The Project Gutenberg eBook of Kalle Sarkkisen lapsuuden muistelmia, by C. O. Berg

   1. Vanhempani ja sisarukseni, kotini, eräät kekkerit ja
      särkynyt kahvikuppi.
  II. Enomme ja omenan varkaat. Ensimmäiset saappaani. Joulusaarna
      ja hupainen uni.
III. Minä matkustan isoäitini luo lukemaan oppiakseni, saan puupukin
      leikkikalukseni ja kirjan, jossa on kukko ja se taas munii
      neljänneskopeikkaisia, ja — vitsoja.
  IV. Kotiin palaamiseni, kaksi odottamatonta seikkaa, täti Taava.
      Minä aion rumpaliksi ja menetän ensimmäisen hampaani.
   V. Ensimmäinen päiväni koulussa ja muutamia muistoja siitä.
VII. Vapaaherratar ja hänen palvelijansa, minä teen tyhmyyden,
      toimitan huonosti asiani ja tutustun sen seurauksiin. Me
      rakennumme Viaporin linnan ja minä valmistan pelottavan
      kanuunan kuulan — lumesta.
VII. Ensimmäinen käsitykseni Jumalasta; äiti kertoo meille kertomuksen
      kuolevasta hevosesta ja Jumalaa pelkäävästä kajuutan vartiasta,
      ynnä Waterloo'n tappelusta.
VIII. Minä esiinnyn isäni palvelijana. Kertomus maaherran eväslaukusta.
      Onnistumaton koetus olla aikuisena ihmisenä.
  IX. Tapperin nimipäivälahja. Ajeluretki vaunuissa. Minä antaudun
      lääkärin toimeen. Kurjan surkea kalamatka.
   X. Lumipallo koulun luona. Minä kävelen puujaloilla ja lankean
      suulleni niiltä.
  XI. Käynti pöllön pesässä. Vahinko. Minusta tulee Roobin
      poika Kruuse.
XII. Vahti ystäväni. Minä valitan hätääni sen ystävälle Jalolle.
      Kummallinen kelkalla ajaminen. Saataisin leikkiä ja ratsastus
      viheriäisellä nurmikolla.
XIII. Ensimmäinen kaupunkimatkani ja mitä sillä minulle tapahtui.

Isäni oli nimismies ja maanviljelijä samalla kertaa, mutta kansa kutsui häntä yleiseen "vallesmanniksi". Hän oli vakava ja tuima mies tavallisesti, mutta toisinaan oli hän hyvinkin hauska olossaan. Hänen piirinsä asukkaat pitivät hänestä paljon ja tuumailivat aina isästäni: meidän vallesmanni se ei ole mikään talonpoikain kiduttaja.

Isälläni oli paksut, tuuheat viikset ja pitkä pujoparta, jotka tekivät heidän ulkomuotonsa jokseenkin ankaran näköiseksi. — Äitini oli taas "paras äiti maailmassa", niin kuin meillä oli tapana sanoa. Hän oli perin herttainen ja niin hiljainen kuin harvat, erittäinkin oli hän ihmeteltävän kärsivällinen vallatonten lapsinulikkainsa kanssa.

Meitä lapsia oli neljä sisarusta. Lotta-sisko oli vanhin, sitte seurasi järjestyksessä Elsa ja sitte minä. Pikku Joonas oli meistä nuorin, mutta ei meillä kellään ollut väliä juuri paljon päälle vuoden. Sentähden olikin meillä, pieninä ollessamme, hyvin hupaista yhdessä ja leikkimistä sitä riitti päästään.

Luonnollisesti emme mekään aina olleet kovin hyväsopuisia, eikä ollut aivan harvinaista sekään, että me kinasimme keskenämme oikein kelpo tavalla. Häpeäkseni täytyy minun tunnustaa, että syy riitaan oli useimmiten minussa, sillä minä olin jotenkin ärtyisä luonnoltani. Kuitenkin on minun myöntäminen, että veljelläni, pikku Joonaallakin, vaikka hän oli tuskin vanhempi kahta vuotta, näytti välistä olevan hyvä taipumus kehittymään oikeaksi hirmuvaltiaaksi. Kun hän ei saanut kaikkea mitä tahtoi, heittäytyi hän lattialle pitkälle pituuttaan, alkoi parkua ja huusi, minkä vaan jaksoi. Me vanhemmatkin lapset rupesimme silloin aina keskenämme tiuskamaan ja niin nousi hirveä melu pienessä lastenkammarissamme. Silloin täytyi sävyisän äitimme heittää työnsä, rientää asettamaan myrskyä ja panemaan kaikkea taas oikealle tolalle. Se ei kuitenkaan aina ollut aivan helppoa. Me huusimme kilpaa kaikki ja koetimme sysätä syytä toistemme niskaan.

Kun me milloin olimme kovin vastuksellisia, emmekä totelleet äidin rauhoituskäskyjä, oli hänellä kumminkin muudan keino, joka ei koskaan ollut tehoton.

"Ei, ei hyvä äiti, älkää millään tavalla, olemmehan me jo hiljaa ja siivoja", huusimme me joukolla.

Asian laita oli näet niin, että vaikka me olisimme kuinka tahansa telmäneet, pääsi hiljaisuus aina vallalle, kuin isä tuli sisään.

Heti olimme me aivan hiljaa. Me katsoimme häneen ja meistä näytti, kuin hänen viiksensä olisivat olleet toista mointa paksummat kuin tavallisesti, ja pujopartakin leuan nenässä heilui onnettomuutta ennustavalla tavalla.

"Niin nyt on palatta olla iljaa", sopersi pikku Joonas perästä, ja hiljaa sitä oltiinkin, ainakin vähän aikaa.

Joskus kuitenkin tapahtui, että isä iltasella,, työnsä päätettyä, tuli sisään ja leikki meidän kanssamme. Niinä iltoina me saimme huutaa ja meluta, minkä vaan keuhkomme jaksoivat. Se oli hirveän hupaista. Isällä oli tapana aina silloin ottaa pikku Joonas käsivarrelleen, marssia ympäri lattiaa ja valtavalla bassoäänellänsä laulaa:

    Sisällä näiden seinien,
    On tukala minulla olla,
    Mut keskellä syksyisten metsien,
    Tai ulkona vainiolla —
    Siellä rintani vapaasti henkii,
    Sinne mieleni hartaasti pyrkii.

Me kulimme peräkanaisin jälessä ja lauloimme myös mukana. Ei, emme me laulaneet, vaan kiljuimme, miten vaan taisimme, eikä kukaan voi uskoa, kuinka hupaista meillä oli semmoisina iltoina. Oli oikein vaikeaa keskeyttää leikki ja kiivetä vuoteelle silloin.

Maatalo, jossa me asuimme, oli nimeltään Herala. Se oli sangen suuri talo, johon kuului mylly ja tiilitehdaskin, jotka kaikki olivat isällä vuokralla. Talon omisti eräs vanha vapaaherratar, joka aina kesäisin tuli tyttärensä ja poikansa kanssa siihen muutamiksi viikoiksi asumaan. Asuinkartano oli korkea, kaksinkertainen rakennus. Sen yläkerta oli kokonaan vapaaherratarta varten ja alakerrassa asuimme me. Rakennuksen alla oli suuri vanhanaikainen kellari monine kummallisine ja pimeine käytävineen ja, kumma kyllä, kellarin etäisimmässä perukassa oli hyvä ja raitisvesinen kaivo. Siinä kellarissa oli niin pimeää ja kamalaa, että me lapset emme milloinkaan tohtineet sinne itseksemme mennä, mutta jos saimme seurata jotakuta piikaamme vettä noutamaan, niin oli meillä ilo. Minä vielä tänäkin päivänä muistan, miten ylpeä olin, voidessani kertoa siitä sankarityöstä, että olin ensi kerran käynyt kaivolla asti. Että en juuri mitään sankarimaisuutta osoittanut itse matkalla, on selvää niitä, kun pysytteleydyin niin lähellä kuin mahdollista johtajatartani, uskollista lastenpiikaamme Maija-Stiinaa, jota vavisten pitelin hameesta kiinni.

Sekä minun että sisarieni pimeässä pelkäämiseen ei suinkaan rakas Maija-Stiinamme ollut pieninnä syynä, sillä hänellä oli tapana kertoa meille joukottain kamaloita kummitusjuttuja, joka ei suinkaan ollut miksikään hyödyksi meidän vilkkaalle mielikuvituksellemme. Mutta Maija-Stiina oli muutoin hyvä tyttö. Kerran kun hän kanssani oli ulkona ja muutamia hevosia tuli juosten kartanolle, huusin minä hänelle: "Maija-Stiina, älä sinä pelkää, mutta pidä huolta minusta," Maija-Stiina, joka tuntui tulevan rohkaistuksi lohduttavista sanoistani, ottikin minut käsivarrelleen, jolla sitte istuin tyynenä ja turvassa.

Isä ja äiti lähtivät moniaana päivänä läheisen kauppalan markkinoille. Ilma oli kylmä, kuin ainakin talvisena päivänä Helmikuussa. Lumi säkenöi ja narisi jalasten alla ja jos paljain käsin kävi käsiksi oven lukkoon, tarttuivat sormet kiinni kylmään, rautaan. Ennen lähtemistään lupasi äiti, että jos olisimme oikein kilttiä hänen poissa ollessaan, niin saisimme jokainen markkinalahjan, kun hän saapuisi taas kotiin. Tietysti me kaikki neljä lupasimme olla siivoja ja totella Maija-Stiinaa koko päivän. Me pidimmekin lupauksemme voimaimme mukaan. Kun ilta tuli, kysyimme me Maija-Stiinalta: "olemmeko nyt, Maija-Stiina, olleet oikein kilttejä?"

"Mutta luuletko sinä meidän olleen niin kilttejä, että äiti kotiin tultuansa antaa meille markkinalahjan?"

"Kyllä minä luulen ja minä kerron, jotta, te olette olleet siivoja", vakuutti Maija-Stiina. Siihen mekin tyydyimme ja tyytyväisinä menimme vuoteillemme.

Oi, minkä palkinnon saimme hyvästä käytöksestämme! En milloinkaan ole tuntenut itseäni niin rikkaaksi, kuin markkinapäivää seuraavana aamuna. Herätessäni silloin oli pöydällä pienen vuoteeni vieressä mitä uljain puuhevonen. Minä nimitin sen heti Ruskoksi. Se oli öljyvärillä erittäin koreaksi maalattu ja sillä oli hyvin korkeat, aivan suorat jalat ja valkea laukki otsassa. 'Kaula oli yhtä suuri, kuin koko muu ruumis yhteensä ja sitte oli sillä isot pörhökorvat ja häntä oikeista jouhista. Karvaltaan oli se vaalean sininen, mutta kuitenkin kutsuin minä sen Ruskoksi, sillä sen niminen hevonen oli isälläkin. Nyt oli siis minulla oma hevonen!

Lotan ilo lahjastaan ei myöskään ollut pienempi. Häh sai kuusi paria pieniä kahvikuppia, pienen kahvikannun ja kermakulpin, jotka kaikki olivat valkoisesta posliinista.

Elsa sai sorvatun puunuken, joka oli öljyvärillä maalattu, niinkuin
minun Ruskonikin. Puku sillä oli ruskeapohjainen ja keltapilkkuinen.
Sen nenä oli hirveän terävä, silmät vaalean siniset ja tukka pikimusta.
Oi, miten rakas se nukke Elsalle oli!

Hirmuvaltias Joonas sai pienen läkkipeltisen torven, jota hän soitti ja toitotti koko pitkän pituisen päivän.

Se' oli sanomattoman hupaisa päivä. Lotta kutsui meitä pitoihin. Pienelle pöydällemme levitettiin valkoinen liina. Kahvikannu, kermakulppi ja kupit asetettiin pöydälle ja me kolme sisarusta, jotka olimme Lotan vieraina, muka, istuuduimme pöydän ympärille. Joonaalla oli päässä paperinen kruunu, jonka täti Kustaava oli leikannut hänelle, ja hän piti nyt komentoa, kuin kuningas istuen istuimellaan.

Luonnollisesti oli Elsalla nukkensa mukana, mutta minä, joka tulin uljaalla Ruskollani ratsastaen, en ottanut hevostani kekkereihin, vaan panin sen "talliin". Ruoskan siihen sijaan pidin minä kainalossani, niinkuin olin nähnyt monon sydänmaan ukon tekevän tullessaan käymään isäni luona.

Meidän suuret kahvikekkerit alkoivat ilolla ja riemulla. Kaikki oli oivallisesti asetettu ja erinomaisen hupaista oli, kun sai olla olevinaan vieraana. Mutta:

Iloista remuamistamme ei kestänyt kaukaa, kun minä kovaksi onneksi satuin ärsyttämään Joonasta. Hän suuttui ja rupesi kohtikurkkuansa huutamaan. Vihoissaan hän vielä sysäsi pöytää niin, että yksi kuppi vatineen putosi lattialle ja meni muruiksi. Lotta pillahti itkuun. Minä tunsin itseni äärettömän noloksi ja Elsa juoksi äidin luokse kertomaan, miten ikävästi meidän iloiset pitomme olivat loppuneet.

Minun osakseni murheesta tuli se, että kotveroisen sain seista nurkassa häpeämässä. Se oli minusta kuitenkin aivan väärin, sillä enhän minä, vaan Joonashan, se oli särkenyt kupin.

Äiti käski minua pyytämään Lotalta anteeksi, mutta siihen minä en millään ehdolla suostunut. Päinvastoin tunsin minä vääryyttä kärsineeni, olin purrillani, seista jöröttelin itsekseni ja äittelehdin sekä Lotalle että Joonaalle.

Sekin päivä kuitenkin kului loppuun ja maata menon aika tuli käsiin. Me odotimme, että äiti, tavallisuuden mukaan tulisi sisään meidän luoksemme lukemaan ehtoosiunausta kanssamme, mutta äiti ei sillä kertaa sitä tehnytkään. Hän katsahti vain pikipäin ovelta ja oli sangen murheellisen näköinen sanoessaan: "hyvää yötä poika parkani."

"Mutta iltarukouksemme, äiti kulta?" kysäsin minä, nousten puoliksi ylös vuoteellani.

"Ei poikaseni", vastasi äiti surumielin. "Se ei voi Jumalaltakaan rukoilla anteeksi antamusta, joka ei tahdo tunnustaa vikaansa eikä pyytää sitä ihmisiltä anteeksi."

Sen sanottuaan meni äiti pois. Siitä sain minä kuitenkin aihetta uuteen suruun. Siunaamatta nukkuminenhan olisi ihan hirveätä. Minä koetin sen vuoksi omin päin, panin käteni ristiin ja alotin:

    "Autuas ken sydämensä
    Antaa Herran kätehen,
    Suostuin Hänen mielehensä" —

Ei, ei se tahtonut käydä yhtään! Itku tarttui kurkkuun, minä tunsin itseni sangen kurjaksi ja aloin katkerasti itkeä, kuitenkin samalla, varalta, painaen kasvoni päänalaista vasten, että ei kukaan kuulisi, miten minä nyyhkytin. Sillä tavoin olin minä kotveroisen, mutta viimein jotenkin tyynnyttyäni, kuiskasin minä:

"Lotta kuulehan; kyllä se oli minun syyni oikeastaan se sinun kahvikuppisi särkyminen."

"Lotta kulta, annatko sinä minulle sen anteeksi? Hyvä, hyvä Lotta annathan, sano?"

"Annan, annan varmaan", vastasi Lotta ja silloin tuntui sydämeni niin kevyeltä. Vieläkin nyyhkyttäen huusin minä äitiä:

Hän tuli, kuuristui puoleeni vuoteelle ja samalla kuin minä rajusti kierrälsin käteni hänen kaulaansa,, kuiskasin niinä hänen korvaansa:

"Se oli oikein poikaseni", vastasi äiti hellästi minua suudellen ja sitte sain minä hänen kanssaan rukoilla iltarukoukseni sekä Isä meidän ja siunauksen, että: "Herra joka lapsiasi."

Sitte kuin äiti vielä oli suudellut minua otsalle ja sanonut: "Jumala siunatkoon pientä poikaani", nukuin minä rauhallisesti kaikista, huolistani kiitollisena Jumalalle siitä, että Hänkin oli antanut minulle ilkeyteni anteeksi.

Sen rakennuksen takana, jossa me asuimme, oli sangen iso puutarha ja siinä koko joukko omenapuita, pari korkeaa päärynäpuuta, useampia riviä karviaispensaita ja sekä viini- että siestarmarjapensaita. Puutarhan ympärillä oli korkea pisteaita ja sen sisäpuolelle oli vielä istutettu pensaita orapihlajoista. Kiusaus pilkistämään sisään puutarhaan niin pian, kuin omenanraakaleet olivat jotakuinkin kehittyneitä, oli suuri. Karviaismarjaan raakilat maistuivat meistä myös oivallisilta, mutta kun nuo herkut eivät olleet vatsallemme terveellisiä, oli meitä kielletty omin päin juoksentelemasta puutarhassa. Me saimme mennä sinne ainoastaan silloin, kuin isä tahi äiti antoivat siihen erityisen luvan.

Meillä oli myös Samuli-niminen eno. Hän hoiti ja vartioi puutarhaa ja teki sitä niin uskollisesti, kuin olisi siellä ollut mitä kalliimpia aarteita silmällä pidettävinä. Syyspuoleen, kun omenat alkoivat kypsyä, oli hänellä usein, pimeän tultua, kutsumattomina vieraina julkeita omenan varkaita. Sääliksi, käy oikein rehellinen ja sävyisä enoparkamme Kyllä hän koetti tehdä, mitä suinkin voi pidättääkseen noita kuokkavieraita loitommalla, mutta hän ontui ja siksi oli hänellä hyvin tukala aina öisin ajaa takaa noita vallattomia poikanulikoita. Tosin hän luuli itsellensä hyväksi avuksi meihin kaikkiin mieltynyttä, uskollista Jeppeämme, suurta, mustaa Newfoundlandilaista koiraa, joka olikin koko mestari vimmatusti haukkumaan ja siten pelottelemaan pois yöllisiä käypäläisiä. Yleiseen katsoen oli Jeppe kumminkin hyväluontoinen koira. Haukkua se kyllä taisi, mutta piti itsensä liian hyvänä puremaan edes omenan varasta. Nuo ilkeät pojatkin pian keksivät millainen otus kelpo Jeppemme oikeastaan oli, eivätkä sentähden enää pelänneetkään sitä. Eno mietti nyt toisen keinon, jolla hän säikähdyttäisi heitä. Oliko keino parhaita, siitä en nyt virka mitään, mutta sitä paremmin muistan, että se teki toivotun vaikutuksen. — Eno pyysi äidiltä lainaksi pari raitia. Sittekuin kaikki olivat menneet levolle, lähti eno puutarhaan. Keskellä yötä, kuin kaikki oli äänetöntä, niin hiljaista, että ei edes lehtikään tuulessa liikahtanut, silloin kuului kahinaa orapihlajapensaista maantien puolelta. Omenanvarkaat olivat, notkeina, kuni kissat kivenneet aidan ylitse ja hiipineet erään parhaan ja hedelmistä runsaimman omenapuun luokse.

Koska oli kuutama, taisi eno selvästi eroittaa ketä ne olivat. Hän istui hiljaa ja liikkumatta muutamassa lehtimajassa ja Jeppe oli salvattu sisään siksi yöksi. Omenanvarkaista tuntui sen vuoksi retkensä varsin onnistuneelta ja toinen heistä alkoi kiivetä ylös puuhun. Juuri kuin hän oli päässyt eräälle vankemmalle oksalle, katsoi hän varovasti ympärilleen. Silloin oli hän säikähdyksestä päästää kätensä irti ja pudota maahan. Pimeästä lehtimajasta näki hän valkoisen haamun tulevan esiin.

"En, näetkös sinä Janne?" vastasi Lassi Oksanen silmät seljällänsä tarkistellen pimeyteen.

"Kummitus", kuiskasivat molemmat yhtä aikaa.' "Voi, katsos! Se suurenee suurenemistaan. Ui jui jui! Se tulee ihan' tänne!"

Eno oli näet kääriintynyt noihin kahteen raitiin ja hiljaa liikkuessaan poikia kohden, nosti vähitellen pitkällä sauvallansa raitia yhä korkeammalle ja korkeammalle päänsä päälle, joten aave näytti kasvavan pituudelleen. Pojat, ensi hervahduksestaan toinnuttua, saivat jalat alleen ja päätä pahkaa riensivät pois puutarhasta, ja juoksivat maantietä pitkin voimainsa perästä niin kauan, kuin eno voi nähdä vilahdustakaan heistä hämäränä syysyönä.

Sen seikkailun perästä ei enoa häiritty ja hän sai pitää omenansa rauhassa. Nuo molemmat omenain varkaat levittivät huhun, että Heralassa kummittelee ja puutarhassa öisin kuljeksii niin iso aave, että se ulottuu puiden latvoihin. Siitä näkyy, että paha omatunto se juuri saattaa ihmisen kummituksia pelkäämään. Sen, joka on oikealla tiellä ja tottelee Jumalan käskyjä, ei tarvitse koskaan peljätä. Tottelematon ja jumalaton vain pelkkää kahisevaa lehteäkin. Oikein sanoo raamattu: "jumalaton pakenee, eikä kukaan aja häntä takaa."

Joulu; lasten ja ilon juhla läheni taas. Minä olin juuri täyttänyt kuusi vuotta ja Lotalle ja minulle oli luvattu, että pääsisimme yhdessä isän ja äidin kanssa kirkkoon. Jouluna emme olleet vielä milloinkaan kirkkoon päässeet. Sen vuoksi me yhä sitä enemmän ikävöimme tuota kirkkomatkaa, kuta lähemmä joulu tuli. Kun jouluaatto viimeinkin joutui, iloitsimme me kyllä kaikki sangen paljon joulukuusesta, piparikakkutaikinasta tehdyistä joulukakuista ja joululahjoistamme; mutta enimmän kukista iloitsimme, Lotta ja minä siitä, että pääsemme kirkkoon, jossa näemme kaikki kynttilät kruunuissa, papin alttarilla koreassa messukasukassaan ja saamme kuulla koko seurakunnan, urkujen äänen kirkon kuvussa vyöryessä, laulavan:

Salaa oli minulla myös eräs ilon syy, josta ei kukaan muu tietänyt mitään. Minä olin saanut uuden talvilakin, jossa oli korvakkeet kaniinin nahasta ja mikä oli vieläkin parempi, minä saisin ensi kerran elämässäni esiintyi pitkävartisissa saappaissa, joiden varret olivat siksi väljät, että housujen lahkeet mahtuivat niihin, ja ulottuivat ylös melkein polviin asti. Ne olivat mieluisimmat joululahjani ja se seikka, kun koko seurakunnalle sain näyttää, että en enää tytön tavoin käynyt kengissä, vaan niinkuin oikea mies muulloinkin, marssin saappaissa, joissa oli oikeat korkoraudat — se oli jotakin, joka saattoi kuusivuotisen pojan sydämen ilosta sykkimään. Ei kukaan voi aavistaakaan, kuinka korkeaksi arvasin suutari Wadman'in taiteen, sillä eihän minulla ilman sitä olisi ollut mitään saappaita, ja kuka voi käsittää, miten paljo merkitsevät pari pitkävartisia saappaita, joiden varsien suussa on kiiltonahkainen reunus! Minähän olin nyt aika mies ja katsoessani saappaitani, jotka olivat todella, eikä vaan unena olemassa, — katsoessani niihin, taisin sanoa: "kun minä olin pienenä ja kävin kengissä."

Koko jouluyönä sain tuskin silmän täyttäkään unta. Minä olin pitkälläni ja tirkistelin ulos kuun valaisemaan, avaruuteen. Tähdet vilkkuivat niin ystävällisesti taivaan kannella ja katselivat minua akkunan läpi. Silloin minä kyllä ajattelin Betlehemin tähteäkin, itämaan viisaita ja ja lasta seimessä, mutta totta puhuen, täytyy minun häpeäkseni tunnustaa, että minä hyvinkin yhtä paljo ajattelin uusia saappaitani ja miltä minä niissä näyttäisin tullessani kirkkoon ja istuessani isän rinnalla miesten puolella. Varhain jouluaamuna pilkisti isä lastenkammarin ovesta herättääkseen meitä. Lotta ja minä hyökkäsimme heti ylös ja koettelimme kilpaa, kuka meistä ensin joutuisi valmiiksi. Minä ennätin todellakin ensin pukeutua, sillä minun, ei tarvinnut panna kiinni kengän nauhoja, niinkuin Lotan täytyi tehdä. Minä vaan pistin sormeni vetorakseihin ja vetäsin saappaat jalkoihin kahdella ripeällä vetäisyllä, yhden ensin, toisen sitte. Ei mikään kuningaskaan ole voinut iloita kruunustaan enämpää, kuin minä saappaistani. Minusta, oli, kuin olisin kasvanut ainakin puoli kyynärää yhtenä ainoana yönä. Niin pian, kuin olin valmis, otin minä päälleni pienen päällystakkiin, panin lakin päähäni ja juoksin ulos portaille juuri silloin, kuin Blomqvist ajoi esiin reen, jonka eteen Rusko oli valjastettu.

Tuona tuimana, kolkkona talvisena aamuna kävelin minä edestakaisin etehisen portailla, ja kopisutin raudoitetuilla koroillani niitä niin paljon, kuin suinkin jaksoin. Ja joka askeleella katsoin minä saappaitani. Minä melkein luulen, että Blomqvist ymmärsi ajatukseni, sillä hän lausui hymyillen:

"Kas hyvää huomenta, Kalle! Minä luulen sinun tulleen jo - aikamieheksi ja saaneen saappaat jalkoihisi."

"Niin, niin, sinne päin sitä ollaan menossa Blomqvist", vastasin minä perin onnellisena ja nostaen toista jalkaani lisäsin: "näkeehän Blomqvist, että niissä on oikein kantaraudatkin.

Isä, äiti ja Lotta tulivat nyt ulos ja meidät istutettiin rekeen, Lotta äidin ja minä isän syliin. Minä pyysin isältä, että en tarvitsisi pistää jalkojani nahkaisiin, vaan saisin ne pitää irrallaan, niinkuin hänkin. Minä epäilen kuitenkin, että sitä en tehnyt niin paljon siksi, että olisin, niinkuin isäni, vaan paremmin saadakseni kaikille kirkkomiehille näyttää tulleeni mieheksi ja saaneeni saappaat.

Kun minä, perille tultuamme isäni kädestä pidellen, kulin hänen rinnallaan kirkkoon, en voi kehua kävelleeni hiljaa ja siivosti, niinkuin minun olisi tullut. Päinvastoin tömistelin minä kirkon kivistä lattiaa niin kovasti, kuin jaksoin. Ylpeys liikkuu valtavasti jo pienen kuusivuotisenkin rinnassa ja minä tahdoin huomauttaa koko seurakunnalle, että olin aika mies.

Pian sain minä kuitenkin muuta miettimistä. Mitään niin ihanaa en ollut koskaan nähnyt. Koko kirkko säteili valossa. Alttarilla oli kuusi isoa tinaista kynttiläjalkaa ja niissä paloivat mahtavat talikynttilät. Kaikissa kolmessa kruunussa kiilui niinikään kynttilät ja samoin pitkin kaikkien penkkirivien reunoja. Urkuparvellakin oli koko jono kynttilöitä. Kirkko oli täpösen täynnä väkeä. Yht’äkkiä pauhahtivat urkujen ensimmäiset sävelet ja koko seurakunta yhtyi kauniisen jouluvirteen. Minä katsoin alttarinpäällisen akkunan ympärille sijoitettuja enkelien päitä ja minusta melkein tuntui siltä, kuin olisivat nekin lauluun yhtyneet. Sitä miettiessäni astui provasti alttarin eteen. Hänellä oli päällään pitkä valkea paita, joka ulottui maahan asti. Sen päällä oli hänellä vielä messukasukka mustasta sametista, jonka selkäpuolella loisti leveä hopeinen risti. Mitään niin koreaa en ollut milloinkaan nähnyt.

Alttaritoimituksen päätyttyä, nousi pitäjään apulainen saarnastuoliin ja piti lyhykäisen saarnan. Sitte taas veisattiin virsi ja melkein koko seurakunta hyökkäsi heti sen perästä ulos. Lyhyen väliajan perästä kokoonnuttiin uudelleen kirkkoon jokainen paikoilleen. Silloin alkoi ulkona päivä valeta ja kynttilät sitä mukaa näyttää yhä unisemmilta. Kun laulu taas kajahti ja urat parhaillaan pauhaisivat, menivät sekä provasti että pitäjään apulainen taas alttaripöydän eteen puettuina maata viistäviin paitoihinsa ja messukasukoihin, mutta nyt oli provastin puku vieläkin koreampi kuin aamukirkonmenoissa. Messukasukka oli näet punainen, koristettu selkäpuolella kultaisella ristillä ja etupuolella oli yhtäsivuinen kolmio, silmä keskellä ja säteitä ympärillä. Ristin alapuolelle oli vuosiluku 1818 ommeltu kultalangoilla. Sillä kertaa provasti itse saarnasi, mutta katsellessani laimeasti palavia kynttilöitä, sulkeutuivat silmäni, pääni vaipui isäni käsivartta vasten ja minä pidin pienen ettoneen.

Kaiken toimituksen kirkossa loputtua, ajoimme me kotiin. Ja sitä mentiinkin aika kyytiä, sen saatte uskoa. Rusko ihan lensi pitkin tietä. Kulkuiset kilisivät, lumi narisi jalasten alla ja huurre puiden oksilla säihkyi kuin timantit. Se oli ihana jouluaamu, jota en koskaan ole voinut unhottaa: Kotiin tultuamme, tunsin itseni sekä nälkäiseksi että viluiseksi. Se oli kuitenkin pian autettu, kun sain lämmitellä ison uunivalkean edessä ja hyvä aamiainen joululeipineen ja iso kimpale joulupöystiä olivat tyydyttäneet nälkäni.

Blomqvist oli antanut isälle sukkelan joululahjan. Se oli vaatehaarukka, jonka hän itse oli valmistanut muutamasta, kummallisesta kuusipuusta. Siihen olin minä ripustanut lakkini, päällystakkini ja sisarieni nutut. Minä istahdin nyt pienelle rahillemme oikein tarkastaakseni tuota merkillistä taideteosta. Mutta juuri siinä ihmetellessäni kävivät silmäluomeni raskaiksi, ne painuivat kiinni ja minä nukahdin. Vielä unessakin näin minä kumminkin tuon kummallisen vaatehaarukan, joka nyt muuttelihe muuttelemistaan toisiin muotoihin. Lopulta muuttui se eläväksi jättiläiskorpiksi, jonka selässä minä itse istuin ratsastamasta. Oi millä huimaavalla vauhdilla sitä mennä huristettiin ilman läpi! Korppi levitti isot, mustat siipensä ja jokainen siipien löyhäys suhisi korvissani, kuin mitä ankarin myrsky. Minä koetin pysytteleytyä linnun selässä pitämällä kiinni sen pitkistä niskahöyhenistä ja samalla näin sen lentävän korkealla lumisten kenttien ja kylien, mökkien ja metsien ylitse, vieläpä itse kirkkokin korkeine tornineen jäi syvälle jalkaini alle. Vapisten ajattelin minä silloin uusista saappaista ylpeilemistäni ja sitäkin, että olin voinut nukkua kirkonmenojen aikana, joka minusta näytti kauhealta synniltä. En minä kumminkaan voinut olla ajattelematta uusia saappaitani. Minusta näet tuntui siltä, kuin olisin ollut kadottamaisillani saappaani. Kumarruin sen vuoksi alas katsomaan olivatko ne vielä jalassani. Minua hirvitti ja pelotti nähdessäni maan niin kaukana jalkaini alla ja oli ikäänkuin olisin ilman läpi pudonnut sinne alas. Säikähdyksestä havahduin minä ja olin silloin pitkällä pituuttani vaateharukan vieressä.

Minä matkustan isoäitini luo lukemaan oppiakseni, saan puupukin leikkikalukseni ja kirjan, jossa on kukko ja se taas munii neljänneskopeikkaisia, ja — vitsoja.

Niinkuin edellisessä luvussa jo on mainittu, olin minä seitsemännellä ja sain nyt muutakin ajattelemista, kuin paljasta leikkiä ja huvituksia. Minun piti ruveta opettelemaan lukemaan. Isoäitini, joka asui kolmen peninkulman päässä meiltä, oli luvannut, että talveksi saisin tulla hänen luokseen hänen johdollaan, sekä kahdeksantoistavuotisen tätini avulla hankkimaan ensimmäiset perusteet tavaamisen ja suoraan lukemisen taidossa. Sisareni ja minä puhuimme joka ainoa päivä tuosta pitkästä ja huomioa herättävästä matkasta, jonka minä olin tekevä. Jos he jollakin tavoin suututtivat minua, joka ei tapahtunutkaan harvoin, uhkasin minä aina tavallisesti mennä kohta matkoihini heidän tyköänsä. "Niin, niin, saattepahan nähdä, miten hupaista teillä on, kun minä olen poikessa. Silloin te kyllä itkette ikävästä, mutta siitä minä en pikkuistakaan välitä." Lotta se aina silloin muikisti suutaan työntäen alahuultansa niin pitkälle, kuin taisi, punalsi pientä kiharaista päätänsä ja mutisi: "minä en suinkaan itke pisaraakaan, sillä ei sinussa mitään ikävöimistä, kun olet niin ilkeä ja ärtyisä aina. Väliin olet sinä Kalle minusta oikein paha."

Tuollaisten pikku kahakoiden perästä tulimme me toki pian hyviksi ystäviksi taas. Vihdoin kun tuo kauan odotettu lähtöpäiväni oli käsissä, tuntui ero meistä molemmista oikein koko vaikealta. Minunhan piti nyt matkustaa niin kauas, kauas kotoani ja olla poissa kokonaista kuusi kuukautta. Kyllähän minusta tosin oli hirveän hupaista päästä pois katselemaan suurta, laveaa maailmaa, mutta kuitenkin, kyllä tuntui raskaalta olla kokonaisen kolmen peninkulman päässä vanhemmistaan ja sisaristaan, ja vielä niin kauan päälliseksi! Sekä Lotta että minä vesistelimme hiukkasen, mutta minunhan oli näytettävä, että olin mies. Siksipä pyyhinkin pois kyyneleeni ja kun äiti, auttaessaan päällystakkia ylleni, hellästi puristi minua rintaansa vasten ja suuteli, huudahdin minä: "minä en ole ollenkaan ikävissäni, äiti."

Siitä huolimatta oli kuitenkin itku kurkussani silloin, kuin Blomqvist ajoi Ruskon rekineon porrasten eteen ja kyyneleet alkoivat tihkua esiin. En missään tapauksessa kumminkaan olisi Blomqvistille näyttänyt heikkouttani, jonka tähden vetäsin lakin silmilleni istahtaessani rekeen, huusin hyvin tuikeasti: "Hyvästi nyt te kaikki!"

Isä itse oli minua kyydissä ja istui reessä hyvästi isoon turkkiinsa kääriintyneenä. Maija-Stiina tukki nahkaset huolellisesti jalkaini ympärille. Äiti suuteli minua vielä kerran. "Jumala siunatkoon sinua poikaseni", sanoi hän. "Lupaathan sinä olla kiltti ja kuuliainen isoäidille ja tädille?"

"Ihan varmaan", vastasin minä. Sitte pieni isku ruoskalla ja Rusko lähti juoksuun.

"Hyvästi, hyvästi", huusin minä täyttä kurkkua ja samaa tekivät sisareni portailla, jossa ne seisoivat vielä yhdessä äidin kanssa ja huiskuttivat liinoillaan niin kauan, kuin vilahdustakaan reestä näkyi.

Päivä oli kaunis päivä Helmikuun lopulla. Aurinko paistoi kirkkaasti taivaalla ja meillä oli mitä parahin keli, mutta ei kovin pakkanen. Rusko juoksi niin, että lumi tuprusi sen jaloissa. Ei viivytty kaukaa ennenkuin saavuttiin metsänreunaan ja jouduttiin metsään, joka kauan oli jo ollut minun ihmettelemiseni esineenä, sillä silmistäni oli aina näyttänyt siltä, että taivas yhtyi maahan sen takana. Metsän tuolla puolla oli siis minun käsitykseni mukaan maailman ääri. Mutta miten minä nyt hämmästyin, nähdessäni, että jos kuinka kauas metsään menimme, kohosi taivas vaan yhtä korkealle puun latvojen yli, kuin kotonakin. Siinä oli jotakin minulle tykkänään käsittämätöntä.

Mutta, oi miten kaunis metsä olikin ja miten ihmeen hupaista ajaa sen lävitse! Havupuut olivat niin vihannat keskellä talveakin ja alhaalla maassa kimalteli lumi niin puhtaana, valkoisena ja pehmeänä kuin valkoisin sametti ja sille oli vielä ikäänkuin seulottu kiilteleviä hopeatähtiä. Päivän säteet hakivat itselleen tien puiden oksien lomitse, hiljainen tuuli humisi kuusien ja honkien oksissa, eivätkä varmaan Ruskon kulkuset olleet koskaan niin kauniisti helisseet. Minä melkein unhotin olla ikävissäni kodista eron tähden.

Isä kysyi minulta vähän väliin: "paleleeko sinua poikani?" mutta minä vastasin, että ei minua yhtään palellut. Jonkun hetken ajettuamme olimme me jo päässeet pois metsästä ja nyt minä sain nähdä, että eivät suinkaan metsä ja maailma samalla kertaa loppuneet. Uusia näköaloja aukesi silmieni eteen ja niiden ympärillä taas näkyi metsäinen reunus, jonka takana taivas aleni maahan. Ajettuamme vähän toista peninkulmaa, tulimme syöttöpaikkaan, jossa Rusko sai hengähtää, vähän vettä, leivän syödäkseen ja tukkosen heiniä. Sitte sitä taas lähdettiin. Isä päätti ajaa talvitietä parin lavean rämeen poikki, kun matka oli suorempi.

Talvisin nuo rämeet tavallisesti muuttuivat mataloiksi jäätyneiksi järviksi. Päiväpaisteen vaikutuksesta ja useampien päivien suojailman vuoksi oli nyt jäälle noussut paljo vettä ja sekin, kohvaksi jäätynyt. Se särkyi Ruskon kavioiden alla ja siltä näytti, kuin me ajaisimme suoraan kylmään syvyyteen. Minua rupesi hyvin peloittamaan ja minä tartuin reen laitaan ja katsos juuri kuin Rusko parhaallaan ravasi niin, että vesi pärskyi ympärille, loiskahti se alas, niinkuin minusta näytti, avonaiseen avantoon. Minä en unhota milloinkaan sitä, kuinka silloin säikähdin. Koko ruumiini vapisi ja tuskallisesti tarttuessani isän käsivarteen, huusin minkä jaksoin.

"Hiljaa poika, sinä et saa huutaa sillä tavalla — eihän tässä ole mitään vaaraa", rauhoitti minua isä ja tempasi voimakkaasti ohjaksista. Rusko oli samassa jaloillaan taas. Se oli vaan livistynyt ja langennut polvilleen, vaikka minusta se näytti kerrassaan vajoavan syvyyteen.

Pitemmittä seikkailuitta, saavuimme iltahämärissä isoäidin pienelle mökille. Kun jo alkoi pimetä, en minä voinut aivan tarkoin nähdä, miltä mökki näytti, mutta akkunasta loisti ystävällisesti meitä vastaan takkavalkea isosta avonaisesta uunista. Se oli minulle tervetullut näky, sillä tuo pitkä matka oli saattanut minut jokseenkin viluiseksi. Päivän laskettua oli ilma tullutkin koko kylmäksi.

Isoäiti syleili minua kerran toisensa perästä ja niinpä luo teki tätikin, mutta huolimatta kaikesta heidän ystävyydestänsä, täytyy minun myöntää tunteneeni itseni hieman pettyneeksi. Mökki olikin sangen pieni verrattuna meidän isoon kartanoomme kotona Heralassa. "Voi isoäiti, en minä tahdo asua näin pienessä pirtissä", puhkesin minä lausumaan lapsellisessa ymmärtämättömyydessäni. "Meillä on paljoa isommat huoneet kotona."

Isoäiti katsoi vakavasti minuun ja tuumaili, että pirtti pienine kammarineen oli kylliksi iso niin pienelle nulikalle, kuin minä olin.

"Kyllä sinä hyvin sovit suorana seisomaan katon alla", sanoi täti vähän halveksivasti ja luonnollisesti olikin hän oikeassa, mutta en minä siltä tullut vakuutetuksi siitä, että uusi asuntoni olisi tarpeeksi kookas niin tärkeälle olennolle, kuin minä luulin olevani.

Sillä välin otti isoäiti kaapistansa esiin kummallisen esineen, jolla minä saisin leikitellä joutohetkinäni. Se oli sarvipäinen pukki ja sillä oli niin hyvin etu- kuin takajalatkin. Isoisäni oli sen tehnyt isälleni yhdestä ainoasta sireenipensaan juuresta. Se oli ollut isälläni leikkikaluna hänen pienenä ollessaan ja se pukki saattoi minut tyytymään sekä pirtin pienuuteen että kaikkeen muuhunkin.

Isoäiti oli synnynnältään ruotsikko. Hänen isänsä oli ollut käsityöläisenä jossakin lähellä Tukholmaa. Vuosien 1808—1809 sodan aikana, jossa venäläiset valloittivat Suomen, oli mies joutunut tänne ja lopuksi perheensäkin tuonut tänne uuteen isänmaahansa. Hänen tyttärensä meni sitte naimisiin isoisäni kanssa, joka oli krenatööri, ja kun isoisä kuoli, sai hän pitää sotilastorpan, jossa asui.

Isoäiti oli jumalinen ja hyvä muori ja hänen laulava ruotsalainen murteensa kuului niin kauniilta minun korvissani.

Isä ja minä nukuimme yötä isoäidin pienessä kammarissa ja lausuessaan hyvää yötä, sanoi hän ystävällisesti nuhdellen minua osoittamastani ylpeydestä: "hyve lapsi, sinu on rukoiltava Jumalaa, ettet sine rikkoisi henen keskyjense ja sinu on muistettava, ett' Jumala on ylpeite vastan, mutta nöyrille andaa Hen armonsa."

Sisällä tuossa pienessä kammarissa oli, tietäkääs, oikein puhdasta ja hienoa. Pirtin akkunat olivat pienen pienistä neliskulmaisista ruuduista, jotka vanhan tavan mukaan olivat kiinnitetyt lyyjykehyksiin, mutta kammarissa oli isot ruudut, kukkia akkunalla ja pienet, somat varjostimet. Pieni uuni oli valaistu ja puhdas kuin lumi. Vasemmalle ovesta oli vuode valkeine esirippuineen ja seinällä, vastapäätä uunia, oli pieni kirjahylly, jolla isoäiti piti raamattuansa, Lutheruksen saarnakirjaa, Arndtin "totista kristillisyyttä" ja muutamia vanhoja ruotsalaisia hartauskirjoja.

Merkillisin kaikista koko huoneessa oli eräs kuva, joka esitti Vapahtajamme elämää maan päällä. Sitä taulua, vaikka se olikin vähäpätöinen ja kehnosti tehty, ei aika kuitenkaan ole saanut muistostani haihtumaan koskaan, jos kohta on jo kulunut yli neljäkymmentä vuotta siitä, kuin sen ensi kerran näin.

Kristuksen vaellus Golgatalle liikutti erittäinkin syvästi mieltäni. Vapahtaja näytti niin kärsivälliseltä ja väsyneeltä tuossa kulkiessaan ja kantaessaan raskasta ristiänsä ylpeiden farisealaisten, mahtavien sadusealaisten ja hillimättömäin sotilasten ympäröimänä. Aina kun olin ikävissäni tai olin saanut nuhteita isoäidiltä, hiivin minä sisään kammariin ja kapusin tuolille katselemaan tuota kuvaa.

Olipa siellä sisällä vielä muitakin kuvia, jotka vetivät huomioni puoleensa. Muiden muassa oli siellä hirmuisen jättiläisen Nautintohimoniuksen ruma muotokuva ja hänen tyttärensä Pleistamartia ratsastaen hirveällä jalopeuralla.

Eräs isäni sisarista oli naimisessa muutamaan räätälin kanssa Helsingissä. Tuo räätäli lähetti sieltä isoäidille joukoittain kuvatauluja, joihin oli kuvattu komeita herroja, ja rouvia ja joita tuli joka kuukausi Pariisista muotilehtien mukana. Vuoteen vastapäätä oleva seinä oli milt'ei kokonaan peitetty noilla loistavilla tauluilla. Loistaviksi voi niitä todellakin syystä sanoa, sillä ne olivat painetut kaikilla sateenkaaren värillä. Minä- aloin ruveta tyytymään isoäidin mökkiin, vaikka se oli matala ja huoneet pienet.

Seuraavana päivänä palasi isä kotiin ja minut jätettiin yksinäni isoäidin ja tädin tykö. Sinä päivänä sain olla joutilaana, mutta sitte piti työn alkaa.

Tuona vapaana päivänäni sain minä katsella mökin ympäristöäkin ja ulkomuotoa. Mökki oli harmaa ja sammaloitunut, mutta metsänreunakin oli lähellä. Lähellä oli myöskin erinomaisen kirkasvesinen lähde, jonka reunalla kasvoi pieni, kyhmyräinen omenapuu ja pari kirsimarjapuuta. Ja entäs metsä sitte! Kuinka monta hupaista hetkeä minulla oli siellä vapaina aikoinani! Siellä oli monta monituista isoa puuta, jotka näyttivät sangen kunnianarvoisilta. Varsinkin monias iso vanha kuusi, jota minä kutsuin sotamies Beijeriksi, kun sillä oli pitkä, sotamies Beijerin tuuheita, harmaita viitsiä muistoon johtava parta naavasammalista, — varsinkin se miellytti minua.

Ehkäpä vielä joku aikoo kysyä: miltäs itse isoäiti näytti? Rypistynyt ja harmaa oli hänkin, mutta silmistä säteili hyväntahtoisuus ja sisään painuneet huulet ikäänkuin näyttivät pidättävän herttaista naurua pääsemästä ulos hampaattomasta suusta, kun hän aina opetti minua lukemaan suoraan Lutheruksen isosta saarnakirjasta.

Minä alotin lukemiseni tädin johdolla, joka opetti minulle kirjaimet ja tavaamaan. Oli minulla aapiskirjakin ja se oli minusta kirjaksi oikein mestariteos. Ensimmäisellä sivulla jo oli koko joukko pieniä kuvia, joiden kaikkien alla oli kirjoituksia semmoisia, kuin varis raakuu, lammas määkyy, naakka ääntää, ajaja huutaa, kananpoika piipattaa, kärme kähisee, käki kukkuu, heinäsirkka sirrittää, hyypiä hyyhyttää j.n.e. Se kaikki oli minusta erittäin merkillistä, mutta vielä paljoa merkillisempi oli kuitenkin kirjan viimeinen sivu. Sillä sivulla oli iso, pitkähöyheninen ja korkeaharjainen kukko, joka oli lentänyt raha-arkun kannelle. Toisessa jalassa oli sillä onnettomuutta uhkaava vitsa ja sen vastapäätä oli kaksi lukemaan opetteleva poikaa.

Joka päivä tai aamu, jos edellisenä päivänä olin ollut ahkera ja hyvin liiettäväni osannut, oli kirjassa uusi, kirkas moskoukka eli neljänneskopeikkainen, jonka arvo pitäisi olla noin 3/4 penniä meidän rahassa. Minulle sanottiin kukon sillä tavoin palkitsevan ahkeroita poikia.

Toisinaan lukutunnin päätyttyä sain minä isoäidille pidellä lankavyhteä, josta isoäiti keri ison kerän ja siitä hänen ahkerat sormensa sitte valmistivat minulle hyviä ja lämpimiä sukkia. Ei tuo luottamustoimi tosin aina minua huvittanut, ei ainakaan silloin, kuin päivä paistoi akkunasta ja linnut tuolla ulkona antoivat viserrystensä kuulua, mutta minulle oli tuo toimi hyödyllinen harjoitus kärsivällisyydessä ja minä olen sittemmin elämässäni monasti kiittänyt isoäitiä siitäkin opetuksesta.

Mutta eräänä päivänä oli kirjan välissä, kukon luona jotakin aivan toista, kuin raha. Se oli oikein kauheaa! Siellä oli iso, iso — vitsa.

Miksi oli niin käynyt? Niin, minä olin ollut ulkona leikkimässä joidenkuiden toisten poikien kanssa ja juoksennellut metsässä pari tuntia kauemmin, kuin minua oli luvattu. Kotiin tullessani näytti isoäiti kovin vakavalta. Kyllä minä ymmärsin miksi hän siltä näytti, mutta en ollut näkevinänikään. Minä olin kuullut toisilla pojilla olevan tapana kiroilla ja nyt puhkesin minäkin, enämpää ajattelematta lausumaan: "koira vieköön, kuin isoäiti nyt näyttää äkäiseltä!"

"Jos sine viele kirroiletki poikkeparkani, niin kylle Jumala tulee ja rankaisee sinua siitekin synnistä. Sine olet ollut tottelematon, ollut poissa kaksi tuntia yli meeren ja nyt sine viele kiroatkin. Jumala auttakoon sinua poikkeparka!"

Minä rupesin asiaa aprikoimaan ja menin ottamaan käsille aapiseni, mutta sinä iltana ei lukemisestani tahtonut tulla mitään tolkkua. Alakuloisuutta kesti koko illan.

Huomeisaamuna kun otin kirjani esiin, ei siinä ollut mitään rahaa, vaan sen sijaan iso vitsa!

Silloin minä rupesin itkemään, juoksin isoäidin luo, tartuin hänen kaulaansa ja runsasten kyynelvirtain silmistäni vuotaessa, pyysin häneltä anteeksi. Hän antoikin anteeksi, mutta kukko ei tuntunut niin helposti leppyvän, sillä ei yhtään rahaa ilmestynyt koko viikolla.

Sunnuntaisin pääsin minä isoäidin kanssa kirkkoon, mutta se ei ollutkaan se oikea pitäjään emäkirkko, sillä siihen oli liian pitkälti talviseen aikaan kulkea. Meidän "kirkkomme" oli naapurissa, tervanpolttaja Kuusisen luona. Hänen vaimonsa luki ääneen muutamille eukoille, jotka sunnuntaipäivänä kokoontuivat hänen luonaan. En minä juuri paljoa ymmärtänyt Kuusisen muorin luennasta, mutta sen minä ymmärsin, että nyt olimme kokoontuneet Herran eteen ja sen vuoksi minä istuin hiljaa koko ajan. Kyllä minusta kumminkin oli hauskaa, kun lukeminen loppui, sitä ei käy kieltäminen. Nohrborgin ja Lutheruksen saarnakirjat, joista Kuusisen muori luki, olivat liian hitaasti sulavaa sielunruokaa pienelle kuusivuotiselle. Kun minun niin piti istua pari tuntia ihan hiljaa yhdessä kohdin, tahtoi useinkin aika nuorelle verelleni käydä pitkäksi.

Kesän lähetessä, kun haitatta sain juoksennella ja telmää ulkona, oli minulla joutohetkinäni sanomattoman hupaista metsässä. Minä silloin etsin paljon männyn- ja kuusenkäpyjä ja rikastuin niiden kautta tuhottomasti niin,, että minulla ennen pitkää oli enämpi, kuin sata, lehmää ja yhtä monta lammasta. Kuusen kävyt olivat lehminä, toiset lampaina.

Isoäidin lihava harmaa kissa oli rakkahin leikkikumppanini. Meistä tuli hyvin hyvät ystävät. Ulkona ollessaan se useinkin kiipesi akkunalaudalle ja pilkisteli sisään minun luokseni.

Eräänä kauniina päivänä, se oli itse Vapunpäivän ilta, tuli isä minua tervehtimään. Silloin sitä oli iloa sekä minulla että isoäidilläkin. Oi miten ihmeen tyytyväisenä, hän kertoi isälle, jotta minä nyt jo osasin lukea, suoraan! Ja arvatkaas miltä minusta tuntui, kun isä palkinnoksi siitä antoi minulle ihan uuden uutukaisen viisitoistakopeikkaisen — joka oikeassa, meidän rahassa tekee 37 1/2 penniä — minä hypin ja kiljahtelin ilosta.

On omituinen seikka tuo, joka havaitaan kaikkiaalla, niin ylhäisissä kuin alhaisissakin, että kaikki ihmiset näkyvät panevan arvoa rahalle. Lapsissakin jo näkyy selvästi ilmenevä noiden vaihtovälikappaleiden omistamisen halu. Luultavasti on niin siksi, että tiedetään rahalla voitavan ostaa jotakin, jolle annetaan vieläkin suurempi arvo.

Iltasella sain isän kanssa lähteä ulos katselemaan helavalkeita, joita siinä seudussa Vapun aikaan poltetaan. Isoäidin mökin lähistössä oli korkea mäki, jota me sanoimme vuoreksi. Sieltä loisti ensimmäinen palava tervatynnöri,, joka oli hilattu korkealle, kuivista oksista ja kannoista tehdylle jättiläisroviolle. Vuorelta taisimme nähdä vielä kolmattakymmentä helavalkeaa, joita poltettiin pitäjään eri kyläkunnissa.

Kaikki kyläkunnan pojat olivat kerääntyneet "vuorelle". Me juoksimme ja leikimme oikein sydämen halusta, leimuavien liekkien valossa tuona hämäränä iltana.

Nyt ei minulla ollut jälellä enää kuin pari kuukautta oltavaa isoäidin luona, ennenkuin minut katsottiin "täysin oppineeksi" jalossa sisäluvun taidossa. Mutta kukko ei enää muninut milloinkaan. Minä olin jo päässyt aapiskirjasta, ja luin nyt: "Tohtori Martti Lutheruksen vähän Katekismuksen yksinkertaista selitystä, Kysymysten ja vastausten kautta toimitettu Olaus Svebiliukselta, arkkipiispalta Upsalassa." Oli sillä kirjalla nimeä ja pituutta, mutta ei siinä kuitenkaan mitään kukkoa ollut.

Siihen aikaan sain minä itselleni ensimmäisen oikein hyvän ystävänkin, erään kiltin tytön. Hänen nimensä oli Miina Koivunen ja hänestä minä pidin enämpi, kuin kaikista pojista yhteensä. Siihen oli kyllä syytäkin. Hän oli tosin jo kuusitoista-vuotinen ja minä vasta seitsemännellä, mutta kuitenkin viitsi hän leikkiä minun kanssani, joka, olin niin pieni! Enkö minä sitte olisi pitänyt hänestä! Mutta sitä paitsi oli vielä jotain muutakin, jonka vuoksi minä pidin hänestä niin paljon. Hän näet lainasi minulle yhden hupaisista kirjoistansa. Sen nimi oli "Hiilenpolttaja poikineen" ja siinä oli väritettyjä kuviakin. Kertomus oli köyhästä hiilenpolttajasta, joka oli joutua elävältä poltetuksi suuren kulovalkean riehuessa. Hänen pelastivat kuitenkin reippaat poikansa, jotka vaatteistaan valmistivat pitkän köyden ja vuorelta laskivat sen siihen laaksoon, jossa isänsä hiilimiilu oli.

Se oli hupaisin ja kauniin kirja, jonka minä siihen asti eläessäni olin nähnyt, ja oli minusta se Miina "hirveän" alttiiksi antava ja hyvä, kun lainasi minulle kirjansa.

Elokuussa tuli isä hakemaan minua kotiin. Kyllähän oli hyvin hauskaa saada taas nähdä äitiä ja siskoja, mutta ikävää oli taas jättää isoäiti ja tätikin. Pitkän keskustelun perästä sain heidät kuitenkin tulemaan mukaan. Sitä, että he lähtivät kanssamme minun puhuttelemiseni tähden, olen myöhemmin epäillyt, sillä isällä oli kanssaan nelipyöräiset kärryt ja molemmat hevosemme. Sen vuoksi minä varmaan uskon asian olleen jo edeltäpäin ja minun pyyttämisittäni päätetyn. Kissa ystäväni uskottiin naapurin muorin huostaan. Ovi suljettiin ja minä hyvästelin armaat leikkitantereeni, lähteen, metsän, vieläpä kaikki käpyniki. Suureksi ilokseni sain kuitenkin siireenipukin ottaa kanssani.

Kotiin palaamiseni, kaksi odottamatonta seikkaa, täti Taava. Minä aion rumpaliksi ja menetän ensimmäisen hampaani.

Oli merkillistä ja ihmeen hauskaa, kun sai ajaa nelipyöräisillä kärryillä ja kahdella hevosella. Isoäiti ja isä istuivat etu-, täti Riikka ja minä takaistuimella. Minä pyysin isältä, että saisin ajaa ja niin minä sainkin. Ohjakset olivat kylliksi pitkät niin, että minäkin sain pitää kiinni peristä. Isä se kaikissa tapauksissa ajoi, mutta minä kuvailin itselleni, että nyt kaikki riippui minusta ja sen vuoksi istuin minä mahtavana, kuin kuninkaan mieli-ajuri ja läimäyttelin ohjain perillä istuimen reunaan. Taas kulin minä nyt kauniin, siimeksisen metsän läpi ja kuulin tuulen huminaa puiden latvoissa samalla, kuin tuhannet lintuiset lirittelivät rakkaita aamuvirsiään. Sontiaiset, sudenkorennot, paarmat ja kärpäset surisivat ympärillämme ja pari kertaa onnistuin minä vilahdukselta näkemään iloisen oravaparinkin. Ne hyppelivät oksalta oksalle korkeiden kuusten oksilla. Aurinko paistaa hellitteli niin lämpymästi ja poro pilvenä pölysi ympärillämme. Rusko ja Harmi juoksivat itsensä hengästyneiksi, ne hikoilivat ja hosuivat pitkällä hännällänsä kumpikin karkoittaakseen pois tungettelevia paarmoja.

Tultuamme metsästä pois aukealle kedolle, oli minulla ympärilläni katselemista enämpi, kuin ennen milloinkaan. Minä näin monta kylää, joiden rakennukset olivat punaisiksi maalatulta ja pienten puutarhojen ympäröimiä. Oikeissa laineissa lainehtivat tuulessa keltaiset ruisvainiot, joiden päällä, korkealla pilvissä, leivoset laskivat lirityksiään. Kunnaalla, tuolla kauempana oli keltaiseksi maalattu kirkko tornineen, jonka huippua risti koristi. Se ojensihe ylös kohti taivasta. Kaikki tuntui ylistävän Jumalaa, — kaikin puut, kukat ja linnut. Enhän minäkään silloin saattanut mykkänä pysyä. Minä panin kätöseni ristiin ja rukoilin:

    Mä silmän' luon ylös taivaasen
    Ja käten' yhtehen liitän,
    Sua Herra, ystävä lapsien,
    Mä sydämestäni kiitän.

Kyllä minä osasin useampiakin rukouksia, sekä "Isä meidän" että "Herran siunauksen" ja "Valvo Herra", mutta minusta sopi parhaite tähän tilaisuuten: "Mä silmän' luon". Alotin minä: "Valvo Herraakin", mutta siinä samassa huudahti isä: "ptruu" ja hevoset seisahtivat. — "Minusta näyttää, kuin olisi tuolla tiepuolessa kuollut ihminen", sanoi hän, jätti ohjakset isoäidille ja hyppäsi alas kärryistä. Kas todellakin. Siellä loikoi ihmisparka näyttäen aivan hengettömältä. Isä pudisteli häntä, mutta oli ihan mahdotonta saada häntä hereille. Se poloinen oli nuori mies ja niin juovuksissa, että hän ei kyennyt mihinkään. Hänen vieressään oli viinaputeli, melkein tyhjäksi juotu. Tuo onneton oli ensimmäinen väkevistä juomista päihtynyt, jonka minä olin nähnyt. Minua oikein karmi ja vapisutti inhosta ja kauhusta.

"Jumala armahtakoon site raukkaa", huokasi isoäiti ja sitte lähdettiin me taas kotia kohden.

Puolenpäivän aikaan saavuimme perille. Äiti ja sisaret seisoivat ulkona portailla, huiskuttivat liinojaan ja tervehtivät meitä pihaan ajaessamme. — "Hyvää päivää äiti! Hyvää päivää Lotta, mutta kas, miten isoksi sinä olet kasvanut", huudahdin minä kärryistä pois hypätessäni. Äiti sulki minut syliinsä ja suuteli kerran toisensa perästä. Minä likistin ja teivin häntä, minkä vaan jaksoin ja sanoin: "äitikulta, nyt minä likistän sinut kuoliaaksi ja sitte minä sinut elävältä syön."

"Tervetultua kotiin, lemmikkini — sinustahan on jo tullut iso - mies", sanoi äiti ja ilokyyneleet kiilsivät hänen kauniissa silmissänsä. Sitte tulivat Lotta, Elsa ja pikku Joonaskin tervehtimään minua. Meidän kaikkien ystävämme Maija-Stiina seisoi myös kärryjen vieressä ottamassa vastaan tavaroitamme ja kantamassa niitä sisään.

Minulla oli nälkä, kuin talvisella sudella, jonka tähden oli erittäin tärkeää, että minä mitä pikemmin, sen parempi, pääsin päivällispöytään, joka valmiiksi katettuna odottikin meitä. Tuoresta voita ja vasta paistettua leipää! Oi miten se maistui makealta!

Täti Taava, äitini sisar, puhui jotakin "odottamista seikoista", mutta äiti vastasi: "päivällisen perästä. Pikkuinen nukkuu nyt." — Odottamattomat seikat? Pikkuinen. Minä en laisinkaan voinut käsittää noiden sanojen merkitystä.

"Äiti, mitä on odottamaton seikka?" kysäsin minä syödä mutuuttaen voileipääni.

"Kalle, minä tiedän, minä tiedän, meillä on si…" huusi Lotta suu täynnä leipää, mutta äiti keskeytti häntä: "Lottahan on luvannut olla vaiti."

"Niin, mutta minä olen ollut vaiti jo niin kauan äiti", valitti Lotta, joka näytti innokkaasti haluavan purkaa salaisuutensa.

"Ahaa Lotta, sinä tarkoitat minun sireenipukkiani, mutta se ei ole mikään odottamaton seikka, vaan oikea pukki, etkä sinä saa sillä leikkiä", sanoin minä jotensakin päättävästi.

"En varmaankaan sitä," sanoi Lotta, "en minä sireenipukkia ajatellut. Se on jotakin, joka alkaa si ja loppuu — niin sitäpä en sanokaan, sillä minä olen luvannut äidille, että en sano sinulle sitä, jotta meillä on sis…"

"Eeei," sanoi Joonas, "minä tiedän, mikä se on Kallo. Se on pieni — hm — hm."

"Syö, äläkä lörpöttele pikku Joonas", pyysi täti Taava. Kaikki he näyttivät niin ihmeen salamyhkäisiltä, että minä oikein toden perään rupesin ajattelemaan, mitä se odottamaton seikka mahtoi ollakaan.

Päivällisen perästä minut vietiin lasten kammariin. Kuka taitaa kuvailla minun suurta hämmästystäni? Kehdossa oli pieni, pikkuriikkinen lapsi ja keskellä lattiaa oli kummallinen kapine, jonka muka piti olla olevinaan puuhevonen.

"Hän tuossa on meidän pieni sisaremme", huudahti Lotta ihastuksissaan käsiänsä taputtaen. "Hän on niin soma, niin soma ja niin hirveän hyvä. Eikös niin sinustakin Kalle?"

Ei, minusta hän ei laisinkaan ollut soma. Minä seisoin hämmästyksestä äänettömänä hetkisen. Minua kainostutti tuo uusi tulokas niin, että pyysin täti Taavalta saada mennä ulos.

"Hyi miten tuhma sinä olet", puhui Lotta ja meni kehdon viereen hyväilemään pienokaista. "Etkö sinä näe, miten ihmeen sievä se on?"

"Minä tahdon ulos", kiljuin minä melkein epätoivossa. Kukas olisi jaksanutkaan kauan katsella tuollaista pientä raukkaa.

"No, mutta entäs puuhevonen sitte?" kysyi täti Taava. "Etkö sinä pidä edes siitäkään?"

"Sanotaanko sitäkin odottamattomaksi seikaksi?" kysyin minä vuorostani ja kääntyen selin lapseen, katselin tarkemmin puuhevosta.

"Ei", vastasi täti Taava, "sinä saat kutsua sitä miksi ikinä tahdot. Blomqvist on sen tehnyt sinulle kotiin tuloksesi ja hän oli varma siitä, että sinä rupeaisit paljokin siitä pitämään."

Kyllähän voi niin käydäkin, mutta en minä millään ehdolla tahtonut jäädä lasten kammariin, minä tahdoin ulos.

"Kuinka minä voisin hänestä pitää? Enhän minä ole häntä koskaan ennen nähnyt, minä en tunne häntä ollenkaan, en vähääkään, eikähän hän osaa puhuakaan, eikä sillä ole edes hampaitakaan. Hän on yhtä hampaaton, kuin vanha Tiina muori, enkä minä sitäkään voinut koskaan kärsiä."

Lotta oli oikein nirpalla nenin ja tuumaili, että minä olin hyvin häjy, kun en pitänyt pienestä sisaresta.

Iltapuolella päivää oli ruvennut satamaan, taivas oli synkässä pilvessä ja siltä näytti, että ukkonen siitä rupeaa jyrisemään. "Ukkosta oli ilmassa" sisälläkin. Lotta seisoi näet ja naureskeli minulle niin ivallisesti.

"Niin mille! Sinä Kalle et ole vielä mies, etkä mikään, vaikka luulet jo olevasi hyväkin."

"Minkäs tähden minä en olisi mies, enkä mikään", kysyin minä närkästyksen punan poskilleni noustessa?.

"No, sen minä kyllä voin sanoa sinulle. Sinä teet jotain, jota ei mikään mies tee, niinkuin isä sanoi rumpari Tuoreelle."

"Sinä olet suututtava ihminen, Lotta. Etkö sinä saata sanoa suoraan, mitä tarkoitat. Minusta sinä olet oikea, kiusankappale."

"Sinä käyt kenkiesi kannat läntälleen", sanoi Lotta ja nauraa kikatti aivan hillimättömästi.

Hän tahtoi nähtävästi tehdä minulle kiusaa, siksi kun minä en pitänyt pikku sisaresta. Minä katsahdin ensin vasenta, sittoe toista kenkäni korkoa. Niin tuo hävettävä keksintö oli tehty! Minä todellakin kävin kenkäni läntälleen.

"Sinä olet ilkeä, Lotta", huusin minä, nilistin kengät jalastani, pistin jalkaani toiset, vanhat rajat; ja niin pintin ulos sateesen. Etehisestä tempasin käteeni täti Kustaavan vanhan sateenvarjon, joka oli valmiiksi levällään, ja juoksin alas puutarhaan. Siellä asetuin erään, ansarimme akkunan alle ja mietin tämän elämiin katkeruutta ja, kurjuutta.

Hetkisen kuluttua hiivin takaisin sisään ja, kun ei ketään ollut lastenhuoneessa, pistäysin pikku sisaren luo.

Hän näytti koko sievältä kelliessään siinä komeassa kehdossaan, mutta tuntui sangen vaikealta tunnustaa sitä kellekään. Minä istahdin uuden hevoseni selkään, kiikuin siinä oikein sydämeni halusta ja vallattomasti hujasin piiskallani sinne tänne. Oli onni, että täti Kustaava tuli sisään niin pian, kuin hän tuli, sillä kentiesi olisi muutoin voinut joku onnettomuus tapahtua. Ajatteles, jos piiskallani olisin sattunut hujauttamaan pikku siskoa, vasten kasvoja.

Minä mainitsin rumpari Tuoresta. Se oli minulle uutinen, että neljännesmies Tuoreen poika, Aukusti, oli päässyt perunajääkäreille eli ruotuväkeen rummunlyöjäksi. Hän oli nyt minun silmissäni erittäin merkillinen henkilö. Nelitoista vuotinen poika uhkeassa univormussa — miten se oli mahdollista?

Hänellä oli tummansininen takki, siinä punainen kaulus, tilkut olkapäillä ja pitkin hihoja juoksi poikittain kuusitoista hienoa vinonauhaa. Lisäksi vielä oli hänellä nahkainen miekan kannatin, joka oikealta olalta meni rinnan yli vasemmalle kupeelle, ja siinä riippui pitkä säilä eli sapeli. Päässä oli hänellä jonkunmoinen, kumollaan olevaa kivikuppia muistuttava päähine. Minusta näytti Aukusti Tuores tavattoman muhkealta, ja miten mahtavasti hän sitte vielä lyödä pamautteli suurta vaskirumpuansa! Kuului pitkien matkojen päähän, kuin hän aina päästi pärrytyksen rummustaan, taikka rummutti marssia, ja minun korvistani oli tuo meteli mitä kauniinta soitantoa.

Kun joku sattui minulta kysymään, miksi minä ajan oloon aioin, oli vastaus aina valmis: "minusta tulee rumpari."

Rumpari piti minusta tulla ja heti tullakin, mutta silloinhan minulla piti olla rumpukin. Mistäs ja kuinkas minä semmoisen saisin? Minä mietin ja tuumailin sinne ja tänne. Isä ei suostunut ostamaan minulle rumpua, eikä kukaan muukaan. Minä pyysin niin kauniisti, kuin osasin Tuoreen lainaamaan minulle omaansa, mutta se oli mahdotonta, sillä hän sanoi sen olevan kruunun omaisuutta.

Lotta auttoi minua pulassani. Muutamana päivänä menimme hän ja minä ullakolle. Oli niin hupaista mennä tuonne ylös katselemaan kaikenlaisia kapineita, joita äidillä oli siellä säilössä.

"Katsos, tästähän sinä saat rummun, Kalle", huudahti Lotta ottaessaan hyllyltä alas isän hattukotelon.

Minä otin hattukotelon kanssani alas lastenhuoneesen. Se oli tehty pahvipaperista ja oli todella melkein pienen rummun näköinen. Eno Samuli teki minulle parin rumpupalikoita ja sitte sain hihnaksi yhden isän valkeista kaulaliinoista. Nyt se oli valmis. Minä takoa paukutin hattukotelon kansi-parkaa kaikin voimini ja sisarukset hihkuivat ilosta ja ihastuksesta.

Minä riemuitsin! Se oli sanomattoman hauskaa. Rummutin ja rummutin päivän päästään.

Voi, voi kuitenkin — ei mikään ilo maailmassa ole pysyväistä! Tuo hento pahvi antoi perään rumpupalikoilleni ja ennen, kuin aavistaakaan osasin, olin saanut suuren läven syntymään kotelon kanteen.

Mitä isä sanoisi, nähdessään hattukotelonsa turmelluksi? Sitä oli helppo arvata jo edeltäpäin. Hyvä tosiaankin oli se, että isoäiti oli meillä. Hän kävi väliin. Minä pääsin varpurieskasta, mutta sain sitä runsaammin nuhteita.

Haluni rummuttajan ammattiin ei kuitenkaan siltä heltinyt. Keksin näet vahvemman rummun, joka vielä rämisikin paljoa paremmin, kuin hattukotelo. Se oli äidin pieni kasarinen kattila. Kyllä se sai pohjaansa kuplia oikein kosolta! Ja millistä melua minä sitte vielä pidin talossa.

"Ele sinä trummuta niin kauhesti, poike pieni!" kuulin isoäidin varoittavan itseäni monta kertaa päivässä, mutta minä vaan rummutin kuitenkin oikein tarmoni takaa. Sehän oli niin hauskaa. Sisareni olivat yhtä mieltä. Heistä oli oikein imannetta, kuin saivat rumpuni mukaan marssia.

Että en ihan särkisi äidin kaunista kasarista kattilaa ja että saisin oikein tuntuvan palkinnon siitä, kun olin oppinut koko pienen katekismuksen ulkoa ja ensimmäisen pääkappaleen pitkästäkin, sain minä joululahjaksi oikean rummun. Se oli kauniin kappale, joka minulla oli milloinkaan ollut. Sireenin juuresta tehty pukki, kaikki kävyt, niin vieläpä saappaanikin — mitä olivat ne kaikki uuteen rumpuuni nähden! Nyt minä olin oikein rikas ja mahtava. Täti Kustaava kutoi vielä värillisiä nauhoja, jotka hän puutteli kiinni puseroni hihoihin ja teki minulle päähineen kankeasta sinisestä paperista, joka oli ollut sokeritopan ympärillä. Nyt minä varmaan olin pelotteleva pois pakoon kaikki Suomen viholliset sekä parrakkaat, että muut raakalaiset.

Sisareni ihmettelivät minua ja itse mielestänikin olin minä urhoollisin ja merkillisin poika koko valtakunnassa, Moniaana päivänä tuli tuo miehuuteni koetuksille.

Minun piti menettää ensimmäinen maitohampaani. Se oli irtonaisena ja olisi ollut otettava pois. Kysäsin täti Kustaavalta, eikö se kävisi hirveän kipeästi, kun hammasta otetaan.

"Eikö mitä", sanoi täti Kustaava, "ei se kovinkaan koske, mutta mitä se tekisi, jos koskisikin niin urhokkaalle ja rohkealle miehelle, kuin Kalle Sarkkinen on? Vai — ehkä hän onkin vaan rohkea sanoissa, mutta ei itse työssä?"

"Kyllä minussa on miestä ja rohkea olen", vastasin minä. "Varmaan minä jo paljaalla rummullani voin pakoon säikähdyttää kaikki viholliset, jotka tulevat tänne hätyyttämään meitä, mutta hampaan ottaminen on jotakin toista — tietäähän täti sen!"

"Kyllä, minä ymmärrän", lausui täti, "minä ymmärrän, että siihen ei tarvita mitään uljuutta."

Täti Kustaava nauroi, niinkuin hän olisi oikein tahtonut tehdä minusta pilkkaa. Minä tunsin itseni niin ihmeen noloksi. Minulta puuttui rohkeutta antaa hänen vetäistä pois hampaani.

Viimeinkin sanoi hän tietävänsä erään keinon saada hammas lähtemään pois ihan itsestään niin, että se ei pikkuistakaan koskenut.

Niin — se oli täti Kustaavan salaisuus. "Tahdotko sinä ryhtyä koettamaan sitä keinoa?" kysäsi hän.

Kyllä minä olin uskalias, kun hän vakuutti minulle, että se ei yhtään koskisi. Täti sitoi nyt pitkän rihman hampaan ympärille ja sitte hän sanoi: "jos sinä nyt sidot rihman tuohon lieden kuvun kannattajaan ja seisot paikoillasi hiljaa viisi minuuttia, niin vetää rautakanki hampaan luokseen niin, että sinä et sitä edes huomaakaan."

Minä tein työtä käskettyä. Minä seisoin kärsivällisesti paikoillani, mutta sydän kurkussa ja odotin, mitä tapahtuisi.

"Ei se lähdekään, täti", huudahdin minä, kun odotus alkoi tuntua minusta pitkälliseltä.

"Eikö se lähde", vastasi täti ja lähestyi uunia katsoakseen minun merkillistä hammastani.

Hän katsoi hymyillen minuun ja tuumaili: "kyllä se lähtee", ja niin sanoen alkoi kohennella tulta uunissa. Yht'äkkiä otti hän savuavan kekäleen tulesta ja pisti sen ihan minun nenäni eteen. Minä säpsähdin, keikistin päätäni ja — hammas killui rihman nenässä rautakangissa ja minulla oli iso kolo yläpuolisessa hammasrivissäni.

Hampaani oli poissa; mutta rohkeuteni, josta minä niin olin kerskaillut, oli saanut aika kovan puustin.

Sittekuin olin ollut isoäidin luona ja, niinkuin jo oli mainittu, oppinut tuon tarpeellisen sisäluvun taidon ensimmäiset perusteet, piti minun nyt syyslukukauden alussa ruveta käymään kansakoulua. Siihen aikaan ei ollut mitään muhkeita kansakoulukartanoita olemassa, jommoisia nyt on rakennettu useimpiin pitäjiin. Meidän pitäjäämme koulu oli sovitettu samaan taloon, kuin vaivaishuonekin jotenkin lähelle kirkkoa. Lukukauden alkamispäivä oli käsissä. Isä kyyditsi minut perille. Melkein puolen peninkulman matka oli meillä ajettavanamme sinne.

Sydämmeni pamppaili tuntuvasti astuessani ovesta sisään tuohon jotensakin tilavaan kouluhuoneesen. Herra Eteläinen — se oli koulun opettajan nimi — ei vielä ollut tullut sinne. Sentähden oli hirvittävä hälinä kouluhuoneessa, johon enämpi, kuin neljäkymmentä poikaa ja tyttöä oli kokoontunut pitäjään kaikilta kulmilta. Minä en heistä tuntenut yhtä ainoaakaan ja kun olin uusi tulokas, niin kerääntyi kohta ympärilleni koko parvi poikia. Päälläni oli minulla kiiltonappinen samettinen mekko ja vyölläni leveä kiiltonahkainen vyö. Pojista näytin minä varmaankin oikealta pieneltä teikarilta, sillä ne veitikat sivelivät sormellaan pehmeätä samettia ja tempoilivat kiiltäviä nappejani, koetellakseen olivatko ne lujasti kiinni. Siinäkös sitte vielä oli kyselemistä ja ihmettelemistä siitä, mikä mahtoi minun nimeni olla, mistä minä olin kotoisin ja kuinka kauas olin lukenut!

Tytöt seisoivat etäämmällä, nauraa kikertivät ja osottelivat minua sormellaan, niinkuin olisin minä ollut mikäkin ihme eläin.

Ei kuitenkaan kulunut monta minuuttia ennen, kuin minä tunsin olevani jo hiukan kotiintunut koulussa. Varsinkin tulin minä pian hyväksi ystäväksi Arvid Westerisen kanssa, joka oli paria vuotta minua vanhempi ja heti rupesi puolustajakseni, kun muutamat pojat alkoivat tulla liian julkeiksi. Ystävyys Arvidin ja minun välilläni kesti, ei vain sen lukukauden, mutta on se kestänyt aivan tähän päivään asti.

Kello löi yhdeksän ja samassa ilmestyi opettajakin huoneesen. Niin pian, kuin hän ilmestyi ovelle, oltiin kouluhuoneessa ihan hiljaa ja kaikki lapset nousivat ylös istuimiltaan. Pojat kumarsivat ja tytöt nyykistivät. Ne meistä, jotka, eivät vielä olleet paikoillaan, riensivät nyt niille. Sittekuin herra Eteläinen oli ohi mennen tervehtinyt isää, meni hän opettajan paikalle ja kutsui yhden vanhemmista pojista luokseen. Sitte alotti hän värssyn.: "mun toimituksen puoleen", joka seuraavine värssyineen, kaikki yhdessä, kovasti laulettiin loppuun asti. Veisaamisen loputtua luki se esiin kutsuttu poika aamu rukouksen, Isänmeidän ja siunauksen, jonka perästä me taas veisasimme: "armotekos viel' täytä j.n.e:" Nyt seurasi sisäänkirjoitus. Isäni talutti minut opettajan istuimen eteen. Minä olin hyvin hämilläni, enkä oikein tiennyt, mihin minä pistäisin käteni taikka kummalla jalalla seisoisin.

"Kumarra Kalle", käski isäni ja minä tein tavattoman syvän kumarruksen, ikäänkuin olisin seisonut kuninkaan edessä, samalla kuin pistin käteni ristiin vatsani päälle. Se oli yksi minun rumista ja pahoista tavoistani ja siitä olin usein jo saanut muistutuksia kotona; mutta hämmästyksissäni olin ne nyt taas unhottanut.

Isä loi minuun tuikean silmäyksen ja minä ymmärsin hyvin, mitä se merkitsi. Kädet hyppäsivät, kuin sähkösysäyksen saaneina, selän taakse ja minä tunsin, miten häpeän puna punastutti kasvojani.

"Niin hyvä veli, tässä minä nyt toisin ristiksesi pienen nulikan. Hänen nimensä on Kalle, on seitsemän vanha ja nyt hänen pitäisi alkaa koulunkäyntinsä", lausui isä.

"Vai niin, vai niin — jaha, tervetuloa poikaseni", vastasi herra Eteläinen ja taputteli minua ystävällisesti päälaelle. "Minä toivon, että sinulle tulee hauska täällä kumppanien seassa."

"Ky-yllähän toki", vastasin minä. "Ja sitte minä vielä osaan Lutheruksen pienen katekismuksen ja ensimmäisen pääkappaleen pitkästäkin ulkoa."

"No, sepä ei ollut niinkään vähän seitsenvuotiseksi", puhkesi opettaja lausumaan. "Äitisikö sinut on opettanut lukemaan?"

"No, koetetaanpas sitte, kuinka isoäiti on onnistunut sinua opettaessaan", jatkoi hän ja ojensi minulle lukukirjan, jolla oli nimenä "Kotikoulu". "Lues tuo värssy, niin saan minä kuulla miltä se kuuluu."

    "Tupakainen tuhma ruoho,
    Kasvoi ensin Intiassa,
    Kansan kasvavan tuhoksi,
    Vaivaajaksi vanhan rinnan!
    Pojat saattaa sairahaksi,
    Hengenkin hajuavaksi.
    Kuules, kuules poika pieni!
    Pidä sinä viisas mieli;
    Karta kaikella mokomin
    Tupakkien turmelusta,
    Villitystä väkijuoman!"

"Jaha," tuumaili herra Eteläinen, "menihän se koko hyvin. Koetetaanpas nyt ulkolukuakin, meneekö sekin."

Minä panin käteni ristiin, sillä niin oli isoäiti käskenyt minun tekemään aina Jumalan sanaa, lukiessani, ja sitte minä aloin:

Punaisena, kuin kukon heltta, seisoin minä siinä ja pojat nauraa kikattivat ympärilläni, joka saattoi minut vielä enemmän pyöräpäiseksi ja pari isoa kyynelpisaraakin tunkeutui silmieni nurkkiin.

"No, älähän nyt hätäile", lohdutti opettaja, "Ajattelehan, niin kyllä sinä muistat sen."

"… Minä Herra sinun Jumalas ……" ja niin oli sulkulauta auki. Minä lukea parpatin, kuin vettä, soluttaen vaan eteenpäin:

"Minä Herra sinun Jumalas olen väkevä ja kiivas Jumala, joka etsiskelen isäin pahat teot lasten päälle kolmanteen ja neljänteen polveen, jotka minua vihaavat; ja teen laupeuden monelle tuhannelle, jotka minua rakastavat ja pitävät minun käskyni."

Minä olin näet kyllä oppinut muistamaan kappaleen, mutta se oli vaan koneellisesti opittu ulkoläksy, jonka sisällyksestä minulla ei ollut vähintäkään aavistusta.

Kuitenkaan ei minua pantu aapisluokkalaisten joukkoon, jotka seisoivat puolipyörössä ison, seinällä riippuvan taulun ympärillä. Joku vähän vanhempi poika pantiin heille aina opettajaksi. Sitä poikaa kutsuttiin kehoittajaksi eli "monitööriksi", ja hänellä oli noin puolen kyynärän pituinen näytekeppi kädessä. Hän näytti aina yhtä sanaa kerrassaan taululla ja lapset alkoivat huutaa a, a, a. b, b, b. Niinkuin sanottu, pääsin minä korkeammalle osastolle.

Kun koko koulu oli ollut toimessa tunnin ajan, jona aikana kouluhuone surisi, kuin oikein jättiläismäinen mehiläispesä, soitti opettajamme opettajan pöydällä olevalla kellolla. Se oli merkkinä siihen, että opetustunti oli loppunut ja toinen alkoi. Nyt tuli kirjoitustunti ja muutamia minuutteja oltiin aivan hiljaa koulussa. Pojat ja tytöt kiiruhtivat taas sekaisin paikoilleen. Edistyneimmät istuivat kauimpana opettajasta olevilla penkeillä. Ne kirjoittivat musteella ja kynällä. Heti kuuluikin hirmuinen hanhen kynien rapina käyvän pitkin penkkien rivejä.

Muilla istuimilla istuivat ne meistä; jotka eivät vielä olleet saavuttaneet mitään kätevyyttä kirjoitustaidossa. Ne kirjoittivat kivikynillä kivitauluille.

Viimmein oli lähinnä opettajan istuinta yksi penkki, jota sanottiin "hiekkalavitsaksi" ja se oli niin laitettu, että sitä peitti ohut kerros hienoa hiekkaa. Sen edessä istuivat pienet kirjoitustaidon alottelijat ja piirrustelivat kirjaimia hiekkaan.

Kello XII aikaan soitettiin taas. Se oli päivällisluvan merkki ja nytkös tuli kiire kaikille. Nopeasti heitettiin kivitaulut ja kirjoitusvihot laatikoihin ja juostiin kouluhuoneen vieressä olevaan pieneen suojaan, jonka hyllyille eväskopat ja laukut olivat sijoitetut. Tölmättiin toisiaan vastaan ja tunkeuduttiin niin pian, kuin mahdollista saamaan koppansa kukin käsille. Niin hyvin nälkä, kuin halu päästä ulos kisailukentälle panivat meidän sekä jalkamme, että kätemme ja hampaamme liikkeelle.

Oi kuinka hyvältä kovaksi keitetty muna voileivän kanssa, palanen pannurieskaa ja pullollinen maitoa nyt maistuivatkin. Ne, joilla oli hyvät eväät, jakoivat mielellään yltäkylläisyydestään niille, joilla oli kuivemmat ruoat. Köyhemmät lapset saivat omituisella tavalla osan varakkaampien eväistä. Meillä oli näet tapana leikkiä monella tavoin, käydä sotaa, lainata tulta y.m.; mutta hupaisinta kaikista oli kumminkin ajaa kilpaa pitkin kirkkomäkeä. Hyvät juoksijat pojista rupesivat hevosiksi, mutta hevoset tarvitsivat hyviä heiniä voidakseen kovasti juosta. Voileipä vehnäleipäpalanen eli hiukan pannukakkua, oli parhaimman "hevosen" palkintona,. Syötyänsä sen "heinän", antoi juoksija panna suitset suuhunsa, hyppi ja keikisteli, niinkuin vallaton varsa "tunnin tahi puoli" siitä. Nuo rotevat pojat juoksivat sitte paljain jaloin kivien, somerokasojen, varpujen ja havuneulojen ylitse. Ne hirnahtelivat, päristelivät ja huusivat, kuin olisivat olleet joukko kesyttömiä aaseja. Useamman kuin yhden oikean hevosen ne saattoivatkin pillastumaan, kun oikein haltioihinsa pääsivät.

Väsyttyämme juoksemiseen, veimme me hevosemme kirkkotalliin ja siellä oli niiden kärsittävä vielä kovempi "kurssi". Ne olivat näet vielä ruokottavat. Se kävi niin, että me otimme vanhan huiskan, jolla sitte hieroimme heitä oikein vimmatusti. Se, joka silloin oli oikein säyseä ja kärsivällinen, sai tavallista toisenlaista rehua, jota me kutsuimme kauraksi. Eräs vaivaistalon muorista keitti näet nekkuja pieniin paperitötteröihin, joita hän sitte myi neljännes-kopeikasta kappaleen. Se meistä, jolla oli neljänneskopeikka, osti itselleen ja hevoselleen hyvän nekun. Sillä tavoin vahvistettiin ystävyys koulukumppanien kesken siihen aikaan.

Mutta minä en saa unhottaa kaikista hauskinta seikkaa ensimmäisestä koulupäivästäni. Arvid Vesterisellä oli mukanaan paperileija. Semmoista en minä vielä milloinkaan ennen ollut nähnyt. Tuuli jotenkin ankarasti ja leija laskettiin ylös. Oi ihmettä, erinomaista! Se liiteli yhä korkeammalle ja korkeammalle yli puiden latvojen — korkeammalle kirkontorniakin. Vaikka se oli minun kokoiseni, näytti se pieneltä, kuin varis, tuolla ylhäällä pilvissä. Sitä leijaa en minä voinut konsaan unhottaa. En tiedä, miten paljo ja mitä olisin siitä antanut, jos olisin omakseni saanut. Kuinka rikas kuitenkin Arvid oli minun silmissäni! Hänen leijansa oli parempi kuin sata nekkua ja yhtä monta kermakakkuista.

Jälkeen puolisen alkoivat opetustunnit, sisäluvun harjoituksella. Me saimme lukea uutta testamenttia. — Mutta oliko se sovelias sisälukukirjaksi? Minulle varsinkin oli se sopiva. Enämpi, kuin kolmannes vuosisataa on sen ja nykyisen, ajan välillä ja kuitenkin muistan minä ihan elävästi vielä miten sydämeni täyttyi ilosta, kaipiosta, toivosta, riemusta ja onnesta lukiessani Jesuksen rakkaudesta ihmisiä kohtaan; Hänen ihmeistään; ja merkeistään; Hänen armollisista sanoistaan ja hyvistä töistään; Hänen kuolemastaan ja ylösnousemisestaan. Ne olivat kalliita hetkiä, nuo sisälukutunnit! Niiden perästä tuli maantiedettä, Suomen historiaa ja laskentoa. Kello kuuden aikana päätettiin koulu. Silloin, läppäsi vanha suntio yhdeksän läppäystä isolla kellolla kellotapulissa ja me seisoimme hiljaa asettuneina iltarukoukseen ja lauloimme:

    Jo joutui päivä armas
    Ehtoolle, rukoilemme
    Ett', Herra Jesus, rakas!
    Tääll' pysyt tykönämm'
    Meill' usko vahva suo,
    Varjeie aina meitä,
    Peikoilta vaaroiss' peitä,
    Meill' makea lepo tuo!

    Sun haltuus rakas Isäni,
    Mä annan aina itseni,
    Sieluni, rumiin', tavaran',
    Ne ota, Herra, vastahan.

Sitte sitä lähdettiin jokainen suunnalleen. Kukin kiiruhti kotiinsa eväskoppa käsivarrellaan. Minulla oli useampia poikia seuranani. Antti ja Kalle Eerikki Wuoriset, neljännesmiehen molemmat pojat Aukusti ja Fredrikki, myllärin Jussi ja sen sisar Greeta, ynnä lautamiehen Vihtori ja Pekka Ollinpojan Eetu. Nuo pojat olivat kaikki, paitsi Antti Vuorinen, monta vuotta minua vanhempia ja täynnä kaikenlaisia vehkeitä ja konnan koukkuja. Vaikka koulunopettaja oli kehoittanut kulkemaan hiljaa ja siivolla matkallamme, oli sen asian laita kuitenkin niin ja näin.

Meillä oli tapana kulkea aina, kun oli kaunis ilma, eikä kovin paljoa satanut tahi ollut lunta, oikotietä parin aituuksen ja viidakon kautta. Siellä kasvoi sekä mustikoita että puolukoita, jotka vetivät huomiomme puoleensa. Oravat hyppelivät vanhoissa hongissa ja kuusissa ja me koetimme ottaa niitä kiinni. Se ei kuitenkaan onnistunut. Marjat siihen sijaan olivat helpommat saada käsiin. Me söimme mustikoita niin paljo, että näytimme siltä, ja etenkin huulemme, kuin olisimme olleet oikeita neekerejä. Se olisi kuitenkin mennyt mukiin, mutta mitä me sitte vielä teimme oikein koristellaksemme itseämme? Me maalasimme mustikan mehulla isot viikset ja pujoparrat toisillemme näyttääksemme varsinaisilta "metsärosvoilta". Kaikkiin ojiin ja savihautoihin oli meillä myös asiaa tutkiaksemme, kuinka pitkälti oli pohjaan matkaa. Harvoin saavuin minä kotiin ennen puolta kymmentä, jos kohta me olimme kulkeneet "oikotietä".

Isäni, joka yleiseen oli sangen vakava ja tiukka mies, ei kuitenkaan voinut pidättäytyä purskahtamasta sydämelliseen nauruun eräänä iltana nähdessään minun surkean muotoni koristeltuna isoilla sinertävillä viiksillä ja leukaparralla.

"Äiti", huusi hän äidille, joka istui pikku sisko sylissään, "tule ulos, niin saat nähdä, mikä maantieritari täältä tulee pyytämään yösijaa luonamme."

Äiti tuli ulos, katsoi minun tahrittua samettimekkoani, koetti näyttää vakavalta, mutta ei onnistunut ja sen sijaan nauroi hän niin sydämellisen herttaisesti, kuin hänellä aina oli tapana nauraa. Minä en voinut käsittää, miksi he niin nauroivat, sekä isä että äiti. Eihän se ollut mikään naurun asia, että minä olin liannut uuden mekkoni ja kaationi tai housuni. Mutta siihen liittoon tuli Lottakin ulos makuuhuoneesta, löi käsiään yhteen ja huusi: "Kalle, Kalle, miltä sinä näytät!"

Minä menin sisään ja katsoin isäni parranajopeiliin. Niin minä olin kokonaan unhottanut maalanneeni kasvojani mustikan mehulla. Minä näytin todella hyvin hirveältä ja juosta vilistin pesuvadin luo. Peseydyttyäni puhtaaksi, sain istahtaa pöytään ja iltaruoka maistoi erinomaiselta tuon pitkän kävelemisen perästä. Minä söin ahmatin ruokahalulla ja nukuin rauhallisesti ensimmäisenkin koulupäiväni perästä. Vilkas mielikuvitukseni oli kuitenkin toimessa nukkuessanikin ja päivän vaihtelevat tapahtumat tulivat epäselvinä esiin unissani.

Unissani olin istuvinani koulussa. Minä juoksentelin kirkkopihassa, kiipeilin kirkon kiviaidalla, ajoin kilpaa virkuilla, tulisilla hevosilla ja näin Arvidin leijan liitelevän ylös pilviin; mutta oi — minä luulin olevani itse mukana. Minä pitelin kiinni paperileijasta. Yhä ylemmäksi ja ylemmäksi sitä vain mentiin ilmaan, yli vaahterien ja kirkontornin, aina pilvihin asti. Sitte taas tultiin alas huimaavalla vauhdilla, kunnes leija valtavasti ratisten tarttui erääsen korkeaan vaahteraan. Minä heräsin pelästyneenä, mutta se olikin vaan isä, joka narisevissa saappaissaan saapui minua herättämään.

Semmoinen oli ensimmäinen päiväni koulussa ja samanlaisiksi muodostuivat useimmat muutkin. Lauantait olivat kumminkin erilaiset. Niinä päivinä oli meillä kaksi eri huvia, paitsi sitä, että meillä puolenpäivän aikaan oli laulutunti, jona opettelimme veisaamaan virsiä, isänmaallisia lauluja ja veisuja.

Me saimme näet mennä herra Eteläisen kanssa kellotapuliin soittamaan pyhään. Se oli jotakin ihmeellistä meistä, kun saimme varvastaa ylös noita pimeitä tornin portaita myöten ja sitte askelikkoja ja tikapuita pitkin kiivetä ihan kelloihin asti.

Pyhään soittamisen perästä pääsimme me mukana kirkkoonkin urkuparvelle auttamaan urkujen polkemisessa. Meitä kapusi viisi tai kuusi poikaa samalla kertaa polkimille ja voimiamme ankarasti ponnistaen saimmekin sen painumaan alas. Me emme voineet käsittää, miten ihmeen tavalla urkujen polkija sai sen alas, ainoastaan nousemalla sille seisomaan. Siihen aikaan ei meillä ollut selvää vielä painolaista, mutta samapa se. Hauskaa meillä vaan oli ja sehän, olikin pääasia.

Vapaaherratar ja hänen palvelijansa, minä teen tyhmyyden, toimitan huonosti asiani ja tutustun sen seurauksiin. Me rakennamme Viaporin linnan ja minä valmistan pelottavan kanuunan kuulan — lumesta.

Eräänä kauniina päivänä — se oli kevätpuoleen ankaran ja paljolumisen talven perästä — tuli harvinainen vieras isän ja äidin luo. Se oli Itäjärven vapaaherratar, jonka oma oli isän vuokraama talomme.

Hän tuli pitkän höyhenhattuisen palvelijan seuraamana, jonka takissa oli kiiltävät napit. Tuo palvelija käveli suorana, kuin humalaseiväs parin askeleen päässä vapaaherrattaresta, jonka päällä hän piteli isoa sateenvarjoa, sillä sattui satelemaan hiukan. Kun tuo ylhäinen rouva pääsi pihamaalle, tapahtui palvelijalle se onnettomuus, jotta hän kompastui ja oli kaatua pitkälle pituuttaan. Sitä hän ei toki tehnyt, vaan hän töyttäsi aika tavalla sateenvarjolla emäntänsä hienoa hattua. Vapaaherratar pyörähti ympäri ja loi häneen terävän silmäyksen. Mitä hän sanoi, sitä emme kuulleet, sillä me seisoimme katselemassa lastenhuoneen akkunasta. Kuitenkin oli se, sekä Lotasta että minusta "hirveän hassun näköistä" ja me nauroimme oikein hyvästi 'sille surkealle haahmolle, jonka palvelija emännällensä osoitti. Vasta ikään, sitä ennen, oli hän keikistellyt, niinkuin meidän iso kukkomme, kävellessään ja keikaroidessaan pitkillä säärillään nenä pystyssä, mutta nyt oli selkä koukussa ja pää rinnalle painuneena. Kyllähän se oli vahinko tuolle raukalle, eikä sitä pitäisi milloinkaan toisen vahingolle nauraa, mutta emme me Lotan kanssa ymmärtäneet sitä. Meistä näytti se vaan niin hullunkuriselta.

Vapaaherratar tuli kumminkin sisään ja sekä isäni että äitini ottivat häntä vastaan jo isoilla portailla. Isä kumarsi niin syvään, kuin suinkin voi, ja äiti nyykisti niin somasti ja vapaaherratar koetti olla sangen alhainen ja ystävällinen. Hän ojensi kaksi oikeankätensä sormea tervehdykseksi. Sitte kysyi hän, kuinka voitiin; miltä vuodentulo näytti; olivatko lapset terveinä ja oliko pikkuinen jo paljokin kasvanut yhteen vuoteen ynnä muuta semmoista. Hän oli näet pidellyt pientä siskoa kastettaessa tai ollut sylikummina ja antanut hopealusikan kumminlahjaksi.

Nyt seisoi palvelija taas yhtä suorana, kuin ennenkin, joskin tarpeellisen välimatkan päässä ja tirkisteli ylös ilmaan. Varmaankin hän katseli pääskysiä. Meidän, lasten, täytyi myöskin tulla sisään saliin tervehtimään, eikä käynyt paremmin, kuin niin, että minä nyt sain rangaistuksen palvelijan vahingolle naljailemisestani.

Kun vapaaherratar kysyi minulta, miten minä jaksoin, vastasin minä, niinkuin oli tapani aina, koska myllärin muori tai muut naapuri-eukot tiedustelivat samaa:

Niin, nyt minä olin itseni kauniisti käyttänyt; äiti punastui ihan hiusmartoansa myöten. Isä taas loi minuun tuikean ja nuhtelevan silmäyksen samalla kysyen:

"Minä pyydän, armollinen rouva vapaaherratar, suokaa anteeksi", sanoi hän rukoilevin silmin kääntyen vapaaherrattareen ja hän hymyillen näyttäkin taipuvaisuutensa anteeksi antamiseen. Minun pieni kommellukseni unhotettiin pian, mutta vapaaherratarta itseään ja hänen palvelijaansa ei pian unhotettu. Kun me näet tahdoimme pitää oikein hauskaa, leikimme me, Lotta ja minä, että hän oli vapaaherratar ja minä hänen palvelijansa. Me laittauduimme mitä upeimmalla tavalla, minä isän takkiin ja hattuun, Lotta äidin vanhoihin saaleihin. Sitte me marssiskelimme edes takaisin lasten huoneessa taikka ulkona pihamaalla ja molemmin käsin pitelin minä isoa, vanhaa ja repaleista sateenvarjoa "hänen armonsa" pään päällä. Kun minä silloin aina töyttäsin vapaaherratartani sateenvarjolla päähän tahi polkasin hänen pitkälle laahustimelleen, sain minä Lotalta, aina aika väliin, tuollaisen kummallisen silmäyksen.

Muutamana päivänä piti minun mennä lähimmäiseen naapuritaloon, Hiltulaan, viemään nuoria munia sinne pienellä kopalla. Minä lupasin ihan varmasti äidille kantavani koppaa niin varovasti, että oi yksikään muna särkymään pääsisi. Aikomukseni oli lupaukseni pitääkin, mutta en ollut vielä pitkälle ehtinyt, ennenkuin kiusaus tuli tielleni — ja silloin minulta unohtuivat varmat lupaukseni.

Minä astuin pitkin puutarhan aitoviertä ja tultuani erään vanhan kellarin raunioiden luo, tapasin siellä vanhan ystäväni Maunon, ison, mustan kissamme. Se mahtoi olla metsästämässä rottia ja pikku lintusia.

Minun rupesi tekemään mieleni saada leikkiä Maunon kanssa, niinkuin usein ennenkin olin tehnyt kotona kartanolla, ison kiikun luona.

Silloin minä aina asetin Maunon lautapalaselle, istahdin itse toiseen päähän ja niin me kiikuimme kummallakin puolen erästä puupukkia. Minä ajattelin, miksi se ei kävisi laatuun täälläkin.

Tuossahan oli, juuri kuin sitä varten, vanha tynnöri ja laudanpätkä.
Minä nostin laudan tynnörille ja asetin Maunon sen toiseen päähän.

Mauno oli ennen ollut leikissä mukana ja sen vuoksi istui nytkin tyytyväisenä ja hiljaa muutamia silmänräpäyksiä niin kauan, kuin minä, käyttäen vanhaa rikkonaista vesikannua porraspuuna, kapusin ylös istuakseni toiseen vastakkaiseen päähän. Mutta voi, minä olin liian raskas, Mauno liian kevyt! Nopealla hyppäyksellä oli se muurilla ja minä — minä kellotin pitkälläni maassa ja nuoret munat — niin, enpä sanokaan, kuinka niille kävi.

Hätäisenä ja tuskaisena täytyi minun palata takaisin äidin luokse. Murheellisesta muodostani huomasi hän heti jotakin tapahtuneen, eikä näyttänyt yhtään iloiselta.

"Niin äiti", vastasin minä ja kyyneleet kohosivat silmiini, "minä tapasin Maunon ja —" Siinä aloin oikein ulista.

"Soo—o", lausui taas äiti, "ja minun poika parkani aikoo sillä sanoa, että kissalla olisi enemmän ymmärrystä, kuin isolla pojalla, joka jo käy kahdeksatta? Eikö olisi paljon parempi, että siihen sijaan pyytäisit Äidiltä anteeksi ja tunnustaisit asian olleen oman vikasi ja sen, jotta unhotit äidille antaman sanasi ja rupesit Maunon kanssa leikkimään?"

Äiti antoi anteeksi vielä silläkin kertaa, mutta terotti mieleeni, että minusta ei milloinkaan tulisi mitään miestä, jos en aina kaikin voimin koettaisi kunnollisesti toimittaa minulle uskotuita asioita. Hän pyysi minun vielä aina muistamaan, kuinka välttämätöntä minulle oli aina rukoilla Jumalalta apua voittaakseni minua kohtaavia kiusauksia.

Vanhaksi tultuani olen sitte usein ajatellut, kuinka tärkeää kaikillekin pojille ja tytöille on, täsmälleen totella käskyjä, eikä antaa huvitusten houkutella itseään puoleensa, kun heidät on pantu jotakin hyödyllistä tekemään.

Oli satanut lunta jo useampia päiviä ja kaikki tiet olivat tukkoon tuiskusta tulleet. Joka paikassa oli isoja, pehmeitä lumikinoksia, Ei voitu päästä kouluunkaan ennen, kuin oli ehditty lumirekeä vetää. Minä sain sillä tavoin joitakuita lupapäiviä. Niitä käytimme sekä minä että sisareni parhaalla tavalla. Me viehkuroimme oikein halusta kinoksissa, laskimme mäkeä, kaaduimme, huusimme, reuhasimme ja melusimme, kuin oikeat peikot. Lumi oli nuoskaa ja sopi vallan hyvin lumipallien tekemiseen, vieläpä linnoitusten ja lumiukkojenkin laittamiseen. Muutamana päivänä johtui mieleeni rakentaa itse Viaporin linna, jonka Venäläiset jollakin keinoin olivat saaneet meiltä anastetuksi. Linna tulikin kohta valmiiksi. Me teimme työtä niin, että hiki otsasta tippui. Ei linnaa rakennettu minkään erityisen suunnitelman, eikä sotatieteellisten perustusten mukaan. Minä en näet niitä tuntenut, enkä niistä ymmärtänyt enempää, kuin Mauno kissa myllyn käyttämisestä, mutta hupaista tuo työ siltä oli. Sen minä kumminkin hyvin älysin, että meillä piti olla kanuunan kuulia. Nyt olin niinä hommassa hankkia niin ison ja peloittavan semmoisen, että vihollinen säikähtäisi jo nähdessään sellaista jättiläisjurikkaa. Läksymme luettua, juosta vilistimme me sen taida Velhomäelle (siitä minä vastaedes puhun tarkemmin). Mäki oli pienen puron toisella puolen, puutarhan takana. Siellä me mäkeä laskimme ja sinne me "Wiaporin" rakensimme; siellä nyt aioimme valmistaa tuon hirvittävän kanuunan kuulankin.

Minä kahlata puhkutin edellä syvässä lumessa ja siskoni seurasivat perässä.

"Nyt saatte nähdä jotakin perin rattoisata", sanoin minä ja tytöt katselivat ihmetellen minuun. Arvatenkin minä näytin heistä hyvin merkilliseltä mieheltä.

Aluksi puristin minä kokoon pienen lumipallon. Sitte nostin sen ylös ja sanoin: "uskotteko, että niinä voin saada tämän pallon yhtä isoksi, kuin iso kivi tuolla puron sillan vieressä?"

"Et saa, et. Se on mahdotonta", huusi Lotta — "se on ihan mahdotonta", kirkuivat toiset. "Ethän sinä mikään noita ole", arvelivat he.

"Vai niin, vai ette te usko minun voivan! Saattepahan nyt nähdä." Niin sanoen aloin minä vierittää pientä palloani myötämäkeen äsken sataneessa, nuoskassa lumessa, ja joka kerralla, kuin se pyörähti ympäri tuli se isommaksikin. Ennenkuin sain sen tienreunaan asti, oli se jo niin iso paakku, jotta en jaksanut sitä enää saada liikkeelle. Siskot tulivat silloin avuksi ja työnsivät sitä, minkä suinkin jaksoivat, mutta tuskin kuitenkaan saimme sitä paikalta hievahtamaankaan.

"Näettekös nyt", sanoin minä riemuten. "Eikö paakku ole nyt tuon kiven kokoinen?"

Tyttöjen ihmeeksi ja hämmästykseksi oli se kiven kokoinen! Kun tulimme päivälliselle, huusivat he kilvassa: "äiti, äiti! Tietääkös äiti, kun Kalle teki näin suuren, näin suuren lumipaakun" — ja he levittelivät syliään näyttääkseen, kuinka suuri se oli. "Ja me olemme auttaneet häntä", lisäsi Elsa. Kauan, hyvin kauan oli sitte merkillinen lumipaakkuni puheen aineena meillä.

Isä istui hetkisen ääneti ja kuunteli, mutta päivällisen perästä istahti hän keinutuoliin ja kutsui meidät tykönsä. "Nyt te olette puhuneet Kallen lumipaakusta niin kauan", sanoi hän, "että minunkin mieleni tekee jotakin kertomaan sen johdosta."

"Kerro isä kulta, voi miten hauskaa, miten hauskaa; kerro meille jotakin hyvin merkillistä", huusimme me yhteen ääneen. Sitte isä kertoi korkeilla Sveitsin vuorilla tapahtuvaa joskus, että jotkut lumihiuteet, jotka tavalla tai toisella ovat sattuneet puristumaan yhteen palloksi, alkavat vieriä pitkin vuoren rinnettä. Kuta isommaksi pallo vieriessään kasvaa, sitä kiiruummin se kulkee eteenpäin. Pian on se suurempi suurimpiakin taloja ja silloin se ryykää vimmatusti eteenpäin ottaen matkaansa, mitä vaan eteen sattuu: pensaita, puita, eläimiä, ihmisasunnoita ja kokonaisia kyläkuntiakin.

Sellaisia lumihyökyjä kutsutaan laviineiksi, mutta voi niillä olla nimenä lumivieremäkin. Ennenkuin lopetamme puheen niistä, kerron minä teille jostain muustakin, joka on hyvin laviinin kalttainen, mutta vielä sitäkin vaarallisempi. "Voi hyvät lapsi kullat", jatkoi isä hyvin vakavalta näyttäen, "synti on samanlainen kuin laviini. Alussa se ihmisistä tuntuu niin, pieneltä ja vähäpätöiseltä, mutta tottumuksen voimasta se kasvaa sekä vallassa että laajuudessa. Poika taikka tyttö, joka alkaa lausumalla pienen valheen, eikä heti rukoile sitä anteeksi Jumalalta ja ihmisiltäkin, jos niille on valehdellut; — semmoinen lapsi pian tottuu pettämään. Sillä tavoin on moni paatunut syntiin, kunnes ovat tulleet varkaiksi ja murhamiehiksi. Moni poika, joka alotti kostuttamalla huuliansa viinalasiin, on kuollut kurjana juoppolallina."

"Silläkös tavalla se Riihivaaran Juntunenkin oli alkanut, joka joi itsensä kuoliaaksi?" kysyin minä hämmästyneenä.

"Sillä tavalla, poikaseni. Juntus-parka alkoi vaan muutamilla pisaroilla, mutta sitte tuli himo häntä väkevämmäksi ja viimein hän joutui sen laviinin uhriksi, jonka nimi on juoppous."

Sekä Lotta että Elsa ja minä olimme nyt saaneet vakavampia asioita harkittavaksemme ja kun isä meni taas pois työhönsä, riensimme me lastenhuoneesen ja istuimme siellä hämärään asti keskustellen siitä, mitä olimme kuulleet.

Kun äiti tuli sisään meidän luokse, näki hän meidät kaikki kyyristyneinä yhteen sohvan nurkkaan. Hän kysyi mitä me siinä pimeässä teimme ja me vastasimme rukoilevamme Jumalaa varjelemaan meitä niistä laviineista, joiden nimet ovat valhe ja juoppous.

Ensimmäinen käsitykseni Jumalasta; äiti kertoo meille kertomuksen kuolevasta hevosesta ja Jumalaa pelkäävästä kajuutan vartiasta, ynnä Waterloo'n tappelusta.

Tässä luvussa täytyy minun peräytyä takaisin varhaisimpaan lapsuuteeni. Vasta viiden vuoden vanhasta muistan minä selvästi sen, mitä ympärilläni tapahtui ja mitä kulloinkin minulle itsellenikin sattui. Jo kolmannesta ikävuodestani muistan kuitenkin ensimmäisen käsitykseni Jumalasta". Sisar Lotta oli kylässä äidin-äidin luona, sen vuoksi en minä muista paljo mitään hänestä siltä ajalta. Hänen poissa ollessaan olin minä talon ainoana lapsena, eikä aivan harvoin tapahtunut niin, että äiti jätti minut aivan itsekseni sisään, kun hänellä oli jotakin toimitettavaa keittiössä, taikka kun hän meni karjapiian kanssa navettaan. Silloin hän aina neuvoi minua istumaan hiljaa paikoillani jakkaralla, kunnes hän tulisi takaisin. Kun minä en ollut varsin tyytyväinen olemaan yksinäni, lohdutti äiti minua sillä, että Jumala on kanssani ja Hänen silmänsä katsoo minua ja näkee minut.

"Mutta enpähän minä näe Jumalaa, äiti", väitin minä "kuinka Hän sitte taitaisi nähdä minut? Missä se Jumala asuu?"

"Jumala asuu taivaassa", vastasi hän, "mutta Hän on kuitenkin läsnä joka paikassa ja Hänen silmänsä katsoo alas meihin ja näkee meidät olimmepa niissä tahansa."

Nostaessani silmäni kattoon, selveni minulle, miten Jumalan kaikki näkevä silmä taisi kaikki nähdä. Eräässä maalatussa kattolaudassa keksin minä ison oksan, joka oli suuren silmän muotoinen. Pienissä, lapsellisissa aivoissani pääsin äkkiä selville siitä, että tuolla katossa minä näin Jumalan silmän. Mitä oksan muodossa puuttui ollakseen oikea näkevä silmä, sen loin minä lisäksi mielikuvitusvoimallani ja niin oli asia selvillä, niinkin selvillä, jotta minä kuvailin näkeväni, kuinka "silmä" katossa katseli minua. En minä konsaan muulloin pelännyt Jumalan silmää, paitsi silloin, kuin olin ollut jollakin tavoin tottelematon. Muutoin oli tuo silmä paras ystäväni aina kun minut jätettiin yksikseni. Vuosien kuluessa sain minä sitte selkeämmän käsityksen Jumalan silmästä, mutta vielä nytkin, puolen vuosisataa elettyäni, muistan minä kuinka tyyneksi ja turvalliseksi minä tunsin itseni ajatellessani, että Jumalan silmä, kattolaudan läpi, katseli minua. Onpa se elämän taisteluissapa kiusauksissa yhä lakkaamatta ollut korkeinna ilonani ja lohdutuksenani, kun olen voinut uskoa Jumalan silmän aina seuraavan minua.

Sunnuntaisin luki äiti meille hupaisia kertomuksia. Erittäinkin kolme niistä teki minuun haihtumattoman vaikutuksen. Yksi niistä kertomuksista oli, jos en väärin muista, pienessä, "Kyyhkyn kuherrus"-nimisessä kirjasessa. Siinä puhuttiin ilkeästä, kovasydämisestä miehestä, joka rääkkäsi hevostansa. Voi, miten inhosta ja kiihkosta oikein hehkuin, kuullessani tuon miehen lakkaamatta pieksävän hevostansa, vedättäessään sillä jyrkkää mäkeä ylös itseänsä ja raskasta kuormaa. Keskellä mäkeä kaatui eläinparka, eikä enää jaksanut nousta ylös, mutta tuo armoton talonpoika löi vaan hevosraukkaa, kunnes se taivasta kohden silmänsä luoden ja syvästi huoaten, kuoli paikalle. Kertomuksen loppu mainitsee, että tuo mies sitte aina näki kuoliaaksi rääkätyn hevosen rukoilevan silmäyksen ja että hän itse vähän aikaa sen jälkeen tuskassa ja epätoivossa antoi henkensä, kiemurrellen vuoteellansa ja huutaen: "hevoseni, hevoseni — kurja hevosraukkani!" Minä hiivin pienelle makuusijalleni, painoin kasvoni tyynyä vasten ja vuodatin runsaita kyyneliä hevos-paran tähden, mutta tuo mies itse ei minua yhtään säälittänyt. Siitä päivin olen minä tuntenut lämmintä osanottoa kaikkia, huonosti kohdeltuja eläimiä kohtaan ja aina on mieltäni liikuttanut, nähdessäni ymmärtämättömien ja kovasydämisten ajajien tempovan ja lyövän hevosiaan, jotka eivät sanoilla saata tuskiansa ilmoittaa. Voivatpa pojatkin olla julmia eläimille, eivätkä ne ymmärrä, kuinka he silloin tekevät pahaa itsellensäkin, sillä siihenkin asiaan kuuluu se, että mitä ihminen kylvää, sitä hän myös saa niittää. Jumalan silmä näkee kaikki.

Toisessa kertomuksessa, jonka äiti luki meille, kerrottiin pienestä pojasta, joka kajuutanvartijana oli lähtenyt merille isossa laivassa, jonka kapteeni oli kova ja jumalaton mies. Hän kiljui ja karjui väellensä, eikä koskaan sanonut ystävällistä sanaa kellekään merimiehistä. Eräänä päivänä hän kääntyi tautiin. Silloin antoivat miehet hänen maata yksin kajuutassansa, eikä kukaan välittänyt mitään hänestä; ei käynyt kukaan edes katsomassa eikä auttanut häntä vähintäkään. Kapteeni tiesi kyllä, että niin kävisi ja sen tähden hän ei huolinut pyytää ketään tulemaankaan luoksensa. Kun hän kokonaisen viikkokauden oli siten hoidotta maannut, sääli pieni kajuutan vartija häntä, pilkisti eräänä aamuna ovesta sisään ja kysyi, eikö hän saisi auttaa kapteenia korjaamalla hänen vuodettansa. Ensiksi sai hän nenäkkään vastauksen, mutta uudistaessaan kysymyksensä, sai vihdoinkin luvan tulla sisään. Kapteeni tunsi kohdakkoin kuolevansa ja pelkäsi kovin kuolemaa, jonka vuoksi hän joutui suureen hätään. "Osaatko sinä rukoilla, poikaseni?" kysyi hän. Pieni kajuutanvartija vastasi ei osaavansa, vaan sanoi äitinsä opettaneen hänelle kuitenkin: "Isämeidän".

"Nyt sinun täytyy siis rukoilla se, onnettoman kapteeni polosesi puolesta, joka on kohta kuoleva", voihki sairas. Poika lankesi polvilleen kapteenin vuoteen viereen ja luki "Herran rukouksen". Lisäsipä vielä omasta päästään: "Isä meidän, pelasta sairas kapteeniparkamme!"

Niin kului joitakuita päiviä. Kapteeni tuli yhä rauhallisemmaksi ja pieni kajuutanvartija sai istua monta pitkää hetkeä lukemassa hänelle Uutta Testamenttia. Tuo ennen niin kova kapteeni sai rauhan ja levon sielullensa ja heti hän huokasi viimeisen henkäyksensä, Jesuksen nimi huulillansa.

Kolmas noista merkillisistä kertomuksista, jotka tekivät niin lähtemättömän vaikutuksen lapsen sieluun, oli eräästä englantilaisesta upseerista, joka joutui ammutuksi Waterloon tappelussa. Häneltä jäi jälkeensä vaimo ja ihan nuori tyttö. Tuo nuori tyttö, jonka isä ammuttiin sodassa, säälitti minua sanomattomasti ja usein minä kyynel-silmin muistelin häntä.

Minä esiinnyn isäni palvelijana. Kertomus maaherran eväslaukusta.
Onnistumaton koetus olla aikuisena ihmisenä.

Nimismies ei ollut mikään vähä-arvoinen henkilö noin neljäkymmentä vuotta takaperin. Jokainen talonpoika nosti lakkiansa niin nöyrästi, kuin suinkin taisi ja pysyttelihe aivan tien reunalla isääni kohdatessaan. Kun meidän piti ajaa useampien matkakuormien ohitse ja yksikään rahtimiehistä huomasi meidät, taikka isä huusi heille: "seisahduttakaapas miehet!" niin juoksivat kaikki kuormiensa luo ja vetivät vasenta ohjasta.

Toisinaan pääsin niinä portin avaajaksi isän matkaan, kun hän lähti virkatoimilleen. Silloin minä luonnollisesti pidin itseäni palvelijana ja isääni korkea-arvoisena herrana. Pieni sydämeni paisui ylpeydestä. Kun isäni piti virka- ja kruununsinetillä lukita viinapannut talonpoikaistaloissa, sain minä "olla palveluksessa" pitämällä lakkaa ja sinettiä käsillä ja se oli niin tärkeä toimi, että seudun pojat seisoivat ulohtaalla, katselivat minua ihmetellen ja sanoivat minua "nuoreksi vallesmanniksi" ja isä oli "vanha vallesmanni". Maantientarkastuksissa ja sudenajoissa olin minä myös mukana ja pidin itseäni melkein yhtä hyvänä, kuin kuvernöörin palvelijaakin, vaikka minulla ei takissani ollut kiiltäviä nappia, niinkuin hänellä. Kun hän kerskui olevansa "maaherran" palvelija, en minä tahtonut olla rahtuakaan huonompi, vaan kehuin olevani nimismiehen palvelija. Tietysti oli se minusta paljoa enämpi, kuin ihan yksinkertaisesti olla sen korkea-arvoisen miehen poika. Sitä, että nimismies oli yhtä suuri herra kuin kuvernöörikin, en osannut yhtään epäillä, varsinkaan siksi, kun heillä molemmilla oli kokaardi eli tähti otsassa ja talonpojat tervehtivät yhtä nöyrästi kumpaistakin.

Tuo pitkä palvelija nauroi minun maalaistyperyydelleni ja väitti, kyllä pian voivansa tulla itsekin nimismieheksi, sillä niin oli hänen edeltäjänsäkin päässyt.

"Olkoon niin", tuumailin, minä, "mutta minä voin päästä vaikka kuvernööriksi, jos itse tahdon" ja samalla kuletin minä oikeaa kättäni kaaressa ilmassa, aivan, niinkuin olin nähnyt kuvernöörin tekevän puhuessaan muutamien maanviljelijäin kanssa eräästä myllyn sulusta, jonka ne tahtoivat saada avatuksi.

"Se seisoo", vastasin minä hämilläni ja tunsin, miten veri syöksi poskilleni saattaen minut punastumaan hiusmartoani myöten.

"Saisinkos sitte nähdä hänen kelloansa", uteli tuo palvelijan roikale vielä.

"Hm, hm — ee-ei — sitä en näytä", änkytin niinä, mutta siinä samassa tarttui hän koreihin teräsketjuihini, jotka olin markkinoilta ostanut kuudella ryssänkopeikalla, ja veti taskustani jotakin, joka oli olevinaan kello, mutta todella olikin vaan pyöreä, läkkipeltiin kiinnitetty "lakkaripeili". Se oli minusta hauska kappale, jota siihen aikaan pojat ja renkimiehet maalla käyttivät, ja sitä voi käyttää kellonakin.

"Mut sepäs oli komea kello, niin komea kello", irvisteli palvelija ja nauroi verrattoman hävyttömästi.

Minä olin ainoastaan yhdeksän vuotinen ja se oli onni palvelijalle, sillä muutoin olisi varmaan käynyt hänelle huonosti, kun olin niin kiukuissani.

Hänen vuoronsa tuli kuitenkin pian. Tuota myllynsulkua tarkastaessaan, olisi kuvernöörin ollut vaikea saada ruokaa, kun ei mitään herrastaloa ollut lähistöllä. Sen takia hän oli ottanutkin matkaansa hyvästi varustetun eväslaukun, jossa oli leipää, voita, pannukakkua, munia, paistetulta kananpoikia ja paljo muuta. Eväslaukku oli huolellisesti laitettu heinien väliin vaunujen laatikkoon. Noihin heiniin tunsi myllärin iso jäärä sanomatonta sisällistä halua. Jäärä veti ja lappoi heiniä lappamistaan laatikosta ja söi niitä hyvällä halulla, mutta innoissaan veti se ulos eväslaukunkin. "Pää" määkyi se ja poleksi herkullisen laukun sisällystä. Kohta oli koko varasto tanterella ja laukku itse, mitä kurjimmassa kunnossa.

Minä sen kyllä huomasin, mutta olin kylläksi paha olemaan vaiti ja antamaan jäärän elämöidä mielensä mukaan.

Janne juoksi vaunujen luokse; mutta mikä näky! Kuvernöörin eväslaukku oli hajoitettuna hietikolle, niinkuin jo on kerrottu; ja jäärä astuskeli niskat kekassa ja arvokkailla askelilla tiehensä tuon urotyön toimitettuansa.

Palvelijan naama kävi pitkäksi ja minä taas seisoin ulohtaalla nauraa virnistellen hänelle.

"Eikö hän tahtoisi lainata kuvastintani itseänsä katsellakseen?" kysäsin minä.

"Missä sinä kuhnailet, Janne?" huudahti kuvernööri, joka oli mennyt myllärin vierashuoneesen ja katseli ulos avonaisesta akkunasta.

Palvelija meni akkunan alle, tempasi lakin päästään ja pelosta vaaleana alkoi mutista:

"Pässi? Mitä se pässi minua liikuttaa? Minähän käskin sinun tuomaan tänne sisään eväslaukun."

"On; se on saanut sen laukun auki ja kaikki on nyt hujan hajan hietikolla", mutisi Janne parka vastaukseksi.

"Sinä olet, hyvä Janne, itsekin pässi", puhkesi tuo hyväluontoinen kuvernööri, pidättäen hymyänsä, lausumaan.

"Niin herra nimismies, sillä lailla se nyt kävi minun juhlalliselle päivälliskutsulleni", sanoi hän sitte isääni kääntyen.

"Ehkä herra kuvernööri suo anteeksi, jos pyydän tarjota minun. yksinkertaisia eväitäni?" lausui taas isäni useasti ja syvästi kumartaen.

Minä juoksin niin, että jalkani kipittivät ja liikkuivat, kuin kiurun siivet, ja olinkin kohta kopsineni sisällä.

"Kumarra herra kuvernöörille, poika", käski isäni. Minä pistin taas käteni ristiin vatsani päälle, sillä en todellakaan tiennyt, minne ne olisin pannut, kun olin hämilläni niin korkean herran edessä seisoessani. Sitte pyyhkäistä hivautin jalallani, niinkuin olin nähnyt isänikin tekevän ja kumarsin niin, että hiukset putosivat alas silmilleni.

"Hyvää päivää pieni toveri", sanoi kuvernööri, — "sehän on luultavasti teidän poikanne, nimismies."

"On, herra kuvernööri — on se minun poikani", vastasi isä, räpähdytti minulle silmiään, joka merkitsi sitä, että: "mene sinä nyt matkaasi, vähäksi aikaa."

"Ei, antakaa pojan olla sisällä ruoalla meidän kanssamme", lausui kuvernööri, ja lisäsi minuun kääntyen: "sinulla kai on jo nälkä, niinkuin kaikilla kasvavilla pojilla?"

Ei kukaan voi edes aavistaakaan mitä minä olin mielestäni. Kuvernööri oli kutsunut minua "toverikseen", hän söisi meidän eväitämme ja minäkin saisin istua pöydässä. Minä olin ylpeä, kaino ja kömpelö yhdellä kertaa, mutta ylpeyteni kävi lankeemuksen edellä.

Myllärin muori oli näet lämmittänyt maitoa meille, koska ilma oli kolkko ja tuulinen; ja sekä kuvernööri että isäni tunsivat itsensä viluisiksi. Maito oli kuumana ja höyrysi kannussa pöydällä. Me söimme kaikki hyvällä ruokahalulla ja ylhäinen vieraamme teki kaikkea kunniaa yksinkertaisille ruokalaitoksillemme. Maito oli, kuin sanottu, sangen kuumaa ja kuvernööri kaatoi sitä lasista toiseen, saadakseen sen edes hiukan jäähdytetyksi.

Isä oli aina käskenyt minun katsomaan, miten aikaihmiset menettelivät ruoalla ollessaan, että oppisin ihmistapoja. Minulla oli tuo opetus tuoreessa muistissa ja minä koetin senvuoksi jälitellä kuvernööriä. Minäkin siis otin lasini ja toisen kuvernöörin käyttämistä lasista ja rupesin maitoa toisesta toiseen kaatelemaan, niinkuin hänkin oli tehnyt.

"Poika!" kuiskasi isä ja loi minuun semmoisen katseen, että minä kipsahdin säikähdyksestä.

Sen minä kyllä ymmärsin, että nyt olin tehnyt taas jonkun tyhmyyden ja peljästyneenä laskin maitolasin irti.

Se kaatui tietysti ja sen höyryävä sisällys virtasi, kuin koski alas kuvernöörin punanauhaisille housuille.

Isäni laita ei myöskään ollut paljoa parempi — hän, häpesi minun onnettomuuttani.

"Poika, mitenkä sinä käyttäydyt", sanoi hän tuskaisesti. "Pyydän tuhatkertaisesti anteeksi, herra kuvernööri", jatkoi hän sitte nousten ylös ja ruokaliinalla alkoi pyyhkiä minun pöytätapojeni merkkiä.

Minä tunsin olevani kylläinen ja aloin itkeä. Kuvernöörin hyväluontoisuus nähtiin kuitenkin taas.

"Älä itke poikaseni; ei, se ole vaarallista. Oletetaan vaan sataneen", lausui hän ja nauroi koko tapaukselle.

Kuitenkin sanoi omatuntoni minulle, että sen olin saanut rangaistukseksi sekä ylpeydestäni että pitkän palvelijan vahingosta iloitsemisestani ja kun iltasella ajoimme kotiin, tunsin itseni onnellisemmaksi vaatimattomassa portinavaajan toimessa ja luovuin kaikista kokeista olla olevinani isän palvelijana.

Minua oli ankarasti kielletty liikuttamasta mitään isän kirjoituspöydältä, mutta eräänä päivänä, kun hän oli poissa joillakin toimituksillaan, hiivin minä hänen huoneesensa. Kirjoituspöydältä huomasin isän uuden veitsen. Se oli oikea takomataidon mestariteos. Paitsi isoa, hopeakirkasta ja partaveitsen terävyistä terää, oli tuossa merkillisessä veitsessä vielä korkkinäveri, saha, viila, purasin ja muita kapineita. Minulle tuli voittamaton halu saada lainata sitä. Makura-Antti oli vuoleskellut semmoisia ihmeen koreita puumiekkoja, että oikein — eikä kukaan muu osannut sellaisia tehdä. Ei kellään muulla ollutkaan niin terävätä veistä. Aatteles, jos minäkin nyt osaisin, tehdä itselleni yhtä muhkean miekan! Minä seisoin hiljaa muutamia silmänräpäyksiä ja mietin asiaa iteekseni. Toisella puolen oli isän kielto, mutta toisella toivo voida vuolla itselleni erinomainen leikkikalu. Tietysti en uskaltanut tehdä mitään sellaista, jonka isä oli ihan päättävästi kieltänyt. "Sinä et saa milloinkaan ottaa mitään isän kirjoituspöydältä." Niin oli hän sanonut. Mutta mitä hän sillä tarkoitti? Luonnollisesti en saanut koskea isän kirjeisiin, enkä asiapapereihin, mutta ei suinkaan hän voinut tarkoittaa veistä. Enkähän minä aikonutkaan ottaa veistä, vaan ainoastaan lainata sitä. — Sillä tavoin minä asiasta itsekseni tuumailin. Omatuntoni sanoi selvään, että minä tein synnin rikkoessani isän suoraa kieltoa vastaan, mutta onhan niitä aina puolustuksia olemassa.

"Minä panen sen takaisin paikalleen niin pian, kuin olen saanut miekkani valmiiksi", ajattelin minä. "Isähän on poissa, eikä tule kotiin, ennenkuin myöhään iltasella. Eihän hän siis koskaan saa tietääkään veitsen minulla lainassa olleen."

"Mutta Jumalan, silmä näkee kaikki, sinun tottelemattomuutesikin", intti omatunto itsepäisesti vastaan.

"Minä koettelen vaan, miten terävä isän veitsi on", jatkoin minä itseni puolustamista samalla, kuin nopeasti tempasin itselleni veitsen pöydältä.

Puumäeltä kävin minä hakemassa leppäpalikan ja rupesin vuolemaan. "Eihän siinä kaukaa mene, ennenkuin miekkani on valmis ja yhtä komea, kuin Makura-Antinkin tekemä."

Minä vuolin ja vuolin niin, että tuli hiki päähän ja lastut lentelivät ympäri. Sepäs oli veitsi se, joka kyllä kelpasi. Oi kuinka se oli terävä ja miten hauskaa sillä oli vuoleskella!

Mutta mikäs se oli, joka pisti ja teki niin kipeää peukaloon! Se oli kai vaan joku pieni tikku puolivalmiista miekastani. Oi ei — katsos verta! Veitsi oli luiskahtanut syrjään ja minä olin leikannut sormeni niin, että verta tihkusi pitkästä haavasta. Ei se juuri ollut mitään vaarallista, - sillä haava ei ollut syvä, eikä tuo juuri koskenutkaan kovin kipeästi, mutta minä säikähdin kovin, nähdessäni peukalosta verta tippuvan. Minä heitin kauas aikomani miekan, kiiruhdin isän huoneesen veitsineni ja aloin itkeä kollotella. Minä huusin täyttä kurkkua, ikäänkuin olisi mikä suuri tapaturma tapahtunut. "Mitä sinulla olikaan isän veitsen kanssa tekemistä", kysyi omatunto vakavasti.

"Näetkös nyt, miten tottelemattomuus saapi rangaistuksensa", sanoi tuo sisällinen ääni taas.

"Voi-oijoi-joi, jos en — — ui-jui, jos en olisi ollenkaan o-o-ottanut isän veistä", nyyhkytin minä yhä. Silloin tuli luokseni äiti, joka oli kuullut nyyhkytykseni ja itkuni. Nähdessään poikansa noin surkeassa tilassa, arvasi hän heti asian. Hän pesi pois veren, sitoi haavan ja pian se paranikin, mutta kuinka oli käypä, kuin isä tulisi kotiin ja kuulisi, että minä olin ollut tottelematon taaskin kerran.

"Äiti, — pyytäähän äiti, että isä ei hyvin paljoa suuttuisi minuun, vaikka en totellut tuota kieltoa", nyyhkytin minä taas ja ajatellessani, mitä mahdollisesti siitä seuraisi, tunkeutuivat kyyneleet uudestaan silmiini.

"Minä koetan pyytää sitä", vastasi hellä äitini, "mutta sinun on ensin rukoiltava Jumalalta anteeksi ja anottava häneltä armoa ja voimaa voidaksesi vastustaa ja voittaa tottelemattomuuteen kiusausta."

Kun isä tuli kotiin ja sai tietää, mitä minä olin tehnyt, näytti hän aluksi hyvin tuimalta, eivätkä hänen tuuheat viiksensä ennustaneet mitään hyvää. Kuitenkin kuu minä katuvaisena astuin hänen eteensä, tunnustin vikani ja anoin sitä anteeksi, muuntuivat hänen jyrkät kasvonsa lempeämmiksi. Hän otti -minut syliinsä, pyyhkäsi otsaltani hiukset ylös ja sanoi: "mielelläni annan minä sinulle anteeksi, Kalle, koska minä näen sinun olevan pahoillasi tottelemattomuudestasi ja katuvan sitä; mutta anna sen nyt olla opiksi tulevaisuudessa, että et enää milloinkaan vasta ole tottelematon."

Sydämestäni lupasin minä silloin olla aina kuuliainen, mutta totta on, että minä taas heti unhotin sekä lupaukseni että Jumalan kaikki näkevän silmän.

Tapperin nimipäivälahja. Ajeluretki vaunuissa. Minä antaudun lääkärin toimeen. Kurjan surkea kalamatka.

Isälläni oli Tapper niminen renki. Hän oli entinen sotamies ja yli kolmen kyynärän pituinen. Jykevä ja vahva hän oli kuin karhu, mutta siivo ja hyvänluontoinen. Erittäinkin ystävällinen ja avulias oli hän meitä lapsia kohtaan. Pitkinä talvisina iltapuhteina teki hän minulle leikkikaluja. Hyvin hän olikin kätevä nikkaroimaan ja tekemään pikku kapineita, ilman muitta työkaluitta, paitsi terävää linkkuveistänsä, mutta sillä hän mielellänsä kerskasikin. Terävä olikin Tapperin veitsi ja kun hän koko voimallansa sillä vuoli, lentelivät lastut hänen ympärillään, kuin lumihöyteet.

Muutamana iltana istui hän keittiössä ritisten uunissa palavan tulen edessä ja vuoleskeli paria puupölikkää.

"Mikä siitä tulee, jota Tapper nyt vuolee parhaillaan?" kysäsin minä uteliaana, kun tuiskuna tulin ulkoa keittiöön.

"Siitä tulee ukko, jonka nimi on: kärkäs kysymään", vastasi Tapper ystävällisesti minuun katsellen.

"Mutta sanokaas, mitä te aiotte tehdä tuosta puunkappaleesta?" kiusasin minä yhä itsepäisesti.

"Jos olet kiltti, niin saat nähdä sen — annas kun ajattelen" — ja Tapper laski sormillaan — "niin, yhdentoista päivän perästä tästä lukien, saat nähdä, mutta et ennen; — se on kahdeksaskolmatta se päivä, ymmärrätkös?"

"Kahdeksaskolmatta! Ahaa — Kallen päivä! Silloin se on varmaan jotakin, jonka annatte minulle — eikös ole Tapper?"

"Pienet pojat eivät koskaan saa tottua uteliaiksi", mutisi Tapper ja vuoli vuolemistansa vaan. Oli aivan mahdotonta saada salaisuutta häneltä urkituksi. Minä arvailin ja arvailin, otinpa siskotkin avuksi, mutta me emme voineet keksiä, mitä Tapper aikoi tehdä. Meidän täytyi harjoittautua kärsivällisyydessä kokonaista yksitoista päivää, Tulihan se viimeinkin tuo toivottu ja merkillinen Kallen päivä. Minä juoksin ulos Tapperia tapaamaan, sillä nimipäiväpöydällä ei ollut mitään, jota hän olisi voinut tehdä; ja siksi tahdoin saada tietää, minkä vuoksi hän oli narrannut minua. Minä menin talliin, jossa hän oli hevosia hoitamassa.

"Hyvää päivää Kaarlo herra", vastasi hän ja asettui asentoon ihan, kuin olisin minä ollut hänen luutnanttinsa. "Toivotan onnea! — nyt on Kallen päivä tänään", sanoi hän ja nosti kaksi sormea korvalliselleen.

"Mutta Tapper, minunhan piti saada tänä päivänä tietää jotakin; kuinkas on sen asian laita?" kysyin minä kärsimättömästi.

"Niin, niin jahah — se on totta se. Voithan katsoa tuonne panokodan katolle, kun sisään menet."

"Panokodan katolle!" huudahdin minä ja riensin tallista, kuin pyssystä ammuttu.

Mutta mitäs minä näinkään? Tuo verraton Tapper! Hän oli erityiselle panokodan harjalle tekemälleen telineelle asettanut kaksi hullunkurista ukkoa, jotka tuulen käydessä neljään pieneen siipeen, pienen tuulimyllyn tavoin pyörivät ympäri ja sahasivat kaikin voimin.

Toinen ukoista veti sahan ylös, toinen alas. Minä olin sanomattomasti mielissäni, juosta kipasin sisään ja huusin niin, että olisi kaikkien eteeni sattuneiden tärykalvojen luullut halkeavan: "Lotta, Elsa, Joonas! Tulkaas katsomaan, niin saatte nähdä jotakin hirmuisen hauskaa, jonka minä olen saanut nimipäivälahjaksi Tapperilta." Kaikki hyökkäsivät ulos lumeen, seisoivat ja töllistelivät ukkoja silmäillen siksi, kuin nenänpää oli punainen jokaisella.

Me tulimme siinä yksimielisesti siihen päätökseen, että Tapper oli kunnollisin renki auringon alla ja nuo molemmat ukot pysyivät kauan keskustelun aineena sekä meillä että naapurin lapsilla.

Tapper teki minulle vielä toisella kertaa nelipyöräiset rattaatkin. Rattaiden yläpuoli oli oikeastaan vanha kynttilälaatikko, mutta pyörät olivat ihan oikeat pyörät napoineen ja puolapuineen juuri, niinkuin isänkin suurissa rattaissa. Itse napoja ei Tapper kuitenkaan osannut tehdä, sillä ne olivat sorvattavat, mutta ukko Helenius, joka asui kirkolla, auttoi häntä niiden tekemisessä. Helenius oli kunnon ukko, joka sorvaili pojille karttakeppiä, kiekkoja, palloja ja muita leikkikaluja. Semmoisista ystävyyden osoituksista ei hän milloinkaan ottanut maksua, mutta pojat ja niiden vanhemmatkin lähettivät hänelle silloin tällöin ruokavaroja särpimen avuksi. Milloin hän sai pari leipää, kun enämmältä jossakin talossa leivottiin, milloin makojuuston, ja kun teurastettiin, niin sai hän pari makkaraa, lihapalan tai muuta semmoista. Sillä tavoin eleli hän melkein, kuin taivaan linnut, jotka eivät kylvä, eikä kokoa aittoihin ja meidän taivaallinen isämme ruokkii kuitenkin heidät. Helenius sorvasi kaikki, mitä minun rattaihini tarvittiin ja kevätpuolella joutuivat ne valmiiksi.

Oi miten onnellinen minä silloin olin! Minä juoksin pihamaalla ympäri sitä kehää, jossa vanha päiväkello oli; ja juoksin niin, että hiki otsasta tippui; minä luikkasin, huusin ja vengottelin, niinkuin raisu varsa rattaideni edessä.

Lotta sai istua "rillaan" ja minä vedin häntä, "niinkuin ei mitään" — Elsaa ja Joonasta samoin. Se oli sanomattoman hupaista ja minä olin pönäkkä, kuin vapaaherrattaren ajuri istuessaan korkealla ajurinistuimellaan ajamassa hevosparia.

"Jaksatko sinä vetää sekä rattaat että Lotan?" kysyi isä istuessaan pylväskatoksessa portailla.

"Kyllä isä; jaksan, kuin ei mitään, eikä se tunnu yhtään raskaaltakaan. — Katsopas vaan isä, ja niin juoksin minä taas aika kyytiä kehän ympäri.

"Mutta tietääkös isä", jatkoin minä, "minä jaksan vetää rattaat, — vaikka niissä on Lotta, Elsa ja Joonas yht'aikaa sisässä."

"Isä ei usko. — Tahtooko isä sitte nähdä! Lotta istupas vaunuihin — istu sinä keskellä, näetkös; — ja sinä Elsa tuossa takana ja pikku Joonas edessä. Nyt sinä olet ajajana Joonas."

"Niin Joonas on ajajana", soperteli pikku mies helisyttäen oikein toimessaan läkkipeltistä helistintään.

"Katsokaas nyt isä", huusin minä riemuten ja tartuin kaksin käsin aisaan kiinni. Kävihän se joitakuita askelia, mutta äkkiä kuului raksaus ja minä lensin selälleni hyvän matkaa, aisa ja etupyörät perässä. Takapyörät jäivät paikoilleen, mutta Lotta ja Joonas suistuivat nenälleen pihamaahan samalla, kuin Elsa putosi takaraivalleen tantereesen.

Sitte kesti kotvaseksi itkua ja valitusta, vaikka ei kukaan meistä juuri vammoja saanut.

Muutamana päivänä tuli suuri suru meidän kotiimme. Isä vilustui eräällä virkamatkalla ja tuli siitä sangen sairaaksi. Minä muistan sen vallan hyvin. Päivä oli 29 päivä Tammikuuta 1839 ja silloin raivosi mitä hirvein myrsky, jota miespolviin oli nähty. Isäni sai aivokuumeen ja häilyi elämän ja kuoleman välillä monta monituista viikkoa. Lääkäriä käytettiin hänen luonaan kolmasti viikossa. Äiti istui ja itki päiväkaudet. Se oli synkän surullista aikaa ja kaikki oli surullista ja hiljaista meillä. Me lapset emme edes pitkiin aikoihin saaneet mennä sairaan isämme huoneesenkaan. Vasta sitte, kuin isä oli tuntuvasti paranemaan päin, saimme me käydä tervehtimässä häntä. Kuitenkin minä tyystisti tarkastelin lääkäriä ja kaikkia hänen liikkeitänsä, joita sitte leikeissämme koetin jälitellä.

"Nyt minä tahdon leikkiä tohtorisilla, rupeathan sinä isäksi ja olet sairaana?"

"No, mutta kukas se sitten on isänä — en suinkaan minä saata olla samalla kertaa sekä tohtorina että isänä?"

"Ei se tee mitään", sanoi Lotta, "me panemme peitteen Jagellonikan päälle. Se on isoin kaikista ja sillä on samanlainen tukka, kuin isälläkin — ja sitte me otamme minun pienen rottinki-tuolini vuoteeksi; — saatpas nähdä siitä tulee, siitä tulee hyvä." Niin sanoen juoksi Lotta nukkekaapille ja otti Jagellonikan käsille ja laittoi sille tilan rottinki-tuoliin. Sitte kuuristui hän nuken ylitse aivan, kuin oli nähnyt äidin kuuristuvan isän vuoteelle ja näytti silloin niin surulliselta, kuin suinkin ajatella voi. "Voi jospa lääkäri tulisi nyt pian! Oi kuinka kauan se tohtori nyt tänä päivänä viipyykin", huokaili hän ja pani pienen päänsä kallelleen.

Samassa tulin minä tohtori Lundina, isän suuri hattu takaraivalla ja hänen sateenvarjonsa kainalossa.

Lotta viittasi sairaasen nukkeen ja minä lohduttelin häntä samoin, kuin tohtori Lund äitiä. "Hyvä rouva Sarkkinen, toivokaamme parasta." Minä koettelin Jagellonikan valtasuonta ja näytin niin viisaalta, kuin taisin. "Oojaa, minä luulen pahimman nyt jo olevan ohitse", sanoin minä. "Täydellisellä hiljaisuudella ja tarkalla ravintojärjestyksellä tulee kyllä kaikki taas hyväksi. Olkaa huoletta, rouva Sarkkinen ja — muistakaa vaan ruokalusikallinen joka toinen tunti, mutta jos hän nukkuu, niin ei tarvitse herättää. Ennen kaikkea hiljaisuutta. Lapset täytyy pitää etäällä hänestä."

Isä oli sairaana enempi kahta kuukautta — niin hän, — mutta Jagellonika oli sairaana, rupesi paranemaan ja parantuikin taas tunnissa tai parissa, vaikka leikissä me sitä pidettiin sitäkin kahtena kuukautena.

Isä oli kieltänyt minua yksinäni menemästä alas puron rannalle uimaan ja kaloja onkimaan. Muutamista kylän pojista ja muistakin oli nimittäin ihmeen hauskaa useampia kertoja päivässä, varsinkin lämpimänä kesä-aikana, pulikoida vedessä. Tosin me useimmiten, vedestä noustuamme, näytimme vilusta sinisiltä ja värisimme niin, että hampaat suussa kylmästä kalisivat, mutta hetkisen kuluttua olimme jo taas valmiit veteen hyppäämään.

Siitä ei isä pitänyt ja sen tähden hän kielsi minua menemästä purolle, jos ei hän itse taikka joku muu talon vanhemmasta väestä ollut mukana.

Vieläkin jyrkemmäksi kävi tuo kielto sitte, kuin sisar Lotta eräänä päivänä oli mennyt purolle, naapurin tytölle näyttämään, mihin kohti meidän vanha uskottu palvelijamme Maija-Stiina oli upottanut muutamia kissanpoikia. Lotta näet putosi silloin itsekin puroon ja oli hukkua siihen. Jollei isä, erityisestä Jumalan sallimuksesta, olisi silloin salin akkunasta sattunut näkemään Lotan putoamista veteen, niin olisi hän varmaankin sinne jäänyt, sillä puro oli hyvin syvä. Isä riensi siis rannalle, heittäytyi veteen ja sai tytön pelastetuksi.

Siitä hetkestä saakka kiellettiin meitä vielä entistä ankarammin oleksimasta rannalla, jos ei vanhempia ihmisiä ollut saapuvilla.

Joku aika tuon Lotalle sattuneen ikävän seikan perästä, oli isä taas poissa kotoa, jollakin virkatoimella naapuripitäjäässä.

Lotan seikkailun aikana saamani, tuntuvammat mielenliikutukset olivat jo vilkkaasta mielestäni suurimmaksi osaksi haihtuneet, enkä minä enää tarkoin muistanut isän kieltoakaan. Ajatuksissani kuvailin minä elävästi; miten hauskan päivän saisin viettää rannalla kaikkien niiden särkien ja ahvenien kanssa, jotka aioin onkimalla saada alempaa purosta, jossa se jo jokena juoksi. Sitä varten otin minä kiinni koko joukon kärpäsiä ja onkilieroja syötiksi. Kaikki nuo särkien ja ahvenien herkut panin minä talteen pieneen lasipurkkiin, ja omaan lukuuni laitoin nyyttiin moniaita voileipiä.

Sillä tavoin hankkiintuneena ja varustettuna pitkällä ongenpahlaimella, lähdin minä matkaan "ahvenpaikalle", joka oli jyrkkä paikka rannalla. Sen kohdalla sanottiinkin asuksivan ahvenia oikein kosolta.

Paikalle päästyäni panin viereeni voileivät ja kopan, jossa ne olivat ja joka tietysti olisi kaloja kukkurapäänä minun onnistuneelta kalastusretkeltä kotiin palatessani. Toiselle puolelleni panin lasipurkin kärpäsineen ja matoineen ja panin onkeni reilaan. Kalaraukat, nyt olin minä paneva toimeen hirmuisen hävityksen heidän seassaan!

Minä panin ensin kärpäsen koukkuuni ja heitin siiman veteen. Kohosta päättäen näytti siltä, kuin jo olisi kala nykinyt ja minä vetäsin ongen ylös kaikin voimin, mutta eihän siinä mitään ollut. Kärpänenkin oli ihan koskemattomana asemillaan. Minä heitin ongen uudestaan alas — niin nyt; nyt se nyki ihan varmaan. Koko koho katosi syvälle veden pinnan alle ja minä vetäsin ongen ylös, kärpänen oli poissa, mutta onki tyhjänä — ei kalaa pientäkään!

Hetkisen turhaan koetettuani kalastusta, tunsin itseni nälkäiseksi ja otin voileivän syödäkseni, mutta samalla kuitenkin jatkoin onkimistani. Niin seisoin leipä suussa, onki vedessä, kunnes innoissani olin siirtynyt ihan jyrkänteen äyräälle. Kaukaa en kuitenkaan pysynyt tuossa täperässä asemassani, vaan kadotin tasapainon ja samassa tuokiossa olin jo nenä edellä ja sääret ilmassa, tuolla alhaalla vedessä.

Luulin silloin viimeisen hetkeni tulleen. Sain vettä "henkeeni" tahi, niinkuin me pojat sanoimme — kylmän ryypyn, niin, että en voinut vetää henkeänikään vapaasti.

"Hik, hik, hik" imin minä ilmaa, hengittääkseni, ja sorikoin sekä käsillä, että jaloilla pysyäkseni pinnalla. Onneksi ei siinä ollutkaan kovin syvä, joten minä voin vähitellen kontaten marria taas kuivalle maalle. Voitte arvata, että jyrkkää törmää myöten minun ei ollut juuri helppo päästä ylös.

Tunsin olevani oikein perin pohjin kuritettu tottelemattomuuteni tähden. Minä käydä lörkyttelin kotiin, täyttä kurkkua itkeä kollotellen ja vettä valuvat vaatteeni olivat ruumiissa kiinni. Vielä en muistanut ottaa mukaani lasipurkkia enkä voileipiä, enämpää kuin onkirustinkianikaan. Korean hattunikin olin hukannut purossa pyöriessäni. Kurjan näköinen mahdoin olla kovin, kuin itkien, ryvetetyissä vaatteissani, saavuin kotiin viimeinkin.

Mikä eroitus ulkomuodossani sen välillä, mimmoisena olin lähtenyt kielletylle retkelleni, ja sen, jommoisena siltä, kovakorvaisuudesta kuritettuna palasin takaisin!

Jos me voisimme silmillämme nähdä sisällisen ihmisemme, niin kyllä huomaisimme yhtä suuren eroituksen joka kerta, kuin olemme tehneet jotakin sellaista, jota Jumala on kieltänyt. Senpä takia onkin vallan tärkeää aina rukoilla Jumalalta armoa ja voimaa olemaan varuillaan kaikkea tottelemattomuuteen, kiusausta vastaan.

Kouluaikanani oli aivan tavallista, että me laskimme talvella mäkeä kelkalla ja suksillakin mitä jyrkimmistä mäistä. Me emme kuitenkaan tyytyneet mäkiin semmoisinaan, vaan laitoimme niihin vielä ladulle suuria, korkeita hyppyriäkin. Sitte tarttui meitä aina joku kahdeksan, jopa kymmenenkin, poikaa yhteen kelkkaan tahi rekeen ja niin sitä mentiin, hurjan huimaavaa vauhtia alas mäestä. Kun kelkka joutui hyppyriin, josta sen piti mennä ylitse, kohosi se ylös ja hyppäsi hyvän matkaa ilmassa ja sitte, maahan pudotessaan sai se "aika täräyksen", ennenkuin matkaansa jatkoi. Jotkut meistä jaksoivat pysyä kelkassa, toiset jäädä repsahtivat lumelle ja väliin loukkasimmekin pudotessamme oikein tuntuvasti itseämme. Yhtä hauskaa se kuitenkin siltä oli, eikä kukaan sellaisissa tapauksissa tohtinut ruveta "tillittämään", jos kaatuminen olisi kuinkakin koskenut. Se joka sellaisissa leikissä olisi alkanut itkeä, olisi kyllä "nimensä kuullut".

Kesäiseen aikaan oli meillä muita vehkeitä, jotka olivat ainakin yhtä vaarallisia. Hiljainen, kukkien keräileminen tai marjojen poiminta; metsässä ja kedoilla käveleminen; heinissä peppuroiminen ja muut semmoiset eivät näet olleet läheskään riittäviä huvituksia meidän vilkkaille sieluillemme. Provastilan syöttöhakaan päästiin veräjäportista, joka oli niin tehty, että se itsestään, omasta painostaan, meni kiinni. Sen portin kanssa oli meillä paljo puuhaa välitunneillamme. Oli erittäin hupaista kiikkua sillä, vaikka sen saranoille ei tuo temppu ollut yhtään terveellistä. — Lakki kädessä huusin ja hurrasin minä, kun portti, minun ja neljän toverini kanssa, meni kiinni, mutta heti olimme me nenällämme maassa niin, että portin patsaat naksahtivat vaan. Seuraavana päivänä olimme toki valmiit taas uudistamaan samaa leikkiä portin kanssa.

Oli satanut runsaasti lunta. Teitä ei voitu ollenkaan kulkea, Tuhkatiheässä oli aitovierillä korkeita nietoksia, Ainoastaan muutamia isoimpia poikia, jotka asuivat lähellä koulutaloa, pääsi kouluun sinä päivänä. Vanha ystävämme, opettaja Eteläinen, antoikin meille sen vuoksi aikaisin luvan sinä päivänä, että ehtisimme kotiin ennen pimeätä.

Meillä ei kumminkaan ollut yhtään halua toisistamme erota, kun oli niin ihmeen ihana talvinen ilma. Koko maa oli kääriintynyt mitä kauniimpaan nuoskaan lumivaippaan. Puut ja pensaat upeilivat koreissa huurrepuvuissa, jotka kimaltelivat somasti heikossa päiväpaisteessa ja me, pojat, iloitsimme talven kauneudesta ja tunsimme itsemme elähdytetyiksi ilosta ja elämän halusta.

"Emme me nyt vielä eroa toisistamme, emmekä kotiin lähde. Pojat, niitä me rupeaisimme tekemään?" kysyi Antti Vuorinen.

"Ruvetaan sotasille", vastasi Jussi Kallio ja hänen ehdotuksensa hyväksyimmekin kaikki yksimielisesti. Heti oli pieni joukkomme hajonnut kahteen vihollisparveen toisiansa vastaan. Lumipallot kiitelivät ilmassa, kuin pommit ja kranaatit ja sattuivat aina johonkuhun jommassa kummassa vihollisleirissä. Se oli raitista ja hauskaa menoa, mutta väsyyhän sitä viimein hupaisimpaankin leikkiin. Sota loppui, eikä kumpikaan sotaa käyvistä valloista voinut omistaa itselleen voittoa.

"Nyt minä luulen, että tallustelemme kukin kotiinsa, ennenkuin tulee pimeä", esitteli Aukusti Vesterinen, mutta Fredrik hänen veljensä oli toista mieltä.

"Maapallo lumesta, hurraa — eläköön!" riemuitsivat kaikki pojat ja kohta pantiinkin päätös toimeen. Alettiin miehissä vierittää pientä palloa nuoskassa lumessa. Se kasvoi kasvamistaan ja tuli lopulta niin isoksi ja raskaaksi, että emme enää jaksaneetkaan sitä vieritellä. Nyt nousi kysymys, mitä me vielä tekisimme suurella maapallollamme. Useampiakin esityksiä tehtiin.

Muuan esitti, että sitä käytettäisiin etuvarustuksena lumisotaa jatkettaessa; toinen tahtoi siitä tehtäväksi Grönlantilaisen lumituvan; kolmas esitti, että siitä tehtäisiin kuva- eli muistopatsas. Se tulisi olemaan patrooni Enbergin näköinen, tuon, jolla oli viinapolttimo ja joka oli niin paksu, jotta hätäimesti sopi sisään kirkon sakariston ovesta. Viimein tein minäkin esityksen. Se oli huonoin kaikista, mutta hyväksyttiin kuitenkin huudolla ja riemastuksella, eikä se ollut ensimmäinen eikä viimeinenkään kerta, jolloin huono ehdotus on saavuttanut suurimman suosion.

"Minä tiedän, mitä me teemme, pojat", lausuin minä, "me vieritämme pallon kouluhuoneen oven eteen, niin ei herra Eteläinen, huomenna kouluun tullessaan, pääsekään sinne sisään."

Minun esitystäni tervehdittiin oikein teräväpäisen miehen esityksenä, "Kalle Sarkkinen on nokkela poika", huudettiin minulle joukossa, ja pitemmittä miettimisittä tottelivat toverit minun käskyjäni, kun minä, tosin päätäni toisia lyhempänä, mutta oikea käsi ylös ojennettuna ja suu täynnä vallattomia, kopeita sanoja, seisoin käskyjä jakelemassa heille.

Muutamissa silmänräpäyksissä oli työmme tehty. Lumipallo oli aivan koulun ovessa kiinni ja hetkisen urostyötämme katseltua, poistuimme me kukin kotiimme.

Minulla ei kuitenkaan ollut yhtään hyvä olla. Vähitellen tulin minä tuntoihini ja heräsin järkeeni jälleen. Enkö ollut tehnyt väärin vietellessäni kumppaniani vallattomuuteen, josta opettaja täydellä syyllä pahastuisi heihin? Ja muutoinkin, miten pahasti olin menetellyt hankkiessani harmia hänelle, joka aina oli minulle ollut niin perin hyvä!

Sinä yönä en voinut rauhallisesti nukkua, vaan uneksin hirveän suurista lumipalloista, jotka tukahduttivat minua ja piirittivät koko talomme niin, että jouduimme lumeen elävinä haudatuiksi.

Kun aamulla heräsin, oli jo lumirekeä vedetty ja tiet saatu taas tallettavaan kuntoon. Pakkanen oli yöllä tehnyt lumen kovaksi ja jäätyneeksi. Nyt hohti ja helotti se päiväpaisteessa, kuni kalliimmat hohtokivet, mutta minun murheellista mieltäni ei sinä aamuna mikään ilahduttanut. Tosiaankin raskailla askelilla kulin minä kouluun, peläten kohdata sekä kumppania että opettajaa, vieläpä sitä suurta lumipalloakin: Minä pidinkin asiaa paljon suurempana ja työläämpänä, kuin se todella oli. Kouluun kulkiessani kuvailin nimittäin mielessäni, että opettaja ja kaikki neljäkymmentä kumppaniani seisoisivat neuvottomina koulun oven ulkopuolella ja että täytyisi kutsua koko kylän miehinen väestö lapioimaan pois tuota suunnatonta lumijoukkoa, joka yöllä oli vielä ehkä kylmänyt kovaksi — oikeaksi jäävuoreksi. Kovasti sykki sydän rinnassani kaikkea tuota tuumiessani ja itku oli ihan lähellä. Minä vapisin pelosta, mutta mitä näen minä perille päästyäni? Ei näkynyt opettajaa, ei poikia, eikä mitään kylän väkeä. Olipa vielä iso lumipallokin kokonaan kadonnut. Minä hengitin helpommin ja hiivin hiljaa sisään kouluhuoneesen.

Useimmat pojat olivat jo tulleet ja istuivat, tavallisuuden mukaan, paikoillaan ääneen läksyjänsä lukien. Herra Eteläinen oli myöskin jo saapunut ja istui tyynenä ja vakavana paikoillansa opettajan istuimella. Kaikki meni tavallista menoansa. Aamurukouksen perästä alkoi tavallinen koulutyökin, enkä minä kuullut sanaakaan koko tuosta onnettomasta lumipallosta. Omatuntoni todisti kuitenkin minun tehneen väärin, enkä sentähden voinut olla levollisena enkä iloisena.

Lumipallo ei enää ollut koulun oven edessä, kun herra Eteläinen oli sen itse muutamilla voimakkailla lapion iskuilla hajoittanut ja syrjään heittänyt, mutta se oli kuitenkin jälellä painamassa omaatuntoani ja jäähdyttämässä sydäntäni. Voi, minä olin alakuloinen ja suruissani koko pitkän pituisen päivän! Mielelläni olisin astunut esiin ja tunnustanut kaikki, tunnustanut vietelleeni toiset pojat tekemään sen, jonka olivat tehneet, mutta minua hävetti tehdä niinkin. Sen tähden ryhdyin minä toiseen keinoon. Minä repäsin kirjoitusvihostani paperilapun ja kirjoitin sille:

"Herra Eteläinen ei ehkä tiedä, että minä se olin, joka narrasin pojat vierittämään lumipallon oven eteen. Mutta minä se olin ja olen siitä hyvin pahoillani.

Paperilapun jätin minä koulupöydälle siinä toivossa, että opettaja sen ehkä, minun pois mentyäni, siitä huomaisi.

Kun sitte huomenna tulin kouluun, kutsuttiin minut opettajan tykö ja minun piti hänelle kertoa, kuinka kaikki oli tapahtunut. Monta tarpeellista ja hyvää kehoitusta sain samalla häneltä, mutta minä sain häneltä kaikki anteeksikin; ja se oli minusta kaikista parasta.

Kaikki ihmiset pyrkivät ylöspäin maailmassa. Päätänsä pitemmäksi kaikkea muuta kansaa tahtoo hiukan jokainen tulla. Se halu havaitaan jo lapsenkin sydämessä ja tulee ilmi hänen leikissäänkin. Sellainen mielihalu asui minussakin; minä tahdoin näyttää isolta, vaikka olin varreltani vähäinen. Kun en taitanut sisariani ja toveriani muulla tavoin korkeammalta katsella, tein minä niin kulkemalla puujaloilla. Ei kukaan usko eikä arvaa, miten iloinen minä olin, kun Blomqvist teki minulle parin sellaisia hyvin kaivatuita ja rattoisia kulkuneuvoja. En huoli kertoa kaikista niistä kuperkeikoista, joita sain tehdä ennen, kuin oikein opin puujaloilla kulkemaan. Minä olin kumminkin liiaksi ylpeä, antamaan kenenkään nähdä, miten vaikeata alku oli. Sen vuoksi menin pois takapihalle, joka oli avonainen paikka tallin ja navetan välillä, ja siellä pidin harjoituksiani. Eipä mennytkään pitkää aikaa, ennenkuin jo osasin vakavasti seistä mieluisilla puujaloillani. Sitte en enää kauemmin suinkaan kävellyt riihen ja tallin takalistolla. Ei — keskellä pihaa kävelin sitten ja "paappailin" hiekalla, kuin kurki suolla, Itse mielestäni olin minä koko mies ja niinpä luullakseni sisaruksistanikin. He seisoivat hämmästyneinä nähdessään, kuinka pitkiä askelia minä otin, kuinka taisin kompastelematta kääntyä ympäri tai seisoa yhdellä ja ojentaa toisen jalkani aina sivurakennuksen akkunoihin asti — niin vielä, miten helposti voin nousta ylös päärakennuksen portaitakin myöten. Itse Vahtikin, meidän nelijalkainen leikkikumppanimme, haukkua räventi sulasta ihastuksesta, tahtoessaan siten ihmettelyänsä julki lausua.

Miten ylpeä ja iloinen lienenkin itse ollut niin korkealle pääsemisestäni ja kuinka siskoni siitä lienevätkin, iloinneet, niin oli kuitenkin yksi, joka ei pitänyt semmoisesta ajatusteni suunnasta. Hänellä ei ole mitään sitä vastaan, että me lasten tavoin viattomasti iloitsemme ja olemme hilpeitä, mutta laupeudessaan ja rakkaudessaan tahtoo Hän säästää meitä täyttämästä sydäntämme itserakkaudella ja ylpeydellä. Hän tietää ylpeyden käyvän lankeemuksen edellä ja sentähden Hän on ylpeitä vastaan, mutta nöyrille hän antaa armon. Tuonkin itseeni tyytymisen, jota tunsin taidostani, kun osasin kävellä puujaloilla, piti saada ansaittu rangaistuksensa.

Muutamana päivänä näin isän tulevan portaille silloin, kuin juuri olin tekemässä taidetemppujani pihalla.

"Isäpäs katsoo tänne; — odottakaapas niin saatte nähdä, miten hyvästi minä osaan kääntyä", huusin minä erittäin innokkaasti.

No, minä tein parastani ja toivoin saavani siitä ansaitun kiitoksen — silloin "pläiskis". Minä olin suullani maassa suu täynnä soraa ja haava otsassa, josta vuoti jotenkin runsaasti verta. Minä säikähdin kovasti nähtyäni verta käsissäni ja aloin itkeä. Äiti tuli ulos, vei minut lastenhuoneesen ja pesi siellä haavan, joka huomattiin olevan vähäpätöinen naarmu vaan. Kohta olin minä taas yhtä ripsas ja iloinen, kuin ennenkin, mutta lankeamisesta olin saanut sen tärkeän opetuksen, että ei ole kehuminen hyväksi, eikä halu herättää itsensä ihmettelemistä muissa tuota menestystä. Valitettavasti olen kuitenkin usein unhottanut sen opetuksen elämässäni, mutta joskus on se kuitenkin johtunut mieleenikin ja tehnyt minulle sangen hyvää. — Lankeamisestani sain pienen arven otsaani, joka on siinä vieläkin jälellä yhtä näkyvänä, kuin sekin, jonka kerran sain, kuin minun piti mennä äitini asialle; — siis kaksi arpea otsassa.

YHDESTOISTA LUKU.

Kirkon ullakolle oli eräs pöllöperhe asettunut asumaan. Noita omituisia lintuja pidimme me, koulupojat, suuressa arvossa, Oli jotakin salaperäistä noissa yöpöllöissä, jotka olivat asettuneet kirkkopihaan asuksimaan ja ainoastaan öiseen aikaan lentää lekuttelivat sieltä ulos hakemaan ruokaa itselleen ja nälkäisille pojilleen.

Uteliaasti tirkistimme me aina ylös siihen reikään tahi oikeammin pieneen akkunaan, jonka sisäpuolella tiesimme pöllöjen olosijan olevan. Ei kumminkaan kukaan meistä uskaltanut kiivetä tarkemmin katsastamaan, mitä pöllöt oikeastaan toimittivat tuolla himmeävaloisella kirkon ullakolla.

Iso, vanttera tammi ojenti nikamaisia oksiaan aina ylös tuohon mainitsemaani reikään asti. Koulupojille, jotka olivat tottuneita kiipeämään, ei siis ollut lainkaan vaikeaa päästä sinne ylös. Kaikki olivat kuitenkin siksi pelkureita, jotta ei kukaan uskaltanut sinne ylös lähteä.

Minä ja kersantti Lundbergin poika, Viktor, arvelimme kuitenkin, että me emme ensinkään pelkäisi. Me kyllä voisimme kiivetä ylös ja muitta mutkitta ottaa pois kaikki pöllön polkaiset. Toiset pojat ivailivat meitä kerskailemisestamme ja tuumailivat, että "suuret sanat eivät suuta halkaise", mutta, jos olisi tositoimeen ryhdyttävä, niin tai rohkeutemme laita olla niin ja näin.

Semmoinen puhe tuntui meistä tietysti kovin loukkaavalta. Me emme voineet kärsiä sitä ja kysyimme sen vuoksi, uskaltaisiko kukaan lyödä vetoa siitä, että me yrittäisimme koetella sitä temppua. Pitkä Aaro, Räihälästä tarttui kiinni ehdotukseemme. Hän lupasi kymmenen puolen kopeekan nekkua palkinnoksi, jos kiipeisimme ylös ja toisimme sieltä yhdenkään pöllön, pojan kanssamme, mutta jos emme voisi sitä tehdä, pitäisi meidän kumpaisenkin antaa hänelle viisi nekkua. Eräällä vaivaistalon muorilla oli sellaisia herkkuja, joita hän itse valmisti ja piti kaupan koululapsia varten.

Päivällisluvan saatuamme, kiiruhdimme me syömään eväskoppiemme sisällystä ja sitte hyökkäsi koko joukko ulos kirkkopihaan.

Pöllön pesän ryöstäminen — kas siinä se suuri urotyö, joka oli toimitettavanamme ja luvattujen kymmenen nekun pienet paperitöttoröt kangastivat jo voittopalkintoina edessämme, paitsi sitä suurta kunniaa, jonka sellaisen sankarimaisuuden osoittaminen tuottaisi! Siitähän sitte puhuttaisiin koulussa koko lukukausi ja meitä, Viktoria ja minua, pidettäisiin oikeina sankareina.

Me rupesimme kiipeämään puuhun. Pian, joidenkuiden turhien yritysten perästä, pääsimmekin ylös oksille, sitte kävi kulku helpommasti, kuin olimme ensin päässeet kiinni tuohon paksuun runkoon, vaikka oli niin tavattoman vaivaloista saada siinä tukea käsille ja jaloille. Minä kiipesin edellä ja Viktor perässä. Minä olin päässyt jo ylös aivan reiän viereen ja Viktor seisoi alempana paksulla oksalla. Nyt ei ollut jälellä muuta, kuin ojentaa kätensä sisään ja tarttua pöllön poikiin kiinni, mutta siitä tulikin toinen meno. Suureksi kauhistuksekseni näyttäytyi näet itse koiraspöllö aukossa, siivet levällään, nokka auki ja terävät kynnet taisteluun kohotettuina. Sen isot, pyöreät silmät hehkuivat, kuin tuliset hiilet vihasta ja taistelun halusta. Oli ihan selvää, että ukko-pöllö tahtoi sanoa niin paljo kuin: minä opetan teitä, pahankuriset poikavekarat, pysymään siellä maassa, eikä häiritsemään ja kiusaamaan siivoja lintuja, jotka eivät teille ole mitään pahaa tehneet.

Arvattavasti en tarvitse mainita, miten kiire minulle tuli tekemään "kokonaista käännöstä" oksallani. Nyt sai niille kymmenelle nekulle käydä kuinka hyvänsä. Minä ajattelin ennemmin pitää, mitä minulla oli, ja säilyttää huolellisesti molemmat silmäni, jotka tuo vihastunut lintu olisi helposti voinut puhki noukkia.

Viktor seisoi, kuin kivettyneenä säikähdyksestä, mutta rauhoittui heti, kun näki ukko-pöllön vetääntyvän takaisin pimeään pesäänsä. Onnellisesti pääsimme me molemmat alas tammesta ja olimme iloiset, kun paljaalla säikähdyksellä olimme päässeet seikkailustamme.

Me olimme kuitenkin saaneet nyt sen terveellisen opetuksen, että on parasta jättää rauhaan linnut ja niiden pesät. Sen päiväsen perästä ei meille koskaan johtunut mieleen hävittää linnun pesiä, joka onkin synti ja osottaa sekä ajattelemattomuutta että perin suurta mielen raakuutta. Niin hyvin linnut, kuin muutkin eläimet ovat Jumalan luomia olennoita, joita meillä ihmisillä ei ole mitään oikeutta rääkätä tai vahingoittaa, ja jotka jo muutoinkin saavat paljo kärsiä ihmisen tähden.

Jos tämän kirjan nuoret lukijat olisivat nähneet, miten kurjilta me näytimme pöllön pesään tekemällämme ryöstöretkellä, niin epäilemättä hekin olisivat oppineet siitä, niinkuin mekin, sen, että ei pidä konsaan mennä metsään eikä kedolle hävittämään linnun pesiä ja tappamaan niiden turvattomia poikasia.

Eräänä päivänä kutsuttiin minut vieraaksi perheemme hyvän ystävän, rakennusmestari Ekosen luoksi. Siellä oli minulla monta hyvää ystävää ja leikkitoveria. Helena tosin oli jo iso ja piti minua pienenä nalliaisena, mutta siellähän olivat hänen sisarensa Liisa, Anna, Sikke ja pikku Inkakin. Heidän veljensä Erkki oli kuitenkin tietysti minun kaikkein paras ystäväni. Hänestä pidinkin minä erittäin paljon.

"Kiitoksia kysymästä, hyvin", vastasin minä ja pyyhkäsin käsiselällä otsaani. Minä olin näet hiessä, sillä olin juossut koko matkan. Minulle annettiin nyt iso voileipä, jonka päälle oli pantu juustovipale, ja se maistuikin erinomaiselta. Vielä sain lasin maitoa, jonka tyhjensin muutamilla kulauksilla.

Mukanani oli minulla pari hupaista kertomusta, jotka aioin lukea Erkille ja niin hyvin hänen isänsä kuin äitinsä ja sisarensakin istahtivat niitä kuulemaan. Mutta Helena ei tahtonut niitä kuulla, sillä hän sanoi sanomalehdissä lukeneensa, että minun kertomukseni olivat paljasta lörpötystä. Minä vastustin häntä innokkaasti ja selitin lopuksi, kun ei muu auttanut, että minä ymmärsin lasten juttuja paremmin kuin hän, koska olin vaan kymmenvuotinen ja hän jo kahdenkymmenen vanha. Sitte minä jatkoin lukemistani ja ystäväni kuuntelivat sitä. Mutta miten olikaan, pelkään mä ylpeyden hengen taas saaneen minut valtoihinsa; sillä itse mielestäni luin minä erinomaisen hyvästi ja selvään, ja niin sanoi rakennusmestarikin minun lukevan. Minäkös olin mielestäni jotakin!

"Eikös Kalle tahdo tulla meidän kanssamme saliin iltaruoalle", kysyi vihdoin tuo ystävällinen emäntä?

"Kiitoksia paljo", vastasin minä ja kumarsin, niinkuin hyvästi kasvatetun pojan aina, on tehtävä, kun hänelle jotakin hyvää tarjotaan. Me menimme siis Erkin huoneesta ruokasaliin. Minä istuin Erkin ja hänen isänsä välissä. Voileipä, toisensa perästä meni menojaan siinä ja sitte annettiin minulle kuppi lämpöistä teetä, johon pantiin sokeria ja kermaakin.

Aivan puhdas liina oli pantu pöydälle ja minua pelotti, että minulta ehkä läikähtäisi joku tippanen sille. Kaikki kuitenkin kävi onnellisesti alussa, mutta sitte ojensin minä käteni pöydän yli korppukoriin, jolloin takiani sattui teelusikkaan. Sen olin jättänyt kuppiin seisomaan ja yht’äkkiä se kaatoikin kupin, jonka sisällys silmänräpäyksessä levisi tuolle puhtaalle pöytäliinalle. Minä istuin kuin kivettyneenä pidellen kuppia kädessäni. Niin, se oli tyhjä ja tee oli pöydällä muodostaen sille "ruskean kellertävän järven, jota ympäröivät valkoiset rannat, niinkuin joskus syystalvella saa nähdä, kun sataa lunta sulan veden aikana. Erkki naurahteli ja kaikki tytöt seurasivat hänen esimerkkiänsä. Se oli minusta sydämettömästi tehty, että he voivat nauraa onnettomuudelleni. Sen vuoksi poskeni sekä punastuivat että vaalenivat vuorotellen. En toki kuitenkaan ruvennut itkemäänkään, sillä eihän se olisi sopinut kaikkien noiden tyttöjen nähden.

"Mitä se on?" kysyi rouva Ekonen, joka ei ollut nähnyt minun vahinkoani, vaan näki kaikkien lastensa nauraa hykertävän.

"Voi katsokaas! miten minä olen pilannut puhtaan pöytäliinanne", puhkesin minä sanomaan itku kurkussa.

Rouva Ekonen kuitenkin hymyili vaan ystävällisesti ja lohduttaen minua sanoi, että se ei ole mitään vaarallista: "Tiedäthän, että pöytäliina voidaan pestä ja tulee yhtä puhtaaksi taas", kuuluivat nuo rohkaisevat sanat. Kyllähän hän oli minusta hyvin hyvä, kun ei torunut minua eikä käskenyt pois pöydästä, mutta kuitenkin olin minä koko lailla masennettuna.

Rakennusmestari itsekin arveli, että pilkku pöytäliinassa ei merkitse paljoa, mutta pilkku luonnonlaadussa ja syntitahra sydämessä oli hänen mielestään jotakin paljon vaarallisempaa. Rouva Ekonen olisi antanut minulle toisen kupin teetä mutta minä ilmoitin nöyrimmästi ja, ilmoitin, että en jaksanut enää juoda. Voileivät saivat myös olla nyt paikoillaan ja minä olin iloinen, kun sain lähteä kotiin. Joskin olin tullut kylään jokseenkin röyhkeänä, niin menin kotiin sitä enemmän nöyryytettynä, ja kuluipa sitte aikaa, kotveroinen ennen, kuin taas kävin ystäväni Erkin luona.

Oli kesäluvan aika. Koulu oli loppunut, tutkinto kunnialla kestetty ja minä olin, hyvästä käytöksestäni koulussa saanut isältäni palkinnoksi Roobin poika Kruusen, tuon ihmeellisen ja miellyttävän kirjan hänen seikkailuistaan asumattomalla saarella. Sen kirjan luin minä moneen monituiseen kertaan läpi, enkä milloinkaan väsynyt noihin jännittäviin tapahtumiin. Päiväkausiin en ajatellutkaan mitään muuta, kuin Roobin poikaa ja hänen saartansa, ja yölläkin uneksin hänestä.

Onnellinen se, joka saisi olla ja elää samanmoisissa seikkailuissa! Se oli joka hetki minun pyrintönäni ja toiveenani. Mielikuvitus-kykyni työskenteli lakkaamatta keksiäkseen keinoja tuon tarkoitusperän saavuttamiseksi. Kun sitte ajan oloon kasvaisin isoksi, niin kirjoittaisin kertomuksen seikkailuistani ja antaisin, maailman tietää, mitä loistavia urotöitä olin tehnyt. Niin, eihän se olisi yhtään mahdotonta se!

Tuolla joen toisella puolen metsässä olin minä nähnyt polun, joka monissa mutkissa kierrellen, meni eräälle pienelle, kivien ja puunjuurien välitse lirisevälle, ruskeavetiselle purolle. Oli ihan varmaa, että siellä lähistössä jossakin oli joku pieni lähde, jos kohta minä en sitä ollut koskaan nähnyt. Sen viereen oli minulla aikomus rakentaa maja varvuista ja kuusen oksista ja siinä sitte viettää oikeata Roobin pojan elämää.

Neljännesmiehen Fredrikillä oli vanha ratsumiehen pistooli, joka aikoinaan oli ollut rusthollin ruotumiehen omana, mutta nyt oli joutunut raakiksi ja vanhaksi. Ei ollut enää jälellä kuin puoli lukkoakaan. Sen vuoksi menin minä hänen luoksensa tiedustelemaan, enkö saisi lainaksi hänen pistooliansa ja samalla ilmoitin hänelle suuret aikeeni, ynnä vielä kysyin, eikö hän rupeaisi yhteen tuumaan ja olemaan "Perjantaina" minulle? —. Pistoolin sain lainaksi sillä ehdolla, että, koulun taas alettua, viitenä päivänä antaisin hänelle osan eväänä olevista riehtiläkakuistani, mutta muutoin ei hän tahtonut "Perjantaiksi eikä Lauantaiksi ruveta", niinkuin sanansa kuuluivat. Asia oli sillä päätetty; minä lupasin hänelle riehtiläkakkuja ja niin sain hänen pistoolinsa. Nyt oli vaan temppu siinä, miten päästä metsään niin, että ei kukaan näkisi minua. Monta kertaa minä heräsin yöllä noustakseni ylös ja rientääkseni ulos metsään, mutta oli aina vaan liian aikaista vielä. Viimein kuitenkin näkyi päivän koi taivaan rannalla. Alkoi niin päivä ruskottaa ja kirkas reunus ilmestyi itäpuolelle näköpiiriä. Minä hypähdin ylös ja hiivin ulos niin hiljaa, kuin suinkin, että en liikkuessani herättäisi ketään. Varsinkin pelotti minua se, että jos lastenhuoneen kylkeisessä nukkuva isä herää, niin kaikki minun suurisukaiset aikeeni haihtuvat silloin, kuin savu, tyhjiin. Hän ei kuitenkaan herännyt. Minä astuin sukkaisillani, saappaat kainalossa, siksi kuin pääsin ruokasaliin. Siellä varustin minä itselleni pari voileipää, otin pistoolin olalleni ja lähdin tuona varhaisena aamuhetkenä alas joelle.

Aivan oikein! Tuossahan rannalla oli ruuhi sidottuna kiinni puuhun. Minä irrotin sen, hyppäsin siihen ja keinuin kohta joen rasvatyynellä pinnalla. Ei ollut kuin muutamia syliä matkaa vastapäiselle rannalle ja siellä leveni eteeni metsä, minun "asumaton saareni", jossa toivoin saavani viettää monta rattoisata hetkeä ja olla monessa muistettavassa seikkailussa.

Oli mitä ihanin aamu. Päivän säteet kimaltelivat, joka ainoassa kastehelmessä ja kaikki hämähäkin verkot, jotka yöllä olivat luokseen vetäneet tuhannen tuhansia kastepisaroita, hehkuivat ja hohtivat, kuni kaikkein kalliimmat timanttikoristeet. Laulurastas liritteli tuuheissa puissa kilpaa ilmassa kiitelevien kiurujen kanssa, hyönteiset surisivat ja, muurahaiset olivat jo täydessä työssä. Hiljainen tuuli kulki huokaillen kuusen oksien välitse ja haapojen lehdet vapisivat niin vienon suruisesti. Loitompaa metsästä kuului käen kukunta ja kuta kauemmas kulin tuota mutkittelevaa polkua sitä selvemmin kuulin yksinäisen metsäpuron hiljaisen lorinan kivien välistä.

Minulla oli sangen hauska tuolla yksinäni. Perhoset ja päivänkorennot lentelivät ympärilläni ja kukkia kasvoi puron rannoilla. Aurinko, ilma, kukat ja hyönteisten iloinen kesä-elämä ilahduttivat mieltäni. Minä nautinkin onneani täysin siemauksin. Viimein tuli minulle kuitenkin nälkä ja minä istahdin mättäälle syömään kahta voileipääni. Hyvän ruokahalun avulla ne pian katosivatkin käsistäni. Aterian perästä piti minun ryhtyä majan hankkimispuuhiin. Minä rupesinkin kantamaan kokoon varpuja ja sammalia ja, olin täydessä toimessa laittaakseni itselleni oikein mukavan olinpaikan asumattomalla saarellani.

Mutta kotonakos vasta oli melu noussut, kun oli herätty ja nähty minun kadonneen teille tietämättömille.

Isä oli huomannut heti minulla: olleen taas jonkun uuden vehkeen mielessä. Hän oli nähnyt Roobin poika Kruusen pöydälläni ja aavisti heti minun koettavan, olla uutena Roobin poikana. "Kyllä me parannamme hänet tuosta seikkailuhalustansa. Hän on varmaan juossut johonkin neljännesmiehen poikien kanssa", oli isä tuumaillut.

"Etkös sinä tiedä, missä hän mahtanee olla? Hän on jo aamusella varhain mennyt menojaan, emmekä tiedä, missä hän mahtanee ollakaan."

"Kyllähän minä sen hyvinkin tiedän", vastasi Fredrik nauraa virnistellen. "Hän tahtoi eilen minua matkaansa Roobin pojan saarelle, joka on metsässä, sanoi hän, ja sitte hän tahtoi minua Perjantaikseen, sanoi hän, mutta en minä rupea, sanoin minä."

No nyt tiesi isä, missä minä olin ja rauhoitti sekä äitiä että sisaria, tuumien, että minä kyllä tulisin sieltä kotiin, kun minulle tulisi nälkä. Kuitenkin hän lähetti Fredrikin etsimään minua ja ulohtaalta salaa katsomaan,, mitä minä puuhailin, ynnä samalla pitämään huolta, että minulle ei mitään vahinkoa tapahtuisi.

Sillä välin oli minulla kylliksi työtä kantaessani kokoon varpuja ja oksia majakseni; ja voinpa vakuuttua, tehneenikin työtä koko aamupuolen päivää oikein otsani hiessä. Lähempänä puolta päivää aloin tuntea itseni nälkäiseksi ja, sehän oli, niinkuin ollakin piti. Minä otin pistoolin olalleni ja lähdin ampumaan jotakin metsän otusta. Otuksen löysinkin koht'sillään. Minä näin nimittäin oravan, joka, tavattomalla notkeudella ja ketteryydellä hyppeli puusta, toiseen. Mutta mitenkäs minä olisin saattanut sitä ampua, kun ei ampumakaluni ollut panoksissa. No mitäs siitä — minä sain etsiä sitte ravinnokseni joitakuita kookospähkinöitä, mutta ainoat hedelmät, joita löysin, olivat männyn ja kuusen käpyjä, eikä niistä ollut mitään, varsinaista, ravintoa, nälkäiselle vatsalleni. Ei — voi, eivät ne kelvanneet mihinkään!,— ja yhä kovemmaksi kävi vaan minun nälkiini. Iltapuolella päivää ei minulla enää ollut muuta neuvon, kuin ruuhella purjehtia kohden kotiani. Juuri kuin olin tehnyt sen päätöksen, pilkistivät päivän säteet puiden lomitse ja niiden valossa näin minä etäämmällä ihmisolennon. Se oli tuo kunnon Fredrik, joka, rannalla seisoen, piti minua silmällä. Juuri kuin työväkeä soitettiin pois päivän työstä, saavuin minäkin kotiin. Oi miten minua nyt hävetti, kun sekä isä että sisaret ilvehtivät minulle!

"Ohoh", virkkoi isäni, "luullakseni on se herra Roobin poika. Kuinkas siellä asumattomalla saarella nyt voidaan? Siellä kai oli runsaasti metsän riistaa, kookospähkinöitä ja kaikenlaista muuta hyvyyttä?"

Minä pyysin vehettäni anteeksi ja itkin katkerasti tilaani. Äidille uskoin vielä senkin, että muun hyvän lisäksi olin kovin nälissänikin.

Jokunen päivä sitä ennen olin sanonut, että lipeäkala ja piimämaito olivat huonointa ruokaa, mitä minä tiesin, mutta arvatkaas, mitä nyt sain nälkäni tyydyttämiseksi? Niin, ison lautasellisen hapanta piimää ja palan kovaa leipää minä sain.

Piimä maistui parhaalta kermalta ja leipä sitte — ei vasta leivotut piparikakut olleet koskaan paremmalta maistuneet. Minä söinkin itseni kylläiseksi ja tahdon vaan lisätä, että minulle ei enää milloinkaan tullut halua olla uudestaan olevinani Roobin poikana jollakin asumattomalla saarella.

Vahti ystäväni. Minä valitan hätääni sen ystävälle Jalolle. Kummallinen kelkalla ajaminen. Saataisin leikkiä ja ratsastus viheriäisellä nurmikolla.

Isälläni oli ollut montakin koiraa, mutta Vahti oli niistä eräs nimeltään. Se oli karvaltaan ruskea ja sillä oli viisaan, näköiset silmät päässä. Se oli tavattoman hyväsävyinen ja kiltti koiraksi.

Yhtenä päivänä, minun kotona ollessani, tuli isäni luoksi eräs hevoskauppias, jolla oli kaupan nuori liinakko hevonen. Hyvin se oli laiha ja pahasti pidetty. Isä ostikin sen pää-asiallisesti säälistä sitä huonoihin käsiin joutunutta raukkaa kohtaan ja saikin sen kelihinnalla.

Jalo, joksi isä tuon uuden hevosen nimitti oli äksy ja kovasuinen. Se oli kaikille ihmisille vihainen, luimisteli korviaan ja puri ketä vaan suinkin sai. Ihmiset olivat sitä huonosti kohdelleet, sen vuoksi se ei voinutkaan heitä kärsiä.

Siihen sijaan kehkeentyi harras ystävyys Vahdin ja Jalon välille. Niin pian, kuin Jalo näki Vahdin, hirnahti se ja Vahti juoksi heti ystäväänsä vastaan, hyppeli sen edessä ja liehakoi sitä, samalla ilosta haukkua räventäen täyttä väkeänsä.

Vahti ja niinä olimme myös hyviä ystäviä ja sen näytti Jalokin ymmärtävän, koska se muuntui yhä ystävällisemmäksi minulle. Lopulta uskalsin minä mennä jo sen soimeenkin antamaan sille leipää taikka apilaspellolta nyhtämääni tuoresta ruohoa.

Muutamana päivänä sattui minulle perin ikävä seikka. Kantaen Vahtia sylissäni, menin minä keittiöön. Äiti kielsi minua kantamasta niin suurta koiraa, mutta kun minä en heti totellut, niin tuli sisar Lotta, luokseni. Hän tempasi Vahtia sen tuuheasta hännästä huutaen: "heitä se pois Kalle, kun äiti on kerran niin sanonut."

Minä päästin koiran varattomasti irti putoamaan lattialle ja pudotessaan taittoi se toisen etujalkansa ihan poikki. Voi kuinka se rupesi ulvomaan. Minä olin epätoivossa ja itkin, niinkuin kymmenenvuotinen vaan saattaa itkeä. Omaltatunnoltani en voinut kieltää, että minä kiukussa ja pikastuksesta olin heittänyt koiran lattiaan ja koira parka sai nyt kärsiä minun synnistäni. Tuolla se nyt mennä nilkutti kolmella jalalla tuskasta ulisten ja näytti niin surkealta, että minä en edes voinut katsellakaan siitä. Minäkin menin ulos. Tallin avonaisesta akkunasta pisti Jalo ystävällisesti päänsä ulos ja hirnui, niinkuin tavallisesti ainakin, minut nähdessään. Nuo hirnumiset olivat ennen minun korvissani soitannolta soineet, mutta nyt tuntui siltä, kuin olisi hän kysynyt minulta: missäs on ystävämme Vahti? Minä asetuin Jalon eteen, kädet selän takana, seisomaan ja katselin häntä. Viljavat vedet vierivät siinä silmistäni kasvojani pitkin ja minä nyyhkytin: "Jalo kulta, minä olen tehnyt hyvin pahasti. Vahdilta on taittunut jalka; ja kyllä se nyt kuolee meiltä pois."

En tiedä ymmärsikö Jalo minua, vai eikö, mutta minusta näytti siltä, kuin olisi se katsellut minua jonkinlaisella halveksimisella ja sitte se vetäsi päänsä akkunasta sisään, jättäen minut yksikseni seisomaan. Vahti kuoli todellakin heti sen perästä, sillä isäni ampui sen, säästääkseen siltä pitempiä kärsimyksiä. En huoli kertoa, kuinka minä surin Vahti-vainajata, mutta Vahti-paran muisto ja se, että olin syynä sen kuolemaan, ei ole koskaan mielestäni haihtunut. Minä olen koettanut korjata vikaani sitä vastaan olemalla ystävällinen ja sääliväinen ylimalkaan kaikkia eläimiä kohtaan. Ne ovat olleet minulle rakkaita Vahdin vuoksi, ja minä olen käyttänyt kaikkia tilaisuuksia, jollakin sanalla sekä lapsille että vanhemmille puolustaakseni elämiä, varsinkin hyödyllisiä ja kärsivällisiä kotielämiämme.

Harmaalan talon tiluksilla, jotka olivat rajatusten meidän talomme maiden kanssa, oli muuan korkea mäki. Sitä sanottiin Jätinmäeksi, ei niin paljoa siksi, että se olisi ollut niin isohko, vaan siksi, että kansa kertoi jättiläisen olevan siihen haudattuna.

Kauniina talvisina, päivinä, hyvän rekikelin ollessa, kerääntyi kyläkunnan tytöt ja pojat sinne laskemaan mäkeä, sillä se oli parhaita kelkkamäkiä koko seurakunnassa. Joinakuina iltoina, kun kuu paistoi ja tähdet vilkkuivat taivaalla, oli siellä semmoisia ihmisparvia, että ei maassa mointa. Kelkka kelkan perästä kuin silloin hurisevalla vauhdilla alas tuon korkean mäen kupeita myöten ja pojat melusivat ja huusivat täyttä väkeänsä. Kyllä kymmenenkin hevosta olisi semmoinen melu saanut pillastumaan, jos joitakin matkustajia olisi sellaisina iltoina tielle sattunut.

Kun minä olin lukenut läksyni niin, että ne menivät puhtaasti "niinkuin vettä valaen", sain minäkin joskus luvan mennä mäen laskuun Jätinmäelle eli Jättiläisen mäelle, joka sen oikea nimi oli.

Kuitenkaan ei minulla ollut mitään semmoista komeaa kelkkaa, joita nykyaikana nähdään täytettyine istuimineen, päällyksineen ja maalineen. Minun kelkkani oli kaikista yksinkertaisinta lajia, liitelty kiinni laudan päistä, joista pari oli jalaksina, toinen pari istuimena. Minun iloni kelkastani ja huvini, kun sain sillä kiitää alas Jätinmäestä, ei varmaankaan siltä ollut vähempi kuin niidenkään, joilla nyt on omanansa paljon komeammat ja kalliimmat kelkat.

Muutamana päivänä, kun minä olin ulkona mäenlaskuretkelläni, tuli Harmaalan isännän renki, Jussi Pekka, ratsastaen selkähevosella, kun oli ollut sillä "kyytiä viemässä". Nähtyäni hänet, kysyin minä, eikö hän antaisi hevosensa vetää minua kelkkoineni mäen päälle.

"Kyllä varmaan", vastasi hän hyväntahtoisesti ja niin käski hän minun ojentamaan itsellensä kelkkani jukon. Sen minä teinkin ja kohta mentiin ylämäkeen täyttä ravia. Juuri kuin siinä parasta vauhtia mentiin, päästikin hän irti nuoranpään ja minä kelkkoineni kellahdin lumeen selälleni. Ei minuun yhtään koskenut, mutta Jussi Pekka nauroi kepposelleen niin, että hyppi hevosensa selässä. Minusta oli hän huonosti itsensä käyttänyt ja minä tekasin nopeasti kovan lumipallon, jolla aioin häntä viskata selkään, mutta ennen, kuin sain sen valmiiksi, oli Jussi-Pekka jo päässyt mäen päälle ja oli kotinsa pihamaalla. Hyvä se niin olikin, sillä ei ole koskaan oikein, niinkuin minulla oli mielessä, kostaa pahaa pahalla. Minä heitinkin lumipalloni myötämäkeen alas ja riensin heti itsekin perästä kelkkoineni.

Se oli selvä, kuin kirkas kesäinen päivä, että minusta, isoksi tultuani, piti tulla sotilas. Minulla oli siihen ihan luontainen taipumus. Iloiten ja ylpeänähän minä voin käytellä isäni vanhaa pyssyä, josta puuttui sekä lukko että rassi. Olinhan sitä paitsi armottomasti ja perin pohjin poukuttanut rikki hänen vanhan hattukotelonsa, kun olin sitä rumpunani käyttänyt. Sisariani komensin niinä myöskin, niinkuin mikäkin majuri joukkoansa. Minä huusin täyttä suuta: "na, praava krugom — mars", "na levo krug — om" ja "na pletshoo—o!" Siis aivan samoin, kun olin nähnyt kersantti Juusosen toisinaan karjuvan ja tekevän häissä ja kestikievarin pihamaallakin.

Sitä varten, että sisareni saisivat paremman rauhan ankaralta sotakomentajaltaan, sain minä äidiltä minua sanomattomasti miellyttävän joululahjan. Joululahjanani oli muutamia puusotamiehiä, — en tiedä tokko siihen maailman aikaan tinasotamiehiä oli olemassakaan, mutta puisia nukkeja terävine nenineen, korkeine rintoineen ja jäykkine jalkoineen oli myytävänä kaikilla markkinoilla kuudesta kopeikasta kappale. Nyt oli minulla alammaisia kokonainen komppaniia, viisi miestä ja vielä rummunlyöjä päälliseksi. Mikä komentaminen, äkseeraus ja ampuminen siitä syntyi, sitä ei voi kertoakaan! Kanuunilla ainoastaan ammuttiin! Muhkea komppaniiani asetettiin riviin lattialle ja sitte teki sisareni Lotan pallo kanuunan kuulana verityötä; ja minun oikea käteni oli tietysti kanuunani.

"Laukase — plii — plii", huusi Lotta, niinkuin olin häntä opettanut ja niin lensi tuo tuhoa tuottava kuula sotilaihini. Ohitse ammuin minä myös joskus, mutta tavallisesti pani pallo hirveän hävityksen toimeen sotamiesten seassa. Ne urhoolliset sotilaat seisovatkin rivissä ilman pienintäkään pelkoa ihan liikahtamatta. Urhoollisina sankarina kaatuivat ne jok'ikinen mies paikoillensa, mutta Lotta nosti ne heti taas pystyyn. Sitte sotilaat taas seisoivat asemillaan rivissä aivan, kuin ei mitään olisi tapahtunut ja niinkuin murhaava kanuunan kuula ei koskaan olisi heihin käynyt. Noiden tulisten taisteluiden aikana lauloimme me, sisareni ja minä, aina innolla ja isänmaan rakkaudella sellaisella, joka kyllä kelpasi: "pojat kansan urhokkaan, mi Lütsenin ja Narvan, Puolan tanterilla verta vuoti." Joskus sattui niinkin, että isä pilkisti huoneensa ovelta saliin, jossa tappelu riehui ja kysäsi oliko taloon tullut parvi vimmatuita ryövärejä? "Ollaanpas nyt hiljaa", kuiskasi Lotta ja silloin aina seurasikin lyhykäinen välirauha noin kymmeneksi minuutiksi, tahi korkeintaan neljännestunniksi, mutta pian oli sitte taas leikki täydessä käynnissä.

On se omituista, että niin kauhistava asia, kuin sota on, saattaa tulla lapsien leikin esineeksi. Sehän selvästi osottaa, että me luonnostamme emme olekaan niin lempeitä ja viattomia, kuin moni tahtoo meille uskotella ja kuin me itsekin joskus uskomme. On olemassa ainoastaan yksi taistelu, yksi sota, joka on kyllin arvokas sodittavaksi ihmisille, suurille, niinkuin pienillekin; ja se on taistelu pahaa vastaan, sekä meissä itsessämme asuvaa että ulkona meistä olevaa pahaa vastaan. Sitä sotaa on meidän käytävä pelkäämättä ja miehekkäästi lannistamattomalla uljuudella. Siihen sijaan on meidän vastustettava kaikkea sotaa ja veren vuodatusta ihmisten kesken ja rukoiltava Jumalaa armossansa auttamaan ja pelastamaan meitä kaikesta semmoisesta. Siitä asevarustuksesta, johon meidän on pukeutuminen taitaaksemme kestää hengellisessä sodassa, saamme me lukea Apostoli Paavalin Efeesiläiskirjeen 6:ssa luvussa.

Isälläni oli eräs "keski-suomalainen", pieni ja harvinaisen mukava hevonen, jota kutsuttiin Palkuksi. Se oli perin siivo, jonka tähden sekä minä, että veljeni, pikku Joonas, oikein iloitsimme siitä hevosesta. Sille me syötimme toisenkin leipä- ja sokeripalasen kädestämme. Kiitokseksi nuoleksi se ystävällisesti käsiämme. Ihmeen hauskaa ja hupaista oli sekin, kuin toisinaan sai ratsastaa leveäselkäisellä Palkullamme.

Olipa niin kerran lämmin ja helteinen kesäaamu. Kärpäset ja hyttyset surisivat ja pörisivät ilmassa. Ahkerat mehiläiset lensivät ulos pesistään ja keräilivät mettä tuhansista kauniista kukkaisista niityllä ja leivoset livertelivät korkealla, tuolla pilvien lähellä.

Joonas ja minä päätimme, mennä ulos tervehtimään Palkkua. Me päätimme koettaa ratsastaa sillä tuolla kaukana vihannalla nurmikkoniityllä. Minä pistin muutamia leipäpalasia takkini taskuun ja niin suoriuduimme tielle.

Palkku tunsikin meidät jo pitkän matkan päästä ja tuli meitä vastaan. - Se tiesi kyllä meillä olevan jotakin hyvää sille muassamme ja hirnui hyvin leppeästi. Me talutimme sen korkean kiven viereen. Joonas kiipesi ensin kivelle, ja siitä Palkun selkään. Siinä istui hän nyt ylpeänä ja onnellisena, kuin jokin prinssi ja piteli kiinni Palkun tuuheasta harjasta.

Kaikki maallinen ilo on kuitenkin sangen lyhytikäistä. Moni seikka yhdessä vaikuttaa sen, että useinkin tuollainen ilo saa katalan lopun. Sillä kertaa oli se vaan pieni, nenäkäs paarma, joka keskeytti meidän huvimme.

Paarma varmaan hyvinkin tunsi sekä Palkun itsensä, että sen tuuhean hännän, jonka pitkät jouhet olivat usein sitä jo pois hätistelleet, mutta Joonasta, tuota pientä ratsumiestä, ei se tuntenutkaan. Nähtävästi aikoi se lähemmin tutustua häneenkin. Sen tähden se lenteli lentelemistään ympäri Joonaan päätä, surisi ja pörisi, niinkuin verenhimoisilla paarmoilla on tapana kuumina kesäpäivinä.

"Surrurrur, surrurrur", sanoi paarma. Se varmaan oli merkitsevinään; "hyvää huomenta, nuori herra! Teidän pienet, kukoistavat kasvonne näyttävät varsin viehättäviltä! Minä toivon, että ei teillä ole mitään sitä vastaan, jos minä purasen pienen reiän niihin ja sillä tavoin hankin itselleni maukkaan aamiaisen." Paarma tuli yhä lähemmäksi ja lähemmäksi, mutta Joonaalla ei ollut yhtään halua antaa nuorta vertansa paarman eineherkuksi. Sen takia heitti hän kätensä irti Palkun harjasta ja lyödä hosasi kädellänsä paarmaa.

"Surrurur", lauleli paarma iloisesti, kun ei lyönti osunut siihen, mutta Palkku pelästyi ja luuli tuon kohotetun käden tarkoittavan häntä. Se alkoi täydessä nelisessä laukata pitkin niittyä ja Joonas — keikahti alas ja putosi niitylle. Onneksi pudota tupsahti hän pehmeään ruohokkoon, eikä loukannut yhtään itseään, vaan pääsi asiasta paljaalla säikähdyksellä. Olisi siinä kuitenkin voinut käydä pahastikin, sillä olisihan hän voinut pudota päälleenkin ja taittaa niskansa. Nyt me kumpikin kiitimme Jumalata, joka niin armollisesti oli varjellut meidät siitä onnettomuudesta. Kuitenkin kului sitte kauan aikaa, ennenkuin Joonas uskalsi nousta Palkun selkään. Jos Palkku milloin oli ulkona niityllä nenäkästen paarmojen ympäröimänä, niin ei Joonas tehnyt sitä koskaan.

Vihdoinkin viimein koitti se onnen päivä, jona sain lähteä äidin kanssa kaupunkiin.

Oi, kuinka olin sitä hetkeä ikävöinyt! Minä en ollut milloinkaan nähnyt sen suurempia vesiä, kuin muutamia lampia, puron ja joen tuolla kotona, enkä koskaan suurempia aluksia, kuin meidän vanhan ruuhemme, venheemme ja vanhan lossivenheen joen rannalla, jolla se, maalle vedettynä, oli jo ollut vuosikausia ja jossa meillä lapsilla oli tapana leikkiä. Nyt saisin minä nähdä itse sen ison järven, jolla kulki höyryvenhe ja paljo laivoja muitakin.

Olikin ihana ilma matkapäivänämme. Päivä paistoi niin kirkkaasti ja lämpimästi taivaalta. Paarmat surisivat taas Palkun ympärillä, joka juoksi ja hikoili. Tomu tuprusi tiellä meidän ympärillä: ajaessamme niin, että minä pian näytin pieneltä mylläriltä; mutta mitäpäs se teki? Mitäs vaivoja ei kymmenvuotinen poika jaksaisi kärsiä, kun hän saa kulkea jotakin merkillistä katselemaan? Palkku kyllä juosta helkytteli niin kovasti, kuin semmoisessa helteessä saattoi, mutta minusta se nyt juoksi "hirmuisen" hitaasti. Vihdoinkin viimein pääsimme ulos metsästä ja kaukaa tuolta häämötti jo kaupunkikin korkeine, terävine kirkonkastarineen ja vanhoine linnoineen, jota alempana nähtiin järven välkkyvä pinta laineineen. Kovasti sykähteli silloin sydän rinnassani, sillä minähän saisin nähdä järven, laivat ja höyryvenheet! Nyt oli selvillä se, että minusta piti tullakin merimies. Vesi ja meri! — ne vetivät nyt minua puoleensa vastustamattomalla voimalla ja minä siksi kerraksi, kokonaan unhotin kiihkoni päästä rumpariksi. Nyt vierähtivät ja tärisivät jo rattaamme mukulakivillä lasketulla kadulla. Niin olimme siis ihan täydellä todella kaupungissa! En milloinkaan ollut osannut uneksiakaan mitään niin muhkeata. Talot olivat talojen, kartanot kartanoiden vieressä pitkissä rivissä kaksin, kolmin kertaisina ja vastapäätä, kadun toisella puolen aivan samalla tavalla! Ja sittekös oli siellä kauppapuoteja, ja rihkamata kaikenlaista asetettuna puotien akkunoihin ilmoitus-merkiksi! Siihen aikaan ei kuitenkaan osattu ilmoittaa niin hyvin, kuin nyky-aikana. Kauppapaikkojen akkunoissa riippui vaan tavallisesti rivi paksumpia ja hienompia talikynttilöitä, niitä paitsi pari kirjavaa saippuatankoa, koukku — ja lehtihakasia, lakkeja, tulitikkuja, tupakkatokkia, pitkiä villaisia kaulaliinoja, nuppineulapapereja ja kivitauluja.

Oudolta tuntui katsella tuota kaikkea ja kummalliselta kuului korviin pyörien kolina kivitetyllä kadulla. Minä olin kuin hiukan pyöräpäisenä. Sittekuin olimme vieneet hevosemme kauppias Rosenström'in taloon, menimme, äitini ja minä, enoni luoksi, joka oli apteekkarina kaupungissa. Siellä minun piti tavata kumpaakin serkkuani, Klaaraa ja Hilmaa, joita olin ainoastaan kerran ennen nähnyt, silloin kuin he kävivät meitä tervehtimässä kotonamme maalla.

Eno pyysi meitä päivälliselle luokseen, mutta sitä ennen piti minun mennä ulos katsomaan laivoja ja höyryaluksia. Satamassapas se vasta elämä ja liike olikin!

Merimiehet vipusivat tavararuumista ylös suolaa, kalkkia ja jauhomattoja samalla, kuin laulaa hoilottelivat yksitoikkoisia laulujansa; kantomiehet kantoivat laivanpartailta, kaikenlaisia säkkejä maalle; toiset vierittivät tynnyrejä ja kääröjä niihin laivoihin, joita lastattiin parhaillaan.

Äiti uskoi minut erään vanhan, laivan kirvesmiehen huostaan, joka oli hänen kotipuoleltaan kotoisin, ja se lupasi katsoa, jotta minä en ryhtyisi mihinkään keppoisiin sillä aikaa, kuin äiti toimitteli joitakin asioitaan kaupungilla. Äiti varoitteli vielä minua olemaan hyvin varovaisena, eikä, kulkemaan niin, että putoaisin järveen tahi joutuisin johonkuhun muuhun vaaraan. Luonnollisesti lupasin minä totella ja katsoa tarkoin eteeni.

Kuitenkin väsyin minä heti sekä merimiesten lauluun, että heidän tynnyriensä ja kääröjensä vierittelemiseen ja keksin muutaman vanhan, puoliksi katetun purjepurren. Se oli sidottu kiinni erääsen sataman kaide-puun paaluun. Minä kysyin kirvesmieheltä, saisinko mennä siihen katselemaan sekä sitä että laivoja sieltä käsin. Minustahan piti tulla merimies, jonka vuoksi oli luonnollista, että minä tahdoin nähdä, miltä laiva sisältäpäin näyttää. Minä sainkin suostumuksen pyyntööni ja heti notkeana, kuin orava, hyppäsin sukkelasti purren kannelle. Keulan puolella, aivan kannen keskellä, huomasin minä sitte pienen, pyöreän aukon ja minussa syntyi halu kurkistaa siitä sisään kajuuttaan, nähdäkseni miltä se oikeastaan näyttää tuommoinen ihmisasunto.

Sitä varten laskeuduin polvilleni, otin päästäni pois uuden hattuni ja panin sen purren kannelle. Oli onni, että silloin ei sattunut tuulemaan, sillä niin ollen, olisi uusi hattuni varmaankin pudonnut järveen. Niin tirkistelin minä siinä alas aukosta, mutta siellä alhaalla oli ihan pimeä, joten en nähnyt mitään. Silloin päätin tehdä rohkean teon ja työnsin pääni kokonansa aukosta läpi. Minä ajattelin: nyt varmaankin saan nähdä jotakin merkillistä olevan alhaalla tuolla pimeässä kajuutassa — jotakin perin merkillistä.

Kyllä kaikkiakin! Siellä oli pimeä, kuin säkissä, mutta nyt ilmestyi pahin puoli asiassa. Kun minun piti vetää pääni taas ulos aukosta, huomasin, että se ei lähtenytkään pois. Minä kiertelin kaulaani ja kääntelin päätäni jos jonnekin päin, mutta varsin mahdottomalta tuntui saada päätä pois vankeudesta, Tietysti olisi se helposti onnistunut, jos olisin pysynyt tyynenä, mutta hämmästyksissäni en tiennyt mitä tein. Minulle tuli hätä käteen ja hätäni muuntui pian epätoivon tuskaksi, kun ajattelin, että kentiesi täytyi minulta katkasta koko pää ennen, kuin minut irti saadaan.

Siinä vietin muutamia pelottavan tuskallisia silmänräpäyksiä ja aloin huutaa — huutaa mi saatua väkeä. Kirvesmies oli äsken minulle sanonut purren olevan kotoisin jostakin Kalmoniemestä ja tuon nimen merkityksen sovitin minä ajatuksissani yhteen tuhoni ja kuolemani kanssa.

"Kirvesmies, kirvesmies! Tulkaa auttamaan minua", huusin minä yhä kiivaammin. Purren kannen hämmentämä ääneni kuului vihdoinkin viimein kirvesmiehen korviin ja hän tuli juoksujalassa minua pelastamaan pulastani. Kääntämällä ruumiini oikeaan asentoon niin että pääni tuli oikeaan suuntaan tuon hieman soikulaisen aukon kanssa, sai hän minut viimeinkin irti tukalasta ja omituisesta vankeudestani. Ette voi arvata, kuinka minä seisoin alakuloisena, kuni siiville lyötynä siinä ja katsoa noljotin eteeni. Mieltymys merielämäänkin oli kerralla kadonnut, kuin poispuhallettu ja kadonnut ainiaaksi. Siihen sijaan olin oikein iloinen, kuin sain taas palata kotiseutuni järkkymättömälle manterelle.

Puolen päivän jälkeen istuin taas enoni luona yhdessä serkkujeni kanssa ja herkuttelin itseäni rusinoilla, manteleilla ja espanjalaisilla pähkinöillä. Silloin kysyi eno, joka kirvesmieheltä oli saanut kuulla aamupäiväisistä toimistani, millä tavoin oli huvitteleutunut alhaalla laivarannassa. Minä kävin sangen hämilleni tuosta tukalasta kysymyksestä ja veri kohosi nopeasti kasvoilleni niin, että minä tulin punaiseksi, kuin kypsynyt puolukka. Enhän minä miten voinut ruveta enoani petkuttamaan, sillä sen tiesin synniksi ja kovin tuntui taas vaikealta, tyttöjen, kuullen, kertoa asia semmoisenaankin, kuin se oli. Minä koetin päästä siitä pälkähästä juttelemalla katselleeni, miten laivoja oli lastattu ja lastia niistä purettu, ynnä muuta semmoista.

"No, eikös sinulla itselläsi ollut mitään sen kummempaa sattumaa siellä alhaalla pursien luona?" kysyi eno ja katsoi minuun ivallinen hymy, huulilla.

Nyt täytyi tietysti totuuden tulla ilmi ja niinä kerroin juurta jaksaen, kuinka minulle oli käynyt. Serkkuni nauroivat tavattomasti kertomukselleni, joka heistä oli hauskinta, mitä pitkiin aikoihin olivat kuulleet.

Vaikka enonkin suu vetääntyi nauruun, muuntui hän kuitenkin kohta vakavaksi ja avatessaan erästä pähkinää, sanoi hän että minun seikkailuni voisi olla kokonaisen saarnan aineena.

Kuinka se olisi mahdollista ja kävisi laatuun, — sitä en minä voinut käsittää, vaan pyysin enon sanomaan, mitä hän sillä tarkotti.

"Sitä hyvä Kalle, että sinun tilasi oli monen ihmisen hengellisen aseman kalttainen, vaikka he eivät itse usko sitä. Kentiesi olet sinä lukenut sen, mitä on kirjoitettu jossakin paikassa Uudessa Testamentissa: silmä on ruumin valkeus; jos siis sinun silmäs on yksinkertainen (s. o. turmeltumaton,, luonnollinen, terve), niin koko sinun ruumiis on valaistu; vaan jos sinun silmäs on paha, niin koko sinun ruumiis on pimeä. Jos siis se valkeus, joka sinussa on, on pimeys, kuinka suuri on itse pimeys? Samoin kuin sinä kumarsit pääsi, katsoit purren pimeään kajuuttaan ja sillä tavoin, keskellä kirkasta päivää, jouduit hirmuiseen pimeyteen, etkä tainnut edes itseäsi nähdä, aivan samoin moni poika ja tyttö katsoo synnin synkeään pimeyteen ja tekee semmoista, että varmaan punastuisi, jos joku näkisi hänet silloin. Tuo synnin tekeminen sokaisee kuitenkin heidän silmänsä niin, että he eivät enämpää, kuin sinäkään voi nousta ja vapauttaa itseänsä siitä. Vapaiksi he eivät pääse muulla keinoin, kuin huutamalla Herraa avuksi, joka silloin, tuleekin ja pelastaa heidät vankeudesta."

"Aivan, niinkuin kirvesmies kuuli minun huutoni ja riensi avukseni", huudahdin minä.

"Juuri niin, poikaseni", jatkoi eno puhettansa, "mutta nyt on sinun asiasi ottaa tuo seikkailusi opiksesi ja rukoilla Jumalaa varjelemaan sinua vasta edes kaikesta pahasta."

Minun täytyy tunnustaa, että en ymmärtänyt paljoa enoni puheesta, mutta jälkeen päin olen sangen monasti saanut tuntea ja kokea, miten oikein ja totta hän silloin puhui.

- Äitini kävi oikein levottomaksi saadessaan kuulla, kuinka minä olin tarttunut purteen päästäni kiinni, mutta samalla tuli hän iloiseksi siitä, että olin päässyt tuosta pulastani pelkällä säikähdyksellä.

Kotimatkalla puhui hän sitte vielä omalla tavallansa siitä, miten minun pitäisi tuosta vastenmielisestä vankeudestani oppia hillitsemään uteliaisuuttani. Hän sanoi, että minun ei pitäisi aina tahtoa nähdä kaikkea sitä ja tätä, sillä semmoiset pojat, jotka sillä tavoin tahtovat luoda silmänsä kaikkialle, ylös ja alas, oikealle ja vasemmalle, joutuvat viimein pimeyden pauloihin. "Toimellinen mies laittaa hänensä viisaasti, vaan tyhmä heittelee silmiänsä sinne ja tänne."

Kotiin tultuani oli minulla paljo kertomista Lotalle, Elsalle ja Joonaalle, joille lopuksi mainitsin minulle sattuneesta, kommelluksestanikin. Minä koetin saada sen jutun niin merkilliseksi, kuin suinkin, ja saatuani sisareni oikein onealle mielialle, selitin minä heille niitä opetuksia seikkailustani koetin saada, myöntäen kuitenkin, että se viisaus ei ollut minun viisauteni, vaan eno Johanneksen ja äitini päästä lähtenyttä.

Kaupunkimatkallani oli kumminkin se hyvä puoli, että minussa ei enää milloinkaan herännyt mitään halua merelle, vaan toistaiseksi pysyin vakaasti tuumassani ruveta rummun lyöjäksi.

Tähän lopetan nyt täällä kertaa lapsuuteni muistelmat, lausuen samalla sen toiveen, että niistä niiden nuorille lukijoille olisi edes jotakin iloa, ehkäpä vielä hiukan hyötyäkin. — Jos niin kävisi, että Kalle Sarkkisen lapsuuden muistelmat saavuttaisivat ystäviä lasten seassa, niin ei ole aivan mahdotonta, että niille vasta edes ilmestyisi jatkoa, jos Jumala sen suo ja me elämme.

Sydämellisesti toivottaen kaikille lapsille hupaista ja siunauksesta runsasta joulua lasten parhaalta ystävältä, häneltä, joka meidän tähtemme lepäsi olilla ja heinillä Betlehemin seimessä, pysyn minä kaikkien nuorten kirjani lukijain vanhana ystävänä. Hauskaa joulua siis kaikille!

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KALLE SARKKISEN LAPSUUDEN MUISTELMIA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Kalle Sarkkisen lapsuuden muistelmia

KALLE SARKKISEN LAPSUUDEN MUISTELMIA

SISÄLLYS:

YHDESTOISTA LUKU.

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE