyennyt ajan pitkään vastustamaan ympäristönsä jännitettyä tahtoa.

Vierasheimoisissa maakunnissa odottivat optimistit niiden lupausten täyttämistä, jotka uusi hallitsija joitakuita vuosia sitten pyhäsavu-usvan keskellä juhlallisessa kruunaustilaisuudessa oli antanut.

Kiihkomielisemmät eivät enää odottaneet. Alkoi kuulua murinaa, kehoitettiin, vaadittiin…

Suotuisa tilaisuus ryhtyä ankariin sortotoimiin vihatun vapaudenhengen kahlehtimiseksi.

Pobjedonostsev ryhtyi näihin toimenpiteisiin varovasti ja lujin ottein. Hän eteni askel askeleelta, kuten astutaan vieraaseen, järjestelmällisesti valloitettavaan maahan. Witten järjestelmä oli vallannut tärkeitä alueita, saattanut hänen käsiinsä vaikutusvaltaisia keisarillisen sortovallan varustuksia.

Pobjedonostsev oli kyllin älykäs asettuakseen vihollistaan vastaan ensi sijassa puolueettomalla alueella.

Hän pysähdytti edistysmieliset aatteet kahlehtimalla koululaitoksen, ajamalla talonpojan takaisin tietämättömyyden pimeyteen, kun valistus uhkasi luoda häikäisevät ja vaaralliset säteensä muutamien havahtuneiden aivoihin.

Pobjedonostsev vihasi kreivi Tolstoita siten, kuin hyvän seurapiirin jäsen vihaa rikollista, joka kerran on ollut hänen vertaisensa…

Ominaisella, itsepintaisella tarmollaan hän sai aikaan tuon merkillisen ylimyksen erottamisen kirkon yhteydestä… Hitaasti mutta varmasti hän tunsi työnsä edistyvän, vallan luisuvan takaisin kuivettuneisiin, sormusten koristamiin käsiin.

Yliprokuraattorin ohuet huulet hymyilivät, samoin kuin ne olivat hymyilleet tuon ensimmäisen, suuriruhtinatar Olgan syntymän jälkeisen audienssin aikana. Viisaan hymyä haaveilijalle…

Aleksandra Feodorovnaa alkoi Tsarskoje Selon ja Pietarhovin yksinäisyys painostaa.

Pietarhovin solisevat suihkulähteet kiusasivat hänen hermojaan, ikäänkuin hienon hienot, teräväkärkiset, syvään tunkeutuvat neulat olisivat pistelleet hänen ohutta hipiäänsä… Yksitoikkoista, alati samanlaista oli tuo solina, kuin isä Joannin yksitoikkoisen laulava ääni.

Hän oli kuollut, kuten ihmisillä on tapana kuolla. Ikäänkuin kuolema olisi vienyt sädekehän hänen päänsä päältä…

Isä Joannin kannattajat levittivät ihmeellisiä huhuja, kuinka vainaja oli noussut taivaaseen tulisissa vaunuissa — samoin kuin vanhan testamentin profeetta Elias. Tutkimus todisti huhut perättömiksi. Epäilyn ja naurettavuuden varjo alkoi himmentää pyhän miehen säteilevää kuvaa…

Eikö toivo ollut heikkoutta?… Eikö ollut rikos epäillä Jumalan lähettämän uskottavuutta?

Annushka ei enää lukenut hänelle ääneen. Hän oli rakastunut ja juoksi salaisilla kohtauksilla puistossa. Hänen hempeiden, kuulakkaiden kasvojensa viehätys oli menettänyt sulavuutensa. —

Aleksandra Feodorovna huokasi. Hänen pettymyksensä rouva Vyrubovan suhteen kalvoi hänen mieltänsä. Hän koetti olla hänelle hyvä, kuten aina ennenkin. Annushka oli syntinen, joka tarvitsi anteeksiantoa… Mutta hänen äänensä sai tylyn pohjasävyn, kun hän puhui Annushkan kanssa, ja Vyrubova kasteli öisin pieluksiaan kyynelillään. —

Kun he viimeksi olivat yhdessä, puhui ratsumestari paljon Wittestä.
Pobjedonostsevistakin oli puhetta.

Sanottiin Pobjedonostsevin valmistautuvan taisteluun kreivi Tolstoita vastaan musertaakseen hänet… Kreivillä oli paljon kannattajia. Oli sellaisia, jotka väittivät, että hän oli parempi kristitty kuin pyhän synoodin yliprokuraattori.

"Pobjedonostsev on mahtava, koska hän pelkää… Hän kuulee ääniä syvyyksistä, Annushka. Hän tietää, että ruumis on surmattava, jotta ääni, lakkaisi huutamasta ja syyttämästä kiusaajaansa… Pobjedonostsev on ovelin kaikista. Valta, niin kauan kuin me sitä käyttää voimme…"

"Sinä pikku hupsu! Mutta se aika, jossa elämme, on suuri ja merkillinen. Naiset eivät voi ymmärtää sen tunnusmerkkejä. Keisarinnakaan ei niitä ymmärrä… Etkö sanonut, että hän nimitti tuota ranskalaista temppuilijaksi?"

"Hänellä ei ole niin paljon valtaa keisariin, että saisi hänet luopumaan monsieur Filipistä."

"Hänellä on valtaa, Annushka… Mutta hänellä ei ole kylliksi älyä sitä käyttää. Koska häntä kalvaa sairaus, on hän unohtanut uskon omiin voimiinsa."

Besobrasov puhui hitaasti ja juhlallisesti. Peitetty kyynillisyys karehti hänen suunsa ympärillä.

"Isä Joann — sanotaan, että, hän oli pyhimys, eikä minulla ole mitään pätevää perustetta väittää sitä vastaan… Isä Joann osasi kovasta raudasta takoa taipuisan välikappaleen kirkolle."

Hän näki Annushkan tekevän ristinmerkin ja kalpenevan kuullessaan tuota pyhää nimeä noin häpäisevästi mainittavan.

Hän purskahti hilpeään nauruun ja vetäen Annushkan käsivarren kainaloonsa sulki hänen suunsa polttavilla suuteloilla…

Ulkoministerin, kreivi Muravjovin, luona oli ollut jokaviikkoinen diplomaattinen vastaanotto. Seisoskeltiin ympäri huoneita kahvikuppi kädessä ja juteltiin. Rahaministerin synkkä jäykkyys herätti huomiota.

"Hän ei usko hollantilaisen korttirakennuksen kestävyyteen", kuiskasi kreivi Lambsdorff suutaan suojaavan käden takaa. "Kerrotaan, että eilen sanasota kajahdutteli Aleksanterinpalatsin seiniä. Keisarinna kuuluu saaneen päänsäryn."

"… tahi joutuu kiusaukseen todistaa, ettei liiaksi jännitettyjenkään aina tarvitse katketa."

Hienostuneen keskustelijan kevyellä, kaikkia muotoja noudattavalla tavalla isäntä lähestyi Sergei Juljevitshia.

"Ah!" Kreivi Muravjov hymyili hienosti. "Eikö jo teidän ylhäisyytenne pelkkä läsnäolokin…?"

Vastaus katkaisi kärjen toisen äänensävyssä piilevältä, vastentahtoisesti välähtävältä ivallisuudelta. Se ilmaisi tyyneyttä, suojelevaa ylemmyyttä…

Nousukkaan hymyilyn täytyi loukata Muravjovia, sen miehen jälkeläistä, joka v. 1858 oli riistänyt Amurin piirin Kiinalta.

Hän oli kyllin viisas, ollakseen sitä näyttämättä. Hän tarvitsi Witteä, hän oli niitä rakastettavia henkilöitä, joista ei ollut epämieluista kätkeytyä, mahtavan rahamiehen viileään varjoon.

Tarvitsi tänään aivan erikoisesti… Erään yksityisasian vuoksi, joka näytti olevan kaukana politiikasta sellaisenaan, mutta joka silti oli yhtynyt siihen läheisemmin, kuin miltä puolueettomasta havaitsijasta ensi silmäyksellä saattoi näyttää.

Hän viivytteli vastausta… Ja kun se vihdoin tuli, kuului se epäröivältä, merkillisen laimealta…

"Niin kauan kuin voimme olla varmat olojen rauhallisesta kehittymisestä, kreivi Muravjov…"

Hänen sanoissaan ei ollut mitään totuudesta poikkeavaa. Ja kuitenkin hän näytti hämmästyneeltä, aivan kuin olisi valehdellut.

Hän katseli alakuloisesti kreivin miellyttäviin piirteisiin, joka koetti salata hämmennystään näennäisellä hilpeydellä.

Hän oli tänä aamuna matkalla Pietarhoviin kohdannut suuriruhtinas
Vladimirin.

Suuriruhtinas oli hymyillyt, katsahtanut kylmästi syrjään ja lennättänyt omituisesti kerskailevin elein savukkeensa leveän ajotien kosteaan hiekkaan.

Silloin tiesi Sergei Juljevitsh: suuriruhtinas tuli tsaarin luota ja oli onnistunut asioissaan…

Muravjov, joka taitavasti vaapotteli sirotekoista meissner-kuppia sormiensa nenillä, kumartui häneen päin.

"Ei kukaan", sanoi Witte äänekkäämmin kuin näytti soveltuvan yksityisluontoiseen keskusteluun. "Ei kukaan, kreivi Muravjov."

"Luulisinpä, että olemme oppineet tekemään rauhallisia valtauksia", sanoi Muravjov. Hänen ääntään värähdytti vastentahtoinen jännitys.

Mutta Sergei Juljevitshin tyyneys oli palannut. Hän hymyili kuin viattomalle sukkeluudelle.

"Eikö meidän ole täytynyt sitä oppia?… Vai näyttääkö saksalaisten tunkeutuminen Keltaiselle merelle niin vaarattomalta?" [Tarkoitetaan Saksan ja Kiinan välillä tehtyä vuokrasopimusta.]

"Saksa tahtoo säilyttää rauhan", sanoi hän lujalla äänensävyllä, joka silmiinpistävästi poikkesi hänen tavallisesta, slaavilaisesta hermostuneisuudestaan.

"Sitäkään ei kukaan epäile. Mutta Saksan kauppapolitiikan voimistuminen on huolestuttavan ripeää."

Hän keskeytti puheensa ja vaipui syviin mietteisiin, murahdellen vain yksitavuisesti.

Saksa oli hankkinut vuokraoikeuden Kiautschouhun, Venäjä Port Arthuriin ja Talienwaniin. Englanti, tuo hurskas, joka alati himoitsi uusia alueita, tyytyi Weihaiweihin, Ranska kaappasi Kvangtu-lahdelman… Japani oli saanut lähteä tyhjin käsin… Ja viisas Li-Hung-Tshang oli varoittanut käryävistä selkkauksista Itä-Aasiassa…

Witte jätti ensimmäisenä hyvästi Muravjoville. Tulevan rajuilman aavistus oli viime aikoina estänyt häntä nauttimasta seuraelämästä. Hän istui mielellään kotona kirjoituspöytänsä ääressä sommitellen mahdollisia yhdistelmiä…

Muravjov oli Witten lähtiessä hilpeä ja sydämellinen. Hän saattoi ministeriä puoleensavetävästä hymyillen…

Muravjov oli yksi niitä harvoja, joilla oli rohkeutta puhua hänen kieltään… Kenties itsekkäistä syistä!… Mutta sittenkin…!

Alhaalla, leveän kiviportaan varjossa hän seisoi hetkisen epämieluisiin mietteisiinsä vaipuneena.

Tuo monsieur Filip oli vehkeilijä. Ei silti pahimpia. Hän ei toiminut tarkoituksellisesti, ei ollut sellainen, joka yritti muodostaa jonkun hovipuolueen, antaa suuren vaikutusvaltansa valtiollisten tarkoitusten käytettäväksi…

Mutta Nikolai oli käynyt hempeämieliseksi. Ja monsieur Filip oli kyllä saava seuraajan. Jonkun, joka äkkiä ilmestyi pimeästä taas kadotukseen. Joka ehkä olisi ranskalaista vaarallisempi.

Witte kohautti olkapäitään, sytytti savukkeen ja astui hitaasti viimeiset porrasaskelmat. Eteisessä hän oli kuulevinaan kuiskauksen… Erään palvelijan notkea vartalo vilahti hänen ohitseen.

Sähkölampun kalpeassa valossa hän näki miehen kasvot. Ne olivat terävät kuin petolinnun, ja niillä kuvastui tarmokas äly. Silmät, jotka olivat syvällä kuopissaan, kohtasivat omituisesti pälyillen vieraan hetkellisen katseen.

Sergei Juljevitsh viivytti hiukan askeliaan… Sitten hän rypisti otsaansa, pisti ovenvartijan kouraan juomarahan ja astui miettiväisenä ulos lämpimään, vastasytytettyjen lyhtyrivien haaveellisen loiston valaisemaan kesäkuun-iltaan. —

Rahaministerin ei ollut tapana lasketella turhia korulauseita. Tässä voi ryhtyä kauppoihin, jotka muissa olosuhteissa olisivat tuntuneet uskalletuilta.

Kreivi heräsi myöhään, tunsi itsensä täysin levänneeksi ja reippaaksi ja oli kiitollinen kohtalolleen, joka tänään ei ollut valmistanut hänelle esittelyä Tsarskoje Selossa.

Mitä ruusunhohtoisimmassa mielentilassa hän antoi pukea itsensä, pilaili Veljan kanssa ihanasta säästä ja käski valmistaa erikoisen runsaan aamiaisen.

Liukuvin, äänettömin liikkein hän kulki ylös ja alas, laski hiljaa kilahtavan hopeisen tarjottimen herransa viereen.

Velja kumarsi ja poistui. Tultuaan käytävään hän joudutti askeliaan, ikäänkuin hänellä olisi ollut kiire päästä pian loitolle huoneen piiristä…

Pobjedonostsev oli paluumatkalla Tsarskoje Selosta, kun iltapäivälehdissä oli luettavana tieto kreivi Muravjovin äkillisestä kuolemasta.

Hän antoi seuralaisensa, erään nuoren papin, tehtäväksi hankkia lähempiä tietoja. Hänen kätensä oli aivan tyyni, antaessaan hetkisen kuluttua sanomalehden takaisin.

Kun hänen seuralaisensa kunnioittavasti ilmoitti olevansa aivan samaa mieltä, pyysi hän sanomalehteä vielä uudelleen.

Lyhyeen tietoon kreivin kuolemasta liittyi viittauksia "erinäisiin salaperäisiin, tapauksen yhteydessä oleviin seikkoihin"… Kreivi oli edellisenä iltana ollut hilpeä ja levollinen, oli herännyt myöhään ja heti istuutunut kirjoituspöytänsä ääreen suorittaakseen kaikessa kiireessä eräitä tehtäviä, joita ei voinut siirtää tuonnemmaksi.

Palvelija, joka tuntia myöhemmin astui huoneeseen ilmoittaakseen, että vaunut olivat kreivin määräyksen mukaan ajaneet portaiden eteen, tapasi ministerin kuolleena kirjoitustuolissaan. Hän hälyytti heti koko talon ja käski hankkia lääkärin…

"Kaitselmus näkyy antavan uuden järjestelmän kannattajien tuta valtaansa", sanoi hän hitaasti, ja hänen äänessään oli juhlallinen, mahtipontinen sointu.

Nojaten keppinsä norsunluiseen kahvaan hän vaieten ja riemuitsevana katsoi lämpimään auringonpaisteeseen, joka kirkkaana harsona ympäröi kävelijättärien valkoisia pukuja.

Herra von Wittelle oli tapaus ilmoitettu muutamaa tuntia aikaisemmin.
Puhelimitse… Tiedon antoi joku välinpitämätön ääni ulkoministeriöstä.
Sanoma oli häntä järkyttänyt ja herättänyt hänessä merkillisiä
epäluuloja.

Hän lähetti palvelijansa kadulle ostamaan kaikki sanomalehdet, mitkä olivat saatavissa.

"Palvelija, joka tuli ilmoittamaan herralleen vaunujen saapuneen… palvelija, joka oli kattanut kreiville aamiaispöydän ja heti senjälkeen poistunut huoneesta… Palvelija… palvelija…"

Hän alkoi hämärästi muistaa… Petolinnunkasvot ulkonevan porrassuojuksen varjossa… Voihan se olla hullutusta… sattuma…

Iltalehdet julkaisivat tietoja kreivin elämästä, pohtivat laajalti kuoleman syytä ja sen yhteydessä ilmenneitä näennäisesti arvoituksellisia seikkoja. Vastustettiin kiivaasti "joutilaiden kielien".levittämää olettamusta, että Muravjov mahdollisesti oli joutunut jonkun rikoksen uhriksi. Aamiaisjätteiden kemiallisesta tutkimisesta oli tosin täytynyt luopua, koska ensiksi paikalle rientänyt palvelija tapauksesta hämmästyneenä oli hävittänyt kaikki aamiaisen jäännökset. Mutta molemmat pätevät lääkärit, jotka olivat tutkineet kuoleman syytä, päättivät yksimielisesti, että kuoleman oli aiheuttanut verenvuoto aivoissa…

Witte antoi sanomalehden pudota käsistään. Kirpeä maku vääristi hänen suutaan.

Ensimmäinen tykinlaukaus taantumuksen ja uuden järjestelmän välisessä taistelussa. Ei viimeinen…

Vastoin, kaikkea pelkoa otti keisari varsin levollisena vastaan tiedon Muravjovin kuolemasta. Sillä tyynellä levollisuudella, joka viime aikoina oli tullut hänen olemuksensa huomattavaksi piirteeksi ja jota pahansuovat sanoivat saamattomuudeksi tahi välinpitämättömyydeksi.

Lausuttuaan muutamia niukkoja osanoton sanoja hän jätti sen aiheen ja siirtyi päiväjärjestykseen.

Keisarinna sensijaan oli kiihtyneempi. Perheaterian kestäessä tehtiin huomautuksia kuoleman äkillisyydestä. Puhuttiin verenvuodosta aivoissa… Tiedettiinhän, että ulkoasiain ministeri oli työskennellyt ankarasti ja että sellaiset ponnistukset helposti tekivät äkillisen lopun mahdolliseksi, jopa todennäköiseksi.

Pöydästä noustua keisarinna äkkiä keskeytti keskustelun ja meni suuriruhtinatarten huoneeseen.

Merkillistä tuo hermostuneisuus, joka häntä ahdisti. Vain lasten luona hän oli aivan rauhallinen.

Hän tuskin tunsi miestä. Mutta siinä ajatuksessa, että keisarin ympäristöön oli ilmestynyt uusi aukko, oli jotakin levottomuutta herättävää. Oli kyllin paljon lujatahtoisia ihmisiä, jotka kykenivät saattamaan Nikolain hypnoottisen vaikutuksensa alaiseksi.

Yhtenä esimerkkinä oli Witte. Hyvässä merkityksessä. Mutta keisari tuli punaisena ja kiihtyneenä työhuoneestaan, koetti etsiä perusteita, joita voisi esittää rahaministerille, ja vältti vastustamasta suuriruhtinaspuoluetta…

Pikku suuriruhtinatarten huoneessa hänet toisinaan valtasi jonkinlainen väsynyt iloisuus, jossa oli jotakin hermostunutta ja samalla liikuttavaa…

Tsarskoje Selon puistossa kukkivat bengalilaiset ruusut. Kermanvalkeita ja teenvärisiä pensaita pilkotti puistikossa, joka tummana ympäröi lammikkoa. Kullanväriset ja vihertävät varjot kuvastelivat veden kalvossa, leikittelivät rouva Vyrubovan hiuksilla, hänen kuljeskellessaan yksinäisenä pitkin puistoteitä ja muistellessaan ihmeellistä miestä, jolla oli nuo arvoitukselliset silmät.

Annushka pyysi lomaa Aleksandra Feodorovnalta ja kävi vuoron perään puoliksi unohtuneiden pietarilaisten tuttaviensa luona. Päässään suuri valkoinen, Charlotte Cordayn mallinen pitsihattu, jonka heleät reunat viehkeästi ympäröivät hänen kalpeita kasvojaan, hän istui vastapäätä kahisevaan mustaan silkkiin puettuja, arvokkaita, vanhoja naisia, vastanaineita, houkuttelevia ystävättäriä, jotka muistuttivat yritteliäiden pariisittarien sommittelemia monikirjavia muotikuvia, jutteli ja kyseli, odottaen jännittyneenä sitä yhtä nimeä, jonka täytyi tulla ja joka ei kuitenkaan koskaan tullut.

Hän oli hyvästelyssään puhunut pitkästä matkasta kauas Itä-Aasian sisäosiin. Kun Annushka oli kysynyt, koska hän aikoi palata, oli hän hymyillyt.

"Keisari ei ole syntynyt onnellisten tähtien vallitessa, Annushka… Hän ei ole kyllin voimakas hallitakseen elämäänsä. Vieraat kädet riistävät ohjakset häneltä, alistavat hänet omaan tahtoonsa…"

Hänen hoikat, jäntevät sormensa olivat vavahtaneet. Hehkuva intohimo paloi noissa voimakkaissa suonissa, jotka piirtyivät ohuina, sinisinä viiruina ruskahtavaan ihoon. Miehen, hallitsijan intohimo…

Siitä lähtien hän tunsi Aleksandra Feodorovnan kysyvän katseen kasvoillaan, aina kun hänen ajatuksensa salaa hiipi rakastetun läheisyyteen.

Aleksandra Feodorovna muuttui yhä umpimielisemmäksi. Hänen käytökseensä tuli suurten hovijuhlien kylmyyttä ja kalseaa jäykkyyttä.

Hän ei enää ollut ystävätär ja nainen; hän oli keisarinna, joka on tapahtumien yläpuolella ja kylmästi hymyillen tuomitsee alamaisiaan. —

Elisabet Feodorovna, joka oli saapunut Moskovasta, säikähti Aleksandra Feodorovnassa tapahtunutta muutosta. Säikähti sitä enemmän, kun kukaan ei voinut aavistaa muuta syytä kuin keisariparin täyttymättä jäänyttä sydämentoivetta, jonka täyttymistä papit valtakunnan kaikissa kirkoissa olivat rukoilleet…

Suuriruhtinatar oli viime vuosina käynyt entistä laihemmaksi ja läpikuultavammaksi. Ilmavalta ja aineettomalta näytti hento, tavattoman hoikka vartalo, yliluonnollisen suurilta silmät terävissä, intohimon täyttämissä kasvoissa.

"Meissä naisissa on jotakin merkillistä", arveli keisarinna surumielisesti. "Olemme heikommat siinä, missä olemme voimakkaimmat…"

Elisabetin siirtymisestä asti oikeauskoiseen kirkkoon oli molempien sisarusten välillä ollut olemassa tunne-elämällisessä suhteessa ihmeellinen yhtäläisyys. Molempia vaivasi painostava sielullinen lamaannus.

Aleksandra Feodorovnalle tuotti tuskia tyhjä sija, jonka isä Joann oli jättänyt jälkeensä, ja hänen täytyi samalla vastustaa jonkinlaista selviytymistä, jottei hänen olisi tarvinnut käsittää tuon kunnianarvoisen pyhimyksen kuoleman proosallisuutta ja jokapäiväisyyttä.

Ruhtinattaren pettymys oli toista lajia. Hänen loukattu naisellinen ylpeytensä, jonka ei ollut onnistunut kahlita Sergei Aleksandrovitshia tämän viimeisen ratkaisevimman uhrauksen avulla, oli sulkeutunut syvästi haavoitettuna itseensä ja vajonnut uskonnollisen mystiikan suitsutustuoksuisiin syvyyksiin. Kuten useimmat kääntyneet, tunsi hän tuon aluksi uuden ja pelkoa herättävän pian muuttuvan vanhaksi ja totutuksi ja tapasi oikeauskoisen kirkon ulkonaisessa komeudessa hedelmällisen maaperän esteettömästi liihottelevalle mielikuvitukselleen, jolta oli riistetty sen varsinainen päämäärä…

"Pelastuksen aika on läsnä, Aleksandra… Väärät profeetat ovat nousseet ja heidät heitetään kadotukseen…

Aleksandra Feodorovna oli vähäistä ennen puhunut keisarin kanssa kreivi Tolstoin julistamisesta kirkonkiroukseen, jonka Pobjedonostsev oli pannut toimeen. Eikö keisari ollut oikeauskoisen kirkon pää? Eikö hän ollut kruununperillisenä ollut kreivin innokas ihailija?…

"Tämä päätös tehtiin yksimielisesti Venäjän, sen kansan ja teidän majesteettinne todellista etua silmälläpitäen; ainoastaan kaikkivaltias Jumala voisi ihmeen kautta tehdä sen päätöksen pätemättömäksi." Hänen äänensä oli vavissut voitonriemusta. Puhuiko hän vielä jonkun muun kuin Harkovin arkkipiispan Ambrosiuksen hyväksi? [Harkovin arkkipiispa Ambrosius esiintyi pyhän synoodin erityisessä istunnossa Tolstoin syyttäjänä.]

Tätä ja koko Venäjänmaan itsevaltiaan onnetonta voimattomuutta
Aleksandra Feodorovna mietti. Väsyneitä kurttuja oli hänen otsallaan.

"Olemme heikkoja ihmisiä, Elisabet… emme kykene erottamaan oikeata väärästä."

Suuriruhtinattaren kalpeille kasvoille levisi kiihkon hohde, joka loisti keskiaikaisten rukoilijattarien silmissä. Hän risti kätensä ja nyökkäili hiljaa päätään.

Keisarinna huokasi… Lammelta kuului suuriruhtinatar Olgan raikas ääni ja englantilaisen seuranaisen kalseaa, hiukan honottavaa puhetta. Näiden molempien äänten yhteissoinnussa oli jotakin raskasta, sanomattoman surullista. Joutui ajattelemaan, että heläjävän kirkas lapsennauru oli kerran vaikeneva antaakseen sijaa raskaalle, sanattomalle mietiskelylle…

Elisabetkin kuunteli ulkoa kuuluvia ääniä. Hänen silmiensä eteen näytti laskeutuvan harmaa huntu.

"Niin… lapset", toisti hän hitaasti. Hänen äänessään oli kova sointu. Merkillinen ajatussilta yhdisti Pobjedonostsevin kuvan ja pienten suuriruhtinatarten suloiset piirteet. Ja keisarinnasta tuntui, että hänen täytyisi suojella lapsia…

Voi, hän oli voimaton… vielä voimattomampi kuin keisari, joka ei kyennyt vastustamaan tuon mahtavan miehen tahtoa.

Äkillisen pelon valtaamana hän haparoi soittokelloa. Käski tuomaan lapset ylös. Meni heitä vastaan, painoi rintaansa vasten… Äärimmilleen kiihoittuneen hermoston synnyttämää mieletöntä pelkoa… Hän hymyili Elisabet Feodorovnalle tukiessaan epävakaisesti astelevaa nuorinta lastaan…

Samaan aikaan seisoi kaksi köyhästi puettua miestä yliprokuraattorin palatsin edustalla.

Toinen heistä, jonka korkeaa, hienopiirteistä otsaa reunusti omituisen vaaleanhallava tukka ja jonka yllä oli lopen kulunut, tummansininen, hopeanappinen ylioppilasunivormu, piti kättään lujasti taskussaan, ikäänkuin olisi raudanlujin sormin puristanut kourassaan jotakin kallisarvoista esinettä.

Toisella miehistä oli kuopalle painuneet kasvot, joiden jalomuotoiset piirteet nälkä ja kaikenkaltaiset puutteet olivat miltei muodottomiksi rumentaneet.

Vaaleatukkainen hymyili… Ei kiihtymyksen jälkeäkään ilmennyt hänen hymyilyssään, joka paljasti kalpeiden huulien välissä kaksi kaunista, valkoista hammasriviä.

"Jos meidän onnistuu tehdä se peto mykäksi…" Ivanov kohotti varoittavasti sormen suulleen.

"Kymmenen vuoden oleskelu Pähkinälinnassa on omiaan tekemään varovaiseksi, eikö totta?" [Langovski oli entinen upseeri, joka valtiollisista vehkeilyistä epäiltynä tuomittiin kymmeneksi vuodeksi vankeuteen Pähkinälinnaan.]

Hänen äänessään oli jotakin karkeata, joka teki hänen kuiskauksensa äänekkääksi ja kiihkeäksi.

"Hst!" varoitti Ivanov uudelleen… Väsyneillä, syvälle kuoppiinsa painuneilla silmillään hän tähyili katua alaspäin.

Se oli aivan tyhjä. Harvalukuiset katulyhdyt pilkottivat kuin himmeästi hohtavat kupoolit alkukeväisen illan usvain lävitse. Jossakin löi kello…

"Jos meidän onnistuu vaientaa se peto, niin on vasta ensimmäinen askel otettu, Langovski ystäväni… Vasta aivan ensimmäinen…"

Hän hymyili taas ja silmäili, huulet suljettuina, pimeyteen, joka mustana vaani talojen nurkissa kadun varrella.

Langovskin kokoonpainunut vartalo ponnahti suoraksi. Hänen silmänsä tuiskivat tulta.

Ivanov nyökkäsi. Hänen kätensä, jota hän yhä edelleen näennäisen huolimattomasti piti taskussaan, aukeni hetkeksi, puristautuakseen seuraavassa silmänräpäyksessä sitä lujemmin aseen ympäri. Kuului heikko, napsahtava ääni.

Hänen katseensa kohdistui kadun tasalla olevaan suureen kaksoisikkunaan. Valo syttyi sisällä. Valkoinen, kirkkaasti valaistu ovenpuolisko avautui…

Pobjedonostsev oli vasta myöhään päässyt menemään työhuoneeseensa… Hän tuli Tsarskoje Selosta, väsyneenä ja aivan kuin rikkirunneltuna, ja kirosi kaikkia uusia aatteita, jotka olivat panneet nuoren keisarin pään auttamattomasti pyörälle.

Tsaarin puheilta palatessaan Pobjedonostsev aina tunsi hivelevää mielihyvää sen johdosta, että tiesi päässeensä voitolle.

Haaveilevan pojan heikko tahto taisteli miehen rautaisia kouria vastaan. Mutta rautakoura pysyi kovana ja kylmänä, puristui rautaisen renkaan tavoin ranteiden ympäri… kiristi… kiristi…

Hovissa vallitsi masentunut mieliala Jasnaja Poljanan kreivin kirkostaerottamisen johdosta.

Aleksandra Feodorovna oli uskonut tsaariuden voimaan. Hänen täytyi oppia uskomaan kirkon mahtiin. Täytyi oppia taivuttamaan niskansa…

Tsaarittaren vaikutusvalta olisi voinut käydä vaaralliseksi. Hän tuli maasta, joka vaarallisessa määrässä suosi henkistä vapautta. Oli saanut terveen kasvatuksen ja osoitti taipumusta vapaa-ajatuksiseen filosofoimiseen.

Kiitos olkoon tutkimattoman kaitselmuksen, joka ei suonut hänelle poikaa ja joka saattoi perinpohjin murtaa hänen henkisen voimansa.

Yliprokuraattorin huulilla väreili hetken ajan halveksiva hymy. Sitten hän meni hitaasti kirjoituspöydän luo, joka seisoi kirkkaasti valaistuna kaksinkertaisen kaari-ikkunan luona…

Ulkona seisova ylioppilas teki lyhyen, äkillisen eleen. Ikkunaruutu meni pirstoiksi…

Pobjedonostsev kohotti teräväpiirteistä päätään ja tähysteli epäluuloisesti pimeyteen.

Siniseen ylioppilasunivormuun puettu mies oli kohottanut kätensä ja tähtäsi otsaan… tuohon kylmään, säälimättömään otsaan, joka marmorinkovana kohosi tuuheiden kulmakarvojen yläpuolella.

Kadulla oli syntynyt eloa. Ovia paukutettiin kiinni, kiihtyneet ihmisäänet puhuivat yhtaikaa.

Hän kohautti olkapäitään, purskahti kamalaan, suonenvedontapaiseen nauruun…

Kaari-ikkunassa, kirkkaassa valovirrassa, näkyivät Pobjedonostsevin piirteet — kylminä — hymyilevinä — kammottavina. Belzebubin kasvot, pahan hengen, joka oli kaikkia maailman mahteja voimakkaampi…

Keisari oli viimeisenä kaikista Tsarskoje Selon asukkaista saanut tiedon epäonnistuneesta murhayrityksestä yliprokuraattoria vastaan…

Mitä hurjimpia huhuja kierteli. Sanottiin, että Pobjedonostsev oli pelastunut varmasta kuolemasta ihmeellisellä tavalla, jota inhimillinen käsityskyky ei pysty tajuamaan.

Keisarinna oli puhjennut kyyneliin ja tuskin kykeni hillitsemään rauhattomuuttaan, istuessaan sinisessä salongissa hovinaistensa seurassa.

Hänet oli vallannut selittämätön hermostuneisuus, josta hän ei voinut tehdä itselleenkään selkoa.

Eikö Pobjedonostsev ollut hänen vihollisensa? Eikö hän tavoitellut päämääriä, jotka tuntuivat vihattavilta, inhottavilta?

Pobjedonostsev oli pyhä mies. Pyhän synoodin päämies. Mahtava oikeauskoisen kirkon suoman voiman avulla. Loukkaamaton, koska korkeammat voimat häntä suojelivat…

Loukkaamaton oli keisarikin… loukkaamattomia keisarilliset lapset…
Kukaan ei saattanut heitä vahingoittaa, ei kukaan.

Hän polvistui pienen, jalokivillä koristetun madonnankuvan eteen ja teki ristinmerkin pitsiverhoisia pikku vuoteita kohti.

Kun keisari vasta keskiyön jälkeen tuli hänen luokseen, tärkeiden ministerineuvoston asiain pidätettyä häntä siihen asti, oli hän jo paljon rauhallisempi.

Heikosti hymyillen hän meni puolisoaan vastaan, ojensi kätensä, jonka tämä kunnioittavasti vei huulilleen. Keisari näytti tyynemmältä, kuin mitä hän oli odottanut. Murhayrityksen uusi selostus vääristi asian todellisen laidan.

Murhayrityksen tekijä oli sekapäinen, yleistä hävitysvimmaa sairastava ylioppilas; mitään ymmärrettäviä syitä tekoon ei voitu havaita. Pobjedonostsev oli vahingoittumaton ja pelastunut.

Puhuessaan keisari huomasi voitetun levottomuuden jälkiä keisarinnan kasvoissa.

Keisari hymyili hajamielisesti. Huitaisi kämmenellään ilmaa, ikäänkuin karkoittaakseen kiusallisen hyönteisen.

"Minun tähteni?… Me olemme turvassa, Aleksandra Feodorovna.
Vartiostoa on vahvistettava."

"Freedericks neuvoi minua siihen. Eipä silti, että mikään vaara olisi uhkaamassa…"

Keisari veti hänet luokseen, suuteli hänen otsaansa, hiuksiaan… Hiljaa ja varoen, viilein, välinpitämättömin huulin, kuten ihminen suutelee, jonka ajatukset ovat kaukana poissa.

Keisarinna katseli huolestuneena hänen kasvojaan. Huomasi ensi kerran raskaiden silmäluomien alla olevat tummat varjot. Silmäkulmien lukuisat rypyt…

Hän vavahti pelästyksestä. Kuinka hän olikaan ajatellut vähää ennen?
Pyhä ja loukkaamaton? Ja tämä puhui vartioista!…

Naurunpuuska, outo, väkivaltainen, pyrki ilmoille. Ravisteli häntä, niin että hän voihki puolisonsa syleilyssä…

"Vihdoinkin, kallis rakastettuni, tiedonanto, joka näyttää tulevan jostakin minulle oudosta Siperian kolkasta.

Minun on siis kirjoitettava Sinulle Vladivostokiin? Annettava Sinulle tietoja?… Minua miltei pelottaa… Kirjoitettu sana on vaarallinen ja väärinkäsityksille altis, ja minusta on jonkun aikaa näyttänyt olevan aihetta epäillä Tsarskoje Selon palveluskuntaa.

Kuinkako voimme?… Kuinkako heidän majesteettinsa voivat? Vieläkö monsieur Filip on vallassa?

Alkaakseni viimeisestä: Monsieur Filip lähti muutama päivä sitten kotimaahansa: Aleksandra Feodorovna sai aikaan hänen poistumisensa. Muistanet, ettei keisarinna pitänyt hänestä, että hän kutsui ranskalaista temppuilijaksi… Tänään hän näytti miettivältä, puhui kauan ranskalaisista, heidän kansallisluonteensa silmiinpistävimmistä piirteistä ja siitä, että jokainen ihmislaji tarvitsee määrätyt puitteet, voidakseen päästää toimintansa täyteen valtaan.

Sanojensa tarkoitusta valaistakseen hän mainitsi esimerkkinä, että isä Joann ei milloinkaan olisi irstaassa ja kevytmielisessä Ranskassa saavuttanut täyttä ansaitsemaansa arvonantoa… hän puhui vakavasti ja hänen sanoissaan kuvastui kaipaus; tuon pyhän nimen pelkkä mainitseminenkin näyttää koskevan tuskallisesti hänen mieleensä; vainaja on jättänyt täyttymättömän tyhjän sijan jälkeensä. Minusta tuntui siltä, kuin hän olisi koettanut jotenkin puolustaa kantaansa monsieur Filipiin nähden. Varmaa on, ettei Aleksandra Feodorovna ikinä olisi saanut ranskalaista karkoitetuksi, elleivät suuriruhtinaat olisi häntä auttaneet. Sanotaan, että Vladimir Aleksandrovitsh oli julkisesti syyttänyt ranskalaista petkutuksesta ja todistanut eräitä tapauksia…

Tänään Aleksandra Feodorovna tuli vielä kerran puhuneeksi minulle Filipistä… Hänen korviinsa oli joltakin taholta tullut huhuja, jotka syyttivät ranskalaista ilkeänlaisista tekosista. Aleksandra Feodorovnan oikeudentunto on lahjomaton. Hän pysyi tänäänkin siinä mielipiteessään, että monsieur Filipin spiritistiset istunnot olivat silmänkääntäjäntemppuja, mutta lisäsi, että ranskalainen oli osannut käyttää suurta vaikutusvaltaansa keisariin parhaalla tavalla… Tarkoitus oli ollut antaa hänelle keisarin yksityisvaroista suurehko rahaerä jäähyväislahjaksi; syy siihen, että tuuma raukesi, lienee todennäköisesti etsittävissä Vladimir Aleksandrovitshin kuiskutuksista, joka tällä hetkellä nauttii palatsissa varsin suurta arvonantoa. Onkohan meidän odotettava siltä taholta ranskalaisen seuraajaa?

Aleksandra Feodorovna puhuu Vladimirista jotenkin epäsuopeasti. Hän on liian varovainen uskaltaakseen lausua suoraan mitään, jota vastapuoli voisi käyttää aseenaan. Mutta selvästi huomaa vastenmielisyyden sekä terävässä puheensävyssä että eräänlaisessa ivallisuudessa, jota ei tavallisesti huomaa keisarinnassa ja joka helposti saa katkeruuden vivahduksen… Maria Pavlovnaan [suuriruhtinas Vladimirin puoliso. Mecklenburgin prinsessa] hän suhtautuu suopeammin — luullakseni suuriruhtinattaren saksalaisen syntyperän vuoksi; mutta tämän olemuksessa on jotakin riehakasta, hiukan väkivaltaista, joka sopii huonosti keisarinnan hiljaiseen esiintymiseen…

Tällä hetkellä ei ole aivan helppoa kuulua Aleksandra Feodorovnan
lähempään ympäristöön.

Uusi, odotettavissa oleva äitiydentila näyttää rasittavan keisarinnaa
ja johtavan hänen ajatuselämänsä uudelleen isä Joannin aikoihin.

Luonnollisestikin ovat tavanmukaiset kysymykset ja vanha pelko jälleen
sukeltaneet esiin ja ne käyvät viikko viikolta yhä kiihkeämmiksi. Koko
Tsarskoje Selo elää hyvin ymmärrettävässä jännityksessä. —

Siinä tapauksessa, että syntyy kruununperillinen, aiotaan julkaista
laajakantoisia armahdusmanifesteja, joista kerrotaan merkillisiä
asioita…

Minut kutsuttiin juuri äsken keisarinnan luo. Ruhtinatar Obolenskaja ja kreivitär Mengden olivat saapuvilla. Keskustelu oli laimeata ja ylimalkaista, koska keisarinna näytti olevan haluton ottamaan mitään aloitetta… Minusta tuntuu siltä, kuin hän tuntisi näihin aikoihin tarvetta nähdä vieraita kasvoja ympärillään, voittaakseen omituisen hermostuneisuuden, joka hänet yksin ollessaan valtaa…

Sipjaginin [sisäasiain ministeri] murha ja Trepovia vastaan tehty murhayritys näyttävät kovasti järkyttäneen häntä… Ymmärrettävästikin hän nykyisessä tilassaan näkee kaikki vaarat tavallista suurempina ja hirveämpinä…

Tuo onneton tapaus Marianpalatsissa [paikka, jossa Sipjagin murhattiin] on varmaan saanut monen hätkähtämään. Onpa niitäkin, jotka puhuvat säännöllisesti järjestetystä, nihilistimäisestä vallankumouksellisesta komiteasta, jonka päämääränä on raivata tieltä epämieluisia valtiomiehiä.

Freedericks lausui äskettäin sensuuntaisen viittauksen, joka herätti yleistä hymyilyä.

Siitä huolimatta on surettavaa, että sen tapaisia äärimmäisyystoimenpiteitä sattuu, ja että ne vaativat uhreja. Pobjedonostsev ehdottaa ryhdyttäväksi kovennettuihin toimiin ylioppilasnuorison suhteen.

Hänellä on keisarin luona loppumattoman pitkä neuvottelu, ja hän näyttää tehneen merkityksellisiä paljastuksia.

Joka tapauksessa viipyi Hänen Majesteettinsa iltaan saakka keisarinnan huoneissa. Myöhemmin Aleksandra Feodorovna tuli teelle, koetti näyttää huolettomalta ja puhella ylimalkaisista asioista. —

Pultavassa ja Harkovissa kuuluu puhjenneen talonpoikaislevottomuuksia ja tapahtuneen rosvoamisia.

Kreivitär Mengden uskoi minulle kahdenkeskisesti, että kaksi komppaniaa sotamiehiä oli komennettu kaduille ja että niiden oli täytynyt ampua kapinallisia. Keisarin tietämättä, kuten kreivitär arveli.. Vai mahtaneekohan hän ainoastaan tekeytyä tietämättömäksi, jottei tekisi Aleksandra Feodorovnaa levottomaksi?

Sain tänään lomaa käydäkseni Pietarissa ja lähetän sieltä kirjeeni
Vladivostokiin. Odotan Sinua, rakastettuni…

Toinen kirjeesi, jonka sain varhain aamusella, tuotti minulle suuren pettymyksen, sillä eihän siinä sanallakaan mainita paluustasi, vaan sehän vilisee kysymyksiä tuhansista asioista, jotka ovat yhtä kaukana onnestamme kuin Odessan palmulehdot Siperian jäisistä lakeuksista.

Näen hänet usein, tahi oikeammin sanoen hänen vaununsa, jotka toisinaan ajavat vastaani, kun olen yksinäisillä ja muistoista rikkailla kävelyilläni puistossa.

Ruhtinatar Golitsina, jonka hiljan tapasin Bobrinskeilla, puhui erittäin salaperäisenä Kööpenhaminasta tulleista valtiollisista ohjeista, joiden mukaan Maria Feodorovnan tulee koettaa vaikuttaa lempeämmän suunnan aikaansaamiseksi Suomi-politiikassa. Joka tapauksessa näyttää hänen vaikutusvaltansa olevan kasvamassa ja Bobrikovin aseina horjuvan. Mitä sen takana piilee, sitä luonnollisesti ei yksikään aavista. Maria Feodorovna on liiaksi Pobjedonostsevin ystävä, ryhtyäkseen ajamaan vapaamielistä politiikkaa — kaikista tanskalaisista kehoituksista huolimatta…

Muuten hänen käyntinsä kiihoittavat Aleksandra Feodorovnaa ja tekevät hänet ärtyneeksi, vaikkakin äitikeisarinna käyttäytyy häntä kohtaan aivan erikoisen hellästi ja rakastettavasti.

Freedericks, jonka kanssa hiljan vaihdoin muutamia sensuuntaisia huomautuksia palatessani hänen kanssaan Tsarskoje Seloon, hymyili ilkeää hymyään, josta kukaan ei voi sanoa, mitä se kätkee taakseen.

Tällä kerralla piili siinä, luullakseni, jokin Maria Feodorovnaan kohdistuva piikki. Pitäisikö minun vastustaa häntä?… Maria Feodorovna on rakastettava ja henkevä ja lumoo ympäristönsä. Palatsin naisilla on hänestä vain yksi ajatus, jotavastoin Aleksandra Feodorovnaan nähden mielipiteet ovat erittäin jakautuneet. Häntä pidetään ikävystyttävänä ja hänen persoonallista yksinkertaisuuttaan mauttomana, koska hän halveksii kaikkia toalettikiihoittimia, ja seurapiirien naisiin sentapaiset epäsuorat kehoitukset vaikuttavat kiusallisesti.

Vain harvat pääsevät lähestymään häntä, eikä Aleksandra Feodorovnalla
ole taipumusta pintapuoliseen jutteluun.

Ehkä siinä on syy, miksi hän, ollessaan poissa lasten luota, usein
tuntee itsensä niin äärettömän yksinäiseksi…

Elisabet Feodorovna käy nykyään usein Moskovasta täällä. Hän näyttää kovin hennolta ja sairaaloiselta. Suuriruhtinas kuuluu viettävän hurjaa elämään. Puhutaan Maria Reczeystä… [Näyttelijätär ja taideratsastajatar. Toimi sittemmin venäläisen salaisen poliisin palveluksessa Lontoossa.] Suuriruhtinatar kärsii sanomattomasti. Täällä ollessaan hän ottaa osaa jokaiseen jumalanpalvelukseen kappelissa ja käy usein yksinkin rukoilemassa vain muutamien harvojen seurueensa naisten saattamana…

Näinä päivinä levitettiin tietoa, että valtakunnanneuvosto oli päättänyt vapauttaa talonpoikaiskunnat pakollisesta vastuuvelvollisuudesta veroihin ja niiden lisämaksuihin nähden ja myöntänyt talonpojille vapautuksen 120 miljoonaan nousevien suorittamatta jääneiden verojen maksamisesta… Eräiden sanomalehtien, jotka vapaamielisyydessään pitivät velvollisuutenaan ilmoittaa valtakunnanneuvoston päätöksestä, ennenkuin sellaista oli tehtykään, täytyi tänään painattaa peruutus. Kuvaavaa on kuitenkin, että nämä asiat Witten ehdotuksesta yleensä otetaan käsiteltäviksikään valtakunnanneuvostossa. Lopullista päätöstä ei vielä ole tehty… Keisari, jonka keisarinnan raskaudentila tekee hermostuneeksi ja huolestuneeksi — kuten hän yleensäkin helposti hämmentyy, kun on tehtävä jokin päätös —, koettaa olla oikeudenmukainen kaikille puolueille ja esiintyä välittäjänä sovittamattomien vastakohtien välillä. Bobrinskien luona kuulin hiljan ilkeän huomautuksen, että keisari näyttää tahtovan ulottaa veljeyttämispolitiikkansa hovipiireihinkin. Kaikki hymyilivät… Sitten tuli Witte puheeksi ja sai osakseen perin epäystävällisen kohtelun… Maria Feodorovna taas kuului äskettäin puhuneen Wittestä erittäin suosiollisesti… Kenties politiikkaa; hän tahtonee tutkia ympäristönsä ajatuksia?…

Tänä iltana olin eräiden toisten naisten kanssa Aleksandra Feodorovnan luona.

On myöhäinen, rakkaani! Ulkona kuutamo… Suuren linnan kupoolit loistavat… satumaisina ja epätodellisina kuin tuhannen ja yhden yön tarinoissa… Minun täytyy päättää tämä kirje, sillä huomenna on minulla sopiva tilaisuus lähettää se luotettavan viejän mukana Pietariin…

Aleksandra Feodorovna oli tänä iltana iloisempi kuin moniin aikoihin. Pelattiin bridgeä ja juteltiin. Keisari tuli, viipyi puolisen tuntia ja vetäytyi senjälkeen taas työskentelemään!…

Aleksandra Feodorovna rupesi tänään ensi kerran pitkistä ajoista pitempään, henkilökohtaiseen keskusteluun kanssani. Tiedäthän, että hän on vältellyt minua jonkun aikaa… Tänään hän kertoi mitä herttaisimpia pikkukaskuja suuriruhtinattarista. Tatjana ja Maria ovat suloisia, ihastuttavia lapsia. Olga tuntuu olevan varhaiskypsä ja pikkuvanha. Häneltä puuttuu viehkeyttä…

"Aivan kuin äidiltä", arveli kreivitär Apraksina poistuessaan. Hän pitää arvossa Aleksandra Feodorovnaa, mutta on sitä mieltä, ettei hän milloinkaan voi saavuttaa syvien rivien eikä seurapiirien myötätuntoa. Sen lisäksi hän osoittaa mitä vähäisintä mielenkiintoa turhaan odotettuun kruununperillisen syntymään.

Aleksandra Feodorovna ei ole meikäläinen eikä koskaan siksi tule. Loisteliaisuus ja majesteettien ylväät eleet ovat hänelle kauhistus. Sellaisena hän sopii erinomaisesti keisarille, mutta hänelle itselleen, ulkomaalaiselle, tehdään helpommin moitteita, joita vältetään lausumasta perinnöllisestä hallitsijahuoneesta… Jos hän olisi ranskatar, olisi hänen monessa suhteessa helpompi olla…

Nyt muistuu mieleeni, että Pavel Aleksandrovitsh on vastoin tsaarin tahtoa mennyt avioliittoon Raisa Pistolkorsin kanssa… Hän elää nykyisin Pariisissa. Täällä kerrotaan täysin tosissaan, että hänen on tällä kertaa karkoituksestaan kiittäminen keisarinnan vaikutusvaltaa… Minä sitä epäilen… Aleksandra Feodorovnan vaikutusvalta arvataan liian suureksi. Hänen suuri, syvä, totinen hurskautensa estää häntä olemasta poliitikko. Jos hän sitä olisi… silloin ehkä hänen ja Maria Feodorovnan välillä syntyisi taistelu, jonka tuloksesta voisi syystä olla jännityksissä…

Mutta jopa lavertelen liikoja, rakkaani… Nuo suloiset, pyhät kuvat ovat edessäni kirjoituspöydällä. Kiitos Sinulle siitä, että lähetit ne. Rukoilen yöt päivät sielusi autuuden puolesta ja siitä, että palaisit tänne… Anna anteeksi, että olen arka!…

Olimme keisarinnan määräyksestä pitäneet teekutsut eräiden hyväntekeväisyysseurojen johtajattarille, ja löysin kirjeesi rientäessäni huoneeseeni pukeutumaan päivälliselle…

Kirjoitat Vladivostokista… Koko harppauksen lähempää ja kuitenkin
yhä vielä niin äärettömän kaukaa…

Kummallista, että tieto Ranskan presidentin tulosta on ehtinyt sinulle
melkein samaan aikaan kuin keisarilliseen hoviin Tsarskoje Seloon.

Mitäkö siitä arvellaan?… Minun täytyy tunnustaa, että herra Loubet aina tähän hetkeen saakka on ollut minulle täydellisesti yhdentekevä olento. Enkä voi käsittää, että hänet otetaan vastaan vieraan valtakunnan monarkille kuuluvin kunnianosoituksin… Täällä puhutaan vielä jotenkin vähän piakkoin tapahtuvasta vierailusta…

Sain juuri kuulla, että Suuressa palatsissa oli keisarinna Marian [Paavali I:n puoliso] huoneet pantu kuntoon presidenttiä varten… Tulin keisarinnan luota; ohimenevän iloisuuden jälkeen hän oli taas joutunut tavallisen vastavaikutuksen valtaan, joka johtuu hänen tilastaan. Syynä siihen on arvatenkin tieto Sipjaginin murhaajan teloituksesta… En voi aavistaakaan, miten se on joutunut Aleksandra Feodorovnan korviin.

Joka tapauksessa hän takertui siihen sillä taipumuksella kaikkea synkkää ja kammottavaa kohtaan, joka jo vuosikausia on ollut hänen luonteensa huomattavimpia piirteitä.

Puhelimme venäläisestä ylioppilasnuorisosta yleensä ja Kievissä hiljan sattuneista ylioppilaslevottomuuksista.

"Ja sittenkin näiden ihmisten täytyy olla vakuutettuja siitä, että
keisari alati huolehtii kansansa paraasta.".

Huomautin, etteivät nuo äärimmäisyydet Kievissä ja muissa paikoissa
vähimmässäkään määrin olleet tähdätyt keisaria vastaan.

Keisarinna teki hänelle ominaisen, torjuvan kädenliikkeen ja katsoi
hymyillen eteensä…

Tuo hymyily antaa minulle vieläkin paljon ajattelemisen aihetta. Eikö
Aleksandra Feodorovna oikein usko keisarin kansanomaisuuteen?

Siinä hän tekisi väärin; sillä ellei Nikolaille hänen ensimmäisinä hallitusvuosinaan osoitettu riemuitseva suosio enää voinutkaan pysyä yhtä innokkaana, niin ovat kuitenkin kaikki, yksin vapaamielisetkin puolueet, lujasti vakuutetut keisarin vilpittömästä tahdosta. Ei kukaan rohkene hyökätä hänen persoonansa kimppuun eikä väittää hänen yksityiselämästään mitään epäpuhdasta tahi rumaa. Sekä isänä että puolisona hän on mallikelpoinen. Mahdollisesti hänen aistillinen rakkautensa Aleksandra Feodorovnaan ei ole niin suuri kuin sydämellisen toveruuden tunne, mutta tämän jälkimäisenhän väitetäänkin olevan oikean avioliiton varsinaisesti perustavan ja pysyvän piirteen…

Mitä miettinet tällä hetkellä, armaani?… Näen ajatuksissani Sinut lukemassa tätä kirjettä ja luulen huomaavani pilkallisen hymyn huulillasi… Eikö totta, Annushkasi alkaa käydä hempeämieliseksi ja miettiväiseksi… alkaa ladella tunteista sen sijaan, että kertoisi tosiasioita?…

En näe enää mitään huolettomasti. Kaikkialla juoksee hienoja, vapaalle katseelle näkymättömiä viivoja ja lankoja, jotka Sinä minulle näytit.

Oi, rakkaani, puisto on tähän aikaan ihana!… Nuorta, tuskin puhjennutta, ihmeellisen hentoa läpikuultavaa vihreyttä, tiet, jotka ovat kokonaan verhoutuneina neitseelliseen hämyyn ja johtavat kevään kimaltelevassa valoleikissä lekottelevalle lammelle…

Aleksandra on usein kävelyllä lasten kanssa. Tohtori Botkin on määrännyt hänelle liikuntoa. Minä olen joskus hänen seurassaan, mutta minusta tuntuu, että taivaita syleilevä ihastukseni puiston ihanuuksista on hänestä liioiteltua ja epämiellyttävää… Eilen hän niin sanoakseni sieppasi sanan suustani ja alkoi kesken kaiken puhua Saksanmaasta.

Nyt lopetan tämän kirjeeni, lähettääkseni sen samalla tavalla kuin molemmat edellisetkin Vladivostokiin… Minä kadehdin sitä, vaikken tällä hetkellä saata mielessäni kuvailla mitään Tsarskoje Selon puistoa ihanampaa…

J.K. … Juuri nyt tulee kreivitär kiihtyneenä sisään ja tuo minulle tiedon, että Trepov on murhattu… Hän oli sitä ennen saanut "Vallankumouksellisen Komitean" sinetillä varustetussa uhkauskirjeessä ilmoituksen kohtalostaan.

Ei!… Murhattu ei olekaan Trepov. Eräs hänen seurueensa upseereista haavoittui kuolettavasti ja kuljetettiin heti hospitaaliin. Henkiin jäämisestä ei ole toiveita. Trepov on vahingoittumaton. Näin hänen omin silmin, kun hän parooni Freedericksin seurassa poistui etuhuoneesta. Tänä iltana kuuluu pidettävän ministerineuvoston istunto…

Puhe vallankumouksellisen komitean sinetistä on sittenkin totuudenmukainen… Sinetti kuuluu olevan punainen ja siinä on reunakirjoitus "Vallankumouksellinen Komitea".

Siis sittenkin!… Sittenkin!… Niin mielellään tahtoisi pitää sitä kiihoittuneen mielikuvituksen luomana hourekuvana!…

"Vallankumouksellinen Komitea". Ovatko ne todella vain kiihoittuneita ylioppilaita, jotka ilveilevät langettamalla omasta puolestaan kuolemantuomioita ja leikkimällä jonkinlaista puolueetonta maallista oikeutta taivaallisen rinnalla?… Mitä kirjoitetaankaan? Ilveilevät?… Totisesti se on täyttä totta, veristä totuutta. Nyt ei enää voi päästä jonkinlaisen kaamean uhan tunteesta. Ja miksi… kaiken nimessä?…

En vielä lähetä tätä kirjettä. Odotan vielä päivän, ennenkuin päätän sen… Minusta tuntuu, kuin joka silmänräpäys saattaisi tapahtua jotakin. Se on tietenkin hermostumista…

Aleksandra Feodorovna ei vielä tiedä mitään. Mutta hän aavistaa jotakin, siltä minusta näyttää. Tämän naisen onnettomuus on hänen herkkätuntoinen hermostonsa, jolla hän ikäänkuin kuuntelee ulospäin Tsarskoje Selon hiljaisuudesta.

Luimme taas kerran isä Joannin teoksia. En olekaan pitkään aikaan lukenut keisarinnalle… Mutta kirjan kulumisesta voi huomata, ettei se paljoa ollut ehtinyt olla poissa Aleksandra Feodorovnan käsistä. Hän kertoi minulle laskevansa sen aina yöksi vuoteensa viereen pienelle pöydälle, voidakseen unettomina hetkinään sitä selailla ja saada sielulleen virkistystä.

Hänen yönsä ovat siis unettomia. Sen voi nähdäkin hänen valvoneesta ilmeestään, koko hänen olemuksessaan ilmenevästä väsyneisyydestä, jota ennen pidin yksinomaan hänen raskaudentilastaan johtuneena.

Lukemisen ohella koskettelimme uskonnollisia kysymyksiä… Aleksandra
Feodorovna valitti, että niin harvat ihmiset osoittavat pyrkimystä
tulla uskonnollisessa merkityksessä todella hyviksi.

"He tavoittelevat itsekkäitä päämääriä ja harjoittavat kiihoitusta",
sanoi hän valittaen.

Luulen, että Balmashovin [Sipjaginin murhaaja] henki vielä kummitteli
hänen aivoissaan…

Hän ei voi käsittää, että kumouksellinen liike on saavuttanut
ylioppilaspiireissä sellaisen laajuuden, kuin tuon n.s. "Komitean"
uhkauskirjeestä voisi päättää.

Hän puhui hieman katkerasti myöskin filosofisista ja kirjallisista vapaa-ajattelijoista, jotka sytyttivät virvatulimaisia palokekäleitä alaluokan aivoihin.

Hän surettaa minua. Hurskautensa, rehellisen, onnettoman pyrkimyksensä
tähden.

Samalla hän on niin täydellisesti ihminen… Ajattele vain, että hän
on tiedustellut tämän Balmashovin onnettomia vanhempia.

Merkillistä on, että nuo murhayrittäjät useimmiten ovat sivistyneitä,
osaksi korkeiden virkamiesten perheistä kotoisin…

"Merkillistä — ja vaarallista", sanoi minulle tänään Freedericks, kun päivällisen jälkeen puhelin hetkisen hänen kanssaan tästä aineesta, joka herättää meissä kaikissa mitä vilkkainta mielenkiintoa.

Hänen kasvoillaan oli nytkin tuo tavallinen, ilkeähkö hymy, joka seuraa kaikkia hänen puheitaan; mutta minusta tuntui, että tällä kertaa piili tavallista enemmän vakavuutta hänen näennäisesti huolettomien sanojensa takana.

Pidän ensi kerralla uloslähtiessäni varani ja lasken. Olen tähän saakka ollut ulkomaailmaan nähden käsittämättömän välinpitämätön sentapaisista asioista. Ehkä olen niin harjaantumaton, etten edes huomaa sitä.

Ministerineuvoston istuntoa on kestänyt yli puolenyön. Käsiteltäviksi otettujen asioiden suhteen noudatetaan juhlallista vaitioloa. Witte on puhunut hyvin kauan. Voin erottaa hänen äänensä; hän puhuu jotenkin äänekkäästi ollessaan kiihtynyt. Nähtävästi ovat taas kerran hänen ja Plehwen vastakkaiset mielipiteet iskeneet yhteen.

Nyt päätän vihdoinkin, jotta tämä kirje joskus loppuisi. Vien itse sen Pietariin. Iloitsen näistä matkoista ja lavertelusta tuttavien kanssa. Sellaisissa tilaisuuksissa kuulee niin paljon uutta ja ihmeellistä. Useimmiten huhuja, joilla ei ole vähintäkään tekemistä tosiasiain kanssa. Mutta niistä puhellessa joutuu miellyttävästi kammottavan tunnelman valtaan ja kiihoittuu kuin lapset kummitusjuttuja lukiessaan.

Aivan ikkunani alla virittää satakieli laulunsa. Aleksandra Feodorovna ei saata kuunnella sen laulua. Se tuo muistoja hänen mieleensä ja tekee hänet surumieliseksi…

Hän suunnittelee vielä ennen prinssin — toivottavasti! — syntymää
matkaa Darmstadtiin.

Viikko on kulunut eikä riviäkään Vladivostokista… Tänä aamuna tunsin hiukan pettymystä, kun rakasta kirjettä ei vieläkään näkynyt pöydälläni, ja kuitenkin olen näinä päivinä saanut itse kokea kuinka vaikea on asioiden ja töiden pyörteessä anastaa itselleen lyhyttä hiljaista hetkeä, voidakseen perinpohjin jutella…

Siis: Monsieur Loubet on saapunut ja jo lähtenytkin. Siinä oli kohteliaisuuksien vaihtoa, sotajoukkojen katselmuksia, maljapuheita ja koko joukko rasittavia ja ikävystyttäviä joutavuuksia, kuten ulkomaisten vierailujen aikana on tapa.

Kaikkien meidän onneksemme oli keisarinnan vointi hyvä, hänen mielialansa levollinen ja iloinen.

Käydessään "Montcalm" laivassa, joka näytti tehneen Ranskan tasavallan presidenttiin — hänen maljapuheestaan päättäen — kerrassaan unohtumattoman vaikutuksen, keisarinna esiintyi mainiosti, vapaasti ja rakastettavasti, miltei kuin Maria Feodorovna. Hänen ulkomuotonsa oli erittäin edullinen, ja keisari näytti ihastuneelta.

Presidentillä riitti molemmille keisarinnoille ylenmäärin joutavia pikku kohteliaisuuksia… Maria Feodorovna odotti hänen vierailuaan Hatsinassa; hän kuuluu esiintyneen erinomaisen ylellisessä pariisilaisessa puvussa, ja hänen keskustelunsa oli ollut viehättävää.

Tsarskoje Selossa keisari saattoi vieraansa hänen huoneisiinsa saakka ja palasi sitten Aleksanterinpalatsiin.

Ruhtinatar Obelenskajan mielestä meni venäläisten vierasystävällisyys tätä monsieur Loubetia kohtaan liiallisuuksiin. Eikä hän liene ainoa, joka niin ajattelee… Joka tapauksessa on venäläis-ranskalaisia suhteita — sillä niistähän loppujen lopuksi oli kysymys — taas kerran kaikessa rauhassa ja ystävyydessä lujitettu.

Tänään sain vaivaiset kolme sivua Vladivostokista… Eikö minulla
olisi syytä olla pettynyt, rakkaani?

Jollen sitä ole, niin syynä on tuo pikkuinen sana "paluu", joka on
kirjoitettuna kerran joka sivulle suurilla, selvillä kirjaimilla.

Vielä rohkenen sitä epäillä … Tahtoisin huutaa riemusta, niin että koko aurinkoinen puisto kaikuisi, ja samalla kertaa tunnen kuitenkin merkillistä painostusta ja syyllisyydentuntoa.

Aleksandra Feodorovna on puhunut omalletunnolleni. Epäsuorasti… Pyhän miehen sanoilla. Mainitsematta mitään nimeä, tekemättä mitään vihjauksia.

Ja kuitenkin tunnen olevani häpeissäni ja onneton. Tämä nainen on puhdas ja sanoo itseään syntiseksi.

Olen itkenyt koko yön, rakkaani… Sinun arvoitukselliset silmäsi
katsoivat minuun pimeästä ja pelottivat minua.

Olen ehkä uneksinut… Tahi kenties se olikin tuo jumalallinen, joka
puhui minulle keisarinnan suun kautta.

Minä rakastan Sinua… Mutta minä en seurannut sinua vapaaehtoisesti. Sinussa oli jotakin ylivoimaista, demoonista, joka pakotti minut alistumaan tahtoosi. Pakottaa vieläkin. En voi muuta… Anna minulle anteeksi, rakkaani! Anna anteeksi…!

Seurasin keisarinnaa suuren kappelin jumalanpalvelukseen. Hän oli surullinen ja rasittunut, rukoili mutisevin huulin. Aika ajoin hän oli niin mietteisiinsä vajonnut, että unohti ympäristönsä. Häneltä putosi nenäliina; kreivitär Mengden, joka kumartui ja nosti sen maasta, sai odottaa jumalanpalveluksen loppuun, antaakseen sen keisarinnalle.

Aleksandra Feodorovna kiitti hajamielisesti hymyillen ja painoi nenäliinan huulilleen ikäänkuin se olisi ollut pyhänjäännös, — siinä määrin hän oli syventynyt toisenlaisiin ajatuksiin. Tuntuu siltä, kuin paikan pyhyydellä olisi eräänlainen lumoava voima hänen hermoihinsa.

Luin uudelleen kirjeesi, ja näen edessäni kokonaisen sarjan poliittisia kysymyksiä, joihin en kykene antamaan vastausta.

Kirjoitat jostakin englantilais-afghanilaisesta jännityksestä, joka on tehnyt meille selväksi venäläisen edustuksen välttämättömyyden Afghanistanissa. Kirjoitat mahdollisista aluelaajennuksista, jotka takaisivat Afghanistanin riippumattomuuden!

Suo anteeksi, että minun täytyy tunnustaa olevani täydellinen maallikko. Tiedän varmasti ainoastaan, että herra von Witte julkisesti ja kaikin keinoin vastustaa kaikenlaista laajentamispolitiikkaa.

Englantilais-intialaiset suhteet olivat joku aika sitten jo kerran päivänkysymyksenä. Joka tapauksessa vaikuttaa Englannin siirtomaapolitiikka useimpiin meistä jollakin tavoin ärsyttävästi. Valitettavasti olen vakuutettu siitä, että sodan [buurisodan] tulos on tälläkin kerralla oleva sille myötäinen.

Kuinka suunnattoman etäällä meistä ovatkaan nuo siirtomaiden tapahtumat! Kun aikanaan — huhuna? — oli puhe Venäjän väliintulosta ja venäläisten joukkojen mahdollisesta hyökkäyksestä Intiaan, puhuttiin siitä niin välinpitämättömästi kuin joistakin menneistä historiallisista tapauksista, jotka jo aikoja sitten ovat muuttuneet kirjatiedoiksi ja joilla ei ole mitään vaikutusta nykyisyyteen.

Sittemmin kerrottiin, että keisarinnan myötämielisyys Englantia kohtaan oli estänyt sodan puhkeamisen.

Jos niin on, niin meillä minun mielestäni on syytä olla kiitollisia Aleksandra Feodorovnalle. Lienee vaikea ennustaa, kuinka verinen välikohtaus tuon kylmän, tekopyhän, kaikkia keinoja käyttelevän kansan kanssa päättyisi, huolimatta meidän joukkojemme lukumääräisestä ja sotilaallisesta etevämmyydestä.

Yleensä väitetään eräillä rahaministeriä vastustavilla tahoilla, että joukkojemme varustaminen on nykyään huonommalla kannalla kuin Turkin sodan aikana.

Witten "sivistämissuunnitelmat" — kuten niitä täällä puoleksi pilkaten, puoleksi halveksivasti olkapäitä kohauttaen, tavallisesti nimitetään — nielevät liian paljon rahoja, ja hänen majesteettinsa rauhanajatukset saavat muiden valtain suunnattomat varustukset näyttämään maailman hyödyttömimmältä ja tarpeettomimmalta puuhalta. Jos hänen todella onnistuisi pakottaa Eurooppa uskomaan ikuiseen rauhaan… silloin hänen nimensä ansaitsisi tulla tulikirjaimin piirretyksi tähtiin.

Täällä on yhä vielä ihmisiä, joita kreivin äkillinen kuolema ei jätä rauhaan. Novitskien luona, jonne äskettäin, lähettäessäni viime kirjeeni, hetkeksi pistäydyin, sukelsi myrkytystaru taas esiin. Minä sille hymyilin… Myönnettäköön, että palvelijaa koskeva seikka näyttää omituiselta! Mutta olihan mies ollut vuosikausia Pobjedonostsevilla samanlaisessa asemassa ja alati nauttinut yliprokuraattorin rajatonta luottamusta!

Sen pitäisi riittää saamaan vakuutetuksi, arvelin… Jokin esiin pöllähtänyt, jonkun hirveän "Komitean" palkkaama kätyri… sellainen kyllä! Mutta tämä!… Ja lopultakaan ei aamiaisjätteiden hävittäminen ole ensinkään epätodennäköistä. Kukapa meistä voisi sanoa, mitä hän itse sellaisen hetken suunnattomassa hämmingissä tekisi!

Mieleeni muistuu Aleksandra Feodorovna, joka hiljan ollessaan puistossa kävelyllä, luuli erästä kaikkialle hänen turvallisuuttaan valvomaan sijoitetuista salapoliiseista murhanyrittäjäksi eikä avuttomuudessaan keksinyt muuta keinoa kuin pysähtyä ja käskeä ottaa selville, kuka se mies oli. Jos hänen epäluulossaan olisi ollut perää, olisi hänen menettelytapansa toki ollut typeristä typerin.

Pelko on siinä määrin vallannut hänet, että hän tunsi olevansa kykenemätön ottamaan osaa Punaisen Ristin seitsemänteen kansainväliseen konferenssiin, ja Maria Feodorovnan täytyi edustaa häntä. Myöskin kruununperijä-suuriruhtinas oli ollut saapuvilla.

Tänään keisarinnan vointi on huomattavasti parantunut. Hän kieltäytyi sentään menemästä tavanmukaiselle kävelylleen puiston poikki eikä sallinut suuriruhtinatartenkaan sitä tehdä.

Pikku kruununperijän syntymä näyttää tapahtuvan onnettomien enteiden
vallitessa…

En lue tätä kirjettä uudelleen, koska pelkään kirjoittaneeni alussa
niin paljon tyhmyyksiä, jotka ehkä estäisivät minut sitä lähettämästä.

Tahdon kuitenkin, että saat nähdä kaikki, mitä sielussani liikkuu,
rakkaani.

Minä pelkään Sinua, pelkään… mutta silti en Sinua vähemmän rakasta.
Sinä olet yksi niistä, jotka voivat taivuttaa toisten ihmisten tahdon
omansa alaiseksi.

Usein kysyn itseltäni, kuinka Sinä mahtaisit käyttää valtaasi
mahtavaan… Tulee niin hupsuksi, kun antautuu yksinäisten hetkiensä
mietteiden valtaan. Ja Annushkasi on kovin tyhmä…

Ei vieläkään kirjettä Vladivostokista. Omani lähti puoli tuntia sitten
Pietariin. Siitä huolimatta kirjoitan heti.

On tapahtunut jotakin kauheaa!… Se on niin hirvittävää, että käteni
vapiseminen varmasti ilmaisee Sinulle mielenliikutukseni.

Älä hymyile, kuten minä tein ensi silmänräpäyksellä! Totuus… hirveä totuus!

Kirjoituspöydällä…! Ja kuitenkin ovat kaikki pääsytiet palatsiin suljetut; salaiset ja virkapukuiset vartijat tarkkaavat jokaista ikkunaa, jokaista kahahdusta, tulevien ja menevien henkilöiden jokaista liikettä…

Voivatko nämä ihmiset tehdä itsensä näkymättömiksi? Pujahtaa avaimenreikien lävitse? Ja sittenkin…!

Tahi — ja tämä johtopäätös on ainoa luonnollinen ja siksi kaikkia muita inhottavampi — ympäröivätkö meitä kavaltajat, jotka saattavat huomaamatta vakoilla katsettamme, hymyämme, sanojamme ja töitämme?…

Mieleen tulevat nihilismin hirvittävät ajat, Aleksanteri III:n hallitessa. Mutta onhan nihilismi kuollut… Ainakin on meille uskoteltu sen olevan kuollut, ja ajatuksessa sen henkiinheräämisestä on niin paljon kauhistavaa, ettei yksikään meistä rohkene sitä omaksua…

Keisari? Juuri tämä keisari, joka kuluttaa päivänsä mietiskelemällä keinoja kansansa onnellistuttamiseksi ja jonka ainoana vikana on eräänlainen heikkous ja arvostelukyvyn puute.

Olkoon niin, että tämä vika itsevaltiaassa on kovin raskauttava…
hänen vilpitön tahtonsa on kuitenkin kieltämättömissä…

Ja mihin pyritään näillä uhkauskirjeillä? Pelottamaanko häntä? Uhkaus,
jonka toteuttamisesta ei olla varmoja, menettää tehonsa.

He siis uskovat olevansa kyllin voimakkaat panemaan sen täytäntöön,
heti kun aika on sovelias?

Tyynimmältä näyttää keisari itse. Sanon: näyttää… Todellisuudessa ei tällä miehellä voi olla sellaisia hermoja, jotka kylmästi hymyillen voisivat uhmata tämäntapaisia hyökkäyksiä. Hän hillitsee itsensä… toisten tähden. Ennen kaikkea keisarinnan tähden…

Aleksandra Feodorovna sai tietää tapauksen häneltä itseltään… Kenties keisari tahtoi ehtiä ennen pahoja kieliä ja omalla levollisuudellaan lieventää tapauksen aiheuttamaa kauhistusta…

Hän ja keisarinna ottavat, kuten joka päivä muulloinkin, osaa jumalanpalvelukseen… Erikoisista varovaisuustoimenpiteistä en ole nähnyt merkkiäkään. Mutta työskenteleehän Trepov, jolle asia luonnollisesti heti ilmoitettiin, salassa yhtä hyvin kuin tuo hirveä komitea…

Kreivitär muuten kertoi kirjeen sinetistä. Se on punainen, siinä on tuo tunnettu reunakirjoitus ja vaakunan sijalla pääkallon kuva.

Hän ei heti hätyyttänyt palvelijoita. Osoittaneeko se, että hän antaa koko asialle sangen vähäisen arvon vaiko että hän epäilee linnan palvelijoita…?

Vähitellen tulen rauhallisemmaksi… On merkillistä, ettei mikään niin helposti voi viihdyttää sekaisia ajatuksia kuin niiden kirjallinen selostaminen.

Aleksandra Feodorovna vältti tekemästä minulle ja muille naisille
mitään viittauksia.

Hän näytti levolliselta ja tyyneltä, vaikka taannoinen erehdys
puistossa päiväkausia vaivasi häntä.

Ihmeellinen nainen! Tänäänkin hän meni ulos… tosin ainoastaan molempien vanhimpien suuriruhtinatarten seurassa, joiden muutenkin täytyy aina pysytellä hänen välittömässä läheisyydessään.

Tahtoneeko hän tyynnyttää keisaria? Sanotaan, että rakkaus voi tehdä naisen hermojensa herraksi, kun hän näkee vaaran uhkaavan rakkautensa esinettä ja hänen täytyy säilyttää mielenmalttinsa, vaaraa torjuakseen…

Kun kreivittärellä on palvelusvuoro, olen minä tänään vapaana, mutta peläten joutua näkemään hirveitä asioita, en uskalla mennä puistoon. Istun yksinäni huoneessani ja kirjoitan.

Jos Sinä olisit luonani, olisi minun helpompi olla… Aivan kuin Sinä voisit suojella minua ja häntä ja meitä kaikkia. Ehkä todella voitkin… Sinä olet mahtava, Sinulla on ihmeellinen valta ihmisiin, saatat arvata asioita ja seikkoja, joiden täytyy pysyä salassa tavallisten kuolevaisten katseilta.

En epäile, etteikö poliisimestari olisi pannut toimeen satoja tutkimuksia, etteikö Trepov tekisi kaikkeaan poistaakseen jokaisen vaaran mahdollisimman ripeästi ja meluttomasti.

Mutta juuri tämä ehdoton meluttomuus… Ehkäpä olemme kaikki hiukan arkoja ja haluamme näkyviä todisteita rohkaistuaksemme.

Ehkäpä hampaita myöten aseistetut piikkimiehet rauhoittaisivat mieliä.
Nykyaikaisissa menettelytavoissa on jotakin hiiviskelevää, äänetöntä,
hermoja ärsyttävää…

Myöskin keisari on hermostunut. Illallispöydässä hänen silmäripsensä värähtelivät, kun hän luuli olevansa huomaamattomana. Hän joi paljon samppanjaa… sisäisen kuohunnan pettämätön merkki.

Tarkkasin ympärillämme olevia välinpitämättömiä kasvoja enkä voi karkoittaa mielestäni ajatusta, että kaikki nämä ihmiset esiintyvät naamio kasvoillaan ja että heidän piirteensä talon ulkopuolella muuttuvat vaarallisiksi ja rikollisiksi.

Sen on täytynyt olla joku palvelusväestä. Mitä kauemmin sitä ajattelen, sitä varmempi olen asiasta.

Olen liian kiihtynyt voidakseni jatkaa kirjoittamistani. Lopetan tämän kirjeen ja pyydän kreivitärtä lähettämään sen huomenna Pietarista.

Keisarinnan ikkunat ovat vielä valaistuina. Hän siis valvoo! Kukapa meistä saa tänä yönä unta silmiinsä?…

Ei ole mitään tapahtunut paitsi sitä iloista seikkaa, että tänä aamuna Siperiasta saapui niin kauan ja hartaasti odotettu kirje. Mutta se oli lyhyt ja sisällyksetön. Sinulla näkyy olevan rasittavia asioita yli korvien…

Ei, emme todellakaan ole lentäneet ilmaan emmekä kuulleet minkään
maanalaisen räjähdyksen jyminää.

Keisarinna on valvonut koko yön. Ja rukoillut, luulen. Kukapa hänen
asemassaan ei olisi tehnyt samoin?

Tänä aamuna luulin voivani kreivittären ja ruhtinas Dolgorukin välisestä keskustelusta päättää, että keisari aikoo muuttaa hallitusmuodon perustuslailliseksi, niin pian kuin kruununperillinen on syntynyt… Mutta entä jos Aleksandra Feodorovna synnyttäisi viidennen suuriruhtinattaren?

Kreivitär Mengdenkin mainitsi tänään Moskovanmatkan. Keisarinna ei vielä ole puhunut siitä mitään. Suunnittelemastaan Saksan-matkasta hän kuuluu luopuneen — tietenkin! Tiedetäänhän, ettei hän milloinkaan eroaisi lapsistaan, ja hän pelkää vaaroja, joita sellainen matka voi aiheuttaa suuriruhtinattarille. Kerrotaan sitäpaitsi, että Italian kuninkaalla on aikomus tulla Pietariin vierailulle. Kylliksi syitä kotiinjäämiseen…

Suuriruhtinas Pavelista on liikkeellä hurjia huhuja. Joka tapauksessa näyttää Nikolain epäsuosio pysyvän järkähtämättömänä.

Mikael Aleksandrovitshin [keisarin veli, silloinen kruununperillinen] näen harvoin… Hän on kokonaan Maria Feodorovnan vaikutuksen alaisena ja oleskelee sangen usein Hatsinassa tahi Anitshkov-palatsissa.

Muuten oli Witte täällä tänään aamupäivällä. Myöhemmin oli
Pobjedonostsev. Minusta näyttää aasialaisessa politiikassa taas olevan
joku pulma…

Keisari pysytteli iltapäivällä huoneissaan. Hän näyttää rasittuneelta. Se ei itsessään ole mitään erikoista, sillä ainahan herra von Witten esittelyillä on häneen kiusaava vaikutus… On todella ikävää, että erinäisten olosuhteiden vallitessa kaikki pikkuasiat saavat erikoisen valaistuksensa.

Kaikkien hämmentyneiden kasvojen joukossa näyttävät Witten olevan ainoat rauhalliset. Tarkkasin häntä, kun hän audienssin jälkeen nousi vaunuihin.

Kun hän ei ole meikäläisiä, on hänellä vähemmän pelättävissä, hän tietää ehkä, että noiden uhkailujen lähteet solisevat salassa ja kyllin surullisesti. Hän salaa meiltä niin suuren kappaleen entisyyttään, ettei hänestä voi päästä perille. Tiedän vain, että hän on Sinun vihollisesi. Siis myöskin minun…

Rouva von Witte elää yhä edelleen piilossa. Maria Feodorovna on kyllin johdonmukainen tahi pikkumainen jatkaakseen vieroksumistaan. Joku kertoi minulle, että rahaministerin avioliitto on erinomaisen onnellinen, mutta että rouva von Witte alati vainuaa vaarojen uhkaavan miestään. Se näyttää joku aika sitten tulleen yleiseksi huolestuneiden aviovaimojen keskuudessa.

Suuriruhtinatar Olga on sairastunut. Jotakin lievää, tarttuvaa. Tuhkarokkoa, luulen… Tohtori Botkin kävi täällä puoli tuntia sitten ja tutki hänen tautiaan. En ole vielä puhunut siitä kenellekään, tiedän vain, että sairas on eristettävä… Tapaus vaikuttaa tietenkin kiihoittavasti Aleksandra Feodorovnaan, mikä hänen tilaansa nähden ei voisi tulla sopimattomampaan aikaan.

Olemme saaneet sadetta, ja siinä meillä on riittävä tekosyy olla poistumatta palatsista. Minulle se ei ole epämieluista; sillä minua hiukan hävettää tunnustaa, että pelko yhä vielä kummittelee aivoissani. Ehkä se sentään enemmän on luonnollista vastavaikutusta hermoissani…

Ihailen keisarinnaa. Hän istuu suuriruhtinattaren vuoteen ääressä eikä näytä tuntevan mitään muita huolien syitä kuin tyttärensä voinnin. Olisikohan uhkauskirje todellakin jäänyt tehottomaksi?

Lopetan tähän, koska olen hiukan rasittunut monien huonosti nukkumieni öiden jälkeen ja kalpaan lepoa. Jää hyvästi! Jää hyvästi!… Voi, kuinka ihminen onkaan typerä ja arvostelukyvytön, kun pelkkä uhkaus, jonka täytäntöönpano sen lisäksi on hyvin epätodenmukainen, voi saattaa hänen koko sisimpänsä sellaiseen kuohumistilaan!…

Tänään taas kirje Vladivostokista, vaikken ollut sellaista odottanutkaan. Kiitos, kiitos!

Olet siis saanut kirjeeni… vahingoittumattomina ja avaamattomina! En voi ilmaista Sinulle, kuinka rauhoittava se tieto minulle on. Monenlaisten tapausten kiihoittamana mielikuvitukseni loihti jo eteeni mahdollisia petoksia ja kaikenlaisia kauheita sattumia. Nyt tunnen jonkinlaista hyväätekevää levollisuutta, kuin sellainen, joka pitkällisten myrskyjen jälkeen vihdoin on päässyt sataman turviin…

Minua kummastuttaa, että se kirjeeni, jossa kerroin monsieur Loubetin käynnistä, jo on ehtinyt Sinun käsiisi. Näyt pitävän sitä erikoisen tärkeänä ja pahoittelet hiukan kertomukseni lakoonista lyhytsanaisuutta. En vain oikein käsitä, mitä maljojen ja juhla-ateriain yksityiskohtaisella kuvailulla ja mainitsemallasi tulevalla valtaryhmityksellä on keskenään tekemistä.

Yhtä vähän voin nähdä poliittisella taivaanrannalla mitään "suuria tulevia tapauksia".

Herra von Witte on jo niin kauan pitänyt meitä aasialaisen vaaransa pelossa, että hänen uhkailunsa ovat menettäneet kaiken pelottavan. Keisari on ehkä ainoa, joka vielä hiukan hätkähtää sitä. Mutta hänkin on käynyt rohkeammaksi. Joitakuita viikkoja sitten hän oli erittäin mielenkiintoisena kuunnellut suuriruhtinas Vladimirin esityksiä tuottoisista korealaisista metsäkaupoista, joiden toteuttamiseksi täytyi saada Venäjän rahamiespiirit puolelleen. Eräässä ensimmäisistä kirjeistäsi kerrot jostakin kohtauksesta suuriruhtinaan valtuutetun kanssa… tätä kirjoittaessani tulee mieleeni se hupsu ajatus, että niillä kahdella asialla voisi olla jotakin yhteyttä… Mutta ei! Sanoinhan sinulle jo, mikä onneton sommittelutaito minussa viime aikoina on kehittynyt…

Luin kirjeesi vielä uudelleen. Kirjoitat, että elämme suurien tapauksien aattona, ja muusta sisällyksestä ilmenee kieltämättömästi, että sana "sota" on ajatustesi takana, vaikket joistakin syistä tahdo kirjoittaa sitä julki…

Jospa tietäisit, rakkaani, kuinka kummallisilta ennustuksesi näyttävät täällä lämpimän kesäkuisen aamun hiljaisuudessa!

Sataa yhä, mutta se ei ole enää mitään sohinaa, vaan hienoa, surumielistä pisaroimista, joka hunnun tavoin laskeutuu puiden lehvien ja suuren palatsin kiiltävien kattojen ympärille.

Tiet ovat kosteat, ja puutarhurien haravain karhulta kuuluu hiljaisuuden läpi suuresta vaahterapuistosta päin kuin tahdikas, alati palaava säekerto.

Aleksandra Feodorovna ei ollut saapuvilla… Hän istuu yhä suuriruhtinattaren vuoteen ääressä. Lapsi kuuluu itkevän ja käyvän rauhattomaksi, jos keisarinna näyttää vain aikovankin poistua huoneesta…

On eräitä, jotka luulevat huomaavansa Aleksandra Feodorovnan käyttäytymisessä jonkun verran teeskentelyä, mikä hoveissa ja varsinkin Venäjän valtakunnan hovissa on niin yleistä.

Sellainen väite on niin järjetön, että sille voisi nauraa, ellei koko asiaan sisältyisi eräänlaista traagillisuutta.

Keisarinnako, jonka suurimpana vikana on kaikenlaatuisen keimailemisen täydellinen puute, vetäisi kevytmielisesti lokaan pyhimmän, mitä hän tuntee, äidinonnensa?

Minulle käy joka päivä yhä käsitettävämmäksi miksi Aleksandra
Feodorovna ei saata juurtua tänne.

Häntä ei ymmärretä, ei kyetä käsittämään, että maailman mahtavimmalla
valtaistuimella on nainen, jolle tämän istuimen kaikki kimellys ja
loisto ei ole minkään arvoinen.

Hänen olentonsa yksinkertaisuutta pidetään teeskentelynä, samoin kuin hänen hurskauttaankin… Ja hän on siksi hienotunteinen, ettei osaa epäillä eikä kärsi siitä.

Hän on epäilemättä vanhentunut, hänellä on jotakin hermostunutta käytöksessään ja omituinen, pingoittunut piirre suupielissään, joka jo viimeksi Pietarissa käydessäni pisti silmääni. Kauneuskeinot, joita hän käyttää, käyvät selvemmin havaittaviksi ja näyttävät kadottavan tehoansa.

Luonnollisesti hänen mieltään kiihoittaa suuresti Aleksandra Feodorovnan uusi synnytys, joka Schenkin kokeilujen tulosten mukaan ei ole vielä aivan lähiaikoina odotettavissa. Voin ajatella, että tämä nainen on taisteleva vallastaan kuin leijona… ja hänen valtansa vähenee luonnollisesti huomattavassa määrässä, jos keisarille syntyy poika. —

Olisitkohan sittenkin oikeassa? Täällä on taas pidetty ministerineuvottelu, ja keisari viipyi Plehwen kanssa huoneissaan yli tunnin ajan. Vai ovatko taaskin syynä vain hermoparkani? Vaikuttaneeko tahtosi vakuutusvoima Vladivostokista saakka?…

Kreivitär Mengden oli juuri äsken luonani. Hän tuli Pietarista, oli ahtanut päänsä täyteen aivan epäpoliittisia asioita ja täytti huoneeni rauhallisella, sisällyksettömällä lavertelullaan.

Hänen läsnäolonsa teki minuun miellyttävän vaikutuksen, aivan kuin
kylmä juoma kuumeen vaivaamaan.

Joimme teetä, katselimme sateessa hämärtävään puistoon ja vietimme
hyvin hauskan hetkisen.

Poistuessaan hän sitten ilmaisi — tietenkin mitä syvimpänä salaisuutena — sen uutisen, että tuo surullisen kuuluisa kolmas osasto pantaisiin uudelleen toimimaan.

En usko siitä sanaakaan. Eikö sellainen teko olisi anteeksiantamaton heikkoudentunnustus keisarin puolelta?

Nyt, kun kreivitär on lähtenyt ja mieleni tyyntynyt, voin taas hymyillä samalla tavalla kuin hymyilin synkille ennustuksillesi lukiessani rakasta kirjettäsi ensi kertaa. Ei, rakkaani!… Keisari ei milloinkaan, ei milloinkaan ole hyväksyvä liikettä, joka kaikissa tapauksissa panisi miljoonien hänen alamaistensa onnen vaaralle alttiiksi. Hän tarkoittaa totta näillä ikuisen maailmanrauhan ajatuksillaan, joista tehdään niin paljon pilaa. Eikä vain hän yksin… Vain yhden seikan mainitakseni, olemme laiminlyöneet varustelut eikä meillä ole rahoja suurempien sotavoimien liikkeellepanoa varten.

Witten täytyy ponnistella älyään saadakseen välttämättömimmät varat irti. Hän tekee tehtävänsä rehellisesti ja on ihailtavan taitava keksimään uusia keinoja ja lähteitä. Nyt kuuluu rautatiemaksuja pian korotettavan. Eikä suinkaan suotta. Siinä rahaministeri ainakin liikkuu omalla alallaan. [Vihjaus Witten uran alkuun rautatievirkamiehenä.] Mutta minähän rupean ilkeäksi. Kreivitär Mengden on sen minuun tartuttanut…

Vihdoin taas kerran Aleksandra Feodorovnan luona. Olgaa ei enää uhkaa mikään vaara, saa luultavasti jo huomenna nousta vuoteesta.

Keisarinna on tullut kovin kalpeaksi ja laihtunut. En kuitenkaan voisi uskoa, että ainoastaan huoli suuriruhtinattaren terveydentilasta on siihen syynä. Ei edes tohtori Botkin ole voinut olla vakavasti huolissaan tämän lapsentaudin tähden. Mutta ehkäpä Aleksandra Feodorovnan hermot ovat näihin aikoihin erikoisen herkät.

Hän oli erittäin ystävällinen, kutsui minua "rakkaaksi ystäväksi", ja hänen äänessään oli omituinen, valittava sointu, joka tuotti minulle suorastaan ruumiillista tuskaa.

Näin, että hänellä oli pöydällään isä Joannin teosten uusi painos.
Nähdessään kysyvän katseeni hän otti kirjan ja näytti sitä minulle.

Se sisälsi muutamia niistä saarnoista, joita olimme aikaisemmin
lukeneet, mutta nyt ne oli pantu toiseen järjestykseen.

Keisarinna selitti käskeneensä noutaa sen kirjastosta, säilyttääkseen toisen kappaleen, jossa oli pyhän miehen omakätinen omistuskirjoitus, omaa yksityistä käyttöään varten.

"Ette voi ajatellakaan kuinka paljosta minun on häntä kiittäminen, rakas ystävä", lisäsi hän hymyillen tuolla omituisella tavallaan, joka on niin erilainen kuin äitikeisarinnan ja suuriruhtinatarten pinnallinen, sovinnainen hymyily.

Se, että Aleksandra Feodorovna niin harvoin on ihastuttava, johtuu
ehkä siitä, että hän niin harvoin hymyilee.

Sitten hän ensi kerran johtui puhumaan tuosta vallankumouksellisen
komitean uhkauskirjeestä.

"Keisari oli kiihtynyt ja hämmentynyt, koska hän tietää itsellään
olevan mitä jalommat tarkoitukset. Jos kansa…" Hän keskeytti äkkiä.

"… Mutta eihän se olekaan kansa! Eikö totta, Annushka? Joitakuita
harvoja sokaistuja ne ovat…"

Hän katsoi minuun, ikäänkuin olisi tahtonut lukea ajatukseni sieluni
sisimmästä.

En voinut muuta kuin nyökätä ja sopertaa jonkun sisällyksettömän vastauksen… Tuntuu omituiselta kirjoittaa sitä, mutta sillä hetkellä kun tunsin Aleksandra Feodorovnan tutkivan ja surullisen katseen olevan itseeni kohdistettuna, aloin äkkiä epäillä sitä, mihin siihen saakka oli uskonut…

Nyt istun taas ja mietiskelen… Kansa? Kuka, mikä on kansa? Tietääkö sitä Aleksandra Feodorovna? Tietääkö keisari?

Keisarin sanotaan kerran puhuneen lapsikansasta, joka oli kykenemätön kantamaan heikoilla hartioillaan perustuslain taakkaa… Tunsiko hän tuon kansan, silloin kun hän noin puhui?

Ja jos hän silloin sen tunsi… niin tunteeko hän sen vielä tänään?
Ajatteleeko hän sitä, että lapset kasvavat suuriksi, että voi tulla
aika, jolloin kohoavat kasvattajaansa korkeammiksi?

Nämä ovat Sinun ajatuksiasi, rakkaani! Minä olen ne omaksunut, tietämättäni ja tahtomattani, ja kannan niitä nyt kuin vieraita aineksia veressäni. Minä kärsin niistä kuin jostakin raskaasta, elimettömästä, joka ei pääse yhdistymään ajatusteni kiertokulkuun…

Näin everstin, kun viimeksi kävin Pietarissa. Hän oli säälittävästi laihtunut ja hänen kasvoihinsa oli ilmestynyt kyynillinen piirre. Hän tervehti kohteliaasti ja pidättyvästi. Tuo pidättyväisyys… et aavista, kuinka kiitollinen olen hänelle siitä. Minua tyynnyttää se, ettei se edes vaadi häneltä ponnistusta; hän on niitä onnellisia, jotka voivat kokonaan antautua töihinsä ja tehtäviinsä ja jotka puhuvat elämän nautinnoista istuessaan iltaisin viinilasin ja korttien parissa…

Pohjaltaan on Vyrubov korkeamman venäläisen upseerin perikuva; mutta vain harvat voivat väittää omaavansa hänen virkaintonsa ja järkkymättömän velvollisuudentuntonsa. —

Mutta en tahdo Sinua mistään soimata. Sinä olet herrani; Sinä olet osannut tehdä tahtoni taipuisaksi. Sinä olet se mahtava, jonka edessä minun täytyi taipua. Minä palvelen Sinua…

Ennenkuin lopetan tämän kirjeen, mainitsen vielä muutaman sanan Italian kuninkaan vierailusta. Se on määrätty tapahtuvaksi heinäkuussa. Sitä näytään pidettävän pelkkänä muodollisuutena eikä sille näytä annettavan mitään poliittista merkitystä… Vai… päättelisinköhän taaskin liian kevyesti?

Kahteen viikkoon ei kirjettä, jonka päällekirjoitus saattaa veren suonissani levottomasti virtaamaan. Alan uudelleen käydä rauhattomaksi ja epäillä postia.

Olisikohan joku itsekäs virkamies saanut ansaituksi muutamia huokeita
ruplia meidän onnemme kustannuksella?…

Ei! Ei! Ei! Hermoni ovat malttamattomat kaipauksesta. Olen ärtyisä ja
surumielinen enkä kykene salaamaan tunteitani.

Luulen, että Aleksandra Feodorovna aavistaa tilani ja tuntee osanottoa minua kohtaan. Hän on hyvä ja lempeä ja hymyilee minulle omituisella, syvällisellä tavallaan…

Kuninkaan vierailun jälkeen on suunniteltu tavanmukainen matka Suomen saaristoon. Sitten Moskovaan…

Keisarinna välttää yleensä puhumasta matkustusaikeistaan. Mutta kun eilen oli puhe merimatkasta, ilmestyi hänen huuliensa ympärille katkera piirre…

"Keisari kaipaa raitista ilmaa", sanoi hän hitaasti. "Luulisi sen olevan käsitettävää… kaiken jälkeen."

Hänen puheensa saa aina katkeran sävyn kohta kun keskustelu suorasti tahi epäsuorasti koskettelee keisarin kirjoituspöydältä löydettyä uhkauskirjettä.

On muuten ihmeellistä, kuinka suuresti vaaran alituinen ajatteleminen
heikentää sen pelkoa.

Nukun jälleen yhtä rauhallisesti kuin ennenkin enkä enää vapise, kun
luulen näkeväni vieraat kasvot ikkunaverhojeni damastikukkien takana.

"Hermoparkani", sanoi hän kerran äskettäin ja teki hermostuneille ominaisen kädenliikkeen otsaansa kohti.

Eikö hän pidä keisaria uhkaavaa vaaraa vielä poistettuna?… Vai onko se jokaisen raskaudentilan aiheuttamaa ärtymystä, joka kerta kerralta kasvaa?

Tohtori Botkin pitää keisarinnan vointia tyydyttävänä. Hän luulee tällä kerralla voivansa varmasti ennustaa pojan syntyvän. Tulen pakostakin ajatelleeksi ennen pikku suuriruhtinatar Marian syntymistä lausuttuja ennustuksia ja saatan vaivoin pidättyä hymyilemästä.

Viime yönä heräsi mielessäni epäilys, että Vyrubovilla mahdollisesti voisi olla sormensa pelissä… Päivänvalossa sellainen epäluulo kuitenkin haihtuu mielestäni. Eversti ei ole mikään juonten punoja eikä vähintäkään mustasukkainen.

Lopultakin… eikö jonkun kirjeen häviämiseen voi olla syynä pelkkä sattuma?

Näen juuri herra von Plehwen astuvan ulos keisarillisista vaunuista ja kaikin kiireen ja kiihtymyksen merkein rientävän linnaan. Se ei sinänsä olisi mitään merkitsevää, sillä Sipjaginin murhasta lähtien näyttää hänen seuraajansa tehtäviin kuuluvan olla kiireinen ja kiihtynyt. Mutta se on merkillistä, että keisari myöntää hänelle audiensseja niin usein.

Plehwen sanotaan olevan ainoan koko ministeristössä, joka päänsä puolesta kykenee kilpailemaan Witten kanssa. Etsineekö keisari siis vastapainoa rahaministeriä vastaan?

Tiedän, että Plehweä on suositeltu hänelle, jotta Pobjedonostsevin puolueelle saataisiin vakava jalansija keisarin läheisyydessä. Tämä ei ole ensimmäinen sensuuntainen yritys. Edelliset ovat epäonnistuneet, suurimmaksi osaksi herra von Witten toiminnan vuoksi, jos voi uskoa yleiseen mielipiteeseen… Ehkäpä myös toisten saamattomuuden takia.

Nyt puhutaan, että herra von Plehwe olisi kykenevämpi, ja sanomalehdet — luonnollisesti lahjotut —julkaisevat elämäkerrallisia tietoja uudesta ministeristä ja ylistelevät häntä.

Olen yleensä epäilevä, mutta silti minun täytyy myöntää, että hänen paljon kehuttu rautainen nyrkkinsä hyvinkin voi olla paikallaan nykyisten kumouksellisten salajuonten aikana… Merkillistä vain, että sen omistaja aina lähtiessään ulos kätkeytyy vahvan poliisimuurin suojaan, välttääkseen edeltäjänsä kauheaa kohtaloa… Tosin hänellä kuuluu virallisena syyttäjänä olonsa aikana olleen kylliksi tilaisuutta vihan kylvämiseen. Ehkäpä häntä niin ollen omatunto muistuttelee…

Rakkaani, nyt on taas äkkiä niin paljon puhetta Aasian kysymyksestä… Japanin sanotaan näyttävän uhkaavaa naamaa. Naurettavaa, eikö totta? Siitä huolimatta keisari näyttää olevan halukas tekemään myönnytyksiä, välttääkseen kaikkia vaaroja. Puhutaan paljon eikä, kuten tavallista, tiedetä, mitä siitä on ajateltava.

Witten ja Plehwen välit tuntuvat kireiltä ja sähköisiltä. Keisari ottaa vastaan molemmat ja heiluu edestakaisin kahden äärimmäisyyden välillä…

Täällä kuulee usein lausuttavan sellaisia mielipiteitä, että meidän hentomielinen politiikkamme on tehnyt Japanin ylvästeleväksi. Jos olisimme kyenneet näyttämään rautaista nyrkkiä… Emmekö siis vieläkin siihen kykene?

Keisarinna on aivan rauhallinen. Hän ei aavista tahi ei tahdo aavistaa mitään. Ehkäpä hän ei ole täydellisesti selvilläkään nykyisten polttavien kysymysten laajakantoisuudesta. Hän ei milloinkaan puhu politiikasta, ja hovin henkilöistä vain silloin, kun se ei ole vältettävissä. On mahdotonta ajatella ruhtinatarta, joka olisi ollut vähemmän vehkeilijä kuin hän.

Italialainen vierailu lähestyy lähestymistään. Siitä puhutaan paljon, huolettomasti, huomiotaherättävän huolettomasti… Vaivaan turhaan aivojani koettaessani löytää tapauksesta jotakin valtiollista tarkoitusta. Ehkä haparoinkin aivan tyhjässä. Lopultakin riippunee kaikki vain Euroopan valtojen veljeytymisestä…

Joka tapauksessa ovat siirtomaasodatkin pelottavia. Englannin esimerkin pitäisi olla meille varoituksena. Mutta emmehän me olekaan mitään englantilaisia, joiden saaliinhimoinen politiikka tekopyhästi oikeuteen ja laillisuuteen vedoten vuodattaa veren rauhallisten kansojen suonista. Meillä on hallitsija, joka pitää rauhan säilyttämistä korkeimpana lakinaan.

Wittessä on viime aikoina tapahtunut surullinen muutos. En erehdy.
Hänen entinen erehtymätön varmuutensa on hävinnyt.

Paha hänelle, että juuri se ominaisuus takaa suurimman menestyksen
keisarin luona.

Se voi johtua luonnollisista syistä; mutta kiihoittuneet ajatukseni
suorastaan koettavat etsiä mitä pahimpia mahdollisuuksia.

Tsarskoje Selossa on hiukan puuhakasta huomisen kuningasvierailun
johdosta. En oikein jouda kirjoittamaan.

Hän on aina rauhaton, kun hänen täytyy edustaa, ja koettaa unohtaa sen seurustelun ja vilkkaan keskustelun avulla.

Tänään hän näytti minulle ihmeen taidokkaasti valmistetun, mielettömän suuritöisen, kirkkaanväriselle silkkipohjalle ommellun gobeliiniteoksen, joka esittää pyhää Andreasta.

Hän on sen salaa valmistanut ja aikoo lahjoittaa sen jollekin Moskovan
tuomiokirkolle. Siinä on reunakirjoitus: S.A.P.R. [Sanctus Andreas,
Patronus Russiae] roomalaisin kirjaimin.

"Olen ommellut siihen monta ajatusta", sanoi hän hiljaa, äänessään sävy, joka voi merkitä vain yhtä.

Kuinka monta unetonta yötä se on hänelle maksanut! Hän näyttää kovin uupuneelta ja rasittuneelta. Toivoisin kaiken olevan ohi ja rakkaan valtiattareni vihdoin saavan lepoa. —

"Novoje VWremja" tervehtii italialaista vierailua ilahduttavana merkkinä siitä, ettei kolmiliitto pyri vahingoittamaan Pietarin ja Rooman välisiä hyviä ja ystävällisiä suhteita eikä estä ketään kolmesta sopimusvallasta lähestymästä niitä valtoja, jotka ovat sen ulkopuolella. Se on yhä suurempana takeena maailmanrauhalle.

Siinä näet vikani, armas! Minun täytyy etsiä politiikkaa, tahdoinpa tahi en. Sinä olet poistanut siteen silmiltäni.

Ellen tänään kerro tarpeeksi tyhjentävästi, niin voit syyttää siitä
väsymystäni.

Sitäpaitsi en koskaan tunne olevani oikein kotonani Pietarhovissa.
Tuossa ikuisessa vedensolinassa on jotakin painostavan surumielistä.
Ymmärrän kyllä, miksi Aleksandra Feodorovna on mieluummin Tsarskoje
Selossa.

Puoliyö on jo aikaa sitten mennyt, mutta yötä valaisee salaperäinen aamuhämy, joka näihin aikoihin ei vaivu uneen. Puisto tuoksuu ja lähettää yöperhosensa lämpimään usvaan.

Olen päästänyt hiukseni auki ja tunnen suloista väsymystä, joka iloitsee pehmeistä patjoista.

Juhlallisuuksien ensimäinen osa on takanamme: juhlallinen vastaanotto, kunniakomppaniain kaunomarssit y.m., y.m… Keisari oli paikalla kruununperillisen-suuriruhtinaan ja kaikkien suuriruhtinaiden seurassa. Hän esiintyi hyvin edukseen, kantoi Annunziata-ritarimerkkiä rinnassaan, ja hänen koko olemuksestaan henki sydämellinen, viime vuosien onnettomien tapausten himmentämä ystävällisyys, joka hänen hallituksensa alkuaikoina niin suuresti hurmasi mieliä.

Jos poliisi todella oli ryhtynyt erikoisiin ehkäisytoimenpiteisiin näiden molempien hallitsijoiden suojelemiseksi, täytyy ihailla sitä taitoa, jolla ne salattiin.

Kaikki huokui rauhaa ja ystävällisyyttä. Me odotimme linnan muotokuvasalissa, keisarinnat ja suuriruhtinattaret keisarinnan salongissa.

Keisarinnan oli täytynyt pukeutumisen kestäessä taistella pyörtymiskohtausta vastaan. Kreivitär Mengden mainitsi sen minulle. Peläten sen olevan jotakin pahempaa hän oli heti puhelimitse kutsunut tohtori Botkinin, joka saapui kaikkitietävän hymy huulillaan, selitti keisarinnan tilan olevan normaalin ja satunnaisen heikkoudenkohtauksen olevan ohi.

Hän ei puhunut sanaakaan. Näytti aivan apaattiselta… Vain kerran, kun vilvoitin hänen otsaansa kölninvedellä kostutetulla liinalla, hän teki liikkeen ikäänkuin tarttuakseen käteeni. Seuraavassa hetkessä hän avasi silmänsä, katsoi minuun kummastuneena ja pudisti päätään.

Siitä tavasta, jolla keisarinna suoristautui, näin että hän kärsii. Kenties ne lukemattomat kokeilut, joiden alaiseksi hänet on tehty luonnon oikaisemiseksi ja jotta hänet saataisiin synnyttämään poika, ovat vaikuttaneet haitallisesti hänen elimistöönsä, ja luonnollisista syistä hän pelkää sitä myöntää. —

Joka tapauksessa meni ulkomaisen vieraan vastaanotto ilman sen enempiä
kommelluksia.

Viktor Emanuel on tummanverevä, keskikokoinen, ja hänellä on
eteläitalialaisen vapaat liikkeet ja vilkkaat kasvojen ilmeet.

"Journal de St. Pétersbourg" julkaisee hehkuvan tervehdyskirjoituksen, jossa viitataan venäläisen ja italialaisen kulttuurin yhtäläisyyksiin ja molempien valtojen yhteisiin etuihin ja jossa Italian kuningas joka kolmannella rivillä saa lisänimen "ylevä hallitsija".

Mutta ne ovat kohteliaisuuslauseita. Ja kohteliaisuus on yksi slaavilaisen hyveitä, joiden tähden hän kernaasti luopuu monista muista.

On onnetonta olla liian herkkäkuuloinen. Ei kukaan, paitsi minua, liene pannut merkille, että keisari maljapuheessaan mainitsi kuningattaren ennen äitikuningatarta ja Viktor Emanuel Maria Feodorovnan ennen hallitsevaa keisarinnaa.

Onko kruununperillisen äiti tosiaankin korkeampiarvoinen kuin
hallitseva keisarinna?

Olisin utelias tietämään, millä tavalla Maria Feodorovna olisi
esiintynyt Aleksandran asemassa!

Jospa Aleksandra Feodorovna synnyttää pojan…! Rukoilen hänen
puolestaan joka ilta!… Joka ilta!"

"Taas pitkä kirjeetön aika. Olemme yksin Tsarskoje Selossa. Keisari on matkoilla, ja me hankkiudumme Moskovaan.

Keisarinnan ulkomuoto on suuresti muuttunut. Hänessä on jotakin, mikä muistuttaa väsynyttä madonnaa, vaikka madonnamaisuus ei muutoin ole hänelle ominaista…

Siitä saakka kun keisari matkusti, on hän mietiskellyt entistä enemmän. Olen huolissani hänen tähtensä enkä kuitenkaan voi löytää mitään syytä.

Nyt juuri tuli kirjeesi… Sain sydämentykytyksen, ja minun täytyi pitää kiinni pöydästä pysyäkseni pystyssä.

Olet ollut sairaana?… Ystävä-parkani! Tahtoisin rientää luoksesi.
Laskea käteni kuumalle otsallesi ja lohduttaa Sinua, lohduttaa…

Mutta nyt olet paranemaan päin, kirjoitat. Ja palaat tänne! Kahden
kuukauden päästä…

Kuinka uskomattomalta tuo kaikki kuuluu! En voi enempää kirjoittaa.
Panen tämän kirjeen kuoreen ja etsin jonkun luotettavan lähetin, joka
vie sen puolestani Pietariin…

Onko Afghanistanin kysymys yhä vielä polttava?… Sinun täytyy saada toisia ja meitä parempia lähteitä, sillä keisarin lähdettyä olemme haparoineet täydellisessä pimeydessä.

"Novoje VWremjan" viimeisimpien tietojen mukaan, jotka sain käsiini käydessäni viimeksi Pietarissa, ei Venäjän edustuksen tarkoitus Kabulissa tunnu ensinkään epäoikeudenmukaiselta. Englanti voisi mielestäni tyytyä Afghanistanin riippumattomuuteen. Minä en kylläkään paljoa ymmärrä kaikista näistä asioista, mutta Englannin ylenpalttinen huolehtiminen vieraiden, riippumattomien kansojen hyvinvoinnista joutuu sentään omituiseen valoon, kun ajattelee Etelä-Afrikan tapahtumia.

Oli miten oli: Englanti on nykyisessä tilanteessaan koettava estää
sodan puhkeamista yhtä huolekkaasti kuin mekin.

Kirjeesi sisältää useita kysymyksiä italialaisen vierailun johdosta,
joihin vastasin jo tätä edellisessä kirjeessäni.

Vaikken väitäkään, että tämä vierailu itse asiassa olisi vailla kaikkea poliittista merkitystä, niin en voi sittenkään muuta kuin hymyillä ranskalaiselle sanomalehdistölle, joka vainuaa italialaisen menettelyssä kolmiliitolle vihamielistä tekoa.

Tietenkin olisi vierailu liittoutuneiden valtain hallitsijain luona ollut luonnollisin. Mutta ovatko he unohtaneet, että Saksan keisari viipyy elokuuhun saakka matkallaan Pohjoismaissa ja että Aleksandra Feodorovnan tila teki määräajan jouduttamisen toivottavaksi, ellei suorastaan välttämättömäksi?

Mutta vaikkei näitäkään päteviä syitä olisi: valtioiden politiikan määrääjinä eivät tänä aikana enää ole hallitsijahuoneiden persoonalliset suhteet, vaan kansallisuuksien elinehdot, asiain tila, jonka olemme nähneet jatkuvan koko 19. vuosisadan läpi. Ajattelen kolmen keisarin kohtausta Berliinissä 1872, jonka kintereillä seurasi saksalaisvihamielinen virtaus, kolmen keisarin kohtausta Skierniewicessä, jota välittömästi seurasi Venäjän ja Ranskan lähestyminen… Näemme, että ruhtinasvierailujen kurssiarvo on aika tavalla laskenut.

Mitä vallankumoukselliseen liikkeeseen tulee, on se taas tänään arveluttavalla tavalla ilmaissut olemassaolonsa. Murhayritys ruhtinas Obolenskia vastaan! Ruhtinatar on aivan suunniltaan, hirveän hermostunut ja kykenee tuskin hillitsemään itseään. Kuinka kauheata mahtaakaan olla tietää, että läheinen omainen on joutunut noiden hirvittävien murhayritysten maalitauluksi!

Onneksi yritys epäonnistui. Kuvernööri on mieskohtaisesti lähettänyt tsaarille kirjelmän, joka aiheestaan huolimatta oli sisällöltään varsin rauhoittava. Siitä huolimatta kuuluu kiehunta etelässä vielä olevan jotenkin voimakas ja vaarallinen.

Ruhtinas oli määrätty Harkoviin, koska toivottiin, että kumousliikkeen pesä saataisiin hänen erittäin tarmokkaan ja häikäilemättömän toimintansa avulla hävitetyksi. Kuitenkin näyttää liike kaikista vastatoimenpiteistä huolimatta yhä laajenneen ja levinneen naapurialueillekin…

En voi enää yhtyä siihen suureen joukkoon, joka yhä vielä vain halveksivasti kohauttaa olkapäitään. Päättäen tuon tuostakin leimahtavista talonpoikaislevottomuuksista näyttävät maanomistusepäkohdat olevan suurimpana syynä.

Täällä tietenkin moititaan yleisesti herra von Witteä, joka teollisuutta suosimalla on toimittanut maahan levotonta köyhälistöä ja kasvattanut työväenluokan, jonka veljellinen yhteistoiminta alati tyytymättömien talonpoikien ja vastustusmielisen ylioppilasnuorison kanssa herättää huolestumista.

Merkillistä ja melkein levottomuutta herättävää on nähdä, kuinka vähän ruhtinailla on aavistusta kansojensa varsinaisista elinehdoista…

Täällä jokainen vannoo rauhan säilyvän, koska molemmat maailman mahtavimmat hallitsijat ovat Räävelissä vakuuttaneet toisilleen muuttumatonta rauhanrakkauttaan… [Nikolai II ja Wilhelm II.]

Jokainenko? Hendrikov väitti vielä muutamia viikkoja sitten, että
me tarvitsemme sotaa, masentaaksemme maan sisäosissa kuohuvan, yhä
kasvavan levottomuuden.

Se kuului niin ristiriitaiselta, että purskahdin nauramaan. Silloin muistin, että Sinä olit kerran puhunut samaan suuntaan, ja nauruni mykistyi omituisen, kaamean tunteen tukahduttamana…

Oi rakkaani, kuinka kaipaan päästä pois tästä sekamelskasta Sinun läheisyyteesi! Rauhaan ja selvyyteen!

Ennen saatoin rukoilla ja tunsin, kuinka maailma takanani häipyi pois. Hekumallista sulautumista oli tuossa rajattomassa Jumalalle antautumisessa, jossa samalla tunsi häviävänsä ja olevansa suloisessa turvassa.

Nyt puuttuu välittäjä. Isä Joann on kuollut, ja niillä, jotka ovat tulleet hänen jälkeensä, ei ole sitä ihmeellistä voimaa, joka saa mielet värisemään ja johtaa kaikki tunteet vain yhteen, kuin leveään, loppumattomaan virtaan.

Huomaan, että keisarillinen perhekin tuntee tuskallisesti tuon sijan yhä vielä olevan, täyttämättä.

Saksan keisarin käynti Räävelissä näyttää istuttaneen hänen mieleensä epämääräistä pelkoa.

Hän kertoi minulle keisarin ajattelevan ottaa osaa Kurskissa pidettäviin manöövereihin ja seuraavansa häntä sinne, edellyttäen, että hänen tilansa sen vain sallii. Keisari aikoo Kurskista lähteä etelään ja koettaa vaikuttaa ehkäisevästi hallitukselle vihamieliseen liikkeeseen puhumalla väestölle.

Hän puhui levollisesti ja ystävällisesti. Niinkö vähän hän aavistaa todellista tilaa, vai sulkeeko hän väkisin silmänsä, jottei menettäisi viimeistäkin tukea?

En voi päästä irti siitä ajatuksesta, että lääkärit pitävät keisarinnan vointia aivan liian säännöllisenä ja suotuisana.

Kun hän luulee olevansa huomaamattomana, muuttuu hänen ilmeensä: hänen kasvonsa ovat kalpeat ja uurteiset — kovasti kärsivän kasvot. Eikä hänen käynnissään ole havaittavissa yksinomaan pitkälle kehittyneen raskaudentilan vaikutus.

Samalla hänellä on ihailtava kyky hillitä itseään ja pitää ympäristöään alituisen harhaluulon vallassa. Eivät edes kamarirouvat aavista mitään. Ehkä se on selitettävissä siten, että he eivät enää osaa nähdä hallitsijattaressa ihmistä, jolle tuottaa vaivaa tuskanhuudon tukahduttaminen.

Käsitän kyllä, että Aleksandra Feodorovna tuntee itsensä yksinäiseksi ja puhuu koti-ikävästä.

Keisarinna lauloi pari laulua, mutta keskeytti sitten äkkiä, koska hän tunsi olevansa huonovointinen. Huomasin, että hänen äänessään oli särkynyt kaiku ja että se oli menettänyt tavallista raikkauttaan.

Me naiset jäimme yhdessä hänen luokseen. Aleksandra Feodorovna valmisti teen ja oli emäntänä. — Niin pian kuin hän on jättänyt taakseen jäykät hovisäännöt, tuntuu hänen olemuksensa saavan takaisin sen vaatimattoman herttaisuuden, joka siinä oli hänen avioliittonsa ensimäisinä vuosina.

Puhelimme musiikista, Tshaikovskista, jonka kuudes sinfonia hiljan eräässä konsertissa Taurian palatsissa oli vaadittu toistettavaksi.

"Tshaikovskissa on jotakin aito venäläistä", sanoi Aleksandra Feodorovna. "Hänessä ilmenee se alistuva valon kaipuu, joka itkee kahleitaan eikä kykene niitä särkemään."

Myöhemmin kreivitär Mengden sanoi näyttäneen siltä kuin olisin
taistellut kyyneliä vastaan.

En voinut nukkua, Aleksandra Feodorovnan sanat eivät päästäneet
ajatuksiani rauhaan.

Tein jonkun kysymyksen, joka — niin luulen — kuulosti varsin typerältä. Ainakaan ei keisarinna vastannut heti. Hän katsoi hetkisen miettivästi eteensä, hymyili sitten ja sanoi hiljaa:

"Jättäkäämme se toiseksi kertaa, rakas ystävä… Teillä venäläisillä on tällainen tapa: piinaviikolla te kannatte kirkosta palavan kynttilän kotiinne ja varotte tarkoin, ettei tuuli sitä sammuta. Ehkä meissä molemmissa eilen syttyi sellainen kynttilä. Älkäämme puhuko siitä tuulella, Annushka. Menkäämme hiljaa kotiin…"

Kumarruin hänen kätensä ylitse ja suutelin sitä. Samalla tunsin
kyynelten pyrkivän esiin.

Hän aavistaa kärsimykseni samoin kuin minä aavistan hänen… Mutta hän
ei tahdo mitään lähentymistä.

Tätä kirjoittaessani tulee eräs ajatus mieleen, joka saa minut miettiväiseksi.

"Teillä venäläisillä" sanoi Aleksandra Feodorovna. — Me olemme hänen ajatuksissaan jollakin tavoin eroavia. Ehkemme juuri vieraita. Mutta kuitenkin erilaisia kuin hän itse. Eikö hän ole oikeassa?

Rakkaani, olen hetkeksi unohtanut Sinut hänen tähtensä. Ainoastaan sanoissani. Ajatukseni ovat sinun luonasi ja kuuntelevat Sinun sydämesi sykintää, joka kuuluu kuin säännöllinen kellontikitys yön varjojen keskellä.

Suuret puunlatvat ikkunani edessä ovat aivan hiljaa ja jostakin puiston osasta leviää heliotroopin tuoksua. Vaniljan miellyttävä tuoksu täyttää ilman. Minusta tuntuu, että olemme kaikki lumottuja tahi että jäsenissämme asuu jokin hiipivä tauti, jonka kuukausien, ehkäpä vuosien kuluttua täytyy puhjeta esiin.

Tämä kirje ei mene Pietarin kautta. Lähetän sen suoraan. En tiedä, miksi niin teen. Ehkä siksi, että minusta tuntuu kuitenkin olevan mahdotonta välttää sitä, mikä ei ole muutettavissa.

Ruhtinas Dolgoruki on huonotuulinen ja kuljeskelee äreänä paikasta toiseen… Kreivitär Mengdeniä vaivaa päänsärky, ja Aleksandra Feodorovna on tuntikausia keisarin seurassa, joka palaamisestaan saakka on näyttänyt sairaalta ja alakuloiselta.

Näet siis, ettei mikään erittäin hauska seura ole Tsarskoje Selossa
Sinua odottamassa.

Menettelyni tuntuu minusta huonolta ja kevytmieliseltä enkä kuitenkaan
voi hillitä riemuani.

Vain muutamia rivejä… Ellei mitään erikoista tapahdu, voin huomenna
lähettää sen matkalle.

Huomasin sen toisten ilmeistä, mennessäni alas päivälliselle. Kaikki olivat kiihtyneitä ja kuiskailivat. Vasta pöydästä noustua sain tietää syyn.

Uusi uhkauskirje keisarin työhuoneessa. Trepovista, vahdeista ja salapoliiseista huolimatta. Koko linna on tarkastettu. Tuloksetta… Salaovet ovat ohjeiden mukaisesti lukittuina, ikkunat vahingoittumattomina. Muuta selitystä ei ole kuin että vallankumoukselliset ovat liitossa yliluonnollisten voimain kanssa.

Ruhtinatar tiesi kirjeen sisällön. Siinä oli varoitus, että kansan kosto on kohdistuva suorastaan keisariin, jos hän "syöksee vielä uusia hekatombeja viattomia ihmisuhreja venäläisen byrokratian Molokin kitaan."

Vertaus on sujuva ja tuntuu sivistyneen henkilön kynästä lähteneeltä,
vaikkei se sovellu kehenkään vähemmän kuin keisariin.

Plehwe ja Trepov laskettiin tunnin kestävälle audienssille. Uusiin
varovaisuustoimenpiteisiin on ryhdyttävä. Luonnollisesti!…

Keksiiköhän Plehwe nyt; uusia kiristyskeinoja vai lieneekö keisari
kehoittanut noudattamaan lempeämpiä menettelytapoja?

Voi!… Kuullaan hänen määräyksensä ja sivuutetaan ne, ikäänkuin ne
olisi lausuttu tyhjään ilmaan.

Plehwe samoin kuin Obolenski kulkevat omia teitään ja ovat itsepintaisempia kuin keisari, joka — niin luulen — tuskin edes tietää, ettei heidän politiikkaansa suinkaan voi sanoa vapaamieliseksi.

Vältetään puhumasta tuosta salaperäisestä kirjeestä. Keisarinnan tähden, kuten kreivitär arveli. En voi ajatella, että keisarinnan tunteiden suhteen noudatetaan niin pitkälle menevää hienotunteisuutta. Tahdotaan arvatenkin toimittaa poliisitutkimus kaikessa hiljaisuudessa ja saattaa seiniemme sisäpuolella oleskelevat kavaltajat tuntemaan itsensä varmoiksi ja ryhtymään johonkin ajattelemattomaan tekoon.

Arveluni olivat aivan oikeat. Keisarinna on käskenyt tehdä suuriruhtinatarten makuuhuoneissa eräitä muutoksia, joilla voi olla vain yksi tarkoitus. Hän on siis asioiden perillä.

Muistuu mieleeni, kuinka hän kerran Moskovassa oleskellessamme jumalanpalveluksen jälkeen viittasi minut viereensä ja kuiskasi, että alinomainen, outo pelko raastoi hänen sydäntään. Silloin luulin sen aiheutuvan fyysillisistä seikoista…

Olen taas tullut hermostuneeksi, ja minua vaivaavat harhanäyt, kuten tohtori Botkin selitti, kysyessäni häneltä asian laitaa.

Minun täytyy huomauttaa, että se on juuri se sairaus, jonka hän useimmin ja jonkun verran mielihyvällä toteaa. Keisarinnaakin vaivaa hermostuneisuus ja harhanäyt. Hänen sanotaan turvautuvan parannusjärjestelmiin ja käyttävän kaikkia mahdollisia keinoja, voidakseen nukkua rauhallisesti. Minusta tuntuu siltä, ettei hänen hetkeään enää tarvitse odottaa kovinkaan kauan.

Onko kruununperillisen syntymä nykyisten olosuhteiden vallitessa
Venäjän kansalle todellakin vielä elinkysymys?

Kuta enemmän sitä mietin, sitä selvemmin tunnen, että siihen täytyy
vastata myöntävästi.

Venäjän tuleva hallitsija merkitsee meille kaikkea. Kaikkea! Olisiko
Mikael Aleksandrovitsh se mies, joka voisi myrskyjä uhmata?

Olen hermostunut kaipauksesta, rakkaimpani! Malttamattomuuteni
ärsyttää mieltäni.

Tule ja auta meitä! Minä tiedän, että Sinä olet voimakkaampi kuin
kaikki muut, että Sinulla on voima, joka voi ohjata kohtaloa.

Viimeisen kerran: jää hyvästi! Kun taas puhun Sinulle, olet Sinä
luonani; tunnen ihmeellisten silmiesi olevan minuun kiintyneinä ja
vajoan Sinun äärettömän henkesi kaaokseen…

Avasin kirjeen vielä kerran. Jotakin kauheata! Aleksandra Feodorovna!
Pyhä Jumalan äiti!… Omat kyyneleni sokaisevat silmäni ja tekevät
kirjaimet mahdottomiksi lukea…

Aleksandra Feodorovna sai ennenaikaisen synnytyksen… Kuolleena
syntynyt! Poika!…

Olen niin suunniltani, että minun täytyy ryhtyä johonkin tyyntyäkseni.
Kirjoitan siis…

Hän oli ruokasalista poistuessaan kaatunut… Toiset puhuvat
vaikeanlaatuisesta ajoksesta ja sisällisistä häiriöistä, jotka
olisivat johtaneet tähän onnettomaan tapaukseen.

Keisarinnan vointi kuuluu olevan tyydyttävä. Keisari istuu hänen
luonaan. Alhaalla kappelissa on surujumalanpalvelus. En voi kuulla
mitään ääniä…

Olen tänään äärettömän yksin. En ottanut vastaan kreivitärtä, joka äsken oli tulossa luokseni. Tiedänhän: jokaisella on tänään sama puheenaihe, ja minä olisin huono kuulija.

Olen ollut puistossa, aivan temppelimme läheisyydessä ja koettanut etsiä rauhaa mielelleni noiden metsistyneiden teiden sokkelossa.

Palatessani näin yhden keisarinnan makuuhuoneen ikkunoista olevan auki. Hermostuneisuuteni, joka aina saa minut aavistamaan jotakin pahaa, ajoi minut kiireesti takaisin linnaan. —

Myöhemmin. Aleksandra Feodorovnan tila on olosuhteisiin nähden säännöllinen eikä anna aihetta mihinkään huolestumiseen. Tohtori Botkinin ilmoitukset ovat rauhoittavia. Enemmän kuin ne, saa minut vakuutetuksi se seikka, ettei keisari ole ilmoittanut luopuvansa ottamasta osaa Kurskin manöövereihin. Maria Feodorovna on matkustanut tanskalaisine vieraineen Kööpenhaminaan. Olen iloinen — siitä, ettei minun tarvitse nähdä häntä; sillä minusta tuntuu kuin hänen huulillaan väreilisi riemuitseva hymy.

Suuriruhtinas Mikael Aleksandrovitsh kävi täällä lausumassa keisarille valittelunsa. Hän näyttää olevan vilpittömästi suruissaan. Kenties ainoa suuriruhtinaista, jota kruunu ei houkuttele.

Tänään näin keisarin. Hän oli ajanut Witten seurassa puiston poikki katsellakseen rahaministerin läsnäollessa höyryauroja, joiden käytäntöönottaminen eräissä valtakunnan harvaan viljellyissä seuduissa olisi erittäin tärkeätä. Minusta hänen esiintymisensä vaikutti välinpitämättömältä ja haluttomalta, hänen piirteensä keskustelun aikanakin merkillisen jäykiltä.

Eilen hänen työhuoneessaan vielä puolenyön jälkeen oli valoa. —
Koettaneeko hän turruttaa ajatuksiaan ja etsiä unohdusta?

Suunniteltua etelänmatkaa ei sen poliittisen välttämättömyyden vuoksi liene lykätty tuonnemmaksi. Ehkäpä ovat optimistiset ennustajat oikeassa pitäessään keisarin läsnäoloa ainoana tehoavana parannuskeinona talonpoikien levottomille mielille. Ainakaan ei harkovilaisen noidankattilan kiehunta näy aikovankaan loppua…

Vangituilta vallankumouksellisilta löydettyjen paperien mukaan lienee
Lontoo koko anarkistisen liikkeen henkinen keskus.

Se ajatus on merkillinen; mutta minä en voi kuitenkaan vastustaa
jonkinlaista kammoa, nähdessäni pitkän englannittaren kävelevän
suuriruhtinatarten kanssa puistossa.

En voi lakata ajattelemasta Aleksandra Feodorovnaa… Mitkä toiveet!
Mikä pettymys!

Huhut kertovat, ettei keisarinna tämän jälkeen enää kykene lahjoittamaan valtakunnalle kruununperillistä. Tahdon rukoilla; etteivät ne puhuisi totta! En voi vielä sanoa, lähetänkö tämän kirjeen. Sinä olet jo niin lähellä minua. Olen kuulevinani sen rautatievaunun pyörien ratinan, joka tuo Sinua lähemmäksi minua… yhä lähemmäksi.. Polveni vapisevat samoin kuin silloin, kun syyskirjavien lehvien alla odotin lemmenhetkeämme. —

Kesä näyttää jo menneen. Nurmella alkavat ensimäiset myrkkyliljat kukkia, siroina ja hentoina kuin Meissen-porsliini.

Se tuntuu minusta vääryydeltä Aleksandra Feodorovnaa kohtaan. Voi! —
Onni tekee itsekkääksi…

Lähetän sittenkin tämän kirjeen sen pietarilaisen osoitteen mukana, jonka määräät.

Venäläis-kiinalainen sopimus vuodelta 1902 oli merkinnyt jonkinlaista voittoa Sergei Juljevitshille. Se oli hänen viimeisensä.

Witte sairasteli ja tunsi vallan luisuvan käsistään. Hän lupasi keisarille välityksiä, jotka jäivät tuloksettomiksi, antoi lupauksia, joiden täyttyminen kävi päivä päivältä epätodennäköisemmäksi.

Hänen nimittämisensä pääministeriksi ei enää voinut salata tosiseikkoja asioita tuntevilta.

Uhkamielisesti kuin poika, joka on kyllästynyt vanhaan opettajaan ja tahtoo ärsyttää häntä, nojasi Nikolai vastapuolueeseen.

Nimiä, joilla syvällä valtakunnan sisäosissa oli vihattu kaiku, joiden täytyi puhaltaa anarkian salassa kytevä tuli leimuavaan liekkiin.

Pobjedonostsev ja Plehwe tekivät voitavansa päästäkseen tulen herroiksi. He luulivat sitä sammuttavansa eivätkä tienneet, että vain valoivat öljyä tuleen.

He työskentelivät väärillä keinoilla, mutta heillä oli kyllin luonteenlujuutta aavistaakseen kehityksen vaaran ja julkisesti asettuakseen sitä vastustamaan. Toinen itse asian, toinen virkamenestyksen tähden. He olivat kyllin älykkäitä ja häikäilemättömiä välttääkseen sen naiivin harhaluulon, jonka valtaan keisari antautui.

Lapsellisella sitkeydellä keisari piti kiinni ennakolta muodostamastaan käsityksestä.

Hän piti itseään vapaamielisenä, samalla kuin hänen palatsinsa käytävissä aseet välähtelivät ja kokonainen muuri solmupiiskoilla varustettuja kasakoita erotti "isän" kansastaan. Hän tahtoi antaa tälle kansalle vapauttajatsaarin lahjan, työskenteli todenteolla valtiomuodon valmistelussa — eikä kuitenkaan tullut ajatelleeksi, että lahja menettää arvonsa, niin pian kuin se merkitsee vaatimuksen täyttämistä.

Hän piti itseään armollisena, koska hän vastasi myöntävästi hänelle esitettyihin anomuksiin — eikä hänellä ollut aavistustakaan siitä taidokkaasta koneistosta, joka ohjasi epämieluisat anomukset paperikoriin, valvoi rautaisen ankaraa sanomalehtisensuuria ja hautasi avunpyytäjien äänet pölyttyneiden ja unohdettujen asiakirjojen alle.

Hän mietiskeli suunnitelmia ikuisen rauhan aikaansaamiseksi, samalla kuin hänen valtakuntansa rajavartijat huomaamattomasti työntyivät itään päin ja kutittelivat keltaista naapuria miekankärjellä.

Hän oli työkalu jonkun korkeamman kädessä, voiman, joka mielensä mukaan muovaili sitä ja loi pehmeälle vahakappaleelle ennen tuntemattomia muotoja.

Mutta hän oli viekkaampi, mairittelevampi kuin pyhän synoodin yliprokuraattori, josta henki Aleksanterin aikuisen taantumuksen tuoksahdus.

Valta oli hänen päämääränsä. Ei sen hyvän ja heikon olennon nöyrä taipuvaisuus, jonka käteen mieletön kohtalon oikku oli painanut ylimmäispapillisen valtikan.

Valta oli pääoma — kierivä rupla. Joka sen sai valtaansa, se hallitsi… Besobrasov ei ollut ainoa, joka niin ajatteli. — Mutta hän oli ainoa, joka kykeni järjestämään mielettömiltä näyttäviä yrityksiä ja joka ei antanut nykyhetken vallanhuuman kätkeä usviinsa tulevaisuuden vaatimuksia.

Koska hän ei ollut mikään puolueiden liehittelijä, vihasivat kaikki hovin puolueet häntä yhtä paljon.

"Pyhän Liigan" uudestiperustamisesta saakka hän oli mahtavampi kuin satojen perheriitojen hajoittama, tyytymättömien suuriruhtinasten nurkkakunta, mahtavampi kuin Kuropatkin ja ulkoministeri, jotka yhdistetyin voimin työskentelivät hänen kukistamisekseen.

Hän tiesi, että hänen ainoa liittolaisensa hovissa oli varmempi kuin vaikutusvaltaisten ja karsaskatseisten hovilaisten lupaavimmat vakuuttelut.

Annushka, Aleksandra Feodorovnan ystävätär, oli avaava hänelle tien keisarinnan sydämeen.

Se seikka, että hän oli arvannut tämän askelen liian helpoksi, ei tehnyt häntä neuvottomaksi.

Aleksandra Feodorovna oli hermostunut ja epäluuloinen, umpimielinen ja uskonnolliseen mystillisyyteen kallistuva. Terveesti ajattelevasta protestantista oli tullut kiihkoinen luopio…

Kunpa onnistuisi herättää hänen sieluunsa naisen luonnollinen halu, vallanhimo…!

Rouva Vyrubova kyllä pudisti päätään, kun tuli puhe keisarinnan vaikutusvallasta.

"Ei ole mitään vaikutusvaltaa, joka voisi häntä houkutella, rakkaani. — Vaikutusvalta keisariin? — Hänellä voisi sitä olla, jollei hän olisi niin suuripiirteinen… Haluja? — En tiedä ketään, joka olisi niistä vapaampi."

Hän seisoi miehen edessä kapea pää painuneena, tummat silmät hellinä ja nöyrinä kohdistuneina hänen ahavoituneihin kasvoihinsa. Mies katsoi hänen ylitseen ikäänkuin hän olisi ollut jokin yhdentekevä esine.

"Pyhimykset tulevat ihmisiksi, niin pian kuin asettavat hurskautensa omien tarkoitusperiensä palvelukseen."

"Hän oli juljennut kieltää keisarinnalta pojan syntymän. Jos ilmestyisikin joku, joka olisi kyllin mahtava poistaakseen kirouksen?"

"Oh, on pyhimyksiä, joiden voimaa ei ole vielä koeteltu. Eikö puhuta pyhän Serafimin ihmetöistä?" —

Nainen taivutti väsyneesti päätään ja painautui kuin heikko ruoko miehen kookasta vartta vasten.

Annushka ei enää ollut onnellinen rakkaudessaan. Hänessä oli herännyt hämärä aavistus, että Besobrasov väärinkäytti häntä. Kykenemättä selittämään hänen ajatustensa sotkuisia, toisiinsa kietoutuneita lankoja hän kidutti mieltään epämääräisillä arveluilla ja sairaalloisilla mielikuvilla, joilla ei ollut minkäänlaista perustaa.

Besobrasov ei välittänyt hänen mielialoistaan. Hän oli varma Annushkasta, ja se riisti häneltä Besobrasovin silmissä kaiken viehätyksen.

Mitäpä muuta hän vielä toivoi? Eikö kuhertelevan rakastajan valta naissydämiin tuonut mieleen aavistusta toisesta, suunnattomasti arvokkaammasta? Kahdeskymmenes vuosisata oli nostanut pääoman jumalan valtaistuimelle. Se, joka osaisi tehdä tämän jumalan palvelijakseen…

Hän ummisti silmänsä, tunsi värisevän, punaisen virran kohisten kiitävän sormissaan.

Tikapuiden askelmia, joita myöten täytyi kiivetä. Käyristyneitä selkiä, joita myöten hän nousi ylemmäksi.

Hitaasti kuin vainuava metsänotus hän hiipi kosteiden pensaiden välitse, kierteli linnaa, jonka ikkunat kimalsivat pilvikehyksisen auringon säteissä.

Käytäville oli asetettu vahteja, valepukuisia salapoliiseja, Pyhän Liigan kätyreitä, jotka tervehtivät mestariaan huomaamattomasti värähdyttäen silmäluomiaan.

Luulivatko he hänen valvovan keisarin turvallisuutta, kun hän suunnitelmia punoen kulki yksinäisiä teitään?

Keisarin turvallisuutta! Hänen suupielensä värähtivät halveksivasti. Jokainen vastatkoon kohtalostaan itse. Myöskin Nikolai. Olkoon kirottu, jolle valta on annettu ja joka ei ole osannut sitä käyttää. Valta?…

Hän kohautti olkapäitään ja astui suoristautuen linnan leveälle pääovelle.

Hän istui kumartuneena asiakirjojen ylitse ja oli unohtanut aamiaisen, joka oli hopeatarjottimella kauniilla, vanhalla mahonkipöydällä.

Besobrasov katsahti ohimennen tarjottimelle. Teetä ja vehnäleipää.
— Porvarillisimman hallitsijan porvarillisimpia tapoja suuren
Katarinan palatsissa. — Sopimattomuus, jonka jo senkin täytyi johtaa
yhteentörmäyksiin…

Pilkkahymy oli vielä hänen huulillaan, kun keisari hermostuneella tavallaan kääntyi hänen puoleensa.

Hän kosketti hyvinhoidetulla aristokraatinkädellään päälaessaan olevaa arpea…

Kun Besobrasov ei virkkanut mitään pyytääkseen anteeksi, jatkoi hän nopeasti, ikäänkuin hyväksyen:

Besobrasov hätkähti tuon nimen kuullessaan. Seuraavalla hetkellä olivat hänen kasvonsa taas liikkumattomat.

"Ei, Besobrasov! Te tuomitsette liian jyrkästi! Herra von Witte on aina ollut tsaarivallan uskollinen palvelija."

Kysymyksessä oli omituinen sävy… Keisari hätkähti, punastui vastentahtoisesti ja puraisi huultaan.

"Tarkoitan, että herra von Witte on aina työskennellyt mitä suurimmalla harrastuksella… On niitä, jotka pitävät häntä Venäjän kyvykkäimpänä finanssimiehenä…"

"Ei liene vaikea ratkaista Venäjän finanssipolitiikan kysymystä itä-aasialaisen kysymyksen avulla."

Besobrasovin ryhdikäs vartalo suoristautui jäykkänä. — Hän oli nyt huomattavasti keisaria pitempi. Hänen mieltään hiveli miellyttävä ylemmyydentunne.

"Älkäämme sälyttäkö niskoillemme Witten ennakkoluuloja, teidän majesteettinne… Vaatimus, että Kiinalle myönnettäisiin tullivalvontaoikeus [Kiinan, päätullitarkastaja, englantilainen Sir Robert Hart oli kehoittanut Kiinan hallitusta vaatimaan itselleen oikeutta valvoa Mandsuuriassa olevien venäläisten tullivlrastojen toimintaa, jota tekoa Venäjän taholta pidettiin taisteluhaasteena], on hävytön. Eikö Venäjän suopeus velvoita Kiinaa enemmän kuin tähän saakka…"

Keisarin säännölliset, kärsivät kasvot ilmaisivat neuvottomuutta ja päättämättömyyttä.

"Englanti noudattaa omaa politiikkaansa. Ei ole sanottu, että se olisi erilainen kuin meidän."

"Tässä tapauksessa kuitenkin näyttänee siltä", sanoi hän hetken vaitiolon jälkeen ominaisella hiljaisella, väsyneellä tavallaan, jossa aina oli kainon vastaväitteen sävy. "Meidän rauhanpolitiikkamme Balkanilla näyttää synnyttäneen pahaa tuulta…"

"Ehkäpä Englanti on oikeassa koettaessaan Balkaniin kohdistettujen toiveittensa raukeamisesta pettyneenä valmistaa meille hankaluuksia Itä-Aasiassa…"

Hän kohautti olkapäitään ja katsoi Besobrasovia kasvoihin, ikäänkuin odottaen ratkaisua siltä taholta.

Valtioneuvoksesta tuntui siltä, kuin Witte olisi lausunut nämä sanat. Selväviivaisena, ydinsäikeitään myöten selvitettynä oli tehtävä, jonka ratkaisua oli Pietarissa hikoillen etsitty vuosikausia.

Sen vanha politiikka, jota noudattaen se rakensi riitoja rasittaviksi käyneiden vieraiden valtojen välille ja sieppasi puolueettomana erotuomarina runsaita, verettömiä saaliita itselleen, irvisti kuin faunimaisesti hymyilevä paholaisnaama Japanin provokatsionien takaa ja valtamerentakaisen amerikkalaisen veljen kasvoilla.

"Hankaluudet Itä-Aasiassa ovat olemassa vain paperilla, teidän majesteettinne. — Venäjän ryhtyessä päättäviin toimenpiteisiin…"

"Päättävät toimet saisivat kaikki kysymykset kärjistymään äärimmilleen,
Japani…"

"Tähän saakka on Japani aina peräytynyt, niin pian kuin olemme kalistelleet sapelia."

Jyrkin, levollisin sanoin hän lyhyesti esitti itäaasialaisen politiikan päämäärät. — Sisäiset levottomuudet, talonpoikaiskapinat, pakottivat Venäjää laajentamaan aluettaan. Antakaa talonpojille maata, ja heidän suunsa tukkeutuu ainaiseksi. — Oliko enää rauhallisempi ratkaisu mahdollinen kuin oman alueen suurentaminen miekan iskemättä? Itä-Aasiassa oli kylliksi isännätöntä maata, jonka valtaamiseksi ei tarvinnut muuta kuin ojentaa kätensä. Ja samalla siitä olisi mitä suurin huojennus rahapolitiikalle!

Antamatta vastaväitteen hämmentää itseään, Besobrasov jatkoi esitystään.

Hänen äänensä sointu oli väritön kuin henkilön, joka on siksi varma perusteittansa pätevyydestä, ettei tarvitse turvautua onttoon mahtipontisuuteen. Selvinä ja vakuuttavina hänen todisteensa liittyivät toisiinsa.

Kädet litevkansa taskuihin pistettyinä keisari käveli huoneessa edestakaisin. Päättämätön ilme hänen kasvoillaan oli väistynyt alistuvan nyrpeyden tieltä.

Ei ensimäistä eikä varmasti viimeistäkään kertaa nuo molemmat voimat taistelleet keskenään keisarin rinnassa. Mutta kerta kerralta kävi vastustaja heikommaksi, ja vaakalauta alkoi painua mahtavan suosikin puolelle. —

Sana "sota" se ajoi keisarin aina uudelleen varajoukkojensa turviin. Witte oli kyllin viisas käyttääkseen sitä usein ja uhkaavasti. Jos se ase väännettäisiin hänen käsistään — —

Äkkiä alkoi Besobrasovkin puhua sodasta. Toi mieleen sotajoukkojen miehuuden ja huomautti niiden varustamisesta, jotka pääministerin petollisista neuvoista oli supistettu aivan välttämättömimpään määräänsä. Puhui ainoasta mahdollisesta keinosta, jolla Englannin ovelista salajuonista huolimatta saataisiin sota välttymään… oman voiman ja varmuuden julkisesta näyttämisestä, jotta venäläisvihamieliset huhut sisäisestä heikkoudesta ja voimattomuudesta saatettaisiin vaikenemaan.

Vakuuttavin todistus vilpittömästä rauhanrakkaudesta oli aina teroitettu miekka.

Keisari kohotti hämmästyneenä katseensa. Tämä selitys oli uusi ja ällistytti yksinkertaisuudellaan.

Innostumatta lausumaan mitään harkitsematonta keisari punnitsi mielessään asian eri puolia, ja hän oli miettivän näköinen vielä astuessaan keisarinnan suojiin. —

Venäläinen talonpoika kapinoi, koska hän tarvitsi maata. Hallitus myöntyi kansan vaatimukseen, perusti Kvantungin hallintopiirin, Amurin alueen kenraalikuvernöörikunnan — ja kirjoitti lakeja alueen asuttamiseksi ulkomaisilla siirtolaisilla.

Vai oliko se ollut muuta kuin taivaanrannalla näyttäytynyt, etäältä uhkaava, vaaraton ukkospilvi?

Miekka heilahti ja välähteli… Mutta Besobrasov oli ennustanut oikein: se pistettiin takaisin tuppeen veripisaran vuotamatta.

Porras portaalta nousi Pyhän Liigan johtaja ylemmäksi. Häntä verrattiin monsieur Filipiin, ja tiedettiin kuitenkin, että hänen vaikutuksensa oli toisenlaista, verrattomasti voimakkaampaa kuin ranskalaisen.

Tiedettiin, että hän yksinäisinä iltahetkinä istui yhdessä Nikolain kanssa kumartuneena "valloitetun" Mandshurian kartan ylitse ja koetti houkutella hallitsijan mieltä yhä uusilla, rauhallisilla saaliilla.

Tiedettiin sitäkin enemmän. Ratsumestari ja valtioneuvos oli sijoittanut suuria, selittämättömällä tavalla kerättyjä rahamääriä keinotteluyrityksiin, joiden tarkoituksena oli hyötyminen Korean metsistä.

Nyt, tuntiessaan asemansa kyllin varmaksi, Besobrasov siirtyi suuriruhtinasten puolelle.

Hekin himosivat kahdennenkymmenen vuosisadan punaista metallia, hekin tahtoivat käyttää Koreaa ponnahduslautana… Halukkaasti he tarttuivat ojennettuun käteen, työntääkseen sen oman riippumattomuutensa hetkellä jälleen luotaan. Ahnaasti ojentuivat jättiläisvaltakunnan imulonkerot…

Talonpoikain vaatimukset — —? Houkutuskeinoja kunnianhimoisia unelmia kantavalle hallitsijalle.

Venäjä oli suuri, — ja Nikolai II istui Tsarskoje Selossa kuunnellen ministeriensä esityksiä.

Liikkumattomin kasvoin hän istui huoneessaan korkean, valoisan ikkunan ääressä ja ompeli kultalangalla kirjavalle silkkikankaalle. Vaivalloinen kirjailu loi ihmeellisiä kuvia: ristejä ja kruunuja, rauhanlippuja piteleviä karitsoja, liljoja, jotka valkeina ja hohtavina kiemurtelivat raskaalla kankaalla ja päärmeissä avasivat tuoksuttomat verhiönsä.

Puitteiden tavoin sulkivat tuon yksitoikkoisen työn kuviot sisäänsä
Aleksandra Feodorovnan elämän.

Kaikki muut asiat olivat sivuseikkoja, rasittava köynnös, joka oli kitkettävä pois, koska se johti ajatukset pois siitä Yhdestä, Korkeimmasta…

Politiikan jyskytykset, jotka kolkuttivat linnan seinille, häipyivät häneltä kuulumattomiin.

Keisari oli vieraantunut puhumasta politiikasta perheensä keskuudessa. Hänen pakottava päänsä kaipasi rauhaa, tunsi väsyneensä Besobrasovin teräväjärkiseen politiikkaan, Vladimir Aleksandrovitshin liukkaaseen, salaista uhkaa kätkevään silkoisuuteen.

Hän kaipasi kevyttä keskustelua, Aleksandra Feodorovnan lempeätä, sulosointuista ääntä, suuriruhtinatarten naurua, joka kirkkaana ja räiskyvänä kajahteli vanhoissa huoneissa. — Vapaana poliittisista huolista hän yhä vain etsi kansansa parasta sisäisestä yhteiskuntapolitiikasta, työväenvakuutuksen luomisesta ja räikeimpien yhteiskunnallisten epäkohtien poistamisesta. —

Yhä vielä hän astui Sergei Juljevitshin jälkiä eikä voinut olla näkemättä vaikutuksia hyödyllisestä yhteistyöstä tuon paljon soimatun miehen kanssa. Kaiken lisäksi täytyi uuden rahaministeriön taistella yhä suurempia vaikeuksia vastaan, ja Pleske ilmoitti rautatiejaoston ja koulutoimiosaston erottamisen rahaministeriön yhteydestä olevan aivan lähimpinä aikoina odotettavissa. Ministeripula ja Witten takaisinkutsuminen näytti välttämättömältä. —

Aleksandra Feodorovnakin oli oppinut antamaan arvoa Sergei Juljevitshin työkyvylle. Hän luotti Witteen pitämättä hänestä, ja oli hetkiä, joina hän tunsi alkavansa katua, että tuolloin oli niin jyrkästi torjunut hänen esityksensä, ja olisi suhtautunut suopeasti uuteen lähestymiseen Witten taholta.

Hän tunsi hämärästi, että politiikan langat olivat luisuneet hänen käsistään, että suurivaikutuksisia, ratkaisevia suunnitelmia punoutui keisaria ympäröivien henkilöiden aivoissa ja että keisari työntyi toimivan henkilön asemasta yhä syrjemmälle, toimettomaksi katselijaksi.

Hän ponnisteli turhaan, saadakseen takaisin menettämänsä, tunkeutuakseen päivänpolitiikan polttaviin kysymyksiin. Ympäristön puheiden mukaan ei ollut mitään ristiriitaisuuksia, ei mitään vastakkaisten mielipiteiden yhteentörmäyksiä.

Naurettavaa kinastelua Witten ja Plehwen kesken. Ei kukaan pitänyt sitä vakavana. Keisari oli ratkaissut asian säilyttämällä maailmanrauhan siten, että armeija pantiin osittain liikekannalle.

Aleksandra Feodorovna kävi taistelua tuulimyllyjä vastaan. Taistelua, joka lopullisesta toivottomuudestaan huolimatta olisi antanut jonkinlaisia menestyksen toiveita nuorelle, murtumattomalle voimalle.

Mutta hänen voimansa ei enää ollut nuori ja murtumaton. Ja se ratkaisi asian. Hän oli uupunut tuloksettomassa, hävettävässä taistelussa omaa ruumistaan, omaa sieluaan vastaan.

Hän ei toivonut enää mitään, ei enää halunnut mitään siitä lähtien, kun lääkärit olivat selittäneet, että hänen oli turha enää toivoa perillistä.

Herra von Witte oli arvannut hänen kykynsä liian suureksi luullessaan hänen voivan tehokkaasti vaikuttaa asiain kulkuun.

Hän taivutti väsyneesti päätään, ja hänen huulillaan oli alakuloinen hymy, kun hän taas ryhtyi kirjailutyöhönsä.

Illalla, kun rouva Vyrubova bridge-pelin jälkeen oli jäänyt yksin hänen luokseen siniseen salonkiin, alkoi keisarinna äkkiä puhua Serbian tapauksista [Serbian kuningasparin murhasta] — Eikö Balkanin levottomuuksia voinut niitäkin pitää ajan merkkeinä?

Vyrubova torjui säikähtyneenä sellaisen otaksuman. — Kuningatar Draga… tunnettiinhan hänen elämänsä surkea esihistoria. Teko itsessään, niin kaamealta ja pelottavalta kuin se saattoi tuntuakin, ei aiheisiinsa nähden ollut niinkään käsittämätön.

"Kuningattaren loppu sovittaa paljon", sanoi Aleksandra Feodorovna. "Hänen hyveensä ja paheensa voivat etäämpää katsovalle esiintyä vääristyneinä ja suurentuneina…"

Hän keskeytti ja vaipui ajatuksiinsa. Vyrubova luuli arvanneensa, minkätähden Venäjän hovissa tämän kuningattaren kuoleman johdosta, jota Aleksandra Feodorovna hänen eläessään ei milloinkaan ollut kunnioittanut henkilökohtaisella vastaanotolla, oli määrätty julkinen suruaika.

Venäjälläkin kansa oli tyytymätön, täälläkin saattoi minä yönä tahansa ilmestyä palatsisalaliitto.

Mutta Aleksandra Feodorovna ei ajatellut sitä. Suunnattoman paljoa korkeammalla oli Venäjän keisarinnan kohtalo kuin pohjalta nousseen hallitsijattaren. Yhteistä niillä oli vain naisen onnettoman kohtalon yleinen inhimillinen traagillisuus. Ja… eikö kuningatar Dragan uskoteltu raskaudentila ja tuon omituisen petoksen seikkailunomaiset alkuvaiheet tuntuneet jonkinlaiselta rinnakkaiskuvalta?

Aleksandra Feodorovna punastui ja työnsi kortteja, jotka vielä olivat levällään pelipöydällä, konemaisella kädenliikkeellä pitkin kiillotettua pöytälevyä.

Rouva Vyrubova näki sen ja koetti hädissään johtaa keskustelua muihin, kevyihin asioihin.

Kolmeen päivään Besobrasov ei ollut tullut lupaamalleen kohtaukselle temppelin luo. Ei sanaakaan, riviäkään selitykseksi…

Annushkalle alkoi paljastua peli, jonka avulla tuo mies oli saanut hänet itseensä sidotuksi.

Oli hetkiä, jolloin hän koetti torjua mielestään Besobrasovin, alkoi vihata häntä heikomman voimattomalla vihalla.

Hän hengähti helpotuksesta, kun Aleksandra Feodorovna, väsymystä syyttäen, päästi hänet luotaan tavallista aikaisemmin. Tultuaan huoneeseensa hän vaipui goottilaiselle leposohvalle ja pyyhkäisi kädellään kosteita silmäripsiään.

Mitä tämä kaikki oli? — Hupsuksi täällä tuli… hupsuksi! Hän työnsi ikkunan auki ja katseli sankkaan pimeyteen, jonka läpi muutamat valaistut palatsinikkunat loistivat.

Puhjeten hermostuneeseen voihkinaan hän painoi vaalean päänsä muinaisranskalaisen kamiinan kylmää marmoria vasten, jonka venetsialaiset lasit hiljalleen kilahtivat.

Myöhemmin kuin tavallisesti tuli keisari tänä iltana Aleksandra Feodorovnan luo, jutellakseen tapansa mukaan hänen kanssaan neljännestuntisen ennen levolle menoa.

Hän oli hilpeä ja puhelias. Besobrasovin läsnäolo vaikutti taikamaisen elähdyttävästi, se johti mielikuvituksen vapaille, rajoittamattomille urille ja voi saada kerrassaan unohtamaan nykyisen tilanteen surkeuden.

Witte, tuo epämieluinen muistuttaja, oli uudessa asemassaan rasittavampi kuin koskaan ennen, ja rahaministeristössä näytti välttämättömästi syntyvän pula.

Mutta sota oli kaikista onnettomuusennustuksista huolimatta taas kerran onnellisesti vältetty.

Aleksandra Feodorovnan miettivä katse oli kiintynyt pelipöydällä olevien vahakynttilöiden punertaviin, lepattaviin liekkeihin.

Pyhän Liigan johtajana ja järjestäjänä hän — kaikesta huolimatta — ei ollut suinkaan hyödytön. Mutta poliitikkona…?

Hänen mieleensä muistui se iltapäivä, jona Vyrubova ensi kerran oli maininnut ratsumestarin nimen, ja hänestä tuntui, että se ei ollut mikään sattuma, vaan että tässä oli tarkoin harkittu suunnitelma takana.

Hän huokasi… Olisi ollut turhaa varoittaa Nikolaita. Turhaa, kuten kaikki. —

Hän ei näyttänyt kiinnittävän erikoisempaa huomiota puolisonsa kysymykseen. Hellän säälivästi hän silitti hänen tukkaansa ja alkoi taas puhua Besobrasovista.

Kukaan muu kuin hän ei ollut oikein tuntenut poliittista tilannetta, havainnut, mitä talonpojille tarvittiin, jotta kansan keskuudessa olevat kapinalliset ainekset olisi saatu vaikenemaan.

"Täytyykö heidän joutua perikatoon maan-nälän näännyttäminä?… He saavat nähdä, että hallituksen taholta on tehty kaikki, mikä suinkin on mahdollista…"

Se kuulosti raskaalta ja surulliselta. Sellainen hän saattoi olla, kun jotkut tummat soinnut oli saatu hänen sielussaan kajahtelemaan.

Besobrasovin hohtavat haaveet olivat menettäneet lämpönsä.
Jokapäiväisyyden yksitoikkoinen huurre peitti taas kaikki.

Hän toivotti keisarinnalle hyvää yötä, meni vielä kerran työhuoneeseensa ja silmäili siellä levällään olevan Itä-Aasian karttaa.

Mutta ne loistavat näyt, jotka ilmestyivät hänen eteensä Besobrasovin läsnäollessa, olivat haihtuneet.

Hän soitti, käski tuoda ranskalaista samppanjaa — ja töhersi kirjoituspöydän ääressä muutaman sanan paperille.

Hatsinassa hallitsi äitikeisarinna ja piti hovia, joka oli henkevämpi ja huvittavampi kuin Tsarskoje Selon ikävystyttävä yksitoikkoisuus.

Besobrasovin äkillisestä noususta saakka hän huomasi ympärillään tungeksittavan ja itseään ahdisteltavan tiedusteluilla ja kysymyksillä, ja hänen palatsinsa suojassa, joka oli suuriruhtinaan puolueen kokoontumispaikkana, kuhisi huhuja ja arveluja keisarin kannasta polttaviin valtiollisiin päivänkysymyksiin nähden.

Maria Feodorovna pysyi odottavalla kannalla. Omapäisen toiminnan huono loppu oli opettanut hänet varovaiseksi. Nyt hän istui odottaen vaatimuksia, jotka aika oli tuova esiin.

Hänen otsansa rypistyi niin pian kuin hänen ajatuksensa koskettivat tuota nimeä. Nyt, kun asiain kulku oli osoittanut eräiden ihmeen mieluisien ennustusten käyneen toteen, alkoi hänelle hämärästi selvitä tuon miehen esittämä onneton osa. Itsevaltais-puhdasoppisen hallitustavan yleisen edun nimessä hän vannotti keisaria erottamaan tuon "pakanan". — Mutta Nikolai ei ollut mikään toiminnan mies. Ratkaisu saattoi synnyttää uusia ristiriitoja, joita sillä hetkellä vallitsevissa olosuhteissa täytyi välttää. Ratkaisu olisi ollut samaa kuin Pobjedonostsevin, Plehwen ja tuhansien muiden suunnan noudattaminen ja julkinen tunnustus Aleksanteri III:n järjestelmälle. Hän kehoitti Maria Feodorovnaa luottamaan tulevaisuuteen eikä aavistanut, että tulevaisuus niin pian oli näyttävä hänen sanansa tosiksi. —

Witten julkinen vastustaja ministerineuvostossa oli Vjaczeslaw Konstantinovitsh Plehwe, jonka eräät entisen rahaministerin taitavat vastustajat olivat saaneet sijoitetuksi sisäministeriöön.

Sergei Juljevitsh ei häntä pelännyt. Hän pelkäsi vain yhtä: keisarin horjuvaisuutta, keisarin, jolla oli tapana yhtyä viimeksi puhuneen mielipiteeseen ja joka oli tottunut työntämään yksityisen monivuotiset ansiot taka-alalle.

Siihen tietoisuuteen, että oli uhrannut voimansa tämän hallitsijan palveluksessa, sekoittui hitunen mielikarvautta.

Olihan mahdollista, että voimat toisinaan olivat väsähtäneet, että ne olivat tehneet huonon palveluksen itsevaltaiselle hallitukselle kieltäytyessään tunnustamasta oikeauskoisuuden vaatimuksia ja osoittaessaan vapaamielisiä ajan virtauksia kohtaan myöntyväisyyttä, jonka seurausten täytyi muodostua onnettomiksi.

Mahdollista kyllä…! Mutta tahto oli ollut hyvä ja usko kyllin rehellinen voidakseen vastustaa keisarin epäluuloisuutta tiettyyn määrään saakka.

Mutta Nikolain sielu oli kuin hiekkainen kesantomaa, jossa kaikenlaiset siemenet itivät, — ja rehottava rikkaruoho tukahdutti järjen pyrkimykset.

Pahantuulisena ja ärtyisenä hän suoritti kiireelliset tehtävänsä, ponnistaen umpimielisenä kaiken tarmonsa torjuakseen ja väistääkseen Plehwen juonia.

Hän koetti pelastaa sen, mikä pelastettavissa oli, ja tunsi kuitenkin, kuinka tapausten paino musersi hänen kätensä heikon työn siruiksi.

Taaskin pääsi Besobrasov keikauttamaan itsensä maailmankohtalojen ohjaajaksi.

Hänen Itä-Aasian matkansa tarkoituksena oli ollut tutustuminen Korean metsiin ja keinottelijain hankkiminen, jotka olivat halukkaat sijoittamaan petollisilla keinoilla keräämiään rahoja tuohon suurisuuntaisimpaan kaikista liikeyrityksistä. — Erään jo unohtuneen toimiluvan nojalla aloitettiin metsien kaataminen, maahan kutsuttiin venäläisten työntekijäin turvaksi kasakoita, jotka panivat käytäntöön pelätyn nagaikkahallinnon.

Japanissa alkoi murina, joka paisui ja herätti, Englannin salaisesti vahvistamana, vastakaiun koko sivistyneessä Europassa.

Vielä tammikuun 14 p:nä 1904 hän vakuutti kokoontuneelle diplomaattikunnalle vilpitöntä rauhanrakkauttaan.

Witte oli kyllin typerä niitä uskomaan. Ministerineuvostossa hän alati kiihkeästi vastusti sotaa, teroittaen mieliin noita epämukavia sanoja, jotka hänen vastustajansa olivat vääristäneet kerrassaan naurettaviksi: "Meidän täytyy pitää lupauksemme."

Plehwe väitti häntä vastaan. — Uteliaasti kuunteleva Venäjä-äiti kuuli sanasodan, jota jännittynein mielin seurattiin.

Witte selitti, että Mandshurian sotilaallinen miehittäminen oli tarkoituksetonta ja ettei Port Arthurilla toistaiseksi ollut mitään arvoa Venäjälle.

Plehwe vastasi: "Sen, joka on astunut portaiden ensimäiselle askelmalle, täytyy nousta edelleen, ellei halua näyttää pelkurilta."

Witte: "Koko Itä-Aasian riitakysymysten sotku olisi annettava diplomaattien käsiin, jotka saisivat pulmallisimmatkin asiat meluttomasti selvitetyiksi."

Plehwe: "Pistimiensä, ei valtiomiestaitonsa avulla Venäjä on tullut siksi, mitä se on." — —

Puheet seurasivat toisiaan kuin miekanterällä liikkuen sen ainoan keskeyttämättä, joka sen olisi voinut tehdä.

Unohdetut olivat Li-Hung-Tshangin varoitukset, hukkaan oli mennyt kokonaisen vuosikymmenen uskollinen ja uuttera työ.

Kaikkea järkeä ivaava sota oli tuleva ja antava ensimäisen iskun jättiläispatsaan musertamiseksi… Se oli yllättävä Venäjän niin valmistumattomana, kuin sen rauhaarakastavan hallitsija tahto oli määrännyt…

Rahaministerin otsa oli rypyssä, hänen tiukasti suljettua suutaan ympäröivät huolten uurtamat vaot.

Hitain askelin hän astui pitkin rantakatua Nevajoen äärellä, jonka sinertävänhohtoinen, lumipeitteinen pinta häipyi lukemattomien kaasulyhtyjen muodostamien helminauhojen keskelle.

Tuuli tempoili hänen viittaansa, ajoi häntä pitkin Shpalernajakatua, poliittisten rikoksentekijäin tutkintovankilan ohi.

Erään uuden talon neljännessä kerroksessa oli valoa, luoden ulos sinertävään hämärään pitkän valonsäteen, joka jäänpinnassa levisi ohueksi hopeajuovaksi.

Talo oli Sergei Juljevitshille tuttu. Ikkuna niinikään. Se oli Rolanovin, jumalanetsijän, asunto, jonne kerääntyi jumaluusopillisen korkeakoulun professoreita, synoodin virkamiehiä, pappeja, munkkeja ja — anarkisteja, koettaakseen rauhallisten keskustelujen teitä rakentaa siltaa vanhan ja uuden Venäjän välisen kuilun yli. Vakavia miehiä, jotka pyrkivät pyhää päämäärää kohti…

"Pakana" Sergei Juljevitsh oli pysähtynyt talon ulko-ovelle. Hän oli ottanut hatun päästään ja tunsi tuulen tuivertavan harvennutta tukkaansa.

Venäläinen kirkko oli alkanut laskeutua maalliseen seuraan, sivistyksen ja maallikkojen pariin. Pyrki sovitteluihin…

Tiesikö se sitä, että se oli oivaltanut uuden ajan vaarat ja tahtoi katsoa niitä suoraan silmiin?

Yhteisymmärrys oikeauskoisten ja anarkistien välillä? — Unohtivatko anarkistit, että oikeauskoisuus merkitsi yksinvaltaa? Ettei Pobjedonostsev milloinkaan kohottaisi kättään nykyistä hallitusjärjestelmää vastaan, niin suuresti kuin hän kiivailikin tämän järjestelmän heikkoa edustajaa vastaan?

Sovittamaton ristiriita vallitsi Venäjän uuden uskonnon, joka katkaisi oikeauskoisuuden kahleet, ja tsaarivallan periaatteiden välillä. Sanan uskomisen sijaan se asetti ilmeen, perinnäisten kaavojen sijaan pyhän elämyksen.

Mutta tässä elämyksessä, joka tuli Jumalalta ihmisille, ei ollut enää mitään sijaa tsaarin persoonalle. — Yksinäinen mies tunsi vilunväreitä. Hänen mieleensä tuli merkillinen ajatusyhtymä…

Keisarinna!… Eikö se ollut Aleksandra Feodorovnan sielunelämän ristiriita, että hänen uskonnollisuutensa kulki omia teitään? Kasvatti kukkia, joiden täytyi jäykistyä hovin jäisessä ilmapiirissä? Että hänen ajatuksensa ja tunteensa olivat kyllin itsenäisiä voidakseen odottaa ihmettä?

Sergei Juljevitsh pudisti päätään. — Nevalta henki viileä, rauhoittava tuuli, joka märän vaatteen tavoin laskeutui kuumalle otsalle.

Äskeisten hetkien mietteet näyttivät eriskummaisilta, näkyvää todellisuutta pilkkaavilta kiemuroilta.

Hän kohautti olkapäitään, pyyhkäisi kädellään hiussuortuvat otsaltaan ja jatkoi nopein askelin matkaansa.

Sota, jota Besobrasov ja Aleksejev olivat tahtoneet ja jonka useimmat taantumukselliset eivät tahtoneet nähdä jäävän sikseen, tuli sitten, kun aika oli kypsynyt ja yhä kiihtyvän ukonjyrinän täytyi päästä purkaantumaan.

Se ei tullut kenellekään yllätyksenä paitsi keisarille, joka viimeiseen hetkeen saakka julisti yleisen hymyilyn esineeksi joutunutta rauhanrakkauttaan ja joutui ihmeisiinsä, nähdessään tapahtumien keräytyvän hänestä välittämättä ja ilman hänen myötävaikutustaan.

Venäjän armeijan varustukset olivat huonot, muonitus puutteellinen, upseerien elämäntavat ylelliset ja siveettömät.

Sittenkin sai sodan alussa saavutettu menestys arvelemaan, etteivät pietarilaiset kerskujat olleet niinkään väärässä…

Kansallisen innostuksen äkillinen leimahtaminen rakensi siltoja kansan ja keisarin sydämien välille. — Nikolai Aleksandrovitsh alkoi olla kansanomainen.

Jos hän olisi ollut kyllin viisas tällä hetkellä astuakseen ratkaisevan askelen, — antaakseen vapaaehtoisesti hallitusmuodon — silloin olisi vastaisilta ristiriidoilta katkaistu niiden tehoisin kärki.

Hän odotti, kunnes kansallisen innostuksen ensimäinen kipinä oli sammunut ja kumouspuolueet olivat saaneet lisää alaa…

Tähän aikaan tapahtui ihme, joka uudelleen lupasi Aleksandra
Feodorovnan kaipuulle toteumista. —

Oikeauskoiset puolueet ihailivat hiljan pyhimykseksi julistettua Serafinia, ja keisari kuunteli lapsellisessa uskossaan halukkaasti mystillisiä ennustuksia, jotka lupasivat hänelle perillisen…

Tehtiin toivioretki pyhimyksen haudalle. Kaikessa hiljaisuudessa…
Vähälukuisin seuruein, joka jätettiin läheiseen maalaiskaupunkiin…

Maantie, joka keltaisenharmaana nauhana johti pyhimyksen haudalta loivakukkulaisen seudun läpi, oli epätasainen kuten yleensä Venäjän ajotiet, ja sen varrella näkyi huonosti kynnettyjä kesantoja, joiden heikko lumipeite suli auringon kuumottaessa.

Seudun yllä lepäsi omituinen surumielisyys. Mökit, jotka näyttivät turvattomilta lapsilta, kyyröttivät alastomien happomarjapensas-aitojen takana. Tyttöjen pitkäveteiset laulut kaikuivat uneliaina kaihoisassa ilmassa. —

Aleksandra Feodorovna piti käsiään ristissä. Hänen huulensa mutisivat… rukoilivat.

Taivaan lasimainen kirkkaus teki hänen raskasmieliset silmänsä loistaviksi, hipiänsä kalpeaksi ja läpikuultavaksi. Hänen hymynsä oli haltioituneen hymyä. —

Kirkko, jossa Sarovin pyhän Serafinin jäännöksiä säilytettiin, hohti valkoisena muutamalta kukkulalta puunlatvojen lomitse. Kirkon sisällä loistavien kynttilöiden valon kirkastamina kuvastuivat ikkunoihin maalatut pyhimykset hitaasti lähestyvään hämärään. Vihitty lähde solisi puiden alla. — Kuiskailevia ihmisiä tungeskeli vaunujen ympärillä. — Kun Aleksandra Feodorovna läheni laahaavin askelin kirkon ovea, väistyivät he kuiskutellen syrjään.

Ainoastaan se nuori pappi, joka luki messua erään sivualttarin vieressä, hiveli epäpyhillä katseilla solakkaa, uupunutta olentoa.

Pappi oli pitkä ja laiha, poskipäät olivat leveät kuten yleensä slaaveilla, ja vahva, keskeltä jakautunut tukka aaltoili korkealle, kaunismuotoiselle otsalle tuuheisiin kulmakarvoihin asti.

Keisarinna ei pannut häneen huomiota. Mutta hänen kumartuessaan suutelemaan pyhänjäännöksiä tuntui miehen katse vetävän häntä puoleensa kuin magneettisella voimalla. Hän katsahti pappiin, hätkähti ja käänsi päänsä pois. Hänen huulensa vääristyivät ilmaisten inhoa ja torjumista, mutta vain sekunniksi. Sitten hän rukoili jälleen. Rukoili ihmettä. —

Hänen polviansa särki, kun täytyi niin kauan olla polvillaan kiviportailla, ja suonenvetoisesti yhteen painettuja kämmeniä kivisti.

Nuori pappi seisoi pyhimyksen kuvan alla, jonka kehä oli jalokivillä koristettu, ja hänen hehkuvissa silmissään oli levotonta vilkuilemista. Hän oli kotoisin Etelä-Venäjältä, oli vaeltanut paljon maailmalla päästen täysin selville pyhän elämyksen eroottisesta mystiikasta ja vuosikausia kuulunut pahamaineiseen Hlysty-lahkoon. [Hlysty oli nimenä eräällä irstailevalla itsensäkiduttaja-lahkolla 17-vuosisadalta. Sen tunnuslauseena oli: "Synti voidaan kuolettaa vain synnillä."] Hän ei uskonut siihen ihmeeseen, jota nuo mutisevat huulet rukoilivat.

Tästä koituisi pyhän Serafinin haudalle erinomaista mainetta. Pappi myhäili — —

Yhdeksän päivää rukoili Aleksandra Feodorovna. Noustessaan polviltaan hän oli niin uupunut, että tuskin pysyi pystyssä. Kuin unissakävijä hän silmäili ympärilleen. Ja silloin hänen katseensa osui papin merkillisiin silmiin.

Toisenlaiset olivat nuo silmät kuin isä Joannin. Niistä uhkui lupauksia, joita oli rukoiltu, ja haluja, jotka kammottivat. Sittenkin Aleksandra Feodorovna sieti, että nuori pappi luki hänelle siunauksen. Mutta hänen huulensa värisivät kuin hän olisi joutua koskettamaan jotakin saastaista.

Keisarikin rukoili. Rauhallisina ja hieman suruisina hänen kasvonsa häämöittivät pyhän savun lävitse. Niin yksinkertaisen uskovaisena kuin tavallinen venäläinen hän luotti ihmeeseen. —

Yhdeksäntenä päivänä oli keisarinna mennyt tainnoksiin. Hänet kannettiin kirkosta ulos. Paasto ja rukoileminen oli kuluttanut hänen voimansa. — Hartaudenharjoitus oli nyt päättynyt. —

Aleksandra Feodorovna hymyili nähdessään keisarin huolestuneet kasvot, jotka olivat kumarruksissa hänen ylitseen. Mieleen muistui entisiä oloja — niinpä heidän ensimäinen retkensä Kremliin, jolloin hänet taintuneena kannettiin vaunuista.

Hänen vaatteisiinsa oli jäänyt pyhän savun tuoksua. Hän oli rukoillut, oli alentanut itsensä puolisonsa vuoksi. Ja nyt hänessä oli jotakin morsiamen tapaista. —

Mitä merkitsivät papin kummalliset silmät? Pois mielestä sellaiset rumuudet! Värisytti vielä, kun hän ojensi molemmat kätensä keisarille. Olihan heillä yhteinen rakkaus! —

Ihme oli siis toteutunut. Sarovin pyhän Serafinin maine oli nyt taattu.
Oikeauskoinen kirkko kohotti päätään voitosta riemuiten.

Mutta kansa ei enää ollut sama lapsekas, ihmeitä kaipaava kuin kymmenen vuotta takaperin. Se alkoi kehitellä omaa uskonnollista elämystään ja punoa tätä yhteen ajan vaatimusten kanssa.

Perintöruhtinaan syntymä herätti yleistä riemua, sillä tämän tapauksen johdosta odotettiin perustuslakia, ja keisarille muistutettiin perustuslain asiaa kuin lupausta, joka oltiin valmiit, tarpeen tullen, saamaan toteutetuksi vaikka väkivallalla.

Mutta keisari menetteli kuten oli heikon luonteensa mukaan menetellyt hallituskautensa alusta saakka: horjui ja epäröi. —

Asianhaarat pakottivat hänet kyllä antamaan lokakuun 17 p:n manifestin, jota Witte lisäksi valaisi huonosti laaditussa selityskirjassa.

Tämä manifesti oli laadultaan yksinomaan maallinen eikä, siis pystynyt kumoamaan sitä valaa, jonka tsaari oli vannonut, kun hänet kruunattiin ja voideltiin. Siitä puuttui uskonnollinen puoli. Ylimmäinen pappi Nikolai Aleksandrovitsh epäsi kirkkonsa uskovaisilta sen, mitä keisari kansalleen myönsi.

Taantumuspuolue riemuitsi. Alettiin syyttää kansaa kiittämättömäksi, kun sen ilonilmaukset olivat niin pian vaienneet. Etsittiin uusia keinoja, millä revittäisiin rikki kumouspuolueiden tiheäsilmäinen verkko ja kaksin verroin ankarammin tukahdutettaisiin kapinan monikielinen liekki.

Mutta keisaria eksytettiin väärennetyillä sähkösanomilla venäläisten voitoista ja naurettavilla kuiskutuksilla, joilla tahdottiin estää häntä pääsemästä selville kansan oikeasta mielialasta.

Joulukuun viimeisenä päivänä toimitti taantumuksellinen valtiollinen klubi "Venäläinen yhdistys" keisarille lähetystön kautta kirjelmän, jossa pontevasti vastustettiin kaikkia muutoksia yksinvaltaiseen hallitusmuotoon. Siihen keisari vastasi seuraavin sanoin:

"Kiitän teitä kaikesta sydämestäni rehellisestä ja aitovenäläisestä mielialastanne. Lausumiinne sanoihin en tahdo tehdä mitään muutosta eikä minulla ole niihin mitään lisättävää."

Voiko kansaa syyttää, jos se pitikin hallitsijaansa kuurona ja sokeana, mitä sen tarpeisiin tulee?

Katkera suuttumus levisi yhä laajemmalle. Syytettiin suuriruhtinaita, joiden petokset ja vehkeilyt taistelussa keltaisia vastaan olivat vieneet sadat tuhannet surman suuhun. Syytettiin Pobjedonostsevia, joka kaikkien murhayritysten uhallakin näytti saavuttavan patriarkan iän ja uudestavuodesta lähtien sai rinnassaan pitää Andreaan ritarikunnan korua merkkinä keisarin suurimmasta suosiosta. Kirottiin Plehwen varjoa — hän oli kesällä saanut väkivaltaisen kuoleman — ja epäiltiin hänen lempeämpää seuraajaansa Svriatopolk-Mirskiä, vaikka tämä esiintyi vapaamielisenä.

Witte, kansan ja keisarin ainoa välimies, oli mykistetty. Siinä toivossa, että keisari kuitenkin tahtoi hänet pitää, hän oli jättänyt erohakemuksensa. Perustellut sitä luottamuksen puutteella. Oli toivonut, että suora lausunto hallitsijalle voisi selvitellä vastapuolueen sotkuisia juonia.

Mutta tässä luottamuksessaan Nikolain kannatukseen hän pettyi. Hänen eropyyntöönsä suostuttiin armollisesti. —

Kun kansalla ei ollut muita keinoja saada ääntään keisarin kuuluville, päätti se mennä hänen puheilleen ja esittää hänelle miljoonien toiveet.

Gapon niminen pappi, jolla oli samanlainen parta kuin Kristuksella ja syvälle painuneet, intohimoa ja nautinnonhalua hehkuvat silmät, oli parooni Freedericksin kautta saanut keisarille jätetyksi anomuksen, että muuan Pietarin työväen lähetystö hänen johdollaan pääsisi majesteetin puheille.

Pari päivää aikaisemmin oli sisäministeri toimittanut hänen luettavakseen ruhtinas Trubetskoin kirjeen, jossa tämä otti vastatakseen kunnallishallitusten keisarille lähettämästä kirjelmästä. Siinä puhuttiin anarkiasta ja kumouksesta, ja eräät sanontatavat tuntuivat melkein varoituksilta, joille Port Arthurin joutuminen vihollisille antoi merkillisesti uhkaavan taustan. —

Tämä oli juuri tullut kappelista ja kohta rientänyt perintöruhtinaan makuusuojaan.

Lapsen syntymällä ei ollut keisarinnan mielentilaan sitä vaikutusta kuin oli toivottu. Lyhyttä riemunpuuskaa oli seurannut kylmä harkinta.

Valtaistuimen perijä oli kyllä saatu, mutta valtakunta horjui. Olikohan
Sarovin pyhä Serafin kyllin voimakas ohjaamaan kansojen kohtaloita?

Tulisiko tuosta se väkevä, jota valtakunta tarvitsi? Se mahtava, josta
Elisabet oli puhunut?

Hän hytisteli ja silmäili punaisiin liekkeihin, jotka nuoleksivat tulisijan marmoria. Äidit eivät kykene lapsiaan suojelemaan. He voivat vain rukoilla — rukoilla — —

Silloin astui keisari huoneeseen. Hänen ryhdistään arvasi keisarinna hänen olevan väsyksissä ja tarvitsevan lohdutusta ja hymyä. Ja Aleksandra Feodorovna pakottikin itsensä menemään iloisen näköisenä häntä vastaan.

"He eivät ole tyytyväisiä. Vaativat vaatimistaan. Mitä olisi tehtävä, että saisi heidän suunsa tukkoon?"

Tässä hän käytti samoja sanoja, jotka yliprokuraattori oli joku päivä takaperin lausunut ministerineuvoston istunnossa Tsarskoje Selossa.

"Jos myönnän lisää, jäisi keisarin vallasta vain varjo jäljelle.
Emmehän saa vapaaehtoisesti luopua oikeuksistamme, Aleksandra."

Keisarinna kohotti päätään ja kysyi kiireesti, samalla kun pelon ilme liukui hänen hienojen, hermostuneiden kasvojensa yli:

"Aion puhua heille niinkuin isä puhuu lapsilleen. Tahdon sanoa heille, että olisi syntistä nurista Jumalan säätämää hallitusjärjestelmää vastaan. Että Jumalan käsi kostaisi joka rikkomuksen hänen lakiansa vastaan —"

"Mahdollisesti hän tajuaa ajan vaatimukset paremmin kuin me kaikki muut. Mutta hän on epäuskoinen kettu, joka on tottunut kulkemaan omia polkujaan."

Omiako polkujaan? Eikö päinvastoin hänen tiensä ollut juuri se, joka vei alas kansanjoukkojen leveään virtaan? Se tie, jota keisari oli estetty kulkemasta?

Keisarin täytyi jäädä yksin, niinkuin Jumala ja pyhä kirkko olivat tahtoneet. Mutta yksinäiset ovat voimattomia.

Lähetystöön, jonka piti tulla Talvipalatsin edustalle, kuului noin sata tuhatta lakossa olevaa työläistä, joita nälkä ja äärimmäinen kurjuus pakotti tähän viimeiseen epätoivoiseen yritykseen. Heidän johtajansa, pappi Gapon, oli luopio, entinen kumousmies ja poliisiurkkija, eikä kukaan varmasti tiennyt, kenen asioita hän oikeastaan ajoi.

Aika oli onnettomasti valittu. Loppiaisena oli eräiden kaartinupseerien "varomattomuuden" vuoksi ammuttu muutamia shrapnelleja keisarilliseen paviljonkiin, eikä kiihtymys sen johdosta ollut vieläkään asettunut hovipiireissä. Ja lisäksi oli epäluulo lakkoilevia työmieslaumoja kohtaan saanut yllykettä kaduilla sattuneista pikku kahakoista.

Tsaarin kansa, joka mieli astua hänen eteensä lausumaan miljoonien toivomuksia, sai sellaisen vastaanoton kuin rikollisparvi.

Suuriruhtinas Wladimir oli ennakolta aavistanut mellakoita ja mielenosoituksia ja ryhtynyt, laajoihin toimenpiteisiin. Kasarmeissa oli koolla viisikymmentätuhatta miestä sotaväkeä; toisia joukkoja oli ministeriöissä ja yleisissä rakennuksissa, ja monien talojen pihoilla oli myös sotaväkeä valmiina hyökkäämään millä hetkellä hyvänsä.

Kantaen tsaarin ja pyhimysten kuvia keskellään ja laulaen hurskaita virsiä aaltoili sadan tuhannen työläisen lauma kulkueeksi järjestyneenä Talvipalatsia kohti. Troitski-torilla oli heitä vastassa tsaarin pataljoonia. Kasakkain piiskat haihduttivat heti vapauden haaveet, ja keisarillisen vartion luodit vinkuivat keisarin alamaisten seassa.

Lumi värjäytyi punaiseksi Troitski-torilla. Kansanjoukko hajaantui, pakeni, haki suojaa sitä tsaaria vastaan, jolta oli tultu apua anomaan. Tukahdutettu vimmanhuuto kiristi työläisten kurkkuja.

Eräästä Talvipalatsin akkunasta tarkasteli Wladimir Aleksandrovitsh kylmäverisesti näitä hävityksen merkkejä. Valta sille, joka osasi valtaa käyttää! Julma voitonriemu kiilui hänen kylmissä silmissään. Parrakkaan suun ympärillä leikki hymy.

Mutta keisari oli paennut Tsarskoje Seloon, oli siellä polvillaan kappelissa ja rukoili — — Rukoili kaikkea hyvää alamaisilleen, onnettomalle, harhaan johdetulle kansalle, sill'aikaa kun hänen pääkaupunkiosa kaduilla virui pari tuhatta ruumista.

Se anomus, jonka lakkolaiset olivat aikoneet jättää herralleen ja keisarilleen, kuului seuraavasti:

"— — Me olemme kurjia ja solvattuja orjia, joita mielivalta sortaa. Kun kärsivällisyyden raja oli saavutettu, lakkasimme työstä. Meillä ei ole ihmisoikeuksia; Sinun virkamiestesi kautta olemme orjiksi joutuneet. Virkasääty on rosvoja ja valtion rahojen varkaita. Kansalta on riistetty kaikki mahdollisuus lausua julki toiveensa ja vaatimuksensa ja ottaa osaa verojen ja valtionmenojen määräämiseen. Kaikki tämä on ristiriidassa inhimillisen ja jumalallisen oikeuden kanssa. Mieluummin kuolemme kuin enää elämme sellaisissa oloissa.

Keisari, auta kansaasi! Hävitä väliseinä Itsesi ja kansan väliltä! Hallitkoon kansa yhdessä Sinun kanssasi. Meidän suustamme ei puhu julkeus, vaan halu pelastua sietämättömästä olotilasta. Kansanedustus on välttämätön; kansan itsensä on päästävä hallituksesta osalliseksi. Tämä on tärkein pyyntömme; mutta meillä on muutakin pyydettävää. — —

Käske täyttämään pyyntömme; silloin teet Venäjän onnelliseksi, mutta muussa tapauksessa sorrumme. Meillä on vain kaksi tietä: vapaus ja onni tai hauta. Mielellämme uhraamme henkemme Venäjän hyväksi." —

Tämä anomuskirjelmä tuhottiin, sen riekaleet hajoitettiin kaikkiin ilmansuuntiin. Eikä keisari saanut sitä nähdäkseenkään.

Sill aikaa kun hän Tsarskoje Selossa haki turvaa Trepovin vartiojoukon suojaamana, vei kuolettavasti haavoittunut kansa vaatimuksensa takaisin koteihinsa sydän täynnä jäytävää katkeruutta Romanoveja vastaan.

Gapon, pettynyt ja hyljeksien kohdeltu, osoitti Pietarin työväestölle avoimen kirjeen.

"Veljet! Eilispäivästä asti ei meillä ole enää keisaria. Viattomien veri erottaa hänet kansasta. Alkakoon nyt kansannousu vapauden puolesta!"

Pessimistit, jotka olivat ennustaneet työväestön tekevän uuden retken Tsarskoje Seloon, saivat huomata erehtyneensä. Kellään ei ollut halua panna henkeään toistamiseen alttiiksi kasakkain kivääreille.

Keisari oli väärin arvostellut ajan vaatimuksia. Nämä tallaisivat hänet kyllä allensa. — Mietittiin ja odotettiin. —

Tsarskoje Selossa sataa lunta. Pari tarhurin apulaisiksi puettua miestä on lunta luomassa. Ne ovat Trepovin väkeä. Ohrana-miehiä, joiden tehtävänä on vainuta rikollisia hankkeita tsaarin pyhää persoonaa vastaan, siepata kiinni murhanyrittäjät, joiden ehkä onnistuisi läpäistä palkattujen vartijain viisinkertainen muuri. —

Talven lohduton apeus. Puisto äänetönnä, lumen vallassa, kuolleena. Ei lasten naurua, ei honottavia muistutuksia englannin kielellä.

Pikku suuriruhtinatarten on pakko pysyä kotosalla. Eräs englantilaisista lapsentytöistä on erotettu ja vakoojaksi epäiltynä toimitettu maasta pois.

Keisarinna kuuluu yöt päivät itse vartioivan pikku perintöruhtinaan unta. —

Vasiliostrovin kaupunginosassa taistellaan yhä vielä katusulkujen turvissa. Sevastopolissa panevat mellakoivat merisotilaat toimeen murhapolttoja. Venäjän Puolassa riehuu kapinahenki sortovaltaa vastaan. Ja sotanäyttämöllä etenee keltainen vihollinen voitollisesti.

Puuttuu mies. Se ainoa, joka oli kyennyt kokoomaan kaikki ristiriitaiset langat jäntevään, häikäilemättömään kouraansa. — Besobrasov!

Viisaasti harkiten hän oli liittynyt suuriruhtinaiden puolueeseen, kun hänen etunsa niin vaati. Mutta hänen liittolaisensa eivät pysyneet uskollisina.

Kun vihdoin ei enää voitu ylläpitää yhä toistettua juttua venäläisten sotavoitoista, oli Sergei Aleksandrovitsh ottanut paljastaakseen keisarille koko asian. Näyttänyt, millä korteilla Besobrasov pelasi.

Valtioneuvosto sai oppia, ettei ollut siihen saakka osannut, arvioida, kuinka armottoman tylyksi tuo heikkotahtoinen hallitsija voi joskus yltyä.

Besobrasov syöstiin heti. Turhaan hän koki tarrautua rouva von
Vyrubovaan. Hän oli liian varhain riisunut naamionsa, niin että
Annushkassa oli nyt vain pettyneen naisen vihaa.

Hän katosi, upposi — tullen joskus näkyviin kumouksellisten miesten ja irstaiden naikkosten parissa, joille hänen sopi tehdä joitakin palveluksia ilmoittamalla hovin salaisuuksia. Pyörre oli tarttunut häneen ja veti häntä yhä syvemmälle. —

Mutta keisari tunsi apein mielin, että hänen jälkeensä oli jäänyt aukko, kävi entistä umpimielisemmäksi ja alkoi vihata ihmisiä. Hän jätti Aleksanterinpalatsin viralliset huoneet ja vetäytyi sen sisäosiin. —

Pietariin oli puhelin- ja lennätinyhteys katkaistu. Junia ei sinne myöskään enää kulkenut. Ainoastaan suuriruhtinasten autot rutistivat maanteiden lunta. —

Tsarskoje Selossa pidettiin perheneuvottelu. Kun Wladimir hartaasti kehoitti tsaaria pakenemaan ulkomaille, sai hän välttelevän vastauksen. Avuttomina ja rehellisinä tuijottivat keisarin suuret silmät.

Mitä häneltä tahdottiin? Tämä kapina — oliko se muuta kuin eräiden mellastajain toimeenpanemia rettelöltä?

Tsarskoje Selo oli kyllä turvallinen paikka. Vartijoita oli lisätty kaksin verroin. Verinen Trepov oli nimitetty kenraalikuvernööriksi ja annettu hänelle rajaton toimivalta. Tarvittiinko vielä jotakin kapinoitsijain masentamiseksi?

"Hän pelkää, että hänet pakotetaan luopumaan kruunusta", kuiskasi
Sergei Aleksandrovitsh. "Hän on ulkokullattu."

Suuriruhtinas nauroi. Hän ajatteli, kuinka innokkaasti Maria Feodorovna Hatshinasta käsin seurasi kumouksellisten kaikkia puuhia. Luuliko hän ehkä oman aikansa jo olevan tulossa? —

Seuraavana aamuna lähti Leuchtenbergin herttua Tsarskoje Seloon esittääkseen keisarille kahden kesken totuudenmukaisen kertomuksen siitä, mitä Pietarissa oikeastaan oli tapahtunut.

Nikolai otti hänet vastaan työhuoneessaan ja jutteli tyynesti ja kylmäkiskoisesti, ikäänkuin olisi puhe kumouksellisten ainesten vähäpätöisestä kepposesta. Kun herttua ilmeisesti korostetussa tarkoituksessa mainitsi hänelle uhrien todellisen luvun, kalpeni keisari, puristi huulensa yhteen ja alkoi levottomasti kävellä edestakaisin. Sitten oli keskustelu hyvin harvasanaista.

Hän tuli sen näköisenä kuin ainakin monipuuhainen diktaattori. Keisari teki kysymyksiä, joihin oli hankala vastata, mutta Trepov piti kuitenkin viisaimpana pysyä totuudessa.

Tässä ei ollut puhe vain kapinasta — ei, vaan oikein vallankumouksesta!
Vielä oli keinoja sen hillitsemiseksi.

"Tehokkaita, luullakseni. Taistelussa ei kukaan välitä siitä, haavoittuuko vastustaja kuolettavasti."

"Pitäisi kuitenkin löytää jokin mahdollisuus käyttää vain lievimpiä keinoja", sanoi hän sitten.

"Minun täytyy huomauttaa teidän keisarilliselle majesteetillenne, että sillä, joka on vastuussa, täytyy joka tapauksessa myös olla keinot."

"Onhan itsestään selvää, että teidän mielestänne on yhtä tärkeätä kuin minunkin välttää kaikkea tarpeetonta verenvuodatusta."

Sitten keisari ehdotti, että Pietarissa levitettäisiin julistuksia, joissa työväkeä kehoitettaisiin jälleen ryhtymään työhön. Pidätetyt päästettäisiin taas vapaiksi, mikäli suinkin olisi mahdollista.

Trepov teki puolestaan myönnytyksiä ja pohti asiaa. Kun hän sitten parin tunnin päästä poistui, oli sanoja paljonkin vaihdettu, mutta niiden käydöllinen merkitys oli nollan arvoinen.

Keisarin epämääräiset ja epäröivät ohjeet olivat sellaisia, että niitä sopi kiertää. Ja yksinvallan päämäärä pyhitti kaikki keinot.

Tsarskoje Selossa pidetyt perheneuvottelut olivat täynnä kiusallisia kohtauksia, jolloin keisarin epäröimisestä johtui ikäviä hankauksia. Wladimir Aleksandrovitshin vaikutus oli heikennyt. Tuntui melkein siltä kuin keisari yrittäisi vapautua itsevaltiuden ajatuksesta ja tottua kuvittelemaan perustuslaillista hallitustapaa. —

Samanlaista tuskailua oli myös keisarinnan puolella. Hän ei aavistanut "Punaisen sunnuntain" murhenäytelmän kaikkea laajuutta, mutta hän oli kyllin herkkä tunteakseen kärsimystä keisarin hermostuksesta ja tämäntalvisen olon pahaenteisestä synkkyydestä.

Hän tiesi, että oli tulossa seurauksiltaan tärkeitä päätöksiä ja että Trepov, jonka valtava häränniska oli hänelle yhtä vastenmielinen kuin hänen raskaiden käsiensä kömpelöt liikkeet, usein, liiankin usein kävi keisari työhuoneessa. —

Palatsissa vilisi kätkettyjä, äkkiä esille pujahtavia poliisimiehiä, jotka olivat enimmäkseen siviilipukuisia toimien palatsipalvelijain tehtävissä.

Välittämättä siitä, mitä Aleksandra Feodorovna tahtoi ja vakuutteli, oli Trepov myös järjestänyt, että keisarinnan hovi- ja palveluskuntaa pidettiin erityisesti silmällä. Kun oli tunnettua, että vallankumouksellisten joukkoon kuului myös ylimpien piirien naisia, ei tätä raakaa toimenpidettä vastaan ollut turvaa. Ei siis enää saanut lausua ainoaakaan sanaa niin, ettei se joutuisi epäluuloisten urkkijain korviin. Missään ei ollut suojaa. —

Keisarinna oli taas perin harvasanainen julkisesti esiintyessään. Illalla bridge-pelissä hän oli hajamielinen ja levoton. Hänen hermostuneisuutensa alkoi tarttua seuranaisiinkin.

Ruhtinatar Obolenskajalla oli ajoittain hermokohtauksia, kreivitär Mengdenillä kivisti päätä, ja rouva Vyrubova murehti särkynyttä ihannettaan — Besobravin häviötä. —

Kun keisari tuli Aleksandra Feodorovnan huoneisiin, tapasi hän siellä vain alakuloisuutta ja ikävää. Hän viipyi tunnontarkasti neljännestunnin ja poistui sitten helpotuksesta huokaisten takaisin työhuoneeseensa.

Aleksandra Feodorovna tunsi, että heidän välilleen aukeni vähitellen kuilu. Yksinäisinä, unettomina öinä valtasi hänet tuska kuin kuuma, herpaiseva aalto. Outo, tähän asti tuntematon pelko. Ikäänkuin katon valkoinen rappaus alkaisi irtautua ja uhkaisi romahtaa parkettilattialle. Tai oliko tämä tuska vain hänen oman, sairaaloisesti kiihtyneen sielunsa synnyttämä?

Sarovin pyhä Serafin oli saanut toimeen ihmetyön, ja keisarillinen prinssi uinui rauhallisesti pitsipeitteensä alla. Venäjän perillinen ja toivo!

Kiireesti hän nousi istualle, jäykkänä kuin patsas leveän vuoteen patjojen keskellä.

Hänen kasvonsa olivat vääristyneet, ja tuontuostakin kulki vavahdus hänen ruumiinsa lävitse. Hän aikoi tarttua soittokelloon, mutta malttoi mielensä ja painoi molemmat kätensä lujasti otsaa vasten, joka tuntui nihkeältä ja kylmältä.

Mutta nauru, tuo kaamea nauru, ei ottanut tauotakseen. Sysäyksittäin se tuli ja taas häipyi.

Hän oli varmaankin sairas! Ei, eihän toki! Eikö hän ollut vain nähnyt unta? Alekseista?

Jokin ääni oli häntä sanonut Venäjän perilliseksi. Ja silloin oli tullut nauru. Hän itse ei nauranut; siis joku vieras? Mutta kuka täällä oli?

Nyt hän ei enää kestänyt, vaan soitti sittenkin. Unisen kamarineidin takaa häämöittivät etuhuoneen pimeydestä vieraat kasvot. Siellä oli vartija!

Hän tunsi naurunpuuskan jälleen tulevan, ja sitten, hän avuttomana antautui kamarineidin sovitettavaksi jälleen makaamaan vuoteessa tehden kysymyksiä puoleksi tukahtuneella äänellä.

Palatsissa oli kaikki ollut rauhallista. Kukaan ei ollut kuullut mitään outoa. Kenties oli Vasiliostrovin puolelta ammuttu muutama laukaus.

Keisarinna odotti, kunnes kamarineidin askeleita ei enää kuulunut käytävästä. Sitten hän hypähti vuoteesta lattialle ja lukitsi etuhuoneeseen vievän, oven, vääntäen avainta kerran — ja toisenkin!

Hän hymyili, otti eräältä pikku pöydältä kijeviläisen legendakirjan ja alkoi lukea. Tarinoita jumalanmies Joannin kamppailuista sisällään riehuvaa eläintä vastaan. —

Rouva Vyrubova oli lukenut niitä hiljaisella, valittavalla äänellä ja kuitenkin sortunut pedon kynsiin!

Turhaa oli kaikki! Hän työnsi kirjan takaisin ja mietiskeli kädet ristissä, liikahtamatta.

Laukauksia ja kapinoitsijoita? Ah, taas tuli sama tuska! Täytyy tyyntyä — ehdottomasti tyyntyä! —

Olihan Pietarista paettu tänne Tsarskoje Seloon. Nyt oli oikeus tuntea itsensä turvalliseksi. Päiväkausia, ehkä viikkojakin! —

Täytyihän Ludvig XVI:nkin lähteä Versaillesista, kun pariisilaisten mieli teki hänet siihen pakottaa.

Mutta bourbonien aikakausi oli ollut huoleton. Silloin ei ollut Trepovia, ei ohranaa, ei viisin kerroin vahvistettua rengasta hampaisiin asti aseistettuja ulaaneja ja preobrashenskilaisia.

Hän kurotti päätään etuhuonetta kohti ja kuunteli. Kaikkialla hiljaisuus, mutta jos hän avaisi oven, pujahtaisi heti outo hahmo esille, ja joukko vartijoita rientäisi kilisten hänen avukseen. Kuin muurina he suojelisivat häntä salaperäisiä vihollisia vastaan, jotka vaanivat jossakin pimeydessä.

Tämmöinen järjestelmä! "Eläimiä kultaisen ristikon takana." — Mutta ristikko alkoi horjua. Eikö ollut mitään pelastusta?

Kalpean punertavana koitti aamu. Vartijain sijaan tuli toisia. Vanhojen puiden latvoista tipahteli pisaria.

Kun ruhtinatar Obolenskaja aamulla saapui keisarinnan luo, hämmästyi hän tämän ilmettä. Nenän juurelta kulki kaksi syvää ryppyä alaspäin, ja suun ympärillä oli väkinäinen hymy kuin huonosti naamioon piirretty.

Aleksandra Feodorovna oli saanut oppia, että paikkansa pitäminen merkitsi toimintaa. Kurssin epävakaisuus oli käynyt itsevaltiuden aatteelle kohtalokkaaksi. Nyt oli välttämätöntä riisua naamio ja esiintyä myös omasta puolesta avoimesti. —

Vastaus oli välttelevä. Mutta hän sai jälleen huomata, miksi tuon miehen oli mahdotonta omasta aloitteestaan mihinkään ryhtyä. Huoahtaen hän päätti jättää asian sikseen.

Hän tunsi olevansa erilainen kuin ne naiset, jotka olivat kyenneet häikäilemättömän tarmokkaasti toteuttamaan valtiollisia tarkoituksia. Hänellä ei ollut edes sellaista ripeyttä ja viehkeyttä kuin Maria Antoinettella. Hidas ja mietiskelevä oli hänen tapansa ajatella ja toimia. Hänen mieltään rasittivat uskonnolliset ajatukset. Kuusi lapsensynnytystä oli kuluttanut hänen ruumiillista tarmoaan jättäen hänen luonteeseensa uupunutta mukautumishalua.

Mutta toisinaan oli hetkiä, jotka näyttivät rajulta leimahdukselta. Ne haihtuivat kuitenkin pian, ja vain väsymys jäi jäljelle.

Mellakat oli masennettu molemmissa pääkaupungeissa. Trepovin jyrkät toimenpiteet tukahuttivat rikkaruohon, mikäli eivät saaneet sitä kokonaan kitketyksi.

Pietari oli levollinen kuin hurjasti riehunut soturi, joka sadat haavat saaneena on jäänyt henkitoreissa tien viereen virumaan.

Moskova oli myös lakannut kapinoimasta. Sergei Aleksandrovitshin rankaisutoimet olivat vielä rautaisemmat kuin Pietarin kenraalikuvernöörin eikä vähemmän veriset. Yhtenä vihatuimmista oli hänen nimensä kumouksellisten mustassa kirjassa.

Mitä apua oli siitä, että suuriruhtinatar ihan nääntyi hurskauden harjoituksissa, jakeli almuja ja — mystillinen kiilto yltiökiihkoisissa silmissään — odotti tuhatvuotisen valtakunnan tuloa?

Aleksandra Feodorovna kohautti väsyneesti hartioitaan. Vieraaksi oli Elisabet käynyt — kuten kaikki muutkin. Missään ei ollut tietä, ei missään siltaa. Suottahan autettiin satoja, kun miljoonain oli nälkä.

Ruhtinatar Obolenskaja ravisti päätään, kun keisarinna puhui kansanjoukkojen hädänalaisuudesta.

"Ei kukaan näe nälkää, teidän majesteettinne. Hallitus keventää talonpoikain kohtaloa niin paljon kuin suinkin voi. Kymmenen vuotta sitten ei kukaan olisi nurissut. Mutta nyt oli kumouksellinen kiihoitustyö valanut myrkkyhän —."

Hän puhui pontevasti ja vakuuttavasti. Hänen hienoissa, hieman jo rappeutuneissa kasvoissaan näkyi kiivastuksen merkkejä, jotka tekivät Aleksandra Feodorovnan araksi. —

Ah, keisarille ei sopinut viaksi lukea, että hänen oli mahdotonta löytää oikeata tietä jättäytyen kuin palloksi, jota heiteltiin tämän aikakauden vihamielisten äärimmäisyyksien välillä edestakaisin.

Oliko hänessä viimeaikaisista tapahtumista todella herännyt aie antaa, kansalle hallitusmuoto? Sitä ei Aleksandra Feodorovna tiennyt.

Alituisen ja perin tarkan silmälläpidon vuoksi olivat kahdenkeskiset puhelut käyneet harvinaisiksi. Jos niitä joskus sattui, silloin keisari oli vaitelias ja vältti vastaamasta suoriin kysymyksiin. Tsarskoje Selossa ei kukaan saanut päivän tapauksista niin vähän kuulla kuin keisarinna. Hänelle tehtiin vääryyttä juuri sillä, että säästettiin. Mille suunnalle nyt kääntyisi sisäpolitiikka?

Ruhtinas Sviatopolk-Mirski, vapaamielinen ministeri, ei ollut saanut mitään toimeen yhä vaativiin kansanjoukkoihin nähden. Oliko siis tulossa uusi käänne taantumukseen päin?

Pobjedonostsev oli tosin sairaana. Työväestön yksimielinen nousu vastarintaan oli lamauttanut hänet. Ne harvat päivät, jotka hänellä vielä oli elettävänään, hän käytti laatiakseen testamentin, jonka oli määrä verisesti kostaa kumouksellisille.

Hänen kuolemansa ei aiheuttaisi mitään muutosta. Viisaasti harkiten hän oli jo valinnut seuraajansa. Ja hänen aatteensa elivät murtumattomin voimin. Vielä vallitsivat suuriruhtinaat tsaarin mieltä ja vastustivat sitä ajatusta, että kutsuttaisiin koolle entisaikain kaltainen edustajakunta. Keisari oli näet aikonut näin menetellä, ja sanomalehdistö saisi selittää tämän olevan ensi askelena perustuslaillisuuteen. Mutta hän mukaantui ympäristönsä vaikutukseen ja luopui aikeestaan.

Helmikuun keskivaiheilla oli vallankumouksellinen komitea kirjeessään lausunut keisarille kuolemantuomion.

Trepov kutsuttiin Tsarskoje Seloon tutkimaan tätä asiaa ja kidutti vartijoita ja palvelijoita lukemattomilla kuulusteluilla, joista ei kuitenkaan ollut mitään tulosta. Myöskin keisarinnan hovinaisia ja palvelijoita tutkittiin.

"Eivätkö ne vartijat, joita tänne on hankittu yllin kyllin, voi suojella edes keisarin ovea?" kysyi Aleksandra Feodorovna katkerasti.

"Ei keisari eikä" — hän viivytteli hetkisen — "eikä suuriruhtinas-kruununperijä ole turvassa, ellei meille anneta keinoja lopullisesti masentaa kumousliikettä."

"Teidän keisarillinen majesteettinne saa olla huoleti. Minä kyllä teen kumouksesta lopun."

Hänen raaka katseensa leimusi voitonvarmana. Keisarinna peräytyi askeleen verran. Eikö ollut omituista, että kaikkeen tähän kauheuteen sisältyi kuitenkin jotakin rauhoittavaa?

Oliko Trepov tahallaan näin sovittanut sanansa? Alekseiko? Sydän tuntui taukoovan sykkimästä, sitten jyskytti entistä kiivaammin. —

Ruhtinatar painoi kosteaa, vahvasti tuoksuvaa liinaa Aleksandra Feodorovnan otsalle. Keisarinna kokosi voimansa. Saiko nyt näyttää heikkoutta, kun vihollinen oli ovella? Kiireesti hän nousi seisaalle.

Aleksein makuusuojassa hän löi otsansa vuoteen reunaa vasten. Pikku poika kirkaisi, nauroi ja tavoitti kömpelöillä sormillaan äitinsä hiuksia. Täydessä hyvinvoinnissa venytteli itseään pyöreä, ruusunpunainen lapsenruumis patjojen välissä.

Trepov tekisi kumouksesta lopun, jotta Venäjän perillinen jäisi eloon. Äskeisen yön hermostunut nauru tuntui taas tulevan. Jäseniä kiristi suonenvedon kaltainen jännitys. Lapsi rupeisi arvatenkin itkemään. —

Keisarinna poistui vaivaloisesti viereiseen huoneeseen, vaipui siellä nojatuoliin ja alkoi nyyhkyttäen nauraa. —

Uhkauskirjeitä tuli oikein satamalla. Kaikille suuriruhtinaille, Trepoville ja Pobjedonostseville toimitettiin kirjallisesti heidän kuolemantuomionsa.

Ei enää naurettu. Alettiin kirota tätä sotaa, joka oli vahvistanut kansan valtaa ja riisti hallitukselta armeijainsa turvan. Suunniteltiin keinoja, kuinka kansaa rauhoitettaisiin ja houkuteltaisiin odottamaan.

Sergei Aleksandrovitsh, joka oli ohjannut Punaiselle ristille tarkoitetun kultavirran omaan taskuunsa ja hyvällä syyllä pelkäsi ensimäisenä saavansa tuntea kumousmiesten kostoa, kieltäytyi lähtemästä puolisonsa kera ajelemaan.

Suuriruhtinas naurahti ylenkatseellisesti ja ravisti käsivarreltaan puolisonsa laihan käden. Mutta salaperäinen kauhu riehui hänen sielussaan.

Surullisena hiipi suuriruhtinatar huoneisiinsa takaisin. Hän itki ja rukoili. Kukaan ei voinut häntä auttaa. Puoliso hylkäsi hänet, ylenkatsoi, vietti epäpyhää elämää ja puhui sellaista, mikä oli Jumalan herjausta.

Ja kuitenkin — eikö Sergei ollut kuin mahtava puu, joka rehevällä voimallaan kohosi kaikkia pensaita ylemmäksi? Joka uhkaavasti tavoitti oksillaan juurten kimpussa hyöriviä itikoita?

Helmikuun 17 p:nä joutui Sergei eräällä ajelumatkallaan heitetyn pommin uhriksi. Murhaaja saatiin kiinni ja tunnusti tekonsa, mutta ei suostunut ilmoittamaan nimeään.

Heti onnettomuudesta kuultuaan kiirehti suuriruhtinatar palatsista jalkaisin, ilman saattajaa, polvistui raadellun ruumiin ääreen ja seurasi paareja Kremliin.

Keisarille tuotiin tämä kauhunviesti juuri silloin, kun hän oli pyytänyt Itä-Aasian sotanäyttämöltä palannutta kenraali Gripenbergiä esittämään kertomuksensa asiain tilasta.

Päästäen Gripenbergin menemään keisari lähti heti tapaamaan keisarinnaa, joka lepäsi kauhistuksesta hervottomana. Ruhtinatar Obolenskaja oli kyynelet silmissä kumartuneena hallitsijattarensa puoleen, ja rouva Vyrubova seisoi kädet ristissä ja pää painuneena lepovuoteen vieressä.

Keisarin tullessa huoneeseen Aleksandra Feodorovna loi häneen katseensa; hienot piirteet olivat kuin kivettyneet, pelästys oli ne tehnyt miltei tuntemattomiksi.

Ruhtinatar teki selkoa, kuinka keisarinna joutui näin surkeaan tilaan. Kun hänen majesteetilleen oli ilmoitettu, mikä onnettomuus oli sattunut, oli hänet vallannut kouristuksen kaltainen raju nyyhkytys, joka oli päättynyt tainnostilaan. Lakkaamatta hän oli itsekseen toistanut perintöruhtinaan nimeä.

Keisari nyökkäsi. Kiihtymys oli hälvennyt hänen piirteistään, ja sijalle oli tullut suunnaton raukeus. Vyrubovan jäykistyneitä kasvoja oli hänen perin vastenmielistä katsella. Ja siksi hän, vähän aikaa neuvoteltuaan tohtori Botkinin kanssa, poistui jälleen palatakseen työhuoneeseensa.

Täällä oli pöydällä levällään itäaasialaisen sotanäyttämön kartta.
Hartioitaan kohauttaen hän kääri sen kokoon. —

Tsarskoje Selossa pantiin toimeen sotaoikeus, joka helpotti kenraalikuvernöörin verisiä toimenpiteitä. Mitään edustajakokousta ei kutsuttu; kaikkien suuriruhtinasten pietarilaisia palatseja suojeltiin kaksin verroin lisätyillä vartiojoukoilla.

Keisari, josta alkoi tuntua, että kaiken pahan juurena olivat aasialaisen sodan selkkaukset, puolusti perheneuvottelussa avoimesti rauhan asiaa. Ja hänen esityksiinsä pantiin huomiota.

Ulkomaiden rahamiespiirit, jotka pelkäsivät menettävänsä pääomiaan, olivat muokanneet maaperää sovinnolliselle mielialalle. Englanti uskoi jo kyllin heikentäneensä venäläisten vaikutusvaltaa, niin ettei tarvinnut tältä suunnalta pelätä kilpailua siirtomaissa, ja puuhasi yksissä tuumin ranskalaisten rahamiesten kanssa. Sill'aikaa kun nämä herättivät Venäjällä taipuvaisuutta rauhanneuvotteluihin, tarjoutui Englannin diplomatia vaikuttamaan Japaniin, jotta tämä supistaisi vaatimuksiaan niin pieniksi kuin suinkin.

Uusi sisäministeri Bulygin oli saanut tsaarilta toimeksi valmistaa ehdotuksen perustuslailliseksi julistuskirjaksi. Samana päivänä maaliskuussa 1905, kun saapui onneton viesti Mukdenin suuresta taistelusta, julkaistiin kaksi keisarillista käskykirjettä.

Toisessa kehoitettiin kansaa suojelemaan Venäjän pyhää omaisuutta ja tukemaan tsaarivaltakunnan itsevaltiutta.

Toinen oli keisarin lahja kansalle: siinä luvattiin kutsua kypsyneitä, kansan valitsemia miehiä laatimaan ja pohtimaan lakiehdotuksia.

Sivistyneen säädyn miehet hymyilivät katkerasti. Sellainen parlamentti, joka säilytti yksinvallan perusehdot ja joka voitaisiin ratkaisevissa asioissa työntää syrjään kuin veretön haamu. Parlamentti ilman päätösvaltaa, ilman oikeutta määrätä, mitä veroja on maksettava — —.

Saman päivän iltana Wladimir Aleksandrovitsh aloitti perhepäivällisen jälkeen Tsarskoje Selossa poliittisen keskustelun keisarin kanssa. Kuropatkinilta oli äsken tullut sähkösanoma ja tehnyt yleiseksi sen vakaumuksen, että sodassa oli käynyt huonosti, ja sen johdosta oli yleisön mieliala painuksissa.

"Olisi pitänyt ehkäistä sellaisten sähkösanomien julkaiseminen", tuumi suuriruhtinas synkkänä.

"Silloin olisi se vaara, että mieliala kääntyisi myöhemmin meitä vastaan kaksin verroin kiihkeämpänä."

"Myöhemmin — kyllä! Mutta nyt se heikentää keisarillisen lahjan vaikutusta."

"Niinkö luulet?" — Keisari hillitsi haukotuksensa. Sielullisen jännityksen jälkeen valtasi hänet raukeus kuin tauti. — "Kuitenkaan ei voitane kieltää, että olemme ottaneet huomioon ajan vaatimukset."

"Ellei samalla muisteta, että ajan vaatimukset voivat viikon päästä olla perin erilaiset."

"Ei, Wladimir Aleksandrovitsh. Venäläisten luonteen mukaista ei ole häväistä pyhää perintöä —"

"Täytyy vain pitää muistissa, että vallankumous on jumalaton liike.
Pobjedonostsev —"

"Pobjedonostsev on tehnyt voitavansa", sanoi hän lyhyesti ja omituisen jyrkästi. "Hänen vikansa ei ole, että hänen oli lopulta tunnustettava olevansa voimaton sammuttamaan kumouksen liekkiä."

Suuriruhtinas nauroi ja kurotti laihtuneita, intohimojen uurtamia kasvojaan keisarin korvan likelle.

"Sillä on omat salaiset harrastuksensa, joihin se ei suo kenenkään katsahtaa. Mutta Reczeyn kotiintulo —" [Mariska Reczey, venäläisen poliisin salainen välittäjätär, toimi Lontoossa urkkijana.]

"Vähän. Hänen täytyi lähteä niin äkillisesti, kun hallitus alkoi häntä epäillä. Mutta silti kylliksi; jotta asiasta voi olla ihan varma."

Suuriruhtinas huomasi keisarin hengähtävän ikäänkuin keventynein mielin ja hymyili kavalasti.

"Oikeuksistamme", vastasi suuriruhtinas lyhyesti ja jyrkästi, samalla kun suupieliin kaivautui tylyn kylmyyden piirre.

Ulkona oli tullut suojasää, ja suuri uuni lämmitti liiaksi. Mutta vaarallista olisi ollut avata ikkunaa, kun ulkopuolella tiheni talvinen usva kuin harmaantunut hopea. Niinpä hän siis sieti painostavaa kuumuutta, joka tuntui kuin ukkosen salaperäiseltä enteeltä.

Hän oli pyytänyt puheilleen Pobjedonostsevia, heti kun tämän vointi sallisi käydä Tsarskoje Selossa. Suuriruhtinas Mikael oli illalla kuiskannut hänelle sivumennen, että yliprokuraattorin sairaus oli vain murhayritysten pelkoa.

Keisari kohautti olkapäitään. Hänen yksinkertainen uskonnollisuutensa salli hänen ajatella murhayrityksiä verrattain tyynesti. Eihän kukaan voisi karttaa Jumalan säätämää kohtaloa. Ei keisarikaan.

Hän hymyili, niin että poskipäät pistivät selvästi esille ja ilmaisivat hänen slaavilaisen syntyperänsä.

Etuhuoneen ovelta kuului koputusta. Sieltä tuli keisarinnan kamaripalvelija, joka toi keisarille pyynnön käydä Aleksandra Feodorovnan luona.

Hän mietti vähän aikaa. Ohranan miehet, jotka seisoivat käytävän pimeydessä, saattoivat kuulla joka sanan. Kenties oli joku heistä lahjottu — —

Hän palasi työhuoneeseensa, korjasi pöydältä muutamia papereita ja lukitsi ne laatikkoon.

Keskipöydällä oli samppanjaa. Huoneen lämmin ilma oli kuivattanut hänen kurkkuaan.

Kah, tuopa tekee hyvää! Janoisena hän tarttui lasiin, joi täysin siemauksin ja henkäisi syvään. Kipristelevä, lämmin virta kulki hänen suonissaan. Väsymys haihtui, ja päässä ollut painostus, joka vaivasi ajatustyötä, hälveni kuin lumottuna.

Hitaasti hän astui Asevin [kuuluisa vakooja ohranan palveluksessa] urkkijanaaman ohitse keisarinnan huoneisiin. Kummakseen hän tapasi puolisonsa vielä täysissä pukimissa.

Aleksandra Feodorovna istui odottamassa kädet sylissä. Keisarin astuessa sisään hän hymyili. Rauhallisesti, kuten näytti.

"Wladimir oli niin kiihdyksissä, kun täältä lähti. Kuulin, että oli puhe joistakin sähkösanomista."

Aleksandra Feodorovna painoi kättä rintaansa vasten, ikäänkuin tuntisi ruumiillista tuskaa.

Itsekseen miettien hän pani kätensä ristiin ja tuijotti valkoiseen seinään. Keisari koski hellästi hänen olkapäähänsä.

"Kaiketi emme, mutta kuka sitä yleensä tahtoo? Jumala ja kohtalo.
Kaikki on yhdentekevää."

Hän kohautti hartioitaan ja käänsi kasvonsa poispäin, ilmaisten uupunutta lohduttomuutta.

"Mitä tässä voi toivoa?" jatkoi hän. "Sinä annoit heille parhaasi, mutta he ovat palkanneet murhaajia sinua vastaan. Sinä tahdoit rauhaa, mutta sinut on kiedottu tähän sotaan. Sen veri luetaan viaksesi."

"Niin, ainoastaan ihmisten mielestä. Se on totta. Ja Jumala on ihmisiä ylempänä."

Hieman virkistyneenä hän suoristautui. Eikö jo ennenkin ollut tapahtunut ihmettä?

Keisari oli siirtynyt istumaan hänen viereensä. Hänen hermostuneet hyppysensä käärivät erästä niistä keisarinnan postiarkeista, joissa oli koristeena pyhän Serafinin kuva. Samalla hän puhui yhtä mittaa — uupuneen kiireisesti, kuten hänen oli tapana nautittuaan ranskalaista kuohuvaa viiniä.

Tämä päivä oli kajonnut Venäjän kohtaloihin. Kansa oli saanut keisariltaan lahjan. Kapinan henki oli masennettu. Eikö ollut julistuskirjaa luettaessa kuulunut eläköön-huutoja tsaarille ja keisarilliselle perheelle?

Ääneti istui Aleksandra Feodorovna. Kurkussa tuntui jokin ahdistavan. Hän tiesi, että jos keisari kääntyisi häneen päin, täytyisi hänen itkeä tuollaista optimismia, joka oli kyyneleitäkin liikuttavampi ja haihtuisi huumauksen mukana.

Hän oli nähnyt Wladimir Aleksandrovitshin kasvot. Ne eivät ennustaneet mitään hyvää. Myös Trepov oli vakava. Hänen kerrottiin tavallisten ajoneuvojensa sijaan käyttävän sairaalavaunuja ollakseen murhayrityksiltä turvassa. Juuri se mies oli kuitenkin tekevinään kumouksesta lopun!

Hänen makuusuojansa etuhuoneessa odotti Asev Hauksbeen seurassa. Pyysi saada heti tarkastaa perintöruhtinas Aleksein huoneita. Oli luullut kuulleensa epäilyttäviä ääniä.

"Entä hänen hoitajansa?" kysyi Aleksandra Feodorovna. Hän ei hetkeksikään menettänyt malttiaan. Huulia myöten kalpeana, kylmäkiskoisena ja perin suorana hän seisoi sen miehen edessä, jonka kavalat urkkijankasvot olivat hänelle yhtä vastenmieliset kuin Trepovin raa'asti hymyilevät huulet.

Lapsenhoitaja nukkui. Ei oltu tahdottu häntä herättää, jotta vältettäisiin kaikkea hälinää.

Keisarinna nyökäytti pikkusen päätään antaen täten salapoliisille sanattoman suostumuksensa.

Oikeastaan tämä oli pelkkää ilveilyä. Trepov oli Aseville antanut sellaisen valtuuden, että keisarinnan lupa oli tarpeeton, mikäli asia koski perintöruhtinaan turvallisuutta. Mutta Asev oli viisas ja toivoi täten pääsevänsä keisarinnan suosioon.

Keisarillisen prinssin makuuhuoneessa paloi kattolamppu levittäen hillittyä, punertavaa valoa. Lapsi nukkui. Ruhtinatar Obolenskaja, joka oli pukeutunut kiireimmiten, saattoi keisarinnaa istumaan nojatuoliin ja asettui itse viereen.

Aleksandra Feodorovna oli tyyntynyt. Rauhassa nukkuvan lapsen nähdessään hän oli saanut takaisin kaiken malttinsa. Jopa alkoi epäillä, että Asev ilveili hänen kanssaan.

Tämä urkkija, johon hän ei osannut luottaa, saisi turhaan odottaa sitä nautintoa, että pienen lapsen äiti tuskailisi hänen edessään.

Kului minuutteja. Sitten äkkiä — mitä se oli? Vakoojan kapeiden, ovelien kasvojen yli liukui nopea välähdys. Hän kumartui pienokaisen vuoteen ylitse, otti sen takaa, seinän syvennyksestä, pitkulaisen esineen ja ojensi sen ruhtinattarelle. Tämä säpsähti, ennenkuin otti käteensä mitä tarjottiin. Se oli kirje, ja siinä oli sinetti — punainen sinetti!

Aleksandra Feodorovnan silmät suurenivat. Hän aavisti, mitä tuo kirje sisälsi, kun ruhtinatar näytti sitä hänelle. Mutta hän malttoi sittenkin mieltään vakoojan läsnäollessa, jota hän mittaili läpitunkevalla katseella.

"Ilmoittakaa tästä kenraalikuvernöörille. Hänen keisarillinen majesteettinsa saa tiedon minulta, suoraan."

Palatsissa oli nyt, aivan hiljaista. Ruhtinatar Obolenskaja oli jättänyt keisarinnan yksin.

Eteenpäin kumartuneena istui keisarinna nojatuolissaan ja koetti hillitä kätensä vapisemista, mikä säväytti häntä vähän väliä kuin sähköaalto.

Vallankumouksellinen komitea oli tuominnut perintöruhtinaan kuolemaan.
Vieläpä samana päivänä, jona keisari oli kansalle suonut suuren lahjan.

Tässä ei ollut puhe henkilöstä, vaan järjestelmästä. Kukapa enää epäilisi? Hän pudisti päätään. Ei kukaan epäillyt, että järjestelmä oli hävitettävä, jotta henkilö säilyisi. Mutta eikö se jo ollut hävinnyt? Hän hymyili katkerasti. Keisarillisen julistuskirjan sanamuoto muistui hänen mieleensä. Ei, tuhat kertaa ei! Harhaluuloa!

Mutta kansa oli varttunut täysikasvuiseksi ja riisunut siteet silmiltään. Se napisi. Ja uhkaili! Palatsin kaikkien vartijain puhki se löysi tiensä.

Verta veren hinnaksi. Ympäröidään Venäjän perillinen muureilla — lujilla muureilla — —.

Lapsi liikahti vuoteessa. Keisarinna nousi istumasta, astui vuoteen ääreen ja polvistui. Punaisena lepäsi pääkkönen patjalla ja näytti niin kuumalta. Vapisevin sormin keisarinna tunnusteli lapsen otsaa. Se oli kuuma ja kuiva.

Mitä apua nyt olisi lujista muureista ja vartijoista? Voivatko muurit suojella Jumalan tutkimattomia päätöksiä vastaan?

Tuska vavisutti häntä. Isä Joann oli kuollut. Mutta lapsi oli elossa. Vain rukous voisi säilyttää pikku Aleksein hengen. Vain hänen oma rukouksensa — —

Kuin mielipuolena hän painoi soittokellon nastaa. Suuressa, äänettömässä rakennuksessa alkoi äkkiä hyörinä.

Parin minuutin päästä suhisi keisarillinen automobiili lumista tietä pitkin Pietariin.

Pian saapui tohtori Botkin paikalle ja tyynnytti keisarinnan kiihtymystä selittämällä, että pikku prinssillä oli vain vaaraton tulehdus kurkussa. Tietysti täytyi olla hyvin varuillaan, mutta lapsen tukevaa ruumiinrakennusta ei tässä tapauksessa uhannut mikään välitön vaara.

Aleksandra Feodorovna vaati englantilaista sairaanhoitajatarta, jollaisen hankkimista taas toiset vastustivat. Tohtori Botkin suositti erästä nuorta venakkoa, joka voisi tyydyttää kaikki vaatimukset.

Keisarinna pudisti päätään ja pysyi omalla kannallaan. Hänen oli saatava englannitar!

Palvelijat toimittivat sitten tämän mitättömän sanakiistan pietarilaisten tietoon. Se kiihoitti ja loukkasi yleistä mielipidettä Aleksandra Feodorovnan vahingoksi.

Keisarikin oli sairaana. Ei ruumiillisesti. Mutta hänen kasvonsa olivat laihtuneet, ja katse oli synkkä ja tuijottava kuin raskasmielisellä.

Tuntikausia hän istui työhuoneessaan Itä-Aasian kartta edessään pöydällä ja silmäili tyhjyyteen välittämättä mistään.

Ministerien esittelyt hän toisinaan keskeytti kiivailla vihanpurkauksilla. Sanomalehtiä hän ei suvainnut nähdäkään. Nehän valehtelivat väittäessään, että kansa riemuitsi keisarin julistuskirjoista.

Väsynyt suu hymyili häijysti parran takana. Joka päivä otti hän vastaan tohtori Botkinin kuullakseen, kuinka Aleksei jaksoi.

Perintöruhtinaan sairaus ei enää huolestuttanut. Hänen voi jo nyt sanoa olevan hyvin pitkällä täydellistä parantumista kohti.

Mutta mitä keisarinnaan tuli, niin tohtori selitti hänen kärsivän ohimenevää hermostusta, joka itsestään tasaantuisi, kun ajat kävisivät rauhallisemmiksi. Ja lähti sitten majesteetin luota se ylentävä tietoisuus mielessään, että oli saanut tehdyksi keisarilliselle perheelle arvaamattoman tärkeitä palveluksia.

Keisarinna ei poistunut sairaan huoneesta juuri muulloin kuin käydessään kappelissa. Hänen rukouksensa olivat taas kiihkeitä, muistuttaen ylenpalttisessa hartaudessaan isä Joannin päivistä.

Kaikki voimat, mitä hänellä vielä oli, hän jännitti koettaessaan salaperäisessä huumauksessa kokonaan, vaipua Jumalan äärettömyyteen. Jumalalla yksin oli valta. Syntistä oli häntä epäillä, ja samoin oli syntiä sekin, jos nousi hänen armonsa aina hyviä tarkoituksia vastaan.

Jumala oli kaukainen ja niin mahtava. Puuttui välittäjä, joka olisi häntä auttanut täydellisesti sulautumaan Kaikkivaltiaan olemukseen. Mutta rukouksen voima vaikutti kuitenkin. Se oli kuin hedelmöittävä sade, josta kuivunut maa muuttuu vihreiksi vainioiksi.

Aleksei parani. Mutta se tuska, jota keisarinna oli tuntenut valvoessaan poikansa vuoteen ääressä, ei ottanut väistyäkseen. Se vain yltyi.

Venäjä oli Ranskasta saanut uuden valtiolainan, määrältään kuusisataa miljoonaa frangia. Merkitsikö se, että Ranskan rahapiirit uudestaan alkoivat luottaa kaksipäiseen kotkaan?

Ne ponnistelut, joilla Venäjä koetti verhota tappioitaan, näyttivät maahan paiskatun ruumiin viimeisiltä toivottomilta vavahduksilta. Se vauhti, jolla uusia varustuksia puuhattiin, ei eksyttänyt ketään.

Ei, niin ei tehnyt Ranska. Mutta sen takana oli toinen, joka jumalinen hymy huulillaan ohjaili Euroopan kohtaloita.

Venäjä ei saanut vuodattaa vertaan kuiviin. Japanin nuori valta ei saanut uljaana kohota tähtien tasalle. Oli solmittava rauha, joka saisi voittajan pettymään toiveissaan ja antaisi uupuneelle karhulle aikaa koota voimiaan.

Itä-Aasian sota oli ratkaistu. Sen tarkoitus saavutettu. — Yleisön jännitys alkoi höltyä.

Englanti, eurooppalaisen ja aasialaisen politiikan liukas näyttämöllepanija, salli taistelevien valtojen poistua näyttämöltä. Rakensi rauhaa…

Tsarskoje Selon sotaneuvosto päätti kutsua pois kenraali Kuropatkinin, joka vähemmän kuin vuosi sitten kansan riemuhuutojen saattamana ja Sarovin pyhän Serafinin suojelukseen suljettuna oli matkustanut Itä-Aasian sotanäyttämölle. Neuvosto määräsi hänen sijaansa vanhan, suositun kenraali Linjevitshin ja myönsi ensi kerran joukkojen olevan innoituksen tarpeessa. Lähetti myös suuriruhtinas Nikolain sotanäyttämölle.

Keisari oli päännyökkäyksellä ilmaissut suostumuksensa. Hänen puheensa oli katkonaista, liikkeensä olivat automaattisia ja nukentapaisia.

Häntä vanhastaan vaivanneet kaatuvataudin kohtaukset olivat ilmestyneet uudelleen, ja niiden ohella hän sai äkillisiä vihan- ja julmuudenpuuskia. — Hän oli joutunut suuriruhtinaspuolueen leikkipalloksi ja antoi ylimielisten käsien heitellä itseään mielin määrin.

Trepovin käsissä oli rajaton valta. Mutta hänenkin vallalleen olivat maanalaiset mahdit vetäneet rajan.

Keisarin vanhin henkipaashi oli täytynyt pidättää, koska hänen epäiltiin salaa vieneen uhkauskirjeen perintöruhtinaan makuuhuoneeseen. Hänen paperiensa joukosta tavattiin raskauttavia todistuskappaleita, jotka saattoivat useat muut paashit pahasti epäilynalaisiksi.

Säikähdyksen välttämiseksi linnassa tyydyttiin siihen, että heidät erotettiin, pantiin valvonnan alaisiksi ja heidän johtajansa selitettiin heikkomieliseksi…

Pääsiäisjuhlat vietettiin Tsarskoje Selossa eikä, kuten joka vuosi muulloin, talvipalatsissa.

Kun molemmat keisarinnat vanhan venäläisen tavan mukaan jakoivat pääsiäismunia hoviherroille, särkyi yksi Aleksandra Feodorovnan munista ja putosi kreivitär Mengdenin eteen.

Sitä pidettiin onnettomana enteenä, ja ihmeteltiin, että keisarinna pysyi välinpitämättömänä.

Maria Feodorovna koetti pilapuheella saada epämiellyttävän tunnelman karkoitetuksi. Aleksandra Feodorovna näytti pitävän koko tapausta edessään seisovan ministerin kömpelyyden aiheuttamana ja kääntyi kylmästi ja tyynesti seuraavan herran puoleen.

Seremonian päätyttyä keisarinnat eivät voineet olla vaihtamatta joitakuita sanoja keskenään.

Maria Feodorovna tiedusteli Aleksein vointia. Hän ei ollut nähnyt tätä moneen aikaan.

"Hän voi hyvin", vastasi Aleksandra Feodorovna. Hänen sormensa leikittelivät helmiristillä, joka valkoisena kuin norsunluu hohti juhlapuvun mustalla sametilla. Hänen katseensa äkillisesti leimahtava pelokas vihamielisyys ilmaisi, että tyyni äänensävy oli teeskentelyä. "Kiitän teidän keisarillista majesteettianne kysymästänne…"

"Minua ilahduttaa nähdä keisari — hyvässä voinnissa ja rauhallisena", sanoi hän hitaasti. Tuskin huomattava vaitiolo sanojen lomassa antoi näille merkityksettömille sanoille merkillisen terävyyden.

Aleksandra Feodorovnan suu värähti. — Hänen huulilleen pyrki jokin tyhjänpäiväinen lause. Mutta huulet vavahtelivat.

"Viime viikkojen käsitettävät kiihotukset lienevät heikentäneet keisarin terveyttä", jatkoi Maria Feodorovna.

Aleksandra Feodorovnan kapeat hartiat vetäytyivät kokoon. Näytti siltä, kuin hän palelisi. Mutta kasvot pysyivät kylminä.

"Teidän keisarillinen majesteettinne on saanut vääriä tietoja. Matkako?… Keisariin vaikuttaisi tänä yleisen ahdingon ja yleisen veljeytymisen aikana ero kansastaan liian tuskallisesti."

Hän ei itsekään tiennyt, mikä voima sai nuo sanat hänen huulilleen, joka oli avuttomuuteen saakka tottumaton sujuvaan puheeseen.

"Yleinen ahdinko ja yleinen veljeytyminen…" Eikö niin sanottu vallankumouksellisten ohjelmassa?

Ei, Maria Feodorovnan huulilla ei näkynyt mitään voitonriemuista värähdystä.

Kylmästi ja tyynesti hän kääntyi toisaalle. Ryhtyi puheisiin ruhtinatar
Obolenskajan kanssa.

Hän oli lausunut nuo sanat ja tunsi äkkiä, kuinka ristiriidat hänen henkisen katseensa edessä alkoivat pukeutua selviin, teräväpiirteisiin muotoihin.

Ahdinko ja veljeytyminen, —joukkojen yhtyminen muureiksi ja padoiksi, lujaliitteisiksi, erottamattomasti yhteenmuutetuiksi kokonaisuuksiksi.

Ja toiset? Hallitsevat? Eivätkö Maria Feodorovnan silmät välähtäneet, kun hän puhui matkasta, jota keisarinna salassa valmisteli?

Tohtori Botkin oli peläten hänen raskasmielisyytensä lisääntyvän rohjennut ehdottaa oleskelua ulkomailla tehokkaimpana parannuskeinona. — Kaikessa hiljaisuudessa oli ryhdytty valmistuksiin.

Mutta Maria Feodorovnalla oli palveluksessaan hyvinjärjestetty urkkija- ja kätyriarmeija. Ehkä juuri hän olikin kutonut suunnitelman, jonka avulla keisaria pidettäisiin loitommalla.

Kukaan ei ollut hallitsija, tahi sitten kaikki… Kukaan heistä ei suonut toiselleen yksinvallan hekumantunnetta. Ulkovallat pitivät yllä eripuraisuutta.

Aleksandra Feodorovna tunsi äkkiä vilunväreitä. Hänestä tuntui, kuin olisi hän kulkenut pitkää, pimeää tietä alaspäin. Sen loppu oli tutkimaton…

Eikö Trepov ollut sanonut, että oli leikinasia kukistaa vallankumous, niin kauan kuin hallitus voi luottaa armeijaan?

Keisarinna ei ymmärtänyt häntä. Eivätkö Jordan-juhlan aikana ammutut karteshit tietäneet sen alkamista? Eikö itse Preobrashenskin kaartissakin poreillut? Kaksi rykmenttiä Donin kasakoita oli määrätty Tsarskoje Seloon suojelemaan sitä pääsiäisviikkojen aikana. — Raakaa, luotettavaa väkeä!

Aleksandra Feodorovnan väsynyt katse kääntyi puistoon, joka oli verhoutunut pääsiäisvihantaan.

Hän suuteli helmiristiä ja painoi valvomisesta väsyneet kasvonsa ristiinpantuihin käsiinsä.

Vapunpäiväksi odotetut ja suunnitellut vallankumouksellisten esiintymiset olivat kaikkialla ehkäistyt itsepintaiselta liikkeeltä oli riistetty hengityskyky.

Alituinen murhayritysten pelko oli kuluttanut hänen rautaisen hermostonsa pilalle, hänen taipumaton tahtonsa muuttunut paatuneeksi julmuudeksi. Hän sairasteli ja kykeni vaivoin salaamaan kookkaan vartalonsa velttoa ryhtiä.

Vallankumouksellisen komitean ennustus, että kuolema oli kohtaava hänet hänen omassa vuoteessaan, ei ollut tekemättä vaikutustaan. Pelko kalvoi hänen mieltään. Hän kadotti politiikkansa selvän päämäärän näkyvistään, kävi hermostuneeksi ja häilyväksi ja alkoi epäillä alamaisjoukkoaan.

Keisari huomasi hänessä tapahtuneen muutoksen. Hänellä oli tilaisuus tarkata miehen rappeutumista. Olisi ehkä ollut Trepoville parempi antaa hänelle lomaa ja lähettää ulkomaille.

Ehkäpä! Mutta Trepovin olo ei olisi ulkomailla ollut sen turvallisempi. Toiminnan propaganda kietoi koko maapallon verkkoonsa. Ja Pietarissa häntä tarvittiin.

Nikolai II oli liiaksi yksinvaltias tunteakseen sisäistä kiitollisuutta tehdyistä palveluksista. Miestä käytettiin, niin kauan kuin häntä tarvittiin. Sitten…?

Keisari sivuutti väsyneesti hartioita kohauttaen ihmiset kuin elottomat ja epäoleelliset esineet. Alituinen kiihoituksentila oli valanut häneen jonkinlaista tylsyyttä. Hän paastosi, noudatti kirkollisia säädöksiä ja palveli Jumalaansa. — Jumala oli auttava…

Loppumattoman pitkän, harmaan käärmeen tavoin se kiemurteli läpi
Itä-Aasian.

Se oli käynyt vastenmieliseksi ja vihatuksi. Korean-salmen tapaukset olivat avanneet optimistienkin silmät. Keisarin ne kokonaan masensivat. Alettiin vaatia rauhaa… Mainittiin Witten nimi. Huhuttiin, että keisari oli valinnut hänet valtuutetukseen rauhanneuvotteluihin.

Sergei Juljevitsh olikin todella kutsuttu Tsarskoje Seloon. Hänen rauhalliset piirteensä olivat merkillinen ilmiö Aleksanterinpalatsin hermostuneessa, salaisten kiihoitusten kyllästämässä ilmapiirissä.

Keisari tunsi mielessään tuon rauhan. Hän tunsi etevämmyydenkin, joka virtasi miehen olemuksesta häneen alas.

Witte ei ollut tahtonut tätä sotaa. Oli kaikilla käytettävissä olevilla keinoilla koettanut estää sitä puhkeamasta. Witte oli voittaja.

Se ärsytti keisaria ja teki hänet huonotuuliseksi. Epäsuosiollisessa äänilajissa hän alkoi puhua kansan rauhanvaatimuksista.

Kun keisari oli lopettanut, alkoi hän puhua. Levollisella, soinnuttomalla äänellä. Selitti, että hänen täytyi kieltäytyä ottamasta osaa mahdollisesti aloitettaviin rauhanneuvotteluihin.

"Minun käsitykseni ei ole, että päävirtaus Venäjällä kulkee rauhaa kohti, tahi että hallituksen päämies haluaa muuttaa tätä virtausta. Tulokset eivät muodostu sensuuntaisiksi, että minä itse voisin saada jotakin hyödyllistä aikaan. Venäjä kykenisi jatkamaan sotaa vielä viisi vuotta, jos maan sisäinen tila olisi toinen. Hallitus arvostelee tilannetta väärin. Julkisesti ja täysin tahallisesti. Siitä nykyisen tilanteen kaikki kauheudet. Joka tunti vie maata yhä enemmän alaspäin."

Nikolai ei keskeyttänyt häntä. Kun Sergei Juljevitsh lopetti, kohotti hän katseensa.

Hänen äänensä sointu oli väritön ja alakuloinen. Hän taivutti päätään ja ilmaisi kädenliikkeellä keskustelun päättyneen.

Hallitsijaperheen neuvottelu Tsarskoje Selossa. — Keisari tahtoi rauhaa. — Vladimir Aleksandrovitsh, joka vähän aikaa sitten oli osoittanut sovinnollista mieltä, kallistui äkkiä taas sotapuolueeseen. Ennenaikainen rauha heikentäisi Venäjää, huonontaisi sen luottoa, vähentäisi hallituksen valtaa. Putoaisi sytyttävänä kipinänä vallankumouksellisen puolueen vaivoin tukahdutettuihin kumousajatuksiin.

Hän halusi rauhaa. Kyllin kauan oli tämä hirveä murhaaminen vaivannut maan kukoistavimman nuorison joukossa. Venäjän veri uhkasi vuotaa kuiviin Itä-Aasian tappotanterilla. Ihmiskunnan velvollisuus oli… Hän täydensi lauseensa kädenliikkeellä. Ivahymy oli vastauksena. — Hetkisen vallitsi hiljaisuus. Sitten puuttui Mikael Aleksandrovitsh puheeseen.

Hän kuului maltillisempaan puolueeseen ja piti suuriruhtinaista enimmin keisarin puolta. Hänkin vaati sotaa. Vaati sitä itsevaltiuden, oikeuden, kirkon nimessä…

Keisari teki vastentahtoisen eleen. Viimeinen, väsynyt puolustautumisyritys… Siitä ei välitetty. Hänen mielipiteensä tukahdutettiin, kumottiin todisteilla.

Mitä Witte oli sanonut? "Minun käsitykseni ei ole, että päävirtaus Venäjällä kulkee rauhaa kohti, tahi että hallituksen päämies haluaa muuttaa tätä virtausta…"

Sotaa jatkettiin. Vastoin kansan ja keisarinkin tahtoa. Liikekannallepanoa yhä laajennettiin. Luultiinko armeijaa tarvittavan sisäisten levottomuuksien tukahduttamiseen?

Krasnoje Selossa oli pidetty upseerien kokous, joka pani vastalauseen siihen, että heitä käytettiin poliiseina ja pyöveleinä. Vähäinen metelipahainen, jonka kukistamiseen ei edes tarvittu Trepovia. Mutta kuvaava ajan merkki, joita alkoi jyrähdellä vanhan kaartin keskuudessa.

Puheessaan Orelin kuvernementin kokoonkutsutuille edustajille, jotka hän otti vastaan Pietarhovissa, hän nimenomaan huomautti, että yksinvaltainen hallitus tultaisiin Venäjällä pysyttämään voimassa.

"Valtio voi vain silloin olla luja ja voimakas, kun se säilyttää vanhat perintätapansa."

Hän oli puhunut hitaasti ja merkitsevästi. Lähetystönjäsenten kasvoilla näkyvä peittelemätön tyytymättömyys sai hänet hämilleen. Lupauksia pyrki hänen huulilleen. Viimeisellä hetkellä hän kuitenkin sai estettyä ne tulemasta kuuluville. Muutamin sisällyksettömin lausein hän päätti keskustelun lähetystön kanssa.

He lähtivät vaieten. Katseissa kuvastui närkästynyttä välinpitämättömyyttä. Poistuivat paatuneina ja vihamielisinä.

Nikolain käyttäytyminen ei enää kummastuttanut. Venäjä tiesi, ettei sillä ollut enää mitään odotettavana keisariltaan.

Keisari huomasi mielten kylmenemisen. Hän syytti sotaa. Kuten oli tottunut vierittämään kaiken vääryyden toisten hartioille. Hän pani toivonsa rauhaan. Rauha oli tuleva, koska Englanti sitä tahtoi.

Tsaarin hovissa neuvoteltiin, kenet lähetettäisiin Venäjän viralliseksi edustajaksi.

Sotapuolue puolsi häntä. Riittämättömillä valtuuksilla varustettuna Sergei Juljevitshin täytyisi palata voitettuna. Niin päästäisiin epämieluisasta varoittajasta.

Kun Witte, oltuaan keisarin luona jäähyväiskäynnillä, lähti Tsarskoje Selosta, kohtasi hän puiston reunassa keisarilliset vaunut, joiden leveiden ikkunoiden takaa näkyivät rouva Vyrubovan hienot, hermostuneet piirteet.

Annushka piti silmänsä ummessa. Hänen kalpeilla kasvoillaan oli näkijän ilme.

Kun vaunujen pyörät alkoivat ratista karkeahiekkaisella käytävällä, hätkähti hän.

Hän oli viime aikoina alkanut huomiotaherättävän usein käydä Pietarissa. Kreivitär Mengden vei hänet spiritistisiin piireihin; nämät pitivät istuntojaan Creutzin palatsissa, joissa kirjava seura hurskastelijoita, pappeja ja ihmeidentekijöitä tapasi toisensa.

Suuriruhtinatar Elisabet Feodorovnakin, joka puolisonsa kuoleman jälkeen vietti yksinäistä, nunnamaista elämää kuluttaen aikansa hartauden- ja katumusharjoituksissa, otti silloin tällöin istuntoihin osaa.

Oli herättänyt huomiota, että hän oli käynyt puolisonsa murhaajan luona vankilassa ja pitkän keskustelun aikana saanut tämän liikutetuksi kyyneliin asti.

Mutta suuriruhtinattaren liikuttava hurskaus, hänen elämäntapojensa puhtaus teki kaikki moitteet tehottomiksi. Hän tuntui säteilevän salaperäistä lumoa ympärilleen. Kerrottiin hänen aikovan vihkiytyä kreikkalaiseksi nunnaksi…

Aleksandra Feodorovna säikähti, kun suuriruhtinatar itse ilmaisi hänelle aikomuksensa.

"Minulla ei enää ole muuta kunnianhimoa kuin saada seurata Herraani ja
Vapahtajaani."

Keisarinna värisi. Elisabetin salaperäiset sanat saivat kylmät väreet kulkemaan hänen ruumiinsa läpi.

"Idästä… Siperiasta, niin kerrotaan… He sanovat häntä isä Joannin seuraajaksi. Mutta hänellä on oma tehtävänsä."

"Hän itse. Mutta hänellä on isä Joannin antama suosituskirje. Hän sanoo itsessään olevan valon lähteen, joka huuhtoo pois synnit."

Aleksandra Feodorovnaa kasvoille kohosi äkkiä tumma puna. Hän piti päätään poispäin käännettynä ja katseli ulos puistoon. Sieltä kuului viikatteen suhinaa. Puunlatvoilla oli kypsä, tumma kesäinen vihreys. Kaiken yllä lepäsi ennen lopullista sammumista vielä kerran hillittömästi purkautuva kaipuu.

Keisarinna kohotti kapeita hartioitaan. Näytti siltä, kuin nimen mainitseminen olisi selvittänyt hänen ajatuksensa.

"Meidän aikanamme tapahtuu runsaasti pyhiä ihmeitä", sanoi hän laimeasti. "Mutta ihmiset eivät niitä enää näe."

Auringonsäteen tavoin, joka varkain hiipii esiin lehväaitauksen varjosta ja luo välkkeensä tummalle hiekkatielle, ilmestyi Grigori Jefimovitsh Rasputinin, talonpojan ja munkin, nimi keisarinnan tielle.

Pietari oli hänen ihmetöittensä ja ennustustensa täyttämä. Annushka oli nähnyt hänet…

Samoin kuin Besobrasovin aikana, virtasi nytkin hänen olennostaan salaperäinen voima. Hän surkutteli Aleksandra Feodorovnaa.

Hän levitti käsivartensa ja kuiskasi hänen nimensä. Vapahtajan nimen…
Hän oli joutunut huumauksen valtaan.

Aleksandra Feodorovna pysyi torjuvalla kannalla. Siperialainen munkki…! Hämärä epäilys varoitti häntä.

Tsaarinistuin oli uudelleen pönkitettävä, rauhanajatus herätettävä henkiin uudestaan.

Keisari oli poikansa kastajaispäivänä antanut julistuksen, jossa Venäjälle myönnettiin neuvotteleva ja hyväksyvä kansanedustuslaitos ja jossa tehdyt lisätyt myönnytykset saivat osakseen yleistä tyydytystä laajoissa venäläisissä piireissä. Kansan nurinan, joka vaati paino- ja kokoontumisvapautta sekä henkilökohtaista loukkaamattomuutta, vaiensi kellojen virallinen riemusoitto.

Rauha tuli. — Japani oli viime hetkellä peruuttanut vaatimuksensa ja ilmoittanut hämmästyneelle, valtuuksien puutteessa itsepintaiselle Wittelle myöntyvänsä hänen esittämiinsä ehtoihin.

Sota oli monessa suhteessa ollut kokeilua… Sen oli täytynyt panna armeijan voima ja kyky koetteelle. Armeija oli kestänyt kokeen. — Mutta se oli ravistettu hereille sokeudestaan ja itse ottanut mittapuun käteensä. Upseeriston suunnaton turmeltuneisuus ja siveettömyys, lahjusten- ja nautinnonhimo, virkamiehistön petollinen keinotteluvimma sidottiin kaakinpuuhun. Armeija menetti johtajiensa ihannekuvan. Se menetti luottamuksensa, menetti uskonsa tsaarin lupauksiin. Taistelusta palaavat olivat toisia miehiä kuin ne, jotka tsaarin pyhä kuva mielessään olivat lähteneet vainotielle. He olivat oppineet arvostelemaan, tulistumaan…

Witte oli osannut polkea maasta rahoja. Nyt olivat lähteet kuivuneet. Kotimaiset lainat menivät myttyyn. Uusien jättiläissummien kiskominen kiihtyneeltä väestöltä havaittiin mahdottomaksi. Ranskalaiset lainat kiristivät kukkaroa.

Valtakunnanneuvostossa suuriruhtinas Mikael piti kaikin tavoin rappeutuneelle venäläiselle aatelistolle rippisaarnan:

"He ovat imeneet talonpojasta verenkin, sivistämättä häntä hituakaan. Mitään eivät herrat ole toimittaneet, mutta kaikki hyvin palkatut virat he ovat anastaneet. Ainoat aateliset, jotka ansaitsevat tunnustusta, ovat Itämerenmaakuntain paroonit. He ovat edes antaneet talonpojille kouluja, nostaneet heidät siitä raakalaisuuden allikosta, jossa venäläinen talonpoika elää usein kuin eläin."

Se oli uutta puhetta!… Eikö järkevän maltillisuutensa tähden suosittu suuriruhtinas ajatellut, kuka oli näyttänyt aatelistolle esimerkin?

Oliko yhä vielä kuolemaa vastaan taistelevan Pobjedonostsevin nimi jo niin kokonaan unohdettu hänen vielä eläessään?

Venäjän aateliston rivien läpi kävi kuohahdus. Mikael Aleksandrovitsh etsi hätävaraa, vierittääkseen syyn Romanovien niskoilta. Suojelkaa tsaaria! Suojelkaa hallitsevaa Romanov-sukua!

Rauha, jota Aleksandra Feodorovna oli odottanut kuin taivaan lahjaa, ei täyttänyt hänen toiveitaan. Pettymys antoi hänen terveydelleen viimeisen, ratkaisevan iskun.

Hermokohtaukset toistuivat yhä tiheämmin. Itkukouristukset olivat jokapäiväisiä. Tohtori Botkin määräsi matkoja, lepoa ja virkistystä.

Hänen ylähuulensa kohosi hiukan, paljastaen sulavan sinertävät hampaat ja tehden suupielten ympärillä levottomasti vaanivan piirteen terävämmäksi. Lepoa?!…

"Jumalassa on lepo", sanoi Elisabet Feodorovna, — ja rouva Vyrubova, jonka suurissa silmissä usein oli etäinen hohto, toisteli noita sanoja kuin jotakin säekertoa.

He olivat molemmat tuon ihmeellisen munkin opetuslapsia, joka oli tullut Siperiasta pelastaakseen Venäjä-äidin.

Päivä päivältä hänen kannattajiensa lukumäärä kasvoi. Jotkut väittivät, että hän oli Kristus.

Muisto toivioretkestä Sarovin pyhän Serafinin haudalle ahdisti häntä.
Tahi ehkä jokin muukin… vaistomaisempi tunne.

Pikku kruununperijä-suuriruhtinas Aleksei leikki Pietarhovin puistossa.
Kokonainen armeija kätkeytyneitä vartijoita valvoi hänen askeliaan.

Nyt, kun poliittiset päivänkysymykset olivat työntyneet syrjemmäksi, oli hänellä elämässään vain tämä ainoa.

Keisari oli muuttunut vieraaksi ja omituiseksi. Hänen terveytensä oli heikontunut. Myönnytykset, joihin hän oli ollut pakotettu, vaivasivat hänen yksinvaltaista tuntoaan. Oliko hän hoitanut saamaansa perintöä huonosti? Oliko hän vapaaehtoisesti ja tarpeettomasti vähentänyt Jumalan hänelle suomia oikeuksia?

Hän kysyi Aleksandra Feodorovnalta. Vaivasi tätä kysymyksillään. Puhui munkillisesta kieltäytymisestä, munkillisesta eristäytymisestä. Onneton se, jonka täytyi tuo kaikki kestää, voidakseen täyttää Jumalan tahdon…

Aleksandra Feodorovna oli haaveillut keisarin taakan keventämisestä. Olisi tahtonut nähdä kreivi Witten pääministerinä englantilaiseen tapaan kantavan työtaakan ja edesvastuun. Hänen oli täytynyt myöntää, että hallitsijan luonne muodostui Pietarin hovissa erilaiseksi kuin Thames-joen varrella.

Nikolai muuttui väärämieliseksi ja julmuriksi. Kamarillan keinotekoisesti ylläpitämänä viha Witteä kohtaan heikensi hänen politiikkaansa ja myrkytti hänen luonnettaan kiihkomielisellä epäluulolla.

Hermostuneisuus teki hänet horjuvaksi ja lapselliseksi. Nöyryytyksentunne Witten saavuttaman menestyksen johdosta kalvoi hänen mieltään. Eikö kukaan muu kyennyt puolustamaan yksinvaltiaan istuinta kuin tuo entinen lounaisradan virkamies?

Matkasuunnitelmia tehtiin ja hyljättiin. Keisarillinen pursi "Poljarnaja Svezda" ja muutamat sitä seuraavat sotalaivat höyrysivät kaiken aikaa lähtövalmiina.

Talviusvat Pietarissa, jossa keisarillinen hovi oli oleskellut viimeisen manifestin julkaisemisesta lähtien, olivat hyvänä syynä äkilliseen matkaan.

Mutta keisarinna kieltäytyi. Puristi huulensa lujasti yhteen ja pudisti päätään. Mainitsematta mitään syytä… Keisari ahdisti häntä neurasteenikon hermostuneella epäluuloisuudella.

Keisarinna teki epämääräisen, myöntävän eleen. Pysyi yhä vaiti. Hänen jäykkä, surullinen katseensa oli kohdistettuna keisarin alakuloisiin, räpyttäviin silmiin.

"Hän varoittaa minua… Varoittaa minua… Vladimirista…
Nikolaista… Niin kyllä!"

Siellä oli kaikki hämärän verhossa. Kaupungissa loistavat tulet tunkeutuivat pistävinä kuin jonkin hirviön silmät syyssumun lävitse. Hirviön, joka odotti saalistaan…

Keisarinna pyyhkäisi kädellään silmiään ja säikähti omien sormiensa kylmyyttä.

Hän oli tahtonut olla yksin… Nyt hän huomasi, ettei yksinäisyys sopinut surullisina hetkinä. Punainen esirippu, joka kätki tulevaisuuden taakseen, ei tullut valoisammaksi.

Hän soitti. Käski kutsua rouva Vyrubovan luokseen. Annushka saisi kertoa… lukea…

Vyrubova tuli huulet kosteanpunaisina ja hiukset pörröisinä, hätäisesti silitettyinä.

"Minun täytyy kysyä teiltä jotakin, Annushka. Teidän täytyy olla rehellinen…"

"Olkaa rehellinen, Annushka!… Odotetaanko jotakin hänen majesteettinsa uudistuksista?"

Annuska epäröi hetkisen. Sitten hän huomatessaan keisarinnan pelokkaan, epävarman katseen päätti vastata varovasti.

"Odotetaanko? Mielipiteet ovat erilaisia… Useimmat pitävät uudistuksia liian pitkälle menevinä. Arvellaan, että ne antavat vallankumouksellisille vapauksia, jotka vain tekevät heidät ylimielisiksi."

"Sanotaan, että uudistukset ovat tulleet liian myöhään, majesteetti.
Kansa on kiihoittunut."

"Näyttää siltä, kuin sitä odotettaisiin kreivi Witteltä. Ainakin häntä vihataan riittävästi."

"Eikö siis häntäkin vihattaisi?… Kun kaikki suuri ja hyvä raastetaan alas?"

"… Keisari on uhrannut terveytensä. Uhraa ehkä henkensäkin. Mutta se on yhdentekevää. Se ei voi pysähdyttää kehityksen kulkua… Hänet jätetään tielle."

Hän puhkesi kyyneliin. Annushka oli polvillaan hänen edessään, suuteli nyyhkyttäen hänen käsiään…

"Rakas ystävä!" sanoi Aleksandra Feodorovna… Hän nosti Vyrubovan maasta, veti hänet luokseen ja suuteli häntä.

"Sinä olet hyvä… Sinä olet hyvä… Ja keisari… voi, hän on sairas… sairas!… He kiduttavat häntä. Kiduttavat Alekseitakin!"

Aleksandra Feodorovna muuttui hitaasti siksi henkilöksi, jona suuri yleisö hänet tunsi. Pidättyvänä ja jääkylmänä hän liikkui hovin kirjavassa vilinässä. Hänen hymyilynsä, joka aina vaikutti jäykältä ja sovinnaiselta, ei koskaan menettänyt tuskallista ja surullista pohjasävyään. Alituinen pelko rakkaiden olentojen hengen tähden valoi omituista kylmyyttä hänen olemukseensa. Se tärveli hänen jo aikaisemmin, kruununperillisen syntymistä tarkoittavien kokeilujen tähden heikontunutta terveyttään. Toisin kuin keisarin terveydentilaa. Hitaasti jäykistyvä sisäinen elämä.

Keisari ei sitä nähnyt. Mutta hänen puolisonsa näki edessä olevan kuilun. Sulki silmänsä ja huusi apua.

Kukaan ei kuullut häntä. Venäjän politiikka kulki latuaan. Aleksandra Feodorovna ei ollut mikään tekijä, jota valtakunnan suurten olisi tarvinnut ottaa lukuun. Hän ei ollut suosittu. Vielä vähemmin pelätty.

Pobjedonostsev oli kuollut. Hänen seuraajansa Obolenski noudatti lempeämpää politiikkaa.

Ministerit vaihtuivat. Trepov, tuo raaka slaavi, joka oli tahtonut surmata vallankumouksen, oli — kuten vallankumouksellinen komitea oli ennustanut — kuollut vuoteeseensa.

Toiset tulivat sijaan, kilpailivat imartelevasti hymyillen tsaarinistuimen sairaan haltijan suosiosta.

Suuriruhtinas Aleksein hautauspäivänä keisarinnan hermokohtaukset kiihtyivät äärimmilleen.

Jotta kaikki murhayritysmahdollisuudet olisi raivattu tieltä, oli ryhdytty Venäjänkin oloissa ennenkuulumattomiin varokeinoihin.

Loppumattomalta tuntui matka ruumissaatossa, joka kulki Nikolain rautatieasemalta Pietari-Paavalin linnoitukseen. Loppumattomalta sen kauheus…?

Aleksandra Feodorovna nojasi patjoihin. Hänen alaleukansa oli lujasti puristettuna yläleuan hampaita vasten ja loi hänen kasvoilleen kivettyneen muumion elottoman ilmeen. Velttona kuin surulippu peitti musta huntu hänen ristiinpantuja käsiään.

Ei mitään puhuttu. Mutta tuo vaitiolo oli kuin hautakammion kaamea hiljaisuus, jota ei rohjeta ääneen kuvata.

Keisari räpytteli punehtuneita silmäluomiaan auringon valossa. Se oli kirkas ja pistävä. Taivaalla oli pilviä, joiden lomasta valkoisena loistava aurinko singahdutti häikäiseviä säteitään.

Hän oli itkenyt. Aleksandra Feodorovna näki sen. Hän tunsi sääliä…
Mutta toisin kuin ennen. Toisin kuin ennen…

Hän ponnahti pystyyn, vaipui taas takaisin, painoi käsiään kouristuksentapaisesti toisiinsa.

Illalla huoneisiinsa päästyään keisarinna oli aivan uupunut. Hän houri, huusi lapsiaan, kirkui… kirkui…

Mutta hiljaisuus oli herkkäkuuloinen, ja yksinäisyydessä ajatukset yltyivät raastaviksi kivuiksi. Huoli Aleksein tähden kalvoi häntä.

Poika oli reipas ja eloisa. Mutta eikö ollutkin katalia käsiä, jotka kykenivät kiihoittamaan lapsen luontaisia taipumuksia sairaalloisiksi? [Perintöruhtinaalla oli verenvuotoja.]

Huoneessa vallitseva syvä hiljaisuus teki kuvitellut vaarat todellisiksi. Ja yksinäisyys oli niin kammottava.

Elisabet eli vieraassa maailmassa, josta tämän maisen murheenlaakson tuskat olivat kaukana.

Hän oli pukeutunut kreikkalaiseen nunnanhuntuun, oli tullut yhdeksi niistä hurskaista, puhtaista, jumalallisista, joiden pukua maallisten paheiden loka ei rohjennut tahrata.

Ja Annushka rakasti miestä, josta maailma väitti, että hän oli uudelleen ylösnoussut Kristus.

Grigori Jefimovitsh Rasputin!… Yhä useammin loi tuo nimi kirkkaita säteitään Aleksandra Feodorovnan tielle.

Hän vapisi tuon miehen tähden, kuten vavistaan ratkaisua… Mutta
Vyrubovan pehmeä, tasaisesti levollinen ääni teki hänelle hyvää!

Professori Botkin oli suosittanut matkaa etelään. Hän saattoi keisarillista perhettä Livadiaan hoitaakseen keisarinnan yhä tiheämpään sattuvia herpaantumispuuskia hieronnan ja mutakylpyjen avuilla.

Parannuskeino, polttavan kuumat ja jääkylmät vuorottaiskylvyt, oli julma ja säälimätön.

Mutta Krimillä oli poliittinen ilmanala lauhkeampi ja rauhallisempi kuin Pietarissa.

Tuska alkoi haihtua. Jaltan jylhien huippujen takana eivät mitkään vaarat väijyneet, meren sinisen peilin pinnalla olivat kaikki alukset kaukanakin tunnettavissa.

Keisarinna, joka päiväkaudet oli istua kyyhöttänyt hämärissä huoneissa, koska pelkäsi auringonvaloa ja omaa varjoaan, tunsi elämänhalunsa heräävän uudelleen henkiin.

Kun keisarinna tahtoi varoittaa häntä, tarttui tämä hänen käteensä, ja hänen punehtuneisiin silmiinsä ilmestyi tuo omituisen eloton, sammunut ilme, jota hän pelkäsi.

Hän sulki silmänsä. Mielikuvat ahdistivat häntä. Aina nuo samat.
Murhaajia… murhaajia!…

Ihmeitä tapahtui… Sarovin pyhä Serafin oli lahjoittanut tsaarikunnalle perijän. Aika oli suuri ja ihmeellinen.

Miksi ei Kristus voisi ilmestyä? Tekemään viimeistä ja suurinta kaikista ihmeistä? Ihmettä?!…

Keisarinnan halvauskohtaukset vähenivät, kivut selkäytimessä lakkasivat, Aleksandra Feodorovna alkoi hiljakseen parantua.

Useat onnittelivat professori Botkinia. Keisarinnan lähimmässä ympäristössä huomattiin kuitenkin, että tulos oli jäävä vain näennäiseksi.

Aleksandra Feodorovnan mieli oli sairas. Oli jäävä sairaaksi…
Vallankumousvuosien kauhut olivat painaneet häneen uurteensa…
Hienoja, lähtemättömiä uurteita…

Hänen rakkautensa esineenä oli perintöruhtinas, tuo sievä, kukoistava poika, josta oli tullut hänen elämänsä suurin ilo ja suurin tuska.

Tuon kauhean ajan ulkonaiset tapahtumat, jotka olivat raastaneet keisarinnan hermot rikki, loivat tähän rakkauteen jotakin kiihkomielistä ja sairaalloista. Se oli kuin kuolevan viimeinen tarrautuminen rakastettuun olentoon.

Kun keisariperhe, oleskeltuaan pitkähkön ajan ulkomailla, palasi Pietariin, loisti siperialaisen munkin Grigori Jefimovitsh Rasputinin tähti kirkkaimmillaan.

Pyhä synoodi suojeli häntä, ohrana, joka epäluuloisesti seurasi "staretsin" yhä suurenevaa vaikutusvaltaa, oli viisaassa kaukonäköisyydessään koettanut saada hänet omiin piireihinsä.

Rasputin oli kieltäytynyt. Hän ei tahtonut palvella mitään puoluetta. Hän täytti tehtäväänsä, vapaan, henkisen Venäjän luomista, jonka etupäässä oli keisari…

Hänellä oli puhujan lahjat ja hän osasi innostaa kuulijansa. Hänen esityksillään, joissa ei ollut rahtuakaan logiikkaa, oli ehkä juuri senvuoksi mystillinen voima ja ne olivat vaarallisia laajoille kansankerroksille. Hänen oppinsa oli viettelevää ja kiihoitti, yhdistäessään ruumiillisen ja henkisen toisiinsa, ja siten edistäen vallankumouksen verenhuumeen hereille ajamaa eroottisuutta.

"Minussa", sanoi hän, "on osa korkeampaa olentoa ja ainoastaan minun kauttani voi ihmissielun pelastus tapahtua. Siksi on välttämätöntä sulautua minuun ruumiineen sieluineen. Kaikki, mikä minusta lähtee, on valon lähde, joka huuhtoo pois synnit…"

Aleksandra Feodorovna oli uupunut ja rasittunut, ja häntä vaivasivat edellisenä iltana sattuneen hermokohtauksen jälkiseuraukset.

Muutamia päiviä sitten oli perintöruhtinaan voinnissa tapahtunut muutos. Aleksei oli huonovointinen, kalpea ja apaattinen ja alistui haluttomasti tavanmukaisiin hellyydenosoituksiin.

Professori Botkin oli pudistanut päätään, puhunut pahoinvoinnista ja ottanut koko asian sangen kevyeltä kannalta.

Mutta keisarinna antautui hermostuneen mielialansa kaikella kiihkeydellä tämän uuden huolen valtoihin. Sen lisäksi olivat hänen ympäristössään tuhannet tuskalliset muistot heränneet eloon.

Mutta Elisabet Feodorovna puhui uudesta Vapahtajasta… Hänen silmänsä loistivat. Hänen pienissä, kuihtuneissa kasvoissaan kuvastui rauha ja kirkkaus.

"Hän tahtoo luoda uuden Venäjän, Aleksandra… Jumalansa valtakunnan. Onnellisten valtakunnan. Jumalattomat kukistuvat ja keisarin valtaistuin pystytetään uudelleen."

"Hän tuntee kaikki. Hän tietää kaikki. Hän puhuu tulevaisuudesta ja menneisyydestä, ikäänkuin ne olisivat nykyisyys."

Hän työnsi yhteenliitetyillä käsillään isä Joannin saarnat takaisin peitteelle.

"… hän puhuu valistuksesta, jonka valon täytyisi tunkea hallitsijan sieluun…"

Hän oli pitkä, laiha mies, jolla oli ihmeelliset silmät, leveä, aistillinen suu, ja kömpelöt liikkeet, jotka ilmaisivat hänen talonpoikaisen syntyperänsä.

Kun hän astui Eremitaashissa ja talvipalatsin muhkeiden, vierasmaisten, oudonväristen kukkalavojen välitse, seurasivat häntä katseet, joissa kunnioitus ja epäluulo taistelivat keskenään.

Hänellä oli yllään karkeasta karstakankaasta tehty, huolimattomasti laskostettu munkinpuku, jonka sovittelu ilmaisi taitoa ja harkitsevaa älykkyyttä ja joka jätti jäntevät käsivarret paljaiksi kyynärpäitä myöten.

Tässä puvussaan, tuuheine, jakaukselle kammattuine hiuksineen, jotka raskaina laskeutuivat kyhmyisten, intohimojen uurtamien kasvojen molemmin puolin, hän muistutti eräitä protestanttisissa maissa levinneitä Johannes Kastajan kuvia, joka saarnaa parannusta jurona kuuntelevalle kansanjoukolle.

Mutta Grigori Jefimovitsh Rasputin ei ollut Johannes. Hän ei tahtonut epäruumiillista parannusta, joka yksinäisyydessä itkee päiviään ja huokailee itsevalituissa katumusharjoituksissa.

Kun hän seisoi keisarinnan edessä, väreili hymy hetkisen hänen leveän, aistillisen suunsa ympärillä.

Hän oli nähnyt Aleksandra Feodorovnan kuvia… Kuvat valehtelivat… Ne kätkivät tämän naisen sielun ulkonaisen, loistavan kuoren alle.

Mutta nyt hän näki sielun. Äidin sielun, joka vapisi lastensa tähden…
Ei muuta… Eikö muuta?

Eräs kysymys heräsi hänen mielessään. Sama kysymys, jonka hän aina teki itselleen, kun kohtasi naisen. Tavallisesti hän vastasi siihen myöntävästi. Entä nyt?

Hän epäröi. Ja tämä epäröiminen teki hänet epävarmaksi, muutti hänen tyynen esiintymisensä omituiseksi arasteluksi.

Keisarinna oli kohottanut päätään. Hänen tummat elottomat silmänsä tarkastivat tutkivasti munkin kasvoja. Äkkiä hänen kasvonsa värähtivät hiukan. Ikäänkuin tuntien. Tai muistutellen…

Hänen kätensä tarttuivat kouristuksentapaisesti johonkin esineeseen…
Kirjaan?…

"Kerrotaan, isä, että sinä sanot omistavasi erikoisia jumalallisia voimia…"

Hän kohotti hitaasti silmäluomensa ja katsoi suurin silmin keisarinnan kalpeisiin kasvoihin.

"Jumala on väkevä ja kaikkivoipa. Hän on suonut palvelijalleen armonsa.
Jumala on minussa."

Keisarinnan seuralaisten joukossa alkoi kuulua kuisketta. Suuriruhtinas Sergein puoliso käännähti rouva Vyrubovaan päin, joka seisoi hänen takanaan. Parooni Freedericks kohautti olkapäitään.

Keisarinna näytti tahtovan pienellä kädenliikkeellä torjua kaikki epäilykset. Hän kysyi äkkiä:

"Kerrotaan, että sinulla on ollut ilmestyksiä ja että voit selittää salattuja asioita…

Hän oli nyt ojentautunut täyteen mittaansa. Pitkänä ja laihana hän seisoi keskellä huonetta. Hänen silmissään oli pistävä loiste.

Aleksandra Feodorovna astui askeleen taaksepäin. Tuo katse!… Tuo katse?!… Missä hän oli nähnyt sen jo kerran aikaisemmin?…

"Tulevaisuus on kuin suuri, punainen virta. Se juoksee länttä kohti… Veikselille. Sen laineet, jotka huuhtovat lakeata, hedelmällistä maata, ovat verenkarvaisen vaahdon peittämät. Ne paisuvat ja kohoavat. Peittävät alleen kaupunkeja… kupooleja… Vain taivasta niiden harjat eivät tavoita. Mutta se on punainen ja tulipalojen loimun veristämä." —

Hänen äänensä, joka lopulta oli kumea kuin maanalaisten vesien solina, hukkui kuiskaukseen. Katse oli kiinnitettynä keisarinnan kasvoihin. Ne olivat kalpeat ja ilmeettömät. Silmät kuin sammuneet. Hän säikähti… Hänen vielä äsken niin suora vartalonsa vaipui kokoon ja muuttui nöyräksi kuin anojan.

Aleksandra Feodorovna kääntyi apua pyytävin katsein Elisabetiin päin.
Hän tunsi huulensa kuiviksi ja maan horjuvan jalkainsa alla.

Rasputin oli, tehden kömpelön kumarruksen, vetäytynyt pari askelta taaksepäin.

Hänen kätensä olivat puristuneet nyrkkiin kuin ruumiillisesta ponnistuksesta. Sinisten lankain tavoin peittivät suonet käsivarren jänteviä lihaksia.

"Se on totta… totta!…" ja hänen kasvojensa takaa loistivat rouva
Vyrubovan levottomat silmät.

Keisarinna oli saanut mielenliikutuksensa hillityksi. Hän vaihtoi muutaman sanan Freedericksin kanssa.

"Olet ilmoittanut meille ihmeellisiä asioita, isäni… Olen pyytänyt antamaan tiedon keisarille."

Hän jatkoi kyselemistään. Teki kysymyksiä, jotka koskivat hovin menneisyyttä ja sen sisäisimpiä tapahtumia. Kysymyksiä, joihin syrjäinen olisi voinut vastata vain hölmistyneellä hymyllä. Niihin antoi siperialainen talonpoika vastaukset. Mutta hän itse ei vastannut. Hänessä asuva henki sommitteli sanat… Se luki ne keisarinnan huulilta, noilta ohuilta, verettömiltä huulilta, jotka olivat tiukasti yhteenpuristettuina, kuin ankaran mielenliikutuksen vallassa, ja antoivat hänen kasvoilleen katkeran ilmeen.

Hän tiesi: tuo nainen oli kärsinyt. Tuo nainen oli eksynyt sokkeloiseen puistoon ja koetti etsiä pääsyä sieltä. Mutta vihreä puisto sulki hänet muurin tavoin sisäänsä.

Rasputin tunsi entisen etevämmyytensä kasvavan. Hän tunsi sen hengen voiman, joka asui hänessä…

Hän osoitti omaavansa tietoa, joka oli peräisin inhimillisen olemuksen salaperäisistä alkulähteistä.

Läsnäolijat olivat kalvenneet. Freederickskin — pilkkaaja, epäuskoinen. Hän olisi tahtonut nähdä kreivi Witten vain aivan lyhyen hetken tässä tilanteessa…

Kun keisari saapui, hengähti häntä vastaan mystillisten istuntojen värähtelevä tunnelma. Suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitsh, joka oli hänen seurassaan, koetti vastata Rasputinin leimuavaan katseeseen ivahymyllä.

"Hän on nähnyt verivirran, joka tulvaa länttä kohti", sanoi Aleksandra
Feodorovna valittavalla äänellä.

Keisari seisoi Rasputinin edessä. Kuin koulupoika, joka ei varmasti osaa läksyään.

Hän katsoi alhaalta ylöspäin häntä päätään pitemmän munkin partaisiin kasvoihin.

Sitten hän kääntyi Nikolai Nikolajevitshiin päin. Tämä likisti silmäluomensa vastakkain ja tarkasteli Rasputinia niiden raosta, josta silmät välähtelivät terävinä ja älykkäinä.

"Jos syttyy sota — Jumala sen estäköön —, niin se johtaa Venäjän kehityksen sille hengen uralle, joka sille on määrätty. Syntyy uusi valtakunta. Sen hallitsija…"

Nikolai Nikolajevitsh oli avannut silmänsä. Niissä oli jotakin kalseaa ja pistävää. Mutta hän oli vaiti ja varoi keskeyttämästä munkin ennustuksia.

Rasputin tarkkasi keisaria puhuessaan. Hän huomasi silmien levottoman räpytyksen, vasemman poskilihaksen hermostuneen vavahtelemisen. Luonnonlapsen tarkalla vaistolla hän näki tuon miehen sisäisen heikkouden ja ryhdittömyyden, ja hänen puheensa muodostui kuin itsestään, tämän huomion mukaisesti.

Keisari vietti illan Aleksandra Feodorovnan luona. Hän valitti alituista vilua ja kaipasi ihmisiä. Tämä tila oli hänen mystillistä hurmiotilaansa erehtymättömästi, säännöllisesti kuin kellon käynti seuraava vastavaikutus.

Länttä kohti tulvaavan verivirran näkeminen oli johtanut hänen mielikuvituksensa urille, joille suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitsh jo kauan oli yrittänyt sitä ohjata.

Sota!… Ah, — hän ei tahtonut sotaa… Ei ollut milloinkaan tahtonut. Ei silloinkaan… Eikö edesvastuu, joka sälytettiin hänen hartioilleen, jo kyllin raskaasti häntä painanut?

Ja kuitenkin… tuo munkki oli pyhä mies. Menneisyys ja tulevaisuus olivat hänelle kuin avoin kirja, jota hän saattoi mielensä mukaan selailla.

Keisari painoi käsiään ohimoltaan vasten. Ne olivat kylmät ja kosteat. Kalpean, hiukan kurttuisen ihon alla tuntui valtimojen tykytys kuin pienten vasarain epäsäännöllinen takominen…

Suuriruhtinaspuolue alkoi kääntää vaanivia katseitaan Konstantinopoliin päin. Samoin kuin tuonnoin Koreaa kohden…

Hänen vartalonsa painui veltosti kokoon, ja hänen huuliensa ympärille tuli tylsä, alistuvainen piirre.

Hänen entinen tarmonsa leimahti silloin tällöin uudelleen liekkiin. Hän tunsi olevansa kyllin voimakas pudistaakseen ikeen hartioiltaan…

Mutta ne puuskat olivat yhtä hermostuneen luontoisia kuin hänen alakuloisuutensakin. Vastavaikutus seurasi. Ja Nikolai Nikolajevitsh, jota hän piti vihollisenaan, oli taipumattoman tarmokas mies.

Tämä nyökkäsi. Hänen mieleensä muistuivat Rasputinin sanat uudesta, henkisestä Venäjästä. Mutta sitten hän taas oli näkevinään hänen syvien silmiensä merkillisen, tunnustelevan katseen ja värisi.

"Sanotaan, että hän on uudesti ylösnoussut Kristus. Kansa uskoo häneen." —

"Hän on pyhä mies. Jumala on hänet lähettänyt. Älkäämme vastustako
Jumalan tahtoa…"

Aleksandra Feodorovna vietti unettoman yön. Mitkään keinot eivät auttaneet. Hän tunsi väristyksiä, jotka alkoivat sormenpäistä ja kulkivat jalkoihin saakka. Ne olivat erilaisia kuin hänen sairautensa aikoina tuntemansa kivut. Ne olivat kuin pistelevä, alati väreilevä virta, joka tulvaavina aaltoina valui jäsenestä toiseen.

Hän ei ottanut, kuten tavallisesti, isä Joannin kirjasta käteensä.
Makasi avoimin silmin ja koetti ajatella, saada selvyyttä…

Nuoruusajan terveet, protestanttiset soinnut alkoivat värähdellä hänen sielussaan.

Tuo vieras ei ollut Kristus. Sellainen väite oli herjaamista… Mutta hän itse ei sitä lainkaan väittänytkään. Toisethan sen tekivät hänen sijastaan…

Isä Joanniakin oli pidetty Kristuksena… Isä Joann oli parantanut sairaita ja tehnyt, ihmetöitä. Sitten hän oli poistunut täältä…

Mutta tämä vieras puhui uuden Venäjän luomisesta. Puhui siitä kuin itsestään selvästä, alituisesti päntätystä tosiasiasta. Ennusti verivirtoja, joiden keskeltä Feniks-lintu oli nouseva…

Ellei hän ollutkaan Kristus, oli hän kuitenkin pyhimys. Yksi niistä, joita kutsutaan Jumalan puhetorviksi ja välikappaleiksi. Yksi niistä, jotka voivat ohjata kehityksen ja mullistuksen kuohuvan virran oikeaan uomaansa…

Hän alkoi rukoilla… Puoliääneen. Sekavin sanoin, joita palava hartaus kuiskasi hänelle.

Kalpeanharmaan harson tavoin laskeutui vaalenevien ikkunain taakse aamun kalpea sarastus.

Perintöruhtinaan sairaus oli pahentunut. Rasputin laski kätensä hänen päänsä päälle ja paransi hänet. Hiljainen poika kiintyi merkillisesti tuohon ihmeelliseen mieheen.

Siperialaisen tähti kohosi yhä ylemmäksi. Aina Tsarskoje Selon palatsin kultaisten kupoolien yläpuolelle… Sinne se pysähtyi, viipyi kauan keskitaivaalla, kirkkaana ja tahrattomana, ja munkin opetuslapset ylistivät mestarinsa yliluonnollista voimallisuutta.

Rasputinista tuli tsaarin neuvonantaja. Hän kulki keisarin suojissa kuin uskottu ja manasi Aleksanteri III:n hengen puhumaan pojalleen aavemaisen, valkean liinaverhon takaa. Hän huomasi suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitshin kiihkeästi haluavan saada hänet välikäsien avulla suuriruhtinaspuolueen kannattajaksi.

Mutta Rasputin kieltäytyi, samoin kuin oli kieltäytynyt rupeamasta ohranan jäseneksi.

Hämärä vaisto varoitti häntä kuulemasta muita ääniä kuin sitä, jota hän sanoi jumalalliseksi.

Hän ei ollut vielä päässyt siperialaisen talonpojan kannalta, joka oli tottunut pitämään keisarin persoonaa jonakin pyhänä ja koskemattomana. Mutta samalla hänelle tuotti hekumallista nautintoa saada pitää voimakkaissa, karkeissa käsissään tuon miehen elämää, joka haaveilijan silmin katsoi käsittämättömiin maailmoihin…

Kohta ensimäisenä päivänä tsaarinpalatsiin tultuaan Rasputin täydellisesti oivalsi, että keisarinnan sielunelämä oli aivan toisenluontoinen.

Se, mikä keisarissa oli luontaista, näytti olevan keisarinnaan istutettu väkivaltaisesti, ikäänkuin tuhoisa loiskasvi, joka hukuttaa rehevyyteensä kukkivan kedon. Hän ei ollut Romanovien perinnäisten heikkouksien ja paheiden koston uhri, hänelle kosti naisen luonnollinen taipuisuus, naisen, joka häikäilemättömien käsien muovailemana kadotti alkuperäisen muotonsa ja muuttui kummalliseksi mielikuvituksen tuotteeksi.

Aleksandra Feodorovna oli sairas ja ylenmäärin kiihoittunut, kun siperialainen staretsi ilmestyi hänen näköpiiriinsä. Hänen sisäinen olentonsa oli kuin liian kireälle jännitetty jousi, jonka jänteet ovat höltyneet.

Eräs Rasputinin ihmeellisiä ominaisuuksia oli se, että hän saattoi vaistomaisesti mukautua ympäristönsä heikkouksiin.

Kun hän oli liian saamaton kyetäkseen tietoisesti näyttelemään, tapahtui hänessä itsessään alituista sisäistä muuttumista.

Sen hänessä asuvan hengen tahdosta, jota hän nimitti jumalalliseksi, hän kykeni muuttumaan toiseksi sitä mukaa kuin olosuhteet kulloinkin vaativat…

Aleksandra Feodorovna oli nainen. Tavallisesta poikkeava nainen… Puheet hänen niin usein liioitellusta vaikutusvallastaan keisariin olivat ennättäneet siperialaisenkin korviin. Ja vaikka hän jo ensi kerran tsaarinpalatsiin astuessaan huomasi, että suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitsh kykeni pyyhkäisemään tuon vaikutuksen olemattomiin kuin sienellä, ei hän kuitenkaan pitänyt hyödyttömänä koettaa saada tämän naisen sielua valtaansa.

Aleksandra Feodorovna oli kaunis. Hänen kauneutensa oli vierasta, henkevää, ja sitä kohotti vielä hänen kasvojensa surumielinen ilme ja hänen liikkeidensä ehdoton siveys.

Kun Rasputin joutui profeetalliseen hurmiotilaansa ja puhui uudesta, henkisestä Venäjästä, saivat keisarinnan silmät jäykän ilmeen ja tuijottivat hänen ylitseen etäisyyteen, ikäänkuin hän ei olisi nähnyt edessään seisovaa munkkia.

Ja tämä alkoi puhua noille tuijottaville silmille. Puhui uuden, tulevan valtakunnan hallitsijasta, ja tällä hallitsijalla oli perintöruhtinas Aleksein piirteet.

Hän oli huomannut, että eräät käänteet hänen puheessaan saivat keisarinnan kasvot kirkastumaan. Hän toisti niitä ja tunsi voitonriemua nähdessään hohteen käyvän kirkkaammaksi…

Rasputin sai hänet huomaamattomasti yhä enemmän valtaansa ja vaivutti uneen epäluulon, joka keisarinnassa toisinaan heräsi häntä kohtaan.

Englanti, joka Saksan laivaston nopeasti kasvaessa oli alkanut tuntea epävarmuutta "ylväässä eristäytymisessään", teki yrityksiä saadakseen Venäjän liitetyksi valtaryhmäänsä… Vallankumouksen saavutettua Venäjällä ensimäiset voittonsa ja yhtyneen vasemmiston ruvettua suuntaamaan katseitaan Englantiin, "parlamentin äitiin", kävi Englannin lähettiläs Pietarissa kehoittamatta duuman puheenjohtajan, Muromtsevin, luona. Virallinen Englanti laski verkkonsa otaksutun "ylihuomisen herran" tielle. Samalla muokattiin sanomalehdistöä, "Novoje Vremja" ostettiin ja koetettiin saada aikaan veljeytymistä englantilaisten ja venäläisten parlamenttimiesten kesken molemminpuolisten vierailujen avulla.

Mutta kun Englannin kuningas aterioi venäläisten duumanjäsenen seurassa, sijoitutti Nikolai II englantilaiset yksinään sivuhuoneeseen eikä ottanut osaa ateriaan.

— Saman päivän iltana ohranan päälliköllä kenraali Globutshevilla oli keskustelu Rasputinin kanssa.

Salajärjestön jäsenet olivat keksineet salaliiton, joka oli ottanut Rasputinin varjoon saattaman, mahtavan Iliodorin nimen tunnussanakseen ja väijyi siperialaisen henkeä. Hvostov oli luvannut panna murha-aikeen täytäntöön ja palkannut murhaajia.

"Pimeyden voimat taistelevat Jumalan henkeä vastaan", sanoi hän tyynesti. "Mutta Jumalan henki on saattava ne häpeään."

Hänen paksujen huultensa ympärille ilmestyi pilkallinen piirre, joka loi hänen kulmikkaille, aistillisille kasvoilleen faunimaisen ilmeen.

Globutshev nykäisi hartioitaan. Hän oli odottanut saavansa kiitosta tiedonannostaan. Mutta Grigori Jefimovitsh Rasputin oli kyllin mahtava jäljitelläkseen suurten miesten käyttäytymistapoja.

Iliodor?… Hän hymyili halveksivasti ajatellessaan toisten raivoisaa ärhentelyä, kun he huomasivat tobolskilaisen työntäneen heidät syrjään…

"Keisari näyttää olevan hiukan vastahakoinen Englannin lähentymisyrityksiä kohtaan", huomautti Globutshev, kun oli onnistunut johtaa keskustelu toiseen aiheeseen, joka oli erikoisesti hänen sydämellään.

Rasputin hymyili ja katseli käsiinsä. Ne ilmaisivat kaiken talonpoikaisen karkeutensa ohella keikarimaisen huoliteltua hoitoa. Rasputin tiesi, että hänen vaikutusvaltansa naissydämiin osaksi riippui käsien tekemästä vaikutuksesta. Ne olivat tunnuskuvana hänen voimastaan, jonka lähteenä oli nurinpäisen hienostuneisuuden ja mitä raaimman luonteen sekoitus.

"Keisari on epäluuloinen… Hän tuntee vastenmielisyyttä veljeytymisiä kohtaan, joiden luonne liiankin selvästi ilmaisee niiden olevan hänen majesteettinsa rauhankaipuun tiellä."

"Jossakin suhteessa, kenraali. On työskennelty Venäjän armeijan varustamiseksi. Laivastoamme vahvistetaan. Keisari itsekin haluaa sitä. Hän ei sitä tekisi, ellei henki hänessä…"

Hän keskeytti havaitessaan Globutshevin tekevän vaistomaisen kädenliikkeen. Kohotti tuuheita kulmiaan…

"Jumalan ääni varoittaa keisaria luottamasta uusiin ja epävarmoihin ystävyyssuhteisiin. Jumala tahtoo hengen valtakuntaa ja rauhaa…"

"… ja Grigori Jefimovitshin vallassapysymistä", täydensi kenraali mielessään hänen lauseensa.

Hän oli kyllin viisas salatakseen tämän ajatuksen. Mutta nyt hän oli saanut sen tiedon, jota tarvitsi. Rasputin työskenteli Englantia vastaan.

Rasputin itse ei olisi osannut ilmaista johdonmukaisia syitä. Hän vastusti Englantia, koska hän vaistoihmisen tarkalla vainulla tunsi Englannin politiikan turmiollisen taktiikan, vaikkei sitä täysin älynnytkään.

Englannin taktiikkana oli yllyttää vieraita valtoja toistensa kimppuun, punoa niiden välille sotaisia selkkauksia ja tarkata "kolmantena miehenä" naapurin heikontumista.

Rasputin kammoi sotaa. Hän kammoi kaikkea, mikä olisi voinut katkaista hänen uransa portaiden säännöllisesti peräkkäin asetetut puolapuut, horjuttaa tsaarivallan, oman tukensa, perustuksia.

Mutta hän ei ollut mikään diplomaatti. Politiikassakin hän pysyi vaistoihmisenä, raakana talonpoikana, jossa esi-isien ajoilta oli säilynyt hiukkanen lapsekasta hyväntuulisuutta, mikä sai ajattelemaan vanhaa, säröllistä talouskalua… Oman suuruutensa tunto päihdytti ja johti hänet ajattelemattomuuksiin…

Kun ohranan päällikkö lähti Rasputinin luota, oli hänen kasvoillaan epämääräinen tyytyväisyyden ilme.

Hän seisoi hetkisen raolleen jääneen oven luona nähdäkseen kenraalin astuvan leveitä portaita alas ja katoavan.

Sitten hän tempaisi oven kiivaasti kiinni, jonka läjähdys kajahti oudosti hiljaisuudessa.

Hän kuunteli ulospäin, ja hänen kasvoihinsa tuli sillä hetkellä jotakin vaanivaa.

"Jumala on minussa", sanoi hän puoliääneen. — Se kuulosti koneentapaiselta, ja samalla siinä ilmeni ihmeellistä, vakuuttavaa lämpöä.

Eräässä huoneen nurkassa lojui kummallisen muotoinen, leikkauksilla koristeltu rukousjakkara. Kirjavaompeleinen silkkityyny, johon oli ommeltu ristejä ja Sarovin pyhän Serafinin merkkejä, hohti hämärästä.

Rasputin oli pannut käsivartensa ristiin rinnalleen. Hän hymyili kumartuessaan katsomaan tyynyn kirjailua.

Hänen kätensä irtautuivat toisistaan ja hapuilivat tyhjässä ilmassa. Hän oli vaipunut alas ja painanut kasvonsa hyvätuoksuiseen, värikkääseen patjaan. Kuvia liiteli hänen ympärillään.

Ah, hän ei enää ollut Rasputin, tobolskilaisen talonpojan poika!… Hän ei koskaan ollut tuntenut kiveen sattuvan selkäänsä eikä nähnyt tuomarinsa kasvoilla kuvastuvaa häijyä tylyyttä… Ei koskaan tuntenut solmupiiskan lyöntejä, kun rikoksentekijä raastettiin takaisin kylään… [Rasputin oli kotikylässään tuomittu hevosvarkaudesta, siveellisyysrikoksesta y.m. ja ruoskittu, ollen vähällä menettää henkensä.]

Hän oli Rasputin, Venäjän todellinen hallitsija. Keisari suuteli hänen käsiään. Aleksandra Feodorovna sanoi häntä "isäksi". Aleksei rakasti häntä. Keisarin koti oli hänen asuntonsa…

Munkin kasvot painuivat syvemmälle tyynyyn. Siitä leviävä tuoksu ympäröi häntä kuin lauhkeat laineet. Lauhkeat laineet, jotka olivat kuin naistenvaatteiden hempeä tuoksahdus…

He tulivat, rukoilivat hänen siunaustaan ja raakaa miehellisyyttään.
Joukossa oli kauniita. Kauniita…

Rasputin kohotti päätään. Hänen silmänsä paloivat… Kylmät väreet kulkivat pitkin hänen ruumistaan, häntä puistatti…

Ah, jumalallinen henki oli kirkastanut hänet! Kirkasti kaikki, jotka olivat hänen lähellään.

Hänen hurmiomaisesti ojentuneet kätensä liikahtivat, ikäänkuin aikoen ottaa hedelmän puusta. Hänen korviinsa kuului silkin pehmeää kahinaa.

Sarovin pyhä Serafin! Äänetön, kummallisen tukahtunut nauru kohosi hänen kurkkuunsa, se puhkesi esiin, muuttui hihkaisuksi… muodosti erään nimen…

Palvelija, joka oli viereisessä huoneessa odottanut herransa käskyjä, sulki meluttomasti oven. Mutta munkin hurmiotila oli haihtunut. Hän vajosi uudelleen tylsään välinpitämättömyyteensä…

Tulija oli rouva Vyrubova — Annushka… Hänen nimensä, siis oli päässyt munkin huulilta. Hän päätti rukouksensa, nousi hitaasti ja astui silmät kiiluen naista vastaan…

Rasputin myöntyi. Jäsenet ja huulet raukeina, nautinnosta veltostuneina, hän astui ruhtinaallisen seuran eteen, johon tänään kuuluivat, paitsi keisariparia ja heidän seurueensa herroja ja naisia, äitikeisarinna ja suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitsh.

Maria Feodorovna oli epäilijä… Mutta munkin varma esiintyminen ja levollisuus teki hänen perusteensa voimattomiksi… Ja se seikka, että Rasputinilla oli selko monista sisäisistä yksityiskohdista, jotka ainoastaan Maria Feodorovna vainajan puolisona tunsi, lisäsi epävarmuuden tunnetta yliaistillisen edessä, mikä oli varsin edullista Rasputinin aikeille…

Aleksandra Feodorovna istui keisarin vieressä. Räikeän kirkas valaistus teki hänen kasvonsa hennomman näköisiksi, hänen kalpeutensa huomattavammaksi. Kun Nikolai Nikolajevitsh erästä kysymystä tehdessään lausui sanan "sota", värisi keisarinna. Rasputin huomasi sen. Hänen veltot huulensa vavahtivat… Hetkeksi hän näytti joutuvan sanattomaksi, hämilleen…

Aleksanteri III varoitti ryhtymästä sotaan. Puhui rauhan tarjoamista onnellisista mahdollisuuksista. Puhui uudesta Venäjästä, jonka tunnusmerkkinä olisivat rakkaus ja veljeys. Käytti samoja sanoja kuin munkki Rasputin…

Kukaan läsnäolevista ei sitä huomannut. Rasputinin läsnäolo hypnotisoi heidät. Hänen sanansa tuntuivat uusilta, koska ääni oli outo.

Istunnon jälkeen Nikolai Nikolajevitsh vaihtoi muutaman sanan äitikeisarinnan kanssa. Näennäisesti merkityksettömiä sanoja, joihin kätkeytyi salattu ajatus.

"Englantilaisystävyys näyttää äkkiä huomattavasti lisääntyneen…
Kaikesta huolimatta."

Maria Feodorovna piti huulensa tiukasti yhteenpuristettuina. Iän mukanaᵣ tulleet haitat, joita kävi yhä vaikeammaksi salata, loivat hänen ilmeeseensä jotakin katkeroitunutta.

"Englanti osaa hankkia puolelleen sanomalehdistön", sanoi hän pilkallisesti. "Se on sen ainoa liittolainen Venäjällä. Ja voimakkain."

Maria Feodorovna kääntyi olkapäitään kohauttaen poispäin. Sergein kuoleman jälkeen ja Vladimir Aleksandrovitshin jouduttua epäsuosioon hallitsi Nikolai Nikolajevitsh keisaria.

Oli hallinnut… siihen päivään saakka, jona Rasputin ilmestyi. Siitä
lähtien alkoi suuriruhtinaan valta vähetä, rauhanpuolue riemuita,
Englannin lähenemisyritykset saivat osakseen epäluuloisia katseita.
Maria Feodorovna rypisti otsaansa. Äkkiä hänen katseensa osui
Aleksandra Feodorovnaan.

Keisarinna istui hiljaa ja jäykkänä, kuten tavallisesti virallisissa tilaisuuksissa, josta häntä niin usein moitittiin. Mutta hänen huulensa hymyilivät…

"Jumalan tiet ovat tutkimattomat… Mutta paitsi Jumalaa ei kukaan voi arvostella tahdon vilpittömyyttä."

Hän loi katseensa alas käsiinsä. Ne vapisivat hiukan. Se oli kostoa yöllisistä hurjasteluista.

Hän painoi kämmeniään toisiaan vastaan hillitäkseen niiden onnetonta vapisemista. Eikö hänessä ollut Jumala?…

Kohottaessaan taas päätään hän kohtasi keisarinnan avuttoman, surullisen katseen.

"Tahdon vilpittömyys? Japanilaissotakin aloitettiin vastoin keisarin aikomuksia", sanoi hän väsyneesti.

"Mutta keisarin aikomukset oli tehty mitättömiksi. Häntä pidettiin verkkoon kiedottuna. Väärät profeetat. Ei kukaan suojellut häntä…"

Munkin lumoava ääni antoi hänen usein epäjohdonmukaiselle, lavertelevalle puheelleen omituisen merkityksen. Hänen silmiensä välähtely ei enää tehnyt keisarinnaa levottomaksi. Eikö hän neuvonut säilyttämään rauhaa? Eikö hän ollut pelastaja, keisarin hyvä enkeli?

Huomatessaan Maria Feodorovnan kysyvän katseen, hän nousi hitaasti. Kumartui munkin käden yli, saman käden, jota kaikkien venäläisten hallitsija suuteli…

Hän teki sen aivan vaistomaisesti. Sen tunteen johtamana, että tuo mies oli suojelija, pelastaja. Syvän, epämääräisen kiitollisuudentunteen kehoituksesta…

Mutta käsien vapiseminen havahdutti hänet… toi merkillisen, tympeän maun hänen kielelleen. Hän ponnahti suoraksi, kykeni vaivoin estämään vaistomaisen vastenmielisyyden eleen ja etsi rouva Vyrubovaa katseillaan kuin apua hakien…

Annushkan ja ruhtinatar Obolenskajan seuraamana hän meni huomiotaherättävän hitaasti äitikeisarinnan luo…

Maria Feodorovna oli huonolla tuulella… Urkkijoiltaan hän oli saanut tietää Globutshevin käyneen Rasputinia tapaamassa ja vainusi Nikolai Nikolajevitshin ja ohranan päällikön välillä yhteistoimintaa, jonka tarkoituksena oli saada Rasputin liittymään suuriruhtinaan puolueeseen. Se seikka, että hänet oli syrjäytetty, vahvisti hänen epäluuloaan ja antoi koko liitolle hänen silmissään petoksen luonteen. Aleksandra Feodorovnan lähestyessä hän nosti päänsä kenoon ja mitteli terävästi hänen vartaloaan.

Aleksandra Feodorovnan terveydentila oli parantunut, ja professori Botkinin ennustukset olivat toteutuneet kaikella kunnialla. Olivatko livadialaiset tiedonannot olleet liioiteltuja?

Maria Feodorovna ei malttanut olla tekemättä ilkeää vihjausta. Ilmaisi olevansa iloinen hänen keisarillisen majesteettinsa voinnin johdosta… Mainitsi huomaavansa rauhanilman tekevän toivotun vaikutuksen hänen keisarilliseen majesteettiinsa…

Hän tunsi häijyä voitonriemua huomatessaan keisarinnan silmissä äkillisen säikähdyksen ilmeen.

"Tänä iltana on puhuttu paljon sodasta ja rauhasta", sanoi Aleksandra
Feodorovna hiukan painuneella äänellä.

"Asianosaisten toivomus on toisinaan ollut valtiollisten yhdistelmien määrääjänä."

"Rasputin ei halua sotaa. Ei kukaan sitä halua. Kaikki julistavat rauhaa. Kirkuvat rauhasta…" Hän näpäytti kevyesti viuhkalla kämmeneensä… "… mutta on jo opittu huomaamaan, että lisätyt varustelut parhaiten suojaavat ihanteita…"

Hänen sanansa pistelivät kuin pumpuliin kätketyt neulankärjet.
Keisarinnan korkealle otsalle kohosi hitaasti heikko puna.

"Mielenlaatu? .. Onko politiikassa olemassa mielenlaatua? Ruhtinatar
Obolenskaja hymyilee. Eikö totta?… Eikö totta?"

"Teidän keisarillinen majesteettinne antaa huonon todistuksen meidän politiikastamme."

"Meidän?… Kuka puhuu meidän politiikastamme? Ehkä onkin panettelua väittää, ettei se ole parempi eikä huonompi kuin muidenkaan. Ehkä niin! Mitä on yleensä politiikka? Toisten heikkouksien ja omien etujen hyväkseen käyttämistä… Liittojen luomista, joiden avulla arvelee mukavasti pääsevänsä tarkoitustansa perille. Kolmelta puolelta saarrettu vihollinen on menettänyt pistimensä. Vaikka oli Marokon kysymys…"

"Huomaan, että teidän keisarillinen majesteettinne on uupunut. Pyydän anteeksi, jos aineen mielenkiintoisuus sai minut viipymään siinä kauemmin…"

Mitä vilpittömintä sydämellisyyttä osoittavin elein hän taivutti kaunista päätään keisarinnalle.

Aleksandra Feodorovna tunsi vilun väreitä kulkiessaan huonerivin lävitse omiin suojiinsa.

Hän oli ohimennen huomannut Rasputinin siunaavan polvistunutta Annushkaa. Munkin kädet lepäsivät Vyrubovan vaaleilla, aaltoilevilla kiharoilla, hänen päänsä oli painunut, ja näytti siltä kuin hän olisi kumartunut polvillaan olevan naisen puoleen ottaakseen hänet valtoihinsa… Näyssä oli jotakin, mikä tympäisi keisarinnaa.

Mutta kun hän sitten tunsi Rasputinin siunaavat kädet oman päänsä päällä, oli vastenmielisyydentunne haihtunut. Munkin olemuksesta virtaava magneettinen voima teki vaikutuksensa; vapiseva levottomuus hänen sisimmässään vaikeni, ja suuri, hiukan surumielinen rauha laskeutui uupuneille hermoille.

"Rasputin on pyhä mies… Ja hän sanoo, että rauhan säilyttäminen on jumalallinen tahto."

"En mitään, majesteetti. Eikö Rasputinkin ole ajatellut sellaisia mahdollisuuksia?"

"Mahdollisuuksia…?!" — Keisarinna pyyhkäisi kädellään otsaansa. "Mahdollisuuksia?… Minusta näyttää, että niille mahdollisuuksille annetaan meillä suuri sija."

"Englanti?… Aasialaisten kahnausten tähden ollaan liian taipuvaisia soimaamaan sitä. Buurisota on riistänyt siltä ystäviä. Myönnettäköön, etteivät keinot, joita se on ulkopolitiikassaan käyttänyt, aina ole olleet puhtaimpia. Mutta meillä? Euroopassa?…"

Hänen kysyvä katseensa ärsytti ruhtinatarta. Tiesikö tuo nainen niin vähän maailman menosta? Oliko hän niin kokematon?…

"Englannin asema maailman valtojen joukossa on viimeisen vuosikymmenen aikana muuttunut, teidän majesteettinne. Vielä se tosin on merivalloista ensimäinen. Mutta välimatka sen ja muiden välillä on lyhentynyt."

Itsepintaisesti kuin lapsi, joka ei millään ehdolla tahdo antaa vakuuttaa itseään, Aleksandra Feodorovna palasi takaisin lähtökohtaansa.

Hän ei huomannut omituista hymyä, joka karehti ruhtinattaren huulilla tämän poistuessa.

Rauhattomana hän käveli edestakaisin huoneessaan. Maria Feodorovnan sanojen vuodattama hieno myrkky alkoi vaikuttaa.

Valtaryhtymä Ranska — Venäjä — Englanti! Pihdit, joiden tuli puristaa tuo kolmas väliinsä…

Se ajatus ei ollut uusi. Euroopan poliittinen maailma oli leikitellyt sillä kuin veitsellä, jonka terävyyttä ei osata arvostella.

Nyt huomattiin sen terävyys, tunnettiin sen kuuma viuhina aivan ihon yläpuolella. Sen kummitus ilmestyi taas kerran…

Kamarirouvan mielestä, joka riisui Aleksandra Feodorovnan, oli keisarinnan rasittumiseen syynä ihmemunkin näkyjen aiheuttama mielenliikutus. Aleksandra Feodorovnalle sattui uupumiskohtauksia siksi usein, että ne eivät suuresti huolestuttaneet hänen ympäristöään.

Yleensä näytti Rasputinin läsnäolo saaneen aikaan käänteen parempaan päin keisarinnan voinnissa…

Aleksandra Feodorovna itsekin tunsi sen. Siperialaisen raaka voima, hänen omaan itseensä perustuva, pettämätön varmuutensa oli kuin voidetta avoimiin haavoihin. Hänen "Jumala on minussa" teki todistukset ja vastaväitteet voimattomiksi, kaikki panettelut ja viekkaat salajuonet tehottomiksi.

Kaikkien muiden arvaillessa ja epäillessä hän antoi varmuutta, muiden pelätessä häneltä sai lepoa.

Keisarinna oli tahtonut olla yksin. Mutta kuun kumotus lumisessa yössä, joka harmaana huursi Eremitaashin hopeahohtoisten seinien takana, teki hänet surulliseksi ja karkoitti ajatukset, niin että ne mustien lintujen tavoin lentelivät sinne tänne.

Hän kutsutti Annushkan luokseen. Kunnes tämä tulisi, Aleksandra
Feodorovna meni perintöruhtinaan makuuhuoneeseen.

Aleksei makasi selällään ja hengitti syvään ja rauhallisesti. Pitkät silmäripset varjostivat kalpeita, viime kuukausina painuksiin menneitä poskia. Mutta nuo hirveät kouristukset, kuume — kaikki nuo vanhan bojarisuvun hiipivät ja salassa vaanivat perimykset oli Rasputinin läsnäolo saanut vaimentumaan. Heikkoina, yhä heikompina ne ilmaantuivat epämääräisten ajanjaksojen kuluttua ja hävisivät heti, kun starets laski kätensä pojan pään päälle. Aleksandra Feodorovna kumartui nukkuvan lapsen puoleen.

Perillinen! Sen uuden, henkisen Venäjän hallitsija, jota Rasputin julisti! Kuinka oli hänen elämänsä kuluva? Onnellisestiko? Näiden muurienko sisäpuolella, jotka vielä kuiskailivat palkattujen murhaajien salaisista askelista? Satojen neuvonantajien ympäröimänä, joista ei ainoakaan ihminen voinut sanoa, kuinka moni heidän joukossaan oli kavaltaja?

Poika liikahti. Hänen untaan ei saanut häiritä. Onnellista, onnellista unta!…

"Rasputinilla on mahtavia vihollisia", kertoi neljännestuntia myöhemmin Annushka, joka väsymyksestä väristen kyyrötti tuolilla kamiinin ääressä ja piti mustaa samettipukuaan tiukasti kiedottuna hentojen jäsentensä ympärille.

Keisarinnan myöhäinen kutsu oli säikähdyttänyt hänet hereille hehkuvista unelmista. Hän oli uneksinut Rasputinista, jonka nimi nyt tuli hänen huuliltaan tasaisesti tipahtelevien sadepisaroiden tavoin.

"Vihollisia? En luule tuntevani ketään, joka olisi kyllin mahtava hänet voittamaan."

Aleksandra Feodorovna nauroi. Tylysti ja soinnuttomasti. Uurteet suun ja sierainten välillä tulivat teräviksi ja muistuttivat tuota kauheaa sairautta Livadiassa.

"Ohrana voi olla siunauksellinen laitos. Suuriruhtinaan [Sergei Aleksandrovitshin. — Eräiden huhujen mukaan oli ohranan jäseniä mukana salaliitossa.] kuoleman jälkeen en ole siihen enää luottanut. Sano vain minua epäilijäksi, Annushka. Ja minun mielestäni Rasputin…"

"Hänellä on voimia, joita nuo toiset eivät tunne", päätti hän lauseensa hetken vaitiolon jälkeen. "Hän kyllä kykenee suojelemaan itseään ja Venäjää."

Annushka ojensihe salaa. Huoneen lämmössä, rakasta nimeä lausuttaessa, hän tunsi verensä uudelleen kuumenevan.

"Saastainen muuttuu puhtaaksi, kirous siunaukseksi, kun hän sitä koskettaa. Turmiollinen muuttuu nautinnoksi ja vapauttaa synnistä…"

Annushkan sanat tuntuivat hänestä omituisilta. Häntä vastaan huokui jotakin outoa, joka sai hänet värisemään ja ajoi kylmän virran hänen suoniensa läpi. Samaa, jota huokui Rasputinista, kun hän upotti katseensa keisarinnan silmiin. Tuska ahdisti häntä…

Tietämättä mitä teki hän puristi Annushkan kättä, joka riippui velttona tuolin selkänojalta…

"Tietäisinkö minä enemmän kuin muut? Hän on pyhä mies. Hän on vapahtaja… Ehkä Kristus… Joka tapauksessa hän vapauttaa ruumiin ja sielun niitä kahlehtineista siteistä."

Aleksandra Feodorovna oli päästänyt hänen kätensä irti niin äkkiä, että se kolahti tuolin samettinojalle… Hän nousi seisaalleen, vapisi, astui vaivoin kyeten hillitsemään mielenliikutuksensa pari lyhyttä askelta ikkunaan päin.

Keisarinnan hampaat kalisivat verettömien huulten takana. Mieletön, kauhea ajatus valtasi hänet. Tämän elämän koko alaston, iljettävä rumuus.

Hänen äänensä sävy oli uhkaava ja samalla rukoileva. Erilainen kuin tavallisesti…

Annushkan uneliaat silmät suurenivat hämmästyksestä. Oliko keisarinna sairas?

"Rukoilen sinua!… Eihän se ole totta… Se on inhottavaa! Jo pelkkä ajatuskin on syntiä… Ja minä…?! Voi, syntini… syntini!"

Ikäänkuin näkymättömien käsien pudistelemana hän seisoi keskellä huonetta.

Hänen väsymyksensä oli kuin pois pyyhkäisty. Nyt hän oli aivan hereillä. Ja äkkiä hän oivalsi tilanteen koko vaaran.

"Rasputin on Jumalan välikappale. Kukaan ei sitä epäile. Hän on tullut vapauttamaan Venäjän. Keisarin tähden hän on tullut. Olisiko Jumala valinnut epäpuhtaan aseekseen?"

Hänen puheensa virtasi katkonaisesti ja nopeasti. Hän tunsi poskiensa alkavan hehkua, Rasputinin sytyttämän kiihkomielisen tulen loistavan silmistään.

"Eikö historian pyhiä miehiä ole pilkattu ja häväisty, eikä heitä kuitenkaan ole saatu horjumaan tehtäväänsä täyttäessään. Tunnemmeko me kuolevaiset olennot vaivaisessa sokeudessamme pyhän ja epäpyhän välisen rajan?… Eikö juuri usko poista meistä moitteita ja epäluuloja kuin lahonneita vaatteita…?"

"Herkeä, Annushka. Uskon sinua — Anna minulle anteeksi… Olen väsynyt… Tahdon olla yksin."

Hämillään ja surullisena Annushka meni ovelle… Silloin hän kuuli itseään kutsuttavan takaisin.

Aleksandra Feodorovna oli vaipunut nojatuoliin ja ojensi käsiään hänen jälkeensä.

Annushkan vaaleakiharainen pää kumartui vitkastellen ojennettujen käsien yli.

Helpotuksen hengähdys vavahdutti hänen ruumistaan kuin linnun värähtelevä siivenisku…

Myöhään, Rasputinin lähdettyä, keisari tuli tapaamaan Aleksandra Feodorovnaa, mutta tämä oli nukkuvinaan, rukoiltuaan ja itkettyään pää pieluksiin painettuna ja peläten saavansa vielä kerran kuulla tuon nimen. Mutta kun keisari varovasti kääntyi takaisin, aikoen poistua, nousi keisarinna istumaan ja kutsui häntä nimeltä.

Keisari tuli heti takaisin. Yhdessäolot siperialaisen kanssa synnyttivät hänessä puhumisen tarvetta, halun tarkastella salaperäisiä yliaistillisia voimia jokapäiväisyyden silmälasien lävitse.

Häntä huolestutti myös Aleksein vointi. Eikö ollut omituista, että poika oli kadottanut entisen hilpeän mielensä ja hiiviskeli kalpeana ja posket kuopalle painuneina ympärinsä kuin haamu?

"Kenties aavistus siitä taakasta, joka kerran on painava hänen hartioitaan", sanoi keisarinna.

Keisarin suupielet vavahtivat surullisesti, ja hän pyyhkäisi kädellään hiuksiaan.

"Tohtori Botkinkaan ei voi selittää tuon vaivan omituista luonnetta. Hän puhuu perinnöllisyydestä. Mutta sittenkin… eikö sen äkillinen ilmaantuminen anna aihetta päänpudistuksille?"

"Entä Rasputin?" kysyi hän nopeasti… "Onko hänen luottamuksensa vielä yhtä suuri kuin silloinkin?"

"Kuinka merkillisesti sinä kysyt!" Hänen kätensä herkesivät hetkeksi hyväilystään. "Sanoin hänen Jumalansa hänen persoonallisen suhteensa vuoksi."

"Hän puhuu siitä, millainen Venäjästä tulee…" Aleksandra Feodorovna teki väsyneen eleen.

"Tiedän, että vanhan Venäjän täytyy kukistua, jotta uusi Venäjä voisi syntyä. Ja että sellaiset muutokset ovat tuskallisia."

"Sinä puhut niin merkillisesti… Toden totta! Alan käydä levottomaksi. Sinä vapiset! Huomautukseni Alekseista on kiihoittanut mieltäsi. Anna anteeksi… Voi! Minä… minä… Tohtori Botkin…"

Aleksandra Feodorovna istui suorana vuoteessaan ja koetti kaikin voimin hillitä hampaittensa petollista kalisemista.

"… mutta tohtori Botkinilla ei siinä ole mitään tekemistä. Ei vähintäkään…"

"Olisihan toki typerää väittää, ettei hänen hoitonsa olisi tehnyt sinulle hyvää."

"Minä väitän niin… Ne olivat tuskia, joilla ei ollut edes sitä hyvää puolta, että ne olisivat olleet entisten vikojen sovituksena. Tulisia liekkejä hän valeli ruumiilleni. Vyörytti päälleni jäävuoria. [Viittaus kuumiin ja kylmiin mutakylpyihin.] Hän tahtoi parantaa ruumiini eikä tiennyt, että sielu oli kipeä… juuri sielu."

Hänen äänensä oli hiljainen ja salaperäinen. Keisari tarttui huolestuneena hänen oikeaan käteensä, puristi sitä lujasti molemmilla käsillään, joissa ei ollut hiventäkään Rasputinin jäntevää voimaa.

"Rauhoittua? Hän ei saa tulla takaisin, Nikolai. Kun muistelen tuota halvaustilaa, joka piti jäseniäni kahlittuina ja teki ruumiini avuttomaksi, raajarikoksi, valtaa minut kauhistus. Hän ei saa tulla takaisin."

Keisari kohautti olkapäitään. Äkkiä näytti eräs ajatus juolahtavan hänen mieleensä.

Hänen kurkustaan tunkeutui omituinen ääni. Se voi olla yhtä hyvin voihkaisu kuin naurunpurskahdus.

Aleksandra tempaisi kätensä hänen käsistään. Hän ponnahti pystyyn kuin piiskaniskusta.

Hänen huudahduksensa ilmaisi niin suurta pelkoa, että keisari säikähtyneenä kumartui hänen puoleensa.

Keisarin ääni sai hänet tyyntymään. Hän painoi kyynelten kostuttaman poskensa puolisonsa olkapäätä vastaan. Voihkaisi hiljaa, murtuneesti.

"Ei kukaan minua pakota. Niinhän on aina sanottu. Silloinkin, kun sairaus… kun hoito Nauheimissa näytti lupaavan parantaa minut. Sanottiin, että omassa vallassani oli lähteä sinne toistamiseen. Ettei Saksassa oloni aikaa millään tavoin rajoitettaisi. Että keisarinnan terveyttä oli pidettävä kaikkia muita asioita tärkeämpänä. Minulla oli siis valta menetellä mieleni mukaan. Lasten vain ei sallittu tulla mukaani."

"Anna minulle anteeksi, Nikolai! Tiedän, että sanani tuottavat sinulle tuskaa. Anna anteeksi! Minä olen huono puoliso."

Keisarin onnistui painaa hänet takaisin vuoteelle. Intohimoinen mielenpurkaus oli hänet uuvuttanut. Hiljaa itkien hän painoi liinaa kasvoilleen.

"Ei mitään ole tapahtuva ilman nimenomaista toivomustasi, Aleksandra.
Ja Rasputin —"

"Olenko puhunut häntä vastaan? En! En! Hän on pyhä mies! Hän on Kristus! Hän on vapauttava Venäjän… ilman sotaa! Uusi Venäjä!" Sanat virtasivat sekavasti hänen huuliltaan. Annushkan kiihkomieliset kasvot olivat hänen sielunsa edessä. Hän pelkäsi niitä kasvoja. Hän pelkäsi Rasputinia, vapauttajaa.

Rasputin opetti, ettei sieluja hengen valtakuntaan valmistanut kristillinen kieltäytymys, vaan nauttimisen ilon ja rohkeuden suuruus, antautuminen Jumalan voimalle, joka hänessä asui.

Oliko ihme, että hänen puheensa houkuttava voima sai hovinaiset valtoihinsa? Että tämän hovin seinien sisällä leijaileva juonien, verenhajun ja kummallisten haaveiden myrkyttämä ilma edisti niiden kukkien kasvua, joiden olemassaololle kahdennenkymmenennen vuosisadan valistuneet päät hymyilivät kuin jollekin rohkean mielikuvituksen synnyttämälle sadulle?

Että keisarinna, perintöruhtinaan ihmeellisten parantamisesitysten sokaisemana, jolloin Rasputin käsien päällepanemisella poisti hermostuksen puuskat, keisarin lapsellisen uskon hämmentämänä, joka lujasti uskoi, että starets oli vapahtaja, ja antoi munkin neuvojen määrätä kaikki päätöksensä, — oliko ihme, että Aleksandra Feodorovna, samoin kuin hänen ympäristönsä, joutui tämän ihmeellisen henkilön salaperäiseen tenhopiiriin?

Hän oli nainen, jonka voima oli murtunut, joka oli kykenemätön vastustamaan voimakkaita vaikutuksia.

Kaikkien sieluntaistelujen, kaiken lannistavan epäilyksen jälkeen hän oli saavuttanut rauhan. Hypnoosin tuoman rauhan.

Eivätkö munkin teot puhuneet kyllin kuuluvasti hänen vaelluksensa puhtauden puolesta? Eikö hän vaatinut rauhaa, jolle Venäjän onni oli rakentuva? Eikö keisarinna nähnyt Annushkan kulkevan palavin silmin ja hymyilevin huulin kuin sellainen, joka on erkaantunut tästä maallisesta surujen alhosta?

"Minä olen löytänyt sieluni autuuden", oli rouva Vyrubovalla tapana vastata uteleviin tahi sääliviin kysymyksiin. "Pelastuksen valo on koittanut. Minun elämäni ja ajatukseni ovat Jumalan turvissa…"

Aleksandra Feodorovna tunsi tuskaa siitä, että oli kaukana jumalallisesta, ja tuskaan sekoittui kateutta ja kaipuuta.

Hänellä ei ollut pienintäkään aavistusta siitä, mitä Pietarin seurapiireissä kerrottiin rouva Vyrubovasta. Ei vähäisintäkään tietoa niistä häväistysjutuista, jotka liittyivät Annushkan nimeen ja painoivat varsin epäpyhän leiman hänen suhteeseensa Rasputiniin. Hän ei koskaan kuullut niitä pahoja kieliä, jotka kutsuivat munkkia petkuttajaksi ja petollisin käsin raastoivat hänen raa'at, epäsiveelliset elämäntapansa päivänvaloon. Jotka eivät kammonneet väittää, että rouva Vyrubova salaa sekoitti myrkkyä perintöruhtinaan ruokiin, saadakseen aikaan noita hermostuneita kiihoituskohtauksia, jotta munkin parannustaito pääsisi esiintymään entistä ihmeellisempänä.

Toisiakin vihollisia ilmestyi siperialaiselle. Näiden vaarattomien, henkilökohtaisten vihannesten rinnalle tuli valtiollisia, jotka juonittelijain kuulumattomin askelin hiiviskelivät Pietarin salongeissa.

Oivaltaen munkin suuren, sotaisia tarkoituksia vierovan vaikutuksen, se työskenteli kaikin keinoin hänen kukistamisekseen.

Toistaiseksi olivat keinot vielä pettäneet. Mutta eihän kypsä hedelmä voinut pudota puusta samalla kertaa kuin variseva kukka. Siihen tarvittiin aikaa… aikaa…

Mutta aika, joka torjumattomasti, luistavin askelin kulki ikuisesti samaa rataansa, toi salamoita ja ukkosilmoja helmassaan. Ihmiskäsien valmistamia…

Turmiollinen teko seurasi turmiollista ajatusta. Kukaan ei voinut sanoa, kenessä se ajatus ensiksi kypsyi. Kaikki ajattelivat sitä yhtaikaa, se hirvitti jokaista kuin alkuvoimien synnyttämä luonnonmullistus.

Mutta siinä ei ollut mitään jumalallista. Se näytti taitavien ihmiskäsien kutomalta monisilmäiseltä verkolta.

Balkanilaisesta selkkauksesta tuli sytyttävä soihtu, jonka liekkiä Englanti piti vireillä. Liian kauan sen oli täytynyt toimettomana katsella Saksan laivaston kasvua, Saksan vaurastuvaa siirtomaapolitiikkaa. Nyt antoi huolellisesti valmisteltu murhayritys sysäyksen…

Sota syttyi ja vyörytti suunnattoman kiihtymyksen aallot yli koko
Venäjänmaan…

Epäröiden oli Nikolai myöntynyt sotapuolueen tahtoon, Englannin salaiseen, Balkanin kansojen turvattomuutta toitottavaan yllytykseen, liittolaisensa, Ranskan, kostotuumiin, joka juuri sitä ennen tasavaltansa edustajan suun kautta oli kaikuvin sanoin Nevan rannoilla julistanut kansallista veljeytymistä.

Mutta kun Rasputinin laimentumaton talonpojanvaisto alkoi vainuta vastapuoleen vallan kasvavan, oli profeetan ääni äkkiä vaiennut.

Hän vetäytyi takaisin, vaikeni… Antoi keisarin näennäisesti tahallaan luisua suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitshin käsiin.

Kävi samoin, kuin oli käynyt muutamia vuosia sitä ennen. Äkisti liekkiin leimahtanut kansallistunto sai ihmeellisesti kaikki kansalliset voimat liittymään yhteen. Yksinvalta-aate sai vielä kerran uutta voimaa… Vielä kerran ilmautui keisarille tilaisuus valloittaa takaisin kansansa sydämet, jotka hänen vuosikausia kestänyt kylmäkiskoisuutensa ja anteeksiantamattomat poliittiset virheensä olivat hänestä vieroittaneet.

Hän jätti tilaisuuden käyttämättä, antoi osan hallitsijan kansansuosiosta siirtyä suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitshille, jonka häikäilemätön luonne erinomaisesti kävi yhteen kansan keinotekoisesti kiihoitetun mielialan kanssa.

Muutamat näennäiset saavutukset Itä-Preussissa suurennettiin vaikuttaviksi voitoiksi, jotka häikäisivät keisarin heikot aivot.

Aleksandra Feodorovna eli näinä aikoina kuin unessa, jonkinlaisessa huumeessa.

Hänen surullinen, kivettynyt hymyilynsä oli kuin synkkä ennustus näiden aikojen äärimmilleen kohonneessa tilassa. Se häiritsi ja oudostutti. Ihmiset vaativat riemua, hurmausta, jotakin tavatonta.

Maria Feodorovna, joka Saksan keisarin mieskohtaisen ritarillisuuden ansiosta oli välttänyt pidätetyksi joutumisen, päästi intohimoisen saksalaisvihansa lähteet valloilleen ja saavutti eräänlaista halpahintaista suosiota, jonka kirkkauden rinnalla Aleksandra Feodorovnan pienoinen, vaatimaton tuike himmentyi vielä entistä enemmän.

Keisarinnan jäykkyys, harvasanaisuus loukkasi mieliä. Ihmiset olivat siksi epäjohdonmukaisia, että tunsivat tyytymättömyyttä entisen saksalaisen prinsessan vaitiolon tähden ja vaativat luonnottomia.

Eräänä lämpimänä päivänä alkusyksyllä ajoivat keisarilliset vaunut pitkin Nevski Prospektia.

Keisarinna, suuriruhtinatar Olga ja rouva Vyrubova palasivat sairaalakäynniltä.

Ensimäiset haavoittuneet olivat saapuneet… Ruskeita, parrakkaita, hurjannäköisiä ja samalla raskasmielisiä kasvoja lepäsi hohtavan valkeilla pieluksilla, joiden yllä leijaili veren ja desinfisioimisaineiden äitelä haju. Useiden piirteet muistuttivat epämääräisesti Rasputinia…

Nuo kolme vaunuissa istujaa olivat vaiti. Annushka tuijotti haaveksien eteensä. Suuriruhtinatar, jonka kapeilla, kalpeilla kasvoilla oli ihmeteltävä yhtäläisyys äidin piirteiden kanssa, siristeli ärtyisen näköisenä silmiään kirkkaassa auringonpaisteessa, joka lankesi hohtavina kostealle asfaltille. Kova piirre, joka huomaamattomasti oli hiipinyt hänen nuorille kasvoilleen, oli karkoittanut niistä herttaisen tyttömäisyyden ja teki hänet miettiväisen näköiseksi kuin elon syksyyn ehtineen naisen.

Keisarinna istui jäykkänä ja suorana. Auringon valo tunkeutui pingoitetun päivänvarjon vihreän silkin lävitse ja loi hänen liikkumattomille kasvoilleen himmeätä hohdetta.

Kadulla liikkui vain harvoja kulkijoita. Jotkut uteliaat pysähtyivät ja katsoivat keisarillisten vaunujen jälkeen. Ei kajahtanut ainoatakaan eläköön-huutoa.

Keisarinnan huulille ilmestyi äkkiä hymy. Raukea, surumielinen.
Ikäänkuin joku erityinen ajatus olisi herännyt hänen mielessään.

"Me saamme tietää niin vähän", valitti hän… "Sanotaan parhaillaan taisteltavan. Kukaan ei tiedä mitään."

"Punaiselle ristille lahjoitettuja sairassijoja ei saisi minulle toimittaa virallista tietä", jatkoi keisarinna. "Tällä tavoin saan vuoteita kovin vähän, ja minä pelkään, että tulen tarvitsemaan niitä paljon."

"Rasputin oleskelee Kasanin seuduilla", sanoi hän hetken vaitiolon jälkeen. "Sanotaan hänen aikovan palata tänne."

Annushka pidätti hengitystään, jottei se häntä ilmaisisi. Staretsin nimi oli kuin sähkökipinä, jonka pelkkä koskettaminen pani jännittyneet jäsenet vavahtamaan. Mutta hän hillitsi itsensä. Aavistaen valtiattarensa ajatukset hän puki ne omiin sanoihinsa.

Aleksandra Feodorovna piti huulensa lujasti yhteenpuristettuina.
Pelkäsikö hän Annushkan sanoja?

Se yö, jolloin hän oli kirkaissut epäilyksien raastamana, oli ollut ja mennyt. Rasputin oli julistanut sodan tulevan… oli varoittanut siitä.

Pisara pisaralta, kuin puro, joka pelkää joka hetki ehtyvänsä, tihkui tieto Tannenbergissä kärsitystä tappiosta valtakunnan sisäosiin. Sotapuolue, joka vielä vähäistä ennen oli riemuinnut, sai merkitä ensimäisen suuren, sisäpoliittisen tappion tileihinsä.

Keisari antoi epäsuosionsa koko ankaruudessaan kohdata Nikolai Nikolajevitshia, turvautui, kuten aina neuvottomaksi joutuessaan, mystillisiin voimiin ja rukoili munkki Rasputinia palaamaan.

Liekehtivä, voitonriemuinen hymy leveän, himokkaan suunsa ympärillä siperialainen palasi Pietariin. Hän näytti kookkaammalta, hänen vartalonsa jäykemmältä kuin ennen. Kasvot olivat laihtuneet, irstailujen kuluttamat, ja silmien hehku oli voimakkaampi, vastustamattomampi. Hänen olemustaan ympäröi legendojen täyttämä ilmakehä.

Kun keisari toivottaessaan hänet tervetulleeksi suuteli hänen kättään, huomasi Rasputin hänen keisarillisen majesteettinsa hermostuneisuuden yltyneen. Oikean posken värähtely oli käynyt huomattavammaksi, silmien räpytys häiritseväksi.

Hän totesi sen kylmäkiskoisesti, kuin minkäkin sivuseikan. Ei hän ollut keisarin tähden tullut Pietariin. Toiset tehtävät kutsuivat häntä. Toiset…

"Olen maailman onnettomin ihminen, isäni… Neuvonantajani ovat minut pettäneet. Kaikki… paitsi sinua!"

"Jumalan henki alkaa taas voittaa", sanoi Rasputin. "Pyhän Venäjä-äidin haavat parannetaan… Hyvä ja ilo pääsevät voitolle."

Keisari kohautti olkapäitään. Hänen alakuloiset silmänsä kutistuivat kokoon, ikäänkuin äkillinen valo olisi niihin koskenut.

"Mikä on hyvä? Mikä on paha?" kysyi hän väsyneesti. "Minä en sitä enää tiedä. Ellei tämä sota ollut hyvä…"

"Sinä nimität heitä toisin. Ja sinä uskot niiden lupauksiin, jotka kietovat sinut verkkoonsa…"

Se kuului jyrkältä ja järkkymättömältä. Rasputin tiesi, että hänen valtansa osaksi riippui johdonmukaisuudesta ja jyrkkyydestä, ja hän käytti tätä tietoa hyväkseen.

Poistuessaan keisarin työhuoneesta hän kohtasi rouva Vyrubovan. Tämä oli odottanut häntä. Kädet hervottomasti riippuen pitkin kupeita hän seisoi kumartunein päin munkin edessä odottaen hänen siunaustaan. Äkkiä hän vaipui polvilleen ja painoi kasvonsa munkin tummaan kaapuun.

Rasputin tunsi, kuinka naisen jäsenet vapisivat, ja tuo vapiseminen levisi sähkövirran tavoin hänen kaapunsa poimuissa. Hänelle teki hyvää saada tämä todiste vallastaan naissydämiin. Hän nosti Vyrubovan pystyyn, hiveli hänen tukkaansa ja tiedusteli keisarinnan vointia.

"Hän voi hyvin. Tarkoitan… näyttää siltä… Olosuhteisiin verraten.
Aleksein vointi on parantunut. Se vaikuttaa paljon."

Hän puhui epävarmasti, ikäänkuin taistellen sisäistä vastahakoisuutta vastaan.

Munkki ei siitä välittänyt. Hän oli liiaksi itsekäs ja vaistoihminen vaivautuakseen seuraamaan muiden erilaisia sielunliikkeitä. Tieto perintöruhtinaan voinnista kiinnitti hänen mieltään. Aleksein vointi oli hyvä!

Tässä täytyi käyttää kaikki keinot, jottei kadottaisi käsistään keisarinnan sydämen avainta…

Kahta päivää myöhemmin perintöruhtinas sairastui. Rasputin kutsuttiin paikalle. Hän astui voittajan hymy huulillaan keisarinnan huoneisiin ja masensi sairauden pahan hengen.

Aleksandra Feodorovna, joka murheellisena oli seisonut poikansa vuoteen vieressä, kiitti häntä kyynelten tukahduttamalla äänellä. Munkki huomasi, että keisarinna katsoi häntä toisella tavalla kuin ennen, että hänen katseeseensa oli tullut jotakin nöyrää ja anovaa.

Sota, joka kiihoitti Venäjän sotalaumoja Saksaa vastaan, oli tehnyt Aleksandra Feodorovnan entistä yksinäisemmäksi. Hän oli kuin puu, jonka juuria alettiin katkoa. Pystyssä pysyäkseen hän tarrautui kiinni kaikkeen, mikä hänestä näytti antavan tukea. Koetti etsiä rauhaa Jumalassa ja aavisti hämärästi, ettei se Jumala, jota hän etsi, voinut olla hänen Jumalansa.

Hän oli valtiollisen pulan päivinä kaivannut Rasputinia ja lohdutuksen sanoja, kärsinyt kuullessaan peiteltyjä varoituksia väärästä profeetasta ja verhottuja panetteluja ja tunsi nyt, kuinka munkin läsnäolo sai hänen sielunsa salatut lähteet uudelleen pulppuamaan.

Kaikki häntä ympäröivät ihmiset tavoittelivat itsekkäitä päämääriä.
Ainoastaan tämä tahtoi hyvää.

Hän oli Kristus, vapahtaja — joka oli pelastava tulevalle tsaarille uuden Venäjän.

Keisarinnan kyynelet kastelivat Rasputinin käsiä. Munkki ei vetänyt niitä pois. Seisoi liikkumatta, antaen lämpimien kastepisaroiden tipahdella paksun suoniverkon peittämille käsilleen…

Ihmeellistä, ennentuntematonta huimausta! Keisarinna! Vallantunne huumasi hänet. Mikä voitto! Täytyihän hänen olla valittu, hänen, jolle tällaista saattoi tapahtua!

Ruhtinatar Obolenskajan jäykkä, virallinen ilme sai hänen ajatuksensa jälleen selviämään. Hän taivutti päätään ja mutisi siunauksen…

Tultuaan ulos etuhuoneeseen hän sanoi itseään narriksi, joka ei osaa käyttää tilaisuutta.

Hän meni hitain askelin omiin huoneisiinsa. Ne olivat kylmät ja tuntuivat autioilta. Niistä huokui kauan asumattomina olleiden huoneiden sieluttomuus…

Sohvalta nousi naisolento. Annushka. Rasputin ei ollut häntä huomaavinaan. Sellaisin elein, jotka ilmaisivat liian paljon rauhallista arvokkuutta näyttääkseen luonnollisilta, hän laskeutui polvilleen rukousjakkaran eteen.

Palavin silmin hän katseli munkkia… näki, kuinka tämän kädet alkoivat levottomasti liikahdella ja katse lipui hajamielisesti pitkin jakkaran koristeleikkauksia.

Tyyny oli poissa. Hän oli ottanut sen mukaansa Kasaniin. Nyt sen puuttuminen lamautti hänet. Hän nousi huoahtaen…

Vyrubova istui kyyristyneenä sohvan tiikerinnahalla peitetyllä käsinojalla. Hänen hiuslaitteensa oli huolimattomasti järjestettynä; yksi suortuva oli irtautunut ja valahtanut kaulalle raskaana kiemurana.

Rasputin antoi käsiensä vaipua hänen hartioiltaan. Katsoi häneen jäykästi, uhkaavasti.

Annushka ei vastannut, kyyristyi vain kuin iskun saanut. Mutta munkki työnsi kyllästyneenä hänet luotaan. Käski hänen poistua…

Hän tahtoi olla yksin. Tahtoi nauttia yhteydestä Jumalan kanssa. Eikö jo ollut aika sen nuoren sanomalehtinaisen tulla, jonka keinahtelevaan käyntiin hän oli tänään Nevskillä ihastunut?

Rasputin jäi kirjoituspöytänsä ääreen odottamaan nojaten mahtavaa päätään käsiinsä ja miettien omaa elämäänsä. Tätä elämää, joka oli ihmeellinen kuin jokin vanha siperialainen satu, joka kertoi maalaispojan kohoamisesta keisarin istuimelle.

Valtaistuin? Eikö se ollut todellisuutta? Todellisempaa kuin sadun kuviteltu todellisuus?

Hän nousi seisomaan. Nojaten leveitä käsiään kirjoituspöydän reunoihin hän katseli myöhäisen iltapäivän hiljakseen sammuvaa värileikkiä.

Hän nauroi itsekseen, äänettömästi ja voitonriemuisesti. Mitä keisarilla enää oli vallasta jäljellä muuta kuin nimi ja joukkio preobrashenskilaisia? Rasputin, talonpojan poika, oli keisarina. Nuoret prinsessat polvistuivat hänen eteensä ja antoivat hänen talonpoikaiskäsiensä siunaten koskettaa kauniita päitään…

Karkeat kädet penkoivat kirjoituspöydän laatikossa. Vetivät sieltä esiin paperin. Se oli valkea, vasemmassa nurkassa tyypillinen pyhänkuva, ja sille oli kirjoitettu hermostuneen naisen käsialalla…

Keisarinna Aleksandra Feodorovna, Jumalaa etsivä ja kaipaava,
Rasputinille, munkille… [Seuraava kirje tavattiin Rasputinin
asunnosta hänen murhansa jälkeen.]

"Kuvaamaton oli ilomme siitä, että Sinä, suuresti rakastettu, olit luonamme. Kuinka voinkaan Sinua kaikesta kyllin kiittää; en voinut puhua, en kuulla, tajusin vain valtavan tunteen. Sinä olet kanssamme, tahtoisin vain laskea pääni olkapäätäsi vasten ja siihen nukahtaa, rauhallisesti, levollisesti, kaikkialla ympärillä rauha, sielu kaukana poissa, kuka tietää missä. Sinä olet sen ottanut mukaasi sinne, mihin se halajaa. Kiitos Sinulle tästä unohduksen hetkestä. Mutta sitten, kuinka se kärsiikään, kaipaa sinne ja sinun luoksesi, Sinun, Suuren. Miksi Sinua nimittäisin? Sinä olet meille kaikki. Anna minulle anteeksi, opettajani, minä käsitän, tiedän, että olen tehnyt ja yhä teen syntiä. Anna anteeksi ja ole kärsivällinen, minä ponnistelen tullakseni paremmaksi, mutta se ei minulle onnistu. Tiedän kyllä, että monessa asiassa menettelen ja ajattelen väärin; tahtoisin kaikesta sielustani olla hyvä kristitty, hyvä ihminen; mutta se on sittenkin niin vaikeata… Kuinka kovasti täytyykään taistella huonoja tottumuksiaan vastaan! Mutta Sinä autat minua, et hylkää minua. Olen heikko ja rakastan ainoastaan Sinua, uskon yksin Sinuun. Auta Annushkaammekin. Hänen on niin vaikea olla. Hän pyysi, etten kirjoittaisi hänestä mitään; en siis kirjoitakaan enempää.

Sinä tiedät kuitenkin kaikki. Suokoon Jumala meille pikaisen
jälleennäkemisen ilon!…

Rasputin antoi kirjeen vaipua. Hänen kätensä vapisivat. Tajusiko tuo Tobolskin mies kiusatun naissydämen suuren kaipuun? Hän seisoi yhä nojaten kirjoituspöydän mahonkireunaan ja tuijotti eteensä…

Ulkona häipyivät värit. Syyspäivän varhainen hämy leijaili kupoolien ympärillä. Suihkukaivoissa solisi vesi. Ruusunvärisiä pilviä purjehti linnunsiipien tavoin hiljaisella, kalpeansinisellä taivaalla.

Siperialaisen silmiin syttyi synkkä, vaarallinen loiste. Hän ojensi kätensä ikäänkuin tarttuakseen johonkin, vetääkseen alas luokseen…

Äkkiä hän hätkähti. Askelia etuhuoneessa. Kuiskauksia…
Keinuvalanteinen nainen… ah!

Tyytyväinen, kyynillinen piirre ilmestyi hänen suunsa ympärille. Hän sulki nopeasti kirjeen. Tasoitti kaapunsa laskokset. Astui hitaasti, juhlallisin askelin ovelle… päästääkseen aran kolkuttajan sisään.

Aleksandra Feodorovna jakoi päivänsä käynteihin sairaaloissa, oleskeluun lastensa luona ja mystillisiin hartausharjoituksiin Rasputinin seurassa.

Nämä hartaushetket olivat syntyneet keisarin aloitteesta. Hänen sairaalloisuuteen saakka kehittynyt taipumuksensa kaikkeen mystilliseen sai rauhan ainoastaan, kun hänen esi-isäinsä henget puhuivat hänelle Rasputinin suun kautta, hyväksyivät hänen tekonsa ja ennustivat onnekkaita tapahtumia…

Tosiasiallisesti ei poliittinen tilanne sillä hetkellä ollutkaan toivoton. Tannenberg, josta saksalaisen Hindenburgin voittokulku oli alkanut, voitiin kuitata, tasoittaa niillä määrättömillä laumoilla, jotka valtakunnan itäosista vyöryivät länttä kohti.

Toisin oli asian laita ennen ollut taistelussa keltaista rotua vastaan. Silloin Venäjä oli ollut varustautumaton jättiläinen, jonka suojaton voima murtui, silloin oli taistelu ollut tylsien ja sokeiden joukkojen järjestämätöntä, umpimähkäistä vyörymistä…

Nyt oli havaittavissa järjestely, jota johdettiin Lontoosta. Ja tässä tiedettiin käytävän epätasaista taistelua, jossa kaikkien voitonmahdollisuuksien tietenkin täytyi joutua enemmistön puolelle.

Tiedot sotanäyttämöiltä tuntuivat kuitenkin ristiriitaisilta. Eivät toivottomilta… Eivät vielä…

Saksalaisten rintama oli muodostunut muuriksi joka hitaasti ja teräksisenä työntyi Venäjän sisään. Kerskuva linnoitusvyö katkesi, tarjosi hyökkääjille tervetulleita aukkoja, joista kenttäharmaat hyökyaallot tulvivat esiin.

Varsova oli mennyt. Nikolai Nikolajevitsh epäsuosiossa… Huhuja saksalaisten etenemisestä Pietaria kohti levisi lakkaamatta kaikkiin kansankerroksiin.

Keisariperhe oli lähtenyt Moskovaan. Asiaintilan salaamiseksi vältettiin selittämästä matkaa paoksi. Rasputin seurasi keisarillisia. Keisarin pyynnöstä, joka lausui julki keisarinnan salaisen toivomuksen.

Aleksandra Feodorovna rukoili Blagovieshtshenskin tuomiokirkon Jumalanäidin kuvan edessä. Madonna hymyili, samoin kuin oli hymyillyt vuosia sitä ennen, silmät suurina, lempeästi ja lupaavasti. Mutta hänen hymynsä ei antanut mitään lohdutusta.

Aleksandra Feodorovna painoi ristiinpantuja käsiään kuumaa otsaansa vasten. Hän tunsi veren suonissaan kohisevan, tykyttävän pelokkaasti ohimoita vasten.

Hän ei sitä tiennyt. Mutta hän tunsi, kuinka Livadian aikuinen tila jälleen palasi. Musta kummitus, joka kita ammollaan ilmestyi hänen viereensä.

Kuka oli nuo sanat lausunut? Hän ei sitä enää tiennyt. Hänen ajatustensa alituinen nousu ja lasku oli heikontanut hänen muistinsa. Hän tunsi vain hirviön hengityksen…

Eikö hän ollut mahtavampi kuin Jumalanäiti, jonka lupaukset olivat jääneet tyhjiksi sanoiksi? Eikö hän ollut jo tuolloin seisonut Sarovin pyhän Serafinin haudalla?

Aleksandra Feodorovnan silmät hohtivat riippulampun valossa, joka loi pettävää punaa hänen kalpeille kasvoilleen.

Hänen jalkansa olivat käyneet raskaiksi, niissä tuntui tuo omituinen puutumus, joka tavallisesti ilmestyi ennen täydellistä lamautumista.

Hän tapaili vieressään seisovan Vyrubovan käsivartta. Ja tunsi, kuinka Annushka äkkiä hätkähti, ennenkuin malttoi mielensä ja tarjosi keisarinnalle käsivartensa tueksi.

"Rasputin", täydensi hän. Hänen äänensävyssään oli omituista, purevaa ivaa.

"Olet onneton?… Palaan äskeiseen huomautukseesi: kuka meistä olisi onnellinen, Annushka?"

Rouva Vyrubova ei vastannut. Hänen kasvonsa hehkuivat. Häpeästä, epätoivosta…

Aleksandra Feodorovna oli puhdas. Ehkei hän koskaan ymmärtäisi syntisen tunnustusta? Ei koskaan, ei koskaan… Hän ei koskaan saisi aavistaa…

Eikä hän koskaan aavistaisikaan mitään. Tapahtuihan aivan keisarinnan huoneiden vieressä pöyristyttäviä asioita, joita Aleksandra Feodorovna sokeudessaan ei huomannut.

Ajatus, joka aikaisemmin oli kuohuttanut Annushkan mieltä, rauhoitti hänet nyt. Puhdisti hänet omissa silmissään. Eihän häntä synti painanut. Puhtaalle antautuminenhan tiesi vapautusta, sovitusta. Sielu liiteli saastattomana erilleen ruumiin yhteydestä…

Annushka Vyrubova ei olisi suonut kanssasisartensa tulla osallisiksi Rasputin armosta. Ei keisarinnankaan… Hänen mieltään kidutti, kun hän näki munkin siunaten kumartuvan keisarinnan puoleen.

Annushka Vyrubova oli käynyt häijyksi ja pikkumaiseksi. Hän häpesi sitä eikä kuitenkaan löytänyt keinoja sen voittamiseksi. Hänen rakkautensa Rasputiniin oli sairaalloista ja tyydyttämätöntä. Hän oli tahdoton nukke munkin käsissä.

Keisarinnakin oli siperialaisen vallassa. Mutta hän oli puoliso… äiti… Eikä muuta tahtonut kuin olla hyvä ja piti munkkia välikappaleena siksi tullakseen…

"… Toive, joka ei oikein sovi keisarinnalle", oli kreivitär
Apraksinilla tapana pilkallisesti huomauttaa.

Annushka puristi huulensa yhteen. Hän tunsi mielipahaa siitä, ettei keisarinnaa ymmärretty ja ettei hän itse enää voinut häntä palvella rajattomalla alttiudella…

Mitä selvemmäksi epäsuotuisa tilanne sotanäyttämöllä kävi kotiinjääneille, sitä enemmän keisarinna menetti suosiotaan.

Japanin sodan aikana hän oli ollut kulissien takana, kylmänä katselijana, joka välinpitämättömänä ja hiukan surullisena seurasi tapahtumien kehittymistä. Mutta nyt hänelle koetettiin antaa toimiva osa…

Nelisopimusvallat taistelivat Rasputinia vastaan, joka vaikutti tsaarin luona rauhan hyväksi ja jonka toiveet saada äänensä kuuluville yhä lisääntyivät. Ne saivat Rasputinin kotimaisista, mieskohtaisista vastustajista mahtavia liittolaisia.

Venäjää, joka tunsi valkean tsaarin yksinvaltiuden horjuvan, kuohutti väärän Kristuksen vielä pahempi ja sietämättömämpi yksinvaltius.

Rasputinin valta oli kohonnut korkeimmilleen. Hän oli valtakunnan todellinen itsevaltias. Hänen kätensä muokkasivat tsaarin tahtoa, itsekkäiden, julmien tahi luonnottomien mielihalujen mukaan. Hänen suunsa häpäisi naiset, jotka joutuivat hänen tenhopiiriinsä, saastutti avioliittoja, ajoi jalosukuisia ihmisiä paheiden tielle. Pari kömpelöä, hänen kynästään lähtenyttä piirtoa riitti nimittämään kuvernöörejä, erottamaan ministerejä, telkeämään moitteettomia kansalaisia Pähkinälinnan koppeihin tahi karkoittamaan heitä Siperiaan… Kenties ei ollutkaan vain sairaiden aivojen ansiota, että usko hänen jumalallisuuteensa kasvoi ja sai muotoja, jotka väkisinkin herättivät kauhua ja inhoa kansan terveessä mielessä.

Hänen entisiä kannattajiaan luopui hänestä; lukemattomien petettyjen naisholhokkien haikea tuska vaihtui hehkuvaksi vihaksi, kiroukset ja nyrkkiinpuristetut kädet osoittivat uuden Messiaan astumaa tietä…

Käsi kädessä yleisen katkeroitumisen kanssa kävi vieraantuminen keisariparista.

Tässäkin oli Englanti tulta lietsomassa. Sen kätyrit muokkasivat yleistä mielipidettä ja sanomalehdistöä, laskivat majesteeteista liikkeelle taidokkaasti sepitettyjä naurettavuuksia ja vielä pahempiakin asioita, pujahtivat vallankumouksellisten kokouksiin järjestämään mellakoita ja palatsivallankumouksia, punoivat salajuonia suuriruhtinaiden kanssa ja verhoutuivat keisarin edessä mitä auliimman ystävyyden valhevaippaan.

Suojellakseen keisaria vallankumouspuolueen vehkeiltä oli Englannin lähettiläs, Buchanan, toimittanut englantilaisia salapoliiseja palatsivakoilijain avuksi.

Keisari oli kiitollisena ottanut vastaan englantilaisen liittolaisensa ystävyydenosoituksen aavistamatta, että noilla hämärillä, äänettömästi liikuskelevilla olennoilla oli muitakin tehtäviä kuin suojella hallitsijaa, jonka Englannin mielivalta saattoi syöstä valtaistuimelta.

Nikolai heikko, Nikolai horjuvainen oli ollut Englannin vallanpitäjille varsin tervetullut liittolainen.

Nyt tuo heikko mies oli saanut tahdon, joka oli nimeltä Rasputin ja asettui vastustamaan kanaalintakaisia pyrkimyksiä..

Mitä munkin siveettömyys ja tarunomaisuutta lähentelevä mielivaltaisuus ei ollut kyennyt aikaansaamaan, sen teki hänen englantilaisvastainen toimintansa…

Salaliiton langat yhtyivät Buchananin kädessä. Käytettiin tarkoituksen hyväksi erästä nuoren ruhtinas Jusupovin ja Rasputinin välistä yhteentörmäystä, jotta saatiin toimeenpanoväline. Järjestäjät olivat kyllin älykkäitä ja valtioviisaita kietoakseen salahankkeeseen keisariperheen läheisiä sukulaisia, Dmitri Pavlovitshin ja Aleksei Mihailovitshin, sitoen tsaarin kädet läheisen sukulaisuussuhteen avulla, — kyllin kaukonäköisiä pitääkseen Siperiaa ja Pähkinälinnaa helposti avattavina vankiloina.

Englanti vaati munkki Rasputinin verta. Se työnsi eteensä kolmannen, jottei olisi suotta menettänyt tsaarin myötätuntoa. Peittääkseen maailman silmien edessä salamurhaajan kasvot hurskaan hyveen naamiolla…

Ruhtinas Feliks Jusupovin vieraspidoissa murhattiin Grigori Jefimovitsh Rasputin, uuden, henkisen Venäjän profeetta. Jälkien peittämiseksi hänen ruumiinsa heitettiin eräältä Neva-joen sillalta jäätyneeseen virtaan. Kun vesi roiskahti raskaan esineen siihen pudotessa, kääntyi Feliks Jusupov kauhun ja inhon ilmein seuralaiseensa.

Viittoihinsa kääriytyneinä he haparoivat pois sillalta, jota katulyhdyn punertava liekki niukasti valaisi…

Alhaalla huuhtoivat aallot kyhmyisiä käsiä, jotka olivat pidelleet
Venäjän valtikkaa.

Tsarskoje Selon yllä lepäsi talvinen usva. Aleksanterinpalatsin puisto oli kuin harson peittämänä, jonka huurteisesta verkosta kuului varisten alakuloista raakkunaa.

Kenraali Trepov oli jo tunnin aikaa viipynyt tsaarin luona. Annushka Vyrubova oli nähnyt hänen astuvan autostaan; hänestä oli tuntunut, että kenraalin tuomat tiedot varmaankin olivat vakavaa ja surullista laatua.

Hän tunsi omituista rauhattomuutta. Hän kaipasi Rasputinia. Ei ollut moneen päivään häntä nähnyt; Rasputin karttoi häntä, käski ilmoittaa, ettei ollut saapuvilla, syytti kiireellisiä asioita. Tapa, jolla hän kohteli Annushkaa, todisti lohdutonta kylmyyttä.

Hän oli Rasputinille yhdentekevä. Rasputin jätti hänet tielle kuin jonkin käytetyn, tarpeettoman. Voiko toisin ollakaan?…

Annushkaa värisytti. Tämä yksinäisyys oli kauheata. Mieleen tuli ajatuksia…

Hän painoi kämmenensä vastakkain ja alkoi taas katsella ulos hiljaisen päivän loppumattomaan harmauteen. Hänen asemansa toivottomuus lannisti hänet. Ja hän oli näkevinhän siinä Venäjän toivottoman kohtalon tunnuskuvan.

Horjumista, ryhdittömyyttä, sisäistä mädännäisyyttä. Lakkaamattomat korkeimpien ja tärkeimpien virkamiesten vaihtumiset. Hämmennystä duumassa, istuntojen lykkäämisiä, vastustusta tsaarivaltaa vastaan.

Ehkä vain Japanin sodan aikuisten tapausten toistumista. Tai sitä kirkastumista, josta Rasputin oli puhunut.

Verta vuoti! Hän nauroi itsekseen. Hysteeristä, sekavaa naurua! Sen sävy säikähdytti häntä, hänen vartalonsa vaipui taas kokoon, ja hän vajosi hetkeksi mietteisiin kulmat rypyssä. Sitten hän nousi ja lähti huoneesta.

Pelihuoneessa kreivitär Apraksin antoi palvelijoille määräyksiä.
Punaisen ristin johtajatarta odotettiin iltapäivällä palatsiin.

"Päiväjärjestyksessä on joukko tärkeitä kohtia", sanoi kreivitär.
"Keisarinna on ilmaissut halunsa itse tutustua asioihin."

Annushka mutisi jotakin. Hän luuli huomaavansa kreivittären älykkäissä, rakastettavissa piirteissä jotakin pilkallista.

"Sotarintamalle lähetettävien kääröjen lukumäärä on lisättävä kaksinkertaiseksi", jatkoi kreivitär Apraksin. "Aleksandra Feodorovna arvelee olevansa suosittu, koska hänelle palatsiin tulvii kiitoskirjeitä."

Nyt oli iva aivan ilmeinen. Annushka vavahti hiukan. Oliko keisarinna niin voimaton? "Voisi niin luulla", vastasi hän vaivaloisesti, "edellyttäen, että kiitoskirjeet ovat oikeita eivätkä vain keksittyjen henkilöiden lähettämiä." Annushka tunsi suunsa vääntyvän. Kielelle tuli karvas maku. Inhoittavaa…

Tämän sinänsä vähäpätöisen tapauksen vuoksiko? Voi, tämä pikku tapaus oli hyvän kuvaava Aleksandra Feodorovnan asemalle.

Annushka ei tiennyt, kuinka hän oli tullut takaisin huoneeseensa. Oliko hän paennut? Mitä?

Hänen päätään kivisti. Kuin pienet vasarat, oli Aleksandra
Feodorovnalla tapana sanoa. "Pienet, teräväkärkiset vasarat."

Alhaalla vieri keisarillinen auto huohottaen pitkin hiekkatietä.
Audienssi oli päättynyt…

Annushka katsahti kelloon. Kaksi tuntia. Ja hänen oli mentävä keisarinnan luo. Ilmassa oli onnettomuuden tuntua. Raskaan onnettomuuden…

Portaille tultuaan hän pysähtyi. Jostakin kuului ääniä. Huutavia, kirkuvia ääniä. Ne puhuivat yhtaikaa. Annushka astui hitaasti edelleen. Alaspäin, porras portaalta. Porraskäytävä näytti kasvavan, pitenevän… loppumattomiin!

Suuriruhtinatar Olga tuli kreivitär Mengdenin seuraamana sinisestä salongista. Suuriruhtinattaren huulet olivat tiukasti yhteenpuristettuina. Hänen kasvojensa sävy oli kylmä ja ylpeä; mutta silmäluomet olivat koholla, ikäänkuin hän olisi nähnyt edessään kammottavan ihmeen. Annushkan nähdessään hän pysähtyi. Viittasi kreivittärelle…

Kasvot kalpeina kreivitär Mengden kertoi, kuinka munkki oli menettänyt henkensä.

Annushka ei kirkaissut. Hän kykeni niin hillitsemään liikutuksensa, että saattoi kuunnella loppuun saakka kreivittären kertomuksen. Eikä hän kuullut edes koko totuutta…

Trepov ei ollut ilmoittanut tsaarille, että Rasputin oli murhattu, vaan oli asian oikean laidan salaten puhunut tapaturmasta. Rasputin oli muka pidoista palatessaan arvatenkin astunut harhaan huonosti valaistulla Neva-joen sillalla.

Annushkan kurkkua kuristi. Hän tunsi suuriruhtinattaren syvän, kysyvän katseen olevan itseensä kohdistettuna; hänen silmänsä olivat suuret ja surulliset, ja niissä oli omituinen, pelokkaan tutkiva ilme, joka on ominainen varhaiskypsille lapsille.

Annushka päätti mielessään, ettei hän voisi mennä keisarinnan luo. Kuten niin usein ratkaisevan merkityksen hetkellä, tunkeutuivat hetkelliset, pikkumaiset syyt etualalle.

Hän meni etuhuoneen läpi, jossa sorisi ääniä, vilisi kiihtyneitä, pelokkaita ja vahingoniloisia kasvoja. Hän hoippuroi portaita ylös, huoneeseensa. Koetti miettiä sanoman sisältöä, päästä selvyyteen…

Unissakävijän tavoin hän hoki tuota nimeä. Seisoi keskellä huonetta. Huoneessa oli kirkas valo, joka kristallikyynelten tavoin tunkeutui sumun lävitse. Valo leikitteli oviverhon poimuissa. Vakavissa, tummavarjoisissa poimuissa, jotka muistuttivat munkinkaavun laskoksia.

Äkkiä valo sammui. Pimeätä… pimeätä… Tuskaisesti ojennetuin käsin ja silmät ummistettuina hän haparoi ilmaa.

Hän oli aivan yksin, kun Annushka astui sisään. Kasvot itkettyneinä hän tuli muutaman askelen Vyrubovaa vastaan.

Aleksandra Feodorovna muistutti mieleensä samanlaista tilannetta. Se oli kaukana menneisyydessä, ja häntä hämmensi, että se johtui hänen mieleensä tällä hetkellä.

Hän syleili Annushkaa. Heidän kyynelensä vuotivat yhteen, ja tässä yhteisessä tuskassa oli jotakin yhdistävää ja sovittavaa.

"Tämä on Jumalan sallimus, Annushka. Hänen tiensä ovat tutkimattomat. Ja jos hän on katsonut hyväksi kutsua uuden valtakunnan julistajan luokseen…"

Hän nousi omituisen liikutuksen valtaamana. Meni huoneen poikki. Piti otsaansa hetkisen painettuna ikkunaa vasten, johon talvi-illan kajastus loi heikon ruusunvärisen hohteen, ikäänkuin hän olisi tahtonut tukahduttaa vastentahtoisen liikutuksen sielussaan.

Hän kääntyi pois ikkunasta ja nojasi kättään sen puitteeseen. Hänen musta surupukunsa kuvastui varjon tavoin vaaleaa mattoa vastaan.

Rouva Vyrubova hymyili. Punainen suu hienopiirteisissä, hermostuneissa kasvoissa värähti. Tässä puhui nainen, joka oli vakuutettu hänen tahtonsa ja tunteittensa puhtaudesta. Joka uskoi Rasputiniin, vaikka tämä ei ollutkaan häntä "vapauttanut"… Hänen mieltään ahdisti äkkiä se, ettei vieläkään ollut vastannut mitään. Odottiko Aleksandra Feodorovna?

Hän seisoi nojatuolin vieressä, kapea pää käsiin kätkettynä. Ikäänkuin mietiskellen jotakin. Itkikö hän? Annushka meni hitaasti huoneen poikki.

"Tahdot lohduttaa minua, koska luulet minun olevan suruissani? Kiitos, ystäväiseni!"

Aleksandra Feodorovna antoi käsiensä vaipua alas. Laski ne nojatuolin selkämykselle. Silmäili Annushkaa surullisin katsein.

"Jos on olemassa kysymys, jonka tällä hetkellä voisin tehdä itselleni, niin se on se, miksi Jumala on voinut antaa tämän tapahtua. Mutta sellainen kysymyshän olisi samaa kuin Jumalan hyvyyden epäilemistä. Eikö totta?"

"Meidän täytyy taistella omaa itseämme vastaan, Annushka. Ja se Jumala, joka lähettää koettelemuksia, on armollinen Jumala. Hän ei niitä turhaan lähetä. Meitä täytyy varoittaa. Nyt tiedän, ettei enää ole mitään pääsyä."

"Mitään pääsyä pakoon. Jotakin on vaanimassa tiellämme. Jotakin pelottavaa. Rasputin oli valo, joka valaisi tietä. Se valo on nyt sammunut!"

Hänen äänensä oli käynyt aivan hiljaiseksi, aleni kuiskaukseksi, joka häipyi kaoliinin liekin välähdykseen. Annushkaa värisytti.

"Sinä pelkäät, rakas? Ei, ei! Me olemme kaikki syntisiä. Mutta me olemme kärsineet syntiemme tähden ja sovittaneet niitä. Myöskin keisari. Nyt hän on yksin. Aivan yksin."

Rouva Vyrubovan sanat kajahtivat äänekkäästi ja väkivaltaisesti huoneen aavemaisessa hiljaisuudessa. Hänen äänessään oli outo sävy. Ikäänkuin hänellä olisi ollut aikomus manata esiin siperialaisen läsnäoleva henki.

Keisarinnan kasvot vavahtivat. "Kuolemansa jälkeen! Ah! Hänen ruumiinsa on toimitettava minulle. Hänen hautansa täytyy olla vihityssä paikassa. Rukoilkaamme, Annushka!"

Parooni Freedericks oli pitkän keskustelun jälkeen poistunut keisarin luota. Hän oli pitänyt velvollisuutenaan selvittää hallitsijalle Rasputinin murhan yksityiskohdat.

Nyt hän kuuli keisarin askeleet, joka rauhattomana kulki edestakaisin huoneessaan. Siinä oli jotakin järkyttävää, että ihminen, joka hallitsi miljoonia, oli niin täydellisesti avuton. Ja Nikolai suri jotakin enempää kuin sen neuvonantajan menettämistä, joka oli pakottanut hänen tahtonsa tarkoin viitoitetulle uralle. Jotakin enempää kuin pappia, jonka ennustuksia hän oli uskovasti hymyillen kuunnellut. Hän suri ihanteen kadottamista. Viimeisen…

Hän käveli edestakaisin pimenneessä huoneessa ja ajatteli elämäänsä.
Siunaukseton ja hedelmätön se oli ollut. Miksi?

Hän ei tänäänkään löytänyt vastausta. Tänään vähemmin kuin koskaan muulloin. Hän ei sitä koettanutkaan etsiä. Kaikkien näiden kauhujen jälkeen hän oli aivan tylsistynyt.

Rasputin oli kuollut. Häntä rohjettiin herjata, rohjettiin syyttää jumalattomasta elämästä. Keisarillista perhettä syytettiin teosta, joka huusi taivaaseen saakka.

Perheaterian jälkeen, jonka kestäessä keisarin kalpeus ja hajamielisyys herätti yleistä huomiota, Aleksandra Feodorovna sai tietää asian oikean laidan.

Hän tuli niin järkytetyksi, että kesti minuutteja, ennenkuin kykeni mitään puhumaan. Kun hän sitten alkoi puhua, oli hänen äänensä käheä ja murtunut…

"Se on sallimus, Nikolai. Jumala tahtoo näyttää meille, ettei meillä ole enää ketään…"

"Kenties teko todella oli kohdistettu staretsia vastaan. Voi olla syitä, joita emme kykene arvostelemaan. Joka tapauksessa se oli suunnattu meihin…"

"En, en itke. Kohtaloa ei kukaan voi torjua. Meidän kohtalomme… jos itse olemme sovittaneet…"

"Puhut niin omituisesti, Aleksandra. Ikäänkuin tämä teko olisi tuhonnut kaikki… Ymmärrän kyllä…"

Hän katsoi hetken aikaa eteensä maahan. Sitten hän lisäsi, varmasti ja oudon päättävästi:

Keisarinna hätkähti, tuijotti häntä säikähtynein, kyynelten punaamin silmin kasvoihin.

Keisarinnan huulet vavahtivat äkkiä. Vääristyivät halveksivasti… mitään hymyä se ei ollut.

"Entä Irina?… [Ruhtinatar Jusupova.] Ja Ksenia Aleksandrovna?"
[Ruhtinatar Jusupovan äiti, tsaarin sisar.] Hän nousi seisomaan.
Pudisti kiivaasti päätään.

Aleksandra Feodorovna purskahti nauramaan. Naurua, jolle silmissä kuvastuva lohduton suru oli räikeänä vastakohtana.

Hän potkaisi jalallaan jakkaraa, niin että se kaatui ja vieri toiseen päähän huonetta.

"Kuka sitä valtaa suojelee? Nekö parikymmentä preobrashenskilaista, jotka vartioivat Tsarskoje Seloa ja joista ei kukaan voi sanoa, eikö vallankumouksellinen puolue ole saanut kavaltajia heidän joukkoonsa? Armeijako? Vai kansako ehkä?"

"Olen kuullut, että Moskovassa ja Kasanissa on ollut verisiä mellakoita. Vosnesenskiprospektilla ryöstetään myymälöitä…"

Keisari rypisti otsaansa ja loi taas katseensa maahan. "Starets sanoi, että Englanti on vihollisemme. Ei Saksa… Starets tahtoi rauhaa. Sitä kansakin tahtoo…"

"Kun rauha tulee… onko sittenkään levollista? Lepoa? Lepoa? Oi!… Päätäni särkee, Nikolai! Ja Rasputin on kuollut…! Murhattu! Hänen ruumiinsa on tuotava Tsarskoje Seloon. Tahdon rukoilla häntä antamaan meille rauhan. Vain rauhan… Sen uuden, henkisen Venäjän, josta hän puhui…" Hän katsoi tiukasti ja tutkivasti keisariin. "Minä en enää usko siihen, Nikolai. Valo on sammunut. Ja me olemme väsyneitä ja tahtoisimme nukkua…"

Perintöruhtinas Aleksei sairasteli. Hänen jalassaan oleva haava, joka oli taas auennut, piti häntä vuoteessa ja karkoitti hänen entisen hilpeytensä kokonaan.

Puuttuiko häneltä Rasputinin maagillinen voima, joka oli torjunut pojan hermostuneita taipumuksia?

Aleksandra Feodorovna istui hänen vuoteensa vieressä, piti hänen kättään omassaan ja puhui hänelle tuhansia lohdutuksen ja hellyyden sanoja, joita poika raukeasti hymyillen kuunteli.

Hänen kalpeissa, hiukan kyllästyneissä pojankasvoissaan oli merkillinen varhaiskypsä ja kuihtunut piirre. Vasta kun tuli puhe keisarin uudesta matkasta suureen päämajaan, tuli hänen hämärään katseeseensa valon pilkahdus.

Hänen hartiansa liikahtivat hiukan. Siinä ilmeni epämääräistä kaipuuta, joka hetkeksi katkaisi ennenaikaisen kyllästyneisyyden siteet. Aleksandra Feodorovna silitti hänen tukkaansa… hänen käsiään. Hän tunsi, etteivät sanat voineet heikentää pojan vaikutteita, tunsi, että hän oli taas jäävä yksin, seuralaisenaan kaikki äidin tuskat ja huolet…

Yksin…! Yksin! Hänestä tuntui, kuin se tästä lähin olisi hänen kohtalonsa…

Keisari halusi ottaa Aleksein mukaansa suureen päämajaan. Hän tunsi aina katkeraa kaipausta, kun poika ei ollut hänen luonaan. Eikö niin ollen ollut puolison, äidin, velvollisuus…?

Keisarinna huokasi. Kukapa äiti ei olisi tahtonut varjella lastaan levottomilta ja huonoilta vaikutuksilta? Ja sittenkin… sittenkin…

"Sinun täytyy lähteä, kuuletko? Minä tahdon, että lähdet… Minä tiedän, ettet unohda staretsia etkä äitiäsi."

Mutta kun poika riemastuneena kietoi laihat käsivartensa äitinsä kaulaan, tunsi hän kuitenkin kuumia pisaroita putoilevan kasvoilleen. Aleksandra Feodorovna tunsi samaa kuin näyttelijätär, joka näkee olevansa pakotettu näyttelemään huonon ilveilyn loppuun saakka.

Eikö tämä ollut typerää? Koettaa uskotella saavuttavansa menestystä, johon ei itse enää oikein voi uskoa. Koettaa näyttäytyä hilpeänä ympäristölleen, jottei antaisi sille aihetta vahingoniloon. Ja kuitenkin tietää, ettei tuo itsensä ja muiden pettäminen oikeastaan enää maksanut vaivaa…

Pietarissa seurasi kapinayritys toista. Kokonainen sarja kumouksellisia tekoja, joiden järjestely ilmaisi ajattelevien aivojen olevan toimessa. Venäjän kansan aivojen, jotka alkoivat työskennellä, raskaasti kuin huonosti öljytty kone.

Trepov — Protopopov — Stürmer… Taas uusi suunta! Kuinka monennen kerran? Viimeisenkö?

Sergei Juljevitshin ajat olivat menneet. Uusi sukupolvi oli kasvanut suureksi. Uusi polvi, joka kohotti kätensä rauhaa vastaan. Joka tahtoi nähdä raunioita…

Yksinvaltainen puolue — oliko sellainen vielä olemassa? — vapisi nähdessään duuman vallan yhä kasvavan, kun tämä oli jo saanut maaseuduilta johtajia, joita vastaan tsaarivalta oli voimaton. Nimiä, joita ympäröivät kohtalokkaat enteet.

Olikohan viisasta hymyillä niille ja kohauttaa olkapäitään? Ei hymyilty enää. Näyteltiin ilveilyä totisin kasvoin, kyllästyneinä niihin osiin, joita kohtalo oli määrännyt esittämään.

Vastoin Aleksandra Feodorovnan toivomuksia ja pyyntöjä oli kenraali Aleksejev ruhtinas Barjatinskin avulla saanut keisarin lähtemään suureen päämajaan. Nikolain oli kuitenkin täytynyt päättää jättää Aleksei kotiin. Perintöruhtinaan sairaalloisuus antoi nyt kuten ennenkin aihetta pelkoon.

"Hän ei tule paremmaksi, ennenkuin rauha on tullut", oli Aleksandra
Feodorovnalla tapana sanoa alakuloisesti hymyillen.

Ruhtinatar Obolenskaja ja rouva Vyrubova istuivat hänen luonaan.
Pelipöytä oli avattu ja kortit otettu esiin… Mutta viime hetkessä oli
Aleksandra Feodorovna selittänyt menettäneensä halun pelaamiseen.

"Ja pitäisi olla reipas!… Se on totta, ruhtinatar. Mutta ajatukset! Luin erään artikkelin 'Russkij Invalidista'. Siinä kerrotaan, että elintarpeet turmeltuvat maaseudulla kaupunkilaisväestön kärsiessä puutetta. Sellaiset epäsoinnut kaikuvat kauan korvissa…"

"Järjestöt! Punainen vaate sanan kirjaimellisessa merkityksessä!
Yleinen käsite, joka mainiosti peittää yksityisen harha-askelet…"

"Järjestöt… Minusta näyttää siltä, että kapinat Vasili Ostrovilla ovat paremmin järjestettyjä — kuin poliisimme toiminta. Mistä se johtuu?… Ei suinkaan siitä, että meiltä puuttuisi urkkijoita. Siitä huolimatta on mahdollista, että murhaajat kulkevat vapaina ja heitä juhlitaan kukkastervehdyksin…" [Ruhtinas Jusupoville ojennettiin kukkia eräissä pidoissa, joihin hän Rasputinin murhan jälkeen otti osaa.]

Hän näytti odottavan vastausta. Mutta hänen äänessään kuvastuva vihlova katkeruus teki ruhtinattaren sanattomaksi. Ja Annushka istui silmät hehkuvina ja katsoi tylsästi ristittyihin käsiinsä sylissään. Hän odotti malttamattomasti, että ruhtinatar vetäytyisi syrjemmäksi…

Vihdoin, käyttäen hyväkseen hetkistä, jona häntä ei huomattu, hän lähestyi keisarinnaa.

"Ah!… Se on hyvä… hyvä! Kiitos, Annushka". Hän kietoi käsivartensa
Vyrubovan kaulaan ja suuteli häntä.

Rasputinin ruumis lepäsi vartavasten sille rakennetussa hautaholvissa, joka sijaitsi eräässä Tsarskoje Selon puiston salaisessa sopukassa, ja jonka päälle — keisarinnan toivomuksesta — oli rakennettava vihitty kappeli. Se oli nostettu ruumisalttarille, puettuna samaan ruskeaan kaapuun, jota vainaja oli pitänyt eläessään, karkeissa, vahamaisissa käsissään kömpelötekoinen, puinen ristiinnaulitunkuva — muisto Siperiassa olonsa ajoilta, jolle hän antoi vertauskuvallisen merkityksen. Hänen kasvonsa olivat kylmät ja ilmeettömät ja niissä oli tyly piirre, jota ei oltu huomattu hänen eläessään ja joka sentähden hiukan kummastutti katsojaa. Ruumiista lähtevä ihomaalin ja palsamoimisaineiden tuoksu täytti pienen holvin huumaavalla ilmakehällä, joka merkillisesti kiihotti Aleksandra Feodorovnan väsyneitä hermoja.

Näiden tuoksujen salaperäinen henkäys, joka muistutti Rasputinin mahtavaa läsnäoloa, hiveli otsaa kuin hengitys suusta, joka himmennetyllä äänellä puhui pyhistä ja tuntemattomista asioista.

Keisarinna rukoili useita kertoja päivässä Rasputinin arkun ääressä. Aluksi oli Annushka saattanut häntä, mutta sitten jäänyt pois arvellen läsnäolonsa jotenkin häiritsevän keisarinnaa…

Ollessaan yksin vainajan luona hän sai voimia salatuista lähteistä, jotka pulppusivat hänen olemuksensa pinnan alla. Hän muuttui toiseksi kuin todellisuudessa oli. Hovielämän raskas ilma haihtui; hän tunsi ympärillään vapauden ja hengen ilmapiirin, ikäänkuin sielu alkaisi irtautua ruumiin kahleista ja palata takaisin omiin alkuperäisiin maailmoihinsa…

Hän oli yksi miljoonien joukossa, syntinen ihminen, joka sovituksen riemun valtaamana sopertaa kiitosrukouksia ja sälyttää toisten vikoja omille hartioilleen voidakseen olla varma korkeimman, kaikkihyvän Olennon armosta, joka antaa kaikki anteeksi. Hän oli samanlainen kuin miljoonat muut…

Hitaasti, herkeämättömästi liikkuivat hänen kätensä hänen rukoillessaan. Hän ei enää käsittänyt arvoituksia, jotka olivat häntä painaneet. Eikö kaikkien arvoitusten ratkaisu ollut Jumalassa? Äärettömässä?

Karkeasti ja kiireessä kokoonkyhätyn holvin huone oli puolipimeä ja ahdas. Lautojen liitoksessa olevasta raosta virtasi valoa — kapea, nauhamainen juova, joka vaalean pölyviivan tavoin lankesi pitkin kaavun poimuja ja sai kuolleen kaulassa riippuvan pienen norsunluulevyn hohtamaan. Siinä saattoi erottaa taiteellisesti maalatun pyhänkuvan ja nimikirjoitukset. Keisarinnan ja hänen tyttäriensä nimet.

Aleksandra Feodorovna hymyili. Ei mitään arvoitusta enää! Vain sulautumista Pyhään, Äärettömään!

Oli helmikuun aamu. Ilma kimelsi lauhkeana ja levottomana. Kalpeaa, epämääräistä sineä, jolta puuttui myöhemmän kevään kylläistä, kirkasta kuulakkuutta. Joka oli kuin nuori, kiihkeä kaipaus… Mutta lumi, joka hopeisen kudoksen tavoin välkkyili ikivanhojen punapyökkien uhkeilla oksilla, puhui talven kieltä…

Vesakon takana, jonka valkeat, laajalle siirrettävät oksat ulottuivat melkein holville saakka, odotti rouva Vyrubova. Hän kertoi mieltä kuohuttavia uutisia, joita ruhtinatar Obolenskaja oli tuonut äskeiseltä Pietarin-matkaltaan.

Kerrottiin, että eräässä pietarilaisessa teatterissa, kun tieto Rasputinin murhasta saapui sinne, oli myrskyisästi vaadittu kansallishymniä soitettavaksi, jota yleisö oli laulanut seisoallaan…

"Tänään he huutavat 'Hosianna' ja huomenna 'ristiinnaulitse'. Onni sille, jota heidän huutonsa ei enää voi vahingoittaa…"

"Vaan jos huuto kasvaa jyrinäksi, teidän majesteettinne? Uusia muutoksia on tapahtunut, ja sotilasklinikan ja tykistöakatemian seinille on naulattu julistuksia: 'Katkaiskaa kahleenne, aika on tullut'…"

"Kahleet? Eikö keisarin ainoana pyrkimyksenä ollut irroittaa sorrettujen kahleita? Eikö hän itse ole ollut kahlehdittu?"

"Ei, ystäväni! Minusta tulee onnellinen. Jos Jumala antaa minulle anteeksi… Ja Hän antaa anteeksi. Pyhimys rukoilee puolestani…"

"Sanotaan, että suuriruhtinaat ovat kiihdyksissään Dmitri Pavlovitshin karkotuksesta."

"Kiihdyksissään karkotuksesta? Kun ainoastaan kuolema voisi olla sovituksena. Pitkälle olemme joutuneet, Annushka."

Puoleksi ummistetuin silmin hän tähysti pitkin valoisaa tietä, jolle varjot muodostivat harmaan valkeita poikkijuovia.

"Vain keisarin toivomuksesta, vain Nikolai Nikolajevitshin rukouksista minä tyydyin tähän lievään rangaistukseen. Olen pyytänyt sitä pyhältämme anteeksi."

"Suuriruhtinaat… Mikael Aleksandrovitshkin. Ja Maria… Maria Feodorovna… Dmitri Pavlovitshin karkoitus selitetään teidän majesteettinne työksi. Levitetään huhuja…"

"Koska keisari ei enää ehdottomasti ole heidän johdettavanaan. Hyvä! Keisari haluaa rauhaa… Minäkin haluan sitä. Voilà tout. Keksikööt vain juttujaan…"

Hän oli puhunut äänekkäämmin kuin hänen tapansa oli. Nyt hän hätkähti ja jäi paikalleen seisomaan, kulmakarvat rypyssä. Tähysteli pensaikkoon…

Ei, se ei ollutkaan mitään. Joku lintu, joka risahdutti oksia ja pani lumipilven pyryämään…

Mutta pelko tuli kohta uudelleen. Pelko tuosta, synkästä, torjumattomasta. Annushka oli sen tartuttanut.

Kiivaasti, kuin takaa-ajettuna, hän riensi linnaa kohden, joka hohti valkeiden puunlatvojen takaa kuin jokin rauhan temppeli.

Aleksei oli noussut vuoteesta ja istui äreänä kirjojensa ääressä. Kun keisarinna kumartui hänen puoleensa, saivat hänen kasvonsa hiukan uteliaan ilmeen. Hän tunsi hautaholvin tuoksahduksen. Kuten useimpien hermosairaiden, oli hänenkin hajuaistinsa äärimmäisen herkkä.

Aleksandra Feodorovna suuteli häntä ja kääntyi helpotuksesta huoahtaen ovelle.

Mutta kalpeus ja pelko eivät poistuneet hänen kasvoiltaan. Annushkan sanat piileskelivät hänen jäsenissään. Mitä Annushka tahtoi? Mitä tahtoi kansa? Suuriruhtinaat?

Keisari oli päämajaan lähtiessään ollut totinen. Hyvin totinen… Keisarinna oli arvellut sen johtuneen hermokiihoituksesta. Ei ihmekään Smolenskin tapauksen jälkeen. [Keisarin käydessä eräässä Smolenskin sairaalassa oli muudan kuumesairas sotilas herjannut häntä ja syyttänyt häntä sodan alkuunpanijaksi.]

Silloin oli Boris Vladimirovitsh saanut tilaisuuden osoittaa kehuttua alttiuttaan. Kävisikö samoin jollakin seuraavalla kerralla?…

Keisarinna oli laskenut hovinaisensa luotaan ja vetäytynyt yksityishuoneisiinsa. Hän tahtoi olla yksin… johtaa ajatuksensa toisaalle… lukea.

Hän selaili rauhattomana. Elisabet Obolenskajan oli täytynyt hankkia hänelle kirjoja: Bradleyn "Life of Arabella Stuart" ja Thorntonin "The Stuart Dynasty". Mutta nyt hän ei kuitenkaan kyennyt ohjaamaan ajatuksiaan määräämälleen uralle.

Eikö oikeastaan ollutkin typerää syventyä mietiskelemään menneiden aikojen historiallisia tapauksia, kun nykyajalla oli sellaisia yllin kyllin tarjottavana?

Muutaman päivän kuluttua oli duuman taas määrä kokoontua. Tiesikö se sitä onnettomuutta, joka oli ilmassa ja jota kukaan ei kyennyt määrittelemään? Vai jotakin muutako? Vielä jotakin muuta? Poliittinen taivas oli täynnä mahdollisuuksia.

Pietarin kaduilla tungeskelivat ihmiset julistusten ympärillä, jossa väestöä kehoitettiin pysymään rauhallisena ja muussa tapauksessa uhattiin ankarilla rangaistuksilla. Metelin sattuessa tulisivat kasakat nagaikkoineen ajamaan väkijoukkoon…

Hirveätä… hirveätä! Ja keisari? Jättikö keisari hänet yksin? Istuiko hän Mohilevissa odottaen ihmettä, joka antaisi hänen käsiinsä armeijan vallankumouksen kukistamiseksi?

Voi, ihmeitä ei enää ollut, senjälkeen kuin pyhän miehen kuulien lävistämä ruumis oli kiskottu esille Nevan vedestä.

Duuma asettui vastustamaan keisarivaltaa. Syyti inhottavia syytöksiä, jotka niiden kohtuuttomuuden tähden jäivät torjumatta. Tämä kaikki tuntui suunnattoman suuren rovion syttymiseltä.

Talvipalatsin katolta käsin vallitsivat sotaministeriön määräyksestä sinne asetetut konekiväärit ympäristöä. Oli ehkä epäviisasta muistuttaa näin kouraantuntuvalla tavalla kansalle "verisen sunnuntain" tapahtumia. Vai oltiinko tosiaan vielä vakuutetut vanhojen keinojen pettämättömyydestä?

Ministeriössä vallitsi hämminki ja tolkuttomuus. Kalleuksia pakattiin ja vietiin turvaan. Pakolaisia lähti kaupungista.

Tsarskoje Selossa vallitsi myrskyn edellä käyvä hiljaisuus. Kapinoitsijat olivat katkaisseet Pietariin vievän puhelinjohdon, kuriirit eivät kulkeneet. Ateriat ja teeajat kuluivat yksitoikkoisesti ja ikävystyttävästi, ja hermot olivat äärimmilleen jännitetyt.

Keisarin äkillinen saapuminen sai aikaan vaihtelua. Aleksandra
Feodorovna oli kärsimättömästi odottanut häntä… Suuriruhtinatar
Tatjana oli muutama päivä sitten sairastunut, Aleksein vointi oli
huonontunut.

Kun Nikolai sitten äkkiarvaamatta ilmestyi heidän keskelleen, pelästyi Aleksandra Feodorovna. Keisari oli harmaantunut ja masentunut. Hänen puheensa oli hidasta ja katkonaista, ikäänkuin hänen olisi ollut vaikea koota ajatuksiaan. Hän oli antanut käskyn, että duuman kokoontuminen oli vielä lykättävä. Vaikka lapsikin saattoi tajuta, että sellainen ärsytys pakostakin oli johtava romahdukseen.

Hän puhui paljon rauhasta, — huomiotaherättävästi, äänessä kaipaava sävy. Ajattelematta, että Englannin asiamiesten korvat väijyivät palatsin suojissa.

Viivyttyään lyhyen ajan Tsarskoje Selossa, keisari matkusti uudelleen Mohileviin. Hän uskotti itselleen, että hänen läsnäolonsa siellä olisi tarpeen.

Tsarskoje Selossa kävi elämä hyvin hiljaiseksi. Yhteys Pietarin kanssa oli kokonaan katkaistu. Kerrottiin, että kaduilla riehuivat kumoustaistelut. Kukaan ei tiennyt mitään varmasti ja tarkemmin. Vai koetettiinko sitä salata?

Aleksandra Feodorovna valvoi lastensa vuoteiden ääressä. Hänestä tuntui, että aika kaikkine seikkailuineen kohisten riensi etäältä hänen ohitseen. Etteivät tämän ajan virtaukset enää lainkaan häntä koskeneet.

Hän rukoili rakkaittensa parantumista. Ei mitään muuta… Sitä suurta vaaraa, joka Pietarista käsin häntä uhkasi, ei hän enää ajatellut. Hän oli tottunut sen näkemään. Ehkei koskaan ollut sitä täysin käsittänyt…

Rasputinin arkun ääressä hän etsi lohdutusta. Häntä itseään ja Annushkaa lukuunottamatta ei kukaan tiennyt pyhätön olemassaolosta. Ei kukaan…

Vai oliko hän sittenkin erehtynyt? Oliko täällä urkkijoita? Voi, Tsarskoje Selossa ei ollut ainoatakaan soppea, joka olisi voinut välttyä salaisten silmien kavalilta katseilta!

Eräänä aamuna hän oli huomaavinaan lumessa jalanjälkiä. Miesten jälkiä… Selviä, jyrkkiä jälkiä, jotka eivät huolineet salata sivullisten läsnäoloa.

Hän kiiruhti eteenpäin, näki harmaita, karkeannäköisiä miehiä vartijoiden tavoin seisovan aivan pyhän holvin luona. Pakeni pois kuin ajettu otus…

Palatsiin tultuaan hän kutsutti rouva Vyrubovan luokseen. Valtuutti hänet toimimaan keisarinnan nimessä. Lähetti hänet puistoon. Odotti hengitystään pidättäen, vavisten ja käsiään väännellen hänen palaamistaan.

Kesti kauan, ennenkuin Annushka palasi. Hänen vaatteensa olivat lumessa, ja kirkkaita kyyneliä kimalteli hänen kapeilla, mielikarvauden vääristämillä kasvoillaan.

"He sanovat sen tapahtuneen hallituksen määräyksestä. Yksi heistä näytti minulle jonkun kirjelmän. Hallitus…

Tuo hirmuinen! Kummitus… Omituista! Se oli lähelle tultuaan saanut inhimilliset piirteet. Se ei enää ollut mitään kammottavaa! Vain väkivaltaa! Väkivaltaa pyhän miehen ruumista kohtaan. Miksi se häneltä ryöstettiin? Sekin? Eikö kaikki muu riittänyt?

Hän ei vieläkään voinut sitä käsittää. Puristaen Annushkan käsiä hän sopersi sammuvalla äänellä:

"Keisari palaa takaisin… Keisari palaa…" Kuin lapsi, joka koettaa rauhoittaa itseään alati toistetulla totuudella.

Annushka polvistui voihkien keisarinnan nojatuolin viereen. Heidän kyynelensä vuotivat yhteen…

Aleksandra Feodorovna oli kääntynyt suuriruhtinas Paavalin puoleen, pyytänyt häneltä suojaa ja apua valtaistuimen pelastamiseksi. Suuriruhtinas oli kieltäytynyt selittäen olevansa henkivartioston päällikkö vain hallinnollisessa suhteessa ja ettei hänellä ollut mitään tekemistä sotilaallisissa asioissa.

Maaliskuun 14 päivänä hän esitti Aleksandra Feodorovnalle Kirill Vladimirovitshin ja Mikael Aleksandrovitshin allekirjoittaman julistuskirjan, jossa Venäjän kansalle suotiin rajoittamaton kansanedustuslaitos. Keisarinna hyväksyi sen.

"Jokohan vihdoinkin uskotaan, että keisari aina on tahtonut kansansa parasta…"

Suuriruhtinas kohautti olkapäitään. Hän ajatteli Aleksandra Feodorovnan vihaa Raisaa kohtaan. Tilinteon hetki on tullut.

Eikö keisarinna nauranut hänelle vasten kasvoja? Hänelle, joka oli tuhlannut irstailuihinsa miljoonia tämän saman kansan varoja ja nyt valmistautui kääntämään purjeensa tuulen mukaan?

Maaliskuun kuudentenatoista. Tatjana oli kuumeessa. Tohtori Botkin pudisti päätään. Huhuja kierteli. Eikö mitään varmuutta? Eikö mitään?…

Paavali Aleksandrovitsh oli täsmällinen. Tervehti keisarinnaa liioitellun kunnioittavasti. Aleksandra Feodorovnan kysyessä hän veti taskustaan sanomalehden. Alkoi lukea hänelle… keisarin kruunustaluopumis-julistusta…

Aleksandra Feodorovna kuunteli keskeyttämättä. Suuriruhtinaan lopetettua hän katsoi tätä tiukasti silmiin.

"En usko sitä! Ne ovat valheita ja sanomalehtien keksintöjä. Minä luotan Jumalaan ja sotajoukkoon. Nämä kaksi eivät vielä ole meitä hyljänneet!"

Hän seisoi suuriruhtinaan edessä majesteetillisena ja suorana. Näki hänen kasvonsa kuin harson läpi! Nuo raa'at, ilkeästi hymyilevät kasvot.

Arvokkuutta! Arvokkuutta!… Eikö hän ollut keisarinna? Vai eikö hän ollut enää? Typerä ajatus! Ei, ei sentään niinkään typerä!

Hirviö seisoi hänen edessään, irvisti julmasti, iski kyntensä hänen niskaansa. Mutta hän ei tuntenut kipua. Omituista! Tahi eihän se ollut mitään omituista. Oliko hänen keisarinnanarvonsa ollut muuta kuin tyhjä lauseparsi?

Hän hymyili keveästi ja vapautuneena. Mutta tuossa hymyssä oli jotakin sekavaa.

Ja lisäksi tämä hiljaisuus, tämä epävarmuus. Tsarskoje Selo vieraiden vallassa. Uusia kasvoja käytävillä. Mitä hänestä tahdottiin? Ja keisari? Missä oli keisari? Elikö hän? Eikö hän tullut suojelemaan lapsia?

Ei tullut keisari, vaan muuan outo mies, jolla oli kapea, älykäs pää ja jonka silmissä paloi kiihkoilijan hehku, ilmoitutti itsensä hänelle.

Nimi, joka tuntui hänestä tutulta, mutta jota hän ei kuitenkaan voinut muistaa.

Hän otti vastaan miehen toivoen, että tämä toi tietoja keisarista. Ja hän sai kuulla merkillisiä asioita.

Hänen epäiltiin antaneen Tsarskoje Selosta kipinälennätintietoja saksalaisille. Annushkaakin epäiltiin. Muista asioista, jotka olivat Rasputinin nimen yhteydessä. Hänen yksinäiset kävelyretkensä puistossa…

Aleksandra Feodorovna kuuli miehen sanat käsittämättä niitä. Hän käsitti vain, että tuon oudon miehen silmät olivat kylmät ja julmat. Ja hän tunsi myös, että Annushka, joka hukkuvan tavoin oli tarrautunut rakastetun hallitsijattarensa vaatteisiin, raastettiin irti. Että hänet vietiin pois… ja samalla lausuttiin hirvittävä sana:

Silloin hän kirkaisi… Tahtoi mennä lastensa luo. Mutta siellä oli vartijoita. Suljettiinko häneltä tie? Keisarinnalta? Äidiltä?

Hän väänteli käsiään ja rukoili. Se rauhoitti häntä. Pimeys tuli ja peitti palatsin kultaiset kupoolit mustaan vaippaansa. Pimeys oli lempeä ja hyväätekevä. Se peitti myös lapset, jotka kädet ristissä rukoilivat vuoteessaan.

KÄYTETTYJÄ LÄHDETEOKSIA

  A. Brückner: Russlands geistige Entwicklung.
  Kleinow: Aus Russlands Not und Hoffen.
  A. Herzen: Erinnerungen. "Im Kampf für Russlands Freiheit."
  L. Kulczycki: Geschichte der russischen Revolution.
  Kuropatkin: Memoiren.
  Longuet ja Silber: Asew, Harting & Co.
  Mereshkowski — Hippius — Filosofov: Der Zar und die Revolution.
  M. L. Schlesinger: Russland im XX. Jahrhundert.
  Urusov: Memoiren eines russischen Gouverneurs. 1903—04.
  Melnik: Russen über Russland.
  v. Reusner: Die russischen Kämpfe um Recht und Freiheit.
  Prugamin: Die Inquisition der russisch-orthodoxen Kirche,
  v. Lignitz: Russlands innere Krisis.
  v. Kalinowski: Der Krieg zwischen Russland und Japan.
  Harden: Köpfe. Osa 2. Essay: Nikolai Alexandrovitsch.
  Sydakov: Aus dem Leben eines Kaiserpaares. 2 osaa.
   — Intimes aus dem Reiche Nikolaus II. 5 osaa.
   — Ungekrönte Frauen. Osa 1.
  G. A. Hrushtshov — Sokoljnikov: Moskau ohne Maske.
  Ruhtinas W. P. Meshtsherski: Die Männer der St. Petersburger
     Haute Volée.
  E. Bauer: Aus den Tagen der Nihilistengefahr.
  E. v. Cyon: Les deux politiques russes.
   — La guerre ou la paix.
   — M. Witte et les finances russes.
   — Où la dictature de M. Witte conduit la Russie.
   — M. Witte et ses projets de failleté devant le Conseil de l'Empire.
  H. Roskoshny: Russland, Land und Leute.
  P. Liman: Die Revolution.
  Kennen Sie Russland? Von zwölf russischen Untertanen.
  E. Bernecker: Graf Leo Tolstoi.
  G.S. Petrov: Russlands Dichter und Schriftsteller.
  Robert Heyman: Rasputin — Roman.
  Tagebuch der Fürstin Maria Bolkonskaja vor und während der
  St. Petersburger Revolution.
  Päivälehtiä vuosilta 1898—1917.
  Darmstadtilainen juhlajulkaisu: Alix, Prinzessin von Hessen und
     bei Rhein.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VIIMEINEN TSAARITAR ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Viimeinen tsaaritar

VIIMEINEN TSAARITAR

KÄYTETTYJÄ LÄHDETEOKSIA

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE