The Project Gutenberg eBook of Elias Portolu, by Grazia Deledda

Iloisia päiviä oli tulossa Nuorossa asuvan Portolun perheelle. Huhtikuun lopulla odotettiin kotiin Elias poikaa, joka oli kärsimässä rangaistustaan mannermaan vankilassa, ja lisäksi perheen nuorimman pojan, Pietron, oli määrä solmia avioliitto.

Tehtiin valmistuksia aivan kuin juhlaa varten: talo laastittiin uudestaan, valmistettiin viiniä, leivottiin leipää. Tuntui melkein siltä, kuin Elias olisi ollut poissa kotoa opintoja harjoittamassa, ja vanhemmat odottivat häntä kotiin melkein ylpeinä hänen koettelemuksensa ajan päätyttyä.

Vihdoin tuo päivä saapui, jota perhe ja varsinkin äiti, Annedda, oli hartaasti odottanut. Hän oli hiljainen, kalpea, hiukan huonokuuloinen nainen, joka rakasti Eliasta enimmin kaikista lapsistaan. Pietro, joka viljeli maata, ja Mattia ja Berte Portolu, perheen isä, jotka molemmat hoitivat lampaita, palasivat laidunmailta.

Nuoret miehet olivat hyvin toistensa kaltaisia, lyhytkasvuisia, tanakoita ja parrakkaita, iho pronssinvärinen, hiukset mustat ja pitkät. Berte Portolu, liikanimeltään "vanha kettu", oli myös lyhyt; hänen takkuinen musta tukkansa valui alas kipeisiin verestäviin silmiin asti ja yhtyi korvien kohdalla niinikään takkuiseen mustaan partaan. Hänen pukunsa oli sangen likainen, mustasta lampaannahasta tehty pitkä hihaton takki, jossa villa oli sisäpuolella. Ja kaikesta tuosta karvaisesta mustasta verhosta pisti esiin kaksi suunnattoman suurta pronssinväristä kättä ja kasvoista samoin pronssinruskea, kookas nenä. Juhlatilaisuuden kunniaksi Berte Portolu pesi kätensä ja kasvonsa ja pyysi vaimoltaan Anneddalta vähän oliiviöljyä voidellen sillä huolellisesti hiuksensa ja kirkuen tuontuostakin tämän homman tuottamasta kivusta.

— Piru teitä kammatkoon, — hän tiuskaisi hiuksilleen väännellen päätään. — Ei lampaanvillakaan ole niin sotkuista.

Saatuaan hiuksensa lopulta selvitetyiksi Berte Portolu punoi niistä oikealle ohimolle pienen palmikon, toisen vasemmalle ohimolle, kolmannen oikean korvan taa ja neljännen vasemman korvan juureen. Sitten hän voiteli ja suki partaansa.

— Enkö jo näinkin näytä sulhasmieheltä! — Berte huudahti. Ja hänkin remahti nauruun.

Hänen naurunsa oli omituisen väkinäistä. Siitä ei yksikään parran karva liikahtanut.

Äiti, Annedda, murahti hiljaa, hän kun paheksui sitä, etteivät poikansa osoittaneet tarpeeksi suurta kunnioitusta isälleen, mutta tämä katsoi moittivasti vaimoonsa ja virkkoi:

— Mitä sinä siinä mökiset? Anna poikien vain nauraa. Heidän on nyt aika huvitella, samoin kuin mekin kerran olemme tehneet.

Vihdoin Eliaksen saapumishetki oli vallan lähellä. Eräitä sukulaisia ja
Pietron morsiamen veli tuli taloon, ja kaikki alkoivat painua asemalle.
Annedda yksin jäi kotiin kissan ja kanojen kanssa.

Pienestä talosta, jossa oli sisäpiha, johti viettävä polku maantielle. Polun toista laitaa reunustavan pensasaidan takana levisi laakson puolella vihannestarhoja. Puu ojensi oksiaan pensasaidan yli somistaen polkua. Orthobene vuoren harmaakivimöhkäleet ja Olienan siintävät jonot päättivät taivaanrannalla näköpiirin.

Tässä sopukassa, hengittäen tätä puhdasta ilmaa, Annedda oli syntynyt, siinä hän oli vanhentunut ja kenties sentähden pysynyt vilpittömänä ja viattomana kuin seitsenvuotias lapsi. Koko seudun asukkaat olivat muutoin kunnon ihmisiä, tytöt kävivät kirkossa, perheet olivat hyväntapaisia.

Annedda meni tämäntästä ulos ja asettui avoimelle portille katselemaan ympärilleen, ja palasi jälleen sisälle. Naapurin naisetkin odottivat vapaaksi päässeen vangin tuloa seisoen kynnyksellä tai istuen seinämille asetetuilla rosoisilla kivipenkeillä. Anneddan kissa tähysteli ikkunalaudalta.

Nyt alkoi kaukaa kuulua ääniä ja askelia. Naapurinvaimo tuli juosten polkua pitkin ja pisti päänsä sisään Anneddan portista.

Annedda riensi ulos tuvastaan tavallistaan kalpeampana ja vapisten. Seuraavassa tuokiossa väkeä kiiruhti ylös polkua, ja Elias juoksi syvästi liikutettuna äitinsä luo, kumartui ja syleili häntä.

Elias oli pitkä ja solakka, kasvot hyvin vaaleat, hienopiirteiset ja parrattomat. Hänen mustat hiuksensa olivat lyhyiksi ajellut ja hänen silmänsä sinivihreät. Pitkäaikainen vankeus oli tehnyt hänen kätensä ja kasvonsa kalpeiksi.

Naapurinaiset tunkeilivat hänen ympärillään, tuuppasivat syrjään toisiaan ja puristivat hänen kättään toivottaen:

Sitten he menivät tupaan. Kissa, joka tulijoiden lähestyessä oli hypähtänyt alas ikkunalaudalta ja mennyt portaille, juoksenteli hädissään sinne tänne viimein puikahtaen piiloon.

— Kisimirri, kisimirri, ukko Portolu huusi, — mikä hemmetissä sinua vaivaa, etkö ennen ole nähnyt ihmisiä? Olemmeko kenties murhamiehiä, joita kissatkin pakenevat? Olemme rehellisiä ihmisiä, kunnon väkeä.

Vanhan ketun teki mieli huutaa, lörpötellä, ja niin hän alkoi lasketella kaikenlaisia loruja.

Kun kaikki olivat asettuneet keittiöön ja Annedda muori kaatoi viiniä pikareihin, Portolu otti tehtäväkseen Jacu Farren, sukulaisensa, komean, punoittavan, hitaasti hengittävän miehen hauskuttamisen eikä antanut hänelle hengenrauhaa.

— Näetkös, — hän huusi tälle nykäisten hänen takkinsa liepeestä ja viitaten poikiinsa päin, — näetkö nuo poikani? Kolme kyyhkystä. Väkeviä ja terveitä ja kauniita he ovat! Näetkö heidät tuossa kaikki vierekkäin? Nyt, kun Elias on palannut kotiin, olemme kuin neljä jalopeuraa; ei kärpänenkään rohkene meitä hätyyttää. Minäkin, kuulehan, minäkin olen vahva. Älä nyt töllistele minuun noin, Jacu Farre. Muuten minä viisi välitän sinusta, kuuletko? Poikani Mattia on oikea käteni, ja tästälähin Elias on vasen käteni. Ja Pietro taas, minun rakas Prededduni. Etkö jo älyä? Hän on kukkanen! Hän on kylvänyt kymmenen vakkaa ohraa, kahdeksan vakkaa vehnää ja kaksi vakkaa papuja, niin että kun hän menee naimisiin, hänen eukollaan on hyvät päivät. Satoa ei tule puuttumaan. Hän on kukkanen, tuo Prededduni. Minun poikieni vertaisia ei ole Nuorossa.

— Jaa, jaa. Mitä tarkoittaa tuo sinun "jaa, jaa"? Laskettelenko tässä ehkä loruja? Mainitsepa minulle kolme samanlaista kuin minun poikani, niin rehellisiä, työteliäitä ja vahvoja poikia. Ovatpa miehiä, nämä poikani, ovatpa miehiä!

— Niin, juuri sinä, eivätkä minun poikani. Etkö näe heitä, — hän jatkoi luoden kulmien alta nuoriin miehiin ihailevan katseen. — Etkö näe heitä? Kolme kyyhkyä, sen sanon…

Annedda muori tuli, lasi toisessa ja viinipullo toisessa kädessä. Hän kaasi lasin täyteen ja ojensi sen Farrelle, joka ojensi sen kohteliaasti Portolulle.

— Juokaamme, kaikkien terveydeksi! Ja sinä puolisoni, pikku eukkoseni, älä enää pelkää mitään. Olemme kuin leijonat, ei kärpänenkään uskalla meihin kajota.

Hän kaatoi Farrelle viiniä ja poistui heidän luotaan. Portolu seurasi häntä katseellaan ja sanoi kosketellen sormellaan oikeaa korvaansa:

— Hän on vähän… tässä näin; ei kuule oikein hyvin, mutta mikä nainen! Herttaisen hyvä, tuo eukkoni, täyttää velvollisuutensa. Niin tunnollinen ihminen. Hänen vertaistaan…

— Juuri niin, — Portolu ärjäisi. — Kuuleeko hänen koskaan juoruavan? Kun Pietro tuo tänne nuoren vaimonsa, ei ole pelkoa, että hänen naisellaan olisi paha olla täällä.

Ja seuraavassa tuokiossa hän alkoi kehua tuota nuorta naistakin. Hän oli ruusu, jalokivi! Neuloi, kehräsi, oli oivallinen emäntä, rehellinen, kaunis, hyvä, varakas.

— Sanalla sanoen, — Farre huomautti ivallisesti, — hänen vertaistaan ei ole Nuorossa.

Tällävälin nuoret miehet puhuivat vilkkaasti Eliaksen kanssa, juoden, nauraen ja syljeksien. Enimmin nauroi Elias, tuo äsken kotiin palannut, mutta hänen naurunsa oli väsynyttä, heikkoa. Hänen kalpeat kasvonsa ja kätensä erosivat kaikista noista ruskettuneista käsistä ja kasvoista, ja hän muistutti mieheksi pukeutunutta naista. Hänen puheeseensa oli tullut jotakin erikoista, vierasta; hän puhui hiukan teeskennellen, puoleksi kirjakieltä, puoleksi murretta, ja hänen kirouksensa olivat kokonaan mantereella opittuja.

— Kuuletko, kuinka isäsi kehuu teitä? — Pietron tuleva lanko sanoi. — Hän sanoo, että olette kyyhkyjä, ja todella sinä olet valkoinen kuin kyyhkynen, Elias Portolu.

— Mutta kyllä jälleen rusketut, — Mattia huomautti. — Huomenna alamme laputtaa karjatarhalle, eikö niin, veliseni?

— Olipa hän vaalea tai tumma, vähät siitä, — Pietro keskeytti.
Jättäkää tuollaiset joutavat lorut ja antakaa hänen jatkaa kertomistaan.

— No niin, — Elias jatkoi heikolla äänellään. — Tuo ylhäinen herra, vankikoppi-toverini, oli suuren kaupungin varkaiden johtaja, mikä tuon kaupungin nimi olikaan… sitä en enää muista. No niin, olimme samassa kopissa, ja hän uskoi minulle kaiken. Se vasta oli varastamista; mitä ovat meillä tehdyt varkaudet siihen verrattuina! Kun meillä esimerkiksi joku tarvitsee jotakin, hän varastaa härän ja myö sen. Hänet otetaan kiinni ja tuomitaan, eikä tuo härkä riitä korvaamaan asianajajan kuluja. Mutta nuo suurvarkaat ovat vallan toista maata. He anastavat miljoonia, piilottavat ne, ja kun sitten pääsevät vankilasta, tulevat upporikkaiksi, ajelevat vaunuissa ja huvittelevat. Mitä me Sardinian aasit olemme heidän rinnallaan?

Nuoret miehet kuuntelivat suuresti ihaillen noista merentakaisista suurvarkaista.

— Olipa siellä eräs ylhäinen pappismieskin, — näin Elias jatkoi, — pohatta, jolla oli säästöjä useita tuhansia liiroja.

Pietro katseli häntä nauraen tahtoen näyttää siltä, kuin ei tuo puhe olisi tehnyt häneen vaikutusta, vaikka hänkin oli hyvin ihmeissään.

— Niin, miksi ei pappismies? Eivätkö papit ehkä ole ihmisiä, niinkuin muutkin. Ja vankilat ovat olemassa ihmisiä varten.

— No… sentähden varmaankin, kun oli tahtonut, että kuningas karkoitettaisiin ja että paavista tehtäisiin kuningas hänen sijalleen. Mutta toiset taas sanoivat, että hänkin oli vankilassa raha-asioiden tähden. Hän oli pitkä mies, hiukset lumivalkeat, ja luki lakkaamatta. Siellä oli toinenkin mies, ja tämä kuoli ja jätti vangeille kaikki rahat, jotka hänellä oli säästökirjassaan. Minullekin tahdottiin antaa viisi liiraa, mutta minäpä kieltäydyin ottamasta niitä vastaan. Sardinialainen ei ota vastaan almuja.

— Sinä houkkio! Minä olisin ottanut ne ja juonut itseni humalaan vainajan kunniaksi.

— Sellainen on kiellettyä, — Elias huomautti ja vaikeni hetken, vaipuneena muistoihinsa.

— Sus siunatkoon, kuinka paljon erilaista väkeä siellä oli. Siellä oli muuan hevosseppä, sardinialainen niinkuin minäkin. Hänet he sieppasivat kiinni Cagliarissa samana yönä kuin minutkin. Hän luuli, että hänet päästettäisiin vapaaksi, mutta hänetpä vain vangittiin hänen huomaamattaan.

— Tuo mies kerskaili, että hänet pian armahdettaisiin, että muka eräs ministeri oli hänen sukulaisensa ja että hänellä oli toisia sukulaisia kuninkaan hovissa, Mutta sensijaan hän jäi vankilaan minun jälkeeni; ei kukaan hänelle kirjoittanut, ei kukaan lähettänyt hänelle niin kolikkoa. Niissä paikoissa kuolee nälkään, jumaliste, jos vain ei ole kolikoita. Ja vanginvartiat sitten! — hän huudahti irvistellen, — ne ovat oikeita pyöveleitä. Ne ovat melkein kaikki napolilaisia, ja jos näkevät, että olet kuolemaisillasi, sylkäisevät sinua kasvoihin. Ennen lähtöäni sanoin yhdelle heistä: "Koetapa tulla meidän maillemme, senkin kutale, niin väännän niskasi nurin!"

— Niin, — Mattia virkkoi — koettakoonpa tuo lurjus tulla lähelle meidän laidunmaitamme, niin juotammepa hänelle heraa!

— Hän kyllä kaihtaa tätä loukkua. — Kuka kaihtaa? — ukko Portolu kysäisi tullen lähemmä.

— Mitä hittoa! Ei hän sylkenyt kasvoihini: mitä joutavia sinä laskettelet?

— Sitä ei Elias olisikaan sallinut. Yhdellä nyrkiniskulla hän olisi iskenyt hampaat suusta tuolta mieheltä. Elias on mies. Me, nähkääs, olemme kaikki miehiä, emmekä tuoreesta juustosta tehtyjä nukkeja kuin mannermaalaiset, vaikka he ovatkin miesten vanginvartioina.

— Älkää puhuko pötyä! — Elias virkkoi kohauttaen olkapäitään. — Vanginvartiat ovat lurjuksia. Mutta siellä oli herrojakin! Hienoja herroja, jotka ajavat vaunuissa ja joilla vankilaan tullessaan on useita tuhansia liiroja pankissa.

— Mihin ne kelpaavat nuo hienot herrat, he ovat pehmeätä juustoa!
Panehan heidät heittämään paula vikurin hevosen kaulaan, ottamaan
kiinni sonni tai laukaisemaan pyssy! Sitä ennen he kuolevat kauhuunsa.
Minun lampaani ovat rohkeampia, jumal'avita.

— Mitä sinä olet nähnyt elämästä, — ukko Portolu keskeytti ylenkatseellisesti. — Sinä et tiedä maailman menosta hölynpölyä. Sinun ikäisenäsi minäkään en ollut kokenut mitään. Mutta myöhemmin olen kokenut ja tiedän, millaisia ovat herrat, millaisia mannermaalaiset ja millaisia sardinialaiset. Sinä olet vasta kuorestaan päässyt kananpoika.

Keskustelu kävi yleiseksi. Elias kertoi edelleen enemmän tai vähemmän tarkkoja muistojaan henkilöistä ja paikoista, joista oli eronnut, toiset tekivät huomautuksiaan ja nauroivat. Annedda muori kuunteli niinikään keveä hymy levollisilla kasvoillaan, mutta ei kyennyt, huonokuuloinen kun oli, erottamaan kaikkia Eliaksen sanoja. Mutta Farre, joka istui hänen vieressään, pani päänsä hänen korvansa juureen ja toisti äänekkäästi kotiin palanneen kertomukset. Tällä aikaa saapui uutta väkeä, tuttavia, naapureita, sukulaisia. He menivät Eliaksen luo, monet suutelivat häntä, ja kaikki toivottivat:

Ja Annedda muori kaatoi viiniä laseihin. Ennen pitkää keittiö oli täynnä väkeä. Ukko Portolu huusi lakkaamatta kuuluttaen kaikille, että hänen poikansa olivat kolme kyyhkyä. Ja hän olisi tahtonut kauan lörpötellä kaikkien kanssa, mutta Pietron teki kovasti mieli näyttää morsiamensa Eliakselle, ja hän kehoitti kehoittamalla tätä lähtemään tuvasta hänen kanssaan.

— Tule hengittämään raitista ilmaa, — hän sanoi. Tämä miesparka on ollut tarpeeksi kauan teljettynä sisälle, jotta hennoisitte pitää häntä täällä koko iltaa.

— Kyllä hän pian saa tarpeekseen raittiista ilmasta, — eräs sukulainen huomautti.

— Niin luulen minäkin, — Elias huudahti ja siveli käsillään kasvojaan häveten niiden kalpeutta.

Mutta lopulta Pietron onnistui saada muut suostumaan, ja veljekset olivat lähdössä ulos, kun Pietron tuleva anoppi astui sisälle. Hän oli pitkä, laiha ja jäykkä leski, mullanväristen kasvojen ympärillä musta päähineside.

— Poikani! — leski huudahti mahtipontisesti ja työntyi avosylin Eliasta kohti. — Älköön Herra sataan vuoteen lähettäkö toista sellaista onnettomuutta!

Annedda lähestyi kiireisesti Pietron tulevaa anoppia sanoakseen hänelle jotakin kohteliasta, mutta vanha Portolu ehätti edelle ja otti tämän urakalleen, tarttui hänen käsiinsä ja pudisti häntä rajusti.

— Näetkö hänet? — hän huusi tulijalle vasten kasvoja — näetkö hänet, Arrita Scada? Kyyhky on palannut pesäänsä. Kuka voi nyt käydä meihin käsiksi? Niin, sanohan, Arrita Scada…

— Antakaa hänen vain lörpötellä, — Pietro huudahti kääntyen lesken puoleen. — Hän on iloinen tänään.

— Totta kai olen iloinen. Etkö näe kyyhkyä? Hän on palannut pesään. Hän on valkoinen kuin lilja. Ja osaapa hän nyt kertoa hauskoja juttuja. Arrita Scada, kuulitko? Meidän perheeseemme kuuluu oikeita miehiä. Ja sano tyttärellesi, että hän menee vaimoksi kukkaselle, eikä millekään saastaiselle elukalle.

— Vai onko selvä? Mutta luulet kenties silti, että tyttäresi täytyy tehdä meillä työtä kuin piika? Mitä vielä. Täällä hän saa elää kuin herrasväen neiti. Ja täällä hän saa leipää, viiniä, vehnästä, ohraa, papuja, öljyä, kuikkia Jumalan hyviä lahjoja. Näetkö tuon oven? — hän sitten huusi kääntäen Arritan keittiön perällä olevaan pieneen oveen päin. — Näetkö tuon? No niin. Tiedätkö mitä on sen oven takana? Siellä on juustoa sadan skuudon arvosta. Ja muuta hyvää vielä.

— Eikä Maddalena mene vaimoksi Pietrolle meidän juustomme vuoksi,
Elias huomautti.

— Poikaseni, sydänkäpyseni, kaikki on hyvää olemassa tässä maailmassa,
— Arrita lausuili.

Kun Annedda huomasi, ettei hänelle annettu suunvuoroa, hän alkoi keittää kahvia poikansa tulevalle anopille.

— Mieheni on liiaksi kiintynyt maalliseen hyvään. Hän ei ajattele, että Herra on antanut meille kaikki lahjansa ilman meidän ansiotamme ja että Herra voi ottaa ne meiltä pois minä hetkenä tahansa.

— Annedda hyvä, kaikki miehet ovat sellaisia, — toinen huomautti lohduttaakseen häntä. — He eivät ajattele muuta kuin maallisia asioita. Tehkööt mielensä mukaan. Mutta mitä siinä teetkään? Älä vaivaudu minun tähteni. Tulin tänne vain hetkeksi ja lähden oitis taas. Näen, että Elias voi hyvin ja on valkoinen kuin tyttö. Jumala häntä siunatkoon.

— Niin, hän näyttää voivan hyvin, Herran kiitos. Hän on saanut kärsiä niin paljon, poika parka!

— Toivokaamme, että kaikki nyt on ohi. Hän ei varmaankaan palaa huonojen toverien seuraan. Sillä nuo huonot toverit olivat syynä hänen onnettomuuteensa.

— Jumala sinua siunatkoon, rakas Arrita Scada. Sinun sanasi ovat kultaa. Mutta mistä juuri puhuimmekaan? Niin, miehet eivät ajattele muuta kuin tämän maailman asioita. Jos he vähänkään ajattelisivat toista elämää, heidän tiensä olisi suorempi tässä maailmassa. He luulevat, ettei tämä maallinen elämä koskaan lopu. Sensijaan tämä elämä on lyhyt, lopen lyhyt. Kärsimme tässä maailmassa. Eläkäämme niin, että tämä täällä sisällä — hän kosketteli poveaan — voi olla levollinen eikä soimaa meitä mistään — kävi sitten miten kävi. Panehan kuppiisi sokeria, Arrita; älä juo kahviasi noin kitkeränä.

— Hyvä. Sanoin juuri, että riittää, kun on hyvä omatunto. Miehet vain eivät välitä siitä. Heistä on pääasia, että sato on hyvä, että tulee paljon juustoa, paljon vehnää, paljon oliiveja. He eivät näy tietävän, että elämä on kovin lyhyt, että kaikki tässä maailmassa katoaa niin pian. Annahan tänne kuppisi. Älä huoli vaivautua. Lusikka vain putosi. Mene, Arrita Scada, meren rannalle ja laske kaikki sannanjyvät. Kun olet laskenut ne, niin tiedät, etteivät ne ole mitään verrattuina iäisyyden vuosiin. Meidän vuotemme taas, vuodet, jotka elämme tässä maailmassa, mahtuvat lapsen pivoon. Tätä sanon yhä Berte Portolulle ja kaikille pojilleni. Mutta he ovat liiaksi kiintyneet maailmaan.

— He ovat nuoria, hyvä Annedda, on otettava huomioon, että he ovat nuoria. Muutoin saat nähdä, että Elias on tullut järkeväksi; hän on vakava, hyvin vakava. Hän on saanut ankaran opetuksen, ja se on hyödyksi hänelle koko elinajaksi.

— Suokoon sen Valverden Pyhä Neitsyt. Elias on hyväsydäminen nuori mies. Poikana hän käyttäytyi siivosti kuin tyttö. Hän ei päästänyt suustaan ainoaakaan kirousta, ei pahaa sanaa. Kuka olisi aavistanut, että juuri hän saisi minut vuodattamaan niin paljon kyyneliä?

— No mutta nythän kaikki on ohi. Nyt sinun poikasi todella näyttävät kyyhkyiltä, niinkuin miehesi Berte sanoo. Kunhan he vain keskenään elävät sovussa ja veljellisessä rakkaudessa…

— Mitä siihen tulee, ei tarvitse olla huolissaan, rakas ystävä! —
Annedda muori virkkoi hymyillen.

Iltaruoan jälkeen Annedda vihdoin sai tilaisuuden istua kahden kesken Eliaksen kanssa viileällä pihamaalla. Portti oli auki, tie tyhjä. Yö oli hiljainen, kuulakka taivas täynnä kirkkaita tähtiä. Puutarhojen, maantien takaa kuului laitumella käyvien lampaiden hopeanheleitä tiukuja. Ilman täytti väkevä nuoren heinän tuoksu. Elias hengitti tätä tuoksua, tätä puhdasta ilmaa, sieraimet paisuen, ruumis täynnä luonnonihmisen alkuperäistä hekumaa. Hän tunsi veren virtaavan kuumana suonissaan ja päänsä miellyttävän raskaaksi. Hän oli juonut viiniä ja tunsi itsensä onnelliseksi.

— Kävimme Pietron morsianta tervehtimässä, — Elias sanoi äänessä omituinen sävy, — hän on sangen soma tyttö.

— Niin, hän on tummaverinen, mutta sievä. Lisäksi hän on sangen viisas tyttö.

— Hänen äitinsä tuntuu minusta hiukan kerskailevalta. Jos hänellä on soldo, hän käyttäytyy kuin se olisi skuudo. Mutta tytär näyttää vaatimattomalta.

— Näetkös, Arrita Scada on hyvää sukua, ja hän on siitä ylpeä. Muutoin, — Annedda jatkoi siirtyen lempiaiheeseensa, — en käsitä, mitä hyödyttää kerskailu ja ylpeys. Jumala sanoi: kolme ominaisuutta ihmisellä tulee olla, rakkaus, armeliaisuus, nöyryys. Mitä hyötyä on intohimoista? Sinä, poikani, olet nyt saanut kokea elämää. Mitä siitä arvelet?

— Olette oikeassa, minä olen kokenut elämää. En tahdo sanoa, että olisin ansainnut minua kohdanneen onnettomuuden, sillä tiedättehän, että olin syytön. Mutta minun piti käydä kärsimyksen koulua. Olin huono poika, ja Jumala on minua rangaissut, on tehnyt minut vanhaksi ennen aikojani. Huonot toverit olivat houkutelleet minut harhateille, ja sentähden, että seurustelin huonojen toverien kanssa, minut temmattiin tähän onnettomuuteen.

— Eivätkä nuo toverit sillä aikaa kuin sinä kärsit edes tiedustelleet oloasi. Aikaisemmin, kun olit vapaana, he eivät ollenkaan poistuneet tuon portin äärestä: Missä Elias on, missä Elias on? — Elias, ja yhä vain Elias. Ja sitten he menivät matkoihinsa, ja jos tulivat vastaan tiellä, vetivät lakin alas otsalle, jotta me emme olisi tunteneet heitä.

— Niin, niin, äiti rakas! Nyt on kaikki ohi; nyt alkaa uusi elämä — Elias virkkoi jälleen huoaten. — Nyt en huoli kenestäkään muusta kuin omaisistani: teistä, isästä, veljistä. Uskokaa, että saan teidät unhottamaan kaiken, mikä on mennyttä. Palvelen teitä kuin renki, olen teille kuuliainen, ja tunnen itseni silloin kuin uudestisyntyneeksi.

Annedda muori tunsi ilonkyynelten kohoavan silmiinsä, ja kun hänestä näytti, että Eliaskin liiaksi heltyi, hän käänsi puheen toiselle tolalle.

— Eipä sitä voinut välttää. Sellaisessa paikassa laihtuu olematta sairas. Työttömänä oleminen lamauttaa enemmän kuin kovinkaan rasitus.

— Jonkinverran: joutavia käsitöitä, kenkien korjausta ja naisten askareita. Aika käy hirveän pitkäksi. Minuutti tuntuu vuodelta. Se on kauheaa, äiti rakas.

He istuivat vaieten. Eliaksen äänessä oli syvä kaiku hänen lausuessaan näitä viime sanoja. Iltapäivän kuluessa, vapauden ensi huumauksessa hänen oli ollut helppo puhua vankinaolostaan, onnettomuustovereistaan, tuo aika kun tuntui hänestä niin kaukaiselta ja melkein miellyttävältä muistella. Mutta tänä hiljaisena pimeänä iltana, kun Eliaksen sieraimiin tunki maaseudun raikas tuoksu, joka johti hänen mieleensä karjatarhassa ja kotoisten laidunmaiden rajattomassa vapaudessa vietetyn aikaisen nuoruuden onnelliset päivät, kun hän istui siinä äitinsä, tuon hyväsydämisen ja puhdasmielisen vanhuksen vieressä, kotiin palannut äkkiä kauhistuen ajatteli niitä vuosia, jotka häneltä olivat menneet hukkaan vankilassa.

— Olen kovin heikko, — Elias virkkoi muutaman hetken kuluttua, — en jaksa tehdä mitään, tuntuu siltä kuin he olisivat taittaneet selkäni. En silti ole ollut varsinaisesti sairas. Vain kerran minulla oli kauheita vatsakipuja, niin että luulin kuolevani. "Pyhä Fransiskus", — sanoin silloin, "auta minua tästä kauheasta tilasta, niin ensi työkseni päästyäni vapauteen lähden kirkkoosi ja lahjoitan sinulle vahakynttilän".

— Suloinen Pyhä Fransiskus! — Annedda huudahti pannen ristiin kätensä, — totisesti lähdemme sinne, poikani. Jumala sinua siunatkoon, tuletpa taas vahvaksi, se on varma. Lähdemme viettämään novena-juhlaa. San Francesco kirkkoon, ja Pietro tulee myös, tuoden morsiamensa tarakassa hevosen selässä.

— Ainakin aluksi. Minä alan vanheta ja tarvitsen apua. Niin kauan kuin elän, tahdon, että me kaikki pysymme yhdessä; sitten kun palaan Herran helmaan, jokainen teistä voi kulkea omia teitään. Sinäkin kerran otat itsellesi vaimon.

— Miksi puhut niin, Elias? Kukako sinusta välittäisi? Joku kelpo tyttö tietysti. Jos muutat elämäsi ja elät rehellisesti jumalanpelossa ja työssä, ei onni sinua pakene. En nyt sano, että sinun pitäisi tavoitella rikasta tyttöä, mutta kunniallisen tytön saat varmasti. Jumala on säätänyt avion pyhäksi miehen ja naisen väliseksi liitoksi, eikä liitoksi rikkaan ja rikkaan tai köyhän ja köyhän välillä.

— No niin, — Elias sanoi nauraen. Älkäämme nyt enää puhuko siitä! Vasta tänäänhän tulin kotiin, ja nyt jo puhumme naimisestani. Puhumme siitä toiste, olenhan vasta kaksikymmenkolmevuotias, niin että minulla vielä on aikaa. Mutta olette väsynyt, äiti rakas. Menkää jo levolle!

— Olet oikeassa, mutta mene levolle sinäkin, Elias. Yöilma voisi olla sinulle vahingoksi.

— Vahingollinen? — hän virkkoi, — avaten suunsa ja vetäen syvään henkeä. — Kuinka se voisi olla minulle vahingollinen? Ettekö näe, että se antaa minulle jälleen elämän? Menkää nyt vain, minäkin tulen kohta sisälle.

Seuraavassa tuokiossa hän oli yksin ja lepäsi puoleksi pitkällään maassa, kyynäspää nojaten oven kynnykseen. Hän kuuli äitinsä nousevan pieniä puuportaita, sulkevan ikkunan ja riisuvan kenkänsä. Senjälkeen kaikki vaipui hiljaisuuteen. Ilma oli täynnä tuoksuja ja viileä, melkein kostea. Elias jäi siihen miettimään, mitä äiti oli hänelle puhunut, ja ajatteli:

— Isä ja veljet nukkuvat rauhallisesti kaislamatoillaan, kuulen sen tänne asti. Isä kuorsaa, Mattia sanoo tämäntästä jonkin sanan, hän näkee varmaankin unta ja unissaankin hän on hieman yksinkertainen. Mutta kuinka sikeästi he kaikki kolme nukkuvat! He ovat juoneet sangen paljon tänään, mutta huomenna humala on haihtunut. Minäkin olen ryypännyt, mutta minä tunnen kyllä sen vielä huomenna. Kuinka olen heikko! En ole enää mies, en kelpaa mihinkään. Ja äitini tahtoo naittaa minut! Kuka minusta piittaisi? Ei kukaan… Ei, mutta alkaa olla kosteaa, on parasta mennä sisälle.

Silti hän ei liikahtanut. Laitumella käyvien eläinten kellojen kilinä kuului alinomaa, milloin heikommin, milloin vahvemmin, kostean ja tuoksuvan iltatuulen kantamana. Elias tunsi itsensä väsyneeksi, päänsä raskaaksi, eikä hän voinut liikuttaa jäseniään, niin hänestä ainakin tuntui. Sekavat näyt alkoivat keinua hänen mielikuvituksessaan. Hän näki edessään karjatarhan, korkeata ruohoa kasvavat isot aidatut laidunmaat ja siellä täällä vihannuudessa paksuvillaisia lampaita, mutta näillä lampailla oli ihmiskasvot, ne olivat sennäköisiä kuin hänen onnettomuustoverinsa vankilassa. Selittämätön ahdistus valtasi hänet. Ehkä viini kiehui hänen suonissaan ja synnytti hänessä kuumetta. Hän muisti kaikki sen päivän tapaukset, mutta hänestä tuntui, että hän oli nähnyt unta, ja hän luuli yhä vielä olevansa siellä kaukana, ja epämääräinen tuska alkoi silloin vaivata häntä. Nuo haavemaiset unikuvat aallehtivat, poistuivat, katosivat. Äkkiä hänestä tuntui, että nuo omituiset lampaat, joilla oli ihmisenpää, hyppäsivät laidunta ympäröivän aitauksen yli. Vaivoin hänenkin onnistui hypätä niiden perästä, ja hän juoksi yhä kauemmaksi korkeiden tammien juurelle, joita kasvoi tiheässä viereisillä tiluksilla. Roteva suuri mies, oikea jättiläinen, jonka punerva parta alkoi jo hieman harmahtaa, astui hitaasti, melkein arvokkaasti esiin puiden lomasta. Elias tunsi hänet heti. Hän oli kotoisin Orunesta, jonkinlainen rahvaan-ajattelija, joka vartioi nuorolaisen maanomistajan avaraa aidattua laidunmaata, jotta ei kukaan voisi varastaa korkkitammien kaarnaa. Elias oli pienestä pitäen tuntenut tämän jättiläismäisen miehen, joka ei koskaan nauranut ja jota kenties sen tähden pidettiin melko viisaana miehenä.

Hänen nimensä oli Martinu Monne, mutta kaikki sanoivat häntä "Metsän isäksi", hän kun väitti, ettei hän ollut koskaan nukkunut katon alla.

— Juoksen näiden hullujen lampaiden perässä. Mutta olen kovin väsynyt, "Metsän isä" hyvä! En jaksa enää, olen mennyttä miestä, en kelpaa enää mihinkään.

— Jos tahdot välttää kaikki hankaluudet ja vastukset, niin rupea papiksi, — ukko Martinu sanoi jymeällä äänellään.

— Loioin ja nukahdin tähän, hän ajatteli ja nousi — tästä kai tulen jollakin lailla kipeäksi.

Hän meni hiukan epävarmoin askelin keittiöön. Isä ja veljet nukkuivat raskaasti kaislamatoillaan. Lamppu paloi hellalla. Elias paralle, joka oli niin huonoissa voimissa, oli järjestetty vuode keittiön viereiseen pieneen huoneeseen. Hän otti lampun, kulki läpi huoneen, missä isoilla pöydillä oli joukoittain keltaisia, öljyisiä juustoja, joista levisi vastenmielinen haju, ja meni huoneeseensa.

Hän riisui vaatteet yltään, paneutui vuoteeseen ja sammutti lampun, mutta selkä oli kuin poikki, ja päätä särki. Ennen pitkää hän vaipui samanlaiseen horrostilaan kuin äsken, ja sekavat unet alkoivat vaivata häntä. Nytkin hän näki laitumen, ruohon, isot paksuvillaiset lampaat, läheisen metsän vihreän ääriviivan. Ukko Martinu oli edelleen siinä, mutta nyt hän, tuo pitkä, suoraryhtinen, likainen, juhlallinen mies seisoi aitauksessa kiinni.

Elias seisoi niinikään aitaukseen nojaten, mutta sen toisella puolella, kertoen useita seikkoja sieltä. Muun muassa hän sanoi:

— Meidät vietiin aina kirkkoon, meidän täytyi usein käydä ripillä ja ehtoollisella. Vankilansaarnaaja oli jumalinen mies. Sanoin hänelle kerran ripissä, että olin lukenut toiselle kymnaasiluokalle asti, ja että sitten rupesin paimeneksi, mutta että monesti olin katunut, etten jatkanut opintoja. Silloin hän lahjoitti minulle kirjan, jonka joka toinen sivu oli kirjoitettu latinaksi ja toinen italiaksi: se oli kirja piinaviikkoa varten. Olen lukenut sen sata, mitä sanonkaan, enemmän kuin tuhat kertaa, ja se on minulla täällä mukanani. Osaan lukea sitä sekä latinaksi että italiaksi.

— No, kun pelkää Jumalaa, on viisaampi kuin kaikki kuninkaat, — ukko
Martinu huomautti.

Vaikka Mattia kehoittamalla kehoitti Eliasta heti lähtemään hänen kanssaan lammastarhaan, tämä silti jäi muutamaksi päiväksi kotiin, missä häntä kävi tervehtimässä ystäviä ja tuttavia.

Ukko Berte ja hänen poikansa Mattia palasivat lampaidensa luo, Pietro maanviljelykseensä, mutta illoin joku heistä aina tuli kotiin tapaamaan Eliasta ja puhelemaan hänen kanssaan. Silloin syntyi äänekäs keskustelu lieden ääressä tai pienellä pihalla, milloin kevätillat olivat kirkkaat. Eliaksen ei tarvinnut olla sen erityisen valvonnan alaisena, joka tätä nykyä seuraa rangaistusta tehden sen ankarammaksi, mutta ainakin ensi aikoina poliisi piti häntä silmällä, ja useina iltoina kaksi karabinieriä kiipesi raskain askelin ylös hiekkaista polkua, pysähtyen talon kohdalle ja pistäen päänsä sisälle Portolun portista.

Jos ukko Berte oli kotona ja hänen kipeät ketunsilmänsä huomasivat karabinierit, hän heti nousi, meni portille ja pyysi heitä puoleksi kunnioittavasti, puoleksi ivallisesti käymään sisään.

— Esivalta, järjestysvalta on tervetullut, — hän huusi. — Käykää vain sisään, nuoret miehet, juomaan lasi viiniä. Ettekö huoli? Luuletteko joutuneenne murhamiesten tai ryövärien pesään? Me olemme kunnon miehiä, eikä teidän tarvitse pistää nenäänne meidän asioihimme.

Karabinierit, molemmat punakoita tanakoita nuoria miehiä, suvaitsivat hymyillä.

— No, tuletteko, vai ettekö tule, häh? — ukko Portolu jatkoi. Pitääkö minun vetää teidät sisään? Entä jos jää pala käteeni? Menkää hiiteen, jos tässä täytyy niin kauan patistella ja kursailla. Hyvää viiniä on ukko Portolulla.

Lopuksi karabinierit astuivat tupaan, ja Annedda muori ilmestyi heti kuuluisa viinikarahvi kädessään.

— Eläköön kuningas, eläköön järjestysvalta, eläköön viini! Juokaa, ja sutkikoon teitä oikeus…

— No, no, — oli Mattian tapana sanoa, jos hän tällaisissa tilaisuuksissa oli läsnä — mitä isä siinä höpisee? Siinä tapauksessa he sutkisivat itseään.

— Mitä siinä on nauramista? Juokaa, nuorukaiset! Ja juo sinäkin, Mattia, se tekee järjellesi hyvää, ja sinäkin, Elias, olethan kasvoiltasi harmaa kuin tuhka. Punainen miehen pitää olla. Näetkö näitä nuoria miehiä. Niin punainen tulee olla. Saakeli, käyttehän vielä punaisemmiksi. Häpeättekö ehkä ukko Portolun sanoja? No, olen minä saanut parempaakin väkeä punastumaan, rakuunojakin. Ette näy tietävän, kuka on Berte Portolu. Hyvä, sen sanon teille, se olen juuri minä.

— Hauskaa kuulla, — molemmat karabinierit virkkoivat ja kumarsivat nauraen. Heidän oli hauska, ja ukko Portolun viini oli todella hyvää, kuohuvaa ja tuoksuvaa.

Ukko Portolu, joka kävi yhä tuttavallisemmaksi, laski kätensä heidän hartioilleen.

— Mitä oikeastaan tuumitte? Järjestysvalta… annan sille palttua! Jos otan teiltä tuon pitkän veitsen, pistoolin ja nuo napit — niin mitä teistä jää jäljelle? Koettakaapa antaa Eliakselle, Mattialle ja Pietrolle nämä esineet, niin näette, miltä he näyttävät! Kolme kukkaa, kolme kyyhkyä! Minun poikieni kanssa teillä ei ole niin mitään tekemistä. Ei heidän tarvitse lähteä varastelemaan, sillä meillä on kaikkea riittämiin, niin että voimme vaikka heittää koirille ja variksille.

— Äh! — Elias virkahti istuttuaan ääneti sopessa. — Tuo kuulostaa jo liioittelulta, isä hyvä.

— Anna hänen vain puhua… Mattia mutisi vallan tyytyväisenä isän kerskailuun.

— Suu kiinni, poikaseni, sinä et tiedä mitään näistä asioista, olethan eilispäivän lapsi. Juo, juo, pentele vieköön! Mies on syntynyt ryyppäämään, ja me olemme miehiä.

— Olemme kaikki ihmisiä — näin hän jatkoi syvämietteisesti, ääni vakuuttavana, — sekä te että me, ja meidän täytyy suvaita toisiamme. Tänään teillä on miekat, ja te edustatte kuningasta — hitto vieköön — mutta huomenna? Huomenna voi käydä niin, ettette edusta yhtään mitään, ja kenties teillä silloin voi olla hyötyä ukko Portolusta. Sillä, nähkääs, minulla on hyvä sydän, sen koko kaupunki voi todistaa, niin, totisesti ei ole useita Berte Portolun veroisia. Mutta minun pojillanikin on hyvä sydän, oikein kyyhkyn sydän. Ja jos joudutte meidän laidunmaillemme, annamme teille maitoa, juustoa, jopa hunajaakin. Nähkääs, hunajaakin meillä on. Mutta te pojat voitte hyvinkin ummistaa toisen silmänne — tai paremminkin molemmat silmänne — ja olla juoruilematta kuninkaalle kaikesta, minkä näette, sillä olemmehan me kaikki lopulta ihmisiä ja kaikki saatamme hairahtua…

Molemmat karabinierit nauroivat ja ryyppäsivät. Ja tarvittaessa he todella ummistivat silmänsä Portolun perheen ja sen ystävien heikkouksilta.

Eliasta tulivat myös tervehtimään ne hänen entiset toverinsa, joiden huonoa seuraa hän ja hänen omaisensa syyttivät Eliaksen onnettomuudesta. Ja vaikka Elias oli päättänyt olla vastaanottamatta heitä ja sulkea oven heidän nenänsä edestä, jos he uskaltaisivat tulla häntä hakemaan, hän otti heidät ystävällisesti vastaan, ja Annedda tarjosi heille juotavaa.

— Mitä muutakaan olisi voinut tehdä? — hän sanoi heidän mentyään. — Täytyy olla kristitty, täytyy antaa anteeksi. Antakoon Jumalakin meille anteeksi!

— Lisäksi on parempi elää sovussa kaikkien kanssa. Jumala vaatii meiltä rauhan tekoja — Elias huomautti.

Kuinka iloiseksi Annedda tunsikaan itsensä kuullessaan poikansa puhuvan Jumalasta ja nähdessään hänen palaavan kirkosta ja lukevan tuota isoa mustaa kirjaa, jonka oli tuonut sieltä.

— Jumalan kiitos! — hän ajatteli vallan liikutettuna, — hänen mielensä on taas puhdas niinkuin lapsena.

Äiti ja poika valmistautuivat nyt täyttämään Pyhälle Fransiskukselle annettua lupausta.

San Francescon kirkko on Lula-vuoristossa. Taru kertoo, että sen rakennutti muuan rosvo, joka väsyttyään kuljeskelevaan elämäänsä lupautui alistumaan oikeuteen ja rakennuttamaan kirkon, jos hänet vapautettaisiin; olipa tarina tosi tai ei, yhtäkaikki kirkon perustajan jälkeläisistä valitaan vuosittain niin sanotut priorit eli juhlan ohjaajat. Kaikki nämä jälkeläiset liittyvät toisiinsa juhlallisuuksien aikana, ja näihin jälkeläisiin kuului Portolun perhekin.

Joitakin päiviä ennen juhlaa Pietro lähti San Francescoon härkien vetämillä rattailla ja teki ilmaiseksi päivätyönsä toisten talonpoikien ja muurarien kanssa, joista eräät tekivät työtä täyttääkseen lupauksensa. He järjestivät kuntoon kirkon ja sen ympärille rakennetut majat ja toivat sinne puita poltettavaksi juhlan aikana. Annedda lähetti priorin vaimolle määrämitan jauhoja ja auttoi toisia pyhimyksen jälkeläisiin kuuluvia naisia jauhojen puhdistamisessa ja niiden leipien leipomisessa, jotka aiottiin ottaa mukaan juhlaan. Osan näistä leivistä priorin lähetti vei lahjana Nuoron lähistössä asuville lammaspaimenille, yhden leivän kullekin. Paimenet ottivat sen osoittaen harrasta kunnioitusta ja antoivat vastalahjana varojensa mukaan omia tuotteitaan, muutamat rahaa ja lampaitakin. Toiset lupasivat lahjoittaa kerrassaan lehmän, jonka oli määrä kartuttaa jo ennestään laitumista ja lampaista rikkaan pyhimyksen karjaa. Kun lähetti astui Portolun perheen laitumelle, ukko Portolu paljasti päänsä, teki ristinmerkin ja suuteli leipää.

— Nyt en anna sinulle mitään, — hän virkkoi lähetille, — mutta juhlaan tulen pikku eukkoni kanssa, ja silloin tuon mukanani pyhimykselle keritsemättömän lampaan ja kaiken, minkä karjani yhtenä päivänä on tuottanut. Berte Portolu ei ole itara, hän uskoo Pyhään Fransiskukseen, ja Pyhä Fransiskus on aina auttanut häntä. Mene nyt Jumalan haltuun.

Tällä aikaa Annedda muori jatkoi valmistuksiaan. Hän leipoi erityisenlaista leipää, valmisti korppuja ja makeisia manteleista ja hunajasta, osti kahvia, ruusulikööriä ja paljon muuta. Elias seurasi hellyyttä uhkuvin katsein äitiään hänen rauhallisissa askareissaan ja auttoi häntä toisinaan. Hän ei juuri koskaan liikkunut ulkoisalla tuntien itsensä yhä raukeaksi ja heikoksi, ja hänen sinivihreät, syvällä kuopissaan piilevät silmänsä tuijottivat usein tyhjään avaruuteen, lasimaisina kuin vainajalla.

Vihdoin lähtöpäivä koitti. Se oli sunnuntai toukokuun alussa. Kaikki oli valmiiksi sullottuna villakankaasta tehtyihin säkkeihin. Siellä täällä teillä näkyi talous- ja elintarpeita täyteen ahdettuja rattaita, joiden eteen paraikaa valjastettiin härkiä.

Annedda muori ja Elias menivät ennen lähtöä aamumessuun pieneen Rosario-kirkkoon. Vähän ennen jumalanpalveluksen alkua eräs mies tuli kirkkoon, meni alttarin ääreen ja otti alas lasista ja puusta tehdyn kupukan, jonka alla oli pieni Pyhän Fransiskuksen kuva. Miehen hankkiutuessa poistumaan kirkosta muutamat naiset viittasivat häntä tulemaan heidän luokseen, niin että he voisivat suudella kupukkaa. Eliaskin viittasi hänet luokseen ja suuteli kupukkaa pyhimyksen jalkojen kohdalta.

Kohta senjälkeen kaikki jo olivat matkalla. Priori, keski-ikäinen Nuorosta kotoisin oleva mies, jolla oli vaaleahko parta, ratsasti kauniin harmaan hevosen selässä ja piti kädessään lippua ja pyhimyskuvaa. Häntä seurasi ratsain miehiä, joilla oli nainen satulan takana, naisia ratsastaen yksin, ja toisia jalan, lapsia, koiria, rattaita. Mutta kaikki matkustivat toisistaan riippumatta, molemmin puolin tietä.

Oli ihana aamu. Mahtavat vuoret, joita kohti kuljettiin, kohosivat siintävinä aamuruskon sinivihreiden liekkien valaisemalle taivaalle. Korkeaa ruohoa kasvoi Isallen jylhässä laaksossa, ja polulle kallistelivat kinsterit kullanhohteisia kukkiaan kuin isoja palavia lamppuja. Matkustavien taakse häipyi yhä kauemmaksi helmenharmaaseen taivaantaustaan viileä Orthobene-vuori metsien vihannuuden, kinsterikullan ja sammalikon punakukkien värittämänä. Äkkiä laakso aukeni. Näkyi yksinäisiä tasankoja vielä hentojen oraiden peittäminä, jotka kimmeltelivät kasteesta ja aallehtivat hopeanhohteisina vielä matalalla olevan auringon säteissä. Ylt'yleensä unikkojen, ajuruohon ja päivänkakkaroiden peittämiltä niityiltä nousi huumaavia tuoksuja.

Mutta matkamiehet pyrkivät vuorille jättäen taakseen viljavat tasangot, jotka päättyivät mereen. Aurinko alkoi paahtaa kuumasti; nuorolaiset ratsastajat hiljensivät toisinaan hevosiaan ja taivuttivat päätään taaksepäin ottaen "virkistävän kulauksen" hiotuista pulloista. Siinä joukossa vallitsi hilpeä mieli. Muutamat miehistä kannustivat tuontuostakin hevosiaan, jotka karauttivat nelistäen eteenpäin; vauhti kiihtyi kiihtymistään, ja ratsastajat viskautuivat taapäin satulassaan päästellen hurjia ilohuutoja.

Elias seurasi heitä tuijottavin katsein, ja hänen kasvonsa kirkastuivat. Hänenkin teki mielensä huutaa, ja hän tunsi suonissaan väristyksen muistaessaan kaukaisia ratsastusretkiä; hän halusi taas lähteä tuollaiselle huumaavalle vapaalle retkelle… Mutta Annedda muorin ohut käsivarsi oli kietoutuneena hänen vyötäisilleen, minkävuoksi Elias ei ainoastaan hillinnyt luonnonihmisen vaistojaan, vaan pysytteli myös kaukana toisten jäljessä, jotta heidän nostamansa pöly ei olisi vaivannut hänen vanhaa äitiään.

Viimein alettiin nousta ylös vuoren rinnettä. Tummat liuskakivet pilkoittivat esiin mastiksipuu-viidakoista, joita rinne oli täynnä, ja metsäruusut olivat täydessä kukassa. Taivaanranta levisi avarana, ja tuoksukylläinen tuuli puhalteli yli huojuvien vihreiden pensasten. Vuorilla vallitsi kuvaamaton unelmoiva rauha, hiljaisuus, jota tuskin keskeytti etäinen käen kukunta tai matkaavien hillityt äänet. Äkkiä kaivosten mustat aukot ja hiilikasat rumensivat tätä ylevää maisemaa. Sitten seurasi jälleen rauha, unelma, taivaan kirkkaus, tummat kalliot, etäällä välkkyvä meri. Palattiin taas mastiksipuiden, metsäruusujen, tuulen, yksinäisyyden keskeymättömään valtakuntaan.

Kun oli saavuttu korkealle mastiksien ympäröimälle pengermälle, kaikki pysähtyivät. Muutamat naiset laskeutuivat hevosen selästä, miehet ottivat kulauksen pulloistaan. Vanha taru kertoo, että pyhäinkuva oli matkallaan kirkkoon tahtonut pysähtyä juomaan juuri tähän paikkaan… Kirkko jo näkyi valkoisine muureineen ja punakattoineen keskellä vihreätä kanervikkoa, puolitiessä vuorenhuipulle päin.

Lyhyen levähdyksen jälkeen jatkettiin matkaa. Elias Portolu ja Annedda muori pysyttelivät edelleen takimmaisina. Lähestyttiin päämäärää, aurinko oli jo kohonnut melko korkealle, mutta miellyttävä, metsäruusuille tuoksuva tuuli lievensi paahtavaa kuumuutta.

Taas tuli eteen notkelma, taas noustiin ylemmäksi — valkoiset muurit ja punaiset katot tulivat lähemmäksi. Rohkeutta! Rinne on jyrkkä ja kivinen, Annedda muorin on pidettävä lujasti kiinni Eliaksesta. Tamma on väsynyt ja kiiltää hiestä, varsa on vallan uupunut. Rohkeutta! Päämäärä on lähellä, tuossa on jo soma kirkko ympärillään pienet majat, joita suojaa muuri, tuossa piha, ja portti on selko selällään. Kirkko näyttää pieneltä linnoitukselta, kohoten vitivalkoisena ja punaisena kohti taivaan sineä vihreiden pensasten keskeltä.

Alempaa tieltä Elias ja Annedda näkivät hevosten ja ratsastajien tungeksivan, tuuppivan toisiaan ja työntyvän sisälle portista keskellä tomupilveä. Miehiltä putoilivat lakit päästä, naisilta huivit, muutamilla naisilla olivat hiukset vaivalloisella matkalla hajaantuneet ja riippuivat epäjärjestyksessä. Kimeä kello soi ylhäällä, ja sen iloinen kaiku häipyi avaruuteen.

Elias ja Annedda saapuivat viimeisinä nurmettuneeseen pihaan, johon aurinko paahtoi kuumasti ja jossa vilisi miehiä ja naisia sekä väsyneitä ja hikisiä eläimiä. Jossakin lapsi parkui, koira haukkui. Pääskysiä lenteli kirkuen pihan yli pelästyneinä siitä vilkkaasta elämästä, joka äkkiä oli tunkeutunut tähän yksinäiseen vuoristoseutuun. Tuntui siltä, kuin jokin vaeltava heimo olisi tullut kaukaa hyökäten valloittamaan tämän pienen asumattoman kylän. Ovet aukenivat, ja kuisteilta raikui huutoja ja naurua.

Elias auttoi kaikessa rauhassa äitiään laskeutumaan ratsun selästä, sitten hän itse keikahti maahan, kytki tamman kiinni ja sälytti hartioilleen säkit, joissa oli huopapeitteitä ja eväitä. Portolun perheen jäsenet asettuivat, samoin kuin kaikki muutkin kirkon perustajan jälkeläiset, isoimpaan majaan. Tällainen maja, jonka nimenä on cumbissia, on pitkulainen pimeähkö suoja, jossa on rosoinen kivilattia ja ruo'oista tehty katto. Aina vähän matkan päässä toisistaan on kivisiä tulisijoja, ja seinissä on isoja puunastoja, jotka osoittavat perustajan kunkin jälkeläisperheen perintöpaikkaa.

Annedda ja Elias Portolu asettuivat oman nastansa ja lietensä kohdalle cumbissian perälle, johon sinä vuonna ei ollut kertynyt erityisen paljoa väkeä. Siinä majaili ainoastaan kuusi perhettä. Muut, jotka olivat saapuneet tähän yhdeksän päivää kestävään juhlaan, eivät olleet jälkeläisheimoon kuuluvia ja asuivat sentähden muissa majoissa.

Priori, jonka kunniasijaa osoitti seinäkaappi, minkä saattoi sulkea, anasti väkineen kahden tai kolmen perheen paikan. Priorin perhe oli lukuisa: komea prioritar, valkoinen ja lihava kuin lehmä, kaksi kaunista tytärtä ja koko liuta lapsia, jotka jo olivat kansanpuvuissa. Pienin, vielä kapaloissa, oli tuskin vuoden vanha, mutta onneksi kirkon kalustoon kuului valkoisesta puusta tehty pieni kehtokin, johon pienokainen heti asetettiin.

Portolun perheen kaksi saapunutta jäsentä olivat pian asettuneet paikoilleen. Seinässä olevaan komeroon Annedda muori asetti makeisia sisältävän korinsa, leivän ja kahvin, liedelle hän laski kahvipannun ja liemipadan, seinänviereen hän levitti patjan, huopapeitteen ja punaisella kankaalla päällystetyn pieluksen, ja niiden viereen hän laski ruokakorin täynnä kuppeja ja lautasia — siinä kaikki. Heidän lähimpinä naapureinaan oli pieni kokoonkäpertynyt leski ja tämän kaksi lapsenlasta. Leski ja Annedda muori olivat heti mitä herttaisimmat ystävät ja vaihtoivat joukoittain kohteliaisuuksia. Elias taas meni riisumaan satulan tammalta, joka varsansa kera oitis karkasi läheiselle aholle laitumelle.

Vilkkaan melun ja vilinän vallitessa pihalla ja majoissa Annedda muori meni kirkkoon rukoilemaan. Se oli viileä, puhdas pieni kirkko, jonka lattia oli marmoria ja jossa oli iso pörröpartainen pyhimyskuva, joka herätti enemmän pelkoa kuin rakkautta. Vähää myöhemmin Eliaskin tuli kirkkoon, polvistui alttarin portaalle, lakki heitettynä olalle, ja alkoi rukoilla. Annedda muori katseli häntä hartaasti samalla itse rukoillen koko sydämensä lämmöllä, ja hänestä tuntui, kuin hänen poikansa olisikin ollut pyhimys, jonka puoleen hän kohotti rukouksensa. Kuinka suurta hellyyttä hänessä herättivätkään nuo hienot, väsyneet piirteet, nuo valkoiset laihtuneet kasvot. Ja kun hän, tuo rakas poika, oli siinä polvillaan pyhimyksen jalkojen juuressa täyttämässä lupausta, jonka hän oli antanut kaukana kotoa, onnettomina päivinä — siinä oli näky, joka tunki Anneddan sydämeen.

— Oi rakas pikku Pyhä Fransiskukseni, en löydä sanoja kiittääkseni sinua. Ota henkeni, jos niin tahdot, kaikki, mitä haluat, mutta salli poikieni tulla onnellisiksi ja kulkea Herran oikeilla teillä, etteivät he liiaksi kiinny tämän maailman hyvyyteen.

Vähitellen melu ja hälinä taukosivat. Jokainen oli asettunut paikalleen, arvoisa kappalainenkin, hyvin iloinen ja punakka, tuskin metrin ja kolmanneksen pituinen pappismies, joka vihelteli ja rallatteli melkolailla varietee-sävelmiä muistuttavia päivän muotilauluja.

Hevoset vietiin laitumelle. Liesiin viritettiin valkea, ja uhkea prioritar ja suvun toiset naiset asettivat hellalle kookkaita patoja, joissa he valmistivat tuoreen juuston sekaista keittoa. Iloinen elämä alkoi nyt tämän sävyisän ja patriarkaalisen heimoryhmän keskuudessa. Lampaita ja karitsoita teurastettiin, makaroonia keitettiin runsaasti, juotiin vahvasti kahvia, viiniä, paloviinaa. Kappalainen luki rukouksia Pyhän Fransiskuksen kunniaksi, vihelteli ja hyräili.

Hauskinta oli sentään iltaisin isossa majassa valkean ääressä, joka paloi räiskyen, korkealle liekehtien. Ulkona oli viileää, melkein koleaa, kuu vaelsi länttä kohti luoden maisemaan jylhän lumoavan tunnelman. Sardinian himmeät, yksinäiset kuutamoyöt! Sarvipöllön värähtelevän houkutteleva ääni, ajuruohon korpituoksu, mastiksipuun kirpeä lemu, kaukaisten metsien ikävöivä humina sulavat yksitoikkoiseksi ja surumieliseksi sopusoinnuksi, joka tuo sydämeen juhlallisen alakuloisuuden, alkuperäisen puhtaudentilan kaihon. —

Ryhmittyneinä tulen ympärille isossa majassa asuvat henkilöt kertoilivat mielenkiintoisia juttuja, joivat ja lauloivat. Heidän soinnukkaat äänensä kajahtelivat ulos rauhaisaan kuutamoyöhön metsän tiheikköön asti, missä hevoset nukkuivat.

Elias otti osaa tähän hilpeään ajanviettoon nauttien siitä ylenmäärin, onnellisena kuin lapsi. Hänestä tuntui, kuin hän olisi siirtynyt uuteen maailmaan. Hän kertoi muistojaan ja kuunteli toisten kertomuksia melkein liikutettuna.

Hän oli tehnyt tuttavuutta herra kappalaisen kanssa, ja tämä uusi ystävä puhui hänelle hupaista kieltä kehoittaen häntä nauttimaan elämästä, unhottamaan, huvittelemaan.

— Palvele Jumalaa iloiten, — hän virkkoi. Tanssikaamme, laulakaamme, viheltäkäämme ja olkaamme iloisia. Jumala on lahjoittanut meille elämän, jotta siitä vähän nauttisimmekin. En silti neuvo syntiä tekemään! Pois se! Synti näet jättää meihin tunnonvaivan, tuskan, ystäväni — olethan sinä saanut sen kokea. Mutta huvitelkaamme kunniallisella tavalla, sitä tarkoitan. Nimeni on Jacu Maria Porcu eli pappismies Porcheddu, kun olen näin pikkuinen. No niin, Jacu Maria Porcu on huvitellut elämässään aika tavalla. Ja siinä hän on tehnyt oikein! Eräänä yönä palasin kotia puoliyön jälkeen. Sisareni väittää, että muka olin juovuksissa, mutta minä olen toista mieltä, veikkoseni. 'Mitä annat minulle illalliseksi, Anna?' — 'En yhtään mitään, sinä häpeämätön Jacu Maria Porcu, keskiyö on jo ohi, en anna sinulle mitään!' — 'Anna minulle illallista; papille täytyy antaa illallista'. 'No, voinhan antaa sinulle leipää ja juustoa, sinä häpeämätön Jacu Maria Porcu, keskiyö on jo ohi'. 'Pelkkää leipää ja juustoa papille, Jacu Maria Porculle?' — 'Niin juuri, leipää ja juustoa, ota tästä, jos huolit; jollet huoli, niin ole ottamatta'. 'Leipää ja juustoa pappismiehelle?' 'Se, se, se… tästä saatte', — näin sanoen pappi Porcheddu heitti kaiken koirille! Näin tulee menetellä, kuulehan, sinä kalpeakasvoinen nuorukainen! Vaikka olenkin pappi, niin on kai minun lupa hiukan huvitella. Huvitella, huomatkaa, mutta ei tehdä syntiä.

    Lempi leikkiä on,
    Lempi leikkiä on.
    Leikkiä vain:
    Heila vaihtuvi ain'!

— Tuo mies on hassu! — Elias ajatteli nauraen, mutta tämä kaikki oli hänestä hauskaa, ja pappi Porcheddun sanat painuivat hänen mieleensä puhaltaen häneen elämän tuulahduksen, ja hänenkin teki mieli laulaa, nauttia ja huvitella.

Melkein joka päivä Elias, pappi Porcheddu, priori ja jokunen muu Eliaksen tuttavista menivät varsinkin tyyninä iltapäivinä kauas metsään korkeiden puiden siimekseen. Heidän edessään kuvastuivat kauniit siintävät Lula vuoret selväpiirteisinä heleänsinistä taivaantaustaa vastaan. Kauempana hevoset juoksentelivat virmoina, tehden nopeita kierroksia vihreässä kanervikossa. Tämä kaikki näytti maalatulta taululta. Ja miehet istuivat siinä jutellen vakavasti, kertoen toisilleen elämänsä vaiheita, jotka toisilla olivat enemmän, toisilla vähemmän seikkailunomaisia, kirkon syntyyn liittyviä legendoja, tarinoita naisista ja esi-isien, muinais-sardinialaisten, urotöistä.

Tämäntästä keskeytti keskustelun kappalaisen rallatus tai vihellys, ja joskus tämä kirkon palvelija äkkiä kavahti ylös ottaen tanssiaskelia tai laulaen hullunkurisin ilmein jonkin vallattomista lauluistaan.

Juhlan aatonaattopäivänä he samoin istuivat suunnattoman suurien mastiksipuiden varjossa, ja Elias juuri lopetti kertomustaan siitä, miten kerran eräs hänen tovereistaan vankilassa oli antanut selkään vanginvartialle, joka halveksivasti oli hylännyt kutsun yhtyä juomaan eräiden vankien seurassa, kun kuului värähtelevä kimakka vihellys, joka osui korviin kuin kirkolla päin ammuttu nuoli.

— No hyvä, — pappi Porcheddu huomautti, — jos se on veljesi, niin näette kai toisenne tarpeeksi usein. Ei siitä tarvitse noin kiihoittua.

— Varmaankin isänikin on saapunut, ja ehkä Pietron morsiankin.
Täytyypä tästä lähteä, — Elias virkkoi todella kiihkoissaan.

— No voihan kyllä lähteä, — priori arveli. — Täytyy ottaa heidät kohteliaasti vastaan. Berte Portolu on Pyhän Fransiskuksen hyvä sukulainen. Ja Maddalena Scada on kaunis tyttö.

— Kaunis tyttö! — pappi Porcheddu huudahti. — Siinä tapauksessa on täysi syy lähteä.

Elias katsoi häneen paheksuen. Mutta Porcheddu uhmasi tuota katsetta, sitten hän nauroi ja rallatteli lempilauluaan:

    Lempi leikkiä on,
    Lempi leikkiä on.
    Leikkiä vain:
    Heila vaihtuvi ain.

He poikkesivat kirkolle johtavalle polulle, jota tuskin erotti puiden, pensasten ja tuoksuvan, vihreän ruohon lomasta. Vihellys toistui yhä lähempänä ja voimakkaampana. Elias ei ollut erehtynyt. Kaivon kohdalla häntä vastaan tulivat Pietro ja ukko Portolu, ja heidän välissään näkyi Maria Maddalenan säteilevä hahmo. Elias tunsi pistoksen sydämessään. Pappi Porcheddu maiskautti kieltään ja vaikeni, kun ei löytänyt sanoja ilmaistakseen ihailuaan. Ja hänhän aina kehui ymmärtävänsä tällaisia asioita. Maddalena ei ollut erityisen pitkä eikä varsinainen kaunotar, mutta erittäin miellyttävä ja solakka, ja hänen ihonsa oli soman punaruskea. Silmät loistivat tiheiden ripsien alla, ja suu oli aistillinen. Heleän punainen röijy oli auki jättäen näkyviin vitivalkoisen paidan, ja huivi, jossa koreilivat kämmekkä- ja ruusukuviot, somisti häntä suuresti. Vanhan Portolun ja Pietron karkeapiirteisten kasvojen välissä tuo nainen näytti ilmetyltä sulottarelta. Hänen hiukan hekumalliset, kirkkaat, vähän vinossa olevat silmänsä, joiden luomet olivat raskaat ja ripset pitkät, olivat läheltä katsoen suorastaan lumoavat.

— Terve tuloa, — Elias virkkoi puristaen tytön kättä. Tulittekin jo nyt, oikeastaan odotimme teitä tuleviksi vasta huomenna.

— Huomenna tai tänään, se on yhdentekevää, — Portolu mörähti. —
Terve teille kaikille, terve priorille ja pienelle punakalle papille.
Jumala häntä varjelkoon, kyllä sen näkee, että hän on pappi, vaikka hän
esiintyy housuissa.

— Housuissa tai housuitta, kaikki olemme ihmisiä, — tämä vastasi vähän loukkautuneena. Sitten hän kääntyi Maddalenan puoleen ja lasketteli hänelle kohteliaisuuksia.

— Pidä varasi, — Elias virkkoi hymyillen tytölle, — pappi Porcheddu on hirveän vaarallinen naisille.

— Kas vain! — Maddalena sanoi suloisesti hymyillen. — Mutta minä en pelkää ketään.

— Sinun ei tarvitsekaan pelätä ketään, tyttöseni, kyyhkyseni. Tässä olen minä, setä Portolu, ja jos se ei riitä, niin on tässä lisäksi leppa. — Ja hän veti tupesta ison puukkonsa, jota hän tavallisesti kantoi vyössään, ja heilutti sitä ilmassa.

— Tämä on Mahometti, — hän huusi, tämä on käyrä miekka. Allargaribus.

Pappi Porcheddu peräytyi pari askelta taaksepäin ja teki käsillään pelästystä teeskennellen torjuvan liikkeen.

— Niin, nähkääs, — Portolu jatkoi pistäen puukon takaisin vyöhönsä, — tämän tytön, tämän kyyhkyn, on minun huostaani uskonut toinen kyyhky, leski, 'Arrita Scada'. Sanoin hänelle: — 'Ole huoleti, kyyhkyäsi ei mikään vaara uhkaa minun käsissäni. Puolustan häntä omalta kultapojaltani, Pietrolta, ja kaikilta haukoilta ja haaskakotkilta'.

Ukko Portolu puhui tosissaan, ja tämäntästä hän loi tyttöön ujon, hellyyttä uhkuvan katseen.

— Jos asiat ovat sillä tolalla, on parasta olla varuillaan, — kappalainen huomautti, — ja lähtekäämme nyt ryyppäämään.

— Ryyppäämään, juuri niin, herra kappalainen. Ken ei ryyppää, ei ole mies, ei edes pappi.

Majassa odotti heitä Annedda muori kahvikannuineen, karahveineen ja makeiskoreineen. Maddalena ja hänen saattueensa työntyivät sisään cumbissiaan nauraen ja lörpötellen, ja seuraavassa tuokiossa äänten, huutojen ja naurun hälinä ja lasien kilinä täyttivät tuon ison suojan. Ukko Portolu kehuskeli pitäneensä Pyhälle Fransiskukselle lupaamaansa lammasta koko matkan hevosen selkään satulan taakse sidottuna.

— Se oli kaunein lampaani, — hän sanoi priorille. — Katsokaa vain, miten pitkä villa. Jaa-a, ukko Portolu ei ole kitsas.

— Valehtele muille, — priori vastasi, — etkö näe, että se on harmaakarvainen lammas, yhtä vanha kuin sinäkin?

— Itse voit olla harmaakarvainen, Antoni Casta. Jos vielä sätit minua, saat tuntea miltä leppani kärki maistuu.

Pappi Porcheddu kohotti lasinsa korkealle, taivutti päänsä taaksepäin ja loi ihailevia katseita Maddalenaan ja priorin sieviin tyttäriin. Ja hän lauloi:

    Purressani keinuelen.
    Sikaria tupruttelen.
    Lasiani kilistelen,
    Kieltoviinaa ryypiskelen.

Elias vain oli ääneti. Hän istui yhdellä niistä monista satuloista, joita oli siellä täällä isossa majassa, ja joi viiniään pienin kulauksin vuoroin nostaen ja taivuttaen päätään. Ja joka kerta kun hän kohotti katseensa, hän kohtasi Maddalenan nauravat silmät, joka istui häntä vastapäätä vallan lähellä, ja niiden lämmin silmäys tunkeutui hänen sielunsa syvyyteen. Hän aivan huumautui ja tunsi hermoissaan raukeutta, mutta samalla melkein ruumiillista mielihyvää joka kerta kun katsoi naiseen.

Äänet, naurunrähäkkä, Porcheddun rallatukset, naisten huudahdukset — kaikki kuului hänestä kaukaiselta. Hänestä tuntui, kuin hän olisi kuunnellut niitä jostakin etäältä, ottamatta osaa muiden iloisuuteen. Mutta äkkiä joku puhutteli häntä, ja Elias heräsi unelmoivasta tilastaan, hänen kasvonsa synkistyivät ja hän poistui äkkiä ulos.

— Menen katsomaan hevosia, anna minun mennä, — hän vastasi melkein äreästi.

— Hevosista on pidetty huolta. Miksi olet huonolla tuulella, Elias?
Etkö pidä siitä, että Maddalena tuli mukaan.

— Minusta näyttää, kuin olisit suutuksissasi hänelle, kuin et hänestä pitäisi. Miten onkaan sen asian laita?

— Olet hullu! Olette kaikki hulluja. Ja Maddalenakin, jonka älyä on niin paljon kiitetty, nauraa liian paljon.

Pietro ei loukkautunut. Muutoin hän ja muut perheen jäsenet kohtelivat Eliasta kuin lasta, melkein kuin sairasta. He pelkäsivät pahoittavansa häntä ja tekivät hänelle kaikessa mieliksi. Pietro siis nytkin huomatessaan, että Elias tahtoi olla rauhassa, palasi sisään morsiamensa luo.

— Ovatpa he hassuja, — Elias ajatteli harhaillessaan paikasta toiseen. Entä minä itse? Onhan tyttö veljeni morsian, olenhan mieletön, kun katselen häntä.

— Missähän se Elias on? — Annedda muori kyseli alinomaa katsellen levottomana ympärilleen. — Minne se siunattu poika onkaan mennyt? Mene etsimään häntä, Pietro.

Mutta Pietron koko huomio oli kiintynyt Maddalenaan — joka totta puhuen ei näyttänyt olevan suuresti rakastunut häneen, tai joka ei ainakaan näyttänyt sitä, ehkä noudattaakseen äidin kehoitusta käyttäytyä arvokkaasti. Ja Pietro vastasi: — Menen, menen, — mutta ei silti hievahtanut paikaltaan. —

— Missähän se Elias lienee? — Annedda muori toisti illallisen lähestyessä. — Portolu, menehän sinä ulos ja katso, missä poikasi on.

Berte Portolu hääri lieden ääressä, missä parastaikaa paistoi isoon puuvartaaseen kiinnitettyä karitsaa. Hän kehui, ettei kukaan osannut paistaa karitsaa tai porsasta paremmin kuin hän.

— No, voinhan tästä mennä, — hän vastasi vaimolleen, — mutta anna minun ensin paistaa valmiiksi tämä pieni elukka.

— Karitsa ei ole tarpeeksi paistunut, pikku eukkoseni. Ethän sinä tällaisista asioista tiedä hölyn pölyä. Vai rupeat antamaan Berte Portolulle neuvoja tässäkin? Voit muutoin antaa poikien huvitella, siinä he tekevät oikein.

Mutta Annedda oli itsepäinen, ja Berte oli juuri lähdössä ulos, kun Elias palasi sisälle. Hänen silmänsä säteilivät, hänen kasvonsa hehkuivat, hän näytti harvinaisen kauniilta. Kaikki katselivat häntä, Annedda muori huokaili ja ukko Berte alkoi nauraa mielissään siitä, että Elias oli hiukan päihtynyt.

Mutta Elias näki vain Maddalenan hiukan vinot ja hehkuvat silmät, ja hänen teki mieli itkeä kuin lapsi. — Hän on mieletön, tuo Maddalena. Miksi hän katselee minua noin? Miksi hän ei jätä minua rauhaan? Sanon sen Pietrolle, sanon sen kaikille. Jollei hän rakasta Pietroa, miksi hän siis pettää häntä? Hän on mieletön, mutta mieletön olen minäkin; en saa katsella häntä, minun täytyy raastaa sydän povestani. Nyt menen tuonne, missä Paolina, priorin tytär istuu, ja rupean hakkailemaan häntä. — Paolina, — hän virkkoi, lähestyttyään priorin liettä, — sinä olet kaikkein kaunein nainen Pyhän Fransiskuksen sukulaisista.

— Ja sinä kaunein poika, — tyttö vastasi nokkelasti hääriessään ison kattilan ääressä.

Elias istuutui hänen viereensä katsellen häntä omituisen hartaasti. Tyttö oli mielissään ja nauroi, mutta Eliaksesta tuntui kuin hänen sydämensä olisi menehtynyt.

Majan perällä istuen Maddalena piti heitä silmällä. Joskus hän laski alas isot luomensa ja pitkät silmäripsensä, näyttäen silloin surumieliseltä ja alistuvalta kuin madonna. Kun ilta-ateria oli valmis, Berte Portolu kutsui Eliasta.

— Minä jään tänne, — nuori mies huusi — Pyhän Fransiskuksen kaunein nainen on pyytänyt minua jäämään lietensä ääreen.

— Sinun on tultava tänne! — ukko Portolu äyhkäisi. Ei kukaan ole pyytänyt sinua vieraakseen, ja jos joku sen olisi tehnytkin, en suostuisi siihen… Jollet tule hyvällä, niin isäsi Berte Portolu noutaa sinut väkisin.

Elias nousi oitis ja totteli. Mutta hän ei välittänyt ruoasta eikä juomasta ja vastasi väkinäisesti, kun joku häntä puhutteli.

— Miksi olet huonolla tuulella? — Maddalena kysyi häneltä ystävällisesti ilta-aterian päättyessä. — Senkö tähden, että hoputimme sinua tulemaan pois priorin lieden äärestä? No mene sinne vain, ja palaa, milloin haluat. Pääasia on, että olet iloinen.

— Jos menenkin, — Elias vastasi epäkohteliaasti, — niin mitä se sinua liikuttaa?

— No eipä suinkaan! — tyttö virkkoi kuin jäykistyen. Sitten hän kääntyi Pietron puoleen, hymyili hänelle eikä enää kiinnittänyt huomiotaan kehenkään muuhun.

Elias kavahti pystyyn ja poistui. Mutta hän ei mennytkään priorin lieden ääreen vaan ulos, missä istuutui pihalle. Hän tunsi sekavaa, kuumeista ahdistusta, halua purra nyrkkejään, huutaa, heittäytyä maahan ja itkeä. Mutta huolimatta päihtymyksestään ja intohimostaan hän sentään säilytti tajuntansa ja ajatteli:

— Olen rakastunut tuohon tyttöön, miksi, Pyhä Fransiskus? Auta minua, auta sinä minua. Olen mieletön, mutta olen niin onneton.

Isosta majasta kuului leutoon ja hiljaiseen yöhön sekavan laulun, huudon ja naurun hälinää. Elias erotti isänsä äänen, pappi Porcheddun vihellykset, Maddalenan naurun, ja keskellä kaikkea tätä ilonpitoa hän tunsi itsensä surulliseksi, epätoivoiseksi kuin lapsi, joka on hylätty viidakon kolkkoon yksinäisyyteen.

III

Vähitellen hälinä häipyi, ja kaikki vaipui hiljaisuuteen tuon nukkuvan "heimon" ympärillä. Elias palasi sisälle ja laskeutui levolle Pietron viereen samalle ruohokasalle, josta levisi kirpeä tuoksu. Koko iso maja oli täynnä tuollaisia ruohovuoteita. Jossakin liedessä tuli vielä kyti levittäen värähtelevää punervaa valoa tähän laajapiirteiseen kuvaan. Siitä pisti esiin muutama pitkä parta, villapuku, naisen kasvot, satula, lieden ääreen kyyristynyt koira, seinälle ripustettu pyssy. Elias ei saanut unta. Hänestä tuntui kuin hän olisi vetänyt sisäänsä Maddalenan hengitystä; tyttö nukkui vallan lähellä Annedda muorin ja Portolun välissä, ja hän tunsi, miten epätoivoisesti hän halusi tuota naista. Mutta hän päätti voittaa halunsa.

— Älä pelkää, veliseni, — hän ajatteli kääntyen Pietroon päin. — Vaikka morsiamesi heittäytyisi syliini, työntäisin hänet luotani. En tahdo omistaa häntä, onhan hän sinun. Jos hän olisi jonkun toisen oma, riistäisin hänet, vaikka täytyisi palata sinne. Mutta hän on sinun, nuku siis rauhassa, veljeni. Minäkin ennen pitkää otan vaimon, kosin Paolinaa, priorin tytärtä.

— Joutavia, — näin hän sitten ajatteli, — olen houkka. Mitä hyödyttää ottaa vaimo, ajatella naisia? Voihan elää ilman naisiakin. Elinhän kokonaista kolme vuotta edes näkemättä heitä. Ehkä juuri sen tähden heti kotia palattuani rakastun ensimmäiseen näkemääni. Olen hullu. Parasta olla rahtuakaan välittämättä naisista, jotka vievät mieheltä järjen. Parasta nukkua…

Mutta hän kääntyi kyljeltä toiselle, saamatta unta. Näin kului koko yö, ja hän oli silti ensimmäisiä heräämään aamulla. Pienestä ikkunasta, joka avautui hopeanhohteisille etäisyyksille päin, tunki sisälle auringonnousun ajan kasteenraikas ilma. Annedda ja Maddalena keittivät jo kahvia vielä hyvin unisina. Elias nousi kalpeana kuin ruumis, hiukset pörröisinä ja kurkku tukossa.

— Hyvää huomenta, — Maddalena virkkoi hänelle hymyillen. —
Katsokaahan, täti Annedda, poikanne kasvot ovat kelmeät kuin vaha.
Antakaa hänelle joutuin kahvia.

— Luulen, että olen vilustunut, — Elias vastasi ääni käheänä, karaisten kurkkuansa. — Antakaa minulle jotakin juotavaa. Missä on vesikiulu?

Hän etsi sitä ja joi sen löydettyään vahvasti vettä. Maddalena katseli häntä ja nauroi.

— Miksi naurat? — Elias kysyi laskien kiulun maahan. — Senkö tähden, että heti noustuani juon? Se tietää, että olin humalassa eilisiltana. No niin, onhan viini miesten juomaa.

— Sinä et ole mikään mies, — tokaisi siihen ukko Portolu, joka jo oli ehtinyt ottaa viinanaukun, — sinä olet tuoreesta juustosta tehty nukke. Naikkosen tarvitsee vain puhaltaa sinuun, niin mäiskis, makaat maassa kuolleena, muodottomana kimpaleena.

— Olkoon vaikka niinkin, — Elias virkkoi suuttuneena; — riittäköön vain naikkosen henkäys kaatamaan minut kuolleena maahan, mutta jättäkää minut rauhaan.

— Hyi, kuinka huonolla tuulella sinä olet! — Maddalena huudahti. —
Se johtuu kai siitä, että minä olen täällä.

— Tämä kyyhky! — ukko Portolu huudahti levittäen käsivarsiaan, — tämä kyyhky, joka levittää iloa, minne vain tulee. Ja minun oma poikani, tämä kissansilmäinen nukke, sanoo huonoa tuultaan tytön syyksi. Mene, mene matkoihisi, sinä kirottu nulikka. Jos olet huonolla tuulella, niin mene ja hirtä itsesi. Mutta se vain on varmaa, että Berte Portolulle et koskaan tuo toista tällaista ruusua, joka täyttää talon ilolla.

Elias tunsi piston sydämessään näitä sanoja kuullessaan. Sillä äkkiä hänen mieleensä johtui, että Maddalena tuli Pietron vaimona asumaan heidän kotiinsa ja että häihin oli enää muutama viikko. Se oli kidutus, johon hän ei voisi alistua.

— Juo kahvia, poikani, — Annedda kehoitti. — Ota tuo korppu, ole iloinen, vietämmehän juhlaa, ja Pyhä Fransiskus loukkautuu, jos pahoitamme häntä.

— Olenhan iloinen, äiti rakas, olen iloinen kuin lintu. Hoi! — hän sitten huusi, kääntyen priorin lieteen päin, — hyvää huomenta, kukoistava Paolina.

Tämän jälkeen ei tapahtunut mitään mainittavaa sinä eikä seuraavana päivänä Portolun perheen lieden ympärillä. Juhlan aattona saapui paljon väkeä Nuorosta ja sen lähistöstä. Varsinkin Lulasta tuli jyrkkää polkua pitkin, joka laskeutui vuoren rinnettä heleiden kinsteripensaiden lomitse, pitkiä jonoja hiukan hullunkurisesi pukeutuneita naisia, joiden pää näytti luonnottoman soikeaksi venyneeltä ripsulaitaisen huivin peittämässä myssyssä. Heillä oli yllään kotona kudotut paksut ja lyhyet villahameet ja kädessä pitkät omituisilla hopeaheloilla koristetut rukousnauhat.

Tulijain joukossa oli useita Portolun perheen tuttavia, ja Eliasta ja Pietroa raahasivat koko päivän sinne tänne Nuorosta juhlaan saapuneet nuorukaiset. Kaikki he joivat itsensä tolkuttomaan humalaan, lauloivat, tanssivat, ulvoivat. Elias oli toisinaan kuin hullu ja nauroi niin, että hulmahti punasinerväksi kasvoiltaan ja päästeli omituisia ilohuutoja, pitkiä uoih-kurkkuääniä, jotka muistuttivat hurjan soturin sotahuutoa.

Maddalena, joka avusti Anneddaa aterioiden valmistamisessa ja vieraiden kestitsemisessä viinillä ja kahvilla, loi salaa katseen Eliakseen ja sanoi puoliääneen Anneddalle;

— Poikanne on hyvin iloinen, täti Anne, katsokaa kuinka hänen kasvonsa punoittavat, ja kuulkaa, kuinka hän nauraa!

Annedda muori katsahti Eliakseen, huokaili ja tunsi kuin okaan sydämessään. Ja heti kun hän sai joutilasta aikaa, hän meni kirkkoon rukoilemaan:

— Oi, Pyhä Fransiskus, kaunis, kaunis Pyhimykseni, ota tämä oas sydämestäni! Poikani Elias on jälleen eksynyt pahoille teille, hän juo ja rentustelee, hän ei enää ole samanlainen kuin kotia palatessaan. Hän tuntui palatessaan niin hyvältä ja antoi niin monta kaunista lupausta. Ole meille armollinen, Pyhä Fransiskus, pikku rakas Fransiskukseni, auta häntä taas oikealle tielle, käännytä hänet, tempaa hänet irti paheesta, huonoista tovereista ja maailman asioista. Pyhä Fransiskus, pikku veliseni, osoita minulle tämä armo!

Iso, ankara, melkein julma pyhimys kuunteli ylhäältä alttariltaan, joka oli koristettu räikeän kirjavilla kukilla. Ja hän näytti kuulevan Anneddan rukouksen, sillä samana iltana Elias illallispöydässä ilmaisi saamansa tuuman. Puhuttiin pappi Porcheddusta. Toiset häntä moittivat, toiset taas pilkkasivat häntä.

Elias, joka oli päissään, vaikka ei pahasti, rupesi puolustamaan tuttavaansa ja sanoi: — Haukkukaa te vain, senkin syyhyiset koirat, ja puhukaa hänestä pahaa. Hän välittää viisi teistä, hänen on parempi olla kuin paavin. Ja minäkin aion ruveta papiksi.

— Miksi nauratte, te nälistyneet kerjäläiset, te syyhyiset koirat, te elukat, sillä ette ole sen parempia? Aion totisesti papiksi. Ei siihen vaadita mahdottomia. Osaanhan lukea latinaa. Ja toivon saavani tuoda teille kaikille viimeisen voitelun ja haudata teidät, kun kuolette nälkään.

— Sinutkin, — Elias huusi raivokkaasti. Miksikä ei sinua? Senkö tähden, että olet nainen? Minä en tässä suhteessa tee eroa miesten ja naisten välillä, naisia ylenkatson enemmänkin kuin miehiä.

— Tämä kaikki ei kuulu asiaan, sanoi ukko Portolu, joka tarkkaavasti oli kuunnellut Eliaksen sanoja. Palatkaamme itse asiaan. Sinä siis aiot papiksi?

— Siltä tuntuu! — Elias huudahti kaataen lasiinsa viiniä. Kaatakaa laseihin, juokaamme.

— Hissuksiin! — Portolu huomautti keskellä yleistä hilpeyttä.
Puhukaamme järkevästi ennenkuin juomme.

— Se, joka ei juo, ei ole mies, isä rakas, — Pietro sanoi toistaen lauseen, jonka moneen kertaan oli kuullut isänsä suusta. Tämä suuttui toden teolla ja kirkaisi:

— Eläimetkin ajattelevat järkevästi, sinä kirottu nulikka. Kunnioita isääsi ja ole iloinen näiden ystävien ja tämän kyyhkyn läsnäolosta, muuten annan sinulle yhtä monta korvapuustia kuin sinulla on hiuksia päässä.

— No, no, ukko Portolu. Tämä on jo liikaa. Puhua moista sulhasmiehelle! — Maddalenani, olen mennyttä miestä, jollet sinä auta minua, — Pietro huudahti nauraen.

— Kyyhkyni, auta häntä! — ukko Portolu sanoi ivallisesti. Sitten hän taas kääntyi Eliakseen päin ja kysyi, oliko tämä puhunut tosissaan. Mutta Elias joi, nauroi, huusi ja antoi hullunkurisia vastauksia, eikä kukaan keskellä pöytävieraiden meluavaa hilpeyttä enää ajatellut hänen kummallista tuumaansa.

Seurassa oli sentään yksi, joka mielenliikutuksesta väristen oli kuullut Eliaksen aikeen: Annedda muori. Hän vaikeni, osaksi noudattaakseen sopivaa käytöstä, osaksi siksi, ettei huonokuuloisena oikein erottanut kaikkea, mitä puhuttiin; mutta silti hän katseli ympärilleen tarkkaavin katsein. Maddalena kuiskasi tämän tästä hänen korvaansa, toistaen yhtä ja toista. Annedda nyökäytti päätään ja hymyili. Oi, jospa Elias olisi puhunut tosissaan! Se olisi todella ollut suuri ihme. Mutta saattoihan Pyhä Fransiskus tehdä sen ihmeen ja paljon muitakin. Elias oli vielä nuori, hän voi hyvin opiskella ja menestyä opinnoissaan. Ja tämä tie, Herran tie, oli se, jota hänen tuli astua, sillä jos hän pysyisi maailmassa, hän joutuisi perikatoon. Annedda ajatteli niin, hän kun tunsi poikansa.

Hän käytti hyväkseen vapaata hetkeä mennäkseen kirkkoon kiittämään pyhimystä hänen Eliakselle lähettämästään ajatuksesta. Oli jo yö. Alttarin edessä riippuvat lamput heiluivat hiljaa levittäen värähteleviä valojuovia autioon kirkkoon. Iso synkkä pyhimyksenkuva näytti nukkuvan koreiden kukkiensa keskellä. Annedda polvistui ja istuutui sitten kirkon perälle rukoilemaan. Hänen ajatuksensa kohdistuivat lakkaamatta Eliakseen. Hän kuvitteli jo näkevänsä poikansa pappina ja näki hengessään, miten tälle nuorelle papille tuotiin lahjoja, vehnää, pieniä viinillä täytettyjä maljakkoja, joiden tulpaksi oli pistetty kukkasia, leivoksia ja hunajamakeisia.

Siinä haaveillessaan ja rukoillessaan hän näki Maddalenan tulevan kirkkoon. Nuori nainen, joka tuli etsimään täti Anneddaa, meni hänen luokseen ja istuutui hänen viereensä.

— Täällähän olette, — hän virkkoi. Haimme teitä, mutta minä ajattelin heti, että olitte täällä.

He vaikenivat. Pihalta kuului sekavaa äänten sorinaa, surunvoittoista laulua, joka värähteli yössä. Sulava tenoriääni kaikui etäällä. Sitä säesti tuollainen Nuorolle ominainen alakuloinen rytmillinen kuoro. Ja tämä sointuisa laulu, joka tuntui tulkitsevan yksinäisen seudun ja yön juhlallista surumielisyyttä, kohosi joukon hälinästä täyttäen ilman oudoilla unelmilla.

Maddalena kuunteli syvän alakuloisuuden valtaamana. Välistä hän luuli tuntevansa tuon tenoriäänen. Oliko se Pietro, vai oliko se Elias? Hän ei tiennyt sitä oikein, mutta tuo yössä värähtelevä ääni ja tuo kuoro loivat häneen melkein hekumallisen sairaalloisen surumielisyyden. Ja Annedda oli yhä kiintynyt haaveisiinsa ja rukoukseensa huomaamatta, että Maddalena vapisi hänen vieressään kuin pieni rakastava kyyhky.

Mutta äkkiä molempien naisten ajatukset keskeytyivät. Joku mies tuli kirkkoon ja lähestyi epävarmoin askelin alttaria. Olihan tulija se mies, joka kokonaan täytti molempien naisten sielun: Elias. Tämä polvistui alttarin astuimelle, lakki sysättynä oikealle olkapäälle, ja alkoi lyöden kädellä rintaansa ja päähänsä kumeasti vaikeroida. Lampun häilähtelevä punainen liekki valaisi häntä ylhäältä luoden kirkkaan hohteen hänen hiuksilleen. Mutta hän ei tiennyt, että häntä pidettiin silmällä, vaan jatkoi hartautensa ahdistuksessa rintansa ja otsansa takomista.

Molemmat naiset katselivat henkeänsä pidättäen, ja Annedda tunsi itsensä melkein iloiseksi poikansa surusta.

— Hän katuu päihtymystään, — hän ajatteli, — ehkä poikani tekee hyviä päätöksiä. Ollos siunattu Pyhä Fransiskus, pikku San Fransiskukseni!

— Hän katuu moitittavaa käytöstään; hän on hyvin jumalinen, tuo poikani.

— Joskus hän on raju, mutta hän on nuori mies, joka kuuntelee omantuntonsa ääntä.

— Niin, varmasti, hänellä on herkkä omatunto. Hän saattaa joutua kiusaukseen, sillä tiedäthän, että pahahenki aina vaanii meitä. Mutta Elias kykenee sitä vastustamaan ja kuolisi mieluummin kuin tekisi kuolemansynnin. Joskus kiusaus saa hänet valtaansa pienissä seikoissa, niinkuin tänään. Näithän, kuinka hän joi itsensä humalaan ja puhui rumasti. Mutta jäljestäpäin hän katkerasti katuu.

Niinkö! — Maddalena virkkoi kolmannen kerran. Mutta tietämättä miksi hän tunsi silmissään kuumia kyyneliä.

He kulkivat pihan poikki ja tulivat majaan, missä vanha Portolu, Pietro ja heidän tuttavansa istuivat lattialla lieden ääressä laulaen ja lyöden korttia. Maddalena istuutui varjoon ikkunan ääreen tavallista vakavampana. Pietro meni hänen luokseen ja katseli häntä tarkoin.

— Olet totinen, Maddalena. Miksi? Oletko nähnyt Eliaksen? Sanoiko hän sinulle jotakin?

— Hän on pahalla tuulella. Anna hänen vain puhua. Siihen ei tarvitse kiinnittää huomiota. Sillä tavoin hän kohtelee kaikkia.

— Se on minulle yhdentekevää, — Maddalena huudahti kiihkeästi. — Hän ei muuten ole sanonut minulle mitään epäkohteliasta.

— Olethan sinä sitäpaitsi niin älykäs. Eikö niin, sinä olet älykäs? —
Pietro sanoi hyväilevästi, kietoen käsivartensa hänen vyötäisilleen.

— Pietro, poikani, jätä kyyhky rauhaan. Tule heti tänne. Vai pitääkö minun näyttää sinulle keppiä, jotta tottelisit?

— Kas, kas, vanha kettu näyttää saavan poikansa tottelemaan, — joku huomautti.

Maddalena kääntyi kokonaan ikkunaan päin ja katsoi ulos, ajatukset loitolla melusta, joka vallitsi hänen takanaan, kauniit silmät surumielisen haaveellisina. Yö oli lauha, usvainen. Kuu vaelsi etelää kohti hopeanhohteisiin huuruihin verhoutuneena. Viidakon tummat pensaat pistivät esiin sinisestä taustasta ja levittivät tavallista voimakkaampia tuoksuja. Maddalena ajatteli Eliasta. Ja toistamiseen, ikäänkuin tämä ajatus olisi vetänyt hänet saapuville, Elias ilmestyi hänen eteensä. Hän kulki ikkunan ohi ja poistui kuun valaisemiin usviin. Minne hän meni? Maddalena tunsi kyynelten tulvahtavan silmiinsä, väristys puistatti hänen koko olemustaan ja aivan kuin kuristi kokoon hänen kaulansa.

Hän olisi tahtonut heittäytyä ulos ikkunasta, rientää Eliaksen jälkeen ja kietoa hänet tukahduttavaan intohimoiseen syleilyynsä. Mutta Elias katosi näkyvistä, ja Maddalena nieli salaa kyynelensä.

— Nuku rauhassa, Pietro veljeni. Hän on sinun, ja vaikka hän heittäytyisi syliini, työntäisin hänet luotani.

Kun viinin höyryt olivat haihtuneet, Elias tunsi itsensä vahvaksi, ja sen ahdistuksen hälvettyä, joka oli laahannut hänet pyhimyksen jalkojen juureen, hän oli melkein iloinen. Kaikki epätoivoiset tuumat, jotka sinä päivänä olivat temmeltäneet hänen aivoissaan ja joita väkijuomat ja Maddalenan katseet olivat kiihdyttäneet — sekä ajatus ruveta papiksi että priorin tyttären kosiminen — kaikki oli haihtunut humalan mukana. Nyt hän oli levollinen, jopa hiukan häpesi sitä, mitä oli ajatellut ja puhunut tuona synkkänä päivänä.

Hän lähti katsomaan hevosia, jotka rauhallisesti kävivät laitumella kuutamossa. Hän juotti ne ja palasi kirkolle.

— Huomenna lähdemme kotia, — hän ajatteli. Ylihuomenna ollaan laidunmailla. Jään useaksi kuukaudeksi maalle isäni ja tuon kiltin Mattian kanssa, tuttujen paimenten seuraan. Mikä ihana elämä! Kun olen siellä yksin, kaikki nämä päivät, kaikki nämä mielettömät haaveet tuntuvat unelta. Ovathan juhlat hauskoja ja pyhimykset hyviä, mutta viini, ihmiset ja huvittelu kuumentavat veren, ja jos ei ole oikein järkevä, voi tehdä suuria tyhmyyksiä ja joutua kiusaukseen. No niin, nyt menen nukkumaan, sillä enhän viime yönä ummistanut silmääni. Sitten huomenna lähdetään täältä, ja ylihuomenna olen kaukana kotoa. Kas, Elias Portolu, pelkäsitkö itseäsi? Mutta mitä näen tuossa? Miehen nukkumassa pensaan juurella. Ei, ei se ole mies. Mikä se sitten on? Mies se sittenkin on… kas vain, pappi Porcheddu!…

— Hoi, hoi, pappi Porcheddu! Mitä tämä merkitsee? Miksi olette tässä? Ettekö tiedä, että yöilma voi olla teille vahingollista, ja että ruohikossa on kyykäärmeitä ja hyönteisiä?

Useiden voimakkaiden nykäysten jälkeen Porcheddu heräsi vallan pelästyneenä tuntematta ensin Eliasta. Mutta avattuaan silmänsä selälleen hän lopulta tunsi tämän ja nousi.

— Nähkääs, läksin kävelylle illallisen jälkeen, mutta taisinpa vähän nukahtaa tähän.

— Siltä näyttää. Ellen sattumalta olisi huomannut teitä, olisitte jäänyt tähän Herra tiesi kuinka pitkäksi aikaa, ja varmaankin olisimme kovasti säikähtäneet, kun emme olisi nähneet teidän palaavan.

— Älä luule, että olin ryypännyt liikaa, ystäväni, niin ei ole laita. Läksin ulos nähdessäni kauniin kuutamon ja istahdin tähän. Et ehkä tiedä, että minussa on ollut runoilijan vikaa?

— Istukaamme hetkeksi tähän. Mikä ihana yö. Niin, olin todella runoilija, ja painatin erään sepittämäni runon. Mutta kun se oli lemmenruno, niin mitäs tekee hänen kunnianarvoisuutensa, piispa? Hän lähettää minulle sanan, että minun oli lopettaminen sellaiset hommat, etteivät ne sovellu papille.

— Niin juuri, hassuna, mutta olen hassu, joka ei tee pahaa kenellekään, ei itselleenkään. Olen aina osannut elää, olen ollut iloinen, mutta silti järkevä. Niinpä tuonnoin lopetin runoilemisen, mutta silti minuun on jäänyt tapa joskus haaveilla. Katso, kuinka yö on kaunis. Tämä on niitä öitä, jotka saavat ajattelemaan, punnitsemaan omaa elämää ja katumaan pahoja tekoja, tekemään hyviä päätöksiä tulevaisuuden varalle. Sinä olet ymmärtäväinen nuori mies, Elias Portolu, et ole tavallinen paimentomppeli, olet käynyt koulua ja kärsinyt ja kykenet käsittämään tällaisia asioita.

— Se on totta, — Elias virkkoi äänessä syvä kaiku. Pappi Porcheddu katseli kuuta. Eliaskin kohotti katseensa. Hän tunsi mielensä omituisen heltyneeksi.

— No niin, poikaseni, — toinen jatkoi, — sinä ymmärrät kaikki nämä asiat. Olen huomannut, että olet älykäs, etkä sinä katsele kuuta niinkuin muut paimenet, tietääksesi yön hetkiä, vaan juhlallisin, ylevin tuntein.

— Ehkä sinäkin olet jossakin määrin runoilija ja osaisit kenties sepittää lemmenlauluja…

Tämä vaikeni hetken mietteissään ja totisena. Sitten hän mutisi murrepukuista runonpätkää toukokuun ylistykseksi:

    Tullos armas toukokuu,
    Aurinko ja lemmentaika,
    Kukkarikas kevätaika,
    Tullos armas toukokuu!

Elias katseli herkeämättä kuuta ja ajatteli, kykenisikö hän sepittämään ylistysrunoa… Maddalenasta. Ja hän unohti hyvät aikeensa… pahahenki kouristi häntä taas.

Mutta papin ääni kaikui hiukan juhlallisena ja väristen, nöyränä keskellä tuota utuista, yksinäistä ja hiljaista kuutamoyötä.

— Sinä katselet kuuta, Elias Portolu, ja mietit runon sepittämistä…
Olen sen arvannut. Sinä olet rakastunut.

— Herra pastori! — Elias virkkoi säikähtyneenä painaen päänsä kumaraan.

Hän vaistosi silmänräpäyksessä, että tuo hänen vieressään istuva mies tunsi hänen surullisen salaisuutensa, ja hän punastui häpeästä ja vihasta. Hänen teki mieli karata papin kimppuun ja kuristaa hänet kuoliaaksi.

— Sinä olet rakastunut Maddalenaan. No, älä punastu, älä suutu, poikaseni. Minä olen arvannut sen, mutta älä pelästy, älä luule, että kaikki älyävät asioita niin kuin pappi Porcheddu. Eihän se ole mikään häpeä. Hän on nainen ja sinä olet mies, ja miehenä olet inhimillisille intohimoille altis — viettelyksille, äitisi Annedda kai sanoisi. Ei tämä ole häpeä, poikani, se on häpeä, ettei voi voittaa itseään. Mutta sinä kyllä voitat itsesi. Maddalena…

— Maddalena on sinusta jotakin pyhää. Katsellessasi häntä on kuin katselisit pyhimystä. Ymmärrät kaiketi…?

— Hyvä, sinä siis ymmärrät. Sanoinhan, että olet älykäs. Tiedätkö, miksi Jumala on luonut päivän ja yön? Päivän hän on luonut, jotta perkeleellä olisi tilaisuus ahdistella meitä; yön, jotta voisimme koota voimamme ja voittaa viettelykset. Yöt sellaiset kuin tämä ovat juuri sitä varten, sillä tällaisina tyyninä ja hiljaisina öinä meidän pitää erityisesti ajatella, että elämämme on lyhyt, että kuolema tulee, kun sitä kaikkein vähimmin ajattelemme, ja että koko elämästämme emme vie Herran eteen muuta kuin hyvät tekomme, täytetyn velvollisuuden, voitetut kiusaukset.

— Entä runo? — Elias kysyi ohut hymy huulillaan. Ja hän oli iloinen, että sai papin kiinni hänen sanojensa ristiriitaisuudesta, mutta silti hänen äänensä ilmaisi mielenliikutusta.

— Kaunis runo on omantunnon ääni, kun se sanoo meille, että olemme täyttäneet velvollisuutemme. Mitä siitä arvelet, Elias Portolu?

— Hyvä. Voimme siis lähteä. Ilma alkaakin käydä kosteaksi, ja sanoithan, että ruohikossa on kyykäärmeitä. Kas noin, ojenna minulle kätesi ja auta minua nousemaan… En ole kaksikymmenvuotias enkä voi keikkua kuin sinä. Hyvä, kiitos. Anna minun nojata sinuun. — Mitä sanotkaan pappi Porcheddusta? — hän sitten virkkoi tarttuen Eliaksen käsivarteen. — Hän on kai hassu, valvoo myöhään yöhön, ryyppää, rallattelee, viskaa leivän koirille, mutta hän ei ole häijy. Omatunto, kas siinä pääasia, Elias Portolu, muista omaatuntoasi. Hyi, mitä näen tuossa? Jotakin mustaa, katsotaan, onko se kyykäärme.

— Kun näkevät meidän palaavan näin, luulevat minun olevan juovuksissa. Mutta vähät siitä, kun en kuitenkaan ole päissäni. Vai luuletko sinä, että olen humalassa?

— Pidän teidän perheestänne,— kappalainen jatkoi, mutta heti hän katui näitä sanojaan, vaihtaen taitavasti puheenaihetta. Ja koko sen ajan, jonka hän oli Eliaksen seurassa, hän varoi koskemasta tähän arkaluontoiseen aiheeseen.

Maddalenan nimeä ei enää mainittu. Mutta siitä alkaen Elias tunsi itsensä muuttuneeksi, vahvaksi, levolliseksi ja kylmäksi, ja hän päätti järkähtämättä taistella itseänsä vastaan. Seuraavan päivän aamuna lähdettiin liikkeelle. Entinen priori oli luovuttanut lipun, pyhimyskuvan ja avaimet uudelle priorille, joka oli edellisenä päivänä valittu arvalla. Prioritar oli jakanut tähteeksi jääneet ruoat ja viimeisen padallisen kylmänä juotavaa filindese-keittoa. ison majan perheiden kesken. Aamun koittaessa alkoivat lähtövalmistukset. Tavarat sälyytettiin rattaille, hevoset satuloitiin, säkit täytettiin. Aamujumalanpalveluksen loputtua lähdettiin liikkeelle, ja uusi priori sulki portin. Majat, kirkko, ympäröivä metsä vaipui jälleen autioon yksinäisyyteensä siintävät vuoret taustanaan.

Hyvästi! Sarvipöllö kaiuttaa taas venytettyä, rytmillistä ja värähtelevää huutoaan keskellä viidakon ääretöntä hiljaisuutta. Mastiksien tuoksun täyttäminä öinä, pitkinä auringonpaisteisina päivinä tämä lintu on yksinäisyyden kuningas, se on yksinvaltias, ja sen surullinen huuto kuulostaa maiseman unelmoivalta ääneltä. Hyvästi! Hevoset ravaavat, laukkaavat, laskeutuvat ja nousevat vuoren vihreillä rinteillä. Pyhän Fransiskuksen sukulaisten itsetietoinen kelpo heimo ja hänen uskolliset palvojansa palaavat pieneen kaupunkiinsa, tuonne Orthobenen viileiden harjanteiden taakse, palaavat työhönsä, karjatarhoihinsa, viljelysmailleen, ankaraan elämäänsä. Juhla on lopussa.

Ukko Portolu nosti vaimonsa Anneddan istumaan satulan taakse, ja samoin Pietro morsiamensa. Elias ratsasti tällä kertaa yksin karavaanin alkupäässä. Tämäntästä hän karautti eteenpäin ohjakset höllinä, sieraimet värähdellen ja silmät kuumeisesti hehkuen tuoksuvassa tuulessa, joka huojutti kukkivia pensaita ja rajusti hyväili hänen poskiaan. Sisimmässään hän oli vakava. Hän ei laulanut, ei huutanut, niinkuin muut, ei luonut ainoatakaan katsetta Paolinaan, entisen priorin tyttäreen, jonka läheisyyteen hän usein joutui. Paolina taas ei malttanut olla joskus luomatta häneen hellää, mutta arkaa katsetta. Mutta Elias ajatteli:

— Mitä hyödyttää pettää toista, varsinkaan viatonta tyttöä? En todellakaan saa pettää ketään, en itseänikään.

Hän muisti Porcheddun sanat ja edellisenä yönä tekemänsä hyvät päätökset. Hän ei siis kiinnittänyt huomiota Paolinaan, kartteli Maddalenaa ja koetti vaistomaisesti paeta omaa itseään, huumaten itseään rajulla vauhdillaan ja nopsan hevosensa juoksulla. Tamman selässä, jonka jäljessä juoksi varsa, ratsastivat Portolu ja hänen vaimonsa Annedda. Pietrolla ja Maddalenalla oli hyvin kesy, laihahko ja heikonlainen hevonen. He ratsastivat sentähden loppupäässä, ja ukko Portolu piti lakkaamatta heitä silmällä. Puolenpäivän aikaan saavuttiin Isalleen. Vanhan tavan mukaan laskeuduttiin siellä hevosen selästä aterioimaan puuryhmän varjoon kallioille, joita peitti kukkia kasvava sammal ja joiden lomitse virtasi joki.

He olivat kädenkäänteessä leiriytyneet. Viritettiin tulia, käänneltiin paistinvartaita, katettiin pöytiä. Keskipäivä oli ihana. Korkeat oleanderipensaat reunustivat virran partaita seisten liikkumattomina tyynessä helteessä. Laakson pohjukassa viljavainiot välkehtivät päivänpaisteessa. Pieni lasikupukan peittämä Pyhän Fransiskuksen kuva asetettiin maahan levitetylle isolle huiville. Ja aterian päätyttyä miehet ja naiset tunkeilivat sen ympärillä polvistuen, suudellen sitä ja antaen sille jonkin lahjan. Pietro tuli niinikään siihen Maddalenan kanssa, ja antoi suuriarvoisen lahjan, vähemminkin uskonnollisesta hartaudesta kuin halusta näyttää anteliaisuuttaan Maddalenalle. Sitten tuli Annedda ja senjälkeen Elias, joka viipyi paikalla muutaman hetken luoden pieneen pyhimyskuvaan rukoilevan katseensa. Hän tunsi jälleen rohkeutensa pettävän; kuumuus, puolipäivän uuvuttava helle, viini, Maddalenan läsnäolo vaivasivat häntä suuresti. Mutta pyhimys kuuli hänen rukouksensa ja antoi hänelle rohkeutta poistua ja laskeutua pitkäkseen virran reunalle oleanderien varjoon — yksin, yksin ja vahvana viettelyksiä vastustamaan.

Levähdyspaikalla naiset rupattelivat juoden kahvia ja järjestäen tavaroita matkakuntoon. Miehet lauloivat tai ampuivat pilkkaan. Elias kuuli laukausten pamahtelevan ja kaiun kiirivän pitkin laaksoa, toistuvan etäisyydessä ja taas lähempänä. Hän kuuli kaukaista hillittyä hälyä, jonkin linnun huiluääniä, virtaavan veden solinan. Ja hänen aistinsa rauhoittuivat tuudittaen hänet uneen. Hän näki unta, että Maddalena astui veden ääreen peseytymään. Huomatessaan Eliaksen hän ei joutunut hämilleen, vaan lähestyi ja kumartui hänen ylitseen. Se oli jo liikaa, liikaa! Nuo silmät lumosivat hänet hehkullaan, vastustamattomalla tenhollaan. Elias muisti lupauksensa:

— Pietro veljeni, vaikka hän heittäytyisi syliini, työntäisin hänet luotani… Mutta hän tunsi ahdistusta, huumausta, joka tukahdutti ja häikäisi häntä. Hän olisi tahtonut paeta, mutta ei voinut liikahtaa paikaltaan, ja nainen oli häntä lähellä, silmät puoleksi raskaiden luomien peitossa, ja hänen huulensa ja hampaansa riistivät Eliakselta kaiken maltin.

— Maddalena, rakkaani… — hän mutisi, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän jo katui ja alkoi vaikeroida intohimon ja surun vallassa:

Hän heräsi vapisten. Hän oli yksin, vesi solisi ja linnut visertelivät. Mutta ei enää kuulunut laukauksia eikä ääniä. Hän nousi. Kuinka kauan hän lie nukkunut? Kaikki olivat jatkaneet matkaansa, mutta Eliaksen hevosta oli vartioimassa kaksi paimenta, joille karavaani oli korvaukseksi saamastaan maidosta ja juustosta antanut ateriasta tähteeksi jääneet ruoat. Elias kiitti heitä ja seuraavassa tuokiossa hänen hevosensa kiiti eteenpäin; tämä nopea vauhti ja ajatus, että hän pian saavuttaisi matkakumppaninsa, haihduttivat sitä hehkuvaa ja raskasta vaikutusta, jonka uni oli häneen jättänyt. Ratsastettuaan tunnin verran hän näki isänsä ja äitinsä sekä Pietron ja Maddalenan pysähtyneinä ratsuineen mäen laelle. Odottivatko he häntä? Toiset olivat kaukana.

— Vieköön sinut turkanen, — ukko Portolu huusi — missä sinä kuhnustelet? Anna hevosesi veljellesi, sillä hänen ratsunsa on uupunut.

— En totisesti anna — Elias vastasi äkeissään. — Jätitte minut tuonne kuin aasin.

— No hyvä, ota sinä hetkeksi hevosesi selkään Maddalena. Näin emme voi enää kulkea kauemmaksi, — Pietro virkkoi.

— Mitä ehdoitatkaan, Pietro, — Elias ajatteli. Ja hän katui, että oli kieltäytynyt antamasta hevostaan. Mutta hän ei enää voinut kieltää, ja sisimmässään hän tunsi iloa.

Mutta tuntiessaan alamäessä Maddalenan pehmeän vartalon liian painavana, melkein vaistomaisesti painuvan vasten hänen hartioitaan ja tytön käsivarsien hiukan liian lujasti kietoutuvan vyötäisilleen Elias, joka uskoi unennäköihin, muisti äskeisen unensa ja oli varuillaan.

Vahvan ratsun kantamina Elias ja Maddalena aika ajoin olivat kahdenkesken tien mutkissa, mäkien laella ja kallioon murretuilla kukkivien pensasten reunustamilla teillä, ja he vaikenivat, jäykkinä, surullisen rakkautensa valtaamina. Tuli hetki, jona Maddalena, intohimoinen ja heikko nainen, ei voinut hillitä itseään.

— Elias, — hän sanoi ääni vavahdellen — anna minulle anteeksi, että ikävystytän sinua!

Ei ainoastaan hänen äänensä värähdellyt, hänen kätensäkin vapisi pitäessään kiinni Eliaksen vyöstä, samoin koko hänen vartalonsakin, joka nojasi Eliaksen hartioihin. Eliaskin värähti kiireestä kantapäähän kuin katkennut kieli ja varjo verhosi hänen silmänsä. Se oli samaa ahdistusta ja huumausta kuin äsken unessa.

— Maddalena… — hän soperteli puristaen tytön kättä. Mutta seuraavassa tuokiossa hän jäykistyi ja sanoi kovalla äänellä: — Luulin, että olit pudota. Istu suorana, pysyttele tasapainossa!

Elias tunsi pappi Porcheddun sanojen mahtavasti kaikuvan sisimmässään ja muisti samalla lupauksensa.

Nuoro oli lähellä, toisella puolen laakson reunaa, jota laskeva aurinko kultasi. Joukkue oli pysähtynyt mäen huipulle väsyneiden ja hikisten hevostensa selässä odottamaan, kunnes kaikki saapuivat, voidakseen palata yhdessä kaupunkiin ja ratsastaa kolme kertaa pienen Rosario-kirkon ympäri, jonka kello jo kalkatti kaukana hopeanheleänä tervehtien pienen pyhimyskuvan paluuta.

Elias on siis vihdoinkin keskellä laidunmaan ääretöntä hiljaisuutta, jonka toisinaan keskeyttää vain paimenen huuto tai vihellys, lampaiden kellojen kilinä ja määkiminen. Tuuheiden korkkitammimetsien ääriviivat kohoavat yli kirkkaan taivaanrannan näköpiirin rajoille. Portolun perheen laidunalueelta oli edellisenä vuonna hakattu puita, ja nyt se levisi avoinna, avarana ja päivän paahtamana. Jokunen korkkitammi pisti siellä täällä esiin ruohikon, pensasten ja sinivatukkojen vihannuudesta. Kosteikoilla viihtyi pehmeä hieno kasvullisuus, joka tuoksui mintulle ja ajuruoholle. Rehevät laitumet saivat kevään lopulla kullankiiltoisen vivahduksen, ohdakkeet aukoivat kellervien ja punasinervien mykeröittensä terälehtiä, orjantappurat ruusujaan. Ainoastaan puiden siimeksessä ja kosteikoilla kasvit säilyttivät heleän vihannuutensa. Vaikka laitumet olivat tasaista metsätöntä maata, oli siellä salaisia lymypaikkoja, kallioita ja pensastoja. Vuolas oja polveili seljapensaiden lomitse, minne aurinko tuskin pääsi tunkeutumaan, muodostaen salaperäisiä vihreitä lammikoita; niiden ympärillä ja keskellä törrötti kallioita, joita vasten vesi syöksähti kohisten. Ojan rannoilla kasvullisuus niinikään säilyi raikkaan rehevänä. Öisin kaislojen ja niittyjen tuoksu oli melkein kiihoittavan voimakas. Portolun joltisenkin lukuisa lammaslauma kävi laitumella. Pitkä pörröinen villa sai lampaat näyttämään isoilta, ja karitsat olivat koko suuria ja lihavia. Parin kolmen päivän kuluttua oli määrä keritä lampaat. Elias tunsi ruumiillista hyvinvointia tässä yksinäisessä ja jylhän kauniissa seudussa, jossa hän oli kasvanut ja viettänyt varhaisen nuoruutensa. Joka päivä hän huomasi jonkin uuden sopukan ja piilopaikan.

Koirat, joista toinen, iso, musta, julmasilmäinen peto, lepäsi järkähtämättömän rauhallisena puun juurella, johon se oli kytketty kiinni, ja toinen pieni, punertava, porsaan näköinen pystykorva, olivat tunteneet Eliaksen. Ja hänen teki mieli itkeä hyväillessään niitä.

Lisäksi siellä oli kesy ja vallaton porsas, jonka pienet vilkkaat silmät muistuttivat ihmisen silmiä, musta kissa ja soma valkoinen nuori pukki, joka opasteli lampaita kulkien etunenässä, kun oli kuljettava vaikeasta paikasta tai kahlattava ojan poikki. Milloin se ei ollut syömässä laitumella se aina pysytteli lähellä Mattiaa seuraten hänen kintereillään, hyppien häntä vasten ja tehden lukemattomia lystikkäitä temppuja. Se oli hauska eläin, joka pujahti tupaan, kiusasi kissaa, teuhasi porsaan ja pienen koiran kanssa ja nukkui Mattian jalkojen juuressa. Elämä kului levollisesti ja alkuperäisen yksinkertaisesti Portolun perheen lammastarhassa, jossa vieraina kävi vain paimenia tai joku ohikulkeva matkamies. Epäilyttävää väkeä ja karkureita ei täällä siedetty. Ukko Portolu oli tarmokas, kunnon mies, Mattia hiukan typerä, eikä Eliasta haluttanut uudistaa vanhoja tuttavuuksia eikä solmia uusia.

Hän rakasti nyt yksinäisyyttä, ja usein hän ensimmäisinä lammastarhassa viettäminään päivinä karttoi omaistensakin seuraa, milloin häntä ei tarvittu töihin. Hän kuljeskeli siellä täällä, hakien paikkoja, jotka palauttivat mieleen lapsuudenaikoja, ja usein hänen mielensä tällöin heltyi. Hän heltyi helposti pikkuseikoistakin, mutta ensi mielenliikutuksen heikettyä häntä harmitti tämä herkkämielisyys, jota hän piti heikkoutena, etenkin kun hänen veljensä ja varsinkin isänsä sen huomatessaan pilkkasivat häntä.

— Voi sentään, millainen sinä oletkaan? — ukko Portolu virkahti. — Sinä olet vetelä kuin tuore juusto, Elias! Kalpenet kuin tyttö letukka pienimmästäkin asiasta. Täytyy olla mies, leijona. Ei saa käydä pehmeäksi, ei muuttua hahmoltaan, ei itkeä. Mikä onkaan mies, joka itkee? Epatto. Näetkö veljesi Mattian? Ei hän ole mikään nero, ja hän hämmästyy monesta seikasta. Mutta hän ei vaihda kasvojensa väriä, ja joskus hän vain pilan vuoksi on hämmästyvinään. Älä nyt katsele noin Mattiaa, se poika on ovelampi kuin sinä.

Saatuaan kuulla näitä usein toistuvia nuhdesaarnoja Eliaskin päätti olla ovela ja vahva, mutta se ei ollut niinkään helppoa. Eräät ajatukset, eräät muistot ja tunnelmat nousivat äkkiä häntä kiusaamaan, niin ettei hän voinut hillitä itseään, vaan tunsi mielensä heltyvän, mikä sai hänet suuttumaan ja häpeämään.

Hän oli ottanut mukaansa kaikki kirjansa, joita ei kylläkään ollut varsin monta. Hänellä oli "Piinaviikon kirja", muutamia uskonnollisia kirjoja, jotka hänelle oli annettu tuossa paikassa, "Beneventon taistelu", sardinialainen runokokoelma ja vanha kuvitettu kasvio. Hän kätki ne turvalliseen paikkaan seljapensaiden peittoon kallion komeroon, jonka ääressä hän niin hyvin viihtyi.

Mutta ukko Portolu ja Mattia — jälkimmäinen oli lukutaitoinen — olivat niinikään tuoneet matkassaan kirjoja: "Ranskan kuninkaita", "Guerino, liikanimeltään Vaivainen", ja "Poimintoja P. Fransiskuksen elämästä". Kuinka moneen kertaan Mattia olikaan lukenut niitä ääneen itsekseen, isälleen ja tutuille paimenille! Ja nuo voimakkaat miehet, jotka eivät heltyneet muusta, tunsivat joka kerta lapsellista mielenliikutusta kuunnellessaan Guerinon seikkailuja tai "Poimintoja" kirjaa luettavan.

Kaikista kirjoistaan Elias piti enimmin "Piinaviikon kirjasta". Hän osasi jo ulkoa evankeliumit ja luki aika sujuvasti latinaa. Hän hiipi seljapensastoon,kaislikon viileään ja tuoksuvaan varjoon, solisevan veden partaalle. Tämä tapahtui silloin, kun työt lammastarhassa olivat päättyneet. Silloin Mattia tamman selässä ratsasti Nuoroon, varsa kintereillä, säkki täynnä tuoretta paistettua juustoa. Ukko Portolu istui tuvan kynnyksellä piirustellen kuvioita kuivaan kurpitsan kuoreen. Tämän kuvan aihe oli eräästä Guerinon kohdasta, ja ukko mutisi itsekseen, puhutteli kurpitsankuorta, kynäveistä, sormiaan ja käyttämäänsä mustetta. Lampaat loikoivat pensaiden siimeksessä, porsas, vuohi, kissa ja koirat nukkuivat. Koko laidun torkkui helteisessä päivänpaisteessa kuumuutta säkenöivän taivaan alla, joka alempaa harmahti. Ei korsikaan liikahtanut.

Elias luki uudelleen kirjaansa veden solisevan tuutulaulun viihdyttämänä. Mutta huolimatta tästä äärettömästä rauhasta hänen sydämensä ei ollut, levollinen. Usein keskellä raamatun säettä muisto sukelsi esiin hänen mielensä kätköistä kiinnittäen koko hänen huomionsa itseensä. Eikä tuo muisto ollut hyvä — ei se ollut mikään hyvä muisto!

Joskus hän siihen nukahti hiljaisena päivällishetkenä, ja aina, poikkeuksetta Maddalena silloin ilmestyi hänelle unissa. Ja ne olivat unia, jotka saivat hänet levottomaksi ja kiihoittuneeksi, ja pahalle mielelle koko päiväksi. Hän oli toivonut rauhoittuvansa ja unohtavansa kaiken lammastarhan yksinäisyydessä, kaukana hänestä. Mutta hänen P. Fransiskuksen juhlilta saamansa muistot ja Isallen joen rannalla näkemänsä uni sekä tuo kohtalokas paluumatka olivat liian tuoreessa muistossa. Hänen verensä oli vielä siitä kuuma, eikä tahto pystynyt lieventämään sen polttoa. Yksinäisyys ja lisääntyvät ruumiinvoimat kiihdyttivät intohimoa.

Mutta sitä kiihdytti ennen kaikkea itsepintainen, lähtemätön paluumatkan muisto. Eliaksen unennäöt toistivat yhä tuon kohtauksen, tuon tilanteen, sillä hänen hartiansa, vyötäisensä ja kätensä tunsivat vielä selvästi Maddalenan vartalon ja käsien kosketuksen. Ja Elias muisti hänen sanansa, jotka syöksivät hänet onnen ja ahdistuksen pyörteeseen.

Tämä kiihdytti häntä, eikä hän voinut hillitä itseään. Toisinaan hänen huulensa toistivat antamansa lupauksen, mutta samanaikuisesti ajatus eksyi tuohon muistoon. Silloin hän syyti itselleen soimauksia ja olisi tahtonut rangaista, piestä itseään, mutta hänen oli mahdoton tukahduttaa intohimoaan.

— Isäni on oikeassa, — hän ajatteli, olen kuin pehmeä juustokimpale, olen elukka, houkka. Mitä hyödyttää ajatella naisia ja ennen kaikkea naista, jota ei saa katsella? Eikö voi elää ilman sitä? Täytyy olla mies, leijona, ja minä olen karitsa, hullu lammas. Mutta minkä sille voin? En ole itse tehnyt itseäni tällaiseksi. Jos olisin luonut itseni, olisin tehnyt sydämeni kivestä. Mutta kukaties tämä mielettömyys katoaa aikaa voittaen.

Näin hän ajatteli, mutta ei silti saanut lohdutusta, sillä hän tunsi, että tätä mielettömyyttä kestäisi kauan.

Tällävälin hänen kaihonsa nähdä jälleen Maddalena kasvoi päivä päivältä. Mutta tässä kohdin hänen päätöksensä ainakin oli luja, jopa hän peläten odotti sitä päivää, jona Maddalena, Pietro ja äiti tulisivat lampaita keritsemään. Silti hän laski päivät, jotka vielä olivat jäljellä tuohon hetkeen, ja tuntien pelkoa, mutta myöskin värähtelevää iloa hän tiesi sen olevan lähellä.

Tuon päivän aattona hän täytti heidän laidunmaitaan ympäröivässä aitauksessa olevaa aukkoa. Aitauksen toisella puolella alkoivat ne metsät, joita ukko Martinu Monne, "Metsän isä", vartioi. Missä tuo ukko Martinu nyt olikaan? Elias ei ollut vielä tavannut häntä vaikka oli käynyt häntä etsimässä pari kolme kertaa.

Mutta juuri tuona iltana ukko Martinu ilmestyi metsän kätköistä ja lähestyi aitausta. Hän oli jättiläismäinen, vielä voimakas ja suoraselkäinen vanhus, jolla oli vaaleankeltainen tukka ja tiheä harmaa parta. Hänen syväuurteiset kasvonsa olivat kuin pronssiin valetut. Hän oli majesteetillisen näköinen tummassa puvussaan, jonka yllä oli hihaton rasvainen nahkatakki. Hän näytti esihistorialliselta ihmiseltä. Elias päästi ilohuudon, loikahti aidan yli ja ojensi kätensä vanhukselle.

— Onnellinen ken teidät näkee, setä Martinu. Olen pariin kertaan käynyt teitä hakemassa.

— Onneksi olkoon. Älköön sataan vuoteen tulko moista onnettomuutta. Mitä kuuluu? Minä voin hyvin, mutta minun on täytynyt olla muualla useita päiviä, — ukko Martinu vastasi tyynesti vahvalla äänellään ja lausuen hitaasti kunkin sanan erikseen.

He istuutuivat aitaukselle ja puhelivat pitkään kertoen toisilleen paljon asioita.

— Ensimmäisenä paluuni jälkeisenä päivänä näin unta teistä… kotipihalla; olin väsynyt, olin hiukan ryypännyt ja nukahdin. Silloin näin unessa teidän seisovan tuossa toisella puolella tätä aitaa, aivan kuin juuri äsken. Kuinka unet käyvätkään toteen!

— Mitäpä minun pitäisi vastata? No niin, unet eivät käy toteen, mutta sattuu usein, että aavistamme jotakin, ajattelemme sitä paljon, ja sitten näemme siitä unta. Sitten se tapahtuu, ja meistä tuntuu kuin uni kävisi toteen, kun vain tapahtuu jotakin, minkä on määrä tapahtua.

Elias ihaili taas setä Martinun viisautta, mutta pudisti kuitenkin epäillen päätään. Hänen mieleensä muistui Isalle-joen rannalla näkemänsä uni. Oliko hän aavistanut tai toivonut myöhemmin sattunutta kohtausta Maddalenan kanssa? Ei, ei ainakaan siltä tuntunut.

— Huomenna, — Elias sanoi hetken vaiettuaan, — keritsemme lampaita, setä Martinu. Tulette kai meille, vai kuinka? Meille saapuvat äitini, Pietro veljeni ja hänen morsiamensa.

— Kauneus ei riitä. Kauniit taulut ripustetaan seinälle ja kelpaavat vain koristuksiksi. Naisen tulee olla hyvä, kiintynyt mieheensä, eikä hän saa rakastaa toista miestä maailmassa.

Elias vaipui mietteisiinsä eikä virkkanut mitään. Olikin jo myöhä, taivas vaaleni, metsä oli äänetönnä illan juhlallisessa rauhassa.

— Hyvä, älkää vain unhottako! — Elias kehoitti hypähtäen aidan toiselle puolelle.

— En ole koskaan syönyt sanaani, Elias Portolu. Vie minulta terveisiä isällesi.

Ukko Martinu pitikin sanansa ja saapui hyvin varhain ryhtyen auttamaan paimenväkeä tämän maalaisjuhlantapaisen valmistuksissa. Kellervä aamurusko valaisi itäisen taivaan luoden kultahohdetta laitumen ruohoon ja kiviin. Lännen puolella metsä kohosi harmahtavaa taivasta kohti.

Ukko Portolu kuumensi kiveä jamakkajuuston valmistamista varten. Elias ja ukko Martinu teurastivat karitsan, joka oli emälampaan kokoinen, nylkivät ja paloittelivat sen ja ottivat pois höyryävät sisälmykset.

Vähää myöhemmin, auringon noustua Pietro saapui naisten seurassa. He ajoivat hitaasti rattailla, Pietro ohjaksissa. Ei kukaan mennyt heitä vastaan, mutta Elias tunsi sydämensä rajusti sykkivän. Maddalena laskeutui ensiksi rattailta notkeana ja ketteränä, silitteli vaatteitaan ja auttoi äitiään ja Annedda muoria ajoneuvoista. Annedda oli tuonut mukanansa kosolti tuoretta leipää ja viiniä. Pietro riisui hevosen valjaista, ja naiset alkoivat kävellä tuvalle päin. Maddalena oli terveemmän ja säteilevämmän näköinen kuin konsanaan. Vitivalkoinen kirjailtu ja kiilloitettu paita ja sinihelmainen, tumma sitsihame päästivät hänen vartalonsa kauniit muodot näkyviin. Heti kun Elias näki hänet vieressään ja koki noiden hehkuvien silmien tenhoa, hän tunsi olevansa hukassa. Mutta kesken mielihyvänsekaista ahdistustaan hän malttoi ajatella:

— En saa jäädä hänen kanssaan kahden, sillä silloin olen mennyttä miestä. Minun täytyy avata sydämeni jollekulle, jotta hän aina seuraisi minua eikä jättäisi minua kahden Maddalenan kanssa, jos niin kävisi. Voi, pelkään itseäni. Mutta kenelle uskoutua? Äidille, isälle? Ei, se on mahdotonta. Mattialle? Hän ei ymmärtäisi. Setä Martinulle, nyt tiedän.

Hän hengähti helpotuksesta. Tällä välin ukko Martinu seisoi katsellen morsianta, ja ukko Portolu esitti hänelle naiset nauraen omalla erikoisella tavallaan.

— No niin, harmaapää metsäsika, tässä näet Pietron morsiamen. Hänen nimensä on Maddalena, hän osaa kehrätä ja ommella, eikä kenelläkään ole ollut syytä moittia häntä. Katselehan häntä, tätä valkoista kyyhkyä, etkö tunne, miten hän tuoksuu ruusuille? Ja tämä on Arrita Scada, vanha kyyhky, näetkö Martinu Monne?

— Päivää, sanoi Arrita kääntyen uteliaasti katselemaan vanhusta. — Te olette kotoisin Orunesta, eikö niin? Vartioitte laidunmaita, jotka omistaa…

— Voitte lörpötellä myöhemmin, — ukko Portolu huusi; — nyt lähdemme syömään jamakkajuustoa ja juomaan hapanta maitoa. Joutuin, joutuin!

— Aurinko on vastikään noussut, ei nyt vielä ole aika syödä jamakkajuustoa, — Maddalena huomautti nauraen.

— Tyttöseni, — Arrita muori nuhteli, — täytyy syödä ja juoda kun tarjotaan, olipa aurinko korkealla tai matalalla.

— Kuuletkos, Martinu Monne, kuuletko, mitä tuo vanha kyyhky kukertaa?
Sanoinhan sinulle, että hän on perin viisas: pää kuin partaveitsi.

He menivät tupaan, missä Mattia istui vuohensa ja kissan välissä. Pietrokin jo joutui sisään ja nyt ryhmä oli täydellinen. Naiset istuutuivat korkkitammijakkaroille, Elias, joka oli äänetön, mutta ei silti surullinen, jakoi lampaan sorkkaluusta tehdyt lusikat, ja ukko Portolu avasi tammikupit, joissa säilytettiin jamakkajuustoa ja maitoa. Kookas ukko Martinu aivankuin hallitsi koko seuraa ja katseli yhä vain tarkasti Maddalenaa. Syötiin ja juotiin kyllältään. Juusto oli erinomaista, ja Portolu olisi loukkautunut, elleivät vieraat olisi tyhjentäneet kuppeja.

Heti aterian jälkeen alkoi keritseminen. Lampaat otettiin kiinni, sidottiin ja kaadettiin nurmikolle niiden vähääkään vastustelematta. Mattia ja Elias keritsivät taitavasti villan isoilla ponnin-keritsimillä. Sotkuinen ja likainen villa kokoontui kasoiksi maahan, ja kerityt lampaat, jotka oli päästetty vapaiksi siteistään, juoksivat tyytyväisinä takaisin laitumelle, näyttäen oudon pieniltä.

Naiset valmistivat tapansa mukaan aamiaista jättäen karitsan paistamisen Portolun tehtäväksi. Mutta Maddalena seurasi itsepintaisesti Eliasta ikäänkuin taikavoiman vetämänä, ja joka kerta kun Elias kohotti katseensa hän kohtasi Maddalenan silmät, jotka näyttivät tahtovan noitua hänet. Äkkiä he olivat kahdenkesken. Pietro oli mennyt tupaan, Mattia ajoi takaa erästä muita itsepäisempää lammasta, ja ukko Martinu riensi häntä auttamaan.

Elias joutui hetkeksi suunniltaan tuntien pelkoa ja samalla sanomatonta mielihyvää huomatessaan olevansa Maddalenan kanssa kahden. He olivat ruohikossa keskellä korkeita ohdakkeita. Hänen sydämensä kolkutti rajusti ja pyörryttävä halu järkytti koko hänen olemustaan, kun hänen katseensa osui Maddalenan intohimoisiin ja rukoileviin silmiin.

— Pelasta minut! Pelasta meidät? — niin nuo silmät näyttivät rukoilevan. Sinä rakastat minua, ja minä rakastan sinua, Elias, Elias!

Mutta Elias luuli syöksyvänsä turmioon ja syöksevänsä turmioon tuon toisenkin, jos vain vielä katsoisi häneen. Hän pakotti tyyneksi itsensä ja loi katseensa kauas. Lammas juoksenteli ruohikossa ukko Martinun ja Mattian takaa-ajamana, jotka koettivat ahdistaa sen pensaaseen.

— Ovatpa nuo typeriä, — Elias virkkoi. — Jos minä olisin lähtenyt sitä ottamaan kiinni, se olisi jo keritty.

Ja hän juoksi pois jättäen Maddalenan siihen yksikseen päivänpaisteiseen ruohikkoon keskelle kukkivia ohdakkeita, madonnamaiset luomet maahan luotuina ja alistuvan surun valtaamana.

— Setä Martinu, — Elias sanoi vanhukselle Mattian kulkiessa heidän edellään vetäen jäljessään vastahakoista lammasta, — tehkää minulle se palvelus, setä Martinu, ettette jätä minua hetkeksikään kahdenkesken tuon tytön kanssa.

Elias puhui hiljaa, hiukan levottomana ja häveten, silmät maahan luotuina. Ukko Martinu katsoi häneen kauan ja läpitunkevasti, mutta ei vastannut mitään.

— Selitän teille tänä iltana… älkää panko pahaksenne, setä Martinu, — Elias sanoi katsoen vanhukseen. Luotan teihin enemmän kuin omaan isääni.

Ukko Martinu ei vastannut, ei heltynyt eikä hymyillyt. Hän vain laski kätensä Eliaksen olalle ja seurasi häntä koko päivän askel askeleelta kuin varjo.

Päivällinen oli tavattoman iloinen ja hauska. Ukko Portolu kertoi Martinulle, että Maddalena ja Pietro aikoivat pian mennä naimisiin, jo vehnän korjuun jälkeen. Mutta tämä tieto ei näyttänyt rahtustakaan huvittavan vanhusta.

Auringonlaskun aikana naiset ja Pietro lähtivät paluumatkalle. Maddalena näytti iloiselta, nauroi, laski leikkiä, kääntyi alinomaa hymyillen Pietron puoleen eikä enää kiinnittänyt huomiotaan Eliakseen. Mutta Elias, itserakkautensa tukemana, ei antanut tuon teeskennellyn iloisuuden pettää itseään.

— Hän luulee minua typeräksi — Elias ajatteli. — No niin, se on parempi. Mutta jospa hän tietäisi, jospa hän tietäisi…

Aika ajoin hän luuli, että hänen sydämensä pakahtuisi, ja hänellä oli mieletön halu nyyhkyttää ääneen, huutaa, takoa nyrkillä otsaansa. Sillä välin vieraat lähtivät, ja naisten punaiset kureliivit ja Pietron mustavalkoinen vartalo katosivat laitumen vihreässä pohjukassa ruusunpunaiseen iltaruskon hohteeseen. Hyvästi, hyvästi! Hän ei enää koskaan saisi nähdä Maddalenaa sellaisena, vapaana ja rakastuneena, yksinäisessä lammastarhassa, rakkaudesta värisevänä vieressään, kuin tuona kevätaamuna. Kaikki oli lopussa.

Ajoneuvot olivat kadonneet näkyvistä, kaikki oli kuolonhiljaista ja tyhjää Eliaksen ympärillä. Kääntyessään palaamaan tupaan hän näki ukko Martinun, joka odotti häntä.

He alkoivat kävellä yhdessä. Aurinko oli mennyt mailleen, ja seutu lepäsi äänetönnä punertavan taivaan alla. Luonnossa vallitsi melkein hartautta uhkuva rauha kuin vahakynttilöiden valaisemassa kirkossa. Ukko Martinu ja Elias kulkivat vaieten laitumen poikki ja istuutuivat vakavina aidalle.

Elias oli alakuloinen; hän ei tiennyt, miten alkaisi ja tuijotti hievahtamatta käsiinsä. Ukko Martinu oivalsi, mikä hänen nuoren ystävänsä mieltä painoi, ja koetti päästää hänet ahdistuksestaan.

— Elias Portolu, — hän virkkoi juhlallisesti, — tiedän, mitä tahtoisit sanoa minulle. Maddalena on rakastunut sinuun.

— Hiljaa! — Elias huomautti säikähtyneenä, laskien kätensä vanhuksen käsivarrelle. — Joka puulla ja pensaalla on korvat, — hän heti lisäsi puolustaakseen säikähdystään.

— Niin on, — "Metsän isä" vastasi vakavasti. Mutta sen, mitä aion sanoa, saattaa kuulla kuka tahansa, alkaen Jumalasta tuolla ylhäällä, kaikkein alhaisimpaan orjaan saakka. Maria Maddalena rakastaa sinua, sinä rakastat häntä. Liittykää toisiinne Jumalan nimessä, sillä hän on luonut teidät toisillenne.

Elias tuijotti häneen. Hän muisti, mitä oli keskustellut pappi Porcheddun kanssa tuona unohtumattomana yönä, häneltä saamansa neuvot ja varoitukset. Kumman neuvoja hänen tuli noudattaa?

— Entä jos onkin veljesi morsian? Rakastaako tyttö häntä? Ei suinkaan. Hän ei siis ole veljesi oma, eikä koskaan ole tuleva hänen omakseen Herran lakien mukaan. Rakkaudesta solmittu avio on Jumalan säätämä, muunlainen avio on perkeleestä. Pelasta itsesi, Elias Portolu, ja pelasta tuo kyyhky, joksi isäsi häntä sanoo! Maria Maddalena suostui menemään kihloihin Pietron kanssa siksi, että hänet siihen pakotettiin, Pietrolla kun on vehnää, ohraa, papuja, talo, härkiä ja laitumia. Pahahenki siinä oli vaikuttamassa. Mutta Jumala oli määrännyt toisin. Hän antoi sinun palata kotia ja kohdata tuon tytön, ja te näitte toisenne ja rakastuitte toisiinne, vaikka tiesittekin, että ihmisten ennakkoluulojen mukaan ette saaneet edes katsella toisianne. Etkö näe tässä voimaa, joka käy yli ihmisvoiman ja joka viittoo sinulle tien? Eikö se ole Jumalan käsi? Punnitse tätä tarkoin, eikö niin?

— Olemme kaikki veljiä, Elias Portolu. Pietro ei ole typerä mies, hän ymmärtää. Mene ja sano hänelle: 'Hyvä veli, rakastan morsiantasi, ja hän rakastaa minua. Mitä aiot tehdä? Tahdotko saattaa onnettomiksi veljesi ja tuon toisen viattoman olennon?'

Elias tunsi selässään kylmiä väreitä jo ajatellessaankin, että puhuisi niin veljelleen, ja pudisti päätään surullisesti ja pelästyneenä.

— Miksi sitä teiltä salaisin. Pelkään todellakin, mutta en kuolemaa. Maddalenakin joutuisi turmioon, ja Pietro ja koko perheemme. Mutta tämä ei ole ainoa oka, joka minulla on sydämessäni, setä Martinu. Rakastan veljeäni enkä tahdo, että hän, vaikka myöntyisikin, tulisi onnettomaksi.

— Pietro alistuisi paljoa helpommin kuin sinä; hänellä on erilainen luonne kuin sinulla. Annan arvoa hyville tarkoituksillesi, Elias Portolu, mutta en niitä hyväksy. Ajattele seurauksia, tokko olet ollenkaan ajatellut niitä? Maddalena rakastaa sinua mielettömästi, olen lukenut sen hänen silmistään. Jos sinä vaikenet, hän menee naimisiin Pietron kanssa, tulee asumaan kotiisi, ja lopulta syöksytte kumpikin onnettomuuteen, sillä ihmisluonto on heikko. Tajuatko tämän, Elias Portolu? Etkö ole sitä ajatellut? Kiusaus voitetaan tänään, voitetaan huomenna, mutta ylihuomenna se voittaa meidät, sillä sydämemme ei ole kiveä. Oletko ajatellut sitä, Elias Portolu?

He istuivat hetken vaieten. Heidän ympärillään vallitsi syvä, ääretön hiljaisuus; varjot laskeutuivat yli metsien, taivaan puna vaaleni ja vaihtui hienoihin vaaleisiin punasinerviin häiveisiin. Äkkiä Elias tunsi tuon salaperäisen rauhan leviävän sieluunsa.

— Mutta minä aion, — hän virkkoi muuttuneella äänellä, — lähteä pois kotoa.

— Minkä neuvon siis annatte minulle? Siinä unessa, jonka näin ensimmäisenä iltana kotiin palattuani ja josta puhuin teille, te itse neuvoitte minua rupeamaan papiksi.

— Unet ovat unia, ja todellisuus on todellisuutta. Elias Portolu, en neuvo sinua luopumaan aikeestasi, jos tunnet itsessäsi kutsumusta, mutta sanon sinulle, ettei sekään voi pelastaa sinua. Olemme ihmisiä, Elias, heikkoja kuin ruoko, paina se tarkoin mieleesi.

— Puhu siis äitisi kanssa. Hän on hurskas nainen, hän voi valaa palsamia pahimpaankin haavaan

Kun hän oli tehnyt tämän päätöksen, ilon välkähdys loisti hänen silmistään. Hän nousi ja astui muutaman askelen. Hän olisi tahtonut heti lähteä matkaan ja vapautua siitä raskaasta taakasta, joka häntä painoi. Kaikki tuntui hänestä niin helpolta ja luonnolliselta, ja muutaman hetken ajan hän tunsi täyteläisempää onnea kuin koskaan ennen elämässään.

— Hyvä, älä hukkaa aikaa, — ukko Martinu sanoi hänelle. Mene jo huomenna, puhu avoimesti, ilman epäröimistä ja ennakkoluuloja. Odotan tässä huomisiltana samaan aikaan. Silloin kerrot minulle, mitä olet tehnyt.

— Minä lähden, ja tulen sitten tähän, setä Martinu. Hyvää yötä ja kiitos!

Seuraavana iltana samaan aikaan molemmat miehet kohtasivat toisensa samassa paikassa lähellä aitausta. Ympärillä sama ääretön hiljaisuus. Auringonlasku sytytti liekkinsä puiden latvoihin; kaukana äännähteli harakka. Elias oli surullinen ja näytti yhtä väsyneeltä ja kärsivältä kuin ensimmäisinä päivinä paluunsa jälkeen.

— Setä Martinu hyvä, — hän sanoi, — jospa tietäisitte, miten kävi. Kaikki on turhaa, en voi puhua siitä äidilleni enkä kenellekään muullekaan. Eilisiltana tunsin itseni lujaksi, tunsin, että minulla oli leijonan sydän tai oikeammin kovaksi parkittu nahka. No niin, menen levolle, nukun, unissa näen, että muka olen kotona ja puhun äitini kanssa… Kaikki tuntui minusta helpolta. Herään aamulla, lähden matkaan, saavun kotia. Olen yhä vain iloinen, täynnä toivoa ja rohkeutta. Vien äitini syrjään ja tunnen huulillani ne sanat, jotka olin päättänyt lausua hänelle. Hän katselee minua, ja äkkiä sydämeni lyö rajusti ja kurkkuni kuristuu kokoon. Ei, rakas setä Martinu, se on mahdotonta, minä en voi puhua, vaikka kuinka tahtoisin. Ennemmin voisin tehdä rikoksen kuin ilmaista tuon asian vanhemmilleni. Se on mahdotonta.

— Yritä uudelleen, — vanhus kehoitti. Mutta Elias teki vastenmielisyyttä, melkein närkästystä ilmaisevan eleen.

— Ei, ei, — hän vakuutti äänekkäästi. — Älkää koettako taivuttaa minua, setä Martinu. Se menee yli voimieni. Vaikka lähtisin sinne tuhat kertaa, en koskaan saisi sitä sanotuksi.

— Se voi olla totta, — vanhus virkkoi ja näytti muistelevan jotakin. — Mieleeni juolahtaa tapaus, — hän jatkoi hetken kuluttua. — Tosin se oli paljoa pahempaa. Mutta se mies, josta aion kertoa, oli paljoa voimakkaampi kuin sinä, hän oli rohkea, vapaa ennakkoluuloista, hurjaluontoinen. Hän aikoi tehdä rikoksen — eikä se olisi ollut ensimmäinen — hän aikoi surmata kunnon miehen. Tämä teko tuntui hänestä sangen helpolta, ja hän oli jo lujasti päättänyt panna sen täytäntöön. Määräpäivä ja -hetki koitti. Hän menee tuon kunnon miehen taloon, tapaa hänet illallispöydästä ja voisi vaaratta tappaa hänet. Mutta kunnon mies katsoo häneen, ja tuo katse riittää estämään tuon toisen käsivartta nousemasta. Tämä toistuu kaksi, kolme, kymmenen kertaa.

Vanhuksen puhuessa Elias tuijotti häneen järkähtämättä, unohtaen oman ahdistuksensa tuota outoa tarinaa kuunnellessaan. Johan hän ennestään sen tunsikin ja tiesi, että tuo hurjaluontoinen mies oli itse ukko Martinu. Tunsivathan jo kaikki ammoisista ajoista tuon jutun ja tiesivät senkin, että tuo kunnon mies sitten oli kutsunut Martinun luokseen ja antanut hänelle työtä ottaen hänet taloon paimeneksi ja lopulta laitumiensa vartiaksi. Siitä asti Martinusta oli tullut tuon kelpo miehen oikea käsi ja uskollisin palvelija.

Kuullessaan kertomuksen vanhuksen omasta suusta Elias tunsi helpotusta. Sisimmässään hän häpesi heikkouttaan ja alituista päätöksiensä horjuvaisuutta. Mutta kun ei tuollaisen raudanlujan miehen kuin ukko Martinun ollut hurjassa nuoruudessaan onnistunut voittaa rehellisen miehen katseen voimaa, miten voisi hän, heikko nuorukaisparka, voittaa kammonsa ja ilmaista omaisilleen sellaista, jota piti rikoksena?

— Se tapaus, jonka sinulle kerroin, — vanhus lisäsi, — ei tosin ole verrattavissa sinun tarinaasi. Mutta se niinikään todistaa, että meidän yläpuolellamme on olemassa voima, jota emme voi voittaa. Mutta yhtä kaikki, Elias Portolu, jos voit, niin koeta tehdä jotakin.

— Minä en kykene tekemään mitään, setä Martinu — Elias vastasi allapäin.

— Ehkä tahdot, että minä käyn käsiksi asiaan, — vanhus jatkoi miettiväisenä hetken vaiettuaan.

— Se ei saa ikinä tapahtua, setä Martinu, ei ikinä! Loukkaatte minua syvästi, jos luulette, että minä olisin sellaista ajatellutkaan. Päinvastoin, jos ilmaisette salaisuuteni, en enää koskaan tahdo nähdä teitä.

— Olenhan jo neuvonut. Tee jotakin, ole yritteliäs, ajattele tulevaisuutta…

— Niin teen. Annan olojen mennä menojaan. Jos en sitten enää jaksa vastustaa, teen, niinkuin kerroin teille eilisiltana.

— Siinä teet väärin, — vanhus virkkoi nousten. Koeta parastasi, Elias poikani. Se tapaus, josta sinulle kerroin, päättyi hyvin miehen tahdon horjuvaisuuden tähden. Mutta sinun asiasi voi päättyä huonosti. Osaathan kirjoittaa; no niin, jollet voi puhua, niin kirjoita, onhan veljesi lukutaitoinen. Selvittäkää ja sopikaa välinne ja ajatelkaa tulevaisuutta. En sano sinulle muuta.

He erosivat päättämättä enää kohdata toisiaan, ja Elias palasi lammastarhan tupaan mieli hiukan keveämpänä.

— Niin, niin, — hän toisti itsekseen — kirjoitan Pietrolle, niinkuin herrat tekevät. Tunnustan hänelle kaiken, ja hän on järkevä ja ottaa huomioon syyni. Onhan minulla kynä ja paperia. Annan Mattian viedä kirjeen… ei… parasta, että vien sen itse. Annan sen äidilleni, jotta hän jättäisi sen veljeni omaan käteen. Niin kaikki kääntyy hyvälle tolalle.

Pitkinä yön hetkinä hän yhä uudelleen ajatteli, miten kirjoittaisi tuon kirjeen. Hänelle selvisi, miten alkaisi, miten lopettaisi. Muu olisi helppoa. Seuraavana aamuna hän heräsi päätös lujana mielessä. Heti ensi tilaisuudessa hän hiipi mielipaikkaansa, johon oli kätkenyt kirjansa, kynän ja mustepullon, ja istuutui ison kiven ääreen, missä saattoi mukavasti kirjoittaa. Hän jäi hetkeksi miettimään.

Oja lorisi vieressä kaislikossa. Miellyttävä aamutuulahdus leyhkäili seljapensaissa ja suhisi pensaissa ja korkeassa ruohikossa.

Elias ajatteli, jo ruskettuneet kädet karkealla paperiliuskalla, jonka oli levittänyt laakealle kivelle. Äkkiä hän kohotti päätään ja jäi kuuntelemaan jotakin kaukaista ääntä. Sitten hän otti käteensä paperin, kynän ja mustepullon ja palasi tupaan. Hän ei voinut voittaa sitä ylempää voimaa, josta ukko Martinu oli puhunut.

Tuli kesä. Koko laidunalue muuttui kauniin vaaleankeltaiseksi, paitsi vesakoissa ja ojan varsilla missä kasvullisuus rehoitti troopillisen uhkuvana. Syvästi vaikuttavat ihanat näköalat avautuivat katseelle säteilevinä aamuhetkinä ja kullanhohteisina rusoisina iltoina, tuikkivina tähtiöinä, kun uusikuu salaperäisenä vaelsi hiljaisten metsien yli.

Eliasta kalvoi rakkaus ja suru, mutta hän ei voinut tehdä ratkaisevaa päätöstä, ei ottaa askelta joka olisi ehkäissyt tapahtumien kulkua. Aika riensi. Pietron viljansato oli ollut erinomainen, ja muutaman päivän kuluttua oli määrä viettää häät. Elias ei ollut sen koommin tavannut ukko Martinua eikä halunnutkaan nähdä häntä. Hän melkein karttoi tätä, sillä lohdutuksen asemesta vanhus, jota kuitenkin pidettiin viisaana miehenä, oli luonut helvetin Eliaksen sieluun.

— Entä jos hän olisi oikeassa? — Elias joskus ajatteli. Mutta seuraavassa tuokiossa hän hylkäsi tämän ajatuksen siitäkin syystä, että tunsi olevansa voimaton toimimaan, lähtemään liikkeelle, ilmaisemaan salaisuuttaan ja ennenkaikkea tärvelemään Pietron onnea.

Mutta Maddalenan muisteleminen, hänen kaihoamisensa ja se ajatus, että tämä nainen pian oli auttamattomasti saavuttamattomissa, kidutti häntä. Hän yritti taistella sydäntään ja aistejaan vastaan, nauraa intohimolleen, olla vahva, jommoiseksi isänsä häntä tahtoi. Hiisi vieköön, kyllähän maailmassa on naisia! Ja lopulta saattaa elää ilman niitä, jopa ilman rakkauttakin. Miehen, oikean miehen, tulee nauraa mokomille.

Mutta taistelu oli turha; ilman Maddalenaa kaikki oli tyhjää ja synkkää Eliaksen ympärillä. Yhtä hartaasti kuin hän oli P. Fransiskuksen juhlilla kaihonnut syrjäisten laidunmaiden yksinäisyyttä ja rauhaa, hän nyt odotti Pietron hääpäivää. Silloin ainakin kaikki oli loppuva ainaiseksi. Hänestä tuntui, että hän sen jälkeen paranisi, jälleen saavuttaisi rauhan ja terveyden. Hän tunsi ruumiillisestikin riutuvansa. Noiden pitkien aurinkoisten päivien helle ja tuoksuvien kuutamoöiden petollinen viileys masensi häntä ja nosti hänessä kuumetta.

Tämän synkän mielialan vallassa hän oli alkanut vihata ihmisiä. Isänsäkin ja veljensä Mattia olivat hänelle vastenmielisiä; hän karttoi heitä, harhaili koko päivän pitkin kellervää yksinäistä laidunmaata ja vietti yön taivasalla.

Jos hän hetkeksi nukahti keskipäivällä luettuaan yhä uudelleen pyhiä kirjojaan, hän heräsi pää raskaana ja kipeänä eikä sitten saanut unta yöllä. Silloin hän viipyi pitkään piilopaikoissaan lyyhistyneenä kivelle, katsellen miten kuu laskeutui metsän taa ja vaipui surkeaan raukeuteen. Ukko Portolu, "vanha kettu", huomasi varsin hyvin poikansa arveluttavan sielun- ja ruumiintilan kuitenkaan onnistumatta keksiä sen syytä. Hän oli siitä suruissaan ja torui ankarasti Eliasta niinä harvoina hetkinä, jotka he viettivät yhdessä.

— Miksi lymyilet? näin hän ärjyi pojalleen. Millaista elämää vietät? Jos haudot mielessäsi jotakin rikosta, niin tee se myöskin, sittenpähän se on tehty. Jos olet rakastunut, niin hirtä itsesi. Mikä mies sinä olet? Olet oljenkorsi, pehmeä juustonukke. Etkö huomaa, ettet enää pysy pystyssä ja että olet kasvoiltasi vihreä kuin sammakko?

— Olen sairas, — Elias vastasi tahtomatta puolustautua, mutta mielettömästi peläten, että isä arvaisi hänen salaisuutensa.

— Jos olet sairas, niin hoida itseäsi tai kuole. Minä en tahdo nähdä ruikuttavia heikkoja ihmisiä ympärilläni. Tahdon nähdä leijonia, kotkia, mutta sinä olet sisilisko.

— Jättäkää minut rauhaan, isä hyvä, — Elias rukoili lähtien tiehensä kyllästyneenä.

— Mene, mene helvettiin! — Portolu tiuskaisi hänen jälkeensä. Mutta jäätyään yksikseen vanhus kävi alakuloiseksi ja tunsi sydämensä yksinäiseksi:

— Se poika tulee vielä kipeäksi. Ei, Pyhä Fransiskus, vie minut manalle, mutta anna poikieni elää ja olla terveitä. Minun poikani, minun kyyhkyni, minun lintuseni! Kun he vain ovat onnellisia, niin ukko Portolu tästä joutaakin kuolemaan. Elias, Elias, miksi et hoida terveyttäsi? Mitä teen ilman sinua? Kutsun tänne äitisi ja saat palata kotiin Nuoroon hänen kanssaan. Hän panee sinut vuoteeseen ja hoitaa sinut terveeksi yrteillä, suolalla, pyhillä rahoilla — hän kyllä osaa.

Elias yhä vain harhaili seudulla, surullisena, epätoivoisena, ärtyisänä itselleen ja muille. Eräänä yönä mennessään laitumen poikki ukko Portolu näki hänen istuvan kalliolla katselemassa kuuta.

— Tekeekö hän taikatemppuja? Hautooko hän rikosta? Aikooko hän ehkä munkiksi? näin vanhus ajatteli tuijottaen poikaansa heikoilla silmillään, jotka helteestä ja häikäisevästä auringonpaisteesta noina päivinä olivat käyneet entistään verestävämmiksi. Pyhä Fransiskus, rakas Fransiskukseni, tee poikaseni terveeksi.

Vanhus palasi majaansa perin levottomana. Eliaksen omituinen tila totisesti myrkytti kaiken ilon, jota hän tunsi Pietron häiden johdosta, jotka oli määrä viettää jo seuraavana sunnuntaina.

Elias istui yhä kallion laella, lasimaiset silmät tuijottaen kuin lumottuina kuun kirkkaaseen kehään; hän oli siinä liikkumattomana, nähden sekavia näkyjä ja samanlaisen huumauksen ja pyörrytyksen vallassa kuin kotipihassaan ensimmäisenä paluunsa jälkeisenä iltana. Tuulenhenkäys, joka suhisi kaukaisessa metsässä, tuntui hänestä epäselvältä ihmisääneltä, joka kuulosti milloin vienolta, milloin peloittavalta. Mitä tuuli sanoi? Mitä metsä humisi? Hän olisi tahtonut kuulla selvästi tuon äänen, ja hän vuoroin hermostui ja heltyi, kun ei voinut tarkemmin erottaa sitä. Milloin se tuntui pappi Porcheddun, milloin hänen äitinsä, milloin ukko Martinun ääneltä. Hänen mieleensä johtuivat ensimmäisenä iltana ja Isalle-joella nähdyt unet sekä muitakin unia ja näkyjä. Ja hän tunsi sielussaan sekavaa ahdistusta tuon metsän äänen ja noiden unien vuoksi.

Kuu kumotti hänen kasvoilleen ja sai hänet haaveiden ja lumouksen valtaan. Metsän laidan yläpuolella, kaukana näköpiirin rajalla taivas hohti helmenharmaana. Lampaat kävivät vielä etäällä laitumella, ja niiden kellojen alakuloinen kilinä kaikui yön yksinäisyyteen. Elias ei ollut koskaan tuntenut itseään niin surumieliseksi kuin sinä yönä. Hänelle sattuikin jotakin tavatonta: hän rupesi muistelemaan niitä päiviä ja kuukausia, jotka oli viettänyt siinä paikassa; hän muisteli niitä tuntien nöyryyttävämpää surua kuin koskaan ennen. Ja hän ajatteli:

— Enhän ollut tehnyt kaikkea pahaa, mistä minut tuomittiin, mutta ansaitsin kyllä rangaistuksen toisista synneistä. Jollen olisi seurustellut huonojen toverien kanssa, en olisi joutunut siihen paikkaan, olisin tutustunut Maddalenaan ennen Pietroa, enkä nyt olisi näin onneton. Siellä minut kesytettiin ja tehtiin näin herkäksi kuin tyttölapsi. Ja noita muistelmia alinomaa kerron muille ja ikäänkuin kerskailen niillä. Minun pitäisi pikemminkin hävetä.

Hän tunsi punastuvansa, ja taas hänen ajatuksensa hämmentyivät. Ja se epämääräinen ahdistus, joka painoi hänen sydäntään, kävi entistään raskaammaksi, musertavaksi kuin myllynkivi. Lopulta hän taas luuli saavansa kiinni muistoistaan ja erottavansa äänen. Väristys karmi hänen selkäpiitänsä, hänen kasvonsa valahtivat kelmeiksi, hampaat kalisivat — kolmen päivän kuluttua hän menee naimisiin: kaikki on lopussa, — hän huudahti itsekseen. — Tämä tekee minusta lopun, mutta en tee mitään, en hievahda paikaltani, en rohkene…

— Nyt lähden vihdoinkin liikkeelle. En tahdo kuolla: rakastan häntä, ja hän rakastaa minua, sanoihan hän sen minulle siellä, Isalle-joen rannalla… ei, vaan ratsastaessamme… joka tapauksessa hän sen sanoi, ja minä suutelin häntä, ja hän on minun, minun, minun! Tapa minut, veljeni, jos tahdot, mutta hän on minun. Nyt puikahdan alas kalliolta, riennän Nuoroon, järjestän asiat. Kaiken voi järjestää, ukko Martinu on oikeassa. Mutta minun täytyy pitää kiirettä.

Hänen liikahtaessaan kylmät väristykset alkoivat puistattaa häntä alkaen varpaista ja kulkien yli koko ruumiin. Sitten hän jälleen istuutui kääntyen kuuta kohti, kasvot tuhkanharmaina ja hampaat kalisten. Hän muisti myös lupauksen, jonka oli tehnyt tuona iltana itkiessään kuin lapsi P. Fransiskuksen jalkojen juuressa. Mutta kaikki nuo päätökset olivat nyt häipyneet kauas. Hän tunsi olevansa intohimon vallassa ja kykenemätön enää vastustamaan. Hän ajatteli:

— Silloin mielestäni oli niin pitkälti hääpäivään, tuntui kuin ei se koskaan olisi tullut. Nyt sitävastoin se on lähellä, se on jo ylihuomenna. Minun täytyy tehdä jotakin.

— Mutta miksi en voi liikkua? — hän kysyi itseltään järjen välkähdyksen hetkenä. — Koetan liikkua, enkä voi. Jäseneni ovat raskaat kuin kivi. Ja nämä väristykset! Minussa on kuumetta, varmaankin tulen sairaaksi. — Voi, jos sairastun — hän sitten ajatteli kauhistuen. Jos en pääse liikkumaan, ja jos sillä aikaa… Ei, ei, se ei saa tapahtua, minä menen, menen…

Hän nousi vaivoin, laskeutui kalliolta ja kulki horjuen yli sängen ja kuutamossa kiiltävän tuoksuvan niitetyn heinän.

Kuului yhä lammasten tiukujen alakuloista kilinää ja tuulen etäistä suhinaa metsästä. Hän astui edelleen, hän olisi tahtonut juosta, mutta ei voinut, ja tämäntästä hän pysähtyi korvissa kumea suhina ja räikeä vihellysääni.

Äkkiä hän kaatui maahan puun juurelle, jonka ylimpien oksien lomitse kuun melkein häikäisevän loistava silmä katseli häntä. Tuo kuun silmä oli hänen viimeinen aistimuksensa. Senjälkeen hän tunsi vasemman silmän kulmakarvojen kohdalla pistävää kipua, ja hänestä tuntui, kuin häntä olisi isketty kirveellä. Korvien suhina kiihtyi. Mutta pahassa unessaan hän luuli yhä astuvansa eteenpäin ja mutisevansa eriskummaisia sanoja. Hänestä tuntui kuin hän olisi kulkenut oudolla seudulla, jossa oli kamalia kallionlohkareita, okaisia pensaita, kuivia ohdakkeita, joita kaikkia sinervä kuu valaisi.

Mutta kuumehoureissaan hän kuitenkin täysin muisti, minne oli menossa ja mitä aikoi tehdä. Mutta vaikka hän oli juoksevinaan ja kiipeävinään kallioille hyppien pensasten yli, hikeä valuen, uupuneena ja ahdistuksissaan, hänen ei onnistunut poistua tuosta salaperäisestä paikasta. Ja hän oli siitä sanomattoman suuttunut ja pahoillaan. Kaikki nivelet olivat hellät, selkä oli kuin poikki, jalat, kädet ja ohimot värähtelivät, ja hän oli ylt'yleensä hiessä. Ja yhä hän vain riensi eteenpäin noiden kukkuloiden yli, jotka herättivät hänessä kammoa kuun himmeässä sinihohteessa, joka oli pimeyttä kaameampi. Kuinka kauan kestikään tuota taistelua kallioita, pensaita, ohdakkeita vastaan, tuota näkymättömien hirviöiden ja kaamean valaistuksen kammoa, sitä hän ei jäljestäpäin voinut sanoa.

Lopulta tuli hetki, jona väsynyt ja masentunut sielu vaipui tajuttomuuden synkkään kuiluun, vaikka ruumiin kärsimystä yhä jatkui. Sitten alkoi himmeä sarastuksen valo laskeutua tuohon kuiluun, se kasvoi kasvamistaan, sielu alkoi tajuta ruumiin kärsimyksen, mutta houreet olivat ohi, ja kuumesairas avasi taas silmänsä todellisuuteen.

Hän oli kotonaan Nuorossa vaatimattomassa valkoisessa pienessä huoneessaan ja makasi vuoteessaan karkean huopapeitteen alla. Huoneeseen tunki puoleksi suljetusta pienestä ikkunasta hämärä valo. Tieltä kuului lasten iloista huutoa ja pihasta, keittiöstä ja viereisistä huoneista hiljaista äänten sorinaa. Siellä oli varmaankin paljon väkeä. Mitä he sanoivat? Mitä tekivät? Oliko Maddalena siellä, oliko Pietro? Joko he olivat viettäneet häänsä?

Elias tunsi jähmettyvänsä. Mutta hän ei enää hourinut, ja vaikka Maddalena vielä vihkimättömänä olisi astunut sisään, hän ei olisi sanonut hänelle mitään. Päinvastoin hän toivoi, että häät jo olisivat ohi, mutta samalla häntä kouristi raju suru, ja hän halusi kuolla.

Mutta kuoleman asemesta palasi elämä, palasi levottomuus. Oliko hän kuumehoureissaan puhunut salaisuuksiaan? Mitä oli tapahtunut? Kuinka he olivat löytäneet hänet? Oliko Maddalena nähnyt hänet, ja oliko tämän tullut häntä surku? Ajatellessaan tuota Maddalenan surkua hän heltyi ja halusi taas kuolla.

Juuri samassa Annedda muori astui sisään. Hän huomasi heti, että Eliaksen tila oli parempi, ja kumartui pieluksen yli ilon ja säälin hymy huulillaan.

— Jumala olkoon kiitetty. Sinussa oli ankara kuume, Elias. Olivat vähällä siirtää häät tuonnemmaksi…

— He eivät näy tietävän mitään, — Elias ajatteli. Mutta tämä ajatus ei riittänyt keventämään sitä sanomatonta surua, jonka äidin sanat hänessä herättivät. Sillä sisimmässään hän oli vielä toivonut. Mitä oli hän toivonut? Sitä hän ei itsekään tiennyt — jotakin epämääräistä, mahdotonta, mutta sittenkin hän oli toivonut.

Nyt oli kaikki lopussa. Hän sulki silmänsä, ei sanonut enää mitään eikä kuullut, mitä äiti mahdollisesti vielä puhui. Hänen ruumiinsa oli jäykkä, raskas, liikkumaton kuin kivi, ja hän tunsi, ettei olisi voinut kääntyä, vaikka olisi tahtonutkin.

Annedda muori jätti hänet jälleen yksikseen. Kun äiti avasi oven, Elias kuuli keittiöstä ja pihasta selvemmin häävieraiden äänet ja naurun. Hän avasi silmänsä, katseli seiniä, joilla iltahämärän valo heikkenemistään heikkeni, ja ajatteli noiden toisten iloa, jotka eivät olleet huolissaan hänen tähtensä. Ja hänen surunsa ja yksinäisyytensä tuntui vielä raskaammalta. Hän itki hiljaa vaipuen tuskan valtaan, joka oli kovempi kuin kuolon kauhu.

Sillävälin Annedda muori levitti tietoa Eliaksen tilan paranemisesta, ja tämä tieto poisti perheen jäsenten ja harvojen kutsuvieraiden mielestä — kaikki nuoren parin sukulaisia, — sen varjon, jonka Eliaksen tauti oli luonut heidän iloonsa. Kaikkein enimmin siitä iloitsi ukko Portolu.

— P. Fransiskus olkoon ylistetty, — hän virkkoi kavahtaen seisomaan.
— Jos poikani olisi kuollut, en olisi jaksanut sitä kestää.
Lähtekäämme katsomaan häntä, pitämään hänelle seuraa.

Ukko oli ollut niin allapäin, ettei ollut maistanut tilkkaakaan, eikä ollut punonut tukkaansa noita neljää pientä palmikkoa. Mutta hän oli pessyt itsensä puti puhtaaksi, oli voidellut rasvalla kenkänsä ja pukenut ylleen ihka uuden puvun. Maddalena yksin näytti välinpitämättömältä isot madonna-luomet maahan luotuina. Hän istui sulhasensa vieressä pihalla, puhui vähänlaisesti katsellen sormuksiaan ja muuttaen niitä usein sormesta toiseen. Pietro oli onnellinen. Hän oli ajanut leukansa sileäksi, silmät loistivat ja huulet punoittivat. Hänellä oli yllään hääpuku; valkea paidankaulus oli käännetty sinisamettisille liiveille, ja tässä asussa hän näytti melkein kauniilta.

— Lähtekäämme, lähtekäämme, Portolu kehoitteli innossaan nähdä jälleen Elias poikansa. Ja heti kun hän oli avannut pienen huoneen oven, hän alkoi nauraa väkinäistä nauruaan ja lasketella lorujaan huomaamatta kuolettavaa surua, jonka vallassa hänen poikansa oli.

— Näettekö hänet, talomme kukkasen, joka tahtoi kuolla veljensä hääpäivänä! Onko tämä nyt laitaa? Näinhän sinun istuvan kalliolla toissailtana ja ajattelin: Kyyhkyni varmaankin tulee sairaaksi. Ja sitten lähdetään ja löydetään hänet aivan kuin kuolleena, ja meidän on pakko tuoda hänet rattailla tänne kotia. Onko tämä nyt laitaa? Kas, kasvosi ovat kelmeät kuin tuhka. Elias parka, tahdotko viiniä? Näetkös, viini parantaa kaikki taudit. Veljesi on nyt naimisissa, joko tiedät sen? Pian nouset vuoteesta, ja silloin juomme vastanaineiden maljan.

— Jätä hänet rauhaan, — Annedda sanoi hiljaisella äänellä ja nykäisi miestänsä takinliepeestä. Ja ukko vaikeni katsellen suruisena Eliaksen suljettuja luomia.

Nuori pariskunta oli jäänyt pihalle sukulaisten ympäröimänä. Keskustelu ei ollut erittäin vilkasta. Heitä painoi väkinäinen tunnelma, jota nuoren vaimon kylmän jäykkä käytös ei ollut omiaan karkoittamaan.

Muutamat julkeat katupojat pistivät toisinaan päänsä sisälle portista huutaen ja pyytäen makeisia ja heitellen kiviä seiniin. Keittiössä nuoren vaimon äiti ja eräs toinen sukulaisnainen valmistivat iltaruokia. Annedda muori kulki varpaisillaan ja kalpeana kasvoiltaan, mutta levollisena pihalta keittiöön ja keittiöstä Eliaksen huoneeseen. Hän uskoi varmasti, että Elias parantuisi. Luullen, että poika oli säikähtänyt jotakin, hän oli valmistanut hänelle erityisen lääkejuoman, sitten hän oli ripustanut pyhän rahan hänen kaulaansa, sytyttänyt lampun palamaan P. Fransiskuksen kuvan eteen, ja loppujen lopuksi hän oli lausunut vihreät sanat, mikä loitsu ilmaisi, paraniko sairas vai kuoliko. Nämä vihreät sanat olivat vastanneet, että sairas jäisi eloon. Ja äiti oli huudahtanut: — Olkoon P. Fransiskus kiitetty, ja olkoon Jumala ylistetty kaikesta, minkä hän armossa säätää!

Vähitellen häävieraat poistuivat. Taloon jäivät ainoastaan nuoren vaimon äiti ja kaksi veljeä sekä eräs naapurinvaimo, Anneddan ystävätär. Illallinen oli päivällistä ikävämpi. Saattoi kuulla Eliaksen vaikeroivan, ja suruinen ahdistava tunnelma laskeutui mieliin.

— Tämä tuntuu hautajaisaterialta, — ukko Portolu huomautti ja yritti nauraa, mutta sisimmässään hän oli alakuloinen ja ajatteli, että hääpäivää varjonnut synkkä tunnelma oli huono enne vastanaineille. Kun Annedda muori oli todennut, ettei illallispöydästä puuttunut mitään, hän vei Eliakselle kupillisen lihalientä.

— Kohottaudu hiukan istumaan, poikani, ja juo tätä, — hän sanoi hellästi huolehtien ja hämmensi keittoa jäähdyttääkseen sitä.

Mutta Elias teki vastenmielisyyttä osoittavan eleen ja työnsi pois äidin käden.

— Elias, poikani, ole nyt järkevä, juo vähäsen, se tekee sinulle niin hyvää.

— Kas niin, ole nyt järkevä. Jos makaat siinä noin syömättä, tulet todenteolla sairaaksi, ja silloin teet kuolemansynnin, sillä Herra tahtoo, että säilytämme terveytemme.

Elias avasi suuret silmänsä, jotka olivat täynnä ahdistusta, ja tunsi ruumiissaan kovaa kipua.

Annedda muori poistui ja palasi Maddalenan seurassa. Huomatessaan nuorikon Elias alkoi ilmeisesti vapista eikä jaksanut eikä halunnutkaan salata mielenliikutustaan. Hän yritti mutista onnittelua:

— Elias, miksi käyttäydyt noin? Miksi et nauti ravintoa? — Maddalena sanoi kylmästi ja päättäväisesti. Ethän enää ole lapsi. Miksi pahoitat äitisi mieltä? Ole nyt järkevä.

Elias nousi heti istumaan, otti liemikupin ja joi huohottaen ja väristen kuin lehti. Sitten he antoivat hänen juoda viiniä; pian hän vajosi kevyeen miellyttävään horrostilaan, joka ennen pitkää vaihtui levolliseksi uneksi.

Mutta yöllä hän heräsi, ja huolimatta unen tuottamasta ruumiillisesta hyvinvoinnista hän heti tunsi sisimmässään sanomattoman rajua ahdistusta, syvää epätoivoa. Maddalena oli lähellä, saman katon alla, ja Pietro oli onnellinen.

Elias tunsi, että elämänilo oli häneltä ainaiseksi kadonnut ja että nyt oli alkava epätoivoinen taistelu mustasukkaisuutta, syntiä, surua vastaan. Hänen sielussaan ja ympärillään vallitsi hirvittävä pimeys, ja hän tunsi jälleen vastustamatonta halua nousta, liikkua, mennä kauas. Se oli hänen kohtalonsa.

— Minä lähden, — hän ajatteli, — on välttämätöntä, että lähden, että liikun, että poistun hyvin kauas ja etten enää palaa tänne. Muuten hukka perii.

Hän kääntelehti ja vääntelehti, puristi kädet nyrkkiin ja takoi otsallaan pielusta pureskellen huuliaan tukahduttaakseen nyyhkytykset ja vaikerrukset. Ja hänet valtasi hurja halu riistää sydän rinnastaan, murskata se kourassaan ja paiskata seinään.

Syksy edistyi luoden seutuun lempeää surumielisyyttä. Usvaisina päivinä maisema tuntui avarammalta ja näytti ulottuvan kauemmas autereisen taivaanrannan rajoja. Tavallista suurempi autius vallitsi laitumilla. Puihin, kiviin ja pensaisiin oli tullut jotakin vakavaa, ikäänkuin nekin olisivat tunteneet syksyn alakuloisuutta. Suuret kurjet lentelivät kalvakan taivaan alla. Syksyinen heinä alkoi kasvaa viime aikoina runsaasta sateesta mustuneilla sänkiniityillä.

Eräänä tällaisena autereisena, vielä lämpimänä, mutta apeutta herättävänä syyspäivänä Elias istui yksin lammastarhan tuvan kynnyksellä. Hän luki muuatta pientä hartauskirjaansa. Kauempana kävi lammaslauma laitumella. Jokin syksypuoleen syntynyt soma lumivalkoinen karitsa määki valittaen kuin itsensä loukannut lapsi.

Elias luki, odotellessaan ukko Martinu Monnea, jolle oli lähettänyt sanan tulla lammastarhaan häntä neuvomaan.

— Tällä kertaa, — hän ajatteli, — tahdon noudattaa vanhuksen neuvoa. Hänellä on elämänkokemusta, ja ehkä olisin tehnyt viisaasti, jos jo alunpitäen olisin noudattanut hänen neuvojaan. — No se on nyt myöhäistä, kaikki on lopussa.

Vihdoin vanhuksen kookas hahmo näkyi polulla. Hän lähestyi tupaa suorana ja jäykkänä.

Elias kavahti pystyyn, pisti piiloon pienen kirjansa ja meni ukko Martinua vastaan. Vaikka hän tiesi, että lammastarha sinä hetkenä oli autio, hän aina muisti sananparren, että puilla ja pensaillakin on korvat ja vei vanhuksen aukeaan paikkaan, jossa ei ollut edes pensaita eikä kallioita. Siellä oli vain muutamia kiviä mäen rinteessä; ja Elias ja vanhus istuutuivat niille.

Aluksi he puhuivat tyhjänpäiväisistä asioista, kuinka setä Martinu koko tuon ajan oli ollut niin näkymätön, lampaista, vuonista, sonnista, joka oli ryöstetty naapurilaitumelta. Mutta äkkiä vanhus katsoi tiukasti Eliasta kasvoihin ja muutti äänensävynsä:

— Nyt on asia toisin. Ja ehkä olisin tehnyt viisaasti, jos silloin olisin noudattanut neuvoanne. No niin, kaikki se on nyt lopussa. Aion ruveta papiksi. Mitä siitä arvelette?

Ja vähitellen hänen äänensä muuttui heikommaksi ja valittavammaksi, melkein itkunsekaiseksi. Hän jatkoi:

— Joskus luulen tulevani hulluksi. Hän on niin kaunis; jospa näkisitte, kuinka kaunis hän on. Päätän aina olla palaamatta kotiin, olla häntä näkemättä, katselematta. Mutta pahahenki riivaa minua. Ja hänkin katselee minua, ja se minua niin peloittaa.

— Voi, älkää puhuko siitä! — Elias sanoi kasvoissaan kauhistunut ilme. — Kohtelisin häntä huonosti, ehkä muuttuisin häijyksi, ja pahahenki saisi minut vielä enemmän valtaansa.

— Älkää mainitko nimiä, setä Martinu. No niin, hän katselee todella minua.

— Luulen kyllä häntä kunnialliseksi, mutta hän ei rakasta miestään, ei ole koskaan rakastanut häntä, eikä tämä kohtele häntä hyvin. Pietro kyllästyi pian vaimoonsa, setä Martinu. Ja lisäksi hän usein juo itsensä humalaan ja on silloin häijy. He riitelevät usein.

— Sellainen alkaa pian. Mutta juuri sentähden, ettei vaimo pidä miehestään, luulen tämän lopulta rupeavan lyömään häntä. Hän ei tahdo, että hänen vaimonsa poistuu kotoa, että hän käy tervehtimässä äitiään ja puhelee naapurinaisten kanssa.

— Ei, ei hän ole mustasukkainen, eikä koskaan ole ollutkaan, mutta hän on ärtyisä, ryyppää liiaksi ja tärvelee terveytensä.

— Elias! Elias! Mitä sanoinkaan sinulle? Jospa olisit menetellyt neuvoni mukaan! — vanhus huudahti; mutta oitis hän pudisti päätään ja lisäsi:

— Kuka muutoin tietää; ehkä olisi käynyt samoin, jos sinä olisit hänet nainut.

— Ei suinkaan. Minä olisin palvonut hänen ajatuksiaan, hänen mielihalujaankin…

— Niin kaikki sanovat, mutta tulee päivä, jolloin kyllästyy kaikkeen, ja varsinkin naiseen. Luuletko, Elias Portolu, että tuo päähänpiintymäsi kestää kauankin? Tulee aika, jolloin sille naurat. Nainen saa lapsia, menettää raikkaan sulonsa, ei enää katsele sinua, hänestä tulee niinkuin muistakin maalaisnaisista tavallinen perheenäiti; hän käy likaiseksi, vanhaksi, rähjäiseksi ja rumaksi.

— Erehdytte, setä Martinu. Onnettomuus on juuri siinä, ettei hän ollenkaan saa lapsia ja että hän pysyy kauan nuorekkaan kauniina.

— Sen sanoi äitini, joka ymmärtää tällaiset asiat. Ja luulen, että tämä on Pietron hermostuneisuuden pääsyynä. Toivon, setä Martinu, ettette petä minua, kun uskon teille niin paljon sellaista, mitä en sanoisi rippi-isällenikään.

— Jos pelkäät, että petän luottamuksesi, sinun ei olisi pitänyt kutsua minua tänne. Olen kuullut pahempiakin asioita. — Muuten on vallan yhdentekevää, saako hän lapsia vai ei, silti hän vanhenee ja käy rumaksi.

— Se ei ole ollenkaan varmaa, setä Martinu. Hän on niitä naisia, jotka vuosien vieriessä tulevat yhä kauniimmiksi, vaikka eivät olekaan onnellisia. Joskin hänen miehensä kohtelee häntä pahoin, muut, varsinkin äiti, ihailevat häntä. Hän elää hyvissä oloissa ja säilyttää kauneutensa. En muutoin rakasta häntä hänen kauneutensa vuoksi, vaan sentähden, että hän on hän…

— Siihen on vielä pitkä aika! Mutta tiedätte kai te, joka olette niin viisas mies, mitä nuoruus on. Se saattaa lopulta viedä kuolemansyntiin, ja silloin…

— Mutta luuletko, Elias Portolu, että asia on autettavissa sillä, että rupeat papiksi? Nuoruuden, miehen vaistot eivät sinusta katoa, voit silti langeta, ja silloin synti on vielä kahta suurempi.

— Silloin asemani on vallan toinen. Tuo nainen ei enää katsele minua, ja lisäksi haen paikan jostakin maalaiskylästä.

— Hyvä, kaikki tuo on hyvä ja oikein, poikani. Mutta jättäkäämme syrjään kaikki muu, ja sano minulle yksi seikka. Et ole enää poika, luuletko, että sinusta enää huolitaan pappisseminaariin? Papiksi tulemiseen vaaditaan aikaa, opintoja ja rahoja. Kuka tietää, voitko voittaa kaikki esteet, voitko sillä aikaa välttää kiusauksen.

— Kun kerran olen tehnyt lujan päätöksen ja ilmaissut sen, en enää pelkää. Tuo nainen ei sitten katsele minua, ja minä saan itseni hillityksi. En ole enää poika, se on totta, mutta en liioin ole kolmikymmenvuotias niinkuin paimen, joka möi karjansa ja luki itsensä papiksi vajaassa kolmessa vuodessa.

— Kaikki tuokin on hyvin. Mutta sanonpa sinulle toisen seikan. Papit, jotka ovat valinneet alansa kärsimiensä vastoinkäymisten, varsinkin rakkaudensurujen vuoksi, eivät ollenkaan ole minun mieleeni. Täytyy valmistautua siihen jo nuoresta, täytyy tulla papiksi kutsumuksesta.

— Kutsumusta minulla on ollut ja on yhä vielä. Se heräsi minussa jo poikana ja se uusiutui ollessani siellä. Älkääkä ajatelko, setä Martinu, että rupean papiksi laiskuudesta, ansionhimosta, mukavan elämän tavoittelusta, niinkuin monet muut. Valitsen tämän uran sentähden, että uskon Jumalaan ja tahdon voittaa maailman viettelykset.

— Se ei riitä, Elias Portolu. Miehen, joka valitsee papillisen uran, ei tule ainoastaan vastustaa pahaa, hänen tulee myös tehdä hyvää. Hänen tulee elää kokonaan toisia varten, hänen pitää sanalla sanoen ruveta papiksi toisten hyväksi eikä itseään varten. Sinä taas ajattelet pappisuralle antautuessasi yksinomaan itseäsi, oman sielusi etkä toisten sielujen pelastamista. Olenko oikeassa, Elias Portolu, vai enkö?

Elias vaipui mietteisiinsä. Hän ajatteli, että viisas vanhus oli oikeassa, mutta silti hän ei tahtonut, ei voinut tunnustaa sitä.

— Siis kehoitatte minua luopumaan aikeestani, setä Martinu? Mutta harkitkaa, teettekö siinä oikein vai väärin. Tutkikaa omaatuntoanne.

Ukko Martinu, joka ei koskaan menettänyt tasapainoaan, näytti joutuvan hämilleen Eliaksen viime huomautuksesta. Hänen terävät silmänsä tuijottivat kauas autereiseen taivaanrantaan, ja hänen juron sielunsa salaiset äänet alkoivat värähdellä tässä erämaan hiljaisuudessa. Hetken vaiettuaan hän sanoi:

— Omatuntoni ehkä vaatisi minua suuttumaan sinulle, Elias Portolu. Isäsi on oikeassa sanoessaan, ettet sinä ole mies, vaan oljenkorsi, ruoko, joka taipuu pienimmästäkin tuulen henkäyksestä. Nyt esimerkiksi, sentähden että olet rakastunut naiseen, jota et saa omistaa, jonka omistamiseksi et ole pannut tikkua ristiin, tahdot ruveta huonoksi papiksi, sensijaan että kehittäisit itsesi hyödylliseksi ja kelvolliseksi maallikoksi. Meidän tulee olla kotkia eikä rastaita, niinkuin isäsi on tapana sanoa.

Ja Eliaksen istuessa masentuneena vanhuksen suorasukaisista huomautuksista tämä jatkoi:

— Tiedätkö, mitä suru merkitsee, Elias Portolu? Sinä luulet juoneesi kaiken sapen elämän pikarista, kun olet ollut vankilassa ja kun olet rakastunut veljesi vaimoon. Mitä tuo kaikki on? Se ei ole mitään. Miehen tulee sylkeä sellaiseen roskaan. Suru on jotakin vallan toista, Elias Portolu. Oletko koskaan tuntenut sitä ahdistusta, jonka aiheuttaa pakko tehdä rikos? Tiedätkö millaisia tunnonvaivat ovat? Tiedätkö, mitä viha on? Oletko nähnyt vihamiehesi, kilpailijasi saavan voiton sinusta, anastavan omaisuutesi ja sitten päälle päätteeksi vainoavan sinua? Onko sinua petetty? Onko vaimosi, ystäväsi, sukulaisesi pettänyt sinut? Oletko vuosikausia tuuditellut unelmaa ja sitten nähnyt sen haihtuvan kuin usvan? Oletko kokenut, miltä tuntuu joutua siihen tilaan, ettei enää usko mitään, ei enää toivo mitään, että näkee pelkkää tyhjyyttä ympärillään, ettei enää usko Jumalaan, hän kun on avannut sinulle kaikki tiet ja sitten jälleen sulkenut ne kaikki tyyni, toisen toisensa jälkeen, tiedätkö mitä kaikki tämä merkitsee, Elias Portolu?

— Siinä näet, millainen mies olet. Sinä säikähdät jo ajatellessasi, millaista ihmisen suru voi olla. Nouse, Elias Portolu, ja käy. Olet nuori ja terve, mene ja katso elämää kasvoihin, ole kotka äläkä rastas. Herra muutoin voi varata sinulle iloja, joita et ole voinut aavistaa. Ei pidä koskaan antautua epätoivon valtaan. Kuka tietää, ehkä vuoden kuluttua olet onnellinen ja naurat menneisyydelle. Mene!

— Jätät siis minut yksikseni. Etkö vie minua tupaan ja anna minulle vähän maitoa.

Vaieten he menivät sisälle. Tuvassa Elias tarjosi vanhukselle maitoa, viiniä, leipää ja rypäleitä, ja he puhuivat jokapäiväisistä asioista. Ennen lähtöään ukko Martinu vielä palasi pohdittuun kysymykseen:

— Onhan sinulla hyvää aikaa. Kun todella olet kokenut, mitä elämä on, voit vetäytyä syrjään, jos haluat. Mutta muista, mitä sanoin sinulle: on parempi olla kelpo maallikko kuin langennut Herran palvelija. Paina se mieleesi. Hyvästi.

Elias jäi siihen seisomaan surumielisenä. Hän tunsi itsensä nyt vahvemmaksi, ja häpesi aikaisempaa heikkouttaan.

— Tuo vanha metsäsika on oikeassa, meidän täytyy olla miehiä, — hän ajatteli, — meidän täytyy olla kotkia eikä rastaita. Tahdon olla luja; hyvä kristitty kylläkin, mutta luja.

Monta päivää jälkeenpäin hän oli vakava, mutta ei epätoivoinen, ja ponnisti kaikki voimansa karkoittaakseen alakuloiset ajatukset mielestään.

Syksy oli tavattoman lämpöinen ja kaunis. Taivas oli kirkastunut, ja siitä säteili koko se kuvaamaton sulo, joka on ominaista Sardinian syksylle. Muutamina iltoina taivaanrantaa valeli ruusuinen helmiäishohde, ja näköpiirin rajalla, missä luuli meren häämöttävän, liiteli ohuita pilviä kuin purjeet tuulessa. Vaaleasta taivaantaustasta metsä erosi mehevän tummanvihreänä. Vain pensaista varisi lehtiä, ja jokunen tammi, joka näytti aivan kuin eksyneenä joutuneen näille aavoille sydänmaille, alkoi vivahtaa kullankeltaiseen. Tiheä hento ruoho versoi peittäen sänkipellon; muutamat metsänkukat aukoivat varsinkin veden varsilla punasinerviä terälehtiään.

Aurinko levitti miellyttävää lämpöään joka soppeen, ja tässä valaistuksessa laidun näytti entistään avarammalta.

Elämä täällä maan sydämessä kului tasaisesti ja varsin vaivattomasti tuona vuodenaikana.

Ukko Portolu oli usein poissa, ja vaitelias Mattia vietti täydellistä paimentolaiselämää. Hän rakasti lammaslaumaa, koiraa ja hevosta. Kissa ja pukki, joka jo oli kasvanut melkein emävuohen kokoiseksi, seurasivat häntä kaikkialle, ja hän puhutteli niitä kuin ystäviä ainakin. Hän oli jo jonkin aikaa uutterasti valmistellut korkista mehiläispesiä, hän kun aikoi seuraavana keväänä ruveta harjoittamaan mehiläishoitoa. Hän oli vaatimaton ja vapaa paheista, mutta taikauskoinen ja hiukan pelkuri. Hän uskoi aaveisiin ja harhaileviin vainajien henkiin, ja seuratessaan laitumella lammaslaumaa pitkinä öinä hän usein oli kalvennut kuvitellessaan näkevänsä jotakin liihoittelevan ilmassa, kummallisia eläimiä, jotka kiitivät äänettöminä hänen ohitseen, ja kaukaa metsästä hän usein oli luullut kuulevansa salaperäistä valitusta, huokauksia ja kuisketta.

— Tuossa hän aina tallustelee, — hän ajatteli, — kuin seitsenvuotias lapsi. Mitä hän ajattelee? Mitä hän haluaa? Hän ei koskaan ole kärsinyt eikä kenties tule kärinäänkään. Ei hän ole suinkaan lujatahtoinen mies, mutta silti minua voimakkaampi.

Syksyn lopulla Elias sentään keskusteltuaan ukko Martinun kanssa luuli saaneensa jonkinverran tarmoa. Ainakin hän kykeni hillitsemään itseään ja tekemään hyviä päätöksiä tulevaisuuden varalle. Mutta eräänä päivänä palatessaan kotia Nuoroon hän tapasi Pietron ja Maddalenan riitelemästä. Pietro hankkiutui kylvämään vehnää. Hän säilytti siemenviljaa mustapuusta tehdyssä sardinialaisessa arkussa, jota pidettiin nuoren parin huoneessa, ja luuli huomaavansa, että arkussa oli vähemmän jyviä kuin mitä hän oli odottanut, ja oli siitä vihainen vaimolleen.

— Mihin minä niitä olisin tarvinnut? — Maddalena sanoi hyvin loukkautuneena. — Leipiin vai kakkuihin ehkä? Tiedäthän, ettei tässä talossa ole salakomeroita ja että äitisi näkee kaiken, minkä teen.

— Hän on oikeassa, poikani, — Annedda vakuutti. — Vehnänsiemen ei ole voinut vähetä, mitäpä me sillä olisimme tehneet?

— Sen te naiset paremmin tiedätte! Te osaatte kyllä hävittää talon varoja, teette tyhmyyksiä ja sitten otatte varastoista ja teette niistä lopun ja petätte miesparkaa, joka on raatanut otsansa hiessä koko vuoden tyydyttääkseen teidän oikkujanne.

Pietro käytti puheessaan monikkoa, mutta Maddalena tajusi, että joka sana tarkoitti häntä.

— Puhu minun kanssani, — hän virkkoi kiivastuen, — äläkä sekoita tähän äitiäsi. Olihan vehnä meidän huoneessamme.

— Heittiö, minäkö! Kas, kas Arrita Scadan tytärtä! Kirottu olkoon se hetki, jolloin otin sinut.

Siinä rapisi haukkumasanoja. Juuri silloin Elias tuli kotiin, ja Annedda muori meni pihalle auttamaan häntä tavaroiden purkamisessa hevosen selästä. Elias kuuli kiistan ja tunsi sydämensä kutistuvan kokoon.

— Mikä heitä vaivaa? — hän kysyi kiristäen hampaitaan. — Mistä he riitelevät? Hyi, — hän virkkoi kuultuaan äidin kuiskaavan muutaman selittävän sanan, — se on häpeä. Onko Pietro tulemassa hulluksi? Meidän talostamme tulee pian häpeänpaikka. On aika, että tällaisesta tehdään loppu.

— Eikö mitä. Nyt se vasta alkaa, — tiuskaisi Pietro, joka oli kuunnellut ovella silmät vihasta säihkyvinä. — Äläkä sinä Elias pistä nenääsi tähän, jollet tahdo osaasi sinäkin.

— Ajattele itse! Minä olen mies, mutta sinä olet heittiö, ja varo sekaantumasta minun asioihini.

— Lopettakaa jo, pojat, lopettakaa jo. Mitä tämä merkitsee? Tällaista ei ole milloinkaan ennen tapahtunut tässä talossa! — Annedda muori sanoi hyvin kalpeana ja vaikeroivalla äänellä.

— Minä olen isäntä talossa, — Pietro huusi töykeästi, — että sen tiedätte. Ja jos joku toinen rupeaa komentelemaan täällä, olen valmis ruhjomaan hänet kuin heinäsirkan.

He menivät keittiöön, ja kun Maddalena näki Eliaksen ja kuuli Pietron ja anoppinsa sanat, hän purskahti itkuun. Ja tämä ärsytti vielä enemmän Eliasta Pietroa vastaan ja Pietroa Maddalenaa vastaan.

— Niin tietysti, turvaudu sinä vain kyyneliin. Se on niin naisväen kaltaista. Katso vain, että käyttäydyt tässä siivosti, muuten minä tiedän, kuka saa maistaa keppiä.

— Koetapas vain, sinä raukka! — Maddalena huusi ja nousi uhmaillen seisoalleen. Sinä kurja valehtelija.

— Lopeta jo, Pietro! — Elias ja Annedda muori huusivat yhteen ääneen ja pidättivät Pietroa.

Kyllä minä näytän, olenko juovuksissa ja olenko raukka, — Pietro ulvoi, tempautui irti, hyökkäsi Maddalenan kimppuun ja antoi hänelle korvapuustin.

Elias valahti kuolonkalpeaksi, alkoi vapista eikä enää nähnyt mitään. Onneksi Annedda pidätti häntä, ja Pietro oli kyllin järkevä lähteäkseen ulos. Muuten olisi käynyt onnettomasti.

— Tämä oli vasta alkua, pidä hyvänäsi! — Pietro huusi pihalta, ivallisesti, mutta ääni raivosta kähisten. Olisit sinä voinut mennä naimisiin tuon jalokiven kanssa, rakas veliseni. — Nyt lähden todella juomaan itseni humalaan, ja jos jollakin sitten vielä on halua uhmailla, niin näytän, kuka on leijona ja kuka sisilisko.

Hän lähti. Maddalena oli heti korvapuustin saatuaan herjennyt itkemästä. Hän oli kalpea kuin palttina ja vapisi vihasta ja tuskasta. Mutta hän oli oitis älynnyt, että ellei hän muuttaisi menettelyään, hän aiheuttaisi vakavia selkkauksia perheessä, minkävuoksi hän koetti heti sovittaa kaiken.

— Syy on minun, — hän sanoi ääni värähdellen. — Antakaa minulle anteeksi. Tällaista ei enää tapahdu. Kun olen ottanut ristini, osannen myös sen kantaa. Suokaa anteeksi tämä kohtaus, suokaa anteeksi pisteliäs kieleni.

Elias seisoi kalpeana ahmien häntä katseillaan, ja kun Annedda muori hankkiutui lähtemään porttia sulkemaan, Maddalena sanoi:

— Älkää vain kertoko tästä äidilleni ja veljilleni. Älkäämme levittäkö tätä juttua.

— Hän on pyhimys, — Elias ajatteli. — Pietro ei totisesti ole häntä ansainnut, Pietro on villipeto.

— Olisithan sinä voinut mennä naimisiin hänen kanssaan! — nuo Pietron sanat kaikuivat Eliaksen sielussa, hänen sydämessään ja kiihoittuneessa veressään. — Mitä olenkaan tehnyt? Sellaisen erehdyksen. Sellaisen korjaamattoman erehdyksen. Nyt he ovat onnettomia, sillä vaimo ei rakasta miestään ja tämä on tietysti siitä raivoissaan, ja minä… niin, mikä minä olen? Minä olen heitä onnettomampi ja rakastan Maddalenaa tulisemmin kuin koskaan ennen.

Hänet valtasi hurja halu ottaa Maddalena syliinsä ja viedä hänet mukanaan. Olikin jo aika tehdä niin. Kuka heitä erotti, mikä enää oli estämässä?

Kun Annedda muori palasi sisälle, Elias taas tuli tajuihinsa. Illan kuluessa hänellä oli moneen kertaan tilaisuus olla kahdenkesken Maddalenan kanssa. Tämä istui ääneti työskennellen avoimen ovensa edessä. Raskaita huokauksia kohosi tuon tuostakin hänen povestaan, ja hänen luomensa olivat sinervät. Elias meni ulos, palasi takaisin sisään, eikä hennonnut lähteä ratsastamaan takaisin lammastarhaan. Kohtalokas tenhovoima veti häntä tuon avoimen oven luo ja pakotti hänet häärimään Maddalenan lähellä kuin perhonen liekin ympärillä. Hän luuli tuon nuoren naisen olevan enemmänkin pahoillaan kuin hän ehkä tosiasiassa oli, ja kärsi enemmän hänen kuin omasta mielihaikeudestaan. Eräinä intohimon kuohahtavina hetkinä hän olisi ollut valmis uhraamaan henkensä lohduttaakseen Maddalenaa, mutta nyt hän liikkui siinä voimatta sanoa hänelle ainoatakaan sanaa ja pahoitteli itsekseen tätä saamattomuuttaan.

— Etkö jo lähde paluumatkalle, — Annedda muori kysyi häneltä rukoilevasti. — Lähde poikani, onhan jo aika. Varmaankin lammastarhassa jo odottavat sinua.

— Poikani, et kai aio panna toimeen ikävää kohtausta? Lähde pois. Veljesi palaa pian kotiin juovuksissa, ja silloin mellakkanne alkaa uudelleen. Voi teitä, poikani, teillä ei ole jumalanpelkoa, ja sentähden kiusaus vaanii teitä.

Maddalena huokaili melkein vaikeroiden, ja äidin sanat olivat sattuneet Eliakseen. Se oli totta, pahat voimat virittivät hänelle ansojaan. Odottihan hän kärsimättömästi veljensä paluuta voidakseen loukata tätä ja kostaa Maddalenan kärsimykset ja solvauksen. Eikä siinä kyllin. Hän näki jo Maddalenan toisessa valossa kuin aikaisemmin. Kaikki tämä selvisi hänelle, ja hänet valtasi äkkiä kauhu.

— Syöksyn turmioon, — hän ajatteli. — Mitä uhraukseni on hyödyttänyt? Luovuin veljeni morsiamesta, jotta en olisi saattanut häntä onnettomaksi, ja nyt itse tahdon aiheuttaa hänelle onnettomuutta. — Mitä sanoinkaan? Minäkö kykenisin moiseen? Minä? Minä. Hänestä tuntui, kuin hänestä olisi tullut vallan toinen, outo ihminen, ja hän säikähtyi äkillistä muutostaan. — Minun on pakko kulkea tietäni ja olla palaamatta tänne, — hän lopuksi ajatteli.

Ja hän lähti todella matkaan suureksi helpotukseksi äidilleen, joka kovin levottomana oli odottanut tätä hetkeä. Maddalena istui paikallaan hievahtamatta eikä edes nostanut suuria tummenneita silmäluomiaan. Hän oli "tuskien Marian" näköinen. Mutta Elias kietoi hänet lähtiessään epätoivoiseen katseeseensa ja ratsasti pois kuolon ahdistus sydämessään.

Siitä päivästä lähtien hän raskaan surun ja onnettomuuden tunteen vallassa alkoi menettää kaiken toivonsa ja vihata ihmisiä. Siihen asti oli ollut jotakin lempeää ja hyvää hänen epätoivossaan, hänen antautumisessaan yksinäisyyteen, mutta nyt nämä tunteet muuttuivat vihan- ja katkeruudenvoittoisiksi, niihin kun liittyi vaistomainen kostonhimo. Elias Portolu tunsi, että kohtalo, tuo arvoituksellinen ja vihamielinen voima, joka vainoaa ihmisiä, oli tehnyt hänelle vääryyttä. Hän oli koettanut menetellä oikein uhraamalla omat pyyteensä, mutta tuo hyvä olikin kääntynyt pahaksi. Miksi? Millä voimalla oli oikeutta noin leikitellä ihmisellä? Täällä autioiden laidunmaiden äärettömässä hiljaisuudessa, vaalean syystaivaan alla, keskellä salaperäisen surumielistä maisemaa, jonka sulki kehäänsä autereinen taivaanranta, tuo maamies pohti samoja ongelmia kuin hienostuneet kulttuuri-ihmiset, mutta hänen ei onnistunut ratkaista niitä. Suru oli ainoa, mikä hänelle oli jäänyt; eikä siinä kyllin, että usko katosi surun vaikutuksesta, myöskin uhmanhenki alkoi saada hänessä vallan.

Monesti Elias laitumen aitauksen vartta kulkiessaan oli huomannut ukko Martinun, vanhan pakanan, jonka karkeapiirteinen vartalo näytti kohonneen ympäröivästä suurenmoisesta ja synkästä maisemasta, mutta nuori mies kääntyi aina pois ja pakeni.

— Hän on vanha houkka, — hän ajatteli. — Mitäkö suru on! Hän, tuo kivestä veistetty ukko, nauroi minulle, mutta kaikista rikoksistaan, kaikesta onnettomuudestaan ja viisaudestaan huolimatta hän ei tiedä, että minä yhtenä päivänä kärsin enemmän kuin hän koko elämässään. Älköön enää tulko laskettelemaan minulle saarnojaan, muuten lyön hänet kirveellä kuoliaaksi.

Ja silti hän tunsi, ettei vanhus ollut tehnyt hänelle mitään pahaa… päinvastoin… jospa hän olisi noudattanut hänen neuvojaan… Mutta hän oli ärtynyt kaikille, ennenkaikkea itselleen, ja hänellä oli julma tarve tehdä jollekulle pahaa, vaikka vain lapselle, toivomatta siitä mielihyvää, vaan päinvastoin vielä enemmän kärsimyksiä.

Seudulla oli lapsi, hyvin köyhän naapuripaimenen poika, joka usein kävi Portolun lammastarhassa. Puolihupsu, mutta kiltti, repaleinen, laiha, likainen poikanen, joka näytti pieneltä pronssiveistokselta. Hän tuli melkein joka päivä Portolun tupaan ja leikitteli ääneti kissan, porsaan ja koirien kanssa. Elias antoi hänelle usein leipää, maitoa ja hedelmiä, jopa viiniäkin, ja pojanpätkä oli suuresti kiintynyt häneen. Mutta eräänä päivänä lapsi sai kokea kovia. Elias oli yksin tuvassa ja hirveän huonolla tuulella, sillä edellisenä iltana Mattia oli tullut Nuorosta tuoden pahoja uutisia: Pietro joi itsensä humalaan joka kerta työstä palatessaan ja soimasi ja löi vaimoaan. Tuo pieni poika tuli nyt hiljaa paljain jaloin, syleili koiraa ja meni tupaan.

— Anna minulle maitoa, anna minulle maitoa, — lapsi naukui eikä ollenkaan näyttänyt lakkaavan. Elias tuskastui niin, ettei voinut hillitä itseään. Hän tarttui pienokaista käsivarteen ja ajoi hänet ulos, ajoi hänet kauas, torui häntä kuin aikuista ja kielsi häntä koskaan enää tulemasta takaisin. Poika meni tiehensä sanomatta ainoatakaan sanaa, melkein arvokkaasti, mutta muutaman hetken kuluttua Elias kuuli hänen itkevän matkan päässä epätoivoista itkua, joka kuului surkeana yksinäisyydessä. Ja Elias tunsi melkein hekumallista vihaa itseään kohtaan, raivokasta halua purra nyrkkinsä verille. Tämä itsessään vähäpätöinen tapaus sai hänet epätoivoiseksi, aivan kuin se olisi ollut oikea onnettomuus. Hän ajatteli:

— Olen elukka, olen langennut olento. Mutta ovatko toiset ehkä minua parempia? Me olemme kaikki kehnoja, ero on vain siinä, että toiset ovat häikäilemättömiä ja nauttivat, jotavastoin minä kärsin siksi, että olen ollut typerä ja tehnyt hyvää niille, jotka eivät ole ansainneet sitä.

Alinomaa muistot sieltä myös sukelsivat esiin hänen sielunsa kätköistä, ja hänen mielestään se, mitä hän oli kärsinyt siellä, ei ollut mitään verrattuna siihen tuskaan, jota hän nyt kärsi. Mutta noiden aikaisempien kärsimysten muisteleminen lisäsi silti hänen nykyistä suruntaakkaansa. Eräät yksityisseikat, jotka jo olivat unohtuneet, kohosivat taas räikeinä hänen eteensä. Ja hänen muistellessaan sitä hirmuvaltaa ja vaivaa, jota hän oli kestänyt "orjainkaitsijain" puolelta, kuten hän nimitti vanginvartioita, viha nosti veren hänen päähänsä. Olisipa hänellä vain sinä hetkenä ollut joku heistä käsissään siellä syrjäisessä lammastarhassa! — Pilkkoisin hänet palasiksi, — hän ajatteli kiristäen hampaitaan, — ja sitten nuolisin veren veitsestäni.

Peto tuntui riehuvan tuon kalpean nuoren miehen sielussa, joka näytti niin lempeältä ja jonka usein nähtiin istuvan tuvan kynnyksellä kyynärpäät polvien varassa lukemassa pieniä hartauskirjojaan.

Kun pakkanen ja kolkko talvitunnelma saapui, Eliaksen heikko terveys huononi. Runsaat sateet, lumi, rasitukset — sillä talvella sardinialainen paimen raataa ja rehkii kaikkein kovimmin ja saa enimmin kärsiä, hän ja hänen karjansa kun ovat suojaa vailla — ja lisäksi olo vetoisassa, savuisessa majassa sekä taistelu luonnonvoimia vastaan kuluttivat lopulta tyystin Eliaksen ruumiilliset ja siveelliset voimat.

Tähän aikaan, jolloin joskus sattui niin ankaria lumipyryjä, että useita lampaita paleltui kuoliaaksi, nuoressa miehessä heräsi jälleen ajatus ruveta papiksi. Mutta miten toisenlaisena kuin ennen! Toisinaan hän oli, kestettyään kovia kamppailuja luonnonvoimien ja itsensä kanssa, entistään epätoivoisempi, tunsi kapinoiden mukavan elämän kaihoa, voimakasta levon tarvetta, ja hän katsoi silloin ainoaksi pelastuksekseen ammatin muuttamisen.

Samalla salaperäinen taikavoima veti häntä Nuoroon, siihen pieneen lämpöiseen taloon, jossa Maddalena työskenteli lieden ääressä. Aviopuolisoiden välillä vallitsi nyt verraten hyvä sopu. Maddalena oli ainakin varovainen, ja välistä vain kuului Pietron viinin vaikutuksesta hieman epävarma ääni. Mutta oliko Maddalena onnellinen vai ei, sitä Elias ei enää kyennyt ratkaisemaan. Paha siemen oli itänyt. Päivä päivältä oli maljaan tullut pisara lisää, ja juoma oli vuotamaisillaan yli laitojen. Nuori mies antautui sisimmässään kokonaan intohimonsa valtaan. Hän ajatteli:

— Ei kukaan saa sitä koskaan tietää, ei edes Maddalena itsekään. Mutta kuka voi estää minua tapaamasta häntä, katselemasta häntä? Siinä kai ei ole mitään pahaa? Sehän on ainoa ilo, mikä minulla on. Ja eikö minullakin ole vähän oikeutta iloon?

Elias tapasi Maddalenan usein, hän katseli tätä ja toivoi salaa, että hän sen huomaisi. Maddalena huomasikin sen ja vastasi, ehkä tahtomattaan, hänen katseisiinsa. Ja kun heidän katseensa kohtasivat toisensa, koko elämä tuntui hetkeksi pysähtyvän, väristys kulki läpi heidän olemuksensa, tuskansekaisen riemun väristys. He saattoivat milloin taliansa joutua kiusauksensa uhreiksi, jos siihen vain tarjoutuisi tilaisuus. Talven lopulla todellinen rakkaudenhuumaus sai Eliaksen valtaansa, hänen ajatuksensa eivät enää pysyneet selkeinä, ja hän tunsi kesken hirvittäviä tuskiaan surumielistä onnea siitä tiedosta, että Maddalenakin rakasti häntä. Kaikki, mikä ennen oli hänestä tuntunut synniltä ja surulta, oli hänestä nyt oikeutettua ja täynnä riemua, kaikki, mikä ennen oli herättänyt hänessä kauhua, veti nyt häntä puoleensa yhä enemmän.

Karnevaalin viimeisenä päivänä Elias ja Pietro sekä Maddalena ja pari muuta nuorta naista naamioivat itsensä. Aviopuolisot olivat sillä kertaa sopuisia, jopa Pietro oli harvinaisen hyvällä tuulella. Annedda muori oli hiukan vastustellut tätä naamioimista, mutta ei kukaan ollut välittänyt siitä. Yksinkertaisella selvällä järjellään muori vaistosi, mikä vaara saattaa piillä naamiohuveissa, karnevaalin tanssiaisissa ja valepuvuissa, ja Maddalenan, joka oli hyvä tanssija, täytyi luvata anopilleen, ettei hän tanssisi "italialaisia" tansseja, jotka tanssitaan parittain, ei ainakaan outojen naamioitujen henkilöiden kanssa.

Maddalena ja hänen ystävättärensä olivat pukeutuneet "kissoiksi", s.o. heillä oli yllään kaksi mustaa hametta, toinen sidottu kiinni vyötäisiltä, toinen kaulasta, ja päätä verhosivat isot huivit. Miehet olivat pukeutuneet turkkilaisiksi, yllään avarat valkoiset hameentapaiset, jotka polvien kohdalta kapenivat, ja koreasta kultakudekankaasta tehdyt naisten liivit, jotka he olivat panneet ylleen takaperin, niin että kurenauhat olivat selässä.

He lähtivät liikkeelle kotoa hetkellä, jolloin tie oli tyhjänä, ja menivät niille kaduille, missä Nuoro näyttää pikkukaupungilta. Naiset astelivat hiukan levottomina peläten, että heidät tunnettaisiin, joten he koettivat muuttaa kävelytapaansa ja hillitä naamion alla pieniä lapsellisia hilpeydenpurkauksiaan.

Miehet kulkivat nopeasti avatakseen tietä seurueensa naisille. Tämäntästä Pietro päästi hurjan kurkkuäänen, ojentaen kaulaansa kuin kukkopoikanen, mikä ääni palautti Eliaksen mieleen ratsastajien ilohuudot matkalla P. Fransiskuksen juhlille kerran kirkkaana toukokuun aamuna.

Heti kun naamioiminen oli päätetty asia, Elias, joka oli senverran tanssinut, että oli siinä paikassa oppinut pari "italialaista" tanssia, oli ajatellut:

Hän ei välittänyt äitinsä kiellosta eikä Maddalenan lupauksesta, hänellä oli palava halu tanssia kälynsä kanssa, ja hän olisi raivannut tieltään mitkä esteet tahansa saavuttaakseen tämän tarkoituksensa.

Hurja, uhmaileva voima heräsi hänessä. Aikaisemmin hänen oli onnistunut hillitä itsensä ja tavoitella ainoastaan toisten parasta, mutta nyt hän syöksyi suoraan pahuuden syliin päättäen tyydyttää huonoimpien vaistojensa vaatimukset. Hän tunsi kasvojensa polttavan naamion alla, ja ahdas, epämukava puku tuntui kuumalta.

Kaduilla oli aika paljon väkeä. Sekä eriskummaisesti että vallan yksinkertaisesti naamioituja ryhmiä kulki edestakaisin, ja heidän ympärillään hääri kokonainen liuta likaisia katupoikia, jotka kirkuivat ja laskettelivat hävyttömiä ja säädyttömiä pistosanoja. Toisia naamioituja koreaväriset puvut yllä kulki ohi, ja sekä työläiset että porvarit loivat heihin tutkivia ja ivallisia katseita. Naisia, lapsia, palvelustyttöjä räikeänpunaiset röijyt yllä, neitosia kansallispuvuissa ja juopuneita maalaisia tunkeili sekaisin kaikkialla pääkaduilla, ja posetiivit soittivat surumielisiä sävelmiä, jotka leudossa, kosteassa ilmassa kaikuivat selvästi laajalle ympäristöön, aivan kuin syysiltana.

Kaikki tämä oli omansa huumaamaan Eliaksen sielua, hän kun oli tottunut lammaslaitumien rauhaan ja yksinäisyyteen. Ja silti hän jo oli oppinut tuntemaan maailmaa ja olemaan valmiina kokemaan mitä tahansa ollessaan siellä, toisella puolen merta, ja nähdessään onnettomat ihmiset. Nyt tämä vaatimaton Nuoron karnevaalijuhla, kirjava kansanjoukko, kuljeksivan posetiivin surunvoittoinen katrilli riitti eksyttämään hänen sielunsa tähän hänelle outoon maailmaan, sai kaiken näyttäytymään hänelle eri valossa. Hänestä tuntui, että nämä ihmiset, jotka kävelivät edestakaisin, lörpöttelivät ja nauroivat, olivat onnesta huumautuneita, ja hänkin antautui häikäilemättä mielettömien pyyteittensä valtaan tuntien vastustamatonta ilon ja nautinnon halua.

Pietro ja hän kävelivät naistoverit välissään suojellakseen heitä tuuppauksilta ja katupoikien hävyttömyyksiltä. Maddalena kulki keskimmäisenä, mutta tuontuostakin hän kumartui eteenpäin katsoen milloin mieheensä, milloin Eliakseen, joka aina vastasi hänen naamion rei'istä säihkyviin, hehkuviin katseisiinsa.

— Emmekö tee jotakin? Emmekö seisahdu hetkeksi? Onhan hassua kulkea näin umpimähkään edestakaisin, — Elias virkkoi vieressään kävelevälle tytölle.

— Niinkuin haluatte, — tyttö vastasi ja kertoi Maddalenalle nuoren miehen toivomuksen.

Ja nuo kolme naamioitua naista riensivät lavalle, missä tanssittiin posetiivin soiton tahdissa. Joukko väkeä, maalaisia, katupoikia, työläisiä, melkein kaikki kasvoiltaan kalpeita, rumia, uteliaita ja julkeita, seisoi kehässä naamioitujen parien ympärillä, jotka tanssivat naureskellen ja törmäten toisiaan vastaan.

Parrakas punakka mies, yllään naisenpuku ja naamio lykättynä niskaan, pyöritti pöyhkeän itsetietoisena posetiivin kampia soittaen polkkaa, joka kaikui valittavana, niinkuin posetiivi-musiikki yleensä.

Naamioidut ystävämme tunkeutuivat läpi uteliaiden piirin ja työntyivät tanssilavalle hetkenä, jolloin muutamat parit seisahtuivat väsyneinä huohottaen, mutta silti tanssiin kyllästymättöminä. Ei kukaan vastustanut uusien tulokkaiden osanottoa tanssiin, päinvastoin muuan munkiksi pukeutunut, keltaisella ihovärillä maalattu mies heti pyysi tanssimaan toista Maddalenan ystävättäristä, joka kursailematta suostui. Elias, joka seisoi Maddalenan vieressä, hehkui tanssinhalusta, mutta ratkaisevana hetkenä hän ei uskaltanut Pietron tähden.

Posetiivinsoittaja kohotti katseensa ja tähysteli muutaman hetken turkkilaiseksi pukeutunutta miestä, mutta soitti edelleen samaa tanssikappaletta.

— Suu kiinni! — monet tanssijoista huusivat pyörähdellessään Pietron ohi.

— No olkoon menneeksi, — Pietro sanoi tuntien itsensä vallan nöyryytetyksi.

— Ettekö te aio tanssia? — näin munkiksi pukeutuneen miehen kanssa tanssiva nainen ohi kiitäessään kysyi Portolun nuoren väen ryhmältä.

— Niin, lähtekäämme mekin tanssimaan, miksi seisomme tässä joutilaina — toinen Maddalenan ystävättäristä sanoi mielistellen ja kääntyi Pietroon päin.

— No, mennään sitten tanssimaan, muuten kai menehdyt. Mutta ota huomioon, etten minä osaa, ja saat syyttää itseäsi, jos tallaan varpaillesi.

Pietro kietoi käsivartensa naisen vartalolle ja alkoi mitä hullunkurisimmin hyppiä ja pyöriä ympäri, mutta onneksi tytölle osui siihen mies, yllään karkeasta villakankaasta tehty, vyötäisiltä nuoralla sidottu pitkä mekko, joka pyysi Pietroa luovuttamaan naisensa hänelle. Tämä vetäytyi silloin syrjään ja huomasi, että Elias ja Maddalena tanssivat yhdessä.

— Nuo kaksi näyttävät osaavan tanssia, — hän virkahti leikkisästi itsekseen. — Ja hän ajatteli:

— Jos Annedda muori näkisi heidät, niin saisinpa häneltä aika nuhdesaarnan.

— Kas vain, tuo tyttö viihtyy hyvin munkin seurassa! Ja tuo toinen pieni västäräkki mekkopukuisen kavaljeerinsa kera!… Saakelin naisväki!

Elias ja Maddalena tosin tanssivat erittäin hyvin, mutta he eivät juuri kiinnittäneet huomiota tanssiin jouduttuaan melkein huomaamattaan näin lähelle toisiaan ja ollen sanomattoman riemun huumaamina. Elias tunsi sydämensä tykkivän melkein ahdistuneesti, ja Maddalenasta näytti kuin koko katsojapiiri, kaikki nuo kalpeat ja julkeat kasvot olisivat pyörineet heidän ympärillään huimaavaa vauhtia.

— Tahtoisin puhua hänen kanssaan, mutta mitä minun pitää sanoa? — Elias ajatteli puristaen kuin kouristuksessa käsivarrellaan Maddalenan vyötäisiä. Mutta turhaan hän haki sanaa, yhtä ainoata sanaa. Tämän voimattomuutensa ahdistamana hän halusi mielettömästi nostaa naisensa käsivarrelleen, murtautua typerien ja uteliaiden katselijoiden kehän läpi ja paeta kauas yksinäiseen seutuun, yhdellä ainoalla huudolla ilmaisten koko intohimonsa ja kärsimyksensä… Mutta Pietro seisoi siinä peloittavana kuin sfinksi, kasvoillaan irvistelevä naamio, ja Elias oli jo jonkin aikaa tuntenut omituista pelkoa veljeään kohtaan.

— Tiesiköhän veli, aavistiko hän? Saattoiko hän olla niin yksinkertainen, ettei veljensä silmistä lukenut sitä kauheaa intohimoa, joka kalvoi häntä?

— Mitä se minua liikuttaa? — Elias ajatteli kauhistuneena tehtyään itselleen nuo kysymykset. Eikä hän kantanut kaunaa Pietrolle, joka hänessä herätti ainoastaan pelkoa ja joskus omituista, lapsellista sääliä. — Hän on onnettomampi minua, hän kun rakastaa vaimoaan, joka ei rakasta häntä, — hän ajatteli. — Pietro, veljeni, kuinka suuresti olemmekaan erehtyneet!

Tanssin aikana, jolloin hän oli melkein suunniltaan, hurjien halujensa vallassa, kaikki nämä ajatukset sukelsivat uudelleen esiin. Posetiivin sävelet, väen melu, tanssi, naamio, Maddalenan kosketus, kaikki hämmensi hänen mieltänsä ja valoi tulta hänen vereensä. Tuli hetki, jona hän ei enää nähnyt mitään; hän kumartui huohottaen ja virkkoi Maddalenalle jotakin, mitä tämä ei erottanut, mutta mikä sai hänet kohottamaan katseensa. Elias katseli häntä pitkään, epätoivoisesti, ja siitä hetkestä hänen aivoissaan liikkui yksi ainoa piintynyt ajatus, joka syrjäytti kaiken muun.

Tanssi taukosi, katsojien piiri hajaantui, ja Portolun nuorten naamioryhmä alkoi taas kuljeksia kaduilla väkijoukossa. Ilta tuli himmeänä ja usvaisena. Elias seurasi ryhmäänsä kulkien kuin unessa ja huomasi viimein olevansa tiellä hiljaisen kotinsa ja pensasaidan edustalla.

Pienellä pihalla Annedda muori istui odottaen kädet ristissä esiliinan alla. Ehkä hän rukoili karkoittaakseen kiusauksen, joka saattoi houkutella hänen naamioituja lapsiaan — hänestä naamio oli paholaisen vertauskuva. Nuorten äkkiä painuessa pihaan hän säpsähti. Ehkä pahansuopa henki kuiskasi hänelle, että rukous oli turhaa, että paha pääsi voitolle, että kuolemansynti tunkeutui tähän ennen niin puhtaaseen kotiin. Liedessä paloi tuli, ja kissa, joka istui hiljaa ikkunalaudalla tuijottaen kauas, näytti juhlallisesti vaipuneen katselemaan unelmoivaa hämärää ja harmaansinisiä näköpiirin rajalla kohoavia vuoria.

— Onko teillä ollut hauskaa? Olikin jo aika tulla kotiin, — Annedda muori sanoi valittavalla äänellä.

— Tulimme paha kyllä vähän viipyneeksi, — Maddalena myönsi silti kuulostamatta suuttuneelta.

Ja hän riensi ystävättäriensä edellä kapeita ulkoportaita. Tällävälin Elias riisui kasvoiltaan naamion, ja Pietro, joka heti kotia palattuaan oli riuhtaissut pois omansa, juoksi vesikiulun ääreen, nosti sen huulilleen ja joi ahnaasti.

— Jano ja nälkä, äiti rakas. Anna minulle jotakin syödäkseni, sitten lähden takaisin tanssilavalle.

Ja hän meni seinään kiinnitetyn pöydän ääreen, jolla oli leipäkori ja tähteitä oivallisesta päivällisestä: rasvassa keitettyjä papuja, catras-ohukaisia, munia, maitoa, viinaa — kaikki ruokia, joita nuorolaiset syövät karnevaalin aikana.

— Olet mieletön, — Annedda sanoi. — Rauhoittakoon P. Fransiskus sinut, mitä aiotkaan tehdä? Sinun pitää syödä illallista meidän toisten kanssa, ja sitten sinun pitää mennä nukkumaan. Tällaisina öinä ei sovi lähteä ulkosalle. Riisu nyt yltäsi tuo puku.

— Ehei, pikku äiti! Karnevaali on vain kerran vuodessa. Minä palaan tanssimaan, ja Elias veli tulee mukaan. Siitä on jo aikoja, kun pidimme näin hauskaa yhdessä.

Eliaksen rusottavat ja kauniit kasvot, jotka pistivät esiin naismaisesta naamiopuvusta, synkistyivät. Pahoittivatko veljen sanat häntä? Vai häpesikö hän sitä hurjaa ilontunnetta, jota hän oli vaistomaisesti kokenut kuullessaan, että Pietro aikoi viettää yön poissa kotoa?

— Minä kyllä lähden. Ensin syön illallista, ja sitten menen. Ja sinäkin tulet sinne, Elias. Saatpa nähdä, kuinka hauskaa siellä on. No, tule nyt syömään.

— Antakaa minulle viiniä, äiti. Jospa tietäisitte, kuinka meillä oli hauskaa. Me… tuota noin… emme tanssineet, älkää uskoko, vaikka niin kertoisivatkin teille! — näin Pietro huudahti alkaen ahmien syödä. — Täytyy kai nauttia nuoruudestaan, onko siinä mitään pahaa? Minä tosin en osaa tanssia, mutta minulla on silti yhtä hauska. Kuinka nuo naiset osaavat huvitella! Ja tuo munkki sitten! Ja avaramekkoinen mies! Ha, ha, haa! — hän nauroi itsekseen.

— Varo toki, ettet tahraa liivejäsi. Tahdotko juustoa? Oi, kiusaus vetää teitä puoleensa, poikani, mutta sitten tulee paasto. Menettekö edes rippi-isän luo tunnustamaan syntinne?

Elias säpsähti. Hän oli jo muutaman hetken seisonut kynnyksellä epäröiden ja ikäänkuin kuunnellen etäistä ääntä.

— Entä jos söisit illallista ja sitten lähtisit ulos veljesi kanssa? — näin tuo ääni sanoi. — Kuuletko, mitä äitisi sanoo? Menetkö rippi-isän luo?

Mutta hän ei voinut totella tuota ääntä. Kiusaus voitti hänet, nujersi hänet ollen häntä tuhat kertaa voimakkaampi. Oli turhaa taistella, sillä se oli jo voittanut, aikoja sitten. Hän kävi riisumassa naamiopukunsa, sitten hän istuutui pihalle samaan paikkaan, jossa äiti oli äsken istunut. Yksi ainoa halu hallitsi häntä: että Pietro menisi matkoihinsa, ja yksi ainoa pelko: että Pietro jäisi kotia. Mutta heti Maddalenan ystävättärien lähdettyä Pietro tuli pihalle ja sanoi veljelle:

— Hupsu! Minä lähden, ja aion pitää lystiä. Avaathan minulle portin, kun palaan kotia?

Elias ei vastannut istuessaan siinä kumarassa kyynäspäät polvilla ja pää käsien välissä. Hän vapisi kammosta ja himosta eikä enää rohjennut katsoa Pietroon. Tämä lähti.

— Tule iltaruoalle, — Annedda muori kehoitti jo toiseen kertaan ulko-ovelta.

— En tahdo syödä mitään, voin hiukan pahoin, — Elias vastasi ja istui kauan liikkumatta, pää yhä käsien välissä.

Sisällä hän kuuli Maddalenan puhuvan iloisesti, niinkuin ei koskaan ennen ollut kuullut hänen tekevän, ja hänen äänensä kuulosti vallan muuttuneelta. Hän kertoi anopilleen kaikki naamiohuvien yksityisseikat, hän nauroi, ja Elias kuvitteli näkevänsä, kuinka hänen silmänsä loistivat ja poskensa hehkuivat. Viimein molemmat naiset vetäytyivät huoneisiinsa, ja kaikki Eliaksen ympärillä vaipui hiljaisuuteen. Tuli paloi yhä liedessä, peloittava äänettömyys vallitsi ilmassa ja pienessä pihassa.

Elias nousi. Hänen selkänsä oli kuin poikki, hänen sydämensä hakkasi rajusti, ja veri, joka hurjasti kiersi suonissa ja karkasi päähän, sumensi hänen aivonsa. Tässä tilassa hän äänettömästi nousi kapeita portaita ja naputti hiljaa Maddalenan ovelle. Tämä oli ilmeisesti vielä hereillä, sillä hän vastasi heti:

— Avaa, — Elias sanoi puoliääneen, liikutettuna, minä se olen, minulla on sinulle jotakin sanottavaa.

— Odota, — Maddalena sanoi vallan tyynesti. Heti senjälkeen hän avasi oven.

Sanoessaan niin hän katsoi Eliakseen ja kalpeni. Hän oli avannut mitään pahaa aavistamatta, mutta nähdessään nuoren miehen kasvot kuolonkalpeina ja hänen silmissään mielettömyyden tuikkeen hän ymmärsi kaiken ja pelästyi.

Elias tuli sisään ja veti oven perässään kiinni. Maddalena olisi voinut huutaa apua ja pelastua, mutta hän vaikeni eikä liikahtanut paikaltaan.

VII

Aamuyöstä Pietro palasi kotiin sikahumalassa. Elias avasi hänelle portin ja vetäytyi sitten huoneeseensa, mutta jo ennen päivänkoittoa hän taas oli pihalla ja ennen auringonnousua matkalla lammastarhaan.

Oli synkkä, lyijynvärinen, mutta leuto päivänkoitto. Taivaan peitti yksi ainoa liikkumaton paksu pilvi, joka harmaan kiviholvin tavoin kaareutui elottoman maiseman yllä. Elias ratsasti yksin ja orpona tässä kuolonhiljaisuudessa. Ei kuulunut ääntä, ei liikkunut lehti. Vesikin virtasi maantienojissa vihreänä, kylmänä ja äänettömänä. Eliaksen kasvot olivat yhtä harmaat kuin taivas, ja silmien alla hänellä oli tummat kehät.

Hänestä tuntui, kuinhan olisi juuri herännyt unesta, joka oli jumalainen, mutta samalla hirvittävä, ja onnen- ja kauhunsekainen tunne täytti hänen sydämensä. Tuo onni, jos sitä saattoi onneksi sanoa, vaihtui aina kauhistukseksi, sillä tapahtuneen rikoksen tietoisuus oli vallitsevana ja raateli hellittämättä hänen sydäntään.

Eliaksen sielun hyvät ja uskonnolliset tunteet heräsivät jälleen äkkiä eloon tuona kolkkona ja uhkaavana paastoviikon aamuna ja saivat hänet musertuneena ajattelemaan tekonsa koko kauheaa todellisuutta.

— Se ei ole totta, se oli uni, — näin hän koetti pettää itseään ja puristi lujasti ohjia aamuviileän kohmettamilla sormillaan. — Uni. Olenhan nähnyt unta Isalle-joen rannalla ja monta kertaa laidunmailla. Mutta ei! ei! ei! Mitä koetat luulotella itsellesi, Elias Portolu? Olet kurja mies, hullu, halpamaisin ja kelvottomin ihmisistä.

Mutta näin ankarasti soimatessaan itseään hän jälleen vaipui muistelmiin, ja hänen jäsenensä värähtelivät autuudesta, ja hänen kasvonsa kirkastuivat. Sitten hän kävi entistään levottomammaksi, häpeän ja tunnontuskien ryöppy kuohahti koko hänen olemukseensa, ja kauhistus ja mieletön halu piestä itseään, lyödä itseään korville, purra nyrkkejään puistatti häntä kuin raivotautista koiraa.

— Olet halpa, kurja raukka, olet mielipuoli, Elias Portolu, sinä hirtehinen. Mitä hyvää äitisi, isäsi, veljesi ovatkaan voineet sinulta odottaa! Olet tahrannut oman kotisi, olet pettänyt veljesi, äitisi, itsesi. Kain, Juudas, retku, heittiö! Mitä nyt teet? Mitä muuta voisit enää tehdä kuin lyödä itseäsi kirveellä otsaan?

Silti hän tunsi nyt rakastavansa Maddalenaa kuolettavasti; hän tunsi, että hän ensi tilaisuuden sattuessa suistuisi uuteen lankeemukseen, ja tämä ajatus sai hänen hiuksensa nousemaan pystyyn. Näin hän ratsasti edelleen. Saavuttuaan laitumen aitausaukolle hän kohotti silmänsä ja katseli kuin unissa maisemaa, joka levisi hänen eteensä alakuloisena talvisessa vihreydessään, kallioita, metsän yläreunaa, joka synkkänä kohosi harmaalle taivaalle. Luonto näytti hänestä muuttuneelta, hänelle vihamieliseltä.

Ja kuitenkin hän kesti sen. Lisäksi hänen täytyi kuunnella ukon loruja, jotka koskivat häneen kipeästi.

— Piditkö lystiä, karitsani? Sen jo näkee kasvoistasikin, oletpa vallan hiivanvärinen. Varmaankin naamioit itsesi, tanssit ja valvoit. Jo sen lukee naamastasi. Ja sillä aikaa isäsi oli täällä raatamassa ja vartioimassa laidunta pahantekijöiltä, kun sinä vain huvittelit. Mutta älä luule, että olen kateellinen. Nyt on sinun aikasi huvitella, minun aikani on jo ohitse. Ja mitä Annedda muori puuhailee? Mutta kas, onpa hän lähettänyt minulle kakkuja ja ohukaisia. Hän ei unohda vanhaa paimentaan. Entä Maddalenani, mitä hän tekee? Huvittelee kaiketi? Huvitelkoon vain, tuo pieni kyyhky. Hän on pyhimys, samoin kuin anoppinsakin. Hän tulee enemmän Anneddaan kuin te omat lapset.

— Jospa hän tietäisi, — Elias ajatteli vapisten; jokainen isän sana pisti hänen sydämeensä. Kun hän ei voinut syventyä ajatuksiinsa isänsä läsnäollessa, hän ensi tilaisuudessa vetäytyi yksinäisyyteen. Ja vaikk'ei hän tahtonut sitä itselleen tunnustaa, hän halusi tavata ukko Martinua. Mutta vanhusta ei näkynyt. Kulkiessaan laitumen poikki hän vain kohtasi veljensä Mattian, joka maleksi umpimähkään hiljakseen, kädessä pitkä raippa. Ketään muuta ei ollut liikkeellä.

Elias muisteli naamiohuveja, meluavaa kirjavaa kansanjoukkoa, tanssiansa Maddalenan kanssa. Jokainen pieninkin yksityiskohta sai hänen sisimpänsä kuohuksiin. Kaikki nuo hänen näkemänsä ihmiset olivat onnellisia, hänet vain oli tuomittu harhailemaan yksinäisyydessä, hänen onnensa vaihtui tuskaksi. Hän alkoi taas tuntea sisimmässään kapinanhenkeä. Miksi hän ei edelleen antautuisi nautintoon, kun hänen sielunsa kuitenkin oli auttamattomasti syöksynyt kadotukseen?

— Olen houkka, — hän ajatteli. — Maddalena sanoi, ettei hän enää voi elää ilman minua, ja minä vannoin, että olen aina hänen. Miksi tekisin hänet onnettomaksi? Mitään muuta pahaa emme tee maailmassa, elämme aina kuin mies ja vaimo, eikä Pietron koskaan tarvitse kärsiä meidän tähtemme. — Ja hänen kasvonsa kirkastuivat, kun hän kuvitteli näin suurta onnea. Mutta seuraavassa tuokiossa hän tunsi, miten paljon kamalaa piili tässä unelmassa, ja hänen teki mielensä kieriskellä maassa, raastaa kallioita, toitottaa kaikkialla syntiään, takoa päätään kiviin, unohtaakseen, nyhtääkseen mielestään intohimon ja muistot.

Illan hämärtyessä hänet valtasi voittamaton surumielisyys ja kaipuu. Hän katseli Nuoron puoleista taivaanrantaa, toivoen pääsevänsä palaamaan, tapaavansa Maddalenan — ainakin näkevänsä hänet kaukaa, saavansa puristaa hänen kättään tai painaa päänsä hänen syliinsä, itkeäkseen siinä kuin lapsi. — Minä lähden, lähden, — hän soperteli niinkuin sinä yönä, jolloin kuume kaatoi hänet puun juurelle. — Lähden, lähden.

Ja hän lähti todella kävelemään, mutta kohta ensi askelilla hän tajusi, ettei häntä ajanut liikkeelle ainoastaan kaipaus nähdä jälleen Maddalena, vaan myös kuolemansynti, pahahenki, uuden lankeemuksen paholainen.

— Minne menet, Elias Portolu? — hän kysyi itseltään. — Etkö siis ole mies? — Eikä hän mennyt, mutta hän pelkäsi itseään ja heikkouttaan. Hänen päähänsä pälkähti aikomus heittäytyä isänsä jalkojen juureen, tunnustaa hänelle kaikki ja rukoilla:

— Sitokaa minut, isä, kahden kallion väliin, älkää päästäkö minua sinne, älkää jättäkö minua yksin, suojelkaa minua pahalta hengeltä!

— Voi, hän tappaa minut, jos kerron hänelle kaiken, — hän sitten ajatteli, ja hän tekisi oikein, jos murskaisi minut jalallaan kuin sammakon.

Useita päiviä tällainen taistelu riehui hänen sielussaan. Mutta kun hän ensimmäisen illan jälkeen oli hiukan tyyntynyt, hänen oli sentään helpompi hillitä itsensä seuraavina päivinä, eikä hän palannut Nuoroon. Mutta hänen voimansa uupuivat, kuolettava alakuloisuus ei antanut hänelle rauhaa yöllä eikä päivällä. Ja hän tunsi, että jos hän olisi palannut Nuoroon ja nähnyt Maddalenan, hän ei olisi voinut vastustaa kiusausta. Silloin hän uudelleen lähti hakemaan ukko Martinua, kulki laitumen poikki, hyppäsi aidan yli ja painui metsään. Oli mitä kirkkain kuutamoyö. Tuuli liikkui puiden latvoissa suhisten hiljaisen soinnukkaasti. Mutta alhaalla korkkitammien runkojen lomissa ei lehtikään liikkunut. Kuu pilkisti rauhallisesti oksien lomasta, ja sen kirkkaasta pinnasta erosi jokunen pieni oksa mustana kuviona. Metsä tuntui lumotulta satulehdolta.

Elias asteli edelleen. Hänen tarkka silmänsä erotti maanpinnan epätasaisuudet, varjossakin olevat rungot, pienimmänkin pensaan. Kaukaa hän näki, että ukko Martinun mökistä pilkoitti tuli, ja oitis tämä tuotti lievennystä hänen syvään ahdistukseensa.

Oih, vihdoinkin hän saattoi uskoa jollekulle sen kauhean salaisuuden, joka raateli hänen sydäntään, ja anoa apua ja neuvoa. Mutta saavuttuaan Martinun mökkiin hän jälleen vaipui epätoivoon. Mitä vanhus voisi tässä tehdä? Mitä hän pyytäisi häneltä? Mikä oli tapahtunut, oli tapahtunut, eikä sitä voinut millään muuttaa, vaikka maailma romahtaisi kasaan. Ja minkä täytyi tapahtua, se tapahtui, antoipa vanhus mitä neuvoja tahansa.

Elias muisti kaikki ne kerrat, jolloin ukko Martinu oli antanut hänelle hyviä neuvoja; ne olivat aina tuottaneet hänelle lohdutusta, mutta hän ei ollut koskaan voinut niitä noudattaa. Ajatellessaan tätä hän vaipui istumaan lieden ääreen, kasvoillaan niin syvän surun ilme, että ukko Martinu heti arvasi kaiken.

— En karnevaalin viimeisen päivän jälkeen. — Oletko senjälkeen hakenut minua?

— Näytät riutuneelta, — ukko Martinu sanoi katsoen häntä tiukasti kasvoihin. Kuolemansynti on piirrettynä kasvoihisi. Mitä hyödyttää hakea minua, kun et enää tarvitse neuvojani?

Niinkuin edellisilläkin kerroilla Elias nytkin katsahti säikähtyneillä lapsensilmillään vanhuksen samalla lempeisiin ja hurjiin metsäsiansilmiin, ja tämä tunsi kivikovan sydämensä heltyvän. Hänestä tuntui, että Elias, tuo kaunis ja heikko nuorukainen, haki kuin lampaan vuona myrskysäällä suojaa tammen juurelta.

— Mitä hyödyttää nuhdella häntä? — ukko ajatteli, — hän kärsii, sen näkee selvästi, hän punastuu. Jos lyö häntä, se on samaa kuin löisi kirveellä ruokoa.

— Miksi nyt tulit, Elias Portolu? Mitä minun pitäisi sanoa? Sinun olisi pitänyt noudattaa ensimmäisiä neuvojani.

— Sanoja, sanoja! — Elias huudahti epätoivoissaan. — Onko sanottu, ettei veljeni olisi surmannut minua, jos olisin noudattanut ensimmäisiä neuvojanne? Ja silloin en kuitenkaan olisi loukannut häntä niinkuin nyt, eikä hän nyt notkista hiuskarvaakaan päästäni… Näin käy tässä maailmassa, setä Martinu. Se on kohtalo… pahahenki, joka vainoaa meitä.

— No niin, — Elias jatkoi yhä kiihkeämmin, — olen todella tullut vieläkin pyytämään teiltä neuvoa, ja olen varma, että neuvonne on oleva hyvä. Olen tullut pyytämään teiltä apua, ja tiedän, että te, estääksenne minua menemästä Nuoroon, ennenkuin kiusaus on herjennyt minua ahdistamasta, kykenisitte kahlehtimaan ja piilottamaan minut. Mutta en minä silti tiedä, voisinko nytkään noudattaa neuvoanne ja enkö minä teidän kiinnittäessänne kahletta koettaisi purra käsiänne ja karata, seuratakseni pahanhengen ääntä?

— Pahahenki! Pahahenki! — ukko mörähti, kohauttaen ylenkatseellisesti olkapäitään. Mene jo matkoihisi pahoine henkinesi! Olen kyllästynyt kuulemaan sinun puhuvan noin. Kuka on pahahenki? Pahahenki olemme me itse.

— Minä en usko mihinkään, Elias Portolu! Mutta kun olen pyytänyt neuvoa, olen noudattanut sitä, ja kun olen anonut apua, olen suudellut avunantajan kättä, enkä ole purrut sitä. Purkoon sinua kyykäärme, Elias Portolu!

— Hyvä. Jos se vain oli puhetapa, niin tahdon minäkin sanoa sinulle, että kun tulit pyytämään minulta neuvoa, jota et aio noudattaa, ja kehoittamaan, että sitoisin sinut kahleisiin, jotta purisit kättäni, oli vallan turhaa, että vaivauduit tänne. Sinä uskot pahaanhenkeen? Hyvä. Tartu sitten sen sarviin ja sido se kiinni, mutta varo, ettei se pääse puremaan.

Vanhus puhui pilkallisesti, ja hänen äänenpainossaan oli enemmän kuin sanoissa tuota purevaa ivallista sävyä, jonka ainoastaan orunalaiset osaavat antaa puheelleen. Eliaksen kasvoissa kuvastui lapsellinen ahdistus.

— Setä Martinu, — hän sanoi rukoillen, — siinäkö koko viisautenne?
Surmaatte epätoivoisen ihmisen?

— Enhän minä ole mikään viisas enkä oppinut, Elias Portolu, mutta sen tiedän, että oma uskonsa kutakin auttakoon. Sinä, joka uskot Jumalaan ja paholaiseen, olet tullut pyytämään neuvoa minulta, joka uskon ainoastaan ihmisen omaan voimaan. Sinä iskit kirveesi kiveen, ja samoin tein minäkin; olen erehtynyt antaessani sinulle neuvon, joka ei vastaa sinun luonnonlaatuasi. Sen pitemmälle ei minun viisauteni ulotu, Elias. Aasikin on minua viisaampi. Kuka tietää, niin minäkin sanon, enkö ole vahingoittanut sinua, sensijaan että olisin sinua hyödyttänyt. Sinun pitää mennä kysymään neuvoa papilta. Mutta onhan sinulla siihen vielä aikaa. Sen enempää ei minulla ole sinulle sanottavaa.

Elias tunsi, että vanhus oli oikeassa, ja hänen mieleensä johtui heti se keskustelu, joka hänellä oli ollut pappi Porcheddun kanssa kuutamoyönä ylhäällä P. Fransiskuksen kirkon läheisyydessä.

— Tunnen todella papin, — hän sanoi, — joka kerran antoi minulle neuvoja ja sai minut lujasti vastustamaan viettelyksiä. Hän on iloinen mies, joka huvittelee, mutta on silti syvästi jumalinen. Ja kuinka älykäs hän on! Hän arvasi heti salaisuuteni, samoin kuin te, setä Martinu, eikä siihen ole pystynyt yksikään niistä, joiden kanssa joka päivä seurustelen. Aion lähteä pappi Porcheddun puheille.

— Pelkään, että joudun Maddalenan kanssa kahden, — Elias vastasi silmät säikähtyneinä.

— Voi, Elias Portolu, oletpa suorastaan naurettava. Mikä eläin oletkaan? Oletko jänis? Kissa? Kana? Sisilisko?

— No hyvä, — setä Martinu huusi, — minä lähden kanssasi, enkä jätä sinua yksiksesi. Sinä olet käynyt niin sietämättömäksi, että päästäkseni näkemästä sinua opastan sinut vaikka helvettiin, jos niin tahdot.

Tämä lupaus nosti hymyn Eliaksen huulille ja rauhoitti häntä. Hän näki vihdoin valonsäteen edessään. Hän ajatteli:

Suru ja intohimo eivät hetkeksikään hellittäneet otettaan, ja ajatus, että hänen ainaiseksi täytyi luopua Maddalenasta, nyt kun tämä oli hänen omansa, teki hänen sydämensä raskaaksi, mutta ensimmäinen askel pois synnin tieltä oli nyt otettu, ja seuraavat tuntuivat hänestä jo helpommilta.

Seuraavana aamuna setä Martinu tuli noutamaan Eliasta, ja molemmat lähtivät jalan Nuoroa kohti. Matkalla he eivät vaihtaneet montakaan sanaa. Elias oli edellisenä yönä tutkistellut omaatuntoaan, ja nyt hän kävellessään tietä pitkin kertasi mielessään syntinsä ja hyvät aikeensa, mutta sitä mukaa kuin hän lähestyi Nuoroa, hän tunsi yhä raskaammin kuolettavan ahdistuksen painoa.

— Kuulkaahan, setä Martinu, minusta olisi parasta, että emme nyt menisi minun kotiini.

— Onpa siinä mies! — vanhus virkahti aivan kuin puhuen itsekseen. — Hän menee tunnustamaan syntejään itsensä, eikä Jumalan pelosta; hän ei ikinä opi hillitsemään itseään.

— No, poiketkaamme sittenkin kotiini, — Elias huudahti melkein närkästyneenä.

Heidän saapuessaan Maddalena onneksi oli poissa kotoa. Mutta Elias tunsi, miten heikko hän oli, sillä hän oli kovin pahoillaan, kun ei saanut nähdä Maddalenaa, eikä rohjennut kysyä, missä hän oli. Vähän myöhemmin Elias ja vanhus menivät pappi Porcheddun luo ja odottivat, kunnes hän palasi kirkosta. Porcheddulla ei ollut suuria toiveita päästä tuomiorovastiksi, mutta siitä huolimatta hän eli mukavasti, taloutensa huolellisena hoitajattarena vanha sisarensa Anna. Pieni talo oli sisustettu seudun vanhaan tapaan, puuvuoteet korkeat ja katoksilla koristetut, arkut mustasta puusta ja tuolit olkipäällystimillä peitetyt.

Seudun väestö lähetti hänelle melko runsaasti viiniä, pähkinöitä, sipulia, papuja ja kuivia hedelmiä, ja vanha Anna oli taitava valmistamaan kaikenlaisia säilykkeitä, makeisia hunajasta ja rypälemehusta, ja keitti parasta kahvia koko Nuorossa.

Kuultuaan, että tuo nuori levotonsilmäinen mies, joka oli tullut tapaamaan pappi Porcheddua, oli Annedda Portolun poika, vanha Anna otti hänet ystävällisesti vastaan. Hän kyllä tunsi hyvin tuon kelpo muorin, joka kerran oli parantanut hänen kätensä ottamatta siitä mitään korvausta.

— Teen sen kiirastulessa kituvien sieluparkojen tähden — näin
Anneddan oli tapana sanoa potilailleen.

Viimein pappi Porcheddu tuli kotiin. Hän oli samanlainen kuin ennenkin, punoittava ja iloinen, ja otti Eliaksen vastaan ilosta huudahtaen, vaikka hän samalla katsoi tähän terävästi ja hiukan veitikkamaisesti.

— Hänkin arvaa asian, — nuori mies ajatteli ja kalpeni häpeästä ja ahdistuksesta.

— Entä tämä vanha tammi? — pappi Porcheddu kysyi kääntyen ukko Martinun puoleen. — Menkäämme huoneeseeni. Annesa, keitä kahvia ja tuo muutakin, jos sinulla mitä on.

— Nyt minä lähden, — ukko Martinu virkkoi. — Odotan sinua kotonasi, Elias Portolu. Hyvästi, herra pastori. Suljen suosioonne tämän nuoren miehen.

Mutta Porcheddu ei päästänyt ukkoa menemään, ennenkuin Annesa oli tarjonnut hänelle lasillisen viinaa, jota seurasi vielä toinenkin.

Ukko Martinu palasi Portolun taloon ja jäi odottamaan lieden ääreen. Kun Elias palasi kotiin, Maddalena oli vielä poissa, ja tämä pahoitti Eliasta, mutta ei samalla tavalla kuin aikaisemmin. Ei. Nyt hän päinvastoin olisi tahtonut nähdä Maddalenan todistaakseen itselleen ja myös ukko Martinulle, että oli vahva. Hän olisi nyt katsellut Maddalenaa vapaana intohimosta ja halusta, puhtain ja katuvaisin silmin.

Ja hänen silmiinsä oli todella tullut uusi ilme, puhdas ja rohkea välke kuvastui niistä. Mutta hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat, ja hänen kätensä vapisivat. Martinu katseli häntä pitkään vaieten ja kysyi häneltä sitten, lähtisivätkö he heti. Elias hillitsi halunsa koetella voimiaan jälleen tavatessaan Maddalenan ja vastasi myöntäen.

— Ripitin itseni, — hän sanoi vanhukselle, heti kun he olivat kahden. — Kahden viikon kuluttua tulen takaisin käydäkseni Herran ehtoollisella ja saadakseni vastauksen pappi Porcheddulta.

— Aion papiksi, — Elias virkkoi hiljentäen ääntänsä. — Onkin jo aika. Siinä on minun tieni.

Vanhus ei sanonut mitään. Näytti siltä, kuin hänen sielunsa taas olisi ollut kaukana Eliaksen sielusta ja kuin hän ei enää olisi välittänyt nuoren miehen teoista. Tämä ei pahoittanut Eliaksen mieltä, sillä hänenkin sielunsa oli kaukana vanhuksesta ja kaikesta, mitä aikaisemmin oli tapahtunut.

Eräänlainen haltioituminen valtasi hänet. Ahdistus, levottomuus, häpeä ja epäröiminen olivat kokonaan kadonneet hänestä. Hän luuli näkevänsä edessään tasaisen valkoisen tien, ja hänen silmiensä eteen aukeni näköala, joka oli puhdas ja kirkas kuin sinitaivas tuona seesteisenä aamuhetkenä.

— Pappi Porcheddu ajaa asiaani ja tekee kaiken voitavansa, ja parin tai kolmen viikon kuluttua asia on alulla — Elias sanoi liikutettuna, puhuen pikemmin itselleen kuin ukko Martinulle. Ja sitten kaikki käy hyvin, saattepa nähdä. Tämä tietysti vaatii kuluja, mutta onhan isälläni rahoja, ja hän antaa kernaasti.

— No hyvä, hyvä. Jos tämä on sinun tiesi, niin ala sitten kulkea sitä pitkin, — ukko Martinu sanoi.

Saavuttuaan lammastarhaan he erosivat, eikä Elias edes kiittänyt miestä, joka oli tehnyt hänelle näin suuren palveluksen. Hän vain virkkoi:

Vanhus ei luvannut eikä liioin näyttäytynyt. Kuukautta myöhemmin Elias näki hänet kaukaa, mutta karttoi häntä.

— Kas! kas! — ukko Martinu ajatteli omituinen hymy pienissä metsäsiansilmissään. Jos hän todella aikoo papiksi, niin alku ei ole kehuttava.

Miten Eliaksen laita olikaan? Kuukausi oli kulunut, paasto oli loppumaisillaan, ja pappi Porcheddu odotti turhaan Eliasta. Ensimmäisinä päivinä ehtoollisella käyntinsä jälkeen nuori mies oli elänyt taivaan ja maan välillä, koko menneisyys vaipui unhotuksiin, tulevaisuus näytti hymyilevältä. Hänestä tuntui, kuin hän olisi uudestaan syntynyt yhtä puhtaana ja raikkaana kuin luonto hänen ympärillään keskellä heräävää kevättä. Hän rukoili alinomaa ja odotti suloisen ahdistuksen valtaamana, että nuo kaksi viikkoa kuluisivat. Hänen kasvonsa olivat käyneet kirkkaiksi ja silmiä valaisi lapsellinen välke.

Mutta kahden viikon odotusaika oli liian pitkä. Pappi Porcheddu ei varmaankaan tuntenut ihmissydäntä, vaikka kehui sen tuntevansa, kun saattoi uskoa, että ehtoollisen aiheuttama seesteinen mielentila jatkuisi kahden viikon ajan intohimojen raatelemassa sydämessä. Aika riensi ja loi varjojaan Eliaksen iloon. Ja toisella viikolla tuli jo päivä, jona Elias tunsi jälleen vaipuvansa surumielisyyteen. Näkymätön hirviö tuntui iskeneen kouransa hänen niskaansa ja sysäävän häntä kuilua kohti.

Seuraavana päivänä Elias ajatteli lähteä Nuoroon ja heittäytyä pappi Porcheddun jalkojen juureen. Mutta miten kävisikään, jos hän sitä ennen kohtaisi Maddalenan? Väristys puistatti häntä hänen kysyessään tätä itseltään. Kaikki oli turhaa, turhaa. Hän rakasti yhä Maddalenaa eikä voinut unohtaa häntä. Juuri kun hän oli luullut voittaneensa itsensä, haudanneensa sydämensä, aistinsa ja menneisyytensä, intohimo kouristikin häntä vielä lujemmin ja tempaisi hänet myrskyn pyörteeseen kuin kevyen lehden. Ja tuon näkymättömän hirviön koura, joka piteli häntä niskasta, työnsi häntä yhä syntiä kohti. Hänen kasvonsa kävivät taas kelmeiksi, hänen silmänsä himmeiksi.

Eräänä päivänä Elias sattumalta seisoi laidunaitauksen aukolla murheellisiin ajatuksiin vaipuneena, ja silloin hän näki jotakin outoa. Hänen veljensä Mattia oli tapansa mukaan sinä aamuna lähtenyt Nuoroon, ja hänen oli määrä palata puolenpäivän aikaan. Maaliskuun miellyttävä lauhkea lämpö väreili laitumen yllä. Suloinen, päivänpaisteinen, unelmoiva hetki. Ei kuulunut ihmisääntä, aavalla lakeudella ei näkynyt ainoatakaan ihmisolentoa. Leppoisa tuuli leyhähti huojuttaen auringon kuumentamaa ruohoa. Ja Mattian asemesta Elias äkkiä näki Maddalenan saapuvan. Tämä ratsasti valkeasäärisen tamman selässä, jonka jäljessä vielä juoksi nyt jo aika isoksi kasvanut varsa. Oliko tämä näköhäiriö? Oliko se hänen sairaan mielensä houre? Eihän Maddalena koskaan ennen ollut yksin tullut lammastarhaan. — Elias katseli kalpeana, kasvot vääntyneinä. Maddalena se sittenkin oli. Hänen olivat nuo silmät, nuo hehkuvat silmät, jotka jo kaukaa olivat tenhoten tuijottaneet häneen.

Elias ei silmänräpäystäkään halunnut lähteä tiehensä, eikä kyennytkään. Hän sensijaan lysähti aitausta vasten. Ja Maddalena lähestyi hoputtamatta ratsuaan. Mutta tultuaan laidunalueelle hän hypähti notkeasti hevosen selästä ja riensi Eliaksen luo. Maddalenan koko ruumis vapisi ja hän katseli Eliasta mielettömän intohimoisesti. Mikä ilme hänen puoleksi ummistuneissa tummissa loistavissa silmissään, kun katsoi niihin alhaalta päin, niinkuin Elias sinä hetkenä! Ja tämä tunsi, että tuo katse herätti hänessä riemun, jonka lyhyt tuokio monin verroin voitti hänen kuluneella viikolla kokemansa ilon.

— Hän jäi Nuoroon. Sain hänet suostumaan siihen, että minä tulin tänne hänen sijastaan. Pietro ei ole kotona, ja äitisi lähti lehtoon poimimaan oliiveja ja palaa kotiin illalla.

Maddalena kumartui hänen puoleensa intohimon huumaamana, — Entä sinä, miksi et ole palannut luokseni? Elias! Elias! Elias! — hän jatkoi vaikeroiden ja ottaen hänen päänsä käsiensä väliin yhä kasvavan intohimoisen kiihkon vallassa. Etkö näe, että kuolen. Kun sinä et tullut, minä tulin!

Ja hän peitti Eliaksen kasvot suudelmillaan. Elias ei enää nähnyt mitään ollen saman huumauksen vallassa. Ja taas he unohtivat koko maailman.

Koko paaston ajan pappi Porcheddu turhaan odotti Eliasta. Hän kyseli tätä ja sai tietää, että nuori mies usein kävi Nuorossa, mikä herätti papissa epäluuloa.

— Hän on kaiketi jälleen langennut! — hän ajatteli. — Ja minä saan seistä naama nolona piispan edessä nyt kun neuvottelut nuoren miehen pääsystä pappisseminaariin ovat onnistuneet niin hyvin. Vai papiksi, papiksi! Kylläpä hänestä tulisi kaunis pappi. Mutta joka tapauksessa tästä on tehtävä loppu, muuten juttu voi päättyä surullisesti.

— Olen odottanut sinua, — hän sanoi katsoen nuorukaista tuimasti silmiin. Mutta Eliaksen kylmä, kartteleva katse kaihti papin silmiä, ja hänen kasvonsa olivat intohimon ja synnin runtelemat.

— Olen harkinnut asiaa. Olen arvoton käymään ehtoollisella, ja onhan vielä aikaa, herra kappalainen.

— Vai on aikaa? Mitä sanotkaan? Voi sitä, joka siirtää tärkeän asian huomiseen! Sinä olet jälleen langennut syntiin, pahahenki vie sinut harhateille.

— En minä kulje synnin teillä! Mitä joutavia puhuttekaan! — Elias virkkoi välinpitämättömästi.

Pappi Porcheddu säikähti. Hän olisi kernaammin suonut, että Elias olisi tunnustanut syntinsä, vaikkapa uhmaillen ja kiroillenkin. Mutta tämä välinpitämättömyys, tämä teeskentely oli hänen mielestään turmeltuneisuuden huippu.

— Elias, Elias, — hän sanoi ääni mielenliikutuksesta värähdellen. Huomaa, minne olet luisumassa, palaa omaan itseesi. Voi sitä, joka kylvää lihassa, sillä hän on niittävä katoavaisuutta, ja autuas ken kylvää hengessä, sillä hän on niittävä iankaikkisen elämän…

— Enhän minä käsitä noita asioita, papithan vain ymmärtävät niitä. Muutoin en tee syntiä, en tee kenellekään pahaa. Se on vain teidän päähänpistonne, parasta karkoittaa se pois.

— Sinä et käsitä näitä asioita, mutta saatat aavistaa, mitä seurauksia synnistäsi voi olla. Ajattelehan vain, jos salaisuus jonakin päivänä tulee ilmi. Mikä kauhea murhenäytelmä! Ajattele äitiäsi, ajattele isääsi! Ajattele, ettei synti pitkään voi pysyä salassa, sillä missä on tuli, on savuakin.

— Enhän minä tee syntiä, — toisti toinen itsepäisen välinpitämättömästi. — Eihän voi tapahtua mitään, kun ei ole mitään.

Sen pitemmälle ei päästy. Ja Porcheddu jätti hänet heittäen kaiken toivon pelastaa hänet. Mutta Eliakseen tämä keskustelu teki syvän vaikutuksen. Olihan hänen onnensa suuresti tunnonvaivan, pelon, synninkammon katkeroittama! Hän ajatteli yhä uudelleen ja toisti itsekseen kaikkia niitä asioita, jotka pappi oli hänelle sanonut. Mutta hän ei voinut eikä yrittänytkään voittaa itseään. Nautinnon jälkeen hän aina tunsi raatelevaa surua, tunnonvaivoja ja inhoa, mutta hän palasi aina nauttimaan rikollisesta onnestaan paetakseen tuota surua, tuota tunnontuskaa. Sitäpaitsi hän kaikkein epätoivoisimpina hetkinään alkoi tuntea inhoa Maddalenaa kohtaan.

— Hän on viettelemys, — hän virkkoi itsekseen keskustelun jälkeen, joka hänellä oli ollut papin kanssa. — Hän on syössyt minut turmioon. Miksi hän tulikaan tielleni? Miksi hän houkutteli minua? Eikö hän ajattele Jumalaa ja iankaikkista elämää, tuo nainen?

Sitten hän katui tätä paheksumistaan, muisti, kuinka lämpimästi Maddalena häntä rakasti, ja tunsi, miten entistään syvempi hellyys, hehkuvampi rakkaus veti häntä Maddalenan puoleen. Mutta papin kylvämä siemen oli pudonnut hyvään maahan. Omantunnonvaivat ja suru raatelivat yhä enemmän Eliaksen sydäntä, ja hän alkoi ajatella, että hänen täytyi hakea rauhaa muualta kuin Maddalenan luota. — Tulee päivä, jolloin olemme vanhoja, — hän kerran sanoi Maddalenalle, — mitä teemme silloin? Antaako Jumala meille anteeksi?

— Älkäämme puhuko tuollaisesta, — Maddalena huudahti närkästyneenä.
— Vai aiotko papiksi, niinkuin sanoit P. Fransiskuksen juhlassa?

Elias säpsähti, mutta ei vastannut. Mutta hänen katkeruutensa ja vastenmielisyytensä Maddalenaa kohtaan yltyi. Jos tämä olisi vastannut hänelle samassa äänilajissa ja olisi osoittanut toivovansa Herralta armahdusta, Elias olisi heltynyt ja rakastanut häntä entistään enemmän, mutta hänen ivansa ja ylenkatseensa herättivät hetkeksi hänessä vihaa. Siitä illasta pitäen sattui usein pientä kinaa heidän välillään, milloin mistäkin syystä. Heidän erottuaan Elias katui sanojaan, mutta heidän tavatessaan seuraavan kerran hän alkoi uudelleen.

— Kuulehan Elias, — Maddalena viimein virkkoi, sinä olet kiihoittunut ja kohtelet minua huonosti, enkä minä useinkaan tiedä, mitä vastaan sanoihisi. Lopulta meistä tulee vihamiehet, emmekä silti voi elää ilman toisiamme. On parasta, ettemme vähään aikaan tapaa toisiamme, etkö sinäkin ole samaa mieltä? Ja sitäkin suuremmalla syyllä, kun meidän kuitenkin joksikin aikaa täytyy erota.

— Ei, on päinvastoin parempi, että tapaamme useammin, että riitelemme ja että lopuksi rupeamme vihaamaan toisiamme ja eroamme ainiaaksi.

— Elias, — Maddalena virkkoi vaaleten. — Miksi puhut noin? Miksi vihaisimme toisiamme ja eroaisimme ainaiseksi?

— Etkö ole tiennyt sitä aikaisemmin, Elias Portolu? Nyt ero on liian myöhäistä.

Eliaskin kalpeni mitä ristiriitaisempien tunteiden täyttäessä hänen sielunsa. Hän peitti Maddalenan suudelmillaan, kuiskasi hänen korvaansa mielettömiä, hehkuvia sanoja, pyysi häneltä anteeksi ja lupasi hänelle kaiken, mitä hän tahtoi.

He erosivat päätettyään, etteivät tapaisi toisiaan kahdenkesken ennen lapsen syntymää. Ja Elias, joka taas oli hulluna rakkaudesta, tunsi itsensä onnellisemmaksi kuin koskaan ennen.

VIII

Syksy oli tullut. Taivas kävi yhä syvemmäksi ja kirkkaammaksi, ilma oli kuulakka; runsaat sadekuurot olivat puhdistaneet maan ja ilman. Eliaksesta tuntui kuin hän itsekin olisi sukeltanut puhdistavaan kylpyyn; hänen sydämensä tuli taas puhtaaksi, hänen ajatuksensa selkenivät, ja jonkin aikaa hän vietti onnellisia päiviä.

Näinä seesteisinä päivinä hän loikoi tuntikaudet puun juurella katsellen sinitaivasta oksien lomitse, kuunnellen metsän kaukaista ääntä, tulvivan joen solinaa, lintujen kutsuääniä.

Hän ajatteli alinomaa Maddalenaa, mutta toisella tavoin kuin ennen. Nyt hän rakasti Maddalenaa siveästi, samoin kuin heidän tuttavuutensa ensi päivinä, tai oikeammin kuin aviomies, joka ajattelee lapsensa äitiä. Ja hän ajatteli myös tätä lasta.

— Se on varmaankin poikalapsi, — hän ajatteli. — Kun se on hiukan varttunut, sen täytyy tulla tänne meidän luoksemme, minun luokseni. Pidän sitä aina luonani, ja se rupeaa rakastamaan minua, oikein kovasti.

Ja hän tunsi itsensä ylen onnelliseksi. Mutta yksi ajatus teki hänet levottomaksi: — Entä jos Pietro tahtoo pitää lapsen luonaan? Tietysti hän pitää sitä omana lapsenaan, tahtoo, että se asuu hänen luonaan, tekee siitä maanviljelijän, ja luonnollisesti lapsi rakastaa häntä kuin isää ainakin.

— Ei, ei, — hän sitten ajatteli. — Minä sanon hänelle: 'Jätä poika minun huostaani, minä en koskaan ota vaimoa, ja annan hänelle perinnöksi kaiken, minkä omistan. Annan hänen käydä koulua, hän on oleva kuin oma lapseni'. Pietro varmaankin suostuu, ja lapsi oppii rakastamaan minua!

Tämä lapsi täytti ennen pitkää koko hänen ajatusmaailmansa. Hän punoi jo hurjia tuumia ja alkoi ajatella sitä enemmän kuin Maddalenaa.

Eräänä päivänä Mattia ratsasti täyttä laukkaa lammastarhaan tuoden paimenväelle iloisen sanoman: — Isäukko, veliseni, kuulkaa, Maddalena saa piakkoin lapsen. Äiti on rukoillut Pyhää Annaa, ja lapsesta tulee poika.

Hänen huulillaan oli onnellinen hymy, aivan kuin hän olisi ollut isä; ja ukko Portolu oli vähällä itkeä ilosta ja alkoi ylistää Pyhää Fransiskusta, Valverden Neitsyttä, del Rimedion Neitsyttä ja ties mitä kaikkia muita pyhimyksiä.

— Voi tuota kyyhkystämme! sanoinhan, ettei hän voisi tuottaa meille niin suurta surua, että jäisi hedelmättömäksi! Voi sitä uutta Portolua, tuota uutta pientä kyyhkyä, milloinkahan saamme sen nähdä? — Tätä hän tavantakaa toisteli.

— Kas vain, — Mattia sanoi nauraen, — tahtoisitte kai, että lapsi syntyisi heti paikalla tai että se jo olisi täällä kaitsemassa lampaita!

Elias tunsi sydämensä lyövän rajusti ja ajatteli surumielisenä: — Jos he tietäisivät! — Mutta sisimmässään hän oli iloinen ja merkillistä kylläkin tyytyväinen, kun oli tuottanut omaisilleen tämän onnen. Ja ukko Portolun tavoin hänkin kärsimättömänä odotti lapsen syntymähetkeä.

Tällävälin päivät vierivät, ilma kävi kylmäksi, usvaiseksi, satoi lunta. Talvi oli tavallista ankarampi, ja Elias, joka kärsi pakkasesta, ei enää ollenkaan tahtonut viihtyä lammastarhan tuvassa. Samoin kuin edellisenä vuonna hän kaihosi kotilieden suloisuutta, lämmintä, mukavaa asuntoa. — Kuinka ihanaa, — hän ajatteli — jos saisi viettää pitkät illat lieden ääressä Maddalenan vieressä!

Mutta nyt ei Elias ajatellut häntä samalla tavoin kuin edellisenä vuonna, värähtelevän intohimoisesti. Nyt hän mielikuvituksessaan näki hänet kätkyen ääressä ja kuuli surumielistä kehtolaulua. Näin hänen tietämättään hänen sydämensä kiihko lauhtui päivä päivältä. Salaperäinen voima, joka ei enää ollut tunnonvaivaa, ei pelkoa, ei inhoa, ei väsymystä, vaikutti hänen rinnassaan. Värjötellessään siellä kaukana lammastarhassa hän vielä kaihosi Maddalenan seuraa, mutta tavatessaan hänet hän ei enää tuntenut kuluneen vuoden kauhunsekaista onnea. Ja hän ajatteli:

— Ehkä se johtuu siitä, että hän on siinä tilassa. Mutta kun lapsi on syntynyt, epäilemättä rakastan häntä niinkuin ennenkin.

Eräänä päivänä Annedda muori sanoi Maddalenan äidille, Arrita Scadalle,
Eliaksen läsnäollessa:

— Elias sanoo, ettei hän koskaan ota vaimoa. Mattiasta ei kukaan huoli, hän kun on niin yksinkertainen. Maddalenan täytyy siis antaa perheellemme useita lapsia, eikö niin, Arrita Scada? Muuten tämä koti jää autioksi, kun me olemme muuttaneet manalle.

Eliakseen tämä puhe, teki vastenmielisen vaikutuksen, ja hän tunsi sydämessään piston ajatellessaan, että nuo lapset voisivat olla hänen; ei, ei, yksikin jo riitti!

Paaston alkupäivinä hän meni pappi Porcheddun luo ja tunnusti syntinsä. Hän ei enää osoittanut samaa katumusta, surua ja hehkuvaa intoa kuin edellisenä vuonna, mutta hän sanoi olevansa varma, ettei enää lankeaisi kuolemansyntiin.

Hän oli aivan kuin toinen ihminen. Pappi huomasi selvästi, että intohimon tuli oli hänessä sammunut, mutta hän katsoi häneen pitkään, miettiväisenä ja pudisti päätään moneen kertaan.

— Nyt ajattelet noin, — hän virkkoi, — mutta jollet tartu kiinni pelastuksen käteen, lankeat uudelleen. Käytä hyväksesi tätä armonhetkeä.

Minä ryhdyin tarpeellisiin valmistaviin neuvotteluihin, ja kaikki näytti onnistuvan hyvin…

— Tiedän, mitä tarkoitatte, — Elias virkkoi luoden katseensa alas kuin lapsi. — Mutta nyt!…

— Niin, nyt? … Mitä sillä tarkoitat? — Etkö enää ole ajatellut sitä?

— Olen usein ajatellut sitä. Mutta luulen, että se nyt on liian myöhäistä, etten enää ole kelvollinen…

— Jumalan armon edessä ei mikään ole myöhäistä, Elias Portolu.
Ajattele tätä tarkoin, jos tahdot pelastua.

Elias vaipui ajatuksiinsa; hän painoi päänsä kumaraan, ja muuan muisto sukelsi esiin hänen mielessään. Hän näki itsensä harmaana ja hiljaisena iltana laitumella ja vieressään ukko Martinun jäykän hahmon ja kuuli vielä hänen sanansa.

— Herra pastori, — hän sanoi, — entä jos viettelemys ahdistaa minua vielä silloin, kun olen pappi? Eikö se olisi vielä pahempi?

— Ei, Elias Portolu, nyt tunnen sinut: sinä voitat kiusauksen, tai oikeammin, kiusaus ei enää ahdista sinua. Sillä sinun kiusauksesi on tuo nainen, ja kun hän näkee sinut pappina, hän ei enää viekoittele sinua.

— Sitäpaitsi voit saada paikan etäisellä seudulla, ja jos tahdot, ei sinun enää tarvitse nähdä tuota naista.

— Siihen asti? Älä pelkää. Kun pääset seminaariin, sinulla on yllin kyllin lukutyötä. Voit käydä kotonasi vain määrähetkinä, ainoastaan päivällä, ja jos vain lujasti tahdot, et enää koskaan lankea kiusaukseen. Tee rohkea päätös, Elias Portolu! Älä anna ajan mennä hukkaan. Ajattele, että meidän täytyy kuolla, sillä elämämme on lyhyt, että meillä on vain yksi sielu, joka meidän pitää pelastaa. — Näin puhuessaan pappi Porcheddu katsoi tiukasti Eliakseen, ikäänkuin olisi tahtonut hypnotisoida hänet. Ja hän huomasikin nuoren miehen äkkiä kalpenevan ja olevan pyörtymäisillään. Mutta sitten Elias taas kohotti kasvonsa, ja hänen silmänsä alkoivat hehkua.

— No niin, — hän virkkoi liikutettuna, — tehkää niinkuin parhaaksi näette. Minä en puhu kotona mitään, ennenkuin asia on ratkaistu.

— Hyvä, mene rauhaan. Lupaan sinulle, että viikon kuluttua kaikki on järjestyksessä. Neuvoisin sinua tällävälin käymään usein kirkossa. Mene, poikani, ja ole iloinen. Saatpa nähdä, että tunnet syntyväsi uuteen elämään.

Elias lähti, mutta ei voinut olla iloinen. Hän luuli uneksivansa, eikä enää tuntenut samaa vaistomaista lapseniloa, jota oli kokenut edellisenä vuonna käytyään ripittäytymässä. Päinvastoin hänen mielensä nyt oli raskas, ja katkerat kyyneleet himmensivät hänen silmänsä. Silti hänen päätöksensä oli luja, mutta hänen alakuloisuutensa johtui juuri hänen järkähtämättömästä päätöksestään. Tämä ei totisesti enää ollut unta, vaan täyttä todellisuutta. Eikä hän tämän päätöksensä ensi hetkinä voinut tempautua irti menneisyydestä tuntematta sydämensä vuotavan verta. Olihan hän nyt heittänyt hyvästi kaikelle, mikä muodosti hänen elämänsä. Siis itse hänen elämänsä meni menojaan iloineen, suruineen, tottumuksineen, intohimoineen, erehdyksineen, nautintoineen.

Muutaman päivän hän eli näiden jäähyväisten herättämän katkeruuden vallassa. Varsinkin lammastarhassa suru ahdisti häntä siinä määrin, että hän kävi kylmäksi ja välinpitämättömäksi kaikelle, mikä ei koskenut hänen eroamistansa paikoista ja asioista, joiden keskellä hän oli niin suuresti rakastanut ja kärsinyt. — En enää saa nähdä tätä, en enää jatkaa entisiä töitäni, — näin hän ajatteli, ja hänestä tuntui kuin silmukka olisi kuristanut hänen kurkkuansa. Mutta hänen päätöksensä oli luja, ja kuta pitemmälle aika kului, sitä enemmän hän tottui ajatukseen, että jättäisi kaiken ja alkaisi elää uutta elämää. Vähitellen, kun hän oli salaa sanonut hyvästi kaikkein pienimmillekin esineille, joka puulle, joka kivelle, eläimille ja ihmisille, hänen ajatusmaailmansa kirkastui ja hänen katseensa aukeni tulevaisuutta kohti.

Käydessään Nuorossa hän meni kirkkoon ja viipyi siellä tuntikausia, ottaen hartaasti osaa jumalanpalvelukseen. Urkujen pauhu, liturgisten laulujen juhlallinen valittava sävel, pappien puvut, kaikki lumosi häntä. Ja ajatellessaan, että hänkin vielä saisi messuta rukouksia, jotka herättivät hänessä ihastusta, ja saisi pukea ylleen nuo valoisat ja pyhät vaatteet, hän unohti kaiken menneen ja tunsi itsensä onnelliseksi. Mutta palattuaan kotiin hän oli taas levoton, etenkin Maddalenan läheisyydessä. — Mitä Maddalena sanoo, kun saa sen tietää? — hän ajatteli lakkaamatta. Hänestä tuntui, ettei hän enää rakastanut Maddalenaa, varsinkin nähdessään, miten tämän vartalo oli käynyt muodottomaksi ja kasvot keltaisiksi ja pöhöttyneiksi. Mutta kuitenkin hän tunsi olevansa sidottu tuohon naiseen katkeamattomin sitein, joihin häntä peloitti koskea.

— Mitä hän sitten ajattelee? Mitä hän sanoo? Vaipuuko epätoivoon?
Niin, ehkä se tekisi hänelle pahaa, kenties on parasta odottaa.

Ja hän ajatteli yhä, ja aina tuntien syvää hellyyttä, lasta, joka kohta syntyisi, mutta siinä suhteessa hän oli tyytyväinen päätökseensä. Eihän papin virka-asema estänyt häntä rakastamasta lasta, jopa hän paremmin kuin ennen saattoi ottaa sen luokseen, kasvattaa siitä kunnon ihmisen ja turvata sen tulevaisuuden. Mutta kun hän eräänä päivänä puhui siitä pappi Porcheddulle, tämä pudisti päätään: — Älä ajattele sellaisia, sillä on väärin ajatella niin. Ensiksikin lapsi on vasta Herran ajatuksissa, mutta vaikka se syntyykin ja varttuu, sinun on pysyttävä siitä erossa, sillä se voisi aina olla vaarallinen side sinun ja hänen välillä. Papilla ei saa olla lapsia, ei puolisoa, ei perhettä. Hän ei saa ajatella rikkautta eikä tämän maailman asioita. Hän on kirkon puoliso, ja hänen lapsensa ovat köyhyys, velvollisuus, hyvät teot. Ajattele tätä tarkoin, Elias Portolu. Jos vielä tunnet olevasi kiintynyt maailmaan, älä ota askelta, jonka aiot ottaa. Sinun on yksinomaan ajateltava sielusi pelastamista eikä mitään muuta.

— Tahdotte tehdä minusta pyhimyksen, — Elias virkkoi hymyillen, mutta sisimmässään hän tunsi papin olevan oikeassa ja ajatteli suruisena, että hänen oli sanominen hyvästi isänunelmalleen. Mutta tämäkään ei saanut häntä luopumaan päätöksestään.

Viikko kului. Pappi Porcheddun puuhat olivat menestyneet hyvin. Piispassa herätti suurta mielenkiintoa tämä nuori paimen, joka kutsumuksesta tahtoi ruveta Jumalan palvelijaksi, ja hän hyväksyi hänet heti seminaariin puolesta maksusta. Porcheddun neuvosta Elias kirjoitti piispalle kohteliaan lyhyen kiitoskirjeen, ja tämä sai piispan yhä enemmän innostumaan asiaan.

— Piispa haluaa tutustua sinuun, Elias Portolu. Nyt ei auta muu kuin ilmaista asia omaisillesi.

— Tahdot odottaa! Olet siis vielä kahlehdittuna tähän maailmaan. Se surettaa minua suuresti!

— No hyvä, — Elias virkkoi päättävästi, — tahdonpa näyttää, etten enää ole kahlehdittu mihinkään. Jo tänään ilmoitan asian omaisilleni.

— Hyvä. Sano heille päivällisen jälkeen, että jäävät kotiin. Minä tulen silloin teille, ja puhumme kaikki yhdessä asiasta.

— En tiedä, miten teitä kiittäisin! — Elias huudahti uhkuen kiitollisuutta. — Jumala yksin voi sen teille korvata.

Elias poistui. Mutta hän ei voinut palata kotiin ennen päivällishetkeä. Hänen sydämensä oli raskas, kurkku kuristui kokoon. Hänen unelmansa täyttyminen lähestyi, ympäröi jo häntä, painoi häntä, riuhtaisi hänet rajusti irti maailmasta, nuoruudesta, nautinnosta, perheestä, siihenastisesta elämästä. Ja tämä tuotti hänelle ääretöntä surua. Mutta peräytyminen ei hetkeksikään johtunut hänen mieleensä. Hän palasi kotiin, söi päivällistä hajamielisenä ja käänsi alinomaa katseensa oveen. Joka kerta kun polulta kuului askeleita, hän vavahti. Maddalenalta tämä ei jäänyt huomaamatta, eikä hän voinut pidättäytyä kysymästä, mikä Eliasta vaivasi ja ketä hän odotti.

— Erästä henkilöä, — Elias vastasi. — Pyydän teitä kaikkia jäämään tänne, sillä tuolla henkilöllä on puhuttavaa kanssanne.

— Kaikkien kanssa. Saattehan nähdä, kuka se on. He ahdistivat
häntä kysymyksillään, mutta Elias ei vastannut, vaan lähti pihalle.
Maddalenan valtasi levottomuus, jota hän ei yrittänytkään salata.
Hänkin alkoi katsoa ovelle päin kuunnellen, tuliko joku.

— Kuka tuo henkilö saattaakaan olla? — hän tämäntästä virkkoi kuin itsekseen. Hän oli jo jonkin aikaa sitten huomannut, että Elias oli muuttunut, ja pelko, että tämä oli rakastunut toiseen naiseen ja että hän ajatteli naimisiinmenoa, teki hänet mustasukkaiseksi ja onnettomaksi.

— Epäilemättä Elias aikoo mennä naimisiin, — Maddalena ajatteli, — ja se henkilö, jota hän odottaa, on varmaankin puhemies, joka tulee pyytämään lupaa kosia Eliaksen puolesta. Että tämän surkean päivän pitikin tulla! Ja niin pian! Hän ei edes odota lapsensa syntymistä. Jumala, Jumala, auta minua, anna minulle voimia, Sinä, joka olet armollinen ja laupias! Älä syökse minua kuolemaan, älä rankaise minua ennen aikaa.

Ankara ahdistus kuvastui hänen kelmeissä kasvoissaan, ja hänen luomensa, nuo raskaat luomet, painuivat alas tummanpuhuvina.

Tullessaan sisään Porcheddun seurassa Elias katsoi Maddalenaan ja pelästyi; hänkin kalpeni ja tunsi veressään kuolonväristyksiä.

Mutta pappi rallatteli katsellen ympärilleen, tervehtien leikkisästi
ja tehden lystillisiä kumarruksia. Hän tahtoi jäädä keittiöön, vaikka
Annedda muori mitä hartaimmin kehoitti häntä nousemaan yläkertaan
Maddalenan huoneeseen.

— Mikäs tässä olisi hätänä! Tepastelen kahdella jalalla kuin kana, hyvä herra pastori.

— Totta kai! — ukko Portolu huudahti avaten verestävät silmänsä selälleen. Sellaisia poikia kuin minulla, jumaliste, ei ole monella, Pyhä Fransiskus olkoon siitä kiitetty.

Elias yritti hymyillä, mutta Porcheddu huomasi hänen kasvoissaan ahdistusta, ja alkoi taas lasketella leikkiä. Sitten hän katsoi Maddalenaan, iski silmää ja virkkoi:

— Ja pian meillä on uusi kyyhky, eikö niin? Niin, niin, Pyhä Fransiskus suosii teitä, setä Portolu. Jumalan siunaus seuraa teitä kaikessa. Ja mitä sanoisitte, jos poikanne Elias rupeaisi papiksi? Kaikki ällistyivät, sillä kun pappi puhui näin, se merkitsi, että asia jo oli päätetty. Kuka olisi voinut sellaista odottaa? Maddalena kohotti katseensa, ja ohut punerrus nousi hänen kasvoilleen. Kaiken hänen tuntemansa pelon jälkeen pappi Porcheddun sanat kaikuivat hänen korvissaan ilosanomalta. Elias oli häneltä mennyt, mutta hän saattoi sentään rauhoittua, kun ei toinen nainen saisi häntä omistaa.

Elias huomasi hänen ilonsa. Silloin hän kävi levolliseksi ja saattoi paremmin tarkata papin sanojen tekemää vaikutusta hänen omaisiinsa. Näytti siltä, kuin kaikki olisi ollut pelkkää pilaa: Pietro hymyili, Annedda muori, joka istui Porcheddun vieressä tarkkaavasti kuunnellen, hymyili niinikään, samoin ukko Portolun karkeat kasvot hymyilivät.

Elias oivalsi, että Porcheddun hänen omaisilleen tuoma uutinen tuotti heille niin suuren ilon, että he luulivat näkevänsä unta. Ja äkkiä Eliaksenkin valtasi niin voimakas ilontunne, että hän alkoi nauraa kuin lapsi.

Kaksi vuotta on kulunut. Ihmiset ovat lakanneet kuiskailemasta, nauramasta ja ihmettelemästä nähdessään Elias Portolun, entisen paimenen, pappisseminaarinoppilaan puvussa. Elias ei muutoin ollenkaan näytä kahdenkymmenenkuuden vuoden ikäiseltä, vielä vähemmin entiseltä paimenelta. Opiskelu ummehtuneessa huoneessa on tehnyt hänen kätensä ja kasvonsa jälleen kalpeiksi. Hänen parrattomat kasvonsa näyttävät pikemminkin nuorukaisen kasvoilta.

Kun hän suurina kirkollisina juhlina oli puettuna pitsikankaiseen mekkoon, uumilla leveä sininen vyö, hän näytti surumieliseltä enkeliltä, vaaleanpunaisten huulten pielissä syvän, mutta samalla nöyrän alakuloisuuden poimu. Monet maalaistytöt, jopa jokunen herrasneitikin, katselivat häntä vähän liiankin pitkään ja suuresti mieltyneinä. Mutta hän ei sitä huomannut, hänen vihertävät silmänsä olivat eksyneet etäisiin näkyihin. Mitä hän näkikään silloin, kun urkujen pehmeät äänet soivat vaikeroiden ja virsien sävelet kohosivat ilmoille kaihomielisesti valittaen mennyttä onnea ja anoivat masentuneista sydämistä nousevin rukouksin tulevaa tuntematonta menestystä? Näkikö hän edessään aikaisemman elämänsä, laitumet, yksinäisyyden; muisteliko intohimoista rakkauttaan? — Kaiken sen hän todella näki, ja häntä suretti, ettei hän voinut vapautua entisyydestään, niinkuin oli uskonut ja toivonut. Ja se, mikä vielä kahlehti häntä inhimillisten intohimojen suruihin ja iloihin, oli nuori nainen, joka rukoili polvistuneena kirkon perällä, ovesta virtaavan purppurahohteen valaiseman kirkkoväen joukossa. Se oli Maddalena, kauniina ja säteilevänä upeassa puvussaan. Sylissään hänellä oli pienokainen, käärittynä sinisellä silkillä päärmättyyn punaiseen vaippaan. Ja kun äiti heilutteli sen pienten kasvojen edessä sen kaulaan ripustettuja hopea- ja koralli-amuletteja, palleroinen ojenteli pienoisia punervia käsiään ja hymyili puoleksi sulkien kirkkaat vihertävät silmänsä.

Elias näki alati edessään pienen hymyilevän poikansa ja rakasti sitä epätoivoisen hellästi, ja rakastaessaan lasta hän rakasti äitiä ja kärsi herkeämättä taistellessaan tehotonta taistelua maallista rakkauttaan vastaan. Tällävälin hänen luontainen älynsä kehittyi kehittymistään. Kaksivuotiset uupumattomat opinnot, alituinen askartelu kirjojen ääressä, tukenaan hyvä tahto, olivat kohottaneet hänet niiden seminaarinoppilaiden rinnalle, jotka olivat opiskelleet paljoa kauemmin kuin hän. Vähitellen hän oli tottunut elämään suljetussa työkammiossa, tottunut sokeaan kuuliaisuuteen, kuriin, mikä kaikki alussa oli vähällä tukehduttaa hänet. Menneisyys tuntui hänestä unelmalta, mutta tähän unelmaan hän oli lujasti sidottu.

Hän oli alakuloinen varsinkin niinä päivinä, jolloin hän kävi tervehtimässä omaisiaan kotonaan, jossa Annedda muori vastaanotti hänet ujona, melkeinpä kunnioittavan hellästi. Hän kaihtoi visusti Maddalenan silmiä ja varoi kajoamasta pienokaiseen, ja jos hänen oli pakko hyväillä sitä, hän teki sen arasti. Mutta hän vapisi nähdessään lapsen, ja halu ottaa se syliinsä, suudella sitä, saada se hymyilemään, katsoa sen ensi hampaita, puristaa sen molempia kätösiä, sen molempia jalkoja kädessään, jäyti häntä.

Myöskin Maddalena, joka kuitenkaan ei koskaan ollut lausunut hänelle ainoatakaan soimauksen sanaa, mutta joka usein katseli häntä surevan hellästi, sai hänet levottomaksi. Maddalena oli entistään viehättävämpi, antauduttuaan kokonaan lapsensa vaalimiseen, mikä yksinään näytti ylläpitävän hänen rohkeuttaan. Eikä Elias voinut ajatuksissaan erottaa häntä lapsesta.

Hän tunsi, että jos hän vielä olisi ollut vapaa — olihan hän jo sidottu Jumalaan, vaikkei vielä ollut vihitty papiksi — hän olisi ehdottomasti joutunut kiusauksen uhriksi. Nyt hänen onnistui hillitä ajatuksensakin, mutta taistelu raateli häntä tuontuostakin ja jätti hänet usein ahdistuksesta puolikuolleeksi. Sellaisina päivinä hän oli perin masentunut ja tunsi, miten toivoton hänen elämänsä ja tilansa oli. Hän ei sentään koskaan hetkeäkään kapinoinut eikä tuntenut katuvansa päätöstään.

Toisinaan voimat pettivät. Riuduttavat unet hänen nukkuessaan, haaveet hänen ollessaan hereillä ahdistivat häntä, ollen pahemmat viettelyksiäkin. Melkein joka yö hän näki unta entisistä oloistaan, laitumista, lammastarhasta, pienestä paimentuvasta. Ja aina hän näissä unissa yhä vielä oli paimen, oli vapaa. Mutta outo ahdistus ja levottomat muistot, jotka eivät hellittäneet, tekivät nämä unet painajaisen kaltaisiksi. Silti hän ei kammoksunut näitä unia, vaan niitä, joita hän näki silmät avoinna, suloisia ja vaarallisia näkyjä, jotka kietoivat hänet petollisiin pauloihinsa.

— Ei! Ei! Ei! — hän aina toisti koettaen karkoittaa turhia haluja, turmiollisia haavekuvia, ja silloin hän alkoi rukoilla ja syventyi opintoihinsa. Mutta melkein aina, vaikkakin sata kertaa karkoitettuina, surulliset unelmat palasivat yhä uudelleen.

Eräänä yönä hän luki Pyhän Paavalin kirjettä roomalaisille. Oli kirkas kuutamoinen huhtikuunyö. Avoimesta ikkunasta leyhkäili huoneeseen hivelevän lauha tuulahdus, ja mitä kirkkain tähti tuikki kristallinkuulakalla taivaalla. Elias tunsi itsensä tavallista surumielisemmäksi. Elämä houkutteli, haasteli hänelle kiehtovaa kieltään ja ahdisti häntä keväisen yön puhtaalla henkäyksellä. Sanomattoman ihanat muistot palasivat hänen mieleensä, ja kevään uudesti syntyessä kiehui hänen veressään jotakin uutta ja levottomaksi tekevää.

— Ei! Ei! — hän toisti itsekseen pudistaen päätään ikäänkuin karkoittaakseen nuo kiusaavat ajatukset. — Täytyy unohtaa kaikki, täytyy opiskella, pyrkiä eteenpäin, Elias Portolu. Hän painoi pään käsiinsä ja upposi lukuihinsa. Ympärillä oli syvä hiljaisuus ja hyvin kaukaa, kuin etäältä maaseudulta kantautuen, värähteli surunvoittoinen nuorolainen laulu. Elias luki, luki uudelleen, punnitsi, toisteli ulkomuistista raamatun säkeitä:

"Älkää harrastuksessanne olko velttoja; olkaa hengessä palavia; palvelkaa Herraa".

"Olkaa toivossa iloisia, ahdistuksessa kärsivällisiä, rukouksessa kestäviä".

"Älkää kenellekään pahaa pahalla kostako. Harrastakaa sitä, mikä on hyvää kaikkien ihmisten edessä".

Kuinka apostolin ääni oli voimakas ja samalla lempeä! Se oli kuin ukkosen jylinä ja samalla kuin pulppuavan lähteen puhdas solina hiljaisena yönä. Mutta se tuli liian kaukaa, liiaksi ylhäältä, ikäänkuin ukon jyrinä, kuin lähteen lirinä, jota kuuntelee unessa. Elias tarkkasi sitä ja tunsi, että se kietoi hänet kuin tuoksuvaan silkkivaippaan; mutta oi, tämä vaippa oli utuharsoa, jonka huhtikuun henkäys saattoi repiä rikki.

Nyt tuo sardinialainen laulu tuntui kuuluvan vähän lähempää. Kaihomielisen kuorolaulun yli kuului sointuva tenori, jossa värähteli kuutamoyön koko hekuma ja hurma. Elias kohotti päätään äkillisen lumouksen valtaamana. Missä hän olikaan aikaisemmin kuullut tuon saman äänen? Melkein ruumiillisen aistimuksen kaltainen muisto sai hänet vapisemaan. Hän muisti kokeneensa samanlaisen yön kuin tämä, kuulleensa tuon laulun ja olleensa murheellinen niinkuin nyt. Missä? Milloin? Miten? Hän nousi ja nojasi ikkunan pieleen laskevan kuun valaessa hänen ylitsensä hopeisia säteitään. Tuulen henki kantoi hänen sieraimiinsa etäisiä tuoksuja. Väristys puistatti hänen ruumistaan, ja hän muisti yön, jolloin hän itki intohimonsa kiduttamana Pyhän Fransiskuksen kuvan juurella.

Apostolin ääni ei enää puhunut. Utuharso oli revennyt. Mitä olivatkaan iäisyys, kuolema, kaiken inhimillisen intohimon turhuus, hyvä, paha, täydellisyys, iankaikkinen elämä, tuon huhtikuun yön haihtuvan ilon… tuon tuulen hengen, tuon rakkauslaulun rinnalla? Ja elämä valtasi Eliaksen, tarrautui kiinni koko hänen olemukseensa. Hän lankesi polvilleen ikkunan eteen kuun valoon ja itki kuin lapsi epätoivon puuskassaan.

— Herra, Sinä näet, että olen heikko ja halpa; armahda minua Jumalani, anna minulle anteeksi, anna minulle rauha, riistä sydän rinnastani! Olen ihminen, en voi voittaa itseäni; miksi, Herra, olet luonut minut näin heikoksi? Olen aina kärsinyt elämässäni, ja kun olen heikon luontoni voittamana tavoitellut onnea, olen tehnyt syntiä, olen tallannut jalkoihini Sinun säädöksiäsi, olen ollut pahempi pakana ja syntinen kuin pakanat itse. Mutta olen kovasti kärsinyt, Jumalani; ja kärsin yhä vielä niin suuresti, että mitta on täysi. Jumalani, Jumalani, Jumalani! — näin hän jatkoi nyyhkyttäen, vääntyneet kasvot kyynelissä kylpien — armahda minua, anna minulle anteeksi, auta minua, anna minulle sydämen rauha… anna minullekin vähän hyvää… vähän onnea; eikö minullakin ole siihen oikeutta? Vaikka olen rikkonut, anna se minulle anteeksi, jos olet armahtavainen. Jos, Herra, olet suuri, anna minulle anteeksi, anna minulle vähän onnea, vähän iloa…

Vähitellen hänen kyynelensä vuotivat kuiviin, ja tuo tunteiden purkaus teki hänelle hyvää, rauhoitti häntä. Kun epätoivon raju puuska oli ohi, hän häpesi, että oli itkenyt, mutta ajatteli:

— Isä sanoo, että vain halpa ihminen itkee, ja ettei sardinialaisen, varsinkaan nuorolaisen pidä itkeä. Mutta se keventää mieltä. Muuten ihminen pakahtuisi raskaina hetkinä!

Hän häpesi ja kauhistui rukoustaankin, joka oli kuin Jumalan uhmaamista. Ja hän rukoili anteeksiantamusta ja alistui kohtaloonsa. Seuraavana aamuna hän pelästyi, tunsi surua ja samalla iloa, kun hänelle kerrottiin, että hänen veljensä Pietro oli palannut maaseudulta sairastuneena ankaraan munuaistulehdukseen ja että potilaan tila oli sangen vakava.

— Jos hän kuolee, minä voin mennä Maddalenan kanssa naimisiin, — tämä oli hänen ensi ajatuksensa.

Oliko Jumala kuullut hänen rukouksensa? Ei suinkaan! Ja hän kauhistui tätä herjaavaa ajatustaan, kun oli voinut kuvitella Jumalaa tuollaiseksi hirviöksi. Eihän se ollut mahdollista.

— Kuinka kurja mies olenkaan! — hän ajatteli rientäessään kotiinsa.
— Ei, en minä koskaan saavuta pelastusta: minä olen kokonaan pahasta.

Hän tunsi ahdistusta enemmän pahojen ajatustensa kuin Pietron sairauden tähden. Ja hän katui ja nuhteli itseään.

Pietron tila oli todella vakava. Hän vaikeroi lakkaamatta kelmeät kasvot tuskan vääntäminä. Kolmea päivää aikaisemmin hänen oli ollut pakko jalan kulkea pitkät matkat etsimässä karannutta härkää. Levottomuus, rasitus, kuumuus ja vaarallisen taudin itu, joka jo ennestään piili hänen ruumiissaan, olivat murtaneet hänen voimansa. Hänen jalkansa olivat turvoksissa ja verillä ja kätensä okaisten pensaiden ja kivien repimät.

Raskas alakuloisuus painoi Portolun taloa. Maddalena vuodatti vilpittömiä kyyneliä. Annedda muori oli sytyttänyt kaksi pyhimyslamppua ja lausunut vihreät sanat, ja nämä olivat vastanneet, että Pietron tauti oli kuolemaksi.

Elias eli tämän jälkeen kauheita päiviä. Hän kävi tervehtimässä sairasta veljeään, katseli häntä, kulki huoneessa edestakaisin, väännellen hiljaa käsiään, kun oli voimaton auttamaan sairasta. Hän ei koskaan kääntänyt katsettaan Maddalenaan eikä lapseen ja poistui epätoivo sydämessään. Ja hän rukoili tuntikausia, että sairas paranisi. Mutta monesti hän kesken palavinta rukoustaan vavahti jäätävän kylmyyden laskeutuessa hänen suoniinsa. Mikä hirviö häntä ahdistikaan? Miksi tuo hirviö, Eliaksen vain hetkeksi keskeyttäessä rukouksensa kuiskasi hänen korvaansa ilon sanoja, herätti hänessä rikollisia haluja, alati loihtien hänen eteensä hänen veljensä kuolleena?

— Se on pahahenki, — hän ajatteli eräänä iltana, — mutta se ei voi, se ei saa enää koskaan voittaa. No niin, kuolkoon Pietro, jos niin on sallittu; niin kauheata kuin se onkin, sinä saatana, toivon nyt veljeni kuolemaa todistaakseni, ettet sinä enää saa minua valtoihisi. Et ikinä. Olen sinua voimakkaampi, saatana. Ruumiini on heikko, sen voit murskata, mutta sieluani et enää koskaan voita. Sinä yönä Pietro kuoli. Elias ummisti hänen silmänsä, teki ristinmerkin hänen kasvojensa yli ja auttoi äitiänsä pesemään vainajan ja käärimään hänet liinoihin.

Sitten hän valvoi koko yön veljensä ruumiin ääressä. Tuontuostakin hän nousi, kumartui hänen kasvojensa yli ja katseli häntä kauan mielettömästi toivoen, ettei vainaja olisikaan kuollut, vaan minä hetkenä tahansa liikkuisi ja nousisi.

Mutta nuo kelmeät parrakkaat kasvot ja suljetut luomet pysyivät järkähtämättömän liikkumattomina kuin kammottava pronssinaamari. Elias tunsi, ehkä ensi kertaa eläessään, hän kun ei ollut koskaan ennen nähnyt niin läheltä eikä niin kauan katsellut vainajaa, kuoleman järkähtämättömän, jylhän suuruuden. Hän muisti, millainen Pietro oli ollut eläessään, iloinen, naurava; yksi ainoa henkäys oli riittänyt kaatamaan hänet siihen liikkumattomaksi, ainaisesti mykäksi! Ainaisesti!

— Huomenna, tähän aikaan, tämä tomukin on kadonnut maailmasta, — hän ajatteli. Ja hänen oli vaikeaa käsittää, että heidän kaikkien loppu oli oleva sama, että hän itsekin, vanhemmat, veli, Maddalena ja lapsi kerran katoaisivat maan päältä. Sitten hän jälleen polvistui vuoteen jalkopäähän, ja hänen surunsa vaihtui luottamukseksi.

— Niin, kaikki loppuu, — hän ajatteli. — Sitten emme enää kärsi.
Miksi ihminen niin suuresti kiusaa itseään? Kaikki päättyy ja katoaa.
Sielu yksin pysyy. Se on pelastettava.

Ja hän oli entistään vahvempi kiusausta ja pahaa vastustamaan. Sitten hän taas muisteli veljeänsä elävänä, heidän lapsuuttaan, nuoruuttaan, kuinka kuolettavasti hän oli tätä loukannut; ja hän tunsi itsensä aivan musertuneeksi. Nyyhkytykset kuristivat hänen kurkkuaan.

— Nyt kun hän on kuollut, — Elias ihmetteli itsekseen, — tietäneekö hän nyt, miten verisesti olen häntä loukannut. Ja voiko hän antaa minulle anteeksi?

Mutta nämä kysymykset johtivat hänet takaisin hänen muistoihinsa. Hän näki mielikuvituksessaan Maddalenan tässä samassa huoneessa, jossa vainaja lepäsi, ja salakavalasti hänen sydämeensä äkkiä hiipi suloinen ajatus, että hän nyt saattoi rakastaa tuota naista syntiä tekemättä. Mutta seuraavassa tuokiossa hän karkoitti viettelyksen, kumartui uudelleen vainajan kasvojen yli ja vaipui katselemaan niitä. Näin yö kului.

Päivän sarastaessa Elias hetkiseksi nukahti. Hän näki unessa Pietron tulevan laidunmaille ilmielävänä; niinkuin aina unissa hän silloinkin oli yhä olevinansa paimen. Pietro tuli ratsastaen, hänen kasvonsa olivat kalpeat ja luomet suljettuina, niinkuin ruumiilla.

— Lapsi on kuollut; tulin kertomaan sitä sinulle — Pietro vastasi. —
Tule Nuoroon, sillä sinun velvollisuutesi on haudata se.

Elias oli niin kauhistunut, että ponnisteli herätäkseen. Ja herätessään hän vielä tunsi samaa kauhua kuin unessa. Oli täysi päivä. Hän kuuli lapsen itkevän, ja heti hän ajatteli murheellisena:

— Pitääkö senkin kuolla? Onko uni sen enteenä? Onnettomuus ei koskaan tule yksin; ja minä uskon uniin.

Hän luuli nyt, että mikä onnettomuus tahansa oli mahdollinen, lähellä, jopa välttämätön. Suuren alakuloisuuden vallassa hän meni katsomaan lasta.

Lapsi itki. Maddalena, jolla jo oli yllään leskenpuku — tuo musta puku sopi hänelle erinomaisesti kohottaen hänen nuorekasta kukoistavaa kauneuttaan — koetti tyynnyttää lasta puhellen sille hiljaa.

Useita sukulaisia oli jo saapunut. Ikkunaverhot olivat alhaalla, niin että koko talossa vallitsi hämärä.

— Mikä sinua vaivaa? — hän kysyi kumartuen lapsen puoleen. — Miksi se itkee? — hän sitten kysyi Maddalenalta.

Lapsi tuijotti häneen suurilla kyyneleisillä silmillään ja rauhoittui hetkeksi, pieni suu auki ja huulet värähdellen. Sitten se taas alkoi itkeä. Maddalenakin katsoi Eliakseen, ja hänenkin huulensa vavahtelivat.

— Hiljaa, hiljaa, kullanmuruni, — - hän sanoi väräjävin äänin, tuudittaen pienokaista käsivarsillaan. — Ole nyt kiltti, kas tuossa on Elias setä, joka ei tahdo, että itket… — Mutta äkkiä hänkin painoi kasvonsa lapsen selkää vasten ja herahti toivottomaan itkuun.

— No, Maddalena, mitä tämä merkitsee? — Elias virkkoi, ollen suunniltaan.

Sitten hän poistui kuin näkymättömän käden ajamana. Kohtaus järkytti Eliasta. Hän vaistosi, ettei Maddalenan itku johtunut ainoastaan aviomiehen kuolemasta, sillä tämän yhä hellä ja hehkuva katse tunki hänen sielunsa sisimpään. — Voi, — hän ajatteli istuessaan sopessa sukulaistensa parissa, — pappi Porcheddu on oikeassa: lapsi yhdistää meitä aina! aina. Minä en saa nähdä sitä, en lähestyä sitä. Muuten syöksyn jälleen turmioon, ja entistä pahemmin.

Kaikki nuo ihmiset, jotka tulivat taloon ja poistuivat sanoen jokapäiväisiä asioita, ikävystyttivät häntä sanomattomasti. Hän toivoi palavasti, että kaikki päättyisi, että hautajaismenot olisivat lopussa ja tavanomaiset kolme surunvalituspäivää ohi, niin että hän taas olisi yksin surunsa ja kiusaustensa parissa.

— Voi minua, — hän ajatteli, — kun kiusaus on jo näin voimakas, veljeni ruumiin vielä ollessa täällä, melkein vielä lämpöisenä, niin miten käy sitten? — Ei, ei, ei, — hän taas raivokkaasti toisteli itsekseen. — Minä voitan, minun täytyy voittaa.

Mutta taistelu oli alkanut hirvittävänä. Nuo kolme päivää hautajaisineen ja valitteluineen, kaikkine sardinialaisine surumenoineen kulkivat ohi kuin paha uni.

Lopulta Elias taas oli kopissaan, vuodepahaisessaan, väsyneenä, masentuneena, yksin. Yhä hän muisti sitä yötä, jona luki Paavalin kirjettä, ja hänen epätoivoinen rukouksensa palasi mieleen kalvavana kuin tunnontuska.

— Onpa minua ankarasti rangaistu! — hän ajatteli. — Ja sentään, kuka tuntee Herran tiet? Entä jos hän onkin kuullut rukoukseni? Jos tämä onkin minun tieni? Miksi ei minulla olisi oikeutta maalliseen onneen? Enkö minä ole ihminen niinkuin kaikki muutkin?

Salakavala unelma sai hänet valtoihinsa; puhdas ja tuoksuva kevätilma nousi hänen koppiinsa, ja ikkunasta näkyi taivaan syvä sinitausta! Niin, eikö hän ollut ihminen niinkuin muutkin? Hän oli tehnyt syntiä, se oli totta. Mutta kuka ihminen on synnitön. Ja kenet siitä tuomitaan iäiseen rangaistukseen? — Keskeytänpä sittenkin seminaariopintoni. Veljeni kuolema oikeuttaa sen, minua tarvitaan nyt kotona. Ihmiset tosin alkavat juoruta, mutta mistä ihmiset eivät juoruaisi? Vuoden kuluttua ei kukaan enää sano mitään, ja silloin!… Kuinka suloista! Voiko mitään sen suloisempaa kuvitellakaan? Se on kuitenkin nyt mahdollista.

— Kuinka saatan hetkeäkään olla niin typerä, että epäröin? — hän kysyi itseltään oudoksuen itseään ja kärsimyksiä, joita hän oli sietänyt. Ja hän tunsi sydämensä olevan tulvillaan iloa. Mutta äkkiä hänen sydämensä taas tuntui tyhjältä, ja hän syöksyi jälleen epätoivon kuiluun. — Ei, ei, ei! Mitä hourin? Sillä tavallako voitat kiusauksen, Elias Portolu? Tällaisiako päätöksesi ovat? Ei, ei, ei. Minä pääsen voitolle. Mene, saatana, minä voitan sinut sittenkin.

Ja hän puristi kätensä nyrkkiin kuin valmiina todelliseen taisteluun.
Ja näin kuluivat hetket, päivät, yöt, kokonaiset kuukaudet.

Eräänä päivänä hänelle ilmoitettiin, että hänet ennen pitkää vihittäisiin papiksi. Tämä ei häntä ilahduttanut, mutta ei liioin surettanutkaan. Hän luuli nyt jo saavuttaneensa sen verran varmaa kokemusta, ettei antaisi haaveiden viedä itseään harhaan. Hänen mieleensä johtuivat rakkautensa ensi ajat, jolloin hän petti itseään uskottelemalla itselleen, että Maddalenan naimisiinmeno riittäisi parantamaan hänet intohimostaan. Mutta sensijaan!

— En siis tahdo enää pettää itseäni, — hän ajatteli. — Pysynhän silti ihmisenä ja olen altis intohimoille, mutta pelastus ei ole löydettävissä niistä esteistä, jotka erottavat meitä synnistä, vaan meidän omasta voimastamme ja tahdostamme.

Mennessään kotiinsa kertomaan uutista hän tapasi onneksi koko perheen koolla. Siellä oli Mattiakin — Portolun perhe oli palkannut rengin, kun eivät Berte ja Mattia kahden suoriutuneet sekä viljelystöistä että lammastarhan hoidosta. Siellä oli myös sukulainen, Jacu Farre, joka oli Pietron kuoltua usein käynyt talossa.

Jacu Farre oli "isäntämies", s.o. hän omisti karjaa, laitumia, hevosia, mehiläispesiä, ja oli naimaton. Hän osoitti suurta hellyyttä Pietron pikku orpoa kohtaan, ja Portolun perhe koetti kaikin tavoin olla hänelle mieliksi toivoen, että hän jättäisi omaisuutensa perinnöksi pienokaiselle. Elias kohtasi siis hänet omaistensa keskuudessa. Jacu piti lasta polvellaan ja sanoi:

— Kas niin, nyt keikutaan hevosen selässä. Ratsastamme juhlille, kas noin, Berteddu!

Lapsi nauroi. Tämä pahoitti Eliasta. Hän katsoi Farreen, joka huolimatta lihavuudestaan oli pulska mies, hän katsoi pienokaiseen, katsoi Maddalenaan ja tunsi itsensä mustasukkaiseksi. Mutta hän hillitsi itsensä ja kertoi uutisen. Perheelle, varsinkin Annedda muorille, jonka Pietron kuolema näytti tehneen kymmentä vuotta vanhemmaksi, niin että hänen korvansa olivat käyneet entistään kuurommiksi, Eliaksen kertoma hyvä uutinen oli kuin auringon säde.

— P. Fransiskus olkoon ylistetty, — ukko Portolu virkkoi. — Tätä päivää olen odottanut; jollei minulla olisi ollut tätä toivoa, olisin toden totta hirttänyt itseni. Te hymyilette! Sinä naurat, Jacu Farre! Sinä et tunne ukko Portolun sydäntä.

— Isä puhuu tosissaan. Jos viime hetkessä kieltäydyn rupeamasta papiksi, hän ei kestä sitä surua.

Maddalenaa yksin ei tieto näyttänyt ilahduttavan. Hänen raskaat puoliummessa olevat luomensa eivät hetkeksikään kohonneet — hän ei luonut Eliakseen ainoatakaan katsetta, mutta tämä oli koko ajan selvillä hänen tunteistaan.

— Hän rakastaa minua yhä, — Elias ajatteli lähtiessään kotoaan. Jacu Farre kosii häntä turhaan. Hän on minun, yksinomaan minun! Hän tulee minua tapaamaan, hän tekee vaikka mitä saadakseen puhua kanssani ja taivuttaakseen minut luopumaan pappisuralta, siitä olen varma. Mitä minun on tehtävä?

Sitä hän ei tiennyt, eikä liioin miten ja milloin Maddalena saisi tilaisuuden puhua hänen kanssaan. Silti hän odotti, ja tämä odotus valmisti häntä taisteluun tai ainakin karkaisi hänen heikkouttaan yllätyksen varalle. Aina kun hänelle sanottiin, että joku oli tullut häntä tapaamaan, hän tunsi sydämensä sykkivän ja ajatteli: — Se on hän! Kun hän huomasi, ettei niin ollutkaan laita, hän hengitti vapaammin, mutta tunsi samalla mielipahaa. Kun hän pistäytyi kodissaan, hän pelkäsi kohtaavansa Maddalenan yksin, astui sisään varovasti hiipien, mutta oli pahoillaan nähdessään, ettei Maddalena ollut yksin.

— Tästä täytyy tulla loppu! — hän ajatteli puolustuksekseen. Täytyy puhua ja kerta kaikkiaan tehdä tästä loppu.

Mutta kului pitkiä aikoja Maddalenan jättäessä hänet yksin täysin rauhaan.

— Hän on alistunut kohtaloonsa, sen parempi! Kuka tietää, ehkä olenkin erehtynyt, hän kenties ajattelee enemmän Jacu Farrea kuin minua! — näin hän tuumaili. Ja hän luuli olevansa siitä tyytyväinen, mutta tosiasiassa hän oli siitä suruissaan.

Mutta eräänä lokakuun iltapäivänä, paria kolmea päivää ennen papiksi vihkimistä, kun Elias oli lueskelemassa kopissaan, tultiin sanomaan, että joku kysyi häntä.

— Se on hän, — hän ajatteli levottomana. Tulija ei ollut Maddalena, vaan hänen lähettämänsä naapuritalon poika:

— Pastori Elias — näin häntä jo mainittiin — tulkaa viipymättä kotiin, kotiväellä on tärkeää puhuttavaa.

Ja hän lähti sydän raskaana pahoista aavistuksista. Maddalena oli yksin kotona. Äiti oli lähtenyt maalle, ja pienokainen nukkui. Tie oli ihmisistä tyhjä, talon ympärillä vallitsi syksyisen iltapäivän verhottu, salainen rauha.

Heti kun Maddalena näki Eliaksen hän joutui ankaran mielenliikutuksen valtaan ja tunsi turhaan valmistaneensa pitkän puheen, joka oli täynnä vakuuttavia todisteluja. Mutta se aika, jolloin hän tuli lammaslaitumelle ja yhdellä suudelmalla voitti Eliaksen, oli jo kaukana. Nyt hän ujosteli ja ehkä pelkäsikin entisen rakastajansa kirkollista pukua, ja ehkä hänessä sinä hetkenä puhui voimakkaammin laskelma kuin intohimo. Joka tapauksessa hän joutui hämilleen. Hän pyysi Eliasta istumaan, tarjosi, niinkuin ennenkin, hänelle kahvia, ja kysyi sitten katsomatta häneen:

— Miksikö? — Maddalena kertasi ikäänkuin kysyen itseltään. — Ai, odotahan, lapsi herää. — No no, Bertedduni, rauhoitu, tulen, tulen. Katsos, setä Elias on täällä.

— Elias, — näin hän alkoi, — sinä kaiketi aavistat, mitä aion sanoa sinulle.

— Eikö tämä viaton olento sano sinulle mitään? Ja eikö omatuntosi sano sinulle mitään? Kuuntele sen ääntä. Sinulla on vielä aikaa. Eikö Jumala, joka näkee kaiken, ole tyytyväisempi, jos sinä sen sijaan, mitä nyt aiot tehdä, annat tälle viattomalle lapselle isän?

Hän vaikeni katsellen Eliasta ja odottaen vastausta. Elias laski vapisevan kätensä pienokaisen päälaelle hyväillen sitä vaistomaisesti.

— Mitä minun pitäisi sinulle sanoa? Se on nyt liian myöhäistä,
Maddalena, — Elias soperteli.

— Se on liian myöhäistä. Siitä nousisi kauhea hälinä, minua sanottaisiin mielipuoleksi.

— Vai niin, — Maddalena virkkoi katkerasti — ja pahojen kielten pelosta et kuuntele omantuntosi ääntä.

— Omatuntoni juuri vaatii minua kulkemaan edelleen sitä tietä, jonka olen valinnut, Maddalena! — Elias sanoi vakavasti, kohottamatta katsettaan ja yhä hyväillen pikku Berteä. — Ja jos nyt riisuisinkin tämän puvun yltäni ja ottaisin sinut vaimokseni, niin voisimmeko koskaan sanoa ihmisille, että tämä poika on meidän?

— Emme kylläkään ihmisten edessä, Elias! Ihmisten edessä hän ei koskaan ole sinun poikasi, mutta sinä voisit silti suhtautua häneen kuin omaan poikaasi.

— Voinhan muutenkin rakastaa häntä yhtä suuresti ja huolehtia hänestä yhtä hyvin. Ei kukaan estä minua uudessa asemassani täyttämästä velvollisuuttani häntä kohtaan.

— Ei, ei, — Maddalena sanoi epätoivoissaan pudistaen päätään. — Se ei ole kuitenkaan samaa!

— Vaikka sanotkin niin, se ei ole samaa. — Ja lisäksi, — Maddalena huudahti kohottaen ylpeästi päätään. — Entä minä, Elias — etkö ollenkaan ajattele minua?

— Etkö voi? Ja miksi et voi, Elias? Onhan yhä vielä aikaa. Etkö enää ollenkaan muista, mitä meidän välillämme on ollut?

— En saa sitä enää muistella. Sanon vielä kerran, nyt se on liian myöhäistä.

— Se ei ole myöhäistä… — Maddalena toisti väännellen käsiään epätoivoissaan, kun ei saanut puhutuksi niin kuin oli ajatellut.

Ja olihan hän tarpeeksi älykäs huomaamaan, että Elias oli liikutettu. Tämä oli valahtanut kalpeaksi, hänen kätensä värähteli lapsen päätä hyväillessään, niin että tarvittiin vain vähän rohkeutta, jotta hän olisi voitettu. Ja Maddalena tunsi halua nousta, kietoa kätensä hänen kaulaansa ja puhua samoin kuin silloin laidunmailla. Mutta korkeampi voima pidätti häntä paikoillaan eikä edes sallinut hänen katsoa Eliakseen. Hän tunsi itsensä ujoksi ja kömpelöksi kuin nuori tyttö ensi lemmenkeskustelussa. Tämä keskustelu jatkui nolosti ja päättyi nolosti.

Maddalena toisti jo moneen kertaan sanomansa asiat: hän muistutti Eliakselle menneisyyttä, sanoi rakastavansa häntä yhä, tahtovansa elää ja kuolla häntä varten. Mutta hänen äänessään ei enää ollut intohimon hehkua, eikä hänen sanoillaan ja perusteillaan ollut samaa voimaa kuin sillä katseella, joka oli voittanut Eliaksen lammastarhassa. Elias tunsi kaiken tämän ja jaksoi pysyä lujana.

He erosivat edes puristamatta toistensa kättä. Kun Elias oli yksin, hän tunsi, että hänen voittonsa oli ollut hyvin helppo.

— Jos hän olisi houkutellut minua, olisin ehkä vielä langennut, — hän ajatteli. Mutta kun hän pysyi hillittynä, minäkin saatoin hillitä itseni. Mutta ehkä hän nyt, kun kerran on aloittanut, uudistaa hyökkäyksensä, sillä hän rakastaa minua, eikä hän yritä taivuttaa minua ainoastaan sentähden, että tahtoo lapselleen isän, vaan omistaakseen jälleen rakkauteni.

Ja Elias oli murheellinen, heikko, masentunut. Hän ei silti epäillyt Jumalan armoa, vaan tunsi sellaista katkeraa hekumaa, jonka valtaamina uskonkiihkoilijat kiduttavat ruumistaan. Hän toivoi, että Maddalena vielä ahdistaisi ja houkuttelisi häntä, jotta hän tuntisi tuota kidutusta ja saisi osoittaa vastustusvoimaansa.

Mutta Maddalena ei enää yrittänyt häntä houkutella. Elias vihittiin papiksi; hän jatkoi opintojaan ja oli ennen pitkää oikeutettu toimittamaan ensimmäisen jumalanpalveluksensa. Sinä päivänä hänen kotonaan tehtiin valmistuksia kuin häitä varten. Sukulaiset ja ystävät toivat hänelle lahjoja kuin sulhaselle. Teurastettiin lampaita ja vuonia, vietettiin kemuja ja laulettiin tilaisuuteen sepitettyjä runoja nuoren papin kunniaksi. Ukko Portolu komeili ihka uudessa puvussa, oli voidellut öljyllä hiuksensa ja punonut tukkaansa pienet palmikot. Hän kuunteli tarkkaavaisesti tilapäisrunoilijoita pidellen polvillaan pikku Berteä, joka surumielisenä painoi päätään hänen povelleen.

— Mikä sinua vaivaa, karitsani? — Annedda muori kysyi kumartuen pienokaisen puoleen. — Onko sinun uni?

Lapsi pudisti päätään. Hänen sinivihreät silmänsä olivat alakuloiset. Annedda muori otti hunajataikinasta tehdyn linnunmuotoisen makeisen ja ojensi sen pienelle pojanpojalleen.

— Ota tämä lintunen; älä vain nukahda. Päätään kohottamatta isoisänsä povelta pienokainen vastenmielisesti otti tarjotun namun, painoi makeislinnun nokkaa huulilleen, mutta ei syönyt sitä.

— Oletko uninen? — ukko Portolu kysyi ja katsoi poikaan. — Etkö nukkunut hyvin viime yönä, linnunpoikaseni? No, rohkaise mielesi ja kuuntele noita kauniita lauluja. Kun kasvat isoksi, sinäkin laulat noin. Vien sinut lammastarhaan hevosen selässä, ja silloin laulamme yhdessä.

Mutta pienokainen, joka muulloin olisi ollut ilmi ihastunut kuullessaan, että pääsisi ratsastamaan maalle, oli nyt vallan välinpitämätön. Päivälliseksi hän ei huolinut ruoasta eikä hievahtanut isoisänsä luota, jonka poveen hän yhä nojasi päätään.

Elias säpsähti, katsoi lapseen ja muisti oitis unen, jonka hän oli nähnyt valvoessaan yön veljensä Pietron ruumiin ääressä. Maddalena hyväili lasta, kysyi sen vointia, otti sen syliinsä ja vei sen vuoteeseen, jossa Elias aikoinaan oli nukkunut.

— Sen oli uni, ja nyt se nukkuu, — hän sanoi palatessaan toisten luo. Elias ei rauhoittunut. Hän olisi tahtonut nousta, mennä pojan luo ja tarkastaa sitä. Mutta hän ei voinut lähteä liikkeelle, ja hän salasi levottomuutensa.

Hän kuunteli laulajia ja hymyili hiukan kuullessaan erityisen onnistuneita säkeitä, mutta ei puhunut, ei nauranut. Hän pani merkille, miten Farre, tuo rikas ja pyylevä sukulainen, joka puhui huohottaen, hääri edestakaisin antaen määräyksiä ja sekaantuen kaikkeen, ikäänkuin olisi ollut isäntä talossa. Hän puhui usein Maddalenan kanssa, ja Elias oli siitä mustasukkainen. Ja huomatessaan tämän mustasukkaisuutensa hän hermostui, mutta oli ääneti.

Päivällisen jälkeen hän melkein salaa meni lapsen luo, kumartui ja katseli sitä kauan, ja nähdessään sen nukkuvan makeasti, pieni suu puoliavoinna, makeislintu kätösissään, hän tunsi rinnassaan sanomatonta hellyyttä ja suuteli pienokaista pyhällä hartaudella. Kohotessaan pystyyn hän muisti Maddalenan hääpäivän ja -yön, taudin ja surun, jotka Maddalena oli kärsinyt tuossa vuoteessa.

— Voi tämän maailman menoa! — hän ajatteli. Kuka olisi voinut aavistaa, että tällaista tapahtuisi?

Palatessaan keittiöön hän kuuli Farren keskustelevan lapsesta
Maddalenan kanssa, joka keitti kahvia.

— Sinä et hoida lasta hyvin, — mies puhui soimaten. — Etkö huomaa, että pienokainen on lopen sairas? Ovatko terveen lapsen kasvot tuollaiset? Eivät suinkaan. Minäpä noudan tänne lääkärin, ja saat nähdä, että olen oikeassa.

— Mitä se häntä liikuttaa? — Elias ajatteli katkerasti ja kateellisena. — Minun tehtäväni on hoitaa lasta, eikä hänen.

Hän meni pihalle, jossa runoilijat jälleen alkoivat laulaa, ja istuutui isänsä viereen. Hän näytti kuuntelevan laulukilpailua, mutta ajattelikin sensijaan Farrea, Maddalenaa ja lasta; hän kävi murheelliseksi ja ärtyisäksi sekä huomasi, että hänellä oli uusi toivomus: että Maddalena pysyisi leskenä. Hän ei ollut ennen ajatellut, että jos Maddalena menisi uusiin naimisiin, hän, Elias, menettäisi kaiken määräämisvallan lapseen nähden.

— Hän menee vaimoksi Farrelle, — hän ajatteli, enkä minä enää saa rakastaa poikaani. Ne suudelmat ja hyväilyt ovat luetut, jotka saan hänelle antaa. — Ja hänen ajatuksensa eksyi tulevaisuuteen, asioihin, jotka olivat kerrassaan vieraita sille viralle, johon hän sinä päivänä oli astunut.

Juhlan loputtua hän palasi seminaariin, jossa hänen oli määrä oleskella vielä jonkin aikaa, ja nyt hänen tajuntaansa palasivat selvinä kaikki turhat ajatukset, kaikki mustasukkaisuuden ja surumielisyyden tunteet, joita hän sinä päivänä oli kokenut, ja hänet valtasi suuri tyytymättömyys itseensä.

— Kaikki on turhaa, — hän ajatteli kääntyessään vuoteessaan kyljeltä toiselle. — Liha on kiinni luissa, enkä minä koskaan voi vapautua tämän maailman asioista. Minusta tulee huono pappi, samoin kuin olen ollut huono maallikko, siksi etten ole hyvä kristitty. Siinä kaikki!

Sitten tapahtui, mitä Elias oli aavistanut. Farre kosi Maddalenaa ja alkoi oitis huolehtia pienokaisesta kuin omasta lapsestaan. Hän kutsutti lääkärin, ja kun tämä oli selittänyt, että lasta vaivasi verenvähyys, tuo lihava mies osti lääkkeitä ja mitä vain tarvittiin pikku Berten sairaanhoitoon. Elias näki kaiken tämän, ja mustasukkaisuus raateli häntä. Monesti yksin ollessaan, jopa kirkossakin, hän yllätti itsensä ajattelemasta tuota lihavanaamaista punakkaa ja tervettä miestä, joka puhui hitaasti ja huohottaen, ja tunsi vihaavansa häntä.

— Ukko Portolu tulee myös, — hän sanoi — otamme palleroisen mukaan, se tekee sille hyvää, ja pidämme hauskaa.

Ensin Elias aikoi jyrkästi kieltäytyä, mutta sai sitten itsensä hillityksi ja suostui.

Mutta tämä huviretki tuotti hänelle suurta mielipahaa. Farre piteli Berteddua edessään satulassa, ja lapsi nojasi päätään hänen poveensa tehden hänelle satoja kysymyksiä nähdessään korppien vaakkuen lentävän, varpusen pyrähtävän oksalta lentoon, pensaan marjoja punaisenaan tai tammen täynnä terhoja. Farre selitti pojalle kärsivällisesti kaiken suudellen häntä tämäntästä.

— Katsohan, tuo tuossa on metsäpäärynäpuu; katso, katso, siinä on enemmän päärynöitä kuin lehtiä. Pidätkö noista metsäpäärynöistä, pikku porsaani? Ja nuo pitkät harmaat pötkyt, jotka näyttävät kynttilänjaloilta! Tiedätkö mitä ne ovat? Näetkös, ne ovat ruokoja, joista voi tehdä pillejä. Niistä paimenet leikkaavat itselleen pillejä. Kas paimenet eivät ole niinkuin herrat, jotka menevät kauppaan ostamaan kaikkea valmiina. Paimenet tulevat omillaan toimeen. Aiotko sinäkin ruveta paimeneksi?

— Kyllä minä rupean paimeneksi, — lapsi virkkoi välinpitämättömästi, — ja teen pillejä noista ruo'oista.

— No älähän, älähän! Kuuletteko, isä Portolu, pienokainen aikoo ruveta paimeneksi! Ja me kun tahdomme tehdä hänestä lääkärin.

Olihan kaikki tuo niin vähäpätöistä, mutta Elias, joka ratsasti Farren vieressä, kärsi lapsellisesti sitä kuunnellessaan. Mitä tuolla vieraalla miehellä oli tekemistä lapsen tulevaisuuden kanssa? Ei, hän ei koskaan kärsisi sitä, että tuo karkea mies sekaantuisi hänen poikansa elämään ja kohtaloon. Mutta tämäkin oli unelma, todellisuus kouristi häntä hänen isänsä sanojen muodossa, joka sanoi pikku Bertelle:

— Vai tahdot sinä ruveta paimeneksi! Etkö tiedä, että paimenet usein nukkuvat taivasalla ja kärsivät kovasti kylmästä? Katsohan setä Eliasta. Hän rupesi papiksi, sillä jos hän olisi pysynyt paimenena, hän olisi kuollut viluun. Ei, me teemme sinusta tohtorin, emmekä paimenta. Muutoin sinä et ole se, joka määrää. Setä Farre sanoo, mitä sinun pitää tehdä, ja jollet ole kiltti, saat nähdä, ettei ole hyvä laskea leikkiä hänen kanssaan.

— Mikä tuo on? — Berteddu kysyi osoittaen kädellä puuta ja kiinnittämättä huomiota isoisän sanoihin.

Mutta Elias oli kuullut nuo pontevat sanat ja tunsi niistä sielussaan terävän piston. Siitä päivästä alkaen hänen mustasukkaisuutensa yltyi sairaalloiseksi. Turhaan hän koetti hillitä itseään, turhaan ajatella:

— Jacu Farre saa itse lapsia, ja silloin hän unohtaa minun lapseni ja alkaa ehkä vihata sitä. Silloin minä otan hänet kotiini, johdan hänet oikealle tielle, teen hänet onnelliseksi.

Ei, ei! Nuo olivat pelkkiä unia. Todellisuus oli ankara. Elias kärsi. Tämä kärsimys erosi kaikista edellisistä ollen silti yhtä ankara. Taas hän vaipui epätoivoon ja toisteli tavallisia valituksiaan:

— En koskaan saa rauhaa. Olen kadotettu. Mitä tahansa teenkin, se on erehdys. Ehkä tein väärin, kun en kuunnellut Maddalenaa. Ehkä Jumala olisi tahtonut, että sillä tavoin olisin sovittanut rikkomukseni, sensijaan että nyt onnettomana antaudun hänen palvelijakseen. Pastori Porcheddu oli kyllä oikeassa. Synti on kivi, jota emme koskaan saa vieritetyksi selästämme. Ja minä olen tuomittu kantamaan iankaikkista taakkaa, koska olen tehnyt suuren synnin.

Näin hänen päivänsä kuluivat edelleen täynnä surua ja ristiriitoja. Eipä tämä totisesti ollut sellaista rauhallista ja pyhää elämää, jommoisesta hän oli uneksinut. Odotettiin joka päivä vapaata paikkaa jossakin naapurikylän seurakunnassa, jotta Elias Portolu olisi voitu lähettää sinne. Hän tiesi sen ja kärsi ajatellessaan eroa Nuorosta. Hänen poissaollessaan Farre tietysti menisi naimisiin Maddalenan kanssa ja ottaisi lapsen kokonaan huostaansa. Silloin kaikki olisi lopussa. Mutta ei, kaikki ei sentään olisi lopussa. Hän tunsi, että pojastaan erossakin hän alati ajattelisi pienokaista riutuen hellyydestä, kaihosta ja mustasukkaisuudesta, ja että häntä odotti intohimon ja surujen täyttämä elämä, joka olisi perin erilainen kuin se, jota velvollisuus häneltä vaati. Joka päivä hän kävi vanhempiensa kodissa ja koetti — mitä ei koskaan ennen ollut tehnyt — voittaa pojan sydämen antamalla hänelle makeisia, leikkimällä hänen kanssaan ja hemmoittelemalla häntä kaikin tavoin. Hän älysi kyllä, että tämä oli heikkoutta, jopa pikkumaisuutta, sillä eihän hän tehnyt sitä niinkään rakkaudesta poikaansa kohtaan kuin estääkseen tätä kiintymästä Farreen, mutta hän ei voinut menetellä toisinkaan.

Hän näki kuitenkin mielipahakseen, että Berte enimmäkseen oli välinpitämätön ja vaitelias niinkuin ennenkin. Makeisia hän ei juuri koskaan syönyt, kyllästyi leikkeihin ja leluihin ja kävi ärtyisäksi vähimmästäkin, jollei kaikki mennyt hänen mielensä mukaan. Hän oli muutoin samanlainen kaikille. Elias huomasi, että lapsi oli sairas ja riutui hiljalleen. Hän kärsi nähdessään pienokaisen tässä tilassa voimatta auttaa sitä. Hän kutsutti lääkärin — ei samaa, jonka puoleen Farre oli kääntynyt — ja lapsellista, melkeinpä ilkeää tyydytystä tuntien hän kuuli tämän lääkärin selittävän, että lapsessa oli hivuttava tauti, joka ei ollut vähäverisyyttä ja johon lääkäri määräsi toista lääkettä.

— Näen kyllä, — Maddalena vastasi alakuloisesti kiinnittäen kaiken huomionsa lapsen tilaan.

Uusi lääkäri ja uusi lääke eivät kuitenkaan voineet estää lapsen tautia yltymästä. Eräänä päivänä Elias näki lapsen lepäävän alakerran pienen huoneen vuoteessa. Poloisessa oli kova kuume, ja se houraili; sen silmiä peitti kuin usva, ja kasvot olivat polttavan kuumat. Maddalena hoiti sitä neuvottomana ja epätoivoisena, ja Annedda muori oli jo turvautunut parannuskeinoihinsa, jotka ehkä olivat pyhiä, mutta silti täysin tehottomia.

Hänellä oli erikoinen pyhäinjäännös kuumeen parantamiseksi. Sillä hän siveli lapsen ruumista rukoillen palavasti Jumalaa, Pyhää Henkeä, Rimedian Neitsyttä, Misericordian Neitsyttä, Miracolon Mariaa, Pyhiä sieluja, Pyhää Basiliusta, Santa Luciaa, Pyhää Verta, Viattomia lapsia. Mutta silti kuume vain kiihtyi.

Silloin noudettiin taloon lääkäri. Hän selitti, että lapsen tila oli erittäin vakava, mutta ei sentään toivoton, jollei lavantauti vain puhjennut pahentamaan sitä. Elias, joka seisoi kalpeana ikkunan ääressä, näki Farren kiipeävän hiekkapolkua, ja vaistomaisesti hän puristi kätensä nyrkkiin.

— Tuossa hän taas on! — hän ajatteli. — Hän tulee lisäämään kärsimystäni. Ehkä poika kuolee, enkä minä edes pääse lähelle hänen vuodettaan antaakseni hänelle viimeiset hyväilyni, viimeisen huolenpitoni, jotavastoin se kaikki on sallittua tuolle miehelle. Lähden siis tieheni, sillä jos hän tulee tänne ja lähestyy lastani, en enää vastaa teoistani.

Hän poistui huoneesta lääkärin seurassa. Pihalla he kohtasivat Farren, joka näytti olevan huolissaan ja tiedusteli lapsen tilaa.

— Lapsen tila on kovin huono, antakaa sen olla rauhassa äitinsä kanssa! — Elias sanoi karskisti.

Lääkäri ehdotti Eliakselle, että he lähtisivät kävelemään maantielle, ja nuori pappi suostui siihen kernaasti. Mutta toisen puhuessa hänen katseensa harhaili etäällä laakson pohjukassa. Ja hän luuli kuin unessa näkevänsä Farren istuvan lapsen vuoteen ääressä ja Maddalenan kalpeana ja murheellisena kumartuvan pienen potilaan puoleen tarkaten taudin kehittymistä. Lihava sulhasmies lohdutteli, ojensi kätensä hyväilläkseen pienokaista ja puhui sille helliä sanoja.

Sillä välin lääkäri käveli Eliaksen rinnalla lörpötellen pulleasta punakasta tytöstä, jonka he olivat tavanneet lähteellä.

— Puhutaan, että tyttö on erään herrasmiehen rakastajatar. Onpa sillä
tytöllä lanteet! Mutta muuten hänellä ei ole erikoisen kaunis vartalo.
Onkohan tuo letukka todella jo jonkun herrasmiehen rakastajatar?
Oletteko kuullut puhuttavan siitä?

Elias katsoi häneen vihaisesti. Että lääkäri saattoikin tehdä hänelle mokomia kysymyksiä, kun hänen poikansa makasi henkitoreissaan ja Farre istui kuolinvuoteen ääressä kuin isä ainakin?

— Mitä sanotte? — hän huudahti. Miksi teette minulle tuollaisia kysymyksiä!

— Eikö tällaisia kysymyksiä voi tehdä miehille, jotka ovat lihaa ja verta? Ettekö tekin ole ihminen, niinkuin muutkin?

Se oli totta! Eliaskin tunsi olevansa "ihminen niinkuin muutkin", valitettavasti liiaksikin ihminen. Senvuoksi häntä raatelivat suru, katkeruus ja mustasukkaisuus.

Illan suussa Elias palasi Maddalenan luo ja huomasi tämän olevan epätoivoissaan, sillä lapsen tila paheni pahenemistaan. Maddalena oli keittiössä valmistamassa jotakin ruokaa lieden ääressä.

— Onko äiti tuolla sisällä? — Elias kysyi astuen huonetta kohti, jossa lapsi makasi.

Hän olisi tahtonut lisäksi kysyä, oliko Farrekin siellä, mutta ei voinut. Elias tunsi kuitenkin, että hän oli siellä sisällä vuoteen ääressä. Hän näki mielikuvituksessaan selvästi tuon miehen lihavan olemuksen ja kuuli hänen huohottavan hengityksensä. Tämä herätti hänessä melkein sairaalloista ahdistusta. Ja silti hän avatessaan oven ja nähdessään Farren pyylevän ruhon kumarassa vuoteen ääressä jäi seisomaan vaieten ja huohottavana ikäänkuin säikähtyneenä odottamattomasta vastenmielisestä näystä.

— Lapsi kuolee, ja tuo mies on tuossa eikä päästä minua lähelle, ei anna minun sitä katsella eikä hyväillä — hän ajatteli katkerasti. Hän jäikin seisomaan vuoteen jalkopäähän, katsellen pientä sairasta melkein pelokkaasti:

— Hän on hyvin sairas, hyvin sairas, — Farre mutisi murheellisena, melkein kuin itsekseen.

Elias seisoi siinä hetken. Sitten hän poistui sanomatta ainoatakaan sanaa. Hän vietti kauhean yön ja palasi taas varhain seuraavana aamuna. Kiivetessään polkua taloon hän kuvitteli pienokaisen tilan parantuneen, ja toivo kirkasti hänen kasvonsa. Hän kulki nopein askelin pihan poikki, keittiön läpi ja työnsi oven auki. Hänen kasvonsa kävivät heti kalpeiksi. Farre oli taas siellä istumassa pienokaisen vuoteen ääressä, lihava vartalo kumarassa, hengittäen raskaasti ja huohottaen.

Maddalena itki. Heti nähtyään Eliaksen hän riensi tätä vastaan, kuivasi kyyneleensä esiliinaansa ja sanoi nyyhkyttäen lapsen olevan kuolemaisillaan. Elias katsoi häneen kelmeänä, synkkänä. Hän ei astunut lähemmäksi, ei puhunut yhtään sanaa. Hetken kuluttua hän poistui huoneesta. Annedda muori saattoi hänet pihalle kysyen siellä:

Elias pysähtyi portin pieleen, kääntyi, ja tunsi huulilleen nousevan katkeria sanoja Farresta ja Maddalenastakin, joka salli sulhasensa lakkaamatta olla sairasta pienokaista lähellä. Mutta nähdessään äitinsä pienet kasvot niin kalpeina ja täynnä ahdistusta, hän mutisi:

— Mitä hän mahtoi sanoa? En oikein kuullut, — Annedda ajatteli.
Olikohan hänkin sairas? Mikä häntäkin vaivannee? Auta meitä, rakas Pyhä
Fransiskukseni.

Tästä hetkestä alkaen Eliasta vaivasi aivan kuin päähänpiintymä. Heti kun hänen työnsä oli päättynyt, hän melkein huomaamattaan riensi kotiin. Jo ennenkuin hän ehti kotitalon polulle, hän tunsi, että Farre oli siellä vanhalla paikallaan. Silti hän itsepäisesti toivoi, ettei niin olisi, ja meni sisälle. Mutta tuo vihattu olento oli aina siellä.

Vähitellen hän joutui kuin kuumehoureisiin. Hän tuli haluten kiihkeästi kumartua lapsen puoleen, suudella sitä, hoidella sitä omin käsin ja kuiskia sen korvaan helliä sanoja. Hänestä tuntui, kuin hänen rakkautensa olisi riittänyt parantamaan pienokaisen. Mutta kun hän saapuessaan näki Farren, hän jähmettyi toimettomaksi. Hän ei edes rohjennut laskea kättään kuolevan pienokaisen otsalle, vaikka hänen rinnassaan riehui suru ja raivo.

Pikku Berten sairauden seitsemännen päivän iltana Annedda muori tuli itkien Eliasta vastaan.

Elias riensi huoneeseen, meni Maddalenan ohi, joka itki hiljaa vuoteen ääressä, ja kumartui levottomana lapsen puoleen. Pienokainen näytti kuolevalta. Nuo ennen niin sievät ja pulleat pienet kasvot olivat nyt kalpeat, laihat, ylenmääräisten kärsimysten riuduttamat. Ne näyttivät kuolevan vanhuksen kasvoilta. Elias ei uskaltanut kajota lapseen eikä suudella sitä, hän oli niin tyrmistynyt. Niinkuin aikaisemmin Pietron ruumiin ääressä, niin nytkin kuoleman majesteetti vaikutti häneen voimakkaasti, ja hän huomasi, että hän oli siihen hetkeen asti pitänyt mahdottomana, että pikku Berte kuolisi. Miksi hän kuolisi? Miten hän kuolisi? Mitä oli kuolema? Oliko se kaiken loppu, kaiken intohimon raukeaminen? Miksi hän siis vihasi Farrea? Miksi hän kärsi?

— Poikani, pikku poikani! — hän vaikeroi itsekseen. — Sinä kuolet, enkä minä ole rakastanut sinua oikealla tavalla. Sensijaan että olisin sinua rakastanut, olen eksynyt turhanpäiväiseen vihankaunaan, joutavaan mustasukkaisuuteen… Ja nyt kaikki loppuu eikä enää ole aikaa, ei enää ole aikaa mihinkään …

Hänet valtasi raju halu ottaa pienokainen syliinsä, viedä se pois täältä, pelastaa se. Pelastaa? Miten? Hän ei tiennyt, miten, mutta hänestä tuntui, että riitti, jos hän vain ojentaisi käsivartensa, jos hän kumartuisi lapsukaisen pienen vartalon yli karkoittaakseen kuoleman. Sinä hetkenä Farre astui sisään ja lähestyi hitaasti vuodetta. Elias kuuli nuo raskaat askelet, tuon läähättävän hengityksen, ja poistui vaistomaisesti vuoteen äärestä.

Farre istuutui paikalleen. Elias tunsi, että hänen ja hänen manalle muuttavan lapsensa välillä oli voittamaton este. Hän asettui huoneen perälle, ikkunan ääreen, ja hänen silmissään kiilteli tumma, vihreä välke. Hän ajatteli kuin pyörrytyksen valtaamana:

— Miksi tuo mies on täällä. Miksi hän on karkoittanut minut lapseni luota? Hän on sysännyt minut syrjään. Millä oikeudella? Onko pienokainen hänen lapsensa? Se on minun, minun eikä hänen. Nyt lyön häntä korvalle, tuota ihramahaa, ajan hänet pois tuosta, sillä siinä on minun paikkani eikä hänen. Lyön häntä korvalle, tapan hänet, juon hänen vertansa, sillä vihaan häntä, hän kun on riistänyt minulta kaiken, kaiken, kaiken; kun hän on täällä, alan, niin alan jo toivoa lapseni kuolevan.

Mutta hän ei silti liikahtanut paikaltaan. Sitten hän meni keittiöön ja sanoi äidilleen:

Palatessaan seminaariin kammioonsa hän luuli heräävänsä unesta. Ja hänen elämänsä, tilansa ja velvollisuutensa esiintyivät selvinä hänen sisäisen silmänsä edessä. Hän polvistui ja alkoi rukoilla Jumalalta anteeksi mieletöntä raivoaan.

— Herra, anna minulle anteeksi, anna minulle anteeksi iäisessä elämässä, sillä tässä elämässä en ansaitse anteeksiantoa. En koskaan saa lepoa. Olen tuomittu kärsimään, mutta jokainen rangaistus on vähäinen siitä rikoksesta, jonka olen tehnyt. Niin, anna minun kärsiä niinkuin ansaitsen, mutta anna minulle voimaa täyttää velvollisuuteni, kitke sydämestäni kaikki turha intohimo. Omasta puolestani lupaan tehdä kaiken voittaakseni itseni. Jääpä lapsi eloon tai kuolee, käyn sitä katsomassa niin vähän kuin suinkin. Onko se minun lapseni? Ei ole. Minulla ei saa olla mitään tässä maailmassa; ei lapsia, ei vanhempia, ei omaisuutta, ei intohimoja. Minun täytyy olla yksin, yksin sinun edessäsi, Jumalani, sinä suuri ja laupias Herra.

Mutta tuntia myöhemmin hänen kotoaan tuli sana, että hän joutuin rientäisi sinne. Ja hän lähti sinne juoksujalkaa, kasvot vaaleina ja sydän rajusti pamppaillen. Oli yö, himmeä, hiljainen syysyö. Kuu souteli hitaasti ohuissa usvissa, ja sitä ympäröi suunnattoman suuri kullanhohtoinen vaalea kehä. Ilmassa oli jotain salaperäisen hiljaista, pysähtynyttä.

Eliaksella oli tunne, että lapsi oli kuollut, ja astuessaan keittiöön hän näki Maddalenan istuvan lieden ääressä katkerasti itkien ja tavantakaa puristaen päätään käsillään. Hän näytti orjattarelta, jolta on riistetty kaikki, vapaus, isänmaa, jumalat, omaiset. Elias vaistosi hänen äärettömän surunsa ja ajatteli:

— Tänä hetkenä hän ehkä luulee, että lapsen menettäminen on rangaistus hänen hairahduksestaan. Eikä hän tiedä, että hän päinvastoin kohoaa tästä surusta puhdistuneena ja löytää oikean tien. — Mutta näin ajatellessaan hän katseli ympärilleen keittiön puolihämärässä, ja kun ei siellä olevien harvojen henkilöiden joukossa näkynyt Farrea, hän murheellisena ajatteli, että tuo mies ehkä vielä oli siellä, kuolleen lapsen vuoteen ääressä.

Hän meni huoneeseen. Farrea ei ollut siellä. Annedda muori, joka oli hyvin kalpea, pesi ja puki pientä ruumista. Elias avusti häntä. Hän otti arkusta lapsen pienet sukat ja kengät, ja vetäessään niitä sen jalkoihin hän tunsi, että nuo laihtuneet hennot raajat vielä olivat pehmeät ja lämpöiset.

Siihen saakka kunnes pieni vainaja oli kääritty liinoihin ja asetettu patjoille lepäämään ja niinkauan kuin Annedda oli huoneessa, Elias pysyi levollisena. Mutta heti jäätyään yksikseen hän tunsi koko ruumiinsa vapisevan, tunsi kasvojensa ja käsiensä kylmenevän, ja hän polvistui kätkien kasvonsa vuodeliinoihin.

Vihdoin viimein hän oli yksin lapsensa kanssa. Ei kukaan voinut enää riistää sitä häneltä, ei kukaan enää voinut asettua heidän väliinsä. Ja äärettömän surunsa ylle hän tunsi laskeutuvan ohuen rauhan, melkeinpä ilon verhon — joka oli ulkona vallitsevan salaperäisen syysyön utuverhon kaltainen. Olihan hänen sielunsa lopultakin yksin, surun puhdistamana, yksin ja vapaana kaikesta inhimillisestä intohimosta, Herran edessä, joka on suuri ja laupias.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ELIAS PORTOLU ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Elias Portolu

ELIAS PORTOLU

GRAZIA DELEDDA

I

II

III

IV

V

VI

VII

VIII

IX

X

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE