The Project Gutenberg eBook of Tulisieluja This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. Title: Tulisieluja Tulevaisuudenromaani Author: Annie Harrar Release date: January 14, 2025 [eBook #75109] Language: Finnish Original publication: Jyväskylä: K. J. Gummerus Oy, 1926 Credits: Tuula Temonen and Tapio Riikonen *** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TULISIELUJA *** language: Finnish TULISIELUJA Tulevaisuudenromaani Kirj. ANNIE HARRAR Suomennos saksasta Jyväskylässä, K. J. Gummerus Oy, 1926. SISÄLLYS I. Sivistys II. Menneisyys III. Luonto IV. Varoitus V. Ylpeys VI. Hätä VII. Toivo VIII. Ilmestyskirja IX. Pakokauhu X. Pako XI. Elämä. I. SIVISTYS. Maailmankaupunki A 15 valmistautui juhlaan. Kaiken päivää se oli kylpenyt syysauringossa kuin kuhiseva, sadoista kennoista kyhätty muurahaiskeko. Monikerroksisista rakennuksista, jotka olivat kadun tapaisilla toistensa kanssa yhteydessä ja varustetut yhteisillä parvekkeilla ja kattopuutarhoilla, näytti ympäröivä tasanko aavalta, viheriältä merenulapalta, jota rajoitti mustien metsien muodostama rantaviiva. Siinä keskellä oli nuori maailmankaupunki kuin saari, rakennettuna häikäisevästä kalkkikivestä, punaisesta porlyyristä ja keltaisesta basaltista. Kuten kaikki maapallon yhdistyneitten manner- ja saarivaltakuntain aikaiset kaupungit A 15 oli tuskin sataa vuotta vanha. Se oli tasamuotoinen ja tarkoituksenmukainen kuin eläin monine yhteenkuuluvine elimineen. Tänä iltahetkenä jymisivät alemmat katukerrokset niillä kiitävistä vaunuista ja pienemmistä jalankulkuneuvoista, joita hyvin etäisen menneen ajan muistoksi nimitettiin autinoiksi. Ne oli kiinnitetty nilkkoihin ja itsetoimivasti vetivät omistajaansa huimaa vauhtia kohti päämäärää. Viisi ylempää katujaksoa pysyi alati hiljaisina ja äänettöminä. Täällä työskentelivät kaiunhävittämislaitteet huolehtien siitä, että kaikki melu heti syntymisensä hetkenä vaikeni. Täällä nimittäin alkoivat jo ihmisten asunnot, jotka kohosivat ylimmältä kadulta vielä kymmenen kerrosta ylöspäin. Asukkaat kiirehtivät autinoillaan pitkin loivia pintoja, jotka portaitten asemasta yhdistivät tusinan päällekkäisiä katujaksoja ja saivat kelpo pääsyn alempien kerrosten tehtaisiin, varasto- ja työhuoneisiin. Jotkut kerääntyivät suurten läpinäkyväin lasitaulujen eteen, jotka olivat jättiläismäisten langattomain lennätinasemain kanssa yhteydessä ja keskeytymättä toivat näkyviin muun maailman tärkeimmät tiedot nopeasti häviävin rivein. Mutta kuitenkin saattoi huomata yleisen pyrkimyksen saada tänään päivän työt päätökseen. Vähitellen täyttyivät laveat kattopuutarhat ihmisistä ja äänistä. Iltataivaalla häilyi rusohohde ja ilmassa tuntui vieno viileys. Syvälle länteen kasaantunut pilvivuori syttyi hitaasti hehkuvan purppuraiseksi. Hienojaksoiset antennit välkkyivät kaikilla katoilla ottaessaan vastaan asukkaiden toivomuksia ja niitä eteenpäin viedessään. Pari suurta auringonverkkoa, jotka koko päivän olivat metallilankoihinsa vanginneet valoa, alkoivat loistaa himmeällä hohteella. Alhaalta ylös tunkeutui yhtäjaksoisena ja nukuttavana, mutta sangen hiljaisena kiitävien vaunujen vyöryntä, jotka herkeämättä yöt päivät ajoivat kaupungin halki, sähkövirran syöttäminä, voimaa synnyttäen ja siirtäen, ollen yhteydessä monien toinen toistaan täydentävien koneiden kanssa. Sillä kauan sitten olivat ihmiset jo oppineet jättämään kaiken vastenmielisen, likaisen ja vaarallisen työn, kuten ainakin arvottoman ja tarkoituksettoman, ja säilyttämään sen tuntoa vailla oleville puu-, metalli-, lasi- ja happopalvelijoilleen. Siten ei ollut olemassa enää mitään työn orjia, vaan ainoastaan hallitsijoita ja herroja. Vain yksi ainoa riippuvaisuus oli vielä sitonut ihmiskunnan muuten jo voitettuun luontoon: ravinto. Vaikkakin satakertaisesti hienostettuna, hoidon kautta muutettuna, luonteeltaankin aivan tuntemattomaksi muokattuna — ruumis kuitenkin tarvitsi sitä mitä eläimet ja kasvit niin runsain määrin omasivat. Ja vaikka kaikkialta koneet olivat tulleet käsien tilalle, täytyi osan asukkaita vielä vaivautua alhaisissa toimissa ja pysytellä tympeän kokemuksen piirissä hankkiakseen muille ruumiin tarpeita. Mutta nyt oli tämä viimeinenkin paha voitettu kuulumattoman keksinnön kautta. Ja nyt varustautui nuori maailmankaupunki A 15 yhdessä kolmensadan muun yhdistyneen maapallon suurkaupungin kanssa juhlimaan tätä uusinta valtaavaa saavutusta. * * * * * Mutta miljoonakaupungissa oli eräs, jota ilon suuri hurmaus ei lainkaan koskenut. Kuten joka ilta hän tapansa mukaan istui nytkin näinä juhlahetkinä työhuoneessaan, joka oli valaistuna vain senverran mitä hän tarvitsi tutkimustensa lopettamiseen. Harvalukuiset lamput olivat kirkkaansiniset, "selvän ajatuksen valolla" verhotut, ja lankesi niiden piiriin muutamia kemiallisia laitteita, jättisuuri telemikroskoopi, pöytä avattuine kirjoineen sekä vielä toinenkin pienempi pöytä, jolla oli ajatustenkirjoittajakone. Täällä ylhäällä oli sangen hiljaista. Näkymättömän, avoimen ikkunan kautta tunkeutui sisään viileä, virkistävä ehtooilma, ja vain verkkainen, hiljainen hiilihappopumppujen suhina, jotka alati toivat tähän kuten jokaiseen muuhunkin suurkaupungin huoneeseen puhdasta ilmaa, muistutti yhteenkuuluvaisuudesta naapureihin ja muihin kaupunkilaisiin. Vanha mies oli tähän asti istunut kumartuneena lasuurinsinisessä valopiirissä ja tarkastanut tiukasti riviin ahdettuja kristallisia tislausastioita, jotka olivat täytetyt erilaisilla aineksilla ja liitetyt kaariliekkiin. Nyt mies nousi ja ojensi laihoja, eteenpäin työntyviä hartioitaan. Hänen kasvoillaan oli neuvottoman surun ilme. Hän siveli hiljaa ja epäröivästi otsaansa, huudahtaen sitten puoliääneen: "Alfred!" Hän odotti hetkisen, mutta kukaan ei vastannut. "Aivan niin, hänhän on juhlassa... Numero 50000 puhuu!" hän sitten selvittävällä äänellä lausui itselleen. Jälleen hän nousi ja tuijotti koeputkiin, jotka säihkyivät sinisessä valossa kuin rivi kuolleita, lasimaisia silmiä. Hän pudisti kiusaantuneena päätään. Häntä painoi se, ettei hänen oppilaansa Alfred ollut täällä ja ettei hänellä ollut ketään, jolle olisi voinut puhua heidän yhteisestä työstään. Sillä hänestä tuntui ahdistavalta saattaessaan lyhyeksikään ajaksi unohtaa omien merkillisten tutkimustensa kulun. Hän tunsi olevansa neuvoton. Noiden lasien sisällä piili epäilemättä vaara. Ehkäpä vaara vain hänelle itselleen, mutta ehkäpä myös vakava vaara kaupungille — kaikille maailman kaupungeille. Hänen velvollisuutensa oli, velvollisuutensa kaupungin porvarina, mennä aamulla Yleisen Viraston päällikön, Numero 50000:n luo, ja selittää hänelle kaikki, mitä oli saanut aikaan. Mutta Numero 50000 piti todennäköisesti tällä hetkellä jo kokoontuneelle porvaristolle puhetta, jossa uuden keinotekoisen ravinnon etuja tarkoin eriteltiin ja ylistettiin: ... Että enää ei tarvittu luottaa mihinkään maailman satoihin... että kenenkään ei tarvinnut enää vaivautua alentavaan ja rasittavaan maanviljelykseen.... että koskaan ei enää tulisi olemaan elintarpeiden, vaatteiden tai minkään tarvikkeen puutetta, koska ne aineosat, joita aikaisemmin näitä varten koottiin ja yhdisteltiin, vastedes voitaisiin ottaa yksinkertaisesti ilmasta ja käyttää niitä mielinmäärin... että voitaisiin parantaa säätä, eikä ainoastaan toimittaa kaikkialla sateita erottamalla runsaasti vetyä ilmasta, vaan myöskin rajoittaa tai kokonaan estääkin sateen ja lumen tulo niin, että puhuja jo nyt saattoi taata kauan kestävää, lämpöistä ja aurinkoista suvisäätä huolimatta myöhäisestä vuodenajasta... ja lopuksi, että talonpojat vapautettaisiin ja jaettaisiin kaupunkeihin, päästen he siten tarvitsemastaan sivistyksestä osallisiksi... lyhyesti, että nyt vihdoin oli koittava ihmissuvun kultainen aika, iloinen, vaivaton elämä oli jokaisella edessään, eikä kukaan saattaisi aavistaakaan enää mitään aikaisempien vuosisatojen hädästä, riidoista ja yhteiskunnallisista vääryyksistä.... Tähän tapaan, varmasti erittäin hioituin, valituin lausemuodoin puhui nyt kai Numero 50000. Ja tälle miehelle tuli hänen, Henrik 19530:n, tehdä selväksi, että kaikki nämä kauniit ja jalot onnentoiveet olivat hänen mielipiteensä mukaan vain epätodellisia ja mielettömiä aivokuvitelmia, joiden jonakin päivänä järkähtämättömästi oli muututtava vastakohdakseen! Totta kyllä, että keinotekoista leipää, hedelmiä, sokeria, rasvaa, maustimia ja satoja muita tarvikkeita voitiin valmistaa ilman alkuaineista, ennenkaikkea vedystä.... Niin kylläkin, mutta eikö sitten kukaan ollut huomannut sitä vaaraa, mikä syntyisi, kun alkuainesäiliö tyhjentyisi! Tai kun luonnollisessa kiertokulussa, elämän vaihtumisessa kuolemaan ja kuoleman jälleen elämään, tapahtuisi häiriö, jota ei enää voitaisi korjata! Mitä sitten? Hänen kokeensa muuttuivat yhä selvemmin ainoaksi varoituksen huudoksi. Hänen täytyi.... hänen täytyi totuuden nimessä mennä huomenna numero 50000:n luo!... Tummalasinen kuutio, joka oli kiinnitetty pöytään, sai äkkiä malakiitinviheriäisen valohohteen. Se oli merkki, että joku oli tulossa vierailulle. Onnellisena, päästessään edes hetkiseksi vaivaavista ajatuksistaan, Henrik painoi nopeasti kuution sivussa olevaa nuppia. Silmänräpäyksessä näyttäytyi kuution ylälaatassa kirjain ja luku. "G 25854", oppinut luki. Sitten hän mietti hetkisen. "Gustajo Salaisesta Virastosta.... Merkillistä!" hän murahti itsekseen. "Häntä olisin viimeiseksi luokseni toivonut... mutta tulkoon kuitenkin!" Ja painaen toisen kerran nappulaa, mikä saattoi lasikuution jälleen himmeäksi ja loistottomaksi, hän asettui odottaen pöydän ääreen ja lehteili kirjojaan. Muutamia silmänräpäyksiä kestäneen hiljaisuuden jälkeen avautuivat takanapäin hämärässä suuret riippuovet. Autino vieri siloista lattiaa pitkin ja pysähtyi lähelle valopiiriä. Pieni, kömpelö mies lähti siitä ja astui avuttomin liikkein pöydän ääreen. Pari kertaa hän pyyhkäisi kiivaasti hengittäen leveää, valkoista partaansa, joka naamion tapaan peitti melkein koko kasvot ja puolet rintaa. Sitten hän raa'alla kurkkuäänellä lausui: "Salainen Virasto lähettää minut luoksenne, teidän korkea-arvoisuutenne. Minun täytyy pyytää teiltä eräitä tietoja." "Minä ajattelin..." "Anteeksi.... me tiedämme teidän salaisista tutkimuksistanne!" kävi Gustajo vanhan miehen kimppuun kuin kirveellä. "Olen valtuutettu ottamaan vastaan jokaisen selityksen.........Salaisella Virastolla on, kuten tiedätte, oikeus ja velvollisuus huolehtia kaikista sivistysvastaisista liikkeistä." Henrik katseli vastustajaansa hiukan hämmästyneenä. Hän olisi voinut tehdä monenlaisia kysymyksiä mitä tietoja Salainen Virasto yleensä tahtoi hänen töistään. Mutta hän oli täysin vakuutettu, ettei hän tältä virkamieheltä, joka oli tunnettu kaupungissa lurjukseksi, saisi mitään tietää. Tietoisena hyvistä tarkoitusperistään hän kuitenkin vastasi sangen rauhallisena: "Minun työni eivät ole sivistysvihamielisiä. Muuten aion joka tapauksessa mennä huomenna numero 50000:n luo!" "Me" — vieras löi mahtavasti rintaansa — "me toivomme, että te ette mene numero 50000:n luo!" "Jos näen hyväksi, menen siitä huolimatta!" Gustajo huiskautti kättään. "Sepä saadaan nähdä!... Ennen kaikkea, miksi teette näitä tutkimuksia?" Oppinut harkitsi. Pitäisikö hänen tälle miehelle, jolla tosin oli tieteilijän julkinen arvo, mutta joka oli ollut jo useita vuosia vain Salaisen Viraston asiantuntija ja neuvonantaja, pitäisikö hänen tälle miehelle kaikkein ensiksi ilmoittaa huolensa. Oliko se viisasta? Mutta saattoiko hän muutakaan tehdä? Salaisella Virastolla oli valta yksinkertaisesti sulkea hänen laboratorionsa ja antaa toisten suorittaa loppuun hänen arvokkaat tutkimuksensa. Tai ehkei loppuunsuorittaa niitä lainkaan! Ja jospa hänen tähänastiset olettamuksensa osoittautuisivat kuitenkin oikeiksi, jospa todella ihmisiä uhkasivat heidän omat keksintönsä? Jospa olisi hänen sopimattomalla ajalla tapahtuneen vaikenemisensa syytä, ettei kaikkea voitaisi kyllin ajoissa estää, torjua tuhoa... jos... jos... Hänet valtasi äkkiä kuin kuumeuni kokonainen sarja kauhunkuvia. Ja hän oli mahdollisista seuraamuksista niin tyrmistynyt, että salaaminen näytti hänestä kaikkein pahimmalta. Gustajo oli rykäissyt pari kertaa sangen kärsimättömästi ja samalla tarkastellut laboratorion laitteita epäluuloisesti, kun tutkija hilliten itsensä alkoi puhua: "Koska Salainen Virasto minulle käsittämättömällä tavalla näyttää päässeen selville töistäni..." "... vieläpä sangen tarkasti...." "... teen kai parhaiten, kun selitän jotain, toivoen kuitenkin säästyväni väärinkäsityksistä, että muka tavoittelen sivistykselle vihamielisiä päämääriä." "Hm... saamme nähdä sitten!" ja Gustajon kasvoille levisi tyhmänrohkea hymy. "Aina keinotekoisen lihan keksimisestä saakka — noin kaksikymmentä vuotta sitten — aloitin minä ilmatyppitutkimukseni. Te näette", tässä hän osoitti kristalliputkia, jotka kimmelsivät tasaisesti vaaleansinisinä, "koesuunnitelmani pienoiskoossa. Uuden ravitsemiskeinon keksimisen jälkeen katsoin olevan syytä harjoittaa tutkimuksia entistä kiihkeämmin. Kuinka ja mitä tietä, se on Salaiselle Virastolle yhdentekevää tällä hetkellä... Joka tapauksessa luulen — vaikka minusta onkin ikävää puhua virkaveljiäni vastaan, että ilman rajaton hajoittaminen ja käyttäminen ravinnoksi ynnä muihin tarpeisiin ehdottomasti johtaa määrätyn ajan kuluttua katastrofiin." "Niinkö?" "Ja senvuoksi täytyy minun huomenna mennä Numero 50000:n luo varoittaakseni", lopetti Henrik rauhoittuneena, tultuaan aatteestaan vakuutetuksi. Gustajo 25854 veti jälleen kiivaasti ilmaa sieraimiinsa. "Salainen Virasto tahtoo saada tietää, kuka teille maksaa palkan siitä, että levitätte näitä vääriä ja sivistysvihollisia mielipiteitänne." Suuri kirja Henrikin kädessä vapisi; hän oli tähän asti leikitellyt sormillaan sen lehdistöllä. Kansi paukahti kiinni raskaasti. "Minä en ole palkattu eivätkä mielipiteeni ole sivistysvihollisia!" vastasi hän lujasti. "Salaiselle Virastolle on annettu vääriä tietoja!" "Salainen Virasto tietää, että joukko alhaisia, mitä hämärimpiä aineksia koettaa saada vaikutusvaltaa kansalaisiin. On myös jo liikkeellä huhuja uuden ravinnon vahingollisuudesta. Tässä vihdoin näemme..." "Mitä kertovat huhut?" Henrik oli pannut Gustajon vastauksesta vain tähän kohtaan huomiota, kenties juuri tässä huomaten todistuksen omille epäluuloilleen. "Voitte tiedustella sitä Haaveksijain Talosta, minne juuri tänään on viety eräitä tuosta joukosta!" murahti virkamies ilkeästi. "Ja ehkäpä teille pian tuleekin tilaisuutta siihen." Vanha oppinut nousi hitaasti. Haaveksijain Taloon... siis sinnekö tahdottiin hänet teljetä, hupsujen joukkoon, tehdä hänet vaarattomaksi, koko hänen työnsä ja vaivannäkönsä, huolensa ihmiskunnan tulevaisuudesta, tyhjäksi... Hänestä tuntui kuin kiertyisi näkymätön silmukka hänen kaulalleen. Tuntui mahdottomalta käsittää tätä kaikkea. Vain sen hän aavisti, että hänen rehellisiä vaikutteitaan vastassa oli nyt voima, joka voisi kukistaa hänet. "Mutta... minulla on todistuksia... kieltämättömiä todistuksia... enhän ole mikään hourupää, jota vaivaavat turhat mielikuvitukset! Olen tehnyt paljon kokeita... voin vetää esille tuloksia..." Hän hengästyi. Gustajon viittaus siihen, että häneltä, iäkkäältä, hyvin tunnetulta tiedemieheltä voitaisiin riistää vapaus ja että hänet voitaisiin sulkea joksikin ajaksi, kenties ainaiseksi, Haaveksijain Taloon, oli kohdannut hänet kuin, sähköisku. Hetki löi hänet aivan avuttomaksi. Silmänräpäyksen murto-osan valtasi hänet synkkä viha tuota raakaa, ivallista miestä kohtaan, joka seisoi hänen edessään tunnottomana kuin virastonsa ruumiillistuma. Miksi piti tuollaisen elää?... Kaariliekki pöydällä... vain yksi isku... Ehkäpä... Ei, ehkei hän sittenkään eikä kukaan muukaan, joka oli urkkinut häntä, ollut vakooja, ehkä vain... Gustajo katsoi häneen salavihkaa, ikäänkuin aavistaen hänen sieluunsa nousseen kammon. "Oletteko tutkimuksinenne oikeassa vaiko väärässä", lausui hän sitten pontevasti, voimastaan tietoisena, "siitä ei Salaisessa Virastossa ole ollenkaan kysymys. Paljon tärkeämpää on, että Salainen Virasto juuri ajoi viimeisessä Valtiosenaatin istunnossa läpi esityksen keinotekoisen ravinnon käytäntöönottamisesta, huolimatta eri tahoilta tulleesta vastustuksesta... Sillä maan sato oli viime vuosina käynyt niin vähiin, ettei kaupunkeja pian enää voitaisi ravita. Siispä täytyy Salaisen Viraston tehdä vaarattomaksi jokainen, joka esiintyy sitä vastaan. Sen käsittänette. Kyseessä on kertakaikkiaan maapallon kolmensadan maailmankaupungin elämä." Tämä äkillinen vastaus häivytti Henrikin vihan. "Mutta juuri sen takiahan minäkin taistelen!" huudahti hän epätoivoissaan. "Miten käy, jos minä voitan jutun? Jos todellakin on vaara uhkaamassa... ilmasuohon vajoaminen tai jotain sentapaista?" Hän tuijotti kalpeana ja kiihtyneenä virkamieheen, jonka kasvoille tahtomattaan levisi synkkä, aavistuksin painava tuska, samalla kun iva ja tunnottomuus kokonaan katosivat. Kumpikin vaikeni... vaikeni kovan tosiasian edessä, joka pakotti heidät samalla tapaa sekä toimimaan että mykistymään. Viimein Henrik sanoi hiljaisella ja alistuneella äänellä: "Te siis luulette, että jos minä menen Numero 50000:n luo tai jollakin muulla tavalla esitän julki vakaumukseni, julistaa Salainen Virasto minut haaveilijaksi... ja toimittaa minut... sinne..." Virkamiehen kasvoille ilmestyi jälleen itseluottamus. Hän istuutui tuolille leveästi, oikoen huolellisesti laskoksista heleänpunaista, yksikkönumeronsa ja säätymerkkiensä koristamaa pukuaan. "Ymmärtäkää minua oikein", sanoi hän sitten ylhäisellä sävyllä, "seikka on seuraavaa: Meillä, Salaisella Virastolla, ei ole teitä kohtaan mitään vihollisuuksia, mutta meidän täytyy menetellä siten. Kaupunkien asujamisto sairastaa jo muutenkin yhä suuremmassa määrässä hermo- y.m. häiriöitä. Kunnianarvoisa sivistyksemme on tehnyt meidät kaikki herkiksi ja aroiksi... Me emme voi sitä enää vaatia kärsimään nälkää! Ja te tiedätte... syntyvien luvun... kenties keinotekoinen ravinto — — me pidämme sitä aivan varmana — — voi ainakin saattaa jatkuvan vähentymisen taas tasapainoon. Sentähden ei käy laatuun tuollainen julistelu: keinotekoinen ravinto vie perikatoon... me tukehdumme... tai palamme... tai mitä muuta tuo teidän vakaumuksenne lieneekään! Ajatelkaa, mikä sekasorto siitä syntyy... ei, varjelkoon! Antakaa kansalaistemme ensin hiukan tointua... voimmehan ehkä sitten ajatella muutosta. Malttakaamme, etteivät he säikähdä! Haaveksijain Talon huoneet ovat jo kyllin täynnä... ymmärrätte... Sitäpaitsi toivomme paljon uudesta asukassekotuksesta maja-asukkaitten kanssa, joille haluamme antaa kaupunkilaisten kansalaisoikeudet." "Ymmärrän", vastasi oppinut hetken kuluttua, Gustajon silmäiltyä häntä odottavasti. "Ymmärrän teitä erinomaisesti! Mutta kysyn teiltä omantuntonne nimessä kahta seikkaa: ensiksikin, uskotteko te, että aikaa myöten, kenties... sanokaamme vuoden tai kahden kuluttua... otetaan taas käytäntöön luonnollinen ravinto, ainakin osaksi... ja että se sitten enää on mahdollista?... Ja toiseksi: mitä tapahtuu, jos ilman hajoaminen, jota siinä tapauksessa odotan, käy toteen jo puolen vuoden ajalla tai ehkä ennemminkin?" Gustajo mietti hetken. Hänen ylpeytensä astemittari laski jälleen. Tämä vanha Henrik oli epämiellyttävän turhantarkka; hän kyseli periaatteellisia asioita, jotka asettivat toisen pulaan. Mutta nyt ei sopinut osoittaa neuvottomuutta. Hyvin arvokkaasti hän sen vuoksi vastasi: "Ensimäiseen kysymykseen on minun mahdotonta antaa tietoa... virkasalaisuus... kuten ymmärtänette... toista taas pidän sinänsä mahdottomana. Me olemme kysyneet kolmensadan maailmankaupungin tiedekuntien mielipidettä arveluistanne. Ja kuten sanottu on olemassa erilaisia käsityksiä... mutta tämä... luulen teidän todellakin näkevän asian liian synkässä valossa!" Henrik kohautti hartioitaan. Hän huomasi nyt, ettei hän näin ollen eikä ylimalkaankaan pääsisi sen pitemmälle. Oltiin niin turvallisesti hyvässä uskossa, tieteeltä saatiin niin mukavaa tukea. Häntä, yksinäistä, vastassa oli suunnaton joukko. Mitä hänen siis oli tehtävä? "En voi luvata, että luopuisin tutkimuksistani..." lausui hän hitaasti. Toinen hymyili. "Sitä me emme tahdokaan. Te ette vaan saa niistä puhua, ymmärrättehän!" "En voi luvata edes sitäkään. Ainoastaan niin kauan kuin minulla ei ole täysin selviä todistuksia, tarkoitan sellaisia, joita jok'ikinen lapsikin ymmärtää, tulen olemaan vaiti. Jo oman mielenkiintonikin takia. Mutta sitten..." "No me voimme kyllä odottaa sen ajan. Olen vakuutettu siitä, ettette niitä tule saamaankaan." Gustajo nousi ja kiinnitti huolellisesti autinon jalkoihinsa. Sitten hyvästeli hän sangen ystävällisesti. Sinervässä valossa teki hän kuitenkin punakoine poskineen ja pöhöttyneine otsineen synkän ja salakavalan vaikutuksen. Hän näytti haluavan sanoa vielä jotain, viitata vielä kerran Haaveksijain Taloon, mutta kun hän syrjäsilmäyksellä havaitsi oppineen miettivän katseen, hän vaikeni. Uhkaus oli vaikuttanut jo tarpeeksi. Salaisen Viraston väkivaltapolitiikka oli saavuttanut jälleen voiton... vieläpä tällä kerralla oikeutuksen varjolla. Tuo vanha sekapää tulisi kyllä vaikenemaan! Mutta... kirottua, jospa tuo oppinut sittenkin voittaisi jutun?! Epäilyn tuntein viittasi Gustajo 25854 hyvästiksi oppineelle, joka oli niin täysin ajatuksiinsa vaipunut, ettei edes huomannut viittausta. Samassa jo vieri autino eteenpäin, ja pari sekuntia myöhemmin sulkeutuivat riippuovet äänettömillä saranoillaan. — — Raskaasti huoahtaen oppinut astui taas kristalliputkiensa ääreen. Liikkumatta, värähtämättä paloivat yhä kaarilamput. Lasiputkia myöten nousi hetkittäin himmeätä höyryä, ja läpikuultavasta seinästä erottautui verkkaan ja juhlallisesti hopeakimmelteisiä ilmakuplia. Siellä sisällä oli kätkettynä tulossa olevan salaisuus... Kauan seisoi hän siinä, miettien äskeistä kohtausta. Äkkiä hän teki nopean päätöksen ja katkaisi kaariliekin virran. Muutaman sydämenlyönnin pituisen ajan vielä hehkuivat hiilipuikot kuin punaiset kipunat äkkiä sokaistuneiden silmien edessä, ja vihdoin vaipui korkea huone hienonsiniseen hämärään. Henrik jätti huoneen uneksuntaansa, sulki oven ja ajoi hississä kattopuutarhaansa illastamaan. Ylhäällä oli lämmin, ja vieno tuuli kantoi sinne auringonpolttamalta tasangolta tukehduttavaa usvaa. Kaukana sinimustalla taivaanrannalla näkyi vielä joku kirkkaampi juova häipyvine punerruksineen. Mutta maailmankaupungin yllä välkkyivät tähdet kalpeina ja levottomina, ikäänkuin käsittämättömän myrskyn värähdyttäminä. Kaikkialla katoilla loistivat vaaleat aurinkoverkot aineetonta, ajatonta valoaan. Nauru ja juttelu kuolettivat hiljaisuuden. Syvyydestä kuului huutoja, ja kun Henrik kumartui kaiteiden yli, havaitsi hän kaukana alhaalla liikkuvia valokuulia, ja muisti, että porvaristonuorukaiset yhä vielä viettivät juhlaa sivistyksen viimeisen voiton kunniaksi lampuin ja iloisin kulkuein. Salainen suru valtasi hänet uudelleen koko painollaan. Hätäisesti istuutui hän pöytään nauttiakseen munavalkuaispaistia, hedelmiä ja paahdettua leipää. Mutta pitkäksi aikaa ei hän jäänyt yksin. Hetken kuluttua työnnettiin hissin ovi auki ja hänen oppilaansa Alfred 6720:n seurassa astuivat pöydän ääreen tämän ystävät Daniel 8726 ja Jolan 10492. Näiden kolmen nuoren mukana tulvahti tänne ylös reippautta ja eloisuutta, joka tempasi oppineenkin irti ajatuksistaan. Äänekkäin oli Daniel, vilkas, tummatukkainen nuorukainen, muistuttaen ystävätärtään Jolania ulkonäöltään kuin kaksoisveli. Hänet tunnettiin yleisesti kaiken virastomaisuuden kiihkeänä vastustajana. Hänelle ei oltu annettu lupaa, ankarien rotuperiaatteiden takia, mennä avioliittoon Jolanin kanssa, juuri sentähden, että hän niin paljon muistutti tätä. Siitä oli hän myrtynyt kapinalliseksi tavallaan kaikkia vallassaolevia sivistyksenedustajia kohtaan. Nytkin oli hän suorastaan hurjalla tuulella. "Oletteko vallan unohtanut meidät?" huudahti hän oppineelle hengästyneenä. Tämä vain hymyili tulistuneelle nuorelle miehelle. "Ei, poikaseni, en ole mitään unohtanut. Jos suvaitsette, voitte heti käydä aterialle." "Ah... suokaa anteeksi... en huomannutkaan..." "Daniel ei ylipäänsä huomaa sellaisia seikkoja ollenkaan", pisti Alfred väliin. "En todellakaan! Olen jo tarpeeksi suutuksissani siitä, mitä Numero 50000 äsken puhui... Mahdotonta! Ammattivalehtelija hän on... Muuten, me olemme jo tehneet päätöksemme, Jolan ja minä... me muutamme kokonaan maja-asukkaiden luokse, ei ainoastaan koetteeksi, kuten tähän asti olemme aikoneet. Jos te Siis tahdotte auttaa meidät täältä pois, niinkuin olette luvannut, ei teidän tarvitse tehdä sitä enää senjälkeen toista kertaa." "Kuiskaillaan nim., ettei kaupunkia saa jättää ilman lupatodistusta", lisäsi innokkaasti sievä, solakka Jolan. Henrik katsoi hetken huvitettuna nuoriin uneksijoihin. Sitten viittasi hän heidän pukuihinsa. "Onko tuossa kaikki, mitä olette ajatelleet ottaa mukaanne matkalle?" "On, kunhan olemme päässeet perille, saamme kyllä kaiken mitä tarvitsemme. Muutaman tunnin matkan päässä Vihreäjärvestä on vuoristokylä, olen kerran ollut siellä... luulen, että voimme varsin hyvin jäädä sinne. Ostamme tietysti talon..." "... ja lampaita... ja kanoja... kanoja täytyy meillä välttämättä olla." Jolan taputti ihastuneena käsiään. "Minä en ole kylläkään vielä milloinkaan kanaa nähnyt, mutta olen niin iloinen...!" "Saat mitä vaan tahdot, sydänkäpyseni! Vieläpä siankin, jos mielesi tekee!" sanoi Daniel hellästi, kääntyen sitten ylpeästi oppineen puoleen, joka tällä välin oli häiritsemättä jatkanut aterioinkaan... "Ajatelkaapa vain, jo vuoden päivät on tyttö harjoitellut kävelyä... puhumatta minulle mitään... ja hän osaa nyt jo astella melkein yhtä hyvin kuin minäkin. Eikö se osoita liikuttavaa rohkeutta?... Tämä autinojen käyttö on yksinkertaisesti ilkivaltaa, suorastaan rikos ihmisten terveyttä vastaan! Miksikä ihmisellä sitten ylimalkaan on pari jalkoja? Menneillä vuosisadoilla onkin käyty jalan!"... "Tai ajaen..." muistutti Alfred. "Sinä... sinä sivistynyt narri" heitti Daniel hänelle takaisin. "Hiljaa, lapset, olkaa varuillanne. Emmepä tiedä... Salaisella Virastolla on parhaat korvat kaupungissa... Muuten, minä olen jo valmis." Näin sanoen Henrik nousi pöydästä. Sillä aikaa kun hänen oppilaansa, painamalla erästä lasinappulaa, kiiruhti korjaamaan ruokapöydän pois lattian alle niin, että vain hopeissahohtava aurinkoverkko jäi yksinään loistamaan tässä rauhallisessa sopessa, asteli Henrik molempien muiden kanssa hissille. Alfred seurasi heti jälestä kiireesti, vaikkakin kömpelösti — hänhän ei ollut eläessään harjoitellut kävelemistä, vaan aina liikkunut vain autinollaan. Hän tavoitti toiset juuri kun vanhus neuvotteli ystäviensä kera, millä tavoin näiden matka olisi paras järjestää. "Kiertorata on luonnollisesti liikkeessä koko yön", huomautti hän, "mutta se on aina täynnä. Autinoille on matka taas liian pitkä. Sitäpaitsi — — minulle on epämieluista, jos minut juuri nyt nähdään kaupungilla." "Mutta miksikä?" "Minulla on omat syyni... Ei todellakaan. Mutta jollain muulla tavalla. Uskaltaisitteko ajaa minun kanssani siirtorataa? Minulla on siihen lupa, ja rata johtaa juuri sen tienoon ohitse. Mukava se kylläkään ei ole, mutta nopea ja aivan rauhallinen." Jolanin silmiin tuli loiste. "Ah, en ole milloinkaan ollut siellä alhaalla... se on varmaan hyvin jännittävää, eikö totta, Daniel? Kyllä me tulisimme mielellämme." "Siispä lähtekäämme!" Alfred oli jo ovella ja väänsi paria vipusinta. He laskeutuivat ääneti alaspäin. Ahtaan hytin lasiseiniin sukelsi tämän tästä valkeita valoja. Yhä uudestaan ja uudestaan kantautui heidän korviinsa kerros kerrokselta ilonhuudahduksia, remua ja naurua. Se oli kuin outoa meren tyrskyä. Kärsimättöminä odottivat he, että tämä äänettömästi suhiseva laskeutuminen vihdoin pysähtyisi alimpaan katuun. Hetken johtui Danielin mieleen, että tämä matkustus olisi heidän viimeisensä pitkiksi ajoiksi, kenties ainaiseksi. Mutta ajatus ei häntä kuitenkaan peloittanut. Hän saisi elää Jolanin kera, minkään rotuperiaatteen heitä erottamatta, vapaana ja onnellisena, itse viljellä maataan, hoitaa hedelmäpuita, teurastaa silloin tällöin karitsan... Täällä sivistyksen, suuressa aarreaitassa ei mikään ollut niin toivomisen arvoista kuin yksinkertainen, vaivan takana oleva työ. Parasta oli unohtaa kaikki se, mitä hänen oli täytynyt oppia tämän muurahaistyrmän jäsenenä... tulevat päivät uusine tarpeineen antaisivat uudet opetukset! Lasiruutuihin tuli äkkiä himmeänpunainen hehku. Hissi pysähtyi. Henrik avasi oven. Tummassa purppurassa heidän eteensä aukeni korkeaholvinen käytävä, jonka yllä aurinkoverkot riippuivat kuin hopeiset, viileät kuut. Käytävä oli täynnä kapeita, kiiltäviä valoja, jotka jyristen vilahtelivat ohi kadoten etäisyyteen ja taas uudelleen ja uudelleen sukelsivat näkyville. Täällä alhaalla oli koneiden valtakunta. Se oli karkoitettu tänne liekkejä värähtelevään hämäryyteen senjälkeen kun erään fyysikon oli onnistunut todistaa, että juuri tällainen väritys parhaiten vaikutti sähkö- ja voimavirtoihin. Täytyi Henrikin lailla olla perehtynyt tämän alemman valtakunnan lakeihin ja järjestelyihin voidakseen rankaisematta uskaltaa tänne alas, missä kaasu- ja happovirrat pitivät liikkeessä metallisia vipu- ja rataslaitteita ja missä lakkaamatta kaikui henkeäsalpaava ajeleminen ja suorastaan helvetillinen kumu. Oppinut ei kuitenkaan joutunut yhtään ymmälle. Sillä aikaa kun Jolan ja Daniel lievän kauhun vallassa tarrautuivat toisiinsa kiinni, viittasi hän Alfredin luokseen käskien hänen painaa kahta metallista kädensijaa, jotka eräässä kohdassa pistivät maasta esiin. Samassa pysähtyikin lähin esiinsyöksyvistä veneenmuotoisista vaunuista, jotka käsittämättömällä tavalla liikkuivat eteenpäin ilman pyöriä, tai paremminkin ikäänkuin juoksivat puolikuunmuotoisilla kiskoilla. Nopealla hyppäyksellä pääsi Henrik ajoneuvoihin. "Tänne! Pian!" hän huusi seuralaisilleen. Alfred, joka jo ennenkin oli ollut täällä alhaalla ja siis tunsi hieman olosuhteita, melkein heitti Danielin ja tytön vaunuihin ja hyppäsi itse jälestä kiireesti. Jo samassa vaunut lähtivät vimmatusti eteenpäin. Ja kiire olikin, sillä niiden takana jymisivät jo toiset, täpötäyteen kuormitetut vaunut. Puolittain huumautuneina retkahtivat nuo kolme nuorta venevaunun pohjalla oleville tavarapakoille, jokseenkin mukavasti kyllä, samalla kun he tuulenuhosta tunsivat vauhdin nopeuden. Vanhus seisoi heidän edessään valkoisten hiusten liehuessa otsalla. Hän tutki kartalta, mitä pääristeyksiä heillä vielä oli matkallaan sivuutettava. Rauhallisena hän vertaili kartan pisteitä toisiinsa. Kiusallinen hermojännitys, joka oli vaivannut häntä Gustajon kohtaamisesta asti, alkoi tauota tästä hurjasta menosta huolimatta. Hän havaitsi nyt, että heidän oli ajettava vielä noin kymmenen minuuttia ja käytävä vain muutamalla siirtoasemalla, joissa poikkeaminen voisi käydä vaaralliseksikin. Vähitellen palasi rauhallisuus kokonaan takaisin. Matkan johtajana ei hän saanutkaan vaipua ajatuksiinsa. Äkillisellä vetäisyllä tempasi Henrik vipusemista. Vaunut kiitivät vielä pienen matkaa katkaistun virran jälkiväreissä. Alfred, joka oli odottanut juuri tätä hetkeä, auttoi Jolanin hyppäämään alas. Daniel seurasi häntä tukien vanhustakin käsivarrellaan. Vipusin kohosi jälleen entiseen asentoonsa ja vaunut vierivät taas pois humisevaa vauhtia eteenpäin. He ojensivat toisilleen kätensä päästäkseen vaaratta ja esteettömästi edelleen. Ovia avautui ja sulkeutui, kylmää ja kuumaa ilmaa virtasi heitä kohti. Kaikkialla kääntöpöytien ja vipulaitteiden ääressä seisoi virkailijoita, joitten tarkkaavaiset kasvot näyttivät punertavilta kuin naamiot. Vihdoinkin pääsivät he ulos käytävähuoneista. Kolme valkeata palloa valaisi erästä ristikkojen sulkemaa suurta huonetta, jonka toinen sivu oli avoinna tasangolle päin. Keskellä tätä huonetta seisoi kummallinen kapine — — ennen vedenpaisumusta eläneen jättiläishämäkin luurankoa muistuttava arachnio, jolla heidän piti nyt jatkaa matkaansa. Valonheittäjäsilmillään, jotka nyt olivat sammutetut, tuntui se mulkoilevan eteensä. Alfred nousi varovaisesti korkeita tikkaita myöten tuohon venemuotoiseen hirviöön, joka seisoi kahdeksan ohuen, pitkän, monipolvisen jalan varassa. Tämän juoksijakoneen kokassa leimahtivat nyt kääntölamput räikeään, sokaisevaan valoon... Jolan malttoi tuskin olla huudahtamatta ihastuksesta, kun hänen sulhasensa johdatti hänet ylös huojuvia, kapeita portaita. Hän ei ollut koskaan ollut ollut arachniossa, johon pääsyyn tarvittiin erikoinen lupatodistus, minkä Salainen Virasto antoi vain vähintäin 15,000 veroyksikköä suorittaneille. Avarassa veneessä oli peitteitä ja tyynyjä, ja Alfred näytti hilpeän tytön riemuksi myös vetolaatikot, joissa oli ruokatarpeita, vettä ja työkaluja, pienet lääkesäiliöt aurol-pastilleineen ja alkon-pulloineen, kaksi pöytää, aseet ja lamput, sekä siirrettävän, lasisen sadekaton. Tällä välin oli myös Henrik noussut sinne laskeutuen alemmas ohjaajanistuimelle. Hän kiersi vieressään kimmeltävän aurinkoverkon mukavaan asentoon ja tarkasti vielä pikaisesti askelmittarin, kompassin ja karttapiirustukset. Alfred kiipesi takaisin alas, sillä hänellä oli vielä tänä yönä puuhaa laboratoriassa eikä hän heikon terveytensäkään tähden halunnut ottaa osaa tähän ainakin kymmentuntiseen matkaan. Molemmat nuoret asettuivat mukavasti patjoille, täynnä odotusta ja toiveita. Taakse jäänyt kaupunki kuvastui heidän mieleensä jo nyt kuin jonain vieraana, mennessä muistona. Hiljaa painalti Jolan rakastettunsa kättä omaansa. Tikkaat taittuivat naksahtaen veneen pohjan alle kiinnittyen paikoilleen rautahakoihin. Ja asteettain, äänettömästi vaipui ristikkoportti maahan. Rata oli vapaa. Arachnio oikoili pitkiä koipiaan, yhä ylemmäs ja ylemmäs nousivat sen teräksiset polvet. Räikeänvalkeina loistivat jo valonheittäjäsilmien edessä pienet lyhyet oljenkorret. Ylhäällä oli ilma harmaata ja kosteata, huokuen vaimentuneina laineina maailmankaupungin muureja vastaan. Näihin harsoihin katosi arachnio vieden mukanaan vaiti istuvan vanhuksen ja kaksi salaisuuksiaan kuiskailevaa rakastavaista. Mutta sillä aikaa kun he olivat vajonneina tulevaisuudenunelmiinsa, palasi Henrikin mieleen jälleen hänen suuri työnsä ja raskas kohtalonsa. Hän olisi mielellään jo jättänyt kaiken, sillä koko hänen tutkijaintonsa oli nyt saanut kovan kolahduksen. Mutta jokin, velvollisuudentunto, sisäinen pakko soti kuitenkin tätä ajatusta vastaan. Sillä vaikka hänet olikin tuomittu vaitioloon, ei hän inhimillisyyden nimessä voinut eikä tahtonut ottaa edesvastuuta siitä, että löisi jotain laimin tai ryhtyisi toimeen liian myöhään. Siihen ei häntä mikään Salainen Virastokaan voisi pakottaa... Yhä etäämmälle ja etäämmälle tasangon usviin ravasi juoksijakone. Ruorissa olevasta vanhasta miehestä tuntui kuin synkkä, petollinen hämärä verhoaisi kaiken tietoisuudenkin, niinkuin tähdet ja maan hänen ympärillään. Eikä hän edes tiennyt, oliko hyvä toivoa edelleenkin vain hämäryyttä... Kerran kuuli hän katkelman takanaan olevien puhelusta. "Olen niin onnellinen", sanoi Jolan. "Oi kuinka kaunis ja riemukas onkaan tulevaisuutemme!" Silloin hymyili valkohapsinen vanhus surullisesta epätoivoisesti. Hän ajatteli omaa tulevaisuuttaan. II. MENNEISYYS. Noin pari viikkoa myöhemmin kulki Alfred yksikseen miettiväisenä ylintä katua, kohti nyttemmin täysin valmistuneita uutisrakennuksia. Jätettyään taakseen pääliikenneverkon oli hän hiljentänyt autinonsa nopeata vauhtia ja silmäili nyt kartta kädessään ympärilleen pysyäkseen oikeassa suunnassa. Tähän asti hän ei ollut koskaan käynyt tässä neliössä, sillä se oli ollut suljettuna kaupungin asukkailta valmistumisestaan asti. Syynä sen rakentamiseen oli ollut se, että A 15:n tuli suunnitelmien mukaisesti olla niin suuren, että huomattavamman väenlisäyksen sattuessa voitaisiin hyvin tulla toimeen. Nyt ei kaupungin asukasluku sen perustamisesta lähtien, siis noin sadassa vuodessa, ollut kuitenkaan ollenkaan kasvanut, päinvastoin hiljakseen vähentynyt. Tästä oli seurauksena, että kokonainen katukerrosneliö jäi asuttamatta, osittain rakentamattakin. Tämän johdosta kansalaiset olivatkin saaneet pitkälti ivan ja moitteen aihetta Yleistä Virastoa kohtaan. Vihdoinkin oli tämäkin neliö — — kuten Yleinen Virasto julkisesti kuuluttikin — — saanut kauvan kaipaamansa tehtävän. Sinne sijoitettaisiin asumaan kaikki piirikuntaan kuuluvat maalaiset, joitten entinen työ nyt oli kerta kaikkiaan käynyt tarpeettomaksi uuden, keinotekoisen ravinnon keksimisen kautta. Että heidän voimansa kuitenkin tulisivat käytetyiksi ihmiskunnan sivistyksen ja kehityksen hyväksi, oli Suuri Senaatti, joka vuosittain kokoontui neuvotteluihin ja johon kuului vain 300 Yleinen Viraston johtavaa miestä, päättänyt asuttaa maalaiset kaupunkiin. Mutta kun nyt kaikki maailmankaupungit oli rakennettu samojen piirustusten mukaisesti ja jaettu asuttavalle maapallolle niitten tulosten perusteella, joihin oli tultu geoloogien 50-vuotisten tutkimusten perusteella, oli jokaisen kaupungin otettava asukkaikseen suunnilleen yhtä suuri talonpoikaisjoukko. Mainittu kuulutus oli julkaistu viime päivinä ja oli se siten jo saanut lainvoiman. Kaikkien talonpoikain, tai niinkuin kaupunkilaiset heitä nimittivät, maja-asukkaiden, tuli siis nyt muuttaa noihin heitä varten valmiina oleviin taloihin, tai paremminkin sanoen heidät vietäisiin niihin enemmän tai vähemmän pakollisesti. Ken ei saapunut asianomaisen kaupungin alueelle 14 päivän kuluessa, hän joutui kertakaikkiaan sivistyksen ulkopuolelle suljetuksi eikä häntä enää koskaan, tultaisi vastaanottamaan. Eipä siis ollut ihme, ettei julkisten ilmoitustaulujen tiedonannoissa kerrottukaan juuri muusta kuin maalaisten iloisesta kaupunkiinmuuttohommasta. Alfred halusi nyt, osaksi uteliaisuudesta, osaksi Henrikin määräyksestä, joka oli hankkinut hänelle virallisen lupatodistuksenkin, omin silmin nähdä tuota kaikkialla puheenaiheena olevaa maja-asukkaiden iloa. Sitäpaitsi toivoi nuori mies tällä tutkimuksella voivansa suuresti kartuttaa laiminlyötyjä luonnontieteellisiä opintojaan ja hän olikin senvuoksi päättänyt tehdä sangen tarkkoja havaintoja. Kuten kaikilla suurkaupunkilaisilla oli, hänelläkin alkuopetuksesta asti ollut niin paljon opittavanaan yleisiä teknillisiä tehtäviä, että se oli vienyt kaiken hänen aikansa. Lisäksi oli hänen, kuten muittenkin ikäistensä, ollut yleispiirtein perehdyttävä myös maailmanhistoriaan, filosofiaan, kirjallisuuteen ja tietysti omaan erikoistieteeseensä, niin ettei hän ollut päässyt vapaaseen luontoon kuin muutaman kerran eläessään eikä vielä milloinkaan nähnyt näitä hyvin hajallaan oleskelevia maja-asukkaita. Tällä tavoin eläneenä, niinkuin yleensä kaikki sen ajan sivistyneet, oli hän jäänyt pieneksi ja lapsimaisen hennoksi, joten ei hänelle enempää kuin muillekaan juolahtanut mieleenkään, että noissa hänelle tuntemattomissa talonpoikaiskylissä asuisi ihan suuria ihmisiä. Sitävastoin oli hänen aivorakenteensa, jonka lävitse vuosittain laskettiin — virallisen määräyksen mukaan — sinisäteitä, erittäin hyvin kehittynyt. Hänen hiuksensa, sille iälle vielä merkillisen vahvakasvuiset — kaljupäisyys nim. oli aivan yleinen jo kaksikymmenvuotiailla — eivät kuitenkaan peittäneet näkymästä mahtavasti kohoavaa, melkein nelikulmaiseksi muodostunutta pääkalloa tavattoman korkeine otsakaarineen, jonka, alapuolella toisistaan etäällä olevat kirkkaat ja suuret silmät tähystivät terävästi. Muu osa kasvoja olikin pientä, posket heikosti kehittyneet, huulet sisäänpainuneet ja parrattomat. Aikalaistensa joukossa olikin Alfred erittäin korkealle arvioidun aivokokoomuksensa puolesta silmiinpistävän puhdas yksilö — tulos vähintäin kaksikymmenkertaisesta maapallon sivistyssukujen jalostuttamisesta. Lapsimaisen kapealla kädellään, jonka läpinäkyvän ihon alta hohti jokaisen suonen sininen ääriviiva, hän kohotti lyhytnäköisille silmilleen eräänlaisen kaukoputken. Aivan oikein, tuolla alhaalla lojui myttyjä ja monenlaisia huonekaluja kadulla. Kelmeä auringonvalo loi niihin kirjavia väriläikkiä. Tänne siis näyttivät talonpojat todellakin muuttavan. Väristen uteliaisuutta otti nuori oppinut korkeimman nopeuden, minkä hänen autinonsa salli. Hurjan, suhisevan kiitämisensä aikana hän näki hengessään kaikki ne omituiset esineet ja kojeet, jotka hän oli nähnyt ennen "Meidän Esi-isämme" nimisessä A 15:n suuressa museossa. Ei epäilemistä, hän saisi tutustua noihin aseisiin, tarvekaluihin ja pukuihin, tällä kertaa näiden sivistyksestä osattomiksi jääneiden parissa. Sepä olisikin suuri elämys! Elämys, jota ei tällä kertaa, kuten muulloin, tarvinnut luoda kunnioitetun opettajan kertomusten perusteella, vaan joka nyt oli elävä todellisuus... Jonkun matkaa ajettuaan Alfred jarrutti, ettei pelästyttäisi vieraita liian hurjalla vauhdillaan. Olihan näet mahdollista, että he säikähtäisivät ja pakenisivat hänen tieltään. Hän olikin laskenut tarkkaan, sillä autino pysähtyi muutaman askeleen päähän eräästä kyyristyneestä, ilmeisestikin inhimillisestä olennosta. Museotutkimustensa nojalla Alfred päättelikin heti, että sen täytyi, puvusta nähden, olla nainen. Hän päätti jo samassa puhutella naista vanhalla saksankielellä, jota hän oli Danielin kera huvikseen harrastellut. "Sallitteko minun auttaa?" kysyi hän hitaasti ja seivästi, helpottaakseen toisen ymmärtämistä. Nainen kohotti vanhat, ryppyiset ja pähkinänruskeat kasvonsa. Nähdessään ne täytyi Alfredin ajatella merkillisiä, jo kauvan sitten sukupuuttoon kuolleita olentoja, joita menneellä vuosituhannella oli nimitetty "apinoiksi" ja joista vähäisten ja vaillinaisten asiakirjojen perusteella ei voitu varmasti tietää, olivatko ne ehkä kuitenkin olleet jotain ihmislajia. Varsin mielellään olisi Alfred tutkimusinnoissaan tarkastanut lähempää tätä harvinaista olentoa, mutta hän ei uskaltanut koskettaa sitä. Vihdoin sanoi nainen epäluuloisesti: "Mit tahot sä?" Alfred ymmärsi naisen kysyvän hänen tiedustelunsa syytä ja koetti jälleen tehdä tarjouksensa käsitettäväksi, samalla matkien niin hyvin kuin taisi tämän puhetapaa. "Tarvitsetko jotakin?" kysyi hän uudestaan, kun nainen edelleen tuijotti häneen mykkänä. Nainen nosti silmilleen uumalleen sidotun, tuntemattomasta kankaasta tehdyn kirjavan rievun ja nyyhkytti: "Mä ei tult saa. Ei voi keittää!" Ja hän teki käsillään liikkeen, ikäänkuin tahtoisi heiluttaa jotain pataa. Alfred nyökkäsi, muttei tiennyt, miten hänen pitäisi auttaa. Hän koetti lohduttaa: "Te saatte kyllä mitä tarvitsette. Toimisto lähettää tänne miehiä, jotka näyttävät teille kaiken." "Häh?" kysyi nainen, joka oli ymmärtänyt hänet vain puoliksi. "Mä ei hyvä kuulla. Meijä luo... Tääl ei yht mitä oo!" Hän osotti taloja ja katuja ympärillään. Osa hänen epäluulojaan näytti jo hälvenneen. Sillä vaikka hänen edessään seisova ihminen oli varsin kummallinen, ei hän tuntunut ollenkaan niin pahalta kuin ne, jotka neljä päivää sitten olivat tunkeutuneet heidän pienelle paikkakunnalleen kaukana vuoriston ja rämeisen metsän keskellä ja käskeneet heidän heti ottaa mukaansa tärkeimmät tavaransa ja nousta ajoneuvoihin — ja niissä he sitten olivat lentäneet tänne pilvien halki. Kyllähän he ensin olivat kieltäytyneet lähtemästä, mutta niiden tuntemattomien miesten uhkaukset, ponteva puhetapa sekä leimoilla ja sineteillä varustetut määräykset saivat heidät kuitenkin lopuksi luopumaan vastarinnasta. Niin he olivat nyt täällä tietämättä mihin ryhtyä, sitäkin enemmän kun miesväen oli täytynyt mennä Yleiseen Virastoon ilmoittautumaan. Kun nainen puolittain vihaisena, puolittain apua etsien katseli Alfredia pienillä, lähekkäin olevilla, syväänpainuneilla silmillään, päästi erääseen vieressä olevaan koriin suljettu kukko kärsimättömänä olotilaansa äänekkään kieunnan. Nuori mies kumartihe myttykasaa kohti koettaen kurkistella huutavaa eläintä. Kaupungissahan ei ollut mitään kotieläimiä; lihaa oli valmistettu keinotekoisesti jo niin kauvan, että monet asukkaat eivät kesyä silkkileijonaa lukuunottamatta olleet koskaan nähneet elävää kotieläintä. Talonpoikaisnainen armahti nälkäistä höyhenistä kumppaniaan, vapautti sen peitteistä ja tarjosi sille kädestään viljansiemeniä, jotka Alfred suureksi riemukseen huomasi tuntevansa! Kukko nosti siipiään, tirkisteli punaisilla silmillään ja alkoi nokkia. Kaupunkilainen katsoi tarkkaavaisena ja nainen selitti: "Siin meijä kukkelikuu" ja Alfred toisti "kukkelikuu" osoittaen oppivaisena eläintä. Sitte naurahtivat molemmat, ja se vei heidät yhdellä kerralla kokonaisen maailman toisiaan lähemmäksi. Pitkälle kehittynyt kulttuuri-ihminen tunsi olevansa jo miltei tuttavallinen tuota historiantakaista olentoa kohtaan, josta hän ei ensi näkemällä todellakaan tiennyt, oliko se ihminen kuten hänkin vai kuuluiko se jo hävinneitten eläinten luokkaan. Hän halusi nyt saada tietää enemmän tuosta naisesta, hänen ihmeellisestä elämästään, kun äkkiä vastapäiselle katukivilaatalle, jota aurinko vielä valaisi, ilmestyi helakanpunaisia, ovenkorkuisia kirjaimia: _Torilla I esitys kello kaksi. Kaikkien uusien asukkaitten saavuttava_. Talonpoikaisnainen seurasi hänen katseensa suuntaa ja päästi kauhunhuudahduksen havaitessaan maasta kohonneet kirjaimet. Mutta Alfred tarttui uljaasti pienillä lumivalkeilla käsillään naisen tavattoman suuriin, koviin ja ruskeisiin kämmeniin ja puheli hänelle rauhoittavasti. Vaikkei hänen onnistunutkaan saada toista täysin ymmärtämään, tunsi nainen kuitenkin pian sellaista luottamusta häneen, että päätti, sittekun tuo huolestuttava kirjoitus jo oli kadonnut, lähteä hänen kerallaan torille I. Alfred ilmoitti hänelle, että hän siellä näkisi miehensäkin. Kun nainen vielä oli käskenyt pienen pojan, joka istui kyyryssä ihmeellisten, kirjavain patjojen päällä — Alfred piti niitä tiilikivinä — pitää hyvää huolta huonekaluista, lähti hän Alfredin matkaan. Yhdessä kulkemisella oli kuitenkin vaikeutensa. Tosin autinon alhaisin vauhti vastasi jotakuinkin toisen kävelyä, mutta tämän leveä puku uhkasi väkisinkin yhtämittaa takertua koneen monimutkaisiin osiin. Kaupunkilainen taas ei voinut kävellä, sillä hänen taitonsa riitti vain ohjaamaan autinoa, ottamaan huoneessa pieniä epävakaisia askeleita ja hätätilassa nousemaan arachnioon. Ilman konettaan ei hän mitenkään olisi kyennyt pääsemään torille I asti, vielä vähemmän tuollaisissa raskaissa ja kömpelöissä tamineissa, jotka naisella oli, ja joissa ei olisi luullut voitavan ottaa askeltakaan. Ne näyttivät lisäksi olevan jostain mustatusta eläimennahasta ommellut — museossa kuitenkin hän oli nähnyt aivan samanlaisia; ja muistona menneitten vuosisatojen raakuudesta olivat ne herättäneet hänessä aina salaperäistä kauhua. Kun Alfred silmäili seuralaistaan ja teki vertailuja, täytyi hänen myöntää kaupunkilaiselämän huomattava paremmuus. Kuinka mukavia olivatkaan keinotekoisista, loistavista ja hienovärisistä kankaista tehdyt ruumiinverhot, jotka ulottuivat jalkoihin saakka, antaen niille vain ohjaamiseen tarvittavan liikuntovapauden. Daniel parka! Kentiespä hän nyt katui pakoaan, joka pakoitti hänet viettämään vaaroja, hankaluuksia ja karaistusta täynnä olevaa elämää, raakojen, eläintentapaisten ihmisten keskuudessa! Mutta Daniel ja Jolan eivät sentään kuuluneetkaan jaloon aivorotuun, kuten hän, heillähän oli ruumiskin vahvempi, joten ehkei muutos heistä tuntunutkaan niin raskaalta. Tosin se olisi ollut verrattain helppoa Henrikillekin, hän kun oli käyttänyt monta nuoruusvuottaan luonnontieteellisiin tutkimuksiin. Mutta hän piti puolestaan parempana nauttia kaupungin tarjoamista mukavuuksista. Vihdoin saapuivat he suurten ponnistusten jälkeen torille I. Kuulutettu esitys ei ollut vielä alkanut, mutta suurin osa asukkaista oli jo torille kokoontunut. Maailmankaupunki muistutti tällä hetkellä kätköstään paljastettua muurahaiskekoa, jonka uhattua asemaa kuhisevan asujamiston enemmistö oli kerääntynyt suojelemaan. Mutta nämä muurahaiset olivat kirjavia ja monet heistä välkkyivät kuin kristalli. Nämä loistavapukuiset ja helpommin liikkuvaiset olivat naisia ja tyttöjä. Vaikka he olivatkin jonkun verran kookkaampia kuin heidän puolisonsa tai miesystävänsä, näyttivät he — hienojen vartalojensa ja harvinaisten pukujensa takia — liehuvilta perhosilta. Kangas, joka oli kuin sulaa lasia ja välkkyili kaikissa sateenkaaren väreissä, taipui heidän hyvin ohuiden jäsentensä mukaan ikäänkuin se olisi toinen, kimalteleva ihonahka, ja levisi ainoastaan takaraivon kohdalla eroten tähdenmuotoiseksi, monisärmäiseksi kuvioksi, jokaisella kuitenkin oman erikoisen kuvion muodostaen. Hiukset, jotka olivat paljon runsaammat kuin miehillä, riippuivat lyhyinä kiharoina molemmilla ohimoilla pyöreän, päänmukaisen ja säihkyvän kypärin alta, joka samalla tuki tähtikoristeen ylempää osaa. Ne naiset, jotka tahtoivat näyttää erikoisen hienoilta, eivät pitäneet hiuksiaan lainkaan näkyvissä, vaan olivat peittäneet ne kypärin alle, joka tällöin jatkui aina niskahahtuviin saakka... Kimaltavassa joukossa oli lakkaamatonta liikettä ja hälinää. Äänet yhtyivät laajaksi surinaksi kuin olisi torin yllä sirissyt kokonainen sirkkaparvi. Siellä täällä oli joukko nuoria miehiä, joiden suurissa, kaljuissa ohimoissa taivaan sinervä valo heijasteli. Melkein kaikilla oli käsissään kaukoputki, voidakseen kurkistella naisväkeä, joka parveili hitaasti ympäriinsä suurena ihmismerenä. Vilkasta ajatustenvaihtoa oli kaikkialla. "Katsoppas", sanoi muuan nuori mies, "täällä voit kerrankin huomata järjettömäksi haaveilusi vanhanaikaisesta toveruudesta, mihin muka päästäisiin naisten kasvatuksella. Katso vain tuota uskaliasta, julkeata tapaa, miten välinpitämättömästi he meihin suhtautuvat! Sanoppa itse mitä muuta he ovat kuin parhaassa tapauksessa hyvien toverien tapaisia." "Siitä et saa minua lainkaan vakuutetuksi, Edmond", vastasi toinen. "Sinä kannatat kyllä uutta kasvatusoppia, jonka mukaan naisen tulee olla vain kaunis, hyödytön kukkanen... Mutta sallihan minun kysyä: mitä sinä luulet tuollaisesta alati hymyilevästä, hupsusta olennosta saavasi irti?" "Sehän se juuri minua miellyttää... hänen avuttomuutensa on ihastuttavaa... minun on häntä suojeltava... hellittävä ja hemmoteltava. Koetappas kerran, käykö se laatuun ystävättäreen nähden! Hän yksinkertaisesti nauraa sinulle! Henkisiä suhteita... no niin... niitähän minulla on jokaiseen ystävään... esimerkiksi sinuun!" "Ei, en voi myöntää sinun olevan oikeassa", pysyi toinen kannassaan. Edmondilta pääsi ihaileva huudahdus ja hän nosti kaukoputken silmilleen. "Katsoppas tuonne, tuota solakkaa... verrattoman hienoa... joka on erään ystävättärensä seurassa... Hänessä on juuri sitä, mitä minä pidän naisessa viehättävimpänä... pää alastaipunut... ujo katse... hän on todellakin saanut uudenajan kasvatuksen..." "Sievä pikku nukke... myönnettäköön!" "Voit uskoa minua, että jos A 15:ssä olisi pelkästään tuollaisia naisia, ei niin paljon valitettu syntyväisyyden väheneminen olisi puoltakaan siitä, mitä se on! Kaksituhatta vuotta sitten ei vanhoilla herroilla — he kun eivät antaneet tyttäriensä opiskella ja kulkea hunnuttomina — ollut varmaankaan mitään hätäilemistä vävypoikien saannissa, kuten meidän isillämme." "Ei... ei... hyvä naistoveri on paras ystävä ja vaimoksi sopivin... huomaa, miessuku on jo siksi kehittynyttä, ettei mies halaja naista vain pelkästä mieltymyksestä hienoihin lantioihin tai valkeisiin käsiin. Ainakin minä kaipaan enemmän! Ja liian uudenaikaista kasvatusta, kasvatusta viattomaan tyhmyyteen, pidän suorastaan kansan onnettomuutena." Parvi nopeasti kiitäviä kansalaisia huuhtasi aallon tavoin juttelijat pois. Alfred, joka oli jäänyt heidän lähelleen seisomaan osaksi senvuoksi, ettei tiennyt muutakaan sen sopivampaa paikkaa, osaksi siksi, että puheenaihe kiinnitti hänen mieltään, ei ollut tästä ollenkaan hyvillään, sillä juuri samat asiat askarruttivat hänenkin ajatuksiaan, vaikkei hän tähän asti ollut saanutkaan ratkaistuksi, kumman naistyypin puolelle hän kallistuisi... Ohikiitävien kummastelevien katseiden johdosta muisti hän vihdoin vanhan maja-asukasnaisensa. Ällistyneenä kaikesta tästä ennennäkemättömästä tuijotti tämä laajentunein silmin asteettain järjestettyjä, valkeasta silokivestä tehtyjä istuimia ja niiden runsasta mosaiikkikoristeellisuutta. Mutta ennenkuin Alfred ehti viedä hänet millekään paikalle, erkani heitä ympäröivästä joukosta kaksi tyttöä, samat, joihin äskeiset nuoret miehet olivat huomionsa kohdistaneet, ja nämä lähestyivät nyt vanhusta. Toinen heistä oli vilkas, vapaan ja tarmokkaan näköinen, hänen seuralaisensa taas huomattavasti hitaampi ja ujompi. "Todellakin, Aine", sanoi edellinen koskettaen ystävättärensä käsivartta. "Nyt emme saa lyödä laimin tilaisuutta. Pyytäkäämme hänet mukaamme. Näytämme hänet Sonjalle ja Dalilalle... ja tietenkin Lilithillekin. Siitäpä vasta tulee jännittävää." Toinen tyttö ei osannut vielä vastata tähän myöntävästi. Hänen erittäin hienopiirteisillä kasvoillaan, jotka olivat kuin ruusunpunaisesta marmorista veistetyt, häilähti lievä vastenmielisyyden ilme. Hän pudisti torjuen päätään, jolloin pyöreän kypäripäähineen moniväriset poimut värähtelivät kuin sädehtivä kruunu. Alfred silmäsi häntä tarkkaan. Tytön kukkeiden kasvojen vieno arkuus lumosi hänet oudosti kuin jokin suloinen melodia. Hän kumarsi neidolle ja tervehti toista, joka ilmeisesti oli saanut vanhan muodin mukaisen kasvatuksen, tuttavallisella päännyökkäyksellä, mihin neito naurahtaen vastasi, ottaen samassa puheenvuoron: "Nimeni on Leila 47563! Sanokaapa nyt, kunnioitettava herra, kävisikö päinsä, että saisimme mukaamme tuon vedenpaisumuksenaikaisen pelätyksen?" ja hän osoitti sormellaan vanhaa naista. "En tiedä... ehkäpä hyvinkin. Voinhan kysyä häneltä, tahtooko hän tulla kanssanne", tuumi Alfred huvitettuna. "Ei, ei siten..." oikaisi Leila. "Teidän täytyy luonnollisesti tulla mukaan. Emmehän edes ymmärrä hänen puhettaan! Olethan sinäkin samaa mieltä, Aine?" sanoi hän ystävättärensä puoleen kääntyen, joka seisoi siinä silmät alas luotuina. Tämä kohotti suuret vaaleanviheriät silmänsä, joita reunusti kapea tummuus, kuin apua etsien: "Jos niin tahdot..." hän kuiskasi hiljaa. "Tietenkin! Siitäpä tulee hauskaa! Tämä kaunis tyttö...", jatkoi hän Alfredille, "on Aine 50000, kaupunginesimiehemme tytär. Saanko siis luvan? Tahtonette olla siis ystävällinen ja ilmoittaa meille oman henkilöllisyytenne!" "Olen Alfred 6720... ja minulle tuottaa erikoisen kunnian..." "Siis päätetty! Te kai lähdette nyt tuon hirviönne kanssa kiertoradalle ja sillä te pääsettekin suoraan luoksemme. Ainen talossa tarvitsee teidän vain kysyä... Siis näkemiin!" Ja naurahtaen hän kääntyi ympäri ja veti ystävättärensä muassaan hitaasti liikehtivään ihmismereen. Alfred käännähti vanhuksen puoleen ja pannen kaiken kielitaitonsa liikkeelle koetti saada hänet ymmärtämään kutsun. Nainen tuntuikin käsittäneen siitä jotain eikä hän ainakaan vastustellut, kun Alfred hänen kerallaan poistui torilta ja suuntasi matkan lähimpään pysähdyspaikkaan. Leila oli jäänyt pienen matkan päähän katsomaan, pitäisikö Alfred sanansa. Nyt kääntyi hänkin Ainen kanssa lähtemään, juuri kun ensimäinen puhuja nousi korkealle kohoavalle jalustalle, jonka takana oli suuri valotaulu jäljentämässä suurin kirjaimin puhujan jokaisen sanan. Kun neitoset olivat saapuneet Ainen huoneistoon, tapasivat he siellä jo kutsumansa ystävättäret... Lilithin, Dalilan ja Sonjan, kolme 40000-yksilöluokan tytärtä. Nämä olivat painautuneet oviverhon viereiseen patjanurkkaukseen ja lavertelivat kuin hyvin viritetyt autofonit. Heidän kulkuneuvonsa olivat erikoisen niitä varten tehdyn pylvään varassa, ja siihen kiinnittivät Leila ja Ainekin omansa. Sitten hiipivät he hieman kömpelösti välkehtivillä sukilla verhotuin jaloin muutaman askeleen päässä olevaan mahdottoman suureen leposohvaan, jossa voitiin yhtä hyvin maata, istua ja olla noja-asennossa, ja jonka keskellä oli kallisarvoinen, runsaasti varustettu herkkupöytä. Kirjavista levyistä heijastui vaalea ruusuvalo koko huoneeseen, joka uusimman muodin mukaan oli helmillä koristeltu. Jalokivien valmistamista oli jo kauvan pidetty halpa-arvoisena käsityönä eivätkä niin, muodoin helmetkään kuuluneet enää valikoituihin kalleuksiin. Mutta vaikkakaan A 15:n rouvat eivät olisi pitäneet niitä enää kaulassaan senkään vertaa kuin heidän esiäitinsä tavallista piikiviketjua, he kuitenkin halusta koristivat niillä asuin- ja vastaanottohuoneensa. Ainen yksityishuoneessa riippui pisaramuotoisten helmien ketjuja seinillä, joita korallinpunainen silkki verhosi. Aaltomaisin laskoksin soluivat ketjut aina ovelle ja takaisin, kohoten lopuksi kuin riippuva loistoteltta yli leposijan ja huipistuen ylhäällä huoneen ruusuvärisessä katossa. Tervehdittyään vieraitaan Aine painoi erästä seinässä olevaa korallia. Samassa helmiteltan sivuilla olevat pienet parfymiliekit suurenivat ja ikäänkuin alkoivat karkeloida kiehtovassa piiritanssissa, täyttäen huoneen lukemattomien satalehtiruusujen pehmeällä tuoksulla. Ja oli kuin jostain kaukaa olisi kuulunut erinomaisen suloisia hiljaisia ja uneksivia säveliä, jotka säestivät keijukaisten tanssiaskeleita... Nuoret naiset eivät kuitenkaan kiinnittäneet suurempaa huomiota loistoon, tuoksuun ja säveliin, sillä omissa, asunnoissaan he olivat kyllä niihin tottuneet. Sitä vastoin odottivat he perin uteliaina vanhan maja-asukkaan saapumista, josta Leila — Numero 50000:n tyttären läheisimpänä ystävänä täytyi hänellä tietysti aina olla jotain erikoista — heti alkoikin kertoa. "Tuleeko hän?" kysyi Dalila jännittyneenä, vilkaisten kärsimättömänä kelloonsa. "Me emme varmastikaan ymmärrä häntä", valitti Sonja. "Äitini sanoo, että he murisevat ja röhkivät kuin elukat". Ja hän nipisti pientä silkkileijonaa, joka nukkui patjojen välissä, korvanreunasta, niin että eläin suutahti ja rupesi sylkemään. "Ah, kyllä tämä uudenaikainen kasvatus on ikävää", lausui vuorostaan Lilith, "ajatteleppa, että minun täytyi tulla salaa sinun luoksesi! Isä näet pitää aivan sopimattomana näiden maja-asukkaiden katsomista. Hän sanoo, että he ovat puetut eläinnahkoihin ja elävät säädyttömästi eläinten joukossa." "Kyllä me tulemme ymmärtämään häntä", rauhoitti Leila tyttöjä. "Eikä hänen näkemisensä ole sopimatonta sillä siinä tapauksessahan he eivät saisi käydä kadullakaan. Muuten, tänne tulee myös Marian 27974!" "Tuleeko?" kysyi Sonja kateellisin ilmein, koskettaen keveästi tähtikoruaan, jonka hänen kaunistajaystävättärensä — palvelijattaria ei ollut enää ollut sataan vuoteen — oli kiinnittänyt niin nerokkaasti, että se levensi huomattavasti takaraivon ääriviivat. Mutta Lilith voivotti: "Hän ei ole lainkaan miellyttävä." Leila pureskeli orkideanhedelmän muotoista, alkonilla täytettyä makeista.... "Marian on hirveän kultiveerattu", sanoi hän mieluisan työnsä lomassa hieman pahastuneena. "Hän haluaisi varmaankin tehdä meistä ja itsestään koneita!" Lilith huokasi ymmärtäväisenä. Dalila kohotti päätään ja höristi korviaan, sillä etuhuoneen kirjavalasisilta lattialiuskoilta hän kuuli käsittämätöntä töminää ja kolistelua. Sitten tuuppasi hän Leilaa kiihkeästi: "Onko se hän?" Tämä nyökkäsi ja selitti sitten kuiskaten: "Melu johtuu siitä, että hän kävelee aseet jaloissaan, näin..." ja hän yritti valaista ystävilleen tätä merkillistä asiaa muutamilla epäröivillä liikkeillä. Ovikehyksen himmeään kehään ilmestyi nyt viimeinkin vanhan maja-asukasnaisen kuva, ja nuoren miehen, jonka puvun helmaan nainen, ilmeisesti peläten, näytti tarrautuneen. "Kuka on hänen seurassaan?" kysyi Sonja. "Aivan niin, hän on Alfred 6720. Olen pyytänyt hänet, sillä tottahan me tarvitsemme myös tulkin. Joku sanoi, että hän olisi Henrik 19530:n oppilas." "Siis ei meikäläisiä?" huomautti Sonja kylmäkiskoisesti. Kuva ovi-ilmoittajassa hävisi, sillä Aine oli avannut riippuovet erään näkymättömän nappulan avulla. Alfred ja vanha nainen astuivat huoneeseen. Nuori mies kumarsi syvään leposohvassa oleville ylhäisille porvarisneideille, mutta vaimo hämmästyi niin rajattomasti, että silmät ja suu revähtivät selälleen. Neiditkin mykistyivät uteliaisuudesta ja tuijottivat tutkivin katsein tuota ihmeellistä olentoa. Vanhus suuntasi ruman päänsä kumaraisilla harteilla oikealle ja vasemmalle, lattiaan, jonka sileällä pinnalla käveleminen tuntui hänestä vallan mahdottomalta, ja jälleen kattoon, tanssiviin parfymiliekkeihin, joita risteili ylös alas helmiketjujen välissä suloisten lintujen tavoin. Näky voitti tosiaankin kaiken sen, mitä hän tähän saakka oli A 15:ssä havainnut ihmeellistä. Hän huudahti epäselvän "Ah!" ja viittasi ylös karvaisella sormella. Samalla tunsi hän nenässään voimakkaan keinotekoisen ruusuntuoksun. Irvistellen heitti hän päätään joka puolelle, niin että tytöt pelästyneinä huusivat, ja sitten hän aivasti ainakin puolentusinan kertaa perättäin. "Hän on tottunut vain luonnolliseen ilmaan", katsoi Alfred velvollisuudekseen huomauttaa, ja sillä hän tekikin lopun sohvalla loikovien neitosten huolestumisesta, mikä ei ollut niinkään vähäinen. Lilithkin, joka oli pitänyt aivastusta jonakin barbaarisena taisteluhuutona, uskalsi nyt taasen tulla näkyviin patjojen seasta. Maja-asukas huomasi nyt pienen elukan. Hän yritti houkutella sitä kummallisilla äännähdyksillä. Mutta kun eläin tyytyi vain vilkaisemaan uneliaasti, sanoi nainen kuin hieman halveksien: "Kyl tyhmä elu se", — — huomautus, jota Alfred ei rohjennut kääntää läheskään sellaisena kuin mitä se sisälsi. Nuoret naiset nauroivat. Heitä alkoi huvittaa suuresti. Tämähän oli näet vallan erikoista, jotain paljon mielenkiintoisempaa kuin kaikki kulttuurihauskuudet — — — ja nehän he kyllä jo tunsivat! Ainoastaan Aine istui hiljaa ja tarkasteli liikkumattomin kasvoin ihmeellistä naista. Kädenliikkeiden avulla pyysivät he nyt vanhaa naista näyttämään heille toista mustista suojuslaitteista, joita hän piti jaloissaan. Maja-asukas täytti mielihyvin heidän toivomuksensa ja ojensi raskaan, metallipäällysteisen esineen heidän tarkasteltavakseen. Tytöt koettivat leikillään vetää sitä jalkaansa ja astua sen avulla, mutta se osoittautuikin niin suureksi, että liukui heti pois ja putosi lattialle kovasti kolahtaen. Sitten tuli vuoro esiliinan ja päähineen, jonka Sonja oli luullut vain merkilliseksi pyörökypäriksi. Talonpoikaisnainen neuvoi käheällä kurkkuäänellään, ja hänen koko ruskeat kurttuisat kasvonsa olivat tällöin pelkkää irvistystä. Nuoret porvarisneidot nauraa hihittivät, s.o. päästivät ohuista kurkuistaan pienen viserryksen. Huvi oli yhteinen, vaikkei toinen puoli voinutkaan ymmärtää toista, ja tulkilla oli todellakin täysi työ saadakseen tässä hälinässä sananvuoroa. Ikuisesti nukkuva elukkakin havahtui, haukotteli ja murahti hiukkasen. Alfred ihmetteli itsekseen suojattinsa suurta myöntyväisyyttä ja ystävällisyyttä. Nuohan panivat hänet kääntymään vasempaan ja oikeaan, kumartelemaan, näyttämään hampaansa ja kätensä, nyppivät häntä aivan hillittömästi korvista ja hiuksista, koettelivat hänen pukuaan — — kohtelivat häntä aivan samalla tavoin kuin pientä silkkileijonaa, joka oli ainoastaan heikko leikkikalu heidän hyvällä niinkuin pahallakin tuulella ollessaan. Alfred ei voinut uskoa maja-asukasta niin tyhmäksi, suorastaan idiootiksi, ettei hän tätä leikkiä älyäisi. Päinvastoin oli Alfred monista naisen lauseista havainnut, että tämä kykeni ajattelemaan selvästi ja johdonmukaisesti, vaikkakin tietysti määrätyissä rajoissa. Naisen mieltymys juuri tuollaiseen käyttäytymiseen täytyi siis olla luontaista, mieltymys, jollainen sivistyneen väestön kesken yleisesti oli aivan ani harvinaista. Kesken melua aukenivat äkkiä riippuovet ja Marian 27974 astui sisään. Luotuaan silmäyksen huoneeseen näytti hän aikovan lähteä samaa tietä tätä meluavaa naurukohtausta pakoon. Mutta sitten hän kumminkin lukitsi ovet ja tuli suoraan Ainen luo — — jättämättä silti toisiakaan huomiota vaille — — ja kumarsi hänelle harkitun taidokkaasti. Tervehdittyään jäi hän keskelle huonetta... jäykkänä... sanattomana... ja niin liikkumattomin kasvoin kuin olisi hänellä ollut posliininaamio. Taitehikkaasti silitetyn, orvokinvärisen liinan rikkaat tupsut riippuivat juhlallisina hänen kapeilla harteillaan. Kädet pitkine tavattoman liikkuvine sormineen lepäsivät sinipunervan, kultakirjaillun puvun laskoksissa. Vaikkei hän sanonut sanaakaan, ei tehnyt liikettäkään, oli hän mitä elävin vastalause muitten remuavaan rauhattomuuteen, ja tosiaankin, tytöt vaikenivat ykskaks ja vetäytyivät paikoilleen sohvaan. Mutta maja-asukas ei sensijaan piitannut lainkaan hänen ylhäisen hienosta asennostaan. Hän astui lähemmäksi, silmäili alhaalta ylös kasvoihin saakka miestä ja sanoi puolittain huvitettuna, puolittain hämmästyneenä: "Häh..." Marian taas otti esiin näköputkensa, ja liikkein, jotka näyttivät siltä kuin kaikki hänen jäsenensä riippuisivat irrallisina jonkin näkymättömän käden ohjaamassa metallilangassa, pyörähti hän vanhuksen ympäri ja tutkisteli tätä joka puolelta kuin harvinaista ihme-eläintä. Leila naurahti ääneen... Hänen oli aivan mahdotonta olla vaiti, maksoipa se vaikka elämän. Mutta hän sai ainoastaan paheksuvan silmäyksen Aineita — — toiset eivät rohjenneet edes liikahtaa. Niin suuri oli näet pelko siitä, että Marian, joka oli vaikutusvaltainen henkilö niin käyttäytymisasioissa kuin muissakin sivistyskysymyksissä, tulisi arvostelemaan heitä epämuodinmukaisiksi. Viimein lopetti Marian katselemisensa. Hän nosti vaaleat, värittömät silmänsä ja tasaisella, painottomalla tavallaan virkkoi: "Ovatko arvoisat yksilöt päässeet selville siitä kuinka suun erotus todella on tuon alkuihmisen ja meidän korkealle kehittyneen rotumme välillä?" Neidit pudistivat päätään. Ei, sitä he eivät todellakaan olleet ajatelleet... oli vaan ollut niin hauskaa huvitella vanhuksen kustannuksella. Odottavat katseet kohdistuivat Marianiin ja hän jatkoi: "Saan ehkä pyytää yhtä arvoisista yksilöistä vaivautumaan luokseni?" Hän katsoi ympärilleen kunnes pysähtyi Aineen, joka istui hiljaa kuin paikalleen asetettu nukke ja kuunteli. "Aine... saanko luvan...?" Kuuliaisesti Aine nousi. Kevyt punastus ilmestyi hänen ohimoilleen ja poskilleen hienon harson lailla. Hän loi silmänsä alas ja asettui vanhuksen viereen. Marian nyökkäsi tyytyväisenä. Hän ei kuitenkaan huomannut, että Alfred, jonka hän kyllä tunsi jo entuudestaan, katseli tyttöä herkeämättä. "Nyt voitte nähdä... kas tässä... itse aate... itse henkevyys... huolellisesti vaalitun sivistyksen esikuva... tuossa taas... kömpelyys, rumuus, niitä eläimiä muistuttavat muodot, joiden kanssa tällaiset olennot ovat inhoittavassa kosketuksessa. Tässä... rodun alhainen menneisyys täysin voitettuna, lisäksi nykyisen kasvatuksen ja vaistoelämän jalostamana, ruumiin suloinen heikkous korkeimman kulttuurimme loistokukkana... Tuossa... raakaa alkuelämää, kaikki vain ruumista, vain kurjimpia, alhaisimpia vaistoja, pahantapaisuutta, lyhyesti sanoen kaksi tuhatta vuotta sitten ollut ihmiseläin — — — alhainen menneisyys. Ja nyt pyytää Senaatti, että me ottaisimme tuollaiset joukkoomme..." Ja hän teki inhoa osoittavan liikkeen. Alfred ei voinut enää pidättäytyä. "Niinhyvin kuin voinkin ymmärtää arvoisan yksilön henkevän lausunnon, täytyy minun kuitenkin asettua eräissä suhteissa toiselle kannalle," aloitti hän. "Mitä pahantapaisuuteen tulee... Uskon, että kaikki nämä porvarisneidot ovat tulleet vakuutetuiksi siitä, että maja-asukkaamme on mitä hyväkuntoisin. Ja muusta puhuminen täällä ei mielestäni ole soveliasta. "Mutta uskon kuitenkin, että kun me asumme näiden ihmisten kanssa, saamme lisää elämänvoimaa... ja muutakin... Mitä lopultakaan auttaa ylistetty korkea sivistyksemme, jos me juuri sen takia joudumme perikatoon?" Hän aikoi jatkaa, mutta keskeyttikin. Hän näki, että tytöt, jotka vielä äsken olivat pitäneet vanhusta erittäin mieluisena leikkikaluna, nyt kääntyivät paheksuen hänestä poispäin. Ainekin otti jo askeleen patjoja kohti. Alfred loi katseen Aineen ja samaten Marianiin joka tämän katseen huomaten tuntui omituisen näköiseltä halveksivine ilmeineen. Sitten veti Alfred maja-asukkaan mukanaan. Marian katsoi heidän jälkeensä voittajan ylpein, päättäväisin ilmein. Nyt kääntyi hän nuorten naisten puoleen, jotka hieman tuskaisina ja hämmästyneinä olivat kuunnelleet Alfredin muutamia sanoja, kenenkään heistä uskaltamatta todistaa niitä oikeiksi. "Neljän viikon päästä järjestän juhlan elävien keinotekoisten kukkien kunniaksi, joitten keksinnön nyt olen lopullisesti onnistunut tekemään", sanoi Marian erikoisen rakastettavasti. "Siellä näen teidät jälleen samoin kuin hänetkin, joka tänään asettui minua vastustamaan... Ehkäpä saan sitten siellä kysyä lopullisesti teidän mielipidettänne!" Tämän tavallisuudesta poikkeavan mielenilmauksen johdosta uskalsivat tytöt taputtaa käsiään ja julkisesti tuoda ilmi ilonsa ihan äänekkäästikin. Ja vasten tapojaan ei Marian keskeyttänyt heidän riemastustaan. Siihen ei hän nyt kiinnittänyt huomiota... sillä hän näki, että Aine yhä vielä katseli salasilmäyksin... ovia kohti... III. LUONTO. "Haluatko tehdä kanssani parin kolmen päivän matkan arachniolla?" kysyi Henrik noin kuukausi myöhemmin oppilaaltaan, kun tämä vuosia kestäneen tavan mukaan aamulla oli saapunut laboratorioon. Alfred katsahti häneen hämmästyen. "Ihanko todella?" "Aivan todella... miksikä laskisin leikkiä?" "Tietysti... mutta..." "Niin, saat kyllä nähdä, mihin..." Vaieten kiinnitti Alfred jälleen autinon jalkoihinsa. Tuollainen kutsu oli kerrassaan harvinainen ja hänelle se lupasi niinkuin ainakin matka johonkin vieraaseen tähteen. "Todennäköisesti tapaamme me Danielin. Jos haluat viedä jotain hänelle, niin pidä myös kiirettä!" Alfred alkoi aavistaa, tai ainakin luuli aavistavansa matkan määrän, mutta hän oli vaiti, sillä kokemuksesta hän tiesi, että enempi kyseleminen teki hänen opettajansa kärsimättömäksi, jopa hermostutti hänet. Viimeisiä lyhyitä sanoja lausuessaan vanhus jo työskenteli sulkeakseen riippuovia ja varmistaakseen tarkasti virtojen katkaisun. Hänen laboratoriossaan oli monia esineitä, joita hän ei tahtonut jättää vieraitten silmien ulottuville. Nyt oli vielä asetettava paikoilleen hälyytyslaitteet, ja sitten voikin Henrik rauhassa jättää työhuoneensa. Hississä antoi Henrik oppilaalleen pienen mustalasisen, sileän lippaan, eräitä työkojeita ja bromoglyfin. Viimemainittu oli eräänlainen valokuvauskone, joka ottaessaan kuvan jostakin henkilöstä osoitti samalla asianomaisen sokeri, munanvalkuais- ja lihakokoomuksen aivan tarkoissa mittasuhteissa. Se oli Henrikin oma keksintö, ja vaikka Alfred olikin monella tavalla ottanut osaa sen valmistamiseen, piti oppinut sitä tiukasti salassa. Nuoren miehen ei ollut vielä koskaan onnistunut saada selville, miksi hänen opettajansa menetteli niin epäkäytännöllisesti, s.o. oli ylipäänsä niin epäluuloinen ja mahdottoman luoksepääsemätön... Se seikka, että bromoglyfi otettiin mukaan, pani Alfredin taas epäilemään äskeisiä arvelultaan matkan tarkoituksesta. Mutta toistaiseksi täytyi hänen joka tapauksessa olla kärsivällinen ja ilman enempiä selityksiä... Ylemmän kiertoradan avulla, jolla, kuten kuormasta, radallakin, vaunut liitivät kiskoja myöten, heidän onnistui nopeasti päästä juoksijakoneelle. Muutamassa minuutissa nousivat he koneveneeseen eräässä pienessä hississä. Tikkaita myöten nouseminen olisi näet ollut liian epämukavaa monien laukkujen ja muiden kummallisten kantamuksien tähden, jotka täytyi ottaa mukaan. Vuorollaan oleva virkailija aukaisi ristikkoportin. Hiukan heilahtaen lähti arachnio laukkaamaan eteen, päin. Henrik istui taaskin ohjaajanpaikalla. Alfredin oli pakko olla aivan hiljaa, ja tuskinpa hänen heikko äänensä olisi voinut kantautuakaan opettajan kuuluville. Niinmuodoin oli hänellä aikaa nukkumiseen tai ohikiitävien maisemien katselemiseen. Luonnollisesti valitsi hän maisemat. Kukapa tiesi, milloin hän taas saisi tilaisuuden päästä kaupungista luontoon. Kun nyt oli varmaa, että pian ilmaantuisi paljon sellaista, mitä hän vielä ei ollut ennen nähnyt, laittoi hän huolellisesti kirjoittajakoneensa kuntoon, voidakseen merkitä kaiken nopeasti muistiin. Sillävälin ravasi juoksijakone tasaista vauhtia eteenpäin. Oltiin jo pitkällä lokakuussa, myöhäiskesän lempeänkalvas valo siinsi yhä vielä kaiken yllä. Kaupungissa oli ollut satamatta jo toista kuukautta ja kuumuutta olivat vielä lisänneet yhtämittaa erottuvat vesihöyryt, niin että taloihin oli täytynyt johtaa happea erikoisten kylmyyslaitteiden avulla. Täällä ulkonakin näytti kuivuus vallinneen jo pitkän ajan. Arachnio, joka pitkine, laajalle alalle ulottuvine koipineen ei ollut sidottu mihinkään säännölliseen rataan, juoksi nyt suoraan vaan ylitse kuivettuneiden niittyjen. Palaneesta ruohikosta syvällä tämän veneen alla nousi keveitä pölypilviä häipyen ylös kirkkaaseen ilmaan. Monenlaiset pensastot, joissa lehdet vielä riippuivat, ojentuivat elottomina kuivasta maasta. Mutta niiden lehdet olivat sinipunervia tai kuparin, ruskeita, niin että Alfred arveli ensin niiden olevan täydessä kukoistuksessaan. Vasta myöhemmin hän muisti, että se olikin pensaitten syysväritystä, sellaisena kuin sen tunsi kirjoista ja kuvista. Silloin tällöin otti hän aurol-pastillin. Puhdas ilma, joka oli kaasuttomampi kuin kaupungin keinotekoisesti parannettu ilma, oli hänelle outoa, joten hän tunsi raukeutta ja lievää huimausta. Mutta hän päätti lujasti voittaa kaiken, mikä olisi esteenä huomioiden tekemiselle. Nyt oli Henrik pannut arachnioon kaksinkertaisen nopeuden, 150 km. tunnissa. Se seurasi nyt erästä ilmeisesti kauvan sitten käytännössä ollutta tietä, joka näytti vievän nopeasti metsää kohti. Veneen hiljainen keinunta oli jo miltei kokonaan lakannut, ja voimakkaan vauhdin huomasi Alfred nyt vain kovasta ilmanvedosta, joka tuntui ihossa ja puvun laskoksissa. Äkkiä piirsi hänen edellään olevalla pöydällä kirjoittajapuhelimen neula seuraavan rivin: "Lakki päähän, silmät suojeltava!" Alfred seurasi heti Henrikin käskyä. Pyörökypäri suojasi tosin vain vähän arkaa päätä, mutta hän peitti myös posket ja asetti silmille kaksinkertaiset suurennuslinssit. Pian löivät jo ensimäiset oksat venettä vastaan. Vaikka arachnio liikkuikin monien puiden yläpuolella, olisi kuitenkin ollut vaarallista tällä metsätiellä ilman suojuskypäriä. Muuan oksa pisti Alfredin mielestä esiin liian röyhkeästi. Sen katkaisi hän silmänräpäyksessä atomeja rajähdyttävällä radioputkella. Kummalliselta tuntui hänestä tuntea nyt sormissaan kappale todellista luontoa. Hän ei voinut muistaa nähneensä kirjoissa milloinkaan osia luonnosta näin tarkasti. Hän kosketti sileätä puunkuorta ja pitkulaisia, kuparinvärisiä lehtiä, ja hänestä tuntui melkein siltä kuin hän olisi haavoittanut jotakin outoa elävää olentoa. Varovasti pisti hän oksan erääseen vesipulloon, ettei se heti kuolisi janoon, ja asetti sen lopuksi erään nurkan lokeroon, voidakseen myöhemmin tutkia sitä tarkemmin. Hetken kuluttua yritti hän siepata eräällä lasilla pientä, harmaata perhosta, joka säikähtäen lensi puunlehdeltä venettä kohti. Mutta ennenkuin hänen tottumattomat sormensa pääsivät tarttumaan siihen, liitikin se pois, ja kaukoputkellaan näki hän sen lentävän maata kohti kuin olisi se ollut putoava, surkastunut kukkanen. Mutta outo väsymys valtasi hänet yhä enemmän. Tajunta hänen aivoissaan kävi yhä epäselvemmäksi. Hän koetti kyllä alituiseen pitää väsyneitä silmiään auki ja tarkkailla nopeasti ohiviliseviä esineitä, mutta hän näki nyt ainoastaan vaaleansinisen ilman, jossa häilähti tummia oksia ja punaisia puunlehtiä. Vihdoin hän ei tiennyt enää mitään, vaan nukkui veneen pehmeillä patjoilla, kypärin kaareutuessa pään yli kuin kilpisuojus. Puut kävivät jo harvemmiksi ja paksummiksi, kunnes lopuksi kuivuuden polttamassa rämeikössä seisoi vain jokunen vaivaiskoivu ja tumma, kiemurteleva suopetäjä. Mutta jälleen sukelsi arachnio pyökkimetsikön kuparinhohteiseen hämäryyteen. Teitä ei ollut enää näkyvissä, mutta vuosia sitten oli myrsky raivannut valtavien runkojen keskeen leveän väylän, joka vei pitkälle etelään päin. Arachnio kiipeili taitavasti yli kaatuneitten puunrunkojen, kuihtuneiden saniaisten ja miehenkorkuisten ohdakepensasten, jotka olivat valkeanaan villaista siemenhahtuvaa. Tietenkään ei sen matka käynyt enää yhtä vauhdikkaasti, mutta kuin jättiläishämähäkki liikkui se eteenpäin tunnustellen suuntaa monilla eri puolille ulottuvilla koivillaan. Mutta Alfred ei tiennyt mitään tästä kaikesta eikä tuntenut veneen ajoittaisia keinahtelemisia, jotka kylläkin kestivät vain lyhyen hetken kerrallaan. Heikko hermoinen kaupunkilainen kun oli, nukkui hän sekavaa, uuvuttavaa unta, niinkuin kaikki jo sukupolvia sitten luonnon parista erkaantuneet, väsyen pienestä tuulenhenkäyksestä tai pilkistävästä päivänsäteestä... Henrik, joka istui ohjaajanpaikallaan, ei tuntenut lainkaan tällaista heikkoutta. Hän ei näet kuulunutkaan tuohon ylihienostuneeseen aivorotuun, hänen ruumiinsa oli vielä joustava ja vastustuskykyinen, ja raikas ilma vain virkisti häntä kuin suloinen kylpy. Tien jota arachnio seurasi, hän tunsi aivan tarkalleen. Olihan hän niin usein nuorukaisena ja myöhemmin miehuudessaankin vetäytynyt tänne vuoristometsien unelmoivaan yksinäisyyteen! Silloin ei vielä ollut mitään arachniota — tiet alkoivat jo vähitellen rappeutua, koska vain suuret liikereitit pidettiin kunnossa tavarankuljetusta varten. Ihmiskunta oli jättänyt taakseen vaellusvuotensa kuin lapsi, joka väsyneenä on heittänyt pois leikkikalunsa. Ja mihin oli tultu? Yhä enemmän omaisuutta, ylellisyyttä ja mukavuutta, yhä enemmän keksintöjä kasautui kaupunkeihin. Yhä hienommiksi tulivat lasten vartalot, yhä sopimattomammiksi kestämään rasituksia. Jättimäinen pää painoi kapeita harteita, lonkat olivat lihaksettomat. Kuinka tavattoman paljon mukavampaa olikaan matkata kaupungista toiseen turvallista ilmakyytiä sensijaan että olisi täytynyt itse olla liikkeessä. Ja sitten vähitellen katosi ihmiseltä tämäkin viehätys! Kaikki kaupungit oli rakennettu saman mallin mukaan, ja niissä asui kansainvälinen rotusekotus, joka oli levinnyt yli maailman. Jos matkusti maailmankaupungista A 15 maailmankaupunkiin K 29, ei mitään uutta ollut nähtävissä. Miksi siis poiketa vanhoista, rakkaiksi käyneistä tavoista, kotona kun kuitenkin oli parasta! Luonto... Luonto oli kuin joku jättiläissuuri, mutta tyhmä härkä, jota mieluimmin pidettiin mahdollisimman kaukana kaikista sivistyksen aikaansaannoksista, sillä niitähän luonto juuri vastusti. Joskus varhemmin olivat esi-isät tehneet ryöstöretkiä mailla ja merillä ja sitten koettaneet niitä sivistää. Mutta ne olivat jääneet muokkaamattomiksi, vahingollisiksi ja vihamielisiksi. Ken niiden kanssa puuhaili, oli ihmiskunnan päämäärälle hyödytön narri. Niinpä jätettiinkin luonnon tutkiminen tyhmille, viisaat eivät siitä yhtään välittäneet. Olihan parempaa... Sivistys... Kuinka olikaan vanhan Henrikin, silloin kun hän vielä oli nuori Henrik, ollut vaikeata saada lupa tutkimustyöhönsä. Mutta kun siihen aikaan vielä viljeltiin maata, kasvatettiin hedelmiä ja kalastettiin, myönnyttiin hänen pyyntöönsä vihdoin. Ehtona oli, että hänen tuli olla apuna maja-asukkaiden sivistyksen kartuttamisessa. Mutta maja-asukkaat väsyivät hänen opetukseensa, ja hän sensijaan heittäytyi tutkimaan luonnonvoimia, niinkuin voimakas uimari heittäytyy vahvaan virtaan... Seitsenkymmenvuotias kohotti valkoista päätään. Hän väänsi vipusinta päästäen vauhdin taas suuremmaksi, sillä metsä jäi jo taakse ja eteen avautui loiva, paikoittain kallioinen santa. Oltiin tulossa vuorille, jotka yhä lähempänä kohosivat tasangon takaa sinisestä udusta. Oli puolipäivä. Pilvetön taivas loisti silkinhienona. Vain jokin pensas pisti siellä täällä esiin. Jossain kallion vierellä solisi jo joku lähde. Täällä ei maa ollut enää niin kuiva. Keltaista, kuihtunutta ruohoa kirjavoittivat monin paikoin pienet kukat, jotka ylhäältä juoksijakoneesta näyttivät maahan sirotelluilta monivärisiltä helmiltä. Arachnio oli saapunut hävitetylle alueelle, jollainen ympäröi jokaista maailmankaupunkia kuin myrkyllinen usvakehä. Typestä köyhä ilmakin tuli nyt voimakkaammaksi, sillä tänne ei enää yltänyt ilmaa imevä johtokoneisto, joka puolestaan syötti saamansa ilman retortteihin ja kattiloihin edelleenkehitettäväksi. Jopa pensaatkin olivat täällä muuttuneet. Syksyisten keltalehtien välissä viherjää, vain puoleksi lakastunutta kevätvesakkoa. Muutamilla oksilla loistivat valkeat ja punervat kukinnot. Henrik pysäytti arachnion. Hänellä oli vielä paljon aikaa ehtiäkseen Vihreäjärvelle iltapäiväauringon ajaksi, jolloin Daniel olisi siellä häntä vastassa. Hänelle oli tärkeätä tutkia lähemmin kaupungin ympärysvyöhykettä. Hiukan kilahtaen aukenivat tikkaat alaspäin tarttuen sitten lujasti ruohokkoon. Vanhus kapusi ketterästi alas. Hänelle oli mieluista, että hänen oppilaansa nukkui. Tällä olisi kuitenkin paljon kyselemistä näistä tutkimuksista, varsinkin kun opettaja itse piti tärkeänä, että oppilaskin niitä harrasteli. Oppinut tahtoi... ja hänen täytyi itse ensin saada täysi varmuus; sitte oli aika ajatella muitakin... noiden hullujen ja epäuskoisten pelastamista... Henrik kulki loivaa mäenrinnettä eri puoliin ja otti erilaisia näytteitä. Lähteestä juoksevasta purosta veti hän esiin paljaita, vihertyneitä kiviä. Mukaansa ottamat säiliöt täytti hän lahonneilla ruohoilla, kullankeltaisilla sienillä, kukkivilla oksilla, nuorilla lehtiumpuilla. Lopuksi pani hän lasipulloon kappaleen raskasta, mustaa multaa, josta versoi lyhyttä ruohoa ja lakastuneita kukkia. Vietyään senjälkeen säiliöt taas lippaisiin, pani hän bromoglyfin käyntiin, kohdistaen sen puunoksiin ja lehdistöön, jopa sammaltuneisiin kiviinkin. Kone kävi hiljaa nakuttaen, vanhan oppineen ohjatessa tarkasti sen suuntaa. Nyt hän oli valmis. Hän istuutui hetkiseksi harmaalle, auringonpaahtamalle pölkylle, miettiäkseen kaikessa rauhassa, oliko hän kenties jotain unohtanut. Myöhästynyt varpunen lensi hänen seuralaisekseen, laskeutuen maahan hänen eteensä, ymmärtämättä edes pelätä tuota outoa jättiläistä, joka kenties voisi olla sille vihamielinenkin. Mutta Henrik tuskin huomasi lintua. Tämä kaikki ei ollut hänelle vierasta, niinkuin Alfredille, joka olisi varmaan antanut paljon saadakseen omakseen tuollaisen ihmeellisen kauniin olennon. Vanhalle miehelle oli keinuva, kullanruskea siipipari vain atomi, osa sitä suurta, ääretöntä ja käsittämätöntä, jota ihmiset tyhmyydessään halveksuen nimittivät luonnoksi ja jonka he jyrkästi erottivat siitä, mitä he pitivät "korkeampana kulttuurielämänä." Ja kuitenkin — oi noita pölkkypäitä — eivätkö ne molemmat olleet yhtä? Erosivatko ne mitenkään toisistaan? Ei, toisessa vain lapsellinen ylellisyys, toisessa välttämätön runsaus! Samalla tavoin eli kumpikin, samalla tavoin myös kuoli! — Suloinen hiljaisuus vanhuksen ympärillä sai hänet miltei murheelliseksi. Mutta jäytävä ylenkatse, joka hänessä oli jo kauvan sitten kehittynyt, kovetti jälleen orastaneen säälintunteen. Synkkä käsittämisenhalu kasvoi hänessä kuin mahtava puu. Miksikä pitäisi hänen estää onnettomuuden tuloa? Miksikä juuri hänen pitäisi julistaa tuota tyhmyyttä ja ylpeää häpeämättömyyttä vastaan? Eikö tuon kauheuden pitäisi tulla juuri siksi, että vanha, oikulliseksi ja kummalliseksi kehittynyt ihmiskunta puhdistuisi kaikesta kelvottomasta? Eikö juuri sentähden miljoonien pitäisi saada kauhea loppu? Eikö maailman pitäisi tuhoutua ja tulla autioksi kenties vuosituhansiksi? Eikö ollut hänen oikeutensa, niin, vieläpä velvollisuutensa toimia niin, ettei tuholta estyttäisi? Hän oli usein näitä ajatellut. Hän tiesi, ettei hän mistään turhamaisuudesta ollut noussut vastustamaan muita. Viime kuukausina hän oli koettanut selittää asian kaikissa mahdollisissa paikoissa, hän oli vielä kerran puhunut siitä Gustajon ja muiden Salaisen Viraston jäsenten kanssa, hän oli monelle oppineelle virkaveljelleen selvästi näyttänyt vaaran. Mutta kaikkialla hän oli kohdannut aivan samaa uskomattomuutta, samaa omahyväisyyttä ja ahdasmielistä, typerää vastustusta!... He eivät voineet sietää ajatusta, että heidän olisi palattava takaisin luonnonmukaiseen elämään, voidakseen pitkittää elonaikaansa! Toisinaan hän jo ajatteli, että hänhän voisi kuitenkin pelastaa joitakin kasveja... kun tuo pian lähestyvä loppumelske tulisi... Jos nyt ylipäänsä mikään pelastus sittenkään olisi mahdollinen... Jos sitä ei olisi, silloin käytäisiin kaikki yhdessä samaan kadotukseen! Hävittäisiin ilmasumuun, jonka syntymiseen itse — typeryyden ja turhamaisuuden takia — oltiin syypäät... Vanhus nousi ja silmäsi raukeasti ympärilleen. Täällä oli hänen maailmansa. Tätä hän rakasti. Kuinka toisin hän olisikaan rakastanut ihmisiä, jos heillä olisi ollut hitunenkaan sitä syvää sopusointua, jota tämä hiljainen luonto oli tulvillaan! Niinpä niin... sellaisia olivat ihmiset... Äsken herännyt tuska alkoi taas uudestaan kiertää häntä! Synti ja kuolema — kuolema ja synti, ne muodostivat katkeamattoman ketjun, joka näytti juotetun kiinni ikuisuudesta ikuisuuteen. Kuinka voisivat hänen kuolevat kätensä saada sitä poikki, kuinka voisi hän kirvoittaa kahleet... Hän oli jo tullut tikkaiden luo, kun hän kuuli Alfredin äänen yläpuoleltaan. Nopeasti hän kiipesi ylös ja istuutui vastapäätä Alfredia. Alfred kuului niihin, jotka hän niin mielellään olisi pelastanut. Tosin hänenkin ruumiinsa oli heikko ja hieno, ja järkensä ylihienostunut. Mutta kenties löytyisi Alfredille noitten unohtuneitten alppivuorten juurella, jonne vanhus viime viikkoina oli päättänyt paeta, joku vahva nainen, joka rakastaisi häntä ja lahjoittaisi hänelle lapsia, joilla sitten äidinperintöjen avulla olisi sitkeyttä elää edelleen. Mutta tuo kaikki oli kuitenkin vielä kaukana! Tahi... ehkei siihen sentään kestäisikään enää kovin kauvan?... Alfred oli ottanut esille ruokavarat ja asettanut ne pöydälle valmiiksi opettajaansa ja itseään varten. Ensimäisen kerran huomasi Henrik nyt tosiaankin nuorukaisen huolenpidon häntä kohtaan. Pehmeämmällä äänellä kuin tavallisesti hän sanoi: "Sinähän hemmottelet minua kuin isääsi!" "Isääni en ole tuntenut... sitäpaitsi... tehän tiedätte... vanhempiensa kanssa ei useimmin ole helppo tulla toimeen. Mutta minä kunnioitan teidän korkeita tietojanne... ja sitte, yksilönä olette te minua niin paljon parempi..." Henrik hymähti itsekseen. Siinä oli hänen hieno rotukehityksensä! Tietojen ja korkea-arvoisemman yksilön kunnioittamista! Mutta kiintymys? Ei, kiintymystä ei ollut... Vaieten aterioivat he loppuun. Sitten meni Henrik taas ohjaajanistuimelle ja alkoi toimittaa arachniota käyntiin, Alfredin tällöin silmätessä kummastuneen näköisenä opettajaansa. Merkillistä, mitenkä noin äärimmäisen viisaassa ihmisessä joskus äkkiä tapasi tunteellisuutta! Sen täytyi kai johtua hänen iästään. Tai oliko se ehkä vain ymmärrettävissä siten, ettei Alfred itse uuden sukupolven jäsenenä ollut lainkaan niin altis tunteenpurkauksille? Mutta muuan mustanloistava naakka, joka hetken aikaa seurasi juoksijakonetta kirkuen kimakanlaisesti, sai hänet piankin unhottamaan nämä ajatukset. Kuinka ihanaa olikaan kiitää pitkin laaksoa, jota rinteet reunustivat! Siellä täällä oli liuskakivinen tasankopaikka keskellä lyhyttä ruohostoa. Rinteiltä huojui alas harmaantuvaista köynnöstä, jonka juurilla käärmemäisesti kiemurtelivat vanhojen havupuiden juurakot. Siellä täällä hohtivat marjat kuin korallit loistaen syvyyden yllä, ja kiemurapensaikkojen röykkiöt kohosivat kuin rubiininväriset kukkaispilvet kohti aurinkoa. Se ei ollut maailmankaupunki A 15:n aurinko, ei se yksitoikkoinen, kylmänkeltainen aurinko, joka valaisi kulttuurintutkijain työpäiviä heitä kuitenkaan ilahduttamatta. Tämä aurinko oli täynnä voimaa ja lämpöä ja tuoksui ääretöntä, monimuotoista elämää. Yhtäkkiä häneltä pääsi kirkas ihastushuuto. Hän tunsi nyt sellaista, mitä ei ollut vielä ennen tuntenut. Hänen viileät aivonsa valtasi suuri riemu kaipuun onnellisesta täyttymisestä. Ympärillä olevat rinteet väistyivät nyt vähitellen vaaleanhohtoisten vuorten tieltä, jotka olivat yhä lähempänä. Edessä aukeni kuin peili hiottua malakiittia.... yhtenä valomerenä kimalsi sileä lakeus... Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt vuoristojärveä! Niin äänekkäästi hän huudahti, että Henrik kääntyi istuimellaan häneen päin hymyillen ystävällisesti... Alfred istui kuin huumautuneena. Ensi kertaa havaitsi hän todellista, ylitsevuotavaa elämäntunnetta itsessään. Päähineen otti hän irti, sillä hän ei halunnut pitää sitä enää estämässä tätä väri- ja tuoksukylläisyyttä pääsemästä kokonaan hänen ulottuvilleen. Kuin lahjan saanut lapsi liitti hän kätensä yhteen ja kosteisiin silmiin tuli kaunis, unelmoiva katse, kunnes ne ihan kyyneltyivät. Tällainen oli siis luonto... Ja tätä halveksittiin. Tätä koetettiin vielä korvata, parantaa, niin, vieläpä säälittävin ilvein valehdella se vallan kuolleeksi! Kylläpä olivat heikkoja ihmiset... he eivät sietäneet sitä... niin, siinä oli totuus! Ja senvuoksi he muodostivat sivistyksen, rakensivat leikkiasuntonsa elääkseen lyhyen elämänsä jokapäiväisessä ahtaudessa — ja sen he nimittivät maailmaksi. Mutta tämä toinen maailma, suuri, valtava, eli siitä huolimatta voimallista elämänjuoksuaan, erehtymättömänä, ikuisesti nuorena... kuolemattomana... Mutta kaupunkien sivistyskehdoissa oli ihmisvilinää — kuin joukko elämäänväsyneitä syysperhosia... Arachnion jalat sipaisivat nyt pensasmaisia ruokokasveja, jotka heiluivat humisten pienessä tuulessa. Korsia vasten solisivat hiljakseen aallot. Mustalepät työntyivät rannalla esiin leveähaaraisina. Polvenkorkuisessa kukkaruohikossa oli pieni aukio ja siinä seisoi mies huudellen nuorin, voimakkain äänin... Hän oli Daniel. Muutamassa silmänräpäyksessä olivat tikkaat alhaalla ja niitä myöten molemmat matkaajat astuivat rehevälle järviniitylle. Varsin hyväntahtoisena Daniel auttoi, ikäänkuin se todellakin olisi ollut tarpeen, tarttuen vanhusta kainaloon. Tämä salli hymyten sen tapahtua. Alfredkaan ei voinut pidättää iloaan, kun hän vihdoin seisoi tällä ihmeellisellä maalla, vallan huumaantuneena ja hämillään ensimäisistä suurenmoisista elämyksistään. Henrik veti nuoren "villin" vähän lähemmäksi itseään ja silmäili häntä tarkkaavasti. Kuinka hän olikaan ruskettunut ja saanut lihaksia, kuinka kirkkaat olivatkaan hänen silmänsä, kuinka tumma suunsa, tervettä verta tykkien! Hänellä ei enää ollut yllään hienovärisiä kaupunkilaisvaatteita. Sääriä peittivät pehmeästä eläimennahasta tehdyt suojukset, rinnan, hartiat ja käsivarret taas kova villanuttu. Jaloissa riippuivat samanlaiset raskaat, mustat esineet kuin vanhan talonpoikaisnaisenkin jaloissa, jotka häntä ensin niin olivat kammottaneet. Ja kuitenkin hän tällä hetkellä tunsi kadehtivansa ystäväänsä sanomattomasti... Danielin eloisuus ilmeni sillä välin sadoin kysymyksin, huudahduksin ja tiedusteluin, joista tuskin ehti saada selvää, vielä vähemmän vastata niihin. Kun hän oli aikansa riehunut, viittasi Henrik hänet vaikenemaan ja istuutumaan heidän kerallaan auringonpolttamalle aukeamalle. Hän totteli heti ja veti kummallisten vaatteittensa taskusta viljaleipää ja kypsiä omenoita, tarjoten niitä ystävilleen. Pureksien odotti hän sitte, mitä vanhus haluaisi. "Te olette siis onnellisia? vaikka eihän minun itse asiassa tarvitsisi sitä kysyäkään"; alkoi oppinut vihdoin, katsellen toista yhä tutkivasti. Mutta ennenkuin Daniel ehti vastata, jatkoi hän: "Kuinka teidät on täällä otettu vastaan?" Nuori mies hymyili veitikkamaisesti, niin että koko hammasrivi paljastui: "Oh, alussa se oli vaikeaa, sillä he eivät tahtoneet lainkaan ottaa meitä luokseen! Meidän piti muka palata takasin sinne, mistä olimme tulleetkin... he eivät meitä tarvinneet! Eivätkä he halunneet antaa meille mitään syötävää. Mutta viimein me teimme sopimuksen. Ne 200 verokolikkoa, jotka heille tarjosin... Tiedättekö, nämä ihmiset ovat köyhiä, kaupunkilaisiin verraten hirveän köyhiä... ja niin suurta summaa eivät he todennäköisesti olleet ikinä nähneet! Oikeastaan ei kulta ole heille minkäänarvoista, sillä hehän eivät osta mitään. Ihmettelen sitä itsekin... mutta omistaa he kyllä haluavat!... Niin, nyt minulla on, mitä tarvitsemme: pieni talo, lampaita, lehmiä, vuohia, kanoja ja koira. Ja peltoja ja pari niittyä. Ja useita hedelmäpuita... ja nyt olen minä onnellinen, oi mestari, niin onnellinen!" Alfred katsoi ystäväänsä epäillen! "Etkö sinä pelkää niin monen eläimen keskellä?" "Enpä vainkaan, sillä ne ovat hyvin iloisia ja luotettavia, ja niiden kanssa voi jopa puhua! Kaikkea me juttelemme niiden kanssa. Ja ne ymmärtävät joka sanan." Se oli jo jotain, jota Alfred ei parhaalla tahdollaankaan voinut ymmärtää, mutta hän vaikeni, sillä hän ei tahtonut loukata innostunutta nuorukaista. "Mutta sivistys?" kysyi Henrik naurahtaen. "Niin, sivistys..." Miettien kynsi Daniel korvallistaan, niin että Alfred tahtomattaan väistyi vähän syrjään. Hän näet oli nähnyt vanhan maja-asukasnaisen tehneen aivan samallaisen liikkeen. "Niin... sivistys... Olen rakentanut katollemme antennin ja lisäksi puhekoneen... A 15:ssä piti minun näet rakentaa montakin sellaista... Muutenhan en olisi saanut teidän ilmoitustannekaan. Kone toimii mainiosti... Niin, siinä sitte on koko meidän sivistyksemme!" "Uskot, että siinä on kaikki, mitä sivistyksestä tarvitset", nyökkäsi vanhus ajatuksissaan; "niin annoit tietämättäsi parhaan vastauksen, mitä voi löytyä." "Me emme todellakaan tarvitse enempää!" huomautti Daniel innokkaasti ja hieman hämillään — hän ei näet tiennyt, mitä Henrikin vastaus oikein tarkoitti. "Ja — tiedättekö, ei siihen ole aikaakaan... Ei aikaa edes ajatella sivistystä! Sitä... minun täytyy se sanoa... sitä juuri on täällä niin ylettömän paljon!" Hän ei huomannut Alfredin hämmästynyttä katsetta, vaan näki ainoastaan vanhuksen ystävälliset silmät, ja jatkoi taas iloisena: "Jolanin käy niinkuin minunkin... me unohdamme sivistyksen... unohdamme sen hyvin yksinkertaisesti kuin kirjan, joka A 15:n asukkaan täytyy lukea, koska pidettäisiin sopimattomana olla tuntematta sitä... Ja neljännesvuoden kuluttua siitä kuitenkaan ei muisteta mitään... Muuten, mitä kirjoihin tulee... Tunnen, että monta niistä nyt minulta puuttuu... En kaipaa noita uudempia, en, vaan hyvin vanhoja kirjailijoita. Niissä on muutamia, jotka kelpaisivat nyt meille... Erään, josta aikoinani olen lukenut tätä kirotun vaikeata, monimutkaista vanhaa saksaa... sen nimi on Adalbertin Oppirakenne... tahtoisin mieleltäni nyt saada!" "Sen tunnen kyllä", sanoi Henrik. "Minun nuoruudessani kuului sen lukeminen vain 'tyhmille'. Kenties voin sen vielä löytää!" Hän katsahti unelmoiden vihreähohteiselle, aalto-, tyynelle järvelle, joka lepäsi syvällä vuorien ikuisessa syleilyssä. Laaksoista nousi vaaleansinistä utua vastapäisen kiviseinämön alastomia, kylmiä kallioita kohti. Tuulessa kuului vain ruohikon säännöllinen humina... Sitten tuon tietymättömiin kadonneen runoilijan päivistä asti ei ollut mitään toisin ollut... yli tuhannen vuoden aikakausi ei ollut jättänyt minkäänlaisia jälkiä... Niin mietteissään oli taas vanhus, ettei hän lainkaan huomannut, kuinka molemmat nuorukaiset olivat ääneti ja tarkastelivat häntä... Vielä vuosi sitten olivat he miltei joka päivä työskennelleet yhdessä ja keskustelleet sadoista heille mielenkiintoisista asioista. Nyt olivat he taas vierekkäin, melkein rinta rinnan, mutta enää ei mikään side liittänyt heitä toisiinsa. Alfred ei tiennyt, luontoko juuri oli niin muuttanut hänen ystävänsä. Hän voi tuskin käsittää hänen intoaan, reippauttaan ja voimakasta terveyttään. Hänestä tuntui siltä kuin olisi Daniel kasvanutkin vain maja-asukkaitten parissa eikä A 15:ssä. Daniel ymmärsi vielä vähemmän kylmää aivoihmistä, joka katseli hänen ystävänsä silmillä. Kuinka elivätkään nämä kaupunkilaiset? Ilman aurinkoa, ilmaa ja kauneutta, suljettuina keinotekoisesti lämpenevien kivimuuriensa harmauteen. Eikö Alfred ollut sennäköinen kuin polveutuisi hän jostain ukkomaisten olioitten suvusta? — Henrik heräsi ajatuksistaan. Hän siveli otsaansa, ikäänkuin pyyhkiäkseen pois jotain siihen juuri tarttunutta, kuin jotain kylmää äänettömyyden henkäystä... "Sinun täytyy auttaa meitä", sanoi hän ystävällisesti Danielille, "minä tarvitsen kaikellaista aineistoa kokeitani varten. Ensiksikin täytyy minun saada joitakin tietoja." Nuori mies nyökkäsi ja loi odottavan katseensa. "Oletko aina oleskellut omassa kylässäsi vai oletko ehkä myös tutustunut ympäristöön?" Kysytty nyökkäsi myöntäen. "Kuinka kaukana olet käynyt?" "Oh, kaukana! Ensimäisinä päivinä, kun meillä ei vielä ollut omaa majaa, vaelsimme aika lailla ympäriinsä, Jolan ja minä! Kyselin jo silloin heiltä, mitä ovat nuo pensaat, jotka alkavat uudelleen kukkia. Ja edelleen tasangolle päin... siellä on varmaan ollut suuria kuloja, koska maa on niin tyystin kuivunut! Talonpojat eivät tosin tienneet mitään niistä. Ja sitten... ei kovinkaan kaukana täältä on suoperäinen metsä, joka vilisee sieniä, suurempia kuin olen täällä nähnyt... keltaisia, punaisia, sinipunaisia... todellinen sienien aarniometsä. Ja sitten... kysyin, onko täällä aikaisemmin ollut näin lämmintä ja sain tietää, että tällä korkeudella oli tavallisesti jo lokakuussa pakkasta... mutta tänä vuonnahan voimme päivisin vielä kylpeä järvessä... kaikki on täydessä kukassaan ja vehreydessään... Jolan jo iloitsee siitä... mutta enpä tiedä vielä kuitenkaan..." "Jopa riittää", keskeytti Henrik, joka oli jännittyneenä tarkkaavaisesti kuunnellut tätä kylläkin epäjohdonmukaista kuvausta. "Huomaan jo, että olet tarkannut kaikkea sitä, mitä tahdoin sinulta kysyä." Hän teki vanhanaikaiseen tapaansa muutamia muistiinpanoja pieneen kirjaan puhekone oli jätetty ylös arachnioon. Alfred oli kuunnellut tarkkaan, mutta hämmästyneenä. Hän ei saanut itselleen selväksi, miksi opettaja piti näitä niin samantekeviltä näyttäviä seikkoja millään tavalla tärkeinä. Myös hän tiesi, että Henrik tähän asti oli tehnyt osan tutkimuksistaan hiljaisuudessa ja piti niitä tarkoin salassa. Todennäköisesti näitten kahden tosiasian välillä oli jokin "silta," jota myöten ei osannut kulkea kukaan muu kuin Henrik itse. Sillä välin Daniel tunsi uteliaisuutensa suuresti kasvaneen ja hän virkkoi nyt: "Oh, mestari, näenpä, että te tunnette hyvin näitä ilmiöitä. Siispä pyydän, että tekisitte puolestanne minulle selkoa! Kaikenkaikkiaan, minulla on nyt talo ja useita elukoita ja minä olen riippuvainen kasvullisuudesta ja ilmastosta... Olen nyt ajatellut, eikö minun pitäisi käyttää suotuisia ilmoja hyväkseni kylvääkseni. Vai luuletteko te, että muutamien viikkojen päästä kaikki on jo peittynyt lumeen?" Vanha oppinut kiinnitti katseensa nuorukaiseen. Hän mietti, olisiko jo aika puhua vapaasti pelostaan. Ajateltuaan hetken tuli hän myönteiseen päätökseen. Synkkä viha, joka äskettäin vielä oli riehunut hänessä, äkillinen ja selittämätön halu antaa maailmansa lopullisesti hävitä, tuhoutua, ne olivat hänelle varoituksena. Yli ajatustensa suuren sumun ja aavistelujen tahtoi hän sittenkin pitää kiinni parhaastaan, inhimillisimmästä itsestään. Hän ei voinut paaduttaa itseään niitäkään kohtaan, jotka kaikesta huolimatta olivat samaa sukukuntaa kuin hänkin. Kun hän nyt puhui, luotti hän siihen, että nuo toiset olisivat valmiit auttamaan ja suojelemaan häntä. "Kysymykseesi on minun vastattava melko laajasti, rakas Daniel. On myös mahdollista, ettet ymmärrä, mitä nyt sinulle sanon. Mutta vaikka se näyttäisikin sinusta hieman kummalliselta, älä kuitenkaan pidä minua minään haaveksijana." Molemmat nuoret katsahtivat häneen hämmästyneinä, mutta hän jatkoi: "Ota huomioon, että juuri keinotekoisen ravinnon keksiminen ratkaisee maanviljelyskysymyksesi. Se on aikaansaanut todennäköisesti suuren onnettomuuden. Ei kestä enää pitkiä aikoja, kun olemme kuluttaneet syöden, juoden ja muihin tarpeisiimme käyttäen suuren ilmamäärän. Se seikka tulee hävittämään maapallon ainevaihdon kiertokulun. Jos nyt olisi kyseessä vain yksi kaupunki, ei häviö kenties voisi tulla kysymykseen. Mutta kun niitä on niin paljon, tulevat seuraukset — ainakin minun arveluni mukaan — jo pian näkyville. Juuri senvuoksi olen tehnyt matkan tänne ja — huomannutkin jo paljon näitä seurauksia. En ole vielä täysin selvillä siitä, mitä tulee tapahtumaan, mutta joka tapauksessa täytyy minun antaa sinulle se neuvo, että annat nyt olla peltosi koskematta. On todennäköistä, että näihin seurauksiin, joihin jo viittasin, kuuluu myös se, että koko maan viljavainiot eivät tule antamaan hedelmää määrättyyn aikaan — kenties pitkäänkään aikaan. Niinmuodoin säästä siemenjyväsi! Jos sitävastoin siirrät viljelyksesi ja rakennat majasi vähintäin 1500 metrin korkeuteen... sanokaamme 1500 —2000 metrin... silloin on varmaa, että vältyt mahdollisesti tulevasta onnettomuudesta suurimmaksi osaksi tai kenties kokonaankin." "Mutta eihän niin korkealle voida mitään pystyttää! Siellä on liian kylmää ja kallioista." "Siitä huolimatta tulevat viljat ja hedelmät siellä kasvamaan... aikaa myöten — ei vielä. Minä voin todistaa varmasti, että odotettavissa on suurempi ilmastomuutos. Sen johdosta maa rappeutuu paljon suuremmassa määrässä kuin tähän asti. Sinne rakennettu talo voi olla meidän pakopaikkanamme!" Daniel oli niin hämmästynyt näistä rauhallisesti ja vakavasti lausutuista sanoista, ettei hän ensin saanut sanaa suustaan. Pyörein silmin tuijotti hän Henrikiä, sitten toveriaan, jonka kapeat hartiat liikahtivat hervottomasti kauhusta väristen. Vihdoin pääsi hänen kurkustaan muutamia käheitä sanoja: "Kuinka... kauvan... olette jo sen tiennyt?" Vanha mies miltei hymyili. "Ah... Lapsi, olin sanomaisillani... Jo lähes kaksikymmentä vuotta olen sen aavistanut ja koettanut saada toteennäytetyksi!" Daniel ei kuullut muuta kuin tämän: "jo lähes kaksikymmentä vuotta..." Hänestä tuntui kuin olisi äkkiä joku salakavala vihollinen yllättänyt hänet. Luonnostaan intohimoisena ja kiihkeänä näki hän nyt Henrikin kuvaaman vaaran silmiensä edessä kasvavan suunnattoman suureksi. Hän joutui pois suunniltaan ja huusi: "Ja te ette ole puhunut mitään... ette sanonut sanaakaan tästä... Ei tietystikään, silloinhan olisi koko maailma pelastettu! Kuinka te olette voinutkaan olla tällaista puhumatta jättäen lukemattoman määrän ihmisiä tuhon alaiseksi... Sehän on kamalaa!" "Daniel!" Alfred aikoi nousta. "Anna hänen olla... täytyyhän hänen saada purkaa temperamenttiaan!" "Mutta eihän hänen sen takia tarvitse epäillä teitä... hänen pitää hillitä itsensä!" "Miksei hän sitten ole mitään puhunut?" huudahti Daniel raivoisena, nostaen nyrkkiin puristuneet kätensä taivasta kohti... "On rikollista vaieta sellaisesta, tietäkää! Vaikka se olisi vain hiukankin mahdollista. Jos se olisi totta... ei, siinä ei ole epäilemistäkään... on selvää, että koko maailma käy loppuaan kohti! Ei vuorilla kasva niin paljoa, että edes yksi kaupunki saisi ravintonsa... Sen minä tiedän paremmin! Mistä voisimmekaan elää? Sen vähän, mitä siellä tulisi olemaan, syövät eläimet!... Me kuolemme, kaikki me kuolemme nälkään, palellumme kuoliaiksi... ja minä... ja Jolan... meidän onnemme... meidän... onnemme..." Hän heittäytyi maahan ja painoi kasvonsa kosteaan ruohoon. Ymmällä katsoi häntä Alfred ja kohautti olkapäitään. Olkoonpa, että se koskisi hänen elämäänsä vaikka kymmenkertaisena, että hänen ja kaikkien olemassaolon ehdot sortuisivat, ei hän silti milloinkaan ottaisi asiaa tuolla tavoin, noin riehuen! "Se oli teidän viimeisin kokeenne, tarkoitan sitä, jonka parissa aina yksinänne olette puuhaillut... eikö totta?" sanoi hän Henrikille puoliääneen. Hän ihmetteli hiukan itsekin sanojensa rauhallista asiallisuutta. Mutta hänhän oli lopultakin tieteenharrastaja, ja sitäpaitsi eihän Henrik missään tapauksessa ollut vielä kaikkea menettänyt, vaikka tällä hetkellä maailman täydelleen muuttuminen ehkä näyttikin olevan tulossa. "En ole sinulle asiasta mitään puhunut, koska tahdon ensin itse saada varman mielipiteen siitä. Mutta nyt on jo vähitellen aika sinunkin ruveta mukaan!" Alfred nyökkäsi rauhallisesti ja loi taas silmäyksen ystäväänsä. Tämä nyyhkytti edelleenkin ruohoa vasten. Alfredin täytyi hetkeksi sulkea silmänsä. Oli kuin musta sumu olisi peittänyt hänet, tehnyt hänet turvattomaksi... tukehduttanut hitaasti... kavalasti... Hiljaisuus hänen ympärillään oli alkanut kohista. Sirkkojen vieno sirinä tuntui kasvaneen valtavaksi soitoksi, aaltojen kevyt loiskunta vihreällä järvellä paisuneen ukkosenjyminäksi... Kun hänen silmäluomensa taas avautuivat, näkyivät vanhuksen uurteiset tuskanväsyttämät kasvot vasten leveätä iltaruskoa, joka taempana koristeli tummanharmaita runkoja punaiseen silkkiin. Tanssiva hyönteispilvi leijasi ruohikon yllä kirmaten taas jonnekin ylös... sinisiin korkeuksiin... Sirkan laulu yhä kuului. Satumaisen kauniilta, satumaisen epätodelliselta näytti hänestä koko tämä maailma. Olen kai juuri heräämäisilläni, ajatteli hän, laboratoriossa ovat kokeilulaitteet vielä suljetut... kaariliekki hehkuu valkeata valoa... Kunnes hän muisti, että hereillähän hän oli että kaikki hänen ympärillään eli, loisti ja tuoksui ja taempana seisoi suuri peloittava — kaukainen, väkivaltainen kuolema... Daniel ei enää nyyhkinyt. Häpeissään, tuskaisin ja vihaisin katsein oli hän noussut maasta ja istuutunut toisten luo. Henrik alotti katkenneen puhelun: "Sinä kysyit, Daniel, miksi minä en ole kellekään puhunut tästä. Rauhoituhan! Minä olen kuitenkin puhunut ajatuksistani enemmän kuin saatat aavistaakaan." "Ja sitten...?" "Minua ei uskota!" "Mutta miksi ette ole tuonut julkisuuteen asiaa kaikessa laajuudessaan? Teillähän on tietysti todistuksia... Teillä on korkea arvo... teitä olisi täytynyt kuunnella... jos olisitte siitä puhunut... kirjoittanut... miksikä ette?" "Minut on kielletty siitä." "Mutta jos se todellakin on enemmän kuin heikko olettamus... ellen minä ole hourupäinen... ja kuvittele jotain kauheata... niin, jos te uskotte siihen, mitä juuri olette sanonut... kuinka voidaan teidät saada kieltäytymään puhumasta?" "Siksi, että minulla ei ole valitsemisen varaa: joko vaikenen tai joudun Haaveksijain Taloon, narrina muiden narrien joukkooni. Ja jos tuhonhetki tulee, olen siellä avuttomana... lyödäkseni pääni seinään..." "Sitä he sentään eivät tekisi, vaikka olisivat uhanneetkin..." "Tekisivät varmasti. Ja tiedänpä, että heidän täytyykin tehdä se, elleivät he tahdo jo nyt jättää maailmankaupunkeja nälkään kuolemaan. Kauheinta on juuri se, että koko sivistyksemme kehitys on vienyt meidät umpikujaan, josta ei ole muuta pääsyä kuin joko palata takaisin elämään, joka meille jo tuottaa suuria vaikeuksia, tai sitten kulkea loppua kohti..." "Mutta teidän täytyy kuitenkin puhua. Jotain pitää tapahtua! Vielä hyvissä ajoin... ennenkuin kaikki on myöhäistä. Ihmisille täytyy selittää, että heidän on pian jätettävä kaupungit ja muutettava vuoristoon. Sinne ylhäälle muokattakoon pellot, istutettakoon puut, kasvatettakoon karjaa, paljon enemmän kuin tähän asti... vaikka muuten lieneekin kaikkien ihmisten mahdotonta tulla siellä toimeen... Mutta siitä teidän täytyy puhua!" "Niin, ehkä..." "Teidän täytyy!" "Daniel, minäkin olen vain ihminen, lisäksi vanha ja väsynyt... Jos se jo on, niinkuin pelkään, myöhäistä, on se minullekin myöhäistä! Mahdottoman pitkälle en minä voi johtaa toivotonta taistelua koko maailmaa vastaan... Ja tulee hetki, jolloin minun tahtomattanikin on lopullisesti vaiettava..." "Entä Alfred?" "Alfred voi tehdä, mitä hänelle jää. Annan hänelle kaiken, aineistoni ja kokemukseni, tähänastisen työni tulokset... Hän jatkakoon!" "Sen sinä teet, Alfred... pian... tänään jo... huomenna...!" Nuori oppinut katsoi toveriinsa alakuloisesti. "Jos niin on, niin mielelläni. Mutta älä unohda, että minulle on varmaan mahdotonta se, mitä ei myöskään Henrik ole saanut aikaan, vaikka hänellä on suuri arvovalta ja korkea yksilönumero... Parempi olisi ajoissa muuttaa jonnekin, missä voimme olla turvassa... Et tiedä, Daniel, mitä merkitsee taistella tieteen valtoja vastaan!" Mutta Daniel ei peräytynyt. "Se tulee tekemään sinut kuuluisaksi... ja rikkaaksi... ja kenpä tietää, ehkä rakastat jotain neitosta... Ajattele, yksilönumerosi on alhainen, yhdellä lyönnillä voit päästä valtaan ja kunniaan!" Nuori mies kohotti äkkiä kasvonsa, ja ne olivat heikosti punastuneet. Hän ajatteli Ainea... kaunista, ujoa Ainea... Täytyi olla sangen ylhäinen, korkeata yksilönumeroa, voidakseen saada hänet omakseen. Hänen suloinen hienoutensa vaati luonnollisesti kodin täynnä loistoa ja ylellisyyttä. Jospa hän siten... "Hyvä, minä voin yrittää!" sanoi hän päättäväisesti. "Ensiksi on minun tietenkin perehdyttävä tehtävään... minähän en vielä tunne aineistoa ollenkaan. Olet lopultakin, Daniel, oikeassa siinä, että ihmiskuntaa kokonaisuudessaan on tässä ajateltava! Ja jos tekin, mestari, toivotte, että minä..." "Tietysti toivon sitä... Olisinko minä kuin eläin, joka tuhoaa ympäristöään... järjettömästi... käsittämättä, että se itsekin siten on menossa häviöönsä?!" "Alfred!" Daniel syleili ystäväänsä niin voimallisesti, että tämä ihan päästi huudon. "Huomaanpa, että sinä olet yhäti sellainen, jona aina olen sinua pitänyt! Sinun täytyy onnistua! Ajattele, että maailma näkee sinut vielä pelastajanansa, ajattele, mitä se merkitsee!" Hän otti häntä hartioista ja tempasi jonkinlaiseen piiritanssiin, kunnes kumpikin hengästyneenä, huohottaen vaipui ruohikolle. Kun he olivat taas tointuneet, olikin Henrik poissa. Hän asteli jo kaukana järven rannalla pajupensaitten ja mustaleppien keskellä, joita sitkeät köynnöskasvit kiersivät syleilyynsä. Danielin pohjaton innostus, joka niin nopeasti oli häivyttänyt hänen oman, äsken vielä yhtä pohjattoman epätoivonsa, tuntui hänestä nyt sietämättömämmältä kuin kylmä itsekkyys hänen oppilaassaan, joka ei tuntenut erikoisempaa vastuunalaisuutta kanssaihmisiään kohtaan. Oli kai parempi, että hän jätti nuorukaiset yksikseen omiin hulluihin kuvitelmiinsa! Niihin hän puolestaan oli jo aivan liian vanha... Hetken hän vielä asteli ja istuutui sitten leveälle, iltaruskon valaisemalle kivelle. Tyynenharmaana lepäsi nyt tuolla alhaalla järvi kaloineen ja vihreine, pinnassa huojuvine levärihmoineen. Ympärillä oli äänettömyys, vain lukemattomat hyttyset hiljaa surisivat ja väliin joella loiskahteli. Mutta järven toisella puolella seisoivat vuoret kaukaisina, alastomina, peittyen jo hienoon purppuraan. Vanha mies loi katseensa sinne. Hän tunsi kaipaavansa mykän, ajattoman ikuisuuden suureen rauhaan, jonne ei enää ylety lyhyen elinajan mitättömyys, vyöryvien ihmisjoukkojen järjetön lankeemus ja nousu... Läheiseltä kallionkielekkeeltä putosi kivi heikosti helähtäen jotakin kovaa vasten. Henrik hymyili. Hän oli sittenkin unohtanut jotain... ei tuolla ylhäälläkään, suuressa, liikkumattomassa ja äänettömässä ollut ikuista rauhaa... sekin särkyi... ja kasvoi uudestaan korkeuksia kohti... Ero oli vain siinä, että sen olemassaolon mitta oli kuitenkin hiukan suurempi kuin meidän, muurahaisten lailla viliseväin olentojen... Ei ollut ikuista elämää... oli vain ajattomuuteen siirtyvä suuri ja katoamaton kiertokulku... Henrik nousi ja kääntyi palatakseen takaisin kumppaniensa luo. IV. VAROITUS. Kaksi päivää myöhemmin — erottuaan aamulla Henrikistä ja Alfredista — saapui Daniel takaisin pikku taloonsa syrjäisessä Ladiz-nimisessä vuoristokylässä. Ilosta huudahtaen juoksi Jolan häntä vastaan lehmiä varten laittamastaan navetasta, jonka ovelle kanojen kaakatus juuri oli hänet houkutellut. Vihdoin oli hän taas kotona ja istuutui Jolanin viereen hirveän väsyneenä eikä suinkaan kertomiseen halukkaana. Ollen järkevä toveri ei Jolan alkanutkaan ahdistaa häntä kysymyksillään, vaan toi hänelle vadillisen jauhopuuroa hunajassa ja voissa, hedelmiä, leipää ja saviruukullisen raikkainta lähdevettä. Kun Daniel oli istuutunut majan oven edustalle nurmikolle, jota iltarusko jo kultasi säteillään, alkoi Jolan kertoilla tapahtumista, jotka olivat saaneet hänet ilostumaan. Lehmät viihtyivät mainiosti uudessa asumuksessaan, kanat olivat munineet paljon enemmän kuin tähän vuodenaikaan oli tavallista... niin oli selittänyt Afra, joka näiksi neljäksi yksinäiseksi päiväksi oli jäänyt hänen luokseen. Afra oli opettanut hänet hyväksi lypsäjäksi, ja tämä Danielille valmistettu juhla-ateriakin oli keitetty hänen neuvojensa mukaan. Ja ylipäänsä pitäisi hän Afran kokonaan luonaan, sillä hän oli luotettava kuin heidän pieni, kirjava vuohensa ja aivan yhtä rakas hänelle. Hän voisi oppia niin äärettömän paljon tältä yksinkertaiselta, terveeltä tytöltä, jolla oli tuo hassunkurinen, vanhanaikainen nimi Afra... hän osasi kaikkea tärkeää, todellista työtä, mikä helpottaisi paljon heidän elämäänsä näissä olosuhteissa. — Niin, luonnollisesti — mitä Daniel siitä arvelisi! — Koko pitkän kotimatkansa oli Daniel ajatellut kohtaustaan ystäviensä kanssa. Vuoristometsien salaperäisessä yksinäisyydessä näytti vaara, jonka hän vielä Alfredin suostuttua toimimaan uskoi ja miltei voitetuksi, uudelleen väikkyvän suurena, äärettömänä ja peloittavana. Vaitioleminen painosti häntä. Hän olisi kyllä mielellään keskustellut Jolanin kanssa laajaltikin kaikesta, mikä koski heidän yhteistä elämäänsä; mutta hänen oli katsottava asioita molemmilta puolin — päältä ja sisältä, niinkuin hänelle äskettäin oli opetettu eläimen nylkemisesssäkin! —, joten parasta oli vielä edelleenkin vaieta, kerta kaikkiaan vaieta. Mutta mitäpä hän sitten tiesikään lopulta tästä asiasta, voidakseen ilmoittaa siitä toisille? Eihän Henrik itse asiassa ollut selitellyt paljonkaan, vain yleispiirteisiä, epämääräisiä seikkoja. Helposti kiihtyvänä oli hän varmaan kuvitellut asiaa ainakin osaksi liian pelottavana. Hiisi vieköön kaiken salaperäisen tieteen! Paljon mahdollista, että koko pelko perustui vain onnistuneisiin laboratoriokokeisiin, jotka ajanpitkään eivät sopisi yhteen todellisuuden, maailman lakien kanssa! Matkan varrella kasvoi Danielissa hänelle ominainen suuttumus, kohdistuen vanhukseen. Mieluisan tapaamishetken oli tämä käyttänytkin ennustellakseen kauheita ja saattaakseen Alfredin ja hänen mielensä täyteen mahdottomien tapahtumien kuvitelmia. Varmaankin juuri se oli syynä, ettei vanhus itse uskaltanut tehdä asiaa julkiseksi. Näin ollen jäi Alfredin huoleksi selviytyä tästä ihmisten kanssa, jotka ainakin näihin asti olivat olleet järkeviä. Tai oikeastaan: eivätkö kaikki A 15:n asukkaat olleet samallaisia haaveksijoita, hermostuneita, kiihottuneita, vailla todellisuudentajua? Luonnollisesti, sitähän he olivat, suljettuina kivierämaahansa, joka oli täpötäysi korkeata kulttuuria. Olentoja, joilla oli jalat, mutta ei kävelykykyä, ja kädet, jotka eivät pystyneet muuhun kuin rakentamaan keinotekoisia kapineita ja koneita, jotka taas vuorostaan valmistivat uusia koneita ja käyttivät niitä... Heillä oli silmät, mutta niitä ei käytetty elämän kauneuden katselemiseen... aivot, joilla ajateltiin vain sitä, miten päästäisiin lopullisesti eroon luonnosta, niin ettei sillä olisi mitään tekemistä koko olemassaolon kanssa. Voitiinko tällaisilta olennoilta odottaakaan mitään järkevää?! Eipä todella olisi vahinko, vaikkapa sellainen rotu häviäisikin maanpinnalta! Sillä joka tapauksessa täytyisi sen kerran kuolla omaan heikkouteensa! Ken tahtoi elää todellista elämää, hänen oli muutettava maja-asukkaiden keskuuteen syrjäisiin maailmankolkkiin ja solmittava uudestaan siteet maahan, johon esi-isätkin pitkän, vaivantäyden ja terveellisen elämänsä päätettyään olivat levollekäyneet... Daniel heräsi mietteistään, kun Jolan lopetti seikkaperäisen kertomuksensa ja loi pyöreistä, tummista silmistään häneen katseen, joka ikäänkuin poltti hänen ruskettunutta ihoaan. "Kävikö täällä mitään ilmalaivaa?" kysyi Daniel äkkiä. Jolan hieman hämmästyi, että hänen puolisonsa ajatukset, joitten hän luuli olleen kiinni kanoissa, ja omenapuissa, jotka piti pönkittää runsaan hedelmäsadon takia, nyt yhtäkkiä lensivätkin ilmalaivaan! Sitten hän vastasi kieltävästi ja yritti taas ruveta puhumaan heidän pienistä yhteisistä iloistaan, kun Daniel keskeyttikin hänet rauhattomana ja lausui: "Minun täytynee uudestaan rakentaa antennit katollemme. A 15:ssä on annettu julistus, että kaikki, jotka tähän mennessä eivät palanneet kaupunkiin, menettävät sivistysoikeutensa eivätkä pääse enää takaisin... Tunnen epävarmuutta. Joka tapauksessa en tahtoisi, että tänne tulee uusia vieraita." Jolan oli nyrpeissään siitä, ettei hänen miehensä vieläkään tahtonut kuunnella häntä. Mitä huoli hän antenneista! Kuin alppiruusu, joka on pitkät, ikävät vuodet kitunut alangolla ja nyt uudelleen istutettu kotipaikkaansa, ja joka onnea täynnä antaa taivaanvalon ja sateitten vuotaa ylitseen, niin oli nuori vaimokin juurtunut tänne ylös korkeaan vuoristoon. Että hän kerran oli elänyt maailmankaupunki A 15:ssä, oli hänestä kuin lapsuusöiden häipyvää unta. _Tänne_ tahtoi hän jäädä, _täällä_ ja ainoastaan täällä oli hänellä koti... Äkisti päättäen nojautui hän Danielia vasten. Hänestä tuntui kuin täytyisi hänen palauttaa Daniel heidän onnensa valoisaan, aurinkoiseen tulevaisuuteen. Hän painoi pehmeän, ruskean poskensa miehensä poskeen, hänen pienet kätensä sivelivät tämän kasvoja ja hän kuiskasi muutamia helliä hyväilysanoja hänen korvaansa. Ja todellakin kirposi kahle, joka oli painanut Danielia koko päivän. Hänen aistinsa havahtuivat, hän unohti kaiken, Henrikin varotuksen... Alfredin lupauksen... oman pelkonsa ja tuskansa... Hän näki taas kirkkaan taivaan, tunsi tuoksun, joka levisi pienestä heinäladosta, kuuli kanojen iloisen kaakatuksen ja riemuitsi puittensa rehevästä rikkaudesta... * * * * * Mutta vaikka hänen tulevaisuusnäkynsä olikin hetkeksi haihtunut, ei se ollut kokonaan kadoksissa. Huolimatta ruumiillisesta väsymyksestään nukkui Daniel sinä yönä raskasta, kauheata unta. Hän uneksi vuoriston luhistuvan. Raivoisalla voimaila ja ukkosmaisella jyrinällä syöksyivät kalliot heidän talonsa yli ja särkivät sen palasiksi kuin jääkappaleen. Hän heräsi ähkymiseensä. Hänen kasvonsa paloivat kuin kuumeessa, päätä poltti ja se tuntui painavan joustavia höyhenpatjoja kuin outo, mahdottoman suuri möhkäle. Hän kuunteli ja huomasi Jolanin kuitenkin nukkuvan. Tämä hengitti rauhallisesti hänen vierellään kuin pieni lämmin eläin eikä liikahtanut, kun hän siveli valkeita, viileitä käsivarsia. Mutta sekään ei rauhoittanut häntä. Uudenkuunyön raskaassa tummuudessa, joka paksun, mustan liinan lailla näytti riippuvan puisten ikkunankehyksien takana, sai hänen pelkonsa ihan kuin ruumiillisia muotoja... Ja huolimatta kaikesta järjen väliintulosta, kasvoivat nuo muodot jättiläismäisiksi. Ennen näkymättömät kauhunkuvat ajoivat toinen toistaan takaa. Pimeys väijyi kirjavina varjoina vaaroineen, joita ylpeys ja tyhmyys olivat mananneet esiin yli koko maailman. Ja hän juoksi niitä vastaan, mutta ei voinut niitä voittaa. Häneltä puuttuivat tieteen loitsusanat ja mahtivoimat... hän tiesi sen hyvin... Mutta hänen oli yritettävä vapautua omalla tavallaan näistä kummituksista... Se oli hänen viimeinen, kirkas päätöksensä, kun hän vihdoin harmaan aamuvalon sarastaessa, ensimäisen linnunviserryksen kuuluessa, nukahti. Ja tämä päätös hänellä oli mielessään, kun hän heräsi uuden päivän iloiseen touhuun. Koko keskipäivän ja suloiset, lämpimät iltapäivätunnit hyöri hän päämäärättömänä pienen asumuksensa ympärillä. Talo oli täynnä naistennaurua ja nuorekasta toimeliaisuutta. Jolan ja ruskeapalmikkoinen, syvä-ääninen Afra työskentelivät kaikkialla kätevästi ja iloisen tuulen vallassa. Daniel oli pujahtanut pois, uppiniskaisena kuin yksi puolivilleistä vuoristopukeista. Hän ei tahtonut eikä voinut kestää kaikkea tätä! Epämääräinen toivo ajoi hänet kulkemaan tuntereita kohti. Yksikseen kulki hän yli lyhyitten niittyjen, joissa kypsät heinäkasvit pudottelivat jokaisella tuulenhenkäyksellä pölyisiä siemeniään hänen raskaille jalkineilleen. Pensaikoissa levisivät myöhäisten katkeroiden loistavankirkkaat tähdiköt, ja kultaiset kevätesikot jo alkoivat puhjeta kukkiin. Hienona ja viileänä puhalsihe ilma vastaan harjanteilta, huipuilta, jotka selvinä kaksine terävine sakaroineen, kuin loistavaa hiottua kiveä, näkyivät kaukana taivaanrannalla. Hän olisi mielellään, niinkuin kuka hyvänsä vertaisistaan, tyytynyt tähän hiljaiseen, suloiseen elämään, mikä ympäröi häntä. Mutta hänen aivoissaan ourusi synkkä tuska, se pimitti hänen silmänsä kuin usva ja teki hänet tunnottomaksi tuulen unelmoisille sävelille. Hän nousi ja nousi... Mutta sydän ei keventynyt, pää ei viilentynyt. Taakka tuntui joka askeleella vaan tulevan painavammaksi. Hän seisoi nyt eräällä kallionkielekkeellä ja tunsi allaan jo sen harmaan alkukivikallion, joka kohosi korkealle ilmaan. Tuolla alhaalla oli Ladiz, mitättömän pienenä, muutamien hedelmäpuiden keskellä, piilossa maailmalta ja kuitenkin niin luontoon kuuluvana kuin olisi se osa siitä. Kun hän ajatteli A 15:ttä... kukaan ei olisi voinut sanoa, että se kuului luontoon. Se oli kuin vihollinen... ryöväri, joka varasti luontoa, ja oli sen kanssa hillittömässä taistelussa. Eikö luonnon pitänyt silloin kostaa sille?! Eikö luonnon pitänyt hyljätä se kokonaan?!... Hänestä näytti kuin alkaisi hän saada valoa ajatuksiinsa, alkaisi käsittää jotakin... ainakin sen suuren lain tarkoitusta, joka ohjaa asiain keskinäistä järjestystä. Pieni Ladiz ei tehnyt luonnolle mitään. Se eli siitä, hiljaisena ja vaatimattomana, mutta ei imenyt kuiviin sen voimia, ei koettanut vahingoittaa eikä hävittää sitä. Senvuoksi nämä yksinkertaiset ihmiset, jotka tuolla alhaalla elivät ja kuolivat, muodostivat ketjun, sukupolvien ketjun, joka säilyi niin kauvan kuin ihminen itse oli olemassa. Ja kaikki tämä, mikä ympärillä eli alkaen kukkatertuissa vilisevistä hyönteisistä aina sinisellä taivaanrannalla häämöttäviin jäätikköhuippuihin, se kaikki oli yhtä ihmisen kanssa, hänen pienen työnsä kanssa. Hän seisoi levähdyspaikallaan, ojentautui ja loi silmänsä suoraan ylös siniseen avaruuteen. Ihmeellinen valo oli langennut hänen ylleen. Ellei se, mikä nyt häntä ympäröi, katoaisi, eläisi hänkin edelleen... hän, pieni solu suuressa ruumiissa, atoomi maailman jättiläissuuressa rakenteessa... Kuinka pientä olikaan hänen tuskansa... kuinka tarkoituksetonta tämä rajallinen elämä! Eikö hän eläisi ikuisesti niityntuoksussa... pilvien kiidännässä... lempeässä iltaruskossa, joka päivä päivän jälkeen punasi vainiot? Eikö hän eläisi pikku talonsa jokaisessa kivessä... puutarhansa omenapuissa, koiransa haukunnassa ja kanojensa siipien lyönnissä? Eikö hän todellisuudessa olisi vain kotiinpalaava, joka tappavasta kuumeenlaaksosta jälleen saapuu korkeuksien raikkaaseen ilmaan?... Hän siveli otsaansa ja silmiään, jotka muutamassa hetkessä olivat oppineet näkemään elämän tuonpuoleisia näkyjä. Nyt ei hän tuntenut enää mitään pelkoa. Kerran vielä loi hän silmäyksen ympärilleen ikäänkuin kiinnittääkseen sieluunsa koko laajan laakson mahtavine seinineen. Sitten hän kääntyi ja astui alaspäin, iloisena, voimakkaan, lämpimän elämänriemun täyttämänä. Ja kun hän näki kaukana alhaalla pikku talonsa ja Jolanin sen ovella kädet silmien reunoilla tähyämässä häneen päin, levitti hän käsivartensa ja huudahti... niin ihastuneena kuin hän pari päivää sitten oli huudahtanut arachnion saapuessa. Lyhyin juoksuaskelin kiirehti hän sitten yli niityn taipuvan heinikon. Pihalla tultuaan joutui hän suoraan suuren melun keskeen. Kanakopin edessä, joka oli puitten sivussa alemman portin edustalla, seisoivat molemmat naiset ja yrittivät huudellen ja liinoja heilutellen ajaa siipikarjaa koppiinsa iltalepoon. Mutta selittämättömästä syystä eivät kanat totelleet Afran houkutteluja sen paremmin kuin uhkauksiakaan, vaikka hän syyti pieneen parveen kaikki osaamansa vuoristomanauksetkin. Tuskin oli Jolan huomannutkaan Danielin tulon, kun hän jo huusi tätä auttamaan. Miltei itkien selitti hän: "En todellakaan tiedä, mikä elukoille on tullut! Nehän ovat olleet aina niin tottelevaisia... ja minä olen niin mielelläni hoitanut niitä! Ja ollut niin onnellinen. Mutta nyt yht'äkkiä... Hinko juoksi irti kuin halla... ja nyt alkavat vuorostaan kanat!" "Miten Hinko? Eikö se ole kojussaan?" "Siellä se oli koko ajan... Mutta kun äsken tulimme ovesta — Afra tahtoi näyttää, miten pyykki kuivataan tuulessa — niin mitä näemmekään! Äkkiä alkaa Hinko nuuskia... tehdä nenällään näin... ja näin... ja me nauramaan! Se oli hirveän hauskaa! Aina näin... ja näin... ja sitten alkaa se vinkua, aivan hiljaa... niin kummallisesti... sen silmät suurenevat... se läähättää... yhtäkkiä se syöksähtää Afraa kohti ja tempasee häntä vaatteista... aivan suunniltaan... mieleeni johtuu, että se on ehkä nielaissut jotakin... mutta kuin ruoskanlyömänä lähtee se juoksemaan... yhä kauemmas... me huutamaan... mutta se ei kuule meitä! Niin se meni eikä tullut enää. Afra arvelee, että se on sairastunut... ja ettei sitä tarvitse pidättää..." Daniel vei käden otsalleen. Kirkas rauha, jonka hän oli saanut mukaansa tuolta ylhäältä, alkoi järkkyä. Mutta kuitenkin ei, mieletöntä! Koira oli varmaankin sairas, sen täytyi olla sairas! Onhan eläimilläkin kärsimyksensä... luonnollisestikin! "Ja mikä kanoja sitte vaivaa?" hän koetti selventää karkeaksi käynyttä ääntään. "Minä luulen, että ne haluavat tehdä samoin! Tuolla .. näethän. Kuinka olemmekaan koettaneet saada niitä sisään... katso vaan... miten ne..." Hän tarttui kovasti Afran käsivarteen. Afra oli tähän asti yrittänyt omin nyrkin saattaa pientä parvea järjestykseen. Nyt seisoi hän hetken kasvot punaisina, hereten enempää huutamasta ja heiluttelemasta, antaen käsiensä pudota. Hartiat vain kohoilivat kiivaasti. Silloin alkoi yksi kanoista hurjasti lyödä siivillään. Se koetti kaakattaa, nosti päätään ja aukoi nokkaansa. Maassa rapisi, kun se pyristeli lentoon tottumattomia siipiään päästäkseen kohoamaan. Äkkiä näytti eläin kadottavan tasapainonsa. Kuin iskusta painui pää alas, siivet levenivät jäykkinä. Samassa se jo makasi maassa, sulat pörhistyneinä, tuskaisin katsein... liikkumattomana... kuin rubiininvärinen lasipala... Pari kertaa kaapivat kynnet vielä kivistä maata. Sitten taipui kaula. Eläin värähti vielä kerran, pari. Sitten se ei enää noussut. Nyt joutuivat toiset kanat sekasorron valtaan. Räikein kauhunhuudoin, kuin olisi kiviä lyöty toisiaan vasten, läpsäyttelivät ne siipiään, juoksentelivat, liitivät, vaipuivat taas alas, kohosivat uudestaan... lentoon... Ne lensivät yli kaivon, yli hedelmäpuitten, sinne tänne, nyt notkoon... sieltä edelleen kohti vuoria ... Kuin raskaat kivipalaset putosivat ne niitylle, juoksivat edelleen... joukossa kaakattaen, ja katosivat taas... ruskeankirjavana parvena, joka kiiti kivien ja vihreitten vakojen keskellä. Tämä oli tapahtunut niin äkkiä, ettei kukaan heistä kolmesta ehtinyt tehdä mitään sen estämiseksi. Yhä vielä seisoi Afra paikallaan esiliinan helma kädessään, ja Jolan nojasi mieheensä... avuttomana, suurin, tuskantäyttämin silmin... Daniel oli kalpea, ja aavistus, joka tunki päälle synkkänä kuin yö, hiipi hänen sydämeensä ilmoittaen, että vaara oli lähestymässä. Kuitenkin hän ensimäisenä pääsi entiselleen. Hän astui kanan luo ja nosti sen siivistä ylös. Se oli pieni ja nuori, hento ruumis oli vielä lämmin ja taipuisa. Siinä ei näkynyt mitään ulkonaista vammaa, vasta kun hän aukaisi kurkun veitsensä kärjellä, tuli mustaa, tönkkääntyneennäköistä verta esiin. Hän käsitti nyt, että sen oli täytynyt tukehtua. Mutta millä tavoin... miksi? Kysyvä katse sattui Afraan. Tämä nosti vakuuttaen kätensä ja nyyhkytti: "Ei milloin näin nähny! Aina terve se ollu... varma! Ei mitä se syöny, mist paha tulis!" "Ja toiset? Lentävätkö ne useinkin näin pois? Ja tulevatko ne takaisin?" Afran hartiat värisivät ja kädet vapisivat esiliinalla. — "Sit ei osaa sano. Ei milloin tät kuultu." Enempää hän ei voinut sanoa. Daniel olisi mielellään mennyt jonkun talonpojan luo ottamaan selkoa asiasta. Mutta hänen lähin naapurinsa oli juuri äskettäin lähtenyt laaksoniitylle, ja kun hän ehti ottaa muutaman askeleen lähteäkseen sinne, tuli Jolan äkkiä hänen luokseen. "Jää tänne!" sanoi Jolan hiljaa, tarttuen hänen käteensä kuumin, vapisevin sormin. Huoaten kääntyi Daniel takaisin. Vaikka hänellä ei ollutkaan monivuotista maalaiselämän kokemusta, tiesi hän kuitenkin kirjoista, että kanat ja koirat menettelivät tällä tavoin ainoastaan epäluonnollisissa olosuhteissa. Mitään muutakaan ei kai naapurikaan olisi voinut hänelle sanoa... Kun he kumpikin seisoivat ovella, tuli eteisessä heitä vastaan Afra. Hänen kasvonsa olivat kosteat ja pelästyneen näköiset ja pariin liinaan hän oli kietonut tavaransa. Jolan katsahti häneen ihmetellen, jolloin hän punastui niin, että itse eteisenkin melkoisessa hämäryydessä näyttivät hänen kasvonsa aivan tummilta. "Minä... minä... isoäiti, täytyy hoitama käyä, niin vanha..." Hämmentyneenä ei hän kyennyt enempää sanomaan. Näkyi aivan selvään, ettei hän mennyt mielellään, vaan että häntä ajoi sen ennenkuulumattoman tapahtuman tuottama tuska, joka heillä oli sattunut. Hämärässä tajunnassaan hän käsitti, että sinne, mistä eläimetkin niin villisti pakenivat, ei ihmistenkään ollut hyvä jäädä. Ja senvuoksi hän jätti talon... nopeasti... ennenkuin se olisi liian myöhäistä! Daniel nyökkäsi, kun Afra liehuvin helmoin syöksyi pitkin niittyojaa. Jolan sulki silmänsä, ja ensi kerran siitä, jolloin hän oli tullut tänne vuoristoon, oli häntä ympäröivä luonto nyt hänestä sumuinen, painostava, kaukaiset kiviset huiput uhkaavat, ja hän tunsi vaaraa... aivan lähellään... Hän aivan painui kokoon ja nojasi miehensä olkapäähän, jonka hän sivullaan tunsi voimakkaaksi ja lämpöiseksi. Se oli elämää, osa hänen omasta elämästään, ei vierasta eikä vihamielistä ja käsittämätöntä. Se elämä suojelisi hänen omaakin elämäänsä. Mitä vastaan?... Sitä hän ei tiennyt. Vain sen hän tajusi... että jotain oli... jotain vastassa... Yö oli kummallinen. Vihdoinkin oli Jolan nukahtanut vuoteelle, jonka hän miehensä erikoisesta kehotuksesta oli täksi kerraksi valmistanut talon ullakolle. Daniel suojasi häntä käsivarrellaan kuin heikkoa, apua tarvitsevaa lasta. Omista mietteistään ja Henrikin varotuksesta ei hän ollut uskaltanut mainita mitään Jolanille. Hän oli vain sanonut hänelle, että he voisivat aamulla muuttaa tavaroineen kauemmas vuoristoon, jossa olisi vielä paljon kauniimpaakin kuin täällä ja se tekisi hänelle varmaakin hyvää. Mutta nämä puheet eivät saaneet Jolania hymyilemään. Hän katseli vain totisena miestään ja kysyi ahdistuksen vallassa: "Mahtavatkohan kanat sieltäkin lähteä karkuun?" Ja kun Daniel innokkaasti kielsi tämän, pudisti hän vaan epäuskoisena lyhyitä, mustia kiharoitaan ja huokasi... Daniel ei voinut nukkua. Hän oli miltei rauhallinen. Nyt, vaaran hetkellä, onnistui hänen päättäväisyydellään hillitä kalvavan tuskansa. Iltapäivästä asti tunsi hän surunsa rinnalla ihmeellisen varmuudentunteen niinkuin niinäkin hetkinä, jolloin elämä kaikessa muuttumattomassa suuruudessaan oli auennut hänelle. Mitä lopultakaan seuraisi? * * * * * Hän oli vaeltavinaan Jolanin kera muutamia satoja metriä vuorta ylös. Ylhäällä tiesi hän majan, joka oli kätkeytyneenä kokonaan syvään, tummanvihreään niittynotkelmaan. Särkynyt, rosoinen kalkkikallio, jonka myrskyt ja sateet olivat puhdistaneet kiiltäväksi, kohosi sen yläpuolella jyrkkinä, viistoina huippuina, joista riippui kivenjärkäleitä ja yksinäisyydessä kasvavia vuorikukkasia. Maja oli asumaton, mutta luja, turvallinen tuulta ja tulvia vastaan. Sen haltuun voisivat he täydelleen uskoa tavaransa, karjansa ja oman elämänsä. Etelään oli näköala avoin kaarevan vuoriston jättiläismäiseen jonoon. Pohjoisella suunnalla taas peittyi maja armottomilta talvimyrskyiltä leveän ruohottuneen harjun suojaan. Talvi?!... Eikö Henrik ollut sanonut hänelle... viimeiseksi, jäähyväiset jättäessään, ja hänen vielä selityksiä pyytäessään: "Älä ota talvea lukuun! Se olisi kuin sadeaika, ehkei sitäkään... Jos perikato tulee, niinkuin minun nyt täytynee uskoa, voivat ainoastaan vuoristokukkulat antaa jyviä ja hedelmiä..." Näihin sanoihin turvautui Daniel. Vanha ystävä näytti hänestä nyt, näiden päivien kokemusten ja tulevien tietymättömien tapahtumain valossa, tiedossa ja ymmärryksessä yliluonnollisen suurelta. Hän ei tahtonut... hän ei saanut epäillä häntä! Näiden synkkien tuntien alakuloisuudessa liittyi hänen kuvansa viistoihin, jyrkkiin vuoriin, jotka tästä alkaen olisivat hänen elämänsä turvana... Mutta eikö hän uneksinut? Ei, hän oli valveilla, hän tunsi jäsenensä, kuuli Jolanin hiljaisen, lapsimaisen hengityksen... Mutta mitä olivat ihmeelliset äänet, jotka kuuluivat; majan seinien ulottuvilla? Oliko hän palannut takaisin maailmankaupunkiin, jossa elämä kaikui sadoista koneista ja täytti luonnottoman jyrisevillä äänillään yön hiljaisuudenkin? Hän puolittain kohottautui ja kuunteli. Ne olivat hiljaisia ääniä. Salaperäistä tipsutusta, suhinaa korkeissa heinikoissa, rätinää pensastoissa ja omenapuiden raskaissa latvuksissa. Mihin oli kadonnut metsälaakson sanomattoman syvä, äänetön rauha? Niiden täytyi olla juoksentelevia eläimiä! Äkisti pelästyen ajatteli hän lehmiä, vuohia ja lampaita, koko karjaansa. Hän pani korvansa seinää vasten. Silloin kuuli hän, voimakkaampana kuin muulloin, märehtimistä, läähätystä, polkemista sen seinän kohdalla, minkä lähellä he nukkuivat. Hän ei voinut olla enää vuoteessaan. Hän nousi ja hiipi hiljaa nurkkaan. Siellä oli kannen alla aurinkoverkko, jonka hän oli kaupungista paetessaan tuonut mukanaan vaatteiden joukossa. Tähän asti hän ei ollut ajatellut sitä, sillä hän kävi nukkumaan illan pimetessä eikä tarvinnut mitään valoa, koska uni oli kyllin raskas. Mutta nyt täytyi hänen nähdä. Hän otti esiin pyöreän metallikierukan ja astui avatun ikkunan ääreen. Valkeassa, loistavassa valossa, jota virtasi hänen käsiensä välistä, näyttivät varjot vieläkin mustemmilta. Mutta ruohossa kimaltelivat lukemattomat kastepisarat, ja aurinkoverkon valossa muuttui vihreä ruoho luonnottoman valkeaksi. Ja nyt huomasi Daniel, mikä hänet oli herättänyt horroksesta. Koko maankamara vilisi eläimiä. Pienempänä ja taas suurempana, pyöreänä ja taas hajaantuneena tunkihe kokonainen meri värittömiä, tummia haamuja vuoristotietä puutarhan kautta. Siinä oli toisia, jotka hyppelivät pitkin harppauksin, toisia, jotka juoksivat eteen, taas palaten yhteiseen joukkoon. Monet luikertavat ja kiemurtelivat aallon tavoin ja katosivat jälleen suuren liikunnan pyörteisiin. Useimmat taas juoksivat tasaista vauhtia eteenpäin. Siellä täällä varjopaikoissa loistivat terävät, valkeat hampaat. Kaikkialla hohtivat silmät, vihertävät, fosforikelmeät, polttavaiset kuin kipinä. Kahinassa ei mikään ääni eroittunut toisista. Oli kuin meluava kerä olisi pyörinyt, joka lanka yhteistä ääntä ylläpitäen. Daniel ymmärsi. Elämä pakeni tasangolta. Elämä katosi... Hänen aikansa lähestyi myös. Yökylmä palellutti hänen kätensä ja paljaan rintansa. Mutta sitä ei hän tuntenut. Hän seisoi ja katsoi, ja hänen ajatuksensa oli kirkas — hänen kätensä puristuivat nyrkkiin täynnä toimintavoimaa. Huomenna — sillä hänen aparaattinsa tarvitsi auringonvaloa — ilmoittaisi hän radiolla Henrikille, että hänen pahat aavistuksensa olivat alkaneet toteutua... että maailmankaupunki A 15 oli tuhonnut hedelmällisen ympäristönsä. Ja sitten oli hänenkin aika paeta! Hetkisen ajatteli hän noita lukemattomia eläimiä, jotka uhattuina, henkensä kaupalla juoksivat pakoon. Ajoiko heitä ilman typenpuute — ravintotehtaiden suunnattomat pumput kun imivät typen jo täältäkin? Vai oliko sattunut jotain muuta, mikä pakotti nuo jättämään lepopaikkansa? Asianlaita oli joka tapauksessa nyt sama kaikkialla maapallolla, missä maailmankaupungit olivat kuin myrkylliset suot imien itseensä luonnon voimat. Mutta niissä asuvat ihmiset lepäsivät turvallisina korkeissa tornitalossaan, joihin yöt päivät virtasi happea. Eivätkä he aavistaneet mitään... ei mitään. Äkkiä Daniel pelästyneenä katsasti ylös. Taivaalla näytti myös olevan eloa. Yli pimeyden viuhui siipiä. Viserrys ja kirkuna nousi yhä korkeammalle. Hän nyökkäsi itsekseen. Tasangon eläimistö näytti tien hänellekin. Ja Henrik oli neuvonut häntä oikein. Hänellä oli rohkeutta. Hän ei tahtonut kuolla. Hän tahtoi elää... kuten nuokin... Hiljaa sulki hän ikkunan, kätki aurinkoverkon jälleen suojukseensa ja hiipi takaisin vuoteeseensa. Nyt oli hän kerrankin väsynyt ja levon tarpeessa. Hän sulki silmänsä. Yhä vielä kiiruhtivat pienet pakolaiset yli poljetun ruohikon, vuoria kohti... Aamulla meni hän samaa tietä kuin nekin. Siitä lähtien alkoi vielä kerran lopullinen kamppailu elämästä ja elämästä, kamppailu ihmisen ja eläimen välillä. Mutta ihminen tiesi, ettei hän joutuisi häviölle... V. YLPEYS. Tämä siis oli luonnon loppu. Näin järkyttävä! Vaivaloisesti astui Alfred pienin, epävarmoin askelin kokeilupöydän äärestä korkean, jättiläislinssin tavoin ulospäin kaareutuvan ikkunan luokse. Hän aukaisi yhteentyönnetyt, kirkkaankeltaiset värilevyt, jotka tähän asti olivat estäneet auringonvaloa tunkeutumasta suureen laboratorioon, missä Henrik, vanhus, ja Alfred, nuorukainen, jo päiviä olivat istuneet ahkerissa ponnistuksissa. Heloittaen syöksähti päivänvalo ihmeellisiä kojeita täynnä olevaan huoneeseen. Sen ottivat vastaan pullot ja kimaltelevat metallilangat, keltaiset putket ja hiotut heijastuspeilit. Seinien vierillä oli jalustoja peitettyine lokeroineen, mutta kirjoja oli siitä huolimatta kaikkialla epäsäännöllisissä pinoissa. Ja edelleen koeputkia, kummallisenmuotoisia kuin pikarit ja suppilot. Ja jäähdytyslaite kiiltävine putkineen, jotka käärmeitten tavoin kiemurtelivat vihreässä hapossa. Aivan nurkassa oli mustasta, öljyätippuvasta raudasta ratas, jonka yli juoksi lumivalkeita, kädenpaksuisia aluminiumremmejä ja ne taas yhtyivät lukuisiin pieniin rattaisiin vipuineen ja torvineen. Tästä suuresta akkumulaattorista läksi ympäriinsä ohuista metallilankoja kaariliekkeihin, lamppuihin ja astioihin. Soikeassa, läpinäkyvässä pallossa hehkui vielä sulava metallirihma valkeana hohtaen. Mutta kone seisoi hiljaa, mikään ei liikahtanutkaan. Vanhus oli lähtenyt laboratoriosta, hänen oppilaansa ei tiennyt minne. Niin oli Alfred aivan yksinään. Se olikin hänestä hyvä. Hän ei olisikaan suvainnut nyt kenenkään häiritsevän häntä, ei Henrikin eikä muittenkaan. Sillä nyt hän tiesi monivuotisten tutkimusten salaisuuden... nyt hän voi nähdä mitä mahdollisia, jopa todennäköisiä seurauksia siitä olisi maailmalle... Jälleen tunsi Alfred tuota melkein ruumiillista tuskaa eilisestä; jolloin Henrik selitti hänelle, miten hänen tutkimustensa runko pohjautui suoraan eläviin tosiasioihin. Ensimmäisen kerran oli hän silloin käsittänyt, että sivistys tosiaankin oli kuluttanut kaiken ympäriltään kuin mihinkään kyllästymätön petoeläin... että se aikoi edelleen hallita maailmaa ilman, että se voi tarjota sille mitään hävittämänsä tilalle! Hän loi silmänsä kuumalle, siniselle taivaalle. Kuinka toisellainen olikaan ollut taivaanranta vuoristojärven yllä, hopeisine pilvineen, joita juhlalliset vuorenhuiput tavoittivat!... Tuossa suuren kaukomikroskoopin alla olivat viimeisten huomioiden todistukset. Ne olivat kuin peilikuva tuhosta, joka oli kylläkin toisellainen kuin Henrikin ajattelema kostava häviö, ei niin kauhea... mutta samalla kuitenkin vielä kauheampi, sillä se ei kohdistunut syyllisiin ihmisiin, vaan syyttömään luomakuntaan. Siinä oli maanäytteitä, joita Henrik oli tuonut mukanaan. Toiset olivat jo hävityksen alaiseksi joutuneesta vyöhykkeestä, toiset taas vielä viheriöivältä, Vihreäjärven hedelmälliseltä rantaseudulta. Juuri näitä viimemainittuja oli Henrik ensiksi näyttänyt oppilaalleen. Hän kuului jo sukupolveen, joka ei enää tuntenut tällaista, vaan oli lukenut siitä vain hyvin vanhoista kirjoista. Käytännöllinen tiede perustui nykyisin kidekemiaan, kolloidin käyttöön ja avaruuden liikelakien tuntemiseen. Mutta aikaisemmin oli kyllä tutkittu ahkerasti maanäytteitä, sillä niiden tuntemista oli pidetty sangen tärkeänä ratkaistaessa myöskin näkymättömien aineiden probleemia. Niin, nykyisin, jolloin kemiallisesti otettiin ilmasta ravintoa ja muitakin tarvikkeita, oli tuollainen luonnontutkimus kokonaan hyljätty. Se oli tullut aivan tarpeettomaksi, niin tarpeettomaksi, että sitä pidettiin melkein jonakin taikauskona, jollainen varhaisina aikoina oli vallinnut ihmiskuntaa. Niinpä ei Alfredkaan tuntenut pienien maanäytteiden tutkimista. Edafooni niminen kone oli näyttänyt hänelle maa-alan ihmeellisine, rauhallisine asukkaineen. Kuvaosat olivat millimetrin tuhannesosien pienuutta, mutta mikroskoopin jättiläislinssi suurensi ne kaarillekin kirkkaassa valossa pähkinänkokoisiksi. He asuivat tummassa vuoristokorvessa. Kiiltävä kristalli loisti kuperista maljoista, jotka olivat täynnä kallisarvoisia juomia. Polveilevat vesiputoukset kuljettivat loistavia veneitä ja vesi pärskyi milloin helmenvalkeana, milloin sametinruskeana. Muutamat olivat valkokuusimetsässä, jossa puut levittivät smaragdinvärisiä oksiaan kuin käsivarsia kirjaville ihmeellisille olennoille, joita pisti esiin värikkäistä luolista ja joenpohjalta. Ruusunvärisiä ja silkinhienoja käärme-eläimiä luikerteli pienissä koloissa. Syvemmillä paikoilla kasvoi värikkäitä sienirihmakasveja. Ja vuoren juurella pyörivät ihmeelliset vihreät pallot, täynnä malakiitinvärisiä jyviä. — Näky oli kuvaamaton! Henrik odotti, kunnes Alfred oli tarpeekseen katsellut tätä salaperäistä, monivivahteista ja eloisaa elämää täynnä olevaa maailmaa. Sitten otti hän vaieten lasilevyn pois ja pani sen tilalle uuden, joka esitti asukkaita seuraavasta vyöhykkeestä. Jälleen näkyi vuoristo ja loistavia vesiputouksia. Mutta kuinka köyhä olikaan tämä maa, kuinka asumaton, kun sitä vertasi edelliseen. Kristalliset laivat kulkivat täälläkin, mutta hiljaa ja surullisesti. Värit olivat himmeät, valjut. Loistava valkokuusimetsä puuttui kokonaan. Leikkejä ja tansseja ei näkynyt missään. Siellä täällä asteli väsyneenä vain joku asukas tiheissä saniaispensastoissa. Ja sitten seurasi kolmas kuva. Maailmankaupunki A 15:n kuivunut, tuhoutunut lähistö. Alfred katsoi katsomistaan, kunnes silmät uupuivat. Hän kiersi ruuvista, joka oli näyttänyt hänelle niin paljon, hän laski kondensaattoriin täyden valon. Mutta turhaan. Korvet olivat autiot ja tyhjät... kuolleet. Kristallikuvassa hän näki kyllä pari laivaa, mutta ne olivat hajoamistilassa kuin repeytyneet lippaat. Ylhäällä vain näkyi onkalo, jonne oli palanen elämää päässyt pakoon. Muuten kaikkialla ainoastaan raunioita. Ei edes sienikasvullisuutta, ei elomerkkiä puissa, ei juurissa... ei mitään... Kaupunki oli antanut maalle kuoliniskun... Kauhistuen laski Alfred mikroskoopin pois. Hän ei vielä käsittänyt kaikkea... mutta hän aavisti, että ihmiskuntaan oli tarttunut hävittävän kulkutaudin lailla peloittava tuhotyö. Henrikkin oli kalpea ja murtunut. Hän kuitenkin hillitsi itsensä ja puhui edelleen hiljaisella, käheällä äänellä. Mitään lisäselitystä ei kumminkaan olisi enää tarvittu, sillä kuolema, jonka mikroskooppi näytti, puhui kyllä puolestaan. Niinkuin hän oli aavistanutkin ja jo jonkun aikaa pitänyt varmana sai ihmiskunta nyt koston siitä, että se väkivaltaisesti otti käytäntöön rajattomat määrät kaasuja, ennenkaikkea ilmantyppeä. Ja tämä kosto sattui heikompiin. Oli kyllä paikka, jossa typpi kiertokulussaan voisi muuttaa kuoleman jälleen elämäksi, mutta se oli vain yksi mahdollisuus. Se oli pieni bakteeri, joka lukemattomin määrin täytti maan. Se tarttui kaikkeen lahoavaan ja kun se oli siitä imenyt ravinnon, muutti se pienessä ruumiissaan kuolleen eläväksi. Nämät sadat pienet oliot odottivat nyt vain pääsemistä yhteyteen puhdistuneen typen kanssa, sillä siitä oli nyt tullut välttämätön ravinto, munanvalkuaisaine. Suuremmat ryöstivät sen pienemmiltä, se kohosi yhä korkeammalle, soista puihin, lehdistä eläinten vereen ja niin yhä edelleen ihmisiin. Mutta nyt oli tämäkin pieni mahdollisuus hävinnyt. Jo kauan aikaa oli Henrik tutkinut maanäytteitä kaupunkien lähistöllä. Hän oli tuonut ne mukanaan ja niitten avulla oli hän voinut seurata tuhon kulkua. Kaikkialla elintarvetehtaiden ympäristöissä oli tämä pieni bakteeri kuihtunut... kuollut nälkään. Sen oli tappanut puute ilmantypestä, jota muutoin oli joka paikassa. Kun nyt tuho levisi maahan, se ei voinutkaan muuttua munanvalkuaisaineeksi. Ja kun tämä pieni bakteeri, klostridium, oli kuollut, kuolisivat myöskin eläimet ja kasvit, koska typpi ei enää palannut maahan. Ja niin levisi kuolema saastuttaen kaiken terveen, vain ne ihmiset jotka asuivat korkeissa taloissaan, joihin puhdas happi virtasi, vain he säästyisivät, saisivat jatkaa elämäänsä. He ainoastaan... "Kun minä ajattelin että kävisi toisin!" lausui Henrik. "Ajattelin, että vapaaksi päässyt happi, jota kuitenkaan ei ajanpitkään kokonaan käytettäisi, tuhoaisi heidät eräänä päivänä jättiläismäisessä maailmanpalossa. Ja muutahan he eivät ole ansainneetkaan! Heidän täytyi se tietää yhtähyvin kuin minunkin, mutta he olivat sokeita tyhmiä ylpeydessään... Ja sitä ovat he edelleen!" "Oletteko sitten vaiennut... todellakin vaiennut tästä kaikesta?" "En. Siitä huolimatta, että minut uhattiin viedä Haaveksijain Taloon, olen koettanut päästä kosketuksiin niiden kanssa, joista olisi ollut apua, saadakseni heidät hereille. Mutta he eivät käsittäneet! He eivät halunneet edes ajatella sitä. Ja nyt!... Pellot ovat viljelemättä, puutarhat villeinä, veneitä ei rakenneta kalastusta varten, ei ole enää mahdollista valmistaa vaatteita karvoista ja eläintennahoista, lukemattomat tarvikkeet puuttuvat! He puhuvat sivistyksen kohoamisesta! Tässä nyt olemme! Ja nyt pitävät nämä samat henkilöt itsestään selvänä, että näistä voittamattomista esteistä huolimatta kaiken täytyy muuttua... niin pian kuin mahdollista ja niin laajalti kuin mahdollista!" Alfred nyökkäsi myöntäen. "Jos sinä tahdot, voit aloittaa uudelleen siitä, missä minä olen keskeyttänyt. Tässä ovat todistukset... selvät... kieltämättömät! Jos vain tahdot, niin sano!" Hän sammutti kaariliekit ja istuutui pöydän ääreen hautautuen suureen kirjakasaansa. Ja Alfred tiesi, ettei hän silloin vastaisi kysymyksiin eikä mihinkään puheisiin. Jonkun ajan kuluttua olikin hän poistunut ja jättänyt Alfredin yksikseen. Siinä seisoi nyt nuori mies miettien, pitikö hänen vai ei käyttää hyväkseen opettajansa hänelle antamaa tarjousta. Hän ei ollut mikään riidanhaluinen eikä voimakas ihminen. Hän oli aina koettanut välttyä esiintymisistä ja työskennellä hiljaisuudessa. Täytyisikö hänen nyt astua esiin koko kulttuurimaailmaa vastaan todistamaan omine ja mestarinsa väitteineen, että se oli väärässä, huolimatta monista kuuluisista oppineistaan, huolimatta Yleisestä tai Salaisesta Virastosta! Hänen herkkä sielunsa kauhistui ja ikäänkuin painui kokoon. Jos nyt todellakin lopullinen tuho oli odotettavissa, jos hän voisi soihdun tavoin ohjata kansalaisensa hereille vaarallisesta levosta... silloin ehkä! Silloin ehkä hän sanoisi tuon sanan ja antautuisi pelastustehtäväänsä! Mutta ellei... Kyseessä oli luonto. Luonto oli kaunis, kuvaamattoman kaunis suuressa, kummassa yksinäisyydessään. Mutta ihmisethän eivät tarvinneet enää luontoa. Eikä heitä kai mikään uhannut. Päinvastoin. Mitä vähemmän luonto tarvitsi ilmaa, sitä rikkaampia olivat kaupungit. Pitäisikö hänen siis nousta omaa rotuaan vastaan? Häntä pidettäisiin petturina... narrina, joka välittää puista ja linnuista enemmän kuin niistä, jotka olivat hänen omaa vertaan. Siitähän iloittiin, että vihdoinkin oli päästy voitolle luonnosta, joka vähitellen oli kasvanut yhteiseksi viholliseksi. Hänelle sanottaisiin vain, että jokaisen tuli iloita kulttuurin onnesta. Niin parhaassa tapauksessa. Mutta hyvin todennäköistä oli sekin, että hänet narrina suljettaisiin Haaveksijain Taloon! Tämä piti hänen tietysti ottaa huomioon. Olisiko joku puu sitten häntä armahtanut tai joku hiiri tai harakka suojannut, jos kävisi niin, etteivät eläimet ja kasvit, vaan ihmiset joutuisivat katoamaan. Hän melkein hymyili itsekseen. Eläimet olivat ikuisesti ihmisen vihollisia. Ja jäisivätkin vihollisiksi. Ja kasvit taas kuluttivat sen, mitä eläimiltä ja ihmisiltä jäi... Ei... parempi olisi olla puhumatta mitään! Kukapa häntä kiittäisi! Eivät nekään, joiden kanssa hän ehkä jäisi edelleenkin elämään. Sitäpaitsi oli aivan todennäköistä, ettei hän pääsisi pitemmälle kuin opettajansakaan oli päässyt! Parasta oli unohtaa se kaikki, mitä ei voinut toiseksi muuttaa. Olihan varhaisempinakin vuosisatoina käyty suuria sotia, saatu taistella kulkutautien raivoa vastaan ja nähdä monellaista hullutustakin... ja se kaikki oli unohdettu ikäänkuin sitä ei koskaan olisi ollutkaan. Niin oli myöskin luonto unohdettava! Jo nykyisin tiesivät vain sangen harvat mitään siitä, koska ei halu eikä välttämättömyys vienyt juuri ketään kaupungin muurien ulkopuolelle. Seuraavat sukupolvet lukisivat siitä vanhoista kirjoista aivan samoin kuin nykyinen polvi luki tietoja aarniometsistä, merenkulusta ja alkuasukaselämästä. Alfred kääntyi ikkunan luota takaisin. Hän asetti paikoilleen heleänkeltaiset värilaatat. Sitten otti hän esiin kirjan, johon oli kerätty tiedot uusimmista tutkimuksista munanvalkuaisaineitten vaikutuksista ruuansulatukseen. Siinä oli hänelle tehtävää! Siihen sopi syventyä, niinkuin kaikkeen, jonka kautta voitiin auttaa ihmiskuntaa sen vaikeuksissa. Hän luki niin innokkaasti, että unohti kaiken muun. Vasta vierailupöydälle solunut kutsukortti säikähdytti hänet työstään. Oli jo tullut ilta, eikä hän ollut huomannut sitä, koska hän istui vain yhden laboratoriolampun valossa. Hänen päässään risteili aatteita, joita kirja hänessä oli herättänyt. Hän uskoi jo keksineensä parannusmenetelmät. Ja hän unelmoi kunnianhimoisissa toiveissa. Tässä oli jotain, millä hän voisi astua esiin ja osoittaa ihmiskunnalle: Munavalkuaisaineen sulatusprobleemi selvitetty! Miten arvokas tämä olisikaan kaupunkien asukkaille! Miten ennenkuulumattomia näköaloja se avaisikaan. Tunnustusta, rikkautta! Alfred ei enää hymyillyt, keksintö sai hänet juhlalliseksi. Hän sulki kirjan, sammutti lampun ja lähti ottamaan osaa elävien keinotekoisten kukkien kunniaksi järjestettyyn juhlaan. Kun hän kylvettyään ja pukeuduttuaan saapui Marianin luo, oli illan ensimäinen, vähän juhlallisempi hetki ohi. Vieraat olivat jo ottaneet tervetulijaismaljan hyvätuoksuista väkevöitettyä alkonia, ja mausteilla täytetyt herkut, ylimääräisen suuret ja kaksinkertaisesti voimakkaat aurol-pastillit, jotka peittivät sokeroituja hedelmiä, alkoivat jo näyttää vaikutuksiaan. Jättiläissuuren laboratorion katolla olevat vastaanottohuoneet olivat järjestetyt puutarhan ympäri roomalaisten pylvässalien tapaan ja kylpivät tuhatsärmäisissä värivaloissa. Juhlan aiheen kunniaksi oli naisilla hienot kirjavat puvut eikä kuten muulloin valoa välkehtivistä kankaista. Sensijaan miehillä, erittäinkin Yleisen Viraston jäsenillä, oli miltei yksinomaan liehuva kolmivalkea viitta. Huoneet täytti äärettömän hieno suloinen sävel, vaikka missään ei soittajia ollut näkyvissä. Se tuntui tulevan kirkkaasta valosta eräistä lamputtomista huoneista, Marianin määräyksestä, kuin langattomasti ilmaa myöten. Huoneauringosta, kuten valon keksijä sitä nimitti, tulevalla valolla ei ollut minkäänlaista tummaa varjoa, vaan ainoastaan ihana oranssinpunainen hämäryys, joka näytti esineitten takana heti kultaisena häipyvän. Lattioita, seiniä ja kattoja peittävät sinikimaltavat kankaat herättivät merkillisen, ohikiitävän tunnelman, jota lisäsi vielä se, että huoneessa oli tuskin ollenkaan huonekaluja, mutta sensijaan sangen runsaasti patjoja, väriltään mitä tummimmasta miltei violetista karmiininsinisestä aina hienoimpaan melkein himmeään opaliin. Näkymättömissä oleva hapenjohdatin, sähkövirtojen kuulumaton vaikutus ja runsaasti nautittu alkoni vaikuttivat lisäksi sen, että kaikki liikehtiminen oli hyvin kevyttä ja kummallisen viehkeätä. Todellakin näytti ihminen olevan vapaa ja onnellinen kuin jumalaksi noussut, yläpuolella menneisyyden kahleitten. Kasvot, joita oli sivelty pehmeällä kultalasuurikivellä, tämä suloinen huumaus kirkasti. Äänet ja katseet olivat hienoja, vapaita. Tässä ihmeellisessä "yläilmaolotilassa" tuntui jokaisesta siltä kuin olisi hän löytänyt vihdoinkin oman sielunsa todellisen, sisimmän sävelen, joka kuljettaisi hänet kuin ruusuisessa iltapilvessä rajattomiin kauneuden maailmoihin. Mutta ihmeellisimpiä olivat kukat. Kutsutut tiesivät, että nämä kukat oli kasvatettu keinotekoisesti sovittamalla toisiinsa erilaisia alkuaineita. Ja kuitenkin näytti aivan mahdottomalta uskoa tätä. Nämä sivistyksen viimeisimmät ihmeet olivat puutarhassa, joka oli valaistu hohtavalla vaaleahkolla hopeavalolla, mikä puolestaan muistutti maanalaisen suihkukaivon säteilyä. Kuin ihmeelliset tähdet heiluivat kasvien smaragdimaiset rungot, tuoksuivat ja huojuttelivat nuppujaan tai jo puoliksi lakastuneita kukintojaan.. Siellä oli kaidepuita, valkeita kuin alabasteri, joissa riippui kokonaisia köynnöksiä orvokinvärisiä klematioita ja loistavia glyzinioita. Koreissa krysanthemeissä oli kaikkia värivivahduksia, alkaen kirkkaasta kellasta aina jalopuiden ruskeaan samettiin asti. Oudonmuotoiset, tummansiniset ja purppuraiset kellokukat kohosivat kuin uljaat maljakot kirjavien marmorilehtien joukosta, ja niiden yli taipuivat hopeanvihreät, opalinhohtoiset ja läpinäkyvät liljat. Suosiollisina kuin armolliset kuningattaret kumartelivat suuret helakantummanpunaiset peoniat. Ja sitten ihmeellisiä hyasinttejä ja lukemattomia muita säihkyviä kukkia, puhumattakaan erilaisista ruusuista, joita puutarhan joka puolella oli kokonaisia meriä. Silloin tällöin kuului tukahutettuja ihastuksenhuudahduksia, kun vieraat katselivat tätä näkyä suloisten sävelien soidessa. He eivät tohtineet edes ääneen puhua jumalallisen tunnelman vallassa. Mitä olikaan luonto, mitä kaikki maailman voimakas luomiskyky, joka kuitenkin kalpean auringon lailla lyhensi heidän päiviään ja yksinäistytti heidän öitään! Mitä hyödytti tutkia menneitten vuosisatojen voimia kuin jotain kaukaisen muinaisuuden säveltä — kun heille oli nyt lahjoitettu tällaista, kauneuden, tahdon ja tiedon riemujuhlia! Ja yksi heistä oli tämän luonut! Hän oli ihminen, näöltään aivan muotoihin kangistunut... ihminen, jota harvat kunnioittivat, jota kukaan ei rakastanut... Mutta hän ei tahtonutkaan rakkautta, ei tahtonut muuta kuin nousta korkeammalle, murtaa lihan eläimelliset kahleet, luoda kirkkaista ajatuksista uuden puhtaan, kirkkaan ja ylhäisen maailman. — Alfred tunsi itsensä sangen pieneksi ja kurjaksi, kun hän mietti tätä kaikkea. Hän tunsi, ettei hän halunnut mennä noihin täysin valaistuihin huoneisiin näyttämään kaikille kasvoillaan tuntemaansa mielenliikutusta. Aine oli siellä... Aine... Hän oli itse nähnyt tämän tekevän kiertokäynnin saleissa Marianin kanssa. He kulkivat keskellä hilpeän, hymyilevän joukon. Eivät kylläkään käsikkäin, vaan määrätyllä etäisyydellä, pystyin päin, kylmänkohteliain ilmein ja tahdikkain liikkein. Aine oli kaunis ja hento kuin kirjavalasinen nukke. Ja Marianin liikkumattomat kasvot voivat vain vaivoin teeskennellä välinpitämättömyyttä ja peittää ylpeyttä. Muuan pieni, laiha neitonen katsoi Aineen kateellisin silmin ja kuiskasi äidilleen: "Luonnollisesti Marian aikoo naida tuon sivistymättömän tytön... Katsoppas, miten tyttö hänelle veikistelee... hänhän yksinkertaisesti käyttäytyy hävyttömästi..." Alfred kuuli nämä sanat ja hänestä tuntui kuin hän olisi kulkenut myrkkypullon ohi. Ja kuitenkaan eivät nuo sanat sattuneet häneen niinkuin hän oli pelännyt. Eikö tämä liitto olisi itse asiassa aivan ymmärrettävä? Molemmat korkea-arvoisia, nuoria, sivistyneitä ja mitä parhaiten kasvatettuja... Ja hän oli itse, silloin kun hän oli vienyt maja-asukasnaisen Ainen ja tämän ystävättärien luo, tehnyt tyhmästi tuodessaan esiin sivistysvihollisia mielipiteitä... selvää oli niinmuodoin, ettei Aine koskaan loisi hänelle armollista silmäystäkään. Hänelle... Alfred 6720:lle... Olihan naurettavaa ajatellakin sitä! Kuinka merkitsisi hän mitään Marianin rinnalla, joka kykeni luomaan tällaisia ihmeitä. Hän istuutui puutarhan nurkkaukseen riippuvien glyziniaterttujen varjoon, jonne suihkukaivon hopeainen valo vain hieman ylti. Hän oli tosiaankin varsin onneton. Hänen onnettomuutenaan oli kunnianhimo, nuoruus, alhainen asema ilman mainetta. Niin mielellään olisi hänkin antautunut tämän valikoidun ylellisyyden pyörteisiin, joka saattoi toiset ihastumaan. Mutta jokin esti hänet siitä, eikä hän oikein päässyt selville, oliko se todellakin vain muisto vuoristojärven rannoista. Ja kuitenkin hän oli juuri äsken, iltapäivällä, ymmärtänyt, miten läheisesti hän kuului tähän sivistykseen, jonka rinnalla luonnollisuus näytti raa'alta ja kehittymättömältä kuin joku lujakourainen maja-asukasvaimo. Hän kaivautui yhä syvempään punaruskeiden oksien kiemuroihin. Aivan hänen edessään kuului askelia, vieraita kulki rauhattomina ohi. Hän kuuli irrallisia lauseita näiden keskustelusta. Siinä hän istui... odotti... tajuamatta oikeastaan piilottelevansa Ainea, hänen äänettömiä, viehättäviä askeleitaan ja posliinivalkeiden, pienten käsiensä kalpeata hipiää. Mutta jokin tuntui pidättävän häntä täällä sinipunervassa hämyssä. Hetken kuluttua lähestyivät askeleet uudestaan ja äkkiä pysähtyivät. Sensijaan kuului nyt kaksi miesääntä niin selvästi, että tahtomattaan kuuntelija voi seurata tarkkaan jokaista sanaa. "Ei, myönnä pois vaan, Marian, että laskit leikkiä sanoessasi niiden elävän. Tyydy vain niiden kauneuteen, mutta älä vaadi meidän uskomaan niin mielikuvauksellista!" Sanoja seurasi puolittain ivallinen nauru. "Niin, nuo kukat!" ajatteli Alfred kyyristyen yhä enemmän piiloon. Häntä huvitti, miten keksijä vastaisi. "Ne elävät!" sanoi tämä kylmällä, soinnuttomalla äänellä. "En usko... sinun täytyy ensin se todistaa... kuinka olet ne istuttanut tänne?" "Taidokas järjestely, istutussuhde... ei mitään muuta... Erityisesti ilmasto, ravinto, hapenjohtaminen, kaikki oikeassa suhteessa. Niinkutsuttu luonto rakentui samoille perusteille, vaikka sangen alkeellisesti. Kuilujen liittäminen toisiinsa! 20:nnen vuosisadan kirjallisuudesta olen lukenut siitä. Soluteoria, nyt vain äärettömästi suurennettuna, kehitettynä. Lisäksi minun keksimäni uudet menetelmät... Mutta tietenkin n.k. luonnon antama esimerkki..." "Siis jäljittelyä?" "Pah, jäljittelyä! Marian 27974 ei jäljittele, hän luo uutta! Ihminen on päättänyt löytää sen, mihin luonto on ollut liian tyhmä. Kuusituhatvuotinen intelligenssi!... Kukat kasvat." "Mutta kasvavatko ne vain kuihtuakseen... kuten muutkin?" "_Minun_ kukkani jäävät elämään. Tämä peonia —" Alfred kuuli miten muuan oksa rasahtaen taipui — "on jo kuusi viikkoa vanha, ja nuo gloxiniat tuolla yli kaksi kuukautta... mutta huomaappas niiden komeus!" Ihmetyksenhuuto oli vastauksena, ja olipa Alfredinkin vaikeata salata mielenkiintoaan. Hän ei voinut kieltää Marianin keksintöä, ja se tuntui hänestä raskaalta kantaa. "Niinmuodoin voidaan toivoa, että ne ruusut, jotka hääpäivänä lahjoitat kauniille Ainelle, tulevat ilahduttamaan vielä jälkeläisiänne?" Huolimatta kunnioittavuudestaan ei vieras ääni voinut kuitenkaan aivan kokonaan salata vihan vivahdusta. Alfredista, jonka sydän tuon nimen kuullessaan miltei taukosi sykkimästä, tuntui koko kysymys jonkinlaiselta iskulta, jota hän ei heti kyennyt edes käsittämään. "Minä en tule saamaan jälkeläisiä... En kuitenkaan Ainesta... ellei..." Tunteeton, puhekoneen kaltainen ääni katosi käheään kuiskaukseen. "Sinä haaveksit... keinotekoisesta... väriruumiista?" Kysymyksessä oli samalla vihamielisyyttä, nöyryyttä, varoitusta. Hiljaisen kiihtymyksen vallassa kuunteli Alfred piilossaan ja kauhistuneena tuumi itsekseen: "Siis Ikarus... ikivanha lapsuustaru... Mikä aurinko voisikaan kukistaa tuon miehen?" Mutta Marian oli jo saanut hillityksi äänensä: "Kuka voi sanoa, että ajattelen sitä... Mutta voisihan olla mahdollista... että minä... kenties... tietäisin keinon..." "Mitä varten?" kysyjä liikahti kuin olisi kohauttanut harteitaan. Mutta Marian seisoi hiljaa. Hänen jäsenensä eivät liikahtaneetkaan. Ja sittenkin siinä oli viimeinen päämäärä, jonka hän ottaisi itselleen. Mitä voisi sen rinnalla Ainekaan hänelle merkitä muuta kuin joku lasinen nukke, jollaisena Alfred oli nähnyt hänet silkkiverhossa kultaoranssin valossa. Vain hauras... ja... ah, hänelle niin hyödytön esine, Aine... "Ei ole olemassa mitään 'Mitä varten?'... Se on välttämättömyys. Se on ainoa tehtävä, mikä on jälellä!" Ikarus... ajatteli Alfred... Ikarus... "Ei, se on mieletöntä... ja sellaiseen minulla ei ole halua ottaa osaa!" kuului toisen kiihtynyt ääni, ja askeleet kaikuivat jälleen tiellä rauhattomasti. Toinen seurasi tyynenä, tasaisin askelin. Kun Alfred tuli esiin glyziniaoksien suojasta, ei ketään enää näkynyt. Vain kauempana jättisuurten krysanthempensaitten luona näkyi joitakin liikkuvia varjoja... Elän tunsi olonsa kummalliseksi. Hän oli kuin kauvan aikaa pimeydessä vaeltanut, joka äkkiä kohtaa kirkkaan päivänvalon ja erottaa esineitten ääriviivat, värit... Hän ymmärsi nyt ne hämärät tunteen ailahtelut, jotka tähän asti olivat sekavain varjojen tavoin seuranneet häntä. Hän tiesi nyt rakastavansa Ainea... Kuin voimakas, syöksyvä aalto työntyi hänen sieluunsa kaipaus saada suojella Ainea, tätä hentoa olentoa, suojella häntä tuota vastaan, joka ei tahtonut tietää mitään rakkaudesta ja joka oli vain — aivoja, ei mitään muuta kuin pelkkiä aivoja! Hän unohti kokonaan sen, ettei tämä hemmoteltu tyttö häntä lainkaan kaipaisi, ei tarvitsisi. Päinvastoin tunsi hän omaavansa jonkunlaisen salaisen mahdin, oudon voiman, joka lämpimästi ja rohkaisevasti karkaisi hänet, heikon saamattoman... Ja yhtäkkiä alkoi hämy hänen ympärillään tuntua sietämättömältä. Hän tahtoi vielä vähän nauttia tästä ihastuttavan kauniista kukkaisihmeestä ja sitten astua jälleen saleihin. Ja jos hän tapaisi Ainen, ei hän jättäisi käyttämättä mitään tilaisuutta astuakseen hänen luokseen, seuratkoonpa siitä heille kummallekin mitä tahansa! Eikö tyttö ollutkin vain turvaton lapsi, jota hänen tuli suojella?! Suihkukaivon hopeavalo hohti kuin maanalainen valovirta. Hän tahtoi vielä kerran nähdä azaleojen tulenliekit, tuntea ruusujen monivärisen loisteen kasvoillaan... vain pienen sydämenlyönnin ajan... Sydämenlyönnin ajan täynnä kaipausta Ainen puoleen! Lähellä ei ollut ketään, joka voisi huomata tai häiritä häntä. Hän astui aivan kukkalavain viereen, jotka kylpivät aamuvalon kaltaisessa, kylmässä säteilyssä. Mutta mitä tämä?! Tuolla taivutti muuan kukkanen päänsä, väsyneenä, sivulle. Azaleat sulkivat välkkyvät terälehtensä... kuin vaaran uhatessa. Liljat taipuivat raskaasti alas varsiaan kohti. Alkoivatko värit häipyä? Vai pettivätkö hänen silmänsä? Hän kosketti muutamia kruununmuotoisia kukkia. Ne tuntuivat hervottomilta, kuihtuneilta. Viherjöinti kalpeni ja tilalle jäi tahmea kosteus. Olihan Marian juuri äsken vakuuttanut, että niiden elämä ei sammuisi, että kukinnan samettipeite ja hieno tuoksu eivät katoaisi. Mitä olikaan tapahtunut? Tai... mitä tapahtuisi? Hän näki sen selvästi... ei voinut olla näkemättä: kukat kuolivat yhä, hitaasti käsittämättömästi. Ponnistaen muistiaan hän kertasi mielessään: Marianin sanoja: "... erittäinkin ilmasto, ravinto, hapenjohtaminen..." Syyn täytyi piillä jossain näistä kolmesta tekijästä. Muita syitä ei voinut olla! Niinmuodoin... Ilmasto ei missään suhteessa ollut kylmennyt niin paljoa, että kasvisto sen johdosta olisi alkanut kuihtua. Päinvastoin. Ilma, joka oli kasvilavain yllä liikkumattomana, tuntui tulleen entistä lämpimämmäksi ja kuivemmaksi. Ravinnossa, joka epäilemättä oli pantu alas juuriin ja varsiin, ei voinut sen enemmän huomata muutosta tapahtuneen. Todennäköisesti käytettiin tässä osmotisella paineella toimivaa putkijohtojärjestelmää, joka ei voinut joutua huomattavammin epäkuntoon ilman selviä ulkonaisia syitä. Ei voinut olla kysymystäkään siitä, että tässä olisi jotain muuttunut. Alfred tunsi omasta kokemuksestaan tällaisia laitteita siksi paljon, että hän ei sellaista mahdollisuutta ottanut lukuunkaan. Jälellä oli siis viimeinen... happi. Mutta sitähän kannatti vielä vähemmän ajatella! Suuret happipumput, jotka yötä päivää jo parinkymmen vuoden aikana olivat pitäneet huolen raittiin ilman johtamisesta kaupunkiin, olivat tarkan vartioinnin alaiset ja sellaisten asiantuntijain hoitamat, ettei tämäkään syy voinut tulla kysymykseen. Laitteita käytti sähkövirta, joka sai suunnattoman korkeajännityksensä mahtavista hiilivuorista. Ei, häiriö oli kerrassaan mahdoton! — Alfredin aivoissa risteilivät ajatukset sekavina, polttavina. Päästyään taas tasapainoon hän miltei soimasi itseään nopeasta pelästyksestään. Mutta mikä kumminta, hän oli todellakin käynyt vallan hervottomaksi. Siinä nyt oli taas vanha Henrik kirottuina löytöineen, hämärine viittauksineen ja synkkine ennusteluineen! Parasta oli joka tapauksessa mennä ajoissa, ennenkuin muut vieraat mitään huomaisivat, Marianin luo ilmoittamaan tästä. Sehän oli hänen velvollisuutensakin, sillä olihan hän kemiatekniikan alalla hänen virkaveljensä, vaikka etäinenkin. Ehkä voitaisiin kaikki parilla taitavalla korjauksella saada taas järjestykseensä, ennenkuin tuho leviäisi. Ja olihan niin sääli noita ihania kukkia! Sisällä kohtasi häntä vilkas puheensorina. Vieraat olivat nousseet ja kerääntyivät juuri muutamien herrojen ympärille, jotka näyttivät kovalla äänellä selittävän jotain ilmoitusta. Aivan Alfredin ohitse kiiruhti eräs Marianin laboratorioapulaisista, yllään hieno valkea viitta, jossa kimalteli kuin värittömiä, tippuvia pisaroita. Nuori oppinut huomasi heti jännittyneestä mielialasta, että jotain epätavallista oli tapahtunut. Hän pysäytti apulaisen ja kysyi hiljaa: "Ovatko siis muutkin jo huomanneet kukkien kuihtumisen? Aioin juuri puolestani tulla ilmoittamaan siitä, mutta lienen tullut liian myöhään." "Kukkien?" Nuorukainen katsoi häneen hämmästyneenä. "Kukista minä en tiedä mitään!" Alfred osotti kokoonkeräytyneitä juhlijoita... "Minä ajattelin, että täällä olisi kysymys niiden virkistämisestä. Se olisi todellakin tarpeellista! — Mistä täällä sitten on kysymys?" "Kroonihappo ja kali ovat irtautuneet... Ne täytyy heti saada yhtymään, sillä happipumput ovat yhtäkkiä lakanneet toimimasta. Olemme koettaneet saada puhelimitse tietoja... aivan käsittämätöntä... sellaista häiriöitä ei ole vielä milloinkaan sattunut! Ellei tätä voida heti järjestää, tuhoutuvat tuhannet kukkalaitteemme." Mies oli hyvin kiihtynyt ja pyyhkeili suuria hikipisaroita otsaltaan. "Niin, ja paljon muutakin voi tuhoutua!" kuului Henrikin ääni odottamatta hänen viereltään. Mutta apulainen ei ehtinyt vastaamaan, sillä Marian viittasi hänelle. Ja niin huomasivat opettaja ja oppilas olevansa miltei yksinään järkytetyn vierasjoukon sivulla. Alfredin silmissä hämärtyi. "Te ajattelette siis...?" hän olisi tänä silmänräpäyksenä antanut satumaisia rikkauksia kuullakseen kieltävän vastauksen opettajaltaan. "Se on merkki, jota olen odottanut!" tuli vanhuksen käheästä kurkusta. "Ja sitten...?" nuorukainen tunsi kielensä halpautuvan. "... ja se kohtaa _meitäkin_... nyt minä _tiedän_ sen!" Alfred katsoi häneen kauhistuen. Kylmissä, kovissa silmissä oli mielipuolen loiste. Vanha mies vapisi. Äkkiä tempasi tämä oppilastaan käsivarresta. "Tule!... Kenties... jotain voisi vielä tehdä..." Hänen äänensä oli soinnuton, kova. Alfred tuskin ymmärsi sitä huumauksessaan. Mutta hän ei vastustanut vähintäkään, kun vanhus johdatti häntä ohi ihmisten. Mutta päästyään salista kääntyi Alfred ikäänkuin olisi unohtanut jotain. Hänen silmänsä etsivät Ainea. Hän olisi sanonut hänelle jotain, antanut hänelle jonkun merkin. Mutta hän näki vain outoja, pelästyneitä, kalpeita, ilmaa tavoittelevia kasvoja. Hän näki vain valojen ja värien pyörteen, joka pyöri jättiläismäisenä, kirjavana pilvenä. Pilven keskellä vilahti joka hapenpuutteesta pyörtynyt nainen, jota kannettiin... Mutta Ainea hän ei nähnyt... VI. HÄTÄ. Kun komitea, joka oli asetettu tutkimaan sähköhäiriöitä A 15:nteen kuuluvassa hiilivuorikaivoksessa, nousi lentolaivaan, alkoi heti innokas väittely sen jäsenten kesken. Arvoisat vanhat herrat, kaljupäiset kuin munan kuori, olivat olleet äärettömän kiihottuneet, jopa miltei raivoissaan, tultuaan Numero 50000:n puheille. Oli ennenkuulumatonta, että tämä kuuluisuus oli uskaltanut asettautua vastustamaan heitä, sähkökemian ja kemiatekniikan ensimäisiä miehiä. Ja että hän sitäpaitsi oli pyytänyt tähän tutkimukseen mukaan Henrik 19530:n, tuon suoraan sanoen mitättömän suuruuden, vieläpä erikoisesti toivonut hänen tulevan — se oli todella eriskummallista! Kaiken lisäksi oli Gustajo 25854, Salaisen Viraston vakooja — hänen virkatoverinsa olivat saaneet jo aikoja sitten tietää hänen salaisen ammattinsa — saanut selville, että tämä Henrik ja eräs aivan tuntematon nuorukainen olivat käyneet Henrik 50000:n luona. Tuon vanhan haaveksijan sanottiin tehneen jonkun erittäin tärkeän löydön! Ja senvuoksi oli Yleinen Virasto päättänyt, ettei nyt kyseessäolevaa tutkimusta saisi tehdä ilman häntä... Tieteen edustajilla oli kyllä syytä suuttumukseen! Paitsi huhuja ei heille oltu annettu mitään lähempää tietoja tästä salaisesta löydöstä — pitikö tuon salaperäisen vanhuksen nyt ylipäänsä jotain keksiä. Jo ilman sitäkin puhuttiin, enemmän kuin oli sopivaa, A 15:n kuulujen tutkijain puutteellisesta intelligenssistä ja saamattomuudesta. Ja mitä niin tärkeätä ylipäänsä olikaan sattunut, että heitä häirittiin tärkeästä työstään ja kotoisesta mukavuudestaan? Happipumput olivat olleet käymättä neljännestunnin... Hyvä... Mikseivät happipumput voisi olla hetken käymättä? Lähinnä se tietysti riippui teknikoista ja konerakentajista, mutta he eivät milloinkaan olleet tahallaan jättäneet velvollisuuksiaan täyttämättä. Ja mistään muusta ei myöskään voinut johtua äskeinen ilmoitus suonivirtojen vähentymisestä... Henrik 19530 istui nyt todellakin ilmalaivassa vierellään ruskettunut nuori mies, joka näytti heistä enemmän aikakausientakaiselta metsäläiseltä kuin heidän virkatoveriltaan... "Voin vaikka vannoa, että tunnen tuon nuorukaisen," kuiskasi Gustajo vierellään istuvalle Bernardin 30165:lle. "Salaisen Viraston kirjoissa on hänet merkitty karkulaiseksi." Ja hän siveli pitkää neliskulmaista partaansa hyvin merkitsevästi ja murisi kuin laivan potkuri. Bernardin taas oli toista mieltä. Hän ei koskaan sopinut samaan kaavaan muitten kanssa. Ulkonäöltään hän muistutti pientä, pahanilkistä apinaa pyöreine kasvoineen. Nytkin asettui hän toiselle kannalle sanoen: "Varmoista lähteistä tiedän, että hän on kaupunkien Keskus-Senaatin lähettiläs, joka tiedottaa viimeisistä, ikävistä tapahtumista keinotekoisten ravintomenetelmien valmistamisessa. Minä olen kuullut — näillä yksilöillä ei ole kyllä tilaisuutta tutkia tällaisia ilmoituksia, koska he eivät toimi tällä alalla — niin, kuullut, että kysymyksessä on harjoitettu suoranaista pettämistä. B 35:ssä ja N 27:ssä on kieltäydytty vastaanottamasta tätä ravintoa. Rahvas uskoi, ettei se enää voisi ravita ja vaati... uskomatonta!... kasvihedelmistä valmistettua ruokaa!" "N 27:ssä on alati sattunut sivistysvallankumouksia." Toko 32434 kohautti halveksittavasti harteitaan. "Mutta mitä tulee tähän tuntemattomaan nuoreen, yksilöön, tiedän varmasti, että hän on etevä spesialisti sähkökemian alalla ja saapui tänne eilen D 23:sta. Siitä ei ole epäilystäkään, sillä muutoinhan ei Yleinen Virasto olisi järjestänyt häntä tälle tutkimusretkelle!" Hän vilkaisi ympärilleen kylmin silmäyksin kasvoillaan ilme, josta voi päättää hänen jo ennakolta pitävän täydellisinä idiootteina niitä, jotka uskaltaisivat olla eri mieltä hänen kanssaan. Mutta hänen lähin naapurinsa, Attila 29336, ei voinut enää sietää toisen kerskailua. Attilalla, sensijaan, että Bernardin muistutti apinaa, oli puolestaan äkäisen sonnin näköinen muoto — löytyihän A 15:n asukkaissa toki kaikkia eri eläinmuotoja! Ollen sähkökemian etevimpiä miehiä oli hän tällä hetkellä todellakin suuttunut, sillä kyseessäoleva nuori mieshän olisi — edellisen puheen mukaan — ollut hänelle voimakas kilpailija. Hän kohautti ja, sen näköisenä kuin olisi häntä korvennettu hehkuvissa platinatangoissa, kivahti hän, virkatoveriensa tapaan peitetyllä äänellä: "Se ei ole totta! Tiedänhän minäkin jotain. Minulle on kerrottu, että tämä mies on Salaisen Viraston asiamies. Kuten tietty on Henrik 19530 innokas kulttuurin halveksija. Ja jos hän yrittäisi vallankumousta, olisi tämän miehen tehtävänä saattaa hänet rikollisten vuorityömiesten joukkoon. Kaikki muu on vain verhoa, jolla kaupunkiin estetään pääsemästä mitään vahingollista, jos asia tulisi tunnetuksi." Toiset neljä nyökkäsivät, nyt sovinnollisina. Salainen rikos... siinäpä oli ehkä jotain, josta voisi olla hyötyä omille asioille. Mutta Gustajo, jolle tällainen selitys tuli yllätyksenä, pysyi vielä epäuskoisena, ja kun virkatoverit kääntyivät hänen puoleensa, jota he pitivät salaisuuksiin perehtyneenä, koetti hän pelastaa omaa arvoaan hämärillä viittauksilta. Silläaikaa istuivat Henrik ja hänen seuralaisensa, Daniel, hiljaa vieretyksin ja tarkkailivat harmaareunaisia, altaan kiitäviä pilviä. Toissa päivänä olivat he tehneet ilmoituksensa Yleiselle Virastolle, tai oikeammin sanottuna, Daniel oli ilmoittanut eläinten paosta ja vanha tiedemies oli vain liittänyt siihen eräitä tärkeitä huomautuksia ja tieteellisiä selityksiä tapauksen johdosta. Numero 50000:n ensimäisenä vastauksena oli, ettei tällaisilla ilmoituksilta nyt missään tapauksessa saisi tehdä kansaa levottomaksi. Sensijaan lupasi hän ottaa heidät mukaan hiilikaivoksille tehtävälle tutkimusmatkalle. Sen tuloksista jäisi riippumaan, ryhdyttäisiinkö julkisiin turvallisuustoimenpiteisiin. Miten näihin toimenpiteisiin käytäisiin, sitä ei voinut Numero 50000:kaan kyllä sanoa — keinotekoisesta ravinnosta ei kuitenkaan voitaisi vielä luopua A 15:ssä eikä muuallakaan, eihän ollut luonnollisia eikä muitakaan varastoja olemassa. Henrik kyllä jälleen, vaikka turhaan, huomautti siitä vaarasta, mikä eräänä päivänä voisi johtaa maailman koko tuhoutumiseen, kun ilmantyppeä otettiin niin rajattomat määrät... Numero 50000 suorastaan kieltäytyi nytkään ajattelemasta sitä, sillä Terveysviraston jokaviikkoinen tiedonanto oli tällä kertaa epäsuotuisine sanomineen kuluttanut hänen hermovoimiaan sen päivän osalta jo kylliksi. Hänen päänsä oli täynnä sen tuomaa levottomuudentunnetta... niin, että hän vanhan tiedemiehen käynnin loputtua vielä kysyi tältä: "Mihin johtaa tämä ilmahäiriö, kun nyt jo on lukuisia itsemurhatapauksia?" Henrik kohotti hartioitaan. "Ilma kostaa puolestaan, kunnioitettava yksilö! Asettakaa alkuvoimien häiriytynyt kiertokulku jälleen ennalleen, niin kaikki nämä oireet häviävät!" Mutta Numero 50000 pudisti päätään. Hän ei tahtonut, ei voinut uskoa, että tämän yhden oppineen ajatus voisi olla oikea vastoin yleistä käsitystä. "Minä uskon asian olevan autettu sillä, että annamme kerran taas sataa", lohduttelihe hän. "Ja sitten ennenkaikkea hiilisuonet! Minä en todellakaan usko, että kyseessä on muuta kuin onneton sattuma. Mutta joka tapauksessa pyydän, että mikäli mahdollista kaikki osanottajat merkitsevät havainnot tarkkaan muistiin. Muuten en voi täällä virastossa päästä täyteen selvyyteen asiasta." Näin sanoen oli hän jättänyt heidät. Ja nyt olivat he matkan alusta asti istuneet punnitsemassa ja tarkoin merkitsemässä muistiin kaikki mahdollisuudet, joita he voisivat esittää Numero 50000:lle todisteiksi tuhoteoriansa puolesta. Puolipäivän aikana nousivat laivan pohjalta automaattisesti ruokailupöydät, mutta sillaikaa kun muut, nyt taas täydellisesti sovinnossa, nauttivat runsaan aterian, antoivat Henrik ja Daniel jäädä sen melkein koskematta. Kuumeisin, jännittynein hermoin tuijottivat he sumuiseen pilviverhoon, joka laajana kohosi ilmalaivan ja maan välille. Muutaman kerran kuulivat he syvällä allaan liitävän ja samassa taas tiheään usvaan katoavan petolinnun kirkuvan. Muutoin eivät he kuulleet mitään, paitsi epäselvää, hiljaista koneiden käyntiä ja komitean jäsenten ajoittaista kiihkeätä juttelua. Daniel ajatteli surulla majaansa kalkkivuorien kielekkeitten varjossa, Jolania, jonka täytyi viettää nämä hetket maailmanunohtamassa yksinäisyydessä... Ladizin maja-asukkaiden lupausta muuttaa myös sinne, ja satoja vaikeuksia, jotka hän matkallaan vielä kohtaisi. Kuinka halusta hän taas olisikaan onnellisena Jolaninsa kera, kaukana tästä mielettömästä narripelistä, johon hän nyt vielä kerran oli joutunut osalliseksi vain siksi, että hän tahtoi tuoda vanhukselle hänen pyytämänsä tärkeät tiedot... Vihdoin tunsivat he ilmanvedosta, joka sattui hartioihin ikkunanraoista, että ilmalaiva oli laskeutumassa. He liukuivat valkean pilviverhon läpi, joka ympäröi heidät kuin läpitunkematon pehmeä seinä. Sitten kohosi verho, ruskea, puuton ja vedetön maa syöksyi yhä lähemmäksi näyttäen vihdoin ryntäävän aivan heidän jalkoihinsa. Hiukan ponnahtaen pysähtyi ilmalaiva. Henrik ja Daniel jättivät toiset laskeutumaan laivasta ja ottamaan komitean jäseniä vastaan tulleiden vuoriteknikkojen kunnioittavia tervehdyksiä. Nopein askelin kiiruhtivat he joukosta suoraan työläisten asuntoneliöön. Vanha Robert 780, jonka tapaamiseen Henrik oli pannut toivonsa, oli tosiaankin vielä elossa. Hän tuli pian näkyville ja selitti Henrikille olevansa heti valmis palvelemaan, tunnettuaan hänet. Valkohapsisina ukkoina näkivät jälleen toisensa nämä kaksi miestä, joista toinen vuosia sitten oli joutunut sattumalta toisen tielle, kun eräs A 15:n kuljetusvirkailija joutui hänen tyrkkäyksestään korkeajännitysvirran uhriksi. Oikeusistuimen psykoloogit eivät Henrikin väliintulosta huolimatta ottaneet uskoakseen tapaturman syytä, vaan tuomittiin mies murhaajana kahden vuoden pakkotyöhön vuorikaivoksen porauskoneeseen ja kaupungin kiroukseen. Kallioon syöksyvän timanttiporan jylinä teki hänet näinä vuosina miltei kuuroksi, ja kun hänen työaikansa päättyi, jäi hän tänne edelleenkin asumaan, vaikka vanha vuorityö vähän senjälkeen lopetettiinkin. Hän istui pienessä mökissään, tuli jo varhain ukoksi, oppi melkein täydellisesti seudun kielen ja odotti... ei tiennyt itsekään, mitä... Mutta kun hän tunsi mitä tarkimmin kaikki vuorikuilut ja sivukäytävät, kysyttiin häneltä usein niissä asioissa neuvoja ja hän totteli sellaisia käskyjä kuin vanha äreä koira. Sentähden ei häntä nytkään vastustettu, kun hän lyhyin selityksin pyysi molempine vieraineen päästä laskeutumaan kaivokseen nostokoneessa. Sitäpaitsi kummankin A 15:n asukkaan selvä porvarinumeromerkki poisti kaiken epäilyn. Ja niin ehti ukko seuralaisineen tällä hetkellä työn alla olevaan kaivospohjaan ennen kuin virallisen komitean jäsenet saivat sovituksi siitä, missä järjestyksessä he parhaiten alottaisivat Yleistä Virastoa varten laadittavan pöytäkirjan teon. Yli 30 vuotta sitten teki muuan S 23:n asukas ihmeellisen keksinnön, jonka kautta vaarallinen hiilenhakkaustyö tuli tarpeettomaksi. Kun barbaarisista vuosisadoista oli kulunut jo niin pitkä aika, olikin tärkeätä osata polttaa kivihiiltä, tuota kallista ainetta. Sitä valmistettiin mitä huolellisimmin johtamalla ilmasähkömenetelmien avulla auringonvaloa... itse maan kivihiilivarastot alkoivatkin vähitellen täydelleen loppua. Ja kivihiilisuonista johtuvat virrat, kuten esim. happipumppuja käyttävät, olivat nykyisin mitä tärkeimmät. Niinpä olikin totuttu rajoittamaan hiiltä aivan määrättyihin käyttömahdollisuuksiin. Työskentelykin koski vain eräitä suonia, muitten ollessa kaiken varalta säästössä. Ja tämäkin työ erosi kokonaan aikaisemmasta ylimalkaisesta, tuhlaavasta tavasta. Sähkökemiallisia teitä muutettiin vielä raakahiili ylemmässä työkerroksessa kaasuiksi ja kovavirroiksi, jotka putkien ja lankojen kautta johdettiin edelleen. Ja samoinkuin maailmankaupunki A 15:n alla jyrisivät täälläkin vuorenkupeilla koneet, jättiläispyörät ja putkilaitteet. Häiritsemättä astuivat he nyt kolmisin ohi tämän pauhaavan, räikeää punavaloa hohtavan hornan. Siellä täällä öljyätippuvien metallien, kimaltelevien lasien ja säihkyvien kipunain keskeltä näkyi ihmiskasvoja liekkiaaveita muistuttaen. He olivat rikollisia, jotka täällä Robert 780:n tavoin kärsivät rangaistustaan, työnnettyinä kaupunkien korkeuksista tänne maansisuksen kuumaan yöhön. Viimeisinä aikoina lähetettiin tänne etupäässä vain ammattivarkaita ja murhamiehiä, joitten suhteen ei ollut aivan painavia syitä kovempaan rangaistukseen. Tästä kaikesta kertoi vanha oppinut nuorelle ystävälleen, joka vaiti kulki hänen vierellään sileäksi rakennetulla kivipohjalla eikä tahtonut oikein uskoa, että he todellakin hengittivät ja puhuivat 1500 metriä tasangon pintaa alempana. Henrik oli jo ennakolta päättänyt jättää virkatoveriensa tutkittaviksi koneet ja työhuoneiden valaistut ympäristöt. He olivatkin varmaan tyytyväiset tutkiessaan tuota pikaa vain sen, mitä virkailijat rajoitettuihin kokemuksiinsa nojaten esittäisivät heille. Täällä, sen hän näki heti ensimäisellä silmäyksellä, ei ollut löydettävissä mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Jos oli olemassa jotain, mitä hän hämärästi aavisti, täytyi sen olla jossain muualla, ulkopuolella tämän päivittäin huolellisesti tarkastettavan työn. Hän seisahtui, tarttui ohjaajaa käsivarteen ja osoitti alaspäin. Mutta ukko pudisti päätään tahtoen käydä edelleen. Henrik ei kuitenkaan päästänyt häntä. Hän veti taskustaan kellastuneen piirroksen ja osoitti paria viivaa, joiden alla oli 19:s pohjayksikkö (1650 metriä). Samalla näytti hän vanhukselle 50 rahayksikön paperia heiluttaen sitä houkuttelevasti. Ukko katsoi vihaisesti rahapaperia sekä piirrosta. Sitten silmäsi hän seuralaisiaan. Vihdoin kuiskasi hän vaivoin jonkun sanan: "Kaikki vettä... pylväät luhistuvat... ei käy päinsä... ei ole ilmaa..." "Kyllä se käy!" sanoi Henrik rauhallisesti. "Meidän täytyy ainakin yrittää. Hankkikaa meille lamput." Ukko ei vastannut mitään, mutta näytti asettuvan äänettömään vastarintaan. Viimein työnsi hän molemmat sivuun punaisten kaariliekkien läheisyydestä. "Tahtoisin kyllä mielelläni..." alkoi hän kömpelönä, "koska te niin haluatte... mutta ilma... höyryt siellä tukehduttavat..." "Meillä on happilaitteet." Henrik näytti kahta pientä koteloa, joissa riippui kimmoisa putki. "Teidän täytyy... arvoisat herrat..." ohjaaja ojensi, vastahakoisesti kyllä, käsiään... "Minä olen köyhä." "Kas tässä. Nyt ohjaatte meitä!" Robert 780 tuli heti toimeliaaksi. Jättäen heidät seisomaan hän ryömi alhaalla olevaan, pimeään kuiluun, jonka ohi he olivat tulleet aivan huomaamatta. Pitkän ajan kuluttua tuli hän taas näkyviin mukanaan kolme hyvin pientä, keltavaloista lamppua. Hän antoi merkin ja he seurasivat häntä taas. Hetken kulkivat he vielä sileätä, harmaakivistä pohjaa. Sitten alkoi se aleta ja seinät painuivat lähemmäs toisiaan eivätkä he oikein voineet käydä pystyasennossa. Äkkiä hävisi Robert mutkan taa, jossa tie näyttikin loppuvan. He näkivät hänen nyt mutkan takana odottavan heitä kasvoillaan nyrpeä ilme. Valo täällä oli jo varsin heikko. Nyt hän tarttui Henrikkiin ja lausui: "Ei kelpaa. Täytyy mennä tuonne alaspäin." Oppinut riisui nopeasti yltään kirjaillun kaksivärisen viittansa ja Robert ojensi hänelle eräänlaisen nutun, lyhyet housut ja puukengät, jotka hän veti esiin jostain kolosta, minne hän vuosia sitten oli ne omia tarpeitaan varten kätkenyt. Daniel seurasi esimerkkiä, jolloin hänen pukunsa alta tuli näkyviin ladizilaisen maja-asukkaan kova vaatekerta. Senjälkeen otti jokainen lampun ripustaen sen nahkavyöhön. Ukko piilotti hienot vaatteet vuorostaan johonkin pimeään sopukkaan. Sitten lähtivät he taas. Hitaasti ryömivät he kuivaa, terävien rapakivien täyttämää pohjaa. Takana kuului vielä koneiden jylinän kaikua. Silloin tällöin kuului jossain seinämän vierellä joku eläin sylkevän, mutta sitten ei enää kuulunut sitäkään. Ajanmittaa pimeni kokonaan. Lyhtyjen valju, heikko valo värähteli. Sen avulla näkivät he jonkun matkan päässä ikivanhan, laudoista pystytetyn kopintapaisen, joka oli ympäröity neliskulmaisilla tummilla kivillä. Ilma tuli nyt sakeammaksi ja he tunsivat sen olevan täynnä vanhan tomun tuoksua. Vaieten astuivat he eteenpäin, jälleen aleni polku. Puihin oli kietoutunut tiheätä sienikasvistoa, joka täytyi kulkiessa työntää syrjään kuin verho. Väliin kohtasivat he taas lätäköitä, joista nousi ilkeätä kosteutta. He tunsivat vaeltavansa aivan loppumattoman pitkän ajan. Ja yhä edelleen aleni tie. Toisinaan höyrysi heitä vastaan kuumaa kuin etelätuuli ja se valoi heidän kasvoihinsa ja käsiinsä kuin pihkaista kautsukkia, ja ne tulivat limaisiksi kuin sammakolla. Nuori Daniel tunsi inhoa, mutta hän ei uskaltanut sanoa mitään. Hän etenikin kuin kuumeinen ihminen päämäärättömänä ajattomassa yössä. Lätäkköjä esiintyi yhä tiheämmässä. Siellä täällä oli pystyssä joku puinen merkki muistuttaen kolmikulmien huippua. Sitten pisti louhoksesta esiin kokonainen sienimetsä hienona, porsliininvalkeana kuin juoksussaan pysähtynyt vaahto. Lampun valossa oli se kuin läpinäkyvää mehua, joka värähteli ilmavirrassa. Kukaan ihminen ei ollut täällä varmaan käynyt pitkiin aikoihin. Äkkiä loppui tämä tie ja näkyviin tuli alaston vuori. Se näytti kirkkaammalta, ystävällisemmältä. Seinät, katos ja tie, kaikki kimalsi kuin monisärmäinen hopea, täynnä tuhannesti taittunutta valoa. Oli kuin olisi satukuningas muinoin sirottanut tänne tuhansia timantteja. Ennenkuin he ehtivät selvitä ihastuksestaan pysähdytti heidät opas. Aivan heidän edessään oli musta ahdas kuilu, joka johti pohjakerrakseen ja jonka reunassa näkyivät kapeiden tikapuiden päät! Ukko kiinnitti lampun vyöhönsä ja murahti muutamia sanoja. "Tikkaat ovat aivan lahot! Varokaa!... Ilma on huonoa... 19:s kerros on kokonaan veden vallassa..." Sitten astui hän ylimmille askelmille ja lähti laskeutumaan täyttäen hartioillaan nelikulmaisen kuilun miltei kokonaan. Osoittamatta hämmästystä seurasi Henrik jälestä. Mutta Daniel seisoi hetken epävarmana ja silmäsi hopeanhohtoista loistoa ympärillään. Ajatus, että hänen pitäisi kavuta tuonne alas, kauhistutti häntä suuresti. Jo sen kuvitteleminen oli salvata hengen. Mutta viimein voitti hän pelkonsa lähtien hitaasti toisten jälkeen. Vielä kerran valaisivat lamput himmeästi katosta. Vielä kerran säikkyivät lukemattomat kristallit salaperäistä tunnelmaansa hävitäkseen sitten näkyvistä, kenties vuosikausiksi... Kenties ainaiseksi... Ahtaassa solassa oli ilma raskas ja tukahuttavan kuuma, kuitenkin vailla epämiellyttävää tuoksua. Silmät kiinni eteni Daniel porras portaalta askelmia tunnustellen. Mutta äkkiä loppuivat askelmat. Pelästyneenä aukaisi hän silmänsä. Hän riippui molemmin käsin alimmasta portaasta ja syvällä allaan näki hän himmeää valoa Henrikin lampusta. Hänen korvissaan suhisi ja hän tunsi ohimoillaan äärettömän puristuksen. Hän aivan ähkyi. "Liu'u alas seipäitä myöten!" Ääni kantautui hänen korviinsa kaukaisena kuin näkymättömän veden kohina. Hän teki automaattisesti mitä oli käsketty. Liukuminen vei hänen kätensä nilelle kunnes hän tunsi taas pohjan allaan. Samassa huomasi hän jo vierellään Henrikin ja tunsi kuinka lämmin virta huuhtoi hänen polviaan. Kasvoille lehahti lämmin tuuli jostain pimeydestä. Opas nuuhki ympärilleen ja lausui: "Ilmahan on hyvä, vaikka se muulloin täällä alhaalla on ollut täynnä kaasuja... Se on merkillistä..." Seisoen aivan Henrikin vieressä tunsi Daniel kuinka tämä hätkähti koko ruumiiltaan. Hän huomasi myös Henrikin keksineen jotain, mutta huumautuneena ei pystynyt toteamaan mitä se oli. Muutaman minuutin kuluttua Henrik taas pyysi, että matkaa jatkettaisiin. Danielin mieleen muistui vanha tarina Hadeksesta. Hehän vaelsivat aamuttomassa yössä kuin vainajien haamut! Lethevirran aallot eivät voineet olla kaameampia, synkempiä, kuolleempia kuin tuo ääretön puro, joka mustin aalloin solui heidän editseen! Eivätkö hekin tässä ikuisen kuoleman piirissä etsineet kuolemaa?... Miestä joka näyttäisi heille vaelluksen lopun?... Näytti käyneen yhä pimeämmäksi. Valon sattuessa silmänräpäykseksi seiniin välähti malmiruskeita ja kiiltävän mustia juomuja. Ohjaaja kopautti niihin kevyesti kuokallaan. "Kerrostuma alkaa", selitti hän päätään kääntämättä. Danielissa heräsi äkkiä mielenkiinto. Tällaisilta siis näyttivät jäännökset alkuaikojen palaneista rämemetsistä! Tämä... ainoastaan tämä oli jälellä noista jättiläismäisistä aarnioista, jotka tiheinä, välkkyvinä, tukahduttavine varjoineen olivat heittäytyneet peninkulmittain vajonneille merirannikoille... Varovaisesti, haparoivin käsin liukui hän pitkin kiiltävää kourua. Se oli aivan sileä kuin olisi ollut hiottu. Mutta sitten kohtasi hän esteen, monihaaraisen tiheikön, joka kaareutui ulospäin. Daniel pysähtyi ja huusi hiljaa Henriklle. "Mitä tahdot?" Tutkija kääntyi äkkiä ympäri. "Täällä... Mitä tämä on?... Olisiko se jokin pensasto?" He valaisivat lampuillaan ihmeellistä kohtaa. Se ei ollut pensasto, se oli kokonainen puunrunko, kasvaen vinosti kerrostumassa. Se, mitä Daniel oli huomannut, oli ruutumaisesti pykälöitynyttä kaarnaa... Alempana näkyi vielä juuren haarakkeita ja ylempää oli hiiltynyt puu katkennut levein siruin kuin myrskyn iskemänä. "Se on suomuspuu..." selitti Henrik lyhyen tarkastuksen jälkeen. "Kuinka vanha?" "Sitä ei voi sanoin lausua... Kun se viheriöitsi, ei ihmistä vielä ollut olemassa, ei imettäväisiä... Vain jättiläishyönteisiä sirppileukoineen, suunnattaman suuria krapueläimiä... Siitä on kenties satojamiljoonia vuosia..." He lähtivät edelleen, sillä opas alkoi taas mutista. Daniel katsahti vielä kerran jähmettynyttä runkoa ja tunsi taas painostavien ajatuksien ryntäävän päähänsä. Siinä oli elämän musta aave... Vuoren mustassa sydämessä... Ja kerran oli sekin nähnyt auringon, äärettömän, polttavan kuuman, maailmoja luovan auringon! Ja jos nyt tulisi tuho, katoaisi hänkin ja viimeiset ihmiset, jotka tiesivät hänen eläneen, katoaisivat hänen kanssaan... Kuinka mieletöntä... Vain tyhmän ylpeyden tähden... Daniel ei tuntenut enää ahdistavaa kuumuutta. Häntä puistatti kylmyys. Kuolema... Mutta yhä he kulkivat ja kulkivat. Vihdoin astui ukko erääseen matalaan halkeamaan, joka näytti uhkaavan kokonaan tukehduttaa. Mutta ilma siinä raitistuikin ihmeellisesti, jopa tuntui kuin olisi tuulenhenkikin käynyt. "Se oli viimeinen tällä tiellä!" Opas näytti tervanmustaan pimeyteen. "Jos tahdomme päästä järvelle... täytyy jatkaa tästä." Puolittain liukuen, puolittain syösten ryömi hän matomaisesti eteenpäin ja toiset seurasivat niinhyvin kuin taisivat. Mutta nyt tuli kuumuus taas melkein sietämättömäksi. Säröinen reunusta, joka oli käden ulottuvilla, näytti olevan vain ohut seinämä, jonka takana hehkui tuli. Heidän kasvoiltaan juoksi paksu hiki ja koko ruumis oli märkä. Yhä vaivaloisemmin edistyi matka. "Onko täällä aina ollut näin kuuma?" huusi Henrik ukolle, joka mateli eteenpäin nopeasti ja ihmeteltävän taitavasti. "Ei näin kuuma... mutta kaasuja... niitä ei kuitenkaan nyt ole enää... varmaankin täytyy jossain olla kaivospalo!" huusi tämä vastaan. Ääni kuului hyvin hiljaa ja kaukaisena kuin paksujen verhojen takaa. Suunta kävi yhä enemmän viistoon alas, mutta tilaa ylöspäin ei silti jäänyt sen enempää, vaan päinvastoin. Oli miltei mahdotonta vastustaa painovoimaa, joka raskaana veti jalkoja alas. Tämäntästä täytyi heidän tarttua ulkonemiin käsin ja jaloin estyäkseen suorastaan putoamasta. Nyt tuli aukko ahtaammaksikin niin että hartiat koskettivat reunamien teräviin särmiin. Heitä kalvoi jano, sillä ilma, jota he hengittivät, oli sakeata hiilipölyä täynnä ja poltti kurkkua kuin suolapulveri. Sitten kuulivat he kaukaa kuin rannattomasta ikuisuudesta tasaisen veden putoamisen. Järven täytyi nyt olla aivan lähellä. Niin olikin myös ahdas sola jo lopussa. Lamppujen valo katosi kerrassaan rajattomaan syvyyteen. He voivat taas seistä pystyssä ja kulkeakin hieman kumarassa. Kuinka hyvää se tekikään! Tukahuttava ilmanhenki, joka tähän saakka oli heitä seurannut, muuttui äkkiä hehkuvaksi myrskyksi, joka löi heitä vastaan kuin petoeläimen käpälä. Vesi vyöryi jossain kohisevana putouksena... Opas pysähtyi rauhattomasti ja tunnusteli ympärilleen epäluuloisesti. Hän asetti kädet päätä vasten ja henkeä pidättäen koetti saada selvää, mitä heidän edessään oli. Pudistaen päätään lähti hän edelleen. Henrik, joka astui aivan hänen takanaan, huomasi, että hän kulki nyt paljon varovaisemmin ja valaisi joka askelta ennenkuin uskalsi sen ottaa. Jossain oli siis vaara... Tahtomattaan puristuivat hänen sormensa yhteen. Nyt täytyi se löytyä... jos se ylipäänsä oli löydettävissä... se, mitä hän ei voinut tarkkaan määritellä eikä nimittää. Ehkei se olisi muuta kuin joku mitätön kaivospalo, joka täällä happirikkaassa ilmassa oli raivonnut jo kauan ja vielä vuosikymmeniä voisi yhä jatkua. Väsyneenä, sokaistuna, mielessään varma aavistus, että jäisi lopullisesti menehtymään tähän harmaaseen yölliseen maailmaan, tempoutui Daniel toisten jälessä. Kohina muuttui nyt valtavaksi meluksi. Se nousi ja laski kuin vaahtopäinen jättiaalto, joka peittyi kalliorantoihin. Henrik ei pysähtynyt. Yhdellä harppauksella oli hän nyt ukon vierellä ja tempasi hänet takasin. Hän ei tiennyt mitään vaarasta, mutta tuolla... kuin punainen tähti... pimeydestä näytti syöksyvän esiin maanalainen lieska! Henki kurkussa syöksyi Henrik eteenpäin. Sitten hän seisahtui äkkiä. Kuumuus oli kohonnut niin nopeasti, että hänen oli miltei mahdotonta enää hengittää, saati kävellä. Hän yski ja puristi nyrkkinsä polttavaa rintaa vasten. Takanaan oli hän kuulevinaan ihmisten hätähuutoja. Mutta hän ei tiennyt, olivatko ne todella ääniä vai oliko se vain veri, joka patoutui aivoihin ja löi kuin malmikello... Nyt näki hän tuon punaisen, hohtavan... se ei ollut tulta eikä liekkiä... Hän ei tiennyt, mitä se oli. Mutta se täytyi saada selville! Hitaasti... hitaasti... lyhyin askelin hän sitä lähestyi. Tuolla oli kaareva kallionkieleke... kunpa vain pääsisi sinne! Sieltä voisi nähdä enemmän, yli koko alueen! Hän ponnisti tahtoaan kuin jännitettyä nuoraa tiukentaen. Ilma oli nyt täydellistä liekkikylpyä ja kuumuus ruoski hänen kasvojaan, käsiään, koko ruumistaan polttaen. Hänestä tuntui kuin syttyisivät vaatteet hänen yllään palamaan. Jokainen hengähdys oli kuin viheltävä huuto, joka tunkeutui kuivilta, janosta ammottavilta huulilta. Hän ei tiennyt enää, oliko elossakaan... Nyt saavutti hän kielekkeen. Kivi hehkui ja poltti hänen sormiaan. Vielä harppaus... Silloin hän näki... Tuon, joka punaisessa hämärässä puuskittain kuohuili, täytyi olla järvi. Mutta kirkkaassa tulenvalossa näytti se sulavalta malmilta, sinoberinväriseltä metallilta. Myrskykö ajoi sitä raivoisiin aallokkoihin... oliko sen pohjalla itse helvetti?... Paksut höyryt nousivat, kietoutuivat toisiinsa kuin ankarasti kamppaillen ja syöksyivät taas syvyyttä kohti. Kuinka tämä oli selitettävissä? Tulivuoriko...? Oliko vaikeata ajatella johdonmukaisesti tässä polttavassa myrskyssä. Oliko se palava asfalttijärvi? Kenties... Ei sentään... silloinhan se olisi täyttänyt savulla koko vuoren ja tehnyt myös ylemmissä kerroksissa työskentelyn mahdottomaksi! Voimakas metallituoksu löi häntä vastaan. Mistä? Hän ei kyennyt ajattelemaan enää. Puolittain tiedottomana otti hän askeleen takaisin. Kuvitteliko hän sekavilla aivoillaan... vai tuliko tuo todellakin lähemmäs?... Jotain nousi järvestä, kuin punainen, kipunoissa loistava pilvi... Se vieri häntä kohti. Ei, se ryömi... Se ryömi maanpintaa myöten... eteenpäin... levisi jo hänen ruumiinsa ympäri. Henrik, kylmä, peloton tutkija Henrik vaipui polvilleen.... Kuuma kallio poltti hänen ruumistaan kuin olisi poralla kaivettu lihaa. Ähkien hengitti hän kytevää metallituoksua, jota hehkupilvi toi järvestä. Hän tunsi palavansa, sulavansa, vajoavansa jäljettömiin järven liekkeihin... Tämä siis oli loppu... hänen maailmansa loppu... Alkaisi uusi elämä... joka loisi uusia olentoja... tulesta... Daniel oli uskaltanut jo tulla lähelle. Hän laahasi Henrikin takaisin aina yskivän oppaan luo. Käsivarsillaan kantoivat hänet pois, pois tuosta ihmeellisestä ilmiöstä, joka liikkui eläimen tavoin käsittämättömästi, säihkyttäen punapilvisestä ruumiistaan tähtimäisiä kipunoita. He olivat kumpikin nähneet sen kauhistuneina. Ja kun he jo olivat kaukana kielekkeestä laskeneet tajuttoman maahan ja heittäytyneet hänen vierelleen kuin kuolleet kivet väsymyksestä masentuneina, sekä sulkeneet silmänsä punaisen valon vielä kaukaa sinne väikkyessä, näytti se jälleen hiipivän heitä kohti: sinoberinvärinen höyry, olennoksi pyöriytyneenä... ja siitä erosi yhä useampia sellaisia. Ne murtautuivat seinämiin ja levisivät ojennetuin käsivarsin ympäri harmaan vuoriston. Ja Danielista tuntui kuin olisivat he itse viimeisiä eloonjääneitä olentoja lukemattomista olleista. Lihallisen elämän aika oli mennyt — alkoi tulen aikakausi... Viiltävä kylmyys, joka ilman kuumuudesta huolimatta sai nuorukaisen hampaat kalisemaan, herätti hänet tästä todellisuuden ja näkyjen kauheasta sekavuudesta. Hiljaa kumartui hän Henrikin ylitse, jonka kasvot näyttivät kellervässä lampunvalossa kuolleilta, kelmeiltä, täynnä vihervää varjoa. Hän kuitenkin hengitti hiljaa, säännöttömästi, samaten kuin heidän ohjaajansakin, joka makasi vierellä säikähtäneen näköisenä. Suurella vaivalla sai Daniel heidät hereille. Oli kuin he olisivat kaatuneet voimakkaan myrkyn vaikutuksesta, sillä he voivat tuskin aukaista silmäluomia, kohota seisaalleen ja tulla järkiinsä. Viimein kumminkin palasi Henrikin muisti. Se näkyi selvään hänen silmistään, joita hän varjosti kädenselällä. "Se on nyt jo ohi!" kuiskasi Daniel hänelle. "Me olemme kantaneet teidät takaisin, Robert ja minä." Oppinut mietti huomatakseen, että hän nyt todella oli turvassa. Se vaati häneltä melkoista ponnistusta, ja vasta kulaus alkonia herätti huumautuneen tajunnan täysin vireille. Mutta pianpa hän olikin sitte entisellään ja aivan täysissä voimissa. Hän tarttui Robertiin, pudisteli ja työnteli yhä nukuksissa olevaa. Heidänhän täytyi päästä pois täältä! Joka silmänräpäys saattoivat liekit levitä tänne, saattoi hehkuva pilviolento irroittautua kalliosta. Kuolema vaani heitä; oli käsittämätöntä, että he vielä olivat hengissä... Sitten... vihdoin... pääsivät he lähtemään takaisin. Vähitellen katosi sysäyksittäin kuultu jyrinä ja jälleen ympäröi heidät ikivanha hiljaiselo, jossa kuului vain hiljaa hiiliseiniä vastaan lorisevan veden juoksu. Lyhyin, nopein harppauksin kiiruhtivat he eteenpäin. "Sinä myös näit sen?" kuiskasi Henrik Danielille. "Näin, mitä se oli?" "En tiedä. Tällaista ei tunneta lainkaan." "Ja se tulee meidät tappamaan?..." ... tappamaan... vastasi kaiku synkästi, melkein kuulumattomasti kohoavasta seinämästä kuin joku kolmas ääni. Kumpikin vaikeni. Mutta he eivät kestäneet pitkään tätä ahdistavaa hiljaisuutta. Daniel aloitti uudelleen: "Se on kaameata... en ole eläissäni nähnyt mitään niin hirveätä!... Luuletteko, että se voitaisiin pysähdyttää tänne alas... estää levenemästä...?" "En tiedä, hyödyttävätkö esteet enää mitään. Se tulee luomaan itse omat elämänmahdollisuutensa. On meidän syymme, että se on olemassa... Nyt ei sen tarvitse pelätä meitä enää..." "Te siis luulette..." "Minä aavistan sen!" Jälleen vaikenivat he. Seinät kostuivat suuresta vesitulvasta. He kapusivat pienempien kukkulain juurelle ja kaikkialla virtasi ja tippui vesi. Robert kulki entistä nopeammin. Hän tiesi, että syöksymisen vaara oli täällä suurempi kuin tähän asti. Mutta toinen tie, jota he olivat laskeutuneet tänne, oli kaltevuutensa ja sileytensä kautta paljon hitaampi nousta. Ja jos he vaan nopeasti pääsisivät kukkulajonon huipulle, olisi vaara ohitse. Vaivaloisin, epävarmoin askelin seurasivat toiset häntä. Vielä kohisi vesi heidän päässään, vielä poltti ihoa sietämätön kuumuus. Daniel ei voinut olla taivuttamatta ruumistaan ja kostuttamatta palavaa kurkkuaan vedellä. Vesi maistui hirveän pahalle ja kitkerälle, mutta janontuska oli vahvempi kuin maun epämiellyttävyys. Nyt kohosi tie. Virrat mataloituivat ja mustat seinät tulivat kuivemmiksi. Hädän ja kalvavan kaipauksen täyttämänä odotti Daniel vain sitä, että joka askeleella joku irtautuva hiilimöhkäle tai katoksenkivi syöksyisi heidän päälleen. Hän ei uskaltanut toivoa, että heidän onnistuisi päästä takaisin täysin vahingoittumattomina. Äkkiä töyttäsi hän Henrikkiin, joka näennäisesti aivan suotta oli seisahtunut kesken käyntiä. "Mikä teidän on?" kysyi hän hätääntyen. Mutta toinen ei vastannut. Hän ei näyttänyt kuulleenkaan kysymystä. Sitten hän yhtäkkiä huudahti. Sanat tulivat kuin nuijan iskut: "Nyt sen tiedän!... Se on _rautaa_, se voi olla _ainoastaan_ rautaa... kenties kolloidrautaa suurine molekyyleineen... Siitä tämä kuumuus! Siitä happi! Vain rauta jättää hapen ilmaan! Siis täälläkin seuraukset typenhaaskauksesta. Sielläkin oli rautaa, todennäköisesti mitä hienoimmin jakautuneena, kallioissa, ja se alkoi palaa, kun ilmaoxygeni vapautui typestä... se sytytti järven, joka nähtävästi oli täynnä liuonnutta rautaruostetta... Siitä myös johtui muutos... raudan ja oxygenin yltynyt kiertokulku... Jonkunverran siitä pääsi luonnollisesti myös ylempiin kerroksiin... käänsi sähkövirrat ja aiheutti häiriön... Nyt ymmärrän minä kaiken... Ja se on vielä vaarallisempi kuin olen ajatellutkaan!... Sanomattoman paljon vaarallisempi!" Sanat tulivat yhtenä ryöppynä. Mustat hikikarpalot juoksivat nokisilla poskilla. Kuin raivoava puhui hän kohottaen nyrkkinsä kohti alempaa, synkkää holvia päänsä yläpuolella. Turhaan keskeytti Daniel hänet kysymyksillään, turhaan mutisi opas käsittämättömiä varotuksiaan. Löytö oli vaikuttanut Henrikiin niin pelottavasti, että hän ei voinut muuta kuin huutaa ääneen, ikäänkuin kauheassa tuskassa. Jos Gustajo olisi nyt ollut täällä, niin paljain käsin olisi Henrik tehnyt hänestä selvän! Pahaksi murharaivoiseksi eläimeksi olivat he tehneet hänet, he, jotka olivat johtaneet hänet, ja vain hänet yksin, kohtaamaan pahimman, näkemään syyn romahduksen, jota hän kuitenkaan ei voinut auttaa... ei saanut auttaa heidän typeryytensä tähden! Mutta nyt tahtoi hän puhua... ei, jyristä... pauhata... huutaa heidät hereille helppohintaisesta, tyhmästä turvallisuudestaan! Tämä päätös sai hänet taas järkiinsä. Ja samalla tuli hän myös tietoisuuteen vaarasta, jota vastaan he tähän silmänräpäykseen asti olivat olleet sokeita ja voimattomia. Hän katsahti ympärilleen ja kohtasi Danielin kalpeat, liikutetut kasvot, joka leimuvin pelästynein silmin tuijotti häneen. Sitten vilkaisi hän Robertiin. Nuo molemmat olivat olleet sillä rajalla, missä ihmiseltä kysytään rohkeutta. Ja molemmat olivat korvaamattomat hänelle ja hänen työlleen, niinkuin hän itse oli korvaamaton kansalaistensa ehkä vielä mahdolliselle pelastamiselle! Robert 780:lle ei saisi mitään tapahtua, sillä hän tiesi tarkkaan tien, jota myöten heidän piti päästä ylös. Ei myöskään Danielille, sillä hänhän oli ainoa jäävi, lahjomaton todistaja, joka voi valaista sitä ennenkuulumatonta ihmettä, joka alhaalla vuoren pimeässä sydämessä kasvoi ja edelleen lisääntyi. Hänen täytyi hillitä itsensä. Ystävällisin, kehoittavin sanoin lähti hän heidän kanssaan jatkamaan matkaa. Hän paloi nyt jo halusta saada jälleen nousta ilmalaivaan... Nyt seurasivat taas portaat, huimaavan korkeat, läpilahonnein, joka kosketuksella vaarallisesti natisevin askelmin. Mutta he kaikki olivat jo olleet sellaisissa vaaroissa, että he tuskin sitä huomasivat. Henrikin kuumeinen into virkisti ja kiihotti heitäkin. Jälleen alempia, mustia käytäviä, joitten läpi heidän oli kiidettävä kuin käärmeiden. Jälleen portaat. Käsiä pakotti. Polvet horjahtelivat ja tahtoivat vallan pettää. Tuskaisesti työskentelivät keuhkot paksua, kuumapölyistä ilmaa puhdistaessaan. Jo pääsi Henrikiltä ihmettelyn huuto. Mitä oli tuolla heidän yllään kaareutuva tuhansin kristallein välkkyvä valo, sen hän heti tunsi. Sehän oli käytävä, josta he olivat laskeutuneet 19:nnen kerroksen pohjalle. Nyt ei siis enää ollut pitkältä. Ja kuitenkin matelivat minuutit kovin hitaasti. Vielä oli edessä tiheitä pensastoja, vielä lammikoita ja sivuseinämiä. Mutta suossa... niin todellakin... oli jo ensimäinen kieleke! Ohi mentäessä haki Robert kätkemänsä vaatteet, mutta Danielilla ja Henrikillä ei ollut aikaa nyt niihin pukeutua. Se olisi paljon parempi tehdä vasta varsin tarpeellisen lämpimän kylvyn jälkeen. Nyt kuului jo valtavien pyöräkoneiden jyrinä. He riensivät yhä nopeammin ja heidän ohitseen vilahteli jo ihmishaamuja sinne tänne. Pian oli päästy pois kaivoksesta. Sievässä, viihtyisässä salissa, missä virkailijat viettivät vapaahetkensä, oli vielä koolla komitea, pohtimassa innokkaasti eri näkökantoja. Avonaisesta ikkunasta, josta valo loisti tielle, kantautui yksityisiä, kiivaampia puheita heidän kuuluvilleen. "... poistuu vika, kun etumaiset moottorit varustetaan kaksinkertaisella kupukatolla!" kuului Bernardinin korkea, vihainen ääni. "Ivan 26382, joka oli René 39272:n oppilas, ei ole tuntenut koneistoa tarkkaan." Ja Toko 32434 selitti puolestaan: "Minä taas olen tullut siihen vakaumukseen, että vika on palloalustassa, joka on ylemmän dynamon vasemmalla puolella..." Henrik purasi huultaan. Hän naurahti hiljaa, ja he poistuivat ikkunan luota. Muutamaa minuuttia myöhemmin astuivat he valaistuun huoneeseen. VII. TOIVO. "Ryömivä, punainen pilvikö?" kysyi Alfred uskomattomana vielä kerran ystävältään Danielilta, joka seisoi hänen edessään matkavalmiina. "En tiedä... niin uskon ja ajattelen... voisin vannoa nähneeni sen." "Aivan varmaan erehdyt. Vuorikaivoksessa 1650 metriä maan alla ei ole mitään pilviä, se täytyy sinun kai uskoa!" Ja huvitettuna naurahti Alfred toiselle. Daniel kohautti harteitaan. Siitä asti kun he eilen olivat saapuneet maailmankaupunki A 15:een, olivat kauheat muistot risteilleet hänen päässään, niin ettei hän voinut enää erottaa todellista epätodellisesta. Henrik ei voinut tai ei tahtonut auttaa häntä. Tehtyään ilmoituksensa oli hän sulkeutunut laboratorioon, josta vasta tänään oli tullut lähettämään nuorta seuralaistaan muutamin kiireisin sanoin matkalle Ladiziin. Sitten oli hän taas poistunut, kaiketi Numero 50000:n luo, niin arvelivat ainakin ystävykset. Ja nyt piti Danielin taas lähteä tästä maailmankaupungin meluavasta, kohisevasta erämaasta. Sitä ennen halusi hän kuitenkin vielä puhua Alfredille yhteenvetonsa ihmeellisistä muistoistaan, Ja kellepä muullekaan hän olisi voinut kertoa. Vaikeneminen taas oli hänelle liian raskasta. Mutta tuo nuori oppinut ei uskonut häntä lainkaan! "Sinä et saa tulla sairaaksi, Daniel!" aloitti Alfred ystävällisesti. "On näet tosiaankin seikkoja, jotka saattavat tehdä hermoille kepposia. Ja kun sinun aivorakenteesikaan..." "Mutta onhan Henrik myös nähnyt sen! Se tuli häntä kohti raskaasti kuin elefantti... Me kannoimme hänet takaisin... opas ja minä... En voi sitä saada enää mielestäni!" Ja hän siveli otsaansa surullisena. Alfred katsoi häntä tarkkaan. "Henrik huolestuttaa minua jo kyllin ilman tätäkin! Sinä menet pois... ja sinä olet aina suonut hänelle hyvää: voin siis puhua sinun kanssasi. Minä uskon tosiaan näiden havaintojen käyneen raskaasti hänen hermoilleen..." "Sinä siis luulet hänen... tulleen sekapäiseksi... ja minun tietysti myös?! Olisinpa onnellinen, jos itsekin tietäisin varmuuden! Se oli tosiaan hirveätä... kauheata... sen sanon sinulle..." "Sitä se varmaankin oli... No, mutta mitä sitten? — Mitäs sinä halaat, Helios?" samassa Alfred kääntyi keskenkasvuisen pojan puoleen, joka pienellä autinollaan saapui laboratorioon, nuorilla kasvoillaan ilme, joka osoitti sekä pelästystä että uteliaisuutta. Täytyi olla jotain tavatonta, joka oli niin poikaan vaikuttanut, sillä muutoin oli Helios hiljainen ja tasainen. Hän oli vanhan oppilaan lähettinä. "Niin, mikä asiana?" kysyi Alfred huolekkaasti. Opettaja... eihän mikään onnettomuus vaan olisi häntä kohdannut! Nuorukainen ponnistihe sanoakseen asiansa oikeassa järjestyksessä: "Tuolla alhaalla... ilmoitustauluilla... luin juuri itse... Siellä on suuri joukko kansaa... Niin, se on radiosanoma maailmankaupunki F 24:stä..." "Sanoma?... No kerro pian!" "On huomattu... järvi, joka on sen läheisyydessä... taloista on voitu se nähdä kaukoputkilla... se on viime aikoina tullut... punaiseksi... ja paksuihin usviin. Siitä ei ole vielä enempää välitetty, mutta nyt... vedestä nousee punaisia... pieniä punaisia pilviä... jotka vyöryvät ympäri rantojen!" Hän keskeytti hengästyneenä. Miehet katsahtivat toistensa kalpeisiin kasvoihin. Daniel virkkoi oudolla, käheällä äänellä: "Se on samaa kuin siellä, alhaalla vuorikaivoksessa. Minä lähden Jolanin luo..." "Mutta Alfred tarttui kiihkeästi hänen viittaansa ja pidätti hänet. "Ei... jää tänne! Vain silmänräpäykseksi! Minä ymmärrän nyt... Mutta sittenkin... onko se ajateltavissa? Pyydän, kerrohan vielä kerran, aivan tarkkaan!" "Tietääkö arvoisa herra jotain lähempää?... Kansalaiset tuolla ovat aivan suunniltaan!" uskalsi poika pistää väliin. Alfred koetti hillitä itseään. "Ei, Helios, hän ei tiedä... se koskee jotain muuta... Mutta mene nyt vielä alas ja koeta saada tarkempia tietoja. Ota huomioon kaikki, mitä he puhuvat!" Poika nyökkäsi, käänsi autinonsa ja kiiti pois, palaen uteliaisuutta. Hetkeksi vaikenivat ystävykset. Sitten sanoi Daniel: "Enempää en osaa sinulle kertoa. Sen mitä tiedän, olen jo sanonut. Mutta älä pidätä minua enää, minun täytyy päästä kotiin Jolanin luokse... ennenkuin onnettomuus yltää sinnekin!" Alfred risti kätensä tuskaisena. "Mitä minun tulee tehdä? Mitä minun tulee tehdä?" "Tule minun mukanani. Pakene! Aavistan, että se on parasta. Tai ellet nyt voi lähteä... taloni ylhäällä kallioilla on joka hetki valmiina sinua varten." "Ilman opettajaani en lähde! Ja ilman... ilman Ainea!" Hän kätki häveliäästi pään käsiinsä. "Rakastat siis häntä... Ota hänet mukaasi, niinkuin minä otin Jolanin!" "Et tiedä sitä... hän menee avioliittoon Marianin kanssa!" "Sano siis hänelle... ehkä..." Alfred ponnahti pystyyn. Hänen silmänsä loistivat. "Niin, minä sanon sen hänelle... Nyt ei auta enää vaieta! Tänään... huomenna... eräänä päivänä voi alkaa täälläkin... Mene, älä hukkaa aikaasi! Tervehdä Jolania... Jos onnistun, tulemme mekin. Tulemme Aine mukanamme..." Ja kuin riivattu tempasi hän ystävänsä mukaansa hissiin... ja sitte alas kadulle, jossa he nopeasti erosivat. Kiitäessään talojen vieritse autinollaan ei Alfred ajatellut edes sitä, miten hän valitsisi sanansa ja kuinka hän selittäisi kaiken tälle vieraalle, ylpeälle neidolle. Häntä vain ajoi tämän luokse voimakas tunne, joka ei antanut harkinnalle aikaa. Mitään muuta hän ei tiennyt! Vain vaivoin onnistui hänen muutamissa kohdissa kääntää ohjausvipua viimeisessä silmänräpäyksessä niin ettei hän syöksynyt suoraan suureen ihmisjoukkoon, joka yhä laajeni ilmoitustaulujen edustoilla ja miltei sulki kokonaan leveät kadut. Mutta hän ei huomannut hämmästyneitä, pelästyneitä kasvoja, ei kuullut tuskaisia ja uteliaita huutoja ja puheita, hän vaan ajoi... ajoi eteenpäin alla kirkkaan, säälimättömän sinisen päivän... Voimakas ilmavirta syöksyi häntä vastaan, hänen hiuksensa liehuivat kilpaa viitan liepeitten kanssa. Jostain kadunnurkkauksesta kuuli hän äänekkään huudon! "Haaveksija! Hän karkaa! Salainen Virasto! Salainen Virasto on hälyytettävä!" Mutta hän ei välittänyt huudosta, vaan kiihdytti yhä vauhtia kuin pakenisi hän tulvivaa laavavirtaa... Numero 50000:n talossa sai hän pyydellä kauvan ennenkuin hänet ohjattiin Ainen luokse. Vasta hänen ovensa edessä juolahti hänen mieleensä, että hänenhän täytyisi selittää tämä vimmattu, tavaton käytöksensä. Kun hän vihdoin seisoi neidon edessä yhä vielä hengästyneenä mielettömästä vauhdista, tapaili hän sanoja kuten äskeinen Helios-poika. Aine loikoi leveässä sohvassa aivan patjojen peittämänä. Hän oli viime päivinä ollut heikkona. Oli havaittu, että hänen terveyttään uhkasi joku sielullinen häiriö, mutta lääkärille hän oli selittänyt, ettei hän ollut kokenut mitään kiihtymistä tai surua. Joka tapauksessa oli häntä kielletty nousemasta ja siten makasi hän nyt hieman raukeana, mutta ilman mitään kipuja, pehmeällä vihertävällä silkkivuoteella, jolla hänen valkeat kasvonsa hohtivat kuin vesiruusu. Ovessa oleva kuvailmoittaja oli näyttänyt hänelle Alfredin kiihoittuneet kasvot. Nyt kun Alfred seisoi hänen edessään, katsoi hän häntä uteliaasti viileillä, loistavilla silmillään, joihin vuoteen silkki heijasteli värikkäästi. "Olkaa hyvä..." Hän viittasi kuultavalla kädellään erääseen korkeaan patjatuoliin. Alfred oli jo jonkun verran saanut takaisin tavallista mielenmalttiaan. Sekavina vilisivät vielä hänen tunteensa kuumassa palossa, rakkaus, kaipaus, huoli ja varovaisuus, mutta hän uskalsi jo kuitenkin puhua. "Te ette tietenkään ymmärrä... Ettekä voi ajatella... miksi minä näin olen tunkeutunut tänne. Pyydän, että suotte minulle anteeksi... Minä en uskalla edes jättää autinoani... Mutta minulla on teille äärettömän tärkeää sanottavaa. Sallikaa siis... Vain pari minuuttia, ja te ymmärrätte kyllä heti..." Ja hän siveli otsaansa vapisevin käsin. Aine ei vastannut, vaan katsoi häneen odottavin silmin, jotka hohtivat kuin hiotut timantit. Alfred jatkoi: "Kaikilla kaduilla on julkaistu sähkösanoma... F 24:stä... Huomiosta, joka siellä on tehty. Erään järven rannalla, joka jo jonkun aikaa on punertunut, vyöryy pilviä... Pieniä, punaisia pilviä, jotka nousevat vedestä..." Hän keskeytti, mutta Aine ei vieläkään vastannut. Hän vain näytti ihmettelevän miksi Alfred oli tullut kertomaan tätä hänelle. Alfred aavisti kauniin neidon ajatuksen. Hän käsitti kuinka järjettömältä Ainesta täytyikään tuntua koko hänen käyttäytymisensä. Kiireisin, vuolain sanoin, ikäänkuin peläten, että joku näkymätön kolmas joka minuutti osoittaisi hänet ulos ovesta, ennenkuin hän ehtisi selittää kaikkia, aloitti hän uudestaan: "Mitä tähän asti olen sanonut, sen tietävät kaikki. Mutta mitä nyt seuraa, siitä ei kahta ihmistä lukuunottamatta tiedä koko kaupungissa, ehkei koko maailmassa muut kuin minä yksin! Ja senvuoksi olen minä täällä... Koska minä... mutta siitä en tahdo nyt puhua! Siispä... Eräs, jonka hyvin tunnen, ja eräs, joka on ystäväni, kävivät kaksi päivää sitten hiilivuorikaivoksessa, joka kuuluu A 15:lle. He laskeutuivat aivan alas... Ja siellä he kohtasivat aivan samanlaisen hehkuvan järven... Ja samallaisia punaisia ryömiviä pilviä. Pilvetkin hehkuivat kuumina ja uhkasivat toista heistä niin, että hän oli vähällä palaa... Ja minä tiedän — tiesin sen jo joku aika sitten, mutta en vain halunnut tietää! En puhunut mitään... Minun olisi kuitenkin pitänyt puhua... tiedän, että koko ihmiskunta kaikkine maailmankaupunkeineen on uhattu... "Nämä ilmiöt ovat vain ensimäisiä merkkejä. Tännekin ne tulevat... niinkuin ne nyt lähestyvät F 24:sta. Ne hävittävät kaiken, niille ei voida mitään! Mutta ennenkuin on myöhäistä... minä pyydän teitä, Aine, paetkaa! Jos te tahdotte, jos te luotatte minuun, vien teidät sinne, minne tuho ei tule!... "Ennenkuin täällä kaupungissa puhkeaa sekasorto... epätoivo... ja nälkä... minä pyydän teitä..." Hän keskeytti hengästyneenä. Jos hän olisi uskaltanut, olisi hän heittäytynyt hänen jalkoihinsa saadakseen hänet uskomaan, että hän tahtoi pelastaa hänet. Kiihtymyksessään ja surussaan tunsi hän Ainen katseen polttavan itseään. Sitten kuuli hän hänen äänensäkin, hiljaisen, hieman väsyneen äänensä: "Mitä te oikein tahdotte minusta? Minähän tuskin tunnen teidät!" "Aina siitä asti kuin olen tiennyt nämä seikat..." nyt oli kuin olisi puhunut vain hänen harras kielensä ja hän itse oli kuunnellut — "olen ajatellut ainoastaan sitä kuinka voisin pelastaa teidät... Ja aina tähän asti... olen ajatellut vain teitä..." "Te... minua..." "Minä tiedän, te sanotte edelleen, että ette minua edes tunne... tai vain hyvin vähän. Mutta minä... minä en tiedä mitään muuta kuin teidät... eihän ole väärin, että minä ajattelen teitä, en ole teitä milloinkaan vaivannut... ja nyt minä tahdon pelastaa teidät!" Aine katsoi häntä hetken. Hänen äänensä tulinen sävy vaati vastaamaan. Sentähden virkahti hän: "Minä menen naimisiin... Marian 27974:n kanssa." Alfred taivutti päänsä. Hänen tuskainen äänensä oli painunut: "Minä tiedän... tiesin sen sanomattakin. Mutta se ei tee mitään! En ole koskaan ajatellut, että te... minä en vaan voi nähdä teidän tuhoutuvan... siinä kaikki!" Aine oli vaiti ja katsoi häneen hämillään. Hänen mieleensä muistui satu, vanha satu prinssistä, joka vapautti kuninkaantyttären suuresta vaarasta. Sellaista voi siis olla todellisuudessakin! Sellaista voitiin elää... elää A 15:ssä? Ja ihmeellisessä haavemaisessa kaipauksessaan, joka valtasi hänet kuin suloinen tuoksu, unohti hän kokonaan, että kysymys oli vaaroista, häviöstä ja kuolemasta. Vasta Alfredin ääni herätti hänet jälleen tajuntaan. "Eikö totta, Aine, te olette ajatellut sitä! Te tulette kanssani! — Te ette pidä minua valehtelijana... tai haaveksijana..." Uni särkyi kuin kultainen lanka. "En tiedä, mitä teen", sanoi neito epävarmasti. "On vaikeata uskoa kaikkea tätä, mitä olette kertonut. Eikö isäni pitäisi ensimäisenä tietää siitä... ja Marianin?" "Teidän isänne tietää sen varmasti." "Minä menen Marianin kanssa naimisiin", jatkoi tyttö itsepäisen lapsen tavoin. "Jos vaara uhkaa, tietää hän luonnollisesti, mitä on tehtävä. Hänhän on sangen viisas..." Hänen sanansa olivat Alfredista kuin kylmä sade. Hän tunsi nyt suurta vihaa Mariania kohtaan. "Marian ei aavista mitään", alkoi hän jälleen selittää, "ja mitä hän voisi saada tietää, olisi parhaassa tapauksessa vain murto-osa siitä, mitä minä tiedän. Sellaisissa asioissa ei ajattelut auta mitään. Ja hän ei usko niitä. Kun ollaan niin pitkällä, täytyy meidän pelastaa _hänetkin_ sensijaan että hän pelastaisi muita." "Minä en ajattele asiaa niin." "Tehkää, Aine, niinkuin vieras teitä neuvoo! Te olette niin kaunis... niin hento... Te ette voi kestää sadattaosaa siitä, mitä tulee tapahtumaan... minkä täytyy tapahtua! Säälikää itseänne!" "Minä olen hyvin väsynyt... kenties... kuolenkin sitten..." Aine sulki silmänsä. Hänen valkeat poskensa olivat yhä kalvenneet, ne olivat kuin läpikuultavaa helmikorua. Sitten aukaisi hän vielä silmäluomensa. "Jos jotain tapahtuu... menkää Marianin luokse! Ei, hän tulee aivan pian tänne... Sanokaa hänelle..." Hänen kalpeat kasvonsa vaipuivat sivulle. Huuletkin olivat nyt kelmeät, ja vain läpinäkyväin silmäluomien kautta heijastui silmien kirkkaus. Hän hengitti hiljaa ja verkalleen. Höllästi kuin riippuva helmiketju lepäsivät hänen kätensä vihreän silkin poimuissa. Alfred huomasi hänen nukahtaneen. Mutta hän näki myös, että hän oli todellakin sairas, sairas niinkuin tuona iltana keinotekoiset kukat, jotka hitaasti kuolivat hänen silmiensä edessä. Eikö hän ollut veretön kuin kuihtuvat liljat? Varovasti kumartui Alfred hänen ylitseen. Halu temmata hänet syliinsä ja viedä mukanaan valtasi hänet äkkiä niin voimakkaana, että hänen oli vaikeata torjua sitä. Kukapa sen tiesi... hän oli niin herkkä ja äärettömän hienostunut — ehkäpä hän tunsi jo alkua ilmahäiriöistä? Ehkä hän tuhoutuisi jo ennen varsinaista onnettomuutta? Mitä pitäisi tehdä? Hän teki jonkinlaisen hämärän päätöksen jäädä odottamaan Mariania. Se voisi olla kyllä epähienoa ja kiellettyä tässä seurapiirissä — mutta mitäpä siitä! Äkillisellä kauhulla havaitsi hän itsekin, kuinka perin yhdentekevää se nyt hänelle olikaan! Hänhän tahtoisi kuitenkin, jos vain tuo toinen auttaisi häntä, pelastaa Ainen! Hän läksi hiljaa huoneesta ja istuutui etuhuoneessa eräälle patjatuolille. Täällä voisi hän aivan hyvin tavata Marianin. Huoneen täydellinen hiljaisuus painosti häntä. Hän istui puoliksi suljetuin silmin ja yhteenpuristetuin huulin ja naputteli sormillaan hermostuneesti autinonsa ohjauslaitteeseen. Opaalinväristen ikkunalevyjen kautta loi pilvetön taivaankaari valoaan huoneeseen. Se näytti iskevän silmää kuin tunnoton epäjumalankuva, joka uhrinsa ylitse hymyilee maailmalle. Ja nyt kesken tuskaisia ajatuksiaan muisti Alfred, ettei hän ollut nähnyt pilviä kuukauteen eikä havainnut mitään vesisadetta... Silloin tuli Marian. Alfred nousi ja meni häntä vastaan. Viittauksella pyysi hän, ettei tämä astuisi vielä Ainen huoneeseen. Nuori tiedemies noudatti pyyntöä. Ikäänkuin olisi ollut maailman luonnollisin asia tavata vieras mies yksinään morsiamensa etuhuoneessa istuutui hän Alfredia vastapäätä. "Minä olen täällä", aloitti Alfred suoraan selittää... "senvuoksi, että tahdoin varoittaa Ainea. Olen tutkinut tarkoin niitä ilmiöitä, jotka ovat yhteydessä F 24:n tapauksen kanssa, ja tiedän, että kysymyksessä on kaupunkien ja niiden asukkaiden elämä. Teidän morsiamenne kehoitti minua puhumaan asiasta teille hän muuten nukkuu ja näyttää olevan sairas. Minä lupasin ilmoittaa teille." "Minä pidän sähkösanomaa ilkitekona... jonakin keinona joukkokiihoitukseen", vastasi Marian lyhyesti ja torjuvasti. "Olen valmistautunut tähän vastaukseen. Mutta kun minulla on selviä todisteita, ettei tässä ole kysymys luulemastanne tapahtumasta, toistan varoitukseni." Alfredkin puhui nyt suoraan ja lyhyesti. Hän tunsi toisen liikkumattomilla kasvoilla selvää vihamielisyyttä, jopa vielä pahempaakin. "Valitan, mutta minun on kieltäydyttävä. Minulla ei ole kylliksi aikaa tutustua niinkutsuttuihin todisteihinne. Luonnonfilosoofi voi näennäisesti todistaa, mitä vaan tahtoo. Senvuoksi ei hänelle voikaan antaa luottamustaan!" Alfred kumarsi. "Tahtoisin vain pyytää teitä vastaamaan minulle yhteen kysymykseen!" sanoi hän niin huolettomasti kuin taisi. "Koskeeko kieltäytymisenne... minun persoonaani... vai itse asiaa?" Marian loi miltei halveksivan katseen toiseen. "Se ei koske vähintäkään persoonaanne. Jokainen, ken minulle kertoo sellaista, saa samallaisen vastauksen." "Huolimatta todisteista?" "Ei ole mitään todisteita, jotka saisivat minut vakuutetuksi." "Teidän tarvitsisi vain toimittaa nitromonaaditutkimus A 15:n ympäristössä." "Minä en työskentele bakteerikemian alalla." "Sitten täytyy teidän odottaa tosiasioita", lausui Alfred hiljaa, surullisesti. "En valita sitä ainoastaan omasta puolestanne, vaan ennen kaikkea morsiamenne puolesta. Hänen heikko terveytensä sortuisi jo ensimäisissä enteissä." Marianin ääni ei muuttunut enempää kuin kasvotkaan, kun hän kysyi: "Miksi te huolehditte Ainesta?" Alfred katsoi häneen lujasti: "Minä tahdon pelastaa hänet. Minä rakastan häntä." He mittasivat toisiaan kuin kaksi vihollista. Marian nosti harteitaan. "Se on teidän asianne, jonka kanssa minulla ei ole mitään tekemistä. Mitä ajattelee Aine siitä?" "Hän tahtoo tulla teidän puolisoksenne." "Sitä ajattelinkin... siispä on tämä kysymys minun kohdaltani selvä." Marian nousi. Samassa nousi Alfredkin: "No hyvä... Tämän nojalla tiedän siis, etten ole millään tavoin sidottu. Jos tuho tulee..." "On kokonaan omassa vallassanne menetellä niinkuin parhaaksi katsotte." Pieni kumarrus. Marian jätti huoneen ja meni Ainen luo. Alfred katsoi hänen jälkeensä. Hänessä taistelivat viha, kateus, ihmettely ja halveksunta. Hän kuunteli vielä hetken erottaakseen Ainen hiljaisen, sairaan äänen. Mutta mitään ei kuulunut. Hän kai yhä vielä nukkui. Sitten kääntyi hän, nousi autinolleen ja kiiti pois, sydämessään tunne kuin säälimättömästi poisajetun eläimen. Palatessaan asetti hän vauhdin alhaisimmaksi. Hän tunsi olevansa vallan väsyksissä ja jokainen kiivaampi liike koski häneen. Vain erikoisesti ponnistaen pystyi hän ohjaamaan autinoaan. Yhä vielä liikehtivät kansalaiset ilmoitustaulujen luona. Iltavalo loi jo hohdettaan yli kirjavan, häärivän joukon ja rauhattomasti kurkistelevien päitten. Mutta laskevan päivän valo ei punannut kalpeita kasvoja ruusuisiksi. Ja Alfred ajatteli taas, miten hän ei pitkään aikaan ollut nähnyt todellista iltaruskoa, joka valoi säteitään kultaisina ja sinipunervina. Viikko viikolta, päivä päivältä laski aurinko vain näin, luoden ohuita, kaamean kellertäviä säteitä. Tosiaankin... eihän ilmassa ollut myöskään vedentuoksua... Kuinka olikaan ilta leimunut Vihreäjärvellä ja kaukaisten vuorenhuippujen yllä! Hän halusi melkein, että olisi jo kuollut... niinkuin ehkä Ainekin pian... Miksi pitäisi hänen kohdata kaikki se kauheus, joka pian tulisi... kun hän ei kuitenkaan voinut auttaa! Eihän hänen varoitustaan otettu kuuleviin korviin. Lohduton pimeys varjosti hänen sielunsa. Jos joku nyt olisi lyönyt hänet maahan... hän ei olisi vastustanut. Miksei kukaan tehnyt sitä... miksei edes Marian? Viimein saapui Alfred kuitenkin laboratorioon. Jo ulkopuolella kuuli hän Henrikin voimakkaan, kiireisen äänen. Hän antoi juuri määräyksiä Heliokselle. Ja hänen äänessään oli nyt jotain, mikä ihmetytti Alfredia. Nopeasti astui hän sisään. Ovella tuli häntä vastaan Helios harteillaan kokonainen kuorma mustia lasilippaita. "Mene siis alempaa kiertorataa!" huusi Henrik vielä hänelle jälkeen... "Ja kiiruhda niin paljon kuin voit jokainen minuutti on kallis. Tehtaan johtaja tietää kaiken. Ilmoittaudu vain hänelle!" "Tulee tapahtumaan, mestari!" huudahti poika, joka jo oli ehtinyt hissin kynnykselle. Alfred tapasi opettajansa, keskellä laboratoriota kasvoillaan ihmisen rauhallinen ilme, joka on saanut ratkaistuksi onnellisesti jotain tärkeätä ja nyt hetkeksi hengähtänyt ennenkuin käy taas työhön käsiksi. "Teillä on jotain hyvää ilmoitettavana, minä näen sen teistä!" tervehti Alfred oppinutta. Tämä katsoi ystävällisesti. "Niin, minä toivon... ei, minä tosiaankin uskon, että meidän onnistuu välttää onnettomuus viimeisessä silmänräpäyksessä... Numero 50000 on lopultakin sangen tietoinen mies... minun olisi jo aikaisemmin pitänyt mennä hänen luokseen..." "Ettekö tahtoisi sanoa minulle, miten se käy päinsä? Minä olen nyt varsin epäluuloinen." Henrik katsahti häntä kasvoihin, jotka näkyivät nyt vuosia vanhentuneilta. "Istuhan ensin, poikaseni, ja rauhoitu! Sinun täytyy minua tietysti auttaa... on työtä enemmän kuin me jaksamme suorittaakaan!" Hän tarjosi Alfredille kulauksen alkonia ja laski hänen lävitseen heikon sähkövirran. Vasta kun Alfredin kalpeat posket näyttivät saaneen väriä, viittasi hän huoneen nurkkaan, jossa oli suuri termostaatti vielä puoliavoimin ovin. Hän nosti sieltä pari leveätä, litteätä kulhoa, joissa kuplina porisi ja kiehui kullankeltaista, vaahtomaista ainetta. "Tässä on pelastuksemme... jos vain aikaa riittää... nitromonaadit eivät lopultakaan tule olemaan meille turhia", ja Henrik kumartui yhden kulhon yli, josta nousi kitkerätä hajua, kuin olisi suuri määrä paperia höyrytetty. "Meidän täytyy ensi yönä työskennellä happinaamarit kasvoilla", selitti hän sitten, pani kulhon takaisin paikalleen ja sulki termostaatin sivuovet... Alfred oli seurannut kasvavalla mielenkiinnolla. "Aavistan tarkoituksenne", sanoi hän sitten ihmetellen. "Maa tulee taas hedelmälliseksi... kuinka ihanaa!... ja uskotteko te sen varmasti olevan mahdollista?" Äskeinen innostus oli kerralla muuttunut valtavaksi innostukseksi. Kaikki voisi kuitenkin järjestyä hyvin... kaikki! "Tällä hetkellä työskentelevät jo kaupungin suuret lihatehtaat valmistaakseen suuria määriä clostridiumia samojen laitteiden avulla, joita on käytetty keinotekoisia munanvalkuaisainesekoituksia varten... se on minun ideani! Mitäs sanot siitä? Pari viikkoa saa kaupunki kyllä tulla toimeen pienemmällä lihamäärällä, mutta mitä se tekee! Kun vaan elämä saa jatkua..." "Entäs F 24:n ilmiöt?" "Niin... jo tänään yritetään täyttää järvi maalla ja hiekalla... kenties se onnistuu. Alador 37991 on ehdottanut myös happipalkeiden käyttöä... ehkäpä siinä joku keksitään." Henrik näytti niin virkeältä, ettei Alfred ollut milloinkaan nähnyt synkkää, aina sulkeutunutta vanhusta sellaisena. Puhuessaan otti hän kaapista esille joukon litteitä astioita, ja hänen oppilaansa asetti ne autoklaafiin, jonka manometri osoitti 12 astetta. "Sitten täytyy ne asettaa munanvalkuaisainesekoitukseen", lausui oppinut. "Eilisillasta lähtien on tämä viljelys vaatinut vähintäin kaksisataa munanvalkuaisyksikköä. Sterilisointia ei enää tarvita, koska kaikki tulee tehtaasta bakteerivapaana." "Täytyykö viljelystä huomenna jatkaa?" "Niin paljon kuin suinkin! Numero 50000 on luvannut lähimmille naapurikaupungeille lähettää nitromonaadilajejamme. F 24 tulee tietysti ensinnä kysymykseen... Kuvitteleppa vaan, että maailman kaikki kaupungit tulevat jälleen viherjöimään! On taas peltoja täynnä keltaista viljaa... kukoistavia hedelmäpuita... Viinivuoristoja!... Jokia, jotka virtaavat ruohoisten niittyjen halki... Maa on taas kaunis... onnellinen, niinkuin se oli ennenkuin me sen teimme autioksi erämaaksi, Alfred... jospa se onnistuisi!" Vanhan miehen silmissä hohti riemuinen loiste. Oli kuin uusi aurinko säteilisi niihin... Alfred tarkasti häntä syrjästä. Nyt hän ei tuntenut mitään kateutta, kuten monasti ennemmin. Hän oli niin kiitollinen vanhukselle tästä hyvästä, vakuuttavasta toivosta. Aine ei kuolisikaan... Eihän hän ollut milloinkaan uskonutkaan saavansa häntä omakseen... mutta pääasia oli, että hän kuitenkin saisi elää... Sitten hän taas palasi käsilläolevaan työhönsä. "Sanokaahan, mestari", lausui hän hetken mietittyään, "oletteko ajatellut sitä, kuka nitromonaadit maahan laittaa? Siinähän täytyy olla asiantuntijoita!" "Tietysti, luonnollisestikin... se on suuri työ! Lasken neljän viikon aikana tarvittavan useita satoja arachnioita yksistään A 15:ttä varten... Olet oikeassa, en ole tosiaankaan sitä vielä ajatellut!" "Mitenkähän olisi, jos meidän talonpoikamme — tarkoitan maja-asukkaita, jotka pakolla on tänne tuotu? Hehän kuitenkin ymmärtävät maanviljelystä!" Henrik keskeytti hetkeksi työnsä, joka koski erästä rokonistutusmenetelmää. Neula vielä kädessään astui hän aivan Alfredin viereen. "Sinäpä keksit erinomaisen aatteen. Sen me toteutamme. Ja sinä voit hyvin johtaa tätä toimenpidettä, koska taidat vanhaa saksaa! Tosiaankin, sepä mainiota!" Alfred punastui ilosta. Hän ymmärsi, että hän nyt voisi yhdellä iskulla tulla huomatuksi mieheksi A 15:ssä. Hänen kunnianhimonsa astemittari kohosi korkeuksiin. Jos se ei nyt vaan olisi ollut naurettavan tunteellista, olisi hän mielellään syleillyt mestariansa! "Ehkä olisi parasta mennä heidän puheilleen heti. Tiedän jo omasta kokemuksestani, että nämä ihmiset ovat hyväntahtoisia ja halukkaitakin sellaiseen... vaikka heitä onkin vaikea heti ymmärtää", lausui hän. "Niin, tietenkin. Tänään kyllä on se jo liian myöhäistä. Sitäpaitsi tarvitsen sinua tänään näissä alkuvalmistuksissa, sillä minun varastoni eivät riitä pitkällekään. Mutta huomenna... huomenna heti aamupäivällä voit mennä heidän luokseen! Mutta yksi asia: teet ystävällisesti, jos et tuo heistä ketään tänne..." "Mutta miksei, mestari? Ettehän te muutoin ole ollut mikään maja-asukkaiden vihaaja!" nauroi Alfred. "No, se on hieman kehno juttu. Minun nitromonaadini — ensimäiset idut toin Vihreäjärven rannalta — eivät tahtoneet ensin oikein menestyä. Kristallihyytelöä, rasvakuituja, selluloosakolloidia... mutta ei sitä, mitä odotin. Silloin sattui käsiini hyvin vanha kirja ja sen kummallisien, taikauskoisten reseptien joukosta sain viittauksen, että jo v. 1920 tehtiin bakteerien parhaat tyyssijat luuliimasta... Hyvä, se valaisi asiaa — mistä saisin luuliimaa? A 15:ssä ei ole yhtään eläimiä!... Vihdoin käännyin maja-asukkaiden puoleen. Panin liikkeelle parhaimman kielitaitoni ja eräältä vanhukselta onnistuinkin houkutteluilla saamaan hänen eläimensä, n.k. koiran... haluaisin käyttää sitä vahtina, sanoin... Luonnollisesti sokaisi häntä suuri maksu eläimen lainaamisesta. Nyt hän varmaankin ikävissään odottaa eläintä takaisin, mutta minun täytyi se tietenkin ikuisesti nukuttaa... — Siitä muuten sain ensiksi idean keinotekoisen munanvalkuaisaineen valmistukseen! Nyt näet, kuinka clostridiumini ovat kehittyneet! — Vanha juttu; neljätuhatta vuotta sitten kähvelsi alkuihminen hautuumailta ruumiita tehdäkseen ensimäiset anatoomiset kokeensa tiede vaatii aina uhrinsa!" Hän nauroi tyytyväisesti kuin lapsi. "No niin, minä varon tietysti puhumasta siitä sanaakaan, kun huomenna etsin onneani", vastasi Alfred. "Tee se, poikani. Ja jos nyt tahdot hankkia tarpeelliset levyt, saamme häiritsemättä koko yön sterilisoida, istuttaa ja valmistaa aineen lopullisesti." "Mielelläni!" Alfred pesi kätensä huolellisesti ja heitti yltään työviitan. "Montako sataa levyä sitten tarvitsette?" kysyi hän lopuksi. "Vähintäin viisisataa... se riittää aluksi... Mutta lähetettäviä lippaita varten vielä saman määrän lisää. Ne täytyisi saada tänne kahden, ei, jo yhden tunnin sisällä." "Niinkuin haluatte, mestari!" Alfred katosi. Kun hän tuli kadulle, riippui jo kaikkialla valkeita aurinkoverkkoja. Ilma oli painostavan kuumaa ja niin kuivaa, että poltti kurkkua, huolimatta siitä, että kadut oli vasta tunti sitten viilennetty ozonivesihöyryllä. Päivän häly oli jo melko lailla vaiennut. Kiertoradoilla vain oli rauhatonta liikettä ja alemmista kerroksista virtasi kansaa, matkalla kotiin. Lähimmässä kulmassa näki Alfred tavanmukaiset ilmoitustaulut. Niillä oli kehoituksia A 15:n asukkaiden rauhoittumiseen. Mutta niiden alla oli jotain muutakin. Alfred työntäysi lähemmäksi, mutta suuren joukon tähden täytyi hänen kuitenkin katsoa kaukoputkellaan. Hän luki: "F 24:stä ilmoitetaan, että kokeet peittää järvi-ilmiötä maan avulla ovat epäonnistuneet. Noin sadan metrin päässä joutuivat apuun valitut keskelle hurjaa tuulenpuuskaa ja menettivät tajuntansa. Senjälkeen kokeiltiin sulkusähkövirralla. Mutta useat ihmiset menettivät henkensä. Happipumput ja sähkökoneet F 24:ssä lakkasivat toiminnasta kahden tunnin aikana. Ilmiö näyttää lisääntyvän." Kadut, asukkaat ja ilmoitustaulut pyörivät Alfredin silmissä. Hän lyyhistyi autinolleen. Kauhea ääni soi hänen korvissaan, että nyt oli sittenkin jo liian myöhäistä... ainiaaksi liian myöhäistä. Tajuttomana vaipui hän jonkun käsivarsille... VIII. ILMESTYSKIRJA. Seuraava päivä valkeni tukahuttavana, lyijynraskaana. Elämä työpaikoissa ei ollut vielä kokonaan alkanut, kun Alfred, kalpeakasvoisena ja valvonein silmin, ajoi kiertorataa maja-asukkaiden neliötä kohti. Kone- ja valaistusvirkailijat, elintarvetehtaiden ja kuormaratojen apulaiset työntyivät pitkiin, kapeisiin liitovaunuihin ehtiäkseen oikeassa ajassa työvuoroilleen. Vaikka ihmisten oli täytynytkin levätä, kaikki kovempi työ kun tehtiin A 15:ssä kahdeksassa kolmen tunnin vuorossa — olivat heidän kasvonsa väsyneet, kalpeat. Monet liikahtelivat hermostuneesti eivätkä saaneet hetkeksikään rauhallista ilmettä pysymään kasvoilla. Vilkas, kiihkeä keskustelu kuului miltei äänettömällä radalla. "Minä en kestä enää tätä kuumuutta", valitti muuan nuori mies Alfredin vierellä. "Täytyy laskea sadetta! En ole enää viikkoon voinut nukkua!" "Kolmen tunnin yhtämittainen työ on liian raskas jokaiselle kulttuuri-ihmiselle", lisäsi toinen, jonka kasvojen vasen puoli värähteli lyhyin nykäyksin. "Yleisen Viraston on myönnyttävä yhden tunnin työaikaan! Tämä mahdoton ponnistelu vie meidät perikatoon!" "Oletteko lukeneet viimeisiä ilmoituksia... F 24:stä? Tuleekohan se tännekin?" "Kun vain annettaisiin sadetta... niin minulla ei olisi mitään sitä vastaan... minä menehdyn!" voihki edellinen nojautuen hikeä vuotavana vaunun seinään. Muuan pani liikkeeseen suuren ozoniviuhkan niin, että viileä tuuli puhalsi yli koko vaunun. Väsynyt huokasi vapaammin ja näytti nukkuvan seisaalleen — hän ei ollut poistanut autinoa. Viimein tultiin hänen asemalleen. Hän antoi pysähtymismerkin ja liukui alas vaunusta pieniä kaltevia askelmantapaisia myöten. Oli hyvin painostava... sietämättömän kuuma. Nuori mies muisteli, ettei hänen eläessään ollut vielä milloinkaan ollut niin korkeaa ilmanlämpöä. Hänestä tuntui kuin ajatuksetkin sulaisivat. Mutta hänen oli kiidettävä eteenpäin. Nopea vauhti aiheutti voimakkaan ilmavedon, joka hieman virkisti häntä. Mutta pölynharmaalta taivaalta paistoi loistoton aurinko niin säälimättä, että hän oli vallan menehtynyt päästessään maja-asukkaiden luo. Hän otti esiin osoitekartan ja kysyi eräältä pieneltä paljasjalkaiselta tytöltä, joka heiluvin helmoin juoksi kadulla, Aldrans 16:n osoitetta, jonka puoleen hänen piti kääntyä. Lapsi näytti sormellaan lähintä vastapäistä taloa ja juoksi sitten pelokkaana pois. Vaivaloisesti pääsi Alfred avonaiselle ovelle asti. Tässä täytyi hänen nousta pois, sillä sileät liitoradat, jotka kaikkialla A 15:ssä toimivat portaitten asemesta, oli täällä korvattu eräänlaisilla askelmilla, joita myöten autinolla kiitäminen ei käynyt päinsä. Aldrans 16 oli vanha, vaaleanharmaa talonpoika, jolla oli leveä niska ja paksu, sekavankihara parta. Hän otti väsyneen kaupunkilaisen vastaan miltei epäystävällisesti. Epäluuloisena katseli hän Alfredia, tottuneena kuulemaan jokaiselta noin puetulta ainoastaan käsittämättömiä, typeriä määräyksiä, saamatta lainkaan ymmärtämystä omille toivomuksilleen. "Mitä herra tahtoo?" kysyi hän hyvällä vanhalla saksalla. "Yleinen Virasto tarjoaa tärkeän tehtävän arvoisille kansalaisille, jotka nauttivat kaupungin vieraanvaraisuutta. "Sitten täytyy herran istua, sillä aikaa kun hän puhuu... tänne!" Maja-asukas osoitti vieraalle eräänlaista parveketta, joka näkyi ikkunan takana. Suojaksi aurinkoa vastaan oli asetettu muutamia liinoja. Niiden ohella oli ikkunan vierillä kasveja huolellisesti kastelluissa ruukuissa. Muutamiin ruukkuihin oli istutettu viljakasveja, joitten tähkät olivat vaaleankeltaiset, läpikuultavat. Muutamissa oli vihanneksia... puolikypsiä kaalinpäitä... tummanpunaisia papuja... salaattia... soppajuuria... mutta kaikki surkastunutta, harmaan pölyn peittämää... kuin hivutustaudin heikentämää. Alfred kumartui katsomaan pihannurkkaan, josta kuului outoa eläimenääntä. Kapeassa varjossa lojui kolme ruskettunutta poikaa jonkinlaisella vuoteella leikkien pienen pörröisen koiran kanssa, joka väliin aina päästi vinkuvan haukun, kun kanat uskalsivat sitä lähestyä. "Herran sopii puhua!" Vaivoin sai Alfred kootuksi voimansa. Eilisestä alkaen oli hän niin herpaannuksissa, että hän tunsi silmissäänkin jotain sumua. Hän olisi mielellään jo tänä aamuna luopunut Henrikin hänelle antamasta tehtävästä, mutta hän oli kuitenkin tottunut aina tottelemaan opettajansa toivomuksia. Nyt oli hänestä kuitenkin taas kaikki sanomattoman yhdentekevää... hän ei voinut enää miltei kiintyä ajattelemaan tulevaisuutta. "Herra ajattelee, että olot pahenevat, ellei maita kaupungin ympärillä saada lannoitetuiksi... tai miten se kuuluu...!" Alfred nyökkäsi, kykenemättä vieläkään lähemmin selittämään pyyntöään. Voimattomin käsin pyyhki hän uudelleen hikeä otsaltaan. "Voinhan katsoa, mitä pystyn tekemään" jatkoi mies. "Mitä tulee talonpoikiimme, he eivät mielellään puhu herroille... Eikä se ole ihmekään! Meidät on houkuteltu tänne kuollaksemme täällä koti-ikävään... ja miksikä?... Mutta herrakaan ei voi sille mitään..." Alfred nyökkäsi jälleen tuskin tietäen, mitä toinen puhui. "Herran täytyy puhua meidän puolestamme, että meikäläiset pääsisivät täältä pois... sitte kyllä voisimme mekin tehdä jonkun palveluksen..." Näin sanoen hän lopetti, tehden hieman ylimielisen liikkeen. Alfred vastasi parilla epämääräisellä sanalla. Hänen mieleensä juolahti kyllä kysyä sitä vanhaa naista, jonka kanssa hän oli käynyt Ainen luona. Mutta hän ei jaksanut puhua mitään, sillä harvat sanat olivat jo tähänkin asti vaatineet kovaa ponnistusta. Vain pois... kotiin... mihin tahansa, missä saisi hetkeksi päänsä viileään varjoon! Kotimatkalla havaitsi hän kansalaisten kiihtymyksen yltyneen. Mutta hän ei välittänyt siitä... jokainen uusi vaikutelma tuotti hänelle mahdotonta tuskaa. Hän ei ohjannut heti laboratorioon, vaan suureen, oman säätyluokkansa ravintolaan, joka tänään jo tähän aikaan aivan vilisi ihmisiä, vaikka se tavallisesti täyttyi vasta iltaisin. Hän heittäytyi hetkeksi tyynyille ja sulki silmänsä. Vasta hetken kuluttua kävi hän käsiksi ruokaan ja suureen lasilliseen alkonia, jotka ilmestyivät hänen eteensä sivuseinämästä nappia painamalla. Juodessaan suurin kulauksin alkoniansa, jolla oli aikaisemmin käytetyn alkoholin kiihoittava vaikutus, mutta ei juovuttava — kantautui hänen korviinsa voimakas, kiihtynyt ääni. Hän ihmetteli itsekseen, että tässä ylhäisten ravintolassa, jossa muutoin vain kuiskaamalla puhuttiin, tohti joku olla niin äänekkäänä. Mutta samassa tuntui hänestä kuin tämä outo, tuskallinen ääni olisi soinut hänen korvissaan jo kauvan... hän ei vaan ollut pannut siihen huomiota. Suuri annos alkonia alkoi jo vaikuttaa häneen. Mutta nyt hän kuunteli jo tarkkaavaisena: "... luonnollisesti, osaanko sitä sanoakaan... Se on kuitenkin viimeisin tieto: kertakaikkiaan ei enää mitään... kaikki hävinnyt... sulanut... syöksynyt johonkin... Joka tapauksessa F 24 ei ole enää olemassa..." Alfred hypähti ylös. Huumaus, joka oli verhonnut häntä kuin raskas vaate, katosi tykkänään. Mitä se merkitsi... eikö F 24 ollut enää olemassa? Hän kurkotti päänsä joukosta ja näki erään porvarin, joka nousi suoraan pöydälle tiheään sulloutuneen ihmisjoukon keskellä, joka surisi hämmästelevistä äänistä. Miehen ääni kuului yli muiden hänen kertoessaan: "Minä tiedän sen aivan tarkkaan... saanhan minä kaikki kulttuuritiedonannot muista kaupungeista, minulla on asunnossani kaukoradiolennätin... Tässä on radiolennätinsanoma, joka tuo suuren kulttuuripostin G 12:sta... G 12 on F 24:n lähin naapurikaupunki. "Jatkakaa, lukekaa!" huudettiin väkijoukosta. "Pian, pian!" Mies veti esiin viittansa laskoksesta läpinäkyvän, tummansinisen lasitaulun. Muuan ravintolavirkailija ojensi hänelle keltavaloisen lampun. Sen valaistessa syntyi taululle ohuita rihmamaisia viivoja ja pisteitä. Kuuntelijat tulivat jo kärsimättömiksi. Vihdoin aloitti hän: "... Silminnäkijät ovat kertoneet meille maailmankaupunki F 24:n tuhoutumisesta. Senjälkeen kuin miltei kuusi tuntia seisauksissa olleet sähkökoneet äkkiä taas olivat alkaneet toimia, oli sähkökemian asiantuntijain neuvosta ilmiötä kohti johdettu noin 12 miljoonan voltin sulkusähkövirtoja. Ne synnyttivät suunnattoman suuren, kauhean ukonilman lukemattomine salamoineen ja taukoamattomine jyrinöineen. Kymmenen minuutin kuluttua nousi ilmiön yläpuolelle jättiläissuuri musta pilvi. Salamat moninkertaistuivat, ukkonen paisui kaameaksi paukkeeksi, ja sen jyrinästä sortui useita rakenteilla olevia taloja kaupungin eteläosassa. Siitä huolimatta johdettiin virtoja edelleen luullen niiden estävän ilmiötä levenemästä. Samanaikaisesti syttyi taivaalle suuria, kirkasvärisiä revontulia, pilviseinä alkoi tiheytyä ja muuttua alempana punertavaksi. Nyt sulettiin virrat. Noin puolen tunnin aikana muuttui seinä valkeaksi hehkuksi. Mutta äkkiä irrottautui se maasta kuin pyörremyrsky ja ryntäsi kaupunkiin. Pieni osa asukkaista pääsi pakenemaan pohjoiseen, mutta useimmat jäivät taloihin, jotka tuota pikaa hautautuivat liekkeihin. F 24 palaa vielä osittain, ja ennenkuulumattoman kuumuuden vuoksi on mahdotonta lähestyä sitä. Teleskoopeilla nähdään tummia kerrostumia, jotka peittävät kaupungin jäännökset. Kerrostumia luullaan tuhkaksi, toiset taas pitävät niitä rautakuonana. Muuten on koko kaupunki täynnä tuota ilmiötä, jota kuuluisa fysiikko Georges 48693 nimittää 'tulisieluiksi' pitäen näitä elävinä olentoina..." Lukija vaikeni. Seurasi muutaman minuutin kauhunhiljaisuus, kunnes kuuntelijain joukosta taas nousi voimakas äänten sorina. Alfred palasi paikalleen. Hän puristi käsillä läähättävää rintaansa, jossa henki uhkasi salpautua. Hän nousi... seisoi hetken miltei tiedottomana... tarttui autinoonsa ja kiiti pois. Henrikin luo! Hänen täytyi heti päästä Henrikin luo! Heti! Riippuovien alapuolelle kuuli hän autofonin äänen, joka muulloin tiedotti A 15:n juhlallisuuksista. "Kansalaisia pyydetään rauhoittumaan! A 15 on täysin turvassa. Että K 29:ssä, G 12:ssa ja J 9:ssä olisi nähty revontulia, on väärä tieto. Meillä on nyt keino ilmiötä vastaan. Sen on keksinyt kansalaisemme Henrik 25534, aikaisemmin 19530! Jos Yleisen ja Salaisen Viraston määräyksiä tarkkaan noudatetaan, ei sen suhteen ole enää mitään pelättävänä!" Ilmoitus rauhoitti Alfredia hieman. Kiihkeä sydämentykytys alkoi asettua. Hän alkoi taas eroittaa elämän ympärillään. Kotimatkallaan sai hän vielä kaksi ilmoitusta. Talonpojat olivat jo aloittaneet clostridiumviljelyksen kaupungin ympäristössä, ja Numero 50000 oli päättänyt järjestää kolmeksi päiväksi sadetta alkaen huomisaamusta. Kansalaiset voisivat siis olla maltillisia... Laboratoriossa tapasi hän Henrikin samassa kuumeisessa työinnossa, joka eilisestä saakka oli hänessä näkynyt. Tämän tästä ilmoitti puhelin tai lasinen valokuutio uutisia laboratoriosta. Sitä varten seisoi Helios poika kuulotorven ääressä ja vastaili rauhallisesti kysymyksiin: "Mestari pyytää ilmoittaa, että kaikki käy hyvin. Ei tarvitse olla huolissaan." "Siinäpä sinä vihdoinkin olet!" kääntyi vanhus oppilaansa puoleen. "Tulin juuri ulkoa. Maja-asukkaat tekevät työtä erinomaisesti. Kahden viikon kuluttua on bakteerilinja kaupungin ympärillä valmis!" "Numero 50000 järjestää huomisesta lähtien sadetta..." Niin huonovointisiksi kuin vielä itsensä tunsikin alkoi Alfred heti käydä työhön käsiksi. "Tiedän sen. Olen sen itse saanut aikaan! Kuuluuko mitään uutta? Minulla ei ole ollut aikaa lähemmin kysellä!" "F 24..." Nuori mies viivytteli vastatessaan. "Mitä?" Oppinut loi häneen yötyöstä rasittuneet silmänsä. "Mitä... puhu siis! Olen jo kyllin hermostunut enkä siedä kiusattavan itseäni!" "F 24... on tuhoutunut..." sanoi Alfred hiljaisella, epävarmalla äänellä. Vanhus syöksyi hänen luokseen. "Se ei kait ole totta... ei voi olla... joku väärinkäsitys... kerro heti kaikki, mitä tiedät." Hänen kätensä jatkoivat automaattisesti hienoa kokeilutyötään, mutta pää rintaa vastaan painuneena kuunteli hän, suun vavahdellessa hermostuneesti. Kun Alfred oli lopettanut kertomuksensa, ei hän vastannut mitään. Vasta hetken kuluttua lausui hän näennäisesti välinpitämättömällä äänellä: "Emme saa nyt ajatelle sitä... se ei tule koskemaan meitä. Muuten me emme kestäisi sitä! Meidän täytyy tehdä työtä... Jokainen hitunen energiaa on tärkeä, korvaamaton! Ja vaikka... vaikka meidänkin täytyisi nähdä näitä tulisieluja... me emme saa keskeyttää..." Koeidut alkoivat tanssia Alfredin silmissä. Hän ei vastannut. Mutta jälleen hän joutui tuon kauhean, lamauttavan tunteen valtaan, että kaikki olisi sittenkin turhaa... liian myöhäistä... että he seisoivat avonaisen haudan partaalla... Sillä välin vastaili Helios poika kuulotorveen... mekaanisesti... kuin automaatti. Seurasi lyhyt hiljaisuus. Sitten kääntyi Helios Henrikin puoleen: "Joku yksilö haluaa puhua teidän kanssanne, mestari. Mitä vastaan?" "Ei mitään... minulla ei ole aikaa!" mutisi vanhus äreästi. Helios teki kuten käskettiin. Mutta parin sekunnin päästä tuli pyyntö uudelleen. "Mestari, se on taas sama, Gustajo 25854... hän sanoo Salaisen Viraston lähettävän hänet tänne!" "Hirteen! No, tulkoon sitten! Minulla on aikaa viisi sadasosaa tuntia, enempää... Sano se hänelle lujasti!" "Kuten tahdotte, mestari!" Molemmat tekivät taas työtä kuumeisella kiireellä. Laboratorion ilman täytti bakteerien imelä tuoksu. Autoklaafin putkissa sihisi ja lauloi puserrettu vesihöyry. He eivät enää puhuneet, vaan hermostunein sormin työnsivät välistä ylös hiuksia, joita viileä, voimakas happipumppujen aiheuttama ilmavirta liehutteli. Koko ajan kuului kadulta epäselviä, pauhaavia ääniä, mutta nämä kolme eivät panneet niihin huomiota. Tässä jännittävässä hiljaisuudessa kuului äkkiä Gustajon autinon tulo. Vihaisena, hikeä vuotaen astui punervakasvoinen Gustajo alas ja sysäsi autinon jalallaan huoneen toiseen päähän, missä Helios asetti sen nurkkaan. "Voinko puhutella teitä yksin, arvoisa herra?" "Tehän näette, että olen täällä työssä kaksin käsin!" vastasi Henrik samaan kiihtyneeseen sävyyn, jolla kysymyskin oli tehty. "No, olkoon sitten... minun puolestani! Minulle se kyllä onkin yhdentekevää!" Henrik ei vastannut, vaan laittoi yhä kojeitaan kuntoon, tutkiakseen viimeisten viljaseriumien kokoomusvoimaa. Gustajo puhkui raivosta. "Lopettakaa toki tämä taikauskoinen ilveily! On naurettavaa vielä tähän aikaan työskennellä elimellisen elämän parissa... Missä ei meidän kidekemiamme auta, siinä ei auta muukaan!" Henrik sihtasi tarkkaan telemikroskooppiinsa ja kiersi mikrometriruuvia. "Onko siinä kaikki, mitä teillä on ilmoitettavana?" murahti hän sivusta. "Siinä tapauksessa olisitte voinut säästää tulovaivanne." "Ei... jos te luulette solvauksen olevan tarpeen... Ennenkuulumatonta! Salaisen Viraston tieteellinen osasto on minut lähettänyt... Teidän on heti jätettävä kokoamanne ainehisto ammattimiesten ankaran, nykyaikaisen tarkastuksen alaisiksi. Te ymmärrätte! Vaikka teidän onnistuikin johtaa Numero 50000 harhaan väärien, toteennäyttämättömien luulottelujen perusteella, emme me, arvoisa herra, emme me anna jonkun — puoskarin pettää itseämme. Lähettäkää siis nuo taikakalunne sinne!" "Se ei käy päinsä." "Te siis kieltäydytte?... No, siis olen ollut oikeassa. Teidän n.k. metoodinne on siis sitä lajia, ettette rohkene näyttää sitä ammattimiehille! Erinomaista! Sen tiesin kyllä hyvin!" riemuitsi virkamies, koko kasvojen loistaessa vahingonilosta. Vanhus jätti työnsä ja otti askeleen häntä kohti. "Korkeasti kunnioitettava yksilö!" sanoi hän hitaasti ja painokkaan kylmästi, "pyydän teidän oman etunne vuoksi olemaan erillänne asioista, joita ette ymmärrä. Olen pannut synnynnäisen typeryytenne tilille sen, että estitte minut aikoinaan menemästä Numero 50000:n luo. Tyhmät ihmiset eivät nähtävästi ole teoistaan vastuunalaisia. Mutta hävyttömyyksistä minä pyydän päästä!" "Mitä?... Tuollaista rohkenette te lausua... suoraan Salaisen Viraston luotetulle!" Gustajo oli suunniltaan. Hänen poskensa olivat nyt aivan punakat. "Rohkenen varmasti! Luuletteko oikein tosissanne, että minulta riittää minuuttiakaan lörpötelläkseni mielettömyyksiä asioista tietämättömien narrien kanssa!" Vanhus oli jälleen telemikroskoopin äärellä kiinnittäen siihen uuden koelaitteen. "_Jälkeenpäin_ voitte kyllä minun puolestani pitää tutkimuksen, jos se sitte enää nähdään tarpeelliseksi... ei nyt! Muutoin, minulla on Numero 50000:n antama päätös, että kaikki tulee käymään minun järjestelyni mukaisesti!" "Siihen ei Numero 50000:llä ole enää oikeutta, sillä Salainen Virasto on jo ottanut 'veto'-vallan." "Se ei minua liikuta. Minulla on oikeus pelastaa kansalaiseni ja A 15. Sitä ette te eivätkä teidänlaisenne voi tehdä. Sen näin jo vuorikaivoksessa, jossa herrat olivat liian tyhmiä ja mukavuuttaharrastavia saadakseen selville häiriön syyt. Jos te olisitte tehneet velvollisuutenne, olisi teidän täytynyt, kuten minun, päästä tulisielujen perille 19:ssä kerroksessa!" "Nämä n.k. tulisielut..." Gustajon ääni oli vihasta aivan muuttunut, "ovat napaliikuntojen aiheuttamia maansäteilyjä. Napaliikunnot taas on saanut aikaan sähkövirtojen monivuotinen keskittyminen maailman kaupunkien alueelle. Sen tietää jokainen tosi tiedemies! Tuollaisia tyhmiä kuvitteluja! Te luulette saavanne meidät uskomaan, että bakteereillanne voisitte estää nämä säteilyt. — Te tahdotte johtaa kaiken taantumukseen, siinä koko päämääränne; luuletteko, ettemme ole selvillä siitä?! Sensijaan, että tasoittaisitte tietä sivistykselle, te päinvastoin revitte sitä... Te... ja maja-asukkaat!" "Tahtoisin ollakin yksi heistä... ja te todennäköisesti toivotte piankin samaa!" sanoi Henrik painavan pisteliäästi ja sysäsi telemimikroskoopin suuria kondensaattoreita saadakseen enemmän valoa. Gustajo ymmärsi, että hänen mahtinsa oli tässä kohdannut rajansa. "Te siis ette lähetä kasvinäytteitänne?" kysyi hän ylpeästi. "Senhän olen teille jo sanonut!" "Hyvä... sen tulen ilmoittamaan. Te saatte vielä ajatusaikaa, mutta ellei Salainen Virasto saa niitä kahdeksan päivän sisällä, teemme esityksen teidän karkoittamiseksenne A 15:stä. Te tiedätte, että se koskee samalla muitakin maailmankaupunkeja ja että sivistyksen ovet siten ovat teiltä ainaiseksi suljetut!" Henrik katsahti häneen... hiljaa, totisena. Hänen kasvoillaan oli jotain halveksivan säälin tapaista. "Odottakaa ensin sitä, mitä näitten kahdeksan päivän kuluttua on jälellä A 15:stä!" sanoi hän, enemmän itsekseen. Sitten kääntyi hän jälleen viholliseensa: "Mutta jos me voimme vannoa vaaran olevan liian suuren, niin... sanon sen teille... lakkaa myös olemasta Salainen Virasto, joka koko tämän onnettomuuden onkin aikaansaanut! Tämä tyhjänpäiväinen sivistysromu on kertakaikkiaan tuuletettava ... Me emme ollenkaan tahdo palata eläimellisyyteen... mutta emme myöskään halua olla sairaita narreja, onttokalloisia haaveksijoita, olentoja, joilla on kuolemanmerkki otsallaan. Ihminen on elimellinen kokonaisuus, jonka, niinkuin kaiken elollisen, täytyy sopeutua luonnollisiin olosuhteisiin voidakseen elää. Jos hänet siitä estetään, kadottaa hän pohjan altaan, tulee yksipuoliseksi ja lopulta kulkee perikatoon. Se on 20:nnen vuosisadan viisautta — jota kyllä ei enää pitkään aikaan ole uskottu — mutta se pätee vieläkin, aina vastaisuudessakin. — Näkemiin, arvon herra! Ja hän kääntyi nyt kokonaan työhönsä, niin ettei virkamiehen auttanut muu kuin poistua raivostuneena. — Kun hän oli lähtenyt laboratoriosta, lausui Alfred, joka koko ajan oli vaieten jatkanut työtään, surullisella äänensävyllä. "Te sanoitte äsken, opettaja: mitä kahdeksan päivän kuluttua on jälellä A 15:stä... Luuletteko te todella?..." Vanhus kohautti olkaansa. "Kukapa sen tietää? F 24 sijaitsi tosin epäedullisessa paikassa... vanhassa malmisyvänteessä... rautaa on kaikkialla... maan sydän on rautaa... Kysymyksessä on nyt kilpajuoksu kuoleman kanssa, poikaseni! Kumpi juoksee nopeammin?" Hän keskeytti, ikäänkuin olisi sanonut liikaa. — Iltapäivään asti tekivät he työtä. Tällöin oli jo suuri pino mustia lasilippaita valmiina lähetettäväksi. Termostaatissa oli muodostunut siemen toisensa jälkeen ja seuraavaksi aamuksi kasvaisivat ne uusia ituja. Tällä aikaa oli myös tutkittu lihatehtaista tänne lähetetyt kokeet ja ne oli havaittu hyvin käyttökelpoisiksi. Vanhus virkkoi: "Minun täytyy nyt levätä tunti ollakseni taas illalla virkeä. Tällä hetkellä ei täällä olekaan mitään tehtävää... Eräs seikka vain: Sinulla on päänkivistystä, näen sen, poikaseni... ravista se pois pistäytymällä hetkeksi katsomaan maja-asukkaita kaupungin vierellä! Se tekee hyvää molemmin puolin. Yösi voit sitten nukkua rauhassa..." "Aivan kernaasti, opettaja!" Alfred nousi vaivaloisesti paikaltaan, jolta hän ei ollut poistunut tulonsa jälkeen aamulla. Hänen kätensä vapisivat — hänhän oli yhtämittaa pistellyt neulalla sitkeään munanvalkuaishyytelöön pikku levyillä. Selkää pakotti kuin pitkän sairauden jälkeen. Hän hieroi väsyneitä silmiään ja voimattomin liikkein, miltei mekaanisesti, riisui yltään työpuvun. Aivoissa poltti tuska, oli kuin suurilla moukareilla olisi hakattu pääkuorta. Hän meni kaksinkertaisella lezitinannoksella höystettyyn kylpyyn, aterioi hiukan ja lähti senjälkeen matkalle. Kylpy oli hieman helpottanut päänkivistystä ja kun hän oli jättänyt taakseen kiertoradan ihmisvilinän, tunsi hän jo itsensä virkeämmäksi kuin moniin päiviin. Kuivuneella maalla talojen ulkopuolella pääsi hän autinollaan etenemään varsin hyvin. Ennenmuinoin oli siellä kasvanut ruohikkoa, ja Alfredkin muisti vielä joitakin vuosia sitten nähneensä siellä ohutta viheriöintiä, jossa asusti lukematon määrä hiiriä. Kaupunki koetti hävittää niitä kaikin keinoin, mutta eivät ne paljoakaan vähentyneet, niillä kun ei ollut muita vihollisia. Mutta nyt oli kadonnut viimeinenkin jälki elämästä. Yhtään viheriäistä kortta, yhtään elävätä ei näkynyt harmaanruskealla tasangolla, joka ulottui kauvas taivaanrantaan mustana viivana. Sen yllä oli vaaleansininen taivas kuin vankilanmuuri... pilvettömänä, kuolleena kuin autio maa... Kiitäessään eteenpäin tunsi Alfred yhä voimakkaampana ilkeän tuoksun, joka nousi mädästä maasta. Hän huomasikin autinonsa pienien pyörien välissä jotain niljakkaa, tunkkaista, joka esti koneen vauhtia. Viimein hän pysähdytti ja kumartui katsomaan kaukoputkellaan, mikä tässä maassa oli esteenä. Silloin löyhähti hänen kasvoilleen niin kauhea pilvi, että hänen täytyi nopeasti kohota pystyyn ja tarttua happikoteloonsa. Hän ehti kuitenkin nähdä lasillaan, mikä oli tähän ilmestykseen syynä. Siellä ja täällä oli säännöttömiä, nähtävästi maasta muodostuneita pieniä röykkiöitä. Mutta kaikkialla tirkisteli valkeita luita, joku pyöreä, kellastunut pääkallo, vain pähkinänkokoinen, mutta molempine terävähampaisine leukoineen... Ne olivat jäännöksiä lukemattomista pikku jyrsijöistä, jotka olivat kuukausia sitten osittain kuolleet nälkään ja janoon, osittain tukehtuneet ilmanpuutteeseen. Ja maa ei enää kyennyt vastaanottamaan kuolleitaan! Näitä pikku ruumiitakaan ei se enää kyennyt muuttamaan hedelmälliseksi kasvien ravinnoksi... Alfred katseli niitä kuin murhaaja, joka äkkiarvaamatta löytää uhrinsa ruumiin. Sillä eikö hänkin kerran ollut ajatellut: sehän on _ainoastaan_ luonto...! Ja nyt?...! Hän tunsi pienten toivojensa peittyvän raskaaseen katumukseen. Hän olisi mielellään palannut takaisin ja ryöminyt johonkin synkkään pimentoon kuin sairas eläin... ja kuollut siellä häpeissään ja kalvavassa tietoisuudessa vääryydestään... Kuitenkin ajoi hän eteenpäin. Vihdoin tapasi hän maja-asukkaat, jotka olivat täydessä toimessa. Pari arachniota oli tuonut jo tänne suuren määrän bakteeriainetta. Joukko miehiä käänteli kuivaa turvetta ja levitti kuoppiin kuohuvaa, harmaankeltaista mutaa. Sitten käännettiin maa taas uudestaan, ja putkista johdettiin lämmintä keinotekoista vettä maahan välttämättömäksi kostukkeeksi. Varsinaisen kastelun suorittaisi vesisade huomisaamuna... Leveä, märkä sarka oli jo valmiina työmiesten takana, jotka eivät näyttäneet kärsivän enempää clostridiumien tukahduttavasta huurusta kuin lukuisten ruumiiden levittämästä löyhkästäkään, joista bakteerit saisivatkin mitä parhainta ravintoa. Alfred silmäili tehtyä työtä, kyseli työntekijöiltä yhtä ja toista, ja kääntyi pian taas takaisin kaupunkia kohti. Hän ei sietänyt nähdä kauemmin tätä raiskattua, nälkään näännytettyä maata... Nopeasti lähenevän hämärän varjo, joka teki ympäristön yhä lohduttomammaksi, sai hänet katsomaan taivaalle. Pilvettömällä taivaanlaella riippui tummanharmaita harsoja, jotka kuitenkaan eivät olleet mitään pilviä, mutta tiheämpää kyllä kuin sumu. Alhaalla etelässä näytti kuin tyhjästä nousevan synkkä, uhkaava seinämä. Numero 50000:n lupaamaa sadetta alettiin siis jo valmistella. Vaikka toivo yhä synkkenikin ja aurinko jo laski kaukana näköpiirissä, tuli ilma yhä painavammaksi ja kuumemmaksi. Kun Alfred viimein saapui talojen kohdalle, tunsi hän ihollaan polttavaa pistelyä. Oli kuin taukoamaton sähkövirta olisi käynyt läpi ihon. Hänen oli vaikeata pysyä rauhallisesti pystyssä autinollaan, ja vain vaivoin sai hän vastustetuksi jäsentensä nytkähtelyä. Ohjaaminen kävi melkein mahdottomaksi. Ja olipa hän iloissaan, kun lopulta pääsi sileälle kiertoradalle. Pitkään aikaan ei tullut vaunua. "Joku häiriö... kuten viime aikoina niin monasti..." ajatteli Alfred, luoden silmänsä taivaalle, joka nyt näytti riippuvan aivan tuolla mutkakadun päällä. Pilvet olivat nyt käyneet mustiksi ja paksuiksi ja keskitaivaskin oli peittynyt synkkään harmauteen. Kalpeassa hämyssä näyttivät valkokiviset talot aavemaisen kelmeiltä. Hehkuva ilma ei enää lainehtinut, vaan seisoi paikallaan kuin maahan lyöty tukki. Vieläkään ei kuulunut vaunua. Huolimatta lamaannuksestaan ja painavasta säästä päätti Alfred jatkaa kotimatkaa autinolla. Hän vainusi näkymättömän, käsittämättömän vaaran, joka hiipi ympärillä hitaasti, mutta mitään säästämättä. Hämäryys oli nyt jo niin musta, ettei hän oikein kyennyt pysymään kiertoradan tielläkään. Ilmassa tuntui myös heikkoa metallista tuoksua. Pari henkilöä kiiti hänen ohitseen... harmaankalpeita varjoja, kuin Haadeksen kulkijoita... Alfred ajoi vain vimmatulla vauhdilla eteenpäin. Hänen jäsenissään oli jännitys hiukan hellittänyt, mutta ihoa pisteli yhä kirpeästi. Pää tuntui aivan tyhjältä ja hän luuli syöksyvänsä vahaavassa lieskapilvessä suoraan maan sulaa sisusta kohti. Hänen ohitseen vilahti siellä täällä ihmisiä, ilmeisesti samallaisen pelon eteenpäinajamina. Mutta hän ei katsonut heitä... hän syöksyi edelleen... tiedottomasti kuin koneen pyörä... Hän oli jo ajanut sangen pitkälle, aivan kaupungin keskustaan, jossa myös Henrikin laboratorio sijaitsi, kun hän tunsi sielustaan jotain irtautuvan, kuin jonkun ahdistavan taakan... Enää ei hän voinut jatkaa. Kokonainen ihmismeri, pää päähän, olkapää olkapäähän puristuneena, sulki tien eräälle suuremmalle torille, jonka läpi hänen olisi pitänyt ajaa välttääkseen huomattavaa kierrosta. Hän näki kelmeitä, luonnottoman harmaita kasvoja, joihin hetkittäin sattui valoa, joka kuitenkin taas samassa välähti pois. Hän käänsi autinonsa ja katsahti taakseen. Talorivejä tuskin enää eroitti. Heikosti näkyvinä viivoina kohosivat toria ympäröivien rakennusten haahmot valottomaan yöhön... Vierasta selkää vasten nojaten tuijotti Alfred, kuten kaikki muutkin, katse jännittyneesti tähdättynä korkeuteen. Taivaalla ei näkynyt mitään loistetta. Kuin suuri, pimeä kuoleman portti ammotti se kaupungin yläpuolella. Musta seinä näytti ulottuvan aina korkeisiin kattopuutarhoihin saakka. Jostain sieltä tulivat ne välähtelyt, jotka ajottain sattuivat väkijoukkoon. Nyt sinkosi sininen salama. Se oli kuin jättiläissähkökoneen kimpoama suuri kipuna... Seurasi taas pimeys. Sitten syttyi ohutliekkinen, smaragdinen soihtuvalo... Sinipunainen tähti, joka heti kiiruhti takaisin taivaan mustasta portista. Jälleen pimeys... Kansa katseli henkeä pidätellen. Mutta sydämet löivät silti kuin moukarit. Kaksi pilveä, jotka laskeutuivat alas miltei aivan torin kohdalle, alkoi nyt hitaasti valoittua. Oli kuin kuutamo, jota alemmat sumukerrokset olisivat himmentäneet. Nyt muuttui niiden väri reunoilla vaaleanpunaiseksi. Se näytti heijastelevan heikkoja liekkejä... Kauvan aikaa pysyi tämä reunaväri paikoillaan muuttuen sitten tummemmaksi, lopulta kuparinhohteiseksi ja jääden taas sellaisena loistamaan. Musta ihmismeri seisoi kauhuissaan, jännittyneenä paikoillaan, aivan hiljaa. Äänettömyyden katkaisi joku epäilevä ääni: "... Revontulia..." Vain tämä yksi sana... kuolemanennustus... Kukaan ei vastannut. He kaikki olivat sen tienneet. Suurin ponnistuksin sai Alfred käännytyksi katsomaan vierustoveriaan. Hän pelästyi. Vieraat kasvot olivat viheriänkelmeät, kuin kauvan sitten kuolleen ruumiin. Ja aivan jäykät, sieluttomat. — Koko olento näytti joka hetki lopullisesti vaipuvan kokoon... Uudestaan loi Alfred katseen peloittavalle taivaalle. Hän ei sietänyt nähdä näitä ihmiskummituksia ympärillään... hän, joka itsekin oli varmaan samallainen haamu, aave... Palavien pilvien takana leikki nyt epämääräisiä valoja, jotka tuikahtivat esiin ja katosivat, levenivät ja jälleen häipyivät. Harmaanmustalle taivaanrannalle kohosi äkkiä hopeansinervä kehä. Sitä seurasi toisia, ne yhdistyivät suuremmaksi ja lainehtivat kuin tulen pullistama esirippu. Spiraalimaiseksi muuttunut reuna hohti nyt kullanvihreänä. Kaupungin yllä seisoi kuolema nostellen säteilevän helmansa päärmeitä... ikäänkuin tahtoisi se samalla sekä pilkata että lohduttaa... Hiljaisuudessa kajahti kimeä huuto. Nyt huusivat he kaikki. He heristivät nyrkkejään taivasta kohti, haukkoivat ilmaa ja ärjyivät. Ilman täytti ainoastaan kaamea, mielipuolinen ulvonta, synkät kiroukset, kirkuminen ja voivotus... He raivosivat ja läähättivät... tuskassa, epäilyksessä, kuolemanhädässä ja elämänhimossa... Mutta heidän yläpuolellaan väijyi... suloisesti houkuttelevana... kuolema... keinuen nyt jalokivisäihkyssä ja tähtiloisteessa... IX. PAKOKAUHU. Heti harmaan aamun sarastaessa huusivat suuret autofonit kaikista säätykuntien ravintoloista ja julkisista rakennuksista rauhoittavia tiedoituksia. Ennen kaikkea ilmoitettiin, että jokaisen, joka halusi lähteä pois A 15:stä, oli tehtävä se rauhallisesti ja hyvässä järjestyksessä ja vähintään tuntia ennen ilmoittauduttava suuressa ilmalaivahallissa. Matkatavaraa ei saisi ottaa mukaan liikennettä rasittamaan. Sitä vastoin oli yksityisarachnioitten käyttäminen sallittu, riippuen niitten omistajista. Kansalaisten korkea sivistys — lausuttiin myös kehoituksissa — takaisi kyllä, ettei mitään häikäilemättömyyttä ilmaantuisi... Siitä huolimatta vallitsi niiden välillä, jotka tahtoivat paeta ilmalaivoilla, jo varhain kiihkeä kamppailu jättiläissuuressa hallissa, joka sijaitsi kaupungin yllä kohoavassa suuressa tornissa. Jokainen koetti ensimäisenä päästä käsiksi ilmalaivoihin. Sulkemalla hissit oli hetkeksi koetettu pidättää kansanjoukkoa. Mutta silloin oli se kiipeillyt ylös viistoja portaita myöten, joita muuten käytettiin ainoastaan hissien korjaustöiden aikoina. Joukkoa virtasi kuin tulipalo olisi ollut kintereillä. Ylhäällä nousulaatoilla tungeksi kansalaisia. Kiellosta huolimatta oli jokainen laahannut mukaansa kalleuksiaan. Heikoissa käsivarsissa riippui lapsia huutaen korkeilla, kimeillä äänillään. Suuret aurinkoverhot valonheittäjäpeileineen välkkyivät yli ylpeästi työntyvien, kaljujen päitten muodostaman virran. Naisten tähtikoristeet riippuivat repaleisina alas selkiä pitkin, tarttuivat ohikulkijoihin, repeytyivät yhä ja putoilivat. Joku puhui sivistyksestä... hienotunteisuudesta... eihän tarvinnut hätäillä, koska ilmalaivoja oli kyllä tarpeeksi... Hänet huudettiin alas. Hänet uhattiin heittää yli kaiteiden alas syvyyteen kadulle. Oltiin puristuksessa, valiteltiin, vaatteet repeytyivät. Muuan rouva vaipui polvilleen... melkein tajuttomana. Pari miestä tarttui häneen ja tempasi pystyyn. Joukon kesken kiihtyi kamppailu aivan mielettömäksi. Joku huusi kimeästi: "Väistykää sivuille! Te estätte toisia! Tietä heille!" Kiihtynyt väki jakautui kahdelle puolelle taistellen kuin raivoisat sudet, perusteettomasti, hyödyttömästi sillä siten he vain pahensivat mahdollisuuksiaan. Sillävälin hankittiin lakkaamatta ilmalaivoja. Kaikista kaupungeista oli radion avulla kutsuttu ilmalaivoja tänne avuksi pakolaisten poiskuljetukseen. Useilta seuduilta ei niitä kuitenkaan saatu, sillä sielläkin oli nähty revontulien tai tulisielujen ilmestyneen. Niin paljon kuin saattoivat kantaa, täyttyivät ilmalaivat tunkeilevista, väsyneistä ja suuttuneista kansalaisista, kiitäen sitten pois. Ja kuitenkaan ei niihin pyrkivien, kärsimättöminä odottavien luku lainkaan vähentynyt. Vaaleanharmaa aamuvalo lankesi alas kalpeana ja viileäntuntoisena. Aurinkoverkkojen loistekin kalpeni. Pari ohutta, punaista pilveä liikehti pois värittömän taivaanrannan rihmamaisin reunamin. Ihmisjoukko hallissa oli yhäkin kuin suuri, raivoava, sinne tänne loiskuva aalto, joka suinpäin murti tieltään jokaisen esteen. Lujasti kiinnitaotut hissiovet oli jo säretty ja yksin kappalein oli ylemmät pylväät syösty alas syvyyteen. Jälleen kehoittivat tiedonannot rauhallisuuteen, järkevyyteen. Turha kehoitus! Koko halli heilui ja vapisi lukuisten autinojen alla. Rautainen torni huojui kuin keväinen heinä. Hissit suljettiin uudestaan. Kadulta kaikui alasjääneiden huuto... hirveä kirkuna! He uhkasivat sytyttää tornin... hävittämisraivossaan kamppailivat he nyt sen juurellakin. Vihanpurkaukset kaikuivat siellä, kun ilmalaivoja saapui taas ylös ja pääskysten tavoin kierteli tornin ympäri ennenkuin asettui paikoilleen. Kansaa ryntäsi taas portaille... 50... 100... 500 ihmistä kiipesi käsittämättömin voimin, käsittämättömän taitavasti teräsrappusia ylös. Siellä täällä irtosi tottumaton käsi ja ruumis putosi kuin kivimöhkäle alas syvyyteen. Kukaan ei siitä välittänyt. Kiipeilevien jälessä seurasi taas toisia. Mutta kun tornin huojunta alkoi käydä yhä uhkaavammaksi, tuli ylhäällä odottaville kauhea hätä. He huusivat alas, että oli käännyttävä takaisin... heti! Mutta nämä eivät totelleet, eivät edes kuulleet, vaan kiipesivät porras portaalta, kasvot kalpeina, huulet verelle purtuina, tai jos kuulivatkin, eivät uskaltaneet enää kääntyä takaisin huimaavasta korkeudesta. Irtautuminen merkitsi alas syöksymistä. He yrittivät siis vain edelleen. Ylhäällä riehuva joukko repäisi hallin seiniltä irti valtavia tukipylväitä. Parinkymmenin miehin laahasivat he ne parvekkeen reunalle, pyörittivät kaiteitten ylle ja laskivat putoamaan alas. Ne eivät kuitenkaan juuri koskettaneetkaan kiipeäviin. Sensijaan musersivat nämä rautaiset, hirmuisen raskaat palkit alleen kymmenittäin ihmisiä alhaalla, sananmukaisesti vertavuotavaksi velliksi litistäen. Ylhäällä huudettiin... Alhaalla huudettiin... Hissit avattiin... Ihmisrynnäkkö hävitti heti kaksi niistä käyttökelvottomiksi. Muut jäivät eheämmäksi. Mielettömiksi tulleet syöksähtivät jo samassa jokaiseen hissihyttiin kuin muurahaiset, jotka rientävät täyttämään kuningattarensa käskyä. Jälleen heilahti ja huojahteli koko rakennus. Äkkiä taipui torni huomattavasti toiselle sivulle. Hallin alusta alkoi vajota... Sielläolijat juoksivat vimmatusti toiselle puolelle... Kuului kaameata huutoa... puristukseen jääneiden mieletöntä, eläimellistä karjuntaa... Alusta vajosi ja vajosi. Eräällä puolittain lastatun ilmalaivan ohjaajalla oli malttia, irroittaakseen koneensa. Hänen takanaan heilui hurjasti... vajosi... Rautaa ja lasia vyöryvä horna jyrisi ukkosena alas syvyyttä kohti. Kannatinpylväät taipuivat kuin ohuet langat... murtuivat ja taittuivat... kierretangot, jotka taitavasti oli kierretty toistensa ympäri, eivät myöskään voineet kestää ylhäältä murtavaa painoa. Torni luhistui kokoon, ja röykkiön yläpuolelle syöksyi säihkyvä pilvi metallia, murskautuneita, käsivarrenpaksuisia kimpaleita. Heikosti kuin lintujen viserrys kuului yksinäisiä huutoja ympärillä liitelevistä ilmalaivoista, jotka avuttomina etsivät laskeutumispaikkaa. Luhistuvan tornin kauhea ryminä oli vapisuttanut koko kaupunkia, aina alimpiin kerroksiin, kuormastoratoihin saakka... * * * * * Numero 50000:n talossa, väkevään ruusuntuoksuun peittyneessä helmihuoneessa, havahti Aine raivokkaaseen meluun ja huutoon. Hän oli maannut yön kuumehoureessa ja aamusarastuksessa oli siitä vielä jälellä puolittainen tajuttomuus. Herättyään äkilliseen pelästykseen tunsi hän itsensä vielä hyvin raukeaksi ja väsyneeksi. Hänen loistavat silmänsä olivat kuitenkin jo avoinna, kun Numero 50000 paria minuuttia myöhemmin astui hänen vuoteensa viereen. Pienen, heikkorakenteisen miehen kasvot olivat huolestuneet ja valkea, suonikas otsakin oli tavallista kalpeampi. Huolellisesti kumartui hän tyttärensä puoleen, ainoan olennon, jossa hänen vertaan virtasi. Tytär loi häneen katseen, joka oli ikäänkuin toisesta maailmasta. "Oletko hyvin pelästynyt, lapseni?" Isä silitti rauhoittavasti tyttärensä päätä hienolla, hieman vapisevalla kädellään. "En oikein tiedä... niin... minä luulen..." Hänen hiljainen äänensä oli viime päivinä käynyt soinnuttomaksi. Isä silitti jälleen. "Kuulehan, rakkaani!" sanoi hän surullisesta koettaen peittää huolestuneisuuttaan, "voisitko tehdä pienen matkan Leilan ja hänen vanhempiensa kera? Meidän kauniissa, suuressa arachniossamme, joka liitää niin hienosti, ettei sitä juuri erotakaan... voisitko?" Aine hymyili hieman. "Yksinäni en... olen niin väsynyt... Mutta jos sinä tulet mukaan..." "Ei, rakas lapsi, minä en voi. Sinähän tiedät, että minulla on suuret virkavelvollisuuteni. Ehkä tulen parin päivän kuluttua jälestä..." "Siinä tapauksessa tahdon mieluummin odottaa... jos on kysymys vain parista päivästä..." Hän painoi poskensa voimattomasti isän hyväilevää kättä vasten. "Onhan paljon sievempää ja sivistyneempää, jos matkustan sinun kanssasi. Leila on niin suurpuheinen!" Mies olisi vastannut, mutta samassa hiipi ovelle eräs hänen virkamiehistään, kasvoillaan niin tuskainen ilme, että hän jätti heti tyttärensä ja johti tulijan pois helmihuoneesta. Jos Aine näkisi hänet, saattaisi hän säikähtää vaarallisesti... ja sellaisesta oli lääkäri ankarasti varoittanut. Tyttö vielä hymyili isälleen ja vaipui jälleen jo viikon ajan kestäneeseen, sekavaan puolihoureeseen, jossa todellisuuden rajat vähitellen katosivat tajunnasta. Hän ei tiennyt, oliko hän taas vaipunut uneen... niin monta hiljaista haamua kulki hänen sielunsa ohitse... tuskin kuuluvin hentosin askelin... Sitten tuntui hänestä, kuin muodostuisi jono olentoja... outo, varjomainen rytmi. Niitten takana avautui notkea niitty, ikäänkuin loistava hopeamaisema. Ja olennot ratsastivat sitä pitkin... jokainen toistaan tuntematta, mutta kuitenkin yhteenkuuluen. Ensimäiset olivat tummia... kuin mustaa kiveä. Mutta heidän otsallaan oli jotain hohtavaa... Oliko se valoisa pilvi?... kristalliliekki?... Aine ei voinut määritellä sitä. Hän ei nähnyt sitä selvästi, vaikka tarkkasi näitä olentoja sielunsa syvillä silmillä. Syntyivätkö ne hänen omasta verestään? Ja matkasivatko ne maahan, joka odotti elämän maailman tuolla puolen? Tulivatko ne kaukaa ja palasivatko ne kaipuumatkansa jälkeen hänen vereensä? Uni oli aivan kirkas, mutta hän ei osannut vastata siihen. Tummia olentoja seurasivat vaaleammat. Kuin valkeat linnut harisuttivat ne ojennettuja käsiään; heidän katseensa oli loistava, ja otsalla leimusi lieska läpinäkyvä timanttihohto. Mutta viimeiset näyttivät olevan itse soihtuja... lumivalkoista valoa. Heissä ei ollut mitään synkkää... heidän varjonsakin, jotka heiluen seurasivat heitä, olivat valoisat. Sitten ei tullut enää ketään. Aine katseli, yhä katseli, vaikka viimeinenkin oli jo liitänyt ohi. Kukaan heistä ei ollut häntä nähnyt, ei hänelle nyökännyt. Mutta hänestä tuntui kuin täytyisi vielä tulla jonkun, joka tuntisi hänet ja selvittäisi hänelle unelman sisällön. Hitaasti suli hopeamaisema hienoon sumuun, joka tippui pehmeästi kuin valkeat ruusunlehdet. Ja sitten oli kaikki ainoastaan valoa... sumua... pilviä... jotka väistyivät taas yhä kauemmaksi. Ainen sielu odotti yhä. Hän odotti niin kiihkeästi, että äkkiä huumaus hänen jäsenistään katosi, hän aukasi silmänsä ja katsahti hämmästyneenä ympärilleen. Hän oli selvästi valveilla, ja ajatus oli kirkkaampi kuin pitkään aikaan. Kummastellen katsoi hän. Sielunnäyt häipyivätkin samassa. Mutta yksi tunne oli jäänyt jälelle... tunne, että hänen oli tehtävä jotain, sangen tärkeätä ja ratkaisevaa. Aine otti aurol-pastillin ja sai palan valikoitua herkkuruohoa, jota yötä päivää oli hänen vuoteensa vierellä pöydällä. Sitten hän nousi ja käveli muutaman joustavan askeleen, ikäänkuin ei viime päiviä olisikaan viettänyt yksinomaan vuoteessa. Hänen hermojensa kuolettava väsymys oli kuin poispuhallettu. Jälleen noppi hän ruokapaloja, kuin lintunen. Senjälkeen hän pukeutui, asetti tähtikoristeisen pyörökypärin päähänsä, ja viimein astui seinän luo, painoi näkymätöntä nappia ja antoi parfyymiliekkien taas tanssia pitkästä aikaa — kuinka pitkästä, sitä hän ei enää muistanutkaan. Huoneeseen virtaavassa sataruusulehtituoksussa hän seisoi pitkän ajan... ja kuunteli hiljaa sydänlyöntiään. Mitä hän siitä odotti? Hän tunsi jonkinlaista levottomuutta... outoa ja käsittämätöntä ahdistusta, joka tahtoi vetää häntä johonkin... levottomuutta, joka kasvoi kasvamistaan. Pitäisikö hänen mennä isän luo? Pitäisikö hänen kutsuttaa lääkäri? Hän astui ikkunan luo ja katsoi ulos. Siellä alhaalla kiiruhtivat ihmiset ohi autinoillaan, näyttäen korkealta ikkunasta jyriseviltä pieniltä palloilta. Mutta miksi ajoivat he niin kovaa vauhtia? Niin... hän arvasi... isä oli antanut sataa! Aivan harmaana ja pilvien peitossa oli muulloin äärettömän sininen taivas! Hän ei tiennyt kuitenkaan... eikä ollut pitkään aikaan tiennyt, mitä kaupungissa oli tapahtunut, mitä puuhailleet hänen ystävättärensä ja Marian... Äkkiä hän tunsi suuren halun nähdä Leilaa. Leila oli aina ollut kuitenkin niin ystävällinen hänelle, joskin niin poikamaisen meluava käytökseltään. Mutta siihenhän oli syynä vain hänen vanhanaikuinen kasvatuksensa! Niin, hän tahtoi lähteä Leilan luokse... nyt heti! Hänhän oli aivan terve ja iloinen... pieni liikunto autinolla poistaisi varmaan tykkänään lopunkin huumauksesta. Ensin hän lähtisi sinne ja ilmoittaisi sieltä isälleen... kylläpä isä saisi kerran hämmästyksen syytä! Hän hiipi etuhalliin ja nousi autinolleen, jota ei ollut käyttänyt moniin aikoihin. Häntä ihmetytti kyllä hieman se, ettei näkyvillä ollut yhtään naisista, jotka muuten olivat häntä palvelemassa. Mutta hän ei ajatellut asiata sen enempää, vaan laskeutui hississä ja muutaman minuutin päästä olikin jo kadulla. Miten harmaa ja kuuma ilma olikaan! Hyvä, ettei Leilan luo ollut edes pitkä matka! Kiitäessään katua miltei yksinään hän äkkiä tunsi uudelleen levottomuuden, ja nyt se valtasi hänet voimakkaasti kasvaen ahdistavaksi tuskaksi. Hän halusi kääntyä takaisin... hän tunsi silmissään kaiken pyörivän! Leilan luo oli sittenkin liian pitkälti... liian pitkälti tässä pelossa, joka tuntui pysähdyttävän verenjuoksun suonissa. Hän katsoi ympärille... apua etsien... suu jo avoinna huutoon... Seurue hätääntyneitä, köyhiä kansalaisia riensi hänen ohitseen kuorma tavaroita mukanaan. Hän ehti kuulla heidän puheistaan katkonaisia lauseita: "... Hallitorni on nyt kokonaan luhistunut... mutta ilmalaivoja on Yleisen Viraston katolla... meidän täytyy nousta sinne..." Ainen suu sulkeutui. Hän piti lujasti kiinni autinonsa ohjaustangosta kootakseen sekavat ajatuksensa. Joku onnettomuus... kauhea, ennenkuulumaton onnettomuus? Samassa muistui hänen mieleensä pelottava jylinä, joka oli herättänyt hänet unestaan. Hänen muistoihinsa sukelsi kuva nuoresta miehestä, joka oli käynyt sairauden aikana hänen luonaan... eilenkö... päiviä sittenkö?... hän ei voinut muistaa. Hän oli puhunut... jostain onnettomuudesta... Tuhosta... mahtavan maailmankaupungin A 15:n tuhosta... Ja hän oli tahtonut... pelastaa... hänet.... Tuska sydämessä yltyi. Hän ei rohjennut enää mennä Leilan luo... eikä rohjennut palata kotiinsakaan, tuohon suureen yksinäiseen taloon, jossa hän niin kauvan oli maannut sairaana, yksinäisyydessä. Ei, hän ei voinut nyt olla yksin!... Kunpa Marian nyt olisi hänen luonaan... hän, joka oli niin kylmä ja viisas! Marian... Marian... Hän tahtoi Marianin luokse, jonka puolisoksi hänen piti tulla jo viikon kuluttua. Marian voisi... hänen täytyisi auttaa häntä hädänhetkellä! Hän ei ajatellut enempää, vaan ohjasi koneensa leveälle kiertokadulle, jonka varrella Marianin laboratorio sijaitsi. Siellä hänet varmimmin tapaisi! Muutamia ihmisiä kohtasi hän vielä matkallaan, muuten oli kaupunki aivan hiljainen... pelottavan hiljainen... Keskipäivän kuumuus oli luonut talojen seinätkin hiottavaan kosteuteen. Synkkänä lepäsi taivas vihamielisenä... auringottomana... Vihdoin pääsi Aine talon eteen. Jostain kaukaa kuuli hän töminää ja huutoa, kauhistuttavaa, pitkää huutoa... mutta ketään ei näkynyt. Kun hän oli ylhäällä päässyt hissistä, oli hän aivan hengästynyt ja pyörtymäisillään. Kuin unessa liukui hän suuren huoneen läpi. Täälläkään ei ollut ketään, ei ketään monista oppilaista ja apulaisista. Huone oli jätetty kiireisesti, sillä kaikki oli epäjärjestyksessä, lattialla oli kimaltelevia lasinsiruja. Jos ei Marian olisikaan täällä? Ah tätä tuskaa, polttavaa, hermoja repivää tuskaa! Vihdoin, pitkän etsinnän jälkeen löysi hän Marianin. Tämä seisoi jättiläissuuressa salissa, joka oli täynnä keinotekoisia kukkia. Ne oli eilen tuotu kattopuutarhasta tänne, koska ne eivät olisi sietäneet sadetta. Aine katsoi pitkään ja pelokkaasti Marianin tuskaisiin, vihamielisiin kasvoihin. Mitä olikaan tapahtunut, että Marian oli voinut noin muuttua?... Marian väänteli vipuja ja rattaita, joista johti lankoja seinille. Ja hän kiristeli hampaitaan. Sitten hellitti hän kätensä ja ajoi kukkien luo, keskelle kultaisten aurinkoruusujen sarkaa. Hänen autinonsa alla taipuivat korkeat kasvien varret ja suuret, sametinkeltaiset kukat rusentuivat maahan. Ja autinolla seisova löi hurjasti ympärilleen, repi ja polki maahan kaiken, mihin kätensä yltivät. "Marian!" Aine ei saattanut kauempaa katsoa, kuinka toinen hävitti ihania kukkia. Hänen silmänsä ihan kyyneltyivät. Marian hätkähti ja katsahti ympärilleen tuijottavin silmin. Sitten näytti hän havahtuvan. Katse selkeni ja kasvoille tuli taas tuo hänelle tavallinen, liikkumaton ilme. Hän kiiti pois hävityksensä parista kohti ääntä, joka oli häntä kutsunut... nyt jo hillittynä ja näennäisesti kylmänä. Hän näki nyt tytön, joka tuijotti häntä kohti pelästyneenä. "Aine... sinäkö täällä?" Hän hymyili teennäisen kohteliaasti. "Mitä sinä teet, Marian?" Aine ei voinut pidättyä lausumasta kysymystään kauhistuneella äänensävyllä. Hän tunsi polviensa horjuvan ja kylmien väreiden käyvän pitkin selkäpiitään. Marian huomasi toisen tilan ja ohjasi hänet patjalle, joka oli huoneen nurkkauksessa. Tahdottomana vaipui Aine sille. "Minulta on suljettu happipumput!" sanoi mies, ja hänen äänessään soi vielä vihan sävel. "Kukkiani varten ei voida enää antaa yhtään happea, sanottiin minulle, sillä vähäiset varastot täytyy säästää kansalaisia varten. — Mutta olet oikeassa... ei ole sivistykseni arvon mukaista tehdä tällaista hävitystyötä." Aine katsoi häneen ymmärtämättä puhetta. "Miksi on sinulta suljettu!... Minä en ymmärrä... Mitä sitten on tapahtunut?" Tuskan heikontamana nojasi hän päänsä seinään. Silmäluomet sulkeutuneina ja huulet värittöminä näytti hän siinä kuolleelta. Marianin aikoessa vastata, nosti hän kätensä torjuen: "Minä olen niin peloissani! Älä sano mitään! Ole vain minun luonani!" Marian kohautti olkaansa ja kääntyi poispäin. Hän tarkkasi kukkiansa. Eliväthän vielä sentään... Mitä hän tekisi Ainelle? Parasta kai olisi saattaa hänet kotiin! Täällä hän olisi vain tiellä... Hänen mieltään poltti taas tutkimisinto. Kuinka tulisivat kasvit kestämään hapenpuutteen? Siihen täytyi hänen kokonaan keskittyä, ei ajatellakaan mitään muuta! Ainen suojeleminen oli tämän isän velvollisuus, niinkauvan kuin hän asui kotonaan... ei hänen velvollisuutensa... Hän astui taas aivan kukkien ääreen. Hyväillen siveli hän safiirinsinisiä ja kullanpunervia, omituisen muotoisia orkideankukkia. Se oli hänen luomaansa... kaikki tämä oli hänen luomaansa! Iänikuinen tarina Prometheuksesta, joka luo eläviä olentoja... sehän oli täyttynyt juuri hänessä! Ja pitikö tämän maailman muka käydä perikatoon jonkun mielettömän pakokauhun takia vain! Hän ei uskonut siihen, mitä kaduilla huudettiin, hän ei voinut siihen uskoa. Ihmisen olemassaolo, hänen sivistyksensä, tietonsa, ne sadat päämäärät, jotka hän oli saavuttanut vuosituhansien työllä ja vaivalla... nuo maasta nousevat tuliset pilvet eivät voisi tätä kaikkea hävittää... Yhä silitteli hän suuria, silkinkihtaavia kellokukintoja. Ainen heikko huokaus palautti hänet taas ajatuksistaan. "Sinä jätät minut... jää minun luokseni!" valitti hän hiljaa; suurten kyynelkarpalojen virratessa pitkistä silmäripsistä alas puvulle, kuin kimaltavien helmien. Marian tuli kärsimättömäksi, mutta sai vielä hillityksi itsensä. "Sinun täytyy mennä kotiin, tyttö!" sanoi hän kylmällä, välinpitämällä tavallaan. "Minun pitää jäädä tänne kukkieni luo, joiden keksimiseksi olen työskennellyt yli 12 vuotta. En saata antaa tämän kauneuden maailman joutua tuhon omaksi!" "Jää kuitenkin vielä minun luokseni!" Tyttö ojensi arasti hennot kätensä sulhastaan kohti. "Älä ole lapsellinen... Isäsi tulee viemään sinut H 19:een... siellä on hyvin somaa... Me näemme jälleen toisemme, kun tämä raivonta täällä on ohitse!" "Minä jäisin mielelläni tänne... sinun luoksesi... isäni ei voi nyt vielä lähteä matkalle... ja minun huoneessani on niin äärettömän yksinäistä..." Hän kohotti kapeata pikku päätään loistavan pyörökypärinsä alta. Suu jäi puolittain auki, kuin odottamaan jotakin... hyväilyä... suuteloa... Mutta Marian ei enää katsonutkaan häneen. Ei edes vastannut. Kukkasten nestepaino laski aivan äkkiä. Orkideat taivuttivat jo kuninkaalliset päänsä alas. Marian kiiruhti toisten luo. Kaikkialla oli havaittavissa samaa. Väkevämmissä kasveissa oli lamautuminen pienempi, heikommissa taas huomattavampi. Koko sali näytti ulkomaiselta puutarhalta juuri auringonnousun edellä, jolloin upeat, loistavat kasvit nukkuvat tyyntä yöuntaan. Uudestaan koetti hän saada johtoa kuntoon. Mutta manometrin viisari ei liikahtanutkaan. Se oli lopettanut palveluksensa. Marian seisoi kuin paikalleen kiinnilyötynä ja katseli epätoivoisena kukkaislavojaan. Siinä oli vuosien työ... korkeimman kulttuurin suurin saavutus... ja nyt se hitaasti, auttamattomasti kävi käyttökelvottomaksi. Eikä hän voinut tehdä mitään... ei mitään... Hän ei kyennyt itse luomaan puuttuvaa happea. "Kukkasi kuolevat..." sanoi äkkiä Aine, hiljaa ja surullisesti. Marian havahtui taas. Hän oli kokonaan unohtanut morsiamensa läsnäolon. "Me myöskin kuolemme..." jatkoi tyttö sortuneella äänellä, kauniiden silmien harhaillessa kuin kaukaisessa haavemaassa. "Sinä... minä, me kaikki kuolemme! Koko maailma kuolee samoinkuin sinun kukkasi... Silloin on kaikki jo myöhäistä!" Viimeiset sanat tulivat värisevänä kuiskauksena. Marian tuli taas hänen lähelleen. "Mikä sinun on, lapsi? Sinähän olet vielä sairas!" Tyttö säikähti kuin painajaisesta vapautuneena. Hän siveli otsaansa. "Mitä... Ah, minä luulin... lienen uneksinut! On niin hyvä, kun sinä olet luonani!" Hän katsoi sulhastaan liikuttavan hellästi. Kuvankauniit marmorikasvot saivat hienon, vaalean loisteen. Levätessään siinä patjalla näytti hän aralta, juuri puhjenneelta vuokolta. Ja kuitenkaan ei Marian silmänräpäystäkään ajatellut ottaa häntä syliinsä paetakseen hänen kanssaan johonkin turvaisempaan paikkaan. Hän oli antanut sielunsa, kaiken tunteensa ja tahtonsa noille kirjavaloisteisille kukille, jotka hänen tietonsa oli luonut. Hän itse oli tyhjä... loppuunpalanut... vailla rakkautta tai vihaakaan. Hänellä oli vain kukkansa. Sentähden hän oli sokea näkemään Ainen sydämen hienoutta. Hän oli päättänyt mennä Ainen kanssa avioliittoon ainoastaan sentähden, että tämä nuori, hiljainen tyttö oli Numero 50000:n tytär. Salin hiljaisuuteen kuului äkkiä jostain ulkopuolelta kohinaa, aaltoavien äänien ja melun synnyttämää pauhua. Se tunkeutui läpi paksujen seinien ja näytti panevan kukkaistuoksuisen ilmankin liikehtimään. Kaupungista paettiin. Marian kuuli sen. Todennäköisesti oli tähän asti käytetty toisia katuja, mutta nyt täyttyivät talon muurien kaikki nurkkaukset kauheasta melusta. Kaiunhiljentäjälaitteet olivat tietysti myös lakanneet toimimasta kuten happipumputkin... Se ajoi hänet jälleen kukkiensa luo. Varsien smaragdivihreys muuttui hiljalleen ruskeaksi. Marian kumarsi tutkimaan niitä lähemmin. Polvillaan tarkasteli hän nihkeitä, kiharoita lehtikoristeitaan, jotka taipuivat alas maata kohti. Hänen tuskaiset kasvonsa peittyivät kyynelvirtaan. Näytti siltä kuin makaisi hän tomussa ja tuhkassa tunteettoman jumalankuvan edessä. Häviävä viheriöinti synnytti pistävää katkua. Sinne ja tänne muodostui kellervää hyytelöä. Kukat kuolivat jatkuvasti... Kun Marian nousi, olivat hänen kasvonsa verettömät ja kauhean vääristyneet. Hän oli ymmärtänyt, ettei mitään ollut enää pelastettavissa. Poistuiko tai jäikö hän tänne — mikään ei kuitenkaan pidättänyt kukkien nopeata kuolemaa. Asiaa ei voinut enää millään auttaa, kun kerran keinotekoinen munanvalkuaisaine, josta ne oli tehty, jo hajosi ammoniakkiin ja salpietarihappoon. Vaikkapa happipumput saataisiinkin taas toimimaan, olisi pelastus liian myöhäistä! Hiljaa liukui hän sarkoja pitkin. Hänen oli otettava jäähyväiset siltä, mikä oli ollut hänen elämänsä toivo, onni ja ylpeys. Yhä valjummiksi kävivät kukat. Ruusut luhistuivat punertavaksi kasaksi, liljakelloista oli jälellä vain tutisevia korsia. Hyansithien tuhannet siniset tähdet hajosivat. Ruskeina kuin vanhat rypistyneet paperipalaset riippuivat krysantheemit. Vain unikkojen silkkistä punaa oli vielä hieman näkyvissä. Marian seisoi paikallaan. Naurahtaen sanomattoman katkerasti ojensi hän kätensä kukkia kohti. Mutta niinpian kuin hän kosketti niitä, muodostuivat ne ilkeänhajuiseksi, kellanruskeaksi hyytelöksi, joka valui sormista pisaroina lattialle. Tuoksu oli väkevää ja pistävää. Aine tuli samassa sulhasensa viereen. Hänen silmänsä olivat nyt täysin valveilla. "Sinun täytyy lähteä pois!" sanoi hän hiljaa, mutta varmasti. "Minä tunnen, että kuolema vaanii täällä. Tule!?" Marian tuijotti häneen kuin vieraaseen. Sitten työnsi hän morsiamensa luotaan, räikeästi naurahtaen, silmät palaen pahaaennustavasti. "Mene minun puolestani!" läähätti hän, yskien. "Kuka sinua täällä pidättää? En ainakaan minä... mene! Minä tahdon, että menet!" "Ja sinä... jäät tänne... kuolemaan?" "Jätä se minun huolekseni! Tahdon olla yksin! Etkö sinä siis huomaa, etten minä voi enää elää ilman kukkiani... että sinun täytyy antaa minun käydä turmiooni niiden, tuhoutuvien keralla!" "Mutta jossain muualla..." "Ei ole mitään: jossain muualla. Koko 'muualla' murtuu, katoaa... Älä häiritse minua! Noissa ulommaisissa tulililjoissa on vielä hiukan loistoa. Minun täytyy katsoa niitä... Ne ovat viimeiset..." Äkkiä kääntyi hän Ainea kohti. "Mene!" huusi hän kaikuvalla äänellä. "Mene. Jos et nyt mene, tukehdut sinä..." Ja hän kohotti kätensä. Ainesta katosi viimeinenkin rohkeuden hiven. Hän tarttui autinonsa ohjaustankoon ja pelosta mielettömänä kiiti pois. Takanaan tunsi hän myrkyllisen tuoksun, joka leijaili pieninä, valkeina huntuina. Marian jäi sinne... Häntä pyörrytti, ja vihdoin yritti hänkin syöksyä pois. Hän ryki yhtämittaa, lyhyesti yskien. Hyytelöä virtasi nyt jo leveinä puroina yli lattian. Hänen autionansa ei tahtonut lähteä. Hän huumautui... mutta pääsi taas tuntoihinsa. Höyryt salpasivat häneltä hengityksen. Hän tempoi käsillään tarttuakseen johonkin... ei saanut kiinnekohtaa... vaipui polvilleen. Vielä nosti hän päänsä... yskähteli, suu jo täynnä verta. Suurentuvilla silmillään eroitti hän vielä tuskin huomattavaa punaa yksinäisissä tulililjoissa, jotka eivät vielä olleet täysin sulaneet. Nyt häipyivät nekin... ensin muuksi... mustanruskeiksi... myrkkyä levittäen... Marian, niiden herra ja orja, ei nähnyt niitä enää. Hänen keuhkojensa kirkas veri juoksi lattiaa peittävän myrkkyhyytelön sekaan. Värittömät silmät tuijottivat puoliksi avoimina harmaansekaiseen ilmaan, ikäänkuin syyttäen jotain tärkeätä... jotain olentoa... Jumalaa... Tiedottomana, kaihoisana aukeni tahrainen suu... Mutta alhaalla hississä oli Aine, happohöyryjen tunkiessa sieramiin, ja hänen kauhistunut sielunsa hoiperteli kuin elämästä pois, raskaaseen, rajattomaan pimeyteen... * * * * * Ulkona kaduilla jatkui pakokauhu kasvaen minuutti minuutilta. Julkisen Viraston katolta, jonne nousua varten oli pystytetty erikoinen laite, lensi ilmalaivoja, sullottuina aivan liian täyteen matkustajia. Mutta kaupunki oli suuri, tiheään asuttu; sen kuljetusvälineet eivät riittäneet niin suurelle joukolle. Siitä syystä jatkui täälläkin yhtämittainen hirveä kamppailu, jossa naisia ja lapsia poljettiin niin, että heitä putoili yli kaiteiden. Pakolaisjono kaduilla ei myöskään näyttänyt pienentyvän, mutta se kehittyi nyt enemmän pääkaduille. Sensijaan jäivät sivukadut hiljaisiksi ja kuolleiksi. Kaikkialla ammottivat ovet avoimina. Ikkunat heiluivat sateessa, joka juuri keskipäivän alettua oli pantu virtaamaan. Joissakin kattopuutarhoissa liehui unohdettuja vaatteita ja roikkuvat aurinkoverkot huojuivat harmaina ja valottomina parvekkeilta ja päädyiltä. Mutta yhä vielä hehkui kuumuus yli katujen. Sadepisarat, joita tippui sileille käytäville, haihtuivat pian nousten usvana kuumiin rakennuksiin. Raskaita, sumuisia pilvijonoja kierteli yläpuolella. Huolimatta kaikista hälyytystiedoista ei Henrik ollut ryhtynyt mihinkään pakovalmisteluihin. Hän teki työtä herkeämättä, vaikka Helios poika oli paennut jo yöllä ja Alfrediakaan ei ollut näkynyt enää muutamiin tunteihin. Nyt ei hän kestänyt enää pitemmälti laboratorionsa hiljaisuutta ja bakteerien ilkeän imelää tuoksua. Hän ei voinut enää myöskään salata itseltään sitä, että hänen kaikki vaivannäkönsä oli nyt hyödytöntä ja että hän tähän asti oli lakkaamatta työskennellyt vain pitääkseen ahdistavat ajatuksensa loitolla. Turhaan oli hän koettanut päästä yhteyteen Yleisen Viraston, lihatehtaiden ja muiden paikkojen kanssa. Hän ei saanut vastauksia, tai jos sai, olivat ne epävarmoja, sekavia. Hänen oli ollut mahdotonta saada tietää, olivatko maja-asukkaat vielä työssä. Niin lähti hän viimein itse ottamaan asioista selkoa. Hiljaisille kaduille, jotka hän valitsi suunnakseen, kuuli hän jostain jyrähtelyjä. Monasti tuntui hänestä, kuin maa autinon alla vajoaisi ja järähtelisi. Toisinaan kuuli hän ilmasta kirkuvia valitushuutoja... kuin haavoitettujen lintujen kirkunaa. Levollisesti kiiti vanha mies eteenpäin. Hän oli jo niin kauvan tottunut yksinäisyyteen, että hän kiersi kuolemaan tuomitun kaupungin katuja kuin omana varjonaan... tunteettomana... ilman toivoa, mutta myös ilman pelkoa... Pisaroivassa sateessa kohtasi hän pienen joukon. Naiset olivat hunnutetut aina silmiin asti... eräällä oli lyijynharmaat, laihat kasvot, ja silmäluomet melkein suljetut. He eivät näyttäneet huomaavankaan häntä. Mutta jonkun matkaa hänestä he pysähtyivät ja katsahtivat odottavasti mukanaan olevaan mieheen. He levittivät, kuin käskystä, kätensä ylös, sormet ojennettuina. "Sisareni..." sanoi mies. "Veljemme..." vastasivat naiset. "Te tahdotte, sisareni..." "Me tahdomme, veljemme..." Henrik jäi ihmetellen paikalleen talon suojaan, ettei häiritsisi heitä. Hän hieman hymyili, ei heille, vaan itselleen, ettei hän tällaisena vaarankaan hetkenä voinut olla havaintopäiväkirjaansa muistiin merkitsemättä tapahtumia ja ihmisten tekoja... Laulavalla äänellä aloitti mies jälleen: "Te tiedätte, että tahto on kaikki kaikessa!" "Me tiedämme sen!"... "Jos te tahdotte, tullaan kaupunki säästämään!" "... säästämään..." vastasi kaiku kalpeilta huulilta. "Hengen voima on vahvempi kuin me aavistamme, vahvempi kuin koko maailman voima... "Se on vahvempi..." Ylös ojennetut kädet tuskin vavahtivatkaan. Sade virtasi vienona heidän ylitseen kastaen posket, olkapäät, koko vaatetuksen. He seisoivat kuin paleltuneet, silmät kiinni, huulet yhteenpuristettuina. Heistä hohti yli-inhimillisen tahdonponnistuksen hurmio. "Kaupunki jää elämään!" julisti vihdoin mies. Huokauksia... autuaiksi kirkastuneita katseita... käsivarret vaipuivat raskaasti alas kuin kivet, vahankalpeat sormet vääntyivät kuin tuskasta. Sitten lähtivät he taas, hiipien toinen toistensa vieressä, kasvot loistaen ja ylös kohotettuina. He peittyivät sateeseen kuin valoisaan pilveen, he jotka uskoivat, että he salaista tahtoaan ponnistamalla voisivat estää tai muuttaa tapahtumain kulun. Henrik katsoi ihmeellisen joukon jälkeen. Jälleen kuului harmaalta taivaalta ahdistavaa kirkunaa. He eivät sitä kuulleet. He uskoivat... Taas olivat kadut peloittavan hiljaiset, kuolleet. Kaukana näki Henrik jonkun, varmasti pakoon päässeen haaveksijan; hän puheli hiljaa talolle, ja hän syleili ja syvin kumarruksin tervehti... Kunnes mielipuolisuus yhtäkkiä pani hänet kiitämään pois... tietämättä itsekkään, minne... Unohdettuina olivat ylemmän kiertoradan raiteet. Kirkkaat korkeat kiskot loistivat märkinä. Myöhemmin tapasi hän radan keskivaiheilla sentään erään vaunun, joka ei ollut päässyt päämääräänsä asti. Näytti siltä kuin sen kohdalla olisi ollut katutaistelu. Suuri ozoninpuhalluslaite riippui rikkirepeytyneenä katosta. Sen alla oli särkyneen autinon jäännökset tummanruskeassa verilammikossa, johon silloin tällöin putosi sadepisara särkyneen katon läpi. Mutta mitään muuta ei näkynyt... ei yhtään ihmistä... ei elon merkkiäkään... Mutta maja-asukkaitten neliössä oli touhua. Muutamat nuoret juoksivat myttyineen kadun poikki. Liinoista pisti esiin päitä, jotka epäluuloisin katsein tarkastelivat tulijaa. Keskenkasvuinen poika veti nuorasta karitsaa jälessään. Talonsa edessä seisoi Aldrans 16 ja hänen luokseen ohjasi Henrik. Talonpoika katsahti häneen ja virkkoi sitten painavasti: "Onpa hyvä, että edes joku teistä kaupunkilaisista tulee tänne, jotta saamme sen sanoa teille. Esimiehistä ei enää ketään ole täällä." "Mitä haluatte sanoa?" "No niin... meistä se onkin yhdentekevää. Parin tunnin kuluttua ovat viimeiset meistäkin menneet menojaan. Tekisimme kyllä herroille mieliksi jäämällä tänne kuolemaan..." Hän keskeytti, jatkaen sitten hiukan mietittyään: "Minä olen kaivatuttanut ison kaivon kaupungin tuolla puolen, koska karjamme ei voi käyttää tätä keinotekoista vettä. Mutta siitäkään emme saaneet vettä esille... ainoastaan höyryjä ja savua nousi... ja siellä on kuuma, niin ette, voi sitä enää mennä lähelle. Kuumuus tulee punaisesta savusta..." Henrik katsoi puhujaa niin jännittyneenä, että maja-asukaskin sitä kummasteli. "Eikö ollut teiltä väärin kuljettaa meidät tänne, missä meidän tämän hirveän kuumuuden tähden on jo täytynyt lopettaa suuri osa karjaamme? Se oli vääryyttä!" Hän kumartui sivuun ja sylkäisi halveksivasti suoraan toisen autinon eteen. Henrikin täytyi ihan naurahtaa. "No, rauhoittukaahan!" pisti hän väliin. "Tällä hetkellä ei sille voida mitään. Mutta missä on tuo teidän kaivauksenne?" "Jos herra haluaa tulla mukaamme... viimeiset valmistelut näyttävätkin jo olevan tehdyt... muut ovat menneet jo ennen..." Siihen ilmestyi nyt muutamia naisia, lapsineen ja tavaroineen. Kovasti määkivää karitsaa vedettiin nuorasta. Kiireesti lähti pieni jono nyt matkalle. Edellä kulkivat molemmat miehet, vaiteliaina, luoden toisiinsa sivusilmäyksiä. Henrik ajatteli, miten oli mahdollista, ettei ihmisillä näin vaaran hetkenäkään ollut toisilleen mitään sanottavaa ja että he tunsivat nytkin vain tuon kuilun, jonka vuosisatojen kehitys oli repeyttänyt eri ihmisrotujen välille... Aina vain sama ristiriita! He pääsivät jo kadun päähän asti. Heidän edessään aukeni märkä, tumma tasanko. Aldrans nosti kätensä. "Tuolla toisella laidalla... herrahan näkee höyrypilvet, jotka nousevat maasta... siellä on kaivanto!" Mies ei antanut hänelle, kättä hyvästiksi. Välinpitämättömästi kuin tiepylvään jätti hän Henrikin seisomaan paikalleen. Muuan vaimo otti hänen paikkansa. Henrik katsoi heidän jälkeensä vielä hetken. Siinä palasi vanha maailma takaisin kotoiseen luontoonsa... aavistamatta mitään... varmana päämäärästään... Kumpi näistä kahdesta ihmisrodusta jäisi elämään? — Mutta tarvitsiko sitä edes kysyä! Hän mietti vähän. Nyt täytyy toimia nopeasti, päättäväisesti. Tutkimus voisi kyllä olla hänen viimeisensä, mutta ellei se voisikaan pelastaa enää nykyisyyttä, niin ehkä kuitenkin tulevaisuuden! Hän lähti valoa hohtavaa höyrypilveä kohti... Pian alkoikin tuntua kuumuutta ilmassa. Hiki pusertui hänen otsaltaan. Hän hengitti jo raskaasti. Kaiken varalta oli hän ottanut laboratoriosta mukaansa pienen ilmapainepumpun, jossa oli sulaa hiilihappoa. Hän irroitti kojeen, joka oli kiinni autinossa erikoisessa kiinnityslaitteessa. Sitten astui hän pois koneestaan. Lyhyin, varovaisin askelin lähestyi hän valkoista pilveä. Heikko tuuli leyhytti savua toiselle puolelle, joten hänen onnistui päästä lähemmäksi kuin oli toivonutkaan. Silloin... valkea höyry tihentyi... punertui... näytti syöksevän maanalaisia lieskoja... Henrik kohotti pumpun, suuntasi sen keskelle yhä kasvavaa lieskaa ja painoi. Sähisten kuin eläin painui höyrypilvi kaivannon syvyyteen. Muutaman kerran nousi vielä usvannäköistä, mutta senkin painoi sade maahan. Samassa hetkessä katosi myöskin kuumuus. Henrik harppasi kuilun reunalle. Hän laskeutui polvilleen tirkistäen rosoisen reunan yli. Ohuita liekkejä löi sieltä häntä kohti. Syvällä pimeydessä luuli hän näkevänsä kaukaista, sinoberinpunaista valoa. Muuten vallitsi alhaalla synkkä pimeys... läpinäkymätön... pahaaennustava pimeys... Vielä kerran lähetti hän sinne hiilihapposuihkeen. Jälleen sähähti... kihisi... sitten vallitsi taas mykkä hiljaisuus. Elämä, hehku kuilussa oli kokonaan sammunut. Hiljalleen nousi hän ja ojensi kätensä, jolla oli suojannut kasvojaan. Hän tunsi hyvin voimakasta pyörrytystä. Ohimoilla kiilsi kylmiä pisaroita. Silloin huomasi hän aivan oikealla puolellaan, ihan vieressään jotain, joka ei ollut kiveä eikä maata, mutta jotain lämmintä. Se oli harmaata, litistynyttä hyytelömäistä ainetta ja sen pinta loisti äärettömän pieninä, teräksenvärisinä kiteinä. Oppinut katsoi sitä tarkemmin ja hän aavisti, mitä se oli. Sen täytyi olla... kuollut tulisielu! Hän tohti koskettaa sitä. Se oli jäykkä... liikkumaton. Päättävästi veti hän puvustaan piiteräksisen, hiotun, läpinäkyvän rasian, jossa tavallisesti säilytettiin puristettua alkonia. Hän otti päähineensä ja sen varassa työnsi tuon aineen rasiaan. Ja hän luuli hetkisen huomanneensa sen liikahtelevan. Mutta sitten näytti siltä kuin olisi hän kuitenkin erehtynyt. Hyytelö oli jo aivan kylmentynyt, ja sade oli lisäksi painanut sen ruttuun. Mutta kun se oli ollut vähän aikaa rasiassa, se leveni täyttäen rasian tilan kokonaan. Vanha mies ei viivytellyt enää sitä tarkastaakseen. Se oli nyt tutkittava aivan perinpohjin, ei täällä! Sillä jokaisella ihmisen löydöllä oli myös vihollisensa, hävittäjänsä! Kotiin! Kotiin laboratorioon! Hän heittäytyi autinolleen ja kiiti kaupunkia kohti. Mutta hänen takanaan alkoi jo uusia höyrypilviä nousta kaivoskuilusta... arasti... hitaasti... taistellen voimakkain ottein sadetta vastaan. Ja maja-asukkaat olivat jo häipyneet kauas harmaaseen, läpitunkemattomaan sumuseinään... X. PAKO. Henrikin laboratoriossa pyöri musta rautapyörä vimmatusti kuin ajaen aavemaista varjoaan takaa. Suristen pyörivät kirkkaat aluminiumremmit, jotka yhdistyivät pienempiin rattaisiin. Oppinut ei huomannut, että puoliyö oli jo ohitse. Hänen koevälineittensä keskipisteenä oli tuo pieni ihmeolento, jonka hän oli löytänyt kaivoksen reunalta. Hän oli jo tehnyt kaikellaisia yrityksiä saadakseen sen vastaamaan edes pienellä värähtelyllä, mutta turhaan. Ainoastaan uutta hiilihappoannosta hän oli välttänyt käyttämästä. Hän istui, nyt kädet nyrkkiin puristettuina, koska hänen ei ollut onnistunut saada tätä ihmeellistä olentoa jälleen henkiin. Mitä hyödytti häntä tämä kuollut, tunnoton rautalima? Voidakseen tutkia sitä piti sen hengittää... liikkua... näyttää merkillistä valoaan. Olisi kyllä sitten aikaa paloittaa se kemiallisia ja fysikaalisia tutkimuksia varten. Mutta sillä tavoin ei kukaan voisi päästä selville sen elämäntoiminnasta. Vihdoin, vaivaloisen ja hedelmättömän puuhailun jälkeen oli vanhus päättänyt laskea tulisielun läpi heikon sähkövirran. Ellei sekään auttaisi, olisi hänen viisautensa lopussa. Silloin ei auttaisi muuta kuin rikkoa tuo lopullisesti kuollut olento aineosiinsa. Varovaisesti nosti hän sen lasilevyltä, jolla se oli tähän asti ollut kuin mikäkin harmaa, kimalteleva kakku, ja asetti sen suureen piiteräksiseen säiliöön, jossa vallitsi 6000 asteen lämpö, kuitenkaan säiliötä sulattamatta. Sitten sulki hän säiliön ilmanpitäväksi ja yhdisti sen sähköjohtoon. Hän sammutti lamput lukuunottamatta yhtä, joka riippui suoraan säiliön yläpuolella, ja istui nojaten käsivarsillaan säiliön suojatankoon. Pitkään aikaan ei hän huomannut muuta kuin virtaa synnyttävän vauhtipyörän surinan. Hyytelö ei muuttunut miksikään. Vanha mies ei tuntenut lainkaan väsymystä. Hänellä oli tunne, että hän oli vapautunut kaikesta ruumiinheikkoudesta ja että hän oli vain yksi älyn salaisista voimista... Taivaalla vilkkuivat viimeiset, pilvien varjostamat tähdet. Hän ei niitä nähnyt... hän oli kaukana niistä... koko maailmasta. Hänen maailmanaan oli vain tämä laboratorio, tämä outo, ennentuntematon ja käsittämätön olento, joka äkkiä oli katkaissut munavalkuaisaineiden vuosimiljoonaisen ketjun. Tuo hänen edessään lepäävä olento kuuluisi kerran uuden, metallisen elämänsuvun unohdettuihin kantaisiin — samaten kuin kerran amobit olivat olleet ihmissuvun perustajia... Kaksi maailmaa matkallaan uusiin kohtaloihin! Kaksi maailmaa kohtasivat toisensa... toinen kestämättä toisen edessä, toinen hävittäen toisen... Mutta kenties onnistuisi hänen, tietojensa avulla, katkaista tuo metalliolentojen tuskin liikkumaan lähtenyt rivi ja palauttaa se takaisin syntymättömien elimettömään valtakuntaan... Mutta ellei se onnistuisi, silloin olisivat nuo valtijoita... nuo alkeelliset varjomaisten vaistojensa varassa liikehtivät olennot. Ja kuitenkin näistäkin olennoista kerran nousisi henki luomaan jälleen uutta, tekemään työtä, rakentamaan maailmoita... Sillä ei ole mitään Elämää ikuisempaa. Koko elämä on kuin taipuisa savi, jonka keskellä vallitsee Henki vastaten maailmankaikkeuden liikuntoihin ja viesteihin. Lakkaamatta, väsymättä luo se muotoja, särkee niitä, sovittaa niitä uudestaan ikuisesti vaeltavaan maailmaan voidakseen ylläpitää olemassaoloaan. Sillä mikään ei ole niin voimakas kuin tahto olla... se on Jumalasta... Niin istui ja mietiskeli vanha mies... Hänestä tuntui kuin hän kasvaisi yli oman kiertokulkunsa, johonkin tuntemattomaan kiertokulkuun. Maa muuttui hänestä korkeaksi tähdeksi, uudeksi, arvoitukselliseksi, täynnä loppumattomia elinvoimia... Hänen pieni inhimillisyytensä vain palellutti häntä... Silloin hän äkkiä hätkähti. Tulisielu oli liikahtanut. Hän lisäsi virtaa parilla voltilla. Jälleen oli hän ainoastaan harkitseva, kylmästi laskeva tiedemies. Hyytelön rutussa oleva pinta sijoittui hiljalleen, koko aine näytti tulevan täyteläisemmäksi, joustavaksi. Kiteet välkkyivät entistä kirkkaampina. Hiljalleen, tuskin huomattavasti, alkoi se nyt punertua. Ja värittymistä seurasi myös ensimäinen liikunto. Muodoton hyytelö vetäytyi kokoon, kuin näkymättömäin lihasten supistamana. Sitten venyi se jälleen, ja eräältä sivulta pisti esiin osa, kuin käsivarren tapaisena, lipuen pitkin sileätä seinää. Tulisielu oli herännyt tajuttomuudestaan. Henrik tempasi tuolin aivan vesikirkkaan säiliön ääreen. Hän pani merkille nyt monenlaatuisia, uusia huomioita. Olennon yhä vilkkaammalle liikkumiselle oli esteenä seinä, jonka läpi se ei voinut päästä. Avuttomana oli se siten säiliön pohjalla, värin vaihtuessa pian sinertävästä helakkuudesta hohtavaksi sinoberinpunaksi. Sen pinta nousi ja laski hiljalleen, se ikäänkuin hengitti. Ja sen sisään muodostui pieniä välähtelevän kirkkaita jyväsiä, jotka rupesivat pyörimään toistensa ympäri... yhä rajummin ja rajummin, niin ettei vanhus kyennyt lopuksi enää paljaalla silmällä erottamaan. Oppinut teki merkintöjään. Hän oli niin kiihtynyt, että kaikki jäsenensä vapisivat kuin kuumeessa. Silmiä aivan pakotti tuon tulenvärisen ilmiön tarkastelu. Varovaisesti liikahutti hän seinää. Olento näytti pelästyvän, veti liekkivartensa takaisin ja oli hetken aivan hiljaa. Se siis tunsi! Mutta mitään enempää, alkeellisintakaan ilmaisua, ei voinut havaita. Mutta vanhusta miltei kammotti, hän tunsi selkäpiitään karmivan. Tulisielu oli nyt kasvanut kaksinkertaiseksi... Se täytti jo lähes neljäsosan suuresta säiliöstä. Yhä surisi hiljaa sähkövirta, joka oli saanut sen henkiin. Tai eikö se ehkä voisi lainkaan kuollakaan? Henrikin aivoissa risteili lukemattomia kysymyksiä, joista hän ei kuitenkaan voinut yhteenkään vastata. Nyt, yhdellä kertaa kohosi olento pohjalta. Erikoisesti liikkumatta leijaili se ilmassa, nousten säiliön ylempään reunaan. Säikähtyneenä sileästä levystä laskeutui se hieman alas leijailemaan, yhtämittaa muuttaen muotoaan, milloin litteäksi kuin levy, milloin kaarevaksi. Sen värivaihtelukin oli niin voimakasta, että sen pinta oli kipenöitsevänä pyörteenä. Tämä yhtämittainen pyörre sai aikaan tuon hyytelöolennon kasvamisenkin ja kevyesti ilmassa pysymisen. Säiliö huokui jo nyt sietämätöntä kuumuutta. Vanhus sulki virran. Mutta tuliolento tanssi edelleen vimmatusti. Äkkiä häiritsi tätä miltei juhlallista hiljaisuutta ulkoapäin kuuluva kalistelu ja läähätys. Suljetun oven kuvailmoittajassa näkyivät Alfredin kalpeat, väsyneet kasvot, odottaen sisäänpääsyä. Vanhus tarvitsi hetken käsittääkseen tilanteen. Vieläkö oli ihmisiä... vieläkö aikaa... vaara? Hän oli ollut jo ulkopuolella maailmaa... Hän antoi oven aueta. Alfred syöksähti sisään, mutta hänen autinollaan oli vielä joku, jota hän piti sylissään... laboratorion hämärässä ei ensin saanut oikein selvää, kuka... mutta tuliolennon punaisen valon langetessa sinne näkyi, että se oli nainen... tajuton nainen! "Pyydän anteeksi, mestari!" huudahti Alfred hengästyneenä... "Teidän täytyy auttaa minua! En usko, että hän on kuollut! Olen ajanut luoksenne niin nopeaan kuin vaan olen voinut... Pyydän, että autatte... Hän on varmaan vain pyörtynyt!" Ja hän nosti naisen koneesta ja laahasi hänet seinän vieressä olevalle leposohvalle. Nuori mies ei kuitenkaan jaksanut yksinään kantaa velttoa ruumista, vaan täytyi vanhuksenkin tarttua avuksi vahvoin käsivarsin. Henrik sytytti lamput. Valkeat säteet valaisivat suloiset marmorikasvot. Alfred seisoi naisen vierellä. "Aine!" Hän tahtoi heittäytyä hänen ylitseen. Nyt tunsi myös Henrik tytön. Hän viittasi epätoivoisen nuorukaisen pois. "Mene ja pidä silmällä piiterässäiliötä! Muutoin en voi tehdä mitään ystävättäresi hyväksi!" "Mitä, onko tämä... tulisielu?!..." "Kyllä... älä päästä silmiäsi siitä." Alfred vaipui tuolille, jossa opettaja tähän asti oli istunut. Kaikki pyöri hänen silmissään. Hänen valtimonsa löivät hurjasti niin, että hän tuskin kykeni hengittämään. Käsivarsilihaksia pakotti ja vapisutti. Hänen silmänsä tuijottivat tarkasti säiliöseinään, mutta kuitenkaan ei hän nähnyt muuta kuin yhtenäisen liekinvärisen valon... Mutta mitä kaikkea hän oli saanutkaan kokea. Hän oli tuntikausia harhaillut kaupungilla, kunnes muuan ystävä oli kiireessä ilmoittanut hänelle, ettei Numero 50000 ollutkaan paennut kuten varma huhu kertoi. Alfred oli kuitenkin löytänyt hänen talonsa tyhjänä, Ainen huoneen koskemattomana... häntä itseään mistään löytämättä... Kukaan ei tiennyt hänestä mitään. Taas alkoi mieletön ajo kaupungissa. Ainen ystävättäret olivat paenneet jo kauan sitten, hänen isänsä virkamiehet jossain vieraassa ilmalaivassa syöksyneet alas, kuolleet. Marianin luokse! Ja siellä... elottomana ruumiina hissin pohjalta oli hän löytänyt Ainen. Miten hän oli kyennyt tuomaan hänet tänne ilman vierasta apua, sitä hän ei tiennyt. — Hän kuuli Henrikin liikkuvan ja koetti päästä tasapainoon. Kuului heikkoa ähkimistä... Hän huudahti... ja samassa virtasivat kyyneleet yli hänen kasvojensa. Hän ei tohtinut lähestyä Ainea, ettei säikähdyttäisi häntä. Hän eli! Vanhus astui Alfredin luo. "Älä huoli surra! Hän nukkuu." Alfred puristi kiitollisena vanhuksen kättä. Hän ei saanut ääntä kurkustaan. Sitten katsoivat molemmat tuliolentoa, jonka hohto nyt valaisi koko laboratorion. Se oli nyt yhtenä punaisena pilvenä ja oli levinnyt edelleen täyttäen jo puolet säiliöstä ja jättäen vain pienen tilan liikkumiselle. Piiterässeinät räiskyivät yhtämittaa kovassa kuumuudessa hehkuen aivan valkoisina. Äkkiä melu pelästytti heidät. Hiljaiseen laboratoriohuoneeseen syöksähti yhdellä kertaa kauhea huuto ja hälinä. Ennenkuin Henrik ja Alfred täysin tajusivatkaan, mistä se tuli, piiritti heidät kiihoittunut miesjoukko, joka oli tunkeutunut sisään avoimista riippuovista. He huusivat kaikki, mutta ylinnä kaikui... Gustajon ääni... Vanhus huomasi hänet ensiksi. Mutta ennenkuin hän ehti edes kysyä, mitä tällainen hänen taloonsa tunkeutuminen oikein merkitsi, syöksyi hänen kimppuunsa pari miestä kiskoen hänet virkamiehen eteen. Alfred oli temmattu syrjään... eikä oppinut enää nähnyt, että hänen oppilaansa onnistui pääsemään irti ja että tämä heittäytyi puolipimeässä nukkuvan Ainen yli koettaen peittää häntä ruumiillaan. Kaikki olivat kokoontuneet Gustajon ympärille. Hän oli melkein tuntemattoman näköinen. Hänen partansa roikkui hajallaan ja pukunsa riippui aivan repaleisena. Pöhöttyneellä naamalla oli ruma ruskea väri. Hän tempoi villisti käsiään ja viittoi Henrikkiä. — "Te... Lurjus! Sivistyksen pettäjä!" Hänen äänensä oli vain käheää rähinää. "Viimeinkin meillä on käsissämme ihmiskunnan tuhooja! Katsokaa tuonne!" Hän osoitti tulisielua. "Siinä näette kuinka hän harjoittaa rikostaan! Hän yksin on luonut nämä olennot! Ensin on hän kokeillut muissa kaupungeissa... nyt täällä! Kurja hirviö! Lyökää hänet kuoliaaksi! Kastakaa hänet omaan vereensä!" Kuului huutoja ja läähätystä. Mielettömät, vihan vääristämät, hävittämisraivoiset silmät tuijottivat Henrikin kasvoja. Hänen takanaan puristettiin nyrkkejä. Hänelle ei annettu aikaa puhua, selittää. Gustajo raivosi kuin riivattu. Häntä sysittiin ja kiroiltiin. Henrik koetti suuremmilla ruumiinvoimillaan päästä heidän käsistään ja hän pyöräyttikin hyökkääjänsä takaisin kuin pallot. Silloin heittäytyi Gustajo taisteluun. "Tänne!" ärjyi hän. "Käykää tänne hänen kimppuunsa!" Vaahto juoksi hänen huuliltaan. Viime yönä oli pelko tehnyt hänet mielettömäksi. Hän tempasi eräästä rattaasta aluminiumremmin heiluttaen sitä ilmassa. Äkkiä alkoi hän nauraa kaameasti, räikeästi ja osotti säiliötä. "Tuo tuolla... tuo peto! Antaa pedon syödä hänet!" Hänen seuralaisensa ilmaisivat hyväksymisensä huutaen ja ulvoen: "Päästäköön hän sen irti!" Henrik sysättiin säiliön viereen. Hän ponnisteli vastaan... puhui... vannoi... Häntä ei kuunneltu. Silloin kuuli hän vihellyksen päänsä päällä. Valkea aluminiumkieruma suhahti ilmassa ja sattui piiteräkseen päästäen kimeän sävelen. Räsähtäen, paukahtaen murtui hehkuva seinä. Säröt singahtivat rätisten ylös. Ilmanvedon tunkeutuessa säiliöön leimahti vangittu tulisielu kipinäsateena ylös särkyneestä säiliöstä. Kerralla täytti koko huoneen ruusunpunainen valo. Lasit särkyivät ja helähtivät alas. Kaikkialle tunkeutuivat liekit. Harppauksella sysäsi Henrik Gustajon syrjään... sitten toisen... taas toisen... Jostain hehkuvan lieskan keskeltä syöksi häntä vastaan olento. "Se olen minä, Alfred!..." kuului läähättävä ääni. Silmät sokaistuna tarttui hän pehmeään lihaan, laahasi sitä pois... Sitten vaipui hän lattiaan... se tuntui liikkuvan... vierivän jonnekin... Vihdoin pääsi hän taas pystyyn. Nyt vasta tuli vanhus tajuihinsa. Hän silmäsi sekavasti ympärilleen. Silloin hän huomasi olevansa hissihytissä, polvillaan poikittain nuori nainen, silmissä kauhea tuijotus ja sormet suonenvedontapaisesti nytkyen. Ovella seisoi hänen oppilaansa Alfred koettaen saada naista hereille. Vaivaloisesti nousi hän. Nyt muisti hän kaiken... hyökkäyksen... tuliolennon irtipääsyn... Kauhu sai hänet vapisemaan. Yhdessä kantoivat he Ainen ulos. Talonsa edustalla katsahti Henrik ylös laboratorionsa ikkuniin. Valohehkua kiemurteli niistä ulos... höyryä ja tulista sumua. Mutta mitään huutoa ei enää kuulunut... Taivas oli yhä synkkä. Ainen käsivarressa oleva kello näytti viidettä aamutuntia. Mihin nyt? Alfredko oli niin kysynyt? Vai oliko hän sen äännähtänyt? Tänne eivät he voineet jäädä. Hänen tuhoutuneissa huoneissaan asui tulisieluja. Ehkä jo muuallakin kaupungissa! Silloin virkahti Alfred äkkiä, kuin toisen ajatuksia seuraten: "Arachnio... mestari... arachnio!" Vanha mies viivytteli hetken. Minne he pakenisivat? Pakoon kuolemaa, jonka hän juuri oli nähnyt lähestyvän! Häntä väsytti. Mutta nuori mies ojensi kätensä pyytäen häntä kohti. "Ellette haluakaan tehdä sitä omasta puolestanne, niin ajatelkaa Ainea... pelastakaa ainakin hänet, mestari!" Hänen epätoivoinen katseensa pyysi, sillä hän ei kyennyt enempää puhumaan. Vanhus hengitti raskaasti. "Tule siis! Että edes kaksi ihmistä tulee onnelliseksi... ennenkuin kaikki menee perikatoon..." Alfred nouti alahuoneesta, joka muuten näytti aivan tyhjältä, pari autinoa ja sitoi ne toistensa viereen magneettiköydellä. Siten saivat he asetetuksi tytön keskelle ja tukivat häntä molemmin puolin. Varhaisen talviaamun pimeyteen lähti kone. Siellä täällä riippui parvekkeilta vielä jokunen valaiseva aurinkoverkko osoittaen heille tietä. Sade pieksi heitä kasvoihin ja kasteli silmäripset, niin että heidän oli vaikeata nähdä mitään. Kuului valituksia... huutoja... tuskaista voihkinaa... Joku lyönti. Jossain putosi ruumis... He näkivät vain kamppailevia haamuja. Ja itsekin kuin haamut liitivät he ohi. Jossain huuteli pari lasta äänekkäästi äitiään. Heillä oli nälkä, sillä eilisaamusta alkaen ei kaupungissa enää annettu leipää eikä lihaa, koska elintarvetehtaat eivät käyneet eikä ollut enää ketään, joka olisi jakanut varastoista. Pieniä, kalpeita kasvoja vilahti ohi... Sitten ei pitkään aikaan näkynyt yhtään elävää olentoa. Tuuli oli kääntynyt. Sade löi nyt heidän selkäänsä, ikäänkuin tahtoisi ajaa heitä eteenpäin. Kylmä, kova ilmaveto herätti Ainen. Kuumeinen suu äänsi muutaman sekavan sanan. Hän vapisi kylmästä. Alfred veti hänet lähemmäksi itseään ja koetti suojella häntä virtaavaa sadetta ja kylmänkosteata myrskyä vastaan niin hyvin kuin taisi. Yhä riitti katuja... Eikö tällä kuolemankaupungilla ollutkaan ääriä? Tiellä lepäsi tumma möhkäle. Ohikiitäessään näkivät he surulliset, itkun pöhöttämät, kelmeät ja veriset kasvot... Vihdoinkin... tuolla oli käytävä kuormaradalle! He kiitivät useita lyhyitä kiemuroita. Aine huojui raskaasti heidän käsivarsillaan. Käytävä oli sortunut! Heidän täytyi jättää autinonsa. Alhaalta hohti valoa. Mutta koneet seisoivat. Täälläkään ei kuulunut mitään ääniä, ei mitään elollista. Jos arachniokin oli poissa... tai vahingoittunut... mitä sitten? Heidän takanaan heilui jotain punaista ja kirkasta, kuin jättiläissuuri lintu, joka lensi ylös ja taas laskeutui. Kuumuus tunki virtana heidän keuhkoihinsa. Mustan rautatangoston ympärillä, joka oli monesta kohtaa sulanut, tippuen alas metalliseksi lammikoksi, kiemurteli ja leikki tulisieluja... kuin lapsellisia, huolettomia olentoja. Niin pian kuin vain pääsivät kiirehtivät nuo kolme eteenpäin. Suojamuurit sulkivat tien sivulla olevaan käytävään, jossa arachnion paikka oli. Sortuvat muurit murenivat hehkussa. Höyryävinä putoili ylhäältä kiviä ja rakennusjätteitä. He vetivät läähättäen tyttöä mukanaan. Nyt näkyivät kauheat, punaisina kiemuroivat lieskat jo edessäpäinkin. Mutta tuolla olivat ovet! Ja siellä seisoi myös arachnio! Ylös! Jo vyöryivät katon lohkareet heidän ylitseen. Koko kaareva katto ratisi ja rysähteli kuumana. Vihdoin saivat he valoa. Valonheittäjät loivat säteensä lukemattomiin rakoihin ja repeytymiin hehkuvassa seinässä.. Ristikko taittui. Lasiseen kattoon putosivat jo ensimäiset sadepisarat. Myrskyisästi laukkasi arachnio eteenpäin. Ohjaajanpaikalla vanhus käänsi päätään. Kuoleva kaupunki heidän takanaan oli musta. Pimeä maaäiti näytti valmistautuvan nielemään sen... vihollisensa... murhaajansa! Mutta venehytissä istui Alfred; hän lämmitti hengityksellään Ainen pieniä, kylmiä käsiä ja vilvoitti kostealla liinalla hänen polttavaa otsaansa. Sade häipyi vähitellen. Taivaanrannalla näytti vihamielinen pimeys katoavan, lyijynharmaaseen, lohduttomaan valohämyyn. Esineitten ääriviivat erottuivat vain hyvin heikosti. Nyt putosi enää muutamia pisaroita. Maa ritisi kuivuuttaan heidän ajaessaan yli suon laidan. Sumusta kohosi puunrunkoja... matalina, tummuneina kuin palaneet soihdut. Maa oli kauttaaltaan ruosteenruskea, kuin rautalakalla sivelty. Mutta vähitellen se tuli punaisemmaksi. Vastaan virtasi lämpöaaltoja. Tasanko alkoi vajottaa, ja arachnion pieniin jalanjälkiin muodostui vaahtoavia, verenkarvaisia pyörteitä, joista nousi valkeata kuohua. Juoksijakone laukkasi kuin sumupilvessä. Henrik näki ainoastaan usvaa ja höyryjä edessään. Hän pani koneen mahdollisimman kovaan käytiin. Metallituoksu huumasi häntä jo myrkkykaasujen lailla. Minne hän suuntasikin, kaikkialla hohti sumun seasta ruskea, verinen puna. Sihisten porisi jo räme. Jospa arachnio vajoaisikin... jos sen jalat sulaisivat... entä sitten?... Tämä ajatus palellutti häntä. Hän halusi huutaa Alfredille... varoittaa häntä... Mutta hän ei tehnyt sitä. Jos niin kävisi... olisihan aikaa vielä sittenkin. Miksi huolestuttaa? Silloin äkkiä jäivätkin höyrypilvet jälkeen. Joitakin usvaharsoja nousi vielä ylpeästi maasta. Mutta tasanko oli nyt taas lujaa. Henrik tähtäsi katseensa edelleen. Hän näki arachnion jaloissa paksuja sulaneita rautamöhkäleitä. Jos sitä olisi jatkunut vielä pitemmälle... Mutta pois se ajatuksista! Vaahtopäisenä vieri hehkuva kuolema jo taakse! Pyökit seisoivat kuin harmaat luurangot. Ei yhtään lehteä puissa eikä pensaissa. Ei yhtään vihreätä suokasvia. Ilma seisoi paksuna, sumuisena. Oliko tämä joku uusi suo? Mutta kuollut metsä vilahteli edelleen, aamuauringon sitä hieman kellatessa... Aine oli herännyt kokonaan. Sydän ihastuksesta lyöden näki Alfred hänen avaavan silmänsä ja vielä horroksessa katselevan ympärilleen. Hänen jäsenensä olivat lakanneet vapisemasta. Rauhallisesti lepäsivät kädet lämpimällä peitteellä. Hänen kapeat, kalpeat huulensakin saivat jo vähän veren punaa. Hän yritti nyt katsoa tarkemmin. Niin huomasi hän Alfredin. "Missä... minä olen?" Alfred kaatoi hänelle hiukan alkonia, jonka hän tottelevasti siemaisi. "Te olette pelastettu! Aine... rakas Aine. Te elätte..." Hänen äänensä oli onnesta käheä. "Missä... minä olen...?" "Eräässä arachniossa... Katsokaa vain ympärillenne!" Hän naurahti peitetyllä äänellä. Hänen täytyi nauraa, muuten hän olisi itkenyt. "Tuo, mikä lyö sadekattoon, on puunoksia... tunnetteko te niitä? Ja tuolla ylhäällä on kultainen taivas!" "Missä... on A 15?" "A 15... Te olette nähneet unta, että on jotain sellaista kuin A 15. Se on ainoastaan harhakuva, uskokaa minua! Aamulla otan minä teidät käsivarsilleni ja vien kävelylle mitä kauneimmalle nurmikolle... jossa kasvaa oikeita puita... Ja siellä on järvi... vihreänkeltainen jalokivi..." Aine oli kuunnellut tarkkaavaisesti hänen kauniita, leikitteleviä sanojaan. Mutta hänen katseensa uneksiva tuijotus ei kadonnut. Posket tulivat taas kalpeammiksi. "Minua paleltaa..." valitti hän. "Kaikki on niin laajaa ja heleää. Ilma tekee minulle pahaa... Minä tahdon takaisin A 15:een!" "Olkaa rauhallinen, Aine. Se ei käy päinsä. A 15 ei ole enää ihmisten asuttavissa!" "Mitä teen minä täällä? Minua peloittaa. Minä en tunne tätä kaikkea." Alfred tarttui hänen käteensä, joka oli taas tullut jääkylmäksi. "Teidän pitää elää, Aine! Elää... ainoastaan elää, ei mitään muuta!" "Täälläkö?... Täällä en voi elää. Minun kävisi kuin Marianin kukkien... ne myös..." Kyyneleet virtasivat hänen vapiseville käsilleen. Alfred melkein vihastui. "Jättäkää jo toki Marian mielestänne! Hän ei ole tehnyt mitään pelastaakseen teidät. Hän on paennut ilman teitä... hän on jättänyt teidät pelkurimaisesti!" Aine hymyili ihmeellisesti hänen ohitseen. "Niin... hän on paennut ilman minua", sanoi hän kuin itsekseen. "Ei ole hyvä, että hän on lähtenyt siten.... ilman minua... Hänen olisi pitänyt... ottaa minut mukaansa!" "Niin, siinä nyt näette! Älkää siis ajatelko sitä sen enempää! Muutama hetki vielä ja kaikki ympärillämme viheriöi ja kukoistaa!" "Kukatkin olivat niin kauniit... ja nyt niitä ei enää ole... Eikä ole enää Mariania... eikä A 15:tä..." Hän värisi. Sitten aloitti hän uudestaan, ikäänkuin hänen ajatuksensa olisivat juuri palanneet jostain kaukaisesta kotimaasta. "Te ette olisi saanut ottaa minua mukaanne, jos A 15 ei enää ole olemassa... Mitä minusta enää?!" "Pian tämä tulee teitä miellyttämään!" Alfred oli täynnä luottamusta. Hän katsahti innoissaan sadekatosta, näkyisikö jo yhtään vihreätä, jolla voisi yllättää tytön. Tämä pudisti päätään. "Minä kuolen... olen tietänyt sen jo kauvan... Olisin nyt mielelläni kotona, niin mielelläni... Oi, isäni!" "Teidän isänne on pelastunut!" valehteli Alfred nopeasti. Aine näki, että Alfred katsoi punastuneena sivulle. "He kaikki ovat kuolleet... He ovat kuolleet kaupungin keralla. Ainoastaan minun yksin... täytyy kuolla ilman heitä... Minä kuulun heihin... Me kaikki olemme kadotetut..." "Teidän on rohkaistava mielenne, Aine... vaikka vähänkin! Luonto on ihmeellinen... tuhansin kerroin kauniimpi kuin A 15!" "Minulla ei ole rohkeutta... A 15:ssä en sitä tarvinnut. Olen heikko. Ilman kaupunkia en voi elää!" "Aine!", Alfred veti hänet lähelleen. "Minä rakastan teitä. Minä tahdon tehdä puolestanne kaiken... mutta A 15:een... en voi teitä milloinkaan viedä! Aine nyyhkytti... oli vaiti. "Ajatteletteko te Mariania?" kuiskasi Alfred. "Hän... ajattelee minua!" "Hän ei ole teitä _milloinkaan_ ajatellut... Minä tiedän sen!" Aine loi häneen kirkkaanvihreät silmänsä: "Miksi tahdotte te jotain, jota minulla ei ole? Miksi kiusaatte minua? Minun täytyy teille sanoa... etten minä ole enempää... koko elämäni on kaupungissa... ja että minä en edes... kiitä Teitä..." Hän katsoi haaveksien, johonkin kauvas ja taipui sitten hiukan Alfredin puoleen, ikäänkuin tahtoisi uskoa hänelle salaisuuden. "Minun... _täytyy_ kuolla!" kuiskasi hän. "Kuten Marianin... ja isäni... ja kukkien...! Me kaikki olemme samallaisia... kaikki yhdessä... emme voi elää... väsyneitä ja heikkoja... vailla rohkeutta! Luontoa... emme enää kestä..." Kuiskaus häipyi niin hiljaiseksi, ettei Alfred enää ymmärtänyt sanoja. Hitaasti painuivat tytön silmäluomet kiinni. Ja hänen ruumiinsa tuntui raukenevan. Alfred asetti tytön pään takaisin tyynylle. Hän tunsi ääretöntä surua, joka peitti kaiken verhoonsa. Hänellä ei ollut enää voimaa. Hän tunsi jotain tarttuvan itseensä, eikä hän tiennyt, oliko se huumausta vai tuskaa. Hiljaa taipui hänen päänsä tytön kättä vasten. Muutaman sekunnin ajan eroitti hän vielä oksien lyönnin ikkunaan. Sitten vajosi kaikki raskaaseen uneen... Myöskin Henrikin oli äkkiä vallannut tämä ihmeellinen uneliaisuus. Se tuli niin nopeasti ettei hän ehtinyt itsekkään varoa maasta nousevia kaasuja. Metsä oli muuttunut tiheäksi aivan kuivuneeksi vesakoksi jonka läpi juoksijakone vaivaloisesti pääsi etenemään. Joka askeleella oli vastassa suuria monivärisiä sienikasveja jotka kiemursivat ylös myrkyllisessä ilmassa käsittämättömän korkealle. Henrikin huumauksesta rauennut käsi oli liukunut pois ohjauspyörältä. Kasvot kalpeina ja pää rinnalle vaipuneena hengitti hän epäsäännöllisesti. Venehytissä aukaisi Aine vielä kerran silmänsä, joissa oli omituinen lasinen loiste. Hän liikahutti oikeaa kättään kuin tahtoisi työntää pois Alfredin otsan. Mutta pian oli hän taas aivan hiljaa... Arachnio juoksi umpimähkään, tajuttomia matkustajiaan kuljettaen. — Ohjaajana istuva vanha mies heräsi viimein pitkän ajan kuluttua jalkoihinsa tuntuvasta kylmyydestä. Hän suoristautui. Nouseva aurinko heijasti jo vihreätä hämyvaloa joka näytti yhä lähenevän. Henrik tarttui ohjauspyörään ja väänsi sitä voimakkaasti vasemmalle jossa hän näki ruskeitten korsien huojuvan. Häntä huimasi. Tuolla jo kaartui Vihreäjärvi kylpien aamuauringossa. Mitä olikaan tapahtunut? Hänen sydämmensä löi yhä tuskaisasti ja aivoja pakotti raskaasti. Hän arvasi sen olleen jonkun myrkyn vaikutusta. Hitaasti askel askeleelta polkuili arachnio järven rantaan. Vanhus väänsi vipua pysähdyttäen koneen ja katsahti Aineen ja oppilaaseensa. Veneen juhlallisessa hiljaisuudessa näki hän Alfredin hengittävän rauhallisesti nojaten päätään pientä veretöntä kättä vasten. Tytön marmorivalkean otsan alta katsoi kaksi puoliavointa silmää elämän ikuisuutta kohti. Kapea, liikkumaton suu oli hymytön, kysymyksetön... Suhisten huojutti järvituuli viheriää ruohikkoa. Voimakas luonto ojensi hänelle sylinsä, ijäisen, kuninkaallisen sylinsä... XI. ELÄMÄ. Sinervä kuu nousi vuorten takaa. Tumma, monihaarainen kallioseinä seisoi vielä sen edessä ja taivas oli pukeutunut tummiin silkkipilviin. Vuoristotuuli, täynnä kummallista, helähtelevää kutsua, tunki kylmyyttään aina majoihin asti, joista loisti houkuttelevasti pieniä kultaisia valoja. Uusien tulokkaiden talot olivat vielä matalia, ahtaita ja yksinkertaisia. Ne olivat kiireessä kokoonkyhätty pelastamaan Ladizin viimeisiä asukkaita vuoriston turviin. Mutta varhaisessa suvessa oli jo ehditty leikkaamaan viljaa pelloista ja saamaan hedelmiä puista. Talonpoikien puolittain villit puutarhat olivatkin jo jalostuneet rikkaiksi, kirjaviksi tarhoiksi. Kesäkuun yössä sekoittui kovien alppikukkien tuoksu rosmariinien ja kuusamain hienoon tuoksuun. Visertäen lauloi puro, joka juoksi yli harmaan punertavan kalkkikallion. Pienet talot lepäsivät rauhallisina niittyjen keskellä. Ilmassa kaikui vielä valveillaolevien ääniä. Naisia liikkui maitoämpäreineen karjan keskellä, joka odotti pääsevänsä lepoon tiheään ruohikkoon. Joku pässi määkyi. Pieni koira haukahteli lyhyeen ja äreästi. Kaukaa ylhäältä, jossa näkyi vuorenkukkuloiden välissä viheriöitä niittyjä, kuului laitumella olevien vuohien kellon kalkatus. Eräästä pienestä talosta, joka oli rakennettu miltei kohtisuoraan nousevan kukkulan juurelle, astui ulos vanha, väsynyt mies. Sauvan varassa otti hän muutaman askeleen talon ympäri ja istuutui senjälkeen itäpuolella olevalle penkille, josta oli näköala yli tasangon. Synkkämetsäisten, aina yhä alenevien etuvuorien välissä näkyi palanen tasaista maata. Jo kuukausia sitten, ennenkuin lämmin, sateinen talvi oli loppunut, virtasi tuolla alhaalla hehkuvaa höyryä, päivisin synkänharmaana ja mustana palona, öisin ihmeellisessä valossa hohtaen... Vanha mies, joka kerran oli paennut noita liekkejä, tervehti niitä joka yö hiljaisin katsein. Hänestä tuntui siltä kuin riippuisi siitä hänen elämänsä, muistojensa viimeinen säie. Ja häntä ympäröi tulevaisuus, joka ei näyttänyt tietävän siitä sen enempää. Kun Jolan rouva oli iltaisin laskenut pienen, ruskean poikansa vuoteeseen, ei mikään murhe tai varjo näyttänyt pimentävän talon elämää. Alfredillakaan ei ollut aikaa ajatella sitä. Hän oli käynyt tummaksi, ja joustavaksi täällä vuoristossa, työn ja ruumiillisten ponnistusten rasittamana, sillä Daniel ei antanut hänelle liikoja vapaa-aikoja. Daniel... ja naurava, syvä-ääninen tyttö, joka toimi talossa, poskillaan kukoistavan niittykellon pehmeä sulo... kuin kallisarvoinen hedelmä... Tyttö oli taas nytkin ottanut hänet mukaansa etsimään uppiniskaisia mustia vuohia, sillä aikaa kun Afra itse lypsi vaaleita... Nämä rauhalliset päivät täällä ylhäällä antoivat kyllä työtä niin käsille kuin sydämellekin. Mutta alhaalla kuohui unohdettu tasanko yksinäisessä hehkussaan... Jonkun aikaa oli jo näyttänyt siltä kuin höyryt hiljalleen leviäisivät yhä eteenpäin. Viheriäjärven aaltoilevat rantamat, syvällä Ladizin pohjukassa, alkoivat jo kuivua ja kuolla. Sienikasvit täyttivät ehtyneen joen. Mutta sitten onnettomuus pysähtyi etenemisessään. Moniin kuukausiin eivät sen rajat enää olleet nousseet ylemmäs. Kosteitten metsien ja purorikkaitten vuorilaitumien vyö suojasi vuoristoa punaista tuhoojaa vastaan... suojasi vuoristoväkeä... Vanha Henrik veti lujemmin hartioilleen paksun villaisen nutun, jonka Afra ja Jolan yhdessä viime talvena olivat hänelle neuloneet. Kylmänä huokuikin tuuli vuorihuippujen lumiaukeilta. Nyt olivat ihmisäänet jo rauenneet. Kuului vain yön hiljaista kolinaa. Hitaasti putoili kaivon vesi alempana olevaan puiseen säiliöön, jossa vuoriston yli nousevan kuun valo värähteli. Joskus vihelsi yölepakko katolla... Mutta Henrikin sielu tähysi kauas liekinväriseen hämäryyteen. Hän ajatteli sitä mitä oli ollut... Ja mikä ei enää koskaan palaisi. Hän oli kuin erämaahan karkoitettu valtias, näinä muistelojensa hetkinä. Sivistyksen edustajat olivat olleet hänen kansaansa, hänen omia veljiään. Nyt istui hän tässä yksinään. Ja kun päivän yksinkertaiset velvollisuudet olivat päättyneet ja ylle laskeutunut hopeareunainen pimeys, tunsi hän ikävöivänsä... Hän ikävöi kotiin, niinkuin sairas vanhus ikävöi kukkean nuoruutensa maahan. Hän oli elänyt kiihkeät katkeran taistelun vuotensa. Mutta ne olivat kuluttaneet häneltä kaiken voiman jättäen hänet vain varjonsa kaltaiseksi. Nyt oli hän juureton... Tämä päivä ei voinut antaa enää mitään, ja eilistä hän ei voinut unohtaa... Hän ei tuntenut mitään syyllisyyttä eikä katumusta. Hän tiesi, että kun hän kerran ylpeässä tuhmuudessaan oli luullut voivansa ottaa ihmiskunnan kohtalot omiin käsiinsä, oli se ollut vain lapsellista harhaluuloa. Kenenkään yksityisen tahdosta ei riippunut se että sivistynyt rotu tuhoutui. Se oli välttämättömyys, johdonmukainen aiheutuma ikuisesta laista, jonka mukaan kaikki se millä ei ole elämiseen voimaa, häviää. Mutta vain luontoa ympäröivät nämä elämän voimat. Sen oli hän ymmärtänyt sinä hetkenä, jolloin hän näki kuolleen Ainen suloiset, murtuneet kasvot. Ja sen näki myöskin nuori Alfred ensimäisen rakkautensa epätoivoisessa tuskassa. — Ukko katsoi vanhoja kuihtuneita käsiään, jotka kuun loiste loi aivan valkoisiksi. Nekään eivät kuuluneet tänne... Nekin olivat vain osa tuota loppuun palanutta ainetta, joka itse oli tuominnut itsensä kuolemaan. Ainen oli kuihduttanut A 15:n häviö. Sitä hän ajatteli nyt usein... Yläpuolella vihan ja rakkauden liittyivät toisiinsa elämän lait... ihmeellisen yhtenäisinä... Lumivalkoisena hohti nyt vuoren huippu ja metsän rannan yli kimmelsi hopea... Kaivo oli nyt täysin valaistu. Se kylpi tähtien välkkeessä... Taloista kuului naisten naurua. Silloin astui kaksi nuorta miestä ovesta. Daniel, joka oli vahva ja tukeva kuin maja-asukas konsanaan, kuunteli hetken surunvoittoista kehtolaulua, jota Jolan lauloi pienokaiselleen. Näkemättä Henrikiä käveli hän puutarhaan ja Alfred seurasi jälestä. Pienen aikaa kulkivat he valaistulla nurmikolla rauhallisesti. Sitten virkahti Alfred: "Huomaatko, että tuolla alhaalla ei tänään olekaan niin punaista?" Daniel ei kääntänyt päätään. "Siihenhän on niin totuttu... en tiedä, sillä viimeaikoina en minä ole enää siitä juuri välittänyt. Kun ajattelee työtänsä, niin ei todellakaan ole aikaa sellaiseen!" "Niin on minunkin laitani..." Alfred silmäili puutarhaa jonne Afra oli luvannut tulla. Kentiespä hän jo seisoskelikin siellä piilossa kuunnellen puiden välissä. Vielä katsahti hän kuitenkin alas muuttumattomaan punahohteeseen... "Minä tahtoisin tietää", alkoi hän miettien, "tahtoisin tietää olemmeko me ainoat! Ja ovatko kaikki kaupungit hävinneet? Tiedätkö että tämä ajatus kiusaa minua usein?" "Muilla paikkakunnilla on tietysti myös paettu. Ja muuten... Henrik itse ajattelee, että on mahdotonta sanoa mikä tuhoutui. Ja lopultakin... meillähän on kaikki mitä tarvitsemme, ja me olemme täällä turvassa! On turhaa ajatella sellaisia! Afran täytyy saada sinut järkiinsä... Minun pitää sanoa se hänelle. Täällä ei ole mitään mietittävää." Ja hän tarttui ystäväänsä käsivarresta naurahtaen iloisesti. "Ei, ei, en ole sitä ajatellutkaan" vastasi toinen. "On kuitenkin ylipäänsä ihmeellistä kuinka kaikki se voi unohtua! Monasti... niin todellakin, monasti ajattelen minä kuin olisin täällä syntynyt enkä milloinkaan ollutkaan muualla... Ja A 15:stä olen ainoastaan uneksinut kuin viimeisestä mielettömyydestä, väärän sivistyksen seurauksena." Pidätetty nauru keskeytti hänen puheensa. Hän juoksi suoraan ääntä kohden, puutarhan varjoisaan nurkkaan. Daniel nyökkäsi ymmärtäväisesti ja astui takaisin majaan. Ovesta kuului taas Jolanin pehmeä laulu... Taasen oli Henrik yksin. Hymy levisi yli vanhojen kasvojen... Kuinka elämä sittenkin kävi eteenpäin! Kuinka lukemattomat pienet hetket muodostivatkaan ijäisyyden! Ja kauhusta, kuolemasta ja häviöstä jää jälkeen ainoastaan kaipausta täysi kuutamoyö... kehtolaulu... Ja ken nousi vastustamaan tätä yksinkertaista elämän kiertokulkua hän sammui, elämän virran polttamana. Henrik nousi. Hän oli väsynyt... Hänen oli jo aika päästä lepoon. *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TULISIELUJA *** Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed. Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution. START: FULL LICENSE THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license. Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works 1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. 1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below. 1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others. 1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States. 1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: 1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed: This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. 1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work. 1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™. 1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License. 1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1. 1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that: • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.” • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works. • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work. • You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works. 1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below. 1.F. 1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment. 1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE. 1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem. 1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. 1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions. 1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause. Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™ Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life. Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org. Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws. The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS. The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate. While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate. International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate. Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support. Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition. Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org. This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.