The Project Gutenberg eBook of Kotikaiho, by Grazia Deledda

Rooma lähestyi. Myöhäissyksyn kuu, iso, helmiäiskiiltoinen, kirkas ja surumielinen, valaisi Campagnaa. Raju tuuli rynnisti hurjasti vinhaa vauhtia kiitävää pikajunaa vasten.

Regina torkkui ja kuvitteli yhä vielä olevansa synnyinkodissaan. Junan ryskinä kuulosti myllyn jyskeeltä siellä Po-joen varrella. Mutta äkkiä hän tunsi Antonion käden puristavan hänen omaansa ja kavahti hereille.

Lasi heijasti vaunun sisustaa, valoa, hänen vartaloaan, jota verhosi pitkä, vaalea vaippa, hänen rasittuneita kasvojaan, jotka olivat ikäänkuin kutistuneet kokoon väsyttävästä matkasta.

Reginan isot likinäköiset silmät olivat puoliavoimia, ja kuun hohteessa hän luuli ikkunanlasiin heijastuvan harmaan vaippansa pohjalta erottavansa ohi kiitävän maiseman aallehtivat, sinervät ääriviivat: yksinäisen kuutamopolun, tuulen tuivertaman hopealehtisen puun ja kauempana vesijohdon, jonka holvikaaret häipyivät hohteleviin usviin kuin äärettömän suuret siniset ovet. Ehkä nuo vesijohtokaaret oikeastaan olivat harhanäkyjä. Vaikka Regina oli likinäköinen, hän itsepäisesti kieltäytyi käyttämästä silmälaseja joutuen silti haltioihinsa niistä suurenmoisista näyistä, joita hän luuli erottavansa tuulen ryskyttämän ikkunaruudun välkkeestä.

Rooma! Lapsellinen riemu valtasi hänet hänen ajatellessaan, että Rooma oli lähellä, että Rooma, tuo ihmeellinen kaupunki, kauan unelmissa päilynyt maailman pääkaupunki, kaiken tenhon ja loiston pesäpaikka, tulisi hänen asuinpaikakseen.

Matkan aiheuttama väsymys, entisyydestä suuresti eroavan tulevaisuuden pelko, viihtyisien kotiolojen menettäminen, uusien, outojen ihmisten odottaminen, avioliiton ensi aikojen yllätykset, levottomuus, kaikki epäilykset haihtuivat tämän hänen kauan ja palavasti hellimänsä unelman ollessa toteutumassa.

Antonio nousi ja tuli ikkunaan, jonka ruutu heijasti hänen kaunista, vaaleaa, kookasta, solakkaa, hallitsevaa hahmoaan. Regina näki tuossa kuvastimessa hänen soikeat, harmaat silmänsä, jotka loivat häneen hyväileviä katseita. Hän näki uljaiden viiksien alla hehkuvan ja niin punaisen suun hymyillen lähettävän hänelle lentosuukon ja tunsi itsensä ylen onnelliseksi.

— Ajattelehan, Antonio sanoi kumartuen hänen puoleensa kuin uskoakseen hänelle salaisuuden, ajattelehan, Regina! Olemme Roomassa!

Regina hymyili hiukan ivallisesti. Hän ei tahtonut paljastaa koko iloaan ja levottomuuttaan.

— Vielä viisitoista minuuttia. Jollei tuulisi niin hurjasti, antaisin sinun katsoa ulos ikkunasta.

Antonio yrittikin laskea alas ikkunaa. Mutta tuulenpuuska oli niin ankara, ettei Reginaa haluttanutkaan pistää päätään ulos.

Sitten hän kehoitti Reginaa ottamaan hatun päähänsä ja panemaan pukunsa kuntoon.

— Nyt sieltä kotoa lähtevät asemalle, hän virkkoi miettien. Järjestä tukkasi. Missä ihojauheesi on?

— Olenko sitten niin ruma? Regina kysyi sivellen sillä kasvojaan. Hän istuutui, avasi laukun, järjesti hiuksensa ja sirotteli ihojauhetta kasvoilleen. Sitten hän pani päähänsä harmaan merimieslakin, jonka Antonio ojensi hänelle, ja napitti vaipan, jonka näädännahkaisesta kauluksesta hänen pienet kasvonsa pistivät esiin kuin kukan terälehdet kalpeina ja väsyneinä, näkyvissä melkein vain silmät ja suu, ja muistuttaen sievää kissanpäätä.

Regina nousi jälleen ja nojasi vaununikkunaan. Pitkä muuri vilahti ohi. Näkyi taloja, pensasaitoja, puutarhoja, tuulen heiluttamia ruokoja, yksinäinen lyhty, joka hohti keltaisena syksyn häikäisevän valkoisessa kuutamossa.

San Paolo! Tiber! Regina oli tuskin ehtinyt nähdä joen vihreän väikkeen, kun hänen sydämensä jo sykki rajusti, vaikka hän ensimmäisen voimakkaan ilonpuuskauksen jälkeen oli tuntenut, että epäilyksen varjo laskeutui hänen sieluunsa.

— Niin, hän ajatteli itsekseen, Rooma, pääkaupunki, ihmeellinen kaupunki, usvista vapaa, täynnä aurinkoa ja kukkia. Mutta mikä minua siellä odottaa? Nuorena, onnellisena ja ihailtuna heittäydyn Rooman helmaan samoin kuin olen heittäytynyt Antonion syliin. Mutta mitä Rooma voi minulle antaa? Me emme ole rikkaita, ja suurkaupunki on samanlainen kuin… ihmiset: se on sydämetön ja antaa varsin vähän niille, jotka eivät ole rikkaita… Mutta emme me ole köyhiäkään, — hän lopuksi ajatteli lohduttaen itseään.

Juna vihelsi. Regina säpsähti. Kuun ja yhä tiheämmin näkyviin ilmestyvien lyhtyjen valossa oli tuulen pieksämän pensasaidan takaa vilahtanut esiin pieni huvila kadoten taas äkkiä kuin taikaiskusta.

— Se näytti meidän huvilaltamme, hän ajatteli surumielisesti muistellessaan Po-joen korkealla rantaäyräällä olevaa synnyinkotiaan.

— Nyt olemme perillä, Antonio virkkoi, ja Regina tunsi muistokuvan haihtuvan samoin kuin äskeisen näyn. Vaikka hän oli päättänyt harkita vaikutelmiaan hämmästymättä ja tyynesti, hän siitä hetkestä alkaen näki kaiken sekavasti, kuin harson läpi.

Antonio otti hyllyltä matkalaukut ja hatturasiat. Regina hermostui, kun rasia, jossa oli hänen kaunis valkoinen morsiushattunsa, meni ylösalaisin. Hän kumartui kääntämään sitä oikein päin punastuen harmista, palasi ikkunan ääreen ja kohenteli merimieslakkiaan ja vaippaansa.

Suunnattoman suurten kellervien talojen ääriviivat liitivät nopeasti ohi taivaan sinisellä sametilla. Tuuli taukosi tuntumasta. Lyhtyjä näkyi nyt tiheämmässä välkkyen keltaisina, valkeina ja punasinervinä, ja niiden räikeä valo himmensi kuun surumielisen hohteen; valo kasvoi, kävi häikäiseväksi ja säteili lopulta avarassa katoksessa, johon juna korvia tärisyttävästi jymisten syöksyi.

Sähkölamppujen punasinervän väikkeen valaisemat monet sadat kasvot vilahtivat tuijottavina, tutkivina, itsekkäinä Reginan hämmentyneiden kasvojen ohi. Hänet valtasi epämääräinen, sekava tunne. Hän erotti väkijoukosta punatukkaisen naisen, miehen ruudullinen puku yllä, kalpean tytön iso hattu päässä, kaljupään herrasmiehen, pystyssä olevan sauvan, liehuvan valkoisen nenäliinan, ja hänestä tuntui kuin tuo suuri kaupunki, jonka valtoihin hän antautui, olisi lähettänyt edustajinaan ottamaan häntä vastaan kaikki nuo tuntemattomat ja vastenmieliset ihmiset. Vaununovet ja -ikkunat tempaistiin rajusti auki. Edestakaisin porhaltavien veturien viheltäessä ja puhkuessa kaikui ihmisäänten humu ja sorina. Mustilla silloilla tunkeilivat matkustajat tuuppien toisiaan.

Antonion tarkastaessa, oliko hyllyille unohtunut tavaroita, Regina kumartui katselemaan ulos ikkunasta. Pitkän junan vaununovien edessä oli vielä ryhminä paljon ihmisiä, jotka näyttivät levottomilta, uteliailta ja iloisilta; mutta suuri osa väkijoukosta virtasi jo pois häviten aseman ulko-ovista.

— Ei ole ketään meitä vastassa, Regina sanoi hiukan pettyneenä. Mutta äkkiä hän näki viiden henkilön lähestyvän junasillalla ja tajusi, että he olivat niitä.

Hän hypähti junasta maahan ja katseli. Varmaankin nuo olivat hänen miehensä omaisia; siinä oli kolme miestä, joista yhdellä oli vaalea päällystakki, ja kaksi naista, toinen lyhyt ja lihava, toinen hyvin pitkä ja laiha, kasvot ison mustan hatun varjossa. Viimemainitulla oli kädessään kukkavihko, ja hänen omituinen vartalonsa, verhottuna viittaan, jonka helmiäisnapit kiilsivät kaukaa, tuntui Reginasta tutulta. Varmaankin tämä oli hänen kälynsä Arduina, naisasiaa ajavan lehden päätoimittaja, joka oli lähettänyt Reginalle pari kolme eriskummallista kirjettä.

— Äiti! Antonio huusi työntyessään ulos vaunusta. Regina oli jo joutunut lihavan rouvan hyllyvään syleilyyn; sitten hän tunsi painautuvansa vasten nappeja, joiden oli nähnyt kiiltävän kaukaa, ja lopuksi hän huomasi toisessa kädessään kukkavihon ja toisen kätensä olevan pehmeän ja lihavan, miehisen käden puristuksissa.

— Jo pitäisi riittää, luullakseni, viimeksi mainittu virkkoi sirosti kumartaen.

— Ja tässä on vaimoni Regina, tässä hänet nyt näette. Kuinkas muutoin hurisee, Gaspare?

— Oletko väsynyt, rakkaani? vanha rouva kysyi ääni väristen ja tuoden kasvojaan lähemmäksi Reginan kasvoja.

Huolimatta kukkien tuoksusta Regina toistamiseen tunsi, että anopin hengitys löyhkäsi, mikä hänessä herätti inhoa. Nämä ihmiset, jotka tunkeillen häärivät hänen ympärillään tarkastellen häntä huonosti salaten uteliaisuutensa tuossa oudossa paikassa myöhäisenä hetkenä, räikeässä, häikäisevässä valossa, kaikki nuo ihmiset, joiden äänensävy oli hänelle vieras, tuntuivat hänestä vastenmielisiltä.

Antoniokin, joka sinä hetkenä unohti hänet, yhtyen tuohon outoon joukkoon, tuntui mieheltä, joka oli eri rotua kuin hän.

Regina tunsi olevansa yksin, hylättynä ja hänen ajatuksensa hämmentyivät. Hän kuvitteli olevansa ihmisvirran viemä.

Hän näki ajoneuvojen rykelmän kiiltävällä kadulla, joka näytti olevan laskettu sinisillä tiilillä, ja kostea ilma tuoksahti metsältä.

Etempänä hän todella oli näkevinään metsän ääriviivan, puurivin, joka mustana erottautui lasinhohtoisesta taivaasta. Ja noiden mustien puiden väliin ripustetut pallonmuotoiset, punasinervät sähkölamput näyttivät ihmeellisiltä loistavilta hedelmiltä. Salaperäinen taikatuntu väreili tänä yönhetkenä avaralla torilla, jossa väki hajaantui ja hälveni äänettömästi kuin kosteaan, valoisaan erämaahan.

— Menemme jalan, koti on aivan lähellä, Antonio sanoi tarttuen Reginan käsivarteen. Näetkö, kuinka avara tämä tori on?

— Niin, todellakin, hyvin avara! Regina huudahti äänessä todellisen ihmettelyn sävyä. Täällä näyttää sataneen, kaikki on niin kiiltävää ja kaunista!

Ollessaan lähellä Antoniota, jota vasten anopin lihava, huohottava ruumis työnsi häntä, hän jälleen tunsi itsensä onnelliseksi. Niin todella, Rooma oli unelmien kaupunki, täynnä puutarhoja, suihkulähteitä, suunnattoman suuria taloja, se oli loistava, suurenmoinen yöllä ja päivällä.

Regina tunsi itsensä iloiseksi kuin olisi juonut likööriä. Hän alkoi jutella kuumeisen vilkkaasti. Mutta jäljestäpäin hän ei muistanut, mitä oli sanonut saapumisensa hetkenä. Hän muisti vain, että kesken hänen iloaan hänestä oli tuntunut vastenmieliseltä anopin läähättäminen ja huokailu, Arduinan hupsumainen nauru ja lankojen lörpöttely, jotka tulivat hitaasti jäljestä ja puhuivat pelkkää pötyä.

Antonio oli pyytänyt, etteivät hänen omaisensa mainitsisi tuttaville heidän tulostaan. Hän tahtoi päästä ikävystyttävistä onnentoivotuksista. Mutta kun he olivat poikenneet Torinon-kadulle ja saapuneet sen talon edustalle, jossa Reginan miehen, Antonion omaiset, Venutellit asuivat kahdessa huoneistossa, joista toinen oli neljännessä, toinen viidennessä kerroksessa, vanha rouva virkkoi yhä huohottaen ja huoaten.

— Siellä ovat Clara ja hänen tyttärensä. He tulivat meille tänä iltana; emme voineet ajaa heitä pois, varmaankin he aavistivat…

— Voi kuinka ikävää! Antonio virkahti. Mutta minä kyllä lähetän heidät matkoihinsa!

Kaasu paloi vielä sisällä. Muhkea eteinen ja leveät marmoriportaat vahvistivat Reginassa sitä suuruuden ja kauneuden vaikutusta, jonka jo asematori ja kadut olivat hänessä herättäneet.

— Rohkeutta! Antonio kehoitteli. Nämä ovat Jaakopin tikapuut. Kiivetkää te pojat edellä.

Kolme miestä ja Arduina nousivat ravakasti portaita edellä. Reginakin tahtoi jouduttaa askeliaan, mutta väsyi ja hengästyi.

— Nämä portaat ovat minun surmani! anoppi valitti. Voi, tyttäreni, en minä aina ole asunut neljännessä kerroksessa!

Regina ei enää kuunnellut. Huudahduksia ja naurua kaikui ylempää portaista. Sitten syöksyi heitä vastaan pyörteenä ja kahinana hyvä hajupilvi, liehureunuksia, pitsejä, kaulahelyjä ja vaaleita kiharoita, ja tämä vyöry oli vähällä kaataa kumoon vastanaineet ja anopin.

Tuo kaunis naisolento kietoi Reginan syleilyynsä ja suuteli häntä kiihkeästi moneen kertaan:

— Rakas, rakas, terve tuloa, terve tuloa, ja tuhannesti: onneksi olkoon! Äiti on ylhäällä.

Claretta suuteli häntä muitta mutkitta poskelle. Sitten hän tarttui Reginaa kädestä ja veti hänet mukaansa ylös portaita puhuen ja nauraen äänekkäästi, tuo solakkavartaloinen nainen, hameet kahisten ja levittäen hajuvesien tuoksua. Regina seurasi häntä katsellen hiukan kateellisena ja mustasukkaisena tuota luonnollista teeskentelemättömyyttä ja kauneutta. Claretta melkein kantoi hänet ylös käsivarsillaan täyttäen porraskäytävän naurullaan ja kimeillä huudahduksillaan. Hän vei Reginan sisälle huoneistoon ja työnnettyään hänet lihavan Clara tädin pehmeään syleilyyn laahasi hänet läpi muiden huoneiden.

Huoneistossa oli kaasuvalaistus, huonekalut kiilsivät ja lemusivat paloöljylle. Kaikki huoneet olivat ahtaat ja kasatut täyteen huonekaluja, halpoja ovi- ja ikkunaverhoja ja juuttimattoja, isoja koruommeltuja pieluksia, paperiviuhkoja. Muutamissa huoneissa oli suorastaan mahdoton liikkua. Reginalla oli kurkussa sellainen tunne, kuin häntä olisi tukahduttanut. Hänet valtasi samalla hellyys ja ahdistus, kun hän muisteli kaunista synnyinkotiaan ja sen lämpimiä, yksinkertaisen aistikkaita huoneita. Ja lohduttaakseen mieltään hän tunsi tarvetta sanoa Clarettalle:

— Jäämme Antonion kanssa asumaan tänne, kunnes löydämme hyvän asunnon.
Sellaisia kai on helposti saatavissa?

Parastaikaa on Roomassa ulkomaalaisia, jotka peittävät sen tulvaansa kuin heinäsirkkaparvet, serkku vastasi pysähtyen joka kuvastimen eteen ihaillakseen itseään eri asennoissa ja puhuen äänekkäästi, jotta ruokailuhuoneeseen kokoontuneet mieshenkilöt kuulisivat.

— Tässä on teidän huoneenne; lemmenpesänne, muuttolinnut! Claretta virkkoi sitten mennen Reginan kanssa kulmahuoneeseen, jonne seuraavassa tuokiossa tulivat Antonio, äiti, Arduina ja matkalaukkuja kantava palvelijatar.

Huone oli sangen iso, mutta sitä painoi matala, harmaa katto, johon oli piirretty ristiin rastiin mauttomia siniviivaisia kuvioita. Raskaat verhot peittivät kolmea ikkunaa, joista yksi oli ison, jykevän, pieluksia ja peitteitä täyteen sullotun vuoteen jalkapäässä. Tuo harmaa katto, joka riippui tämän arkipäiväisen poroporvarillisen huoneen yllä, jonka matkalaukut ja hatturasiat tekivät niin ahtaaksi, että tuskin pääsi liikkumaan, lisäsi sitä tukahduttavaa tunnetta, joka oli vallannut Reginan. Hän katseli ympärilleen vaieten ja surumielisenä. Hän luuli näkevänsä pahaa unta, olevansa oudossa vankilantapaisessa, jossa jokin suloinen voima kahlehti ja painoi häntä kuin kuolettavan raskas taakka. Voi kaikkia noita ihmisiä, noita naisia, jotka piirittivät ja tukahduttivat häntä armottomalla uteliaisuudellaan. Tuona myöhäisenä hetkenä, pitkän matkan tärinän jälkeen, hänen mielensä melkein sairaalloisesti kammosi kosketusta noihin vieraisiin ihmisiin. Sinä hetkenä hän tunsi tarvetta levätä, järjestää tukkaansa, muuttaa pukua. Mutta häntä ei jätetty hetkeksikään rauhaan. Claretta ei näyttänyt aikovan luopua kuvastimesta. Arduina, joka oli kirjailijatar, tuntui tutkivan tulokkaan vaikutelmia. Anoppi ei herjennyt tähystelemästä häntä kyynelöivine silmineen.

Regina riisui vaippansa ja hattunsa. Hänen pienet kasvonsa paljastuivat säikähtyneinä ja kalpeina sekavina aaltoilevien tiheiden tummien hiuksien alla.

Antonio ei enää kiinnittänyt huomiota häneen touhutessaan matkalaukkujen järjestämisessä ja tiedustellessaan äidiltään tuttavien kuulumisia.

Vanha nainen huohotti ja huokaili ja vastasi poikansa kysymyksiin kääntämättä silmiään nuoresta miniästään.

Missä saan peseytyä? Regina kysyi. Hänen isot, ruskeat silmänsä, jotka tavallisesti olivat sametinpehmeät ja lempeät, olivat puoleksi ummessa väsymyksestä ja näyttivät melkein hurjilta.

— Tässä, Arduina vastasi syöksyen pesukaapin ääreen. Tässä, lemmikkini.
Tässä on kaikki, mitä tarvitaan: saippuaa, ihojauhetta, kampa.
Millaisesta saippuasta pidät?

Regina ei vastannut. Hän pesi kätensä ja kasvonsa, otti pyyheliinan, jonka käly ojensi hänelle ja kumartui sitten katsomaan pesukaapin matalaan kuvastimeen järjestääkseen tukkansa.

— Istuhan, Arduina sanoi ja lykkäsi hänen taakseen tuolin. Muuten et näe peilailla.

— Ei, jos istun, näen vielä huonommin, Regina vastasi yhä pahemmin hermostuen. Olen likinäköinen.

— Mitä sillä on väliä? Regina virkkoi tuikeasti. Meidän perheessämme ovat kaikki likinäköisiä.

— Se on päinvastoin hyvin »pikanttia», Arduina huomautti. Mutta kuulehan, kultaseni, levitä hiukan hiuksia ohimoilla, ne ovat liiaksi pingoitetut. Onpa sinulla ihana tukka! Huomenna minä kampaan sen. Saatpa nähdä…

Ja Arduina kohotti kätensä nuoren rouvan pientä päätä kohti, joka näytti niin lempeältä ja vaatimattomalta, mutta joka nyt pudistelihe suuttuneen ylenkatseellisesti.

Äänenpaino katkaisi vastaväitteet, ja kirjailijatar varmaankin älysi, että Regina oli hallitsijaluonne, ylhäisempää rotua. Arduina loikin häneen surumielisen hellän ja myötätuntoisen ihailevan katseen. Nyt vasta Regina, johon tuo katse oli osunut, suvaitsi kääntää huomion kälyynsä, jota Antonio oli kuvannut höpelöksi. Ja nähdessään edessään tuon litteäpovisen pitkän olennon, jonka kasvot olivat kuin keltaista puuta ja maidonkarvaiset pienet silmät täynnä säikähdystä ja jonka pienen suun mustat hampaat ja kolme tuhanväristä kiharaa täydensivät ainutlaatuisen rumuuden leimaa — nähdessään kaiken tämän Regina vuorostaan aavisti, että tuo nainen oli säälittävä orjaolento. Tämä havainto tuotti hänelle ilkeää tyydytystä. Tässä vastenmielisessä piirissä, joka äkkiä oli auennut hänen eteensä, oli siis uhreja, sellaisia kuin Arduina, johon verrattuna hän oli hallitsijatar. Tämä ei herättänyt hänessä sääliä.

Nämä ajatukset pälkähtivät hänen päähänsä niinä lyhyinä hetkinä, jolloin hän järjesteli tukkaansa nuo kolme naista katselijoina.

Antonio, joka huomasi Reginan huonon tuulen, lähetti naiset pois tutunomaisesti työntäen ulos nuoren serkkunsa.

— Menkää nyt jo tiehenne, pyydän! Toivottavasti ette sentään aio katsella minun pukeutumistani. No, lähtekää jo liikkeelle, ja joutuin. Mekin tarvitsemme vähän lepoa.

— Huomenna saatte virua vuoteessa koko päivän, sillä tietystikin sataa, äiti huomautti.

Vihdoinkin häiritsevät naiset poistuivat huoneesta, ja yhdellä hyppäyksellä Antonio ponnahti Reginan luo, sulki hänet syliinsä, kumartui hänen alakuloisten kasvojensa puoleen ja sanoi hyväilevällä äänellä:

— Pois nyt happamet ilmeet! Pois suru ja murhe. Haukkaamme ensin muutaman suupalan, ja sitten suoraa päätä höyhensaareen. Huomenna lähdemme pakosalle. Tarkoitan, lähdemme kaupungille kahden, niin pääsemme häiritsevästä kotiväestä. Kas noin, reippaasti vain. Ollaan iloisia!

Hän tarttui nuorikkoaan vyötäisistä ja veti hänet mukaansa ruokasaliin rallatellen:

    Hiiri hylkii juustopalaa:
    Prinsessan se naida halaa.
    Kuningas jos tekee tenää,
    Ei oo varma päästään enää.

Mutta Regina vain ei tullut iloiseksi. Heti istuttuaan epämukavalle wieniläistuolille, joita oli ympäri täyteen ahdetun ruokapöydän, hän tunsi matkaväsymyksen painavan selkää ja tekevän silmäluomet raskaiksi. Taas hänestä tuntui, kuin hän olisi nähnyt tuskallista unta; hän näki kuin harson läpi edessään maalauksen, jonka täyttivät arkipäiväiset henkilöhahmot. Anopin kasvot olivat karkeat, leveät, punakat, pulleat ja niitä kehystävä rasvainen tukka oli liian musta ollakseen luonnollinen. Arkipäiväiset olivat Mario langon kasvot, jotka muistuttivat äitiä, samanlaiset pienet siniset silmät ja suu puoliavoinna hengityksen käydessä vaivalloisesti. Gasparen naama oli parraton ja punakka kiiltävän kaljun otsan alla. Massimo, puoleksi rappiolla oleva keikari, oli hyvin Antonion näköinen, mutta kalpea; hänen pitkä punainen tukkansa oli vahvasti voideltu, ja harmaiden silmien ilme oli julkea. Arkipäiväiset olivat niinikään Clarettan keinotekoisesti kaunistetut kasvot. Vaistomaisesti muistuivat Reginan mieleen ihmiset, jotka olivat vilahtaneet hänen ohitseen asemilla matkan varrella ja pääteasemalla Roomassa. Nämä parastaikaa häntä ympäröivät kasvot tuntuivat sukeltavan esiin noiden vilahdukselta nähtyjen kasvojen sekasorrosta, mutta nekin olivat karkeat ja hienostumattomat. Kokonainen maailma erotti hänet niistä.

Huolimatta myöhäisestä hetkestä ja Antonion lupauksesta illallisateria venyi pitkäksi. Palvelijatar, joka tarjoili ruokia, vaaleatukkainen kookas punapuseroinen tyttö, ei voinut lakata luomasta ihmetteleviä katseita nuoreen rouvaan. Hän kompasteli alinomaa ja oli vähällä särkeä astioita.

Tämä hahmo, joka liikkui edestakaisin, tuntui olevan touhun keskeinen henkilö: kaikki kiinnittivät häneen huomiota, kaikki puhuivat hänelle. Vanha Anna rouva värähti joka kerran kun palvelijatar astui sisään.

— No, milläs kannalla sinun rakkausasiasi ovat, Marina? Miellyttääkö hän sinua? — hän sitten kysyi osoittaen Reginaa. Kumpi on kauniimpi, hän vai Arduina?

Marina punastui, nauraa kikatti; puikahti tiehensä eikä enää palannut. Silloin Gaspare nousi pöydästä vakavana, lautasliina olalla, ja meni noutamaan häntä keittiöstä. Sieltä kuului äkkiä kinastelua; Gaspare palasi sisälle punaisena ja silmät villaisina.

— Äiti, paisti palaa! hän ilmoitti järkkyneen näköisenä. Menkäähän katsomaan!

Vanha rouva huokaili, nousi, meni keittiöön, palasi eikä enää hetkeäkään malttanut pysyä asemillaan.

— Rakas lapsi, anoppi virkkoi kääntyen Reginaan päin, nuo siunatut palvelustytöt…! Ei siitä kannata puhua, niin sanotaan, mutta mitä tehdä, kun he syöksevät koko perheen turmioon… Kerronpa sinulle…

— Se on aikamme vakavimpia yhteiskunnallisia ongelmia, Massimo huomautti ivallisesti kohdistamatta puhettaan kehenkään erityisesti.

Kaikki nauroivat. Huolimatta vanhan rouvan tiheistä käynneistä keittiössä, täytyi kauan odottaa uusia ruokalajeja. Keskustelu vilkastui. Massimo puheli serkkunsa kanssa, ja Anna rouva päivitteli Clara rouvalle palvelustytön mahdottomuutta.

Ja Gaspare alkoi panetella ministeriänsä, samoin kuin oli panetellut palvelijattaria.

— Saitko viime kirjeeni? Arduina kysyi Reginalta käyttäen hyväkseen yleistä hälinää.

— Sen, jossa pyysin — jossa rohkenin pyytää sinulta tietoja yksityisten, ja varsinkin naisten Mantovassa harjoittamasta hyväntekeväisyydestä…

Regina ajatteli synnyinkotiaan; hän näki mielikuvituksessaan ison ruokahuoneen ikkunan, josta kesällä avautui kaunis, värähtelevä metsäkuva; hän näki vihreän rantaäyrään, jonka takana joen pinta kimmelteli. Kaikki tuo oli nyt poissa! Sekä soma metsäkuva että Barattan maalaus, joka riippui kamiinan yläpuolella — kaikki poissa, poissa ikipäiviksi! Istuessaan siinä epämukavalla tuolilla, joka teki hänen jäsenensä helliksi, noiden ihmisten keskuudessa, jotka puhuivat jokapäiväisistä asioista, hän tunsi jälleen samantapaista kauhua kuin tuomittu ajatellessaan pakollista yhdessäoloa onnettomuustoveriensa kanssa.

Antoniokin tuntui taas hänestä vieraalta, kun tämä istui siinä tuskin kiinnittäen huomiota häneen kuunnellessaan veljiensä latelemia pikku-uutisia, joita sateli hänen niskaansa.

Joka kerran kun palvelustyttö tuli ruokailuhuoneeseen ja kiinnitti pienet siniset silmänsä nuoreen rouvaan, Antonio toisti:

Tyttö katsoi vuoroin toiseen, vuoroin taas toiseen vertailukohteeseen ja nauroi:

Antonio tiesi hyvin, että hänen veljensä Mario, jo keski-ikäinen mies, joka oli harvapuheinen ja punastui joka kerran, kun joku lausui ajatuksen, joka oli pälkähtänyt hänenkin päähänsä, kammoksui vaimonsa kynäilyintoa. Silti Antonio kysyi kälyltään, oliko hänen toimittamallaan naisasiaa ajavalla lehdellä, »Naisen Tulevaisuudella», hyvä vai huono menekki.

— Sanotaan, että se jo on jaksanut päästä kolmen numeron painokseen,
Massimo huomautti ivallisesti.

— Kaiken kukkuraksi se näyttää saavan niskoilleen oikeudenkäynnin, se kun on luvatta painattanut kalabrialaisessa lehdessä olleen sonetin.

— Oletpa totisesti olevinasi sukkela! Arduina huusi virnistellen. Mutta samalla hänen kasvonsa kuvastivat epämääräistä säikähdystä.

Mario röhisi pää painuneena lautasen yli ja syödä lupsutti kuin ärtynyt sonni.

Silloin pääsi valloilleen lapsellisen julma kiusoittelu Arduinaa, olentoparkaa kohtaan, joka Reginastakin tuntui ihmisen irvikuvalta.

— Seikka, josta en koskaan ole päässyt selville, on se, missä tuon lehden toimitus piileskelee, Claretta virkkoi. Voisihan siellä käväistä, jollei muun vuoksi niin ainakin puhuttelemassa päätoimittajaa.

— Niitä on lukemattomia kaduilla! Arduina huomautti. Sellaiset kauniit tytöt kuin sinä löytävät »toimittajia» kaikkialta.

— On vaikea käsittää, mitä oikeastaan tarkoitat kaikella tuolla lorulla… Gaspare tiuskaisi.

— Ja sinä itse muka käsität! Massimo huudahti juhlallisesti kohottaen haarukkaansa.

— En, en ollenkaan, tämä vastasi ikäänkuin heräten unesta. Mutta äkkiä hänen teki mieli puolustaa Arduinaa, mikä ei johtunut säälistä kirjailijatarta kohtaan, vaan lankojen käyttäytymisen paheksumisesta. — Onhan mahdollista, että Arduina käännyttää minut.

Sitten keskustelu sai toisen suunnan: puhuttiin venäläisestä ruhtinattaresta, Makulinasta, joka jo useita vuosia oli asunut Roomassa. Antonio oli tutustunut häneen Arduinan kautta ja hoitanut eräitä hänen asioitaan.

— Hän aikoo antaa Reginalle lahjan, kirjailijatar sanoi Antoniolle.
Huomisiltana hän tulee luokseni päivälliselle. Tulkaa tekin silloin.

Tämä tiedonanto hiukan kohotti Arduinan arvoa ja antoi Reginalle hengenvuoroa. Keskustelu kohdistui nyt kreivittäriin ja markiisittariin, ja Claretta huudahti kääntyen Massimoon päin:

— Sinut nähtiin juoksemassa donna Maria Del Carron vaunujen jäljessä.
Silloin satoi, eikä sinulla ollut sateensuojaa.

— Senpä tähden minä juoksinkin! Massimo sanoi erittäin tyytyväisenä ja itsetietoisena.

— Oletpa ihastuttavan yksinkertainen, Claretta vastasi. Tietysti hän juoksi kiinnittääkseen huomion itseensä. Sanotaan markiisitar Del Carron pitävän kauniista nuorista miehistä… tuntemattomistakin…

— Kiitän! Massimo sanoi kumarrellen. Kiitän nöyrimmästi kohteliaisuudesta!

Kaikki vilkastuivat nyt, ja sitten otettiin käsiteltäviksi lukemattomia perheen tuttavapiirin naisia ja kerrottiin merkillisiä asioita heidän elämästään. Clara rouva, joka ei tahtonut olla toisia huonompi, kuvasi pukua, joka eräällä hänen tuntemallaan kreivittärellä oli ollut äskeisissä iltakutsuissa.

Regina kuunteli. Vaikkei hän tahtonut tunnustaa sitä itselleen, hän iloitsi siitä, että hänen sukulaisillaan oli ylhäisötuttavia.

Vihdoinkin oli ateriassa päästy kahviin, ja rouva kääntyi Reginan puoleen tahtoen puhua hänen kanssaan äidillisen hellästi.

— Äitisi on kaiketi parastaikaa vaipuneena alakuloisiin mietteisiin.
Varmaankaan hän ei vielä voi tottua ajatukseen, että toinen äiti…

— Äiti! Gaspare keskeytti palatessaan keittiöstä toiselta tarkastusretkeltään, tule katsomaan! Joudu! hän hoputti heiluttaen olkapäälleen heittämänsä lautasliinan nipukkaa. Keittiössä on iso vesilammikko. Palvelustyttö on unohtanut vesijohdon hanan auki.

Vanha rouva nousi ja seurasi huoaten ja ähkyen poikaansa keittiöön.
Heti senjälkeen kuultiin Marinan itkeä nyyhkivän.

— Tuo mies on kerrassaan sietämätön! Arduina huudahti. Eihän tyttöparka ole orjatar! Kun ajattelee…

— Anteeksi! Kuulittehan, että tyttö oli jättänyt vesihanan auki, Clara täti huomautti.

— Jos minä saan miehen, joka pistää nenänsä keittiöön, annan hänelle yhteiskunnalliselta näkökannalta sellaisen korvatillikan…! Claretta selitti puserrellessaan vyötäisiään kuvastimen edessä.

Anna rouva palasi ruokailuhuoneeseen, Marina vanavedessään. Tytön silmät punoittivat, ja hänen huulensa värähtelivät.

— Mene matkoihisi! Massimo sanoi. Varo itkemästä, kun tulet noin rumaksi. Jos konstaapelisi näkisi sinut tuollaisena…

— Mitä? Onko ihailijanasi tällä haavaa konstaapeli? Antonio kysyi leikillisesti.

— Hänet olen jättänyt. Jo yli kaksi viikkoa on kulunut siitä kun viimeksi välitin miehistä, Marina selitti jälleen hymyillen.

— Mainiota! Claretta huudahti. Tuohan on suurenmoista. Onko sinulla ollut useitakin ihailijoita?

— Neljä… ei kuin viisi, kun ensimmäinen otetaan mukaan. Hänen nimensä oli Peppino, ja hän oli virkamies.

Taas kaikki purskahtivat nauruun. Reginasta tuntui, kuin hän olisi tukehtunut. Olivatko tämän talon ihmiset aina näin typerän ikäviä? Antoniokin, hänen oma, aina iloinen Antonionsa, joka hänen seurassaan ei koskaan ollut paljastanut epähienoja piirteitä, näyttäytyi nyt eri valossa. Mutta äkkiä, Clara rouvan toistamiseen alkaessa kuvata kreivitärtuttavansa pukua, Regina pani merkille, että Antonio tähysteli häntä katsein, jotka olivat käyneet alakuloisiksi, ja tunsi huultensa puristuvan vavahdellen yhteen. Antonio nousi nopeasti, tuli vaimonsa luo ja hyväili hänen tukkaansa.

— Nyt menemme levolle. Onkin jo aika. Olethan väsynyt, eikö totta? hän sanoi hiljaa, ääni melkein rukoilevana.

Regina nousi. Arduina ja Claretta ryntäsivät hänen luokseen, syleilivät ja suutelivat häntä, saattoivat hänet huoneeseensa asti ja suutelivat häntä uudelleen.

Jäätyään vihdoin kahden Antonion kanssa Regina tunsi huojennusta; mutta ennen pitkää ovi aukeni, ja anoppi astui huoneeseen.

— Mitä haluatte? Regina kysyi kiusaantuneena. Ja hän ummisti silmänsä ja istuutui suunnattoman suureen nojatuoliin, joita oli kasattu huoneeseen.

— Voi! voi! hän valitti surkeasti, tuo palvelusväki ei osaa tehdä mitään. Suo anteeksi, tyttäreni.

— Eihän vuode ole kunnossa! vanha rouva huudahti pudistellessaan pieluksia ja painellessaan niitä vasten lihavaa, läähättävää poveaan.

Hän hääri siinä, kohenteli peitteitä, tutki yöpöytiä, tarkasti vesikarahvin.

Regina odotti anopin poistumista päästäkseen riisuutumaan. Vaipuneena nojatuoliin, silmät ummessa, kädet rentoina polvilla hän kuuli vanhan naisen laahustelevat askelet ja huohottavan hengityksen ja ajatteli kammoten huomista.

— Huomenna jälleen, ylihuomenna taaskin, ja sitten yhä edelleen olen tekemisissä näiden ihmisten kanssa! Se on kauheata!

Regina avasi silmänsä, nousi ja alkoi hakea matkalaukusta. Äkkiä hän kuuli takanaan vanhan naisen raskaan ähkivän hengityksen.

— Kyllä minä haen ne, tyttäreni. Mene vain riisuutumaan. Haen sinunkin yöpukusi.

— Sillävälin minä esitän balettia! Antonio virkahti alkaen hypähdellä.
Hänellä oli hyvin kehittynyt vartalo; hän oli notkea kuin klovni.

— Mitä ajatteletkaan, tyttäreni? Eiväthän nämä ole yöpaitoja, vaan yöhousuja. Kas tässä näyttää olevan Antonion yöpaita. Entä omasi? Kas, se on flanellia. Eikö se tunnu karkealta ihoa vasten? Sinun kotiseudullasi kai on hyvin kylmä? Täälläkin on kylmä, kun tuuli puhaltaa pohjoisesta. Kolme päivää se puhaltaa… Onpa siinä kaunis pitsi! Oletko itse tehnyt sen? Kuulehan…

Regina ei nähnyt eikä kuunnellut enää. Hänet valtasi raivo vanhan naisen kaivellessa matkalaukkuja ja tutkiessa uteliaasti jokaista vaatekappaletta. Äkkiä Antonio, joka hypähteli nojatuolien ympärillä, tarttui Reginaan ja tempasi hänet mukaansa.

— Voi, nuori vaimo huudahti pannen alakuloisen vastalauseensa, olisi vihdoinkin aika jättää minut rauhaan!

Vanha nainen ei ymmärtänyt yskää. Hän järjesti kaiken paikoilleen matkalaukuissa, sitten hän lähestyi Reginaa ja suuteli häntä. Ja viimeinkin hän poistui, ja lopultakin Regina oli kahden Antonion kanssa, mutta se ei enää tuottanut hänelle lohdutusta. Hän riisuutui ja laskeutui vuoteeseen; ja tuo iso, jykevä vuode oli kova, kylmä ja leveä kuin joen uoma! Hänestä tuntui, kuin hän olisi joutunut haaksirikkoon; avatut matkalaukut, hatturasiat, ikkunaverhot ja vastenmieliset huonekalut näyttivät kelluvan hänen ympärillään. Hänen yläpuolellaan riippui tukahduttava, harmaa katto, joka muistutti sadepilvien peittämää taivasta. Yön hiljaisuudessa kuului kaukaa, jostakin oudosta salaperäisestä paikasta, sekavia hälyääniä. Arduinan typerä nauru ja Clarettan hysteerinen ääni kaikuivat vielä viereisistä huoneista. Ja kaikkien noiden läheisten ja kaukaisten äänien ohella Regina erotti yöjunan valittavan vihellyksen, joka hänestä kajahti kuin ennen usein jossakin kaukana täältä kuultu huuto, joka kutsui, houkutteli ja rukoili… mitä? Sitä hän ei tiennyt, eikä muistanut, mutta tiesi varmasti kuulleensa tuon huudon, joka nyt korvia viiltäen kaikui yksistään häntä varten etsien häntä tuosta suuresta, vieraasta kaupungista, toistaen hänelle ihmeellisiä, viehkeitä ja samalla sydäntäsärkeviä asioita…

— Siis vihdoinkin! Missä oletkaan? Antonio kysyi. Olethan eksynyt loppumattomaan erämaahan. Kuinka kylmät sinun kätesi ovatkaan! Sinähän väriset, onko sinun vilu?

— Miksi siis väriset? mies kysyi ääni muuttuneena. Oletko tyytymätön,
Regina?

— Olen väsynyt, Regina vastasi silmät ummessa. Tunnen vielä junan tärinän ruumiissani. Kuuletko sinäkin vihellystä?… Ah, hän jatkoi kuin unessa, nyt tunnen sen. Se muistuttaa pienen Po-jokilaivan vihellystä. Voi jos saisi matkustaa pois täältä…

— Tuskin olet saapunut perille, kun jo tahdot matkustaa pois! Antonio huomautti. Hänen äänensä kuulosti leikilliseltä, mutta samalla hiukan katkeralta.

Regina ei vastannut. Antonio luuli hänen jo nukkuvan ja pysyi liikkumatta peläten herättävänsä hänet. Mutta äkkiä hän kuuli Reginan nauravan ja tuli siitä hyvin iloiseksi.

— Tuo »virkamies!»… Haudankaivaja… Regina mutisi tuntuen vielä näkevän unta. Jos sisareni Toseana olisi kuullut sen, niin kyllä hän olisi nauranut!

Paljoa myöhemmin Antonio uskoi Reginalle, ettei hän ollut voinut nukkua sinä yönä. Hän olisi tahtonut kysyä, mitä Regina piti hänen äidistään ja muista omaisistaan. Mutta hän ei rohjennut kysyä, sillä hän vaistosi epämääräisesti, ettei Reginan vastaus olisi ollut suora.

Nyt hänkin kuuli vihellyksen, joka saapui Reginan korviin hänen ollessaan vaipuneena horroksiin ja joka tuuditti häntä muistojen ja toiveiden unelmiin.

— Lähteä pois! Hän uneksii jo poislähtemisestä, Antonio ajatteli katkerasti.

Ja äkkiä hänessä heräsi kiihkeä tyytymättömyyden tunne, kun hän muisteli Reginan käyttäytymistä; se oli ollut kylmää, surumielistä, väliin ylenkatseellista ensi hetkinä seurusteltaessa uusien omaisten kanssa. Ja vaikka Antonio tajusi, että ylipääsemätön kuilu erotti heidät tuosta viisaasta, hienosta ja jalompirotuisesta olennosta, jonka hän oli rohjennut ottaa vaimokseen, hän ajatteli:

— Mutta hän tiesi sen hyvin! Kerroinhan hänelle kaikki, sanoin suoraan, että olemme virkailijaperhe, joka polveutuu virkailijoista. Äitini oli emännöitsijä, kälyni on hupsu, joka ei tee pahaa kenellekään. Ja Regina sanoi, että se kaikki oli yhdentekevää; hän rakasti minua, ja se riitti. Mitä hän siis tahtoo?

Antonio tunsi mieletöntä halua sysätä hänet luotaan, työntää hänet pois vierestään tässä isossa kylmässä vuoteessa, joka tuntui loppumattoman avaralta. Mutta nainen oli niin hento, niin heikko, niin kylmä levätessään hänen lämpöisellä, sykähtelevällä povellaan!

— Tein väärin, kun toin hänet tähän taloon! Minun olisi pitänyt laittaa oma pieni kotimme kuntoon ja viedä hänet sinne suoraa päätä. Nyt hän on kuin juurineen irti nyhdetty kukka, joka heti on istutettava suotuisaan maaperään.

Hän katseli vaimoaan syvän hellyyden valtaamana ja pysyi liikkumatta, jotta ei olisi häirinnyt unta, joka oli laskeutunut tämän väsymyksen ja kotikallion ylle.

Herätessään seuraavana aamuna Regina huomasi olevansa yksin isossa kovassa vuoteessa.

Satoi vettä. Harmaa ja kolkko hämärä lisäsi huoneen alakuloisuutta. Ulkona ajoneuvot rämisivät, raitiovaunut porhalsivat kirskuen ohi kuin pauhaava myrsky, mikä Reginassa herätti vastustamatonta synkkämielisyyttä. Hänestä tuntui kuin koko kaupunki, josta kuului tuhansia eri ääniä, olisi ollut rajuilman järkyttämä. Kaikki oli kuin työn rasittaman tukalan elämän jyskettä, joka kaikui kesken lakkaamatta pimeässä virtaavan sateen ropinan.

Niin, kaikki oli mauttoman yksinkertaista, sekin kangas, josta pielukset ja raidit oli tehty; ne oli koristettu karkeilla pitseillä. Ja tuo harmaa katto ja kolme pimeää ikkunaa, varsinkin vuoteen jalkapäässä oleva, näyttivät kaameilta.

Ja missä Antonio oli? Huonotuulisena Regina paheksui, että tämä oli noussut niin hiljaa, ettei hän herännyt, ja jättänyt hänet yksikseen tähän äärettömään, outoon vuoteeseen. Mutta seuraavassa tuokiossa ovea raoitettiin varovasti ja Antonia kurkisti sisään.

— Kas vain! hän sanoi veitikkamaisen hyväilevästi nähdessään Reginan jo olevan valveilla, johan silmäterät ovat näkyvissä.

Antonio tuli huoneeseen, harppasi notkeasti vuoteen ääreen ja painoi suoraa päätä suudelman Reginan huulille.

— Siltä tuntuu! Regina vastasi ääni hiukan käheänä, kietoen käsivartensa miehensä kaulaan. Sataako siellä?

— Sataa, ikävä kyllä! Antonio vastasi huoaten teeskennellyn syvään.
Mutta pian se lakkaa.

— Tänään on sunnuntai, Antonio virkkoi mennessään avaamaan ikkunaluukkuja. Roomassa näet sataa joka sunnuntai, se johtuu kirouksesta, jonka paavi on singahduttanut italialaiseen virkavaltaisuuteen. Mutta jo riittäisi täksi päiväksi; varmaankin sade pian lakkaa. Jäähän vuoteeseen vielä hetkeksi: lähden sanomaan, että tuovat sinulle kahvia.

— Älä toki! Regina huudahti säikähtäen ajatellessaan, että anoppi jälleen ilmestyisi heidän huoneeseensa. Nousen heti paikalla. Aion kirjoittaa kotiin.

— Lähdemme kävelylle, heti kun herkeää satamasta, Antonio ilmoitti. Jollei sinulla ole mitään sitä vastaan, Gaspare tulee mukaan. Hän on perehtynyt arkeologiaan: lähdemme Forumille.

— Niin, rakkaani, Forumille! Ajattelehan: Forumille. Tiedäthän, missä nyt olemme.

Regina hymyili hänelle sanomatta mitään. Antoniolla oli yllään toinen puku, hän oli ottanut puhtaan, kiiltävän kauluksen ja sitonut kaulaansa hienon, vihertävän kravattinauhan. Hän oli kähertänyt viiksensä; hän oli nuorekkaan raikas, virkeä, kiehtovan kaunis.

Päivänvalo oli tullut hänen mukanaan, ja Regina katseli häntä rakkautta uhkuen, riemuiten. Hän veti Antonion povelleen ja suuteli hänen hiuksiaan, joista levisi omituinen tuoksu — poltettujen kukkien tuoksua — niin Reginan oli tapana sanoa. Sitten hän oli kuiskaavinaan jotakin hänen korvaansa, mutta päästikin sensijaan pienen iloisen lapsellisen huudahduksen. Ja Antonio oli säpsähtävinään, uhkasi ja pudisti häntä. Ja he nauroivat, laskivat leikkiä ja unohtivat kaiken paitsi onneansa.

— Missä oletkaan herännyt, pikku jänöseni? Antonio kysyi käyttäen hyväilynimeä, jonka oli kuullut Reginan kotiseudulla, jossa oli toiminut kolme kuukautta salaisena komissaarina. Sanopas missä? Eilen tähän aikaan olimme Parmassa, tänään olemme täällä. Ajattelehan, millainen matka! Ja kolme kuukautta sitten emme edes tunteneet toisiamme! Muistatko sen päivän, jona tutustuimme toisiimme joen rantaäyräällä? Aurinko oli veripunaisena metsän takana! Opettaja katseli meitä ja hymyili: luultavasti hän jo silloin aavisti, että meistä tulisi pari.

— Saanko luvan esittää: herra Antonio Venutelli, valtiovarain ministeriön alisihteeri; jalosukuinen neiti Regina Tagliamari, Antonio jatkoi matkien vanhan opettajan nenä-ääntä, joka oli järjestänyt hänen ensi kohtaamisensa Reginan kanssa. Hän on todellinen kuningatar — Regina — hyvyydessä ja älykkyydessä, kyllin arvokas hallitsemaan ikuisessa kaupungissa. Voi verraton Rooma! Sinne matkustetaan, sinne jäädään.

— Vanhus parka! Regina sanoi käyden jälleen vakavaksi. Varmaankin saamme kiittää häntä ensi kohtaamisestamme.

— Mitähän nyt sanovat sinun kotonasi? Luultavasti näin: 'Nyt Regina on Roomassa, mutta venyy vielä vuoteessa, laiskuri, joka ei edes ole käynyt aamumessussa. Olla Roomassa, ja jäädä pois messusta!'

— Niin, sanohan muuta! Regina virkahti läiskäyttäen yhteen kätensä ja matkien miehensä hiukan lystikästä äänenpainoa. Mutta hän ei enää ollut iloinen. Rakas näky raateli hänen sydäntään; hän näki äitinsä, hyvän ja hienon äitinsä, sievän pikkusisarensa ja pienen veljensä, lemmikkinsä, lähtemässä aamukirkkoon. Rantaäyräällä kohoava kotihuvila jäi tyhjäksi sumuun ja poppelien keskeen kuin satutalo näyttämön taustassa. Sisällä hehkui valkea isossa kamiinassa, pieni musta kissanpoikanen loikoi katsellen tuleen. Barattan taulussa väikkyi harmahtavia ja punahohteisia välkkeitä, jotka loivat siihen haaveellisen tunnelman.

Hopeanheleä kello kalkatti koleassa aamuilmassa, ja usvaisen taivaan alla levisi pohjoisseutujen maisema, jonka halki kiemurteli iso joki, sinervän jättiläissuonen tavoin keskellä talvisen tasangon valkeaa povea. Vallitsi hiljaisuus, ääretön salaperäisyys, unelmausva.

Tästä kotikaihon loihtimasta näystä, joka kuitenkin tuotti alakuloisuuden sekaista nautintoa sen miehen hyväilyjen lomassa, jonka tähden Regina oli luopunut kaikesta, hänet tempasi todellisuuteen Anna rouva, joka varovaisesti hiipi sisään. Vanha nainen lähestyi puuskuttaen ja huokaillen, hiukset tavallista mustempina ja öljystä kiiltävämpinä, pyöreänä ja pulleana punaisessa aamupuvussaan. Regina punastui, otti pois käsivartensa Antonion kaulasta ja tempasi nopeasti peitteen päälleen.

— Mitä sinä teet? nuori aviomies ihmetteli kohottaen peitettä. Näytä vain kauniita käsivarsiasi! Katsohan, äiti, kuinka valkoinen minun Reginani on!

— Ei! Ei! Anna minun olla rauhassa! Regina virkkoi piilottautuen peitteen alle.

Mutta vanha rouva tuli lähemmäksi, auttoi Antoniota avaamaan hänen yöpaitansa hihansuiden nappeja ja siveli sormellaan nuoren rouvan hentoja, valkoisia käsivarsia.

— Mutta Herran nimessä, jättäkää minut rauhaan! Regina huudahti silti mielissään.

— Eikö totta, hän on todella kaunis? Antonio toisteli suudellessaan hänen siroja käsivarsiaan.

— Kaunis ja siro! Suurenmoinen! anoppi vakuutti tyytyväisenä, ikäänkuin Regina olisi ollut hänen itsensä synnyttämä lapsi. Minäkin olin kerran valkoinen ja siromuotoinen! Nyt olen vanha, mutta nuorena minäkin olin siro.

— Kyllä kai! Regina ajatteli katsellessaan anopin isoja käsiä, jotka olivat ruskeat ja pykineet ja haisivat sipulille.

— Tahdotko kahvia? Vai ehkä maitoa? Lähden heti noutamaan kahvia, maitoa, leivoksen ja kermaa…

— Aiotko viedä hänet ulos tällaisella ilmalla? anoppi vastusteli. Oletko hullu! Hänen täytyy jäädä vuoteeseen. Kun minä olin nuori — hän kääntyi Reginaan päin — minun oli tapana loikoa vuoteessa kaiket aamupäivät. Mutta ajat ovat nyt muuttuneet. Silloin piiat olivat luotettavia, työteliäitä ja järkeviä, ja perheenemäntä saattoi elää kuin hieno rouva ainakin, vaikkei ollutkaan sellainen. Minäkin saatoin, Jumalan kiitos, tehdä niin…

— Ja voitte kai edelleenkin! Eihän mikään estä, Regina sanoi ystävällisesti.

— Herranen aika! Vielä mitä, kun nämä nykyajan piiat ovat sellaisia! Näpisteleviä, kieroja ja kiittämättömiä! He ovat elämämme onnettomuus, myrkyttävät onnemme. Ennen olin heihin kiintynyt kuin perheen jäseniin. Nyt en enää, sillä he eivät ansaitse sitä. Tämäkin, joka minulla parastaikaa on, aiheuttaa minulle todellisia sydämenkouristuksia sillä mieliharmilla, jota hänen tähtensä saan kärsiä.

Mutta Regina ei tahtonut nousta, ennenkuin he olivat jättäneet hänet yksikseen. Silloin hän hypähti vuoteesta ja jäi hetkiseksi seisomaan pitkässä yöpaidassaan harmahtavan päivän valuessa sisään kolmesta kammottavasta ikkunasta. Hän katseli epätoivoissaan huoneeseen sinne tänne koottujen esineiden sekasotkua, ja siinä värjötellessään hän teki ikävän havainnon: Roomassa oli kylmempi kuin hänen kotiseudullaan!

Hän pukeutui ja peseytyi kiireesti. Kaikki oli epämukavaa, pesupöydästä kaappia myöten, jonka ovikuvastin oli paksun verhon peitossa. Hän kohotti verhoa. Ja katsoessaan kuvastimeen hän huomasi kasvonsa kalpeiksi, muodottomiksi, rumiksi, ja hänen mielialansa sumeni entistään matalammaksi.

Antonio, joka oli huomannut Reginan viipymisen, tuli taas huoneeseen. Regina oli omavaltaisesti nostanut kaikki ikkunaverhot ja järjesteli matkalaukkujaan.

— Tule jo, mitä teetkään? Antonio kysyi vähän kärsimättömänä. Hän tarttui Reginan käteen ja veti hänet ruokasaliin, jossa Anna rouva odotti häntä pöydän ääressä; se oli katettu kahdelle, mutta siinä olisi ollut riittävästi ruokaa kymmenelle.

— Vain mustaa kahvia? Oletko hupsu, rakkaani! Roomassa täytyy syödä.
Tässä saat mustaa kahvia. Tahdotko siihen sekaan vähän konjakkia?

Reginan oli pakko juoda kahvia konjakin kera, senjälkeen kermansekaista kahvia, syödä leivos, voileipää, keksiä ja taas leipää. Lopuksi hän sai kyyneleet silmiinsä. Anopin tyrkyttely vaivasi häntä. Lohduttaakseen häntä Anna rouva kysyi, tahtoiko hän kupin lihalientä ja palasen kananpoikaa.

— Tahdotteko ottaa minut hengiltä? Regina huudahti hullunkurisen epätoivoisesti.

Onneksi keittiöstä kuului räminää, jolloin Anna rouva kiiruhti pois ruokailuhuoneesta hengästyen ja vaappuen avarassa punaisessa aamupuvussaan. Regina palasi silloin huoneeseensa, otti kauniin valkoisen kaulaliinan, pani päähänsä vaaleanpunaisella nauhalla koristetun pienen hatun, joka hänen mielestään oli hieno, ja sirotteli ihojauhetta kasvoihinsa. Hänestä tuntui, että kaikki varmaan katselisivat häntä, niinkuin siellä kotipuolessa.

— Katsokaahan, kuinka kaunis Reginani on! Antonio sanoi puoleksi vakavasti, puoleksi leikillisesti, kun Regina näyttäytyi ruokailuhuoneen ovessa. Ja katsokaa tuota somaa pientä hattua!

Gaspare odotti ovella, yllään uusi päällystakki, pyylevänä, punoittavana ja miettivänä. Hän vilkaisi Reginaan ja virkkoi vakavasti:

— Mitä sinä kykenet hattuja arvostelemaan, sinä, joka et koskaan katsele naisia!

— En mene koskaan naimisiin, Gaspare selitti, mutta jos sellainen onnettomuus minua koittaisi, en ikinä kärsisi naurettavaa esiintymistä.

He lähtivät kaupungille. Regina ei voinut koskaan antaa anteeksi Antoniolle, että hän salli Gasparen tulla mukaan heidän ensi kävelylleen Roomassa.

— Kuljemme Via Cavouria Forumille, ja palaamme Piazza Venezian ja Via Nazionalen kautta, Antonio ehdotti katsottuaan kelloaan; päivää on jo kulunut pitkältä.

Ilma selkeni. Via Torinon varrella olevien puutarhojen puista tippui isoja, kimmeltäviä vesipisaroita. Vielä kosteana, harmaana ja punahohteisena, portaat sateesta kiiltäen, Santa Maria Maggiore-kirkko erottui sinisestä taivaan taustasta kohoten etäällä kuin vuoren huipulla.

— Santa Maria Maggiore, Gaspare huomautti viitaten sateensuojallaan kirkkoon päin.

Regina katsahti siihen välinpitämättömästi. Hänen mielestään tuo iso kirkko oli ruma.

He kääntyivät Via Cavourille. Katukivitys kuivi kuivamistaan, ja Regina huomautti, etteivät kivet olleet kiiltäviä, jommoisilta ne olivat näyttäneet ensimmäisenä iltana.

— Se vielä puuttuisi! Gaspare virkkoi karahdutellen kurkkuaan ja kääntyen sylkemään. Naisväki näkee aina asiat nurinkurisina, aina toisenlaisina kuin ne ovat todellisuudessa.

Vaikka Antonio aikaisemmin oli kertonut, että Gaspare oli »erikoinen tyyppi», langon äreä puhetapa suututti Reginaa. Mutta ennenpitkää hän sai muuta ajattelemista syventyessään katselemaan kaikkea uutta ympärillään.

Päivä kirkastui kirkastumistaan. Muutamat hopeiset hattarat piirsivät vielä vakojaan taivaan kanteen. Ihmisiä kiiti ohi sateensuoja kainalossa. Paistettujen kastanjojen haju levisi kosteaan ilmaan. Niin, tuo leveä, valoisa katu oli todella suurenmoinen. Myymälän ikkunassa näkyi viisi naistenhattua, jotka kiinnittivät Reginan huomiota enemmän kuin Santa Maria Maggiore-kirkko. Mutta äkkiä veljekset poikkesivat Via Cavourilta toiselle kadulle. Tämä katu oli kolkko, sen varrella oli vanhoja taloja ja riippuvia puutarhoja, jotka oli istutettu raunioiksi sortuneiden muurien harjalle. Katu nousi ja laski, siinä ei ollut jalkakäytäviä eikä myymälöitä, ja sillä kuhisi repaleinen ja likainen joukko kaupustelijoita, vihannesten myyjiä ja katupoikia. Tätä kurjaa katua he kulkivat pitkän matkaa, eikä siitä näyttänyt ollenkaan loppua tulevankaan. Regina väsyi, nojasi Antonion käsivarteen ja alkoi tuntea itsensä synkän surumieliseksi. Oliko tämä Rooma?

Antonio ja Gaspare kuvittelivat, että Regina jaksoi kävellä yhteen menoon tämän pitkän matkan niinkuin he, ja laahasivat hänet Forumille asti, jossa hän silmät väsymyksestä himmeinä näki edessään vain kosteiden raunioiden täyttämän torin, synkän, hautausmaata muistuttavan paikan, jota pilvet katselivat sinitaivaalta luoden holvikaarille ja pylväille tummia varjoharsojaan. Gaspare selitteli, mutta Regina ei kuunnellut. Joukko lornjettien läpi tirkisteleviä englantilaisia naisia, joiden hameet oli nostettu korkeammalle hakaneuloilla, loi vähän eloisuutta äärettömän hautausmaan tapaisen järkyttävään autiuteen. Ja kunniakkaat muinaisjäännökset, jotka olivat vielä märkinä sateesta, näyttivät Reginasta jättiläisluilta, jotka oli kaivanut esille utelias, lapsellinen kansa, vain huvikseen häpäisten kuolleen kulttuurin jättiläishautaa.

Forumilta Venutellin veljekset palasivat Piazza Venezian tietä. Oli jo melkein keskipäivä. Väkijoukko ryntäsi raitiovaunuihin. Ihmisvirta, enimmäkseen hienoja herroja, solui Via Nazionalea alas, levisi aukiolle, piazzalle ja tulvi edelleen Corsolle. Raitiovaunujen, autojen, ajopelien ja äänten sekava humu täytti ilman, joka huolimatta kosteudesta säteili kirkasta valoa. Regina oli kuin huumautunut; hän ei nähnyt kauas, mutta nyt hän erotti epäselvästi lähimmätkin esineet, tyrmistyneenä taukoamattomasta, tuhansien äänien muodostamasta katumelusta, josta erottuvat autojen törähdykset kuulostivat hänestä pakenevien petojen kiljunnalta ja herättivät hänessä melkein kauhistusta.

Silmät laajentuneina hän tuijotti torille väkijoukon aallehtimisen hypnotisoimana. Sitten hän katsoi ilmaan, ja hänestä tuntui kuin puhelinlankaverkko olisi pimentänyt taivaan, jolla liiti hohtelevia pilviä. Mutta väsynyt ja alakuloinen kuin oli, hän kuvitteli, ettei tämä kaikki ihmetyttänyt häntä. Naisten hieno ulkoasu kiinnitti enimmin hänen oudoksuvaa huomiotaan; se herätti hänessä sekä kateutta että vastenmielisyyttä. Olihan vallan mahdotonta, että naiset olisivat syntymästä saakka olleet näin soreakasvuisia ja kauniita. Heidän puvuissaan oli varmaankin täytettä, ja heidän kasvoihinsa sivelty ihomaalia. Hän tiesi varsin hyvin, kuinka paljon turmeltuneisuutta, vilppiä ja salaista kurjuutta piili tuossa ihmisjoukossa, jonka ensi kosketus, tuona usvaisena syysaamuna, metallilankaverkon alla hänessä herätti salaperäistä inhoa ja sääliä.

— Ajetaan kotiin! Antonio ehdotti nähdessään vaimonsa kasvoissa kuvastuvan yhä suuremman väsymyksen.

Antonio vastasi, että ajurilla pääsi pikemmin perille, mutta tosiasiassa hän sanoi sen osoittaakseen ainakin tänä ensimmäisenä päivänä Reginalle ritarillista kohteliaisuutta. Gaspare pysyi sitkeästi mielipiteessään, että he lähtisivät raitiovaunussa.

— Et tiedä, mitä puhut. Etkö huomaa, että menehdyt väsymyksestä! lanko huudahti.

He ottivat ajurin ja palasivat Via Nazionalen kautta, joka alkoi tyhjentyä väestä.

Hopeisena hohtavan taivaan vaaleassa valossa Piazza Ferminin autereisessa taustassa suihkulähteen pulppuileva vesi näytti suunnattoman suurelta kristallikukalta. Sinä hetkenä, alakuloisen taivaan alla, etäisyys suurenmoisena taustana, katu, joka vähitellen tyhjeni ihmisistä ja näytti uinailevan, oli harvinaisen kaunis näky. Antonio katsoi Reginaan, nähdäkseen vihdoinkin hänen silmissään ihailun välkkeen. Mutta nuo suuret silmät olivat täynnä väsymystä ja varjoa, tarkastivat vain ohikiitäviä myymälöiden nimikilpiä, eivätkä kiinnittäneet huomiota muuhun.

— Saammepa nähdä, tunnetko, mikä näistä poikkikaduista on meidän, pikku
Reginani.

— Tältä taholta en vielä ole nähnyt sitä, ja vaikka olisinkin nähnyt, en tuntisi sitä ennenkuin kolmen kuukauden kuluttua. Tiedäthän, kuinka likinäköinen olen.

— Niin saattaa todella kysyä. Kuinka suuresti ne pettävät! Regina huomautti. Mutta Gaspare ei näyttänyt oivaltavan hänen ajatustaan, vaan sylkäisi rattailta kadulle, ajatellen, että kaikki naiset ovat joko typeriä tai keimailevia.

Siitä päivästä alkaen hän harkitsi Reginan kuuluvan »naisidioottien sakkiin» — tämä oli hänen keksimänsä nimitys — Arduinan, piian ja muiden tuttavapiirinsä naisten joukkoon. Voimakas elinkautinen molemminpuolinen ylenkatse vallitsi siitä hetkestä alkaen langon ja kälyn välillä.

Aamiaisen aikana, jonka Anna rouva sanoi olevan valmiin »heti paikalla», vaikka sitä täytyi odottaa puoli tuntia, Reginan täytyi tarkoin kertoa anopilleen kaikki, mitä oli nähnyt. Sillävälin kaikki kolme veljestä pohtivat politiikkaa. Heidän vakaumuksensa erosivat suuresti toisistaan.

Gaspare oli piintynyt, tinkimätön, armoton, vanhoillinen, Massimo tolstoilainen sosialisti, joka vihasi sotalaitosta yhtä kiihkeästi kuin veljensä vapautta ja naisia, Antoni taas oli vapaamielinen, hieman opportunisti.

Anna rouva otti innokkaasti osaa kolmen poikansa keskusteluun. Jos he esimerkiksi mainitsivat jonkun puoluemiehen nimen, vanha rouva heti lateli kyseellisen henkilön avioliittotarinan tai kertoi, kuka hänen rakastajattarensa oli. Ja hänellä tuntui olevan kaikesta hyvin tarkat tiedot.

Aamiaisen jälkeen Regina sulkeutui huoneeseensa, paneutui pitkäkseen ja nukahti. Herätessään hän kuuli, että taaskin satoi rankasti. Jälleen hän oli yksin isossa, kovassa vuoteessa harmaan katon alla, kylmän huoneen kolkossa hämärässä, ja hänet valtasi surumielisyys, melkeinpä epätoivo. Hän nousi kirjoittamaan kirjettä kotiin. Antonio vei hänet Anna rouvan huoneessa olevan kirjoituspöydän ääreen, ja Regina alkoi kirjoittaa:

Mutta oliko hän mieletön? Miksi tehdä äiti surulliseksi hyödyttömillä valituksilla?

— Olenhan itse halunnut tätä, hän ajatteli repien rikki paperiarkin. — Kuka pakotti minua vaihtamaan asemaani, luopumaan omaisistani ja kotiseudustani? Nyt olen yksin. Yksin! Vaikka valitankin, ei kukaan ymmärrä minua.

— Onko minulla oikeutta valittaa? Ei ole. Sitäpaitsi on turha valittaa, kun syy on itsessämme. Mieleni on sairas: pensas on nyhdetty irti paikasta, jossa se on syntynyt, ja pieninkin sysäys raatelee sitä. Miksi valittaisin? Kelle valittaisin? Ja mitä se hyödyttäisi? Eihän mikään voi parantaa minua tällä haavaa, ei edes Antonion rakkaus. Sade taukoaa, tulee kaunis ilma, saan oman kodin, jossa minun ei tarvitse alistua seurustelemaan kenenkään kanssa. Mutta olenko silloinkaan tyytyväinen? Kuka sen tietää? Mutta mitä se muutoin merkitsee? Täytyy ottaa elämä sellaisena kuin se on ja järjestää niin, että saa elää yksin. En käsitä tuota raivoisaa seuran tarvetta, joka meillä kaikilla on. Onko mahdoton elää yksin? Eikö se olisi parempi? Emmekö itse ole paras seuramme? Muutoin, niin hän päätteli, kaikki menee ohi; meidän kaikkien täytyy kuolla.

Hän aikoi alistua kohtaloonsa ja lähettää omaisilleen kirjeen täynnä hurskaita valheita. Mutta avatessaan pöytälaatikon ottaakseen esille kirjekuoren, hän näki Antonion omaisilleen niinä kolmena kuukautena kirjoittamat kirjeet, jolloin tämä oli ollut kuninkaallisena asiamiehenä Reginan kotipuolessa, ja vastustamaton uteliaisuus pakotti hänet lukemaan eräitä niistä. Ensimmäisissä kirjeissään Antonio kuvasi nopein piirtein seutua ja kehui sen eteenpäin pyrkiviä, hilpeitä ja sukkelia asukkaita. Eräässä kirjeessä sanottiin: »Olen täysihoidossa hauskassa perheessä. Isä on koulunopettajana lähiseudulla, mutta asustaa tätä nykyä täällä voidakseen pitää ylemmässä oppilaitoksessa lapsiaan, Gabrielen, joka on pirteä, tarmokas ja kunnianhimoinen nuorukainen, ja Gabriellaa, joka on erittäin viisas tyttö ja tahtoo ruveta kirjailijattareksi. Itse opettaja, jota sanotaan ikiliikkujaksi, hän kun ei pysy hetkeäkään paikoillaan, on omituinen olio. Hän puhuu alinomaa Rafaelista ja Michelangelosta, käyttäen erikoista oppisanastoa. Kun hän puhuu Rafaelista, jota ei koskaan mainitse ilman lisänimeä, hän sanoo: 'Hän, joka on maalannut Madonna della Seggiolen', j.n.e.».

Tässä kirjeessä oli jälkikirjoitus: »Opettaja on ehdottanut minulle edullista avioliittoa. Nainen on jalosukuinen, perhe oli aikoinaan upporikas, nykyjään hiukan köyhtynyt. Hän on 23-vuotias, ei kaunis eikä ruma, tavattoman älykäs, 30 tuhatta liiraa myötäjäisiä».

Toisessa kirjeessä Antonio, joka huomautti visusti kaihtaneensa seudun aatelisneitosia, sanoi, että opettaja itsepintaisesti pysyi ehdotuksessaan. »Tagliamarin perhe on seudun kaikkein hienoimpia. Heillä on vielä jäljellä kaksisataatuhatta liiraa jaettavana neljään osaan. Vanhempi tytär saa 30 tuhatta myötäjäisinä. Rouva Tagliamari on todella ylhäinen nainen, sellaisen tuhlailevan aatelismiehen leski, joka nuorempana pani menemään puolen miljoonan perinnön. Opettaja on kuvannut minulle talon neidin tietojen ja hyvyyden ihmeeksi. 'Hän on hieno, hienon hieno. Hän on saanut kasvatuksensa Parmassa, aateliskoulussa. Hänet täytyy viedä täältä pois Roomaan: siellä on hänelle kuuluva olinpaikka'. Opettaja parka», Antonio huomautti, »hän kuvittelee, että valtiovarainministeriön alisihteeri on ruhtinas, joka on omansa naimaan ja viemään mukanaan ylhäisen hienon neitosen».

»Tietystikään ei kolmeakynnnentätuhatta liiraa sovi halveksia» — näin Antonio kirjoitti kirjeessä syyskuun 20 päivänä »mutta tahdonpa ensin nähdä neidin».

Seuraava kirje kuvasi Reginan ja Antonion ensi kohtausta Po-joen rantatörmällä, Tagliamarin huvilan edustalla:

»Kaunis hän ei ole, hänellä on pienet kissankasvot, mutta hän on hyvin sievä, sivistynyt ja erittäin älykäs. Opettaja oli ilmeisesti puhunut hänelle minusta, sillä hän punastui ja katsoi minuun omituisella tavalla!… Hän kysyi minulta, olinko todella ruhtinattaren sihteeri, ja luulen, että tämä arvo saattaa minut hänen silmissään paljoa mielenkiintoisemmaksi kuin valtiovarainministeriön alisihteerin asema.

»Eilen olin vierailulla huvila Tagliamarissa. Rouva oli naisista miellyttävimpiä, todella hieno nainen. Hän kertoi — ehkä tahallaan, mutta samalla hyvin hienotunteisesti — koko elämänsä tarinan. Hän on hyvin ylhäistä sukua. Hänen miehensä oli sangen rikas, mutta epäonnistuneet liikeyritykset, vuoden 1880:n tulva ja muut vastoinkäymiset veivät hänet vararikkoon».

— Olen löytänyt erittäin mielenkiintoisia inhimillisiä asiakirjoja, hän virkkoi kohottaen päätään. Ja hän näytti miehelleen kirjeet.

Antonio punastui hieman, riensi pöydän ääreen ja tahtoi piilottaa kirjeet pöytälaatikkoon; mutta sitten hän malttoi mielensä ja alkoi lukea niistä eri kohtia.

— Etkö häpeä? Regina torui. »Hienon hieno neiti! Kolmeakymmentätuhatta liiraa ei sovi halveksia! Arvonimi 'ruhtinattaren sihteeri' saattaa minut mielenkiintoisemmaksi hänen silmissään», j.n.e., j.n.e.

— Mene matkoihisi, olet sietämätön! — Luehan tämä! Luehan tämä! Antonio toisteli. — Katsohan, mitä sanon tässä, myöhemmin.

— Luetaan myöhemmin. Anna minun nyt kirjoittaa rauhassa, Regina sanoi palatessaan kirjoituspöydän ääreen.

Antonio otti esille kaikki kirjeensä ja istuutui sohvan kulmaan lukemaan niitä uudelleen. Reginan kirjoittaessa hän tämän tästä päästi huudahduksen ja hienon naurunhihityksen. Mutta äkkiä hän kävi vakavaksi, ehkä selvästi muistaessaan tuolla kaukana viimeisiä viettämiään päiviä, häitään ja onneaan.

Vähän myöhemmin molemmat aviopuolisot kiipesivät ylimpään kerrokseen Arduinan huoneistoon, jossa heidän oli määrä syödä päivällistä. Kirjailijattaren huoneisto oli sisustettu hiukan omituisen maun mukaisesti. Siinä vallitsi epäjärjestys, joka Reginasta tuntui keinotekoisen tahalliselta.

Arduina riensi vastaanottamaan sukulaisiaan, päästäen äänekkäitä ilohuutoja. Hänellä oli väljä, valkoinen puku, jonka hihat hän oli käärinyt ylös keltaisille luiseville käsivarsilleen.

— Kas noin, hän sanoi piilottaen kätensä selän taa, anna minulle suukko, Regina.

— Kerroin Reginalle, että sinä jo kello viisi aamulla alat valmistaa aamiaista ja päivällistä, jotta sinulla sitten olisi aikaa kirjoittaa lehteesi. Herra tiesi, mitä sotkua tarjoat meille.

— Tässä sinulla on todistus päinvastaisesta! Arduina sanoi ojentaen jauhoisia käsiään. Joskus tosin voi sattua — kun voi niinkuin minä kirjoittaa helposti mihin vuorokauden aikaan ja missä paikassa tahansa — että käytän, kun henki tulee päälle, keittiön pöytää kirjoituspöytänä ja joudun sellaiseen haltioitumistilaan, että paisti pääsee palamaan. Mutta vähät siitä, hän jatkoi päästäen typerän naurun, jossa kuitenkin oli ivallinen pohjasävy, paisti on paisti, ja taide on taidetta. Mutta tulkaa nyt tänne istumaan. Katselkaapa näitä ehtiä. Palaan tuossa tuokiossa. Sitten sinun, Regina, pitää antaa minulle tietoja naisten Mantovassa harjoittamasta hyväntekeväisyydestä.

— Jätä sinä itse hänet rauhaan! Ei kukaan pidä vaimostasi enemmän kuin minä. Minä häntä suorastaan ihailen. Jumaloin häntä! hän virkkoi kääntyen Reginan puoleen; minusta tuntuu, kuin olisin tuntenut sinut jo monta vuotta. Sinä miellytät minua niin suuresti senkin vuoksi, että nimesi on Regina — kuningatar. Joko olet nähnyt kuningataremme?

— Se on totta; vastahan eilisiltana saavuit tänne. Mutta onhan sinulla aikaa. Missä olitte aamupäivällä? Colosseumissako? Voi, minä jumaloin Colosseumia. Tahtoisin asua siinä. Oletko lukenut Quo vadis romaanin? Mitä sanotkaan, et näy tuntevan kaikkein parasta nykyaikaista kirjaa! Panenpa sinut lukemaan sen. Saan sinut lukemaan koko joukon kirjoja ja tutustutan sinut useihin kirjailijoihin. Vien sinut älymystön salonkeihin ja taiteilijajuhliin ja esitelmätilaisuuksiin, kaikkialle, missä ei eletä ainoastaan leivästä…

—Tarkoitatko, että me tässä talossa elämme ainoastaan leivästä? Antonio kysyi leikillisen uhkaavasti. Toivon ainakin, ettet houkuttele Reginaa kirjoittamaan lehteesi.

— Emme ole kauniita, hän sanoi syleillen häntä, mutta muodostamme soman ryhmän. Katsohan, ja naura sitten samalla tavalla kuin äsken. Et tiedä, miten pahoillani olen, kun näen sinut tyytymättömänä.

— Enhän minä ole tyytymätön, Regina virkkoi painaen käsiään hänen poveaan vasten.

— Et ole tyytyväinenkään. Et ole enää sama Regina kuin siellä joenäyräällä. Kasvosi venyvät pitkiksi, katseesi harhailee aina etäälle. Etkö ajattele, että olet Roomassa, josta niin uneksit?

— Ruma ilma menee pian ohi, Antonio sanoi mennen ikkunaan. Saat nähdä, kuinka kaunis Rooma on kauniilla säällä. Ja täällä on melkein aina hyvä ilma, ei juuri koskaan kylmä. Saat nähdä, kuinka paljon puutarhoja ja puistoja täällä on. Täälläkin Via Torinon varrella on niin paljon vihannuutta. Emmekö kurkista vähän ulos ikkunasta? Ei sada enää.

Hän avasi kosteat ikkunaluukut. Regina asettui ikkunan ääreen näivettyneiden kukkien väliin, joiden harvoihin lehtiin kuvastui alakuloisena harmaa taivas. Hän katsoi alas märälle ja autiolle kadulle.

Kyyristyneenä katettuun porttikäytävään istui mustapukuinen vanha nainen, pieni sitruunakoppa vieressään. Vanhus kopisteli yhtenään jalkojaan vastakkain kelmeänä ja vilusta värjöttäen.

Regina oli jo aamulla huomannut hänet, ja sensijaan, että olisi katsellut taloja ja puutarhoja, hän alkoi uudelleen tarkata vanhusta ja tirkisteli nähdäkseen hänet paremmin viidennestä kerroksesta. Sillä välin Antonio osoitti sormellaan Costanzi-teatteria kertoen, että karnevaalin ajaksi odotettiin sinne laulajatar Bellincionia.

Mutta Regina katseli lokaista katukäytävää, jota mustapukuinen vanha nainen piti silmällä. Hänen koko omaisuutensa olivat nuo kuusi sitruunaa, jotka näyttivät niin surkeilta. Ja hän ajatteli, ettei hänellä ollut oikeutta iloita ajatellessaan suurkaupungin huvituksia, kun hän näki samassa suurkaupungissa katujen kulmissa pahimmassa sateessa mustapukuisten vanhojen eukkojen värisevän viluissaan sydän arvatenkin yhtä karvaana kuin sitruunat, heidän ainoa, naurettavan pieni omaisuutensa maan päällä, ainoa palkinto ja lopputulos pitkästä työn ja surun täyteisestä elämästä.

— Sinä erehdyt, Antonio huomautti. Luuletko tuon eukkopahasen kärsivän? Hän on tottunut elämäänsä, ja jos hänet riistettäisiin irti elintavoistaan ja tottumuksistaan, hän olisi onneton, vaikka hänelle tarjottaisiin paremmat oltavat.

Regina ajatteli omaa tilaansa ja arveli, että eiköhän Antonio ollut oikeassa. Hänen tarvitsi vain muistella kotiaan, miten siellä juuri nyt liesivalkea alkoi kullata ison ruokailuhuoneen hämärää, tunteakseen itsensä kahta alakuloisemmaksi täällä ylimmän kerroksen kylmässä ja huolimattoman näköisessä pienessä vierashuoneessa.

Hän heräsi säpsähtäen koti-ikävästään, kun Arduina työntyi sisään ja kuulutti:

— Ruhtinatar tulee; hän oli kyllä luvannut tulla, mutta luulin, ettei hän näin rumalla ilmalla uskaltaisi lähteä ulkosalle. Mutta hän on niin hyvä ja viisas… Ihailen häntä suuresti. Mutta nyt minun täytyy pukeutua. Mario, hän huusi miehelleen, joka juuri saapui kotiin, tule! tule! Ota pitkätakki yllesi!

Herra Mario astui sisään vakavana, pulleana ja puhkuen. Hän puristi Reginan kättä, päristeli sieraimiaan ja lähti vaimonsa hellittämättömistä kehoituksista muuttamaan pukua. Regina ei päässyt selville siitä, oliko hän tyytyväinen vai tyytymätön sen johdosta, että ruhtinatar aikoi kunnioittaa läsnäolollaan heidän päivälliskutsujaan. Itse hän oli utelias ja vähän levotonkin ajatellessaan, että saisi tehdä tuttavuutta todella ylhäisen tai ainakin miljoonia omistavan naisen kanssa, jota Antonio muutoin jo oli ehtinyt kuvailla kaikkea muuta kuin imartelevin värein. Hän tuli ajatelleeksi, ettei kyseessä oleva ruhtinatar voinut olla, niin upporikas kuin hän olikin, erikoisen hieno nainen, koska hän kerran alentui tulemaan Arduinan luo päivälliselle.

— Hän on vanha ja huonokuuloinen, niin Antonio oli sanonut. Hän tahtoo saada ihmiset uskomaan, että hänellä on henkisiä harrastuksia, ja suosii ja ottaa kodissaan vastaan Rooman kehnoimpia musteentöhertäjiä. Somaa väkeä nuo mokomatkin »kirjailijat». Kaikkialle he tunkeutuvat, aivan kuin kärpäset. Henkinen etevyys on kylläkin hyvä asia, melkein parempi kuin raha…

— Epäilemättä, Regina oli vastannut, koska sen avulla saa rahaa. Ja jollei sen onnistu hankkia sitä, se halveksii sitä!

— Ehkä meidänkin pitäisi mennä vaihtamaan pukua, Antonio huomautti ajatuksiinsa vaipuneena.

— Ei kylläkään tuon naisen tähden, hän lisäsi kiireesti, vaan itsemme vuoksi.

He laskeutuivat kerrosta alemmaksi, ja Regina otti ylleen havannasilkkisen pukunsa ja koristuksiksi kaulaliinan, rintasoljen ja sormuksia. Hän siroitti ihojauhoa kasvoihinsa ja Antonion neuvosta pörrötti hiukan tukkaansa ohimoilta.

— Noin on hyvä! Antonio sanoi mielissään. Näytät aivan toiselta ihmiseltä.

— Yritätkö näytellä keikaria tänä iltana! Regina sanoi leikillisesti.
Aiotko hurmata ruhtinattaren viiksilläsi?

— Ole vaiti, sinä suuri veitikka! Kukapa minuun rakastuisi? Ei edes linnunpelätti.

— Oletkohan todella rakastunut? hän kysyi ja syöksyi syleilemään häntä.
Näetkös, en oikein voi uskoa sitä.

— Sinäpä et ole rakastunut minuun! »Hienon hieno neiti». Ja sitten
»Kolmeakymmentätuhatta liiraa ei sovi halveksia». »Pikku kissankuono».

— Niin juuri, »pikku kuono». Kuono, kuono, kuono! hän huusi kuin lapsi, joka toistaa keksimäänsä haukkumanimeä.

Kun he lähtivät huoneestaan, Anna rouva kiiruhti katsomaan nähdäkseen
Reginan hienossa puvussa. Hän hypisteli kangasta ja tutki, oliko se
silkillä vuorattu. Hänen valtava povensa paisui raskaista huokauksista.
Keittiössä kuului Gasparen ääni toruvan palvelustyttöä, Marinaa.

Ilokseen Regina muisti, etteivät Gaspare eikä anoppi olisi mukana Arduinan päivälliskutsuissa. Mutta tultuaan takaisin kälynsä saliin ja kun siellä istuttiin odottamassa ruhtinatarta, hän tunsi jälleen entisen alakuloisuuden saavan hänet valtaansa.

Arduina touhusi ruokailuhuoneessa. Mario oli istuutunut syvään nojatuoliin, housunlahkeet kohotettuina lähelle polvia, ja puhisi tyytyväisenä. Antonio oli vaiti, vaipuneena jälleen mietteisiin. Ei kukaan ajatellut, että tulet olisi ollut sytytettävä.

Reginaa vaivasi sellainen tunne, että jotakin surullista ja synkkää oli tulossa. Mitähän se mahtoi olla? Ehkä iltahämärän aiheuttamaa painostavaa ahdistusta tässä oudossa, etäisessä paikassa, jonne kohtalo oli siirtänyt hänet. Ehkä Antonion tavattoman vakavuuden vaikutusta. Regina meni ikkunaan ja koetti vielä nähdä vilahdukselta pienen mustapukuisen eukon. Lyhdyt paloivat valkeina ja keltaisina sumuisessa hämärässä, katukäytävä kiilteli kosteana, ja ääretön synkeys ja peloittavien varjojen salaperäisyys tuntui laskeutuvan maahan tummenemistaan tummenevalta taivaalta.

— Regina, Antonio virkkoi muuttuneella äänellä, — Mario kysyi, tunsitko
Casalomaggioressa erään Vincini nimisen henkilön.

— Vincini? Regina toisti kääntyen heihin päin. En, en tunne ketään sennimistä henkilöä.

— Mies on vuokraaja, lihava toissilmäinen mies. Hänellä on tyhjässä silmäkuopassa lasisilmä…

Ovikello soi. Palvelijatar syöksyi saliin ja ehti tuskin sytyttää kaasun, ennenkuin ruhtinatar tuli sisään.

Salin äkkiä muuttuessa valoisaksi Regina näki ruhtinattaren, mikä näky herätti hänessä pettymystä ja inhoa. Tuossa kookkaassa, lihavassa vartalossa, jopa puvussakin, joka ei ollut ruumiinmukainen, sekä pienessä hatussa, joka kuminauhalla oli kiinnitetty niskaan mustan hiusnutturan taakse, oli jotakin miesmäistä. Paksut, harmahtavat huulet, pieni pystynenä ja metallinkiiltoiset, vihreänkeltaiset silmät erottuivat raukeista, kelmeistä ja liikkumattomista kasvoista. Kun kerrankaan oli nähnyt nämä kasvot, ei enää unhottanut niitä.

— Bon soir, — ruhtinatar lausui, astuessaan saliin. Hänen sointuva äänensä oli omituisena vastakohtana turpealle muodottomalle ruumiille. Hän puhui edelleen ranskaa Arduinan nöyrästi riisuessa häneltä hatun ja ottaessa hänen käsilaukkunsa.

— Erittäin hauska nähdä jälleen teitä, herra Venutelli. Sain kirjeenne.
Tässäkö on vaimonne? Todellakin hyvin sievä.

Antonio kumarsi. Regina katseli ruhtinatarta suurin, hiukan ihmettelevin silmin.

— Anteeksi?… ja ruhtinatar käänsi kysyvänä oikean silmänsä Reginaan päin.

Silloin tämän mieleen muistui, miten Antonio oli matkinut ruhtinatarta, ja hän oli vähällä purskahtaa nauruun. Mutta ruhtinatar Makulina oli tarttunut hänen käteensä ja sanoi antaessaan hyvin kauniin, sinisellä jalokivellä koristetun sormuksen solua Reginan pikkusormeen:

— Kiitoksia! Olette liian hyvä, Regina virkahti heltyen todella tästä ystävällisyydestä. Antoniokin katseli sormusta ja lausui kiitoksensa. Sitten käytiin istumaan, ja ruhtinatar riisui valkoiset, likaiset käsineensä paljastaen hämmästyvän Reginan nähtäviksi kaksi pientä lapsenkättä, jotka olivat aivan säihkyvien sormusten peitossa.

— Kuinka kamala ilma siellä onkaan! ruhtinatar sitten aloitti kohdistamatta kissansilmiensä katseita kehenkään erityisesti. Näinä monena vuotena, jotka olen asunut Roomassa, en vielä ole nähnyt tällaista syksyä. Sanotaanhan, ettei pidä puhua ilmasta, ei ainakaan hienossa keskustelussa, mutta minkä sille voi, kun ilmat ja vointimme ovat niin läheisessä yhteydessä keskenään. Omasta puolestani luulen, että sää vaikuttaa meihin tuntuvammin kuin elämämme tärkeät tapahtumat.

— Monsieur Antonio, tämä kamala ilma varmaankin tärvelee kuherruskuukautenne, Arduina virkkoi kuvitellen olevansa sukkela. Mutta Regina mutisi kuin torjuen epäselvästi jotakin.

Mutta päivällisen aikana ei ruhtinatar malttanut olla huomauttamatta, että Regina oli kovin harvapuheinen.

— Minä olen yleensä mielelläni ääneti, selitti nuori rouva, jota huomautus loukkasi. Kuuntelen kernaammin kun muut puhuvat.

— Siinä on oma viehätyksensä, ruhtinatar arveli. Vaiteliaassa nuoressa naisessa on aina jotakin miellyttävän salaperäistä. George Sand esimerkiksi puhui varsin vähän, ja eräs setäni, joka oli hänen läheinen ystävänsä, väitti, että rouva Sand tahallisesti pidättäytyi puhumasta.

— Joitakin aikoja sitten, Antonio sanoi ääneensä — luin sangen mielenkiintoisen kirjoituksen rouva Sandin äidistä. Hän oli nainen, jolla oli ylitä terävä äly kuin lämmin sydän, ja hänen elämänsä vaiheet varmaankin vaikuttivat Georgen mielikuvitukseen…

— Missä se kirjoitus on julkaistu? Arduina kysyi. Se olisi otettava minun lehteeni.

Virisi ikävän pitkäpiimäinen keskustelu George Sandin rakkausseikkailuista ja romaaneista. Arduina selitti, etteivät ne romaanit olleet hänen makunsa mukaisia. Hän piti ennen kaikkea uudenaikaisista kirjoista, mutta etenkin Quo vadiksesta?

— Voi herrainen aika! Antonio huudahti, voisit jo jättää meidät rauhaan tuolta Quo vadikseltasi, joka muutoin ei ole suinkaan uudenaikainen.

Regina kuunteli ääneti. Ei puhuttu muusta kuin kirjoista, teattereista ja kirjailijoista. Ruhtinatar kertoi jutun Tolstoista — jonka itse oli tuntenut — ja aterian lopulla syntyi kiivas väittely Massimon ja Arduinan välillä eräästä italialaisesta romaanikirjailijasta ja runoilijasta.

Nyt tapahtui jotakin merkillistä: herra Mario puhui. Hän ei koskaan ollut lukenut ainoatakaan tuon runoilijan säettä, mutta moitti silti häntä.

— Näin hänet kerran Anziossa, hän kertoi; hän ratsasti pitkin rannikkoa, kokovalkea puku yllään, valkoinen hattu, valkoiset käsineet, valkoisen hevosen selässä.

— Vai niin! Vai istuivat valkoinen hattu ja valkoiset käsineet valkoisen hevosen selässä? Massimo kysyi naurahtaen hermostuneesti ja pudistaen päätään, jolloin hänen tukkansa pörrötti kuin kiukustuneella lapsella.

Kello yhdeksän aikaan, Arduinan tarjotessa kahvia, saapui ruhtinattaren seuraneiti. Hän oli harmaisiin pukeutunut, pieni ja kuivettunut; silmät olivat pienet, mustat ja kiiluvat, suu huonontapainen, pitkän suippoa, kasvot ilkeät ja kavalat. Tämä eriskummainen olento teki Reginaan omituisen vaikutuksen. Hän näytti epäinhimilliseltä, muistutti hiirtä.

Tuskin tuo pikku neiti oli astunut sisään, kun sali jo vilkastui aivan kuin hiiren vikinästä ja juoksentelusta. Kimeitä huudahduksia, suudelmia, kättenpuristuksia, jotka olivat teräviä kuin puremat, kysymyksiä ja vastauksia, naurua ja huutoa ja ennenkaikkea katseita, jotka Reginasta näyttivät uteliailta, levottomilta, ivallisilta ja urkkivilta.

— Marianna, Arduina sanoi neidin molemmin käsin hieroessa ruhtinattaren otsaa, jos haluatte kahvia, niin olkaa hyvä ja kaatakaa kuppiinne.

— Ohimonne ovat hehkuvan kuumat, Marianna sanoi ruhtinattarelle. Oletteko syönyt paljon? Ja mitä olette syönyt? Mitä olettekaan syöttänyt hänelle? hän sitten kysyi Arduinalta. No niin, juonpa kupin kahvianne, vaikka se onkin kovin huonoa. Kuinka pienet kupit teillä on? Aivankuin minun mitallani tehdyt.

Regina tarkasti sillävälin neitiä. Hän muisti Antonion sanoneen, että monet luulivat Mariannaa ruhtinattaren aviottomaksi tyttäreksi.

Ja hänestä näytti kuin Marianna olisi aavistanut hänen ajatuksensa, sillä tämä käänsi pientä päätään kuin hiiri, kun se äkkiä kuulee melua, lähestyi kuppi kädessä ja virkkoi pahanilkisesti:

— Teidän miehenne on aika veitikka. Pitäkää häntä tarkoin silmällä, muuten hän voi tehdä teille pahoja kepposia.

— Minusta tuntuu, Antonio huomautti, että te itse olette tällä hetkellä aika veitikka. Miksi tahdotte herättää vaimossani epäluuloa?

— Senvuoksi, aivan yksinkertaisesti, että olette mennyt naimisiin. Tuossa on toinen velikulta, Marianna virkkoi osoittaen kädellään Massimoa, joka oli tullut lähemmä. Muutoin kaikki todelliset miehet ovat sellaisia! Mutta pidän enemmän sellaisista kuin hyveellisistä. Hyveelliset ovat niin typeriä. Minua miellyttävät häijyt, jopa hirvittävät miehet, jos heillä vain on terävä järki ja luja tahto.

— Jospa minä täyttäisinkin ne kaksi vaatimusta! Massimo sanoi tuijottaen häneen julkeasti.

— Siihen ette kykene. Viisas mies ei koskaan käytä hiusvoidetta, niinkuin te! Enkö ole oikeassa, hänen tukkansa on rasvattu, hyvä rouva?

— Voi pikku rouva parkaa! Te ette voi huomata sitä: te ette koskaan huomaa mitään.

— Te ajattelette varmaankin, että olen yksinkertainen tai typerä, Marianna sanoi, mutta kuulkaahan: olen unhottanut sanoa teille erään seikan, jonka aina mainitsen jokaiselle, jonka näen ensi kerran.

— Sen olemme jo kuulleet! Massimo ja Antonio huomauttivat, mutta
Marianna alkoi silti kertoa:

— Kerran, kuusi vuotta sitten, Odessassa syttyi tulipalo talossa, jossa asuin. Olin liekkien keskellä talon ylimmissä huoneissa. Mahdotonta pelastua! Savu alkoi jo sokaista ja tukahduttaa, ja kuulin liekkien rätisevän yhä lähempänä. En silloin uskonut Jumalaan sen paremmin kuin nytkään. Siitä huolimatta tunsin tarvetta kääntyä yliluonnollisen, salaisen ja kaikkivaltiaan olennon puoleen. Ja tein silloin lupauksen: jos pelastun, lupaan aina puhua totta. Samassa silmänräpäyksessä permanto luhistui, ja pyörryin. Kun jälleen tulin tajuihini, huomasin olevani terveenä ja vahingoittumattomana hirvittävän ruman palosotilaan sylissä. 'Miten tämä on tapahtunut?' kysyin mieheltä. 'Niin ja niin; ja hän kertoi, miten hän oli pelastanut minut pannen henkensä alttiiksi. — 'Hyvä, hyvä', minä sanoin, — 'minusta tuntuu siltä, että mielellänne pidätte hauskaa, mutta olen teille joka tapauksessa kiitollinen ja muistan teitä aina sitäkin suuremmalla syyllä, kun olette unohtumattoman ruma mies'.

— Jollei muistini petä, olette kertonut tuon jutun minulle ennen hiukan eri lailla.

— Tuolla tavalla arvioidaan toisen ihmisen henkevyyttä! Turha vaiva, Marianna kähisi. Henkevyydelle annetaan arvoa vain silloin, kun se ilmenee sellaisissa naisissa, joita miehet tahtovat miellyttää, ja — minua te ette suinkaan halua miellyttää.

— Minä päinvastoin haluan miellyttää teitä, Massimo sanoi. Se on elämäni ainoa päämäärä.

— Teidän ivastanne en välitä tuon taivaallista! On olemassa minua henkisesti paljoa alempiarvoisia naisia, joita teidän ei koskaan onnistu miellyttää.

— Luulenpa melkein, että harvat naiset ovat minua etevämpiä, eivätkä ne harvat koskaan tule teidän näköpiiriinne.

— Minä lienen siis teitä henkisesti alemmalla tasolla? Regina kysyi sanoakseen jotakin.

— Niin olettekin, sentähden, että olette mennyt naimisiin. Henkisesti etevä nainen ei koskaan mene naimisiin, ja jos hän tekee niin, ennenkuin on kehittynyt täysin itsetietoiseksi, hän heti katuu sitä. Jos tahtoisin sanoa teille kohteliaisuuden, huomauttaisin, että luulen teidän jo katuneen.

— Hän on ottanut minut asumaan luokseen yksinomaan sitä varten,
Marianna vastasi katsoen hellästi ruhtinattareen, joka paraikaa selosti
Arduinalle erään tätinsä elämäkertaa:

— Hän oli Parisin hienoin ja kaunein nainen. Olenhan jo kertonut teille hänen avioliittotarinansa: Viisitoistavuotiaana hänet naitettiin naisen rakastajalle, joka oli viidentoista vuoden ajan hänen uskottu ystävättärensä ja neuvonantajansa. Kymmenenä ensimmäisenä vuotena tätini ei huomannut mitään.

Herra Mario istui kuunnellen, vaipuneena syvälle nojatuoliinsa, taistellen uneliaisuutta vastaan ja vain vaivoin pidättyen halusta kaivella hampaitaan.

Marianna ahdisteli Nietzscheä ja hänen mielipiteitään naisesta, mutta Regina kuunteli kernaammin ruhtinattaren kertomusta, ja hänen onnistui erottaa katkonaisia lauseita kesken Mariannan kimeiden huudahdusten ja kyynillisten sanankäänteiden.

— Hänen toinen miehensä, ruhtinatar jatkoi, oli espanjalainen, hyvin kaunis mies ja kaikkien aikalaistensa kirjailijoiden läheinen ystävä. Mutta hän oli irstailija! Kaikki tätini kamarineidit ja emännöitsijät joutuivat hänen uhreikseen. Kerran yöllä, kun tätini…

— Naisen kasvatus ei ole vielä päässyt alkuunkaan, Marianna toimitti kääntyen Reginaan päin. Vasta silloin, kun mies sanoo naiselle totuuden, tämä voi alkaa kehittyä itsetietoiseksi.

— Mutta mikä on totuus? Massimo kysyi. Totuus miehen ja naisen välillä ilmenee ainoastaan silloin, kun he riitelevät.

— Se on totta, jossakin määrin. Se on totta ainakin minun mielestäni, koska totuus ei aina ole vastenmielinen kaikille. Minulle miehet sanovat, että olen hullu, kun en koskaan valehtele, mutta ei yksikään heistä suutu minulle, mikä johtuu siitä, etteivät sananloppujen lopuksikaan pysty herättämään sanottavaa mielenkiintoa niissä, joiden kanssa puhun. Mutta jos esim. teidän päähänne, rouvaseni, pälkähtäisi kertoa miehellenne kaikki, mitä ajattelette, todellinen käsityksenne hänestä, hänen sukulaisistaan ja ystävistään, olen varma siitä, että herra Antonio nostaisi aikamoisen melun…

Regina hymyili; mutta sisimmässään hän ajatteli, että Marianna oli oikeassa.

— 'Jeanne', tätini sanoi, kolkuttaen sen huoneen ovelle, johon hänen miehensä ja kamarineiti olivat sulkeutuneet, — 'antakaa minulle Le Figaro'. Sen enempää hän ei sanonut.

— Ja mitä sieltä sisältä vastattiin? herra Mario kysyi kavahtaen pystyyn nojatuolistaan hammastikku kädessä.

— Ole vaiti! Arduina tiuskaisi närkästyneenä. Kuinka voit tehdä noin typeriä kysymyksiä!

Ennen lähtöään ruhtinatar pyysi Reginaa käymään hänen perjantaivastaanotoissaan. Regina kiitti ja lupasi tulla.

Levätessään vuoteessaan lämmön ja suloisen torkkumistilan tuudittamana
Regina sanoi:

— Muistatko sen leijonankesyttäjättären, jonka näimme Parmassa? Hän katseli naisia niin omituisesti. En heti päässyt selville siitä, ketä ruhtinatar muistuttaa… tuumin ja tuumin… Hänellä on samanlaiset silmät kuin kesyttäjättärellä. Huomasitko, miten hän tuijotti minuun?

— Entä sitten? Epäilemättä miellytit häntä. Ehkä hän määrää sinulle jälkisäädöksessään muutamia satojatuhansia liiroja ennen kuolemaansa!

Regina vaikeni. Hetken kuluttua hän nauroi hiljaa itsekseen, sitten hän nukahti. Hän oli unissaan olevinansa metsässä Po-joen rannalla, Viadonan seuduilla. Myllynratas pyöri jyskien kirkkaassa vedessä. Itse mylly oli linna, jonka salit olivat punaväreillä koristetut, ja linna oli ruhtinatar Makulinan oma. Ruhtinatar oli kuollut, mutta hänen sielunsa oli kiivennyt poppelin latvaan, jonka hopeanhohteisten lehvien lomitse joen pinta välkkyi punasinervän lasin värisenä. Mylly jyrisi kuin ukonilma, ja Regina istui linnan portailla ja huuhteli jalkojaan vihertävässä vedessä, joka oli noussut astimille saakka. Ja valkoinen sorsa tuli nokkimaan hänen oikean jalkansa pikkuvarvasta ja nauroi. Reginakin nauroi. Hän tunsi epämääräisesti, että tämä oli unta, sillä unissakin hän eritteli ajatuksiaan ja tunteitaan ja tiesi, että mylly on mylly, ettei sorsa voi nauraa, ja ettei sielu ollut voinut kiivetä poppelin latvaan. Mutta samalla ahdisti häntä salaperäinen pelko, inho ja alakuloisuus.

Antonio kuuli hänen nauravan outoa naurua, joka kohosi unen syvyyksistä kuin ääni kaivon pohjasta.

— Hän näkee kaunista unta. Lemmikkini on nyt tyytyväinen, hän ajatteli melkein heltyneenä.

III

Sinä talvena oli Roomassa sangen koleaa. Satoi yhtenään. Sellaisinakin päivinä, jolloin aamulla oli mitä kirkkain ilma, taivas äkkiä pimeni, alkoi tuulla ja sataa rankasti. Tosin sitä ei kestänyt kauan, katukäytävät kuivuivat pian, pilvet hajaantuivat, taivas kirkastui ja hymyili ikäänkuin lasketeltuaan onnistuneen pilan. Mutta ihmiset palasivat kotiin vaatteet märkinä, jalat kosteina, povi vavahdellen yskästä ja huonosta tuulesta.

— Teidän kuuluisa Rooman-taivaanne tuntuu minusta mielisairaalalta, jossa ei ole hoitajia, Regina sanoi Antoniolle, hoitolalta, jossa mielipuolet mellastavat mielensä mukaan.

Tämä talvi oli nuoren rouvan elämän surullisimpia. Hän rakasti Antoniota, ja ensimmäisenä päivänä, jona tämän täytyi jättää hänet yksikseen kotiin mennäkseen toimeensa ministeriöön, Regina tunsi syvää tyhjyyttä ja tiesi olevansa kiintynyt mieheensä kuin kaarna puuhun. Mutta elämä Venutellien kodissa, oleskelu anopin parissa, herra Gasparen läheisyys, makuuhuone nojatuoleineen, jotka olivat raskaat kuin kaikkein arkipäiväisimmän kohtalon taakka — kaikki se oli hänestä sietämätöntä.

Lisäksi Rooma oli kammottava tuon ainaisen sateen valuessa pilvistä, mikä jo tuntui julmalta ja pilkalliselta. Ihmiset kulkivat kaduilla kelmeinä ja värjötellen. Naiset näyttelivät alushameittensa lokaisia helmoja, taivaskin tuntui tahrautuneelta, ja Reginan mielen tasapaino järkkyi kaikessa tässä usvaisessa, liukkaassa kosteudessa ja loassa. Hän palasi kaupungilta kotiin läpimärkänä, mutta koti oli kylmä, ei ollut tulta takassa, ja siellä asusti ikävä. Ruokapöydässä oli epämukava istua karkeilla, pyöreillä tuoleilla, vastapäätä Massimon ivalliset piirteet, Gasparen punoittavat kasvot ja Anna rouvan huohottava, suunnaton povi. Ja vuoteessa oli vielä epämukavampaa kivikovilla patjoilla kylminä öinä, jotka olivat täynnä jyrisevien raitiovaunujen kitinää ja ajoneuvojen yksitoikkoista räminää.

Tällaistako elämä oli Roomassa? Tämäkö nyt oli Rooma? Tuoko kuuluisa Corso? Tuo kapea, lokainen katu, josta levisi paha löyhkä, jossa ihmiset tallustelivat ja tungeksivat yhtämittaisina jonoina kahden puolen vaunuja, jotka olivat täynnä vanhoja ja rumia naisia?

Ja tuollainenko oli Pyhän Pietarin kirkko? Regina oli kuvitellut sen suuremmaksi. Tuollainenko Monte Pincio? Hän oli luullut sitä paljoa kauniimmaksi. Entä Colosseum! Senkin hän oli kuvitellut suurenmoisemmaksi. Missä oikeastaan piili Rooman kehuttu suuruus ja kauneus? Hän ei nähnyt sellaista, tai ainakin kaikki tuntui hänestä tyhjältä ja kolkolta. Hän vain ihmetteli omia vaikutelmiaan ja tunsi omituista tyydytystä ajatellessaan, että kaikki maaseutulaiset tulivat Roomaan hämmästymään sen ihanuudesta, jotavastoin hän näki kaiken oikeassa valossa. Joskus hän ylpeillen liioitteli ylenkatseellista ylemmyyttään. Mutta tarkoin tutkistellessaan itseään hän huomasi, että hänen vaikutelmansa perustuivat henkilökohtaiseen kaunaan, mikä lamautti häntä. Mitä hän oikeastaan tahtoi? Mitä hän vaati? Hän tunsi, että hänen sisimmässään oli haava, joka teki hänet kuin sairaaksi. Turhaan hän ajatteli, että talvi kerran päättyisi ja että hän pian pääsisi tästä vastenmielisestä talosta, jossa hän tunsi jäätyvänsä ja tukehtuvansa. Armasta synnyinkotiaan hän ei enää koskaan saisi nähdä samoilla silmillä kuin ennen.

Päivänä muutamana Regina ja Antonio olivat kiireen vilkkaa käyneet katsomassa muistomerkkejä ja museoita, päättäen palata toiste, samoin kuin kaikki, jotka asettuvat Roomaan asumaan, antaen kuitenkin vuosien mennä menoaan panematta päätöstään täytäntöön. Ja nyt alkoivat heidän paljoa mielenkiintoisemmat käyntinsä vuokra-asuntoja katselemassa. Heidän molempien vuositulot eivät yhteensä nousseet kolmeatuhatta liiraa suuremmiksi. Ruhtinattarelta, joka oli kiinnittänyt palvelukseensa muitakin luottamushenkilöitä ja joka antoi Antoniolle tehtäviä ainoastaan silloin, kun hänen oli käännyttävä valtiovarainministeriön puoleen tai kun oli nostettava rahasumma, Antonio sai vain vaatimattoman rahallisen korvauksen. Nuori aviopari ei siis voinut ajatella huoneistoa, joka oli viittä-, kuuttakymmentä liiraa kalliimpi kuussa.

Aluksi he kävivät katsomassa Massimo d'Azeglio kadun varrelta asuntoa, jonka oli määrä tulla vapaaksi tammikuussa. Regina astui epäluuloisena hienoon porraskäytävään, katseli pettyneenä isoja marmoriportaita ja alkoi toisesta kerroksesta laskea porrasaskelmia, jotka alempana olivat aivan pimeät, mutta saivat enemmän valoa, kuta korkeammalle tultiin.

— Yksitoista, kaksikymmentäkaksi, kolmekymmentäkolme, neljäkymmentäkaksi, viisikymmentäviisi, kuusikymmentäkolme… Ei vieläkään perillä.

Antonio hymyili suvaitsevasti. Hän otti pikku vaimonsa käsikoukkuun ja auttoi häntä portaita ylös. Kuta ylemmäksi tultiin, sitä jyrkemmiksi portaat kävivät.

— Kahdeksankymmentäkahdeksan, yhdeksänkymmentäyhdeksän. Vieläkö niitä riittää?

Nyt he olivat perillä, Jumalan kiitos! Mutta ennenkuin ovi avautui,
Regina ajatteli hengästyneenä ja katkerana.

Huoneisto oli soma ja siisti, todellinen linnunpesä keskellä kivistä korpea, jota sanotaan kaupungiksi. Kaksi ikkunaa oli puutarhan puolelle, muut likaiseen pihaan päin. Regina sanoi, että oli liian vähän valoa ja ilmaa ja ettei koko asunto yleensä miellyttänyt häntä ollenkaan.

— Liian vähän valoa, liian vähän ilmaa! — Antonio toisti ihmetellen. Päinvastoin, niitä täällä on liiaksikin! Katsohan, tuolla alhaalla on puutarha. Sitäpaitsi tästä on lyhyt matka ministeriöön, ja olemme keskikaupungilla…

— Lähdetään siis etsimään kadunpuoleisia ikkunoita. Mutta saat nähdä, että sillä summalla, jonka kykenemme maksamaan, emme voi saada parempaa asuntoa kuin tämä.

Heille alkoi nyt parin viikon surkea vaellus. Aluksi he kiertelivät
Esquilinolla, Kvirinaalilla, Villa Ludovisin kaupunginkortteleissa, ja
Regina rallatteli, kasvoilla epämääräinen, puoleksi katkera, puoleksi
leikkisä hymy.

Mutta sitten hän kävi synkäksi, väsyi ja astua laahusti eteenpäin masentuneen näköisenä.

Ja hän ja hänen onnettomuustoverinsa, kumpikin, kävivät vuokratoimistossa, joka näytti rosvoluolalta, saivat parikymmentä osoitetta, kulkivat Corson päästä päähän tutkien kaikki lähikadut, samoin kuin purjehditaan pitkin joen vartta etsimässä tuntematonta maata tai salaista lähteen suonta. Antonio olisi tyytynyt asumaan kaukanakin ministeriöstä, kunhan Regina vain olisi ollut tyytyväinen. Mutta Regina ei ollut tyytyväinen mihinkään.

Kaikki huoneistot, joita he kävivät katsomassa, olivat joko liian isoja ja kalliita, tai pimeitä ja melkein ullakolla ja niin ahtaita ja kylmiä, että sydän kutistui kokoon ja jäätyi jo niiden pelkästä näkemisestä. Muiden muassa Regina näki keskikerroksessa neljän huoneen asunnon, joka oli aivan pimeä ja jossa asusti joukko hienoasuisia naisia. Se näytti elävien haudalta. Ja Regina pakeni oitis pelästyneenä ajatellessaan, että hänen täytyisi asua siinä. Tämä oli kauheaa! Ja tämä nyt oli Rooma! Olivatko nämä niitä taloja, joita Rooma tarjosi niille, jotka kauan olivat siitä uneksineet? Eläville valmistettuja hautaholveja, pimeitä eläinten luolia, orjien asuinkomeroita ne olivat! Tuhat kertaa parempi oli kurjinkin mökki Po-joen rannalla, sillä niissä oli sentään valoa ja vapautta! Ja lisäksi satoi, satoi lakkaamatta. Regina, joka ei ollut tottunut pitkiin kävelyretkiin, väsyi pahanpäiväisesti harhaillessaan etsimässä pesää, jossa olisi lepuuttanut haavoittuneita siipiään. Muutamassa päivässä hän laihtui ja kalpeni, kävi ärtyisäksi ja rumaksi. Joskus hän katseli Antoniota ivallisen säälivästi. Hänestä tuntui, ettei ollut sen surkuteltavampaa ja naurettavampaa olentoa kuin hieno nuori herra, joka »hinasi» jäljessään rumaksi käynyttä pientä puolisoaan, etsien huoneistoa, joka maksoi viisikymmentä liiraa kuussa.

Kuinka surkeaa tämä kaupunkilaiselämä olikaan! Mutta silti Regina kadehtien katseli ohikulkijoita ajatellen kuumeisesti:

— Heillä on koti, vaikkapa vain pieni komero, he tietävät minne palata, eivätkä harhaile kaduilla etsien tyyssijaa, niinkuin me. Me olemme kulkukoiria, jotka emme koskaan löydä loukkoa, mihin kuolla.

Hän katseli hurjan kateellisesti saavuttamattomia pieniä huviloita, ja hänet valtasi ajatus:

— Minullakin oli koti, täynnä valoa ja runoutta. Ja omilla käsilläni telkesin itseltäni sen ovet, enkä enää koskaan pääse sinne takaisin!

Hänen näin ajatellessaan kihosivat kuumat kyyneleet hänen silmiinsä. Antonio, joka laahasi häntä rinnallaan, huomasi, miten väsynyt ja vaitelias hän oli ja katseli häntä säälien. Hän vaistosi osaksi hänen tyytymättömyytensä, mutta toisinaan hän itsekin hermostui.

Miksi Regina ei huolinut d'Azeglio kadun varrella olevasta asunnosta?
Mitä parempaa hän saattoi toivoa!

Molemmat palasivat kotiin väsyneinä ja ärtyisinä. Isossa, kylmässä vuoteessa Regina vetäytyi kauas miehestään. Tämä kuuli joskus tukahtunutta itkua, joka ei enää hellyttänyt, vaan lopulta ärsytti. Mikä hänen vaimoaan oikeastaan vaivasi? Eihän ollut mahdollista, että tuo älykäs nainen itki vain sen vuoksi, ettei ollut löytänyt sopivaa asuntoa. Joskus hän sanoi Reginalle:

— Sinä et enää rakasta minua. Kadut, että menit kanssani naimisiin; sentähden sinä itket. Kuinka teetkään minut onnettomaksi, Regina!

Yhä pysytellen loitolla miehestään tuossa isossa, kylmässä vuoteessaan Regina tunsi itsensä epätoivoisen yksinäiseksi. Hän kuvitteli eksyneensä aavalle jääkentälle. Raitiovaunun kitinä kuulosti sateen ropistessa kostean tuulen ulvonnalta. Hänen ympärillään oli kaikki pimeää ja sumuista; vain jossakin hyvin kaukana hohti punaisena hehkuva liesivalkea, ja usvaisessa taustassa vilkkui vedenpinta ja lehdettömän metsän laita.

— Miksi lähdinkään kotoani? hän ihmetteli itsekseen tyrmistyneenä. Olen antanut raahata itseni tänne kuin juurineen irtiraastetun puunrungon, jonka on määrä muodostaa osa siitä kammottavasta rakennuksesta, jota sanotaan suurkaupungiksi.

Sitten hän ajatteli, eikö hän enää rakastanut Antoniota. Toisinaan hänestä tuntui, että niin oli asian laita, toisinaan hän taas heltyi ajatellessaan miestään.

— Teen hänet onnettomaksi. Sanoihan hän, että Roomassa odotti pikkuporvarillinen perhe ja vaatimattomat, porvarilliset olot. Mitä siis vaadin? Eihän tämä elämä muutoin kestä iäti. Täytyyhän kerran kuolla.

Täytyy alistua kohtaloonsa. Mikä tapahtuu, ei ole vältettävissä, ja
kaikkein varminta ja mahdottominta välttää on kuolinhetki. Kuolla!
Päästä tuntemasta koti-ikävää, päästä näkemästä anoppia, Arduinaa,
Ciasparea, palvelustyttöä, harhailemasta sateessa asunnon etsinnässä!

— Ei! hän sitten päätti, en enää tahdo pahoittaa Antoniota. Eihän ole hänen syynsä, että kaikki kaupunkilaiselämän kurjuus tunkeutuu väliimme. Ei hän aavistanut tällaista, enkä minäkään! Mutta kuolema tulee pian. Täytyy alistua ja asettua asumaan d'Azegliokadun huoneistoon. Aika kuluu kai siellä niinkuin muuallakin.

Hän nukahti tyytyväisenä filosofisiin päätelmiinsä. Ja hän näki herkeämättä unessa kaukaisen kodin, metsän, takkavalkean, harmahtavan hämyn, joka tulvi sisään ikkunalaseista, joiden ääressä kissanpoika istui järkähtämättä katsellen poppelin runkoa.

Seuraavana aamuna hän heräsi Venutellin perheen kammotussa huoneessa, näki yläpuolellaan tukahduttavan synkän katon, hänen täytyi nousta, lähteä ulkosalle, kastua, kärsiä vilua ja Anna rouvan seuraa…

Alistua kohtaloonsa? Se oli mahdollista teoriassa, käytännössä hermot nousivat rajusti kapinaan todellisuutta vastaan.

Kuukauden kestäneen turhan haeskelun jälkeen Regina lopultakin, pikemminkin väsymyksen pakosta kuin vapaaehtoisesti, suostui siihen, että vuoden ajaksi vuokrattiin d'Azegliokadun huoneisto, joka yhä oli vapaana. Mutta jo samana päivänä, jolloin he allekirjoittivat vuokrasopimuksen, hän katui ja kävi sietämättömäksi.

— Hullu olin, kun jätin kotiseutuni ja lähdin asumaan Roomaan, mokomaan loukkoon. Täällä minä tukehdun ja kuolen! hän huudahti Antoniolle.

— Mitä siis oikeastaan tahdot? hän kysyi raivoissaan. Luulitko meneväsi naimisiin ruhtinaan kanssa? Tiesithän, mitä minä saatoin tarjota sinulle, ja satoja kertoja toistit minulle, ettei turha kunnianhimo ollut pilannut sinua, että olit voimakas, ettet ollut itsekäs etkä vaatinut elämältä mahdottomia. Miksi et luo katsetta taaksesi, sensijaan että aina tuijotat eteesi? Sanoithan olevasi hiukan kuin sosialisti. Miksi et vertaa asemaasi monien miljoonien naisten asemaan?

Regina itki painaen otsaansa ikkunaruutuun, jota vasten sade yhä rapisi. Hänestä tuntui, että taivas itki hänen kanssaan. Hän myönsi, että Antonio oli oikeassa, vaikka hän katseli asiaa yksistään aineelliselta kannalta, vaistoamatta vaimonsa tyytymättömyyden syvintä syytä. Kuitenkin hän hymyili kyynelten lomasta ivallisena ja ylpeänä.

— Ehkä puhun taitamattomasti, mutta tarkoitan parastasi, Antonio vastasi leppyen. Olen väsynyt näkemään sinut noin tyytymättömänä. Mitä vaadit minua tekemään? Mitä voinkaan antaa sinulle muuta kuin mitä minulla on ja mihin kykenen, nimittäin kaiken työni, rakkauteni, kunniallisen aseman ja huolettoman huomispäivän?

— Hän ei voi ymmärtää minua, Regina ajatteli suvaitsevasti. Koetan kärsiä, mutta ei kukaan saa huomata sitä, ei edes hän. Minun on siis oltava yksin. En tarvitse ketään. Tahdon olla luja! Ei sovi paljastaa tunteitaan kaikille näille arkipäiväisille ihmisille.

Hänellä oli samanlainen tunne kuin linnunpojalla, joka on hetkeksi pudonnut veteen ja senjälkeen ravistaa veden siivistään.

— Sitäpaitsi, vuokrasopimus on vain vuodeksi, Antonio sanoi hyväillen hänen hiuksiaan. Vuodessa voi tapahtua paljon. Aion hakea sihteerinpaikkaa ja saadakin sen. Silloin saamme vuokrarahaa, ja sitten koetan hankkia muutaman tunnin ylimääräistä työtä. Ehkä ruhtinatar uskoo raha-asiainsa hoidon kokonaan minulle. Silloin asemamme paranee. Vuokraamme asunnon, jonne on vähemmän portaita kiivettävänä. Pian kotiudut tänne… Kerran vielä naurat, kun olet voinut itkeä näin vähästä. Mene nyt huuhtomaan kasvosi. Kuinka punoittavat silmät rumentavatkaan sinua!

— Rumana tai sievänä olen aina oma itseni! hän sanoi upottaen kasvonsa kylmään veteen. Senjälkeen hän kuivasi kasvonsa huolellisesti pyyheliinalla, sirotti niihin ihojauhetta, sitoi kaulaansa kaulaliinan ja suostui lähtemään ylös Arduinan huoneistoon.

Kirjailijatar punastui, naurahti, päästi pienen parahduksen ja tunnusti sitten valmistaneensa puhetta, jonka aikoi pitää Hänen Ylhäisyydelleen opetusministerille, jolta hän aikoi käydä pyytämässä raha-avustusta lehdelleen.

— Tietääkö miehesi tästä? Eikö? Silloin kysyn häneltä, mitä hän siitä arvelee, Antonio uhkasi.

— Mutta eikö sinusta ole kiusallista käydä kerjäämässä rahaa? Regina kysyi ihmetellen.

— Mitä vielä! Niin kaikki tekevät. Enkä kerjää sitä itselleni, vaan lehdelleni, jonka talous on perin huonossa kunnossa. Olen anonut puheillepääsyä ja avustusta kuningattareltakin. Huomenna aion lähteä setäni senaattorin luo tiedustelemaan erästä asiaa.

— Miksi niin? Arduina kysyi ihmetellen. Mitä pahaa siinä on? Jos sinäkin olisit kirjailijatar, jos sinulla olisi lehti ja lisäksi aate ajettavana ja voittoon vietävänä…

— Ole sinä vaiti! Etkö sinä itse muka kerjäile avustusta? Ja jos tarjoutuu tilaisuus, niin etköhän käytä sitä hyväksesi, kunhan vain siitä on sinulle hyötyä? Miksi tuijotat minuun noin silmät pyöreinä, Regina? Pian sinäkin totut tällaiseen.

— »Pian sinäkin totut» — sen Regina jo kuuli toistamiseen. Hän tunsi katkerien ja ylenkatseellisten sanojen tulvan nousevan huulilleen. Mutta hän vaikeni ajatellen, ettei hänen sopinut alentua edes vastaamaan. Hän lähestyi ikkunaa ja näki mustapukuisen vanhan naisen sitruunoineen porttikäytävässä, mutta ei enää tuntenut samaa alakuloisuutta nähdessään hänet kuin Roomaan tulonsa jälkeisenä päivänä. Hän oli tottunut näkemään hänet.

— Ruhtinatar kyselee aina sinusta, Arduina kertoi. Tuletko ensi perjantaina hänen kutsuihinsa? Nyt kun olette saaneet vuokratuksi asunnon ja asianne vähän järjestykseen, voit ruveta käymään vastavierailuilla ja solmiamaan uusia tuttavuuksia.

— Onko minulla kenties salonki, jossa voin ottaa vastaan vieraita?
Regina vastasi, äänessä kylmä kaiku, joka jääti hänen miehensä sydäntä.

— Sinun salonkisi on pieni; se merkitsee, että tuttaviesi piiri on niinikään pieni. Mutta ruhtinattaren tuttavuus sinun ainakin on pidettävä voimassa — jo miehesi edun kannalta.

— Eikö mitä! Minä välitän viisi sinun ruhtinattaristasi! Regina sanoi vastaan. Mutta heti hän katui sanojaan muistaen muutamia hetkiä aikaisemmin tekemänsä päätöksen, alkoi nauraa ja laskea pilaa, pani salin mullin mallin ja lupasi seuraavana päivänä lähteä Arduinan mukaan hänen setänsä senaattorin luo.

— Sanon hänelle, että olen runoilijatar, ja pyydän häntä hankkimaan minulle pääsyn kuningattaren puheille.

— Lapsikulta, Arduina huudahti haltioissaan. Niin, niin, lähdetään yhdessä.

Mutta Regina teki veitikkamaisen eleen ja heilutti kättään kuin viuhkaa peukalo nenännipukalla. Arduina nauroi, mutta arveli, että hänen kälynsä oli puolihassu.

Seuraavana päivänä he lähtivät kuuluisan senaattorisedän puheille, joka olikin vain Arduinan äidin pikkuserkku. Kirjailijatar oli pukeutunut huolellisesti: hänen pukunsa oli mustaa silkkiä, edessä ja takana runsaasti laskoksia; päässä hänellä oli unikoilla koristettu keltainen olkihattu, ja kaulassa kauluri, jonka höyhenet olivat niin pehmeät ja tuuheat, että ihmiset kääntyivät sitä katselemaan. Hänen rinnallaan näytti Regina, joka niinikään oli mustissaan, kaulassa välttämätön kaulaliina, melkein kaunottarelta.

Senaattori »setä» asui Sistino-kadun varrella neljännessä kerroksessa. Tämä ilahdutti suuresti Reginaa. Jos kerran senaattori asui neljännessä kerroksessa, hän itse saattoi tottua asumaan viidennessä.

Vielä tyytyväisemmäksi hän kävi nähdessään senaattorin melkein pimeän asunnon, joka oli sisustettu niin yksinkertaisesti, että se pikemminkin hipoi köyhyyttä kuin vaatimattomuutta. Ainoastaan muutamat tummanvihreälehtiset kasvit, joiden isot lehdet näyttivät heikosti loistavan omalla valollaan, koristivat etuhuonetta ja niitä kahta synkkää salia, joiden kautta vanha palvelijatar opasti vieraita.

Kellervä seinä taustana öljyvärimaalaus: sinisilmäisen, valkeatukkaisen punakan vanhuksen muotokuva hymyili hiukan ivallisesti. Iso, haljennut kuvastin heijasti muotokuvaa, ja pimeä, kolkko sali näytti saavan eloa noista kahdesta hahmosta, jotka liikkumattomina seinän ja kuvastimen keltaisella taustalla katselivat ja hymyilivät toisilleen kuin pohtien samaa puoleksi ivallista, puoleksi alakuloista ajatusta.

Regina katsahti kuvastimeen, ja hänestä näytti, kuin nuo kaksi kuvaa olisivat katsellessaan toisiaan ilkkuneet häntä. Sitten hän kääntyi nähdessään kuvastimen keltaisesta taustasta lähestyvän kolmannen hahmon, joka oli noiden kahden näköinen. Tulija oli senaattori.

— Terve tuloa! hän sanoi raikkaalla äänellä Arduinalle katsellen samalla Reginaa.

— Saanko esittää kälyni, Arduina sanoi; hän on ollut naimisissa kuukauden päivät.

— Kuinka hän on kömpelö! Regina ajatteli, mutta ei itsekään keksinyt mitään sanottavaa, kun vanhus puhutteli häntä.

Arduina otti heti puheeksi käyntinsä aiheen. — Tietysti, tietysti; mutta setä oli tyystin unohtanut koko asian. Hän ei tosin sanonut sitä suoraan, mutta Regina oivalsi sen kyllä.

— En toki — tuota noin… kylläkin naisasiaa ajavaa, mutta hyvässä merkityksessä…

— Tietysti, tietysti, hyvässä merkityksessä. Opetatte naisia tekemään työtä, totutatte heitä ajattelemaan työtä, ansiota, riippumattomuutta… Kun liikun ulkomailla, varsinkin Englannissa, naisten »siveellinen olemus» tekee minuun aina voimakkaan vaikutuksen, he kun ovat niin erilaisia kuin meidän naisemme… kuin te esimerkiksi…

— Mutta sinun työsi ei ole tarpeeksi tuottavaa, kun kerran tarvitset valtiolta avustusta, Regina ehätti huomauttamaan.

Senaattori katsoi häneen ivallisilla ja alakuloisilla silmillään. Regina punastui ajatellessaan, ettei hän todella ollut koskaan tehnyt työtä.

— Tarvitsen vielä avustusta, kun työtä toistaiseksi ei Italiassa korvata ansion mukaisesti. Mutta tulevaisuudessa… Ne polvet, jotka me kasvatamme, ne… J.n.e.

Arduina piti pitkän puheen tulevista sukupolvista ja palasi lähtökohtaansa: raha-avustukseen.

— Hyvä lapsi, kyllä kai avustus saadaan, senaattori sanoi yhä katsellen
Reginaa.

— Totta kai se hankitaan! näin senaattori lupaili. Sinä hetkenä hän hymyili samoin kuin maalauksessa ja sen peilikuvassa, ja Regina huomasi, että hän surkutteli italialaista kirjailijatarparkaa ja ajatteli työtä tekevien englantilaisten naisten »siveellistä olemusta».

— Mutta mitä hyötyä puheillepääsystä on? Regina kysyi rohkeasti matkien senaattorin hymyilyä. Raha-avustuksen tarpeellisuus on käsitettävissä, mutta puheillepääsy…

Regina tunsi äkkiä rinnassaan heräävän kapinan hengen. Miksi ei tuo mies, joka ulkomailla huomasi naisten »siveellisen olemuksen» niin suuresti eroavan kykenemättömien ja orjuutettujen italialaisten naisten siveellisestä olemuksesta, selittänyt Arduina paralle, kuinka nurinkurinen hänen menetelmänsä oli?

— Mutta, Regina aloitti, jos aina on päästäkseen eteenpäin pakko turvautua siveelliseen tai aineelliseen tukeen… eikö ole parempi kokonaan pysyä alallaan! Me naiset olemme sentään aina loisia. Ja on yhdentekevää, elämmekö nojaamalla isän, aviomiehen, rakastajan tai hallituksen tai kuninkaallisen perheen avustukseen.

— Sinä et käsitä näitä asioita, Arduina huomautti, hän kun ei ollut oivaltanut Reginan ajatusta. Sinä puhut vain, kun et itse tarvitse mitään.

— Oletteko kotoisin Lombardiasta, arvoisa rouva? senaattori kysyi kädet ristissä rinnalla ja huvikseen pyöritellen peukalojaan.

— Olen kyvytön ja hyödytön italialainen nainen, Regina vastasi itseään halveksien.

— Mitä hyödyttäisi kirjoittaa? Regina vastasi katsoen vanhukseen ivallisesti. Saadakseni avustusta ja puheillepääsyjä ehkä?

— Ruma. Minun on ikävä. Porvarillinen elämä on niin mitätöntä ja kuivaa. Ja lisäksi täällä aina sataa! Regina virkkoi nauraen.

»Miksi tuo mies katsoo minuun noin?» hän ajatteli. »Onko minulla kenties hänen mielestään samanlainen siveellinen olemus kuin englantilaisilla naisilla»?

Vanha herra pysähtyi Reginan eteen kääntäen selkänsä Arduinalle, jonka läsnäolon hän näytti aivan unohtaneen.

— Porvarillinen elämä on mitätöntä sentähden, että se on tyhjää, sisällyksetöntä, senaattori lausui. Meidän naistemme mieli on täynnä turhia pyyteitä, ja he ovat miehen loisia, joka kuihtuu ahertaessaan liiaksi perheen hyväksi. Yhteiskunnissa, joissa nainen tekee työtä, miehelle aina jää vapaata aikaa viljellä omia erikoisia lahjojaan. Englannissa…

— Mutta mitä voimme tehdä? Regina kysyi. Eihän meitä ole totutettu työhön!

Senaattori ei näyttänyt ottaneen huomioon hänen sanojaan. Hän antoi kuvauksen englantilaisesta yhteiskunnasta, jossa porvarit, virkailijat, jopa työläisetkin seuraavat kirjallisuutta, taidetta ja politiikkaa, ja pohtivat kaikkea. Eikä naisilla ole ikävä, he kun tekevät työtä ja ansaitsevat. Monet sadat kirjailijattaret, kääntäjät, sanomalehtien kirjeenvaihtajat ansaitsevat enemmän kuin kymmenentuhatta liiraa vuodessa. Mrs Humphrey Ward… niin, tiedättekö paljonko hän ansaitsee jokaisella kirjallaan?

— Yli kahdensadantuhannen liiran? — hän sanoi pelästyneen näköisenä.
Hyvä Jumala, minä en tahtoisi ansaita niin paljon.

— Italiassakin naisella on hyvä tilaisuus ansaitsemiseen. Tehdä työtä, tehdä työtä — siinä koko salaisuus.

Regina poistui vanhan senaattorin pimeästä ja kolkosta asunnosta sielussaan uusi valonsäde.

Tehdä työtä, tehdä työtä! Niin, hänkin tahtoi tehdä työtä; hän aikoi ruveta kirjoittamaan, kun ei kyennyt muuhun. Ennenkaikkea hän tahtoi elää.

— Tahdon etääntyä siitä piiristä, joka pitää minua vangittuna. Tahdon katsoa elämää suoraan silmiin. Aion harhailla Rooman suurilla kaduilla, tutustua joukkosieluun, kuvata köyhien elämää, niitä, jotka ovat elämään kyllästyneitä, ja niitä, jotka näyttävät onnellisilta, vaikkeivät ole onnellisia, sanalla sanoen elämää sellaisenaan.

Palatessaan kotiin hänestä tuntui, kuin hän olisi katsellut ympärilleen myötätuntoisin silmin. Todellakin anoppi, Arduina ja langot, ympäristö ja ihmiset herättivät hänessä sääliä. Ja se oli hänestä erittäin miellyttävää.

Antonio, joka tiesi, että hänen vaimonsa oli kaupungilla, ei vielä ollut palannut kotiin. Regina oli yksin huoneessaan, istuutui ikkunan ääreen ja rupesi lukemaan kirjaa. Vähitellen se lämpö, joka oli syntynyt kävelystä, haihtui, ja päivänvalokin hälveni. Hänen ylitseen laskeutuivat ikäänkuin suuret näkymättömät verhot hitaasti, toinen toisensa perästä. Hän sulki kädessään olevan ikävystyttävän kirjan ja katseli taivasta. Mutta se taivaan kaistale, joka näkyi vastapäätä olevan synkän talon julkisivun yläpuolella, oli niin harmaa ja painostava, että se muistutti suolampareen liikkumatonta, tummaa vettä. Vain yksi ainoa pieni punainen pilvenhattara hohteli heikosti, valaisten hehkuvan hiilen tavoin sammunutta tuhkaa.

Äkkiä Regina tunsi sisimmässään suurta tyhjyyttä, jäätävää kylmyyttä. Tuo pieni pilvi muistutti hänelle menetetyn kaukaisen kotilieden valkeaa ja sen ohella kaikkea muuta menetettyä, joka oli jäänyt sinne kauas. Kaikkea sitä yksinkertaista ja hiljaista, mikä kuitenkin oli suurempaa ja säteilevämpää kuin kaiken maailman kunnia ja rikkaus. Hän ajatteli: »Tehdä työtä, ansaita». Vaikka pystyisinkin siihen, se ei voisi antaa minulle takaisin kotiani, entistä elämääni, eikä sitä ympäristöä, johon kuulun. Pienikin todellinen hyvä merkitsee enemmän kuin korkein kuviteltu ihanne.

— Mikä on ihanne? hän sitten ajatteli seuraten katseillaan rusopilven hidasta matkaa.

Ja hän matki vanhan senaattorin hymyä muistaen, että hänkin, Regina, oli kuvitellut, että hänellä oli monta ihannetta.

Jouluaattona Regina tahtoi mennä aikaisin levolle, valittaen pahoinvointia, mikä antoi Anna rouvalle ajattelemisen aihetta, mutta ei ollenkaan saanut vakuutetuksi Antoniota. Hän tunsi tai luuli tuntevansa sen salaisen taudin, joka kalvoi hänen vaimonsa sydäntä. Hän tiesi sen nimenkin: kotikaiho. Ja hän luotti siihen, että aika parantaisi sen.

Tuskin Regina oli paneutunut vuoteeseen, kun hän jo alkoi ajatella ja muistella. Joulu Roomassa! Hän näki mielikuvituksessaan rattaiden, joissa oli eläviä kananpoikia, vierivän ympäri kaupunkia, naisten rientävän ohi kääröjä ja myttyjä käsissä. Lihavat ruokatavarakauppiaat pistivät esiin päänsä roomalaisen imperatorin ilmein inhoittavista myymäläkomeroistaan. Hänen ylhäisyytensä, alivaltiosihteeri, oli pysähtynyt Dagninon näyteikkunan eteen kasvoillaan neuvoton, epäröivä ilme.

Palvelustytön, Anna rouvan ja Gasparen välillä oli syntynyt kova kahakka eräänlaisten makaronileivosten johdosta. Marina oli kiivennyt portaat edestakaisin ainakin pariinkymmeneen kertaan. Aina hänellä oli mukanaan kääryjä ja myttyjä, mutta joka kerta hän oli unohtanut jotakin. Koko aamiaisen ja päivällisen ajan kolme veljestä, äiti ja palvelijatar olivat keskustelleet ruoasta.

Tämä oli lopulta saanut Reginan melkein pahoinvoivaksi. Ollessaan yksin isossa, kovassa ja kylmässä vuoteessa kokoon käpertyneenä häntä kouristi raskas tunnelma, kosteus ja alakuloisuus. Hänestä tuntui siltä, kuin hän olisi ollut pieni etana, joka kuulee sateen tippuvan kuorelleen. Ja yhä hän ajatteli kotoista liettä ja lumen valaisemia öitä. Ruokailuhuoneesta kuului puheensorinaa ja naurua, ulkoa raitiovaunujen surkeaa kitinää ja juhlivan ja mässäävän suurkaupungin humua. Mutta kaikkien näiden äänien läpi tunkivat junan vihellykset asemalta. Jokin niistä nauroi; toinen, ohut ja kimeä, kuulosti lapsen ääneltä, joka pyytää jotakin; mikä taas ratisi kuin monivärinen mutkitteleva salama pimeällä taivaalla. Viimeinen tuntui ilkkuvan Reginaa: Matkustaa kotiin! Matkustaa kotiin! Hui hai! Tänne olet tullut ja tänne jäät; hyvästi!

Regina suuttui. Häntä ärsytti hänen ylhäisyytensä, tuo herrasmies, joka katseli Dagninon näyteikkunaa kohennellen kultasankaisia silmälasejaan. Ja sitten hän ihmetteli, keitä olivat ne tuntemattomat henkilöt, jotka nauroivat ja leikkivät ruokailuhuoneessa.

Vaikka Antonio oli suuttunut, hän meni aikaisin levolle. Regina oli nukkuvinaan. Antonio kosketti häntä erittäin varovasti, ja tuntiessaan, että hän oli kylmä, painautui lähelle häntä antaakseen hänelle ruumiinlämpöään. Regina tunsi sen omituisen, kuvaamattoman tuoksun, joka aina levisi hänen miehensä tukasta ja hänen mielensä heltyi, mutta hän ei avannut silmiään. Hetket kuluivat. Kaupunki vaipui uneen kuin ahne lapsi, jolle on luvattu antaa seuraavana päivänä paljon makeisia. Regina ei saanut unta, mutta tunsi miellyttävää lämpöä. Kirkkaat kellot helisivät hiljaisessa yössä. Yksi tuntui kaikuvan kaukaa joen toiselta puolelta, vakavana, sointuisana, ikävöivänä.

Reginan mieleen muistuivat muutamat Pratin säkeet, joita hän ei tiennyt ennen osanneensa ulkoa. Mistä ne nousivatkaan hänen tajuntaansa? Ehkä kellojen kaihoisa kalkatus tuona ensimmäisenä maanpaon jouluna houkutteli ne esille alitajunnan syvyyksistä:

Hän toisti nuo säkeet muutamia kertoja itsekseen, yksitoikkoisesti hyräillen, ja nukahti lopulta siihen. Hän oli unessa olevinansa kotona. Pikkusisko soitteli »Stefaniaa» mandoliinilla, jonka pintaan kuvastuvan trubaduurin kitaroineen Regina hyvin muisti. Musta kissanpoika istui kuuntelemassa, hiukan ikävystyneenä, haukotellen syvään. Punasinervän vivahteinen harmaa hämärä laskeutui maille, pehmeänä kuin sametti. Mutta äkkiä ilmestyivät ikkunan taakse hämmästyneen epäröivät kasvot, silmälasit nenällä. Regina naurahti niin äänekkäästi, että Antonio heräsi.

— Viime yönä nauroit, nyt itket? Saanko tietää, mikä sinua vaivaa? Antonio kysyi seuraavana aamuna herätessään ja huomatessaan Reginan itkevän.

— Vai ei mikään! mies sanoi suutuksissaan. Itkethän sinä, ja miksi? En kestä tätä kauempaa! Miksi kiusaat minua näin?

— Mikä sinun on, Regina? Sano, mikä sinua vaivaa? hän rukoili hyväilevästi ja ahdistuneena.

— Ei se ole sinun syysi! Regina sanoi painaen kasvonsa vasten hänen poveaan. Se johtuu minusta itsestäni… en oikein tiedä, miksi. En voi irtaantua menneisyydestä… koti-ikävä… ja pelkään tulevaisuutta.

— Emmehän me ole köyhiä, Regina! hän huudahti käyden yhä levottomammaksi. Emmekö sitten rakasta toisiamme?

— Tiesin. Ja soimaan itseäni, etten voi karkoittaa vastenmielisyyttä, jota pikkuporvarillinen elämämme minussa herättää.

Antonio vaistosi koko sen sydäntä särkevän tuskan, joka sisältyi tähän huudahdukseen. Ja lieventääkseen hetkeksi vaimonsa kärsimystä hän päätti antaa tälle, samoin kuin eräänlaisille potilaille annetaan, vaaratonta rauhoittavaa lääkettä.

— Kuulehan, hän virkkoi, sinua vaivaa koti-ikävä. Mutta saat nähdä, että aikaa myöten totut kaikkeen. Meidän elämämme on tosin vaatimatonta; mutta luuletko, että rikkaat ovat onnellisia?

— Mitä siis tahdot? Olenko minä sitten mitätön? Olenko typerä? Minun kanssani sinun kuitenkin on tosiasiassa eläminen. Ole nyt järkevä. Saathan vastedes luoda itsellesi sellaisen ympäristön kuin itse tahdot. Ja toistaiseksi voit parantuaksesi kotikalliostasi pistäytyä kotiseudullasi, milloin vain haluat.

Toisena joulupäivänä Antonio vei hänet Costanzi-teatteriin. Regina puki ylleen kaikkein hienoimman pukunsa, koristi itsensä kauneimmilla koruillaan ja lähti teatteriin lujasti päättäen, ettei antaisi minkään komeuden hämmästyttää itseään. Costanzi-teatteri oli suurenmoinen näky: se sai ajattelemaan mahdottoman suurta jalokivilipasta. Siinä välkkyi häikäisevän valkoisilla naisenhartioilla säkenöiviä, ihmeellisiä helmiä. Permanto oli loistava, kuin keto, täynnä isoja kukkia, joiden terissä ja lehdillä kimmelsi jalokivien ja kultakoristeiden komea kaste.

Vaikka Regina aikaisemmin jo oli nähnyt Pannan teatterin, tämä näky aluksi valtasi hänet kuin lievä pyörrytys. Hänen likinäköiset silmänsä ummistuivat liian kirkkaan valon häikäiseminä, ja samankaltaista tapahtui hänen sisässäänkin. Hän nosti silmien eteen tähystimen ja näki eräässä aitiossa ruman, mutta erittäin hienosti pukeutuneen naisen, jonka kasvot hänestä näyttivät maalatuilta; naisella oli valetukka, ja hänen silmiään oli autettu siveltimellä. Silti Regina kadehti häntä. Hän katseli ympärilleen. Vähitellen hänen kateutensa kasvoi, tulvi yli äyräittensä, muuttui vihaksi. Hän toivoi, että tuli pääsisi irti. Samassa hän huomasi, että lähellä häntä istuva, vaatimattomasti pukeutunut nainen katseli aitioita samalla tavoin, ehkä samanlainen rikollinen kateus sydämessä kuin hänellä itsellään. Ja hän häpesi. Hän laski tähystimen alas eikä sen jälkeen enää katsonut ylös aitioihin. Mutta edessään ensimmäisissä nojatuoliriveissä hän näki jonon hienoja naisia ja herroja, jotka tuijottivat lakkaamatta ja hellittämättä ylös aitioihin. Näytti siltä kuin nojatuoleissa istuvasta yleisöstä tavallisilla permantotuoleilla istujat olisivat olleet huonompaa rotua, tai kuin ei heitä olisi ollut ollenkaan olemassakaan.

— Me emme ole yhtään mitään. Olemme pienoiseliöitä, jotka täyttävät tyhjyyden! Regina ajatteli. Mutta äkkiä hän teki merkillisen havainnon. Hän itsekin tunsi tavallisten tuolien ja ylimmän parven yleisöä kohtaan samanlaista välinpitämätöntä ylenkatsetta kuin nojatuoli- ja aitioyleisö.

Antonio luuli, että Regina nautti soitosta ja näytännöstä yhtä suuresti kuin hän itse. Yhtenään hän puristi vaimonsa kättä ja lausui hänelle pieniä kohteliaisuuksia.

— Näytätpä kuningattarelta tänä iltana koruinesi ja jalokivinesi! hän muun muassa sanoi.

Muistellessaan myöhemmin avioliittonsa ensimmäisen vuoden tarinaa
Regina jakoi sen useihin pieniin lukuihin, joista hän antoi erityisen
merkityksen sille, joka käsitteli hänen ensi käyntiään ruhtinatar
Makulinan luona.

Se tapahtui tammikuun ensi päivinä, usvaisena ja leutona iltapäivänä. Indipendenza-aukiolla Regina ja Arduina odottivat Massimoa, jonka oli määrä siellä yhtyä heihin.

Antonio ei tullut mukaan, hän kun noina iltoina viipyi ministeriössä lähes yhdeksään asti tehden ylimääräistä työtä.

Tori oli autio, ainoastaan himmeän kellervän kuutamon valaisema. Paljaat puut häipyivät usvaan, ja lyhtyjen liikkumattomat jalat näyttivät olevan etäällä. Regina seisoi keskellä toria; hiljaisuus, yksinäisyys ja avaruus tuntuivat hänestä miellyttävältä. Ensi kerran Roomassa olonsa aikana hän huomasi jotakin ihailtavaa.

— Joudutaan nyt! Massimo kehoitti rientäessään kohtaamispaikalle ja heiluttaen uusia käsineitään. Kello on jo kymmentä vailla neljä. Jollei ruhtinatar tänä iltana anna minulle toiveita, niin varokoon itseään!

— Sinä kai olisit valmis naimaan hänet! Regina sanoi tehden vastenmielisyyttä ilmaisevan eleen.

Sitten he soittivat huvilan ovikelloa — tai oikeammin huviloiden, koska niitä oli kaksi. Ne eivät olleet isoja, mutta hienoja; niitä yhdisti toisiinsa ylhäällä avoin kuisti, joka näytti jonkinlaiselta riippuvalta puutarhalta.

— Ne ovat kuin kaksi pientä veljeä, jotka pitelevät toisiaan kädestä,
Regina sanoi huoaten.

Hännystakkinen palvelija avasi loistavat lasiovet, ja Reginan silmiin pisti eteisessä kaksi isoa sutta, jotka loikoivat punaisella matolla ja näyttivät ilmi eläviltä.

Saleissa oli tavattoman kuuma. Paksuista seinäverhoista ja leveiden mataloiden leposohvien eteen levitetyistä karhuntaljoista uhosi jotakin, mikä sai ajattelemaan auringonpaisteeseen nukahtaneiden petojen kuumaa hengitystä, jotakin raakaa ja himokasta, mikä teki vastenmielisen vaikutuksen.

Ruhtinattaren kallisarvoinen puku oli mustaa samettia ja kömpelösti koristettu valkoisilla pitseillä. Hän keskusteli kahden vanhan herran kanssa kertoen ranskaksi tätinsä rakkaustarinaa, joka oli naimisissa George Sandin läheisen ystävän kanssa:

— Niihin aikoihin tätini oli Parisin hienoin nainen. George Sand kuvaa erästä hänen pukuaan romaanissaan Marquis de Villemer…

Paitsi näitä kahta vanhaa herraa, oli kuuntelijoina kolmas, parraton ja kaljupäinen vanhus, jonka kallo kiilsi kuin vaaleanpunainen posliinimalja, rauhallisesti vaipuneena nojatuoliin.

Neiti Marianna, yllään helakanpunainen avokaulainen puku, kiiruhti tulijoita vastaan nopein hiirenaskelin ja katseli Reginaa silmät kiiluen.

— Olette kovin virkeän näköinen tänään, hyvä rouva. Mitä uutta kuuluu?

Marianna tuuppasi häntä sormellaan kylkeen ja remahti nauruun. Reginasta tuntui, että »hiiri» oli sinä iltana maistellut väkeviä, ja hän tunsi jälleen samaa outoa inhoa, jota ruhtinatar ja tuo letukka jo aikaisemmin olivat herättäneet hänessä. Aluksi ruhtinatar välitti varsin vähän Venutellin perheen jäsenistä. Saapui uusia vieraita. Nämä olivat melkein kaikki vanhoja ulkomaalaisia naisia, joiden pukujen uutuuden ja hienouden laita oli niin ja näin. Arduina tapasi heti herrasmiehen, jolla oli pyöreät silmät, pystynenä ja leveä suu, ja alkoi keskustella hänen kanssaan. Massimo ei ollut näkyvissä. Marianna ilmestyi ja katosi, hyöri ja pyöri kimeästi huudahdellen. Regina joutui lihavan rouvan viereen, joka lausui hänelle muutaman sanan katsomatta häneen. Hänen toisella puolellaan oli tuo vanha kaljupää herra, joka ei avannut suutaan.

Ennen pitkää Reginan tuli ikävä. Hän huomasi olevansa unohdettuna kaikkien noiden kaljupäiden lihavien ukkojen ja vanhojen silkkihameiden joukossa, jotka eivät enää kahisseet. Kuinka ikävää kaikki olikaan! Tällaistako oli rikkaiden maailma, se lumottu maailma, joka oli saanut hänet haltioitumaan hänen vain ajatellessaankin sitä?

Äkkiä hän näki Arduinan, joka kaukaa hymyili hänelle ja nyökkäili häntä luokseen. Mutta samassa ruhtinatar lähestyi Reginaa ja ojensi hänelle ystävällisesti ja tuttavallisesti pienen jalokiviä säteilevän kätensä.

— Kuinka miehenne voi? ruhtinatar kysyi saattaessaan Reginaa ruokailuhuoneeseen.

— Kiitos, hyvin, Regina vastasi hiljaa, punastuen. Hän ei päässyt tulemaan, kun…

Ruhtinattaren vanavedessä tulivat kaikki vanhat herrat ja rouvat, jotka asettuivat istumaan pienten pöytien ääreen. Keskellä huonetta oleva tarjoilupöytä oli täynnä hienoja herkkuja.

— Tahtoisitteko auttaa? hän kysyi kulkiessaan Reginan ohi. Olette kuin nuori neitonen. Tulkaa vain mukaan.

Regina lähestyi tarjoilupöytää, mutta ei tiennyt, miten menetellä. Hän sysäsi kumoon pullon ja punastui, niin että kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä.

— Kas tässä, Marianna sanoi, ojentaen hänelle lautasen, viekää tämä kakku tuolle koiran näköiselle herralle!

Regina kulki levottomana ruokasalin läpi lautanen kädessä kuvitellen, että kaikki katselivat häntä, mutta tyytyväisenä, kun hänelle oli suotu tilaisuus tarjota palanen kakkua kirjailijalle.

— Kiitoksia, neiti! kirjailija virkkoi kumartaen Reginan ojentaessa hänelle lautasen.

— Onnittelen ja valitan! kirjailija sanoi julkeasti. Kaikkien näiden satavuotiasten joukossa — hän mulkoili ympärilleen pyöreillä silmillään — hän näyttää lapselta.

Regina huomasi heti, että kirjailija oli hyvin epäkohtelias, ja katsoi parhaaksi palata pöydän ääreen. Marianna oli jo huoneen toisessa päässä. Regina otti arasti toisen kakkulautasen ja vei sen Massimolle, joka seisoi ovensuussa, hänkin hylättynä ja unohdettuna.

— Kas, sinähän näyttelet emäntää! hän virkkoi Reginalle. Tuo minulle myös lasi tuota viiniä, näethän, tuosta pitkästä pullosta, jonka kaula on kullattu. Tuosta, joka on pöydän kulmalla. No mene jo. Ja juo itsekin sitä.

Regina lähti, mutta huomasi, että ruhtinatar parastaikaa kaasi lasiin viiniä juuri siitä pitkästä pullosta, jossa oli kullattu kaula.

Regina kaasi viiniä lasin täyteen ja vei sen langolleen. Lasista nousi harvinaisen hieno tuoksu kuin kukasta.

— Tämä on portviiniä! Massimo virkkoi äänensä kuulostaessa kiitolliselta. Kiitos, pikku käly! Tämä teki hyvää. Se on uudenaikaisten jumalien juomaa.

— Kaikkea muuta. Minun on hirveän ikävä. Lähdetään pois! Arduina jääköön tänne. Kuka tuo koirankuonolainen on, joka pitää hänelle seuraa?

— Ei ole kunnia tuntea, Massimo sanoi syöden ja juoden. Millaista roskaväkeä! Kyllä on sekalainen seurakunta!

— Me annamme heille palttua! Me olemme nuoria ja voimme tulla rikkaiksi. He ovat rikkaita, mutta eivät koskaan enää voi tulla nuoriksi jälleen.

— Tuohan minulle vielä pieni lasillinen portviiniä! Massimo sanoi rukoillen.

Vanhat naiset ja herrat, joita tee ja viinit hieman kiihoittivat, alkoivat puhua äänekkäämmin, muodostivat ryhmiä ja hajaantuivat eri tahoille.

— Ette ole vielä tainnut nauttia mitään? ruhtinatar kyseli. Tulkaa mukaan. Lasi portviiniä? Kuinka miehenne voi?

— Joko olette muuttaneet uuteen asuntoonne? Miten viihdytte? Mutta juokaa! Ja vähän kakkua? Tänään se on hyvää. Kas, monsieur Massimo, haluatteko lasin teetä? Ettekö? Entä lasin portviiniä? Sanokaahan, palveletteko tekin valtiovarainministeriössä?

Tuskin Marianna oli huomannut ruhtinattaren puhelevan Massimon ja Reginan kanssa, ennenkuin hän kurotti kasvojaan Reginan takaa. Tästä tuntui, että seuraneiti piti ylen tarkasti silmällä ruhtinatarta.

— Minulla on taas ikävä asia, ruhtinatar lausui hitaasti. On kyseessä korot, jotka ovat perittävissä Milanossa, mutta tahtoisin nostaa ne täällä Roomassa. Olen kuullut, että sitä varten on tarpeen pyytää lupa valtiovarainministeriöstä. Olisi siis tärkeää, että monsieur Antonio huomenna kävisi puheillani.

Marianna sanoi jotakin venäjäksi kääntyen ruhtinattaren puoleen melkein käskevästi. Ruhtinatar vastasi tavalliseen tapaansa kylmän tyynesti, mutta poistui äkkiä.

— Nyt minun täytyy antaa teille palkka avustanne, Marianna sanoi
Reginalle kaataen hänelle lasiin valkoista juomaa. Juokaa!

— Se on votkaa… Venäläiset naiset päihdyttävät itsensä tällä juomalla. Katsokaa nyt, kuinka minä juon, hän jatkoi kohottaen pientä lasia ja kurkistaen siihen. Minä ryyppään mielelläni. Ja kun olen vähän maistanut, minulle käy päinvastoin kuin kaikille muille: herkeän puhumasta totta.

— Minusta ei tunnu siltä, Massimo huomautti. Tämäkö nyt on votkaa? Se maistuu pahalla.

Hän ryyppäsi kulauksen ja naurahti. Sitten hän vei lasin Reginan huulille ja pakotti hänet tyhjentämään sen.

— Lähdetään nyt häiritsemään »koiran» ja »kissan» idylliä, Marianna jatkoi puheinaan mennen viereiseen saliin, jossa Arduina ja kirjailija lörpöttelivät loppumattomasti syrjäisessä sopessa punamarjaisen kasvin alla. Regina ja Marianna istuutuivat heitä vastapäätä taljalla peitetylle sohvalle, ja Massimo jäi seisomaan heidän viereensä.

Viereisessä huoneessa soitti vanha rouva pianolla kappaletta Se o te, o cara (Jos olet minun, rakkahin).

Reginan valtasi sanomattoman miellyttävä tunne. Vieno ja samalla intohimoinen soitto, sohvan lämpö, jonka turkispeitettä teki mieli silittää kuin pehmeää kissaa, tuoksuva, raskas ilma ja ennenkaikkea votka, joka tuntui kurkussa ja polvissa, kaikki tuotti hänelle alkavan päihtymyksen hekumaa.

Arduinakin oli kiihoittunut. Hän puhui äänekkäästi ja samanlaisella äänenpainolla, jonka Regina oli pannut merkille Claretta serkulla tämän puhuessa miesten seurassa. Näytti siltä kuin Arduina ei olisi ollut tuntevinaan sukulaisiaan.

Regina hymyili epämääräistä, itsetiedotonta hymyä. Mutta samassa häntä kauhistutti.

— Kaikki on mahdollista, hiiri vastasi. Te olette vielä niin kokematon ja viaton! Mutta jonkin ajan kuluttua kyllä saatte nähdä, että kaikki on mahdollista.

Seuraavana päivänä Antonio kertoi Reginalle, että ruhtinatar, jonka luona hän oli käynyt järjestämässä koronnostoasiaa, oli pyytänyt heidät päivällisille seuraavaksi sunnuntaiksi.

Regina suostui vastenmielisesti, niin kuin joka kerran, kun madame
Makulina suvaitsi pyytää heitä luokseen.

Hänen päivällisensä olivat aina suurenmoiset ja tarjoilijoina komeapukuiset palvelijat. Mutta Reginalla oli näissä tilaisuuksissa ikävä, ja hän oli jäljestäpäin hirveän huonolla tuulella. Antoniokin sanoi, että palvelijat olivat hänen mielestään niin vastenmielisiä, että hänen ruoansulatuksensa joutui epäkuntoon.

Ruhtinattaren vieraina oli aina ulkomaalaisia, vanhoja herroja, keskinkertaisia runoilijoita ja tuntemattomia taiteilijoita. Keskustelu oli näennäisesti mielenkiintoista: puhuttiinhan uutuuksista kirjallisuuden, taiteen, teatterin alalla. Mutta Regina pani merkille, että kaikki lausuivat samanlaisia mielipiteitä, kuluneita, vanhoja ajatuksia, jotka eivät ollenkaan vastanneet hänen käsitystään. Ja hänellä oli ikävä. Mutta palattuaan Venutellien piiriin hän sentään ajatteli katkerasti kaihoten ruhtinattaren saleja, joissa tarjoilevat palvelijat liikkuivat ääneti ja täsmällisesti kuin koneet ja joissa kaikki oli kaunista, mukavaa ja loisteliasta; valokin syttyi siellä kuin taikaiskusta.

Antonio vei Reginan huonekaluliikkeeseen, josta he valitsivat huonekalut ja taloustarpeet Massimo d'Azegliokadun asuntoon.

— Ensi sunnuntaina käymme uudessa huoneistossamme katsomassa, miten järjestämme sen sisustuksen, Antonio sanoi, ja Regina alkoi jo ajatella kaikkea vaivaa ja ikävyyksiä, mitä tästä aiheutuisi.

— Nyt saan ruveta riitelemään palvelijattaren kanssa! hän kauhistuen ajatteli itsekseen.

Sunnuntaiaamuna he lähtivät huoneistoonsa. Oli tammikuun loppupäiviä, aamuilma oli puhdas ja leuto, siinä väreili jo kevään tuntua. Regina melkein juosten kiipesi portaiden yli sata astinta ja päästessään perille huohottaen ja hikisenä hän pilan päiten soitti ovikelloa.

— Pim, pim, pim! Kuka siellä? Herra Eikukaan. Kuinka hauskaa, että herra Eikukaan tulee asuintoveriksemme!

Antonio avasi oven salaperäisen näköisenä ja meni edeltä. Tuskin hän oli oven sisäpuolella, kun hän jo alkoi syvään kumarrella Reginalle.

Asunto oli täydessä kunnossa: puoleksi suljetuissa ikkunoissa oli verhot, avioparin leveä vuode hohteli vitivalkeana, taustana seinäpaperit, joissa juoksi keltaisia koiria peltopyy suussa. Keittiöstäkään ei puuttunut mitään.

Antonio asettui ikkunan ääreen antaen Reginalle aikaa tointua yllättävästä hämmästyksestä. Regina oli vihainen itselleen, kun ei voinut olla aivan niin ihastunut kuin hänen miehensä syystä saattoi odottaa, mutta hän tajusi hyvin, mitä hänen oli tehtävä:

— Minun täytyy syleillä häntä ja sanoa: — kuinka hyvä sinä olet! Ja hän syleili miestään sanoen:

Hän huomasi, miten Antonion kauniit silmät loistivat lapsellista iloa, ja silloin hän todella lämpeni ja heltyi.

— Antonio, hän sanoi miehelleen, sinä olet todella hyvä, mutta minä olen häijy! Mutta tästälähtien minäkin muutun hyväksi, oikein kiltiksi.

Ja parin viikon ajan hän todella olikin hyvä, nöyrä, jopa iloinenkin. Hänellä oli suuri työ järjestäessään liinavaatteita laatikkoihin ja pukuja kaappeihin, siirrellessään huonekaluja ja muuttaessaan tauluja toiseen paikkaan. Hän ei ollut koskaan aikaisemmin tehnyt näin paljon työtä. Ensimmäisenä yönä, jonka hän nukkui uudessa pehmeässä vuoteessa hienojen vuodevaatteiden välissä, jotka kuuluivat hänen myötäjäisiinsä, hänestä tuntui kuin hän olisi päässyt painajaisesta ja aloittanut uutta elämää. Hänellä oli toipuvan potilaan mielihyväntunne.

Kaunis vuodenaika alkoi. Taivas kaareutui korkeana ja puhtaana Rooman yllä, keväiset tuoksut leijuivat ilmassa, kaupungin melu kantautui uuteen asuntoon kuin kaukaisen kosken kohina, joka tuuditti suloisiin haaveisiin. Alhaalla pienessä puutarhassa, jossa auringonpaiste ja varjot vuorottelivat, puhalsi pieni suihkulähde ohuen vesiryöpyn pienoiseen altaaseen, jossa uiskenteli pieniä punertavia kultakaloja. Kuukausruusut kukkivat herkeämättä, kaksi valkoista kissanpoikaa leikitteli ja kisaili käytävillä; näytti aivan siltä kuin puutarha olisi järjestetty vasiten noiden pikkueläinten temmellyspaikaksi.

Regina vietti monta onnellista päivää. Mutta kun kaikki vaatteet ja tavarat oli järjestetty paikoilleen laatikkoihin ja kaappeihin, hänellä ei enää ollut mitään tehtävää. Palvelijatar, jota hän oli ajatellut pelolla ja vavistuksella, hoiti koko talouden. Tämä oli harvapuheinen ja sävyisä, hyvätapainen, siisti, jopa hienokin ihminen. Palvelijatar lisäsi kuluja mutta ansaitsi kyllä sen uhrauksen.

Reginasta oli hiukan ikävä tehtävä kirjoittaa joka ilta luettelo seuraavan päivän ostoksista. Mutta pian hän tottui siihenkin ja alkoi taas ikävystyä.

Neljännestunnin ajan hän saattoi seisoa kuvastimen edessä pesten itseään, sukien tukkaansa eri tavoin, kiilloittaen kynsiään. Hän katsoi kuvastimeen sivulta, sirotti kasvoihinsa ihojauhetta, alkoi käyttää »Venus»-ihovoidetta ja sitoi kureliivinsä kireälle. Mutta samalla hän jo, tai ainakin jäljestäpäin, ajatteli:

— Oletpa hupakko, Regina! Miksi teet kaiken tämän? Mitä se hyödyttää?
Ja hän oikein inhosi itseään.

Ainoastaan muutamia henkilöitä kävi tervehtimässä häntä, heidän joukossaan Clara täti ja hänen tyttärensä Claretta. Edellinen, joka kovin kadehti Arduinaa, kun tällä oli niin ylhäisiä tuttavuuksia, kertoili mielenkiintoisista päivällisistä ja lukemattomista kutsuista, joihin häntä oli pyydetty.

Claretta ihaili itseään joka kuvastimesta, penkoi Reginan peililaatikoita ja touhusi tuuliaispäänä koko huoneistossa pannen kaiken mullin mallin. Regina kammoksui sekä äitiä että tytärtä ja yleensä kaikkia miehensä omaisia, myöskin Arduinaa, joka alati laahasi hänet jos jonnekin kreivittärien ja markiisittarien luo, missä hän tapasi toisia kreivittäriä ja markiisittaria.

— Täällä Roomassa keskenään seurustelevien kreivittärien luku on peloittava! Regina tuumi Antoniolle.

Vieraissa käynti tuntui Reginasta osaksi hauskalta, osaksi ikävystyttävältä. Hän ei loukkautunut siitä, etteivät nuo naiset tulleet vastavierailulle. Eikä hän enää ihmetellyt kaikkea kauheaa, mitä melkein kaikissa salongeissa puhuttiin tunnetuimmista kirjallisen ja valtiollisen maailman ihmisistä, jopa yksityishenkilöistäkin!

— Kaikki on mahdollista, niin Marianna oli sanonut. Ja varsinkin on mahdollista, että ihmisten puheet ovat panettelua.

Alkukeväästä Regina sai uuden ankaran koti-ikävän ja huonon tuulen puuskan. Asunto alkoi käydä kuumaksi. Hän seisoi kauan ikkunan ääressä hermostuneen levottomana kuin lintu, joka ei vielä ole tottunut häkkiinsä. »Kissanpoikien puutarhasta» nousi kostean ruohon tuoksu, joka sai hänessä kotikaihon tuntumaan aivan kouristavana. Toisinaan hän katseli puutarhaan tähystimellään ja näki siellä lyhyen, kaljupään, lihavan ja kelmeän nuoren miehen, joka oli erikoisen hienosti pukeutunut, jaloittelemassa vihreän altaan ympärillä, johon suihkulähde valoi ikävän kyyneliään. Regina muisti nähneensä saman herrasmiehen, jonka kasvot olivat pöhöttyneet ja kellervät kuin puolikypsä aprikoosi, tuona iltana Costanzi-teatterin aitiossa, ja murhapolttajan puuskansa kohdistuneen häneenkin. Tuolla nuorella miehelläkin tuntui olevan ikävä. Laskeutuiko hän puutarhaan sentähden, että hänellä oli ikävä, vai oliko hänen ikävä siksi että hän oli puutarhassa? Toisinaan hän pysähtyi altaan ääreen ja härnäsi pieniä kultakaloja, jotka näyttivät mielettömästi pelkäävän hänen pientä kävelykeppiään; sitten hän haukotteli, ja yhtä julmasti ja hajamielisesti kuin hän hätyytti kaloja hän pieksi kepillään kukkia, muurilla vaalenevia soijakasveja, pikkuruusuja ja viattomia päivänkakkaroita.

— Hänen täytyy saada lyödä jotakin, Regina ajatteli, ja totesi, että hänkin kernaasti olisi kiusannut jotakin.

Tiheään sattuvina ja perin ikävinä sadepäivinä hän taas kävi synkkämielisen surulliseksi. Yksi ainoa ajatus oli hänellä lohdutuksena: käynti kotiseudulla. Hän laski päiviä ja tunteja. Omituiset muistot, lapsuuden muistelmat, unhoon häipyneet kuvat liukuivat hänen sielunsa läpi kuin pilvet synkällä taivaalla. Hänen entisen elämänsä pienet yksityiskohdat herättivät hänessä hellyydensekaista levottomuutta; hän muisti selvästi kotiseutunsa kaikkein huomaamattomimmatkin henkilöt, kaikki metsän ja kotitalon pienimmät sopukat, ja itsepintaisesti sellaiset mitättömät seikat, jotka ennen eivät olleet erityisesti kiinnittäneet hänen huomiotaan. Hän esimerkiksi näki mielikuvituksessaan vanhan rappeutuneen myllyn jauhinkiven, joka loikoi hylättynä rantaäyräällä. Tuon harmaan myllynkiven muisteleminen, joka näytti lepäävän pitkäaikaisesta työstään taisteltuaan vuosi vuodelta joen kanssa, hellytti Reginan kyyneliin.

Monesti hän koetti eritellä kotikaihontunteitaan ihmetellen, miksi hän muisti myllynkiven, vanhan sokean kerjäläisen ja lähes satavuotiaan lautturin, jolla oli isot, karvaiset kourat, lapset, jotka seisoivat vihreänmutaisen ojan reunalla laskien oljista palmikoituja pikku veneitä vesille, ja etanat, jotka ryömivät plataanin lehdillä.

— Olenpa minä tyhmä! hän ajatteli, mutta tunsi samalla hurjaa iloa, kun hänen mieleensä juolahti, että ennen pitkää saisi nähdä jälleen myllynkiven, lautturin, lapset, ojan ja etanat.

Ulkona vain satoi lakkaamatta. Rooma vaipui lokaan ja kurjuuteen, ja Reginan päähän pälkähti lapsellisen julma toivomus, että Rooma hukkuisi loppumattomaan liejusateeseen, niin että asukasten olisi pakko paeta toisille tienoille. Hän, Regina, palaisi ihailemaan kotiseudun avaroita näköaloja ja joen puhdasta vettä. Siellä hän syntyisi uudestaan ja olisi jälleen sama Regina, sama vapaa ja vilkas lintu, jollainen hän oli ennen ollut.

Antonio huomasi sekä kotoa lähtiessään että kotiin tullessaan Reginan olevan vaipuneena koti-ikävänsä horrokseen, välinpitämättömänä kaikesta, koko ympäristöstään.

— Se ei ole totta. Olet alati synkkämielinen. Etkä enää pidä minusta, siinä kaikki!

Toisinaan hän tuntui katsovan Antonionkin kuuluvan siihen, mikä edusti kaupunkia ja kaikkea, mihin hänen joukkovihansa kohdistui. Sellaisina hetkinä hänen miehensä tuntui hänestä verettömältä, eloisuutta vailla olevalta sivuhenkilöltä, tuollaiselta merkityksettömältä henkilöhahmolta, jotka häipyivät näkymättömiin sadeusvan verhoamassa maisemassa, josta hän itse kohosi etualalla suunnattoman suurena ylpeydessään ja itsekkyydessään.

Mutta lopulta lämmin ja valoisa kevät sentään tuli todenteolla. Joukko kukkia myyskenteleviä miehiä, naisia ja lapsia hääri kaduilla, joiden pohjukoissa Reginan likinäköiset silmät erottivat sulavaan metalliin vivahtavaa kiiltoa.

Via Nazionalella, Corsolla ja Via del Tritonella liikkui ryhmittäin naisia, joiden kasvoihin säteilevä ilma ja vaaleat puvut loivat keväistä raikkautta, ja ilmassa kiiri kullanhohteista tomua. Ruusuja täyteen sälytettyjä ajoneuvoja kiiti ohi. Punaiset autotkin surisivat ja porhalsivat ulvoen kuin valosta huumautuneet, kukilla seppelöidyt hirviöt.

Regina kulki ehtimiseen käsi Antonion kainalossa, harvemmin yksin, väkijoukossa, yksin keskellä kaikkia noita iloisia naisia, joiden huolettomuutta hän kadehti ja halveksi, keskellä noita tyttöheilakoita: nauravia ystävättäriä, sisaria, koulutovereja, joiden seuraan hän ei mistään hinnasta olisi tahtonut liittyä huolimatta katkerasta kiduttavasta yksinäisyydentunteestaan.

Eräänä päivänä kulkiessaan Termini-aukion poikki Regina näki Arduinan, yllä vanhastaan tuttu musta silkkipuku, jonka selkäpuolella oli vanhannäköiseksi tekeviä poimuja. Regina koetti väistää kälyään, mutta se oli jo myöhäistä.

— Kävin juuri luonasi, mutta ethän sinä ole koskaan kotona, eikä sinua enää näe missään! Arduina sanoi ja toimitti. Mikä sinua vaivaa? Mitä puuhaat? Mistä tulet? Äitikin valittaa… miksi ei sinulla ole perillistä?

— Miksi ei itselläsi ole perillistä? Minne olet menossa? Kuinka hieno sinä oletkaan. Regina huomautti ivallisesti.

— Olen matkalla Grand Hotelliin tervehtimään erästä upporikasta »missiä». Tuletko mukaan? Se varmaankin maksaa vaivan.

Auringonlasku valoi Termeihin ja katujen reunoilla kasvaviin puihin oranssinväristä hohdettaan. Puutarhassa melusivat lapset, ja lukemattomien lintujen visertely kuulosti puron solinalta. Ja kaiken yläpuolella, avaran, valoisan piazzan ja loiskivan suihkulähteen yläpuolella, jonka vesi pulppuili esiin läpikuultavana kuin lasi ja sateli helminä altaaseen, joka näytti jättiläiskokoiselta Muranon maljakolta — kaiken tämän yläpuolella säteili kultakirjaimin nimi Grand Hotel kuin kaiverrettu kirjoitus temppelin korkeassa otsikossa.

Käytävän pylväiden edessä ja itse pihahallissa vilisi vaunuja, palvelijoita erivärisissä livreoissa, herrasmiehiä silkkihatut päässä ja hienoja naisia. Hovivaljakko, jonka eteen oli valjastettu kaksi kiiltävän mustaa hevosta, pisti silmiin muiden ajoneuvojen joukosta.

— Kuningatar näyttää olevan tuolla sisällä — odotetaan vähän, Arduina sanoi.

— Hyvästi siis, Regina virkkoi hankkiutuen poistumaan. Missä on jo yksi
»Regina», siellä ei enää tarvita toista.

— Hyvänen aika, kuinka olet itserakas! — Arduina huudahti teeskennellyn epätoivoisesti. Mennään sitten sisään!

Arduina veti Reginan mukaansa ajoneuvojen ja hallissa kuhisevan hienon yleisön lomitse ja kysyi nöyrästi tarjoilijalta, oliko miss Harris kotona.

— Neiti Harris? Luulen, että hän on kotona. Olkaa hyvä ja istuutukaa, hän vastasi hajamielisenä katse jossakin etäällä.

Reginan mieleen muistui se kunnioitus, jota ruhtinatar Makulinan palvelijat herättivät hänessä; tämä ei ainoastaan herättänyt kunnioitusta, vaan myös jonkinverran pelkoa.

Arduina vei Reginan mukaansa talvipuutarhaan. Tämä alkoi katsella ympärilleen ihmetellen, eteensä avautuvan haaveenomaisen näyn valtaamana. Outoa, punertavaa, kullanhohtoista valoa virtaili kattoholvista. Matoilla palmujen välissä aaltoili satumaisia naisolentoja atlassilkissä ja pitkissä kahisevissa laahuksissaan, kädet, korvat ja kaula koristettuina kimmeltävillä jalokivillä ja helmillä. Kuului vieraiden kielten sorinaa ja naurunremahduksia, jotka sekaantuivat porsliinikuppien ja hopealusikoiden kilinään. Tämä oli kristallipalatsi, ilon valtakunta, jossa lumotut olennot unohtivat elämän todellisuuden palmupuiden ja haaveellisen valon satumaailmassa.

— Elämän todellisuudenko? — Regina ajatteli. Mutta eikö juuri tämä ole todellista elämää? Meidän, pikkuolijoiden elämä — se vasta on pahan unen houretta.

Loistava naisolento pitkässä keltaisessa silkkipuvussa kulki talvipuutarhan poikki. »Hän näyttää pyrstötähdeltä», — Regina ajatteli.

Regina ei koskaan ollut voinut kuvitella, että olisi olemassa näin säteilevän kauniita ihmisolentoja. Hän katseli miss Harrista, joka oli pysähtynyt talvipuutarhan taustalle kahden mustapukuisen naisen luo, ja hänen silmiinsä syttyi hurja kiilto.

Sinä hetkenä alkoi talvipuutarhan perältä kuulua hidasta hekumallista soittoa, joka sai hälvenemään huudahdukset, naurun ja kuppien kilinän. Miss Harris lähestyi. Regina tunsi sisimmässään melkein ruumiillista kipua, kalvavaa alakuloisuutta. Tuo ruusuinen auringonlaskun valaistus, palmut, jotka saivat mielikuvituksesta sukeltamaan esiin itämaisen maiseman, lämpö, tuoksut, soitto, rikkaan ulkomaalaisen naisen häikäisevä ilmestys herättivät hänessä kaihoa, etäisperinnöllisen hämärän muiston ihmemaailmasta, jossa kaikki oli nautintoa, ja josta ihminen on karkoitettu maanpakoon.

Sinä hetkenä hän vaistosi sen taudin laadun, jollaiseksi hän sanoi sisintään kaivavaa kärsimystä. Tämä tauti ei aiheutunut kyynelin ikävöidyn synnyinkodin menettämisestä, vaan kaikkien niiden unelmien haihtumisesta, jotka olivat täyttäneet menneisyyden ja sulostuttaneet hänen hengittämänsä ilman, paikat, joilla hän oli liikkunut, polut, joilla oli kulkenut. Niistä unelmistaan hän ei ollut vastuunalainen, ne olivat syntyneet hänen mukanaan, ne olivat siirtyneet hänen vereensä hänen hallitsemaan tottuneen ylimysrotunsa verestä.

Miss Harris lähestyi soppea, jossa nuo kaksi pikkuporvarillista rouvaa istuivat, laahaten perässään pitkää vaaleankeltaista laahustaan kulkien kissamaisen pehmein kiemurtelevin liikkein. Molemmat vierasmaalaiset naiset seurasivat häntä puhuen hänen kanssaan ranskansotkua, jota oli mahdoton ymmärtää.

Arduina sai nousta seisoalleen ja hymyillä erittäin nöyrästi, ennenkuin miss Harris suvaitsi tuntea hänet; hän puristi tämän kättä ja puhutteli häntä musertavan alentuvasti. Senjälkeen kaunis ulkomaalainen nainen istuutui laahus kierettynä jalkojen ympärille ja alkoi puhua. Hän oli väsynyt, ikävystynyt: hän oli ollut ajelemassa autolla ja yksityisvastaanotossa paavin luona, ja puolen tunnin kuluttua hänen oli määrä lähteä hyvin ylhäisen naisen viimeiseen vastaanottoon. Reginalle hän ei suonut katsettakaan, ja hetken kuluttua hän näytti unohtavan Arduinankin ja kahden muun vieraan naisen läsnäolon. Hän puhui melkein kuin itsekseen, kokonaan oman kauneutensa ja loistonsa lumoissa, kuin tähti, joka tuikki yksinomaan itseään varten. Koko talvipuutarhan yleisö katseli häntä, sekä läheltä että kaukaa.

Regina koki sisimmässään värähtelevää nöyryytyksen tunnetta. Hän luuli kutistuneensa kokoon yksinkertaisessa puvussaan, häpesi kaulaliinaansa, ja kun Miss Harris pyysi tarjota heille teetä, Regina kieltäytyi vihamielisen jäykästi.

Heidän poistuessaan Grand Hotellista Regina tunsi jälleen rinnassaan tuota lapsellista vihaa, joka oli vallannut hänet Costanzi-teatterissa.

— En käsitä, mitä sinulla oli täällä tekemistä, hän sanoi kälylleen. Miksi kuuntelit niin orjamaisen nöyrästi tuota naista, joka tuntui tuskin huomaavan läsnäoloasi?

— Minäkö! Olisin tahtonut kiristää teitä kaikkia kurkusta. Hyvä Jumala, kuinka olette typeriä, te naiset!

— Sen hyvin tiedän. Mitä sinä yleensä ymmärrät! Mitä sinä teet tällaisissa paikoissa? Mitä sinulla on tekemistä noiden ihmisten kanssa? Etkö ymmärrä, että he ovat maailman valtiaita ja että me olemme orjia?

— Mutta onhan meillä älykkyytemme. Me olemme tulevaisuuden valtioita. Etkö kuule meidän puukenkiemme kolketta ponnistellessamme kohti korkeuksia ja heidän silkkikenkiensä kahinaa, jotka liukuvat kaltevaa pintaa alas?

— Me? Sinä? Regina sanoi osoittaen kälyään sormella, äänessä ylenkatsetta.

— Pidä varasi, jäät vaunujen alle! Arduina huudahti tempaisten hänet taaksepäin.

— Siinä näet, miten he polkevat meitä. Mitä on älykkyys? Onko sitä yleensä olemassa? Mitä se merkitsee silkkilaahuksen rinnalla?

— Vai kadehdit sinä heidän silkkilaahuksiaan? Arduina sanoi naurahtaen hyvänsävyisesti.

Palattuaan kotiin Regina heittäytyi etuhuoneen leposohvalle ja loikoi siinä lähes tunnin potkien jalallaan pöytäkellon tahdissa, joka säännöllisesti naksuttaessaan tuntui tuon pienen asunnon sydämeltä.

Hän tunsi tuskallisen nöyryytyksen ryöpyn virtaavan sydämeensä. Olihan tuo vähälahjainen Arduinakin arvannut, mikä häntä vaivasi.

Päivänvalo alkoi sammua viereisessä huoneessa, ja pieni ruokailuhuone, joka oli pihan puolella, oli jo harmaiden varjojen peitossa. Avoimista ovista himmeä valonvälke hiipi matolle eteiseen, jonka sopissa hämärä yhä sakeni. Regina ajatteli:

— Hämärä! Kuinka kammottavaa se on! Minkätähden? Ei, ei se ole kammottavaa, se on vielä pahempaa; se on ikävystyttävää, painostavaa. Tuhat kertaa parempi on pimeä, täydellinen yö. Pimeässä vallitsevat tuska, epätoivo ja kapinanhenki. Se kaikki on vielä elämää, jotavastoin hämärässä kaikki on ikävää, kurjaa ja kituvaa. Parempi olla kerjäläinen kuin pikkuporvari. Kerjäläinen voi huutaa ja sylkeä maailman mahtavia vasten kasvoja. Pikkuporvari vaikenee. Hän on kuollut sielu, hän ei voi, ei saa puhua. Mitä hän sitten tahtoo? Eikö hänellä jo ole riittävästi sitä, mitä tulevaisuudessa on kaikilla? Hänen osuutensa on jo määrätty. Jos hän haluaa enemmän, hän saa kuulla olevansa kunnianhimoinen, itsekäs ja kateellinen. Vähäjärkisetkin kohtelevat häntä sellaisena.

— Silkkilaahukset. Eteishallit, vihreillä kasveilla koristetut häikäisevän valon täyttämät kuin hehkuvassa päivänpaisteessa kylpevät puutarhat, autot, jotka kiitävät kuin lentävät lohikäärmeet. Puutarhojen ja puistojen ympäröimät huvilat kolmen pinjapuun alla kuin jättiläispäivänvarjojen suojaamina, niin että niiden olemassaolon vain aavistaa ristikkoportilta. Tämän kaiken pitäisi toteutua sen uuden huomenen koittaessa, joka on meille luvattu, mutta jota toistaiseksi ei ole tullut. Maailma on pieni, eikä se voi olla jaettuna useampaan kuin kahteen osaan: päivään ja yöhön, valoon ja pimeään. Mutta kerran kaikki on hämärää. Kaikki ovat samassa asemassa kuin me, kaikki elävät silloin pienissä, pimeissä asunnoissa, joihin on kiivettävä lukemattomia portaita. Ja kadut ovat silloin kaikki tulvillaan pölyä ja löyhkääviä raitiovaunuja ja pikkuporvarien vaimoja, jotka tallustelevat jalan, väärennetyissä koruissaan, tinahelyissään ja paperiviuhkoissaan, koettaen surkeudestaan huolimatta olla iloisia. Kaikki on silloin ikävää ja kurjaa. Kerjäläiset eivät ole saavuttaneet uneksimaansa onnea. Ne, jotka ennen olivat rikkaita, elävät ikävissään muistellen unelmaansa, joka oli todellisuutta. Mitä siis hyödyttää elää? Miksi minä nyt elän?

Äkkiä hänen mieleensä muistui kolme samanlaista hahmoa, kolmet vanhan miehen kasvot, jotka hymyilivät katsellen toisiaan ivallisen säälivästi kuin kolme ystävystä, jotka tajuavat toistensa ajatukset puhumattakin. — Tehdä työtä! Tehdä työtä! Siinä elämän salaisuus. Regina kuuli vielä vanhan senaattorin äänen kaikuvan korvissaan. Hän oli kuullut tarinan; senaattorin vaimo, kaunis, nuori, loistava nainen, oli tehnyt itsemurhan, eikä koskaan oltu saatu sen aihetta selville.

— Tehdä työtä! Siinä salaisuus. Kuka tietää, eikö vanha senaattori ollut puhuessaan työtä tekevistä naisista ajatellut vaimoaan, joka ei ollut koskaan tehnyt työtä? Tehdä työtä? Siinä tulevaisuuden salaisuus. Kaikki tulevat onnellisiksi, sillä kaikki tekevät työtä. Minä kylläkään en edusta tulevaisuutta, olisi typerää ajatellakin sitä! Minä edustan vain nykyisyyttä, kaikkein nykyisintä nykyisyyttä. Olen loisolento, aito loisolio. Elän mieheni työstä, imen kuiviin hänen sielunsakin, sillä hän rakastaa minua — liiaksikin — enkä minä tee häntä onnelliseksi. Minkä vuoksi minä oikeastaan elän? Mikä on tehtäväni, ketä hyödytän? En edes kykene synnyttämään lapsia, enkä tahdokaan. Enhän osaisi kasvattaa heitä. Eihän muuten maksa vaivaa antaa niiden syntyä. Eikö olisi ollut parempi, etten minäkään olisi syntynyt? Mitä elämä hyödyttää?

Hänestä tuntui kuin hänen ympärillään sakeneva pimeys olisi peittänyt hänen sielunsakin.

Mutta sitten ajatukset taas siirtyivät hänen ison jokensa valoisille rannoille, ja hän näki edessään avoimen taivaanrannan, värikkään, avaran taivaan, etäisyyteen häipyvän vedenpinnan, metsän, tasangon.

Hän kulki rantaäyräällä, ja hänen silmiinsä kuvastuivat vedenpinnan vaaleat, punasinervät häiveet, taivaan hehku metsän yläpuolelta ja pehmeän rantaruohon vihreys. Pienet pajunvesat kumartuivat kirkkaaseen veteen ja näyttivät juovan juomistaan sammuttamattoman janon pakosta. Hän kulki ohi ja joi kuin pajunvesat unelmien kultaavasta joesta.

Millaisia loppumattomia näköpiirejä, millaisia pohjattomia vesiä, heikkoja aaltojen tuomia, illan hämyyn hälveneviä ääniä! Olivatko ne metsän lintujen viserrystä, ääniä toisesta maailmasta, oliko tuo tikan nokan koputusta poppelin runkoon? Ei! Ei! Hänen jalkansa vain koputti lattiaan, pöytäkello raksutteli välinpitämättömänä pienessä pimeässä salissa, häkkiin vangittu kanarialintu valitti ikävissään ikkunalaudalla likaisen pihan syvän kuilun partaalla.

Regina kavahti pystyyn tehden kapinoivan, epätoivoisen liikkeen raivontunteen tukahduttaessa. Hän ajatteli:

— Heti kun hän palaa kotiin, sanon sen hänelle, huudan sen hänelle: Miksi tempasit minut irti sieltä? Miksi toit minut tänne? Mitä teen täällä? Lähden pois, tahdon ilmaa, tahdon valoa. Ethän sinä ole voinut antaa minulle ilmaa etkä valoa; mutta sitä et sanonut minulle. Enhän minä tiennyt, että maailma olisi tällainen. Vie pois kaikki tämä rihkama, nuo rievut. En tarvitse niitä. Minä tarvitsen ilmaa, ilmaa, ilmaa! Tukehdun täällä, vihaan teitä, vihaan teitä kaikkia, kiroan koko kaupungin ja sen rakennusmestarit ja kohtalon, joka riistää meiltä taivaankin näkyvistä…

Regina meni makuuhuoneeseen ja astui konemaisesti kuvastimen eteen. Päivän viimeisen välkkeen hohteessa hän näki kauniin kiiltävän tukkansa, valkoiset hampaansa ja kirkkaiksi kiilloitetut kyntensä. Hänen hieno hipiänsä, jota oli sivelty »Venus» voiteella, oli melkein yhtä läpikuultava kuin miss Harriksen iho. Hänen raivonsa kiihtyi. Hän otti kuvastinpöydältä ihovoidetölkin ja paiskasi sen seinään. Se ponnahti vuoteeseen särkymättä. Hän otti tölkin vuoteesta ja asetti sen paikoilleen.

— Ei! Ei! Ei! hän nyyhkytti ja heittäytyi oikoiseksi vuoteeseen. — Minä sanon hänelle: 'Näetkö, millaiseksi tulen? Näetkö, millaiseksi te teette minut? Tänään likaa kasvoilla, huomenna sielussa! Minä lähden pois. Tahdon palata kotiin. Sinä et ole minulle mitään!' Sen sanon hänelle, heti kun hän palaa kotiin!

Tullessaan kotiin Antonio tapasi vaimonsa istumassa pienen pöydän ääressä. Regina kirjoitti luetteloa seuraavan päivän ostoksista. Oli jo myöhä; valot oli sytytetty, pöytä katettu. Palvelijatar valmisti illallista. Pienen asunnon täytti paistinpannun räiskyvä pihinä ja paistuvien artisokkien tuoksu. Samalla tulvi huoneeseen laakerin ja ruohon lemua puutarhasta avoimesta ikkunasta.

  Maitoa………. —:20
  Leipää………. —:20
  Viiniä………. 1:10
  Lihaa……….. 1:—
  Jauhoja……… —:50
  Munia……….. —:50
  Salaattia……. —:05
  Voita……….. —:60
  Parsaa………. —:50
          Yhteensä 4:65

Antonio tuli pöydän ääreen ja katseli paperiliuskaa, jolle Regina oli kirjoittanut.

— Kuulehan! Ruhtinatar lähetti minulle ministeriöön kirjelipun, pyysi minua käymään hänen luonaan puoli seitsemän aikaan, ja minä kävinkin siellä.

— Ei enempää eikä vähempää kuin… nyt hän jo alkaa kyllästyttää minua… kuin että valvoisin erästä herrasmiestä, joka keinottelee pörssissä hänen laskuunsa.

Regina kohotti katseensa ja huomasi, että Antonion otsalta valui hiki ja että hän oli hiukan kalpea.

— Kuinkako se käy päinsä? Selitän myöhemmin. Mutta… totisesti tuo nainen alkaa hermostuttaa minua.

— Mutta jos hän palkitsee hyvin vaivasi? Osaatko sinä sitten pelata pörssissä?

— Totta kai! Antonio huudahti paiskaten lakkinsa vuoteeseen. Saisinhan käytettäväkseni ruhtinattaren joutavat rahat! Mutta ei ole kysymys pörssikeinottelusta. Minun tehtävänäni olisi tarkastaa pörssi-ilmoitukset ja ne pörssikaupat, jotka herra R. on tehnyt ruhtinattaren nimiin. Minun pitäisi silmäillä läpi kaikki päivänlaskut, hankkia tietoja vekselinkaupitsijoilta, sanalla sanoen erittäin huolellisesti tarkastaa ja pitää silmällä herra R:n koko toimintaa pörssissä.

— Illallinen on valmis, armollinen rouva! palvelijatar ilmoitti kohteliaasti tapansa mukaan.

Aterian aikana Antonio selitteli Reginalle pörssiasioita ja muita rahakeinottelun salaisuuksia ilmeisesti mielellään käsitellen tätä ainetta. Ja Reginassa tämä puhe näytti herättävän mielenkiintoa. Mutta hänen kuunnellessaan hänen silmänsä välkähtivät ajatuksesta, joka oli kaukana kaikesta, mitä Antonio puhui. Äkkiä hän kävi vilkkaammaksi, ja hänen katseensa palasi nykyhetkeen.

— Jospa sinusta voisi tulla hänen oikea luottamusmiehensä, ruhtinattaren »sihteeri»! hän huudahti. Mieleeni muistuu uni, jonka näin senjälkeen kuin ensi kerran olin tavannut hänet Arduinan luona. Ruhtinatar oli kuollut, ja hänen jälkisäädöksensä oli meille edullinen.

— Helppo asia saada hänet muistamaan meitä jälkisäädöksessään, niinkö tarkoitat? Regina kysyi nauraen.

— En toki, senkin veitikka! Tarkoitan, että olisi helppo saada hänen raha-asiainsa hoito käsiinsä. Mutta siihen vaadittaisiin paljon imartelua, matelemista — aluksi, ja lisäksi paljon juonia, sitäkin enemmän, kun ruhtinattarella on toisiakin luottamusmiehiä. Ne kaikki täytyisi saada juonitteluilla syrjäytetyiksi. Mutta sellainen on minusta vastenmielistä.

Hän nousi ja meni nojaamaan puutarhanpuoleisen ikkunan pieleen. Yö oli lämmin, hekumallinen. Laakerin tuoksu kohosi entistään voimakkaampana tunkien sieraimiin. Regina katsoi alas ja kohotti sitten katseensa tummansinistä, melkein mustaa taivasta kohti, huokasi ja tukahdutti samalla pienen haukotuksen.

— Olemmehan nyt lopultakin onnellisia? Antonio virkkoi täydentäen ääneen ajatustaan. Mitä meiltä puuttuu?

— Mitä meiltä siis puuttuu? Antonio toisti kohdistaen kysymyksensä pikemminkin itseensä kuin vaimoonsa.

— Näkyykö tänne Otava? Regina kysyi katsoen ylös ikäänkuin ei olisi kuullut hänen kysymystään.

— Mitä sinä tähdillä? Olkoot, missä ovat, ei meillä ole niistä hyötyä.
Jos sinulta todella puuttuisi jotakin, et ajattelisi tähtiä.

— Tarkoitat kai, että puuttuu jotakin täällä! hän sanoi osoittaen otsaansa.

— Nyt heitän sinut alas ikkunasta, kun olet näin loukannut minua! Antonio virkkoi leikkisästi tarttuen häneen vyötäisistä. Jos järki on vähentynyt päästäni, niin on syynä siihen sinun oikullisuutesi.

Oikullinen ei Regina suorastaan ollut, mutta hänen puheensa kävivät yhä omituisemmiksi. Ja vaikka ne toisinaan huvittivat Antoniota, ne kuitenkin useimmiten vaivasivat häntä.

Näennäisestä levollisuudestaan huolimatta ei Regina voinut täysin salata päähänpiintymäänsä. Mitä hän ajattelikaan? Silloinkin, kun Antonio sulki hänet mitä hellimmin syleilyynsä, hän tunsi, että Regina oli kaukana, äärettömän kaukana hänestä.

Päivänpaisteisina ja nukuttavina keväisinä keskipäivänhetkinä, jolloin nuoret aviopuolisot lepäsivät lyhyen hetken, Antonio toisti itsekseen tavallista kysymystään:

Eivätkö he olleet onnellisia? Verhojen puoleksi peittämästä ikkunasta virtasi sisään miellyttävän himmeää valoa, joka kultasi seinät. Ääretön onnellisuuden tuntu näytti asustavan huoneessa, jossa vallitsi hohtava heijastus, joka tuoksui vaniljalle, ja jota tuuditti hyvin kaukainen maailman humu. Hetken aikaa Regina tunsi tämän onnensekaisen uinailun, tämän aviohuoneen syvän suloisuuden koko tenhon. Antonion sanoin lausumaton kysymys tuntui kuin kajahtavan hänen sisimpäänsä.

Mitä hän kaipasi? He olivat molemmat nuoria ja terveitä. Antonio rakasti häntä hehkuvasti, sokeasti. Regina oli hänen elämänsä. Antonio oli kaunis, ja hänessä, hänen täytelään pehmeissä käsissään, hänen intohimoisissa silmissään, hänen luonnostaan tuoksuvassa tukassaan oli outo tenho, joka usein vastustamattomasti hurmasi Reginan.

Ja kuitenkin noiden suloisten päivällislepojen aikana, juuri niinä hetkinä, joina hän näytti kaikkein onnellisimmalta, kun Antonio hyväili hänen tukkaansa tarttuen kiinni suortuvaan ja katsellen sitä kuin kalleutta, Reginan kasvot saattoivat äkkiä synkistyä, ja hän palasi kummallisiin mietteisiinsä: — Mitä me teemme elämässä?

— Mitäkö teemme? Elämme! Rakastamme toisiamme, teemme työtä, syömme, nukumme, lähdemme kävelylle, ja kun varat myöntävät, käymme teatterissa.

— Tämä ei ole elämää! Tai ainakin se on hyödytöntä elämää, johon minä olen kyllästynyt.

— En oikein tiedä. Tahtoisin lentää. En tuossa kuluneessa kuvaannollisessa merkityksessä, vaan oikein todellisessa merkityksessä tahtoisin lentää, ulos ikkunasta, ja takaisin ikkunasta sisään. Tahtoisin keksiä keinon, miten se voisi tapahtua.

— Sinä et ollenkaan ymmärrä, mitä tarkoitan, Regina huudahti hiukan äkeissään.

— Näetkös, minä tarkoitan sellaista, että on kuin jano ja tekee mieli jotakin tuntematonta juomaa, jano, jota ei mikään pysty sammuttamaan. Oletko sinä kokenut sellaista?

— Et ikinä. Sinä et ole voinut kokea sellaista. Sinä et ymmärrä mitään.

— Sitä en tahdo. Ethän sinä kuitenkaan ymmärtäisi. Jätä hiukseni rauhaan.

— Katsohan, niin moni hius on pörröllään esillä muista. Miksi et anna tasoittaa niitä? Sanoinhan…

— Kuulehan, Antonio sanoi ollen hakevinaan nerokasta ajatusta, etkö rupeaisi raitiovaununkuljettajaksi? Ja hän matki kuljettajan kädenliikkeitä ja raitiovaunun jyskettä.

— Tuollaiseen ei kannata vastata, Regina sanoi kääntyen muka nukkuakseen. Mutta hetken kuluttua hän painautui lähelle miestään, katsoi häneen ja sanoi lapsellisesti.

Ja hän nauroi, ja Antoniokin nauroi mielissään, kun näki vaimonsa nauravan, ja sanoi:

— Kuinka lapsellisia olemmekaan! Ajattelehan, kuinka tällaiselle kohtaukselle naurettaisiin ivallisesti ja vihellettäisiin teatterissa! Ja kuitenkin se on otettu todellisuudesta.

— Niin, teatterissa. Pelkkää teennäisyyttä ja teeskentelyä! Ja romaaneissa! Yritä kirjoittaa romaani, jossa elämä kehittyy sellaisena kuin se todella on, niin kaikki sanovat: 'Se ei ole todenmukaista! Jospa minä osaisin kirjoittaa! Silloin kuvaisin elämää sellaiseksi, jollaiseksi minä sen käsitän, jollaista se todellisuudessa on suurine pikkumaisuuksineen ja mitättömine suuruuksineen. Kirjoittaisin kirjan tai näytelmän, joka hämmästyttäisi Eurooppaa!'

Antonio katseli vaimoaan ja oli olevinaan hämmästyksestä sanatonna.
Tämä harmitti Reginaa vielä enemmän.

— Sinä et ymmärrä mitään! Pidät minua pilkkanasi. Mutta ajattele: jos voisin…

— Minun täytyisi ennen kaikkea… Ei! Ei! en sano sitä sinulle; et voisi ymmärtää minua. Enhän muutoin osaa kirjoittaa, en ilmaista ajatuksiani. Ajatukseni ovat suuret, mutta minulta puuttuu sanoja. Monien laita on samoin. Millaisia luulet suurten miesten olevan? Niin sanottujen ajattelijoiden? Onnen helmalapsia, jotka ovat saaneet kyvyn pukea havainnolliseen muotoon tunteensa ja ajatuksensa. Esimerkiksi Nietzsehe. Etkö luule, että minulla ja lukemattomilla muilla saattaa olla samanlaisia ajatuksia kuin Nietzsehellä, vaikkemme koskaan ole lukeneet hänen teoksiaan? Hän vain on osannut esittää ajatuksensa, kun taas me emme osaa. Nietzsehen asemesta olisin voinut mainita »De Imitatione Christi» teoksen kirjoittajan.

— Sinun olisi pitänyt mennä naimisiin kirjailijan kanssa, Antonio huomautti tuntien salaista mustasukkaisuutta miestä kohtaan, josta Regina kenties oli uneksinut, mutta jota ei ollut kohdannut. Mutta tämä sai Reginan vielä ärtyisämmäksi.

— On turha puhua. Sinä et voi ymmärtää minua. Minä välitän viisi kirjailijoista. Sanoinhan, ettet saa nykiä hiuksiani!

— Maltahan, ja jää tähän viereeni, niin puhumme hiukan suurista ajatuksistasi. Näyt luulevan, että minä olen typerä. Kuule kuitenkin, mitä sanon. Älä vain naura! Sinulla pitäisi olla lapsi, koska tahdot tehdä jotakin ihmeellistä. Ehkä olet kuullut, mitä amerikkalainen kirjailija — muistaakseni Emerson — sanoi vaimolleen, nimittäin että suurin ihme, minkä nainen voi saada aikaan, on…

— … lapsi! Tiedän sen, Regina vastasi ivallisesti hymyillen. Se asia ei muutoin riippune yksistään minusta! Sitäpaitsi ajattelen aina, että elämä on hyödytöntä, ihmiskunta hyödytön. Mutta se tosiseikka, etten tee itsemurhaa, todistaa, että suhtaudun myönteisesti elämään. Ja kun siis suhtautumiseni elämään on myönteinen, niin kieltämättä todella suurinta, minkä voisin saada aikaan, olisi lapsi. Ja se olisikin suurin iloni ja ylpeyteni, jos vain olisin varma siitä, ettei lapsestani tulisi pikkuporvaria niin kuin me.

— Tyhjää puhetta! Pikkuporvarin unelmia! Regina sanoi katkerasti.
Lapsemme tulisi onnettomaksi, niinkuin mekin.

— Jos olet onnellinen, merkitsee se, ettet ymmärrä mitään, missä tapauksessa olet kaksinverroin onneton, Regina sanoi synketen, ja hänen silmänsä saivat kolkon ilmeen, joka säikähdytti hänen miestään.

Tähän tapaan he jatkoivat, kunnes Antonio katsoi kelloa ja kavahti pystyyn virnistellen hullunkurisesti.

— Tunti on jo kulunut. Jos sinun olisi pakko palvella virastossa, vakuutan, että eräänlaiset ajatukset eivät pälkähtäisi päähäsi.

Hän keikahti ylös vuoteesta, juoksi pesupöydän ääreen, ja riensi kädet märkinä ja kasvot kosteina ja viileinä suutelemaan Reginaa.

— Sinä maistut kypsältä mansikalta, Regina sanoi antautuen. Ja he tekivät sovinnon.

Ilmojen äkkiä käytyä helteisen kuumiksi Reginan alakuloisuus, kotikaiho ja hermostuneisuus kasvoivat. Öisin Antonio kuuli hänen kääntelehtivän vuoteessa kyljeltä toiselle ja toisinaan hiljaa vaikeroivan. Kerrankin hän uskoi Antoniolle, että hänellä oli sydämen kouristuksia.

— Sydämeni jyskyttää lakkaamatta ja salpaa hengitykseni. Tuntuu siltä, kuin se tahtoisi aivan murtaa poveni päästäkseen ulos. Se johtuu varmaankin portaiden kiipeämisestä. Sydämentykytys ei koskaan ennen ole vaivannut minua.

Antonio kävi levottomaksi ja tahtoi viedä hänet erikoislääkärin tutkittavaksi. Mutta Regina ei suostunut siihen.

He sopivat niin, että hän matkustaisi kesäkuun loppupäivinä. Elokuussa
Antonio aikoi tulla hänen luokseen maalle ja viipyä siellä pari viikkoa.

— Jos rahoja säästyy sen verran, olemme paluumatkalla muutaman päivän
Viareggiossa.

Regina ei myöntänyt eikä kieltänyt. Avioliittonsa ensimmäisinä kuutena kuukautena puolisot olivat saaneet säästöön ainoastaan kaksisataa liiraa, jotka hät'hätää riittivät matkakustannuksiin, mutta Antonio toivoi voivansa säästää vähän lisää vaimonsa poissaollessa. Päivät kuluivat. Kaupungista muutti paljon väkeä, vaikkakin lyhyttä pouta-aikaa oli seurannut ikävä, keskeytymätön sadekausi. Antonio laski päiviä.

— Vielä kymmenen päivää, vielä kahdeksan… sitten lähdet matkalle.
Miten tulenkaan toimeen yksin, yksin kokonaisen kuukauden?

— Entä jos kuolen! Jos sairastun ja lääkärit määräävät minun tervehtyäkseni oleskelemaan pitkän aikaa kotiseudullani?

— Sinä puhut kuin lapsi. Miksi se olisi mahdotonta? Se on päinvastoin hyvinkin mahdollista, Regina väitti yhä kiihtyen. Kaikki, mitä minä sanon, on päätöntä, mahdotonta. Mutta miksi se on mahdotonta? Senvuoksi kaiketi, että minä olen sen sanonut…

— Oliko se niin merkillistä? Miksi minä en voisi sairastua? Olenko minä ehkä raudasta? Onhan mahdollista, että lääkäri kieltää minua joksikin aikaa kiipeämästä portaita, ja määrää, että minun on oleskeltava paljon maaseudun raittiissa ulkoilmassa. Minne muualle silloin lähtisinkään kuin kotiin? Aiotko sinä ehkä kieltää sen minulta?

— Minä päinvastoin olisin ensimmäisenä kehoittamassa sinua siihen. Mutta asiat eivät vielä ole sillä kannalla. Sydämesi levottomuus menee kyllä ohi. Koetetaan hakea asunto, joka ei ole näin korkealla. Kuitenkin olen, totta puhuakseni, kovin kiintynyt tähän pieneen pesäämme. Meidän on täällä niin hyvä olla! hän virkkoi katsellen ympärilleen hellä ilme silmissä.

Regina ei sanonut siihen mitään, vaan meni istumaan ikkunan ääreen silmät synkän pilven peitossa. Mistä se johtui? Vihasiko hän tätä pientä huoneistoa, joka hänestä kävi yhä ahtaammaksi ja jossa luuli tukehtuvansa, vai hänen miehensä tuntehikkaisuusko siihen oli syynä?

— Tänään on perjantai, hän sitten virkkoi. Minun kai täytyy käydä jäähyväisillä ruhtinattaresi luona? Milloin hän matkustaa?

— Menköön niin pitkälle kuin pippuri kasvaa, ja vieköön kaikki ihailijansa mennessään!

— Miksi olet noin häijy? Aiothan itse matkustaa maalle virkistymään. Ajattele kaikkia, joiden täytyy jäädä tänne kuumaan kaupunkiin, työläisiä työhuoneissaan, leipureita uunin edessä…

Vähän myöhemmin Regina vaihtoi pukua lähteäkseen ruhtinattaren luo. Hänen ei tosin tehnyt mieli käydä jäähyväisillä, mutta hänen täytyi jollakin tavoin saada pitkä kesäinen iltapäivä kulumaan.

Hän veti kureliivinsä kireälle ja otti ylleen uuden sinisen puvun, jossa oli pitkä laahus ja paljon liehureunuksia helmassa. Hän oli mielestään kaunis ja epäilemättä monta vertaa hienompi kuin tullessaan Roomaan. Mutta tämä tietoisuus ei tuottanut hänelle tyydytystä.

Kulkiessaan Costanzi-teatterin ohi hän näki »kissanpoikapuutarhan» aprikoosikasvoisen herrasmiehen puhelemassa lihavan herran kanssa, jolla oli tylsännäköiset siniset silmät ja kainalossa levoton punaruskea koirarakki. Regina tunsi tämänkin herran. Hän oli suuri näyttelijä, joka esiintyi Costanzi-teatterissa.

Reginasta näytti siltä, kuin molemmat herrat olisivat katselleet häntä ihaillen, ja hän punastui mielihyvästä. Mutta äkkiä hän ajatteli, että hänen vaistomaisessa mielenliikutuksessaan oli jotakin moitittavaa, raivostuen itselleen, samoin kuin muutamia tunteja aikaisemmin oli suuttunut Antoniolle, joka »puhui kuin lapsi»!

Hän saapui ruhtinattaren luo hyökkäävässä mielentilassa ja astui sisälle tervehtimättä ja kunnioittamatta katseellakaan palvelijaa, joka aina oli vastaanottanut hänet ja Antonion tosin kunnioittavan, mutta silti hiukan nöyryyttävän tutunomaisesti.

Ruhtinattaren salissa oli hyvin kuuma, vaikka matot ja taljat oli otettu pois. Metallimaljakoissa sireenikimput levittivät voimakasta, kirpeää, melkein myrkyllistä tuoksua.

Vieraina oli kaksi rouvaa, joista toinen lörpötteli Mariannan kanssa, moittien Roomaa. Marianna, jolla oli punainen avokaulainen suuresti rumentava puku, väitti ankarasti vastaan ja näytti niin vihaiselta kuin olisi tahtonut purra tuota naista, joka ei antanut Roomalle arvoa. Ruhtinatar kuunteli kalpeana, välinpitämättömänä, lihavat kasvot liikkumattomina. Heti kun Regina oli astunut sisään Marianna riensi hänen luokseen ja huusi:

Regina istuutui käärien laahuksensa jalkojensa ympäri samoin kuin oli nähnyt miss Harriksen tekevän, ja kuultuaan, mistä oli kysymys, sanoi ilkeästi hymyillen:

— Revin teiltä silmät päästä, Marianna huusi. Ja se olisi vahinko, sillä tänään olette hurmaavan kaunis! Punastuessanne olette vielä kauniimpi. Teidän hattunne muistuttaa erään arkkiherttuattaren hattua, jonka kerran näin Buda-Pestissä.

— Onko Rooma sietämätön? ruhtinatar sanoi kääntyen Reginan puoleen, joka hymyili ivallisesti Mariannan hulluttelulle. — Joitakin päiviä sitten mielipiteenne oli toinen.

— Mielipide muuttuu helposti, Regina toisti korottaen ääntään melkein ärtyneesti. Ja sinä päivänä sanoin, että Rooma on miellyttävä ainoastaan rikkaille, jotavastoin se köyhille on inhoittava. Köyhä on Roomassa kuin kerjäläinen palatsin suljetun oven edessä — kerjäläinen, joka odottaa luuta.

— Ja joskus rikkaan koira kulkee ohi ja sieppaa kerjäläisen kädestä tuon luun… Marianna sanoi.

Ruhtinatar katsoi Reginaan pienillä kellertävillä silmillään, ja kääntyi sitten vieressään istuvan rouvan puoleen, jolle sanoi jotakin saksaksi.

Reginasta ruhtinattaren kylmä, pikainen katse tuntui kuvastavan jotakin kolkkoa, katkeraa ja samalla ivallista. Ja hän herkesi nauramasta.

»28.VI.1900.

Luet tätä kirjettä minun lähdettyäni matkaan. Lukiessasi olet vielä vähän alakuloinen eromme johdosta ja luulet kenties, että ohimenevä oikku on aiheuttanut tämän kirjeen. Mutta jospa tietäisit, kuinka monena päivänä, jopa kuukautena olen ajatellut sitä, pohtinut ja sen vuoksi kiusannut itseäni! Ja jospa tietäisit, kuinka monta kertaa olen tahtonut suullisesti kertoa sinulle, mitä nyt ilmaisen kirjeessä. Mutta se tuntui minusta mahdottomalta. Pakottava voima esti minua aina avaamasta sinulle sydäntäni; minusta tuntui kuin emme olisi keskustellen voineet ymmärtää toisiamme. Onhan epätietoista, tahdotko ja voitko näinkään ymmärtää minua. Luulin helpoksi ilmaista ajatukseni kirjeen muodossa, mutta nyt tunnenkin, kuinka tuskallista ja vaikeaa se on. Aioin myös odottaa, kunnes olisin palannut sinne, kotiin, ja silloin vasta kirjoittanut tämän kirjeen. Mutta silloin ehkä olisit voinut luulla, että ulkonaiset syyt tai toisten neuvot olisivat aiheuttaneet tämän askeleeni. Ei, Antonio, hyvä, rakas Antonioni! Meidät kaksi on jätetty yksiksemme maailmassa: olemme kahden, loitolla jokaisesta ulkoapäin vaikuttavasta häiritsevästä äänestä. Me kaksi ratkaisemme kohtalomme. Kuule minua! Koetan parhaan kykyni mukaan ilmaista sinulle, mitä ajattelen. Muistatko, että kerran sanoin sinulle: 'Jos sairastuisin, ja lääkärit vaatisivat, että lähden hengittämään maaseudun raitista ilmaa ja oleskelemaan jonkin aikaa synnyinseudullani, kieltäisitkö sinä?' Ja sinä vastasit: 'Päinvastoin, minä kehoittaisin sinua siihen.' Nyt minä todella olen sairas, ja sairauteni on henkistä laatua, mikä on paljoa pahempaa kuin ruumiillinen tauti, ja minun on pakko palata kotiseudulleni ja jäädä sinne joksikin aikaa. Antonio, rakastettuni, ystäväni ja veljeni, ponnista kaikki voimasi ymmärtääksesi minua ja lue tarkkaavasti tämä kirjeeni, aivan kuin sieluni olisi avoinna edessäsi. Rakastan sinua, tulin vaimoksesi rakkaudesta, sellaisesta kuvaamattomasta rakkaudesta, joka on kudottu unelmista ja lumouksesta ja jota tunnemme vain kerran elämässämme. Enkä ole koskaan tiennyt syvemmin kuin tänä hetkenä rakastavani sinua ja olevani sidottu sinuun ainiaaksi. Kun sinä ilmestyit eteeni siellä vihreällä rantaäyräällä, jonka ääriviiva miekanterän tavoin leikkasi unelmieni taivaanrantaa, näin juuri sinussa ruumistuneina kaikkein kauneimmat unelmani… Kuinka monet vuodet olinkaan uneksinut sinusta, odottanut sinua! Kun tulit, suloinen odotukseni jo alkoi verhoutua surumielisyyteen ja pelkoon. Sinä olit minulle se tuntematon ja ihmeellinen maailma, jonka kirjat, unelmat, ehkä perinnöllisyyskin oli luonut sisimpääni; sinä olit elämän hehkuva pyörre, kaupunki loistoineen, sinä olit se kaikkein mielettömin ja viehkein, mitä nuoruuteni halasi. Vaikka olisit ollut ruma, lihava ja köyhempi, olisin sittenkin rakastanut sinua. Tulit Roomasta — se riitti minulle. Et sinä, eikä kukaan niistä, jotka eivät ole syntyneet eivätkä ole pitkää aikaa eläneet maaseudun sydämessä, voisi kuvitella, mitä pääkaupungin vähäpätöisinkin virkailija sattumalta maaseudulle tullessaan edustaa sen nuoren naisen mielikuvituksessa, joka haaveissaan näkee maailman aivan erikoisessa valossa, hän kun ei ole koskaan nähnyt sitä läheltä.

Monesti olen tungoksessa Via Nazionalella katkerasti ja iva mielessä ajatellut, että jos vaikka kaikkein mitättömin noista jaloittelevista poroporvareista, kaikkein näivettynein ja nahjusmaisin noista virkamiehistä, joiden sielu on kehittymätön tai kuin jo ennen kypsymistään kuihtunut hedelmä, jos tuollainen yksilö, joka nyt herättää minussa ääretöntä sääliä, olisi kulkenut huvilamme ohi, hän olisi voinut sytyttää povessani syvän intohimon! Kun nyt vain ajattelenkin sitä, tunnen inhoa. Mutta älä loukkaannu, Antonio; sinä et ole niitä. Sinä olit ja olet edelleen minun silmissäni vallan toista. Ja nyt, kun turhien unelmien tenho on haihtunut, sinä olet minusta jotakin, mikä on yläpuolella noiden unelmien. Sinä olit ja olet edelleen minulle mies, hyvä ja vilpitön mies, nuori ja hellä rakastaja, jonka nuori nainen asettaa jalustalle unelmiensa puistoon sen parhaimmalle paikalle. Mutta meidän puutarhamme, Antonio, on kolkko ja karu. Me olimme vielä liian köyhiä solmiaksemme elämänliiton ja asettautuaksemme rakkaudenpuistoomme. Tullessani vaimoksesi ja muuttaessani Roomaan minulla oli side silmilläni. Kuvittelin, että meidän molempien pienet varat yhdessä olivat Roomassa samaa kuin minun kotiseudullani. Liian myöhään, valitettavasti, huomasin, että ne tuskin riittivät jokapäiväiseen leipään. Eikä ihminen elä ainoastaan leivästä!… Hän kuolee, tai ainakin sairastuu ankarasti, jollei ole tottunut sellaiseen ravintojärjestykseen. Rakkaus, olipa se kuinka suuri tahansa, ei yksinään kykene parantamaan sairasta. Minä olen — toistan sen vielä — sairas. Yhteentörmäys todellisuuden kanssa, kova jokapäiväinen leipämme on minussa aiheuttanut henkisen vähäverisyyden. Ja sairauteni on niin pahentunut, etten enää kestä kauempaa tätä tilaa. Elämä Roomassa on minulle marttyyriutta. Minun on välttämättä paettava joksikin aikaa, vetäydyttävä luolaani, niinkuin sanotaan haavoitettujen petojen tekevän, jotta voisin hoitaa itseäni ja jotta ennen kaikkea totuttaisin itseni ajattelemaan, että minun tulee elää näin.

Rakas Antonioni, koeta ymmärtää minua, vaikkei minun onnistukaan ilmaista ajatuksiani niin kuin tahtoisin. Anna minun palata luolaani, äitini luo, joka käsittää, että olen todella sairas ja että minun on tarve hengittää synnyinseudun ilmaa. Ja anna minun jäädä sinne vuodeksi tai pariksi. Silloin teemme, mitä meidän olisi pitänyt tehdä jo aikaisemmin: odotamme niinkuin morsian ja sulhanen odottavat liittonsa hetkeä. Minä totun ajatukseen, että minun täytyy elää toisenlaista elämää kuin mitä olin uneksinut. Ja sillävälin ehkä sinun taloudellinen asemasi — ja ehkäpä minunkin asemani — paranee. Hyvin monet menettelevät samoin. Niin teki eräs naisserkkunikin. Hänen miehensä oli lyseon opettaja Milanossa. Heillä ei ollut varoja elää yhdessä. Silloin vaimo palasi synnyinkotiinsa ja mies jatkoi opintojaan, julkaisi teoksen, haki yliopettajan paikkaa ja saikin sen. Silloin he taas muuttivat yhteen asumaan, ja nyt he ovat ylen onnellisia.

Sinäkin, Antonio, olet epäilemättä — tahtomattasi — tehnyt itsesi syypääksi erehdyksiin. Ethän sinäkään aavistanut, miten kävisi. Kohtalo ilveilee kanssamme. Kun kihlausaikamme suloisina iltoina puhuin kanssasi Roomasta ääni värähdellen, sinun olisi pitänyt ymmärtää, miten mielettömiä unelmani olivat. Sinun olisi pitänyt aavistaa sanojeni lomasta loistavat turhat unelmani, samoin kuin näkee kuun häämöttävän illan usvien takaa. Sensijaan sinä ravitsit unelmoimistani, puhuit kanssani ruhtinattarista, salongeista, hienoista kutsuista.

Tuntuu aivan kuin olisin leikkinyt tulella: jotakin on sisälläni palanut. Onko syy minun? Jos kerran niin on, syytäni on se, etten voi teeskennellä. Toinen nainen minun sijassani olisi teeskennellyt, olisi jäänyt luoksesi, mutta myrkyttänyt elämäsi. Muistathan, että minäkin ensi kuukausina kiusasin sinua alakuloisuudellani, valituksillani ja uhmallani. Silti tunsin täydelleen, että menettelin väärin, häpesin sitä ja koin tunnonvaivoja. Jos olisimme jatkaneet näin, ellei mieleeni olisi johtunut tuuma, jonka nyt panen täytäntöön, meidän olisi ehkä käynyt samoin kuin monelle muulle on tapahtunut: tänään pieni riita, huomenna häväistysjuttu, ehkä hairahdus. Minusta tuntui kuin olisin ollut pyörteen temmellyksessä. En ole romanttinen, sen tiedät; pikemminkin olen epäilijä. Mutta kaikki pikkumainen, kehno, halpamainen loukkaa minua. Olen syntynyt tällaiseksi, enkä voi muuttaa luontoani. Monet muut naiset ovat samanlaisia kuin minä, mutta onnettomampia, he kun ovat heikompia, eivätkä ajoissa osaa pysähtyä kuilun partaalle, eivät osaa kiinnittää huomiota siihen, tutkia sitä, eivätkä välttää sitä.

Kuitenkin tarkoitan parastasi, Antonio; rakastan sinua paljon enemmän kuin ollessamme kihloissa. Ja pysyäkseni sinun arvoisenasi teen sen uhrauksen, että joksikin aikaa poistun Roomasta ja luotasi. En tahdo tehdä sinua onnettomaksi. Kyyneleet huuhtelevat kasvojani, sydämeni vuotaa verta… mutta on välttämätöntä, on kohtalon pakko, että joksikin aikaa eroamme.

Ajatellessani tätä sydämeni tuntuu murtuvan, mutta se on välttämätöntä, ehdottomasti välttämätöntä! Antonio rakas, koeta ymmärtää minua. Lue tarkasti kirjeeni joka sana, äläkä anna niille muuta merkitystä kuin mikä niillä on sydämessäni.

Ja ennen kaikkea, kuule minua, kuule minua aivan kuin jos lepäisin povellasi ja itkisin kyyneleeni kuiviin. Kuule minua ja ymmärrä minua, samoin kuin joskus olet minua ymmärtänyt. Muistatko viime jouluaamun?

Minä itkin, ja minusta sinunkin silmäsi näyttivät himmeiltä. Sinä hetkenä tunsin rakastavani sinua yli kaiken ja päätin sinun vuoksesi tehdä uhrauksen. Ja se uhraus on tämä: jätän sinut joksikin aikaa koettaakseni parantua ja palatakseni luoksesi terveenä ja hyvänä.

Pienessä talossamme, siellä kotipuolessa, elän sinua varten, teen
työtä sinua varten. Minäkin tahdon kantaa korteni tulevaisuutemme
toimeentulon kekoon. Olemme nuoria, liian nuoria vielä. Voimme tehdä
paljon, jos vain tahtomme on luja.

Minä luotan järkähtämättä sinuun, samoin kuin sinä luotat minuun, sillä tiedän, kuinka suuresti rakastat minua. Tiedän myös, että rakastat minua suuresti juuri sentähden, että olen sellainen kuin olen. En epäile sinua enkä itseänikään.

Parin, kolmen viikon kuluttua tulet minun kotiseudulleni, niinkuin olemme sopineet. Voithan silloin olla pitävinäsi minua niin heikkona, että annat minun jäädä sinne, kunnes olen tervehtynyt. Sitten palaat Roomaan, elät ajatellen minua, jatkat opintojasi ja haet viranylennystä. Niin kuukaudet kuluvat. Kirjoitamme toisillemme joka päivä, olemme säästäväisiä tai oikeammin kokoomme rakkauden ja aineellisen vaurauden varastoa. Niin asemamme paranee, ja kun taas liitymme toisiimme, alkaa kuherruskuukausi, joka suuresti eroaa ensimmäisestä ja joka kestää koko loppuikämme».

Tultuaan tähän kirjeensä kohtaan Regina tunsi ruumiissaan jäätävän väristyksen, ikäänkuin kylmä tuulenpuuska olisi rynnistänyt vasten hänen selkäänsä.

Eikö kaikki, mitä hän oli kirjoittanut, ollut valhetta ja harhaluuloa?
Sanoja, sanoja.

— Kuka muodostaa tulevaisuutemme? Ei kukaan. Tai oikeammin: me itse muodostamme sen nykyisyydellämme. Minä muodostan tulevaisuuteni tällä kirjeellä; mutta en itsekään tiedä, mitä teen.

Ja hän pelästyi tätä seurauksiltaan epätietoista toimenpidettään. Mutta heti hän rohkaistui ajatellessaan, että oli kirjoittanut kirjeensä omalla sydänverellään.

Hän saattoi erehtyä, mutta hänen tarkoituksensa oli vilpitön. Pois siis kaikki pelko, tuli mitä tuli. Elämä kuuluu niille, jotka rohkenevat toteuttaa aikeensa. Kirjeen jatkaminen tuntui hänestä hyödyttömältä. Hän arveli jo sanoneensa liiankin paljon, vaikkei hänen silti ollut onnistunut ilmaista kaikkea, mikä kiehui hänen sisimmässään. Hän lisäsi vain nämä muutamat rivit:

»… vastaa minulle heti, kun olet lukenut tämän kirjeen! Ei! Älä sentään kirjoita heti, vaan vasta muutaman tunnin kuluttua. Tahtoisin vielä sanoa sinulle niin paljon, mutta en voi. Sydämeni on liian täynnä, kärsin niin ankarasti. Anna minulle anteeksi, Antonio, jos tuotan sinulle surua sinä hetkenä, jolloin luet tätä. Saat vielä nähdä, että sellaisesta surusta syntyy suuri ilo. Rauhoita minua sanomalla, että olet ymmärtänyt minut ja että hyväksyt päätökseni. Siellä kaukana, josta löydän kaiken, mikä yhteisestä olemuksestamme on mennyt hukkaan näiden viime kuukausien raskaissa koettelemuksissa, odotan kirjettäsi kuin tuomiopäätöstä. Sitten kirjoitan sinulle lisää ja sanon tai koetan sanoa kaiken, mikä nyt painaa sydäntäni siinä määrin, että voin siitä todenteolla tulla sairaaksi.

Hyvästi… näkemiin! Itken jo ajatellessani jäähyväissuudelmaa, jonka annan sinulle lähtöhetkenä. Sinä et silloin tiedä, minkä ahdistuksen, rakkauden, lupauksen ja toivon tuo suudelma sisältää!

Mitä ajatteletkin minusta, Antonio, älä ainakaan syytä minua kevytmielisyydestä! Muista, että olen sinun omituinen ja sairas, mutta en silti ilkeä enkä uskoton

Lopetettuaan kirjeensä Regina taittoi sen kokoon ja sulki sen kiireisesti kuoreen lukematta sitä läpi. Mutta sitten hän ajatteli, että siihen oli voinut pujahtaa jokin virhe, jokin väärä sana, joka saattoi muuttaa koko lauseen merkityksen. Hän avasi vielä kostean kuoren ja luki, mitä oli kirjoittanut, tuntien vastenmielisyyttä ja mielenliikutusta, mutta ei korjannut, ei lisännyt mitään. Mutta sisimmässään hän tunsi vielä suurempaa ahdistusta. Kuinka kylmä ja kömpelösti kirjoitettu tuo kirje olikaan! Se oli pitkä, liian pitkä, eikä sen elottomilla lehdillä kuitenkaan näkynyt jälkeäkään kaikesta, mikä väreili hänen sydämessään.

— Ja minä aioin kirjoittaa romaanin, näytelmän, minä, joka en kykene kirjoittamaan edes kirjettä! Mutta hän ymmärtää silti, Regina ajatteli sitten pannen kirjeen uudelleen kuoreen; olen varma siitä, että hän ymmärtää. Mutta minne panen sen? Hyvä Jumala, jos hän löytää sen, ennenkuin olen matkustanut! Mitä silloin tapahtuisi? Ehkä hän nauraa, jotavastoin hän kenties itkee jos löytää sen myöhemmin. Nyt tiedän! Panen sen hänen pöydälleen ennen lähtöäni. Entä jos hän äkkiä juoksee takaisin huoneeseen noutamaan jotakin?

Tämänkaltaisin mitättömin miettein ja kysymyksin Regina koetti karkoittaa alakuloisuutta ja levottomuutta, jotka raatelivat häntä.

Hän alkoi järjestää tavaroita matkalaukkuun. Hänen oli määrä matkustaa parin päivän perästä aamulla kello yhdeksän pikajunassa, eikä hän ollut vielä lainkaan tehnyt matkavalmistuksia. Koko pitkä iltapäivä oli mennyt kirjeen kirjoittamiseen.

— Mitä hän tehnee lähdettyäni? Regina itsepintaisesti ajatteli edelleen. Pitäneekö hän tämän huoneiston? Ja palvelijattaren? Rupeaako hän pettämään minua? Ei, ei hän petä minua, siitä olen varma. Kehoitan häntä asumaan yhdessä äitinsä ja veljiensä kanssa, niinkuin ennenkin. Jolleivät he vain yllytä häntä minua vastaan. Ehkä hän vuokraa pois tämän asunnon huonekaluineen päivineen. Paljonko hän voinee siitä saada? Ehkä sata liiraa? Mutta ei, hän on tunteellinen; hänestä olisi vastenmielistä, että vieraat, ehkä arkipäiväiset ihmiset, saastuttaisivat »pesäämme», joksi hän sanoo kotiamme. Olisiko se minusta vastenmielistä? Joutavia, tyhjiä loruja! Olenhan kärsinyt täällä niin paljon. Nämä huonekalut ja nuo pari seinämattoa koirankuvineen inhoittavat minua. En tahdo enää nähdä niitä!… Ja kuitenkin! Riittää jo… Regina, olet typerä, hassu, mieletön…

— Entä mitä hän tekee myötäjäisliinavaatteillani? Ehkä hän vie ne kotiinsa. Vähät siitä, mitä minä niistä välitän? Tehköön mitä haluaa.

Tämäntästä häntä vaivasi ajatus, joka jo monta kertaa aikaisemmin oli häntä ahdistanut: Jollei Antonio antaisikaan hänelle anteeksi? Miten heidän tarinansa silloin päättyisi? Typeriä ajatuksia! Antonio ei voinut olla anteeksi antamatta. Korkeintaan hän matkustaisi Reginan luo suostutellen tai yrittäen pakottaa häntä palaamaan luokseen? Mutta hän, Regina, aikoi pysyä lujana ja saada miehensä taipumaan… Mielikuvituksessaan hän jo eli tuossa hetkessä ja tunsi uuden eron tuskaa.

Sillävälin hän oli ehtinyt sulloa tavaransa matkalaukkuun, mutta ei ollut tyytyväinen aikaansaannokseensa.

Kuinka katkeraa ja merkityksetöntä elämä olikaan! Jäähyväisiä ja taas jäähyväisiä, kunnes tulivat kuolonhetken viimeiset jäähyväiset. Kuolema — näin hän sitten ajatteli — tyhjentäen matkalaukun ja järjestäen siihen uudelleen tavaransa. Kun meidän täytyy kuolla, miksi hankimme itsellemme niin paljon turhia suruja? Miksi minä nyt lähden pois? Samantekevää, missä saa aikansa kulumaan. Mutta juuri sen vuoksi, että meidän täytyy kuolla, on paras elää aikansa niin miellyttävästi kuin suinkin. Yksi vuosi tai kaksikin kuluu nopeasti, mutta kolme- tai neljäkymmentä vuotta on pitkä aika. Mutta kahdessa vuodessa… niin, hän vielä ajatteli asetellen yhä uudelleen pukua, joka ei tahtonut pysyä sileänä matkalaukussa, voivatkohan taloudelliset olomme todella parantua kahdessa vuodessa? Jos tulevatkin vähän paremmiksi, olenkohan sittenkään tyytyväinen? Eikö tämä sama elämä ala uudelleen, eikö se jatku jatkumistaan, loppuun asti? Kuolla, todella poistua elämästä, se olisi jotakin. Silloin ainakin säästyisi ikävä tavaroiden sullominen tähän kirottuun matkalaukkuun. Mene matkoihisi! hän tiuskaisi raivostuen, temmaten hameen ja viskaten sen kauas. Miksi et tahdo alistua minun tahtooni! Mitä teen tuolla rääsyllä? Ketä varten pukisin itseni hienoksi?

Regina heittäytyi vuoteen laidalle ja alkoi nyyhkyttää kuin lapsi. Ennen tätä hetkeä hän ei ollut niin ilmeisen selvästi tajunnut oikkunsa mielettömyyttä ja sydämettömyyttä. Jopa hänestä tuntui, että hänen sisimmässään oli pelkkää valhetta, että hän tahtoi vain tuottaa miehelleen mielipahaa vaistomaisen julmuuden ja kostonhimon pakosta. Mutta hetken kuluttua hän nousi ja alkoi uudelleen asetella hamettaan matkalaukkuun.

Palatessaan Antonio näki hänen yhä vielä häärivän polvillaan matkalaukun edessä.

Ja kun Antonio kumartui tarkastamaan lukkoa, joka oli vähän epäkunnossa, Regina virkkoi:

— Toivottavasti ei tapahdu sellaista onnettomuutta, Antonio sanoi tyynesti yhä tutkien lukkoa.

— Jos saisin vamman? Jos minut olisi vietävä sairaalaan ja minun täytyisi jäädä sinne pitkäksi aikaa?

— Merkillistä, että tuollaiset ajatukset aina pälkähtävät päähäsi! Mutta kun sinulla kerran on tuollaisia pahoja aavistuksia, miksi siis matkustat? No, nyt se on lukossa. Missä hihnat ovat? hän kysyi nousten.

Regina katseli miestään, kun tämä seisoi hänen edessään suorana ja kauniina, huulet raikkaina kuin vasta poimittu hedelmä, silmät loistaen ja koko vartalo auringonlaskun purppurahohteen valaisemana.

— Ylihuomenna olemme jo kaukana toisistamme! Regina sanoi heittäytyen rajusti hänen kaulaansa ja suudellen häntä haltioituneena. Ethän sillä aikaa petä minua? Voi hyvä Jumala, jollemme enää näe toisiamme!

Antonio näki Reginan kalpenevan ja vapisevan. Ja hän painoi vaimonsa povelleen itsekin aivan huumautuen rajun intohimon ja riemun vallassa, joka tempasi hänet pyörteeseensä joka kerran kun Regina osoitti hänelle hellyyttään.

He vaihtoivat suudelmia, joissa oli katkeran suloinen tuskan hehku, mutta samalla sanomatonta hekumaa. Regina itki, Antonio puheli katkonaisia sanoja ja kehoitti lopulta häntä peruuttamaan matkansa.

— Näyttää siltä, kuin aikoisit lähteä pohjoisnavalle! Antonio huudahti. Olethan ihan itkenyt! No, kuukausi kuluu pian. Minähän tulen pian perästä. Tähän vuorokauden aikaan suutelemme sitten Po-joella punaisessa iltavalaistuksessa.

— Ellei junien yhteentörmäys tule väliin! Regina virkkoi laskien hiukan julmaa leikkiä. Tässä ovat hihnat. Vedä ne kireälle…

TOINEN OSA

Petrin il Gliglon hiukan ränstyneet vaunut vierivät rantaäyrästä
Viadonaan päin.

Reginalla oli sangen epämukavaa istuessaan veljensä ja sisarensa välissä, jotka olivat tulleet häntä vastaan Casalmaggioren asemalle. Hän lörpötteli ja nauroi, mutta vaikeni tämäntästä ja kävi alakuloiseksi ja hajamieliseksi.

Toscana ja Gigino, sisar ja veli, tunsivat itsensä hiukan ujoiksi hänen seurassaan ja hekin olivat vuorostaan ääneti.

Yö oli lämmin. Iso, punainen kuu, joka vastikään oli kohonnut tummansinisen, ohuiden harmahtavien pilvijuovien reunustaman taivaanrannan yläpuolelle, valoi etäisen tulipalon tavoin hohdettaan jokeen ja liikkumattomiin puihin.

Kaukaisia ääniä, joita kantautui Po-joen toiselta rannalta, kajahti silloin tällöin keskellä syvää hiljaisuutta. Ilman täytti kirpeä kostean ruohon tuoksu, joka herätti Reginassa tuhansia muistoja.

Mutta hänen sisimmässään tapahtui jotakin merkillistä. Nyt, kun hän oli perillä, kun hän oli saavuttanut kotikaihonsa kohteen, tyyssijan, josta oli uneksinut, hänen sielunsa harhaili muualla. Samoin kuin hänestä aikaisemmin oli tuntunut, kuin hän olisi vienyt Roomaan ainoastaan ruumiillisen olemuksensa ja jättänyt tänne joen rannalle sielunsa kuin harhailevan kiiltomadon, hänestä nyt näytti siltä kuin hän olisi tuonut tänne Po-joen varsille ainoastaan väsyneen ja sairaan ruumiinsa. Sielu liiti pois ja siirtyi Roomaan! Mitähän Antonio tälläkin hetkellä teki? Tunsikohan hän, että hänen vaimonsa sielu kaipasi häntä kiihkeämmin kuin konsanaan ennen syleilyynsä? Jokohan Antonio oli kirjoittanut hänelle? Antonio, Antonio! Ruohon tuoksusta huolimatta, kesken kaikkien sen herättämien muistojen, hän tunsi sen hienon kukkastuoksun, joka uhosi Antonion hiuksista. Kuumat kyyneleet täyttivät hänen silmänsä. Silloin hän äkkiä vaikeni, ja hänen ajatuksensa harhailivat surullisina etäällä.

Hän oli jo katunut, että kirjoitti pitkän kirjeensä, tai ainakin että oli kirjoittanut sen niin aikaisin. Joka tapauksessa olisi ollut parempi kirjoittaa se täällä. Antonio olisi silloin tuntenut vähemmän mielipahaa, Regina ajatteli salatakseen itseltään katumuksensa.

— Kuinka opettaja jaksaa? Entä Gabri ja Gabrie? hän kysyi heidän ajaessaan Fossa Capraran ohi, jossa pieni valkoinen rakennus selvästi erottui plataanien varjosta punertavassa kuutamossa. Toisella puolen rantaäyrään joki kiilteli hopearaitojen lomitse kuin vaaleanruosteinen vanha lasi.

Toscana ja Gigi purskahtivat yhdessä kömpelöön, mutta samalla pilkalliseen nauruun.

— Kyllä maar se itse tahtoisi, mutta naisväki tekee niin peevelistä tenää! Petrin virkahti kääntyen kuskilaudalla hiukan sivulle, voidakseen puuttua »lasten» puheisiin.

— He pyrkivät Roomaan, Gabri ja Gabrie, Toscana lopulta sai sanotuksi.
Ja Gigi veli alkoi jälleen nauraa.

— Gabri aikoo hakea itselleen jotakin tointa voidakseen auttaa
Gabrieta, joka tahtoo lukea opettajattareksi…

Nyt he kaikki neljä nauroivat, ja Regina unohti hetkeksi ahdistuksensa, siksi hullunkuriselta hänestä tuntui noiden nuorten ihmisten tuuma lähteä Roomaan, noin vain, muitta mutkitta, toinen tasku tyhjänä, toisessa ei mitään aivan kuin olisi ollut kysymys kävelyretkestä Viadanaan.

— On vähän päästään vialla, Petrin taas virkkoi puuttuen keskusteluun. Ja kun hän käänsi päätään, se loisti isona, punaisena ja tyynenä kuin kuu. Opettaja sanoo, että antaa heidän vain mennä, vaikka jalkapatikassa, kyll'maar ne siellä hyvin pärjäävät.

— Voisimmehan lähteä Milanoon, mutta siellä ei ole
opettajatarseminaaria, niinkuin Roomassa ja Firenzessä. Me lähdemme
Roomaan, koska se on Italian pääkaupunki. Minä rupean kirjaltajaksi, ja
Gabrie opiskelee.

— Oh oh! he huudahtivat kuin yhdestä suusta, sillä Regina oli osunut kipeään kohtaan.

Tosiasiassa Gigi toivoi mitä pikimmin pääsevänsä Roomaan opiskelemaan, ja Toscana, jolla oli sievä pieni mezzosopraano, uneksi matkasta sisarensa luo ottaakseen laulutunteja Roomassa.

Regina vaipui ajatuksiinsa. Hän arvasi sisarustensa ja näiden tuttavien haaveilut ja muisti omat tyttöunelmansa. Ja hän ponnisteli kaikin voimin vapautuakseen alakuloisuudestaan, tunnonvaivoistaan ja levottomuudestaan, jotka yhä ankarammin vaivasivat häntä.

— Ja etkö sinäkin, Petrin, tahtoisi lähteä Roomaan? Voithan kyyditä sinne pienissä vaunuissasi Gabrin ja Gabrien.

— Se on totta. Aioithan jo viime vuonna lähteä sinne. Ja sanoit, että sinulla jo oli matkarahatkin.

— Niin oli ja on vieläkin. Mutta sapettaa niin, kun pitää panna kolikot pyörimään. Siellä nähkääs on setäni, joka yhtenään kirjoittaa, että tule pois, tule pois…

Regina ei enää kuunnellut, sillä nyt hänet valtasi suloinen tunne, jota hän kauan oli odottanut, mutta joka silti tuli äkkiä ja joka haavapalsamin tavoin virkisti hänen sairasta sydäntään. Tuolla matkan päässä, mustien puiden takaa, pilkotti valkoinen huvila, tuikkiva tuli ikkunassa. Polun vierestä ojasta kuului jo sammakkojen »haljenneet» kurnutukset. Rantaäyräällä ryömi pitkinä miehen ja naisen varjo, ja kuului äänekäs pitkä huuto kaikuen kuin matkamiehen ääni, joka kutsuu toiselta rannalta lautturin venettä.

— Se on tuo Adamo hölmö, Gigi selitti. Hän kutsuu sinua aina sillä tavalla ja sanoo, että sinun pitäisi kuulla se Roomaan asti. Samoin tämäkin tekee, hän lisäsi nipistäen sisartaan polvesta.

Yhä vielä kuului äskeinen ääni, joka kaikuna kimposi takaisin vastakkaisesta rannasta. Reginan teki mieli laskeutua maahan ajoneuvoista ja mennä noita rakkaita varjokuvia vastaan. Toinen varjo-olennoista tempautui irti toisesta ja alkoi juosta huimaavaa vauhtia, hoiperteli Reginaa kohti, tarttui häneen kiinni, syleillen rajusti, yritti kaataa hänet kumoon ja vierittää hänet rantapenkereelle.

— Adamo! Oletko vallan hassu? Regina huusi ponnistellen vastaan. Lopeta toki, ennenkuin katkaiset jäseneni.

Silloin Adamo, jonka mustat silmät loistivat kuutamossa, muisti Reginan kirjoittaneen olevansa sairas ja hänkin kävi nyt hiukan ujoksi.

— Kuinka isoksi oletkaan kasvanut! Regina sanoi. Minun lähtiessäni olit minua lyhyempi, mutta nyt olet pitempi.

Silloin Adamo, joka viisitoistavuotiaaksi oli jättiläinen, karkasi Giginon kimppuun ja koetti saada hänet kumoon ja kierimään ruohikkoon tuupaten syrjään Toscanan. Huudot, nauru ja huolettoman nuoruudenilon purkaus täyttivät hiljaisen, tuoksuvan rantapenkeren. Regina ei ollenkaan ollut pahoillaan, vaikka veljet ja sisar unohtivat hänen läsnäolonsa innostuessaan tuohon taitavaan, notkeaan painiin, jossa kukin koetti saada toisen kierimään penkeren ruohikkoon. Regina alkoi juosta äitiänsä vastaan. He syleilivät toisiaan sanattomina. Sitten rouva Tagliamari tiedusteli, missä Antonio viipyi.

— Luulin hänen tulevan mukaan. Mutta miten sinun laitasi oikeastaan on?
Ettehän vain ole riitaantuneet?

— Emme suinkaan! Regina huudahti. Antonio ei voinut tulla nyt; kirjoitinhan sinulle siitä. Minua vaivasi hiukan sydämentykytys. Meidän täytyy näet kiivetä ja laskeutua enemmän kuin sata porrasta kolme, neljä kertaa päivässä. Antonio kävi levottomaksi minun vuokseni, vei minut erikoislääkärin, kuuluisan professorin tutkittavaksi, joka otti kymmenen liiraa vain siitä, että painoi pienen mustan kuulotorvensa rintaani vasten. Kotiseudun ilmaa! hän oitis sanoi. 'Kotiseudun ilmaa muutamaksi kuukaudeksi.' Mutta nyt voin hyvin. Se on jo melkein ohi. Jään tänne kuukaudeksi tai korkeintaan pariksi. Antonio tulee sitten noutamaan minua…

Äiti ja tytär puhuivat seudun murretta ja katselivat tutkivasti toisiaan. Kuu, joka oli kiivennyt korkealle selkeälle taivaalle, oli nyt vaalea ja valaisi heitä edestä. Caterina rouva, joka ei vielä ollut täyttänyt neljääkymmentäviittä, oli kuin Reginan vanhempi sisar; he olivat niin suuresti toistensa näköiset. Äiti oli vielä virkeämpi ja punakampi, ja hänen suuret, viattomat silmänsä olivat kirkkaammat kuin Reginan. Silti hän Reginasta näytti vanhentuneelta ja hänen pukunsa melkein naurettavalta. Hänellä oli yllään vanha musta puku, jossa oli puuhkahihat ja joka vuotta aikaisemmin oli Reginasta näyttänyt perin hienolta.

— Varmaankin hän aivan pian tulee noutamaan sinua, äiti sanoi. Siitä olen varma.

Regina tunsi sydäntään kouristavan. Tulisikohan Antonio todella niin pian? Entä jos hän olikin syvästi loukkaantunut eikä tulisi ollenkaan? Ei, se oli mahdotonta, eihän sitä tarvinnut ajatellakaan.

Ennenkuin Regina lähti kiipeämään pensasaidan reunustamaa tietä, joka johti rannasta huvilaan, hän pysähtyi katselemaan kuun valaisemaa ihmeen kaunista jokimaisemaa. Näytti siltä kuin harso olisi nostettu pois sen edestä. Kaikki oli muuttunut kirkkaaksi ja puhtaaksi, ilma oli kuulakka kuin kristalli. Saattoi erottaa ruohon tummanvihreän värin raitojen harmaanvihreästä. Ojien vesi kuvasteli kuuta ja poppelien vaaleita runkoja, joiden metallinhohtoiset lehdet pitsin tavoin koristivat taivaan samettipohjaa. Pieneltä näytti kaupungin talojättiläisistä tulleesta valkoinen huvila, joka erosi vielä mehevästä vihannuudesta; ympärillä viiniköynnökset heittivät lonkeroltaan puusta puuhun ajaen takaa ja tavoittaen toisiaan kuin äänettömässä yöllisessä karkelossa. Mutta koko maisema, joka levisi laajana ja ympyränmuotoisena kuin aava meri höyrylaivan kannelta — kotiseudun mahtava joki, joka oli kuin täyteen siroteltu somia pieniä saaria ja jonka rantoja reunustivat juhlalliset metsiköt ja etäinen taivaanranta, mistä kohosi kuutamon autereeseen häipyvä valkoinen torni — kaikki tämä avarti hänen sieluaan puhtaalla äärettömyydellään.

Tulikärpäsparvia vilisi ilmassa kuin pieniä lentotähtiä, kauempaa kuului myllyn rattaan jyskinää, ja virtaavasta vedestä kohosi raikas viileys, jota oli suloinen vetää keuhkoihin. Kaikki oli rauhallista, kirkasta ja puhdasta. Jotakin outoa oli kuitenkin Reginan mielestä tuossa avarassa maisemassa, samoin kuin äidin ja rakkaiden sisarusten kasvoissa. Ei, maisema ei enää ollut aivan sama kuin ennen, eivätkä hänen rakkaat omaisensa liioin olleet aivan ennallaan.

Regina kiipesi polkua sammakoiden kurnuttaessa sen kahden puolen ja yltyen koventamaan ääntään aivan kuin tervehtiäkseen häntä. Hänen mieleensä muistui kostea sumuinen syysaamu, jolloin hän oli lähtenyt täältä Antonion seurassa. Silloin kaikki oli usvaa hänen ympärillään, mutta suuri valo loisti hänen rinnassaan. Nyt kaikki säteili valoisana, taivas, joki, tulikärpäset, lehdet, ruoho, ojien vesi. Mutta hänen povessaan oli usvaa.

Myöskin huvila näytti sisältä muuttuneelta. Huoneet tuntuivat liian alastomilta ja yksinkertaisilta. Hyväinen aika, kuinka Barattan maalaus, joka riippui ruokailuhuoneen kaminan yläpuolella, oli pieni ja vanhanaikainen!

Regina käväisi keittiössä. Musta kissa loikoili lieden ääressä katsellen hiilloksella paistuvaa maissikakkua. Palvelijatar valmisti makaroonia iltaseksi. Kaikki oli ennallaan, mutta silti kaikki näytti Reginasta oudolta.

Illallisen jälkeen, joka oli erittäin iloinen ja meluisa, Regina lähti kävelylle. Huolimatta jäseniä painavasta väsymyksestä hän kulki pitkän matkaa rantaäyrästä. Adamo veli ja pikku sisar tulivat hänen seurakseen, mutta hän tunsi itsensä yksinäiseksi ja surumieliseksi. Hän, Antonio, oli kaukana, ja hänen läsnäolonsa olisi ollut tarpeen täyttämään yön yksinäisyyttä, joka myöhemmin kirkastumistaan kirkastui. Mitä hän lienee sillä hetkellä tehnyt? Roomassakin kesäkuun loppupäivät saattavat olla suloisia ja lumoavia. Regina muisteli iltakävelyjään Antonion seurassa leveillä hiljaisilla kaduilla Villa Ludovisin ja Macaon lähettyvillä. Silloin oli kuu juuri kohonnut esiin puunlatvojen takaa, ja Antonion oli onnistunut narrata pientä hajamielistä vaimoaan huudahtamalla: »Katsohan, kuinka korkealla tuo sähkölamppu riippuu!» Puistojen ja puutarhojen tuoksut sekoittuivat kaukaa tuleviin heinälle tuoksahtaviin tuulahduksiin, ja mandoliinin helinä tunkeutui suoraan Reginan kotikaihoiseen sydämeen. Niin, Roomassakin kesäyöt ovat ihania, kun kuuma aika ei vielä ole tullut ja paljon väkeä on matkustanut kaupungista pois. Hänkin, Regina, oli matkustanut, ja kuka tiesi, palaisiko hän sinne enää koskaan! Ehkei Antonio enää välittänyt hänestä.

Moinen lapsellinen pelko sai hänet valtaansa, mutta äkkiä hän pysähtyi säpsähtäen. Rantapenkerellä, yksinäisenä ja hylättynä kosteassa ruohikossa, loikoi vanha myllynkivi, jonka hän niin usein oli nähnyt kotikaihon purkauksissaan. Nyt kun hän jälleen näki sen todellisuudessa, hänen mieleensä juolahti jotakin: juuri tästä paikasta alkoi pieni polku, joka nuoren paju- ja akasialehdon läpi pujottelihe joen rantaan. Laskeutuessaan tätä pehmeätä, keltahiekan peittämää polkua hän ja Antonio olivat edellisenä syksynä lehvistön punertavassa hämärässä painaneet toistensa huulille ensi suudelman, Antonio oli ensin hurmannut hänet laulamalla romanssin Helmenpyytäjistä. Nyt Regina jälleen kuuli Antonion, äänen väreilevän sielussaan:

— Sentähden kai olen lakkaamatta nähnyt edessäni tuon vanhan myllynkiven — hän ajatteli astellessaan pientä polkua, joka oli tulvillaan muistoja hänestä.

Regina pysähtyi hetkeksi pajukkoon, joka oli kasvanut hämmästyttävästi, ja laskeutui sitten rantaan, jossa vesi loisteli vaaleansinisenä kuutamossa. Mutta rantakin, jonka eteen Po-joki oli kasannut uuden pienen saaren, näytti hänestä muuttuneelta.

Adamo ja Toscana tulivat niinikään rantaan, ja tyttö alkoi laulaa. Hänen äänensä kaikui kuutamossa kuin satakielen liverrys. Regina ei tiennyt, miksi juuri nyt juolahti hänen mieleensä ruhtinattaren luona vietetty ensimmäinen ilta sekä vanha rouva, joka lauloi:

Kuinka kaukana koko tuo maailma olikaan, niin kaukana, ettei hän ehkä enää koskaan näkisi sitä. Mutta se ei huolettanut häntä. Häntä vaivasi vain epäilys, pelko, ettei hän koskaan enää näkisi surullisen unelmansa hahmoja, ettei Antonio koskaan tulisi noutamaan häntä takaisin tuohon etäiseen maailmaan.

Ei enää koskaan! Päivät, kuukaudet, vuodet kuluisivat. Antonio vain ei palaisi. Ei Reginan mainitsemien kolmen vuoden, ei kymmenen, ei kahdenkymmenenkään vuoden kuluttua.

Kuinka hän ei ollut koskaan ajatellut kaikkea tätä suunnitellessaan pakoansa sokeasti kuin lintu, joka pyrkii ulos häkistään aavistamatta vaaroja, jotka uhkaavat sen ulkopuolella?

Mutta kuka saattaakaan ottaa huomioon kaikkea? Tiedämmekö edeltäkäsin, mitä ajattelemme ja miten tunnemme huomenna?

— Elämämme on synkkä uni, Regina ajatteli katsellessaan lumottuna kimmeltävänä virtaavaa vettä. Olen nähnyt unta ja uneksin edelleen. Kiihtyvä pelkoni, että Antonio vihaa minua ja unohtaa minut, on ehkä sekin paha uni. Mutta mitenkähän käy? Jollei hän tulekaan?… jos paha uneni toteutuu? Miten minun silloin käy? Täälläkään ei enää ole sopivaa olinpaikkaa minulle. Kaikki on muuttunut. Jokainen esine tuntuu epäilevän minua. Entinen maailmani, jonka hylkäsin, sysää nyt minut luolaan. Enkä minä voinut aavistaa, että kävisi näin.

— Palataan kotiin! hän sanoi heräten mietteistään ja lähtien kiipeämään polkua rantatörmälle.

Regina asteli pää kumarassa ajatellen, että hän varmaankin erehtyi. Ei, hänen entinen maailmansa ei pettänyt häntä; se oli liian vanha voidakseen olla niin petollinen.

— Tosin elämä täällä on entisestään muuttunut, mutta totun siihen taas. Huomenna, päiväsaikaan, kun olen levännyt, näen kaiken taas entisessä viehkeässä valossaan.

Silti hän ei rohjennut kohottaa katsettaan peläten näkevänsä piilipuun, jonka varjossa Antonio ja hän olivat suudelleet ensi kerran.

Toscana käveli Reginan jäljessä laulellen. Adamo, jonka musta hahmo erottui joen valoisasta taustasta, huuteli huvikseen:

Kaiku toisti hänen sointuvan äänensä. Ja Regina joudutti askeliaan salatakseen sisareltaan kuumat kyynelensä. Hän ei vastannut, hän ei enää koskaan vastaisi.

Huomispäivän aurinko haihdutti Reginan lapsellisen levottomuuden ja tunnonvaivat.

— Tänään tai huomenna saan kirjeen häneltä, Antonio paralta! hän ajatteli herätessään entisessä huoneessaan, jonka ikkuna oli joen puolella.

Pääskynen, joka nukkui yönsä ikkunaverhon rautatangolla, lentää sujahdutteli huoneessa edestakaisin iskien nokkansa ikkunaruutuihin.

Regina tunsi syvää iloa nähdessään jälleen tuon pääskysen. Hän hypähti vuoteesta, avasi ikkunan, ja ihana maisema lisäsi hänen iloaan. Kuin sisäisestä pakosta hän riensi ulos ja samoili kedoilla sukeltaen vihannuuden, auringonpaisteen ja kasteen hurmaavaan kylpyyn. Hän retkeili ruohottuneella polulla; sen suulla kohosi porttina kaksi valkearunkoista jättiläispoppelia, joiden latvat yhtyivät värähteleväksi huippukaareksi. Hän asteli ojanpientareita, joilla astua taaperteli hitaita ankkoja. Etanat ryömivät näkyviin, jättäen jälkeensä ruohikkoon hopeajuovan. Poppelien lehvistöön kätkeytyneet tikat tuntuivat nakutuksellaan lyövän tahtia ajan kululle avaruuden ja yksinäisyyden kuulakassa kirkkaudessa.

Yhtä helakasti kuin eilen illalla kuutamossa, välkkyi nyt joka korsi, joka lehti ja kivi päivänpaisteessa. Joki virtaili majesteetillisena auringon kyntäessä siihen kultavakojaan, siellä täällä näkyi pyörteiden helmenhohteisia läikkiä. Saaret kitukasvuisine puineen näyttivät leijailevan veden ja taivaan häikäisevän heijastuksen välillä.

Kevät säteili vielä täydessä loistossaan rannattomalla tasangolla, uhkuvan voimakkaana kuin jättiläiskaunotar, jota rakastajan, joen, henkäys hyväili ja jota tuhannet kädet, sen orjien, maatyöläisten uutterat kädet koristivat.

Käveltyään itsensä väsyksiin Regina laskeutui istumaan vielä kostealle apilanurmelle, ja hänen ajatuksensa liitelivät kauas.

Uteliaita, ikäviä, itsekkäitä ihmisiä, sukulaisia, tuttavia, viran kärkkyjöitä, alkoi tulvia taloon. Kaikki luulivat, että Reginalla oli vaikutusvaltaa ja että hän saattoi aikaansaada mitä tahansa yksistään senvuoksi, että asui Roomassa.

Alussa hän hymyili, mutta sitten kaikki tämä alkoi tuntua perin ikävältä. Kaikki hänen tuttavansa ja muut, jotka kunnioittivat häntä käynnillään, näyttivät hänestä muuttuneilta, vanhoilta, yksinkertaisilta, melkein naurettavilta.

Opettaja ja Gabriellakin tulivat käymään. Jälkimmäinen oli pieni, vaaleaverinen nainen, jolla oli kelmeät, pyöreät kasvot ja metallinkiiltoiset, harmaansiniset, tutkivat silmät.

— No niin, opettaja aloitti, napittaen takkinsa peittääkseen kapean, sisäänpainuneen rintansa, tässä nyt siis Reginamme taas on! Suurenmoista! Sain kirjekortin, jossa oli Colosseumin kuva. Siinä vasta on muinaisajan muistomerkki! Sinä, rakas Regina, olet tietysti nähnyt kaikki pakanalliset ja kristilliset muistomerkit ja kaikki Michelangelo Buonarrotin mestariteokset. Voi, Rooma, Rooma! Niin, totisesti, toivoisin hartaasti, että minun lapseni pääsisivät ikuiseen kaupunkiin.

— Isä! Gabrie varoitti tarkaten Reginan kasvoja nähdäkseen, oliko niissä pilkallinen ilme.

Mutta Regina oli hiukan kylmä, hieman välinpitämätön, mikä sai tulevan opettajattaren hiukan levottomaksi.

Myöhemmin saapui vielä eräs aatelisneiti Sabbionetasta. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, ja hänen musta tukkansa kiinnitetty »à la Botticelli». Hänellä oli siro vartalo ja hieno puku, valkoiset käsineet ja tavattoman korkeat kengän korot. Gabrie, Toscana ja tämä neitonen olivat jotenkin samanikäisiä — kahdeksantoista korvilla, opiskelevien naisten katkerakokemuksisessa iässä. He olivat läheisiä ystäviä. Mutta Regina huomasi pian, että he kaikki kolme kadehtivat toisiaan, melkeinpä sydämensä pohjasta vihasivat toisiaan. Aatelisneitonen esiintyi ylhäisen itsetietoisesti ja panetteli ihmisiä hienolla tavallaan.

— Lopeta jo, sanoi Gabrie, jolta ei mikään jäänyt huomaamatta.
Tuollainen on jo vanhanaikaista.

— Ylhäisissä aatelispiireissä se yhä vielä on tapana, toinen vastasi ylenkatseellisesti.

Sitten tuli puheeksi pieni häväistysjuttu: pari Sabbionetan rouvaa oli syytänyt toisilleen solvauksia vasten silmiä keskellä katua.

— Virkamiesten rouvia! aatelisneiti huomautti halveksien. Ylhäisaatelin naiset eivät varmastikaan olisi käyttäytyneet sillä tavoin!

— Kuulehan, jos todella tulisit kosketuksiin ylhäisen aatelisnaisen kanssa ja jos hän suvaitsisi luoda katseensa sinuun, jähmettyisit paikallesi pelosta ja nöyryytyksestä.

— Olemme saaneet eräältä parmalaiselta rouvalta tälle herttuattarelle osoitetun suosituskirjeen.

— Isä! Gabrie huusi punoittaen vihasta ja loukatusta ylpeydestä. Minä en tarvitse suosituksia! Mitä ylhäiset naiset voisivat tehdä minun hyväkseni?

— Lapsukainen! Regina huomautti ivallisen säälivästi. He ovat maailman valtiattaria, ja…

Ovelle kolkutettiin. Regina keskeytti lauseensa ja kalpeni hiukan luullessaan tulijaa polkupyöräilijäksi, joka toimitti sähkösanomat kotiin Viadanan ja Casalmaggioren seuduilla. Ei, se ei kuitenkaan ollut hän.

Tuli ilta. Taivas hulmahti hehkuvan punaiseksi. Kaikki kolme ystävätärtä lähtivät kävelylle ja Regina jäi istumaan ikkunaan tähystellen rantatörmälle, näkyisikö sähkösanomapoikaa tulevaksi.

Salin perällä opettaja ja rouva Tagliamari istuivat rauhallisesti keskustellen, mutta tämäntästä he vilkaisivat Reginaan, jonka levottomuuden ja alakuloisuuden he olivat huomanneet. Eihän Regina ollut yrittänytkään salata sitä. Opettaja puhui kovalla äänellä, jotta Regina kuulisi, kertoen lastensa tuumista ja haaveista.

— Sanalla sanoen, heidän täytyy tehdä työtä ja valloittaa maailma, koska ovat saaneet sen päähänsä. Mitä he täällä saisivat aikaan? Opettajatar, opettaja? Paljon kiitoksia!

— Vielä kysyttekin, Caterina rouva! Aivan sydäntä särkee, kun vanhemmat eroavat lapsistaan. Mutta vanhemmat ovat antaneet lapsilleen hengen ja elämän siksi, että nämä saisivat mukavan ja hyvän toimeentulon, eivätkä sitävarten, että he jäisivät huonoihin oloihin vanhempiensa luo. Lähtekää, lapseni, lähtekää avaraan maailmaan! opettaja lisäsi ojentaen käsivarsiaan äärettömän hellästi. Pesä jää tyhjäksi, ja vanhan isän viimeiset elämänpäivät kuluvat surullisesti, niinkuin ne ovat muutoin alkaneetkin. Mutta sisimmässään, Caterina rouva, sisimmässään hänellä on se ääretöntä tyydytystä tuottava tietoisuus, että on täyttänyt velvollisuutensa ja opettanut lapsensa — lentämään. Voi, jospa omat vanhempani olisivat menetelleet samoin minuun nähden!

Regina katseli yhä ulos. Hän kuuli opettajan lörpötykset, hän kuuli kolmen nuoren ystävättären naurun ja raikkaat äänet heidän kävellessään rantapenkereellä. Hän näki taivaan vaalenevan, käyvän kuulakaksi, ruusunpunaiseksi ja sitten vihertäväksi; siellä täällä vaelteli punasinerviä pilvenhattaroita, jotka näyttivät lintuparvilta. Regina alkoi tuntea epämääräistä ärtyisyyttä; hän ei oikein tiennyt, mistä se johtui. Ehkä siitä, että tytöt nauroivat ja huusivat liian äänekkäästi, että opettaja puhui pötyä; ja kenties siitä, ettei sähkösanomapoikaa näkynyt kaukana autiolla rantatiellä.

Opettaja otti taskustaan muistikirjan ja alkoi lukea ääneen kohtia Gabrien muistiinpanoista, tavantakaa keskeyttäen lukemisensa selittääkseen, että tämä tapahtui tytön tietämättä, jonka pöydältä hän salaa oli ottanut tuon kallisarvoisen teoksen.

— Kuulkaa tätä! Huomatkaa kuinka tarkka havaintokyky! Siinä on jo tulevan romaaninkirjoittajan selvä enne. Hän näkee tyypin, tutkii sitä ja kätkee sen mieleensä. Hän on hyvän perheenäidin kaltainen, joka panee talteen kaiken, koska se aina voi olla hyödyllinen johonkin tarpeeseen. Kuulkaahan esim. tätä: »Nuori kahdeksantoistavuotias, aatelisnainen, vähäverinen; kuuluu rappeutuneeseen sukuun. Teeskentelijä, turhamainen, kateellinen, kunnianhimoinen; osaa peittää vikansa naamiolla, joka näyttää kuvastavan viileää viehättäväisyyttä, joka tuntuu vilpittömältä, mutta mikä kuitenkin on teennäisen onttoa. Hän puhuu aina ylhäisaatelista. Joku on joskus sanonut hänelle, että hän on Botticellin pyhän Neitsyen näköinen, mistä lähtien hän on yrittänyt käyttäytyä intomielisesti ja tuntehikkaasti». — Eikö totta, Caterina rouva, tämä on erinomaista!

— Todella erinomaista! rouva Tagliamari vastasi ystävällisen suopeasti.
Kuule, Regina, tule tänne, että saat kuulla, kuinka suuret edellytykset
Gabriellalla on romaanin kirjoittajaksi. Todella oivallista.

Regina muisti itse aikoneensa kirjoittaa romaanin, mutta koko aihe oli unohtunut. Hänen hermostuneisuutensa lisääntyi, kun hän tunsi Gabrien luonnoksen esikuvaksi Sabionetan aatelisneidin. Hän tunsi melkein raivoa opettajan nuorta tytärtä kohtaan, joka oli niin itserakas ja jolla oli niin kunnianhimoisia tuumia, mutta samalla hän sääli yksinkertaisen isän haaveita. Ja hän kääntyi tämän puoleen kehoittaakseen häntä luopumaan harhaluuloistaan ja neuvomaan tytärtään luomaan itselleen todellisuuteen nojaavan elämän, sensijaan että lähetti hänet ulos maailmaan, missä köyhät hukkuvat kuin oljenkorsi kuohuvaan pyörteeseen. Mutta hän huomasi opettajaraukan himmeissä silmissä sellaisen hellyyden välkkeen, niin paljon surua ja toiveita, että hän heltyi eikä hennonnut riistää miesparalta hänen ainoaa rikkauttaan: harhaluuloja.

— Elämä on niin ruma ollessaan vailla harhaluuloja! Regina ajatteli itsekseen. Samassa hän arveli, ettei sinä päivänä enää tulisi sähkösanomaa Antoniolta.

Iltahämyn laskeutuessa hänen lapsellinen pelkonsa ja levottomuutensa kiihtyi. Illan varjot jäätivät häntä, ja hän tuntui siirtyneen kylmään ilmapiiriin, missä kaikki oli surullista, salaperäistä, toivotonta. Hänestä tuntui kuin hän olisi tuon harmaan taivaan alla liitänyt kohti saavuttamatonta maata, aivan kuin pienet, punertavat pilvenhattarat, jotka näyttivät lepoa etsiviltä, harhailevilta muuttolinnuilta. Hänen entinen maailmansa, johon hän oli palannut, näytti pieneltä, synkältä ja ikävältä. Hän ei enää viihtynyt siinä. Mutta lopulta hän tunnusti itselleen surullisen totuuden: hän itse oli muuttunut, eikä hänen vanha maailmansa.

Sinä yönä hän unissaan oli olevinansa joen rantatörmällä Mariannan, ruhtinatar Makulinan seuraneidin kanssa. Marianna oli tullut noutamaan häntä takaisin Roomaan.

— Monsieur Antonio on hirvittävästi raivoissaan, neiti selitti ranskaksi. Hän kävi ruhtinattaren luona ja kertoi hänelle kaiken ja pyysi lainaksi kymmenentuhatta liiraa järjestääkseen teille kauniin asunnon. Ja sitten hän lähetti minut tänne taivuttamaan teitä tulemaan takaisin: vous reviendrez, n'est ce-pas? [Palaattehan, eikö niin?]

Unissaan Regina vapisi raivosta itseään kohtaan ja nöyryytyksestä; hän oli nopein askelin rientävinään Viadanaan, josta hän aikoi lähettää Antoniolle leimuavan sähkösanoman.

— Hänellä on vielä nuo rahat koskemattomina, hän tuumi nyyhkyttäen. Tahdon, että hän antaa ne heti takaisin. Minä en tarvitse komeutta enkä ylellisyyttä. Palaan heti; palaisin, vaikka hän olisi entistään köyhempi, vaikka meidän täytyisi asua ullakkohuoneessa.

Ja hän kulki edelleen, niinkuin kuljetaan unissa, turhaan yrittäen juosta, sanomattoman ahdistuksen vallassa. Tuli yö, joka peittyi sumuun. Viadana näytti liukuvan yhä kauemmaksi.

Marianna juoksi Reginan jäljessä ja kertoi Tritonekadulla tavanneensa palosotilaan, joka pelasti hänet Odessassa tulipalosta.

— Hän oli pukeutunut papiksi. Sellainen veijari! Ajatelkaa, kauhtanan alla hänellä oli silkkimekko, jota koristi kolme liehureunustetta. Ja nekös kahisivat! näin hän lasketteli nauraen. Hänen ilkeä naurunsa herätti Reginassa kauhunväreitä. Hänestä tuntui, että Marianna ei nauranut palosotilaalle, vaan jollekin muulle, tuntemattomalle, salaperäiselle, peloittavalle. Hän heräsi, mutta unennäön inhoittava vaikutus tuntui vielä kauan.

Regina ei enää saanut unta. Oli vielä yö, mutta jo nyt, ennen sarastusta, kuuluivat ensimmäiset, heräämistä ennustavat äänet hiljaisilta viljelysmailta. Rantatöyräällä kilisi tiuku, se etääntyi etääntymistään, ja tuo lapsellinen hopeanhelinä kuulosti hänestä sanomattoman surulliselta.

Tuhannet muistot temmelsivät Reginan mielessä itsepintaisina, lapsellisina ja alakuloisina, samoin kuin äskeinen heikko hopeatiuku.

— Koko elämäni on ollut hyödytöntä, hän ajatteli, ja nyt, kun sillä olisi voinut olla tarkoitus, olen heittänyt sen menemään kuin vanhan vaatekappaleen. Mutta mikä minun tehtäväni olisikaan ollut? No niin, eikö perheen luominen ole elämäntehtävä? Kaikki on suhteellista. Hyvä vaimo, joka luo hyvän perheen, edistää yhteiskunnan kehittymistä täydellisyyttä kohti ylitä paljon kuin konsanaan työläinen ja siveysfilosofi. Minä vain olen haaveillut tyhjiä haaveita, siinä kaikki. Muistan unen, jonka näin toisena yönä Roomaan saapumisemme jälkeen. Ruhtinatar Makulina oli jälkisäädöksessään lahjoittanut minulle linnan…

Äkkiä hän kuuli heikkoa kahinaa ja hyvin hiljaista valitusta, kuin pikkuruikkusen olennon vaikerointia unessa.

— Oliko se pääskynen? Näkeekö sekin unta? Onko linnuillakin ajatuksia ja unia? Luulenpa kyllä. Ja miksi sekin on yksin? Missä on toinen?

Äkkiä hän tunsi rajua iloa ajatellessaan, että sinä päivänä varmaankin tulisi kirje Antoniolta.

Mutta tunti kului toisensa perästä. Sekin aika oli ohi, jolloin posti tavallisesti saapui. Mutta kirjettä ei kuulunut. Regina lähti kävelemään. Hän tahtoi salata levottomuutensa, paeta pahoja aavistuksia, jotka peloittavina ahdistivat häntä. Hän samoili kauan metsäpoluilla ja auringon paahtamalla rantatörmällä, mutta ahdistus seurasi häntä uskollisena kuin hänen oma varjonsa.

— Hän ei anna minulle anteeksi, ei kirjoita minulle. Hänen sijassaan olisin tehnyt samoin. Hän tahtoo rangaista minua vaikenemisellaan. Vai aikooko hän itse tulla noutamaan minut takaisin? Ehkä hän tahtoo pakottaa minut… Vaimon velvollisuus on seurata miestään. Muuten hänellä on oikeus vaatia laillinen ero. Mitä teen silloin?

Ylpeys esti Reginaa vielä myöntämästä suoraan itselleen, että jos Antonio pakottaisi hänet heti palaamaan kanssaan, hän tottelisi saadakseen anteeksiannon. Mutta sitä mukaa kuin hetket kuluivat, hänen ylpeytensä talttui, lannistui. Muistot valtasivat hänet vastustamattomasti. Ajatus, että hänen olisi pakko menettää nuoruutensa ihanimmat vuodet vailla rakkautta, herätti hänessä sairaalloista surumielisyyttä.

— Mutta miksi en aikaisemmin ajatellut kaikkea tätä? hän ihmetteli itsekseen. Sitten hän muisti ajatelleensakin sitä, mutta niin epämääräisesti, etteivät arvelut saaneet estetyksi häntä ryhtymästä mielettömään tekoonsa. Hän perusteli sitä näin:

— Tyytymätön ja ristiriitainen luonteeni heittelee minua edestakaisin kuin aaltoa. Miksi olenkaan niin pian muuttanut mielipiteeni? Jos palaan Roomaan, ehkä piankin kadun, etten ole toteuttanut tuumaani, joka kenties on parempi kuin luulenkaan.

— Mahdollisesti Antoniokin hyväksyy menettelyni, mutta ei vielä tahdo kirjoittaa, että hän suostuu siihen. Tuossa on neliapila! Hän suostuu!

Regina kumartui, mutta ei poiminut apilaa. Mitä hän sillä tekikään? Ajatellessaan, ettei Antonio tuntenut surua eikä koettanut kaikin keinoin saada häntä palaamaan sitten nuhdellakseen häntä ja nauttiakseen kärsimyksen sekaisesta lemmenonnesta, hän tunsi kirpeää tuskaa.

— Hän ei ole kirjoittanut eikä kirjoita. Mutta hän tulee itse huomenna tai ylihuomenna — niin pian kuin suinkin pääsee lähtemään. Mitä minä teen nähdessäni hänet jälleen?

Yhä ankaramman levottomuuden raatelemana Regina ihmetteli aavistusta, joka hänellä oli ollut heti ensimmäisenä iltana vanhassa kodissa, nimittäin ettei Antonio kirjoittaisi. Vähitellen hän huomasi, että äiti, joka ei nähnyt Antoniolta tulevan kirjeitä, tarkkasi häntä kauniilla silmillään, jotka tavallisesti olivat kirkkaan rauhalliset, mutta olivat nyt käyneet epäileviksi ja alakuloisiksi. Eräänä aamuna Regina meni postinkantajaa vastaan ja oli saavinaan Antoniolta kirjeen.

— Antonio on hiukan sairaana… vähän kuumetta, hän sanoi mennessään keittiöön kirjekuori kädessä. Caterina rouva loikkasi paraikaa saksilla auki Po-joesta pyydetyn ison, hopeankarvaisen kalan vatsaa. Äiti tuskin nosti katsettaan työstään, ja Regina huomasi, että äiti oli oivaltanut valheen. Äidin harhaileva, surullinen katse järkytti häntä syvästi.

Hopeankiiltävä kala, jonka vatsasta tuli näkyviin toinen, pienempi tummahko kala, sai Reginan muistelemaan Antonion ehdotusta: »Lähdetään veneellä kalaan kuumina purppuranpunaisina iltahetkinä…» ja koko viimeistä yhdessä vietettyä, hellää, mutta samalla sydäntä vihlovaa iltaa.

Regina meni huoneeseensa ja kirjoitti miehelleen kirjeen. Ylpeys esti häntä ilmaisemasta syvintä ajatustaan, mutta rivien välistä saattoi lukea kaiken levottomuuden, pelon ja katumuksen, joka raateli hänen sydäntään.

Oliko hän todella sairastunut? Mitä hän oikein teki? Oliko hän muuttanut takaisin omaistensa luo? Eräänä iltana Regina aikoi kirjoittaa Arduinalle saadakseen tietoja Antoniosta. Mutta sitten hän häpesi aikomustaan. Kaikki nuo ihmiset, jotka Antonio onnettomasti kylläkin oli tuonut heidän väliinsä Reginan Roomassa olon ensi päivinä, kaikki nuo ihmiset — kenties heidän nykyisen onnettomuutensa ensimmäiset aiheuttajat — olivat hänelle vastenmielisiä, hän suorastaan vihasi heitä.

Silloin Regina tunsi, miten jotakin rajusti murtui hänen sisimmässään: ylpeys meni menojaan.

Hän oletti, että Antonio aavisti, millainen surun ja katumuksen sekainen, ristiriitainen taistelu riehui hänen rinnassaan ja että hänen intonsa rangaista vaimoaan jo meni yli kohtuuden rajojen.

»Antonio», näin Regina kirjoitti, »olen jo ollut täällä kaksi viikkoa, olen odottanut ja kärsinyt. En käsitä vaikenemistasi. Sillä jollet ole ymmärtänyt sinulle Roomassa jättämääni kirjettä, se merkitsee, ettet ole antanut minulle anteeksi, jossa tapauksessa kai olisit kirjoittanut — joka kieltäytyy antamasta anteeksi, ei malta olla ilmaisematta sitä. Jos taas olet ymmärtänyt ja antanut minulle anteeksi, tai oikeammin hyväksynyt kirjeeni sisällyksen, sinun olisi siinäkin tapauksessa pitänyt kirjoittaa. En saata myöskään olettaa, että olisit sairas, sillä jos niin olisi asian laita, joku omaisistasi olisi ilmoittanut siitä minulle. Menettelysi on perin outoa ja loukkaa jo minua enemmän kuin surettaa. Olenko minä lapsi? Luulisi melkein, että sinulla on sellainen käsitys päättäen rankaisutavastasi. Tekoni on ehkä ollut oikku, mutta huomaa, ei silti lapsellinen oikku! Se on sellainen oikku, joka liian ankarasti rangaistuna saattaa käydä tuhoisaksi. Älä liioin luule, Antonio, että vaitiolosi pakottaisi minut palaamaan takaisin luoksesi kuin kuritettu koira. Jos niin luulet, ja jos olet huomannut intohimoisen kiintymykseni sinuun ja kuitenkin arvelet voivasi kohdella minua näin, erehdyt suuresti.

»En koskaan palaa luoksesi, ellet itse kehoita minua siihen; ja tapahtuuko palaamiseni heti vai vasta tuonnempana, se meidän tulee yhdessä ratkaista. Kirjoita siis, tai tule itse. Jollet viikon kuluessa kirjoita minulle, et enää saa minulta kirjettä… et yleensä ollenkaan, jollet sinä kirjoita ensin. Mutta on epätietoista, onko vastaukseni silloin samanlainen, kuin millainen se nyt voisi olla. Loppujen lopuksikin olemme mies ja vaimo, emmekä ole kaksi rakastavaa, joiden on sallittu leikitellä intohimolla, joka ei ole sen voimakkaampi kuin että se kenties raukeaa ja jää heille pelkäksi muistoksi. Meitä yhdistävät vakavammat, syvemmät ja ehkä järkyttävämmät siteet kuin tavallinen intohimo. Olettakaamme, että minä olen ollut ajattelematon ja romanttinen, mutta se ei oikeuta sinua olemaan samanlainen. Ja vaikka sinä haluaisitkin olla sellainen, minä en enää halua. Sentähden kirjoitan sinulle tämän kirjeen ja odotan. Toistan vielä: kirjoita tai tule. Päätämme sitten yhdessä. Ja nyt riippuu sinusta itsestäsi, onko syy yksinomaan minun vai sinun, tai vähän kummankin. Minä odotan.

»Lähden matkalle huomisaamuna. Tule minua vastaan Casalmaggioreen.
Terveisiä ja suudelmia».

Terveisiä ja suudelmia! Hän antoi siis anteeksi, unohti, aikoi tulla. Reginasta tuntui, kuin hän olisi herännyt synkästä unesta. Ja aina jälkeenpäin hän muisti sen suloisen, ehkä hieman surunvoittoisen mielihyvän tunteen, jota hän koki tuona päivänä. Näytti siltä kuin hän, Regina, olisi suoriutunut voittajana sisäisessä taistelussa, sillä olihan hän tosin kutsunut Antoniota, mutta oli silti säilyttänyt itsenäisyyden varjon. Antonio näytti tosin voitetulta, mutta tosiasiassa hän, Regina, oli voitettu. Kuitenkin hän tuolla näennäisellä voitolla luuli päässeensä tietoiseksi salaisista voimistaan ja huomanneensa ne niin runsaiksi, että saattoi tästälähin varmasti liikkua keskellä kaikkia elämän salakareja.

— Elämä kuuluu voimakkaille, hän ajatteli, —ja kenties minunkin onnistuu saada osalleni hitunen sen onnea. Olenhan nyt aivan toinen kuin ennen.

— Ainakin tunnen itseni toiseksi, hän ajatteli kulkiessaan rantapenkereellä yksin kuin rakastunut neitonen. Sielumme on täynnä ristiriitaisuuksia ja epäjohdonmukaisuutta! Eiköhän joku ole sanonut, että ihmisen syvin luonteenominaisuus on juuri ristiriitaisuus. Kieltämättä monet onnettomuuksistamme johtuvat pikkuseikoista ja ylpeydestä, joka estää meitä vastustamasta pyyteitämme niinkuin meidän tulisi ja niinkuin tahtoisimmekin tehdä.

— Merkillistä on sentään, hän jatkoi järkeilemistään oudoksuen omaa itseään; kuukausi, pari viikkoa sitten olin toinen! Miksi, miten tämä muutos on tapahtunut? Nyt olen valmis tuntematta mielipahaa jättämään maailman, joka niin suuresti veti minua puoleensa. Nyt olen valmis seuraamaan miestäni ja elämään hänen rinnallaan yksitoikkoista ja vaatimatonta elämää, jota vielä hiljan vihasin, mutta joka ei enää peloita minua. Onko rakkaus Antonioon vaikuttanut tämän? Epäilemättä; mutta myöskin jokin muu seikka, jonka perille en voi päästä. Enkä välitäkään. En enää tahdo kiusata itseäni. Tahdon vain päästä varmaan vakaumukseen, että onni piilee rakkaudessa, kodin rauhassa, itse elämässä eikä sen kehyksessä. Mutta ihmettelen sittenkin, kuinka olen muuttunut. Kun lukee, miten romaaneissa kuvataan salaperäisiä, nopeita mielialanmuutoksia, niitä pitää epätodennäköisinä. Ja silti ne ovat tosia. Millainen eriskummainen olio sielumme onkaan! Mutta riittäköön jo; on turha aprikoida sen enempää. Hän tulee, muusta ei ole väliä.

Regina kulki edelleen eritellen iloaan ja samalla nauttien siitä. Sydän täynnä Antonion silmiä, suuta, käsiä. Hänen omansa! Hänen omansa tuo nuori, rakastava mies sieluineen, ruumiineen. Kuinka hän ei aikaisemmin ollut tajunnut tätä suurta, tätä ainutlaatuista onnea?

Reginan astellessa yhä eteenpäin aurinko laski. Vaikka jo oltiin heinäkuun puolivälissä, kasvullisuus oli vielä tuoreen rehevää. Silloin tällöin verhosi pilvi auringon.

Valkoisella, ruohon ja apilan reunustamalla rantatiellä vierivät vankkurit. Vaaleatukkainen ajomies lauloi iloisena kuin lapsi, pyörät tupruttivat ilmaan tomupilviä, jotka näyttivät hehkuvan ruskovalaistuksessa.

Iso joki ilmestyi näkyviin rauhallisen näköpiirin ääriltä ja häipyi vastakkaiselle taivaanrannalle. Se virtasi tyynenä, kirkkaana ja juhlallisena, ja sekin näytti onnelliselta kaikkivaltiaan voimansa tietoisuudessa. Sen rauhaisa olemus ilahdutti sen suurta rakastajatarta, ääretöntä laaksoa. Ja tämän rajattomalta näyttävän laakson rauha, taivaanrannan pehmeät viivat, maisemien, metsien, rantojen sulo, luonnon suurenmoinen sopusointu sai Reginan ajattelemaan joeksi muuttunutta jumalolentoa. Hänestä tuntui, kuin hän olisi muuttunut lapseksi jälleen. Kaikki hänen sisimmässään ja ympärillään oli kaunista, puhdasta, runollista. Synti ja suru olivat paenneet vesivirtojen vieminä kauas taivaanrannan taa.

Lännen taivas oli somistautunut sametinpehmeään vaaleaan punaan. Sieltä Po-joki saapui punaisena ja loistavana, rannat vihertävinä ja punasinervinä. Metsät kohosivat tummina väririkkaudesta, ruohosta uhosi miellyttävä tuoksu.

Kaikki oli kaunista, liian kaunista. Se teki Reginan melkein surumieliseksi. Hän pysähtyi rannalle katselemaan venettä, joka oli ahtautunut täyteen Cicognarasta tulevaa väkeä. Hän ajatteli, eikö kaikkeen tähän lumoavaan rauhaan kätkeytynyt jotakin salaista vilppiä, eikö se ollut kuin hennon viidakon peittämät saaret, joita joki rakkaasti syleili, samalla tietäen, että se ensi tulvan aikana hukuttaisi ne aaltoihinsa. Rannalta ne näyttivät lumotuilta saarilta, mutta jos laski niille jalkansa, upposi syvälle liejuun.

Lähellä rantaa, johon Regina oli pysähtynyt, kellui vedenpinnalla kolme ajan ja veden tummentamaa puusta tehtyä myllyä. Yksi niistä oli usein herättänyt Reginan huomiota. Sen ulkoseinää koristivat korkeaviivaiset kuvat. Ne olivat kömpelöitä punaisia ja sinisiä töherryksiä: neitsyt Maria, pyhä Jaakobi, pensas, vene. Vihertävän ja hopean hohtava vesi solisi myllyn ympärillä, ryöpyten vaahdossa vasten sen ratasta. Valkoisia säkkejä täyteen sälytettyjä veneitä kulki edestakaisin. Myllynsillalla näkyi tämäntästä myllärin valkoinen vartalo ja nuoren naisen hahmo.

Regina oli usein nähnyt nuo kaksi ihmistä. Mylläri oli vanhanpuoleinen, mutta silti suoraryhtinen mies, jolla oli parrattomat, luisevat, harmahtavaihoiset kasvot ja vihreät, ilkeästi tirkistelevät silmät. Hänen vieressään silmät puoliummessa seisova nainen oli pitkä ja jäntevä ja sangen sievä huolimatta liiaksi punoittavista kasvoistaan ja räikeän punaisesta pörrötukastaan.

— Hän on varmaankin myllärin tytär, Regina oli ajatellut. Hän on luultavasti myllärin rengin rakastajatar, ja hänen elämänsä on kaiketikin yksinkertaista, mutta onnellista.

Sitten hän oli kuullut, että tuo nainen olikin myllärin vaimo ja että mylläri oli mustasukkainen juoppo, joka aina piti vaimoaan myllyyn teljettynä. Ja Reginan mielikuvitus loihti hänen eteensä synkän murhenäytelmän, tapahtumapaikkana tuo asuntopahanen, joka oli kuin mikäkin esihistoriallinen paalurakennus, ja jonka rattaan lakkaamaton jyske tuntui kertovan inhimillisen kärsimyksen ainaista tarua. Henkilöt olivat vanhus, tuo mustasukkainen inhoittava juoppolalli, ja nuori nainen, hehkuva kuin hänen tukkansakin, joka hautoi mielessään kapinallisia ja rikollisia aikeita.

Kovassa lastissa oleva vene liukui ohi aivan läheltä rantaa. Regina tunsi siinä olijoista muutamia tuttavikseen, ja nämä pyysivät häntä lähtemään mukaan myllyyn syömään vehnäpyöryköitä. Regina noudatti kutsua.

Vesi kuvasteli lännen ruskoa, suuria kultapilviä, ylösalaisin seisovia puita. Lumottu maisema näytti vajonneen jokeen. Regina istui veneessä ihaillen veden heijastamaa kuvaa, äänetönnä ja kuunnellen huviretkeilijöiden lörpötystä. Puhuttiin kummituksista. Rikas viljakauppias, vanha Joachim, jolla oli punasinervät kasvot ja pyöreät, siniset silmät, oli kerran yöllä ajaa köröttäessään rantaäyräällä nähnyt valkoisen koiran hiipivän esiin pensaan juurelta ja seuraavan häntä hiljaa, itsepintaisesti.

Lautturi, Petrin, oli kerran kuutamoyönä nähnyt joelta rantapenkerellä lentää lepattavan eriskummallisen loistavan eläimen.

— Se oli luultavasti polkupyöräilijä, vanha Joachim huomautti koputtaen piippuaan pivoonsa.

— Kuinka hauskaa! Mikä kunnia meille, Regina rouva! Tunnen teidät varsin hyvin, ja tässä on vaimoni, joka niinikään hyvin tuntee teidät.

Hän huomasi, ettei mylläri ollutkaan niin vanha eikä hänen vaimonsa niin nuori kuin miltä kaukaa oli näyttänyt. Mylly oli sisältä erittäin siisti. Lujasti naulatun jykevistä laudoista tehdyn vuoteen jalkapuolella olevassa liedessä paloi tuli. Kaapissa oli karkeatekoisia keittiöastioita, jotka näyttivät olevan peräisin villikansojen saarilta. Myllyn koneisto oli vielä alkuperäisempi: kaksi isoa, harmaata kiveä, jotka myllynratas pani liikkeelle, pyöri päälletysten, ja niiden välistä jauhot valuivat hitaana virtana säkkiin. Ja ratas pyöri pyörimistään solisevan veden työntäessä ja pieksäessä sitä. Ratas ja vesi näyttivät piloillaan painiskelevan, mutta tosiasiassa niiden leikki oli julmaa ja säälimätöntä.

Vaimo nauroi typerästi katsellen sormiaan, jotka todella olivat mahdottoman pitkät ja paksut, ja kävi oitis käsiksi työhön, otti jauhoja, sekoitti niihin joen vettä ja alkoi alustaa taikinaa.

Regina huomasi, että myllärin vaimo ujosteli häntä. Hän lähti ulos myllysillalle, istuutui jauhosäkille ja vaipui katselemaan ihanaa auringonlaskua. Aurinko hipoi jo joenpintaa, luoden siihen leveän kultaisen sillan, mutta lähempänä myllyä vesi alkoi menettää värejään ja idässä se jo vaaleni helmenharmaaksi. Regina näki joen pyörteiden soluvan kirkkaina kuin suunnattoman suuret helmisimpukat. Läheisen myllyn ratas pärskytti ilmaan vesipisaroita metallinhohtoiseksi viuhkaksi, joka sataessaan joen pintaan takaisin heijasteli sateenkaaren värejä. Mylläri lähestyi nuorta rouvaa ja kumartui hänen puoleensa. Hän kulki avojaloin ja paidanhihat oli kääritty ylös. Veitikkamainen hymy pilkisti hänen vihreistä silmistään.

Mies kertoi useita mielenkiintoisia seikkoja: hänellä oli vielä jäljellä kaikki hampaat, hänen vuotuiset tulonsa nousivat sataan liiraan; myllynratas pysäytettiin nuoralla, hänen vaimonsa oli ujo ja hiljainen ihminen ja pysytteli aina miehensä kintereillä. Regina kuunteli hiukan nyrpeänä, kun koko hänen »murhenäytelmänsä» olikin pelkkä hänen oman mielikuvituksensa luoma.

— Nähkääs, mylläri sanoi lakkaamatta raapien käsivarsiaan ja kynsien toista jalkaansa toisen kynsillä — minä kernaasti soisin, että vaimoni lähtisi täältä joksikin aikaa, pariksi viikoksi, kuukaudeksi…

— Voi, Regina rouva… mies jatkoi hiukan hämillään ja kihnuttaen jalkaansa kahta hurjemmin. Eihän teilläkään ole lapsia. Mutta teille kyllä tulee niitä, saattepa nähdä. Katsokaas, kun olette kuukauden päivät ollut erossa miehestänne… Mutta tulkaa nyt mukaan, niin näytän teille, miten myllynratas saadaan pysähtymään, hän sitten virkkoi, älyten ottaneensa itselleen liian suuren vapauden.

Regina seurasi häntä. Mies vetäisi nuorasta, ja ratas pysähtyi. Hän pyysi vierasta tunnustelemaan jauhoja, myllynkiven ja säkkiä. Ja kesken rattaan pysähtymistä seuranneen hiljaisuuden hän aivan aiheettomasti alkoi nauraa.

Jauhopölyä liiteli sakeanaan kaikkialla. Myllärin punakka vaimo valmisteli pyöryköitä yhä suuresti ujostellen Reginaa. Muut huviretken osanottajat kohosivat tummina varjokuvina myllynsillan kullanhohteisesta taustasta.

Mylläri katseli Reginaa, joka niinikään, tietämättä miksi, hetken kuluttua purskahti nauruun.

Petrin il Gliglon ikäloput rattaat, jotka päivä päivältä kävivät hontelommiksi, vierivät taas rantaäyrään tiellä. Yö oli pimeä, lämmin ja kostea.

Puheltuaan jokapäiväisistä asioista Antonio ja Regina vaikenivat, kuin tasangon ja yön hiljaisuuden lumoissa.

— Antonio on muuttunut! Tällä kertaa en erehdy: hän on muuttunut. Heti astuttuaan junasta hän syleili minua rajusti. Näytti siltä kuin hän olisi pelännyt, ettei hän enää saisi nähdä minua. Mutta sitten hänen olemuksensa muuttui. Hänen silmissään on jotakin synkkää ja epäluuloista. Eikö hän enää luota minuun? Jotakin erottavaa on välillämme. Mutta onhan se luonnollista. Huomenna se kaikki on ohi. Kuitenkin…

Hänen sydämensä tykytti liian nopeaan. Äkkiä hän tarttui Antonion käteen, ja huomatessaan sen kylmäksi ja raukeaksi, hän taas tunsi salaperäistä pelkoa.

— Onko sinulla vielä kipua rinnassa? hän äkkiä kysyi muistellen Reginan sydämentykintää.

— Kuule, eilen kävin myllyssä, jonka ulkoseinässä on kuviot. Söin siellä nisupyöryköitä. Siellä oli niin hauskaa. Ja auringonlasku oli ihmeellinen. Mukava otus, tuo mylläri!…

Regina kertoi, mitä mylläri oli ennustanut. Sitten hän sanoi käyneensä tervehtimässä opettajan perhettä.

— Siinä on myös etevä otus. Hän on hiukan hassahtava. Hän aikoo lähettää lapsensa Roomaan, tytön opiskelemaan, jotta tämä pääsisi kuuluisaksi, ja pojan hakemaan tointa. Hän sanoo näin…

Antonio nauroi. Mutta hänen naurunsa oli kylmää ja ivallista ja tuntui tulevan jostakin kaukaa.

— Mikähän häntä oikeastaan vaivaa? Regina ajatteli, tuntien äkkiä käyvänsä murheelliseksi. Tuntui siltä kuin tuo Antonion pilkallinen nauru, joka hänelle oli outoa, olisi ivannut häntä, Reginaa. Kuvittelua! Turhaa luuloa!

— Kunhan olemme kahdenkesken, tartun häntä olkapäistä, ravistelen häntä vähän ja huudan: 'Sano, mikä sinua vaivaa? Etkö siis anna minulle anteeksi? Emme enää tee uusia tyhmyyksiä. Entisiä on jo tarpeeksi.'

He olivat yhä vaiti. Pienet kyytirattaat vierivät eteenpäin kosteassa, leudossa yössä, joka oli tulvillaan kasveista kohoavia kirpeitä tuoksuja. Nuoret rantapensaat näyttivät nokimustilta, pimeääkin mustemmilta. Kaikki oli hiljaista, kaikki tuoksui. Itse kuumentuneesta maakamarasta, kosteasta hiedasta ja kastehelmissä kimmeltävistä poluista uhosi kiihoittavaa lemua, äänetön, hekumallinen henkäys. Tuntui siltä, kuin joka pensaan takana olisi valvonut nainen odottamassa lemmittyään ja kuin tuon naisen kaiho ja ilo olisi täyttänyt lämpöisen, pehmeän yön.

— Huomenna on uusikuu, virkkoi Regina, joka ei voinut istua ääneti, niin että saamme hiukan haaveilla sen valossa. Kun tulin tänne, oli kaunis kuutamo. Muistathan, Petrin?

— Hän nukkuu! Yks'kaks suistumme päistikkaa ojaan, Antonio murahti kuivasti.

— Emme toki. Hevonen tuntee tien, Regina rauhoitteli. Ja varmana siitä, ettei Petrin kuullut, hän sanoi ääni hellänä: Kuinka alakuloinen olinkaan sinä iltana!

— Miten niin? Antonio kysyi aivan kuin ei enää olisi muistanut mitään siitä, mitä oli tapahtunut.

Regina kääntyi häneen päin hämmästyneenä ja vavisten. Tämä oli jo liikaa.

— Antonio! hän mutisi huohottaen hengästyneenä ja kietoen käsivartensa hänen kaulaansa, miksi olet tuollainen? Mikä sinun on?

— Ja sitä vielä kysyt, Antonio mutisi kääntämättä päätään. Hänen äänensä oli hiljainen, melkein vain henkäys, josta Regina kuitenkin aavisti vihan kaunaa ja myrskyä.

— Et siis voi antaa minulle anteeksi? Regina vetäytyi kauemmas miehestään. Mutta Antonio oli taas kääntynyt häneen päin, painoi häntä jälleen poveaan vasten ja suuteli häntä sellaisen rajun tunteen puuskauksessa, joka Reginasta tuntui pikemmin epätoivolta kuin intohimolta.

— Senkin pojanvekara! kyytimies manaili unisena itsekseen. Oikein se pelästytti pahanpäiväiseksi.

Antonio ja Regina luisuivat kumpikin taholleen, ja Regina punastui pimeässä kuin rakastunut tyttö. Hänen sydämensä sykki ankarasti, mutta hänen iloonsa oli sekaantunut surun väreitä.

Illallisen jälkeen lähtivät kaikki paitsi Caterina rouva kävelemään rantapenkerelle samoin kuin Reginan saapumisiltanakin. Toscana ja veljet alkoivat tapansa mukaan juoksennella ja hullutella jättäen Reginan ja Antonion kahden tulemaan perästä.

— Niin, Regina sanoi puheen aluksi, äiti on oikeassa. Näytät sairaalta.
Onko sinussa ollut kuumetta?

Antonio ei vastannut heti. Hän mietti ja näytti hakevan sopivaa keskustelun lähtökohtaa, löytämättä sitä kuitenkaan.

— Äitisikin näyttää siltä, kuin hän olisi ollut sairas, hän lopulta virkkoi. Varmaankin menettelysi pahoitti häntä suuresti?

— Minunko menettelyni? Enhän koskaan puhunut hänelle halaistua sanaa koko asiasta.

— Et näy uskovan minua! Ehkä et liioin usko, että minä puolustaakseni vaikenemistasi sanoin sinun olevan sairas.

— Ja minä kun uskoin, että äitisi oli neuvonut sinua olemaan… lempeämpi.

Nyt ilmeisesti Antonion vuoro oli ruveta pelkäämään — pelkäämään erehtyneensä olettaessaan Reginan katuneen ja olevan valmis seuraamaan häntä, sillä lopultakin hän vilkastui ja löysi sopivan keskustelunaiheen.

Reginalle se oli erittäin tervetullut. Mutta hänellä oli niin omituinen tunne, tai oikeammin, hän huomasi, ettei hän tuntenut sellaista mielenliikutusta, iloa eikä hellyyttä, jota oli odottanut tältä hetkeltä. Sensijaan hän kärsi. Hän vaistosi, että Antonio oli antanut hänelle anteeksi, että hän oli kärsinyt ja oli tullut, maksoi mitä maksoi, viemään hänet takaisin mukaansa, että miehensä rakasti häntä entistään enemmän, todella intohimoisesti ja oli kiintynyt häneen koko sydämensä ja vaistojensa voimalla. Silti Regina ei ollut tyytyväinen. Oli jotakin erottamassa heitä toisistaan enemmän kuin ennen.

Regina, joka oli heistä tarkkanäköisempi, aavisti jotakin. Aikaisemmin hänen sielunsa oli etääntynyt Antoniosta, ja heitä erotti kokonainen pikkuseikkojen, turhamaisuuden ja kunnianhimoisten pyyteiden maailma. Nyt sitävastoin Antonion sielukin vetäytyi salaisen voiman pakosta kauemma hänestä.

— Hän rakastaa minua ja on antanut minulle anteeksi, mutta epäilee ja kaihtaa minua, Regina ajatteli koettaen ratkaista ongelmaa.

— En tiedä mitään… en ainakaan ole siitä täysin selvillä. Viime kirjeesi oli vielä rumempi ja häijympi kuin ensimmäinen. En tahdo soimata sinua… sehän olisi, niinkuin itse olet sanonut, aivan turhaa. Mutta toinen mies olisi minun sijassani… No niin, olet moneen kertaan huomauttanut, etten ollenkaan ymmärrä sinua, ja nyt pyydän, ainakin osoittaakseni hyvää tahtoani, että täysin selvität kantasi…

— Johan kirjoitin sinulle kaikesta, Regina sanoi hiukan julkeasti, mutta samalla alistuvasti. Kaikki riippuu sinusta.

— Hyvä. Toistan vielä, että teen parhaani unohtaakseni, mitä on tapahtunut. Mutta sano minulle, miksi olet niin pian muuttanut mielipiteesi? Sanon mielipiteesi, enkä oikkusi, sillä asia tuntui minusta liian vakavalta ja olikin epäilemättä sellainen.

— Voimmeko aina selittää mielipiteitämme ja oikkujamme? Etkö sinä ole vielä koskaan elämässäsi toiminut ristiriitaisesti? Tänään ajattelemina toisella, huomenna toisella tavalla. Olemmeko me ihmiset oman itsemme herroja? Hetki sitten sanoit. 'Jos olisin ollut toisenlainen mies…' Käsitän, mitä tahdoit sanoa. Olisit pidellyt minua pahoin, olisit solvaissut minua. Sensijaan pidät minusta yhtä paljon, ehkä enemmän kuin ennen. Voitko kenties selittää, miksi pidät minusta enemmän kuin ennen, sensijaan että vihaisit minua ikävän kepposeni vuoksi?

Regina puhui ilman erityistä vakaumusta, ehkä vain vaikuttaakseen
Antonion mielialaan. Ja hänestä tuntui kuin se olisi onnistunut.
Antonio kävi miettiväksi, ikäänkuin hän olisi itsekseen toistanut
mielessään hänen kysymystään.

— Ei enää puhuta siitä. Se oli oikku, nuoruuden erehdys, Regina jatkoi matkien opettajan ääntä. Vedetään verho menneisyyden ylle.

— Ymmärrätkö edes, miten syvästi olet loukannut minua? Antonio intti.
Annoit minulle kovan iskun, ja lisäksi salakähmäisesti.

— Kuka ei joskus hairahtuisi? Ajattele toisia naisia, lukemattomia muita naisia, jotka todella pettävät miestään.

— Kieltämättä, Antonio sanoi yhä vilkastuen, ja myös aviomiehiä, jotka pettävät vaimoaan! Enimmäkseen huono aviomies kasvattaa vaimonsa huonoksi, mutta minä luullakseni en ole koskaan antanut sinulle aihetta tyytymättömyyteen. Tiesit hyvin, etten ollut mikään ylhäinen herra, enkä liioin luvannut sinulle mitään, mitä en voinut sinulle antaa. Molemminpuolinen kärsivällisyys ja luottamus oli tarpeen. Miehen, perheen taloudellinen asema saattaa milloin tahansa parantua. Rikkaaksi en tosin koskaan tule, mutta asemani paranee varmaankin.

— Lopeta jo! Regina pyysi. Sano kuitenkin, etkö ajatellut, että oikkuni haihtuisi yhtä pian kuin oli tullutkin?

— Entä sinä? Ajattelitko niin kirjoittaessasi tuon kirjeen? Mikä tosissa tehdään, se myös käsitetään todeksi, rakas! Mutta riittäköön nyt jo tämä puhe, pyyhitään pois menneisyys, niinkuin opettajan on tapana sanoa. Muutoin… minulla on jotakin sinulle kerrottavaa. Ehkä kirjeestäsi on meille ollut hyötyäkin. Käsitin heti, että osaksi olit oikeassa. Kaikki asettavat olonsa niin mukavaksi kuin suinkin. Jokainen pyrkii edulliseen asemaan ja työntää toisen syrjään. »Mene tiehesi, minä otan paikkasi!» 'Maltahan', tuumin itsekseni, 'ehkä minullekin voisi sellainen onnistua.' Silloin aloin juonitella. Sain Arduinan liikkeelle, panin hänet juoksemaan koko päivän, lähetin hänet senaattorin, ruhtinattaren, hänen sanomalehti- ja kansanedustajaystäviensä luo…

— Sanoin hänelle vain näin: »Minun täytyy saada paikka jossakin toisessa ministeriössä; ala laputtaa! Minä puolestani hankin sinulle sitten virkatovereistani kuusi uutta lehtesi tilaajaa». Arduina naurahti ja lähti liikkeelle. Sain muitakin jalkoja »liikekannalle». Mutta kaikki oli turhaa. Kaikki paikat oli täytetty. Arduina keksi sitten tuuman. Ehkä muistat, että ruhtinatar eräänä iltana kutsui minut luokseen antamaan tietoja pörssiasioista? Älysin oitis, että ruhtinatar oli ruvennut epäilemään herra R:ää, joka on jo useita vuosia keinotellut hänen laskuunsa pörssissä. Silloin Arduina — joka tosiasiassa ei ole niin tyhmä kuin luullaan — oivalsi, että minun oli välttämättä saatava taloudellinen asemamme paranemaan. Mitä hän siis teki? Hän uteli tietoja Mariannalta ja sai selville, että ruhtinatar todella epäili herra R:n rehellisyyttä ja halusi henkilöä, joka pitäisi tuota herrasmiestä silmällä. »Miksi et koeta pyrkiä ruhtinattaren luottamusmieheksi?» Arduina kysyi. Silloin menin itse ruhtinattaren luo ja tarjouduin hänen palvelukseensa. Hänen oli määrä matkustaa 12 p:nä, ja minä kävin hänen puheillaan 5:ntenä. Sanoin hänelle aivan suoraan, ettei moisen valvojan toimi mielestäni ollut hieno eikä hauska homma, mutta että suostuin ottamaan sen taloudellisten syiden pakosta. Ruhtinatar huomautti, että mikäli tässä yleensä oli kysymys epähienoudesta se tuli yksinomaan herra R:n taholta, ja madame sanoi olevansa minulle erittäin kiitollinen, jos minun onnistuisi tehdä jotakin hänen hyväkseen tässä asiassa. Tämä tapahtui 5 päivänä. Yhdeksäntenä olin saanut sitovat todistukset siitä, että herra R. todellakin keinotteli ruhtinattaren rahoilla paremminkin omaansa kuin niiden omistajattaren laskuun.

— Miten menettelit siinä? kysyi Regina, joka oli kuunnellut Antonion kertomusta tuntien omituista vastenmielisyyttä.

— Selitän sen sinulle… Sinun täytyy ottaa huomioon, ettei ruhtinattarella ole, niin monen miljoonan omistaja kuin hän onkin, hajuakaan pankkiasioista, pörssistä, tileistä ja sensemmoisista. Näin ollen hänen on tietysti pakko uskoa koko raha-asioittensa hoito luotettavien henkilöiden käsiin, tai pikemminkin sellaisille henkilöille, joihin hän ehdottomasti luottaa, ja hänen täytyy niinikään hyväksyä kaikki heidän ehdotuksensa ja toiminnan tulokset semmoisinaan voimatta tarkistaa niitä millään tavoin. Herra R. on jo useita vuosia ollut ruhtinattaren palveluksessa, ja varmaankin hän alkuvuosina oli tunnollinen hommissaan ja kirjanpidossaan. Mutta kun hän sittemmin huomasi, että ruhtinatar sokeasti hyväksyi kaikki hänen tilinpäätöksensä, hän luultavasti tuli ajatelleeksi, että hän voisi käyttää tätä madamen herkkäuskoisuutta hyödykseen. Marianna oli kuitenkin jo jonkin aikaa pannut merkille, että herra R:n liiketoiminnasta kertyvät tulot vähenivät päivä päivältä. Tämän herra R. kuitenkin osasi selittää johtuvan ulkomaiden pankkien vaikeasta asemasta, rahapulasta, rauenneista kauppasopimuksista ja sodasta. Mutta kun ruhtinattaren silmät olivat auenneet, hänessä heräsi epäluuloja, jolloin hän teki minulle ehdotuksensa. Pyysin ruhtinatarta heti lähettämään minulle niiden pörssitoimien tilit, jotka herra R. oli päivittäin antanut hänelle. Seuraavana päivänä ruhtinatar lähetti minulle tiliotteen, johon oli merkitty m.m. seuraavat erät: myöty 10000 Saksanmarkan suuruinen vekseli kurssiin 123,20: — ja ostettu kahdeksan Acqua Marcian osaketta 1,465 liiraa kappale. Toimistossa tarkastin Gazzetta Officialessa (Virallisessa Lehdessä) julkaistut pörssitiedot ja huomasin niiden eroavan tileihin otetuista. Mutta en tyytynyt vielä siihen, vaan käväisin aamiaislomalla kauppakamarissa, pyysin edellisen päivän pörssiluettelon ja saatoin todeta, että eroavaisuudet pitivät paikkansa. Berlinin vekselikurssi oli 123,37, ja Acqua Marcian osakkeiden hinta oli pörssissä merkitty 1,460: — kappaleelta. Laskin heti herra R:n pikku väärennyksellään ansainneen 57 liiraa. Silloin pyysin ruhtinattarelta herra R:n tilit kesäkuun lopusta lähtien. Ne löytyivät sanomalehtien ja kaikenlaisten joutavien paperien joukosta. Tutkimalla pörssimerkintöjä ja muita tietoja, jotka olin saanut tutulta vekselinvälittäjältä, saatoin näyttää toteen, että herra R. oli »liike»-toiminnallaan ansainnut omaan laskuunsa satoja liiroja.

— Sittenkö? Ruhtinatar tietysti kiitti minua lämpimästi ja sanoi tekevänsä syyksi matkallelähtönsä erottaakseen herra R:n toimestaan. Palattuaan kotiin — siihen suuntaan madame viittaili — hän aikoo uskoa pörssiasiansa minun hoidettavikseni. Toistaiseksi sain häneltä koko joukon tehtäviä. Minun täytyy taas ruveta lukemaan saksaa, jonka olen melkein tyystin unohtanut. Ruhtinattarella on paljon liikeasioita Saksassa.

Vaistomaisesti Regina veti pois kätensä Antonion kädestä toistaen äskeisen kysymyksensä:

— Sata liiraa kuussa, aluksi. Myöhemmin tietysti enemmän. Saat nähdä, että minusta vielä tulee hänelle »kaikki kaikessa». Mutta täytyy taas ruveta lukemaan saksaa.

Antonio näytti paljon ajattelevan kielten, varsinkin saksan opiskelua, ja hän puhui siitä kauan. Mutta Regina ei enää kuunnellut.

— Palataan kotiin! hän sanoi äkkiä. Olet varmaankin väsynyt matkasta. Toscana! Gigi! Tulkaa jo kotiin. — He tulevat kyllä perässä. Kuulehan, minä näin kerran niin omituista unta; toisena yönä tuloni jälkeen muistaakseni.

Hän kertoi unensa kymmenestätuhannesta liirasta, Mariannasta ja palosotilaasta.

— Mutta miksi et, Regina kysyi hetken epäröityään, miksi et kirjoittanut, minulle?

— Mitä minulla olisi ollut kirjoittamista? Olithan sinä jo ratkaissut asian omalla tavallasi. Minä tahdoin koettaa toista tapaa. Kirjeellinen keskustelu tuntui minusta hyödyttömältä. Lisäksi olin päättänyt tulla tänne.

Regina ei kysellyt sen enempää, vaikka Antonion selitys ei tuntunut hänestä oikein tyydyttävältä.

— Ensi vuonna haen viranylennystä, ja kai saankin sen. Viimeistään ensi vuoden lokakuussa pääsen sihteeriksi. Siihen mennessä meillä on varmoja tuloja kolmesataakaksikymmentäviisi liiraa kuussa. Taloudellinen asemamme on siis jo hiukan parantunut. Olen jo tavannut henkilöitä, jotka ovat halukkaita vuokraamaan nykyisen pienen huoneistomme. Olen käynyt katsomassa uutta erinomaista asuntoa Via Balbon varrella — kahdeksankymmentä liiraa kuussa. Siinä on kolme kaunista huonetta kadun puolella. Yksi iso huone on pihaan päin, mutta se on hyvin valoisa ja päivänpaisteinen. Meillä voi siinä olla vaikka kaksi salia…

Regina kuunteli, mutta hänen kokemansa tunne ei ollut iloa. Antonion uutiset eivät lainkaan ilahduttaneet häntä, ja tämän ääni kuulosti kokonaan muuttuneelta. Se oli käynyt yksitoikkoiseksi ja tuntui kuuluvan kuin jostakin kaukaa, eikä se ollut enää sama kuin Antonion entinen iloinen ja onnellinen ääni.

Kaksi salia! Regina ymmärsi nyt hänen tarkoituksensa. Hän tahtoi antaa Reginalle sellaista, mitä tämä oli mielettömästi uneksinut ja vielä mielettömämmin halunnut. Hän tahtoi antaa vaimolleen ainakin ylhäisyyden, varallisuuden, hyvän toimeentulon harhakuvan. Ja hän teki tarjouksensa melkein nöyrästi. Näytti melkein siltä kuin Antonio olisi ollut syyllinen ja valmis mihin uhrauksiin tahansa, kunhan vain saisi toiselta anteeksiannon.

Regina olisi mieluummin toivonut järkyttävää keskustelua ja ankaroita nuhteita, joita olisi seurannut anteeksianto; myrskyä, joka olisi puhdistanut heidän elämänsä taivaan entistään kirkkaammaksi.

Hän huomasi myöskin, että Antonion rakkaus häneen oli sokeaa ja arkipäiväistä, mutta sydämensä syvimmässä hän tunsi alakuloista tyydytystä.

He kävelivät yhä eteenpäin saapuen lopulta huvilaan siihen määrin kiintyneinä surkeaan keskusteluunsa, etteivät enää joutaneet kiinnittämään huomiota lämpöisen ja viehkeän yön salaperäiseen lumoukseen, eivät maisemaan, jonka halki väritön joki virtasi, tummaan taivaanrantaan, mistä metsän ääriviivat erottuivat liikkumattomina ja mustina kuin pronssinen korkokuva.

Välistä vilahti äänettömänä ohi polkupyörän sinertävä lyhty, jonka edellä hoippui jättiläisperhosen varjo. Silloin tällöin väreili yksinäinen ääni keskellä hiljaisuutta ja nukkuvan luonnon liikkumattomuutta. Tummassa, sametinpehmeässä ja leudossa ilmassa leijui suloisen, hekumallisen unelman lumous. Mutta nuoret aviopuolisot eivät enää tunteneet sen lumouksen voimaa. Antonio oli täynnä hehkuvaa innostusta mitättömiin tulevaisuudentuumiinsa, ja Regina tunsi sääliä miestään kohtaan, jossa hänen oikkunsa oli aiheuttanut näin suuren ja surkean muutoksen.

III

He palasivat Roomaan elokuun puolivälissä ja vuokrasivat uuden huoneiston. Tämä asunto oli todella erinomainen, mutta toinen sali sai olla jonkin aikaa huonekaluja vailla.

— Niin, ihminen muuttuu! tämä vastasi äänessä hieman katkeruutta. Hän vanhenee, veltostuu ja mukautuu kaikkeen.

Ja Regina mukautui todella, tietämättään miksi. Toisinaan hän tunsi sekä omassa itsessään että ympärillään siinä rauhallisessa elämässä, jonka Antonio ja hän taas olivat aloittaneet, samantapaista tyhjyyttä kuin oli uuden kodin tyhjässä huoneessa. Mutta kapinanhenki oli jo poissa.

Päivällisen jälkeen mies ja vaimo lähtivät yhdessä kävelylle käsikoukussa; tuo hiljainen porvarispariskunta koetti unohtaa elämänsä ikävän poikkeamalla Aragno-kahvilaan, Piazza Colonnalle tai lehtokujiin suuren Asema-aukion lähettyville.

Gambrinus- ja Morteo-kahviloiden edessä näytti pöydissä aina istuvan hyvin iloisia seurueita. Sähkölamppujen ja kuun valaisemissa lehtokujissa oli tungokseen saakka väkeä, ja kymmenittäin vieri vaunuja torin poikki, jossa raitiovaunujen kiskot välkkyivät kuin kapeat vesiojat.

Po-joen varsilla vietettyjen pitkien hiljaisten ja yksinäisten päivien jälkeen Reginasta tuntui unennäöltä olla jälleen keskellä väkijoukkoa, johon sähkölamput loivat kylmää, häikäisevää valoaan. Ohikulkijat kurkistelivat ikkunoista kahviloihin uteliaina näkemään sisälläolijoita, joiden lukumäärän kuvastimet heijastivat moninkertaiseksi. Tämäntästä vilahti Morteo-kahvilan hieman tupakansavuisessa taustassa näkyviin käsiään huitova kahvilalaulajatar, jonka eläimellisen kirkuva ääni sekoittui viulujen valittavaan vinguntaan ja yleisön puheensorinaan. Sadat ivalliset kasvot, joissa kuitenkin kuvastui vaistomainen, raaka mielihyvä, tähystelivät laulajatarta.

Regina tunsi, tietämättä miksi, omituista huvia katsellessaan tuota kahvilayleisöä, kelmeitä kasvoja, naisten vaaleita pukuja ja miesten ilmeitä heidän tuijottaessaan laulajattareen ja tuon surkuteltavan olennon paljaisiin käsivarsiin.

Eräänä iltana Regina näki väkijoukossa vihreäpukuisen tytön, jonka tuuhea tukka valui punaisena nelikulmiona laihoille olkapäille. Lyhyen hameen alta näkyi kaksi hoikkaa, paljasta säärtä, jotka päätyivät suunnattoman isoihin keltaisiin kenkiin. Tyttö näytti Reginasta kahlaajalinnulta, mikä äkkiä sai hänet muistelemaan hänen suurta jokeaan ja valkeita poppeleita, jotka kohosivat rannalta kuutamossa kuin sytytetyt vahakynttilät. Mutta ihmeekseen hän totesi, ettei hän enää tuntenut entistä alakuloisuutta eikä koti-ikävää.

Antonio ehdotti, että he poikkeaisivat kahvilaan. Mutta Reginasta oli hauskempi kuljeksia väkijoukossa; he menivät Via Volturnolle päin, jossa vesimeloninkaupustelijat huusivat kilpaa ja vastailivat ylenkatseellisesti toisilleen kuin kiehuvat kukot.

Himmeiden liekkien valossa, jotka lepattivat mustien, kosteiden pöytien yläpuolella, punoittivat halaistut vesimelonit levittäen miellyttävää, raikasta tuoksua. Lapset, työläiset, joku ylioppilasnuorukainen, joku naikkonen kumartuivat häilähtelevässä valaistuksessa valitsemaan mehevän ruusunpunaisen viipaleen, johon he ahmien upottivat leukansa.

— Suvaitsetteko, hyvät herrat, suvaitsetteko? Kauniita hedelmiä.
Oikeita verimeloneja. Saanko antaa rouvalle yhden?

Lehtokujan kulmaan oli kulkukauppias pystyttänyt pienen rihkamalaatikkonsa seinää vasten ja katseli halveksien meloninkaupustelijoita ja näiden ympärillä häärivää väkeä. Hänen valkoisissa silmissään ja vinon suunsa pielissä liiteli pilkallinen ylemmyyden hymy, mutta jos hän näki jonkun hipovan tai katsovan hänen laatikkoaan, hän kääntyi innoissaan tuon huomaavaisen henkilön puoleen kysyen juhlallisen vakavasti:

Kuljeksivan soittajan gramofonin punaisesta torvesta rämähti ilmoille outoja ääniä, käheitä säveliä, metallille rämisevää mieletöntä naurua, joka kuului milloin läheltä, milloin kauempaa, nousten kuin tuntemattomasta syvyydestä ja tulkiten onttoa iloa, huutaen julki kurjuutta, surua, syntiä, sääliä ja epätoivoa. Tuo ääni oli samalla ilkkuva ja rukoileva, itsetiedoton ja täynnä sydäntä vihlovaa surkeutta.

Reginasta tuo gramofonisoitto kuulosti ympärillä tungeksivan väkijoukon hälinältä. Siitä kaikui tuon nuoren kalpean katunaisen ääni, jonka punertava tukka pisti esiin ison mustan hatun lierien alta ja joka istui ajatuksissaan pöydän ääressä Morteo-kahvilan edustalla. Siinä kirkui tuon tytön ääni, joka näytti kahlaajalinnulta… soitossa oli edustettuna nälkiintynyt kahvilalaulajatar, vesimeloneja kaupitteleva eukko, ukko, jolla oli vaaleanpunainen paita ja jonka silmät kiiluivat valkoisina, paksuhuulinen, rivokatseinen herrasmies, pöhöttynyt surumielinen vanhus; naikkonen, joka oli nostanut punaisen hameensa polviin asti, imettäjä, jonka kasvot ilmaisivat israelilaista syntyperää, kellertävän kalpea pienokainen, jota tämä kantoi käsivarrellaan, pieni mustapukuinen nainen, joka hameenhelmat liehuen juoksi raitiovaunun perässä, molemminpuoliseen ihailuun vaipunut romanttinen pari, joka nojasi puutarhan aitaukseen…

— Siitä kaikuu minun ja Antonion ääni! Regina ajatteli. Ja hänen sielunsa syvyydestä kohosi vanha inho tuota katurahvasta kohtaan. Mutta inhoa lievensi nyt myötätuntoisuus.

Heidän palaillessaan kotia kohti Regina vielä katseli säälien rihkamakauppiasta, vanhaa eukkoa, alakuloista lihavaa herraa, imettäjää, punapukuista naikkosta, mutta etenkin laihaa kahvilalaulajatarta, joka ehkä oli nähnyt nälkää, ja katutyttöä, jonka kasvot olivat miettiväiset ja melkein hienopiirteiset. Antoniokin näytti katselevan tyttöä melko mielenkiintoisesti, ja Regina ajatteli:

— Kuka tietää, eivätkö he kerran ole tunteneet toisensa! — Mutta hän ei silti ollut katkera, tunsi vain äärettömästi säälivänsä tuota langennutta raukkaa, Antoniota ja itseään, kaikkia onnettomuuttaan täysin tajuamattomia, rikkaita ja köyhiä, kaikkea inhimillistä murhetta ja kurjuutta.

Väliin Antonio ja Regina istuivat penkillä lehtokujan varjossa. Kun synkkämielisyyden ja väsymyksen puuska näytti valtaavan nuoren aviomiehen, Reginan katseet seurasivat ikäänkuin unenhorroksessa raitiovaunujen isoja, vihreitä ja punaisia silmiä, sanomalehtirattaita, jotka kuljettivat asemalle mitättömyyksistä ja kerskailusta kokoon pantuja kuormiaan, väen vilinää, puiden varjoja, pilviä, jotka kohosivat hopeaiselle taivaalle.

Kuu kumotti valkoisena ja hellänä. Ympärillä väreili mandoliinin ja viulun soittoa. Kirkonkello kalkatti lähistöllä, kaukana toitotti jokin torvi.

— Kaikki soi ja helisee, Regina huomautti eräänä iltana. Näyttää siltä, kuin koko maailma juhlisi, kuin kaikki olisivat iloisia.

— Ja kuitenkin kaikki on surullista, ainakin sinun käsityksesi mukaan,
Antonio virkkoi äänessään lievää ivaa.

Antonio ei sanonut siihen mitään. Tuntui siltä, kuin hän olisi heidän palattuaan Roomaan kaihtanut väittelyä vaimonsa alakuloisten mietteiden johdosta, kun huono tuuli milloin sai tämän valtoihinsa, mikä nyttemmin oli harvinaista.

Syyskuussa Regina huomasi, että mylläriukon ennustus oli toteutunut.
Hän oli tulossa äidiksi.

Tämä huomio ei tehnyt erityisen syvää vaikutusta Antonioon eikä
Reginaan itseensäkään. Se vain aiheutti pienen aviollisen kiistelyn,
Antonio kun heti vaati, että hankittaisiin imettäjä. Regina taas tahtoi
itse imettää lapsensa.

— En huoli imettäjää! hän selitti korskeasti. Onko meillä siihen muutoin varoja?

Vuosi kului. Ei tapahtunut mitään ainakaan näköjään merkillistä. Sen talven kuluessa Regina ei käynyt vieraissa, eikä hän tahtonut kotonaan nähdä ketään. Hän ei edes käynyt tervehtimässä anoppiaan sanoen syyksi, että korkeiden portaiden kiipeäminen rasitti häntä. Jos Arduina tuli katsomaan, hän käski palvelustytön sanoa, ettei ketään ollut kotona. Hän ymmärsi, että se oli kiittämätöntä, ajatellessaan, että Antonion oli kiittäminen Arduinaa ruhtinattaren palveluksessa saamastaan toimesta, mutta Regina ei voinut voittaa vastenmielisyyttä, jota kaikki hänen miehensä omaiset herättivät hänessä.

Raskautensa aikana Regina vaipui jonkinlaiseen horrokseen. Hän tosin ei kärsinyt tilastaan huolimatta usein palaavista kivuista, mutta ajatus, että hän olisi ennen pitkää äiti, ei herättänyt hänessä iloa. Talven kuluessa hän ahmi joukoittain romaaneja, joita hänen miehensä hankki kirjastoista. Hän istui tuntikaudet yksin siirrettävän kaminan ääressä, jonka Antonio oli hankkinut ja asettanut toiseen saliin.

Antonion lähtiessä kaupungille aamuisin Regina usein vielä nukkui. Kiireisesti Antonio käväisi aamiaisella, lähti taas kotoa ja palasi vasta illalla työskenneltyään toimistossaan muutaman tunnin virka-ajan päätyttyä tai hoideltuaan ruhtinattaren asioita. Regina oli lopulta tottunut yksinäisyyteensä.

Kaikki sujui hyvin, ehkä liiankin hyvin. Kahdesta paikasta saamansa palkan lisäksi Antonio sanoi itsellään olevan tuloja ylimääräisistä töistä. Eräänä iltana huhtikuun puolivälissä, kun lapsen syntymistä jo alettiin odottaa, hän kertoi Reginalle hiukan omituisen tarinan.

— Katunutko? En. Se juuri tässä on pahinta, etten ole katunut. Näetkös, samana iltana, jolloin sinä matkustit kotiseudullesi, muuan tuttava vei minut kanssaan pelipaikkaan.

— Älä säikähdä! Se oli ainoa kerta. Olin tietysti ärtynyt, raivoissani… melkein epätoivoissani. Emme ole koskaan puhuneet siitä, mutta kerran minun täytyy sanoa se sinulle — olin katkeroituneempi itselleni kuin sinulle. Ajattelin, että sinä ehkä olit oikeassa ja että minä olin ollut varomaton ja ajattelematon, kun en ollut selittänyt sinulle keskiluokan vaikeuksia suurkaupungissa… Mutta ei puhuta siitä sen enempää. Olin siis raivoissani itselleni, kun en kyennyt kohoamaan vähäpätöisestä asemastani, jotavastoin toiset juonittelevat, etuilevat monin tavoin ja syrjäyttävät kaikkialla kilpailijansa. »Pois tieltä, tuo paikka kuuluu minulle». Menin siis pelihelvettiin. Minulla oli sata liiraa säästöjä, niinkuin muistanet. Laskin ne kaikki vihreälle veralle. Kuulehan — ohimennen sanoen — sinä iltana huomasin, että olin vielä suuri lapsi. Luulin tuntevani toiset ja itseni, mutta… Tapasin pelipaikassa pari, kolme virkatoveriani. Huomasin, että yksi heistä oli pelipetturi, ja toinen oli hiljan vaihtanut virkansa ministeriössä paikkaan intendentuurissa ja oli korvaukseksi saanut kaksituhatta liiraa. Tällä virkatoverillani oli kolme lasta, hänen vaimonsa oli raskaana eikä ollut voinut kolmeen kuukauteen liikkua ulkoisalla, hänellä kun ei ollut kunnollisia vaatteita. Virkatoverini oli vaihtanut virkaa päästäkseen pois Roomasta, voidakseen maksaa velkansa ja suorittaa kulut vaimonsa pian odotettavissa olevasta synnytyksestä. Juuri sinä yönä hänellä oli taskussa nuo kaksituhatta liiraa, ja hän menetti ne kaikki pelissä. Minä alussa voitin: pääsin tuhanteen kahdeksaansataan liiraan; sitten aloin hävitä; lopulta minulla oli jäljellä viisikymmentä liiraa; voitin ja hävisin jälleen; ehkä tiedät, että sellainen on tavallista. Kello kolmen aikaan aamulla minulla oli voittoa kaksituhatta liiraa. Olin väsynyt, uninen, kyllästynyt koko hommaan. Ajattelin sinua; mietin: »Jos Regina tietäisi!» Äkkiä syntyi riita tuttavani pelipetturin ja hänen pelitoverinsa välillä. He läimäyttivät toisilleen korvapuusteja; laitoksen isäntä tuli väliin, syntyi kauhea meteli. Minä nousin ja lähdin tieheni rehellisesti voittamani kaksituhatta liiraa taskussa.

Regina kuunteli istuen ikkunan ääressä, jonka pieleen Antonio nojautui. Oli jo melkein yö. Kauniilta kadulta, jossa lyhdyt loistivat pitkän hämärän punertavassa hohteessa, pieniä huviloita ympäröivistä puutarhoista, läheltä ja kaukaa tunki huoneeseen tuo miellyttävä, viileä tuoksu, joka on niin ominaista Rooman kevätilloille. Ja Reginan mieleen muistui tuo ilta entisessä asunnossa, jossa hän niinikään oli seisonut ikkunassa valittaen, ettei nähnyt tähtiä. Miten suuri muutos olikaan siitä ajasta tapahtunut hänessä itsessään ja hänen ympäristössään! Tuona iltana hän ensi kerran oli vakavasti ruvennut ajattelemaan epämääräistä pako- ja erotuumaansa. Nyt… kaikki tuo tuntui hänestä niin epätodelliselta kuin uni. Miksi ihminen muuttuu niin suuresti? Antoniokaan ei enää ollut sama kuin ennen; itsekin hän myönsi sen.

»Olin suuri lapsi, enkä tiennyt…» Hänhän kertoi nyt jotakin, mutta Reginalla oli sellainen selittämätön aavistus, että hänen miehensä valehteli. Miksi hän valehteli? Sitä hän ei tiennyt, ja vaikka hän koetti selittää epäilyään, hän silti yhä vaistosi, ettei Antonion puhe ollut totta. Tämä tuotti hänelle epämääräistä ahdistusta. Hänestä olisi ollut parempi, jos Antonio todella olisi pelannut ja hävinnyt tai voittanut — se oli yhdentekevää, kunhan hän vain ei olisi valehdellut.

— Mutta paras on vielä kertomatta. Kun minulla oli nuo kaksituhatta liiraa, suunnittelin useita tuumia. Milloin ajattelin matkustaa luoksesi, milloin taas jatkaa peliä. Sitten jätin rahoja Arduinalle, jotta hän, niinkuin jo mainitsin, hankkisi minulle sihteerintoimen jossakin ministeriössä. Sitten niinä päivinä, joina kävin pörssissä hoitamassa ruhtinattaren asioita, ostin viisi Italialaisen hiiliyhtiön osaketta. Silloin niiden hinta oli kolmesataa liiraa. Arvaapas, minkäarvoisia ne nyt ovat?

Vastoin tahtoaankin Regina tunsi tämän herättävän hänen mielenkiintoaan. Antonio oli hiukan kumartunut hänen puoleensa, ja vaikka hänen äänensä kuulosti tyyneltä, melkein välinpitämättömältä, Regina erotti siinä tavallisuudesta poikkeavaa väreilyä.

Hän unohti äskeisen epäluulon, Antonio ei enää valehdellut. Hänen silmiensä ilme, jotka tarkastivat häntä, kuvasti vilpittömyyttä ja rohkeutta. Ja tuo ilme noissa ennen niin rakastavissa intohimoisissa silmissä oli nyt sellaisen miehen ilme, joka tahtoo koetella onneaan hinnasta niistä tahansa.

— Olemme siis rikkaita! Regina virkkoi väkinäisen ivallisesti hilliten mielenliikutustaan.

— Emme ole vielä, mutta saatamme tulla rikkaiksi. Kaikki riippuu hyvästä alusta, rakas. Meidän osakkeistamme maksetaan nyt tuhatkaksisataa liiraa kappaleelta. Ne voivat vielä nousta, mutta huomenna myön ne pois. Puolet rahoista annan sinulle, toisella puolella koetan vielä onneani! Rohkea rokan syö? Mutta älä pelästy!

Samassa palvelijatar tuli kutsumaan illalliselle, ja aviopuolisot menivät ruokailuhuoneeseen. Lampun valossa Antonio huomasi, että Regina oli hyvin kalpea, muta hän rohkeni silti laskea leikkiä.

He puhuivat hetken pörssikeinottelun, uhkapelin ja arpajaisten siveellisestä puolesta ja niiden tuottamasta hyödystä.

— Joutavia! Antonio sanoi. Elämä itse on uhkapeliä: täytyy pelata tai kuolla. Ja nyt lähdetään pienelle kävelylle.

Paria päivää myöhemmin Antonio möi osakkeet — näytettyään ne ensin vaimolleen — ja antoi hänelle kolmetuhatta liiraa. Kaksituhatta Regina aikoi tallettaa säästöpankkiin. Lopuilla tuhannella liiralla hän osti salin huonekaluston ja tahtoi suorittaa kaikki lapsen syntymän ja ristiäisten aiheuttamat kulut.

— Ehkä kuolen, — hän tuumi odotusajan viimeisinä päivinä. Saat nähdä nyt, kun meillä on pieni omaisuus, minä kuolen pois…

Regina ei kuollut, mutta synnytti pienen, puolikuolleen olennon. Lapsi näytti kissanpojalta, se oli tumma, karvainen ja isopäinen.

Nähdessään ensi päivinä tämän pienen hirviön äiti itki inhosta ja surusta.

— Kunpa se kuolisi! hän sanoi armottomasti. Miksi minun piti synnyttää tuollainen?

— Rouva hyvä! näin imettäjä virkkoi hänelle kerran. Tämä oli kookas nainen, kuin kuvapatsas, kasvot pronssinväriset, joita ympäröi tavanmukainen sininen päähine. Jättäkää vain pienokainen minun huostaani. Te olette synnyttänyt sen, eikä teidän tarvitse olla sen enempää siitä huolissanne. Kyllä minä nämä asiat ymmärrän, pikku rouva!

Ja kun Regina sittenkin osoitti imettäjälle varsin vähän luottamusta, jättiläisnainen loukkautui, nyrpeili ja riitaantui palvelijattaren kanssa, joka ennusti lapsiraukan pikaista, varmaa kuolemaa. Eräänä päivänä kätilö joutui kahakkaan Mariannan kanssa, joka oli tullut tiedustelemaan Reginan vointia ja joka sanoi, että kakara oli kissanpojan näköinen.

— Antakaa te vain sen kasvaa ja varttua, niin se vielä karkaa niskaanne, sillä jos pikku neiti Caterina on kissanpojan näköinen, te itse olette kuin hiiri!

Toukokuun puolivälissä Regina jo oli täysin tervehtynyt. Hän oli taas melkein kaunis ja tunsi itsensä voimakkaaksi ja onnelliseksi.

Imettäjä oli pitänyt lupauksensa. Hänen voimakas maalaisnaisen maitonsa loi eloa ja kauneutta pieneen, viheliäiseen kaupunkilaislapseen. Pienet, alussa muodottomat kasvot aivan kuin selkenivät ja saivat soman muodon. Isoihin, maidonvärisiin silmiin tuli, niin Regina sanoi, inhimillinen ilme.

Toisinaan pienokainen näytti itsekseen hymyilevän, ja silloin sen pienet kasvot vilkastuivat, ja tämä teki Reginaan omituisen vaikutuksen. Hänen lapsensa näytti hänestä kauniilta, mutta samalla hän ajatteli, että tämä ehkä oli kuvittelua, että hänetkin oli vallannut äitien tavallinen, melkein sairaalloinen harhaluulo. Muutoin hän tunsi itsensä onnelliseksi; onnelliseksi siitä, että oli vapautunut, että oli terve, elämänhaluinen. Mentyään suloiselle ensikävelylle käsi Antonion kainalossa, hän vähitellen alkoi liikkua ulkoisalla imettäjän ja lapsen seurassa. Aamuhetket olivat viehkeitä, lauhat tuoksuvat tuulenväreet ja lempeä ilma hivelivät poskia. Hopeanhohtoiset pilvisäikeet uurtivat säteilevää, korkeaa taivaankupua.

Kuinka suuresti tämä kevät erosikaan edellisestä! Regina tunsi syvää hellyyttä kaikkea ja kaikkia kohtaan. Nuo leudot tuulahdukset, jotka saapuivat Etelän jo lämpöisiltä tasangoilta hänen pohjoisemmassa olevaan kotiinsa, jota vielä syleili keväinen viileys, hurmasivat hänen sielunsa ja kohottivat sen lentoon kuin valon ja avaruuden huumaaman linnun.

Eräänä päivänä hän lähti yksin kävelemään. Hänestä tuntui kuin hän olisi ollut tuon Dostojevskin novellin sankarittaren kaltainen, joka asui suurkaupungissa tuntematta sitä ja joka kerran, kun hänen oli pakko yksikseen kulkea pääkaduilla, luuli heränneensä uuteen elämään.

Astellessaan Via Nazionalea Regina katseli ympärilleen lapsellisen uteliaana. Ensi kerran hän huomasi, että Hotel Quirinale oli harmaa, eikä keltainen, jollaiseksi hän ennen oli luullut sitä. Hän näki englantilaisen kirkon tornin, joka uurteineen näytti poimukkaalta naisen puvulta. Hän ihaili Via delle quattro Fontanen suurenmoista perspektiiviä ja pysähtyi heleään päivänpaisteeseen Näyttelypalatsin portaiden eteen. Punatukkainen, vihreäsilmäinen pika-ajuri nosti pystyyn kaksi sormea luullen häntä ulkomaalaiseksi, joka haki ajuria. Eurooppalaisittain pukeutunut neekeri kulki hänen ohitseen luoden häneen tutkivia katseita. Maalaisnainen kaupitteli hänelle kukkia. Kaikki tämä huvitti häntä suuresti. Vuotta aikaisemmin se olisi häntä ikävystyttänyt. Hän alkoi kulkea Serpenti-katua, ja kuta kauemmaksi hän tuli, sitä selvemmin hän näki Colosseumin holvikaaret, jotka ammottivat taivaan syvää taustaa vasten kuin suunnattoman suuret ainaisen unelman täyttämät siniset silmät. Hän kulki edelleen, aukaisi matkaoppaan, mutta ei lukenut. Auringonpaiste ja varjo leikittelivät Colosseumin äärettömässä, autiossa tyhjyydessä. Muurien rauniot kirjaville villeine yrtteineen ja keltaisine kukkineen kohosivat mahtavina kuin vuoren rinteet. Varjoisat sopukat, joissa kasvoi pehmeää, vihreää sammalta, muistuttivat kosteita suotäpliä. Salaperäiset onkalot ammottivat kuin mustat jättiläissuut. Korpit vaakkuivat käheästi muurien takana. Kaikki oli täällä unelmaa, raunioita, kuolemaa.

— En ole koskaan ollut innostunut historiasta, Regina ajatteli itsekseen. On ihmisiä, jotka tulevat kaukaa haltioituakseen kivistä, joita kenties roomalaiset sotilaat ovat muinoin tallanneet likaisilla jaloillaan. Se tuntuu minusta typerältä. Minkätähden? Kivi ei ole minun silmissäni sen kummempi kuin kivi. Ihmiset ja esineet eivät vaikuta minuun menneisyydellä, vaan nykyisyydellä. Entisyys on kuolemaa; nykyisyys on elämää. Tässä, jossa seison katselemassa, on kaksitoistatuhatta orjaa raatanut pakkotyössä… Vai kuinka monta heitä olikaan? Regina avasi jälleen matkaoppaan, mutta ei vilkaissutkaan siihen. — Täällä ovat leijonat raadelleet kristittyjä. Keisarien, naisten ja plebeijien, eläimiä eläimellisempien olentojen silmät ovat nauttineet kamalasta näytelmästä. Se kaikki on tapahtunut aikoja sitten eikä liikuta minua; tunnen vain kammoa aikaa, kaiken tuhoojaa kohtaan. Kas tuossa tulee typeriä ulkomaalaisia, jotka uppoavat tähän hävityksen uneen kuin kaakattavat ankat lätäkön harmaaseen, lokaiseen veteen. Pois täältä!

Regina lähti pois, kulki tien poikki ja istuutui San Gregorion luostarin portaille. Siellä näytti kaikki, alkaen pinjasta, joka värähteli täynnä viserteleviä lintuja, punahohteisen kaupungin äärimmäiseen näkyvissä olevaan kolkkaan asti, olevan pelkkää valoa, elämää, iloa. Hänen takanaan, kostean vihreän sammalen peittämässä luostarissa, hautojen reunustamassa pylväskäytävässä, ruohottuneessa ja metsistyneessä puutarhassa, kaikki oli äänetöntä ja synkkää. Aina jyrkät vastakohdat! Silti Regina meni tuohon kuoleman valtakuntaan värähdellen täyteläistä elämää ja sai oppaakseen munkin, joka näytti keltaiseen vaippaan verhoutuneelta luurangolta. Regina meni kappeleihin, joissa Domenichinon ja Renin ihanat kuvat vaalenivat ja haalistuivat hiljaisuudessa, samoin kuin henkilöt, joiden on pakko elää yksinäisyydessä. Hän kulki metsistyneen puutarhan läpi ja katseli sydän täynnä sääliä luostariveljeä, joka asteli hänen edellään, vaikka jo oli kuollut elämälle.

Regina ajatteli lastaan, pikku Caterinaa, jonka hän tahtoi opettaa kunnioittamaan ja ihailemaan elämää ja nauttimaan siitä. Kuinka paljon kuolleita ihmisiä elääkään maailmassa! hän ajatteli. Minäkin olin kuollut sielu vielä muutamia kuukausia sitten. Nyt virkoan jälleen elämään, mutta en ole niin elämää uhkuva kuin lapseni on kerran oleva. Olen korkeintaan ylösnoussut, jonka sielun haudan muisto vielä täyttää.

Ennen lähtöään hän pisti kolikon luostariveljen kuivettuneeseen käteen. Ja tavasta, jolla tämä pisti rahan taskuunsa ja katseli vierasta, Regina huomasi, että pieni elonkipinä vielä kyti tuossa luurankomaisessa olennossa.

Sitten hän melkein kuin paeten riensi ulos hautojen vartioimasta pylväskäytävästä ahmiakseen nälkäisenä auringonpaistetta, elämän ääniä, avaruutta.

KOLMAS OSA

Venäläisten jouluaattona Regina ja Antonio lähtivät tervehtimään ruhtinatarta. Heidän seurassaan oli pieni, vaaleaverinen neitonen, joka oli vaatimattomasti pukeutunut mustiin. Se oli Gabrie, opettajan tytär, jonka unelma päästä opettajatarseminaariin oli toteutunut.

Jo kaksi kuukautta hän oli opiskellut elää kitkuttaen San Lorenzokadun varrella olevassa pienessä huoneessa erään kuljeskelevan soittajan perheessä. Mies oli aikoinaan ollut urkurina Reginan kotiseudulla.

Nuori neiti oli totta puhuen evännyt Venutelli-puolisojen tarjouksen tulla asumaan heille. Hän poikkesi vain heitä tervehtimään ja otti heiltä joskus vastaan pääsylipun käyden heidän seurassaan teatterissa. Ja tuona iltana hän oli suostunut lähtemään heidän mukanaan ruhtinatar Makulinan luo etupäässä uteliaisuudesta. Hän tahtoi läheltä nähdä ylhäisen, rikkaan naisen ja sitten kuvata häntä ystävättärelleen, Sabionetan aatelisneitoselle. Yksinkertaisesti tai ivallisesti — Reginan ei vielä ollut onnistunut saada selville, oliko Gabrie yksinkertainen vai ivallinen — tämä oli sanonut:

— Tahdon ärsyttää tuota hienoa neitiä! Olen jo lähettänyt hänelle postikortteja, joissa on kuvattuna ketunajo. Varsinkin ketunajo — paitsi tietenkin autoja ja ylhäisiä naisia — on sen impyen ihanteita.

Hän kulki muutamia askelia naisista edellä ja näytti olevan vaipuneena ajatuksiinsa, suorana, hienona, yllään avara musta päällystakki.

— Tarkoittiko tuo minua? Gabrie kysyi oltuaan hetken ääneti. Odottamatta vastausta hän sitten äkkiä sanoi aivan kuin olisi katunut kysymystään: — Kyllä kai tuo päällystakki painaa, herra Antonio! Meidän historianopettajallamme on samanlainen, ja toverini väittävät sitä niin raskaaksi, että kun hän lähtee kaupungille, hänen hetken kuluttua täytyy palata kotiin lepäämään.

He saapuivat ruhtinattaren huvilalle. Ilta oli viileä ja rauhallinen.
Täysikuun sinertävä valo himmensi lyhtyjen välkkeen. Katu oli autio.
Regina muisti ensimmäisen käyntinsä ruhtinattaren luona, huokasi ja
hymyili, tietämättä niiksi.

Iso loistava ovi aukeni. Palvelija ei hymyillyt, mutta hänen kelmeät, välinpitämättömät kasvonsa saivat kuitenkin kohteliaan ilmeen hänen nähdessään uudet tulijat.

— Onko paljon vieraita? Antonio kysyi, palvelijan auttaessa Reginaa riisumaan vaippaansa.

Regina katseli Gabrieta. Tämä katsahti ohimennen eteisen susimattoihin ja salaa palvelijaan. Palvelija vei naisten päällysvaatteet viereiseen huoneeseen, ja Antonio avasi, niinkuin ainakin vanha tuttu talossa, oikealle johtavan oven.

— Odotahan, Regina pyysi järjestäessään hiuksiaan kuvastimen edessä. Hänen tukkansa oli huolellisesti kammattu; hänen hipiänsä kuulsi vaaleanpunertavana, ja hän oli hiukan lihonut. Vaaleassa korkean valkoisen hohtoharsokauluksen koristamassa puvussaan hän näytti hyvin nuorelta ja melkein kaunottarelta. Regina huomasi sen itsekin ja astui tyytyväisenä ruhtinattaren salonkiin.

Gabrie kumarsi päällään ruhtinattarelle, joka tuskin suvaitsi luoda häneen katsettakaan. Sitten Gabrie istuutui sohvankulmaan istuen siinä koko illan levollisena, vaatimattomana ja vaiteliaana.

Tavanomaiset vanhat rouvat ja herrat täyttivät salin, jossa oli hirvittävän kuuma.

Ainoa noista vieraista, joka ei ollut vanha, nainen, jolla oli sininen puku kuin lapsella ja suuret, kultaripsiset kirkkaat silmät, istui ruhtinattaren vieressä, jonka ympärille pari vanhaa rouvaa ja herraa muodosti piirin, jälkimmäisten joukossa punertava posliinikalloinen vanhus.

Ruhtinatar kuunteli saksalaisen herran kertomusta, joka vastikään oli palannut matkalta Intiasta. Ruhtinatar esiintyi taas mauttomassa, valkoisilla pitseillä koristetussa mustassa samettipuvussaan ja muistutti noita keskiaikaisia vanhoja naisia, joiden rumuuden sen ajan suuret maalaajat ovat ikuistaneet. Silmät vain olivat vilkkaat hänen elottomissa pöhöttyneissä kasvoissaan.

Sinipukuinen nainen kysyi saksalaiselta herralta, oliko hän lukenut
Pierre Lotin Intiaa käsittelevän kirjoitelman Revue des deux
Mondes'issa.

— Hän liioittelee, niinkuin tavallisesti. Hautaukset — Gangesvirtaan — mainitkaamme niitä esim. tällä nimellä, ovat Lotin kuvauksesta päättäen kuin runoelmia. Todellisuudessa ne ovat…

— … ruokottomia, Marianna pisti väliin istuutuen aivan lähelle Gabrieta ja hiljentäen ääntään, jottei ruhtinatar kuulisi, tämä kun usein soimasi Mariannaa hänen epähienoista puhetavoistaan.

Gabrie, joka oli ystävättäreltään aatelisneitoselta kuullut, etteivät ylhäiset naiset koskaan käytä rumia sanoja, katsoi hiukan ihmetellen Mariannaan. Sitten hän loi katseensa vielä alemmaksi istuen edelleen rauhallisena sopessaan.

— Muutoin kaikki Lotin kuvaukset ovat paikkansapitämättömiä, saksalainen lisäsi. Eräs japanilainen kirjailijatar, rouva Tshansahma, sanoi minulle kerran lukevansa Lotin kirjoja, kun tahtoi nauraa makeasti.

— Mutta mekin nauramme, kun rouva Tshansahma apinoi europpalaisia esiintyessään muka meidän maanosamme naisten tavoin, sinipukuinen nainen huomautti siihen.

— Miten tuo nainen saattaakaan tietää, mitä rouva Tshansahma tekee ja mitä jättää tekemättä? Marianna kysyi hiljaa kumartuen hiukan eteenpäin.

— Umpisokea! Marianna vastasi. Mutta välistä sokeat näkevät enemmän kuin näkevät.

Gabrie istui suorana noiden molempien naisten välissä, tarkkasi ja kuunteli kaikkea. Kaikki puhelivat, hän yksin oli vaiti. Erityisesti hän tutki sokeaa, joka liikehti ja puhui lakkaamatta.

Ruhtinatarkin puhui tavallista enemmän. Antonio, joka oli hyvin kaunis, mutta tavattoman vakava, keskusteli vanhan neidin kanssa. Tällä oli päässä pieni peruukki, joka puutteellisesti peitti harvoja punaisten hiuksien jäännöksiä. Katkonaisia lauseita, irrallisia sanoja ja naurunhohotusta kantautui kesken ylintä humua soppeen, jossa Regina, Gabrie ja Marianna istuivat.

— Oletteko kuullut tuon sokean naisen tarinan? Marianna kysyi. Hän yritti surmata miehensä, joka oli syypää hänen sokeuteensa.

Hän kavahti pystyyn ja lähti pois silkkisten alushameiden kahistessa.
Mutta äkkiä hän palasi Reginan luo sanoen:

— Näin pienen tyttönne sen hiton imettäjän sylissä. Sain sen jättiläiselukan raivoihinsa. Sanoin hänelle, että muutaman päivän kuluttua tulee maanjäristys.

— Pelkääkö hän? Eikö se pilaa hänen maitoaan? Marianna kysyi vakavasti.
Mutta olen todella lukenut, että on tulossa maanjäristys.

— Todellakin? Gabrie sanoi, vihdoinkin katkaisten äänettömyytensä.
Sehän on kovin hauskaa.

— Minullahan oli jotakin sanottavaa teille, Regina rouva. Tulkaahan tänne. Mutta olettepa hieno tänä iltana. Suoraan sanoen voisitte…

Pieni vaaleaverinen neitonen nousi. Mutta seuraavassa tuokiossa hän ajatteli, että Mariannalla ehkä oli Reginalle jotakin kahdenkeskistä sanottavaa, joten hän pyysi saada jäädä paikoilleen.

Regina lähti, mutta palasi pian ja pyysi Gabrieta tulemaan ruokasaliin, missä Marianna tarjosi teetä. Herroja ja naisia seisoi tarjottimien peittämän pöydän ympärillä juoden ja syöden. Marinna istui samovaarin ääressä kaataen läpikuultaviin, hienoihin japanilaisiin kuppeihin höyryävää punaruskeata teetä. Antonio kulki tarjoamassa teekuppeja naisille.

Hän ojensi kupin Gabriellekin, joka oli pysähtynyt ruhtinattaren taakse. Tämä keskusteli Intiasta palanneen saksalaisen herran kanssa. Gabrie hymyili Antoniolle lapsellisen kiitollisena.

— Hirveän hauskaa! Vaikk'en ymmärrä paljoa heidän puheistaan. Reginakin puhuu ranskaa, ja aika sujuvasti.

Antonio katseli vaimoaan. Hän oli vaaleassa puvussaan niin nuorekas ja hieno. Regina huomasi, että miehensä katseli häntä, ja meni hänen luokseen.

— Enkö saisi katsella omaa vaimoani? Mutta oletpa kalpea. Tullessamme poskesi punoittivat. Mikä sinua vaivaa?

— Olet hiukan. Mutta se pukee sinua. Näytät niin kauniilta… Gabrie vastasi.

— Sinä olet kaikkein kaunein täällä, nuori neiti väitti katsellen ympärilleen. — Eikö teistäkin, herra Antonio?

— Tahdotteko tehdä minut noloksi! Regina sanoi. Te olette imartelijoita molemmat, jo sen nyt huomaa.

— Regina on hiukan lihonut, Antonio virkkoi kääntyen Gabrieen päin. Muistatteko, kuinka laiha hän oli aikaisemmin? Se ei ollenkaan pukenut häntä.

— Eipä se sentään rumentanut. Hän oli kylläkin laiha. Sen huomasi heti hänen tullessaan viime vuonna sinne kotipuoleen. Ja niin kalpea. Ja aina huonolla tuulella, muistatko, Regina? Hän pelkäsi aina, että te olitte hänelle uskoton. Alinomaa hän odotti kirjeenkantajaa.

— Totisesti, jos aiot ruveta kirjoittamaan romaaneja, ei sinulta ainakaan puutu havaintokykyä!

Venutelli-puolisot ja Gabrie keskustelivat aivan lähellä ruhtinatarta. Äkkiä tämä kääntyi heihin päin. Hän piteli pienissä hohtokivisormuksien peittämissä käsissään kakkulautasta ja pientä hopeahaarukkaa. Hän söi hitaasti; näytti melkein siltä, kuin hän olisi märehtinyt leivostaan. Pieni suklaapala oli tarttunut hänen ylähuuleensa, sitä saattoi luulla inhoittavaksi syntymämerkiksi. Hän ei koskaan ollut näyttänyt rumemmalta.

— Onko neiti kotoisin Viadanasta? ruhtinatar kysyi katsellen Antoniota ja osoittaen haarukallaan Gabrieta.

— Ei, hän on minun kotiseudultani, Regina vastasi katsellen tyttöön ystävällisesti. Ja hän luuli Gabrien pienissä kasvoissa huomaavansa sanomatonta inhoa.

Päivät ja kuukaudet kuluivat. Eräänä aamuna Regina näki herätessään kultajuovan pistäytyvän suljetuista ikkunaluukuista sinertävälle seinälle. Auringonpaiste tunki sisälle ikkunanraosta.

Talossa oli niin hiljaista, että kuuli ikkunan lasien tärisevän ajoneuvojen vieriessä ohi kadulla.

Regina huomasi, että kevät oli tullut, ja tunsi sen johdosta syvää iloa. Aika vieri hänen huomaamattaan, hän kun oli niin onnellinen. Joskus hän sentään kävi levottomaksi ajatellessaan, että hänen onnensa ehkä saattoi haihtua. Ja tuona aamuna hän, nähtyään ilokseen auringon juovan, katseli Antoniota, joka vielä nukkui, ja ajatteli:

— Jos hän kuolisi! Hän, minä ja Caterina voimme kuolla minä hetkenä tahansa; tämä suuri valo, joka kirkastaa sieluni, saattaa sammua milloin hyvänsä.

Hän kohosi kyynärpään varaan ja katseli miestään. Tämän kaunis pää, joka liikkumattomana lepäsi pieluksella ikkunaluukkujen raoista sisään virtaavassa puolivalaistuksessa, oli viivoiltaan puhdas kuin veistokuva. Isoissa, umpeen painuneissa luomissa erotti sinervät suonet, kasvoissa oli lempeä leima.

Edellisenä yönä Antonio oli palannut kotiin myöhään, tavallista myöhemmin. Melkein aina näihin aikoihin hän palasi myöhään. Mutta Regina ei ollut mustasukkainen. Antonio teki työtä koko päivän, melkein kuumeisen uutterasti. Ainoastaan illat hän saattoi käyttää virkistyäkseen, hiukan huvitella ja jaloitella. Eikä Regina vaatinut häntä tilille näistä hetkistä. Sitäpaitsi Antonio aina kertoi hänelle, missä oli ollut.

Oli päiviä, joina he näkivät toisensa vain ohimennen aamulla herätessään. Ja joskus, kun Antonio heräsi myöhään, hänen täytyi nopeasti hypätä vuoteesta, kiireisesti pestä kasvonsa, siemaista kahvinsa ja rientää virastoonsa.

Tästä huolimatta — ja kenties juuri tämän vuoksi — heidän avioelämänsä solui edelleen selkeänä ja rauhallisena kuin kirkas, tyyni virta.

Imettäjän oli tapana kertoa, että hän oli aikaisemmin palvellut perheessä, jossa rouva ja herra riitelivät, jopa joutuivat käsikähmään vuoteessakin (— ja kun minun piti olla erotuomarina, minäkin tartuin patukkaan —) Kerran hän sanoi:

— Jos tätä menoa jatkuu, hyvä rouva, siitä ei synny hyvää. Riidelkää vähän herran kanssa, muuten saatte nähdä, että tapahtuu jokin onnettomuus.

— Kyllä lähdetään, kunhan tämä nukke on varttunut hiukan isommaksi.
Katsokaapas, kuinka soma se on!

Antonio heräsi, ja jo ennenkuin hän avasi silmänsä, hän vaistomaisesti tunsi, että Regina katseli häntä. Hän hymyili vaimolleen.

— Ei; aurinko vain alkaa tulla niin aikaisin tervehdykselle. Kello on neljännestä vailla kahdeksan. Tahdotko nähdä pienokaisen?

— Odotahan! Antonio pyysi. Suutelehan minua ensin. Emmehän näe juuri koskaan toisiamme.

Hän lähestyi Reginaa ja kietoi käsivartensa vaimonsa kaulaan. Hellästi kuin lapsi Regina suuteli häntä sileälle otsalle ja hiuksille, joista aina uhosi tuota omituista kuihtuneiden kukkien tuoksua. Ja tuntiessaan miehensä kokonaan omakseen, lempeäksi ja helläksi, nähdessään, miten nuori, kaunis ja luottavainen hän oli, Regina koki sisimmässään niin suurta onnea ja hellyyttä, että se hipoi kärsimystä. He viivähtivät muutaman silmänräpäyksen syleilyssään, ympärillään huoneen hiljainen puolihämärä.

Ulkona katu vilkastui, mutta sen humussa oli jotakin viehkeätä, mikä tuntui häipyvän kirkkaaseen aamuilmaan.

— En tiedä, miksi minusta on, kuin lepäisimme metsän siimeksessä. Olen vielä uninen. Voisin uinahdella näin vaikka kuinka kauan.

— Se on kevään vaikutusta, Regina virkkoi. Minäkin näen edessäni metsän ja puiden lomitse joen ja lukemattomia kukkia.

— En. Lähden tervehtimään Gabrieta, joka on ollut vuoteen omana jo kolme päivää. Tyttö parka!

Antonio ei sanonut tähän mitään. Hän ei vaatinut vaimoaan tilille siitä mitä tämä teki lähtiessään kotoa, enempää kuin vaimonsakaan häntä. Mutta jokin alitajunnassa piilevä seikka sai hänet sinä hetkenä muistamaan, että Regina aikoi käydä kotiseudullaan kesäkuussa, ja hän kysyi:

He olivat ääneti. Aikoja oli jo kulunut, paljon oli muuttunut, pari kertaa Regina oli ehtinyt uudelleen käydä synnyinkodissaan ja palata takaisin, ja hänen ensi lähtönsä näytti nyttemmin lapselliselta, etäiseltä, välillä sattuneiden tapahtumien himmentämältä oikulta. Kuitenkin se vaikutti joka kerran, kun tuli puheeksi matkustaminen, vaikka — niinkuin sinäkin aamuna — heidän avioelämänsä viehkeimpinä hetkinä, nuoriin puolisoihin masentavasti. Heidän mielessään heräsi tunne, että he olivat erossa, kuin jokin outo, salaperäinen voima olisi sysännyt heidät kauas toisistaan. Mutta tätä mielialaa ei kestänyt kauan. Keväthän kolkutti sinä aamuna ikkunaan; oli aurinkoinen, eikä pilvinen aika, ja Regina ja Antonio olivat liian nuoria, liian terveitä ja rakastavia malttaakseen olla lintujen tavoin unohtamatta kulunutta talvea ja virittämättä ylistyslaulua ilolle. Antonio sanoi vaimoaan pikku Reginakseen ja mainitsi lisäksi monia kymmeniä muita herttaisia hyväilynimiä. Regina taas mairitteli miestään aivan vilpittömästi sanoen häntä muitta mutkitta »maailman kauneimmaksi mieheksi».

Auringon seinälle heijastama loistava silmä katseli heitä lempeästi ja tyytyväisenä.

Regina saattoi imettäjää ja lasta asemapuistoon ja lähti sitten tervehtimään Gabrieta. Hän vei tytölle kirjan, orvokkivihon ja keksikääryn ja käveli iloisesti ja joustavana kuvitellen olevansa matkalla täyttämään armeliaisuuden tekoa. Hän katsahti asemakelloon. Se oli kymmenen. Ilmassa, joka oli niin tyyni, ettei lehtokujien puissa voinut nähdä pienintäkään värettä, tuntui voimakkaana narsissien ja ruohon tuoksua. Kaukana aseman takana kohosivat pellavankukan väriset vuoret himmeinä, ikäänkuin päilyen vedenpinnan läpi.

Muutaman askelen verran Reginan edellä kulki lintujenkaupustelija. Ja kevään juhlariemu oli niin voimakas ja valtava, että vielä siivettömät varpusenpoikaset, punarintasatakielet ja narsissinkeltaiset kanarialinnut visertelivät ilosta kahdessa häkissä, jotka heiluivat surumielisen omistajan käsissä. Regina ajatteli hetken ostaa pikkuvarpusen lapselleen. Mutta mitä Caterina olisikaan tehnyt sillä? Hän olisi tukahduttanut sen. Sitä suurempaa iloa se ei olisi tuottanut. Ei, Regina ei tahtonut totuttaa lastaan joutaviin huvituksiin, eikä oikulliseen julmuuteen. »Mutta», hän ajatteli, »ostamalla linnun tuotan vähäisen ilon tuolle alakuloiselle miehelle, joka ei luultavasti vielä tänään ole saanut mitään kaupaksi».

— Mutta ei sentään, hän sitten ajatteli. Miksi tuo mies minusta näyttää alakuloiselta? Ehkä hänkin on onnellinen. Olemme niin valmiit kuvittelemaan, että lähimmäisemme kärsii, vaikka hän usein onkin meitä itseämme onnellisempi. Kerran luulin, että kaikki ihmiset ovat onnettomia, mutta nyt! Huomaan, että silloin erehdyin.

Kevät tunkeutui siihen vuokrakasarmiinkin, jossa Gabrie asui. Portaat, jotka Regina aikaisemmin oli nähnyt kosteina ja liasta tahmeina, olivat nyt kuivat, askelmat oli puhdistettu, ja selällään olevasta ovesta näki käytävän, jonka lattia oli huosittu puhtaaksi. Alkaen ensimmäisestä kerroksesta, jossa kirjanpitäjäperhe edusti ylellisyyttä, neljänteen saakka, jossa kiertävän soittajan asemaan vajonnut entinen urkuri asusti, köyhät vuokralaiset olivat puhdistaneet talon ottaakseen pääsiäisen arvokkaasti vastaan. Regina tunsi omituista mielihyvää kuullessaan vihreän silkkialushameensa kahisevan portaissa. Tosin hän ei erityisesti ajatellut silkkistä alushamettaan, eikä hän sinä hetkenä selvästi muistanut elämänsä mukavuutta, asuntonsa harvoja, hyvin valaistuja portaita, kahta saliaan, säästöpankki-kirjojaan eikä tilattua paikkaansa Costanzi-teatterissa. Mutta himmeä tietoisuus kaikesta tästä ilahdutti hänen sydäntään ja teki hänet tuntehikkaaksi. Hän tiesi olevansa hieno rouva, joka nousi portaita päivänpaisteisena kuin pääsiäinen orvokkivihko kädessä, tuoden mukanaan kevään tuulahduksen näihin köyhien, ahertavien, opiskelevien, työn raskaan raatajien asuntoihin. Hän olisi tahtonut jättää orvokin jokaiselle kynnykselle. Hän muisti kerran nähneensä numero 8:sta astuvan ulos nuoren ylioppilaan, joka näytti potevan vähäverisyyttä, jonka huulet olivat harmaat ja silmät himmeät kuin kuihtuneet hyasintit. Nuorukaisella oli ollut yllään kulunut, mutta hyvin siisti takki. Regina olisi tahtonut jälleen kohdata hänet tervehtiäkseen häntä ja siten ilmaistakseen, että hän rakasti köyhiä, joita hän varhemmin oli ylenkatsonut.

Mutta nuorta miestä ei näkynyt, ja Regina kiipesi kiipeämistään, kunnes pääsi ovelle, johon neljällä nupinaulalla kiinnitetty kortti ilmoitti tulijalle, että sen takana asui

        Mario Ennio Colorni
  entinen urkuri ja laulukuoron jäsen,
           viulutaiteilija.

Kortti ei tehnyt mitään vaikutusta Reginaan, joka jo oli nähnyt sen pari kertaa aikaisemmin käydessään tapaamassa Gabrieta. Opiskelevan neitosen isä oli kirjeessä pyytänyt Reginaa ottamaan selvää, »oliko tytön ympäristö epäilyttävä ja vaarallisen näköinen, jommoisiksi sanottiin kaikkia n.s. 'San Lorenzon kaupunginosan' asuntoja».

Rouva Colorni tuli avaamaan. Hänellä oli päässä musta myssy ja nenällä siniset lasit, ja hän näytti vanhaksi naiseksi naamioidulta tytöltä. Hän ei heti tuntenut vierasta, vaan näytti päästäessään tämän sisään, lapsellisen epäluuloiselta. Mutta Regina antoi hänen vetää sieraimiinsa orvokkien tuoksua ja sanoi hänelle Mantovan murteella:

Pikku rouva, joka lavantaudissa oli menettänyt hiuksensa, puheenlahjansa ja melkein näkönsäkin, hymyili lempeästi ja vetäytyi syrjään.

Regina kävi kursailematta sisään, kulki puhtauttaan kiiltävää käytävää, jossa tuntui miellyttävää paistin käryä, ruokailuhuoneeseen, jossa suljetun ikkunan edessä roikkui keltainen harsoverho, ja näki avoimesta ovesta, että Gabrien huone, jonka rouva Colorni juuri oli siistinyt, oli tyhjä.

Hän kääntyi; mykän naisen silmät hymyilivät vielä sinisten lasien takaa, ja hän viittasi kädellään ikkunaan.

— Onko Gabrie mennyt kaupungille? Ja hän kirjoitti minulle, että oli sairaana, vuoteen omana! Regina ihmetteli ja meni sisälle pieneen huonepahaseen.

Pikku rouva pudisti päätään, rykäisi ja kosketti sormellaan otsaansa osoittaakseen, että Gabrie todella oli ollut sairaana. Sitten hän taas hymyili, viittasi ikkunaan ja tarjosi Reginalle tuolia.

Rouva Colorni otti Gabrien pöydältä kirjekuoren, painaen sitä sitten seinää vasten.

— Viemään kirjettä postiin, eikö niin? Istun hetkisen, olen väsynyt.
Kuinka herra Enrico jaksaa?

Rouva hymyili taas ja matki viulun soittoa. Sitten hän levitti käsivartensa ehkä osoittaakseen, että hänen miehensä oli kaukana ja että hänen soittimensa puhui hellää kieltään jollekin saksalaiselle herrasväelle laitakaupungin ravintolassa, jota vilkastuttivat kanat ja punakukkaiset persikkapuut.

Hetken ajan vallitsi syvä hiljaisuus puhtaassa huoneistossa, joka oli täynnä rauhaa ja paistin käryä. Gabrien pieni huone, jossa oli keltaiset ruusunpunakukkaiset seinäpaperit, pieni pöytä, joka oli kirjojen ja vihkojen peitossa, sinihelmenväristä taivasta kohti aukeava ikkuna — kaikki se sai Reginan ajattelemaan poppelin latvassa olevaa linnunpesää. Kaikki tässä maailmassa on suhteellista. Tuo kiertelevä soittoniekka, joka iltaisin toi pienelle mykälle ja työteliäälle vaimolleen kaksi, kolme, jopa viisikin liiraa, näki asunnon puhdistetuksi ja sai syödä hyvää lampaanpaistia, oli onnellisempi kuin moni miljoonienomistaja.

Ja Gabrie haaveineen ja rohkeine tulevaisuudentuumineen näki epäilemättä elämän edessään puhtaana ja valoisana kuin ikkunan edessä päilyvä sinitaivas.

— Onni on meissä itsessämme, eikä meitä ympäröivissä oloissa, Regina ajatteli. Oli aika, jolloin pidin itseäni onnettomana, ja talo oli kuitenkin varakkaiden kaupunginosassa. Nyt minusta tuntuu, että olisin onnellinen täälläkin, tässä köyhien talossa kovaosaisten tyyssijassa.

Gabrieta ei vain kuulunut. Sen parempi; hän oli siis terve. Regina katsoi pientä kelloaan: puoli yksitoista. Hän saattoi vielä odottaa hetkisen.

Hän nousi ja meni ikkunaan: oikealla, vasemmalla, ylhäällä, kaikkialla häikäisevä taivas. Alhaalla rantatie, isoja taloja, jotka hohtelivat keltaisina päivänpaisteessa. Etäällä junan jylhää puhkumista, vihreitä kedon liepeitä, kaiken yläpuolella kuvaamaton kevään ja elämän henkäys.

Gabrieta ei kuulunut tulevaksi. Regina nousi tuolilta ja meni pöydän ääreen, jolle hän aikoi jättää yhä kädessään pitelemänsä orvokit. Hänen silkkinen alushameensa kahisi kovasti hiljaisessa huoneessa.

Tuo pieni pöytäkin näytti somalta täynnä vihkoja ja paperilippuja, joihin kirkas ja syvä henki oli jättänyt selvän jälkensä.

Regina muisti kerran aikoneensa yrittää kirjailijattareksi, mutta että hänen ei ollut onnistunut kirjoittaa ensimmäiseen vihkoon ensimmäistä sanaakaan. Kuinka pitkälle Gabrie jo lie päässyt? Toivottavasti ainakin pitemmälle kuin Arduina. Regina tuli samassa ajatelleeksi Antonion omaisia, jotka olivat kadonneet hänen elämästään tai ainakin häipyneet kuin sellaiset romaanin henkilöt, jotka esiintyvät teoksen ensimmäisessä luvussa, mutta jotka eivät myöhemmin enää pääse näyttäytymään. Regina salli imettäjän käydä näyttämässä lasta isoäidille ja kuunteli, kun Antonio puhui omaisistaan. Mutta hän näki heitä harvoin. Ja vaikkei hän nyttemmin pitänyt heitä miellyttävämpinä eikä vastenmielisempinä kuin satoja muita kohtaamiaan henkilöitä, jotka olivat jättäneet hänet välinpitämättömäksi, hän ei voinut heidän seurassaan tukahduttaa vihankaunaa.

Miksi hän ajattelikaan heitä juuri sinä hetkenä selaillessaan Gabrien muistiinpanovihkoa. Hän haki mielestään ajatuksia yhdistävää lankaa. Siinä se olikin. Hän oli epämääräisesti ajatellut, miten olisi käynyt, jollei Antonio olisi vienyt häntä omaistensa kotiin, tuohon kammottavaan huoneeseen, joka oli ahdettu täyteen huonekaluja ja vastenmielisiä henkilöitä, kuin huonosti tehty ruma maalaus, vaan sensijaan hiljaiseen ja valoisaan huoneistoon, vaikka se olisikin ollut vaatimaton kuin tämä entisen urkurin asunto. Varmaankaan hänen kuherruskuukautensa ei silloin olisi ollut täynnä kärsimyksiä.

Hän laski kädestään vihon ja otti toisen. Ja hänen mietteensä muuttuivat kuin tuulen kiidättämien pilvien muoto.

— Ei! Ehkä olisin kärsinyt vieläkin enemmän. Minun täytyi kärsiä, kestää elämäni ankara käänne. Luulen, että niin käy kaikkien älykkäiden aviovaimojen. Ja nyt… nyt minun on helppo nähdä kaikki kauniina, kun olen onnellinen, kun elämä on minulle helppoa.

»Nuori nainen, kahdeksantoistavuotias, aatelisperhettä, joka on joutunut taloudelliseen ahdinkoon. Teeskentelevä, turhamielinen, kateellinen, kunnianhimoinen, osaa kätkeä vikansa näennäisesti luonnollisen ja rakastettavan, mutta tosiasiassa kylmän naamion taakse. Joku on sanonut hänelle, että hän on Botticellin Pyhän neitsyen näköinen, minkä jälkeen hän esiintyy innostuneen tuntehikkaasti. Mikä kaikki ei estä häntä olemasta rakastunut maalarioppilaaseen…»

Reginan mieleen muistui, kuinka innostuneesti opettaja, Gabrien isä, oli lukenut Caterina rouvalle palan tätä Gabrien luonnehtimaa pientä henkilökuvaa:

»Kuulkaahan tätä, huomatkaa, millainen havaintokyky! Tämä on tulevan romaanin tyyppi, hyvä Caterina rouva. Minun Gabrieni kokoilee kokoilemistaan. Hän näkee tyypin, tutkii sitä ja kätkee sen mieleensä. Hän on hyvän perheenäidin kaltainen, joka panee säästöön kaiken, kun kaikkea voi käyttää johonkin hyödylliseen».

Kun opettaja puhui tuohon tapaan, Regina oli tuntenut sääliä häntä kohtaan ja opettajan lukiessa hän oli oivaltanut kuvatun tyypin Sabbionetan pienen aatelisneitosen luonnekuvaksi.

Gabrien vihko oli melkein täynnä tuollaisia pieniä luonnekuvia. Regina katsoi voivansa empimättä omin luvin selailla sitä, ja viimeisillä sivuilla oli pikakuvia seminaarin opettajien ja naisoppilaiden luonteista ja lopuksi Clarettasta, josta sanottiin: »keimaileva, hysteerinen, turmeltunut»; Gabrie oli pari päivää aikaisemmin tavannut hänet Reginan luona.

Hän oli hirvittävä, tuo tuleva kirjailijatar! Hän ei ollut kuvastin, vaan Röntgen-koje.

Regina selaili ja luki edelleen, yhä seisoen pienen pöydän ääressä.
Outo uteliaisuus pakotti häntä jatkamaan.

»Nuori rouva, likinäköinen, ruskeatukkainen, suu ja silmät pistävät esiin pienistä kasvoista. Hyvin älykäs, hiukan omituinen, arvoituksellinen. Köyhtynyttä aatelissukua, teeskentelee ylenkatsovansa sinistä vertaan, ja ehkä hän ei välitäkään siitä. Mutta hänen verensä on sinistä, hän on siitä tietoinen ja tahtoo olla aatelinen. Hän pitää ylellisyydestä ja rikkaista, on mennyt vaimoksi köyhälle miehelle, mutta hänen on onnistunut saada miehensä ansaitsemaan hyvin…»

— Siinä minun kuvani, totisesti! Regina ajatteli. Tuo oli hänestä koko hauskaa, mutta samalla hiukan hermostuttavaa. Tuo letukka ei juuri ole suopea minulle. Mitähän hän tarkoitti viimeisellä lauseella?

Äkkiä Regina muisti, että Gabrie eräänä päivänä oli kertonut hänelle juttuja, jotka oli kuullut opintotovereiltaan.

— Sehän on oikea juorupesä, tuo teidän opistonne, Regina oli paheksuen huomauttanut.

»Kirjailijatar, pitkä, laiha, keltaihoinen, pienet maidonväriset silmät, pieni suu, mustat hampaat, keltainen tukka, käyrä nenä. Surkuteltava nähdä ja kuulla. Miesten seurassa siitä huolimatta kiemaileva».

— Tämä on Arduina. Muutaman rivin pituinen murhaava arvostelu, Regina ajatteli. Hän löysi Massimon, senjälkeen Mariannan. »Pieni; kasvot oliivin väriset, pahanilkiset, pikkuruiset mustat silmät. Väittää aina puhuvansa totta, mutta kuvanveistäjä sanoisi hänestä: pieni pronssiveistos, joka esittää pahansisuista mielettömyyttä». Lisäksi löytyi vihosta sokea nainen, toisia tyyppejä, jotka kävivät ruhtinatar Makulinan salongissa, jonne Regina oli pari kertaa ottanut Gabrien mukaansa, ja lopulta ulkomaalainen nainen; rikas, kookas ja lihava. »Hiukset hyvin mustat, värjätyt, huulet paksut, sinervän kelmeät; pienet, erittäin vilkkaat ja salaperäiset, ilkeät kissan silmät. Ei koskaan naura; vanhanpuoleinen, huonokuuloinen, puhuu alinomaa tuntemastaan naisesta, joka oli George Sandin ystävätär. Aistillisen naisen perikuva. Hänellä on nuori rakastaja».

»Virkailija, vanhan ruhtinattaren sihteeri. Nuori, vaaleaverinen, hyvin kaunis; pitkä, solakka mies. Silmät lumoavat, suu raikas ja niin punainen, että luulisi ihomaalilla sivellyksi. Mieleltään iloinen. Hän on hyväsydäminen ja suuresti rakastunut vaimoonsa, silti hän on ruhtinattaren rakastaja».

Regina oli kerran unessa nähnyt auringonpimennyksen. Tänä hetkenä, kun hän luki Gabrien muistiinpanokirjan lehteä, tuo uni iski hänen mieleensä. Tunsihan hän sisimmässään samaa peloittavaa hämärää, hirvittävää tyventä ja odotusta.

Sitä kesti vain hetkisen. Se meni ohi, ja hän näki jälleen auringon, tunsi taas elämän väreilyä, huomasi, että kaikki hänen ympärillään oli säilyttänyt entisen muotonsa, että kaikki oli paikoillaan, ettei mitään ollut muuttunut. Mutta hän itse ei enää ollut sama. Hänen ympärilleen, lähelle ja kauas, oli jälleen ilmestynyt valo; hänen sisällään vallitsi iltahämärä.

Hän laski vihon pöydälle, otti orvokit, käärön ja kirjan jälleen käteensä ja poistui. Myöhemmin hän huomasi lähteneensä sieltä välttääkseen tuota halpamaista kiusausta; hän olisi tahtonut udella Gabrielta ja pakottaa hänet vaikka väkisin tunnustamaan, miten hän oli aavistanut tai keneltä hän oli kuullut tuon hirvittävän salaisuuden. Sinä hetkenä, niinkuin aina ennenkin, ylpeys piti häntä pystyssä, jäykkänä ja kylmänä kuin rautapuikko, joka kannattaa veistokuvan kipsiä.

Mykkä pikku rouva juoksi Reginan jälkeen ja teki merkkejä, joita toinen ei ymmärtänyt. Tuo naamioitua lasta muistuttava nainen herätti Reginassa hurjaa inhoa. Miksi tuollainen olento eli? Miksi luonto tai yhteiskunta ei kuristanut kuoliaaksi kaikkia epäsikiöitä ja heikkoja raukkoja?

Reginasta tuntui kuin tuolla huoneessa olisi kaikki, mitä elämässä on viheliäisintä ja kurjinta, ilmestynyt hänen eteensä. Ja koko elinikänsä hän ajatteli pohjattomasti inhoten tuota soittajan rauhallista asuntoa, jyrkkiä portaita, epätasaisia askelmia ja pölyistä eteistä. Hän ei enää koskaan astunut sinne jalallaan.

Hän kulki nyt katua, joka oli tulvillaan auringonpaistetta, aukion halki, poikkesi lehtokujiin tehden kaiken vaistomaisesti, unissakävijän tavoin.

— Puhun tästä heti Antoniolle ja sitten nauramme yhdessä! hän ajatteli. Mutta sitten hän huomasi olevansa mielenliikutuksen vallassa; ja sensijaan, että hän olisi palannut puistoon, jossa imettäjä lapsen kera odotti häntä, hän istuutui penkille Termejä vastapäätä oikeanpuoliseen lehtokujaan.

Miksi hän ei mennyt puistoon? Miksi hän ei heti ottanut selvää, missä imettäjä oli, palatakseen kotiin hänen kanssaan? Hän ei voinut.

Äkkiä hän luuli kuulevansa kaukaista jyminää. Se kuulosti raivokkaasti puhkuvalta junalta, joka kiitää ohi etäällä näkymättömillä kiskoilla.

Naishenkilö, niskassa iso punertava hiussolmu, kulki ohi, katseli häntä tutkivasti ja kääntyi katsomaan taakseen, ennenkuin katosi.

Regina pyyhkäisi kädellään kasvojaan ja oivalsi, että oli kalpea ja näytti kärsivältä. Ja nyt hän huomasi, että tuo etäinen jymy ja puhkuva tykytys tuli hänen povestaan, hänen runnellusta sydämestään.

Hän ravisti itseään kuin juuri herännyt lintu ja tahtoi palata todellisuuteen. Hän huomasi sylissään orvokkivihon, kirjan, keksikäärön. Miksi hän ei ollut jättänyt niitä Gabrien pöydälle, niinkuin tarkoitus oli ollut? Luultavasti hän vaistomaisesti tahtoi kostaa Gabrielle, joka oli pistänyt tämän okaan hänen sydämeensä.

— Olenpa minä halpamainen! hän ajatteli. Onko tyttö muka syypää siihen? Jos se edes on totta? Mutta voiko se olla totta? Miksi? Minkätähden en heti ole tullut ajatelleeksi tuota: minkävuoksi?

Tunsihan hän tuon hirvittävän miksi. Jo ennenkuin tuo turha kysymys oli kohonnut hänen huulilleen, se oli kaikunut hänen veressään, suonesta suoneen, sydämen kumisevaan syvyyteen saakka.

Antonio oli myönyt itsensä rahasta. Regina ei hetkeäkään epäillyt sitä, eikä hän hetkeäkään ajatellut, että Antonio olisi jo ennen naimisiinmenoaan ollut pelkästä taipumuksesta sen vanhan naisen rakastaja.

Hän oli myönyt itsensä. Hän oli naisten tavoin myönyt itsensä saadakseen rahaa ja voidakseen hankkia Reginalle kauniin kodin, auringonvaloa ja vaateriepuja, pikkurihkamaa, käsineitä, silkkisiä alushameita… kaikkea, mitä hän oli mieheltään vaatinut ja minkä puuttumisesta hän oli moittinut tätä.

— Voi sinua kurjaa, typerää poikaa, heikkoa ja halpaa olentoa… Lähden kotiin ja annan sinulle korvapuusteja kuin pahoille lapsille. Olisihan sinun pitänyt ymmärtää minua…!

Mutta nyyhkyttäessään itsekseen ja ajatuksissaan lausuessaan tällaisia syytöksiä Regina tiesi ja tunsi, että moiset sanat olivat kaikki tyhjiä ja mielettömiä. Aivan toinen totuus kaikui hänen sisimmästään, joka muuttui uhkaavaksi pyörteeksi.

Hän, Regina itse, oli heikko ja halpa olento. Hän ei ollut älynnyt elämän kohtalokasta vakavuutta. Ja nyt elämä kuritti häntä kuin häijyä lasta ainakin.

Hänen päänsä hehkui ja ohimoita jyskytti, aivan kuin joku olisi iskenyt häntä niihin. Kuinka kauan hän jo oli istunut penkillä? Ohikulkijat katselivat häntä. Nuoret miehet kääntyivät häneen päin; eräs heistä hymyili ihailtuaan hänen vihreitä kenkiään ja alushameen helmaa, joka pisti esiin hameen alta.

Regina ajatteli, että imettäjä istui odottamassa häntä puistossa. Mutta hän ei kyennyt lähtemään liikkeelle. Tuskissaan hän näki ikäänkuin harson läpi ohikulkijat, vihreiden kasvien peittämät rauniot, keltaisen teltan niiden keskellä, kaksi harmaatäpläistä kyyhkystä, jotka suutelivat toisiaan murattiköynnöksen lehtien välissä, ja lennätinlankojen verkon vasten taivaantaustaa. Hän näki ilmoitukset, jotka peittivät Termien kulmauksen, erotti metsästysaiheen kookkaassa reklaamissa, luki välinpitämättömästi sanat: Odol, Odol, Odol, jotka sitten oudosti painuivat muistiin, näki torin perällä työskentelevät miehet punaisenhallavissa paidoissaan, seurasi katseillaan ajoneuvojen pyörien väikettä. Tämä jokapäiväinen näky, joka lukemattomat kerrat oli kulkenut hänen ohitseen, herätti nyt hänessä syvää levottomuutta, veti puoleensa, nieli hänet. Mutta äkkiä hänestä tuntui, että hän itse loi tämän omituisen mielenkiinnon saadakseen ajan kulumaan ja siirtääkseen puistoon ja kotia palaamisen hetken tuonnemmaksi.

Häntä peloitti palaaminen kotiin, jota vain ajatellessaankin hän tunsi kammoa. Kaikki siellä oli inhoittavaa, kaikki, kaikki, kaikki…

Hän olisi tahtonut riisua omat vaatteensa, samoin hän olisi tahtonut raastaa vaatteet lapsensa hennon ruumiin yltä, joka oli puhdas kuin vastapuhjennut ruusu, häpeän ja katalan teon merkit, ja painaen lastansa alastomana povelleen paeta sen kanssa kauas, kauas…

Paeta! Tuo vanha tuuma palasi hänen mieleensä. Mutta tällä kertaa hän tahtoi paeta synnyinseutuaan paljoa kaukaisempaan paikkaan sen joen toiselle puolen, jonka takaa ei enää koskaan palata.

Enemmän kuin puoli tuntia hän istui penkillä. Yhä nopeammin kävelijät kiiruhtivat ohi; lapset katosivat puistosta. Varmaan imettäjäkin jo oli vienyt Caterinan pois. Ruoho tuoksui. Tukehduttava, hermostuttava henkäys tuntui ilmassa. Tämä ruohon tuoksu, tuo hiostava, hekumallinen lämpö, joka oli levinnyt ilmaan, teroitti hiljaisen soiton tavoin Reginan muistoja ja tunnelmia. Yksi muisto oli muita itsepintaisempi, se katosi ja palasi toisia selvempänä, polttavampana ja raskaampana. Se oli täydellinen ilmestys, se oli ainoa, totuudenmukainen selitys, sillä koettipa Regina kuinka kuvaavasti tahansa palauttaa ja pysyttää muita muistoja, ne eivät ilmaisseet hänelle kaikkea, mitä hän halusi ja mitä häntä samalla peloitti tietää.

Hän arvaili, miten Cabrie oli voinut päästä salaisuuden perille. Eihän se vielä riittänyt, että hänellä oli tarkka havaintokyky ja kaksi tervettä ja terävää silmää. Mitä selviä todistuksia Gabrie oli saanut? Mistä salaisuus oli hänelle paljastunut? Ruhtinattaren jäykistä välinpitämättömistä kasvoista vai Antonion katseista? Vai Mariannan silmistä? Vai oliko se jo yleisesti tiedossa? Regina ei ollut koskaan tullut ajatelleeksikaan, että sellainen voisi olla mahdollista, eikä ollut milloinkaan huomannut pienintäkään merkkiä, joka olisi voinut saada epäilemään. Ainoastaan muutamat irralliset sanat ja lauseet sukelsivat nyt esiin hänen muistoistaan ja saivat merkityksen, joka hänen täytyi kiihoittuneisuudestaan huolimatta tunnustaa liioitelluksi:

— Kaikki on mahdollista! Niin Marianna oli sanonut hänelle kerran, ilkeästi hymyillen. Sokeatkin näkevät joskus.

Hän, Regina, oli siis ollut sokeaakin sokeampi. Hän ei ollut nähnyt mitään, ehkä senvuoksi, ettei ollut koskaan epäillyt ja ettei ollut pitänyt silmiään auki. Hänen mieleensä muistui nyt se melkein ruumiillinen vastenmielisyys, jota rouva Makulina oli herättänyt hänessä heidän tuttavuutensa ensi hetkestä alkaen. Hän muisti Arduinan hutiloiden järjestetyn salin, sateisen taivaan, ikävän illan, vanhan mustapukuisen naisen, joka porttikäytävässä kaupitteli keltaisenvihreitä sitruunoita. Varjosta, joka oli synkkä kuin nokinen usva, kohosi Antonion hahmo mustana ja salaperäisenä. Ruhtinattaren kalpeat, liikkumattomat kasvot ja harmahtavat huulet olivat tuota tummaa taustaa vasten kuin himmeä kuu unisella pilvitaivaalla. Kuinka, milloin tuo aistillinen vanha nainen oli jähmettyneen taivaankappaleen tavoin vetänyt myrkylliseen piiriinsä iloisen ja varomattoman linnun, joka ajattelemattomasti liihoitteli sen lähettyvillä!

Ajattelemattomasti! Ei niinkään. Olihan Antonio mennyt synkän näköiseksi sinä iltana, nähdessään ruhtinattaren. Epäilemättä häntä silloin äärettömästi kammotti tuon naisen inhoittava intohimo. Mutta sitten oli tullut tuo surkea päivä… hänen vaimonsa oli paennut, soimattuaan miestään köyhyydestä, ja silloin tämä oli sokeasti, nöyryytettynä ja epätoivoisena myönyt itsensä. Ja se Reginan muisto, joka kaikkein itsepintaisimmin palasi hänen tajuntaansa ja joka selvimmin paljasti tuon teon kammottavuuden, oli juuri muisto Antonion tulosta Casalmaggioreen, heidän ajeluretkestään asemalta joen rantaa ja siitä omituisesta vaikutuksesta, jonka miehensä jälleennäkeminen teki Reginaan.

Kaikki tuntui hänestä nyt päivänselvältä. Siitä syystä Antonio oli muuttunut. Sentähden hänen suudelmansa olivat niin epätoivoisia, melkein julmia. Hän palasi vaimonsa luo saastutettuna, värähdellen ahdistuksesta kuin neito, joka on myönyt itsensä inhoittavalle ukolle. Sekä rakkaudesta että kostonhimosta Antonio oli suudellut sillä tavalla… ja sen hän teki saastuttaakseen hänet, Reginan, sillä kataluudella, johon tämä oli hänet pakottanut, ja unohtaakseen itse kataluuden.

Ja sitten… sitten hän kaiketi oli tottunut. Ihminen tottuu kaikkeen; Reginakin oli tottunut… Tottuisiko hän enempäänkin? Piiskan sivallus ei olisi voinut koskea häneen kipeämmin kuin tämä ajatus. Hän kavahti pystyyn, riensi lehtokujan läpi ja meni puistoon, joka torkkui autiona ohuesti vasta lehteen puhjenneiden puiden varjostamana. Imettäjää ei enää näkynyt. Vaistomaisesti Regina poistui vastakkaisesta portista pysähtyen rautatammien alle, joiden oksat olivat täynnä kullanhohtoisia nuoria lehtiä. Oli jo melkein keskipäivä. Lähtisikö hän kotiin? Eikö tämä ollut sopiva hetki ja tilaisuus paeta todenteolla, käymättä enää saastutetussa kodissa; sitten voisi kirjoittaa jostakin kaukaiselta seudulta Antoniolle: Syytä on ollut molemmissa, antakaamme siis toisillemme anteeksi, mutta erotkoot elämämme tiet!

Typeryyksiä! Romaanioikkuja! Todellisessa elämässä eräänlaiset asiat eivät koskaan tapahdu, tai eivät ainakaan ole oikealla kohdalla.

Regina oli kerran paennut saastuttamattomasta kodista, joka oli tuntunut hänestä liian ahtaalta. Hänen pakonsa oli aiheutunut naurettavasta oikusta ja kuitenkin voinut tapahtua. Mutta nyt sitävastoin, kun hänen omanarvontunteensa ja kunniansa kielsivät häntä enää astumasta jalallaan kotiin, joka oli kaikkein häpeällisimmän teon tahraama, nyt hänellä ei ollut voimaa paeta toistamiseen.

Regina joudutti askeliaan. Hänen alushameensa kahisi ja kuiskaili, ja hän oli ärtynyt tuolle silkille, joka huokaili hänen ympärillään ja seurasi häntä kaikkialle. Mutta vähitellen hänen ajatuksensa selkenivät. Kuta pitemmälle hän ehti Viminale kadulla, sitä enemmän hän rauhoittui.

Täytyi nähdä, tutkia, odottaa. Ihmiset ovat häijyjä, ja heidän suurin ilonsa on parjaaminen tai ainakin juoruaminen. Ei saa tuomita miestä pelkän juorupuheen perusteella, jonka jokin tyttöheilakka on kirjoittanut muistikirjaansa.

Vaikka Reginasta itsestään tuntuu, että hän on rauhoittunut, hän alinomaa pysähtyy aivan kuin ruumiillisen kivun pakosta. Hän ei voi kulkea eteenpäin. Jokin seikka vetää häntä taaksepäin.

Mutta sitten kodin tenhoava vetovoima taas pakottaa hänet jouduttamaan askeliaan. Hän rientää rientämistään edelleen aivankuin hevonen, joka tuntee paikan, missä lepo ja seimi odottavat.

Viminale ja Principe Amedeo-katujen kulmassa hän tapansa mukaan pysähtyy katselemaan näyteikkunaan asetettuja hattuja. Hän on aikeissa ostaa itselleen keväthatun, ja tuossa hän näkeekin sopivan; se on vihreän-hopeisista oljista tehty ja koristeina vaaleita, hentoja ohdakkeita — täydellinen keväinen pienoisrunoelma.

Mutta synkkä varjo himmentää hänen silmänsä, kun hän huomaa pysähtyneensä. Hatuista… silkkialushameista… kaikista noista koreista, tyhjänpäiväisistä joutavuuksista Antonio… Mutta ajatus katkeaa kesken. Ei! Se ei ole totta! Ensin täytyy saada varmuus, ennenkuin voi syyttää ketään. Täytyy rientää. On jo puolipäivä. Pöytä on katettu. Ja jollei tuossa kaikessa ole perää? Huomaakohan Antonio hänen mielenliikutuksensa? Voiko hän salata sitä? Antonio kärsii siitä. Ja Regina aiheuttaa hänelle turhaa surua. Äkkiä hän tuntee miestään kohtaan ääretöntä sääliä. Olipa hän syyllinen tai ei, kummassakin tapauksessa hän ansaitsee sääliä. Regina ei huomaa surkuttelevansa miestään sentähden, että syy on hänessä itsessään.

Via Torino, Via Balbo — koko katu on mutkikas ja tyhjä, linnunlaulusta raikuvat puutarhat luovat varjotäpliään sen kivitykselle. Kauempana, näköpiirin rajalla taivaan sininen seinä ja talojen hahmopiirteet. Harmaanpunertava pilvi, kuultava kuin helmiäissiru, liitää ylhäällä taivaan kuvussa. Kuinka suloista kaikki sentään on!

Regina rientää katua eteenpäin, on ennen pitkää perillä ja kiitää portaita ylös. Hänen sydämensä jyskyttää rajusti ja hame kahisee, mutta hän ei enää kiinnitä huomiota sellaiseen.

Antonio ei ole vielä tullut. Lapsi nukkuu. Regina on hiestynyt nopeasta kävelystä ja menee makuuhuoneeseen, siniseen ja viileään suojaan, ja tuntee muuttaessaan pukua sydämensä sykkivän rajusti, mutta ei enää tuskasta. Lopulta hänestä tuntuu, kuin hän olisi herännyt pahasta unesta ja kuin hänellä olisi ollut kova ruumiillinen kipu, joka nyt on poissa.

Antonion askelet kaikuvat portaissa. Ja nyt, niinkuin aina ennenkin, noiden askelien ääni herättää hänessä iloa. Sitten tuttu rapsahdus, kun avainta kierretään lukossa, ja hetken perästä seuraa virkeä tuulahdus, joka aina tuntuu elvyttävän koko talon, kun isäntä palaa kotiin.

Antonio ottaa lakin päästään, riisuu lyhyen päällystakin ja viskaa ne vuoteelle. Regina kokoaa hameensa, ja ripustaessaan niitä paikoilleen hän tuntee Antonion kulkevan läheltä ohi ja hipaisevan häntä, uhoten tuota elämän, nuoruuden ja kauneuden tuoksua, jota hän aina levittää ympärilleen.

— Hyvä Jumala, sellaista pahaa unta! hän ajattelee valellessaan kylmällä vedellä polttavia kasvojaan ennenkuin menee ruokapöytään.

Heti syötyään Antonio jälleen lähti kotoa. Hän sanoi menevänsä pörssiin. Tuskin hän oli mennyt ulos ovesta, kun jo Regina juoksi ikkunaan oudon epäluulon, sokean vaiston pakottamana. Hän näki miehensä joustavin askelin kulkevan Depretis-katua kohti, ja Regina vetäytyi äkisti pois ikkunasta tajuten epäluulonsa mielettömyyden.

— Ei! Tähän aikaan hän ei voinut mennä sen toisen luo… Ja jos hän olisi mennyt sinne, hän olisi sanonutkin sen.

Mutta epäluulo oli jo imeytynyt hänelle vereen, ja huomatessaan sen hän tunsi synkkää ahdistusta, monta vertaa raivokkaampaa kuin se oli ollutkaan, jota hän oli tuntenut tuntia aikaisemmin.

Silloin hän katui, ettei ollut pyytänyt Antoniota viipymään ja ettei ollut sanonut hänelle kaikkea.

— Mutta mitä se hyödyttäisi? hän seuraavassa tuokiossa ajatteli. Antonio tietysti valehtelee ja kieltäytyy puhumasta kanssani koko asiasta.

Regina istuutui vuoteen jalkapuoleen pieneen nojatuoliin ja koetti punnita kylmäverisesti asemaa.

Hänen epäilynsä syy näytti hänestä nyt aivan naurettavalta; nuoren tyttöletukan paperilipulle raapustamia sanoja.

Mutta hän tiesi myös, että totuus, joka pyrkii esiin, joskus huvikseen laskee julmaa pilaa. Se salainen voima, joka ohjaa ihmiskohtaloita, on outojen ja käsittämättömien lakien alainen.

Sinä hetkenä Reginan ei ollenkaan tehnyt mieli järkeillä, mutta vastoin tahtoaan hän teki itselleen muutamia kysymyksiä.

Miksi hänelle tapahtui kaikki tämä? Miksi hän kerran oli kapinoinut hyvää kohtaloansa vastaan ja antautunut oikun valtaan, ja miksi tämä oikku, tämä naisellinen kevytmielisyys, johon hän melkein itsetiedottomasti oli tehnyt itsensä syypääksi, oli antanut alkuaiheen todelliseen murhenäytelmään?

— Sentähden, että meidän on kestettävä kärsimystä, hän vastasi itselleen. Sentähden, että suru on ihmiselle olennaista. Mutta minä en tahdo kärsiä enkä surra. Tahdon vieläkin uhmailla kohtaloa. Ennenkaikkea tahdon kukistaa epäilyksen, joka nyt myrkyttää elämäni, tahdon tietää totuuden. Ja kun olen saanut sen tietää… mitä silloin teen?

Hän punnitsi asiaa ollen siitä tietoinen. Tämä vähän lohdutti häntä tai ainakin sai hänet toivomaan, ettei hän enää tekisi tyhmyyksiä. Mutta sitten hän taas ajatteli, eikö jo tämä epäilys ollut tyhmyyttä.

— Me olimme ja olemme — niin onnellisia! Mutta minun täytyy aina kiusata itseäni jollakin. Mielestäni ajattelen järjellisesti, ja kuitenkin jo pelkkä epäilykseni on järjettömyyttä. Mutta ehkä ajattelen näin luulotellakseni itselleni, ettei tässä ole rahtuakaan perää, vaikka samalla vaistoan, että kaikki on totta…

— Ehkä pelkään menettäväni onneni ja tahdon säilyttää sen hinnasta mistä tahansa, vaikkapa halpamaisesti tinkimällä omantuntoni kanssa.

Tuo ajatus sai hänet melkein järjiltään. Silloin hän tunsi olevansa kaikkein kurjimman naisen kaltainen. Hän ei enää luullut jaksavansa eritellä tilaansa.

Häntä puistatti hermoväristys, joka kiristi kokoon hänen käsivarsiensa jänteet, pakottaen hänet puristamaan kädet nyrkkiin.

— Ennen mitä tahansa… kurjuutta, surua, häpeää… mitä vain, vaikka
Antonion menettäminenkin… mitä tahansa, mutta ei kunniattomuutta!

Hän heittäytyi vuoteeseen levittäen käsivartensa, kätki kasvonsa, pureskeli peitettä ja itki.

Hän itki ja muisteli. Kerran ennenkin hän oli näin heittäytynyt vuoteeseen ja itkenyt raivosta ja surusta. Ja sitten Antonio oli tullut kotiin ja hän, Regina, oli suudellut häntä vilpillinen aie sydämessä.

Hän oli syössyt alennustilaan tuon heikon, rakastavan miehen, jonka hän oli vallannut voimansa ylemmyydellä.

Hän oli häväissyt itsensä Reginan vuoksi, joka nyt epäilyksellään häpäisi häntä vielä pahemmin.

— Ei! Jos sanon Antoniolle: »En tahdo mitään kaikesta, mitä annat minulle; nouskaamme ylös loasta, aloittakaamme uusi elämä!» silloin hän ei suinkaan hetkeäkään epäröi.

— Ja jos Antonio sittenkin valehtelee, hän vieläkin tekee sen minun tähteni, jottei hän menettäisi minua. Hän on madonsyömä hedelmä, ja mato, joka häntä kalvaa, olen minä.

Ilonvälähdys iski hänen mieleensä. Sitten kaikki taas peittyi entistä synkempään pimeyteen.

Varmuus, ennenkaikkea varmuus! Miksi jälleen tuottaa hänelle mielipahaa, joka ehkä on aiheetonta? Minun täytyy ensin saada varmuus. Sitten… sitten saamme nähdä.

Itku tuotti huojennusta. Kyyneleet olivat kuin kesäinen sade. Ne kirkastivat ja virkistivät hänen sisintään. Regina nousi, huuhteli kasvonsa ja rupesi lukemaan lehteä.

Täytyihän tehdä jotakin. Ensimmäiset sanat, jotka kiinnittivät hänen huomionsa, olivat nämä: »Ulkomaalainen pappi pidätetty».

Nämä sanat, joiden jatkosta hän ei välittänyt, palauttivat hänen mieleensä jotakin aikaisemmin tapahtunutta, alakuloiseksi tekevää jotakin, minkä hän melkein oli unhottanut, mutta mikä jollakin tavoin oli sen taistelun yhteydessä, joka riehui hänen sisällään.

Regina sulki silmänsä ja uneksi uudelleen vanhaa unta. Marianna juosta tepasteli hänen vieressään usvaisella rannalla kertoen, että Antonio oli lainannut rahoja ruhtinattarelta »järjestääkseen kauniin asunnon». Syvä ahdistus, puoleksi raivoa, puoleksi nöyryytystä, ajoi Reginaa edelleen ja pakotti hänet nyyhkyttämään ja pakenemaan Mariannan seuraa… mutta Marianna juoksi jäljestä ja kertoi tavanneensa henkensä pelastajan, palosotilaan.

— Palosotilas oli papin puvussa; sellainen veitikka! Marianna sanoi nauraen. Hän nauroi, mutta ei palosotilaalle, vaan jollekin salaperäiselle, peloittavalle asialle. Regina avasi silmänsä. Hän pyyhkäisi kädellään itkun samentamia kasvojaan ja tunsi pimeyden jälleen laskeutuvan hänen sieluunsa. Sinä hetkenä tuo vanha uni hänen mielikuvituksessaan sai juhlallisen merkityksen. Olemuksensa syvyyksistä tuon menneen hetken ahdistus kohosi selvänä. Mitähän silloin tapahtuikaan hänen sisimmässään? Oliko se patologinen ilmiö, aavistus vai suggestio? Tapahtuiko tuo iljettävä juuri sinä hetkenä, jolloin hän näki unensa?

Epäilemättä Antonio oli ajatellut häntä mielistellessään tuota vanhaa naista. Ja hänen inhonsa, häpeänsä ja kammonsa oli ollut niin voimakas, että se avaruuden läpi oli siirtänyt väreensä Reginan sielun uumeniin. Tuosta syvyydestä muisto nyt nousi pinnalle, ja sitä seuraavat mietteet hieman lohduttivat Reginaa.

Mitä se auttoi, että Antonio oli myödessään itsensä tuntenut inhoa, häpeää ja kammoa. Mitäpä auttoi, vaikka hän olikin myönyt itsensä rakkaudesta Reginaan! Se tosiseikka, että hän oli myönyt itsensä, osoitti, että hän kykeni tekemään sellaisen teon.

Reginan tuli miestään sääli, joka oikeastaan kohdistui hänen itseensä, mutta hän tunsi myös, ettei millään muulla tunteella senjälkeen olisi tilaa hänen elämässään.

Kaikki oli raunioina, ja harmaassa sorassa vain säälin keltainen kukka värähteli kituen. Liian vähäinen lohdutus sille, joka eli keskellä raunioita.

Mutta jollei tässä kaikessa sittenkään ollut perää? Voimakas sielu on synkkinä hetkinä ylen altis taikauskolle. Tuo uni oli ollut pelkkä uni, ei muuta. Mutta yksityiskohtineen, kymmeninetuhansine liiroineen, »kauniine huoneistoineen» ja Mariannan ivanauruin se liittyi niin oudon lujasti todellisuuteen.

Marianna! Varmaankin hän tiesi. Silmänräpäyksen ajan Regina ajatteli heti kutsua hänet luokseen.

— Panen hänet puhumaan, tunnustamaan, vaikkapa väkipakolla, jos se on välttämätöntä. Lähetän imettäjän ja lapsen kaupungille. Olenhan voimakkaampi Mariannaa.

Hän puristi kätensä nyrkkiin ja katseli niitä ikäänkuin päästäkseen varmuuteen niiden voimasta.

— Jollei hän puhu, lyön häntä. Huudan hänelle: »Te, joka väitätte aina puhuneenne totta, puhukaa siis nyt!»

Samassa tuo arvoton ja päätön tuuma raukesi, kun raivokas ylpeyden puuska kohosi hänen sisimmästään.

Mutta hetken kuluttua hän alkoi epäillä itseään ja suunnitella romanttisia tai ainakin järjettömiä tuumia.

Muun muassa hän ajatteli ruveta hiipimään Antonion kintereillä, urkkiakseen hänen askeliaan ja tekojaan.

Eräänä yönä hän horroksissaan kuvitteli näkevänsä Antonion lähtevän ulos ja hiukan kuljeskeltuaan kaupungilla aukaisevan ruhtinattaren puutarhan pienen rautaristikkoportin, jonka hän muisti nähneensä eräänä hänelle muistorikkaana iltana, jolloin Massimo oli sanonut:

Ja samasta portista Antonio nyt katosi. Regina odotti ulkopuolella aution kadun pimeässä sopessa. Ohikulkijat loivat häneen julkeita katseita luullen häntä tavalliseksi katunaiseksi. Mutta hän ei loukkautunut. Miksi hän olisikaan loukkautunut? Eikö hän ollut kaikkein kurjin surkuteltavista naisista? Eivätkö hänen vaatteensa olleet kudotut häpeästä?

Kahta pahempi tuska sai hänet kauhusta jähmettymään. Äänettömän kidutuksen hetket kuluivat.

Antonio oli tuolla sisällä, noissa tukahduttavan kuumissa huoneissa, leväten noilla pehmeillä pedontaljoilla, jotka olivat kuin vanhoja kiihkoisia tiikereitä. Mitä siellä sisällä tapahtui, se oli Reginasta niin kauheaa, ettei hän rohjennut ajatella sitä edes unenhoureessaan.

Hänellä oli selvänä kuvittelunsa edessä vain ruhtinatar, yllään tuttu musta samettipuku, paksu kaula helmien peitossa, naama pyöreänä kuin kuu. Pienet jalokiviä säihkyvät kädet hyväilivät Antonion kaunista päätä… Ja hän oli ääneti… olihan hän jo tottunut tuon naisen hyväilyihin.

Tämä kuvittelu sai Reginan sellaisen surunpurkauksen valtaan, että sitä heti seurasi vastavaikutus. Hän heräsi houreistaan ja luuli taas tajuavansa, miten mieletön hänen epäilyksensä oli. Olihan suorastaan mahdotonta, että Antonio vanhojen romaanisankarien tavoin varkain hiipisi tuon vanhan naisen luo ja että hänen vaimonsa voisi odottaa ulkona varjojen peittämässä kadunkulmassa ja järjestää hänelle oikean ilveilykohtauksen hänen tullessaan ulos talosta… Tämähän oli suorastaan naurettavaa!

Näin tunnit kuluivat. Koko seuraavan päivän Reginaa vaivasi kärsimys, jonka voimakkuus vaihteli ruumiillisen tuskan tavoin ja joka hetkellisesti kokonaan katosi, jättäen jälkeensä muiston hermokiihoituksesta tai pelon että se palaisi takaisin.

Ulkona aurinko, sinitaivas ja linnut viettivät herkeämätöntä juhlaansa. Tämäntästä ajoneuvojen räminä katkaisi kadun hiljaisuuden koskenkaltaisella jyminällään, sitten kaikki taas vaipui hiljaisuuteen. Kaukaa vain kumisi kaupungin häly kuin jättiläisnäkinkenkään kajahtava meren kohina.

Kello kahden aikaan pikku Caterina heräsi ja alkoi itkeä. Regina kuuli tämän kyynelettömän ja aiheettoman itkun ja meni lapsen huoneeseen. Siinä oli valkoiset seinäpaperit, ja tämä vaalea tausta, imettäjän hahmo, valtava pronssinvärinen möhkäle ja alaston, ruusuinen pienokainen hänen sylissään herätti Reginassa eloon aivan uuden tunteen. Hänestä tuntui, kuin hän olisi nähnyt edessään maalauksen, jolla oli aivan erikoinen merkitys. Kaikessa näytti nyt hänen mielestään piilevän jokin salainen soimaus. Tuon maalaisäidin tumma, jykeväjäseninen ja lempeä hahmo oli kuin vanhanaikainen madonnankuva, se muistutti hänelle, mitä kaikkia ominaisuuksia hänellä olisi pitänyt olla. Hän ei ollut osannut täyttää äidinvelvollisuuksiaan edes yksinkertaisen maalaisnaisen tavoin. Hän ei ollut kyennyt mihinkään. Loisolio hän oli, pelkkä loisolio.

— No, joko se taas itkeä tillittää? Uui, ui, kuinka rumaa itkua! No, mikä kullanmurua vaivaa? Onko pikku pääskynen kylmä! Kas noin, nyt puikahdetaan pieneen nättiin paitaan, sitten vedetään jalkaan pikkuruikkuset sukat ja sitten pikkuruikkuset kengät. Katselepas vain noita herttaisia kullannuppukenkiä. No, käpälä sisään nyt vain! Mitä? eikö veitikka tahdo?… Hei, herra käpälä, joudu, joudu, joudu jo!

Palleroisena ja punaisena, pikku paita yllä, hiukset pörrössä, Caterina yhä vain itki, mutta katseli kuitenkin uteliaana pieniä valkoisia kenkiään ja potki jalallaan.

— Nyt on toinen valmis. Sitten on toisen vuoro. Onkohan se yhtä tyhmä? ei… Kas… se olikin kiltti ja saa pusun. Kas noin!

Nyt Caterina nauroi. Hänen pienet kasvonsa, hänen pienet silmänsä sinertävine valkuaisineen, koko tuo pieni olento näytti säteilevän.

Regina otti lapsen syliinsä, nosti hänet korkealle ilmaan, painoi häntä jälleen povelleen, antoi hänen taas lentää, juoksenteli, pitäen häntä käsivarsillaan ja nauroi hänen kanssaan kilvan.

— Äidin, pikku, pikku… kullannupukka, pikku… höyhenetön linnunpoikanen!

— Hyi! imettäjä torui paheksuen, miksi rouva sättii lasta tuolla tavalla! Antakaa se tänne. Eikö rouva näe, että lapsen on vilu?

— Menkää Pinciolle, Regina sanoi aikoen laskea lapsen imettäjän syliin. Mutta Caterina oli kietonut pienet käsivartensa hänen kaulaansa eikä tahtonut mennä takaisin imettäjälle.

— Pinciolla aina tuulee, tämä sanoi pahoilla mielin. No, sydänkäpyseni, etkö enää välitä minusta?

Regina ei kiinnittänyt huomiota imettäjän nyreään mieleen. Olihan nainen aina ollut Reginalle mustasukkainen.

Imettäjän lähdettyä lapsi sylissä ulkoisalle Regina harhaili hetken ajan hiljaisessa huoneistossa. Mitä hänen oli tehtävä? Sitä hän ei tiennyt. Hän muisti, että hänen olisi pitänyt käydä katsomassa erästä naishenkilöä, johon hän oli tutustunut ruhtinatar Makulinan luona. Mutta sitten hän ajatteli, että olisi ollut vaihdettava pukua ja mentävä saliin, jossa rouvat istuivat piirissä pitkään ja vakavasti pohtien uusimpien muotilehden huolestuttavia hihakuoseja. Ja pelkkä tämä ajatus sai hänet alakuloiseksi.

Mitä siis tehdä? Hän alkoi ikävystyä kaikkeen tai ainakin kuvitella, että niin oli laita. Hän tuumi, mitä hän oli siihen päivään asti tehnyt välttääkseen ikävää ja muisti, että hänen aikaisemmin, avioliittonsa ensimmäisenä vuotena, oli samoin ollut ikävä.

Miten hänen aikansa senjälkeen oli kulunut? Mitkä miellyttävät askareet olivat saaneet ajan kulumaan huomaamatta? Eivät mitkään erityiset. Hän oli vain ollut onnellinen.

— Olenko siis nyt onneton? Mokomankin naurettavan kuvittelun vuoksi? hän ajatteli, istuutui huoneensa ikkunan ääreen ja alkoi ommella pukua pienokaiselleen.

Hän ompeli viisi, kuusi minuuttia. Hiljaisuus huoneessa, keskipäivän rauhallinen, alakuloiseksi tekevä valaistus, viileä ilma ja kaukana pauhaava kaupungin humu vaivutti hänet unelmoivaan horrokseen. Hänen surunsa tuntui tauonneen. Kului muutamia hetkiä.

Äkkiä ovikello soi, ja hän kavahti pystyyn, ikäänkuin äänen sähköaallot olisivat siirtyneet hänen hermoihinsa.

— En ole kotona! hän ehätti sanomaan palvelijattarelle, joka oli menossa avaamaan.

Regina palasi huoneeseensa ja sulki oven jälkeensä. Hän ei edes tahtonut tietää kuka oli tullut tervehtimään. Sinä hetkenä, sinä päivänä hän vihasi ja halveksi koko ihmiskuntaa.

Mutta kun palvelijatar palasi kertomaan, että vieras oli neiti Gabrie, Regina juoksi ikkunan ääreen ja huusi hänet takaisin, juuri kun hän astui ulos porttikäytävästä.

Gabrie palasi. Regina katui heti, että oli kutsunut hänet takaisin huomattuaan, että tämä johtui hänen epätoivoisesta uteliaisuudestaan.

Ehkä Gabrie oli huomannut, että joku oli liikutellut hänen vihkojaan, ja epäillyt Reginan selailleen niitä ja tuli nyt säikähdyksissään pyytämään anteeksi. Eihän Reginan tarvinnut muuta kuin kysyä saadakseen tietää.

Ei koskaan! Hän ei tiedustelisi Gabrielta eikä keneltäkään muultakaan tätä asiaa.

Gabrie, vaaleaverinen nuori tyttö astui sisään kalpeana yksinkertaisessa mustassa puvussaan. Hän näytti yhä sairaalta ja yski. Ainoastaan hänen silmissään, jotka olivat kirkkaat ja terävät kuin neulat, oli entinen viekas välke.

Regina ei tiennyt, mistä syystä hän melkein pelkäsi tuota hirvittävää tyttöä. Tuolla tulevalla kirjailijattarella näytti jo olevan harvinaisen voimakas sielullinen näkemiskyky aivan kuin hän olisi voinut lukea ihmisten ajatukset otsan läpi. Mutta tämä käsitys kesti Reginalla vain hetken ajan. Tosiasiassa Gabrie ei hänen mielestään ollut sen kummempi kuin juorukello. Regina halveksi häntä.

— Olin lähdössä kaupungille. Sentähden palvelijatar sanoi, etten ollut kotona. Oletko jo terve? Kävin sinua tapaamassa.

— Kuulin siitä. Kiitos käynnistä. En tahdo viivyttää sinua. Pukeudu sinä vain. Kuinka Caterina voi?

— Hän on parastaikaa ulkona, Regina vastasi järjestäessään hiuksiaan kuvastimen edessä.

Regina alkoi muuttaa pukua. Hän ei tiennyt, minne lähtisi, mutta ulos hän tahtoi jo siitäkin syystä, että pääsisi eroon Gabriesta.

— Kyllä. Ole hyvä ja napita tämä kaulus. Olen kovin kyllästynyt kauluksiin. Täytyisi pitää kamarineito mokomien vehkeiden tähden.

— Eikö sinulla sitten ole sellaista? Gabrie kysyi tyynesti ja pani kauluksen nappiin.

— Odotahan, niin kohennan kaulustasi. Kuinka voitkaan käyttää tuollaista kaulusta! Totisesti naiset ovat muodin uhreja.

Regina tunsi Gabrien pienten kylmien sormien kopeloivan hänen niskaansa. Korkea, koruompelureunainen kaulus, joka kohosi korviin asti, tuntui tukahduttavalta. Hän kääntyi kasvot punaisina, vihoissaan… kenelle? Gabrielle vai kaulukselle? Sitä hän ei itsekään tiennyt. Mutta hän kiivastui Gabrielle.

— Naiset ja naiset… etkö siis itse ole nainen? Ole hyvä… älä puhu tuossa äänilajissa. Silloin olet minulle vastenmielinen.

Regina pidätti henkeään voidakseen napittaa vyötäisiltä liian ahtaan hameensa. Mitähän Gabrie tarkoitti? Piilikö hänen sanoissaan jotakin erikoista?

— Luulin sinua nuoremmaksi, Regina virkkoi. — Älä puhu noin mahtipontisen juhlallisesti. Se on yhtä epämiellyttävää.

— Tuleeko siihen minun kaltaiseni otus? Regina jatkoi, heiluttaen ylenkatseellisesti ihojauhehuiskua. Valkoista ihojauhetta tuprahti kuvastimeen peittäen lasin ohuella kerroksella. Regina ajatteli.

»Gabrie varmaankin huomaa, että kohtelen häntä toisin kuin ennen, ja arvaa syyn».

Hän tiesi, että hänen käytöksensä oli häijyä, ja hän hermostui, kun ei voinut eikä tahtonut hillitä itseään.

— Lähde mukaan! Siellä, minne minä olen menossa, on myöskin oppimista tulevalla kirjailijattarella. Kuvittelehan salia, jossa istuu kymmenen naishenkilöä, kaikki verivihollisia keskenään senvuoksi, että jokainen pelkää olevansa huonommin pukeutunut kuin muut!

— En päästä romaaneissani esiintymään mitään tuollaista inhoittavaa.
Turhaan siis laahaat minua moisiin paikkoihin.

Gabrie nauroi, mutta Reginasta oli tuossa naurussa ontto kaiku kuin väärässä rahassa. Hän ei alunkaan päässyt selville siitä, epäilikö Gabrie, että Regina oli lukenut hänen muistiinpanojaan.

Gabrie lähti Torino-kadulle, Regina taas Depreteskatua kohti. Jalkakäytävät olivat niin autiot ja hiljaiset, että hänen silkkihameensa kahina kuului tavattoman selvään kuin tuulen tuivertaessa kuivuneita lehtiä.

Hän ajatteli Gabrieta, joka palasi ullakkokomeroonsa kuin mehiläinen pesäänsä ja jolla oli päämäärä tässä nurinkurisessa maailmassa. Hän itse taas kulki umpimähkään tietämättä minne lopulta suuntaisi askelensa.

Näin hän kauan samoili katuja. Hän kulki Via Nazionalen edestakaisin huomaten lopulta ajatuksissaan joutuneensa Via Sistinalle, vastapäätä Pinciota.

Hänen raskaat ajatuksensa seurasivat häntä yhtä uskollisesti kuin hänen hameensa kahina. Pinciolla hän tapasi imettäjän ja Caterinan ja istuutui heidän viereensä terassin penkille. Puistossa ei ollut soittoa, mutta kaunis ilma oli houkutellut lehtokujat matkailijoita ja ajelijoita täyteen. Imettäjän kumartuessa laskemaan maahan pienokaisen, joka noukki pieniä kiviä, ojentaen ne sitten vakavan näköisenä toiselle samanikäiselle palleroiselle, Regina katseli ajoneuvoja, joita vieri lehtokujassa. Hän joutui lumouksen valtaan. Pincio oli sinä päivänä tavallistakin valoisampi ja kauniimpi: taivas kaareutui helmenvärisenä punasinervien ja vihreiden puiden yllä, hienosti pukeutuneita naisia ja herroja kuhisi käytävillä; kasvoja ja vartaloita, jotka olivat siroja kuin porsliinimaalaukset.

Kauniiden hevosten vetämiä vaunuja, joissa istui hienoja naisia, kiiti edestakaisin kuin näyttämön taustassa, näköjään säännöllisesti kuin tahdissa, mikä näytti ihmeen miellyttävältä, mutta samalla vaikutti nukuttavasti kuin virtaava vesi.

Regina oli ennen kadehtinut tuollaisia naisia, ja hänen kateutensa oli kehittynyt vihaksi, joka vei hänet harhaan. Nyt hän sääli heitä heidän ikävänsä ja hyödyttömyytensä vuoksi. Ja hänestä tuo tasainen, säännöllinen liikunto tuntui yksitoikkoisen pitkäpiimäiseltä, täällä lehtokujilla samoin kuin elämässäkin.

Regina kavahti ylös. Auringonlasku oli kirkas, taivaanranta oli vihreän punerva. Harmahtava surunvoittoinen valaistus laskeutui nyt puistokujaan.

Regina noudatti kehoitusta seuraten imettäjää, jonka pronssikasvot pistivät selväpiirteisinä esiin päähineen keltaisen sädekehän alta.

He kulkivat kulkemistaan. Caterina nukahti vaipuen imettäjän voimakasta olkapäätä vasten. Punertavanharmaa iltahohde levisi Via Sistinalle. Imettäjä kulki edellä vakavana ja huojuen kuin täysilastinen vene. Hentona ja kahisten kuin nuori haapa Regina käveli konemaisesti jäljessä ikäänkuin edellä soluvan jykevän aluksen hinaamana. Kun imettäjä pysähtyi — hän seisahtui jokaisen kaulakoristeita ja sormuksia täyteen ahdetun näyteikkunan kohdalle — Reginakin pysähtyi katse himmeänä ja harhailevana.

Sen päivän pitkällistä ja kiusallista levottomuutta seurasi omituinen raukeus. Reginasta tuntui kuin hän olisi kävellyt unissaan ja että vuosia oli kulunut siitä hetkestä, jolloin hän asteli lintujenkaupustelijan jäljessä San Lorenzo-kadulla.

Kaikista sen päivän elämyksistä oli jäljellä vain epämääräinen surumielisyys. Epäilys tuntui haihtuneen, ja hän luuli vihdoinkin saaneensa varmuuden, että hänen epäluulonsa oli ollut hirveän naurettava. Entistä rauhallisuuttaan hän ei kuitenkaan saanut takaisin.

Kolme raajarikkoista katusoittajaa seisoi kolkon seinän ääressä nau'uttaen surkeasti vanhoja soittimiaan. Katukäytävillä tungeksi vanhoja ulkomaalaisia naisia päässä hullunkurinen pieni hattu. Joka kadun kulmauksessa kuului autojen ulvontaa. Luultavasti likinäköisyytensä vuoksi Regina aina pelkäsi autoja, varsinkin hämärässä, jolloin päivän sammuva hohde sulaa lyhtyjen epävarmaan valoon vaarallisesti häikäisten silmiä. Sinä iltana Regina oli entistään levottomampi. Hänestä tuntui kuin olisi kaupungille päästetty irti kiljuvia petoja, jotka karjuen ilmaisivat olevansa liikkeellä. Minä hetkenä tahansa nuo hirviöt saattoivat hyökätä hänen, lapsen tai tuon koneihmisen kimppuun, jota sanottiin imettäjäksi, ja murskata heidät hampaissaan hienoiksi kuin jyvät.

Barberini-aukion läheisyydessä Reginan sivuutti läheltä vanha herra. Hänen vanhankuosinen päällystakkinsa oli huolellisesti napitettu huolimatta siitä, että ilta oli melkein kuuma, ja hän kulki kumarassa. Regina tunsi, että herrasmies oli sama senaattori, joka oli sukua Arduinalle, ja kääntyi tervehtimään häntä. Mutta senaattori katsoi suoraan eteensä kirkkaat ja lempeät, mutta samalla ivalliset silmät tuijottaen, eikä huomannut mitään.

Regina oli tavannut senaattorin useat kerrat. Hän oli kerran käynyt Reginan luonakin, ja aina hän oli puhunut Englannista, sen laeista ja naisista ja veisannut vanhaa virttään elämästä:

Lopulta Regina oli kyllästynyt vanhaan herraan samoinkuin kaikkiin kiihkoilijoihin. Saattoihan elää tekemättä työtäkin! Mutta sinä iltana hän seurasi tarkoin tuota kumarassa kulkevaa köpittävää pikku herrasmiestä, joka nyt tuntui hänestä entistään hullunkurisemmalta. Mutta hänestä tämä pienikasvuinen mies ilmestyi hänen eteensä kuin sadun kääpiö muistuttamaan hänen surullisen tarinansa antamaa opetusta.

Sanalla sanoen, elämä oli surullinen tarina, kun ajatteli sitä tarkemmin, niinkuin opettajan oli tapana sanoa. Eikö ollut huolestuttava ajan merkki, että kaksikymmenvuotias nuori nainen, joka sitä ennen ei ollut koskaan käynyt kotiseudun vihreää jokirantaa kauempana, lähti maailmalle merkitsemään vihkoonsa elämän ruminta kataluutta? Vaikka tämä olikin pelkkää juorua, se ei parantanut asiaa.

Katettu pöytä oli odottamassa, aivan kuin kerran hyvin kauan sitten. Käytävä oli täynnä paistettujen artisokkien hajua, ja Regina, joka juuri oli muuttanut pukua, kirjoitti paraikaa seuraavan päivän ostosluetteloa.

Antonio riensi Caterinan luo, joka hiljan oli herännyt, otti hänet syliinsä ja istuutui ikkunan ääreen. Iltaisin, lampun valossa Caterina aina oli pirteämpi ja iloisempi kuin muulloin.

Sinä iltana pienokainen, joka näytti suuresti ihailevan isäänsä, katseli häntä pitkään ja näytti hänelle sitten pientä jalkaansa, jossa vielä oli uusi kenkä.

— Ollaanko jo vähän kiemailevia, mitä! Niin kauniit kengät, että niitä täytyy kehua ja näyttää! isä leperteli pudistaen päätään ja tarttuen pieneen jalkaan.

Mutta Caterinan kasvot kävivät happamiksi, hän rypisti kauheasti kullankeltaisia kulmakarvojaan ja ponnisteli saadakseen jalan vapaaksi. Tämä onnistuikin, mutta pieni kenkä irtaantui jalasta ja putosi maahan. Silloin nuori isä kumartui ja sai vaivoin pienen sätkyttelevän jalan jälleen kenkään, koko ajan huvittaen lasta lörpötyksillään, mikä, niinkuin Balzac sanoo, lukiessa tuntuu naurettavalta, mutta isän suussa on ylevää. Caterina vastasi omalla tavallaan.

Kun Regina lähestyi heitä, Antonio ja pienokainen yhä jatkoivat mielenkiintoista keskusteluaan. Antonion nuoret silmät olivat kirkkaat ja hymyilevät, ja jälleen Regina oli varma siitä, että oli nähnyt pahaa unta.

III

Päivä seurasi toistaan, elleivät kokonaan, niin ainakin osaksi tämän päivän kaltaisina.

Kuuma huhtikuun aurinko paahtoi jo kaupunkia. Illalla taivas hehkui kuin sula metalli. Pölyn ja kuivuneen heinän sekainen kesän tuoksu teki ilman melkein tukahduttavaksi.

Kerran illalla Regina oli ruhtinattaren luona, jonka piti parin päivän perästä matkustaa Albanoon tavatonta hellettä pakoon.

— Aiotteko viipyä siellä kauankin! vanha posliinikalloinen herrasmies kysyi ranskaksi saaden sanat suustaan vain suuresti ponnistamalla.

Mutta kun hän puhui hiljaisenpuolisesti, ruhtinatar käänsi pöhöttyneet, kelmeät kasvonsa häneen päin sanoen:

— Minne sitten matkustatte? ukko itsepintaisesti tutkaili melkein järkyttävän totisena.

— En vielä tiedä. Ehkä Vichy'hin. Mutta se on vielä epävarmaa. Ettekö matkusta ulkomaille?

— Tuskinpa vain tänä vuonna. En ole oikein terve, enkä tahdo rasittaa itseäni. Huh, kuinka kuuma jo nyt on! On täytynyt ottaa jouhipatjat esille. Mutta silti ei saa unta.

Ruhtinatar huokasi. Monsieur huokasi vielä syvempään. Molemmat näyttivät hyvin onnettomilta, vanha rouva kuumuuden vuoksi, vanha herra siksi, ettei vielä tiennyt, minne lähtisi viettämään kesäänsä.

— Luulen, että tulee maanjäristys, Marianna virkkoi saattaakseen heidät virkeämmälle tuulelle tuodessaan teetä.

Vanha herra, joka jo jonkin aikaa oli hellin katsein silmäillyt
Mariannaa, tuijotti nytkin häneen himmeillä silmillään ja sanoi:

— Montako kupillista teetä olette tarjonnut elämässänne, mademoiselle Marianna? Kun näen teidät ilman teekuppia, teidän pieni olemuksenne näyttää minusta epätäydelliseltä.

Mutta mademoiselle oli pahalla tuulella eikä tahtonut puhua eikä kuulla puhuttavan pötyä. Kuumuus vaivasi häntäkin. Kulkiessaan Reginan ohi hän sanoi aivan ääneen:

Yleensä kuumuus teki ihmiset häijyiksi ja tylsiksi. Regina sitäpaitsi tunsi, että hänen voimansa olivat loppumaisillaan. Hänen ylpeytensä ja omanarvontuntonsa lannistuivat lannistumistaan.

Ehkä tämä lopulta vahingossa tulisi ilmaisseeksi salaisuutensa; miten, se oli Reginalle tietymätöntä, mutta hän odotti. Hän istui odottamassa, mutta häntä hävetti, että istui vastapäätä vanhaa rouvaa, ja sitten taas tämä häpeäminen kiusasi häntä.

Hän palasi ajassa taaksepäin muistoihinsa. Nyttemmin riitti pieninkin aihe palauttamaan hänet menneisyyteen ja voimakkaasti ja selvästi kiinnittämään hänen huomionsa joka tekoon ja joka sanaan, jolla mahdollisesti saattoi olla kaksinainen merkitys. Sinä päivänä palauttivat sireenit, joita oli salissa kaikkialla ja jotka väkevällä tuoksullaan täyttivät ilman, hänen mieleensä toisen käynnin täällä pari vuotta sitten ja hänen omat sanansa, jotka olivat yhtä kirpeät kuin sireenientuoksu, sekä Mariannan kaamean vastauksen:

— Köyhä on Roomassa kerjäläinen, joka jyrsii luuta palatsin suljetun oven edessä.

— Ja toisinaan rikkaan koira juoksee ohi ja sieppaa kerjäläisen kädestä tuon luunkin…

Ah, mademoiselle tunsi hyvin elämän. Reginan palauttaessa mieleensä tuon surullisen ja ivallisen silmäyksen, jonka ruhtinatar oli luonut häneen sinä päivänä, jolloin hän oli tullut jäähyväisille ennen pakoansa, Marianna ojensi hänelle kupin teetä ja alkoi kertoa rumia juttuja eräästä hyvin hienosta herrasta, joka tiheään kävi ruhtinattaren salongeissa.

— Hoetaan, että hän antaa rakastajattariensa ylläpitää itseään, ja sitten kun ei enää saa kiskotuksi heistä irti mitään, hän heittää heidät menemään kuin tyhjiin puserretun sitruunan… Niin kerrotaan.

— Sen pahempi noille rakastajattarille, Regina sanoi ylenkatseellisesti. Tuo mies on heitä voimakkaampi, ja…

— Niin, unohdin, että tekin olette yli-ihminen… Marianna virkkoi puoliääneen. Sitten hän äkkiä naurahti: Haluatteko lisää teetä?

— Marianna tuntee Antonion ja ruhtinattaren salaisuuden ja luulee minunkin tietävän sen ja mukautuvan siihen. Hänen kasvonsa hulmahtivat hehkuvan punaisiksi. Hän ei koskaan voinut unohtaa sitä häpeäntunnetta, jonka tämä punastuminen hänessä herätti. Hetken kuluttua hän halveksien kutsui Mariannaa. Sitten hän ajatteli, että tuo neitonen oli saattanut vain sanoa tavanomaisia julkeita sukkeluuksiaan.

Tämä ei ollut ensimmäinen, ei toinen eikä tuhanneskaan kerta, kun hän ajatteli näin. Mutta sinä hetkenä hän tunsi, että hänen sairautensa — joko todellinen tai luuloteltu — oli saavuttanut ratkaisevan käänteensä. Joko terveys tai kuolema.

Vanhat naiset ja herrat olivat asettuneet piiriin ruhtinattaren ympärille, joka erottui tästä välkkyvästä kehästä vaaleana ja kelmeänä kuin valehelmi kissankultasormuksesta. Kaikki puhuivat kuuluisasta, koko Euroopassa tunnetun ylhäisen venäläisen taiteittensuosijan itsemurhasta.

Eräs läsnäolijoista, venäläinen herrasmies, oli muutamia päiviä aikaisemmin ollut mukana juhlakemuissa, jotka taiteilijat ja ylhäiset henkilöt olivat toimeenpanneet saman rikkaan itsemurhaajan kunniaksi. Ja nyt hän kertoili kaikki juonet, kaikki salaiset vehkeilyt, kaikki viekkaat diplomaattitemput, jotka ilmenivät noissa kemuissa, kosketellen niitä eriasteisen häpeällisiä suhteita, jotka vallitsivat vieraiden välillä, joko naisten, aviorikosten, taiteilijain venyvän omantunnon tai suurkaupunkilaissiveyden muodossa.

Regina kuunteli ja muisti kuulleensa satoja tämäntapaisia keskusteluja. Mutta tällä kertaa häntä erityisesti hämmästytti tuon venäläisen herran kertomistavan typerä yksinkertaisuus ja kuulijakunnan mielenkiinto. Ainoakaan ei sanallakaan ilmaissut vähintäkään ihmettelyä. Jotkut vain hyväksyen nyökäyttivät päätään tai huitoivat käsiään ja näyttivät ilmeisesti suuresti nauttivan kuunnellessaan asioita, jotka he jo olivat moneen kertaan kuulleet aikaisemmin.

Sellainen on maailma! Ja Regina ihmetteli, että sellainen elämys, jollaiset tuntuivat olevan yhteisiä kaikille tämän maapallon miehille ja naisille, oli tullut hänenkin osakseen! Oli hetkiä, jolloin hän mietti, eikö ollut mieletöntä niin kiusata itseään. Mutta oitis hän kauhistui tätä ajatustaan. Hän luuli tukehtuvansa. Isot kissapedot näyttivät virkoavan henkiin, niiden taljat pullistuivat ja liikkuivat, ne lähestyivät, puhalsivat hänelle vasten silmiä kirpeää ja hekumallista henkäystään. Niiden keltaiset lasisilmät lumosivat, niiden karvaiset käpälät kohosivat hitaasti, veltosti, koskettelivat hänen kaulaansa ja tukahduttivat häntä. Ilmaa! Ilmaa! Vapautuminen tai kuolema! Vielä hetkinen, niin hän, Regina, kylläkin oikullinen, mutta silti puhdassydäminen olento, joka synnyinseutunsa joen rannalla oli uneksinut kaikesta, mikä saattaa elämän elämisen arvoiseksi, menehtyisi, tuskaansa.

Vaistomaisesti hän kimposi ylös ja pakeni ulos, pienelle marmoriparvekkeelle, josta oli portaat puutarhaan. Siellä työskenteli mies pyöreän kukkalavan ääressä, jonka pehmeä ruoho ja heleänväriset kukat tekivät hedelmäkakun näköiseksi. Kaikki oli keinotekoista tässä pikku puistossa, joka oli siroteltu täyteen soijakukkien terälehtiä. Punainen auringonlasku vuodatti verenkarvaista hohdettaan valkoisten ruusujen köynnökselle, joka oli takertunut laakeripuuhun. Tämä kohosi puutarhaportin kohdalla, joka tähän aikaan jo oli suljettu.

Regina ei ollut vielä ehtinyt virkistyä hengittäessään puutarhan kuumaa ja liian tuoksukylläistä ilmaa, kun hän näki portin aukeavan ja Antonion ilmestyvän puutarhaan. Reginasta tuntui kuin veripunainen usva olisi peittänyt hänen silmänsä eikä hän hetken aikaan edes erottanut lähestyvää ihmishahmoa. Mutta Antonio nousi rauhallisesti marmoriportaita, pysähtyi hänen kohdalleen ja kysyi:

— Miksi tulet tuollaisessa puvussa? Regina kysyi tarkoittaen hänen arkipukuaan. Siellä on paljon väkeä ja hirvittävän kuuma. Älä mene sinne, eihän kukaan vielä ole nähnyt sinua. Minäkin jo lähden pois.

— Älä ainakaan mene sisälle tätä tietä, Antonio? Regina sanoi kiihkeästi.

Regina jäi terassille ja katseli, tarkoin erottamatta häntä, kukkalavan ääressä ahertavaa miestä.

Ensi hetkenä hän luuli vielä kerran älyävänsä, kuinka suunnattoman mieletön hänen epäluulonsa oli ollut. Syyllinen ihminen ei käyttäydy niin kuin Antonio sinä hetkenä.

Mutta sitten hän taas ajatteli, että jos Antonio oli syyllinen, hänen oli menetteleminen juuri sillä tavoin, teeskenneltävä olevansa lainkaan aavistamatta, mitä Reginan mielessä liikkui. Mutta ei! Tuhat kertaa ei! Jos Antonio oli syyllinen, hän kyllä olisi teeskennellyt paremmin: hän ei olisi tullut sisään salaa puutarhaportista, ei olisi esiintynyt niin kotiutuneena talossa, kun kerran tiesi, että hänen vaimonsa oli tuon toisen naisen luona. Mutta samalla Regina tiesi, että kaikkein ovelimmat rikokselliset joskus ovat unohtavinaan näyttelemisensä ja toimivat tahallaan varomattomasti haihduttaakseen epäluulot.

Kaikkein eniten Reginan mieltä pahoitti sillä hetkellä se ajatus, että Antonio todella oli syyllinen, ja että hän lisäksi oli tietoinen vaimonsa epäilyksestä ja päätti jatkaa ilveilemistään.

Regina palasi saliin. Siellä yhä vielä puhuttiin muukalaisen itsemurhasta. Keskusteli inhoitti häntä. Se olisi sopinut johonkin pikkukaupungin juoruseuraan.

Marianna toi teetä Antoniolle, joka pureskellen keltaista keksiä valkeilla hampaillaan tyynesti lausui mielipiteensä murhenäytelmästä. Ruhtinatar höristi korviaan heiluttaen pientä japanilaista viuhkaa, joka näytti olevan himmeäksi hiottua lasia. Hänen pienten käsiensä sormukset kimmelsivät ja säihkyivät salin punertavassa hämärässä.

Siinä kaikki. Ei nytkään merkkiäkään, joka olisi paljastanut salaisuutta. Antonio ei näyttänyt ainakaan kiinnittävän huomiota ruhtinattareen, joka tavallistaankin tylsempänä ja välinpitämättömämpänä kuunteli viimeistä puhujaa lausuen silloin tällöin kohteliaan vastauksen. Hänen metallinkiiltoisissa silmissään oli epämääräinen, hiukan kaihomielinen ilme aivankuin henkilöllä, joka ajattelee jotakin kaukana olevaa, jonka täydellisesti omistaa.

Hetken kuluttua Regina nousi, sanoi hyvästi ja poistui Antonion seurassa. Marianna saattoi heitä eteiseen ja suuteli jäähyväisiksi Reginaa molemmille poskille.

— Huomenna on teidän vuoronne, Marianna virkkoi jatkaen pilailuaan. Sitten hän lisäsi vakavasti: Tulkaa vasta kuuden ajoissa. Meillä on asioita kaupungilla.

— Ai niin, hän lisäsi saattaen heidät ulko-ovelle asti, se herra kävi täällä taaskin. Hän tarjoaa kolmeasataa liiraa tai uutta turkisvaippaa. Mutta ruhtinatar vaatii takaisin omaa vaippaansa. Hän sanoo aikovansa haastaa miehen oikeuteen.

— Haastakoon vain minusta nähden, Antonio sanoi siihen. Taisi olla erinomainen, se vanha vaippa?

Regina ei vastannut myöntäen eikä kieltäen. Hän käveli vaieten Independenza-aukiolle asti. Sitten hän näytti muistavan jotakin, kohotti päätään ja kysyi:

— Herrainen aika! Siitä ei kannata puhua. Jo kuukauden päivät ruhtinatar on vatkuttanut minulle samaa asiaa. Hän lähetti vaipan korjattavaksi, mutta sai takaisin toisen, joka näyttää huonommalta. Siinä kaikki.

— Luuletko, että siellä on kuuma? Ruhtinatar on vuokrannut järven rannalta huvilan. Parveke on täynnä ruusuja, joiden lehdet varistessaan putoilevat suoraan veteen.

Regina tiesi sen. Antonio, joka oli muutama päivä aikaisemmin käynyt paikkaa valitsemassa, oli jo kuvaillut huvilaa.

He kävelivät taas eteenpäin sanomatta halaistua sanaa. Mieletön tuuma, hiipiä, yöllä Antonion kintereillä urkkimaan hänen askeliaan, heräsi taas Reginan mielessä. Hän jo kuvitteli harhailevansa kuin tuo varjo tuossa keltaisen ja kolkon lyhdyn valon läheisyydessä, takanaan joku yökulkija, joka vuorostaan piti häntä silmällä. Mutta äkkiä hän ylpeänä nosti päänsä ajatellen:

— Ei ikinä enää! Viimeisen kerran minä nyt kävin siinä talossa.
Antoniokaan ei saa enää mennä sinne… On jo aika tehdä tästä loppu.

Kotona hän makuuhuoneessa riisui silkkisen päällysvaippansa ja paiskasi sen vuoteeseen.

— Hyi, kuinka jo on kuuma! Millainen kesä tämän jälkeen tulleekaan!
Kuinka kammottava Rooma onkaan kesällä! Ja he lähtevät jo matkaan.
Siinä raukat tekevät oikein, heillä on niin heikko terveys. Entä me?
Onhan meillä luu kaluttavana… jos edes antavat meidän pitää sitäkään.

— Mitä sinä oikein mutiset itseksesi? Antonio kysyi. Ja äkkiä hänen ajatuksensa hypähtivät kokonaan toisaanne:

Regina riisui vierailupukuaan heitellen vaatekappaleet eri tahoille, yhä sättien rikkaita ja ylhäisiä, jotka pääsevät lähtemään Roomasta heti, kun ilma käy vähänkin kuumaksi.

Antonio nojasi ikkunanpieleen. Reginan päähän pälkähti ruma ajatus, tuollainen nurinkurinen ajatus, jollaiset tämäntästä kiduttivat häntä:

— Hän ei enää hermostu, kun minä olen huonolla tuulella. Hän varoo ärsyttämästä minua vihanpurkaukseen. Hän aavistaa, että minä tiedän. Hän luulee, että minä siedän sellaista tietyissä rajoissa.

— Käyn ostamassa Avanti lehden. Sano, että pöytä katetaan, kello on jo puoli seitsemän, Antonio sanoi lähtiessään.

Jäätyään yksikseen Regina sai samanlaisen raivonpuuskauksen, joka oli kohdannut häntä pari vuotta aikaisemmin hänen palatessaan Grand Hotellista.

— No niin! hän ajatteli muuttaessaan ylleen arkipukua, heti kun Antonio tulee, sanon sen hänelle. Jollei tästä tule loppu, minä lähden matkoihini, ja tällä kertaa todenteolla. En tahdo, että käyt Albanossa. En tahdo, että enää yleensä palaat koko siihen taloon, minäkään en enää astu sinne jalallani. Lopeta jo, Antonio, lopeta! Etkö näe, millainen kalvava tuska riehuu sydämessäni, vai huomaatko sen ja silti annat minun riutua näin? Miksi, sano minulle ainakin, miksi? Miksi teet näin? En välitä rahtuakaan turhanpäiväisestä rihkamasta, uusista puvuista enkä muista hepenistä, joita hankit minulle niillä rahoilla. Heitän kaikki nämä ryysyt menemään. Minulle riittää, kunhan on katto pään päällä, säkki pukuna ja kova leipä purtavana, mutta kunnia, Antonio, kunnia on välttämätön! Senkin he riistävät meiltä, sen kalutun luunkin. Mutta te, madame, joudutte tekemisiin minun kanssani, te kelmeä, pöhönaamainen hirviö, läähättävä, kierosilmäinen, pimeässä hiipivä vampyyrisikiö… Teille ei riitä, että olette saanut huoletonna virua lämpöisillä pedontaljoillanne, viettää velttoa elämää, joka on turmellut sielunne ja ruumiinne. Te himoitsette vielä vanhana akkana nuorten miesten rakkautta, samoin kuin tuttavanne, rikkaat ukkorahjukset, haluavat rakastella nuoria, köyhiä ja hentoja tyttöjä, tehdäksenne nuo nuoret miehet ja neitoset lopulta yhtä raukean veltoiksi ja surkeiksi kuin itse olette!

Mutta tämä kaikki, Regina ajatteli edelleen järjestellessään vaatteitaan, on pelkkää lorua. Maailmaa hallitsevat voimakkaat, mutta minä… minä olen heikko. Olen heikko sentähden, että ajattelen liiaksi, jotavastoin nuo ihmiset eivät ajattele, vaan elävät vain ja nauttivat! Tuo kuuro vanha akka ei totisesti ole vaivannut päätään ajatuksilla! Hän on muitta mutkitta riistänyt minulta Antonioni… ja minä olen jo kuukauden päivät kiduttanut itseäni ajattelemalla, onko hienotunteista sanoa miehelleni: 'lopeta jo!' Mutta tänä iltana aion puhua. Hän tietenkin väittää kaikkea minun syykseni, sanoo sen tapahtuneen minun hyväkseni, jotta hän voisi antaa minulle, mitä vaadin häneltä. Entä miten sitten käy? Ei! Hän ei voi soimata minua, siihen hän ei kykene. Annamme toisillemme anteeksi… ja sitten? Mutta voiko elämämme enää eheytyä? Voi kyllä, luhistunut talokin voidaan rakentaa uudelleen. Mutta se ei ole entinen talo ja uudessa talossa asuja tuntee alati vaistomaisesti romahduksen synnyttämää kauhua.

Antonio viipyi yhä. Imettäjäkään ei palannut. Hän oli viime päivinä ollut kurjalla tuulella ja entistään äksympi, kun hänen oli ennen pitkää lähteminen talosta. Ulkona oli jo melkein pimeä ja Regina tuijotti ikkunasta kovin levottomana lapsensa vuoksi. Iltaruskon viimeinen hohde loi vielä heikkoa väikettään autiolle kadulle, jossa pisti esiin ruohokorsia kivityksen lomasta kuin asukkaiden hylkäämässä kaupungissa. Puutarhoista levisi ruusujen tuoksu, muutamia tähtiä tuikki jo vielä punervalla taivaalla.

Huolimatta kaikista ylpeistä aikeistaan Regina tunsi olevansa hyvin suruissaan ajatellessaan, että hänen ehkä täytyisi luopua tästä runollisesta elämästä, jossa pieninkin ruohonkorsi tunsi hänen harhaluuloon perustuvan onnensa salaisuudet.

Sinäkin iltana Regina vaikeni. Mitä hän oikeastaan saattoi tehdä? Caterina ei tahtonut nukkua, vaan halusi istua hetken isänsä sylissä ja ihailla hänen keltaisia viiksiään, kauniita, lempeitä silmiään ja tuoksuvaa tukkaansa. Ymmärsikö Caterina, että hänen isänsä oli kaunis mies? Kukapa sen tiesi? Mutta kieltämättä hän perin mielellään katseli isän miellyttävän kauniita kasvoja, ja näytti erityisen halukkaasti pyyhkäisevän pienellä, kypsän aprikoosin näköisellä poskellaan isän sileäksi ajettua leukaa.

    Hiiri hylkii juustopalaa.
    Prinsessan se saada halaa.
    Kuningas jos tekee tenää,
    Ei oo varma päästään enää.

Joka kerran kun Antonio lauloi tuota laulua Reginan mieleen muistui pahan unen tavoin se ilta, kun hän ensi kerran saapui Roomaan. Mutta Caterina nauroi ilosta suunniltaan ja ihaili isäänsä vielä enemmän ja jokelteli tälle paljon salaisuuksia, jotka vain he kaksi ymmärsivät. Mitä Regina saattoi tehdä? Voiko hän kieltää Antoniolta, joka oli tehnyt työtä koko päivän, tuon ilon, lepertelyn pienokaisen kanssa, temmata sen hänen sylistään ja viedä pois? Regina ei ollut niin häijy. Lopulta Caterinan silmät himmenivät väsymyksestä, koko hänen pehmeä pikku olemuksensa kävi raukeaksi ja vaipui kokoon. Silloin Antonio sanoi: Lähden pienelle kävelylle. Saattoiko Regina nyt sanoa: — Älä lähde, jää tänne, minulla on sinulle sanottavaa; kaikki ne kauheat asiat, joita ajattelen sinusta?

Se oli mahdotonta. Antoniolla oli oikeus vähän jaloitella ulkoisalla ainakin iltaisin, aherrettuaan koko päivän. Ja hän lähti ulos, ja Regina otti Avanti lehden ja alkoi lukea osastoa: »Mitä maailmassa tapahtuu».

Pari päivää myöhemmin ruhtinatar Makulina matkusti, mutta Antonio kävi joka päivä hoitelemassa asioita huvilassa, johon vanha palvelija oli jäänyt kotimieheksi.

Seuraavana sunnuntaina Antonio sanoi Reginalle, että palvelija oli pyytänyt päästä kaupungille. Ja Antonio näytti kahta huvilanavainta.

Silloin Reginan päähän pälkähti hullunkurinen tuuma, jota hän turhaan koetti vastustaa:

Antonio suostui oitis, näyttipä olevan ihastunutkin seikkailuun.
Saattoiko tämä merkitä sitä, että hän oli perin kyynillinen?

Regina otti ylleen pehmeän valkoisen puvun, jossa oli avarat, vapaina roikkuvat hihat, mikä teki hänet hyvin nuorekkaan näköiseksi ja loi häneen tuollaista uudenaikaista kauneutta, joka ei perustu viivoihin, vaan ilmeeseen. Puku oli uusi ja Antonion mielestä erittäin aistikas, mikä suuresti ilahdutti Reginaa. Huolimatta epäilyksistään ja tunnonvaivoistaan ei Regina tullut toimeen ilman kauniita vaatteita, jopa hän toisinaan tunsi sairaalloista ja hurjaa iloa tuhlatessaan niitä rahoja koruihin ja muihin ylellisyystavaroihin.

Jonkin aikaa hän taas oli kiinnittänyt erikoista huomiota ihonsa, hiuksiensa ja kynsiensä hoitoon. Hän hieroi monet neljännestunnit kasvojaan manteliöljyllä ja kampasi hiuksensa viimeisen kuosin mukaan. Mitä hän sillä kaikella tarkoitti? Tahtoiko hän miellyttää Antoniota vai jotakuta toista? Hän ei itsekään tiennyt sitä.

Mutta huomatessaan, ettei hän enää suuttunut itselleen niinkuin ennen mennessään kauneushoidossaan liiallisuuksiin, hän ihmetteli, eikö hänen siveellinen tajuntansa päivä päivältä tylsistynyt.

Tuskin he olivat astuneet ulos ovesta, kun raju tuulenpuuska pörrötti Reginan tukan ja pyyhkäisi ihojauheen hänen kasvoiltaan. Iltapäivä oli polttavan helteinen. Paahtavan kuuma tuuli heilutti lehtokujan puita, asemarakennus näytti häikäisevässä päivänpaisteessa isommalta kuin tavallisesti ja tomupilvet tuprusivat savuna kaduilla. Itätuulen pahaenteinen hehkuva henkäys raivosi ympäri kaupunkia.

Pitkin matkaa Antonio ja Regina vuoroin kinastelivat vuoroin nauroivat kulkien pää kumarassa ja pidellen kiinni hatustaan. Saavuttuaan huvilalle he pysähtyivät ja katselivat ympärilleen kuin varkaat. Valkoisilla katukäytävillä tanssi hurjaa hypikepyörikettä ruusujen ja kurjenpolvien terälehtiä. Suljetuista puutarhoista uhosi liljojen kuumaa tuoksua. Heidän oli kuin he olisivat seisoneet uudessa, vieraassa, vielä asumattomassa kaupungissa. Antonion avatessa huvilan portin Regina sanoi:

— Minusta tuntuu kuin olisimme menossa sellaiseen pieneen lumottuun taloon, jollaisia lapset löytävät eksyttyään metsään, niinkuin saduissa kerrotaan…

Tuntui aivan siltä kuin olisi mennyt saunaan, kun astui viileään eteiseen, josta matot oli otettu pois. Sudet oli peitelty raidilla. Ne näyttivät ottaneen ylleen valepuvun huvitellakseen isäntäväen poissaollessa. Palmun takana hymyili kalpea marmoripää äänetöntä hymyään.

Tapansa mukaan Regina kulki äänettömin askelin ja riisui hattunsa harsolla peitetyn kuvastimen edessä.

Sitten hän muisti, että he olivat kahden, laski hattunsa marmoriveistoksen päähän ja nauroi ääneensä.

Antonio avasi oven, ja Regina seurasi häntä. He kulkivat salien läpi ruokailuhuoneeseen. Antonio asteli hieman varovasti varpaisillaan eikä oikein pitänyt siitä, että Regina nauroi.

— Älä huoli, Antonio kielteli. En soisi, että palvelija huomaa meidän olleen täällä. Mutta odotahan, täällä pitäisi olla likööriä, jopa madeiraakin. Aivan oikein.

Antonio otti astiakaapista pullon ja maistoi. He joivat pullon suusta, jotteivät likaisi laseja, ja asettivat sen sitten takaisin paikoilleen.

He käyttäytyivät kuin kaksi suurta lasta. Antonio kävi iloiseksi ja alkoi telmiä kuitenkaan meluamatta. He palasivat saliin, ja Regina raotti ikkunaluukkuja. Vihreä valo tulvi salin nurkkaan. Regina oli ottavinaan vastaan vieraita, matki kauniin sokean naisen ääntä. Sitten hän heittäytyi velttona pitkäkseen ruhtinattaren mielisohvalle, joka harmaine nahkoilleen näytti nukkuvalta jättiläiskissalla.

Vihertävässä hämärässä, pehmeässä puvussaan, hiukset otsalla, silmät hiukan hehkuvina ja tummien kehien ympäröiminä Regina todella näytti ylhäiseltä naiselta, joka ikävystyneenä loikoo veltossa puolihorroksessa.

Antonio koetti sillävälin avata ovea, joka johti parvekkeelle, mistä päästiin puutarhaan.

— Odota vähän, Regina pyysi. Noustaan yläkertaan. Oletko koskaan käynyt siellä?

— Tule nyt, minulla on jotakin sinulle sanottavaa, Regina virkkoi lapsellisesti.

Silloin Regina taas tunsi leimahtavan ilmituleen tuon mitoittavan epäluulon, joka aina kiusasi häntä. Ehkä tässä salissa, kenties juuri tällä samalla sohivalla Antonio oli saastuttanut huulensa likaisilla suudelmilla.

Hän puri ylähuultansa hillitäkseen väristystä, sitten hän nousi ja riensi viereiseen saliin.

Antonio alkoi kävellä salin läpi, kulkien aivan läheltä Reginaa, joka silloin äkkiä painautui pehmeästi kuin kissa hänen povelleen ja suuteli häntä. Oliko se vain valaistuksesta johtunut näköhäiriö? Hänestä Antonion kasvot näyttivät käyvän vihertävän kelmeiksi, ja Regina luuli siitä huomaavansa, millainen ristiriita ja taistelu riehui miehen sisimmässä. Epäilemättä häntä sinä hetkenä vaivasi ilettävä muisto: syleilyt ja suudelmat, jotka olivat painaneet häpeälliset jälkensä hänen sieluunsa. Oman vaimonsa huulien suuteleminen täällä oli varmaankin hänelle hirveä rangaistus.

— Suutele minua! hän käski tuijottaen Antonioon silmät palaen haltioituneina kuin liekit ja vetäen miestään leposohvaa kohti. Antonio epäröi ilmeisesti, mutta suuteli kuitenkin takaisin huulet vielä madeirasta kosteina. Silloin Regina luuli, ollen aivan suunniltaan mielettömän epäluulonsa pakosta, hetken tulleen raastaakseen tuon synkän salaisuuden noilta huulilta, joiden suudelmat raatelivat häntä kuolettavasti, juuri tässä samassa paikassa, jossa ehkä jokainen esine muistutti Antonion mieleen hänen viheliäistä hairahdustaan.

Sitten he menivät työ- ja kirjastohuoneeseen, jossa Antonio tavallisesti vietti virkatuntinsa, niinkuin hänen oli tapana sanoa. Siinä oli iso kirjasto, monta tuhatta kaunista sidettä. Ruhtinatar oli näyttänyt Reginalle muutamia erittäin arvokkaita vanhoja kirjoja, m.m. vanhan lakiteoksen, myöjän oikeaperäiseksi väittämän Arioston käsikirjoituksen, eräitä kuuluisien kirjailijoiden kirjeitä, muiden muassa kolme George Sandin kirjoittamaa. Ja vaikka Reginaa raatelivat levottomat ajatukset hän silti katseli uteliaana kirjakaappien hiottujen lasien takana olevia nidoksia niinkuin katupojat kirjakauppojen näyteikkunoita. Sillä aikaa Antonio vaistomaisesti kumartui katselemaan papereita, joita oli sikin sokin kirjoituspöydällä, jonka ääressä hän tavallisesti hoiteli ruhtinattaren kirjeenvaihtoa.

Kääntyessään hän huomasi Reginan jo menneen viereiseen pieneen vierashuoneeseen, joka oli kokonaan erillään muista huoneista, ja jossa ruhtinattaren usein oli tapana syödä päivällisensä. Antonio meni perästä. Regina kulki eteenpäin saapuen isoon eteiseen, josta pääsi puutarhaan. Palvelusväen portaat johtivat siitä yläkertaan, ja Regina alkoi nousta niitä, Antonion yhä seuratessa jäljessä. Mutta kaikki ovet olivat lukossa, ainoastaan kylpyhuoneen ovi oli auki; he menivät sisään. Ammeen pohjassa oli vielä vähän sinertävää saippuansekaista vettä.

Regina piti salaa silmällä Antoniota, jonka epävarma liikkuminen kuitenkin näytti viittaavan siihen, ettei hän ollut varsin perehtynyt huoneistoon.

— Tahtoisin ainakin nähdä tuon sillantapaisen käytävän, joka yhdistää molemmat huvilan osat keskenään, Regina virkkoi ravistellen ovenripoja.

Mutta kaikki ovet olivat lukossa. He siis palasivat alakertaan ja menivät keittiöön.

Korkealla olevasta ikkunasta, jonka rautaristikot olivat osaksi vihreiden köynnöskasvien peitossa, valui sisään kultaista auringonhohdetta. Siitä saattoi nähdä kukkivan puutarhan etäisimmän osan. Jokunen ruusun terälehti oli varissut keittiön kivilattialle ja sen keskellä olevalle marmoripöydälle.

— Tämähän on aivan kuin kirkko! Antonio virkkoi käyden taas iloiseksi.
Eikö pistetä pieneksi tanssiksi?

Mutta Antonio veti hänet mukaansa ja pyörähteli tanssien hänen kanssaan pöydän ympäri.

Komea musta kissa, joka nukkui matalan astiakaapin päällä, kohotti pyöreää päätään, avasi keltaiset silmänsä ja katseli liikkumattomana rauhanhäiritsijöitä. Regina säpsähti.

— Kuinka lapsellisia olemmekaan! hän päivitteli. Mitähän, jos palvelija tulee kotiin ja näkee meidät täällä? Luulen kuulevani askelia puutarhasta. Mennään pois.

Mutta Antonio, joka tuli yhä iloisemmalle tuulelle, sitoi vyötäisilleen keittiöesiliinan, oli keittävinään ruokaa hellan ääressä ja alkoi panetella talon emäntää, niinkuin palvelijoiden on tapana. Lopulta hän sanoi suoraan, että ruhtinatar oli venäläinen urkkija.

Regina kuunteli nauraen, mutta samalla hän ajatteli, että täällä ehkä ihmeteltiin ja pohdittiin salaisuutta, jonka likaista verhoa hän ei kyennyt kohottamaan. Nyt Antonion hilpeys ärsytti häntä, ja vähäpätöinen sattuma kiihdytti hänen huonoa tuultaan.

Kissa katseli heitä edelleen ja haukotteli tämäntästä pitkään näyttäen melkein ivalliselta. Regina yritti mennä silittämään sen selkää, mutta eläin loikkasi pöydälle kaataen kumoon pienen tölkin.

Isoja keltaisia öljypisaroita roiskahti Reginan valkoiselle puvulle tahraten sen pahanpäiväiseksi.

Antonio riensi hänen luokseen, mutta ei näyttänyt oivaltavan vihjausta. Hän haki bentsiinipulloa, jonka löydettyään hän auttoi vaimoaan poistamaan öljytahroja. Sitten hän järjesti kaiken paikoilleen, tarttui Reginaa vyötäisistä, pakotti hänet juoksemaan, veti häntä välittämättä hänen vastalauseistaan ylös portaita niin nopeasti, että hän kompastui.

Laskeva aurinko kultasi puutarhan toista laitaa, toinen puoli oli varjossa. Tuuli huojutti hiljaa laakeripuiden latvoja, joihin oli kietoutunut pieniä valkoisia ruusuja. Välistä varisi käytävälle ruusun, lehmuksen ja soijan lehtiä. Regina ja Antonio istuutuivat vihreään soppeen kuvapatsaan ääreen, jonka muinaisaikaiset kasvot, miehen ja naisen sekamuoto, hymyilivät pilkallisen myötätuntoisesti.

— Se luulee kenties, että olemme nuoria rakastavia, Regina virkkoi nyt ensi kerran huomaten noiden tummien kasvojen ilmeen. Ei, hyvä ystäväni, me olemme päinvastoin vihollisia.

— Muistatko, kerran istuimme metsikössä kaksi vuotta sitten… kun sinä… olit tullut noutamaan minua? Siellä liihoitteli kymmenittäin punasinerviä perhosia, jotka olivat noiden lehtien näköisiä…

Ja Regina nauroi kaksimielisesti. Totta kai Antonio muisti. Tuon olon salaperäisessä, kostean kuumassa metsässä, hänen tulonsa jälkeisenä päivänä Reginan kotiin, jonne Regina oli paennut hänen luotaan. Se näytti herättävän hänessä synkän intohimon puuskauksen. Lapsellinen hilpeys, jonka vallassa hän oli vielä muutamia hetkiä aikaisemmin ollut, vaihtui hermostuneeksi hellyydeksi. Ja nyt hän vuorostaan tavoitti vaimonsa huulia, painaen niille suudelman, joka muistutti silloista suudelmaa.

Auringon laskiessa he palasivat sisään, mutta eivät vielä lähteneet kotiin. He samoilivat saleissa, leikkivät ja riehuivat kuin lapset. He olivat sokkosilla pimeässä, ja Regina huvitteli siirtelemällä huonekaluja, jotka Antonio asetti jälleen paikoilleen.

Mutta tämäntästä nuo nuoret rakastavat antautuivat salaisten hyväilyjensä valtaan. Helteinen kevätilta kuumensi Antonion veren, ja Regina tunsi sairaalloista mielihyvää nauttiessaan nuoren puolisonsa hellyydestä tässä paikassa, jossa epäili hänen tahranneen heidän puhtaan rakkautensa.

Polttava myrkky tuntui syöpyvän Reginan sieluun. Kun Antonio suuteli häntä ja värähteli hänen harvinaisista suudelmistaan, Regina kuumeisesti tuijotti pimeisiin nurkkiin ja harsolla peitettyihin kuvastimiin, ikäänkuin olisi tahtonut houkutella niitä ilmaisemaan, mitä olivat nähneet. Ja hän kuvitteli myös näkevänsä vanhan kuu-naaman, suudelmien ostajan hahmon jossakin varjon peittämässä nurkassa, katselemassa mustasukkaisuuden raatelemana, kuinka Antonio tuhlaili vaimolleen suudelmia, joista hänen miljoonansa eivät olisi riittäneet ostamaan ainoaakaan.

Mutta kaikesta tästä huolimatta Reginan povesta kohosi inhon aalto, käyden yhä katkerammaksi. Hän inhosi itseään ja Antoniota.

— Hän on varmaankin perin kyynillinen, Regina ajatteli, kun hän saattaa tehdäkseen minulle mieliksi, viipyä näissä huoneissa, jotka ovat olleet hänen lankeemuksensa todistajina… mikäli hän sittenkään on syyllinen!

Mutta sisimmässään, sielunsa salaisimmissa sopukoissa Regina tunsi katkeraa tyydytystä huomatessaan, miten täydellisesti mies oli hänen omansa. Aina ja kaikkialla hän hallitsi häntä hänen hairahduttuaankin. Ja tämän vuoksi hän huolimatta kaikesta vihankaunasta ja inhosta tunsi Antoniota kohtaan ääretöntä sääliä, silloinkin, kun tunsi, ettei hän enää rakastanut miestään, kun hän samoin kuin sinä päivänä, halveksi itseään senvuoksi, että mielestään tahrasi itseään samoin kuin oli tahrannut vaatteensa ja turmeltui tässä tuoksuvassa ilmapiirissä, tässä talossa, jossa kaikki näytti vaivuttavan velttoon hekumaan. Siitä säälistä hän eli.

Viikon lopulla ruhtinattarelta tuli sähkösanoma, jossa tämä pyysi
Antoniota käymään Albanossa.

— Se vanha akka ei voi elää ilman Antoniota, Regina ajatteli tuntien todellista rajua mustasukkaisuutta. Minulla on aivan tunnonvaivoja, kun kävin hänen kotonaan hänen poissaollessaan. Mutta tuolla vanhalla noidalla ei ole tunnonvaivoja, ei totisesti. Mutta minäpä en päästä Antoniota sinne!

Hän houri ja huomasi sen itsekin. Mutta umpimähkäinen epäluulo oli jo muuttunut tavaksi, jonkinlaiseksi levolliseksi mielettömyydeksi.

Mutta niinkuin aina ennenkin oli käynyt, hänen ei nytkään onnistunut saada ylpeitä aikeitaan täytäntöön. Hän vain vastasi myönteisesti, kun Antonio ehdotti, että hän lähtisi mukaan Albanoon.

Hänellä oli tämä aikomus sunnuntaiaamuun asti, mutta silloin hän muutti mielipiteensä:

— Älä sinäkään matkusta sinne! Jos ruhtinatar tarvitsee apuasi, miksi hän ei käväise Roomassa? Oletko sinä kenties hänen palvelijansa?

— Riittää jo! Olen saanut tarpeekseni elämästä, jota vietämme. Näemme toisiamme vain muutaman silmänräpäyksen koko viikon aikana, ja nyt lähdet tiehesi sunnuntainakin!

— Sentähden, etten lähde ja ettei se huvita minua. Minun ei tarvitse madella kenenkään edessä, ja sinunkin olisi aika jo lopettaa sellainen. Tarvitseeko sinun enää palvella toisen orjana? Jos raha-asiamme todella ovat hyvällä kannalla, hän jatkoi ilmeisen katkera sävy äänessä — niin mitä hyödyttää…

— Sinun kanssasi on mahdoton puhua asioista. Sinuun eivät järkisyyt koskaan pysty.

Antonio matkusti kahdentoista aikaan päivällä. Regina kävi perin harvoin anoppinsa luona, mutta nyt hän päätti lähteä sinne, jäi päivälliselle ja oli jälleen, vaikka aivan erilaisin tuntein kuin ennen, tässä piirissä, joka oli ollut hänestä niin vastenmielinen. Tarkoin ajatellessaan hän ihmetteli, miksi nuo ihmiset olivat tuntuneet hänestä niin kovin arkipäiväisiltä. Ainakin tyyppeinä he tuntuivat mielenkiintoisilta.

Arduina ja Massimo puhuivat kuuluisista kirjailijoista. Arduina oli vihainen, ja Massimo perin ylenkatseellinen Arduinaa kohtaan. Gaspare kertoi erään virkaveljensä onnettoman avioliittotarinan. Herra Mario kaiveli tikulla hampaitaan, ja Anna rouva esitti palvelustyttönsä surullisia elämänvaiheita. Tämä kaikki oli koko hupaisaa, ainakin näin kerrakseen. Ruoka oli oivallista, juotiin viiniä, naurettiin. Sitten Claretta saapui, vilkui kuvastimeen ja kiemaili Massimolle, jopa Gasparellekin.

Kaikenkaikkiaan, mikään ei ollut muuttunut, mutta Reginan ei silti ollut ikävä. Claretta ei ollut niin hieno kuin hän, ja Anna rouva totesi tämän äidillisen tyytyväisenä. Lisäksi hän kysyi, miksi Claretta ei kammannut tukkaansa samalla tavalla kuin Regina.

— Tämä pukee minua paremmin, neiti vastasi kohennellen samettiperhosta, joka koristi hänen tukkaansa. Tämä on muutoin viimeisintä muotia.

— Suo anteeksi, Massimo huomautti. — Hienon maailman naiset kampaavat hiuksensa samalla tavalla kuin Regina.

Regina loi häneen terävän katseen. Oliko tuossa kauniin serkun puheessa jokin erityinen tarkoitus? Tiesikö hän jotakin?

Toisten hankkiutuessa pelaamaan korttia Regina meni makuuhuoneeseen, jota hän kerran oli pitänyt todellisena kidutuskammiona. Parveke oli auki, ja kuu valaisi ikkunaverhoja luoden hopeavälkkeensä valkeaan vuoteeseenkin. Siellä täällä huonekalujen kulmat loistivat kirkkaina. Vahva neilikantuoksu liiteli tässä hiljaisessa huoneessa, tässä aviollisessa tyyssijassa, porvarillisen onnen pesässä.

Regina ajatteli, että jos Antonio olisi tuonut hänet Roomaan tällaisena iltana tähän huoneeseen tässä valaistuksessa, sen ollessa näin hiljainen ja täynnä kukkastuoksua, toukokuun unelmien verhoamana, ei olisi tapahtunut mitään, mitä oli tapahtunut.

Hän kumartui parvekkeen yli, joka oli täynnä neilikoita. Kuu vaelsi sinisellä samettitaivaalla kaukaisena ja surumielisenä, puhtaana kuin valkopurje eksyksissä haaveilujen valtamerellä. Reginan ajatukset liitivät Albanon järven rannalle parvekkeelle, jossa ruusujen terälehdet varisivat liihoittelevien perhosten tavoin kuun valaisemaan, kaikissa sateenkaaren väreissä välkkyvän veden helmiäispintaan.

Mitä Antonio paraikaa teki? Oliko mahdollista, että se kammottava painajaisuni, joka ahdisti häntä, oli todellisuutta? Saattoiko äärettömän puhdas taivas kaareutua niin inhottavan kataluuden yllä?

Kun Regina palasi kotiin, tuo painajainen taas aivan nujersi hänet, päästen jälleen voitolle tässä ottelussa, jossa Regina useimmiten hävisi.

Antonion oli määrä palata viimeisessä iltajunassa, mutta häntä ei kuulunutkaan, eikä hän edes lähettänyt vaimolleen rauhoittavaa sähkösanomaa. Regina odotti puoliyöhön. Sitten hän meni levolle, mutta yö oli rauhaton. Kaiken muun lisäksi tämä oli ensimmäinen yö, jonka hän nukkui yksin aviovuoteessaan.

Varhain seuraavana aamuna hän käski tuoda Caterinan viereensä vuoteeseen. Pienokainen istui paitasillaan pieluksella ja näytti levottomalta, kun isä oli poissa.

— Isi on poissa, mutta hän tulee heti paikalla. Heittäydy nyt pitkäksesi, kas noin! Anna tänne pikku jalkasi; äidin jalka. Onko tuo toinen isin jalka! Hyvä, annan sen hänelle, kun hän tulee, Regina puheli vetäen povelleen lapsen, jonka oli tapana, Antonion nukkuessa siinä vieressä, ojentaa toinen jalka äidille, toinen isälle. Nyt Regina tarttui molempiin pikku jalkoihin. Mutta Caterina tahtoi pitää isän pikku jalan vapaana ja kosketteli sitten pienellä punervalla sormellaan Reginan yöpaidan pitsiä.

— Se on minun, Regina vastasi. Ja kenen tämä pikku Caterina on? Hän on minun, eikö niin, kokonaan minun? Ja pikkuisen isinkin, mutta aivan vähän, kun isi on niin häijy ja jättää äidin yksikseen yöksi.

Näin hän kevensi sydäntään pienelle ruusunnupulleen. Ja hän sai pienokaisen antamaan »pieniä makeita suukkoja», tuntien, ettei mikään ilo ollut tätä suloisempi. Mutta samalla hän muisti ne hirveät näyt, jotka olivat kiduttaneet häntä koko yön.

Varmasti Antonio oli nukkunut yönsä järven rannalla olevassa huvilassa, huoneessa, jonka ikkuna kehysti ihmeellistä maisema- ja taivaskuvaa. Ja maiseman ja taivaan ulkona hiljaisessa yössä laulaessa hymniään kauneudesta ja puhtaudesta oli sisällä saastainen lemmenkohtaus…

— Caterina, kullanmuruseni, kiedo käsivartesi kaulaani, niin nukumme yhdessä! Regina sanoi painaen lapsen pientä kättä kasvojaan vasten ja sulkien silmänsä, ikäänkuin kaihtaakseen rumia näkyjä. — Paina minun silmäni kiinni, näin, näin…

Aluksi pienokainen totteli. Mutta äkkiä se kävi häijyksi, kohottautui hiukan ja antoi kämmenellään äidilleen aimo läimähdyksen keskelle kasvoja.

— Kuinka häijy sinä olet! Regina huusi. Minä sanon varmasti isille. Ei niin saa tehdä omalle äidille. Pyydä heti anteeksi, näin: »Rakas, kulta äiti, anna anteeksi, en enää milloinkaan tee niin»…

— Oletpa sinä oikein ilkeä pikku tyttö, hän huusi tarttuen lapsen käteen ja napahduttaen sille keveitä iskuja. Mene tiehesi, en enää tahdo nähdä sinua. Et ole enää minun kullanmuruseni. En enää pidä sinusta, sinähän olet yhtä ilkeä kuin kaikki muut.

Caterina rupesi itkemään vuodattaen oikeita kyyneliä. Tämä lapsella niin harvinainen itsetietoinen suru teki syvän vaikutuksen nuoreen äitiin.

— Ei! Sinun ei ainakaan pidä kärsiä. Se on liian aikaista! hän ajatteli. Ja hän painoi jälleen pienokaista povelleen, silitti sen hiuksia ja suuteli sen vapisevaa päätä.

— Tule nyt vain lähemmäksi, äidin sydäntä vasten… hiljaa, hiljaa! Ethän enää koskaan ole niin paha. Rauhoitu, äiti pitää sinusta hirmuisen paljon. Kaikki on taas hyvin. Isi tulee!

Tuskin Caterina oli kuullut viimeiset sanat, kun hän täydelleen rauhoittui. Ja Regina käsitti äkkiä, mitä hän jo jonkin kerran aikaisemmin oli vaistonnut, että Caterina piti enemmän isästään kuin äidistään. Lasten ihmeellisellä vaistolla Caterina tunsi, että isä oli hyväsydämisempi, heikompi ja tunteellisempi heistä kahdesta, että isä rakasti häntä sokeasti ja intohimoisemmin kuin äiti. Sentähden lapsi vastasi isänsä hellyyteen ja asetti hänet kaikkia muita korkeammalle.

Regina ei ollut siitä kateellinen eikä ajatellut, oliko hän liian paljon vai liian vähän äiti. Mutta sinä aamuna hän tunsi huolimatta kaikista surullisina ja synkkinä temmeltävistä ajatuksistaan, tuollaista sääliä, joka kesken kaikkien rauenneiden unelmien vielä kannatti häntä kuin voimakas siipi, ja hän tunsi lisäksi, ettei tämä sääli kohdistunut Antonioon eikä häneen itseensä, vaan heidän lapseensa. He molemmat olivat jo turhamaisuuksiensa ja hairahduksiensa kalvamina kuolleet oikealle elämälle. Mutta Caterina oli tulevaisuus, elämä, siemen, joka iti keskellä kuihtuneita lehtiä. Oli välttämätöntä muokata maa puhtaaksi hänen ympärillään.

Ja ensi kerran hän ajatteli, että hänen velvollisuutensa oli auttaa Antoniota ylös loasta, ei itsensä vuoksi, tehden viimeisen turhan uhrauksen, ei Antonion vuoksi, jonka sielu kuitenkin ainaisesti pysyisi saastutettuna, vaan heidän lapsensa tähden.

Antonio palasi puoli seitsemän aamujunassa, ehti tuskin peseytyä ja siemaista kahvinsa kun hänen jo oli riennettävä virastoonsa.

Päivällisellä hän kertoi Albanon luonnon ihanuudesta, huvilasta, ja järven rannalla viettämästään yöstä.

— Kuinka paljon siellä onkaan ruusuja ja muita kukkia. Se on aivan ihmeellistä. Myöhästyin viimeisestä iltajunasta, kun aioin nousta siihen Castel Gandolfon asemalla, jonne ruhtinatar ja Marianna tahtoivat jalkaisin saattaa minut. Palasimme sitten huvilaan vaunuissa. Oli kaunis kuutamo… Ajattelin koko ajan sinua. En lähettänyt sähkösanomaa, kun oli jo niin myöhä…

— Olenko ehkä vaatinut sinua tilille tai soimannut sinua? Regina huudahti, kuunnellen ja syöden, hiljaisena ja hajamielisenä.

Antonio älysi epäilemättä, että synkkä pilvi peitti Reginan mielen, sillä hän alkoi puhua vilkkaasti koettaen hauskuttaa vaimoaan. Hän rupesi puhumaan pahaa ruhtinattaresta:

— Kuinka väsyttävä, suorastaan sietämätön hän onkaan! Hän narrasi minut tälle matkalle yksistään tuon kovanonnen turkisvaipan tähden. »Anteeksi?» hän jatkoi matkien ruhtinatarta. »Ei sen hinnan vuoksi, vaan sentähden, että se on rakas muisto». — Kukapa tietää, eikö itse George Sand ole lahjoittanut sitä hänelle! Hän ei voinut puhua mistään muusta. Mariannakin tuskastui ja ehdotti, että turkkuri nyljettäisiin elävältä, jollei hankkisi sitä takaisin.

— Nukuitko yösi huvilassa? Regina kysyi paljoa kuuntelematta hänen puhettaan.

— Epäilemättä! Regina sanoi ilmeisen ivallisesti. Ja nostamatta katsettaan lautasesta hän kysyi:

Ei sen enempää. Mutta hänen äänensä värähteli tuskin huomattavasti, mitä tuskin kukaan muu kuin Regina olisi pannut merkille.

Toisiinsa katsomatta, antamatta pienintäkään merkkiä, he ymmärsivät toistensa ajatukset ja tiesivät, että kumpikin oli selvillä toisestaan. Regina arveli, että Antonion hämillisyys kuvastui hänen kasvoistaan, mutta ei voinut katsoa häntä silmiin.

Hän jatkoi aterioimistaan. Vasta hetken kuluttua hän kohotti katseensa ja nauroi. Hän ei koskaan jäljestä päin tiennyt, miksi hän oli nauranut sinä hetkenä.

— En saanut unta silmiini viime yönä. Minusta tuntui, kuin olisin ollut leski.

— Niin, luultavasti kernaasti olisitkin leski! Tiedänhän, ettet enää ollenkaan pidä minusta, Antonio sanoi puoleksi leikillä, puoleksi tosissaan.

— Voi taivas! Regina huudahti imelällä äänellä, matkien ääntämistapaa, jonka kerran oli kuullut teatterissa. Onpa tämä äitelä kuherruskuukausikohtaus!

— Jos minä kuolen, sinä menet heti uusiin naimisiin. Sinä olet niitä miehiä, jotka eivät voi elää yksin, jotka suorastaan eivät kykene elämään yksin. Sellaisia miehiä minä säälin.

— Viekää pois! Regina tiuskaisi palvelijattarelle työntäen lautasta hermostuneesti syrjään. Ja kun he taas olivat kahden, hän lisäsi:

Antonio katsoi Reginaan, joka huomasi hänen silmissään vihan leimahduksen ja kylmän metallinvälkkeen, jommoista niissä ei koskaan ennen ollut näkynyt.

— Minä en omasta puolestani koskaan ole tavoitellut rikkautta enkä himoitse sitä, Antonio sanoi hetken kuluttua aivan tyynesti.

Palvelijatar ilmestyi jälleen kynnykselle ja Regina oli ääneti. Hän vaikeni, jäätävän tunteen pakosta. Hänestä tuntui, että Antonion sanoista kuulosti itsepintainen puolustautumispäätös, lyhyt ja musertava soimaus, joka osui kipeästi kuin varma kivenheitto. Se toukkasi häntä kuolettavasta Leimahtiko taistelu nyt ilmiliekkiin? Sinä päivänä he eivät kuitenkaan puhuneet asiasta enempää. Aterian jälkeen he totuttuun tapaan levähtivät yhdessä makuuhuoneessa. Ennen lähtöään Antonio suuteli vaimoaan yhtä hellästi ja kaihomielisesti kuin ennen.

Mutta Regina vaistosi, että hän nyt oli varuillaan valmiina käyttämään kaikkia puolustuskeinoja.

Sen päivän jälkeen he yhä useammin riitelivät. Regina suuttui mitättömistä seikoista, moitti miestään kaikista hänen pienistä heikkouksistaan ja käytti jokaista tilaisuutta syyttääkseen häntä kautta rantain kaikenlaisesta, minkä hän saattoi käsittää ainoastaan edellyttäen, että tämä oli syyllinen. Antonio puolustautui, liiaksi ärtymättä, liiaksi suuttumatta. Regina sai yhä suuremman varmuuden siitä, että Antonio karttoi hänen ärsyttämistään, mikä syöksi hänet syvään synkkämielisyyteen.

Miksi he molemmat olivat niin surkuteltavan raukkamaisia? Miksi Regina ei uskaltanut vielä uhmata Antoniota, vaikka kaikki hänen sisimmässään, kaikki hänen ajatuksensa, hänen muistonsa ja vaistonsa nousivat häntä vastaan ja syyttivät häntä? Lopulta hänen täytyi tunnustaa se itselleen: hän pelkäsi, hän pelkäsi totuutta. Ja ennenkaikkea hän pelkäsi itseään. Jos hänellä vain oli hivenenkään verran toivoa, että hän oli erehtynyt, niin hänen oli helppo olla jalomielinen ja antaa anteeksi jo etukäteen. Mutta jos kaikki oli totta? Saattoiko hän silloin antaa anteeksi vilpittömästi? Toisinaan hän pelkäsi, ettei hän voisi tehdä niin.

Enemmän kuin epäluulo, että Antonio oli syyllinen ja häpäissyt itsensä, häntä vaivasivat hänen oma heikkoutensa, oman sairaan mielensä ristiriidat ja kuvittelut. Päivä päivältä ne kävivät hänelle selvemmiksi. Hän oli luullut olevansa etevämpi, hienompi ja tarkkanäköisempi olento. Sensijaan hän huomasi olevansa heikko ja halpa.

Hän oli mielestään laiminlyöty kasvi, joka olisi voinut tuottaa hyviä hedelmiä, mutta jonka onnistui yhteen kietoutuneilla, kuihtuneilla oksillaan vain luoda ympärilleen myrkyllistä varjoa. Mutta minkä hän sille voi?

Mutta kuta enemmän hän oppi tuntemaan omaa itseään, sitä voimakkaammin hän ponnisteli ollakseen hyvä. Hän ei liioin luonnostaan ollut nainen, joka alentui jatkamaan pienten ja tehottomien kinastelujen katkeroittamaa yhdyselämää. Regina ensimmäisenä luopui niistä. Pienet riidat taukosivat ja seurasi aselepo, joka oli epävarmuuden, ahdistuksen ja turhien toiveiden täyttämä.

Hän oli mielestään kuin sairas, jonka on alistuminen tulokseltaan epävarmaan leikkaukseen, ja joka on päättänyt antautua siihen toivoen sen jälkeen saavansa takaisin terveytensä, mutta joka kuitenkin mieluummin kärsii siirtäen kohtalokkaan hetken vielä tuonnemmaksi.

Antonion ja Reginan elämän juoksu oli taas palannut tasaiseen, näennäisesti rauhalliseen uomaansa, ja sen täyttivät tutut, rakkaiksi käyneet, yksitoikkoiset tottumukset.

Toukokuu päättyi, muututtuaan lopulla taas puhtaaksi ja kirkkaaksi, näyttäen jälleen sinitaivasta ja käyden melkein viileäksi. Kerran sadepäivän jälkeen välkähti taivaalla harva, viehkeä, kaihoisa ja syvä syksyä muistuttava värihäive.

Regina tunsi, miten hänen suruunsa sekoittui kaukaisen kotiseudun kaipuuta kuin maitosuoni myrkkymereen. Muistot vakasivat hänet jälleen, valuivat hänen vereensä nuorten lehtien tuoksun mukana, joka levisi ilmaan iltahämärässä Via Balbolla. Synkät koti-ikävän puuskat kouristivat hänen rintaansa, kun hän vain kulki yli Nomentano-sillan tai Trasteveren, kun hän näki Anienen vihreän hopeaisen vedenpinnan tai Tiiberin keltaisen juovan keskellä kaupungin lähistön vihreää maisemaa, joka oli pehmeä ja yksitoikkoinen kuin ikivanha musiikki. Mutta nyt hän varsin hyvin ymmärsi tämän kaihonsa laadun: se oli turhaa pyrkimystä haaveiden valtakuntaan, jotka ehkä ainaiseksi olivat haihtuneet.

Ja kuitenkin hän nyt rakasti näitä kävelyjä, joita ennen oli sanonut »pikkuporvarien typeräksi onnellisuudeksi, he kun alistuvat kultaiseen keskinkertaisuuteensa».

Joskus näinä auringonpaisteisina iltapäivinä Regina meni Antoniota vastaan Pörssin kohdalle, ja Antonio ehdotti kävelyä toiselle puolen Trasteveren asematalon, mutta useimmiten he menivät Nomentano-sillalle. Lapsi oli usein mukana. Palvelijatar kantoi sitä käsivarrellaan, ja Antonio huvitteli juoksemalla muka tavoittaakseen kiinni Caterinan. Palvelijatar juoksi edellä, ja lapsi vavahteli ilosta ja liverteli kuin pääskynen aivan punaisena kiihkosta, kun sitä ajettiin takaa eikä saavutettu. Silloin Regina jäi astumaan jäljessä ja katseli pensasaitojen takana punoittavaa taivaanrantaa, punakukkaisia niittyjä, tuon maiseman tasaisia viivoja, joka oli yksitoikkoinen ja juhlallinen kuin sen runoilijan elämä, joka on laulanut kuolemattomia runoja, ja joka on ollut vapaa seikkailuista ja hairahduksista. Ja nähdessään Antonion juoksevan lapsen jäljessä melkein lapsellisen iloisena Regina alkoi uudelleen epäillä itseään.

Mutta eräänä iltana he kävelivät kahden, päämääränään Acqua Acctosa. Päästäkseen pikemmin »Kuningattaren lehtikujaan» he kulkivat kapeaa tietä tuolla puolen Porta Solariaa. Regina pysähtyi äkkiä pienen ravintolan kohdalle.

Ovi oli selällään, ja siitä näkyivät toiselle niinikään avoimelle ovelle johtavat portaat. Jälkimmäisestä ovesta näkyi ravintolan sisähuone ja sen taustassa ikkuna, johon laskeva aurinko loi hehkuaan. Tätä valoisaa taustaa vasten liikkui kaksi kevyttä varjoa, tanssiva pari, joka pyörähteli edestakaisin hanurin sävelten tahdissa.

Ovensuussa istui laiha ja kalpea, nuori, kirkassilmäinen nainen, nojaten kyynärpäätään pöydän laitaan. Hänen vaalea tukkansa sulautui valoisaan taustaan. Hän oli siinä määrin Gabrien näköinen — hänellä oli kaiken lisäksi yllään samanlainen vaaleanpunainen pusero, jollaista Gabriekin tavallisesti käytti — että Regina ensin luuli häntä Gabrieksi.

He lähestyivät ovea, ja nuori nainen, joka luuli heitä ravintolaan tulijoiksi, nousi paikaltaan. Hän oli ainakin kämmenen leveyttä pitempi Gabrieta.

Sisällä pari yhä tanssi. Regina ja Antonio kulkivat eteenpäin puhellen
Gabriesta.

Siitä hetkestä alkaen Regina tunsi outoa mielenliikutusta, vaikkei hän ajatellutkaan aloittaa vastenmielistä keskustelua. Mitään erityisesti tarkoittamatta hän sanoi:

— Kerran aioin kutsua Gabrieta käymään meillä. Tyttöparka! En oikein siedä häntä, mutta minun tulee häntä sääli. Aina hän yskii ja näyttää niin heikolta.

— Kunhan hänessä ei vain olisi keuhkotauti, Antonio virkkoi välinpitämättömästi. Sitten hän vilkastui. On vaarallista antaa hänen suudella Caterinaa. Miksi et voi kärsiä häntä?

— Sentähden, että hän on häijy. Hän urkkii lakkaamatta toisten tekoja ja kuvaa ne aina huonossa valossa.

Lehtokuja aukeni heidän eteensä. Molemmin puolin näkyi plataanien runkojen lomitse maisemakuvia, joissa vallitsivat kevään sametinmehevät vihreät värit. Puutarhoissa ja puistoissa koreilivat lukemattomat kukat, ruusut ja liljat, joiden tuoksu sekoittui ruohon ja mansikoiden lemuun. Kaukana rämisivät rattaat häviten yksinäisen lehtokujan etäisessä mutkassa näkymättömiin.

— Kukahan se oli, joka jo aikaisemmin on sanonut minulle samaa Gabriesta? Antonio kysäisi näyttäen etsivän tuota nimeä muistinsa komeroista.

— Toinen hyvä!… tai oikeammin Gabrieta vielä paljon pahempi, Regina virkkoi katkerasti. Sentähden heistä onkin tullut hyvät ystävät.

— Huihai! Mariannaa ei voi verrata kehenkään, hän vie häijyydessä voiton kaikista, Antonio huomautti katsoen äkkiä hajamielisesti jonnekin kauas.

Silloin alkoivat lukemattomat ajatukset salaman tavoin risteillä Reginan aivoissa. Hän teki liikkeen, ikäänkuin vetääkseen kätensä pois Antonion kädestä, mutta jäykistyi samassa liikkumattomaksi ajatellessaan, että Antonio siitä voisi aavistaa hänen ajatustensa laadun.

Hänen pysytellessään näennäisen kylmänä hänen sydämensä jyskytti rajusti, kaksi, kolme… kymmenen lyöntiä… Hetki oli tullut.

Hänestä tuntui, että jokin salaperäinen olento oli mustan varjon tavoin kulkenut ohi ja iskenyt vasaralla suoraan hänen sydämeensä. Ja sydän oli nyt herännyt painajaisunen pitkällisestä horroksesta. Nyt täytyi kimmota pystyyn, ravistaa itsestään kaikki epäröiminen ja mennä perille saakka. Kävellä, puhaltaa huono ilma keuhkoista, huutaa ja ponnistaa kaikki voimansa vapautuakseen täydellisesti varjojen ja painajaisen taakasta. Muuten oli edessä vajoaminen takaisin varjoihin ja painajaisen kouristukseen, kuolema.

Päivä päivältä Regina oli odottanut tätä taistelun hetkeä, mutta oli luullut sen vielä olevan kaukana, tai oikeammin hän oli itse työntänyt sen loitos itsestään kuin katkeran maljan. Nyt, kun se vihdoinkin oli saapunut, hän tunsi salaperäistä kauhua. Ja hänen teki vielä mieli siirtää se tuonnemmaksi. Mutta jonkinlainen outo itsesuojelusvaisto, joka oli hänen omaa tahtoaan vahvempi, ajoi häntä eteenpäin ja pakotti hänet puhumaan.

Hän ei muistanut ainoaakaan sanaa niistä lauseista, joita hän oli valmistellut pitkät ajat. Antonion Mariannasta lausumasta arvostelusta hän sai johtolangan. Hän tarrautui siihen kuin köyteen, joka saattoi johdattaa hänet ulos pimeästä umpisokkelosta.

Harhailtuaan tämän sokkelon käytävissä hän oli palannut juuri siihen kohtaan, johon oli joutunut hirveän elämyksensä ensi päivänä.

— Ei! Sinä et voi kuvitellakaan — niin hän aloitti, ääni kumeana — et voi kuvitella, kuinka ilkeämielinen Gabrie on. Vielä paljoa häijympi kuin Marianna. Hän on ainakin tarkkanäköinen ja… vaikenee joskus. Gabrie sitävastoin… jollet loukkaudu, kerron sinulle jotakin, Antonio…

Antonio loi Reginaan tutkivan katseen, ja Reginakin katsoi mieheensä pitkään. Hänestä näytti siltä, että he sinä hetkenä ilman muuta ymmärsivät toistensa ajatukset. Kuitenkin hän intti.

Antonio käänsi taas katseensa suoraan eteenpäin näyttäen välinpitämättömältä, liiankin välinpitämättömältä.

Antonion kasvot hulmahtivat punaisiksi ja hänen piirteensä vääntyivät vihasta ja raivosta. Ensin hän puristi Reginan kättä, sitten hän päästi sen irti, melkein tyrkkäsi sen kauas itsestään, mulkoili silmillään ja avasi huulensa näyttäen hämmästyneeltä ja vihastuneelta.

Antonio pysähtyi. Reginakin seisahtui ja hänen sydämensä jyskytti rajusti. Antonion kädet roikkuivat hervottomina ja näyttivät hapuilevan tarttuakseen kiinni johonkin, samoin kuin suuret taiteilijat tavallisesti tekevät näytelmän jännittävimpänä hetkenä. Reginasta hän tuntui näyttelevän osaansa melkein liian hyvin, mutta samalla hän koetti olla oikeamielinen ja ajatteli:

— Ja sinä… sinä, Antonio sanoi yhä enemmän kiivastuen, sinä et antanut häntä korville, et lyönyt häntä; päinvastoin, tänään aioit pyytää häntä käymään meillä.

— Mutta, Antonio! Regina huudahti katsellen häntä teeskennellen hämmästystä, lupasithan, ettet kiivastuisi.

— Se on totta, tämä silloin sanoi kohottaen käsivarsiaan. Mutta tuo oli niin halpamaista! Miten voit vaatia, etten raivostuisi? Jos se on pilaa, niin se on huonoa pilaa. Jos puhut tosissasi, ihmettelen tyyneyttäsi.

Antonion kasvot kalpenivat yhtä nopeasti kuin olivat punastuneetkin, mutta ne menivät luonnottoman kelmeiksi, melkein harmaiksi.

Regina ei räpäyttänyt silmäänsäkään, niin tarkkaavaisesti hän katseli miestään. Hetkeksi jo toivo, että Antonion närkästys olisi tosi vilpitöntä, täytti hänen sydämensä ilolla, ja hän antautui riemunsa valtaan kuvitellen, ettei hän ollut ainoastaan toivonut erehtyneensä, vaan että oli todella erehtynyt. Mutta silti jotakin selittämätöntä liikkui hänen mielessään. Ajatus, että hän oli erehtynyt, ei tehnyt häntä lempeäksi, vaan päinvastoin julmaksi, melkein kyynilliseksi.

— Kävellään eteenpäin, hän sanoi ivallisesti. Miksi minä olisin raivostunut siitä? Miksi olisin antanut korvapuustin Gabrielle? Ehkä hän oli oikeassa! No, mennään nyt jo! hän lisäsi yrittäen jälleen tarttua Antonion käsivarteen.

— Kaikki kuitenkin ovat varmoja siitä, vaikkei kukaan ole rohjennut sanoa sitä niin suoraan kuin Gabrie…

— Sanohan, — Antonio virkkoi yhä vielä vihaisena, mutta synkemmin ja ylenkatseellisemmin, etkö siis ollenkaan häpeä?

— Mennään nyt vihdoinkin! Regina sanoi yrittämättä enää tarttua hänen käsivarteensa. Ei panna toimeen mitään kohtauksia kadulla!

Ja Regina alkoi kävellä melkein sokeana juuri samassa varjossa, josta hän oli toivonut vapautuvansa, mutta joka nyt ympäröi häntä joka taholta. Toivon hetki oli ohi. Miksi? Sitä hän ei tiennyt. Saatammeko tietää, miksi taivas äkkiä peittyy pilviin? Antonion ryhti oli kuin ainakin miehellä, jota on loukattu. Hän seurasi vaimoaan vajaan askelen päässä ja toisti vihoissaan:

Mutta Regina ei enää voinut uskoa häntä viattomaksi, niinkuin ennen oli palavasti toivonut. Hän ei voinut, ei voinut!

— Siis kaikki ovat sitä mieltä! Antonio virkkoi alkaen taas kävellä
Reginan vieressä, kuitenkin varoen hipaisemastakaan häntä.

— Ja tämän sinä sanot minulle näin keskellä katua, äkkiarvaamatta, ikäänkuin se olisi pelkkää pilaa. Ja sinäkin uskot sen, sanot sen minulle vasten kasvoja!

— Entä jos olen saanut sen tietää vasta tänään, muutamia hetkiä sitten, esimerkiksi!

— Jokainen voi vähän näytellä, Regina huomautti nauraen kouristuksentapaisesti, mikä veti posket syville kuopille.

— Muutamia hetkiä sitten! — Antonio toisti, puristi kätensä nyrkkiin ja huristeli niitä kasvojensa edessä. Miten siis voit sanoa, että kaikki uskovat sen? Saitko senkin tietää muutamia hetkiä sitten? Tuolta, tuolta — hän tapaili turhaan voimakasta herjasanaa — en tiedä miksi sanoisin tuota letukkaa. Entä etkö sinä häpeä, kun alennut olemaan tekemisissä tuollaisten halpamaisten olentojen kanssa ja kuuntelemaan heidän katalia juorujaan? Mokomien vajavaltaisten kanssa! Sinä, hän jatkoi väkinäisen ivallisesti, kaikkia toisia etevämpi, jalo nainen, hieno maailmannainen. Hieno maailmannainen! hän vielä toisti kovalla ja karkealla äänellä.

Silloin Regina heräsi. Tumma puna peitti hänen kasvonsa hiusmartoa myöten. Hänkin teki käsillään traagillisia liikkeitä.

— Älä nyt heittäydy halpamaiseksi, Antonio! hän sanoi enää katsomatta tähän. Elämä on sellaista, typerää ja poroporvarillista. Pikkutyttöjen lorut paljastavat kaikkein kamalimpia asioita, ja elämän murhenäytelmiä esitetään maantiellä, huvikävelyllä. Jos tällainen tapaus olisi kuvattu romaanissa, niin — voi kirjailijaparkaa! Häntä syytettäisiin arkipäiväisyydestä, jopa suorastaan epätodennäköisyydestä. Mutta näet itse, miten elämässä käy. Hieno nainen saa selville onnettomuutensa syyn Via San Lorenzon varrella olevan kapakan kohdalla; toisia etevämpi nainen laskeutuu kadulle sanoakseen, että hänen…

— Regina! lopeta jo! Lopeta! Antonio rukoili ja käski. Järkeilet liian paljon ja liian kylmästi uskoaksesi kaiken, minkä sanot. Se ei ole totta, sinä et voi uskoa sitä. Sano, ettet usko…

Ja Antonio koetti jälleen saada hänet käsikoukkuun, mutta nyt oli
Reginan vuoro työntää luinen käsivartensa pois.

— Anna minun olla. Sellaisia te miehet olette! Jos minä olisin ollut samanlainen kuin muut naiset, toisenlainen aviovaimo, olisin odottanut sinua kotona, väijyksissä kuin tiikeri pesässään, ja olisin järjestänyt suuren kohtauksen, tuollaisen erikoisen kohtauksen, jotka ovat niin suosittuja teatterissa ja romaaninlukijoiden piireissä. Sensijaan puhun kanssasi tyynesti ja toistan asioita, jotka ovat kaikkien huulilla, enkä pyydä enempää kuin että yhdessä nauraisimme koko jutulle. Mutta sinä turvaudut suuriin ja samalla kömpelöihin sanoihin; »Etkö häpeä? Juoruja, hieno maailmannainen», j.n.e. Olen todella hieno nainen, enemmän hienoston nainen kuin muut n.s. »hienot» naiset. Minä vain en kärsi sovinnaisuutta, siinä onnettomuuteni.

— Tahdot kai, että minäkin olisin rauhallinen? Älä siis kiusaa minua näin, Regina! Epäilemättä olisi ollut parempi, että olisit järjestänyt minulle tämän kohtauksen kotona! Nyt ei puutu enää muuta kuin että olisit kaiken päälliseksi mustasukkainen.

Regina purskahti nauruun. Ja hänen naurunsa oli teeskentelemätöntä, mutta kimakkaa ja terävää, kuin ruostuneen raudan kitinää.

— En saanut sitä käsitystä. Sitäpaitsi ihmiset aina ovat niin pahansuopia ja juorunhaluisia.

— Epäilemättä. Ihmiset ovat pahansuopia. He ovat panneet merkille, että taloudellinen asemamme äkkiä on muuttunut, että nyt saatamme elää mukavasti huolimatta vakinaisten tulojamme pienuudesta, ja heti heidän parjauksensa ja juorunsa ovat liikkeellä. Sekin selityksesi, että vasta nyt olet ruvennut keinottelemaan pörssissä, vaikka olisit voinut tehdä sen jo aikaisemmin, on omansa…

— Joutavia! Antonio keskeytti. Aikaisemmin olin yksin ja ansaitsin enemmän kuin tarvitsin. Sitäpaitsi monet luulevat, että sinä olet rikas. Ei kukaan tiedä, että pelkkä sattuma sai minut keinottelemaan pörssissä…

— Mitä tällä kaikella on asian kanssa tekemistä? Ei ihmisten ole pakko ottaa selville meidän asioittemme yksityiskohtia. Sattuma! hän toisti, ja hänen kasvonsa synkistyivät, kun hän muisti tuon sattuman, johon hän oli lapsellisesti uskonut, vaikka oli himmeästi vaistonnut, että se oli keksitty, taitavasti keksitty, mutta hauras valhe, kuin novellinkirjoittajan tyylitemppu.

— Mitä sille voi? Regina jatkoi uuden vihankaunan ja epäilyksen ahdistamana. Ihmiset juoruavat senkin johdosta, että joka päivä, joka hetki saa nähdä kummallisia »sattumia». Itse tiedät paremmin kuin minä, miltä näyttää arkielämän kulissien takana. Siellä vilisee häpeällisiä tekoja. Olethan itse monesti osoittanut minulle nuoria miehiä, jotka ottavat rahaa rakastajattariltaan.

— Niinkuin sanoin: Selityksemme ja pikemminkin itse se tosiseikka, ettemme elä ainoastaan tuloistamme emmekä sinun pörssiyrityksistäsi — jotka muutoin vaativat paljon liikenevää rahaa, se peli kun kaikkien muiden tavoin tuottaa yhtä usein tappiota kuin voittoa — sekä se sinun verukkeesi, että muka olet sen naisen pelkkä luottamusmies ja asiainhoitaja… kaikki se herättää epäluuloa. Totisesti, ihmiset ovat juorunhaluisia. Kaikki urkkivat, pitävät toisiaan silmällä; sitäkin taloa pidetään silmällä, älytään kaikki, epäillään kaikkea… Sinun omaisesikin… luuletko, ettei heilläkin ole epäluuloja, etteivät he tee salavihjauksia. Kerran Claretta esimerkiksi…

Tässä Regina äkkiä vaikeni melkein pelästyneenä. Hän tunsi valehtelevansa, esittäessään tosina mielikuvituksensa liioitteluja. Eikä hänen tarkoituksensa ollut valehdella. Hän pyrki totuuteen. Mutta löydetäänkö se valheen avulla? Totuus on etsittävä totuuden avulla. Sitä hän tahtoi, mutta ei voinut.

Samoinkuin kävelyllä Po-joen rantaäyräällä Antonion saapumisiltana hän tunsi nytkin, että erottava verho laskeutui heidän välilleen. He tosin näkivät toisensa, mutta eivät päässeet toisiaan lähelle; he olivat lähellä ja silti kaukana, valheen mustan verhon erottamina.

Miksi siis jatkaa tätä keskustelua, joka oli kyhätty kokoon valheen kuteista? Sanoja, pelkkiä sanoja! Jokapäiväisiä, turhia, kylmiä, halpamaisia sanoja. Totuus piili äänettömyydessä, tai korkeintaan sanoissa, joita valheelliset huulet eivät kyenneet lausumaan.

— Kun minä en rohkene lausua ajatustani, minä, jolla ei ole mitään häpeää salattavana, miten hän voisi sen tehdä? Turha on taivutella häntä, hän ei silti tunnusta. Mutta voimme kuitenkin tehdä sopimuksen. Sanon hänelle: »Ruvetaan elämään yksinkertaisesti ja vaatimattomasti, niinkuin ennen, katkaistaan kaikki yhteys siihen naiseen, niin ei ihmisillä ole enää mitään sanomista». Antonio palaa silloin luokseni, minun äänettömän anteeksiantoni puhdistamana, hienotunteisuuteni hellyttämänä. Ja silloin kaikki on selvää. Kuinka on mahdollista, ettei tämä onnellinen ajatus ole aikaisemmin johtunut mieleeni?

Mutta tuskin hän oli päässyt tämän »onnellisen» ajatuksen loppuun, kun se jo tuntui hänestä haaveelta, niin tyhjältä kuin hänen tavalliset romanttiset mietteensä.

Elämä oli toisenlaista, samoin todellisuus, rumaa ja alastonta, mutta se oli ainakin vilpitön kuin ruma nainen, joka ei yritä pettää ketään.

Pois kaikki harsot, pois tahratut vaatteet! Täytyi puhua keskinäiset asiat selviksi, haihduttaa kaikki jalomieliset ja ihanteelliset kuvittelut.

— Ja tämän kaiken sinä tiesit, mutta vaikenit! Miksi? En voi selittää sitä. Käsitän nyt yhtä ja toista, niinkuin hirvittävän huonon tuulesi viime päivinä, eräät salaviittaukset, itsepäisen kieltäytymisesi lähtemästä Albanoon. Mutta en käsitä vaikenemisesi syytä. Kuinka inhoittavaa kaikki tämä on! On totta, että ihmiset juoruavat ja ovat häijyjä, niin häijyjä, että se olisi kamalaa, ellei se samalla olisi naurettavaa. Muutoin olet oikeassa siinä, ettei kannata nostaa niin suurta melua tästä asiasta. Sellaisessa kaupungissa kuin Rooma, jossa kaikki on mahdollista, ei kukaan usko kaikkea, mitä puhutaan…

— Juuri sentähden, että kaikki tuntuu mahdolliselta Roomassa, meidän on otettava tämä asia vakavalta kannalta, Regina sanoi siihen. Minun puolestani se saattaa olla yhdentekevä, mutta oletahan että juoru saapuu minun äitini korviin sinne syrjäiseen soppeen, jossa pienimmätkin seikat paisuvat suunnattomiksi. Äitini on saanut paljon kärsiä, mutta ei ainoaakaan hänen suruaan voisi verratakaan tähän.

— Ja luuletko, ettei se koskisi yhtä kipeästi minun äitiini, jos hän uskoisi sen? Antonio huudahti melkein loukkautuneena.

— Sen käsitän hyvinkin. Mutta sinun asiasi on ajatella omaa äitiäsi, minä ajattelen omaani. Huomaat kaiketi nyt, että Roomassakin on otettava huomioon ihmisten juorut. Jos me olisimme kahden maailmassa, tuota teräväkyntistä petoa vastassa, nauraisin kaikelle. Mutta me emme ole kahden. Ajattele Caterinaa, joka pian on iso tyttö. Ajattele, jos hän saisi kuulla…

Ja toistamiseen Reginasta tuntui, kuin häntä olisi viskattu kivellä keskelle otsaa. Niin, jos syyllisyyttä oli olemassa, se oli alunpitäen hänessä. Hän oli aiheuttanut sen hairahduksen, joka nyt piti heitä pauloissaan. Antonion huudahdus oli syytös, eikä puolustus.

— Itse olen toistanut sitä itselleni tuhat kertaa. Ei ole sellaista soimausta, jota en olisi lausunut itselleni. Lukemattomat kerrat olen sanonut: »Ellen olisi tehnyt sitä kevytmielistä tekoa, Antonio ei olisi ruvennut ponnistelemaan parantaakseen asemaamme; hän ei olisi mennyt sen naisen palvelukseen, hän ei olisi…»

— Oletko sanonut tuota itseksesi tuhat kertaa? Antonio keskeytti tarrautuen varsinkin Reginan ensimmäisiin sanoihin. Sinä kai siis olet kauan ajatellut tätä asiaa. Miksi vasta nyt puhut minulle siitä? Miksi, miksi? Sen tahtoisin tietää.

— Älä nyt taas kiivastu? Regina sanoi kyllästyneenä. Miksikö en ole sanonut sitä? Sentähden, etten ole uskonut sitä.

— Tarkoitat siis, että nyt uskot sen. Ja olet odottanut tätä hetkeä ilmaistaksesi sen minulle.

— Tilaisuuksista ei suinkaan olisi ollut puutetta; parempia kuin tämä olisi kyllä ollut.

— Johan sanoin, etten kärsi suuria kohtauksia. En ole mikään romaanisankaritar. Joku toinen nainen olisi pannut toimeen hirvittävän kohtauksen, olisi itkien ja hosuen rukoillut sinua vannomaan, lapsesi pään kautta, että puhut totta. Minä en voi sietää sellaista. Kerran elämässäni olen ollut tyhmä ja teatterimainen. Se oli ensimmäinen kerta ja se myös jää viimeiseksi.

— Mitä kaikella tuolla on tekemistä tämän asian kanssa? Antonio tiuskaisi vuorostaan kärsimättömästi. Sinä olisit milloin tahansa voinut puhua niinkuin nyt, sinun olisi yleensä pitänyt puhua. Toistahan vielä, mitä äsken sanoit. Sanoit tuhat kertaa syyttäneesi itseäsi siitä, että olet aiheuttanut tämän… häpeällisen juorun. Mitä sillä tarkoitit?

— Etkö kuullut? Olen syyttänyt itseäni siitä, että tahtomattani, tarkoittamattani olen antanut alkuaiheen näihin juoruihin, joita sinusta nyt levitellään, pakottamalla sinut rupeamaan sen naisen palvelijaksi. Onhan luonnollista, että ihmiset sitten alkoivat epäillä. Samaa epäillään rikkaammista ja kauniimmistakin miehistä kuin sinä. Tarjotakseen sinulle paikan ruhtinatar erotti toimestaan sekä herra R:n että herra S:n. Tietystikin nämä ovat puhuneet pahaa sinusta. Ehkä juuri he panivat kiertämään nuo rumat jutut. Mutta — Regina jatkoi, palaten ensi ajatukseensa — muista, Antonio, että minä olin katunut oikkuani. Ota huomioon, että luovuin kaikista typeristä vaatimuksistani ja että tahdoin palata luoksesi, koska viimeinkin käsitin, että ollakseni onnellinen tarvitsin vain sinun rakkauttasi…

— On totta, että sanoit niin. Mutta minä en voinut siihen luottaa. Sanoit sen vain säälistä minua kohtaan. Enkä minä tahtonut sinun sääliäsi. Regina, Antonio jatkoi, vedettyään syvään henkeä, — nyt minä käyn tunteelliseksi ja tunnustan sinulle, että olit liian syvästi nöyryyttänyt minua rangaistukseksi siitä, etten ollut voinut tyydyttää vaatimuksiasi. Näetkös, en minäkään ole, käyttääkseni sinun puhetapaasi, samanlainen kuin ihmiset yleensä. Olenko parempi vai huonompi, se jääköön ratkaisematta. Enhän ole niin etevä kuin sinä — hänen äänensä värähteli katkeruudesta ja surusta — olen pikemmin keskitasoa alempana, poroporvari. Olethan monesti syöttänyt sitä minulle. Mutta juuri sentähden… niin, mitä aloinkaan sanoa?

Outo surumielinen ja samalla katkera tunne valtasi Reginankin, ja hän jo kääntyi Antonioon päin aikoen sanoa jotakin pisteliästä. Mutta nähdessään tämän tuhkanharmaat, alakuloiset kasvot, hän ei rohjennut puhua.

Mitä hän muutoin olisi sanonutkaan? Mitä hyödytti jatkaa tätä kiertelyä heidän hairahduksensa umpisokkelon ympärillä, jonka sisään ei kumpikaan uskaltanut tunkeutua!

— Myönnän, että olit liian syvästi nöyryyttänyt minua. Minun täytyy saada se sinulle sanotuksi. Luettuani kirjeesi olin valmis tekemään minkä rikoksen tahansa vapautuakseni sinun loukkaavista soimauksistasi. Pelkäsin menettäväni järkeni. Siihen määrin alentava oli sinun minusta langettamasi tuomio. Täytyihän minun saada sinut takaisin — siihen minua pakotti sekä omanarvontuntoni että kiintymykseni. En voinut voittaa sinua väkivallalla enkä lempeydellä, vaan ainoastaan rahalla. Se ajatus teki minut mielettömäksi. Rahaa, rahaa, mistä hinnasta tahansa! Sentähden aloin pelata ja otin vastaan ruhtinattaren tarjoaman toimen, joka ei suinkaan miellyttänyt minua. Tämä oli tarinani, sillä tunnustan suoraan, että herra R. menetteli raha-asioissa samoin… kun minäkin myöhemmin.

Regina kuunteli vaieten, mutta pudisti hiljaa päätään. Antonio valehteli — valehteli niinkuin tavallisesti. Hän syytti itseään toisista, pienemmistä hairahduksista, jotta näyttäisi syyttömältä todelliseen rikokseensa. Valhetta, aina vain valhetta. Ja kuitenkin…

— Ajattelin kyllä, että sinä mahdollisesti katuisit pakoasi ja palaisit luokseni. Mutta silloin opin sinut tuntemaan. Menettelysi ja kirjeesi paljastivat minulle luonteesi. Olisit palannut, mahdollista kyllä, elääksesi jossakin määrin kohtaloosi alistuen, mutta varmasti onnettomana kanssani. Ja olisin uhrannut vaikka henkeni, estääkseni sitä tapahtumasta. Tahdoin nähdä sinut onnellisena ja tunsin rakastavani sinua juuri elämälle asettamiesi vaatimusten takia, ne kun olivat todistuksena siitä, että olit todella aatelinen, minua paljoa ylempänä rotusi ja kasvatuksesi perusteella. Kuka saattaa tunkea sydämemme salaisiin sopukkoihin — vai miten sinun on tapana sanoa? Niin muutuin toiseksi muutamassa päivässä, uskalsin yrittää, ja minun onnistui parantaa taloudellinen asemani. Ja nyt sinä syytät minua siitä, mitä olen tehnyt sinun vuoksesi, yksinomaan sinun vuoksesi!

Regina ei vastannut. Antoniokin vaikeni ehkä luullen saaneensa hänet puheellaan vakuutetuksi. He kulkivat hetken aikaa ääneti. Vaaleaverinen herrasmies, puvusta päättäen protestanttinen pappi, oli saavuttanut heidät ja käveli lähellä heitä. Oljilla päällystettyjä pulloja täyteen sullottuja rattaita vieri heidän ohitseen Acqua Acetosaan päin.

— Antonio ei tahtonut olla minun säälini kohteena. Nöyryytys teki hänet mielettömäksi! Aivan niin. Ehkä hän päällepäätteeksi ajatteli, että palaisin vain kiusaamaan häntä joksikin aikaa ja sitten jättäisin hänet toistamiseen… Se on siis totta! Ja minä yritän yhä edelleen olla uskomatta sitä, vaikkei hän edes enää osaa valehdella. Mutta kahden vuoden ajan hän on valehdellut, joka päivä, joka hetki. Miten hän on voinut tehdä niin?

— Mutta haudoinhan minäkin mielessäni pakotuumaani monet päivät, monet kuukaudet. Olihan sekin petosta. Ja emmekö nytkin molemmat valehtele? Mitä muuta kaikki hyödyttömät sanat ja salaviittaukset tarkoittavat, kuin toinen toisensa harhaan viemistä? Mitä hän ajattelee tällä hetkellä? Mitä minä voin tietää hänen sielunsa sisimmästä, mitä hän minun sieluni salaisuuksista? Olemme aina käsittäneet toisemme väärin ja ehkä entistä enemmän tänä hetkenä. Emme tunne toisiamme. Olemme toisillemme vieraampia kuin tuo tuntematon herrasmies. Näin kauan olemme nukkuneet samassa vuoteessa, syöneet samaa leipää, asuneet saman katon alla, meillä on tytär, joka on osa meistä kummastakin, emmekä kuitenkaan vielä tunne toisiamme! Korkeintaan olemme vihollisia: loukkaamme toisiamme ja asetumme väijyksiin voidaksemme paremmin haavoittaa toisiamme.

— Mennäänkö kotiin Ponte Mollen kautta samaa tietä kuin viime kerralla?
Antonio kysyi äkkiä.

— Kotiin! hän ajatteli epätoivoissaan. Jatkamaan tavallista petoksen ja häpeän täyttämää elämää! Ei, minä en tahdo. Siitä täytyy tulla loppu.

Ja viimeinkin hän tunsi itsensä kyllin rohkeaksi ottaakseen ratkaisevan askelen jo sinä päivänä.

Tämä päätös haihdutti melkoisesti hänen alakuloisuuttaan. Hänestä tuntui kuin hän olisi avannut silmänsä ja vielä nähnyt ympärillään luonnon ylentävän ja puhdistavan kauneuden.

Tie laajeni. Hän ei koskaan ennen ollut nähnyt Rooman campagnaa niin kauniina, niin ihmeellisen loistavana ja värikkäänä.

He poikkesivat oikotielle. Ylös ja alas, ylös ja alas, ruskeaa, tuoksuvaa polkua, joka kiemurteli ruohikossa ja vastakynnetyn peltomaan poikki. Protestanttinen pappi, joka kenties oli eksynyt tieltään, seurasi heitä.

Aurinko painui hitaasti kullanhohtoiselle taivaanrannalle. Pinjojen varjot pitenivät ruohikossa, joka hohti punertavana iltavalaistuksessa. Idän taivas pukeutui vaaleihin tuhkanharmaisiin ja pastellin-sinipunerviin värihäiveisiin. He kiipesivät pienelle kummulle ja näkivät kaukana sinivuorten hahmot.

Acqua Acetosa oli sinä päivänä melkein raamatullinen näky. Ihmisiä lepäili ruohikossa ja rattaiden varjossa, joille ladotut pullot loistivat iltavalaistuksessa; siinä oli naisia, lapsia, koiria ja aasi, joka seisoi niin liikkumattomana paikoillaan, että se näytti Tiiberin vihreään taustaan maalatulta; mullanväristä karjaa vaelsi jonossa Tiiberin rantaan juomaan, veneitä keinui rantapensaiden lomissa. Lempeä tuuli levitti ilmaan seljakukkien tuoksua.

Antonion ja Reginan laskeutuessa kukkulan rinteessä olevia portaita saapuivat paikalle vaunut, joissa istui viisi ulkomaalaista, päässä tuollaiset omituiset lakit, jotka on tehty silkkiharsosta ja koristettu tähkällä ja unikolla. Viimeiseksi vaunusta noussut herra alkoi riidellä ajurin kanssa.

— Noista kauheista ulkomaalaisista ei koskaan pääse rauhaan! Regina virkahti hermostuneesti ja antoi Antonion yksin mennä juomaan lähteestä.

Regina kulki edelleen, ylemmäksi, tullikojun ohi. Sillä puolen ei ollut ainoatakaan ihmistä näkyvissä. Kaikki äänet kuuluivat sinne hiljaisina, leivojen liritys kaikui ilmassa, kallionhalkeamassa solisi vesisuoni. Toisella puolen halkeaman oli mäenrinne lukemattomien vaaleanharmaiden kukkien peitossa. Tiiber virtasi alhaalla tyynenä ja majesteetillisena.

Reginan ajatukset siirtyivät heti kotiseudun joen partaalle. Hän istuutui kaltaan ruohikkoon ja odotti.

Hän oli mielestään vahva ja levollinen. Intohimojen turha tuli oli sammunut. Vanha tuttu ajatus heräsi hänen aivoissaan:

— Hetket saapuvat, tämäkin hetki on tullut, ja toiset tulevat sen jälkeen, ja tätä jatkuu kuolemaan asti. Miksi kidutamme itseämme niin suuresti?

Hän katsoi, eikö Antonio jo tullut. Tämä oli jo muutaman hetken puhellut noiden viiden herrasmiehen kanssa, joilla oli niin hullunkuriset lakit, joen rannalla veneen kohdalla. Veneen omistaja riensi paikalle, näytti hetken tinkivän Antonion kanssa, minkä jälkeen nuo viisi herraa istuutuivat veneeseen. Se lykättiin vesille, ja kohta se alkoi lipua joella kokka Ponte Molea kohti.

Nyt Antonio etsi katseillaan vaimoaan ja lähestyi notkein askelin huomattuaan hänet.

— Autoin heidät veneeseen siitäkin syystä, että saisimme käyttää paluumatkalla heidän vaunujaan, hän selitti heittäytyen Reginan viereen ruohikkoon.

— Jos tahdot, Regina sanoi, puhumme vielä vähän siitä asiasta ja — ratkaisemme sen lopullisesti.

— Täytyy kai siitä vielä keskustella. No niin, käydään siis siihen heti käsiksi, Antonio virkkoi painaen kädellään kenkänsä kärkeen seljapensaan lehden. Mutta sano minulle ensiksi, millaisia viittauksia serkkuni Claretta ja omaiseni ovat sinulle tehneet… ja kaikki muutkin. Sittenhän tiedän, mille kannalle asetun.

Regina pani merkille Antonion hermostuneet kädenliikkeet. Tämän silmät olivat saaneet jälleen tavanomaisen sametinpehmeän, hellän ja vähän lapsellisen hohteensa, mutta nämä lapsensilmät olivat surumielisen pehmeät.

— Kuule hyvä ystävä, Regina aloitti, hänen äänensä kuuluessa sulavana ja alakuloisena, jätetään kaikki turhat puheet. Jollei juttu ole totta, ei siitä kannata puhua. Jos se on totta…

— Jos se olisi totta? Antonio keskeytti kohottaen päätään. Ja hänen kätensä liikahtelivat edelleen hermostuneesti.

— Jos se on totta! Oletat siis yhä edelleen, että niin on laita! Regina, en jaksa kestää sitä. Etkö siis todellakaan usko sanojani? Tarkoitatko, että minkä sivullisen henkilön puhe tahansa on painavampi kuin minun vakuutukseni?

— Niin, niin, nyt tiedän, että niin on laita, — Antonio jatkoi ja joutui jälleen suunniltaan. Nyt, kun epäilys kerran on syöpynyt mieleesi, et enää usko minua! Mutta minä toivon voivani parantaa sinut! Sano nyt minulle peittelemättä kaikki. Se on velvollisuutesi, ymmärräthän. Tässä on kysymys sinunkin kunniastasi, kaikkien kunniasta. Puhu, puhu siis.

— Sano minulle kaikki! Antonio silloin vaati, käski. Minunkin kärsivällisyydelläni on rajansa.

— Heitä sinäkin tuo pikkumaisuutesi! Minä olen mitätön ja halpa, mutta silti tahdon tietää. Näethän, että saat minut raivoihini. Puhu siis, nyt vaadin sitä vaatimalla.

Silloin Regina kääntyi ja loi mieheensä silmänsä. Ne olivat suuret ja surumieliset ja säihkyivät auringon viimeisten säteiden välkkeessä.

Antonio ei ollut koskaan nähnyt niitä niin kauniina, lempeinä ja syvinä. Tuona hetkenä hänet valtasi merkillinen hurmio, eikä hän enää voinut herjetä katselemasta noihin valon täyttämän surun aateloimiin silmiin.

— Ja kun olen sanonut sinulle kaikki, mitä tahdot tietää, mitä silloin teet? Kuka tietää, eikö epäluulo sittenkin ole johtunut mielikuvituksestani, vaistostani.

— Luuletko minun ymmärtävän sinua? Ymmärrämmekö toisiamme? Olenko varma siitä, ettet sinä valehtele? Katso, hän jatkoi, viitaten kädellään Tiiberiin päin, näyttää siltä kuin olisimme etäällä toisistamme, samoin kuin tuon joen molemmat rannat, jotka aina näkevät toisensa, eivätkä koskaan tavoita toisiaan!

— Lopeta jo nuo puheet, Antonio sanoi katkerasti, mutta samalla nöyrästi ja rukoillen, ole hyvä, rakas, äläkä enää kiusaa minua! Älä enää puhu noin kauhealla tavalla. On mahdollista, etten minä kykene ymmärtämään sinua, mutta sinun, sinun täytyy ymmärtää minua. Neuvotellaan, punnitaan yhdessä, mitä meidän on tekeminen. Minä, minä teen kaiken, mitä tahdot. Enkö ole aina niin tehnytkin? Enkö ole myöntyväinen? Sanohan, enkö ole myöntyväinen! Sano, mitä minun pitää tehdä, mutta älä epäile minua. Jos menetämme rauhamme ja sopumme, mitä meille jää jäljelle?

Antonio puhui hiljaa, nöyrästi, melkein lempeästi, mutta sillä tavalla lempeästi puhutaan sairaille lapsille, jotka helposti ärtyvät. Hän tarttui Reginan käteen, painoi sen polvelleen ja laski oman kätensä sen päälle.

Regina tunsi tuon käden väreilevän ja sen suonien sykinnän, mutta sen hyväily ei enää kiihoittanut hänen vertaan.

Se oli totta. Antonio oli aina tehnyt hänelle mieliksi. Hän oli heikko mies. Se oli hänen vikansa, mutta samalla hänen puolustuksensa. Se oli totta, hän oli hyvä ja myöntyväinen, mutta liian myöntyväinen. Hän oli antanut Reginalle sekä sielunsa että ruumiinsa, ja tuon hauraan ruumisparkansa hän lisäksi oli myönyt Reginan hyväksi. Kaiken hän oli hänelle antanut, kaikkensa hän vielä antaisi. Hetken kuluttua, jos Regina sitä vaati, hän tunnustaisi häpeänsä. Kuinka Regina koskaan oli voinut epäillä sitä?

— Kuulehan, eräänä päivänä lähdin Gabrien luo, jota luulin sairaaksi…

Regina kertoi hänelle kaiken muutamilla lyhyillä, rauhallisilla sanoilla. Hän puhui hiljaa, katsellen hameensa pitsejä. Näytti siltä kuin hän olisi ollut syyllinen, mutta arvokas syyllinen, joka oli valmis vastaanottamaan rangaistuksensa.

Hän puhui epäluulostaan, kuinka se oli kasvanut ja leimahtanut ilmiliekkiin. Hän mainitsi kaikki itsesyytöksensä, kauheat näyt, kuumehoureet, epäilykset, unennäkönsä, aavistuksensa ja anteeksiantopäätöksensä.

Kaksi leveää juovaa erottautui nyt joen pinnassa. Toinen, idänpuoleinen, oli hopeisen punasinervä taivaan heijastuksesta, toinen helakan punainen päivänlaskun puolella.

Mutta taivaalla ja vedessä näytti valon ja värihäiveiden taistelu tauonneen. Kaikki liittyi yhteen ja sulautui juhlallisesti rauhaisaksi sopusoinnuksi. Varjo hipoi valoa joka hitaasti vetäytyi kohti salaperäistä kaukaisuutta taivaanrannan taakse, minne ihmiskatse ei ylety.

Keskellä tuota luonnon suurta rauhaa Regina päätti kertomuksensa tuntien samalla luonnon jylhää välinpitämättömyyttä ihmistä ja hänen pientä kohtaloaan kohtaan.

— Olemme yksin, hän päätteli, tämän yksinäisyyden ja autiuden valtaamina yksin hairahduksemme maailmassa, jos se todella on olemassa. Annetaan toinen toisellemme virheemme anteeksi ja muutetaan elämämme perustuksia myöten. Kerran luin tarinan, jossa kerrottiin miehestä, joka aikoi murhata vaimonsa. Kun miehen juuri piti antaa hänelle surmanisku, vaimo hädissään heittäytyi miehensä syliin vaistomaisesti turvautuen tämän suojelukseen, vaikkakin hän oli murhamies; vaimo oli niin tottunut pitämään häntä suojelijanaan. Minäkin olen monesti näinä epäluulon päivinä, urkkiessani tekojasi ja hävetessäni samalla itseäni, taistellessani aiettani vastaan kääntyä sivullisten puoleen saadakseni tietää… tuntenut rajua tarvetta turvautua sinuun, pyytää sinua puhumaan, pelastamaan minut, suojelemaan minua… Näethän, että luonto on meistä välinpitämätön. Näet, että tänä hetkenä, jolloin kenties koko elämämme ja kohtalomme ratkeaa, jokainen hiukkanen, jokainen valon välke, jokainen aalto kiiruhtaa kohti omaa päämääräänsä vähääkään välittämättä meidän kohtalostamme. Olemme yksin, yksin ja hylättyinä. Jos eroamme, minne joudummekaan? Olemme rikkoneet, mutta ehkä juuri senvuoksi, ettemme eroaisi. Jos hylkäämme toisemme, saatamme joutua tekemään vielä suurempia rikoksia. Pysyttelemällä toisiamme lähellä tuemme toinen toistamme. Ellemme kykene tekemään muuta, turvaamme ainakin lapsemme tulevaisuuden.

— Todellakin, Antonio sanoi yrittäen vielä viimeisen kerran puolustautua; kerran sinä tahdoit…

Viimeisen kerran Reginan kärsivällisyys katkesi. Hänhän oli puhunut, niinkuin Antonion olisi pitänyt puhua, ja kohtasi yhä samaa vastustusta! Mihin Antonio oikeastaan pyrki?

— On turha aloittaa alusta, Regina huudahti. Nyt jo riittää. Olenhan jo puhunut liiaksikin, niin että sinun pitäisi ymmärtää, ettei meidän välillämme enää saa olla syytöksiä…

— Sentähden, ettet olisi puhunut, niinkuin olet puhunut, jos todella olisit ollut varma syyllisyydestäni. Puhut noin, kun et vieläkään ole siitä varma. Jos minun ja sinun välillä on murhenäytelmä tapahtunut, on ainakin se loppu, jonka tahdot sille antaa, järjetön.

Regina tunsi sydämensä jyskyttävän. Antonio oli oikeassa. Mutta Regina hillitsi itsensä.

Regina ei koskaan ollut nähnyt miehensä itkevän eikä ollut koskaan kuvitellutkaan, että hän voisi vuodattaa kyyneliä. Sinä hetkenä, heti Antonion äänettömän tunnustuksen jälkeen, kun kaikki hänen sisimmässään pimeni, vajosi ainaiseen synkeyteen, Regina muisti näyn, joka ei vuosikausiin ollut palannut hänen tietoisuuteensa. Hän näki miehen, joka istui kaminan ääressä nojaten kyynärpäitään polviinsa, kasvot käsien varassa, ja itki. Nainen kumartui hänen puoleensa laskien kätensä hänen kaljulle päälaelleen. Mies oli Reginan tuhlaaja-isä, nainen hänen kärsivällinen äitinsä. Oliko tämä pelkkä unen muisto, vain lapsuudessa saatu todellinen elämys, joka aikojen kuluessa oli unohtunut? Sitä hän ei tiennyt. Mutta sinä hetkenä, keskellä sielunsa pimeyttä, hän luuli näkevänsä tuikkivan valon, heijastuksen kaminan tulesta, tuon inhimillisen hairahduksen ja anteeksiantavan säälin kuvan taustasta.

Regina ei laskenut kättään miehensä pään päälle, niinkuin äiti oli tehnyt, peittäen puolisonsa, tuon miehen, päälaen, jota kenties oli painanut paljoa raskaampi syyllisyydentaakka kuin konsanaan Antoniota. Regina sensijaan ajatteli äitinsä elämän kauneutta, äidin, joka kulki tietään, täyttäen kutsumuksensa kaikkien sydämestään puhtaiden naisten tavoin, lastensa rakkauden ympäröimänä, ja eläen rakkaudestaan heihin. Äiti ei ollut koskaan leskenä ollessaan päästänyt raskaita muistojaan painamaan lastensa hartioita. Hän oli päinvastoin aina koettanut keventää heidän huoliaan.

— Minunkin on kuljettava velvollisuuteni tietä! Regina ajatteli.
Lapsemme ei saa koskaan aavistaa, että me olemme rikkoneet ja kärsineet.

Siis antaa anteeksi, antaa anteeksi auliimmin kuin koskaan ennen. Vaeltaa hiljaisesti elämän läpi, samoin kuin joen vesi, joka virtaa elämän takaisen taivaanrannan valoa kohti, äärettömän laupeuden merta kohti, missä kaikkein suurinkin inhimillinen rikkomus ei merkitse enempää kuin sammuneen kipinän muisto.

Istuessaan paluumatkalla muukalaisten vaunuissa Antonio ja Regina tarttuivat toisiaan käteen kuin aviopuolisot, jotka näkevät toisensa ensi kerran pitkän erossaolon jälkeen. Pehmeä, valonsäteiden siellä täällä keskeyttämä hämärä vallitsi heidän ympärillään, samoin heidän sisimmässään. He eivät olleet iloisia eivätkä surullisiakaan, vaan kaipasivat kohtaloonsa alistuen valoa, joka oli ainaiseksi heiltä sammunut. Ja he puristivat toistensa kättä, ääneti lupautuen auttamaan ja tukemaan toisiaan kuin kaksi sokeaa. Näin he jälleen ajoivat kaupungin alueen ja menneisyyden piiriin.

Reginasta tuntui, että oli kulunut pitkä aika, kokonainen elämän vaihekausi, siitä kun hän ja hänen miehensä olivat pysähtyneet lehtokujan pienen ravintolan kohdalle. Kun he ajoivat sen ohi ja ajuri pysähtyi sytyttämään vaunulyhtyjä, Regina näki sisäoven ääressä istumassa saman nuoren naisen, jolla oli vaaleanpunainen pusero. Ja tanssijaparin varjo häilähteli yhä, edestakaisin, takaseinän punasinervän ikkunaruudun ohi.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KOTIKAIHO ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.