The Project Gutenberg eBook of Clara d'Ellébeuse This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. Title: Clara d'Ellébeuse eli Erään menneitten aikojen nuoren tytön historia Author: Francis Jammes Translator: Yrjö Koskelainen Release date: January 16, 2025 [eBook #75123] Language: Finnish Original publication: Turku: Turun Suomalainen Kirjapaino- ja Sanomalehti Oy, 1913 Credits: Tuula Temonen and Tapio Riikonen *** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK CLARA D'ELLÉBEUSE *** language: Finnish CLARA D'ELLÉBEUSE eli Erään menneitten aikojen nuoren tytön historia Kirj. FRANCIS JAMMES Suomentanut Yrjö Koskelainen Turussa, Turun Suomalainen Kirjapaino- ja Sanomalehti Oy, 1913. I. Clara d'Ellébeuse herää kiharoittensa keskellä ja haukottelee vasten paljasta poveaan. Hän on vaalea ja pyöreäkasvoinen, hänen silmänsä ovat samanväriset kuin taivas kauniilla ilmalla. Aurinko, noiden menneitten lomapäivien aurinko, leikkii itäisen ikkunan hienoilla verhoilla, jotka omat kukallista karttuunia ja joille ulkoa lankee tulpaanipuun varjo. Kello on kahdeksan. Puhdas aamuvalo siivilöityy huoneeseen ja päivänsäteet tapaamat siniseltä, iloiselta tapetilta Joachim d''Ellébeusen, Claran sedän, muotokuvan. Tyttö haukottelee vuoteessaan, venyttelee ja ajattelee itsekseen: Minkähänlainen oli setä Joachim? Olikohan se talo Point-à-Pitressä, jossa hän kuoli, kauniskin? Se pieni, tuolla lippaassa oleva miniatyyrikuva, jonka isoäiti on minulle näyttänyt, esittää hänen morsiantaan. Hänen nimensä oli Laure. Hän oli silloin kaunis kiiltävän mustine kiharoineen, valkoisessa vihreänraitaisessa musliinipuvussaan ja kaulassaan korallinauha... Lepääköhän hän sedän rinnalla haudassa?... Setä kaatui kaksintaistelussa. Niin on herra d'Astin kertonut... Olikohan Laure kauniimpi kuin äiti? Clara d'Ellébeuse pukeutuu, sitten lukee hän aamurukouksensa. Talo herää. Portaat narahtelevat. Vestibyylistä kuuluu kanarialintujen liverryksiä. Clara laskeutuu ruokasaliin ja ottaa hedelmämaljakosta rypäletertun, jonka marjat paistavat hänen kädessään. — Kello on jo yhdeksän, sanoo hän itsekseen. Äiti on varmaan messusta tullessaan poikennut jonnekin... Suuri seinäkello, joka kuvaa jalavien ympäröimää kirkkoa lyö yhdeksän juhlallista lyöntiä. Kellolla, joka on sovitettu pieneen sievään kellotorniin, on lempeä sointu. Päivällistunnilla ja illalla muistuttaa sen lyönti angelus-soittoa. Puiden alla näkyy paimentyttö ja paimenpoika sekä muutamia lampaita. — He puhuvat keskenään nuo kaksi, ajattelee Clara, ja heidät vihitään tuossa pienessä kappelissa. Tulevatko he onnellisiksi? Varmaan he tulemat! Mutta koska he ovat vain taulussa eivät he tosiaan mene naimisiin keskenään... Hän sovittaa päähänsä suuren aurinkohattunsa, jonka reunaa kiertää kiehkura päivänkakkaroita ja narsisseja ja menee ulos portaille. Kasteesta kimaltelevalla ruohokentällä tepastelee riikinkukko hitaasti keinuttaen kaulaansa. — Riikinkukko on ylpeyden perikuva, ajattelee Clara. Minä olen ylpeä, sanoo pastori pensionissamme. Mutta eihän kaikkien nimi otetaan d'Ellébeuse! Kas tuolla tulee äiti! —Lapseni, sanoo rouva d'Ellébeuse, kun hän on suudellut tytärtään otsalle, tänään pitää sinun pukeutua täti Aménaïdelta saamaasi hameeseen. Herra d’Astin on lähettänyt sanan, että hän tulee käymään meillä. Hän on täällä jo vähän ennen kahtatoista. Kello yksitoista vaihdat siis hametta, tyttöseni. Rouva d'Ellébeuse nousee linnan portaita ja Clara kääntyy puutarhaan. Hän vaeltaa siellä ohi tummien vadelmapensaiden ja suippojen, kauniiden omenapuiden. Ruusun lehdellä tapaa hän kultapintaisia koppakuoriaisia. Ilma väreilee sinisenä pensasaitojen yllä. Mutta se hiljainen onni, joka koko aamun on asunut nuoren tytön sielussa, vaihtuu siksi aavistuksentapaiseksi surumieliseksi, joka valtaa mielen tämmöisinä kirkkaina, kultasina päivinä. Äkkiä, ilman mitään erikoista aihetta, tuntee hän omantunnonvaivoja. Jumalani, Jumalani, hän kuiskaa itsekseen, armahda minua! Minulla on ollut pahoja ajatuksia. Mihinkä joutuisinkaan, jos nyt äkkiä kuolisin! Olenko valmis astumaan Jumalani kasvojen eteen? Minulla on ollut rumia ajatuksia setä Joachimista ja hänen morsiamestaan Lauresta. Minä ajattelin, istuiko hän sedän sylissä silloin kun he olivat kihloissa... Ja synnin pelko, tämä sielun piina, jonka kauheuden vain oikeauskoinen katolilainen täysin tajuaa, raatelee nyt Claran hentoa sielua. Hän on tullut hedelmätarhan päähän, hän avaa lehtimajan luona olevan vihreän portin ja astuu suuren puiston varjoisalle käytävälle. Siellä kasvaa ailanthus, laakeripuu ja vaahtera. Lehvien alla vallitsee eräänlainen hämärä, vaikka mätäkuun aurinko paraillaan lähettää valovirtansa yli puiden latvojen. Kohta on Clara vaeltanut puistonkin halki ja tullut ristikkoportille, jossa d'Ellébeuse suvun soikea vaakuna näkyy ruostuneitten ranskalaisten liljojen keskellä. Ja kun hän näin on päässyt ulkopuolelle linnan alueen, kulkee hän kuivuudesta haljennutta metsätietä, jonka varsilla kasvaa sanajalkoja. Jostain kuuluu linnunnokan koputus puun kuoreen, sisilisko kiitää poikki tien ja sirkka lakkaa äkkiä laulustaan. Tätä tietä päästään vanhalle kappelille. Tullakseen sinne käy Clara läpi kirkkotarhan, jonka kumpuja koristavat neilikat puksipuut, orvookit, tomunkarvaiset mintut ja ne yrtit joita kutsutaan kastemaljoiksi, koska kosteus kerääntyy niiden koveroille lehdille. Clara d'Ellébeuse astuu kappeliin. Häntä puistattaa sen viileys. On kuin sadepisaroita valuisi pitkin hänen lämmintä ruumistaan. Sillä murattien ja tiilien suojaama temppeli säilyttää kuin vesiruukku viileytensä palavimmassakin päivänpaisteessa. Alttari on kaunis ja yksinkertainen; sitä valaisee pari suipporuutuista ikkunaa joiden edessä hohtaa talonpoikaistapaan huolellisesti tärkätty verho. Alttarikaapin kummallakin puolen on kolme suurta kullattua kynttiläjalkaa. Vasemmalla, muurin syvennyksessä on Neitsyt Maarian kuva ja oikealla samanlaisessa syvennyksessä seisoo Pyhä Jooseppi. Heidän jalkojensa juuressa on silmää ilahuttamassa pieniä kullattuja ja vihreitä vaaseja, täynnä yksinkertaisia ketokukkia. Keskellä kirkkoa, katkenneen pilarin päässä on koverrettu kivi, joka muistuttaa kalkkia; siinä on vihkivesi. Kappelin hämärässä se näyttää mustalta. Lehterin alla, joka on kuin tallin seime, näkyy rippituoli vihreän kankean taftiverhon peitossa. Tässä rauhanmajassa ei ole holvattua kattoa, ainoastaan puinen laki, mikä on sivelty taivaansinisellä laastilla. Clara d'Ellébeuse polvistuu rukoukseen. Jumalani, hän kuiskii itsekseen, varjele minua pahoista ajatuksista. Minä tahdon olla pieni puhdassydäminen tyttö. Käännä uteliaisuus pois minun sydämestäni. Älä anna minun tahtoa lukea setä Joachimin kirjeitä, jotka omat isoäidin lippaassa. Minun mieleni on ahdistuksessa. Pyhä Neitsyt, rukoile meidän puolestamme! Älä anna minun joutua helvettiin. Ah, Jumalani, miten olen onneton... Pelkään kadotusta. Hyvä Jumala, älä erota minua äidistä ja isäkullasta. Anna meidän kaikkien päästä taivaaseen. Armahda meitä! Hän notkistaa polvensa alttarin edessä, ristii silmänsä, [tekee ristinmerkin] kastaa sormenpäänsä vihittyyn veteen ja käy ulos kappelista. Hetken seisoo hän häikäistynä portailla, kaukana, tummien metsäisten kukkulain takana väreilevät Pyreneiat väkevässä valovirrassa. Clara kulkee jälleen läpi kirkkotarhan. Tuossa on d'Ellébeusien perhehauta: Bernard d'Ellébeuse, 1690. Jean d'Ellébeuse, 1715. Jean d'Ellébeuse, 1780. Elisabeth d'Ellébeuse, 1781. Tristan d'Ellébeuse, 1804. Amélina d'Ellébeuse, 1620. Ja monta muuta d'Ellébeusiä... Lähellä niitä on yksinäinen kumpu, jolla kukkii kimppunen noita heleitä, sametinpehmeitä kukkia, jota joskus erehdyksessä luullaan tavalliseksi belladonnaksi, koska sen latinalainen nimi on _Amaryllis belladonnœæ_. Kiveen on kaiverrettu vain nämä sanat: Laura Lopez 1805. Clara ei ole koskaan saanut selville kuka tämä nainen oikeastaan on ollut, hänelle on sanottu että siinä lepää muuan perheen ystävä. Hän rakastaa tätä hautaa, jota isoäiti vaalii ja jolle hän on istuttanut punaisia liljoja, hän rakastaa tuon tuntemattoman muistoa, josta jälellä ei ole muuta kuin suloiselta sointuva nimi... Laura Lopez... Se kuulosti melkein, samalta kuin Laure, joka oli setä Joachimin morsiamen nimi. Nuori tyttö vaipuu jälleen ajatuksiin: Minkähänlainen on Pointe-à-Pîtren kirkkotarha, jossa se _toinen_ Laure ja tämän sulhanen, setä Joachim, lepäävät. Pointe-à-Pitre on minusta samanlainen kuin se puupiirros Perhekuvalehdessä... Siellä kasvaa ryydilletuoksuvia metsiä, joissa neekerit vaeltavat. Minkälainen oli Laure? Varmaankin Korkeakasvuinen. Hän liikkui hitain askelin. Suutelevatko he toisiaan?... Clara punastuu äkkiä ja karkoittaa luotaan nämä ajatukset. Hän jatkaa matkaansa, pää hiukan eteenpäin kumarassa, kuusitoistavuotiaan viehättävä, hiukan kömpelö sulo kaikissa liikkeissään. Hän palaa kotiin hedelmätarhan kautta ja noustessaan linnan portaita hymyilee hän puutarhurille, joka kädessään kantaa salaatinkupuja. Isoäiti kirjailee kuvaompeluaan. Isä istuu lähellä piippuaan poltellen. Ja Robinson, perheen koira, nukkuu kiehkurana kiviportaalla, häntä kuonoa vasten. — Hyvää huomenta, isoäiti! Hyvää huomenta isä- kulta. Ja he suutelevat toisiaan. — Onnistiko sinua tänään metsässä, isäkulta? — Onnisti niinkin. Mene ruokahuoneeseen, niin näet. Mutta kiiruhda, sillä herra d’Astin on kohtapuolin täällä. Gertrude näyttää Claralle parin sieviä peltopyitä, joilla on punaiset jalat ja kiiltävät, ruosteenruskeat ja mustat höyhenet, pehmeitä kuin silkki. Clara nousee yläkerrokseen pukeutuakseen toiseen pukuun. Hän palmikoi uudelleen paksut, kullankarvaiset hiuksensa, kiertää ja silittää niitä puksipuisen puikon avulla. Hän verhoo viileän ruumiinsa musliinipukuun, joka on täti Aménaïden lahja. Taivaansininen vyö valuu alas hänen korkealta miehustaltaan. Ja aina jalkoihin saakka piirtyy vaatteen alla hänen vartalonsa kuin taiteilijan siveltimen jäleltä. Hopeiset käädyt tavoittelevat hentoja rintoja. Paljaissa käsivarsissa on pienet kuoppaset, jotta näyttävät hymyilevän. Ja suukin hymyilee, alihuuli heleänpunaisena, täyteläisenä, pieni piirtonen keskellä. Ja nenäkin, joka on voimakas ja hienosti muodostunut sekä heikosti kaartuu ylöspäin. Samoin kapea, korkea otsa ja korvat, jotka omat melkein liian pienet ja kätkeytyvät ruuvikiharoitten joukkoon. Kun hän on palannut muiden joukkoon, sanoo vanha rouva d'Ellébeuse: — Nyt olet sievä, lapseni. Ja tulit oikeaan aikaan, sillä joku soittaa portilla. Se ei voi olla kukaan muu kuin herra d'Astin. Mennään ulos. Kello on kaksitoista. Kuumuus väreilee yli sinisten ja mustien jalavalehdistöjen, joista tunkeutuu sirkan sirittävä ääni. Ilma läikkyy ja höyryää. Ohi kulkee lämmin tuulenhenki, joka kantaa mukanaan puutarhan raskaita tuoksuja. Clara seisoo suorana portailla, toinen sääri eteenpäin ojennettuna ja tämä koulutyttö-asento on niin luontevan viehättävä että se vaikuttaa kuin luonnonkuva. Tulee ajatelleeksi juoksevaa vettä, johon päivä paistaa tahi kirsimarjaa, jota lintu paraillaan nokkii... Pitkin lehtikäytävää, kukkalavojen välitse vyöryvät hiljalleen herra d'Astin vaunut pysähtyen avopyörylään lähelle tulpaanipuuta, jota bignonia-köynnökset kiertävät alasriippuvine keltaisine ja punaisine kukkineen. Markiisi d'Astin astuu vaivaloisesti ulos vaunusta, sillä hänellä on puujalka. Nojaten keppiinsä heilahuttaa hän hattuaan ilmassa. Hän on kookas. Hänen valkoiset lainehtivat hiuksensa muistuttavat tulpaania. Tiukasti istuva takki kapenee miehustaa kohti ja leviää jälleen kankeana kuin krinoliini. Nyt hän nousee portaita nojautuen herra d'Ellébeusen käsivarteen, tervehtii naisia, jotka odottavat häntä portaiden yläpäässä ja kulkee heidän seurassaan salonkiin. Hänen äänensä on lempeä. Istuutuessaan hän sanoo: — Puujalkani ei ole antanut minulle rauhaa kahteen viikkoon. Sillä on taas leinipäänsä... Ja isoäiti d'Etanges vastaa hymyillen lapsenhymyään: — Aivan kuten minun oikealla kädelläni... Se on nyt ollut turvoksissa kymmenen päivää... — Hitto vie! Mutta teidän kätenne ei kuitenkaan ole mikään puukalikka. Te voitte ojentaa sen minulle... Entä mitä sanoo tämä kaunis lapsonen. Hän katselee Claraa, joka istuu vastapäätä kaihtimen edessä. Kaihtimella nähdään kirjailtuja puita ja keltaisia hedelmiä, joiden alla paimentytöt ja -pojat lepäävät nurmikolla. Siinä nähdään myös hirvenjahti. Hirvi ui yli puron, jossa kasvaa vaaleanpunaisia sorsanputkia. Koirat puhaltavat sen kintereillä, kieli roikkuen suusta. Taaempana nurmikolla näkyy kaksi ratsastajaa kolmikolkkaisissa hatuissa ja metsästystorvet sivuilla. Puut kauniine hedelmineen kohoavat valkealta taustalta, puro ja puut ovat sinisiä. Maisema kuvaa varmaan kultaista päivänlaskua syyskuussa. On kuin näkisi jalavien värähtelevän tuulessa ja kuin niiden latvat kertoisivat kesän haihtuvasta ilosta. Ja tätä kaihdinta vastaan piirtyvät nyt Claran kiharat keskellä hedelmiä, jotka ovat pyöreitä ja ihania kuin granaattiomenat ja kuvaavat persikoita. Hän ei vastaa, hän hymyilee hämillään, viehättävänä. Ja äidin puuttuessa puheeseen hänen puolestaan liikkuu tuhat ajatusta hänen sileän otsansa takana. Hän ajattelee miksi hän oikeastaan ujostelee herra d'Astinia, vaikka hän jo kauan, kauan on tuntenut tämän, aina pienestä lapsesta saakka. Kuitenkin oli herra d'Astin saanut hänet pelkäämään kertoessaan joskus matkastaan Kiinaan ja lähetyssaarnaajien piinasta siellä. Hänpä juuri on lahjoittanut ne molemmat kauniit värilliset puupiirrokset, joista toinen esittää _Ylhäistä mongoolilaista naista, toinen Keisarin vanhinta tytärtä_... Kiina on kauhea maa, siellä piinataan kristittyjä, maa, jota ajatellessa kuvottaa ja tuntee samaa inhottavaa hajua kuin avatessa tuon arkun tuolla, joka lemuaa kamferille ja pippurille. Pahanhengen valtakunta on Kiina! Ei, paljon mieluummin haluaa hän, Clara, nähdä Guadeloupe-saaret, jossa kiltit neekerittäret ovat halukkaat kääntymään katolisuuteen ja jossa setä Joachim ja hänen morsiamensa Laure rakastivat toisiaan kukkien keskellä... Mutta herra d'Astin on hyvin hyvä pienelle ystävättärelleen; äskettäin lahjoitti hän tälle rannerenkaan, sitä lajia, jota juuri nyt on muodista ja joka muistuttaa kaleerivankien käsikahletta: kultainen ketju, jonka päässä on pallo. Herra d'Astin oli setä Joachimin paras ystävä, mutta harvoin hän tästä puhuu... Vaan juuri tänään, kun on sijoituttu ruokasaliin, osuu keskustelu setä Joachimiin. Siihen antaa aiheen krassista tehty kaunis kukkalaite, joka on keskellä pöytää. — Rakas Henri, lausuu herra d'Astin, muistan että niillä päivällisillä, jotka isänne veli piti päivää ennen lähtöään Ameriikkaan, oli pöytä koristeltu tuohon tapaan. Ne olivat iloiset päivälliset Brasilialaisessa ravintolassa Bordeauxissa. Me tyhjensimme maljan toistemme tulevien rakkauksien onneksi. Minä en silloin aavistanut että hänen rakkautensa esine tulisi saamaan niin traagillisen lopun ja yhtävähän että minun surulliseksi tehtäväkseni, Kiinasta palattua, jäisi haudata tänne, tähän maahan, hänen rakas Lauransa... Herra d'Astin vaikenee. Hän on unhottanut nuoren tytön läsnäolon. Rouva d'Ellébeusen hymy muistuttaa häntä siitä. Hän vaihtaa ainetta ja sanoo: — Teidän puutarhassanne kasvaa kauniita melooneja. — Maa on hiekkaperäistä, vastaa rouva d'Ellébeuse ... Mutta eikö tämä laji tunnu teistä tutulta? Se on kasvatettu niistä siemenistä, jotta te kuusi vuotta sitten ystävällisesti meille annoitte ja jotka kerroitte saaneenne erään kiinalaisen runoilijan tyttäreltä... — Mandariinin tyttäreltä, niin, sehän on yhdentekevä. Nyt olen iäkäs vanhapoika enkä tunne enää entisiä meloonejani... Enkä edes mandariinieni tyttäriä, pelkään minä... Clara d'Ellébeusen kulmien väliin on muodostunut ryppy. Markiisin sanat setä Joachimista omat saaneet hänen sisässään mullistuksen aitaan. Hän toistaa itsekseen: Hän sanoi: palattuani Kiinasta... hautasin minä tänne, tähän maahan hänen rakkaan Lauransa... Hänelle oli siis valehdeltu? Laura oli siis kuollut täällä. Missä? Tässäkö talossa?... Mutta silloinhan ei setä Joachimin morsian ollutkaan nimeltään Laure, koska markiisi kutsui häntä Lauraksi, samalla nimellä, joka on tuossa salaperäisessä hautakivessä? Minkätähden?... Kuinka?... Minkätähden oli isoäiti sanonut näyttäessään hänelle miniatyyrikuvaa: Tämä on neiti Laure, isäsi sedän Joachimin morsian. — Missä he kuolivat, isoäiti? oli hän kysynyt. — Kaukana täältä; Pointe-à-Pitressä. — Mutta silloinhan ei ollut totta että he elivät siellä?... Oli, koska kirjeissä kerran seisoo _Guadeloupe_... Hän sanoi: minä hautasin hänet tänne. — Sinähän et syö, lapseni, huomauttaa rouva d'Ellébeuse. Clara vastaa: — Olen hiukan väsynyt, äiti kulta. Ja hän juo hiukan vettä saadakseen ruokahalua. Mutta kun ympärilläolijat jälleen jatkavat keskusteluaan, iskee hän yhä syvemmälle mieleensä: hän _hautasi_ tänne, tähän maahan rakkaan Lauransa. Hän näkee ajatuksissaan uudestaan kirkkotarhan, missä kastemalja, ruusunkarvainen belladonna ja tomunharmaa minttu kasvavat. Hän muistaa eräässä varjoisassa nurkkauksessa nähneensä pari kypsää tomaattia, joiden siemenet tuuli on kuljettanut jostain läheisestä talonpoikaistalosta. Ja hän lukee jälleen orjantappurain keskeltä hautakirjoituksen: Laura Lopez 1805. * * * Vaalea yö kohoaa idästä ja sulkee syliinsä taivaan, yksi noista leudoista öistä, jolloin lampunvalo houkuttelee luokseen juuria hyttysiä joen rannoilta. Myöhäinen päivällinen on syöty. Herra d'Astin, joka on päättänyt jäädä linnaan huomiseksi, pelaa shakkia herra d'Ellébeusen kanssa. Rouva d'Etanges ja hänen tyttärensä istuvat koruompeluksiensa ääressä. Clara seisoo kädet selän takana ikkunan luona katsellen puistoon, jossa varjot häilyvät puiden lehdistöissä. Hänen mielessään on joku outo ahdistus, jota hän ei ymmärrä. Hän ei tunne itseään täysin onnelliseksi. Alituisesti, tämmöisenäkin rauhallisena iltana kuin tämä, asuu hänen sielussaan pelko, joka näkyy kuuluvan itse onneenkin. Kun Clara d'Ellébeuse oli pieni tyttö ja hän oli saanut nuken, joka täytti hänen mielensä ilolla, heitti hän sen äkkiä luotaan kenenkään käsittämättä mikä tähän muutokseen oli syynä. Hän kävi synkäksi, katseli nukkea rypistetyin kulmin eikä enää koskenut siihen. »Oikullinen lapsi!» sanoi rouva d'Etanges. Mutta se ei ollut sitä. Vaan kun hän oli saanut sen mitä oli enin toivonut ja iloitsi siitä keksi hän äkkiä jonkun vähäpätöisen, mutta auttamattoman vian, jommoisen voi löytää kaikesta tässä maailmassa. Tuossa sahajauhoilla täytetyssä vaaleanpunaisessa kankaassa, jonka piti kuvata nuken ruumista, oli hän huomannut jonkun pienen tahran, jota ei millään saanut pois. — Minun nukkeni ei ole virheetön, hän ajatteli. Vahinko ettei minulle valittu jotain toista nukkekaupasta. Ottaisin minkä toisen tahansa... Ja nyt kun leikkikalujen aika on ohi, nytkin niinä hetkinä, jolloin hän oli onnellisin, nimittäin noustessaan rippituolista kun hän oli saanut synnit anteeksi, ja sydämessään tunsi uuden hyvän tahdon, heräsi äkkiä muisto, tunto siitä synnistä jonka hän oli unohtanut. Se oli aina suurin synneistä. Oliko hän vain unohtanut sen? Eikö hän ehkä tahallaan ollut salannut sitä rippi-isältään? Tämä epäilys häntä kalvaa. Hän ei tiedä miten asia on. Mutta voiko hän vakuuttaa unohtaneensa sen? Jos ei, on hän kadotettu. Kun hän on päässyt tästä levottomuudesta, herää joku tunne vaivaamaan häntä, antamatta hänelle rauhaa unissakaan, joissa hänestä usein tuntuu kuin hän tukehtuisi tai päätä huimaisi. »Se tulee hermoista, lapseni!» sanoo routaa d'Ellébeuse. Ja Gertrude valmistaa hänelle tyynnyttävää iltajuomaa. — Shakkimatti! sanoo herra d'Astin herra d'Ellébeuselle, joka hymyilee. Clara kääntyy, kaula kenossa, kauniit valkoiset käsivarret ristissä selän takana. Hänkin hymyilee kiharoittensa keskellä ja katselee peliä. Tuntematta sen sääntöjä pitää hän noista kiiltävistä nappuloista, jotka liukuvat pitikin shakkilautaa, joka on kuin ruudukas linnanlattia. Hän istuutuu lampun luo ja avaa pöydällä olevan kirjan. Se on Bretonin _Kiina pienoiskoossa_, jonka herra d'Astin on lahjoittanut vanhalle ystävälleen herra d'Ellébeuselle. Clara katselee kuvia, jotka liittyvät teenkorjuuta käsittelevään lukuun. Vaaleanpunaisia apinoita kapuaa ylös vuorelle, jonka luona juoksee joki. Yksi apinoista istuu teepuun juurella ravistaen sitä raivoisasti kahdella kädellä. Ja oksilta sataa lehtiä ja kukkia, joita kerää maassa olema kiinalainen leveissä oranssinkeltaisissa housuissa, pystynokkaisissa tohveleissa, päässään suuri olkihattu alasriippuvin reunoin. Vähän matkan päässä istuu muuan apina, käsissään valkoiset hansikkaat, imemässä jotain hedelmää. Clara d'Ellébeuse sulkee kirjan. Kello lyö kymmenen. Hän sanoo hyvää yötä suudellen kaikkia, pyytää Gertrudilta kynttilänsä ja menee yläkerrassa olevaan huoneeseensa. Yksin hänen on helpompi olla. Ei niin, ettei hän viiihtyisi rakkaitten vanhempiensa seurassa, mutta yksinäisyys ja mietiskely rauhoittavat hänen tunteellista sieluaan. »Lapseni», sanoo hänelle usein Ursulanluostarin pappi, »teidän huolenne johtuvat liiallisesta herkkätuntoisuudesta. Teillä on pelokas omatunto, mutta se todistaa teissä hyvää tahtoa». Clara d'Ellébeuse lukee rukouksensa, sitten riisuutuu hän hitaasti, suurella häveliäisyydellä, peläten liian kauan tarkata sitä mikä verhoutuu täti Aménaïden hameeseen. Hän arvelee ettei ole luvatonta katsella käsivarsiaan, jotka koko päivän ovat paljaina, mutta ettei hänen pidä katsoa eikä koskettaa muuta ruumistaan paitsi senverran kuin on ihka välttämätöntä. Hän paneutuu sänkyynsä, sammuttaa kynttilän messinkisellä sammuttajalla, mutta ei pääse heti uneen. Tänä hetkenä tuntuu kuin ryömisi hänen sielunsa kokoon, yhteen sykkyrään. Ja nyt näkee hän ajatuksissaan kaikki vielä paremmin kuin mitä hän on nähnyt todellisilla silmillään. Hän ajattelee hieman d'Astinia ja sitä mitä tämä on sanonut setä Joachimista ja hänen morsiamestaan Lauresta, hän ajattelee sitä salaperäisyyttä, joka ympäröi heidän muistoaan. Sitten näkee hän itsensä kulkemassa puistossa. Suljettujen silmäluomiensa alla näkee hän selvästi viettävän pihanurmen portaiden edessä, sitten jalavanlatvan, sitten joukon bamburuokoja, harmaan kiviuurnan varjoisan käytävän päässä, ... ja nukkuu. II. Yöllinen rankkasade on kastanut koko puiston. Mutta sadevesi kuivuu ja aurinko kimmeltelee niin väkevästi puiden lehdillä että silmiä häikäisee. Clara vaeltelee edestakaisin pähkinäkäytävällä. Maassa on oravien jäleltä pähkinänkuoria. On semmoinen viileä, läpikuultava aamu, joka tietää kuumaa päivää. Clara odottaa pientä aasia, jonka puutarhuri paraillaan hänelle satuloitsee. Se on nyt valmiina. Hän taittaa vihreän vitsan ja nousee kivipenkiltä aasin selkään ohjaten sitä ristikkoporttia kohti. Siellä hän kääntyy Noarrieu-metsään vievälle tielle. Mispelipuista satelee viileitä pisaroita hänen niskaansa. Aasi juoksee ravia. Clara heiluu sinne tänne, väliin täytyy hänen tarttua kädellään olkihattuun, joka on pudota. Nyt on hän metsänreunassa, jonka pensaissa kimaltelee hämähäkinverkkoja. Kuuluu lorina puroista, jotka vielä ovat tulvillaan yöllisestä sateesta. Harakat nauravat, närhi huutelee. Mutta metsän sisässä vallitsee hiljaisuus; ainoa ääni lähtee korkeista sanajaloista, kun ne kahahtavat pienen aasin kylkeen. Täällä on viileä hartaus, jota kestää koko päivän, kuumimpinakin tunteina, jolloin maissi naksahtelee helteisellä pellolla. Erään kastanjan juurella, jossa on pieni päivänpaistama smaragdinkarvainen pälvi, kasvaa katkeroja. Niiden tummansiniset kellokukat houkuttelevat Claraa pysähtymään, hän laskeutuu maahan poimimaan niitä ja liittääkseen ne päivänkakkaroiden ja narsissien joukkoon hattunsa kiehkurassa, jota koristaa valkea nauharuusu. Hän istuutuu puun juurelle ja nivoessaan kukkia yhteen ajattelee hän suruisasti loma-ajan päättymistä ja palaamistaan synkkään luostariin. Hän näkee suuren luostaripihan, jolla oppilaat juoksevat vapaatuntinaan lokakuisena päivänä, jolloin kylmä, läpitunkeva viima kahistelee plataanien lehtiä. Hän ei koskaan ole voinut kotiutua luostaripensioniin. Ja hirveimpiä ovat ne päivät, jolloin hän saa tavata äitinsä luostarin vierashuoneessa. Hänen kotikaipuunsa on eron hetkellä niin tuskallinen että hän mieluummin olisi kokonaan näkemättä äitiään kun tähän näkemisen iloon aina liittyy mieltämyrkyttävä tunne pikaisesta erosta. Kun tuo puolituntinen on kulunut loppuun, kello soi ja äidin ja tyttären täytyy sanoa jäähyväiset toisilleen, palaa hän surun runtelemin sydämin jälleen pulpettinsa ääreen ja kätkee pienen pronssisen Neitsyt Maarian kuvan juurelle, joka seisoo kirjoista tehdyllä alttarilla, ne makeiset, jotka isoäiti on hänelle lähettänyt. Hän ei voi maistaa niitä samana iltana ja vielä seuraavana päivänä ne jättävät hänen kielelleen katkeran maun, kyynelmaun, jota hänellä on tapana itsekseen sanoa: _erohetken tuoksuksi_. — Miten tyhmää että minä jo etukäteen ajattelen kaikkea tätä, sanoo hän itsekseen. Ja hän seuraa silmillään koppakuoriaista, joka juuri on lennosta asettunut hänen jalkansa luo. On jo aika palata kotiin, varsinkin jos hän aikoo ratsastaa suuren maantien kautta. Hän nousee aasin selkään ja antaa sen ravata takaisin läpi metsän. Hänen ajatuksensa kulkevat aasin kavioiden tahdissa, ne kiertelevät jälleen setä Joachimin ja hänen morsiamensa ympärillä. Clara d'Ellébeuse näkee unta tästä salaperäisestä Lauresta. Tökö, tökö, tökö — tuku, tuku, tuku — tokö, tuku — ääntelevät pienen aasin kaviot... Ah, miten mielelläni tahtoisin nähdä sen kaukaisen maan, jossa Laure eli... Ja hän lausuu siinä metsätiellä nämä säkeet Anaïs Ségalas'n runosta, jota on _Runokirjassa nuorille tytöille_: Sun neekerparves verkon levittää: Ei moskitos sua lähestyä saa, Ja silmäs kirkkaat, hieno poskipää Ne peittyy harsopilven valkeen taa! Yön tullen kun sa palaat majahas, Ei jalkaa liikuttaa sun tarvis lain! Kuin ruhtinatar lepäät verkossas, On silkki kevyt peittonasi vain. — — Mutta nämä säkeet eivät ole hänestä niin kauniit kuin nuoren Roger Fauchereusen, erään perheen ystävän, sepittämät runot. Clara on jälleen ristikkoportilla; hän näkee äitinsä ja herra d'Astinin käyskentelevän suuressa lehtokäytävässä. Äiti on hänestä viehättävä. Hän on kuin akvarelli _Eläviä kukkia_ -nimisessä kirjassa. Karkeista olkipalmikoista tehty hattu, joka koristaa päivänkakkarakiehkura on kehyksenä hänen sileälle, ruskealle tukalleen, kirkkaille silmilleen ja raikkaille poskilleen. Hän on puettu valkoiseen punapilkullliseen musliinihameeseen ja pitelee ilmassa vihreätä päivänvarjoa. Clara hyppää maahan, kurkottaa otsansa suudeltavaksi, ensin äidille, sitten perheen vanhalle ystävälle. — Lapseni, olitteko kaukanakin? kysyy herra d'Astin. — Ratsastin halki Noarrieu-metsän ja palasin maantien kautta. — Sepä oli pitkä kierros. Ah, miksen voi tehdä teille seuraa? Minulla on jäljellä vanha intohimoni aamuratsastuksiin ja metsäteihin, mutta mihinkä minä tämmöisenä pääsen. Jos nousisin hevosen selkään täytyisi minun tyytyä yhteen kannukseen... Surullinen ritari, eikö totta, varjelemaan teitä vaaroilta... Clara hymyilee ja jatkaa matkaansa. Rouva d'Ellébeuse jää osottamaan herra d'Astinille suuria kauniita päivännoutoja, jotka pistävät päänsä esiin kyökkitarhan aidan takaa. — Hyvää huomenta, isoäiti. Mitä sinä luet, isoäiti? — Luen lapseni hyvin hauskaa kertomusta... Ja isoäiti ottaa silmälasit päästään selittääkseen tarkemmin. — Luen, lapsukaiseni, hyvin hauskaa kertomusta eräästä melkein tuntemattomasta merenkulkijasta. Tämä todella urhea mies purjehti maan ympäri pienessä veneessä. Hän tuli hindujen maahan, erääseen kaupunkiin, jossa apinat olivat herroina. Kukaan ei voinut apinoille mitään, sillä ne puhalsivat ruokopillillä vastustajainsa silmille eräänlaisia ryytijauhoja... — Sepä on hauska kertomus, isoäiti, sinun kertomuksesi on todella hanska... Kuule, isoäiti. Alalaatikko sinun lippaassasi on auki. Unohditko lukita sen, isoäiti?... — En, lapseni. Isäsi kävi juuri ottamassa siitä muutamia papereita, jotka hän aikoo jättää herra d'Astinille. — Mitä papereita, isoäiti? — Luulen että ne olivat muutamia kirjeitä Guadeloupesta... Mutta ne asiat eivät kuulu meille, lapseni. Meneppäs nyt pukeutumaan suurukselle. Clara lähtee isoäitinsä huoneesta ja nousee portaita kulmat rypyssä. ... Minkätähden herra d'Astinin pitää saada nämä Guadeloupen paperit? hän ajattelee. Ne paperit ovat varmaan setä Joachimin kirjeet... Näiden kirjeiden tulee jäädä perheen haltuun... Miksi herra d'Astin vie ne pois?... Minä en tahdo että ne viedään pois... Viekö hän myös sen kauniin kuvan Lauresta? Nuoren tytön sydäntä kuristaa syvä suru ja katkeruus. Hän ei koskaan ole saanut lukea näitä kirjeitä. Hän on vain nähnyt ne päältäpäin joskus kun isoäiti on avannut laatikkonsa. Mutta hän pitää kiinni näistä kellastuneista papereista, koska setä Joachimin muotokuva riippuu hänen huoneensa seinällä ja koska setä Joachim oli kihloissa kauniin Lauren kanssa... Mutta hänhän ei voi estää isäänsä antamasta noita kirjeitä herra d'Astinille... Onhan hän hullu, kun ajattelee jotain semmoista... Kuinka hän tohtisi... Hän pukeutuu ajattelematta mitä tekee. Tieto siitä; että setä Joachimin kirjeet ehkä iäksi joutuvat pois talosta, käy hänen omalletunnolleen. Hänhän oli niin onnellinen kaksikymmentä minuuttia sitten, palattuaan ratsastusretkeltään. Nyt on se ilo myrkyttynyt. Hän ei pääse enää päähänpistostaan. Kuitenkin hän kampaa itsensä, pukeutuu hienoon musliinihameeseensa ja ennenkuin lähtee huoneesta katsoo kauan setä Joachimin kuvaa ja heittää sille lentosuukkosen. Ovi herra d'Ellébeusen huoneeseen on avoinna. Clara näkee isänsä istuvan kirjoituspöytänsä ääressä; hänen edessään on useita kirjenippuja. Jotkut nipuista omat suljetut sinetöityyn kääreeseen, toiset vain sidotut nauhalla yhteen, muutamat kirjeet ovat vielä irtonaisia. Claralle selviää äkkiä mitä isä siinä toimittelee. Hän salaa sisäisen levottomuutensa ja sanoo: — Hyvää huomenta, isäkulta, nukuitko hyvin viime yönä? — Hyvin, lapseni. Näet että tässä paraillaan selvittelen liikepapereitani. Muutama sinetti vielä... Mutta jääkööt iltapäivään, koska soitetaan jo toistamiseen suurukselle. Clara laskeutuu alakerrokseen. Äiti, isoäiti ja herra d'Astin ovat jo salongissa. Kun herra d'Ellébeuse astuu salonkiin sanoo herra d'Astin: — Rakas ystävä, olen varmaan tuottanut teille paljo vaivaa kun pyysin teitä järjestämään nuo kirjeet; suothan anteeksi? — Mitä puhuttekaan, herra d'Astin. Teidän pyyntönnehän oli aivan kohtuullinen! Minun olisi pitänyt jo aikasemmin palauttaa teille nämä Joachim-raukan kirjeet. Tulette olemaan syvästi liikutettu kun luette ne uudelleen... Tehän jätitte ne minulle vain säilytettäväksi siksi aikaa kun olitte tuolla pitkällä matkallanne ja minun olisi aikoja sitten pitänyt antaa ne teille takaisin. Aterian aikana istuu Clara hiljaa, koettaen peitellä sitä mitä hänen sisässään liikkuu. Hän on syövinään peläten että joku huomautus vanhempien puolelta saisi hänen mielentilansa puhkeamaan ilmi. Kun kukaan ei huomaa, antaa hän lautasellaan olevan ruokansa Robinson-koiralle, joka istuu tuolin vieressä. Hän kuulee vain epäselvästi mitä pöydässä keskustellaan. Kahvi tarjotaan ulkona terassilla, tulpaanipuun varjossa. Clara kulkee alas portaita, ohi riikinkukon. Hänen ajatuksensa kiertelevät yhä samaa asiaa: —... Kirjeet ovat setä Joachimin kirjoittamia; siis niiden tulisi kuulua meille. Mutta mahdoton on niitä pidättää kun isä kerran jättää ne nyt herra d'Astinille... Koskahan herra d'Astin lähtee? Paljaat käsivarret ristissä selän takana kiertää hän hitaasti ympäri linnan. Kasvot suuren _Clarisse Harlow_ olkihatun alla omat suunnatut miettivinä maahan. Kaksi kiharaa on eronnut muista riippuen irrallaan. —... Jospa voisin saada omakseni edes kaksi, kolme setä Joachimin kirjettä. Olisiko kovin väärin ottaa ne tuosta irtonipusta?... Varmaan olisi... Se olisi häpeällistä varkautta... jonka voisin tunnustaa rippi-isälle, kun palaan takaisin kouluun... Vaan voiko tehdä väärin ja saada anteeksi, jos _etukäteen_ lupaa itselleen, tunnustaa rikoksensa _perästäpäin_? Hän kulkee vanhaa muuria myöten, joka kokonaan on muratin peitosta, tekee vielä toisen kierroksen ja palaa samaa tietä pinttyneen mielikuvansa ajamana, omantunnontuskien ja kirjeiden anastamishalunsa vaivaamana. — Clara, huutaa hänelle rouva d'Ellébeuse, mene ottamaan vaippasi. Me lähdemme pienelle ajeluretkelle... Palatessamme voisit vilustua. Clara liitää ylös portaita. Hän kulkee ohi isänsä huoneen. Ovi sinne on avoinna, paperit ovat yhä siellä pöydällä. Hän epäröi, menee huoneeseen, palaa takaisin, menee uudelleen, sulkee silmänsä ja avaa ne jälleen. Hän on yksin. Äkkiä sieppaa hän umpimähkään pari kirjettä, yhden kummastakin jo järjestetystä mutta vielä sinetöimättömästä pakasta ja pakenee huoneeseensa. Kirjeet kätkee hän nenäliinalippaaseensa. Sitten polvistuu hän ja rukoilee jumalalta anteeksi.. Ajoretki pitkin vuoren rinteitä luikertelevaa tietä on ihastuttava, mutta Clara ei voi siitä nauttia ja iltapäivä on hänestä kauhean pitkä. Vasta kotiin tultua on hänen hiukan parempi olla kun hän vielä on kestänyt neljännestunnin pelkoa ja jännitystä isänsä huoneeseen mentyä. Hänen mielensä kevenee vihdoin kun herra d'Ellébeuse palaa salonkiin käsissään kymmenkunnan sinetöityä kirjepakkaa ja sanoo: — Kas tässä, rakas d'Astin. Kirjeenne ovat nyt järjestetyt. Iltapäivä on pitkä ja yksitoikkoinen. Kuten edellinen ilta on tämäkin täynnä jälkikesän lauhkeutta ja sen hiljaisuutta, joka ulkoa virtaa linnan salonkiin, häiritsevät vain puksipuisten nappulain kopahdukset shakkilautaan. Kello kymmeneltä nousee Clara huoneeseensa ja vetää siellä esiin molemmat kirjeet piilopaikastaan. Ne ovat karkeata, kellastunutta paperia, jota tomu ja kosteus ovat tahrineet. Toinen päällekirjoitus on päällekirjoitus on kirjoitettu hyvin sievistelevällä käsialalla. Osote on molemmissa sama. Punaisilla ja mustilla painokirjaimilla luetaan siinä: Guadeloupe, le Havren kautta. Ja kauniilla kaltevalla käsialalla kirjotettuna: Rosina-laivan mukana. Jalosyntyinen herra d'Astin Aïciritz. Balasun, Ranska. Kuorella on useita leimoja ja sinettejä. Claran valtaa kova mielenliikutus; hänen korvansa soivat. Hän istuutuu, kehittää auki setä Joachimin kirjeen, lukee päivämäärän ja yhteen menoon koko kirjeen: Artibonite, Pointe-à-Pitren luona, 12 p:nä kesäk. 1805. Rakas Hector! Kiitos että niin pian lähetitte minulle pohjapiirroksen siihen pieneen maataloon, jota tulee olemaan Lauran asuntona. Kaikki se mitä sanotte talosta on minulle mieleen, varsinkin että huvila ei ole kostea, sillä sitä ei siedä kreolitar, joka ei koskaan ole käynyt ulkopuolella synnyinsaariaan, Antilleja. Teidän kuvauksenne paikasta on oikein houkutteleva. Tuo syrjäinen asunto, lähellä kylää, joilla minä vietin nuoruuteni on varmaan sopiva tälle sielulle, jota elämä on raadellut. Luulen muuten muistavani huvilan. Eikö se ole se, jota meillä oli tapana sanoa _suljetuksi taloksi_? Eikö se sijaitse pienellä kummulla, lähellä Noarrieuta? Siinä lähellä on kaivo, jonka luona seisoin usein passissa jäniksiä metsästäessämme. Mitä sanotte puutarhasta miellyttää minua niinikään. Laura rakastaa kauniita kukkia. Kun hän myöskin pitää linnuista, olisi kovin ystävällistä, jos antaisitte Balansunin maalaispoikien pyydystää muutamia häkkilintuja Lauralle. Teikäläisiä lintuja ei kylläkään voi verrata näihin tropiikkimaan lintuihin, mutta osaavathan punatulkku, tikli ja hamppuvarpunen nekin laulaa miellyttävästi. Ystävättäreni on epätoivoissaan kun hänen täytyy jättää Pointe-à-Pitre. Hänen tuskaansa lisää vielä se seikka etteivät hänen omaisensa saa tietää, onko hän elävä vai kuollut. Olen luvannut hänelle että te jonkun Lontoossa olevan ystävänne kautta tulette toimittamaan Antilleille menevään postilaivaan kirjeen, jonka hän kirjoittaa vanhemmilleen rauhoittaakseen heitä. Laure lähtee salaisesti täältä Saint-Pierre de la Martiniqueen, jossa hän 30 p:nä tätä kuuta nousee Aimable Elisa-laivaan. Pyydän teitä yhdessä tohtori Campagnollen kanssa olemaan häntä vastassa Pauillac-sur-Girondessa, johon laiva poikkee. Tarkoitus on että Laura Balansunin ja Noarrieun uteliaiden silmissä esiintyy potilaana, jonka muuan teidän ystävistänne on lähettänyt sinne rauhalliselle maaseudulle tohtori Campagnollen hoidettavaksi. Pyydän teitä, rakas Hector, ilmoittamaan kirjeessä, paljonko olen ja vastedes tulen olemaan teille velkaa tästä kaikesta. Pyydän teitä niinikään pitämään huolen niistä matka- arkuista, jotka lähetän täältä Val-d’Or -laivassa, samassa, jossa tämä kirjekin tulee perille. Tullikäsittelyn vuoksi osotan ne Bordeauxiin. Yksi arkuista sisältää Lauran vaatetarpeita, liinavaatteita, joista tässä on luettelo, pukuja j.n.e. sekä kallisarvoisen kitaran, jota ystävättäreni on mestari käsittelemään. Sen rommin, jonka lähetän teille samalla, tulee teidän pisara pisaralta juoksuttaa toiseen astiaan. Siitä menee sillä tavalla paljon hukkaan, mutta mikä jää jäljelle on oleva harvinaisen hyvää. Olen teille iäti kiitollinen, rakas Hector, veljellisestä ystävyydestänne! Toinen kirje kuului: Artibonite, Pointe-à-Pitren luona, 7 p:nä jouluk. 1805. Kiitän, rakas Hector, niistä lähemmistä tiedoista, jotka annatte rakkaan Laurani kuolemasta. Tahdon tietää totuuden, oli se miten kamala tahansa. Käteni vapisee kirjoittaessani näitä rivejä. Kymmenen yötä olen itkenyt ja rukoillut Kaikkivaltiaalta anteeksi varomatonta tekoani, jolla syöksin hautaan suloisimman olennon mitä maa on kasvattanut. Ah, miksi en kuullut ystävättäreni rukouksia ja seurannut häntä Ranskaan? Minkätähden menetti hän luottamuksensa minuun? Voi minua onnetonta! Nyt en voi muuta kuin kyynelissä katuen elää loput siitä julmasta elämästä, jonka vain uskontoni estää minua omin käsin katkaisemasta. Sanotte ettette huomannut mitään erikoista Laurassa hänen viime päivinään, lukuunottamatta hiukan suurempaa surumielisyyttä. Mutta surullisena muistan hänet aina. Tässäkin, tällä autiolla verannalla, jolla tätä kirjoitan ja jossa ennen vietimme monta pitkää iltahetkeä, ei minun koskaan onnistunut saada häntä oikein ilostumaan. Hän kiinnitti vain minuun tuskan täyttämät silmänsä, joista puhui kuin salainen aavistus ennenaikaisesta kuolemasta. Vain silloin hänen mielensä keveni, kun neekerinaiset toivat hänelle kolibreja ja kukkia. Kun muistelen tätä kaikkea alkaa sydämeni sykkiä kiihtyvässä tahdissa tai tahtoo pysähtyä, niinkuin haluaisi se seurata hautaan rakasta Lauraani. Mutta mistä sai hän sen opiumin, joka löydettiin hänen yöpöydältään. Voiko semmoisia vaarallisia myrkkyjä saada ilman lääkärin määräystä? Vaan mitä sanotaankaan! Jos hän oli päättänyt kuolla, ei mikään voinut estää tätä kohtaloa toteutumasta. Tuon kauhean täytyi tapahtua. Jääköön tämä tuskallinen salaisuus meidän keskiseksi. Se mitä maailma kutsuu häväistysjutuksi, et saa tahria hänen kallista muistoaan. Vain tohtori Campagnolle ja te tiedätte mitä tässä surullisessa draamassa on tapahtunut. Tunnen hänen sydämensä. Siihen voi luottaa. Hän on vaikeneva, sillä joskin lääkärillä on ihmisiä kohtaan velvoituksia, on hänellä vielä korkeampia velvoituksia jumalaa kohtaan. Joka, siitä olen varma, on oleva armollinen Laurelle. Jos rangaistus kuolintavasta, jonka kristillinen oppimme tuomitsee on kohtaava jotakuta, tulee sen kohdata minua, joka olen syyllinen niin tässä kuin tulevassa elämässä. Onneton tyttöni epäili minun rakkauttani. Hän ajatteli että se surunlapsi, jota hän kantoi kohdussaan, tuottaisi minulle huolia ja ikävyyksiä ja että olin lähettänyt hänet maanpakoon Ranskaan enemmän siinä itsekkäässä mielessä että sillä raivolla pääsisin synnytyksen aiheuttamista ikävyyksistä kuin pelastaakseni hänet siitä häväistyksestä, jonka hänen tilansa täällä olisi hänelle tuottanut. Minkätähden en ilmaissut hänelle niitä isäntunteita, jotka kuitenkin täyttivät sydämeni onnella! Minkätähden on luonto antanut minulle tämän itsepäisen umpimielisyyden, joka eräänlaiseen ylpeyden kuoreen kätkee tunteellisesti värähtelevän sydämen? Miksi en perinpohjin selvittänyt rakastetulleni että vain huolenpito hänen maineestaan — tässä kaupungissa, jossa hänen perheensä on niin huomattavassa asemassa — sai minut lähettämään hänet niin kauas luotani? Kellään ei täällä ollut aavistusta että Laure oli Ranskassa. Antonio Lopez, hänen veljensä, on pannut toimeen etsiskelyjä, mutta ilman tulosta. Joku salainen aavistus sanoi kuitenkin hänelle että minä olin jollakin tavalla syypää Lauren katoamiseen. Todistusten puutteessa ja asemani tähden täällä ei hän kuitenkaan voinut ilmiantaa minua oikeudelle. Silloin haki hän riitaa kanssani ja te tiedätte miten surullisesti meidän kaksintaistelumme päättyi, kun minä huolimatta siitä että ammuin umpimähkään tahtomatta edes haavoittaa vastustajaani, ammuin puhki hänen toisen silmänsä ja iäksi pilasin hänen ulkonäkönsä. Epäilikö Laura minun lupaustani palata Ranskaan mennäkseni siellä naimisiin hänen kanssaan? Sitä en tiedä. Mutta jokainen kysymys, jonka teen itselleni hänen kuolemansa johdosta, täyttää mieleni kauhulla ja omantunnonvaivoilla. Lähetin hänet teidän luoksenne kun tiesin että hän teistä voisi saada uskollisen ystävän, joka tukisi häntä hänen vaikeassa tilassaan. Voi, rakas Hector, pyydän että hautaatte Lauran siihen kirkkomaahan, joka kerran tulee kätkemään minunkin ruumiini. Tahdon että minun ikuisesti kihlattu morsiameni on lepäävä lähellä d'Ellébeusejä, joiden vanhan nimen tahdoin antaa hänellekin. Ellei veljeni Tristan olisi kuollut, pyytäisin teitä ilmaisemaan hänelle tämän surullisen salaisuuden, sillä tahdon että sukuni on oikeudenmukaisesti tuomitseva tekojani. Jos kuolen täällä, pyydän että te veljenpojalleni Henrille, joka nyt on 3-vuotias, heti kun hän tulee täysi-ikäiseksi, kertoisitte kenen olen haudannut sinne kirkkotarhaan ja samalla niistä olosuhteista, joissa se on tapahtunut. Ja nyt, lepää rauhassa sinä rakkaan Laurani autuas henki! Olkoon Kaikkivaltias sinulle armollinen! Sinä liian kiihkeän rakkauteni kallis uhri! Yksin jään minä tänne maan päälle hautomaan suruani ja omantunnonvaivaani, koska et katkeran yksinäisyyteni iloksi jättänyt minulle edes syleilymme kovaonnista hedelmää! Painan teidät rintaani vasten, rakas Hector! Kyyneleet estävät minua pitemmälti jatkamasta. Joachim d'Ellébeuse. Kun Clara on päässyt tämän kirjeen loppuun, mustenee kaikki hänen silmissään. Korvissa humisee ja ihossa tuntuu kylmä hiki. Hän aikoo nousta mutta vaipuukin pyörtyneenä nojatuolin viereen. Vähitellen palaa humina, mutta tällä kertaa jo hiljaisempana. Kun hän herää tajuihinsa, täyttää hänet joku pehmeä mielihyvän tunne. Hän on yhä yksin ja ymmärtää nyt. Hän kastaa sokeripalan formeliittirohtoihin, jota on yöpöydällä ja nielasee sen... Kerran ennenkin, pienenä ollessaan, on hän pyörtynyt... Kirjeet hän kääri huolellisesti kokoon, kätkee ne lippaaseensa ja paneutuu sänkyynsä vaipuen pian rauhalliseen uneen, jota kestää aamuun asti. III. Tänään on sunnuntai. Gertrude tulee avaamaan ikkunaluukut. — Neidin täytyy nousta jo. Kohta soitetaan messuun. Tänään täytyy lähteä hiukan aikasemmin herra d'Astinin takia. Clara pukeutuu, koettaen unhottaa edellisen illan mieltä järkyttävät vaikutelmat. — Tahdon palavasti rukoilla jumalaa, hän ajattelee, ja hän on antava minulle anteeksi... Noissa kirjeissä oli kauheita asioita... Kaikkia kohtia en ymmärrä... Tuo nainen ei ollut hänen vaimonsa, mutta hänelle piti syntyä lapsi, ja silloin... Oi jumala, jumala, armahda minua! Clara menee alakerrokseen. Hän on nukkunut hyvin. Hänen ihonsa on raikas ja tuore väriltään. Rouva d'Ellébeuse ei rakkaan tyttärensä ulkomuodosta huomaa mitään tavatonta, Gertrude tuo virsikirjat ja heti senjälkeen lähdetään kirkkoon. Herra d'Astin kulkee hitaasti. Joka askeleelta tekee puujalka kaaren ilmassa. Itse hän laskee leikkiä kömpimisestään. — Ei auta juosta, täytyy vaan ajoissa laittautua matkaan, sanoo sadunkertojakin... Ah, pikku Clarani... Huolimatta ruumiinviastaan on herra d'Astin hyvin miellyttävä. Harmaan, korkean hatun alta pistää esiin häikäisevän valkoinen kihara, joka korvan luona kiertyy pehmeästi ylöspäin. Hänen kaulansa, jonka ympäri muoto silkkiliina on kierretty kolmeen kertaan, on asennoltaan pysty ja uljas. Ruohonkarvainen kävelytakki sujuu huolellisesti pitkin vartaloa; housut ovat samanväriset ja ainoassa jalassa on kiiltonahkakenkä, jota peittää osaksi vihreä säärystin. Herra d'Ellébeuse on puettu pitkään, miehustalta tiukkaan takkiin. Hänen käsivarteensa nojaa rouva d'Etanges, joka on puettu harmaaseen norsunluunkarvaisilla pilkuilla siroteltuun pukuun. Valkoisilla hapsilla on musta pitsiliina. Rouva d'Ellébeusen päässä on riisinoljista tehty, kalpeankeltaisilla ja heleillä nauhoilla, merenruoholla ja perunankukilla [feuillages des eaux et de tubéreuses] koristettu hattu. Hänen pyöreitä hartioitaan verhoo pehmeä pitsihuivi. Päivä on yhtä leuto ja kirkas kuin eilinenkin; metsä tuntuu olevan sunnuntai-asussa. Vaatimaton kirkko on tulvillaan pyhää valoa. Herra pastori on juuri tullut alttarin ääreen. Hänen messukasukkansa on kirjailtu vihreillä palmunlehdillä ja kultaisilla kukanterillä. Naiset polvistuvat. Herra d'Astin ja herra d'Ellébeuse toimittavat rukouksensa seisaaltaan, käsivarret ristissä. Clara kumartuu syvään ja hymisee itsekseen pyhän Tuomas Akvinolaisen rukouksen: — »Oi, sinä joka niin suuresti minua rakastat, Jeesus, totinen Jumala, kätketty minun silmiltäni, kuule kun minä huudan puoleesi! »Tee minulle katkeraksi jokainen ilo, joka ei ole sinusta, mahdottomaksi jokainen työ, joka ei ole sinun kunniaksesi, sietämättömäksi jokainen lepo, joka ei ole sinun suomasi! »Oi Jeesus, sinä käsittämätön hyvyys, anna minulle sydän, joka on täynnänsä rakkautta sinuun, sydän, jota ei mikään näky tai ääni voi kääntää pois sinun puolestasi; sydän, joka on uskollinen ja luja, joka ei koskaan horju eikä väsy; voittamaton sydän, joka jokaisen myrskyn jälkeen on valmis taisteluun; vapaa sydän, jota ei mikään orjuuta eikä viettele; oikeamielinen, vanhurskas sydän, joka ei koskaan eksy harhateille. »Pitäköön sinun orjantappurakruunusi piikit minun mieleni alituisessa katumuksen tilassa! Vuodattakoon sinun armosi minun päälleni lahjojaan tässä vainon ajassa! Täyttäköön sinun kunniasi minut autuuden ilolla, jahka saavun kotimaahan! Amen.» Hän avaa messukirjansa, mutta hänen on mahdoton tarkkaavaisena seurata sen rivejä. Hän ajattelee taas noita järkyttäviä kirjeitä, setä Joachimia, Laurea... Laura Lopezia. Niin, hän se on, jonka nimi on piirretty hautakiveen tuolla ulkona kirkkotarhassa. Hän se on. Ja äkkiä puhkee siitä sekavien tunteiden vyyhdistä, joka hänen mielessään on kuohunut sitte eilisillan, esiin intohimoinen myötätunto tuota kuollutta naisparkaa kohtaan. Clara d'Ellébeuse kuiskaa ajatuksissaan: Laure... Laure raukka... Laura... Dolora... Doloriba... Niin hän hurmaantuneessa mielentilastaan lainaa tuolle tuntemattomalle lemmenuhrille sen nimen, joka kuuluu surevalle Neitsyelle, jumalanäidille... Herra pastori nousee saarnatuoliin ja hänen saarnatessaan kansan murteella, antaa Clara katseensa harhailla pitkin kuulijakuntaa. Oikealla, vihkivesiastian luota keksii hänen silmänsä nuoren miehen, Roger Fauchereusen, erään hänen pensionikumppaninsa veljen. Tämän Lia Fauchereusen vanhemmat asuvat lähiseudulla, puolentoista peninkulman päässä Balansunista, Piilipuulinnassa. Se on vanha herraskartano, jonka edustalla on mahtava pihamaa, missä tepastelee kokonaisia parvia riikinkukkoja. Pitkä piilipuu ja tammi-käytävä johtaa ylös linnan edustalle. Herra ja rouva Fauchereuse käyvät harvoin vieraissa. Rouva Fauchereuse sairastaa ajottaista synkkämielisyyttä, joka toisinaan antaa hänen omaisilleen aihetta levottomuuteen. Herra Fauchereuse on sivistynyt ja älykäs maalaisjunkkari, hän on nuorempana harjoittanut lääketieteellisiä opintoja Montpellierissä. Olematta ammattilääkäri voi hän siis antaa armeliasta apuaan ympäristön köyhille, kiireisissä tapauksissa auttaa ystäviäänkin. Herra d'Ellébeuse, joka silloin tällöin tapaa hänet ja pitää paljon herra Fauchereusesta — johon myötätuntoon tämä ei suinkaan ole vastaamatta — ja valittaa että hän niin harvoin voi nauttia tämän seurasta. Mutta Lia Fauchereuse saa toisinaan isältään luvan seurata puutarhuria kaupunkiin ja silloin tavallisesti molemmat nuoret ystävättäret tapaavat toisensa ja seurustelevat muutamia tunteja, kunnes puutarhuri taas paluumatkalla noutaa Lian. Joskus, mutta hyvin harvoin, Roger Fauchereuse tekee sisarelleen seuraa d'Ellébeusien luo. Roger oleskelee vain loma-ajat kotonaan. Hän on opiskellut Parisissa lakitiedettä. Hän on miellyttävä nuori mies, jolla on kirjallisia taipumuksia ja ne ne pitävät hänet suurimman osan vuodesta pääkaupungissa. Clara punastuu huomatessaan hänet. Roger on metsästyspuvussa, hänen pitkähköt ruskeat hiuksensa ovat kammatut jakaukselle ja korvallisilla ne nousevat laineeksi. Profiili on hienopiirteinen. Mustat silmät omat yht'aikaa vilkkaat ja lempeät. Pitkä ja solakka hän on. Kaula, jonka ympäri on kiedottu valkea silkkiliina, kohoo sarjana kapeiden hartioin välistä. — — Hän on varmaan metsästellyt täälläpäin, koska hän on poikennut Balansunin kirkkoon, ajattelee Clara itsekseen. Ulosmennessään kohtaa Roger d'Ellébeusit. Herra d'Ellébeuse sanoo ojentaessaan hänelle kätensä: — Miten jaksatte, Roger? Mistäpäin tuuli nyt puhaltaa, kun näemme teidät täällä? — Me ajoimme pari tuntia sitten jänistä, mutta haihduimme jäljiltä. Muuan koiristani eksyi jonnekin Castétis'in puoleen. Toinen pikööreistä lähti sitä etsimään ja toinen odottaa muiden koirien kanssa majatalolla. Naisetkin tulevat nyt tervehtimään. — Hyvää huomenta, herra Roger, sanoo rouva d'Ellébeuse. Miten voivat rakkaat vanhempanne? Tyttäreni valittaa että Lia on hänet aivan unhottanut. — Äitini ei ole jaksanut oikein hyvin viime aikoina. Lia ei voi silloin paljon liikkua kotoa. Nyt on äitini taas tuntuvasti parempi ja toivon että Lia piankin voi tulla teitä tervehtimään. — Entä te, Roger? kysyy herra d'Ellébeuse. Miksette tule nyt käymään meillä? — Ei minulla ole mitään vastaan, hyvä herra d'Ellébeuse... Ellen häiritse... — Ei suinkaan, ei suinkaan... Teidän täytyy jäädä meille. Tallirakennuksessa on tilaa koirillenne... Olette meillä yötä ja aamulla lähdemme yhdessä metsästämään... Huoneessanne on oleva Lamartinen teokset, joten tulette varmasti viihtymään. Lähetän palvelijani heti ilmoittamaan vanhemmillenne missä olette, hän voi samalla tuoda koirat linnaan. Roger kiittää hymysuin. Pieni seurue vaeltaa nyt puhellen pitkin lehtokujia. Mieliala suuruksella on hilpeä, Clara kuuntelee ihastuneena kaikkea mitä Roger sanoo. Hän puhuu matalalla äänellä, hitaasti. Hänen ajatuksensa ovat niin omintakeisia. Ja hän tietää kertoa niin paljon Pariisista. Hän käy usein Lamartinen perheessä; runoilijan suosion on hän saavuttanut varhain kypsyneellä kyvyllään ja hienolla olennollaan. Silloin tällöin katsoo hän hymyillen Claraan, puolittain niinkuin lapseen, puolittain niinkuin nuoreen tyttöön. Ja Clara unohtaa pelkonsa, setä Joachimin kirjeet, kaiken tuon eilisen... Varmaankin siksi että rukoilin niin palavasti messussa, hän ajattelee. — Herra Fauchereuse, sanoo herra, d'Astin, muutamia kuukausia sitten luin eräästä parisilaisesta aikakauslehdestä katkelman runosta, jonka olitte sepittänyt erääseen häätilaisuuteen. Minusta oli vahinko ettei runo ollut siinä kokonaisuudessaan. — Jos te panette siihen runoon jotain arvoa, herra d'Astin, voin helposti... — Minulla on se runo, sanoo Clara punehtuvin poskin. — Mitä! Sinullako, pikku salamyhkäilijä! huudahtaa herra d'Astin. — Sain sen Lialta ja jäljensin sen runovihkooni. — Suuruksen jälkeen tuot runovihkosi tänne, lapseni, sanoo rouva d'Etanges. Minua ilahuttaa että sinulla on halu kerätä sointuvaan muotoon puettuja kauniita ajatuksia. — Tuon pienen runon luin julki herra de la Mirandière'n häissä, päivää ennen hänen lähtöään Roomaan. Hän on ensimäisiä nuorista lakimiehistämme ja määrättiin äskettäin lähetystönsihteeriksi Ikuiseen kaupunkiin. Jotkut kadehtijat olivat huomaavinaan runossa, paitsi sitä sydämellistä ystävyyttä, jota olen tahtonut siinä tulkita, rumia viittauksia eräiden tunnettujen puoluemiesten kyvyttömyydestä. Herra de Lamartine, joka oli läsnä noissa häissä, otti puolustaakseen minua. Muutamat kauniit naiset lausuivat minulle kohteliaisuuksia runoni johdosta ja vielä samana iltana tuli se henkilö, joka oli minua enin moittinut, Englannin lähetystön illanvietossa onnittelemaan minua ja juomaan lasinsa terveydekseni... Clara d'Ellébeuse on pelkkää ihailua. Miten ylpeä täytyneekin Lian olla moisesta veljestä! Hänen kätensä omat hienot kuin naisen ja hän katselee niin ystävällisesti Claraan. Clara on aivan päästään pyörällä. Rogerilla on erikoinen tapa hymyillä, voisi luulla että hän vain tekee pilaa pienestä tytöstä... Clara muistaa kaikki kerrat, jolloin hän on kohdannut Rogerin... Ensimäinen oli sinä tiistaina, jolloin koko pensione oli huvimatkalla Paussa... Silloin ajoi Roger vaunuissa ja hänen rinnallaan istui hienosti puettu nainen. Ah, miten kaunis hän oli!... »Suuri vaaleanpunainen hattu... Hän nojasi huolettomasti vaunujen patjoihin. Hänen pukunsa oli jonkunlaista musliinia, siinä oli lohenkarvaisia pilkkuja... Kuka hän oli? Kuka? Ehkä joku Parisin ylhäisistä naisista, joka oli tullut vartavasten hoitamaan Rogeria... jos tämä sairastuisi... ... Kaikki runoilijat ovat sairaita ja kauniit naiset hoitelevat heitä... Kreolittaret rakastavat heitä; maatessaan riippumatoissaan juurten kukkien varjossa nämä kuiskailevat itsekseen heidän säkeitään... Joskus ehkä Roger Fauchereusekin matkustaa Antilleille. Siellä vietetään juhlia, tanssijaisia. Hän kohtaa ehkä nuoren tytön, joka on niinkuin Laura... Ei, ei niinkuin Laura!... Niinkuin minä? Ei, sillä hänhän on tummaverinen... Metsässä valaisee neekeri heille lyhdyllään tietä, niinkuin _Paul ja Virginiassa_... Aamulla heidät vihitään kirkossa. Hän on seisova paljaat käsivarret ojennettuna ruusupensaan yli... Ja ruohossa on sinisiä heinäsirkkoja... Suuruksen jälkeen mennään ulos terassille. He istuutuvat kaikki kehään. Köynnöksissä surisevat ampiaiset, kellot soivat toiseen messuun. Mustat valmut pihamaan nurmikolla painavat helteessä teränsä alas. — Lapseni, sanoo rouva d'Ellébeuse Claralle, nyt voit käydä noutamassa runovihkosi, jossa on herra Fauchereusen runo. Clara menee huoneeseensa. Hän avaa vihkonsa siitä kohtaa, jossa Rogerin säkeet ovat. Siinä on merkkinä kuivattu orvokki. Sen hän ottaa pois. Mutta varresta ja kukan keskuksesta on jäänyt keltaisenvihreä tahra ja sen koettaa Clara raappia näkymättömiin, mutta ei onnistu. Hän kastaa nenäliinansa nurkan ja hieroo sillä, mutta tahra vain levenee siitä. Hänelle käy kuten ritari Siniparran vaimolle kävi avaimien suhteen. Hän palaa muiden luo, kädessään vihko jonka hän avoimena ojentaa Rogerille. Kun kaikki vaikenevat, tämä lukee: Franz de la Mirandière'lle hänen hääpäivänään. Kun merta sinihohtavaista myöden Sun purtes liukuu, laineen laitaan lyöden. Päin päivänrantaa, maata oranssein, Ah, sinne missä koittaa onnes hempein Sua seuratkohon lyyrastani lempein Ja sydän-sointuvaisin sävelein! Roger on päässyt pitkän runonsa loppuun. — Kaunista, ah, miten kaunista! huudahtavat rouva d'Ellébeuse ja rouva d'Etanges yhteen ääneen. Herra d'Ellébeuse nyökkää hänkin hyväksyvästi päätään, kasvoillaan juhlallinen ilme. Mutta herra d'Astin nousee paikaltaan, ojentaa kätensä Roger Fauchereuselle ja sanoo vedet silmissä: — Nuori mies, teidän ajatuksenne eivät ole minun ajatuksiani. Minä kuulun menneeseen vuosisataan. Mutta sallikaa minun sanoa, että teillä on kaunis tulevaisuus edessänne. Roger Fauchereuse on hänkin noussut seisaalle. Tuo hieman pakotettu arvokkuus hänen ryhdissään on ihastuttava. Hän antaa vihon takaisin Claralle seisten suorana tiukasti istuvassa metsästyspuvussaan, käsi sivulla, pää hieman kenossa, katse kulkien etäisillä kukkuloilla. Terassille kuuluu hiljainen hyminä vespermessusta; kaukana kylässä soivat kirkonkellot. Clara d'Ellébeuse on vaiennut koko ajan. Koskaan ennen hän ei ole tuntenut sisässään semmoista onnenlähdettä, ellei ehkä ensi kerran päästessään ripille. Muita sinäkin päivänä myrkyttivät tunnonvaivat hänen ilonsa. Hän muistaa että juuri kun hänen piti lähteä, messuun säikähtyi hän sitä ajatusta että oli edellisenä yönä juonut vettä. Ennenkun hän yhtyi tovereihinsa, uskoi hän huolensa äidilleen, joka hymyillen lähetti hänet papin rauhoitettavaksi. Hän muistaa niin elävästi tuon pyhän päivän. Siitä on viisi vuotta. Hänen kiharoilla hiuksillaan oli silloin valkoisista ruusuista tehty seppele, yllään hänellä oli tyllinauhoilla koristettu kaulus ja valkea. Messukirjaansa, jonka kansi on norsunluusta, oli hän kerännyt kaikki ne konfirmatsionikuvat, jotka oli saanut ystävättäriltään. Jokaisen kuvan takasivulla oli omistus: »_Rakkaalle CClaralleni, muistoksi elämämme ihanimmasta päivästä_»; »Ystävälleni Clara d'Ellébeuselle, siksi kunnes tapaamme toisemme kotimaassa Jumalan tykönä»; Parhaimmalle ystävälleni Claralle, tämän onnellisen päivän muistoksi.» Ja näissä kuvissa näkyi palavia sydämiä, kultaisia kalkkeja, joista ehtoollisleipä kohosi kultaisen sädekimpun ympäröimänä; pyhimyksiä, jotka heittäytyivät kasvoilleen pitkäisen tulen leimahtaessa; Pyhä Neitsyt, joka piti Jeesuslasta sylistään ja paljaalla jalallan tyynesti rikkipolki käärmeen pään; polvistuvia rippilapsia, joille arvokkaannäköinen, pitkäkiharainen pappi jakoi ehtoollista. — ... Minä olin valkoisessa puvussa, ajattelee Clara. Valkoisessa puvussa ollaan ripille päästessä ja morsiamena... Tänään on hän todella onnellinen. Hän voi karkoittaa kaikki mustat ajatukset luotaan. Setä Joachimin ja Lauran tarina muistuu mieleen vain jostain kaukaa, sumun takaa. Se on kuin surullinen uni ja kuitenkin se tuntuu niin kultaiselta. Hän nousee, vie runovihon huoneeseensa ja palaa takaisin terassille. Sieltä siirrytään pian salonkiin. Roger Fauchereuse laulaa tuntehikkaalla äänellään, kitaralla säestäen, erään Loïsa Puget'n uusista romansseista: _Kun sa palaat luoksein_. Muuan herra d'Ellébeusen palvelijoista tulee ilmoittaman että eksynyt koira on löydetty ja viety talliin ja että herra Rogerin laukku on saapunut. Hänen omaisensa, joille on toimitettu sana, ovat sen lähettäneet. Herra d'Ellébeuse seuraa nuorta runoilijaa tälle määrättyyn huoneeseen ja sanoo lähtiessään: — Rakas Roger, olkaa täällä kuin kotonanne. Älkää antako minkään häiritä itseänne. — Kiitän teitä. Minun on kirjoitettava pari kirjettä. — Täällä tapaatte kaikki mitä tarvitsette. Päivällispöytään ilmestyy Roger Fauchereuse vihreässä tiukassa frakissa, jossa hänen vartalonsa esiintyy entistä solakampana; säärykset ovat samaa väriä kuin housut. Puhutaan huomisesta metsästysretkestä ja päätetään, että Clara pääsee mukaan. Ja jottei hän liiaksi väsyisi, asetetaan hänet passiin jonkun tammen luo metsään. Keskustelu katkeaa, kun herra d'Astin nousee lähteäkseen. Hänen vaununsa odottavat portaiden edessä. Hän sanoo kaikille hyvästi. Jälellejääneet näkevät raskaiden umpivaunujen vierivän pois pitkin lehtokujaa, jossa päivän viime säteet leikittelevät. Vaunut katoavat, mutta näkyvät jälleen magnoliapuiden luona, joista joku raskas terttu irtaantuu ja satelee valkoisina lehtinä hevosten päälle. IV. Clara on nähnyt yöllä unen: hän oli olevinaan Laure ja Roger oli setä Joachim. Hän seisoi jättiläismäisen kukan alla, joka oli kuin suuri valkoinen kello ja hän oli tukehtua. Joku ääni huusi hänelle: »Onneton! Aika on läsnä että sinä tulet raskaaksi!» Hän havahtuu unestaan kun Gertrude koputtaa oveen sanoen: — Neiti, kello on viisi. Clara muistaa että ollaan lähdössä jäniksenajoon. Hän kampaa ja pukeutuu nopeasti ja ajatellessaan Rogeria ja miten hauskaa tänään tulee oleman unhottaa hän painajaisensa ja ilkeän unensa. Gertrude tuo suuruksen huoneeseen. Pihalla ulvovat koirat. Clara kiiruhtaa alas. Hän hakee pyssynsä kirjastohuoneesta, joka tuoksuu vanhoille kirjoille, rotanloukuille ja pimeydelle. Herra d'Ellébeuse, Roger ja kolme ajomiestä odottaa jo valmiina terassilla, kun Clara liittyy heidän joukkoonsa, Roger tahtoo kantaa hänen pyssyään, mutta Clara nauraa vain luovuttamatta sitä hänelle. Lähdetään matkaan ja pian ollaan linnan alueen ulkopuolella. Päivän sarastaessa, aamun viileässä ja harmaassa hämärässä näyttävät kaikki kappaleet mustilta ja kovilta, Koirat päästetään vitjoistaan, ne leviävät nuuskien ja ryömien yli sänkipellon. Yksi koirista seisoo vainuten ilmaan. Toinen kulkee ympäri kehässä. Kaikista leviää pistävä haju. Muutamat samoovat eteenpäin sivuilleen katsomatta — siinä on vääräjalkaista mäyräkoiraa, pitkäkarvaisia viiksiniekkoja ja honteloja ajokoiria. Äkkiä pääsee jonkun kurkusta pitkä haukku. Liikkumattomana, kaula ojossa, joka jänne vireessä ja silmät harhaillen ulvoo muuan koirista, vaikenee ja päästää taas haukun. Sen ääni on venytettyä valitusta, jota väreilee aamuilmassa ja panee sen läikkymään etäisiä kukkuloita myöten. Muut koirat ryntäävät luo. Se ulvoo yhä, ryppyinen kuono koholla, häntä liikkeessä ja korvat pystyssä. Ja melkein yht'aikaa päästävät kaikki äänensä valloilleen. Muuan räkyttää lyhyeen, pari laulaa kaksiäänisesti, toinen sävel on korkea, toinen matala, muiden haukku on taas kuin rummunpärrytys. Ja kaukaa, koirien vetäessä välillä henkeään, vastaa kaiku yhtä moniäänisesti. Ajo on täydessä käynnissä. Clara tepastelee sievissä säämiskäsääryksissään kosteiden sanajalkojen joukossa. Joskus pistää orjantappura hänen polveensa. Korkeat pensaat ripsauttelevat hänen suurelle hatulleen, jota koristaa närhen siipi, jääkylmiä, kimaltelevia kastepisaroita. Peltoaukeilta nousee maan ja myntin [mintun] tuoksu. Jänis on kätkeytynyt jonnekin. Kiivetään ylös mäenrinnettä. — Lapseni, sanoo herra d'Ellébeuselle, sinä väsytät itsesi helposti liiaksi. Asetu tuonne tien varteen, _suljetun huvilan_ luo; me tulemme kohta jälestä, Roger ja minä. — ... _Suljettu huvila_, ajattelee Clara; eikö se ole se huvila, josta setä Joachim puhuu ensimäisessä kirjeessään, huvila, jossa Laure asui?... On varmasti... Hitaasti vaeltaa nuori tyttö Pitkin tietä. Hän katsoo tuota yksikerroksista suljettua taloa kuin näkisi sen vasta ensi kertaa. Sen pientä nurmettunutta puutarhaa ympäröi rautalangoilla nivottu säleaita; langat ovat nyt katkeilleet ja siellä täällä puuttuu joku säle. Vihreiden ikkunaluukkujen saranat ovat ruosteessa. Kun Clara koskettaa niitä sormellaan murenee niistä suuria kappaleita. Häntä puistattaa: miten kylmää ja pimeätä siellä sisällä mahtaakaan olla! Katosta riippuu varmaan pitkiä hämähäkin verkkoja. Vasemmalla, lähellä tietä on tammien varjossa kaivo. Clara kuljeksii puutarhan korkeassa ruohossa, jossa kasvaa unikkoja ja villikauraa ja jonka keskellä ruusupensaat muodostavat tiheän viidakon: siinä on varmaan ennen ollut lehtimaja, koska pensaiden välissä on lahonnut puupenkki. Ajoa yhä jatkuu. Silloin tällöin kuulee Clara koirien haukkuvan jossain kaukana kuin olisivat ne taivaassa. Hän poimii kukkia ja ajattelee niiden merkitystä. Kukkaiskielen on hän kirjoittanut pieneen vihkoon koulussa, tietysti salaa, sillä semmoinen on kiellettyä. ... Harmaa unikko, joka on niin hauras, merkitsee unta ja kaipausta; kannusruoho, jossa jokainen terälehti on kuin sininen perhonen, viattomuutta ja häveliäisyyttä; ruusu tuoreutta ja hellyyttä... ... Tunsikohan Laure kukkaiskielen? Laure raukka! Miten paljon hän saikaan kärsiä... Täälläkö hän siis kuoli? Missä huoneessa? Varmaan tuon ikkunaluukun takana tuolla. Siinä pielessä on vielä rautanaula. Naulaan ripustettiin varmaankin lintuhäkki. Laure piti paljon linnuista. Clara ei kuule enää koirien haukkua, se vaeltelee jossain kaukana, kaukana... Isä ja Roger ovat varmaan ajomiesten seurassa?... Yht'äkkiä tulee häneen halu itkeä. ... Laure piti linnuista... Hän soitti kitaraa... Kuka hänelle antoi opiumia? Taivas on puhdas kuin sininen lähde. Aamuaurinko luo kaivon taakse tumman varjon. Varmaankin Laure joi tuon kaivon vettä. Jos minäkin joisin? Siinä on uusi korvo. Varmaankin joku lähiseudun talonpojista käyttää kaivoa... Miten pimeää ja kaunista on kaivon sisässä! Siellä kasvaa vihreitä lehtiä, orvokkeja ja kosteata sammalta. Auringonvalo väreilee ihmeellisenä alhaalla vedenpinnassa... Korvo on raskas... Kas niin, nyt se on taas ylhäällä. Vesi on niin kirkasta ja raikasta... — Tuosta te voitte tulla sairaaksi, neiti Clara! Nämät sanat lausuu Roger. Hän astuu esiin metsän peitosta. — Eikö teidän isänne olekaan täällä?... Hän sanoi tulevansa tänne. Ehkä hän on lähtenyt seuraamaan koiria!... Te ette millään ehdolla jaa juoda sitä vettä. Minulla on viiniä laukussani, Haluatteko pikarillisen? — Kiitos, herra Roger... Kiitos... Minä juon ainoastaan vettä... En pidä viinistä... En juo koskaan viiniä. Hän hymyilee päin Rogeria ja istuutuu hirrelle kaivon luo. Roger asettuu hänen viereensä. Molemmat pyssyt omat kaivonkannen nojalla. — Tiedättekö, herra Roger, kuka on asunut tässä talossa? — En todellakaan... Olen aina nähnyt sen näin suljettuna ja kylmillään... Se on minusta erinomaisen kaunis. Entä teistä? — Minusta... Ah, jos olisin runoilija niinkuin te tahi niinkuin, Almaïde de Fleureuil, tietäisin kyllä mistä kirjoittaisin... — Kuka on Almaïde de Fleureuil? — Muuan pensioonitovereistani, niitä suuria, jotka pian pääsevät koulusta... — Ja mistä te kirjoittaisitte? — Kirjoittaisin ikkunaluukuista, ruostuneista saranoista ja vanhoista kukista... On olemassa vanhoja kukkia, jotka surevat sitä että ne ovat yksin, koska ne ovat kuuluneet ihmisille, jotka ovat kuolleet... niinkuin kukat tässä puutarhassa... Ihmisistä, jotka asuivat täällä, ah, ne ihmiset olivat varmaan hyviä ja puhuivat iltasin kukkasilleen... kun oli viileä... Tahdotteko, herra Roger, kirjoittaa tästä runoissanne? Teidän runonne ovat niin kauniit, niin kauniit... Minä olen vain pieni tyttö, jolle te nauratte... Minä voisin itkeä sentähden... Kas, nämä kukat olen poiminut teille... Te saatte ne... Ja Clara heittää kukat Rogerin jalkoihin. Roger sanoo hymyillen nuorelle tytölle: — Teidän lahjanne on rakastettava, pikku ystäväni. Minä kirjoitan runon näistä kukista ja lähetän sen teille ... äitinne välityksellä... Vaan äkisti hän vaikenee hämmästyen... Hän kääntyy Claraan päin; tämä on kätkenyt kasvonsa käsiinsä... Hän luulee aluksi että tyttö nauraa. Hän vetää pois toisen käsistä... Ja silloin hän näkee että tyttö itkee, itkee oikein nyyhkyttämällä... Pitkin hänen kiharoitaan vierii suuria vesikarpaloita. Hämillään, ikäänkuin mitään ymmärtämättä, kysyy hän lempeästi: — Mikä teidän on, pieni ystäväni? Minkätähden itkette noin? Clara ei vastaa, hän vain itkee, itkee käsivarret polvien nojassa. Hänen hattunsa on pudonnut maahan. Roger ottaa sen liikutettuna ylös. — Älkää itkekö noin, pikku ystäväni, hän kuiskaa, minun tulee niin paha olla... Ja kun hän kädellään kevyesti hyväilee nuoren tytön pehmeätä, vaaleata niskaa lohduttaakseen häntä, kietoo Clara yht'äkkiä kätensä hänen ympärilleen ja itkee vielä kauan pää painuneena hänen rintaansa vasten. * * * * * Torven törähdys jostain kaukaa havahuttaa heidät. Roger vastaa siihen omalla torvellaan. Sitten ottaa hän pienen nenäliinan Claran polvelta ja pyyhkii ystävällisenä ja hymyillen hänen kyyneleensä. Clara hymyilee myöskin. — Pian, pian, ystäväiseni... Älkää, enää itkekö. He eivät saa nähdä että olette itkenyt. Olkaa nyt kiltti. Minä pidän teistä. Clara kastaa pienen nenäliinansa korvoon, päivänpaisteessa kimaltelemaan veteen ja kostuttaa sillä silmäluomiaan. Kas niin, nyt se on ohi. Yksi ajomiehistä ilmestyy koirien kanssa tielle. Herra d'Ellébeuse ja molemmat toiset tulevat heti jälestä kantaen kahta jänistä, jotka on ammuttu Castélis'n kulmalla. — Minä ne kellistin! Te ette tullutkaan mukaan, Roger? Se oli jännittävää ajoa. — Minä?... En, minua hiukan väsytti. Ja sitte on minulla ollut täällä viehättävää seuraa. — Entä sinä, rakas lapseni? — Minä... isä kulta, minä olen tyytyväinen... — Hyvä. Siis lähdemme kotiinpäin. Ja he painuvat alas peltoaukealle. Pensaista lentelee säikähtyneinä rastaita. Muuan laskeutuu tielle. — Ammappas tuo! Clara nostaa hitaasti pyssynsä, tähtää, mutta ei laukaise. Lintu lentää tiehensä. Clara purskahtaa nauruun: — Se oli niin sievä, isä!... Mutta äkkiä kääntää hän pyssynsä tohti ruukkua, joka on erään lyhteen päällä, laukasee ja ruukku hajoaa kappaleiksi. Nauraen hän sanoo: — Minulla on jäljellä yksi panos! Herra Roger, mihin minä sen ammun? — Ilmaan, minun lakkiini! — Ei, se on liian kaunis siihen. — Ampukaa, minä tahdon... Siitä tulee minulle muisto. Yks kaks kolme! Se osui! Clara on oikein ylpeä. Lakissa on haulinreiät. — Mutta tämähän kävi hyvin, huutaa Roger. Se oli ennen hieman liian painava päässäni! Te teitte minulle oikean palveluksen... Lialta olisi mennyt kolme neljännestä ennenkuin hän olisi tuon tehnyt neulallansa... Clara punastui ilosta. Sillä Rogerin kädessä on hän huomannut ne kukat, joita hän oli poiminut ja heittänyt Rogerin jalkoihin. * * * * * Roger lähti samana iltana, jättäen nuoren tytön sieluun onnen niin leudon ja kuulaan kuin on päivän kultainen kimmellys syyskuun iltapuolena. Hänen sydämensä aukenee kuin kypsä hedelmä. Hän etsii yksinäisyyttä puiston käytävillä ja lehtimajoissa. Setä Joachimin ja tämän morsiamen tarina ei hänestä tunnu enää niin järkyttävältä eikä niin surulliselta. Hän voi nyt rauhallisesti sitä ajatella. — Siihen tapaan elettiin ennen aikaan siirtomaissa, hän sanoo itselleen, kiihkeätä ja intohimoista elämää. Hän ei tunne lähemmälti sitä elämää, hän ei edes ymmärrä mitä nuo sanat, joita hän käyttää, merkitsevät, mutta hän loihtii salaisen mielikuvituksensa silmien eteen uhkeita saaria, joissa paraillaan villiviini ja likvidambit [ambrapuut] koreilevat syksyn väriloistossa, hehkuen kuin ne räikeät pippurihedelmät, joita Gertrudilla on tapana ripustaa vinninikkunoihin. Hän näkee itsensä ja Rogerin tanssijaisissa Antilleilla tahi jossain muualla, sillä sielläpäin on muitakin paikkoja, joilla on yhtä sointuva nimi: Florida, Louisiana tahi etelä-Carolina, jota muuan nuori merenkulkija kuvaa _Perhekuvalehdessä_. Siellä puhkee kapinoita, sokeriviljelykset pistetään tuleen ja uskollinen orja kantaa kokospalmun latvaan nuoren valtiattarensa, jonka kapinalliset tahtovat tappaa... Nämä unelmoimiset vahvistavat Claran uskonnollista tunnetta. Kaikki hänen tunnonvaivansa ovat hävinneet. Jumala on vain ääretön hyvyys. Näinä vielä helteisinä päivinä on kirkko kuin varjoisa, viileä pääskysenpesä. Hän menee sinne usein omasta tarpeestaan, mutta hän ei enää rukoile jumalalta anteeksi syntejään. Hänen rukouksensa on vain sanatonta hartautta, värisemä kiitosuhri, joka kohottaa hänet haltioimisen huipulle. On kuin hän kietoisi Pyhän Neitsyen jalkojen ympäri sielunsa ylistyslaulun. Eräänä päivänä messussa, juuri silloin kun sakramentti kohotetaan, täytyy hänen väkisin karkoittaa mielestään nämä säkeet Rogerin runosta, jotka alati juoksevat hänen mieleensä: Ah, sinne missä koittaa onnes hempein Sua seuratkohon lyyrastani lempein Ja sydän-sointuvaisin sävelein! Eräänä iltapäivänä tulee Lia vieraisille. Voitko ajatella, rakas Lia, sanoo Clara, että veljesi tässä taannoin sai meidät ihan haltioihin lukemalla erään runonsa... Lukeeko hän usein teille siellä kotona runojaan? — Eipä juuri, Clara kulta, sitä kunniaa hän ei meille suo usein ja muuten... — Mitä muuten? — Roger sanoo, etteivät kaikki sovi nuorten tyttöjen korville. — Etkö koskaan ole nähnyt jotakuta senlaisista runoista? — Sinäpäs olet utelias!... No, olen kerran. Se oli runo eräälle naiselle. Mitä siinä sanottiin? — En muista enää tarkkaan... Siinä puhuttiin hänen pyöreistä olkapäistään... — Luuletko että Roger oli nähnyt ne jossain tanssijaisissa? — Niin varmaan, pikku tyhmeliini! Varmaankin tanssijaisissa... Clara ei kysele sen enempää. Hän vaipuu ajatuksiin, muistuttelee jälleen mieleensä sen kauniin naisen, jonka hän kerran näki vaunuissa Rogerin rinnalla, hänen, jolla oli suuri vaaleanpunainen hattu. — Lapset, huutaa rouva d'Ellébeuse, tulkaa nyt ottamaan välipalaa. Molemmat ystävättäret menevät ruokasaliin istuutuen toisiaan vastapäätä. Sijoittuessaan paikoilleen, he hymyilevät toinen toiselleen hiukan hämillään, lapselliseen ja tyytyväiseen tapaan tuolla viattomalla, hyvällä, melkein hiukan surumielisellä hymyllä, jolla kaksi pensioonikumppanusta kohtaa toisensa ulkopuolella luostarin. Clara on pukeutunut täti Aménaïden lahjoittamaan pukuun ja hänen kiharansa valuvat olkapäille kuin vaaleat käpertyneet pyökkilastut. Lia Fauchereuse on ystävätärtään tummempi, hän on solminut hiuksensa päälaelle ja niskassa solmun vasemmalla puolen on musta samettiruusuke. Lialla on mustat, hiukan manteliin vivahtavat silmät kuten veljellään. Hänen nenänsä on hyvin käyrä, suu pieni ja pyöreä. Hän on liljankarvaisessa puvussa, jossa on kaksi leveätä rimssua, alushameet ovat kankeiksi tärkätyt ja housujen lahkeet ulottuvat kenkiin saakka. Pitsikaulus peittää kaulaa ja samaten pitsillä reunustetut hihat ovat niin lyhyet että hänen kapeat, ruskeat käsivartensa jäävät paljaiksi. Ohuet silkkiset puolihansikkaat antavat hänen käsilleen hiukan vanhanjärkevän ulkonäön. Hän hymyilee yhä ystävättärelleen nostaessaan lusikallaan tummanpunaisia vadelmia lautaseltaan. Rouva d'Ellébeuse menee omaan huoneeseensa. Tytöt syövät ääneti, suuri seinäkello lyö neljä. Silloin tällöin nousee Clara tarjoilemaan vieraalleen. Hän on itse kirjoittanut kaksi pientä ruokalistaa: _vadelmia, rypäleitä, omenia, persikoita, suklaahuttua, aprikoosisylttyä, hillottuja pomeransseja, mantelimaitoa_. Äkkiä purskahtavat molemmat nauruun; riikinkukko on lentänyt avoimelle ikkunalle ja levittelee siinä itsensä viuhkaksi. Aterian jälleen Clara ja Lia menevät nurmikolle heittämään rengasta. Kun toinen heittää, odottaa toinen sääri eteenpäin ojennettuna, pää kenossa ja käsivarsi ilmassa siepatakseen renkaan lennosta. — Mennään, kanakoppiin katsomaan ovatko kanat munineet. Mennäänkö? sanoo Clara äkkiä. Heinistä löytyy todella kolme lämmintä munaa, ne viedään riemukulussa Gertrudille, joka on iloisesti hämmästyviään. Sitten vaeltelevat ystävättäret käsikkäin puiston varjoisella käytävällä. — Oletko kuullut jotain Almaïde de Fleureuilistä? — Oh, Clara kulta, sanoo Lia, tiedätkö Roger näki toissapäivänä vihossani muutamia Almaïden värssyistä. — Mitä hän sanoi? — Hän sanoi: nämä omat hyvin kiihkomielisen nuoren tytön sepittämiä. — Eikö mitään muuta? — Hän sanoi vielä: Ystävättäresi Clara d'Ellébeuse puhui minulle tästä neiti Almaïde de Fleureuilistä... Mutta se mitä ystävättäresi sanoi oli tuhannen kertaa kauniimpaa kuin Almaïden värssyt. — Ah — rakas Lia, ja sitten?... — Sitten kysyin häneltä, mitä sinä olit sanonut. — Mitä hän vastasi? — Että olit kertonut vanhasta puutarhasta. — Siinäkö kaikki? Clara on silminnähtävästi levoton. — Niin, siinä kaikki. —... Niin niin, minä kerroin eräästä vanhasta puutarhasta. — Mistä puutarhasta? — Siitä suljetun talon puutarhasta. — Suljettu talo? Mikä se on? — Se on muuan huvila Noarrieu-metsässä. — Kuka siinä asuu? — Ei kukaan, se on kylmillään. Mutta kerran, kauan sitten asui siinä... — Kuka? — Eräs sairas ulkomaalainen nainen, niin luulen... — Hui, katsos tuota viheriäistä sisiliskoa! — Sillä on sininen pää... — Oh, nyt kuulen vaunujen kolinan tieltä. Se on meidän voutimme ja minun täytyy pian lähteä... Voi, Clara kulta, tämä aika oli niin lyhyt... — Me emme saa nähdä toisiamme ennenkuin luostarissa! Loma-aika on kohta lopussa. — Voi miten ikävää, rakas... Ja Roger matkustaa myös ylihuomenna... Minä jään aivan yksin... Kirjoitatko minulle joskus? — Kirjoitan. Mutta sinun täytyy myös. Lupaatko? — Lupaan, lupaan. * * * * * Suloinen suvi tekee loppuaan. Jokainen rientävä päivä tempasee myrskyn huokaillessa lehtiä puiden kruunuista ja sammuu sateen kohinaan. Clara käyttää iltapäivät herbariokasviensa järjestämiseen ja tutkimiseen. Neulan kärjellä erottaa hän toisistaan ja laskee huolellisesti heteet. Tämä on Spirea [mesiangervo], joka tuoksuu mantelille ja rakastaa kosteita niittyjä. Tämä on scrophularia aquatica [rantasyyläjuuri], jota kasvaa vedessä, ja tämä on kitkeruoho [syysmyrkkylilja], joka on vahingollinen karjalle ja joka pienenä punaisena silmänä valvoo ruohomaita. Tämä on kärpäsloukku, joka kasvaa suoturpeilla ja alituisesti kimaltelee hopeisesta kasteesta, jonka vuoksi se on saanut nimen Rossolis. Tuo on taas Gentiana [kellokatkero] tummansinisine kellokukkineen, tämä on herkkäkantainen kanerva ja tuo surullinen meirami, jonka kukat omat hilpeitä ja hyvältä tuoksuvia ja avautuvat rajuilman lähestyessä ja tämä tässä on tavallinen salvia, jonka nimi merkitsee terveellistä yrttiä ja melissa, jota mehiläiset rakastavat. Clara d'Ellébeuse lukee kasvitieteen oppikirjastaan, jonka alkulehdellä on kukilla koristettu Neitsyt Maarian kuva, muutamia säkeitä tuntemattoman runoilijan runosta: Melissa, sun tuoksusi kutsuu Jo kaukaa mehiläisparven! Sun luonasi lepää perho Kun aukaset hunajasarven. Sitten sulkee hän kirjan ja ajattelee paluumatkaansa pensioniin. Hän ahtaa matka-arkkunsa kaikenlaisia pikkuesineitä. Pieneen lippaaseen järjestää hän kaikki ne kirjeet jotka loma-aikana on saanut ystävättäriltään. Lajitellessaan niitä lukee hän ne uudestaan. Tässä on muuan kirje Victoire d’Étremontilta, joka monella »rakas Clara» -huudahduksella ja huutomerkillä kertoo miten hänen vanhemman sisarensa sulhanen eräällä huviretkellä oli pää edellä pudonnut veteen ja miten hänet ongittiin ylös ja miten hänen kengissään ja taskuissaan oli ollut liejua ja että hänellä ei ollut toisia vaatteita ja että oli hassua nähdä Edmée'n itkeä kollottavan ja hienolla batistinenäliinallaan pyyhkivän sulhastaan. Tämä toinen kirje on Blanche de Percivalilta, joka katkerasti valittaa, ettei Sylvie Laboulaye, heidän yhteinen ystävättärensä, ole muistanut häntä rivilläkään. »Semmoinen kiittämätön olento!» huudahtaa hän kirjeen lopussa. Rose de Liméreuil, joka taas on kirjoittanut tämän, on lukenut paljon kirjoja. »Minua on kaikkein enin viehättänyt, sanoo hän, muuan rouva Dervalin kertomuksista, jossa eräs nuori mies, jota luullaan erääksi toiseksi mieheksi pelastuu pukeutumalla pyöveliksi ja löytää morsiamensa eräästä vankikopista vallankumouksen hirmuhallituksen aikana». Äkkiä rypistää Clara silmäkulmiaan. Hänhän oli unohtaa nenäliinarasiaansa setä Joachimin kauheat kirjeet! Hän avaa laatikon ja pistää nuo molemmat kirjeet toisten väliin ja lukitsee jälleen lippaan kätkien avaimen koulumanttelinsa sisätaskuun. V. Kolea tuuli huokailee luostaripihan plataaneissa, Maasta kohoo jäätävä ja silmiä pistävä tomupilvi. Suihkukaivon hoikka vesisäie katkeaa vähän väliä tuulessa. Oppilaat ovat syöneet keveän suuruksensa ja paperit, joihin leivokset, omenat ja appelsiinit olivat käärittynä, lentelevät pitkin pihaa. Nyt leikitään. Joka suunnalla häilähtelee luostarikasvattien mustia hameita. Toiset eivät ota osaa leikkeihin, maan käyskelevät käsikkäin ystävättäriensä kanssa keskustellen asioistaan ja salaisuuksistaan. Enimmät juoksevat, telmivät, heittävät rengasta tai höyhenpalloa. — Lia, sinä olet hippa! Kaksikymmentäyksi, kaksi, kolme... Siinä saat! Sinun vuorosi! — Voi, voi, sinä sotkit kaikki! Nyt minun täytyy alkaa alusta! — Missä minä olinkaan? Sinä astuit viivalle. — Älä kiru noin! — Oikein se oli! — Ei, ei ollut! — Voi voi minun polveani, minun polveani! —... Ja sitte, kertoo muuan kävelevistä tytöistä toisille, jotka jännittyneinä kuuntelevat... sitte kun nämä naiset palasivat luostarin refektoorioon, huomasi abbedissa että he puhuivat kovin vähän ja että heillä oli karkeat äänet... He kertoivat palanneensa Palestiinasta... Ja se sisar, joka palveli pöydässä huomasi erään hameen aita pistävän esiin punaisen saappaan. Äkkiä... — Neula on puhkaissut pallon. — Aijaijai! — Jos sinä huudat noin, Almaïde, en viitsi leikkiä kanssasi! Tuuli humisee alakuloisesti puissa. Viluisia, pörröisiä varpusia uikuttaa tuulen käsissä pihamaalla ja löydettyään leipämurun lentävät ne tiehensä. Clara d'Ellébeuse istuu yksin ja kokoonkyyristyneenä penkillä, käden on hän painanut rintaansa vasten. Kolme päivää on hän tuntenut kovia kipuja kyljessään, selässä, rinnassa ja niskassa. Hän puree hampaansa yhteen hiiskumatta kellekään sairaudestaan, joko sentähden että muiden säälittely kiusaa häntä tahi koska hänen kiihottuneissa aivoissaan on herännyt joku kamala ajatus. Joskus häneltä pääsee hiljainen parahdus, ei muuta. Siinä hän on istunut koko aamiaisloman, mustaan mantteliinsa uppoutuneena, hytisten kuumeesta ja vastaamatta sanallakaan toveriensa kysymyksiin, ei edes rakkaan ystävänsä Lian. Mutta se ei heitä oudostuta, he ovat tottuneet siihen että hän väliin on hiukan omituinen. Claran vieressä on pieni korillinen rypäleitä, jotka Gertrude on huolellisesti pakannut ja jonka hän eilen on saanut äidiltään. Hän ei ole koskenutkaan koriin. Hän on arka kuin sairas eläin. Hänen ruuvikiharansa riippuvat järjestämättöminä kalpeilla poskilla. Kun kello soi nousee hän penkiltään. — Lapseni, sanoo johtajatar, joka sattumalta menee Claran ohi, jos olette sairas ei teidän pidä rasittaa itseänne. Te olette aina ollut huolellinen oppilas. Mutta viime päivinä olen huomannut teissä muutoksen. Voitteko pahoin? — Olen hiukan väsynyt, äiti hyvä. Ei se ole sen pahempaa... — Siinä tapauksessa, lapseni, pääsette vapaaksi tänään kaikista koulutöistä. Saatte levätä ja käyttää aikanne niinkuin parhaaksi näette. Tunnemme kaikki teidän ahkeruutenne. Ellette halua mennä vuoteeseen, voitte jäädä opintosaliin, vaikkette rasittaisikaan itseänne työllä. Minä teen teidän tähtenne vielä sen poikkeuksen, että saatte ajankuluksi lukea jotain kertomusta, niinkuin viimeisenä koulupäivänä, ennen lomaa. Menkää, lapseni! Clara menee opintosaliin, jossa hänen toverinsa jo omat täydessä työssä. Hanhenkynät rapisevat kuorossa täsmällisesti viistoon asetetuilla vihoilla. Tytöt kirjoittavat pää kallella ja kieli pitkällä huulten välissä. Clara nostaa pulpettinsa kannen ja pitää sitä ylhäällä viivottimen avulla. Kirjojensa alta vetää hän esiin toisen setä Joachimin kirjeistä. Hän kehittää sen auki, kasvot pelosta jäykkinä ja lukee varmaan jo sadannen kerran: »Yksin jään minä tänne maan päälle hautomaan suruani ja omantunnonvaivaani, koska ei katkeran yksinäisyyteni iloksi jättänyt minulle edes syleilymme kovaonnista hedelmää.» Ah, tätä kauheata ajatusta, joka jo kolmen päivän ajan on kouristanut hänen aivojaan! Minä olen raskaana, minun täytyy olla raskaana, oli äkkiä kuulunut huuto hänen sisästään kun hän toissapäivänä luki tätä kirjettä... Ja nyt toistaa hän tätä itsepäisesti itselleen... Hän tunsi joitakin hermokipuja ja heti iski tämä mieletön ajatus hänen sekavaan päähänsä: _»meidän syleilymme kovaonnista hedelmää.»_ Siis syleilyn kautta tulee lapsi maailmaan? hän sanoo itselleen. Syleilemällä oli Laura raukka tullut raskaaksi! Oh, minä onneton, miksi en tiennyt sitä! Mikä rikollinen hulluus minut valtasikaan silloin siellä suletun huvilan luona, kun kiihkeästi painoin Rogerin rintaani vasten! ... Mutta isähän on usein ottanut minut syliinsä?... Totta kyllä, mutta Jumala ei salli kenenkään saada lapsia isänsä kanssa tahi veljiensä kanssa tahi sukulaistensa kanssa... ainoastaan serkkunsa kanssa, koska serkukset voivat keskenään mennä naimisiin?... * * * * * Siitä päivästä alkaa Claralle itsehävityksen pitkällinen kuolinkamppaus. Mikään ei voi paljastaa hänelle hänen erehdystään, ei edes varmin kaikista todistuksista. Hänen äitinsä on käynyt häntä tapaamassa, on kysellyt hänen sairaudestaan, mutta turhaan. Clara on ollut kolme päivää kotona, mutta hänen iloisuutensa ei enää palaja. Vieläpä on hän itse pyytänyt saada palata luostariin. Sairaana ja masennuksissaan harhaili hän kotona vinnillä, johon liittyivät hänen lapsuudenleikkinsä valoisat muistot. Hänen isänsä, jolla syvällä mielessään on haudattuna suvun peloittava salaisuus, d'Ellébeuseissä näet on ollut useita mielenvikaisia, koettaa karkoittaa pahan aavistuksen mielestään. Synkkä lapsi kuihtuu päivä päivältä ja kulkee luostarin käytävissä, mihin hän on palannut kotoaan, laahaten mukanaan kuumettaan ja pelkoaan, joka on niin suuri, ettei hän enää tunne edes hermokipujaan. Eräänä yönä luulee hän lapsen liikahtaneen neitseellisessä kohdussaan. Ja kun hän karkaa ylös unestaan, muistaa hän sen äänen, jonka kuuli kerran loma-aikana, sinä aamuna kun lähdettiin tuolle onnettomalle metsästysretkelle, äänen, joka oli huutanut: »_Aika on läsnä että sinä tulet raskaaksi_!» Se oli Kaitselmuksen varoitus, hän ajattelee... Miksi en kuunnellut sitä! Kaikki on nyt hukassa, kaikki on lopussa!... Oi, etten olisi koskaan syntynyt tahi että olisin syntynyt eläimeksi, tuommoiseksi koirapahaseksi kuin Robinson, joka kaluaa luuta päivänpaisteessa ... Silloin kai olisin saanut jäädä rauhaan. Väliin keräytyivät hänen ajatuksensa sen lapsen ympärille, jota hän surullisessa tietämättömyydessään luulee kantavansa ruumiissaan... Ah, hän rakastaa jo sitä! Sehän on hänen, sehän on Rogerin poika! Mitä hän sanoisikaan, jos tietäisi minun olevan tässä tilassa?... Kirjoittaisiko, hän Rogerille? Oi ei, hän kuolisi häpeästä. Hän ei edes tiedä millä tavoin... Mutta kun hän kerran on kuuleva kauhean totuuden, syntyykö silloin kaksintaistelu niinkuin syntyi setä Joachimin ja Lauran veljen välillä? Onko Roger ampuva? Onko hän ampuva silmäpuoleksi rakkaan isäni? Ja sitten... Ei, se on liian kauheata! Joka päivä tuo uuden tuskan joka yö uuden kuoleman, eikä edes kuolemaa, vaan jotain paljon pahempaa kuin elämä. Eräänä päivänä tulevat herra d'Ellébeuse ja herra Fauchereuse yhdessä tervehtimään luostarissa olevia tyttäriään. Molemmat tytöt astuvat vierassaliin, toinen laihtuneena ja kalpeana, toinen säteillen terveyttä ja iloa. Vaihdettuaan muutaman sanan tyttärensä kanssa lähettää herra Fauchereuse tämän pois ja kääntyy Claran puoleen puhellakseen hetken kahdenkesken hänen kanssaan. — Oletteko sairas, rakas lapseni? hän kysyy. Sanokaa minulle missä tunnette tuskia? Oh, miten lähellä Clara on tunnustaa rikoksensa! Mutta häveliäisyys estää häntä siitä. Jonkun _toisen_ lääkärin edessä hän ehkä olisi nyyhkytysten lomassa kertonut luulotellusta harha-askeleestaan, mutta tämän edessä... Roger ei ollut syyllinen, Clara oli yksin syypää kaikkeen. Voittamaton häveliäisyys sitoo hänen kielensä. Hän vastaa: — Ei minulla ole tuskia. Minulla on vain kuumetta... Molemmat isät lähtevät. Ja kun luostarin portti heidän takanaan sulkeutuu, puhkee herra d'Ellébeusen rinnasta esiin pitkä nyyhkytys. — Rauhoittakaa, rakas ystäväni, sanoo herra Fauchereuse. Semmoisia hermoston häiriöitä tavataan usein nuorissa tytöissä, mutta ne katoavat tavallisesti yhtä äkkiä kuin tulevat. En usko että tässä on mitään vaaraa tarjolla. Tyttärenne on elinvoimainen, hän on syntynyt terveistä vanhemmista. En ole koskaan kuullut että d'Ellébeusen tahi d’Étangien suvuissa olisi ilmennyt mitään hermotauteja. Kuullessaan nämä, puhujan tietämättä musertavat sanat, ojentaa herra d'Ellébeuse vartalonsa. — Rakas Fauchereuse... hän alkaa. Mutta hän vaikenee jälleen ja jättää ilmaisematta kamalan salaisuutensa. — Teidän tyttärenne on vain hermostunut, jatkaa herra Fauchereuse... Vakuutan että hänen järkensä on vahingoittumaton. Clara d'Ellébeuse noudattaa tarkoin määrättyä elintapaa. Hän on aina ollut luostarin suosikki ja häntä hoidetaan siellä niin hyvin kuin on mahdollista. Jottei hänen hermojansa vielä enemmän rasitettaisi, vapautetaan hän kaikista hartaudenharjoituksista. Hänen tarvitsee ainoastaan sunnuntaisin käydä messussa, siinä kaikki. Vanha pappi tuntee hyvin nuoren tytön ja tietää minkä hirveän sielunjännityksen jokainen omantunnon kuulustelu tuottaa hänelle hänen nykyisessä tilassaan. Mutta Clara, joka aluksi tuntee mielessään helpotusta, tulee pian levottomaksi: — Jos minun olisi täytynyt ripittää itseni, ehken olisikaan tunnustanut kaikkea. Enkä ole yhtä rikollinen pelkästään tämän kautta, vaikken olekaan rippituolissa? Ja hänen vaivansa alkavat uudelleen tahi oikeammin sanoen, ne eivät lopu koskaan. Usein hän näkee unta, että on istuvinaan kaivon partaalla, suljetun huvilan luona, ja että riikinkukko on lentänyt kaivon kannelle ja päivä paahtaa hänen päälaelleen. — Alastomana hän on syntyvä, hän ajattelee. Jeesus-lapsella oli seimensä... Ja samalla kun vastasyntyneen lapsen ajatteleminen liikuttaa hänen mieltään, täyttää hänet kumea viha Isä-Jumalaa kohtaan. — Oh, hän on ilkeä, hän sanoo itsekseen. Mutta säikähtyneenä omasta herjauksestaan taivuttaa hän nöyrästi päänsä ja rukoilee. Muuan kohtaus saa hänen katkeruutensa mitan kukkuroilleen. Hänen vanha ystävänsä, herra d'Astin, joka on kuullut hänen sairaudesta tulee luostariin häntä katsomaan. Hän onnahtelee vaivaloisesti vierassaliin ojentaen kauniisti hymyillen Claralle korillisen sorjia mispelin hedelmiä, jotka olivat hänen herkkujaan ennen terveenä. Clara on niin liikutettu tästä huomaavaisuudesta, että nyyhkytys tunkee esiin hänen rinnastaan. Vanha markiisi voi vaivoin hillitä omaa liikutustaan ja levittää sylinsä rakkaalle lapselleen odottaen että tämä heittäytyisi siihen saadakseen hetken helpotusta vaivalleen. Mutta Clara nousee rypistetyin kulmin ja silmät villinä ja huutaa: — Ei mitään syleilyjä!... Te olette heittiö!... Te tahdotte saattaa minut häpeään! * * * * * Herra d'Astin on tarpeeksi hienotunteinen ollakseen puhumatta tästä kohtauksesta Claran omaisille. Hän näkee noissa sanoissa mielipuolisuuden kamalan enteen. Mutta hän kehoittaa päättävästi, selittämättä sen lähemmin syytä, siirtämään tytön maalle, raittiiseen ilmaan. Clara d'Ellébeuse tuodaan jälleen kotiin. Herra Fauchereuse käy rakastettavan avuliaana usein linnassa tehdäkseen hiljaisia huomioitaan, mutta Claran sairaus pysyy hänelle yhtä selittämättömänä ja salaperäisenä. Ehkä se johtuu jostain verenkierron häiriöstä, hän ajattelee, jostain epäsäännöllisyydestä, jommoisia usein sattuu senikäisille tytöille. Hän tiedustelee rouva d'Ellébeuseltä: mutta tämä on jo pitänyt silmällä Claraa ja saanut varmuuden siitä että kaikki on kunnossa, mikä seikka ei kuitenkaan, sen pahempi, voi tyynnyttää tietämätöntä tyttö-raukkaa. Hän ei puhukaan enää, paitsi milloin häneltä jotakin kysytään ja silloinkin hän vastaa lyhyesti, ärtyisästi. Hän nousee joka päivä samaan aikaan ja menee jo varhain aamulla vanhaan kappeliin toimittamaan aamurukoustaan, mutta ensinnä seisoo hän aina hetken Lauran haudan ääressä. Heleä belladonna ei siinä enää kuki, vaan sensijaan paistaa kuihtuneiden lehtien joukossa tahi lumella punarintasatakielen rinta. Eräänä päivänä hän saa ankaran yskänkohtauksen, kun katumusta tehden on maannut polvillaan huurteisessa ruohossa. Ei voi sanoin kuvata kaikkia niitä tuskia, jotka hänen sielunsa kokee. Kylläännys ja inho kaikkeen ei enää jätä häntä paitsi antaakseen tilaa julmalle ja aiheettomalle sielunhädälle. Itsesyytökset pistävät hänen ohimoitaan, soivat hänen korvissaan alituisina kuolinkelloina. Öisin näkee hän harhanäkyjä, kuulee äänen huutavan että hän on raskaana ja tuntee silloin kipujen runtelevan itseään, samalla kun hän näkee punaisten varjojen häilyvän pimeydessä. Kun hän herää semmoisen yön jälkeen ei hän enää jaksa nousta vuoteestaan. Gertrude tuo hänelle suuruksen huoneeseen. Mutta tunnonvaivojen kiduttama tyttöparka käskee tylyin sanoin hänen mennä pois. Rouva d'Ellébeuse koettaa silloin lempeästi puhellen saada tyttärensä nauttimaan jotain ruokaa. Mutta kaikki yritykset ovat turhat ja äitiraukka menee surun murtamana huoneeseensa ja puhkee itkuun. VI. Oli valoisa ja hiljainen maaliskuun aamu kun Clara d'Ellébeuse teki lopun elämästään. Taivas oli läpikuultava kuin helmikiille simpukassa; muutamia kepeitä hattaroita haihtui ja hävisi ikisinertävään avaruuteen. Lukemattomia lintuja lauloi plataanien paljailla oksilla ja oleanteripensaat kukkivat parhaillaan. Kukot kiekuivat taloissa ja toiset vastasivat kaukaa. Pihamaat kiilsivät kasteesta ja keväästä kuului joka puolella ensimäinen epämääräinen kohina, joka nousi oraspeltojen vehreydestä. Siellä täällä puistossa paistoivat magnolian kukkaterät kuin punaiset liekit oksilla. Nurmikolla hohti vuokkoja ja väriseviä lehtiä. Heleänkeltaisia esikkoja, orvokkeja ja leinikkejä koristi pensaspyöryläin pientareita. Etäisyydssä väreilivät Pyrenean vuorten siintävät lumihuiput. Rouva d'Ellébeuse astui tyttärensä vuoteen ääreen. Clara oli ollut jo muutaman päivän reippaampi ja tänään näytti siltä kuin tahtoisi hän nousta jalkeille. — Oletko nukkunut, lapseni? — Tuntuu kuin olisin parempi, äiti kulta. — Tahdotko lämmintä vettä niin käsken Gertrudin tuoda? — Tahdon, äiti kulta. Rouva d'Ellébeuse riensi huoneesta ja heittäytyi, toivosta riemuiten, polvilleen ristiinnaulitun kuvan eteen. Kun Gertrude oli mennyt, pesi ja kampasi Clara itsensä huolellisesti. Hän suori puupuikon avulla paksut kiharansa. Sitten jakoi hän hiuksensa kahteen yhtä suureen kimppuun, jotka palmikoitsi huolellisesti. Senjälkeen otti hän varovasti nenäliinalippaasta molemmat kirjeet, jotka hän oli taas kätkenyt sinne ja poltti ne kamiinissa seisten koko ajan vieressä. Hetkeksi kiinnitti hän silmänsä setä Joachimin kuvaan seinällä ja laskeutui senjälkeen tuskin kuuluvin askelin kirjastoon. Nurkassa oli kaappi, jossa rouva d'Etanges säilytti kaikkia niitä rohtoja, jotka kuuluvat kotiapteekkiin maalla. Jokaisen pullon tai rasian reunaan oli rouva d'Etangen vanhanaikaisella käsialalla kirjoitettu lääkkeen nimi: Rikkihappoista eetteriä, Opiumia, Arnikaa, j.n.e. Clara avasi kaapin ottaen sieltä opiumipullon. Se tuli häneen äkillisenä päähänpistona. Ajatus ei ollut kypsynyt vielä kymmenen minuuttia aikaisemmin, kun hän poltti vielä Joachimin kirjeet. Ehkä se oli seuraus kirjeiden polttamisesta, jatkoa siihen ajatusketjuun, joka sillä hetkellä oli katkennut. Hänestä tuntui kaikki luonnolliselta välttämättömältä. Kaikki oli hänelle kaukaista niinkuin hänen oma ruumiinsa. Hänen tietoisuutensa oli halpaantnut, Hän otti pullon ja kätki sen rinnalleen. Hänen kasvoillaan ei näkynyt mitään mielenliikutusta. Kirjaston ikkunasta näki hän juuren osan, puistosta. Siellä oli muuan varjoisa, kostea paikka, jossa hänellä oli tapana aivan pienenä leikkiä _puutarhuria_. Nyt hän sen muisti. Akaasian alla istutti hän ruusuja säännöllisiin riveihin ja kastoi sitten taimia pienellä vihreällä ruiskukannulla, jonka oli saanut nimipäivälahjaksi isältään. Hän muisti että hänellä oli ollut tapana kysyä: »Isoäiti, annammeko nyt sataa?» Jo kun ruiskukannuun oli kaadettu vähän vettä piteli hän sitä ilmassa niin että muutamia pisaroita lankesi heleille kukkalehdille. Silloin säikähytti puiden latvoista kuulunut kohina hänet niin että hän jätti kannunsa ja riensi isoäidin avoimeen syliin. Hänen askeleensa olivat silloin vielä epävarmat, niinkuin lapsella, joka juuri on oppinut kävelemään. Nämä muistot viilsivät hänen sydäntään. Hän koetti pidättää kyyneleitään, tuntui kuin olisi hän sisäisesti tukehtunut. Oli kuin sielu olisi tahtonut ilmaa. Käsillään hän paineli mustan pensionipukunsa alla olevaa pulloa, josta levisi hieno viileys hänen pieniin rintoihinsa. Hän tuli ulos puistoon. Siellä näki hän isänsä, joka tytärtään huomaamatta läksi metsälle Robinsonin kanssa. Hän hidastutti askeleitaan katsoen epävarmoin silmin alas hameensa liepeeseen. Sanomaton kauhu vääristi hänen suutaan. Hänestä tuntui kuin olisi hänen ruumiinsa alkanut paisua. Hän ajatteli äitiään, ajatteli Rogeria ja karkotti heidät taas mielestään... Nyt oli hän kirkkotarhassa, perhehaudan ja Lauran haudan välissä. Valkoiset hyasintit kukkivat. Hän lankesi polvilleen ottaen pullon pukunsa alta ja aukasi sen. Vasemmalla kädellään piteli hän haudan rautaristikosta. Sitten sulki hän silmänsä ja tyhjensi pullon yhdellä siemauksella. Eikä enää noussut. Niin kuoli Clara d'Ellébeuse, seitsemäntoista vuoden ikäisenä, kymmenentenä päivänä maaliskuuta kahdeksantoistasataa neljäkymmentäkahdeksan. Rukoilkaa hänen puolestaan. Loppu. *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK CLARA D'ELLÉBEUSE *** Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed. Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution. START: FULL LICENSE THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license. Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works 1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. 1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below. 1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others. 1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States. 1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: 1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed: This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. 1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work. 1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™. 1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License. 1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1. 1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that: • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.” • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works. • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work. • You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works. 1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below. 1.F. 1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment. 1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE. 1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem. 1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. 1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions. 1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause. Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™ Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life. Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org. Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws. The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS. The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate. While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate. International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate. Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support. Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition. Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org. This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.