The Project Gutenberg eBook of Lumivuoren kotka
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Lumivuoren kotka
        Kertomus Trappien elämästä

Author: Paul Grundmann

Translator: Ida Hurmalainen

Release date: January 29, 2025 [eBook #75141]

Language: Finnish

Original publication: Hamina: Alfred Lagerbom, 1905

Credits: Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LUMIVUOREN KOTKA ***

language: Finnish




LUMIVUOREN KOTKA

Kertomus trappien elämästä


Kirj.

PAUL GRUNDMANN


Suomennos





Haminassa,
Alfred Lagerbomin kustannuksella,
1905




ENSIMÄINEN LUKU.


Eräänä kesäpäivänä 1846 asetti kolme linnustajaa eli trappia kuten
heidän varustuksistaan ja puvuistaan voi päättää telttansa Coloradon
syrjäjoen Hio de Puercon rannalle.

Metsästäjät olivat asettuneet rantakaistaleella olevalle pienelle
kummulle, joka joen puolelta oli paljas, mutta kaikilta muilla
tahoilta tiheiden pensaskasvien ympäröimä, tehdäkseen tähän tulen
ja valmistaakseen itselleen päivällisaterian. Tammesta vuollulla
paistinvartaalla paahtoi yksi heistä murakan näköistä reidenkappaletta,
jota hän alinomaa käänteli, sillä aikaa kuin toiset metsästäjät hyvillä
mielin katselivat tulen liekkejä.

Vanhin näistä kolmesta metsästäjästä, jota toverit kutsuivat Tomiksi,
oli todellinen jättiläinen. Hänen kasvonsa olivat tuulesta ja ahavasta
käyneet karkeiksi, ja ne näyttivät viekkailta ja päättäviltä, mutta
samalla näkyi niissä ilmeistä hyväntahtoisuutta osoittava piirre.

Hänellä oli samallainen puku kuin tovereillaankin, karkea punajuovainen
villapaita ja korkea tunturiketun nahasta tehty hattu. Pitkät saappaat
ulottuivat yläpuolelle polvia, ja raskas pyssy sekä nuorakimppu,
jota trapit tarvitsivat turkiseläimiä pyydystäessään, olivat hänen
vieressään maassa.

Tom jutteli vieressään loikoilevan toverinsa kanssa, joka oli noin
20-vuotias nuorukainen, nimeltä Francois. Francoisin isä, joka myöskin
oli ollut innokas metsänkävijä ja Tomin monivuotinen metsästystoveri,
oli jo useampia vuosia sitten kuollut otellessaan karhun kanssa.
Francois oli kasvanut uudisasunnoilla, jossa hänen joku aika sitten
kuolleella äidillään oli pieni farmi, jota hän poikansa avulla
viljeli. Mutta pojan suonissa virtasi liian paljon metsästäjän verta
antautuakseen rauhallisiin toimiin; hänkin tahtoi tulla metsästäjäksi
ja oli nyt ensimäisellä metsästysretkellään Tomin seurassa, joka häntä
rakasti kuten omaa poikaansa.

"Pedro", sanoi vanha metsästäjä paistinvarrasta kääntelevälle
toverilleen, "näistä seuduista minä en pidä; me olemme apachien
metsästysalueella, ja minua ihmetyttäisi suuresti, ellemme pian
näe punanahkoja, vaikkakin minusta olisi paljoa parempi, ett'emme
milloinkaan kohtaisi noita roikaleita."

"Olisi kenties parasta, että etsisimme itsellemme piilopaikan",
tuumiskeli Pedro. "Minä olen joku vuosi sitten kerran metsästellyt
näillä tienoin ja, jos oikein muistan, on kahden englannin peninkulman
päässä tästä pieni saari, joka on ikäänkuin luotu sellaiseksi
piilopaikaksi."

Aterian jälkeen lähtivät metsästäjät heti liikkeelle ja kulkivat
pitkin joen rantaa. Seutu ylt'ympäriinsä oli aivan raivaamatonta ja
luonto villiä. Luonnontilassa oleva aronasukas, tuo viekas intiaani,
sai melkein häiritsemättä toimittaa askareitaan, seuraten nuolineen ja
jousineen metsänriistan jälkiä kaukaisimpiin seutuihin.

Ainoastaan ani harvat valkeat miehet uskalsivat siihen aikaan lähteä
Kalliovuorten länsipuolella oleville aroille; sinne lähtivät vain
semmoiset miehet, jotka olivat tottuneet kaikkiin ilmanvaihteluihin ja
viettivät vapaata, riippumatonta elämää. Asettaen ansojaan kaikkialle,
missit vain oli hiukankin toivoa saada majavia ja saukkoja, kokosivat
he usein suuret joukot niiden nahkoja, jotka he sitten Santa-Fé'ssä,
S:t Antonio de Bexarissa tai muissa lännenpuolella olevissa
kauppapaikoissa vaihtoivat ruutiin, lyijyyn, vaatetavaroihin tai muihin
esineisiin. Raha oli heille täydelleen tuntematon ja turhanpäiväinen
välikappale. Tarkka silmä, säikkymätön sydän, vakava käsi, hyvä pyssy
sekä yltä kyllin luoteja, täysinäinen ruutisarvi, terävä veitsi, villa-
tai hirvennahkaiset vaatteet, jotka he hätätilassa itse valmistivat,
olivat ne rikkaudet, joilla varustettuina he rohkeina lähtivät
erämaihin pelkäämättä vaaroja, jotka kaikkialla heitä uhkasivat.

Kulettuaan puolen tuntia seisahtui Pedro ja osoitti pientä metsäistä
saarta, joka oli siltä paikoin noin 200 jalan levyisen joen keskellä.

Pian oli valmistettu lautta kolmesta rannalle ajautuneesta
vesiajopuusta, ja sittenkuin metsästäjät olivat peittäneet rantaan
tekemänsä jälet, astuivat he yksinkertaiseen alukseensa ja sousivat
saarelle. .

Kello oli noin 4 iltapäivällä. Kaikki äänet olivat vaienneet tähän
aikaan päivästä, ja ainoastaan Rio de Puerco joen aallot lauloivat
yksitoikkoista lauluaan. Vedenpinnalle kohosi jo siellä täällä pieniä,
kevyitä sumupilviä, jotka illan lähetessä kokoontuivat sakeaksi
sumuvaipaksi, johon joki yön aikana aina kääriytyi.

Rio de Puercon molemmilla rannoilla kasvoi pajuja ja haapoja, joiden
juuret ulottuivat kirkkaaseen, loiskivaan veteen saakka. Puiden välit
olivat täynnä pajunvesoja ja ruokoja, niin että ranta katsojasta
näytti yhtäjaksoiselta, viheriältä maakaistaleelta.. Yhdessä ainoassa
paikassa vastapäätä saarta oli tässä melkein läpipääsemättömässä
rantapensaikossa jokseenkin leveä aukeama. Tie oli syntynyt siten, että
puhvelit ja villit hevoset olivat raivanneet sen päästäkseen joelle.
Tästä pienestä aukeamasta oli vapaa näkö-ala arolle, joka leveni kauas
etäisyyteen.

Saari oli yksi niistä kummallisista muodostuksista, jotka eivät ole
ollenkaan harvinaisia Amerikan joissa, ja niiden muodostuminen on niin
omituista, että me hiukan kerromme siitä.

Amerikan suuret joet, jotka usein juoksevat 400 peninkulmaa läpi
aarniometsien, tempaavat mukaansa yläveden aikana, jolloin ne tulvivat
yli äyräittensä, huuhtoen maata peninkulma määrin, kaatuneita puita;
näinä takertuvat toisiinsa juurista ja oksista pinoutuen päälletysten
mahtaviksi röykkiöiksi. Hyvin usein pysähtyy sellainen uiskenteleva
puunrunko liejuiseen joen pohjaan, johon se yhä enemmän ja enemmän
juurtuu kiinni muodostaen siten tukikohdan, jonka ympäri toiset
uiskentelevat puunrungot tarttuvat kiinni. Näiden juuret ja kuivat
oksat sotkeutuvat toisiinsa ja veden tuoma muta, joka kerääntyy niiden
ympäri, liittää vähitellen puunrungot jonkunlaiseksi lautaksi. Kuiva
ruoho, joka huuhtoutuu veden mukana rannoilta, kokoontuu myöskin tälle
lautalle ja täyttää vähitellen siihen jääneet aukot. Vihdoin peittää
tuulen aroilta tuoma tomu tämän kummallisen muodostuman maakerroksella.

Nämä puunrungot lienevät maanneet siinä monta, monta vuotta, ruohoja
ja pajupensaita on kasvanut ylt'ympäriinsä ja ovat aikojen kuluessa,
muodostaneet tuon lujasti kiinnitetyn lautan todelliseksi saareksi,
joka kuitenkin joka askeleella vapisee ja hyllyy. Kysymyksessä oleva
saari oli kymmenen askelta pitkä ja noin kuuden tai seitsemiin askeleen
levyinen. Korkeakasvuisen ruohikon taakse voi mies maaten täydelleen
kätkeytyä; myöskin polvilla ollen ei häntä voitu rannalta huomata. —

Aurinko oli jo laskeutunut kauas länteen, ja joen rannalla olevien
puiden ympärilleen luomat varjot kävivät yhä, pitemmiksi. Saarella
vallitseva mieluisa, vilpoisuus sai Francoisin laskeutumaan maahan
pitkäkseen, uinahtaakseen hiukan päivän vaivojen jälkeen. Tom, joka
istui saarelle ajautuneella puunrungolla, silmäili aika ajoin rantoja
nähdäkseen, olisiko jotakin epäiltävää siellä tulossa; hänen vieressään
istui Pedro huuhdellen vedessä paljaita jalkojaan.

"On todellakin jumalallista nautintoa, Tom, saada tällä tavoin
loiskutella vedessä", keskeytti Pedro hetkisen kestäneen vaiti-olon,
"vaikka minä kumminkin mieluummin olisin tahtonut, että tänään olisimme
ennättäneet siihen paikkaan, jossa joki haaraantuu ja jossa kanootti
on kätkössä, sillä kaikissa tapauksissa on mieluisempaa kulkea vesitse
kuin maitse."

"Se on kyllä totta", vastasi toinen, "mutta nuorukaiselle (hän
tarkoitti Francoisia) olisi se ollut liikaa, sillä hän ei ole tottunut
niin rasittavaan kulkuun. Sataviisikymmentä peninkulmaa viidessä
päivässä ei ole mikään pieni asia kelle tahansa. Mutta minä toivon,
että hän vuodessa on tottunut kulkemaan yhtä pitkät matkat kuin me
itse."

Pedro ei voinut olla nauraneitta toverilleen, mutta tämä ei huomannut
sitä. Kiikutellen yhä jalkojaan edes takaisin raittiissa vedessä,
jatkoi hän: "Minä ihmettelen kuitenkin, voiko elämä, joka on täynnä
vaaroja ja kieltäymyksiä, pitemmän aikaa miellyttää turvattiasi?"

9

"Minä otan tehtäväkseni saattaa hänet pitämään metsä- ja
aroelämää parempana kuin ummehtunutta kammariielämää", sanoi vanha
metsästäjä nauraen. "Pitäisikö Francoisista tulla tupaporsas? Tai
etkö sinä, Pedro, ole samaa mieltä kuin minä? Eikö ihminen ole luotu
hankkimaan itselleen kestävyyttä ja voimaa taistelussa vaaroja vastaan,
ja eikö elämää metsissä ole pidettävä parempana kuin kaupunkien
tarjoamia hauskuuksia?"

"Aivan varmaan", vastasi Pedro kuivasti, "ja senpätähden juuri ovatkin
kaupungit niin tyhjät asukkaista ja metsät sekä arot niin täynnä niitä!"

"Älä tee pilkkaa, minä puhun vakavista asioista", vastasi Tom.
"Francois on isänsä kaltainen, joka minun kanssani on kestänyt monta
taistelua komancheja, apacheja, kiovaereita ja muita viiliä heimoja
vastaan ja minä otaksun, ett'ei omena putoa kauaksi puusta. Ajattele
itseäsi, Pedro, tahtoisitko sinä, huolimatta meitä väijyvistä
vaaroista, vaihtaa tämän virkistyshetken siihen uneliaasen lepoon,
josta on tilaisuus nauttia uudisasunnossa vaivaloisen työpäivän
jälkeen? Minä uskon, että nuorukainen tulee ajattelemaan samalla
lailla."

Metsästäjien keskustelu häiriytyi yhtäkkiä ja heidän huomionsa kääntyi
kummalliseen näkyyn.

"Katso", sanoi kanadalainen, kääntyen toverinsa puoleen, "nuo
tomupilvet, jotka nousevat tuolla kaukana, johtuvat villihevosten
laumasta, jotka kiitävät tänne sammuttaakseen janoaa, ennenkuin ne
ennen yön tuloa koettavat uudelleen palata kaukaisille laidunmailleen.
Tuolla ne lähenevät muodoltaan niin muhkeina ja komeina, jommoisiksi
Jumala on luonut nuo vapaudessa elävät eläimet — silmät säihkyen tulta,
sieraimet avoinna ja harjat liehuvina. Minua haluttaa toden teolla
herättää Francois, niin että hänkin saa ihmetellä tätä näytelmää."

"Anna hänen maata, Tom; unessa saa hän kenties nähdä viehättävämpiä
näkyjä kuin villihevoslauman."

Vanha metsästäjä huoahti.

"Ja kumminkin on tämä mahtava jopa suuremmoinen näytelmä. Oi, kuinka
iloisina juoksentelevat eläimet tuntiessaan itsensä vapaiksi", lisäsi
hän.

"Niin, hetkeksi, kunnes intiaanit alkavat niitä ahdistella. Silloin
muuttuu kyllä kuva, silloinkin ne tosin juoksevat, mutta — pelosta."

"Nopeaan kuten pilvi, jota tuuli ajaa, ovat ne taas kadonneet", jatkoi
Tom, samalla kuin hän katseineen seurasi ylös kohoavia pölypilviä.
"Mutta katsos, näytelmä vaihtuu: hirvi on saapunut paikalle, jonka
hevoset ovat jättäneet. Näetkö sinä sen suuret loistavat silmät tuolla
puiden välissä? Se vainunnee jotakin — katsoppas vain, kuinka se
kuuntelee! Ahaa, tuolla tuleekin se jo esille sammuttaakseen janoaan.
Tarkastele vain, kuinka sievästi se kielellään hörppii vettä! Nyt
kohottaa se päätään; se on kuullut jonkun äänen. Katso, eivätkö sen
suusta tippuvat vesipisarat ole valuvan kullan kaltaisia? Mutta nyt
minä herätän nuorukaisen."

"Anna hänen maata, sanon minä sinulle."

"Eikö tämä hirvi ole vapauden ja riippumattomuuden vertauskuva?"

"Kyllä siihen hetkeen saakka, jolloin sudet repivät sen kappaleiksi.
Hirvi- tai metsäkaurisaitauksessa olisi sillä todellakin toivoa elää
pitkältäkin. — Joka asialla on kaksi puolta, rakas Tom."

Vanha metsästäjä ei vastannut tähän mitään, vaan käänsi vain silloin
tällöin katseensa makaavaan turvattiinsa. Pedro hypähti ylös ja veti
taas saappaat jalkaansa.

"Mitä minä sanoin sinulle?" lausui hän kuunneltuaan hetkisen.
"Kuulitko sinä ulvontaa tuolta kaukaa? Sudet varmaankin ovat saalista
tavottamassa tuolla arolla. Hirvi parka! Kuten nyt pian käy sen, siten
eikä toisin käy jokaisen metsästäjän, joka samoilee metsiä ja aroja."

"Mutta nyt ainakin minä herätän Francoisin", sanoi Tom ja aivan
hiljalleen pudisteli nuoria metsästäjää, joka yhdellä hyppäyksellä oli
heti jalkeilla.

Sudet olivat jo alkaneet saaliin ajonsa.

Hirvi haarukkaiset sarvet pitkin selkää, kaula kenossa, pää taaksepäin
taivutettuna, voidakseen avonaisten sierainten kautta helpommin vetää
keuhkoihinsa tarpeellista ilmaa, lensi nuolena yli aavikon. Sen takana
juoksi parvi nälkäisiä susia, jotka ajoivat tuota jaloa eläintä
uskomattomalla nopeudella.

Hirvi oli pitkän matkan niistä edellä, mutta hiekkakummuilla, kauempana
pohjoisessa, voi metsästäjän tarkka silmä huomata toisia susia
aivankuin vahdissa, pakottaakseen hirven kääntymään takaisin niiden
tovereja kohti.

Hirvi ei näyttänyt huomaavan niitä tai välittävän niistä, sillä se
juoksi edelleen samaan suuntaan.

Jonkun matkan päässä vahdissa olevista susista, jotka tukkivat silta
tien, pysähtyi se huoahtaakseen.

Se oli nyt vihollistensa ympäröimänä, jotka vetäytyivät yhä lähemmäksi.
Yhtäkkiä kääntyi se ympäri ja hyökkäsi ahdistavia vihollisia vastaan
ehtiäkseen niiden ohi joelle. Mutta se ei päässytkään kulkemaan
ulvovien ahdistajainsa ylitse, vaan kaatui niiden keskelle. Kaksi
niistä tallasi se jalkoihinsa, ja ne jäivät makaamaan maahan. Pari
kolme, jotka olivat tarttuneet sen haavaisiin sarviin, paiskasi se
kauemma tieltään, Eläin vapautui tämän kautta niistä hetkeksi ja.
pakeni kohti virtaa kupeet verisinä ja kieli riippuen laahaten mukanaan
yhtä ahdistajistaan, joka hampailleen oli tarttunut siihen kiinni eikä
tahtonut päästää saalistaan.

"Niin komeata, niin erinomaista!" huudahti Francois metsästysinnoissaan
ja taputti käsiään.

"Komeata eikö totta!" huudahti myöskin Tom hurmaantuneena ja
onnellisena nähdessään Francoisin niin iloisena. "Odota, poikaseni,
sinä saat kyllä vielä nähdä toisellaisia näytelmiä. Se, mitä täällä
näet, on mitätöntä, mutta tuleppa kerran pohjoiseen, Canadan suurille
järville ja joille!"

"Katso!" huusi nuori metsästäjä tovereilleen, "eläin on nyt vapautunut
vihollisesta, ja sen on onnistunut päästä joelle."

Vesi kohisi ja loiski, kun hirvi voimakkaasti heittäytyi jokeen; sen
jälkeen sukelsi hirven pää ja sarvet esille aalloista ja samalla
myöskin sen ahdistajien päät, jotka nälkiintyneinä ja saaliinhimoisina
eivät tahtoneet päästää hirveä. Noin kymmenkunta petoa jatkoi
takaa-ajoa, muut juoksivat ulvoen edes takaisin rannalla.

Hirvi ui juuri aivan lähelle sitä pientä saarta, jossa kolme ystäväämme
olivat löytäneet itselleen piilopaikan, kun rannalle jääneet sudet
lopettivat ulvontansa ja juoksivat kiireesti tiehensä.

"Ahaa, mitä se oli?" huusi Pedro ihmeissään, "mikä oli syynä moiseen
säikähdykseen, joka valtasi yhtäkkiä nuo verenhimoiset pedot?"

Tuskin oli hän tehnyt tämän kysymyksen, ennenkuin uusi aavistamaton
näky antoi siihen vastauksen.

"Kyyristykää, Jumalan tähden kyyristykää alas ruoistoon", huusi
hän, samalla itse näyttäen esimerkkiä. "Intiaanit ovat myöskin
metsästämässä."




TOINEN LUKU.


Näky, jonka erämaa vastikään oli tarjonnut, muuttui ikäänkuin
loitsimisen kautta. Noin tusina villiä hevosia, jotka vähää ennen
olivat sammuttaneet janoaan joessa, kiiti täyttä laukkaa yli kentän
ja, niiden perästä ratsastaa karautti parvi intiaanisotureja.
Istuen kyyryllään hevosen selässä ilman satulaa ja polvet melkein
leuan korkeudella, siten antaakseen hevoselleen enemmän vapautta
liikkumiseen, kiitivät he melkein myrskytuulen nopeudella eteenpäin
vähääkään välittämättä tiellä olevista esteistä.

Aluksi voi huomata ainoastaan viisi villiä ratsastajaa, mutta pian
ilmestyi niitä ainakin kaksikymmentä. Toisilla oli keihäät aseina,
toiset heiluttelivat kokoonkäärittyjä heittonuoriaan. Kuten parvi
laihoja henkiä riensivät ne eteenpäin ja pysähtyivät sitten lähelle
saaren vastapäätä olevaa aukeamaa.

Pedro heitti kysyvän katseen kanadalaiseen, ikäänkuin tutkiakseen,
oliko hänkin ajatellut tätä mahdollisuutta, kun hän tahtoi
saada Francoisin mieltymään seikkailurikkaaseen ja vaaralliseen
metsästäjäelämään. .

Hetkiseksi rypistyi Tomin uljas otsa ensi kerran. Synkkä katse oli
vanhan metsästäjän vastauksena toverin äänettömään kysymykseen.

"Siinä nähdään", ajatteli. Pedro, "että liian suuri kiintymys ei aina
ole hyödyksi. Se panee rohkehimmankin miehen vapisemaan sen puolesta,
jota hän rakastaa yhtä suuresti kuin omaa elämäänsä. Meidän kaltaiselle
seikkailijalle ei pidä olla mitään, johon hän koko sydämestään on
kiintynyt."

Muutos, jonka intiaanien esiintyminen sai aikaan tässä aro-näytelmässä,
oli hämmästyttävä. Kuten varpusparvi, kun haukka syöksyy niiden
kimppuun, hajaantuivat villit hevoset joka taholle, ja muutamassa
silmänräpäyksessä ne olivat kadonneet näkyvistä.

Näytelmä sai lopuksi toisen käänteen. Vieras, jonka piti esittää
yhtä lyhyen kuin kamalan osan, oli astunut näyttämölle. Se oli muuan
ratsastaja, jonka nuo kolme saarella olevaa miestä heti tunsivat
valkoihoiseksi. Maan epätasaisuus oli varmaankin estänyt häntä
näkemästä vihollisiaan siihen hetkeen saakka, jolloin hän kokonaan
joutui niiden keskelle, sillä intiaanien tummia haamuja näkyi
kaikkialla, ainoastaan joelle oli tie vielä vapaa.

Kauhea vaara, johon vieras oli joutunut, näytti kokonaan masentaneen
hänet. Ohjaten huolettomasti laukkaavaa hevostaan, heitti hän
hämmästyneen katseen ympärilleen — pakoa ei ollut ajattelemistakaan
muualle kuin joelle, jonkatähden hän nyt ohjasi hevosensa sinne.

Mutta ne muutamat hetket, jotka olivat kuluneet epäröimiseen, antoivat
viholliselle hyvän tilaisuuden lähetä häntä.

"Hän on mennyttä miestä", huusi kanadalainen, "tehköön mitä tahansa, on
hänelle nyt jo liian myöhäistä ehtiä joelle. Me emme voi tehdä mitään
muuta kuin levollisina ja hiljaa katsella tuota kamalaa näytelmää, joka
ihan paikalla avautuu silmiemme eteen."

"Tom ja Pedro! Voimmeko me sallia, että valkoihoinen ja kristitty,
jonka me voisimme pelastaa, murhataan meidän näkyvissämme?"

"Mitä voimme me kolme kahtakymmentä vastaan", huomautti Tom. "Meidän
täytyy jättää tuo poloinen oman omiensa nojaan."

"Mutta me voimme saattaa hänet yhtä varmaan turvapaikkaan kuin itsekin
olemme", vastasi Francois.

"Saattaa hänet yhtä lujaan turvapaikkaan kuin meidän on", toisti vanha
metsästäjä. "Kutsutko sinä tätä ruoko- ja pajunoksamuuria varmaksi
turvapaikaksi? Uskotko sinä, että nämä lehdet voivat suojella meitä
intiaanien luodeilta ja nuolilta? Katso, niiden lukumäärä on jo yli
kahdenkymmenen ja nousee sataankin saakka, jos yksikin luodeistamme,
joka luonnollisesti ilmaiseisi meidän piilopaikkamme, kaataisi
vain yhdenkin villeistä kuolleena maahan. Antakoon taivas anteeksi
kovasydämisyyteni, mutta se on välttämätöntä, sillä kolmen miehen elämä
on kallisarvoisempi kuin yhden. Katso tuonne, ne ennättävät jo ennen
meitä."

Takaa-ajo oli todellakin lopussa. Pakolainen oli tuskin ennättänyt
joen rannalle, kun intiaanin heittonuora kietoutui hänen käsivartensa
ympäri, luja nykäys tempasi hänet alas satulasta ja hän putosi maahan.
Seuraavassa silmänräpäyksessä huomasi onneton olevansa villien
ja uhkaavien vihollisten ympäröimänä, jotka, tervehtivät hänen
vangitsemistaan kovalla ulvonnalla.

Seurasi hetkisen vaiti-olo. Kolme saarella olevaa metsästäjää loivat
toisiinsa kauhua ja sääliä ilmaisevia katseita.

"Jumalan kiitos!" huusi Francois, "ne eivät kumminkaan ole murhanneet
häntä."

Vanki nousi todellakin ylös, vaikkakin hän kaatuessaan oli saanut
useampia mustelmia ja haavoja ja eräs intiaani — kiovaeri, joksi vanha
metsästäjä tunsi hänet hänen puvustaan ja pääkoristeestaan, päästi
hänet heti vapaaksi heittonuorasta, jolla hän sitten sitoi hänen
jäsenensä.

Tom ja Pedro pudistivat päätään.

"Sitä pahempi hänelle", lausui Pedro nuoren toverinsa sanain johdosta.
"Jos hän olisi kuollut, olisi hän myös jo kestänyt kärsimykset. Mutta
intiaanien äkillinen vaikeneminen on merkkinä siitä, että kukin
niistä miettii keinoa, millä he häntä kiduttaisivat. Valkean miehen
vangitseminen on heidän mielestään paljon suurempiarvoinen kuin koko se
hevosjoukko, jota he vast'ikään ajoivat takaa."

Kiovaerit olivat astumatta alas hevosen selästä ympäröineet vangin,
joka tuskaisena katseli ympärilleen. Kaikkialla hän kohtasi
vaskenruskeita naamoja, joissa ei näkynyt vähääkään säälin tunnetta.

Villit neuvottelivat nyt keskenään ja jokainen heistä antoi äänensä.

Yksi intiaaneista, joka näytti olevan joukon johtaja, oli laskeutunut
hevosen selästä ikäänkuin hänellä olisi ollut tärkeämpiäkin asioita
suoritettavana kuin ottaa osaa neuvotteluun. Hevosen ohjakset viskasi
hän eräälle kiovaerille, joka nöyränä otti ne vastaan.

Päällikkö meni alas rannalle; tummempi ihoväri ja mustat sulat hänen
pääköristeessaan erottivat hänet muista sotureista.

Hän näytti etsivän jälkiä pienen saaren vastapäätä olevalta rannalta.

Vanhan kanadalaisen metsästäjän sydän sykki kovemmin, kun hän havaitsi
nämä päällikön ensimäiset toimet. "Voisikohan tuo punaihoinen lurjus,
kuten satujen mainitsema ihmissyöjä, tuntea tuoreen lihan hajun?" sanoi
hän hiljaa Pedrolle.

"Sitä en tiedä; — ja se mitä en tiedä, ei tee minua levottomaksi",
vastasi tämä.

Intiaani ei näkynyt keksineen etsimiään jälkiä ja joskin niitä olisi
löytynytkin, niin olisivat hevosen kaviot polkeneet maan siksi kovasti,
että oli aivan turha niitä etsiä. Kiovaer-päällikkö ei kuitenkaan
lakannut etsimästä, vaan alkoi nyt kulkea edestakaisin pitkin virran
rantaa.

"Tuo punainen paholainen on varmaankin saanut meistä vihiä", sanoi
Tom, "ja siinä tapauksessa hän kyllä löytää ne jälet, jotka jalkamme
jättivät muutaman sadan askeleen päähän tästä, siinä, jossa me astuimme
lautalle, lähtiessämme tälle saarelle."

Sillä välin näyttivät intiaanit lopettaneen neuvottelun valkea-ihoisen
vangin suhteen. Nuo kiukustuneet ja raivostuneet puna-nahat
olivat kaikesta päättäen keksineet mieleisensä ratkaisun asialle,
sillä ilohuudot todistivat, että he olivat nyt selvillä vangin
tappamistavasta. Ensin piti heidän kuitenkin saada päällikkönsä
"Verikouran" — kuten häntä julmuutensa tähden kutsuttiin — suostumus ja
odottaa hänen takaisin tuloaan.

Tämä jatkoi tutkimuksiaan pitkin joen rantaa ja oli nyt tullut siihen
paikkaan, jossa nuo kolme metsästäjää olivat astuneet lautalle
kulkeakseen jokea pitkin sille pienelle saarelle, jonka he olivat
katsoneet sopivaksi yöpaikaksi itselleen. He olivat tosin koettaneet
peittää rannalla olevat jälet niin hyvin kuin taisivat, mutta intiaanin
tarkka silmä ei ollut niin helposti petettävissä, ja pian oli päällikkö
selvillä asian oikeasta laidasta — hän oli hänelle ominaisella
tarkkanäköisyydellä keksinyt ne jälet, jotka nuo kolme miestä olivat
tehneet mainitulle paikalle joen rannalle —; niiden täytyi siis olla
kätkeytyneinä saarella.

Sydämessään riemuiten terävänäköisyydestään, mutta kylmänä ja
arvokkaana, kuten päällikkö ainakin, palasi hän takaisin sotilastensa
luo. Totisena hän kuunteli, mihin päätökseen he neuvottelussaan olivat
tulleet, mutta käden viittauksella hän lykkäsi sen toimeenpanon
tuonnemmaksi.

Sittenkuin hän hiljaisella äänellä oli antanut muutamia määräyksiä
viidelle ratsastajalle ja nämät täyttä laukkaa lähteneet liikkeelle,
lähestyi hän jokea.

Hän astui aivan joen rannalle. Joella, samoin kuin pienellä saarella,
vallitsi syvin hiljaisuus, mutta intiaani ei anna moisen näennäisen
hiljaisuuden pettää itseään. Päällikkö piti kättään kouristettuna suun
edessä ja huusi käyttäen puoleksi intiaanien puoleksi espanjan kieltä:
"Pohjan valkoiset soturit voivat astua esiin. Verikoura on heidän
ystävänsä, samoin ne, joita hän johtaa."

Kuullessaan nämät sanat, jotka aivan selvään kuuluivat saarelle,
puristi kanadalainen Pedron käsivartta. Tom ja hänen toverinsa olivat
ymmärtäneet kiovaerin sanat.

"Mitä me vastaamme tuolle heittiölle?" kysyi Tom.

"Ei mitään!" vastasi Pedro lyhyesti.

Suhina ruohikossa, jonka tuulenhenki pani liikkeelle, oli ainoa
vastaus, jonka villi sai.

Päällikkö jatkoi: "Kotka ilmassa voi peittää jälkensä kiovaerin
silmiltä, lohi ei jätti veteen merkkiäkään itsestään, mutta pohjan
valkea metsästäjä ei ole kotka eikä lohi."

"Ei myöskään hanhi", mutisi Pedro. "Hanhi kaakattaisi ja ilmaiseisi
siten itsensä."

Intiaani kuunteli uudelleen, mutta metsästäjä oli puhunut niin hiljaa,
ettei sanaakaan voinut kuulua rannalle.

"Pohjan valkoihoisista sotureista", jatkoi Verikoura, "on täällä
vain kolme", — ja hän pani painoa tälle sanalle, osoittaakseen
metsästäjille, että hän kyllä tiesi heidän lukumääränsä — "ainoastaan
kolme kahtakymmentä vastaan, ja punaihoiset sotilaat lupaavat
kunniasanallaan olevassa heidän ystävänsä ja liittolaisensa."

"Kuule", kuiskasi Tom, "kuinka viekkaita nuo lurjukset ovat!"

"Antaa hänen puhua, niin saamme kuulla enemmänkin", vastasi Pedro.
"Minä erehtyisin hyvin suuresti, ellei hänellä olisi meille enempää
sanottavaa."

"Kun valkoihoiset soturit pääsevät selville Verikouran aikeista, niin
jättävät he piilopaikkansa", jatkoi päällikkö. "Pohjan valkoiset miehet
ovat etelän valkoisten miesten vihollisia. Kiovaereilla on koko lauma
etelän sotureita hallussaan."

"Hän tarkoittaa kullanetsijöitä, jotka me eilen kohtasimme", huomautti
Tom, "Ne ovat joutuneet pahaan ansaan."

"Eivätkö pohjan soturit tahdo liittää ampuma-aseitaan punaihoisten
miesten tomahavkiin? Etelän valkeat miehet tuovat mukanaan runsaan
varaston aarteita ja hevosia, eivätkö veljeni tahdo taistella yhdessä
kiovaerien kanssa ja jakaa saaliin heidän kanssaan?"

"Se oli selvää kieltä."

"Kuuntele vaan tuota punaihoisia pakanaa", sanoi Tom; "ellei tuo nuori
mies olisi täällä, niin luoti minun pyssyni rihlatusta piipusta veisi
vastauksen hänelle."

Intiaanilta alkoi sillä välin loppua kärsivällisyys. Hän oli melkein
varma, että valkoihoiset miehet olivat saarella ja hän tunsi itsensä
suurestikin häväistyksi, kun valkeat miehet osoittivat halveksivansa
hänen tarjoamaansa ystävyysliittoa.

Kun makeat sanat eivät auttaneet mitään, päätti villi näyttää heille
ilkeän puolensa.

"Puhvelin jälkiä erämaassa ei ole helpompi seurata kuin valkeaihoisen
jälkiä", alkoi hän uudelleen. "Intiaanit tuntevat puhvelin sen jälkien
suuruudesta. Saarella ruoistossa on mies, vahva kuin puhveli, ja hänen
molemmat toverinsa ovat syntyisin etelästä."

"Tuon koiran tarkkanäköisyys on ihmeteltävää", sanoi kanadalainen.

"Minä odotan valkoihoisten soturien vastausta", jatkoi päällikkö ja
kuunteli hetkisen. "Minä kuulen aaltojen loiskinan ja tuulen suhinan
lehdissä. Minä tahdon sanoa valkoihoisille miehille, mitä aallot ja
tuuli vastaavat minulle heidän puolestaan. 'Tuhannet harhaluulot ovat
vallanneet valkoihoiset', sanovat ne minulle. 'He luulevat, että
punaihoisella miehellä ovat silmät niskassa, että hän ei näe heidän
jälkiään ja että ruoisto on heillä suojana luoteja vastaan. Verikoura
nauraa aaltojen ja tuulen vastauksille."

"Nuo punaihoiset heittiöt ovat muuttuneet ihmeteltävän avomielisiksi",
sanoi Pedro.

"Halveksittu ystävä muuttuu usein vaaralliseksi viholliseksi", jatkoi
päällikkö.

"Mekin sanomme jotakin sentapaista", sanoi Pedro hiljaa. "Ystävä, joka
ystävänä ei voi olla sinulle hyödyksi, voi vihollisena olla sinulle
turmioksi. Sanotaanpa vielä: Jumala varjelkoon minut ystäviltäni,
vihollisiltani voin itse itseni suojella."




KOLMAS LUKU.


Päällikkö viittasi vankia tulemaan luokseen ja osoitti sormellaan
saarta ja etenkin kahden pensaan välillä olevaa aukkoa.

"Voisiko kalpeanaamaisen pyssy lähettää luodin tuohon korkeaan
ruoikkoon tuolla kauempana?" kysyi hän. Vanki ei kumminkaan ymmärtänyt,
mitä päällikkö sanoi, sillä hän kalpeni ja seisoi liikkumatta ja
vastaamatta, villille. Päällikön käskystä pani silloin yksi sotureista
vangin pyssyn hänen käteensä, ja nyt käsitti valkeaihoinen vanki, mitä
hänestä tahdottiin. Onneton tähtäsi, mutta hänen jäsenensä vapisivat
kauhusta, ja pyssy heilui kuten ruoko sinnetänne hänen kädessään.

"Miesparka osunee tuskin saareen, vielä vähemmin meihin", sanoi Pedro.

"Jollei tuolla heittiöllä ole parempia keinoja pakottaakseen meidät
puhumaan, niin tahdon tulla elävältä paistetuksi, jos minä aamuun
saakka vastaan hänelle yhtään sanaa."

Vanki laukasi, ja luoti lensi vinkuen veteen lähelle rantaa. Intiaani
osoitti halveksumista ruumiin liikkeellä, ja, hänen silmänsä
harhailivat vakoillen joka taholle.

"Niin, kyllä sinä saat mielelläsi etsiä luoteja ja ruutia sotilaittesi
keihäiden ja heittonuorien joukosta", sanoi Pedro ilkkuen.

Ratsastajat, jotka päällikön käskystä hetkinen sitten olivat lähteneet
liikkeelle, palasivat nyt. Kaikilla niillä oli nyt mukanaan pyssyt tai
nuolet ja jouset. He olivat luultavasti hevosajon alkaessa heittäneet
pois nämä aseet, etteivät ne estäisi heitä nopeasti liikkumasta. Sen
sijaan loittoni nyt toinen joukkue nähtävästi aikeissa varustautua
aseilla.

"Asia alkaa käydä arveluttavaksi", sanoi kanadalainen totisena.

"Hyökkäisimmeköhän me niiden päälle, ennenkuin toiset tulevat
takaisin?"' sanoi Pedro.

"Ei," vastasi Tom, "maatkaamme aivan hiljaa, intiaani ei vielä ole
täysin vakuutettu siitä, että me olemme täällä."

"Kuten tahdot", sanoi Pedro väliäpitämättömänä ja tähysteli edelleenkin
rannalle.

Päällikkö tarttui nyt. itse' pyssyyn ja lähti se mukanaan joen rannalle.

"Intiaanisoturin kädet eivät vapise niinkuin kuiva ruoho tuulessa"
huusi hän saarelle. "Mutta ennenkuin minä laukaisen, lasken minä
sataan: sitä ennen voivat valkoihoiset miehet, jotka oleksivat
saarella, vastata."

"Asetu taakseni, Francois", sanoi kanadalainen holhokilleen.

"Minä jään tähän", sanoi nuorukainen päättävästi. "Minä olen nuorempi
enkä välitä hengestäni. Velvollisuuteni on suojella sinua."

"Etkö sinä sitten huomaa, lapseni", sanoi Tom, "että minun ruumiini
on joka taholle kuutta tuumaa suurempi kuin sinun; sen kauttahan
vihollinen saisi kaksinkertaisen maalitaulun ja sinä antautuisit
vaaralle alttiiksi voimatta suojella minua." Näin sanoen muutti vanha
metsästäjä paikkaa ja asettui polvilleen Francoisin eteen, joka jäi
Tomin jättiläisruumiin taakse kuten muurin suojaan.

Jännitetyin mielin ja pyssynsuu tähdättynä saarta kohti laski päällikkö
sataan. Mutta hänen korvansa eivät kuulleet muuta ääntä kuin veden
loiskinan hänen jalkojensa juuressa ja tuulen suhinan ruohikossa —
kaikkialla, sekä lähellä että kaukana, vallitsi syvä hiljaisuus.

"Sata!" kaikui kuuluvasti metsästäjien korviin. Intiaani kohotti pyssyn
ja tähtäsi. Laukaus pamahti, pajunoksia ja ruokoja lenteli kätkössä
olevan metsästäjän korvien ympäri, mutta mitään vahinkoa ei luoti
tehnyt.

Intiaani antoi muutaman silmänräpäyksen kulua, jonka jälkeen hän huusi
kovalla äänellä: "Verikoura on erehtynyt, valkoihoiset metsästäjät
eivät ole saarella, hän etsii heitä muualta."

"Uskokoon sitä, ken tahtoo", ilkkui Pedro puoliääneen; "tuo koira on
nyt asiasta varmempi kuin ennen. Heti hän ryhtyy tehtävään, mikä on
hänestä nautintoa, hän ryhtyy tekemään lopun vanki raukasta. Ei kestä
kauan, ennenkuin se tapahtuu; sillä valkoihoisen kidutus on näytelmä,
josta intiaani mahdollisimman pian tahtoo nauttia ja iloita."

"Emmekö koettaisi tehdä jotakin tuon onnettoman pelastamiseksi", kysyi
Francois.

"Minä en pane vastaan", vastasi Tom, "mutta toivon edelleenkin, että
jokin odottamaton tapaus tulee hänelle avuksi. Sitäpaitsi intiaani ehkä
vielä epäilee, että me olemme täällä."

Vanha metsästäjä vaipui mietteisiin. Vihdoin näytti hän tehneen
päätöksen ja kääntyen Francoisin puoleen sanoi hän:

"Nuori ystäväni, eikö sinun veresi jähmety kauhusta kuullessasi, mitä
minulla on sinulle sanottavaa?"

"Epäiletkö sinä rohkeuttani?" vastasi nuorukainen nuhdellen. "Elämälle
en anna mitään arvoa, ellei sinua olisi."

Vanha metsästäjä puristi nuorukaisen kättä ja jatkoi: "Kolme miestä ei
ole konsanaan ollut suuremmassa vaarassa kuin me nyt olemme. Vihollinen
on seitsemän kertaa meitä ylivoimaisempi, ja joskin kukin meistä
surmaisi yhden noista heittiöistä, on meidän kuitenkin yhä taisteltava
ylivoimaa vastaan."

"Senhän olemme tehneet ennenkin useimmin kuin yhden kerran", keskeytti
hänet Pedro.

"Ja sen teemme tänäänkin", lisäsi Francois.

"Hyvä, nuori ystäväni, hyvä!" jatkoi Tom. "Mutta tapahtukoonpa mitä
tahansa — elävinä nuo riiviöt eivät meitä saa vangiksi. Ja nyt
viimeiksi", lisäsi hän äänellä, jonka hän koetti saada varmemmaksi ja
vakavammaksi kuin hän todellisuudessa voi, samalla vetäen esiin pitkän
puukkonsa, "jos me ruudin ja lyijyn puutteessa joutuisimme vihollisten
keskelle eikä meillä enää olisi yhtään pelastuksen mahdollisuutta, jos
tämä veitsi olisi ainoa välikappale, joka voisi suojella meitä elävinä
joutumasta noiden koirien käsiin, mitä sanoisit silloin, poikani?"

"Silloin sanoisin: lävistä sillä, että saamme kuolla yhdessä."

"Aivan niin", sanoi vanha metsästäjä ojentaen nuorukaiselle kätensä,
joka vapisi sisällisestä mielenliikutuksesta. "Tapahtukoon nyt mitä
tahansa, emme enää koskaan eroa. Jumala kyllä pitää muusta huolen. Ja
nyt koetamme pelastaa tuon onnettoman vangin."

"Hyvä, ryhtykäämme toimeen!" huusi Francois.

"Ei vielä, ei vielä, nuori ystäväni! Katsokaamme ensin, mitä nuo
punaihoiset riiviöt aikovat vangille tehdä."

Intiaanit olivat vieneet vangin kahden pyssyn kantaman päähän joesta,
jossa itse asettuivat riviin. Vanki seisoi yksin — jonkun välimatkan'
päässä heistä — kahleitta ja muutenkin kaikin puolin vapaana käyttämään
jäseniään.

"Minä näen, mitä he aikovat tehdä, ikäänkuin olisin ollut läsnä, kun
he tekivät päätöksen. He tahtovat koettaa, ovatko tuon onnettoman
jalat vakavammat kuin hänen kätensä. He tahtovat nyt nauttia
ajometsästyksestä."

"Mitenkä?" kysyi Francois.

"He antavat vangin juosta edelle ja merkin annettua hyökkäävät he
hänen päälleen keihäineen ja tomahavkineen. Jos valkoihoinen on nopsa
jaloistaan, niin ehtii hän kyllä joelle ennen heitä. Me neuvomme häntä
silloin suuntaamaan kulkunsa saarelle."

"Ja hänen takaa-ajajansa?" kysyi Francois.

"Muutamat luodit pyssyistämme suojelevat kyllä häntä. — Jos pelko tekee
hänen jalkansa rammoiksi kuten hänen kätensä äsken vapisivat, musertaa
ensimäinen intiaani, joka saa hänet kiinni, tomahavkilla hänen päänsä
murskaksi. Katsoppas, tuolla suoritetaan pian kaikki loppuun."

Vakava hetki, jolloin ihmisajon piti alkaa, oli tullut, kun päällikkö
viittaamalla määräsi sen lykättäväksi. Hän osoitti sotilastensa
paljaita jalkoja ja sitten vangin jaloissa olevia puolisaappaita. Käden
liikkeellä antoi hän merkin, että piti riisua ne pois.

Vavisten istuutui valkoihoinen hiekalle ja veti hitaasti ja epäröiden
saappaat jaloistaan, siten ehkä voittaakseen vielä muutamia minuuttia
ja kootakseen ajatuksiaan.

"Oi, mimmoisia koiria, mimmoisia riiviöitä!" sanoi Francois purren
vihoissaan hammasta.

"Ole levollinen, nuori ystäväni", varoitti Tom pannen samalla kätensä
nuorukaisen suun eteen. "Älä ryöstä tuolta onnettomalta viimeistä
pelastuksen toivoa. Pieninkin ääni, jonka tuuli vie täältä villien
korviin, tekee heidät epäluuloisiksi ja miehen henki on ehdottomasti
mennyttä."

Vanki seisoi taas suorana. Intiaanit, jalka eteenpäin ojennettuna ja
valmiina silmillään nielaisemaan valkoihoisen, malttoivat töin tuskin
odottaa merkin antamista.

Vihdoin paukutti päällikkö käsiään, ja samassa alkoi ajo.

Valkoihoinen juoksi henkensä edestä, mutta yksi intiaaneista oli
kuitenkin vikkelämpi kuin hän. Hän saavutti hänet ja heitti häntä
keihäällä, mutta ase lensi pakolaisen käsivarren ja ruumiin, välitse
haavoittamatta häntä. Heitto oli niin voimakas, että villi itse kaatui
pitkin pituuttaan maahan. Takaa-ajettu katsahti — varomattomasti kyllä
— taakseen, ja vaikka tämä seisahdus kesti vain silmänräpäyksen,
ratkaisi se kumminkin hänen kohtalonsa. Tomupilven ympäröiminä
lähestyivät häntä hänen ahdistajansa ja välkkyvä kirves välähti jo
hänen päänsä yli, kun hän vielä kerran kokosi kaikki voimansa ja
voimakkaasti hypäten pääsi aivan virran äyräälle.

Kanadalainen nosti salaman nopeudella pyssynsä ylös, mutta peläten
osuvansa siihen, jonka hengen hän tahtoi pelastaa, epäröi hän ampua.
Mutta kumminkin näkyi kohta välähdys, luoti kiiti hänen tarkasta
pyssystään — ja kuolon huudahdus kuului rannalta. Samalla hajoitti
tuulenhenkäys tomupilven, ja metsästäjät näkivät, että luoti oli
kaatanut yhden villeistä. Tämä piti kuitenkin kädessään onnettoman
valkoihoisen päästä tempaamaansa päänahkaa, itse makasi vanki poloinen
mykkänä hiekalla joen rannalla.

Odottamaton laukaus, jota seurasi metsästäjien sotahuuto, sai
aikaan raivoisan ulvonnan rannalla, ja muutamat intiaanit menivät
varomattomuudessaan niin pitkälle, että he uhkamielisinä sinkauttivat
aseensa saarta kohti.

Päänahaton vanki parka nousi ylös, astui askeleen eteenpäin ja vaipui
taas nääntyneenä maahan, Tämä kauhea näytelmä pöyristytti metsästäjiä.

"Oi millaisia koiria!" huudahti Tom purren hammasta. "Mutta jos ne ovat
ainoastaan nylkeneet häneltä päänahan, ei kaikki toivo ole mennyttä,
sillä siitä ei seuraa vielä kuolema, hän voi vielä pelastua."

Ja ikäänkuin yllytyksenä rohkean päätöksensä toimeenpanemiseen tuntui
tuosta hyväsydämisestä metsästäjästä aivan kuin valittava ääni
vastaiselta rannalta rukoilisi häneltä turvaa.

"Tuo onneton pyytää apua", sanoi hän: ja nyt vasta hän kohotti päänsä
pensaikosta, jossa hän oli ollut kätkeytyneenä.

Nähdessään ketunnahkaisen hatun kookkaan metsästäjän päässä ja pitkän,
raskaan pyssyn, jota, hän käänteli käsissään kuten hienoa vitsaa,
tunsivat intiaanit hänet peljätyimmäksi vihollisekseen ja nähdessään
tämän odottamattoman näyn, vetäytyivät kaikki hämmästyneinä takaperin.

"_Lumivaaran kotka_!" kaikui kuuluvasti saarelle.

Sen nimityksen olivat intiaanit omalla kielellään antaneet tuolle
pelätylle metsästäjälle. Samaten kutsuttiin Pedroakin, tuota pelätyn
kanadalaisen eriämätöntä toveria, kaikkialla punaihoisten keskuudessa
yksinomaan nimellä "Pilkkakirves".

Tom hymyili vaan halveksivasti, kun hän näki intiaanien kauhun, jonka
hänen esiintymisensä oli heihin vaikuttanut.

"Minä käyn noutamassa vangin tuolta", sanoi hän Pedrolle, "te saatte
suojella selkääni, mutta teidän pitää ampua vuorotellen, niin että
luoti aina on valmiiksi ladattuna. Kuuletko, poikani!"

Sen enempää miettimättä astui jättiläinen veteen, joka ulottui häntä
hartioihin saakka. Pyssyä, josta hän ei koskaan luopunut, pitivät
punaihoiset arvossa, ja heidän raivoisasta ulvonnastaan ei hän
välittänyt vähääkään.

Nuoliparvi suhisi ilmassa, mutta suurin osa niistä ei osunut rantaan,
toiset eivät osuneet sinne saakkakaan, vaan putosivat maahan. Nyt
kohotti yksi niistä harvoista intiaaneista, joilla oli tuliluikut
mukanaan, pyssynsä, mutta ennenkuin hän ehti tähdätä, kaatui hän Pedron
luodin lävistämänä maahan.

"Nyt on sinun vuorosi, Francois", sanoi Pedro heittäytyen samalla
maahan, voidakseen siten selällään maaten uudestaan ladata pyssynsä.

Francois laukaisi nyt, mutta sekä kivääri että käsi olivatkin epävarmat.

Hänen luotinsa sattui tosin yhteen kiovaeriin, mutta tämä ainoastaan
päästi huudon kaatumatta maahan, ja tätä hetkeä, jolloin ei kumpikaan
kivääri ollut ladattuna, käyttivät intiaanit hyväkseen heittämällä
muutamia nuolia kanadalaiseen. Mutta Tom kyyristyi nopeasti alas ja
nuolet lensivät veteen tekemättä mitään vahinkoa.

Kun rohkea metsästäjä oli saapunut rannalle, oli Pedro jo uudelleen
ladannut pyssynsä ja oli valmis ampumaan toistamiseen.

Villit olivat epäröiviä ja hämmästyneitä, ja sitä käytti Tom hyväkseen
nostaen onnettoman ylös. Kaikeksi onneksi oli haavoitetulla vielä
kyllin mielenmalttia pitää kiinni metsästäjän kaulasta ja hartioista,
niin että tämä voi vapaasti liikutella käsivarsiaan.

Taakkoineen astui kanadalainen uudelleen veteen ja kulkien takaperin
koetti päästä itse ja viedä haavoittuneen turvapaikkaan.

Pedron pyssy paukahti toistamiseen ja vastauksena kaikui yhden
intiaanin kuolonhuuto.

Molempain toveriensa pyssyjen suojelemana voi Tom onnellisesti
suorittaa, paluumatkan, ja muutaman minuutin kuluttua laski rohkea
metsästäjä tuon melkein tunnottomassa tilassa olevan valkoihoisen
miehen alas pienelle saarelle.




NELJÄS LUKU.


"Niin, nyt olemme täällä", sanoi kanadalainen, kun hänen molemmat
toverinsa onnitellen puristivat häntä kädestä, "ja mikä on pää-asia:
kolme noista punaihoisista riiviöistä on saanut surmansa. Tällä kertaa
nuo heittiöt kyllä jättävät meidät rauhaan, sillä nyt heillä kyllä on
muutakin tehtävää. Sinä, nuori ystäväni, et ampunut niinkään huonosti
katsoen siihen, että se oli ensi kerta, ja kun sinä kerran saat käsiisi
kunnollisen kiväärin, tulee sinusta oivallinen ampuja."

Surulliset ajatuksensa näkyi Tom unhottaneen äskeisten tapausten
johdosta ja kääntyen tuskissaan voihkivan valkoihoisen miehen puoleen
sanoi hän: "ei ollut meidän vallassamme, hyvä ystävä, pelastaa
päänahkaanne. Minä olen tuntenut monta, jotka ovat olleet samassa
tilassa kuin te ja vuosikausia ovat he saaneet kärsiä heidän ilkeytensä
takia. Henki on kuitenkin pelastettu, se on pääasia, ja me teemme minkä
voimme sitä suojellaksemme."

Sillä aikaa kun Tom puheli haavoitetulle näitä lohdullisia sanoja,
oli Pedro tuonut yksinkertaisen siteen, joka käärittiin pään ympäri
pitämään kiinni vedessä kastettuja hienonnettuja pajun lehtiä. Kun side
oli kääritty ja veri pesty kasvoilta, näkyi onnettoman kammottavaa
haavaa tuskin ollenkaan.

Arolla oli kaikki hiljaa ja rauhallista. Iltatuuli puhalsi
haavanlehtiin ja auringon säteet kimmelsivät leveän joen veden kalvoon.

Kanadalaisen kysymykseen mainitsi haavoittunut heikolla ja
katkonaisella äänellä, että hän kuului siihen kullanetsijäin
matkueesen, jonka nuo kolme metsästäjää edellisenä päivänä olivat
kohdanneet ja että hän, jonka joukon johtaja oli lähettänyt
tiedusteluretkelle, aivan odottamatta oli joutunut villien kynsiin. —
Uupumus valtasi hänet ja hän vaipui levottomaan uneen. Toiset jatkoivat
sillä välin keskustelua.

"Kolmea heittiötä vähemmän on meillä siis pelättävänä", alkoi
kanadalainen, "jälellä on siis vielä seitsemäntoista. Oletko sinä,
Pedro, huomannut, montako pyssyä niillä on?"

"Seitsemän, luulen minä."

"Niistä meidän oikeastaan tarvitsee vain pitää väliä", jatkoi Tom,
"sillä nuoli tuskin kantaa tälle saarelle."

"Mutta jos ne saavat lisäväkeä?" huomautti Pedro.

"No, sitä emme voi auttaa: — jättäkäämme kumminkin kaikki nämä
pelotukset, henkemme on Jumalan kädessä. Aurinko on laskemaisillaan",
jatkoi vanha metsästäjä vaitiolon jälkeen; "jos olisi nyt jo pimeä,
voisimme lähteä toiselle rannalle ja sieltä paeta, mutta niinkauan kuin
ei ole täysin pimeä, on sielläkin villejä, ja siten joutuisimme kahden
tulen viiliin. Meidän on sentähden pakko pysyä täällä ja piiloutua
niin hyvin kuin voimme. Tällä saarella ollessamme eivät nuo lurjukset
voi oikealta eikä vasemmalta puolelta hyökätä kimppuumme, sillä täällä
suojelee vesi meitä. Meidän täytyy sentähden pitää, huolta noista
molemmista rannoista."

Asian tuntijana tarkastettuaan pienen saaren toista rantaa, tuli
kanadalainen levollisemmaksi. Lukematon joukko juuria ja puunrunkoja,
joita vesi oli kulettanut rannalle, muodosti jonkunmoisen luonnollisen
varustuksen, jonka lävitse pyssyn luoti ei voinut tunkeutua. Sitä
vastoin tätä toista puolta, josta käsin tähän saakka oli tehty
hyökkäyksiä, ympäröitsi vain ruohot ja pajupensaat, joista oli vähän
turvaa.

Metsästäjät ryhtyivät heti toimiin tämänkin puolen varustamiseksi;
vähemmässä kuin neljännestunnissa laitettiin kuntoon rumatekoinen,
mutta vahva rintavarustus vastikään veden tuomista irtonaisista
puunrungoista — rintavarustus, joka säästi puolustajat useammasta kuin
yhdestä vaarallisesta haavasta.

"Aivan niin", sanoi Tom hyvillä mielin katsellen työtä. "Näiden
puunrunkojen takana voit sinä, Francois, olla yhtä turvassa kuin jos
seisoisit linnan muurien takana. Ainoat, jotka voivat tuottaa meille
vaaraa, ovat rannalla seisovat puut, mutta minä en tahdo olla trappi,
jos jonkun noista punaihoisista heittiöistä onnistuu kiivetä niiden
latvaan."

Tom hieroi käsiään mielihyvästä ja osoitti Francoisille turvailisimman
paikan.

"Oletko huomannut", sanoi hän kääntyen Pedron puoleen, "että koko saari
vapisi ja hyllyi joka kerran kun me ponnistelimme nostaissamme puun
runkoja?"

"Kyllä", vastasi tämä, "tekisi melkein mieli uskoa, että se tahtoi
nostaa ankkurin voidakseen sitten uida virran mukana edelleen."

Metsästäjistä tuntui, ettei vaaran hetki ollut kaukana ja että heillä
kaikesta päättäen oli kestetfävänä pitkä ja tuima taistelu. Tom
kehoitti tovereitaan säästämään ampumavaroja ja neuvoi Francoisia
suojelemaan itseään. Sitten hän puristi molempia tovereitaan kädestä,
jonka jälkeen nuo kolme metsästäjää asettuivat vartiopaikkoihinsa.

Oli alkanut hämärtää, jonka tähden metsästäjät entistä suuremmalla
tarkkuudella seurasivat tapahtumia. Pensaat rannalla muuttuivat
oudoiksi, aavemaisiksi, ja varjot lähenivät yhä pientä saarta. Mutta
mitä heikommin metsästäjien silmä voi erottaa pimeydessä, sitä
tarkemmaksi tulivat heidän korvansa, eikä mikään olisi voinut saattaa
heidän harjaantuneita aistimiaan erehtymään.

"Pedro", sanoi kanadalainen äkkiä kääntyen toverinsa puoleen ja samalla
hän osotti vastaisia rantaa, "eivätkö sinusta pensaat tuolla tule
suuremmiksi?"

"Kyllä, minä olen jo muutamia minuutteja sitä katsellut", oli vastaus,
ja samalla kohotti Pedro pyssynsä.

"Odota vielä hetkinen, tuo nuori mieskin voi jotain toimittaa. Katso",
sanoi hän kääntyen Francoisin puoleen ja osotti sormellaan erästä
toista kohtaa rannalla; "pidä tarkoin silmällä pensasta, joka on tuolla
kahden poppelin välissä oikealla tuosta korkeasta pajusta. Etkö huomaa
siinä mitään?"

"Jollen erehdy, ei siinä ennen ollut pensasta."

"Hyvä", kuiskasi kanadalainen säihkyvin silmin. "Selvästi näkyy,
että silmäsi on harjaantunut senjälkeen kuin olet alkanut oleskella
erämaassa. Kun olet ollut vielä vuoden kanssamme ja käynyt kouluamme,
niin on silmäsi yhtä tarkat kuin taitavalla metsästäjällä Kanadan
suurien järvien ympärillä. Niin, kyllä asia on kuten sanot. Intiaanit
ovat pitkin joen rantoja hakanneet nämä pensaat, joista he aivan
salaperäisesti ovat tekaisseet itselleen tuon meitä vastapäätä
olevan suojapaikan, joten tarvitaan tarkkaa silmää huomaamaan
heidän viekkautensa. Nuo lurjukset kuvittelevat mielessään meidän
olevan meksikolaisia. — Ota pyssysi, Francois, ja tähtää tarkasti
keskikohtaan. Juuri noin; ja nyt laukase!"

Samassa paukahti Pedronkin pyssy, ja molemmilta puolin luuhistuivat
pensaat kokoon. Molemmat metsästäjät heittäytyivät silmänräpäyksessä
maahan ladatakseen taas kiireimmiten pyssynsä, ja näin voiva! he
välttää niitä luoteja, joita intiaanit raivokkaasti ulvoen kaikista
pyssyistään lähettivät heitä kohti, niin että risuja ja korsia tuli
satamalla metsästäjien päälle.

"Ellen erehdy, on nyt jälellä vain viisitoista", sanoi Toin ja
samalla hän taittoi kuivan oksan viiteen osaan ja pisti ne maahan —
"on hyvä laskea kuolleiden lukumäärä. Pidä nyt vaaria", keskeytti
hän pilantekonsa, "minä näen poppelin lehtien tuolla liikkuvan, eikä
suinkaan tuuli tuolla tavoin pudistele oksia, vaan luultavasti on se
yksi punaihoisista lurjuksista, joka joko kiipeää siihen tai on jo sen
latvassa."

Pamahdus, ja luoti, joka lensi yhteen niistä puunrungoista, joista
metsästäjät olivat tehneet suojapaikan, todisti, että vanha metsästäjä
oli arvannut oikein.

"Tuhat tulimmaista!" sadatteli kanadalainen, "noista heittiöistä alkaa
olla, haittaa: meidän täytyy menetellä viisaasti saadaksemme intiaanin
näkyviin."

Samalla hän riisui hattunsa, ja metsästyspaitansa, jotka hän sitten
pani riippumaan niin, että viholliset ne näkivät.

Francois katseli tarkoin tuota vanhaa kettua.

"Ja nyt varovasti", kuiskasi kanadalainen, "jos vihollisemme olisivat
valkoihoisia, en minä asettuisi tuon linnunpelättimen taakse, vaan sen
viereen, sillä ne luulisivat metsästyspaitaa ja hattua minuksi, mutta
intiaania ei voi siten pettää. Hän tähtäisi vasemmalle tai oikealle
puolelle nuttuani, ja sentähden asetun minä sen laakso. Laskeudu sinä
alas, Francois, ja samoin sinäkin Pedro; muutaman minuutin kuluttua
kuulette te luotien suhisevan ympärilläni."

Tom kyyristyi nuttunsa taakse valmiina heti ampumaan poppeliin, niin
pian kuin intiaani siellä tulisi näkyviin.

Kävi niinkuin hän oli edeltäpäin sanonutkin. Lakki riippui muutaman
sekunnin paikallaan, kun luoteja lensi molemminpuolin puunrunkoa, ja
kanadalainen huudahti hymyillen: "Kas niin! Mutta löytyy valkoihoisia,
jotka voivat vetää intiaania nenästä. Francois, pistäppä sillä aikaa
uusi puupala maahan, sillä heti on meillä yhtä vihollista vähemmän."
Sitten hän hitaasti nosti pyssynsä.

Haavan oksien välistä tuli näkyviin epäselvä varjo, josta kuitenkin
selvästi erotti intiaanin pään. Intiaani tahtoi kiivetä ylös
nähdäkseen, mitä laukaus oli saanut aikaan. Pyssystä, joka ei koskaan
ollut erehtynyt, pääsi nyt laukaus, ja kuten puusta putoava kypsä
hedelmä, vieri utelias oksalta oksalle, turhaan tavoitellen kiinni
jostakin suuremmasta oksasta.

Tätä mestarilaukausta seurasi sellainen kauhean raivoisa ulvonta, niin
että yksin tuo haavoitettu kullanetsijäkin heräsi unestaan. "Pyhä
neitsyt", voihki hän, "armahda minua."

"Kiittäkää häntä ennemmin", keskeytti hänet Tom, "ulvonnallaan voivat
intiaanit tosin säikähdyttää sellaisen ensikertalaisen kuin te olette,
mutta ei suinkaan metsästäjää, joka on tottunut erämaan elämään. Nämä
lurjukset koittavat matkia sakaalia, joka öisin ulvoo erämaassa, ja
matkivat niin, että luulee heitä olevan parikymmentä, mutta useimmin on
heitä vain neljä tai viisi. Jospa saisimme nämä heittiöt hyökkäämään
yhtaikaa, niin ei ainoakaan heistä palaisi kotikyläänsä kertomaan
omaisilleen tappiostaan. Mutta hiljaa, nyt tiedänkin", sanoi hän
pitkän vaitiolon jälkeen. "Jos me loikoilemme täällä ja olemme
olevinamme kuolleita, niin eivät luodit satu meihin, sillä niitä
pitäisi lähettää puun latvoista, eikä sinne enää toinen mielellään
nouse. Nuo heittiöt janoovat nyt vertamme eivätkä tahtoisi lähteä
täältä saamatta meidän päänahkojamme. Eteenpäin siis ja reippaasti
toimeen; minä uskon sen onnistuvan."

Kuten aina, seurasi nytkin sanoja toiminta, ja nuo kolme metsästäjää
olivat tuskin nousseet suoriksi puunrunkojen taakse, ennenkuin
yhteislaukaus joen rannalta räsähti ruoikon laidassa. Kanadalainen
painoi äkisti lakkinsa alas, ikäänkuin laukaus olisi sattunut häneen;
syvä hiljaisuus, joka vallitsi nyt saarella, näkyi saattaneen
intiaanitkin siihen luuloon.

Muutamia sekunteja myöhemmin seurasi uusi parvi nuolia ja luoteja
saarelle, mutta yhä oltiin siellä hiljaa ja ääneti. Kuolon hiljaisuus
tuntui vallitsevan ruoikossa ja pajupensaikossa.

Metsästäjät loikoilivat edelleenkin pitkän aikaa liikkumatta,
tähystellen puiden latvoihin.

"Eikö teistä näytä kuin yksi heittiöistä aikoisi kiivetä ylös pajuun?"
kysyi Pedro hiljaa; "oksat liikkuvat niin omituisesti."

"Aivan varmaan", vastasi Tom yhtä hiljaa, "eikä se ole kukaan muu
kuin itse Verikoura, sillä kellään toisella ei olisi rohkeutta sitä
tehdä. Älkää liikkuko, olkaa olevinanne kuolleita. Älkää liikkuko
edes siinäkään tapauksessa, että hän ampuisi. Uskallan lyödä
vetoa suurestakin summasta, että hän tässä hämärässä ja kovassa
mielenliikutuksessa, jossa hän ehdottomasti nyt on, pelätessään luodin
joka silmänräpäys sattuvan häneen, ei osu kehenkään meistä."

Huolimatta siitä ilmeisestä vaarasta, johon he tämän juonen kautta
joutuivat, hyväksyttiin kanadalaisen ehdotus, joten kukin heistä jäi
liikkumatta makaamaan paikoilleen.

Punaihoinen soturi kiipesi erittäin varovasti oksalta oksalle, kunnes
hän pääsi siksi korkealle, että voi nähdä saaren keskustaan.

Vaikkakin lehdet kätkivät hänet noiden kolmen metsästäjän näkyvistä,
oli kumminkin hämärästä huolimatta vielä siksi valoisa, että voitiin
tarkata kutakin hänen liikettään. Intiaani uskalsi nyt pistää päänsä
lehtien välistä ja tarkastella pientä saarta. Nähdessään maassa
makaavat ruumiit, ei hän näyttänyt ollenkaan hämmästyvän. Hän kenties
epäili, että tässä oli petosta, sillä äkkiä tuli koko hänen ruumiinsa
näkyviin, ärsyttääkseen siten metsästäjiä käyttämään pyssyjään siinä
tapauksessa, että he vielä, olivat elossa. Mutta saarella ei näkynyt
mitään liikettä. Päällikkö — sillä kuten Tom oli oikein arvannut, oli
se itse päällikkö — kohotti nyt aivan hitaasti pyssyään, laski sen
poskelleen, pani sen sitte alas ja toisti useamman kerran tätä leikkiä.
Mutta valkoihoiset olivat liikkumatta, ja tämän johdosta, villi päästi
kaikuvan riemuhuudon ja laukasi pyssynsä. Suurenpuoleinen puunsirpale,
joka oli irtautunut aivan lähellä Pedron päätä olevasta puusta, sattui
metsästäjää otsaan ja haavoitti häntä lievästi. Pedro pysyi kumminkin
yhtä liikkumatta kuin hänen vieressään oleva pudonnut kuiva puupalanen.
"Kirottu punanahka, odotappa vain, minä kyllä tulen tekemään tilin
kanssasi", siinä kaikki, mitä hän sanoi.

"Onko joku tullut haavoitetuksi?" kysyi Tom huolissaan.

"Pieni naarmu vain, eikä mitään muuta", vastasi Pedro.

Villi päästi uudelleen riemuhuudon ja laskeutui sitten alas puusta.

Metsästäjät vetivät syvän henkäyksen; hetki oli ollut hyvin
arveluttava, joka olisi kyllä pannut heikkohermoisemmat miehet
vapisemaan.

Heidän petoksensa ei kuitenkaan vielä ollut täydelleen onnistunut.
Intiaanit lienevät edelleenkin epäröineet, koska viimeistä laukausta
seurasi juhlallinen hiljaisuus.

"He kyllä mielellään haluaisivat päänahkaamme, mutta eivät uskalla
tulla niitä ottamaan", sanoi Pedro.

"Kärsivällisyyttä", vastasi Tom. "Intiaanit ovat kuten korppikotkat,
jotka tarttuvat kuolleesen ihmiseen vasta sitte, kun se on alkanut
mädäntyä. Silloin vasta päättävät he siihen ryhtyä. — Mutta
asettukaamme taas paikoillemme."

Pedro oli tuskin ennättänyt silmäillä ruoistoon, ennenkuin hän
kuiskasi: "Nuo heittiöt tulevat."

Nyt nähtiin todellakin yhden intiaanin hitaasti ja epäröiden astuvan
alas veteen, koetellakseen siten vihollisen kärsivällisyyttä. Hänen
esimerkkiään seurasi toinen intiaani, ja molemmat näyttivät yhä
varovaisemmin lähestyvän rantaa. Lopuksi voi kanadalainen nähdä
kymmenen samanlaista olentoa, joiden ilkeästi maalattuja kasvoja kuu
nyt valaisi.

"Jos oikein tunnen intiaanit, niin kahlaavat ne kaikki perätysten joen
poikki. Ota sinä, Francois, tähdätäksesi etumaista, tähtää sinä, Pedro,
keskimmäistä, viimeisestä pidän minä huolen. Se saattaa punanahoissa
aikaan häiriön, ja meille on siitä se etu, että me olemme hyökkääjinä.
Siitä tulee ottelu mies miestä vastaan, mutta minä uskon, että me
kumpikin, sinä Pedro ja minä, huolehdimme muista. Sinä, Francois, saat
tehtäväksesi mahdollisimman pian ladata pyssyjämme, niin että meillä
hätätilassa on aina turvapaikka valmiina."




VIIDES LITKU.


Intiaanit tulivat vihdoin vähän lähemmäksi, ja metsästäjät tunsivat
etumaisen niistä Verikouraksi, joukon johtajaksi. Kiovaerit olivat nyt
niin lähellä, että Francois voi erottaa päällikön kiiluvat silmät,
jotka yhtämittaa harhailivat pensaalta pensaalle, keksiäkseen vaaran
oikeaan aikaan.

Nyt oli hetki tullut, jolloin Tomin käsky piti panna täytäntöön.

Mutta kun Francois oli aikeesta ampua päällikköä, kumartui tämä alas.
Joko hän sitten aavisti vaaran olevan lähellä, tai antoi kuu, joka
paistoi Pedron pyssynpiippuun, hänelle varoitusmerkin, mutta oli miten
oli, hän katosi veden pinnan alle.

"Ampukaa!" komensi kanadalainen.

Se intiaani, joka, tuli viimeisenä, vaipui veteen kuten salaman
lyömänä, molemmat toiset ponnistelivat vielä jonkun aikaa vedessä, joka
vei heidät sitte mukanaan.

Tom ja Pedro olivat nopeasti heittäneet pyssyt luotaan antaakseen
Francoisin ladata ne uudelleen, ja odottivat nyt paljastetuin veitsin
intiaanien hyökkäystä taistellakseen heidän kanssaan mies miestä
vastaan.

"Tulkaa esille, heittiöt!" huusi kanadalainen julmalla äänellä ja
ojensi koko jättiläisvartalonsa. "Astukaa, vaan esiin! Vai ovatko
kiovaerit muuttuneet naisiksi, koska eivät uskalla tulla noutamaan
meidän päänahkojamme?"

Tähän vanhan metsästäjän pilkalliseen puheeseen ei vastattukaan
mielettömällä ulvonnalla, joka samalla olisi ollut merkkiini
hyökkäykseen. Kolmen toverin kuolema ja päällikön katoaminen olivat
saattaneet heidät kokonaan pois suunniltaan.

"Uskaltavatko punaihoiset soturit nylkeä päänahan ainoastaan
vainajilta?" lisäsi Pedro nauraen pilkallisesti. "Ovatko kiovaerit
korppikotkien kaltaisia jotka syövät vain ruumiita? Astukaa esiin vain,
te pelkurit sudenpenikat."

Kun villit vihdoinkin toipuivat hämmästyksistään, kääntyivät he ympäri
ja yhtäkkiä olivat he kaikki kadonneet.

"Jumalan tähden, anna heti tänne pyssyni", sanoi Pedro hiljaa. "Aivan
lähellä saarta ui tuo veteen sukeltanut päällikkö, joka nyt puolestaan
on olevinaan kuollut."

Hän tempasi pyssyn, jonka Francois hänelle ojensi ja tähtäsi tarkasti
veteen. Siellä kellui villin ruumis liikkumattomana selällään
käsivarret ojennettuina ja niin selvästi näköisenään, että melkein
luuli näkevänsä mustien silmien säihkyvän. Pedro tähtäsi, mutta laski
uudelleen pyssyn alas, ja sillä välin ui ruumis virran mukana alaspäin
hitaasti ja jäykkänä.

"Minä olen erehtynyt", huudahti metsästäjä ivallisesti. "Valkeat miehet
eivät ammu kuolleita intiaaneja, he tarvitsevat ruutinsa noita toisia
punaihoisia varten."

Villi kulki edellämainitulla tavalla virran mukana eteenpäin. Pedro
tähtäsi toisen kerran keskeyttäen uudelleen ampumisen ja sitten taas
toistaen saman leikin.

"Ei" sanoi hän lopuksi, "minun täytyy kostaa tuolle konnalle."

Laukaus pamahti ja ruumis katosi veden pinnalta.

"Miltähän sinusta tuntunee, poikani", hymyili Pedro.

"Oletko surmannut hänet?" kysyi Tom.

"En, minä olen vain musertanut hänen oikean olkapäänsä", vastasi Pedro
aivan viattoman näköisenä, "tehdäkseni hänet yhtä levottomaksi kuin hän
kerran teki minut. Jos olisin hänet tappanut, ei hän emää tuossa uisi."

"Parempi olisi ollut, että olisit tappanut hänet", sanoi vanha
metsästäjä suuttuneena. "Miten voimme nyt selviytyä? Minä olin
toivonut, että pääsisimme näistä hornan hengistä mies miestä vastaan
taistellen, mutta nyt pitää alkaa taas uudelleen alusta pitäin, sillä
veden yli emme voi mennä ja hyökätä heidän kimppuunsa."

"Niin, minulla on asiasta oma erityinen mielipiteeni", sanoi Pedro
istuutuen samalla toverinsa viereen. "Kuusi puuaidoista olemme
saattaneet sen suuren hengen metsästysmaille, neljätoista on, siis
vielä elossa, vaikkakin ainoastaan kymmenen on ollut näkyvissä.
Uskallan lyödä vetoa, että päällikkö on lähettänyt muutamia niistä
hankkimaan apua. Meillä on siis ainoastaan kaksi mahdollisuutta: joko
heti paeta tai jäädä tänne."

"Sinä olet oikeassa", vastasi kanadalainen hiljaa. "Niin, jos meitä
olisi vain kaksi, puolustaisin minä ehdottomasti pakoa. Kiovaerit tosin
hevosineen saavuttaisivat meidät pian, mutta me kahden selviytyisimme
pian heistä."

"Kaikissa tapauksissa olisi se parempi kuin jäädä tänne kuten ketut
luolaansa, josta ne savun avulla karkoitetaan."

"Aivan oikein", vastasi Tom, "mutta meillähän on vielä tuo onneton
kullanetsijä, jota emme voi jättää tänne, kun kerran niin suuren vaaran
uhalla olemme hänet pelastaneet."

Pedro oli sillä välin ottanut esiin nahkalaukustaan vähän ruokaa,
kuivaa lihan ja karkeata maissileipää. Aterioidessa käänsi Pedro
useamman kerran korvansa joelle päin kuunnellen tarkkaan.

"Minusta tuntuu ikäänkuin kuulisin jonkun loiskivan vedessä", sanoi
hän hiljaa. "Virran loiskunaa se ei ole, eikä siellä myöskään voi olla
puhveleita, sillä tähän aikaan päivästä ne eivät tule tänne janoaan
sammuttamaan."

Näin sanoen nousi hän ylös ja astui saaren toisesta päästä toiseen
tarkastellakseen virtaa kummallekin suunnalle. Ohuet sumupilvet, jotka
nousivat vedestä, estivät häntä näkemästä kauemmaksi.

"Minä en näe muuta kuin paksuja pilviä", sanoi Pedro suuttuneena.

Äskeinen epäselvä ääni vaikeni ja sitten vallitsi vain syvin hiljaisuus
saarella.

Mutta äkisti lopetti joen molemmilta puolilta kuuluva kova ulvonta
tämän hiljaisuuden. Metsästäjät säikähtyivät ja katselivat
hämmästyneinä toisiaan.

Mitä tämä merkitsi, ei ollut heidän vaikea arvata.

Tästä hetkestä alkaen ei pakoa ollut ajattelemistakan. Intiaanit olivat
miehittäneet joen molemmat rannat ja kummaltakin puolelta ympäröineet
tuon pienen saaren.

"Nyt juuri voi kuukin laskea", sanoi Pedro raivostuneena puristaen
nyrkkiään. "Mitä hyötyä meillä on siitä, ja kuka tietää, kuinka monta
vihollista meillä on ympärillämme?"

"Tästä tulee oikea riemunpäivä noille punaihoisille, kun ne saavat
kolme kunniallista valkeaa metsästäjää kynsiinsä", jatkoi Pedro
hetkisen vaitiolon jälkeen. "Mutta minä sanon noille koirille vasten
naamaa, mitä he ovat ja minkälaisina minä heitä pidän. Kenties he
silloin tekevät asiasta lyhyen lopun."

"Et kai sinä tahtone tehdä kuten intiaanit", puuttui puheesen Tom,
"jotka virittävät kuolinhuutonsa eivätkä voi olla ylistämättä
urotöitään silloinkaan, kun ovat jo sidottuina kidutuspylvääseen."

"Ja miksi ei, sehän ei ole tyhmää menettelyä, helpompi on kuolla
sankarina, jos muistelee, että on elänyt kunnon miehenä."

"Ajatelkaa ennemmin kuolemaamme kristityn lailla."

Metsästäjien keskustelu loppui pian ja kukin vaipui omiin ajatuksiinsa.

Kaukaa kuului laukauksen kuminaa heidän korviinsa. He kuuntelivat ja
pian oli heillä selvillä, että tuo yhtämittainen ammunta voi kuulua
vain kullanetsijäin leiristä, johon intiaanit olivat hyökänneet.

Tähän kaukaa kuuluvaan jylinään sekaantui vastaiselta rannalta kuuluva
ääni, jonka metsästäjät heti tunsivat.

"Aukaiskoot nyt valkonaamat korvansa", kuultiin puhujan huutavan.
Puhuja oli Verikoura, sama päällikkö, jonka olkapään Pedro oli
musertanut. Hänen oli onnistunut saapua rannalle ja hän antoi nyt
kahden sotilaansa kantaa itsensä takaisin alas joelle.

"Miksi pitää valkoihoisten avata korvansa?" huusi Pedro veden yli.
"Valkoihoiset miehet halveksivat kiovaeripäällikön lupauksia ja
nauravat hänen 'uhkauksilleen."

"Minä kuulen sen", alkoi intiaani taas. "Valkoihoiset ovat ja heidän
täytyy olla urhoollisia. Etelän valkoihoisten miesten kimppuun on nyt
hyökätty, mikseivät metsästäjätkin ryhdy heitä vastaan."

"Koska jalopeura ei pyydystä saalistaan yhdessä sakaalin kanssa, koska
sakaalit vain osaavat ulvoa silloin, kun jalopeura on atrioimasssa."

"Valkonaamaiset menettelevät kuten voitettu intiaani, joka nauraa
voittajilleen", vastasi päällikkö. "Kotka nauraa kyllä Irvihampaan
herjaussanoille, joka matkii kaikkia ääniä. Verikoura ei puhu
Irvihampaalle."

"Mitä sinä tahdot minusta, päällikkö?" lausui silloin kanadalainen.

"Verikouran pitää kuulla kun etelän suuri soturi rukoilee henkensä
puolesta", vastasi päällikkö. "Lumivuoren kotka tulkoon joen yli, ja
minä vannon soturikunniani ja isäini luiden kautta, ettei hänelle
mitään pahaa ole tapahtuva. Mutta noiden kolmen muun on kuoltava."

Tom ei katsonut maksavan vaivaa vastata tähän esitykseen ja itse
asiassa oli tämä paljon häpeällisempää kuin ehdotus yhtyä intiaaneihin
kullanetsijöitä vastaan. Hänen äänettömyytensä ymmärsi päällikkö aivan
hyvin, sillä kun hän oli hetkisen odottanut vastausta, hän jatkoi:

"Valkonaamat kuulevat nyt päällikön äänen viimeisen kerran ennen
kuolinhetkeään. Minun sotilaani ympäröivät nyt sekä joen että tuon
pienen saaren joka, taholta. Paljon on vuotanut intiaanien verta, se
pitää kostaa; valkoihoisten veren täytyy myöskin vuotaa. Punaihoisella
miehellä on kumminkin kärsivällisyyttä odottaa. Hän tahtoo nähdä
valkoihoisten veren valuvan vasta silloin, kun se kauhusta on
jähmettynyt ja nälästä vähentynyt. Hän tahtoo saada valkoihoiset
elävinä. Kun hän näkee ne edessään, ei sotureina, vaan nälkiintyneinä
koirina, silloin hän tutkii, mitä valkoisella miehellä on sisässään,
miten pelko ja puute on heitä jäytänyt. Heidän nahastaan tekee hän
satulan sotahevoselleen ja heidän päänahkansa hän kuivaa majassaan.
Sotilaani vartioivat saarta neljätoista, päivää ja neljätoista yötä, ja
valkonaamaiset kesyttyvät sillä aikaa."

Tämän kauhean uhkauksen jälkeen katosi intiaani puiden taakse eikä
häntä enää kuulunut eikä näkynyt.

Kuu oli sillä välin laskeunut ja kaukaa kuuluva pyssyjen pauke
vaiennut. Hiljaisuus ja pimeys sallivat kolmen metsästäjän vielä
lähemmin nähdä, kuinka helppoa heille olisi ollut ennen intiaanien
apujoukkojen tuloa päästä vastaiselle joen rannalle siinäkin
tapauksessa, että heidän olisi ollut pakko kantaa käsivarsillaan tuo
päänahaton kullanetsijä.

"Meillä on siis vielä neljätoista päivää odotusaikaa", sanoi Pedro,
joka ensiksi keskeytti vaitiolon. "Mutta mitäpä hyötyä meillä on tuosta
intiaanien kunniavahdista, ellei meillä ole mitään syötävää. Kunniaani
kautta, minä luulen, ettei meillä ole muuta ajanvietettä kuin kalojen
pyynti."

Kanadalainen ei vastannut toverinsa pilapuheeseen, vaan sanoi:
"Käyttäkäämme hyödyksemme nämä muutamat tunnit ennenkuin päivä
valkenee."

"Mitenkä sitten?" kysyi Pedro.

"Pakenemalla tai jollakin muulla tavalla."

"Emmekö voi koettaa, pelastautua uimalla? Yö on nyt aivan pimeä. Kun
intiaanit eivät näe meitä kun jokeen astumme, antavat ne meidän paeta.
Koetellakseni heidän valppauttaan teen minä kokeen."

Kanadalainen laittoi oksaisen puolen puunrungosta, joka oli jokseenkin
ihmisruumiin näköinen ja pani sen varovasti veden pinnalle. Puu
uiskenteli hitaasti virran mukana.

Kolme metsästäjää seurasi vaitiollen ja jännityksissään puupalan
liikkeitä. Sitten vasta kun se oli kadonnut sumuun ja pimeyteen, alkoi
Tom taas puhua.

"Te näette nyt", sanoi hän, "että varovainen uimari voi lipua virran
mukana yhtä huomaamatta kuin tämä puunoksa: ei yhtään intiaanin ole
ollut näkyvissä."

"Aivan oikein", vastasi Pedro, "mutta kuka voi mennä takuusen siitä,
ettei intiaani voi tehdä eroa ihmisen ja puunkappaleen välillä? Ja
sitäpaitsi on joukossamme yksi sellainen, joka ei voi uida."

Vanhan metsästäjän kasvot synkistyivät uudelleen. "Niin", sanoi
hän, "kurjasti menettelisimme, semmoinen teko saattaisi meidät
onnettomuuteen."

Mutta, myöskin toivo pelastua uimalla raukesi äkkiä, sillä mahtavat
nuotiotulet, jotka viholliset olivat sytyttäneet molemmille puolin
jokea, loivat punertavan valonsa veden pinnalle valaisten jokea hyvin
kauas. Ellei näitä nuotiotulia olisi ollut, olisi voinut luulla, ettei
rannoilla ollut yhtään ihmistä. Ei ainoatakaan intiaania näkynyt, ei
yksikään ihmisääni häirinnyt yön hiljaisuutta.

Joesta nouseva sumu sakeni sakenemistaan ja ympäröi lopuksi koko pienen
saaren. Rannat näyttivät loittonevan yhä kauemmas, kunnes ne lopulta
kokonaan katosivat. Ainoastaan tulet välkkyivät vielä heikosti, ja
puiden rungot näyttivät suunnattomilta varjokuvilta.




KUUDES LUKU.


Tom ja Pedro tiesivät, kuinka tavattoman itsepintaisia intiaanit
ovat. Sentähden ei heiliä ollut vähääkään toivoa, että ne väsyisivät
hyödyttömään piiritykseen tai että Verikoura käskisi soturiensa hyökätä
vihollisten päälle ja hävittää ja tappaa heidät pikaisessa, murhaavassa
ottelussa.

Punertava valo tunkeutui vähitellen joen yli leijailevan sumupeitteen
läpi ja näytti yhä lähenevän, tehden seudun valoisammaksi ja
valoisammaksi ikäänkuin olisi ollut tulipalo lähellä.

Pitkäaikainen oleskelu aarniometsissä ja aroilla oli tutustuttanut
molemmat metsästäjät niin tarkoin sen vaaroihin, että he heti arvasivat
syyn tähän kummalliseen loisteesen.

"Minä huomaan, mitä intiaanit aikovat, aivan kuin he olisivat sanoneet
minulle sen edeltä käsin", sanoi kanadalainen, "Sinä puhuit vastikään
ketuista, jotka savulla tukahdutetaan luolaansa. Se juttu voi muuttua
nyt todeksi: nuo heittiöt aikovat polttaa meidät omaan pesäämme."

Kanadalaisen puhe näyttäytyikin pian todeksi, sillä ei viipynyt pitkää
aikaa, ennenkuin loimuava liekki joella uiskentelevasta nuotiotulesta
punasi pienen saaren ruoiston ja pajupensaikon.

"Mimmoisia koiria! Sehän on kaikkien taiteen sääntöjen mukaisesti
kokoonpantu tulensytytin!" huudahti Pedro. "Sen avulla tahtovat ne
sytyttää saaremme tuleen."

"Aivan oikein", vastasi kanadalainen, "tuli on vaarallinen vihollinen."

Intiaanien laatima tulensytytin läheni lähenemistään hiljaa, mutta,
varmasti Metsästäjät voivat selvään eroittaa pihkaisten puiden
räiskeen, ja mustien savupilvien leijaillessa yläilmoissa oli saari
ja joen rannat niin kirkkaasti valaistu, että voi selvään eroittaa
joka esineen. Saaren puolustajia ei kuitenkaan näkynyt, he makasivat
piiloutuneina puunrunkojen alla.

"Siitä saat, intiaanilurjus", sihisi äkkiä Pedro. "Sinä et ainakaan
voi kotikylässäsi kertoa, kunniallisen kristityn viimeisestä
kuolonkamppauksesta."

Näin sanoen työnsi hän pyssynsä piipun ruoiston läpi, ja samassa
luuhistui intiaanisoturi vastaisella rannalla maahan.

"Hyödytön kosto", sanoi Tom nähdessään vihollisen kaatuvan.

Ikäänkuin kiovaerit olisivat halveksineet voitetun vihollisen luoteja,
vallitsi rannalla edelleenkin kolkko hiljaisuus eikä ainoatakaan
ulvahdusta seurannut kuolevan soturin viimeistä huokausta.

"Hiisi vieköön!" huusi Pedro raivosta mielettömänä. "Kuta useampia
noita lurjuksia voin lähettää edelläni paremmille metsästysmaille, sitä
levollisemmalla mielellä kuolen."

Ladaten uudelleen pyssynsä, etsi hänen silmänsä kaikkialta molemmilta
rannoilta kostonsa uhria.

Sillä välin katseli Tom lakkaamatta tulen sytyttäjää, joka, jos
se tarttuisi kiinni pieneen saareen, ehdottomasti sytyttäisi sen
tuleen. Hän teki sentähden rohkean päätöksen koettaen hajoittaa tuota
sytyttävää lauttaa ennenkuin se tulisi saaren rantaan, jonka kautta
vaara olisi saatu vältetyksi. Mutta samassa kun hän seiväs käsissä
varustautui hajoittamaan tulensytyttäjän ruohosta tehtyä pohjaa, suhisi
luotisade hänen ympärillään, niin että hänen täytyi luopua aikeistaan.

"Nuo lurjukset tahtovat saada meidät elävinä käsiinsä", sanoi hän
hiljaa, "mutta me emme vielä ole heidän kynsissään." Ja samassa syöksyi
hän salaman nopeudella veteen ja katosi toveriensa näkyvistä.

Ennenkuin Pedro ja Francois aavistivat, mitä kanadalainen aikoi tehdä,
oli tämä sukeltaen veden alla tarttunut jättiläiskäsivarsillaan kiinni
palavaan puunrunkoon ja kääntänyt sen ympäri. Jo minuutin kuluttua
oli tuli sammunut poristen kovasti vedessä, ja joella sekä saarella,
vallitsi taas täydellinen pimeys.

"Ulvokaa nyt niin paljon kuin haluttaa", sanoi hän pudistellen itseään
kuten villakoira, "ette vielä ole meitä saaneet. Mutta näinköhän meille
aina käy yhtä onnellisesti?"

Niin kuinka monesta vaarasta heidän vielä pitikään suoriutua! Kukapa
voi edeltäkäsin arvata niitä juonia, joita intiaanit yhä uudelleen
keksivät heitä varten!

Äkkiä hyppäsi Pedro korkealle ylös samalla päästäen huudahduksen —
tällä kertaa ilonhuudahduksen.

"Tom ja Francois, me olemme pelastetut", huudahti hän. "Me olemme
pelastetut, minä vakuutan sen teille."

"Pelastetutko!" toisti vanha metsästäjä ilosta vapisevalla äänellä,
"Puhu, Pedro, mutta pian!"

"No kuulkaa sitten minua", jatkoi Pedro. "Jo silloin kun me katkoimme
suojaksemme tarpeellisia puunrunkoja ja oksia, ihmetytti minua, että
tämä pieni saari kiikkui sinne tänne, ja vielä enemmän se vaappui nyt,
kun sinä voimakkaalla hyppäyksellä syöksyit veteen. Minä luulen, että
koko laitos pyörähtäisi ympäri. Nyt ajattelin hetkisen, että tekisimme
lautan näistä puunrungoista, joiden päällä seisomme. Me kolmen kesken
voisimme kenties käsivoimin irroittaa juuriltaan tämän pienen saaren.
Sumu on sakea, yö pimeä, ja aamulla päivän koittaissa —"

"Voisimme olla jo kaukana täältä", lisäsi Tom. "Ryhtykäämme toimeen!
Hiukan koleahko tuuli ennustaa uuden päiviin lähenemistä, eikä meillä
ole liikaa aikaa hukattavissa."

Kanadalainen nousi ylös.

"Mitä sinä aijot tehdä?" kysyi Francois. "Emmekö me kaikki kolme
yhdistä voimiamme, kuten Pedro on ehdottanut, ja irroita saarta?"

"Kyllä, ilman epäilystä, poikaseni. Mutta jos me kukin ponnistamme
voimamme, on koko saari vaarassa mennä kappaleiksi, ja se olisi suurin
onnettomuus, joka meitä voisi kohdata. Meidän pelastuksemme riippuu
siitä, että voimme irroittaa saaren semmoisenaan, jommoiseksi luonto on
sen muodostanut. Minä tahdon tehdä yksin kokeen. Saari on luultavasti
tarttunut kiinni pohjaan juurtuneesen suureen juureen tai vahvaan
oksaan. Aikojen kuluessa on vesi kentiesi uurtanut näitä juuria ja
oksia, ja siitä juuri tahdon tulla vakuutetuksi."

Samalla yölinnun kauhea huuto keskeytti keskustelun.

Valittava ääni, joka niin äkkiä häiritsi yön hiljaisuutta, oli Pedrosta
paha enne.

"Pöllön kirkuna tämmöisessä tapauksessa ei ennusta mitään hyvää",
lausui ennakkoluuloinen metsästäjä, jokseenkin huolestuneena.

"Hullutuksia", puuttui puheesen Tom, "ja sinä annat niin helposti
pettää itsesi! Intiaanilainen vahtisoturihan vain antaa merkin. Ne
tahtovat joko kiinnittää toveriensa huomion meihin tai vain näyttää,
että he ovat valppaina. Kenties voi se myös olla jonkunlainen
kuolinhuuto, jolla punaihoiset tahtovat hauskuuttaa aikaamme."

Tämä vanhan metsästäjän aavistus toteutui pian, sillä sama ääni kuului
nyt toiselta rannalta milloin ilkkuvana, milloin valittavana.

"Minua haluttaisi karjaista noille heittiöille tiikerin tavoin, sillä
tiikereitä he ovat", sanoi Pedro suuttuneena.

"Ole mieluummin vaiti", sanoi kanadalainen, "sillä sitenhän ilmaisisit
heille suunnan, missä me olemme. Nuo konnat eivät ole täysin selvillä
siitä, ja se on meille eduksi."

Näin sanoen astui Tom äänettä ja varovasti veteen, joka ulottui häntä
vain olkapäihin saakka ja kulki ympäri koko saaren: silloin tällöin
katosi hän joko osaksi tai kokonaan vedenpinnan alle, sillä hän
koetteli käsivarsillaan kaikkia reunoja tullakseen vakuutetuksi, että
saavi oli juurtunut kiinni.

Tämä tutkistelu antoi suotuisan tuloksen. Ruoisto ja pajupensaikko
olivat juurtuneet siihen lietteesen eli mutaan, joka vuosien vieriessä
oli kerääntynyt puunrunkojen väliin. Syvemmällä virtasi vesi vapaasti.
Saaren kiiimityspaikan täytyi siis olla keskellä. Siitäkin saivat
metsästäjämme kohta varman tiedon, sillä kun Tom oli hetkisen
levähtänyt, laskeutui hän uudelleen veteen ja sukelsi aivan saaren
alle. Melkein hengetönnä ilmestyi hän taas takaisin ja kertoi, että
saari oli, kuten laiva ankkurissa, kiinni yhdellä ainoalla juurella,
joka oli juurtunut joen pohjaan.

"Ja mitä nyt on tehtävä?" kysyi Francois.

"Niin, ankkuri pitää nostaa ylös", vastasi jättiläinen, "sitten pääsee
laiva liikkeelle."

Muutaman minuutin perästä, jotka kanadalainen oli tarvinnut
hengähtääkseen, sukelsi hän vielä kerran veteen. Yhtäkkiä vapisi koko
lauttalaitos aivan samoin kuin laiva hyökyaallokossa; saarella olevat
metsästäjät tunsivat siitä, miten tavattomia ponnistuksia heidän
toverinsa vedessä sai tehdä. Kumean jysähdyksen jälkeen, joka muistutti
laivan ajamista kalliolle, näkyi Tom taas vedenpinnalla, jonka jälkeen
hän yhdellä hyppäyksellä oli saarella. Ja kas! lautta alkoi hitaasti
kääntyä ympäri ja aivan hiljaa lipua virran mukana.




SEITSEMÄS LUKU.


"Jumalan kiitos!" huudahti vanha metsästäjä; "ainoa ja viimeinen este,
joka pidätti meitä Iässä, on poistettu, ja nyt olemme päässeet irti."

Virran mukana alkoi pieni saari todellakin kulkea eteenpäin.

"Kohtalomme on Jumalan käsissä", jatkoi Tom. "Jos saari pysyy eheänä
virranuomassa, pääsemme me pian pimeän suojassa intiaanien alueelta.
Oi, Jumalani; vielä muutama tunti pimeää ja me olemme pelastetut!"

Kolme metsästäjää uivalla lautallaan olivat ääneti, sillä pienintäkin
ääntä piti välttää, etteivät intiaanien vahtisoturit huomaisi, mitä
joella tapahtui.

Kuten merimiehet laivalla, jonka tuuli on irroittanut mastot ja
peräsimen niin että se ajautuu karia kohti, jolla se empimättä
pirstoutuu, seurasivat nuo kolme metsästäjää lautan epävarmaa kulkua.

Yötuuli suhisi pajupensaissa ja runkojen latvoissa, ja tutkivin silmin
koettivat metsästäjät katsoa sumun läpi, sillä mitään muuta ei heillä
ollut pelättävänä kuin että ajautuvat jommallekummalle rannalle. Nyt
lakkasi taas tuulemasta, pelättyä rantaa ei näkynyt, vaan yltympäri
vallitsi niin sakea sumu, ettei edes rannalla olevia, puitakaan näkynyt.

"Rohkeutta edelleenkin!" sanoi Pedro "Niin kauan kuin emme
vilahdukseltakaan näe rantaa, on se merkkinä, että olemme oikealla
tiellä. Mutta mikä raivoisa ulvonta kaikuu aamulla pitkin joen rantoja,
kun intiaanit päivän sarastaessa eivät löydä jälkiäkään meistä eikä
saaresta!"

Yhtäkkiä katkaisi Pedro puheensa ja katseli huolestuneena rantaa,
kohti, josta hän keskellä sumupilveä luuli selvään erottavansa puiden
haamut. Syrjästä näkyi myöskin heikko valo, joka yhä kirkastui, niin
että metsästäjät pian huomasivat puiden varjoja, jotka joka hetki
selvenivät, ja lopuksi eivät he ollenkaan epäilleet, että he todellakin
ajautuivat rantaa kohti. Tom ja Pedro katsoivat toisiinsa huolestuneina.

Merkkien avulla huomautti kanadalainen tovereitaan, että he hiljaa ja
varovasti kyyristyisivät alas ja painautuisivat puunrunkoja vasten,
niin ettei heidän ruumistaan yhtään näkyisi. Niin tehtiinkin, mutta
kaikki tähystelivät kuitenkin yhä lähestyvää ja uhkaavaa vaarapaikkaa.

Nyt voivat he selvään erottaa ei ainoastaan rannalla olevat
puunrungot, vaan myöskin niiden keskellä intiaanihaamun, joka täydessä
sotavarustuksessa seisoi liikkumattomana pienen nuotiotulen ääressä.

He näkivät nyt selvään, että villi soturi todellakin seisoi heidän
edessään ja jopa kerran näytti, kuin hän olisi huomannut jotain
epäiltävää joella, sillä hän nosti kätensä silmien eteen voidakseen
nähdä paremmin ja samalla hän kumartui kauas eteenpäin.

"Näinköhän tuo heittiö epäilee jotakin", kuiskasi kanadalainen Pedrolle.

"Jollei pyssy saisi aikaan suurempaa ääntä kuin nuoli, olisin minä
jo aikoja sitte saattanut tuon lurjuksen intiaanien autuaille
metsästysmaille", mutisi Pedro kiukuissaan.

Intiaani näytti todellakin epäilevän jotakin, sillä hän työnsi pitkän
keihäänsä maahan, lähti pois nuotiotulen luota ja riensi rannalle.

Kun metsästäjät eivät enää voineet seurata kiovaerin liikkeitä, suureni
heidän jännityksensä entistä enemmän: pieninkin ääni olisi ilmaissut
heidät.

Valittava huuto, jonka kautta vahtisoturit toinen toisilleen
ilmoittivat asemastaan, pani metsästäjät vapisemaan.

Parin minuutin kuluttua palasi soturi takaisin vartiopaikkaansa
nuotiotulen ääreen, ja metsästäjät hengittivät hiukan helpommin. Saari
kulki edelleenkin yhä lähemmäksi rantaa.

"Tom", kuiskasi Pedro toverilleen, "jos se edelleenkin kulkee samaan
suuntaan, niin joudumme tekemisiin vahtisoturin kanssa. Jos me voisimme
vain oksan avulla hiukan ohjata lauttaa, niin olisi helppo muuttaa sen
suuntaa."

"Siihen olemme kumminkin pakotetut ryhtymään", vastasi kanadalainen,
"ja se on joka tapauksessa toki parempi kuin suoraa päätä syöksyä
vihollistemme kynsiin. Mutta katsokaammepa ensin, kulettaako virta
meitä todellakin rannalle. Jos siten on asianlaita, niin emme saa
epäröidä kauemmin."

Samulla hän otti kuivan puupulan ja viskasi sen jokeen. Hetkisen
kierteli puupala paikoillaan ja sitten alkoi se kulkea joen keskustaa
kohti. Suurimmalla jännityksellä oli metsästäjä seurannut tämän pienen
puupulan kulkua, nyt hän kääntyi toveriensa puoleen ja kuiskasi: "virta
kulettaa meitä taas keskelle jokea."

Virta teki käännöksen aivan lähellä rantaa, ja heti kohta alkoi uiva
saari kulkea joen keskustaa pitkin.

Hitaasti kului tunti täynnä pelkoa ja toivoa, ja tulet intiaanien
leirissä häipyivät vähitellen.

Kun raitis aamutuuli, tuo auringonnousun ennustaja, alkoi puhaltaa
ja haihduttaa sumua, olivat he loitonneet kauas pienen saaren
alkuperäiseltä paikalta ja olivat nyt turvassa.

Mutta kauhistuttavaa oli Verikouran raivo. Huolimatta musertuneesta
olkapäästään, joka sai aikaan sanomattomia kipuja, ei hän ollut
väistynyt paikaltaan. Jo yön kuluessa oli sanansaattaja saapunut,
tuoden sen tiedon, että hyökkäys kullanetsijäin leiriä vastaan oli
mennyt myttyyn, että monta soturia ja joukon johtaja oli kuollut,
ja että hänen heimonsa nyt vaati häntä tulemaan joukkoja johtamaan.
Mutta Verikoura ei ollut tahtonut ryhtyä tähän kunniakkaasen toimeen,
ennenkuin olisi verisesti kostanut noille kolmelle metsästäjälle.
Ja nyt kun aamutuuli oli haihduttanut sumun, eivät ainoastaan hänen
pelottavat vihollisensa olleet poissa, vaan myöskin tuo pieni saari
oli kadonnut, ja vaikka hän tuntimääriä antoi etsiä tarkoin molemmat
rannat, ei heistä nähty ainoatakaan jälkeä.

Francoisista tahdomme vain lisätä, että hän suurella innolla antautui
seikkailurikkaasen metsästäjäelämään, että hän monta vuotta metsästeli
yhdessä vanhojen toveriensa kanssa ja hänestä itsestään tuli mainio
metsämies sekä villien punaihoisten suuresti pelätty vihollinen.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LUMIVUOREN KOTKA ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.