The Project Gutenberg eBook of Tapojen historiaa This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. Title: Tapojen historiaa Kuusi akadeemista esitelmää Author: Edward Westermarck Translator: Joel Lehtonen Release date: January 12, 2025 [eBook #75091] Language: Finnish Original publication: Helsinki: Otava, 1913 Credits: Jari Koivisto *** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TAPOJEN HISTORIAA *** language: Finnish TAPOJEN HISTORIAA Kuusi akadeemista esitelmää pidetty Turussa syksyllä 1911 EDVARD WESTERMARCK Helsingin Yliopiston praktillisen filosofian ja Lontoon Yliopiston sosiologian professori Suomensi Joel Lehtonen Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1913. SISÄLLYS. Ensimäinen esitelmä: Johdanto. Johdanto. — Naisen asema kulttuurin ala-asteilla. Toinen esitelmä: Vanhemmat ja lapset. Kolmas esitelmä: Velvollisuudet lähimäistä kohtaan. Neljiä esitelmä: Muukalaisen asema. Viides esitelmä: Elävien ja kuolleiden suhde. Kuudes esitelmä: Uskonto ja magia. ENSIMÄINEN ESITELMÄ. Johdanto. — Naisen asema kultuurin ala-asteella. Näissä esitelmissäni otan käsitelläkseni muutamia lukuja tapojen historiasta. Koskettelen niissä tapoja, jotka järjestävät suhteen miehen ja vaimon välillä, vanhempien ja lasten välillä, saman yhteiskunnan jäsenten välillä yleensä, eri yhteiskuntien jäsenten, elävien ja kuolleiden, sekä ihmisten ja heidän jumaliensa välillä. Mutta rajoitun alkeellisempiin kehitysasteihin kuin se, jota sanomme omaksemme. Arvelen, että näiden kultuurimuotojen tutkiminen voi olla mielenkiintoista paitsi tutkijalle, myöskin suurelle yleisölle, joka ei luonnollisestikaan tuntene itselleen vieraaksi jotain niin inhimillistä kuin ihminen itse on. Ja sitäpaitsi ovat luonnonkansat meille paljoa läheisempiä kuin monesti kuvittelemmekaan. Omissa tavoissamme on monia jäännöksiä siltä ajalta, jolloin esi-isämme olivat raakalaisia. Niissä on jäännöksiä, jotka ovat yhä täydessä elinvoimassaan, ammoisia institutsiooneja, joiden merkitys on vieläkin koko yhteiskunnalliselle elämällemme ylen suuri, kun taas löytyy toisia jäännöksiä, jotka ovat olemassa vielä ainoastaan jonkinlaisina rudimenteina, joilla ei enää ole täytettävänä mitään varsinaista tehtävää, mutta jotka säilyvät yhteiskunnallisen hitaudenlain vaikutuksesta. Ne käsitykset, joista ne ovat kehkeytyneet, ovat kuolleet kauan sitten, mutta ulkonainen käyttö on vielä säilynyt. Me tulkitsemme niitä usein toisin, liitämme niihin sisällön, jota niissä ei alunpitäen ollut, ne saavat jonkinlaisten vertauskuvain luonteen. Tutustuaksemme niiden lähtöihin täytyy meidän palata toisiin aikoihin ja toisellaisiin olosuhteihin kuin meikäläiset ovat, monesti kultuuriasteille, jotka vallitsevat enää ainoastaan nykyajan raakalaisten keskuudessa. Me opimme siis tuntemaan omain tapojemme synnyn etnologian avulla. Ne seikat, joihin kansojen tavat perustuvat, ovat sangen monet. Eräänlaiset teot saattavat tulla tavallisiksi yhteiskunnassa enemmän tai vähemmän sokean vaiston vaikutuksesta. Toisten yhteiskunta tapojen perustana ovat maagilliset tai uskonnolliset käsitykset taikka jotkin hyötykäsitteet. Lisäksi; meillä on suuri matkimis-taipumus. Kun näemme toisten suorittavan joitakin tekoja, niin olemme itse taipuvaisia noudattamaan esimerkkiä, usein, vaikka luulisi järkemme vaativan meitä tekemään aivan päinvastaista. Tämä seikka lisää puolestaan sitä suurta yhtäläisyyttä, joka vallitsee saman yhteiskunnan erilaisten yksilöiden menettelytavoissa, se vaikuttaa kansantapojen syntyyn sekä niiden säilymiseen polvesta polveen. Mutta sitäpaitsi vaikuttaa tähän säilymiseen suuressa määrin tavan oma voima, s.o. voima, joka sisältyy yhteiskuntatapaan tottumuksena. Jos teemme kerran sellaisen tai tällaisen teon, niin meihin jää taipumus toistaa samaa tekoa samallaisten olosuhteiden vallitessa. Samat ulkonaiset vaikutteet synnyttävät yleensä saman liikuntoseurauksen. Jos hevonen kerran on kääntynyt takaisin jollakin tien kohdalla, tahtoo se seuraavallakin kerralla, samaa tietä juostessaan, kääntyä takaisin juuri samalta kohdalta. Kun totumme suorittamaan joitakin tekoja, niin johdumme vähitellen suorittamaan niitä automaattisesti. Tavoista tulee siten eräänlaisia yhteiskunnallisia refleksejä. Mutta samalla ne ovat jotain enempääkin. Tapa ei ole ainoastaan yhteiskunta-tottumus, vaan sitäpaitsi toiminnan ohje. Cicero huomautti täydellä syyllä, että kansan tavat ovat käskyjä, joita täytyy totella. Me itse sanomme, että tapa "vaatii" tai "käskee" niin tai niin, ja silloinkin, kun se "sallii" joitakin tekoja, sisältyy siihen, ettei niiden tekojen suorittamista saa millään tavoin estää. Nämä tavan olemuksen kaksi puolta liittyvät läheisesti toisiinsa. Tottumus ja käsky ovat toisilleen läheisempää sukua kuin niiden järjellisesti tulisi olla. Perustuipa jokin yhteiskunta-tapa mihin tahansa ja olipa se oikeastaan kuinka vähäpätöinen hyvänsä, niin on sellaisella ihmisellä, joka ei pyri itsenäisesti syventymään asiaan, taipumus paheksua jokaista poikkeamista tästä tavasta, pelkästään siitä syystä, ettei sellainen poikkeaminen ole tavallista. Tätä vaatimusta perustellaan siten, että se tai se teko on tehtävä siksi, että on ollut aina tapana tehdä niin samallaisissa olosuhteissa. Meidän tarvitsee ajatella ainoastaan pelkoa, jota epätavallinen menettely herättää useimmissa meistä, esim.: erikoisella tavalla pukeutuminen tai tavaksi tulleesta poikkeaminen jossakin pikkuseikassa, joka kuuluu seuraelämän etikettiin, jotta näkisimme esimerkin tavan voimasta. Kreikkalainen runoilija oli oikeassa, kun lausui, että tapa on kaikkien ihmisten kuningas. Sen vaikutus on erikoisen suuri vähemmän kehittyneissä yhteiskunnissa, joissa yleinen mielipide on yksimielisempi kuin meillä, yhteiskunnissa, joissa ihmisten tunteet ja mielteet ovat yhtäläisemmät kuin meillä. Niissä on tapa paitsi ihmisten kuningas myöskin tyranni, joka vangitsee heidät rautakahlein. Ei sovi luulla, että luonnon ihminen elää vapauden-elämää. Rousseaun raakalainen ei vastaa nykyisen etnologian raakalaista. Tanskalaisilta lähetyssaarnaajilta saatu tieto, että pakanallisilla grönlantilaisilla on jokaista tointa, vähäpätöisintäkin, varten tapansa ja määrätyt sääntönsä, näyttää soveltuvan kaikkiin luonnonkansoihin. Ja voi sitä, joka rikkoo tavan lakia vastaan. Hänellä on syytä peljätä muutakin kuin vain yleisen mielipiteen ruoskaa. Rangaistus, yhteiskunnan itsensä toimeenpanema taikka sen nimessä annettu rangaistus, on institutsiooni, jota tavataan muuallakin kuin kehityksen ylemmillä asteilla. Australian alkuasukkaiden tapa on, että jos joku heimon jäsen joutuu tavan määräyksistä poikkeamalla heimon yleiseen epäsuosioon, niin hänet pakotetaan kilpi kädessä asettumaan jonkin matkan päähän tovereistaan, jotka vuorotellen ja järjestyksessä alkavat heittää häntä kohti keihäitään. Keihään lennon kiivaus on suurempi tai pienempi sikäli, miten vakavanlaatuinen rikos oli, ja monesti käy niinkin, että rikollinen menettää täten henkensä. Mutta tavallisesti ei yhteiskunta kokonaisuudessaan langeta tuomiota ja pidä huolta sen toimeenpanosta, vaan joku erikoinen henkilö tai erikoiset henkilöt, jotka on varustettu laillisella valtuudella. Luonnonkansoillakin on tuomareja tai tuomioistuimia. Eräillä Australian heimoilla on se tapa, että kun joku heimon jäsen rikkoo niitä sääntöjä, joiden mukaan avioliitto solmitaan, – Australian heimoilla on näet sangen monimutkainen avioliitto-lainsäädäntö, joka sallii määrättyyn ryhmään kuuluvien heimon jäsenten mennä naimisiin ainoastaan erään toisen ryhmän jäsenten kanssa, – niin kokoontuvat niiden ryhmäin johtomiehet, joihin asianosaiset kuuluvat, asiaa tutkimaan ja valitsemaan tarpeen tullen eräitä henkilöitä toimeenpanemaan kuolemantuomiotakin. Silloinkin, kun yksityisen itsensä tai hänen sukunsa on ase kädessä hankittava oikeutensa, silloinkin on rikollista kohdannut kosto muutakin paitsi pelkkä yksityis-asia. Tapa vaatii, että on kostettava. Yhteiskunta ei ole tyytyväinen, ellei vääryyttä kärsinyt yksilö tai hänen sukunsa kohdista vääryydentekijään kostoaan. Kosto on luonteeltaan tavan määräämä velvollisuus. _Naisen asema kultuurin ala-asteilla._ Tämä tapojen historian luku, johon nyt siirryn, – naisen asema kultuurin alkeellisilla asteilla, – on tiettävästikin liian laaja, jotta voisin käsitellä sitä lähimainkaan tyhjentävästi esitelmäni rajoissa. Saatan ainoastaan esittää eräitä yleisiä loppupäätelmiä, joihin olen johtunut, sekä valaisevia esimerkkejä näiden päätelmien tueksi. Mutta paitsi aineen laajuutta vaikeuttavat sen käsittelemistä vielä muutkin seikat. Naisen asema eri luonnonkansojen keskuudessa on ensiksikin kovin erilainen, ja toiseksi eivät alaa koskevat tietomme ole täysin tyydyttäviä. Tutkimusretkeilijät ovat antaneet meille harvoin yksityiskohtaisia esityksiä naisen oikeuksista ja velvollisuuksista niiden kansain keskuudessa, joita he ovat kuvanneet. Sangen useasti tapaamme kirjailijain, niin, jopa samankin kirjailijan teoksissa ristiriitaisia tietoja. Ja kysymyksessä naisen asemasta, niinkuin monissa muissakin asioissa, on usein syytä epäillä, että europalaiset retkeilijät langettavat lausuntonsa tuntematta tarpeeksi kaikkia niitä seikkoja, jotka kuuluvat heidän käsittelemäänsä asiaan. Tavallisin käsitys on se, että nainen n.s. luonnonkansojen keskuudessa on miehen orja. Tämä käsitys onkin varmasti oikea, mitä eräihin luonnonkansoihin tulee. Useain sellaisten keskuudessa on aviomiehellä valta ainakin eräillä rajoituksilla ja eräänlaisissa olosuhteissa vaikka riistää vaimoltaan hengen. Mies esitetään usein vaimon omistajaksi jolla on oikeus myödä hänet tai käyttää häntä mielensä mukaan. Ja kuitenkin näkee, etteivät sielläkään, missä sanotaan miehellä olevan vaimoonsa rajattoman vallan, tavat ole jättäneet vaimoa kokonaan inhimillisiä oikeuksia vaille. Esimerkkinä voidaan mainita Australian alkuasukkaat, jotka ovat aina olleet maailman pahimpien naisten-kiduttajain huudossa. Eräiden Australian heimojen keskuudessa joutuu aviomies, joka surmaa vaimonsa, lankonsa verikoston alaiseksi, taikka täytyy hänen luovuttaa joku omista sisaristaan langolle, joka kostaa surmatun sisarensa kuoleman siten, että tappaa tuon tytön, noudattaen oikeusperiaatetta: samalla mitalla, – sinä surmasit minun sisareni, minä surmaan sinun sisaresi. Joskus on aviopuolison hankittava heimolta lupa, jos haluaa rangaista vaimoansa tai hyljätä hänet; ja eräissä tapauksissa on naidulla naisella oikeus esittää heimon vanhimmalle syytös miestä vastaan, joka on ollut uskoton hänelle, jonka jälkeen mies saa rikkomuksestaan kärsiä. Eräiden pohjois-Australian heimojen keskuudessa myöntää tapa naisille oikeuden antaa säännöllisesti pidettävissä juhlissa itse selkään miehille, jotka ovat kohdelleet heitä pahoin. Nämä seikat eivät ole aivan yhtäpitäviä niiden etnografien esittämän väitteen kanssa, jotka sanovat, että miehellä on Australian raakalaisten keskuudessa täydellinen omistusoikeus vaimoonsa. Monista luonnonkansoista väitetään, että ne panevat kaiken raskaan työn naisen hartioille, että naisen elämä on ainaista kärsimystä ja vaivaa, eikä meillä olekaan syytä epäillä näitä tietoja. Mutta miten tosia ne ovatkin, niin kuitenkaan eivät ne sisällä täyttä totuutta. Alkeellisessa yhteiskunnassa ovat, kuten enimmäkseen meilläkin, kummallakin sukupuolella eri tehtävänsä. Miehen on vastattava perheen elatuksesta ja suojelemisesta. Hänen tehtäviään ovat ne työt, joissa vaaditaan voimaa ja taitoa: sota, metsästys ja kalastus, aseiden ja työkalujen valmistaminen sekä usein asumuksen rakentaminenkin. Naisen huomattavimmat toimet ovat sitävastoin kotoista laatua: hän varustaa talon vedellä ja puilla, valmistaa ruuan, hoitaa lapset. Hän hankkii lisäksi perheelle kasvisravintoa, kerää syötäviä juuria ja poimii marjoja, ja maata viljeleväin luonnonkansojen keskuudessa toimittaa nainen yleisesti peltotyöt. Karjanhoito on yleensä miehen käsissä, koska se on kehittynyt metsästyksestä ja villien eläinten kesyttämisestä. Maanviljelys on taas ollut alunpitäen naisen hallussa, koska se on kehittynyt kasvien ja siementen kokoamisesta. Eri askareet on siten jaettu molempien sukupuolten kesken, määrättyjen sääntöjen mukaan, ja miten paljon vahvemman sukupuolen itsekkäät taipumukset ovatkin vaikuttaneet niiden saantojen muodostumiseen, niin piilevät kuitenkin varsinaiset syyt syvemmällä. Ne ovat yleensä niiden neuvojen mukaisia, joita itse luonto on antanut. Harvasta syystä ovat luonnonkansojen miehet saaneet enemmän moitetta kuin siitä näennäisesti julmasta tavasta, että he käyttävät naista kuormajuhtana. Oudosta tuntunee sangen merkilliseltä, että naisen on kannettava raskasta taakkaa, kun taas miehellä, joka kulkee hänen edellään, ei ole muuta kannettavaa kuin aseensa. Mutta hetken punnitseminen todistaa, että miehellä on hyvät syynsä pysyä retkellä toimintaan vapaana. Pientä karavaania uhkaavat joka taholta vaarat: vihollinen saattaa ilmestyi millä hetkellä tahansa, pedot ja käärmeet väijyvät metsissä ja viidakoissa. Miehen täytyy sentähden olla aina varuillaan ja valmiina nopeasti käyttämään aseitaan, puolustaakseen itseään ja perhettään. Meidän on sitäpaitsi muistaminen, että mikä alkuperäinen syy lieneekin pannut sen tai tämän toimen toisen sukupuolen tehtäväksi, niin kansantapa on vähitellen jyrkistänyt tätä työnjakoa, ja samoin kansan taikausko monessa tapauksessa. Eräässä arabialaisessa kylässä keski-Marokossa heimon naiset suorastaan kauhistuivat, kun eräs miehistäni alkoi mennä noutamaan vettä; he sanoivat, etteivät he millään ehdolla salli sellaista, sillä vedenhaku on naisen tehtävä, eikä sovi mitenkään miehelle. Yleisesti tavattava käsitys on sellainen, että jos mies ryhtyy naisen tehtäviin, niin hänestä tulee luonteeltaan naisellinen ja sitäpaitsi sekä miesten että naisten ivan uhri. Kongon neekeri naiset pilkkaavat itse miestä, joka tahtoo auttaa heitä heidän peltotöissään. Joskus pidetään yksinomaan naista kelvollisena hoitamaan maata, siitä syystä, että hänellä arvellaan olevan maagillisen voiman, joka johtuu jollakin tavoin hänen äitiydestään. Eräät Orinokon indiaanit sanoivat jesuiittapappi Gumillalle: – "Kun naiset kylvivät maissia, kantaa joka kasvi kaksi tai kolme tähkää, kun he istuttavat maniokia, antaa joka taimi kaksi tai kolme kopallista juuria, ja samoin kaikki muukin moninkertaistuu. Minkätähden? Sentähden, että naiset osaavat synnyttää lapsia. Siksi on heidän pidettävä huoli maanviljelyksestä. Me miehet emme sellaista ymmärrä." Toisaalta jälleen on karjanhoitoa harjoittavien kansojen keskuudessa tavallista, että yksinomaan miehet lypsävät lehmät. Uskotaan, että eläimet sairastuvat ja kuolevat, jos nainen ryhtyy vaalimaan karjaa. Afrikan neekerikansoilla on tämä taikausko hyvin tavallinen. On selvää, että tällainen työnjako johtaa muukalaisen retkeilijän helposti harhaan. Hän näkee naiset ahkerassa työssä, kun miehet taas istuvat ääressä laiskotellen, ja hän unohtaa pian, että miehetkin, kun heidän vuoronsa tulee, saavat kyllä ponnistaa voimiansa omalla toiminta-alallaan. Monet seikat, joihin on syynä tottumuksen voima, pannaan heti miehen laiskuuden ja itsekkyyden syyksi, ja matkakuvaajat julistavat, että naitu nainen on miehen vanki, jolla ei ole minkäänlaisia yhteiskunnallisia oikeuksia. Ja kuitenkin on tämä sukupuolten keskinäinen työnjako juuri naisen oikeuksien lähde. Se takaa hänelle oikeuksia ja valtaa niillä aloilla, jotka ovat yksinomaan hänen. Kodissa on hän sangen usein täydellinen itsevaltiatar. Silloinkin, kun hänen asemaansa pidetään muuten orjan kohtalona, saattavat heimon tavat joskus kieltää miestä ottamasta ainoaakaan talousesinettä, ellei hän pyydä vaimolta lupaa. Omistavatpa naiset sivistymättömien kansojen keskuudessa joskus maankin yksinään, eivätkä miehet. Niinkuin jo sanoin, ovat juuri naiset ensin ryhtyneet maata viljelemään, ja siitä on eräissä tapauksissa seurannut, että he ovat yksinään saaneet omistusoikeuden peltoihin. Sitä rajatonta valtaa, jonka useiden luonnonkansojen miehillä sanotaan olevan vaimoihinsa, rajoittavat siis merkittävässä määrin monet seikat, jotka on jätetty yleensä huomaamatta, kun on esitetty naisen aikaisinta historiaa. Ja meidän täytyy hyljätä ehdottomasti vääränä se yleinen väite, että alemmat kansanrodut, kokonaisuutena käsitettyinä, pitävät naisiaan melkein täydellisessä alamaisuuden tilassa. Monien sellaisten keskessä on naitu nainen, silloinkin, kun hän on miehensä isäntävallan alainen, huomattavassa määrin riippumaton, mies kohtelee häntä kunnioituksella, ja hänellä on merkittävän suuri vaikutus mieheensä. Useissa tapauksissa on vaimo suorastaan miehensä vertainen, joskus hänen käskijänsäkin. Tämän väitteen tueksi saattaisin esittää paljon sellaisten tutkijain antamia tietoja, jotka tuntevat kuvaamansa kansat sangen tarkoin, mikä seikka on takeena siitä, että heidän esityksensä on pääkohdissaan oikea. Useiden, ehkä useimpien pohjois-Amerikan indiaaniheimojen keskuudessa on nainen kohonnut asemaan, jota tuskin voi alennustilaksi sanoa. Näiden indiaanien elämän erinomainen tuntija, mr Grinnell kirjoittaa: – "Luullaan yleensä, että indiaaninainen on pelkästään orja ja työjuhta, mutta mikäli minä olen huomioita tehnyt, on tämä käsitys aivan väärä. Totta on, että naiset siellä askaroivat peltotöissä, että he suorittivat kaikki vaivaloiset tehtävät… mutta he eivät olleet palvelijoita, vaan päinvastoin kunnioitetussa asemassa. Heidän neuvoaan kysyttiin monessa kohdassa, eikä ainoastaan perhettä koskevissa, vaan myös tärkeämmissä ja yleisissäkin asioissa. Joskus pääsivät he neuvottelukokouksiin, joissa he saivat puhua ja antaa neuvoja… Tavallisesti eivät naiset arkailleetkaan keskeyttää ja oikaista miestensä puheita, jos nämä lausuivat jotain, josta naiset eivät olleet samaa mieltä, ja miehet kuuntelivat kunnioittavasti ja tarkkaavasti naisia. Omahaindiaanien naiset olivat yhteiskunnallisesti miesten vertaisia; mies ja nainen olivat molemmat perheen johtajia, heidän omaisuutensa oli yhteistä, eikä mies saanut luovuttaa ainoaakaan kapinetta saamatta vaimolta lupaa." Amerikalainen Lewis Morgan kirjoittaa seneca-heimosta, jonka jäseneksi hänet oli otettu: – "Talouden naispuoli johti kaikessa ja oli keskenään sangen yksimielinen. Varastot olivat miesten ja naisten yhteisiä; mutta voi sitä aviomiestä tai rakastajaa, joka ei kuljettanut korttansa yhteiseen kekoon! Vaikka hänellä olisi ollut monta lasta ja paljokin omaisuutta, niin hänet voitiin karkoittaa kodista milloin hyvänsä." Nordenskiöld mainitsee, että tshuktshien keskuudessa näyttää naisen valta olevan hyvin suuri. Kauppa-asioissa, silloinkin, kun on kyseessä aseet ja työkalut, tiedustellaan aina hänen neuvoansa, jota sitten seurataan; niin, nainen saa omin päinsä myödä moniakin kapineita tai tehdä niillä mitä haluaa. Indian luonnonkansojen keskuudessa nauttii nainen useissa tapauksissa huomattavia oikeuksia. Esim. kandh-kansan keskuudessa, – vuoristoheimo, joka oli vielä äskettäin surullisen kuuluisa taipumuksestaan käyttää ihmisuhreja, – eivät miehet koskaan ryhdy mihinkään toimiin yksityisissä eivätkä yleisissä asioissa neuvottelematta ensin naisten kanssa, joilla on yleensä suuri vaikutus heimon päätöksiin. Heidän naisillaan on avioliitossakin harvinaiset oikeudet. Naidulta naiselta ei vaadita laisinkaan uskollisuutta miestänsä kohtaan, mutta sensijaan pidetään miehen uskottomuutta tavattoman häpeällisenä ja siitä rangaistaan miestä monesti siten, että häneltä riistetään kaikki yhteiskunnalliset edut. Ja vaimo saa koska haluaa jättää miehensä, kunhan se vaan ei tapahdu ennen vuoden kulumista häistä tai ennen vuotta lapsen syntymisestä. Malajin-saaristosta ja Polynesiasta voidaan samoin löytää esimerkkejä raakalaisista, jotka kohtelevat naisiaan vertaisinaan, myöntävät niille sekä kunnalliset että poliittiset oikeudet, ja taipuvat joskus muutenkin tottelemaan heidän tahtoansa. Palau-saarilla ei suvun vanhin mies, suvun miehinen päällikkö, saa ryhtyä mihinkään yrityksiin neuvottelematta ensin suvun vanhimpien naispuolisten jäsenten kanssa. Line-saarilla, Mikronesiassa, on naisilla valtiollinen äänioikeus, ja väitetään, että he yleensä määräävät päätöksetkin, paitsi silloin, kun on pohdittavana kysymys sodasta jotakuta naapuriheimoa vastaan. Jos vihdoin käännymme Afrikaan, niin löydämme sieltäkin kansoja, joiden keskuudessa naisten ei suinkaan tarvitse kadehtia europalaisten sisartensa asemaa perheessä. Tunnettu löytöretkeilijä Schweinfurth kertoo, että hänen oleskellessaan monbuttu-heimon parissa sisäisessä Afrikassa miehet eivät koskaan tohtineet myödä hänelle mitään kapineita, jos hän halusi niitä ostaa, vaan vastasivat alinomaa: "Kysy vaimoltani, se on hänen." Varsin luotettava kertoja, Theophilus Hahn, joka on oleskellut kauan hottentottien parissa, lausuu, ettei miehellä sielläkään ole lainkaan sananvaltaa taloudessa, niin, hänellä ei ole oikeutta edes juoda siemausta hapanmaitoa talon maitopytystä, ellei ole pyytänyt lupaa vaimoltaan. Ja jos mies on niin julkea, että koettaa anastaa kodissa valtaa, on seuraus, että hänen omat naispuoliset sukulaisensa määräävät hänelle sakon, lehmiä ja lampaita, jotka annetaan vääryyttä kärsineelle vaimolle. Eräiden kafferi-heimojen keskuudessa joutuvat nuorenmiehen kaikki lehmät vaimon omaisuudeksi, kun mies menee ensimäiseen avioliittoon. Ja sekä Afrikassa että muuallakin on jotenkin tavallista, että naidulla naisella on yksinomainen oikeus kaikkeen omaisuuteensa. Lopuksi lisättäköön, että useiden luonnonkansain naisilla on myöskin avioliittoa solmittaessa ja purettaessa oikeuksia, joita sivistyneempien kansain naisilla ei ole. Joskus vaatii tapa, että kosija on nainen, eikä mies; indialainen garo-heimo pitää suurena häpeänä sitä että mies kosii, se on loukkaus, joka voidaan sovittaa ainoastaan kovilla sakoilla ja uhreilla. Melkoisen useasti on naisella oikeus erota miehestään. Eräissä itä-Afrikan seuduissa saa hän vaatia avioeroa, jos mies ei ole ommellut hänelle vaatteita. Birman shan-heimon keskuudessa saattaa vaimo karkoittaa talosta miehen, joka juo tai käyttäikse muuten pahoin, ja silloin on vaimolla oikeus pitää omanaan kaikki, mikä avioliitossa oli puolisoiden yhteistä omaisuutta. Savara-heimon vaimoilla, – etelä-lndiassa asuva vuoristolaiskansa, – on oikeus jättää miehensä milloin he ikinä vaan haluavat. Ehkä vielä väitetään, että monivaimoisuus on yleinen luonnonkansojen keskuudessa, ja että monivaimoisuuteen sisältyy naisen tunteiden solvaus. Mutta on huomattava ensiksikin, että sangen monet raakalaiskansat ovat ankarasti yksivaimoisia, ja että eräät näistä ovat kaikkein alhaisimmalla asteella nykyään elävistä luonnonkansoista. Pakollista monogamiaa tavataan melkoisen yleisesti esim. lndian raakalaisheimoissa. Ceylonin vedda-kansa, joka on kovin alhaisella kehityskannalla, on tässä suhteessa niin ankara, että sanotaan avio-uskottomuutta heidän keskuudessaan tuntemattomaksi, ja heillä on sananparsi, jossa lausutaan, että ainoastaan kuolema voi eroittaa toisistaan miehen ja vaimon. Luzonin igorrotit sallivat miehelle ainoastaan yhden vaimon, ja jos toinen puoliso rikkoo uskollisuuden-lupauksensa, voidaan vaimo tai mies pakottaa lähtemään ainaiseksi kodistaan. Borneon vuori-dajakit elävät yksiavioisuudessa, ja eräs päällikkö, joka rikkoi kerran tämän tavan, menetti sillä teollaan tyyten vaikutusvaltansa. Edelleen on huomattava, että sielläkin, missä polygamia on sallittu, on se tavallisesti rajoitettu harvalukuisten miesten oikeudeksi. Yksin muhamettilaisillakin, joilla on maine, että he ovat erikoisen taipuvia moniavioisuuteen, on miehillä vain poikkeustapauksessa useampia kuin yksi vaimo. Mutta ennen kaikkea on huomattava, että eräiden kansojen keskuudessa on monivaimoisuus melkein välttämätön itselleen naiselle. Eräissä heimoissa on naisten luku paljon suurempi kuin miesten, syynä ovat sodan hävitykset tai joku muu sellainen seikka, – toisissa maissa syntyy merkittävän paljon runsaammin naisia kuin miehiä, ja alkuperäisissä oloissa olisi naimattomaksi jääneen naisen vaikea suoriutua olemassa-olon taistelussa. Siellä, missä uuttera työ on tarpeen perheen elättämiseksi, siellä missä työn suorittavat suureksi osaksi naiset, ja palvelijoita tai palvelijattaria ei ole saatavissa, siellä keventää moniavioisuus vaimon työtaakkaa. Niinpä suosivat naiset itse usein monivaimoisuutta. Winwood Reade kertoo, että eräiden neekerikansain vaimot koettavat pakottaa miehiään ottamaan toisen vaimon heti kun miehellä vaan on varaa maksaa tarvittava kauppasumma, ja vaimo moittii miestään saituriksi, ellei mies täytä tätä hänen toivomustaan. Livingstone kertoo, että kun makololo-naiset saivat kuulla, että Englannissa saa miehellä olla ainoastaan yksi vaimo, niin useat heistä huudahtivat, etteivät he haluaisi elää sellaisessa maassa, eivätkä voi ymmärtää, miten Englannin naiset suvaitsevat moista järjetöntä tapaa; sillä heidän sopivaisuuskäsitteidensä mukaan pitää jokaisella arvon-miehellä olla rikkautensa merkkinä monta vaimoa. En luonnollisesti kiellä, ettei monogamia olisi avioliiton ihannemuoto ja ettei polygamiaan oikeastaan sisältyisi naisen luonnollisten tunteiden loukkaus, samoin kuin se tekee terveen perhe-elämänkin mahdottomaksi, mutta ihannetta ei voida aina saavuttaa, ja luonnonkansojen elämään liittyy seikkoja, jotka tekevät yksiavioisuus-periaatteen toteuttamisen ankarassa muodossa melkeinpä mahdottomaksi, tuskin toivottavaksikaan. Toinen väite, joka tehtänee, on se, että miehet alkeellisilla sivistysasteilla ryöstävät vaimonsa monesti väkivallalla vaimon sukulaisilta, ja ettei tämä liioin todista, että miehet kunnioittavat naisen tunteita. Mutta naisenryöstö ei ole lähimainkaan niin tavallista kuin usein on oletettu. Nykyisten luonnonkansain keskuudessa on se päinvastoin harvinainen poikkeus; raakalaisheimot tai saman heimon klaanit (Sukulaisuuteen perustuva, perhettä suurempi yhteiskuntaryhmä.) eivät elä tavallisesti sotakannalla keskenään, ja heidän jäsentensä väliset avioliitot solmitaan yleisimmin täydellisessä sovussa. Käsitys, että vaimonryöstö on ollut aikoinaan yleisesti vallinnut tapa, perustuu suureksi osaksi päätelmiin, jotka on tehty eräistä häämenoista. Sattuu monesti, että sulhanen käyttää todellista tai teeskenneltyä väkivaltaa viedessään kodista morsianta, joka ponnistelee päästäkseen irti tai pakenee äitinsä syliin; mutta meillä ei ole oikeutta pitää tätä tapaa oikeana jäännöksenä muinaisesta vaimonryöstöstä, s.o. riistämisestä kodista vastoin naisen omaa, vieläpä hänen vanhempiensakin suostumusta. Jo Spencer huomautti oikeutetusti, että mainitun juhlamenon lienee synnyttänyt naisen häveliäisyys. Teeskennelty vastustelu on imettäväisiin kuuluvien naaraiden ominaisuus. Koiras kosii, naaras on vastahakoinen ja pakenee, vaikka se sielustaan ja mielestään onkin halukas yhtymykseen. Tämä naaraan omituisuus on oletettavastikin syntynyt siitä, että naaraan vastahakoisuus tulistaa yhäti koiraan intohimoa, siten palvellen lajin säilymistä hyödyttävää tarkoitusta. Tämä koskee myöskin kehittyneintä imettäväistä, ihmistä, jolloin mies on koiraseläimen ja nainen naaraan vaistojen perijä. Nansen kertoo, että Grönlannin itärannikolla on avioliittoon mentäessä välttämättömänä ehtona, että mies menee valittunsa majaan, tarttuu häntä tukkaan ja kiskoo tytön muitta mutkitta mukanaan kotiinsa. Tästä koituu useasti rajuja kohtauksia, sillä hyvä tapa vaatii, että naimattomien naisten on oltava ylen kainoja ja vastustettava naimatarjouksia; mutta naisen sukulaiset katsovat tapahtumaa koko ajan rauhallisesti syrjästä, sillä taistelua pidetään sulhasen ja morsiamen täydellisenä yksityisasiana. Useimmilla luonnonkansoilla on se tapa, että mies ostaa vaimonsa, – hevosilla, härillä, rahalla, kankailla, neuloilla, ampumatarpeilla, melkeinpä millä hyvänsä. Tätä on väitetty todistukseksi siitä, että nainen on yhtä oikeudeton kuin nuo eläimet, joihin hänet vaihdetaan. Mutta tämä käsitys ei ole oikea. Hinta, joka vaimosta suoritetaan, on korvaus vahingosta, jonka perhe kärsii menettäessään työkykyisen jäsenen, eikä se merkitse, että mies ostaa itsellensä orjan. Voisin mainita kansoja, joiden keskuudessa miesten valta vaimoihinsa on vähäpätöinen, vaikka he ovatkin hankkineet ostamalla vaimonsa. Jopa niinkin, että kun osto-avioliitot ovat juurtuneet kansaan todelliseksi kansantavaksi, pidettäisiin suorastaan naisen häpäisemisenä, jos hänet luovutettaisiin miehelle ilmaiseksi. Kun kerroin marokkolaisille ystävilleni, etteivät kristityt maksa vaimoistaan mitään, vaan saavat päinvastoin monesti niiden myötä rahaa, niin olin huomaavinani heistä, etteivät he pitäneet tätä suinkaan naisen kunnioittamisen todisteena. He näyttivät paremminkin arvelevan, että kun me kerran emme tahdo vaimoistamme mitään maksaa, niin emme pidä kai heitä minkään arvoisinakaan. Kokonaispäätelmänä voimme sanoa, että naisen asema alemmilla kultuuriasteilla on huomattavasti erilainen eri kansain keskuudessa. Eräillä kansoilla se on kieltämättä sangen surkuteltava, toisten keskuudessa taas oivallinenkin. Ja yleensä on se paljon parempi kuin tavallisesti on otaksuttu. Siirrymme nyt erääsen tärkeään kysymykseen, johon saattaa kuitenkin toistaiseksi vastata ainoastaan epätäydellisesti, – kysymykseen, miksi naisen kohtelu on eri yhteiskunnissa niin erilainen? Mitkä ovat tekijät, jotka määräävät hänen yhteiskunnallisen ja oikeudellisen asemansa? On oletettu, että hänen asemansa on yhteydessä tavan kanssa, jolla sukulaisuus lasketaan. Sangen monien, alhaisella kehityskannalla olevain kansojen keskuudessa luetaan sukulaisuus pelkästään äidinpuolelta, s.o. henkilöä pidetään äitinsä sukuun kuuluvana, eikä isän, ja omaisuus joutuu perintönä äidinpuolelle, siten, ettei miehen lähin perillinen ole hänen poikansa, vaan hänen sisarenpoikansa; ja eräissä poikkeustapauksissa on miehellä suurempi valta sisarenlapsiinsa kuin omiinsa. Tämä järjestelmä ei merkitse kuitenkaan sitä, että äiti olisi perheen pää, ja miten se lieneekin syntynyt, niin kukaan ei usko enää sitä teoriaa, jonka esitti ensiksi Bachofen, nimittäin että sukulaisuuden laskemistapa pelkästään äidin puolelta on seuraus muinaisesta "gynaikokratiasta" eli naisvallasta. Mutta äskettäin on Steinmetz koettanut todistaa, että miehen valta vaimoonsa on yleensä suurempi niiden kansojen keskuudessa, jotka laskevat sukulaisuuden ainoastaan äidinpuolelta. Jos asianlaita olisikin tällainen, niin emme kuitenkaan olisi vielä arvoitusta ratkaisseet, sillä yhä jäisi selitettäväksi, onko sukulaisuuden laskeminen lisäsyynä naisen yhteiskunnalliseen asemaan yleensä, vai sen seuraus. Mutta minusta tuntuu epäilyttävältä, onko Steinmetzin väite laisinkaan oikea. Ne seikat, joihin hän on väitteensä perustanut, näyttävät olevan aivan liian harvalukuiset, jotta niistä voisi tehdä yleisiä loppupäätelmiä, ja tietomme miehen ja naisen oikeuksista luonnonkansojen keskuudessa ovat ylimalkaan niin häilyviä, että ne tuskin kelpaavat sellaisen tilastollisen tutkimuksen pohjaksi, jota Steinmetz on yrittänyt tehdä. Kun vertailen keskenään samaan rotuun kuuluvia eri kansoja, jotka ovat samalla kultuuriasteella ja elävät samoilla seuduilla samoissa ulkonaisissa olosuhteissa, mutta eroavat toisistaan sukulaisuudenlaskemistavan puolesta, niin en huomaa, että toisen tai toisen sukulaisuusjärjestelmän, isänpuolelta tai äidinpuolelta laskettavan, käytännössä ololla olisi sanottavaa yhteyttä miehen ja vaimon keskinäisten oikeuksien ja velvollisuuksien kanssa. Australiassa tavataan molemmat sukulaisuusjärjestelmät rinnatusten, lähellä toisiaan asuvilla heimoilla, mutta naisen asema näyttää olevan kaikkien heimojen keskuudessa samallainen. Ja Indian raakalaisheimojen keskuudessa, jotka lukevat yleensä sukulaisuuden ainoastaan isänpuolelta, nauttii nainen huomattavia oikeuksia. On sanottu, että naisen asema on merkittävässä määrin riippuvainen taloudellisista olosuhteista. Pohjois-Amerikan indiaaneista on tehty se huomio, että missä nainen heillä saattaa työllään avustaa heimoa sen toimeentulossa, siellä häntä kohdellaan paremmin kuin heimojen keskuudessa, joissa mies hankkii yksinään kaikki ravintoaineet. Niinpä on hän kunnioitetummassa asemassa niissä yhteiskunnissa, jotka elävät kalastuksella, kuin metsästyksellä elävissä; hän auttaa miestään kalastustoimissa, jota vastoin metsästys on pelkästään miehen työnä. Grosse jälleen on lausunut, että naisella on vähän arvoa metsästäjäkansain keskuudessa sekä vielä niiden kansain keskuudessa, jotka elävät karjanhoidolla. Naisia, sanoo hän, kielletään ylimalkaan puuttumasta karjanhoitoon, ja kun heistä ei juuri sodassakaan saata olla apua, niin on luonnollista, että paimentamisella ja rosvoamisella elävät miehet halveksivat heitä. Sitävastoin on naisen asema parempi maataviljeleväin kansojen keskuudessa. Heillä on maanviljelys kunnioitettu elinkeino, kuten ei ole laita niiden kansojen keskuudessa, jotka elävät etupäässä karjanhoidolla, ja tämä seikka tuottaa naiselle valtaa ja vaikutusta, koska juuri nainen pitää suurimmaksi osaksi huolen maanviljelys-askareista. Tiettävästi ovat nämä Grossen tekemät päätelmät osaksi oikeita, vaikka sietävätkin melkoista tingintää. On huomattu, että nainen monien sellaisten kansain keskuudessa, jotka elävät metsästyksellä tai karjanhoidolla, on erittäin arvokkaassa asemassa, mikä seikka on aivan vastainen Grossen väitteelle. Vámbéry sanoo, että paimentolaiskansa karakirgiisit kohtelevat naista paljoa paremmin kuin sellaiset samanrotuiset heimot, joilla on kiinteät asuinsijat ja jotka harjoittavat maanviljelystä. Meidän on muistettava, että kuta suurempaa hyötyä miehet voivat saada naisten työstä, sitä suurempi on heidän kiusauksensa joutua käyttämään heitä orjina. Mutta toisaalta täytyy ottaa huomioon eräs seikka, jolla on päinvastainen tendensi, nimittäin se, että missä sukupuolten välinen työnjako on niin ankarasti toteutettu kuin luonnonkansoilla on laita, siellä tulee työstä työntekijän oikeuksien lähde. Kun vielä maatakin, jonka naiset hoitavat, pidetään usein pelkästään heidän omaisuutenaan, niin ei liene epäilemistäkään, että maanviljelys on ainakin useissa tapauksissa vaikuttanut naisen asemaa parantavasti. Alati kuulee toistettavan väitettä, että kansan sivistyksen mittapuuna on se asema, missä nainen on kansan keskuudessa. Mutta ainakaan kultuurin alku-asteilla ei asianlaita ole niin. Useat erittäin alhaisella kehityskannalla olevat raakalaiset, kuten esim. Ceylonin vedda-heimo ja Andaman-saarten alkuasukkaat kunnioittavat naista paljoa enemmän kuin monet korkeammalla asteella olevat kansat. Tutkimusretkeilijät ovat usein ihmeekseen huomanneet, että kahdesta vieretysten asuvasta heimosta vähemmän sivistynyt on naisilleen lempeämpi kuin naapuriheimo. "Bushmanneilla", lausuu Fritsch, "on vaimo miehen elinkautinen seuralainen, kaffereilla hän on orjatar ja kuormajuhta". Ja jos vertaa naisen asemaa sellaisten sivistyneiden kultuurikansain keskuudessa, kuten esim. kiinalaiset, hindut ja arabialaiset, hänen asemaansa useiden tai useimpien luonnonkansain keskuudessa, niin ei vertaus ole ensinmainituille edullinen. Yhtenä syynä tähän on varmasti se seikka, että itämaisilla kultuurikansoilla, samoin kuin muinaisilla kreikkalaisillakin, edustivat kultuuria etupäässä miehet, jotka olivat kehittyneitä sivistyksen ja tiedon puolesta, kun taas kotoiset askareet olivat suoneet naisille vähän tilaisuutta älylliseen kehittymiseen. Tämä seikka on laajentanut henkistä juopaa miehen ja naisen välillä, ja saanut miehet halveksimaan naista ja hänen huonommuuttaan. Mutta toisena, ainakin yhtä suurena syynä naisen alennustilaan on uskonnon vaikutus katsantokantoihin, tapaan ja lakiin. Aasian kultuuriuskonnot ovat yleensä katselleet häntä melkoisen epäsuopein silmin. Juutalaiset pitivät häntä synnin ja kuoleman alkujuurena, ja tämä käsitys siirtyi kristinoppiin. Kirkkoisä Tertullianus vaatii, että naisen on kuljettava yksinkertaisissa vaatteissa, surevana ja katuvana, sovittaakseen Eevalta saamaansa perintöä eli sitä häpeää, että hän teki ensimäisen synnin, ja myös sitä rikosta, että hän on ollut syynä ihmissuvun kiroukseen. Mâconin kirkolliskokouksessa, 6:nnen vuosisadan lopulla esitti eräs piispa kysymyksen, onko nainen laisinkaan ihmisolento; hän itse vastasi tähän kysymykseen kieltävästi, kun taas kokouksen enemmistö piti raamatussa todistettuna, että nainen kaikkine vikoineen on kuitenkin ihmissuvun jäsen. Senaikainen kristinoppi piti häntä epäpuhtaana olentona, jonka läheisyys voi helposti saastuttaa kaiken pyhän. Hänen paikkansa kirkossa oli erillään miehistä, ja hän tuli sisään omasta ovestaan. Hän oli suljettu kaikista papillisista toimituksista. Aikaisimmassa kirkossa oli tosin n.k. "diakonissoja" ja "leskiä", mutta heidän tehtävänsä oli ainoastaan suorittaa eräitä halpa-arvoisia kirkontoimia; ja nämäkin sangen vaatimattomat paikat olivat avoinna ainoastaan neitseille ja iäkkäille leskille. Vaikka maallikolla oli oikeus toimittaa hätäkaste, ei naiselle missään tapauksessa liene myönnetty tätä oikeutta. Nainen ei saanut myöskään puhua julkisesti kirkossa, ja ankarana syytöksenä eräitä kerettiläisiä vastaan pidettiin sitä, että he sallivat naisten sitä tehdä. Eräs kirkonkokous Auxerre'ssa 6:nnen vuosi-sadan lopulla kielsi naisten ottamasta ehtoollista paljain käsin, nähtävästikin haluten siten estää sakramentin saastuttamista. Ja vähänväliä teroitettiin mieliin, että naisten on ehdottomasti pysyttävä loitolla alttarista messua toimitettaessa. Kirkon käsitys, että nainen on synnillinen ja epäpuhdas, vaikutti luonnollisestikin kristilliseen lainsäädäntöön. Pakanallisen keisarikunnan viimeisinä aikoina lienevät Rooman valtakunnan naiset nauttineet suurempaa vapautta kuin naisella koskaan sitä ennen tai sen jälkeen on Europassa ollut. Tavallisin avioliittomuoto oli silloin tuo ilman _conventio in manum'ia_, kuten termi kuului, s.o. että kun nainen meni naimisiin, ei mies saanut minkäänlaista valtaa häneen, vaan hän jäi edelleen isänsä vallanalaiseksi; ja keisariajalla oli isän valta vähitellen rajoittunut aivan vähäpätöiseksi. Mutta kun kristinusko otettiin valtionuskonnoksi, hävisi pian tämä vapaus. Jo myöhemmässä roomalaisessa oikeudessa, mikäli kristillisten keisarien säädökset olivat siihen kajonneet, huomaamme taantumuksen siltä aikaisempien pakanallisten oikeusoppineiden noudattaman periaatteen kannalta, joka edellytti, että miehellä ja naisella ovat lain edessä samat oikeudet. Ei ole epäilemistäkään, ettei kristillinen kirkko olisi osaltaan syypää niihin vääryyksiin, joita Europan nainen on saanut vuosisatoja kärsiä ja jotka eivät vieläkään ole täydellisesti poistetut. Kuuluisa englantilainen oikeushistorioitsija Sir Henry Maine huomauttaa, että naisen asema avoliitossa on ollut erikoisen ahdas niissä Europan maissa, joissa kanoninen oikeus on enimmän vaikuttanut lainsäädäntöön. Kaiken tämän ohella on kuitenkin lohdullista ajatella, että samat ominaisuudet, jotka ovat synnyttäneet käsityksen, että nainen on saastainen olento, sekä sillä tavoin, uskonnon avulla, ovat osaltaan alentaneet hänen tilaansa, ovat olleet naiselle myöskin vallan lähteenä. Naisen saastaisena pitäminen merkitsee sitä, että nainen oletetaan varustetuksi joillakin salaperäisillä voimilla, jotka toisaalta tosin tahraavat pyhiä esineitä, kun hän joutuu niiden kanssa liian läheisiin tekemisiin, mutta jotka toisaalta jälleen antavat hänelle kyvyn kaikellaisten maagillisten temppujen tekoon. Marokossa hämmästytti minua usein, kuinka miehet pelkäävät vaimojaan. He pitävät naista vaarallisena olentona, joka saattaa pakottaa salaisesti heidät melkein mihin tahansa. Naisella on tuhannet keinot tehdäkseen miehen orjakseen, sytyttääkseen hänen rakkautensa uudestaan tuleen, jos se on sammunut, saattaakseen hänet vihaamaan muita naisia, joita mies on alkanut rakastaa. Nainen leikkaa vaan esim. pienen palasen aasin korvasta ja keittää sen ruuassa, jonka syöttää sitten miehelleen. Mitä tästä seuraa? Niin, kun mies syö sen pienen palan aasin korvaa, muuttuu hän itse aasimaiseksi: tottelee kaikkea, mitä vaimo sanoo hänelle, ja muuttuu hänen kuuliaiseksi juhdakseen. On siis parasta, ettei mies vihoita vaimoaan, vaan kohtelee häntä ystävällisesti. Eräässä hindujen pyhässä kirjassa sanotaan, että miehen tulee olla lauhkea kaikille talossaan oleville naisille ja antaa heille tuontuostakin pikku lahjoja, sillä muuten hävittävät naiset koko talon kiroillansa. Kun Marokossa vietetään jonkun pyhimyksen kunniaksi juhlaa, ja kokoontuu paljon väkeä, miehiä ja naisia, antavat miehet naisten syödä ensin, sillä he sanovat: "kuinka me uskaltaisimme aterioida nälkäisten naisten nähden? Sillä tavoin heittäytyisimme alttiiksi heidän pahoille silmilleen." Esivalta antaa aina kapinallisten heimojen naisten olla rauhassa. Eräästä beduiini-kylästä, jossa olin oleskellut jonkin aikaa, sain kerran saattojoukokseni lähimpään kaupunkiin puolen tusinaa naisia. Miehet eivät näet tohtineet lähteä saattamaan minua, sillä he pelkäsivät, että kuvernööri pistää heidät vankilaan; mutta heidän naisensa, he olivat aivan turvallisia. Marokon berberi-seuduilla saattaa mies pelastautua vihollisen vainosta menemällä jonkun naisen turviin. Hän on silloin yhtä hyvin suojattu hätyyttäjiä vastaan kuin jos hän olisi paennut pyhimyksen hautaan tai moskeaan; kukaan ei uskalla häneen koskea, sillä naista ja hänen perhettään peljätään. Ja tämä taikauskoinen pelko naista kohtaan kasvaa hänen onnekseen sikäli, kuta vanhemmaksi hän tulee; mikäli häneltä vähenee kyky lumota miestä nuoruudellaan ja kauneudellaan, sitä suuremmiksi kasvavat hänen noitataitonsa, sitä vaarallisemmaksi hän kehittyy. Marokkolainen sanoo, että kun poika syntyy, niin syntyy samalla sata pirua, ja kun tyttö syntyy, niin syntyy sata enkeliä; mutta joka vuosi siirtyy sittemmin yksi enkeli tytöltä pojalle ja yksi piru pojalta tytölle, joten satavuotista miestä ympäröi sata enkeliä, mutta kun nainen tulee sadan vuoden vanhaksi, ympäröi häntä sata pirua. Niinkuin esitelmäni alussa sanoin, olen voinut tässä tarjota kuulijoille ainoastaan katkelman. Olen esittänyt eräitä näkökohtia, joiden luulen joutuneen yleensä enemmän tai vähemmän syrjäytetyiksi. Jos esitykseni kokonaisvaikutuksesta naisen asemasta kultuurin alkeellisilla asteilla on tullut liian valoisa, johtuu se siitä, että se on ennen väritetty poikkeuksetta liian mustaksi. Olisin kyllä voinut puhua kokonaisen tunnin julmuuksista, joita barbaariset miehet ovat harjoittaneet naisia kohtaan. Mutta tarkoitukseni ei ole ollut esittää tässä sitä, mitä joku erikoinen yksilö saattaa tehdä, vaan sääntöjä, jotka saavat ilmaisumuodokseen kansojen tavat. On mielenkiintoista tietää, että useat niistä oikeuksista, jotka laki vasta viime vuosina on tunnustanut kultuurioloissa elävälle naiselle, jopa ehkä useat sellaisetkin oikeudet, joita se ei ole hänelle vieläkään myöntänyt, tavataan, eikä aivan harvoinkaan, jo eräillä seuduilla aarniometsän raakalaisten keskuudessa. TOINEN ESITELMÄ. Vanhemmat ja lapset. Kaikilla kansoilla, joista meillä on jotain varmaa tietoa, on tavan mukailema suhde vanhempain jalasten välillä. Perhe on yleinen institutsiooni ihmissuvussa sellaisena kuin me sitä tunnemme. Avioliiton muoto vaihtelee: milloin on se yhden miehen ja yhden naisen keskinäinen suhde, milloin yhden miehen ja useampien naisten, tai yhden naisen ja useampien miesten, tahi sitten, vaikka ainoastaan harvinaisissa poikkeustapauksissa, jonkin miesryhmän ja naisryhmän välinen suhde. Mutta olipa aviosuhde monogaminen, polygaminen, polyandrinen tai ryhmä-avioliittoa, niin aina on olemassa erikoinen, tavan järjestämä yhteiskunnallinen suhde vanhempain ja lasten välillä. Vanhemmilla on tietyt velvollisuudet lapsia kohtaan ja lapsilla määrätyt velvollisuudet vanhempiaan kohtaan. Vanhempain suhdetta lapsiin saattaa pääasiassa sanoa suojelussuhteeksi, lapsien suhdetta vanhempiin taas kuuliaisuussuhteeksi. Tämä koskee paitsi perheitä kultuuriyhteiskuntain keskuudessa, myöskin perheitä koko ihmissuvussa. Perhe on niitä raakalaiskauden jätteitä, joissa ei ilmene kuihtumisen merkkiäkään, vaan jotka ovat vielä tänäkin päivänä yhtä elinvoimaisia kuin kuunaan ennen. Perheellä on juurensa suvun olemassa-olon ehdoissa. Sen syntyyn on epäilemättä syynä se, että sikiöt tarvitsevat suojelusta. Jokaisen eläinlajin, joka säilyy olemassaolon taistelussa, täytyy soveltua niihin olosuhteisiin, joissa se elää. Tämä ei pidä paikkaansa pelkästään silloin, kun on kysymys lajin fyysillisestä elämästä, ruumiin muodoista ja toiminnasta, vaan se koskee myöskin sen psyykkistä ja yhteiskunnallista elämää, sielunominaisuuksia ja yhteiskunta-tottumuksia. "Sikiö" tarvitsee vanhempien vaalintaa; sitä vailla se kuolisi, ja siitä seuraisi myöskin lajin perikato. Me tapaamme vanhemmista ja lapsista muodostuvan perheen jo monien eläinten keskuudessa. Se nähdään useimpien lintujen elämässä. Koiras ja naaras elävät yhdessä paitsi pesimisaikana myöskin sen jälkeen. Munien hautominen joutuu etupäässä naaraan osaksi, mutta koiras auttaa sitä ja asettuu sen paikalle, kun emon on poistuttava pesästä hetkiseksi. Koiras hankkii naaraalle ruokaa ja suojelee sitä kaikellaisilta vaaroilta. Kun hautoma-aika loppuu ja pojat ovat päässeet munasta, alkaa uusien tehtävien jakso. Lähimpinä päivinä poikasten munasta päästyä eivät linnut yleensä koskaan jätä poikiaan pitkäksi aikaa yksin, jolleivät elatushuolet pakota siihen, ja kun vaara uhkaa, puolustavat vanhemmat uljaasti noita avuttomia pikku olentoja. Kun poikaset varttuvat hiukan, opettavat vanhemmat niille lentotaitoa ja muuta, mikä kuuluu terveen lintupedagogikan tehtäviin, eivätkä ne hylkää pesää ennenkuin pojat tulevat toimeen ominpäin. Kaikki nämä tavat johtuvat isän- ja äidinvaistoista, jotka linnuilla ovat, ja jotka tiettävästikin luonnollinen valinta olemassaolon taistelussa on synnyttänyt. Lintujen luokassa on vanhempien aivan välttämätöntä vaalia poikasiaan. Tasainen ja keskeytymätön lämpö on ensimäinen ehto, jotta sikiö munassa kehittyisi ja pojat säilyisivät hengissä. Tämän tarkoituksen toteuttamiseksi tarvitsee naaras useimmiten koiraan apua, joka hankki naaraalle kaikkia elintarpeita ja vuoroittelee joskus sen kanssa haudonnassa. Toisin on nisäkkäiden luokan laita. Senkään keskuudessa eivät pojat aikaisimmalla iällään tule koskaan toimeen ilman äitiä, mutta isän apua ei sitävastoin yleensä ehdottomasti vaadita. Siitä seuraa, että kun naaras pitää poikasten menestymisestä suorastaan liikuttavaa huolta ja vaalii niitä hellällä rakkaudella, niin ei isä tavallisesti ollenkaan niistä huolehdi. Useimpain nisäkäslajien sukupuolten keskinäiset suhteet rajoittuvat paritteluaikaan; koiras hylkää naaraan jo ennenkuin pojat ovat syntyneetkään, joten koiras on siis aivan vieras sikiöilleen. Mutta tästä säännöstä on poikkeuksia. Eräiden nisäkäslajien keskuudessa on sukupuolten yhdessäolo pitkäaikaisempi; niin on laita esim. valaiden, hylkeiden, virtahevosen, poron ja eräiden petoeläinlajien, kuten osaksi kissaeläinten ja näätienkin. Kaikkien näiden nisäkäslajien koiraat ja naaraat elävät yhdessä poikasten syntymisen jälkeenkin, ja koiraan työnä on sinä aikana suojella perhettään. Samoin on useain apinalajien. Mielenkiintoisimmat ovat luonnollisesti ihmisenmuotoiset apinat. Gorilla elää perheittäin. Koppenfelsin tietämän mukaan viettää koiras yönsä kyyryssä puun juurella, jossa naaras ja pojat ovat pesässä, ja suojaa niitä leopardien hyökkäyksiltä. Tämä kertojamme tapasi kerran yhdessä koiraan ja naaraan sekä kaksi poikasta, joista vanhempi lienee ollut noin kuusi vuotta vanha, nuorempi noin yksi-vuotias. Koiras rakentaa puolestaan puuhun pesän, viidentoista tai kahdenkymmenen jalan korkeudelle maasta. Aivan samallaisia elintapoja on nähty simpansien keskuudessa. Savagen lausunnon mukaan voi tavata vanhan simpansiparin istumassa puun juurella pistellen poskeensa hedelmiä ja pakinoiden keskenään ystävällisesti, sillaikaa kuin lapset keikkuvat vallattomina ja iloisina oksalta oksalle. Ja Koppenfels vakuuttaa, että koirassimpansi rakentaa naaraalle ja pojalleen pesän hankomaiseen puunoksaan ja viettää itse yönsä alempana puussa, yövartiana. Kun siirrymme kehittyneimmistä apinoista alempiin ihmisrotuihin, niin kohtaamme saman ilmiön. Isän, äidin ja lasten muodostama perhe on aivan yleinen institutsiooni ihmissuvussa sellaisena kuin sitä nykyisin tunnemme. Ja kuten alemmilla, perheittäin elävillä nisäkäslajeilla, niin on ihmisilläkin etupäässä äidin tehtävänä hoidella välittömästi lapsia, kun taas isä on perheen suojelija ja turva. Usein kuulee väitettävän, ettei isä raakalaiskansojen keskuudessa välitä lainkaan lapsistaan, vaan että isänrakkaus on inhimillisen kultuurin myöhäinen tuote; mutta tässä väitteessä ei ole ollenkaan perää. Myönnän, että tietomme sivistymättömistä kansoista ovat vajanaiset, ettei retkeilijäin ilmoituksiin aina ole luottamista, mutta kun tarkastaa tyystin etnologista kirjallisuutta, niin näkee, että juuri uskottavimmat kirjailijat ovat valtavasti yksimielisiä vanhempain tunteista lapsiaan kohtaan. Näkee, että isänrakkaus on tuskin vähemmän yleinen kuin äidinrakkaus, vaikkei se luultavasti olekaan yhtä voimakas kuin äidinrakkaus, vaan monissa tapauksissa paljonkin heikompi. Mutta tavallisesti se ilmenee huomattavan voimakkaana alkeellisimpienkin raakalaisten keskuudessa. Esimerkkinä siitä, että luonnonkansoilta muka puuttuu isänrakkaus, on usein mainittu patagonialainen päällikkö, joka nakkasi hillittömän vihan vallassa pikku poikansa murskaksi kallioon, kun poika pudotti maahan munakorin, jonka isä oli antanut hänen käsiinsä; mutta tapauksen kertoja lisää nimenomaan, että sama isä alistuu toisissa olosuhteissa, maltissaan ollessa, sangen koviinkin kärsimyksiin pitääkseen huolta lapsistaan tai puolustaakseen niitä. Samoin on Australian alkuasukkaiden laita. Kun miehen valtaa viha ja kun hän tuskin tietää, mitä tekee, saattaa hän kohdella lapsiaan äärettömän ankarasti, mutta sellainen tapaus on harvinainen poikkeus; tavallisesti on hän lapsilleen ylen hellä, kantaa niitä olallaan, kun ne matkalla uupuvat, ja pitää huolta, että ne saavat kyllikseen ravintoa, vaikkapa hän itse näkisikin nälkää. Ja saman isänrakkauden tapaamme muissakin alhaisella asteella olevissa luonnonkansoissa: veddoissa, tulimaalaisissa, hottentoteissa. Harvoja raakalaiskansoja on ankarammin kuin Fidji-saarten alkuasukkaita syytetty epäinhimillisestä julmuudesta, ja silti myöntävät nekin lähetyssaarnaajat, jotka kuvaavat heitä kaikkein mustimmilla väreillä, että heillä on sekä äidin- että isänrakkaus lapsiaan kohtaan monesti niin suuri ja liikuttava, ettei sitä voi olla ihmettelemättä. Lyhyesti: isänrakkautta on pidettävä vaistona, joka kuuluu suuremmassa tai pienemmässä määrin ihmisluontoon ja joka syntyy luonnollisen valinnan vaikutuksesta, koska se on tarpeellinen lajille. Ja juuri tämä vaisto, yhdistyneenä ainakin jonkinlaiseen aviouskollisuuteen, — myöskään miehen kiintymys vaimoonsa ei ole kokonaan kultuurin tuote, — panee isän elättämään perhettään ja suojelemaan sitä. Kysytään nyt, miksi sitten juuri ihmisellä ja ihmisen muotoisilla apinoilla on tämä vaisto, jota ei, kuten sanottu ole enimmillä nisäkäs-lajeilla. Luulen, että siihen on syynä osaksi sikiöiden harvalukuisuus, osaksi ajan pituus, jolloin sikiöt ovat avun tarpeessa. Tekijät, joista lajin säilyminen riippuu, ovat monenlaiset: sikiöiden luku, niiden suurempi tai pienempi kyky tulla toimeen omin voimin, sekä äidinhoito ja isänhoito; ja kaikkien lajien keskuudessa, jotka eivät sorru olemassa-olon taistelussa, ovat nämä tekijät sellaisessa suhteessa toisiinsa, että sama tulos s.o. lajin säilyminen saavutetaan. Luurangottomien ja kalojen sekä matelijain keskuudessa ovat molemmat vanhemmat tavallisesti aivan huolettomia sikiöidensä kohtalosta. Äärettömän suuri prosenti sikiöistä tuhoutuu sentähden ennenkuin ne tulevat täyskasvuisiksi; mutta munittujen munien luku on sovitettu hukkaan joutuvain munain määrän mukaan, ja lajin säilyminen on siten turvattu. Toisaalta jälleen, kuta pienempi määrä poikia syntyy, sitä suurempaa vaalintaa ne tarvitsevat, jotta laji voisi säilyä; ja sekä ihmisen että ihmisenmuotoisten apinain sikiöiden luku on suhteellisesti pieni, verrattuna muiden nisäkkäiden sikiöiden lukuun. Sitäpaitsi on ensinmainittujen eläinten sikiöiden avuttomuuden-aika poikkeuksellisen pitkä, ja tämä on, kuten sanottu, toisena syynä siihen, että sikiöt tarvitsevat paitsi äidin, myöskin isän suojaa. Tämä selitys on luonnollisestikin hypoteesi, mutta mielestäni hypoteesi, joka nojautuu terveihin premisseihin. Ja jos se on oikea, on meillä syy olettaa, että perhe löytyi alkuaikojenkin ihmisillä; sillä meidän on kai otaksuminen, että samat syyt synnyttivät heillä samoja seurauksia, että lapset heilläkin olivat luvultaan verrattain harvat ja varttuivat hitaasti, ja tarvitsivat sentähden isän vaalintaa. Jos kenestä tuntuu vastenmieliseltä, että olen juuri samassa tuokiossa puhunut ihmisistä ja apinoista, niin huomautan, että kuta syvemmälle jonkin yhteiskunta-institutsioonin juuret ulottuvat, sitä lujemmalla pohjalla se institutsiooni seisoo. Juuri siksi, ettei perhe ole enemmän tai vähemmän satunnaisten seikkain tulos, seikkain, jotka johtuvat ainoastaan jostain kultuuriasteesta, vaan että se riippuu vaistoista, jotka olivat ihmissuvulla jo sen lapsuuden-aikana ja ovat todennäköisesti vanhemmat kuin itse aikaisin ihminen, juuri siksi me voimmekin olettaa, että perhe on säilyvä tulevaisuudessakin riippumatta kultuurin muutoksista. Täytyy kuitenkin lisätä, että sitä hypoteesia perheen iästä, jonka olen tässä esittänyt, eivät suinkaan hyväksy kaikki sosiologit, jotka ovat esittäneet oppeja aikaisimman ihmisen yhteiskuntaelämästä. Päinvastoin on melkoisen yleisesti levinnyt sellainen ajatus, että ihminen eli alunpitäen promiskuiteettisessa tilassa, ettei ollut olemassa pysyväisiä liittoja miehen ja naisen kesken, eli, kuten lordi Avebury on ajatuksenaan lausunut, että kaikkien saman heimon miesten ja naisten katsottiin olevan toistensa miehiä ja vaimoja. Tämän hypoteesin mukaan ei isällä ollut mitään asemaa perheessä, häntä ei edes tunnettukaan, ja lapset olivat heimon yhteisomaisuutta. Teoksessani inhimillisen avioliiton historiasta (Ruotsalaisen painoksen nimi on "Det menskliga äktenskapets historia".) olen asettunut tätä mielipidettä vastustamaan ja koettanut todistaa, etteivät mitkään meidän tuntemamme tosiseikat sitä tue. Useimmat tiedot raakalaiskansoista, joiden on väitetty elävän promiskuiteettisessa tilassa, ovat todistettavastikin vääriä, eikä ainoaakaan niistä saata pitää luotettavana. Nekään tavat, joita on väitetty yhteiskunnallisiksi jäännöksiksi sellaiselta ajalta, jolloin avioliittoa ei ollut olemassa, eivät niinikään ole mielestäni mitään todistuksia. McLennan arveli, että tapa laskea sukulaisuus pelkästään äidinpuolelta polveutuu ehdottomasti ajalta, jolloin isyydestä ei oltu varmoja, mutta tämän päätelmän mielivaltaisuuden huomaa heti, kun ajattelee, ettei päinvastainen tapa, lukea sukulaisuus yksinomaan isänpuolelta, mitenkään voi johtua siitä, ettei ollut äitiydestä varmuutta. On lisättävä, että maternelli l. äidinpuolelta laskettava sukulaisuus-järjestelmä ei ole mitenkään ristiriidassa sen kuvauksen kanssa perheen organisatsioonista, jonka tässä esitin. Silloinkin, kun sukulaisuus luetaan yksinomaan äidinpuolelta, pitää isä lapsista huolen, eikä eno. Eikä isän suojeleva asema ole luonnonkansain keskuudessa ainoastaan tosiasia, vaan luonnonkansat pitävät sitä suorastaan velvollisuutena. Esim. Uuden-Britannian ihmissyöjäin keskuudessa on päällikköjen tehtävänä valvoa, että miehet hankkivat perheilleen kelvollisen elatuksen, ja jos joku mies lyö perheensä hoidon laimin, saa hän selkäänsä. Monet raakalaiset eivät anna miehen mennä naimisiin ennenkuin hän on kokeella näyttänyt pystyvänsä elättämään ja suojelemaan perheensä; hänen täytyy ensin osoittaa olevansa taitava, väkevä tai rohkea. Eräiden kafferi-heimojen miesten on tapettava sarvikuono ennenkuin ryhtyvät naimapuuhiin. Borneon dajakit vaativat, että miehen on ennen naimisiin menoa hankittava määrätty luku ihmisen päitä. Ja ylä-Egyptin arabialaisten joukossa joutuu sulhanen ennen häitä sangen vakaviin rohkeudenkokeihin: morsiamen sukulaiset ruoskivat häntä, ja jos hän tahtoo olla ansiollinen saamaan tyttönsä käden, täytyy hänen tyytyväisen näköisenä kestää tämä koe, joka on joskus ylen ankara. Sivistymättömiltä kansoilla on siis monessa tapauksessa melkoisen vakava käsitys perheenisän velvollisuuksista. Tuntuupa siltä kuin eräät niistä olisivat siinä suhteessa paljon ankarampiakin kuin me. Mutta isällä ei ole perhettään kohtaan ainoastaan velvollisuuksia, vaan myöskin oikeuksia, joista äiti on usein osallisena huomattavassa määrin. Monesti näyttää siltakin, kuin isän oikeudet olisivat ristiriidassa hänen velvollisuuksiensa kanssa. Useiden kansain tapa sallii isän tappaa vastasyntyneen lapsensa, ja joskus se suorastaan velvoittaakin isän tekemään niin. Mutta miten hirveältä tämä tapa meistä tuntuneekin, niin on sitä tuomitessa otettava huomioon ne olosuhteet, joissa se on syntynyt. Se ei näet ole tarkoituksettoman julmuuden ilmaisu, vaan se johtuu taikauskosta, tietämättömyydestä tai tukalista taloudellisista oloista. Monella kansalla on tapana aina surmata kaksoset, koska kaksoset ovat muka merkki siitä, että äiti on ollut miehelleen uskoton, — saman miehen ei näet luulla voivan olla molempain lasten isä; tämä käsitys saattoi muinaisgermaanit tappamaan kaksosensa. Eräiden kansain keskuudessa on tapana surmata enimmät tyttölapset, ja se tapa johtuu vaikeista elinsuhteista. Vastasyntynyt lapsi on vanhemmille taakka, josta voi koitua mitä suurinta haittaa näille heidän siirtyessään paikasta toiseen ja koettaessaan elättää itseään ja perheen muita jäseniä. Äskensyntyneen surmaaminen saattaa siis käydä välttämättömäksi, ja sen nojalla se muuttuu vähitellen tavaksi On huomattava, että milloin tapa sallii tai säätää lastenmurhia, silloin surmataan lapsi aina melkein heti, kun se on syntynyt; jos se pelastuu vaikka ainoaksikin päiväksi tai vain muutamaksi tunniksi, niin vanhempain rakkauden ääni pääsee tavallisesti voitolle, ja lapsen henki säästyy. Retkeilijät ovat usein kummastelleet, kuinka hellästi juuri ne kansat kohtelevat lapsiaan, joilla on tapana surmata osa niistä heti syntymän jälkeen. Tässä kuten muissakin kohdin on tutkijan tarkastettava tapoja niiden oikeassa valossa. Isän oikeudet lapsiin ovat eri kansoilla erilaiset. Kun muutamat luonnonkansat sallivat hänen eräissä oloissa surmata äskensyntyneen sikiönsä, kieltävät toiset häneltä tämän oikeuden. Joskus saattaa hän, jos haluaa, myydä lapsensa, joskus ei. Milloin hän saa naittaa tyttärensä tiedustelematta tämän omia toiveita, milloin on tyttärellä täysi vapaus antaa kätensä kenelle tahtoo. Yleensä on oltu taipuvaisia liioittelemaan lasten riippuvaisuutta vanhemmistaan luonnonkansain keskuudessa, samoinkuin on liioiteltu vaimonkin riippuvaista asemaa. Kuta yksityiskohtaisemmin luonnonkansojen pedagogikaa tutkii, sitä suurempia yllätyksiä se tarjoaa. Luonnonkansoilla näyttää olevan melkein sääntönä, että vanhemmat rankaisevat lapsiaan harvoin tai ei koskaan. Metoodit, joita europalaiset siirtolaiset käyttävät pakottaakseen lapsiaan tottelemaan, ovat monesti järkyttäneet raakalaisten mieltä. Jätän sanomatta, ovatko heidän omiin, inhimillisempiin periaatteihinsa syynä vanhemman tunteet lapsiaan kohtaan ja heidän kykenemättömyytensä ajattelemaan, minkälaiset heidän leväperäisyytensä seuraukset mahdollisesti voivat olla, vai ovatko raakalaisten lapset niin hyviä, ettei heitä tarvitse oikaista. Usein kirjoitetaan, että ne ovat erikoisen kuuliaisia, vaikkei niitä koskaan rangaista. Eräs tuttavani, englantilainen, joka oleskeli kauan länsi-Afrikan neekerikansain parissa, kasvatti oman poikansa seurassa neekeripoikaa. Hänen mielestään oli tuo poika itse henkilöitynyt hyvyys; jos hänelle jotakin antoi, jakoi hän saamastaan aina ystävilleenkin. Aivan toisellainen oli tuon englantilaisen oma poika: hän piti itse kaikki saamansa lahjat. Isä arveli, että tämä poikien erilaisuus johtuu rotu-erosta. Ehkäpä ovat lopultakin juuri itsekkyys ja voitonhimo, yhdistyneinä tarmoon ja sitkeyteen, tehneet eräät rodut niiksi, joita me kutsumme kultuurikansoiksi. Mutta en voi syventyä tässä tyystimmin tähän pulmalliseen kysymykseen. Mitä tulee isänvaltaan luonnonkansojen keskuudessa, on vielä mainittava, että sitä kestää yleensä ainoastaan sen aikaa, jolloin poika on alaikäinen ja tytär naimaton. Isä saattaa kyllä myöhemminkin vaatia, että häntä kohdellaan kunnioituksella, mutta häntä ei silloin kunnioiteta niin paljon isyyden kuin hänen ikänsä tähden. Alempien rotujen tapa vaatii yleisesti, että heimon nuorempien jäsenten on pidettävä arvossa niitä, jotka ovat heitä itseään iäkkäämmät. Monia yhteiskuntia hallitsevat yksinomaan vanhat miehet. Isänvaltaa emme tapaa suurimpana raakalaisten keskuudessa, vaan kansoissa, jotka ovat edistyneet melkoisen pitkälle sivistyksessä. Raakalaistilassa olevien indiaanien perhe-institutsiooni erosi isän vallan puolesta huomattavasti muinaisen Meksikon ja Perun korkeammalla asteella olevien kansain perhe-institutsioonista. Meksikon azteekit kasvattivat lapsensa kunnioittamaan ja pelkäämään vanhempiaan niin suuresti, että ne tuskin tohtivat puhuakaan heidän läsnäollessaan. Nuorimies ei saanut itse valita vaimoansa, vaan hänen täytyi odottaa, kunnes vanhemmat sen tekivät, ja eräässä Meksikon maakunnassa oli vaatimus, että sulhanen oli kannettava häihin, jotta näyttäisi siltä kuin hän menisi vasten tahtoaan naimisiin. Kiinassa on perheenisän valta suorastaan rajaton; nainut poikakin on yhä isänsä holhuun alainen. Kiinalaiseen poikaan istutetaan jo aikaisimmasta lapsuudesta saakka sellainen kunnioitus vanhempiaan kohtaan, että se muuttuu uskonnolliseksi tunteeksi, josta, kun hän tulee vanhemmaksi, kehittyy koko hänen uskontonsa perusta — esi-isäin palvelus. Konfutse'n moraalisysteemissä ei löydy korkeampaa velvollisuutta kuin tottelevaisuus vanhempia, varsinkin isää kohtaan; isää, siinä sanotaan, on palveltava kuin itse taivasta. Miten tärkeinä muinaiset seemiläiset pitivät velvollisuuksia vanhempia kohtaan, ilmenee Iisakin ja Abrahamin väleistä ja myöskin neljännestä käskystä sekä itse käskyn paikasta, se näet seuraa aivan niiden käskyjen perästä, joissa käsitellään ihmisen velvollisuuksia Jumalaa kohtaan. Muhamettilaisuus pitää myöskin tottelemattomuutta vanhempia vastaan ensimäisen luokan syntinä, yhtä kauheana kuin epäjumalanpalvelusta. Omituista oli Marokossa nähdä, miten täys-ikäiset pojat, kaksi-kolmekymmenvuotiaat, pujahtivat hiljaa leiristäni pois, kun kuulivat isänsä tulevan sinne, tai istuivat äänettöminä ja kumarassa jossakin teltan nurkassa isän tultua sisään. Muinaisessa Roomassa oli isällä lapsiinsa _jus vitae necisque_. Hän sai panna heidät vankeuteen, myödä ja surmata heidät "Kahdentoista taulun lain" nimenomaisen säädöksen nojalla. "Kaikki, mikä kuului talouteen", sanoo Mommsen, "oli laillisia oikeuksia vailla, — vaimo ja lapset ihan samoin kuin härkä ja orja". Myöskin täys-ikäinen poika ja hänen lapsensa olivat perheenisän mielivallan alaisia. Mutta ajan mittaan muuttui, kuten viime esitelmässäni huomautin, olennaisesti tuo roomalainen _patria potestas_ eli isänvalta. Jo pakanallisten keisarien aikana himmeni se pelkäksi varjoksi entisestään. Ja kristinoppi vaikutti yhä lisää sen kukistumiseen; kun se tähdensi jumalallista isyyttä, painui maallinen isyys taustalle. Mutta myöskin muinais-germaanilainen käsitys isän ja pojan suhteista toisiinsa vaikutti huomattavasti Europan kansain tapoihin ja lakeihin. Germaaneilla ei isällä ollut koskaan samaa valtaa täyskasvuisiin poikiinsa kuin roomalaisella perheenisällä. On väitetty syystä, että vielä tänäkin päivänä huomataan monista Europan maista, miten erilainen roomalainen ja germaaninen vaikutus isän valtaan on ollut. Germaanisissa maissa ja Englannissa, jonka asukkaat ovat sekarotua, tunnustavat sekä tapa että laki lapsen riippumattomaksi vanhemmistaan heti kuin se on tullut täysikäiseksi, ja täys-ikäisyys alkaa verrattain aikaisin. Romaanisissa maissa tapaa taas vielä eräitä roomalaisen _patria potestas_-vallan piirteitä. Ranskassa antaa yleinen mielipide, jopa lainsäädäntökin vanhemmille merkittävän vallan lapsiaan kohtaan. Poika ei saa lähteä isänsä luvatta kodista ennenkuin hän on täyttänyt yksikolmatta vuotta, paitsi siinä tapauksessa, että hän pyrkii armeijaan. Jos lapset rikkovat törkeästi isäänsä vastaan, on isällä ankarat rankaisukeinot käytettävinään. Viittäkolmatta vuotta nuorempi poika ja yhtäkolmatta nuorempi tyttö eivät saa mennä vanhempiensa luvatta naimisiin, ja muodon vuoksi täytyy vielä iäkkäämpienkin lasten pyytää siihen lupa. Olemme nähneet, mihin seikkoihin isän velvollisuudet perhettään kohtaan perustuvat. On mainittava vielä joku sana sellaisten velvollisuuksien syistä, joita tavat vaativat lapsilta vanhempia kohtaan. Nämä syyt ovat komplisoidumpia. Etupäässä johtuu vanhempien valta lapsiinsa selvästikin vanhempien luonnollisesta etevämmyydestä ja lapsen luonnollisesta avuttomuudesta sen ensimäisinä vuosina. Vanhempien, etenkin isän, etevämmyys herättää lapsissa kunnioituksen tunteen, joka ei perustu ainoastaan isän fyysillisiin, vaan myöskin hänen henkisiin etevämmyyksiinsä, mitkä hänellä säilyvät kauan sittenkin kun hänen ruumiillinen voimansa on jo alkanut vähetä. Varsinkin luonnonkansoissa on lasten kunnioitus vanhempia kohtaan suureksi osaksi nuoren kunnioitusta vanhempaa kohtaan. Vanhat miehet edustavat heimon viisautta. Heidän sanojansa pidetään monesti oraakelilauselmina. "Pitkä ikä ja viisaus", sanoo indiaani, "kuuluvat aina yhteen". Länsi-Afrikassa on vanhoilla kunnianimi, joka merkitsee "monitietoista". He tuntevat heimon ikivanhat tavat, ja kansoilla, joilla ei ole kirjoitettuja lakeja eikä uskonnollisia kirjojakaan, ovat he kansan ainoina tiedonlähteinä esi-isien oikeustajunnan ja uskonnon alalla. Sitäpaitsi heitä peljätään ja pidetään kunniassa sen taikauskon tähden, jota vanhuus synnyttää yhteiskunnan nuoremmissa jäsenissä. Vanhoilla luullaan yleisesti olevan salaisia ja laadultaan yliluonnollisia voimia, eikä ole kaukana sekään hetki, jolloin he siirtyvät kuoleman kautta henkien maailmaan. Eräs tutkimusretkeilijä kertoo, että Niasin malajit kunnioittavat vanhoja pelkästään itsekkyytensä vuoksi: he näet toivovat, että vanhan sielu säilyttää kuoleman jälkeen hellässä muistossa ne henkilöt, jotka kohtelivat häntä hyvin maailmassa. Muuan lähetyssaarnaaja kuuli itä-Afrikassa neekerin sanovan eräästä vanhasta miehestä: "Täyttäkäämme, mitä hän toivoo, sillä hän kuolee piakkoin." Luulen huomanneeni, että kansat, jotka hartaimmin palvelevat kuolleita esi-isiään, kunnioittavat myöskin vanhuksiaan enimmin jo niiden eläessä. Nämä seikat ovat epäilemättä antaneet jossain määrin lasten velvollisuuksille vanhempia kohtaan sen uskonnollisen luonteen, joka niille on tullut monien kansain keskuudessa. Mutta tärkeimpänä syynä tähän on kuitenkin luultavasti se tavaton merkitys, minkä vanhempien siunauksilla tai kirouksilla arvellaan olevan. Jos Ugandassa keski-Afrikassa poika kieltäytyy tottelemasta isäänsä, ja isä koskettaa häntä vaipallaan, on poika heti kirottu ja hänen luullaan kuolevan pian sen jälkeen, ellei hän uhraa vuohta ja saa siten anteeksi isältään. Monilla koillis-Afrikan kansoilla on usko, että mitkään yritykset eivät voi luonnistua, elleivät ne ole saaneet vanhusten siunausta. Israeliittain käsitys oli, että vanhemmat, varsinkin isä, saattoivat määrätä siunauksillaan ja kirouksillaan lastensa kohtalon, kuten ilmenee esim. Iisakin ja Jaakobin tarinasta. Meillä on täysi syy olettaa, että se palkinto, — menestys ja pitkä ikä, — jonka neljäs käsky lupaa sille, joka kunnioittaa isäänsä ja äitiään, ajateltiin alkuaan vanhempien siunausten aiheuttamaksi. Tämä ajatus on lausuttu selvästi Syrakin kirjassa, jossa luetaan: "Kunnioita isääsi ja äitiäsi sanoissa ja töissä, että heidän siunauksensa tulisi sinun ylitsesi. Sillä isän siunaus perustaa lasten huoneet, mutta äidin kirous hävittää perustukset." Myöskin muinaiset hindut ja egyptiläiset ajattelivat, että kuuliaisuus vanhempia kohtaan palkitaan onnella ja pitkällä iällä. Plato esittää eräässä teoksessaan tarkoin, miten tärkeää lasten on kunnioittaa vanhempiansa; vanhempien kirot, sanoo hän, ovat mahtavampia kuin mitkään muut kirot, eivätkä toisaalta taas heidän rukouksensa lasten puolesta ole sen heikompia. Vanhoissa ylimys-perheissä Venäjällä pelkäävät lapset vielä tänäkin päivänä isän kiroja. Ei ole epäilystäkään, ettei vanhempien kiroissa ja siunauksissa piilevää voimaa käsitetty alunpitäen maagilliseksi voimaksi. Tämä koskee kaikkia muitakin kiroja ja siunauksia. Ne eivät ole alkujaan jollekin jumalalle lausuttuja rukouksia, vaan pelkästään maagillisia keinoja, joilla vaikutus kohdistetaan siihen henkilöön tai seikkaan, jota siunataan tai kirotaan, jotta ne sitten toteutuisivat. Usko, että sellainen siirtämis- ja muuttamisprosessi on mahdollinen, johtuu siitä läheisestä yhteydestä, missä toivotus ja käsitys sen toteutumisesta ovat toisiinsa. Toivotusta pidetään todellisuuden siemenenä, joka kehittyäkseen on ainoastaan maagillisen voiman lisäystä vailla. Mutta seikka on nyt se, että yliluonnollisuuden valtakunnassa ei ole lainkaan tarkkoja rajoja siihen kuuluvien ilmiöiden eri luokkien välillä. Niinpä tapahtuu monesti, että maagillisia voimia henkilöidään ja muutetaan yliluonnollisiksi olennoiksi tai siirretään jonkun jo olemassa olevan yliluonnollisen olennon lisäominaisuudeksi. Kreikkalaiset henkilöivät kirouksia Erinnys-hengetärten, koston jumalatarten, muodossa. Vanhemmilla oli Erinnys-hengettärensä, jotka kostivat ne vääryydet, joita lapset heille tekivät, ja nuo hengettäret olivat epäilemättäkin vanhempien omia henkilöityneitä kirouksia. Mutta sama tehtävä siirretään joskus myöskin itselleen Zeus-jumalalle. Hesiodos sanoo, että jos kuka kohtelee pahoin isäänsä tai äitiänsä, niin Zeus vihastuu ja rankaisee ennemmin tai myöhemmin kunnotonta poikaa tai tytärtä. Roomalaisilla oli _divi parentum_-jumalat, vanhempainjumalat, jotka samaten on käsitettävä henkilöitetyiksi kiroiksi. Eräässä vanhassa laissa, jota arveltiin Servius Tulliuksen säätämäksi, sanotaan: "Jos poika lyö isäänsä tai äitiään, kohtaa häntä vanhempain-jumalien kosto." Johdutaan nyt ehdottomasti kysymään, miksi uskotaan, että vanhempien siunauksilla ja kirouksilla on näin poikkeuksellisen suuri voima. Eräänä syynä on epäilemättä tuo uskonnollinen kunnioitus vanhuutta kohtaan, josta olen juuri puhunut. Kuta iäkkäämmäksi isä tulee, sen tehoisammiksi uskotaan hänen siunaustensa tulevan, Israeliittain keskuudessa oli se isän mystillinen etuoikeus, että hän voi määrätä poikansa vastaisen kohtalon, erikoisen suuri juuri silloin, kun isän päivät alkoivat olla luetut; ja etelä-Alrikan hererot pitävät siunausta, jonka isä antaa kuolinvuoteellaan, erittäin tehokkaana. Mutta samalla saavat vanhempain ja etenkin isän toivomukset maagillista voimaa myöskin heidän yhteiskunnallisesta asemastaan, heidän vallastaan lapsiinsa. Miten suuri vaikutus tällä seikalla on lausuttujen toivomusten tuloksiin, ilmenee selvästi siitä kreikkalaisesta käsityksestä, että Erinnys-hengettäret s.o. henkilöityneet kirot, eivät kostaneet ainoastaan rikkomuksia, joita tehtiin vanhempia, vaan myöskin iäkkäämpiä veljiä ja sisaria kohtaan, jotavastoin nuoremmalla veljellä tai sisarella ei ollut lainkaan Erinnystä, joka olisi kostanut hänen puolestaan, mikä viimemainittu seikka johtuu siitä selvästä syystä, ettei nuorten kirouksilla arveltu oikeastaan olevan mitään merkitystä. Marokossa sanotaan, että kirot, jotka mies singauttaa vaimoonsa, ovat yhtä tehokkaat kuin nekin, jotka isä lausuu lapsilleen. Ja Tonga-saarten alkuasukkaiden käsitys on sellainen, ettei kirouksessa ole mitään voimaa silloin, kun se kohdistetaan henkilöön, joka on korkeammassa yhteiskunta-asemassa kuin Itse kirooja. Isän maagillisten apuneuvojen voimaa lisää siis hänen asemansa perheessä. Ja syy siihen, miksi hänellä antiikin ja itämaiden kultuuri-kansakuntien keskuudessa oli aikoinaan tai on vieläkin niin mahtava asema perhepiirissä, on myöskin enimmäkseen yhteiskunnallista laatua. Perhe-institutsiooni on eräällä tavalla suhteessa yhteiskunnan valtiollisiin oloihin. Alkeellisilla kulttuuriasteilla on klaani tai kunta yleensä yhteiskunnallisesti ja valtiollisesti vahvin yhteiskunta-kokonaisuus, ja siitä syystä ei minkään erikoisen perheen päämies voi vaatia itselleen liiallisen suurta valtaa. Mutta toiseksi muuttui tila, kun useat eri klaanit ja heimot yhdistyivät suuremmaksi valtioksi. Uusi valtio pyrki heikontamaan ja hävittämään klaani-organisatsioonia; mutta samalla jälleen lisääntyi perheen merkitys, ja perheen päämiehestä tuli mahtavampi kuin hän oli ollut klaani-kaudella. Nähdään siis, että silloin kuin klaani-siteet ovat lujat, ovat perhe-siteet heikot, ja päinvastoin. Grosse on siis luultavasti oikeassa olettaessaan, että isän teki sanan täydessä merkityksessä patriarkaksi vasta se seikka, että hänestä tuli sen vallan perijä, joka oli ennen ollut klaanilla. Mutta kun valtiolla on ollut varhaisempina aikoina taipumus lujentaa perhesiteitä, on sen myöhemmän kehityksen vaikutus ollut päinvastainen. Sitten kun kansallinen elämä tuli intensiivisemmäksi, kun kansalliset harrastukset ja pyrkimys yhteiseen poliittiseen päämaaliin lähensivät eri perheiden jäseniä toisiinsa, menetti perhe jälleen suuresti yhteiskunnallista merkitystään, ja perheenisän valta väheni melkoisesti. On väitetty, että Englannissa ja Amerikassa, jossa poliittinen elämä on saavuttanut suurimman kehityksensä, lasten kunnioitus vanhempia kohtaan on huomattavassa määrin pienempi kuin toisissa sivistysmaissa, joissa yleinen tietoisuus ei niin paljon keskity politiikkaan. Mutta muutkin seikat ovat vaikuttaneet osaltaan isänvallan supistumiseen: esi-isäin-palveluksen loppuminen, sellaisten taikauskoisten käsitysten katoaminen, joista äsken puhuin, ja _last but not least_, inhimillisemmän elämänkatsomuksen leviäminen, joka ei salli lasten vapauden joutua isän mielivallasta riippuvaiseksi. Nykyaikainen käsitys isän asemasta perheessä on ilmaistu sattuvasti ranskalaisen encyklopedistin sanoissa "Le pouvoir paternel est plutôt un devoir qu'un pouvoir". KOLMAS ESITELMÄ. Velvollisuudet lähimmäistä kohtaan. Siirrymme nyt perheen piirin ulkopuolelle ja luomme silmäyksen niihin tapoihin, jotka ovat jo varhain järjestäneet suhteet samaan heimoon kuuluvain ihmisten välillä. Niinkuin ennen olen huomauttanut, ei tapa ole ainoastaan yhteiskunnallinen tottumus, vaan myöskin toiminnan ohje, ja alkeellisilla kultuuriasteilla se on ainoa sellainen ohje. Tavalla on käskyn voima, ja luonnonkansat kannattavat uskollisesti Hegelin lausetta, ettei ihmisellä saa olla minkäänlaista yksityis-omaatuntoa. Illan esitelmän nimeksi saattaa siten antaa "Velvollisuudet lähimaista kohtaan", jos "lähimäisellä" ymmärretään ainoastaan oman yhteiskunnan jäsentä. Sillä ainoastaan tässä mielessä raakalainen vastaisikin kysymykseen: "Kuka on lähimäisesi?" Toisen yhteiskunnan jäsentä hän ei pidä lähimäisenään, vaan päinvastoin usein vihollisenaan. Viime esitelmässäni lausuin sen olettamuksen, että vanhempien ja lasten muodostama perhe oli jo ihmissuvun alkuaikoina olemassa. Mutta pidän epäilyksenalaisena, oliko samoin laita yhteiskunnan sen laajemmassa merkityksessä. Niitä apinoita, jotka ovat ihmistä lähimpänä, ei voi kutsua sosiaalisiksi eläimiksi. Orangutangia on tavattu joko perheittäin, jolloin perheen muodostaa koiras, naaras ja yksi tai kaksi pentua, taikka vieläkin pienempinä ryhminä, joissa on ainoastaan kaksi yksilöä, täyskasvuinen naaras tahi koiras ja yksi pentu. Gorilla elää yleensä parittain tai perheenä, ja samoin on simpansin laita. "Harvoin näkee", lausuu Savage, "useampia kuin yhden tai kaksi pesää samassa puussa taikka samalla paikalla; on kyllä nähty viisikin, mutta ainoastaan poikkeustapauksissa. Simpanseja ei voida sanoa sosiaalisiksi eläimiksi." Tämä tieto, jonka muutkin zoologit ovat joko todeksi vahvistaneet tai toistaneet, on erikoisen tärkeä, koska simpansi muistuttaa ihmistä myöskin verrattain huonon ruumiillisen voimansa ja vähäisen rohkeutensa puolesta, joten olettaisi, että tämä eläin pitäisi etunaan elää yhteiskunnittain. Mutta voidakseen määrätä, sopiiko jollekin lajille parhaiten yhteiskunnallinen vai eristetty elämä, täytyy ottaa muitakin seikkoja huomioon. Toiselta puolen on yhteiskunnallinen elintapa lajille edullinen ja suojaa sen säilymisen olemassa-olon taistelussa, siksi, että suuri ryhmä yksilöitä pystyy luonnollisesti paremmin vastustamaan vihollisen hyökkäyksiä kuin yksityinen yksilö tai pieni perheryhmä. Mutta suuremmissa ryhmissä elämisen mahdollisuus riippuu siitä, voidaanko ravintoa saada tarvittavassa määrin; ja ravinnon riittävyyden määrää kaksi erikoista seikkaa, — ensiksikin, kuinka runsaasti jollakin seudulla on ravintoaineita, ja toiseksi, miten paljon ruokaa eläin tarvitsee elääksensä. Ihmisenmuotoiset apinat ovat suuria eläimiä ja tarvitsevat sentähden ravintoaineita runsaasti; mutta samalla on niitä ravintoaineita, joista ne elävät, verrattain niukalti, ja siksi ne eivät voi elää suurissa ryhmissä. Sama seutu ei tuota niin runsaasti hedelmiä, että niiden turvissa saattaisi muodostaa varsinaisia yhteiskuntia. Kerrotaan nimenomaan, että simpanseja tavataan suurempina laumoina juuri siihen vuodenaikaan, jolloin enimmät hedelmät kypsyvät, ja tämä seikka todistaa selvästi, että tämä apina viettää eristettyä elämää pääasiallisesti sen vuoksi, että sen on muina vuodenaikoina vaikea saada ravintoa. Johtuu ehdottomasti olettamaan, etteivät meidänkään aikaisimmat kantaisämme voineet, samallaisten syiden vuoksi, elää suurina yhteiskuntina. He elivät enimmäkseen samallaisella ravinnolla kuin ihmisen muotoiset apinat ja tarvitsivat sitä samat määrät kuin nekin. Vielä sittenkin, kun ihmisestä tuli osaksi lihansyöjä, on uskottavaa, että hän pysyi yhä perheittäin eläjänä tai eli suuremmissa yhteiskunnissa ainoastaan harvoin. Spencerin huomautus on oikea, että petoeläimen, joka elää sellaisella riistalla, ettei sen pyytämisessä ja surmaamisessa tarvita toisten apua, on edullista elää yksinään, varsinkin, jos sen saalis on hyvin hajallaan ja peto pyytää sitä hiipimällä sen kimppuun tai maaten väijyksissä. Lajille olisi ehdoton vahinko elää sellaisissa tapauksissa joukoittain. Tästä johtuu, että suuremmat lihansyöjä-eläimet ja pienemmätkin lihansyöjät, joiden riista on voimatonta ja hajallaan, viettävät yleensä yksinäistä elämää. Että ihmissuvunkin laita oli kauan sen alkuaikoina siten, näyttää sitäkin todennäköisemmältä, kun muistaa, että vielä nykyään on olemassa metsästäviä raakalaiskansoja, jotka elävät paremminkin perheittäin kuin heimoittani; ja monet seikat todistavat, että tähän on syynä ravinnon riittämättömyys. Lichtenstein ilmoittaa, että vaikeudet, joita bushmaneilla on voidakseen tyydyttää elämänsä välttämättömimpiä tarpeita, tekevät heille mahdottomaksi elää suurina yhteiskuntina. Nekin perheet, jotka yhtyvät pieniksi laumoiksi, kokevat joskus, että heidän on pakko erota toisistaan, kun yhteinen maankaista ei jaksa elättää heitä kaikkia. Samoin on selitetty, että tulimaalaisetkin elävät aina hajallaan elintarpeiden puutteen vuoksi, eikä heitä näe suurta joukkoa koskaan monta päivää peräkkäin yhdessä. Mutta eivät ainoastaan karujen ja epäsuotuisain seutujen raakalaiset vietä näin yksinäistä elämää; Ceylonin vedda-perheet elävät toisistaan aivan erillään, ja Brasilian aarniometsissä ovat retkeilijät tavanneet usein kieliä, joita puhuvat ainoastaan harvat, toisilleen sukua olevat yksilöt, joten he elävät siis täydellisesti eristettyinä, edes voimatta tulkita ajatuksiaan kenellekään muille seudun asukkaille. Lyhyesti: sellaiset raakalaiset, jotka eivät tunne karjanhoitoa eivätkä maanviljelystä, vaan elävät pelkästään sillä, mitä luonto heille lahjoittaa, — metsänriistalla, kaloilla, hedelmillä, juurilla, yrteillä j.n.e. — he elävät useimmiten, joskin löytyy poikkeuksia, perheinä, jonka muodostavat vanhemmat ja lapset, taikka sitten laajempina perheryhminä, joihin kuuluu eräitä muitakin sukulaisia. Heillä on perhe tai laajentunut perhe huomattavin yhteiskunnallinen kokonaisuus. Ja kumminkin on huomattava, että kaikkein alkeellisiin matkin kansat, mitä nykyään on maailmassa, ovat nyt paljon kehittyneemmällä asteella kuin alkeellinen ihminen oli. Heillä on aseet ja työkalut, joilla he puolustavat henkeään tai surmaavat tahi pyytävät saaliinsa taikka hankkivat niillä jollakin toisella tavoin ravintonsa. He tuntevat ennen kaikkea tulenteko-taidon, jonka avulla kovat ja säikeiset juuret valmistetaan ravinto-kelpoisiksi ja myrkylliset juuret ja yrtit vaarattomiksi. Jos nyt nämä alkeelliset metsästäjäkansat vieläkin elävät enemmän perheittäin kuin suurempina ryhminä, niin ei ole liian rohkeaa olettaa, että muinaisaikoina sen ravinnon laatu, jolla ihminen eli, sekä ne suuret määrät ravintoa, mitkä hän tarvitsi, estivät vieläkin suuremmassa määrin varsinaisen yhteiskuntaelämän muodostumista kuin on laita nykyään elävien metsästäjäkansain keskuudessa. Näyttää siis kuin olisi ihmisen tapa elää yhteiskunnittain johtunut etupäässä hänen edistyksestään henkisen ja aineellisen kultuurin aloilla. Kun saatiin yhteiskuntaelämän ulkonaiset ehdot, tuli ihmisestä sanan varsinaisessa merkityksessä yhteiskunnallinen, sillä yhteiskunnallinen elintapa oli edullinen hänelle. Meidän ei kuitenkaan sovi luulla, että sukulaisperheet jatkoivat ainoastaan laskelmien nojalla yhdessä elämistä hajoomatta eri suuntiin. Ihmisessä sellaisena kuin häntä nyt tunnemme, on vallalla yhteisövietti, ja voimme olettaa, että hän saavutti tämän vietin luonnollisen valinnan kautta niinä varhaisina aikoina, jolloin yhteiskunnallinen elintapa tuli hänelle mahdolliseksi ja samalla hyödylliseksi olemassa-olon taistelussa. Yhteisövietti on yksilön taipumus elää toisten samaan lajiin kuuluvien yksilöiden seurassa. Ihmistä tyydyttää sellainen yhdyselämä, hänen on paha olla, jos hänet jätetään yksin, hän on hyvillään, kun hän pääsee takaisin toveriensa pariin. Mutta yhteiskunnan jäsenillä ei ole ainoastaan hupi olla toistensa seurassa, vaan heillä on myöskin alttiuden tunteita toisiaan kohtaan. He puolustavat ja auttavat toisiaan hädässä, he tekevät toisilleen kaikellaisia palveluksia. Jokainen metsästäjä tietää, miten vaikeaa eläimiä on lähestyä, kun ne ovat yhtenä laumana tai joukkona. Kaniinit hakkaavat takajaloillaan kovasti maata varoittaen vaarasta tovereitaan, lampaat ja vuorikauriit samoin etujaloillaan, jotapaitsi ne laskettelevat vihellys-ääniä. Useat linnut ja eräät nisäkkäät asettavat vartioita, joina hylkeillä kuuluu yleensä olevan naaraita. Apinaparven johtaja on myöskin etuvartia ja kirkaisee tuon tuostakin, ilmoittaen huudoillaan joko vaaran läheisyyttä tai ettei sitä ole. Sudet ja eräät muut petoeläimet metsästävät laumoina ja auttavat toisiaan karattaessa saaliin kimppuun. Darwin kertoo indialaisista variksista, että parvi niitä elätti kerran paria kolmea sokeaa toveriaan. Saman raakalais-yhteiskunnan jäsenet tuntevat myös sympatiaa toisiaan kohtaan. Jos hyökätään jonkun yhteiskunnan jäsenen kimppuun, niin rientävät toverit hyökkääjää vastaan. Aikaisin yhteiskunta on keskinäiseen sympatiaan perustuva puolustusliitto. Tämä sympatia se on etupäässä monien tapain ja lakien pohjana, jotka määräävät saman yhteiskunnan jäsenten keskinäisen suhteen. Tapa kieltää heitä riistämästä toistensa henkeä ja omaisuutta. Miksi? Varsinaisesti siksi, että yhteiskunnan muut jäsenet tuntevat sympatiaa kärsivää kohtaan, paheksuvat vääryyttä, vihastuvat väärintekijälle. Tämä yhteiskunnan paheksunta on alkuperäinen, tyypillinen muoto siitä, mitä me kutsumme moraaliseksi paheksumiseksi. Tapa on velvollisuuden käsky, koskapa henkilö, joka sen rikkoo, joutuu yhteiskunnan paheksumisen esineeksi, joka paheksuminen saa selvimmän ilmenemismuotonsa yhteiskunnan antamassa rangaistuksessa. Yhteiskuntaelämä tuottaa siis ihmiselle kaikellaisia velvollisuuksia hänen oman yhteiskuntansa jäseniä kohtaan. Ja nämä velvollisuudet ovat jo alkeellisessakin yhteiskunnassa suureksi osaksi samat, jotka sivistyneet kansat tunnustavat velvollisuuksiksi. Kaikki yhteiskunnat, joista meillä on tietoja, vaativat, että niiden jäsenten yleensä on pidettävä arvossa toistensa henkeä, omaisuutta ja kunniaa. Sekin velvollisuus, että jäsenten on puhuttava totta, mitä on usein pidetty kultuurikansain keksintönä, tavataan jo alhaisimmilla kehitysasteilla olevilla luonnonkansoilla. Jos vertailemalla tarkastelee, miten eri kansat käsittävät velvollisuuden puhua totta, niin näkee selvästi, kuinka väärä se käsitys on, että ihmissuku olisi muka joka suhteessa moraalisesti sikäli parantunut, mikäli se on edistynyt intellektuaalisessa kultuurissa. Moraalin historia ei ole ollut ainaista edistyskulkua niitä siveellisiä ihanteita kohti, jotka me tunnustamme korkeimmiksi. Joskus ovat raakalaisten käsitykset eräistä velvollisuuksista ankarammat kuin meidän, ja he täyttävät ne elämässäänkin tarkemmin kuin me. Niinpä kunnioittavat useat sivistymättömät kansat totuutta niin suuresti, ett'eivät edes kiusauksellisimmatkaan asianhaarat voi heitä vietellä valhettelemaan. Näin on Ceylonin veddain laita, jotka ovat kovin alhaisella kehitysasteella; heidän luotettavuutensa on naapurikansoilla sananpartena. Ei ole todella koskaan kuultu heidän sanovan sellaista, joka ei olisi totta; muuan vedda, jota epäiltiin oman heimonsa alueen ulkopuolella syypääksi murhaan ja joka vietiin oikeuden eteen, olisi helposti voinut päästä rangaistuksesta kieltämällä rikoksensa, mutta hän ei kieltänyt, vaan oli aivan vaiti. Muitakin esimerkkejä voisi mainita eräiden Indian mannermaan sivistymättömien heimojen harvinaisesta totuudenrakkaudesta. Kerrotaan korvá-kansasta, joka on tunnettu ryöstöretkistään ja tavattomista julmuuksistaan, joita se näillä retkillä harjoittaa, että kun sen kansan rosvoja saadaan kiinni ja viedään oikeuteen, niin he eivät koskaan kiellä rikostaan, vaan kuvailevat päinvastoin perinpohjaisesti ryöstöretkensä. Eräistä toisista Intian raakalaisheimoista tiedämme luotettavien kertojain kuvauksista, että heimon jäsen saattaa tehdä itsemurhankin, jos sanotaan, että häntä epäillään syylliseksi valheesen. Ylimalkaan saattaa sanoa, että alhaisimmalla kehityskannalla olevat alkuasukkaat näyttävät kunnioittavan totuutta enemmän kuin kehittyneemmät raakalaiset. Mutta luonnonkansojen moraalissa emme näe pelkästään negatiivisia tapain-käskyjä. Heidän tapansa eivät rajoitu ainoastaan kieltämään eräitä tekoja, joista koituu kärsimystä tai vahinkoa toisille, vaan ne vaativat myöskin tekoihin, jotka positiivisesti lisäävät toisten menestystä. Keskinäinen auttavaisuus ja armeliaisuus on kaikilla luonnonkansoilla huomattava piirre yksilön suhteessa oman yhteiskuntansa muihin jäseniin. Tämä koskee alhaisimpiakin luonnonkansoja. Australian raakalaisten ystävällisyyttä toverejaan kohtaan kiitetään yksimielisesti. Kun joku alkuasukas saa työllään siirtolaisten parissa hiukan rahaa ja menee sitten takaisin heimolaistensa luokse, niin hän jakaa heidän kanssaan koko ansionsa. Sairaita hoidetaan ylen hellästi; kun heimo siirtyy olinpaikasta toiseen, niin sellaisia, jotka eivät jaksa itse astella, kannetaan. Ja Australian pohjoisrannikolla ovat retkeilijät huomanneet, että sokeat ovat ryhmän lihavimpia, sillä heille annetaan aina parhaat palat. Nansen väittää, ettei ole sääliväisempää ihmistä kuin grönlantilainen; hänen ensimäinen käskynsä kuuluu: "auta lähimaistasi". "Mutta", lisää tämä kertojamme, "valitettavaa on, että mikäli eskimoyhteiskunta sivistyy, sikäli se menettää hyveensä". Eräs kristitty lähetyssaarnaaja kertoo Guyanan indiaanien olevan niin vierasvaraisia, että heillä on vierasvaraisuudesta kehittynyt heikkous. Uusien-Hebridien alkuasukkaat, jotka ovat aina olleet hurjimpain raakalaisten maineessa, ovat itse ruumiillistunut anteliaisuus heimolaisiaan kohtaan; "naapurin ei tarvitse kuin toiselta jotain pyytää, ja toinen antaa heti paikalla". Hottentoteista luemme vanhoista matkakuvauksista, että he ovat keskinäisissä suhteissaan maailman ystävällisimpiä, anteliaimpia ja hellimpiä ihmisiä, että he ihastuvat, kun vaan saavat tilaisuuden auttaa lähimäistään ja ovat aina valmiit jakamaan viimeisenkin suupalansa toveriensa kanssa. Samallaisia kuuluivat olleen myöskin Madagaskarin alkuasukkaat ennenkuin ranskalaiset anastivat saaren. Merkillistä, mutta totta on, että niin kutsuttu korkeampi kulttuuri on aina näyttänyt vaikuttavan turmelevasti luonnonkansojen luonteeseen. Jos tarkastamme uudenajan siirtomaiden historiaa, niin huomaamme kaikkialla saman tuloksen, etelässä ja pohjoisessa, idässä ja lännessä: valkea rotu ilmestyy paikalle, sivistää, turmelee, hävittää sukupuuttoon. Tätä arvoitusta: miksi europalaisella kultuurilla on sellainen kauhistava ominaisuus, että se saastuttaa jokaisen rodun, joka joutuu kosketuksiin sen kanssa, kannattaisi sosiologin tarkoin tutkia. Probleemi on sitäkin komplisoidumpi, kun länsimaiselle sivistykselle teoriassa ominaiset moraalikäsitteet eivät ole suinkaan huonompia kuin luonnonkansain tapain-käskyt vaatiessaan lähimmäistä täyttämään velvollisuutensa toista kohtaan, vaan päinvastoin ne ulottavat nämät velvollisuudet käsittämään paljon laajempia ihmisjoukkoja. Mutta kun sellaiset kansat yhtyvät, joiden kultuurit eroavat toisistaan hyvin suuresti, niin ylimalkaan ne näyttävät omaksuvan toisiltaan etupäässä paheita, eivätkä niinkään hyveitä. Sanoin, että tavat, jotka järjestävät saman yhteiskunnan eri jäsenten keskinäiset suhteet, ovat suurelta osaltaan kehittyneet altruistisista taipumuksista, jotka liittyvät yhteisöviettiin. Mutta eräät muutkin seikat ovat vaikuttaneet niiden muodostumiseen. Esimerkkinä siitä, kuinka komplisoitu velvollisuuksien alkuperä voi olla, käsittelen tässä parilla sanalla äsken kosketellun velvollisuuden, nim. totuudenpuhumisvelvollisuuden, muodostumista. Tämä velvollisuushan on suureksi osaksi, jopa enimmäkseen altruistista juurta. Henkilö, joka ei puhu totta, joutuu syypääksi vääryyteen sitä henkilöä vastaan, jota hän koettaa pettää. Ihmiset tahtovat kernaasti tietää totuuden. Uteliaisuus, joka on totuuden-rakkauden alkeellinen muoto, on yhtä vanha kuin ymmärrys, se on ihmisälyn ammoinen ominaisuus, sitä on monilla eläimillä. Se, joka koettaa meitä puijata, saa meidät pettymään pyrkimyksessämme päästä selville totuudesta, ja hän saa silloin luonnollisesti meidän ja meidän kanssamme sympatisoivain lähimäisten paheksumuksen osakseen. Mutta me emme tunne kärsivämme vääryyttä valheen tähden ainoastaan siksi, että tahdomme tietää totuuden, vaan myöskin ja pääasiassa sentähden, että totuuden tietäminen on meille merkitykseltään sangen tärkeätä. Menettelytapamme perustuvat mielikuviimme; siksi voi valheen taikka petollisen lupauksen luoma väärä käsitys jostain menneestä, nykyisestä tai tulevasta tosiasiasta johtaa aivan odottamattomiin tapauksiin, jotka tuottavat pyrkimyksillemme vahinkoa. Ja sitäpaitsi; huomatessamme, että meitä on petetty, herää meissä nöyryytyksen tunne, koska toinen henkilö on käyttänyt tylysti meitä oman tahtonsa leluna. Se loukkaa meidän itsetuntoamme, se leikkaa kunniaamme. Ranskan ritarikuningas Frans I:nen lausui, ettei ritari koskaan voi sietää valhetta, vaan hänen on vaadittava siitä hyvitys miekallaan. Valheen ja petoksen tuomitseminen johtuu siis suureksi osaksi siitä mielipahasta tai vahingosta, jota ne tuottavat petetylle henkilölle; tämä selviää niistä poikkeustapauksistakin, jolloin pidetään luvallisena, jopa velvollisuutena harhauttaa jotakin henkilöä, niinkuin esim. sairasta petetään, ettei hänen tilansa huononisi. Mitä erikoisesti raakalaisten totuudenrakkauteen tulee, on meidän myöskin huomattava, että ihmiselle on epäilemättäkin luonnollisinta puhua totta. Kieltä ei keksitty totuuden peittämiseksi, vaan sen ilmaisemiseksi. Valhe ja petos ovat harkinnan ja laskelmain tuloksia. Epäiltävää on, lieneekö luomakunnassa toista niin valhettelunhaluista eläintä kuin ihminen. Spencer väittää, että koirat joskus valhettelevat teoillaan; mutta pääasia ei ole se, johtaako koira objektiivisesti katsoen ihmistä harhaan, vaan se seikka, tarkoittaako koira suoranaisesti sitä; eikä Spencer ole todistanut, että koiralla olisi sellainen aikomus. Myöskään lapsi ei ole luonnostaan valhettelija, siitä tulee petollinen vasta silloin, kun muut ryhtyvät rajoittamaan sen toimintavapautta. Montaigne sanoi, että lapsen epärehellisyys kasvaa sikäli kuin se varttuu ja sen ikä lisääntyy. Ranskalainen psykoloogi Perez väittää, että jo kaksivuotiaat lapset tekevät pieniä petosyrityksiä, mutta vasta kolmi- tai nelivuotiaina pakottaa heitä nuhteiden tai rangaistuksen pelko valhettelemaan useammin. Kerrotaan eräistä raakalaisista, että he ovat niin tuhmia tai tietämättömiä, että sen vuoksi puhuvat aina totta; mutta he oppivat kyllä pian valhettelemisen tempun, kun joutuvat tekemisiin sivistyneiden muukalaisten kanssa. Pienessä raakalais-yhteiskunnassa, jonka jäsenet elävät erillään maailmasta, ei ole teeskentelyn syytä eikä edes tilaisuuttakaan siihen. Niillä motiiveilla, jotka tavallisesti johtavat ihmisiä valheesen ja petokseen, — pelko ja voitonhimo menestyksen toivoon yhdistyneinä, — ei ole toimialaa pienissä yhteiskunnissa, joissa kaikkien yhteiskunnan jäsenten välillä vallitsee sopusointu ja keskinäinen sympatia ja joissa teeskentely tuskin voi tulla kysymykseenkään, koska salaisuuksia ei ole. Toisin on niiden kansojen laita, jotka ovat joutuneet useasti kosketuksiin muukalaisten kanssa. Muukalaista on helppo pettää, eikä omatunto käskekään siinä kursailemaan. Mutta kun valheellisuus pääsee seurustelussa muukalaisten kanssa tavalliseksi, käy pian niin, että tottumuksesta tulee toinen luonto, joka alkaa sitten ilmetä myöskin suhteissa omiin heimolaisiin, ja näin ovat luonnonkansat, jotka ovat olleet paljon matkustavien tai uutisasukkaiden parissa, menettäneet entisen rehellisyytensä. Toinen valheesen johtanut seikka on yhteiskunnallisten arvoluokkien muodostuminen; petos on keino, jolla toinen yhteiskuntaluokka koettaa kerätä toisen kustannuksella itselleen etuja. Totuuden pahin vihollinen on poliittinen sorto. Epäluotettavuus, joka on yleensä ominaista itämaalaiselle, on paraasta päästä despoottisen hallitusmuodon tulos; Marokossa ovat vapaat vuoristolaiset ehdottomasti rehellisempiä ja luotettavampia kuin alamaan beduiinit, joita hallitus itsekkäästi sortaa ja nylkee. Valhe on heikon ase; orja turvautuu valheesen pelastuakseen herransa vihalta. Schopenhauer väittää, että nainen on luonteeltaan taipuvaisempi valheesen kuin mies, ja useat eri kansojen, raakalaisten tai sivistyneiden, luonteenominaisuuksien kuvaajat väittävät samaa. Eikä olekaan kummastuttavaa, että heikompi sukupuoli turvautuu aseesen, jota se helpoimmin voi käyttää. Kun valhe siis ilmaisee tavallisesti heikkoutta, niin sitä halveksivat sellaiset, jotka ihailevat rohkeutta ja raisuutta. Muinais-skandinavialaiset halveksivat juuri siksi niin syvästi valhetta ja kavaluutta, että he halveksivat pelkuruutta. Halveksuminen on siis syy lisää, miksi valhetta paheksutaan. Saksalaisten filosoofien Kantin ja Fichten vaatimuksissa, että totuutta on ehdottomasti kunnioitettava joka tilassa, ilmenee myöskin tämä vastenmielisyys pelkuruutta kohtaan, joka tahraa pahemmin kuin mikään muu ihmisen kunniaa. Kant käsittää totuudenvelvollisuuden ihmisen velvollisuudeksi itseään kohtaan, ottamatta lukuun, joutuuko joku muu kärsimään tämän käskyn rikkomisesta vai ei; hän pitää valhetta oman persoonan arvon solvauksena. Mutta sitäpaitsi estää eräänlainen taikauskoinen pelko valhettelemasta. Valheessa on jotain ilkeätä, siinä näyttää piilevän maagillinen kovanonnen voima. Amerikalainen psykoloogi Stanley Hall on julkaissut mielenkiintoisen tutkielman lasten valheista, käyttäen aineksia, jotka hän kokosi enimmäkseen New-Yorkista, ja tämä tutkielma on valaiseva myöskin mitä iäkkäämpien valheisiin tulee. Lapset pitävät kaikkia totuudesta poikkeamisia usein aivan yhtä kauheina, eroittamatta toisistaan tahallisia ja tarkoittamattomia valheita. Eräät lapset pelkäävät niin kovin puhua sellaista, mikä ei ole totta, etteivät uskalla sanoa koskaan mitään, eivät edes "kyllä" tai "ei", lisäämättä: "ehkä" tahi "minä luulen" taikka jotain muuta sellaista, joko ääneen, kuiskaamalla tai pelkästään mielessään. Eräs poika luuli, että jos hän sattuu valehtelemaan, niin hän kuolee yhtäkkiä, valheellisen sanan maagillinen voima tappaa hänet. Sitävastoin eivät lapset pelkää laisinkaan yhtä suuresti sellaista valhetta, jonka muodostaa harhauttava, vaieten suoritettu teko. Kun joku kysyy lapselta tietä, niin opastaa lapsi hänet väärään paljoa mieluummin osoittamalla sormellaan väärään suuntaan, kuin puhumalla suoranaisesti valhetta; ja lapsi pitää paljon pienempänä syntinä sitä, että hän pettää nyökkäämällä päätänsä, kuin että vastaa myöntävästi. Menettelyllä valehtelemista pidetään yleensä melkoisen viattomana tekona, jota vastoin oletetaan, että lausutussa valheessa piilee mystillinen vahingoittamis-voima. Että tuota vahinkoa tuottavaa voimaa pidetään aivan mekaanisena, ilmenee keinoista, joita lapsi käyttää vastustaakseen valheen seurauksia. Monet amerikalaiset lapset arvelevat, että tuo voima tulee vahingottomaksi, kun painaa vasemman kätensä oikeaan olkapäähänsä, tai pistää säärensä ristiin, tahi tekee jonkin muun sellaisen liikkeen, jonka tarkoitus on johtaa vahingoittamis-voimaa toisaalle. Taikka auttaa heidän mielestään sekin, kun ajattelee lausetta: "en minä tarkoita sitä, mitä sanon", tai käyttää kaksimielistä vastausta, jonka toinen ymmärtää väärin. Samantapaisia käsityksiä on monilla täysikäisiiläkin, ja ne ovat saaneet teoreettisen ilmaisumuotonsa jesuiittani kasuistiikan opissa totuudenpuhumisen-velvollisuudesta. Alfonso de' Liguorin mukaan, joka eli kahdeksannellatoista vuosisadalla ja kanonisoitiin yhdeksännellätoista, ja jonka teoksista on juhlallisesti julistettu, ettei niissä ole sanaakaan, jota vastaan voitaisiin huomauttaa, — tämän pyhän miehen mukaan saa käyttää kaikellaisia kaksimielisyyksiä hyvän tarkoituksen puolesta, vaikkapa vahvistaa ne vielä valallisella vakuutuksellakin. Ihmisellä on oikeus käyttää kaksimielisellä tavalla sellaisia sanoja, joilla on kaksi eri merkitystä, niinkuin esim. latinalaista _volo_-sanaa, joka merkitsee sekä "tahtoa" että "lentää". Saamme käyttää kaksimielisiä lauseita, joita voi ymmärtää kahdella eri tavalla; jos sanomme esimerkiksi "tämä on Pekan kirja", voi lause merkitä joko että kirjan omistaa Pekka, tai että Pekka on sen kirjan kirjoittanut; ja tuollaisen lauseen saamme kyllä sanoa, kunhan se toiselta merkitystavaltaan on totuudenmukainen, vaikkapa henkilö, jolle puhumme, luulisikin meidän käyttävän sitä tuossa toisessa merkityksessä. Pyhä Alfonso sallii meidän lisäksi kumota omat sanamme sellaisella tavalla, että puhuteltu saattaa mahdollisesti huomata kumoamisen, vaikka ei olekaan todennäköistä, että hän tosiaan sen huomaa; Alfonson mielestä tekee väärin, jos pistää valaa lausuessaan sanan "ei" ainoastaan ajatuksissaan lisäksi siihen, mitä vannoo; mutta sensijaan on luvallista lisätä se kuiskaamalla, tuskin kuuluvalla äänellä, tai kätkeä rykäisyyn tuo peruutus. Tästä saamme, aivan katolisen kirkon helmasta, loistavan esimerkin, mikä merkitys annetaan lausutulle sanalle sellaisenaan, ottamatta lukuun seurauksia, joihin se voi johtaa. Samoin väittää Tuomas Aquinolainen, katolisen opin suurin auktoriteetti kaikissa moraalisissa kysymyksissä, että joskin suoranaisen valheen puhuminen on aina väärä teko, jota se on silloinkin, kun koettaa pelastaa valheella jotakuta hengenvaarasta, — niin ei ole luvatonta kätkeä totuutta teeskentelyyn. Ja monet maailmalliset moraalifilosofit väittävät, että vaikka emme saakaan valhetella, on meillä kuitenkin oikeus vastata toiselle henkilölle sellaisella tavalla, että hän todennäköisesti tekee vastauksestamme väärän johtopäätöksen. Tällaisella äärimmäisellä formalismilla on epäilemättä sijansa myöskin meidän kasvatuksessamme. Aina niistä ajoista saakka, jolloin opettelimme puhumaan, ovat vanhemmat ja opettajat painaneet mieleemme, että meidän velvollisuutemme on puhua totta, ja sanaan "valhe" on yhdistynyt käsitys jonkinlaisesta synnillisestä ja hirveästä, jotavastoin toisia vähemmän suoranaisia petollisuuden muotoja on pidetty kasvatuksessa vähemmän silmällä, koska ne eivät ole niin tavallisia, vaan vaikeammin huomattavia ja määriteltäviä. Ja tämä seikka on antanut valheelle sen peljättävän, mystillisen tuhovoiman, jonka ajattelemattomat ihmiset ja varsinkin alkeelliset kansat, ollessaan alinomaa valmiit sekoittamaan sanan ja todellisuuden toisiinsa, uskovat sillä sangen usein olevan. Yliluonnollisten voimain pelko saattaa olla myöskin yhtenä anteliaisuus-hyveen motiivina. Ahneudella tai saituruudella heittäikse ihminen alttiiksi yliluonnollisille vaaroille, kun taas anteliaisuus tuottaa hänelle siunausta. Marokossa ei kenenkään päähän pälkähtäisi aterioida toisten läsnäollessa pyytämättä heitäkin aterialle, sillä muuten saattaisi syrjästä katsoja myrkyttää ruuan "silmäämällä". Samallaisesta syystä pidetään vaarallisena kieltäytyä antamasta jotain, jota toinen pyytää; jos toinen esimerkiksi näyttää suuresti tahtovan ostaa pyssyni tai hevoseni, niin teen viisaasti myödessäni ne hänelle, muuten saattaisi ehkä pyssylleni tai hevoselleni käydä jollakin tavoin onnettomasti. Käsitys, että maagillista kovanonnen-voimaa, jota marokkolainen kutsuu nimellä _l-bäs_, voidaan siirtää katseella tai äänellä taikka jollakin muulla tavalla, antaa köyhille mahtavan aseen. Muinais-kreikkalaisten käsityksen mukaan oli kullakin kerjäläisellä Erinnys-hengetär, joka kosti sille henkilölle, joka ei ollut kerjäläiselle antelias. Salomon sananlaskussa sanotaan: "Siltä, joka köyhälle antaa, ei mitään puutu, mutta sitä, joka silmänsä ummistaa, kohtaavat monet kiroukset". Sama ajatus on myös Syrakin kirjassa: — "Elä käännä silmääsi anovasta pois, eläkä anna ihmiselle syytä kirota itseäsi! Sillä kun hän kiroaa sinua sydämensä katkeruudessa, on Hän kuuleva hänen rukouksensa, joka hänet on luonut." Mutta köyhällä ei ole ainoastaan kyky rangaista kirouksillaan kovasydämistä, vaan hän saattaa myöskin palkita anteliasta siunauksillaan. Oleskellessani andjra-heimon parissa, pohjois-Marokon vuoristossa, tuli siihen kylään, jossa asuin, lauma kuljeskelevia kirjanoppineita, _tolba_, jotka kävivät talosta taloon, ottivat lahjoja ja antoivat vastineeksi siunauksensa. Kun sitten kirjanoppineet olivat kylästä lähteneet, huomautin ystävilleni, että noiden vieraiden kestitseminen taisi tulla aika kalliiksi. "Eikä", vastasivat he; "me teimme päinvastoin hyvät kaupat. Kun me annoimme kirjanoppineille yhden rahan tahi yhden vuohen, niin he antoivat meille takasin siunauksillaan kymmenen." Lähtiessään maalle ei marokkolainen kaupungin asukas jätä koskaan antamatta ropoa kerjäläisille, jotka kaupunginporttia kaunistavat, — ei kerjäläisen, vaan oman itsensä tähden, sillä hän tahtoo saada kerjäläisen siunauksen matkalleen. Syrakin kirjassa luemme samaten: "Köyhälle ojenna kätesi, että sinun siunauksesi olisi täydellinen!" Jo ennen esitetty tosiasia, että kiroilla ja siunauksilla on taipumus muuttua rukousten luontoisiksi, selittää osittain, miksi armeliaisuuden-velvollisuudelle on yleisesti annettu uskonnollinen merkitys; mutta pääsyynä siihen, miksi itämaiset uskonnot ovat katsoneet tämän velvollisuuden niin tavattoman tärkeäksi, näyttää kuitenkin olevan eräs toinen seikka. Ne teroittavat mieleen armeliaisuutta uskonnollisen kultin olennaisena osana ja autuuden välikappaleena. Hindujen pyhäin kirjain mukaan vapauttavat almut lahjoittajan synnistä. Zoroasterin uskonto korottaa armeliaisuuden velvollisuudeksi, joka puhdistaa sielua yhtä suuresti kuin uskonnolliset puhdistusmenot. Juutalaisten keskuudessa sai almujen anto mitä tärkeimmän merkityksen; apokryyfisissä kirjoissa ja rabbiini-kirjallisuudessa joutui se sana, joka vanhoissa kirjoissa merkitsi "vanhurskautta", tarkoittamaan "almun antamista" ja tämä tapa laajeni niin valtavasti, että eräät rabbiinit julistivat viimein, että oli luvatonta antaa köyhille enempää kuin viides osa koko omaisuudestaan. Juutalaisesta synagoogasta siirtyi almujen antaminen ja samalla rukous ja paasto sekä kristilliseen kirkkoon että muhamettilaiseen moskeaan. Muhametinoppi lausuu, että rukous vie ihmistä puolitiehen Jumalan luo, paastoaminen saattaa häntä Jumalan palatsin portille, mutta ainoastaan almut hankkivat hänelle pääsyn sisälle. Mitä kristinuskoon tulee, niin kaikkihan tietävät, kuinka merkittävänä kulmakivenä armeliaisuus oli alussa sen moraalissa. Kristinopin keralla sai uskonnollinen armeliaisuus sijaa Europassa. "Köyhäin ravinto", lausuu paavi Leo Suuri, "on taivaan-valtakunnan oviraha". "Niinkauan kuin markkinoita kestää", sanoo Krysostomos, "elkäämme unohtako ostaa pelastustamme almuilla". Rikasta miestä pidettiin ainoastaan velallisena; kaikki hänen yltäkylläisyytensä oli köyhien omaisuutta, kaikella, mitä hän heille antoi, lyhensi hän vaan velkaansa. Köyhät kohosivat yhtäkkiä parhaalle paikalle seurakunnassa; Gregorius Suuri julistaa lauselman, johon koko keskiaika yhtyy: "Elkäämme halveksiko köyhiä, vaan kunnioittakaamme heitä suojeluspyhinämme." Nyt saattaa kyllä johtua olettamaan, että syynä siihen, miksi kristinoppi piti almujen antamista merkitykseltään niin erinomaisen tärkeänä, oli sen opin perustajan syvä ja kaikkiin kohdistuva ihmisrakkaus. Mutta toisaalta on meidän muistettava, että kirkkoon vaikutti sen alkuaikoina suuresti juutalainen synagooga, ja juutalaisuudessa tuli almujen antamisesta vallan selvästi uhrin jälkeläinen. Niin käsittivät asian itse rabbiinitkin. Alinomaa mainitaan almut ja uhrit rinnatusten, jolloin annetaan suurempi arvo ensinmainitulle; ja todisteena siitä, että almujen antamista pidettin uskonnollisena toimituksena, voidaan mainita, että se tapahtui synagoogassa. Samoin oli almujen-anto aikaisimmilla kristityilläkin jumalanpalveluksen osana. Ehtoolliseen kuului lahjoja ja luonnontuotteita, joista osa käytettiin ehtoolliseen, mutta loput jaettiin seurakunnan köyhille. Heprealais-kirjeen tekijä sanoo almuja uhreiksi, jotka ovat Jumalalle otollisia; lrenæus lausuu, ettei Uusi Testamentti ole poistanut uhreja, vaan ainoastaan muuttanut niiden muotoa; ja Augustinus julistaa, että "kristityjen uhreja ovat ne almut, joita he antavat köyhille". Aivan samallainen asema on armelaisuudella muhamettilaisuudessa. Indialaisissa uskonnon-lähdekirjoissa puhutaan almujen antamisesta sellaisella tavalla ja sellaisessa yhteydessä, että ehdottomasti näkee, että sitä pidettiin uhrina. Tämä siirtyminen uhrista almujen antamiseen onkin aivan luonnollista. Alkuperäisen käsityksen mukaan syö jumala hänelle uhrattujen ravintoaineiden henkisen puolen, kun taas aineelliset osat jäävät köyhäin syötäviksi. Tässä alkaa jo siirtyminen uhrista almuun. Mutta ajan kuluessa muuttuvat ihmisten uskonnolliset käsitykset, ja he alkavat ajatella, etteivät heidän jumalansa tarvitse lainkaan ravintoa elääksensä. Luulisi, että kun kehitys ehti tälle asteelle, ihmiset olisivat lakanneet uhraamasta. Mutta yleisenä lakina on, että kulttimenot elävät kauemmin kuin käsitykset, joista ne aiheutuivat. Sittenkin, kun uhria ei enää käsitetty jumalalle tarjotuksi ateriaksi, ajateltiin, että se on kuitenkin vielä jumalalle mieluinen kunnioituksen osoitus ja ihmisen nöyrän mielenlaadun merkki. Uhrin arvo laskettiin sen uhrauksen mukaan, mikä uhrin annosta aiheutui. Mutta kun uhritoimitus näin muuttui vertauskuvaksi, säilyi käytännössä se, mitä uhrattiin; köyhistä tuli jumalan perijöitä, ja uhri muuttui almujen antamiseksi. Tätä muutosta ovat edistäneet aivan varmasti altruistiset tunteet ja eetiiliset näkökohdat, mutta tuskin on uskottavaa, että almujen antaminen olisi voinut saada erinomaisen tärkeää merkitystään maailman-uskonnoissa, ellei sen ulkonainen muoto olisi kuulunut jo aikaisemmin uskonnolliseen kulttiin uhrilahjana jumaluudelle. NELJÄS ESITELMÄ. Muukalaisen asema. Olemme nähneet, että ne luonnonkansain tapainkäskyt, jotka koskevat saman yhteiskunnan jäsenten yhteiselämää, ovat oleellisesti samallaiset kuin nekin, jotka sivistynyt ihminen tunnustaa oikeiksi. Elä tapa, elä varasta, elä petä, elä ylimalkaan tuota lähimäisellesi kärsimyksiä, vaan auta päinvastoin häntä, kun hän on hädässä, — nämä ohjeet tavataan ihan eri kultuuriasteilla olevilla kansoilla, ja ainakin monet luonnonkansat pitävät niitä aivan yhtä sitovina kuin mekin. Ja kuitenkin on sangen tärkeä eroitus heidän ja meidän moraalikäsitteidemme välillä. Velvollisuudet lähimmäistä kohtaan käsitetään sivilisatsioonin aikaisemmilla kehityskausilla etusijassa velvollisuuksiksi oman yhteiskunnan jäseniä kohtaan. Näin on pääasiallisesti, vaikka siitä on mielenkiintoisia poikkeuksiakin. Luonnonkansojen keskuudessa ei muukalaisella ole laisinkaan vakinaisia oikeuksia. Hänen henkeään eivät suojaa tavat, eivätkä hänen omaisuuttaankaan. Muukalaisen surmaamista pidetään yhtä viattomana huvina kuin jos tappaisi metsänelukan; eikä muukalaisia monesti ainoastaan sallita tappaa, vaan sitä pidetään suorastaan kiitettävänäkin tekona. Miehuuden-ihanne on taitava soturi, joka on kaatanut paljon vihollisia. Indiaani arvioi miestä hänen ottamainsa päänahkojen luvun mukaan, Borneon dajaki hänen kokoomainsa pääkallojen määrän mukaan. Kuitenkin huomaamme taas toisaalta, että ne säännöt, jotka ovat voimassa etupäässä oman heimon keskuudessa, ovat niinkin kehittymättömillä kansoilla kuin Australian raakalaiset jossain määrin muutoksille alttiita. Raakalaisheimo ei aina ole sodassa kaikkien naapureidensa kanssa. Se solmii usein ystävällisiä suhteita yhden tai useampien heimojen kanssa, jotka asuvat ympäristöllä, ja sellaisissa olosuhteissa vaatii tapa, että viimemainittujen jäseniä on kohdeltava sävyisästi. Kansainoikeuden siemen tavataan jo sangen alkeellisissa yhteiskunta-oloissa. Mutta oikeudet, jotka myönnetään vieraan heimon jäsenille, ovat hetkellistä laatua, ja eroavat siis olennaisesti pysyväisistä oikeussuhteista, jotka vallitsevat saman heimon eri jäsenten kesken. Sosiaaliseen kehitykseen kuuluu m.m. yhteiskunta kokonaisuuden laajeneminen. Monet eri heimot, jotka elivät ennen erillään, yhdistyvät, usein sodan ja valloituksen kautta, suuremmaksi kokonaisuudeksi, valtioksi; siten ovat esim. kaikki muinaiset arjalaiset valtiot syntyneet. Samalla tapahtuu myöskin tapain-käskyissä vastaava laajennusprosessi. Pysyväiset oikeus-suhteet syntyvät uuden, laajentuneen yhteiskuntaryhmän jäsenten välille, samaan valtioon kuuluvien eri yksilöiden välille. Heidän oikeutensa saattavat tosin olla sangen erilaisia. Kun yhtyminen on tapahtunut valloittamisella, muodostavat valloittajat ainakin pitkäksi aikaa aatelisluokan, jolla on omat erikoisoikeutensa, ja kukistetuista tulee alempi yhteiskuntaluokka, joka on usein orjansuhteissa ensinmainittuun. Aatelismiehen henkeä, omaisuutta ja kunniaa suojelevat tavat tai laki enemmän kuin kansan miestä. Mutta vaikka eri yhteiskuntaluokilla on erilaiset oikeudet ei ainoastaan poliittisessa, vaan myöskin puhtaasti moraalisessa suhteessa, niin nauttivat kuitenkin kaikki kansalaiset laajemmassa tai pienemmässä määrin yhteiskunnan turvaa, he ovat toisiinsa eräissä tavan määräämissä oikeussuhteissa, joita jokaisen yhteiskunnanjäsenen, niin ylhäisen kuin alhaisen, täytyy kunnioittaa. Toisin on muukalaisen laita. Hänen asemaansa ei yhteiskunnan laajennusprosessi ensin laisinkaan koske. Kun tavan määräykset alkavat koskea yhä suurempaa ja suurempaa yksilöjoukkoa, ja kun yhteiskunta samalla kasvaa taajuudessa, jäävät sen ulkopuolella olevat yhtä oikeudettomiksi kuin ennenkin. Kreikassa ei "halveksittavalla muukalaisella" ollut vanhimpina aikoina mitään laillisia oikeuksia, eikä hän myöhemminkään nauttinut lain suojaa samassa määrin kuin oma kansalainen. Atenassa esimerkiksi rangaistiin atenalaisen murhaamisesta kuolemalla, jota vastoin henkilön, joka surmasi muukalaisen, tarvitsi vaan poistua maasta. Latinalaista sanaa _hostis_, vihollinen, käytettiin alunpitäen kaikista muukalaisista; ja Plautus toistaa luultavastikin vanhan roomalaisen sananlaskun, kun hän sanoo, että ihminen on susi henkilölle, jota hän ei tunne. Mommsen olettaa, ettei Roomassa vanhimpina aikoina ollut rangaistusta muukalaisen murhasta, ellei murhattu kuulunut kansaan, jonka kanssa roomalaiset olivat tehneet liiton. Parempi ei muukalaisen asema ollut myöskään germaanilaisena muinaisaikana. Hän oli alussa lain ulkopuolella. Hänet sai rankaisematta surmata, ellei hän ollut jonkun kansalaisen vieraana. Vielä Länsi-Götan lakikin sääsi, ettei sen, joka surmaa muukalaisen, tarvitse maksaa sakkoja surmatun sukulaisille, eikä häntä julistettu lain-suojattomaksikaan. Ja miten omaisuuden kunnioittamisen laita oli muinais-germaanien keskuudessa, ilmenee siitä Caesarin lauseesta, ettei ryöstöä, joka tehtiin heimon alueen ulkopuolella, pidetty vääryytenä, vaan päinvastoin yllytettiin siihen, sitä varten, että nuorilla miehillä olisi tointa, joka estäisi heitä vaipumasta velttouteen. Sikäli kuin kosketus vieraiden kansojen kanssa lisääntyi, muuttui muukalaisen asema. Roomassa asetettiin hänet jo aikaisin valtion suojeluksen alaiseksi. Germaanilaisissa maissa tuli kuninkaasta hänen suojelijansa, ja henkilö, joka surmasi muukalaisen, tuomittiin sakkoihin, jotka osaksi tai kokonaan joutuivat kuninkaalle. Mutta kauan pysyi muukalaisen asema kuitenkin kaikkea muuta kuin kadehdittavana poikkeusasemana. Vielä keskiajan lopulla uhkasi ainakin monissa Europan maissa vaara sekä muukalaisen omaisuutta että vapautta. Eräillä Ranskan seuduilla joutui muukalainen, joka viipyi samalla seudulla vuoden ja vuorokauden, tilusten herran orjaksi. Ja silloinkin, kun muukalainen sai pitää vapautensa ja omaisuutensa niin kauan kuin hän itse eli, menettivät hänen jälkeenjääneet sukulaisensa oikeuden hänen perintöönsä, kun hän kuoli. Sen kuuluisan oikeusinstitutsioonin nojalla, jota kutsuttiin nimeltä _droit d'aubaine_ sai muukalais-vainajan omaisuuden kokonaisuudessaan joko kuningas tai lääniherra, ja muukalaisena ei pidetty ainoastaan henkilöä, joka oli tullut maahan vieraasta maasta, vaan sellaistakin, joka oli siirtynyt läänistä toiseen. Koko keskiajalla kohdeltiin muukalaista niinkuin hänet olisi vartavasten luotu ryöstettäväksi. Surkuteltavia olivat varsinkin ne raukat, jotka joutuivat haaksirikkoon vieraalla rannikolla. Rannikon asukkaat tekivät heidät orjikseen ja ryöstivät heiltä kaikki, mitä heillä oli. Ranskassa menivät monet halusta asumaan rannikolle, harjoittaakseen haaksirikkoisten rosvoamista elinkeinonaan; useilla seuduilla oli se varmaankin tuottavin ammatti, mihin yritteliäs mies saattoi antautua. Keskiajan lopulla koettivat ruhtinaat ja kirkolliskokoukset kumota vanhoja, haaksirikkoisia koskevia säädöksiä, mikäli kysymys oli kristityistä merimiehistä; mutta uskottomia ei kielletty ryöstämästä millään säädöksellä. Vielä myöhään uudella ajallakin oli Pommwrin rannikoilla tapana rukoilla sunnuntaisin kirkoissa kaitselmusta siunaamaan rantoja monilla haaksirikoilla. Ja väitettiin, että koska haaksirikko on Jumalan lähettämä rangaistus, niin on haaksirikkoisten sääliminen jumalatonta. Kun haemme tuon epäinhimillisen kohtelun syitä, jonka uhrina muukalainen on ollut aikaisempina kultuurikausina, ei vastausta ole vaikea löytää. Olemme nähneet, että ne tapain-käskyt, jotka järjestävät saman yhteiskunnan jäsenten keskinäiset suhteet, ovat kehittyneet suureksi osaksi siitä keskinäisestä sympatiasta, joka vallitsee yhdessä elävien henkilöiden välillä. Luonteenomaiseen yhdessäelämisen taipumukseen saman lajisten yksilöiden kanssa kuin henkilö itse on, sekautuu tuiki läheisesti jokin määrä sympatiaa ja alttiutta, jotka yhdyselämä, etujen yhteisyys, elintavat, kieli, katsantokannat, uskonto, lyhyesti sanoen, kaikki ne seikat, jotka yhdistävät saman ryhmän eri jäseniä yhteiskunnalliseksi kokonaisuudeksi, ovat eloon herättäneet. Mutta toisilleen vieraiden välillä ei ole sellaista yhteenkuuluvaisuus-tunnetta. Puuttuu maaperä, jota sympatia vaatii orastaakseen ja kasvaakseen. Sentähden puuttuu se vastustuskin, joka voisi estää itsekkäitä taipumuksia pääsemästä valtoihinsa ja määräämästä ihmisten tekoja. Ja kun tietää, ettei myöskään muukalainen puolestaan haikaile tehdä toiselle niin paljon vahinkoa kuin voi, jos siitä on hänelle hyötyä, niin ymmärtää, että häntä katsellaan luonnollisestikin epäilevin silmin ja pidetään vihollisena. Lisäksi tulee vielä seikka, joka laajentaa juopaa eri yhteiskuntien jäsenten välillä. Kuten yhtäläisyyksillä on taipumus synnyttää mieltymystä, niin herättävät erilaisuudet vastenmielisyyttä ja halveksumista. Jokainen kansa pitää tavallisesti itseään parhaana. Raakalainen luulee olevansa äärettömän paljon parempi kuin valkea mies. Niinpä sai englantilainen siirtolainen Australiassa, kun hän käski alkuasukasta työhön, vastauksen: "Valkea mies tekee työtä, ei musta; musta mies on gentlemanni." Eskimolaiset tarinoivat, että ensimäinen Suuren Hengen luoma ihminen oli epäkelpo, jonka vuoksi Luoja heitti hänet hylkynä käsistään ja kutsui häntä nimeltä _kob-lu-na_, joka merkitsee "valkea mies"; mutta Suuren Hengen toinen yritys onnistui paremmin, sillä silloin syntyi täydellinen ihminen, joka sai nimen _in-nu_, — sana, jolla eskimolaiset mainitsevat itseään. Kun muuan grönlantilainen näki muukalaisen olevan tavoiltaan häveliään ja siivon, huomautti hän usein: "Hän on melkein yhtä hyvin kasvatettu kuin mekin", tai "Hänestä alkaa jo tulla ihminen", s.o. grönlantilainen. Raakalainen pitää omaa kansaansa ainoina oikeina ihmisinä ja omaa maatansa maailman keskuksena. Ja samallaisia mielikuvia ja tunteita tapaamme niilläkin kansoilla, jotka ovat ehtineet kehityksessä pitemmälle. Kreikkalaiset kutsuivat Delphoita maailman keskipisteeksi ja sanoivat, että helleenin ja barbaarin luonnollinen suhde on sama kuin isännän ja orjan suhde. Muinaiset israeliitat ajattelivat, että heidän oma maansa oli paras kaikista maistaja he itse Jumalan valittu kansa. Muhamettilaisten mielestä ovat europalaiset viekkaita ja julmia petoja, jotka koettavat anastaa väkivalloin heidän maatansa, ja he arvelevat, että meillä europalaisilla ei ole mitään muuta arvokasta kuin rahat ja ampuma-aseet. Meidän on ehkä hyödyllistä huomata, vaikkei se meidän turhamaisuuttamme kutkutakaan, että ainoastaan länsimaiset kansat itse uskovat länsimaisen kultuurin verrattomaan oivallisuuteen. Se, mitä olen tähän asti puhunut muukalaisen oikeudettomuudesta alkeellisilla kultuuriasteilla, koskee eri yhteiskuntain jäsenten välisiä vakinaisia oikeussuhteita. Mutta samaa muukalaista, joka ei uskaltaisi, koska tapa on jättänyt hänet suojattomaksi, milloinkaan asettua sellaisen heimon keskuuteen, joka ei ole hänen omansa, ja jota tavallisissa oloissa ja tilaisuuden salliessa vainottaisiin kuin metsäneläintä, jolta ryöstettäisiin kaikki, mitä hänellä on, samaa muukalaista kohdellaan niin kohteliaasti kuin suinkin voidaan silloin, kun hän on vieraana. Vierasvaraisuus on ominaisuus, joka näyttää olevan aivan kaikilla luonnonkansoilla, joita muukalainen, n.s. korkeampi kultuuri ei ole turmellut. Ja sen oikeudettomuuden rinnalla, joka on muuten ominaista eri yhteiskuntien jäsenten välillä, ovat vierasvaraisuuden käskyt suorastaan hämmästyttäviä. Muukalainen otetaan tervetulleena vastaan erityisin kunnianosoituksin. Majan paras paikka luovutetaan hänelle. Paraat ruuat annetaan muukalaiselle. Hänelle tarjotaan ensiksi. Perheen omat jäsenet kohtelevat häntä kuin palkolliset isäntäänsä. Hänen henkensä ja omaisuutensa on kaikin mokomin turvattava, vaikkapa talon omat jäsenet itse joutuisivat siten vaaraan. Niin, tapa vaatii, että yksin vihollisellekin on oltava vieraanvaraisia. Muinaiset pohjoismaalaiset pitivät sitä velvollisuutenaan, vaikkapa olisi tiedetty, että tuo henkilö oli surmannut kestitsijänsä veljen, joten häntä olisi kaikissa muissa olosuhteissa uhannut isännän kosto. Indialaisessa runossa "Hitopadesha" luetaan: "Vaikkapa vihollinen tulee taloon, on sinun oltava hänelle vierasvarainen. Puu varjostaa sitäkin, joka hakkaa sen oksia. Vieras on jokaista muuta ihmistä ylempi." Vierasvaraisuutta ei pidetä ainoastaan ensimäisen luokan velvollisuutena, vaan se on myöskin huomattavassa määrin yhdistetty uskontoon. Hindujen pyhissä kirjoissa mainitaan aina vierasvaraisuus ihmisen suurimpien uskonnollisten velvollisuuksien joukossa. Eräässä niistä sanotaan: "Se, joka ei anna ravintoa jumalille, vieraille, omaisille, vainajien hengille ja itselleen, hän ei elä, vaikka hengittäisi." Hesiodoksen mukaan Zeus vihastuu sille, joka loukkaa avunetsijää tai vierasta, ja lähettää hänelle ankaran rangaistuksen. Plato sanoo, että jokaisen on muistettava suhteissaan muukalaisiin, että muukalainen on läheisemmässä jumalien suojassa kuin oma kansalainen. "Muukalaisen suojelushenki ja jumala, joka seuraa Zeun askeleita, on mahtava; siksi tulee sen, jolla on kipinäkin varovaisuutta, välttää rikkomasta muukalaista vastaan." Samallainen käsitys vallitsi Roomassakin. Vieraana nautti muukalainen uskonnon suojaa; dii hospitales, vierasystävyyden jumalat, ja itse Jupiter häntä varjelivat, jonka vuoksi velvollisuuksia vierasta kohtaan arveltiin vieläkin sitovammiksi kuin sukulaisuus-velvollisuudet Juutalaisten Talmud esittää vierasvaraisuuden jumalanpalveluksen tärkeimmäksi osaksi, yhtä suureksi velvollisuudeksi kuin isän ja äidin kunnioittaminen. Muhammed sanoi: "Jokainen, joka uskoo Jumalaan ja ylösnousemukseen, kunnioittakoon vierastaan." Mutta tässä niinkuin monissa muissakin kohdin pyhitti Muhammed ainoastaan tavan, jota arabialaiset olivat pitäneet pyhänä ikimuistoisista ajoista. Se seikka, että muukalainen, jonka osana muissa oloissa olisi rangaistukseton ryöstö ja surma, näin nauttii vieraana ollessaan etuoikeuksia, on varmaan kaikkein mielenkiintoisimpia vastakohtia, mitä tapain historia tuntee. Miten on tämä omituinen ilmiö selitettävissä? Miksi otetaan muukalainen vastaan kotiin ja antaudutaan kaikellaisiin tukaluuksiinkin tuon suojattoman olennon vuoksi, jota kuitenkin sydämen pohjasta vihataan ja halveksitaan? Kurjaa kulkulaista on vieraalla seudulla kunnioitettava kuin talon isäntää! Verivihollisen täytyy saada turvansa sen kodissa, joka ehkä on vaaninut hänen henkeään vuosikausia, kostaakseen veljensä kuoleman! Tämä on menettelyä, joka tosiaan kaipaa selitystä. On väitetty, että vierasvaraisuus on välttämätön tapa sivistymättömissä maissa, joissa ei ole matkustaville majataloja, ja että ystävällisyys matkustavaa muukalaista kohtaan on viisauden-sääntö, koska henkilö, joka on vieraana tänään, voi olla huomenna kestitsijänsä isäntä. Mutta vaikka vierasvaraisuus perustuisi muihinkin syihin, niin näyttää minusta kuitenkin aivan epäilemättömältä, että sen vaativin käsky ja se arvo, joka sille annetaan, johtuu maagillisista käsityksistä. Yksinäinen muukalainen ei ole näet niinkään merkityksetön henkilö kuin saattaisi luulla. Kuvitelkaa mielessänne pientä yhteiskuntaa, jossa kaikki tuntevat toisensa, jossa on totuttu näkemään pelkkiä tuttuja kasvoja. Sitten ilmestyy sinne eräänä päivänä olento, jota ei ole nähty koskaan ennen, ehkä omituisissa vaatteissa ja puhuen kieltä, jota ei ymmärretä. Tuntematon muukalainen, kuten kaikki tuntematon ja outo, herättää taikauskoisissa käsityksen jostakin yliluonnollisesta. Indialaisessa, kreikkalaisessa ja roomalaisessa kirjallisuudessa mainitaan vieraat lähinnä jumalia ihmisten kunnioituksen esineinä. Aiskylos puhuu ihmisen "jumalattomasta käytöksestä jumalaa tai vierasta tai omia vanhempiaan kohtaan". Odysseiassa kerrotaan, että jumalat kulkevat kaupungeissa kaukaisista maista vaeltavien muukalaisten hahmossa näkemässä ihmisten väkivallantöitä tai hurskautta. Heprealais-kirjeessä on kirjoitettu: "Elkäät unohtako vieraanvaraisuutta, sillä sen kautta ovat muutamat tietämättään saaneet enkeleitä vieraikseen." Muukalainen voi vieraana tuoda tullessaan onnea ja siunausta. Oleskellessani ensimäisiä päiviä Demnatissa, Suuren Atlas-vuoriston berberien keskuudessa, väittivät alkuasukkaat, vaikka ovatkin yleensä vihamielisiä europalaisille, että he ovat sangen tyytyväisiä siihen, että tulin sinne, sillä minä toin muka heille matkassani sadetta ja ruokatarpeiden hintain halpenemisen; ja pohjoisen Marokon arabiankieltä puhuvat vuoristolaiset vakuuttivat, että minulla on "onnea tuottavat kehräsluut", koskapa heidän kylässään, sitten kuin minä olin tullut heidän pariinsa, alkoi käydä useasti sheriffejä, profeetan oletettuja sukulaisia, jotka ovat aina arvokkaita vieraita, sillä heidän luullaan olevan varustettuja suuremmassa tai pienemmässä määrin pyhyydellä, _baraka_. Muukalainen voi tuottaa menestystä joko tahtomattaankin onnen tuojana, tai onnentoivotuksillaan, joita pidetään ylen tehokkaina; ja on täysi syy olettaa, että jos häntä kohdellaan hyvin, niin hän antaa vastalahjaksi siunauksensa. Ei ole siis kumma, että muukalainen on monin paikoin tervetullut vieras. Kun hän astuu kalmukin majaan, sanoo Bergman, ihastuvat kaikki siellä olijat, sillä he pitävät hänen tuloaan onnena, joka kohtaa odottamattomasti perhettä. Hindujen pyhissä kirjoissa luetaan, että brahmini, joka tulee vieraaksi, tuo mukanaan sadetta ja sateen seurauksena ravintoa, ja että isäntä, joka kohtelee hyvin vieraitaan, saa rikkautta, mainetta, pitkän iän ja kaikki taivaan siunaukset. Mutta vieraaksi tulevaa muukalaista ei pidetä ainoastaan mahdollisena hyväntekijänä, vaan myöskin mahdollisen onnettomuuden aiheuttajana. Yleensä uskotaan, että hän on taitava noita, ja etenkin hänen kirojaan peljätään. Etelä-Afrikan hererot eivät pidä mitään kiroa kovempaa onnea tuottavana kuin kiroa, jonka muukalainen sinkoaa niitä kohtaan, jotka karkoittavat hänet asunnostaan. Kreikkalaisten käsityksen mukaan oli vierailla ja avun-tarvitsevilla, kuten vanhemmilla ja kerjäläisilläkin, omat Erinnys-jumalattarensa, jotka olivat heidän kirojensa olennoita. On hyvin luultavaa, että sekin Platon mainitsema "muukalaisten suojelushenki ja jumala, joka seuraa Zeun askeleita", oli ainoastaan loukatun muukalaisen kirojen konkreettinen ilmaisumuoto; ja samallaisella tavalla voinee selittää roomalaistenkin _dii hospitales-_ eli vieras-ystävyyden jumalten synnyn. Indialaisten pyhissä kirjoissa on luku, jonka tarkoitus on teroittaa mieleen ehdottomana välttämättömyytenä, että vierasta on hoidettava hyvin, koska vieras, jos hän huomaa itseään loukattavan, voi polttaa talon vihansa liekeillä; "vieras", sanotaan, "tulee taloon kuin palava tuli". Se seikka, että vieraaksi saapuvan muukalaisen kiroja pidetään näin peloittavina, johtuu osaksi siitä käsityksestä, että hän on puoleksi yliluonnollinen olento, mutta osaksi myöskin siitä seikasta, että hän joutuu niin läheisiin kosketuksiin isäntänsä ja hänen omaisuutensa kanssa. Jonkin toivotuksen tai kirouksen vaikutus ei riipu ainoastaan voimasta, mikä sillä alunpitäen on, eräiden lausujansa ominaisuuksien mukaan, vaan myöskin siirtävästä välineestä, — aivan samoin kuin sähköiskun voima riippuu sekä sähkövirran luontaisesta vahvuudesta että johdon laadusta. Parhaat siunausten tai kirousten johdot ovat veri, ruumiillinen kosketus, ruoka taikka juoma. Marokossa, jossa vierasvaraisuus on kansallistapa, ajatellaan, että talon tai teltan isännän on autettava oman etunsa tähden jokaista, joka etsii suojaa hänen luonaan, sillä kun turvanetsijä on hänen kodissaan, on hän joutunut aivan läheiseen kosketukseen isännän kanssa ja voi siten siirtää isäntään kirouksensa. Velvollisuus vierasta kohtaan tulee yhä sitovammaksi sitten, kun isäntä on aterioinut vieraansa seurassa; sillä jos kaksi henkilöä syö yhdessä, syntyy heidän välilleen se johto, jota kirous tarvitsee siirtyäkseen. Kun kaksi henkilöä tahtoo Marokossa tehdä keskenään sitovan sopimuksen, lähtevät he jonkun pyhimyksen haudalle ja aterioivat siellä yhdessä. Tämän tavan tarkoituksen osoittaa lause: "ruoka kostaa" sille, joka rikkoo sopimuksen. Paikan pyhyys lisää ainoastaan ehdollisen kiron vaikutusvoimaa, mutta kirouksen sisältäjä, oikea rankaisija on syöty ruoka, sillä siinä piilee ehdollinen kirous. Käsitykset, joihin nämä tavat perustuvat, eivät varmaankaan rajoitu ainoastaan Marokon arabialaisten ja berberien ajatusmaailmaan, vaan niitä voi pitää muidenkin samallaisten tapojen syinä, joita useilla kansoilla nähdään. Fidji-saarten alkuasukkailla vaatii tapa, että isännän on puolustettava henkensä uhallakin muukalaista, joka ehtii hänen kynnyksensä yli, mutta ennenkuin tuo muukalainen on tullut majaan tai sittenkuin hän on poistunut sieltä, on lupa hänet ryöstää tai tappaa, miten vaan haluaa. Jos kenen onnistuu Indian kandhien keskuudessa pujahtaa vihollisensa asuntoon, voi hän olla huoletta, sillä isäntä ei saa koskea vihollisensa hiuskarvaankaan niinkauan kuin vihollinen on hänen luonaan. Arabian beduiinien keskuudessa voi muukalainen asettua jonkun henkilön suojeluksen alaiseksi koskettamalla hänen telttansa köysiä. Nuo beduiinit arvelevat sitäpaitsi, että jos kaksi henkilöä, "syö suolaa" yhdessä, niin heidän välilleen syntyy ystävyyden side; mutta eräiden heimojen parissa täytyy tämä yhteinen ateria uudistaa kerta vuorokaudessa, koska suolaa, kuten he sanovat, ei enää muuten ole vatsassa. Voimme nyt käsittää, että tavaton kohteliaisuus, jota vieraalle osoitetaan, ja ne etuoikeudet, jotka hänelle myönnetään, eivät johdu ainoastaan siitä, että häneltä toivotaan siunausta, vaan enemmänkin hänen vihansa pelosta. Muitakin varokeinoja noudatetaan vieraaksi tulevaa muukalaista vastaan. Joskus ei isäntä millään ehdolla huoli korvausta hoidosta, koska hän pelkää vieraan lahjoja. Mikä tietää, millaisia pahoja toivotuksia tai maagillisia voimia vieraan lahjassa piilee? Indialaiset kirjat ovat täynnä ohjeita, miten lahjat on vastaan otettava, tai kieltoja ottamasta niitä lainkaan. Kun marokkolainen antaa toiselle lahjan, supisevat sekä saaja että antaja _bismillah_, "Jumalan nimeen", tehdäkseen lahjan vahingottomaksi. Matkalla Marokon sisämaassa tarjosin kerran eräälle pojalle lantin, kun hän oli pidellyt hevostani, mutta poika kieltäysi jyrkästi huolimasta sitä. Atlas-vuoristossa lähetti muuan päällikkö, jonka vieraana olin pari päivää, saattajakseni naapuripäällikön linnaan berberiläisen, ja kun sitten annoin berberille vähän juomarahaa, otti hän tosin lahjan vastaan, mutta sylkäisi kolikkoon ennenkuin pani sen laukkuun, sillä hän arveli, että se voi, ellei tätä tee, hävittää jo ennestään hänen laukussaan olevat rahat. Eräs ranskalainen retkeilijä kertoo Annamista, että sikäläiset alkuasukkaat eivät uskalla koskaan ottaa lahjoja, koska he pelkäävät, että ne tuottavat onnettomuutta. Myöskin tervehdysmenoissa löydämme pelon ilmauksia, jota muukalainen herättää, sekä kaikellaisia keinoja, joilla koetetaan tehdä hänet kykenemättömäksi vahinkoa tuottamaan. Eräillä Marokon seuduilla on tapana, että kun muukalainen tulee kylään, niin joku mieshenkilö ojentaa hänelle astiassa vettä. Jos hän ei tahdo vettä juoda, ei hän saa lupaa kuljeskella mielensä mukaan kylässä, vaan hänet majoitetaan kylän moskeaan. Kun kysyin, mistä syystä siellä tuo tapa on, vastattiin minulle, että se on suojeluskeino. Jos näet muukalainen veden juotuaan varastaisi tai käyttäytyisi muulla tavalla huonosti kylässä ollessaan, niin pöhöttäisi vesi ankarasti hänen polvensa, joten hän ei voisi paeta kylästä; juomaan kätkeikse näet ehdollinen kirous, joka sitoo vieraan. Nejdin arabialaisilla on tapana tervehyttää muukalaista siten, että kaatavat hänen päähänsä voisulaa, varmaan koettaen tehdä siten tehottomiksi ne vahingolliset voimat, joita hänessä saattaa piillä. Samallainen tarkoitus on luultavasti sen venäläisenkin tavan pohjana, että vieras otetaan vastaan tarjoamalla hänelle suolaa ja leipää; molemmissa näissä aineissa arvellaan näet olevan maagillisia voimia, joten ne soveltuvat puhdistusneuvoiksi. Myöskin meidän omissa tervehdystavoissamme on vielä jätteitä siltä ajalta, jolloin muukalaista kohdeltiin epäluulolla ja tervehdysmenot olivat varovaisuus-toimenpiteinä. Meidän hatunnostomme perustuu siihen keskiaikaiseen tapaan, että otettiin kypäri pois päästä sen merkiksi, ettei tervehtijä tahtonut olla vihollinen; päänsä paljastamallahan uskaltautui hengenvaaralliselle iskulle alttiiksi. Samoin on tervehtiminen kättä antamallakin luultavasti jäännös ajalta, jolloin siinä oli todellinen sisältö: kun joku ojentaa kätensä toiselle, näyttää hän, ettei hänellä ole asetta. Matkojeni alkupuolella Marokossa hämmästyin usein, kuinka vastakohtaisen erilaisia siellä tulotervehdys ja hyvästely olivat. Kun muukalainen saapuu taloon, ei tervehdyksistä tahdo tulla loppua, ja ne verhotaan tavattomaan sanojen kukkais-asuun. Mutta kun hän lähtee pois, niin hänelle tuskin annetaan kättä hyvästiksi. On näet erikoisen tärkeää saada muukalainen heti kohta itselleen suosiolliseksi, sillä hän on vaarallisin juuri alussa. Pahansilmän teoriaan sisältyy, että ensimmäinen silmäys on myrkyllisin. Pelko vähenee sikäli kuin tuttavuus lisääntyy. Kuta enemmän muukalaiseen tottuu, sitä vähemmän yliluonnolliselta hän tuntuu, sitä vähemmän peljätään hänen kirojaan ja annetaan arvoa hänen siunauksilleen. Kun lisäksi vielä tulee käsitys, että vieraan on sopimatonta elää isäntänsä kustannuksella kauemmin kuin pakko vaatii, niin ymmärretään hyvin, miksi vierasvaraisuuden velvollisuutta kestää niin lyhyen aikaa. Anglo-sakseilla oli sääntönä: "Kaksi yötä vieras, kolmantena talon jäsen" s.o. orja. Eteläslaavilaiset sanovat, että "vieras ja kala haisevat kolmen päivän päästä". Marokossa riittää "Profeetan kestiystävyyttä" kolme päivää, ja ensimäisenä yönä on muukalainen "Jumalan vieras". Kun Atlas-vuoristossa tulin jonkin berberiläisen päällikön linnaan, tarjottiin minulle ensimäisenä iltana tavallisesti ruuaksi lammas tai useampiakin; seuraavana päivänä ei isäntäni ollut niin antelias; ja kolmantena päivänä oli viisainta lähteä taipaleelle. Meidän ei siis pidä kovin kadehtia muukalaisen osaa kehittymättömissä kultuurioloissa, joskin tuntunee mukavalta että meidät hetkeksi ylennetään kunniavieraaksi. Kehityksen alemmilla portailla pidetään muukalaista joskus melkeinpä yliluonnollisena olentona, joskus taas eläimen vertaisena. Vasta kultuuri on tehnyt vähitellen hänet ihmiseksi, ei paremmaksi eikä huonommaksi. Eri yhteiskuntain keskinäisen kosketuksen lisääntyessä on muukalainen kadottanut mystillisen hohteen, joka ympäröi kaukaisten, eroitettujen maankulmain yksinäistä vaeltajaa; mutta samalla on hän päässyt nauttimaan pysyväisiä oikeuksia, niitä, jotka lähimäinen toiselle tunnustaa. Kuitenkin olemme vielä kaukana tämän kehitysprosessin päästä. Tapa, jolla europalaiset siirtolaiset kohtelevat värillisiä rotuja, muistuttaa usein liiankin paljon raakalaisen käyttäytymistä vierasta heimoa kohtaan. Lumholtz kertoo, että Australian nuoret uudisasukkaat viettävät joskus sunnuntainsa metsästelemällä huvikseen alkuasukkaita. "Alkuasukkaan henki", lisää hän, "on siellä halpa, varsinkin Australian pohjoisosissa, ja pari kertaa tarjoutuivat uudisasukkaat ampumaan minulle mustaihoisia, jotta saisin niiden kallot. Sivistyksen syrjämailla eivät ihmiset haikaile mustan miehen ampumisia enempää kuin koiran tappamista. Laki tosin säätää alkuasukkaan murhaamisesta kuolemanrangaistuksen, hirttotuomion, mutta ei ole toivomistakaan, että valamiehistö julistaisi syylliseksi valkean miehen mustan murhasta. Mutta toisaalta: jos mustat sattuvat tappamaan valkean miehen, niin kyllä silloin siitä koko siirtokunta huutaa." Eikä kansalaisten ja muukalaisten eroitus ole suinkaan hävinnyt vielä sivistyneidenkään kansojen keskinäisistä suhteista. Vallalla olevat käsitykset sodan oikeutuksesta ja valtioiden valmius ja halukkuus sotaan toista valtiota vastaan ilmaisevat, että nykyaikaisessa kultuurielämässä elää yhä sen vanhan tunteen rahtunen, ettei muukalaisen henki eikä omaisuus ole yhtä pyhä kuin oman kansalaisen. Mutta vieläpä kansakuntain sisälläkin liikkuu valtavia virtauksia, joiden pohjana ovat ikivanhat rotuvaistot. Kaikkien arjalaisten kansojen valtiollinen organisatsiooni perustui alunpitäen sukulaisuuteen. Poliittisen yhteiskunnan muodostivat ne ihmiset, jotka olivat toisilleen sukua, olivat samaa kansallisuutta, — tai joiden ainakin oletettiin sitä olevan. Lisään tämän viime lauseen siksi, että myöskin vierailta mailta tulleita siirtolaisia, jopa kokonaisia kansojakin otettiin joskus poliittisen yhteiskunnan jäseniksi jonkinlaisella adoptioonilla. Vaikkeivät he synnyltään kuuluneet vallitsevaan kansakuntaan, voi pelkkä olettamus aiheuttaa, että heidän katsottiin siihen kuuluvan. He omistivat vallitsevan kansallisuuden tavat ja kielen ja sulivat siihen, joten tuo poliittinen yhteiskunta pysyi periaatteessa yhä edelleen sukuvaltiona. Tämä periaate elää yhäkin n.s. kansallisuusteoriassa. Kansallisuusteorian mukaan ei valtion vallitseva rotu tai kansallisuus voi sallia, että toiset, lukumäärältään vähäisemmät kansallisuudet, jotka mahdollisesti tahtovat elää ja asua valtion rajojen sisäpuolella, saavat nauttia samoja oikeuksia kuin oma kansallisuus itse. Heikommat kansallisuudet joutuvat siten sorron uhreiksi, ja sortoa puolustetaan sillä, etteivät ne kansallisuudet oikeastaan ole valtion elimellisiä osia, vaan ne saavat ainoastaan erikoisesta armosta asua sen alueilla. Tai täytyy niiden sitten taipua toiseen alternatiiviin: jos ne haluavat nauttia samoja oikeuksia kuin vallitseva kansallisuus, joka edustaa valtiota, on niiden luovuttava omasta kansallisuudestaan ja sulauduttava vallitsevaan kansallisuuteen. Johtuu kysymään, miten se olisi mahdollista? Eihän ihminen kykene muuttamaan polveutumistaan, hänen kansallisuutensahan sanan täydessä merkityksessä määrää kerta kaikkiaan hänen syntymänsä, ja siksi ei ihminen voi muuttaa sitä toiseksi halunsa mukaan. Mutta juuri olettamus tekee kansallisuusteorian mukaan kuitenkin mahdolliseksi siirtymisen kansallisuudesta toiseen, — sama olettamus kuin oli muinaisessa valtiossa, nimittäin kielen vaihtaminen toiseen kieleen. Oikeastaan ei yksilön äidinkieli ole luonnollisestikaan mikään hänen polveutumisensa todistus, mutta kuitenkin vallitsee yleisesti se käsitys, että hänen kielensä määrää hänen kansallisuutensa, ainakin Silloin, kun hänen rotu-ominaisuutensa eivät kovin jyrkästi väitä päinvastaista, niinkuin esim. neekerien musta ihonväri. Vaikka kansallisuus ja kieli ovat ilmeisesti eri asioita, pitää yleinen tietoisuus niitä kumminkin yhteenkuuluvina, ja tämä käsitys on kansallisessa valtioteoriassakin. Heikommalle kansallisuudelle, joka asuu valtion rajamerkkien piirissä, voidaan myöntää samat oikeudet kuin ne, joita vallitseva kansallisuus nauttii, jos heikompi kansallisuus vain sulautuu vallitsevaan ottamalla omakseen sen kielen. Kieli on kansallisuuden vertauskuva, symbooli. Tapaamme siis vielä meidänkin päivinämme sekä kansallisuusteoriassa että kansainvälisissä suhteissa sellaisten tunteiden ja mielikuvien jäännöksiä, jotka olivat vallalla silloin, kun kultuuri oli vielä kapaloissaan. Ilokseen ajattelee, että ne ovat menneiden aikain omaisuutta, eivätkä tulevaisuuden. Niissä ei ole ikuisuuden leimaa. Yksin järki ja ajatuskin vaimentavat varmaan ennemmin tai myöhemmin rotuvaistoja. Ne näyttävät kerran, että heikompien kansakuntain sortaminen on ristiriidassa niiden ominaisuuksien kanssa, joita voi vaatia paitsi jo hyvältä ihmiseltä, myöskin hyvältä isänmaanystävältä. Kansallisuusteoriaan sisältyy tietystikin sorto. Se ominaisuus, että ihminen rakastaa äidinkieltään on luontainen, ja ihmisen tunteet nousevat vastarintaan, kun vaaditaan, että hänen on vaihdettava se toiseen kieleen, jos tahtoo saada kotipaikka-oikeudet siinä maassa, jota hän ja hänen esi-isänsä sanoivat aikoinaan omakseen. Sitävastoin on se valtion omaksi hyväksi, että kansalaiset, olivatpa ne mitä kansallisuutta hyvänsä ja puhuivat mitä kieltä tahansa, ovat tyytyväisiä oloonsa, viihtyvät maassaan, tahtovat siellä elää ja vaikuttaa; ja sellainen ei saata olla se ihminen, jota omat maamiehet kohtelevat tylysti. Mutta nekään suhteet, jotka nykyään vallitsevat valtioiden ja kansain välillä, eivät voi ajan pitkään säilyä. Ne ovat syntyneet omissa olosuhteissaan ja niidenkin on muuttuminen mikäli olosuhteet tulevat toisellaisiksi. Tätä totuutta eivät useimmat meistä kuitenkaan oivalla. Ihmisillä on yleensä pinttynyt taipumus kuvitella, että seikka, joka nykyhetkellä on vallalla, tulee olemaan vallalla aina vastakin. Keskiajan ihmiset eivät luulta vastikään voineet aavistaa aikaa, jolloin joku saman valtakunnan osa tai kaupunki lakkaisi käymästä sotaa toista valtakunnan osaa tai kaupunkia vastaan; yksityis-sota tunnustettiin oikeudeksi tuona aikana, jolloin saman valtakunnan eri osat liittyivät ainoastaan löyhästi toisiinsa eivätkä juuri olleet kosketuksissa keskenään. Samaten on nykyajan ihmisillä yleensä se käsitys, että eri kansat käyvät tulevinakin aikoina keskenään aina sotaa niinkuin nykyään. Mutta kun silmäämme menneihin, niin saatamme jossakin määrin nähdä myöskin tulevaa. Lausuin viime esitelmässäni, ettei sovi luulla, että moraalin kehityshistoria on ollut ainaista edistystä niitä ihanteita kohti, jotka me tunnustamme korkeimmiksi, ja että monilla luonnonkansoilla ovat ankarammatkin käsitykset muutamista velvollisuuksista kuin meillä. Mutta eräässä sangen tärkeässä asiassa osoittaa moraalin historia, kuten olemme nähneet, kuitenkin alinomaista ja tasaista edistystä samaan suuntaan; sen käskyt ovat laajentuneet koskemaan yhä suurempia ihmis-piirejä. Ja tämä kehitys on suureksi osaksi johtunut sympatian tunteen eli altruistisen vaiston kehittymisestä sikäli, mikäli kansain keskinäinen kosketus on lisääntynyt. Altruistinen vaisto ei välttämättä ole ainoastaan samaan yhteiskuntaan kuuluvien yksilöiden ominaisuus. Yhteiskunnalliset eläimet ovat yleensä ystävällisiä jokaiselle oman rotunsa jäsenelle, se ei herätä heidän vihaansa eikä pelkoaan. Ihmissuvun altruistista vaistoa ovat rajoittaneet yhteiskunnallinen eristäytyminen, rodun, kielen, tapain ja menojen erilaisuus, vihollisuus ja epäluulo. Mutta lisääntynyt yhdysliikenne on johtanut yhä enemmän oloihin, jotka ovat tuon vaiston laajenemiselle suotuisat. Niinkuin jo Buckle huomautti, on tietämättömyys kansallisuusvihan suurin syy; "kun yhteys eri kansallisuuksien välillä lisääntyy, vähenee tietämättömyys, ja niin vähenee myöskin kansain keskinäinen viha". Eri kansallisuuksia olevat kansat tuntevat, että vaikka niillä onkin monet omat erilaisuutensa, niin on niillä kuitenkin paljon yhteistä, ja enenevä yhdysliikenne vähentää erilaisuuksia tai hävittää ne. Ei sovi epäillä rahtuakaan, ettei tällaista kehitystä jatkuisi tulevaisuudessa niinkuin tähänkin asti. Kun ajattelemme, etteivät rautatiet ole vielä sataakaan vuotta vanhat, kun ajattelemme, miten liikennelaitokset päivä päivältä kehittyvät ja yhteys siten eri kansojen välillä kasvaa, niin onhan järjetöntä uskoa, että ne kansainväliset olosuhteet, jotka ovat johtuneet suureksi osaksi kansojen eristäytymisestä, voisivat jäädä aina tällaisiksi. Eihän toki voi epäillä, että samat syyt saavat aikaan tulevinakin aikoina samallaiset seuraukset, — että altruismi yhä edelleen alaltaan laajenee, ja että ihmisten tunne-elämä on antava inhimillisen veljeyden aatteelle suurempaa tukea kuin mitä se nykyhetkellä nauttii. VIIDES ESITELMÄ. Elävien ja kuolleiden suhde. Paitsi elävien keskinäiset välit järjestää tapa myöskin elävien ja kuolleiden suhteet toisiinsa. Usko tämän olemassa-olomme jälkeiseen elämään on yleinen ihmissuvussa. Väitetään tosin eräistä luonnonkansoista, että ne uskovat sielun katoavan kuolon hetkellä tai ettei heillä ole kerrassa mitään käsitystä elämästä kuoleman jälkeen. Mutta näiden tietojen totuutta sopii epäillä. Luemme joskus samaisesta kansasta, että se kieltää kaiken olemassaolon kuoleman jälkeen ja pelkää kuitenkin kummituksia. Onhan luonnollista, että mielipiteet ovat tällaisesta kysymyksestä epäselvät. Mutta siltä näyttää kuitenkin, että kaikkein useimmat, ehkä kaikki luonnonkansat kuvittelevat jonkinlaista elämää nykyisen jälkeen, ainakin sellaista, jota kestää lyhyt aika ihmisen kuolemasta. Tämä onkin helposti selitettävää, lhmis-ymmärryksellä on taipumus olettaa, että se, mikä oli olemassa, säilyy vastakin, jollei kokemus aivan selvästi todista päinvastaista. Kun ihminen kuolee, on hänen ympäristönsä vaikeaa uskoa, että hän on todellakin kuollut, ja kun kylmä ja jäykistynyt ruumis todistaa, että muutos on tapahtunut, niin on ihmisellä luontainen taipumus käsitykseen että sielu on ainoastaan muuttanut asuinpaikkaa. Eloonjääneiden unet ja näyt, joissa vainaja näyttää ilmestyvän entisille ystävilleen, tukevat raakalaisissa tätä oletusta, että sielu jatkaa olemassa-oloaan kuoleman jälkeen. Mitäpä muuta nuo unet ja näyt merkitsisivät kuin sitä, että vainaja on hetkeksi palannut elävien ilmoille? Vainaja ei ole siis lakannut olemasta, hänen sielunsa elää vielä, vaikka hän onkin kuollut. Sielua ajatellaan tavallisesti ihmis-hahmoiseksi, mutta kooltaan vähäpätöiseksi, laadultaan varjon tai kalvon taikka udun kaltaiseksi. Ajatellaan, että sillä on enemmän tai vähemmän samallaiset ominaisuudet kuin ne, joita sielun omistajalla oli eläessään. Sielu tuntee iloa ja tuskaa. Sen voi haavoittaa ja surmata. Sillä on nälkä ja jano, kuuma tai vilu. Se näkee, kuulee ja ajattelee. Sillä on inhimilliset intohimot ja inhimillinen tahto. Ja sillä on voima vaikuttaa eläviin ja tehdä heille sekä hyvää että pahaa. Nämä käsitykset sielun ominaisuuksista kuoleman jälkeen määräävät elävien ja kuolleiden keskinäiset suhteet. Elävien on varottava tekemästä pahaa vainajille. Muutamat Australian heimot pitävät suuressa arvossa eräitä puita, jotka heidän mielestään ovat heidän kuolleita omaisiaan, hyvin muuttuneessa muodossa; jos kaataisi sellaisen puun, niin surmaisi sielun, joka piilee siinä. Litussa, Melanesiassa on perheenisän tapana ollut ilmoittaa kuolinvuoteellaan vaimolleen ja lapsilleen, minkälaiseen eläimeen hänen sielunsa kuoleman jälkeen asettuu asumaan, esim. perhoseen tai johonkin lintuun, eikä kukaan hänen sukulaisistaan sittemmin surmannut tai ahdistanut mainitunlaista eläintä. Monet kansat pitävät tiikereitä, apinoita, krokodiilejä ja varsinkin käärmeitä kuolleina ihmisinä, joten näille eläimille ei saa tehdä mitään pahaa. Eräät Kongon neekerit jättävät kuoleman jälkeen kokonaiseksi vuodeksi lakaisematta asumuksen, jossa ihminen kuoli, koska he uskovat, että tomu voi vahingoittaa vainajan sielua, joka oleksii yhä vielä, ainakin silloin tällöin, entisessä asuinpaikassaan. Kiinassa täytyy kuolleen perheenpään lesken ja lasten olla seitsemän päivää hänen kuolemansa jälkeen käyttämättä veitsiä ja haarukoita, jopa ruokapuikkojakin, ja syödä pelkästään sormillaan, sillä muuten voisi käydä niin, että he aterioidessaan pistäisivät tai leikkaisivat vainajaa, joka istuu kenties lautasen reunalla. Ja saksalaiset talonpojat eivät vielä tänäkään päivänä pidä oikeana lyödä kulkiessaan ovea kiivaasti kiinni, koska joku sielu parka voi juuri tulla oven rakoon ja likistyä hengiltä, kun ovea paiskataan. Mutta elävien ei ole ainoastaan kartettava kaikkea sellaista, josta voi koitua sielulle pahaa, vaan heidän velvollisuutensa on myöskin hankkia sielulle positiivisesti viihtymystä ja ravintoa. He hommaavat monesti sielulle asunnon, joko haudaten vainajan hänen omaan taloonsa tai rakentamalla hänen haudalleen pienen majan. Eräät Australian neekerit sytyttävät tulen jonkin metrin päähän haudasta ja pitävät tulta vireillä, kunnes he voivat olettaa, että sielu on mennyt paikalta tiehensä; tai sitten he kietovat vainajan ruumiin paksuun kankaasen, jotta sielulla olisi lämmin. Saksenin talonpojista tiedetään, että vainajan ystävät panevat ruumisarkkuun usein sateensuojan ja kalossit, sillä ilmasto on kostea, ja vainaja on arka kosteudelle. Sangen yleinen tapa on, että hautaan tai haudalle pannaan ruokia, niin ettei vainajan tarvitse nähdä nälkää; ja hyvin usein pidetään vainajille juhlia. Aseita, työkaluja ja muita tavaroita haudataan maan helmaan, ja kotieläimiä teurastetaan hautajaisissa sitä varten, että niiden sieluista olisi seuraa vainajalle, ja usein toimitetaan ihmisiäkin samaan tuonenmatkaan sentähden, ettei sielun tarvitsisi olla vaimojen tai palkollisten puutteessa tahi siksi, että veri, joka haudalle vuodatetaan, virkistäisi ja elähyttäisi vainajaa. Uhrit, jotka vainajalle viedään, ovat enimmäkseen kapineita, joita hän käytti eläessään. Alkeellisen käsityksen mukaan jatkuu omistusoikeus kuolemankin jälkeen, jonka vuoksi henkilön kuoltua osa hänen omaisuuttaan tai joskus kaikkikin pannaan hautaan hänen mukaansa. Tällöin voi käydä niin, että hänen perheensä tulee aivan köyhäksi; mutta sille ei mitään voida, sillä vainajalta ei uskalleta anastaa hänen omaisuuttaan. Vainajalle täytyy olla myöskin hienotunteinen ja kunnioittaa häntä, ettei hänen itsetuntonsa loukkautuisi. Entiset roomalaiset sanoivat: _De mortuis nihil nisi bene_, "kuolleista ei saa sanoa muuta kuin hyvää". Kreikassa oli tapana luetella ja ylistellä vainajan hyveitä hautajais-aterialla oltaessa, ja sama tapa on monilla luonnonkansoillakin, sillä vainaja pitää kiitoksesta ja imarteluista. Vainajat vaativat kuuliaisuutta ja tahtovat, että niitä käskyjä ja säädöksiä, joita he itse eläessään antoivat tai seurasivat, heidän eloon-jääneidensäkin on noudatettava. Tästä johtuu myöskin testamentin loukkaamattomuus; ja jokaista rikosta isiltä perittyä tapaa vastaan pidetään vainajien solvaamisena, mikä seikka säilyttää luonnollisesti osaltaan tapoja vanhoillisina. Roomalaisilla oli "esi-isäin tapa", _mos majorum_, voimasana, jota käytettiin aina, kun tahdottiin estää muuttamasta vallalla olevaa tapaa tai lakia. Vainajain sielujen ei ajatella viettävän ainoastaan passiivista elämää, vaan ne saattavat myöskin vaikuttaa eläviin tekemällä heille palveluksia tai pahaa. Kuolema on eräissä suhteissa enentänyt heidän sielunkykyjään: he tietävät, mitä maan päällä tapahtuu, he näkevät, mitä heidän jälkeenjääneensä askaroivat. Heidän toimintavoimansakin on lisääntynyt. He voivat tehdä monenlaista, jota elävät eivät voi, he ovat yliluonnollisia olentoja tai ainakin sellaisiksi tulemaisillaan, ja maagillisia voimia ajatellaan olevan jopa heidän jäykenneillä tai maatuneilla ruumiillaankin. Heistä tulee monesti eloonjääneiden ystävien suojelushenkiä, jotka heitä suojelevat ja auttavat heitä, kun he apua tarvitsevat. Arjalaiset kansat rukoilivat sukulaisten sieluja monissa eri tilaisuuksissa. Roomalaisten _lar familiaris_, perheen suojelushenki, oli luultavasti jonkun kuolleen esi-isän sielu. Ja Böhmin talonpojat uskovat vielä nykyään, että vainajat hoitavat sukulaistensa peltoja ja karjaa sekä auttavat heitä metsästyksessä ja kalastuksessa. Mutta kuolleet eivät palvele ilmaiseksi. Jälkeläisten on puolestaan täytettävä heitä kohtaan velvollisuutensa, muuten he saavat laiminlyönnistään rangaistuksen. Niin, silloinkaan, kun kuolleilta esi-isiltä anotaan apua, ei oleteta, että he ovat eläville pelkästään suopeita. Kreikkalaiset ja roomalaiset pelkäsivät yleensä vainajiaan suuresti. Ovidius kertoo runoissaan, mitenkä vainajain henget vaeltelevat maan päällä yönaikaan, tuottaen eläville tauteja ja kuolemaa. Kiinassakin, jossa uskonto on olennaisesti esi-isien palvelusta, on kansanluulossa vainajilla kaikkea muuta kuin hyväntahtoisia taipumuksia, mikä seikka ilmenee m.m. siitä, että samaa sanaa käytetään merkitsemään vainajan henkeä, paholaista ja muukalaista. Japanin aino-kansasta kerrotaan, että jos sen keskuudessa mies joutuu johonkin onnettomuuteen, niin hän on tavallisesti taipuisa uskomaan, että siihen on syynä hänen vaimo- tahi äitivainajansa tai kaikkein uskottavimmin hänen kuollut anoppinsa. Saattaa sanoa, että vainajia ajatellaan paljon useammin vihollisiksi kuin ystäviksi. Sellaiset kirjailijat kuin Jevons ja Grant Allen, jotka väittävät, että vainajien vihamielisyys kohdistuu enimmäkseen muukalaisiin, jotavastoin he ovat suopeita omille sukulaisilleen, ovat lausuneet olettamuksen, joka ei sovellu siihen käsitykseen, minkä minä olen saanut kansojen vainajakäsityksistä, käyttäessäni apuna huomattavassa määrin runsaampia tieto-aineksia kuin he. Eikä ole vaikeaakaan selittää, miten käsitys kuolleiden ärtyisyydestä ja melkoisen epäystävällisestä mielenlaadusta on syntynyt. Kuolemaa pidetään kaikkialla onnettomuuksista ankarimpana, ja siksi on luonnollista, että kuolleet ovat kohtaloonsa tyytymättömiä. Alkeellisten käsitysten mukaan kuolee ihminen ainoastaan surman, joko väkivallan tai noituuden, uhrina, eikä siis sovi olettaa, että henkilö, jolta siten riistetään elämä, voi kuoltuaan muuta kuin olla pahoillaan ja hautoa kostoa. Vainaja kadehtii myöskin elävien osaa ja kaipaa entisten ystäviensä seuraa; ei ole siis ihme, että hän tuottaa eläville tauteja saadakseen heidätkin kuolemaan. Mutta käsitys, että vainaja on yleensä häijy olento ja käyttää jokaista tilaisuutta hyväkseen vahingoittaakseen eläviä, liittyy sangen läheisesti ihmisen vaistomaiseen kuolemanpelkoon. Kuulee tosin väitettävän, että eräät kansat eivät pelkää kuolemaa, vaan näyttävät monesti, että ovat täydellisiä kuolemanhalveksijoita. Mutta omassa ympäristössämme olemme kokeneet, että henkilö saattaa kyllä kuolinhetkellään alistua levollisesti kohtaloonsa, vaikka hän on koko ikänsä peljännyt kuolemaa. Kuoleman pelon saattaa näet vaimentaa ajattelemattomuus, tukehduttaa tilapäinen kiihtymys, kuten viha tai suuri innostus, taikka sitten lieventää sellainen seikka, että kuolee seurassa. Löytyy henkilöitä, jotka ovat tulleet tunnetuiksi urhoollisina ihmisinä, vaan kuitenkin kammoavat rajattomasti kuolemaa. On näet ero sillä, onko joku todella kuolemaisillaan, vai kuvitteleeko hän sitä vaan mielessään; ja n.k. kuoleman-halveksuminen johtuu useinkin siitä, että käsitys kuolemasta jostakin syystä siirtyy taustalle. Ainoakaan ihminen ei liene aivan tätä kuoleman-pelkoa vailla, vaikka se onkin eri vahvuinen eri yksilöillä ja roduilla. Eräillä raakalaisheimoilla on se kehittynyt niin voimakkaaksi, etteivät ne voi sietää kuolemaa mainittavankaan. Ja tämä kuoleman-pelko on eroittamattomasti yhtynyt pelkoon kuollutta kohtaan, jota pidetään kalmantartunnan levittäjänä. Tämä seikka selviää monista tavoista, jotka liittyvät kuolemantapaukseen. Jälkeenjääneet jättävät paikan, jossa ihminen kuoli, tai hävittävät kuolleen asunnon taikka kantavat ruumiin pois siitä niin kiireesti kuin saattavat. Elävät koettavat peloitella vainajan sielua seurastaan pyssynlaukauksilla tai nakkelemalla kiviä taakseen, kun palaavat hautaustoimituksesta, niinkuin eräillä lndian heimoilla on tapana. Itse hautaaminenkin perustuu ainakin monissa tapauksissa vainajanpelkoon. Tanskalainen retkeilijä Monrad, joka oleksi noin sata vuotta sitten neekerien parissa Ackrassa, Afrikan länsirannikolla, kertoo, että noiden alkuasukkaiden tapana oli peittää ruumis mullalla estääkseen siten vainajaa pääsemästä liikkeelle kummittelemaan; kertojamme lisää, että sama taikausko vallitsi talonpoikaisväestön keskuudessa Tanskassa. Meillä itsellämme on saman käsityksen jäännös sanassa "maahanpaniaiset". Gotlannissa kerrotaan tarua eräästä herrasta nimeltä Takstein. Hän oli julma ja korskea eläessään ja myöskin kuoltuaan kiusasi hän alustalaisiaan kummittelemalla; mutta siihen keksittiin lopulta se neuvo, että eräs noita "pani maahan" hänet, joten hän pysyi sen jälkeen alallaan. Mutta maahanpanoon yhtyy muitakin varokeinoja. Milloin puhutellaan vainajaa kauniisti ja pyydetään häntä pysymään ystävällisesti haudassaan, milloin taas samasta syystä turvaudutaan pakkoon. Ruumis naulataan kiinni arkkuun tai sidotaan sen jalat yhteen, jottei kuollut pääsisi kävelemään, tai kädet, että hän ainakin tulee vaarattomaksi. Australian alkuasukkaat leikkaavat surmatulta viholliseltaan poikki peukalon oikeasta kädestä, ettei hän voisi enää jännittää jousta, ja muinaisessa Kreikassa oli tapana hakata itsemurhaajalta pois oikea käsi ja haudata se eri paikkaan. Itsemurhaajia on yleisesti pidetty vainajista kaikkein vaarallisimpina. Englannissa ne haudattiin tienristeyksiin ja läpi ruumiin iskettiin paalu; paalun tarkoitus oli kytkeä kuollut hautaan, kun taas tienristeykseen hautaamisella lienee tahdottu hajoittaa kaikkiin ilmansuuntiin maagilliset voimat, joita ruumiilla arveltiin olevan. Melkoisen tavallinen tapa, jolla estetään haudatut kuolleet kummittelemasta, on se, että hauta ympäröidään aitauksella, kyllin korkealla, jottei vainaja voi hypätä sen ylitse; tämä tapa on huomattu esim. eräillä Siperian heimoilla, jotka eivät salaakaan, mikä sen tarkoitus on. Vielä tavallisempaa on panna haudalle raskaita kiviä, joten kuolleen nousu maan päälle tehdään mahdottomaksi. Siinä selitys, miksi kivinen hautakumpu ja hautakivet ovat tulleet käytäntöön. Pohjois-Amerikan omaha-indiaanit tekivät tavallisesti kummun vainajiensa haudoille, mutta ei sellaisten, jotka salama oli tappanut, sillä niiden ajateltiin menevän suoraa tietä kuolonvaltakuntaan häiritsemättä sitä ennen eläviä. Eräät kansat vievät vainajansa kedolle petojen syötäväksi. Afrikan-retkeilijä Chapman kertoo, että hänen seuralaisensa, jotka olivat damara-kansaan kuuluvia alkuasukkaita, neuvoivat häntä kerran jättämään matkan varrelle kaksi sairastunutta toveriaan. "Heitä ne sinne", sanoivat he, "ja anna susien ne syödä, niin eivät sitten tule takaisin meitä hätyyttämään". Toinen keino, jolla torjutaan kuolleen vierailu, on ruumiin polttaminen. Pohjois-Indiassa on usein tapana, että kaikki alimpiin kasteihin kuuluvat henkilöt joko poltetaan tai sitten haudataan kasvoilleen, jolla tavoin heidän sielunsa estetään vaivaamasta eläviä. Muinais-skandinavialaiset kaivoivat haudasta sellaisten henkilöiden ruumiit, joiden väitettiin kummittelevan, ja polttivat ne, lopettaakseen ainaiseksi tuon heidän joutavan pahan tapansa; ja aivan samoin tehdään vielä nykyään paikoittain Albaniassa. Ruumiin polttamista pidetään siis varmempana varokeinona kuin hautaamista. Paitsi väkivallalla suojelevat elävät itseään vainajalta vielä viekkaudellakin. On huomattu, että kummitus osaa takaisin ainoastaan sitä tietä, jota kuollutta ruumista kuljetettiin. Sentähden ei ruumista viedäkään ulos ovesta, vaan avataanpa reikä seinään ja se tukitaan sitten, kun on sitä käytetty tarkoitukseensa; tästä menettelystä on se hyvä, että jos vainajalle sitten tulee halu pistäytyä entisessä kodissaan, niin hän näkeekin kummakseen pääsemättömän seinän siinä, jossa luuli olevan uksen. Tämä tapa on ollut Europassa melkoisen yleinen. Eräillä Saksan seuduilla pidetään hyvin tärkeänä, että ruumis on kannettava ulos jalat edeltä, jottei kuollut osaa tulla takaisin, ja Englannissa koetettiin vainaja-poloista eksyttää sillä tavoin, että hänet kuljetettiin hautaan kiertoteitä. Estämällä vainajaa kummittelemasta estetään häntä myöskin tuomasta eläviin kalmantartuntaa; toisten menojen tarkoituksena jälleen on päästää elävät kalman aineista, joita heihin jo on tarttunut. Kun muinaisroomalaiset palasivat hautajaisista, astuivat he pienen tulirovion ylitse, epäilemättäkin puhdistaakseen itseänsä vaarallisista aineista, joiden luulivat takertuneen itseensä; ja samallainen tapa on eräillä Siperian heimoilla. Vielä yleisempää on, että vieraat puhdisteleivat hautajaisten jälkeen vedellä. Kun juutalainen lähtee kalmistosta, pesee hän kätensä vesivadissa, joka on asetettu portin pieleen, ennen tätä toimenpidettä ei hän saa koskea mihinkään eikä mennä takaisin kotiinsa. Geislitzin vendit kahlaavat tavallisesti hautajaisista palatessaan juoksevassa vedessä, ja jos vesi on jäässä, niin he tekevät avannon. Kuuluisa englantilainen antropoloogi Frazer olettaa, että noilla tulija vesi-menetelmillä, joita hautajaisissa noudatetaan, tarkoitetaan panna vainajan tielle este, jottei hän pääsisi takaisin, sillä vainajan oletetaan pelkäävän tulta ja vettä; mutta puolestani luulen, että mainitut tavat ovat alkuaan puhdistusmenoja, joiden tehtävä oli vapauttaa elävät kalmantartunnasta. Tuli ja vesi ovat tavallisimmat puhdistusaineet kaikkialla maailmassa. Meillä itsellämme on mielestäni maagillisten puhdistustapojen jäte niissä tulissa, joita poltamme juhannusaattona maalla, aivan samoin kuin Marokon berberit hyppivät juhannuspäivänä tulten yli, jotka sytytetään sitä varten, että aiotaan puhdistautua niissä taudeista ja kaikellaisesta muusta pahasta. Ja sekä berberien keskuudessa että eräillä Europan seuduilla huuhdellaan itseään juhannuksena samaten vedellä, ja sen toimituksen tarkoitus on samallainen. Kirkkoisä Augustinus kertoo, että Libyan pakanallisten berberien oli tapana mennä juhannuspäivänä mereen kylpemään, eikä ole suinkaan sattuma, että juhannuspäivä on otettu Johannes Kastajan päiväksi. Mutta palatakseni aineesen, löytyy paljon muitakin maagillisia puhdistusaineita, joita käytetään kuoleman sattuessa, paitsi tuli ja vesi. Hyvin yleistä on, että jälkeenjääneet leikkuuttavat tukkansa estääkseen kalmantartuntaa kiintymästä siihen. Marokon beduiinien tapa vaatii, että vainajan naissukulaisten on lyötävä rintoihinsa ja raavittava kynsillään kasvojansa niin että veri alkaa vuotaa, ja hierottava sitten haavoihin lehmän lantaa; koko tämän toimituksen tarkoituksena, joka suoritetaan monestikin niin rajusti, että posket tulevat aivan veristen lihakimpaleiden näköisiksi, on etupäässä vapauttaa naiset kalmantartunnasta, — lehmänlantaa pidetään näet tehokkaana puhdistusaineena. Toinen tapa, jonka voi mainita tässä, on surupuvun käyttäminen omaisen kuoltua. Tätä yleistä tapaa, joka on tunnettu meilläkin, on selitetty monella eri lailla. Spencerin teoria on se, että vainajan sukulaiset uhrasivat kaikki vaatteensa vainajalle, joten heidän itsensä oli pakko pukeutua rääsyihin; ja De Groot toistaa tämän selityksen suuressa teoksessaan kiinalaisten uskonnosta, jossa hän sanoo Kiinassa olleen Konfutsen aikaan tavallista, että omaiset heittivät vaatteet yltään juuri hetkellä, jolloin ruumis puettiin, vaikkei tosin enää verhottukaan ruumista heidän vaatteihinsa. Toisen hypoteesin mukaan on surupuvun tarkoitus alunpitäen se, että elävät koettivat pukeutua valhepukuun, jottei kuollut heitä tuntisi; ja tätä selitystä tukee ehkä sekin, etteivät jälkeenjääneet useastikaan pukeudu erikoiseen pukuun, vaan maalaavat sensijaan ruumiinsa ja kasvonsa, jolla tavoin he muuttuvat myöskin vaikeasti tunnettaviksi. Mutta joka tapauksessa perustuu surupuvun käyttäminen sitäpaitsi, ja ehkä etupäässä, siihen käsitykseen, että vainajan omaiset ovat jonkin aikaa kuolemantapauksen jälkeen enemmän tai vähemmän epäpuhtaita, heissä on kalmantartunta, ja että ne vaatteetkin, joita he käyttävät tänä aikana, saastuttuvat, joten niitä ei voi enää käyttää. Vanha tanskalainen lähetyssaarnaaja Egede kirjoittaa pakanallisista grönlantilaisista: Jos he sattuivat koskettamaan ruumista, hylkäsivät he heti vaatteet, joita käyttivät, ja tästä syystä ottivat he aina ylleen hautajaisiin mennessään vanhat vaatteensa, aivan kuin muinaiset juutalaiset. Toinen melkoisen yleisesti levinnyt tapa, joka myöskin perustuu suureksi osaksi kalmantartunnan-pelkoon, on se, että vainajan omaiset kieltäytyvät joko kaikesta ruuasta tai ainakin eräistä ravintoaineista lyhyemmäksi tai pitemmäksi aikaa kuolemantapauksen jälkeen, taikka kukaan ei saa vainajan asunnossa syödä ruokaa. Kun oikeauskoinen juutalainen kuolee, kaadetaan pois heti vedet, mitä samassa tai naapuritaloissa on; kukaan ei saa syödä huoneessa, jossa ruumis lepää, paitsi silloin kun huone on talon ainoa, jolloin asukkaiden on aterioitava erikoisen verhon takana niin, etteivät he aterioidessaan näe ruumista; heidän täytyy kokonaan pidattäytyä nauttimasta viiniä ja lihaa niinkauan kuin kuollut on talossa; ja ensimäisenä iltana ei perhe saa syödä edes omaa ruokaansa, vaan ystävät tuovat heille ravintoa. Vanhassa Testamentissa puhutaan paastoista, joita tulee pitää kuoleman jälkeen, ja sellaisia paastoja oli muillakin Välimeren maissa asuvilla kansoilla. Tämä surupaasto on sangen mieltäkiinnittävä siksi, että siitä syntyi sittemmin tapa, joka vielä nykyäänkin on vallalla koko katolilaisessa kristikunnassa, nimittäin neljäkymmentä päivää kestävä paasto ennen pääsiäistä. Se on kehittynyt aikaisemmasta paastosta, jota kesti ainoastaan neljäkymmentä tuntia, s.o. ajan, minkä Kristuksen ajateltiin olleen haudassa. Eräs vanhimmista kirkko-isistä, Irenaeus, puhuu neljänkymmenen tunnin paastosta, jota pidettiin ennen pääsiäistä, ja Tertullianus sanoo eräässä kirjoituksessaan, että ainoa luvallinen paasto on se, jota noudatetaan taivaallisen sulhon kuoleman jälkeen. Mutta hän mainitsee, että jo hänen aikanansa päästettiin kauemminkin kuin nuo neljäkymmentä tuntia, ja myöhempien kirjailijain teoksista näemme, kuinka neljäkymmentä tuntia pitkä paasto muuttui neljänkymmenen päivän paastoksi, Mooseksen, Eliaksen ja Jeesuksen näyttämäin esimerkkien mukaan. En tahdo suinkaan kieltää, ettei surupaastolla saattaisi olla fysiolooginen taustansa. Raakalainenkin suree, kun menettää ystävän tai sukulaisen, ja suru vie ruokahalun. Tästä luonnollisesta ruokahalun puutteesta, joka tulee silloin, kun suru painaa mieltä, ja sen yhteydessä taikauskoisesta pelosta nauttia ruokaa, jota pidetään kalmantartunnan saastuttamana, lienee aiheutunut kielto, ettei sellaisena aikana saa syödä; niin, ehkäpä juuri luonnollinen vastenmielisyys ruokaa kohtaan synnyttikin alunpitäen sen käsityksen, että ruoka on saastutettua. Löytyy muitakin surumenoja, joiden saattaa olettaa perustuvan samantapaisiin kaksinaisiin alkusyihin. Tavallista on, että keskeytetään kaikellainen työ, kun ihminen kuolee; Marokon arabialaisten keskuudessa ei kukaan saa tehdä työtä, kun joku on kuollut, ennenkuin ruumis on haudattu, ja monien luonnonkansain keskuudessa täytyy vainajan sukulaisten pidättäytyä työstä pitemmäksi tai lyhyemmäksi ajaksi. Syynä tähän tapaan voi olla osaksi se, että surua seuraa haluttomuus työhön; mutta pakollinen lepo kuolemantapauksen jälkeen johtuu luultavasti myöskin ja pääasiallisesti pelosta, että kuolema voi saastuttaa työn, jota tehdään kohta kuolemantapauksen jälkeen tai ruumiin ollessa hautaamatta. Tässä yhteydessä kannattaa myöskin mainita se yleinen tapa, ettei vainajan nimeä mielellään lausuta. Syytä tähän on etsitty käsityksestä, että kuollut tulee paikalle, jos kuulee mainittavan nimensä; mutta toisena syynä on epäilemättäkin kalmantartunnan pelko tai ainakin kauhea ja kolkko idea-assosiatsioni, joka meilläkin saa monet haluttomiksi lausumaan kuolleen sukulaisen nimeä. Varsinkin aikaisemmilla kultuuriasteilla pidetään sanaa ja todellisuutta hyvin läheisessä yhteydessä keskenään. Kerran oli minun tavattoman vaikea saada berberinkielen-opettajaani, joka oli kirjanoppinut ja kotoisin Suurilta Atlas-vuorilta, ilmoittamaan itselleni sanan, joka merkitsee tautia, ja kun hän viimein taipui itsepintaisiin pyyntöihini, niin hän sylkäisi hyvin pontevasti, ikäänkuin vapautuakseen vaarallisen sanan vahingoittamis-voimasta. Meidän esi-isämmekin välttivät käyttää sanoja "kuollut" ja "kuolla". Paikoittain puhutaan vielä ihmisen "poismenosta", kun tarkoitetaan, että hän kuoli, tai "poismenneestä" ja "manalle menneestä". Hautajais- ja surumenot saattavat johtua monista erilaisista alkusyistä. Meidän täytyy varoa suoranaisesti olettamasta, että tavoilla, jotka ovat ulkonaisesti toistensa tapaisia, on aina sama psykolooginen perustansa; eikä sovi myöskään luulla, että tavalla saman kansan keskuudessa on aina vain yksi ainoa syynsä. Meidän ei tule koettaa avata monta ovea yhdellä avaimella. Saattaahan hautaamistapa eräissä tapauksissa olla johtunut halusta suojella ruumista pedoilta, linnuilta tai vihollisilta, ja samoin voi olla hautakiven tai hauta-aitauksen laita. Kerrotaan, että eräät raakalaiset polttavat kuolleensa, estääkseen niitä joutumasta vihollisten käsin, mistä saattaisi koitua vahinkoa sekä vainajalle että hänen sukulaisilleen; alkeellisten käsitysten mukaan ovat näet henkilöjä hänen omaisensa läheisessä yhteydessä keskenään, joten viimemainittuja voi vahingoittaa taikatempuilla, jos saa haltuunsa ensinmainitun kuolleen ruumiin. Sitäpaitsi on ruumiinpoltosta se etu, että se poistaa pitkällisen mätänemistilan, johon ruumis luonnonlakien mukaan joutuu; ja sama tarkoitus voidaan toteuttaa myöskin siten, että ruumis viedään petoeläinten saaliiksi. Mätänemistilaa pidetään paitsi eläville vaarallisena myöskin kovin tuskallisena vainajalle; mutta liittyköönpä tähän taikauskoisia käsityksiä tai ei, niin voi se jo yksinäänkin olla riittävä syy siihen, että ruumis toimitetaan jollakin tavoin pois, ja olosuhteet määräävät sitten, mitä tapaa pidetään parhaana, hautaamistako vaiko polttamista tai kedolle jättämistä. Muinais-persialaisista oli suuri synti haudata tai polttaa vainajain ruumiita, ja he asettivat ne sensijaan vuorten huipuille; he nimittäin pitivät maata ja tulta pyhinä eivätkä sentähden sallineet ruumiiden saastuttaa niitä. Mutta surumenoilla voi olla muutkin syynsä kuin pelko. Kun jälkeenjääneet esim. haavoittavat ja repivät itseään valuttaen verta kuolleen ruumiille, niin ehkä koetetaan siten virvoittaa vainajaa elämän lämpöisellä nesteellä, taikka voi itsekidutus kuolemantapauksen jälkeen olla, kuten prof. Hirn on lausunut, sukulaisten vaistomainen yritys, jolla he koettavat hankkia lievennystä suruunsa. Mutta vaikkapa hautaus- ja surumenot ovatkin syntyneet erilaisista vaikuttimista, voidaan tuskin epäillä, että tärkein niistä on ollut elävien vainajain- tai kuolemanpelko. Tätä eivät he itse kuitenkaan tahdo myöntää, vaan he selittävät mainittuja menoja mieluisemmalla tavalla: velvollisuuksina vainajaa kohtaan. Kuolleet eivät näet ole ainoastaan olentoja, joita on vaarallista loukata ja hyödyllistä mielitellä, vaan heitä on myöskin helppo pettää. Kuolleen on parasta levätä haudassaan, sanotaan, paljon parempi kuin harhailla onnettomana ja kodittomana siellä täällä; sillä haudassa — johon hänet pantiin oikeastaan vankeuteen, — haudassa hän löytää rauhan, keveät mullat hänen tomulleen. Klassillisella muinaisajalta ei mikään velvollisuus ollut niin pyhä kuin kuolleiden hautaaminen, ja kiinalaiset väittävät, että henkilö, joka ottaa haudatakseen vainajan, jolla ei ole sukulaisia, tekee yhtä suuren ansiotyön kuin olisi pelastanut ihmishengen. Kansat, joilla on tapa viedä ruumiit kedolle, sanovat, että itsensä vainajien onni on, että pedot syövät heidät. Kamtshadaalit arvelevat, että vainajalle on kaikkein onnellisinta, jos hänet syö kaunis koira, ja itä-Afrikassa asuva masai-kansa sanoo, että jos hyena syö ruumiin heti ensimäisenä yönä, niin se merkitsee, että vainaja on ollut hyvä ihminen, sillä hyena täyttää jumaluuden määräyksiä. Samoin selitetään hyväksi työksi se tapa, että ruumis poltetaan, Parempi on vainajan nauttia liekkien lämmöstä kuin kärsiä vilua. Pohjois-Amerikan luoteis-osassa asuvat tlinkiitit väittävät, että niillä, joiden ruumiit kuoleman jälkeen poltetaan, on lämmin ja hyvä olla. Kuolinvuoteellaan sanoi muuan vanha tlinkiitti ystävilleen: "Polttakaa minut, polttakaa minut, pelkään vilua; miksi pitäisi minun väristä vilussa iankaikkiset ajat?" Eräät Siperian shamaanit ovat keksineet niinkin kauniin selityksen ruumiinpoltolle, kuin että polttaminen estää pahathenget ahdistamasta vainajan sielua. Kristityissä maissa on sielukellojen soitolle annettu samallainen merkitys; Skotlannissa on ollut tapana, että ruumissaatossa kulki ensimäisenä mies, joka soitti kelloa. Käsitys, että vasken tai raudan soinnilla on voima karkoittaa pakosalle pahoja henkiä, vallitsi klassillisena muinaisaikana, ja Frazer olettaa, että keskiaikainen kristinusko peri sitten tämän käsityksen. Mutta mielestäni on meillä syytä luulla, että ne henget, joita koetettiin soittamisella pitää loitolla, olivat alunpitäen juuri vainajain omia sieluja, joita siten estettiin ahdistamasta eläviä. Kerrotaan, että kun Port Moresbyn alkuasukkaat Uudessa-Guineassa ensi kertaa kuulivat kirkonkellojen soittoa, he tulivat kiittämään lähetyssaarnaajia, että nämä olivat muka siten karkoittaneet pois heidän vainajiensa sielut. Myöskin monia surumenoja on jouduttu käsittämään velvollisuuksiksi kuolleita kohtaan, vaikka niiden tarkoitus on ollut alunpitäen suojella eläviä. Nyt selitetään syvän surun merkiksi sitä tapaa, että vainajan sukulaiset hakkaavat kuolemantapauksen jälkeen poikki sormiansa tai runtelevat itseään jollakin muulla tavalla, vaikka sen tarkoituksena lienee aikoinaan ollut poistaa kalmantartuntaa. Erikoisen surupuvun käyttämistä pidetään kunnioituksena vainajaa kohtaan. Ja sanotaan, että hänen nimensä lausumisella häiritään hänen lepoansa. Siten koetetaan puijata vainajaa, ja viimein puijataan itseään, ja ne menot, joiden tarkoituksena on olla elävien suojeleminen, tulkitaan lopulta velvollisuuksiksi sitä kohtaan, jolta on koetettu itseään varjella. Älyllinen kehitys on vaikuttanut ihmisen käsitykseen kuolemasta. Kuoleman tuottamaa muutosta pidetään nyt suurempana. Vaikka nytkin arvellaan sielun elävän vielä sitten kuin ruumis on kuollut, niin raukeaa kuitenkin sen ja ruumiin yhteys jo perinpohjaisemmin kuin alkeellinen käsityskanta uskoi. Sielulla ei enää ajatella olevan minkäänlaisia aistillisia tarpeita eikä harrastuksia maallisissa asioissa. Velvollisuudet kuolleita kohtaan, jotka ovat syntyneet jo kadonneista käsityksistä, saattavat kuitenkin vielä jäädä olemaan, vaikka niiden sisällys on silloin muuttunut. Niinpä näemme, että kansat, jotka nimenomaan väittävät, etteivät kuolleet tarvitse ruokaa eivätkä juomaa, uhraavat sittenkin vielä vainajille. Tai uhrit, jotka annettiin vainajille, muuttuvat almuiksi. Muhamettilaisissa maissa liittyy hautaustoimitukseen almujen antaminen, jonka arvellaan lisäävän vainajan ansioita ja siten myöskin hänen hyvinvointiaan tulevassa elämässä. Että tämä tapa on jäännös entisestä uhrista vainajalle, ilmenee esim. siitä marokkolaisesta käsityksestä, että vainajan suu tulee täyteen multaa, ellei hautajais-ateriaa hommata; jos kuollut sukulainen ilmestyy unessa valittamaan nälkäänsä ja janoaan, täytyy sen, joka unen näki, antaa heti aamulla ruokaa ja juomaa köyhille, — seikka, joka todistaa myöskin, missä yhteydessä uhrit vainajalle ja almut köyhille ovat, köyhille, joista on tullut vainajan perijöitä. Aivan samallaisia tapoja on ollut kristityilläkin. Vielä tänäkin päivänä on eräissä paikoin Venäjällä vallalla luulo, että jos tavanmukaiset almut hautajaisissa jätetään jakamatta, niin ilmestyy vainajan sielu eläville sukulaisille hyttysen hahmossa, joka liehuu kynttilän liekin ympärillä. Monet meidän omista hautajais- ja surumenoistamme ovat syntyneet käsityksistä, jotka tuntuvat nyt meistä kovin vanhentuneilta. Mutta tässä niinkuin lukemattomissa muissakin tapauksissa on vanhoja tapoja tulkittu sittemmin uudella tavalla, uutta viiniä on pantu vanhoihin leileihin. Alkeellisen käsitystavan mukaan jää kuolleen sielu aivan läheisesti ruumiin yhteyteen joksikin aikaa kuoleman jälkeen, mutta vähitellen muuttuu yhteys yhä irtonaisemmaksi. Hauta, joka otti ruumiin vastaan, ei ole sielun ainainen olinpaikka. Sikäli kuin vainajan muisto himmenee ja hän ilmestyy yhä harvemmin unissa ja näyissä, oletetaan hänen sielunsa muuttaneen kaukaisemmille paikoille. Muhamettilaiset väittävät, että sielu pysyy haudassa ainoastaan kolme päivää ja menee sitten kuolonvaltakuntaan, josta se kuitenkin joka torstai-ilta tai perjantaina tulee käymään pikimmältään entisessä maanalaisessa asunnossaan. Useimmat kansat uskovat, että on olemassa erikoinen maa, johon kuolleiden sielut kokoontuvat. Milloin on se maa meidän maamme alla, ja sielut menevät sinne alas suoraan haudoistansa. Milloin on se taas lännessä, noilla salaperäisillä seuduilla, jonne aurinko joka ilta laskee vainajille paistamaan. Joskus sijoitetaan kuolon valtakunta taivaaseen. Kas tuota omituista, kaunista siltaa, joka usein ilmestyy maan ja taivaan välille: sateenkaari! Mikäpä olisi se, ellei tie, jota myöten sielut vaeltavat taivaasen; ja taivaslaen tähdet, eivätkö ne ole kuoileiden asumuksia? Joskus jälleen ajatellaan, että kuolonvaltakunta on esi-isien maa, jonne sielut menevät, kohdaten matkallaan usein monia vaikeuksia. Useiden kansain legendoissa tapaamme käsityksen, että on olemassa joki, jonka yli vainajain täytyy kulkea päästäkseen tuonelaan. Tämän käsityksen pohjana on luultavasti traditsiooni jostakin vaikeasta matkasta virran yli, jonka esi-isät aikaisemmilla vaelluksillaan tekivät; sillä kun sielut tahtovat takaisin esi-isien maahan, on heidän luonnollisestikin kuljettava samaa tietä, jota esi-isät eläessään matkasivat. Käsitys, että tuonela on esi-isien maa, elää vielä nykyään myöskin kristillisessä "paratiisi"-sanan käytössä. Ensiksikin on paratiisi ihmissuvun kehto, mutta toiseksi on se myöskin paikka, jossa pelastetut sielut saavat osakseen iankaikkisen ilon. Enimmät sielut haihtuvat sitten vähitellen elävien ajatuksista. Ne eivät herätä enää pelkoa eivätkä toivoa. Ne menettävät yksilöllisyytensä, eikä niitä muistella enää muuta kuin juhlina, joita silloin tällöin järjestetään kaikille sieluille yhteisesti. Mutta tapahtuu niinkin, että eräät vainajat, jotka kunnostautuivat eläessään jollakin erikoisella tavalla, — mahtava päällikkö, suuri soturi tahi taitava noita, — koroitetaan ylemmäksi sitä luokkaa, johon tavalliset kuolevaiset kuuluvat, ja nämä eivät unohdu, vaan heistä tulee jumalia. Usko sielun elämään kuoleman jälkeen johtaa siis uskontoon. Tällä en suinkaan tahdo väittää, että tämä usko olisi ollut uskonnon ainoana alkulähteenä; en yhdy Spencerin mielipiteesen, että esi-isäin palvelus oli aikaisin uskonnon muoto, josta kaikki muut muodot ovat kehittyneet. Mutta joka tapauksessa on se yksi uskonnon muoto muiden joukossa. KUUDES ESITELMÄ. Uskonto ja magia. Monta eri määritelmää on tehty sanoista uskonto ja magia, melkein yhtä monta kuin niiden kirjailijain luku, jotka ovat käsitelleet näitä kysymyksiä. Omasta puolestani olen sitä mieltä, että kun sosiologi käyttää termiä, joka on saavuttanut kielessä yleisen käytännön, hän menettelee oikeimmin, kun käyttää sitä samassa merkityksessä, joka sillä jo ennestään on. Sanan tavallisessa merkityksessä tarkoittaa uskonto suhdetta johonkin yliluonnolliseen. Ihmiset eroittavat itseasiassa ilmiöt kahteen eri luokkaan, "luonnollisiin" ja "yliluonnollisiin", ilmiöihin, joihin he ovat perehtyneet, jotka he luulevat tuntevansa ja joihin he siksi liittävät luonnolliset syyt, sekä toisiin ilmiöihin, jotka heistä tuntuvat eriskummallisilta, mystillisiltä ja joiden siis ajatellaan johtuvan yliluonnollisista syistä. Tapaamme tämän eroituksen niin hyvin alimmilla kuin ylemmilläkin kultuuriasteilla. Vaikkapa raakalainen usein sekoittaakin luonnollisen ja yliluonnollisen toisiinsa, vaikkapa monissa tapauksissa on mahdotonta näyttää selvää rajaa niiden ilmiöiden välillä, mitkä hän milloinkin lukee toiseen tai toiseen lajiin, — niin kuitenkin eroittaa hän tavallisesti jokapäiväiset tapahtumat tai luonnolliset esineet sellaisista, jotka herättävät hänessä mystillisen kummastelun tai pelon tunteita. Tuon eroituksen alkeita tavataan jo monissa eläimissäkin. Hevonen pelkää ruoskaa, mutta ei pillastu silloin, kun tuntee sen iskun; sitävastoin menettää se kokonaan mielenmalttinsa, kun näkee paperin liikkuvan tiellä tai tuulen kääntävän sateensuojan nurin. Ruoska on hevoselle vanha tuttu, kun taas kulkeva paperi tai nurinkääntynyt sateensuoja ovat jotakin tuntematonta, omituista, mystillistä, yliluonnollista. Romancs, tunnettu eläinpsykoloogi, sitoi hienon rihman luuhun, kutsui koiraansa, ja veti luun liikkumaan juuri kuin koira aikoi iskeä hampaansa siihen; eläin vallan kauhistui, nähdessään, että luu kulkee, ja juoksi pakoon. Sama koira pelkäsi kovasti moisia viattomia vehkeitä kuin esim. saippuakuplat. Yksin leijonakin peljästyy outoa ääntä tai tuntematonta esinettä. Ja kerrotaan juttu tiikeristä, joka vapisi ja kiljui pelosta, kun sen häkkiin pistettiin keppiin sidottu hiiri. Mutta alkeellinen ihminen ei eroita ainoastaan luonnollista ja yliluonnollista toisistaan, vaan laatii vielä toisenkin eroituksen. Yliluonnollinen, kuten luonnollinenkin voidaan käsittää mekaanisesti vaikuttavaksi voimaksi, joka purkautuu kaiken tahdontoiminnan avutta. Niin on esim. niissä esineissä olevan yliluonnollisen voiman laita, joita kutsutaan polyneesiankielellä nimeltä tabu, sellaisen esineen pelkkä koskettaminen tuottaa _tabu_-tartunnan. Samoin käsitetään myöskin se vahingoittamisvoima, jonka arvellaan piilevän kirossa, alunpitäen eräänlaiseksi yliluonnolliseksi tartunta-aineeksi, joka vahingoittaa tai turmelee henkilön tai esineen, jota se tahraa; vaikutus on aivan mekaaninen, sanassa piilevä vahingoittamisvoima ei purkautuakseen vaadi minkäänlaista yliluonnollista tahtoa. Muinaiset arabialaiset heittäytyivät maahan, kun joku kirosi heitä, jotta kirous kulkisi heidän päänsä yli osumatta; ja Marokossa ei yleensä mielellään seista lähellä henkilöä, joka vannoo valaa, s.o. lausuu itseään kohtaavan ehdollisen kirouksen, sillä kartetaan yliluonnollisen vahingoittamisvoiman tartutusta. Samoin pidetään syntiä aikaisemmilla kultuuriasteilla yliluonnollisena voimana, joka saattaa siirtyä yksilöstä toiseen. Israelilaiset sälyttivät joka vuosi syntinsä pukin hartioille ("syntipukki"), joka sitten ajettiin korpeen; ja vielä tänäkin päivänä on Marokon juutalaisilla tapana uudenvuodenpäivänä nakella kiviä veteen, heittääkseen, kuten he sanovat, samalla pois syntinsä. Nämä ovat siis esimerkkejä siitä, että yliluonnollisia voimia käsitetään puhtaasti mekaanisiksi. Mutta toisaalta jälleen voidaan yliluonnollisia ominaisuuksia ajatella myöskin kuuluviksi elävien olentojen henkiseen olemukseen, varsinkin heidän tahtoonsa. Tämä seikka tekee heistä yliluonnollisia olentoja, aivan erilaisia kuin tavalliset yksilöt, jotka voivat tosin käyttää hyväkseen yliluonnollisia mekaanisia voimia, mutta joilla ei kuitenkaan oleteta olevan yliluonnollisia sielunvoimia. Tämä eroavaisuus on monissa tapauksissa kyllä melkoisen häilyvä: milloin pidetään noitaa jumalana, milloin jumalaa noitana. Mutta se on kuitenkin eroavaisuus, joka on tärkeä huomata, sillä se on uskonnon ja magian erilaisuuden perusta. Uskonto on uskoa ja kunnioittavaa suhdetta johonkin yliluonnolliseen olentoon, josta ihminen tuntee olevansa riippuvainen ja jonka tahtoon hän vetoaa uskonnollisissa menoissaan. Magiassa hän käyttää sitävastoin mekaanisesti vaikuttavia yliluonnollisia voimia, maagillisia voimia, kuten voimme kutsua niitä, vetoamatta minkään yliluonnollisen olennon tahtoon. Joskus hän käyttää näitä voimia omaa itseään kohtaan. Ollessaan sairas koettaa hän esim. parantaa itseään juomalla lähteestä, jonka vesi on maagillisesti vaikuttavaa. Joskus käyttää hän hyväkseen yliluonnollisia mekaanisia voimia suhteessaan toisiin olennoihin, sekä ihmisiin että jumaliin. Kun hän ottaa yliluonnolliset olennot maagillisten temppujensa esineiksi, ei hän yritä, kuten uskonnollisissa menoissa, vaikuttaa heidän tahtoonsa, vaan koettaa pakottaa heitä keinoilla, joita he _eivät voi_ vastustaa. Hän koettaa päästä jumalien vallitsijaksi. Uskonnon ja magian välinen eroitus on siis aivan olennainen. Uskonnossa koettaa ihminen vaikuttaa yliluonnollisiin olennoihin luonnollisilla keinoilla — tarjoamalla niille lahjoja, nöyrtymällä niiden edessä, ylistämällä niitä, j.n.e. Magiassa hän sitävastoin koettaa vaikuttaa joko luonnollisiin tai yliluonnollisiin olennoihin yliluonnollisilla keinoilla, — maagillisilla voimilla. Tämän merkityksen annamme ainakin me yleensä sanoille uskonto ja magia. Emme kutsu uskonnoksi sitä, että ihminen manaa jumaliaan, että hän koettaa pakottaa niitä kirouksen maagillisella voimalla. Tällä en kuitenkaan tahdo väittää, että se merkitys, mikä meillä on sanalla "uskonto", on ollut sen alkuperäisenä merkityksenä. Latinan _religio_ on sukua _religare_-verbille, joka merkitsee "sitoa". Yleensä ajatellaan, että religio ja religare ovat yhteydessä keskenään siten, että ihminen tuntee itsensä sidotuksi, jumalistaan riippuvaksi. Mutta olen lausunut olettamuksen, että religio-sana voidaan tulkita toisellakin tavalla. Siihen saattaa sisältyä sekin, että juuri ihminen alkuperäisen roomalaisen käsityksen mukaan sitoi jumalat. Eräästä sangen yleisestä marokkolaisesta tavasta ilmenee, että tämä käsitys ei ole vieras inhimilliselle tietoisuudelle eräillä kultuuriasteilla. Jos esim. etelä-Marokossa asuvaan massa-heimoon kuuluva berberi joutuu johonkin pulaan, menee hän heimon suojeluspyhimyksen, Lalla Rahma Yusfin haudalle, sitoo aivan haudan vieressä kasvavan palmun lehden solmuun ja sanoo: "Nyt minä sidoin sinut, oi Lalla Rahma Yusf, enkä aio sinua päästää, ellet pelasta minua ahdingosta, johon olen joutunut." Toisella seudulla, Atlas-vuoristossa, näin kiviröykkiön, jonka sanottiin olevan paikalla, missä muinoin suuri pyhimys Mulai Abd-el-Kader oli kerran istunut. Keskellä kiviröykkiötä oli pystyssä tanko, ja tankoon oli solmittu sadoittain vaatetilkkuja. Seuralaiseni sanoivat, että jos kuka tahtoo apua pyhimykseltä, niin hän menee röykkiön luo, repäisee kappaleen vaatteistaan ja sitoo sen tankoon. Sitä tehdessään hän mutisee: "Oi pyhimys, olen luvannut sinulle uhrin, jos sinä autat minua, ja minä en päästä sinua siteestä, jonka sidoin, jos sinä et täytä minun toivomustani." Jos rukoilija saa sitten, mitä tahtoo, menee hän uudestaan röykkiön luo, toimittaa lupaamansa uhrin ja avaa solmun, jonka sitoi. Hän päästää tällä tavoin pyhimyksen siteestä, jolla oli hänet kytkenyt. Vielä suoranaisemmin tukee sitä oletustani, että religio-sanaan sisältyi alunpitäen käsitys jumaluudensitomisesta, eräs toinenkin seikka, nimittäin kreikkalainen _katádesmos_-sana, joka ei merkinnyt ainoastaan tavallista solmua, vaan myös maagillista solmua tai sellaisen solmun avulla suoritettua maagillista tekoa. Plato puhuu henkilöistä, jotka sitoivat maagillisilla tempuilla ja manauksilla jumalat täyttämään heidän toiveitansa. On kuitenkin helppo selittää, miten religio-sana, jonka merkitys alunpitäen oli maagillinen, on joutunut käytettäväksi siinä merkityksessä, joka meidän uskontosanallamme on. Ihmiset käyttävät, kuten sanoin, maagillisia keinoja paitsi suhteessaan lähimäisiinsä, myöskin suhteessan jumaliinsa. Maagilliset ja uskonnolliset puolet ovat usein samassa teossa yhtyneet toisiinsa aivan eroittamattomasti. Ja ne maagilliset keinot, joihin turvaudutaan, kun koetetaan pakottaa jumalia noudattamaan ihmisen tahtoa, ovat ulkonaisesti hyvin samallaisia kuin uskonnollisten menojen tärkeimmät muodot, uhrit ja rukous. Koetan seuraavassa esittää yksityiskohdittain, millaisiin yhdyssuhteihin magia ja uskonto joutuvat keskenään, yhdyssuhteihin, joiden vaikutukset eivät ole kokonaan kadonneet vielä meidän omastakaan yhteiskunta-elämästämme. Uhri on alkeellisen jumalanpalveluksen tärkein osa. Sen perustana on käsitys, että jumalilla on inhimilliset puutteensa ja tarpeensa. Indialaiset jumalat, sellaisina kuin heitä Rigvedassa kuvataan, käyttivät vaatteita, kärsivät aina nälkää ja olivat juoppouteen taipuvaisia. Egyptiläisiä jumalia ei voi kuvitella ilman asuntoja, temppeleitä, joissa he oleksivat, ja vailla papillisia palvelijoita, jotka auttoivat heitä pukeutumaan ja pitivät huolta siitä, että he saivat aina uhrilahjoja. Jos uhreja ei tuotu, voivat jumalat joutua puutteesen ja tulla heikoiksi ja voimattomiksi, jopa ehkä kuolla nälkäänkin. Rigvedan hymneissä luetaan, että jos ihmiset lakkaisivat uhraamasta jumalille, niin ne eivät lähettäisi enää sadetta, eivät kävisi noutamassa tavallisella ajallaan aamuruskoa ja auringon kulta-kehrää eivätkä sallisi viljan kasvaa tai sadon kypsyä, ja syynä tähän olisi paitsi niiden hyväntahdon puute myöskin se, ettei heillä olisi enää voimia sitä tehdä, koska he ovat nälän-kuolioita, kun eivät saa mitään syömistä. Seikat, jotka voivat saattaa ihmiset uhraamaan jumalilleen, ovat monet. Alkeellisissa uskonnonmuodoissa on tavallisena syynä epäilemättä ihmisen halu välttää onnettomuuksia. Hyvillä perusteilla voidaan olettaa, että tämä halu oli ensimäinen kiihoitin uskonnollisten menojen harjoittamiseen. Muinais-roomalaiset sanoivat, että uskonnon juuri on jumalien pelkääminen, ja turhaan ovat eräät uudemmat tutkijat koettaneet väittää tätä vastaan. Onnettomuudet ja kärsimykset juuri herättävät luonnon-ihmisessä ajatuksen, että yliluonnolliset olennot sekaantuvat hänen kohtaloihinsa; kun hän menestyy hyvin, niin hän unohtaa jumalansa. Hän jumaloi enimmäkseen olentoja, joiden luulee haluavan ja voivan tuottaa hänelle vahinkoa. Hän kyllä myöntää, että on olemassa sellaisiakin henkiä, jotka ovat aina hyviä, mutta mitä varten pitäisi heitä palvella, kun he ovat kerran kuitenkin aina hyviä? Yksinpä niidenkin kansain keskuudessa, jotka ovat jo kohonneet kultuurin ala-asteilta, on yhä pelko sangen merkittävänä tekijänä uskonnossa. "Herran pelko on viisauden alku", sanotaan eräässä Davidin psalmissa. Kielessä löytyy sana "ihmisrakkaus", vaan ei sellaista sanaa kuin "jumalan-rakkaus", mutta sensijaan on siinä sana "jumalanpelko". Silti ei pelko, jo heti sanoakseni, ole ainoana uskonnollisten menojen vaikuttimena. Pelkoon liittyy toivo. Alhaisimmallakin kehityskannalla olevien kansojen uskonnossa on toivo eräänä jumalanpalvelemisen motiivina. Oletetut onnettomuuden aiheuttajat tulivat palveluksen esineiksi, koska heidät käsitettiin persoonallisiksi olennoiksi, joihin ihminen voi vaikuttaa käytöksellään heitä kohtaan. Ihminen ei ollut niin älytön, että olisi palvellut leppymättömiä olentoja, joilta hän ei odottanutkaan muuta kuin kärsimystä; kun hän kääntyi heidän puoleensa, teki hän sen siksi, että toivoi voivansa kääntää heidän vihansa itsestään. Ja kun hän vähitellen muodosti itselleen yhä edullisemman käsityksen jumalistansa, kun hän ajan kuluessa alkoi ajatella heitä mieleltään suopeammiksi, niin tuli merkittäväksi uskonnollisten menojen motiiviksi, paitsi onnettomuuksien välttämisen toivoa, myöskin kaikellaisten suoranaisten etujen toive. Tiedämme raakalaisiakin, jotka toimittavat jumalilleen kiitos-uhreja, vaikka heidän kiitollisuuttansa voikin pitää sen laatuisena kuin La Rochefoucauld määritteli, nimittäin salaisena haluna saada yhä suurempia etuja vastaisuudessa. Joskus tehdään n k. kiitos-uhrin edellä lupaus, jolloin uhrimeno muuttuu kaupanhieronnaksi jumaluuden kanssa. Tunnettu esimerkki tästä on Vanhan Testamentin kuvaus siitä, miten Jaakob seurusteli Jahven kanssa. Jaakob teki lupauksen ja sanoi: "Jos Jumala on minun kanssani ja varjelee minua tällä tiellä, jota minä vaellan, sekä antaa minulle leipää syödäkseni ja vaatetta verhokseni, ja minä pääsen tulemaan rauhassa isäni tykö, niin on Herra oleva minun Jumalani. Ja tämä kivi, jonka minä panin pystyyn muistopatsaaksi, on tuleva Jumalan huoneeksi; ja kaikista, mitä minulle annat, annan minä totisesti sinulle kymmenykset." Uhri on siis ennen kaikkea lahja. Tällä lahjalla on eräissä tapauksissa sijaisen tehtävä. Niin on olennaisesti ihmis-uhrien laita, joita tavataan yleisesti varsinkin kehittyneempien luonnonkansain keskuudessa ja niillä roduilla, jotka ovat ajanpitkään nousseet kultuurikansoiksi; sitä käyttivät muinoin kaikki arjalaiset kansat ja Kreikassa ja Roomassa se esiintyi vielä historiallisella aikakaudella. Ihmis-uhrin perusajatuksena on, että toivotaan yhden ihmisen uhraamisella voitavan pelastaa muita ihmisiä, joiden henki on vaarassa, esim. sodan tai raivoavan nälänhädän aikana taikka muissa sellaisissa oloissa. Ihmis-uhri on eräänlaista alkeellista henkivakuutusta eikä niinkään barbaarinen tapa kuin luulisi. Jos uskotaan, että jokin yliluonnollinen olento hautoo tuhoisia aikeita yhteiskuntaa vastaan, ja oletetaan samalla, että tuon yliluonnollisen olennon voi lepyttää siten, että uhrataan hänelle yksi tai muutamia ihmisiä, niin eihän sellaisten asianhaarain vallitessa ole julmempaa toimittaa ihmisuhreja kuin lähettää tuhansia miehiä sotatantereelle heittämään henkensä isänmaan puolesta. Uhri ei ole aina kuitenkaan lahja jumalalle. Se saattaa olla myöskin manaus-väline. Kun Marokon arabialainen tai berberi toivoo itselleen poikaa taikka kuuliaista vaimoa tahi muuta hyvää, niin hän menee pyhimyksen haudalle ja lupaa pyhimykselle lampaan tai härän, jos saa, mitä toivoo, mutta samalla hän toimittaa usein jo nyt pyhän haudalla pienehkön uhrin, esim. teurastaen kukon. Tätä uhria ei ole aiottu lahjaksi, vaan se on eräänlainen pakkokeino, jonka avulla mainittu henkilö siirtää manauksen tai ehdollisen kiron pyhimykseen, pakottaakseen tämän täyttämään esitetyn pyynnön. Myöskin Zoroasterin ja veda-uskonto sekä varsinkin brahmanismi pitävät uhria jumalien pakottamisneuvona, maagillisena pakkokeinona, manauksen siirtäjänä. Jos vertaamme nyt toisiinsa uskonnollista lahjauhria ja maagillista manaus-uhria, niin näyttää uskottavalta, että jälkimmäinen on kehittynyt edellisestä. Kun yliluonnolliselle olennolle uhrataan, niin pääsee uhrikin osalliseksi tuon olennon pyhyydestä, joutumalla kosketuksiin sen kanssa, ja pyhyytensä vuoksi tulee uhriverestä sitten sopiva keino, jolla voidaan siirtää manaus yliluonnolliseen olentoon. Että uhri lahjana on vanhempi kuin maagillisena manaus-välineenä näyttää ilmenevän toivottavan selvästi siitä, että ne eläimet, joita uhrataan siksi, että koetetaan siirtää niiden avulla yliluonnollisiin olennoihin manaus, ovat yksinomaan ravintona käytettäviä eläimiä. Uhriin liittyy läheisesti rukous, jossa uhraaja esittää toivomuksensa. Alkeellisilla kehitysasteilla liittyy rukous aina uhriin; pidettiin mahdottomana, että jumalat antaisivat suosiotaan ilmaiseksi. Sanan tavallisessa merkityksessä on rukous uskonnollinen toimitus, vetoomus yliluonnollisen olennon tahtoon. Mutta niinkuin uhri on rukouskin sangen usein saanut maagillisen luonteen, muuttumalla manaukseksi. Tämän näkee asusta, johon monet manaukset puetaan. Muinais-assyrialaiset manasivat usein jumaliaan sanoilla, jotka oikeastaan olivat vetoamista heihin, kuten seuraavat: "Tee siten ja siten, niin minä ilahutan sinun sydäntäsi ja palvelen sinua nöyryydessä". Sellaisia ilmaisuja käytettiin manauksissa, joiden uskottiin vaikuttavan jumaliin pakkona, vaikka niiden muoto olikin nöyrä. Samoin uskoivat muinaiset egyptiläiset, indialaiset, kreikkalaiset ja roomalaiset, että he saavat rukouksillaan jumalat pakolla taipumaan tahtoonsa. He pitivät rukousta maagillisena lukuna, joka teki oikealla tavalla lausuttuna ihmisestä jumalan valtiaan, kun taas yksi ainoakin väärä sana tai virheellinen äänenpaino hävitti heti rukouksen maagillisen voiman. Johdutaan kysymään, miten rukoukset, joiden muodosta selvästi näkee, että niiden tarkoitus oli alunpitäen vedota jumaluuden vapaasen tahtoon, ovat saattaneet muuttua maagillisiksi pakottamiskeinoiksi. Syynä on epäilemättäkin se luulo, että rukous jumalalle, samoin kuin uhrikin, tulee enemmän tai vähemmän osalliseksi hänen pyhyydestään, ja tuo rukouksessa piilevä pyhyys tekee sitten sen, niinkuin uhrinkin, maagilliseksi pakottamiskeinoksi myöskin rukoilijan suhteissa itseensä jumalaan. Mutta ei sovi myöskään epäillä, että maagillinen aines antiikisissa ja itämaisissa uskonnoissa sai suuren merkityksen juuri sen vuoksi, että siellä oli olemassa mahtava pappisluokka, tai erikoinen luokka henkilöitä, jotka olivat hyvin perehtyneet pyhiin kirjoihin. Heidän etujensa mukaista oli tietysti yllyttää kansan taipumusta taikauskoon, sillä jumalien pakottamistaitohan vaati kykyjä, joita ei ollut muilla kuin yksinomaan näillä henkilöillä, seikka, joka lisäsi heidän valtaansa ja arvoaan. Jokainenhan osaa rukoilla jumaluutta, mutta yhtä helppoa ei ole sen pakottaminen omaan tahtoonsa: siinä tarvitaan tietoja. Papisto ja sen vallan- ja vaikutuksen-tavoittelu ovat suureksi osaksi syynä siihen, että katolilaisesta kirkkokultista on tullut moinen uskonnon ja magian sekoitus kuin se tosiasiassa nykyään on. Mutta jos rukous näin saattoi kehittyä maagilliseksi manaukseksi, niin voi maagillinen manauskin toisaalta jälleen kehittyä rukoukseksi. Olemme aikaisemmin nähneet, että manaukset muuttuvat usein rukouksiksi. Käytetään monenlaisia menetelmiä, jotta lausutut sanat saataisiin ladatuksi sillä voimalla, jota vailla manaus ei voi toteutua. Jälkiä tästä näemme vielä meilläkin eräässä voimassa olevassa oikeus-institutsioonissa, valassa; se on olennaisesti ehdollinen itse-kirous, jolla vannoja manaa jotakin pahaa itselleen, elleivät hänen sanansa ole totta. Valaa tehtäessä asetetaan maassamme kaksi sormea raamatulle. Tämän menetelmän tarkoitus oli aikoinaan se, että saatettiin henkilö, joka lausui valan, aineelliseen kosketukseen pyhän esineen kanssa, joten ehdollinen itse-kirous ladattiin maagillisella voimalla. Hindut pitävät valaa vannoessaan käsissään pyhän Ganges-virran vettä tai koskettavat brahminin jalkaa. Marokossa saa vala maagillisen voiman koskettamalla sellaisiin kuolleihin esineihin, eläimiin ja ihmisiin, joilla ajatellaan olevan _baraka_-ominaisuutta, s.o. pyhyyttä, kuten esim. moskea, hevonen, lammaslauma tai sheriffi. Keskiaikana tehtiin vala pyhäinjäännösten ääressä, ja näihin esineihin koskettamista pidettiin niin tärkeänä, että annettiin sangen vähän arvoa valalle, joka oli ilman tätä kosketusta vannottu, sillä silloin ei itse-kirous toteutunut, jos tehty vala oli väärä. Miten tärkeänä tuota aineellista kosketusta pidetään vielä tänäkin päivänä, ilmenee esim. siitä, että Englannissa, jossa valantekijän täytyy suudella raamattua, valvotaan tarkoin, ettei hän saa pistää salaa sormeansa huultensa ja raamatun väliin, suudellen raamatun asemasta sormeaan. Mutta pyhän esineen koskettaminen ei ole ainoa keino, jonka avulla vala tai ylimalkaan manaus ladataan maagillisella voimalla: toinen neuvo, jolla niihin saadaan sitä voimaa, on se, että sekoitetaan niihin jonkun pyhän olennon, jumalan, nimi. Siten muuttuvat ne muodoltaan rukouksiksi. Mutta niiden luonne saattaa jäädä edelleen pää-asiassa maagilliseksi. Marokossa ovat sellaiset valat, joissa vedotaan jumaluuteen, aivan samallaisia kuin ne, joissa ei mainita Jumalan nimeä. Mutta kuta enemmän riisuttiin puhutulta sanalta sitä mystillistä voimaa, minkä sellaiset ihmiset arvelivat siinä olleen, jotka sekoittivat toisiinsa sanat ja teot, — sekoitus, johon usko kirouksen vaikutukseen perustuukin, — sitä enemmän pääsi uskonnollinen aines vallalle manauksessa ja valassa, joista vihdoin tuli ei ainoastaan muodolta, vaan luonteeltaankin rukouksia, ne muuttuivat maagillisista luvuista uskonnollisiksi teoiksi, siten, että niiden toteutuminen tehtiin riippuvaksi rukoillun jumaluuden vapaasta tahdosta. Sekä Vanhassa Testamentissa että Talmudissa tavataan vielä sen vanhan käsityskannan jätteitä, että Jumalan nimeä sopii hyvin käyttää myöskin sellaisissa kirouksissa, jotka eivät lainkaan ole ansaittuja. Mutta myöhemmin alettiin kirousta pitää rukouksena, joka toteutui ainoastaan siinä tapauksessa, että se oli ansaittu; Salomon sananlaskuissa sanotaan, että "kirous ilman syyttä osuu ohitse niinkuin lintu menee pois ja pääskynen lentää". Teoksessani "The Origin and Development of the Moral Ideas" olen koettanut näyttää, mikä merkittävä tehtävänsä tällä kehityskululla on ollut moraalin ja uskonnon historiassa. Alunpitäen eivät jumalat puutu muihin asioihin kuin niihin, jotka heitä itseään koskevat, he eivät ole moraalisia olentoja eivätkä pidä silmällä sitä, että ihmiset täyttävät velvollisuutensa toisiaan kohtaan. Vasta vähitellen on niistä tullut moraalin vartioita, ja tärkeimpiä syitä tähän jumalissa tapahtuneeseen muutokseen on juuri se, että ihmisillä oli tapana sekoittaa heidän nimensä kirouksiinsa tai valoihinsa ja laatia nämä uskonnollisen anomuksen muotoon. Jumala saa näet kostajan merkityksen tai tulee jonkin erikoisen moraali-alan suojelusherraksi silloin, kun häntä kutsutaan eräiden rikkomusten yhteydessä usein avuksi. Vanhoissa kultuuri-uskonnoissa pidettiin tavallisesti joku jumala, useimmin auringon tai kuun jumala, totuuden vartiana ja herrana siitä syystä, että tätä jumalaa oli alinomaa rukoiltu valoissa, joilla tahdottiin vahvistaa joku tehty väite todeksi. Tämän käsityksen merkitys on ollut sangen laajalle ulottuva erityisesti siksi, että vala oli muinaisten kultuurikansain oikeudenkäynnin tärkein puoli, joten avuksi huudettua jumalaa johduttiin pitämään siten ei ainoastaan totuuden, vaan myöskin oikeuden vartiana. Olemme aikaisemmin nähneet, kuinka lasten kuuliaisuudesta vanhempiaan kohtaan ja vierasvaraisuudesta tuli uskonnollinen velvollisuus, sen merkityksen tähden, jonka uskottiin olevan vanhempien ja vieraiden kiroilla. Maaomaisuuskin suljettiin jumalalliseen suojelukseen siten, että rajamerkkeihin pantiin kirous. Kreikassa tuli Zeus hórios ja Roomassa Jupiter terminalis sillä tavoin rajamerkkien suojelijaksi, ja meillä on täysi syy uskoa, että Vanhan Testamentin jumalan kirot sille, joka muuttaa rajamerkkejä, olivat oikeastaan kiroja, joiden avulla ihmiset itse koettivat suojata maaomaisuuttaan, huutaen niitä lausuessaan avukseen jumaluuden nimeä. Aikaisemmin kuin jumalista tuli koko moraalin vartioita, tuli heistä moraalisia spesialisteja sillä tavoin, että ihmiset kiroissaan turvautuivat aina siihen jumaluuteen, mikä parhaiten soveltui rikkomusten yhteyteen. Uskonto ja magia ovat siis joutuneet keskenään läheiseen yhteyteen ei ainoastaan uskonnollisissa menoissa, vaan myöskin uskonnollisten ja moraalisten säädösten synnyssä. Tätä seikkaa voi valaista vielä pari Mooseksen käskyä. On kirjoitettu: "Elä turhaan lausu Herran sinun Jumalasi nimeä; sillä ei Herra jätä sitä rankaisematta, joka hänen nimensä turhaan lausuu." Miksi Jumala ei sallinut nimeään turhaan lausuttavan? Eihän ihminen pelkää sitä, että mainitaan hänen nimeään, ja ihminen loi jumalansa oman kuvansa jälkeen. Mutta jumalalla on hyvä syynsä toivoa, ettei hänen nimeään käytetä väärin. Alkeellisen käsitystavan mukaan on näet henkilön nimi osa hänen omaa persoonaansa, ja siksi saattoi helposti käydä niin, että jumalan pyhyys tahrautuisi tai heikontuisi, jos hänen nimensä sekoitettaisiin tavalliseen arkipäiväiseen keskusteluun. Mutta tähän kieltoon löytyy vielä ehkä toinenkin syy. Yliluonnollisen olennon nimen mainitsemisessa on jotakin kauheaa ja kolkkoa. Monet raakalaiskansat pelkäävät lausua jumaliensa nimiä. Indialaisilla jumalilla oli pyhät nimensä, joita ei kukaan tohtinut mainita. Herodotos puhuu muinais-egyptiläisten uskonnollisia tapoja kuvaillessaan kahdessa kohdassa jumalasta, jota hän ei tahdo nimeltä mainita, — hän tarkoittaa Osirista. Oikeauskoiset juutalaiset eivät koskaan lausu jahve-sanaa. Ja kristillisetkään kansat eivät juuri halusta käytä sanaa "jumala" tai sen vastinetta arkisessa puheessa. Siten ovat syntyneet sellaiset ilmaisutavat kuin esim. "jukul'auta", jossa "jukuli" vastaa jumala-sanaa, ja "‘sus siunatkoon", jossa "sus" korvaa Jeesusta. Saksalainen sanoo _Potz_, kun pitäisi sanoa Gotts: _Potz Blitz, Potz Wetter, Potz Welt_; englantilainen _good_, eikä _God: good gracious, my goodness, thank goodness_; ranskalainen _bleu_, kun pitäisi käyttää _Dieu_-sanaa: _corbleu, morbleu, sambleu_; espanjalainen _brios_ tai _diez Dio_-sanan paikalla: _voto á brios, juro á brios, par diez._ Mystillinen pelko tai epämieluisa tunne, joka herää jumalan pyhän nimen mainitsijassa, on sittemmin johtanut käsitykseen, että jumala loukkautuu, jos mainitsee hänen nimeään, toisin sanoen: se maagillinen voima, jonka ajatellaan tuolla pyhällä nimellä olevan, on synnyttänyt uskonnollisen säädöksen. Siirrymme sitten seuraavaan käskyyn: "Pidä lepopäivä, ettäs sen pyhittäisit. Kuusi päivää tulee sinun työtä tehdä ja kaikki askareesi toimittaa, mutta seitsemäs päivä on Herran, Sinun Jumalasi lepopäivä; silloin ole työtä tekemättä, sinä ja sinun poikasi", j.n.e. Miksi kielsi Jumala ihmisiä tekemästä työtä seitsemäntenä päivänä? On sanottu usein, että hän teki sen siksi, etteivät ihmiset saisi rasittaa itseään liialla työllä, — ikäänkuin itämaalaiset olisivat niin tavattoman ahkeria, ettei mikään muu kuin jumalallinen kielto ja rangaistuksen uhka saisi heitä pitämään yhtä lepopäivää viikossa. Minusta on aivan ilmeistä, että juutalainen sapatti johtui siitä käsityksestä, että seitsemäntenä päivänä työskenteleminen tuottaa onnettomuutta tai on vaarallista. Eri kansoilla ja mitä erilaisimmilla maapallon seuduilla on tapana jättää kaikki työ tai eräänlaiset askareet tilaisuuksissa tai päivinä, joita pidetään sellaisille askareille onnettomina, ja näissä kansoissa on monta seemiläistäkin. Marokossa väitetään, ettei juhlapäivinä, s.o. pyhinä päivinä, tehty työ luonnistu koskaan, ja keskiviikkona pidetään kaikki parturinliikkeet suljettuina, sillä kukaan marokkolainen ei keskiviikkona ajata partaansa. Erikoisen mielenkiintoista on tarkata, miten vahingollisina kuun-muutoksia pidetään työlle. Etelä-Afrikan betshuaneilla on yleinen tapa, että kaikkien on keskeytettävä työnsä, kun uusikuu nousee. Myytillisen hindulaisen lainsäätäjä Manus'in lait eivät salli brahminin opiskella uudenkuun, täyskuun eikä puolenkuun aikana; se on vaarallista, lausutaan, sillä uusikuu tuhoaa opettajan, neljästoista päivä oppilaan, ja puolikuu vie jo luetun muistista. Buddhalaisilla on neljä kertaa kuukaudessa sapatti: silloin kun kuuta ei näy, kun on puolikuu sekä täysikuu; näissä tiloissa tulee lakata kaikista askareista. Aivan samankaltaiset, kerta viikossa toistuvat sapatinpäivät on länsi-Afrikan neekerikansoilla; aikaisimmatkin retkeilijät puhuvat niistä, eivätkä ne kaikesta päättäen ole lainattuja, vaan kotimaista syntyperää. Ja jos tarkastamme maapallon toista puolta, Etelämeren saaria, niin huomaamme, että sielläkin, Havaijilla, on vanha tabu-päivä, joka toistuu neljä kertaa kuukaudessa ja jolloin kaikista askareista täytyy lakata, muuten voi kansalle käydä pahoin. Tämä on sangen mielenkiintoista tahtoessamme selittää juutalaisen sapatin syntyä, koska tämä sattui juutalaisten aikaisimman kalenterin mukaan kuun neljänneksen aikoihin. Wellhausen ja Jastrow ovat todistaneet pätevästi, että sapatti tosiaan sattui noiksi päiviksi, mutta miksi johtui siitä kielto, ettei seitsemäntenä päivänä saa tehdä työtä, on kysymys, johon he eivät minun mielestäni ole vastanneet tyydyttävästi. Jastrow arvelee, että seitsemättä päivää pidettiin päivänä, jolloin Jahve, Israelin jumala, oli epäsuopea kansalleen, eikä siksi suvainnut ihmisten silloin kartuttaa omaisuuttaan työllä. Wellhausen taas uskoo, että juutalaiset koettivat seitsemäntenä päivänä lepyttää Jahven vihaa uhreilla, ja se vei niin paljon heidän aikaansa, etteivät he ennättäneet silloin tehdä muuta työtä. Siksi lakattiin työstä kokonaan seitsemäntenä päivänä, ja vaikkei sapattilepo alunpitäen ollut tämän päivän olennainen tunnusmerkki, niin tuli se vähitellen pääasiaksi, kun taas uhraaminen siirtyi taustalle. Nämä selitykset tuntuvat kuitenkin teennäisiltä ja epätyydyttäviltä monesta syystä; jotavastoin oikea selitys löytyy mielestäni helposti, kun näkee, että monet muutkin kansat eri paikoilla maan palloa ja varsinkin Aasiassa uskovat, että kuunvaihdokset ja ihmisen askareet ovat keskenään mystillisessä yhteydessä. Vertaileva menetelmä on tämän selvittämisessä avuksi. Se kohdistaa huomiomme siihen melkoisen yleiseen taipumukseen, että kuunvaihteet yhdistetään inhimillisen työn tuloksiin, ja silloin johdumme pian olettamaan, että samoin oli laita muinaisten juutalaistenkin keskuudessa. Mutta tällaista oletusta tukevat eräät varmemmatkin seikat kuin pelkkä samallaisten piirteiden havaitseminen toisten kansain keskuudessa. Vanhassa Testamentissa mainitaan sapatti ja uusikuu aivan rinnakkain, ja kaikesta työstä tai eräistä askareista luovuttiin uudenkuun aikana vielä sittenkin kuin sapatti ei enää sattunut kuun eri neljännesten paikalle. Tätä tapaa noudattavat oikeaoppiset juutalaiset nykyäänkin, he eivät salli naisten tehdä mitään työtä uudenkuun juhlana. Eikä olekaan hämmästyttävää, että seitsemäntenä päivänä työskentelemisen pelko, mikä johtui uskosta, että uusikuu, puolikuu ja täyskuu tuottavat työlle onnettomuutta, kehittyi uskonnolliseksi kielloksi, sillä olemmehan nähneet, että maagillisilla voimilla on taipumus muuttua jumalallisiksi tahdonilmaisuiksi. Kun jokin seikka täyttää ihmisen taikauskoisella pelolla, koska hän luulee, että siinä piilee maagillisia voimia, niin käy usein siten, että hän alkaa vähitellen pitää näitä voimia jonkin jumalan toiminnanilmauksina. Kristillisellä sunnuntailevolla ei ole samaa alkuperää kuin juutalaisella sapatilla, mutta senkin synnyn voi löytää nähtävästi uskosta maagillisiin voimiin, joskaan ei niihin, joita arveltiin olevan kuulla, vaan joita luultiin olevan auringolla. Kristus poisti juutalaisen sapatin. Juutalaiset kristityt keskeyttivät kyllä työnsä sapatinpäiväksi kääntymisensä jälkeenkin, mutta siihen eivät heidän uudet uskonveljensä olleet tyytyväisiä. Neljännellä vuosisadalla kielsi eräs kirkolliskokous nimenomaan kristittyjä laiskottelemasta lauantaisin, kuten juutalaisten oli tapana. Sensijaan oli jälleen tavallista vanhimmista ajoista saakka, että kristityt pitivät pienen jumalanpalveluksen viikon ensimäisenä päivänä, sunnuntaina, sen muistoksi, että Kristus nousi sinä päivänä kuolleista. Mutta kristillisenä lepopäivänä ei sunnuntaita alunpitäen vietetty, ja on sangen epäilyttävää, onko ensimäinen laki, joka kielsi työn tekemisen sunnuntaina, ollenkaan kristillistä alkuperää. V. 321 julisti Konstantinus Suuri ediktin, joka määräsi, että kaikkien tuomareiden, kaupunkilaisten ja kauppamiesten on asetuttava lepoon "auringon kunnianarvoisena päivänä", mutta maamiehen ei tarvinnut puolestaan lakata sinä päivänä työskentelemästä. Ainoakaan sana ei todista, että tämä edikti olisi syntynyt kristillisestä vaikutuksesta. Näyttää siltä kuin olisi Konstantinus Pontifex maximus-virassansa ainoastaan lisännyt vielä yhden uuden päivän, auringon päivän, niihin moniin onnettomuuden päiviin, _religiosi dies_, joita roomalaisilla vanhastaan oli ja joita pidettiin soveltumattomina juuri oikeuskäsittelyihin ja muihin maailmallisiin askareihin. Tämä uusi lepopäivä ei ollut lainkaan yhteydessä juutalaisten sapatin kanssa, mutta vähitellen sekoittuivat ne kuitenkin toisiinsa siksi, että Mooseksen lakia, joka määräsi yhden viikonpäivistä lepopäiväksi, pidettiin yhä edelleen jumalallisena ilmoituksena. Säädetään tosin, sanottiin, että lepopäivä on oleva viikon seitsemäs päivä, kun taas sunnuntai on ensimäinen, mutta tärkeintähän oli, että jokin viikon päivä pidettiin sapattina. Kuudennelta vuosisadalta alkaen ryhtyvät kirkolliskokoukset ja maalliset hallitsijat julkaisemaan kaikellaisia sunnuntailepoa koskevia määräyksiä, ja brittiläinen puritanismi teki viimein kristillisestä sunnuntaista täydellisen farisealaisen sapatin vastineen. Skotlantilaiset papit saarnasivat, että on synti pelastaa sunnuntaina haaksirikkoutunutta laivaa; todellisen jumalanpelon todistus on antaa laivan miehistöineen hukkua. Onpa sangen merkillistä ajatella, että työt keskeytetään ja kaupat pidetään suljettuina eräänä päivänä joka viikko vielä meilläkin sen vuoksi, että ihmiset tuhansia vuosia sitten uskottelivat, että taivaankappaleet tekevät eräinä aikoina työn tuloksettomaksi tai vaaralliseksi. Syynä tähän omituiseen ilmiöön on osaksi uskonnollinen pyhitys, jonka maagillisiin käsityksiin perustuva tapa on saanut, mutta osaksi myöskin se seikka, että yksi lepopäivä viikossa on nähty hyödylliseksi tahi tarpeelliseksi nykyaikaisessa kiirehtivässä ja kilvoittelevassa yhteiskunnassa. Vanha tapa säilyy siis hyödyn nojalla, jota se todella on tuottanut. Laajassa teoksessaan _The Golden Bough_ lausuu Frazer olettamuksenaan, että magia on uskontoa vanhempi, että ihminen koetti ensin vaikuttaa ympäröivään luontoon maagillisilla keinoilla, mutta vähitellen hän huomasi, ettei yritys onnistunut, joten hän turvautui sentähden uskontoon, uskonnollisiin menoihin. Alussa koetti hän esim. hankkia kaikellaisilla taikatempuilla sadetta, mutta kun hän näki, ettei onnistunut, niin hän alkoi rukoilla sadetta joltakin jumalalta, jonka suosiota hän koetti saavuttaa uhreilla. Tätä teoriaa voi tuskin pitää oikeana. Tapaamme uskonnollisia kulttitoimituksia maagillisten temppujen rinnalla jo tunnetusti kaikkein alhaisimmallakin kehitysasteella olevilla raakalaisilla; ja toisaalta jälleen kukoistaa magia yhä, kuten olemme nähneet, uskonnon sivulla useiden melkoisen sivistyneiden kansain keskuudessa. Jopa näemme, että usko maagillisiin voimiin on eräissä tapauksissa elänyt kauemminkin kuin usko jumalaan. Tunnen monta vapaa-ajattelijaa, jotka ovat melkoisen taikauskoisia. Kuinka moni pelkää joutua pöytäseuraan, jossa on kolmetoista henkilöä, ja vielä useammat eivät kehu missään nimessä terveyttään, sillä he pelkäävät siten menettävänsä sen, — eivät ainakaan lisäämättä kehumiseensa vahinkoa karkoittavaa sanaa, kuten esim. saksalainen _ungerufen_ tai englantilainen _touch wood_ ("koske puuhun"). Ehkä väitetään, että sellaiset henkilöt eivät silti usko tosissaan, että maagillisia voimia on olemassa, vaikka heillä onkin oma pieni taikauskonsa. Mutta he menettelevät kuitenkin sillä tavoin kuin uskoisivat niihin, ja se on suunnilleen sama asia. Magia on eräissä tapauksissa osoittautunut voimakkaammaksi kuin itse järki. Esitelmäkurssini on nyt päättynyt. Jos siinä on ollut tendensiä, niin oli sen tarkoitus näyttää eräillä esimerkeillä, mitenkä tapojenkin alalla on välttämätöntä tuntea menneisyys, että voitaisiin ymmärtää nykyisyyttä, millä tavoin meidän omat tapamme ja institutsioonimme ovat sangen monessa suhteessa ja monella muotoa entisten aikojen käsityskantain vaikutuksen alaisia. Mutta olen myöskin koettanut osoittaa, että kehitys on ollut ilmeinen. Ja tämä tähän saakka tapahtunut kehitys saa meidät varmasti uskomaan, että kehitystä on vastaisuudessakin jatkuva. Henkilö, joka sadan vuoden päästä ryhtyy käsittelemään tapojen historiaa, löytää varmaan oman sukupolvemme menoissa paljon sellaista, joka tuntuu merkilliseltä tulevan ajan ihmisistä, saaden heidät vuoroin säälivästi hymyilemään ja vuoroin herättäen heissä vastenmielisyyden ja paheksumisen tunteita. Elkäämme siis liioin ylvästelkö osasta, jota me itse tapain kehityshistoriassa näyttelemme. *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TAPOJEN HISTORIAA *** Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed. Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution. START: FULL LICENSE THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license. Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works 1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. 1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below. 1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others. 1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States. 1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: 1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed: This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. 1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work. 1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™. 1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License. 1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1. 1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that: • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.” • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works. • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work. • You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works. 1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below. 1.F. 1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment. 1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE. 1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem. 1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. 1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions. 1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause. Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™ Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life. Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org. Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws. The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS. The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate. While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate. International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate. Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support. Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition. Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org. This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.