The Project Gutenberg eBook of Marianna, by Grazia Deledda

Grazia Deledda syntyi sardinialaisessa pikkukaupungissa, Nuorossa, vuonna 1872. Elämäkerralliset tiedot hänestä ovat viime aikoihin asti olleet niukat ja epämääräiset. Vasta Nobel-palkinnon saannin yhteydessä hän itse on niitä jonkinverran täydentänyt. Isästään hän mainitsee, että hän oli hyväsydäminen ja lahjakas mies, joka joutohetkinään kirjoitti runoja. Aluksi isä opiskeli retoriikkaa Cagliarissa, harrasti sitten maanviljelystä, mutta siirtyi vähitellen teollisuuden alalle, siten hankkien itselleen toimeentulonsa. Vasta ikämiehenä hän meni naimisiin.

Kirjailijattaren lapsuus ja nuoruus kului Nuorossa, mutta hän tutustui myöskin syntymäsaarensa muihin seutuihin, niiden suurpiirteiseen luontoon, eläimistöön, etelämaisen uhkuvaan kasvistoon, kansantarustoon ja ennen kaikkea mielenkiintoiseen, osaksi vilkasluontoiseen, osaksi jäyhään kansaan, joka, pysyen syrjässä mannermaisesta kulttuurista, on säilyttänyt koko joukon ikivanhoja tapoja, katsomuksia ja uskonnollisia menoja. Verikosto — vendetta — oli ainakin kirjailijattaren nuoruudessa, huolimatta hallituksen ehkäisytoimenpiteistä, yleinen, ja rosvous lienee meidän päivinämmekin esiintyvä ilmiö. Saaren rahvaan tietoisuudessa se ei ole niin paheksuttava »ammatti» kuin kulttuurimaailman silmissä. Sardinian rosvolla saattaa olla eräitä ritarillisuuteen vivahtavia ominaisuuksia: kunnioitus turvatonta naista kohtaan, köyhien omaisten ja paimenten auttaminen, y.m. Eräs Grazia Deleddan romaanihenkilöistä sanoo bandito’sta — rosvosta — seuraavaa: »Ennen muinoin miehet läksivät sotaretkille. Nyt ei täällä enää sodita. Mutta miehillä on edelleen taistelemistarve, he eivät pane toimeen ryöstöretkiään pahanteon halusta, vaan saadakseen tilaisuutta kehittää voimiaan».

Nuorella Grazialla oli harvinaisen tarkka havaintokyky, kaikki näkemykset ja elämykset painuivat syvälle hänen vastaanottavaan mieleensä, ja jo varsin nuorena hän tunsi vastustamatonta halua havainnollistaa niitä kirjallisten taideteosten muodossa. Neljätoistavuotiaana hän synnyinseutunsa murteella kirjoitti ensimmäisen novellinsa, jonka sai julkaistuksi roomalaisessa lehdessä. Vanhemmat ja Nuoron väestö eivät katsoneet tytön kirjallista menestystä suopein silmin. Tuon pikkukaupungin vanhoillisen katsantokannan mukaisesti nainen ei saanut puuttua kirjailemiseen, vaan oli hänen tyytyminen askartelemaan kodin hyväksi. Tämä ei säikyttänyt tarmokasta ja itsenäistä kirjailijattaren-alkua, joka rohkeasti astui edelleen valitsemallaan uralla.

Hänen koulusivistyksensä oli alkeellista laatua. Hän kävi Nuoron kansakoulua — muuta kouluopetusta hän ei koskaan ole saanut. Ominpäin opiskelijana hän myöhemmin hankki itselleen tietoperäisen ja kirjallisen sivistyksensä, mikä on sitä kunnioitettavampaa, kun ottaa huomioon, että hän uupumattomalla työllään, ponnistaen vaatimattomalta pohjalta, murteella kirjoittavasta kansankirjailijasta on kohonnut yleiseurooppalaiseksi kirjailijaksi. Hänen älynsä joustavuutta todistaa, että hän on oppinut käyttämään sujuvasti italian kirjakieltä, asettaen itselleen taiteelliseen kielenkäyttöön nähden suuret vaatimukset.

Kodissa oli italialaisia kaunokirjallisia teoksia ja italiaksi käännettyjä romaaneja, joita Grazia Deledda ahkerasti lueskeli. Hänen ensimmäinen romaaninsa, »Fior di Sardegna», ilmestyi painosta 1892, mutta oli jo aikaisemmin kirjoitettu. Se teki hänen nimensä tunnetuksi Italiassa, jopa osaksi sen rajojen ulkopuolellakin. Ennen vuosisadan vaihdetta hän julkaisi neljä muuta romaania, joista mainittavin on »La via del male». Vuoden 1900:n vaiheilla hän siirtyi asumaan Roomaan ja meni naimisiin signor Palmerino Madesanin, puolustusministeriön ensimmäisen sihteerin, kanssa. Nyt alkaa hänen varsinainen kehittynyt tuotantonsa. Kirjallisesti huomattavimmat hänen lukuisista romaaneistaan ovat: »Elias Portolu» (1903), »Cenere» (1904), »Nostalgie» (1905), »L’edera» (1908), »Sino ai confine» (1910), »Colombi e sparvieri» (1912), »Marianna Sirca» (1915), »Il dio dei viventi» (1919), »La Madre» (1920), »Il segreto del uomo solitario» (1921), »La fuga in Egitto» (1926) ja »Anna Lena Bilsini» (1927), — Viimemainittu romaani on trilogian ensimmäinen osa. Kuluneen vuoden lopulla sai Grazia Deledda vuoden 1926:n kirjallisen Nobel-palkinnon. Hän on itse huomauttanut, ettei suinkaan aio siirtyä eläkkeensaaneen toimettomuuteen, vaan että edelleen tuntee taiteellista luomisintoa, suunnitellen uusia kirjallisia yrityksiä.

Rooman laidalla, syrjässä maailmankaupungin levottomasta hyörinästä, kohoaa Grazia Deleddan kaksikerroksinen talo, ryytimaan ja tuuhean puiston ympäröimänä. Siinä on hänen rauhaisa työpajansa, hänen kaunis kotinsa, jota hän taitavana perheenemäntänä hoitaa, omistaen hellää huolenpitoaan miehelleen ja kahdelle pojalleen, joista vanhempi, filosofian tohtori, tutkii kirjallisuutta ja nuorempi harjoittaa kemian opintoja Rooman yliopistossa. Kirjailijatar omistaa aamupäivän kodin ja — lämpimänä vuodenaikana — ryytimaansa hoitoon, pitäen molempia mallikelpoisessa kunnossa. Iltapäivä kuluu kirjallisessa työssä, illalla hän lukee kirjallisuutta. Eräiden haastattelijain levittämä tieto, että hän muka ei lue mitään, tuntuu olevan tuulesta temmattu. Etupäässä hän tutkii kriitillisiä, psykologisia, historiallisia ja filosofisia teoksia.

Luonteeltaan on Grazia Deledda syvästi uskonnollinen, hiljainen, hillitty. Kuullessaan, että hänelle oli annettu Nobel-palkinto, hän oli liikutettu osakseen tulleesta tunnustuksesta ja kunniasta. Mutta kotvan kuluttua hän tyynesti huomautti: »Elämä on aina jakanut minulle riittävästi antimiaan. Nobel-palkinto ei muuta elämäntapojani. Ehkä varallisuus ei ole mikään siunaus taiteilijalle. Luomisiin vähenee ja hän rupeaa haluamaan enemmän sensatioita. Minä kaikesta huolimatta jatkan työtäni entiseen tapaan».

Viime vuoden lopulla tulvi haastattelijoita yhtenään hänen hiljaiseen tyyssijaansa. Herttaisena ja auliina hän vastaanotti nämä rauhansa häiritsijät. Mutta hiukan hän hermostui huomattuaan, että hänen talonsa oli valokuvaajien ja filmaajien saartama. Tuskin hän oli astunut paria askelta ulkopuolelle kotiaan, kun nämä eri tahoilta, väijyksistä, karkasivat esiin vangitsemaan kameroihinsa ja filmauskoneisiinsa hänen hahmonsa ja liikkeensä. Alistuvana hän kuitenkin lohdutti itseään sillä toivolla, että tämä kuuluisuuden aiheuttama epäkohta oli ohimenevää laatua.

Vaikka Grazia Deledda on omalaatuinen kirjailija, hän varsinkin aikaisempaan tuotantoonsa on saanut vaikutusta toisista, ennenkaikkea Vergasta, italialaisen uudenaikaisen regionalismin ja verismin isästä. Ja kuuluisimpien regionalistien, Vergan, Sisilian kansanelämän kuvaajan, ja Abruzzon rahvaanelämän esittäjän, D’Annunzion, rinnalla on Grazia Deleddalla kunniasija Sardinian luonnon ja kansansielun tulkitsijana. Ulkomaalaisista kirjailijoista tuntuu Dostojevskij kaikkein syvimmin vaikuttaneen häneen. Kohtaammehan sardinialaisen kirjailijattaren romaaneissa samanlaista ihmissielun uumeniin tunkeutuvaa analyysia ja ääretöntä ymmärtämystä kärsiviä ihmisiä ja rikollisiakin kohtaan, kuin suuren venäläisen kirjailijan teoksissa. Vaikutusta Selma Lagerlöfistä saattaa tosin huomata. Grazia Deledda ihailee hänen kirjojaan, varsinkin romaaneja »Gösta Berlings saga» ja »Jerusalem». Mutta italialainen ja ruotsalainen kirjailijatar eroavat monessa suhteessa toisistaan.

Grazia Deleddan aikaisempien romaanien aiheilla on vahvat juurensa Sardinian maaperässä. Hänen nuoruudessaan synnyinsaarellaan saamansa vaikutelmat luonnosta, ihmisistä ja kansantarustosta näyttävät muodostuneen hänelle tyhjentymättömäksi varastoksi, josta hän täysin käsin ammentaa. Olennaisia puolia hänen kirjallisessa tuotannossaan on henkilöiden ja tapausten likeinen liittyminen luonnonkuvauksiin. Nämä muodostavat preludion, säestyksen tai loppusoiton voimakkaalle tunneväreilylle ja toiminnan nousu- ja huippukohdille — juonen kehittelyn ja kertojalahjan ohella hänessä näet pulppuilee raikas lyyrillinen suoni. Nuo luonnonkuvaukset, jotka lukijalle tarjoavat ikäänkuin valaisevan filmisarjan Sardinian maisemista, meren ja taivaan vaihtelevista häiveistä, vuorien jylhästä ylevyydestä, ovat piirretyt muutamin varmoin viivoin, ja usein ihmeteltävän kauniisti väritetyt. Sellaiset luonnonkuvaukset kuin ne, jotka romaanissa »Marianna» liittyvät tekijättären hahmoittelemaan Simone Solen vuoristorotkoon, ja hänen tulkintansa karjatalon, sen laidunmaiden ja metsien salaperäisestä runoudesta, ovat suuren kirjailijan käsialaa.

Hänen henkilögalleriansa on mitä vaihtelevin. Sardinialainen väestö on tarjonnut hänelle runsaasti erilaisia tyyppejä, joista useissa on alkuperäistä, melkein raamatullisen yksinkertaista suurpiirteisyyttä. Ja useimmat hänen kuvaamistaan tyypeistä painuvat todellisten elämysten tavoin mieleen.

Kirjailijatar eläytyy täydellisesti kuvaamiensa henkilöiden sielunelämään, ajatustapaan ja toimintaan, omistaen hahmoittelussaan sivuhenkilöillekin samaa huolellisuutta kuin päähenkilöille. Myöhäisemmissä romaaneissaan, varsinkin kaikkein viimeksi julkaisemissaan, hän luopuu syntymäsaarensa ja sen kansan erikoiskuvauksesta ja kiintyy yleisinhimillisiin sielullisiin probleemeihin, astuen nykyisen Italian huomattavimpien psykologisen romaanin edustajien piiriin.

Silmäänpistävä puoli Grazia Deleddan aiheissa on henkilöiden rikollisuus. Näistä vain muutama esimerkki. Romaanissa »L’edera» sankaritar tekee murhan. »Il dio dei viventi» romaanin miehinen päähenkilö väärentää jälkisäädöksen; Elias Portolu, samannimisen romaanin päähenkilö, joutuu luvattomaan suhteeseen veljensä morsiameen, »Marianna» romaanin sankari rupeaa rosvoksi, »La Madre» romaanissa on papilla katolilaisen kirkon kieltämä suhde naiseen, j.n.e. Tämä rikosaiheiden käsittely ei tavoittele mielenkiihoituksen aikaansaamista. Deledda ei kuvaa rikosta rikoksen vuoksi. Hänen romaaniensa rikolliset sankarit eivät ole paatuneita pahantekijöitä. Paatuneitakin rikollisia esiintyy hänen romaaneissaan, mutta nämä eivät saa osakseen hänen myötätuntoaan, ja niiden tehtävänä on usein vastakohtaisvaikutuksen aikaansaaminen. Ne rikolliset, joihin Grazia Deleddan myötätuntoisuus kohdistuu, ovat tulleet syyllisiksi ristiriitaisten olosuhteiden vaikutuksesta. »L’edera» romaanin sankaritar tekee murhan melkein kuin unissakävijä, pelastaakseen ahdingosta miehen, jota rakastaa. Simone Sole — romaanissa Marianna — rupeaa rosvoksi auttaakseen köyhiä vanhempiaan. Elias Portolu päättää sovittaa rikoksensa rupeamalla papiksi, ja »La Madre» romaanin pappi katkaisee välinsä naiseen, jonka kostoaikeiden seurauksista papin äiti kuolee.

Kärsimys, jota Grazia Deledda katsoo elämän järkähtämättömäksi laiksi, herättää hänessä mitä syvintä mielenkiintoa ja sääliä. Hän valitsee siis kernaasti traagillisia aiheita ja antaa etusijan sille traagillisuuden lajille, johon liittyy syyllisyys. Millainen on ihminen syyllisyyden raskauttaman kärsimyksen painamana? — siinä ongelma, jota hän usein pohtii.

Voisi siis helposti luulla, että Grazia Deledda on synkkä pessimisti. Niin ei kuitenkaan ole laita. Tosin elämän usein sovittamattomilta näyttävät ristiriidat ja synkeät varjopuolet eivät jää häneltä huomaamatta, päinvastoin hän kuvaa niitä järkyttävästi. Eikä ihmisten pahuus ja rikollisuus aina ilmene hänelle sovitukseen johtavana. Tämän käsityksen hän on pukenut m.m. seuraavaan huudahdukseen: »Elämä olisi kaunis, ellei olisi olemassa ihmisten pahuutta!» Mutta sisimmässään hän uskoo hyvien voimien lopulliseen voittoon elämän kamppailussa. Kauniina ja vakuuttavana hänen valoisa ja sovinnollinen elämänkäsityksensä ilmenee »Cenere» romaanin lopulla. Sen sankarin, Ananiaksen, äiti, langennut nainen, on itse päättänyt päivänsä, jotta ei olisi poikansa onnen tiellä. Äiti on pojalleen, hänen ollessaan lapsi, antanut taikaesineen, jonka poika avaa äidin paarien ääressä. Se sisältää tuhkaa. »Niin, kaikki oli pelkkää tomua ja tuhkaa. Elämä, kuolema, ihminen, itse kohtalo, joka hänet siitti. Mutta kun hän seisoi tämän kaikkein poloisimman ihmisolennon maallisten jäännösten edessä, joka tehtyään niin paljon pahaa ja niin paljon kärsittyään oli syöksynyt kuolemaan tehdäkseen toiselle hyvää, heräsi hänen mielessään se ajatus, että tuhassa usein kytee kipinä, loistavan, puhdistavan liekin siemen. Ja hän alkoi uudelleen toivoa ja rakastaa elämää».

Grazia Deledda ei yksipuolisesti kiinny elämän vakaviin ja traagillisiin ilmiöihin. Hänen uskonnollisuutensa on vapaa dogmaattisuudesta, ahdasmielisyydestä ja suvaitsemattomuudesta. Hänen vakaumuksensa on, että hilpeydellä ja elämänilolla on oikeutensa. Lisäksi hänellä on huumorinaistia, silmää näkemään koomillisuutta. Perin huvittavia ovat sellaiset henkilöt kuin esim. suurkerskuri Berte Portolu ja pappi Jacu Maria Porcu, joka tulkitsee elämänhaluista filosofiaansa seuraavasti: »Palvele Jumalaa ilomielin. — Tanssikaamme, laulakaamme, nauttikaamme. Herra on antanut meille elämän, jotta siitä vähän nauttisimmekin. En silti kehoita syntiä tekemään. Pois se! Synti näet jättää meihin tunnonvaivan… Mutta huvitelkaamme kunniallisella tavalla…»

Vuosien kuluessa Grazia Deledda väsymättömällä taiteellisella uurastuksella on kehittänyt tyyliänsä yhä suurempaan eheyteen ja valmiuteen. Hänen kertojataitonsa on kuulakan selkeä, eepillisen asiallinen; tarvittaessa hänen sanontansa käy miehekkään karskeaksi. Hänen viime teoksissaan se kantaa maailmankirjallisuuden suurten kertojain leimaa. Se saa paikoittain ajattelemaan Etelän vuorien taivaantaustasta eroavia selväpiirteisiä ääriviivoja.

Naturalismiin vivahtavat toisinaan liiaksi venytetyt laatukuvat, viivähtäminen jokapäiväisten seikkojen yksityiskohdissa. Mutta niissäkin huomaa joskus piilevän teknillisen tarkoituksen: motivoimisen ja valmistelun. Grazia Deleddalla juonen valmistelu ja eteenpäin vieminen on kehittynyt varmaksi ja dramaattisen tehoisaksi, johtaen suuriin kohtauksiin, joissa värähtelevät voimakkaat inhimilliset tunteet ja intohimot, ja jotka heijastajan tavoin valaisevat siihenastista toiminnan taipaletta.

Marianna Sirca oli rikkaalta sedältään, papilta, perinyt hänen omaisuutensa ja läksi hänen kuoltuaan muutamaksi päiväksi pieneen karjataloon, joka oli joutunut hänelle muun perinnön mukana ja joka piili keskellä korkkitammimetsää Nuoron vuoristossa.

Oli kesäkuu. Marianna oli uupunut pitkäaikaisena sairaanhoitajattarena vaaliessaan setäänsä, joka oli kuollut kaksi vuotta kestäneen halvaustaan jälkeen, ja näytti vallan vankilasta päässeeltä — niin kalpea, heikko ja lamaantunut hän oli. Omasta aloitteestaan hän ei olisi lähtenyt liikkeelle, eikä olisi seurannut lääkärin kehoitusta lähteä hengittämään hiukan raitista ilmaa. Mutta hänen isänsä, joka hoiteli karjaa ja joka aina oli ollut melkein pappi-veljensä palvelija, poistui vuoristosta vartavasten tytärtään noutamaan ja kehoitteli häntä kunnioittava sävy äänessään:

Palvelijatar, karkeahko barbagialainen nainen, joka ammoisista ajoista oli ollut papin talossa ja joka oli nähnyt Mariannan kasvavan isoksi, valmisti matkaa varten hänen tavaransa ja pisti ne sikin sokin kaksipäiseen pussiin kuin paimenen kampeet ikään, ja toisti:

Ja Marianna oli totellut. Olihan hän aina totellut, siitä alkaen, kuin hänet pikkutyttönä suljettiin, kuin lintu häkkiin, pappi-setänsä taloon levittämään iloa ja valoa tuon alakuloisen miehen ympärille, saattaen palkinnokseen odottaa hänen mahdollisesti jättämäänsä perintöä.

Vaieten Marianna siis nousi istumaan isänsä satulan taakse ja piti kädellään kiinni hänen vyöstään, vastaten ainoastaan päännyökkäyksillä huolelliselle palvelijattarelle, joka järjesti hänen hameensa säärien ympärille ja kehoitti häntä välttämään viileätä yöilmaa.

Vanhus painoi sormeaan huulta vasten ja nykäisi suitsista. Hänkin oli harvapuheinen, eikä isällä ja tyttärellä muuten ollut paljoa toisilleen sanottavaa.

Heidän ratsastaessaan edelleen vanhus vain osoitti sormellaan eri tiluksia, mainiten niiden omistajat. Tunsihan hän nämä seudut, kun hän joka vuosi keväällä — lukuunottamatta viime vuosia, jolloin pappi oli ollut sairas — tämän veljensä ja sukulaisten kanssa oli lähtenyt viettämään useita päiviä karjatalolle, johon kuului runsaasti karjaa ja joka uutistalona oli rakennettu alkuperäisen sardinialaisen paimenmökin sijalle.

Ensi päivästä alkaen Marianna siellä tunsi voivansa paremmin. Paikka oli vuoristoseutua, Nuoron ja Orunen rajalla. Metsä kukki ja ääretön kuulakkuus levisi yli tienoon.

Kolmantena päivänä hän jo näytti vallan toiselta. Tuo hento, hiukan kumarassa liikkunut olento oli oikaissut vartalonsa suoraksi, paksujen kiiltävien mustien palmikkojen reunustamat kalpeat kasvot olivat käyneet tummemmiksi, ja levolliset suuret ruskeat silmät heijastivat kuin nuoren hirven silmät metsän vihreätä hohdetta.

Kolmannen päivän iltahämyn laskeutuessa Marianna istui karjatalon edustalla, joka oli rosoisista kivistä tehty rakennus ja sisälsi navetan, keittiön ja makuuhuoneen. Hänen edessään levisi laaja ruohokenttä, keskellä tuhatvuotinen tammi, jonka runkoon oli sidottu koiria. Ja sen takana aukenivat vihreät niittymaat, kauempana häipyen metsään ja puiden ja kallioiden syventyviin varjoihin. Oikealla näkyi puuryhmän lomitse vuorijono, joka vielä sinervänä häämötti iltaruskon purppuroiman taivaan taustalla.

Hän oli yksin, seuranaan koirat, jotka tämäntästä nousivat tähystelemään, seuraavassa tuokiossa jälleen lyyhistyen alas puun tyvimultaan. Hän odotti kotia palaaviksi isäänsä ja paimenta, ja lisäksi eräs sukulainen oli luvannut käydä häntä tervehtimässä.

Hän oli yksin ja rauhallinen. Eihän häneltä puuttunut mitään; olihan hänellä edessään perintötiluksensa, joita vartioi luotettava ja mieleltään yhtä vilpitön palvelija kuin hänen isänsäkin. Ja kotona, Nuorossa, vartioi hänen taloaan uskollinen palvelijatar, joka ei malttanut nukkua öisin suojellakseen taloa varkailta.

Häneltä ei puuttunut mitään. Ja istuen näin ajatuksissaan hän varman itsetietoisena katseli ympärilleen ja tuijotti kirkkaaseen iltaruskoon, jossa vaihteli puna ja harmaa, ja joka lisäsi yksinäisyyden tunnetta, niinkuin karjatalon hämäräkin.

Hän tunsi ikäänkuin vanhentuneensa. Hänen mieleensä muistui, miten hän lapsena ensi kerran oli käynyt täällä ja miten joku oli kuiskannut hänen korvaansa:

— Jos olet kiltti, saat kaiken tämän. Ja hän oli katsellut ympärilleen levollisin silmin, ihmettelemättä ja haluamatta, vastaten ainoastaan: Niin. Ja samoillessaan ympäristössä, kuitenkin pysytellen lähellä, jotta ei olisi eksynyt, hän oli löytänyt piilopaikan, kehtoa muistuttavan koveran kiven. Ja hän oli pujahtanut tuohon komeroon, mielissään siitä, että oli yksin, halliten kaikkea, mutta ollen piilossa kaikilta. Ja hän oli tuntenut olevansa ikäänkuin pähkinänsiemen kuoressaan, kuin linnunpoika munan sisällä. Näin kyyristyneenä hän itsekseen iloitsi, että ohikulkevat paimenet eivät voineet nykäistä hänen hameensa helmaa. He vain virkahtivat silmää vilkuttaen: »Annatko minulle paikkasi, Marianna?» Joskus hän oli siinä nukahtanutkin.

Ja nyt hän heräsi niin monen vuoden kuluttua. Hän ei ollut täyttänyt kolmeakymmentä, eikä vielä tuntenut rakkautta. Ilmeisesti hänet oli kasvatettu kuin ylhäisen perheen lapsi, hänen kun oli määrä kerta saada iso perintö. Oikeastaan hänen elämänsä oli vivahtanut palvelijattaren asemaan, hän kun oli ollut riippuvainen sekä isännästä että ylempiasteisista palvelijoista.

Samassa hänen isänsä palaa kotia, ja hänen ajatuksensa pakenevat kaikkein salaisimpaan lymypaikkaansa: ei kukaan maailmassa saa niitä tietää, eikä tämä johdu niinkään ylpeydestä, vaan siitä, että hän rakastaa omaa sieluaan, samoin kuin taloansakin: kaiken tulee olla siinä järjestettyä, puhdasta, kaikkien tavaroiden suljettuina kirstuihin, jotka hän yksinään omistaa.

Hänen isänsä, vaikka ääneti ihaili tytärtään ja oli häneen kiintynyt kuin uskollinen orja, ei silti kyennyt häntä ymmärtämään. Siinä hän nyt lähestyy, lyhyenläntänä, kyyryselkäisenä, ristissä käsin ja iso kalju pää vaipuneena rinnalle, ikäänkuin pitkän kiharaisen harmaan parran painamana. Hän näytti paimeneksi puetulta munkilta, rauhalliselta erakolta, jonka suuret ruskeat silmät vielä kuvastivat viattomuutta.

— No, rukoiletko? hän kysyi tultuaan tyttärensä kohdalle. Nyt sinun pitää olla iloinen, tänä yönä valvotaan. Vieraita saapuu pian.

— Sebastiano, toisen seurassa. Käynpä sytyttämässä tulen. Jos
Sebastiano kysyy sinulta, paljonko ovat tarjonneet sinulle korkki
aineesta, — hän lisäsi kääntyen taaksepäin — niin sano tuhat scudoa.
Vaiti! Tottele isääsi, joka tarkoittaa parastasi.

Marianna oli altis tottelemaan silloinkin, kun hänen isänsä viattomassa kunnianhimossaan tahtoi kahdistaa hänen tulonsa, sitäkin suuremmalla syyllä, kun hänen sukulaisensa, Sebastiano, toimi eräiden Ozierin liikemiesten asioitsijana, jotka tahtoivat ostaa Mariannan metsien korkkiaineen. Ja nousematta hän tähysteli eteensä, ajatellen tuota pikkuserkkuaan, leskimiestä ja yksineläjää, joka ei ollut vanha eikä nuori. Olihan hän useista papin jättämää perintöä kadehtivista varattomista sukulaisista ainoa, joka osoitti Mariannaa kohtaan vähän epäitsekästä kiintymystä.

Joskus hän luuli, että Sebastiano tunsi häntä kohtaan todellista rakkautta. Mutta hän hylkäsi inhoten ajatuksen joutua vaimoksi sukulaiselle, joka oli leskimies, eikä enää ollut nuori. Ja nyt saapui Sebastianokin. Hän tuli ratsain, yllään leskimiesten käyttämä lyhyt päällystakki, ja hänen mustasta sametti nutustaan pisti jo kaukaa silmään laihojen kasvojen kellervä kalpeus, jota lisäksi kohotti harvakarvainen, tumma suippoparta. Hänen suuret vilkkaat mustat silmänsä, jotka levittivät hohdettaan alakuloisiin kasvoihin, hakivat heti Mariannaa. Notkeana keikahdettuaan alas hevosen selästä hän riensi Mariannan luo, joka nousi vaieten. Ja tulija kietoi käsivartensa hänen hartioidensa ympäri, katsellen häntä tuttavallisesti mutta samalla hiukan ivallisesti alempaa — hän oli Mariannaa lyhyempi. Mutta tämä työnsi hänet luotaan, kääntäen huomionsa yksinomaan pitkään, kauniiseen nuoreen mieheen, joka lähestyi hymyillen hänelle. Mariannasta tuntui kuin olisi hän tuntenut tuon miehen, mutta hän ei ollut siitä aivan varma. Hän luuli ennenkin nähneensä nuo hampaat, jotka kiilsivät valkoisina raikkaiden ohuen haivenen varjostamien huulien välissä, ja nuo pitkänsoikeat silmät, joiden sini näytti pohjattoman tummalta kuulakan silmänvalkuaisen pohjalla.

Tultuaan nuoren naisen eteen hän pysähtyi, selkä suorana kuin sotilaalla kunnia-asennossa.

Marianna punastui, mutta seuraavassa tuokiossa hän hymyili ja ojensi hänelle kätensä.

Nuori mies nyökäytti päätään ja tarttui neitosen käteen sitä puristamatta. Todella se oli hän, Simone Sole, rosvo.

Muutama vuosi aikaisemmin Simone oli nuorukaisena palvellut Mariannan kodissa. Marianna tunsi hänen perheensäkin, joka oli köyhä, mutta arvossa pidetty ja hyvää rotua. Isä ja äiti olivat molemmat kivulloisia, sisaret erittäin kauniita ja ylpeitä, käyden kirkossa yksin, missä polvistuivat varjoon ehtoollisalttarin eteen, mihin Mariannakin tavallisesti asettui. Muuten nämä nuoret naiset elivät syrjässä Santu Nofre mäen juurella olevassa talopahaisessaan, hiljaisina ja surren, ikäänkuin veli olisi ollut kuollut.

— Simone — toisti Marianna, ääni rauhallisena, luotuaan alas katseensa, ja kohdistaen sen häneen uudelleen hillittynä. — No mitä kuuluu?

Ja nuori mies hymyili edelleen näyttäen kaikki kauniit vahvat hampaansa kuin poikanen, joka koettaa pidättää nauruntirskahdusta. Hän näytti olevan mielissään siitä, että oli tuottanut Mariannalle yllätyksen, mutta enimmän häntä ilahdutti ystävällinen vastaanotto.

Molemmat nauroivat kuin yksituumaisina. Seuraavassa silmänräpäyksessä Marianna huomasi nuoren miehen silmien hakevan hänen silmiään katsein, jotka saivat hänet levottomaksi. Ja kun Simone tuli niin lähelle, että hiipaisi hänen polviaan, hän peräytyi ylpeänä.

Tällävälin isä oli ilmestynyt keittiön ovelle, pyyhkien housuihin veren peittämää kättään ja kehoitti päännyökkäyksellä vieraita käymään sisälle. He noudattivat kehoitusta ja istuutuivat kuumuudesta huolimatta lieden ääreen.

Simone katseli ympärilleen tervehtien hänelle hyvin tuttuja esineitä: savusta mustia seiniä, matalaa kattoa, olkimattoja, joilla oli nukkunut nuorukaisen sikeää unta, karkeatekoisia penkkejä, korkkitammesta tehtyjä astioita, vuotia, kiviä ja muita karjatuvan esineitä, jotka kajahtivat juustolta ja vahalta ja loivat yksinkertaiseen tupaan raamatun paimenten telttaleiman. Vastapäätä pientä ikkunaa, jonka taustana oli vihanta metsä, näkyi avoimesta ovesta viereinen pieni huone, josta ovi johti suoraan ruohoaukiolle. Sen siisti sisusta, johon kuului Mariannan valkoinen vuode, pöytä, maalaus ja pieni peili seinällä, muodosti vastakohdan yksinkertaiselle keittiölle.

Marianna sulki välioven ja asettui Sebastianon taakse, hän kun oli huomannut, että tuo sukulaisensa, vaikka ei suorastaan näyttänyt epäluuloiselta, silti viekkaana tähysteli hänen liikkeitään. Mutta Sebastiano kääntyi sivulle ja piti edelleen häntä silmällä.

— Marianna! — sanoi Simone. — Minusta tuntuu unelmalta, että jälleen näen sinut.

— Jo aikoja sitten olisin tahtonut käydä sinua tervehtimässä! Mutta en tietänyt, olisiko se sinua miellyttänyt…

Marianne teki kädenliikkeen, kehoittaen häntä lopettamaan ja jättämään tämän arkaluontoisen aiheen. Ja Simone punastui, ylpeänä hänen luottamuksestaan.

— Miksi liikut näillä seuduilla? Eipä sinua kotvan aikaan ole täällä näkynyt — sanoi isä. Sillä aikaa Sebastiano tarttui Mariannan esiliinaan ja nykäisi siitä, antaen hänelle päännyökkäyksellä merkin kumartua, hänellä kun oli jotain salaa sanottavana. Marianna istui jäykkänä; hänestä näytti siltä, kuin Simone vuorostaan olisi tarkannut häntä, ja sentähden hän tahtoi esiintyä hänen silmissään kaikin puolin nykyisen asemansa mukaisena vakavana naisena, joka omisti suuren omaisuuden. Todella Simone katseli häntä, samalla vastaten isälle, joka ennen oli ollut enemmän hänen orjamaisen palvelusaikansa toveri kuin isäntä:

— Niin, siitä on enemmän kuin vuosi, kun viimeksi kävin täällä, setä Berte! Enkä viiteen vuoteen ole nähnyt Marianna tytärtänne. Kaniikki siis kuoli. Olipa hän omituinen mies! Marianna, muistatko, että hän laski ikäänsä useampia vuosia lisää, kuin niitä todellisuudessa oli? Ainakin kymmenen vuotta hän laski lisää, ehkä sentähden, että elämä tuntui hänestä liian lyhyeltä. Ja kerran hän suuresti raivostui palvelijattarelleen Fidelalle — vieläkö sekin Jumalan luoma elää? — joka meni kirkkoon ja pyysi kirjoista katsomaan isäntänsä oikean iän.

— Niinpä tosiaankin; kaiketi hän siten luuli elävänsä kauemmin, — arveli Sebastiano, — ja olihan hänen mukava elää, niin että syystä pidensi ikäänsä.

— Ja toiset taas sanovat ikäänsä vähemmäksi, esimerkiksi naiset. Ja muutamat miehetkin. Se meidän Cristoru väittää aina olevansa kakskymmentäkaksi-vuotias!

Kaikki nauroivat ja huomasivat samassa ulkona jättiläismäisen, tumman palvelijan, joka lähestyi jäykkänä kuin pökkelö. Saavuttuaan ulko-ovelle hän pysähtyi, oudoksumatta, että Simone, hänen entinen palvelija-toverinsa, oli siellä. Ja kahden vieraan kutsuessa häntä ja kysyessä hänen vointiaan ja karjan ja läheisen karjatalon paimenten tilaa, hän ei liikkunut askeltakaan kynnykseltä.

Hän halusi puhutella Mariannaa, joka läksi tuvasta kuulemaan, mitä hänellä oli sanottavaa.

— Isäsi käski minun teurastaa lampaan; sanopa, millaista ruokaa minun tulee valmistaa, ja onko minun tehtävä veripaistostakin. Sen sanon sinulle oitis, ettei minulla ole höysteeksi mintturuohoja; tässä on ainoastaan muutama laakerinlehti.

Hän näytti ne, pidellen niitä verisillä sormillaan, ja Marianna läksi noutamaan suoloja, juustoa ja murennettua ohraleipää. Kaikki tämä sekoitettiin vereen ja seos kaadettiin lampaan vatsaan, joka oli puhdistettu siistiksi kuin samettikukkaro. Vatsa ommeltiin sitten kiinni parsinneulalla ja asetettiin paistumaan hehkuvan hiilloksen alle.

Tällä aikaa miehet puhuivat korkkitammen hinnasta, ja isä sanoi, luoden katseensa alas, hänen kun oli vaikea valehdella, että Ozierin kauppiaat olivat tarjonneet tuhat scudoa. Mutta Sebastiano nauroi, mustat silmät kiiluen kellervistä kasvoista, ja katsoi Mariannaan silmää iskien.

— Se on teidänkin, koska se on minun, — huomautti Marianna, ja isä oli siitä kovin mielissään, sillä hänestä tuntui kuin Sebastiano olisi ilkkunut häntä.

Tällöin Marianna lieden ääressä avusti palvelijaa iltaruuan valmistamisessa. Hän oli nostanut mustan huivinsa nipukat ylös päälaelle, niin että valkoinen kaula ja punerva kurkku jäivät paljaiksi. Tulenhohteessa hänen paitansa kultanapit, joiden väliin oli pujotettu ohut vihreä nauha, loistivat punervina kuin kaksi puolikypsää mansikkaa. Ja tämäntästä hän katsahti niihin, ikäänkuin peläten, että ne irtaantuisivat nauhasta, mutta oikeastaan hän tarkkasi Simonen häneen kohdistamaa katsetta, joka hänessä herätti outoa levottomuutta. Melkein kainostellen hän puhutteli tuota nuorta miestä, joka kuitenkin oli ollut hänen palvelijansa. Mariannasta tuntui kuin olisi tämä palannut matkalta muista maista, missä oli varttunut isoksi ja kehittynyt mieheksi, tullen tuntemaan kaikki elämän huonot, mutta myös sen hyvät puolet, vallan kuin siirtolaiset, jotka palaavat Amerikasta. Ja kuitenkin hän juuri tämän vuoksi oli mielissään siitä, että nuori mies katseli häntä. Olihan se miehen katse, joka ihaili hänessä ainoastaan naista, muistamatta, että hän oli rikas.

Kun ilta-ateria oli valmis, Marianna istuutui miesten keskelle juhlallisesti katetun pöydän ääreen, joka oli asetettu avatun ulko-oven eteen. Pöytä oli tehty yhdestä ainoasta korkkitammen kaarnapalasta, joka oli hakattu ja höylätty levyksi. Tarjottimet ja vaditkin olivat korkkitammea, ja paimenten kaivertamat pikarit tehdyt sarvista. Iso järkähtämättömän tyyni palvelija toimi lihanleikkaajana, taittaen paistin luut vahvoilla sormillaan. Leikattuaan annokset valmiiksi, hän siirsi hakkuulaudan Mariannan eteen, sanoen vakavalla äänellä:

Ja Marianna otti suolaa hyppysiinsä, ja yhtä sirosti kuin oli sekoittanut laakerinlehdet vereen hän siroitti suolaa tuoksuville paistipaloille.

He söivät vaieten. Punerva kuu nousi hiljaisen leimun tavoin aukion taustalla kohoavien korkkitammien takaa, luoden niityille hohdettaan. Seuran ainoa nainen, yllään helakanpunainen röijy, jonka väri pesän liekkivalossa näytti vielä koreammalta, säteili tummien mieshahmojen keskellä kuin kuu puunrunkojen lomassa.

Paistin jälkeen palvelija otti veripaistoksen esille tuhasta, puhdisti sitä hiukan, leikkeli sitä ja ojensi tarjottimen uudestaan Mariannalle.

Tuntui kuin olisivat he suorittaneet uskonnollisia menoja, tuo jäykkä palvelija, jonka musta parta oli leikattu kulmikkaaksi kuin egyptiläisellä papilla, ja nainen kalpeana ja viehättävänä granaatinkukka-kuvioisessa puvussaan.

— Etpä taida joka ilta aterioida naisen seurassa, — sanoi setä Berte hänelle, kaataen viiniä hänen sarvipikariinsa.

— En ainakaan tällaisen naisen seurassa! — vastasi Simone juoden ja katsoen Mariannaan, joka kuvitteli näkevänsä viinin kimmeltävän himmeän juomamaljan laitojen läpi.

— Ja kuitenkin Simone viime yönäkin söi naisten seurassa, ja kauniiden lisäksi — sanoi Sebastiano.

— Niin, sisarteni seurassa, — selitti Simone. Kävin kotona sairasta äitiäni tervehtimässä.

— Se on sitä hänen tavallista sydänkipuaan. Sisareni ovat omasta puolestaan pelottomia, mutta käyvät helposti levottomiksi muiden tähden. Nytkin he lähettivät minulle sanan, että tulisin äitiä katsomaan. Pahinta on, että kun minä lähden häntä tervehtimään, joudun vaaralle alttiiksi: ja äiti tietää sen hyvin! Viime yönä en ensin rohjennut astua hänen huoneeseensa; mutta hän sanoi:

— Simone poikani on läheisyydessä, tunnen sen, pyytäkää hänet sisälle. — Silloin astuin sisään; hän laski kätensä päälaelleni ja sitten käski minun nopeasti poistua. Mutta tämä on kaikki joutavaa! — näin hän päätti, hiukan pudistaen päätään, minkä liikkeen Marianna tunsi jo hänen poika-ajoiltaan.

— Niin, niin! — huokasi setä Berte Siroa; ja Sebastiano herkesi hetkeksi ivapuheistaan.

Ainoastaan palvelija pysyi jäykkänä ja välinpitämättömänä, ikäänkuin ei mikään muu kuin hänen palvelijatehtävänsä olisi koskenut häntä. Silti hän juuri karkoitti seuran yli laskeutuneen varjon, kysyen Simonelta:

— Telkien takana! — huudahti Simone, pannen melkein loukkautuneena vastalauseensa. — Niin kauan kuin hän on minun toverini, ei hän koskaan joudu telkien taakse.

— Onpa hän vallan kuin pappismies, jumal’avita. Ja kuinka hän uskoo Jumalaan, tuo nuorukainen! Alati hän rukoilee ja pitää pyhäinjäännöskimppua povellaan. Nähdessään kaukaa kirkon hän polvistuu, ja parasta tässä kaikessa, veikkoset, on, että hän rukoilee minun puolestani, eikä itsensä puolesta! Huomatkaa, että hän on varakas, ainoa poika: äiti on Ottanan rikkaimpia naisia ja antaa pojalleen kaiken, mitä tämä ikinä haluaa. Mutta poika elää köyhän tavoin ja paastoaa niin, että saa kuumetta.

— Totisesti tuo toverisi, puheestasi päättäen, on jumalinen mies, eikä mikään rosvo, — sanoi Sebastiano, yhä katsellen Mariannaa ja tehden merkkejä, että tämä yhtyisi hänen pilantekoonsa; — ja mitä, hiisi vieköön, hän sitten on tehnyt, vetäytyäkseen metsään? Onko hän tappanut kissan?

Mutta Simone ei kärsinyt, että hänen toveristaan tehtiin pilaa. Hän mulkoili silmillään, jotka olivat saaneet metallihohteen, ja kertoi vakavana:

— Hänen äidillään oli riita-asia; hänen olisi pitänyt voittaa, mutta hän hävisikin. Hänen vastustajansa, jotka eivät tyytyneet tähän, tulivat joka yö hänen ikkunansa alle laulamaan rivoja lauluja, jotka loukkasivat hänen kunniaansa. Tuo nainen oli leski, eikä hänellä ollut ketään, joka olisi puolustanut häntä, paitsi toverini Costantino, joka silloin vielä oli poikaiässä, lisäksi uskonnollinen ja kiintynyt äitiinsä kuin tytär. Ja eräänä yönä hän nousi ja ampui pyssyllä äitinsä solvaajia kohti: yksi heistä kaatui kuolleena maahan. Toverini Costantino olisi tahtonut mennä ilmoittautumaan oikeudelle, mutta äiti neuvoi häntä pakenemaan, jotta hän säilyttäisi vapautensa. Ja hän pakeni, ja siinä hän, jumaliste, teki oikein!

Hänen näin puhuessaan hänen rintansa paisui ja hänen kasvoihinsa tuli petoon vivahtava ilme, joka teki hänet entistään kauniimmaksi.

— Jumalalla yksin on oikeus ottaa ihmiseltä henki. Palvelija taas heti johti keskustelun toiselle tolalle.

— Tänä aamuna, ehkä noin viiden korvilla, näin Funtana ’e litun tienoilla ratsun selässä naisen: hänellä oli yllään pitkä miehen viitta, hän oli kookas ja kaunis. Mutta tämä ei kuulu asiaan. Hän oli aseistettu, ja nähdessään minut hän kannusti hevosta ja piiloittautui. Luuletko, Simone, että se oli Paola Devaddis, tuo nainen joka liikkuu Orgosolon rosvojoukon mukana? Tunnetko hänet?

Simone ei tuntenut häntä. Hän ei ollut koskaan kuulunut Orgosolon Corraine-joukkoon, kernaasti eläen vapaana, yksin nuoren toverinsa kanssa, joka oli kiintynyt häneen kuin uskollinen koira. Silti hän oli ystävällisissä väleissä Corraine-rosvojoukkoon ja ihaili sen jäseniä. Ja nyt syntyi vakava keskustelu tämän vihan raateleman perheen traagillisesta kohtalosta: sukulaiset sukulaisia vastaan, vanhukset, eläen yksinäisyydessä yksinomaan kostoa hautoen, naiset ja lapset tuon kohtalokkaan pyörteen tempaamina, äidit valvomassa tulipesän ääressä, odottaen jonkun lapsensa kuoloa ilmoittavaa huutoa; kukonlaulu uutta veristä päivää alkavan aamun sarastaessa.

— Ja mitä kaikki tämä hyödyttää? — sanoi Marianna rauhallisella äänellään; — muutamien halpojen kolikkojen vuoksi! Tuon suvun vihamielisyyden alkusyynä ovat huonosti jaetut niukat varat, vääryydellä ositettu perintö. Ja kuitenkaan eivät rahat tee ihmisiä onnellisiksi.

— Sinä puhut noin, kun asut mukavasti kodissasi ja sinulla on yllin kyllin tämän maailman hyvää. Jättihän setäsi sinulle ruusuilla siroitellun vuoteen! Mutta koetapa ymmärtää, mitä puute merkitsee, koeta käsittää, mitä on vääryys. Marianna, ihmisellä on oikeus omistaa toimeentulonsa välineet ja sanoa: Mikä on minun, on minun; varokoot muut siihen kajoamasta!

— Emme oikeastaan omista mitään täällä matoisessa maailmassa, sillä olemmehan täällä vain matkamiehiä.

Silloin Sebastiano taas tarttui hänen esiliinansa helmaan, nyki ja pudisti sitä ja huudahti:

— Saarnaatpa vallan kuin kaniikkivainaja eläessään, Marianna serkku! No, kun siis olemme täällä vain matkamiehiä, niin anna minulle ilmaiseksi metsiesi korkkiaine! Kas vain, tälle puheelle et kallista korvaasi, lemmikkini!

— Kaniikkivainaja saarnasi tosin hyvin, mutta avaimia hän piteli lujasti kourassaan — huomautti Simone. — — Niin, niin, te rikkaat, tiemmä, olette kaikki tyyni kuin juhlatilaisuudessa kauppiaat, jotka levittävät maahan tavaransa, muka niitä ylenkatsoen, mutta jotka sitten myyvät ne tavallista korkeammasta hinnasta.

Mitä Mariannan olisi pitänyt tähän vastata? Hän antoi miesten puhua, mutta katsoi välistä Simoneen ja huomasi että nuoren miehen silmät aina ikäänkuin odottivat hänen katsettaan. Nyt Simone alkoi kertoa käyneensä äskettäin neuvottelemassa juuri Orgosolon rosvojen kanssa asiasta, jota ei maininnut; mutta se olikin sivuseikka. Mielenkiintoisinta oli kuvaus käynnistä Santu Jannen vuorella, sen rinteillä, rotkoissa, maanalaisissa käytävissä ja salaperäisissä piilopaikoissa:

— Toverini Costantino seurasi minua läähättäen kuin koira. Äkkiä jouduimme rotkoon, jonka seinät olivat ihka valkeat kuin marmori. Holvi oli täynnä reikiä ja auringonvalo tunki sisälle kuin seulasta. Ihmeellisintä oli kuitenkin rotkon perällä oleva alttari, jota koristi risti ja kiveen hakattu Kristuskuva, niin hyvin tehty, että näytti elävältä. Costantino tietysti polvistui; ja minä, totta puhuakseni, tunsin selässäni kylmiä väreitä. Ylempänä kuljimme onkalon poikki, missä ryöppypuro äkkiä katosi kuiluun kuin kaadettu vesi lasiin. Siellä pohjukassa odotimme Corrainea. Kiireissään hän saapui ja oli janoinen; hän kumartui juomaan ja näytti tahtovan juoda kuiviin veden tuosta syvästä pikarista.

— Sanotaan kovin kauniiksi mieheksi tuota Corrainea, onko se totta? — kysyi Marianna, ja Simone näytti vuorostaan hiukan mustasukkaiselta.

— Kaunis? … Hän on kookas ja totinen. Sellainen miellyttäisi sinua,
Marianna.

— Rikkaus, — joutavia, kauneus, — joutavia, ylpeys, — hui hai! Mitä sinä oikeastaan tahdot, serkku? Niin annat päiviesi paeta kuin tuo ryöppypuro, tietämättä, mihin ne päätyvät.

— Ja mitä se sinua koskee? — Jatkahan kertomustasi, Simone: Kun
Corraine joi…

— Kaikkea muuta. Mitä hän olisikaan pelännyt? — sanoi Simone vilkastuen, ollen aina valmis ivaamaan toveriaan, mutta vielä ketterämpi puolustamaan häntä toisten ivalta.

— Juohan toki. Näyttää siltä, kuin pelkäisit enemmän tätä pientä lasia vielä kuin tuota isoa, — sanoi hyvänsävyisesti setä Sirca.

Näyttääkseen, ettei edes viini, joka on rosvon pahin vihollinen,
Simonea peloittanut, hän joi. Ja yhä edelleen hän lasinsa yli katseli
Mariannaa.

— Marianna, millainen on elämäsi ollut koko tänä aikana? Etkö ole ajatellut ottaa itsellesi aviopuolisoa?

— Hän valikoitsee, vastasi Mariannan puolesta Sebastiano, — hän valitsee, kuin etsiessään metsäpäärynöistä kypsää!

Marianna ei virkkanut mitään, vaan alkoi koota koriin leipää, ruoan jätteitä, lautaset, hakkuulaudan ja antoi kaiken palvelijalle, jotta hän korjaisi ne. Sitten hän nousi järjestämään esineitä paikoilleen. Ja kun Sebastiano leikkisästi huomautti, että setä Berte Sircan olisi pitänyt naida kaniikin palvelijatar Fidela, tämän antama esimerkki kun oli omansa estämään Mariannaa menemästä naimisiin, neitonen läksi ulos nurmikolle kävelemään.

Yö oli kuuma ja kirkas; puiden latvojen tasalla, aivan kuin niissä kiinni tuikkivat tähdet näyttivät olevan niin likellä, että luuli voivansa käsin koskettaa niitä, ja kaikki, ruoho, lehdet, kukat, levittivät suloista tuoksua. Marianna tosin ei ollut loukkautunut serkkunsa pilasta, mutta paheksui, että hän puhui sillä tavoin Simonen kuullen.

Sebastiano poistui ulos hakemaan Mariannaa, ja isä ja palvelija menivät navettaan karjaa katsomaan. Sebastiano sanoi Mariannalle lähentäen kasvojaan hänen kasvoihinsa:

— Älä näytä hapanta naamaa Simonelle, kohtele häntä ystävänä, Marianna.

— Minä en kaipaa ystäviä, — vastasi Marianna tiukasti. Silti hän palasi sisälle ja jäi muutamaksi hetkeksi yksikseen Simonen seuraan; ja hän huomasi hänen kasvoissaan ja vartalossaan, joka oli hiukan kumarassa, jotakin väsynyttä ja alakuloista.

— Marianna, oletpa jumaliste tullut kauniiksi! — hän mutisi, ja hänen silmänsä säkenöivät rajusti, mutta samalla surullisesti, melkein rukoilevasti. — Marianna, muistatko, miten ennen tarjosit minulle viiniä, kun vilusta värjöttäen palasin navetasta?

— Mitä olet ajatellut minusta tänä kuluneena aikana? Monesti teki mieleni käydä sinua tervehtimässä; mutta sanonpa sinulle suoraan, että ujostelin.

— Niin, sinua, sillä olet ylpeä. Silloinkin olit ylpeä. Et tosin minua kohtaan silloin, niinkuin et nytkään.

— Marianna, — hän virkkoi, tarttuen pikariin toisella kädellä, hellittämättä hänen rannettaan; — niin, kun minulle sanottiin, että Marianna on karjamajassa, ajattelin heti: Tahdon lähteä tervehtimään häntä. Onkohan sinusta hauskaa, että tulin?

Marianna purskahti nauruun, mutta kävi heti taas vakavaksi, kun nuori mies, yhä jatkaen juomistaan, ei päästänyt irti hänen rannettaan. Ja hennoilla sormillaan hän yksitellen irroitti hänen vahvat sormensa, päästäkseen vapaaksi hänen otteestaan.

Mutta äkkiä Marianna näki hänen painavan sormiaan kynsien tavoin permantoon, ikäänkuin olisi tahtonut kouristaa sitä, sitten tarkkaavan ulkoa kuuluvaa melua ja kavahtavan pystyyn, kuin olisi tahtonut vapautua jostakin raskaasta taakasta. Nyt hän näytti taas toiselta — vapautuneelta palvelijalta, joka vertaisena katseli Mariannaa, ravistettuaan itsestään entisen orjuuden.

Mutta toiset miehet palasivat sisään, eikä Simone enää virkkanut hänelle sanaakaan.

Koettaessaan vaipua uneen pikkuhuoneensa pimeässä Marianna näki mielikuvituksessaan Simonen kouristamassa permantoa ja karkaamassa pystyyn, ikäänkuin hallitakseen häntä ja kaikkea muuta, samoin kuin hän paljaasta maankamarasta ponnistaen oli kohonnut huomaamattomasta palvelijanasemastaan tuoksi vieraaksi, joka herätti pelkoa entisessä isäntäväessään. Ja Marianna näki Simonen tuijottavan häneen lempein ja samalla hirvittävin silmin; jos he olisivat olleet kahdenkesken, hän olisi voinut kouristaa Mariannaakin kuin saalista.

Mutta olipa tuo nuori mies kuinka raju tahansa, ja vaikka Mariannan ranne vielä hehkui hänen puristuksestaan, hän tunsi itsensä alati valtijattareksi; hän oli varma siitä, että hän yhdellä ainoalla katseella aina olisi saanut Simonen lankeamaan jalkojensa juureen.

Hän muisteli Simonea poikana, kun tämä palveli paimenena tässä samassa karjatalossa Mariannan sedän isompien palvelijoiden avustajana. Silloin hän oli laiha, pitkä, iho oliiviin vivahtava, alati hiljainen, pää vähän oikealle kallellaan, ikäänkuin vakavat ajatukset olisivat askarruttaneet häntä, silloin tällöin pudistaen päätään ja katsellen ympärilleen kirkkain silmin. Joka sunnuntai hänen äitinsä kävi täällä isäntäväeltä kysymässä, miten poika menestyi, aivan kuin hän olisi ollut koululainen. Ja poika käyttäytyi hyvin, oli luotettava, harras ja työteliäs. Pääsiäisjuhlaa hän kävi tavanmukaisesti viettämässä kotonaan, ja jouluna hän isännän kanssa oli läsnä yöllisessä jumalanpalveluksessa. Hän ei katsellut naisia, ei ryypännyt, oli vapaa paheista. Marianna ei muistanut, että Simone koskaan olisi kohdellut häntä muutoin kuin kunnioittavasti. Ja sitten hän eräänä päivänä katosi karjatalosta eikä enää palannut. Hänen omaisensa itkivät useita kuukausia häntä kuin kuollutta. Alussa luultiin hänen olleen läsnä jotakin rikosta tehtäessä ja että pahantekijät, välttääkseen hänen heille vaarallista todistustaan, olivat tappaneet hänet ja piilottaneet ruumiin. Äiti vain väsymättä aika-ajoin palasi karjatalolle tiedustelemaan Mariannalta, ikäänkuin poika edelleen olisi ollut siellä. Joskus äidillä oli kasvoissaan omituinen ilme, hän näytti ikäänkuin pyytävän isäntäväkeä, jonka hoivaan oli uskonut poikansa melkein lapsena, antamaan hänet takaisin. Myöhemmin oli Simone omaisilleen lähettänyt tietoja itsestään, ja Marianna oli sulkeutunut majaansa, päättäen iäkseen jäädä sinne. Hän oli tyytyväinen, ettei enää nähnyt edessään noita suuria silmiä, jotka olivat täynnä tuskaa ja pyyteitä, hän oli unhoittanut nuoren palvelijan, aivan kuin tämä olisi muuttanut manalle. Ja nyt Simone äkkiä ilmestyi hänen eteensä, nousi esiin kurjuutensa alhosta ja anasti kaiken, mikä joutui hänen lähettyvilleen.

Kaikki Simonen sanat olivat painuneet hänen mieleensä; ajatuksissaan hän vielä koetti vastustaa niitä, mutta tuo Simonen huomautus painoi hänen sydäntään. Hän kääntyi vuoteellaan ja koetti nukkua, hiukan hymyillen itselleen. Mutta uni ei tullut. Jokin seikka laskeutui unen ja hänen väliin. Se oli yhä vain tuo nuori mies, joka puristi Mariannan rannetta, katsoen häneen uhaten ja samalla rukoillen. Ja tässä horroksessakin he katselivat toisiaan kuin olisivat tunteneet toisensa jo vuosikausia ja kuin toinen olisi tietänyt toisen sielun syvimmät sopukat. Marianna sanoi hänelle: — Tiedän miellyttäväni sinua, ja että sinä tahdot kostaa sen, että olet ollut minun palvelijani; — ja nuori mies vastasi: — Tässä olen, annan sinulle kaiken olemukseni, sekä hyvän että pahan, mutta otan myös sinut kaikkinesi, hyvinesi ja pahoinesi.

Marianna kääntyi taas, vaivautuneena, kuumuuden ahdistamana. Hän tunsi hyvin, että kaikki tämä oli hänen mielikuvituksensa haaveilua, joka oli aiheutunut Simonen tulosta yksinäiseen karjataloon; se oli häipyvä laulu, kuin metsän humu, joka syntyy yöllä länsituulen henkäyksestä. Ehkä Simone ei enää ilmestyisikään hänen elämäänsä, — ja kuitenkin… sisimmässään hän tiesi, ettei kävisi niin. Varmaankin hän vielä palaisi. Olihan hän laskenut hänen ranteeseensa renkaan, josta ei olisi helppo vapautua. Ja taas hän näki tuon nuoren miehen katsomassa häneen intomieltä uhkuvin silmin, mikä vaikutti kuin rakastuneen käden hyväily; ja avatessaan silmänsä pimeässä, hänen poskensa punoittivat pieluksella, ikäänkuin Simonen kasvot, vain todellisuutta vailla olevassa haaveilussa nähtyinä, olisivat painautuneet vasten hänen kasvojaan, ja kuin heidän ohimojensa verensykintä olisi sulautunut yhdeksi ainoaksi tykytykseksi.

Onkohan hän tuolla ulkona ja survaiseeko hän ovea? — Minussa on kuumetta, — hän ajatteli, tunnustellen valtimoaan. — Marianna, miten onkaan laitasi?

Metsän humina vastasi hänelle, lievän viihdyttävästi tuuditellen häntä. Hän muisteli Nuorossa olevaa kotiaan, lämpöistä, varjoisaa, rauhallista, täynnä kallisarvoisia esineitä; hänen mieleensä muistui Fidela, vanha palvelijatar, joka valvoi öisin häätääkseen rosvoja, ja hän hymyili itselleen. Marianna, miten onkaan laitasi?

— Ja hän luuli kuulevansa oman hitaan ja rauhallisen äänensä, — onko tänä yönä mato alkanut kalvaa aivojasi? Oletko saanut kuumetta, kun hiukan humaltunut nuori mies on puristanut rannettasi? Vai riivaako sinua paholainen? Tämä vielä puuttuu.

Ja ajatus, että pahahenki todella oli tunkeutunut hänen sieluunsa ja ruumiiseensa Simonen hahmossa, herätti hänessä ahdistuksen- ja häpeäntunteen.

— Marianna, miten on laitasi? Etkö muista, kuka olet? Sinä valtijatar, hän palvelija, sinä vanhempi, hän nuorempi, sinä rikas, hän kurja, vailla kotia ja vailla vapautta!

— Mutta juuri sen vuoksi elämä on kaunis »vastakohtineen ja vaaroineen», niinkuin vanhassa laulussa sanotaan.

— Voi sinua poloista, Marianna? Hän on totisesti syöpynyt olemukseesi.
Kiusaus on tullut.

— Herra Jumala, vapauta minut, — mutisi hän vetäen huivin kasvoilleen. Ja hänestä tuntui, kuin hän olisi ollut lintu, joka kätkee päänsä siipensä alle.

Simone poistui karjatalolta yöllä, eikä häntä enää näkynyt seuraavina päivinä. Marianna ei häntä odottanut; hän kuvitteli nähneensä unta, eikä edes tahtonut muistella untaan. Tämäntästä hän kuitenkin nosti päätään, luullen kuulevansa kaukaisia askelia ja lumoutui tuijottamaan metsään.

Vastakkaisella niityn liepeellä kukki rautatammiryhmä; lakastuneet lehdet varisivat uusien tieltä ja kukat puhkesivat ja aukenivat samanaikuisesti lehtien kera, hohtaen, niin toiset kuin toisetkin, kuin vaalea kulta, joka päivänlaskun jälkeenkin loi niihin auringonpaisteelta näyttävän kiillon.

Päivän kallistuessa iltaan Marianna unhoittui istumaan keittiön pieneni kkunan ääreen, katsellen tuota tummasta metsäntaustasta eroavaa valoisaa puuryhmää. Hän ei tietänyt miksi hän tunsi epämääräistä iloa nähdessään vanhojen rautatammien äkkiä nuortuvan ja säteilevän sisäistä valoa. Siinä hänet näki istumassa kalpeana, mutta silmät täynnä loistoa, Sebastiano, joka eräänä päivänä palasi tuomaan hänelle käsirahat korkkiaineesta. Sebastiano oli iloinen, niinkuin aina, kun hänellä oli tilaisuus lähestyä serkkuaan; mutta mustasukkaisuuden varjo laskeutui hänen kasvoilleen, hänen yllättäessään Mariannan sellaisen tunnelman vallassa.

— Kas tässä, — hän virkkoi, laskien rahat pienelle ikkunalaudalle, — voit säilyttää niitä vaikka tässä; eipä kukaan rohkene lähestyä niitä varastamaan, niin kauan kuin sinulla on niin hyvä vartija.

Marianna tunsi sydämensä sykkivän vilkkaammin kuin linnulla, joka herää häkissään. Hän oli ymmärtänyt, mutta tahtoi saada tarkempaa selvyyttä.

— Kenestä puhut? Simonestako? Hän voi kyllä vielä näyttäytyä — vai olemmeko kohdelleet häntä pahoin?

— Pahoin? Olette kohdelleet häntä kuin kuningasta, serkku rakas! Mutta pidä varasi, älä suo hänelle liian suuria vapauksia.

— En ole koskaan suonut vapauksia kenellekään, enkä kaipaa ketään, — hän vastasi joutuin, ylenkatseellisesti, — muuten juuri sinä kehoitit minua kohtelemaan häntä hyvin.

Sebastiano poistui rauhoittuneena, mutta Marianna oli levoton ja loukkautunut hänen salaviittauksistaan, ollen sisimmässään kuitenkin onnellinen tietäessään Simonen olevan lähiseuduilla.

Illan suussa Marianna käyskenteli niityllä, avustaen lehmien ajamista laitumella kotia. Rauhallisella karja-alueella äsken niitetty heinä soi sirkkojen sirinästä, ja pienimmätkin hälyäänet kaikuivat kauas.

Mariannasta tuntui yhä, kuin hän olisi kuullut askelia kaukaa. Hän eteni hiukan tuonnemmaksi rautatammilehtoa, nousten polun vieressä kohoavalle kummulle; hän ei ollut koskaan iltaisin liikkunut niin etäällä yksin. Hän ihmetteli, mistä häneen oli tullut tällainen uskallus. Vastaus tuli suoraan sydämen pohjasta. Hän toivoi kohtaavansa Simonen. Ja hän häpesi ja kääntyi takaisin.

Ilta-aterian jälkeen hän tapansa mukaan istui pikkuhuoneensa ulko-oven edessä. Isä ja palvelija olivat jo menneet levolle, ympärillä vallitsi hiljainen rauha, keskeytyen ainoastaan tähtien tulkinnasta ja sirkkojen sirinästä. Kuun noustuakin hän jäi paikalleen istumaan.

Ollessaan siinä vallan omissa hoteissaan hän luuli voittaneensa haaveilunsa, jopa häpeävänsä vähäistä kävelyään iltahämärässä; ja hän kosketteli hiljaa kylmiä sormiaan, laskien päiviä, jotka vielä olivat jäljellä hänen paluuseensa Nuoroon. Mutta tämä ajatus jääti häntä, ja hän tuli ajatelleeksi vankilaa.

Äkkiä hän jälleen alkoi kuunnella, tuntien outoa levottomuutta. Hän kuuli taas askelia, ja vaikka luulikin erehtyvänsä, hän kuitenkin kuunteli, sydän kiivaasti sykkien. Eikä hänen sydämensä erehtynyt: mies lähestyi taloa ja astui suoraan häntä kohti. Marianna tunsi hänet heti ja peitti kädellä kasvonsa, ikäänkuin salatakseen mielensä hämmingin. Hän ei noussut eikä liikahtanut.

Hämmästyen tulija pani merkille, että tammeen kahlehditut koirat, vaikka hän kulki aivan läheltä niiden ohi, eivät alkaneet haukkua; hän poikkesi katsomaan sisään keittiön raollaan olevasta ovesta, huomasi miesten nukkuvan ja astui sitten Mariannan luo.

— Tahdotko käydä sisälle? -— kysyi Marianna nousten, mutta nuori mies tarttui hänen käsivarteensa ja pakoitti hänet jälleen istuutumaan. Ja ottamatta pyssyä olaitaan hän istahti samalle portaalle hänen viereensä, hiukan huohottaen, kuin olisi juossut.

Hetkisen Marianna odotti mieli hämmentyneenä, että Simone tempaisi hänet syliinsä tai ainakin tarttuisi hänen käteensä. Mutta seuraavassa tuokiossa hän rauhoittui. He eivät puhuneet. Vähitellen Simonenkin hengitys kävi säännölliseksi, rauhalliseksi. Muutaman hetken kuluttua hän nousi, käänsi pyssyn selkäänsä ja poistui kuin vaeltaja, joka levähdettyään hetken tienvieressä jälleen jatkaa matkaansa.

Hän palasi toiste, mutta päivällä, jutellen paimenten kanssa, jotka hoitivat askareitaan, ja tuskin tervehtien Mariannaa, joka istui ääneti työskennellen talon siimeksessä.

Mariannasta hän tuntui toiselta, tuntui muistuttavan entistä palvelijapoikaa, mutta näytti jäykemmältä, vieraalta. Marianna huomasi, että Simone salavihkaa katsoi häneen ikäänkuin vielä ujostellen ja muistellen orjuutensa aikaa, mutta kuitenkin vaanien elettä tai katsetta, joka olisi kehoittanut häntä olemaan rohkeampi. Sentähden hän, Marianna, katsoi häntä suoraan silmiin, päättäväisenä, näyttäen pelottomalta, mutta silti tuntien sydämessään tuskallisen odotuksen väristystä.

Simone ei viipynyt pitkään talossa, ei koskaan noudattanut paimenten kutsua jäädä ruoalle tai yöpyä karjataloon, ja tämä tarjous näytti ensimmäisen illan jälkeen pikemmin hermostuttavan häntä. Ainoastaan Mariannan Nuoroon paluun aattoiltana Simone vastoin tavallisuutta viipyi kauemmin hänen luonaan aukion keskellä kasvavan tammen juurella. Tuntui siltä, kuin nuori mies olisi tahtonut lopultakin sanoa hänelle jotakin, mutta kuin hän ei olisi löytänyt sopivia sanoja. Istuen kivellä, pää käsien varassa, hän tämäntästä kohotti silmänsä, joissa varjot ja nopeasti välkkyvät valot vaihtelivat, katsoi kauas, ja sulkeutui sitten itseensä, hautoen mielessään jotakin.

Marianna pudisti päätään. Hän ei tietänyt sitä; eihän kukaan muukaan, ei edes hänen oma äitinsä, tietänyt sitä.

Ja hän alkoi kertoa elämänsä vaiheita lapsuudesta alkaen. Hän puhui puoliääneen, ikäänkuin itsekseen, nojaten päätään käteensä, kasvot kääntyneinä Mariannaan. Hän tuntui puhuvan aivan kuin rippi-isälle ja välistä hänen sanansa häipyivät melkein kuulumattomiin kuin huokaus. Marianna katseli häntä, ja nuo kalpeat kasvot näyttivät varjosta huolimatta olevan etäisen valon kirkastamat. Tunsihan Marianna nuo hänen kertomansa seikat tapahtumina, joihin hän itse puoleksi oli ottanut osaa. Kuitenkin ne tuntuivat hänestä salaperäisiltä, seikkailunomaisilta.

Simonen vanhemmat olivat köyhiä — näin kertoi Simone — isä alati kivulloinen — hänellä oli parantumaton sisäinen vamma; nuoret sisaret eivät tietysti voineet lähteä vieraisiin palvelemaan, he kun olivat hyvästä perheestä, ja lisäksi niin kauniita, että he poissa kotoa helposti olisivat voineet joutua jonkun irstailijan saaliiksi. Äiti kulutti itseään työllä pitääkseen perhettä pystyssä, niin ettei, talon sisäinen kurjuus päässyt näkymään ulospäin, ja hänkin oli sairas, mutta salasi sairautensa, jotta ei lisäisi miehensä huolia. Simone oli nuorin perheen jäsen. Sisaret olivat aina hänen pienenä ollessaan retustelleet häntä ympäri taloa ja ilakoineet hänen kanssaan. Ja hän kasvoi, mutta sisaret kasvoivat vielä isommiksi, ja isoimmat alkoivat hiukan vanheta, eikä kukaan huolinut heistä vaimokseen, he kun olivat liian kauniita ja liian köyhiä. Ja vuotuiset sadot olivat huonot; väsähtäneen isän kotia tuoma vilja oli niukka; niinikään pieni oliivilehto tuotti niukasti oliiveja; kaikkea oli niukanlaisesti tuossa perheessä, joka oli sulkeutunut ahtaaseen asuntoonsa ikäänkuin pakoon maailman iloilta.

Isot sisaret eivät enää nauraneet: he ompelivat huivi sidottuna otsalle; he ompelivat nahasta päällystakkeja, kovia niinkuin heidän kohtalonsakin, tai kirjailtuja paitoja tai liivejä sulhasmiehille, eivät kuitenkaan omille sulhasilleen. He ansaitsivat silti varsin vähän — olihan kaikki riittämätöntä heidän elämässään.

Eräs sukulainen oli ottanut Simonen poikana karjataloonsa; tuo sukulainen kävi rikkaasta miehestä, mutta oli rikas ainoastaan päältä nähden; hänellä oli velkoja ja paheita, ja koronkiskurit tärvelivät hänen sielunsa. Hän oli lihava ja hyväntahtoisen näköinen, mutta joskus hän esiintyi raa’asti, kenenkään tietämättä miksi.

— Olin kymmenvuotias, mutta hän puhui kanssani, kuin olisin ollut aikuinen. Hän sanoi minulle: Simone, täytyy olla mies, eikä jänis. — Ja hän tuuppasi minut vierimään alas äkkijyrkänteen rinnettä pitkin, niin että olin vähällä taittaa niskani; tämän hän teki, jotta olisin oppinut hyppimään notkeasti ja pelastumaan takaa-ajajan käsistä. Kerran hän vei minut muitta mutkitta syvään kuiluun ja jätti minut sen pohjaan. Itse hän oli hevosen selässä ja oli kädenkäänteessä kiitänyt ylös kuilusta. Ylhäältä hän huusi minulle: Opi nyt kiipeämään ylös ja olemaan peloton. Ja minä ponnistelin kiiveten, ja kun olin päässyt ylös kuilusta, en enää nähnyt häntä; minun täytyi omin päin löytää tieni. En itkenyt, mutta tunsin sydämeni raskaaksi. Sitten hän kuoli, ja velat nielivät kaiken hänen omaisuutensa. Turhaan olivat omaiseni odottaneet perintöä. Sitten rupesin paimeneksi, ja olin yksin, vuosikausia yksin, palvelijana. Taitavuuteni, notkeuteni ei minua ollenkaan hyödyttänyt. Palasin kotia, isäni oli puilla paljailla, äitini väsynyt ja sairas, sisareni kirjailivat toisten kihlautuneiden vaatteita. Minun sisareni eivät itse koskaan joutuneet kihloihin. Ja minä olin kahdeksantoistavuotias; vihasin miehiä, he kun eivät huolineet sisaristani, ja vihasin naisia, niillä kun enimmäkseen oli rakastajansa, eikä ollut ketään, joka olisi välittänyt minun sisaristani. Tuohon aikaan olin täällä sinun karjatalossasi. Niin, vihasin sinuakin, kun olit rikas ja saatoit mennä kihloihin, mikä ei ollut sisarilleni mahdollista. Olin jo täyskasvuinen, mutta tuumani olivat lapsellisia. Aioin sulkea sinut ja setäsi jonakin yönä huoneeseen, sitoa jäsenenne ja pakottaa teidät antamaan minulle kaikki rahanne. Mutta setäsi silmät, jumal'avita, peloittivat minua. Näen ne yhä vielä hengessäni. Ja palvelijattaresi niinikään herätti minussa epäröimistä, pelkoa, hän kun heräsi yöllä pienimmästäkin melusta. Kerran lähetitte minut jotakin asiaa toimittamaan matkalle. Kävin silloin kummini, rikkaan papin, luona, joka asuu naapurikylässä. Poikkesin hänen taloonsa esittäen verukkeeksi pyyntöni, että hän ottaisi minut palvelijakseen, mutta sisimmässäni toivoen, että hän ottaisi minut kasvattipojakseen, ja että hän jättäisi minulle omaisuutensa perinnöksi, niinkuin sinun setäsi jätti sinulle. Tuo mies vastaanotti minut hyvin, mutta, pahus hänet vieköön, ei huolinut minusta edes palvelijakseen. Ja näin kului lapsuuteni. Kerran pisti päähäni ajatus lähteä varastamaan, tehdäkseni omaiseni rikkaiksi. Mutta olisin tahtonut varastaa paljon, paljon, en tyytyä vain karitsaan tai härkään. Tahdoin lähteä oikein aito ryöstöretkelle — lähteä suorastaan kummini taloon ja ryöstää hänen aarteensa. Mutta mistä saada toverit tätä ryöstöretkeä varten? Sellaiset ajat ovat olleet ja menneet, Marianna! Pahinta oli, että kerroin kaikille nämä tuumani; pilasin siten maineeni ja minua pidettiin silmällä ja vaanittiin, minua, joka en tehnyt pahaa kärpäsellekään. Ja kun palasin kotia, äiti katseli minua surullisena ja isäni lasketteli minulle nuhdesaarnoja, jotka tuntuivat tulevan maan alta. Sanoin isälleni: Olette valekuollut; olette kuin haudattu ilman multaa, teillä ei koskaan ole ollut voimaa eikä rohkeutta, sillä olette elänyt kuin jänis pesässään. Sisareni hymyilivät huiviensa alta, ikäänkuin olisivat hyväksyneet puheeni. Näin ollen, Marianna, päätin eräänä päivänä muuttaa elämäni. Muistan sen aina: se oli talvella, eräänä karnevaalisunnuntaina. Olin sekaantunut kansanjoukkoon, keskelle naamioituja, mutta sillä aikaa kuin kaikki muut pitivät hauskaa, minä ajattelin siskojani, jotka istuivat surullisina lieden ääressä, ja isääni, joka nojasi seinään ulkona yksinäisellä kylätiellä. Olinhan tuiki kelvoton, ellen kyennyt huojentamaan omaisteni kurjaa elämää. Tuona yönä minun oli määrä palata tänne karjatalolle, mutta sensijaan läksin Orgosolon vuoristoon. Aluksi ei minulla ollut mitään selvää suunnitelmaa; mutta ajattelin, että ehkä liittyisin johonkin rosvoon ja koettelisin kohtaloa yhdessä hänen kanssaan. Olihan se kuitenkin parempaa, kuin raataa orjana viikon alusta loppuun ja sitten kotona käydessä kuulla isän nuhdesaarnoja. Tapasin sattumalta Costantino Moron, toverini, joka seisoi katuojassa lämmitellen itseään tulen ääressä kuin kerjäläinen. Kun hän kertoi minulle vastoinkäymisistään, nauroin, ja samalla kristittynä säälin häntä, ja jotta en jäisi yksin elelemään, liityin häneen. Ja näin, Marianna, minua syytettiin tuhansista rikoksista, joita en milloinkaan ole tehnyt. Ja saisin tuomarin nauramaan, jos sanoisin sen hänelle. Kuitenkin nyt… nyt…

Hän vaikeni ja painoi päänsä alas. — Nyt, — hän jatkoi hetken vaiettuaan, — tahtoisin uudelleen muuttaa elämäni; mutta kuinka, Marianna, kuinka?

— Olisihan yksi keino… — vastasi Marianna, ääni koristen ja kaikuen hänen omissa korvissaan epävarmalta ja ahdistuneelta; eikä hänellä ollut rohkeutta jatkaa.

Mutta Simone oivalsi heti, mitä toinen aikoi hänelle neuvoa; ja hän näytti kuin heräävän, asettuvan vastustamaan. Hän katsoi Mariannaan kulmien alta, melkein vihaisesti, sitten hän nousi, suoristausi, sitoi patruunalaukun lujasti vyötäisilleen ja tarttui pyssyynsä. Seisoessaan siinä hän vielä katseillaan haki Mariannan silmiä, joka ei kuitenkaan enää katsonut häneen. Näytti siltä, kuin kumpikin olisi virittänyt toiselle ansan ja kuin kumpikin olisi varonut siihen joutumasta.

— Muuten kaikki on hyvin, kunhan vain ei menetä vapauttaan, — sanoi
Simone äänekkäästi. Mikä muu tahansa, kuin jälleen joutua orjaksi.
Anteeksi, että olen lasketellut sinulle niin paljon tarinoita. Hyvästi,
Marianna; annat kai minulle kättä.

Marianna ojensi hänelle kätensä ja kohotti katseensa; mutta nyt Simone vuorostaan oli häneen katsomatta; tuskin puristettuaan hänen sormiaan mies poistui taaksensa katsomatta. Paikaltaan Marianna katseli poistujaa, tuntien vapautusta ja samalla karvasta mielipahaa, ylpeyden ja nöyryytyksen tunnetta, ikäänkuin hänen entinen palvelijansa olisi loukannut häntä, onnistumatta kuitenkaan riistämään häneltä hänen valtijattaren arvokkuuttaan.

— Onnea matkalle, — näin hän toivotti itsekseen, — emmehän enää koskaan näe toisiamme.

Illallisen jälkeen hän kokosi tavaroitaan paluuta varten Nuoroon. Hän aikoi lähteä matkaan aamun sarastaessa, mutta vielä myöhään yöllä hän hääri matkavalmistuksissaan eikä malttanut mennä levolle. Hän loi katseen ympärilleen yksinäisessä huoneessa; se oli kuin linnunpesä, jonka ympärillä metsän kumea henkäys humisi! Ja hänen mieleensä palasi hänen Nuorossa oleva iso talonsa, tuo kostea ja pimeä, rautaporttineen ja vahvoine ikkunoineen, ja taas se muistutti vankilaa. Siitä ei puuttunut edes armotonta vartijaa, palvelijatar Fidelaa, avaimet vyötäisillä, ja silmät valppaina tähystellen. Ovathan ihmiset muuten kaikki tavallaan elämässä vankeina, hyvittäen sitä syyllisyyttään, että ovat olemassa. Joko täytyy alistua kohtaloonsa tai puhkaista seinät niinkuin Simone. Jokaiselle on tuleva vapautuksen ja palkinnon päivä.

Marianna istui itään päin olevalla kynnyksellä, ajatellen kaikkia näitä syvällisiä asioita, ja tuntien itsensä levottomaksi. Hän arveli, että vielä oli jäänyt tekemättä eräitä matkavalmistuksia, ja että hän oli unhoittanut jotakin tärkeätä, ehkä kaikkein tärkeimmän, mutta hän ei tietänyt, mikä se oli.

Miehet nukkuivat keittiössä, kaikki oli rauhallista, tähdet tuikkivat, sirkat sirisivät niinkuin tuona iltana Simonen toista kertaa käydessä talossa. Marianna olisi tahtonut nukahtaa siihen kynnykselle. Hän oli mielestään kuin päihtynyt, juopunut kaikesta näinä päivinä imemästään ilmasta, kaikesta suven tuoksusta.

Hän näki puun kohoavan hopeanhohtoisena keskellä aukiota ja koirat nukkumassa sen varjossa; ja kauempana nuo kaksi metsän sivustaa: kirkkaan kukkivan rautatammilehdon, ja tumman korkkitammikorven, ja näiden molempien välillä etäisyydessä kuun valaisemat vuoret, joiden ääriviivat hahmoittuivat taivaalle värähtelevän valoharson lomitse.

Lähimpänä oli Oliena vuori, valkoinen, valokylläinen; siitä kauempana oikealla Dorgali vuoret, ja vasemmalla Nuoron siniset ja mustat vuoriharjut. Ja äkkiä näytti koko taivaanranta puhkeavan kultakukkiin: kuu kohosi taivaalle.

Ja sitten näytti sille kultaharsolle, joka ylettyi vuorilta karjatarhaan, leviävän toinen harso: helmiverkko, joka värähdellen peitti esineet, loihtien ne kauniimmiksi, unelmoivinakin vilkkaiksi. Metsä hymyili yössä, vaikka rautatammista putoavat lehdet näyttivät kyyneliltä. Satakielet lauloivat. Yksi niistä istui aukion keskellä olevassa puussa, joka oksien välistä välkkyvien kuunsäteiden kirkastamana lumoten veti puoleensa.

Marianna muisti epämääräisesti, että hän lapsena, juhannusyönä, oli kokenut samanlaista tunnelmaa; hän oli seisonut pihalla odottaen, että taivas keskiyön aikaan aukenisi ja Herra Jumala näkyisi keskellä loistavaa puutarhaa.

Äkkiä hän pelästyneenä kavahti pystyyn. Taas hän kuuli kaukaa askelia, näki miehen lähestyvän aukiolta päin. Ensin hän näytti pieneltä, mutta sitten vähitellen yhä kookkaammalta, kunnes pää kosketti taivaan lakea. Nyt Marianna tunsi tulijan Simoneksi. Hän istuutui silloin, jäykkänä pelokkaasta odotuksesta.

Olihan hän tietänyt, että Simone palaisi; ja nyt vasta hän huomasi jääneensä siihen kynnykselle häntä odottamaan. Hän olisi tahtonut vetäytyä sisään, mutta se oli nyt myöhäistä. Marianna näki Simonen silmien säihkyvän kuun hohtavassa valossa ja tuijottavan häneen katsein, jotka jähmetyttivät hänet; ja hän luuli Simonen käsien kurottautuvan häntä kohti, kouristaakseen häntä samoin kuin hän tuona ensimmäisenä iltana oli koettanut kouristaa permantoa.

Marianna nousi taas. Hänet valtasi pelko; tosin hän muisti, että kaksi miestä oli aivan lähellä, valmiina suojelemaan häntä; silti hänellä oli tunne, että hän oli yksin maailmassa, yksin tuon suloisen ja hirvittävän olennon edessä, joka lähestyi vaieten kuin unissakävijä. Ja sisimmässään hän tunsi, ettei kukaan voinut häntä pelastaa uhkaavasta vaarasta, ellei hän itse osannut puolustautua.

Mikäli nuori mies läheni, Marianna menetti itseluottamuksensa viimeisen jäännöksen. Hänen polvensa notkuivat. Ja kun Simone tarttui hänen käsiinsä ja painoi hänet alas istumaan, itse istuutuen maahan hänen eteensä jalat ristissä, hellittämättä hänen ranteitaan, hän tunsi itsensä toiseksi, Simonen hallitsemaksi.

Sanaakaan sanomatta Simone heitti päännyökkäyksellä lakin maahan ja laski päänsä väsyneenä ja lapsen tavoin hänen syliinsä. Hänen tiheä, lyhyt, mustakutrinen tukkansa tuoksui ruoholle, pölylle ja hielle — metsäinen ja samalla miellyttävä tuoksu, joka enemmän kuin hänen elkeensä teki Mariannan levottomaksi. Hän tunsi sydämensä heltyvän; hän ajatteli, että Simone oli laskenut päänsä hänen syliinsä ikäänkuin panttina itsestään, ja rakasti häntä kuin nukkuvaa lasta; hän arveli voivansa suojella häntä, pelastaa hänet ja kiintyä häneen likeisesti kuin omaan lapseensa.

Marianna vapautti toisen kätensä hänen otteestaan ja hyväili hänen otsaansa; huomaamattaan hän itki. Ja kyynelet putoilivat Simonen hiuksille ja kimmeltivät kuin kastehelmet ruohikossa.

Mutta Simone näytti äkkiä heräävän tuosta horrokseen vivahtavasta tilastaan; ojentaen kaulaansa hän koetti painaa päätään syvemmälle hänen syliinsä, ja kun ei onnistunut, nosti päätään, ojentaen eteenpäin kasvojaan, silmät suljettuina ja huulet erillään toisistaan, himokkaina. Ja kun Marianna yritti vapautua, hän tarttui jälleen hänen käsiinsä, puristaen niitä lujasti.

— Marianna, — hän virkkoi melkein kuiskaten, mutta silti uhaten ja rukoillen; ja sitten hän lempeästi ja alistuen toisti: — Marianna!

Hän tunsi, miten nainen hetken kuluttua rauhoittui ja luottavaisena jätti kätensä hänen käsiinsä. Nyt Simonekin tyyntyi. Hän ei enää yrittänyt häntä suudella ja alkoi puhua hänelle hiljaa, kuiskien, kasvot ojennettuina lähelle hänen kasvojaan, joka kumartui kuuntelemaan häntä.

Kumpi tuo onkaan? Simonen vai karjatarhan ääni, jota satakielien laulu säestää ja johon yhtyy hiljainen tuuli, kuun nousuaikana, kun joka lehti värähtelee valittaen, epätietoista mistä syystä, ehkä siitä, että ei voi irtaantua ja liidellä, ehkä siitä, että sen eräänä päivänä täytyy irtaantua ja varista. Ja tuulen ja metsän värähtely ja humu muistuttaa valtameren aaltoilua ja pauhua, valtameren, joka huolimatta äärettömästä tasostaan on ahdettu rannikkojensa rajoihin, ajettuna ja ahdistettuna hyödyttömästi toisesta maan äärestä toiseen.

— Mitä pelkäät, Marianna? Olenhan tässä jalkojesi juuressa kuin kipeä koira. Älä pelkää. Jos tahtoisin tehdä sinulle pahaa, en tulisi näin, tähän aikaan, yksin, aseettomana. Etkö näe, että olen aseeton? Eihän minulla ole edes kääntöpääveistä, joka minulla oli mukana lapsena mennessäni metsästämään sisiliskoja. Jätin tuonne lähteen partaalle aseeni; ruostukoot vain, en siitä välitä. Mitä pelkäät? Isääsikö? Jos hän näkisi meidät tässä, niin hän siunaisi meidät, jos hän meitä rakastaa. Palvelijaasiko? Häneltä kuulin tänään, että olet matkahankkeissa. Senpä vuoksi palasin tänään ja tulin nyt. Jos tarkoitukseni olisi tehdä sinulle pahaa, olisin tullut toverieni kanssa, olisin sitonut sinut kuin lampaan, olisin kantanut sinut hartioillani ja olisin tuhonnut kaiken ympärilläni, jos minua olisi yritetty estää poistumasta. Marianna! Olen tässä, olen yhä vielä palvelijasi, painan pääni syliisi, ja sinä voit tarttua siihen käsin kuin kastanjan hedelmään, joka ulkoa on rosoinen, mutta sisältä pehmeä kuin leipä.

Marianna kuunteli kumartuen yhä syvemmälle; hänestä tuntui kuin hän olisi hengittänyt alkuperäistä voimaa hänen lämmöstään ja tukkansa tuoksusta. Hän tunsi itsensä ylpeäksi siitä, että moinen mies rakasti häntä ja oli tuossa hänen jalkojensa juuressa. Mutta mitä olikaan hyvä, mitä paha? Mikä ero oli hänen ja Simonen välillä. Mikä saattoi heitä eroittaa? Molemmat olivat kauan olleet palvelijoina; ja nyt he olivat vapaat, itsensä valtijaita, he kohtasivat toisensa ja rakastivat toisiaan kostaakseen entistä orjuuttaan.

— Marianna, kuulehan; olen näinä päivinä usein ajatellut sinua. Olet ikäänkuin kahlehtinut minut katseellasi. Älä luule, että tämä on hyvin vanha tunne; kun olin palvelijasi, en rakastanut sinua; päinvastoin vihasin sinua, niinkuin vihasin kaikkia muita. Vihasin sinua, mutta samalla ujostelin sinua, pelkäsin setääsi, hänen puupyhimyksen-silmiään, jotka seurasivat minua minne tahansa käännyinkin, jotka näin aina mielikuvituksessani, ja jotka näen vieläkin. Te olitte isäntäväkeä, ja minähän vihasin isäntiä. Joskus ajattelin kuitenkin: Tahtoisinpa naida Mariannan, mutta en hänen rikkauksiensa tähden, niinkuin muut. Toiste taas sanoin itsekseni: — Jos Marianna rakastuisi minuun ja ilmaisisi minulle tunteensa, niin enpä huolisi hänestä; hylkäisin hänet saadakseni hänet kärsimään! Kaikesta tästä huolimatta sinä ehkä sentään miellytit minua. Muistanpa miten me molemmat eräänä päivänä yhdessä katsoimme alas kaivoon, johon oli pudonnut jokin esine; tunsin sinun olevan aivan lähellä ja näin meidän molempien kasvot kaivon pohjassa. Ja minusta näytti kuin olisimme olleet yhdessä kaukaisessa paikassa, ulkopuolella maailmaa; ja niin on käynytkin. Jumal'avita, tunsinpa väristystä ruumiissani; nytkin on mieleni liikutettu, kun sitä muistelen. Muistatko sinäkin?

— Muistan, — virkkoi Marianna, jonka mieleen tämä tapaus äkkiä palasi; hänkin tunsi väristystä.

Simone piteli lujemmin hänen käsistään, hiukan pudistaen häntä, palauttaakseen hänet jälleen nykyhetkeen.

— Minä en voi koskaan saada sinua vaimokseni, Marianna; sentähden olen täällä; älä siis luule, että minä olen samanlainen kuin muut. Tiedän tekeväni väärin siinä, että olen tullut, mutta en ole voinut olla tulematta; olen kuin noiduttu, Marianna, Jumala olkoon minulle armollinen. Etkö usko, että olen koettanut paeta, ensimmäisenä ja toisena iltana, ja kaikkina muinakin päivinä ja tänään, kun sanoin sinulle hyvästi? Olen koettanut, mutta turhaan. Ensi öinä kiertelin karjatarhasi ympärillä, ikäänkuin se olisi ollut korkean muurin ympäröimä, josta en löytänyt aukkoa. Moneen kertaan tulin tähän vallan lähelle ja luulin tuntevani sinun henkäyksesi, ja se jo riitti minulle. Huomasitko, että koirat eivät tullessani liikahtaneetkaan? Ne tuntevat minut ja tietävät, että tahdon parastasi. Sinä vaikenet, Marianna, ja siinä teet oikein. Mitä voisitkaan sanoa minulle? Et mitään. Ja minä olen täällä, minä, sinun orjasi eikä sinun enää pidä pelätä mitään. Jos isäsi sattuisi tulemaan tähän ja yllättäisi minut, antaisin hänen surmata itseni, antaisin vereni vuotaa kuiviin sinun syliisi, päästämättä valitusta. Mutta mitä teet nyt, Marianna? Sinä itket, itket? Naisen, joka on minuun kiintynyt, ei pidä itkeä.

— Ja nyt ehkä ajattelet: Miksi muutuin äkkiä hänelle suopeaksi? — Se johtuu siitä, että olet nähnyt minun silmäni ja niiden pohjalla sieluni. Samaa olen minä nähnyt sinussa. Emmehän koskaan ennen ole katsoneet toisiamme suoraan silmiin, sentähden olemme aina kohdanneet toisemme vieraina. Mutta nyt tunnemme toisemme. Ja ajattelet ehkä näin: Teen väärin rakastaessani häntä, hän kun on anastanut toisen tavaraa ja vuodattanut kristityn verta; on suorastaan synti suoda hänelle hyvää. Ehkä voit ajatella näin, mutta et usko, mitä ajattelet. Sillä sielusi sanoo sinulle: Ei ole totta tuo, että hän olisi tehnyt niin paljon pahaa.

— Näethän minut? Olenhan polvillani edessäsi kuin Pyhän Neitsyen kuvan edessä. Katsohan minuun. En valehtele. En ole arvoton: en ole koskaan tehnyt niin paljon pahaa, että sinä et voisi minua rakastaa.

Ja vaikka heidän kasvonsa hipaisivat toisiaan, Simone ei häntä suudellut. Hän kumartui vielä syvemmälle, tuli tyttöä vielä lähemmäksi ja jäi hetkiseksi huokaillen ihailemaan häntä.

— Ja kuulehan minua vielä, — Simone jatkoi hetken kuluttua. — Toivon voivani pistää vihkisormuksen sormeesi. Jos odotat minua, olen kerran sinun ylkäsi, Marianna Sirca, paina se mieleesi. Tämän vuoksi olen tehnyt sen lupauksen, etten edes suutele sinua, koska kunnioitan sinua naisena, jonka pitää tulla omakseni — neitseellisenä ja puhtaana. Lupaa edottavasi minua; mutta punnitse ensin tarkoin, mitä lupaat, Marianna!

— Minkä lupaan, sen pidän, Marianna virkkoi, jälleen tyynenä ja vakavana. — Et vielä tunne minua, Simone!

— Tunnen sinut, Marianna, — väitti Simone. — Olen tuntenut sinut jo kauan, siitä asti kuin laskin jalkani tähän taloon. Siinä luulit minua pojaksi! Ja minä olin kuin satavuotias ja luin ihmisten ajatukset heidän silmistään. Johan sanoin, että herätit minussa sääliä ja raivoa; vihasin sinua, mutta tunsin sinut; sinä olit sama kuin minäkin, orja, etkä mikään muu. Ja sinäkin kannoit orjuuden taakkaa omaisiasi säälien, jotta et olisi ollut rasituksena vanhemmillesi, eikä ympärilläsi oleva tavara ollut sinun enempää kuin minunkaan. Näin on laita, Marianna. Kauan aikaa olemme olleet typeriä, olemme olleet lapsia, jotka eivät saa kajota mihinkään. Mutta nyt olemme isäntiä ja teemme mitä tahdomme.

Marianna hymyili, hiukan epäilevästi. Peittääkseen hymynsä hän kumartui niin syvälle, että hänen huulensa koskettelivat nuoren miehen hiuksia. Tämä kosketus synnytti Simonessa uudelleen väristyksen, joka tuntui kiireestä kantapäähän, mutta vielä hän hillitsi itsensä.

— Kuule minua, Marianna. En voi tarkalleen sanoa sinulle, miten aion tehdä, mutta sinun tulee luottaa minuun. Tulen jonakin yönä luoksesi Nuoroon, en vielä voi sanoa täsmälleen milloin, mutta varmasti ennen joulua. Odota sinä minua. Jos et silloin näe minua, se merkitsee, että olen kuollut. Mutta jos tulen, tuon sinulle hyvän uutisen. Älä väsy odottamasta, ja jos ihmiset puhuvat sinulle pahaa minusta, älä usko sitä. Ennen kaikkea: Älä pelkää. Ja anna minun nyt mennä.

Hän hellitti Mariannan kädet, mutta jäi kumaraan, kasvot hänen polvillaan ja näytti tahtovan vielä hetken levähtää, ennenkuin läksi tuolle salaperäiselle taipaleelle etsimään sitä hyvää, jota hän tavoitteli.

Ja vaikka Mariannan sydän oli täynnä luottamusta, ei hän nähnyt muuta kuin yhden varman keinon päästä suoraan unelmasta todellisuuteen. Ja nyt hänellä oli voimaa sanoa ajatuksensa täydellisesti:

— Kuulehan, Simone, jos et ole tehnyt rikoksia, niinkuin vakuutat ja minä uskon, niin. Simone, miksi et mene tuomarin eteen? Sinut julistetaan vapaaksi tai tuomitaan vähäiseen rangaistukseen. Sitten seuraa onnemme. Niin, ja varmasti odotan sinua.

Tämän rajun voimanponnistuksen jälkeen Marianna tunsi polviensa vapisevan. Hän pelkäsi lupaustaan, mutta ei sitä katunut. Suloiset ja ahdistuksensekaiset kyyneleet täyttivät hänen silmänsä. Ja niiden verhon läpi hän luuli näkevänsä taivaankaaren päänsä päällä, ulottuvan hänen tilustensa toisesta äärestä toiseen, ja hän muisti lapsena lähteneensä etsimään sormusta, onnen sormusta — joka piili siellä, mistä sadekaari alkoi tai mihin se päättyi.

Samoin oli sen sormuksen laita, jonka Simone lupasi tuoda hänelle. Mutta nuori mies heräsi haaveistaan, tarttui neidon käteen ja teki sillä kasvojensa edessä ristinmerkin.

— Marianna, — hän virkkoi nousten pystyyn ja vastaamatta hänen kysymykseensä — älä itke. Olethan luvannut olla itkemättä. Hyvästi, ja odota minua.

III

Simone astui päivänkoitteeseen asti Gonare vuorta kohti, joka selvästi pyramiidin-muotoisena ja sinisenä erosi muista kuutamossa harmailta näyttävistä vuorista.

Hän astui notkeasti ja kevyesti, pyssynpiipun suu pistäen esiin olkapään takaa ja välkkyen kuin hopearengas.

Nyt hän mielestään oli tarpeeksi ylhäällä, koskettaakseen kuuta, — niinkuin hän pikkupoikana haaveili, kuumeisena ja nälissään kaitsiessaan toisten karjaa. Olihan kaikki hänen saavutettavissaan, hän saattoi käydä käsiksi kaikkeen ja kaataa kaiken tuohon jalkojensa juureen yhdellä sormen tempauksella.

Nyt hänestä oli tullut oma isäntänsä, niinkuin hän orjuutensa aikana oli kiihkeästi toivonut. Marianna, hänen käskijättärensä tuona aikana, hän, joka silloin ei edes katsonut häntä silmiin, Marianna rakasti häntä ja oli luvannut odottaa häntä. Miten kaikki tämä oli tapahtunut? Tuskin hän oli nähnyt jälleen Mariannan karjatalon edessä samoilla paikoilla, missä oli ollut isojen palvelijoiden tylysti kohtelemana käskyläisenä, kun häneen olivat palanneet kaikki hänen senaikaiset rajut pyyteensä, kaikki ruumiillistuneina Mariannassa. Omistaa hänet oli samaa kuin omistaa kaikki se, mitä hän edusti. Sentähden Simone oli pysytellyt väijyksissä metsikössä, hänen läheisyydessään, vaanien tilaisuutta saadakseen hänet valtoihinsa. Ja väijyksissä ollessaan hän oli ajatellut keinoa, miten parhaiten hänet saavuttaisi; elävänä, eikä kuolleena Simonen oli saatava hänet, jotta voisi omistaa hänet aina, eikä vain yhden hetken.

Senvuoksi Simone oli langennut hänen jalkojensa juureen, sensijaan että olisi ahdistanut häntä, ja nyt hän oli tyytyväinen, että niin oli tehnyt, että oli saavuttanut hänet niinkuin kuvan kaivon pohjassa. Saavuttanut? Äkkiä hän pysähtyi, kääntyi, katsoi kauas mustana täplänä näkyvää karjataloa kohti.

Ensin hänet valtasi pyyde omistaa tuo nainen, sitten hän katui, ettei ollut häntä ottanut. Saavuttanut? Mutta jos hän olikin saavuttamattomissa kaivon pohjassa? Ja hän tunsi itsessään heräävän villipedon, joka oli uinaillut hänen sisimmässään; nyt äkkiä havahtuessaan se järkytti hänet kokonaan ja sai hänet vavahtelemaan: himon ja tuskan huuto ulvoi hänen sisällään, täyttäen hänen korvansa pauhinalla ja hänen silmänsä verellä.

Hän paiskautui alas maahan rajun kouristuksen väänteissä, painaen maata vasten sydäntään ja ruumistaan karkoittaakseen pedon, estääkseen sen pakoittamasta häntä palaamaan ja anastamaan Mariannan vaikka veren ja kuoleman kautta.

Kun kouristus oli ohi, hän nousi pystyyn; hän hikoili ja vapisi vielä, mutta seisoi ruohikossa, pyyhkien voimakkaasti kämmenellään hiuksiaan; sitten hän tunnusteli käsiään ja oli tuntevinaan Mariannan käden kosketuksen. Hän alkoi itsekseen puhua Mariannalle, nöyrällä äänellä, sydän värähdellen vielä äskeisestä kamppailusta itsensä kanssa.

— Näethän, etten tee sinulle pahaa, Marianna. Ole huoleti ja levollinen. Minä lähden pois, minne kohtaloni minua ajaa, minne Jumala käskee, ja löydän omaisuutta mistä tahansa, vaikkapa minun täytyisi mennä sinne asti, missä sateenkaari päättyy.

Hän jatkoi vaellustaan. Hän ei kuitenkaan itse tietänyt, mitä hänen oli tehtävä, missä piili se omaisuus, jota hän etsi. Ensi työkseen hän suuntasi kulkunsa siihen tyyssijaan, minne oli jättänyt toverinsa, ja ennen kaikkea hän tahtoi vetäytyä pesäänsä miettimään ja harkitsemaan asemaansa.

Hän astuu, astuu. Tunteehan hän paikat, tiet, polut kuin oman kämmenensä. Ennen sarastusta hän saapui turvapaikkaansa, joka sijaitsi Gonare vuoren keskikaltaalla, Olzai laakson puolella. Se oli jylhän kaunis paikka; luolassa oli kaksi aukkoa, joista toinen vei porrasmaisesti ryhmittyneille kallionlohkareille, mitä tietä oli helppo päästä pakoon jonkun ajaessa taikaa. Saapuakseen rotkoon täytyi Simonen kulkea sokkelon läpi, jonka muodostivat kalliot, kivet, tiheä metsikkö ja jylhät puut. Mustat tammet olivat tuhansia vuosia puhaltaneiden tuulenpyörteiden vääntelemiä, ja niiden lomista pistivät siellä täällä esiin kivilohkareet kuin manalan olentojen päät; lopuksi kääpiötammilehto ympäröi rotkon. Mutta kun näin oli päässyt sisälle tuohon kallioseinään muodostuneeseen syvennykseen, avautui sieltä yleisnäköala laaksoon.

Tutkisteltuaan kotkankatseellaan yksinäistä ympäristöä Simone meni luolaan. Tuhalla peitetty tuli, komeroon kätketty raaka lihapala ja luolan seinänastaan merkiksi kiinnitetty nuoranpätkä ilmoittivat hänelle, että poissa oleva toveri oli pian palaava. Luolan edessä kasvavista tallatuista pensaista, vielä rasvasta höyryävästä tuhasta ja ympärille siroitetuista luista hän päätti, että muitakin miehiä oli ollut siellä aterioimassa ja ehkä salajuonia punomassa, ja tämä sai hänet levottomaksi. Toveriinsa hän luotti kuin omaan veljeensä, mutta pelkäsi hänen yksinkertaisuuttaan.

Hän palasi sentähden kallionhuipulla olevaan syvennykseen, pyssy kupeellaan ja tarkkaan tähystellen. Hän näki taivaan kirkastuvan ja pensaiden lomitse välkkyvän kallio-altaan, mihin virtasi lähteen vesi, joka ryöpyttyään hurjasti alas kalliolta, näytti pysähtyvän kukkivien köynnösten keskelle lepäämään, samoin kuin Simone teki, ennenkuin riensi eteenpäin polkuansa pitkin.

Kuu kurkisti altaaseen, ikäänkuin sen olisi tehnyt mieli sukeltaa sen veteen, omien viehkeiden säteidensä houkuttelemana.

Ja se näytti leikittelevän häipyvässä yössä, vapaana ja yksin taivaan autiossa hämärä-erämaassa, halliten ylhäältä vielä nukkuvaa maata. Ja se piilottautui, pilkoitti taas esille lehtien lomista ja kuvasteli vedessä, herättäen siinä tuhansia hymyilyjä, onnellisena nähdessään itsensä alastomana, vapaana ja yksinäisenä.

Mutta jokin vastustamaton seikka veti kuutakin kauas kohti kohtaloansa; sen huomatessaan se kalpeni, kävi alakuloiseksi ja kylmäksi, ja sen hymykin sammui vesipeilissä. Se yritti viivähtää rautatammen lehdissä kuin turvapaikassa ainakin; mutta heti sen täytyi ruveta laskeutumaan alemmaksi; se tarrautui kiinni pensaaseen ja pysyi siinä hetken, mutta jo lopen heikkona ja kalpeana. Mutta äkkiä se irtaantui siitäkin, näytti syöksyvän alas ja lopulta katoavan kuin kukka, jonka terälehdet varisevat.

Luonto lepäsi silloin aamunkoitteen hopeaisessa hohteessa. Köynnösten reunustaman veden henkäykseen vastasi lehtien huokailu. Päivä heräsi erämaassa. Simone tunsi salaisen voiman vetävän häntä alas, niinkuin äsken kuu oli tuntenut unelmien suloista voimaa. Ja hänkin taisteli; hän uneksi, että Marianna oli hänen luonaan ja suuteli häntä, mutta kallioiden välissä olivat viholliset väijyksissä, ja senpä vuoksi oli viisainta karkoittaa haaveet ja rakkaus.

Sarastuksen hopeaa seurasi purppuranpuna, sitä kulta ja sini. Tuuli heilutti puiden latvoja. Taivaan sinessä souteli valkoisia suvipilviä, liiteli haukkoja ja kotkia. Aurinko oli kohonnut yli taivaanrannan, ja kallioaltaan vesi heijasti jo täysin sen kuvan.

Hän sytytti valkean, ripusti lihan vartaaseen ja nosti sen paistumaan liekin eteen. Sitten hän riisui vaatteensa ja astui alastomana altaaseen, katsellen rintaansa, joka oli valkoinen kuin naisella.

Herkeämättä hän tähysteli ympärilleen, hieroen heinätukoilla jalkojaan, joihin tarttui heinän vihreätä. Kun hän kohotti kasvonsa kuunnellakseen etäisiä ääniä, heijastivat hänen kauniit silmänsä ympäristön vihannuutta ja kultaa. Ja hänen valkoisessa selässään, jossa näkyi virviläntapaisia syntymämerkkejä, liikkui väreitä ja köynnösten varjoja.

Hän nousi seisoalleen ja tunnusteli jalallaan altaan pohjaa. Sitten hän hiljalleen meni etemmäksi ja sukelsi viimein kokonaan veteen, painaen päänsäkin pinnan alle, mutta nosti sen oitis ylös, pirskottaen hiuksista pisaroita ympärilleen.

Ja äkkiä hän muuttui iloiseksi, toiveikkaaksi. Olihan kaikki kaunista hänen ympärillään; köynnösten välissä vilkkuivat liekkien tavoin kultaliljat, kukasta kukkaan aallehtivat hämähäkkien kirjavat langat. Satakieli lasketteli liverryksiään, ja sen laulusta tuntui pulppuilevan lähteen vesi.

Kumartuneena veteen Simone hieroi huolellisesti ihoaan, mutta tämäntästä hän oikaisi vartalonsa, katsellen rintaansa ja käsivarsiaan, joiden hipiäkarvoissa kimalteli vesihelmiä. Sitten hän taas kyyristyi, koettaen turhaan tavoitella käsiinsä pientä ruskeaa taimenta, joka kiiti altaan poikki virtaavan veden mukana.

— Mutta otanpa sinut, Marianna! — hän huusi äkkiä. Ja kaiku toisti: —
Marianna, Marianna!

Ja kaiku tuntui hänestä todelliselta ääneltä, etäiseltä, rauhalliselta ja verhotulta; se oli vallan kuin Mariannan ääni.

Näin kuluivat tunnit, ja ilta saapui. Taas ilmestyivät kuu ja ilman syvät huokaukset, jotka saivat kaikki oliot salaperäisen levottomiksi. Kallioiden ääriviivat vuoren huipulla näyttivät ihmiskasvoilta, jotka katselivat kuuta. Tähdet olivat niitä lähellä, mutta eivät silti koskettaneet niitä. Kaikki näytti pysähtyneeltä; liikkumattomuudessaan luonto odotti, kaihosi jotakin, joka oli ilmestymäisillään, mutta joka ei kuitenkaan näyttäytynyt.

Simone oli kauan levännyt kylvyn ja aterian jälkeen ja sitten kiivennyt jälleen kalliosyvennykseen odottamaan toveriaan. Hän oli nyt rauhallisempi, mutta samalla levottomampi, ajatellessaan Mariannaa.

— Viime yönä tähän aikaan olimme yhdessä… — ja hänestä tuntui kuin hän vielä olisi painanut päätään hänen polvilleen ja tunsi halua purra niitä. — Mikä houkkio olinkaan! Mutta Costantinolle tietysti sanon, että suutelin häntä. Tuossa se pahuksen kuhnustelija viimeinkin saapuu.

Hän tunsi tulijan hänen askelistaan, jotka olivat varovaiset, eivät niin notkeat ja varmat kuin hänen; ne harmittivat häntä joka kerta kun hän näki toverinsa astuvan. Muuten kaikki Costantinossa herätti hänen paheksumistaan, milloin oli kysymys liikkumisesta ja toimimisesta yhdessä. He olivat kuin kaksi veljestä poikaiässä, jotka pitävät toisistaan, mutta riitelevät lakkaamatta, ja suurempi on tyranni, mutta samalla suojelija. Siinähän nyt lähestyy, Costantino, tuo pieni rauhallinen mies, kuin jäniksen metsästäjä, pyssy poikittain vihreäsamettisella takillaan. Mustavillainen lakki ympäröi hänen punervia kasvojaan, joiden poskipäät pistävät esiin. Puoleksi avoin suu, joka paljastaa isot hampaat, näyttää alinomaa hymyilevän, mutta vinot silmät ovat surulliset ja synkät otsalle vedetyn lakin mustien kiharoiden varjossa.

Costantino istuutui luolaan tultuaan ja alkoi irroittaa kengännauhojaan kuun valossa, vastaamatta niihin ivallisiin kysymyksiin, joita Simone keikahdettuaan alas hänen luokseen lasketteli.

— Costanti! Terve tuloa! Olitko juomingeissa? Kävitkö pikku ystävätärtä tapaamassa?

Costantino heittäytyi pitkäkseen maahan, vastaamatta. Hän huokaili syvään. Simone tunnusteli hänen kättään ja tunsi, että se oli kuuma. Silloin hän vaihtoi äänilajia.

— Mikä sinun on? Onko sinussa kuumetta? Missä olet ollut, ja keitä on käynyt täällä?

Costantino koppasi kiinni hänen kädestään, eikä hellittänyt, ja rupesi valittelemaan:

— Täällä kävi kolme miestä hakemassa sinua, kaksi vanhempaa ja yksi nuori. He tahtoivat kaikin mokomin tavata sinua. Hakekaa häntä — sanoin minä — enhän voi polkea häntä esille, maan alta. Hän on ollut poissa viime perjantaista alkaen, enkä tiedä, missä hän oleskelee. He menivät tiehensä, mutta palasivat tuoden mukanaan lampaan ja viiniä. Yhä he vain odottivat sinua. Heidän puheistaan ja varsinkin nuorimman jutuista ymmärsin, että he tahtoivat sinua mukaansa lähteäkseen ryöstämään lammastarhan omistajaa, rikasta pappia, jolla on suunnattomasti hopea- ja kultaesineitä. Tuo pappi on erään kylän sielunpaimen, mutta kalleutensa hän säilyttää piilotettuina lammastarhaan, missä hänen äitinsä elää, vanha nainen, jota pappi tuontuostakin käy tervehtimässä, viipyen siellä jonkin aikaa. — No niin, Simone, kun nuo kolme miestä eivät nähneet sinun palaavan, he rupesivat ahdistelemaan minua. Mitä sinä teet täällä, jumalinen mies? he sanoivat minulle. — Se on minun asiani — vastasin minä. Silloin he rupesivat minua ilkkumaan ja virkkoivat: — Emme käsitä, kuinka Simone Sole voi sietää sinun seuraasi. Mene, ota säkki selkääsi ja rupea mierolaisten kanssa kerjäämään almua maalaisjuhlissa. Lopulta he saivat minut raivoihini. Tiedät, Simone, että en helposti raivostu, mutta kun kerran raivostun, niin siitä on leikki kaukana. He säikähtivät ja poistuivat; mutta päähäni pälkähti, että he vielä palaisivat ja tappaisivat minut. Silloin minäkin poistuin täältä.

Liikkumattomana, kumarassa kuunnellen, Simone oli vaiti, tuijottaen toveriinsa, jonka kertomus tuntui hänestä omituiselta ja epätäydelliseltä.

— Ei toki, — hän lopulta virkkoi, — nyt petät minua, Costanti. Avaa silmäsi ja katso minuun: missä olet ollut?

— Costantino paneutui taas pitkäkseen, pää leväten käsivarrella ja silmät suljettuina.

Silloin Simone, joka tiesi, että Costantino oli kateellinen ja herkkätunteinen, minkä vuoksi hänet oli taltutettava joko väkipakolla tai lempeydellä, lähestyi häntä ja survaisi jalallaan lievästi hänen säärtään.

— Kuulehan, kerronpa sinulle totisesti, missä olen käynyt. Miksi en sitä sinulle kertoisi? Mutta puhu sinä ensiksi. Millaisia olivat nuo kolme miestä?

— Nyt tiedän, keitä he ovat: nuorin heistä on Bantine Fera. Tiesin, että hän lopulta tulisi hakemaan minua.

Costantino aukaisi silmänsä kateellisena. Hän tiesi kuka tuo Bantine Fera oli, nimittäin aivan nuori rosvo, Simonea nuorempi ja uskaliaampi, häikäilemätön, riippumaton. Olihan Simone puhunut hänestä niin paljon, ja nytkin hän alkoi ylistää häntä, ei vallan vapaana kateudesta.

— Kas siinä mies, joka on löytävä onnensa. Olen kuullut, että Corraine-joukkue on pyytänyt häntä liittymään heihin, hän kun on taitava ampuja, taitava kaikessa: hän osuu lentävään lintuun. Hän ei pelkää mitään; eihän hän pane alttiiksi muuta kuin oman nahkansa, hänellä kun ei ole äitiä eikä sisaria, niinkuin meillä; hän on äpärä. Kaikki häntä suosii. Jumal’avita, olenpa kovin tyytyväinen, että hän on tullut minua hakemaan.

— Minua? Minua ei kukaan vielä ole ilkkunut, Costanti. Hillitse kieltäsi. Ei riitä, että joku on hyvä ampumaan ja tappamaan ihmisiä rohjetakseen ilkkua Simone Solea! Vai ilkkuiko hän minua sinun läsnäollessasi?

— Ei, — sanoi Costantino, joka oli rehellinen eikä koskaan valehdellut. Ei hän ilkkunut sinua. Mutta ehkäpä minä ilkuin häntä. No niin, kun nuo kolme olivat poistuneet, läksin minä vaeltamaan omille teilleni, ja menin sinne lammastarhaan asti, varoittamaan tuota pappia, — sillä varastettakoon muilta, mutta papilta ei saa varastaa. No niin, — hän jatkoi silmät ummessa, väsyneenä, mutta lopulta tyyntyneenä, — astuin juoksujalkaa kaksi päivää ja kaksi yötä: lammastarhassa oli ainoastaan tuo vanha nainen, valkoinen kuin kyyhky. Antakaa minun juoda, — sanoin hänelle, — olen janoinen matkamies. Ja kun hän oli antanut minun juoda, ilmoitin hänelle vaaran, joka uhkasi hänen lammastarhaansa, ja läksin tieheni. Tulkoon hän vain nyt ahdistamaan minua, tuo sinun Bantinesi, tai ampukoon minut kaukaa, kunhan omatuntoni on puhdas, ei muulla ole väliä. Sillä papilta ei saa varastaa.

— Costantino Moro, kuulehan, mitä sinulle sanon. Nimittäin, että sinä ja minä emme kumpikaan sovellu rosvoiksi. Olemme syntyneet uskovaisina, ja sellaisina kuolemme.

— Mene helvettiin, mene hirteen, — tiuskaisi puoliääneen Costantino; mutta tämä ankara puhe tuntui enemmän kohdistuvan poissaolijoihin, kuin toveriin, ehkä noihin kolmeen pahantekijään, jotka olivat ahdistaneet häntä.

Simone puolestaan ei tietänyt, oliko hän tyytyväinen vai tyytymätön siihen, mitä oli tapahtunut. Häntä harmitti, että näytti Bantine Feraa huonommalta, ja samalla hän hyväksyi Costantinon menettelyn, joka huolimatta heikkoudestaan oli osoittanut, ettei välittänyt nuoren rosvon ylimielisyydestä.

Toiselta puolen kolmen pahantekijän suunnittelema ryöstöyritys oli hänen mielestään hyvä, eikä ainoastaan hyvä, vaan myös helppo, ja hän ymmärsi hyvin Bantine Feran tarkoituksen, kun tämä ehdotti yhteistoimintaa Simonen kanssa. Tarjosihan nuori rosvo hänelle liittoa, joka hetki hetkeltä viekoitti häntä yhä enemmän.

— Enpä totisesti lähde häntä etsimään, jollei hän itse palaa, — Simone sanoi kuin itsekseen, — mutta täytyy… täytyy…

Costantino ei enää sanonut mitään: hän oivalsi hyvin toverinsa ajatukset. Eikä hän katunut, mitä oli kertonut. Mutta hän oli hyvin surullinen. Ja suurempi kuin suru siitä tuumasta, jota arvasi Simonen hautovan mielessään, oli Bantine Feran vaikutusvallan nostama kateus, ja ennen kaikkea täytti hänet yksinäisyyden tunne; hän tiesi, miten kaukana hän oli kaikista, sekä etäällä että lähempänä olevista.

Simone puolestaan tunsi toverinsa täysin oivaltaneen hänen sisimmät aikeensa. Tämä hermostutti häntä ja hän koetti peittää ajatuksiaan puhumalla. Ja puhuessaan hän innostui niin, että lopulta kuunteli omia sanojaan ja luuli niitä tosiksi.

— Costanti! Niin, tahdon yksin lähteä tuohon lammastarhaan, senkin tähden, että haluan näyttää, etten minä ole sinua lähettänyt. Tarvitsen rahoja, kuuletko? Miksi päästäisin käsistäni tämän tilaisuuden? Tarvitsen rahoja, Costanti. Minulle on tapahtunut jotakin. Kohtasin naisen ja tarvitsen rahoja… Etkö usko? hän kysyi hetken miettiväisenä vaiettuaan. — Yhtä kaikki, jos et uskokaan. Asia on tosi, ja sillä hyvä. Tuo nainen on rikas ja kaunis, — niin kaunis kuin nainen ikinä voi olla, — ja hän on kaiken omaisuutensa haltija. Hän on yhtä rikas kuin kaikki sinun sukulaisesi yhteensä, — hän vakuutti yhä enemmän kiivastuen Costantinon välinpitämättömyydestä: — yksistään metsänsä korkkiaineesta hän ansaitsee vuosittain tuhat scudoa. Hänen karjatalonsa on saanut palkinnon. Niin, hän on Marianna Sirca, entinen emäntäni. Hän on ollut minulle ystävällinen siitä asti kun palvelin hänen talossaan. Mutta siihen aikaan hänellä ei vielä ollut määräämisvaltaa, ja minä olin ylpeä häntä kohtaan. Nyt olemme ymmärtäneet toisemme. Jumala on niin tahtonut. Toissapäivänä olimme yhdessä hänen karjatalossaan, olimme yhdessä, vaikka hänen isänsäkin oli siellä. Olimme yhdessä, — hän toisti, ummistaen silmänsä vuorostaan ja käyden levottomaksi, — ja minä suutelin häntä.

Costantino ei heti vastannut; hän tunsi sydämensä tykkivän kovaa maankamaraa vasten. Lopuksi, kun Simone vaikeni, ikäänkuin vaipuen muistoonsa, hän kysyi ilkkuen:

— Voin naida hänet, jos tahdon! Ja sitä hänkin tahtoo, sillä hän ei ole toisten naisten kaltainen.

— Millainen hän sitten on? Jos hän olisi säädyllinen nainen, ei hän välittäisi sinusta.

Costantino ei pelännyt: hänkin kohottautui, istuutui kyynärpää polviin nojaten, kasvot käden varassa ja tuijotti tuleen. Nähdessään Simonen taas painautuvan maahan hän sanoi tälle miettiväisenä:

— Simone, et puhu enää kuin mies. Kuinka voisit ottaa vaimoksesi sellaisen naisen, sinä?

— Kuinka! Papin avulla, Jumalan nimessä, salaa. Eikä ole sanottu, että minun aina pitää harhailla metsissä kuin villipeto. Voin tästä minäkin palata vapaan ihmisen elintapoihin.

— Oh, oletpa jälleen tullut lapselliseksi. Tuo nainen on jo tehnyt sinut samanlaiseksi kuin hän itse on. Ja lisäksi hän on lumonnut sinut. Hyvä, pidä varasi, ettet joudu hunningolle!

— Sinä puhut vain kateudesta ja mustasukkaisuudesta: pelkäät jääväsi yksin!

— Minä? — sanoi Costantino kohottaen surullisen katseensa. Mutta seuraavassa tuokiossa hän ravisti päätään Simonelta opittuun tapaan. — Saattaapa niin olla. Mutta voisinhan ehkä tulla sinun kanssasi istumaan syytettyjen penkille.

— Hitto vieköön; sinä kaikkine synteinesi. Ei tässä ole kysymys lähtemisestä istumaan syytettyjen penkille.

— Entä kuinka luulet palaavasi vapaisiin oloihin ilman oikeudenkäyntiä ja kuulustelua? Jos menet ilmoittautumaan tuomarille, sinut kahlehditaan, etkä enää saa jalkojasi irti ansasta. Tunnusta. Eikö tuo nainen jo ole kehoittanut sinua näin menettelemään?

Se oli totta, kaikki oli totta. Ja oli hetkiä, jolloin hän tunsi olevansa lumottu. Marianna hallitsi häntä, painoi hänen hartioitaan. Ja hän häpesi huomattuaan, että Costantinokin oivalsi sen. Hän ponnahti ylös kuin tahtoen vapautua tuon naisen lumoista, ja heilutti lakkiaan nuotion yli, koska sen räiskyvä valkeakin tuntui vastustavan häntä. Ja liekki lyyhistyi ja näytti tahtovan peloissaan paeta, mutta kohosi sitten taas, räiskyen entistään kovemmin.

— Emme vältä kohtaloamme, — sanoi Costantino. — Sinä olet toinen mies kuin kolme päivää sitten. Kohtalosi on määrätty.

— Ei, Costantino. Ennemmin Jumala katkaiskoon jalkani. Vannon sinulle kautta tämän liekin, kautta äitini sydämen, etten koskaan ilmesty tuomarin eteen. En aio edes solmia aviota, en julkisesti enkä salaa. Sanoin sen äsken vain piloillani. Jos tuo nainen tahtoo minut, ottakoon minut tällaisena!

Mutta sitten hänkin laski kyynärpään polvelleen ja päänsä käden varaan. Ja näin he pitkäksi aikaa jäivät siihen istumaan, pysähtyen kuuntelemaan heidän kallioluolansa ympärillä leviävän yön hiljaisia kuiskeita, suurina ja julmina kuin väijyksissä olevat pedot, pieninä ja värähtelevinä kuin linnunpoikaset pesässä.

Leväten isossa puhtaassa vuoteessaan, miellyttävän väsymyksen valtaamana, hän puoleksi uinaillessaan luuli yhä vielä istuvansa karjatalon kynnyksellä, Simonen pää polvillaan. Ja hän puhutteli nuorta miestä hiljaa, levollisena ja vakavana, sanoen hänelle kaikki ne seikat, joita tuona ensi yönä ei ollut voinut hänelle sanoa. Ja hän rohkaistui hyväilemään noita pehmeitä ja kuumia hiuksia, ja tuo kosketus sai koko hänen ruumiinsa värisemään. Hänen luomensakin vapisivat, mutta hän sulki ne lujasti, jotta ei itkisi, jotta ei täydelleen heräisi.

— Naisen, joka rakastaa sellaista miestä kuin minä, ei pidä itkeä…
Niin, niin, Simone, en tahdo itkeä.

Ja hän jäi siihen lepäämään liikkumattomana, ja hänestä tuntui, kuin hänellä olisi ollut siteet ranteilla, kahle jaloissa. Eikä hän luullut vuosikausienkaan kuluttua pääsevänsä liikkumaan, sillä side oli hän, kahle oli hän. Tällainen oli siis rakkaus: suloinen ahdistus sydämen sisimmässä, ja tämän ahdistuksen alainen orjuus. Mutta silti oli ihanaa uinailla näin, kahlehdittuna, oma salaisuus sydämessä.

Kun hän sitten aamulla täydelleen heräsi kavahtaen äkkiä ylös, hän tunsi epämääräistä vangin iloa, joka laskee kärsimysaikansa päiviä, tietäen, että ne kerran päättyvät. Toinen tosin alkaa, mutta edellinen on päättynyt, ja joka hetki vie lähemmäksi vapautusta.

Joulu on tuleva. Onhan hän tottunut pitkiin yksinäisiin ja hiljaisiin kuukausiin. Yhteen aikaan hän ei odottanut mitään, kuvitellen, ettei hänelle enää koskaan tapahtuisi mitään uutta. Mutta nyt sitävastoin päivät tuntuivat hänestä olevan täynnä odotusta, täynnä toivoa. Ja kuukaudet ja päivät liitelivät hänen sormiensa päissä keveinä kuin kukan terälehdet. Jouluna Simone tulee! Entä jos ei tulekaan? Entä jos tuo synkkä kohtalo, jonka hän oli valinnut, loitonsi hänet ainaiseksi, eroitti hänet uudelleen?

Tätä ajatellessaan hän kavahti vuoteesta ja riensi avaamaan ikkunaa, ilma kun tuntui tukehduttavan häntä.

Matalasta ikkunasta, jossa oli neljä pientä ruutua, avautui näköala talon taakse pieniin puutarhoihin ja mustiin mökkipahaisiin, joiden takana kohosivat taivaanrannalle Orthobene vuoren rosoiset huiput.

Aamuruskon punahohde valaisi avaran matalan huoneen, jossa oli keltaiseksi maalattu puukatto. Uuden kaapin peili pisti silmään vanhanaikuisen arkun vieressä, joka oli koristettu lintu- ja kukkakuvioilla. Ja Marianna kääntyi isoa puusänkyään kohti, kääntäen selkänsä taustaseinään päin, jotta ei näkisi itseään puolialastomana peilistä.

Mutta hänen pukeutuessaan peilistä heijastuvan kuvan liikehtiminen veti hänen katseensa vaistomaisesti puoleensa. Ja ohimennen hän kääntyi, katsoen peiliin aran uteliaasti. Niin, nyt asusti toisenlainen nainen tässä huoneessa; vilkas ja kaunis nainen. Entinen Marianna oli haudattu rautatammien lakastuneiden lehtien alle karjatalon maille. Miksi hän ei katsoisi peiliin? Hän kääntyi ja katseli itseään siveän uteliaana, ikäänkuin olisi katsellut kuvapatsasta. Pitkien ja sileiden säärien yläpuolella hän näki hennot, kiiltävän vaaleat polvensa, jotka näyttivät marmorista veistellyiltä hedelmiltä. Hän tunnusteli niitä kämmenellään, sitten hän kumartui vetämään kenkiä jalkaan. Irroitetut palmikot valuivat kiemurrellen olkapäille ja valkoiselle povelle, jossa näkyi punasinerviä suonia. Hän siirsi palmikot taaksepäin toisella kädellä, ja toisella hän silitti kaarevan jalkansa punervaa kantapäätä. Mutta äkkiä hän punastui, riensi jälleen ikkunan ääreen ja alkoi sukia hiuksiaan ja silittää niitä huolellisesti päälaelle, niin että ne muodostivat mustan samettisiteen, josta tuskin eroittautui jakauksen valkoinen juova. Puutarhojen tuoksu, aamuhetken hiljaisuus palauttivat hänen mieleensä karjatalon; ja taas hän kuin ilmestyksenä näki jalkojensa juuressa Simonen, joka kahlehti hänen polvensa ja esti häntä liikkumasta. Ja kuitenkin hänen täytyi liikkua ja jälleen solmia yhteen entisen elämänsä katkaistu lanka. Hän tuntui kumartuvan ja sanovan nuorelle miehelle: — Nouse, Simone, sinun täytyy päästää minut.

Mutta nuori mies ei päästänyt häntä; hän seurasi ja puristi hänen kättään. Silloin hän kuvitteli kantavansa häntä käsivarsillaan kuin pienokaista ja menevänsä näyttämään hänelle jälleen taloa, missä hän oli ollut palvelijana, ja johon hän oli tuleva isännäksi.

Tuossa liuskakivisten jyrkkien portaiden yläpäässä oli pimeähkö askelma, valkoiset seinät olivat paljaat ja permanto vanhojen siloisten tiilien peittämä. Tältä askelmalta avautuivat ovet huoneisiin, joiden seinät olivat kellastuneet kosteudesta. Kaikki huoneet olivat kosteita ison lehtikujan takia, joka oksakatoksellaan peitti pihan ja ulottui rakennuksesta maantiehen asti. Kalkitut seinät olivat täynnä vihreitä hometäpliä, ja siellä täällä puukatot halkeilivat usein tapahtuvista korjauksista huolimatta. Ainoastaan maakerroksessa oleva keittiö, jonka ikkuna oli puutarhan puolella ja jonka ovesta päästiin pihalle, oli lämmin ja valoisa, liedessä kun paloi alati valkea.

Kun Marianna laskeutui alikertaan, palvelijatar oli jo lähtenyt ulkoaskareihin. Kahvi kiehui hellan hiilloksella ja nousevan auringon valossa hohtivat tummille seinille ripustetut kupariastiat.

Ikkunan rautaristikon aukoissa värähtelivät puutarhan pensaiden lehvät, ja kasteessa kimmeltävien valkoisten ruusupensasten ja korallinpunaisia marjoja uhkuvien pienten kirsikkapuiden välillä lenteli kultarintakerttu kaiuttaen houkutusääniään. Marianna avasi ikkunan ja ravisti hiukan ruostunutta rautaristikkoa, ikäänkuin olisi pyrkinyt vapauteen. Niin, Simone oli oikeassa, kun ei tahtonut menettää vapauttaan: kaikki muu paitsi ei vapautta!

Pikkupuutarhan takaa, polulta, joka kulki sen aidan viertä ja päätyi talon ohi kulkevaan maantiehen, kuului kavioiden kapsetta. Pyssynpiippu ja huopahatun huippu pistivät esiin aidan takaa. Marianna tunsi tulijan Sebastianoksi, ja todellisuuden tuntu sai hänet jälleen punastumaan. Hän toivoi sukulaisensa jatkavan matkaansa. Mutta tämä sensijaan pysähtyi ja kolhaisi jalallaan porttia. Marianna kulki kiirehtimättä pihan poikki, joka vielä oli kokonaan lehtikujan varjon peitossa, ja avasi portin. Ja heti hän huomasi, että Sebastiano katseli häntä ylhäältä hevosen selästä, niinkuin tavallisesti, ivahymy huulilla, silmät epäluuloisina, mutta pohjaltaan surullisina.

— Sen tiedän. Eikö sinulla ole levottomia ajatuksia? Mutta enhän oikeastaan aikonut puhua siitä. — Onpa maaseutuilma tehnyt sinulle hyvää.

Marianna tuijotti häneen, odottaen purevaa huomautusta. Mutta Sebastiano loi katseensa autiolle tielle. Sitten hän äkkiä nykäisi suitsista, hyvästellen häntä hiukan alakuloisena.

Marianna jäi seisomaan portille, kunnes ratsu katosi tien mutkaan. Hänestä tuntui, että Sebastiano jo arvasi hänen salaisuutensa ja piti häntä silmällä, niinkuin se tekee, joka olettaa toisen olevan vaaran uhkaamana tai taudin ahdistamana. Kotvan aikaa hän pelkäsi sukulaistaan ja itseään. Mutta tuossa tuokiossa hän ylenkatseellisesti ravisti itsestään pelon, ajatellen taas, että hän oli itsensä ja kohtalonsa herra, että oli tarpeeksi kauan ollut toisten palvelijana, ja ettei hänen tarvinnut tehdä tiliä mistään kenellekään.

Ja todistaakseen itselleen olevansa vapaa ja yksin hän viipyi avatun portin ääressä, mitä ei koskaan muulloin ollut tapahtunut, katsellen eri suunnille tietä. Lievästi kohoten tie poikkesi mökkien ja vanhanaikuisten talojen taakse, joiden pylväskuistikot olivat puusta ja parvekkeet ruostuneesta raudasta. Ja leikattuaan kylätien se päätyi ylempänä aukeaan paikkaan, jota koristi muutama vihreä puu, ja josta tuomiokirkon tornit kohosivat kirkkaaseen aamuilmaan. Ei kukaan kulkenut ohi. Kaukaa kuului rattaiden räminää ja kukon kiekunaa. Lopulta näkyi tien huipulla nainen, kantaen kädessään maitoastiaa, ja Marianna huomasi nyt jääneensä portin pieleen juuri osoittaakseen palvelijattarelleen, että nyt oli tullut vapauden aika. Hän näkikin iäkkään naisen jo kaukaa rypistävän pyöreiden kotkansilmien yläpuolella kaareutuvia tiheitä harmaita kulmakarvojaan, mutta ei silti palannut sisälle. Palvelijatar joudutti askeliaan. Hänen isot jalkineensa kopisivat tien kivityksellä kuin hevosenkengät, ja koko hänen kookkaassa ja ankarassa vartalossaan, joka oli verhottu hänen synnyinseutunsa pukineisiin, oli jotain raudanlujaa ja uskaliasta; vaikka hän oli vanha, hän oli silti karski ja masentumaton.

— Mitä katselet? — hän kysyi emännältään, hiukan tuupaten häntä ohikulkiessaan.

— Sebastiano kävi täällä, — vastasi Marianna pannen merkille palvelijattarensa epäluuloisen katseen.

— Hän tahtoi ryöstää omaisuuteni! — virkkoi Marianna nauraen, palvelijattaren vääntäessä porttia lukkoon.

Kunhan portti oli hyvin lukittu ja Marianna sisällä talossa, ääneti työskentelemässä, vanha palvelijatar oli perin mielissään. Hänkin teki työtä ja oli ääneti. Hänen askelensa vain kumisivat koko talossa, tärisyttäen permantoa.

Siivottuaan huoneet hän istui nyt permannolla keittiön viereisessä huoneessa seuloen ohrajauhoja leipoakseen karjatalon miehille leipää.

Seulan yksitoikkoinen sohina vaivuttaa jonkinlaiseen haaveiluun Mariannan, joka askartelee hänkin, ommellen ikkunan ääressä. Hänen ajatuksensa harhailevat kaukana. Puutarhan pensasten ja pienten kirsikkapuiden asemesta vuoriston metsät ja siintävät vuoret leviävät hänen eteensä. Ja elämä tuntuu hänestä unelmalta. Karkoittaakseen haaveilunsa hän joskus menee pihalle, lähestyy kaivoa ja katsoo vaistomaisesti siihen. Mutta hänen kuvansa heijastuu yksin vedestä, joka on kuin pyöreä tumma peili. Hän ei näytä edes olevan siellä kaivon pohjassa, vaan vielä syvemmässä ja salaperäisemmässä paikassa.

Marianna palaa sisälle ja katsahtaa palvelijattareen. Tämä puolestaan on kohottanut katseensa pitääkseen talon nuorta emäntää silmällä. Ja kun hänelle on selvinnyt, ettei porttia ole avattu ja ettei Marianna ole poistunut talosta, hän jatkaa askarettaan. Jolleivät hänen pitkät käsivartensa liikkuisi heiluttaessaan seulaa isossa keltajuuri-korissa, hän, jauhoisena myssyyn asti, näyttäisi kiviseltä kuvapatsaalta, jonka lumisade on verhonnut valkoiseksi.

Ja Marianna palaa ikkunan ääressä olevalle jakkaralleen. Mutta tunnit kuluvat hitaasti, ne eivät koskaan ole tuntuneet hänestä niin pitkiltä. Hän nousee taas yläkerrassa olevaan huoneeseensa, avaa kirstun ja huomaa kaikkien tavaroidensa olevan järjestyksessä. Mutta avarahihainen hopeanappinen röijy, huolellisesti kokoonkääritty, ja punanauhaisella rintakaistaleella koristettu pusero herättävät hänessä mielikuvan, että hän lepää arkussaan valmiina haudattavaksi.

Koko hänen aikaisempi elämänsä näytti hänestä sellaiselta, kuolleelta, irtihakatulta hänen olemassaolostaan kuin joutava oksa puusta. Hän sulki kirstun ja meni toisiin huoneisiin. Niistä kaikista tunki sieraimiin ummehtunut, kostea kellari-ilma, eikä suinkaan vähimmin hänen setä-vainajansa, kaniikin, huoneesta, johon hän kaikkein ensiksi astui. Sen vuode oli vielä vihreän ruumisverhon peittämä, papin muotokuva riippui pesukaapin yläpuolella, ja hänen kirjansa säilyivät kaapissa, jonka ovet olivat himmeäksi hiottua lasia.

Sitten hän nousi ullakkohuoneeseen. Se oli avara murtokaton peittämä suoja, jotenkin korkea, ja sen kahdesta pienestä pihalle päin olevasta ikkunasta avautui näköala puutarhoihin, laaksoon ja vuoristoon. Orsista riippui rypäleterttuja ja päärynäkimppuja, permannolle oli levitetty kullankellerviä manteleja ja keltaisia omeniin vivahtavia perunoita. Korissa oli leipää: harmaata ohraleipää karjatalon paimenille, mustaa leipää palvelijattarelle ja nisuleipää talonemännälle. Siellä oli jauhoja, taikinaa ja vihanneksia ja kaikkia ruokatavaroita, joita tarvitaan varakkaassa talossa. Ei puuttunut mitään. Ja eräässä nurkassa oli palvelijattaren leposija, matala madonsyömä puuvuode, peitteenä karkea mustaraitainen harmaa villapeite, joka muistutti tiikerin taljaa.

Marianna istuutui tälle vuoteelle ja alkoi muistella entisiä asioita. Tuoksuva ilma leyhki toisesta ikkunasta toiseen, ja hän näki niistä Orthobene vuoren yläpuolella taivaan sinen, jossa punainen pilvi päilyi kuin kukkanen. Aamuhiljaisuudessa kantautui kaukaa ääniä, ja Marianna luuli yhä vielä kuulevansa karjatalon hälyä. Ja sitten hän taas siirtyi menneisyyteen, muistellen sitä päivää, jolloin hänen äitinsä ja isänsä kädestä taluttaen olivat tuoneet hänet hänen setänsä taloon, näyttäen hänelle huoneet, porraskäytävän ja tuon ullakkohuoneen, joka oli täynnä kaikkia Luojan hyviä antimia. Silloinkin hän oli istuutunut tälle vuoteelle, kosketellen pienellä ruskettuneella kädellään karkeata peitettä ja ajatellen, ettei enää voisi leikitellä paljain jaloin tiellä, ettei pääsisi juoksentelemaan iltaisin poikasten seurassa kaivolle, eikä voisi sanoa rumia sanoja muuten kuin itsekseen. Hyvästi vapaus! Nyt täytyi aina kulkea kengät jalassa — uudet raskaat kengät, jotka tuntuivat vetävän alas sääriä, venyttävän niitä ja pysäyttävän niitä, pakoittaen hänet ajattelemaan askeliaan.

Ensi aikoina palvelijatar Fidela oli huvittanut häntä kertomuksillaan ja omituisilla elkeillään. Hän muisti nukkuneensa tämän vuodepahaisen seinäpuolella, äkkiä tuntien palvelijattaren isot jalat selässään. Vaikka talossa oli niin paljon sekä leveitä että pieniä vuoteita ja vapaita huoneita, Fidela tahtoi nukkua ullakkohuoneessa, mainiten syyn siihen.

— Tiedä, että kun kuuluu ulkoa hälinää, voi täältä tähystellä ja nähdä joka taholle.

Todella hän öisin nousi vuoteesta ja kurkisti ulos milloin toisesta, milloin toisesta ikkunasta. Levottomana Marianna silloin kohosi puoleksi istuvaan asentoon ja seurasi Fidelan liikkeitä hehkuvin silmin, jos oli kuutamo. Ja hän näki edessään haamoittavan vanhan naisen paitasillaan, päässä yömyssy, kookkaana ja luisevana kuin puuveistos, joka noitatemppujen avulla liikkui. Ja Marianna pelkäsi, pelkäsi kaikkea, ikkunan ääressä tähystelevää palvelijatarta ja ulkoa kuuluvia ääniä; ja jos ei niitä kuulunut, hän odotti henkeänsä pidättäen, että niitä alkaisi kuulua; hän pelkäsi esineitä, jotka törröttivät ullakkohuoneen perällä, tummia rypäleterttuja, jotka riippuivat pörröisten päiden näköisinä orsista. Mutta vaikka hän pelkäsi kaikkea, hänen pelkonsa miellytti häntä. Ja kun hänen päivin täytyi seisoa silmät alas luotuina hiljaa setänsä edessä, hän iloiten ajatteli yön hetkiä, ullakkohuoneen salaperäistä elämää, palvelijattaren tarinoita.

— Kerro, kerro! Kun olit siellä, sen entisen isäntäväkesi talossa… niin mitä silloin? Kerro, tai hyppään pois vuoteesta — hän sanoi, heiluttaen peitettä.

— Silloin… odotahan… mitä viimeksi sanoinkaan? Mutta pysy alallasi, heinäsirkka!

Fidela puristi hänen jalkansa luisevien polviensa väliin ja jatkoi tarinaansa.

— Kuulehan siis, tuohon aikaan viisitoista-, kuusitoista- tai kahdeksantoistavuotiaana — en nyt enää tarkalleen muista, olin piikana Cristina Zandan talossa. Tuo isäntäväkeni oli rikasta, ja rikas on tämäkin isäntä täällä, Jumala häntä avittakoon, mutta rikkaita olivat nuokin ihmiset. Heillä oli talossa raitis lähdekin, ja rahoja ja hopeaa ja pyhäinjäännöksiä kuin kirkossa ikään. Jopa eteisessäkin oli arkussa rahaa. Ja korissa oli kuparikolikoita runsaasti kuin papuja. Nyt en voi sanoa sinulle tarkalleen, miten se tapahtui. Mutta eräänä iltana, juhlapäivän iltana, isäntäni palasi kotia, keppi kädessä ja meni levolle illallista syömättä. Ehkä hän oli ryypännyt, en ota omalletunnolleni sitä varmaa väitettä, että hän todella oli ryypännyt, mutta mahdollista se on. Me naiset olimme keittiössä. Renki oli tallissa hevosia syöttämässä, kun ykskaks näemme hänen ryntäävän sisään silmät pyörien ja huutaen: Hyvät ihmiset, mikä kauhistus, mikä kauhistus! Ja joutuin hän pakeni kiiveten kapeita tikapuita pitkin keittiön yläpuolella olevalle ullakolle. Ja minä perässä, hiukset pystyssä kauhistuksesta, vaikka en tietänyt, mistä oli kysymys. Ja hän veti nopsasti ylös tikapuut, nojasi ne ylhäällä seinään, nousi siitä ylös, hyppäsi katolle ja katosi. Minä kaaduin ullakon lattialle, ja sen raosta näin, mitä kauheaa tapahtui alhaalla keittiössä. Sinne hyökkäsi joukko naamioituja miehiä, jotka näyttivät ihmissyöjiltä, ja kolme heistä kävi käsiksi emäntääni, ja yhdellä heistä oli kirves kädessä. Toiset työntyivät käytävään ja sieltä nousivat yläkerran huoneisiin. Heidän askeleensa paukkuivat, kuin he olisivat olleet hurjia helvetistä lähteneitä piruja. Kai ymmärrät, että tämä oli rosvoliuta? Katolle kiivennyt renki huusi apua, mutta kukaan ei rohjennut näyttäytyä, peläten saavansa luotisateen roistojen pyssyistä. Muutamassa silmänräpäyksessä he olivat tappaneet isännän ja anastaneet kaikki arvoesineet. Mutta roistot eivät tyytyneet tähän. Se, jolla oli kirves, ja kaksi muuta, retustelivat huoneesta huoneeseen emäntää, joka oli puolikuollut, vaatien häntä ilmaisemaan rahojen kätköpaikan. Ulkoa kuului kahteen otteeseen kiväärinlaukauksia: talon naapurit koettivat peloittaa rosvoja. Mutta osa näistä oli jäänyt vartijoiksi pihalle ja ne huusivat sisälläolijoille: — Rohkeutta vain, jatkakaa! —ja koko talo oli ylösalaisin kuin maanjäristyksen jälkeen. Näin, miten nuo kolme rosvoa työnsivät emännän takaisin keittiöön. Hän laahasi jalkojaan permannolla kuin kahta rättiä, ja hänen kasvonsa olivat valkoiset ja kauhusta vääntyneet. He mukiloivat hänen selkäänsä nyrkeillä, uhkasivat häntä kirveellä, kun hän ei ollut voinut näyttää rahojen kätköä. Sitten he riisuivat häneltä vaatteet ja löysivät röijyn vuoriin ommeltuna kaksi tuhannen liiran seteliä ja näyttivät tyyntyvän. Emäntä sopersi: Olkaa armolliset, ajatelkaa äitiänne. Mutta he toistivat: — Vielä vähän lisää. Sano pois, missä rahat ovat, tai panemme sinut istumaan alastomana kuumennettuun isoon kolmijalkakattilaan… Ja yksi heistä todella pisti tulen tuon kattilan alle. Mutta ulkoa kuului uusia pyssynlaukauksia, ja äkkiä kaikki rosvot pakenivat. Myöskin emäntäni huomatessaan olevansa yksin pakeni. Minä jäin ullakolle koko yöksi; piilottauduin ruokokasan taakse, ja vielä nytkin joskus tuntuu kuin lymyilisin siellä ja kuulisin roistojen askelet, peläten kuolevani tukehtumalla. Tuon yön jälkeen lakkasin, pelkästä pelosta, olemasta nainen.

Tämä loppuhuomautus huvitti suuresti Mariannaa, joka purskahti nauruun, vaikka kauhu vielä kuristi hänen kurkkuansa. Hän kuvitteli näkevänsä Fidelan piilopaikastaan ruokojen välistä puikahtavan esiin ja muuttuvan äkkiä tytöstä pojaksi. Ja joka kerta, kuullessaan tarinan uudelleen, hän jännittyneenä odotti sen loppua, sydän värähdellen pelosta ja säälistä, ja kuitenkin purren huuliaan, jotta ei nauraisi ennen aikaa.

— Sitten rupesin palvelijattareksi kaniikille, — jatkoi Fidela, — hän oli tullut sille seudulle papiksi. Siitä on nyt parikymmentä tai viisikolmatta vuotta, ja kun hän siirtyi Nuoroon, tulin tänne hänen kanssaan. Totta puhuakseni, meillä on aina ollut onni matkassa. Vain kerran ne varastivat meiltä kanan, mutta se ehkä olikin Maria Conzu, naapurimme. Totta puhuen, Nuoro ei ole seutua, jossa voidaan harjoittaa rosvoamista, sillä täällä on sentään niin paljon väkeä. Ja ajatkin ovat muuttuneet. Mutta pahantekijöitä on silti aina olemassa, ja parasta on, ettei liiaksi luota turvallisuuteensa.

Marianna ei erityisesti välittänyt tästä huomautuksesta, vaan nosti päätään pielukselta ja kysyi:

— Miten teistä tuli poika? Miksi teistä tuli poika? Miksi pilkotte puita taittamalla ne polvea vasten? Miksi nyhdätte irti nauloja hampailla? No, vastatkaa! Olette siis renki, ettekä piika! Vastatkaa toki. Sanokaa totuus.

Silloin Mariannan kauan tukahduttama nauru remahti ullakkohuoneen salaperäiseen varjoon.

Kuluneiden vuosien aikana Fidelan olemus ei ollut muuttunut. Mariannan istuessa pihalla illan suussa tumman lehtikujan suojassa, jonka yläpuolella taivas punoitti iltaruskosta, Fidela naulasi kiinni portin lautaa, joka oli haljennut auringonpaahteesta.

Marianna oli antanut hänelle naulat, sitten hän istuutui varjoon ja katseli silloin tällöin uutta kuuta, joka nousi kaihomielisenä kuin hekumasta puoleksi sulkeutunut silmä. Ja kun hän ajatteli salaisuuttaan, näkyi hänen silmissään kuun viehkeään lempeyteen vivahtava välke. Mutta palvelijattaren läsnäolo häiritsi häntä. Päivä päivältä, hetki hetkeltä, ongelma hänen ajatuksissaan yhä pakottavammin vaati ratkaisua.

Miten hän ottaisi hänet vastaan? Miten hän välttäisi vankilansa vartijattaren valppauden?

Siihen oli vielä aikaa. Marianna odotti odottamistaan, ja hiljaisuuden vallitessa hän luuli kuulevansa nuoren miehen askelet, jotka yhä lähestyivät.

Hänen päivänsä olivat muuttuneet yhdeksi ainoaksi odotuksen unelmaksi. Ahdistuneena hän odotti myös isänsä tuloa, Sebastianon käyntiä, juhlapäiviä, voidakseen mennä kirkkoon ja hengittää ilmaa Simonen sisarten läheisyydessä. Kaikki oli odottamista ansaitsevaa, kun se vain toi Mariannalle jotakin, mikä oli yhteydessä Simonen kanssa.

Kun Fidela oli naulannut valmiiksi porttilaudan, Marianna nousi ja meni varovasti avaamaan portin, katsellen tietä molemmille puolille. Oli sunnuntai-ilta; ehkäpä edes palvelija olisi tullut asialle vuoristosta. Mutta iltahämy pimeni pimenemistään. Pääskytkin poistuivat ääneti, viimeisen kerran sujahdettuaan punervan taivaan hohteessa mustien talojen yli, eikä ketään tullut. Toisella puolen autiota katua, yläpuolella ruskeita kirkontorneja, liiteli punainen pilvi tulikaarena. Kaikki muu oli vuoroin tummaa ja veripunaista, yläilmoissa vielä hehkui salaperäinen hohde, joka vähitellen sammui varjoihin. Ja rakastuneiden nuorten maalaispoikien kuorolaulut täyttivät ilman kaihoa uhkuvalla intohimolla. Marianna painoi ohimonsa portin pieleen, ajatellen, ettei hänen ihailijansa voinut tulla laulamaan hänen ikkunansa alle. Kuinka kaukana he olivat toisistaan! Niin etäällä, kuin olisivat olleet maan vastakkaisilla äärillä. Niin kaukana, että kun sitä oikein ajatteli, tuntui siltä kuin ei toista olisi ollut olemassakaan. Mutta kun hän siinä tarkemmin punnitsi tilaansa, hänen sydämensä paisui epätoivosta. Ja Simonen askelet kaikuivat aivan selvinä hänen sisällään, ja hänen sydämensä syvyydessä Simonen ääni lauloi täyttäen illan lemmenvakuutuksilla.

Hän palasi lehtikujaan. Jokaisen ohikulkijan askelten tömistessä hän nosti päätään kuunnellakseen, ja näin hän jatkoi, kunnes palvelijatar palasi jälleen sulkemaan portin.

— Jättäkää se vielä vähäksi aikaa auki! sanoi Marianna ankara sävy äänessä.

Fidela sulki portin tästä huolimatta, mitään sanomatta. Hänen kenkiensä kolina pihan kivityksellä muistutti todella vanginvartijan askelia.

Hän sytytti öljylampun, kuroittaen sen sydäntä tulipesän liekkiin ja kattoi pöydän. Ateria oli yksinkertainen, ruoka muistutti köyhän väen ravintoa: paahdettua leipää, johon oli sekoitettu juustoa ja vihanneksia. Mutta kokonainen juusto oli tuotu pöytään, ja palvelijatar leikkasi siitä tiheään leveitä viipaleita, syöden runsaasti leipää, niinkuin paimenilla on tapana. Sitten hän nosti vesikipposen ja joi pitkin siemauksin. Marianna sitävastoin melkein hermostuneena näistä talonpoikaisista elkeistä söi ainoastaan kuivan leipäpalan ja palasi ulos.

Sirkat lauloivat viiniköynnöksen lehdillä ja etäältä kuului sarvipöllön vaikeroiva valitus. Missä oli Simone, keskellä yön salaperäisyyttä, sarvipöllön valittaessa? Mutta nythän kuului selviä lähestyviä askelia. Ne päätyivät portin eteen. Marianna kavahti pystyyn, sydän sykkien niin rajusti, että koski. Hän meni avaamaan ja tunsi heti Sebastianon tupakan ja metsäläishajun.

— Kas, kas, — sanoi tulija astuessaan pihaan, yhä jotain ivallista äänessä ja katseessa, — kas vain, taisit odottaa minua?

He istuutuivat ulko-oven eteen, ja Sebastiano kääntyi kutsumaan palvelijatarta.

— Tulkaahan tänne: näinpä tuossa tienmutkassa seisovan viisi miestä, vaippapäähineet yllään. Ne ovat, jumal’avita, varmaankin rosvoja. Täti Fidela, olkaa valppaana tänä yönä!

— Jäätkö sinä puolustamaan meitä? — sanoi palvelijatar ivansekaisella äänellä, — onko sinulla linkkuveitsi mukana?

— Täti Fide! — ilkkui Sebastiano uhaten häntä leikkisästi: — Totta totisesti pakenette tänä yönä ullakolle!

— Mariannaan ne eivät käy käsiksi, sillä ne tietävät varsin hyvin, että vaikka riisuisivat paidan hänen päältään, hän ei siitä välittäisi tuon taivaallista.

Sebastiano kääntyi sivulle ja siirsi jakkaransa Mariannan viereen. Hän oli sinä iltana leikkisällä tuulella, mutta sanoi pisteliäitäkin seikkoja.

— Totta kai, Marianna, huolehdit itsestäsi. Mutta laiminlyöt kaikkein parhaan. Annat ajan mennä menojaan. Mitä teetkään täällä yksin kuin lumikko pesässään?

— Saattaapa ollakin! Mutta antakaa minulle ensin jotakin juotavaa, naiset. Ja antakaakin hyvää viiniä, jumaliste.

— Oletko käynyt karjatalossa? — kysyi Marianna, hiljentäen ääntään. Ja hän luuli huomaavansa, miten miehen silmät säihkyivät, ja melkein pelkäsi vastausta.

Niin, hän oli todella käynyt karjatalossa. Hän oli nähnyt Mariannan isän, hänen palvelijansa, karjan ja miehet, jotka irroittivat puista Ozieren liikemiesten tilaamaa korkkiainetta. Siinä kaikki. Mutta pelkästään niiden paikkojen mainitseminen, jonne Marianna oli jättänyt sydämensä, aiheutti hänessä sisäisen väristyksen ja herätti valonaistimuksen pimeässä. Ja hän odotti, että Sebastiano kertoisi lisää. Mutta tämä lasketteli leikkiä palvelijattarelle, ojentaen hänelle lasin täytettäväksi ja nykäisten häntä esiliinasta.

— Istuutukaa tähän viereeni ja kaatakaa minulle viiniä. Ei tässä tarvitse kitsastella, eihän se ole vertanne. Ja sanokaapa, minne piilottaudutte tällä kertaa, jos nuo ystävänne tulevat?… Yksi heistä oli nuori ja kaunis kuin nainen. Eikö niin? Ja kirves oli teroitettu?

Hänen intonsa palauttamaan mieleen tuota hirvittävää tapausta alkoi herättää Mariannassa epäluuloa. Hän vetäytyi taapäin, ja palvelijatar, joka ei pitänyt siitä, että tästä aiheesta laskettiin leikkiä, kaatoi viiniä vastaamatta. Sebastiano asetti lasin maahan ja jatkoi:

— Nähkääs, täti Fide, jos tämä Marianna ei tule järkeväksi niin nuo rosvoystävänne eräänä kauniina iltana ovat täällä. Valvokaa, täti Fide, pitäkää silmät auki. Toistaiseksi torkutte, ette näe ettekä kuule mitään. Aion lahjoittaa teille koiran, koska teidän koiranne, niinkuin kaikki pappien koirat, ei enää hauku. Se on liian lihava ja nukkuu alati.

Todellakaan vanha koira, jota nuo molemmat naiset pitivät pikkupuutarhassaan, ei koskaan haukkunut. Marianna älysi tai luuli älyävänsä liian paljon ilkeitä salaviittauksia Sebastianon puheessa. Hän alkoi ärtyä ja sanoi, ääni kuulostaen jäiseltä, osaavansa kyllä pitää loitolla tungettelevat miehet:

Sebastiano tarttui lasiinsa ja ryyppäsi ääneti. Sitten hän vuorostaan vastasi välinpitämättömänä muutamiin Mariannan kysymyksiin, hereten leikkiä laskemasta.

He puhuivat laitumista ja elonkorjuusta, ohrasta ja lampaista ja siitä, miten Marianna aikoi käyttää korkkiaineesta saamiaan rahoja: hän tahtoi ostaa lähellä olevan karjatarhan, mutta siihen tarvittiin lisää rahoja. Täytyi odottaa toiseen vuoteen ja myydä elukoita. Mutta se oli vaikeata, kun isä Berte ei tahtonut suostua, ollen perin kiintynyt lehmiinsä ja hiehoihinsa. Ei siis muu neuvona kuin odottaa, tai saada naapuri-karjatarhan omistaja suostumaan lyhennysmaksuihin. Mutta tämä oli vaikeata, melkeinpä mahdotonta, sillä tuo omistaja tuskin suostuisi vähittäismaksuihin tai odottamaan seuraavaan vuoteen. Ehkä hän jo hieroi kauppaa jonkun toisen ostajan kanssa. Mariannan tuli ottaa lukuun se mahdollisuus, ettei saanut lunastetuksi tuota karjatarhaa, ja että päällepäätteeksi hänen naapurikseen saattoi tulla joku vastenmielinen henkilö. Hän puhui tästä tyynesti, ikäänkuin asia ei olisi häntä koskenut. Eiväthän mitkään maalliset asiat häntä syvemmin liikuttaneet, hän kun oli kokonaan tuon yhden ainoan ajatuksen valtaama. Mutta äkkiä Sebastiano vilkastui, käänsi kasvonsa Mariannaan päin, katsoi häneen terävästi hämärässä ja sanoi puoliääneen, ikäänkuin he molemmat olisivat oivaltaneet hänen sanojensa oikean tarkoituksen:

— Lähettäkäämme Simone tuon karjatarhan omistajan luo taivuttamaan häntä…

Marianna kauhistui. Hänestä tuntui kuin kamala musta siipi olisi kosketellut häntä, ja ensi kerran hän vaistosi koko sen kauhean seikan, koko sen etäisyyden, joka eroitti hänet, rehellisen, tunnollisen ja puhtaan naisen, rosvosta, jommoinen Simone oli.

Seuraavassa tuokiossa hornamaiset aaveet vilahtivat esiin hänen mielikuvituksestaan: portti ponnahti auki ja Simone tuli, lupauksensa mukaisesti, mutta auttamaan häntä pahanteossa, tai tekemään pahaa hänelle itselleen, ryöstämään hänen tavaroitaan, tekemään hänelle väkivaltaa, kiristämään…

Mutta hetken kuluttua, kun Sebastiano ei vielä ollut noussut, vaan yhä istui ivahymy huulilla, mielissään siitä, että oli voinut ilkkua ja nöyryyttää häntä, Marianna sydämessään pani vastalauseen enemmän itseään kuin häntä vastaan. Tuntui kuin hän olisi kammoksunut sitä mahdollisuutta, että kykenisi puuttumaan paheksuttaviin tekoihin.

— Sebastiano, — hän virkkoi vakavana, ja samalla viha väristen kurkussa, — sinä alat puhua yhä mielettömämmin.

Kauan senjälkeen kuin Sebastiano oli lähtenyt ja palvelijatar oli käynyt tarkasti sulkemassa portin säppiin ja poikkipönkällä, istuutuen ikkunan viereiseen kulmaukseen odottamaan emännän sisällepaluuta, Marianna istui paikoilleen vaieten, liikkumattomana.

Hän ajatteli vielä Sebastianon puheita; ei enää voinut epäilläkään, ettei hän arvannut Mariannan salaisuutta. Mutta hän tunsi itsensä voimakkaaksi ja vaikutusvaltaiseksi Sebastianoon nähden; eihän tarvinnut muuta kuin puhua tuimasti hillitäkseen häntä. Marianna ajattelikin nyt etupäässä, miten vapautuisi palvelijattarensa valvonnasta, jos Simone tulisi.

Jäätyään yksin hän kuuli kiusakseen nukahtaneen Fidelan hiljaista kuorsausta, joka muistutti viilan nirhaamista. Mutta siitä huolimatta hänen ajatuksensa palasivat hänen ja Simonen väliseen kohtaamiseen, hän kuvitteli yhä vielä puhuvansa Simonen kanssa, jonka pää lepäsi hänen polvillaan, ja jolle hän uskoi kaiken tuskansa, kaiken ahdistuksensa. Ja hän muodosti mielessään kuvan kahdesta jyrkästi erilaisesta Mariannasta, joista toinen puhui Simonen kanssa, kumartuen hänen ylitseen kuin lähteen veden yli, johon turhaan koetti kastella huuliaan, ja toinen oli valpas, välinpitämättömänä kuunteleva, valmis puolustautumaan ja puolustamaan varomatonta kaksoissisartaan. Mutta kun miehen askelet kaikuivat tiellä, selvinä ja yhä lähestyvinä, pysähtyen portille, hän tunsi uudelleen sydämessään haikeata tuskaa. Hän kavahti ylös henkeään pidättäen ja avasi. Tuo mies oli ohikulkija, joka sattumalta oli pysähtynyt ja nyt nopeasti poistui.

Marianna palasi sisälle, vielä värähdellen mielenliikutuksesta. Hän näki palvelijattaren heräävän ja nousevan jäykkänä. Mutta hän oli tietoinen siitä, että kaikki valvonta oli turhaa, että hän hetken tultua osaisi murtaa kaikki esteet. Ja hän meni huoneeseensa, laskeutuen vuoteeseensa väsyneenä, mutta yhä odotellen.

Muutamaan päivään Simone ja Costantino eivät liikkuneet turvapaikastaan, edellinen, koska odotti kolmea rosvoa palaaviksi, siitä mitään puhumatta, jälkimmäinen, koska ei tietänyt minne mennä ilman toveria. Mutta Costantino vaistosi, että Simone luisui häneltä pois. Ja vaikka hän nukkui hänen vieressään, hän tunsi olevansa yksin ja hylätty, ja kateus kalvoi häntä. Hän ei tajunnut mitä hyötyä olisi ollut liittymisestä toisiin rosvoihin. Olihan heidän kahden niin hyvä olla. Kerran Simone oli hankkinut itselleen koiran, yhden noita kuuluisia Barbagian koiria, jotka ovat valppaita ja julmia; sitä hän aina piti lähellään ja makuutti öisin itsensä ja toverinsa välissä. Costantinoa tämä suuresti vaivasi ja hän vihasi tuota koiraa kuin häiritsevää ihmistä. Ja kun koira sai taudin ja kuoli, Simone syytti toveriaan, että hän muka oli sen tappanut.

Senjälkeen he olivat eläneet täydelleen yksin, senkin vuoksi, että muut rosvot eivät pitäneet heitä suuresti arvossa. He tulivat vähällä toimeen, ollen vailla suuria vaatimuksia, tarkoin huolehtien siitä, että välttivät carabinierien väijytykset. Muuten ei heitä edes haeskeltu, kun heidän päästään ei oltu määrätty mitään hintaa. Tämä pahoitti Simonea, ikäänkuin se olisi ollut vääryyttä, ja joskus tahtoessaan häntä kiusoittaa, Costantino, joka tunsi hänet perinpohjin, laski muiden rosvojen vangitsemisesta määrättyjä rahapalkintoja.

— Corrainesta kaksituhatta scudoa, Pittanusta ainoastaan tuhat scudoa, mikä on suorastaan siivotonta; Battista Mossasta, — ohoh! tuhat liiraa; Bantine Ferasta sata scudoa. Mutta tuo nuori rosvo kehuu saavuttavansa kaksituhatta, niinkuin Corraine, jahka tekee jonkin mielettömän uhkarohkean tempun.

He elivät aivan pienistä ryöstöistä, ja vain kerran yhdessäolonsa aikana he olivat karanneet erään vuohikauppiaan kimppuun ja vieneet häneltä rahat. Jäljestäpäin he häpesivät tätä maantierosvon-tekoaan, puhuen siitä kuin paheksuttavasta konnamaisuudesta ainakin.

He matkivat suuria rosvoja ainoastaan siinä, että tavoittelivat paimenten ja karjanomistajien suosiota ja apua, joille vastapalveluksena tarjosivat suorasti tai epäsuorasti suojelustaan tavallisilta varkailta ja pahantekijöiltä. Kun Simone tarvitsi jonkun satasen rahaa, hän meni karjanomistajan luo ja pyysi niitä velaksi. Ja omistaja antoi ne hänelle, odottamatta takaisinmaksamista. Tai hän pyysi ostaa hevosen, hiehon tai lampaan, sillä ehdolla, että myöhemmin maksaisi, milloin saisi rahaa; mutta rahaa hänellä ei ollut milloinkaan.

Paimenet eivät muuten heitä pelänneet. Ovathan paimenet voimakkaampia kuin rosvot, ja ikäänkuin heidän isäntiään, tuntien heidän tiensä ja yrityksensä ja ollen usein heidän vierainaan ja suojelijoinaan. He saattavat turvallisesta asemastaan pitää heitä silmällä, ottaa heidät kiinni ja helposti kostaa heille, jos ovat heidän puoleltaan kokeneet jotakin vääryyttä.

Costantino lisäksi sai rahoja äidiltään, ja hänen laitumensa tuottivat kolminkertaisesti siitä perin kun hän vietti tätä elämää, sillä paimenet pyrkivät kilvan hänen arentilaisikseen. Hän ja Simone eivät kumpikaan tahtoneet vuodattaa kristityn verta, mutta olivat silti valmiit puolustamaan vapauttaan mistä hinnasta tahansa.

Näinä päivinä he elivät erakkojen tavoin, elättäen itseään metsästyksellä ja metsän kasveilla. He puhuivat vähänlaisesti, kantaen toisilleen salaista kaunaa. Costantinossa herätti kateutta se ajatus, että toveri alati muisteli Mariannaa, ja hänen ivahymynsä muuttui melkein irvistykseksi, kun keskustelu kohdistui Mariannaan. Sisimmässään hän piti mahdottomana, että sellainen nainen, joksi Simone häntä kuvaili, voisi olla kyllin mieletön rakastamaan ja odottamaan rosvoa. Jos hän olisi ollut viisitoistavuotias tytönletukka, niin siinä iässä kaikki naiset ovat lapsellisen ajattelemattomia. Mutta kolmikymmenvuotias nainen, sellaisen kasvatuksen saanut, ja niin monen kosijan ympäröimä. Ja hän lohdutti itseään ajattelemalla, että kaikki oli hänen toverinsa itserakkauden aiheuttamaa harhaluuloa.

Nuo kolme rosvoa eivät vain palanneet. Simone alkoi tästä ärtyä, ja usein hän oli synkkä, silmät täynnä varjoja. Hänen sisällään liikkui peto. Eräänä päivänä hän palasi luolaan rauhallisena, kasvot ankaran jäykistyneinä tekemästään järkähtämättömästä päätöksestä.

Kun he istuivat rotkon edessä ja Costantino selaili »Sardinialaisten laulujen» käsikirjoitusta, Simone paikkasi nahkatakkinsa reikää ja kysyi toveriltaan tarkoin papin lammastarhaan johtavaa tietä. Eikä hän enää kiroillut niinkuin edellisinä päivinä, eikä ollut vihainen tai ylenkatseellinen toverinsa mielettömästä käynnistä siellä. Tämä loi vuoroin ylös ja maahan katseensa runokokoelman ääressä, arvaten Simonen salaisen ajatuksen. Lopulta hän sanoi, purren huultaan:

— Simone, pahahenki viettelee sinua. Minä varastaisin ennemmin omasta kodistani kuin papin talosta.

Simone painoi neulaa lujasti nahkaan, kumartuen syvään, ja punoi itsekseen juontansa, enempää välittämättä toveristaan.

Marianna oli heidän välillään, hän ei hetkeksikään siitä väistynyt.
Simone punastui. Hän kohotti kasvojaan ja aikoi vastata kiivaasti.
Mutta hän sai itsensä sentään hillityksi ja alkoi neulalla piirrellä
nahkaan viivoja, ikäänkuin karttaan teitä ja polkuja.

Seuraavana yönä hän oli levoton. Costantino kuuli hänen kääntyvän leposijalla, poistuvan luolasta ja jälleen palaavan. Ei hän itsekään saanut unta, mutta ei rohjennut puhua, nähdessään toverinsa olevan tässä mielentilassa ja tuntiessaan, että hän oli erilainen kuin muulloin, ei enää tuo hyvä Simone kuin ennen, vaan kuin sisällään riehuvan pahanhengen valtaama ja riivaama. Silloin oli parasta jättää hänet rauhaan, jättää hänet oman onnensa ja kärsimyksensä nojaan: Jumala ei varmaankaan hylkäisi häntä.

Ja Costantino rukoili, painaen kämmentään pyhäinjäännöksiä vasten, jotka raapivat hänen sydänalaansa kuin katumuksentekijän karkea paita. Aamun koittaessa hän huomasi toverinsa tyyntyvän, ja hänkin vaipui uneen. Mutta ennen pitkää hänet herätti ukkosen kaukainen, kumea ja yhä kiihtyvä jyrinä, joka äkkiä puhkesi esiin synkän päivän sarastaessa. Ei vielä satanut, mutta rotkon aukosta näki, että pilvet riippuivat matalalla lyijynharmaina, ikäänkuin kuuman ilman painamina, joka lemusi rikille. Ukkonen jyrisi heidän tyyssijansa yläpuolella, lakkaamatta pamahdellen. Tuntui siltä kuin jättiläiset olisivat louhineet vuorta, vierittäen kallionlohkareita alas laaksoon.

Simone nousi leposijaltaan ja katseli hetken ulos. Hänen silmistään kuvastui rajuilma, ja viettelys työskenteli edelleen hänen sisällään kuin pyörremyrsky.

Costantino istui jo laulukirja kädessä luolan kynnyksellä, katsellen mustaa taivasta, jonka taustaan länsituulen rajusti heiluttamat puunlatvat kuvastuivat. Mutta silloin tällöin hän vilkaisi Simoneen, joka huolellisesti puhdisti pyssyään, sitoi lujasti kengännauhansa ja lopuksi haki jotain salakomerosta, kohottaen ja venyttäen ruumistaan kuin kissa ylettyäkseen siihen. Se oli vara-ammuksien säilytyspaikka.

— Simone, — sanoi Costantino sulkien polvillaan olevan kirjan ja nojaten siihen kyynärpäitään, — aiotko lähteä ulos tällä säällä?

Simone kääntyi, poistumatta kallioseinän komeron äärestä. Hänen kasvonsa olivat ärtyneen vihaiset. Hän katsoi ulos kiiluvin silmin ja irvisteli rumasti. Hän tuntui luovan ukonilmaan uhmakatseen. Sitten hän jatkoi etsimistään ja veti esiin komerosta patruunavyön, jonka sitoi lujasti vyötäisilleen. Ja saatuaan sen hyvin paikoilleen hän pyyhkäisi siitä pölyn nahkatakkina liepeellä ja hymyili kolminkertaiselle kukkarolle, joka oli siihen kiinnitetty, ja johon oli kirjailtu silkillä vanhankuosisia punaisia ja keltaisia ruusuja. Lopulta hän ripusti pyssyn selkäänsä, sovitti sen hihnan huolellisesti olalleen ja jäi hetkeksi kynnykselle katselemaan taivaanrantaa ja välkkyvää vettä alhaalla tuulen pieksämien kivien ja kallioiden lomissa. Hän näytti lähtöön valmiilta sotilaalta.

Costantinon kasvot olivat käyneet kalpeiksi. Hänen silmänsä tuijottivat lakkaamatta toveriin ja niihin syttyi synkkä ja surumielinen kiilto.

— Milloin palaat? — hän kysyi hiljaa. Hitto vieköön, milloin palaat? — hän toisti kiivastuen.

Vastauksen asemesta Simone antoi hänelle muutamia ohjeita kuin palvelijalle, joka jää vartioimaan taloa. Sitten hän työntyi ulos luolasta, mutta jäi seisomaan hetkeksi vähän matkan päähän, sillä isot sadepisarat, raskaat ja loistavat kuin helmet, valuivat alas rajusti, ja salamanleimaukset, peloittavien jyrähdysten säestäminä, hipaisivat pensaita ja näyttivät iskevän kalliolähteeseen, valaisten sen häikäisevän kirkkaaksi. Tuokion kuluttua hän pudisti itseään, kuin olisi itse rajuilman raivo tarttunut häneen, sydämessään mieletön taistelukiihko. Hän tahtoi voittaa kaiken, tahtoi puhkaista sen vankilan muurin, joka jo liian kauan oli pidättänyt häntä. Kuinka olisivatkaan pari kolme sadepisaraa ja ukkosen jymy voineet pysähdyttää hänet kuin pelokkaan naikkosen talon kynnykselle?

Ja hän alkoi pitkin askelin laskeutua kallion rinnettä. Sade ropisi lopulta alas tuulen pieksämän verhon tavoin, johon on kudottu terässäikeitä; se vääntelihe ja roiskui raivokkaasti puihin ja pensaisiin, jotka vuorostaan kiemurtelivat tuskissaan. Aukiolla satavuotistammet, takertuneina tähän vesiverkkoon, liikkuivat pyörien kuin jättiläishämähäkit langoissaan. Taivasta viilsivät tulikäärmeet, tuulen takaa-ajamat hirviöt kiitivät pilvissä, ja sadekin näytti rientävän, pakenevan kauas, oman raivonsa peloittamana. Kaikki riensi pakoon kauhunpuuskan säikyttämänä. Ja kaikki, mikä ei päässyt maasta irti, kaamean hohteen valaisemat kivet, kalliot, rajusti aallehtiva ruoho, kaikki, mikä ei voinut liittyä pakoon, näytti vääntyvän epätoivoisessa kouristuksessa.

Simone joudutti yhä askeliaan. Saavuttuaan aukealla olevalle vuoritasolle hän alkoi juosta kuin olisi hurjistunut sekaantumaan luonnonvoimien riehuntaan. Hänen pyssynsä ja nahkatakkinsa kiilsivät märkinä sateesta. Ennen pitkää hän tunsi lakkinsa raskaaksi ja hiuksista valuvan vettä kuin niityn heinästä. Silti hän hengitti vapautuneena ahdistuksentunteesta. Hänellä oli sama aistimus kuin tuona aamuna kallioaltaassa kylpiessään, ja Mariannan nimi sukelsi esiin hänen sydämestään, jylisten yhdessä ukkosen kanssa ja täyttäen maailman jymyllään.

Kun jyrähdyksien raivo oli rauhoittunut, hän kuuli takanaan askelia. Hän kääntyi ja pysähtyi silmänräpäykseksi, heti taas jatkaen matkaansa. Se oli Costantino, joka seurasi häntä koiran tavoin ja saavutti hänet pian, kävellen hänen vieressään ja katsoen järkähtämättä eteensä ikäänkuin tuijottaen yhteen ainoaan kaukana olevaan pilkkuun. He eivät virkkaneet toisilleen sanaakaan, yhä astuen eteenpäin.

Näin he kulkivat kauan alttiina sateelle, joka kävi tasaiseksi, silti herkeämättä. Simone pudisti päätään ravistaakseen pois veden lakistaan. Costantinon seura vaivasi häntä ja tuntui hänestä tavallista painostavammalta.

Auringonlaskun aikaan sade taukosi ja aurinko pilkisti pilvien lomista, jotka olivat ryhmittyneet taivaanrannalle. Ohrasänkipellot loistivat kuin hopeanhohteiset lammikot kanervikon vihannuuden keskellä. Kullankiiltoinen naarashirvi, karva kosteudesta välkkyen ja tummissa kristallinkirkkaissa silmissä säikähtynyt ilme, kiiti salamana tien poikki. Avaran vaipan verhoama nainen lähestyi ratsain, äkkiarvaamatta hahmoittuen aavemaisesta usvamaisemasta. Tultuaan miesten kohdalle hän katsahti heihin ratsun selästä, nyökäyttäen päätään vastaukseksi heidän tervehdykseensä. Tämä nainen oli nuori ja kaunis, kannukset kantapäissä kuin miehellä. Hänen suuret ruskeat silmänsä vaippahilkan varjostamina, jolla hän oli peittänyt päänsä, vivahtivat äskeisen naarashirven silmiin, mutta olivat kirkkaat ja levolliset. Simonen mieleen muistui Mariannan karjatarhan palvelijan näkemä nainen, ja hän virkahti pyörittäen päätään:

— Kun naiset kohtaavat meidät, ei heidän tarvitse olla rohkeita! — huomautti Costantino äreänä.

Silti hän seurasi hehkuvin katsein ratsastajatarta. Simone nauroi, mutta hänen naurussaankin kuului väristys. Ja kaikki heidän ympärillään vapisi, ikäänkuin tuon naisen ohikulku olisi järkyttänyt itse luontoakin.

He ajattelivat, että jos he olisivat olleet kaksi tavallista kulkuria, olisivat he luultavasti ahdistaneet tuota naista. Mutta he olivatkin rosvoja, ja sentähden heidän tuli kunnioittaa itseään enemmän kuin tuota naista. Ja lisäksi Costantino tunsi sydämellään pyhäinjäännökset ja ajatteli, että Jumala lähettää kiusaukset, jotta ihminen voittaisi ne.

Tämä kohtaus näytti lähentävän heitä toisiinsa kuin odottamaton sysäys.
Simone katsoi toveriinsa ikäänkuin vasta nyt olisi huomannut hänet.

— No minne sinä tallustelet, veikkoseni? Tiedätkö edes, millä matkalla tässä ollaan?

Costantino ei vastannut. Hän kumartui noukkimaan kiven ja viskasi sen kauas. Se pulahti alas vesilätäkköön, joka näytti pirstoutuvan kuin lasi.

— Ajattelehan, — jatkoi Simone, — olen matkalla papin lammastarhaan.
Siellä asuva vanha nainen ehkä tuntee sinut… —

Simone ei vastannut, häntä kun toverin huomautus kiukutti, mutta itseluottamus, jota hän oli tuntenut retkelle lähtiessään, oli kadonnut hänen sydämestään. Ilta laskeutui ja hämärä loi häneenkin varjonsa. Todella hän tunsi, että Costantino häiritsi häntä kuin vaarallinen todistaja ainakin. Sen lisäksi hän muisti luvanneensa Mariannalle, ettei enää tekisi pahaa, ja ajatteli, että hän, vetämällä yritykseensä vastahakoisen toverinsa ja ehkä pannen hänet alttiiksi kiinnijoutumisen vaaralle, raskautti rikollisuuttaan. Tämäntästä hän pudisti pois vaatteistaan kosteutta, joka tuntui tunkevan luihin asti, ja koetti samalla tukahduttaa häiritseviä tunnontuskia. Ja näin toverukset astuivat eteenpäin, molemmat rauhattomina, kiiveten ylös laaksopolkua; heistä tuntui kuin he olisivat vaeltaneet vailla päämäärää taivaanrannalle ryhmittyneitä pilviä kohti.

Tienmutkasta he näkivät keilakattoisen majan kohoavan laakson vastakkaisella laidalla. Sen oviaukosta näkyi pesän valkea ja sen ääressä paimenen tumma vartalo. Ja he suuntasivat askelensa sinne, kuivaamaan vaatteitaan ja lämmittelemään. Mutta ennenkuin he saapuivat perille, Simone sanoi toverilleen:

— Varo visusti ilmaisemasta, minne olemme menossa. Jos et malta pitää suutasi kiinni, on parempi, ettet tule mukaani.

— Simone, puhut mahdottomia. En minä ole mikään Kain. Jos vielä kolmannen kerran sanot minulle, että voin mennä matkoihini, teen sen todella, mutta kuulehan, sitten et enää koskaan näe minua. Muista, että vannoimme toisillemme uskollisuutta juhannusyönä, ja tällainen vala merkitsee, että minä olen sinulle ja sinä minulle enemmän kuin morsian, rakastajatar, enemmän kuin veli, vieläpä enemmän kuin oma poika. Ei ole muita ylempänä tätä suhdetta kuin isä ja äiti. Sentähden olen tänään tullut kanssasi, vastoin omantuntoni ääntä ja uhmaten hengenvaaraa. Ja sinä kohtelet minua kuin koiraa! Tuon naisen muisteleminen tärvelee aivosi ja sentähden minun tulee sinua surku.

Simone ei vastannut. Pää kumarassa hän astui edelleen lähestyen paimenta, joka tervehti heitä.

He vaelsivat koko seuraavan päivänkin. Auringon laskettua he saapuivat lähelle meren rantaa, aution vuoren kaltaalle, joka punaisen iltataivaan alla näytti sammuneelta hiilikasalta. Pikkukylä, harmaat mökit pistäen esiin pimeistä kuopista, jotka näyttivät hylätyiltä kalliokomeroilta, ja keltaisen pölyn peittämät tiet, lisäsivät maiseman toivotonta kolkkoutta. Kauempana koko seutu alkoi kiiltää hämyssä: rannikon aution aron laidassa, keltaisten hiekkasärkkien ja sinisen meren välissä, värähteli pitkiä rämeikkö-lätäköitä kuvastaen taivaan hopea- ja punahohdetta, muistuttaen hietikolla ailahtavia suunnattoman suuria kuloja.

Isoilla mustilla kallioilla — ehkä luotoja, jotka pakovesi oli jättänyt paljaina törröttämään, kirkuivat merikotkat. Simonen mielestä oli viisainta yöpyä johonkin näistä autioista linnakkeista, joista näki laajalti sekä maalle että merelle. Nojaten miettiväisenä kallion kielekkeeseen hän tähysteli eteensä kuin perämies. Hiljaisuus vallitsi. Vuoren juurella kyhjöttävässä kylässä tuikkivat harvat valot, sammuen ja jälleen syttyen kuin kipinät kylmenneessä pesässä. Aika ajoin lievä tuulahdus hipaisi kallioita ja toi mukanaan meren tuoksua. Ja tähtien kultaverkko laskeutui yhä alemmaksi äänettömyyteen vaipuneen maan yli.

Costantino, joka oli väsynyt, mutta jälleen alistunut tottelemaan Simonen käskyjä, toivoi voivansa viettää täällä yönsä. Hän oli jo kyyristynyt alas, käsivarret polvien ympäri, joihin nojasi kuin pielukseen, kun toveri kääntyi ankarana, taipumattomana, niinkuin kapteeni sotilaihinsa päin:

— Costantino, nouse! Sinun tulee lähteä hankkimaan kaksi pitkää vaippaa, toinen sinulle ja toinen minulle.

Silloin Simone, nähdessään hänen katoavan pimeään, heltyi, kuin olisi hän ollut hänen nuori veljensä, joka läksi vaeltamaan kaukaiseen ja tuntemattomaan paikkaan. Ja hän oli tietoinen siitä, että menetteli halpamaisesti, väärinkäytti hänen nöyryyttään ja kohteli häntä väkivaltaisesti.

Nämä olivat hänen omantuntonsa heikkoja valonvälkähdyksiä, niiden heijastusten kaltaisia, jotka leimahtelivat taivaalla yläpuolella rannikkovuorten harjuja, mutta jotka eivät olleet salamoita. Tunnit kuluivat, taivas alkoi eroittautua merestä ja kotkat kirkuivat herätessään. Mitähän lienee tapahtunut Costantino paralle? Tähän aikaan ketterä mies jo olisi monta kertaa palannut. On päivänselvää, ettei hänen ole onnistunut varastaa vaippoja. Hän ei kykene edes siihen.

Ja taivas hulmahti punaiseksi ja meri näytti olevan täyteen siroitettu kullalle kiiltäviä veritäpliä.

Costantinoa vain ei näkynyt. Simone ensin kiukustui, mutta kävi sitten levottomaksi. Nähdessään auringon nousevan merestä hän päätti yksin jatkaa matkaansa. Ehkä lopulta oli parasta, että kohtalo oli vapauttanut hänet tuosta toverista. Mutta tuossa hän sentään tulee, tumma mytty kainalossa, levollisena kuin palvelija, joka on ollut ostoksilla.

Simone kääri auki vaipat, ravisti niitä, tutki niitä joka taholta ja koetti ylleen toista. Se sopi hänelle hyvin, oli avara, peitti hänen takkinsa, ja vaippaan kiinnitetty suippo päähine valui alas nenään asti.

— Tämän alle sopii kokonainen kirkko pyhimyksineen päivineen, — hän virkkoi, ja Costantino katsoi häneen surullisena, vaikka huulet näyttivät heikosti hymyilevän. — Koeta sinä omaa vaippaasi.

Simone riisui päähineen ja kääri sen kokoon. Ja linnut lehahtivat lentoon läheisiltä kallioilta, höyhenet kiiltäen seesteisessä ilmassa.

He astuivat edelleen kulkien kanervakankaan polkua pitkin, joka laskeusi alas merenrantaan.

— Kerro nyt minulle, miten sait vaipat, Costanti. Kyllähän sinä viivyit, mutta olit silti aika taitava.

Costantino katseli merta, ja hänen esiinpistävät poski päänsä korottivat hänen kasvojensa surumielisen ivallista ilmettä.

— Kuulehan nyt, Costantino. Vaara on suuri ja voitto ehkä vähäpätöinen. Kuka sen tietää? Katso, edessämme on tuo lammastarha. Siellä näyttää kaikki rauhalliselta, mutta voimmeko olla siitä varmat? Jos vanha nainen luotti puheeseesi, eikä pitänyt sinua typeränä kulkurina, hän on varmaankin ryhtynyt varokeinoihin ja on epäilemättä kutsunut talopahaiseensa väkeä valvomaan ja odottamaan pahantekijöitä. Meidän on ensin saatava varmuus siitä, onko lammastarha vailla puolustajia, ja meidän on tehtävä hyökkäys keskellä kirkasta päivää. Luota minuun. Sidon huivin vanhuksen silmille, niin ettei hän tunne sinua. Ja vannon sinulle kautta äitini nimen, etten tee tuolle naiselle pahaa. Ja kuule nyt; jää sinä tähän. Minä lähden tiedusteluretkelle.

He olivat tulleet omituiseen, kolkkoon paikkaan. Meri oli kadonnut näköpiiristä, ja toisella puolen kanervikkoa kohosi jono tummia vuoria, joiden harjat olivat sahalaitaisia, mutta hampaiden lomista haamoitti etäisiä sinerviä vuoria, jotka saivat aavistamaan, että tuon synkän muurin takana oli kauniimpi ja iloisempi seutu.

Mutta täällä oli kaikki toivottoman kolkkoa autiossa kanervikossa, joka kiipesi ylös ruskeiden kumpujen rinteille asti. Kaltailla kohosi muutama lammastarha: harmaita tai valkeiksi kalkittuja majoja, mastiksi- ja intialaisviikuna-puuryhmien keskellä. Yksi niistä, sijaiten kahden pienen kivikkolaakson välissä, tienaukeaman yläpuolella, jota rappaamattomat muurit suojaten ympäröivät, kohosi valkeana ja suorapiirteisenä kuin pieni linnake. Se oli papin lammastarhan talo.

Simone läksi siis matkaan jättäen Costantinon odottamaan laakson pohjukassa vasemmalla olevaan pensastoon. Kapea polku vei kivikaltaiden heleän ruohiston läpi. Ja yltympäri vallitsi täydellinen yksinäisyys, joka sai mielen vakavaksi keskipäivän surunomaisessa valaistuksessa.

Lammastalon muurin luo Simone pysähtyi. Hänessä liikkui pelonsekainen tunne. Hän ajatteli, että suljetun talon sisällä varmaankin piili joku väijymässä ja valmiina puolustautumaan. Mutta hänen mieleensä muistui Bantine Fera, ja hän ponnisti eteenpäin.

Talon pikkupihan edessä kasvoi korkeata ruohoa, ja punervalehtisiin viikunapuihin puhkesi jo kullankeltaisia kukkia. Talon takana oleva lammasnavetta, kuivista oksista kyhätyt ulkohuoneet, kuistikko kiviseimineen, jotka vivahtivat paalurakennukseen, ja hevosenkengityspaja — kaikki tämä synnytti mielikuvan jostakin ikivanhasta rakennustavasta, joka aikoja sitten oli joutunut unhoituksiin. Oliko mahdollista, että siellä sisällä piili aarteita? Kaikki on mahdollista tässä maailmassa, ja sen Simone nyt tiesi paremmin kuin muut. Hän kiersi pari kertaa lammastarhan ympäri, yhä ahtaammaksi käyvässä piirissä, ketun tavoin peittäen jälkensä. Maakerroksessa olevat ikkunat, jotka olivat korkealla ja suojatut rautaristikoilla, — hyvä enne aarteen olemassaolosta, — pienet puukuistit, melkein kiinni katossa, ovi ja portti, olivat suljetut. Silloin hän palasi laaksoon tyytymättömänä.

— Lähde liikkeelle, — hän sanoi Costantinolle, joka odotti istuen lehdikön takana, katsellen vaippamyttyä kuin aarretta. — Mokomakin köhnöjen yritys! Siellä ei ole sisällä kärpästäkään.

Siitä huolimatta Costantino aukaisi mytyn, puki ylleen vaipan ja veti sen päähineen silmille asti. Simone nauroi, mutta puoleksi pilalla, puoleksi tosissaan hänkin naamioi itsensä. Ja he lähestyivät lammastarhaa hyvin hiljaa, hikoillen auringonpaahteessa. Heidän omituiset varjonsa herättivät heissä hilpeyttä.

— Totisesti tuntuu siltä kuin olisin naamioitu ja kuin menisin tanssiaisiin, — sanoi Simone. Mutta hänen hyväntuulisuutensa kuulosti ontolta.

Saavuttuaan lammastarhan majalle he kolkuttivat ovelle. Kukaan ei vastannut, kukaan ei avannut. Vain laakson toisessa päässä koira alkoi haukkua, ja toiset koirat vastasivat. Ja toverukset katsoivat toisiinsa ajatellen, että koirat ilkkuivat heitä.

Simone tuuppasi voimakkaasti ovea, joka avautui. Näkyviin tuli eteinen, sen oikealla puolella keittiö, vasemmalla pieni huone, ja perällä kapeat kiviportaat, joita valaisi rautaristikkoinen ikkuna.

Talo oli autio, tyhjä ihmisistä. Huonekalutkin oli viety pois, ja ainoastaan keittiössä kivisen tulipesän ääressä, jolla tuhkakasa oli vaalennut, pari mustaa jakkaraa näytti surullisina, mutta järkähtämättöminä odottavan sitä hirvittävää tapahtumaa, jonka pelko oli pakoittanut isäntäväen lähtemään karkuun.

Kesä oli pitkä ja kuuma. Sitten äkkiä lokakuun lopulla alkoi kylmä aika. Usvat verhosivat jo pitkiksi käyneet yöt, ja Orthobenen vuori sauhusi lakkaamatta Mariannan pihaa vastapäätä olevalla taivaanrannalla. Itse kalliotkin näyttivät sulavan harmaiksi höyryiksi. Ja Mariannan sydänkin menehtyi alakuloisuudessa. Aika kului — kului turhaan.

Joulun lähestyessä satoi lunta. Jouluaattona Marianna istuutui hetkeksi ikkunan ääreen. Laaksot ja vuoret, muuttuneina valkoisiksi kuin marmori, ja vaalean taivaan alla hohtaen vieläkin valkoisempina, näyttivät hänestä suurelta hautausmaalta. Hän tunsi hiljaisuuden ja tuon kolkon kirkkauden erikoisesti keskittyneen hänen talonsa ympärille; hänet valtasi ajatus, ettei talvi koskaan loppuisi. Tuontuostakin kuului lyhyt kumea tömähdys. Se oli lumi, joka möhkäleinä putosi lehtikujan puulastoilta.

Eivät karjatalon miehet edes tänä iltana tulleet tervehtimään. Iltapäivällä Sebastiano oli tapansa mukaan käynyt epämääräisellä tervehdyksellään, oli laskenut leikkiä palvelijattarelle, kehoittaen häntä huolellisesti sulkemaan portin tuona yönä, koska »kolme Itämaan viisasta» jo oli tulossa ja joukoittain varkaita samoili seudulla haeskellen heitä, käyttäen hyväkseen kaikkea, minkä suinkin saivat käsiinsä. Ja viimein hän huolellisesti pukien vaipan ylleen sanoi lähtiessään serkulleen katsoen häntä silmiin:

— Tänä iltana ihailijasi aivan varmaankin tuo sinulle lihavan porsaan, josta kai säästät minulle palan.

Näin hän kiusasi häntä salaviittauksillaan. Ehkä tuollaiset puheet olivat pelkkää pilaa, mutta niillä oli se vaikutus, että Marianna tunsi sydämensä rajusti sykkivän joka kerta kuin hänet näki. Kuitenkaan ei Simonen nimeä koskaan oltu mainittu heidän keskusteluissaan.

Sebastianon mentyä Fidela sulki portin. Ilta näytti muodostuvan surulliseksi molemmille yksinäisille naisille. Mutta olihan jouluaatto aina ollut samanlainen, aina kaniikin ajoilta asti, joka meni kirkkoon puoliyön aikaan palvelijan saattamana, sallimatta naisten liittyä seuraansa tai kutsua jouluvieraita, ja kirkosta palattuaan hän illallista syömättä vetäytyi huoneeseensa. Ei, Marianna ei koskaan ollut huvitellut, ei edes kuusitoistavuotiaana.

Ilta-aterian jälkeen hän istui lieden ääressä; ja vaikka pesän punainen hohde ympäröi häntä, hänestä tuntui kylmältä ja että hän yhä vielä oli tyttö, joka yksin, salaa laskeutui yläkerrasta alas setänsä paluuta odottamaan ja toivoi, että tämä toisi jonkun mukanaan, ja että hiukan vietettäisiin joulua niinkuin muissa kristillisissä kodeissa.

Eräänä vuonna Simone oli saattanut kaniikin jouluyöjumalanpalvelukseen. Mutta heidän palattuaan sieltä hän oli pyytänyt lupaa lähteä illalliselle vanhempiensa luo, eikä Marianna siitä illasta muistanut enempää.

Muuten hän ei mielellään muistellut sitä lyhyttä aikaa, jolloin Simone oli ollut hänen palveluksessaan. Silloinen Simone oli ollut toisenlainen, nöyrä kuin orja, muuan niitä monia surullisia kuvia, jotka olivat kadonneet menneisyyden kehyksistä, kasvot, jotka olivat uponneet kaivon pohjaan.

Lopetettuaan askareensa Fidela lukitsi oven ja istuutui hänkin valkean eteen permannolle. Marianna katseli seinälle kuvastuvaa palvelijattaren kotkamaista varjokuvaa ja sanoi katkerana:

— Mitä minun sitten pitää tehdä? — hän kysyi, painaen alas päänsä, vakavampana kuin mitä toinen luulikaan. — Entä te, oletteko koskaan huvitellut?

— Minun kohtaloni ei ole ollut samanlainen kuin sinun, Marianna. Mutta jos olisin ollut sinun asemassasi, en olisi suinkaan elänyt niinkuin sinä.

— Olisitte ottanut miehen, siinä kaikki, sen tahdoitte sanoa. Sekö muka sitten on huvittelemista? Niin, ja jouluyönä hän olisi kutsunut luokseen ystävänsä laulamaan, ja he olisivat päihdyttäneet itsensä. Ja meidän tehtäväksemme, jotka olisimme tehneet työtä koko pyhän, olisi jäänyt viinin laskeminen laseihin; siinä kaikki.

— Marianna, erehdyt! Järkevä mies, hyvä aviomies on jotain vallan muuta vaimolleen.

— Älä pilkkaa Jumalaa. Sinä itse et huoli, Marianna. Olenhan minä palvelijattaresi, eikä minun pitäisi puhua näin. Mutta tänä yönä syntyi Kristus, ja hän sanoi, että kaikki olemme samanarvoisia hänen edessään. Annahan siis minun sanoa sinulle yksi seikka, Marianna. Sinä olet sulkenut sydämesi kuin lippaan. Ja mitä on sen sisässä? Sinä yksin tiedät sen. Mutta siellä on jotain, mikä painaa mieltäsi.

Ensin Marianna oli kohottanut kasvojaan ylenkatseellisesti, ja hänen silmäripsensä liikkuivat kuin linnunpoikasen hennot siivet. Mutta äkkiä hän todella tunsi sydämellään painon, joka häntä ruhjoi, hänen salaisuutensa nousi ylös kurkkuun ja tuntui tukehduttavan häntä. Hän painoi päänsä vielä alemmaksi ja kuuma kyynelharso poltti hänen silmiään: ne olivat rakkauden, nöyryytyksen ja epätoivon kyyneliä. Sillä tuskin hän enää odottikaan. Ja hänen salaisuutensa ahdisti raskaana hänen sieluaan kuin kuoleva, joka lepää sen henkilön sylissä, joka häntä rakastaa ja toivoo hänen parantuvan, mutta tuntee hänen kanssaan kuolonkamppauksen tuskia. Ja palvelijatar oli lukenut hänen silmistään hänen salaisuutensa ja tiesi, että tuo nöyryytys oli sitäkin suurempi, kun se oli hyödytön.

Joskus Marianna luuli vihaavansa Simonea. Miksi hän olikaan ilmestynyt hänen elämäänsä? Simone oli vienyt hänen rauhansa, ylpeytensä, niinkuin ryöstetään karitsat lammasnavetasta, ja sitten vetäytynyt piiloon metsän tiheikköön.

Joka sunnuntai-aamu Marianna näki Simonen sisaret ryhmänä, ensin kaksi, sitten taas kaksi, ja viimeksi vanhimman, ikäänkuin vartioimassa toisia, liikkumattomina polvillaan paljaalla lattialla kirkossa, joka aluksi oli tyhjä. Heillä oli yllään punaiset ja mustat vaatteet. Pään ympäri oli kierretty leveä musta nauha, jonka lomitse pilkistivät heidän läpikuultavan kalpeat kasvonsa. He rukoilivat kädet ristissä sylissä, käsissä rukousnauha, joka liikkui hitaasti jäykkien sormien välissä, ikäänkuin koneellisesti. Kaksi ensimmäistä ja kaksi seuraavaa heistä oli siihen määrin toistensa näköisiä, että olisi luullut heitä kaksoisiksi. Marianna polvistui takimmaisen viereen ja kuvitteli olevansa heidän sisarensa. Hänen sydämensä sykkäili ja koko hänen ruumiinsa värähteli kuin soittimen kieli halusta puhutella noita nuoria naisia ja pyytää tietoja Simonesta. Kun he käänsivät silmänsä tervehtiäkseen häntä, hän luuli näkevänsä Simonen silmät kaukaa — unelmien ja kärsimyksen kaivon pohjasta. Mutta hän ei rohjennut tiedustella heidän veljensä asioita ja poistui näennäisesti tyynenä, sulkeutuneena rakkauteensa, joka päivä päivältä muuttui yhä kirpeämmäksi suruksi.

Ei, jos Simone olisi tahtonut, ei häneltä olisi puuttunut tilaisuutta eikä rohkeutta lähettää hänelle tietoja. Mies, joka todella rakastaa, ei voi elää noin, kaukana ja vaiti kuin kuollut.

Monenmoiset levottomat ajatukset kalvoivat hänen sieluaan. Synkät näyt, hirviömäiset kuin pilvet, jotka lakkaamatta nousivat vuorten takaa, sukelsivat esiin mielen kätköistä. Sitten äkkiä kaikki seestyi. Simonen sanojen muisto kosketteli hänen sydäntään kuin iloisen sään tuuli, kuin aamutähden tuike, joka toi mukanaan toivon kirkkaan sarastuksen. Se varmuus, että Simone oli palaava, sai hänet taas nostamaan pään pystyyn, kuuntelemaan. Ja hän luuli kuulevansa hänen askelensa kaukaa, maailman teiltä, ainoastaan häntä lähestyen.

Siinä hän varmaankin jo oli! Sillä nuo askelet lähestyivät todella, palvelijattaren mutistessa jotakin, jota hän ei enää kuullut. Ne askelet olivat lumen hiljentämiä. Mutta Marianna tunsi ne, ne olivat nopeat, joustavat kuin villilampaan askelet vuorilla.

Jos se oli kuvittelua, se oli joka tapauksessa niin voimakas, että hän ponnahti pystyyn ja tuki itseään kädellä seinään, jotta ei kaatuisi. Sitten hän astui muutaman askelen ovea kohti, ja kun palvelijatar kiiruhti avaamaan ja astumaan ulos edellä, Marianna tarttui häneen ja pakoitti hänet pysähtymään.

— Täti Fidela, minä tahdon avata… tuli sieltä sitten kuka tahansa.
Täti Fidela, tehkää minulle mieliksi.

Hänen kelmeät kasvonsa, hengästyksensä ja rukoileva äänensä ilmaisivat paremmin kuin selvät sanat, kuka oli se henkilö, joka seisoi portin takana.

Fidela yritti vielä vastustaa, hän kun vaistosi, että emäntänsä odottama henkilö oli vihollinen.

Ensi kerran niin monen orjuusvuoden aikana Marianna nousi vastarintaan. Intohimo antoi hänelle melkein raa’an voiman, hän veti palvelijattaren yläkerran portaille asti, ja hiljaisuudessa ja pimeässä hänen äänensä kaikui outona, käheänä, käskevänä:

Hän ei koskaan jäljestäpäin voinut unhoittaa palvelijattaren askelten kolinaa, kun tämä nousi ylös portaita ja kulki huoneiden läpi. Hänestä tuntui kuin koko talo olisi järkkynyt hänen yläpuolellaan uhaten häntä kuin raskas paino, jota hän turhaan koetti väistää.

Hän palasi ulos, mutta ei avannut porttia heti. Hän miltei pelkäsi avata. Hiljaiset, melkein epäröivät kolkutukset kaikuivat portin takaa. Nöyrä ääni kutsui kahteen kertaan: »Marianna, Marianna?» ja tuntui soimaavan epäröimisestä, viipymisestä.

Silmänräpäyksen kuluttua pitkäaikainen suru ja talvi lakkasivat. Niiden sijaan tuli tuo yö vuoristossa, kuutamossa ja satakielien laulaessa. Silloin tuntui portti aukenevan itsestään, salaperäisen voiman sysäyksestä, joka poisti kaikki esteet rakastavien tieltä. Simone ilmestyi hänen eteensä kookkaana, tummana, vaippa lumen verhoamana kuin vuoren huippu. Hän astui pihaan varmana, niinkuin entisaikaan, kun oli palannut lammasnavetasta tai keskiyön-messusta, ja astui suoraa päätä keittiöön. Hän katsoi ympärilleen, nähdäkseen olivatko he yksin; sitten hän riisui vaipan hartioiltaan ripustaen sen seinälle lähelle pesää, niinkuin oli tehnyt ollessaan talossa palvelijana, irroitti käsivarreltaan kostean ja täyteläisen repun, kyyristyi asettamaan sen permannolle ja kohosi jälleen pystyyn silmät säteillen ilosta.

Ja pudistaen päätään ikäänkuin ravistaen siitä kosteuden, mutta myös kuin sanoakseen hänelle: Minä se todella olen — hän tarttui Mariannan käsiin kylmästä kohmettunein käsin.

He katselivat toisiaan vaieten. Marianna vapisi, hänen säärensä notkuivat. Hänestä tuntui kuin Simone olisi kietonut hänet katseillaan ja kuin heidän kätensä eivät enää koskaan hellittäisi toisiaan. Ja hänen tahtonsa suli täydelleen nuoren miehen edessä, niinkuin hänen mukanaan ulkoa tullut lumi oli sulanut tulipesän liekin hehkusta.

Hellittämättä hänen käsiään Simone astui askelen taaksepäin paremmin nähdäkseen hänet, sitten hän katsahti käytävän oveen päin ja nauroi hiljaa, taas tehden tuon lapsellisen, pyörivän päänliikkeen. — Täti Fidela puhuu totta, taloon on tänä yönä tullut rosvoja!

— Minähän olen talossa emäntä, eikä hän, — sanoi Marianna ääni vakavana, koettaen irroittaa käsiään. — Hellitä, Simone, ja sano mitä olet tuonut minulle. Päästä käteni, — hän pyysi kovemmalla äänellä, tempautuen irti, tuntiessaan nuoren miehen olevan niin lähellä, että hänen henkäyksensä tunki hänen suuhunsa.

— Mitäkö olen tuonut sinulle? Kas tässä, — hän sanoi äkkiä vapautuen ujoudestaan; ja laskeuduttuaan polvilleen hän veti esiin repusta verestä kostean mytyn. — Älä luule, että se on varastettu porsas! Se on kaatamani nuori metsäsika.

Marianna katseli seisoaltaan kiitollisena ja liikutettuna. Lisäksi hän tunsi sääliä ja hellyyttä kuin lapsen antamasta lahjasta: vaatimattomasta, mutta vilpittömin mielin annetusta lahjasta.

Simone avasi hellan kivillä verisen kääreliinan. Metsäsian punaihoinen porsas, jonka vatsa oli tyhjennetty ja täytetty myrtinlehdillä, oli siinä nähtävänä. Sen suu oli auki, siitä törröttivät esiin pitkät torahampaat, ja se näytti vielä tahtovan puraista kuolontuskansa kouristamana. Marianna tarttui kääreliinaan sen kulmasta ja laski lahjan pöydälle, sitten hän pyyhki veriset sormenpäänsä ja istuutui valkean ääreen, pyytäen päännyökkäyksellä Simonea istuutumaan hänen viereensä.

— Suuri kiitos, — hän sanoi ääni tyyntyneenä ja pannen kädet ristiin syliinsä. — Istuhan, Simone. Oletko käynyt äitisi luona?

— Kyllä kävin. Hän voi yhä vielä pahoin; sisareni eivät edes tahtoneet päästää minua sisälle. Kävin siellä, — hän jatkoi, ujona ja epävarmana, tarttui jälleen hänen käteensä, Mariannan hiukan vastustellessa, ja puhdisti etusormen ja peukalon välissä hänen sormensa, johon vielä oli jäänyt veritahra.

He vaikenivat, katsomatta toisiinsa: he ajattelivat samaa asiaa, ja tiesivät sen. Ja Marianna alkoi ensiksi puhua siitä. Hän hellitti kätensä ja kysyi puoliääneen:

— Hän sanoi, että en tekisi sinulle pahaa. Pane merkille tämä, Marianna: Tarkkaan omantuntoni ääntä. Sentähden en ole tullut aikaisemmin. Marianna, kuulehan minua, kautta uskoni! Pelkään tekeväni sinulle pahaa, ja toverinikin puhuu minulle siitä. Ja kuitenkaan en ole voinut vastustaa kaihoa nähdä jälleen sinut… Ja sinä? Odotitko minua?

Marianna vaikeni. Hän tunsi sydämensä paisuvan ja kurkkuansa kuristavan. Todellisuus ei ollut koskaan ilmennyt hänelle niin selvänä kuin tänä unelmanomaisena hetkenä. Hän tiesi, että hänen ja Simonen kohtalo riippui yhdestä ainoasta sanasta, ja hän koetti olla sitä lausumatta. Estihän häntä kaikki sitä sanomasta. Mutta silti hän ei voinut valehdella.

Ja hän veti pois kätensä hänen kädestään ja kumartui kuin edesvastuunsa painamana. Mutta Simone näytti muuttuneelta. Hän oli noussut ja katseli ympärilleen silmät säihkyen.

— Yhdessä, — hän toisti. Mutta kolmannen kerran he vaikenivat, ikäänkuin olisivat olleet kaukana toisistaan ja kuin ei heillä enää olisi ollut toisilleen mitään sanottavaa.

— Yhdessä! — ajatteli Simone, allapäin, voimattomuutensa nöyryyttämänä. — Mitä hyödyttää, että olemme yhdessä, jos en pääse häntä likelle? Mitä teen täällä?

— Yhdessä, — ajatteli Marianna, jäykistyen ylpeyteensä. — Onhan turhaa, että olen häntä niin kauan odottanut. On turhaa, että hän on tullut, jollei hän rakasta minua samanlaisella rakkaudella kuin minä häntä.

Mutta ei hän itsekään tietänyt, millainen tuo rakkaus oli. Saattoiko hänen ja Simonen välillä olla muu kuin yhdenlainen rakkaus, joka oli täynnä surua ja vailla kaikkea toivoa. Marianna oli odottanut kuukausia ja Simone oli vaeltanut kauan, ennenkuin saapui. Ja kuitenkin hänen odotuksensa ja toisen vaellus olivat olleet turhaa, jos ylpeys vielä eroitti heidät.

— Mitä olet tehnyt koko tänä aikana, jolloin emme ole toisiamme nähneet? — kysyi Marianna lopulta.

Hän kertoi seikkailun papin lammastarhassa ja miten he muun ajan olivat eläneet toverin kanssa melkein aina piileskellen luolassaan, tehden mitättömiä ryöstöretkiä, puhuen joutavia, laulaen ja nauraen yhdessä. Syksyllä oli Costantino sairastunut. Hän oli ollut matkalla vuoren rinteellä olevaan pieneen kirkkoon rukoilemaan; ja hän oli luullut, että häntä ajettiin takaa kuin hirveä. Kun hän ei ollut tahtonut panna toveriaan vaaralle alttiiksi, hän ei palannut heidän tyyssijaansa, vaan vietti yön ja seuraavan päivän Olzain tienoilla olevan laakson pohjukan rotkossa. — Ja kolmen päivän kuluttua näin hänen palaavan kuolemanleima kasvoissa. Hänessä oli ankara kuume ja keuhkotulehdus, ja hän puhui lakkaamatta paosta. Panin hänet makaamaan lämpimille vuodille, sytytin valkean useaan paikkaan lähelle häntä, tartuin lujasti hänen käsiinsä ja istuin hänen leposijansa ääressä viikonpäivät. Hikoilin hänen kanssaan, jumal'avita, ja hourin hänen kanssaan. Hänestä tuntui yhä vain, että hän pakeni, ja että minä pakenin hänen kanssaan. Kun hänen tilansa sitten vähän parani, läksin hänen äitinsä luo, joka tuli mukaani ja jäi luoksemme kolmeksi päiväksi. Tämä teki sairaalle hyvää ja paransi hänet.

Sitten kävi meillä, eräänä kuluneen marraskuun päivänä, niin, siitä on ehkä viisi viikkoa,… Bantine Fera…

Hän lausui tämän nimen matalalla äänellä, ikäänkuin kunnioittavasti, mutta myös arkaillen ja ylpeillen. Ja hän katsahti heti Mariannaan, nähdäkseen, minkä vaikutuksen nämä sanat tekivät häneen. Marianna kuunteli tyynenä, kasvot käsien peitossa. Bantine Feran nimi ei näyttänyt hänestä olevan merkillisempi eikä hirvittävämpi kuin Costantino Moron nimi. Molemmat loivat vain vähän enemmän varjoa hänen sydämensä pohjaan. Ja tämä loukkasi Simonea.

— Tiedätkö, kuka Bantine on? Hän on uskalias, jopa julmakin, jos niikseen tulee. Mutta hän on minuun kiintynyt; niin, hän tahtoo parastani kuin veli. Hän siis tuli ylös luolaamme… Toisen kerran hän silloin kävi hakemassa minua.

Äkkiä hän vaikeni. Kun Marianna ei oivaltanut Bantine Feran luolassa käynnin tärkeyttä, oli tarpeetonta kertoa jatkoa. Mutta myös epämääräinen epäluulon tunne katkaisi hänen puheensa. Hän puhui sentähden toisista pikkuseikkailuista, mutta tämäntästä uuden toverin nimi palasi hänen huulilleen.

Marianna kuunteli, yhä pysyen kumarassa. Kun Simonen selostus oli lopussa, hän nosti silmänsä; ne olivat niin surulliset ja vakavat, että Simonen kasvot synkistyivät.

Simone tunsi tarvetta purskahtaa nauruun joka kerta, kun tuo lammastarhan seikkailu johtui hänen mieleensä. Hän naurahti nytkin ja tarttui Mariannan käteen, painaen sitä sydämelleen.

— Oletko ehkä mustasukkainen lammastarhan vanhalle naiselle? Jos hän olisi ollut siellä, olisimme tanssittaneet häntä, sen vannon, siinä kaikki. Marianna, minä kammoan verta. Etkö nähnyt, kuinka pyyhin veren sormestasi? Mutta sinä et luota minuun, sinä paheksut minua. No niin, katso minua, — hän sanoi kääntyen kokonaan hänen puoleensa ja pahoittaen hänet nousemaan; — katso minua kasvoihin! Näytänkö minä sinusta pahantekijältä? Ja jos luulisit minun olevan pahantekijän, voisitko pitää minusta?

— Katso siis minua. Mutta älä katso oudoksuen. Minä olen voittava kaiken kuin sodassa. Menisinpä vankilaankin, jos se on välttämätöntä. Otetaanhan sodassakin vankeja. Ja sitten olisin vapaa ja rupeaisin taas sinun palvelijaksesi, pehmittäisin maan jalkojesi alla, ettei se olisi jaloillesi kova. Mitä muuta tahdot minulta? Sano, mitä vaadit minulta. Ennenkuin olin jälleen nähnyt sinut, vankila, kuolema ja helvetti olivat minulle yhdentekevää. Tai tahdoin aina elää keskellä kiviä ja kallioita kuin metsäsika. Mitä välitin minä muusta. Niin. Ja odotin aikaa ja tilaisuutta tullakseni rikkaaksi ja voidakseni auttaa omaisiani. Kaikki muu oli minusta arvotonta. Mutta nyt kaikki on muuttunut. Kun Costantinon äiti kävi luonamme, äiti ja poika rukoilivat, ikäänkuin rotko olisi ollut kirkko. He lukivat rukouksiaan tuulen humistessa. Marianna, vakuutan sinulle, että minä olin lyyhistynyt rotkon perälle, enkä liikuttanut huuliani, mutta rukoilin heidän kanssaan. Tällaiseksi sinä olet tehnyt minut, olet puhaltanut minuun jälleen lapsen mielen! Tällainen olen nyt, Marianna! Katso minua!

Ja Marianna katseli häntä silmät niin kosteina kaihosta, että Simonen mieleen muistui luolan läheisessä pensastossa oleva lähde. Ja hän tuntui sukeltavan ja vaipuvan tuohon veteen ja kuolevan siihen. Hän nojasi päänsä Mariannan poveen ja vaivutti sen sitten hänen syliinsä, ikäänkuin olisi äkkiä nukahtanut. Ja Marianna muisteli heidän ensi kohtaamistaan, satakielen laulua, joka puhdisti yötä ja tuntui karkoittavan heidän läheltään kaikki pahat henget. Ja hän painoi käden silmilleen riisuakseen sen ylpeydenverhon, joka eroitti heidät toisistaan.

Niin tuo verho raukesi, eroittava seinä luhistui. Nyt hän näki selvästi sen Simonen, jota hän hartaasti oli odottanut, Simonen, joka oli vaeltanut pitkän vaivalloisen taipaleen saapuakseen hänen luokseen. Lepuuttaessaan päätään Mariannan sylissä hän todella oli saanut jälleen lapsen mielen — viattoman lapsen, jolle äiti neuvoo oikeata tietä.

Silloin ei Mariannassa enää ollut häpeää, ei pelkoa, ei ylpeyttä. Hän tunsi vain vastuunalaisuutta, joka häntä melkein peloitti. Mies oli tuossa hänen jalkojensa juuressa. Hän saattoi katkoa hänet kuin kukkasen, käyttää häntä aseenaan. Vain muutama sana, ja hänen kohtalonsa oli muuttuva.

Hän siis epäröi, eikä puhunut. Hän hyväili sormillaan hänen kosteita hiuksiaan ja heikko väristys järkytti hänen polviaan hänen päänsä painon alla.

— Nouse, — hän sanoi lopulta. — Tiedät mitä sinulta odotan, Simone. Älä luule, että tahdon sitä pelosta. Tahdon, että sinä todella vapaudut kaikesta syyllisyydestä, että peset sielusi puhtaaksi kuin kasvosi lähteessä. Niinkuin olen odottanut sinua kuusi kuukautta, odotan sinua kuusi vuotta, mutta sinun tulee palata luokseni kuin uudesti kastettuna. Niin kauan kuin harhailet kuin Lucifer karkoitettuna taivaasta, pahahenki on seuranasi. Se on pukeutuva ihmishahmoon imeäkseen vertasi, oli se sitten Costantino Moro tai Bantine Fera tai joku muu, mutta se on sittenkin pahahenki, ja väliin se on oleva sinua niin lähellä, että se tuntuu olevan sisälläsi.

— No niin, Simone, täytyy paeta pahaahenkeä. Sinun tulee sulkeutua kuin luostariin, rangaistusta ja katumusta varten. Mutta ensin sinun tulee tarkoin tutkia omaatuntoasi ja noudattaa neuvoani, jos oma tahtosi sen täydellisesti hyväksyy.

— No niin, olkoon niin, jos sinä niin tahdot, — näin hän alkoi, mutta pelkkä todellisuuden henkäys jääti häntä uudelleen, ankarammin kuin lumimyrsky, joka oli seurannut häntä vuorilta. Hän näki edessään Bantinen eläimellisen suun ivahymyn ja epäröi, tokko antaisi lupaustaan.

Ne olivat tuskallisia hetkiä, joiden kuluessa molemmat sielunsa himmeimmässä sopukassa toivoivat, että taas olisivat kaukana toisistaan, ja ajattelivat, että parasta olisi ollut, jos eivät koskaan olisi toisiaan nähneet.

— Simone, sinun ei pidä luvata mitään, jos ei omatuntosi sano sinulle, että voit pitää sitä.

Simone huokasi taas syvään, ikäänkuin olisi ollut hengästynyt. — Tunnustele sydäntäni, Marianna. Se tuntuu pakahtuvan. Niin, lähdenpä vankilaan. Sitähän sinä tahdot. Mutta minäkin tahtoisin olla varma sinusta. En pelkää edes kuolemaa. Kertahan täytyy kuitenkin kuolla. Mutta tahtoisin olla varma sinusta.

He kumartuivat yhdessä valkeaa kohti, vaieten, ikäänkuin tutkien hiilloksen kuvioista kohtaloansa. Molemmat ajattelivat taas samaa, mutta eivät rohjenneet sitä lausua.

— Minäkään en tahdo tehdä sinulle vääryyttä, sanoi Marianna lopulta hiljaa. — Minullakin on omatunto, enkä tällä hetkellä tiedä, teenkö sinulle hyvää vai pahaa, neuvomalla sinua menemään vankilaan. Ja jos sitten kadut? Oletko todella varma siitä, ettet ole tehnyt niin paljon pahaa, ettei sinua tuomita useiden vuosien rangaistukseen?

— Pitkän vankilarangaistuksen vaaraa ei ole olemassa, jos oikeutta noudatetaan. Mutta minulla on vihamiehiä, ja minua syytetään rikoksista, joita en ole tehnyt. Kuitenkin vannon sinulle, Marianna, vannon sinulle äitini kautta, etten häntä enää näe, jos valhettelen. En ole koskaan vuodattanut ihmisen verta.

— Älä luule, etten tiedä, miten vakavaa se on, jota sinulta vaadin, Simone. Sen tiedän, ja tiedän myös, mitä sinä minulta vaadit korvaukseksi. Olemme siis yhdenarvoiset, niin Simone, olemme yhdenarvoiset.

Simone kavahti pystyyn jäykkänä, säikähtyneenä riemusta. Hän tarttui Mariannan käsivarteen ja käänsi hänet kokonaan puoleensa. Hän koetti puhua, mutta ei voinut. Ja hän alkoi hiljaa nauraa, kuin olisi joutunut järjiltään.

— Tiedän, tiedän… sehän on vakava asia. Suo anteeksi, — hän virkkoi nöyränä.

Sitten Simone ajatteli, mitä muuta voisi sanoa hänelle, tuottaakseen hänelle iloa, palkitakseen häntä. Mutta hän ei keksinyt mitään. Hän luuli jo luvanneensa hänelle kaiken ja antaneensa kaiken. Hänen päähänsä juolahti ajatus avata valtasuonensa ja antaa verensä valua Mariannan jalkoihin, sillä kiitollisuuskin tuntui selittämättömän raskaana painavan häntä.

— Marianna, tahdon tulla kunnon ihmiseksi. Saat nähdä, että tästälähin olen toinen.

Sitten hän hajoitetuin sormin painoi hänen kylkiään, ikäänkuin paremmin lähestyäkseen häntä, kohotti häntä hieman maasta kuin viinimaljaa, josta tahtoi juoda, ja painoi suudelman hänen huulilleen.

VII

Leväten vuoteessaan Mariannalla oli taas, samoin kuin ensi kohtaamisen jälkeen karjatalossa, se tunne, että hän oli uneksinut. Ja kuitenkin hänen sydämensä sykki vilkkaasti, ja hän tunsi itsensä kevyeksi kuin olisi saanut siivet lähteäkseen lentoon.

Kuu ja lumi valaisivat huonetta. Kirkonkello kaikui ulkona ennen auringonnousua kiihtyvässä pakkasessa; se kalkahti tiheään ja kirkkaana kuin jään peittämälle katolle putoilevat lasipuikot. Kello kutsui aamumessuun, ja hän kuuli Fidelan liikkuvan portaiden yläaskelmalla ja sitten astuvan niitä alas, valmistuen lähtemään kirkkoon. Marianna kuunteli hänen askeliaan tuntien epämääräistä pelkoa — pelkoa siitä, että äkkiä näkisi hänen astuvan huoneeseen, leuka pistäen esiin mustan myssyn nauhojen alta, pyöreät silmät ankaroina, vaieten ja vihamielisenä. Olihan hänen salaisuutensa, samoin kuin kaikki muukin nyt palvelijattaren vallassa.

Parasta oli siis sanoa tuo salaisuus hänelle täydelleen, uskoa hänelle sielunsa avain. Lisäksi hän ajatteli, että mairittelemalla häntä luottamuksellaan, hän voisi saada häneltä apua vaikeana hetkenä.

Hän nousi vuoteesta, avasi oven ja kutsui hiljaa. Kun Fidela sitten astui sisään kynttilä kädessä, valmiina lähtemään aamumessuun, puettuna tummaan pukuunsa, rauta-anturakengät jalassa ja rukousnauha ranteella, Marianna pakeni takaisin vuoteeseen ja peitti lapsellisesti kasvonsa raidin liepeellä.

— Fidela, minulla on jotakin sanottavaa sinulle. Luonani kävi mies viime yönä.

Ja tämän sanottuaan hän paljasti punoittavat kasvonsa, johon säkenöivät silmät loivat oudon rohkeudenilmeen.

— Älä häikäise silmiäni tuolla kynttilällä, — hän sanoi kääntäen päätään pieluksella. En ole vielä sanonut sinulle kaikkea. Se mies, joka kävi täällä viime yönä, on minun sulhaseni.

Palvelijatar asetti kynttilän pesukaapille ja kääntyi vuoteeseen päin, odottaen, että emäntänsä jatkaisi.

Ja hän kohosi istumaan vuoteessa, säikähtyneenä siitä, mitä sanoi, mutta päättäneenä sanoa kaiken.

— Hän on köyhä, minua nuorempi, sanalla sanoen mies, jonka kanssa en voi mennä naimisiin julkisesti. Ei hänellä tosin ole mitään pidättäviä siteitä. Mutta silti emme voi solmia aviota samoin kuin muut ihmiset. On kuitenkin välttämätöntä, että, menemme naimisiin, sielujemme pelastuksen vuoksi, ja myös hänen elämänsä pelastamiseksi. Jos niin ei tapahdu, Fidela, saatamme kuolla kuolinsynti omallatunnollamme. Kuule siis, luotan sinuun kuin mieheen, Fidela. Sinä et saa puhua tästä. Olemmehan päättäneet solmia salaisen avioliiton. Tämän tahdoin sanoa sinulle.

Palvelijatar katseli häntä näyttämättä hämmästyneeltä. Hän vain hiukan hermostuneesti kohenteli rukousnauhaansa ranteen ympärille.

— Hän on palvelija, nimittäin hän oli palvelija muutama vuosi sitten.
Minäkin olin palvelijatar, ja niin me tutustuimme toisiimme.

— Niin, mikä muu kuin palvelijatar minä olin tässä talossa? Ja tuon miehen sinä tunnet; se on Simone Sole.

Marianna oikaisi selkänsä suoraksi, olkapäät paljaina, ja painaen raitia rintaansa vasten. Hän hengitti raskaasti, ja ojensi uhmaten kasvojaan eteenpäin.

— Niin, niin, minä Marianna olen tehnyt kaiken tämän. Te olette sulkeneet Mariannan kuin rahan lippaaseen, mutta hän on paennut siitä. Niin, menen vaimoksi palvelijalle, rosvolle, mitä se sinua liikuttaa. Hän ei ainakaan ole kiintynyt minuun omaisuuteni vuoksi. Niin, niin, menen naimisiin hänen kanssaan, sillä saan vapaasti määrätä omat tekoni.

Fidela lähestyi häntä, laski kätensä hänen olalleen ja näytti suojelevan häntä varjollaan.

— Marianna, — hän sanoi oudon hellästi, ikäänkuin todella olisi puhutellut sairasta — sinä olet emäntä talossa, ei kukaan sitä kiellä. Sinä voit avata ja sulkea. Minulla ei ole oikeutta sinua tuomita. Kysyn sinulta vain: Etkö ajattele isääsi?

— Isälläni ei enää ole määräysvaltaa minuun. Hän oli käskijäni lapsuudesta alkaen. Hän menetteli minun suhteeni niinkuin parhaaksi näki. Nyt se riittää.

— Ja kuitenkin on velvollisuutesi mainita se hänelle. Miksi sanot sen minulle, palvelijallesi?

— En, en sano sitä kellekään muulle, Fidela! Sanoin sen sinulle, koska olet täällä ja näet, mitä minä teen, enkä tahdo, että arvostelet minua väärin.

— En minä sinua arvostele. Voithan ajaa minut talosta ja menetellä mielesi mukaan.

Marianna laski päänsä pielukselle. Väristys tuntui hänen selässään. Hän näki palvelijattaren varjon pimentävän vuoteen ja luisevan ja vahvan käden painavan olkaansa. Hänestä tuntui kuin hän olisi ollut puun tai kallion varjossa, siihen paenneena myrskysäällä. Hän tunsi Fidelan kookkaan ruumiin lämmön ja muisti lapsena vietetyt yöt, ullakkohuoneen vuoteen, ahdistuksen ja ilon siitä, että oli palvelijattaren läheisyydessä.

Eihän mikään ollut muuttunut siitä ajasta. Hän kuvitteli vielä olevansa lapsi. Sama ullakon salaperäisyys vallitsi hänen nykyisessä makuuhuoneessaan, jossa hän varttuneena naisena asusti. Tarujen henkilöt olivat ruumiillistuneet, selittämättömät seikat olivat pukeutuneet havainnollisiin muotoihin, ja silti kaikki oli yhä vielä salaperäistä.

Molemmin käsin hän tarttui Fidelan hänen olkapäällään lepäävään Käsivarteen, kuin oksaan nojaten, ja painoi siihen huuliaan, tukahduttaakseen nyyhkytyksensä.

— En oikein tiedä, miten tämä on tapahtunut, — hän sitten sanoi hilliten itseään; — olen tyytyväinen siihen, mitä olen tehnyt, mutta pelkään. Tuntuu siltä, kuin alati näkisin unta ja kuin joku käsi johtaisi minua. Se johtaa minua, mutta seuraan sitä, sillä se on minun tahtoni mukainen. Olen ajatellut kaikkea, enkä peräydy askeltakaan, vaikka isäni pelastaminen olisi kyseessä. Se on minun kohtaloni, Fidela! Turhaan vastustat minua, turhaan puhut. Se on minun kohtaloni.

— En ole ummistanut silmiäni viime yönä. Nyt olen väsynyt ja tahdon nukkua, — hän mutisi, jälleen peittäen kasvonsa.

— Marianna, sinä olet tämän talon valtijatar ja voit menetellä niinkuin tahdot, mutta kun uskoit salaisuutesi minulle, voit kuunnella neuvoani. Pyydä isääsi tulemaan tänne ja avaa hänelle sydämesi. Me olemme kaikki sokeita, Marianna, ja tarvitsemme toinen toisemme tukea. Olethan sinä harras kristitty ja tunnet Herran käskyt. Ja isä on aina isä.

Marianna tunsi miten Fidelan karkea käsi kosketteli hänen raidin peittämiä kasvojaan, tehden siinä ristinmerkin, niinkuin hänen tyttönä ollessaan, karkoittaakseen pahat ajatukset. Hän muisti sen kauhun tunteen, joka oli vallannut hänet tuona yönä vuoriston karjatalossa Simonen ensi katseesta, mutta hän ei muuttanut päätöstään.

— Anna minun nukkua. Olen väsynyt, ja päätäni särkee. Sitten annan sinulle vastauksen.

Jäätyään yksikseen hän tunsi sisällistä rauhaa. Nyt, kun hänen salaisuutensa oli puhjennut esiin hänen sisimmästään, hän tunsi itsensä vapaammaksi ja vahvemmaksi. Hänestä tuntui kuin hänen salaisuutensa olisi levännyt hänen povellaan kuin vastasyntynyt lapsi; ja hän nukahti sen viereen.

Hän oli sulkenut portin kahteen kierrokseen ohut katkeruuden hymy ankaroilla huulillaan. Hän ei mistään hinnasta olisi pettänyt emäntäänsä, mutta mietti keinoa pelastaakseen hänet. Hänen käsityksensä oli, että Marianna oli sairas, päähänpiston riivaama. Se oli karkoitettava. Jos kaniikki vielä olisi ollut elossa, hän olisi voinut raamattu kädessä manata pois sen hirvittävän kirouksen, joka uhkasi taloa. Mutta heitä oli siellä vain kaksi yksinäistä naista, eikä hän toivonut suuria Berte Sircan avusta. Jos hänen antoi hääriä keskellä hiehojaan, paimenen työkaluineen, hoidellen maitoa ja juustoja, niin hän täytti velvollisuutensa tunnollisesti. Mutta jos hän joutui vastapäätä toista miestä, jos hänen eteensä osui jokin elämän vaikeus, niin hän varisi maahan kuin lehti tuulessa.

Ja silti oli välttämätöntä kutsua hänet. Ja jotta hän malttaisi jättää navettansa tänä lumisena kylmänä vuodenaikana ja tempautua irti elukoiden vaalimisesta ja niiden suojelemisesta kylmältä, täytyi lähettää hänelle sana, että asia oli kiireellisen tärkeä. Tehtyään tämän Fidela seurasi rauhoittuneempana jumalanpalvelusta. Hän ei koskaan kääntynyt Jumalan puoleen pyytämään apua erityisissä tapauksissa. Jumala voi auttaa meitä sairaudessa ja jokapäiväisten tarpeiden tyydyttämisessä. Mutta kun tulee sellainen onnettomuus, kuin tämä Mariannan, se on johtunut omasta viasta. Sellaisessa tapauksessa Jumala voi suorastaan kieltää apunsa. Fidela muisti, miten oli kauhuissaan avuksihuutanut Jumalaa tuona yönä poloisen isäntäväkensä ullakolla. Jumala ei ollut häntä kuullut, ei ollut auttanut. Korvaukseksi Herra myöhemmin oli suonut hänelle voimia palvella toisia koko ikänsä, pahasti kärsimättä heidän suruistaan ja itse ollen vapaa suruista, sanalla sanoen, hän oli voinut ansaita leipänsä ja leposijansa ja auttaa isäntäväkeään. Oikeastaan hän harrasti Mariannan asiaa sentähden, että katsoi sen palvelijan velvollisuudekseen. Hänen emäntänsä suru ja intohimo eivät häntä hellyttäneet; mutta täytyi auttaa emäntää. Jos hän olisi sairastunut, Fidela olisi lähettänyt noutamaan lääkäriä. Samalla tavoin hän nyt lähetti noutamaan Berte Sircaa.

Kun hän palasi, Marianna vielä nukkui. Hän nousi myöhään sinä päivänä ja läksi hänkin kirkkoon. Sieltä hän kotiutui kalpeana ja alakuloisena, eikä koko päivään puhunut mitään. Hän vältti Fidelan seuraa, ikäänkuin olisi hävennyt, ja illan tultua hän istuutui lieden ääreen, odottaen yötä.

Tultuaan takaisin sisälle porttia sulkemasta Fidela luuli näkevänsä hänen hymyilevän. Ja hänkin hymyili tuota hymyään, joka loi hänen ankariin kasvoihinsa hohteen, mikä muistutti kuun valoa harmaakivikalliolla.

— On turhaa, että lukitset portin, — sanoi emäntä, hiukan kiusoittuneena ja ivallisena, — täytyy kuitenkin jälleen avata, sillä hän palaa. Hän lupasi ja tulee varmasti.

Palvelijatar istuutui sanaakaan virkkamatta. Muutamaan hetkeen ei lämpöisessä ja suljetussa keittiössä kuulunut muuta kuin lumimöhkäleiden tömähdys, joita jatkuvasti putoili lehtikujan säleiltä. Ja samalla valkean liekit, luoden valoa ja varjoja seinille, tuntuivat kuvastavan niihin molempien naisten epämääräistä levottomuutta.

Myöhemmin kuului kaukaa askelia ja ääniä, mutta ne tulivat etäisestä maailmasta, joka oli eristetty Mariannan olinpaikasta.

— Näet, — hän virkkoi pitkään vaiettuaan, — ettei isäni tule. Huomaat, että vaikka olisin sairas, hän ei silti rientäisi tänne. Hän rakastaa enemmän elukoita.

— Huolehtiminen toimeentulosta on elämässä tärkeä asia. Ja hoitaahan hän sinun omaisuuttasi.

— Niin, yhä vain omaisuus ja omaisuus, ei mitään muuta! Enkö ole aina sanonut sitä?

— Ja minäkin sanon sinulle jotakin, Marianna, älä vain pane pahaksesi.
Luuletko, että Simone, jos sinä et olisi rikas…?

Mutta Marianna kääntyi häntä kohti ylenkatseellisen ylpeänä; viha valtasi hänet siinä määrin, että hän näytti aikovan puraista häntä.

Mutta Fidela ei menettänyt rohkeuttaan. Hän oli pitkin päivää märehtinyt asioita kuin katkeria ruohoja, joiden karvas maku vielä kirveli kieltä.

— Annahan minun puhua, — hän virkkoi, tuijottaen liekkiin, jonka heijastus väritti hänen silmänsä keltaisiksi kuin kotkalla. — On totta, että minä en ymmärrä rakkautta. Juuri sentähden, että olen köyhä ja että olen palvelija. Jos olisin ollut rikas, olisivat miehet häärineet ympärilläni ja opettaneet minulle rakkauden. Sillä mies sen naiselle neuvoo. Nainen on kuin puu, jonka mies sytyttää. No, mitä sinä sitten tiesit siitä viime talvena?

— Aivan oikein! Mutta et kai väitä, ettei minulla ollut miehiä ympärilläni?

— Väitänpä kyllä. Keitä sitten olisi ollut? Tuo jääpuikko, pikkuserkkusi Sebastiano.

— Ja miksi sinä, muiden vartijoiden kanssa, et päästänyt miehiä lähelleni?

— Vai ei hetki ollut tullut. Milloin sen sitten on määrä tulla? Kuolemassako? Minäpä sanon: Nyt se hetki on tullut. Ja jätä minut rauhaan.

— Marianna! — huomautti palvelijatar kääntymättä, — näyttää siltä, kuin et rohkenisi keskustella asiasta ja kuin tahtoisit kostaa jotain. Siinä teet väärin, lemmikkini. Sinä syöksyt silmittömästi onnettomuuden kuilua kohti ja tiedät sen hyvin.

— Aivan niin! — vastasi Marianna yhä kiihtyen. — Syöksyn onnettomuuden kuilua kohti! Ja juuri se miellyttää minua!

— Päinvastoin olen vanha, sitä kai tarkoitat. Sen kyllä tiedän, ja se on onnettomuuteni.

— Sinun onnettomuutesi on täällä, — sanoi palvelijatar, osoittaen sormella otsaansa. Ja lisäksi elät liian hyvissä oloissa. Jos on köyhä ja pakko tehdä työtä, osaa antaa enemmän arvoa elämälle.

— Ja oletko sinä antanut sille enemmän arvoa? Millä tavoin? Niinkuin vetojuhta kuormansa edessä toisten orjana. Anna siis minun käyttää elämääni itseäni varten. Kas se minua miellyttää, — hän toisti oikaisten selkänsä ja iskien kädet polvia vasten. — Tahdon kokea kärsimystä. Tajuan kaiken, silmäni eivät ole sidotut. Olen valmis kantamaan sukulaisteni vihan, koko väestön paheksumisen murinan. Se ei ole vielä mitään. Simone ehkä tuomitaan: se on suuri suru. Mutta en säiky tätä karvasta leipää. Kunhan vain hänen sielunsa ja minun sieluni pelastuvat ikuisuutta varten.

— Mutta sano minulle yksi seikka, Marianna. Miksi menet hänelle vaimoksi? Etkö yhtä hyvin voi taivuttaa häntä astumaan vankilaan? Jos hän rakastaa sinua, hän tekee sen.

— Miksi? No niin, sanon sen sinulle, vaikka sinä et kykene sitä ymmärtämään: Sentähden, että tahdon liittyä häneen enemmän kuolemaa kuin elämää varten.

Hänen kasvonsa hehkuivat, silmät loistivat. Mutta äkkiä Fidela kuuli hänen vaikeroivan oudosti, näki hänen taas kumartuvan, kasvot käsien peitossa ja sormet kyynelten kostuttamina.

Peloittava ja vastustamaton voima näytti tempaavan Mariannan pyörteeseensä, samanlainen kuin se rajumyrsky, joka eräänä yönä oli hävittänyt hänen entisen isäntäväkensä talon: itse kohtalon voima.

Mutta Marianna tointui taas. Hän pyyhki silmänsä ja sormensa hihoillaan ja pudisti päätään karkoittaakseen tiehensä kyynelet.

— Muutoin Simone ei ole koskaan tehnyt pahaa. Häntä ei voida tuomita. Ja minä menen hänen kanssaan naimisiin, koska tahdon auttaa häntä. Minkä minä omistan, sen hänkin on omistava, ja raha hankkii oikeutta. Ja talven jälkeen tulee aina kaunis vuodenaika. Muutaman kuukauden kuluttua, keväällä, kärsimys on päättynyt, ja olemme kaikki onnellisia ja rauhallisia. Lähdemme vuoriston karjataloon viettämään toukokuuta, ja hän on oleva kuin tuo iso tammi, joka varjollaan levittää virkistystä koko ympäristöön. Miksi kiusaamme itseämme näin? Enkö seuraa Jumalan lakia? Jumala ei ole luonut rikkaita eikä köyhiä, ei hyviä eikä pahoja. Hän on vain sanonut: »Rakastakaa toisianne ja liittykää toisiinne». Ja niin me teemme. Mutta nouse nyt ja valmista ilta-ateria meille kaikille.

Palvelijatar nousi ja siroitti suoloja metsäsianporsaalle, joka jo oli pujoitettu paistinvartaaseen.

Mutta Simone viipyi ja Marianna kävi taas levottomaksi. Hän meni pihalle ja kuunteli portilla. Hiljaisuus tuntui lisääntyvän pimeän mukana. Olihan Simone luvannut palata. Mutta Marianna tiesi hyvin, ettei hän aina voinut pitää sanaansa, vaikka kuvittelikin olevansa vapaa. Ei kukaan ole vapaa. Hänkin tunsi itsensä entistä tuhat kertaa vahvemmin sidotuksi, näkymättömän kahleen kytkemäksi. Miksi murehtia? Parempi lyyhistyä kuin orja soppeen odottamaan kohtaloansa.

Hän palasi keittiöön ja istuutui entiselle paikalleen. Fidela käänteli tämäntästä paistinvarrasta, jossa metsäsika paistui. Sen kamara oli mustunut, sisästä se oli punerva suolakerroksesta, sisälmykset näyttivät tummilta ja kylkiluut hohtivat vaaleilta. Pienet hampaat ja torahampaat kiilsivät lieden valossa.

Viini ja leipä olivat valmiina pöydällä. Haihduttaakseen hieman levottomuuttaan ja saadakseen varmuutta siitä, ettei kaikki ollut kuvittelua ja unelmaa, Marianna nousi ullakolle noutamaan rypäleitä. Ruoko kädessä hän katsoi orsille valikoiden terttuja. Ne olivat kaikki kauniita. Ne riippuivat keskiorresta, kuin paljaan lehtikujan säleestä, kaikki marjat hyvin säilyneinä, tuoreina ja keltaisina kuin ambranjyvät. Hän kohotti ruokoa, pisti sen rypäleterttuun, pudotti tämän taitavasti ja punnitsi sitä käsissään. Se ei näyttänyt hänestä tarpeeksi kauniilta, hän otti alas toisen, mutta varsi taittui, rypäleterttu putosi hänen päälleen, rypäleet kierivät hänen vaatteilleen ja alas lattialle kuin katkenneen rukousnauhan helmet. Hän kokosi niitä mikäli voi, alituisesti kohottaen päätään kuunnellakseen ääniä.

Ennenkuin laskeutui alakertaan hän silmäili ulos pienestä suljetusta ikkunasta. Ruudun läpi hän näki osan pikkukaupunkia, jonon mustia ja valkoisia kattoja ja tumman näköpiirin rajalla, matalapilvisen taivaan alla, lumipeitteisen vuoren, joka lepäsi yössä kuin suunnattoman suuri nukkuva valkoinen karhu. Sää muuttui: usvakaistaleita nousi laaksosta ja ilma kävi kosteaksi.

Hiljaisuus oli painostava. Hän avasi pienen ikkunan, kumartui siitä ulos ja tunsi kuin jäätävän naamarin kasvoillaan. Ympäröivä luonto näytti jäihin haaksirikkoutuneelta jättiläislaivalta. Sankkojen pilvien peittämä taivas tuntui laskeutuvan syvemmälle, vaipuvan alas kuin kaamea ruumispeite.

Äkkiä hänen aavistava mielikuvituksensa loi taivaanrannalle tuikkivan valon. Oli kuin aurinko olisi alkanut paistaa ja satakieli kaiuttaa laulujaan. Hän veti ikkunan kiinni ja astui alakertaan, toisessa kädessä kynttilä, toisessa rypälekori. Ja molemmat, kynttilä ja kori, heiluivat hänen värisevien sormiensa puristuksesta, silti ikäänkuin pitäen häntä tasapainossa.

Palvelijattaren viipyessä porttia sulkemassa Simone riensi Mariannaa vastaan yläkertaan vievien portaiden juurelle ja kumartui lapsellisesti noukkimaan rypäleen Mariannan korista.

— Marianna, — hän sanoi hiukan nyrpeänä, painaen sitä hänen kättään, jossa oli kynttilä, — mistä johtuu, että Fidela avasi minulle portin ja päästi minut sisälle?

— En tarkoittanut sitä, — huudahti Simone nauraen. Minusta täti Fidela pikemmin näytti pelästyneeltä. Tuossa hän jo tuleekin. Sillä tavoinko te vartioitte emäntänne taloa, avaamalla portin rosvoille?

Palvelijatar katsoi häneen kirkkailla ja kylmillä silmillään, koko olemuksessaan jotakin ankaraa ja vihamielistä, mikä herätti nuoressa miehessä epäluuloa, melkein pelkoa. Se ei ollut henkilökohtaista vihamielisyyttä, se kohdistui kaikkiin hirvittäviin miehiin ja peloittaviin seikkoihin, joita Simone edusti. Se oli järkähtämätön viha ja aikomus taistella häntä vastaan kuin itse ruumiillistunutta pahaa vastaan.

Katsoessaan uudelleen Mariannaan, jonka kasvot palvelijattaren sisään astuessa olivat käyneet kalpeiksi, Simone älysi aseman vallan erilaiseksi kuin edellisenä yönä. Nyt kohosi heidän molempien välille todellisuus. Unelma oli päättynyt, tilannetta täytyi punnita.

Hän riisui yltään päällystakin, mutta ei uskaltanut ripustaa sitä seinälle lieden ääreen, talon palvelijan tai isännän tavoin, vaan heitti sen jakkaralle kuin vieras ainakin, jonka pian taas täytyy lähteä, ja äkkiä alakuloisuus ja ujous valtasivat hänet. Ja vaikka Marianna, pyydettyään häntä istumaan vastapäätä, jännittyneenä odotti, että hän puhuisi, hän oli vaiti, pää kumarassa, polvet koukussa katsellen tulipesän kiviä. Tämä muutaman hetken kestävä hiljaisuus oli ulkona vallitsevaa pakkasta jäätävämpi.

Käännettyhän paistinvartaan palvelijatar pyörähti katsomaan ensin
Simoneen, sitten Mariannaan.

— Olen tullut levähtämään kuin matkamies lähteen partaalle, — hän vastasi, äänessä lievä ivansävy.

— No, entä mitä sanot minulle? Voit puhua vapaasti, — hän lisäsi, —
Fidela tietää kaiken.

— Marianna, — sanoi nuori mies, — asia on vaikeampi kuin luulimmekaan. Olen puhunut äitini kanssa, ja hän meni erään papin luo, pyytäen häntä salaa vihkimään meidät. Äiti ei suoraan maininnut sinun nimeäsi, hän sanoi ainoastaan, että minä tahdon solmia avioliiton erään naisen kanssa, ennenkuin menen vankilaan. Tuo pappi kieltäytyi ja huomautti, että kaikki Nuoron papit tekisivät samoin kuin hän. He pelkäävät kuin jänikset pakkasella. Äitini ei silti ole menettänyt toivoa. Mutta yritys vaatii aikaa…

Marianna katsoi maahan ja vaikeni hiukan epäluuloisena. Näytti siltä, kuin hän ei olisi täysin luottanut Simonen sanoihin, jonka kasvot hulmahtivat punaisiksi.

— Simone, uskonhan mitä sanot, — hän virkkoi nousten. — Mutta pyydän sinulta yhtä. Että äitisi puhuu kanssani.

Fidela käänteli paistinvarrasta, ja he molemmat tunsivat hänen olevan heidän välillään; se oli taipumaton todellisuus. Ja palvelijatar huomautti:

— Jos sallitte minun puhua, sanon teille yhden seikan: Sellainen avioliitto, jonka te aiotte solmia, ei ole pätevä muussa kuin kuolemantapauksessa. Avion täytyy olla laillinen. Miksi ette noudata lain määräyksiä?

Simone iski Mariannalle silmää, tahtoen sanoa: Nyt aion minä vastata; ja hän pudisti päätään liioitellun vakavasti:

— Totta kai voit, Simone, kun olet päässyt pois vankilasta. Katsot minuun hämmästyneenä. Ja kuitenkin se, mitä sanon, on päivänselvää. Tutkistele omaatuntoasi. Oletko varma siitä, ettei sinua tuomita? Hyvä. Jos et ole siitä aivan varma, miksi tahdot sitoa Mariannan itseesi? Mitä pahaa hän on sinulle tehnyt? Jos sinulla on syytä valituksiin, eivät ne varmaankaan kohdistu häneen. Hän kohtelee sinua vertaisenaan. Ja sinun tulee myös osoittautua hänen vertaisekseen. Älä sido häntä itseesi. Hän on yksinäinen nainen, eikä kukaan suojele häntä. Jätä hänelle ainakin hänen vapautensa, sen varalta, että hänen on pakko surra tuomiotasi.

— Ei vielä riitä, Marianna. Jos hän todella on kiintynyt sinuun, ja sinä olet kiintynyt häneen, ei mikään side ole sen vahvempi kuin teidän rakkautenne. Ja sinä, Simone, oletko ymmärtänyt, mitä sanoin? — virkkoi Fidela, laskien kätensä hänen olkapäälleen.

Simone tuijotti häneen, istuen jakkaralla; varjot ja valonvälkkeet vuorottelivat hänen silmissään. Kun Marianna yritti karkoittaa palvelijatarta, Simone ojensi käsivartensa ja tarttui Mariannan käteen.

— Marianna, — hän virkkoi surullisella äänellä, — kenties… kenties palvelijattaresi on oikeassa. Mutta, — näin hän lisäsi joutuin nähdessään Mariannan kasvojen synkistyvän, — sinullahan on tässä asiassa ratkaisemisvalta.

Painostava hiljaisuus seurasi. Marianna veti pois kätensä eikä vastannut. Hänkin näytti saaneen sen vakaumuksen, että Fidelan kanta oli oikea. Fidela puolestaan ei ollut varma huomautuksensa tehokkuudesta. Hän valmisteli ilta-ateriaa, mutta ei enää puhunut, hänellä kun ei ollut mitään lisättävää. Mutta emännän liikkumattomuus ja vaikeneminen saivat hänet luulemaan, että Mariannassa piili jotakin tutkimatonta ja lujaa, jota oli turha vastustaa.

Simone taas oli surullinen kuin sulhanen ainakin, joka huomaa, että häiden määräaika siirtyy kaukaiseen tulevaisuuteen. Hän tunsi olevansa väsynyt ja mielensä häiriytyneen ja tuumi, millä keinoin voisi olla edes muutaman hetken kahdenkesken Mariannan kanssa, karkoittaakseen hänestä sen äänettömän ja syvän masennuksen, johon hän oli vaipunut.

Kun ateria oli järjestetty valmiiksi pöytään, Marianna pyysi vierastaan siirtymään sen ääreen. Hän nousi ja loi tutkivan katseen pöytään todetakseen, ettei mitään puuttunut, ja tarttui viinipulloon.

Fidelan mentyä hän tarttui Simonen käsiin, yhdisti ne, kumartui ja sanoi, kuin painaakseen niiden säilytettäväksi sanansa:

— Sinä et ole mies, jonka tulee välittää palvelijattaren sanoista. Meidän on joko mentävä naimisiin tai erottava. Sinä, minä ja äitisi haemme pappia ja löydämmekin sellaisen, joka on taipuvainen liittämään meidät toisiimme. Minä odotan sinua. Vanno, että teet, niinkuin tahdon.

— Vannon, — ja sulki käsiinsä hänen molemmat kätensä, ikäänkuin kätkien niihin valansa.

VIII

Joulunjälkeisenä päivänä Berte Sirca, nähdessään sään selkenevän, arveli voivansa lähteä liikkeelle karjatalosta Nuoroon ottamaan selvää, mitä naiset hänestä tahtoivat. Hänelle oli sanottu, että Marianna oli terve ja ettei ollut kysymys taloudellisista asioista. Miksi häntä siis kutsuttiin, kun Marianna oli terve ja asiat olivat hyvällä kannalla?

Silti hän läksi matkaan. Saavuttuaan ratsastaen puolitiehen hänen teki mielensä palata, kun taivas taas peittyi sakeihin pilviin ja lunta alkoi sataa. Marianna oli terve ja turvassa lämpöisessä, rauhallisessa kodissaan, uskollinen palvelijatar seuranaan. Hänen tyttärensä oli kuin kuningatar valtaistuimellaan, kun sitävastoin vilusta kankeat hieho- ja vasikkaparat olivat hoidon ja ravinnon puutteessa.

Yksi ainoa ajatus sai hänet jatkamaan matkaansa. Hän toivoi, että oli kysymys Mariannan avioliitto-aikeesta. Jopa hän rupesi arvailemaan, kuka kosija saattoi olla. Toivottavasti se ei ollut mikään talonpoikaishenkilö. Eivät edes kauniit, nuoret ja rikkaat talonpojat olleet Mariannalle sopivia sulhasia. Berten mielestä oli sopivampi joku varakas porvari tai järkiään asianajaja, vaikka ei varsin rikaskaan. Olihan Marianna säätyhenkilöiden tapoihin tottunut, hieno, ja hänellä oli liian paljon huolta omaisuutensa hoitamisesta. Jos hän meni vaimoksi rikkaalle karjanomistajalle tai äveriäälle talonpojalle, hänen täytyi tehdä vielä enemmän työtä, ja se vahingoittaisi hänen terveyttään. Asianajaja sensijaan ansaitsee helposti rahansa ja voi käyttää niitä perheensä tarpeeksi, itseään liiaksi vaivaamatta. Ja lisäksi hän, isä, oli tottunut isännän asemaan. Toinen, karjanomistaja tai talonpoika, häiritsisi häntä.

Mutta jos Marianna tahtoi, menköön vain naimisiin vaikka karjanomistajan tai talonpojankin kanssa. Onhan hän emäntä talossa ja tarpeeksi älykäs tietämään, mikä on hänen etunsa mukaista. Ja lisäksi aika kiitää, sadon pitäisi olla tuleentunut sille, joka sitä jo kauan oli vaalinut. Näiden ajatusten askarrellessa hänen päässään hän saapui perille. Ilta laskeutui jo; täydellinen rauha vallitsi hänen tyttärensä asunnon ympärillä. Ja hän tunsi itsensä ylpeäksi tyttärensä varmasta asemasta, joka kerta kuin astui sisälle tuohon taloon, joka oli ollut kaniikin asunto, ja johon vielä oli painuneena hiljainen luostarileima. Siellä sisällä eleli hänen Mariannansa, ainoa lapsensa, kuin pyhimys kullatussa komerossaan. Ja hän, isänä, saattoi todella olla tästä ylpeä ja liikutettu, sillä olihan juuri hän, uhraamalla isänvaatimuksensa ja luopumalla ainoan lapsensa seurasta, hankkinut hänelle hänen varallisuutensa. Ja hän koetti välttää kaikkea melua taloon tullessaan, jotta ei häiritsisi tätä täydellistä rauhaa. Hän laskeutui siis tietä pitkin portille ja kolkutti sitä hiljaa kämmenellään, hevosen ravistaessa lunta korvistaan.

Marianna tuli itse avaamaan, hiukan kalpeana ja kasvonpiirteet vääntyneinä. Kun hän näki isänsä, hänen ilmeensä muuttui, ja hän väistyi sivulle päästääkseen hänet sisälle.

— Huolitteko vieraista? — kysyi hyvänsävyinen ja leikkisä vanhus perin kunnioittavasti, — annatteko suojaa matkamiehelle?

Pitkä sadetakki yllään, parta lumisena, vartalo kumarassa, hän säkeillä sälytettyine ratsuineen muistutti suuresti noita satuhenkilöitä, jotka ilmestyvät metsistä anomaan vieraanvaraisuutta, koetellakseen ihmisten hyväsydämisyyttä, jota sitten palkitsevat onnen antimilla.

Kuullessaan melua palvelijatar oli rientänyt ulos keittiön portaille kynttilä kädessä. Berte Sirca ehätti häntä tervehtimään, odottaen kuulevansa pikemmin häneltä kuin Mariannalta noita hyviä uutisia. Mutta Fidelan kasvot olivat jäykät, tummien varjojen verhoamat, ja tulija vaistosi heti, että jotakin surullista oli tapahtunut.

— Fidela! — hän virkkoi, äänessä silti iloinen kaiku, laskien käsistään säkit, — miksi olet antanut lumen sataa päähäsi?

Ja hän naurahti, kun vanha nainen vaistomaisesti tarttui valkoisiin hapsiinsa, jotka olivat hiipineet esiin hänen mustan myssynsä alta. Fidelakin naurahti, vetäen suunsa tavalliseen jäykkään hymyyn. Kaikesta huolimatta tuon teeskentelemättömän ja tasaisen miehen tulo loi hiukan valoa taloon. Eihän hänestä ollut suojelijaksi, eikä voinut toivoa, että hän paheksuen vastustaisi Mariannan mielettömyyttä. Mutta hän oli hyvä, ja hyvyys levittää ympärilleen varmaa valoa kuin suljettu lyhty, jota tuuli ei sammuta.

Tällävälin Marianna istui paikalleen lieden ääreen. Hän ei pelännyt, sillä olihan hän tehnyt järkähtämättömän päätöksensä, mutta isän tulosta hän ei odottanut suuriakaan.

Ei, pelkoa hänessä ei ollut. Tuossa valkean ääressä istui nyt hänen isänsä kuin korvesta tullut metsänpeikko. Hänen vaatteensa höyrysivät, ja tämän ohuen höyryn läpi hän mielihyvin katseli tulipesän yläpuolelle ripustettua puuristikkoa, jolle oli ladottu juustoja savustumaan. Niinikään hän silmäili seiniltä riippuvia isoja kuparipannuja, jotka olivat kallisarvoisia, mutta hyödyttömiä, niinkuin se asemakin, jonka hän oli hankkinut tyttärelleen. Ja hän katsoi hymyillen Fidelaan, vilkuttaen silmää, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: »Jos Mariannalla on joku oikku, hän voi sen myös toteuttaa». Mutta Fidela ei vastannut hymyyn. Ja Berte tunsi hetki hetkeltä selvemmin, että onnettomuus oli tullut taloon tai että se oli tulossa.

— No, miten asiat ovat täällä? — hän kysyi katsahtaen Mariannaan. — Sitten hän jatkoi haihduttaakseen epäluuloaan: Eilen Sebastiano kävi luonani, ja minä kysyin, oliko hän kuullut mitään täältäkäsin, kun minulle oli lähetetty sana tulla tänne. Ja hän vastasi nauraen: Ehkäpä on kysymys jostakin naimistuumasta!

Marianna säpsähti. Mitä Sebastiano tiesi asiasta? Hän loi kiireisen, epäluuloisen katseen palvelijattareen, ja hänen teki mielensä sanoa heille molemmille jotakin katkeraa.

— Marianna! — huudahti palvelijatar. — Tekeekö tässä mielesi laskea leikkiä?

Hänen hymyssään oli jotakin julmaa. Mutta hänen isänsä pysyi harhaluulossaan, ja nähdessään tyttärensä näin äkkiä iloisena, hän arveli, ettei ollut syytä siihen levottomuuteen, että hänen Mariannansa, tuo rikas ja järkevä nainen, joka omisti niin paljon tämän maailman hyvää, ja joka oli ylen hyveellinen, ei olisi onnellinen. Olihan hän saavuttanut varman aseman elämässä. Olihan hän, isä, eronnut hänestä, kalleimmastaan, jotta hän tuon aseman saavuttaisi.

— Anna hänen vain laskea leikkiä, Fidela. Eihän hän ole nähnyt rosvoja talossa, niinkuin sinä.

Berte Sirca tunsi oitis, miten jäätävä siipi kosketteli hänen selkäänsä, ikäänkuin tuulenpuuska olisi rajusti paiskannut oven auki: hänen edessään Marianna istui kuolonkalpeana, pää taaksepäin painuneena. Hän näytti olevan pyörtymäisillään. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän nosti päänsä pystyyn, kasvot kovina kuin marmori.

— Isä, hän virkkoi käheästi, häneen katsomatta. Juuri rosvon olen päästänyt talooni, ja tahdon mennä hänelle vaimoksi. Ja sanoakseni teille asian täydellisesti, mainitsen hänen nimensäkin: Simone Sole.

Ensin vanha isä näytti nöyränä kumartuvan, kädet ristissä polvilla, alistuen peruuttamattomaan tapaukseen. Mutta tämä johtuikin siitä, että isku oli liian ankara, se esti häntä melkein hengittämästä. Lopulta hän kohotti rukoilevan katseensa, mutta ei kohdannut tyttärensä silmiä.

— Marianna! — hän sopersi — palvelija — palvelija, hän toisti rohkaistuen. — Rosvo! Ja jos hän edes olisi kuuluisa rosvo, jos edes olisi Giovanni Corraine!

— Minun silmissäni hän on suurin kaikista maailman miehistä, — sanoi
Marianna.

Ja hän kumartui, peittäen käsillä kasvonsa, päättäen olla väittelemättä.

Isä nousi — pudistaen olkapäitään vapautuakseen taakasta, jonka alle luuli luhistuvansa. Hän katseli ympärilleen; kaikki näytti hänestä muuttuneelta, ikäänkuin todella rosvojoukko olisi tunkeutunut taloon, levittäen siihen kuolon epätoivoa. Sitten hän haki palvelijattaren uskollista katsetta, rukoillen häneltä, silmät tuskan täyttäminä, neuvoa ja apua. Mariannaa hän ei enää ottanut lukuun. Olihan tytär siinä hänen edessään kuin kuollut, roistojen surmaama.

Fidela vastasi hänelle ainoastaan katsein ja nyökkäyksin: Tämä on tuo tosiseikka, tämä on taloa kohdannut onnettomuus. Mutta heidän seisoessaan Mariannan edessä, joka todella oli kalpea ja liikkumaton kuin kuollut, molemmat vaistosivat, että kaikki suru ja vastustus oli turha. Ja tämä juuri oli kaikkein kauheinta, että oli mahdotonta muuttaa tosiseikkaa.

Vanha mies alkoi saamattomuudessaan vapista. Hänestä tuntui, kuin hänet olisi masennettu, sidottu. Mutta olihan maailmassa vielä voimakasta väkeä, joka kykeni auttamaan.

Ja hän veti syvään henkeä, melkein varmana, että oli löytänyt parannuskeinon.

— Pikkuserkkuni Sebastiano! Hän on isäntä omassa talossaan, ja minä emäntä omassani.

Vanhus rupesi molemmin käsin nykimään partaansa milloin toiselta, milloin toiselta puolelta, kääntäen päätään näiden liikkeiden mukaan. Ei, Marianna ei välittänyt kenenkään mielipiteestä. Oli turhaa hakea apua häntä vastaan.

Marianna ei vastannut. Eihän hän itsekään sitä tietänyt, vaikka moneen kertaan oli sitä itseltään kysynyt pitkinä odotuksen öinä, hämäränhetkinä, jolloin mieli uppoaa tajunnan syvyyksiin kuin sukeltaja meren pohjaan.

— Mikä onkaan pälkähtänyt päähäsi, Marianna rakas? Simone Sole! Paimen, palvelija, mies, joka ei ole kyennyt luomaan itselleen vapaata asemaa, joka ei edes kelpaa rosvoksi. Onko sellainen sinulle sopiva aviomies? Mikä hänessä on voinut lumota sinut? Mitä hän voi antaa sinulle? Ei yhtään mitään. Kerjäläinen voisi antaa sinulle enemmän.

— Senkö tähden hän miellyttää sinua? Mutta oletko päästä vialla, tyttäreni? Ethän toki enää ole lapsi.

— Mutta ehkä olitte jo yksissä tuumin hänen palvellessaan talossa? Silloin sinä olit nuorempi, voitte vapaasti lähennellä toisianne, eihän kukaan pitänyt teitä silmällä.

— Se ei ole totta, — vastusti Fidela. — Heillä ei ollut silloin mitään yhteistä.

— Se on tosi, — vahvisti Marianna. — Mutta kaikki tämä ei kuulu asiaan. Ja turhaa on tehdä kysymyksiä, isä. Olen ilmoittanut teille asian, se oli velvollisuuteni. Älkää koettako enempää kiusata minua.

— Kiusata sinua! Voiko isä kiusata tytärtään? Minäkö, Marianna? Sinä itse kiusaat itseäsi. Minä taas olen aina valvonut parastasi, olen luullut kieltäneeni itseltäni kaiken sinun hyväksesi. Olen erehtynyt, tunnustan sen taivaan Herran edessä, olen erehtynyt.

— Niin, — sanoi tytär, heltyneenä hänen nöyrästä surustaan, — olette erehtynyt.

Ja isä harhaili lieden ympärillä ja kyyristyi istumaan hänen viereensä kuin orja, kuin koira, joka olisi tahtonut nuolla hänen kättään.

— Marianna, Marianna! kuulehan minua, sano, että ainakin mietit vielä asiaa.

Tytär näytti jo miettivän, kasvot käsien varassa, selkä kumarassa ahdistuksen painosta.

Ja niin he istuivat muutaman hetken ääneti, ollen melkein suunniltaan, mutta silti odottaen ääntä, etäistä valoa, joka olisi neuvonut heille oikean tien.

— Sinun tulee todella ajatella asiaa, Marianna, ennenkuin teet niin mielettömän teon. Naimisiin… naimisiin, miten voit mennä naimisiin hänen kanssaan? Mitä hän senjälkeen aikoo tehdä?

— Jumala minua auttakoon, näenkö unta, tyttäreni? Nukunko, hourinko? Otan tästä käteeni kuuman hiilen tunteakseni, näenkö unta, vai olenko hereillä. Sinä olet sairas, Marianna, on välttämätöntä kutsua lääkäri.

Tytär vaikeni taas. Hän ei enää vastannut isänsä sanoihin. Mutta kun palvelijatar katsoi tarpeelliseksi tulla väliin, toistaen isän kehoituksen sanomalla: — Mietihän ainakin vielä asiaa, ennenkuin teet lopullisen päätöksen, — Marianna nosti päänsä pystyyn ja virkkoi heihin katsomatta:

— Olen jo miettinyt ja tehnyt lopullisen päätökseni! Jättäkää minut rauhaan.

Hän peitti taas kasvonsa eikä enää näyttänyt tahtovan kuulla edes isänsä puhetta. Ainoastaan vanhuksen mainitsema Sebastianon nimi herätti hänessä epäröimistä, levottomuutta, outoa aavistusta, jota hän ei kyennyt määrittelemään. Mutta hän ei pelännyt mitään. Jos Sebastianokin tunsi hänen salaisuutensa, mitä se häntä liikutti? Mitä voi Sebastiano tehdä vastoin hänen ja Simonen tahtoa? Ei kukaan voinut tehdä mitään vastoin heidän tahtoaan, jos he pysyivät lujina rakkaudessaan ja oikeassa päätöksessään.

Hänestä tuntui siis kuin isän rukoukset, neuvot, uhkaukset olisivat kajahtaneet kuuroille korville ja putoilleet maahan kuin kivet, joita pojat huvikseen viskelevät puihin. Ja isä tunsi selvästi voimattomuutensa ja herkesi puhumasta, tyttärensä itsepäisen vaikenemisen pakoittamana.

Simone ei palannut, ja Marianna luuli eksyneensä oudoille maille, taivaanrantaa peittäviin usviin.

Talvi oli tavattoman ankara. Toisinaan itätuuli pyyhkäisi pois lumihunnut Orthobene vuoren huipuilta, ja aurinko vilkutti leikillisesti silmää pilvien lomitse kuin vieras, joka tuo lahjoja ja iloa taloon. Mutta ankara talvi painoi ennen pitkää uudelleen hunnun vuorten huipuille, verhosi esineet varjoihin ja pakoitti maan jälleen vaipumaan kolkkoon uneensa.

Mariannalla oli se tunne, että hänkin oli hautautunut lumeen ja että hänen täytyi olla vaiti ja asemillaan kuin siemenen, joka ei vielä idä. Näin hän vietti päivänsä lyyhistyneenä lieden eteen, kädet ristissä otsalla. Näytti siltä, kuin hän olisi palvonut tulta. Väliin hänen korviinsa saapuivat kaukaiset äänet ja huudot. Hän muisti silloin, että oli karnevaali, mutta nuo äänet ja huudot, tuntumatta ilon merkeiltä, kaikuivat hänestä päinvastoin kärsivien ihmisten synkiltä hätähuudoilta.

Hänkin olisi tahtonut huutaa sillä tavoin, mutta ei voinut. Ja joka aamu herätessään kylmässä huoneessaan, jota lumen ja taivaan heijastus valaisi, hän ajatteli:

— Ehkä hän tänään tulee, — ja äkkiä synkeä päivä aukeni hänen eteensä kuin rosoinen simpukka, jonka sisällä hohti toivon helmi.

Mutta hetket kuluivat turhaan ja yön laskeuduttua surukin laskeutui hänen ylitseen kuin talven kolkko vaippa maille.

Eräänä helmikuun päivänä hänen pikkuserkkunsa Sebastiano tuli tavalliselle hiukan juhlalliselle tervehdykselleen.

Pitkään aikaan ei häntäkään ollut näkynyt, hänellä kun oli täysi työ karjansa suojelemisessa pakkaselta ja nälältä.

Hän astui sisään, käynti hiukan huojuvana — mikä kerran oli antanut Fidelalle aiheen verrata häntä myrskyssä merellä keinuvaan veneeseen, — ja istuutui Mariannan eteen. Ikkunanpuoliskot, jotka olivat kosteat, oli avattu ja ruostuneista rautaristikoista tippui vesipisaroita, punaisia kuin veri. Keväinen ilma tunki sisään, ja kattojen yläpuolella, joista viimeiset jääpiikit olivat kadonneet, liiteli pieniä kirkkaita pilvenhattaroita taivaan sinessä, joka näytti uhkuvan lapsellista ihmettelyä. Ja vuoripuron etäinen solina tuona hiljaisena aamuhetkenä kertoi suloisista, kaukaisista seikoista, ruohosta, kostealehtisistä tammista, jotka huojuivat kuin myrskystä pelastuneet haaksirikkoiset, karjatalon nuorimmista karitsoista, jotka himokkain katsein imevät emänsä maitoa, koirista, jotka iloissaan haukkuvat nähdessään illalla tulien tuikkivan kaukana siintävässä hämyssä, ja kuusta, joka laskee Olienan laakson jo täydessä kukassa olevien mantelipuiden taakse.

Sebastiano katseli häntä hymyillen, paljastaen kauniit hampaansa. Hän oli tavallista laihempi ja kalpeampi, jakun nuo terveet hampaat välkkyivät kärsimyksen runtelemista kasvoista, saattoi luulla hänen vastikään parantuneen taudista. Hänen hymyillessäänkin oli vihertävien silmien pohja varjojen verhoama.

Mariannalle riitti yksi ainoa katse ilmaisemaan, että hänessä oli jotakin outoa, ikäänkuin heidän kylmähkö ja hyödytön sukulaisuutensa olisi katkennut, ja kuin hän, sukulaisuuden verhosta huolimatta, olisi lähestynyt Mariannaa samanlaisena kuin muut, vihamielisenä kuin kaikki muut.

— Mikä hornan talvi, — sanoi Sebastiano, sivellen kädellään säärystimiään, — eipä vuosikausiin ole nähty moista. On täytynyt taistella kuin sodassa, ja nyt kevätpuoleen ollaan märkiä kuin tulvavedestä noustua. — Oh, — hän huokasi noustessaan — täytyypä olla rikas kuin sinä, tai olla vailla kaikkea, voidakseen elää vapaana huolista.

— Sinulla! — hän virkkoi hiukan ylenkatseellisesti. Mutta heti hän näytti katuvan ja loi alas varjojen peittämän katseensa.

— Sinulla!? No niin, voihan niin olla. Mutta on mukava, vaikka jotkut huoletkin painavat, istua lämpöisen lieden ääressä, kaikkien onnen lahjojen ympäröimänä.

— Se on totta. Kirottu olkoon kuolemansynti! Niin, ulkoa tulevat vastoinkäymiset. Tarkoitat sydäntä, joka värähtelee, — värähtelee myrskyssä merellä!

— Avainta ei ole. Tuo lipas on tärveltynyt, aukeamaton. Mutta mitä se sinuun koskee?

Hän kovensi ääntään ja pudisti äkkiä päätään, katsoen Mariannaan uhkaavasti.

Ja Marianna tunsi sydämensä sykkivän lippaan sisällä. Ja tuon salaisen uhkauksen johdosta hänessä heräsi uusi tunne: pelko.

— Mitä sinä oikeastaan tahdot? — kysyi hänen suora katseensa, joka tuijotti sukulaiseen.

— Et koskaan ole antanut minulle apuasi, et myötätuntoa, et suorastaan mitään omasta itsestäsi. Ja nyt yrität riistää minulta sen, mikä on minun omaani.

— Marianna! — virkkoi Sebastiano, povi ahdistuksen paisuttamana, jota hän vaivoin koetti tukahduttaa, — Marianna, — hän jatkoi hiljaa, jotta pihalle poistunut palvelijatar ei kuulisi. — Olen tullut puhumaan kanssasi vakavista asioista. Niin, talvi on ollut pitkä ja kylmä, minä en ole käynyt täällä, koska olen saanut lakkaamatta taistella omaa raivoani ja samalla kylmää viimaa vastaan. Ja sitten luulin, että sinun asiasi ovat olleet pelkkää pilaa, ohimeneviä.

Marianna katsoi häneen luomiaan räpäyttämättä, ikäänkuin kooten hänen sanansa silmiinsä.

— Sinä näyt ottavan asiat pilan kannalta. Minä puolestani en ole tottunut pilaan.

— Onko siinä kaikki, mitä sinulla on sanottavaa, serkku? No niin, olethan älykäs. Toisinaan lasketaan pilaa, mutta ykskaks leikki muuttuu vakavaksi. Ja niinpä sanon sinulle: Mitä aiot tehdä? Etkö tahdo neuvotella sukulaistesi kanssa? Mitä aiot tehdä?

Hän nousi ja sulki ikkunan. Nojaten sen pieleen hän katsoi pitkään Mariannaan, silmät milloin kirkkaina toivosta, milloin taas sameina raivosta.

— Marianna, monesti isäsi näinä viime aikoina on käynyt luonani. Hän on murheesta sairas. Hän näytti aikovan uskoa minulle huolensa, mutta sitten hän läksi pois vastaamatta kysymyksiini. Silloin oivalsin, että tässä piili jotain perin vakavaa. Nyt olen täällä, Marianna. Kohota pääsi, tahdon, että katsot minua silmiin, tahdon, että ilmaiset minulle tarkoituksesi.

Marianna näytti aikovan noudattaa hänen kehoitustaan. Hänen katseensa oli muuttunut, silmät olivat kirkkaat kuin selkeä vesi, jonka läpi pohja kuultaa. Hän ei enää pelännyt. Hän oli laskeutunut tajuntansa syvyyteen ja oli jälleen saanut takaisin koko henkisen tarmonsa.

— Sebastiano, — hän sanoi rauhallisella äänellään, — tiedät, että minulla on oikeus täydellisesti ratkaista omat asiani. Olen syvästi kiintynyt Simoneen ja tahdon solmia avion hänen kanssaan.

Sebastiano riuhtaisi lakin päästään ja paiskasi sen permannolle. Hän otti sen taas ylös ja alkoi sillä piestä sääriään. Hän kähisi raivosta eikä voinut puhua. Marianna ei koskaan ollut nähnyt niin kiihoittunutta miestä. Tämä herätti hänessä sääliä, mutta samalla ivailunhalua. Mutta hän loi alas katseensa, jotta ei olisi häntä sen enempää kiihoittanut, ollessaan itse täysin tyyni. Silti hän vastoin tahtoaan hymyili.

— Naura, naura vain, nainen! Sanon sinulle ainoastaan yhden seikan. Ei kukaan sukulaisistasi koskaan ole pyytänyt sinulta mitään, ei yhtään mitään. Eivät edes enimmin tarvitsevaiset. On ollut kuin sopimus meidän kesken, että antaisimme sinun olla vapaana, rauhassa, kuin kukan keskellä pensasta. Sellainen sinä todella olet ollut meidän silmissämme, kuin kukka. Sinua pidettiin sukumme ylpeimpänä ja puhtaimpana naisena. Mutta nyt saastutat itsesi loalla, peität itsesi häpeällä. Kuule siis: Koska isäsi on kykenemätön, koska hän ei osaa sinua puolustaa ja vartioida, niin puolustan minä sinua, niin, juuri minä, kristillisen omantuntoni pakoittamana. Puolustan sinua vastoin tahtoasi, mistä hinnasta tahansa, vapauden ja kuolemankin uhalla. Paina se mieleesi!

Hän pani lakin jälleen päähänsä ja teki lähtöä. Marianna syöksyi hänen eteensä ja tarttui hänen päällystakkinsa hihoihin, kasvot kelmeinä, kuin olisi sukulaisensa iskenyt haavan hänen sydämeensä.

— Tiedät sen hyvin, minun tarvitsematta sitä tarkemmin selittää, — hän vastasi koettaen irtaantua Mariannan otteesta, joka tuntui kynsin tarrautuneen kiinni hänen päällystakkiinsa.

— Siinä tapauksessa kysyn ainakin, mitä se sinua liikuttaa. Jos kärkytte omaisuuttani, ottakaa se. Ottakaa kaikki tyynni, viekää tuhkakin pesästä. Minä en tahdo omistaa mitään muuta kuin vapauteni. Miksi en saa esteettömästi tehdä, mitä tahdon? Sukulaiset! Rakkaat sukulaiset! Kuka teistä on koskaan välittänyt minusta? Ettehän milloinkaan ole hakeneet seuraani. Te ette pidä minusta. Ainoa tunne, mikä teillä on ollut minua kohtaan, on hiukkanen kateutta. Ja nyt äkkiä muistatte minut, nyt vasta. Riistääksenne minulta sen, mikä teistä on liikaa: onneni. Isäni on saamaton mies, siinä olet oikeassa; hän poisti minut kotoa ollessani lapsi, hän kun ei luullut jaksavansa elättää tytärtään. Mutta hän ainakin tunnustaa erehdyksensä.

— Niin, hän tunnustaa sen. Fidelakin voi todistaa, että isä tunnusti minun olevan oikeassa, eikö niin?

Fidela oli lähestynyt ovea. Hän oli valmis puolustamaan emäntäänsä, jos tätä ahdistettiin. Toistaiseksi hän tyytyi vastaamaan:

— Marianna, noudata sukulaisesi tahtoa, joka tarkoittaa parastasi. — Ja hän tarttui emäntänsä käteen, koettaen viedä hänet pois Sebastianon läheisyydestä.

— Jätä minut rauhaan, — huudahti Marianna, — suonenvedontapaisen kiihtymyksen kouristamana. — Ei kukaan tarkoita parastani. Kukapa minulle soisi hyvää. Jos olisi tarkoitettu parastani, ei minua olisi ajettu palvelijan syliin. Epätoivo on ajanut minut siihen, minä kun olin yksin kuin metsän eläin. Olin yksin, yksin, hän toisti tuskanhuudoin, sysäsi luotaan palvelijattaren, poistui Sebastianon läheisyydestä ja palasi kyyristymään paikalleen valkean ääreen, missä alkoi nyyhkyttää.

Sebastiano näytti rauhoittuvan. Hänkin työnsi edemmäksi palvelijatarta, silmäniskulla kehoittaen häntä poistumaan ja vaikenemaan, ja kumartui Mariannan puoleen, paremmin kuullakseen hänen vaikeroimisensa. Sitten hän sanoi puoliääneen:

— Marianna, kuule minua. Olet todella ollut yksin, mutta ainoastaan sentähden, että palvelijattaresi on teljennyt sinut sisälle, niinkuin kaikki muut ihmiset olisivat rosvoja. Kukapa ei olisi suonut sinulle hyvää? Enkö esimerkiksi minä? Enkö ole sinuun syvästi kiintynyt? Minä yksin tiedän, mitkä tunteet ovat riehuneet sisälläni näinä aikoina.

Ja kun Marianna yhä itki katkerasti, hän kalpeni, jatkaen: — Mutta kuka saattoi puhua kanssasi? Olethan ollut kuin jääseinä, Marianna! Olet ollut kuin kuningatar, jonka edessä omat veljetkin olisivat tunteneet itsensä ujoiksi. Näin on laita, rakas serkku!

Marianna ei kuullut mitään, niin rajusti hän itki. Hiljaa hänen sukulaisensa kyyristyi lattialle hänen viereensä ja jäi kuuntelemaan hänen itkuansa. Hänestä tuntui, kuin hän olisi kuullut kaikua omasta tuskastaan. Mutta hän ei tietänyt mitä tehdä, mitä sanoa häntä lohduttaakseen. Samalla hän sisimmässään tunsi julmaa mielihyvää nähdessään Mariannan noin masennettuna ja nöyryytettynä. Hänestä tuntui, että he olivat nyt samanarvoisia, viimeinkin oikean sukulaisuuden, kärsimyksen, yhdistämiä.

Vaistomaisesti, mutta arasti hän tarttui tytön käteen ja kosketteli yksitellen hänen sormiaan. Marianna säpsähti ja herkesi itkemästä, katsellen ympärilleen ikäänkuin heränneenä pahasta unesta. Hän ei vetänyt pois kättään. Ja Sebastiano puhui nyt hänelle samoin kuin Simone eräänä yönä oli puhunut hänelle, samalla nöyrällä orjanäänellä, melkein samoin sanoin.

— Marianna, kuule minua, olen aina ollut sinuun syvästi kiintynyt, mutta olen samalla ujostellut sinua. Minähän olen köyhä, ja sinä olet rikas. Isäsi on todella erehtynyt. Jos sinua olisi pidetty kotona, köyhänä, mutta ei silti orpona, olisit kasvanut tyytyväisempänä, enkä minä olisi seisonut edessäsi kuin houkkio. Olisimme rakastaneet toisiamme, olisimme omistaneet toisemme. Ja nyt olisimme molemmat tyytyväisiä. Mutta näin ollen olet voinut luulla, että minä tavoittelin sinua rikkautesi vuoksi. Ja lisäksi luulin sinua ylpeäksi, ja että tahdoit mennä naimisiin herrasmiehen kanssa. Tämän vuoksi olen ollut kuin houkkio sinun silmissäsi… Ja nyt… nyt…

Hän katsoi Mariannaan alhaalta permannolta, rukoilevasti, ikäänkuin kuilusta, odottaen apua. Mariannan silmät hehkuivat punervina, kuin olisivat hänen vuodattamansa kyynelet olleet verta. Tuijottaen Sebastianoon hän pudisti päätään ja tuntui tahtovan sanoa:

Näin he muutaman hetken katsoivat toisiinsa, ollen taas loitolla toisistaan, ja tuntien olevansa vieläkin loitommalla, kun heissä heräsi häpeäntunne siitä, että olivat paljastaneet toisilleen alastoman kurjuutensa.

Mariannalle alkoi uusi kärsimyksen aika. Simone ei palannut, ja hän pelkäsi lukemattomia seikkoja nyt, kun hänen salaisuutensa oli toistenkin tiedossa.

Sebastiano oli tuona aamuna poistunut talosta silmät täynnä epätoivoa. Isältä ei tullut tietoja, kaikki näyttivät taas unhoittaneen hänet, joka eli sulkeutuneena taloonsa kuin vankilaan. Jumala tiesi mitä salahankkeita hänen sukulaisensa hautoivat, verukkeena hänen puolustamisensa ja pelastamisensa hänen muka mielettömiltä pyyteiltään.

Näitä ajatellen hän kavahti ylös ja riensi pihalle avaamaan portin, tähystellen, mitä ulkona maailmassa tapahtui. Hän muisti Sebastianon uhkaukset ja tämän poissaolo lisäsi hänen pelkoaan.

Ei mikään tuntunut hänestä kauheammalta kuin tämä yksinäisyys, hänen kykenemättömyytensä liikkua ulkopuolella kotia vastustaakseen kohtaloaan. Hän tunsi todenteolla olevansa sidottu, pahoitettu luopumaan taistelemasta. Ja pitkät hetket hän painoi poskeaan ranteeseen, ikäänkuin kuluttaen kahletta, joka kytki hänet paikoilleen, ja vilkuen samalla ympärilleen kuin vangittu naarashirvi, joka etsii aukkoa paetakseen.

Suloinen ja vielä harsojen peittämä kevät tunki hänen vereensä ja enensi hänen kiihkoaan. Mutta ennenkaikkea häntä kalvoi suru, sydäntäpaisuttava suru. Se oli sama suru, joka oli saanut hänet itkemään Sebastianon edessä.

Eräänä päivänä paaston aikana hän pukeutui kaikkein kauneimpiin vaatteisiinsa. Röijyn alta, rinta-aukosta, pilkistivät esiin helmillä koristetut kureliivit aivan kuin granaattiomenan marjat halaistun kuoren raosta. Silmään pistivät hihojen hienosti taotut hopeanapit, jokainen somistettu päästään taivaansinisellä helmellä, joka oli kuin kastettu maaliskuun taivaan sineen.

Hän sanoi Fidelalle lähtevänsä kirkkoon. Astuessaan tietä pitkin, joka nousi tuomiokirkolle, hän vielä kohenteli povelleen paidan laskoksia ja huivin kolkkia kaulaansa. Sitten hän risti kätensä vyölle. Hän ajatteli, että Simonen sisaret kenties jo olivat kirkossa, ja hän tahtoi olla kuin heidän siskonaan, siistinä ja somistettuna.

Hänen astuessaan sisälle kirkkoon se oli vielä melkein tyhjä, täynnä sinerviä varjoja idän puolella ja auringonsäteitä, jotka leveinä kultanauhoina soluivat sisään kirkon perältä. Hän polvistui siihen paikkaan, missä Simonen sisaret tavallisesti istuivat, ja ehtoollisalttarin yläpuolella säteilevä kultakehä palautti hänen mieleensä tuon yön vuoristossa, jolloin satakielen laulu näytti loihtivan isoon tammeen säkenöivän valon.

Vähitellen uskovaiset täyttivät pyhätön; nuoret naiset, vaimot, painaen pienokaisia povelleen, notkea-askeleiset lesket, raskain askelin käydä laahustelevat vanhukset. Joka kerta, kun ovi aukeni, punainen valovirta tunki kirkon hämyyn. Vähitellen tuo hohde näytti tulvana leviävän kivilattialle, ja melkein kuin kotilieden valo se elähdytti koko temppelin. Kaikki naiset helakanpunaisissa puvuissaan istuutuivat kivipermannolle, jääden siihen liikkumattomina, hartaina. Pään ympärille käärityt leveät keltaiset nauhat koristivat heitä kuin kultakehä.

Mutta nuo kauneista kauneimmat, Simone Solen viisi sisarta, eivät tulleet, ja Marianna, istuen sopessaan, joka oli varattu sureville, tunsi entistä voimakkaammin yksinäisyyden painoa, eristyneisyyttä muista naisista.

Hänen sydäntään kirveli. Miksi eivät Simonen sisaret tulleet? Olihan hän tänä päivänä lähtenyt kodistaan kokeakseen heidän keskellään, ettei hänen rakkautensa ja surunsa ollut harhaluuloa. Miksi he eivät tulleet?

Saarnankin alettua hän yhä vielä hartaasti odotti heitä. Jonkun myöhästyneen kirkonkävijän astuessa sisään hän kääntyi katsomaan ovelle, mutta loi silmänsä taas surullisina maahan. Siten hän saarnasta kuuli ainoastaan katkelmia, ja papin lempeä ja soinnukas ääni kaikui hänen korvissaan kuin soiton humina ylhäältä.

Mutta kun saarnaaja alkoi selittää vertausta tuhlaajapojasta, hän kuunteli tarkkaavaisena. Pappi oli kaunis nuori mies, punahuulinen ja sinisilmäinen. Hänen valkoiset kätensä lepäsivät saarnatuolin ulkoreunalla, hän kumartui milloin tälle, milloin tuolle taholle, seisoen kuin marmorikaivon laidalla, ja hänen vaaleat hiuksensa kiilsivät, kuin niihin olisi heijastunut kultaa Pyhästä Hengestä, joka kyyhkyn hahmoisena riippui saarnatuolin yläpuolella.

Naiset kuuntelivat tavallista tarkkaavaisemmin. Heidän ylitsensä tuntui liitelevän salaperäinen henkäys, suhisevan suloisten kyyhkynsiipien havina. Vanhat äidit, joilla oli kunnottomat pojat, itkivät, toivoen näiden parantavan tapansa. Nuoret äidit, pienokaiset helmassaan, kumartuivat katselemaan niitä, nostaen väristen vaatetta, joka peitti niitä, ikäänkuin se olisi ollut tulevaisuuden verho. Ja Marianna ajatteli, että Simonekin oli tuhlaajapoika, joka oli lähtenyt maailmalle hävittämään nuoruutensa rikkauksia. Ja hän toivoi, että Simonekin palaisi parempana. Sisälsiväthän papin sanat lupauksen. Mutta kun hänen äänensä vaikeni, lumous haihtui. Kirkkoväki alkoi poistua. Marianna muisti, missä tarkoituksessa oli lähtenyt kotoa, ja päätti, ettei palaisi saamatta joitakin tietoja. Hän odotti, kunnes kirkko tyhjentyi ihmisistä. Väsynyt hän oli, surun painama, niinkuin istuessaan kotilietensä ääressä, ja kaikki hänen ympärillään tuntui häipyvän usviin. Ilmakin kävi harmaaksi ja kirkko koleaksi. Vain joku harva rahvaanmies viipyi penkissä. Marianna ojentausi katsomaan tarkemmin. Kas, siinä oli Simonen isä, puettuna siististi, mutta kuin mies, jonka perheessä on suru. Pitkät, harmaat hiukset valuivat sieltä täältä kasvoille, jotka olivat luisevat ja murheen ja taudin murtamat. Lyhyt valkoinen parta pisti silmään ruskeasta ihosta. Hän sai ajattelemaan tuhlaajapojan isää, jota pappi oli saarnassaan kuvaillut.

Marianna polvistui alttarin astuimelle ja odotti, kunnes vanhus nousi. Sitten hän kevein askelin seurasi häntä hitaasti, peläten, että hänkin katoaisi näkyvistä. Mutta vanhus astui hitaasti, alakuloisena, tuijottaen etäisyyteen, syvällä kuopissaan piilevin verestävin silmin. Väliin hänen valkeiden viiksien varjostamilla huulillaan liikkui inhoon vivahtava väre, ikäänkuin hän olisi pureskellut jotain karvasta, ja kun Marianna lähestyi häntä ja kysyi melkein kuiskaten: — Setä Franziscu, kuinka voitte? — hän ei näyttänyt tuntevan häntä.

Vanhus ei vastannut, mutta katsoi häntä tutkivasti; äkkiä hänen silmiinsä tuli älyävä kiilto. Marianna punastui. Olivathan ne Simonen silmät, mutta kaukana, kaivon pohjassa!

— Marianna, sinäkö se olet? — sanoi vanhus, pysähtyen sauvansa nojaan.
— Vaimoni voi pahoin.

Hän katseli Mariannaa edelleen, ja hänen kasvonsa muuttuivat, selkenivät… Ja Marianna kuvitteli ehkä ilmestyneensä vanhuksen eteen epätoivon hetkenä. Samalla toinen ajatus aiheutti hänen povessaan suloista iloa: Jos äiti on sairas, tulee Simone tervehtimään häntä.

Vanhus astui edelleen, hiljaa kolhaisten sauvaansa maahan. Marianna seurasi häntä.

He kulkivat hitaasti piispan puutarhan kiviaidan viertä, poiketen kivillä lasketulle kadulle ja sitten ruohottuneelle kapealle tielle. Lopuksi pienen torin perällä, josta aukeni näköala yli laakson, minkä jo täyttivät varjot ja ryöppypuron kaukainen kohina, näkyi vanhuksen talo — Simonen koti. Marianna katseli rosoisesta kivestä tehtyä kapeaa julkisivua, jossa mustien pielien ympäröimät ikkunat kiilsivät ja jonka suljetulle ovelle veivät kapeat portaat, ruohoa ja nokkosia ympärillään. Kyynelet nousivat Mariannan silmiin; tuon pienen talon etusivu synnytti hänessä murehtivien ihmiskasvojen mielikuvan.

Naisia tuli ulos pikkutalojen portaille tähystelemään häntä, tervehtien häntä päännyökkäyksellä. Ja Mariannasta tuntui, kuin hekin »olisivat tietäneet», kuin hänen salaisuutensa olisi ollut rikkirevitty kukka, josta jokaisella oli terälehtensä. Mutta hän ammensi voimaa omasta rakkaudestaan, ja sinä hetkenä hän ainoastaan häpesi iloaan, jota turhaan koetti tukahduttaa, iloaan siitä, että jos äiti oli hyvin sairas, Simone tulisi tervehtimään häntä.

Hän vastasi naisten tervehdykseen ja astui lähemmäksi vanhusta, ikäänkuin tukeakseen häntä, sillä olihan hän löytänyt hänet kirkon lattialta ankaran kärsimyksen masentamana ja tahtoi kristillisesti saattaa hänet kotiin. Mutta mikäli he lähestyivät pientä taloa, vanhus joudutti askeliaan kasvot taas kelmeinä ja suljettuina. Hän työnsi halkeilevaa ovipuoliskoa, eikä pyytänyt Mariannaa sisälle. Mutta Marianna ajatteli:

— Minun täytyy käydä sisään. Ehkä tuon vähän valoa tähän taloon, joka niin kauan on ollut pimeän synkistämä. Ja hän seurasi vanhusta pienelle pihalle, nousten ylös kapeita ulkopuolisia portaita, jotka veivät yläkertaan. Yläkuistikolla, köynnöksellä sidotussa haljenneessa tammimaljakossa, värähteli sininen kukka, joka näytti tervehtivän häntä. Äkkiä vanhus, joka kiipesi portaita vaieten, nojaten kepillään jokaiseen astuimeen, kutsui yhtä tyttäristään. Hänen römeä äänensä ilmaisi niin selvästi sisäistä ärtyneisyyttä, että Marianna säikähti ja katui tulleensa sisälle. Hän tunsi, ettei hänen käyntinsä ollut sopiva eikä tervetullut. Ja seuraavassa tuokiossa hän näki nuorimman tyttären hohtavat silmät, hänen ilmestyttyään yläkuistikolle, josta hän katseli Mariannaa ensin ihmetellen ja uteliaana, sitten surullisena ja lopulta vihamielisenä.

Ja kun isä astui sisään eräästä yläkuistikon ovesta, ei tyttö näyttänyt tahtovan päästää Mariannaa sisälle pieneen huoneeseen, missä äiti vaikeroi kuumeen kourissa. Mutta tulijan kasvot olivat niin lempeät ja niin pelokkaat, vaikka suupielissä silti säilyi ylpeydenilme, että tyttö taipui. Silti hän kuitenkin tytön mielestä oli rikas ja mahtava nainen, joka oli hurmannut Simonen, väärinkäyttääkseen häntä hirvittävänä palvelijana kunnianhimoisiin tarkoituksiinsa, talonomistajan tuumiinsa ja rakastajattaren himoihin, tuo nainen, joka nousi köyhän talon portaita. Tyttö siis kuitenkin salli hänen vapaasti käydä sisälle. Mutta nähdessään Mariannan toisetkin sisaret nousivat vihamielisinä ja ympäröivät äidin vuoteen, ikäänkuin estääkseen Mariannaa lähestymästä.

Mutta hän meni suoraan vuoteen ääreen, kumartui sairaan puoleen ja kysyi hiljaa:

Hän tiesi, että ainoastaan hän ja Simonen äiti saattoivat ymmärtää toisiaan. Sairas kohotti kuumeesta punoittavia kasvojaan, joita ympäröivät kosteat, vielä tiheät mustat hiukset. Hänen paisuneet, synkkähohteiset silmänsä tähystelivät Mariannan silmäteriä ja näyttivät tuntevan edessään olijan.

— Oletko palannut, Simone? — hän kysyi hiljaa, ääni kaikuen heikkona ja etäisenä. — Jos tahdot, on reppu tuossa…

Marianna nousi väristen kiireestä kantapäähän. Äiti oli kaiketi nähnyt Simonen kuvan painuneena Mariannan silmien pohjaan ja luullut häntä pojakseen.

Silloin Marianna istuutui oven pieleen. Hän olisi tahtonut antaa jonkin selityksen sisarille, jotka hekin istuivat alakuloisina, kädet sylissä, tuijottaen häneen kylminä kuin tuomarit. Hän melkein pelkäsi heitä eikä rohjennut tehdä kysymystä, jota varten oli tullut. Mutta hän katseli kukkaa, joka yhä huojui kuistikon ikkunalla; se yksin tuntui kuiskien ilmoittavan hänelle jotakin.

Ja huolimatta murheesta ja nöyryytyksestä tämä tunne jatkuvasti värähteli hänen rinnassaan vakavasti ja ihanasti kuin urut kirkossa.

Hän oli laskevinaan leikkiä, mutta todellisuudessa hänen äänensä kuulosti äkäiseltä, niinkuin hänen ollessaan pahalla päällä. Ja kun Fidela vuorostaan vaieten ja ärtyneenä sulkeutui kuoreensa, hän nousi huoneeseensa, riisui juhlavaatteensa, eikä mennyt alakertaan, vaikka tiesi, että ilta-ateria oli valmis. Hän istuutui ikkunan ääreen ja koetti koota ajatuksiaan.

Ilta saapui viileänä, miellyttävänä, täynnä tähtiä ja tuoksuja. Tänne asti kantautui vuoripuron kohina, muuten kaikki oli hiljaista. Tämä ei kuitenkaan rauhoittanut Mariannan tunteiden temmellystä. Eihän Simonen nimeä kukaan muu ollut maininnut kuin äiti kuumehoureissaan. Ja silti Marianna tunsi, ettei hänen käyntinsä ollut turha. Sisarten vaikeneminen ja jäykkyys sanoivat hänelle paljon. Hän ei tarkoin tietänyt, mitä se oikeastaan oli, mutta vaistosi, että se oli jotakin ikävää ja hänelle epäedullista.

— Hän ei palaa, — näin Marianna ajatteli, — kun sisaret eivät sitä tahdo. He ovat samaa rotua, samaa lihaa ja verta kuin hän. Heistä on parempi, että Simone pysyy nykyisessä asemassaan, he näkisivät hänen kernaammin kuolevan kuin luovuttaisivat hänet oikeudelle ja minulle.

Mutta sisimmässään hän tunsi erehtyvänsä. Ei, siihen, että hän ei palannut — siihen täytyi olla vakavammat syynsä. Yksin Simone saattoi selittää ne, mutta hän ei tullut.

Ja kuitenkin Marianna itsepäisesti odotti häntä. Ehkä hän jo tänä yönä tulisi… Ja hän koetti ylläpitää harhaluulojaan, kallistuneena pielukselleen, kuunnellen yön huokauksia, etäisiä ääniä. Nuohan jo kuulostivat hänen askeleiltaan, nehän kaikuivat hänen sydämeensä. Hänen sydämensä sanoo kuitenkin oitis, etteivät ne olekaan hänen askeliaan.

Sitten taas seuraa hiljaisuus. Puutarhojen kosteat mintut ja kukkivat rosmariinit levittivät tuoksuaan. Köyhien majoista nousi savupatsaita ja kuului rintalasten heikkoja ääniä. Jokapäiväinen väritön elämä tyyntyi kaikkialla, oikoi itsensä lepoon kuin väsynyt orjatar, jolla ei ole unelmia eikä suruja. Jossakin sielunsa sopukassa Marianna tunsi piilevän kateutta ympäröivää vaatimatonta elämää kohtaan, kyllästymistä turhaan unelmaansa.

Jos hän edes olisi voinut puolustaa tuota unelmaansa, pelastaa sen niiltä vaaroilta, jotka sitä uhkasivat. Mutta eihän hän tietänyt, millaisia nuo vaarat olivat. Ja hän kuvitteli olevansa korkean muurin edessä ja repivänsä kyntensä, yrittäessään kiivetä sen harjalle katsomaan, mitä oli toisella puolella.

Äkkiä hän tunsi pistoksen sydämessään. Oli kuin joku olisi kolkuttanut portille, ilmoittaen, että vaara oli olemassa, että se uhkasi läheltä. Nyt todella kuului askelia, tasaisia, raskaita askelia jotka hän tunsi ja joita hän ennen oli kuunnellut masentavan ahdistuksen vallassa.

Hän nousi vuoteesta ja sulki puoleksi ikkunan, tähystellen ulos raosta. Kaksi siviilipukuista miestä astui alas viettävää tietä pitkin tullen kirkolta päin. He kiersivät tienmutkan ja pysähtyivät.

Mariannan aavistava vaisto ei häntä hetkeäkään pettänyt. Nuo olivat valepukuisia santarmeja, jotka urkkivat hänen puutarhaansa. Hekin odottivat Simonen tuloa.

Hän jäi pitkäksi aikaa ikkunan ääreen. Hän näki tähden taivaan laessa ja kuuli vuoripuron etäisen pauhinan. Ja hän tuntui jälleen heräävän elämään, näkevän sen liikehtivän ympärillään, sillä nyt hän ymmärsi vaaran, joka häntä uhkasi, nyt hän saattoi vastustaa sitä.

Fidela raoitti ovea ja kutsui. Kun hän ei saanut vastausta, hän kulki raskain askelin huoneen poikki ja pysähtyi ikkunan kohdalle.

Marianna istui yhä vielä liikkumattomana, kasvot vaaleina puolipimeässä kuin silmien valaisemina, jotka hehkuivat rohkeudesta, vihasta ja pelostakin. Lopulta hän veti kiinni ikkunaluukut ja tarttui pimeässä Fidelan käsivarsiin.

— Nyt ovat asiat oikealla tolalla, — hän sanoi raivokkaana. — Te olette vielä kerran pettäneet minut, isästä alkaen palvelijattareen. Mutta nyt on petos loppuva. Nyt riittää, ymmärrätkö?

Palvelijatar irrottautui hänen otteestaan. — Marianna, surkuttelen sinua, sillä kärsit. Mutta ei ole minun syytäni, että taloasi pidetään valvonnan alaisena kuin rosvojen pesää.

Marianna kirkaisi, kiristäen hampaitaan, tarttui jälleen hänen käsivarteensa ja asettui pimeässä vallan lähelle häntä, niinkuin oli tehnyt Sebastianolle.

— Mene siis tiehesi! Kokoa tavarasi ja mene matkoihisi. Ja sulje tarkasti portti, sillä en enää avaa sitä kellekään, en edes isälleni…

Fidela ei vastannut, hän ei enää riuhtaissut itseään irti. Päinvastoin hän tuntui tarjoutuvan emäntänsä tueksi pimeässä, tuona sekavana tuskallisena hetkenä. Mutta Marianna työnsi hänet luotaan, toistaen hiljenevällä, mutta yhä uhkaavammalla äänellä:

Kun hänen oli onnistunut karkoittaa Fidela huoneesta, hän lukitsi oven ja palasi ikkunan ääreen. Hän nojasi seinään ja puristi käsillään päätään. Sitten hän muisti Simonelle antamansa lupauksen, ettei koskaan itkisi, ei vaaran eikä surun hetkenä. Ja hän seisoi pimeässä suorana, voimatta kuitenkaan hillitä suonenvedontapaista väristystä, joka järkytti koko hänen ruumistaan. Vähitellen hän tyyntyi, mutta se oli surkeata, pakollista tyyntymistä. Kaikki oli hänestä nyt päivänselvää, ja todellisuus valaisi kaikki seikat. Hänet oli ilmiannettu. Olihan hän itse pannut alkuun tämän ilmiannon, paljastaessaan salaisuutensa. Kuinka siis muut eivät olisi häntä ilmiantaneet? Ja Simone ei palannut hänen luokseen, sillä kohosihan heidän molempien välillä nyt inhimillisen ilkeyden muuri.

Huhtikuulla Marianna päätti lähteä vierailemaan muutamaksi päiväksi vuoristossa olevaan karjataloonsa.

Uudelleen hän tunsi itsensä masentuneeksi ja heikoksi kuin pitkän sairauden jälkeen. Ajatellessaan seikkailuansa hän toisinaan kuvitteli, että kaikki oli pelkkää unelmaa. Mutta sitten ylpeys, rakkaus, katumus ja nöyryytys, häntä kun oli petetty kuin viisitoistavuotiasta tyttöä, saivat hänet kapinoimaan ja paheksumisesta punastumaan.

Hän oli pyytänyt anteeksi palvelijattarelta, pyytäen, ettei hän sentään lähtisi talosta. Sitten hän katuen ajatteli tätä tekoaan. Ja voimakas tarve pakoitti hänet päiväkausiksi sulkeutumaan huoneeseensa tai piiloittautumaan talon rauhallisimpiin soppiin. Välillä hän astui edestakaisin, tahtoen paeta omaa itseään, kuitenkaan siinä onnistumatta. Hän nousi ullakolle ja otettuaan orrelta rypäletertun istuutui palvelijattaren vuoteelle. Hänen oli jano, eikä voinut juoda, häntä väsytti, mutta ei voinut nukkua. Kevättuuli, joka toi sisälle käen kukunnan ja kasvavan viljan tuoksun, leyhyi ikkunasta toiseen, heiluttaen kulmissa olevia hämähäkinverkkoja ja tyhjiä viinirypälevarsia, jotka riippuivat orsista. Hän tunsi ruumiissaan väristystä. Hänen jalkansa olivat raskaat niinkuin pikkutyttönä, kun hänet oli pahoitettu vetämään jalkoihinsa korkeat uudet kengät, ja hänet valtasi halu riisua kenkänsä ja kävellä paljain jaloin, jälleen muuttua lapseksi. Sitten hän hymyili itselleen katkerana, ivallisena. Lopulta hän kumartui katselemaan rypäleitä, joita hän vieritti kuin helmiä laihtuneiden käsiensä toisesta pivosta toiseen.

Ja hänen mieleensä juolahti jouluyö ja Simone, joka saapui päähine lumisena. Mutta tuo kaikki tuntui niin kaukaiselta, tuntui sadulta, jonka Fidela oli kertonut hänen lapsuutensa öinä. Kaikki oli kaukaista, vaikka kaikki piili hänen sisimmässään selvänä, järkähtämättömänä. Vaikka hän luuli unhoittavansa, ei hän kuitenkaan unhoittanut ainoatakaan tapausta. Hän koetti olla enempää odottamatta, ja kuitenkin jokainen ulkoa kuuluva askel sai hänen sydämensä rajummin sykkimään. Hän koetti luulotella itselleen, että Simone oli samanlainen kuin kaikki muut miehet, jotka lupaavat, rikkoakseen lupauksensa, ja ettei maksanut vaivaa kärsiä hänen tähtensä. Ja sitten hän taas näitä ajatuksiaan paheksuen harhaili sinne tänne talossa, muistellen Simonen sankarillisia päätöksiä, tarjousta avata rintansa antaakseen hänelle sydämensä.

Marianna tahtoi nyt olla rohkea nainen, elää parantuakseen kärsimyksestään, elää voittaakseen itsensä. Hän läksi siis karjataloonsa hengittääkseen raitista ilmaa ja vahvistaakseen terveyttään. Siellä hän taas istui tammen juurella keskellä aukiota. Ei mikään hänen ympärillään ole muuttunut, ja hänkin on, niinkuin kuluneena vuonna, hiukan kumarainen ja kalpea, hiukan vanhentunut.

Vihreä kevät, vielä vailla kukkia, levisi puhtaana ja vakavana, melkein pyhänä, karjatarhan mailla. Tasainen, kiiltävä ruoho peitti avarat niityt, jotka näyttivät järviltä kallioryhmien ja tiheiden metsikköjen välissä. Ne aallehtivat kuin vesi ja niihin heijastui taivaan sini ja pilvien varjot.

Ja vihreiden vuorten huippujen takaa kevätpilviä pisti alinomaan esiin kuin kukannuppuja. Ne kehittyivät, aukenivat ja lakastuivat. Ne liitelivät pois kuin isot ruusun terälehdet, tuulen ajamina ja repiminä.

Ääretön hiljaisuus lisäsi maiseman suloa. Ja jos joskus sonni mylvähti tai koira haukkui, se tuntui hirviöiden kaukaiselta ääneltä, jota kaiku ihmetellen toisti. Ja kaikki oliot ympärillä kuuntelivat hämmästellen, että puiden hiljaisen huminan ohella muitakin ääniä oli olemassa.

Marianna tunsi vaipuvansa hiljaisuuteen ja muistoihin. Hän ajatteli, että parasta olisi, jos hän ei enää palaisi vankilaansa Nuoroon. Ja tämä ajatus sinä hetkenä riitti hänelle.

Isä katsoi häneen ohimennen, kaukaa. Hän tiesi, että Simonea ei enää ollut näkynyt, ja että kaikki näytti olevan lopussa. Mutta hän ei siitä iloinnut. Mariannan kasvot eivät häntä miellyttäneet. Olihan hän tuossa levollisena tuulen liikuttamassa varjossa, kelmeänä ja surullisena maan uudelleen verhoutuessa kevätpukuunsa, keskellä hyödytöntä maallista hyvää. Kevät ei palaa hänelle. Päinvastoin näyttävät kaikki elämän taimet palaneen hänessä poroksi. Berte Sirca pudistaa päätään, katsoo sinne ja tänne, mittaillen silmillään tyttärensä omaisuuden laajuutta; sitten hän palaa katselemaan häntä, joka on veretön ja taittunut kuin ruoko tammen juurella. Elämä on lyhyt, ja kun ihminen kuolee, hän ei voi pivossaan viedä mukanaan heinänkortta, ei hietajyvää.

Nähdessään Mariannan silmien hitaasti kääntyvän häneen, ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa, että isän sääli oli turha, vanhus poistui keittiöön ja alkoi kuumentaa kiviä jamakkajuuston valmistamista varten. Osaksi karaistuin käsin, osaksi isolla rautatangolla hän käänteli kiviä hiilloksessa, kuin olisivat ne olleet kuparileipiä, ja puhui itsekseen vilkuttaen silmää, ikäänkuin olisi kiville uskonut salaisuutensa:

— Jumala on painanut poveemme kovan ja kylmän sydämen niinkuin te. Mutta sitten tulee hetki, jolloin se lämpenee kuin te. Entä jos Marianna ei huoli kenestäkään toisesta miehestä? No niin, kun mies ja nainen ovat alastomat, jommoisiksi Herra on heidät luonut, niin kaikki muu on yhdentekevää. Olemmehan kaikki samanarvoisia Jumalan edessä. Ja hän kääntelee meitä, niinkuin minä nyt kääntelen teitä, kiveni.

Hän otti hiilloksesta yhden ja upotti sen sankoon, missä valkeaan maitoon oli laskettu kellervä rakko. Ja maito näytti kavahtavan unestaan ja pärskyi ylös vaahtoavana aaltona. Näin tapahtui jokaisen uuden kiven upotessa sankoon, kunnes maito kauttaaltaan kiehui, juosten kokoon keltaisiksi kokkareiksi. Maitoa roiskahti kissaankin, joka torkkui lähellä liettä. Tuntiessaan karvoissaan kuumaa nestettä se vain ravisti toista korvaansa. Mutta yksi pisara tunki sisälle sen korvaankin. Silloin se nousi, nosti kaareksi selkänsä ja katsoi, mitä oikeastaan oli tekeillä. Ja jotain erikoista varmaankin oli tekeillä, kun isäntä oli keskeyttänyt askaroimisensa ja sangot kädessä juoksi ovelle katselemaan. Kissa käytti hyväkseen tilaisuutta hypäten sangon laidalle, ojentaen kuononsa kiehuvaa maitoa kohti. Mutta kun se luuli näkevänsä koiran astian pohjassa se alkoi pärskyä ja sivellä kuonoaan käpälällä. Se oli kärventänyt turpansa, ponnahti maahan ja riensi isännän luo, joka lykkäsi sen jalalla luotaan, huolimatta hyvistä väleistä.

Niityllä näkyi mies, joka astui Mariannaa kohti, lyhyenläntä metsästäjän tapaan puettu mies, syvään kasvoille vedetty karvalakki päässä. Mies oli outo, eikä Berte muistanut koskaan nähneensä häntä. Mutta hänessä oli sentään jotain tuttua, ja tämä sai Berten levottomaksi.

Mariannakin katseli tulijaa, joka astuessaan jätti hopeajuovan jälkeensä niityn heinään. Ja hänen silmänsä, jotka ensin olivat olleet täynnä yllätystä, loistivat ilosta. Sitten ne valaisivat hänen kalpeat kasvonsa, joita hän hiukan peitti huivillaan.

Hänen sydämensä sykki rajusti, hän kun luuli tuntevansa Simonen askelet. Kuinka hän ei enää ollut niitä kuullut? Hän tuntui äkkiä heräävän, nukuttuaan kuukausia kylmässä ja pimeässä paikassa, jossakin luolassa, pahojen unien vaivaamana. Mutta hänen nukkuessaan Simone ei ollut herjennyt etsimästä häntä, ja noiden askelten töminä riitti haihduttamaan horrostilan.

Tulija oli tällävälin saapunut lähelle; hän kulki talon edessä olevan aukion poikki, ja aiottuaan ensin mennä sisälle hän muutti suuntansa ja meni suoraa päätä Mariannan luo, tervehtien häntä. Hän näytti hymyilevän, mutta kun hän oli tullut vallan lähelle, Marianna huomasi, että hän oli vakava ja alakuloinen.

— Jumalan rauha, — näin hän tervehti, ja puuhun kytketyt koirat alkoivat rajusti haukkua. — Oletko Marianna Sirca?

— Olen. — Marianna nousi. Hän oli tulijaa pitempi ja hallitsi häntä levottomalla katseellaan.

Myös nuori mies katsoi häntä silmiin. Ja ennenkuin olivat sanoneet sanaakaan, he ymmärsivät toisiaan, kuin olisivat olleet tuttavia jo monena vuotena.

— Jumalan kiitos, — sanoi Marianna ja katsoi ympärilleen huoaten. Hänestä tuntui kuin hän olisi astunut ulos ahtaasta rotkosta, ja kuin hänen ympäristönsä äkkiarvaamatta olisi laajentunut.

Marianna meni häntä vastaan esittäen vieraan: — Tämä on Simonen kumppani, Costantino Moro.

— Terve tuloa, — virkkoi isä. Ja Marianna ihmetteli hänen ystävällistä äänenpainoaan.

He kävivät sisälle keittiöön. Costantino istui lieden ääreen, asetettuaan pyssynsä seinän nojaan. Mutta kun kissa rupesi raapimaan sen perää, hän ripusti sen ikkunan pielessä olevaan naulaan. Hän tunsi paikat kuin olisi ollut täällä ennen, niin tarkoin Simone oli ne hänelle kuvannut. Se oli kuin kaupunkitalo, eikä köyhien paimenten pieni karjamaja, jotka koko vuoden taistelivat ihmisiä ja luonnonvoimia vastaan. Se oli todellakin talo, jossa kaikki ilmaisi varallisuutta, rauhaa, turvallisuutta. Ovi oli kaksinkertainen, ikkunassa oli lasiruudut, liesi samanlainen kuin rikkaiden tilanomistajien keittiöissä, ja sen yläpuolella riippui miehen korkeudella puuhalstari juustojen savustamista varten.

Varmaankin oli suloista talvi-iltoina paneutua pitkäkseen olkimatolle lieden eteen, jossa räiskyi halkovalkea, ja kuunnella metsän ääntä, joka oli salaisessa keskustelussa tuulen kanssa.

Vieras otti lakin päästään, painoi sen takaisin ja huokasi. Hän muisteli omaa varakasta kotiaan, jossa hänen äitinsä yksinään eleli, epätoivoisena, kaiken hyvän ympäröimänä. Ja hänen mielestään Berte Sircan silmät olivat hänen äitinsä silmien näköiset. Marianna oli istuutunut vastapäätä häntä eteenpäin ojennetuin kasvoin, jotka olivat jäykät ja kalpeat tukahdutetusta ahdistuksesta.

Nuori mies ei tietänyt, miten saisi sanotuksi asiansa. Hänen mielestään Berte Sircan läsnäolo loi jotain vierasta ja vihamielistä heidän välilleen.

Berte noudatti kehoitusta. Hän istuutui maahan ja kysyi Costantinolta, vilkuttaen silmää, osoittaakseen, että hän saattoi puhua vapaasti:

— Tulen Nuorosta. Minulla on viikon päiviksi passi, joka takaa minulle liikkumisvapauden, minä kun olen ollut todistajana kotiseutuni henkilöiden oikeusjutussa. Kävin siis hakemassa teitä Nuorosta, mutta palvelijattarenne sanoi, että olette täällä.

— Niin, tuota noin… — sanoi Costantino hämillään, — kävin hakemassa
Mariannaa.

Varjo laskeutui silloin Costantinon kasvoille. Kun Marianna puhui näin avoimesti, hän oli siis yksissä tuumin isänsä kanssa. Ja Costantino oli siihen asti toivonut, että hänen toverinsa pyyteissä oli ollut paljon harhaluuloa ja mielikuvitusta.

— No niin, siis — hän alkoi, mutta keskeytti puheensa ja loi katseensa maahan, miettien sanamuotoa. Lopulta hän katsahti Mariannaan, silmillään kysyen, voiko puhua vapaasti. Hän huomasi heti, että Mariannankin kasvot olivat synkistyneet. — Siis, — näin hän jatkoi rohkeammin, tarkoin punniten sanojaan ennenkuin lausui ne, — tiedätte kuka olen. Huomaan, että hän on puhunut teille minusta! Niin, olemme jo kolme vuotta olleet kuin veljiä, sillä ihminen, olkoon kuinka villi tahansa, on aina seuran tarpeessa. Jollei hänellä ole muuta seuraa, niin tyytyy koiraan… Minä tässä viime syksynä olin sairas; ellei hän, Simone, olisi minua auttanut, ei minusta olisi löydetty edes luita haudattavaksi. Mutta eihän tämä kuulu asiaan, — hän jatkoi, yhä epäröivämpänä ja vakavampana ja peläten, että hänen johdantonsa voisi viedä harhaan kuuntelijain ajatukset. — No niin, ihmisen tulee auttaa lähimmäistään. Niinpä minäkin vuorostani, vähäpätöisyydessäni, Simonen mainitessa minulle eräitä seikkoja, puhun hänelle peittelemättä, ja jos hän on väärässä, sanon sen hänelle suoraan. Ja joskus hän laskettelee asioita, jota saavat luulemaan, että hän tekee pilaa toisesta…

Tuskallinen vaitiolon hetki seurasi. Costantino loi yhä vain katseensa alas, ja Marianna, joka oli kuolonkalpea, sai vaivoin mielenliikutuksensa hillityksi.

— Costantino, — hän viimein sanoi, — voit vapaasti mainita minkä hän on käskenyt sinun kertoa minulle. Isäni tietää kaiken.

— No, näin ovat siis asiat. Simone sanoi minulle: — Olen kihloissa; minun on mentävä naimisiin! — Minä luulin, että hän lasketteli minulle pilaa. Mutta näin hänen senjälkeen käyvän yhä miettiväisemmäksi. Ja aloin uskoa hänen puhettaan. Jouluna hän kaatoi nuoren metsäsian ja sanoi minulle: — Tämän vien hänelle, tuolle naiselle, lahjana juhlaksi. — Sitten hän todella läksi Nuoroon; ja palatessaan hän sanoi minulle: — Costantino, menemme todenteolla naimisiin, senjälkeen minä vapaaehtoisesti astun vankilaan ja hyvitän sen, mikä on hyvitettävä. — Tähänasti tunnette asiat; nyt kerron teille lopun. Simone sanoi: — Täytyy hakea pappi, joka vihkii meidät avioon, sillä Nuoron papit eivät suostu sitä tekemään. Ja niin menimme erään papin puheille — tarpeetonta mainita kenen. Lähtö tuntui ensin leikinteolta, mutta tämäntästä Simonen kasvot kävivät kuolonkalpeiksi. Se tapahtui kuluneella helmikuulla. Satoi sankasti lunta, olimme kuin merellä. Emme tietäneet minnepäin kulkea. Mutta Jumalan avulla saavuimme perille. Pappi otti meidät hyvin vastaan. Herra häntä siitä palkitkoon. Vielä kuullessaan, keitä olimme, hän kohteli meitä suopeasti, mutta kun kuuli asiamme, hän purskahti nauruun. — Pääsiäisenä, pääsiäisenä, — hän virkkoi leikillisenä, — jos morsian silloin tahtoo, lähden hänen karjataloonsa ja teen minkä haluatte. Mutta älkää enää vaivautuko tulemaan luokseni. Se oli lystikäs pappi, niinkuin huomaatte. Kun Simone koetti häntä taivutella, hän vastasi:

— Jos sinun on kiire sitoa itsesi, niin voit kytkeä itsesi tuohon naiseen kaislalla.

— Mutta kun siinä oli sanottu syyt ja vastasyyt, hän lopulta lupasi tulla keväällä vihkimään teitä. Näin saimme toimeen sopimuksen. Ja Simone läksi matkaan sinun luoksesi, Marianna, ilmoittamaan kaiken. Mutta ennenkuin hän saapui näille seuduille, hän kohtasi yhden sisaristaan pukeutuneena miehenvaatteisiin; sisar ilmoitti hänelle, että sinun talosi oli urkkijoiden ympäröimä. Huomaa, Marianna, että Simonen sisaret vuoroonsa, miehenpuku yllään, odottivat paikassa, jonka kautta tiesivät hänen kulkevan tullessaan näille tienoille. He ovat rohkeita tyttöjä. Ja Simone palasi rotkoonsa odottamaan parempia aikoja. Hän ei edes ole käynyt katsomassa sairasta äitiään eikä ole antanut sinulle tietoja, jotta et pelkäisi…

— Annahan minun puhua loppuun. Päivä päivältä hän toivoi pääsevänsä luoksesi, eikä edes luottanut sisariinsa lähettääkseen sinulle terveisiä. Kun sitten ilmaantui tämä hyvä tilaisuus, käydessäni todistajana oikeudessa, päätettiin, että minä veisin perille hänen terveisensä.

— Kiitos. Oletko vaivautunut yksinomaan tätä varten? Mutta täällä… täällä… hän virkkoi. Costantino keskeytti ja sanoi hiljentäen äänensä:

— Isä, meidän tulee osoittaa, että olemme rohkeata väkeä. Menkää siis heti tutkimaan, mihin urkkijat ovat piiloittautuneet. Ja sanokaa heille, että hukkaavat aikaansa turhaan.

Isä silmäili häntä ja luuli näkevänsä mielettömyyden oireen tyttäressään. Hän ei oikein oivaltanut tilannetta, mutta aavisti, että tytär lähetti hänet pois voidakseen paremmin puhua Costantinon kanssa. Ja suutaan avaamatta hän nousi ja poistui, vieraan seuratessa häntä katsein ja rypistäen kulmakarvojaan loukkautuneena.

— Miksi lähetit hänet pois, Marianna? Hän olisi voinut kuulla, mitä minulla vielä on lisättävää; se olisi ollut parempi.

— Odota. Hän palaa pian. Tällä aikaa tahdon minä sanoa sinulle yhden seikan, jota isäni ei tarvitse kuulla. Hänen ei pidä olla vastuussa siitä, mitä nyt sanon. On turhaa, että jatkat. Olen täysin ymmärtänyt kaiken. Simone ei enää tahdo olla tekemisissä minun kanssani. Hän on katunut ja hävennyt. Minkätähden? Kuka on eroittanut hänet minusta ja muuttanut hänen mielensä? En välitä sen tietämisestä. Mutta minäkin annan tehtäväksesi sanoa hänelle minun puolestani pari sanaa. Pyydän sinua sanomaan, että hän on minun silmissäni kehno mies.

Costantino siveli kädellä päätään, ikäänkuin häntä olisi siihen kolhaistu. Ja hän punastui, taas äkkiä kalveten, ja painoi päänsä alas, tehden alistuvan liikkeen, joka oli hänelle ominainen. Mutta hänen sydämensä oli täynnä paheksumista. Jos Marianna olisi ollut mies ja olisi häntä haavoittanut, ei hän olisi loukannut häntä niin ankarasti kuin tällä tavoin, parilla sanalla, tuo heikko ja epätoivoinen nainen. Mutta sisimmässään hän myönsi, että Marianna oli oikeassa, ja yrittäessään häntä lepyttää, hän tiesi samalla yrittävänsä rauhoittaa omaatuntoaan.

— Marianna, — hän alkoi; sitten hän epäröi hetken. Miten hän voisi kertoa sopivasti kaikki? Miten asettaa sanansa, että kiihtynyt Marianna uskoisi, miten Simone ensi aikoina oli raivonnut, miten hänen vihanpuuskauksiaan oli seurannut hellyydenhetkiä, jolloin molemmat toverukset piilossa tyyssijassaan, tuulen rajusti ulvoessa tai lumen tunnottomana tupruillessa rotkon ympärillä, viettivät aikaansa laulamalla vapaata kilpalaulua, jonka yksinkertaisissa säkeissä Mariannan hahmo liikkui valoisana ja etäisenä kuin kuu talvipilvien lomissa? Ja miten kertoa kaikki muu? Simonen mielenmuutos, se ahdistus, jonka alaisena hän eli?

— Tuhat kertaa hän läksi matkaan tullakseen luoksesi. Mutta hän palasi, jotta ei syöksisi sinua vaaroihin. Ja raivoissaan hän viilsi puiden runkoja veitsellään, mutisten kirouksia kaikkea ja kaikkia vastaan. Sitten hän rauhoittui, sanoen: Onhan hän niin varma minusta ja odottaa minua kymmeniä vuosia. Marianna, millaiseksi olet tehnyt miehen? Olet tehnyt hänestä lapsen jälleen. Hän lausui nimesi nukkuessaankin. Ja yhä vielä hän mainitsee sen, yhä vielä hän on kuin lapsi. Mutta kuuntele omantuntosi ääntä, Marianna, ja myönnä että olen oikeassa. Sinun tulee astua omaa tietäsi, ja hänen omaa tietänsä. Käsitäthän, että hänet tuomittaisiin. Ja hän ei tahdo sitoa kohtaloansa sinun kohtaloosi. Mutta hän toivoo, että annat hänelle anteeksi.

Hän puhui hiljaisella äänellä, ja vaikka hän tunsi, että lopultakin oli rauennut se lumous, joka oli yhdistänyt Simonen Mariannaan, kateus sekaantui vielä hänen rauhoittaviin sanoihinsa kuin katkera suoni.

Sanoessaan »Hän toivoo, että annat hänelle anteeksi» hän kumartui
Mariannaa kohti ikäänkuin rukoillen anteeksiantoa itselleenkin. Mutta
Marianna vaistosi, että Costantino salasi häneltä osan totuutta. Ja hän
oli käynyt jäykäksi ja leppymättömäksi.

— Marianna! Minun täytyy lähteä pois. Älä anna minun palata näin, kuin vihamiehen. Mitä minun pitää sanoa hänelle?

— Minulla ei ole muuta sanottavaa kuin nuo lausumani pari sanaa. Ne olen lausunut häntä varten, ja ne lausun sinullekin.

— Mutta minä en vie niitä perille. Tahdon ensin puhua isäsi kanssa.
Tuossa hän palaakin.

— Sinun ei ole lupa sanoa isälleni mitään, jos olet mies! Olet tullut puhumaan minun kanssani, et hänen kanssaan.

Berte Sirca palasi käytyään matkan päässä lähteellä, joka oli tiheässä lehdossa niityn pohjukassa. Hän oli huomannut tarpeelliseksi tutkia, millä kannalla asiat olivat ympäristössä, oli tarkastanut lähteen, kasvit, pensaat, kaikki hänen yksinkertaiselle sielulleen rakkaat sopukat. Ja hän oli tunnustellut korkkitammien kantoja, ikäänkuin kysyen niiltä neuvoa. Ja tapansa mukaan hän ajatteli ääneensä:

— Saattaapa täällä olla urkkijoita. Kaikki on mahdollista. Enpä vain ymmärrä Mariannan huonoa tuulta. Tai oikeastaan ymmärränkin sen. Mitenkä hän ei olisi pahalla tuulella? Onhan tuo hänen lumouksensa hyvin ikävää laatua. Hän epäilee kaikkea, epäilee minuakin. Sentähden hän lähetti minut pois… Voi sentään, — hän huokasi. Jumalan nimi oli hänen huulillaan, mutta hän ei sitä lausunut.

Hän ei ollut koskaan ollut erityisen jumalinen mies. Oli kulunut vuosia, jolloin hän ei ollut jalallaan astunut kirkkoon. Eikä hän liioin ollut taikauskoinen, vaikka olikin yksinkertainen sydämeltään. Ja vaikka hän eli loitolla ihmisistä ja muun maailman asioista, hän silti tunsi olevansa liittynyt näihin ihmisiin ja asioihin, niinkuin puunlatvan lehti itse puun salaisimpaan juureen. Sentähden hänen omantuntonsa ääni sanoi, että hän oli lähettänyt kotoaan tyttärensä, ainokaisen tyttärensä, tehden sen turhamaisuudesta, joskin epäsuorasti niin silti rakkaudesta tämän maailman tavaroihin, ja hän oli tietoinen, että tämä erehdys oli hyvitettävä pohjia myöten.

Ja hän kumartui juomaan lähteestä, vaikka hänen ei ollut jano. Hän polvistui, näki kasvojensa heijastuvan tummaan, kuulakkaan veteen kuin silmään, jonka teränä oli kuun ensi hohde.

— Berte Sirca, Berte Sirca, — hän sanoi kuvalleen, — tee, mitä omatuntosi sinulta vaatii. Auta tytärtäsi.

Hän palasi hitain askelin, ajatuksiin vaipuneena taloon. Hän näki Costantinon hankkivan lähtöä. Hän oli jo ottanut pyssyn naulasta ja painoi lakkia otsalleen.

— Älä toki lähde, — sanoi hän tälle. — Ethän voi tuottaa meille tätä mielipahaa. Marianna sytyttää valkean ja valmistaa ilta-aterian. Tulehan katsomaan, mitä kaikkea hän omistaa.

Costantino epäröi hetken, sitten hän ripusti uudestaan pyssyn seinälle ja seurasi isäntää aukealle ruohokentälle. He näkivät ison, tyynen palvelijan ajavan takaisin tarhaan lehmiä, jotka hitaina ja kylläisinä kulkivat niityn poikki, karva kuun hopeoimana.

Niin, Marianna oli kaunis, ylpeä ja rikas. Simonen kannatti totisesti uhrata vapautensakin ja viettää vuosikausia vankilassa hänen tähtensä. Costantino katseli ja näytti nyt vuorostaan olevan lumouksen valloissa. Hän ei ainoastaan myöntänyt toverinsa olevan oikeassa, vaan halusi salaa, että kaikki vielä kääntyisi parhain päin. Ja hän suostui Berte Sircan kutsuun, toivoen, että hänen huuliltaan lähtisi sovittava rauhan sana.

Berte jäi siihen miettiväisenä kädet ristissä ihailemaan lehmiä ja hiehoja, jotka juhlallisena jonona astuivat hänen ohitsensa. Kun kaikki olivat sisällä navetassa, hän kääntyi ja sanoi:

— Voit rauhoittaa toveriasi; omantuntoni kautta vannon sinulle, ettei täällä karjatarhan ympärillä ole urkkijoita.

He söivät illallista keittiössä, jota valaisi iso valkea. Ulkona kaikki oli rauhallista kuutamossa, jonka välke hiipi kynnykselle, koettaen valaa tyyntä hellyyttään tuohon sisällä vallitsevaan hehkuvaan intohimoisuuteen.

Marianna tarjosi viiniä ja leipää ja ripoitti lihaan suoloja, niinkuin tuona ensimmäisenä iltana Simonen käydessä karjatarhassa. Hän oli tyyni, melkein jäykkä. Hänen isänsä oli tarjonnut Costantinolle vieraanvaraisuutta, eikä hänen siis sopinut rikkoa vieraanvaraisuuden lakeja.

Hän huomasi vieraan epäröivän olemuksen ja isänsä epätietoisuuden. Mutta hän odotti, että edellinen poistuisi, jotta hän voisi selittää isälleen kaiken. Hän ei tahtonut puhua senkään tähden, että palvelija tultuaan sisälle oli huomaavalla kannalla, vaikka hän koetti sitä peittää. Ja hän ensiksi ojensi päätään kuullessaan kaukaa hevosen kavioiden kapsetta.

Marianna säikähti ja hänen silmänsä välähtivät apoauki. Mutta parin silmänräpäyksen kuluttuahan taas jäykistyi.

Hän ei ollut pitkiin aikoihin nähnyt Sebastianoa. Ja nyt tämä taas ilmestyi hetkenä, jolloin kohtalo näytti ratkaisseen kaiken. Hänen hevosensa kavioiden kopina kuulosti rajuilman ensimmäisiltä sadepisaroilta.

Ennen pitkää hän oli oven edessä. Ja hän ja hänen ratsunsa varjo pimittivät kynnyksen, karkoittaen kuun lempeän hohteen. Koirien haukunta katkaisi yön rauhan.

Marianna ei liikkunut paikaltaan. Mutta hän oli ojentanut ryhtinsä suoraksi, ja hänen silmänsä kohdatessaan Costantinon kysyvän katseen heijastivat niin metallinkiiltoista valoa, että nuori mies kuvitteli näkevänsä edessään kiiltävän aseen.

Sebastiano astui sisään ja istuutui kutsusta pöydän ääreen. Hän oli tavallistaan kalpeampi, aivan kuin kuun valo olisi vaalentanut hänen kasvonsa.

Hän ei tahtonut syödä, vaan katseli kuinka toiset lopettivat ateriansa; hän ei välittänyt edes viinistä.

— Voin todella pahoin, — hän vastasi, tähystellen vuoroonsa läsnäolijoita, ollakseen varma siitä, että kaikki ymmärsivät, millainen hänen pahoinvointinsa oli. Mutta ainoastaan Marianna vastasi hänen katseeseensa tuikealla, kirkkaalla silmäyksellä.

Sebastiano nyökäytti päätään merkiksi, että Marianna oli oivaltanut hänen tarkoituksensa. Hän oli tullut tänne taistelemaan. Jos Marianna oli muuttunut, jos hän oli riisunut sairaalloisen, lempeän ja sävyisän naisen pukunsa ja ikäänkuin mielettömän uhmailevana aseistautui ja tahtoi tehdä tuhoja, niin hänkin, Sebastiano, oli aseistettu. Ja hänen pahoinvointinsa lisäsi kuumeen kouristuksen tavoin hänen voimiaan. Jospa he olisivat olleet kahdenkesken! Hän olisi ollut valmis uhkaamaan Mariannan henkeä ja paiskaamaan hänet polvelleen kuin ruo’on.

Se huoleton tapa, jolla miehet aterioivat puhuen joutavista seikoista, laitumista ja karjasta, alkoi ärsyttää häntä. Hän ei ollut kysynyt, kuka vieras oli, ja silmäili häntä välinpitämättömänä, melkein ylenkatseellisesti, kuin olisi hän ollut jonkun naapuripaimenen palvelija. Marianna korjasi pois ruoan, leipäkorin ja leikkuulaudan. Silloin Sebastiano iski rajusti nyrkkinsä polveensa, muistuttaakseen itselleen käyntinsä tarkoitusta. Ja moneen kertaan hän pudisti rinnalle vaipunutta päätään odottaen seurauksia. Sitten hän sanoi palvelijalle:

— Mene katsomaan, syökö hevoseni, — ja palvelija tajusi, että hänen tuli poistua, vaikka hän olikin tottunut ottamaan osaa kaikkiin isäntäväkensä asioita koskeviin keskusteluihin.

Mariannakin valmistautui poistumaan. Mutta Sebastiano kääntyi äkkiä häneen päin rypistäen otsaansa.

— Marianna! Vaadin, että jäät tänne, sillä meillä on puhuttavaa keskenämme.

Marianna pysähtyi, mutta ei istuutunut. Costantino nojasi toista kyynärpäätä polveensa, kasvot käden varassa ja näytti ajatuksiinsa vaipuneelta, ollen vieraana sivullinen, joka ei puuttunut toisten asioihin. Mutta Berte Sirca vainusi myrskyn tuloa, ja hänen sydämensä tykytti kuin naisen povessa. Hän ei oikein tietänyt, johtuiko se ilosta, että hänen tyttärensä kohtalo muuttui, vai niiden seikkojen pelosta, joiden välttämättömyyden hän sisimmässään tunsi.

Hän ei odottanut paljoa Mariannalta, vielä vähemmin hän toivoi apua Costantinon tyyneydeltä ja hyvyydeltä. Istuihan hän siinä kuin kylläinen, torkkuva vanhus. Mutta jos häntä kosketti, niin saattoipa hän karata pystyyn kuin luolassaan herätetty peto.

— Marianna, — virkkoi vanhus, koettaen manata pois rajuilmaa, — kaadahan viiniä serkullesi.

— Istu sitten siinä paikoillasi. Juokaamme me, Costantino Moro. Kas niin, onhan sinulla aikaa nukkua. Ota ja juo, mies!

— Se on totta, olet ahkeraan tallustellut tänään. Puhemiehen toimi näyttää olevan väsyttävämpi kuin rosvon ammatti.

Costantino asetti täytetyn viinipikarin permannolle lieden eteen. Ja viini kimmelsi kuin verinen silmä.

Hän oli noussut seisomaan, ja näytti kookkaammalta. Sydämessään hän tunsi halua nauraa, ajatellessaan, että Sebastiano saapui hiukan myöhään tanterelle ja taisteli kuolleita vastaan. Mutta hän ei hetkeäkään epäröinyt puolustamasta Simonen kunniaa eikä häätämästä itsestään loukkausta.

Marianna katseli häntä seisoaltaan epäilevästi, mutta samalla ihaillen, melkein yllyttäen häntä puolustukseen, sillä aikaa kuin isä, tyhjennettyään yhdellä siemauksella viinipikarinsa, ojensi hänelle selän takaa lasia, johon hän ei tarttunut.

Silloin Berte Sircakin asetti lasinsa maahan, mutta syrjään. Hän siirsi tieltä Costantinonkin lasin, ikäänkuin raivaten vapaaksi taistelukentän. Hänen kätensä vapisi lievästi. Hän yritti sanoa soimaten: — Sebastiano, Sebastiano! — mutta hänen äänensä häipyi kuulumattomiin kahakan tuoksinassa.

— Kukako minä olen? — kirkui Sebastiano, pannen käsivarret ristiin rinnalleen. — Olen mies.

— Jätä ivasi. Se ei sovi sinulle, joka joka päivä käyt vuoriston kirkoissa rukoilemassa. Kuule sensijaan. Mitä teet täällä?

— Sinä loukkaat häntä. Mitä kävit etsimässä hänen talostaan Nuorossa tänä aamuna? Ja mitä on sinulla täällä tekemistä? Miksi ei toverisi tule, sensijaan että valitsee sinut lähetikseen? Hän pelkää nyt, tuo uljas mies, hän pelkää. Nainen ei enää ole yksin, jotta hän rohkenisi lähestyä.

Costantino, joka tällävälin oli istuutunut, liikahti noustakseen pystyyn. Mutta hän näki edessään Mariannan kalpeana, huulet väristen, ja jäi istumaan, äkkiä hilliten itsensä ja luoden vastustajaansa ivallisia katseita.

— Ja sinä, joka olet niin uskalias, miksi et mene sanomaan näitä asioita hänelle, sensijaan että laskettelet niitä minulle?

— Olethan hänen lähettinsä. Sanon sen nyt sinulle. Mutta ole varma siitä, että vielä sanon sen hänellekin. Ja tilaisuus on kyllä tarjoutuva. Ja tämä sinun vielä täytyy sanoa hänelle: Muistakoon mikä hän on ollut, älköönkä kuvitelko, että hänen arvonsa on kohonnut. Marianna Sirca on liian hyvä joutuakseen hänelle. Simone Sole on yhä vain hänen palvelijansa. Ja jos Marianna on menettänyt järkensä, niin, jumaliste, onpa toisia, jotka ovat säilyttäneet järkensä…

Silloin Marianna horjahti eteenpäin, ja näytti kaatuvan kumoon, nyrkit ojennettuina, polvet notkuen.

— Isä, — hän huusi, — sanokaa toki hänelle, että hän on vaiti ja menee tiehensä!

— Hiljaa, hiljaa, lopettakaa jo! Nämä ovat perheasioita, jotka järjestämme keskenämme.

— Te! — virkahti Sebastiano kääntyen halveksivasti vanhuksen puoleen. — Teiltä, totisesti, tyttärenne ei voi toivoa asioidensa järjestämistä. Ja sinä, serkku, aja vain minut pois, ja jos näet hyväksi, huuda sisälle palvelijasi ja usuta koirasi kimppuuni. Siitä huolimatta puolustan sinua itseltäsi, niinkuin puolustetaan mielipuolta. Ja kuuntele nyt minua, kuunnelkaa te kaikki. Huutaminen on turhaa. Lähetän sen sanan Simone Solelle, että varokoon koskaan enää lähestymästä sinua, Marianna Sirca. Muuten, tämän pyhän ristinmerkin kautta, tapan hänet kuin metsäsian, kuin ketun, joka hiipii navettaan.

Hän sieppasi hatun päästään ja teki ison ristinmerkin valkean yli, halkoen kädellään liekkiä. Marianna Sirca oli uudelleen ylpeänä oikaissut vartalonsa.

— Ja minä sanon sinulle, Sebastiano Sirca, että sinun sanasi ovat kuin tuuli, joka puhaltaa ohi.

— Hyvä. Mutta pidä varasi, nainen. Ja käännyn sinun puoleesi, Costantino Moro, jonka sanotaan uskovan Jumalaan. Koeta olla välittäjänä. Jollet sitä tee, niin ehkä saat Jumalasi edessä vastata siitä, mikä tapahtuu.

— Jumalan edessä vastaan omista rikoksistani enkä sinun rikoksistasi! Eikä Simone Sole voi pelätä miestä sellaista kuin sinä. Mikä oikeuttaa sinua esiintymään kohtalon kaitsijana?

— Tällä kertaa kylläkin. Myöhemmin vastaan sanoihin, jotka olet kohdistanut minuun. Nyt olen toisen talossa. Mutta voimmehan poistua täältä alueelle, joka ei ole Marianna Sircan omistama, ja siellä voin oitis paremmin vastata kysymyksiisi.

— Ei kellään minun talossani eikä sen ulkopuolella ole oikeutta kiistellä minua koskevista asioista. Minä määrään itse itsestäni, sen toistan. Eikä edes isälläni, joka on täällä läsnä, ole määräämisvaltaa minuun.

Sebastiano oli noussut, hyväksyen Costantinon haasteen. He katsoivat toisiinsa pesän liekkien lomitse kuin kaksi verivihollista, he, jotka eivät koskaan ennen olleet toisiaan kohdanneet, ja joilla ei mieskohtaisesti ollut mitään vihan aihetta. Mutta äkkiä Costantino taivutti päänsä taapäin ja tuntui kuuntelevan kolkon hiljaisuuden vallitessa vieressään räiskähteleviä liekkejä.

— Ei, tällä kertaa minulla ei ole enää mitään sinulle sanottavaa. Jos
Jumala tahtoo, kohtaamme toisemme toiste, hän sanoi tyynesti.

Sebastiano ei liioin lausunut vaatimusta. Hän palasi ratsunsa luo, keikahti sen selkään ja ratsasti talon editse pois. Ja taas hänen varjonsa pimitti kuun valon. Hänen hevosensa kavioiden töminä kuului vielä kauan yön hiljaisuudessa.

Marianna oli istuutunut. Vastoin hänen tahtoaan ahdistuksen ja pelonkyynelet vuotivat hänen silmistään. Costantino puhalsi liekkeihin ja hänen kumartuessaan hänen rukousnauhansa — pieni punahelminen rukousnauha, joka näytti pistiäistammen marjoista tehdyltä —putosi hänen vyöltään kilahtaen lieden kiville.

Tämä vähäinen melu näytti herättävän heidät kaikki. Berte Sirca risti kädet polvelleen ja mutisi Costantinon ottaessa ylös rukousnauhaansa:

— Kaikki paha johtuu siitä, että unhoitamme Jumalan ja että meidän täytyy kuolla. Marianna, tyttäreni, kuule mitä sanon: Minulla on se tunne, että kuolinhetkeni lähestyy ja että puhun sinulle vapaana maailman asioista. Kuule siis, Marianna, älä syökse turmioon kahta kristittyä ihmistä. Sillä, katso, Simone voi vielä pelastua, ja Sebastiano niinikään, jos sinä tahdot. Mutta sinä tahdot heidän tuhoaan. Marianna, meidän täytyy kaikkien kuolla. Elämä on lyhyt kuin tie tästä talosta tuohon puuhun, kun sitävastoin iankaikkinen elämä on ääretön.

— Minä en voi tehdä mitään, — sanoi Marianna. — Tiedän kyllä, että elämä on lyhyt, mutta juuri sentähden, että sen tie on lyhyt, on se astuttava päähän asti, kääntymättä. Sen tuomarina, mikä sitten seuraa, on yksinomaan Jumala.

— Minäkin uskon, että hän yksin on tuomari, niin olen aina ajatellut.
Marianna, miksi et sano isällesi koko totuutta?

Ja hän meni huoneeseensa, sulkeutui sinne ja istuutui pienen ikkunan ääreen. Kuu säteili keskellä taivasta, joka oli kirkkaan sininen kuin kesäaamun koittaessa, ja jokainen ruohonkorsi levitti suloisinta tuoksuaan. Mutta väliin kaikui sarvipöllön huuto, tuntuen maan sydämen voihkinalta, sen vaikeroidessa salaisen ja parantumattoman kärsimyksen ahdistamana. Ja Marianna ajatteli, että hänenkin oli suljettava sisimpäänsä tuskansa, kätkettävä se näennäisen ilon ja suopean kohtalon verhoon, jonka elämä hänelle tarjosi. Hänen oli eläminen ja kuoleminen täten, nostamatta sen hunnun lievettäkään, joka peitti onnen salaperäisiä kasvoja.

Ja hän kuvitteli olevansa voimakas, tukenaan niskasta kantapäihin ylpeyden vankka pylväs. Mutta silti hänen edessään tiheään salamoi lehtien lomista kumoittavassa kuun valossa Simonen kauniiden silmien välke, ja hänen rinnassaan soi hänen tyhjien lupaustensa kaiku. Silloin hänen sydämensä kapinoi, suru taisteli ylpeyden kanssa, niinkuin myrskyävä meri haurasta paalua vastaan. Ja hänen kyyneleensä putoilivat ikkunalaidalle ja vyöryivät siitä ruohikkoon, yhtyen kastekyyneliin, joita yö vuodatti maan helmaan.

XII

Costantino kulki samaa tietä kuin Simone vuotta aikaisemmin palatessaan turvapaikkaansa. Ja ympärillä levisi sama kuutamo ja sama keväinen sulo. Mutta hän ei ollut varma eikä vahva niinkuin toverinsa. Hän astui hiljaa lyhyin askelin kuin poika, vaikka hänellä oli passi, sillä täytyi silti pitää varansa, ettei häntä seurattu ja urkittu hänen olinpaikkaansa. Ja veihän hän mukanaan raskaan muiston Mariannan surusta ja hänen nöyryyttävät sanansa Simonelle.

Hänestä tuntui kuin hän olisi ollut palvelija parka, joka isäntänsä pakoittamana oli vienyt jollekulle loukkaavan lahjan, ja joka isännälleen toi vielä loukkaavamman vastalahjan.

Mutta lisäksi Sebastianon solvausten muisto lakkaamatta kiihdytti häntä ytimiin asti. Silloin hän pysähtyi, ja hänkin, samoin kuin toverinsa, tunsi heräävän sisässään villipedon, joka pakoitti hänet kääntymään ja ajattelemaan palaamista Sebastianon luo, painaakseen takaisin hänen kurkkuunsa hänen oman verensä valelemina hänen lausumansa ylpeät sanat, aiheettomat solvaukset.

— Minulle? Puhua minulle noin, sinä konna, sinä raukka! Odota, lurjus, odota, — hän huudahti äänekkäästi, uhaten pensasten varjoja.

Sitten hän rauhoittui. Hän luuli kuulevansa kaukaista rukouksien muminaa. Ja yön hiljaisuus kantoi häntä edelleen kuin aalto, saattaen hänet unhoittamaan tuskansa. Ja hän astui kuin unissakävijä pitkin kapeita polkuja hopeanhohteisessa ruohikossa, läpi pensaiden ja varjojen. Ja Marianna ja Simone ja heidän intohimoinen kiintymyksensä, joka oli pikemmin vihaa kuin rakkautta, tuntuivat olevan hyvin kaukana, vastakkaisilla maan äärillä. Ja myöskin Sebastianon ylpeä uhma, hänen oma nöyryytyksensä ja kaunansa — kaikki tuntui hänestä varjolta.

Mutta kaukainen askel, vierivä kivi, oksalta pyrähtävä lintu riitti säikyttämään häntä.

Hän saapui perille ennen päivänkoittoa. Simone ei ollut luolassa. Hänkin oli kiinnittänyt nuoranpätkän kallioseinän nastaan ja rasvasta höyryävästä tuhasta, ympäri viskatuista luista ja paistetun lihan jätteistä Costantino päätteli tovereita olleen siellä aterioimassa tai salahankkeita punomassa hänen poissaollessaan. Hän istuutui väsyneenä sammuneen tulisijan ääreen. Hän joutui uuden vihanpurkauksen valtaan, jota seurasi suuri alakuloisuus. Ja hän alkoi mielikuvituksessaan puhua Mariannan kanssa, ikäänkuin tuo nainen olisi seurannut häntä, kuunnellen häntä istualtaan pimeässä rotkossa.

— Näetkö? Olen pettänyt sinut. Kuka tietää, olisitko lausunut nuo sanat, jos olisit tuntenut koko totuuden. Kuka oikeastaan tietää mitään? Luulet, että Simone hylkää sinut rakkaudesta tai heikkoudesta, vaikka hän ehkä hylkääkin sinut turhamaisuudesta tai rohkeudesta… Kuka oikeastaan tietää mitään? Enhän minä ole sinulle poloiselle sanonut kaikkea. En ole kertonut sinulle, että nuo kolme rosvoa ovat vuoden kuluessa käyneet kolme kertaa Simonen luona, kehuneet ja imarrelleet häntä, ja että nuorin, Bantine Fera, nauroi kuullessaan, että Simone oli rakastunut ja sylkäisi ylenkatseellisesti saadessaan tietää, että Simone aikoi salaa solmia avioliiton ja ilmoittautua tuomarille. Tämä on oikea syy siihen, että Simone hylkää sinut, että hän häpeää rakkauttaan sinuun. Turhaan pidin hänelle nuhdesaarnoja ja sanoin: Simone, älä saata onnettomaksi naista, joka rakastaa sinua. Niin kauan kuin hän seisoi edessäni, ollessamme kahden, hän nauroi minulle ja saarnoilleni. Hän on tai luulee olevansa vahvempi, ja kuuntelee ainoastaan mielipyyteitään. Mutta kun tuli tuo toinen, Bantine Fera, joka on häntä vahvempi, hän alistui. Ja luulotellakseen itselleenkin olevansa vahva hän esitti tavallisen verukkeensa, ettei muka ollut tietänyt, mitä teki, että oli ollut lumottu, että sinä olit hänet lumonnut, mutta että hän nyt tahtoo olla vahva ja vapaa. Koska Bantine Fera hylkäsi naisen — joka ei ollut edes pikkuvarpaasi leikatun kynnen arvoinen — Simonekin sinut hylkää, Marianna. Ja silti hän rakastaa sinua, Marianna! Kuka voisi olla rakastamatta sinua? Jos jättiläiset vuorilta astuisivat alas, hekin polvistuisivat eteesi. Mutta Simone tahtoo matkia Bantine Feraa ja liioittelee. Häntä jäljitelläkseen hän juoksee hänen edessään kuin koira hevosen edessä.

Ja Marianna näytti olevan tuossa tyynenä ja kelmeänä, kasvot käsien varassa, hiljaa toistaen sanojaan:

Hän tajusi, että hänen rohkeutensa puhua suoraan toverilleen ei johtunut hänen vapaasta vakaumuksestaan, vaan siitä, että hän oli raivoissaan, kun ei ollut tavannut häntä odottamassa, että tiesi hänen olevan tuon toisen seurassa, josta oli tullut isäntä, kaikista mahtavin. Ja hän lyyhistyi luolan nurkkaan kärsimään omasta puolestaan. Sitten uni valtasi hänet.

Simone ei ollut kaukana. Ensimmäisen kerran tapahtui, ettei hän, kohdattuaan Bantine Feran, ollut seurannut tätä. Bantine Fera oli todellinen rosvo, johdonmukainen, vailla sydäntä, raaka. Hän kävi suoraan päämääräänsä. Minkä hän päätti, sen hän vei perille, tapahtui mitä tapahtui. Hän oli tehnyt murhan kostaakseen kärsimänsä solvauksen. Hän varasteli ja teki uusia murhia, ei sentähden, että olisi katsonut sitä oikeudekseen, vaan vaistonsa pakosta. Hän oli nuorin rosvokumppaneista, mutta hän ohjasi, hallitsi heitä.

Välttääkseen häntä, odottaessaan Costantinon paluuta, Simone oli esittänyt verukkeeksi olevansa sairas. Ja todella hän oli sairas epävarmuudesta, rakkaudesta, tunnonvaivoista. Hän oli heittäytynyt pitkälleen vuorenhuipulle tähystelemään Costantinon tuloa, ja muisteli omaa paluutaan karjatarhasta aamun sarastaessa. Ja hän koetti olla ajattelematta Mariannaa, koska naisen ajatteleminen, jonka tähden täytyi menettää oma vapautensa, Bantine Feran väitteen mukaan oli heikkoutta. Jopa hän luuli kantavansa Mariannaa kohtaan kaunaa, melkeinpä vihaavansa häntä, ikäänkuin Marianna olisi aavistanut hänen tekemänsä rikoksen, ikäänkuin hän kaukaa, ja vaikka yhä vielä rakasti häntä, olisi hallinnut Simonea, ylläpitäen hänen heikkouttaan ja halveksittavan pulmallista tilaansa.

Mutta samalla hänen sisäinen ristiriitansa kasvoi. Hän oli tyytymätön itseensä. Hän tunsi ikäänkuin jakautuneensa kahteen osaan. Toinen seurasi Bantine Feraa hänen väkivaltaisille retkilleen, hänen lähtiessään anastamaan toisen rahoja ja tavaraa, hänen eläimelliseen pakoonsa väijyviltä urkkijoilta. Ja toinen puoli tunsi yhä rakkautta ja surua, oli Mariannan jalkojen juuressa; ja tämä suru ja tämä nöyryys sulivat epämääräiseksi iloksi.

Ja ne taistelivat toisiansa vastaan, nuo hänen olemuksensa eri puolet, ne kohosivat ja luhistuivat alas taistellessaan, väsyneinä, mutta jälleen valmiina nousemaan ja kaatumaan.

Nähdessään Costantinon palaavan Simone ei ollut laskeutunut luolaan. Hän ei tahtonut näyttäytyä heikkona, ei tahtonut myöntää odottaneensa. Silti hän odotti, sydän sykkien toivosta, että toveri tulisi etsimään häntä. Ja kun Costantino ei lähtenyt liikkeelle, hän alkoi itsekseen kiroilla hänen välinpitämättömyyttään. Hän päätti astua alas, vasta kun aamunkoite valaisisi puunlatvat ja kuu, niinkuin tuonnoin, pudottelisi terälehtiään kuin narsissi lähteen veteen.

Costantino nukkui rauhallisesti. Hänen rukousnauhansa riippui ranteesta, ja herättääkseen hänet Simone veti sen rististä. Rento käsi nousi, kuin se olisi ollut ensimmäinen heräämään.

Simone muisti selvästi aikaisemman, kerran ja tunsi vaistomaisesti sydämensä pohjassa mielihyvää, odottaessaan, että toveri kuvailisi hänelle Mariannan surua ja kenties hänen ihailuansakin. Hän asettui hänen mittaiselleen vahvalle miehelle soveltuvaan asentoon, pyssy kupeella, vartalo jäykkänä, kädet polvilla. Hän näytti epäjumalankuvalta, kasvot jäykistyneinä teennäisen levollisiksi, tiheät hiukset kiiltäen kuun hopeahohteessa, mustan lakin kehystäneinä, silmät puoleksi suljettuina, tuijottaen toveriin, joka vähitellen heräsi väristen ja oikoen jäseniään.

Simone tunsi raivostuvansa nähdessään, miten vitkalleen Costantino heräsi. Hän luuli, että toveri teki niin tahallaan, kiusatakseen häntä. Kuta enemmän hän vitkasteli, sitä kärsivällisemmäksi Simone tekeytyi.

Äkkiä Costantino aukaisi silmänsä ja kavahti istumaan, ikäänkuin olisi tahtonut pelästyttää häntä. Simone koetti hymyillä. Mutta toverin vakavasta ilmeestä hän huomasi, ettei pila ollut tässä paikallaan. Ahdistus ja uhma kuulsivat hänen silmistään. Hän kiristi hampaitaan voimatta enää hillitä itseään.

Costantino katsoi häneen ihmetellen. Simone näytti hänestä muuttuneelta, näytti vähäpätöiseltä. Hän ei enää herättänyt hänessä pelkoa eikä kunnioitusta. — Tuntui siltä kuin Marianna olisi paljastanut hänet parilla sanalla.

Valo ja lintujen liverrykset, jotka värähtelivät ulkona, tunkivat hänen sydämeensä. Hänen jäykkyytensä alkoi sulaa. Hän veti kädet polvilta, painoi lakkia syvemmälle otsalleen ja taivutti päänsä.

— Vai onko hän ollut sairas! — hän sitten sanoi miettiväisenä. Mutta tuossa tuokiossa hän jo häpesi heikkouttaan. — No niin! — hän huudahti, laskien jälleen kädet polvilleen. Naisilla on aina joku tauti, tai he teeskentelevät olevansa sairaita.

Simone teki päänliikkeen ja eleen, jotka oli tarkoitettu uhkaukseksi, mutta jotka sensijaan ilmaisivat yllätystä ja loukkautumista.

— Jumal'avita, tahdotpa saada minut raivoihini tänä aamuhetkenä, Costantino Moro. Mutta tämä jo riittää. Minulla on vakavammat ajatukset mielessä. Nyt ei ole enää aikaa loruihin. Kerro, miten suoriuduit tehtävästäsi.

— Siitä on varsin vähän kerrottavaa. Kävin siis hakemassa häntä vuoriston karjamajasta. Tapasin hänet istumassa tammen juurella keskellä ruohoaukiota. Ensin hän suuresti ilostui. Sitten hän ymmärsi ja vaipui jälleen levollisuuteen… kuolon levollisuuteen.

Costantino epäröi. Hän vaistosi, mitä tapahtuisi, ja hänestä tuntui kuin hän olisi ollut olkikasan edessä, tulukset kädessä. Tarvittiin vain kipinä, niin tuli olisi syttynyt. Ja samalla hän ajatteli, että oli välttämätöntä sanoa totuus; se oli välttämätöntä ja oikein. Usein tulipalokin on hyödyllinen.

Simone kävi yhä kiihkeämmäksi. Hän tunsi, että toveri salasi häneltä totuuden, ja tahtoi jälleen hänen silmissään näyttää mahtavalta isännältä.

— Mitä raivoat! Olisithan voinut tulla alas rotkoon heti kun näit minun palaavan. Olithan tuolla ylhäällä.

— Olinpa kyllä. Mitä se sinuun koskee? Tarvitseeko minun tehdä sinulle tiliä teoistani?

— Niin juuri Bantine Feralle. Hän on mies, eikä sellainen vetelys kuin sinä.

— No hyvä. Lähetä sitten Bantine Fera Marianna Sircan luo kuulemaan hänen vastauksensa!

— Kas vain, ärsytät minua, riittää jo! — huusi Simone, tarttuen kekäleeseen, ikäänkuin sillä lyödäkseen häntä. — Jos olet kateellinen Bantine Feralle, puhumme siitä myöhemmin. Se on eri asia. Nyt…

— Eipä niinkään. Se ei ole eri asia, — sanoi Costantino, jonka sisimpään toveri oli osunut. — Bantine Fera ja Marianna Sirca ovat sinun ristisi poikkipuut, ja kuuluvat siis yhteen. Bantine viekoittelee sinua kuin paholainen eroamaan hänestä…

— Mutta olethan sinä ensiksi neuvonut minua, etten häntä tavoittelisi, etten syöksyisi turmioon hänen tähtensä.

— Ja miksi et silloin noudattanut neuvoani? Ei, hitto vieköön, minulle, jolla oli hyvät tarkoitukset, sinä nauroit; palasit tuon naisen luo, lupasit hänelle tekeväsi kaiken mitä hän tahtoi, jopa naidakin hänet, ja olet saanut hänet ilmaisemaan salaisuutensa kaikille, olet pannut hänet alttiiksi vainolle, pilkalle, kaikkien moitteille. Olet tukkinut kaikki tiet hänen ympäriltään, jotta hän jäisi yksin sinun kanssasi, ja kun hän näin oli eristetty, hylkäsit hänet, sanomatta hänelle mitään, ainoastaan sentähden, että mahtipontinen pahantekijä sanoi sinulle olevan häpeäksi rakastaa naista ja pysyä hänelle uskollisena. Niin, niin, hylkäsit hänet sanomatta hänelle mitään, ja jo aikaa sitten hylkäsit hänet ajatuksissasi. Hän luuli vielä olevansa mielitiettysi, mutta hänet olikin hylätty, ja sinä samoilit tekemässä pahaa kumppanisi kanssa. Eikä sinulla edes ole ollut rohkeutta mennä sanomaan hänelle totuutta. Lähetit minut, niinkuin orjan, niinkuin sanansaattajan, joka ei ole syyllinen. Ja nyt sanon sinulle…

Hän kertoi hänelle sanasta sanaan Sebastianon terveiset, mutta epäröi mainita Mariannan terveisiä.

Simone kuunteli, kekäle kädessä, tyrmistyneenä. Hänen silmänsä säikkyivät vihasta, vihasta kaikkia kohtaan. Hänen vihansa kohdistui Sebastianoon, joka aina hänen mielestään oli ollut välinpitämätön, Mariannaan, joka oli hänessä herättänyt rakkaudentunteen, Bantine Feraan, joka oli vieroittanut hänet Mariannasta, ja Costantinoon, joka sanoi hänelle totuuden. Salainen raivo sai hänet kähisemään. Villipeto alkoi herätä hänessä.

— Vaiti, heittiö! Etkö häpeä, ettet pessyt hänen suutaan hänen verellään? Älä puhu enää. Et tiedä, mikä olet miehiäsi!

— Sinäpä et tiedä, mitä teet ja mikä olet, — intti Costantino, lujana, liikkumattomana, ikäänkuin valmiina odottamaan hyökkäystä. — Olet raukkamainen mies. Minun tulee sinua surku.

— Koeta vain kajota minuun, niin toistan sinulle nekin terveiset, jotka
Marianna käski minun viedä perille sinulle.

Silloin Simone karkasi hänen kimppuunsa ja iski häntä takaa päähän kekäleellä. Kipinät näyttivät satelevan Costantinon hiuksista. Mutta hän vain hiukan taivutti päätään taaksepäin, mikä liike oli hänelle ominainen, vaistomaisesti tunnustellen karvalakkiaan, josta hajahti palaneen käry. Ja hän virkkoi, huutamatta, nousematta, silmiäänkään kohottamatta, jotka olivat täynnä kyyneliä:

Simone parkaisi ja syöksyi ulos rotkosta, palava kekäle kädessä, ikäänkuin olisi lähtenyt sytyttämään maailman paloon.

XIII

Marianna istui lieden ääressä niinkuin oli istunut Nuorossa olevassa talossaan pitkinä talvipäivinä odottaessaan, ja jälleen tuntui hänestä kaikki, Costantinon käynti, Simonen terveiset, Sebastianon raa’at uhkaukset, unelta.

Mutta kun hän katsoi ulos ikkunasta ja näki tuulen huojuttavan puiden latvoja, hän ajatteli, että Costantinon käynti oli järkyttänyt kevään rauhan, jättäen karjatarhaan ahdistavan levottomuuden.

Mutta parempi oli näin elää surullisessa varmuudessa kuin turhan odotuksen nöyryyttävässä epävarmuudessa.

Hän oli sinä päivänä päättänyt palata Nuoroon. Mutta heti puolipäivän jälkeen, kun satuloitu hevonen jo odotti keskellä ruohokenttää olevan tammen juurella, sää kävi vielä uhkaavammaksi. Alkoi sataa. Tuuli pieksi metsää, joka lakkaamatta suhisi.

Vietyään hevosen takaisin isä loi tyttäreensä salaisen katseen. Hänen rohkea Mariannansa oli rauhallinen, ja vanhus tajusi, että jännittävä näytelmä nyt oli loppunut ja vaara vältetty. Silti hän ei tuntenut olevansa oikein tyytyväinen. Entistä enemmän hän ihaili vaiteliasta tytärtään, mutta tyytyväinen hän ei ollut. Hän olisi tahtonut nähdä hänen itkevän. Hän asettui ikkunan ääreen ja seisoi siinä hetken katsellen ulkona riehuvaa rumaa ilmaa, kädet ristissä, voimattomana hillitsemään myrskyn raivoa. Sitten hän alkoi ommella nahkaista tupakkakukkaroa, ja senjälkeen raapia hiehonsorkkaa, jonka sarviaineesta hän aikoi tehdä lusikan hapanta maitoa varten. Tämäntästä hän kohotti katseensa, nähdäkseen millainen ilma oli. Koko taivaanranta oli nyt yhtenä aallehtivana pilvenä. Tuuli raastoi sinne tänne veden peittämää niityn heinää. Itse maa näytti järkkyvän.

Marianna havahtui viimein horrostilastaan. Hän luuli kuulevansa keskeltä myrskyn pauhinan askelia, joita hänen sydämensä säesti tykinnällään. Ja hän hulmahti kasvoiltaan punaiseksi, ensin mielenliikutuksesta, sitten häpeästä. Hän olisi tahtonut ottaa sydämensä pivoonsa ja puristaa siitä veren kuin rypäletertusta mehun. Mutta askelet kuuluivat jatkuvasti, ja Marianna kohosi varpailleen paremmin nähdäkseen.

— Älä ole huolissasi tämän pahan ilman takia, — hän sanoi arasti. — Ei sitä kestä kauan. Äläkä ajattele lähtöä tällä säällä. Tottele isääsi, joka tarkoittaa parastasi.

Marianna ei kuunnellut häntä. Hän tarkkasi yhä askelia, ja hänestä tuntui, että joku astui hänen päänsä yli, itsepintaisesti tallaten sitä kantapäillään.

Isä luovutti hänelle lopulta paikkansa ikkunan ääressä. Kookas palvelija astui samassa sisään ajettuaan elukat navettaan ja istuutui valkean ääreen. Hänen sormistaankin valui vettä, ja ennen pitkää hänen ympärilleen muodostui kostea kehä, ja kuivavista vaatteista nousi kauttaaltaan höyryä. Vähään aikaan ei kuulunut muuta kuin tuulen ja sateen kohinaa. Ei kukaan puhunut. Mutta tämäntästä molemmat miehet, ikäänkuin odottaen jotakin epämääräistä, katsoivat toisiinsa ja sitten Mariannaan.

Marianna istui liikkumattomana ikkunan ääressä. Navetan pieni kissa oli hypähtänyt ikkunalaudalle, tuijottaen ulos suurin ja levottomin vihrein silmin. Se tuntui näkevän jotakin niityn laidassa, metsässä. Sitten se alkoi Mariannan tavoin odottaa. Yhtäkkiä se hyppäsi permannolle ja katosi.

Koirat haukkuivat. Sade lakkasi ja pilvet alkoivat haihtua. Ja metsän yläpuolelle sinivihreälle taivaalle ilmestyi kuu.

Silloin Marianna näki Simonen tulevan esiin metsästä ja lähestyvän nopeasti ruohoaukiota pitkin, melkein kahlaten tuulen vielä heiluttamassa ruohossa. Hänen silmänsä kiilsivät kalpeissa kasvoissa, pyssynpiippu säihkyi kuin silmä, joka valvoi omistajansa turvallisuutta, tähystellen mahdollisesti takaa ajavia vihollisia.

Hän sulki ulkoa huoneensa ovenkin ja asettui sen eteen, ikäänkuin estääkseen Simonea astumasta sisään taloon. Ei, hän ei enää koskaan saanut käydä sisälle. Ja talo näytti vuodattavan kyyneliä hänen ylitseen räystäästä yhä tippuvin sadepisaroin. Ja itkihän koko luonto vielä, vaikka rajuilman raivo jo oli asettunut ja taivas aukeni kuin iso kostea silmä.

Simone astui suoraan hänen luokseen. Hänen vaatteistaan valui vesi virtanaan. Hänen kasvonsa olivat vääntyneet väsymyksestä ja kiireisen matkan ponnistuksesta. Mutta silmät paloivat melkein julmina. Mariannassa ne herättivät surkua ja pelkoa. He katsoivat, niinkuin kerran aikaisemmin, toisiaan suoraan silmän pohjaan. Ja he tunsivat toistamiseen olevansa yhdenvertaisia ylpeydessään ja surussaan, niinkuin olivat olleet orjuudessa ja rakkaudessa.

— Marianna, — hän sanoi pysähtyen hänen eteensä, niin lähelle, että kasteli hänen vaatteitaan märillä vaatteillaan. Olet lausunut minulle sanan, joka sinun täytyy peruuttaa.

Marianna katseli häntä vastaamatta, painautuen ovea vasten ja järkähtämättömästi päättäen olla avaamatta, vaikka mies koettaisi käyttää pakkoa.

— Vastaa, Marianna. Miksi et vastaa? Näethän, että olen tässä ja etten ole kehno mies.

Mariannan huulille nousi lievä ivan hymy, ja hän loi katseen kauas ja lähelle, ikäänkuin tutkien, millaisten vaarojen keskeltä Simone oli tullut. Silloin nuori mies tarttui hänen ranteisiinsa, piti häntä kuin naulittuna oveen, puhuen läheltä hänen kasvojaan:

— Vastaa! Miksi sanoit, että olen kehno mies? Olenko tehnyt sinulle väkivaltaa? Olisin voinut tehdä tuona iltana täällä ja sitten talossasi, ja myöhemmin missä tahansa, ja nytkin voisin tehdä, mutta en tee, näethän. Vastaa!

Marianna katsoi häneen uudelleen silmien raosta, huulet jäykkinä, kasvot kelmeinä, mutta päättäväisinä.

— Et tahdo vastata minulle! Toiste olet kyllä minulle vastannut. Minäkö olen kehno mies? Mitä olen sinulta vaatinut, ollakseni kehno? Olenko ehkä pyytänyt sinulta rahojasi, omaisuuttasi? Vai olenko vaatinut sinun ruumistasi? Olen pyytänyt sinulta ainoastaan rakkautta, ja rakkautta olet minulle suonut. Mutta minäkin olen antanut sinulle rakkautta; olemme samanarvoiset; olemme vaihtaneet sydämemme Mutta sinä tahdoit minulta enemmän, tahdoit vapauteni, ja sitä, jumaliste, en sinulle anna, sillä olen velkapää antamaan sen toisille ennen sinua, äidilleni, isälleni ja sisarilleni… Minäkö olen kehno mies? — hän yhä kysyi käheänä, suunniltaan raivosta Mariannan vaikenemisen vuoksi. — Sinä tahdoit minua kehnoksi, sinä tahdoit lähettää minut vankilaan, sinä tahdoit kytkeä minut itseesi kuin koiran ketjuihin… Sinä…

Äkkiä hän vaikeni ja hellitti otteensa, kasvot valkoisina, kylminä kauhusta. Marianna oli sulkenut silmänsä, jotta ei näkisi häntä, ja horjahti hiljaa ovea vasten. Sitten hän luhistui alas portaiden astuimelle, ja Simone luuli ottaneensa hänet hengiltä. Hän laskeutui hänen jalkojensa juureen, niinkuin aikaisemmin, istuen kostealla nurmella, tarttui uudestaan hänen käsiinsä ja katsoi häneen rukoilevasti.

Taas kaikui Simonen ääni, hyvän Simonen, niinkuin tuona iltana. Mutta Marianna oli vaiti, katse maassa, epävarmana, suljettuna Simonen tuskalta, niinkuin oli ollut hänen vihaltaankin.

— Marianna, vastaa minulle; minä se olen, sinun Simonesi. Näethän, että olen tullut. Olen täällä, ota minut jälleen, tee minulle mitä tahdot, Marianna, anna minulle anteeksi. Sano minulle ainakin, että annat minulle anteeksi.

Hän ei vastannut. Hän oli kuollut Simonelta. Ja Simonekin tunsi selvästi, että Marianna oli häneltä kuollut. Ja hän sieppasi lakin päästään ja heitti sen pois, samoin hän tempaisi pyssyn olaitaan ja viskasi sen maahan, väännellen käsiään epätoivoissaan. Hän soperteli katkonaisia sanoja, mielettömiä uhkauksia, kirouksia itseään ja muita kohtaan. Marianna pysyi tunnottomana, sokeana ja kuurona, kuolleena kaikelle.

— Mitä oikeastaan olen tehnyt? — kysyi Simone hiukan toinnuttuaan. Ja hän ojensi kätensä ja otti jälleen lakkinsa, jonka painoi syvään otsalleen. — On totta, että talosi oli urkkijoiden saartama. Ehkä syy oli minun, kun minun lujan miehen tavoin olisi pitänyt säilyttää salaisuutemme. Ja minun olisi pitänyt lähteä etsimään pappia. Sensijaan lähetin äitini. Ja näin joutuivat sisareni tuntemaan salaisuutemme, jopa naapurinaisetkin… Menettelin todella kuin typerä nainen. Mutta jos syy olikin minun, niin oli talosi joka tapauksessa urkkijoiden ympäröimä, ja velvollisuuteni oli välttää vangituksi joutumista sinun talossasi, jotta en olisi tuottanut sinulle sitä surua ja häpeää. Ymmärrätkö minua, Marianna? Sano minulle ainakin, että ymmärrät minua. Näethän, että puhun kuin olisin sinun omatuntosi. Mutta sinä vaikenet, et vastaa.

Marianna avasi silmänsä ja katsoi häneen. Ja hänen silmänsä olivat käyneet rauhallisiksi, niinkuin muinoin. Mutta ne olivat liian rauhalliset, ikäänkuin olisivat katsoneet kaukaa paikasta, missä ollaan varmoja, mistä käsin arvostellaan asioita intohimottomasti, kuin toisesta maailmasta.

Simone otti pyssynsä ja laski sen polvilleen. Sitten hän taas tarttui
Mariannan käteen, joka oli kylmä ja rento.

— Käsität syyn, Marianna. Marianna parkani! Käsitäthän. Täälläkin, karjamajassasi, on väijymässä joku, joka tahtoo tehdä minulle pahaa. Niin ainakin on minulle kerrottu. Sentähden en ole tullut. Anna siis minun joutua kiinni, anna tappaa minut edessäsi. Puhu, sano minulle yksi ainoa sana. Ja, hän lisäsi hiljaa, mutta kallistaen päänsä melkein häveten sanojaan: — Kun oikein ajattelemme tuota aikomustamme, niin se oli mieletön… Marianna, lasten tuumia. Nyt emme enää ole lapsia. Ja lisäksi sinä olet rikas ja minä köyhä.

Silloin Marianna näytti jälleen elpyvän. Hän punastui, eikä vetänyt pois kättään toisen otteesta, vaan sanoi hiljaa, tyynesti.

— Tämänhän sinä tiesit hyvin. Ja jos minä olin rikas sinun edessäsi, joka olit köyhä, sinä olit köyhä minun edessäni, joka olin rikas…

Simonekin punastui. Hän ei enää käsittänyt mitään, niin hän ainakin luuli. Hän oli väsynyt kaikesta, minkä oli sanonut, samoin kuin pitkästä jalkamatkastaan. Kaikki vaiva oli turhaa. Hän olisi vain kerran vielä tahtonut laskea päänsä Mariannan polville ja nukahtaa siihen.

Äkkiä kuitenkin uhma valtasi hänet. Eihän Marianna ollut peruuttanut solvaustaan. Ei hän sitä vielä nytkään peruuttanut, vaikka näki hänet niin väsyneenä ja masentuneena jalkojensa juuressa. Päinvastoin hän lausui uusia solvauksia. Mutta jos Marianna ei tahtonut avata hänelle oveaan, ei hän silti aikonut lähteä tiehensä kuin kerjäläinen, jolta kielletään almu. Hän ajatteli, miten Bantine Fera ilkkuisi häntä, jos tämän tietäisi. Ja villipeto taas liikkui hänen sisässään. Hän alkoi läähättää, nosti pyssyn olalleen ja muisti, että oli lähtenyt rotkosta kekäle kädessä aikoen sytyttää palamaan Mariannan karjatarhan ja hänen talonsa, tappaa karjan ja palvelijat, hänen sukulaisensa ja hänetkin, ellei hän peruuttanut sanaansa. Hän näki edessään kaiken punaisena kuin veri. Vesi, joka oli imeytynyt hänen vaatteisiinsa, sekoittui hänen hikeensä ja lämpeni. Ja hänestä tuntui, että hän oli kokonaan siitä hirvittävästä haavasta vuotavan veren tahraama, jonka Marianna loukkaavalla sanallaan oli iskenyt hänen sydämeensä.

Mutta Mariannan katse hillitsi hänet. Eikä hän herjennyt katsomasta Simoneen vaieten, pää hiukan kallellaan. Tämä asento palautti Simonen mieleen Costantinon, ja hän ajatteli, että Mariannakin ehkä tiesi kaiken, että hän oli seurannut häntä kuluneina harhailun kuukausina, hänen vaivuttuaan orjuuteen, joka oli tuhat kertaa pahempi kuin aikaisempi orjuus, ja että Marianna nyt katseli häntä omantuntonsa pohjasta. Hän painoi alas päänsä, hänen korvansa suhisivat ja hän oli kuulevinaan äänen, Costantinon tai Bantine Feran äänen, ja ehkä oman äänensäkin, joka toisti Mariannan solvaavan sanan.

Silloin hän kavahti pystyyn raivostuneena itselleen ja pakeni juosten niityn poikki.

Nyt vasta Marianna alkoi vapista pelosta. Hän luuli, että Simone lähti tekemään itselleen väkivaltaa, ja kaikkein ensiksi hänen vaistonsa veti seuraamaan pakenijaa ja huutamaan häntä pysähtymään. Mutta ylpeys naulitsi hänet liikkumattomaksi, mykkänä oveen. Ja seuraavassa silmänräpäyksessä sisäinen ääni alkoi huutaa, että hän oli ollut kohtuuton, että oli sanonut Simonelle verisen solvauksen korostaessaan hänen köyhyyttään ja omaa rikkauttaan. Hänkin oli ollut kehno vastatessaan hänen selityksiinsä ja puolustukseensa pelkällä solvauksella. Taaskin he olivat samanarvoisia. He saattoivat rientää kuinka kauas tahansa. Heidän täytyi kuitenkin seurata samaa tietä ja aina kohdata toisensa lepohetkinä.

Sillä aikaa Simone oli kadonnut metsään. Iltahämärän varjot peittivät hänen jälkensä.

Marianna katsoi ylös. Taivas oli aivan selkeä, vihreänsininen; kuu kumotti yläpuolella metsää, joka vielä oli läpeensä sateen kastelema. Sen valo heijastui edessä leviävästä niitystä, joka näytti kirkkaalta lammelta. Hiljaisuudessa hän luuli yhä kuulevansa Simonen askelet. Ja hän seurasi niiden kaikua täynnä ahdistusta ja murhetta, ajatellen sydämessään, että Simone poistui ainaiseksi. Mutta sisimmässään, sydäntäkin syvemmällä, hän tunsi, ettei niin sittenkään kävisi.

Hän huokasi syvään ja riensi avaamaan keittiön oven. Palvelija oli totellut, hän ei ollut liikkunut paikaltaan. Isä taas oli tyttärensä lähdettyä juossut ikkunan ääreen, oli nähnyt Simonen tulevan ja sitten taas rientävän pois, ja nyt hän jännityksissään odotti hänen paluutaan.

Nähdessään tyttärensä kasvot kalpeina, piirteet vääntyneinä ja silmät kosteina, vaikka niistä ei vuotanutkaan kyyneliä, hän meni tytärtään vastaan, rohkenematta kysyä mitä oli tapahtunut. Hän vain katseli häntä ja tunsi, että jotain kamalaa jo oli tapahtunut, pahempaa kuin jos Simone olisi ahdistanut Mariannaa tai surmannut hänet.

Sanaakaan sanomatta tytär asettui ikkunan ääreen, ja pimeä keittiö vaipui taas hiljaisuuteen. Molemmat miehet loivat vähän väliä toisiinsa katseen, odottaen mieli raskaana. Äkkiä koirat ulkona alkoivat haukkua pitkään, valittaen, ja Marianna harhaili levottomana oven ja ikkunan välillä. Hän näytti aavistavan, että ulkona metsän salaperäisessä kätkössä tapahtui jotain kaameata, ja viittasi kädellään koiria vaikenemaan, jotta hän kuulisi paremmin.

Pyssynlaukaus pamahti selvästi lähellä. Kaiku toisti sen, ja vielä toinenkin kaukaisempi kaiku.

He löysivät Simonen lähteen luota, kallioiden juurelta, juuri samasta paikasta, missä palvelija oli nähnyt hänet eräänä kesäkuun päivänä hänen ensi käyntinsä jälkeen karjatalossa.

Marianna, joka riensi isänsä edellä hätääntyneenä etsien ja juosten ennen heitä metsään kuin haavoittunut hirvi, näki hänet ensiksi. Simone oli polvillaan lähteen edessä, kädet kouristaen kalliota. Hän näytti yrittävän nousta pystyyn. Hänen selässään oli pyssy, jonka piippu välkkyi kuutamossa, turhaan nyt valvoen haavoitetun omistajansa turvallisuutta.

Marianna ei valittanut. Hän tarttui Simonen olkapäihin auttaakseen häntä nousemaan. Haavoittunut nojasi hänen käsivarsiinsa, mutta Marianna horjahti taaksepäin ja vaipui istumaan kivelle hänen ruumiinsa painamana.

Taas he olivat yhdessä. Hänen verensä valui Mariannan syliin. Marianna haki kädellään haavan kohtaa, tunsi veren siitä vuotavan kuumana sormilleen ja luuli, että Simone oli kauttaaltaan runneltu ja että veri virtasi hänestä joka taholta.

Mariannasta tuntui, kuin Simone olisi tahallaan näin antautunut hänen tuettavakseen, tarjoten hänelle verensä, niinkuin oli tuona iltana luvannut.

Hetkeä myöhemmin miehet saapuivat juosten… He ottivat Simonen hänen sylistään ja läksivät kantamaan häntä taloa kohti. Veri pirskui heinikkoon. Marianna, joka seurasi askel askeleelta, tunsi olevansa kokonaan sen tahraama hiusten juurista jalkoihin asti.

Miehet laskivat hänet Mariannan vuoteeseen ja alkoivat riisua hänen vaatteitaan. Hän näytti nukkuvan, hiukset vielä kosteina sateesta, pää rentona leväten pieluksella. He saivat menetellä niinkuin parhaaksi näkivät. He ottivat pyssyn, josta hän ei koskaan luopunut, patruunalaukun, irroittivat vyön, riisuivat päällystakin ja nutun. Mikäli miehet ojensivat esineitä ja vaatteita, Marianna otti ne ja laski kaikki penkille.

Nyt olivat tulleet heidän häänsä: kuolonhäät. Ja sisimmässään Marianna tunsi, että nämä olivatkin heidän oikeat häänsä. He kuuluivat toisilleen kuolemassa, iäisyydessä.

Simonen povi, valkoinen kuin naisella, ja kupeensa virvilänkaltaisine syntymämerkkeineen, paljastuivat. Haava oli siinä, kahden kylkiluun välissä, pieni punainen reikä. Veri virtasi lakkaamatta tasaisesti kuin lähteen vesi.

Palvelija kumartui tarkastamaan, silmä kokeneena kuin lääkärillä. Hän painoi haavan reunoja lujasti yhteen kahden sormen välissä, ja vapaalla kädellään auttoi isäntää kääntämään Simonen terveelle kyljelleen.

— Haava ei olisi kuolettava, ellei luoti olisi jäänyt sisälle. Anna minulle etikkaa, Marianna.

Marianna kaatoi etikkaa kuppiin, ja hänen kyyneleensä sekoittuivat siihen. Hän ojensi sitä toisella kädellään, pitäen toisessa kynttilää ja mutisi katsellessaan Simonen kasvoja:

Silloin Berte Sirca, joka siihen hetkeen asti oli toiminut kuin vallan toinen mies, päättäväisenä ja lujana, huokasi syvään ja risti kätensä:

Senjälkeen he eivät enää puhuneet. Hiljaisuudessa kuului vain, miten Marianna repi raidista kaistaleita, käyttääkseen niitä haavasiteinä, ja ulkona kaikui — satakielen laulu.

Molempien miesten yhä liikkuessa edestakaisin vaieten, koettaen poistaa veren jälkiä, Marianna istuutui vuoteen ääreen. Simone näytti yhä nukkuvan. Marianna puhui hänelle hiljaa, koskettaen hänen hervotonta kättään. Hän ei enää nähnyt mitään kyynelistä himmentyneillä silmillään. Mutta sisässään hän näki kaiken päivänselvänä, aina sydänkuopan pohjaan, siihen piilopaikkaan asti, missä omatunto säteilee kuin aarre maanalaisessa komerossa.

— Minä olen surmannut sinut, — hän sanoi Simonelle, kosketellen hänen sormiaan ja hänen vielä hiukan lämmintä kämmentään. — Sinut on surmannut minun ylpeyteni. Anna minulle anteeksi. Älä poistu noin, älä tee niinkuin minä, joka vaikenin ja sanoin sinulle vain häijyjä sanoja. Anna minulle anteeksi, äläkä puhu, jos et jaksa. Ymmärrän kaiken kuitenkin, rakas Simone. Sinä olit antanut minulle niin paljon, olit antanut minulle rakkauden; et omaa rakkauttasi minuun, vaan minun rakkauteni sinuun. Se oli suuri aarre, mutta minä en osannut sitä säilyttää. Sillä se, joka aina on ollut köyhä, niinkuin minä, ei tajua olioiden arvoa. Ja niin menetin tuhlaten sen aarteen, jonka olit minulle antanut. Olen hajoittanut sen, olen heittänyt sen ulos taloni ikkunoista! On oikein, että nyt näen sinun menevän pois, koska sinulla ei enää ole mitään, meillä kummallakaan ei enää ole mitään, rakas Simone. Ja minä tahdoin sinulta vielä enempää. Teit oikein kun sanoit sen minulle. Tahdoin vapautesikin, ja tahdoin tulla aviovaimoksesi, minä poloinen, tahdoin saada sinulta sormuksen.., joka on saatavissa ainoastaan sieltä, mihin taivaankaari päättyy. Minä kurja himoitsin vertasi, henkeäsi. Ja nyt olet antanut ne minulle, niinkuin olit luvannut, veresi ja henkesi, rakas Simone. Sisarillasi oli syytä kohdella minua epäluuloisesti.

Muistellessaan Simonen lujatahtoisia sisaria Marianna tunsi kyynelten vihdoinkin vuotavan silmistään. Mutta itse tuskansa alhosta hän löysi lievennystä, ja hänestä tuntui, että hänen kyyneleensä, jotka kostuttivat Simonen kasvoja ja käsiä, näyttivät elvyttävän haavoittunutta. Hän todella hiljaa liikutti sormiensa päitä. Marianna nousi vuoteen äärestä, katseli ympärilleen pienessä yksinäisessä huoneessaan, jota kynttilä heikosti valaisi, silmäili hänen vaatteitaan penkillä, pyssyä nurkassa, hänen kuolonkalpeita kasvojaan, jotka lepäsivät pieluksella, silmissä tyrmistynyt ilme. Simone näytti heräävän syvästä unesta ja ponnistelevan muistaakseen.

XIV

Tällävälin Sebastiano kulki metsän läpi, palaten karjamajaansa. Hän läähätti ja hänen sydämensä sykki vielä rajusti. Hän kuvitteli olevansa tyydytetty ja joka tapauksessa valmis vastaanottamaan kaiken. Hän oli pitänyt lupauksensa. Lähetettyään Simonelle sanan, ettei tämä saisi lähestyä Mariannaa, jos ei tahtonut verellään maksaa uhkarohkeuttaan, hän ei ollut poistunut karjatarhan lähettyviltä. Hän odotti ja tiesi jo, mitä oli tapahtuva. Ja siinä tulikin Simone, juosten, ja keskusteltuaan Mariannan kanssa hän taas juoksujalkaa poistui, niinkuin henkilö, jolle ei riitä aikaa kaikkiin suoritettaviin tehtäviin. Laukaus vain, ja siinä hän makasi maassa, raivattuna tieltä.

Sebastiano ei silti ollut aivan varma, oliko laukaus tappanut Simonen. Se oli kuitenkin sivuasia. Pääseikka oli, että hän, Sebastiano, oli täyttänyt lupauksensa. Ja astuen metsän hiljaisuudessa, jonne kaukaisen ryöppypuron kohina tuskin kuului, hän ajatteli, itsekseen puhutellen uhriaan:

— Siinä näit, mies. Luulit juoksevasi ja hallitsevasi kaikkea povesi kiihkolla, mutta sensijaan sinut on syösty maahan. Näinkö pidit varasi? Näinkö sinä, nuori mies, otit onkeen varoituksen? Olinhan lähettänyt sinulle ne terveiset, että Mariannalla paitsi tuota isä höperöä oli joku muukin sukulainen. Nyt olet nähnyt hänet, jumal'avita, nyt olet nähnyt hänet.

Mikäli hänen matkansa joutui, ahdistus katosi hänen sydämestään. — Miksi pakenen? — hän kysyi itseltään. En tahdo lymytä. Tahdon maksaa osani, minäkin. En tahdo piiloittautua, en ole halpamainen mies.

Äkkiä hän pysähtyi, ikäänkuin hänen uhrinsa, joka tuolla metsässä makasi kasvoillaan maassa, olisi pidättänyt hänen askeliaan.

Yksinäinen kuu kulki taivaalla ja loi surullista valoaan metsään. Vuoripuron kohina etääntyi, ja harmaista korkkitammista, jotka näyttivät olevan kiveä, putoili vesipisaroita, jotka hipaisivat hänen kasvojaan ja käsiään.

Hän jatkoi matkaansa. Mutta hän ei enää ollut yhtä tyytyväinen. Hän ajatteli Mariannaa, miten kauhistunut ja epätoivoinen hän oli nähdessään Simonen kuolettavasti haavoittuneena. Ja hän kuvitteli kuulevansa Mariannan huudon, joka raateli hänen selkäänsä ja ajoi häntä eteenpäin pakoretkellään ja samalla kuristi hänen kaulaansa kuin etäältä heitetty nuoransilmukka, joka veti häntä takaisin.

— Minäkö halpa, joka panen alttiiksi vapauteni ja henkeni sinut pelastaakseni?

Hän astui edelleen. Mutta selittämätön ristiriitainen mielentila sai hänen polvensa notkumaan. Ja hän taivutti päätään taaksepäin, ikäänkuin todella kuristava nuoransilmukka olisi vetänyt häntä, tukahduttanut häntä. Näin hän taisteli hyvän aikaa, ja kuta kauemmaksi hän astui, sitä enemmän hän häpesi pakoaan. Hän palasi takasinpäin muutaman askelen ja pysähtyi jälleen. Hän ei tietänyt enää astuisiko eteenpäin, vai kääntyisikö takaisin. Kumpikin hävetti häntä. Lopulta hän laskeutui istumaan maahan, nojaten selkänsä kantoon, ja huokasi. Hän se oikeastaan oli tappiolle joutunut, haavoitettu, sen hän hyvin tunsi. Mutta hän tunsi helpotusta levätessään siinä.

Sappi, joka kuluneena aikana oli kokoontunut hänen sydämeensä vihan nostamana, liukeni ja virtasi pois haavan kautta. Hän ei oikein tietänyt, mistä se johtui, mutta hän ei enää vihannut. Mariannan suru ja Simonen veri tuottivat hyvitystä hänen pitkäaikaisesta kärsimyksestään ja nöyryytyksestään. Hän oli nyt tyytyväinen kuin rahansa saanut velkoja.

Mutta hetken kuluttua intohimo jälleen valtasi hänet. Sisimmässään hän ei ollut luopunut Mariannan omistamisajatuksesta. Hän luuli olevansa vilpitön aikeissaan puolustaa häntä häneltä itseltään. Ja nyt Marianna sensijaan kumartui Simonen yli koettaen pelastaa hänet elämään. Hän säpsähti ja kääntyi astumaan takaisin.

Rauha vallitsi kirkkaassa kuutamossa. Vuoripuron kohina kuului heikosti, ikäänkuin vesi olisi nukahtanut ja sohissut unissaan, ja Mariannan karjatarhassa satakieli lauloi herkeämättä.

Hän kiersi lähteen, kuvitellen, että Simone yhä makasi samassa paikassa, johon oli kaatunut. Ja hän ihmetteli, että kaikki täällä hänen ympärillään oli niin hiljaista. Hänestä tuntui kuin maa olisi niellyt hänen uhrinsa, jotta yön rauha ei häiriytyisi.

Mutta metsän rinteestä hän näki kauempana karjatalon ikkunoista tuikkivan tulia ja varjojen liikkuvan. — Simone oli siellä elävänä.

Ja hän tunsi, että hänen vihansa ja kostonsa olivat olleet turhaa ponnistelua kohtalon tahtoa vastaan.

Hän riensi nopeasti taloon. Sisällä keittiössä miehet odottivat Mariannan käskyjä. Ulkona satuloitu hevonen oli valmiina lähtöön, ja palvelijalla oli kannukset saappaissaan. Berte Sirca taas väänteli käsiään epätietoisena, oliko hänen lähdettävä noutamaan Simonen sukulaisia vai jäätävä tyttärensä luo.

Kun Sebastiano astui sisään, hän meni tulijaa vastaan, tarttuen raivonsa ensi puuskauksessa hänen päällystakkinsa laskoksiin. Mutta nuo kasvot, jotka näyttivät vahalta, ja epätoivoa heijastavat silmät saivat hänet vaikenemaan.

— Onko hän tuolla? — kysyi Sebastiano, — onko hänen tilansa hyvin vakava?

Hän näytti katuvan, käsivarret roikkuen rentoina kupeilla, ja pää kumarassa.

— Haava ei olisi vaarallinen, mutta luoti on sisässä, hyvin syvällä…
Sebastiano, minkätähden teit tämän?

— Kuule minua. Sinä olet tehnyt mielettömän teon. Mariannan ja Simonen välit olivat täydelleen katkenneet.

Sebastiano tuijotti eteensä. Sitten hän sulki silmänsä. Hän tahtoi luulotella itselleen, ettei niin ollut laita.

— Sen sanon, koska se on totta. Marianna ja Simone olivat jättäneet toisensa.

Sebastiano meni istumaan lieden ääreen ottamatta pyssyä olaltaan. Hän nojasi kyynärpäänsä polviin ja kasvonsa nyrkkeihin, ikäänkuin olisi tahtonut ruhjoa leukansa. Ja nyrkit ja poskipäät vapisivat raivosta.

Berte meni silloin tyttärensä huoneeseen. Simone oli juuri hiukan tointunut ja koetti nostaa päätään. Marianna oli tarttunut hänen käteensä ja puristi sitä käsiensä välissä, odottaen levottomana, että hän vielä puhuisi. Mutta Simonen silmät verhoutuivat, pää vaipui jälleen raskaana pielukselle, ja alkava kuolonuni, josta hän juuri hiukan oli herännyt, valtasi hänet uudelleen.

— Marianna, — sanoi isä, koskettaen sormella hänen olkapäätään. Täytyy päättää, mitä on tehtävä.

— Hän on tullut tajuihinsa, mutta kuume polttaa häntä. Täytyy lähettää sana hänen kotiansa.

— Mitä sanoi emäntä? — kysyi palvelija, kumartuen kiinnittämään kannusta kireämmälle.

— Hän ei sanonut mitään. Mutta ei tässä tarvita sen selvempiä määräyksiä. Ratsasta suoraa päätä Simonen kotiin ja kerro, millä kannalla asiat ovat.

Silloin palvelija totteli, ja seuraavassa tuokiossa kuului hevosen kavioiden nopea kopina, joka häipyi etäisyyteen. Sebastiano katsoi ylös ja oikaisi selkänsä. Hän näytti tahtovan kysyä jotakin. Mutta hän lyyhistyi uudelleen eikä enää puhunut mitään.

Aamun sarastaessa Simonen äiti saapui, istuen hevosen selässä palvelijan satulan takana. Kyyristyneenä, pää mustan huivin peitossa, kasvot kalpeina ja kuin kivettyneinä pitkällisestä surusta, hän solui alas hevosen selästä, ennenkuin palvelija ehti laskeutua satulasta, ja riensi suoraa päätä huoneeseen, missä hänen poikansa oli. Marianna nousi, luovuttaen hänelle paikkansa. He eivät sanoneet toisilleen sanaakaan. Mutta siitä hetkestä äiti jäi istumaan Simonen viereen, hänen kätensä kädessään, kallistuen hänkin puhumaan hänelle hiljaa, sanoen hänelle kaiken sen, mitä ei pitkään aikaan ollut tullut sanottua. Sillävälin Marianna kulki varpaisillaan edestakaisin huoneessa, pysähtyen usein vuoteen luo odottamaan määräyksiä.

Kun äiti huomasi, että kuume kiihtyi ja että haavoittunut ei enää jaksanut houria, hän nousi ja sanoi:

Pappi! Marianna meni antamaan määräyksiä. Silloin hän näki Sebastianon. Hänen silmänsä jäivät tuijoittamaan, ja kun sanat takertuivat hänen suuhunsa, hän viittasi kädellään häntä poistumaan. Mutta Sebastiano ei katsonut häneen, ollen liikkumaton, kasvot vahana ja silmät tähystellen johonkin kaukaiseen epämääräiseen paikkaan. Marianna painoi alas päänsä, ja kaksi isoa kyyneltä kirposi hänen silmistään.

Hän malttoi mielensä. Hänestä tuntui kuin hän olisi ollut liukkaan, ylipääsemättömän vuoren juurella. Oli turhaa itkeä, turhaa huutaa, turhaa kostaa. Kaikki oli turhaa.

Olihan Sebastiano tuossa hänen edessään, povessaan syvempi haava ja lähempänä kuolemaa kuin Simone. Olisihan Marianna voinut heikoilla käsillään sitoa hänet kahleisiin ja jättää hänet maallisen oikeuden käsiin. Hän olisi voinut surmatakin hänet jalkojensa juureen kuin koiran. Hänen raskas surunsa ei olisi siitä keventynyt hituistakaan.

Silloin hän lähestyi häntä ja kosketti hänen olkapäätään, samoin kuin isä oli tehnyt hänelle. Sebastiano kääntyi ja katsoi häneen puhumatta. Hänen silmäteränsä laajenivat hänen tuijoittaessaan Mariannaan. Hän näytti oitis tajuavan, minkä raskaan rikoksen oli tehnyt, ja tuntevan siitä kauhua.

— Sebastiano, — sanoi Marianna itkien, — jo toistamiseen käsken sinua poistumaan. Mene pois, ymmärrätkö? Äläkä enää laske jalkaasi minun talooni…

Sebastiano nousi ja poistui. Mutta saavuttuaan lähteelle siihen kohtaan, mihin Simone oli kaatunut, hän ei jaksanut kulkea pitemmälle. Hän istuutui ja alkoi odottaa.

Siitä hän näki, miten Berte Sirca nousi hevosen selkään ja ratsasti Nuoroon päin. Kaikki karjatarhassa oli levollista. Eläimet kävivät laitumella. Harmaat lehmät, liikkumattomina ruohikossa, korkkitammien välissä, sinitaivas taustana, näyttivät isoilta kiviltä. Harakoiden nauru kajahti metsässä, ja savu nousi suoraan ylös karjatalon katolta kuin iso kaurakukka.

Kaikki tuntui unelmalta. Tätä tunnelmaa vain välistä häiritsivät koirat, jotka nousivat väristen takajaloilleen, köysiänsä pingoittaen, haukkuen äkäisesti kissanpoikaa, joka tuli kastelemaan kuonoaan vesialtaassa.

Äiti istui yhä Simonen vuoteen ääressä ja oli jo kertonut kaiken Simonelle. Hän oli kertonut, ettei sanoma onnettomuudesta ollut yllättänyt häntä, ei isää, eikä sisaria.

Jo kauan he olivat sydämessään odottaneet salaisen onnettomuuden tuloa, tämänkaltaista uutista. Ja Mariannan palvelijan saapuessa he olivat katsoneet toisiinsa, sanoen silmillään: — Hetki on tullut.

— Katsoimme toisiimme, Simone, ja viipymättä sidoin huivin päähäni. Isääsi ja sisariasi pidetään silmällä. Ja kaikki oikeudenvirkailijat ja -palvelijat tuntevat heidät. Jos joku heistä olisi lähtenyt sinua tervehtimään, häntä olisi seurattu, ja näin olisi turvapaikkasi tullut ilmi. Minun kasvoni ovat kaikki unhoittaneet, kun en, niinkuin tiedät, enää moneen vuoteen ole astunut ulos talosta… en moneen vuoteen… aina siitä lähtien, kun poistuit kotoa… Ja sentähden läksin minä, sillä tahdoin nähdä sinut. Ja nyt olet edessäni… verissäsi ja vaikeroiden kuin syntyessäsi.

Marianna liikkui hiljaa, epätoivoisena. Hän oli vain kateellinen äidille, joka viimeisen kerran oli tullut eroittamaan heitä. Ja hän odotti hetkeä, jolloin saisi taas istuutua Simonen luo.

Kun hän ei nähnyt Nuoroon pappia noutamaan lähteneen isänsä palaavan, hän illan tullen katsoi kauan ovelta ja läksi sitten astumaan metsään pientä heleähietaista polkua pitkin, joka kiemurteli jo tummenevassa ruohikossa.

Ei näkynyt ketään. Ilta oli viileä ja kirkas. Koko karjatarha, edellisen päivän rajuilman pesemänä ja virkistämättä, tuoksui kuin lavendelikukkavihko. Ja tähti alkoi syttyä toisensa jälkeen, toinen toistaan suurempana ja hohtavampana, ikäänkuin kilpaillen kauneudessa.

Marianna, joka taas oli käynyt väsyneen näköiseksi ja kumarahartiaiseksi ja hiukan vanhettuneeksi, niinkuin tuonnoin ensi kerran tultuaan karjatarhaan toipumaan sairaudesta setänsä kuoleman jälkeen, astui kappaleen matkaa, kunnes saapui kummulle, jolta saattoi nähdä tien.

Hänen takanaan olevat metsät aallehtivat runsaassa vihannuudessaan kuin meri. Hänen edessään avartui tasanko, vielä vihreänä ja sinervänä hämärässä, muurinkatkelmineen, kivineen ja kukkien peittämine kallioineen. Vuoret haamoittivat kuin höyry taivaanrannalla, vielä punervina, mutta tuhkanharmaan harson peitossa. Kuu pilkisti Orthobene vuoren harjan takaa, ja ääretön rauha levisi ympäristöön.

Marianna seisoi kauan kummulla, nojaten kiveen. Hän tunsi itsensä levolliseksi, etääntyneeksi kauas niistä seikoista, jotka olivat tuottaneet hänelle niin paljon kärsimystä. Ja silmänräpäykseksi hänestä katosi tietoisuus siitäkin, että Simone ja hänen äitinsä olivat yksin talossa. Hän oli etäällä, oli jättänyt kaiken, oli sanonut itsensä irti kaikesta, yksinäisenä kuin kuu avaruudessa.

Mutta hevosten kavioiden kapse polulta herätti hänet jälleen todellisuuteen. Hän laskeutui kummulta kompastellen kivikossa ja saapui talon edessä olevalle aukealle nurmikolle samaan aikaan kuin isänsä ja pappi.

Pappi oli nuori, voimakas, kasvot tummat, huulet paksut ja hampaat valkoiset, yllään avara vaippa ja leveälierisen papinpäähineen asemesta pieni lakki päässä.

Hänelläkin oli kaksi kodista maailmalle kadonnutta veljeä; eikä hän tahtonut kieltää apuaan kuolevalta.

Marianna tervehti häntä päännyökkäyksellä ja vei hänet pikkuhuoneeseen. Äiti oli sytyttänyt vaskilampun, joka riippui naulasta yläpuolella vuodetta. Sen pyöreä värähtelevä varjo peitti kuin hikiliina kuolevan kasvot, ja se levitti heikkoa valoansa illan hämärään.

Simone oli horroksissa ja näytti tuon varjon verhoamana jo vaipuneen alkavaan kuolonuneen.

Pappi lähestyi varpaisillaan, pysähtyen katselemaan häntä ääneti, seisoen äidin vieressä, joka oli noussut ja joka äärettömän hellästi katseli poikaansa, peläten hänen heräävän virkistävästä unesta, mutta samalla peläten, ettei hän enää ollenkaan heräisi.

Naiset seisoivat ulkopuolella ovea, odottaen. Ja Marianna, jonka väsymys yhä enemmän valtasi, ajatteli Jeesusta Öljymäellä ja pelkäsi nukahtavansa.

Eihän hän enää rakastaisi, ei enää odottaisi. Mutta hänen tilansa ei ollut epätoivoa, vaan pikemmin toivon ja vapautumisen tunnetta. Olihan Simone tästälähin turvassa kaikilta vaaroilta.

Marianna ei enää kuulisi Simonen askelia maan päällä. Mutta Simone oli nyt kuuleva Mariannan askelet maailmasta ja oli odottava häntä sillä kynnyksellä, jonka tuolla puolen alkaa oikea vapaus.

Keittiössä palvelija ja isäntä valmistivat illallista. Niissäkin taloissa, missä kuolema käy vieraissa, elävien täytyy ajatella ravintoaan. Lisäksi pappi oli tullut tänne tuon pitkän matkan; oltiin velvollisia osoittamaan hänelle kunnioitusta harvinaisena vieraana. Berte Sirca kumartui lieden yli puhaltamaan hiillosta, tavantakaa pyyhkäisten harvoja hiuksiaan, ja palvelija, niinkuin tuona Simonen ensi käynnin iltana, valmisti paistia verisin käsin. Hänen kasvonsa pysyivät järkähtämättöminä, välinpitämättöminä. Isännänkin kasvot pian selkenivät: lopulta Jumala tietää, mitä tekee, ja hänen tiensä ovat tutkimattomat. Ja se ihminen, joka on keksinyt sananparren »Ei niin pahaa, ettei olisi jotakin hyvää», on varmaankin ollut niitä, jotka kaikkien sananparsien tekijäin tavoin ovat koonneet paljon elämänkokemusta.

Sormellaan hän viittasi palvelijan luokseen ja sanoi hiljaa nyökäyttäen päätään ikkunaan päin:

— Tässä täytyy ensi sijassa ajatella naisia — murisi palvelija, — he ovat paastonneet tänään kuin pitkänäperjantaina.

Hän huokasi syvään. Siitä alkaen kuin pappi oli talossa, hän tunsi helpotusta mielessään. Hänestä tuntui, että kaikki kääntyi hyvälle tolalle, ja että kaikki järjestyisi entistään paremmaksi.

Hän lähetti siis palvelijan Sebastianon luo ja kattoi pöydän. Tuossa oli piimäastia ja tuossa hunajakakut tammisessa sokeriastiassa. Poiketessaan tyttärensä taloon hän oli muistanut ottaa Fidelalta mukaansa nisuleipää. Tuossa oli tuore juustokin, pehmeä kuin vaha, ja tuossa viinipullo. Kaikkea oli. Se olisi kelvannut hääateriaksi. Kissanpoika seurasi häntä ja pyyhkäisi selkäänsä hänen sääreensä; äkkiä se parkaisi ja loikki tiehensä. Isäntä oli huomaamattaan astunut sen käpälälle. Kuullessaan kissan äänen Marianna, joka istui sisähuoneen oven ulkopuolella, heräsi horrostilastaan. Kuu kumotti täydeltä terältään metsän yläpuolella, taivas oli sininen kuin päivällä ja kaikki esineet näkyivät selvinä ruohoaukiolla. Mies lähestyi taloa nurmikon poikki. Marianna tunsi hänet heti.

— Se on Costantino, Simonen toveri, — sanoi Marianna puoliääneen äidille. — Varmaankin hän tiesi, että Simone tuli tänne, ja kun hän ei nähnyt hänen palaavan, hän on tullut hakemaan häntä.

Costantino pysähtyi heidän eteensä ja Marianna nousi tervehtimään häntä. He katsoivat toisiinsa, niinkuin aikaisemmin kuutamossa, ja tajusivat toistensa ajatukset.

— Hän on tuolla sisällä, — hän sanoi nyökäyttäen kärsiviä kasvojaan perähuoneeseen päin. Hän on kuolettavasti haavoittunut ja menettänyt tajuntansa. Pappi on hänen luonaan.

Costantino tuntui rauhoittuvan kuultuaan, että pappi oli siellä. Hän laski kätensä Simonen äidin päähän ja tunsi sen hehkuvan hänen sormiensa alla. Ja tästä kosketuksesta vanhan naisen suru vihdoinkin pääsi purkautumaan. Nyyhkyttäen hän tarttui Costantinon käteen ja kostutti sitä kyynelillään.

Berte Sirca ja palvelija olivat puoleksi kantaen laahanneet Simonen äidin pöydän ääreen. Ja pakoittaen itseään Marianna tarjosi ruokaa.

Pappi istui heidän keskellään. Hän oli ainoa, joka väliin katsoi tarpeelliseksi sanoa jonkun sanan. Mutta ennen pitkää hänkin vaikeni muiden mukana. Tämä illallinen teki kirkollisten menojen vaikutuksen, tapahtuen henkilöiden piirissä, joista kukin oli oman ahdistuksensa painama, mutta joita kaikkia yhdisti yhteinen side: vaikeneminen. Ja he vaikenivat edelleen ja näyttivät ikäänkuin nauttivan ehtoollista, ennenkuin valmistautuivat olemaan läsnä ihmisen kuoleman mysterion täyttyessä.

Heissä piili sitäpaitsi kaikissa se pelko, että oikeudenpalvelija Nuorosta saapuisi häiritsemään tuota mysteriota. Vähimmästäkin melusta he kohottivat päätään kuunnellen.

Moneen kertaan Marianna nousi katsomaan, oliko Simone yhä horroksissa. Lopulta Marianna näki hänen silmänsä aukenevan ja katsovan häneen; niissä oli valonsäde, joka pian taas sammui.

Simone ponnisti noustakseen istualleen, mutta vaipui takaisin vuoteeseen, kasvoissa äärettömän kärsivä ilme. Hänestä tuntui kuin hän olisi ollut kupeestaan keihäällä naulittu vuoteeseen. Ja sitten hänestä tuntui kuin hänen ruumiinsa olisi alkanut pyöriä, tuo keihäs akselina. Hän tarttui Mariannan käteen, mutta Mariannakin näytti pyörivän hänen kanssaan.

Sairas alkoi tuijottaa häneen silmäterät laajentuneina, kauhuun uponneina. Pappi? Hän ei käsittänyt.

Simone nyökäytti heikosti päätään myöntymykseksi, mutta käänsi hiukan häiriytyneen näköisenä poskensa pielukselle. Ja Marianna näki valkoiselle päälliselle, hänen suupielensä kohdalle, ilmestyvän punaisen ruusuun vivahtavan täplän; se oli verta. Hän nousi pelästyneenä. Mutta Simone ei hellittänyt hänen kättään. Hän näytti tahtovan viedä sen mukaansa matkalleen. Hän alkoi taas houria:

Marianna käänsi kasvonsa seinään päin ja tunsi ruumiinsa värisevän. Mutta hän ajatteli, että Simone puristaessaan hänen kättänsä muistutti hänelle hänen lupauksestaan:

Pappi asettui jälleen istumaan vuoteen ääreen ja kallisti karkeatekoista vapahtajankuvaa sairaan kasvojen yli. Hän ajatteli veljiänsä, Giacomoa ja Giovannia, eksyneinä metsiin ja kivilouhoksiin, ollen metsästäjiä ja riistaa samanaikuisesti. Ja sydämensä pohjasta hän oli valmis antamaan synninpäästön Simonelle kuin nuorukaiselle hänen ensi kertaa käydessään ripillä.

Horrostilassaan Simone ponnisteli muistaakseen ja kootakseen syntinsä. Mutta ne pakenivat ja pyörivät hänen ympärillään, kuin olisivat jo irtaantuneet hänestä, häälyneet matkan päässä hänestä, häntä ilkkuen. Sitten hän sopersi katkonaisia sanoja, vaikeni ja näytti vaipuvan uneen. Mutta kun hän kuuli papin alkavan lausua sanojaan synninpäästöä varten, hän kokosi kaikki voimansa viimeiseen ponnistukseen, tavoitteli raitia, näytti lujasti nojaavan vuoteeseen ja pääsi puoleksi istuvaan asentoon, suu jälleen täynnä verta ja huulet tuskasta vääntyneinä.

Pappi laski toisen kätensä hänen povelleen, painoi hänet lempeästi takaisin pitkälleen ja pyyhki veren hänen huuliltaan.

— Varastin… kirkosta… Varastin timanttisormuksen… Ihmeitä tekevän
Neitsyen kirkosta… Se on tuolla… patruunalaukussa.

Pappi veti otsansa ryppyihin, ihmetellen ja melkein loukkautuneena.
Eiväthän rosvot koskaan varasta kirkoista.

— No niin, sinä luovutat minulle tuon sormuksen ja minä vien sen takaisin Ihmeitä tekevälle Neitsyelle.

— Ei. Tahdon uskoa sen… uskoa… sen Mariannalle… että… hän veisi sen… takaisin.

Nyt naiset palasivat takaisin huoneeseen. Marianna riensi asettumaan Simonen vuoteen ääreen, mutta hänen mieleensä johtui, että siinä oli äidin paikka.

Muuten täytyi tehdä valmistuksia Herran ehtoollista varten. Marianna otti esille liinan ja levitti sen kaksinkertaisena pienelle pöydälle ja nouti sitten kynttilän keittiöstä lisätäkseen valaistusta. Palatessaan hän näki, että äiti oli tuonut mukanaan pienen vahakynttilän, jota sytytettynä piti kädessään kuin vaaleata vartta, jonka kultakukasta putoili siemenhelmiä.

Miehetkin tulivat sisään ja polvistuivat huoneen perälle, pää paljaana, lakki kädessä. Ovi oli jäänyt auki, ja kuu loi sisään hopeajuovan. Ulkona lauloi satakieli.

Autettuaan pappia kohottamaan Simonen istuvaan asentoon Marianna polvistui vuoteen ja seinän väliseen ahtaaseen paikkaan, lujasti tukien toisella kädellä pieluksen takaa ja otsa painettuna peitteelle. Hän kuuli papin sanat, joka kumartui kuolevan kasvojen yli, rippileipä kädessään, ja näki hengessä edessään kuun yläpuolella vuoria ja tammen, joka säteili kuin tulikehä. Sitten kaikki vaipui hiljaisuuteen. Käsi laskeutui hänen päänsä päälle; Simone kutsui häntä vielä kerran:

Marianna kohotti päätään ja näki edessään papin, vielä messukasukka yllään. Ja hän loi Mariannaan katseen voimakkaista tummista silmistään.

— Marianna, hän sanoi, — Simone tahtoo luovuttaa sinulle sormuksen, joka on vietävä Ihmeitä tekevälle Neitsyelle. Hae se esille tuosta patruunalaukusta.

Marianna meni huoneen poikki ja nosti raskaan patruunalaukun penkiltä, jolle oli laskenut sen Simonen takin ja vyön viereen. Hän avasi sen ja löysi sisätaskusta sormuksen. Rengas oli mustunut, mutta timantti säikkyi varjossa, ja kaikki näkivät sen.

Marianna piti sitä avatussa pivossaan ja ojensi sen papille, joka otti sen kahden sormen väliin, näyttäen sitä Simonelle:

Mariannan silmät säteilivät kuin timantti. Hänen sydämensä ilmaisi hänelle kaiken.

— Simone, — hän sanoi, ojentaen hänelle kättään, — paina sinä sormus sormeeni.

Silloin Simonen käsi, joka oli käynyt laihaksi ja kalpeaksi, ollen jo kuolon polttama ja huuhtelema, kurottui papin kättä kohden. Hän tarttui sormukseen ja painoi sen vapisevin käsin Mariannan käteen.

Syyskuulla Marianna läksi Ihmeitä tekevän Neitsyen juhlille viemään sormusta. Hän ja hänen isänsä olivat erään Bittissä asuvan rikkaan tilanomistajan vieraina. Tämän vanhin poika, joka vielä oli naimaton, kun sitävastoin kaikilla hänen muilla veljillään jo oli vaimo ja lapset, katseli koko ajan Mariannaa juhla-aterian aikana ja miesten ja naisten laulaessa. Kun hän näki, että Marianna oli kalpea, itseensä sulkeutunut ja kaikesta välinpitämätön, hän tiedusteli, oliko hän kivulloinen… Hänelle vastattiin, ettei niin ollut laita, vaan että se oli hänen luonnolleen ominaista, että hän oli uskovainen ja että oli antanut Ihmeitä tekevälle Neitsyelle kaikki omistamansa helyt. Silloin tuo mies päätti pyytää häntä vaimokseen.

Hän teki sen vasta pitkän aikaa myöhemmin, sillä hänen vakaumuksensa oli, että tulee tarkoin punnita, ennenkuin tekee ratkaisevan päätöksen. Mariannakin puolestaan vaati miettimisaikaa.

Lopulta tuo mies läksi Mariannan puheille Vapahtajan juhlana. Hän oli vuorostaan Mariannan vieraana, jonka hän vastaanotti tyynenä ja vakavana. Kun täytyi antaa kosijalle lopullinen vastaus, Marianna katsoi häntä syvälle silmiin ja tunsi värähdyksen, joka näytti pudistavan hänet hereille sisäisestä kuolemasta.

Ja hän antoi myönteisen vastauksen, sillä kosijan silmät vivahtivat
Simonen silmiin.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MARIANNA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Marianna

MARIANNA

GRAZIA DELEDDA

GRAZIA DELEDDA

I

II

III

IV

V

VI

VII

VIII

IX

X

XI

XII

XIII

XIV

XV

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE