The Project Gutenberg eBook of Kokemukseni vakoojana, by Baron Robert Stephenson Smyth Baden-Powell Baden-Powell of Gilwell

Kenraaliluutnantti Sir Robert Stephenson Smyth Baden-PoweIl syntyi helmikuun 22 p. 1857. Vuonna 1875 hän alotti upseeriuransa luutnanttina eräässä husaarirykmentissä, joka palveli vuoroon Intiassa, Afganistanissa ja Etelä-Afrikassa. Viimemainitussa maailmankolkassa hän kunnostautui erityisesti sodassa tsuluja vastaan 1888. Kuuluttuaan sen jälkeen moniaan vuoden Maltan sotilaskuvernöörin esikuntaan, hänet komennettiin uudelleen Afrikaan, jossa hän sotaretkellä Ashanti-maahan sai neekerisoturien ylipäällikkyyden; ansioistaan tässä sodassa hänet sitten korotettiin everstiluutnantiksi. Kohta sen jälkeen alkoi verinen sota tuimaa Matabele-heimoa vastaan, johon hän otti osaa ja jonka loputtua hänet nimitettiin everstiksi ja 5:nnen kaartinrakuunarykmentin päälliköksi.

Nämä sotaretket erinäisiä Afrikan neekeriheimoja vastaan olivat olleet niinhyvin Baden-PowelliIle kuin hänen sotamiehilleenkin hyvänä harjotuskouluna suurempia sotatoimia varten, jotka eivät kauvan viipyneetkään tulemasta. Vuonna 1901 alkoi buurisota, joka järkytti Englannin koko valta-asemaa maailman silloin mahtavimpana suurvaltana. Siihen otti Baden-Powell tarmokkaasti osaa, kun oli erityisesti perehtynyt sodankäyntiin näissä maanäärissä. Tällöin hän jo teki nimensä kuuluisaksi sotilasvakooja- ja partiotoiminnan järjestäjänä. Mutta varsinaisen maineensa hän saavutti Mafekingin taitavana ja urheana puolustajana. Kesti seitsemän kuukautta, ennenkun englantilaiset pääjoukot voivat päästä tämän buurien saartaman kaupungin avuksi; ja vaikka se alkuaan oli miltei linnoittamaton, varusti B-P. sen sellaiseen kuntoon ja ylläpiti niin sitkeätä vastarintaa, että ryntääjät työnnettiin joka kerta verisin otsin takaisin. Palkinnoksi siitä hänet korotettiin kenraaliksi.

Vuonna 1910 Baden-Powell, joka tällöin toimi ratsuväen ylitarkastajana, erosi aktiivisesta sotapalveluksesta, voidakseen kokonaan antautua Englannin sotavakoilutoimen johtoon. Se puoli hänen toimintaansa lienee luonnostaan salassa suurimmalle osalle hänen omiakin kansalaisiaan; sen sijaan on hänen alkuunpanemansa scout- eli partioliike vallannut jalansijaa yli koko maapallon.

KOKEMUKSENI VAKOOJANA

Rauhan aikaan on hankalata kirjoittaa sellaisista asioista kuin vakoojista ja vakoilutoimesta. Mutta nykyään, kun sota on käynnissä ja noiden »ihmiskunnan hylkyjen» menettelytapoja joka päivä paljastetaan sanomalehdissä, ei asialle ole haitaksi, vaikka siihen luokin jonkun verran valaistusta. Minä osaltani tuon korteni kokoon kertomalla vähän kokemuksistani vakoojana.

Vakoojille on tullut miltei samanlainen kohtalo kuin kummituksille. Ihmiset ovat hämärästi tajunneet mokomien olemassaolon, voimatta ja tahtomatta kuitenkaan oikein uskoa niitä — he eivät ole koskaan nähneet sellaista edessään; ja vain aniharvat ovat kohdanneet henkilöitä, jotka todella ovat olleet suoranaisessa kosketuksessa vakoojain kanssa. Minä voin kuitenkin omasta persoonallisesta kokemuksestani jutella vakoojista ja voin taata niiden olemassaolon, jopa vallan suuressakin määrässä; eikä vain Englannissa, vaan jok'ikisessä Europan kolkassa.

Tunnettu tosiasia on, että mikä hiljainen, selittämätön kopina hyvänsä voi saada heikkohermoiset ihmiset pelosta säpsähtämään; ja että esim. kaappi, josta keskiyön aikaan kuuluu ritinää, tahi mikä muu äkkiarvaamaton risahdus tahansa voi aikaansaada saman tuloksen. Samalla tapaa tuntevat sangen monet ihmiset kylmän karsivan ruumistaan, kun vain kuulevatkin puhuttavan vakoojista. Pelkkä maine niistä vaikuttaa heihin aivan samalla tapaa kuin jokin keskiyön kummitus.

En luule voivani alottaa esitystäni sen paremmin kuin koettamalla vapauttaa lukijani siitä sangen yleisestä käsityksestä, että jok'ikinen vakooja muka olisi kurja ja halveksittava yksilö, jollaisena ihmiset mielellään häntä pitävät. Jokapäiväisessä puheessahan sana vakooja on kerrassaan muuttunut haukkumanimeksi. Olkoon, ettei kieli voi enää tulla toimeen ilman sellaista voimasanaa — mutta kun on puhe todellisista vakoojista, niin jätettäköön pois se ylenkatseellinen sävy, joka puheessa siihen yleensä liitetään. Vakoojan toimeen voidaan ruveta joko vapaaehtoisesti (korvauksetta), komennuksesta (upseerit) tahi maksusta — mutta kussakin tapauksessa vakooja tällöin toimii isänmaansa hyväksi ja suorittaa — silloin kun sen tosiaankin kunnolla suorittaa — erinomaisen tärkeän ja suuriarvoisen työn maansa puolesta. Sen kestäessä hän lisäksi on alituisesti vaarassa joutua kiini — mikä rauhan aikana tietää sangen ankarata vankeusrangaistusta ja sodan aikana hirttonuoraa.

Toisin on kavaltajan laita, sellaisen vakoojan, joka rahasta myy oman maansa salaisuuksia vihollisvallalle. Hänestä ei ole ainuttakaan hyvää sanaa sanottavana.

VAKOOJAJÄRJESTÖT

Seuraavassa olen »vakooja» -sanan sijasta käyttänyt »toimitsijaa» eli »sotilasasiamiestä». Pitäen silmällä sotilaallisia tarkotusperiä voi nämä asiamiehet ryhmitellä seuraavasti:

1. Strateegilliset ja diplomaattiset toimitsijat. Näiden tehtävänä rauhan aikaan on ottaa selvää valtiollisista ja sotilaallisista seikoista ja olosuhteista kaikissa maissa, joita voi ajatella omalle maalle vihamielisiksi; ja sodan kestäessä laajentaa tätä tehtävää saamalla aikaan valtiollisia häiriöitä, työlakkoja, jopa kapinaliikkeitäkin (kuten esim. Englannissa on sodan aikana nähty yritetyn Irlannissa, Egyptissä, Intiassa ja Etelä-Afrikassa) — kaikki tämä siinä mielessä, että vihollismaassa syntyisi sisäistä levottomuutta ja sen sotaväenosastoja olisi pakko kiinnittää omien rajojen sisälle.

2. Taktilliset meri- tai maasotilaalliset toimitsijat. Nämä tutkivat kaikkia sotilas-teknillisiä erityisseikkoja, ottavat selvää uutuuksista aseteollisuuden ja sotavarustusten alalla sekä tarkastelevat ennakolta ryntäysalueita, asemapaikkoja ja maaperä-esteitä niissä maissa, joihin ryntäämisen voi ajatella tulevan kysymykseen. Myöhemmin — kun hyökkäyssuunnitelma on valmiiksi laadittu — heidän tehtävänään on ryhtyä kaikkiin toimenpiteisiin, jotka voivat hyökkäystä helpottaa, kuten esim. laskea betoniperustuksia tykistöjen tuleviin patteripaikkoihin, hankkia aineksia uusien siltojen rakentamista varten, missä vihollisen voi luulla purkavan entiset, sekä päinvastoin ryhtyä valmistuksiin sellaisten siltojen hävittämiseksi, joiden säilyttäminen on viholliselle tärkeää j.n.e.

[Esim. kun saksalaiset joukot nykyisen suursodan alussa tulivat Visé-joelle, jonka yli vievän sillan belgialaiset olivat ennättäneet hävittää, seurasi melkein heti niiden perästä saksalaisella junalla aineksia uuden sillan rakentamiseksi, joka tuota pikaa täydessä kunnossa välittikin hyökkääjäin ylimenoa joen yli. Suom. huom.]

3. Sotavakoojat. Nämä esiytyvät sota-aikana valepukuisina tiedustelijoina, ja on heidän tehtävänään ottaa selvää vihollisjoukkojen asemista ja näiden miesluvusta, joukkojen keskityksestä ja yleensä kaikesta, mikä tavalla tai toisella voi helpottaa oman armeijan liikkeitä. Tällaisten toimitsijain joukossa tapaa sekä valepukuisia upseereja että vihollismaahan jo ennakolta asuttuneita vakoojia.

Kaikki edellä luetellut tehtävät jaetaan kaikenasteisten ja -luokkaisten asiamiesten kesken, alkaen valtiollisista lähettiläistä ja ministereistä ynnä heidän sotilasasiamiehistään aina palkkaa nauttiviin toimitsijoihin.

STRATEEGILLISET TOIMITSIJAT

Se valmisteleva valtiollinen ja strateegillinen urkkimistyö, jota saksalaiset harjottivat ennen nykyiseen sotaan ryhtymistään, ei ole vastannut niitä toiveita, joita niin mainioon järjestelmään voi kiinnittää. Niin suunnattomilla rahasummilla, kuin vakoilutoimeen uhrattiin, olisi Saksan pääesikunnan voinut luulla hankkivan itselleen vaikuttavassa asemassa olevain henkilöiden avustusta, jotka olisivat kyenneet piirtämään paljon täydellisemmän asteikon vihollismaissa vallitsevasta valtiollisesta mielialasta, kuin mihin sen nykyiset asiamiehet itse teossa kykenivät.

Kaikki yritykset saada Englannissa aikaan työlakkoja juuri ratkaisevana ajankohtana eivät ottaneetkaan menestyäkseen. Saksalaisilla oli suuret ajatukset vaikutusvallastaan Egyptin ja Intian muhamettilaiseen väestöön, jonka keskuudessa he toivoivat synnyttävänsä levottomuutta, jopa kapinoitakin; mutta he eivät olleet tällöin tunteneet tarpeeksi hyvin itämaita ja niiden kansojen mielialaa Englantia ja Saksaa varsinkin Saksaa kohtaan.

He pitivät vallan varmana, että Irlannin kysymys synnyttäisi varsinaisen kansalaissodan, joka sitoisi suuren osan Englannin maajoukoista kotimaahan ja estäisi niiden käyttämistä muualla.

He eivät olleet ottaneet lukuun sitä mahdollisuutta, että buurit ja englantilaiset saattaisivat toimia käsi kädessä Etelä-Afrikassa. He eivät olleet uskoneet, että Englannin joukkoja voitaisiin siirtää sieltä Europaan; vielä vähemmän, että Etelä-Afrika lähettäisi omat joukkonsa taistelemaan Saksan afrikalaista siirtomaavaltaa vastaan, niin että ensinmainitut, säännölliset armeijaosastot voitiin kulettaa Englantiin vahvistamaan kotiarmeijan rivejä.

He kuvittelivat, että Englannin merentakaiset siirtomaat muka olivat liian heikosti varustetut ollakseen miksikään hyödyksi alkavassa jättiläiskamppauksessa. He eivät tulleet ajatelleeksikaan, että Englannin nuoriso kymmenin ja sadointuhansin rientäisi lippujen alle; että nimenomaan se seikka, että englantilaisen nuorison kasvatus, luonne ja urheilunharrastus on omiaan tekemään siitä mainioita sotilaita, salli tämän maan polkea kamarastaan yhäti uusia armeijoja toisensa perästä, sitte kun verileikkiin täydellä todella oltiin ryhdytty ja yleisen asevelvollisuuden välttämättömyys havaittu todeksi.

Kaikkien näiden seikkain olisi pitänyt olla jo ennäkolta selvillä, jos saksalaiset olisivat älynneet käyttää toimitsijamiehinään ylemmässä yhteiskunta- ja sivistystasossa olevia henkilöitä.

TAKTILLISET TOIMITSIJAT

Näiden tehtävänä on, kuten aikaisemmin mainittiin, paitsi vihollismaan puolustusvalmiuden tutkimista sotavoimiin, varustukseen ja asekelpoisuuteen nähden, myös selonottaminen todennäköisistä taistelualueista sekä tarpeellisten ennakkovarustelujen toimittaminen niillä.

Saksalaiset ovat nykyisessä sodassa ottaneet käytäntöön eräänlaisia suunnattomia mörssäreitä, joiden granaateille englantilaiset sotilaat ovat antaneet pilanimen »Musta Maija» niiden räjähtäessä synnyttämien paksujen savupilvien takia. [Näille mörssäreille ovat saksalaiset puolestaan antaneet pilanimen »Paksu Bertha» niiden valmistuspaikan (Kruppin tehtaiden) omistajattaren rouva Bertha Krupp v. Bohlenin nimen mukaan. Suom. huom.] Näitä tykkejä voidaan käyttää ainoastaan semmoisissa paikoissa, missä ne voidaan asettaa kylliksi tukevalle betonialustalle. Sen vuoksi ovat saksalaiset pitäneet huolta, että sellaisia alustoja on etukäteen rakennettu kaikkiin paikkoihin, joissa he ovat otaksuneet tykkien tulevan käytäntöön. Näin on tehty sekä Belgiassa että Ranskassa, ja kun alustojen rakentaminen on toimitettu rauhan aikaan, on sen tietysti pitänyt tapahtua mitä syvimmässä salaisuudessa. Epäluulojen välttämiseksi on annettu jonkun saksalaisen ostaa tai vuokrata jokin maakartano, jolle nimenomaan on aikomus rakentaa moisia alustoita; ja jonkun ajan kuluttua on uusi isäntä antanut laskea perustuksen muka uudelle talousrakennukselle — tahi kaupunkien läheisyydessä tehdaslaitokselle — ja pystyttänyt sille helposti purettavan rakennuksen.

Tällainen menettely ei tietystikään herätä erityistä huomiota; ja ennen suursodan puhkeamista lieneekin sellaisia rakennuksia ollut koko paljon vastaisilla sotatantereilla. Sotajoukkojen tultua paikalle oli niiden vain purettava nuo hatarat päällysrakennukset, ja sitten olivat betonialustat valmiit käytettäviksi tykistöä varten.

Muutama vuosi sitten sai Englannin sotilasministeriö ilmotuksen, että vieras valta paraikaa rakennutti tykkialustoja sellaiseen kohtaan, jolle ei ennen oltu osattu antaa juuri minkäänlaista sotilaallista merkitystä.

Minä sain määräyksen ottaa selvää tämän ilmotuksen todenperäisyydestä. Tietystikään ei paikalle käynyt lähteminen vormupukuisena; se olisi heti herättänyt epäluuloa, minä en olisi saanut nähdä mitään ja arvatenkin olisin tullut vangituksi vakoilijana. Majoituin sentakia lähistöön erään ystävällisen maanviljelijän luo. Seudulla vallan vilisi metsälintuja, ja minä miilustelin haulikko kainalossa ympärinsä päiväkaudet. Tällöin koetin saada yleissilmäyksen maaperäsuhteista ja punnita mielessäni, mitkä kohdat paraiten soveltuivat tykistön asettamista varten; sen tehtyäni kiipesin merkillepanemilleni kunnaille tähyämään tapaisinko niillä peltokanoja (tai muuta huomiota ansaitsevaa). Sillä tapaa minä piankin tapasin mitä etsin: upseereita, jotka mittailivat maaperää, ja työmiehiä, jotka löivät maahan paaluja ja viitoittivat linjoja. Heidän hommistaan en voinut erehtyäkään.

Minä sivuutin heidät rauhallisesti pyssy kainalossa ja koira kintereillä, ilman että he panivat minua merkillekään; mutta läheisiltä kunnailta seurasin sitten tarkoin kaikkia heidän liikkeitään.

Kun he lähtivät syömään tahi päivätyönsä päätettyään palasivat majapaikkaansa, metsästelin minä edelleen heidän alueellaan, ja vaikkei jahtireppuni sanottavasti pullistunutkaan, sain kuitenkin kootuksi melkoisen joukon asemapiirustuksia sekä mitatuksi heidän maaperään merkitsemiään juoksuhauta- ja tykinaluskohtia.

Siten olivat nämä asemat meillä jo tarkasti tiedossa jokunen päivä niiden suunnittelemiseen ryhdyttyä; ja vaikka he myöhemmin istuttivat puita kaikille mäkirinteille ja rakensivat suojuksia sellaisiin kohtiin, että linnakkeet niissä joutuivat piiloon, tiesimme me tarkoin missä ne sijaitsivat ja kuinka suuria ja vahvoja ne olivat.

Tuo puiden istuttaminen patteripaikkojen salaamiseksi voi muuten joskus vaikuttaa aivan päinvastoin kuin on ollut tarkotuksena. Niin sattui esim. Tsingtaussa Kiinassa, jonka japanilaiset ja englantilaiset yhdessä joku aika sitten valloittivat saksalaisilta. Kun tarkastelin tätä linnoitusta, oli minun erinomaisen helppo keksiä linnakkeet juuri niitä kaihtavien nuorten metsäistutusten johdolla. Lähistöllä ei näet luonnostaan kasvanut lainkaan metsää.

MAAHAN ASUTTUNEET VAKOOJAT

Tällaiset vakoojat asettuvat yleensä vuosikausiksi vakinaisesti asumaan siihen maahan, jossa heidän aikomuksensa on toimia. Jotkut harvat heistä ovat korkeassa yhteiskunnallisessa asemassa — enimmäkseen henkilöitä, jotka rikastuttuaan haluavat saada korkean ritarimerkin tai muuta imartelevaa tunnustusta ansioistaan. Mutta pääosa kiinteästi asuttuneista vakoojista on alempaa säätyä ja kuuluu vakinaista palkkaa nauttivaan vakoojaluokkaan.

Nämä vakoojat toimivat asiamiehinä, ottavat vastaan ja toimittavat edelleen kaikkia salaisia määräyksiä ympäri matkusteleville vakoojille sekä lähettävät näiden antamat ilmotukset vakoilutoimen päämajaan. He koettavat myöskin hankkia itsenäisesti kaikenlaisia tietoja, joita sitten selostavat kotimaahan.

Muuan näitä tällaisia vakoojia, Steinbauer, oli monias vuosi sitten saksalaisen vakoilutoimen »pääpostilaatikkona» Englannissa. Hän kuului virallisesti keisari Wilhelmin seurueeseen, kun tämä kävi viimeisellä vierailullaan Englannissa ja otti hän kuninkaan vieraana osaa kuningatar Viktorian muistopatsaan paljastusjuhlallisuuksiin.

Steinbauer keksittiin kun muuan hänen asiamiehistään, jota oli kolmen
vuoden ajan pidetty silmällä, vangittiin ja asetettiin oikeuden eteen
Lontoossa. Saksalaisten vakoojien menettelyistä saatiin lisäselvyyttä
Karl Ernstin paljastuksen yhteydessä, jolloin joutuivat kiini Schröder,
Gressa, Klare ja monet muut.

Muuan entinen saksalainen upseeri, Carl Lody, ammuttiin tuonaan Lontoossa sen johdosta, että hän oli sodan aikana lähettänyt meidän laivastostamme salaisia tietoja Saksaan. Häntä vainuttiin kauvan aikaa, ja hänen kirjeenvaihtoansa avasi ja piti silmällä meidän vastavakoilupoliisimme, niin että hänen Saksaan lähettämänsä tiedot olivat jo kauvan ennen hänen vangitsemistaan sotaministeriömme tiedossa.

Kuuluisimpia kaikista viime aikoina paljastetuista vakoojista oli tohtori Karl Graves. Tämä saksalainen joutui vakoilustaan kiini Skotlannissa ja tuomittiin 18 kuukaudeksi linnavankeuteen, mutta päästettiin kohta jälleen vapaalle jalalle, ilman että syytä virallisesti selitettiin. Hän kirjoitti sittemmin toiminnastaan huomiota herättäneen kirjankin; ja merkille pantavaa on, että hänen kirjevaihtonsa Saksan vakoilukeskuksen kera kävi tullen ja mennen kirjekuorissa, jotka olivat varustetut tunnetun englantilaisen rohdosliikkeen Burroughs & Wellcomen nimileimalla. Hän oli olevinaan lääkäri ja lähetti kirjeensä erään Brysselin hotellinisännän tahi erään Pariisin muotiliikkeen välityksellä sekä peri saamansa kirjeet muutaman vähäpätöisen Lontoon tupakkakaupan kautta.

[Graves antautui nim. vuorostaan englantilaisten vakoojaksi kunnes kyllästyneenä koko toimeen erosi vakoojanammatista ja julkaisi entisestä toiminnastaan erinäisiä kuvauksia. Suom. huom.]

Muuan näistä kirjeistä joutui sitten harhateille, syystä että hänen nimensä eteen oli osotteeseen merkitty väärä alkukirjain. Postilaitos palautti sen Burroughs & Weilcomen liikkeeseen, missä kuori avattiin ja sen sisältä tavattiin saksankielinen kirje ynnä setelitukko. Kirjeestä kävi selville, että rahat olivat palkkiota hänen toimittamistaan palveluksista. Se seikka herätti epäluuloja Gravesia vastaan. Häntä ruvettiin pitämään silmällä, ja viimein huomattiin olevan syytä vangita hänet.

Graves on itse selostanut toimintaansa julkaisemassaan kirjassa »Erään saksalaisen vakoojan paljastuksia». Siinä hän kertoo, kuinka huomasi tulleensa vainuamisen esineeksi seuraavasti: Kerran kotia palatessaan hän oli pannut merkille, etteivät hänen tuolille jättämänsä vaatteet olleetkaan enää samassa järjestyksessä, mihin hän ulos lähtiessään ne oli jättänyt. Hänen kysyttyä emännältään, oliko huoneessa sillävälin käynyt ketään, vastasi tämä ilmeisesti hämillään, ettei ainakaan ketään vieraita ollut voinut siellä käydä. Graves kysyi sitten, oliko ehkä räätäli pistäytynyt talossa. »Kyllä», myönsi emäntä; mutta kun hän kohta sen jälkeen tiedusteli asiaa puhelimitse räätäliltään, kielsi tämä jyrkästi käyneensä siellä.

Totta tosiaan tuntuu olo sangen tukalalta, kun havaitsee joutuneensa salattujen silmien huomion esineeksi, sen voin vakuuttaa omasta kokemuksestani — varsinkin kun tietää olevansa syyllinen ja ansaitsevansa olla urkittavana.

SOTILASASIAMIEHET

Yleensä on sangen vaikeata löytää tavallisia vakoojia, joilla olisi siinä määrässä tarvittavia ennakkotietoja, että voivat joltisellakin menestyksellä ottaa selvää meri- tai maasotilaallisista teknillisistä seikoista. Siitä syystä on usein pakko tässä tarkotuksessa turvautua upseereihin.

Mutta upseereihin — nimenomaan saksalaisiin — nähden on se pula olemassa, että heidän joukostaan aniharvat kykenevät siinä määrin muuttamaan karvaansa ja esittämään rauhallisia siviilimiehiä, jotteivät ryhdillään ja esiytymisellään synnytä syrjäisissä epäluuloja. Nykyisen suursodan edellisinä vuosina retkeili rantamillamme joukottain salapukuisia saksalaisia upseereja, mutta enimmäkseen heidän säätynsä kohta keksittiin, heitä seurattiin tarkoin kintereillä, ja heidän matkailureiteistään voi pian helposti arvata heidän asiansa.

Muistanpa muutaman sellaisen seurueen kierrelleen automobiililla Kentin kreivikunnassa mukamas ottamassa selvää joistakin vanhoista roomalais-aikaisista raunioista. Eräässä kohden he tiedustivat asianomaiselta tilanomistajalta tarkoin sellaisten löytöpaikkaa, ja kun tämä valitti ettei hänellä ollut karttaa käsillä, veti eräs »muinaistutkijoista» kohta laukustaan ison kartan esille! Sen teksti ei ollut englanninkielinen, ja siihen oli m.m. tarkoin merkitty seudun vedenottopaikat, joita ei ainakaan Englannin pääesikunnan kartoissa ilmaista.

KAUPPAVAKOOJAT

Paitsi edellämainitsemiani erilaisia vakoilulajeja ovat saksalaiset myöskin järjestelmällisesti harjottaneet kauppavakoilua. Monilukuiset saksalaiset nuorukaiset hankkivat itselleen palkattomia toimia brittiläisissä kauppaliikkeissä — »kieltä oppiakseen». Kaikella ahkeruudella he harrastivat oppiakseen paljon muutakin kuin vain englanninkieltä ja tunkeutuivat vähitellen perille liikesalaisuuksiin ja kauppamenetelmiin, joita käyttivät sitten hyväkseen omaan maahansa palattuaan. Kauppavakoilulla on ollut erittäin tärkeä merkitys sen kautta, että kauppasota itse teossa on ollut pohjimmaisena syynä nykyisen maailmansodan syttymiseen.

SAKSAN SUUNNITELMAT MAIHINNOUSUA VARTEN ENGLANNISSA

Saksan vuosittain vakoilutoimeen uhraamat rahamäärät ja niiden nojalla saavuttamat kokemukset johtivat eräänlaisen kansainvälisen vakoilutoimiston perustamiseen, joka sijaitsee Belgiassa. Sen henkilökunnan muodostivat varhemmin suurimmalta osalta Amerikan saksalaiset, jotka saivat runsaan maksun hankkimistaan tiedoista, jos tahdottiin saada asemapiirustuksia jostakin uudesta linnoituksesta, tietää uuden panssarilaivan mittasuhteet tahi uuden tykkimallin kantavuus, niin tarvitsi vain kääntyä toimiston puoleen ja kysyä: »Tahdotteko hankkia meille ne ja ne tiedot, niin maksamme teille niin ja niin paljon?» Tuotapikaa olikin toimistolla luotettavat vastaukset valmiina. Jos kysyjä tekeytyi amerikkalaiseksi, voi hän kaupanpäällisiksi saada vielä joukon vähemmän tärkeitä, mutta silti hyödyllisiä tietoja.

Jouduttuani tekemisiin näiden miesten kanssa sain selville erään saksalaisten suunnitelman, jota heillä oli aikomus noudattaa Englantiin hyökätäkseen. Kun se sattumalta valaisee heidän mahdollista menettelytapaansa rauhallisia asukkaita kohtaan hyökkäyksen-alaisessa maassa, jotka eivät ole missään yhteydessä sotatoimien kanssa, niin selostan sen tässä lyhyesti.

Saksalaisten ajatus oli silloin — juttu on muutaman vuoden vanha — että he moniaitten tuntien kuluessa luulivat kykenevänsä salpaamaan miinalaitteilla ja sukelluslaivoillaan kaiken liikenteen Englannin Kanavassa ja siten sulkea Englannin kotilaivaston Spitheadin ja Portlandin satamiin.

[Englannin sotalaivasto toimii kahdessa osassa: »kotilaivasto» (Home fleet) Englannin kanavassa ja Pohjanmerellä, suojellen kotimaan rannikkoja vihollisten maihinnousuyrityksiltä; ja »valtamerilaivasta» (Ocean fleet), joka ylläpitää Englannin merienherruutta kaikilla maailman vesillä. Jo ennen nykyistä sotaa Ranskan kanssa tehty liitto vapautti suuren joukon Englannin sotalaivoja Välimereltä. Suom. huom.]

Kun Doverin ja Calais n välinen salmi olisi sillä tapaa tukettu, oli heidän mielestään helppoa lähettää armeijansa laivoilla Pohjanmeren poikki ja laskea se maihin joko Itä-Angliaan tahi Yorkshireen. Heillä oli sitä varten Pohjanmeren rannikolla yhdeksän lastaussatamaa aallonmurtajineen ja laivasiltoineen ja niissä tarvittava määrä teräsproomuja hinauslaivoineen, kaikki valmiina joukkojen kuljetusta varten.

He olivat vuosien mittaan tehneet muistiinpanoja ilmastosuhteista ja tulleet siihen vakaumukseen, että heinäkuun 13 päivän tienoilla Englannissa yleensä vallitsee vuoden kaunein sää. Mutta toiselta puolen tahtoivat he järjestää hyökkäyksensä tapahtumaan sellaisena aikana, jolloin pankit ja kauppaliikkeet myöntävät tavanmukaisen lyhyen kesäloman henkilökunnalleen, ja jolloin junat ja höyrylaivat kukkuroillaan kulkien eivät voi välittää liikennettä tavallisella täsmällisyydellä. Se loma-aika, joka lähinnä sattuisi heinäkuun 13 päivän korville, alkaisi todennäköisesti elokuun alussa. Kokonainen ketju tällaisia yhteensattuvia seikkoja saikin nykyisen sodan alkamaan juuri tuona ajankohtana.

Englannissa asuvain vakoojain piti katkoa kaikki puhelin- ja sähkölennätinjohdot sekä — missä se vain kävi päinsä — räjähdyttää tärkeitä siltoja ja tunneleita ilmaan. Aikomuksena tietenkin oli saada aikaan mahdollisimman paljon liikenteitä sekä luoda maassa yleistä hämmennystä ja sekasortoa.

Joukkojen maihinlaskeminen Yorkshiren rannikolle perustui seuraavaan suunnitelmaan:

Saksalaiset eivät pitäneet Lontoota Englannin strateegillisena pääkaupunkina. Sellaiseksi he käsittivät paremminkin suuret teollisuuskeskukset Keski-Englannin pohjoisosassa, missä ei ainoastaan kuusi vaan neljätöistä miljoonaa henkeä asuu tuiki-tiheässä kaupungeissa ja kauppaloissa, jotka ovat niin vieri-vieressä, että ne tavallaan sulavat yhteen.

Heidän ajatuksensa oli se, että kunhan heidän vain viskata 90 000 miehinen armeija Leedsiin, Sheffieldiin, Halifaxiin, Manchesteriin ja Liverpooliin kohtaamatta vakavampaa vastustusta ensimmäisten parin tunnin aikana, niin kykenivät he tarrautumaan niin lujasti kiini asemiinsa, että vain melkoinen ylivoima saattoi karkottaa heidät niistä.

Olettaen, että heillä oli viikon muona mukanaan että he voivat hankkia kaiken muun tarvitsemansa itse paikalta, luulivat he pitävänsä puolensa sangen pitkän ajan. Ensi työkseen he karkottaisivat kaikki tuon seudun asukkaat — miehet, naiset ja lapset — lähistöltä ja hävittäisivät kaikki kaupungit raunioläjiksi.

Sillä tapaa joutuisivat nuo neljätoista miljoonaa ihmistä muutaman tiiman kuluessa kodittomiksi ja lähtisivät nälkäisinä, vimmastuneina parvina hajaantumaan ympäri maata. Sellainen isku vaatisi hallituksen ja viranomaisten puolelta vallan tavattomia toimenpiteitä asian korjaamiseksi — kaikki elintarvevarastot tyhjenisivät tuota pikaa ja rauhalliset askareet lamautuisivat täydellisesti.

Yorkshiren itärannikko Humberin ja Scarboroughin välillä on aivan kuin luotu tällaista yritystä varten. Rannikko itsessään monien mailien [Mile, Engl. peninkulma = 1,6 km. Suom. huom.] pituudelta tarjoo erinomaisia maihinnousukohtia; rantaseutu on aivan avointa, kun sitä taas sisämaahan päin kaartaa puoliympyrän muotoinen kukkulaharjanne, jota verrattain vähin voimin kävisi puolustaminen maihinnousua harkitsevia joukkoja vastaan; alueen kumpiakin sivustoita suojelevat Humber- ja Teesjoet.

Tällainen oli saksalaisten suunnitelma monias vuosi sitten, ennenkun Englannin kotilaivaston pääasema oli siirretty pohjoisempaan; ja se perustui heidän vakoojainsa itse seudulla toimittamiin tarkkoihin ennakkotutkimuksiin. Jos Saksa olisi sillä kertaa julistanut sodan, on mahdollista, ettei Englannin laivasto olisi kyennyt kyllin tehokkaasti häiritsemään sen joukkojen kuljetusta. Itsestään selvää on, että koko Saksan taistelulaivasto olisi suojannut kuljetuslaivain sivustoita.

Ensi silmäyksellä tämä suunnitelma tuntui niin tuiki haaveelliselta, että minun oli vaikea ottaa se todeksi; mutta puheltuani saksalaisten upseerien kanssa lähemmin sen johdosta täytyy minun myöntää, että se näiden mielestä ainakin oli aivan mahdollinen toteuttaa. He menivät vielä pitemmälle kertoessaan, minkälaisen kohtelun alaiseksi he aikoivat alistaa maan rauhallisen väestön, ja antoivat minun vilauksittain ymmärtää, että tulisivat menettelemään vastustajiaan kohtaan samalla rautaisella kovakouraisuudella, josta raastettu Belgia on nykyisin todistuksena. Tarvittaessa olisivat he olleet valmiit tekemään tahtonsa siviiliväestön taholla ymmärretyksi joukkoampumisilla, jollei tämä joutuin ja vastaanpanematta rientäisi tuomaan heille vaadittuja elintarpeita.

Suunnitelmaan tarkemmin perehdyttyäni tulin huomaamaan, että kaikki yksityiskohdat sotajoukkojen kuljetuksessa olivat täydellisesti järjestellyt ja valmistellut. Noissa yhdeksässä lastaussatamassa oli jokaisena ajankohtana laivoja valmiina viemään Pohjanmeren poikki suurempiakin joukko-osastoja, kuin mitä aluksi katsottiin tarpeelliseksi; ja nämä joukot voi, herättämättä erityistä huomiota, varustaa liikekannalle aivan satamain lähettyvillä — pelkästään manööverien varjolla.

Minä pidin tästä aineesta jälkeenpäin esitelmän upseereilleni. Aivan sattumalta saivat sanomalehdet vihiä asiasta, ja tämä seikka kenties paremmin kuin mikään muu osotti minun koskettaneen arkaan paikkaan. Sillä seurauksena ei ollut vain se, että parlamentin alahuoneessa sotaministeriä pommitettiin kyselyillä asian johdosta, vaan minä sain tukuttain kirjeitä saksalaisilta sekä ylhäisiltä että alhaisilta —joissa minua haukuttiin pataluhaksi. Eräs kirjoittaja lopetti sisunpurkauksensa seuraavin sanoin: »Jos luulette voivanne pelottaa meitä tulemasta, niin siinä surkeasti erehdytte.»

VAKOOJAIN TAVOITTAMINEN

Minulla oli aikoinaan ollut toimena tavoittaa vihollisia vakoojia, ja siinä saamaini kokemusten perustalla rohkenen ajatella, että vastaurkinta on paras koulutus vastaiselle vakoojalle.

Olin kerran onnistunut sieppaamaan kiini kolme vihollista vakoojaa ja sain sentakia vastaanottaa onnitteluja eräältä ylipäällikön esikuntaan kuuluvalta vanhemmalta upseerilta, kun tämän kanssa ratsastin takaisin leiriin eräästä sotaväenkatselmuksesta. »Sanokaas minulle, miten te oikein menettelette paljastaaksenne vakoojan?» kysyi hän. Minä selostin hänelle hiukan menettelytapojamme ja päätin selitykseni huomauttamalla, että onnenpotkauksella oli ylimalkaan suuri osansa menestyksessä.

Me ratsastimme hiljakseen edelleen. Katselmuspaikalta kaupunkiin johtava maantie oli täpösen täynnä kotia palaavia ajopelejä. Aivan meidän edessämme ajoi matkailijapukuinen herrasmies avoimissa vuokra-ajurin-vaunuissa. Minä kiinnitin puhetoverini huomiota häneen ja sanoin, että tuollaisia henkilöitä me esimerkiksi pidämme silmällä. Minä aijoin kaikessa rauhassa seurata matkailijaa, kunnes olin saanut hänen asuntonsa selville, ja sitten panna varsinaisen urkkijan hänen kintereilleen.

Me ratsastimme siksi lähelle hänen vaunujaan, että voimme nähdä hänen lukevan matkailijaopasta ja samalla tähystävän kartasta erinäisiä linnakkeita, joiden ohitse juuri ajoimme. Niiden kohdalle tultua käski vieras äkisti ajurin seisauttamaan hevosen, jotta hän saisi sytytetyksi sikarin. Vaunut pysähtyivät, ja mekin palautimme ratsumme äkkiä takaperin. Vilkaistuaan ettei ajuri pukillaan katsellut taaksepäin, sieppasi mies etuistuimella olevasta matkalaukusta nopeasti esiin valokuvauskoneen ja otti kuvan erään aivan uutukaisen ampumatarvevaraston sisäänkäytävästä. Seuraavassa silmänräpäyksessä kone oli jälleen piilossa, sikari sauhusi miehen huulilla ja ajuri sai käskyn jatkaa matkaa.

Me seurasimme vaunuja, siksi kunnes erotimme kaukaa poliisimiehen. Minä ratsastin joutuin edelle ja käskin poliisin pysähdyttämään vaunut ja vaatimaan matkailijalta nähdäkseen tämän lupakorttia linnakkeiden valokuvaamiseen. Sellaista ei tällä tietysti ollut lainkaan. Valokuvauskone otettiin takavarikkoon ja omistajan nimi ja osote kirjoitettiin muistiin »lähempiä toimenpiteitä varten asian johdosta».

Siihen aikaan — siitä on jo monta vuotta sitten — vallitsevat lait asettivat valitettavasti monenlaisia hankaluuksia vakoilusta epäiltyjen henkilöiden vangitsemiselle ja rankaisemiselle. Ainoa toimenpide, mihin silloin voimme ryhtyä, oli pitää valokuvauskonetta edelleen takavarikossa.

»Lähemmät toimenpiteet asian johdosta?» — vaikkapa joihinkin sellaisiin olisi ollut lupa ryhtyäkin — eivät tässä tapauksessa olisi kuitenkaan johtaneet mihinkään tulokseen, sillä epäluulonalainen henkilö piti parhaana palata vielä samana iltana kiiruimman kautta mannermaalle.

SOTAVAKOOJAT

Vaikeata on tarkalleen määritellä, milloin vakoojan toimi sodassa loppuu ja tiedustelijan alkaa. Molemmat täydentävät toisiaan, ja erotuksena niiden välillä on lähinnä vain se seikka, että vakooja silloin esiytyy salapuvussa.

Tiedustelijata kaikki kunnioittavat. Hänen valppautensa, uhkarohkeutensa ja älykkäisyytensä herättävät kaikkien ihailua — mutta ainoastaan niin kauvan, kuin hänellä on vormutakki yllään. Mutta kun hän parempia tuloksia saavuttaakseen esiytyy salapukuisena, on hän vain »kurja vakooja», vaikka selvää on, että hän täten joutuu alttiiksi paljon suuremmalle vaaralle ja siis osottaa suurempata urheutta. Tuota erotusta en ole koskaan kyennyt oikein käsittämään.

Kelpo vakooja voi tehdä maallensa arvaamatonta hyötyä, ja kun hän kerran siihen kykenee, niin on hän yhtä suuressa määrässä kuin vormupukuinen tiedustelijakin oikeutettu nauttimaan tunnustusta työstään.

Meidän (Englannin) armeijassa ei sotavakoilua harjoteta erityisessä määrässä. Siinä suhteessa me olemme melkoisesti jälessä toisista kansoista. Yksistään jo sen seikan, että useimmissa maissa on säädetty kuolemanrangaistus sodan aikana ilmisaadusta vihollisvakoilusta, pitäisi osottaa, mitä haittaa sotavakoilun katsotaan niille tuottavan. Sodassamme Matabeles-heimoa vastaan minulla oli käytettävänä mainio alkuasukasvakooja nimeltä Jan Grootboom. Seuraavassa kerron vähäsen minkälaisia seikkailuja meillä yhdessä oli.

Jan oli tsuluneekeri. Hän oli ollut paljon tekemisissä valkoisten kanssa metsästäjänä ja oppaana, oli vähitellen oppinut käyttäytymään europalaisten tavoin ja käyttämään niiden vaatetusta sekä puhui erinomaisesti englantia, mutta oli siltä säilyttänyt kaiken synnynnäisen älykkäisyytensä ja terävät vaistonsa.

Kun meidän oli hankittava tietoja matabeleistä, ei koskaan kannattanut lähettää suurempaa tiedustelijajoukkoa kerrallaan; se herätti kohta huomiota, ja seurauksena tietysti oli, ettei tietoja saatu mitään. Mutta kun läksi yksin matkaan sellaisen miehen kera kuin Janin, niin voi huoletta tunkeutua vastustajain linjojen läpi ja melkeinpä maata piilossa keskellä heidän joukkojaan, mistä voi nähdä ja kuulla mitä halusi heidän miesluvustaan, toimistaan, varastopaikoistaan ja naisten ja karjan tyyssijoista.

Eräänä ajankohtana me olimme jok'ainoa yö tiedusteluretkillä. Yö kului ryömien vihollisen asemille, ja aamun ensi sarastuksessa ruvettiin tekemään huomioita. Mutta tällaisia matkoja oli mahdoton tehdä jättämättä jalanjälkiä ja muita ilmiantavia merkkejä, joita vastustajaimme tiedustelijat olivat sangen tarkat huomaamaan; ja silloin olisivat he olleet kohta kuin ampiaiset kimpussamme.

Muuanna yönä olin Janin kera ratsastanut erään vihollisleirin lähettyville. Emme olleet oikein selvillä sen asemasta, ja olimme sen vuoksi nousseet satulasta vartoomaan päivänkajastusta.

Matabelein oli tapana sytyttää nuotioita murkinan keittämistä varten tuntia ennen auringonnousua. Kun oli nuotioista huomannut leiripaikan aseman, kuului asiaan ryömiä eteenpäin kunnes oli löytänyt paikan, josta voi salassa pitää silmällä leiriä ja sen elämää heti kun päivä valkeni.

Tässäkin tilaisuudessa kävi samaten. Edessämme olevalla pimeällä vuorenrinteellä leimahti nuotio palamaan. Muutaman silmänräpäyksen perästä toinen, sitten kolmas, neljäs… mutta ennenkun kuudes oli ennättänyt syttyä, tarttui Jan minua kovasti käsivarteen. Minä voin nähdä, miten hän ponnisteli hillitäkseen nauruaan. — »Sen vietävät, eivätkös yritäkin virittää meille ansaa!» kuiskasi hän.

Minä en ensi tuokiossa käsittänyt häntä. »Jääkää tähän, minä käyn katsomaan niiden vehkeitä», sanoi hän.

Hän riisui nopeasti vaatteet yltään, kääri ne myttyyn minun viereeni ja liukui äänettömästi pimentoon rihlapyssy kädessään.

Tukalimpia koettelemuksia vakoojan toimessa on se, että joutuu pitämään epäluuloja yksinpä läheisimpiä ystäviäänkin kohtaan. Minä en voinut parhaalla tahdollakaan huomata edessäni mitään ansaa; ja hetikun Jan oli kadonnut näkyvistäni nuotiota kohti, ryömin minä kaikessa hiljaisuudessa vastakkaiseen suuntaan ja kätkeydyin muutamain kallionjärkäleitten keskeen, missä sain edes hiukan suojattuna odotella, palaisiko katala Jan ehkä joidenkin matabelein kanssa minua kiiniottamaan.

Siellä lojuin parisen tuntia, kunnes huomasin Janin viimeinkin ryömivän takaisin ruohikon läpi ja tähystelevän minua kaikkialta. Hän oli yksin.

Epäluulojani häveten palasin piilopaikkaamme ja näin Janin mielihyvästä oikein loistavana kiskovan vaatteita ylleen.

Hän kertoi arvanneensa oikein ja keksineensä matabelet laittamassa meille väijytystä. Hänen epäluuloaan oli herättänyt se seikka, että nuotiot — sen sijaan että olisivat olleet viritetyt moniin eri kohtiin vuorenrinteelle ja jokseenkin yht'aikaisesti — leimahtivatkin yhdessä rivissä ja peräkanaa, aivan kuin olisi yksi ainoa mies käynyt niitä sytyttelemässä. Tämä huomio oli saanut hänet ajattelemaan, että tuolla tempulla vain tahdottiin houkutella meitä lähemmäksi tutkimaan asianlaitaa, jos olisimme olleet lähettyvillä.

Minusta erottuaan hän oli lähennyt kukkulaa muuatta syrjäpolkua pitkin ja älynnyt pienen joukon neekereitä, jotka ruohikkoon kätkeytyneinä odottelivat meitä sillä kohdalla, johon meidän olisi todennäköisesti lähetessämme pitänyt osua. Heidän aikomuksensa oli siis ilmeisesti yllättää meidät.

Ollakseen aivan varma asiasta oli Jan ryöminyt väijyjäin luo näiden takapuolelta, käynyt vallan rohkeasti juttusille heidän kanssaan ja urkkinut heiltä sillä tapaa tietoonsa niinhyvin heidän tarkotuksensa meihin nähden kuin muut lähimmät aikeensa. Sitten hän oli palannut samaa tietä kuin oli tullutkin ja silmänkantamattomiin päästyään rientänyt kohtaamaan minua yhtymäpaikassamme.

Tästä esimerkistä saa hyvän käsityksen sotavakoojan työskentelytavasta. Se vaatii harjottajaltaan melkoista älykkäisyyttä ja karaistua persoonallista urheutta. Näitä ominaisuuksia tarvitaan siinä paljon enemmän kuin esim. pajunettirynnäkköön käydessä. Urheutta kyllä kysytään tässäkin, sitä ei kukaan kiellä — mutta toista on sentään antautua yleisen hurmion ja raivon valtaan, seurata upseerejaan ja vaikuttaa yhtenä monipäisestä joukosta; toista tulla toimeen ja kunnostautua ypö-yksin, luottaen yksinomaan itseensä ja onneensa.

Buurit käyttivät aikanaan sangen suuressa määrässä sotavakoojia. Muuan näistä on jälkeenpäin kertonut, miten hän sodan aikaan tunkeutui englantilaisten valtaamaan Johannisburgiin pukeutuneena taistelukentältä löytämänsä kuolleen brittiläisen majurin univormuun. Vahtisotamiehet päästivät hänet kunniaa tehden lävitsensä, ja hän kävi huolettomasti klubeissa ja hotelleissa, missä sai upseereilta yllinkyllin haluamiansa uutisia. Iltahämyssä hän ratsasti takaisin oman joukkonsa luo.

VAKOILUTIETOJEN PERILLEVIEMINEN SODAN AIKANA

Paikallisista olosuhteista riippuu tietysti tykkänään tapa, kuinka onkeensaadut vakoilutiedot saatetaan asianomaisten kuuluviin. Menettelytapa, mikä yhdessä paikassa käy päinsä, ei aina luonnistu toisessa. Vakoojan pitää niin sanoakseni kyetä pistämään sormensa maaperään ja haistamaan siitä, minkälaisella kamaralla liikkuu, jotta osaa arvelematta käyttää hyväkseen niitä keinoja, jotka kulloinkin ovat onnellisimmat. Tietojen perillevieminen sotakentällä on monin kerroin vaikeampaa kuin rauhan aikana; ja enimmäkseen ei vakoojan tuomilla sanomilla ole sodassa vähintäkään arvoa, jollei niitä ole saatu mahdollisimman pian perillesaatetuiksi.

Afrikassa käyttivät minun vakoojani kotimaisia pikajuoksijoita (mieluimmin rohkeiksi ja näppäriksi tunnettuja karjan varkaita) lähettäessään minulle uutisiaan.

Nämä kirjoitettiin salakirjaimilla paperiliuskoille, jotka kätkettiin milloin johonkin reikään juoksijan sauvassa (reikä tukittiin sitten savella tai saippualla), milloin saappaan välipohjaan, milloin taas pohjimmaiseksi tupakan alle piippuun, niin että tätä epäluulojen välttämiseksi voi polttaa.

Nämä kotimaiset apurit osasivat myöskin käyttää hyväkseen savusignaaleja. Kun aika oli täpärä, ymmärsivät he matkojen päästä ilmaista vihollisen lukumäärän ja liikkeet lähettämällä sytyttämästään nuotiosta ilmoille isoja ja pieniä savupilviä.

Ne kotimaiset juoksijat, joita me itse lähetimme vihollisten linjojen lävitse pyrkimään yhteyteen toisten englantilaisten joukkojen kanssa, veivät sanomansa pienissä, teepaketeista otetulla tinapaperilla päällystetyissä pallosissa, joita kantoivat nauhassa kaulallaan. Kohdattuaan buurin he päästivät heti palloset putoamaan hajalleen maahan pannen samalla paikan merkille, niin että vaaran ohimentyä osasivat palata sinne poimimaan ne uudelleen korjuunsa. Hiekkaisessa maaperässä ne näyttivät aivan pieniltä kivisiruilta.

Yleistä oli, että näinä vakoojat käyttivät erityisiä merkkejä eli »rasteja» varoittaakseen tai opastaakseen toisiaan. Näitä merkkejä he piirsivät tai asettivat maahan, puihin ruohikkoon tai kiviin, ja heillä oli varmasti sovitut paikat, mihin kätkivät pitempiä tiedonantoja toisilleen.

Alempana nähdään moniaita yleisimmin käytettyjä »rasteja» ynnä niiden merkitykset.

(Niinhyvin paljaaksi raapittu läikkä puunrungossa kuin päällekkäin asetetut kivet merkitsevät samaa.) »Tännepäin.»

(Kaikki nämä kolme merkkiä osottavat tarkkaa suuntaa, mihin vakoojan on jossakin paikassa kuljettava:) »Mene nuolen osottamaan suuntaan — sinne päin, minne oksa on katkaistu, ruoho taivutettu.» (Ammattimies huomaa, että ruoho on ensin solmittu ja sitten taivutettu.)

SOTAVAKOOJIEN TOIMI NYKYISESSÄ MAAILMANSODASSA

Venäjän-Jaapanin sodassa käyttivät jaapanilaisct epälukuisia sotavakoojia. Heidän esikuntansa tunsi Port Arturin puolivalmiit linnakkeet ja vaillinaisen varustuksen kuin viisi sormeansa, ennenkun vielä oli laukaustakaan ammuttu linnoitukseen.

Saksan sodankäyntiohjeissa oli ennen määräys, että eri joukko-osastojen turvaamiseksi oli sodan aikana patrullien, etupostien y.m. lisäksi aina käytettävä vakoojajoukkoja. Myöhemmin on tämä määräys poistettu ainakin yleisesti käsiin joutuvista ohjesäännöistä, mutta käytännössä on se kumminkin vakituisesti voimassa.

Sotavakoojat ovat peljätty ja arvossapidetty taisteluase. Jo Fredrik Suuri käytti sellaisia, ja hänen kerrotaan (verratessaan itseään ranskalaisten ylipäällikköön) sanoneen: »Kun marsalkka Soubise lähtee sotaan, on hänellä sadottain kokkeja seurassaan; kun minä lähden liikkeelle, käy sadottain vakoojia armeijani edellä.» Saksan armeijan nykyinen ylipäällikkö voisi hyvin sanoa samaa — vain sillä erotuksella, että hänen todennäköisesti kannattaisi puhua »tuhansista» eikä vain »sadoista».

Kuulee kerrottavan, mitenkä nämä vakoojat talonpojiksi pukeutuneina häärivät vastustajan liikkuma-alueilla ja antavat merkkejä milloin värillisillä lyhdyillä, milloin lähettämällä uuninpiipuista ilmoille savupilviä, tahikka käyttävät tornikellojen viisareita merkinantovehkeinään.

Useammin kuin kerran on saatu ilmi ja ammuttu katolisiksi papeiksi pukeutuneita vakoojia. Saman kohtalon sai osakseen muuan ilmijoutunut saksalainen autonkuljettaja, joka ranskalaiseen vormuun kätkeytyneenä toimi pitkän aikaa erään ranskalaisen esikunnan autoajurina.

Sodan alussa käyttivät saksalaiset vakoojat salaista merkkikieltä ilmottaessaan toisilleen uutisia. He maalasivat erisuuruisia ja erivärisiä nautaeläimiä portinkylkiin y.m. sellaisiin kohtiin, ilmaistakseen lähistöllä olevain vihollisjoukkojen miesluvun ja liikkeet. Saksalaisten marssiessa valloittamiinsa tahi heille iskutta luovutettuihin belgialaisiin ja ranskalaisiin kaupunkeihin tapasivat he porteissa ja katuovissa vastassaan tämäntapaisia ilmotuksia: »Elkää tässä mitään hävittäkö. Täällä asuu hyviä ihmisiä.» Tällä tapaa suojelivat vakoojat asumuksiaan ja ottivat varovaisuuden vuoksi usein pari naapuritaloakin siipeinsä suojaan. Kun olivat ajoissa asettuneet asumaan vihollismaahan ja hankkineet niissä itselleen kansalaisoikeudet, ei heidän ollut vaikeata hankkia epäluuloja herättämättä tärkeitä taktillisia seikkoja tietoonsa, joista saksalaisille kenraaleille oli mitä suurinta hyötyä. Perin älykkäillä keinoilla he osasivat sitten asettua yhteyteen näiden kanssa.

Joissakin tapauksissa oli sekä vakoojilla että asianomaisilla esikuntapäälliköillä tarkkoja karttalehtiä, joissa paikkakunnat olivat jaetut ristikkäin käyvillä viivoilla neliöihin niinkuin shakkilauta; yläreunassa ilmaisivat aapistonkirjaimet, toisessa sivureunassa numerot kutakin eri neliötä ristikkäisissä sarakkeissa. Vakoojan tarvitsisi tällöin vain signaleerata: »Vihollisen tykistö (ilmaistuna jollakin salamerkillä) asettunut metsän taa E. 15» — ja seuraavassa silmänräpäyksessä satoi granaatteja kuin rakeita kyseenä olevaan kohtaan.

Muuan naisvakooja yllätettiin antamassa merkkejä sähkötaskulampulla; ja kahdella miespuolisella vakoojalla (toinen niistä oli jalkapuoli sepelintekijä, joka hääräili maantienlaitossa) keksittiin kenttäpuhelinkojeet ja kummallakin johtolankaa vyötäisille vaatteiden alle käärittynä. Toisin paikoin on yöllä siepattu kiini lammaspaimenia, jotka kedoilla vilkuttivat lyhtyjä tavalla, jota ei katraan kokoamiseksi voinut juuri arvella tarvittavan. Moniaat olivat rustanneet pystyyn langattomia sähkötyslaitoksia niin nokkelasti, ettei niitä tahtonut erottaa rautapeltisten savupiippujen kannatusketjuista.

Buurisodan aikana toimi muuan hollantilainen asemapäällikkö lyhyen aikaa buurien sotavakoojana. Kun minun johtamani joukko tunkeutui hänen kaupunkiinsa ja valloitti sen ynnä rautatieaseman, katkaisi hän kaikki sähkösanomajohdot yhtä lukuunottamatta, jota myöten lähetti buureille tietoja minun joukkoni suuruudesta ja toimista. Siitä ei hänelle ollut kumminkaan pitkällistä iloa, sillä minun insinöörini olivat jo tarrautuneet omilla langoillaan kiini hänen johtoonsa ja saivat siten tietoonsa kaikki hänen lähettämänsä sanomat. Hänen naamansa venyi koko pitkäksi, kun me laskimme koko sahkösanomatukun pöydälle hänen eteensä.

Eräs toinen asemapäällikkö meidän omalla alueellamme sijoitti kohta sodan puhjettua joukon buureja pitkin hänen hallinnossaan olevaa rautatielinjaa muka korjaamaan sitä, mutta itse teossa räjähyttämään siltoja ja tunneleita ilmaan, hetikun meidän joukkoja alettaisiin sillä kuljettamaan. Saman miehen kirjoituspöydän laatikosta löydettiin seuraava salamerkkiluettelo, tarkotettu sähkötyksessä ilmaisemaan vastustajillemme meikäläisten joukko-osastoja ja varustusta:

Palkit = prikaateja. Paalut = pataljooneja. Hirret = pattereita. Parrut = eskadrooneja. Pölkyt = tykkejä. Lankut = komppanioja.

VAKOOJAN AMMATTI

Järjetöntä itse teossa tosiaan on, että kiinijoutuneita vakoojia kohdellaan toisella tapaa kuin tavallisia, ase kädessä tavattuja vastustajia. Luutnantti Lody — se saksalainen vakooja, joka tuonnottain ammuttiin Lontoossa — huomautti nimenomaan oikeuden edessä pitämässään puolustuspuheessa, ettei hän pyytänyt tuomarien sääliä. Hän ei sanonut lainkaan häpeävänsä ammattiaan; »hän oli luvannut kunniasanallaan, ettei ilmottaisi kuka hänet oli lähettänyt, eikä siis voinut ilmaista tätä; hän ei ollut saanut maksua työstään, vaan tehnyt sen isänmaansa hyväksi; ja hän oli ennakolta tiennyt, minkä vaarojen alaiseksi antautui. Arvatenkin oli englantilaistenkin joukossa paljon, jotka tekivät samoin kuin hän.»

Perästäpäin häntä Englannin parlamentin alahuoneessa mainittiin »miehenä, joka oli kuollut maansa puolesta yhtä kunniakkaasti, kuin tappotantereella kaatunut sotilas.»

Voidakseen toimia todella ensiluokkaisena vakoojana täytyy miehellä olla suuressa määrässä itseuhrautuvaisuus- ja itsensähillitsemis-lahjaa, terävätä huomio- ja johtopäätöstentekemis-kykyä, verratonta persoonallista rohkeutta ja rautaista terveyttä, joka ei tiedä hermoista ja rasituksista mitään. Ja tietystikin täytyy olla myöskin jonkin verran tieteellistä ja ammattisivistystä sellaisissa tapauksissa, kun on saanut toimeksi tutkia linnoituksia tahi määritellä esim. Firth-of-Forth-vuonon [Maailman pisin rautatiesilta samannimisen vuonon yli Skotlannin ja Englannin rajamailla, jonka ilmassa riippuva osa kooltaan ja muodoltaan muistuttaa neljää kyljelleen asetettua Eiffeltornia. Suom. huom.] keskisaaren geoloogisen muodostuksen, jotta sen perusteella saataisiin selville käykö rautatiesillan räjähyttäminen päinsä, kuten tohtori Graves teki.

Elämään väsynyt mies ei löydä sen mainiompaa parannuskeinoa, kuin vakoojan hermoja-karaiseva toimi on.

SAKSAN VAKOOJAJÄRJESTÖ

Vakoojatoimi on Saksassa melkoista korkeammalla kehitysasteella kuin missään muussa maassa. — Se on laajempi ja mieslukuisempi, paremmin järjestetty ja palkattu kuin muualla. Se paljastettiin täydellisesti 1870 -vuoden sodan jälkeen, jolloin kävi ilmi, että Saksan hallituksella oli ollut enemmän kuin 20,000 palkattua vakoojaa sijoitettuna Ranskaan. Kaikki vakoojat, sekä valtiolliset että sotilaalliset, tottelivat yhtä ainoata miestä — Stieber oli hänen nimensä.

Heidän juonensa olivat kehitetyt sellaiseen täydellisyyteen saakka, että kun esim. Jules Favre tuli Versailles'iin neuvottelemaan Saksan päämajan kanssa Pariisin luovutuksesta, oli häntä asemalta palatsiin vievä ajuri saksalainen vakooja, ja Ranskan presidentti saatettiin asumaan taloon, jossa Saksan vakoilutoimiston pääkortteeri oli. Stieber itse esiytyi presidentin kamaripalvelijana, ollen tietystikin varustettu »ehdottomasti luotettavan miehen» suosituksilla. Se ei kumminkaan estänyt häntä joka päivä penkomasta isäntänsä taskuja ja asiakirjalippaita — ja hankkimasta Bismarckille koko joukon tärkeitä tietoja ja salaisuuksia.

Vaikka siis mainittuna ajankohtana tultiin jokseenkin hyvin tuntemaan saksalaisten vakoilutoimi, näyttävät ulkomaiden epäluulot sitä kohtaan myöhemmin unohtuneen. Mutta saksalaiset eivät siltä ole antaneet mainion järjestönsä virua toimetonna. He ovat yhä parantaneet sen menettelytapoja ja pitäneet sitä hyvässä harjotuksessa ei vain Ranskassa, vaan yli koko maailman.

TEENNÄINEN TYPERYYS VOI VÄLISTÄ OLLA HYÖDYKSI

Englantilaisia pidetään muualla maailmassa jotenkin yleisesti sanomattoman typerinä; mutta vanhastaan tuttu tosiasia on, ettei koiraa ole karvoihin katsottava.

Meillä oli monias vuosi sitten Konstantinopolissa lähettiläs, joka teki perin hyvinvoivan ja hyväntahtoisen maalaismoukan vaikutuksen. Toisten valtojen lähettiläät pitivät häntä kerrassaan typeränä aasina, jota oli oikein hupi vetää nenästä diplomaattisissa yhteeniskemisissä. Vasta perästäpäin, kun olivat kerta toisensa jälkeen huomanneet itse tulleensa nenästä vedetyiksi, älysivät he karvain mielin, että tuon viattoman näköisen ulkokuoren takana oli mies, joka oli taitava kuin kettu — toimi äly, joka kohosi aikakautensa diplomaattisen tason yläpuolelle.

Samalla tapaa on käynyt kotona Englannissakin. Vieraat vakoojat asettuivat maahan ja kuvittelivat voivansa käyttää hitaita englantilaisia mielin määrin hyväkseen. He eivät aavistaneet, että useimmat heistä olivat vanhoja tuttuja meidän tiedustelutoimistollemme ja että tämä huolellisesti seurasi heidän kintereillään.

Ei monikaan heistä ole astunut Englannin maakamaralle joutumatta pienen, tarmokkaan miehen huomion esineeksi — korkealla silkkihatulla ja päivänvarjolla varustetun herrasmiehen, jonka tarvitsi vain viitata sormellaan, jotta joku aina käytettävänä olevista urkkijoista tarrautui häneen kohta sitkeästi kuin hevoskärpänen uhriinsa.

Vuosi vuodelta on heidän kirjevaihtonsa avattu, niistä tehty muistiinpanoja ja ne taas lähetetty edelleen. Heidän nuuskimansa tiedot eivät yleensä olleet erityisen tärkeitä. Niiden nojalla ei maksanut edes vaivaa vangita heikäläisiä. Niin kauvan kuin he itse luulivat olevansa turvassa, ei heidän päällikkönsä kotimaassa pitäneet tarpeellisena kutsua heitä pois ja lähettää taitavampia miehiä sijaan. Me olimme siis sangen hyvin perillä siitä, minkälaisiin asioihin vihollisemme mieli oli kiintynyt, sekä sen hankkimista tiedoista.

Elokuun 1 päivänä 1914, sodanjulistuksen edellisenä päivänä, vangittiin saksalaisten vakoojain 20 päämiestä, ja 200 heidän ala-asiamiehistään korjattiin lukkojen taa. Tämä toimenpide kaatoi jalat alta koko järjestöltä juuri sinä silmänräpäyksenä, jolloin se niitä olisi kipeimmin tarvinnut. Samaten pidettiin huolta siitä, ettei vangittujen sijaan voitu toimittaa toisia. Yksityiset langattomat sähköttimet hävitettiin, ja vielä vapaalla jalalla oleville vakoojille viritettiin ansoja.

Useiden tuntemieni henkilöiden erikoishuvina on ollut seurata näiden vakoojain toimintaa, ja itseäni hauskutti suuresti pitää silmällä muuatta kivihiilisaksaa, joka kaikella tapaa koetti tekeytyä ammattimaiseksi, myymättä kuitenkaan koskaan kappaakaan hiiliä. Hän kierteli joka päivä ympäri seutua ja teki uutteraan muistiinpanoja — ja joka kerta oli vastavakooja hänen kintereillään. Hänen kirjeensä avattiin ja luettiin; ja kun hän sai ystäviään vieraaksi — he tulivat aina Hullin kautta — saivat nämä urkkijoita jäljilleen heti kun maihin nousivat. Miehellä ei ollut aavistustakaan siitä, että hänen toimensa oli keksitty. Hän kierteli turvallisesti hommissaan viime hetkeen saakka ja hankki arvaamattaan meille aina tilaisuuden tullen sangen hyviä tietoja.

Samalla aikaa he kotonaan kohauttelivat hartioitaan puolihulluille englantilaisille, jotka matkustelivat ympärinsä vieraissa maissa ja piirtelivät näköaloja, pyytelivät perhosia ja onkivat kaloja.

Jos heidän viranomaisillaan olisi ollut silmät päässä, olisivat he piankin keksineet omain linnoitustensa asemapiirroksia noiden tyhmien huvimatkailijain piirustusvihoista — kätkettyinä milloin perhon siipien väliin, milloin puunlehden hienoon suoniverkkoon.

Seuraavilla sivuilla nähdään moniaita tällaisia piirustuksia eri linnakkeista, jotka ovat epäluuloja herättämättä läpäisseet moisten likinäköisten turvallisuudenvalvojain kiirastulen.

Tämä perhoskuva sisältää pienehkön linnakkeen pohjapiirustuksen ja osottaa sekä tykkien aseman että niiden koon toisiinsa verrattuna. Siipien reunoilla olevat mustat pilkut eivät merkitse mitään, kun ne sijaitsevat irrallaan suonien välillä; mutta missä ne leikkaavat suonia, ilmaisevat ne tykkien asemapaikat ja niiden koko ja muoto tykin laadun.

Tykit sijaitsevat perhosen siipiin sisältyväin linnakkeen rajapiirteiden sisällä niissä kohdissa, missä reunoista lähtevien suonien päät loppuvat. Perhosen pää osottaa pohjoiseen päin.

Muraatinlehti näyttää erään linnakkeen profiilin, katsottuna lännestäpäin. (Lehden kärki osoittaa pohjoiseen päin).

Osottaa n.s. »kuolleita kulmia», s.o. maaperän syvennyksiä, joissa voi olla suojassa linnakkeen tulelta.

Osottaa isojen tykkien asemapaikat (siellä nim. missä lehtisuoni leikkaa tällaista läikkää).

Tämä ja seuraava kuva näyttävät millä tapaa menettelin, kun tahdoin salata eräiden linnakkeiden pohjapiirrokset, joita kävin rakennuttamaan.

Minä piirustin ensin pohjapiirroksen sillä tapaa, kuin ylempänä nähdään, sekä merkitsin kirjaimilla tykkien laadun ja asemapaikat.

  A. Varustuksia konetykkeineen.
  B. 15 sm. tykkejä panssaritornineen.
  C. 12 sm. tykkejä panssaritornineen.
  D. Pikatykkejä alaspudotettavine lavettineen.
  E. Haupitseja.
  F. Valonheijastaja.
  G. Maavalli.
  H. Nielu.
  I. Vallihauta.

Sitten oli ensi työni kätkeä pohjapiirustus syrjäisiltä huomaamattomaksi. Tässä tilaisuudessa muutin sen värillisen mosaiikkiakkunan kuvailuksi, ja luulen todella onnistuneenikin sangen hyvin peittäessäni alkuperäisen luonnoksen tämän kiemurain alle. Kirjainten merkitsemisestä minun tietysti täytyi luopua, mutta niiden sijaan asetin erilaisia koristekuvioita, joilla kaikilla on oma merkityksensä.

1. 15 sm. tykkejä. 2. Haupitseja. 3. Alaspudotettavia torneja pikatykkineen. 4. 12 sm tykkejä. 5. Konetykkejä. 6. Valonheijastaja.

Tässä samallainen esimerkki. Minä olin ylläolevaan pohjapiirrosluonnokseen merkinnyt kaikki tarpeelliseksi havaitsemani seikat, ja päätin sitten kätkeä sen jonkun toisen viattomalta näyttävän piirustuksen alle siltä varalta, että joutuisin sotilasviranomaisten tarkastettavaksi. Ajattelin ensin laittaa luonnoksesta kirkonoven tapaisen, mutta lopulta tulikin siitä koiperhosen pää.

Kuvan alle kirjoitin luonnosvihkooni seuraavat sanat: »Dulaperhosen pää, katsottuna mikroskoopin läpi. Pyydetty 19—5—12. Suurennettu 6 kertaa.» (Sillä tarkotin, että piirustuksen mittakaavana oli 6 tuumaa = I maili). [Engl. tuuma = kulma = 2,5 sm; 1 mile, maili eli Engl. peninkulma = 1,61 km. Suom. huom.]

PERHOSJAHTIA JA LOHENPYYNTIÄ DALMATSIASSA

Olin kerran perhosjahdilla Dalmatsiassa, jonka pääkaupunkia, Cattaroa, on useampaan kertaan pommitettu nykyisen sodan aikana.

Yli sata vuotta sitten sitä pommitti muuan englantilainen laivasto ja valloitti sen. Silloin sitä kyllä oli pidetty aivan valloittamattomana. Se sijaitsee lahden pohjukassa, joka on n. 15 mailia pitkä ja paikoittain vain satasen metriä leveä. Vuonon kummallakin laidalla kohoaa jyrkkiä vuorenrinteitä. Cattarosta vie tie niiden yli Montenegron rajalle.

Kun mainittu laivasto yritti lähestyä kaupunkia aavalta mereltä, huomasikin se lahdelman teljetyksi rautavitjoilla ja puomeilla. Mutta puolustajat eivät olleet antaneet tarpeeksi arvoa vihollisen älylle; muutama päivä sen jälkeen, kun laivat olivat käyneet ankkuriin telkimien taa, rupesivatkin niiden tykit varusväen hirmuksi pommittamaan linnakkeita vuonoa paartavien vuorten huipuilta.

Englantilainen amiraali oli laskenut laivatykkinsä maihin Adrianmeren rannalle ja hirsistä rakentamiansa hinaustelineitä myöten kiskottanut ne ylös aivan vuorten huipuille.

Nyt alkanutta pommitusta ei kaupunki jaksanut kestää, vaan sen täytyi antautua. Mutta valloittajakaan ei tiennyt mitä sillä tehdä, ja lopuksi peri sen Montenegro, joka täten sai oman satamansa. Mutta rauhanteossa täytyi Montenegron jälleen luovuttaa se takaisin Dalmatsialle.

Sittemmin on Itävalta rakennuttanut uusia puolustuslaitteita Cattaroa ympäröiville harjuille; ja näiden asemia, vahvuutta ja mieslukua olin tällöin saanut tehtäväkseni tähystää.

Minä lähdin matkaan varustettuna hampaihin asti sellaisilla aseilla, jotka vanhastaan olin huomannut tarkotuksenmukaisimmiksi moisissa tapauksissa. Varustukseeni kuului piirustusvihko ja siinä lukuisia perhospiirroksia — jotkut valmiiksi laadittuja, toiset vain puolivalmiita —, värilaatikko ja perhoshaavi. Tällaisessa sota-asussa voin huoletta kuljeskella missä vain mielin noilla autioilla vuorenrinteillä; en edes linnakkeiden lähettyvilläkään herättänyt epäluuloja.

Kun älysin jonkun tarkastavan persoonaani ja hommiani tavallista suuremmalla mielenkiinnolla, kävin suoraan asianomaisen kimppuun piirustusvihko kädessä ja tiedustin, »eikö hän ollut nähnyt tuommoisia perhosia niillä paikoin? Minä sangen kernaasti pyytäisin jonkun sellaisen.» Yhdeksänkymmentä yhdeksän sadasta kykeni tuskin erottamaan yhtä perhoslajia toisesta - oma perhostuntemukseni ei muuten ole liioin kehuttavampi —, niin että sellaisten kyseleminen ei juuri pannut minua alttiiksi; sitäpaitsi olivat seudun ihmiset sangen puheliaita ja herttaisia sekä tunsivat jonkinlaista myötätuntoa mokomata kieropäistä englantilaista kohtaan, jolla ei ollut parempaa tekemistä kuin perhosten pyytäminen.

Erään kerran sonnustin itseni huvikalastajaksi. Sillä kertaa tahdoin ottaa selvää, voisiko suuremmin miesjoukoin kulkea eräitten vuorensolien läpi. Kalastellen seurasin jokia ja tunturipuroja, kapusin vuorten yli ja kartoitin kulkiessani koko tienoon.

Eräänä päivänä tarjoutui muuan hyväntahtoinen maalainen minulle oppaaksi. Hän tiesi paikan, »missä kaloja oikein kiehui», ja sinne tahtoi hän kaikin mokomin viedä minut.

Minä en totta puhuen ollut sillä kertaa erittäin kalastushaluinen; pyyntikojeeni olivat sangen kehnoja tusinavehkeitä, ja minun teki mieleni antaa palttua koko kalanpyynnille. Mutta enhän epäluuloa herättämättä voinut vastata kieltävästikään miehen esitykseen; ja seurauksena oli, että hän takertui minuun kiini kuin takkiainen koko päiväksi.

Minä viskasin kerta toisensa jälkeen kärpässyöttini — se oli muuten paremmin kalanpelätin kuin »houkutin» — virtaan, kääntääkseni miehen huomion pois varsinaisesta tehtävästäni. Mutta hänestä oli mahdoton päästä erilleen. Hän seurasi mitä suurimmalla mielenkiinnolla minun turhia yrityksiäni ja arveli lopuksi, »ettei hän tuntenut ollenkaan mokomaa kärpässyötin käyttöä, mutta jos tahtoi saada kalat parveilemaan edessään, niin tiesi hän toisen paljon veikeämmän keinon.»

Keino oli sangen yksinkertainen, ja hän näytti sen minulle kohta paikalla — alkoi syleskellä veteen.

Se keino ei ollutkaan hullumpi; kohta todella alkoikin lohenmulloja kihistä paikalla — ja »olisipa hänellä nyt ollut vain matonen tai etana syötiksi», selitti oppaani, »niin olisi hän kiskonut ylös joka sorkan.»

Minä käytin tilaisuutta hyväkseni ja lähetin miehen etsimään matosia; ja sillä aikaa kahlasin minä virran poikki ja hävisin hänen näkyvistään rantatöyrään toiselle puolelle.

VAKOOJAIN »MUODONVAIHDOKSET»

Vakoojan elämä on luonnollisesti suuressa määrässä hermoille käypää. Yksistään se tosiasia, ettei oman maan hallitus voi nostaa sormeakaan auttaakseen kiikkiin joutunutta vakoojaa pulasta, pakottaa tämän alituisesti olemaan varuillaan. Ainoa neuvo, minkä toimeen otettu vakooja saa matkalle lähtiessä, on: »Pitäkää huolta siitä, ettei hallussanne tavata mitään muistiinpanoja, elkää luottako kehenkään ihmiseen, käyttäkää valepukua missä se on tarpeen, ja selviytykää muuten miten itse paraiten kykenette.»

Muodonvaihdosta ei niinkään saa aikaan siten, että vetää toisen puvun selkäänsä, vaan että osaa esittää aivan toista henkilöä tälle luonteenomaisin ulkonaisin piirtein, ääneen, eleisiin ja ryhtiin nähden (varsinkin viimemainittuun).

Mitä valepukuun tulee, niin ovat vast'alkajat taipuvaiset uskomaan, että kaikki on hyvin kun on »edestäpäin» tekeytynyt tuntemattomaksi. Mutta sepä on suuri erehdys; harjautunut silmä keksii kohta alkuperäisen henkilön takaapäin.

Minua itseäni seurasi kerran kintereillä muuan urkkija, joka yhtenä päivänä näytti siviilipukuiselta sotilaalta ja toisena invaliidilta, joka lakinlipulla suojasi kaasunvahingoittamia silmiään. Minä en voinut arvatakaan häntä samaksi mieheksi, ennenkun näin hänet takaapäin.

Eleillä on tässä hyvin tärkeä sija. Harjautuakseen sopii kokeilla mukana seuranäytelmissä. Yhtenä päivänä voi teeskennellä jotain puhevikaa ja seuraavana räpytellä silmillään tahi puhua honottaa nenän kautta, niin että syrjäinen helposti erehtyy henkilöstä.

Kun nopea hahmonmuutos on tarpeen, niin on aivan ihmeellistä, kuinka paljon pelkällä hatun ja kaulahuivin vaihdolla saa aikaan. Kaulahuivi — ja toisessa sijassa päähine — pistää useimmiten ensiksi ihmisten silmiin heidän havaitessaan jonkun henkilön; ja siksi on hyvä pitää varalla aivan toisenlainen kaulahuivi ja päähine kuin yllä olevat.

Ylläolevista kuvista näyttävät N:ot 1 ja 3 samaa miestä varustettuna irtoparralla ja ilman sitä. Kuvasta 2 näkyy, kuinka saman miehen valepartaisenakin tuntee takaapäin. Kuvissa 4 ja 5 on pisteviivoin osotettu, kuinka pukua ja ryhtiä muuttaen voi takaapäin näyttää aivan erilaiselta.

Kuvassa 1 nähdään kirjantekijä matkalla junaan, kuvassa 2 sisällä junassa. Niin yksinkertaiselta kuin salapuku näyttääkin, pelasti se hänet kumminkin sillä kertaa joutumasta uutistenurkkijain käsiin.

Sen tulin aivan sattumoilta kokemaan eräässä haastattelussa rautatieasemalla monias vuosi sitten.

Jokunen minuutti puhelumme päätyttyä kuulin minua haastatelleen sanomalehtimiehen kertovan onnestaan eräille ammattitovereilleen. »Hän on tuolla alapäässä eräässä junan perimmäisistä vaunuista», sanoi hän minusta. »Hänellä on yllään vihreä huopahattu, punainen kaulahuivi ja tumma puku — helposti hänet käsitätte.»

Kaikeksi onneksi oli minulla harmaa päällystakki käsivarrellani ja sen taskussa latuskainen matkalakki. Minä kiiruhdin paikalla vaunun mukavuuslaitokseen, muutin näillä vaatekappaleilla hahmoni, hoipertelin takaisin vaunuosastooni ja pyörin jo seuraavassa tuokiossa matkaan aivan minua odottelevien sanomalehtimiesten nenän ohitse, ilman että näillä oli aavistustakaan siitä kuka minä olin.

Muistan toisenkin samanlaisen tapauksen, jolloin muuatta miestä takaa-ajettiin umpikujaan päättyvälle syrjäkadulle. Ennenkun vainoojat olivat ennättäneet tulla kulmasta, katosi hän erään makasiinin ovesta sisään ja kiipesi portaita ylös löytääkseen jonkun piilopaikan. Sellaista ei kuitenkaan löytynyt, eikä hänellä ollut muuta neuvoa kuin palata takaisin kadulle ja sekautua ulkona odottelevaan väkijoukkoon, joka ei ollut varma mihin taloon hän oli hävinnyt.

Hän veti takinkauluksen korvilleen, löi hattuunsa pari kuhmua ja veti sen alas silmilleen, vääristi kasvonsa vanhentavaan irveeseen, nosti toisen olkapäänsä ylemmäs, niin että näytti rujokkaalta, ja astui sitten kovasti ontuen ulos kadulle. Ei kenenkään päähän pälkähtänyt epäillä häntä.

Tukkaa ja partaa tulevat useimmat ajatelleeksi, kun ryhtyvät muuttamaan hahmoaan; mutta sillä muutoksella ei ole suurtakaan merkitystä, jos unohtaa samalla kulmakarvat. Harjautunut vastavakooja keksii kohta sen laiminlyönnin.

Minä tapasin kerran Etelä-Afrikassa päivettyneen ja tuuheapartaisen miehen, joka sanoi käyneensä koulua minun-nimiseni henkilön kanssa. Kun hän samassa työnsi hattunsa niskaan, voin kohta tuntea hänet kulmakarvoistaan vanhaksi koulutoverikseni; ja vaikk'emme olleet nähneet toisiamme viiteenkolmatta vuoteen, muistin samalla hänen koulunaikaisen pilanimensäkin. »Kas vain, sehän on »'Valehtelija-Jones'!» huudahdin aivan tahtomattani. »Minun nimeni on Jones», vastasi hän otsaansa rypistäen; »mutta mistä olette saanut tuon etulisän, sitä en tiedä».

Toimeeni sai minun aikoinani elämään peltiseppänä Lontoon kaakkoisosassa, ja noudattaen silloisten ammattitoverieni muotia olin kasvattanut itselleni pujoparran.

Kun muuanna päivänä työasussani kuljin Piccadilly-torin varrella olevan sotilasklubin ohitse, törmäsin sattumoilta yhteen erään vanhan tuttavani, tykistömajurin, kanssa, ja sen enempää ajattelematta huusin hänelle vasten silmiä sen pilanimen, jota hänestä rykmentissä käytettiin. Hän tuijotti kummissaan minuun, kysyi olinko aikoinani palvellut hänen patterissaan, eikä tahtonut uskoa korviaan kun selitin kuka olin.

Muuten ei kukaan silloisista seurustelutovereistani osannut minua epäillä. Olin sanonut loukanneeni toisen käsivarteni jossakin tapaturmassa, kannoin sitä kaulasta riippuvassa kääreessä ja pelastuin siten joutumasta mukaan niihin jokapäiväisiin tappeluksiin, joilla kelpo ystäväni huvittelivat työajan loputtua. Enimmän tulin siihen aikaan olleeksi yksissä erään kirvesmiehen kanssa nimeltä Jim Bates. Vasta vuosien kuluttua sen jälkeen näin hänet eräässä suuressa sotaväenkatselmuksessa Aldershotissa, jolloin olin täydessä husaariupseerin univormussa. Minä en malttanut olla ratsastamatta syrjään tervehtimään vanhaa ystävääni, mutta vaikeampi oli saada hänet vakuutetuksi siitä, että todella olin tuo entinen peltiseppä.

Moniaita vuosia myöhemmin sain erään erityistehtävän alhaalla Etelä-Afrikassa ja olin sentakia kasvattanut punaisen täysparran, jonka takaa ei oma äitinikään olisi tuntenut minua.

Ratsastaessani kerran ulos muutaman pienen maalaiskylän portista satuin näkemään rykmenttini everstin, joka oli ulkona huviajelulla. »Halloo, eversti! Tekö se olette?» huusin hänelle vastaan. Hän tuntui suuresti loukkautuvan ja väitti, ettei hänellä ollut kunniaa tuntea minua. Kun hänellä ei näyttänyt olevan haluakaan tehdä tuttavuutta kanssani, ratsastin tieheni; mutta kun parin kuukauden päästä tapasimme jälleen toisemme säännöllisissä oloissa, kerroin tietysti suurella nautinnolla hänelle edellisestä kohtauksestamme.

VAKOOJAN TOIMI ON URHEILUA

Ei voi kieltääkään, etteikö vakoojan toimi olisi huvittavaa urheilua, vaikkei tahtonsa ja lihastensa jännityksestä aina voikaan näyttää erityisiä tuloksia. Tällä toimella on oma viehätyksensä, joka väkisin kiehtoo siihen antautuneen. Jok'ikinen uusi päivä tuo mukanaan uusia yllätyksiä ja tilanteita, jotka vaativat mieheltään nopeata toimintaa ja kekseliäisyyttä.

Muuan vakoojaelämän pääviehätyksistä on se, että siinä tulee tuontuostakin esiytymään oikeana Sherlock Holmesina. Täytyy kiinnittää huomionsa kaikkein vähäisimpiinkin pikkuseikkoihin, jotka epäilemättä välttyisivät jokaiselta harjautumattomalta silmältä, ja ne on osattava rinnastaa niin yhtenäiseksi ajatusketjuksi, että niille saa järkevän sisällön.

Mainitsenpa yksinkertaisen esimerkin. Eräällä salaisella tiedusteluratsastuksellani Etelä-Afrikassa tulin muutamaan yksinäiseen uutisasutukseen. Sen omistaja ei ollut kotosalla. Minä olin istunut koko päivän satulassa, ja kun lähimpään asuttuun paikkaan oli vielä pitkältä, ei minua haluttanut enää ratsastaa sen etemmäksi. Riisuin satulan hevoseltani, sidoin sen liekään ja kävin sisään nähdäkseni, mikä talon isäntä oli miehiään. Asunto oli jokseenkin rapistunut, mutta vain silmäys makuusuojaan riitti vakuuttamaan, että mies oli oikeata lajia — akkunalaudalla oli vesilasi ja siinä kaksi hammasharjaa.

Siitä kohta päätin, että uutisviljelijä oli englantilainen ja siistitapainen mies ja niin muodoin ottaisi minut hyväntahtoisesti vieraakseen — enkä siinä toivossa pettynytkään.

»Piilosilla-olo» on minun mielestäni kaikkein parhaita lapsuudenleikkejä; ja oikeita periaatteita noudattamalla tulee leikki yhtä jännittäväksi kuin mikä hyvänsä »piilosilla-olo» täysin vakavissa olosuhteissa. Minä en poikana sen hauskempaa leikkiä tiennytkään, ja mitä tästä viattomasta ajanvietteestä opin, siitä on minulla ollut suurta hyötyä arveluttavissa tilanteissa. Maattuani nenä maata vasten kahden viinimarjapensasrivin välissä, kun en ennen etsijäin ilmestymistä kerinnyt piiloutumaan läheisen orapihlaja-aidan taa, opin tajuamaan, ettei turvaa ole etsittävä tiheimmästä kätköpaikasta, sillä sellainen aina ensin tarkastetaan.

Kuinka usein olenkaan sittemmin nähnyt vihollisten tiedustelijain etsivän läpikotasin kaikki epäilyttävät kätköpaikat — minua ne eivät ainakaan löytäneet. Viinimarjapensaiden välissä makaavan pojan käy aivan kuten sananjalkaviidakkoon piiloutuneen norsunmetsästäjän tai puuvillapensaissa kyyröttelevän villisian; kunhan hän vain pysyy hiljaa alallaan, on hän piilossa vainoojain katseilta, samalla kun itse voi seurata kaikkia näiden säärien liikkeitä.

Tästä kokemuksesta oli minulla kerran hyötyä, kun olin joutunut ratsastavan sotilaspoliisin takaa-ajettavaksi. Eräissä muukalaisvallan manöövereissä oli minut arvatenkin otaksuttu vakoojaksi. Vaikka vainoojani olivatkin pahasti kintereilläni, onnistui minun heilahuttaa itseni erään aidan yli ja pudota matalia hedelmäpuita kasvavaan puutarhaan. Kyyröttäen kumarassa maakuopassa voin nähdä santarmien hevosten sääret, kun he nuuskivat minua puiden alta. Heidän vähän edettyä piilopaikastani ryömin nelinkontin leveän ja syvän viemäriojan partaalle, joka erotti puutarhan yhden sivun muusta tontista. Löysin kapean lautasillan, jota myöten menin ojan ylitse ja vedin sillan perästäni samalle puolelle.

Mutta sillä puolella maaperä oli aivan avoin, niin että santarmit piankin keksivät minut. Heidän nopeasti neuvoteltua näin heidän nelistävän täyttä karkua lähintä siltaa kohti, joka sijaitsi hyvän matkan päässä minusta. Sen älyttyäni panin siltalaudan paikoilleen ja pujahdin jälleen ojan vastakkaiselle puolelle; ja tällä kertaa kiskoin sillan tykkänään irti ja viskasin sen ojaan. Sen tehtyä kiirehdin maalaiskylän läpi ja edelleen lähimmälle rautatieasemalle. Santarmeja en enään sen perään nähnyt.

Piilos-leikistä opin myöskin kaksi muuta asiaa: että voi olla hyödyksi, kun piilottuu korkeammalle kuin etsijä; ja että istumalla aivan hiljaa ja hievahtamatta voi välttää etsijän huomion, vaikka ei kunnolla olisikaan piilossa.

Muistan vielä aivan selvästi, kuinka kerran olin kavunnut vatsalleni muratin verhoaman tiiliaidan harjalle ja kuinka toiset pojat kulkivat vain muutaman jalan päästä ohitseni minua älyämättä. Myöhemmin kokeilin samaa asettumalla maantien varrella sijaitsevalle aidalle ja laskemalla, kuinka monet ohikulkijoista huomasivat minut. Istuin noin miehenkorkeudella, mutta aivan suojatta ja niin lähellä tietä, että olisin ongenvavalla ulottunut ihmisiin. Mutta 11 ainoastaan 54 ohikulkevasta tuli hoksanneeksi minut aidalta.

Korkean tiiliaidan takana oli muuan varastopaikka. Huhuttiin, että siellä paraikaa rakennettiin uutta konehuonetta ja kuivaa telakkaa.

Oli varhainen aamu. Portti oli äsken juuri avattu ja työmiehet alkoivat saapua rakennuspaikalle. Ulkopuolella tiellä vartoi sisäänpääsöä kokonainen vaunurivi, joilla oli erilaisia rakennustarpeita. Älytessäni portin avoinna käytin tilaisuutta hyväkseni katsahtaakseni kuin mikä tavallinen utelias ohikulkija tahansa sisäpuolelle, mutta portilla oleva poliisi antoi minulle joutuisan lähdön. AAA round En kuitenkaan edennyt kovin kauvas. Minä tahdoin kiusallakin päästä tavalla tai toisella aidan sisälle näkemään, mitä siellä oikein hommattiin. Lähetessäni uudelleen portille päin näin ensimäisten vaunujen ajavan juuri sisään. Huomasin, että poliisikonstaapeli oli takertunut laveihin selittelyihin vaunurivin ohjaajan kanssa; ja juuri kun seuraavat vaunut alkoivat vyöryä portista sisään, pidin minä varani ja puikahdin vaunujen toiselle puolelle, niin että ne joutuivat minun ja vahtipoliisin väliin. Sitten seurasin vaunujen rinnalla, jotka jonkun matkaa pihamaalle tultuaan kääntyivät oikealle kädelle uutta konehuonetta kohti. Mutta silloin keksin, että jonkun matkaa edessäni oli toinen poliisi pitämässä vahtia, jonka vuoksi pysyttelin edelleen tarkoin vaunujen suojassa, niin ettei hänkään voinut huomata minua. Vaunujen kääntyessä oikealle älysi minut kumminkin pahaksi onneksi ensimmäinen konstaapeli, joka samassa rupesi huutamaan perääni (ks piirustusta). Minä olin olevinani kuuro ja tallustin eteenpäin niin huolettomasti kuin itsensä syylliseksi tunteva ihminen kykenee, kunnes ennätin saada konehuoneen nurkan itseni ja hänen väliin. Sitten panin sääret selkääni ja livistin minkä koivista kykenin rakennuksen sivua pitkin ja seuraavan kulman ympäri.

Juuri nurkkaa kiertäessäni näin vilaukselta, että poliisi karkua perässäni ja että hän samalla huusi toista poliisia avukseen. Minä kiisin kuin tuuliaispää seuraavankin kulman ympäri, kunnes jälleen olin poissa heidän näkyvistään; ja samassa tuokiossa huomasin tikapuut, jotka veivät puolivalmista konehuonetta paartaville telineille. Minä pompposin kerrastaan kuin shampanjapullon korkki portaita ylös; mutta en ollut ennättänyt vasta kuin puoliväliin, kun ensimäinen poliisi tuli huohottaen äskeisen nurkan takaa esiin.

[Pisteviiva näyttää miten juoksin. Mustat pikku miehet ovat molemmat poliisikonstaapelit, jotka ajoivat minua takaa.]

Siinä silmänräpäyksessä minä jähmetyin aivan hievahtamattomaksi. Poliisi pysähtyi ja rupesi neuvotonna katselemaan ympärilleen, ollen aivan ymmällään minun katoamiseni takia. Minä odotin yhtä jännitettynä katsahtaisiko hän ehkä ylös, mutta pysyin edelleen ihan hiljaa alallani.

Vähitellen hän läheni portaita ja kurkisteli sisään puolivalmiin suojan ovista. Tietäessäni hänen olevan aivan allani tunsin oloni turvallisemmaksi. Sitten kääntyi hän ymmällään ympäri ja katseli takanaan olevaan varastokatokseen päin, aivan kuin epäillen minun piiloutuneen sinne, ja katosi viimein juoksujalkaa jälleen lähimmän nurkan taa. Tuskin oli hän ennättänyt näkyvistäni, kun kiipesin portaiden huipulle ja saatoin itseni turvaan telineiden ylimmälle sillalle.

Rakennuksella ei vielä ollut yhtään työmiehiä, niin että olin yksin herrana siellä. Rupesin heti etsimään toisiakin portaita, jotta minulla olisi niinkuin ketulla kaksi ulospääsyä pesästäni. Tämä onkin aina vakoojan tärkeimpiä muistettavia.

Kohta löysinkin toiset portaat, mutta ne eivät vieneetkään ihan maahan asti. Kurkistaen varovaisesti telineiden reunan yli voin nähdä konstaapeli-ystäväni yhä vihapäissään etsivän minun piilopaikkaani. Kiitin luojaani siitä, ettei hänellä ollut aavistustakaan mistään »jälkien» nimellisestä; muuten hän kohta olisi oivaltanut, että minun jälkeni johtivat tikaportaille.

Tuntien nyt olevani jokseenkin turvassa rupesin katselemaan ympärilleni ja huolehtimaan siitä asiasta, jonka vuoksi olin uskaltanut panna pääni jalopeuran kitaan. Rakennuksen ko'osta sekä tekeillä olevasta savupiipusta päättäen olin joutunut itse konehuoneeseen. Väijymäkohdastani minulla oli hyvä näköala varastopaikalle, ja vajaan satasen metrin päässä oli kaivauksia toimitettu uutta telakkaa varten. Tämän mittasuhteet oli minun helppo määritellä; sen aseman panin myöskin niin tarkasti muistiini, että voin hyvin piirustaa sen perästäpäin kartalle, vastaista pommitusta silmälläpitäen.

Tällävälin oli ensimäinen konstaapeli kutsunut toisenkin luokseen, ja he seisoivat nyt molemmat allani neuvoa pitäen. Sillan raoista voin hyvin nähdä heidät. He olivat ilmeisesti tulleet siihen johtopäätökseen, etten minä voinut olla konehuoneessa, koska ovelta näki tyyten sen koko sisustan, ja he päättivät nyt tarkastaa vierellä olevan varastosuojuksen.

Toinen heistä meni ovesta sisään, toisen jäädessä ulkopuolelle pitämään vahtia, jotten pääsisi livahtamaan portille. Hän ei arvatenkaan sillä mitään pahaa tarkottanut kun asettui aivan portaitteni juureen, mutta minulta hän siten telkesi sen pakotien. Mutta juuri tämä tuokio oli minulle erinomaisen tärkeä, kun he molemmat olivat etäytyneet kylläksi kauvas portilta. Minä ryömin sen vuoksi varovaisesti telinesiltaa pitkin, kunnes olin saapunut lyhyempäin portaitten päähän, ja laskeusin niitä myöten alimmaiselle sillalle. Vilkaistuani ettei minua voitu huomata, liu'uin pystysalkoa myöten alas maahan konehuoneen sivussa olevan ison savupiippurakennuksen taa. Sitten kiiruhdin hyvää kyytiä portille päin, pitäen edelleen silmällä että savupiippu peitti minut poliisien näkösältä, ja pääsin viimein vahtikomeron taitse pujahtamaan portista ulos tielle, jolle kerran päästyäni tunsin lopultakin olevani turvassa.

VAKOOJAN TÄYTYY AINA OLLA EPÄLUULOINEN

Ikävä seikka vakoojantoimessa on se, että siinä tottuu olemaan luottamatta yhteenkään ihmiseen, jopa parhaisiin ystäviinsäkin.

Muuan ulkovalta oli hankkinut uuden kenttätykki-mallin, ja varjellakseen hiiskaustakaan kuulumasta sillä toimeenpannuista kokeista päätettiin nämä suorittaa eräässä tuon valtion kaukaisista siirtomaista.

Minä sain käskyn panna reppuni kuntoon ja lähteä katsomaan, mitä virkaa uudella tykillä oli.

Puheenaolevaan siirtomaahan tultuani sain kuulla, että kokonainen patteri uusia kenttätykkejä piti koeammuntaa erään rautatieaseman luona kaukana sisämaassa.

Lähemmin asiaa tiedusteltuani huomasin, että tuo asema oli vain jonkinlainen pysäkki. Sen läheisyydessä ei ollut pienoistakaan maakylää. Niin ollen ei tullut kysymykseenkään asettua asumaan paikkakunnalle; se olisi herättänyt huomiota. Kun kuitenkin kävi ilmi, että vakinainen juna siellä pysähtyi puolituntiseksi veturia vaihtaakseen, päätin lähteä matkaan saadakseni nähdä, voiko noin lyhyenä aikana mitään toimittaa.

Seuraavana päivänä nousin junaan. Se oli vallan kamalan hidas kapine, joka pysähtyi jokaisen kurjimmankin neekerikylän kohdalla, mitä radan varrella vain oli. Muutamalla pysäyspaikalla nousi vaunuun eräs seudun maanviljelijä. Hän näytti hyvin sairaalta ja menehtyneeltä, mutta siitä huolimatta me jouduimme puheisiin vuodentulotoiveiden johdosta.

Vihdoin viimein tulla rämisi juna sille asemalle, jonka läheisyydessä tykkien piti sijaita. Minä kurkistelin innokkaasti akkunasta nähdäkseni vilauksen niistä, ja iloni oli suuri, kun keksin koko patterin ampumavalmiina aivan aseman ulkopuolella. Kaikki junassa olijat nousivat maahan jaloittelemaan, ja minä tietysti myöskin riensin kiireimmän kautta asematalon läpi tarkastamaan tykkejä lähimatkalta.

Vahtisotilas oli parahiksi ennättänyt siirtyä patterin vastakkaiselle puolelle, niin että minä kerkisin lähestyä tykkejä niin lähelle että voin tarkastella hiukan niiden takalatausvehkeitä, ennenkun hän kiertomatkallaan jälleen saapui minun puolelleni.

Heti minut äkättyään hän pani juoksuksi ja päästi samalla kertaa huudon, joka sai toisen miehen kiiruhtamaan esiin asematalon nurkan takaa. Tämä, joka oli vahtia komentava korpraali, syöksyi kimppuuni ja haukkui minua silmät suut täyteen, kun olin rohjennut luvatta tulla niin lähelle patteria. Minä koetin selittää hänelle parhaani mukaan, että olin vain tahtonut ojentaa vähän sääriäni niinkuin kaikki muutkin matkustajat, ja etten niin hiukkaakaan välittänyt hänen vanhoista tykkirämistään. Mutta lorun loppu oli se, että hän kyyditsi minut joutuun takaisin asematalon lävitse.

Vaunuun tultuani ja huomatessani olevani siellä yksin, otin esiin sotakiikarini ja rupesin tähystämään tykkejä niin hyvin kuin voin. Olin ennättänyt keksiä useita mieltäkiinnittäviä yksityiskohtia ja m.m. huomannut tykkien kaliiberin ja painon — jotka olivat selvin kirjaimin maalatut niiden kylkiin —, kun akkuna edessäni äkkiä pimeni. Silmätessäni ylös muistikirjastani, johon juuri piirtelin huomioitani, näin korpraalin seisovan ulkopuolella ja tuijottelevan minua. Hän oli yllättänyt minut itse teosta. Merkillistä kyllä, ei siitä seurannut mitään sen kummempaa.

Hetkisen perästä saapui sairas maanviljelijäkin vaunuun. Asemapäällikkö puhalsi pilliinsä, ja pian juna lähti reistaamaan eteenpäin. Minä rupesin jälleen puhelemaan matkatoverini kanssa ja tiedustelin hänen huonovointisuutensa syytä. Kyyneleet silmissä uskoi miesparka minulle, ettei mikään tauti, vaan pelkästään hänen tukala taloudellinen tilansa sen oli aiheuttanut.

Maanviljelyksestä hän oli tullut kärsimään pelkkää tappiota, ja hän oli noussut junaan siinä vakaassa aikomuksessa, että tavalla tai toisella lopettaisi päivänsä. Jollei minua olisi sattunut matkaan, olisi hän sen tehnytkin. Elämällä ei hänelle ollut enää vähintäkään arvoa. Minä sain hänet puhelemaan pitemmältä sortuneista toiveistaan sekä kerroin hänelle eräästä tuttavastani, joka asui samassa maanääressä; tämäkin oli maanviljelijä ja kaikki oli häneltäkin ensimmältä käynyt hullusti. Vasta kymmenvuotisen aherruksen perästä hän oli osannut oikealle reitille, ja alkoi jo menestyä joka suhteessa.

Tämä juttelu tuntui ilmeisesti elähyttävän jokseenkin tuulihattua matkatoveriani; ja vähitellen hän reipastui katselemaan asioita jälleen toivehikkaalta kannalta sekä puheli minulle aivan läheisistä yksityisseikoistaankin. Lopuksi sanoi hän: »Nytpä sanon teille erään asian — te kun olette tehnyt minulle suuren avun, niin tahdonpa minäkin auttaa teitä. Minä tiedän, että te olette saksalainen vakooja ja että teidät varmasti vangitaan sillä asemalla, jonne juna pysähtyy yöksi. Äskeisellä asemaila keksi alaupseeri teidät, ja minun ollessani lennätinkonttorissa tuli hän sisään ja sähkötti pääteasemalle, että muuan saksalainen vakooja oli ollut katselemassa tykkejä ja sitten jatkanut matkaansa tässä samassa vaunussa, jossa me nyt istumme.»

Minä nauroin makeasti tälle erehdykselle ja mainitsin hänelle, etten edes ollut saksalainen. Hän vastasi, ettei se mitään auttanut ja että minut joka tapauksessa vangittaisiin pääteasemalle tultua.

»Kuulkaapas nyt», jatkoi hän, »minä nousen itse junasta seuraavalla asemalla ja lähden ajamaan kotiani. En voi kutsua teitä luokseni, mutta minä neuvon teille oikein hyvän ravintolan asemakylässä, johon voitte yöpyä. Minä kehotan aivan vilpittömästi teitä tekemään niin — ja huomenna te lähdette matkaan varhaisella aamujunalla ja ajatte huoletta vaarallisen aseman ohi, ilman että teille tapahtuu yhtään mitään.»

Minä en voinut vastata miehelle muuta, kuin ettei minun englantilaisena tarvinnut mitään pelätä ja että aijoin jatkaa edelleen matkaani.

Seuraavalla asemalla me lausuimme toisillemme sydämmelliset jäähyväiset, hän nousi junasta ja minä ajoin edelleen. Mutta ennen pääteasemaa oli matkan varrella vielä yksi asema, ja sille tultua minä päätin noudattaa äsken saamaani neuvoa. Laskeusin junasta ja majoituin yöksi paikkakunnan ainoaan ravintolaan. Huomenissa läksin jälleen matkaan varhaisella aamujunalla, aivan niinkuin juttutoverini oli sanonut, ja sivuutin vaarallisen pääteaseman ilman mitään mainittavia.

Matkakumppanini neuvoa en edellisellä kertaa noudattanut siitä yksinkertaisesta syystä, että se saattoi olla sadin, johon livahdettuani olisi saatu selville, että todella olin vakooja. Mutta menettelemällä oman pääni jälkeen läpäisin ilman muuta ja vein perille kaiken mitä uudesta kenttätykistä meidän taholla tarvittiin tietää.

TURKKILAISTA VAHTISOTAMIESTÄ VEDETÄÄN NENÄSTÄ

Jokunen vuosi sitten rakensivat turkkilaiset itselleen uuden suuren varustuksen, ja minä sain asiakseni hankkia siitä lähempiä tietoja. Olin majoittunut läheisen maalaiskylän ravintolaan, ja aamulla varahin ennen auringonnousua lähdin ulos asunnostani siinä toivossa, että vahtisotilaat niin varhaisena hetkenä olisivat pitkän yövalvonnan jälkeen vähemmän valppaita toimessaan, ja että minä sentakia saisin kaikessa rauhassa mitata ne kulmat ja etäisyydet, joita tarvitsin piirtääkseni linnakkeesta kartan:

Aluksi kävikin kaikki aivan hyvin, mutta sitten keksin harmikseni muutaman veitikan, joka makasi ja tähysteli minua hiekkasärkiltä, aivan kuin piilotellakseen itseään minulta. Kulutin hyvän rupeaman välttyäkseni hänen katseiltaan — enhän tiennyt, oliko mies ehkä linnakkeesta lähetetty vahtisotamies, jonka tarkotuksena oli yllättää ja vangita minut — ja siinä huolessa kiinnitin onnettomuudekseni vallinsarvella seisovan vahdin huomion puoleeni. Tämä huusi jotain minulle. Minä en ymmärtänyt siitä sanaakaan, mutta kun hän samalla nosti kiväärin poskelleen, en voinut erehtyäkään hänen ajatuksestaan — ja minä kiirehdin korjaamaan persoonani turvaan muutaman hiekkasärkän taa.

Kuvasta näkyy, miten oikeanpuolinen vakooja vetää vahtisotamiehen huomiota puoleensa, niin että minä vasemmalla puolella istuen voin rauhassa piirustaa linnakkeesta kuvan.

Istuttuani ja hengäistyäni siinä jonkun aikaa huomasin säikähtäen, että tuo äsköinen veitikka varovasti konttasi esiin lähimmän särkän takaa. Minulla ei ollut enää aikaa piiloutua. Jäin istumaan alalleni ja tuijottamaan häneen; ja silloin sattui se kumma, että hän samassa silmänräpäyksessä kuin minut äkkäsi teki säpsähtävän liikkeen, sen sijaan että olisi käynyt kimppuuni ja vanginnut minut. Ilmeisesti me aristelimme kumpikin yhtä paljon toisiamme.

Sitten lähenimme mitä epäluuloisimmin toisiamme ja rupesimme haastelemaan keskenämme ranskaksi. Ennen pitkää minulle selvisi, että vaikka olimmekin eri kansallisuutta, olimme kuitenkin saapuneet paikkaile aivan samassa tarkotuksessa. Sitten oli meidän helppo sopia yhteistyöstä, ja verrattuamme piirustuksiamme ja muistiinpanojamme läheisessä hiekkahaudassa yhdyimme seuraavasta sotajuonesta:

Hän kävisi istumaan näkyvälle kohdalle hiekkasärkillä, kääntäisi selkänsä linnakkeeseen päin ja rupeisi tupakoimaan, aivan kuin välittäisi viisi koko turkkilaisvarustuksesta.

Hänen siten kiinnittäessä vahtisotilaan huomiota taholleen ryömisin minä linnakkeen vastakkaiselle puolelle ja piirustaisin muistikirjaani kaiken mitä vielä tarvitsimme.

Myöhään yöllä me sitten yhdyimme vieraan vakoojan asunnossa ja täydensimme piirustuksiamme. Pari päivää sen jälkeen lähdimme samassa laivassa Maltaan, missä tiemme erisivät — minun Englantiin ja hänen Italiaan.

Kun jouduimme päiväksi tai pariksi odottelemaan kumpikin laivavuoroamme Maltassa, esiinnyin minä siellä isäntänä. Satamaan laskiessamme osotin hänelle suuria 110 -tonnin tykkejä, jotka siihen aikaan puolustivat sataman suuta ja jotka kuka hyvänsä, jolla vain oli silmät päässä, voi itsekin nähdä. Näytin hänelle sitten muitakin mieltäkiinnittäviä pattereita; mutta enempää, kuin mitä itsekin omin silmin olisi voinut havaita, ei hän itse asiassa tullut tietämään.

Siitä huolimatta hän lähti Maltasta siinä vankassa vakaumuksessa, että oli hallitukselleen hankkinut kerrassaan kelpo saaliin, ja että hänellä oli tosiaan ollut mainio onnenpotkaus, kun oli saanut minut viattoman pölkkypään liehtarikseen.

Onnenpotkaus tulikin minun osakseni, kun hän jonkun aikaa jälkeen päin — ehkäpä ei kuitenkaan tahallaan — joutui palkitsemaan Maltassa hänelle osottamani kohteliaisuuden. Hän oli silloin suuren asevaraston päällikkönä eräässä maansa siirtomaassa. Varasto sijaitsi korkealla vuorten huipulla linnakkeiden keskellä, joita aika-ajoin muusta maailmasta erotti vuolas virta.

Tällöin saamieni ohjeiden mukaan minun tuli ottaa selkoa, oliko kyseenäolevassa siirtomaassa ryhdytty toimenpiteisiin maanasukkaista muodostetun reservijoukon asettamiseksi liikekannalle siltä varalta, että säännölliset joukot syystä tai toisesta siirrettäisiin muuanne.

Kun tiesin, että aikaisempi ystäväni komensi varusväkeä tuolla paikkakunnalla, kävin häntä tervehtimässä — ajattelematta oikeastaan sen tarkemmin, millä tavoin onnistuisin hankkimaan nuo tarvitsemani tiedot. Hän otti minut vastaan erinomaisen ystävällisesti ja näytteli itse minulle koko linnoituksen.

Kun kiertoretkellämme kävimme virran yli, pisti päähäni se onnellinen ajatus, että vesivoimaa voitaisiin käyttää sähkövalon hankkimiseksi linnoitukseen; sikäläisissä olosuhteissa se kävisi päinsä erinomaisen huokein kustannuksin. Tuo ajatus täytti mieleni niin suuressa määrässä, että meidän edelleen kiertäessä linnoituksen eri suojissa en malttanut olla laskematta, mihin kohtaan voima-aseman voisi perustaa ja mitä se suunnilleen tulisi maksamaan. Isäntäni oli kerrassaan innostunut aatteestani ja lupasi lähettää perille esityksen sen toimeenpanemisesta.

Olimme kiertäneet melkein koko linnoituksen ja aijoimme palata vierassuojiin, kun ystäväni sanoi: »No niin, asevarastosta te tuskin välittänette; sellaisiahan te olette ennen nähnyt jos kuinka paljon.» — Minä kiiruhdin vakuuttamaan hänelle, että perin hartaasti tahtoisin silmätä sinnekin — vallankin kun käynti siellä oli välttämättömästi tarpeen sähköaseman luovuttamaa virtaa laskettaessa. Ja niin me menimme sinnekin.

Asevarasto oli jaettu eri suojiin, joissa aseet ja muut varustustarpeet olivat järjestetyt viivasuoriin riveihin, kaikki erittäin siististi ja järkevästi. Jokaisen oven yläpuolella oli ilmotus asianomaisen maanasukasheimon nimestä ja sodanaikaisesta miesluvusta, sekä mikä määrä aseita ja ampumatarpeita kullekin oli varattu.

Me kävimme kaikki huoneet läpitse, ihailimme aseita ja niiden hyvää järjestystä ja teimme paperiliuskalle muistiinpanoja tarvittavien sähkölamppujen määrästä — ja samanaikaisesti merkitsin minä kalvostimiini heimojen nimet ja niiden miesluvun sotakannalle asetettaessa.

Siten sain ihmeen helposti selville tärkeimmät niistä tiedoista, joita hankkimaan olin tullut. Siitä sain kiittää onnellista sattumaa, jolla on niin usein tärkeä osansa tiedustelijain ja vakoojain saavuttamassa menestyksessä.

TEENJUONTI TURKKILAISEN PASHAN LUONA

Huhu tiesi kertoa, että erääseen Bosporoon linnoitukseen oli asetettu moniaita uusia isoja tykkejä, joiden suhteen oltiin erittäin salaperäisiä. Minut lähetettiin tutkimaan lähemmin asianlaitaa.

Minä vietin ensimmäisen päiväni Konstantinopolissa erään amerikkalaisen naisen seurassa, joka näytteli minulle kaupungin kauniita näköaloja ja muita katsottavia; ja käytyämme kaikissa paikoissa, mihin huvimatkailijain tapana on mennä, kysyi hän minulta, oliko vielä mitään mitä haluaisin nähdä.

Myönsin että maksaisin mitä hyvänsä, jos pääsisin silmäilemään salmen varrella olevia linnoituksia!

Hän vastasi, että hän ilolla veisi minut vanhan ystävänsä Hamid pashan luo, joka oli erään linnoituksen päällikkö ja joka mielihyvin näki hänet ja hänen ystävänsä luonaan teetä juomassa.

Linnoituksen portille tultuamme eivät vahtisotamies eikä vahtia komentava upseeri kumminkaan tahtoneet millään mokomin päästää meitä sisään; mutta kun oppaani vakuutti olevansa pashan ystävä, saatettiin meidät kohta tämän luo.

Turkkilainen kenraali oli kerrassaan verraton isäntä ja vastaanotti meidät mitä herttaisimmin. Näyteltyään meille oman asuntonsa ja kaikki vuosien mittaan sinne hankkimansa hullunkuriset »kokoelmat» vei hän meidät ympärinsä linnoituksessa, selitellen meille sen yksityiskohtia. Minä huomasin, että tykeistä oli kaksi sijoitettu erittäin huomattaviin asemiin, joista ne hyvin erotti ulkopuoleltakin. Molemmat olivat käärityt purjekangaspeitteisiin.

Minä olin tietysti utelias tietämään niistä jotain lähempää ja pyysin senvuoksi seuralaistani kysymään, eikö hänen sallittaisi nähdä niitä. Kun pasha luuli minuakin amerikkalaiseksi, ei hän tuntenut vähintäkään epäluuloja, vaan näytti hymyillen meille hirviöt sanoen: »Kas siinä näette meidän uusimmat keksintömme!»

Minä oikein vapisin jännityksestä kun peitteet poistettiin — eikä niiden alta ilmautunut niin mitään! Totta kyllä olivat tykit uudenaikaista valmistetta, mutta erikoisen uusia tahi erikoisen voimakkaita ne eivät siltä olleet. Voin kuitenkin säästää itseltäni kaikki enemmät arvailut noiden ihmekapineiden suhteen, sillä pashalla ei ollut meille mitään salaisuuksia: »Mehän koetamme näet saada erään vissin vallan vakuutetuksi siitä, että me aivan uudesta varustamme kaikki linnoituksemme — yksistään sentakia noiden kahden tykin suhteen ollaan niin salamyhkäisiä.»

Toisen kerran olin tiedustelumatkalla Dardanellien varrella oleviin linnoituksiin. Se kävi mukavimmin päinsä meritse, ja sen vuoksi nousin muutamaan vanhaan viljalaivaan, joka kulki Odessan ja Liverpoolin väliä. Se oli joka suhteessa kaikkein eriskummallisimpia ja jännittävimpiä matkoja, mitä olen milloinkaan tehnyt.

Sellaisella höyrylaivalla, joka oli aivan reunoja myöten täynnä jyviä, on vastoin kaikkea odotusta erittäin mukava matkustaa. Kapteeni oli vaimoineen asettunut sangen kodikkaasti keskilaivaan kannen alle; peräkansi oli sikojen ja kanojen hallussa, jotka saivat syödä lastista mielin määrin. Keittäjätär oli skotlantilainen, joten ruoanlaitto ei voinut sen parempi ollakaan, ja kaikkityyni laivassa oli erinomaisen siistiä ja miellyttävää.

Kapteeni alistui tykkänään käskettäväkseni, niin että minä voin määrätä kurssin ja laskettaa ankkurin miten ja missä vain halusin. Me kiertelimme salmen reunalta toiselle, ja aina jonkun linnakkeen kohdalle tultuamme kävimme ankkuriin, kunnes olimme nähneet kaikki mitä tahdoimmekin nähdä.

Odysseiamme päättyi lopulta tietysti siten, että turkkilainen luotsi nousi laivaamme kysymään, kenen luvalla olimme ankkuroineet erääseen vissiin lahdelmaan — mutta hänet saatiin kohta vakuutetuksi siitä, että meidän ruotelimme oli perin kurjassa kunnossa ja että olimme käyneet ankkuriin sitä korjataksemme.

Aina kun laiva oli ankkurissa, annoin laskea veneen vesille ja soudin linnoitusten luo »kalastamaan». Eipä tarvinne mainita, että minulla kalamatkoilla oli aina piirustusvihko mukanani, johon merkitsin sotajoukkojen maihinnousua varten sopivia paikkoja.

KESTÄVÄT JA KEHNOT JALAT

Sen jälkeen kun Itävalta otti Bosnian ja Herzegovinan siipiensä suojaan, täytyy molempien maiden luovuttaa määrätty luku jalkaväkeä Itävallan armeijaan. Näistä sotamiehistä kävi puhe, että he olivat jotain aivan tavatonta Europan oloissa. Minun tuli nyt lähteä tutkimaan, missä määrin puheessa oli perää ja mikä oli syynä niin hyviin tuloksiin.

Matkallani poikkesin ensin Montenegroon. Siellä kysyin eräältä montenegrolaiselta hänen ajatustaan naapuriheimojen marssikelpoisuudesta ja liikkumiskyvystä vuoristossa.

»Mikä nauta hyvänsä», sanoi hän, »voi nousta vuorta ylöspäin, mutta vain montenegrolainen yksin kykenee laskeutumaan siltä alas.»

Hän näytti kädellään Cettinjen pyöreätä tornia ja kertoi, että sen sisässä oli tunkioittain turkkilaispäitä. Jokainen montenegrolainen, joka voi tuoda nähtäväksi nipun, missä oli yhdeksän hänen itsensä ottamaa turkkilaispäätä, sai ruhtinaalta kultamitalin.

Kysyttyäni, millä tapaa he näitä päitä hankkivat, selitti hän menettelyn seuraavasti:

Pienissä parvissa he lähtevät ryöstöretkelle turkkilaiselle alueelle ja korjaavat mukaansa pari naista ja muutaman pään karjaa. Kun he sitten vetäytyvät takaisin, seuraavat kostonhaluiset turkkilaiset perässä, ja vuorten rinteitä ylöspäin käy raivoisa jahti. Montenegrolaiset eivät kiirehdä sen enempää, kuin että saavat vainoojansa aina innolla tulemaan perässään; ja vasta kun nämä ovat aivan menehtymäisillään ponnistuksesta, kääntyvät takaa-ajetut ympäri ja käyvät vuorostaan hyökkäämään.

Silloin ei turkkilaisia voi enää mikään pelastaa. He ovat vain tavallisia kuolevaisia, eikä heillä ole käsitystäkään siitä, kuinka vuorta juostaan alaspäin. Kertoja paljasti nähtäväkseni jäntevän polvensa, läjähytti siihen kämmenellään ja sanoi: »Tämmöisiä sitä tarvitaan mäkeä alas mennessä, eikä millään kansalla koko maailmassa ole sellaiset polvet kuin meillä montenegrolaisilla. Ja mitä bosnialaisiin tulee . . .» hän sylkäisi vain.

Siitä huolimatta päätin jatkaa matkaani Itävallan manöövereihin varmistuakseni omin silmin noiden kehuttujen sotilaiden marssikyvystä.

Sääntönä on, että vierasten valtain isompiin manöövereihin aina lähetetään sotilasasiamiehiä seuraamaan niiden menoa. Sotilasasiamies saapuu virallisesti ja otetaan vastaan asianomaisen vallan vierasystävänä. Hänellä on sama toimi kuin vakoojalla — ottaa selkoa niistä vieraan maan olosuhteista, joista voi olla hyötyä omalle armeijalle; mutta hänen on paljon vaikeampi, milteipä mahdoton päästä kurkistamaan kulissien taakse. Hän saa nähdä vain sen, mikä hänen sallitaan nähdä. Tässä tapauksessa minun tehtävänäni oli päästä mikäli mahdollista näkemään kulisien-takaisia oloja.

Saavuin iltamyöhään erääseen manööverialueella olevaan kaupunkiin. Sen hotellit ja ravintolat olivat täpösen täynnä esikuntaupseereja ja kadut vilisivät sotamiehiä. Näin vihdoin turhaksi ajatellakaan saada yömajaa ja palasin rautatieasemalle. Siellä jouduin puheisiin erään korpraalin ja muutamain sotamiesten kera, jotka olivat majoitetut pieneen signaalihuoneeseen, ja nämä tarjosivat ystävällisesti minullekin nurkan komerossaan. Minä viihdyin mainiosti heidän parissaan, ja seuraavina päivinä liityin manöövereillä siihen joukko-osastoon, johon he kuuluivat.

Oli oikein hauska nähdä, kuinka tunnollisesti nuo miehet suorittivat tehtävänsä. Jok'ainoa tunti yön aikaan korpraali tarkasti ulkovartionsa; patrulleja lähetettiin, raportteja tuotiin, käskyjä toimitettiin, ja kaikki kävi kuin rasvattu, vaikkei ainoatakaan upseeria ollut lähimailla.

Seuraavana kahtena päivänä minulla oli yllinkyllin tilaisuutta nähdä näitä joukkoja marssimassa. Sitä tehtiin aamusta iltaan. Pysymällä noiden epälukuisten miesjoukkojen takana voi helposti nähdä, mikä suunnaton määrä vitkastelijoita ja varsinkin arkajalkaisia miehiä seuraa marssivan armeijan vanavedessä. Täällä varsinkin olivat asiat niin hullusti, että »kaatuneet» täytyi korjata kuin ruislyhteet vaunuihin ja kuljettaa ne takaisin asemalle, mistä joka ilta ylimääräinen juna vei kipeäjalkaisia sotilaita asianomaisiin varusasemiinsa.

Jotkut harvat, jotka säästyivät sairasjunista, korjattiin kenttäsairaaloihin; ja kun ainoastaan nämä merkittiin niihin sairaslistoihin, joita vieraat sotilasasiamiehet saivat nähdäkseen, niin käsittää helposti, kuinka nämä saivat joukkojen marssikelpoisuudesta paremman käsityksen kuin mitä ne todellisuudessa ansaitsivat.

Minä puolestani ymmärsin selvästi, etteivät montenegrolaiset olleet suotta sylkäisseet, ja ettei bosnialaisten jalkapohjat olleet sen vahvemmat kuin muidenkaan Itävallan armeijaan kuuluvien kansanrotujen.

MUUAN TÄRKEÄ TEHTÄVÄ

Mannermaalla oltiin tehty keksintö, jolla piti voida valaista taistelukenttä öiseen aikaan. Se oli jonkinlainen kemiallinen seos, joka sytytettynä levittäisi erittäin väkevätä valoa ja kykenisi valaisemaan sangen laajan alueen. Sillä piti olla sama valovoima kuin sähköheijastajalla, ja samalla otti se niin vähän tilaa, että sitä voi kantaa taskussa. Itsestään selvää oli, että tuon aineen kemiallinen kokoonpano säilytettiin mitä tarkimmin valtiosalaisuutena.

Edelleen kokeiltiin samassa maassa uudella tiedusteluilmapallolla, jonka piti olla varustetun aivan uutukaisilla laitteilla; ja kerrottiin, että siellä oli keksitty uusi menetelmä ratsuväen uittamiseksi kokonaisin divisioonin jokien poikki.

Mahdollista on, että tällaisia huhuja levitettiin tahallaan kohottaakseen asianomaisen armeijan taistelukuntoisuuden mainetta. Valtiollinen tilanne oli silloin jännitetty, ja moisia kerskailevia pelotteluja on ennenkin käytetty kilpailevain maiden mielialan masentamiseksi. Olipa asianlaita silloin ollut miten hyvänsä, minä sain toimekseni ottaa lähemmin selvää noiden huhujen todenperäisyydestä.

SELKKAUS POLIISIN KANSSA

Siinä maassa oli muuten minunlaiseni ammattilaisen sangen hankala toimia. Ennakolta tiesi, että poliisi valvoi mitä tarkimmalla huolella kaikenlaisia vakoojia; ja ensi silmäyksellä näytti siltä, että olisi täysi työ pitää huolta omasta turvallisuudestaan — puhumattakaan haluttujen tietojen hankkimisesta. Mutta todellisuudessa tuo samainen ankara poliisivalvonta ehkä juuri osaltaan vaikuttikin, että voi verrattain vapaasti liikuskella missä tahtoi. Kaikkialla tunsi kyllä valppaiden silmien seuraavan itseään, mutta kun kävi rohkeasti tietänsä eteenpäin, ei poliisi saanut epäluulon aihetta.

Tässä tilaisuudessa minulla oli veljeni mukanani ja se seikka, että meitä oli kaksi, varmastikin osaltaan sai aikaan, ettei meitä seurattu niin kovin tarkoin ja että meitä pidettiin vain tavallisina matkailijoina. Vakoojathan yleensä liikkuvat yksin.

Maahantulomme ei muuten ollut vallan onnistunut, sillä jo junassa jouduimme sanasotaan konduktöörin kanssa, joka tahtoi erään vaununakkunan sulettavaksi, kun me halusimme pitää sitä auki. Edelleen istui samassa vaunussa muuan korkea-arvoinen herrasmies, josta aivan ajatuksissani tulin piirtäneeksi kuvan muistikirjaani. Juuri kun olin saanut sen valmiiksi, ojentautui olkani yli käsi, joka sieppasi irtolehden sormieni välistä. Se oli konduktööri.

Rautatievirkailijalla tuntuu siinä maassa olevan jokseenkin yhtä suuri arvovalta kuin armeijan everstillä. Ainakaan ei hänen kanssaan käy leikkiä laskeminen. Asemalle tultuamme odotti meitä asemasillalla oikea santarmeista kokoonpantu kunniavahti, joka pitemmittä selittelyittä marssitti meidät poliisikonttoriin tekemään tiliä siitä, kuinka olimme rohjenneet piirustaa irvikuvia maan mainioimmista arvohenkilöistä ja avata akkunoita, jotka »reklementti» määräsi sulettaviksi.

Poliisikomisarjus oikein puuskutti raivoa; ilmeisesti hänellä oli jo meitä odottava rangaistus valmiiksi mietittynä, ennenkun ylipäänsä tiesi edes mistä oli kysymyskään.

Me emme salanneetkaan keitä olimme ja annoimme hänelle nimikorttimme. Nähdessään että veljeni oli kaartin upseeri, kysyi hän: »Saanko kysyä, oletteko kuningatar Viktorian kaartissa?» Kuultuaan että niin oli tosiaan laita, muutti hän kerrassaan käytöksensä, hypähti pystyyn tuoliltaan ja kysyi, emmekö tahtoneet istua, ja selitti koko jutun olevan vain ikävää väärinkäsitystä. — Siinä maassa lienevät kaartilaiset jotakin erikoista.

ILMAPALLO

Kohta tulomme jälkeen saimme kuulla, että manöövereitä paraikaa pidettiin moniaan mailin päässä pääkaupungista. Me lähdimme tietysti heti sinne ja majoituimme erääseen rautatieaseman luona olevaan ravintolaan manööverialueen liepeellä.

Useamman päivän mittaan me tallustimme mailittain marssivien joukko-osastojen kintereillä; ja vihdoinkin saimme eräänä päivänä nähdä kiintopallon kohoavan ylös pilvien tasalle. [Kiintopallo, ballon captif, on köysillä kiinnitetty maahan. Siitä tehdään huomioita vihollisjoukkojen liikkeistä. Suom. huom.]

Me panimme jalat allemme ja saavuimme sen kiinnityskohtaan juuri kun se oli kiskottu alas ja ankkuroitu, jolloin kaikki väki lähti läheiseen leiriin syömään. Ei ainuttakaan miestä jäänyt palloa vahtimaan, ja me puolestamme emme aikailleet kivutaksemme sen koriin ja tutkiaksemme, mitä merkillisiä laitteita siellä oli. Ennenkun pallon miehistö palasi, olimme jo tiposen tiessämme.

ME TUNKEUDUMME LINNOITUKSEEN

Seuraava päämäärämme oli päästä näkemään noita kuuluisia valopommeja. Eräänä kauniina päivänä saimmekin tietää, että edellisenä iltana oli sellaisia ammuttu eräästä lähettyvillä olevasta suuresta linnoituksesta. Me siis sinne tarkastelemaan ensin ympäristöä.

Jo jokseenkin pitkän matkan päässä linnoituksesta nousi vastaamme aitaus, jonka kyljessä vieriviereen naulatut kuulutukset kielsivät ketään lähenemästä linnoitusta sen pitemmälle. Mieleemme juolahti, että kunhan vain pääsisimme tuon aitauksen taa, ei siellä kukaan enää meitä häiritsisi; jok'ikinen vastaantulija luulisi meidän liikkuvan korkeiden viranomaisten luvalla.

Me uskalsimme yrittää, ja juonemme onnistui mainiosti. Me kuljimme kenenkään häiritsemättä leirien halki ja vahtien ohi. Kukaan ei kiinnittänyt meihin huomiota, ja me voimme tunkeutua itse linnoitukseenkin ja maleksia siellä ympärinsä, aivan kuin olisimme olleet isäntiä talossa.

Tällöin tulee kysymykseen aivan erikoinen esiytymistaito — pitää osata näyttää siltä, kuin olisi aivan kotiutunut vieraassa maassa. Ensiksikään ei saa näyttää lainkaan muukalaiselta, ja se käy hyvin päinsä, kun käyttää itse paikalla ostettua päähinettä, kaulahuivia ja kenkiä. — Sitten pitää vakoojan tehdä se vaikutus syrjäisiin, kuin olisi satoja kertoja ennen liikkunut samoilla tienoilla. On kuljettava, kuin kulkisi tuttua tietä tiettyä määrän paikkaa kohti, ja olla näköjään lainkaan huomaamatta mitään syrjäseikkoja. Jos vastaan sattuu henkilö, jota kaikki toiset tervehtivät, on tälle nostettava hattua; ja jos tahtoo tarkastaa lähemmin jotain seikkaa, on otettava vaikka sanomalehti taskusta johon on syventyvinään, tahi ei tarkasta katsottavaansa suoraan edestäpäin, vaan sen peilikuvasta jostakin akkunaruudusta j.n.e.

Kierreltyämme jonkun aikaa linnoituksessa lähdimme jälleen ulos — mikä oli paljon vaikeampaa — ja odottelimme aitauksen ulkopuolella hämärän tuloa.

VALOPOMMIT

Tällä kertaa oli tarkotuksenamme päästä uudelleen sisään kenenkään sitä huomaamatta. Se ei käynyt niinkään helposti päinsä. Linnoitus oli kauttaaltaan vahtiketjujen ympäröimä; ja kun odotettiin maanööverien vihollispuolueen yöllistä hyökkäystä, niin varmaa oli, että vahtien huomaavaisuus oli äärimmilleen jännitetty.

Kaikesta tästä huolimatta meidän kuitenkin onnistui hiipiä kahden vahtisotamiehen lomitse näiden näkemättä ja päästä linnoitukseen, juuri kun siellä ryhdyttiin valopommikokeisiin.

Linnoituksessa oli kaikkien huomio niin kiintynyt noihin jännittäviin kokeisiin, ettei kukaan joutanut tarkkaamaan meitä. Me olimme paikalla ja näimme — kenenkään meitä keksimättä — kaikki valmistukset ja pommien ammunnan; ja nähtyämme mielestämme kylliksi näpistimme pari pommia taskuumme ja hiivimme tiehemme.

Heti turvallisen matkan päähän tultuamme jätimme pommit luotettavan asiamiehen huostaan, joka kohta piti huolta niiden Englantiin lähettämisestä.

RATSUVÄEN UINTI

Eräänä päivänä kuulimme vieraille sotilasasiamiehille ilmotetun, että muuan ratsuväkiprikaati huomenissa klo 10 aikaan a.p. tulisi uimaan joen poikki lähemmin mainitulla kohdalla. Erityinen sotilasjuna veisi asiamiehet paikalle.

Me tietysti pidimme huolta että mekin olimme siellä. Kaikeksi onneksi tulimme puolta tuntia aikaisemmin. Heti rannalle tultuamme me näet näimme prikaatin pääosan kulkevan joen poikki eräästä kahlaamosta, joka tosin oli jotenkin syvä, mutta ei kumminkaan missään niin syvä, että hevosten olisi tarvinnut ruveta uimasille.

Prikaatin loppuosa — johon oli koottu kaikki todella uimataitoiset miehet ja hevoset — pidätettiin vastakkaisella rannalla. Kun sotilasasiamiehet kohta sen jälkeen saapuivat paikalle, näkivät he prikaatin pääosan vettä pärskyttelevine hevosineen jo ennättäneen toiselle rannalle ja loppupään paraikaa uivan yli.

He eivät voineet luullakaan muuta, kuin että koko prikaati oli todella uinut joen poikki.

MINUT VANGITAAN VAKOOJANA

Tähänastinen hyvä onnemme sai meidät uudistamaan yrityksiämme, ja useamman yön mittaan hiivimme linnoitukseen ja vaarinotimme sähköheijastajain käyttöä, tähtipommien ja kaikenlaisten muiden rakettien lennättämistä.

Jo ensi yrityksellämme olimme tosin jo saaneet selville sen mitä pitikin; mutta kuultuamme että keisari saapuisi linnoitukseen ja että sen johdosta varmastikin poltettaisiin komea ilotulitus, en voinut vastustaa kiusausta tunkeutua vielä viimeisen kerran linnoitukseen.

Läksin ulos hyvissä ajoin ollakseni paikalla jo ennen keisarin tuloa. Veljeni jäi ulkopuolelle vaarinottamaan valosignaaleja hyökkääjäin taholta. Linnoituksen sisään tultuani näin sinne kokoutuneen joukottain upseereja; ja päähäni pälkähti, että tässä tilaisuudessa oli varmastikin niin paljon poliisimiehiä läsnä, ettei linnoitus enää ollut minulle turvallinen paikka. Päätin sen vuoksi palata ulkopuolelle.

Astellessani takaisin tietä pitkin näin keisarillisen vaunujonon jo tulevan vastaani. Ensi vaunujen sivuuttaessa minut olin siksi ajattelematon, että käänsin pääni syrjään välttääkseni tulemasta tunnetuksi. Sen varomattomammin en moisessa tilaisuudessa olisi voinut tehdäkään. Vaunuissa istui muutamia keisarin esikuntaan kuuluvia upseereita, jotka tämän kautta tulivat heti huomanneeksi minut. Heti paikalla he pysähdyttivät vaunut, karkasivat kimppuuni, raastoivat minut sanaakaan sanomatta mukaansa ja ajoivat täyttä karkua takaisin linnoitukseen, Matkalla he kysyivät minulta, kuka olin ja mitä siellä toimitin, ja linnaan saavuttuamme jättivät he minut varusväen päällystön huostaan.

Minä en voinut selittää muuta kuin että olin englantilainen, että olin ollut katselemassa manööverejä ja nyt olin paluumatkalla asemalle. (Se oli 2—5 mailin päässä.) Tuo kaikki kuulosti hyvin luonnolliselta, mutta selvää oli, etteivät ne selitykset heille riittäneet. Minut istutettiin uudestaan vaunuihin, sain upseerin vartijakseni ja sitten lähdettiin ajamaan asemalle, kuljetettavaksi pääkaupungin poliisin haltuun.

Tämä oli muuten kaikkein ensimmäisiä yrityksiäni vakoojana, ja minä olin kyllin typerä tehdäkseni moniaita kirjallisia muistiinpanoja. Vaikkeivät toiset olisi niistä edes selvääkään saaneet, voitiin niitä ehkä käyttää todistuskappaleina minua vastaan. Varmuuden vuoksi revin ne vaunumatkallamme huomaamatta pieniksi palasiksi, ja joka kerta kun vartijani silmäsi ulos akkunasta, päästin muutamia niistä lentämään ulos vastapäisestä akkunasta.

Kun asemalle tultuamme kävi selville, että saisimme odotella kotvan aikaa junan lähtöä, sain luvan lähteä poliisikonstaapelin kanssa asuntooni noutamaan matkakapineeni.

Samalla kun hääräilin maksun suorittamista isännälle, sain salaa kirjoitetuksi paperipalaselle pari varottavaa sanaa veljelleni. Paperikaistaleen kiersin kynttilän ympäri ja asetin sen niin, ettei hän kotia tultuaan voinut olla sitä huomaamatta.

Asemalle tultuani otti minut huostaansa muuan husaariupseeri, jonka piti viedä minua edelleen. Hän oli hyvin kohtelias ja vieraanvarainen ja tahtoi väkisin ostaa minulle kuusi pulloa olutta. Hänen mielestään ei vähempi toki riittänyt, koska olin englantilainen. Kiitin luojaani, että hän itse auttoi minua niiden tyhjentämisessä.

Meidän päästyä viimein pääkaupunkiin majoitettiin minut erääseen hotelliin. Minulta otettiin pois passini, ja minun käskettiin toistaiseksi pysymään hotellissa. Sain kyllä vapaasti kuljeskella kaupungilla, mutten saanut luvatta poistua sieltä. Kohtapa keksinkin, että minulla aina oli urkkija kintereilläni minne vain menin.

Muutaman päivän kuluttua muuan hotellin tarjoilijoista esitti itsensä minulle, sanoen olevansa erään toisen vieraan vallan vakooja. Hän oli niin mainiosti perillä kaikista valtiollisista ja sotilaallisista asioista, että päätin hänen varmasti olevan esikuntaupseerin. Siitä alkaen minulla oli hänestä kaikkea mahdollista apua.

Hän ilmaisi minulle, ketkä hotellin muista palvelijoista olivat urkkijoita, ja kertoi näiden saaneen toimeksi vain pitää silmällä toimiani ja menojani sekä paikalla ilmottaa niistä puhelimella poliisille. Uusi ystäväni neuvoi minua sen vuoksi aina ulosmennessäni ilmottamaan portinvartijalle minne menin, niin että urkkijat kuulivat sen; silloin ne soittaisivat siitä poliisiasemalle ja huolehtisivat, että aseman omat urkkijat seuraisivat minua ulkona ollessani.

PAKO

Pian sen jälkeen palasi veljeni manööverialueelta ja liittyi pariini. Mutta siitä seurasi, että hänkin joutui epäluulon ja silmälläpidon alaiseksi; ja me molemmat voimme katsoa todellisuudessa olevamme vankeja. Asia rupesi tuntumaan niin arveluttavalta, että monias päivä myöhemmin varhaisena aamuhetkenä saapui luoksemme muuan vaikutusvaltainen ystävä, jolla oli tuttavia poliisipäällystön joukossa ja joka neuvoi meitä kiireimmän kautta karkaamaan maasta, niin kauvan kuin se vielä oli mahdollista; hän tahtoi itse auttaa meitä tielle.

Hänen mielestään oli paras keino yrittää päästä johonkin satamakaupunkiin ja siellä piiloutua englantilaiseen laivaan muka sen matruuseina. Meidän onnistuikin saada käsiimme eräs laivankapteeni, joka lupasi ottaa meidät alukseensa sillä edellytyksellä, että omin neuvoin kykenimme saapumaan siihen.

Kun kaikki oli valmiina pakoa varten, annoimme ystävämme vakooja-tarjoilijan ilmottaa eräälle hotellin palvelijalle, että me muka ikävystyneinä alituiseen vahdinpitoon aijoimme ilman muita mutkia nousta iltajunaan ja puikkia tiehemme rajan yli. Kello 10 piti ajurivaunujen tulla noutamaan meitä ja tavaroitamme asemalle; ja jos kenkään siitä rohkenisi mukista, niin myllertäisimme me taivaan ja maan ja Englannin lähetystön turvaksemme. Jos he luulivat voivansa käsitellä vapaita englantilaisia hunsvotin tavoin, niin… j.n.e.

Urkkijat soittivat luonnollisesti puhelimella rautatieaseman poliisikonttoriin, jotta meidät vangittaisiin samassa tuokiossa kuin yritimme nousta junaan.

Ajuri tulikin, ja me lähdimme täryyttämään suorinta tietä asemalle; mutta niin pian kuin olimme tulleet hotellin näkyvistä, pysäytimme ajurin ja käskimme hänen kääntämään eräälle toiselle asemalle. Sinne saapuaksemme piti meidän mennä lautalla erään virranhaaran yli.

Jännittävät silmänräpäykset olivat käsissä. Olikohan pakomme keksitty?
Kaivattiinkohan meitä asemalla? Oltiinkohan jo jälillämme?

Nämä kysymykset saisivat itsestään ratkaisunsa sitä mukaa kuin matkamme edistyi; ja lopullinen ratkaisu tulisi olemaan meille kohtalokas. Kaikki riippui sattumasta — joko riemullinen kotiinpaluu tahi viisivuotitinen linnavankeus — niin että meillä oli hyvä syy tuskailla. Ja kumminkin luulen, etteivät seuraukset silloin meitä niinkään huolettaneet — kaikki ajatuksemme pyörivät vain sen seikan ympärillä, ennättäisimmekö karkuun.

Pääsimme kaikella kunnialla lauttauspaikalle asti ja maksoimme ajurimme. Heti hänen poistuttuaan astuimme rantaa pitkin alaspäin ja tapasimmekin sovitulla kohdalla veneen, joka odotteli viedäkseen meidät laivaan. Tämä vuorostaan vartoi ankkurissa keskellä virtaa, valmiina lähtemään täydellä höyryllä siinä silmänräpäyksessä kuin me olimme nousseet kannelle. Kohtapa olimmekin sen kupeella.

Siinä ratkaisevassa tuokiossa oli veljeni kyllin julkea ja uskalias ruvetakseen riitelemään lautturin kanssa maksusta!

Minä, joka olin ensikertalainen, olin joutua suunniltani ja rukoilin veljeäni, että hän antaisi miehelle vaikkapa kaksinkertaisen maksun, kunhan vain pääsimme eroon hänestä. Mutta veljeni säilytti malttinsa ja tinki edelleen — ja varmaa on, että tämä seikka poisti kaikki epäluulot lautturilta, jos hänellä sellaisia oli.

LOPPUSANANEN

Edellä kertomistani pikku kokemuksista toivon lukijan saaneen jonkinlaisen kuvan vakoojan elämästä. Niissä ei itsessään ole mitään erityisen merkillistä; pikemminkin ovat ne vallan tavallisia arkipäivätapahtumia.

Mutta sittenkin täytynee myöntää, että tällä elämällä on värikkäisyyttä — että siinä on paljon tosi urheilua. Kun samalla ottaa lukuun, että vakooja voi olla maallensa suureksi hyödyksi, niin voi myöskin ymmärtää, että on miehiä, jotka eivät tiedäkään mitään parempaa kuin tämä elämä. Ja vakoojaa, joka kaatuu keskelle työtänsä, saanee pitää vallan yhtä kelpo isänmaanpoikana kuin sotilasta, joka ase kädessä kaatuu maansa puolesta.

[Englantilaisten urheilu-käsite on muuten paljon laajempi kuin mitä sillä esim. meillä ymmärretään. Siihen kuuluu kaikkinainen yhdellä haavaa hengen ja ruumiin pirteyttä ja karaisua tarkettava toiminta eikä pelkkä kaavamainen lihastenharjottelu. Siltä kannalta katsoen heidän ylemmät yhteiskuntaluokkansa ovatkin maailman ensimmäisiä urheilijoita — joskaan monet eivät paljon muuta elämässä toimitakaan. Suom. huom.]

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KOKEMUKSENI VAKOOJANA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.