The Project Gutenberg eBook of Elämän kasvot, by Maila Talvio

Neljäs käsky
Rakkauden uni
Mies
Nainen kauneudessaan
Kuolema
Mammona
Naisen onni
Vapaus

NELJÄS KÄSKY

Raatihuoneen tornista helähti viisi lyöntiä. Entisellä Kareliin — nykyisellä rouva Kambergin pihamaalla tuntuivat siistit puurakennukset, toinen valkea, toinen vihertävä, vielä olevan unessa. Takapihalla, vanhassa keltaisessa rakennuksessa sen sijaan jo liikuttiin. Korkeissa pihakoivuissa kadunpuoleista lauta-aitaa vastaan lauloivat linnut. Viluisina pidättelivät nuoret lehvät puhkeamistaan. Auringon kylmänkeltaiset säteet alkoivat vähitellen valaista avaraa pihamaata.

Liina Kareliin piti päivän kunniaksi teurastaa kana. Hän oli noussut varhain saadakseen pois tuskallisen toimituksen, ennen kuin muut talossa heräisivät — varsinkin hän toivoi, etteivät pojat heiltä, Freedi ja Pelle, joutuisi mukaan — ja likeni hitaasti ja vaanien kanalaumaa, joka rauhallisena nokki nuorta nurmea tai pöyhisteli hiekassa pihan perällä.

Kun kanat hänet näkivät, karkasivat ne tapansa mukaan häntä kohti, mutta ne mahtoivat heti tuntea jotakin outoa hänen liikkeissään, koska ne pysähtyivät ja kukko päästi suuren, varoittavan huudon. Liina pysähtyi hänkin ja hieroi vilusta sinipunertavia käsiään.

Hänen takaansa portailta kuului tuttua kopinaa, ovi narisi ja läiskähti samalla kiinni, kuistin siltapalkit vinkuivat ja rämisivät.

— Jos sen kuitenkin vielä säästäisi, sanoi Liina hiljaa, katsomatta taakseen.

Äiti seisoi ränstyneellä kuistilla. Ensi hetkessä näytti siltä, kuin hänellä olisi ollut monta paria käsivarsia. Hän oli kuin harmaa jättiläishämähäkki. Mutta se johtui siitä, että hän käytti kainalosauvoja.

— Aj aai, huusi hän läpitunkevasti, — mitä siitä surkeilee. Ota kiinni vain, ei se kuitenkaan enää muni.

Tytär puri kokoon valkoiset huulensa ja alkoi ahdistaa kanoja solaan aidan ja vihreän rakennuksen välissä missä pastorin herrasväki asui. Kanat näyttivät jo kokonaan ymmärtäneen, mistä oli kysymys.

— Noita sinä kyllä itket ja suret, mutta äidistäsi ei ole väliä. Olen koko eilispäivän muistuttanut sinulle, että kainalosauvani ovat terävät kuin hakkuuraudat, mutta sinä et niitä korjaa.

Liina liukui haalistuneessa hameessaan eteenpäin kalpeana kuin jokin aamu-unestaan herätetty aave. Puista soivat lintujen riemulliset laulut, oksien takaa siinsi taivas, siellä oli kaupunki ja kaikki muu…

Mutta ennen kuin hän ehti liikahtaa, nostettiin uudin kauniin valkoisen rakennuksen ikkunasta ja talon omistajatar rouva Kamberg katsoi suuttuneena, mikä melu herätti ihmiset keskellä yötä. Rouva Karell tervehti nöyryyttä teeskennellen ja kertoi, että Liina oli saanut pastorskalta lahjaksi kanan. He tahtoivat paistaa sen päivälliseksi, he kun odottivat kotiin tyttöjä, Armida Forsia, nimismiehen rouvaa, ja Sannya, joka oli naimisissa kansakoulunopettaja Saarisen — muuten kelpo miehen kanssa. Pidellen punaista aamumekkoa kädellään kiinni rinnan kohdalta rouva Kamberg jäi katselemaan Liinan toimia. Kanat lensivät ja pitivät kauheaa melua.

— Parasta että Liina menee pyytämään Salmista avukseen, huusi rouva Kamberg, — heillä ollaan kyllä jo ylhäällä. Ei tuosta näy tulevan mitään.

Hänen kammertaessaan herättämään poikia tuli pastorska Lehto paikalle, alushameisillaan, saali hartioilla. Hän tervehti iloisesti joka taholle ja ryhtyi auttamaan Liinaa.

— En minä ymmärrä, puheli Liina häpeillään, — olenhan minä tämän ennenkin tehnyt, mutta nyt minä olen ihan taitamaton…

Varokaa, varokaa, etteivät tule takapihalta toiselle puolelle, huusi rouva Kamberg tuon tuostakin.

Ajaai kuinka ystävällinen pastorska oli, kun antoi Liinalle kanan, sanoi Liinan äiti, kuistin siltapalkkien vinkuessa ja naristessa hänen askeltensa alla. — Emmehän me ole sukuakaan…

— Kaikki ihmiset ovat lähimmäisiämme, vastasi pastorska iloisesti ja riipotteli leivänmuruja hiekkaan. — Tipo-tipo, tipo-tipo… Kaikki ihmiset ovat lähimmäisiämme! Lehto aina sanoo, ettei ihminen saa kiintyä näihin maallisiin, niinkuin sukulaisiinkaan… Tipo-tipo, tipo-tipo…

Pojat tölmäsivät nyt ulos pienestä keltaisesta rakennuksesta. Se tuntui huojuvan ja horjuvan, ovet läiskivät. Hiukset pystyssä, paljasjaloin, yllään vain paikatut housut ja ahtaaksi käynyt paita, karkasivat miehenalut isoäitinsä ohitse. Sekunnin ajan portaat ulisivat ja rämisivät, sitten häärivät pojat jo kanalaumassa ja heidän lasisen kirpeät äänensä viilsivät keskelle yhä hiljenevää linnunlaulua.

— Täti pois siitä! huusi Freedi ja tuuppasi Liinaa, niin että hän horjui kaivonkantta vastaan. — Pastorskakin on vain tiellä, jatkoi poika mahtipontisesi, kaikesta päättäen onnellisena siitä, että kerran, hänkin, sai tilaisuutta komentaa vanhoja ihmisiä.

— Kyllä me kahden! korotti nyt äänensä nuorempikin veli, Pelle, kuin vanhemman veljensä kaikuna. — Emme tarvitse mitään apua!

Yhdessä kädenkäänteessä oli onneton kana Freedin kainalossa ja nuorempi veli hyppi vihellellen edellä vajaa kohti talonmiehen huoneiden ja Karellien asunnon välillä. Kukko ja eloon jätetyt kanat pitivät vimmattua ääntä. Linnunlaulu oli kokonaan vaiennut.

— Mies on aina mies, sanoi rouva Kamberg, — heti tuli toinen ääni kelloon.

— On se ihmeellistä, säesti pastorska, — että siinä miehessä ja naisessa pitää olla niin suuri ero. Lehto aina sanoo, että se on Jumalan erikoinen armolahja luomakunnalle.

— Miehenalkujahan ne ovat, huusi hän, — jolleivät olisi vähän laiskoja koulussa ja jolleivät kuluttaisi niin paljon vaatteita. Aina housut rikki, sukat rikki, kyynärpäät rikki. Ruokahalua ei niiltä myöskään puutu.

Kaakatus vajassa lakkasi. Raatihuoneen kello löi puolentunnin-lyöntinsä. Joku ainoa lintu visersi koivuissa ikään kuin arastellen. Kukko nosti vielä silloin tällöin äänekkään hätähuudon. Vanha talonmies lakaisi jo portinpuoleista osaa pihamaata, hänen ketterä vaimonsa nosti vettä kaivosta, rohkenematta sekaantua rouvien keskusteluun, mutta silti tarkasti sitä seuraten. Vanha Martinska, joka asui Karellien keittiössä, varustautui koppa kainalossa menemään kitkijätyöhönsä kirkkopuistoon ja hautausmaalle.

— Kelpasi niitä poikia katsella! kehaisi pastorska vieläkin ja pysähtyi talonomistajattaren ikkunan alle kysyäkseen, miten rouva Kamberg ja Aline oikein jaksoivat.

Rouva Kambergin jalat olivat huonot. Aline, hän voi hyvin, hän nukkui vielä. Rouva Kambergin ankaroille kasvoille ei tullut hymyn välähdystäkään, kun hän puhui ainoasta lapsestaan. Pastorska vuorostaan valitti miehensä, Lehdon, vatsakatarria. Sanoivat sen johtuvan kahvinjuonnista, mutta mahtoiko siinä olla perää. Kun ei hänkään, pastorska, mitenkään rajoittanut kahvinjuontiaan ja kahvi oli hänelle suorastaan kuin lääkettä.

Rouva Karell oli niin liikutettu, että hän tahtoi astua alas portaita saadakseen kädestä kiittää pastorskaa. Pastorska riensi kepeästi hänen luoksensa ja vakuutteli, että tämä oli ollut hänelle vain suuri riemu. Oliko mitään suurempaa iloa kuin lahjan antaminen!

Pihamaalle tunki jo talon eri keittiöistä kahvin lemua. Rouva Kambergilla juotiin kolmen markan kahvia, haju oli vieno kuin kukkasen tuoksu, pastorikin piti talossaan hyvän kahvin, vaikkei se vetänyt vertoja rikkaan rouva Kambergin kahville. Salmisella tuntui sikuri ja Karellilla, siellä pantiin milloin ruista, milloin ohraa, milloin mitäkin kahvin sekaan.

Naiset sanoivat toisilleen hyvästi ja hajaantuivat kukin haaralleen. Linnut lauloivat taasen ja kukkokin kiekui ikään kuin ei mitään olisi tapahtunut. Laaja piha vastaistutettuine kukkalavoineen ja vihannesmaineen lepäsi ystävällisenä odottelemassa päivää, sen askelia ja askareita. Pastorin puolelle helotti aurinko, välähdellen kuistin kirjavissa ruuduissa. Rouva Kambergin avonaisen kuistin yläpuolella kohotti vanha tuomipuu vihreänuppuisia oksiaan. Karellien asunto takapihalla jäi varjoon. Vanhan rouvan ääni kuului sieltä ulos asti. Vuoteestaan tai tuoliltaan ikkunan ääressä puhui hän lakkaamatta tyttärelleen, joka liikkui askareissaan milloin missäkin osassa pientä huoneistoa tai pihamaata.

— Liinaaa… Liinaaa… missä sinä olet… etkö sinä tule? Ajaai, missä sinä näin kauan olet ollut? Koska sinä laitat mamman kainalosauvat? Ajaai, pitääkö minun pitkänäni ottaa vastaan naidut tyttäreni, kun ne tulevat minua tervehtimään! Katso nyt, röijyni ovat nuo rikkinäiset kainalosauvat aivan kuluttaneet. Liinaa… Liinaaa… minne sinä menet? Mammalla on puhumista… ajaai, et sinä kuule, mitä äitisi sanoo… Tule likemmä… likemmä. Kuule: ovatko pojat tupakoineet. Ne ovat sellaisia hunsvotteja.

— Ojooi mitä sinä puhut! Sinä et viitsi, siinä se on, sillä sinun ajatuksesi ovat muualla.

Liina punehtui. Hänen mustat silmäripsensä painuivat alas ja hän lähti nopeasti keittiöön.

Vuoteessa, johon hän laskeutui, oli kaikki iänikuisen haaltunutta ja kulunutta. Laihtunut kellahtava käsi päästi kainalosauvat kolahtaen lattiaan ja siirtyi sitten hakemaan nenäliinaa tyynyn alta. Tyyny oli harmaa, nenäliina oli harmaa, kaikki oli harmaata.

Oikeastaan olisi rouva Kareliin talon tänään pitänyt olla iloisen juhlamielen vallassa: vanha äiti odotti luokseen kaikkia lapsiaan. Sellainen oli hyvin harvinaista, sillä kaupungissakaan asuvat tyttäret eivät aivan usein käyneet äitinsä luona, saatikka sitten pitkämatkaiset. Tänään piti heidän kaikkien tulla. Aihe, minkä vuoksi äiti oli heidät kutsunut, ei kuitenkaan ollut mikään iloinen. Hänen oli ollut pakko hälyttää heidät puhumaan järkeä vanhimmalle ja rakkaimmalle lapselleen, jonka myöskin olisi pitänyt olla viisaimman, mutta jonka saattoi sanoa suorastaan tulleen hulluksi.

Hän, Liina, joka oli ollut äitinsä turva jo isän eläessä ja sitten läpi kaikkien vaikeiden vuosien, hän, jonka saattoi sanoa kasvattaneen nuoremmat sisarensa, hän joka aina oli ollut itse toimeliaisuus ja tyytyväisyys — hän oli käynyt uppiniskaiseksi äitiään, niin, itse Jumalaa kohtaan, ja ruvennut pyytämään asioita, joita hänen oli mahdoton saada. Hän oli aivan niinkuin huonosti kasvatetut tyttäret naapurissa, Nupposella, kadun toisella puolella, ruvennut laiminlyömään tehtäviään kodissa ja juoksentelemaan illoin soutelemassa ja katselemassa kuuta. Äidin nuhteet ja varoitukset eivät enää merkinneet mitään, hän hymyili kaikelle, lauleli, ruokki pastorskan kanoja — lisäksi lainkaan katsomatta, antoiko niille sellaista, mitä olisi voinut vielä käyttää kotona — ja kertoi satuja kaiken maailman lapsille, joita kokoontui illansuussa Karellien portaille. Niitä tuli aina kirkon takaa asti, köyhien ihmisten lapsia, ja tuli rikkaidenkin lapsia; sellaisia kuin itse kauppias Frilanderin Bertta ja Augusti. Lapset istuivat Liinan ympärillä kuin kananpoikaset emonsa siipien suojassa eivätkä olisi tahtoneet lähteä kotiin nukkumaankaan. Eihän hänellä ollut mitään makeisia tai sellaista niille antaa — mistä se olisi tullut, mutta lapset eivät sitä ajatelleetkaan, he vain tahtoivat kuulla satuja, he vain tahtoivat riippua tädin kaulassa. Hän, äiti, olisi kovistanut heitä useamminkin pois siitä portailta meluamasta, jollei rouva Kambergin oma tytär, niin suuri ja vanha kuin olikin, olisi istunut kuuntelemassa Liinan juttuja. Äiti luuli saavansa Frilanderista liittolaisen, kauppias tuli jo kerran julmana pihaan hakemaan pois lapsiaan. Mutta se toivo oli ennenaikainen: kauppias kävi, nähdessään Liinan ja lapset, vallan lauhaksi ja istahti vähäksi aikaa heidän kuistinsa penkille. Ja seuraavalla kerralla lähetti hän Bertan ja Augustin mukana vesirinkelejä lapsille ja Liinalle. Rouva Kamberg itse teki vihdoin lopun hullutuksesta: Aline oli saanut nuhan ja lisäksi oli pelko siitä, että kukkalavat tallattaisiin, niitä kun jo oli valmistettu keskelle pihaa ja myöskin sivuille, sinne missä rouva Kamberg kesäisin joi kahvia vieraittensa kanssa ja millä puolella pastorinväenkin oli lupa oleskella.

Oi-voih, kerran oli kaikki ollut Karellien hallussa, Karellien omaa, he olivat juoneet kahvia ja totia puiden alla, missä suuret pensaat keisarikruunuja ja tuulihattuja kukoistivat — nyt oli kaikki mennyttä, he kituivat talon äärimmäisessä päässä, ulkohuonerivin laidalla, entisessä vajassa, jossa postimestari Kareliin trillat ja kääsit kerran kiiltävinä olivat seisoneet ja joka sittemmin oli tehty köyhtyneen perheen asunnoksi, kun sairas postimestari oli kuollut, kun talot ja tavarat olivat menneet. Oi-voih, niitä surkeita aikoja! Toki ne kaikki olivat kestetyt, tytöt olivat onnellisesti naimisissa — olisi luullut huolettomien aikojen vihdoinkin koittaneen äidille ja viimeiselle tyttärelle. Heillä oli viidensadan markan eläke — miten hyvin he kahden olisivatkin voineet elää sillä, kun sillä oli täytynyt tulla aikaan, vaikka oli syömässä seitsemän suuta. Rouva Kamberg, joka — tohtorin kehoituksesta — ajatteli uuden suuren talon rakentamista joskus tulevaisuudessa, oli sanonut, ettei hän rakenna, ennen kuin rouva Kareliin kuoleman jälkeen, ettei rouva Kareliin tarvitse muuttaa pois vanhasta kodistaan. »Trillojensa ja kääsiensä kodista», oli rouva Karell katkerasti ajatellut, mutta sentään samalla ollut kiitollinen, että rikas rouva Kamberg, vaikkapa leikilläkin, otti lukuun hänenkin toivomuksensa. Kuinka hyvin olisi voinut olla — ja nyt rupeaa Liina hulluksi!

Mikäpä vanhalle rouvalle muukaan tuli neuvoksi kuin vedota lapsiinsa. Maalla-asuvat olivat pääasia, sillä näiden kaupunkilaisten omatunto oli jotenkuten paatunut Liina vaikutti heihin ja sai heidät puolelleen. Mutta Armidaan ja Sannyyn saattoi luottaa. Ja niin oli äiti itse tehtyään kotelot, tuhlannut postirahan kahteen kirjeeseen sekä kahvikupin Martinskalle, joka Liinan tietämättä vei kirjeet postiin.

Ei heidän, Armidan enempää kuin Sannynkaan ollut helppoa päästä irti kodeistaan, molempia pitelivät lapset ja miehet — ja entäs matkakulut! Sannyn kotona elettiin kansakouluopettajan palkalla, se ei tahtonut riittää, kun lapsia oli niin paljon. Armidan kodissa veivät kalliit juomatavarat, joita aina piti olla talossa. Nimismiehen koti on hieno koti, kolmas kuvernöörin kodista lähtien, siellä täytyy olla ruokaa ja juomaa. Se vei ja maksoi, ja Freedin ja Pellen koulunkäyntikin maksoi, vaikkei toki mummo ottanut heiltä kuin ne ruokatavarat, jotka he kuluttivat, mutta koulurahaa meni ja aina vaadittiin uusia kirjoja ja vihkoja. Niin että Armidankin oli pakko käännellä kolikkoa, ennen kuin hän päästi sen kädestään. Toki ei tässä kuitenkaan tällä kertaa auttanut mikään: tyttöjen täytyi rientää tukemaan vanhaa mummoa, sillä Liinan täytyi tulla järkiinsä!

Sisarukset Armida Fors ja Sanny Saarinen olivat, kumpikin kuljettuaan hevosella useat peninkulmansa, tavanneet laivalla ja heti alkaneet udella toisiltaan, mitä kotona oli saattanut tapahtua, miksi mamma kirjoitti näin salaperäisesti. Pitkin yötä olivat he ärsyttäneet toistensa uteliaisuutta, peräsalongissa hoidellessaan Sannyn pientä lasta ja kertoessaan toisilleen kaikkea, mitä viime aikoina olivat kokeneet. Yhä enemmän he hämmästyivät, kun ei laivarannassa ollut ketään vastassa: mitä olikaan tapahtunut, missä olivat Titti ja Alme, jollei Valborg olisikaan päässyt kotoaan asti ja jollei Liina olisikaan voinut jättää mammaa? Varmaan oli mamma kipeä. Vai oliko Liina kipeä? Mitä kummaa olikaan tapahtunut?

Raahustaen sylissään ja käsivarsillaan vaatekääröjä, lasta ja tuliaiskoppia sisarukset hiestyneinä ja hiukan vaivalloisesti riensivät tuttua tietä laivarannasta kaupunkiin. Viisi kaunista punaista lehmää kulki rauhallisesti syöden puistikossa pormestarin kulmassa. Sisarukset naurahtivat. Joka kevät kiellettiin juhlallisesti kuuluttajan suun kautta sakon uhalla päästämästä lehmiä kaupungin puistoihin tai istutuksille. Kenenkähän nuo nyt olivat. Kauniita lehmiä. Tiellä kukoistivat vanhat tutut kevätkukat, joilla ei olisi ollut lupa levitä tänne kaupungin hiekoitetuille käytäville. Kas, kas, pormestarin talo oli maalattu, aikoikohan hän naimisiin? Frilander tuli paitahihasillaan portailleen ja puisteli jauhoista takkiaan. Sisarukset tiesivät, että rouva talvella oli kuollut, kolme lasta oli jäänyt. Nähdessään matkustajien nousevan ylös laivarannasta esplanaadin sivua kauppias meni sisään ja veti oven kiinni, niin että kello rämisi. Se oli vanha tuttu kello, joka oli rämissyt siinä jo isä Frilanderin aikana. Frilanderin viereen oli tullut uusi puoti, leipuri, heleänsinisessä kilvessä luettiin kultakirjaimin Benj. Laurén, yläpuolella oli kultainen rinkeli. Kuinka hauskaa oli yhtä kaikki taasen nähdä tutut seudut, kunhan ei olisi ollut tätä levottomuutta.

Vanha kotipiha oli sitten viime näkemän jaettu kahtia uudella aidalla, joka oli vihreäksi maalattu. Että kuitenkin rouva Kamberg viitsi työntää talon entisen omistajan tuolla tavalla aitojen taakse! Rouva Fors tuskin muisti hiljentää ääntään, kun hän sisarelleen teki katkeria huomautuksiaan. Rouva Saarisen silmiin nousivat kyyneleet. Täällä sitä lapsina oli leikitty, tuossa sitä keväisin oli hypätty nappikuoppaa… Kuinka puut olivatkaan kasvaneet… lintuja tuntui olevan vieläkin enemmän kuin ennen. Mitä… oliko pääskysenpesä hävitetty kuistin päältä?

Nyt ilmaantui vihdoinkin kasvoja mamman kamarin ikkunaan, ja sisaret, toinen toisen perästä tulivat portaille. Tervehdittiin äänekkäästi, suudeltiin ja kyseltiin. Liina otti lapsen, muut sisaret ottivat mytyt ja kopat. Miten mamma jaksoi? Mitä oli tapahtunut? Mamman ääni jo kutsuikin saapuneita läpitunkevin huudoin, ja haihatellen ja voivotellen painuivat he vuoteen yli, missä äiti istui, yllään vanha, alkuaan sinikirjava pumpulipuku. He suutelivat äitiään sisäänpainuneille huulille, he taputtelivat hänen laihoja olkapäitään. Kuumat kyyneleet vuotivat alas äidin poskia, ja hän tarttui tyttäriinsä liikkein, jotka hellyydessään olivat miltei suonenvedon tapaiset. Mutta mitä, mitä olikaan tapahtunut?

Kukaan ei vastannut maalaissisarusten kysymyksiin. Titti pusersi arvokkaasti kokoon huulensa. Valborg hymyili ilkeästi ja Alme naureskeli huvitettuna. Oliko heidät sitten tuomittu puhumattomuuteen? Tekivätkö he pilkkaa sisarista, jotka olivat vakavasti levottomat? Liina oli lapsen kanssa jäänyt keittiöön. Mamma ei vastannut kysymykseen, jota tytöt ihmetellen toistivat, hän vain piteli heidän käsiään ja itki pientä onnellista itkua.

— Kuinka te olette kauniit ja lihavat! sanoi hän. — Niin oli mammakin ennen, oi-voih! Ja te olette kaikki naimisissa!

— Mikä mammaa oikein vaivaa? huusivat sisarukset kymmenenteen kertaan sillä kalsealla äänellä, joka oli ominainen niinhyvin äidille kuin kaikille tyttärille. — Mamma nyt sanoisi, mehän menehdymme levottomuuteen.

— Oletteko te noin levottomat mammasta! sanoi vanha rouva ja yhä itki ja hymyili. — Jumala siunatkoon teitä. Joka täyttää neljännen käskyn, hän täyttää kaikki muut. Ovatko teidän lapsenne terveet? Ja teidän hyvät miehenne — vai lähettivät mammalle terveisiä. Kuinka te olettekaan kauniit ja hyvät! Liinaaa… Liinaaa! Tuo toki kahvia! Ota korppuja ja piparkakkuja.

Tyttäret sanoivat juoneensa kahvia laivassa, aamu oli ollut vähän kolea ja niin he olivat tilanneet kahvia ilman leipää ja syöneet omia voileipiään.

— Vai tulisitte te mamman luo ettekä saisi kahvia — Liinaaa…
Liinaaa! Tuo kahvia, ota korppuja ja piparkakkuja… läkkilaatikosta!

Vihdoin viimein saivat tyttäret tietää, ettei mamma ollut erikoisen kipeä. Mieliharmista hän kyllä olisi saattanut olla kipeä ja varmaan hänen hermonsa pilaantuisivatkin kokonaan, jollei muutosta tulisi. Juuri sen vuoksi hän oli kutsunut heidät tänne. Liina, niin Liina oli syypää kaikkeen — kuka sitä olisi uskonut! Hänen tähtensä oli tämä melu ja hälinä ja entäs kustannukset. Ottakoon nyt ja maksakoon Sannylle seitsemäntoista markkaa — kyllä kai matka siihen nousi niinkuin ennenkin, ei suinkaan laivamaksuja koskaan alennettu, ylennettiin niitä aina mieluummin —, ottakoon sen rahan vaikka silmästään, kun kerran on kaikkeen syypää.

— Mitä Jumalan nimessä on sitten tapahtunut! huusi Armida Fors, joka jo oli kokonaan tuskastunut.

— Älä turhaan lausu Jumalan nimeä, sanoi äiti. — Ajaai, sinä olet oppinut sen mieheltäsi, kotona et sinä ole sitä kuullut, Akseli on hieno mies ja suuri herra, mutta hän ei vielä ole tullut herätykseen. Mida, lapseni, onko sinulla taas uusi hame? Ajaai, kuinka se on hieno, kuinka sinä olet onnellinen! Minnekä ne muut tytöt joutuivatkaan? Sigrid, Valborg ja Alme, minne te jouduitte, tulkaa kaikki tänne, ette tiedä, kuinka kauan äitinne elää, ei sitä voi kauan elää, kun on ollut niin suuria suruja ja kun vielä vanhoilla päivillään saa sellaisen surun… Te olette tietysti katsomassa Liinan kamaria. Kyllä sitä kelpaakin katsella, kätevä hän on ja tekee tyhjästä. Sohva on päällystetty tilkuilla — kuka sitä uskoisi! Eikö siinä ole kuin kukkiva kenttä, ruusut ja liljat ja pionit, ja kaikki pelkistä tilkuista! Mutta hän ei heitäkään hukkaan mitään, ei yhtä langanpätkää, ei yhtä tilkkua, ei tyhjää rullaa. Hyllypöytä on tyhjistä rullista, kuka sitä uskoisi, ja kaikki hän on naulannut omin käsin!

Vanhan rouvan ääni oli kiihtynyt ihastukseen ja ylistykseen, mutta yhtäkkiä se teki oikullisen kokokäänteen. Se kävi pisteliääksi, suorastaan myrkylliseksi.

— Siihen hänellä on ollut aikaa, hän on taitanut odottaa vieraita, mieleisiä vieraita. Mutta minun kainalosauvani ovat täyttämättä, niistä on kaikki kulunut pois, ne ovat terävät kuin veitset, en voi niitä käyttää, sen tähden makaan tässä. Mutta hänellä ei ole aikaa, Liinalla ei enää ole aikaa äitiänsä varten!

Maalaissisarukset, jotka istuivat äidin vuoteen laidalla, vaihtoivat katseita kaupunkilaissisarusten kanssa. He huomasivat äidin paljon heikentyneen viime näkemästä. Hän toisteli samoja asioita entistä enemmän, puhui sekaisin ja äänikin oli entistä särkyneempi.

— Missä kainalosauvat sitten ovat? sanoi Sigrid kuivasti. — Minä laitan ne kuntoon.

— Ei, ei! Älä sinä mene niihin koskemaan. Ei niitä osaa laittaa kukaan muu kuin hän. Sen tähdenhän tämä kaikki on niin julmaa ja sydämetöntä, kun hän tietää miten tärkeä hän mammalle on. Ei, älä sinä, Titti, yritäkään. Ei, älkää menkö keittiöön, olkaa täällä nyt kaikki, niin saamme puhua, mammalla on teille tärkeää asiaa. Liinaaa… Liinaaa, eikö se kahvi nyt valmistu? Ajattele toki, että sisartesi on nälkä, niin pitkän ja kalliin matkan takaa kun ovat tulleet. Ja sinun vuoksesi! Ota korppuja ja piparikakkuja… läkkilaatikosta muuta ei tarvita. Ei mitään pehmeää leipää, kuuletko! Vai joko sinä taas olet juossut leipuriin. Jos sinä menet ulos ovestakaan, jos sinä menet leipuriin, niin minä… niin minä kuolen…

Vanha rouva oli noussut istumaan sängynlaidalle ja nojasi toisella suonikkaalla kädellään sen laitaan. Ääni millä hän oli lausunut sanan »leipuri» oli ollut niin leppymätön, että molemmat maalta tulleet sisarukset heti yhdistivät kultaisen rinkelin sekä kullatun nimen heleänsinisellä kilvellä siihen onnettomuuteen, mikä oli tullut taloon. Mitä oli leipuri tehnyt?

— Aih, onko sinulla lapsi mukana! huudahti vanhus ja hänen vihansa suli sulamistaan. — Niin, mitenkäs sinä muuten olisit päässyt matkustamaan. Tuo, tuo, mummon nähtäväksi — joko se on puolenkaan vuoden ikäinen, vai…? Oi-voih!

Vanha äiti vaipui lumppuläjäänsä ja kaunis hymy kirkasti hänen kasvojansa niin kauan kuin itkua kuului. Kun lapsi lakkasi huutamasta, sulkeutuivat vanhuksen silmät ja hänen kasvonsa olivat keltaiset kuin kuolleella.

Maalaissisarukset katsoivat päätään huojuttaen kaupunkilaissisaruksiin. Nämä ottivat asiat varsin kylmästi. Alme, istuen ikkunan alla, söi karamellia, Sigrid silitteli pientä koiraansa, jonka hän, tottuneesti nostaen rinnan alta ja molempien etukäpälien välitse, oli ottanut syliinsä. Valborg, seisoen keskellä lattiaa, hypisteli hermostuneesti pitkiä kultaisia kellonperiään.

— Lopetetaan nyt jo tämä teatteri, sanoi Valborg, suuttumustaan hilliten, — mamma on, niinkuin tiedämme, sairas ja vanha ja sen tähden…

— Ajaai, vai olen minä sairas ja vanha! Minä olen tiellä, sinä tahdot minusta päästä, sinä kiittämätön lapsi, kaikki te tahdotte minusta päästä! Älkää te kieltäkökään, kyllä minä teidät tunnen! Ja enkö minä kuitenkin ole kasvattanut teistä kaikista kunnon ihmisiä, kauniita olette kaikki, miehet olen hankkinut teille kaikille! Ja nyt — vaivaistaloon te vielä minut toimitatte, hautaan te minut toivoisitte, oi-voih!

— Rakas, rakas pikku mamma, puheli Mida Fors puhumistaan, — mamma ei nyt noin kauheasti kiihdytä itseään.

Valborg Lindberg otti pöydältä Liinan työn. Se oli jotain tähtikuviollista virkkausta, Liina piti sen huolellisesti puhtaassa vaatteessa, jotta se säilyttäisi sinertävän valkeutensa. Valborgin ylpeät kasvot olivat kalpeina vihasta.

— Koko tämä hälinä on syntynyt siitä, virkkoi hän, jatkaen äskeistä lausettaan, — että leipuri Benjamin Laurén on kosinut sisartamme Liinaa. Näin merkillinen on juttu.

Hän vilkaisi äitiin ja vetäisi virkkauskerästä pitkän mitan lankaa. Äiti vaikeni, silmät suljettuina, ja vain kyyneleet, jotka pusertuivat esiin, ja vavahdukset suupielissä ilmaisivat, että hän kärsi hirvittävästi.

Armida Fors oli noussut seisomaan ja tuijotti suu auki Valborgiin.
Almea nauratti, hän tähtäsi karamellilla koiraa Sigridin polvella.
Pieni eläin koetti asettaa suutaan sen suunnan mukaan, minkä herkkupala
ottaisi lentäessään sen luo. Alme purskahti nauruun.

— Et saa antaa sille karamellia, sanoi Sigrid-rouva kesken kaiken, — muutenkin lihoo liiaksi ja saa sydäntaudin. Saisit itsekin lakata syömästä karamellia, hampaasi ovat jo aivan mennyttä.

— Kuka on sitten leipuri Laurén, kysyi Armida. — Hän on kai hiljan muuttanut tänne. Kilpi minusta ei ollut hullumpi, tuollainen kullattu rinkelihän on kallis.

— Mikä lieneekään roisto ja maankiertäjä! Emme kukaan tunne häntä. Hän on hiljan muuttanut ties mistä. Liinaa ei koskaan ole esitetty hänelle, hän on nähnyt hänet puodissa, kun hän on käynyt noutamassa leipää. Siinä he ovat tutustuneet — ajatelkaa, kuinka sopivaa seurustelua! Ei toki minun aikanani sellainen tullut kysymykseen. Nuoret ihmiset esitettiin kunniallisesti vanhempien läsnäollessa. Nämä ovat siellä leipuripuodissa puhelleet kahden, ties miten paljon ja — mitä! Minä kyllä aloin huomata, että hän niin kauan viipyi kun aamulla läksi ulos, ja sitten rupesin huomaamaan, että kahvileipää tuli niin runsaasti. Kun ostettiin kymmenellä pennillä pennin piparikakkuja ja minä laskin ne, niin oli yksitoista ja kaksitoista, kerran oli viisitoistakin. Ensin olin mielissäni, luulin, minä hullu, että leipurilla oli myyjätär, joka laski niin huolimattomasti. Joskus toi Liina kotiin korvapuustin kaupanpäällisiä, joskus torttujakin, ja minä, hullu ihminen, vain olen mielissäni enkä näe, miten hän pussia avatessaan punastuu ja katsoo alas. Kunnes kerran joku mieshenkilö saattoi hänet tänne portaille asti ja siinä ojensi hänelle pussin. Silloin tuli totuus esiin. Ja nyt on sitten pitkin kevättä käyty soutelemassa ja katselemassa kuuta. Siinä tulee terveimmistäkin hermoista loppu, kun sellaista katselee, oi-voih!

— Mamma liioittelee niin kauheasti, sanoi Sigrid pureskellen karamellia, joka alun pitäen oli tarkoitettu hänen koiralleen.

— Hyviä torttuja häneltä vain saa ja suurta leipää, huomautti Alme, koettaen tekeytyä arvokkaaksi.

— No niin, sanoi Armida, — ei se nyt mikään hieno tarjous ole, tietystikään…

— Hieno tarjous! sihahti häneltä hampaiden välitse. — Ja muut Kareliin tytöt ovat muka naitetut niin hienojen tarjousten tekijöille…

— Ajaai, huusi äiti, — kuinka jumalaton sinä olet. Valborg, Valborg, sinun ei käy hyvin. Ajaai, Jumala rankaisee…

— Kyllä minä tiedän, mitä sinä Valborg tarkoitat, sanoi hän. — Te olette aina, sinä ja sinun miehesi, halveksineet meitä. Vahtimestari ei ole teidän mielestänne ollut ihminenkään. Mutta viime viikolla, kun hienolle oluenpanijalle tuli rahasta tiukka, poikkesi hän raatihuoneelle ja lainasi vahtimestarilta puolisataa markkaa!

Valborg Lindberg paineli punastuen ohimoitaan. Ah sitä Gunnaria, kuinka hän saattoi…! Hänen, Valborgin, tieten ei se ollut tapahtunut… Heidän piti ostaa lehmä, se oli hiukan kallis. Mutta olisi saanut jäädä ostamatta, jos hän olisi aavistanut.

— Oi-voih, keskeytti äiti, — älkää Jumalan tähden riidelkö. Sisaruksethan te olette, vaikkei sitä teistä uskoisi. Valborg on kuin riivinrauta, Sigrid kuin koivunvasta. Aina minä olen sen sanonut, että Vohlström on kaikkein paras minun vävypojistani: aina vain esiliinakankaat syntymäpäivälahjaksi vanhalle mammalle, aina röijykangas jouluksi. Ylivahtimestari kuolee vielä rikkaana miehenä.

— Mamma-pikku, puhui Armida ja teki äänensä oudon hiljaiseksi ja ystävälliseksi, ikään kuin siten koteloidakseen tulevia karvaita totuuksia, — mamma-pikku, en oikein ymmärrä… Mitä mammalla on tätä tarjousta vastaan? Meidät kaikki mamma naitti sellaisella kiireellä, että tuskin olimme täysikasvuisia.

— Oi-voih — moititko sinä minua siitä? Olisitteko tyytyväisiä, jos nyt istuisitte naimattomina? Oi-voih, kaikkea minun pitää kuulla! Vai enkö ole toimittanut teille kaikille hyviä miehiä. Nimismies, eikö hän ole hieno herra? Mitä sinulta puuttuu, Mida? Teillä on oma huvila, kuin palatsi, ja hevoset ja lehmät. Ja hienoja juominkeja pidetään Akselin päivänä — oi voih, kuinka Akseli piti minua hyvänä, kuinka monta lasia viiniä hän minulle kaatoikaan! Ja sinä sait istua kruununvoudin vieressä. Mida, Mida, kuinka sinulla on hyvät päivät.

— On kyllä, sanoi rouva Fors, — naimisissa täytyy naisen olla. Mikä mies tahansa mieluummin kuin naimattomana. Juuri siksihän en ymmärrä…

— Sigridin »papsista» toistan, mitä juuri sanoin. Hän on niin rikas, niin antelias, niin hieno! Henkikirjuri Flor on »sinä» hänen kanssaan ja kaupungin hienoimpien herrojen kanssahan hän istuu Bouchtilla juomassa. Mutta eipä koskaan kuulla hänestä, että hän putoaisi alas portaita, niinkuin Flor ja Salén ja kaikki muut. Ei Titti, kiitä sinä onneasi: rikkaita ihmisiä te olette, kaksi ihmistä ja vapaat huoneet raatihuoneella. Ettekä te lapsia kaipaakaan, teillä on Ami.

Ylivahtimestari Vohlströmin rouva pani kädet ristiin yli rintansa, kainalosta kainaloon, painoi kokoon huulensa, nielaisi ja katsoi ulos.

— Sinä Valborg, alkoi äiti, — olet saanut inhimillisesti katsoen hienoimman miehen…

Valborgilta vieri kerä permannolle ja lihava pieni Ami karkasi heti sitä ottamaan. Sen kankeat, lyhyet takakäpälät luisuivat juostessa niin, että permannolla rapisi. Sigrid riensi pelastamaan valkoista kerää.

— Mamma ei jatka! keskeytti Valborg kiivaasti, — minä en kärsi sitä. Tiedän etukäteen kaikki, mitä mamma aikoo sanoa, menen matkoihini, jos minun taasen pitää kuulla jutut kuvernööristä ja lyseon maistereista…

Valborg vapisi. Hän ravisti rajusti vaaleita kiharoitaan ja paiskasi työn pöydälle.

— Ajaai, sinä naurat kuin harakka, sanoi äiti. — Ajaai, kyllä sinä sen saat kärsiä, että mamma sinulle puhuu…

Huolimatta tyttärensä vastustuksesta äiti otti puheeksi eräät kuvernöörin tanssiaiset, missä Valborg oli ollut kaikkein kaunein ja huomatuin nainen. Koko residenssikaupunki oli puhunut hänestä. Lapset olivat sairaita, se oli kyllä surullinen asia, mutta kaikki piti ottaa vastaan mitä Jumala lähetti.

— Ajaai, älä sinä naura! lopetti äiti puheensa — kiitä sinä Jumalaa: hieno mies sinulla on ja lyseon maisterit kieppuvat vieläkin ympärilläsi, niinkuin olisit tyttö Eikä sinun tarvitse mitään tehdä, piikoja saat pitää niin paljon kuin tahdot. Neljättä käskyä ei miehesi kunnioita etkä sinäkään sitä kunnioita. Sen vuoksi teidän lapsenne sairastavat…

Valborg läksi huoneesta ja paiskasi oven kiinni jälkeensä. Maalta tulleet tyttäret koettivat johtaa keskustelua kysymykseen, jonka vuoksi oltiin koolla, mutta äiti ei hellittänyt. Häntä oli syytetty siitä, että hän olisi naittanut tyttärensä epäedullisesti. Hän tahtoi vielä puhua nuorimmasta tyttärestään.

— Sinä Alme — ajaai kuinka sinä olit kaunis ja kaunishan sinä olet vieläkin! Sinä olisit saanut vaikkapa jonkun lyseon maistereista. Mutta hyvänäpä tämä Lundinkin sinut pitää. Kuin posliininukke sinä olet ja karamellia vain syöt. Vanhalle mammalle hän kyllä ei ole antanut yhtä nappia, ei yhtä kahvipapua, vaikka seisoo Frilanderin tiskin takana ja kyllä olisi voinut ottaa naulan tai pari, sitä ei kukaan olisi huomannut.

— Eihän hän kotiinkaan uskalla tuoda mitään, sanoi hän. — Niin, joskus jonkun karamellin.

— Titti muistaa taas sen kukallisen karttuunihameen, sanoi Alme punastuen, — mutta Kalle osti sen, hän osti sen…

Liina ja Sanny ilmestyivät nyt keittiöstä johtavalle ovelle. He tulivat onnellisina ja hymyillen kuin muista maailmoista. Ei mutta, kuinka Liina olikin nuortunut! Midan täytyi lyödä kädet yhteen, hän ei ensi hetkessä ollut sitä huomannutkaan, Liinahan oli kuin kaksikymmenvuotias tyttö. Sannyn lapsi oli saanut ylleen ihkasen uuden heleänsinisen koltun. Liina laski lapsen isoäidin vuoteeseen, keskelle harmaita peitteitä, kuin kukkasen maantien hiekkaan. Äskeinen kirkas hymy tuli taasen vanhoille kasvoille.

— Ajaai Sanny, kuinka se on kaunis! Siitä tulee kaunis tyttö, se pitää naittaa oikein hienolle miehelle!

Näytti tulevan levähdys siihen kiihotuksen mielialaan, mikä oli vallinnut huoneessa. Vanha äiti ja hänen nuorin tyttärensä hymyilivät äitien hymyä, tuota hymyä, josta ihmissukukunta elää, ja jokelsivat karkeilla äänillään lapselle. Ruoanhajukin vaikutti virkistävästi. Liina nosti pöydän mamman vuoteen eteen ja kattoi siihen aterian. Siirryttiin puhumaan vuokrien noususta kaupungilla. Kun nyt mammallekin, niin vanhalle vuokralaiselle, oli rouva Kamberg kehdannut ylentää kaksi markkaa kuukautta kohti, joten vuokra nyt teki kymmenen markkaa kuukaudelta. Se oli sentään hirveä summa vanhasta liiteristä, jossa rotat pyrkivät syömään kaikki käsistä ja jossa oli niin kylmä, että tahtoi jäätyä. Pojat? — he voivat hyvin, olivat uljaasti tappaneet kanan tänä aamuna, kaikki olivat heitä ihmetelleet. Kunhan vain koulussa olisivat olleet vähän ahkerammat.

Silloin vanha rouva yhtäkkiä muisti kaikki huolensa. Ei sopinut juuri nyt käydä puhumaan pääasiasta, sillä tytöt olivat liian vilkkaassa keskustelussa, mutta aina kun Liina tuli pöydän ääreen, tyhjensi äiti hänelle pahaa mieltään. Miksei hän ollut laittanut kahvia niinkuin mamma käski? Miksi hän oli laittanut aamiaisen? Miksi hän oli paistanut kalan eikä keittänyt? Miksi hän nauroi eikä antanut oikeaa vastausta? Liinan kärsivällisyyttä oli mahdoton järkyttää. Hänellä näytti olevan loppumaton varasto hyvää tuulta. Hänen hymynsä ärsytti äitiä. Yksi yllätys oli vielä jäljellä. Juuri ennenkuin asetuttiin pöytään, kantoi Liina Midan ja Sannyn tuliaiskopat äidin sänkyyn.

— Ajaai — minkä tähden sinä nyt vasta näytät tämän mammalle? Ojooi, tytöt kuinka hyviä te olette, ojooi!

Kaikki häärivät nyt koppien ympärillä. Liina käveli edestakaisin keittiön ja mamman kamarin väliä. Hänen viimekesäinen sinikirjava pumpulihameensa oli kaulan ympäri saanut uuden pitsin. Puna läikähti tuon tuostakin hänen poskilleen ilman mitään järjellistä syytä.

— Etteivät pastorskan kananpojat menisi meidän istutuksillemme, sanoi hän nopeasti.

— Ei, huusi äiti ja päästi kolistellen käsistään limput ja paistetut lampaanlavat, — hän kyllä odottaa jotakin. Katsokaa vain, kuinka hän on nuorentunut ja kaunistunut! Synti nuorentaa etukäteen, jälkeenpäin tulevat vaivat ja vastukset. Mutta taitaakin tämä aamiainen olla valmis. Hän ei antanut kahvia sisarilleen, vaikka he tulevat niin kaukaa ja hänen tähtensä, ja vaikka mamma käski… No niin, päivälliseksi saatte kananpaistia. Istukaa nyt, olkaa niin hyvät ja ottakaa, vaikkei täällä vanhassa kodissa olisikaan niinkuin teillä on kotonanne. Ajaai, Mida, kuinka hienoa ruokaa teillä oli silloin, kun kruununvouti oli vieraana Onnelassa. Sellaista kuhaa en minä koskaan ole nähnyt ja niin sanoi kruununvoutikin. Ja Akseli kaatoi minulle kaatamistaan portviiniä ja sanoi, että vanhan mamman pitää vahvistua, minä olin lopulta ihan pyörryksissä… Mutta lapset, miksette te syö, onhan tässä ruokaa, ottakaa nyt… Älkää pelätkö, ettei pojille riittäisi, heille on jätetty keittiöön, he saavat, kun tulevat koulusta. Liina, etkö sinä anna maitoa Sannylle… Syökää nyt… ottakaa nyt. Minä syön aina kalan pään, se on kaikkein parasta kalassa…

Maalta tulleet tyttäret halusivat kuulla kaupunginuutisia. He saivat tietää, että Aline Kambergilla nykyään kävi paljon sulhasia. Koulun matematiikanmaisteri, se uusi apteekkiherra ja tohtori etupäässä kilpailivat hänen suosiostaan. Tohtori halusi perustaa kaupunkiin kylpylaitoksen ja tarvitsi vaikutusvaltaisia ystäviä — sen tähdenhän hän lienee hypännyt Kambergilla. Alinehan ei ollut kaunis, mutta kyllä hän saisi miehen, hän oli rikas! Kestikievarin tytöistä oli vaiva ja vastus, he hakivat Liinan seuraa, äiti oli ikkunasta näyttänyt heille nyrkkiä. Vanha rovasti yhä eli, olisi ollut kaupungillekin eduksi, jos Jumala olisi kutsunut hänet pois. Blonda? Hän voi hyvin, oli nuorekas ja komea kuten ennenkin. Häneen eivät vuodet pystyneet. Paljon hän oli ansainnut tänä talvena. Jokin rikas kunnallisneuvos — Helin oli hänen nimensä — oli ostanut talon tässä lähellä. Nyt hän tarvitsi rouvaa. Väitettiin hänen luvanneen Blonda Bouchtille tuhat markkaa, jos Blonda toimittaisi hänelle hienon ja sopivan rouvan. Kunnallisneuvos oli pitkin talvea saapunut kaikkiin hienoihin tansseihin, ja jälkeenpäin hän aina jäi kaupungin herrojen kanssa juomaan Bouchtille. Kunnallisneuvos maksoi kaikkien puolesta, hän kuului olevan niin rikas, ettei sellainen raha kuin sata markkaa ensinkään tuntunut hänen kukkarossaan.

— Rakentaisivat nyt valmiiksi sen kylpylaitoksen, sanoi rouva Forst hellästi, — niin mamma voisi siellä tulla terveeksi.

— Mistä ne varat mammalle tulisivat — ajaai mitä sinä puhut! huusi äiti. — Ja mitäs mammasta, mamma menee pian hautaan, kunhan te vain…

— Ash, että mamma viitsii — minä en jaksa kuunnella! sanoi Valborg ja kolautti lasinsa pöytään.

Äiti jäi tuijottamaan häneen vihamielisesti ja samalla hellästi. Hetken vaiettuaan hän sanoi:

— No kun mamma valehtelee, sanoi Valborg. — Me menemme hautaan ennen mammaa…

Sisaruksilla oli täysi työ saada äitinsä rauhoittumaan. Sellaisia sanoja ei hänelle toki kukaan ollut koskaan lausunut ja nyt piti hänen ne kuulla oman lapsensa suusta!

— Mamma, mamma-pikku, kiirehti Sanny tasoittamaan, — eikö mamma huolikaan minun kuminaleivästäni? Minä kun erikoisesti mammaa varten aina tiepuolesta kokoan kuminat…

Äiti pyyhki silmänsä ja näki viipaleen, jota tytär ojensi häntä vastaan. Hän tunsi myöskin sieraimissaan kuminan hajun ja, unohtaen kokonaan äskeisen mieliharminsa, hän nälkäisesti ja kiitollisesti hymyillen tarttui leipään.

— Ajaai, kuinka se on hyvää, sanoi hän ja rupesi heti veitsellä erottamaan pois kuorta. — Liinaaa… mene sinä ja liota mammalle tämä leipä, en saa syödyksi, vaikka se onkin tuoretta… Liinaaa, tässä saat nämä kuoret, älä vain anna kanoille, syö itse, onhan sinulla hampaat… Liinaaa, missä sinä olet ja mitä sinä teet?

Liina nosti huoneestaan kättään äitiään vastaan ja aurinko sattui punaiseen samettipalaseen, jota hän piteli.

Äidin koko huomio kiintyi samettiin. Hänen silmänsä tuntui iloisesti leimahtavan, mutta hänen suunsa moitti.

— Mitä… mitä… oletko sinä ostanut samettia? Uutta samettia? Herra Jumala kuinka sinä tuhlaat! Mitä sinä oletkaan maksanut tuosta palasesta? Varmaan kaksi markkaa…

— Se oli oikein, hymyili vanhin naiduista tyttäristä, — pikku mammalla pitää olla!

— Niin pitää, niin pitää! säesti Sanny Saarinen. — Mutta mamma-kulta, alkoi hän sitten varovasti koettaen päästä asiaan, josta he keittiössä olivat Liinan kanssa puhuneet, — miksei mamma soisi Liinan menevän naimisiin?

— Mutta mamma, pikku mamma-kulta, jos Liina nyt rakastaa herra Laurénia eikä hän ole mikään huono ihminen…

Tyttäret vaikenivat ja katsahtivat taas toisiinsa. Valborgin kasvot leimusivat. Liinan kamarista kuului tyyntä pientä koputusta ja nakutusta.

— Mamma, sanoi Valborg, koettaen hillitä itseään, — mamma on tullut niin pahaksi, suoraan sanoen, etten minä Liinan sijassa olisi yhtä päivää mamman kanssa… Minä naisin vaikka jonkun rengin päästäkseni pois mamman kynsistä…

Maalaissisarukset koettivat voimiensa takaa saada aikaan rauhaa ja sovintoa, mutta Valborgia oli mahdoton hillitä.

— Omia mielitekojaan mamma rakastaa — milloin meitä naitetaan, milloin emme saa mennä naimisiin…

Tuntui, että Liinan oli vaikea hillitä itseään. Hänen näennäinenkin levollisuutensa vaikutti kuitenkin rauhoittavasti.

— Ajaai, Liina, lapseni, minun kaikkein rakkain lapseni! puhkesi äiti puhumaan, silitellen kainalosauvojen punaista samettia. — Varmaan sinä olet uhrannut kaksi markkaa tähän samettiin, ehkä kolme. Ajaai, kuinka sinä olet hyvä mammalle! Eikö totta, sinä et heitä mammaa, sinä et ajattele leipuria! Ajaai, sinä et tiedä, mikä palkka sinua odottaa. Sinä tulet rikkaaksi, sinä tulet rikkaammaksi kuin yksikään koko kaupungissa…

Kiitollisina siitä, että mieliala hetkeksi oli käynyt keveämmäksi, kuuntelivat tyttäret taasen kerran sitä ihmeellistä tarinaa, jonka äiti joka kerta uskoi heille suurena salaisuutena ja jonka hän luuli heidän kuulevan ensi kerran. Tämä tarina oli aina pannut heidät epäilemään äidin järkeä.

Vanha rouva alkoi kertomalla joistakin kaukaisista sukulaisista, sekä aatelisista että aatelittomista, ja tuli vihdoin isoisäänsä kapteeni Svanbyhyn, joka oli hyvin rikas ja hieno herra jostakin kaukaisesta maasta, ja tämä isoisä oli kerran käynyt tervehtimässä heitä, silloin kun Karell, lasten isä, vielä eli ja talo oli heidän. Pappa oli trilloilla ollut häntä vastassa. Ajaai, kuinka kauniin hopeamaljan isoisä oli tuonut — niin, tunsivathan lapset sen, se oli täytynyt myydä, ja sadasta markasta, vaikka sen arvo oli ainakin kolmesataa. Blonda Bouchtilla oli ollut sydäntä antaa vain sata markkaa ja hänen hotellipöydällään se upeili, kaikkien juoppojen herrojen edessä.

Tähän asti oli kertomus varsin todenperäinen, vanhin lapsista muisti vielä hämärästi tuon ystävällisen isoisän, joka oli silittänyt hänen päätään, ja malja oli todella rouva Bouchtin kaapissa, sen he kaikki tiesivät. Mutta sitten seurasi äidin kertomuksessa tuo outo kohta, joka ei voinut olla muuta kuin sairaan mielikuvituksen tuote: isoisä, kapteeni Svanby, oli muka johonkin henkivakuutusyhtiöön pannut suuren summan Karoliina Kareliin nimelle, ja kun Liina täyttäisi viisikymmentä vuotta, saisi hän rahat ja silloin hän olisi rikkaampi kuin yksikään tyttö koko kaupungissa. Papan vanhan lipaston salalaatikossa olivat paperit.

— Minä en koskaan ole koettanut avata laatikkoa, pappa oli ainoa, joka tunsi tempun, mutta kun Liina täyttää viisikymmentä vuotta, silloin se avataan, vaikkapa koko lipasto hakattaisiin kappaleiksi. Ja jollei mamma eläisikään, niin muistakaa avata ja ottaa paperit! Oi-voih! Ei mammaa silloin ole, oi-voih.

Vanha äiti seisoi postimestari Karell-vainajan lipaston ääressä ikään kuin suojellen tätä ajan hampaan syömää, mutta sisällöltään niin kallisarvoista esinettä. Hänen kyyneleensä valuivat vuolaina, hän ei tuntunut luottavan uuteen aikaan.

— Liina, sanoi hän yhtäkkiä, hengissä nähden ne päivät, jolloin tytär olisi rikas ja tyttären avulla koko perhe, — kai sinä, jos mamma vielä siihen saakka eläisi, sitten mamman kuollessa toimitat mammalle kauniit hautajaiset, kauniin kirstun ja kiven haudalle…

Maalta tulleet sisaret kauhistuivat ja vakuuttivat, että tietysti he avaavat lipaston ja mamma elää silloin vielä…

— Ei, mamma ei elä ja te, te ette avaa! huusi vanha rouva epätoivoissaan. — Te teette vain pilkkaa äidistänne. Ja kuitenkin on lipastossa miljoona! Liina, Liinaaa, mamman kaikkein rakkain lapsi, etkö sinä nyt voi tyytyä tuohon miljoonaan. Sen sinä saat eikä sinun tarvitse odottaa kuin muutama vuosi.

Vaivainen äiti oli siinä kuin itse nälkäinen vanhuus, joka rukoili nuoruudelta verta ja voimaa, tarjoten suurta ostohintaa. Valborg Lindberg katseli häntä inho suupielissä, alkoi sitten kiertää pientä huonetta kuin häkkiä ja kuiskaili itsekseen:

Kukaan ei häntä kuunnellut. Maalta tulleet sisarukset lohduttelivat ja vakuuttelivat. He puhuivat äänekkäästi, ja kun melkein kaikki sisarukset olivat suurikasvuisia, tuntuivat pienet huoneet olevan täynnä väkeä. Liina, joka oli kanniskellut astioita kaappiin, pysähtyi äitinsä eteen, tumma puna kasvoilla. Hän pakotti itsensä puhumaan.

— Ajaai mitä sinä uskallat sanoa! Mamman isoisävainaja, hieno, hyvä, ylhäinen vanha herra varaa sinulle sellaisen summan, ja sinä olet noin kiittämätön! Odota sinä, mamma rikkoo vielä lipaston ja polttaa paperit etkä sinä saa mitään. Nälkää sinä olet omiasi näkemään, kerjätä sinun pitäisi, että oppisit tietämään, mitä raha on ja miljoona. Sinulla on ollut liian hyvät päivät — oi-voih! Mene sinä vain leipurisi luo, jahka Laurénin kanssa näette vähän nälkää, niin tiedätte, mitä raha on. Oi-voih!

Maalta tulleet tyttäret rauhoittivat äitiä parhaansa mukaan. Liina ei ollut liikahtanut paikalta. Nojaten karkeita käsiään pöytään katsahti hän ulos ikään kuin saadakseen sieltä rohkaisua ja odotti hiljaisuutta. Kaikki puhuivat yhtaikaa, ylinnä vihloi äidin ääni. Sitten ei kuulunut muuta kuin pienen koiran käpälien rapina permannolla ja Valborgin virkkausneulan kilahdus kellonperiin, jotka pitkinä riippuivat hänen rinnallaan.

— Mamma, sanoi Liina, — minä en koskaan jätä mammaa. Me olemme… me olemme sopineet, että mamma muuttaa meille ja me pidämme mammaa niin hyvänä ja…

— Kuuletteko, mitä hän sanoo! Että minun, hänen äitinsä, pitäisi muuttaa hänen ja mokomankin sivistymättömän moukan luo, jättää kaunis kotini, missä minä olen syntynyt ja kasvanut. Täällä on joka nurkka minulle tuttu, isäni on istuttanut joka puun, ja minun pitäisi lähteä kiertämään joka kirkonkylään, minne sopii ripustaa rinkeli maantien laitaan… Ei kiitoksia — mene sinä vain, menkää te kaikki ja heittäkää vanha äitinne, jos te luulette siitä olevan siunausta. Neljäs käsky on ainoa, jolle lupaus on annettu. Mutta menkää te vain. Pojat, jos olisivat eläneet, Torvald, joka oli saanut nimensä kapteeni Svanbyn mukaan, ja Selim, eivät olisi jättäneet vanhaa mammaa! Mutta he ovat kuolleet — oi-voih! Kuinka kauniita lapsia he olivatkaan. Viikkoon ei mamma riisunut vaatteita yltään eikä ummistanut silmiään, mutta Jumala otti heidät luokseen. Kuinka kauniit he olivatkaan valkoisissa kirstuissaan. Ne olivat kauniit kirstut, viisikolmatta markkaa kappale. Tuolla peräkamarissa, missä Aline Kamberg nyt nukkuu, siellä he makasivat, koko kaupunki kävi heitä katsomassa. He eivät olisi jättäneet vanhaa mammaa, oi-voih!

Armida ja Sanny ehdottivat heti mitä sydämellisimmin, että hän muuttaisi heille, sekä Akseli että Tuomashan niin pitivät mammasta. Pienen hetken tämä tuntui tyynnyttävän äitiä, hän katsahti vahingoniloisesti vanhimpaan tyttäreen ja rupesi muka suunnittelemaan muuttoa.

— Ei, sanoi Liina, kääntäen katseensa pois ikkunasta, — ei mamma viihdy missään muualla kuin täällä, missä on syntynyt. Mamma asuu tässä ja minä tulen joka aamu mammaa katsomaan ja tulen taas illalla.

Äiti rupesi nauramaan. Se teki Valborg Lindbergiin niin kammottavan vaikutuksen, että hän pakeni toiseen huoneeseen ja otti hatun päähänsä.

— Ei sinun tarvitse tulla illalla eikä aamulla, huusi äiti, — ole sinä vain yöt päivät leipurisi luona.

Liina otti tarjottimen pöydältä ja hävisi keittiöön. Hänen omaisensa olivat äkkiä käyneet hänelle aivan kuin vieraiksi, Sannykin, joka äsken oli sanonut ymmärtävänsä häntä ja iloitsevansa hänen onnestaan. Ei enää tuntunut olevan ketään muuta ihmistä maailmassa kuin Laurén, Benjamin, joka viime Karoliinan päiväksi oli lahjoittanut hänelle piparikakkusydämen, suuren kuin limppu, ja käskenyt hänen ajatella, mitä se merkitsi. Päivä päivältä heidän välinsä sitten oli käynyt selvemmäksi ja vapunpäivänä Benjamin niin kauniisti oli tarttunut hänen käteensä ja pyytänyt häntä vaimokseen ja sanonut, että hän pitää murheen myöskin sairaasta mammasta, jollei Liina voi häntä jättää. Liina ei kai olisi todenperään kallistanut korvaansa hänen puheilleen, jollei hän juuri olisi niin kauniisti luvannut pitää murhetta mammasta. Sitä ei moni mies olisi tehnyt, mutta niin tyyntä ja tasaista ei ollutkaan toista maailmassa kuin Benjamin. Ei muuta kuin se yksi! Liina tunsi, että hänellä on voimaa luopua kaikista omaisistaan, kaikista sisaruksistaan, mammastakin hänellä on voimaa luopua! Benjamin tahtoo ostamaan sormukset jo näinä päivinä, jo tänä päivänä hän saattaa tulla puhumaan mamman kanssa. Oi, tällä hetkellä Liina on valmis menemään!

Hän unohti työnsä, hän oli tämän jälkeen haluton kaikkeen täällä kotona. Vaistomaisesti hän meni kuistille ja jäi siihen katselemaan taivasta, jota näkyi koivunlehvien välitse. Kuinka häntä näin ahdistikin! Tuntui siltä, kuin hänet olisi aiottu haudata elävältä.

Sanny tuli hakemaan häntä. Hän vakuutti Liinalle, että kaikki kääntyy hyväksi, kyllä mamma vielä taipuu, tällä hetkellä ei hänelle kuitenkaan enää pidä puhua, hän on sairas. Vihdoin viimein hän pitkien pyyntöjen perästä suostui panemaan levolle, rakas pikku mamma.

— Se on sama, sanoi Liina hiljaa, — minä en välitä! Minä menen
Laurénille.

Sanny vei hänet siihen huoneentapaiseen, missä pojat asuivat. Siellä seisoi Valborg ja silmäili jotakin kulunutta koulukirjaa.

— Se on sama, minä en välitä, toisteli Liina itkun ja hymyn vaiheilla, — minä rakastan Laurénia.

— Aiotko sinä, Liina, todella naimisiin? sanoi Mida. — Etkö ole ajatellut, että sentään olet ikäihminen ja että Laurénin rakkaus voi sammua?

— No niin. Vaikka mies ja nainen ovat samanikäiset, on nainen vanhempi.
Sinä et tiedä, mitä avioliitto on.

— Mutta, sanoi Liina, taistellen kuin henkensä uhalla, — ettekö ensinkään muista niitä aikoja, jolloin teillä oli sulhanen?

— Liian hyvin, vastasi Valborg, punastuen ikään kuin häpeästä. — Kaikki on petosta! Nuoruus pettää, rakkaus pettää, elämä pettää. Minä varoitan sinua kokemuksesta.

Sannylla oli toiset kokemukset. Hän oli onnellinen. Seitsemän lasta heillä oli ja köyhyyttä vastaan täytyi taistella, mutta kyllä hän puolestaan vain kehoitti jokaista naista menemään naimisiin.

Tyttäret unohtivat, että äiti oli levolla ja huusivat täydellä äänellään. Yhtäkkiä ilmestyi rouva Kambergin palvelustyttö ovelle ja toi emännältään ne terveiset, että neidillä on vieraita ja että täältä kuuluu kaikki. Liina heräsi ajatuksistaan lieden ääressä, pyysi anteeksi, että oli meluttu ja lupasi, että oltaisiin hiljaa. Tyttö ei heti lähtenyt. Hän katseli tuttavallisesti, kuinka Liina käänteli kananpaistiaan, ja kysyi, milloin häät tulisivat. Tiedettiinhän se, että Laureeni kauan oli hakenut uskollista myyjätärtä puotiinsa. Rouva Lindberg käski ylpeästi tyttöä menemään tiehensä. Hänen mentyään sihisi pieni keittiö kuiskauksia. Siinä Liina nyt kuuli, mitä tarkoituksia Laurénilla oli! Parasta oli vain jäädä asumaan mamman kanssa. Ja mihinkä mammakaan olisi joutunut.

Liina vaikeni. Hän päätti antaa sisartensa olla siinä luulossa, että hän taipuu, mutta itse asiassa hänen päätöksensä vain vahvistui. Sisaret, raukat, olivat onnettomat, mitäpä he saattoivat tietää ihmisistä, jotka omasta vapaasta halustaan menivät naimisiin. Laurénilla oli kerran ollut morsian, joka oli kuollut, ja tähän asti ei hän ollut voinut häntä unohtaa, mutta sitten hän oli nähnyt Liinan…

— Ajaai miksi te puhutte niin hiljaa? huusi vanha rouva. — Senkö tähden ettei mamma kuulisi?

Hän sai tietää syyn. Oi-voih, silläkö lailla rouva Kamberg kehtasi heitä kohdella! Aidan hän oli pannut keskelle pihaa ja jättänyt heidät, Karellit, takapihalle yhdessä pastorin kanojen kanssa. Heidän pienet istutuksensa hän oli työntänyt solaan, minne ei koskaan tullut aurinkoa, eivät yhtään kunnollista sikurinjuurta he saisi kahviinsa ensi talvena…

Liina pesi astioita vadissa, joka oli liian pieni. Äiti ja sisarukset yhä puhuivat. Pojat tulivat kotiin koulusta ja hyökkäsivät äitinsä tuliaisten kimppuun. Kuin unessa kuuli Liina tuon tuostakin äitinsä äänen: »Älä nyt siinä viskele niitä astioita, mitäs ne ovat sinulle tehneet?… Miksi sinä taas olet ottanut uuden pyyhinliinan, ikään kuin ei niitä vähemmälläkin saisi kulumaan… Heitätkö sinä pois kokonaisen potaatin — ajaai, kuinka jumalattomaksi sinä olet tullut!… Kylläpä tämä kana on laiha, ei se mihinkään riitä, täytyy ottaa lihaa lisää. Se ei ole ensinkään pahentunutta, täytyy hakata hienoksi ja panna riivileipää… tuokkosesta ruokasäiliössä… mamma on valinnut pois jokikisen murenen, johon hiiret olivat koskeneet… kautta Jumalan olen minä sen tehnyt.» Sisaret tulivat sanomaan Liinalle hyvästi. Yksi pyyteli kahville tänään, toinen huomenna. Valborg syleili vanhinta sisartaan ja kuiskasi: »Kaikki päättyy kerran — siinä on lohdutus.» Sitten hän sitoi solmuun pitkän valkean harsonsa. »Kun ei Liina-täti lukenut minun kanssani läksyjä», sanoi Pelle, »mitenkäs minä olisin osannut!» »Minä tapoin tänään kanan…» sanoi Freedi, »maisteri pani nurkkaan ja uhkasi jättää luokalle… Housut, niin housut ovat taas rikki. Jos täti kerrankin panisi paikaksi nahkaa, etteivät aina menisi rikki!»

— Älä päästä, huusi äiti nopeasti Sannylle, — se on vain sellainen juoksukissa, Liina sitä on suosinut, se luulee jo, että tämä on hänen kotinsa.

Veri läikähti Liinan kasvoille ja hän iski hakkuurautaa, niin että se tarttui pytynpohjaan, jolla lihankappaleet olivat. Hänen kävi kissaa niin sääli. Olisipa hänellä ollut jotakin sille antaa! Mutta ei mitään omaa hänellä ollut, ei sen vertaa valtaa, että olisi antanut palasen nälkäiselle eläimelle. Olikohan maailmassa yhtään niin köyhää kuin hän! Kissa naukui yhä, venytellen ja nälkäisesti.

— Mitä vielä, vastasi taas äiti. — Silmäpuolikin se on, missä lienee tapellut. Ei sillä ole hätää näin kesällä, syököön lintuja ja hiiriä, kummastakaan ei talossa ole puutetta. Rouva Kamberg tässä kuului valittelevan, etteivät saa aamuisin unta sen jälkeen kun ottivat kaksinkertaiset ikkunat pois, linnuthan alkavat laulaa jo heti puoliyöstä. Meille ei kuulu, kun emme ota pois kaksinkertaisia.

Olenko minä näin sanomattoman köyhä? ajatteli Liina ja taisteli tuskaansa vastaan. Mutta jahka minulla on koti, niin on silmäpuolella kissallakin koti. Ja tätä ajatellessa nousivat kiitollisuuden kyyneleet hänen kurkkuunsa, niin että hänellä oli täysi työ salata niitä. Benjamin tulee häntä pyytämään, tällä viikolla oli hän sanonut tulevansa, ehkä huomenna, ehkä tänään — mamma ei saata kohdella häntä huonosti.

Ei, mamma ei saata. Kun hän näkee Laurénin, niin hän heltyy. Laurén on niin hieno ja vakava, suorastaan kaunis!

Jännitys Liinan mielessä kasvoi kasvamistaan. Hänen asiastaan ei enää puhuttu. Tytöt, Mida ja Sanny läksivät päivällisen syötyä kahville Vohlströmien luo. Pojat, pelästyneinä maisterin ja äitinsä uhkauksista, lukivat läksyjään, niin että kumisi. Liina istui keittiössä ja tuuditti hyräillen uneen Sannyn lasta. Päivän levottomuuden jälkeen oli hänelle tullut suloinen levon hetki ja hän katseli tuon tuostakin ulos, ajatellen, että entä jos Laurén jo tänään, juuri nyt, saattaisi tulla. Hän tunsi käsiinsä voimakkaan lämmön lapsen ruumiista ja jokin juhlallinen ilo ja mielenliikutus täytti hänen rintansa.

Silloin tuli mamma keittiöön ja yllätti hänet keskellä hänen ajatuksiaan. Mamma katsoi häneen pitkään, ei auttanut, että hän loi silmänsä maahan, että hän painoi kasvonsa lapsen kasvoja kohti — mamma oli arvannut kaikki tyynni. Hän sanoi:

— Ajaai, vai luulet sinä, että sinäkin lapsistasi voit saada iloa ja siunausta. E-ei! Kirousta ja surua ne tulevat sinulle tuottamaan, jos sinulla niitä tulee olemaan. Oi-voih, oi-voih!

Mamma ei sanonut mitään muuta. Mutta mitenkä hänen sanansa lienevätkään musertaneet tyttären. Mamma ei suorastaan kironnut, mutta oli kuin elämisen idut olisivat tukahtuneet tyttären povessa. Liina viipyi vielä hetkisen painuneena lasta vastaan. Sitten hänestä rupesi tuntumaan siltä, että hän oli jokin kirottu olento, joka saastuttaisi viattoman lapsen. Nopeasti hän nousi ja nosti pienen olennon sängylleen, jossa vielä oli syvennys sen jälkeen kuin lapsi viimeksi oli siinä maannut. Se heräsi ja rupesi huutamaan, mutta hän pakeni sen luota. Tämä oli jotakin hermoheikkoisuutta, hän tiesi sen, ei olisi ollut lupa tehdä tällä tavalla. Mamma torui ja se oli aivan oikein. Liinan teki mieli karata kotoa, karata vaikkapa kaivoon, vaikkapa järveen. Mamma kopisti nyrkillään pöytään, hän kuuli sen, mutta hän ei totellut, hän ei voinut, hän juoksi pihamaalle ja paineli käsiä rintaansa vastaan.

Yhtäkkiä hän muisti pastorin. Pastorin luohan hän voisi mennä ja kysyä neuvoa! Pastori tietää, miten hänen on meneteltävä, pastori on aina ollut niin ystävällinen, niinkuin pastorska. Ehkei Jumala vielä ollut häntä hylännyt, kun lähetti tämän neuvon hänen suureen hätäänsä.

Ja Liina meni keittiön oven ohitse, missä äiti seisoi punainen sametti helottaen kainaloista, eteisen matalalle ovelle ja nousi vinnille, missä hänen musta pukunsa riippui lakanan sisällä. Hänestä tuntui siltä kuin täytyisi pukeutua näin ikään kuin ripille mennessä. Niin pian kuin hän koiruohojen ja paikatun lakanan sisältä sai käsiinsä tutun puvun, lankesi hänen mieleensä jotakin siitä rauhasta, mitä hän niin monta kertaa oli tuntenut tässä puvussa. Hän oli kuulevinaan rippivirren ylhäältä lehteriltä ja näkevinään pappien juhlallisina astuvan alttariympyrää kohti, kalkki ja öylättiastia kädessä.

Missä synnin ja vihan maailmassa hän tänään olikaan elänyt! Omaa äitiään vastaan hän oli kantanut vihaa — oih, mitä veriruskeita syntejä hän olikaan kasannut omalletunnolleen! Voisiko Jumala milloinkaan antaa hänelle anteeksi?

Alhaalla parkui lapsi ja isoäiti huusi kilpaa sen kanssa. Liina kopeloi alas äkkijyrkkiä tikapuita lauhana, nöyränä, katuvana. Oli itse asiassa turhaa enää mennä pastorin luo: hän tiesi jo Jumalan tahdon. Mutta kun hän oli aikonut ja pukeutunutkin, niin hän kuitenkin meni. Äiti, nähdessään hänen aikomuksensa ei häntä pidättänyt. Hän tiesi, että pastori kyllä tuli oikaisemaan neljännen käskyn rikkojan.

Pastorille tarvitsi tuskin mitään kertoa, hän ymmärsi kaikki ja oli kuullutkin kaikesta. Kyllähän koko kaupunki tunsi, että Laurén katseli Liina Karellia. Pastori pyysi häntä peremmälle, mutta Liina oli pysähtynyt tuolille ovensuuhun ja hypisteli siinä suurta nenäliinaansa, joka oli ollut mustan puvun taskussa sitten viime ripilläkäynnin ja hajusi koiruohoilta.

Hän nousi, meni salin ovelle, kuiskasi ovenraosta rouvalleen, että hän hetken perästä tulee kahville, ja sulki oven.

— Niin, tämä on vaikea asia. Oletteko te vakavasti neuvotellut omantuntonne kanssa? Te olette, niinkuin äitinnekin, herännyt ihminen. Teissä pitäisi omantunnon puhua.

— Niin, nyyhki Liina, kierrellen nenäliinaa käsissään ja niellen katkonaisia sanoja, — se on sanonut niin monella lailla. Se on sanonut senkin, että miehen pitää luopua isästänsä ja äidistänsä ja… että jos me… minä ja se toinen… otamme mamman luoksemme… Mutta mamma ei tahdo…

— Tutkikaa tarkoin, onko se tunne, jonka perusteella te ajattelette avioliittoon menoa, Jumalasta vai onko tämä vain kiusaajan ääni, joka houkuttelee synnin teille. Ehkä te tahdotte päästä siitä rististä, mitä vanhan äitinne sairaus teille tuottaa? Te tunnette ikään kuin kahleet käsissänne ja jaloissanne — mutta näiden kahleiden kautta voi kulkea tie vapauteen.

Liinaa puistatutti. Pastori puhui niin että meni läpi luiden ja ytimien. Milloin oli hänen äänensä lauha ja ystävällinen, milloin se jyrisi kuin tuomarin ääni. Pian tulivat he yksimielisiksi. Liinan omantunnonääni sanoi jo selvästi: ei sinun pidä jättämän vanhaa äitiäsi, ja samaa sanoi pastori. Liina aukaisi polvellaan nenäliinan, jonka hän oli kiertänyt nuoraksi, ja hänen kyyneleensä vuotivat helpommin.

Pastorska oli kai oven takaa kuullut, että puhe pastorin kamarista alkoi loppua, koska hän tuli sisään ja kutsui Liinaakin kahville. Kun ei Liina sanonut jaksavansa, huomautti hän, että totta kai Liina taas tänä kesänä, kun he matkustavat kylpylaitokseen, hoitaa kukat ja käy tuulettamassa huoneet ja ruokkii kanat, niinkuin ennenkin. Maksusta kyllä taas sovitaan. Liina niiasi ja kiitti. Pastori painoi osaaottavasti hänen kättään ja sanoi eteisen ovella:

— Minä luulen, että omatunto pian tulee palkitsemaan teidät tästä päätöksestä. Menkää Jumalan nimeen.

Liinaa pyörrytti, kun hän astui alas portaita. Veripunainen iltarusko hehkui lauta-aidan takaa puiden oksien välitse. Ulkoilma selvitti hänen päätään. Kirkkopuistossa kukkui käki, heillä kotona itki pieni lapsi. Silmänräpäyksen Liina viipyi portailla ja hengitti. Silloin astui portista kuin Jumalan lähettämänä se ihminen, jolle hänellä oli asiaa tällä tärkeällä hetkellä.

Liina katsoi häneen hetkisen, ennen kuin pääsi liikahtamaan. Ja tuona lyhyenä silmänräpäyksenä näki hän hänet kokonaan: näki, kuinka hän oli kaunis ja verevä, kuinka hän oli hienoissa mustissa vaatteissa, uusi musta hattu päässä, kädessä suuri pussillinen torttuja.

Liina nieli alas hätänsä, sai jalkansa liikahtamaan ja seisoi pihamaan hiekalla. Leipuri nosti lakkiaan ja hymyili, niin että leveät hampaat tulivat näkyviin viiksien alta. Hän oli ajanut sileiksi poskensa. Kuinka nuori hän oli!

Liina seisoi kädet ristissä hänen edessään ja sanoi, ettei se ollut Jumalan tahto… että heidän täytyi erota… olisi ollut suuri synti jättää äiti, sellaista syntiä ei olisi annettu anteeksi… siitä olisi seurannut paljon kirousta… Ei ollut Jumalan tahto.

Benjamin Laurén oli aivan hämmästyksissään ja kysyikin jotakin. Liina hoki itkunsa lomassa yhtä ja samaa ja rutisti käsissään märkää nenäliinaansa. Hän näki, että Benjamin loukkaantui. Hän ei voinut sille mitään.

Laurén sanoi hyvästi ja hänen äänensä oli närkästynyt ja jyrkkä. Liinan sydäntä vihloi, hän ei tuntenut Benjaminia, hän pelkäsi häntä, hän kutsui häntä takaisin. Jäähyväishetkellä hän rukoili häneltä armoa, yhtä silmänräpäystä vielä.

— No niin, mitäs minä… mitäs minä asettuisin sinun ja Jumalan tahdon väliin.

Liina otti häntä kädestä ja katseli häneen niinkuin katsellaan kuolleeseen, ennen kuin arkku naulataan kiinni.

Laurén painoi hatun päähänsä, litisti leivospussin kainaloonsa ja meni yskähdellen porttia kohti. Silmänräpäyksen Liina seisoi keskellä pihamaata pääsemättä paikaltaan. Hän heräsi siihen, että jossakin naurettiin ja näki Kambergin palvelijan keittiönikkunassa vastapäätä. Aline ja rouva Kamberg taas olivat ruokasalin ikkunassa. Ja kun Liina kääntyi mennäkseen kotiin näki hän talonmiehen ikkunoissa ihmisiä ja mamman-kamarin ikkunassa tutut kalpeat kasvot.

Liina riensi kaikkien näiden silmien nuolten satuttamana eteenpäin kuin haavoitettu otus, joka etsii lymypaikkaa kuollakseen. Kuin hiiri hän sujahti sisään solasta pienen keltaisen talon ja rouva Kambergin rakennuksen väliin. Siellä hän lyyhistyi multalavojen ääreen seinää vastaan ja purskahti itkuun.

— Liina, Liinaaa… kitketkö sinä nyt niitä sikurejasi ja sipulejasi parhaimmassa mustassa hameessasi? Oivoih! Tule heti sisään. Oi-voih!

Liina sävähti pystyyn, nielaisi muutaman kerran ja noudatti äitinsä käskyä.

RAKKAUDEN UNI

Liina istui ikkunassa vastapäätä äitiään ja virkkasi valkoisia tähdenmuotoisia kuvioita. Hän oli aloittanut työnsä silloin kun Benjamin Laurén pyysi häntä vaimokseen ja nyt kun unelmat omasta kodista olivat rauenneet, hän kutoi tottumuksesta ja ajatellen Laurénia. Mitä hän enää tekisi koko työllä — sitä ei hän kysynyt. Hänen suurin ilonsa oli kutoa, niinkuin silloin, elämänsä onnellisimpana aikana. Rihma muodostui hänen käsissään tähtikudokseksi ja jotakin samankaltaista tapahtui hänen sielussaan: halut ja pyyteet pakotettiin kuuliaisuuteen ja hetkittäin vallitsi hänen rinnassaan hiljainen ilo.

Kuinka elävinä muistot tulivatkaan hänen mieleensä! Hän näki edessään kadun, portaat, joiden päällä riippui suuri kullattu rinkeli, ja kilvessä sen takana tutun nimen… Nyt hän juoksee ylös, käy kiinni lukkoon. Kello rämähtää iloisesti ja makea leivänhaju tulee vastaan. Hyllyt siellä sisällä ovat täynnä leipää, pöydillä on rinkelejä, leivoksia, piparikakkuja, kokonaisia läjiä! Nyt alkaa kuulua askelia… miehen askelia… Ne tulevat nopeasti läpi etuhuoneen… Liinan sydän sykkii haljetakseen ja veri kohoaa poskille. Hänen täytyy sulkea silmänsä… Niin, kuinka suloista olikaan elää muistoissa! Kyyneleet, jotka joskus varkain vierivät tähtikudokselle hänen helmassaan, eivät olleet katkeria.

— Oi-voih! Oi-voih! äänteli pöydän toisella puolen tuon tuostakin vanha rouva ja haukotteli, niin että leukapielissä narahteli.

Liina tunsi, että hänen äitinsä oli ikävä. Olisi pitänyt puhua jostakin, mutta kaikki asiat olivat aikoja sitten puhutut loppuun. Liina oli tänä kesänä saanut kuulla sellaistakin, jota mamma varmaan ei alun pitäen ollut aikonut kertoa, muun muassa papasta, että pappa humalapäissään oli joutunut niihin suuriin takuihin, joista sitten menivät talot ja tavarat, ja mamman isoisästä, kapteeni Svanbysta, että hän kyllä oli ollut rikas herra ja hieno herra, mutta sellainen huono mies, joka ulkomailta toi matkassaan milloin minkinlaisen naisen. Isoäiti kuoli surusta. Sellaisia olivat miehet.

Liina hymähti itsekseen. Mamma luuli kertomalla huonoista miehistä voivansa järkyttää hänen uskoaan Lauréniin!

Niin, ja ne tyttöjenkin miehet — kyllä Valborgillakin oli kestämistä sen olut-Gunnarinsa kanssa. Sellaisia olivat miehet. Oi voih! Oi-voih!

Liinan mieleen muistui, miten paljon vaivaa mammaparka oli nähnyt, ennen kuin hän aikoinaan sai Valborgin naitetuksi Gunnar Lindbergille. Valborgin piti päästä tansseihin eikä hänellä ollut pukua. Sen täytyi olla hieno, sillä Gunnar Lindberg oli hieno. Kangas maksoi seitsemäntoista markkaa ja Liina neuloi pukua yhdessä Martinskan kanssa kaksi yötä ja kaksi päivää. Mutta vaikka muut miehet olisivat olleet vaimoilleen millaiset tahansa, niin Liina tiesi, että hän ja Benjamin olisivat olleet onnelliset.

— Ajaai kuinka peitteestä tulee kaunis! huusi vanha rouva, nähdessään siitä vilauksen, kun tytär liikutteli raskasta tähtikudosta helmassaan. — Sinä saat peitteestä enemmän kuin sata markkaa, jos myyt. Kukahan se on niin onnellinen, että saa tuollaisen peitteen parisängyilleen. Oi-voih!

Liina ajatteli, että pitää olla hätä talossa, ennen kuin hän myy tämän peitteen. Tätä ei myydä.

Mamman oli ikävä. Pihamaalla ei näkynyt muuta kuin kanat ja silloin tällöin ne pari naista, jotka kesäksi olivat jääneet taloon. Salmisen vaimo hoiti rouva Kambergin kukkaset, Liina kävi samoilla asioilla pastorin herrasväen huoneistossa. Martinin leski tuli kotiin vasta illalla, hän kävi kaupungin töissä ja kuuli retkillään yhtä toista. Kun hänelle säästi tilkan kahvia, niin sai hänestä iloisen puhekumppanin. Miksei mamma lähtenyt Midan luo? Hän olisi matkalla voimistunut kaikin puolin. Itse oli Akseli kirjoittanut kauniin kirjeen ja pyytänyt tulemaan. Liina ei tahtonut lähteä, hänen ei tehnyt mieli omaisten joukkoon, hän syytti sitä, että oli luvannut hoitaa pastorin herrasväen kukat. Mamma taas sanoi, ettei tahtonut jättää Liinaa yksin. Mutta itse asiassa kai ei uskaltanut jättää häntä, hän pelkäsi, että Liina vielä koettaisi tavata Laurénia. Liina aavisti tämän ja se loukkasi häntä. Olisihan mamman pitänyt luottaa häneen, koska hän jo oli taipunut Jumalan tahtoon. Niin istuivat siis äiti ja tytär päivästä päivään ja silmäilivät valkeaa tähtikudosta, joka syntyi tyttären ahkerissa käsissä.

Eräänä maanantai-iltana tulee Martinin leski uhoissaan kotiin ja alkaa jo pihamaalla hosua käsillään Karellien ikkunaa kohti.

— No nyt kuulee Liinakin kerran uutisen. Laureeni on mennyt kihloihin.
Ensi sunnuntaina pannaan kuulutukseen. Ja arvatkaa kenen kanssa!

— Kyllä se oli hyvä, ettei Liina sille Laureenille joutunut. Nyt sen näkee, mikä mies se on. Ilmankos postmesterska tunsi sen nenäänsä, ettei sille pidä mennä. Minä ajattelin silloin keväällä, kun postmesterska touhusi tätä Liinan rakkautta vastaan, ja kun minäkin vein niitä kirjeitä postiin, että lieneekö se oikein Jumalan tahdon mukaan, että estää lastaan menemästä naimisiin. Mutta »nenä on meidän rouvalla kuin jahtikoiralla», sanoi postimestari-vainajakin. Se haistoi, mikä tämä Laureeni oli. No, Nupposen Hertan kanssa kuulutetaan Laureeni ensi pyhänä ja Amaliian ottaa itse pormestari — se on pakosta se naiminen! Totta? Totta kai tämä totta on, kun Hertta itse näytti sormuksensa ja käski tuoda Liinalle ne terveiset, että pyhänä kuulutetaan. Hän olisi itse tullut tänne puhumaankin, mutta vanha rouva on näyttänyt hänelle nyrkkiä, kun hän on lähestynyt taloa. »Martinska kertoo nyt, ettei Liina pyhänä pyörry kirkossa, jos yhtäkkiä kuulee pöntöstä Laureenin ja Nupposen Hertan nimet yksissä.»

Liina kutoi ja kutoi. Hän pisti sormeensa ja lankaan tuli veritahra. Äiti käski häntä kuumentamaan kahvia Martinskalle. Hän meni portaille ja veti syvältä henkeään. Ilmassa oli jotakin iljettävän pyörryttävää lemua: resedat. Hänen sydämensä löi, niin että vasaroi läpi koko ruumiin. Se täytyi saada tyyntymään. Ja hän otti sen ikään kuin käteensä ja pusersi sitä.

Ilta meni. Unetonkin yö loppuu ja sillekin valkenee aamu. Pihamaalla ei mitään ollut muuttunut. Kaivon vitjat vikisivät, kukko lauloi, kanat pyrkivät pahantekoon, pastorin herrasväkien kukat piti kastella. Kaikki oli ennallaan. Kun aurinko helottavimmillaan paahtoi ikkunoihin, istui tytär taasen käsityönsä ääressä.

— Eikö sinun tule kuuma, sanoi äiti. — Mennään puiden alle. Onhan siellä lupa istua niin kauan kuin Kambergit ovat poissa. Mamman isä on omin käsin istuttanut puut. Mennään vain sinne.

Äiti kierteli häntä kysymyksillään, mutta ei uskaltanut tehdä sitä kysymystä, joka oli hänelle tärkein. Hän puhui taas tyttärensä käsityöstä.

— Ajaai kuinka se on kaunis. Sinä saat siitä varmaan enemmän kuin sata markkaa, jos myyt.

— Minun pitäisi saada satakaksikymmentäviisi, sanoi Liina, nosti päätään ja jäi tuijottamaan ulos. — Lankaankin on mennyt kolmekymmentakuusi markkaa ja kolme kuukautta minä jo olen sitä virkannut.

— Ajaai, sataviisikymmentä sinun pitäisi saada! huusi äiti ja ilon kyyneleet tulivat hänen kurkkuunsa. — Valborgin mies saisi sen ostaa, ettei se joutuisi vieraille. Sinä olet sitten taitava, kaikkia sinä osaat. Kuulehan, etkö nyt ole mammalle kiitollinen, että mamma pelasti sinut Laurénista. Sellainen roisto! Sanoihan mamma, mutta sinä vain itkit ja nauroit ja vakuuttelit, että me kaikki kolme tulisimme niin onnellisiksi… Me kaikki kolme — se se olisi ollut! Kolmen hengen avioliitto! Karell, sinun isäsi, sanoi todella niinkuin Martinskakin muistaa, että mammalla on vainu kuin jahtikoiralla. Ajattele nyt, että sinusta olisi tullut rouva Laurén — yhtäkkiä olisi miehesi ruvennut suosimaan Nupposen Herttaa…

Vanha rouva näki, että tyttären poskilla paloi kipeät punaiset täplät, mutta hän oli päässyt vauhtiin eikä voinut pysähtyä.

— Sinä et tiedä, miltä se maistuu, mutta mamma tietää. Ja sellaisia ovat kaikki miehet. He istuvat korkeissa viroissa ja kuvernööri kutsuu heidät kemuihinsa mutta nurkissa rakastetaan Nupposen tyttöjä. Sinä et tiedä, miltä se tuntuu, kun lyödään…

Liina ratkoi neulalla irti sitä tähteä, mihin oli tullut veritahra. Päästyään päähän tempasi hän tähden eroon peitteestä ja jäi ajatuksissaan hypistelemään sitä molemmin käsin.

— Minkä tähden mamma sitten meni naimisiin? sanoi hän ja keltainen kalpeus valui aaltona hänen kasvojensa yli.

— Ajaai, mitä sinä puhut! huusi vanha rouva ja kapusi kainalosauvoilleen, — Karell oli kaunis mies ja hieno mies! Ajaai, sellaisia miehiä ei enää ole. Mutta älä toki revi rikki sitä tähteä, luuletko nyt siihen olevan varaa, vaikka saisitkin peitteestä sataviisikymmentä markkaa. Voihan veren pestä pois.

Liina puri kokoon huulensa ja jäi painamaan tähtikuviota sormiensa väliin. Hänestä tuntui siltä kuin veri ei olisi vuotanut yksin hänen käsistään, vaan hänen sydämestäänkin tuohon pieneen esineeseen, ikään kuin se olisi ollut sieni. Kului hetkinen, ennen kuin hän muisti, mistä oli puhuttu.

— Pappa oli kaunis mies, sanoi hän mielenliikutustaan hilliten, — ja mamma rakastui häneen! Mamma ei kai tietänyt… tai kysynyt, miten huono mies hän oli.

— Huono, ajaai mitä sinä puhut! Onko mamma sanonut sinun isästäsi, että hän oli huono? Jumala taivaassa sen tietää, ettei mamma ole sellaista sanonut! Hyvä hän oli, ajaai mitä lahjoja hän toi mammalle: villakankaita ja kenkiä ja kahvia ja sokeria. Ei hän kärsinyt sikuria! Sinun isäsi oli mies — ajaai, mikä mies! Kenen hyvänsä kaupungin hienoimmista tytöistä hän olisi saanut. Sinä olet hänen näköisensä, sinä — ajaai!

Vanha äiti sulki silmänsä ja hymyili. Ehkäpä hän näki miehensä. Liinakin tunsi salaperäisellä kammolla vainajan läsnäolon, hän tunsi sen omassa ruumiissaan, tunsi, että hän oli isänsä lapsi. Äiti ja tytär istuivat ääneti. Vihdoin kysyi tytär:

— Ajaai mitä sinä puhut! huusi vanha rouva ja kaivoi taskustaan esiin nenäliinansa. — Herra Jumala, luuletko sinä, että mamma aina on ollut tällainen vaivainen! Mamma on ollut korea ja iloinen, ajaai, mamma olisi saanut vaikkapa rovasti Grönstrand-vainajan vanhimman pojan, Harald Grönstrandin, joka sitten meni merille ja hukkui.

Äiti pyyhki silmiään, hänen kyyneleensä olivat päässeet valloilleen.
Tyttären silmät olivat kuivat.

— Onko mamman mielestä mies hyvä, kun hän juo… ja lyö… ja menee takuihin? kysyi tytär hetkisen perästä.

Vanha rouva istuutui sänkynsä laidalle. Kainalosauvat kolisivat hänen käsissään.

— Ovatko ne sitten sinun mielestäsi miehiä, jotka eivät osaa juoda eivätkä lyödä eivätkä mitään? sanoi hän ja hänen äänensä oli niin voimakas, että tytär vaistomaisesti tuli katsahtaneeksi ulos, olisiko ihmisiä pihamaalla. — Ne eivät osaa muutakaan. Mikä sinun mielestäsi on Fransi, ylivahtimestari, sisaresi mies? Tääpäs hän on eikä mikään mies! Papsi!

Liina katseli äitiinsä silmät suurina päässä. Eikö hän ensinkään muistanut, että itsehän hän tälle vanhalle miehelle naitti tyttärensä?

— Mutta hänhän on paras mamman vävypojista, aina mammalle röijykankaat ja esiliinat ja…

— Niinhän hän on, sanoi hän viekkaasti, — mutta en minä hänestä vain miehekseni huolisi. Ikävä heillä aina onkin.

Liina tuijotti tuijottamalla äitiinsä. Hän ei ole täysin järjissään, kunhan ei vielä aikaa myöten tulisi raivohulluksi, ajatteli hän. Hänessä oli tänään jotakin hurjaa, jonka tapaista Liina muisti kohdanneensa hänessä joskus kaukaisessa lapsuudessaan. Hän muisti, että hän oli äitiään silloin pelännyt.

— Valborgilla ja olut-Gunnarilla on kai hauskempaa? sanoi hän, viekastellen osaltaan hänkin, kuullakseen mitä äiti vastaisi.

— On! vastasi äiti ja hymy elävöitti hetkiseksi hänen kasvojaan. — Gunnar on toki jonkun näköinenkin. Lyseon maisterit hääräävät Valborgin ympärillä, Gunnar puettaa häntä kuin kedon kukkaa, lapsia hänellä on. Ajaai kuinka kauniita lapsia hänellä on. Oi voih — että asuvatkin niin kaukana oluttehtaalla! Ei yhtäkään lapsenlasta mammalla ole kaupungissa, Ami vain. Hyi mitä pitävätkään — koiraa! Tuolla kainalosauvallani minä voisin sen lyödä kuoliaaksi.

Kainalosauvat kolahtivat permantoon. Liina oli noussut ja katseli jännittyneenä äitiään. Häntä peloitti.

— Oi-voih! huokasi vanha äiti kuin sielunsa uumenista ja oikoi itseään harmaissa pahnoissaan. — Avioliitossa on kaikki sellaista sekavaa. Ei siinä tiedä, lyödäänkö siinä vai suudellaanko siinä, itketäänkö siinä vai nauretaanko. Naimisiin pitää kuitenkin vain mennä — sellainen on Jumalan käsky. Ja kun tulee vanhaksi, niin lapset hylkäävät. Se ei ole Jumalan käsky, mutta he eivät tottele Jumalan käskyjä. Nuorina ei totella. Sama on heidän itsensä edessä. Mutta nuorina ei ajatella. Oi-voih!

Äiti vaikeni ja ummisti silmänsä. Hänen ohuet silmälautansa olivat sinisen mustat. Sääli ja kammo sekaantuivat tyttären mielessä ja ikään kuin niiden liitosta taistelihe esiin jokin kolmas tunne, hänelle uusi ja vastenmielinen, jota hän turhaan koetti voittaa. Hän painoi kädet rintaansa vasten, sulki silmänsä ja näki edessään pitkän elämän, jossa viikot, päivät ja hetket kuluisivat täällä ja tällä tavalla. Jumala! koetti hän kuiskata, mutta hän ei tehnyt sitä uskossa eikä hän saanut lievennystä. Hän ei ymmärtänyt Jumalaa, syntiset ajatukset iskivät hänen kimppuunsa.

Pois täältä! Vaikka paeten. Juuri nyt, kun mamma nukkuu! Vaikkapa jonnekin palkkapiiaksi!

Veri pääsi hänessä liikkeelle ennen tuntemattomalla voimalla. Toiminnanhalu ja tarmo täyttivät hänen suonensa kuin tulella. Mutta sitä kesti vain silmänräpäyksen. Silloin hän taasen tapasi Jumalan nimen ja sai takaisin jotakin uskostaan ja kyyristyi työnsä ääreen. Valkoinen tähti alkoi taasen muodostua hänen käsissään. Tahto ja tarmo olivat sammuneet. Äidin sängystä kuului syviä, kuorsaavia hengenvetoja.

Sen päivän jälkeen alkoi Liina ajatella. Mitä oli mies, mitä nainen, mitä rakkaus, mitä avioliitto, mitä lapset, mitä vanhemmat? Mitä Jumala tarkoitti? Mitä Jumala tahtoi? Kunhan hän olisi saanut pienen hetken puhua Laurénin kanssa kysyäkseen, minkä tähden hän oli ottanut Hertta Nupposen, tunsiko hän häntä kohtaan samaa kuin Liinaa kohtaan, vai oliko hän Liinan unohtanut. Liina istui ja kutoi valkoisia tähtiään, hän kutoi tottumuksesta.

Vanhalla äidillä oli hyvä näkö, häneltä ei jäänyt huomaamatta, että tyttären kasvot ajoittain kummallisesti jäykkenivät. Olisi voinut luulla näkevänsä edessään kuvan eikä ihmistä. Liina tarvitsi varmaan huvitusta.

Niin saattoi tapahtua, että äiti nähdessään jonkun talon naisista astuvan helteisellä pihamaalla, koputti ruutuun ja huusi häntä sisään juomaan kahvia.

— No Salmiska, mitäs nyt kuuluu? Ajaai kuinka sillä Salmiskalla on kaunis esiliina — ylioppilasko on lähettänyt?

He johtuivat aina ja heti paikalla puhumaan Salmisen ainoasta pojasta. Ville luki papiksi, vanhemmat olivat hänen tähtensä tehneet kuusisataa markkaa velkaa. Joka vuosi piti maksaa korot, he vanhenivat vanhenemistaan, yhä vaikeammaksi tuli saada kokoon korkoraha. Mutta Ville vain ei näyttänyt silmiään, siellä yliopistossa luki kesät talvet, ei yhtä kahvinaulaa lähettänyt köyhille vanhemmilleen. Oli hän toki vielä pari vuotta sitten käynyt tervehtimässä, mutta nyt ei häntä kuulunut eikä näkynyt. Ja he olivat kuitenkin papan kanssa uskoneet, että kun he ovat poikansa kouluttaneet, niin hän pitää heistä murheen ja maksaa velan ja hoitaa korot. Ja heillä on murheeton vanhuus. Kuinka paljon vaivaa hänestäkin, tästä Villestä, oli ollut, niin paljon kuin hän sairasti lapsena. Kuinka monta yötä äiti oli valvonut! Ja näin se palkitaan. Ja tämä poika aikoo vielä papiksi.

— Ajaai, ajaai! huusi rouva Karell ja pyyhki silmiään. — Onneton seurakunta sekin, joka sen papin saa! Mutta kyllä Jumala rankaisee aikoinaan.

Liina oli kuullut Ville Salmisen tarinan ennenkin. Hän oli äitinsä ja
Ville Salmisen äidin kanssa yhtynyt soimaamaan kiittämätöntä poikaa.
Mutta nyt esiintyi asia hänelle toisessa valossa ja hän sanoi:

Molemmat äidit vaikenivat ja jäivät tuijottamaan tyttöä, joka tuohenpalasen avulla sytytteli käryävää öljykeitintä.

— Mitä antamista? sanoi Villen äiti. — No, aina häneltä nyt riittää kahvinaulaan tai esiliinaan… Siitä mistä itselleenkin ottaa!

— Velkarahoista kai hän itselleen ottaa, ei kai hänellä vielä mitään virkaa ole, jatkoi Liina.

— Ajaai kuinka sinä puhut! Söisi vähemmän ja joisi vähemmän ja ottaisi sen verran vaikkapa silmästään! huusi Liinan äiti.

Liinan olisi tehnyt mieli jatkaa, mutta mitäpä se olisi auttanut, äitejä oli kaksi ja hän oli yksin. Ja tiesihän hän, että heillä oli puolellaan Jumalan laki. Mistä nämä syntiset ajatukset tulivatkaan hänen mieleensä? Ei ole hyvä syntyä lapseksi maailmaan. Mutta jahkahan kaikki kestää, niin lopulta saa elämän kruunun. Kunhan jaksaisikin olla uskollinen loppuun asti!

Pastori oli poissa. Jos hän olisi ollut kotona, olisi ollut helpompaa.
Mutta nyt täytyi Liinan ajatella itse puolestaan.

Salmisen vaimon mentyä istui rouva Karell vielä pannun ääressä ja herutti kuppiinsa, mitä oli jäänyt. Kahvi oli kylmää ja sakeaa ja hän joi sen paljaaltaan.

— Liinaaa! Liinaaa! Mamma koettaa huvittaa sinua kaikin keinoin ja sinä vain suututat ihmiset. Olisipa pitänyt antaa sinun mennä naimisiin, niin olisit saanut tietää, mitä ovat tottelemattomat ja kovakorvaiset lapset…

— Kunhan tänne tulisi kylpylaitos, sanoi hän hiljaa, — niin mamma parantuisi.

Äiti suuttui. Hänen kainalosauvoillansa oli oma erikoinen kopinansa, kun hän oli suuttunut.

— Ajaai, minun oma lapseni tahtoisi minua kylpylaitokseen ja sairashuoneeseen, ehkäpä hullujenhuoneeseenkin…

Äiti puhui pitkälti. Tytär kutoi ja kutoi. Hänen ajatuksensa sekaantui, hänen päänsä kävi tyhjäksi, äidin ääni kuului kaukaiselta ja vain valkoiset tähdet hänen helmassaan olivat likellä. Ne olivat kauniit ja puhtaat, ne syntyivät hänen käsissään ja tekivät mielen rauhalliseksi. Oli perjantaipäivä. Viikko oli loppumaisillaan, pitkä piinaviikko. Ja ylihuomenna kuulutetaan Benjamin Laurén.

Yhtäkkiä saapui Ville Salminen kotiin, ikään kuin äitien välinen kiihkeä keskustelu olisi manannut hänet paikalle. Liina kasteli lauantaiaamuna kukkia pastorin työhuoneen ikkunassa, kun kalpea nuori ylioppilas pysähtyi kukkalavan eteen ja kysyi, missä Salmiset asuivat. Liina arvasi heti, kuka hän oli. Olisihan hän voinut puhua hänelle ikkunasta, mutta hän riensi pihamaalle.

— Laivallako on tultu? sanoi hän, pyyhkien esiliinaan märkiä käsiään ja tunsi omituista hellyyttä nuorta miestä kohtaan, ikään kuin hän olisi ollut omainen.

— Niin, vastasi nuorukainen. — Täällä on hyvin kaunista. En ole ennen käynyt, vanhempani ovat vasta pari vuotta sitten muuttaneet tänne.

— Te olette varmaan nuori pastori, sanoi Liina ja punastui. — Vanhukset ovatkin teitä kovin odottaneet.

— En minä ole pastori, sanoi ylioppilas, punastuen vuorostaan, — enkä edes tule papiksi.

Liina katsahti häneen pitkään ja näki jonkin kovan piirteen tulleen äsken niin hempeille kasvoille. Hiekka narskui heidän askeltensa alla. Rouva Kareliin kasvot ilmestyivät ikkunaan vastapäätä. Kukko lauloi. Ylioppilas huomautti, että se oli komea kukko, kiitti ohjauksesta, siirsi matkalaukun toiseen käteensä, ikään kuin se olisi painanut, ja astui ylös vanhoja narisevia portaita.

Oli kuin koko laho vanha keltainen rakennus olisi alkanut elää ja soida. Talonmiehen vaimo huusi ja iloitsi. Hänen onnensa tunki ulos ei yksin avonaisesta ovesta, vaan suljetuista ikkunoista, jopa seinänraoistakin. Hän juoksi ja hääräsi. Hän pysähtyi rouva Kareliin ikkunan eteen ja kertoi hänelle huutaen läpi ruudun, että Ville oli tullut kotiin, hänen poikansa Ville oli tullut kotiin. Rouva Karell kammersi portaille, Liina saattoi, pyyhkiessään tomuja kristuksenkuvasta pastorin työhuoneen nurkassa, kuulla, miten kainalosauvojenkin ääni oli iloinen. Ja pian kutsui äiti häntä läpitunkevalla, liikutetulla huudolla. Varmaan kuului kauas kaupungille asti, että nuori pastori oli tullut kotiin ja että äiti pyysi Karelleilta lainaksi munia. Ilo tarttui Liinaankin. Tuntui siltä kuin hänen veljensä olisi tullut kotiin. Jospa se olisikin ollut hänen veljensä, tuo hento nuori mies, joka nyt istui porraspenkillä ja kuunteli lintujen laulua.

Kesken ilonsa ja onnensa olivat äidit joutuneet omituiseen työhön. He seisoivat halot käsissä ruokakaapin edessä ja ajoivat takaa hiirtä. Se oli se junkkari, joka kävi syömässä kerman maidosta! Eivätkä he hellittäneet, ennen kuin Salmisen vaimo hännänpäästä nosti esiin pienen kuolleen hiiren ja nauraen paiskasi sen vasuun. Sitten iloittiin taasen Villen tulosta.

Naapuriäidin hellyydentarve oli tarttunut Liinankin äitiin ja hän kierteli tytärtään ikään kuin kerjäten hänestä jotakin ylimääräistä iloa. Liina oli tavallistakin köyhempi. Kun ei hän mitään keksinyt, asettui hän työnsä ääreen.

— Oi-voih! sanoi äiti ja istuutui sängynlaidalleen. — Nyt on Salmisilla iloa. Nyt saa Salmiska esiliinat ja kahvit ja sokerit — ylioppilaalla oli suuri matkalaukku kädessä. Mitäpä hän olisi ottanut niin paljon vaatteita mukaansa. Oi-voih!

— Totta sinä huomenna tulet mamman kanssa kirkkoon? sanoi hän hetken perästä. — Salmiset menevät tietenkin kaikki, voidaan mennä yksissä.

Sakea kalpeus valautui yli Liinan kasvojen ikään kuin veri hänen poskillaan olisi hyytynyt.

— Aiotko sinä sitten kaikki nämä kolme kuulutuspyhää olla poissa kirkosta? Ajaai, saisit tulla kiittämään Jumalaa siitä, että hän säästi sinut onnettomasta avioliitosta. Ihminen vieraantuu kirkosta, jos hän rupeaa valikoimaan pyhiä. Olisimme kaikki menneet yksissä. Salmiska pyysi jo heille kirkkokahville. Oi-voih!

Ilo keltaisessa rakennuksessa loppui pian. Äiti ja tytär Kareliin puolella kuulivat äänten Salmisten puolella käyvän yhä vakavammiksi ja synkemmiksi. Liina tarkkasi levottomana vuorosanojen sävyä. Hän pelkäsi ylioppilaan puolesta sitä hetkeä, jolloin isä tulisi työstä ja kuulisi, ettei poika lukenutkaan pappistutkintoa. Kuinka poika parka oli mahtanutkaan taistella, ennen kuin hän teki päätöksensä. Ei, ei ollut helppoa tämä elämä. Liinasta alkoivat hänen omat surunsa tuntua pieniltä. Eihän hänellä toki ollut velkaa, jokapäiväinen leipä oli, hyvä toimeentulo oli. Mutta ylioppilaan täytyi lukea velaksi, joutua riippuvaisuuteen.

Illalla, kun Salmisen vaimo liikkui ulkosalla, koputti rouva Karell hänet sisään. Naapuriäiti oli itkettynyt.

— Paljasta surua ja murhetta, vaikeroi hän. — Ja niinkuin niitä lapsia rakastaa, ja paljasta surua niistä saa! Kolmetuhattakahdeksansataa markkaa velkaa Ville on tehnyt, kolmetuhattakahdeksansataa! Eikä hän luekaan papiksi, vaan tohtoriksi lukee. Ja se kestää vielä viisi vuotta. Millä hän sellaiset velat maksaa ja sellaiset korot! Ja koska hän sen tuhannen markkaa ottaa köyhien vanhempiensa hartioilta? Ei meille tullut murheetonta vanhuutta: murhetta murheen päälle. Ja panee vielä rahoistaan sellaiseen kalliiseen kirjaan — niinkuin ei meillä olisi raamattua ennestään! Kauniin kuvaraamatun toi, sellainen kultainen risti oli kannessa ja siihen hän on kauniisti kirjoittanut, että »rakkaille vanhemmilleen Vilhelm». Mutta ei hän sittenkään vanhempiaan rakasta, se on puhetta vain. Jos rakastaa, niin täyttää tahdon. Mutta tämä ei täytä! Tohtoriksi lukee, sanovat, että ne ovat kaikki niin jumalattomia ne tohtorit, ja kun se oppiaikakin on niin pitkä ja kallis. Vuoden perästä olisi voinut olla pappi ja maksaa velkojaan… Ja kyllä se sellaista lapsellista on ostaa niin kallis raamattu, niinkuin ei meillä olisi raamattua. Sanoi maksaneensa viisikolmatta markkaa — ensin ei tahtonut myöntää, mutta vihdoin viimein myönsi. Olisi ostanut naulan kahvia ja sokeria, yhtä hyvä olisi ollut ja helpommalla olisi päässyt. Ja niinkuin niitä lapsia rakastaa! Ei lapsi ensinkään tiedä, mitä se on se äidinkin rakkaus. Saisi Liinakin vain ymmärtää ja ajatella, mitä se on kun aina saa olla tässä oman äidin luona.

Molemmat äidit pyyhkivät silmiään. Liinan kurkkua kuivasi. Hän tajusi, että se tunne, minkä sääli ja kammo hänessä synnyttivät, oli vihaa. Hän vihasi omaa äitiään, vihasi ylioppilaan äitiä, vihasi kaikkia isiä ja äitejä! Hänen sydämessään oli tunne, joka paloi sulan raudan valkoisella valolla. Hän ei liikahtanut, hän ei äännähtänyt, hänen kätensä kutoivat lakkaamatta ja tuon tuostakin oikoivat sormet haaltuneelle siniselle hameelle polven päällä siroja tähtikuvioita. Hän tiesi tekevänsä syntiä, kauheinta kaikista synneistä, hän tiesi rikkovansa neljättä käskyä vastaan. Sellaiselta syntiseltä sulkee Jumala taivaansa. Mutta hän ei tahdokaan taivaaseen isien ja äitien kanssa. Hän tahtoo olla helvetissä lasten kanssa! Lasten vaivat hän tahtoo jakaa. Ehkäpä Jeesus armahtaa lapsia ja tulee ja kastaa sormensa pään heitä varten, Jeesus, lasten ystävä!

Isän ja pojan välillä oli illansuussa äänekäs sananvaihto. Vanha rouva Karell eli sellaisessa jännityksessä, että hän meni portaille istumaan kuullakseen jotakin. Kun naapurissa se huomattiin, alettiin siellä kuitenkin puhua hiljemmin. Jännittynyt oli tytärkin. Hän huusi kaikilla voimillaan avukseen Jeesusta — hän tiesi, että se tapahtui Jumalan selän takana ja ikään kuin salaa häneltä, mutta jokin vaisto hänessä sanoi, että hänen piti näin tehdä.

Aurinko laski. Talossa hiljeni. Salminen astui raskaasti yli pihamaan, porttia kohti. Hänen hartiansa olivat vieläkin kumaraisemmat kuin eilen ja hän sulki portin hitailla liikkeillä, ikään kuin kaikki olisi painanut enemmän kun ennen. Palatessaan takaisin ei hän jäänyt puhumaan Martinskan ja rouva Kareliin kanssa, jotka, istuen portailla, koettivat pidättää häntä.

Kun äiti tuli sisään, käski hän Liinaa panemaan pois työn, Jumalan tähden, silmäthän menivät pilalle. Liina totteli, kääri huolellisesti tähtikudoksen lakanaan, vei sen lipaston laatikkoon, suoristi hartioitaan ja meni ulos.

Auringon jättämä punerrus kalpeni kalpenemistaan koivujen takana. Kukkalavat tuoksuivat voimakkaasti, ikään kuin maa, päästyään iltaan, olisi huohottanut väsymystään niiden läpi. Keltainen hiekka yltympärillä oli mennyt pienille punertaville laineille, ja nurmikoilla kimmelteli kaste kuin hopeinen kuura. Vuoresta kirkon takana soi yökehrääjän pitkä, värisevä ääni, ulottaen yhtämittaisen tasaisen valituksensa taivaanrannasta taivaanrantaan. Kuinka olisikaan ollut suloista vielä hetkeksi jäädä tänne ulos. Mutta mamma koputti ruutuun. Portti oli kiinni, ikkunat kiinni, ovet kiinni. Tuska, mikä pyrki särkemään rinnan, oli tukahdutettava peitteillä ja lakanoilla kuin tulipalon alku. Suljettujen ovien ja ikkunoiden läpi kuului yökehrääjän pitkä, väräjävä valitus.

Hän oli lentävinään läpi pimeän avaruuden ja hänen rinnallaan seurasi jokin olento, joka samalla oli ja ei ollut, jota hän ei nähnyt ja jonka äänen tai ajatukset vain hän kuuli. He tulivat jonkin suuren oven eteen, jonka päällä oli kirjoitettuna RAKKAUS, mutta se kirjoitus oli tulinen, ikään kuin sadat pienet, lempeät ja punaiset joulukuusen kynttilät olisivat olleet muodostamassa sitä. Ovet olivat selkosen selällään ja aukossa vallitsi tungos. Tuskin he pääsivät sisään. He olivat äärettömässä salissa eli avaruudessa. Seiniä ei näkynyt missään eikä myöskään loppua. Sali oli täynnä ihmisiä, tuhansia, miljoonia. Oli hämärä. Kun tottui hämärään, näki, että he olivat miehiä, naisia, tyttöjä, poikia, lapsia. Aivan pienet lapset ja aivan vanhat ihmiset olivat ihan toistensa näköiset, toiset suurempia, toiset pienempiä, mutta kaikki yhtä ryppyisiä ja surkeita. Sekä vanhukset että tytöt, pojat ja lapset olivat kahlehditut toisiinsa, ryhmittäin, milloin kaksin, milloin kymmenin. Kaikki tahtoivat eroon toisistaan ja tempoivat irti kahleistaan. He näyttivät pyrkivän joihinkin toisiin ryhmiin. Heidän kasvonsa olivat kärsimyksestä vääntyneet.

— Se on rakkauden maa. Kaikki nämä ihmiset ovat tahtoneet rakastaa, mitkä miestä, mitkä naista, mitkä isää, mitkä äitiä, mitkä lasta.

Liinasta näytti, että hän tunsi heidät kaikki ja hänen sydämensä oli kuin suuri, vapiseva liekki, kun hän heitä katseli. Sellainen kärsimys henki häntä vastaan, että hänen silmissään pimeni. Tuskin hän saattoi hengittää.

Hänelle näytettiin pimeän avaruuden rinnalla jokin valoisa rauhan seutu. Heti saattoi nähdä rauhan, joka ikään kuin lauloi ilman värissä. Sydän hiljeni, kun sinne katsoi. Siellä oli tilavaa, näkyi jokin huimaava kaukaisuus. Ihmiset kulkivat yksin, vapaina. Oli vanhuksia ja lapsia, tyttöjä ja poikia. Kukaan ei kantanut kahleita. Kaikkien kasvoilla oli valoisuus ja rauha.

Liina tunsi liekin sydämessään rauhoittuvan ja alkavan palaa lämmittävällä valolla. Kiitollisuus täytti hänen sielunsa. Hän ojensi kätensä laulavaa avaruutta kohti. Koko hänen halunsa veti sinne. Hän tahtoi levittää siipensä ja lentää…

Silloin hän heräsi. Hänen silmänsä sattuivat johonkin räikeään ja likaiseen. Nehän olivat tilkkukukkaset hänen oman kamarinsa pienessä sohvassa, omin käsin hän ne oli tehnyt. Tällaisetko ne olivatkin! Hän oli istuallaan omassa kovassa, kapeassa vuoteessaan, unen kyyneleet olivat vielä hänen kasvoillaan. Ulkona säteili jo suuri päivä, kirkas auringonsäde lankesi lauta-aitaan ja heijastui sisään pienestä ruudusta suoraan häneen. Hän muisti, että oli sunnuntai, hän muisti Benjamin Laurénin.

Mutta niin elävä oli uni ollut, ettei hän saanut sitä mielestään. Monet kysymykset heräsivät. Hän ei enää tuntenut tämän kohtalokkaan päivän painoa. Äidin monet kysymykset eivät repineet hänen mieltään, hän odotti vain, että äiti ja naapurit lähtisivät kirkkoon, jotta hän saisi jäädä ajattelemaan untansa. Jumala oli sen varmaan lähettänyt, Jumala ei ollut häntä hylännyt, vaan teki yhä työtään hänessä.

Martinin leski oli varhain lähtenyt hautausmaalle. Tällaiset kauniit kesäiset sunnuntait olivat hänen päiviään, hänen läsnäolonsa hautausmaalla oli silloin välttämätön, sillä silloin siellä oli sekä hautajaisia että muutenkin koolla väkeä. Rouva Karell astui portailleen mustassa hameessaan, mustan hatun nauhat solmittuina leuan alle. Taskusta pisti esiin suuri puhdas nenäliina. Helmillä ommeltu laukku riippui kädessä, heiluen pitkien nauhojen päässä ja selvästi näyttäen virsikirjan, jopa silmälasikotelonkin muodot. Salmisten portaillekin astuivat kirkkoon aikovat, vaimo mustassa hameessa, päässä musta silkkihuivi, mies samaten mustissa, hattu painettuna korviin asti. Aurinko paistoi iloisesti ja tuuli humisi pihakoivuissa. He eivät olleet iloiset. Liina seurasi äitiään alas narisevia portaita ja pelkäsi, että äiti kysyi ylioppilasta. Hän tekikin sen jo ojentaessaan kätensä naapuri-äidille.

Salmisen vaimo sanoi sen häijysti ja häijyyden alta tuntui onnettoman rakkauden raskas kärsimys.

He jäivät kahden taloon, Liina Karell ja ylioppilas Salminen. Liina seisoi pihakoivujen alla, kuunnellen tuulen suhinaa ja odottaen, että hän tulisi ulos. Liina olisi niin mielellään kertonut hänelle unensa. Ehkäpä hän, joka oli lukenut pappistutkintoa, olisi voinut sen selittää.

Ylioppilas tulikin. Liinan sydän sykki. Mutta nuori mies vain nosti lakkiaan ja hävisi portista kadulle. Liina oli yksin.

Hän painoi kädet rintaansa vasten pakottaakseen sydäntään hiljaisuuteen. Jospa olisikin voinut tavata sen lämmön ja rauhan tunteen, jota silmänräpäyksen hetken oli tuntenut unessa. Yksin, ajatteli hän, yksin ja vapaina kulkivat ihmiset kirkkaudessa. Siellä oli isiä, äitejä, lapsia. Eivät yksin lapset olleet helvetissä. Siellä oli myöskin isiä ja äitejä. Ei ketään kielletty menemästä valoon ja vapauteen, sillä eihän ollut mitään seinää erottamassa, mutta mahtoi olla jokin seikka, jota eivät onnettomat ymmärtäneet. Mitä oli sitten tuo kirkkaus ja rauha? Mitä oli vapaus? Mitä rakkaus? Mitä Jumala tarkoitti?

Liina oli suuren kaipauksen vallassa. Hän huusi takaisin untaan, joka oli katkennut kesken. Hän ikävöi siipiään, jotka hänen piti levittää juuri kun hän heräsi. Koko hänen olentonsa paloi rukouksessa.

Samana iltana saattoi Salmisen vaimo laivaan ainoan poikansa. Isä oli niin katkeroitunut, ettei hän tullut edes huoneesta.

— Ajaai kuinka matkalaukku on tullut keveäksi! sanoi vanha rouva Karell ikkunastaan, katsellen naapuriäidin ja hänen poikansa surullista retkeä. — Olipa se painava raamattu!

Ja hän kertoi Liinalle vielä kerran, millaista kirkossa oli ollut ja mitenkä ihmiset olivat kuiskailleet, kun nuori neito Hertta Nupposen ja leipurimestari Benjamin Laurénin nimet oli lausuttu. Liina kuunteli merkillisen tyynenä. Ei mikään liikahtanut hänen mielessään. Mutta illalla, kun hän meni puuvajaan, pelästyi hän niin, että oli pyörtymäisillään. Hän oli vielä aivan valkoinen, kun hän puusylyksineen pääsi keittiöön. Hän oli pelästynyt rottaa.

— Ajaai, miksi sinä olet tullut! Sellainen on rakkaus, kohta ei sinulla tee mitään! Tulisipa edes pastori kotiin, että oikaisisi sinua. Oi-voih!

Liina istui ja kutoi valkoisia tähtikuvioitaan. Peite alkoi jo olla liian suuri ja lanka loppua. Hän ei ymmärtänyt, mitä hän sitten tekisi. Kun voisi alkaa uudestaan. Mutta langat olivat kalliit, koko kesän vuokra maksamatta ja mamman turkkiin pitäisi koettaa saada uusi päällinen. Mamman täytyi päästä edes kirkkoon.

— Mutta neiti Karell — mutta Liina! huudahtelivat vuoronperään talon asukkaat, kun he reipastuneina ja ruskettuneina saapuivat kotiin kesälomalta, — kuinka te olette tullut laihaksi ja kalpeaksi!

— Ajaai, huusi vanha rouva vastaan, — jos pastori ja pastorska tietäisivätkin, kuinka hän on käynyt heikkohermoiseksi. Tässä yhtenä iltana pyörtyi, kun näki rotan. Ei sellainen ole luonnollista.

Pastorska kurottautui veitikkamaisesti Liinan puoleen, nipisti häntä leuasta ja sanoi, että pikku Liinan jälleen täytyi tulla iloiseksi. Oli niin paljon hauskaa tiedossa, hän oli ajatellut, että perustettaisiin neulomaseura, ja pastori aikoi pyytää rouva Kambergilta, että pihamaalla puiden alla saataisiin pitää raamatunselitys — vain pienelle piirille — jonakin iltapäivänä. Kas niin, pikku Liina-neiti, täytyi saada punaa poskille ja hymyä huulille — kas noin! Ja lapset, kuinka ne olivatkaan ikävöineet Liina-tätiä. Kai täti jonakin päivänä… joskus taas ehtisi kertoa niille jonkin pienen sadunkin.

— Lehto aina teroittaa, miten tärkeät sadut ovat lasten heräävälle elämälle, sanoi pastorska, yhtäkkiä käyden vakavaksi.

— Koko elämä on kuin lyhyt kaunis satu, huomautti pastori hymyillen ja katseli vuoroin äitiin, vuoroin tyttäreen. — Senpä vuoksi satu niin hyvin soveltuukin kirkastamaan elämää. Eikä yksin lapsille, vaan täysikasvuisillekin. Mikäpä se on ollut teidänkään elämänne, rakas rouva Karell, muuta kuin lyhyt, kaunis satu.

— Ajaai, sanoi rouva Karell, — julma satu se on ollut, totta puhuen.
Mutta onhan hyvä, jos pastori koettaa sitä vähän kaunistaa.

— Rakas ystävä, sanoi pastori, pudistaen päätään, — ei minun tarvitse sitä kaunistaa. Ajatellaanhan vain, että teidän nyt juuri pitäisi jättää elämä tai vaihtaa jonkun toisen kanssa.

Ajaai, kumpaakaan ei rouva Karell tahtonut. Hän nauroi ja myönsi, että pastori oli oikeassa. Kuinka onnellista sentään oli, että pastori nyt oli kotona!

Liina iloitsi hänkin pastorin herrasväkien tulosta. Nytpä hän taas, niinkuin ennenkin, voisi laskea kuormansa pastorin hartioille ja päästä tästä vaikeasta ajattelemisesta. Pastori oli niin lempeä, melkeinpä iloinen. Pastorska kuiskasi vuoronperään molempien Karellien korvaan, että hänen terveytensä oli tullut kylpylaitoksessa niin paljon paremmaksi, ja sittenhän nyt näytti olevan toivoa siitä, että kaupunki pääsisi omaksi seurakunnaksi. Vanhan kirkkoherran tauti näytti toki vihdoinkin kääntyneen loppuaan kohti. Vaikka eihän sitä tietänyt, kenen kaupunkilaiset sitten valitsisivat. Joka tapauksessa oli ilahduttavaa, että kaupunki pääsisi eroon maaseurakunnasta.

Miksei Liina voinut päästä entiseen lapsensuhteeseensa pastorin kanssa?
Hänen suunsa oli kuin lukossa.

Talo kihisi nyt elämää ja menoa. Pojat, Freedi ja Pelle, olivat melkein täysiä miehiä. Heitä ei enää saanut kantamaan keittiöön puita. Liina ymmärsi sen olevan tyttöjen tähden. Pastorin tytöt olivat jo suuria, yhdessä ainoassa kesässä oli muutos tapahtunut. Aline Kambergkin istui nyt usein portailla käsityönsä ääressä, puiden alla, mietteihin vaipuneena. Pojat tietysti ujostelivat häntäkin. Vaikka nuoret keskipäivän olivat koulussa, niin tuntui siltä kuin nauru ja ilo kumminkin olisivat jääneet tänne piiloon jonkin nurkan taakse, karatakseen esiin heti, kun he kirjat kainalossa palasivat kotiin ja ikään kuin päästivät ilon vankeudestaan. Heti alkoi nauru helähdellä, heti lentelivät pallot ilmassa ja pitkin maata. Rouva Kambergkaan, joka oli niin ankara, ei sanonut mitään, vaan astuessaan yli pihamaan väisti krokettipalloja, jopa veti suutaan hymyyn, kun Aline kiidätti apteekkiherran pallon menemään sellaisella voimalla, että se vieri aina ylös suurta kukkalavaa, joka syksyisessä väriloistossaan oli todellinen silmien ilo. Näytti siltä kuin ei apteekkiherralla eikä matematiikan maisterilla olisi ollut mitään toivoa, Alinen sydän tuntui selvästi valinneen tohtorin. Tohtori puhuikin kylpylaitoksesta kuin päätetystä asiasta ikään ja ennusti, että kaupungissa kahden vuoden perästä on sellainen kylpysesonki, että se kilpailee minkä ulkomaalaisen kylpykaupungin kanssa tahansa. Aina jouduttiin kylpylaitokseen ja aina huudahti tohtori veitikkamaisesti rouva Kambergille:

— Sitten rakennetaan tähän paikkaan nelikerroksinen kivimuuri! Niin, niin, tarvitaan kauppoja, tarvitaan huoneistoja — koko kaupungin muoto muuttuu, tästä tulee pieni Nizza. Ja silloin saavat kaikki työtä ja tointa ja heräävät eloon.

— Jos minä raaskin uhrata kauniit puuni. Ja rakennukset ovat vielä niin hyvät, että ne kestävät sata vuotta. Lisäksi olen luvannut, että rouva Karell saa kuolla syntymäkodissaan.

— Rouva Karell saa kuolla komeassa kivimuurissa! nauroi tohtori ja viittasi rouva Karellille, joka tavallisesti oleili joko ikkunassa tai portailla, haaltuneeseen saaliinsa kääriytyneenä.

Rouva Karell hymyili huomaavaisuuden johdosta, mitä hänelle osoitettiin, mutta hänen hymynsä oli itkun ja naurun vaiheilla ja hänen tunteensa olivat varsin jaetut. Hän huusi takaisin, että herrasväelle tietysti oli yhdentekevää, missä hän kuolisi, vaikkapa romuläjässä. Oi-voih! Mutta sitä ei kukaan kuunnellut.

Eräänä iltapäivänä istuivat Liina ja hänen äitinsä heidän portaillaan. Hiekkatantereella pelattiin krokettia. Freedi ja pastorin Elli olivat yhdellä puolella, toisella Pelle ja tuomarin Jenny. Molemmilla tytöillä oli somat kesäpuvut ja silkkinauhasolmu heilahteli heidän palmikoissaan. Tuon tuostakin hypähtelivät he iloisesti ilmaan niin, että heidän pitsitetyt alusvaatteensa lehahtivat. Ei koskaan ollut Liinan elämässä ollut tuollaisia huolettomia leikin päiviä, eivät koskaan olleet hänen palmikoissaan punaiset silkkinauhat heilahdelleet. Hänen varhaisimmassa lapsuudessaan häämötti jokin kaunis nukke, jokin kaunis esiliina. Sittemmin oli hän istunut papan vuoteen ääressä, karkottaen pois kärpäsiä. Kärpäset hakivat pappaa eikä hän itse voinut niille mitään, hän ei voinut liikuttaa kättäkään. Uutimet olivat alhaalla. Ulkona paistoi aurinko ja lauloivat linnut. Myöskin lapsia leikki siellä, heidänkin pienempiä lapsiaan. Valborg oli lapsena häijy, lienee ollut kipeäkin, tyttö-raukka, aina hän itki, häntä täytyi kanniskella yölläkin. Mamma ei ehtinyt, mamma oli papan luona. Raatihuoneen kello löi. Yövartijan huudot saattoi laskea tunti tunnilta. »Liinaaa… Liinaaa! Nostetaan pappaa!» Ei koskaan sellainen mene mielestä… Mitähän tulee näistä lapsista, jotka käyvät koulua ja leikkivät? Heillä on kerran ollut iloa, vaikka myöhemmin tulisi kuinkakin paljon surua. He eivät tiedä, mitä on heidän edessään — hyvä on, etteivät he tiedä, hyvä on, että heillä on iloa. Tämä aika voi olla korvaus kaikesta siitä, mitä tulee. Ja niin se onkin: lapsuus ja nuoruus ovat korvaus kaikesta, mitä tulee.

Työ oli vaipunut Liinan helmaan. Hän huomasi ensi kerran, mikä voimakas poika Freedi oli, kuinka rohkean näköinen hän oli, kun suoristi selkänsä ja painoi lakin takaraivolle. »Nyt tuli retunperäretki!» huusi hän hihkaisten Pellelle, jonka pallo hipaisematta meni Ellin pallon ohi, ja silotti jalkansa terällä pienen epätasaisuuden sillä välimatkalla, jonka Ellin pallon piti kulkea. Elli hypähti ilosta, heilautti hiukset niskaan ja kävi kiinni nuijansa varteen. Hänen poskensa hehkuivat, kerran hän kuin tukea kaivaten nosti katseensa Freedin puoleen, sitten hän iski. Yhteinen vastoinkäyminen liitti yhteen Pellen ja Jennyn. He halveksivat vastustajiensa voittoja ja heidän rakkautensa läheni tämän yhteenkuuluvaisuuden turvissa kaukana, mutta varmasti.

Hän oli kehruuttanut lankaa koiranvilloista, sellaiset sukat kuuluivat särkyyn olevan niin hyvät. Mamma kyllä tarvitsi lievennystä. Liinaa kalvoi paha omatunto. Hän ei ymmärtänyt, mistä hänen uudet ajatuksensa tulivat, etteiväthän olisi olleet sen jumalattoman kapteeni Svanbyn perintöjä. Selvää oli, ettei hän voinut puhua pastorille, kun hän tällaisia ajatteli. Hänen oli vaikea katsoa pastoria silmiinkään. Mutta pastorskalle hän uskoi osan huoliansa, huolensa valkoisesta suuresta peitteestään. Hän oli päättänyt myydä sen ja antaa rahat mamman parannukseen. Jos kylpylaitos tulisi tänne, niin piti koettaa saada mammalle hoitoa.

Kambergilla oli syntymäpäivät. Liina pääsi auttamaan keittiön puolelle. Hän oli luullut, että hänen sydämensä jo olisi kuollut, mutta kun hän näki kauniit kakut, jotka hän tiesi Laurénin omin käsin koristaneen kermalla ja hedelmillä, niin ratkesi haava taasen auki. Onneksi toki surun täytyi vaieta sellaisessa humussa, kun viidellekymmenelle hengelle oli valmistettava kestitys. Liina hioi veitsen kiiltävän teräväksi ja iski sen tuoreihin, tuoksuviin rinkeleihin ja kakkuihin. Sydän ikään kuin kuoli siinä.

Aline loisti valkoisessa puvussaan kuin morsian ja morsianhan hän kai olikin. Tohtori käyttäytyi jo kuin kotiväkeen kuuluva ainakin. Kun hän oli saanut steariinia hihalleen, tuli hän keittiökamariin ja Liina repäisi kappaleen imupaperia voileivosten alta ruokasäiliön hyllyltä ja kuumensi veitsenkärjen. Aline itse otti pois tahran. Aline oli käynyt kauniiksi. Aline rakasti tohtoria.

— Jahka kylpylaitos tulee, sanoi tohtori ystävällisesti Liinalle, — niin pidämme huolen siitä, että neitikin saa siellä jotakin työtä. Ja nuo teidän pitkät poikanne tuolla portailla, Freedi ja Pelle, nekin voivat saada jonkin toimen. Ei suinkaan niistä lukumiehiä tule.

— Kun minun äitini vain tulisi siellä terveeksi, sanoi hän. — Kuinkahan paljon sellainen hoito tulisi maksamaan?

— No-no, no-no, nauroi tohtori, — koetamme sovittaa, että vanha rouva pääsee halvalla. Mutta kivimuurissa hänen täytyy taipua kuolemaan. Hahhahhahhah…

Keittiön puolella oltiin varmoja siitä, että kihlaus tänään julkaistaisiin. Silloin, kun se kallis viini oli tarjottavana. Ja niin kävikin. Pastori teki ilmoituksen rouva Kambergin puolesta. Kaikki nousivat seisomaan, ei voinut kuulla eikä nähdä, mitä salin keskilattialla tapahtui, oli täysi työ päästä viemään viinitarjottimia läpi ihmisjoukon, joka oli kuin seinä. Sen jälkeen ilo varsinaisesti alkoi. Aline pyöri lakkaamatta tanssissa, kun toinen jätti, niin toinen otti.

Hyvä pastorska ajatteli keskellä soittoa ja juhlailoa Liinaa. Salaperäisenä hän, eroten humusta, toi keittiökamariin tuomari Salénin rouvan ja apteekerskan ja kuiskasi Liinalle, että hän menisi noutamaan sen kauniin peitteensä heidän nähtäväkseen. Liina pelkäsi, että rouva Kamberg tulisi ja suuttuisi — tee kun juuri piti vietämän sisään. Mutta samalla hän tuli kovin iloiseksi ja ymmärsi, että tilaisuus oli hänelle erinomaisen edullinen, sellaista ei tulisi toista, oli mahdoton vastustaa kehoitusta. Kun hän juoksi ylös narisevia kotiportaita, oli hän sellaisen huumauksen vallassa, ettei hän huomannut Freediä ja Pelleä, jotka istuivat penkillä, sieltä käsin nauttien juhlista. Hän parkaisi, kun pojat yhtäkkiä nousivat.

— No, kyllä nyt pitää olla kana! sanoi Freedi naurahtaen ja astui sisään kovin askelin.

Äidin huoneesta kuului tuttu voivotus. Tähtitaivaan himmeässä kajastuksessa häämötti pöytä posliinituoppineen, lipasto, keinutuoli, vuode ja ikkuna vastapäätä Liinan kamarissa.

— Oi-voih, oi-voih! Junkkarit, oi-voih, jätätte mummon tänne yksin…! Eikö tätiänne jo kuulu… Oi-voih, kyllä Jumala teitä rankaisee, kun tekin tulette vanhoiksi…

— Mamma, minä se olen, sanoi Liina ja hänen iloisuutensa tuntui heti tässä ympäristössä väärältä. Hänen sisässään hiljeni ja tukahtui, ikään kuin jokin käsi olisi painautunut hänen suutaan ja sieraimiaan vasten.

— Ajaai, sinäkö, mamman lapsi! Tule hieromaan, tule. Junkkarit, siellä niiden pitää istua ja katsella, ja kallis öljy palaa huoneessa! Etteivät vain tupakoisi… Mummosta tuntuu, että tulee tupakalta, ja tuleekin… Jaa, tätihän se tulee tupakalta. No niin, vanhat herrat saavat polttaa. Huomenna täytyy panna kuntoon hiirenloukku, muuten ne vietävät syövät kaikki käsistä… Ajaai — Liinaaa, etkö sinä jo tule? Ajaai, eikö siellä vielä loppunutkaan? Mikä sen Martinskankin nyt piti panna menemään kylään juuri kun sitä olisi tarvis. Oi-voih!

Liinan oli vaikea päästä odottavien rouvien luo. Äiti sanoi, ettei hän enää elä, kun kylpylaitos tulee eikä hän tarvitse sellaisia rahoja. Mutta nyt hän tarvitsisi hierontaa ja muutenkin lastensa rakkautta. Turhaan Liina selitti, että häntä odotetaan, että tee on lähetettävä sisään, hän puhui sellaisessa hädässä, että hiki pisaroi esiin. Hän koetti reipastuttaa äitiä kertomalla, että neiti Kambergin kihlaus oli julkaistu ja että hän toisi mammalle kaikkea mitä pidoissa tarjotaan, viiniäkin. Pienen hetken vanha rouva kallisti korvansa näille iloisille asioille, mutta sitten hän taasen alkoi tuskitella. Liinan täytyi pakenemalla paeta, hän pelkäsi, että äidin huuto kuuluisi kihlajaistaloon. Portailla hän rukoili poikia, että he toki silloin tällöin kävisivät katsomassa mummoraukkaa, ja lupasi heille palkinnoksi makeisia.

— Emme me vain mene sinne, sanoi Freedi ja viha kiilui hänen silmissään. — Siellä läkähtyy.

Heidän palavat savukkeensa kiiluivat penkin alla piilossa. Hieno sauhu tuntui ilmassa. Olivatkohan pojat todella ottaneet sen viisikymmentä penniä, joka oli kadonnut mamman kukkarosta viikko sitten?

— Puhu kauniisti tädille, rukoili Liina, käsivarrellaan lakana kallisarvoisine peitteineen, ja kiirehti varovaisesti alas narisevia portaita.

Hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin jättää peite rouvien käsiin. Hänen kai täytyi mennä kotiin. Rouva Kamberg oli suuttunut — sellaista se oli, itse rouva Karell pyysi, että Liina saisi tulla auttamaan ja nyt hän vaati hänet pois keskellä kiirettä. Apuihmisistä ei ollut puutetta, olisihan niitä saanut, mutta kun hän itse pyysi, ja niin pyytämällä pyysi, olisihan saanut paljon tottuneempiakin kuin Liina. Kyyneleet tulivat Liinan silmiin. Mitäpä auttoi, että pastorska ja muut rouvat kehuivat peitettä, rouva Kamberg tempasi suuttuneena teekannun Liinan kädestä! Nousevien kyynelten läpi näki Liina tanssivat parit salin lattialla, täydet tarjottimet ruokasalissa ja palvelustytöt hellan ääressä keittiössä. Soitto pauhasi, permannot paukkuivat, ikkunoissa ja kattokruunuissa helisi. Ihmiset nauroivat. Liina painoi kiinni keittiön oven ja jäi hetkeksi portaille odottamaan, että hänen sydämensä lakkaisi takomasta. Hän pani kätensä ristiin valkoisen, tärkätyn esiliinan alle. Oli kolea ilta. Lehdet kahisivat osaksi puissa, osaksi jo maassa. Tähdet vilkkuivat. Huusiko mamma? Vai juhlatalostako ääni kuului? Molemmilla tahoilla huudettiin eikä ero tuntunut suurelta. Tässä ilon ja kärsimyksen välillä, tähtitaivaan alla, kävi kaikki kumman yhdenarvoiseksi. Ilo kestäisi pienen ajan, tuskin aamuunkaan. Kärsimys — se kestäisi kauemmin. Kuinka kauan? Liina astui portaille. Ne parahtivat hänen askeltensa alla.

Pari päivää myöhemmin asteli hän pitkin katuja, käsivarrellaan mamman morsiuslakanaan kääritty valkoinen irtopeitteensä. Alme oli luvannut olla mamman luona kunnes hän palaisi. Ensin tuntui vaikealta, Liina ei kuukausiin ollut käynyt pääkaduilla, hänellä oli se tunne että kaikki ihmiset katselivat häneen. Rouvien neuvoa noudattaen suuntasi hän ensin kulkunsa varakkaiden kihlattujen luo. Hän ei ollut voinut selvittää itselleen kysymystä, pitikö hänen kulkea isoa tietä vaiko keittiön portaista. Hän ei ollut kehdannut kysyä sitä pastorskalta. Äiti piti heitä yhä hienoina herrasväkinä, hän olisi tietysti suuttunut, jos olisi aavistanutkaan postimestari Kareliin tyttären ajattelevan keittiön portaita. Liina oli pukeutunut kuin kirkkoon, hän tuijotti maahan eikä uskaltanut kääntää päätään, astuessaan kadun poikki Laurénin puodin ohitse pormestarille. Kun tämä tuska oli voitettu, ei enää tuntunut vaikealta soittaa pormestarin ovikelloa. Liina oli laskenut kantamuksensa pöydän kulmalle eteisessä, kun pormestari astui hänen eteensä. Pormestaria mainittiin kautta kaupungin kohteliaaksi mieheksi, mutta Liina pelästyi niin, että hän tuskin sai sanan suustaan. Pormestari ei tahtonut voida käsittää hänen asiaansa. Hän kangersi kangertamistaan, että pastorska Lehto oli arvellut, että ehkä pormestari… ostaisi peitteen… kun oli kihloissa. Ja Liina avasi vapisevin käsin lakanan, josta tuli näkyviin valkoinen tähtikudos. Pormestari suuttui, hän oli kuitenkin kaikin puolin kohtelias, mutta hänen kasvonsa kävivät punaisiksi ja Liina ymmärsi, ettei hän halunnut kuulla puhuttavan siitä, että hän oli kihloissa. Hän pani siis nopeasti kokoon käärönsä, pyyteli nöyrimmästi ja tuhansin kerroin anteeksi, ja poistui porraskäytävään. Seisoen alhaalla punajuovaisen karvamaton päässä hän korjaili kääröään. Häntä hävetti, että oli mennyt pormestarille. Mutta Amalia-raukka, ei ollut hänkään onnellinen, ei pormestari rakastanut häntä. Se oli pakosta. He joutuivat siihen rakkauden maahan, missä temmotaan kahleita ja pyritään irti.

Liina käveli päämäärättä eteenpäin, onnellisena siitä, että toki oli päässyt pois pormestarilta. Hänen ei enää tehnyt mieli kihlattujen luo, ei, parempi oli koettaa muualla. Hän huomasi olevansa Allenin koululla ja poikkesi pihamaalle. Se oli niin suuri, kaunis pihamaa, täynnä ikivanhoja puita, jopa siellä oli huvimajakin, sellainen vanhanaikainen, jollaisia näki kuvissa.

Olisihan hänen pitänyt ymmärtää, että täällä täytyi mennä sisään keittiön tietä. Hän yritti isolle ovelle. Vanhemman neiti Allenin kasvot ilmestyivät silloin matalalla olevaan ikkunaan ja käsi viittasi tulemaan keittiöön. Molemmat neidit ja heidän vanha Stiinansa, kaikki kolme olivat siellä vastassa. Liina niiasi syvään. Neidit taivuttivat koko päänsä, niin että pitsimyssyt heilahtivat. Stiina ei kumartanut vähääkään, kysyi ainoastaan tiukasti, mitä oli asiaa, ikään kuin hän olisi pelännyt, että vieras tulisi kerjäämään. Paljoa paremmaksi ei Stiina tuntunut häntä arvostelevan senkään jälkeen, kun kuuli hänen asiansa. Täällä talossa oli käsitöitä niin yllin kyllin, sukulaiset kun niitä aina lähettelivät ja neiti Brita kun koulutyönsä lomassa aina ehti niitä tehdä.

— Oi ei, sanoi nuorempi, — mitä se kannattaa, mitä me sillä! Ai, sehän on neiti Karell. No, kuinka mamma jaksaa?… Te onnellinen, kun teillä on äitinne. Oi, se on sellainen menetys, ettei sitä koskaan voi unohtaa!

Molemmat neidit menivät ja hakivat silmälasinsa. Sill'aikaa punnitsi Stiina käsissään peitettä. Olipa siinä lankaa! Ja painoa! Sen peseminen ei ollut mitään leikintekoa. No niin, eihän sitä usein tarvitsisi pestä, mutta toki kerran vuodessa. Keittiö oli häikäisevän puhdas, suuri kuin sali ja valoisa. Joitakin prinssien kuvia oli seinillä, kiiltävien kattiloiden yläpuolella. Sisähuoneista kuului pianonsoittoa, luultavasti siellä harjoitteli joku niistä koulutytöistä, jotka asuivat johtajattarien luona.

— Jahah, sanoi vanhempi neiti, — katsotaanpa nyt. Jahah, se on kaunista työtä. Mutta paljonko te nyt tahdotte tästä?… Satakaksikymmentä viisi — hahhahhah, luuletteko myöskin, että sen saatte!… Niin, kyllä ne lankaa vievät nuo tuollaiset työt ja paljon niissä on tekemistä, mutta mutta —

— Mitä sinä kiusaat neiti Karellia, sanoi hän Brita—neidille, — emmehän me tarvitse tuota työtä. Mitä me sillä tekisimme. Oi, jos te tietäisitte, mitä se merkitsee kun äiti kuolee! Sitä olentoa, joka on minut synnyttänyt, ei enää ole! Ketju on katkennut… Hän olisi vielä voinut elää jonkin vuoden, eläväthän ihmiset sadankin vuoden vanhoiksi, olen kuullut eräästä rouvasta, joka oli täyttänyt satakaksi vuotta, ja mamma oli vasta yhdeksänkymmentäkaksi…

— Niin, keskeytti vanhempi sisar malttamattomasti, — me nyt emme tarvitse tätä peitettä, mutta jos te tahdotte luovuttaa sen sadalla markalla, niin otamme. Meidän täytyy antaa morsiuslahja eräälle sukulaiselle. Mutta emme mitenkään kehoita teitä. Jos te saatte paremman maksun, niin myykää vain.

— Se on pestessä raskas käsitellä, huomautti Stiina, — eikä se tuo malli ole kauneimpia… Mutta hieno lakanapa sen on ympärillä!

Kaikki tarkastivat lakanan koruommelta ja ihmettelivät sitä. Liina kertoi, että se oli hänen äitinsä häälakana. Johtajattaret kutsuivat koulutytötkin katselemaan ja kehuivat sekä lakanaa että Liinan peitettä. Sillä lailla piti ommella! Tytöt, yllään mustat esiliinat, jotka kuuluivat Allenin koulun pukuun, koskettivat käsitöitä ja ravistivat ihmetellen päitään. Niiaten he sitten johtajattaren kehoituksesta läksivät. Liinakin läksi. Nuorempi neiti lähetti mammalle terveisiä.

Onpa siinä ollut suuri rakkaus äidin ja tyttären välillä, ajatteli Liina. Hän muisti vielä varsin hyvin sen hienon vanhan rouvan, jonka aina näki kirkon etupenkissä ruotsalaisessa jumalanpalveluksessa. Viisi vuotta sitten oli everstinna Allen kuollut yhdeksänkymmenenkahden vuoden vanhana ja yhä suri tytär häntä niin, ettei löytänyt lohdutusta. Olipa se Jumalan lahja sellainen rakkaus!

Liinalla ei enää tahtonut riittää rohkeutta jatkaa kiertoretkeään. Hän pysähtyi, punnitsi, levähti ja kulki taasen. Hyvin hiljaa hän vihdoin soitti rehtorin ovikelloa. Hän miltei toivoi, ettei soitto olisi kuulunut, ja katui, ettei ollut mennyt keittiön tietä. Mutta hänet päästettiin sisään ja pian olivat sekä rehtorska että lapset hänen ympärillään.

Jaa, niin, kyllä pastorska oli puhunut. Kyllähän he tarvitsivat sellaisen peitteen, kun heiltä viime vuonna vahingoittui koko makuuhuoneen kalusto, heillä kun silloin syksyllä oli tulipalonalku. Kartiini syttyi, lapset olivat yksin huoneessa, onneksi eivät he vahingoittuneet. Mutta huonekalut menivät pilalle.

Rehtorska kertoi pitkälti. Kun kahvi juuri sattui olemaan ruokasalin pöydässä, pyysi hän Liinaakin juomaan. Liina huomasi hämärän jo lankeavan ja teki lähtöä. Silloin toi rehtorska hänelle kädessään kahvikupin, teevati kukkurallaan korppuja. Ja Liinan juodessa meni rehtorska neuvottelemaan rehtorin kanssa.

Niin, kyllähän se oli suuri työ ja kyllähän he juuri tarvitsivat tällaisen peitteen. Mutta eivät he voineet päättää asiaa näin yhtäkkiä. Satakaksikymmentä markkaa oli sentään suuri raha — olisi ollut edes sata. Ei, ei, ei se ollut paljon tuo satakaksikymmentäkään… Eikö nyt rouva Kamberg ostanut.

Liina tuli kadulle. Peite painoi hänen käsivarrellaan. Hän tunsi, ettei enää jaksaisi tänä päivänä. Raskaasti hän asteli raatihuonetta kohden, poikkesi pihamaalle ja astui alas portaita kellarikerrokseen.

Ylivahtimestari lepäsi keinutuolissa ja haukotteli, Ami polvellaan. Sigrid istui lampun ääressä, silmälasit vajonneina syvälle nenänpäähän, ja kutoi harmaita rannikkaita. He tulivat iloisiksi. Amin piti näyttää temppujaan ja vihdoin Vohlström nosti sen niskanahasta ilmaan.

— Ohhohhohhoh, puhkui hän, — pääset tädin syliin. Ohhohhoh kuinka sitä nyt läähätetään. Kyllä se on sydänvikaa. Mutta Ami ei voi parantua, mami aina täyttää Amin sokerilla. Sokeri kuuluu olevan vihoviimeistä myrkkyä sydäntautiin.

— Vai minä sitä täytän, sanoi rouva Vohlström Karellien läpitunkevalla äänellä ja sanoja venytellen. — Kukas se omalta teevadiltaan syöttää poika-paralle sekä kermat että vehnäleivät: papsi se on.

— Ohohohohohoho, ähki ylivahtimestari ja ilveili koiransa edessä, joka suurin, ulkonevin silmin Liinan polvelta tuijotti isäntäänsä. — Kysytäänpäs nyt tädiltä, miten mumi jaksaa. Mumilla on särkyä ja hengenahdistusta aivan niinkuin Amillakin. No kuulepas sinä Liinukka, kyllä kai sinä jo olet heittänyt sen Laureenin mielestäsi? Ehehehehe — varo, varo, ettei veri poskiltasi tipahda syliisi. Ohohoho Liinukka-tätiraukka, hän on rakastunut! Mutta Laureenipa otti toisen. Kas, suoraan sanoen, hän pelkäsi mumia. Ei sellainen yksoikoinen mies kuin Laureeni olisi osannutkaan olla mumin kanssa. Mumia pitää kieputella ja pyöritellä — kas noin, kämmentensä välissä, että luut ja kepit kolahtelevat. Mutta Laureeni, hän läksi suoraan niinkuin virstantolppaa päin ja pelästyi lyövänsä puhki päänsä. Itse minulle puhui, että pelkäsi mumia. Se Hertta, onhan se semmoinen. Onhan se vilkas ja ystävällinen puodissa. Taitaa olla liiaksikin.

— Ja aina ikenet taikinassa! keskeytti rouva Vohlström. — Kyllä se on sopimatonta, että leipurinrouva aina syö.

Sisarukset löysivät yhtäkkiä Liinan valkoisesta peitteestä tahran.
Mitenkä se oli tullut? Liina oli suojellut työtä kuin silmäterää.
Mitenkä hän nyt voisi sitä enää kaupata!

— Ihmisten käsistä jää tahroja, sanoi Vohlström syvämietteisesti. — Tuolla ylhäälläkin kun joskus pyytävät päästä näkemään istuntosalia, niin aina niiden pitää päästä kapineihin koskemaankin, hehhehhehheh.

Rouvan keittäessä kahvia istui Liina keittiössä. Titti kehoitti häntä koettamaan myydä peitettä Valborgille, Valborg tuhlasi muutenkin. Ettei tarvitsisi kiertää kaupungilla. Vohlström oli seurankipeä ja tuli perässä keittiöön. Hänellä oli sellainen salaisuus takanaan, että se mitä suurimmassa määrässä tuli huvittamaan Liinaa, mutta hän oli luvannut, ettei kertoisi sitä. Oliko se hyvää vaiko pahaa? Koskiko se mammaa? Saisiko Liina sen joskus tietää? Vohlström nauroi äänekkäästi hahattaen, kun näki Liinan pelästyksen ja uteliaisuuden. Hänen oli vaikea salata asiaa, kun Liina kysyi. Aina kun sisarukset rupesivat puhumaan muusta, rupesi Vohlström ärsyttämään kälyään. Ja vihdoin viimein salaisuus pujahti esiin. Frilander oli käskenyt kuulostella, vieläkö Liina suri Laureenia. Frilander tiesi ja tunsi, että Liina oli kunnon ihminen, ja hän ajatteli Liinaa. No eukoksi, eukoksi, miksikä muuksikaan. Lapsetkin olivat kuunnelleet satuja siellä Kareliin portailla ja pitivät tädistä, Bertta ja Augusti. Niin, että nyt oli tilaisuus päästä rikkaan Frilanderin rouvaksi.

— Hehehehehehe! pääsi vahtimestarilta, kun hän näki Liinan kasvot. — Silmät kuin tulipuntit! Katsos, katsos Titti, se on jo rakastunut, tuo Liinukka. Niin, mikäs Frilanderissa on vikana, Fransi on niinkuin minäkin.

— Paras on, että Liinan kosijat kääntyvät suoraan mamman puoleen, sanoi
Titti, — sieltä ne tulevat sekä rukkaset että kukkaset.

    »Rukkaset annan muutamalle
    kosijalle, katsojalle.
    Sää olet miinun armahaisen…»

lauloi Vohlström, jännittyneenä seuraten, paljonko hänen säästäväinen rouvansa pani kahvin joukkoon sikuria.

— Noo mami, vielä yksi hyppysellinen puhdasta kahvia! pyysi hän nauraen. — No noin! Saadaan oikein juhlakahvit. Kas, ei se juo tuo Amikaan, jos vain on väkevä sikurinmaku.

— No siinäpä nyt itse tunnustit, kuka se on, joka Amia täyttää! tiuskasi hänen rouvansa.

— No niin, no niin, papsi se on, papsi se on! Mutta kyllä me tuon
Liina-tädin vielä naitamme. Minä rupean puhemieheksi!

Vohlström riisui takkinsa ja istuutui Amin viereen kannelliselle puusohvalle. He olivat kaikki kolme hyvin toistensa näköisiä, Vohlström, Titti ja Ami, Vohlström vanhin ja paksuin, Titti pisin ja Ami pienin, mutta kaikki muistuttivat Amia, ikään kuin Ami olisi ollut määräävin tekijä talossa.

— Ja minä nyt rupeaisin pilkkaamaan vanhaa ihmistä! huudahti Fransi ja ryhtyi valmistamaan Amin kahvia. — Minä naitan sinut, Liinukka! Mami saa taipua. Minä tulen ja trillaan ja trallaan ja nähdäänpäs vain, että ennen pitkää Liina Karell on rouva Frilander.

Liina vakuutteli, ettei hän tahdo enää ketään, hän ei rakasta ketään,
Fransi ei saa puhua.

Mutta hän ei saanut mielestään, mitä ylivahtimestari oli sanonut. Kaiken aikaa astuessaan kotiin päin hän sitä ajatteli, ja kun mamma illalla oli suuttunut, rupesi hänestä tuntumaan, että hän menee vaikkapa Frilanderille, kunhan pääsee pois kotoa.

Seuraavana päivänä hän taasen käveli katuja, astuen sisään vuoroin keittiönportaista, vuoroin isoista portaista. Seisoessaan apteekkarin eteisessä hän sisältä kuuli rouvan äänen, joka varomattomasti huudahti: »Ai, se on nyt se neiti Karell sen iankaikkisen peitteensä kanssa! Tuliko se nyt meillekin, vaikka minä käskin sen mennä kihlattujen luo!» Liina läksi nopeasti apteekkarinrouvan luota. Blonda Bouchtille hän vielä uskalsi mennä. Lyyhistyen tuolille, jota Blonda-täti hänelle osoitti, hän kysyi, eikö täti tahtoisi ostaa peitettä seitsemästäkymmenestäviidestä markasta. Blonda-täti tunsi tietysti tarinan Liina Kareliin peitteestä, koko kaupunkihan sen tunsi. Hotellin ruokasalissa oli vieraita — muiden muassa rikas kunnallisneuvos Helin — ja tädin täytyi itsensä valvoa, että herrat saivat, mitä he tarvitsivat. Liinan piti hiukkasen odottaa. Mutta heti kun Blonda täti avasi lakanan, huomasi hän tavaran arvon ja läksi hakemaan rahoja. Niin pian kuin Blonda kuitenkin oli poistunut huoneesta, Liina säikähti. Seitsemänkymmentäviisi markkaa: mitä hänelle jäisi päiväpalkkaa, kun tarpeet olivat lasketut pois? Ehkä viisikolmatta penniä — eikö se ollut sentään vähän? Blonda-täti oli hyvä ihmistuntija. Hän huomasi heti, kun oli laskenut rahat Liinan eteen, että Liinan oli vaikea luopua työstään. Hän rupesi nauramaan ja sanoi, että Liina vain koettaisi saada työstään enemmän muualta. Jollei kukaan muu ostaisi, niin kyllä hän.

Blonda-täti oli yhtä vanha kuin mamma, mutta Blonda-täti hallitsi taloaan kuin kenraali. Hän seisoi lakkaamatta lautasliina kädessä ja valvoi vateja, joita vietiin vieraille. Ja vuoroin hän lautasliinalla pyyhki vadin laitaa, vuoroin hän antoi sillä piikoja korville. Liina sai häneltä kokonaisen aterian. Sellaista ruokaa! Blonda-täti oli aina kuin juhlapuvussa, korkea kampa hiuksissa, valkea kaulus kaulassa ja sormukset sormissa. Hän pani Liinan mukaan vanhalle mammalle pussiin namusia ja puheli mamman ymmärtämättömyydestä. Eihän siinä ollut mitään järkeä, ettei Liina ollut saanut mennä Laurénille. Kaupungilla oltiin keväällä asiasta eri mieltä, toiset pitivät oikeana, että Liina jäi hoitamaan vanhaa äitiä, toisten mielestä se oli hullutusta! Asia oli kuitenkin päivänselvä.

— Onhan minullakin ollut lapsia, mutta ovat saaneet mennä, minne tahtovat. Ja kiltisti he kirjoittavat kotiin silloin tällöin. Minä olen ottanut oppia meidän kanoiltamme tuolla pihamaalla. Eläimet voivat paljon opettaa. Minulla on siellä välistä montakymmentä kananpoikaa ja silloin tällöin minä katselen niiden menoa. Saattaa tapahtua, että kanaäiti tänä päivänä täynnä huolenpitoa kantaa jyviä poikastensa eteen — huomenna se nokkii niitä ja ajaa ne luotaan. Ne ovat silloin täysikasvuiset! Silloin minäkin tiedän, että nyt voi panna kaulan pölkylle. Se on opettavaista.

Seuraavana päivänä ei Liina enää kiertänyt kaupunkia. Hän läksi heti aamusta oluttehdasta kohti, missä Lindbergit asuivat. Hän toivoi, että Valborg ostaisi peitteen sadalla markalla. Tienhaarassa, juuri ennen kuin tultiin perille, tapasi hän Valborgin vanhimmat lapset, Ruthin, Rakelin ja Selimin. He olivat viluiset ja oudon ymmärtäväisen näköiset. Hetkeksi he iloisesti kiersivät kätensä tädin kaulaan, mutta sitten palasi varhaisvakava piirre ja he kertoivat odottavansa mammaa. Heidän piti kaikkien tulla kaupunkiin Alme-tädin luo, mamma oli itse tulossa perässä. Mamma oli itkenyt koko yön, mamma oli suuttunut täti Fannille, heillä ei tänään ollut tuntia ensinkään. Täti Fanni pakkasi tavaroitaan ja mamma pakkasi tavaroitaan. Mamma sanoi, ettei pappa enää välittänyt heistä. Mutta eihän se ollut totta, eihän? Pappa oli hiljan tuonut Ruthille ja Rakelille nuket ja Selimille sapelin — eihän se ollut totta, eihän?

Liina koetti hieroa lämpimäksi lasten käsiä. He juoksivat, mutta ei kotiin päin, sillä mamma oli käskenyt mennä niin pitkälle kuin suinkin, että he ennättäisivät pois, jos pappa tulisi. Pian Valborg saapui, ajaen työhevosella ja linjaalittomilla rattailla. Pienin lapsi oli hänen sylissään. Hän ajoi itse. Hän tuli iloiseksi, kun näki Liinan. Kaikki mahtuivat rattaille. Liina otti syliinsä lapset ja Valborg ajoi. Liinan kallisarvoinen peite makasi lakanassaan rattaiden pohjalla.

Kuiskaten Valborg kuvasi sisarelleen, että hänen kärsimystensä mitta nyt oli tullut täyteen, hän ei enää jaksanut. Hän aikoi koettaa saada puhtaaksikirjoitustyötä, toki Salén ja Flor hänelle sitä antaisivat. Jos Lindberg yrittäisi tulla heitä noutamaan takaisin, niin hän ei menisi, ei vaikka mikä oli.

Heidän oli kaikkien kylmä. Hevosta ei saatu juoksemaan. Pilvet riippuivat raskaina, lehdet putoilivat.

Noin se loppuu, rakkaus! ajatteli Liina ja hänen mieleensä johtuivat päivät, jolloin hän neuloi Valborgille vaaleansinistä tanssipukua ja Valborg oli seitsemäntoista vuoden vanha ja rakastunut — ja noin se loppuu.

Hyvä pastorska keksi uuden keinon Liinan peitettä varten. Kun hän kuuli, miten typeriä kaupungin rouvat olivat olleet, sätti hän heitä, vaikka Lehto vieressä kielsi ja sanoi, että sellainen oli syntiä. Niin kaunis peite eivätkä he ymmärrä ostaa! Kyllä hän olisi ostanut, jos vain olisi ollut rahaa. Liina ehdotti jo, että hän ostaisi sen lankojen hinnasta — ei hän mitään muuta tahtonut. Mutta silloin rupesi pastorska nauramaan. Ei, ei toki — mitä Lehto olisikaan sanonut. Vaan keksitäänpäs viekas keino! Pannaan toimeen arpajaiset. Laitetaan esimerkiksi sataviisikymmentä arpaa ja ne myydään kaupungin rouville. Ähäh — täytyypäs heidän se sittenkin ostaa! Nyt vain lista nopeasti liikkeelle!

Eräänä iltana ennen joulua tuli pastorska hämärissä, saali hartioilla, Karellien puolelle. Hän otti esiin kokonaisen nyytillisen rahaa ja päästi sen kolahtaen pöydälle.

— Ajaai, ajaai, riemuitsi rouva Karell vuoteestaan, — Liinaaa! Tule toki pian! Ajaai, pane kahvi tulelle! Kuka on voittaja?

Ennen kuin Liina ehti paikalle, sai rouva Karell rahanyytin sänkyynsä ja punnitsi sitä kädessänsä. Nenäliinan sisästä tuntui sekä kupari- että hopea- ja setelirahan lemu. Pastorska tavaili talviehtoon niukassa valossa ikkunan ääressä likaisesta, risaisesta listasta nimiä. Hän piti veitikkamaisesti vanhaa rouvaa jännityksessä, ennen kuin hän ilmaisi voittajan nimen.

Kohtalokkaan numeron, numero kolmekymmentäseitsemän oli saanut… oli saanut… no pormestarinna!

Sekä äiti että tytär vaikenivat eikä hetkiseen kuulunut muuta kuin syyssateen rapina katolla ja portailla. Sitten rupesi rouva Karell harmittelemaan. Kaikille muille hän olisi voinut suoda tyttärensä kauniin työn, muttei Nupposen tytöille. Mokomakin pormestarinna! Ajaai, eikö sitä voinut mitenkään muuttaa? Liina tuli kuitenkin heti rauhalliseksi: yhdentekevä, kenelle se joutui. Hän sytytti lampun, keitti kahvin ja iloisesti puhellen alkoivat he pastorskan kanssa laskea rahoja. Pian oli vähäinen pöytä täynnä pieniä rahatorneja. Satakaksikymmentäviisi markkaa — mikä omaisuus! Satakaksikymmentäviisi markkaa — mikä raha! Äiti Karell toivotti kyynelsilmin Jumalan siunausta hyvälle pastorskalle. Tytär nouti laatikostaan tähtikudoksensa. Laatikon pohjalle jäi yksi tähti, jossa oli pieni haaltunut veritahra. Kun hän oli luovuttanut pastorskalle peitteen, tuntui hänestä siltä kuin hän olisi luovuttanut kappaleen elämäänsä. Hän jäi katselemaan pastorskan jälkeen kaiken aikaa, kun tämä kulki pihamaan poikki, jolla seinät, aita, portaat, katot tihkuivat harmaata sadetta. Suuri valkea täplä loisti itkevästä harmaudesta, se oli hänen työnsä ja se eteni etenemistään.

Liina köytti lujasti kiinni rahanyytin ja laski sen vuoteeseen äitinsä rinnalle.

— Ajaai, ajaai, mammako tämän nyt saa. Ajaai, sinä rakas lapsi! Mutta kyllä mamma palkitsee, jahka vanha lipasto avataan… Kuulehan… Liinaaa, Liinaaa! Tule tänne.

Tytär palasi ja katsoi kysyvänä äitiin. Hän oli kalpea. Äiti nousi istumaan, kädessä rahanyytti.

— Kuule, sanoi hän, luoden tyttäreen epäluuloisen katseen, — älä sinä kuitenkaan luulekaan, että tällä ostat itsesi vapaaksi neljännestä käskystä. Mamma ei tahdo rahaa, vaan rakkautta, ymmärrätkö. Oi-voih! oi-voih!

MIES

Rouva Kambergin pihamaalla helähti nauru. Naurua jatkui, puhetta seurasi välillä ja taas raikui nauru, nuoren miehen ylenannettu, tartuttava nauru.

Vanhat naiset eri rakennuksissa kiiruhtivat katsomaan. Kuka kumma se tuolla tavalla nauroi? Vaikutus eri haaroilla oli erilainen. Salmiskaa, talonmiehen vaimoa, joka oikopäätä kiiruhti portaille, se suututti: sellainen syntinen, jumalaton mies, mikä lieneekin ollut. Niitä kylpijöitä tietysti! Liina Karell nosti lieden äärestä päätään — mahtoipa se olla hyvä, iloinen ihminen, joka ei ottanut tämän maailman suruja taakaksi hartioilleen. Vanha rouva Karell lakkasi valittamasta, avasi silmät selkosen selälleen ja huusi tyttärelleen, että tämä nopeasti menisi katsomaan, kuka nauroi niin heleästi. Ruustinnan kävi sääli. Varmaan joku maailmanlapsi, sellaisia oli koko kaupunki täynnä. Ei ollut enää niinkuin ennen, kylpylaitos oli muuttanut kaupungin, niin ettei sitä tuntenut. Tuollainen naurukin olisi ennen ollut täällä mahdoton. Rouva Kambergin mielestä oli tapahtunut jotakin sopimatonta ja hän kiiruhti ikkunaan, minkä huonoilta jaloiltaan pääsi, ja työnsi ruudun auki.

Suuri, komea herra seisoi nauraen keskellä pihaa auringonpaisteessa, Freedi Fors, Hopeisen Ketun omistaja, huitoi käsiään ja puhui hänen vieressään, kylpylaitoksen renki univormussaan pyyhki käsirattaiden ääressä hikeä otsaltaan. Hänen rattaansa olivat kukkurallaan hienoja matkalaukkuja, suurempia ja pienempiä.

— Pitääkö minun asua tuolla? sanoi vieras herra äänellä, jonka varmaan saattoi kuulla kasinoon asti, ja viittasi luhistuneeseen keltaiseen rakennukseen pihan perällä. — Minun… asua… tuolla?

Hän nauroi niin, että kajahteli. Rouva Kamberg yskähti varottavasti ikkunassaan. Vieras herrapa ei pelästynyt hänen ankaria kasvojaan, vaan nosti kevyttä valkoista huopahattua ikkunaa kohti ja sanoi Freedille:

— Hän… hän… hän ei ota vastaan kylpyvieraita. Hän on rikas. Hänen tyttärensä on naimisissa tohtorin kanssa, kylpylääkärin…

— Aaah! No entä tuolla? jatkoi vieras ja viittasi rakennukseen vastapäätä.

Vieras alkoi vähitellen ymmärtää ja käänsi taasen katseensa takapihaa kohti.

— Noo, Jumalan nimessä, rohkeasti siis eteenpäin, sanoi hän. — Mutta luuletteko, että tämän mittainen mies mahtuu sisään ovesta?

— Täytyy kumartua, toisti vieras, — ja yleensäkin koettaa tulla pieneksi. Sitä tietähän sitä päästään taivaaseenkin.

Rouva Kamberg läjäytti mielenosoituksellisesti kiinni ikkunansa. Mutta vieraan puhe kuului selvään läpi lukittujenkin ruutujen. Tuntui siltä kuin hän heti olisi aikonut ruveta ärsyttämään ja pilkkaamaan taloa. Freedi kulki kohteliaasti askelta edellä, vieraaseen päin kääntyneenä, ja käsirattaat tulla vikisivät perässä. Freedi selitti, miten rauhallinen talo oli, siellä asui näin kesällä, kun kirkkoherran nuoret olivat maalla, pelkkää vanhaa väkeä.

— Oo… ooo…, toisteli vieras. — Portti luultavasti suljetaan yöksi ja pahasti katsotaan, jos soittaa portinvartijan valveille…

— Ei voi soittaa, sanoi hän hiljaa. — Kello yhdeksän suljetaan portti.
Mutta… mutta… minä olen kyllä käynyt ikkunasta.

— Aaa! sanoi vieras ja tarkasti yhtäkkiä nuorukaista rinnallaan, ikäänkuin hän vasta nyt olisi hänet huomannut. — Siis, kun isä on alkanut turvallisesti kuorsata, niin ylös peitteen alta, johon poika viisaasti on paneutunut vaatteet yllä, ja ulos ikkunasta — hyit!

— Ei minun isäni asu täällä, olen asunut vanhan isoäitini ja tätini luona juuri täällä näin. Jaa… he ovat vanhaa väkeä, eivät ymmärrä nuorta… olisin kuollut ikävään. Ikkuna on matalalla ja pieni se myöskin on… noo, kyllä minä takaan, että tekin mahdutte. Mutta hiljaa täytyy olla, kaikki kuuluu huoneesta toiseen.

Vieras tuijotti hetkisen värittömään rakennukseen, joka ontuen kahta nurkkakiveään oli vetäytynyt hullunkurisesti viistoon. Sitten hän kiepahti ympäri korkonsa varassa, laski kätensä Freedin olkapäälle ja sanoi, ettei hän kuitenkaan jäisi tänne. Vanhoja naisia joka taholla, kanoja, ja pappi lisäksi — parasta oli yksintein koettaa jonnekin, jossa ei ollut niin kovin hyveellistä. Nuori hotellinomistaja joutui neuvottomaksi. Tällä hetkellä oli aivan, aivan mahdotonta. Hänellähän oli itsellään ensi luokan hotelli, Hopeinen Kettu, ja vieressä hänen veljellään matkustajakoti, yhteensä kolmekymmentäviisi huonetta, mutta kaikki oli täynnä, täpö täynnä. Hopeisessa Ketussa tulisi viikon perästä tilaa, sillä silloin matkustaisi paroni, eräs ulkomaalainen paroni, joka oli ollut hyvin tyytyväinen — mutta nyt aivan mahdotonta! Viikon perästä, kuten sanottu, hän mitä suurimmalla mielihyvällä tarjoaisi asunnon Hopeisessa Ketussa. Siellä asui huomatuin osa hienostoa, muun muassa »Kosmopoliitat», kylpysesongin kauneimmat ja hienoimmat neitoset, kaikki ulkomaalaisia, rikkaista vieraista perheistä. Kaikki tahtoivat juuri Hopeiseen Kettuun, mutta ei ollut tilaa! Tänään oli tullut viisi uutta naista, äitejä ja tyttäriä niinikään — hajuvesiä, hatturasioita, päivänvarjoja — ja heidät täytyi sijoittaa matkailijakodin käytäviin, kunnes tulisi huoneita. Se kävi, sillä siellä asui pelkästään naisia. Mutta… Vieras kysyi, eikö voisi vaihtaa huonetta jonkun kanssa, joka… jonka olisi hiukkasen helpompi sopeutua tähän taloon, mutta vihdoin hän sai takaisin äskeisen hyvän tuulensa, alkoi taasen nauraa ja nosti rengin avuksi matkalaukut hiekalle.

— Nyt…! kuiskasi hän molemmille naisille, — nyt saatte hienon ja rikkaan vuokralaisen. Ties mikä kreivi onkaan. Täti ei ensinkään pyydäkään vähempää kuin viisikymmentä markkaa kuussa. Ja mummo: hiljaa kuin hiiri! Ei mitään »ajaai» eikä »ojooi», sillä silloin hän menee tipotiehensä. Ymmärrättekö?

— Ajaai! huusi vanha rouva, — sinä lurjus… sellaisia vuokralaisia sinä tuot… oi-voih, sellaista minun pitää kuulla… Oi-voo…

— Sellaista vuokralaista ei tule toista, maksaa, mitä pyydätte.
Juomarahoja sirottelee että hyit! Ja mummo muistaakin…!

Liina oli kiireessä suoristanut pukuaan ja astui portaille. Hän teki hitaan, väsyneen kädenliikkeen ja vieras tuli häntä vastaan, tarkaten jokaista parahtavaa askelta, ikään kuin hän olisi pelännyt porraspalkkien joka hetki pettävän. Liina oli hyvin kalpea, hänen kätensä oli kylmä. Vieras ikään kuin hiljeni hänet nähdessään ja tarttui sitten hänen käteensä.

Pian olivat kaupat tehdyt. Liina tuli puna poskilla äitinsä luo ja laski hänen rinnalleen vieraan nimikortin. Mikä nimikortti — hienoa valkoista paperia! Siitä levisi suloinen orvokintuoksu. Harry Tiger — mikä nimi! Oliko se aatelia? Ulkomaalainen kai se oli. Muutenkin hän käyttäytyi hyvin ulkomaalaisesti. Ja hän maksoi heti koko kuukaudelta, maksoi tinkimättä. Ja huomasi, että oli pantu uudet seinäpaperit ja maalattu lattia. Ja mikä oli kaikkein kummallisinta: hän kysyi, oliko hän, Liina, sen tehnyt eikä ensinkään odottanut vastausta, vaan sanoi: sehän on suurenmoista! Kyllä hän varmaan oli kreivi tai jokin muu suuri herra.

Liina auttoi äitinsä istumaan. Nyt saattoi ajatella sitä kallista parantavaa savea, kun oli saatu tällainen vuokralainen. Tohtorihan oli niin hyvä, hän kyllä taas antaisi halvemmalla.

Freedi pahoitteli jo, ettei oltu ymmärretty pyytää seitsemääkymmentäviittä markkaa kuussa, kyllä herra olisi sen maksanut, hänelle ei raha merkinnyt yhtään mitään. Nuori hotellinomistaja jäi, kiireestään huolimatta, hetkeksi taloon välittääkseen viestejä vuokralaisen ja isäntäväen välillä. Vanha rouva kauhistui, kun vieras rupesi viheltämään.

Mutta silloin heitti Freedi taas saalin hänen päälleen niinkuin lintuhäkin päälle heitetään vaate, kun tahdotaan, ettei lintu laulaisi. Vieras siirteli matkalaukkujaan, helisteli jotakin ja rupesi nauramaan.

— Mene Jumalan tähden sinne, Freedi! kuiskasi isoäiti. — Ajaai… Lurjus! sanoi hän samassa, — häpeä vähän näyttää nyrkkiä vanhalle mummollesi. Kyllä Jumala sinut rankaisee. Oi-voih, mitä prinssi nauraa?

Freedi laski savukkeen kädestään ja meni vieraan huoneeseen. Naiset kuulivat kaikki, mitä herra Tiger sanoi. Häntä nähtävästi huvitti katon mataluus, hän selitti luulevansa, että se jäisi hänen päähänsä, jos hän nyt liikahtaisi. Mitähän hän tekikään. Freedikin nauroi ja pyyteli, ettei hän sitä tekisi. Sitten kuului vieras kysyvän jotakin ikkunasta, mutta Freedi puhui niin hiljaa, ettei voinut erottaa mitään. Vanha rouva kuunteli ja tukahutti huudahduksensa. Kyyneleet olivat hänen silmissään.

— Mamma, kuiskasi Liina, — jos minä veisin hänelle takaisin rahat ja pyytäisimme, että hän hakisi toisen asunnon. Eihän meidän huoneemme voi tyydyttää kreiviä, tai mikä tämä nyt onkaan, joka tapauksessa rikasta miestä.

— Ajaai, huonetta ei vaivaa mikään, kuiskasi äiti. — Ja me nyt antaisimme takaisin tällaiset rahat. Tekisikö mielesi taas ruveta kutomaan irtopeitettä. Ja kuinka me voisimme loukata kreiviä sanomalla, ettemme huoli häntä. Ja mitä ihmiset ajattelisivat, jos hän muuttaisi meiltä? Emme koskaan saisi ketään, emme hyötyisi koko kylpylaitoksesta, niinkuin kaikki muut. Ajaai kuinka sinä olet ajattelematon… Kerro mieluummin mammalle, minkä näköinen hän on.

Tytär ehdotti, että hän auttaisi äidin ikkunaan jahka herra Tiger menisi ulos. Ei, rouva Karell tahtoi kuulla Liinan kertovan.

— Voithan sinä nyt kerran kertoa sadun vanhalle mammallesikin, kun olet huvittanut kaiken maailman vieraita lapsia, jotka eivät ole ensinkään sukua.

Liina kertoi, että vieras on pitkä ja voimakas, että hänellä on tummat hiukset ja tummat viikset. Hän on kalpea, hänellä on tummat, pistävät ja nauravat silmät, hänen huulensa värähtelevät niinkuin itkevällä lapsella… Kuinka hän on puettu? Hänellä on tumma, luultavasti tummansininen puku ja pehmoinen paidankaulus, leveämpi ja avonaisempi kuin miehillä tavallisesti, valkoinen hattu, valkoiset kengät…

Hänen kätensä olivat hyvin kauniit, valkoiset… omituiset. Siniset suonet näkyivät selvään.

— Liinaaa… Liinaaa…! keskeytti äkkiä vanha rouva, vainuten ympärilleen kuin koira. — Etkö tunne?

Tupakan ja hajuvesien lemu tuntui selvästi ahtaassa huoneessa. Äiti hymyili, kaivoi esiin nenäliinansa ja pyyhki silmiään. Hetkisen hän makasi liikkumattomana, silmät kiinni, ja hänen keltaisille poskilleen tuli heikko sinertävä hohde.

— Ajaai, kuiskasi hän, — tällainen lemu meillä oli kotona ennen… ajaai…, kun pappa eli ja asuttiin tuolla, missä rouva Kamberg… Ja tällainen lemu oli mamman isoisän, kapteenin nenäliinoissa. Hän unohti yhden… se oli silkkinen. Oi-voih!

Vanha rouva nieli kyyneliään, mutta hän teki sen aivan hiljaa. Hänen äänensäkin kaikui kuiskatessa ikään kuin se olisi ollut suljettu johonkin laatikkoon. Äiti ja tytär puhelivat kaiken aikaa kuiskaten.

Freedi tölmäsi nyt, painaen hattua takaraivolle, eteiseen, kaatoi mennessään pienen kolmijalkaisen pöydän, kumarsi päänsä ja pääsi mamman kamariin.

— Hyvä on, sanoi hän, — mummo on ollut kiltti: ei mitään ole kuulunut.
Ehkä hänet saa pysymään viikon. Sitten minä otan hänet…

— Mitä? sanoi mummo. — Kenen sinä otat? Prinssinkö meiltä? Lurjus… eikö sinulla ole hienoja vuokralaisia yllin kyllin, hotellisi ihan täynnä? Vai haluaisit vanhan mummosi ainoaa vuokralaista ja ainoaa iloa! Ajaai! Freedi… sinä olet minun lapsenlapseni. Enkö minä ole sinua ruokkinut ja kasvattanut… Freedi, minun ensimmäinen lapsenlapseni! Näillä käsivarsillani minä kannoin sinut pyhään kasteeseen…

— Hssh! sanoi Freedi. — Kun osaisitte pitää suunne kiinni, niin ehkä hän pysyisi. Kyllä minulla on väkeä Hopeisessa Ketussa, pitäkää te vain kreivi. Mutta yksi asia on huomattava: en ole sanonut, että mummo on kipeä. Olen varma, että hän heti paikalla karkaisi, jos kuulisi sen. Tai jos näkisi mummon tuossa, sillä niin ruma mummo on, ettei pirunkaan isoäiti voi olla pahemman näköinen. Hssh!

Isoäiti takoi kättään rintaansa vastaan ja pidätti jotakin sanomatonta tuskaa sihisevien huultensa takana. Liina tarttui Freediä olkapäihin ja alkoi rukoilla, että hän toki ajattelisi, mitä hän sanoi.

— No, eikö se sitten ole totta? sanoi Freedi ja nauroi. — Ja hyvästi nyt vain sitten. Ja mummo muistaa, ettei mitään ajaai!-oivooia!

Portaat parkuivat Freedin askelten alla ja hiekka pihamaalla narskui.
Sairas vanhus pusersi kokoon nyrkkejään ja puri yhteen suupieliä.
Tuskan väreet repivät koko ruumista.

— Mamma, kuiskasi Liina ja pyyhki hikeä hänen otsaltaan, — mamma, hän on nuori, mamma muistaa, että hän on nuori!

Vieraan huoneessa helähti sävel… toinen! Viritettiin viulua. Sairas avasi silmänsä. Niissä ei ollut mitään ilmettä, ne olivat kuin sekaisin.

— Mamma, puheli Liina, — mamma herää nyt. Hänellä on viulu… Ehkä hän soittaa, mamma kun niin paljon pitää musiikista.

Mutta vieraan huoneesta ei enää kuulunut säveliä, ainoastaan askelten kopinaa. Vähitellen sai vanhan rouvan silmä takaisin värinsä ja muotonsa. Kyyneleet tulivat, hän haparoi taasen käsiinsä nenäliinan ja koetti sillä tukahduttaa itkuaan.

— Ajaai, kähisi hän, — kuinka selvästi minä muistan sinun isäsi. Hän oli kipeä, piti olla niin hiljaista, lapset eivät saaneet itkeä, mamma ei saanut itkeä, mamma ei saanut äännähtää… En minä äännähtänytkään, minä purin rikki tyynyn, nenäliinani, sormeni, mutta minä en äännähtänyt.

— Mamma, sanoi hän ja tavoitteli hymyä, — mamma ei saa kiusata itseään tällä tavalla! Mamman täytyy saada olla vapaasti. Minä kudon uuden peitteen, tai pitsiä, tai jotakin muuta, mutta minä vien pois rahat!

Liina suoristi jo kaulustaan ja tarttui seteliin, jonka vanha rouva oli pannut risaisen raamattunsa lehtien väliin. Äiti hätääntyi.

— Ajaai, mitä sinä ajattelet! alkoi hän unohtaen, ettei hänellä ollut lupa korottaa ääntään, — olenhan minä sanonut, että hän on minun ainoa iloni. Hän on mies, minä tunnen seinienkin takaa, että hän on mies. Ajaai, en ole nähnyt miestä sitten kun isäsi tuli kipeäksi. Miehiä on niin vähän…

Äiti tempasi raamatun tyttärensä käsistä ja painoi sen rintaansa vastaan. Seteli oli Johanneksen evankeliumin lehtien välissä, Liina oli ehtinyt nähdä sen. Häntä kylmäsi. Koskahan äiti tulisi hulluksi? Kuinkahan kauan tätä kestäisi? Kunhan saisi jonkun sisaruksista tänne edes vähäksi aikaa, että voisi vähäsen levähtää. Mutta kukaan heistä ei tahtonut tulla, he eivät edes käyneet tervehtimässä. Eikähän äiti sietänyt heidän hoitoaan, hän oli tottunut Liinaan. Kunhan Liina jaksaisi loppuun asti, ei mitään muuta hän pyytänyt. Ja kunhan pääsisi senkin ajan yli, jolloin vieras herra oli talossa. Liina tunsi, että hänet oli otettu onnettomalla hetkellä, hänestä tulisi vielä jotakin ikävyyttä.

Ei enää ollut aikaa ajatella mitään muuta kuin häntä. Äiti oli yhtäkkiä muuttunut täydelliseksi lapseksi. Sitä oli kammottavaa katsella. Hän iloitsi hänen tupakansavustaan, hänen hajuvesistään, hänen askelistaan. Nuoruus palasi hänen mieleensä, kaikki mikä oli ollut ikään kuin lukossa, avautui. Oli kuin hän olisi löytänyt avaimen johonkin kallisarvoiseen rasiaan, jossa säilytettiin hänen morsiuskoristuksensa ja hänelle osoitetut rakkauskirjeet.

Tuli ilta. Talo hiljeni. Auringon rusotus hehkui taivaalla kuin kuuma purppurankarvainen pilvikerrostuma, joka yön aikana tulee vuodattamaan sateen yli elämänjanoisen maan. Lehdet olivat vielä nuoruuttaan ryppyiset ja nurmi nupussa. Ilma tuoksui. Kasinolta kuului soitto. Liinan silmät eivät enää sietäneet virkkaamista tai parsimista muuta kuin päivällä. Hän oli nostanut äitinsä keinutuoliin, auttanut häntä peseytymään, valmistanut vuoteen ja kantanut hänet siihen takaisin. Kouristuksista, jotka äiti tänä iltana valituksitta kesti, tytär päätteli, että edessä oli vaikea yö. Kukaties ei loppu enää ollut kaukana. Liina tuli portaille. Pilvet hymyilivät täällä ulkona. Tuonne sisään ei tunkenut ainoakaan säde illan ihanuudesta. Ikkunaruutuja ei oltu avattu kymmeneen vuoteen. Toki kuului soitto, kun ovet olivat auki. Äiti piti soitosta.

— Täytyy tässä, puheli hän vuolaasti ja valittaen, — täytyy tässä… Eihän sitä luonnoltaan saa kärsityksi tuota likaa. Vaan mikä se onkaan se sellainen, jonka Liina nyt taas on ottanut tänne taloon. Puhuvat kaupungilla, että se on sellainen teatteriherra tai silmänkääntäjä. Että mahtaisikohan rouvakaan sallia, että sellaisia otettaisiin, jos tietäisi.

— Kymmenen vuotta minä kohta tulen olleeksi tässä, sanoi hän vuorostaan, — ja aina on portti suljettu kello yhdeksän ja toinen avain on ollut minun takanani, toinen rouvalla. Ja lukea saa ne kerrat, jolloin porttia on pitänyt aukaista yöllä. Vain silloin kun oli tohtorinnan kihlajaiset ja häät ja pari kertaa kun pappia on tultu noutamaan sairaan luo. Ja nyt annetaan avain vieraan taskuun. Kuka hänet takaa, vaikka mitä tekisi. Mutta minä olen edesvastuussa, että kaikki pysyy järjestyksessä. Niin, ja sellainenkin määräys on annettu, että portti tästä puoleen kesän aikana suljetaan vasta kello kymmenen. Mutta kyllä työmiehen pitää päästä makuulle yhdeksältä, ei sitä muuten jaksa.

Rouva Kamberg tuli, kulkien kahden kepin varassa, yllään pitkä kudottu villavaippa, portaille. Hän korotti lihavia kalpeita kasvojaan tuomenterttua kohti, joka riippui katonräystään yli, ja hengitti sen tuoksua. Hän oli kuullut keskustelun keinutuoliinsa.

— Avain on annettu minun luvallani, sanoi hän, — ja tämän kerran. Mutta
Liina saa valvoa ja odottaa, kunnes vuokralainen tulee. Kaikki on
Liinan vastuulla. Ja tämä on viimeinen kerta. Portti suljetaan kello
kymmenen, tohtorikin tahtoo joskus illalla tulla tervehtimään.

Talonomistajatar nähtävästi aikoi yhtäpäätä palata sisään, mutta ilta oli niin kaunis, että hän pysähtyi ja asettui porraspenkille. Ei kestänyt kauan, ennen kuin kirkkoherra ja ruustinnakin tulivat pihamaalle. He tervehtivät ystävällisesti joka taholle ja pysähtyivät rouva Kambergin portaiden eteen. He tiesivät kertoa, että herra Tiger tullessaan oli soittanut laivalla. Hän kuului olevan taiteilija. Kaikki olivat olleet hurmaantuneet, varsinkin naiset. Väitettiin, että satoja lokkeja oli kokoontunut laivan ympärille seuratakseen laivaa niin kauan kuin hän soitti. Olihan se sellainen taito suuri Jumalan lahja, kunhan se vain tulisi käytetyksi Jumalan kunniaksi.

— Niin, eihän pidä ketään tuomita, sanoi kirkkoherra, — mutta harvat vain tuntuvat muistavan lahjan antajaa ja palvelevan häntä.

— En minä muusta, puheli rouva Kamberg, — kun vain jättää rauhaan minun taloni. Onhan minultakin tahdottu vuokrata, kun nyt on sellainen huoneiden puute, mutta minä tahdon rauhaa.

— Varsinkin niin kauan kuin talo on tässä kunnossa, jatkoi rouva Kamberg. — Tohtori kiusaa minua joka kevät ja kai minun lopulta pitää suostua, vaikken pidä kivimuureista.

Puhuttiin kylpylaitoksen nopeasta noususta. Kuka olisi saattanut aavistaa, että kaupunki näin äkkiä muutti muotoaan. Kyllähän tohtori oli ennustanut, mutta ei sitä sittenkään olisi uskonut. Kaikki hienoudet tunkivat tänne — olikin se ihme, kaunista oli ja hyvin järjestettyä. Ja hyviä hotelleja. Hopeinen Kettu oli kuin ulkomaalainen hotelli ikään. Mutta samalla oli synti tullut kaupunkiin. Se käveli hienoimmissa puvuissa ja istui hienoimmissa pöydissä. Alkuasukkaat, varsinkin vanhempi polvi, tunsivat itsensä syrjäytetyiksi — niin, mitäpä he olisivat jaksaneet seurata kehitystä, tai tahtoneetkaan.

Puhuttiin rouva Kambergin lapsenlapsista. Reippaita lapsia ne olivat, käviväthän ne usein tervehtimässä. Jokin hymyn välähdys valaisi rikkaan vanhuksen kuolleita, jähmettyneitä kasvoja, kun hän puhui lapsenlapsistaan. Kirkkoherran herrasväellä riitti ystävällinen sana takapihallekin. Kirkkoherra tuli kysymään, miten Liinan äiti jaksoi, ja lupasi pian tulla häntä katsomaan. Salmiskankin kanssa hän puhui. Ville-tohtorin äiti valitti, ettei poika taaskaan ollut mitään kirjoittanut sitten kuin lähetti sen viidensadan markan. Velka oli kasvanut vuosien kuluessa, poika kuvitteli, että se yhä oli se tuhat markkaa. Mutta velathan olivat sellaiset, että ne kasvoivat. Pitihän hänen se tietää, niin suuri velkataakka kun oli hänellä itsellään. Se siitä tuli, kun luki sellaisen pitkän tutkinnon eikä ruvennut papiksi. Ja lisäksi hän kuului olevan sellaisessa paikassa, jossa oli niin paljon köyhiä, ettei saanut niiltä otetuksi maksua niin paljon kuin olisi pitänyt. Tornikello löi kymmenen heleää lyöntiään, Salminen kulki kumaraisena porttia kohden ja musiikki kasinolla loppui. Kaikki tämä tapahtui aivan yhtaikaa. Naapurit sanoivat toisilleen hyvää yötä.

— Hän ei ole tullut! kuiskasi rouva Karell ikään kuin hän tänä yhtenä päivänä olisi unohtanut puhumisen ja ainoastaan voinut kuiskata.

— Ajaai, kuinka oudosti mammaa repii tänään. Lieneekö elämäksi vaiko kuolemaksi. Oi-voih!

— Minä menen huomenna tohtorille puhumaan, että hän pistäytyisi taas meillä, kun käy rouva Kambergilla.

Sekä äiti että tytär olivat vuoteissaan, mutta kumpikaan ei nukkunut. Silloin tällöin lausui äiti pitkään ja valittavasti kuiskaten tyttärensä nimen. Ja kun tytär seisoi hänen vuoteensa ääressä, sanoi äiti:

— Kuuletko sinä soittoa? mamma kuulee. Mutta minulla onkin vainu kuin jahtikoiralla. Ajaai, jossain soitetaan.

— Liinaaa, ethän sinä ole tehnyt velkaa puodissa. Mamma ei tahdo olla velkaa minnekään. Et saa lainata lapsiltakaan, muista se, kun ovat niin jumalattomia, etteivät itsestään anna vanhalle mammalle.

— Liinaaa, mamman rakkain lapsi, sinä luulet, ettei mamma soisi sinun tulevan onnelliseksi. Tämän vieraan miehen kanssa sinä saat mennä naimisiin! Ajaai, kuinka hyvin hän sopisi sinulle…

— Sinä luulet, että mamma puhuu hullun puheita — ajaai, kuinka jumalaton sinä olet! Mammalla on tarkka vainu. Ja vanha mamma tulee vielä terveeksi ja istuu portailla — mitä sanot siihen, ajaai!

Nauru kähisi vanhan rouvan kurkussa. Liinalle kävi yhä selvemmäksi, että kuolema tekee tuloaan, hän hieroi äitinsä hartioita, hiljaa ja rauhoittaen. Tornikellon lyönnit palasivat säännöllisesti. Palovartija ei enää huutanut, äiti ja tytär kaipasivat häntä, kaikki kaupungissa oli järjestetty niin uudenaikaiselle kannalle. Jossakin tappelivat koirat. Linnut alkoivat jo havahtua, päivän koi valoi taivaalle vihertävän kajastuksen, joka vähitellen selkeni ja sai loistoa.

Hän ei voihkaissut surusta, vaan ilosta, ja hänen kasvoilleen oli noussut puna. Hän kuolee! hätääntyi Liina ja nosti häntä hartioista.

— Mene ikkunaan, kuiskasi äiti. — Pane päällesi, ehkä hän tarvitsee jotakin.

Liina vakuutteli, ettei ketään tullut, olisihan kuulunut, kun avainta pantiin portin lukkoon.

— Eikö ole hullua, että rouva Kamberg sulkee portin! sanoi äiti yhtäkkiä. — Hän pelkää, että hänet ryövätään, kun hän on rikas. Muista sinä, lapseni, kun olet saanut kaikki käsiisi, ettet pidä rahoja kotona! Ajaai, jos mamma näkisikin sinut rikkaana!

Hän näki yön tuoreuden kimmeltelevän aamun koissa, näki koivunoksien liikkuvan aamun tuulessa. Kukkalava hiekkakentän keskellä ikään kuin värisi. Kuului todella naurua. Se tuttu nauru ja kokonainen kuoro heleitä naisääniä. Oli kuin jokin kulkue olisi lähestynyt ja pysähtynyt portin taakse. Avain pantiin reikään. Portti avautui. Valkeapukuinen tyttö hyppäsi hiljaa kynnyspalkin yli. Sitten tuli sinipukuinen, sitten punapukuinen, sitten taas valkea, sitten keltainen ja vihdoin herra Tiger tummassa puvussaan. Tytöt hiipivät varpaisilla — kuinka he olivat kauniit!

— Mamma! huudahti Liina, — minä autan mamman ikkunaan, että mamma saa nähdä!

Hän toi kuitenkin kainalosauvat ja äiti pääsi pystyyn. Hän käveli, käveli horjahtelematta.

Tytöt hyppelivät varovasti hiekalla, nauroivat varovasti ja pysähtelivät. Herra Tiger kulki edellä ja houkutteli heitä kuin lintuja. Oli mahdoton kuulla, mitä he puhuivat. Tytöt olivat oudon ja ulkomaalaisen näköisiä, heitä oli viisi, toiset olivat vaaleita, toiset tummia. Heillä oli suloiset pienet kengät, heidän ympärillään oli harsoja ja heidän käsissään kukkasia.

— Ajaai, noin on ihminen, kun hän on nuori! sanoi rouva Karell ja kyyneleet valuivat alas hänen poskiaan.

Tytöt olivat tulleet keskelle pihaa. He ilakoivat huvitettuina, kun kukko lauloi. Yhtäkkiä joku katsoi suoraan Karellien ikkunaan ja kirkaisi. Muutkin katsoivat ja kirkaisivat. Kaikki läksivät juoksemaan porttia kohden. Eräs valkopukuinen tyttö heitti lentosuudelmia herra Tigerille, hävitessään portista.

Liina kantoi äidin sänkyyn. Kaikki Karellien puolella oli hiljaista, kun herra Tiger nousi portaita. Molempien naisten sydän löi väsymyksestä ja mielenliikutuksesta. Kukko lauloi. Lyhyen ajan kuului vuokralaisen huoneesta liikettä, sitten oli kaikki hiljaa.

— Mamma, kuiskasi Liina, — minä käyn katsomassa, että portti on suljettu. Sitten voimme mekin nukkua.

Suuresti hämmästyivät naapurit, kun he eräänä päivänä näkivät rouva Kareliin astuvan ulos porstuastaan ja istuutuvan penkille. Hän ei ollut päässyt liikkumaan puoleen vuoteen ja nyt hän käveli kainalosauvojensa varassa! Heikolta hän näytti, mutta ystävällisemmältä kuin moniin aikoihin. Kaikki iloitsivat hänen kanssaan. Salmiska toi hänelle teevadilla mansikoita, joita hän oli onnistunut saamaan maalta, eihän niitä enää kannattanut ostaa torilta, kaikkihan oli niin kallista. Rouva Kamberg avasi ikkunansa ja kyseli sieltä, mitä lääkettä rouva Karell oli käyttänyt, ja ruustinna riensi ystävällisenä pyytämään kahville aamupäivällä. Lehtokin arveli, että täytyisi ensi pyhänä pitää selitys täällä vanhojen tuttujen koivujen alla, jollei rouva Kambergilla ollut mitään sitä vastaan. Tohtorinnakin tuli, itse työntäen lapsenvaunujaan. Ajaai, kuinka kauniit peitteet ja tyynyt hänellä oli. Niin, ja lapsi oli myöskin kaunis. Poika se oli, lihava ja tyyni.

— Jaa, jaa, sanoi tohtorinna, — kylvyt auttavat aina jälkeenpäin. Mieheni sanoi jo silloin, kun te aloitte, että kestää, ennen kuin te huomaatte vaikutuksen. Minun äitini tahtoo tuskastua, kun ei hän näe tuloksia, mutta ne kyllä tulevat aikoinaan.

Tohtorinna oli lihonut. Rouva Karell aikoi sanoa hänelle suoraan, ettei hänen parantumisellaan ollut mitään tekemistä tohtorien kanssa, mutta miksikäs hän olisi loukannut tohtorinnaa. Tohtorinna olisi nauranut häntä, jos hän olisi sanonut, että hän oli parantunut siitä lähtien kun vieras herra tuli heille asumaan. Hän ei ollut tätä koskaan nähnyt, mutta hän käveli kuin kaverikin!

Herra Tiger nukkui kauan. Karelleilla ehdittiin syödä vanhan hyvän tavan mukaan aikainen päivällinenkin, ennen kuin hän nousi. Vanha rouva, puettuna uuteen pumpulipukuun, jonka Liina oli kiireesti neulonut, odotti häntä portailla. Muissa perheissä valmisteltiin vasta nyt päivällistä, paistetun lihan haju tuntui sekä kirkkoherran keittiöstä että rouva Kambergin puolelta. Vihdoin tuli herra Tiger. Rouva Karell nousi ylös, kumarsi syvään ja ojensi kätensä.

— Jaa-a. Minulla on kunnia kiittää teitä, herra… kreivi… tai herra Tiger, miten sanoisin. Te nauratte… no niin, antakaa anteeksi, en tiedä teidän arvonimeänne. Tahtoisin kiittää kauniista soitostanne. Se on tehnyt minut terveeksi.

— Hyvä rouva, alkoi hän hämmästyneenä, mutta rouva Karell keskeytti hänet.

— Niin, olen pystyssä, kuten näette — ajaai, kuinka olen kiitollinen. Liinaaa… Liinaaa… tuo kahvia, toivon, että herra Tiger ei halveksi, meillä ei ole parempaa.

Turhaan vuokralainen selitti, että häntä odotettiin, että hänen piti mennä. Se ei merkinnyt mitään. Rouva Karell katseli häntä ihastuksissaan ja vakuutteli, että juuri tällaiseksi hän oli häntä ajatellut, noin kauniiksi ja pulskaksi, sanalla sanoen mieheksi. Ja miehiä oli maailmassa vähän.

Vanha rouva puhui unettomista öistä, särystä ja suruista. Ja miten ihanaa nyt oli, kun oli ulkona. Ja tämä kaikki oli herra Tigerin ansiota. Nuori herra tuijotti vanhaan rouvaan puoleksi kummastuneena, puoleksi huvitettuna. Oli kuin hänen edessään olisi ollut jokin salakirjoitus, josta hän koetti päästä selville. Se ei ollutkaan vaikeaa, sillä vanha rouva puhui koko ajan itsestään ja kertoi lapsistaan, ketkä elivät, ketkä olivat kuolleet. Nuori herra tuijotti tuijottamistaan hänen keltaisiin, rypistyneihin kasvoihinsa, joissa silmät paloivat elämänhaluisina ja vilkkaina, ja käsiin, jotka suonenvedontapaisella himolla tarttuivat ruokaan ja juomaan.

Neiti oli tuonut kahvia. Vieraan katse siirtyi äidistä tyttäreen ja tyttärestä äitiin.

Nuoren herran pää heilahti närkästyneenä, mutta samassa hän hymähti ja vastasi lyhyesti kieltäen.

— No niin, vanhempani ovat saattaneet minut maailmaan ja antaneet minulle terveen ruumiin. Se oli heidän velvollisuutensa. Itse olen poikasesta lähtien ansainnut leipäni. Se on ollut minun velvollisuuteni. He eivät ole minulle mitään velkaa enkä minä heille, me olemme kuitit.

— Ajaai, ajaai! vaikeroi vanha äiti, — ettekö te ole velkaa vanhemmillenne? Ettekö te ole saanut opetusta kristinopissa? Ajaai, tuli yhtäkkiä rouva Kareliin päähän, — kun kirkkoherra pitää selityksen, niin teidän täytyy tulla kuulemaan. Te olette niin hyvä, herra Tiger, ajaai, kuinka suuresti minä olen teille kiitollinen, tulettehan! Pyydän, että kirkkoherra selittää meille rakkauden, mitä rakkaus on. Ette koskaan saa rauhaa, jollette sitä ymmärrä, ajaai, teillä tulee aina olemaan paha omatunto…

Rouva Karell puhui kyyneleet silmissä, ikään kuin pelastaakseen lähimmäisen ikuisesta kadotuksesta. Harry Tigerin nauru keskeytti hänet.

— Minä ja paha omatunto, me emme tunne toisiamme! huudahti hän. — Paha omatunto on kuin kuollut ruumis, joka heti aina on kuopattava. Kuka meistä ottaa ruumiin selkäänsä ja alkaa kantaa sitä, vaikka vainaja olisi ollut kuinka hyvä ystävä tahansa.

— Älkää kysykö häneltä! kiirehti äiti sanomaan, — lapset ovat aina samalla puolella vanhempia vastaan.

— Enhän minä… ymmärrä näitä asioita, väitteli Liina, mutta vieraan naurahdus pakotti hänet esiin kuorestaan. — Niin, sanoi hän, — teidän on helppoa, sillä paha omatunto on vaikea asia. On ihmisiä, jotka ovat yhtä pahan omantunnon kanssa ja jotka eivät milloinkaan pääse siitä.

— Ajaai, kuinka kauniisti sinä puhuit, lapseni! huudahti äiti. — Siinä kuulette, herra kreivi. Sen vuoksi on hyvä, että järjestää omantuntonsa asiat.

— Liinaaa… Liinaaa… Tuo kahvia… lisää kahvia, joudu… Ajaai, teillähän oli kiire!

— Paha omatunto, alkoi Tiger, — se on edellisten sukupolvien perintö nykyiselle. Mutta onko se katsottava perinnöksi, josta ei voi kieltäytyä? Minä puolestani olen sitä mieltä, että voi. Minusta saattaa nykypolvi vaatia edellisiltä onnellisempiakin perintöjä.

Vanhan rouvan ajatus ei enää jaksanut seurata. Hän puhui jotakin siitä, että rakkauden aina täytyi vallita vanhempien ja lasten välillä. Vieras oli jo sanonut hyvästi, mutta kun äiti lakkaamatta pyyteli häntä jäämään, eikä kuitenkaan ymmärtänyt hänen puhettaan, vetosi hän tyttäreen:

— Miksi kaunistellaan asioita? Kun vanhemmat antavat elämän lapsilleen, niin lapsienko onnea he ajattelevat? Itseään he ajattelevat! Jos he voisivat nähdä lastensa elämän päästä päähän, niin ehkäpä he kavahtaisivat. Mitä se kiitetty äidinrakkaus on? Itsekkyyttä äärimmäisessä huipussaan. Äiti valvoo, äiti uhraa — ilokseen hän sitä tekee. Ja mitä tulee hänen kärsimyksiinsä, niin ne ovat yksinkertaisesti seuraus hänen nautinnoistaan ja iloistaan tai — hairahduksistaan. Ah, neiti Karell: paha omatunto, se painolasti on heitettävä mereen!

Liina oli noussut ja tuijotti puhujaan. Oli kuin jokin olisi alkanut hänelle valjeta.

— Minä olen kerran nähnyt niin kummallisen unen, sanoi hän. — Jos te voisittekin sen selvittää minulle.

— Hyvä herra! huusi rouva Karell entisellä läpitunkevalla äänellään, — teillähän oli kiire.

Liina ja herra Tiger olivat hyvin vakavat. He eivät kuulleet äidin huutoa. Vaikkeivät he mitään sanoneet, tuntui siltä, kuin he olisivat kertoneet toisilleen jotakin tärkeää, jotakin jota eivät muut saaneet kuulla. Rouva Karell huusi ja huusi, hän moitti Liinaa siitä, ettei Liina ollut kertonut untaan hänelle, omalle äidille, ja aikoi nyt kertoa sen ihmiselle, joka ei ollut edes sukua. Hän soimasi vierasta siitä, että tämä tahtoi tulla ja asettua äidin ja lapsen väliin. Mutta Liinapa ei menisi kävelemään, äiti ei päästäisi häntä! Äkkiä Tiger heräsi ajatuksistaan ja huomasi vanhuksen.

— Sukua ja sukua! sanoi hän ja tunki silmänsä vanhan rouvan silmiin. — Tunnustatteko te Kristuksen joksikin? Sanokaa, onko hän teille auktoriteetti?

— Ajaai mitä te kysytte — tunnustanko minä Kristuksen. Vapahtaja hän minulle on, toki minä aina olen ollut hänen lapsensa. Ajaai — Liina, sano… nouda kirkkoherra…

— No niin, sanoi Tiger, — muistatteko, kun Kristuksen omaiset tulivat sukulaisvaatimuksineen, mitä Kristus vastasi?

— Ajaai, herra Tiger, kyllähän te olette lukenut raamattua, mutta… omalla tavallanne…

— Hän sanoi: jokainen joka tekee minun isäni tahdon, on minun äitini ja minun veljeni.

— Ajaai Liina, nouda kirkkoherra, hän voi selittää… Sinähän et mene?
Liina, ajaai, sinä tottelet vierasta etkä omaa äitiäsi!

Liina astui likemmä äitiään ja huomautti, että hänen nyt oli paras lähteä lepäämään. Piti muistaa, että hän puoli vuotta oli maannut vuoteen omana ja tänään ensi kertaa oli pystyssä.

— Sääli — no niin, se on varsin luonnollinen tunne vanhan äidin ja vanhan lapsen kesken. Tässä tapauksessa se ehkä on hiukan pitkälle mennyt sääli.

Rouva Karell oli pyyhkinyt silmiään suureen puhtaaseen nenäliinaan. Kun hän nousi, törrötti uusi kankea pumpulihame hänen ympärillään kaikissa niissä monissa laskoksissa ja rypyissä, jotka hänen kiihtyneenä käännellessään olivat syntyneet. Hän teki syvän kumarruksen.

— Te olette mies, herra Tiger, — mutta hirmuinen ja armoton mies. Teille voi kuitenkin antaa paljon anteeksi. Ja minä annan teille kaikki anteeksi, sillä te olette soittanut minut terveeksi…

Harry Tiger nauroi. Hänen naurunsa oli sellainen, että Liinan ja rouva Kareliinkin täytyi naurahtaa. Mutta tuskin olivat he joutuneet hänen iloisuutensa vireeseen, kun hän pisti tulemaan:

— Vai niin, vai niin, te vanha velho, varokaa te, etten soita teitä kuoliaaksi, sillä sen minä mieluummin tekisin, jotta tämä lapsi pääsisi vapaaksi.

Vieras hypähti pihamaalle ja läksi taakseen katsomatta. Vanha rouva voivotteli portailla, nauroi ja pyyhki kyyneliään.

Koko talo oli kuullut keskustelun ja kaikki olivat kuohuksissaan. Ruustinna tuli oikopäätä rouva Kareliin vuoteen ääreen hautomaan hänen päätään kylmällä vedellä ja puhui hänelle lohdutuksen sanoja. Hyvä oli, että ruustinna ehti hiukkasen viipyä, sillä rouva Kamberg lähetti samassa noutamaan Liinaa. Hän ilmoitti, ettei hän tule sallimaan mokoman herran asua talossaan. Tämähän yökaudet kävelee pitkin kaupunkia, seurassaan kokonainen lauma tyttöjä, mitä ulkomaalaisia lienevätkään. Kosmopoliitat — ihailkoon kaupunki näitä Kosmopoliittoja miten paljon tahtoo, olkoot ne omasta ja muiden mielestä miten hienoja tahansa, puhukoot vielä useampia kieliä kuin puhuvatkaan — rouva Kamberg ei kärsinyt nähdä heitä pihamaallaan. Herra Tigerin täytyi muuttaa. Mutta keskellä rouva Kambergin puhetta saapui tohtori, hiestyneenä ja kiireestä kuumeisena. Oli tapahtunut sellainen erehdys, että tänne taloon, Karellille oli eksynyt asumaan maailmankuulu mies, suuri taiteilija, joka oli tullut lepäämään ja viettämään kesää tässä syrjäisessä seudussa. Hän ei ollut saanut huonetta ja hän oli joutunut sellaiseen — sellaiseen loveen asumaan, että hän tuskin saattoi oikaista itsensä suoraksi. Oli kunnia koko kylpylaitokselle, että hän oli tullut, se saattoi suorastaan tehdä sen tutuksi ympäri maailman. Mutta niin täytyikin katsoa, että kuuluisa vieras sai kunnollisen asunnon. Aline oli luvannut järjestää, vieras saisi heidän salinsa, siellä oli soittokonekin, hänelle täytyi heti ilmoittaa, kun vieras palaisi kaupungilta.

Sill'aikaa kun tohtori kuunteli anoppinsa sairaskertomusta ja Liinan esitystä äitinsä ihmeellisestä parantumisesta vieras saapuikin. Tyttöjen nauru helisi portin takana ja heidän vaaleat pukunsa liehuivat edestakaisin. Kaikista ikkunoista Kambergin pihamaalla katseltiin ulos ja nähtiin, kuinka itse tohtori, hattu kädessä, kumarteli Karellien vuokralaista, tarjoten hänelle omaa saliaan ja heti luvaten lähettää noutamaan hänen tavaroitaan.

— Tuhannet kiitokset, sanoi Tiger, — olisipa tällainen tarjous tullut minulle pari päivää aikaisemmin, niin olisin ollut erinomaisen kiitollinen. Nyt — minä kieltäydyn.

— Mutta, herra Tiger, vakuutteli tohtori, — te ette mitenkään loukkaa ketään. Nämä hyvät naiset, joilla on ollut onni kattonsa alla pitää nykyajan ehkä alallaan suurinta taiteilijaa, ovat yksinkertaista väkeä, joilla ei ole mitään vaatimuksia. Vanha rouva on tullut ihmeteltävän reippaaksi savikylpyjen vaikutuksesta, joita hän sai keväällä. Katsomme taas, että hän saa hiukkasen savea, niin hän…

Tytöt portin takana pistivät esiin päitään. Heidän naurunsa suli yhteen lintujen laulun kanssa. Tohtori kumarsi heille, hymyillen ja rakastettavasti.

— Tulen heti, huusi Tiger heille. — Ei, katsokaas tohtori, minä olen tuossa viistossa laatikossa tuolla tutustunut kahteen hyvin intresanttiin naiseen, äitiin ja tyttäreen, enkä tahdo muuttaa. Aion soittaa kuoliaaksi toisen ja vapauttaa toisen. En muuta.

Taiteilija astui pihamaan poikki ja tytöt ottivat hänet vastaan riemuhuudoin. Oli kuin ilon kulkue olisi kääntynyt takaisin vanhojen portilta ja lähtenyt valloittamaan maailmaa. Kosmopoliitat olivat hurmaavat ja pelottavat, mutta pelottavin kaikista oli Harry Tiger.

Siinä sitä oltiin. Tohtori, ruustinna ja Liina Karell pitivät neuvottelua rouva Kambergin keinutuolin edessä. Naiset olivat kaikki sitä mieltä, että vieraasta täytyi päästä, hinnalla millä hyvänsä. Liina Karell vakuutti vieraalla olevan sellaisen vaikutuksen hänen äitiinsä, että vieras saattaisi tehdä hänet mielipuoleksi, jopa todella suorastaan tappaa. Mutta sitä ei auttanut ottaa lukuun. Tohtori sanoi, ettei heidän kaupungissaan sopinut loukata maailmankuulua taiteilijaa, joka oli hänen potilaanaan. Saattoi kuitenkin olla varma siitä, että tämä oli jokin oikku — taiteilijoilla oli niitä niin monenmoisia — ja että hän muuttaisi, ehkäpä hyvinkin pian ja vapaaehtoisesti.

Rouva Karell ja ruustinna punoivat salaisen juonen. Oli vaikea saada asianomaisia henkilöjä heidän mitään aavistamattaan yhtaikaa koolle. Sillä kirkkoherra oli aamupäivisin kansliassa ja taiteilija vietti illat ja puolen yötä muualla. Iltapäivän taitteessa, kun aurinko kääntyi kattojen taakse, naiset vihdoin saivat taiteilijan pysähdytetyksi juuri kun hän oli menossa ulos. Ruustinna näki suurimman vaivan, hän puheli, selitteli ja nouti neuvokkaasti paikalle miehensäkin. Taiteilija ja kirkkoherra eivät tietäneet juonesta mitään, taiteilija aavisti hyvin pian kaikki tyynni, mutta kirkkoherra pysyi viattomana. Hän lausui julki ilonsa siitä, että sai tutustua suureen taiteilijaan ja kiitteli onnea, että oli saanut kuulla hänen soittavan. Ruustinna toi heidän puoleltaan Karellien portaille sokerikakun ja kaikkinaisia muita herkkuja. Portaille oli kannettu pöytä. Taiteilija hymähti ja odotti suuttuneena ja huvitettuna, mitä tulisi. Tytär oli kalpea kuten tavallisesti ja liikkui katsettaan nostamatta, hänellä oli yllään jotakin haaltunutta mustaa, vaikka oli kuuma. Äiti eli jännityksessä, puhui ja kehoitteli ottamaan ruokaa ja juomaa. Hän säilytteli jotakin mustaa kirjaa vieressään, mikäpä se muu saattoi olla kuin raamattu. Tytär ei nostanut vahingossakaan katsettaan, hän näytti häpeävän jotakin.

Puhuttiin kylpylaitoksesta ja vaivaishoidosta. Taiteilija huomautti kiivaasti, että täytyisi perustaa vanhojen koteja, hyviä laitoksia, joissa ihmisten kärsimyksiä lievennettäisiin, mikäli mahdollista. Siihen huomautti kirkkoherra yksinkertaisesti, että kaikki tällaisissa laitoksissa riippui siitä, saiko sopivia henkilöjä niiden johtoon, kaikki riippui siitä, löysikö kristillisen rakkauden läpitunkemia ihmisiä. Nyt katsoivat ruustinna ja vanha rouva Karell hetkensä tulleen.

— Ajaai, huusi vanha rouva sinertävä hohde kasvoillaan, — jos kirkkoherra olisikin niin hyvä ja pitäisi meille pienen selityksen. Ajaai, kuinka se tekisi hyvää meille kaikille…

Kirkkoherra punastui. Myöskin Liina Karell punastui. Ruustinna riensi rouva Kareliin avuksi.

— Mutta Malakia, voisithan sinä lukea jonkin pienen palasen raamatusta ja puhua sen johdosta — minä luulen, että rouva Karellilla on tässä raamattu käsilläkin, ja katsokaa, kuinka se on kulunut!

— Niin, ajaai… jos kirkkoherra olisikin niin hyvä ja puhuisi neljännestä käskystä ja Jeesuksen suhteesta vanhempiinsa, kuinka hänen äitinsä nuhteli häntä ja kuinka hän meni heidän kanssansa ja oli heille alamainen… ajaai…

— Niin, lisäsi ruustinna, — ja omastatunnosta ja rakkaudesta. Minä luulen, että sitä rouva Karell tarkoittaa.

Hän pelästyi, että heidän pieni viaton juonensa mahdollisesti oli paljastunut liian alastomaksi, sillä taiteilija loi häneen ilkeän, suorastaan pirullisen silmäyksen ja katsahti sitten rouva Karelliin.

— Ajaai, juuri sitä! huudahti vanhus kyyneleet silmissä eikä huomannut taiteilijan murhaavaa katsetta.

Kirkkoherra yskähteli hämillään. Oli kiusallisen hiljaista. Pääskyset lentelivät iloisesti pesilleen, valkeat rinnat välähdellen auringossa. Kahvikupit kilisivät. Yhtäkkiä rupesi taiteilija nauramaan ja käänsi ivalliset kasvonsa vanhaa rouvaa kohti. Saattoi epäillä, oliko hän sivistyneestä kodista, hän käyttäytyi pahemmin kuin kadun lapsi.

— Vanha velho, sanoi hän, — nyt minä noudan viuluni ja soitan teidät oikopäätä helvettiin.

Kuppien kilinä vaikeni. Ruustinna ja kirkkoherra katselivat täynnä ihmettelyä ja loukkautumusta nuoreen mieheen. Rouva Karell pelästyi ensin, mutta koetti sitten ymmärtää, että tämä oli pelkkää leikkiä. Liina Karell oli laskenut käsityön viereensä ja tuijotti mielenliikutuksissaan eteensä, ikään kuin aikoen jotakin sanoa.

— Ei voi tyrkyttää Jumalan sanaa ihmisille vastoin heidän tahtoaan, sanoi kirkkoherra.

— Mutta, Malakia, jokin siemen voi sentään langeta hyvään maahan…, alkoi ruustinna.

— Ajaai, keskeytti rouva Karell, — hän on soittanut minut terveeksi.
Eivät ne olleet savikylvyt, vaan sellainen ihme tapahtui…

Liina Karell nousi ylös ja astui muuta seuraa lähemmäksi. Suuri jännitys ja mielenliikutus kuvastui hänen kasvoillaan.

— Jos minä saisin vähän kysyä, alkoi hän katkonaisesti ja ääni väristen. — Ei, ei, hyvä kirkkoherra, älkää menkö pois, minä olen niin paljon ajatellut erästä untani ja muutenkin sitä, että… että… kaikki me näemme unta rakkaudesta, kaikki me tahdomme rakastaa… eivätkä yksin nuoret, vaan vanhatkin, äidit ja isät. Mutta on niin paljon onnetonta rakkautta. Me emme saa rakastaa, vaikka me itkisimme silmämme sokeiksi… ja ne toiset menehtyvät ilman rakkautta eivätkä saa sitä, vaikka he sitä kuinka pyytäisivät. Pitääkö olla näin? Eikö löydy mitään keinoa, täytyykö näin kärsiä?

— Ajaai… ajaai… Liinaaa, Liinaaa! huusi äiti, — mitä sinä tarkoitit, etkö sinä sitten todella rakasta äitiäsi, enkö minä ole rakastanut sinua niinkuin vain äiti voi rakastaa… Kirkkoherra… ajaai, kuulitteko, kuinka hän puhui — hän puhui onnettomasta rakkaudesta. Mitä se on? Sitäkö, ettei lapsi olisi velvollinen rakastamaan äitiään — Herra Jumala, oi-voih!

Harry Tigerin silmät räpyttivät ja hän puri suupieliään. Ruustinna koetti lausua jotakin rauhoittavaa, mutta näki parhaaksi vain vetäytyä syrjään.

Hänen kysymyksensä vaikutti kuin piiskansiiman vingahdus. Kirkkoherra yritti nousta ja painoi hattua päähänsä.

— Ei minulla ole täällä mitään sanomista. En luule, että minulla ja herra… herra Tigerillä — vai kuinka oli nimi? — on mitään yhteistä.

— Älkää menkö, kirkkoherra, rukoili Liina ja meni vaistomaisesti äitinsä ja taiteilijan väliin.

Kaikki tunsivat, että jotakin pelottavaa oli tulossa. He olivat sen itse kutsuneet esiin ja he olisivat mielellään peräytyneet, mutta se ei enää näyttänyt olevan mahdollista. Ruustinna ojensi Tigerille kahvikuppia ja tarjosi hymyillen kakkua, ikään kuin lepyttääkseen häntä.

— Te kurja vanha äiti, sanoi Tiger hilliten itseään, — te puhutte rakkaudesta! Olen teitä katsellut näinä päivinä enkä vielä koskaan ole nähnyt yhdessäkään äidissä itsekkyyttä niin paljaana kuin teissä. Koko sana »äidinrakkaus» on valhe. Verta te aina pyritte imemään lapsistanne — siinä teidän rakkautenne!

Ruustinna oli ojentanut kätensä rouva Karelliin päin ikään kuin rientääkseen hänen avukseen. Mutta se oli aivan turhaa. Vanha rouva näytti kasvaneen ja kohtasi, silmät terävinä ja pieni hymy suupielissä, rohkeasti nuoren miehen katseen.

— Mistä me sitten eläisimme? sanoi rouva Karell käheästi, — jollemme lastemme rakkaudesta. Ajaai, se on se hunaja, jonka me olemme koonneet talveksi.

Hän hymyili viisaasti ja ikään kuin tuntien hunajanmakua suussaan. Harry Tiger katseli häneen ihaillen. Harry Tiger oli käynyt sanattomaksi.

— No niin, puhui hän vihdoin, — olemme siis yhtä mieltä: vanhemmat ajattelevat itseään ja omaa talveaan.

Se viisauden välähdys, joka äkkiä oli leimahtanut vanhassa rouvassa, sammui nopeasti. Hän oli samassa sekapäinen ja puhui uudelleen ja uudelleen unettomista öistä, joita äiti viettää lasten tähden, vetosi tyttäreensä ja kysyi, eikö äiti ollut häntä rakastanut, eikö äiti ollut pitänyt huolta siitäkin, että hän tulisi rikkaaksi ja että hänellä olisi huoleton vanhuus. Ruustinna puhui kasvattajan kannalta. Minne jouduttaisiin, jollei lapsia kasvatettaisi kurissa ja vaadittaisi heiltä kuuliaisuutta ja armeliasta sydäntä. Hän puolestaan vetosi mieheensä. Mutta kirkkoherra pysyi vaiti. Minne jouduttaisiin, jos lasten herkistä mielistä hävitettäisiin kaikki hellemmät tunteet!

Kun vieras taas otti sananvuoron, ei hän vastannut suoraan lausuttuihin väitteisiin. Hän nähtävästi lausui jotakin, joka oli häneen kokoontunut. Kun hän oli puhunut vähän aikaa, leimusi hänessä sellainen tuli, sellainen kipeä palo, että olisi luullut hänen puhuvan mieskohtaisten kokemusten perusteella ja aikovan polttamalla polttaa sanansa kaikkien vanhempien rintaan.

— Ei ole vanhemmilla oikeutta pyytää mitään lapsiltaan — ei mitään! Velkaa he ovat heille, velkaa koko ikänsä. Eivät lapset ole pyytäneet heiltä elämää, vanhemmat ovat sen omalla vastuullaan heille antaneet, heiltä suostumusta saamatta ja sen tähden voidaan oikeastaan puhua vain heidän velvollisuuksistaan. Ketä ovat vanhemmat ajatelleet pimeydestä kutsuessaan lapset elämään? Itseään! Mitä takeita lapsilla on ollut ilosta ja onnesta? Epävarmuus heitä on ollut vastassa. Eikö heillä niin ollen ole yllin kyllin huolta itsestään. Ihmisellä on velvollisuuksia vain eteenpäin, elämää kohti, ei taaksepäin, ei sitä kohtaan, jonka luonnon järjestyksen mukaan pitää kuolla. Luonto ei tunnusta mitään lasten kiitollisuutta synnyttäjiään kohtaan, sen ovat vanhemmat keksineet, koska he lastensa kautta yhä haluavat riippua kiinni tulevassa sukupolvessa, toivoen, että se lahjoittaisi heille jotakin nuoruudestaan. Aina ovat vanhemmat vaanimassa lapsilta korvausta vaivoistaan. Mutta luonnon talous ei tunne mitään sellaista korvausta. Äidin- ja isänrakkaus, sellaisena kuin sitä saarnataan kirjoissa ja kirkoissa ja kouluissa, on naimattomien kamariaivojen tuote. Missä tämä pakolliselle velvollisuudentunnolle perustettu rakkaus pääsee myrkyttämään nuorten elämää, siellä se voi tehdä heistä henkisesti vaivaisia, kyttyräselkäisiä koko elämäksi. Minun vanhempani? En tiedä heistä mitään enkä tahdo tietää. En tunne mitään heitä kohtaan, en rakkautta enkä vihaa. He ovat minulle vieraita niinkuin tuolle taimelle tuossa se puu, josta sen siemen on peräisin. Jokainen uusi sukupolvi kasvaa omalla varrellaan eikä se voi tukea sitä, mikä on lahoa ja kukistuvaa, ellei se tahdo itse ennen aikaansa lahota ja kukistua.

… Rakkaus on ennen kaikkea vapauden lahja. Siitä ei koskaan saada mitään palkkaa, eikä sitä koskaan pidä harjoittaa minkäänlaisen palkan toivossa. Se kantaa itsessään koko ilonsa, koko nautintonsa. Se on kaikkein hauraimpia, epävarmimpia asioita maailmassa — ei mitään voi vannoa rakkaudesta, elääkö se yli huomispäivän, lakastuuko se jo tänään. Jokaisen joka rakastaa on otettava tämä lukuun ja toimittava sen mukaan — muuten hän aina tulee pettymään. Te, jotka sanotte rakastavanne, älkää pyytäkö mitään, sillä jos te jotakin pyydätte, niin ette mitään saa ja ehkäpä sekin mikä teillä on, otetaan teiltä pois. Jollette mitään pyydä, silloin voi sattua, että jotakin saatte. Vaatimukset ovat syvin rikos rakkauden luonnetta vastaan. Se voi elää yksinomaan vapaudessa.

Vieras lopetti. Kului silmänräpäys, ennen kuin hän muisti, missä oli. Hän etsi hattuaan. Joku hänen ympärillään itki. Liina Karell katsoi häneen suurin kiitollisin silmin. Kirkkoherra yskähti ja nousi pidättämään vierasta.

— Valitettavasti… valitettavasti, sanoi hän yskähdellen, — on kaikki ihmistyö epätäydellistä ja myöskin ovat meidän tunteemme synnin kautta soaistut. Arvoisa puhuja iskee kauas yli maalin, se on ilmeistä, mutta kuitenkin on myönnettävä… myönnettävä… että kaikki ihmistyö on vaillinaista. Tämä rakkauden vapaus… tämä rakkauden vapaus, sehän on meidänkin kristittyjen kalleimpia pyrkimyksiä. Ihanimpia totuuksia mitä raamattu tuntee ovat Paavalin sanat juuri rakkaudesta:

»Rakkaus on pitkämielinen, rakkaus on lempeä; rakkaus ei kadehdi, ei kerskaa, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaansa, ei katkeroidu, ei muista kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä, vaan iloitsee totuuden kanssa; kaikki se peittää, kaikki se uskoo, kaikki se toivoo, kaikki se kärsii…»

Kirkkoherra seisoi kädet ristissä ja katseli ylöspäin. Vieras keskeytti hänet.

— Lopettakaa siihen, sanoi hän. — Te olette aivan oikeassa: ne sanat sisältävät rakkauden luonteen. »Rakkaus ei etsi omaansa.»

Ääneti jäi seura katsomaan hänen jälkeensä. Pääskyset lentelivät ilakoiden, valkoiset pilvet purjehtivat taivaalla, joka jo alkoi rusottaa illan purppurassa.

Samana iltana tuli Freedi Fors kylpylaitoksen rengin kanssa noutamaan Harry Tigerin tavaroita. Hopeisessa Ketussa oli äkkiarvaamatta tullut huone vapaaksi. Yhdessä Liinan kanssa pannessaan kokoon taiteilijan hienoja tavaroita Freedi kertoi hänen sanoneen, että hän lopulta oli ollut täällä tukahtumaisillaan. Omasta puolestaan Freedi huomautti, että mitä tuotiin pappi saarnaamaan hänelle, eihän hän ollut mikään sellainen, olisihan sen pitänyt näkyä päältäkin.

Niin, tottakin, hän lähetti kesäkuukausien vuokran. No, mitä siitä nyt rupesi itkemään! Sellainen summa ei nyt hänellä tuntunut ensinkään. Liina oli lyyhistynyt pienelle sohvalle ja itki.

Luhistuvasta rakennuksesta takapihalla kuului nyt lakkaamatta, läpi öidenkin, vanhan äidin valitus.

NAINEN KAUNEUDESSAAN

Kesä oli mennyt, Harry Tigerin piti matkustaa. Kuin unennäöltä tuntuivat nyt konsertit, veneretket, kävelyt, tanssiaiset. Harry Tigerin piti matkustaa — saisiko häntä milloinkaan enää nähdä? Ehkäpä jossakin eurooppalaisessa pääkaupungissa näkisi hänen nimensä suurissa ilmoituslehdissä kadunkulmissa, ja jos menisi hänen konserttiinsa, näkisi hänet lavalla vieraan ihmistulvan ihastuksen ympäröimänä eikä voisi käsittää, että kerran seurusteli hänen kanssansa, kokonaisia viikkoja, kokonaisia valoisia öitä umpeensa, kaukana, jossakin pienessä pahaisessa kylpypaikassa. Silloin olisi Harry Tiger yhtä ventovieras, luoksepääsemätön ja saavuttamaton kuin hän nyt oli kätten ulottuvilla, oli kesy, oli tuttu. Tämän ainoan päivän hän vielä olisi kätten ulottuvilla, olisi kesy, olisi tuttu. Tämän ainoan päivän säteilisi taivas, kimmeltäisivät vedet, kukkisivat nurmet, tämän ainoan päivän olisi kesä, olisi juhla. Illalla olisi kesä lopussa. Illalla Harry Tiger matkustaa.

Kosmopoliitat olivat ottaneet kylpyvieraiden puolesta järjestääkseen juhlahetken poispakenevan kesän kunniaksi. He olivat luvanneet järjestää pienen juhlahetken, vaikka he mielellään olisivat järjestäneet suuren. Suurta olisi pitänyt olla Harry Tigerin kunniaksi. Mutta mitäpä täällä saattoi saada aikaan!

Kaupungin mielestä oli jotakin ihmeellistä joka tapauksessa tulossa, koska kosmopoliitat olivat liikkeellä. Kosmopoliitat olivat kylpykauden hienoimmat tytöt, sellaiset kuin Fricca, Beata, Adela, Margareta ja Trolla. Kaupunki oli koko kesän puhunut heistä pahaa, kaupungin äidit olivat uhanneet, etteivät he millään ehdolla sallisi tyttäriensä seurustella kosmopoliittain kanssa, ja kuitenkin: heti kun tilaisuus saattoi heidän tyttärensä yhteen kylpykauden vaarallisten neitojen kanssa, olivat he ylpeät ja onnelliset. Sillä pohjaltaan kaupunki ihaili kosmopoliittoja. He olivat kauniit ja vapaat, he olivat nähneet maailmaa ja saapuneet idästä ja lännestä. Eipä ihme, että kun he olivat luvanneet järjestää juhlahetken, kaupunki odotti sitä jännittyneenä.

Kylpylaitoksen kömpelö renki oli auttamassa. Köyhät lapset ja vanhat vaimot olivat sitoneet köynnökset ja seppeleet. Kauniit kädet eivät siedä sellaista työtä. Yhden seppeleen tahtoivat tytöt kuitenkin sitoa omin käsin, yhden pienen kukkakiehkuran. Ja sill'aikaa kun köynnökset lähtivät kiertämään seiniä ja pylväitä, sill'aikaa kun kattoon syntyi jättiläiskokoinen, keinuva kukkastähti, istuivat neidot parvekkeella villin viiniköynnöksen varjossa ja sitoivat tuota yhtä kiehkuraa, jonka vuoksi he tahtoivat panna alttiiksi ruusuiset kätensä. Aurinko varastautui lehvien välitse heidän kukoistaville kasvoilleen, heidän hiuksilleen, jotka olivat mustat, tai kypsyvän viljan väriset, tai punertavat, tai tuhkankarvaiset. Aurinko liukui yli heidän valkoisten, rypyttömien otsiensa, joiden ympärillä pienet kiharat leikittelivät, aurinko leikitteli kilpaa kiharoiden kanssa, se hyppeli huulilla, hampailla, olkapäillä, käsillä. Pienet kädet eivät olleet ahkerat. Margareta yksin sitoi seppeltä, hän oli käytännöllisin. Ruusut ovat arkoja, ne varistavat äkkiä lehtensä, jos niitä taitamattomasti pitelee. Fricca ja Trolla olivat koettaneet, mutta he olivat tärvelleet monta ruusua ja pistäneet sormensa verille. Onneksi oli kukkia tarpeeksi. Mitä ruusuja! Seudun puutarhurit olivat antaneet parhaansa. Ruusuissa oli iloisen punaisia, verenkarvaisia, ja niissä oli sellaisia, joiden puna oli sairas ja raskas, miltei musta. Kaikissa ruusuissa oli jalot, suuret piikit. Niitä täytyi käsitellä varoen. Margareta teki työtään taitavasti, olisi luullut häntä opinkäyneeksi. Mutta tällainen taitavuus oli hänessä synnynnäistä. Toiset neidot ojentelivat hänelle ruusuja. He istuivat jokainen kukka kädessä ja odottivat hetkeään, sillä he tahtoivat tällä tavalla olla mukana työssä.

Kaikki olivat ajatelleet tätä asiaa, mutta syystä, jota ei kukaan selvittänyt itselleen, he eivät olleet lausuneet ajatusta ääneen. Nyt kun se paljastettuna lausuttiin, värähti pieni punastus kaikkien kasvoille, sillä jokainen neidoista tunsi ajatelleensa itseään siksi, joka parhaimmin sopisi laskemaan ruusukiehkuran ihaillun miehen otsalle. Vaikka he olivat ystävät keskenään, eivät he mitenkään tahtoneet näyttää tätä mielihaluaan edes toisilleen, vaan jokainen avasi toistaan kohti viattoman, joskin samalla teroitetun silmäparin. Niin, kuka seppelöisikään Harryn?

Margareta punehtui ja hänen pitkät mustat silmäripsensä painuivat entistä alemma.

Mutta sisimmässään toivoi hän, että ystävättäret pyytäisivät häntä, kunnes hän suostuisi. Jos he tietäisivätkin, mitä Harry oli hänelle sanonut, niin he eivät hellittäisi, ennen kuin juuri hän olisi painanut ruusut noille villeille mustille hiuksille. Margareta koetti hillitä sydäntään. Syntyi pieni äänettömyys. Tuuli suhisi haavoissa, salista kuului koputusta ja nakutusta, kun seppeleitä lyötiin kiinni, hiljaa lipuivat laineet ylös loivaa hiekkarantaa, uimahuoneella kauempana meluttiin ja pulikoitiin. Kaikki ystävättäret olivat iloiset siitä, että Margareta oli kieltäytynyt, kukaan ei pyytänyt häntä uudelleen. Heidän jännityksensä kärjistyi kuitenkin entistä enemmän nyt, kun heitä oli entistä vähemmän.

Adela nosti raskaita silmäluomiaan. Hänen silmänsä olivat kuin meri, milloin vihreät, milloin sinertävät, milloin ilman väriä. Ja muutenkin hän, siinä laiskasti nojatessaan parvekkeen kaidepuuta vasten, oli kuin vedenneito, joka tähyilee kaislikon laidasta ihmisten poikia, kun he askartelevat veneillään. Adelan vastaus viipyi, mutta hän hymyili tyytyväistä ja kiehtovaa vedenneidonhymyä. Beatan rintaan vihlaisi: Adela varmaan suostuisi! Beatan mieleen johtui, miten Harry oli kietonut hänen, Beatan, suortuvia sormiensa ympärille, kerran heidän istuessaan rinnatusten samalla tuhdolla kukitetussa veneessä. Kuuma veriaalto läikähti vieläkin ylös Beatan kaulaa, kun hän muisteli, miten laineet olivat kuvastaneet heidän kasvojaan, vieden niitä vuoroin yhteen, vuoroin eroon, heidän kumartuessaan veneen laidan yli. Beata vavahti vieläkin, kun hän muisti, miten Harry oli huutanut kovasti ja suuttuneesti Trollalle, joka melusi toisessa päässä venettä. Harryn huulet olivat olleet valkoiset ja pelottavat. Silmänräpäyksessä kävivät nämä muistot läpi Beatan pienen pään. Adela hymyili vielä ja ystävättäret katselivat häneen jännittyneinä.

— Ah, jatkoi Beata, ääni pehmeänä ja verhottuna, — kuinka mielelläni minäkin sen tekisin, mutta varmaan Harry pitäisi siitä enemmän, jos sen tekisi joku toinen. Esimerkiksi sinä, Adela. Pukeutuisit vihreään harsopukuusi, panisit lumpeenkukat hiuksiisi, onhan hän aina ihaillut sinun käsivarsiasi, sinun silmiäsi, sinun…

Fricca keskeytti hänet hiukan malttamattomasti ja pyysi Adelaa itseään sanomaan jotakin. Adela avasikin suunsa ja näytti hohtavan valkoiset hampaansa.

— Niin, niin, niin, sanoi hän. — Onhan meidän välillämme ollut yhtä ja toista. Minun hiukseni ovat olleet punertavia viulunkieliä, minun huuleni koralleja. Kyllähän sitä luetteloa voisi jatkaa. Ja minä itse, minä olen viettelevä ja syntinen…

— Ajatelkaa, huudahti Fricca, — minulle hän on sanonut, että olen kylmä ja synnitön! Kumpiko näistä lausunnoista on katsottava komplimentiksi?

— Mikä psykologi hän on! riemuitsi Trolla ja taputti yhteen käsiään. — Molemmat lausunnot ovat tietysti olleet yhtä oikeat: voi tietysti olla yhtä kaunista olla syntinen kuin synnitönkin — miehen kannalta.

— Ah, keskeytti Adela, — miehen kannalta katsoen kai oikeastaan ei koskaan voi olla kaunista olla aivan synnitön.

— Antakaa minun seppelöidä hänet! huusi Trolla äkkiä. — Minä sanon sen rehellisesti, että olen häneen rakastunut. Olen sanonut sen hänelle itselleenkin…

Kukaan ei rientänyt pienen Trollan avuksi. Hänen kuivat, tuhkankarvaiset hiuksensa tuntuivat räiskyvän hänen ympärillään. Margareta nosti hetkeksi siniset silmänsä, jotka olivat iloiset kuin ruiskukat ja sanoi, samassa kätkien katseensa:

— Ajatelkaa, minulle hän kerran sanoi, että tahtoisi nähdä minut kehdon ääressä hyräillen. Se olisi muka niin kaunis kuva — ajatelkaa!

— No mutta sitten hän pitää eniten sinusta! huudahti Trolla uhrautuvasti. — Eikö se ole selvää? Mies ihailee aina eniten sitä naista, jonka hän voi kuvitella äidiksi, se käy selville kaikista rakkausromaaneista, mitä minä ikinä olen lukenut. Minulle hän on sanonut aivan toisenlaisia asioita. Minulle hän on sanonut, että olen mahdoton, ettei minun koskaan pidä mennä naimisiin, että olen ilkeä, että hän tahtoisi purra poikki kieleni, kun puhun niin paljon. Eikö tämä nyt ole onnetonta rakkautta? Minä rakastan häntä, kuinka mielelläni läskisinkin seppeleen hänen päähänsä. Olin jo ajatellut kaikki valmiiksi: olisin pyytänyt häntä hiukan taivuttamaan päätään, olisin painanut seppeleen sillä lailla, että hänen itsepintainen kiharansa, jonka me kaikki niin hyvin tunnemme, olisi jäänyt otsalle. Mutta enhän minä voi tulla kysymykseen, kun hän Margaretalle on sanonut sillä tavalla. Minusta se on korkeinta.

— Rauhoitu, sanoi Beata. — Minulle hän on sanonut jokseenkin samaa: että muistutan madonnaa bysanttilaisessa kirkossa.

Neidot vaikenivat. Tuntui käyneen yhä epäselvemmäksi, kuka seppelöisi päivän sankarin.

— No mutta Margareta tai Beata, jompikumpi heistä! huudahti Trolla käytännöllisenä. — Heitetäänkö arpaa?

— Fi donc! sanoi Fricca, ja hänen sievän nenänsä ympärille nousi muutamia rumentavia ryppyjä, — eihän nyt suurta taiteilijaa voi arvostella niinkuin joitakin perheenisiä. Eihän Harry koskaan mene naimisiin. Hän tarvitsee taiteilijatoveria, ystävätärtä. Minä en koskaan ole ollut häneen rakastunut enkä näe unia kehtolauluista. Minä seppelöitsisin hänet viileästi, ikään kuin kreikkalaisesti, pukeutuisin valkeaan, ottaisin kultanauhan hiuksiini… Minä seppelöin hänet mielelläni, jos te suostutte.

— No seppelöi sitten, sanoi Trolla. — Vaikka minusta on hullua, ettei siinä ole rakkautta mukana. En ymmärrä, kuinka voi laskea ruususeppeleen maailman ihanimman miehen hiuksille ilman rakkautta!

Asia jäi yhä ratkaisematta. Neidot huomasivat äkkiä, että seppelöitsemisen yhteydessä miltei täytyi pitää puhe. Se oli heille jokaiselle epämukavaa ja he keksivät pelastuksekseen, että puheenhan täytyi tulla kaupunkilaisten puolelta. Puheenpitäjähän jo olikin valittu. Tohtori tietysti. Kaupungin naiset kuuluivat kukittaneen laivan, eli oikeammin sen suojan, missä Harryn piti matkustaa. He olivat hekin kaikki ihastuneet Harryyn. Mutta kenestä hän piti eniten, sitä olisi ollut hauska tietää.

— Kuulkaa, keksi Trolla äkkiä, — keitä kaikkia meistä hän on suudellut?

Margareta loukkaantui. Kuinka Trolla saattoi sellaista kysyä! Kaikki muut katselivat jännittyneinä ja uteliaina toisiinsa. Kukaan ei tahtonut puhua ensinnä. Margareta oli ainoa, joka heti työnsi luotaan kaikki epäluulot.

— Se ei merkitse mitään, sanoi Trolla, — sen voi kuka hyvänsä tehdä. Minuakin hän on tuijottanut syvälle silmiin ja sanonut, että hän tahtoo saada selville sieluni arvoituksen. Varmaan hän on suudellut sinua, Beata, koska hän on kietonut hiuksiasikin sormiensa ympäri? No mutta eikö sinuakaan, Fricca? Eikö ketään edes niskaan, tai kaulalle, tai jonnekin muualle kuin kädelle? Oih, mitä te sanotte — eikö hän ole suudellut ketään meistä? Tilaisuutta on ollut yllin kyllin, koko kesän. Mikä taiteilija hän oikeastaan on, ja mikä mies… Nuoria olemme emmekä ole rumia! Tämä on kuulumatonta! Tämä on hävytöntä! Tämä on noloa!

Margareta nousi tuliseen puolustukseen. Kuinka saattoi lausua sellaista? Toki he kaikki olivat käyttäytyneet sillä tavalla, ettei sellainen olisi ollut Harryn puolelta mahdollista. Siitä syystä he toki punoivat Harrylle seppeltä, että he häntä kunnioittivat.

Fricca keksi, etteivät he seppelöitsisikään Harry Tigeriä, vaan uskoisivat Harry Tigerille tehtäväksi seppelöidä sen naisen, jota hän piti ansiokkaimpana, tai kauneimpana — kuinka hyvänsä. Joka tapauksessa hänen silloin täytyisi julkisesti näyttää, kenelle hän antoi etusijan. Neitojen muistoon alkoi tulla joitakin pieniä epämiellyttäviä asioita, joita Harry kesän mittaan oli sanonut. Hän oli esimerkiksi sanonut, että nainen on valheellinen, että hän on laskeva, että itsekkäisyys on hänen pääominaisuutensa, että hän on vain omien ja pienten harrastustensa keskipiste. Tietysti hän oli tarkoittanut, että heissäkin, kosmopoliitoissa, oli näitä ominaisuuksia. Kuka tiesi, jos hän tuli sille tuulelle, niin hän äkkiä kesken kaiken saattoi sanoa tällaisia ikäviä asioita jäähyväishetkelläkin.

— Ah! sanoi Adela ja vei kasvoilleen viimeisen ruusun, ennen kuin se kiinnitettiin seppeleeseen, — Harrylle täytyy antaa kaikki anteeksi. Hän löi minua kerran kädenselällään — ajatelkaa, kädellään — olkapäähän, niin että siihen jäi mustelma, niinkuin te muistatte, — sen vuoksi, etten minä hänen kanssaan tullut työntämään jotakin likaista kuormaa ylös mäkeä. Hevonen ei tahtonut saada sitä ylös ja Harryn piti tietysti auttaa. Minulla ei ollut halua panna likoon ihka uusia hansikkaitani. Kävelin tyynesti ja katselin, kuinka hän hikoili. Ja palatessaan luokseni hän lyö minua, ja löi, niin että tuntui! Niin, muistattehan te ja muistaa sen koko kaupunki. Ja hän käytti mitä sanoja hyvänsä, — sanoi laiskaksi ja veltoksi… Mutta juuri siksi hän on ihana!… Sanon teille suoraan: odotin, että hän joskus olisi parantanut tuon ruman mustelman, joka viikkokausia oli näkyvissä. Pienellä suudelmalla hän olisi voinut sen tehdä, mutta ei! Olin hänelle suuttunut. Mutta nyt, nyt sanon: hän on ihana!

— Niin, visersi Margareta, — hän on niin puhdas mieleltään. Muistakaa vain hänen suurta konserttiaan: köyhien vanhojen hyväksi hän soitti. Hän säälii köyhiä ja vanhoja. Siihen vaaditaan puhdasta sydäntä.

Kaikki neidot muistivat äkkiä sen vanhan rouvan, jonka luo Harry oli joutunut ensinnä asumaan. He olivat kerran nähneet hänen kasvonsa ikkunassa. Ne olivat kauhistuttavat. He olivat sittemmin nähneet ne unissaankin. Kuinka voikaan tulla niin hirvittävän näköiseksi! He olivat kerran varomattomasti tehneet Harrylle tämän kysymyksen ja Harry oli sanonut: kaikki te tulette sellaisiksi. Pääkalloja te olette kaikki.

Margareta kiinnitti seppeleeseen viimeistä ruusua ja neidot katselivat vaieten hänen työtään. Mainitessa Harry Tigerin konserttia köyhien vanhojen hyväksi olivat he jokainen muistaneet pelottavan vanhan rouvan ja siitä olivat he muistaneet Harryn julman leikin pääkalloista. Kylmä oli karmaissut heidän ilosta väreileviä jäseniään, kun Harry keskellä suvista katua pudotti sanansa suoraan heidän nauruunsa, kuin minkäkin viikatteenterän kukkamaahan. He olivat miltei suuttuneet Harrylle. Mutta nyt ei tuon leikin muisto enää pelottanut eikä suututtanut. Harryn kuva värisi neitojen silmien edessä jäähyväishetken sädekehän ympäröimänä. Jokainen kantoi sen eteen pienen uhrilahjansa. Viimeisenä puhui Trolla.

— Harry on niin rehellinen, sanoi hän. — Hän loukkaa juuri siksi, että hän on niin rehellinen. Hän sanoo kenelle hyvänsä mitä hyvänsä. Muistatteko, kun hän venetsialaisessa illassamme käänsi selkänsä pormestarille — ah, mikä hetki! Aina tietää, ettei Harry puhu pahaa takanapäin, sillä hän sanoo kaiken pahan edessäpäin.

Seppel oli vihdoin valmis. Ihastuttavana lepäsi se Margaretan käsillä.
Ei, ei sitä uskaltanut koettaa päähänsä, se oli niin arka. Nyt vain
viileään kätköön odottamaan juhlahetkeä. Kuinka kaunis se olisikaan
Harryn tummilla hiuksilla.

Hetkiseksi tuli neitojen mieleen, että siihen päähän ruusut kuuluvat! Mutta samassa he muistivat, että oli mahdoton päättää, kuka olisi sopivin seppelöimään ihanan pään. Ja vielä tärkeämpää oli tietää, kenelle Harry antaisi seppeleen. Miten pyyntö kuitenkin oli Harrylle esitettävä? Hän oli niin viisas! Saattoi olla varma, että vaikka punoi jonkin juonen miten ovelasti tahansa, niin Harry keksi kaikki, mitä sen yhteydessä oli puhuttu, jopa ajateltukin. Hän saattoi tässä suhteessa olla suorastaan harmittava ja inhottava.

Neidot olivat yksimieliset siitä, että hän aina oli ihana, silloinkin, kun hän lausui ilkeitä rehellisyyksiään. He päättivät, että he yksinkertaisesti odottavat Hopeisessa Ketussa ja saattavat kunniavieraan juhlaan, sekä matkalla, kaikki yhtaikaa, esittävät hänelle pyynnön seppeleen jakamisesta.

Salissakin alkoi vähitellen valmistua. Kömpelö mies sai siellä täällä nousta korjailemaan. Köyhien lasten täytyi tulla sitomaan köynnöstä hiukkasen lisää. He kyyröttivät jossakin nurkassa laihoina ja ruskettuneina ja iloitsivat niistä makeisista, joita kauniit neidot heille antoivat. Neidot itse järjestivät kukkamaljat. He liikkuivat kuin mitkäkin haltijattaret tai joka tapauksessa yliluonnolliset olennot köynnöskaarten alla salissa, joka sekään ei enää vaikuttanut ihmiskätten työmaalta, vaan joltakin satulinnalta. Kaikki siellä kohoili ja keinui. Lepattavat haavat ja pienet aallot ulkopuolella soittivat uuvuttavaa säveltään.

— Jos minä ollenkaan tunnen hänen makuansa, sanoi Margareta, — niin
Adela saa seppeleen.

— Minä luulen, että hänen päähänsä pälkähtää antaa se jollekin kaupungin naisista, sanoi Adela.

Se oli mahdollista, myönsivät tytöt. Hänestä ei voinut tietää! Seppel saattoi joutua jonkun vanhan ruman rouvan päähän…

— Mutta jos se on kauneuspalkinto! huudahti Fricca, — niin onhan hänen mahdotonta antaa se rumalle vanhalle rouvalle…

Neidot huomasivat, että oli tarpeellista pyytää Harry Tigeriä jakamaan seppel nimenomaan kauneuspalkintona. Ja silloin, niin silloin sen oli vaikea eksyä pois tästä piiristä. Mutta kuka sen oli saava? Jokainen neidoista oli itse asiassa varma siitä, että se laskettaisiin hänen hiuksilleen. Ah, kuinka ihana olikaan tämä suven viimeinen päivä, ja kuinka kaihomielinen samalla!

Ilta tuli, varjot kaduilla ja puistikkojen hiedalla pitenivät. Jotakin lähestyvän syksyn kuulaudesta oli ilmassa, taivas kohosi korkeana ja sinisenä. Pääskyset, sekä emot että poikaset, lentelivät vikisten, tornikellon helähdys oli niin kirkas, että se varmaan kuului taivaanrannasta taivaanrantaan. Loistava pilvisarja purjehti silloin tällöin läpi ilman. Pilvet olivat kuin mitäkin haaveilevia neitoja, jotka ajatuksettomina astelevat käsikädessä.

Pilviksi toiselta puolen olisi voinut luulla niitä neitoja, jotka käsikädessä riidellen astuivat läpi katujen, kasinolta kohti Hopeista Kettua. Heidän huulensa olivat hiljaisemmat kuin tavallisesti, heidän silmissään viipyi kaipaus, ja kun he järjestelivät harsojaan ja suortuviaan, kajahti heidän riemunsa esiin nuoruudestaan ja kauneudestaan kuin kyynelverhon takaa.

Pihassa seisoi hotellin isäntä hermostuneesti katsoen kelloaan. Herra Tiger ei ollut kotona. Omituista väkeä nuo taiteilijat. Koko kaupunki, pormestarit, tohtorit, henkikirjurit, kaikki he odottavat kasinossa — juhlavierasta vain ei kuulu. Herra Fors saattoi täsmälleen kertoa nuorille neidoille kaikki, mitä herra Tiger oli tehnyt päivän kuluessa. Aamupäivällä oli pakattu tavaroita. Iltapäivällä oli taiteilija, shamppanjapullo kainalossa, lähtenyt hyvin omituisille jäähyväisille. Täällä oli, täällä kaupungissa, kummallinen, puolihullu köyhä vanha rouva, joka oli saanut sen päähänsä, että hänen piti nähdä kuuluisa mies, ennen kuin hän lähtisi pois. Hänellä, Freedi Forsilla, oli ollut täysi työ saada taiteilijaa suostumaan moisen toivomuksen täyttämiseen. Mutta vihdoin hän oli suostunut ja kasinosta oli hankittu kaikkein hienointa shamppanjaa, sellaista, jollaista vielä oli jokin määrä jäljellä kylpylaitoksen vihkiäisistä ja jollaista tohtori joskus käytti lääkkeenäkin heikoille sairaille. Tällaisen lahjan vei taiteilija vanhukselle. Neidot arvasivat heti, kuka tuo vanha rouva oli, ja nyt taas, näin illalla, kun lisäksi pettymys Harryn viipymisestä lamasi heidän iloisuuttaan, tuntui kaamealta muistaa aavemaisia kasvoja ikkunassa. Herra Tigerin olisi aikoja sitten pitänyt olla kotona, ties minne hän olikaan mennyt. Muutenkin hän oli käyttäytynyt omituisesti tällä samaisella jäähyväiskäynnillään — Hopeisen Ketun omistaja tiesi sen, sillä hän oli juuri käväissyt vanhan rouvan luona, hän tunsi tuon vanhuksen, hän oli hänkin puolestaan koettanut auttaa häntä silloin tällöin, kaikkihan tällaisessa pikkukaupungissa tunsivat toisensa. No niin, taiteilija oli sattunut tulemaan odottamatta ja joutunut näkemään tuon köyhän rouvan koko viheliäisyydessään. Hän oli laskenut shamppanjapullon harmaaseen sänkyyn, seisonut hetken katsellen ympärilleen ja sitten mennyt, sanomatta sanaakaan. Ja sillä tiellään hän oli. Hullu vanha rouva oli jäänyt itkemään. Hän olisi tahtonut puhua taiteilijan kanssa, kiittää taiteilijaa.

Neidot päättelivät keskenään, että pääkalloajatukset taasen olivat tulleet Harryn mieleen. Hän oli tunteellinen! Ei olisi aavistanut, että niin voimakas mies saattoi olla niin herkkä. Ei yhdenkään tytön sydän sulanut niinkuin Harryn. Millä mielellä hän olisi illalla? Ottaisiko hän jakaakseen koko kauneuspalkintoa? Kukaties koko ruususeppel menisi hukkaan. Hän olisi ehkä aivan mahdottomalla tuulella. Kaikki oli mahdollista. Jälkeenpäin saattaisi tämäkin piirre hänessä olla intresantti, mutta tällä hetkellä tuntui harmilliselta ajatella, että illan paras numero ehkä menisi hukkaan. Neitojen parvi oli laskeutunut penkille hotellin autiolla pihamaalla. He eivät suostuneet menemään huoneisiinsa, vaan tahtoivat odottaa tässä.

Kasinolta tultiin tuon tuostakin kysymään, eikö herra Tigeriä kuulunut. Herra Fors seisoi portilla, kello kädessä, pukeutuneena juhlapukuunsa, ja tähyili joka suunnalle, keksiäkseen herra Tigerin helposti tunnettavaa olemusta. Hän kertoi kaikille, jotka kasinolta tulivat, samat asiat, mitkä oli kertonut neidoille. Tohtori saapui portille jonkin verran mahtipontisena, hän oli nähtävästi aikonut koettaa sitä sävyä taiteilijaoikkuja vastaan, mutta kun hän kuuli, ettei taiteilija ollut kotona, kohautti hän olkapäitään, naurahti ja meni takaisin. Pormestari ja henkikirjuri laskivat leikkiä taiteilijatäsmällisyydestä ja kuuntelivat mielihyvin Freedi Forsin huomioita suuresta taiteilijasta. Neitojen tuli vilu, he kävelivät edestakaisin pihamaalla, heidän poskensa kalpenivat ja yhä alakuloisemmaksi ja levottomammaksi laski heidän mielensä. Juhlasta kohta ei voinut olla puhettakaan. Hetkeksi he taasen lämpenivät. Pormestarinna ja joku rouva, leipurinrouva vai mikä lienee ollutkin, tulivat vuorostaan tiedustelulle. Pormestarinna selitti kovaäänisesti, että hän menee takaisin kasinolle ja ehdottaa, että alettaisiin syödä illallista. Olkoon poissa koko juhlavieras, tulevat he toimeen ilman häntäkin. Hänen äänensä, hänen vaatteidensa kahina, kaikki hänessä ja hänen toverissaan ärsytti neitoja. He pusertelivat toisiaan käsivarsista ja purivat yhteen huulensa. Miltei he toivoivat, ettei Harry tulisi ensinkään, jottei hänen tarvitsisi istua samassa pöydässä tuollaisten kanssa.

Mutta Harry tuli. Oli jo hämärä ja syksyn ensimmäiset kalpeat pienet tähdet syttyivät. Silloin hän astui portille ja yritti mennä yksintein sisään. Fors tervehti ja asettui hänen tielleen.

— Ehei. Mutta juhlat. Teidän kunniaksenne vietetään juhlat tänä iltana kasinolla. Ette taida muistaa? Niin no, arvasinhan minä sen. Mutta kyllä te vielä ehditte. Minä tulen auttamaan teitä pukeutumisessa, viidessä minuutissa olemme valmiit.

Harry Tiger astui sisään portista. Silloin ympäröivät neidot hänet. Hän kuuli, että he olivat koristaneet, että oli niin kaunista! Hän kuuli, että koko kaupunki odotti. Kaupungin naiset olivat koristaneet laivankin.

Neidot huomasivat, että Harry oli aivan kuuma ja heiltä pääsi voivotus ja valitus. Tietysti, tietysti Harryn täytyi mennä lepäämään! Mutta ehkei se kuitenkaan ollut kovin vaarallista, ehkä tohtori voisi antaa jotakin. Kas, kun koko kaupunki-raukka odotti! Ja kun he olivat koristaneet, ja sitten… sitten heillä oli vielä suuri, suuri pyyntö. He kuiskasivat toivomuksensa ruususeppeleestä.

Fors ja neidot jäivät pihamaalle. Trolla istuutui penkille itkemään. No niin, arveli Fricca, jos hän oli sairas, niin mitäpä sille mahtoi. Mutta Fors ei katsonut asiaa lainkaan menetetyksi. Hän valitsi näköjään nopeimmat kauniista kosmopoliitoista ja kehoitti heitä hakemaan paikalle tohtorin. Sitten hän seurasi taiteilijaa ylös hänen huoneisiinsa ja hankki jäljelle jääneille neidoille luvan päästä taiteilijan saliin.

Taiteilija raivosi. Matkustakoon kuka hyvänsä tuossa kukitetussa laivassa! Juhlikoot ihmiset niin paljon kuin tahtovat. Hän vihasi heitä kaikkia eikä halunnut nähdä ketään. Turhuutta ja valhetta oli tämä kaikki, sitä oli koko elämä. Fricca rupesi puhumaan katoavaisuuden kauneudesta. Mitäpä olisi kukkanen, joka ei nopeasti lakastuisi? Beata tuli hiljaa nojatuolin ääreen, mihin Harry oli vaipunut, ja lyyhistyi maahan hänen jalkojensa juureen.

— Rakas, rakas Harry, kuiskasi hän, — mikä teitä nyt niin vaivaa?
Emmekö me voi saada sitä tietää?

— Ah, sanoi Harry ja paineli otsaansa. — Mikä teitä huvittaisi paitsi valkoiset kätenne ja kiharanne ja hiuslaitteenne. Olisin kiitollinen, jos saisin olla rauhassa.

Neidot vaikenivat ja ajattelivat kauneuttaan, josta he niin olivat iloinneet ja jonka Harry nyt noin julmasti tuomitsi. Heitä suututti.

— Oi-oi! huudahti äkkiä Adela, joka seisoi ikkunan ääressä, — jollen erehdy, niin astelee tuolla alhaalla yksi ihailijattaristanne laivarantaa kohti. Hänellä on kädessään köyhä kukkakimppukin…!

Neidot kiiruhtivat ikkunaan. Heidän naurussaan ja huudahduksissaan oli puoleksi sääliä, puoleksi pilkkaa.

— Se on sen köyhän vanhan rouvan tytär, sanoi Fors. — Hän menee laivalle saattamaan suurta taiteilijaa. Kas, kas Liina Karellia, mistäs hän on saanut sen rohkeuden!

Hetken perästä he kaikki olivat kasteisella kadulla. Tohtori, Trolla ja Margareta tulivat vastaan, tohtori tarttui taiteilijaa käsipuoleen. Aina tottuneena reipastuttamaan kylpyvieraita, tohtorilla nytkin oli valmiina pieni leikinlasku niistä raukoista, jotka kasinossa menehtyivät ikävään. Neidot saivat takaisin jotakin iloisuudestaan ja juhlamielestään. Freedi Fors kertoi heille millaista täällä oli talvella, miltä tuntui kaupunkilaisista, kun viimeinen laiva lähtee. Mahtoi heistä, neideistä, tuntua samanlaiselta nyt, kun herra Tiger lähtee.

Tohtori ja taiteilija astelivat jäljessä. Tohtori oli tullessaan poikennut apteekkiin ja ottanut pienen pulverin. Hän vakuutti, että pahoinvointi heti menisi ohitse.

— Minä vien tästä pienestä kaupungista mukanani muutamia voimakkaita vaikutelmia. Se harmaa vanha rouva — te tiedätte, — häntä en koskaan tule unohtamaan. Ei voi nähdä erinäisiä inhimillisen elämän puolia edustettuina intensiivisemmin kuin silloin, kun sattuu tulemaan hänen loveensa ilman että hän on odottanut ja pannut itseään kuntoon. Ette aavista, miltä hän näyttää!

— Kyllä minä tiedän. Olenhan minä hoitanut häntä. Tytärtä käy sääli.
Niin, ja miksei äitiäkin.

— Sepä se juuri on kauheaa. Vainaja, joka tahtoo pysytellä maan päällä ja imeä verta elävistä, ylläpitääkseen varjoelämäänsä.

— Kaikella on kai tarkoituksensa. Mutta en todella ihmettele, että hän oudokseltaan tekee kaamean vaikutuksen. Raihnaus on häneen aivan juurta jaksain kiteytynyt.

— Äitiys, köyhyys, vanhuus! sanoi Harry Tiger ja syvä kärsimys tuntui hänen äänessään.

Soiton sävelet juhlatalosta tulvahtivat äkkiä vastaan. Toiset neidoista kiirehtivät edellä, toiset tulivat puhumaan Harrylle ruususeppeleestä. Nyt kun oli näin vähän aikaa, ehkei enää voisi jakaa koko kauneuspalkintoa. Se oli niin kovin ikävää, mutta minkä sille mahtoi.

— Lapset, sanoi Harry Tiger, — pitäkää seppel valmiina, minä noudatan teidän toivomustanne.

Joku myöhästynyt matkustaja kulki vielä laivarantaan. Toiset raahasivat myttyjään ja koppiaan omin käsin, jonkun tavarat olivat sälytetyt hevosten rattaille. Kasinon edustalle oli kokoontunut uteliaita kuuntelemaan soittoa ja katselemaan komeutta. Joku nainen niiasi, kun juhlavieras astui ohitse. Hän oli köyhissä mustissa vaatteissa, kukkakimppu kädessä. Hymy valaisi hetkeksi Harry Tigerin kasvoja.

— Vahinko, vahinko, sanoi hän, — täällä on niin kaivattu. Tervetuloa joka tapauksessa. Pelkäsin, että saisin lähteä viemään kukitettua laivaani tyhjiltään. Oikeastaan on jo lähdön aika. Mutta puoli tuntia voin antaa. Vain puoli tuntia.

Soiton räminä salissa lakkasi. Pormestari, tohtorinna ja joukko muita riensi vastaan. Kaikki olivat viluiset. Näytti siltä kuin nopeasti olisi noustu ruokapöydistä salin perällä. Tuntui selvästi, että juhlavieras jo olisi saanut jäädä tulematta, kun ei ollut tullut aikoinaan. Kaikki kuitenkin hymyilivät ja vakuuttelivat iloaan.

Ah, nyt ei juhlasta tullut ei niin mitään. Kosmopoliitat olivat murheelliset, heidänkin oli vilu, he olivat koristaessaan salia nostattaneet suuret ikkunat kokonaan pois, ajattelematta illan kosteutta. Heidän kauneutensakaan ei voinut heitä lohduttaa. Tuntui ilmassa ja ihmisten kasvoilla vielä liian selvästi, miten pari hetkeä ennen juhlavieraan tuloa häntä oli pilkattu ja parjattu. Jokin valheellisuus särisi salissa kuin epäpuhdas sävel. Lisäksi oli kiire. Täytyi toimia kello kädessä. Virvokkeita tarjottiin päällekkäin. Juhlavieras oli väsynyt, sen näkivät kaikki, ja tohtori selitti minkä jaksoi, että hänellä oli kuumetta. Kapteeni soitatti rannassa ensimmäisen pitkän lähtösoiton. Tohtori nousi puhumaan juhlavieraalle. Hän oli leikillinen, sydämellinen ja myöskin juhlallinen. Hän kiitti sanoin, jotka hänen oli pakko supistaa niukimpaan mahdolliseen, maailmankuulua taiteilijaa siitä, että hän oli suvainnut viihtyä hetkisen täällä syrjäisessä pienessä kylpylaitoksessa. Erikoisesti hän kiitti siitä, että taiteilija konsertillaan oli laskenut perustuksen niin ihmisystävälliselle laitokselle kuin vanhojen koti. Sillä lailla oli taiteilija ainiaaksi piirtänyt nimensä kaupungin historiaan. Niille, jotka olivat mukana konsertissa, puhumattakaan niistä, jotka olivat saaneet joutua mieskohtaiseen kosketukseen hänen loistavan persoonallisuutensa kanssa, oli siitä jäänyt muistoja elinajaksi. Kylpylaitos ja kaupunki toivoivat, että suuri taiteilija ei voittoretkillään maailmalla kokonaan unohtaisi…

Tohtori suorastaan puhui juhlamielen saliin. Useat naiset itkivät. Kaikki olivat unohtaneet äskeisen pahan tuulensa, kaikki olivat lämmenneet. Vasta nyt he tuntuivat huomaavan köynnösten keinuvan ja kohoilevan ympärillään, vasta nyt he tunsivat, että kukkaset tuoksuivat huumaten. Harry Tigerin kalpea kauneus oli lumoava. Hän oli tänään toisenlainen kuin muuten. Yksinäisyys ja luoksepääsemättömyys hänessä pitelivät jo kaikkia matkan päässä. Konsertissaan hän oli ollut tällainen. Tänään hän sentään oli väsyneempi, kalpeampi. Olisiko ollut mahdollista, että hänen oli jonkin verran vaikea erota täältä? Niin kauan kuin hänet oli nähty kaduilla kauniiden kosmopoliittain seurassa, oli häntä saatettu arvostella, jopa panetella. Nyt hän oli kaiken sellaisen ulkopuolella. Juovuttavan kaunis hän oli. Tohtorin puhuessa irroittelivat naiset vaistomaisesti kukkia poveltaan liittääkseen ne niiden kukkien joukkoon, joita jo aikaisemmin olivat vieneet laivaan. Kosmopoliitat kuiskailivat hetken keskenään. Heidän sydämensä sykki levottomasti.

Silloin astui Margareta esiin ja vei valkeissa käsissään Harry
Tigerille ruususeppeleen.

Heti kun se oli tapahtunut, tunsivat neidot, että oli tehty tyhmyys.
He kuumenivat, niin heitä hävetti. Seppel olisi pitänyt painaa Harry
Tigerin päähän, mitään muuta mahdollisuutta ei ollut! Kuinka he olivat
saattaneetkin…

Harry oli hyvin kalpea. Punaisten kukkien rinnalla, joihin hänen silmänsä tähtäsivät, astui esiin jokin kärsimyksen ilme, jota ei kukaan ennen ollut hänessä nähnyt. Oli niin hiljaista, että haavanlehtien rapina ulkoa kuului saliin.

— Minäkin, alkoi Harry Tiger, katse tähdättynä seppeleeseen, — olen paljon velkaa tälle ystävälliselle seudulle, jossa olen viettänyt kesän. Voin supistaa sanottavani lyhyeen. Olen täällä tänä kesänä saanut katsella syvälle elämän kasvoihin.

Hän lausui viime sanat hiljaa ja harvakseltaan. Hänen äänessään oli jotakin, joka hellytti kuulijat ikään kuin he olisivat yhdessä puhujan kanssa kantaneet jotakin suurta yhteistä kärsimystä. Pienen äänettömyyden jälkeen taiteilija nosti päänsä.

— Olisiko joku niin hyvä, sanoi hän ikään kuin sulkulauseessa, — ja menisi rantaan anomaan kapteenilta vielä viittä minuuttia.

Tulvahti esiin huutojen ja kättentaputusten myrsky. Puoli tuntia täytyi kapteenin antaa, tunti! Kokonainen tunti!

Hiljeni taasen. Haavanlehtien rapina tyynestä illasta täytti huoneen.
Harry Tiger hymyili ja katseli vuoroin seppeleeseen, vuoroin yleisöön.
Jännitys salissa kiristyi kiristymistään. Pieni Trolla kamppaili
kyyneliä vastaan. Beatan kyyneleet vuotivat rauhallisesti alas poskia.

— Tämä ruususeppel on oleva kauneuspalkinto, alkoi Harry, — ja minun tehtäväkseni on uskottu etsiä sopivin pää sitä varten.

Odotuksen kohina vei äänen lepattavilta haavoilta. Nuoret kaunottaret koettivat salata jännitystään.

— Ensinnä täytyy meidän kuitenkin saada selväksi, mikä on naisen kauneus. Kuka nainen on kaunis, kuka nainen on kaunein…?

… Mies on kaunein voimassaan, nainen on kaunein rakkaudessaan. Mutta mitä on rakkaus? Siitä on paljon runoiltu ja kirjoitettu, paljon on tuhlattu sen takia paperia ja mustetta. Mutta yhdeksässä tapauksessa kymmenestä kaikki ne, jotka puhuvat rakkaudesta, tarkoittavat jotakin muuta. Vanha roomalainen Paavali on paremmin kuin kaikki kirkkoisät, papit ja runoilijat osannut asian ytimeen. »Rakkaus on pitkämielinen, ja rakkaus on lempeä, rakkaus ei kadehdi, ei kerskaa, ei pöyhkeile, rakkaus ei etsi omaansa, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä, vaan iloitsee totuuden kanssa. Kaikki se peittää, kaikki se uskoo, kaikki se toivoo, kaikki se kärsii.» Minun ymmärtääkseni kuuluu kauneuspalkinto sille, joka pääsee lähimmä Paavalin määritelmää.

Harry Tiger vaikeni, silmät tähdättyinä oveen. Hän oli taasen vakava ja kalpea. Salissa oli syntynyt levottomuus. Kaikki katselivat ympärilleen. »Kuka se on? Kuka se on?» kuiskailtiin. Kaunotarten huulilta oli hymy kuollut. Adelan kasvot olivat niin vaaleat. Fricca neidon suupielissä väreili pieni iva.

— On! huusi värisevä ääni kosmopoliittain parvesta. — Oikein, mutta kovaa… kovaa!

Pienen Trollan ääni katkesi itkuun. Harry katsoi kelloaan ja läksi nopeasti salin läpi portaille. Seurasi melu ja hämmästyksen kohina. Kaikki liikkuivat levottomasti ja kyselivät toisiltaan, mitä tämä merkitsi. Äskeinen lämpö ja hartaus olivat poissa. Ihmisten kasvoilla kuvastui jotakin kavalaa, ilkkuvaa, saaliinhimoista. Uteliaisuus oli heidät vallannut. Olivathan he tottuneet tältä taiteilijalta odottamaan mitä hyvänsä kesän mittaan, mutta minkähän yllätyksen hän heille valmistaisikaan vielä juuri jäähyväishetkellä? Kenen kumman hän kuljettaisi saliin? Ehkäpä jonkun kerjäläislapsen? Törmättiin ikkunoihin ja portaille. Ketä kummaa hän siellä aidan takana rukoili. Kansanjoukko oli viisaampi, se nauroi. Vihdoin viimein suuren taiteilijan valittu astui esiin. Kuka… kuka se oli? Kaikki päät kurottautuivat tulevia kohti. Pormestarinnalta pääsi suuri nauru.

Taiteilija talutti saliin solakan mustapukuisen naisen, jonka tummissa hiuksissa jo oli harmaita suortuvia. Hänen köyhä hattunsa oli pudonnut jonnekin ovensuuhun, hän tuli pää alas painuneena, puhtailla piirteillään ihmettely ja punastus. Hän näytti ajattelevan, että hänestä tehdään pilkkaa tai että hän näkee unta. Keskellä salia, suuren keinuvan köynnöstähden alla hän nosti silmänsä eikä nähnyt mitään muuta kuin Harry Tigerin. Ympärillä oli aivan hiljaista, Harry Tiger kumartui hänen puoleensa, ruususeppel kädessä, ja katsoi häntä silmiin. Molemmat olivat totiset kuin kuoleman edessä.

— Liina Karell, lausui Harry Tiger yksinkertaisesti, — olen saanut tehtäväkseni laskea tämän seppeleen kauneimman naisen päähän. Teissä olen minä nähnyt naisen kauneudessaan, naisen rakkaudessaan.

Seppelöity seisoi ääneti, poissaolevana. Hänen hymynsä oli kuin sadun nöyrän löytölapsen, joka äkkiä havaitaan prinsessaksi ja korotetaan kuninkaanpojan puolisoksi.

Harry Tiger puhui vielä, puhui järvelle, metsälle, valoisille öille. Kolmas soitto laivasta katkaisi hänet. Huumauksen vallassa lähdettiin rantaan. Laulettiin. Itkettiin. Tiellä oli kukkasia. Himmeä ulappa välkkyi niin kauas kuin silmä kantoi, hiljaa soudatellen tähtivaloja kalvossaan.

Harry Tiger painoi kymmeniä käsiä. Kymmenet kädet ojensivat hänelle kukkia, kymmenet huulet lausuivat hänelle kaipauksen sanoja. Hän pääsi yläkannelle ja työnsi valkoisen hattunsa syvälle niskaan. Kukkasia yhä sateli. Ne putosivat järveen.

Erillään muista seisoi rannalla seppelpää nainen. Joko hän tunsi, mitä hänelle oli tapahtunut? Hänen seppeleestään alkoivat lehdet jo varista — joko hän käsitti, mitä hänelle oli tapahtunut?

Laiva irroitettiin rannasta. Harry Tiger kohotti kerran ylpeästi lakkiaan. Seppelöity rannalla kumarsi syvään ja nöyrästi.

KUOLEMA

Entinen Kareliin talo oli hajoamistilassa. Maaliskuun ensimmäisinä helottavina päivinä oli portista ajettu kadulle suuria tavarakuormia, sekä arvokkaampia huonekaluja, jollaisia nähdään saleissa ja vierashuoneissa, että romua, jollaista kokoontuu perheen asuinhuoneisiin ja vinnille vuosien mittaan. Kirkkoherran väki oli vielä viime työkseen käynyt jäähyväisillä Karelleilla, vanhan rouvan sairasvuoteen ääressä oli juotu lähtökahvit ja itketty. Rouva Kambergin nouti tohtori itse omalla hevosellaan, Liina talutti häntä, toiselta puolelta tukien, alas portaita. Kun rouva Kamberg jo istui vällyihin peitettynä, pyyteli Liina vielä, ettei tohtori unohtaisi heidän sairastaan. Hymyillen sitä iloista leveää hymyä, joka hänet oli tehnyt niin suosituksi kylpyvieraiden kesken, tohtori huomautti Liinalle, että piti varustautua senkin mahdollisuuden varalle, että… niin, että loppu ei ollut kovin kaukana. Vanha rouva Karell oli sitkeä, hän riippui kiinni elämässä kynsin ja hampain, kuka toinen olisi läpikäynyt mitä hän, aina viime aikoihin asti. Mutta jokin raja oli hänenkin voimillaan. Oikeastaanhan hän jo viime päivät oli viettänyt kuin kuolinkamppailussa. Eihän hän enää nähnyt eikä kuullut, tuskia vain kykeni tuntemaan. Olisihan hänelle vain huojennus päästä pois. Johan tätä oli kestänyt tarpeeksi. Liina lämmitteli käsiään esiliinansa alla. Näin ei tohtori koskaan ollut hänelle puhunut. Häntä järkytti ajatus, että mamma kuolisi. Mitä tekemistä hänellä sitten enää olisi maailmassa? Hän ei kyennyt mihinkään muuhun kuin hoitamaan mammaa, hänellä ei ollut mitään muuta maan päällä kuin mamma… Tohtori näki, että Liinan suupielet alkoivat vavahdella, naurahti taasen ja sanoi, etteihän hän mitään tiedä, rouva Karell on, kuten sanottu, niin sitkeä, että hän voi elää kauemmin kuin kukaan heistä.

Se oli leikkiä. Tohtori oli, kun rakennustöistä keskusteltiin työnjohtajan kanssa ja kun piti määrättämän miten kauan vuokralaiset saisivat asua talossa, mielipiteenään lausunut, että vanha rouva ei kestäisi edes huhtikuun ensi päivään asti. Huoleti saattoi antaa hänelle lupaa jäädä taloon vaikkapa vuodeksi eteenpäin, hän ei eläisi montakaan viikkoa enää. Ja tämän perusteella oli Karelleille annettu lupa jäädä taloon kesäkuun ensi päivään asti. Liina Karell oli silloin heti vuokrannut heille uuden asunnon, hän ei näyttänyt ottavan lukuunkaan, että äiti voisi kuolla. No niin, parasta antaa ihmisten elää toiveissaan, olivat ne sitten muille miten käsittämättömät tahansa.

Tohtori ojensi vanhalle neidille kätensä, käski tulla vain niin usein kuin tarvis vaati hakemaan, ja nousi rekeen. Liina kiitteli ja niiasi. Rouva Kambergin kalpeat, ankarat kasvot olivat käännetyt autiota rakennusta kohti, jonka ovet vielä olivat auki. Kylmä viima huiskutti vanhan tuomipuun latvoja kuistin kattoa vastaan. Jokin kirje lenteli pitkin likaantunutta ja tallattua pihahankea ja tarttui sitten aitaan, jääden siihen lepattamaan.

Talonmiehen vaimo tuli kyttyräselkäisenä tyhjästä rakennuksesta ja sulki oven. Hän oli kuin tonttu. Avaimen kiertäisyt vikisivät ja kajahtelivat. Kyyneliään kuivaten pisti vaimo avaimen taskuunsa.

— Salmiska ottaa sitten vain, mitä on jäänyt keittiöön ja kellareihin, sanoi rouva Kamberg.

Salmiska hymyili ja pyyhki kyyneliään. Rouva Kamberg vetäisi nyt lihavan, paisuneen kätensä untuvapuuhkasta ja ojensi sen Liinalle.

— Terveisiä vanhalle mammalle. Olisin mielelläni sanonut hänelle hyvästi — me emme suinkaan tässä elämässä enää tapaa — mutta kun ovat niin huonot nuo jalat. Lähdetään sitten.

— Kuulkaahan, sanoi tohtori samassa, — älkää pitäkö lasta, sitä pientä tyttöä, siellä sairaan luona. Lapsi on heikko. Pitää lähettää maalle. Onhan teillä sukulaisia maalla. Muistakaa nyt.

Liina niiasi, hieroen käsiään. Tuuli tarttui hänen hiuksiinsa, tempoi häntä helmoista ja röykytti vanhaa laatikkoa, joka oli jäänyt kyljelleen portaille.

Kulkuset alkoivat iloisesti kilistä. Jonkin askeleen kulki Liina reen perässä. Tuntui kolkolta ja surulliselta. Muutaman päivän perästä revittäisiin rakennukset ja vuoden perästä seisoisi tässä viisikerroksinen kivimuuri. Kesäkuun ensi päivään oli heidän lupa olla paikoillaan. Kuinka kestäisi mamma rakentamisen melun ja muuton? Mamma oli kyllä sitkeä, olihan hän kestänyt viime aikojen hirveät surutkin. Kulkusten helinä häipyi jo kuulumattomiin. Pihakoivut vapisivat ikään kuin ne olisivat aavistaneet mitä oli tulossa. Liinaa paleli. Salminen tuli hitain, raskain askelin sulkemaan suurta porttia. Romun joukossa kirkkoherran keittiönportaiden edessä seisoi Salmiska, tarkastellen vanhaa kenkäparia. Olisivathan ne vielä olleet, jolleivät olisi olleet niin pienet. Salmiska näytti kenkiä Linallekin. Ei, ei niistä ollut Liinallekaan. Sen sijaan Liina otti maasta kappaleen punaista ruutua, joka oli särkynyt kuistin ikkunoista. Lapsena oli ollut hauskaa katsella niiden läpi. Ajatellen pientä Raakelia hän hymyili ja nosti päätään. Keltaisen rakennuksen ikkunasta katselivatkin häntä vastaan kalpeat lapsenkasvot. Rakel, pieni Rakel! riemuitsi Liinan sydämessä ja hän vilkutteli ilmassa punaista ruudunkappaletta ja kiirehti sisään. Porraspalkit eivät enää narisseet, laudat hölskyivät raskaasti askelten alla.

Pieni Rakel oli ovella vastassa. Hän sai lasiruudun ynnä varoituksia, ettei vahingoittaisi käsiään. Hänen hennot hyppysensä pitelivät jännittyneinä vaarallista esinettä, ja hän etsi heti valoa saadakseen katsella, miltä näyttäisi punaisen lasin läpi. Liina meni rauhallisesti hymyillen äitinsä ääntä kohti, jonka hän oli kuullut jo ulos asti. Äkkiä hän säpsähti.

Lähettää pois lapsi! Mitä tohtori olikaan sanonut? Ei! Jos hän olisi kieltäytynytkin ilosta, jonka sen läheisyys tuotti, niin ei hän voisi tulla toimeen ilman pientä Rakelia. Kuolleen Valborg-raukan tyttärestä oli tullut valonsäde ja tehoisin apu vanhaan kotiin.

— Liinaaa… Liinaaa… ajaai, etkö sinä jo tule. Tunnin varmaan mamma on sinua huutanut. Hiero, hiero… ajaai, ajaai! Eihän lapsi jaksa sellaista. Hiero, hiero… Itkikö rouva Kamberg edes, kun läksi talosta? Niin, mitäs hän, mitäs tämä talo hänelle on ollut. Mutta minulle… ajaai, pappa-vainaja on istuttanut koivut… ne ovat nyt niin suuret ja komeat… Mene sitten nopeasti kirkkoherran puolelle, muuten Salmiska vie kaikki, vaikka hän saa siistitä rouva Kambergin keittiön, sellainen hän on, ahne ja nälkäinen. Mene nopeasti. Ruustinna sanoi, että sinne olisi jäänyt kappale lohta… ajaai, mamma kun niin pitää lohesta! Paistamme nahan hiilillä. Mene, mene, mutta älä ole kauan. Onko portti jo kiinni? Käy muidenkin huoneiden läpi, jos olisi jonnekin jotakin jäänyt. Ottikohan ruustinna mukaansa sen risaisen harmaan huivinsa, jota hän käytti päänsä ympärillä, kun hänellä oli hammassärkyä, se olisi mainio mamman päähän. Ajaai — mitä sinä viivyttelet? Salmiska voi viedä kaikki, hän ottaa lohenkin, jollet ennätä ennen häntä…

— Täytyy vain olla vähän varovainen, jatkoi Liina, kuulematta lapsen huudahdusta, — ettei mamma tulisi kipeäksi.

— Ajaai, ei sinun tarvitse neuvoa, kuinka paljon mamma jaksaa syödä. Ajaai, en ole moniin aikoihin syönyt niin paljon kuin olisin jaksanut. Ei sitä meidän varoillamme syödä liiaksi. Köyhyys on, nälkä on. Mutta ethän vain ole lainannut keneltäkään — Liinaaa, ajaai, oletko? Tytöiltä, se on toista, he ovat sukua, mutta ei vierailta. Vaikkei mamma koskaan näkisi yhtä läskinviipaletta, yhtä voin kipinää, niin ei lainaksi keneltäkään… Se on toista, jos saa lahjaksi ystäviltä, niinkuin nyt hyvältä ruustinnalta. Mutta ei toki hänkään ole jättänyt herkkuja naulakaupalla, ei sinun sitä tarvitse pelätä, että mamma siitä syö itseään kipeäksi.

Isoäiti rupesi torumaan häntä tyhmästä leikistä. Eikö Rakel tietänyt, että se paikka, missä kaikki palaa, oli helvetti ja helvettiin joutuivat vain pahat ihmiset, sellaiset jotka tekivät Jumalan tahtoa vastaan. Vanha rouva oli vetäytynyt istumaan nuorien varaan, jotka riippuivat katosta hänen vuoteensa yläpuolella. Pitäen kiinni tukevista solmuista katseli hän himmein silmin lapsenlasta, joka nauroi ja hyppeli hänen edessään.

— Ajaai, ei saa nauraa, kun mummo puhuu, ajaai, Jumala rankaisee. Rakel antaa heti pois sen lasin.

Tyttönen lakkasi nauramasta ja isoäiti laskeutui nuoraa myöten solmu solmulta alemma, kunnes voihkaisten vaipui vuoteeseensa. Hän rupesi huutamaan tytärtään ja kuiskasi, kun Liina tuli, että piti ottaa pois punainen lasi, sellainen tyhmä leikkikalu.

— Mamma on taivaassa! huusi lapsi äkkiä, pitäen kaikin voimin kiinni lasista. — Mamma on taivaassa! toisti hän, suupielet väristen.

Liina otti hänet syliinsä, hän ei painanut enempää kuin kolmen vuoden vanha lapsi. He asettuivat ikkunan ääreen, Rakelin itku taukosi.

— Nyt me katsomme, puheli Liina, — mitä näkyy lasista. Katsopa nyt: on kesä. Aurinko laskee ja kaikki on punaista. Tuomenkukat ovat punaiset, koivunlehdet ovat punaiset, ruohossa hyppii sirkka ja sekin on punainen. Tässä kauniissa punaisessa talossa asuu Rakel. Näetkö, uutimet ovat vaaleanpunaiset, sellaiset kukalliset. Räystään alla on pääskysen pesä. »Kvivit-kvivit, kuinka Rakel jaksaa?» »Kiitoksia, hyvin.» Kvivit-vivit, meillä on jo poikaset pesässä, neljä kaunista poikasta. Jos Rakel on oikein hiljaa, niin voi nähdä heidät, kun äiti tuo heille ruokaa. Silloin avaavat kaikki suunsa, nielevät ja sanovat: suurkiitosta, suurkiitosta…»

— Mamma on taivaassa, keskeytti lapsi itsepintaisesti ja haki levottomana tädin silmiä.

— On, on, sanoi Liina vakuuttavasti ja hymyili. — Siellä on hyvä, siellä on vieläkin kauniimpaa kuin meillä kesällä. Siellä…

— Kyllä sen tietää. Mutta nyt… nyt me panemme pois tämän lasin ja menemme katsomaan, mitä kaikkea me olemme saaneet lahjaksi. Me olemme saaneet paljon kaikenlaista tavaraa! Rakel tulee mukaan, niin auttaa tätiä kantamaan. Panemme takin päällemme ja kintaat käteen. Voi voi, nehän ovat niin rikki ja siellä on niin kylmä.

Vanha äiti ei tahtonut päästää molempia luotaan yhtaikaa. Hän kapusi istumaan, hänen sumeat silmänsä ikään kuin kokoontuivat ja hän sekä rukoili että uhkasi. Liinaa pelotti jättää lapsi hänen kanssaan kahden. Puoliväkisin he läksivät kirkkoherran entiseen asuntoon ja toivat sisään paljon tavaraa. Rakel kantoi isoäidin sänkyyn silkkihatun, joka oli kuin savupiippu, ja koreat vanhat tohvelit, ne olivat olleet kirkkoherran, niissä oli ruusuja ja lemmenkukkia. Liina kantoi sisään posliineja, joista puuttui laita tai korva, pinkan harmaita lankavyyhtejä, kellastuneita kuvalehtiä, vanhanaikaisia hameenliivejä, Alinen, tohtorinnan, tyttöaikaisen ompelupöydän — ajaai, mikä sen sisässä kolisikaan? Pari tyhjää lankarullaa, kampa, jokin pieni kirja. Kirjan sisällä oli kiiltokuva, mustakiharainen tyttö, joka kantoi kukkaruukkua. Ajaai, sehän oli Rakel! Isoäiti ja lapsenlapsi olivat yhtä onnelliset. Molemmat huusivat ja nauroivat. Molempien äänet muistuttivat toisiaan niinkuin vanhan ruostuneen ladonoven ja jonkin salinoven narina muistuttavat toisiaan. Äkkiä vanhus, istuen keskellä romua, jota oli kasattu hänen ympärilleen, kävi vakavaksi.

— Ajaai, kuinka rouva Kamberg raskii heittää pois sellaisen muistoesineen kuin kuolleen miehensä hatun. Ajaai, Jumala rankaisee sellaisesta. Tottahan teidän papan hattu on tallella? Ajaai, pitää katsoa, että se muutossa vain tulee mukaan. Se oli Karellilla päässä pormestari Corvinin hautajaisissa. Pappa oli kantajana… Liinaaa, Corvin oli sinun kummisi, mutta et sinä muista. Hän toi sinulle hopealusikan. Mutta et sinä muista. Se myytiin. Ajaai — se täytyi myydä. Ja poikien hautajaisissa oli papalla silkkihattu… Ajaai, kuinka rouva Kamberg heittää pois tällaiset liivit. Niissähän on nuoruus. Ajaai, niissä on tanssittu. Liinaaa… onhan mamman morsiusliivi tallella? Mamma oli paljon hoikempi — miltei saattoi pappa molemmilla käsillänsä ottaa mamman vyötäisten ympäri. Pappa sanoi kerrankin, että hän katkaisee mamman poikki niinkuin piparikakkutytön. Ajaai — pappa oli silloin hiukkasen iloinen. Sellainen oli pappa!… Liinaaa, mitä luulet, eihän mamma vielä kuole! Kun mammasta tuntuu, että mamma paranee… Ajaai, ei mamma muusta, kunhan mamma vain näkee toukokuun kahdeksannentoista päivän. Vain sen päivän yli mamma tahtoo elää, kun mamman kaikkein rakkain lapsi tulee rikkaaksi…

Liina oli uudestaan ja uudestaan päättänyt, ettei hän keskeytä mammaa, vaikka mamma puhuisi mistä ja kuinka kauan tahansa. Mitäpä siitä mitä sairas vanha ihminen aikansa kuluksi puhui! Mutta hän joko unohti päätöksensä tai katsoi olevansa lapsen takia pakotettu johtamaan mamman sanoja toisaalle. Se ei juuri milloinkaan auttanut, päinvastoin pahensi. Mamma ei tuntunut huomaavan ikäeroa itsensä ja lapsenlapsensa välillä.

— Ajaai, sinä et tahtoisi, että mamma puhuisi. Hiero vähän… ei, tuosta, tuosta… Nosta vähän… Sinä luulet, ettei mamma tiedä, mitä mamma puhuu. Mutta kun mamma on odottanut neljäkymmentäkuusi vuotta, niin kyllä mamma nyt tahtoo nähdä sen päivän! Ajaai, sinä pääset residenssikaupunkiin kuvernöörin tanssiaisiin, sinä…

— Mutta rakas mamma, eihän mamma nyt ole niin lapsellinen, että luulee minun ihmisarvoni siitä muuttuvan, jos…

— Ajaai, lapsellinen olet itse. Sinun arvosi muuttuu, sitä se juuri tekee. Kaikki tahtovat olla ystäviäsi. Ajaai, saat nähdä: tuomarin maisterit tulevat kosimaan sinua, Harry Tiger tulee maailman ääristä! Kaikki kosivat sinua — ajaai, sinä saat antaa rukkasia oikealle ja vasemmalle. Anna rukkaset Florille, muista se. Florin isä haki ulos velkansa heti, kun pappa tuli sairaaksi. Viisituhatta markkaa — ajaai, hän ei antanut armoa, vaikka mamma itki ja rukoili. Lumessa mamma seisoi hänen portaidensa edessä. Ehkei olisi tarvinnut myydä kaikkea… vielä silloin… Anna Florin pojalle rukkaset. Mamma tahtoisi nähdä hänen menevän talosta häntä koipien välissä kuin piesty koira. Ajaai, mamma meni hänen isänsä luota kuin piesty koira. Mamma käveli vielä silloin… Ajaai — luuletko, että mamma vielä kerran kävelee? Täällä kotipihalla mamma tahtoisi kävellä… pihan poikki, toisesta rakennuksesta toiseen. Ja koivujen alle! Ja kirkkoon asti. Ajaai, ei koskaan mamma enää pääse pystyyn! Herra Jumala, ei koskaan mamma enää näe maata vihreänä eikä koivuissa lehtiä. Te suljette mamman mustaan arkkuun, ahtaaseen arkkuun. Herra Jumala, jos mamma ei olekaan kuollut, jos mamma herää haudassa, koettaa pystyyn ja lyö otsansa kanteen ja nauloihin — ajaai, ajaai!… Liinaaa, toimitathan sinä mammalle kauniit hautajaiset! Ajaai, everstinna Allenilla oli sellainen arkku, joka maksoi sataviisikymmentä markkaa. Mutta silloinhan sinä olet rikas! Sataviisikymmentä markkaa on sinulle niinkuin nyt sataviisikymmentä penniä… Liinaaa, kaikki neljännen käskyn siunaus on tuleva sinun ylitsesi, sillä sinä et heittänyt vanhaa äitiäsi, vaan niinkuin taivaan enkeli olet sinä lievittänyt hänen tuskiansa… Annathan rukkaset Florille ja Sassu Salénille… Mitä sanot, onko hän kuollut? Koska hän olisi kuollut? Ei niin paha mies äkkiä kuole. Hän osti trillat ja hevosen ja kuljetti niissä piikaansa! Ajaai — hän käytti hyväksensä sinun isä-vainajasi hätää ja maksoi kaiken kaikkiaan viisisataa markkaa. Piikaansa hän niissä kuljetti! Milloinka hän olisi kuollut? Älä sinä luule, vaan kun mammaa lähdetään viemään, niin hän seisoo tuolla vastapäätä porttia ja katselee minkälainen arkku on ja laskee hevosia ja on iloissaan siitä, ettei häntä haudata… Katso vain, ettei häntä joskus haudata jonnekin mamman lähellekään. Papan viereen mamma tahtoo. Oi-voih, onkohan siellä tilaa? Pappa haudattiin yhteiseen riviin, postimestari Karell ei saanut omaa hautaa — oi-voih! Mutta hänen tyttärensä tulee rikkaaksi!… Liinaaa — ajaai, kun mamma näkisikin sen päivän, jolloin sinä istut silkissä ja sametissa etkä tee mitään, vaan käsket piikoja ja syöt joka päivä lohta ja juot viiniä — ja kaikki tämän kaupungin ihmiset, jotka ovat typeriä kuin pässit, tulevat rukoilemaan suosiotasi! Tiger oli mies, hän antoi heitä nenälle! Vielä jälkeenpäin he ovat uskaltaneet pilkata sinua ja Tigeriä. Älä anna heille rahaa, kun he tulevat kerjäämään. Naura heille. Sano, että vanha mamma käski nauraa. Tiger oli ainoa, joka tunsi sinun arvosi. Jumala siunatkoon Tigeriä. Mamma on häntä kironnutkin — ajaai, piru ja Jumala tahtoivat alituisesti kumpikin ottaa valtoihinsa hänen sydämensä, se on niin arvokas sydän, ei mikään lihakappale niinkuin näillä täällä — ties sitten kuka voittaa. Mutta siunaan minä häntä vielä kuolinhetkelläni siitä, että hän minun tyttärelleni antoi ne kukkaset, mutta kaikille pormestarinnoille pitkän nenän… Liinaaa, saat nähdä, että mamma vielä kuolee täällä vanhassa kodissaan. Ehkä Jumala tekee lapselleen sen armon… Ajattele, ettei tarvitsisikaan muuttaa pois. Mamma ei jaksa kestää muuttoa! Rouva Kamberg lupasi, että… Liinaaa, sinun ei tarvitse antaa Sigridille eikä Almelle mitään, he ovat pahoja lapsia, eivät mitään ole lahjoittaneet vanhalle mammalle. Mutta Sannylle anna — hänen miehensä on vain kansakoulunopettaja, mutta hän on hyvä ja kunnollinen… Valborgin lapsista pidä murhe…

— Rakas mamma, keskeytti Liina kymmenenteen kertaan, — mamma ei nyt noin väsyttäisi itseään. Sitten tulee taas niin paha…

— Ei, ei… ajaai, anna mamman puhua loppuun. Missä lapsi on? Rakel, Raakel, Raaakel, mikset sinä pysy täällä! Ette tiedä, miten kauan mamma elää… oi-voih! Anna Midalle, Armidalle, sisarellesi… Hän on… ollut hyvä lapsi… vaikka pojat ovat lurjuksia… Raakel, tule… Raakel… oi-voih!

Sairas lyyhistyi tukahtumaisillaan vuoteeseen. Hän oli hiestä läpimärkä. Tytär nuhteli ja viihdytteli. Kunhan ei tohtori olisi oikeassa niin yhdessä kuin toisessakin suhteessa.

Kauheaa tämä oli. Mamma puhui koko ajan, hän ei tuntenut eroa yön eikä päivän välillä, hän puhui lakkaamatta. Koko hänen liikkumattomuuteen kahlehdittu toimintatarmonsa otti oikeutensa tätä tietä. Liinan oli pitänyt koettaa tukkia ikkunat, ovenraot, jopa seinätkin, jottei hänen äitinsä puhe häiritsisi naapureja. Vieraita ihmisiä tuli hämärissä ikkunoiden alle kuuntelemaan outoa saarnaa sairaan huoneesta. Sunnuntai-illoin tulivat kaupungin palvelustytöt kaksittain tai joukoissa, niinkuin he menivät katselemaan ruumista, jos naapurissa tarjoutui tilaisuus siihen. Jos vanha rouva sitten äkkiä rupesi nauramaan tai päästi valituksen, lähtivät tytöt pelästyneinä pakoon. Sigrid Vohlström oli tietänyt rouva Kambergin ryhtyvän rakennustyöhön vain päästäkseen eroon sairaasta vuokralaisestaan, joka teki koko talon kolkoksi. Niin ainakin kerrottiin kaupungilla. Liina uskoi sen.

Kolme päivää ja kolme yötä oli Karellien vanha talo autiona. Sairas rouva tahtoi vielä kerran nähdä pihamaan, ennen kuin raa'at miehet tulisivat hajoittamaan rakennuksia. Pitkät paksut nuorat häälyivät hänen päänsä päällä, hän kävi kiinni niihin ja vetäytyi istumaan. Tytär tuli ja nosti hänet käsivarsilleen. Hän huusi. Päivä päivältä kävi vaikeammaksi tarttua häneen ja löytää kohtaa, joka ei olisi ollut kuin pakottava paise.

— Ajaai… ei siitä… ei siitä… päästä irti… Ei, ei mamma jaksa… Vai luuletko, että mamma…? Rakel… auta… ajaai, tässäkö on pöytä…? No nyt… Mamma ei löydä ikkunaa. Ikkuna! Rakel, missä on ikkuna?

— Mamman edessä, sanoi Liina ja koetti ottaa kaikki leikiksi. — Mamma katsoo nyt vain suoraan eteensä. Minä en voi nähdä mitään, sillä mamma peittää minun kasvoni… Mitä…? Eikö mamma näe?

— Ajaai… sänkyyn… sänkyyn… ei mitään… päätä… huimaa. Ajaai… lumi… päivänpaiste… Rakel… lämmittämään kättä… Tule, tule… Pian! Mummo kuolee.

Liina sai äitinsä vuoteeseen, talutti lapsen keittiöön ja rupesi lämmittämään äitinsä käsiä. Hänenkin päätään huimasi. Kunhan hän kestäisi loppuun asti. Tuntui siltä kuin voimat alkaisivat loppua kesken.

— Lumi häikäisee, sanoi hän naurahtaen, — me olemme jo maaliskuussa. Pihalla on kaikki ennallaan. Ei siellä olisikaan ollut mitään katsottavaa.

— Kirjoita tytöille, läähätti äiti, — että pian tulevat… Mamma ei näe sinun syntymäpäivääsi… Kuule, kun lipasto on avattu, niin… vie paperit kirkkoherralle, pyydä, että hän matkustaa ja tuo rahat… ja panee pankkiin. Älä pidä kotona, varastavat. Ihmiset rakastavat rahaa, varastavat…

— Mutta rakas mamma, sanoi Liina, — voimmehan heti avata lipaston, mitä meidän tarvitsee odottaa tuota syntymäpäivää…

— Ei! huusi sairas, — vasta sitten! Mamma on odottanut näin kauan ja mamma odottaa vielä… Et saa koskea lipastoon! Mamma ei ole mikään lapsi, joka ei voisi odottaa. Ajaai, mamma odottaa. Jumala ei voi olla niin kova… mamma elää vielä…

— Mamma… mutta juuri tuo lipasto tekee meidät rauhattomiksi. Sitten olemme rauhalliset, kun olemme… kun olemme nähneet, mitä lipastossa on.

— Ajaai, ajaai, sinä et usko, että siellä on rahoja… Ajaai, jollei siellä ole… niin sitten…

Liina purskahti itkuun. Äiti ei sitä huomannut. Kauhu oli hänen kasvoillaan. Kunhan ei kävisi välttämättömäksi viedä häntä vaivaistaloon, jota hän niin pelkäsi. Siellä oli hullujen osasto. Liina rauhoittui ja alkoi valmistaa äitiään siihen, ettei lipastossa olisi mitään. Varmaan se olisikin heidän kuolemattomille sieluilleen parasta. Rikkaus oli vaarallista.

Äiti makasi silmät kiinni, hamppunuorat suurine solmuineen häälyivät katossa, uudinkin häälyi, tuuli kierteli pitkin pihamaata. Liina tuijotti tummaan, synkkään huonekaluun nurkassa. Se oli ollut isä-vainajankin huoneessa hänen sairastaessaan ja hän sairasti näin kauan kuin mammakin. Aina se oli seisonut nurkassa, harjallaan lipas peilineen, hiusharjoineen. Liinaa pelotti, vaikka ulkona oli päivänpaiste. Tuli niin heikoksi, kun nukkui niin vähän. Liina muisti, että hänen pian täytyi mennä lainaamaan hiukkasen rahaa Vohlströmeiltä. Kun saisikin jotakin vahvistavaa ruokaa, ehkä mateita, että mamma vähän voimistuisi.

— Ajaai, kuka niidenkään kuolemattomuuden tietää, sanoi sairas äkkiä käheästi ja avasi silmänsä.

Liina, joka oli unohtanut, mistä äsken oli puhuttu, kysyi, mitä mamma tarkoitti.

Liina tuijotti häneen. Hänen silmänsä olivat oudon kirkkaat ja viisaat. Oliko kuoleman hetki käsissä? Liina lankesi polvilleen, painoi pään vuoteen laitaa vastaan ja alkoi kiihkeästi rukoilla.

Vanhuksen vuoteesta alkoi kuulua onnellisia, epämääräisiä ääniä.
Vihdoin hän huitaisi kädellään Liinan päälakea ja sanoi:

— Ajaai, mitä siinä latelet… Tuo mammalle jotakin syötävää, eikö vielä ole sitä lohennahkaa… ja kutsu lapsi tänne. Rakel… Raakel… Raaakel…

Tyttönen tuli, päässään Kamberg-vainajan vanha hattu ja kädessään punainen ruudunsärö. Isoäiti ja täti hymyilivät häntä vastaan. Hän tuli nauraen ja hyppien, hattu lyyskähti kokonaan yli kasvojen ja keikahti sitten kolisten päästä maahan, hän paiskautui tädin kaulaan. Kaikki kolme he nauroivat, niin että huone täyttyi ilosta.

Vanha rouva oli onnellinen siitä, että kaikki muut nyt olivat poissa talosta. Oli niinkuin ennenaikaan, kun mamman isä eli. Silloin ei pidetty vuokralaisia, molemmat rakennukset olivat talonväen omassa hallussa, toisella puolen asuivat sukulaiset, kun he olivat vierailulla. Siellä pidettiin myöskin häät ja hautajaiset. Pitkät valaistut ikkunarivit loistivat vastatusten niin ilon kuin surun juhlissa. Näitä kaikkia oli hauska muistella. Mutta nythän kaikki oli luhistuva.

Eräänä aamuna alkoi pihamaalta kuulua miesten ääniä. Vanha rouva kävi silloin tavallista levottomammaksi. Kun ensimmäisiä hirsiä alettiin kiskoa seinistä, ja ne ikään kuin parahtaen erkanivat sijoiltaan ja ryskähtäen putosivat maahan, parkaisi hänkin. Lapsi ei saanut hetkeksikään liikahtaa hänen viereltään. Hän piteli sen kättä, hän turvautui siihen. Hän puheli vanhoista ajoista, muisteli, mitä milloinkin oli tapahtunut missäkin huoneessa. Rouva Kambergin hiiret pakenivat heille. Liina ei ehtinyt muuta kuin seisoa halko kädessä. Ne karkasivat tyhjistä kellareista pelästyneinä ja nälkäisinä. Kesyinä kuin kissat ne menivät Karellien puuvajaan tai nousivat ylös portaita. Työmiehetkin nauroivat ja ihmettelivät.

— Sehän heiluu kuin kasakka! sanoi joku leikillä, nähdessään solassa keltaisen rakennuksen ja purettavan talon välillä laihan kalpean naisen, pitkä puu kädessä.

Itse rakennusmestari meni katsomaan solaan. Hän nosti hiukkasen lippolakkinsa toista syrjää, hymähti ja kysyi, montako rottaa jo oli tullut. Kas vain, kokonaista kahdeksan kappaletta. Kaupunki maksoi niistä nykyään viisi penniä kappaleelta, tällaisista suurista rotista. Saamarinmoisia rottia! Siinähän oli jo neljänkymmenen pennin saalis, eihän se ollut mikään hyleksittävä summa. Rakennusmestari oli pulska nuori mies, yllä lyhyt, sarkapäällyksellä varustettu turkki. Hän laski leikkiä ja katsahti tuon tuostakin Liinaan.

— Kuulkaas miehet, sanoi hän, — kaipa joku teistä on niin kohtelias, että vie nämä poliisikamariin ja tuo rahat tänne… tälle. Sillä on täällä, kuulemma, sairas hoidettavanaan.

Liina kiitti ja viskasi puun kädestään. Hän tunsi rakennusmestarin vilkkaiden ruskeain silmäin tarkastavan itseään ja punehtui. Pitkä laiha mies tuli paikalle, painui maata kohti ja otti käteensä puun, jota Liina juuri oli käyttänyt aseenaan. Hänen kasvonsa olivat punakat, suurin osa mustan parransängen peitossa. Hartiat olivat leveät ja käsivarret riippuvat ja pitkät. Kun hän työnsi karvalakkia niskaansa, näkyi hyvin lyhyt tumma tukka. Etteihän vain liene vasta istunut vedelläleivällä. Miehet jäivät nauramaan rottien ääreen, Liina meni pois. »Se se on», sanoi joku katolta. »Vai kauneuspalkinnon», sanoi rakennusmestari. »Sehän on vanha surkastunut ihminen!» Liina oli kuullut kaikki. Nopeasti hän kumarsi päänsä puuvajan ovessa ja katosi.

Mummon huoneessa istui pieni Rakel ja itki. Hänen olisi tehnyt mieli olla ikkunassa, mutta mummo tahtoi, että hän lämmittäisi hänen kylmiä käsiään. Rakel suuttui ja löi pienellä nyrkillään vanhaa kättä, joka oli kuin luu ja nahka.

— Ajaai, ajaai, huusi isoäiti, — sinusta tulee samanlainen kuin mammasi oli. Ajaai, älä sinä ensinkään luulekaan, että hän on taivaassa. Joka on tottelematon Jumalalle, se joutuu sinne, missä kaikki palaa. Jumala rankaisi mammaa. Ja Jumala rankaisee kaikkia… lapsiakin…

Tyttönen huusi ja riuhtoi. Isoäiti piteli häntä rautaisella kädellä. Hän puhui puhumistaan ja joutui aina siihen asti, että Valborg, hänen tyttärensä, Rakelin äiti, oli tehnyt itsemurhan, sellaisen kauhean synnin, joka painettiin sanomalehteen ja josta koko kaupunki puhui. Eihän mammaa haudattukaan kunniallisesti, vaan hiljaisesti, ilman kellonsoittoa ja…

Kun Liina puusylyksineen astui portaille, kuuli hän kuin toisiinsa kietoutuneina nuo molemmat äänet, jotka niin muistuttivat toisiaan. Ja kun hän avasi oven, näki hän lapsen ja vanhuksen täydessä taistelussa. Lapsi itki ja riuhtoi, isoäiti itki ja piteli kiinni. Nääntyneinä molemmat oven avautuessa erosivat, toinen vaipuen vuoteeseensa, toinen lyyhistyen permannolle.

— Rakel, sanoi Liina, — kuulehan, täti kertoo sinulle jotakin. Sinä saat uudet kintaat, kauniit, uudet punaiset kintaat. Me kudomme ne yhdessä, täti opettaa sinuakin kutomaan. No mutta… ethän sinä nyt noin itke. Mennään keittiöön.

Vanha rouva huusi yksinään hyvän aikaa, ennen kuin Liina tuli. Liina oli niin tahtova ja tarmokas, ettei äiti yrittänytkään häntä vastustaa. Hän ilmoitti Salmiskan tulevan mamman luo siksi aikaa kuin hän, Liina, menisi kaupungille lapsen kanssa. Nuori Salminen oli kirjoittanut vanhemmilleen, Salmiskalla oli paljon kerrottavaa. No… kaikenlaista hän oli kirjoittanut. Vanhempien velka oli nyt maksettu. Tohtori Salminen oli kihloissa. Hän oli tehnyt vararikon… Niin, oli joku, joka hänet otti, vaikka hän oli tehnyt vararikon. Liina huusi niin, että hän oli tulipunainen. Mamma kuuli joskus niin kovin huonosti. Hän ei aina kuullut ihmisääntä, vaikka hän kuuli vähimmänkin ryskeen pihamaalta.

Pieni Rakel oli nukkunut itkuunsa. Liina seisoi ja katseli hänen käsiään, jotka nytkähtelivät, ja kasvoja, joille kyyneleet olivat kuivuneet. Valborg tuli hänen mieleensä, lapsessa oli niin paljon äitiään. Kauhea oli Valborgin loppu ollut — miten kuluisi lapsen elämä ja miten se päättyisi? Jumala, Jumala…! Ja kuitenkin ymmärsi Valborgin niin hyvin. He olivat, hän ja hänen miehensä, riidelleet ja sopineet, sopineet ja riidelleet, kunnes Valborg oli väsynyt perin pohjin. Hän pani vain nukkumaan vuoteeseensa. Mutta ennen kuin hän sen teki, sulki hän peltin, puut eivät olleet palaneet vielä kokonaan loppuun. Hän nukkui. Mies oli poissa niinkuin tavallisesti. Lapset löysivät äidin aamulla. Liina pusersi käsiään ristiin. Hänen sydämensä huusi armoa kuolleelle ja eläville, kaikille onnettomille, syntisille ihmisille, lapsille, jotka eivät omasta tahdostaan olleet syntyneet elämään…

Pieni Rakel jäi nukkumaan ja molemmat vanhat vaimot puhelemaan kahvikuppinsa ääreen. Pihamaalla ryski ja paukkui. Täytesammalet ja tapetinpalaset lentelivät. Eriväriset tapetit, joita oli liimattu päällekkäin, toivat mieleen eri aikakausia elämästä. Läpi kymmenien vuosien ne johdattivat muistot, aina lapsuuteen asti. Liina näki senkin paperin, jota hän oli katsellut papan huoneessa hänen maatessaan sairaana. Siinä oli sinikukkia. Hän oli aina koettanut laskea, kuinka monta oli kullakin seinällä. Ei se ollut onnistunut. Työmies tuli ja toi hänen käteensä neljäkymmentä penniä. Liinaa hävetti, hänen teki mieli pyytää miestä pitämään rahat, mutta hän oli jo mielessään päättänyt, mihin hän ne käyttäisi. Ja sitten mies niin oudosti häntä pelotti, ettei hän tahtonut ryhtyä mihinkään keskusteluun. Mistä hän oli saanut päähänsä, että se oli vanki, kukaties murhan tehnyt. Mutta nehän joutuivat elinkautisiksi. Hän otti rahat, kiitti ja kiiruhti porttia kohti. Rakennuksessa vasemmalla, johon ei vielä oltu koskettu, helisivät ikkunaruudut. Koivut värisivät.

Liina osti kauppapuodista neljälläkymmenellä pennillä punaista lankaa pientä Rakelia varten. Oli hauska tulla valaistuun kauppaan ja nähdä kaikkinaista tavaraa ja rihkamaa. Hän kysyi pilanpäiten jonkin sievän esiliinan hintaa, kysyipä mitä muuan ristinmuotoinen rintaneulakin maksoi, ei ensinkään siksi, että aikoi niitä ostaa. Tuosta hän ennenaikaan oli astellut sydän sykkien ja riemu mielessä. Siinä oli leipuri niinkuin silloinkin, mutta toinen nimi ja toinen kilpi. Pois oli Benjamin hävinnyt, ties missä olikaan, ja Hertta Nupponen, hän vietti syntistä elämää, sellaista, ettei sitä kehdannut ajatellakaan. Ja Freedi Fors — Freedi oli ollut samassa kadotuksessa. Kuinka toisin olisi voinut käydä, jos heidän, Liinan ja Benjaminin aikeista olisi tullut tosi. Mutta toisin oli Jumala määrännyt.

Vohlströmit olivat kotona, niinkuin aina. Heillä oli huone ja keittiö hautausmaan laidassa. Vanha Martinska asui heidän keittiössään. Papsi rupesi sängyssä paikalla laskemaan leikkiä pattijaloistaan.

— No, Liinukka, luulisitko tätä äijää täällä sängyssä entiseksi koreaksi ylivahtimestariksi! Niin ovat kävelyneuvot kuin hautakivet. Raatihuoneen kellarien kylmyys on pesinyt niihin. Meillä olisi hauskaa mumin kanssa, jos mumi makaisi tuolla toisessa sängyssä, meillä riittäisi puhumista. Mutta mumi on siellä ja minä olen täällä.

Eikä se ääni täältä kuulu kultani kammarin sänkyyn. Enkä minä olisi ennen luullu…

Ylivahtimestarin laulu oli käheää ja särkynyttä. Korkeissa paikoissa se kokonaan katkesi. Frans nauroi ja Liina nauroi. Sigrid ei nauranut.

Martinska rupesi puhumaan kuolevaisuudesta kaupungilla. Se oli tällä hetkellä tavaton. Lieneekö liikkunut jokin salainen kulkutauti. Joka päivä oli sanomissa tuttujen nimien yläpuolella risti. Ihan sitä kysyi itseltään, vieläkö eli vai joko oli kuollut. Postmesterska se oli sitkeä, mutta alaspäin oli kuitenkin mennyt. Silmissäkin oli jo sellainen toisenlainen maku.

— Titti, sanoi ylivahtimestari nöyrästi, — anna pieni konjakkari, vingerporillinen vain, kun noita hautakiviä taas niin kolottaa… Ja kuules, pikkuinen puteli pannaan mukaan mumille. Kippis, sinä, Liinukka! Tahdotkos sinä? Ei se sinulle miksikään pahaksi olisi. Minä naitan sinut vielä, Liinukka, Frilanderi tässä hiljan kysyi, eikö se mamma siitä jo kuole, että saisi korjata pois sen kunnon tytön. Mutta täytyy sinun vähän lihoa ennen sitä, hihi-hihi-hihi-hii.

Liina meni keittiöön Sigridin kanssa. Ei ollut pelkoa, että ylivahtimestari tulisi perässä. Liina sai Sigridiltä lainaksi kymmenen markkaa, mamman rohdot maksoivat ja ruokaa täytyi myöskin koettaa pitää hyvänä. Sitten Liina puhui pienestä Rakelista. Lapsi täytyi toimittaa Midan tai Sannyn luo. Sigrid tarjoutui heti ottamaan Rakelin. Oli niin ikävä. Toista koiraa eivät he huolineet, ne elivät niin lyhyen ajan, aina ne kuolivat sydäntautiin ja sitten seurasi pitkä suru. Mutta Liina kiihtyi. Sannyn luona oli paljon lapsia, paras oli, että Rakel tulisi sinne. Eikö Titti muistanut, kuinka vaikeaa oli ollut lapsena, kun piti olla vanhojen ihmisten kanssa ja teki mieli leikkiä. Kaikki Valborgin lapset täytyi toimittaa yhteen, kauheaa oli ollut erottaa heitä. Hän, Liina, oli päättänyt neuloa pöytäliinan ja myydä sen, ottaakseen osaa lasten elatuskustannuksiin. Kunhan vain olisi saanut irti niin paljon rahaa, että olisi voinut ostaa tarpeet. Ehkä voisi saada lainaksi Ahneita. Sigrid esteli. Se oli mennyt tähän asti, kun Mida oli pitänyt toisen lapsista ilmaiseksi ja he Almen kanssa olivat maksaneet toisen puolesta viisi markkaa kuussa kumpikin, siis kymmenen markkaa yhteensä. Mutta pitikö heidän nyt maksaa viisitoista tai kymmenen — tuskin vähemmästä Sanny kaikkia kolmea ottaisi. Ja sellaista rahaa Almen Kalle tuskin suostui maksamaan kuussa. Sehän teki vuodessa yli sata markkaa. Ei kukaan mennyt vieraitten tähden panemaan sellaisia summia. Heillähän oli omia lapsia eikä se itsenäinen kauppa niin hyvin kannattanut. Huolettomampaa oli vain ollut Frilanderilla. Ehkäpä oikeus joskus tuomitsisi rahat Lindbergiltä, lasten isältä. Mutta siitäkään ei ollut varmaa tietoa, kun isä riiteli lapsia itselleen. Hän väitti rakastavansa niitä, ikävöivänsä niitä. Ja kai se niin olikin. Olihan hän kovasti itkenyt Valborgia haudattaessa. Ja kerran hän oli tullut pihaan ja ottanut lapsen syliinsä ja luvannut pian tulla häntä hakemaan. Ehkäpä oli paras antaa Rakel isälle? Mutta jos isä juovuksissa tappaisi hänet? Sellaista oli joskus kuultu.

Liinan piti kiirehtiä. Hänen täytyi koettaa käydä kirkkoherrallakin, hän oli levoton mamman mielenlaadusta. Sen jälkeen kun kirkkoherra muutti talosta, oli mamma ruvennut puhumaan sellaisia, että joskus aivan hirvitti. Ehkä hän silloin oli sekaisin, mutta kuitenkin tuntui kauhealta, että kuoleva ihminen…

— Tuollaisia tuokin laulaa, sanoi Sigrid ja paiskeli hellanrenkaita. — Ne eivät ole virsiä. Ja kuolemaa pitäisi senkin ruveta ajattelemaan. Johan se oli vanha mies, kun mamma sen minulle naitti. Mikä kiire minulla oli? Olisin saanut nuoren ja mieleiseni. Mitäs ne ovat Valborgin lapset, että niitä pitäisi ruveta säälittelemään? Onko meitä säälitelty? Joka kerta kun tuosta kannetaan kuollutta kirkkomaahan, minä ajattelen, että… että kuinka mielelläni minä olisin sen sijassa.

Sigrid itki, painautuneena hellan ja ruskean astiakaapin väliin. Liina seisoi neuvottomana. Mutta Martinska, joka juuri tuli huoneeseen ja kuuli viime sanat, puuttui puhumaan:

— Ei Sigrid puhu joutavia. Kolkko on kuolema ja kolkoksi on Jumala sen tarkoittanut ja rangaistukseksi ihmisten synneistä. Kyllä täällä kelpaisi harjoittaa syntiä, jollei olisi tätä pelotusta. Ei, ei kukaan siihen mene vapaasta tahdostaan. Ja mikäs Sigridilläkään on hätänä? Ei yhtä hädän päivää, ei yhtä pahaa sanaa.

— Niin, mutta ei ollut Valpori täydessä järjessään. Ei kukaan täydessä järjessään tee sellaista syntiä.

Ensi kertaa elämässä Liina palavasti toivoi, että hän tulisi rikkaaksi, että papan vanha kolkko lipasto sisältäisi rahapapereja. Hän tarvitsi noita rahoja. Välttämättä! Hänpä tarkastaa lipaston heti paikalla. Mamman täytyy antaa se tehdä.

— No niin, keskeytti hän, — kun vanhuus on niin vaikea ja kuolema on kolkko ja keski-ikä on hikeä ja vaivannäköä, niin täytyyhän ihmisen lapsuudessaan saada korvaus kaikesta tästä. Lasten täytyy saada iloa ja huolettomuutta ja opetusta hyvään. Vanhoille taas pitäisi toimittaa huojennusta…

Ja taas Liinan tuli mieleen, että jos hän saisi paljon rahaa, hän voisi toimittaa lapsille iloa ja vanhemmille huojennusta! Jospa vanha lipasto sisältäisikin rahaa! Hän tunsi, että häneen tarttui pelottava rahanhimo.

— Jumalan sanasta ne otetaan, sanoi Martinska. — Jumalan sanan viljelemiseen pitäisi opettaa niin vanhoja kuin nuoria. Silloin voi ihminen kantaa ristinsä elämässä ja kuoleman hetkellä veisata, että kuolema, missä on sinun otas, helvetti missä…

Ovi avautui, ja Vohlström seisoi hymyillen ovessa. Hän tuntui hymyllään heti pyytävän anteeksi, että uskalsi näyttäytyä, ehkäpä hän rukoili anteeksi koko olemassaoloaan. Hänen yllään oli tanakat villasukat ja paksut harmaat alusvaatteet ja hartioilleen hän oli vetänyt haaltuneen karttuunipeitteen.

— Mitä… mi-mi-mitä ne sisarukset… täällä nyt toimittavat? alkoi hän iloisesti ja nöyrästi. — Kahviako saadaan? Mi-mi-miten olisi… jos olisi pikkuruikkuiset puolkupposet…?

Hän vaikeni, sillä hänen vaimonsa paiskeli pahasti hellanrenkaita ja Martinska riensi houkuttelemaan häntä takaisin sänkyyn. Häntä ei kuitenkaan haluttanut lähteä.

— Ei, sanoi hän, — minä tahdon nähdä Liinukan, minähän olen puhemies.
Kun mumi kuolee, niin minä naitan Liinukan ja tanssinkin niissä häissä.

— Mitä siinä on ajattelemista. Nukuinpa omaan sänkyyni tai haudan poveen — yhtä kaikki!

— Aijai tuota Vohlströmiä, sanoi Martinska nauraen, — ero sillä on niinkuin yöllä ja päivällä, nukkuuko hautaan vaiko omaan sänkyynsä.

— Kun minut kerran nuorena miehenä tuomittiin leikkauspöydälle, sanoi entinen vahtimestari, — niin minä pelkäsin. Aijai kuinka minä pelkäsin. Ihan minä huusin, kun hoitajatar pani sen sellaisen kuonokopan suuni eteen. Puhumattomaksi ne minut tekivät, mutta ei tunnottomaksi…

— Martinska auttaa Vohlströmin sänkyyn, sanoi Sigrid tiukasti. — Kaikki ovat kuulleet nuo jutut… moneen kertaan.

— Kun tohtori pisti veitsen nahkaani, niin oli minulta kaikki pelko poissa ja minä ajattelin, että niinhän se ratkoo auki mahaani kuin mitäkin vanhaa takkia. Ja minua nauratti, vaikka teki niin kipeää, että purin hampaani poikki. Se vain kalisi suussa, hyvä oli, etten niellyt. Mutta sen leikin jälkeen minulle on yhtä kaikki, nukunko sänkyyni vaiko haudan poveen, niinkuin jo sanoin.

— Kuolema pelottaa etukäteen, hymähteli Vohlström, — mutta kun se tulee, niin ei se ole sen kummempi kuin maatameno illalla. Siunaan minä itseni aina ennen maatamenoa ja heitän minä itseni Herran haltuun kuollessanikin.

Sigrid polki jalkansa maahan. Martinska talutti vanhuksen sänkyyn. Liinan silmissä hän oli ikään kuin kasvanut. Kahvi juotiin hänen vuoteensa ääressä. Puhuttiin Valborgin lapsista ja kipeistä jaloista. Jalkatauti ja sydänvika näyttivät olevan useimpien vanhojen ihmisten risti.

Karellien vanhalla pihamaalla ryski ja paukkui. Muutamat varhaisemmat muuttolinnut palasivat pesilleen pihakoivuihin ja saivat peloissaan lähteä hakemaan uutta asuinpaikkaa. Jokin rastas jäi, se oli sellainen rohkea ruskea lintu. Tohtorin ennustus joutui vallan häpeään: vanha rouva eli yhä. Olisi pitänyt päästä purkamaan rakennusta. Salmiset, talonmiehenväet muuttivat, Karelleilla oli lupa asua kesäkuun ensi päivään.

Vanha rouva makasi ja laski sormillaan päiviä. Ruokatunnillaan miehet joskus kuuntelivat hänen pitkiä hulluja puheitaan, ajaai'taan ja ojooi'taan. Kaikki he saivat tietää, mitä halusivat. Yhteen aikaan äiti ja tytär riitelivät pikkutytöstä, jonka tytär tahtoi lähettää pois ja jota äiti ei olisi päästänyt. Itkettyneenä tytär pujottelihe puuvajaan. Eukossa oli sisua. Hän luki lakia kaikille, jotka kävivät häntä tervehtimässä. Oliko heillä odotettavissa joitakin suuria perintöjä? Eukko puhui tuhansista ja miljoonista. Hourupäissään kai puhui. Ihmettä se oli, että tytär pysyi pystyssä. Hän kuului nukkuvan yötkin lattialla äitinsä sängyn vieressä, ollaksensa aina saapuvilla. Lattia oli kuin seula, hiiret kuuluivat kapuavan olkapäille. Oli siinä tytössä uhrilampaan kuuliaisuutta.

Tyttönen, se pieni Lea tai Rakel, tai mikä se oli, joutui kuin joutuikin pois. Isä sen haki, se olutmaisteri. Pulska herra se oli ja kai sen asiatkin taas olivat hyvällä kannalla. Hyvissä vaatteissa se oli ja hyvä hevonen seisoi portilla. Ei olisi voinut oma äiti sen hellemmin erota lapsestaan kuin täti, laskiessaan tyttösen sylistään rekeen. Ja katkeamaisillaan hän itki koivujen alla, ennen kuin sai voimia mennä sisään. Ei taitanut olla niin hauskaa nyt kohdata vanhaa lohikäärmettä. »Ajaai… ojooi… Nyt olet saanut tahtosi perille… nyt on lapsi poissa! Isä on korea katsella, sen me kaikki tiedämme, mutta jos hän tappaa lapsen, niin se on sinun syysi — vastaatko Jumalan edessä siitä? Ajaai… ojooi!»

Rakennusmestari meni tohtorin puheille. Nyt olisi pitänyt päästä purkamaan hökkeliä ja vanha rouva yhä eli. Tohtori istui puolen tuntia hänen pesässään ja koetti vakuuttaa hänelle, että sairaan oli mahdoton kestää sellaista ryskettä ja pauketta, mikä talossa tästä puoleen tulisi vallitsemaan. Pihakoivutkin täytyy kaataa, tulisi niin ikävän näköistäkin. Sairashuoneessa olisi paljon parempi. Eikä neiti Karelikaan jaksaisi ilman levähdystä valvoa tällä tavalla, hänestä täytyisi tulla loppu. Tohtori lupasi toimittaa hyvän huoneen sairaalassa. Mutta vanhus tuli aivan onnettomaksi. Työmiehet, jotka jännittyneinä ja huvitettuina seurasivat tohtorin käynnin tuloksia, purskahtivat suureen nauruun, kun he kuulivat melun ja itkun, minkä vanha rouva päästi. »Ajaai, ojooi.» Tohtori tuli päätään pudistaen alas portaita. Rakennusmestari meni häntä vastaan ja he puhuivat hiljaa. Kaikki nuijat ja vasarat seisoivat hetken, miesten odottaessa neuvottelun tuloksia. Koko ajan kuului vanhan rouvan läpitunkeva, itkunsekainen valitus. Sanat »vaivaistalo» ja »hullujenhuone» toistuivat tuon tuostakin. »Jumala rankaisee!» vihlaisi tuon tuostakin räystäitten säännölliseen helähtelevään juoksuun huhtikuun harmaudessa.

— Hän on parempi, sanoi tohtori kohauttaen olkapäitään. — Hän voi elää kauemmin kuin me!

— Vapunpäivään asti hän saa elää, mutta ei sitten…! sanoi rakennusmestari. — Tai muuttakoon muualle.

— Koetetaan tarjota hänelle jokin summa rahaa, keksi tohtori, — niin hän lähtee. Jokin satanen!

Seuraavana aamuna alettiin hakata koivuja. Kirveeniskut kajahtelivat kirkkaassa ilmassa. Työmiehet löivät kirveenterän puuhun kuin vahingonilossa, kiusatakseen vanhaa rouvaa, joka ei väistynyt heidän työnsä tieltä. Kalpea neiti-raukka juoksi portaille ikään kuin anoakseen armoa. Painaen kädet poskiaan vasten hän katseli, kuinka puut huojahtelivat ja vapisivat. Ne olivat täynnä paisuvia nuppuja. Hän karkasi sisään, ennen kuin ne kaatuivat. Pian oli hän kuitenkin taas portailla. Suuri kappale sinistä taivasta oli tullut lisää näköpiiriin. Oli paljasta ja autiota. Kuin muurahaiskeossa hyörivät ihmiset ja hevoset muuriruukin, tiilien ja kaikkinaisten koneitten keskellä. Ihmisten huudahdukset hevosille, koneitten poljento, ja kaatuvien puiden ryske täyttivät ilman. Taivas oli sininen, kaupungin katot kimmeltelivät sulan lumen vallassa. Paksut jääpuikot räystäissä valuivat. Joku hidas, tasatukkainen mies, nähtävästi maalainen, joka hakkasi pienemmiksi koivuja, kuljettaakseen ne pois, tuli suoraan työmaan poikki kalpeaa naista kohti, jonka edessä portailla räystäs vuolaana tippui. Hän kantoi jotakin molemmissa kourissaan. Liina näki, että hän jo oli vanha. Oliko hänellä jotakin sanomista?

Hänen käsissään oli lintu, rastas, joka ei päässyt lentämään. Sen siipi oli nähtävästi katkennut. Liinan sydän hypähti säälistä ja ilosta. Vanhat puut lähettivät hänelle ja hänen sairaalle äidilleen viime hetkellä tällaisen lahjan, pienen kipeän linnun, joka oli voinut lentää ja laulaa ihanilla oksilla ja joka nyt tarvitsi heitä! Liina otti linnun hellästi käsiinsä ja painoi sen huuliaan vasten. Vanha mies näki, miten iloiseksi hän tuli, vaikkei hän osannut paljon kiittääkään. Linnun sydän sykki ja läähätti.

Taasen kerran oli elämä lähettänyt ilonsäteen ihmisten luo, joita kuoleman varjot ympäröivät.

Eräänä iltana pistäytyi kirkkoherra heillä yksinään Kun ruustinna oli mukana, puhuttiin kaikenlaisista kaupungin uutisista ja muista maallisista. Kirkkoherra puhui pelkästään hengellisistä asioista. Hän veisasikin sairaalle jonkin virren ja polvistui lopulta rukoukseen. Hyvästi jättäessään painoi hän moneen kertaan sairaan kättä ja heitti hänet Jumalan haltuun. Rouva Karell nyyhkytti ääneensä. Eteisessä kuiskasi kirkkoherra Liinalle:

— Suotta te surette äitinne mielentilaa. Hän on valmis astumaan
Herransa eteen.

— Ajaai… kauniisti kirkkoherra veisasi… ajaai! Mutta mitä hän aina siitä kuolemasta kaunistelee. Ajaai, kauhea se on. Nuoret eivät sitä muista, se on niin kaukana silloin… Mutta vanhalla se on aina silmien edessä. Ja sen mamma sanoo, että pahinkin päivä elämässä on parempi kuin päivä haudassa. Ajaai, minä en kärsi sellaista kaunistelemista! Liinaaa… Liinaaa… mamma pelkää!

Tytär, joka nukkui lattialla vaatteet yllään, pääsi pystyyn. Hän oli niin väsynyt, että hän huojui. Hän toisteli ääneen äidin sanoja, ennen kuin käsitti ne.

— Liinaaa… ajaai… kuuletko sinä? Valvo vain, kyllä saat nukkua jahka… Kuule… älä kutsukaan tänne kirkkoherraa, niinkuin mamma käski… Hän nylkisi sinut puhtaaksi. Pakanoille menisivät rahat ja kaikenlaisille kristiveljille, jotka eivät ole mitään oikeaa sukua meille… Meille itselle Svanby on rahat tarkoittanut. Muistatko? Nukutko sinä? Tohtori on ehkä sittenkin… kuuletko sinä: tohtori! Toh-to-ri! Ajaai, jos mamma näkisikin sen päivän.

Äiti laski päiviä. Hän sekosi laskussaan eikä muistanut kaikkia lukuja. Hän ei jaksanut köysienkään varassa päästä istumaan. Hän kuunteli tyttäriensä nimiä ja muistutteli mieleensä kaikkien syntymäpäiviä.

— Ajaai… Liinaaa, mamman rakkain lapsi, onhan sinun syntymäpäiväsi toukokuun kahdeksantenatoista päivänä… Mida on syntynyt tammikuun kymmenentenä. Selim on syntynyt tammikuun viidentenä. Se oli sunnuntai, Selim on sunnuntailapsi. Mutta mikä on kesäkuun ensimmäinen päivä…? Joku minun lapsistani on syntynyt silloin, mutta kuka? Missä minun lapseni ovat…? Eikö kukaan ehdi? Sannyyy…! Onko Sannylla kaksitoista lasta vai onko niitä kolmetoista. Ajaai, Jumala on siunannut Sannya, hän on aina ollut hyvä tytär… Muista antaa Sannylle rahoista!

Lipasto törrötti nurkassa kuin aave. Se ei äidille ja tyttärelle enää ollut tavallinen kuollut esine. Sillä oli sielu, se kätki salaisuuden. Se pelotti ja kammotti.

Liina etsi koolle eri avaimia, joita oli kokoontunut laatikkojen pohjille ja vanhoihin kätköihin. Hän päätti koettaa niitä kaikkia saadakseen auki vanhan lipaston. Mamman täytyi kärsiä pettymys, jollei löytynyt mitään salalaatikkoa ja hänen täytyi saada kokea ilo, jos hänen kummallisessa kuvitelmassaan oli jotakin perää. Talossa löytyi paljon pieniä avaimia, jotka kulkivat laatikosta laatikkoon kuin mitkäkin isännättömät koirat. Liinaa huvitti koota ne kaikki. Tuntui siltä kuin hän olisi elänyt toukokuun kahdeksannettatoista päivää varten, jolle ei hän itse puolestaan antanut mitään arvoa, vaan joka oli määrätty joksikin kohtalokkaaksi rajapyykiksi sekä hänen että mamman elämässä. Siihen saakka kuluisivat vuorokaudet samaan tapaan kuin tähän asti. Sen takana ei hän nähnyt mitään. Oli kuin elämä siinä olisi katkennut. Ei, muutto tietenkin seuraisi sitten.

Kevät tuli humisten. Työmiehet hikoilivat paitahihasillaan auringonpaisteessa. Silloin tällöin tulvahti parvi lintuja rakennusmaalle. Ne kiertelivät levottomina sinisessä ilmassa ja menivät sitten menojaan. Pääskyset istuivat pitkässä rivissä puhelinlangalla, joka kulki portin sivu pääkatua kohti, ja vikisivät ikään kuin olisivat pitäneet neuvottelua. Kirkkopuiston latvat olivat käyneet punertavista vaalean harmaiksi, kaadettujen koivujen rungoista tulvi mahlajaa pitkin maata. Silloin tällöin tulvahti yli savisen työkentän suloinen vihreä tuoksu, ikään kuin tullen niityistä, joilla pajut kukkivat ja villit mehiläiset heräsivät eloon. Luhistuvan keltaisen rakennuksen laidalla versoi vihanta. Nokkoset nostivat voimakkaita punertavia päitään, uhmaten häviötä. Joskus tuli rankka sadekuuro. Iltaruskot olivat lempeät ja suloiset. Aamuisin helisi kiurujen ääni kaikilta kulmilta.

Ensimmäisellä laivalla saapuivat vanhan rouva Kareliin tyttäret. Midalla oli mukanaan suuri poika ja Sannylla rippikoulun käynyt tytär, paksut vaaleat palmikot niskassa. Äidit alkoivat jo kadulla valituksensa, portilla se kiihtyi ja täydessä itkussa syleilivät he portailla vanhinta sisartaan. Liina oli kuin haamu, se oli aivan kauheaa. Nuoret tulivat perässä, iloiten uusista vaatteista, jotka he olivat saaneet ylleen matkalle, eivätkä ymmärtäneet, miksi heidän äitinsä itkivät. He kursailivat ovessa — nuori Fors löi kantansa yhteen, kun serkku, nuori neiti Saarinen, astui sisään ovesta. Molemmat hymyilivät ja olisivat mieluimmin jääneet portaille keskustelemaan kahden. Sisällä oli tukahuttavaa… kauheaa. Kaikki taistelivat kyyneliä vastaan, paitsi mummi itse, joka jo oli kuin kuollut. Hän itki ääneensä ja tarttui kylmin, kankein käsin jokaiseen käteen, joka tuli hänen läheisyyteensä.

— Ajaai, onko tämä Saimi… ajaai kuinka sinä olet kaunis. Onpa sinulla tukka… ajaai! ja vaalea niinkuin isälläsi! Suutele mummoa. Ja tämä on Torvald? Oletko sinä jo viidentoista vanha? Siinä iässä melkein oli enosi Torvald, joka kuoli. Annahan kun mummo koettaa käsivartta — onpa se väkevä, ajaai. Osaatko sinä jo ampua… jäniksiä…? Mitä… mitä te olette tuoneet, tytöt? Mitä te itkette? Ajaai, ei mamma nyt kuole! Mateita! Ajaai — Liina, mateita — keitä, laita! Kuminaleipää… juustoa! Ajaai…! Siikaa. Kuinka te olette hyviä tyttöjä. Liinaaa… tuo kahvia! Korppuja… onko sinulla leipää? Ajaai, te ette usko, kuinka hyvä hän on ollut… Jumala siunaa häntä… teitä kaikkia. Kuinka teidän miehenne jaksavat… ja lapset…? Ajaai, minne ne menivät… Saimiii! Torvaaald…! Raaakeeel…!

Nuoret istuivat portailla, nauroivat ja katselivat rakentamista. Mummon talo oli niin hullunkurisen viisto ja portaat surkean rikki. Jahka vielä oltaisiin vähän aika?, niin ehkä voitaisiin lähteä kaupungille kävelemään. Torvaldin piti ostaa uistin.

Alme tuli maitse. Sigridkin saapui, ja niin olivat taasen kaikki koolla vanhassa kodissa. Valborg, niin, hän oli poissa. Liinasta ei enää näyttänyt olevan hoitamaan mammaa. Hän nukkui istualleen lieden ääreen, keittäessään kahvia. Vuoronperään tulivat sisaret ja ravistivat hänet hereille, saadakseen kuulla häneltä mamman voimisesta.

— Lopun täytyy pian olla käsissä, kuiskasi Mida itkien, — näkeehän sen… mamma on jo kuin ruumis!

— Kuinka sinä, Liina, aiot järjestää, kun mamma nyt on kuollut? kysyi
Alme.

— En minä ole mitään ajatellut, sanoi Liina, — ei mamma kuole vielä. Me muutamme kesäkuusta uuteen asuntoon.

Liina selitti hajamielisenä, mitä asunto maksoi, mitä etuja siinä oli ja mitä varjopuolia.

— Minusta, sanoi Alme edelleen, — olisi hyvä tietää, kenen meistä pitää sinut ottaa. Et suinkaan sinä aio asua yksiksesi. Meille ei sovi. Juuri oli siitä puhetta Kallen kanssa — meille ei sovi.

Liina nosti väsyneitä silmiään. Mamma huusi häntä, mutta hän ei jaksanut nousta. Sanny kiirehti heti äitinsä luo.

— Niin, sanoi Sigrid, — kyllähän Liina saisi olla meillä… pienestä maksusta… mutta siitä tulisi kai sellainen nauraminen Vohlströmin kanssa, ettei sitä jaksaisi katsella.

Mida ei puhunut mitään. Sanny tuli hetken perästä keittiöstä, kiersi kätensä Liinan ympärille ja sanoi sydämellisesti, että heillä kyllä on tilaa sekä hänelle että Valborgin lapsille. Mutta hänkin toivoi, että mamma vielä eläisi.

Vanha äiti huusi heitä. Hänen äänensä oli pelottavan rasittunut. Torvald Fors tuli ilmoittamaan äidilleen, että he Saimin kanssa aikoivat lähteä kaupungille. Hänenhän piti ostaa se uistin. Vain vähäksi aikaa.

— Ajaai… huusi mummo, — älkää olko kauan… minne te menette? Liinaaa… anna lapsille kahvia! Kyllä te jaksatte… Ajaai, ette saa mennä mihinkään, ennen kuin olette juoneet! Ottakaa nyt, olkaa niin hyvät.

Torvald meni portaille. Hän poimi käteensä Saimin palmikkonauhan, joka oli tarttunut kahden lahon nurkkauslaudan väliin. Kun Liina astui portaille kahvitarjotin käsissä, näki hän Saimin sitovan nauhaa, posket aivan hehkuvina. Torvaldinkin kasvot hehkuivat.

Päivälliseksi oli mateita. Sairas hämmästytti kaikki tyttärensä ruokahalullaan. He tulivat kuin tulivatkin vakuuttuneiksi siitä, että mamma vielä paranee, eihän hän oikeastaan ole mikään vanha. Aijai, ehkä mamma voisi viettää kesän maalla, Akselin ja Midan luona!

Liinan piti saada nukkua seuraava yö. Sanny ja Alme jäivät mamman luo ja Liina läksi lasten ja Midan kanssa Punaiseen Kettuun. Freedi oli siellä pitänyt luonaan sitä hulttiota, sitä leipurin rouvaa, sitä entistä Hertta Nupposta. Mutta toki hän ymmärtäisi nyt lähettää hänet pois ja huomispäivänä aikoi äiti etsiä tuon syntisen olennon ja panna toimeen tarpeellisen puhdistuksen.

Liina nukkui kuin kivi. Kuoleman uni tuskin on syvempää. Se oli ihanaa, virkistävää unta. Häntä ei aamulla tahdottu saada valveille.

Kun hän keväisessä sateessa kiirehti läpi kaupungin kotia kohti, hän päätteli, että tänään kun tytöt kaikki ovat koolla, hän avaa lipaston. Hän tekee sen, estelköön ja kieltäköön mamma miten paljon hyvänsä.

Alme tuli kadulla häntä vastaan. Heillä oli ollut kauhea yö. Ei yhtä hetkeä mamma nukkunut eikä antanut toisten nukkua. Eikä mitään läpeä saanut avata, vaikka kaikki olivat tukahtumaisillaan. Mamma oli koko yön huutanut Liinaa ja tahtonut, että mentäisiin häntä noutamaan. Ei Sanny enempää kuin hänkään, Alme, kelvannut mihinkään. Hän löi heitä, suorastaan, kun he häneen koskivat. Ja juuri hän oli pyytänyt hieromaan tai nostamaan! Ei, ei yhtä hetkeä hän, Alme, olisi sellaisen ihmisen kanssa. Häntä inhotti, kun hän ajattelikin, että se oli hänen äitinsä.

— Hautajaisiin en minä tule, lopetti hän kotiportilla, — älä minua odotakaan. En ole koskaan nähnyt ruumista enkä tahdo nähdä. Kaikkein vähimmin mammaa!

Liina kääntyi sisään portista ja Almen vaalea hame jäi välähtelemään puhkeavien puiden alle.

Kun Liina astui huoneeseen, avasi sairas silmänsä ja hymyili avuttoman onnellisena. Liina näki, että hän tässä yhdessä yössä oli tuntuvasti heikentynyt.

— Liinaaa… ajaai… mamman rakkain lapsi… tulitko sinä! Ajaai, mamma kuolee ilman sinua… Ethän enää koskaan heitä mammaa… Jumalan siunaus lepää sinun päälläsi… Herra siunatkoon sinua ja varjelkoon sinua…

Hän itki. Hän ei jaksanut kuivata kyyneliään. Liina siveli hänen kasvojaan kostealla vaatteella.

Liina rupesi iloisesti puhumaan, kuinka virkistynyt hän oli, kuinka hän nyt taas jaksaisi. Siipirikko-lintu tuotiin esiin suuresta kopasta, missä se oli ollut yötä. Se istui Liinan kädellä, viserteli ja hyppeli pitkin permantoa. Auringonsäde sattui seinään, kevätsade rapisi vielä katolla. Sairas sai lääkettä ja vaipui horroksiin.

Liina hiipi varpaisillaan huoneeseensa, haki esiin avainkimpun, joka oli sidottu kokoon punaisella langalla ja viittasi veitikkamaisesti Sannyn luokseen.

— Nyt, kuiskasi hän, — me avaamme tuon vanhan lipaston, että saamme tietää, mitä siinä oikein on. Kun lintu visertää, niin mamma ei kuule, mitä me teemme. Ajattele, jos siellä olisi rahaa!

— Mitenkä sinä noin puhut? sanoi hän nuhdellen, — mitä siellä olisi? Jumala varjelkoon siellä olemasta mitään. Pane pois nuo avaimet. Emme koske koko kapineeseen. Syntiä se on.

Liina nauroi ääneti. Yhden yön uni oli merkillisesti virkistänyt häntä.
Hän avasi lipaston.

Levyllä, joka aukeni heidän eteensä, oli tuttu, iänikuinen mustepullo ja kynä. Pienten laatikoidenkin sisällön he tunsivat, niissä oli vanhoja kirjeitä, se rikkinäinen kukkaro, missä Liina säilytti mamman eläkkeen, kun se vuosineljänneksittäin maksettiin, ja hiuksista tehty rannerengas. Se oli mamman hiuksista, tehty hänen nuoruudessaan, ja Liina oli sen saanut. Liina aukaisi pienen oven taustan keskellä. Veitikkamainen hymy ei väistynyt hänen huuliltaan. Lokerossa olivat mamman morsiussukkanauhat, hyvin sirot, siniset, helmillä ommellut silkille. Ne oli mamma määrännyt Midalle. Tämä kaikki oli tuttua. No nyt… Liina veti lokeron takaa auki pienen laatikon. Se oli tyhjä. Tätä laatikkoa ei hän enää tuntenut. Eikä sitä pientä lukkoa, joka tuntui olevan tämän laatikon takana. Hänen sydämensä alkoi kiivaasti lyödä. Hänen kätensä vapisi, kun hän avainkimpusta koetti löytää sopivaa avainta. Sanny katsahti kalpeana vuoroin nukkuvaan äitiinsä, vuoroin sisareensa ja huojutti moittien päätään. Hänkin oli kuitenkin tullut uteliaaksi. Lintu viserteli ja nokki rauhallisesti lattialla siemeniä. Avainkimpussa ei ollut ainoaakaan niin pientä avainta.

— Eivät ne sovi, kuiskasi Liina, tuntien hien nousevan otsalleen. —
Mitä me nyt teemme?

Sanny työnsi vuorostaan kätensä pieneen aukkoon. Hänenkin kätensä vapisi. Molemmat olivat yhtäkkiä varmat, että heidän edessään oli salalaatikko ja salaisuus.

— Kun auringonsäde tulee mamman kasvoille, niin hän herää, kuiskasi Sanny. — Pannaan kiinni. Minusta on niin kauheaa. Annetaan olla koko rahojen.

Mutta Liina tunki uudelleen kätensä aukkoon ja hypisteli voimakkailla kynsillään lukkoa. Se risahti tuskin kuuluvasti, pieni puulevy lensi syrjään ja hänen kätensä joutui johonkin lokeroon ja tarttui paperiin.

Suuri kellastunut kirje lepäsi sisarusten edessä. Päällä oli sirolla, selvällä käsialalla: Karolina Kristina Karell.

Äiti äännähti. Sisarukset seisoivat kuin permantoon naulittuina. He pelkäsivät, että heidän sydäntensä lyönnit kuuluisivat. He hiipivät Liinan kamariin, avasivat kuoren ja tutkivat papereita.

He luulivat näkevänsä unta. Kaikki oli selvästi kirjoitettuna ja kuitenkaan eivät he voineet uskoa, että se oli totta. He itkivät ja nauroivat ja alkoivat uudelleen lukea papereita. Se oli totta! Mamma oli ollut oikeassa ja he kun kaikkina näinä vuosina olivat luulleet hänen puhuvan mahdottomia! Mutta nyt piti hänen heti saada tietää, mitä oli tapahtunut. Heti piti toimittaman mamman tahdon mukaan. Kirkkoherralle piti lähteä viemään sanaa. Ei, vaan tohtorille! Ja pyytää, että hän heti tulisi tänne.

Liina tuli vanhan lipaston eteen ja sulki kannen. Kuinka uskollisesti se oli säilyttänyt salaisuuttaan ja hän kun oli sitä pelännyt ja pilkannut. Ilo, jollaista ei hän milloinkaan ollut tuntenut, nousi hänen rinnassaan. Hän muisti hetken unessa, kauan sitten, jolloin hän oli halunnut nostaa siipiään lentääkseen. Ei, täytyi antaa mamman nukkua. Hän asettui lattialle linnun viereen ja ajatteli, mitä kaikkea hän nyt tekeekään. Lintu asettui kesynä hänen kädelleen. Nyt mamman pitää saada savikylpyjä ja viiniä ja sitä hienoa juomaa, mitä Harry Tiger toi, shamppanjaa — niin paljon kuin mamma tahtoo! Ja Valborgin lapset, oi kuinka hyvä niille pitää tulla ja…

Auringonsäde oli jo aivan likellä mamman kasvoja. Oliko paras peittää ikkuna, vai… Liina ei jaksanut enää. Hilliten sydämensä lyöntejä laski hän kätensä mamman kädelle. Hän koetti olla aivan levollinen.

— Ajaai… äännähti äiti, — onko mamma nukkunut? Paistaako aurinko? Onko kevät?

— Mamma, alkoi Liina, — nyt mamma saa kuulla jotakin hauskaa… oikein hauskaa… Ei, ei sitä pidä pelästyä…

— Liinaaa… mamman rakkain lapsi… sinun kätesi vapisee… mamma tietää: sinä olet avannut lipaston… Oletko…? Ja sinä olet nyt rikas? Sinä olet rikas!

Liina painoi äitinsä kättä ja nyökäytti päätään. Hänen teki mieli pyytää anteeksi kaikkea epäuskoaan vuosien mittaan, kaikkea surua mitä sillä oli tuottanut, mutta kyyneleet tukkivat hänen suunsa. Äiti tuijotti häneen selkeällä pitkällä katseella. Ikään kuin sininen pilvi tuli hänen kasvoilleen. Liina pelästyi, koetti nostaa äitiään ja rupesi puhelemaan kaikesta, mitä he nyt tekisivät.

— Nyt…, sanoi äiti soinnuttomasti, — minä kuolen… Se ei ole vaikeaa…

Sanat kuuluivat aivan selvästi. Kun aurinko tuli vuoteen kohdalle, lepäsi vanha äiti liikkumattomana. Siniset poimut hävisivät hänen kasvoiltaan vähitellen. Hän näytti nukkuneen.

Liinan sydänkin hiljeni vähitellen. Vähitellen hän alkoi ymmärtää, että kuolema, jota he niin kauan olivat odottaneet, oli tullut. Näin helppoa se oli ollut. Kuinka onnelliselta mamma näytti.

MAMMONA

Oliko se todella näin onnellista? Hän ei koskaan ollut saattanut aavistaa, että se oli tällaista. Ymmärsi todella, minkä tähden ihmiset ajoivat takaa rikkautta.

Ei huolta huomisesta päivästä. Saattoi tehdä, mitä tahtoi. Olisipa mamma elänyt, kuinka hän olisikaan iloinnut tästä huolettomuudesta ja onnesta.

Liina eli lapsuuttaan ja nuoruuttaan, vuoronperään toista ja toista, aamusta iltaan ja läpi rusottavien suvisten öiden, jotka hehkuivat hänen aittaansa. Ei, ei hän ollut saattanut aavistaa, että elämä olisi näin ihanaa ja rikkaus näin iloista. Hänen päivänsä ja yönsä olivat kuin yksi ainoa loputon ylistyslaulu.

Hän vietti kesää sisarensa Sanny Saarisen luona. Talo oli täynnä väkeä, nuoria ja vanhoja.

Vallitsi kuumeinen kiire. Nukuttiin aitoissa ja luhdeissa, muualla ei ollut tilaa. Kullakin oli oma työnsä. Toiset tekivät pelto- ja puutarhatyötä, toiset olivat keittiössä, toiset kutoivat kangasta, toiset hoitivat kanoja, toisten hallussa olivat mehiläiset. Ateriat syötiin yhdessä suurella kuistilla, johon näkyi kirkko, kirkonkylä ja järvi. Opettajalla oli vuokralla kappale maata ja se antoi tämän työn. Hänelle itselleen oli välttämätöntä näin kesän aikana uudistua maatyössä, hänen henkensä kokoontui, hän jaksoi sitten taasen talvella jakaa varastoistaan. Niin hän sanoi.

Liina oli koonnut ympärilleen kylän lapset ja piti heille leikkikoulua. Heitä oli yli puolensataa, heillä oli oma kasvitarhamaa, lavoja kukkineen, vihanneksineen, leikkikenttä, hiekkaläjä, siroja pieniä työkaluja. Mikäpä oli hankkiessa, kun oli rikas. Kaikki oli käynyt niin äkkiä ja itsestään, ettei Liina voinut ymmärtää, että se oli totta. Alussa oli hän illansuussa kertonut satuja vain sisarensa nuorimmille lapsille. Sitten oli tullut lapsia naapurista ja ennen kuin hän tiesikään, oli hänen ympärillään monta kymmentä lasta, eri-ikäisiä, enimmäkseen risaisia, hoitamattomia lapsia, joita alituisesti oli kotona rangaistu pahanteosta. Mikä lieneekin heti tehnyt heidät tässä uudessa leikkikoulussa kilteiksi, tottelevaisiksi ja iloisiksi. »Täti» itse oli kaikista iloisin, hän kertoi satuja, hän lauloi ja leikki, hän kaivoi maata, kylvi ja kasteli. Hän juoksi kilpaa lasten kanssa, hän neuloi heille vaatteita, vanhemmat lapset saivat itsekin neuloa. Mikä oli tätä kaikkea tehdessä, kun oli rikas! Päivät kuluivat tällaisessa onnellisessa, iloisessa hälinässä ja koko yön sai nukkua. Mamma olisi varmaan sanonut: ajaai, että viitsitkin, eiväthän lapset ole sukuakaan! Liinasta tuntui, että he olivat sukua. Eivätkö itse asiassa kaikki, jotka syntyivät maailmaan ja joiden oli määrä kuolla, olleet sukua. Mamma ei ymmärtänyt tätä, vaikka hän ymmärsi niin monet muut asiat. Liina koetti mikäli mahdollista noudattaa mamman tahtoa. Hän ei ollut antanut rahoja kenellekään, vaikka sisarukset heti hautajaisten jälkeen olivat niitä pyytäneet eri tarkoituksiin. He olivat suuttuneet, sillä he katsoivat niitä yhteisiksi, mutta Liina muisti mamman käskyt ja tahtoi harkita asiaa. Mitäpä hän niillä itsekään tekisi, siltä oli hänestä kyllä alussa tuntunut, mutta tohtori oli heti lohduttanut häntä sillä, että rahat löytävät paikkansa, ja nyt alkoi Liina itsekin käsittää, mihin niitä saattoi käyttää. Hän tahtoi niin monelle lapselle kuin suinkin tuottaa iloisen, valoisan lapsuuden. Hän oli varma, että se auttaisi heitä elämässä ja tekisi heidän vanhuutensa helpommaksi kantaa. Ja vanhoille, heille hän tahtoi toimittaa kodin, jossa he saisivat hoidon ja kaiken lievennyksen, mitä oli mahdollista antaa ihmiselle ennen kuolemaa. Harry Tiger oli konsertillaan pannut alulle vanhojen rahaston, sitä piti kartuttaa, asiasta piti tulla tosi. Liina kuvitteli, että molemmissa laitoksissa, sekä leikkikoulussa että vanhojen kodissa, piti olla paljon kukkasia, iloa, hyvyyttä ja aurinkoa. Ehkäpä säleaita vain välillä, jotta vanhukset saisivat iloita lasten leikeistä ja lapset tottua näkemään vanhuutta. Ehkäpä vanhojen kodin saattaisi omistaa Sofia Kareliin muistolle. Sellaistahan oli tapa tehdä. Siitä mammakin pitäisi.

Onnellista oli olla rikas! Silloin tällöin kesken työtään Liina äkkiä pysähtyi tämän ajatuksen eteen ja kysyi itseltään, oliko se totta, että hänen köyhän äitinsä hauta kaupungin hautausmaalla nyt oli kaikkein kaunein ja parhaiten hoidettu, että hän saattoi tulevaisuudessa rakentaa kokonaisen kauniin kodin sadoille köyhille äideille ja leikkitarhan yhtä monelle lapselle. Kun joku oli köyhä tai iloton ja kääntyi hänen puoleensa, saattaisi hän sanoa: mene sinne ja sinne, siellä on iloa ja työtä.

Illoin, kun rusko hohti sisään aitan harvoista seinistä, yön linnut kaihersivat ja ääntelivät ja ilma oli täynnä kuivavien heinien tuoksua, oikaisi Liina työstä ja leikistä väsyneet jäsenensä vuoteelleen, ajatteli äitiään ja rikkauksiaan ja nukkui rukoukseen. Ja koko yö meni kiinteässä, keskeytymättömässä unessa kuin lyhyt hetki vain ja kun aamulla työnsi auki aitan oven, oli silmien edessä kasteinen pihamaa ja vastapäätä maitohuoneen kuisti ja hylly kuivavine peltiastioineen, joihin aurinko paistoi. Ja pian alkaisi tieltä kuulua lasten ääniä ja käsissä olisi uusi työ ja uusi ilo. Tuomas Saarinen tunsi työn, laulut ja leikit ja auttoi saattamaan ne kaikki järjestelmälliseen kuntoon.

Tuomas Saarinen oli valoisa, tyyni mies, jota eivät ilot eivätkä surut saattaneet pois tasapainosta. Hän antoi Liinalle hyviä neuvoja kaikin puolin.

Eräänä sunnuntai-iltapäivänä, kun kylän nuoret olivat leikkimässä koulun pihamaalla ja opettaja vaimonsa kanssa istui portailla, otti hän Sannya, vaimoansa kädestä ja pujottelihe siihen riviin, missä Liina Karell seisoi, päivettyneenä, punaposkisena ja hehkuen leikin kiihkosta ja innostuksesta.

Ja Sanny jäi siihen missä hänen sisarensa Liina oli seisonut ja tähtäsi silmänsä suureen palloon, joka huutojen ja naurun kaikuessa lenteli leikkijäin päiden päällä.

Liina seurasi opettajaa, mutta hänenkään silmänsä eivät vielä voineet kokonaan irtaantua pallosta ja leikkitovereista, jotka juoksivat edestakaisin. Kun hän näki, että hänen puolueessaan jotakin laiminlyötiin, lähti hän yhtäkkiä vaistomaisesti juoksemaan takaisin. Tuomas Saarinen nauroi. Eikö Liina huomannut, että Sanny oli hänen paikallaan? Eikö hän luullut Sannyn ymmärtävän hänen tehtäväänsä? Sanny oli tosin kahdentoista lapsen äiti, mutta hän oli samalla leikkimestari Saarisen rouva ja sellaisena hän kyllä osasi leikkiä. Liina pysähtyi kuin pyörryksissä ja pyyhki otsaansa. Vihdoin hän tuli järkiinsä ja asettui portaille vastapäätä lankoaan.

Maisema lepäsi heidän edessään sydänkesän kukkeudessa, kypsytellen viljojaan ja kasvatellen niitä lukemattomia eläviä olentoja, suurempia ja pienempiä, jotka oman onnensa nojassa tai emonsa turvissa ottivat ensi askeliaan tai tekivät ensi siivenlyöntejään. Kaukainen järvenselkä huokui uneliaassa autereessa, lähimmät rannat kuvastivat muotojaan oudon selvästi vedenkalvoon. Taivas siinsi lämpöisenä ja lempeänä.

— Katso tuota nientä tuossa, sanoi Tuomas Saarinen siihen hiukan opettavaan tapaansa, minkä hän oli saanut pitkän opettajatoimensa aikana, ja ojensi kätensä.

Hän oli jo tyyntynyt leikistä ja sunnuntai-illan hartaus lankesi vähitellen hänen mieleensä.

— Minä olen niin ajatellut, alkoi opettaja, — miten sinä parhaiten hoitaisit ja kartuttaisit sitä Jumalan lainaa, mikä on sinulle uskottu.

— Niin, toisti Liina koneellisesti, — sitä Jumalan lainaa, mikä on minulle uskottu…

Tuomas Saarinen alkoi puhua siitä, miten kaikki omaisuus, mitä ihminen eläessään nautti tai hallitsi, — oli katsottava vain Jumalan lainaksi, lainaksi, joka oli annettu hänelle väliaikaisesti. Jollei ihminen tältä kannalta ottanut omaisuutta, niin joutui hänen sielunsa vaaraan. Se oli ainoa tapa säilyttää sydämensä puhtaana ja vapaana. Silloin ei nurissut, jos toimeentulo oli niukempi, silloin ei niskoitellut, jos esimerkiksi isänä tai äitinä joutui kokemaan sen, mikä tuntui kaikista vaikeimmalta: että lapsi tyytymättömänä ja ylimielisenä läksi kodista. Kun lapsikin oli vain Jumalan laina, niin täytyi olla minä hetkenä tahansa valmis luopumaan siitä. Silloin ei myöskään paisunut, jos sai haltuunsa suuren omaisuuden: kun ei se ollut oma, vaan Jumalan laina, niin tunsi vain vastuunalaisuutta siitä, miten se tuli käytetyksi. Tämä oli, kuten sanottu, ainoa tapa millä sai sielunsa säilymään puhtaana ja vapaana. Opettaja puhui katse tähdättynä kaukaisuuteen ja käsillään muovaillen näkymättömiä mielikuvia, niinkuin hän olisi pidellyt savea. Hänen edessään tuntui olevan suuri näkymätön kuulijakunta, jolle hän esitti tärkeää kokemusten summaa, tai oli hän aivan yksin ja toisti itselleen taasen kerran asiaa, josta hänen sielunsa rauha riippui. Häntä vastapäätä istuva valkopukuinen tyttö, jonka hiukset olivat harmahtavat, ilme kuin nuoren tytön ja silmät kuin lapsen, kuunteli ääneti, hyväksyen joka sanan ja iloiten siitä, että asia tuli näin täysin selvitetyksi.

He vaikenivat molemmat hetkisen ja katselivat pääskysiä, jotka lentelivät pesilleen, ja väsymättömiä leikkijöitä pihakentällä.

— Minä olen ehkä liiaksi iloinnut rikkaudestani, sanoi Liina hiukkasen säikähtäen. — Ehkä minä olen unohtanut, että se on Jumalan laina.

— Älähän nyt, hymähti opettaja. — Etkö olisi ollut iloinen, etkö olisi ollut kiitollinen! Mutta katsohan nyt tuota nientä tuossa. Se on totisesti kaunis. Jos ostaisit sen, rakentaisit mökin ja jatkaisit leikkikouluasi kesät talvet? Sinun oppilaasi tulisivat sitten kansakouluun, minä jatkaisin sinun työtäsi ja sinä saattaisit seurata oppilaittesi vaiheita kauas elämään.

— Sinun täytyisi tietysti myöskin rakentaa koulu, jatkoi lanko, — sillä ei talvella käy pitäminen tunteja taivasalla ja ladoissa. Sinulla riittäisi työtä yllin kyllin, kylä on niin suuri. Tulet myös pian näkemään, että tämä työ on kaikkein rasittavimpia. Siitä ei koskaan saa kiitollisuuden palkkaa eikä myöskään tunnustusta. Mutta kun kerran väsyt, niin heität, ja asut punaisessa mökissäsi. Tuossa… tuossa noin se kohoaa. Kolmelta taholta näkyy ikkunoihin järvi. Minä tiedustelen, saako niemen ostaa.

Niemi kohosi kuin ääretön vihreä koivukimppu keskellä sinistä vettä. Koivut vanhalla Karellien pihamaalla tulivat mieleen, nämäkin olivat niin voimakkaat, suorarunkoiset ja sirot. Kuinka olikaan tuo niemi jäänyt niin yksinäiseksi ja koskemattomaksi keskelle kylää. Liinan sydän alkoi sykkiä. Jos voisikin tehdä sinne punaisen tuvan, pitää kissan, koiran ja ehkä lehmän. Vanhan Martinskan hän ottaisi kanssaan asumaan. Ja kaikki koivut saisivat kasvaa, ainoastaan niin paljon hän raivaisi peltoa, että saisi perunamaata ja vähän vihanneslavoja. Koulu olisi täällä ylempänä, sen yhteydessä olisi suuri kasvitarha. Kunhan mamma eläisi, että hän näkisi, miten onnellinen hänen tyttärensä on!

Mutta sill'aikaa kun Liina Karell vietti myöhästynyttä lapsuuttaan ja nuoruuttaan kaukana maalla, missä ei hänen rikkauksistaan tiedetty mitään, antoivat samaiset rikkaudet hänen kotikaupungilleen paljon päänvaivaa. Liina Karell rikastunut — sekö laiha vanha neiti, joka asui yhdessä äitinsä kanssa ja joka silloin tällöin kiersi kaupunkia kauppaamassa joitakin käsitöitään? No, jo nyt olivat rahat joutuneet vääriin käsiin, mitä sellainen surkea vanha neiti niillä teki? Se oli toki tottunut kituuttamaan päivästä päivään eikä edes ymmärtänyt, mitä rahoilla voitiin tehdä. Oliko todella mahdollista, että Liina Karell oli saanut periä? Sehän oli sen hullun rouvan tytär, jolle se maailmankuulu hullu taiteilija kerran vuosia sitten antoi kauneuspalkinnon? Se se sama, kaikki tunsivat Liina Kareliin, hän oli kaupungin alkuasukkaita niinkuin hänen äitinsäkin. Vanhan rouvan hautajaisissa se jo nähtiin, ettei enää oltu köyhiä ja oikein puutarhuri oli sittemmin pannut kuntoon haudan — ei siinä oltu säästetty. Kuinka paljon tuo vanha neitonen sitten oli oikeastaan perinyt? Satatuhatta? Kaksisataatuhatta? Puoli miljoonaa? Miljoonan? Ihmisten hämmästys kasvoi kasvamistaan ja päättyi toisilla suuttumukseen, toisilla pilantekoon. Taisi siitä laihasta vanhasta immestä paisua vielä kaupungin tavoitelluin tyttö. Kauneuspalkinnon saanut ja miljoonan omistaja, eikä mitään halpaa sukuakaan — totta totisesti, sitä kannatti ruveta ajattelemaan!

Ei ollut kaupungissa sitä ihmistä, joka ei olisi puhunut Liina Kareliin miljoonasta. Ja jokainen tuli siihen johtopäätökseen, ettei se kuulunut sellaiselle köyhälle raukalle, joka ei osannut sitä käyttää, vaan sille, joka ymmärsi panna sen liikkeelle. Jokainen piti tietysti juuri itseään tuona valittuna, jonka käsiin Liina Kareliin miljoonan täytyi joutua. Jokainen mietti keinoja, miten saada rahat itselleen tai omiin tarkoituksiinsa. Kaikkinaiset köyhät vanhat muijat, jotka olivat seurustelleet Karelleilla, olivat tietenkin itseoikeutetut jakamaan onnen Liinan kanssa. Hehän olivat niin vanhoja ystäviä, vieneet vanhalle postmesterskalle ja hänen tyttärelleen mikä luudan, mikä kimpun katajia, mikä juurimaton, mikä mitäkin. Toki Liina muistaisi heitä ennen muita. Hehän aina olivat sinutelleetkin Liinaa! Ja Liina oli aina ollut niin nöyrähenkinen ja hyväntahtoinen — postmesterska se oli ylpeämpi, se muisti tarkoin ylhäiset sukulaisensa ja niiltä kai ne olivat tulleet nämä suuret perinnötkin. Mutta Liina, jos hän nyt ketä muistaisi, niin toki niitä, jotka hänen köyhyytensä päivinä olivat olleet hänen ystäviään. Kaupungin mahtihenkilöt taas, jotka tohtorilta olivat onnistuneet saamaan täsmällisempiä tietoja tuosta satumaisesta rikastumisesta, toivoivat pääsevänsä siitä osallisiksi, jolleivät juuri mieskohtaisesti, niin kaupunkinsa puolesta. Täytyi saada neiti Karell ymmärtämään, miten palveltiin yhteishyvää, hänen nimensähän voi suorastaan tulla kuolemattomaksi, jos hän antoi rahansa sellaisiin laitoksiin kuin koulut, niin, ja vaivaishoidon uudestijärjestämiseksi. Täytyi myöntää, että nykyisessä vaivaishoidossa oli toivomisen varaa. Ne leikkikoulut, joita tohtori puolusti, niistä nyt eivät herrat olutpatruunat, kauppiaat ja kauppaneuvokset ymmärtäneet sanoa sitä eikä tätä. Mitäpä kasvattamista lapsissa oli ennen kouluikää, vitsa siinä oli tehokkain ja sitä hoitivat parhaimmin isä ja äiti. Mutta miksei sellainenkin leikkikoulu voinut olla kaupungissa, jos sen ilmaiseksi sai, kai tohtori asian ymmärsi. Itse pormestari, joka selvästi muisti Liina Kareliin käynnin hänen eteisessään, mietti keinoa, millä parhaiten saattaisi lähestyä rikasta neitiä. Hänen rouvansa, joka oli neiti Kareliin vanhoja tuttavia, oli kaiken aikaa suhtautunut häneen niin ylpeästi, että ehkä oli vaikea yhtäkkiä tekeytyä ystäväksi. Pormestarinnasta se kuitenkaan ei ollut ensinkään vaikeaa. Hän puheli oikealle ja vasemmalle »lapsuudenystävättärestään Liinasta» ja odotti odottamalla tätä palaavaksi kaupunkiin. Hänen oli tätä oikein ikävä, sellainen herttainen tyttö.

Pahin päänvaiva oli kaupungin hienoimmilla naisilla. Pitikö heidän tästäpuoleen alkaa lukea neiti Karell kuuluvaksi seurapiiriinsä? Pitikö heidän pyytää hänet kutsuihinsa? Nimi- ja syntymäpäivänvietoissa keskusteltiin tästä asiasta innokkaasti, jopa kiihdyttiin ja kiivastuttiinkin. Mikä oli neiti Kareliin syntyperä? Mikä hänen sivistyksensä? Kuinka hän käyttäytyi, oliko hänellä tapoja? Niille rouville, joiden kodissa oli tulossa kuudeskymmenes syntymäpäivänvietto, tai häät tai hopeahäät, niille oli asia polttavin. Eräs leipuri oli kosinut neiti Karellia — se ei ollut hänelle eduksi. Hän oli perheissä kaupannut käsitöitään — se ei myöskään ollut hänelle eduksi. Muodostui puolueita myötä ja vastaan. Oteltiin myrskyisesti, niin vilkkaita yhdessäoloja ei ollut kaupungin hienoilla naisilla ollut sitten, kun he aikoinaan olivat kiistelleet Harry Tigeristä. Niin, ja se kauneuspalkinto, jonka neiti Karell oli saanut, se nyt oli suorastaan naurettava. Tohtorinna ajoi kiivaasti Liina Kareliin asiaa, puhui muistelmistaan jo siltä ajalta, jolloin hän kuuli hänen kertovan satuja, ja esitti miehensä, tohtorin, mielipiteet kiistanalaisesta naisesta. Ei voitu päästä yksimielisyyteen. Toiset päättivät alkaa seurustella neiti Kareliin kanssa, toiset asettuivat jyrkästi tällaista seurustelua vastaan. Apteekerska ei kahteen kuukauteen puhunut yhtään sanaa tohtorinnalle. Kaikkein hienoimmat rouvat päättelivät tohtorinnan puolustuksen johtuneen siitä, että tohtorilla noiden hämäräperäisten rikkauksien hoitajana nähtävästi oli niistä odotettavissa suuria etuja.

Kirkkoherra Lehto ja hänen rouvansa pitivät itseään ennen muita oikeutettuina neuvomaan Liinaa, miten Jumalan suuri lahja oli käytettävä.

— Hän saa lahjoittaa meille sohvamaton saliin, sanoi ruustinna. — Ja sen hän tekee mielellään. Kyllä minä olen eläissäni niin paljon auttanut häntä. Se ei hänen nykyisissä varoissaan tunnu ensinkään.

— Mutta, rakas ystävä, sanoi kirkkoherra, — emme saa olla itsekkäitä. Kirkkoa neiti Kareliin täytyy muistaa. Ja sen hän tekeekin, tunnen hänet, hän on herännyt ihminen. Aion ehdottaa, että hän lahjoittaa alttaritaulun, se ei maksa kuin pari tuhatta, hän tulee iloiseksi, kun saa tämän ajatuksen. Tosin vähän olemme ajatelleet rukoushuonettakin peräkulmille — sinä tiedät, sinne, missä minä aina käyn silloin tällöin. Ehkäpä hänen paljon kärsinyt sydämensä voisi löytää lievennystä siitäkin rakkaudentyöstä. Ja seurakunnan köyhät, ne toivon voivani sulkea hänen huomioonsa. Voisimme ajatella joulujuhlaa, jossa jaetaan lahjoja köyhille, rahaa, vaatteita, ruokaa. Kyllä Liina Karell vielä muistaa, mitä köyhyys on…

— Jaa mutta sohvamaton hän saa antaa minulle joululahjaksi, keskeytti ruustinna, — kyllä minä niin monta kertaa hyppäsin pihan poikki vanhan sairaan äidin luo…

— Vaimo, vaimo, naurahti kirkkoherra, — älä päästä tätä ajatusta pesimään sydämeesi. Jos Liina Karell huomaa, että haluamme jotakin itsellemme, vetäytyy hän kuoreensa eivätkä yleisetkään asiamme voita hänen myötätuntoaan.

— On tämä yhtä kaikki ihmeellistä Jumalan johdatusta, sanoi ruustinna. — Minkä tähden juuri tuollaisen vanhan yksinäisen tytön pitää saada käsiinsä sellainen summa rahaa! Kun perheellistäkään miestä ei muisteta. Onhan Liina Karellilla omaisia, on kyllä, ja nehän ne nämä rahat vievät, vanha rouva oli kovin sukurakas. Kuinka monta kertaa minun pitikään hänelle muistuttaa, että muutkin ihmiset ovat meidän lähimmäisiämme. Jos nyt tytär muistaisikin tämän. Ja täytyy minun sekin sanoa, etten minä sentään ymmärrä, kuinka Liina Karell antaa tohtorin hoitaa rahojaan. Olisihan hänen pitänyt ajatella, että Lehdon kodissa ne hänen parhaimmat ystävänsä aina ovat olleet…

Ei, kuten sanottu, ollut sitä kaupunkilaista, jonka ajatukset eivät olisi askarrelleet Liina Kareliin salaperäisen miljoonan ympärillä. Jokainen tunsi, että hetki oli tuleva, jolloin hänen oli astuminen esiin saamaan osuutensa aarteesta, tai paremmin sanoen avustamaan avutonta naista sen oikeinkäyttämisessä. Liina Kareliin miljoona oli koko kaupungin miljoona.

Ainoastaan vilkas kylpykausi sai pienen yhteiskunnan kauniiden järvien varsilla kesäkuukausiksi rauhoittumaan.

Eräänä heleänä syyspäivänä, kun kylpykausi jo oli loppunut, ajoi niin satumaisella tavalla rikastunut neiti Karell röykyttävillä maalaisrattailla kaupunkiin. Nyt olisi ollut tilaisuutta yllin kyllin katsella häntä, sillä pitkillä peninkulmilla väsynyt hevonen kulki ajomiehen kaikista ponnistuksista huolimatta käyden, vaikka hyvä maalaistapa vaatii, että sekä kylissä että kaupungeissa on näytettävä, mihin hevonen kelpaa. Liina oli puettuna vanhoihin tamineihinsa, jotka kaupunki hyvin olisi tuntenut, jos se olisi viitsinyt aikoinaan kiinnittää huomiota äitiin ja tyttäreen heidän jokapyhäisillä kirkkoretkillään. Kaupunki ei ollut käyttänyt hyväkseen tilaisuutta tutustua tulevaan rikkaaseen tyttöönsä ja niin ei se häntä nytkään huomannut, kun hän säkkien, pyttyjen ja koppien ympäröimänä kesän poissaolon jälkeen palasi syntymäseudulleen.

Esplanaadit ja puistikot olivat jo keltaisinaan, pihamailta kallistui lauta-aitojen yli vaahteroja, joiden oksat olivat sinipunervat kuin mitkäkin satumaiset hedelmätertut. Kaupunki näytti maalta tullessa suurelta, kauniilta ja niin ihmeen tutulta. Muistojensa vallassa Liina katseli milloin talorivejä, milloin kauppoja, milloin kirkontornia, milloin raatihuoneen muhkeaa julkisivua, milloin hautausmaan väriloistoa, milloin kylpylärakennuksia. Hän tuskin uskalsi katsoakaan sinnepäin, missä vanha kotitalo oli, mutta niin paljon hän tahtomattaan näki, että sieltä kohosivat tiilimuurit, jotka näkyivät yli kaikkien muiden talojen. Kaikkialla oli muistoja, näitä katuja oli hän koko ikänsä polkenut, noihin ikkunoihin katsellut. Yhden kesän vain hän oli ollut poissa, mutta kaikki oli käynyt entistä kauniimmaksi, rikkaammaksi, tyhjemmäksi ja kaukaisemmaksi. Hänhän oli jo toisella jalallaan muualla, hänelle rakennettiin omaa punaista tupaa niemelle koivujen keskelle ja omaa leikkikoulua väkirikkaan kylän laitaan. Hän palasi kaupunkiin vain siksi kuin hänen uusi kotinsa valmistuisi. Mitäpä hänellä enää oli tekemistä täällä, mamma oli tuolla heleässä puistossa, Valborg oli siellä. Laskeva aurinko loi juuri sinne lämpöisimmän hohteensa. Samassa alkoi raatihuoneen kello lyödä. Liina ei enää voinut voittaa liikutustaan. Hän painui suurta saaliaan vasten ja koetti tukahduttaa nyyhkytystään. Kellon lyönnit valuivat kuin muistojen kyllästyttäminä alas korkeudesta. Kellon sävelissä yhtyi koko mennyt elämä, niissä oli lapsuus, niissä olivat valvotut yöt, niissä olivat keväiset päivät sellaisina kuin ne olivat puistojen vihannoidessa ja lintujen laulaessa hymyilleet kaupungille.

Kenenkään huomaamatta saapui Liina Karell sille uudelle asunnolle, jonka hän talvella oli vuokrannut äitiään ja itseään varten ja jonne heidän huonekalunsa olivat äidin kuoltua kuljetetut. Hän pääsi sisään, vaikka keittiön asujain, Martinska, oli poissa. Siellä oli lämmin, kahvipannukaan ei ollut ehtinyt vielä jäähtyä. Muut huoneet olivat lämmittämättömät, matalissa ovissa täytyi astua kumartaen. Toisessa kamarissa olivat ne huonekalut, jotka Liina itse oli kyhännyt kokoon omaa vanhaa huonettaan varten, toisessa seisoi vanha lipasto yksinään keskellä lattiaa, kansi avoinna ja laatikot vedettyinä auki ikään kuin varkaiden jäljeltä.

Miksi he olivat jättäneet vanhan huonekalun sillä tavalla? Liinasta tuntui käsittämättömältä, suorastaan pahalta, kiittämättömältä. Kuinka he olivat voineet? Muut huonekalut olivat poissa, sisaret olivat jo vieneet osansa. Mutta vanha lipasto, joka aikoinaan oli palvellut isää ja jossa Jumalan laina sittemmin oli ollut piilossa kuin siemen maassa…

Liinan tuli äkkiä ikävä kesäistä elämää, opettajaa ja kylän lapsia.
Miksi hän olikaan lähtenyt tänne, mikä häntä täällä odottikaan — tuo
vanha huonekalu avonaisena ja raastettuna vaikutti kuin paha enne.
»Kun Herra mua paimentaa, ei multa mitään puutu», tuli Liinan mieleen.
Opettaja oli viimeisenä iltana lukenut psalmin, ennen kuin erottiin.

Liina purki ajomiehen kanssa kuorman ja keitti kahvia. Hevonen söi, kaurapussi kiinnitettynä pään ympäri. Ajomies istui sillaikaa naapuriperheen portailla ja jutteli vaimon kanssa, joka asteli edestakaisin askareissaan. Kun kahvi oli valmis, kutsui Liina miestä juomaan. Hän läheni omituisesti hymyillen eikä asettunut pöydän ääreen, mihin hänelle oli varattu tuoli, vaan ovensuuhun. Keskustelu, jota he koko matkan olivat toverillisesti ylläpitäneet, ei sujunut ensinkään. Vihdoin mies, kopeloidessaan lakkiaan tuolin alta ja kiitellessään virkkoi:

— Kun en minä ensinkään tietänyt… eikä kukaan muukaan siellä meidän puolella, että… että neiti oli niin rikas. Oikein kuulutte olevan satojen tuhansien omistaja. Olisihan sitä kohdeltu toisella tavalla, jos olisi tiedetty…

— Tuolla kertoivat. Ja sellaisessa kaapissa olivat paperit… Kuuluu käyneen paljon ihmisiä katsomassa sitä kaappia. Onhan se täällä… eikö sitä saisi nähdä?

Mies ei pyytänyt uudestaan. Kun Liina maksoi matkansa, huomasi hän, että toinen katui pyytäneensä näin vähän. Hän ei kuitenkaan antanut enempää kuin sovitun summan. Mies läksi ikään kuin tyytymättömänä, sama mies, jonka kanssa pitkin matkaa niin hauskasti oli puheltu. Ja siitä syystä, että hän oli kuullut Liinan olevan rikkaan! Nyt hän menee sinne kotipuoleensa ja kertoo kaikille, että leikkikoulun neiti on rikas ja kukaties tulevaisuudessa kaikki muuttavat kohtelutapaansa.

Martinin leski hänelle tiesi kuvata, mikä melu kaupungissa oli noussut. Sellaisetkin paremmat henkilöt, niinkuin esimerkiksi tuomarin rouva, olivat pysähdyttäneet hänet kadulla ja kyselleet, oliko se totta, että Liina oli saanut niin paljon rahaa. Ja sitten he olivat tahtoneet nähdä kaapin. Alhaisempaa kansaa oli kaiket sunnuntait käynyt sitä katsomassa ja jotkut paremmatkin, sellaiset kuin ruustinna ja pormestarinna — vaikkeihän se pormestarinna alkuaan mikään parempi ollut — olivat käyneet viikolla. Kerran olivat jotkut poikaviikarit särkeneet ikkunan, kun hänen, Martinskan, poissaollessa olivat nousseet kiville ja katsoneet ikkunasta. Siinähän se kaappi oli seisonut keskellä lattiaa kaiken suvea. Hän oli lopulta aivan tuskastunut, hiekkaa olivat kantaneet huoneisiin, niin ettei muuta ehtinyt kuin siivota, eivätkä hänen ollessaan työssä hautuumaallakaan antaneet olla rauhassa: aina tulivat kysymään niitä Liinan rahoja. Ja kaikkien puheista tuntui siltä, kuin he olisivat katsoneet vääräksi, että Liina oli ne saanut, ja oikeastaan pitäneet niitä itselleen kuuluvina.

Eivät saa mitään! ajatteli Liina kiihdyksissään. Hän muisti äitinsä. Mamma oli arvannut jotakin tällaista. Kuinka oikein mamma olikaan tuntenut ihmiset. Pitikö heitä nauraa vaiko itkeä?

— Aijai Liinukka, no nyt… nyt sinua vasta kelpaa naittaa! Sinähän olet kuin viidenkolmatta vanha tyttö… Sinä olet kerrassaan lihava ja korea, olisipa vanhan mamman kelvannut sinua katsella!

Äijä hieroskeli paisuneita sinipunaisia käsiään ja siveli pitkää valkoista partaansa. Rastas hyppeli pienessä häkissään ikkunalla. Se oli nyt Amin sijaisena, Vohlström kutsuikin sitä Amiksi, mutta siitä ei Titti pitänyt. Amin nimeä ei saanut antaa kenellekään eikä millekään. Ami oli ollut sellainen melkein pyhä, parempi kuin lapsi onkaan. Mutta Vohlströmin mielestä Amiksi täytyi kutsua kaikkea, mistä piti. Vaikkapa tuota Liinukkaa. Pitää siitä täytyi, kun ei se ensinkään ollut muuttunut eikä tullut ylpeäksi, vaikka se nyt oli niin rikas, ettei ihmisille uskaltanut kertoakaan, miten paljon rahaa sillä oli — olisivat pian tulleet varkaisiin!

Oli alkanut tuntua kummalliselta. Koko kesän oli rikkaus ollut suuri onni, ja nyt… Liina meni häkin luo, avasi oven ja pisti sormensa sisään. Olikohan lintukin muuttunut! Se ei enää tullut hänen sormelleen niinkuin ennen. Hän päätti hankkia sille suuren häkin.

Sigrid keitti kahvia keittiössä. Liinaa pelotti mennä sinne, hän tunsi, ettei Sigrid ollut hänelle hyvillään. Sigrid ei häntä myöskään kutsunut. Vohlström kuiskasi hänen korvaansa, että Lundin, kauppias, Almen mies, aikoi nostaa oikeusjutun häntä vastaan, rahat kuuluivat muka kaikille sisaruksille yhteisesti, vaikka ne olivat pannut vanhimman nimelle. Flor oli sanonut, että Lundin voittaisi, hän oli luvannut ajaa asian vaikkapa senaattiin asti.

Kahvi ei maistunut. Puhe sisarusten kesken ei luistanut. Vohlströmin leikinlasku tukahtui rouva Vohlströmin ivallisiin oikaisuihin ja opetuksiin. Keittiössä seisoi mamma-vainajan sänky kokoontyönnettynä.

Kun Liina pääsi kotiin, istuivat Freedi Fors ja entinen Hertta Nupponen
Martinskan luona keittiössä. Freedi nousi iloisesti.

— No kas täti, ja noin nuortuneena! Aijai, ollapa nyt poikamies eikä liian läheistä sukua… Tässä saan esitellä morsiameni… Meidät on jo kuulutettu.

Liina kalpeni. Hän muisti sunnuntain monta vuotta sitten, jolloin tämä sama nainen oli kuulutettu toisen kanssa. Rouva Laurén ojensi hänelle naurahtaen kätensä ja rupesi puhumaan vanhasta tuttavuudesta. Hänen hampaansa olivat kuluneet tyngiksi. Hänen yllään oli jotakin tulipunaista.

He olivat kuulleet, että Liina oli tullut ja heti kiiruhtaneet tervehtimään. Niin, Laurén oli kuollut, eikö Liina ollut sitä kuullut. Jo kevättalvesta. Hävinneethän he olivat siitä liikkeestä. Mitäs, kun Laurén oli käynyt sellaiseksi puhumattomaksi ja synkkämieliseksi. Ei ollut välittänyt puvustaankaan enää. Lopulta oli saanut sellaisen päähänpiston, ettei leivottaisi muuta kuin limpunkokoisia piparikakkusydämiä. Niillä pelkästään hän itse eli. Sellaistahan se sitten oli kuin oli. Freedillä, hänellä oli suuria tuumia. Oli perustettu uusi laivayhtiö, ja jo ensi kesänä piti laivan välittää liikettä. Freedi aikoi puhua herroille, että pantaisiin laivan nimeksi »Sofia», mummon muistoksi. Varmaan ehdotus menisi läpi, jos… No niin, mitäpä täti siitä ihmetteli, hyvä eukkohan mummo oli ollut. Kai täti nyt ottaisi yhtiössä osakkeita — varmasti hyvä kauppa. Ja »Sofiakin» menisi läpi siinä tapauksessa. Noo, eihän sitä nyt sopinut kieltää läheiseltä yritteliäältä sukulaiselta! Ja lapsuuden leikkitoverihan Herttakin oli. Hotellia täytyi sitäkin laajentaa. Puolella sadalla tuhannella toivoi Freedi pääsevänsä. Hopeiseen Kettuun piti tulla kaikki mahdolliset eurooppalaiset mukavuudet. Kai täti antaisi nuo rahat — lainaksi, jollei muuta?

Illalla makasi Liina kauan valveilla vanhassa kapeassa sängyssään ja mietti maailman menoa. Siis oli Benjamin Laurénkin nyt kuollut. Olisiko suru lopulta vienyt hänet hautaan? Liina mietti ja mietti ja kysyi mitä Jumala tarkoitti.

Aamulla tuli ruustinna visertäen ja läähättäen ylös mäennyppylää, jolla pieni puurakennus seisoi. Hän hymyili jo kaukaa ja piteli rintaansa, hänellä oli niin kova hengenahdistus. Sitten hän karkasi Liinan kaulaan ja kyseli kymmentä asiaa yhtaikaa. Lehto olisi myöskin tullut, mutta ei hän voinut, kun piti mennä kansliaan. Mutta hän lähetti terveisiä. Ja kaikki lapset. Elli oli nyt kihloissa… No, sen valkotukkaisen maisterin kanssa, joka häntä jo katseli koko viime talven. Ja eikö neiti Liina nyt heti tulisi heille… kulta rakas neiti Liina, oli niin hauskaa nähdä, oli niin paljon puhumista. Lehtokin halusi puhua niin monista asioista. Ensi sunnuntaina olisi heillä raamatunselitys. Sinnehän kai neiti Liina toki tulisi. Hän, ruustinna oli kuullut, että aiottiin pyytää neiti Karellia samaksi päiväksi rehtorille päivällisille, oli rehtorskan syntymäpäivä — vasikka oli juonut kolmatta kuukautta näitä päivällisiä varten —, hekin, Lehdot olivat pyydetyt. Mutta Lehto ei koskaan tahtonut laiminlyödä virkatehtäviään. Eihän raamatunselitys nyt sitä suorastaan ollut, mutta kuitenkin sinnepäin. Ja neiti Liina, kulta rakas neiti Liina… tulisihan neiti Liina heille.

— Rehtorille, toisti Liina ja väri hänen kasvoillaan vaihtui, — eihän minua toki sinne pyydetäkään, mitä minä siellä, enhän koskaan ole ollut — muuta kuin asialla… eteisessä…

— Niin, pani ruustinna, pää veitikkamaisesti kallellaan ja syleili häntä, — mutta se on toista nyt! Hopeahäihinkin teidät pian pyydetään! Ja kuulkaa sitten, te kulta herttainen, Lehto on ajatellut… kai te nyt tahdotte tukea harrastuksiamme… rahallisestikin. Olemme esimerkiksi ajatelleet joulujuhlaa köyhille… vaatteita, ruokaa… Mutta saamme sitten puhua niistä, kun te tulette! Kuulkaa… Liina, olemme olleet niin kauan tutut: emmekö voisi sinutellakin toisiamme. Sano Fiina vain… Minä olen sitä jo niin monta kertaa ajatellut…

Tohtorin väet asuivat tutussa paikassa likellä kasinoa. Liina astui ylös tuttuja portaita ja tuli keittiöön. Syyshämärässä istui rouva Kamberg lieden ääressä, yllään paksu kudottu villaröijy, ja jutteli palvelijan kanssa lähestyvistä markkinoista, silakoiden ja voin hinnasta. Hän katseli tulijaan pitkään ja kun hän tämän tunsi, vetäytyi pieni ivallinen viiva hänen suupieliinsä.

— Noo… noo… vieläkös… vieläkös nyt kuljetaan keittiönportaista? Parempien ihmisten kirjoihinhan sitä… kun on rahoja… Menee vain peremmälle, kyllä siellä ollaan kotona… Tai, kysynhän samalla, mitä siellä maksettiin voista, siellä missä… oli… oltiin suvea, että jos rupeaisi hankkimaan jostakin muualta, kun täälläpäin niin ovat kallistaneet. Eiväthän ne nuoret kysy, mitä maksaa, tohtorinnakin… se minun tyttäreni… suoraan kouraan vain, mitä pyytävät. Mutta pian sitä sillä lailla tavaroistaan pääsee, jos niitä vähän onkin saanut kokoon. Kauankohan — jaa, minä sanon nyt vaan Liinaksi, kun olen ikäni sanonut, vaikka tulisitte kuinka rikkaaksi — niin, sitä minä vaan, että kyllä ne vievät rahat Liinankin kynsistä, niitä on niin paljon ottajia. Parasta olisi, että Liina uskoisi tohtorin taakse. Sen taakse minäkin olen uskonut ja rehellisesti se on hoitanut, ei yhtään itseensä päin. Vaikka senhän ne kaikki ovat sitten, kun minä kuolen, mutta niinkauan pidän itse enkä anna pois, kun en tahdo olla velkaa kenellekään.

Liina oli jäänyt seisomaan rouva Kambergin eteen. Palvelustyttö mittaili häntä silmillään kiireestä kantapäähän.

— Jos tohtori vain tahtoisi minua auttaa, sanoi Liina ja hänen tummat silmänsä katselivat kiitollisen odottavina lihavaan vanhaan rouvaan, joka painui kuin iäksi, siihen mihin hän keppiensä varassa oli siirtynyt.

— Eiköhän tohtori auta, sanoi rouva Kamberg — mutta täytyy siitä antaa vähän vaivanpalkkaa, annan minäkin, en minä huoli ilmaiseksi, vaikka hän onkin tyttäreni mies. En minä tahdo ketään kiittää. Mutta tohtori tahtoo aina jotakin sellaisiin yhteisiin tarkoituksiin. Minunkin omaisuudestani menee kymmenentuhatta markkaa sairashuoneelle… kuolemani jälkeen. Tohtori olisi tahtonut testamenttiin viittäkymmentätuhatta. Omia rahojaanhan ne silloin ovat! Mutta sellainen se tohtori on. En minä ruvennut sellaisten summien alle panemaan puumerkkiäni. Lahjoittakoon hän itse sitten, mitä tahtoo. Mutta siinä tapauksessa hän kyllä Liinankin rahat ottaa taakseen tai niihin pankkeihin, että Liina antaa sairashuoneelle tai koululle tai sellaiselle… kuolemansa jälkeen.

— Ja joutuu vielä itse näkemään sellaistakin aikaa, että taas pitää muita kiittää. Minä en kiitä.

Terveet lihavat lapset tulivat keittiöön ja Liinan kädet sujuutuivat heti niiden pyöreiden käsivarsien ympäri ja hänen äänensä kävi pehmeäksi. Rouva Kamberg katseli iva suupielissä ryhmää, joka heti nauraa helistellen muodostui keskelle permantoa. Lapset vetivät Liina-tädin luokseen maahan, nojautuivat hänen polviaan vastaan ja kietoutuivat hänen kaulaansa.

— Täti on ollut kaukana maalla. Siellä oli paljon lapsia. Leikittiin ja laulettiin koko päivä.

— Vai niin, vai marjoja! Mutta oletteko te nähneet, mitä siellä nyt on? Kuulkaahan nyt: siellä on tänään jotakin aivan erikoista. Siellä on suuret, suuret leikit ja tanssit, Tuuli soittaa ja kaikki lehdet tanssivat. Vaahteranlehdet ovat pukeneet ylleen kauneimmat keltaiset pukunsa, orapihlajanlehdet ovat vihreät tai punaiset, koivunlehdet ovat ruskeat. Ne ottavat toisiaan kädestä ja juoksevat, juoksevat pitkin tietä. Nurmikolla mennään kuperkeikkaa… huppis! Mutta ei ensinkään itketä. Noustaan ylös ja juostaan taas… suuremmat odottavat pieniä. Nyt kädestä kiinni taas! Sireenien lehdet ovat vielä puussa. Niistä olisi kovin hauskaa leikkiä muiden kanssa, mutta niiden pitää suojella pieniä lintuja. Keltainen talitiainen on jo tullut. Kuinka hänellä on kaunis valkoraitainen takki! Pian tulee kylmä talvi… on vaikea löytää ruokaa… Kaikkialla on lunta. Mitä lapset silloin tekevät?

Kyyneleet nousivat Liinan silmiin, sillä hän tunsi lapsuudentuttavansa tervehdyksessä vilpittömän ilon. Sen erotti heti kaikista niistä ystävällisyydenvakuutteluista, joita täällä oli näinä parina päivänä lausuttu. Tohtorinnan oli ollut Liinaa ikävä. Kun Liina voisikin joka päivä oleskella joitakin tunteja hänen lastensa kanssa. Saduilla ja leikeillä niitä täytyy kasvattaa.

— Minähän olin suuri tyttö, kun istuin ja kuuntelin Liinan satuja! muisteli tohtorinna. — Kuinka se oli kaunis se satu pienestä Matti Rehellisestä, joka ei suostunut sanomaan väärää sanaa, vaikka olisi saanut sata markkaa…

— Ajattelin tässä juuri, sanoi hän, — kuinka tuo Liina viitsii pitää noita vanhoja vaatteitaan, vaikka nyt olisi varaa uusiinkin. Mutta parhaiksi ovat, koska niillä on määrä rypeä lattioilla.

— Mamma ei ymmärrä mitään, sanoi hän. — Silloinkin ennen mamma keskeytti Liinan sadut. Muistaako mamma?

— Taitaisi sinulla olla keuhkotauti, jos olisit saanut mielesi mukaan istua kuuntelemassa Liinan loruja, nauroi vanha rouva.

Tohtori oli hyvin ystävällinen. Liina kertoi hänelle aikeistaan ja tohtori lupasi ajatella niitä. Omasta puolestaan aikoi hän koettaa saada kaupunkiin vesijohtoa, muuten ei terveydellisissä oloissa tulisi tapahtumaan parannusta. Hänen täytyi juuri tämän vesijohtohankkeen vuoksi tänä syksynä paljon olla matkoilla. Jonkin verran rahaa tahtoi Liina luovuttaa sukulaisilleen. Äitivainaja oli kyllä ollut sitä vastaan, mutta hän tahtoi välttää riitaa. Se sisaruksista, rouva Saarinen, jolle äiti olisi tahtonut antaa rahoista, ei ottanut niitä vastaan. Eikö se ollut kummallista!

Liina läksi kiitollisena ja iloisena tohtorin talosta. Kuinka oikein mamma viime hetkessä oli huomannut asian, kun hän muutti edellisen määräyksensä ja käski pyytää tohtoria auttamaan rahoja nostettaessa, eikä kirkkoherraa.

Ei, ei ollut rikkaus niinkään huoletonta. Ei ollut koskaan rauhaa niinkuin ennen, kun eli unohdettuna ja köyhänä. Yhtä mittaa tuli tuttuja ja tuntemattomia. Mikä tarvitsi ompelukonetta elättääkseen sillä henkensä, mikä lainaa mennäkseen seminaariin, mikä takuuta ostaakseen lehmän, miltä oli kuollut hevonen ja täytyi saada toinen, minkä oli mies sairashuoneella eikä päässyt pois, ennen kuin maksoi laskunsa. Alituisesti tuli kaupustelijoita. Millä oli kopassaan villasukkia ja käsineitä, millä vehnäleipää, millä mustia tauluja hopeakirjaimisine raamatunlauseineen, millä paperia ja kirjekuoria, millä hiivaleipää, millä esiliinoja ja alusliivejä. He olivat kaikki tuttavia, joskus oli istuttu samoilla penkeillä Karellien, äidin ja Liinan kanssa kirkossa, oltu postmesterskalla pyykillä, silloin kun postimestari vielä eli, tai seisottu monet kerrat Liinan kanssa maitokuormien ympärillä torilla. Liina ei voinut muistaakaan kaikkia, ainakaan ei hän vuosikausiin ollut nähnyt näitä ihmisiä, mutta nyt he tulivat, joivat kahvia ja viipyivät niin kauan, että Liina luuli heidän aikovan jäädä yöksi. Vihdoin hän painoi pienen rahan heidän käteensä. Jotkut olivat tyytyväiset ja lähtivät heti, jotkut lähtivät vitkastellen ja tyytymättöminä. Liinan täytyi jo pyytää Martinin leskeä auttamaan kahvinkeitossa, sitä täytyi keittää koko päivän, onneksi oli syksy eikä kaupungin istutuksia enää pidetty kunnossa. Hautausmaalla täytyi kyllä käydä lakaisemassa lehtiä, mutta Liina kävi vanhan vaimon apuna, hän teki sen huvikseen, hautausmaalla sai suorastaan levätä, siellä oli rauhassa vierailta ihmisiltä.

Martinin leski luki heille lakia. Mitä tämä uusi ystävyys oli muuta kuin halua saada rahaa. Ei kukaan löytänyt postmesterskan luo, kun hän sairasteli ja mielellään olisi ottanut puhekumppalin. Hävetkööt! Liinan täytyi rauhoittaa vanhusta. Piti kärsiä ihmisiä. Rikkaus näkyi olevan sellaista, ettei saanut tehdä mitä tahtoi eikä olla kuinka tahtoi. Kadullakin ja kirkossa kääntyivät ihmiset katsomaan rikasta ihmistä, oli hän sitten kuka tahansa.

Tuli kirjeitä. Liina oli huono kirjoittamaan. Hän oli tuskissaan noiden kirjeiden vuoksi. Joku sanoi, että takuiden tähden myytäisiin kaikki mitä hänellä oli ja hän joutuisi vaimonsa ja seitsemän lapsensa kanssa talven selkään. Ensi hetkessä Liina päätti, ettei lähetä mitään vieraille ihmisille, mitäpä hän tietää, vaikka he valehtelisivat. Ja voiko hän nyt kaikkia auttaa. Mutta hän ei saanut rauhaa ja hän lähetti kuin lähettikin vaaditut rahat. Joku tarvitsi matkarahoja Amerikkaan. Niitä ei Liina lähettänyt. Tarpeita oli monenmoisia.

Eräänä sunnuntaiehtoona tuli muuan mies mustiin puettuna. Eikö neiti tuntenut häntä? Hänhän oli tehnyt työtä siellä tohtorin työmaalla keväällä… Hänhän oli antanut neidille linnun, rastaan — missä se nyt oli, oliko kuollut? Ja hänhän oli tullut auttamaan, kun vanhan mamman arkkua piti nostettaman rakennuskaivantojen yli. Hän oli tuonut lautoja lisää, että silta tuli leveämmäksi, siinä olisi muuten helposti voinut käydä huonosti, eikö neiti muistanut? Kyllä, kyllä hän jo muisti. Lintu oli jäänyt maksamatta, se oli hyvin paha. Se ei ollut kuollut, se oli entisellä vahtimestari Vohlströmillä, he kun siitä niin pitivät. Liina punastui, kun huomasi, että linnusta olisi pitänyt maksaa ja meni nopeasti lipastonlaatikolleen. Mutta mies ei ollut tullut sille asialle. Aivan toinen asia hänellä oli. Hän oli jo silloin katsellut tätä neitiä, kuinka se oli nöyrä ja kärsivällinen. Hänelläkin oli vanha äiti ja hän tahtoi täyttää neljännen käskyn. Mutta olisi tehnyt mieli niinkuin naimisiinkin, ja he olivat äidin kanssa yhdessä ajatelleet, että jos niinkuin tämä neiti Karelli…

Neiti oli sen näköinen, että mies-raukka heti huomasi tilansa toivottomuuden. Neiti oli noussut ja pani kokoon käsityötään. Pöydänkulmalla oli maksu linnusta.

Jonkin hetken kosija odotti hänen palaavan sanomaan hyvästi, mutta kun ei häntä kuulunut, mies murahti jotakin, otti setelin pöydänkulmalta, painoi lakin päähänsä ja läksi.

Rakennusmestari samaiselta työmaalta pidätti Liinan kadulla. Liina muisti heti sen pulskan ruskeasilmäisen miehen, joka oli toimittanut hänelle rotista neljäkymmentä penniä. Rakennusmestari pyysi torttuja syömään konditoriaan. Kun Liina katseli häneen epäluuloisesti, selitti hän olevan asiaa. Olisi ehkä vaikea puhua täällä sateessa. Liina punastui muistellessaan rottia. Saadakseen pienelle Rakelille kintaita hän oli ottanut rahat. Yhtä kaikki oli monessa suhteessa onnellista olla rikas. Olikohan se punakka, pelottavan näköinen työmies vielä siellä. Kun rakennusmestari huomasi Liinan aikovan valita sateen mieluummin kuin kaupungin vastaperustetun ainoan konditorian, jossa sekä vanhemmat ihmiset että koululaiset niin mielellään istuivat leivosten ääressä, kumarsi hän mitä kohteliaimmin, mutta hiukan loukkaantuneesti ja ilmoitti kuulleensa tohtorilta, että neiti Karell aikoi perustaa kaupunkiin sekä leikkikoulun että vanhojenkodin. Tästä yrityksestä ja siihen sopivista paikoista hän aikoi puhua. Silloin Liina astui ylös konditorian portaita.

Hän ei ollut koskaan käynyt tällaisessa paikassa eikä hän tietänyt, miten täällä käyttäydyttäisiin. Tämä oli aivan toista kuin Laurénilla ennen. Mutta eikö se ollutkin rouva Laurén, Freedin morsian, joka istui tuolla takahuoneessa? Liina ei halunnut tavata häntä ja kiiruhti pienen pöydän ääreen, missä rakennusmestari odotti häntä. Mitä tällaisessa paikassa oikein tehtiin? Rakennusmestari tiedusteli hymyillen jotakin, vihdoin viimein Liina ymmärsi hänen kysyvän, halusiko neiti Karell itse valita leivokset vai soisiko hän hänelle, rakennusmestarille, tämän onnen. Liina ei vastannut ja rakennusmestari toi hänelle niin paljon kuin pienelle lasilautaselle mahtui. Liina ei ollut maistanut tällaisia herkkuja sen jälkeen kuin hän ja Laurén joutuivat eroon. Ei koskaan, ei koskaan hän unohtaisi Laurénia.

Rakennusmestarin kohteliaisuus ei olisi voinut kohdata epäkiitollisempaa naista. Komea herra puhui kyllä Niemelän maakartanosta, jonka vanhojen haltijoiden kaikkien luonnon lakien mukaan pian täytyisi kuolla, mutta Liina vainusi kaiken aikaa, että hän halusi päästä hänen onnettomien rahojensa kimppuun. Tuntui niin vastenmieliseltä, että tuskan hiki pisaroi hänen otsalleen. Ehkäpä rakennusmestarikin aikoi pyytää häntä vaimokseen. Kylläpä hänet oli alennettu! Kuinka ylhäinen ja turvattu hän olikaan ollut ennen, yksinäisyydessään ja köyhyydessään.

— Kas, alkoi rakennusmestari puoliääneen ja taittoi lusikan avuksi sormillaan leivosta palasiksi, — kas, ensinnä ei sellaista paikkaa kuin Niemelä ole mailla halmeilla, ilman puolesta ensiluokkainen, lähdevesi ja siksitoiseksi puisto ja sitten se saamarinmoinen näköala! Ja aivan kaupungin laidalla — maalla ja siksitoiseksi kaupungissa! Saisi siis kaikki nämä etuudet, mutta pääsisi irti maista — kas Niemelässä on saamarinmoiset maat, mutta ne ostaa kaupunki, kun ovat juuri kaupungin laidassa. Ja vanhukset kuolevat, täytyyhän niiden kuolla… ja siksitoiseksi koetamme tohtorin kanssa saada kaupungin ryhtymään kauppoihin nyt jo heidän eläessään…

Rakennusmestari puhui varsin järkevästi. Kunhan hän vain ei olisi puhunut noin kuiskaten ja painunut yli pöydän. Liina ei päässyt kauemma, hän istui seinää vastaan.

— No, neiti nyt söisi, nämähän ovat niinkuin siirappia söisi. Eikö neiti pidä plommoneista… tai manteleista? Ja tämä ruskea velli, mitä tämä onkaan… suklaata kai… Minun mielikseni…!

Liina punehtui ja laski lautaselle lusikkansa. Hän hämmästeli itsekin tuhlaavaisuuttaan: rahat olivat maksettavat ja tavara jäisi tänne. Pianpa tuhlaavaisuus tarttui. Mutta hän ei voinut. Hän rupesi vetämään kintaita käsiinsä. Takahuoneessa nauroi Hertta. Hän oli ollut mukana silloin kerran, kun oltiin soutelemassa… Kauan sitten. Silloinkin oli syöty torttuja, Laurén niitä oli tuonut mukanaan. Liina nousi.

— Niin, sanoi hän, — kyllä kai se Niemelä voi olla hyvä paikka. Minä lähden sinne katsomaan. Ja puhun tohtorin kanssa.

— Mihinkäs nyt on sellainen kiire? Miten olisi, jos mentäisiin katsomaan sitä Niemelää… Emmehän me sateessa sula. Ja siksitoiseksi taitaa ilmakin kirkastua. Minä vain sitä, että olisihan sitten nähtynä… Jaa tottakin, maksaa pitää kanssa. Mitäs meillä tässä on? Kahdeksan leivosta, vaikkeihän niistä tullut puoliakaan syödyksi…

Rakennusmestarin lompakossa oli paksu pinkka setelirahoja. Hän levitteli niitä ikään kuin tahallaan.

— Täysi arvo niillä on, sanoi hän hymähtäen, kun näki Liinan katseen tähtäävän rahoihin, — vaikka ovatkin vähän likaisia. Rahat niin helposti likaantuvat.

Rakennusmestari tuli saattamaan kotiin. Liina ei voinut sitä estää. Hän kulki katsoen katuun. Rahat niin helposti likaantuvat.

— Kai sitä sitten on jotakin itselleenkin jäämään, vaikka annatte näihin julkisiin? sanoi rakennusmestari.

— Ei, kävi Liina kiivaasti kiinni, — ei! Minä annan kaikki pois… tai melkein kaikki. Saanhan sitten asua siinä kodissa, mikä rakennetaan vanhoille. Lahjakirjat laaditaan niin pian kuin tohtori ennättää.

Sitten hän rupesi puhumaan tohtorin matkoista ja vesijohdosta. Toimen mies oli tohtori, siitä täytyi olla yhtä mieltä.

He kulkivat ääneti. Lehdet putoilivat raskaina ja märkinä, liimautuen maahan. Siinä maatessaan ne muistuttivat vanhoja, mätäneviä setelejä. Postikonttorin kulmassa sanoi rakennusmestari hyvästi. Liina naurahti ja polki tukevalla jalallaan suureen lehtiläjään. Hän nauroi. Hetkisen perästä hänen kuitenkin teki mieli itkeä. Surullisina putoilivat lehdet, ikään kuin kokonaiset kyynelsateet olisivat painaneet niitä maahan. Satoi hiljaa tihuttaen. Taivas oli kauttaaltaan harmaa.

Omituisen kihlatarjouksen esitti Liinalle Blonda Boucht, kaupungin vanha ravintoloitsija. Hän toi muassaan mamman hopeamaljan ja kysyi jalomielisesti, halusiko Liina ostaa sen, nyt kun on tullut rikkaaksi. Samalla hinnalla kuin se silloin oli myyty ei hän kuitenkaan voinut sitä antaa, ravintola kannatti huonosti, Hopeinen Kettu oli tehnyt suurta hallaa. Kun oli sovittu hopeamaljasta, esitti ryhdikäs vanhus kauppaneuvos Helinin kosimatarjouksen. Se oli varakas mies, kaikin puolin kunnon mies, ei liian nuorikaan — kaikenlaiset nuoretkin olivat kehoittaneet häntä kosimaan Liinaa puolestaan, mutta siihen ei hän ollut ryhtynyt —, vaan tämä Helin, se…

Nuorin Kareliin sisaruksista, Alme Lundin ja hänen miehensä, kauppias, saapuivat omalla hevosellaan tervehtimään Liinaa. He toivat mukanaan kaikenlaisia lahjoja. Oli pari kaunista esiliinakangasta, kalossit, kuminaleipää ja pieni nelikollinen joitakin erinomaisia silakoita. Jälleennäkeminen oli mitä ystävällisin. Kaikki ne kovat sanat, mitkä mamman kuoleman jälkeen olivat lausutut, tuntuivat unohtuneen, mistään käräjäkäynnistä ei ikinä näyttänyt olleen puhettakaan. Päinvastoin olivat Lundinit nyt laajentaneet asuntoaan, siellä oli kamari Liinaakin varten, ja Kalle, hän oli valmis ottamaan hoitaakseen Liinan asiat. Viisaalla hoidolla saattoi pääoman saada tuottamaan uskomattomia. Nyt oli kireä aika, saattoi saada hyviä korkoja. Kallella oli valmiina joukko ehdotuksia. Alme puheli jo sillä tavalla kuin olisi ollut sovittu asia, että Liina muuttaisi heille. Heidän hevonen saattaisi tulla noutamaan Liinaa, se oli vahva ja kaunis hevonen. Ja trillatkin olivat uudet ja mukavat.

Illalla kun oltiin Vohlströmeillä, saivat he kuulla Liinan suunnitelmista. Lundin nauroi ja läjäytteli kädellä polviaan.

— Se on runoutta! sanoi Vohlström, nauroi hänkin ja veteli pitkää partaansa.

Ja kun häneltä kysyttiin, mitä tämän viisauden piti merkitä, selvitti hän tarkemmin, että runous oli sitä mikä ei lyönyt leiville ja kuitenkin löi, eli toisin sanoen samaa kuin totta puhuminen ja hyvä tuuli ja muut sellaiset. Kaikki ivasivat tuota ikuisesti nauravaa pölkkyjalkaa. Mutta pian Vohlström pääsi loistavasti voitolle. Liina ilmoitti, että hänen tarkoituksensa oli jakaa sisarilleen melkoinen osa varoistaan. Siitä nousi ilo. Sigrid suli ja toi pöytään suuren rommipullon. Alme suuteli ja taputteli vanhinta sisartaan, vakuutellen, että he huomisaamuna vievät hänet mukaansa sinne heille nummikkoon. Lundin tuprutti suuria sauhuja, läjäytteli polviansa ja puhui osakkeista ja suurista voitoista. Lintukin rupesi äännähtelemään räkättirastaan karkealla suulla. Sigridin täytyi paremmin peittää lintuhäkki. Nyt nousi Vohlström istumaan vuoteessaan. Hän loi veitikkamaisen silmäyksen kaikkiin läsnäoleviin, kohotti Liinalle ryyppylasiaan, jossa oli kirkasta rommia ja sanoi:

Lauhana syyspäivänä, kun lehdet jo olivat varisseet, ajoi Liina tuttua tietä oluttehtaalle. Hän ikävöi sisarvainajansa lapsia ja pelkäsi heidän isäänsä.

Jo matkan päähän kuului kartanolta posetiivin soitto. Koira ulvoi ja muutamia lapsia seisoi vanhan etelämaalaisen miehen ympärillä, ihaillen kuvaa soittokoneen takana ja lintuhäkkiä sen päällä. Siinä oli pari vierasta lasta, mutta Liinan käsivarret ojentuivat vavisten niitä kohti, joiden kasvoilla oli Karellien tutut piirteet. Vaivoin saattoi hän hillitä mielenliikutustaan. Lasten sukat ja kengät olivat risaiset, heidän takkinsa niin pienet, että kapeaa rannetta oli hyvän matkaa alastomana hihojen ja kintaiden välillä. Nappeja oli poissa. Salatakseen kyyneliään painoi Liina kasvonsa lasten olkapäitä vastaan ja teki siinä joukon kysymyksiä. Lapset saivat kukin rahansa ja antoivat sen vanhukselle. Lintu hyppeli ahtaassa häkissä ja tarjosi onnenlehtiä. Niitäkin ostettiin. Kiitollisuudessaan väänsi vanha etelämaalainen konettaan kauemmin kuin vieras olisi halunnut häntä kuunnella. Liina paloi halusta sada tietää jotakin lapsista ja suuntasi askeleensa portaita kohti.

— Ei, Liina-täti, virkkoi vanhempi tytöistä, Ruth, äkkiä ja tarttui tädin käteen, — täti ei voi tulla sisään. Pappa on suuttunut tädille.

He pysähtyivät kaikki neljä ja pienemmät lapset katsoivat viisaasti Liinaan ja toistivat Ruthin sanat. Hetkisen seisoi Liina neuvottomana hiekalla portaiden edessä, sitten hän alkoi kiertää rakennusta ja käski lasten juosta edellä puutarhaan, ettei heidän tulisi kylmä. He tahtoivat häntäkin juoksemaan, ei heidän ollut kylmä, he olivat aina koko päivän ulkona. Liina tuli hiljaa heidän jäljessään saadakseen sydämensä rauhoittumaan. Varisseeseen sireenimajaan he asettuivat. Siinä olivat vanhat penkit, täällä oli usein istuttu, silloin kun Valborg oli onnellinen nuori rouva.

Liina antoi lapsille makeisia ja levitti käsivartensa heidän ympärilleen lämmittääkseen heitä. Heidän kalpeista kasvoistaan katsoivat varhain viisastuneet silmät ja heidän äänensä soivat vuoroin lapsellisina ja tietämättöminä, vuoroin huolestuneina ja aavistaen sitä onnettomuutta, missä he elivät.

Ei, täti ei voinut tulla sisään. Pappa oli paraikaa kovin juovuksissa. Fanni-täti oli mennyt vinttikamariin ja sulkenut oven. Ei heillä enää koskaan ollut tunteja eikä läksyjä, Fanni-täti oli enimmäkseen papan kanssa, hän auttoi pappaa, hän oli papan konttoristina. He riitelivät useammin kuin pappa ja mamma. Ei, Liina-täti ei voinut tulla sisään, pappa oli suuttunut tädille! Pappa oli sanonut, että täti, nyt kun on tullut rikkaaksi, luulee, että ihmislapsiakin voi ostaa. Mutta hän ei luovu lapsistaan, ei vaikka mikä olkoon. Hän ei huoli Liina-tädin rahoista! Ei, ei pappa ollut heille paha. He eivät menneet lähelle, silloin kun hän oli juovuksissa. He ottivat keittiöstä voileipiä ja menivät latoon, jos satoi. Fanni-täti ei ollut hyvä eikä paha. Mammaa heidän monta kertaa oli ikävä. Kun Fanni-täti oli kerran pannut rintaansa mamman kauniin kultaisen neulan, jossa on se sininen kivi, oli Rakel lyönyt häntä ja itkenyt. Fanni-täti oli suuttunut, mutta pappa pani pois neulan, lipastoonsa kai. Mamman kuva oli taasen salin seinällä, se oli välillä ollut poissa.

Lapset saattoivat itkevän tätinsä rattaille. Hän sanoi kirjoittavansa papalle. He saivat kääsien laatikosta kukin käärönsä. Jokainen käärö oli sidottu erivärisellä nauhalla, Ruthin sinisellä, Rakelin punaisella ja Selimin keltaisella. Nyt puhkesi lapsi esiin noista varhaiskypsistä kalpeista olennoista. He hyppelivät ja nauroivat lahjojensa ääressä, muistamatta sitä, joka läksi talosta. Liina katseli heihin, kunnes metsä asettui seinäksi väliin. Ja kauan hän itki.

Päivät kuluivat. Hän ei tehnyt mitään ja kuitenkaan ei hänellä ollut vapaata hetkeä. Hän otti vastaan vieraita, kirjoitti kirjeitä ja kävi vieraissa. Rahahuolet painoivat häntä lakkaamatta. Ne häiritsivät unta yölläkin. Nimittäin ei huolet rahojen puutteesta, vaan niiden olemassaolosta. Hän teki tyhmyyksiä, kun ei saanut tavata tohtoria. Hänen neuvonantajansa olivat tohtorinna, Bertta Frilander ja Martinska.

— Minä tulen torumaan, huusi hän Liinalle jo ovelta ja nauroi. — Te lahjoitatte oikealle ja vasemmalle ja saatatte aikaan paljasta pahennusta. Olkoon vielä menneeksi alttaritaulu, jos luulette sillä tekevänne Jumalalle palveluksen — minusta suorastaan teemme syntiä, jos hylkäämme sen iloisen Taivaaseenastumisen, jota montakymmentä vuotta olemme hartaudella kirkossamme katselleet. Olkoon menneeksi, että haluatte sisarvainajanne lapsille tai muille varattomille antaa jotakin. Mutta mitä varten te menitte lainaamaan Hopeisen Ketun isännälle ja hänen ystävilleen? Kolme päivää ja kolme yötä he nyt ovat mellastaneet teidän rahoillanne. Henkikirjurilta oli henki mennä, olivat korttipöydässä riitaantuneet, minut noudettiin keskellä yötä heitä parantelemaan. Tunnustan suoraan, että olen teihin suuttunut, neiti Karell. Hyvä sydän on toista, toista raha-asiat. Kuinka monta kertaa te luulette auttavanne, kun lainaatte rahaa? Niin, niin… tultiin tänne itkemään, että tehdas on joutunut tilapäiseen pulaan. Pankit ovat käyneet varovaisiksi eivätkä anna luottoa. Koko työväki, vaimot ja lapset joutuvat kurjuuteen, jos nyt yhtäkkiä tulee vararikko! Kun ei onnistuttu saamaan rikasta tätiä ottamaan niitä laivaosakkeita, niin täytyi ryhtyä muihin keinoihin. Työmiesten vaimoja ja lapsia… tietenkään ei hyvä sydän voi vastustaa! Ja sellaisen summan te lainaatte — sehän on kokonainen omaisuus. Menette ja panette nimenne vekseliin, josta ette ymmärrä mitään. Ja te puhuitte niin kauniisti Jumalan lainasta — luuletteko te, että tätä lainaa oli käytettävä tällä tavalla! Menkää katsomaan Hopeiseen Kettuun.

Jollei tohtori olisi pitänyt saarnaansa naurussa suin, niin olisi Liina masentunut maan tasalle.

— Jumalan laina! puheli hän päätään pidellen. — Silläkö lailla minä olen käyttänyt Jumalan lainaa? Jumalan lahja, eikö kirkkoherra sanonut niin? muisti hän samassa, — minä olenkin taitanut viime aikoina ajatella kaikkea Jumalan lahjana.

— Sitä veitikkaa, sitä Lehtoa, sanoi hän, — menee ja sekoittaa käsitteet »lahja» ja »laina». Ero on varsin tuntuva ja myöskin seuraukset. Lahjaa käytetään aina kevytmielisemmin, lainasta tunnetaan sentään vastuunalaisuutta.

— Ei, sanoi Liina, — minä olen lainannut hyvin monelle ihmiselle, kun he hädässään ovat tulleet luokseni, mutta kukaan ei ole pitänyt sanaansa.

— Niin, kun olette lainannut sellaista, mikä ei ole omaanne, ja ihmisille, joita ette tunne, ilman takuita. Varmaan Jumala lainatessaan teille, neiti Karell, luuli olevansa tekemisissä hyvän tutun ja luotettavan henkilön kanssa.

— Varmaan, jatkoi tohtori, — Jumala muisti teidän vanhan äitinne ja luuli, että tytär on samaa maata. Keneltäkään ei lainattu, velka oli pelottava ja vakava asia…

Liina oli käynyt totiseksi. Hän oli kuulevinaan äitinsä äänen: oletko sinä lainannut joltakin — ajaai!

— Ei, lopetti tohtori, — raha on myrkkyä, jota anniskellaan vain reseptin mukaan. Ja jos te nyt sallitte, niin minä rupean kirjoittamaan reseptit. Olen riippumaton mies, en tavoittele rahojanne. Yleishyvä on minun keppihevoseni. Minulle riittää huvi, että saan ratsastaa sillä.

Juuri joulun alla sai Liina maksaa vekselin. Se teki tuntuvan loven hänen jumalanlainaansa. Hänen viimeinen pettymyksensä kaupungissa oli se joulujuhla, joka hänen varoillaan pidettiin köyhille vanhuksille niinsanotussa kunnantuvassa. Oli hänen äitinsä syntymäpäivä.

Muhkea joulukuusi tuikki permannolla, veisattiin virsiä ja kirkkoherra piti selityksen. Kaupungin köyhimmät, toistasataa henkeä, naisia ja miehiä, oli kutsuttu. He saapuivat juhlatamineissa, omissaan tai lainatuissa, ja istuivat kunniasijoilla etupenkeissä keskellä harmaata, matalaa huonetta. Harmaat ja sammuneet olivat he itsekin, tutisevat, tihrusilmäiset ja nälkäiset. Siihen kimeään kuoroon, jonka muodostivat ruustinnan, Kareliin sisarusten, Sigridin ja Liinan, sekä jonkun toisen naisen äänet, yhtyivät he yskinnällä ja tuhinalla. Kun kahvitarjottimet alkoivat kiertää, tuli heihin eloa. Suuret vehnärinkilät hupenivat toinen toisensa jälkeen. Ja kun vanhukset keksivät joululahjakäärönsä, jotka kuin mikäkin vuori täyttivät yhden kulman huoneessa, tuntuivat heidän katseensa ja ajatuksensa olevan vain siellä, vaikka he ristissä käsin olivat kääntyneinä kirkkoherraan päin. Hermostunut elämä tuli harmaaseen joukkoon, kun kääröjä alettiin jakaa. Kaikki se tuli, mikä vielä oli jäljellä näissä sammuvissa ihmisissä, leimahti. Ja kun jokainen sitten oli saanut lahjansa, kerääntyivät he neiti Kareliin ympärille, kiittivät, siunailivat ja itkivät. Liina muisteli äiti-vainajansa iloa, kun sisarukset tulivat ja toivat tuomisia — köyhän, nälkäänähneen ihmisen iloa. Mutta pian alkoi hänen luoksensa tunkea vanhuksia, jotka eivät olleet saaneet mitään: miksi olivat he jääneet ilman? Tämä ja tämä olivat köyhemmät kuin tuo ja tuo, jotka olivat saaneet — miksi heidät oli jätetty ilman? Kirkkoherra, ruustinna ja poliisi selittivät, ettei heitä oltu tänne kutsuttu, miksi he olivat tulleet, oli omantunnon mukaan kutsuttu köyhimmät. Syntyi sanasota. Ovenpuolella sätti joku äänekkäästi sellaisia rikkaita, jotka tekivät vääryyttä ja ovat olevinaan jumalisia. Joku vanha vaimo itki, että hänen rahansa oli häneltä varastettu: hän oli laskenut setelin penkille siksi hetkeksi, kun veti toista kinnasta käteensä ja silloin se oli viety. Porstuasta kuului täysi tora. Naiset alkoivat, nopean neuvottelun jälkeen, veisata virttä, jottei joulujuhla toki päättyisi tällä tavalla. Vain osa vanhuksia kuunteli virren loppuun. Lausuessaan suloisen joulupsalmin sanoja Liina mietti, mikä oli tämän Jumalan ihmiskunnan, ettei se onnekseen voinut suhtautua taivaallisen isän lahjoihin eikä lainoihin.

Pari päivää ennen jouluaattoa jätti Liina Karell syntymäkaupunkinsa asettuakseen Rauhalaan, vastavalmistuneeseen kotiinsa koivujen varjostamalle niemelle. Vanha lipasto ja muut tavarat olivat lähteneet aikaisemmin. Lyhdyn valossa kannettiin viimeisiä kapineita rekeen. Oli onneksi tullut lunta, ei enää ollut niin pimeäkään. Kissa oli köytetty vaatteen alle koppaan, koppa liikkui itsestään pitkin autiota keittiön permantoa ja epämääräinen mourunta kuului silloin tällöin. Naiset, Liina ja Martinin leski, juoksivat edestakaisin rekien ja tyhjentyvien huoneiden välillä.

Huolimatta varhaisesta aamuhetkestä saapuivat muutamat ystävät sanomaan hyvästi. Ruustinna tuli tuoden sokerikakkua, jonka hän oli illalla leiponut, kun oli sattunut saamaan munia. Se ei ollut oikein onnistunut, uuni oli ollut nähtävästi liian kuuma.

— Ja kuule nyt, sinä rakas herttainen: mikä pitkä suuri käärö se on ilmestynyt meidän eteiseemme? Siinä on minun nimeni ja »avattava jouluaattona». Mitä sinä nyt ajattelet! Sellainen kallis lahja… ja sinä kun kuulut saaneen maksaa niin suuria takuitakin. Minä aavistan, että se on sohvamatto, jota minä niin kauan olen tahtonut, mutta eihän siihen ole ollut varaa. Minä tyhmä ihminen kun silloin raamatunselityksessä tulin siitä maininneeksi — enhän minä voinut ajatella! Lehto on minua niin torunut. No, joka tapauksessa, sinä rakas herttainen: kiitos ja Jumala sinua palkitkoon…

Bertta Frilander toi ystävättärelleen pienen kukkasen. Ruukku oli kääritty niin hyvin, että kukkanen varmasti säilyisi. Heti joulun jälkeen piti Bertan tulla perässä, heidän piti yhdessä tehdä työtä leikkikoulussa, Liina toivoi Bertasta leikkikoulun johtajatarta tänne kaupunkiin, sitten kun koulu täällä Niemelässä valmistuisi. Keväällä piti ruvettaman rakentamaan.

Tohtori ja tohtorinnakin tulivat. Tohtori toi Liinalle rahaa ja nuoren koiran, jota hän talutti nuorasta. Se oli Vahti, heidän koiransa pentuja. Se kyllä menisi, kun hän sille sanoisi, että oli mentävä, se oli ihmeen viisas ja tottelevainen koira. Aluksi oli paras pitää sitä reessä, sitten se kyllä juoksisi perässä. Tunsihan se jo uuden emäntänsä. Se tulisi hyvään tarpeeseen siellä Rauhalassa, Vahti. Ja tohtori piti sille, etusormi pystyssä, varoituspuheen.

— Minun tulee sinua äärettömän ikävä, sanoi tohtorinna, itki ja syleili Liinaa. — Uskon, että sinäkin vielä kaipaat takaisin tänne vanhaan kotikaupunkiisi ja että tahdot johtaa tätä leikkikoulua täällä, jahka se valmistuu. Kuinka minä olisin iloinen — ja entä lapset!

Lapset olivat lähettäneet kukin pienen joululahjansa, eilen illalla ne juhlallisesti oli pakattu. Onneksi eivät lapset tänään olleet heränneet, muuten kaikki olisivat tahtoneet mukaan.

Martinin leski asettui kissakopan kanssa toiseen rekeen. Hän nauroi ja viihdytteli kissaa kuin lasta. Liina astui alas portaita, yllään äitivainajansa turkki ja kädessään hänen kainalosauvansa, huolellisesti köytettyinä papereihin ja kankaisiin. Tohtorinna piteli lyhtyä, tohtori auttoi isällisesti Liinan istumaan ja kääri hyvin tottuneesti hänen jalkansa rekipeitteihin. Kainalosauvat olivat reen pohjalla vieressä. Tohtori tuuppasi vällyt laidoilta syvälle heinien alle, hän oli mestari siinäkin taidossa. Onneksi oli lauha ilma, juuri sen verran pakkasta, ettei lumi sulanut. Tohtori komensi koiran Liinan viereen ja antoi nuoranpään hänen vasempaan käteensä. Naiset syleilivät toisiaan ja itkivät. Valo lyhdystä lankesi suoraan Liinan kiitollisille, hartaille kasvoille.

— No niin, neiti Karell, sanoi tohtori ojentaen kätensä — ei, älkää toki ottako kinnasta kädestänne! — te olette nyt nähnyt, kuinka ihmiset seisovat lakki kourassa pokkuroiden mammonan edessä. Toivottavasti te siellä maalla näette ihmisten lähestyvän ihmistä. Ja kun teidän tulee ikävä vanhaa kotikaupunkia, niin tervetuloa. Älkää hukatko mammonaa, jonka teille äsken ojensin. Onko hyvässä turvassa? Hyvästi, hyvästi.

Tohtori painoi hänen kättään. Seisoen takana reen jalaksilla tohtorinna syleili Liinan hartioita. Viisaana ja valppaana nousi koiran pää hänen viereltään. Kyynelten tukahuttamina kuuluivat Liinan viime sanat, sitten liukui reki pois ja sitä seurasi heti toinen, jossa vanha vaimo nauraen viihdytteli kissaa.

Oli mahdoton kuvitella mitään kauniimpaa kuin Rauhala riippukoivujensa keinuvan katoksen alla. Jäätä ei vielä ajettu, eheänä ja valkoisena riitti sen pintaa niin kauas kuin silmä kantoi. Rauhalaan ei kuulunut mitään muita ääniä kuin kellonsoitot kylästä ja kirkolta. Kellot kylällä kutsuivat ihmisiä työstä levolle ja kirkonkellot kokosivat heitä Jumalan huoneeseen. Sielunkelloilla oli oma aikansa, ja niiden läppäyksestä tiesi heti mies vai nainenko oli jättänyt kauniin, lumen peittämän maan.

Vanhat huonekalut alkoivat jo sopeutua yhteen uusien kanssa, joita oli tehty täällä tai tuotu kaupungista. Isän lipasto seisoi Liinan makuuhuoneessa. Se sisälsi taasen rahaa, työpalkkoja ja muita menoja piti pian suorittaa. Martinin leski nukkui keittiössä kissan kanssa. Koira oli ulkona. Se kaivautui lumeen ja vartioi uutta kotiaan. Se kuuli hienolla korvallaan kylältä ääniä, joita eivät ihmiset Rauhalassa erottaneet. He kuulivat enimmäkseen vain kellonsoitot.

Pian alkoivat kuitenkin lasten äänet yhtyä kellonsoittoihin, jotka kantoivat Rauhalaan. Pian tallattiin koululta alas mäkeä kiinteä polku niemelle koivujen suojaan. Polku oli lasten jalkojen tallaama.

Eräänä pakkasaamuna, kun lapset punaposkisina saapuivat, huomasivat he lumessa suuret miehen jäljet, jotka kiersivät kulman ja palasivat rakennuksen toiselta puolen.

— Se on ehkä ollut joku setä, sanoi Liina, — joka on luullut, että tätä tietä pääsee kylään. Vahti kovin haukkui yöllä.

Vahti haukahteli vieläkin, nuuskiskellen jälkiä. Lapset ilakoivat niiden ääressä ja koettivat, miten monta heidän jalkaansa mahtui suuriin jälkiin.

Seuraavana yönä alkoi Vahti taasen haukkua niin äkäisesti, että naiset heräsivät. He vaihtoivat keskenään pari sanaa keittiöstä kamariin ja Martinska nousi varovasti vuoteestaan. Kissa nukkui hänen jalkapäässään eikä sitä saanut häiritä. Hän katsoi ikkunasta, mutta ei nähnyt mitään. Koiran haukunta oli edennyt toiseen päähän rakennusta. Äkkiä se katkesi ikään kuin koiraa olisi lyöty. Martinska otti tulta kynttilänpätkään ja tuli kamarin kynnykselle. Liina nousi istumaan sängyssään. Molemmat kuuntelivat. Selvästi saattoi erottaa liikettä ikkunoiden alla. Koira haukahti ja vingahti samassa surkeasti. Ruudun taakse ilmestyi varjo. Liina voihkaisi ja veti peitettä kireämmin ympärilleen, mutta Martinska kiirehti hakemaan asetta. Ruutu helähti rikki, myrttiruukku putosi ja mies kapusi sisään. Hän oli nähtävästi haavoittanut sormensa, hän kirosi.

— Kyllähän sen tietää, mitä tahdotaan, kun keskellä yötä tullaan ikkunasta…

Hän pääsi kynnykselle, toisessa kädessä halko, toisessa kynttilänpätkä.
Ulkoa tulvi huoneeseen kylmä yöilma.

Särkyneestä ikkunasta nousi taasen käsi ja sitten mies. Hänellä oli lyhty. Liina tunsi hänet heti, hän oli punakka ja mustapartainen. Kauhu, joka teki liikkumattomaksi, oli vallannut Liinan. Hän pusersi peitettä käsissään, ikään kuin hänen suontaan olisi vetänyt, hampaat kalisivat suussa. Martinska ei saanut häntä nousemaan. Halko pystyssä hän asettui hänen eteensä. Kiroten kohotti punakka mies kirveensä häntä kohti. Vanhus sai halon eteen.

— Vai täällä sitä nähdään, huusi hän kimeästi heidän kamppaillessaan, — muistanhan minä teidät, sieltä tohtorin työmaalta. Taidatte toimittaa minut pikakyydillä toiseen maailmaan.. Kuolisinhan minä muutenkin pian… Mitäs sillä on väliä…

Liina tahtoi rukoilla, etteivät he tappaisi… saisivathan he rahat muutenkin… Jumalan tähden!

Mutta hänen kielensä oli jäykistynyt eikä ääni lähtenyt rinnasta. Hikeä vain pisaroi otsalta.

Taistelevat olivat joutuneet nurkkaan. Vanhan vaimon sanoja ei enää voinut ymmärtää. Vihdoin kuului raskas isku ja jysähdys.

Liina ei sittenkään päässyt paikalta. Hän näki liikkumattomin silmin, miten lipasto kirveen terällä murrettiin auki ja miehet häärivät sen ympärillä. Hänen päässään kumisi ikään kuin se olisi ollut halkeamaisillaan, koko maailma oli halkeamaisillaan. Äkkiä alkoi koira ulvoa ikkunan alla. Liina vavahti. Sen luo hän tahtoi paeta! Hänen elämänvaistonsa kerääntyivät, hän pääsi pystyyn ja juoksi keittiöön. Koira parahti ja ulvonta siirtyi kauemma. Liinan kaikki vaistot riippuivat kiinni tuossa ystävällisessä äänessä, hän pyrki kaikin voimin sitä kohti. Ääni läheni taas, hänen voimansa kasvoi. Hän löysi ovelle ja sai kätensä lukkoon. Silloin tarttuivat lujat kourat hänen hartioihinsa ja paiskasivat hänet maahan.

NAISEN ONNI

Sairaanhoitajatar oli mennyt, maalaissisar Sanny oli mennyt, vuode oli lykätty kokoon ja sairas julistettu terveeksi. Tohtori oli hymyillyt, taputtanut häntä olalle ja sanonut, ettei häntä enää vaivaa mikään.

Se olikin totta, hän ei enää huutanut eikä pelästyellyt, suonenvetokohtaukset olivat lakanneet, hänen silmänsä eivät enää nähneet pelkkää punaista. Kuitenkin oli se side, joka yhdistää ihmisen maailmaan häneltä poikki. Hänellä oli elämää taaksepäin, hän saattoi muistaa, mutta eteenpäin ei ollut mitään, hän ei saattanut suunnitella. Ja elämä takanapäinkin oli joutunut outoon, kaameaan valaistukseen, hän ei enää nähnyt sitä auringon valossa, vaan oli niinkuin suuri punainen koura olisi pidellyt jotakin pientä tihruista lyhtyä ja sillä valaissut menneisyyttä. Edessäpäin ei ollut mitään. Tohtori puhui leikkikoulusta, hän meni ikkunaan ja näytti mäkeä, jolla vanha maakartano kohosi tumman puistonsa keskellä. Vuoden perästä siellä vallitsisi ilo ja riemu, sata lasta, parisataa lasta parveilisi silloin tämän Liina-tädin ympärillä. Liinan suupielet tavoittelivat hymyä — kun hän olisi voinutkin löytää entisen ilonsa ja rakkautensa! Oliko hänestä tuona kauheana yönä kuollut jokin hermo, jolla tunnetaan ja rakastetaan?

Pari kertaa päivässä tulivat tohtorin lapset äitinsä kanssa häntä tervehtimään. Hyvät tohtorinväet olivat uudessa kivimuurissaan järjestäneet hänelle kauniin asunnon, kauniimman kuin hänellä koskaan oli ollut. Hänellä oli suuri kaunis vuode, johon vaipui kuin unhotuksen syliin, hänellä oli uusi hieno sohva, nojatuoleja, tauluja, ruokasäiliöt kiilsivät ja hohtivat, kaikki oli uutta ja kaunista, kaikki vanha oli jäänyt sinne niemelle riippukoivujen alle. Bertta Frilander uskalsi asua siellä, ei hän, Liina Karell, hän ei milloinkaan saattaisi palata sinne. Kun hän vain muististaankin alkoi etsiä sitä nimeä, jonka hän oli antanut kodilleen, niin häneen teki kipeää. Täällä oli parempi, täällä oli vierasta, hän ei tuntenut seiniä, jotka häntä ympäröivät, ei vuodetta, jossa hän nukkui, hän ei tuntenut suurta kaunista peiliä, johon ilmestyi kuva, kun hän läheni. Hän ei tuntenut kuvaakaan, jonka hiottu peililasi näytti: ne olivat hienohipiäiset kalpeat kasvot — pitkä sairaus ja työttömyys olivat tehneet hänet hennoksi ja hempeäksi. Hänen kätensäkin olivat hienot kuin jollakin ylhäisellä naisella. Täällä saattoi viettää varjoelämäänsä, tässä asunnossa ei ollut muistoja.

Ja kuitenkin oli hän syntynyt tällä samalla paikalla, missä hänen vieras kotinsa nyt oli. Täällä oli koko hänen elämänsä kulunut, tällä samalla kohdalla olivat muinoin heidän pihakoivunsa humisseet. Jossakin syvällä maan sisässä, kaikkien niiden tiilikerrosten alla, joissa nyt asuttiin ja elettiin ihmiselämää, kuolivat paraikaa ne hiushienot juuret, jotka kerran olivat imeneet elinnesteet heidän pihakoivujensa oksille ja lehdille. Toisenlaista elämää oli kohonnut humisevien pihakoivujen tilalle: kivistä elämää niinkuin jonkin jättiläismäisen näkinkengän kuoren elämä, jonka sisäpuolella synnytään ja kuollaan. Kylmää elämää se oli hänelle, Liinalle, elämää ilman toivoa ja huomista päivää.

Tuon tuostakin tölmäsivät tohtorin lapset sisään, vaatteissaan lumen lemu, poskillaan elämän ruusut ja rinnoissaan äänet kuin kevään solina. He tulivat ja vaativat satuja. Mutta hän ei enää voinut niitä kertoa: vanhat sadut olivat kuolleet eikä uusia syntynyt. Hän lahjoi heidät makeisilla. Kuinka rikas hän olikaan ollut ennen köyhyydessään, kun hän tuhlasi satuja kymmenille lapsille! Nyt miltei vaivasivat häntä lasten äänet, hänen ruumiissaan jyskytti pieni lähestyvä särky, jollainen on paiseessa sen ensimmäisellä asteella. Tuntui helpommalta, kun lasten äänet loittonivat ja vaikenivat. Kerran tulivat lapset suoraan kelkkamäestä. Oli suoja ilma ja permannolle jäi kokonaisia lumiläiskiä, joissa oli heidän pienten jalkojensa kuva. Liina muisti erään pihamaan uuden punaisen rakennuksen edustalla koivujen alla, joka oli ollut pienten askelten tallaama. Oli kuin hänen paiseeseensa olisi pistetty neuloilla. Hänen tuli ikävä kyyneliä, omaa muinaista hymyään, joka paistoi kilpaa lasten hymyn kanssa, hänen tuli ikävä muinaisia kovettuneita, karkeita käsiään, jotka hän oli kietonut hentojen pyöreiden lastenkäsivarsien ympärille. Nyt olivat hänen käsivartensa kuin poikki, hänen hymynsä oli kuollut, hän pelkäsi ihmisiä eikä hän voinut lähestyä Jumalaa. Miksei hän ollut saanut kuolla tuona kauheana yönä, miksi oli köyhän, viattoman ihmisen pitänyt heittää henkensä hänen, rikkaan ja syyllisen vuoksi?

Liina seisoi ikkunassa ja silmäili kivimuurin korkeudesta alas syntymäkaupunkiinsa. Toinen pää rakennusta vasta oli asuttavassa kunnossa, toisia osia vielä muurattiin. Näkyi kauas. Teki mieli levittää siivet ja lähteä lentoon kohti noita lumen peittämiä järven selkiä. Alhaalla kapusivat kaupungin tutut talot ylös pieniä mäennyppylöitä ja laskeutuivat varovaisesti alas ahteitaan. Tuolla puistikossa kirkon ympärillä oli vanhan Martinin lesken elämä kulunut. Satoja kertoja, tuhansia kertoja, miljoonia kertoja oli hän tuolla taivuttanut selkänsä ja taas ojentanut sen suoraksi. Hän oli koonnut jätteitä, mitä ihmiset kulkiessaan viskasivat pois, jokaiselta savukkeenpätkältä, jonka jokin nuori mies kevyesti heitti kädestään, oli hänen vanha selkänsä taipunut. Rikkaruohoja hän oli kitkenyt, tehnyt kaikkein halvinta työtä. Kuka oli koskaan ajatellut, että hänen työnsä oli jonkin arvoista! Hän ei koskaan ollut pyytänyt tunnustusta, hän ei koskaan ollut valittanut. Karua, järeää leikkiä hän oli laskenut. Hän oli naurahtanut, kun hänen kipeät jäsenensä illalla vuoteeseen mennessä olivat rusahdelleet. Kuka hän oli? Liina muisti hänet varhaisimmasta lapsuudestaan. Hän oli aina ollut »Martinska» tai »Martinin leski», hänen miesvainajansa muisto eli tässä nimityksessä. Kukaan ei tietänyt hänestä mitään. Martinin leski ei ollut milloinkaan palvellut. Hän oli käynyt auttamassa perheissä, heilläkin, koppa kainalossa. Hänellä ei ollut omaisia, kaikki hänen tavaransa mahtuivat siihen koppaan, jonka hän jaksoi kantaa. Kun kajastus lankesi lempeästä illasta huoneeseen. Tornikellon lyönnit putoelivat ikään kuin villahahtuviin. Hänen mielensä oli pitkästä aikaa rauhallinen. Hän ei pelästynyt, vaikka hän kuuli outojen askelten nousevan portaita, nousemistaan nousevan läpi neljän kerroksen ja hapuillen pysähtyvän hänen ovelleen. Oveen koputettiin, lujasti ja varmasti.

Kuuma liekki oli silmänräpäyksessä karannut läpi Liinan ruumiin ja sielun, hän olisi tuntenut äänen kaikkien muiden äänten joukosta, hänen kätensä vapisivat, niin ettei hän tahtonut saada tulta lamppuun eikä ovea auki.

Mies astui sisään. Katto tuntui häntä varten olevan liian matala, hänen kalpeutensa ikään kuin valaisi. Hän vetäisi päähineen hiuksiltaan ja tarttui molemmin suurin, lämpimin käsinsä Liina Kareliin käteen. Käsi oli kylmä ja vavahteleva.

He seisoivat ääneti ja katselivat toisiaan. He tulivat vakaviksi, ikään kuin he olisivat käyneet läpi joitakin suuria totisia muistoja.

Väkivaltainen puistatus kävi läpi Liinan olennon. Hän oli kiitollinen, että lumilohkarekin samassa vyöryi alas katolta. Harry Tiger vei hänet ikkunan luo ja, pidellen käsiään hänen olkapäillään, katseli häntä kuutamon valossa. Molempien kasvot loistivat toisiaan vastaan.

— Minä tiedän kaikki, sanoi Harry Tiger, — kertoivat hotellissa. Te olette siis sitten viime näkemisemme oppinut tuntemaan kaksi suurta mahtia, Kuoleman ja Mammonan.

Molemmat mahdit, sekä kuolema että mammona tuntuivat hänestä nyt omituisen pieniltä ja kaukaisilta. Raskaat kokemukset, joiden alla hän oli huokaillut kuin paasien painamana, missä olivat ne nyt? Menneet ne olivat, kaukana ne olivat, jossakin siellä, missä isän sairaus ja kuolema, jossakin hyvin etäällä. Vai oliko niitä ensinkään ollut? Ehkä ne olivatkin vain unta? Hänen olkapäidensä oli suloisen lämmin, ja lämpöä vuoti kuin auringon valoa hänen lävitseen. Hän ei voinut muuta kuin hymyillä.

— Minä toivoin tapaavani teidät köyhänä ja vapaana, sanoi Harry Tiger, — ja täällä kiiltävät peilit ja kattokruunut.

Harry Tiger pudisti häntä olkapäistä, vei sitten kätensä hänen päälaelleen ja silitti hänen hiuksiaan. Hänen vanha tukkansa oli sairauden aikana huvennut ja sijaan tullut uutta lyhyttä tukkaa, joka ei tahtonut pysyä neulojen pitimissä. Harry Tiger etsi Liinan silmiä, mutta ne olivat peitossa.

— Sanokaa, puheli hän, — ettehän ole minua kokonaan unohtanut, sanokaa! Minä, minä olen teitä muistellut. Keskellä elämän valhetta olen ajatellut teitä kuin lapsuuttani. Kun palavimmin olen ikävöinyt totuutta, olen muistellut teitä.

— Minä olen ikävöinyt teitä. Yksinäisyydessäni, kodittomuudessani olen ikävöinyt teitä.

— Onko mahdollista, että te olette voinut minut näin kokonaan unohtaa?
Ja minä kun luulin, että olin teille jotakin. Sanokaa…

Liina taisteli itseään vastaan. Toinen ääni hänessä sanoi, ettei ollut lupa kuunnella tällaista puhetta, toinen sanoi, että täytyi kuunnella ja totella. Vähitellen hän nosti silmiään ja kohtasi Harry Tigerin palavan, rehellisen katseen.

— Kuinka minä olisin uskaltanut teitä muistella? sanoi hän. — Kaikkihan oli vain muutama kerta lyhyenä kesänä. Mikä minä olin? Ja mikä minä olen: köyhä vanha ihminen. Sellaisia on tuhansia.

— Te olette ainokainen, ainokainen, puheli hän, kasvot Liinan käsiä vasten.

Liinan kyyneleet alkoivat vuotaa. Ne olivat kauan olleet poissa, nyt ne tulivat. Hän ei voinut niitä kuivata, sillä Harry Tiger piteli hänen käsiään. Kyyneleet vuotivat Harry Tigerin hiuksille.

— Liina Karell, alkoi Harry Tiger päättäväisenä — minä olen tullut teitä noutamaan, ymmärrättekö?

— Työntäkää minut pois, jatkoi Harry Tiger, — tehkää se, pelastakaa itsenne, ehkä minusta tulisi teidän turmionne, mutta minä koetan onneani, minä turvaudun teihin, minä tarvitsen teitä, en tule toimeen muuten, menehdyn valheeseen. Ettekö te voisi… ettekö te kuitenkin voisi?

Harry Tiger naurahti. Hän alkoi puhua ihmisistä, heidän valheellisuudestaan ja imartelustaan. Hän tarvitsi Liinaa, juuri häntä, ei ketään muuta. Liina tunsi vastustuskykynsä heikkenevän. Hänen kyyneleensä putosivat, hänen huulensa olivat mykät, hän huusi luokseen äitiään, Jumalaa. Hänen äitinsä vastaus oli valmis. »Tämän vieraan miehen kanssa sinä saat mennä naimisiin.» Hän kuuli äitinsä äänen kevätyöstä, vuosien takaa. Mutta Jumala, mitä hän sanoi? Liina ymmärsi äkkiä, että kuutamo piti häntä sadunomaisten lankojensa verkossa, hän riistäytyi irti ja sytytti tulta. Hän pani valkean kynttilöihin, kaikkiin kynttilöihin. Täytyi tulla järkiinsä, täytyi päästä selvyyteen.

Liina ajatteli ihmisiä sellaisina kuin he olivat olleet silloin, kun hän äkkiä tuli rikkaaksi. Hän ymmärsi, että heidän joukossaan saattoi käydä hyvin yksinäiseksi. Hänkin oli käynyt yksinäiseksi — entä sitten Harry Tiger. Ja kun Liina ajatteli suuren taiteilijan yksinäisyyttä ja sitä, mikä voima hänestä oli virrannut silloin, kun hän tuli hänen ja hänen sairaan äitinsä kotiin, niin täyttyi hänen rintansa hellyydellä ja kiitollisuudella. Hän meni Harry Tigerin luo ja tarttui hänen käteensä.

— Minä en ymmärrä tätä, minä en ymmärrä mitään, sanoi hän, — kaikki tuntuu niin mahdottomalta. Mutta jos minä voisin teille jotakin olla… jollette löydä ketään muuta… ketään parempaa… Mutta täytyyhän teidän löytää, minähän olen vain halpa vanha vaimo…!

Harry Tiger otti hänen päänsä käsiensä varaan ja suuteli kyyneleet hänen silmistään.

Ja hän nosti Liinan syliinsä ja painoi päätään hänen rintaansa vasten. Sadut olivat kuolleet sadunkertojattaren rinnasta, mutta itse hän oli joutunut keskelle satua, ihmeellisempää kuin kaikki sadut, mitä hän elämässään oli kertonut.

— Sinä olet siis todella valmis seuraamaan minua vieraille maille, sinne minne kiertolaisen elämä vie? kuiskasi Harry Tiger.

— Mutta lapsi, etkö ymmärrä, että minä olen matkustanut päiviä ja öitä sitä varten.

Harry Tiger päästi hänet maahan. Liina hapuili huoneessa kuin pyörryksissä, Harry tuki häntä ja nauroi. Yhtäkkiä hän muisti jotakin, jota hän oli tuonut mukanaan. Se oli kevyt, ohuista laudoista kyhätty laatikko, kansi ja sivut täynnä lippuja, merkkejä ja kirjoituksia. Polvillaan kattokruunun alla alkoivat he avata laatikkoa.

Ruusuja! Tummia ruusuja pitkien varsien päässä, varsissa suuret palavat piikit. Kymmeniä… kymmeniä! Kauan pidätetty tuoksu levisi heti vapaaksi päästyään ilmaan ja täytti huoneet. Liinalla oli kädet täynnä ruusuja, syli täynnä, hän ei enää tiennyt, minne olisi niitä pannut. Hän seisoi kuin lumottuna.

— Ole hiljaa… ole tuolla tavalla! huudahti Harry Tiger. — Sinä olet kauneus… sinä olet puhtaus… sinä olet hyvyys… anteeksianto… Miten minä rohkenen sinua lähestyä? Minä olen syntinen, kuuletko, ei mitään muuta minulla ole kuin syntinen sydämeni. En tiedä mitään huomisesta päivästä, en tiedä, kestääkö rakkauteni, tiedän vain, että se on kestänyt siitä asti kun sinut ensi kerran näin. Minun sieluni hiljeni niinkuin kirkon hämärässä — muistatko. Sinä laskit käteeni kylmän työkätesi. Ensi kertaa elämässäni kunnioitin naista, näin naisen, jonka kanssa ei leikitellä. Sanotaan, että kasvilla on yhtä paljon ulottuvaisuutta ylöspäin kuin alaspäin. Jos minun rakkauteni siis taaksepäin on niin vanha kuin meidän tuttavuutemme, niin pitäisi sen kestää eteenpäin niin kauan kuin minä näen sinun puhtaat kalpeat kasvosi… Tahdotko todella olla minulle koti, ystävä, isä, äiti, isänmaa, rakastettu, kaikki mitä ihminen voi tarvita? Minä kuljetan sinun persoonassasi mukanani tätä kaikkea… Kirkkoni, rippituolini, alttarini… Sinä olet suostunut, sillä sinun armosi on niinkuin meri.

Hän meni ja työnsi auki ikkunan. Se oli uutuuttaan paisunut ja hän sai käyttää voimaa, ennen kuin se aukeni. Esikevään tuoksuva ilma tulvahti huoneeseen. Oli kuin talvi olisi suudellut kesää, kun se syöksähti ruusujen tuoksua vastaan. Harryn huulilla oli ylpeitä sanoja. Hän vaikeni kuitenkin, kun näki loputtomat hanget kuutamossa.

— Kevät! sanoi hän vihdoin hiljaa. — Sinä Jumala, joka annat kevään tulla ja ihmislasten rakastaa, siunaa meidän rakkautemme.

Liina tarttui hänen käsiinsä ja katseli häntä kiitollisesti silmiin.
Harry Tiger sulki hänet syliinsä. Vedossa lepattivat kynttiläin liekit.
Katolta vyöryi lumi meluten alas. Tornikello löi. Harry laski lyönnit.

Liina havahtui. Aavistus sanoi hänelle, että hän oli kihlautunut kohtaloihin, joiden moninaisuudesta ei hänellä ollut mitään käsitystä. Ei hän katunut, hän oli valmis kalliisti maksamaan ihanan onnensa. Harry Tigerin oli mahdoton viipyä. Hän oli tilannut hevosen Hopeisesta Ketusta. Kaiken aikaa hän oli tietänyt, ettei hän voisi viipyä, mutta hän oli sittenkin tullut. Hänen oli täytynyt. Ja oikein hän oli ystävättärensä tuntenut.

Tämä oli kaikki kuin unta, mutta onnea anniskellaan vain hetkittäin ja olihan heidän onnensa jo kestänyt tunteja. Hän otti esiin sormuksen.

Liina ei milloinkaan ollut nähnyt timanttia, vielä vähemmin ajatellut, että omistaisi sellaisen. Harry nauroi ja suuteli hänen kapeaa kättään.

Liina punehtui lausuessaan viime sanat. Harry Tiger toisteli niitä, ikään kuin ne olisivat olleet se vala, jota hän oli odottanut.

— »… koska sinä tahdot… koska sinä tahdot…» Sanoitko sinä sen todella! Pian, pian minä tahdon. Kuinka kauan sinulta menee aikaa? Minä olen ajatellut, että minä puolestani voin palata kolmenkymmenen päivän ja kolmenkymmenen yön perästä. Siksi puhkeaa etelän kevätkin. Etelän kevään tahdon yhdessä sinun kanssasi elää.

He tulivat ikkunaan odottamaan. He eivät enää puhuneet. Sormus kimalteli Liinan sormessa. Paksu jääpuikko riippui räystäässä, sekin kimalteli, sekä kuunvalo ulkoa että sähkövalo välkkyivät sen pinnoissa. Kaupungin kadut olivat kuin kuolleet, ei yhtä ihmistä näkynyt, vain jokunen öljylamppu paloi patsaansa päässä. Hiljaisuus ympärillä värisi keskeytymättömänä niinkuin ne lumikentät, jotka kaukaisuudessa yhtyivät taivaanrantaan. Tuntui siltä kuin ihmiset olisivat kuolleet sukupuuttoon, he kahden vain jääneet. Ja he olivat matkalla johonkin kaukaiseen, ihmeelliseen maahan. Äkkiä tuli musta piste näkyviin valkoisen kadun päässä. Kulkusten helinä kajahti hiljaisuuteen. Jota selvemmäksi piste kävi, sitä lujemmin pitelivät he toisiansa kädestä. Reki pysähtyi talon eteen. Harry Tiger painoi morsiamensa huulille suudelman.

Nopeat, kajahtelevat miehenaskeleet nousivat ylös portaita ja Hopeisen Ketun isäntä tölmäsi sisään entisellä vauhdillaan. Se mitä hän oli aikonut lausua, ei tullut sanotuksi, kun hän näki huoneen täynnä ruusuja, palavat kynttilät ja Liinan, puna poskilla, hiukset epäjärjestyksessä…

— Oletteko te todella kihloissa? toksautti hän tulemaan. — No Herran tähden, ottaakos nyt herra Tiger tuon minun vanhan tätini…? Teillä mahtoi kaikki olla valmiiksi puhuttuna jo silloin… No Herran tähden… Kyllä tälle kaupungille nyt tulee ihmettelemistä. Täti ei tiedä, mitä lahjalaatikkoja tämä hovisoittaja on tuonut, siellä ovat Hopeisessa Ketussa… No että tuo vanha Liina Karell nyt vielä meni kaupaksi…!

— Onneksi ei nuoruutta jaeta yksin vuosien mukaan, sanoi Harry Tiger, — sitten olisimme me taiteilijat hukassa.

— Niin, mutta kyllä teitäkin mieluummin katselee, kun olette nuoret ja kauniit! huudahti Hopeisen Ketun isäntä. — Aijai herra Tiger, kun sattuvat tiellenne sellaiset kauniit kosmopoliitat niinkuin sekin pulska Adela, tai se…

— Herra hotellinpitäjä saa itse koettaa onneaan heidän joukossaan, keskeytti Harry Tiger.

Kuin kuvassa astuivat Liinan silmien eteen äkkiä kauniit nuoret tytöt, hypellen toinen toisensa jäljessä kasteisella pihamaalla. Nuoruus! oli äiti huudahtanut. Liinaa kylmäsi. Mitä hän olikaan uskaltanut? Silloin tarttui Harry Tiger hänen käsiinsä ja katsoi häntä silmiin. He olivat molemmat rehelliset. Ja niin he erosivat.

Reki liukui nopeasti pois ja kun Liina seisoi yksinään ruusujensa keskellä, katsellen timantin loistoa, kyseli hän itseltään uudelleen ja uudelleen oliko hän nähnyt unta. Sen hän selvästi tunsi, että sekä menneisyyttä että nykyisyyttä taasen valaisi aurinko, aurinko ja heleä kuutamo.

Jos Liina Kareliin rikastuminen aikoinaan oli herättänyt huomiota, niin vielä enemmän teki sitä tämä kummallinen kihlaus. Olipa sen vanhan hullun rouvan tytär valmistanut kaupungille monta yllätystä. Olisikohan tämä nyt viimeinen? Varmaan ei. Satuprinsessan viimeinen ilmestysmuoto olisi ehkä kerjäläishahmo. Freedi Fors kertoili ravintolassa, klubilla ja pankissa, kaikkialla missä liikkui, ihmeellisiä juttuja sulhasen tulosta kuutamoyönä. Niin oli hevonen ollut vaahdossa, että ties ajetaanko sillä hevosella enää koskaan. Ja kaikkinaisia kalliita lahjoja hän oli tuonut mukanaan. Kyllä näytti olevan tytöstä varma. No niin, saattoihan sitä ajatella, ettei sen ikäisellä immellä enää joka päivä hyppää kosijoita. Ja kai niillä oli asiat valmiiksi puhuttuina jo silloin, kun hän sen kauneuspalkinnonkin aikoinaan jakoi tälle Liina Karellille, vaikka sinä kesänä oli koolla kaupungissa kaunista naisväkeä enemmän kuin ehkä koskaan tulisi olemaan. Herrasväkeä kelpasi katsella aamupuoleen yötä, kun hän, Freedi Fors, meni tätinsä asuntoon. Kerrassaan siellä oli juhlallista: kynttilöitä paloi kymmenittäin ja punaisia ruusuja oli mätetty kokonaiset vasut täyteen. Hovisoittaja oli tuonut ruusut mukanaan suoraan etelästä. Se oli hovisoittaja nyt, Harry Tiger. Kai rouvakin joutuisi hoviin. Ilmankos sulhanen määräsi, että vaatteet pitää teettää komeat. Ja kolmenkymmenen päivän perästä tämä Liina sitten viedään, siksi ovat ne suuret konsertit annetut ja nuori pari voi lähteä häämatkalle. Siksi on kevätkin siellä etelämaissa ehtinyt panna itsensä juhla-asuun. Kovin se muuten on salaperäistä koko nuoren parin tulevaisuus. Ei tiedetä, minne asetutaan, taiteilijalla kuuluu olevan toinen huvila merenrannalla, toinen vuoristossa. Niin että ainakin näyttää toimeentulo olevan hyvä. Ja hellät olivat sitten aamulla rakastavaisten jäähyväiset. Ja niinkuin humaus vain ajoi sulhanen läpi nukkuvan kaupungin. Morsian jäi itkemään ruusujensa keskelle! Olihan hänellä lohdutuksenaan sormus: timanttia kelpasi katsella. Morsian katselikin, ikään kuin hänen silmänsä olisivat jääneet siihen paikkaan.

Vieraat ihmiset laskivat leikkiä ja tekivät pilkkaa. Se oli heidän huviaan. Omaiset kävivät kiinni kovakouraisemmin. Oliko Liina vanhoilla päivillään tullut aivan hulluksi? Eikö hän aavistanut, mikä olisi hänen kohtalonsa? Saattoiko hän ajatella, että hän kestäisi kilpailussa suuren maailman naisten kanssa? Eihän hän osannut edes niitä kieliä. Toki hänen täytyi tulla järkiinsä!

— Ja me kun aina luulimme, että sinä olit jumalinen ihminen, sanoi Sigrid Vohlström. — Ja maailman kunniaa sinä tavoitteletkin! Tuossa olisi sinulle kyllä työtä, ei kuole tuo Vohlström tuosta, ei ole elävä eikä kuole. Mikä sinun oli hoitaessa mammaa, mamma puhui ja sanoi, mitä milloinkin tarvitsi, mutta tuolta on puhumisen lahja mennyt eikä tulekaan takaisin. Ja tohtori sanoo, että vuosia voi kestää. Mikä se on minulle koskaan ollut, Vohlström? Te minut mamman kanssa naititte, ota nyt haltuusi ja hoida!

Liina seisoi halvaantuneen vanhuksen vuoteen ääressä. Hänen silmistään näki, että hän kuuli kaikki ja ymmärsi kaikki. Hänen osakseen oli tullut tyhjentää vanhuuden kalkki pohjaan asti.

Alme ja hänen miehensä tekivät erityisen retken kaupunkiin saattaakseen
Liinan järkiinsä.

— Saa hävetä silmät päästään, sanoi Alme, — kun kaikki sinua nauravat. Aina sinä olet tuottanut häpeää meidän suvullemme. Milloin sinulle on annettu kauneuspalkintoja, milloin sinulle on pudonnut rahoja kuin taivaasta. Ajattele nyt toki kerran omaisiasi. Mikä sinun olisi asuessasi meillä? Mamma kääntyisi haudassaan, jos tietäisi.

— Pidän itsestään selvänä, sanoi Kalle Lundin, — että sinun varasi, parhain käly, nyt jäävät sukulaistesi käytettäviksi. Olisi toki suorastaan rikollista viedä varat ulkomaille ja hajoittaa ne tuhkana tuuleen. Vai ehkäpä herra hovisoittaja haluaakin juuri sinun rahojasi — oletko ajatellut sitä? No niin, jollei, niin kai hän sitten pitää sinusta murheen kuolinpäivääsi asti. Mitä taas tulee leikkikouluihin ja vanhojenkoteihin, niin mitäpä sinä niitä nyt rakennat, kun itse menet pois? Suoraan sanoen, paras käly, pidän sinun menettelyäsi niin hupsuna, että olen valmis turvautumaan vaikkapa oikeudenkäyntiin puolustaakseni vanhaa sukuperintöä joutumasta vieraisiin käsiin.

Sanny Saarinenkin riensi kaupunkiin. Ei hän mitenkään nuhdellut Liinaa, hän oli ainoastaan huolissaan. Hän tunsi varmasti, etteivät he milloinkaan enää tapaisi. No niin, kaipa he kohtaisivat toisessa maailmassa, se ei merkinnyt sen enempää. Mutta että Liinan omasta vapaasta tahdostaan piti syöstä itsensä sellaisiin suruihin ja huoliin! Liina sanoi:

— Mitenkä kallis tämä minun elämäni nyt sitten on, etten voisi antaa sitä, kun joku sen huolii…?

— Lapsilta sinä sen otat, sanoi Sanny, — sadoilta lapsilta, joille sinun piti valmistaa iloinen lapsuus.

— Mutta Harry Tiger valmistaa ilon tuhansille ihmisille. Hän saattaa soittaa sairaatkin terveiksi.

— Mutta hän istui kerran portailla, hän näki kerran nurmen ja koivut ja auringonpaisteen.

Sanny Saarinen itki katkerasti ja heitti sisarensa Jumalan haltuun.
Toisessa elämässä he tapaisivat.

Kun merkillinen huhu Liinan kihlauksesta tuli kirkkoherran ja ruustinnan korviin, eivät he uskoneet siihen. Ruustinna pisti heti paikalla lämpimän vehnäleivän kääröön ja lähti liikkeelle. Hän näki kukat, hän näki Liinan punastuvat kasvot ja kävi sanattomaksi. Sitten hän rupesi kyselemään, koska Liina oli mennyt kihloihin. Varmaan jo kesällä… Hän oli sitä kaiken aikaa epäillyt! Eikö Liina ollutkin rakastunut juuri silloin portailla, kun puhuttiin niin paljon rakkaudesta? No, saattoihan sen nyt tunnustaa näin vanhalle ystävälle. Milloin tulisivat häät? Täälläkö kirkossa…? Niin pian? Aijai, ompeluseuran naiset saisivat koristaa kirkon…!

— Mutta kulta herttainen, etkö sinä yhtään pelkää — muistele vain sitä tyttölaumaa, mikä aina seurasi herra Tigeriä… Kuule, saanko minä nähdä sinun kihlasormuksesi…! Mutta… hyvä isä…! Onko se timantti! Tiedätkö, kulta herttainen, on se sentään ihmeellistä, miten paljon onnea Jumala antaa sinun osaksesi. Ajattele nyt — sinähän olet vanhempi minua ja vielä saat tällaisen nuoren sulhasen. Se on seuraus neljännen käskyn täyttämisestä. Usko minua: se se on!

Kirkkoherra oli vakava ja tyytymätön. Tämä ei ikinä ollut Jumalan tahto. Olisipa hän aavistanut, että Liina todella halusi naimisiin, niin olisihan hän aikoinaan saanut mennä Laurénillekin. Silloin oli vielä iänkin puolesta aika.

Tohtorinna tuli yhdessä lastensa kanssa ja kaikilla oli käsissä kukkasia. Liinalta ei jäänyt huomaamatta, että ystävätär oli alakuloinen. Tohtori, joka oli matkoilla, tiesi uutisen kotiin palatessaan. Hän sulki Liinan syliinsä, nauroi ja taputteli häntä, niin että kajahteli. Tohtori oli kuullut Alinelta, että Liina nyt aikoi lahjoittaa sukulaisilleen koko omaisuutensa. Se ei saanut tapahtua. Kun nyt leikkikoulu ja vanhojen koti olivat saaneet osansa, niin ei paljon jäänytkään. Johan neiti Karell oli ehtinyt hävittää omaisuuttaan kuin mikäkin mieshuijari — takuita hän oli maksanut ja jos mitä. Lopulta pyysi tohtori saada puhua hiukkasen järkeä, muutaman sanan vain, kihlauksen johdosta — ei, ei mitään saarnaa, ei sinnepäinkään…

— No niin, neiti Karell, sanoi hän, — minä olen nyt joka suhteessa hyvin iloinen teidän puolestanne. Saatte kerrankin elää omaa elämäänne. Te tiedätte, kuinka suuressa arvossa minä pidän herra Tigeriä. Ihailen häntä melkein yhtä paljon kuin teidän äiti-vainajaanne. Mutta tahtoisin sanoa pari sanaa miehestä yleensä. Katsokaas… me miehet… meidät on taltutettu perheenisän, virkamiehen ja kansalaisen ikeen alle. Mutta luonnostamme me olemme villejä ja vapautta rakastavia. Nainen se on, joka alkuperäisten kansojen keskuudessa suorittaa työn, pitää koossa perheen ja kodin. Mies, hän metsästelee ja käy sotaa — eikä suinkaan aina perheensä vuoksi, vaan huvikseen. Hän on luonnostaan lurjus. Ei ole mitään, mistä hän on niin arka kuin vapaudestaan. Naisen osa on työ ja kieltäytyminen, tahtoisin miltei sanoa, että se on hänen onnensa. Jos hän voi täyttää suuren tehtävänsä ilomielin ja pystyssä päin, niin silloin… silloin hän kruunaa itsensä kauneudella. Me olemme, kuten sanottu, taltutetut ja taivutetut ikeen alle — kyllä, kyllä — me miehet. Mutta on joitakuita meidän joukossamme, joissa miehen luonne vielä elää paljaana ja puhtaana. Nämä miehet pitävät huolta siitä, ettei ihmissukukunta kokonaan unohda, mikä mies on. Suuret taiteilijat ovat usein tällaisia. Sen tähden on naisen, nykyajan naisen, yhteiskuntanaisen vaikea säilyttää heidän rinnallaan persoonallista onneaan. Sellaisen miehen vapaudenrakkaus on aina suurempi kuin hänen rakkautensa naiseen.

Liina katsoi jännittyneenä tohtoriin. Tuntui miltei siltä kuin hän olisi kuullut äitinsä puhuvan.

— Minä tiedän, ettei tehtäväni ole helppo, sanoi hän. — Mutta minulla on hyvin hyvä ojennusnuora. Sen turvissa minä uskallan.

Liina lausui hänelle Paavalin sanat rakkaudesta: rakkaus on pitkämielinen, rakkaus on lempeä… kaikki se peittää, kaikki se uskoo, kaikki se kärsii.

Harry Tiger näytti vaimolleen maailman ihmeet. He kiitivät eteenpäin vauhdilla, joka kilpaili tuulen kanssa. Vuorokausia keinuivat he loistojunissa, jotka syöksyivät maanosan laidasta laitaan, katosivat vuorten sisään, kulkivat huimaavissa korkeuksissa laaksojen ja rotkojen yli, sivuuttivat hymyileviä merenrantoja, kuumeisesti meluavia kaupunkeja, pieniä hiljaisia asumuksia ja ylpeitä linnoja, kiitivät vauhdillaan uhmaten ajan ja paikallisuuden mahtia. Kansallisuuksien rajat kävivät olemattomiksi heidän tiellään, salonkivaunuissa sekaantui puhe lukemattomien kielten sorinaan. Ja kaikilla, jotka lyhemmän tai pitemmän ajan kulkivat heidän kanssaan yhtä matkaa, tuntui olevan sama päämäärä: ehtiä, joutua, kiirehtiä, ikään kuin viekkaasti pettäen ja yllättäen aikaa, jota kellot heidän taskuissaan saidasti ja hellittämättä mittasivat. Syödessä ja maatessa, unessa ja valveilla lennätti tämä ihmisneron keksintö kitiseviä teräsjalaksia pitkin heitä ja heidän kanssamatkustaviaan.

Liinan korvia huumasi ja hänen aistinsa olivat kuin sekaisin. Ensi ihmettelyn tasaannuttua ymmärsi hän vähän kaikesta siitä, mikä humisi hänen ympärillään. Hän näki vain miehensä silmistä ilon, mikä niistä säteili, hänen saadessaan näin näyttää vaimolleen maailman ihmeitä.

— Katso, sanoi Harry Tiger, — nämä ihmiset kuvittelevat voivansa pidentää elämäänsä käyttämällä jokaisen silmänräpäyksen, mikä heille on annettu. He erehtyvät, maailman melu heidän ympärillään kuluttaa puolestaan heitä, heidän aistejaan ja tunteitaan, ihmistä heissä. Ja se elämä, jota he ajavat takaa, pakenee heidän edellään vauhdilla, jota ei nopeinkaan pikajuna voi saavuttaa.

He tulivat suuriin kylpypaikkoihin, missä hotellirivit silmänkantamiin asti kohosivat sinisen meren rannalla. Ne olivat talven nukkuneet ja heräsivät eloon luonnon kanssa, avaten peilisalinsa ja pelipankkinsa rahaylimystölle, joka maanosan kaikilta ääriltä saapui ostamaan niitä iloja, mitä kullalla saa. Tämä ylimystö siirsi huvituksensa milloin auringon paahtamalle hiekalle, missä ruokopillit lahosivat myrskyjen sirottamassa vaahdossa, milloin meren haaleiden aaltojen syliin, milloin rantapenkereiden valkeihin kävelypilarikkoihin, milloin taas peilisaleihin, jotka pimeän tullen sytyttivät sähkönsä ja loistivat kauas merelle.

Outona kulki Liina komeissa vaatteissaan uuden ympäristönsä keskellä. Onnellista oli, jos Harry muisti luoda häneen silmäyksen, jos hän hetkiseksi edes sai painaa hänen kättään.

Etelän kevät oli lumoava. Kaikki siinä loisti, hehkui ja henki satumaisella voimalla. Lihavasta mullasta herätti aurinko eloon suuret, kylläiset puut ja kukkaset. Ja öitä, jotka huokuivat ilmaan juovuttavia tuoksujaan, valaisivat lempeät tähdet.

Suurten kaupunkien valtasuonet sykkivät yötä ja päivää. Kilpajuoksu kunniasta ja maineesta, rikkaudesta ja vallasta ei lakannut silmänräpäykseksikään. Olemassaolon taistelu jännitti joka jäsenen, pingotti lihakset ja kiristi hampaat. Hätä irvisti esiin loiston takaa. Kirkkojen edustalla ja häikäisevässä katuvilinässä ajelehti ihmisiä, joiden silmistä näkyi nälkä. Sädehtivien näyteikkunoiden edustalla kaatui kuormansa edessä eläin ja korjattiin pois kiireen jaloista.

Liina sai, mitä hän tahtoi. Jos hän ihaili korua ikkunassa, niin se oli hänen. Jos hänen silmänsä kyyneltyi, kun hän näki köyhän vanhuksen, niin tämän haltuun joutui suuri lahja. Jos hän näki kärsivän eläimen, niin tapahtui kaikki sen kohtalon lieventämiseksi. Ne olivat Liinan onnellisimpia hetkiä, niiden tähden hän oli valmis jälkeenpäin kärsimään paljon, ja kun he Harryn kanssa kadulta tulivat hotellihuoneisiinsa ja olivat kahden, suuteli Liina miehensä käsiä onnellisena ja hartaana.

He joutuivat kuuluisiin salonkeihin, missä neron ja valtioviisauden maailmat kohtasivat toisensa. Permannot kuvastivat siellä loistopukuisia ihmisiä, miehiä ja naisia, ja seinien peileissä kertautuivat heidän sulavat liikkeensä, heidän kumarruksensa ja heidän hymynsä. Heidän vuorosanansa kimaltelivat kilpaa kristallien, helmien ja timanttien kanssa. Pehmeiden ripsien alta tekivät silmät salaisia tunnustuksia. Harry Tigerin ympärillä vallitsi alituinen leikki ja ilon kimmellys. Liina ei tuntenut häntä. Hänen liikkeensä olivat omituisen pehmeät ja mitatut, hänen hymynsä saattoi kokonaisen pitkän yön viipyä kasvoilla ikään kuin jähmettyneenä, hänen naurahduksensakin oli ikään kuin sidottu nuoraan, joten se pääsi juoksemaan vain määrätyn lyhyen matkan.

— No nyt näit elämän naamiohuvit! naurahti Harry heidän kulkiessaan hotelliin, ja teki liikkeen, ikään kuin hän olisi paiskannut jotakin kädestään katuun. — Naamarit ovat puoli ihmistä, usein enemmän. Riisu seuramaailman ihmiseltä naamari, niin sen alta löydät tyhjyyden. Siellä missä turhamaisuus käy ilosta ja leikittely rakkaudesta, ei ihmisillä ole kasvoja — vain naamareita.

He etsivät erästä Harryn vanhaa ystävää, kuuluisaa professoria, jonka luentosalissa Harrykin kerran yhdessä mitä erilaisimpien tiedonjanoisten ja uteliaiden kanssa oli tungeskellut. He eivät löytäneet häntä hänen vanhasta asunnostaan huvilakaupunginosasta, missä hänen suuret vastaanottonsa kerran olivat olleet. Pitkän hakemisen jälkeen tapasivat he hänet pienestä huoneistosta pilvenpitelijäkivimuurin katonrajassa. Kirjat piirittivät häntä siellä joka taholla, ikkunalaudoilla, pöydillä, tuoleilla, permannoilla. Kirjalajien lomitse häämötti loputon näköala suurkaupungin mustia kattorivejä ja savupiippuja. Entisen loistavan maailmanmiehen asemesta tapasivat he ärtyneen, hermostuneen, huolimattomasti puetun ukon, jonka koko ajatustoiminta kiersi yhden ainoan asian ympärillä: sen vääryyden, joka oli häntä kohdannut. Hänen monikymmenvuotiset tutkimuksensa, hänen elämäntyönsä, hänen maineensa ja asemansa, kaikki oli romahtanut yhtenä ainoana päivänä — eräänä aamuna, kun tieteellinen aikakauskirja toi mukanaan tiedon hänen kaukaisen merentakaisen kilpailijansa tutkimuksesta. Oliko se oikeus ja kohtuus, oliko se kiitos hänen työstään ja vaivastaan, että hänen oppilaansa ilkkuivat virhettä, josta saattoi sanoa, että se punnuksilla mitaten oli pienempi kuin yhden tomuhiukkasen paino? Ja kuka oli tuo hänen merentakainen mestarinsa, joka muutamalla kynänvedolla teki tyhjäksi hänen nimensä, hänen tieteellisen maineensa? Nuorukainen, tuskin mies, onnensuosikki, joka kokeellisen tutkimuksen arpapelissä sattumalta, niin, sattumalta, oli voittanut täyden numeron. Tuijottavin silmin kiersi vanhus huonettaan, hänen kasvojensa uurteet kävivät hetki hetkeltä syvemmiksi, ja hänen sydämensä paloi katkeruuden tulessa kuin hiili, joka ei enää milloinkaan voi leimahtaa liekiksi, ainoastaan hehkua, kunnes sammuu. Kiittämättömyys, se oli se raha, millä ihmiskunta maksoi.

He tulivat yksinäiselle vuorijärvelle, missä hiljaisuus muurina vartioi maailman ja sen pienen huvilan välillä, missä he asuivat. Vain paimenten huudot tuntuivat mittailevan vuorokausien levollista, lauhaa kulkua, joiden vaihteessa vuodenajat sulivat yhdeksi ainoaksi pitkäksi paratiisilliseksi kevääksi. Täältä oli maailma kaukana, täällä oli lepo ja rauha, aistit tuntuivat painuvan viihdyttävään puoliuneen, ei mikään äkkiyllätys, ei mikään sorahtava ääni särkenyt luonnon ja sielun lepoa. Mutta tänne eksyi ikävä, paahteisten päivien ikävä, kun lyhyet varjot tuskin liikkuivat esineiden ympäri, pitkien iltojen ikävä, jolloin aurinko kaihomielisellä palollaan punasi vuorten taustoja tai sadekuurot rapisivat katolla ja pilvet riippuivat kiinni vuorten kyljessä. Keskikesän pilvettöminä päivinä tuntui vesi imeneen taivaan, sen värin itseensä, vihertäviin syvennyksiinsä, minne se oli jähmettynyt liikkumattomaksi niinkuin iäisyys. Tänne ei löytänyt ihmisten viha, ei kateus, yksin suru ja tuskakin tuntuivat täältä karkotetuilta, mutta ikävä, se löysi tänne.

Liina näki sen miehensä silmistä, näki sen kohoavan sielun hämärästä, kiteytyvän ja muuttuvan lasittuneeksi tuijotukseksi, tunteeksi, joka muistutti tuskaa. Täällä ei enää ollut hyvä.

Siitä ihailijattarien parvesta, joka ympäröi Harry Tigeriä, kävi vaaralliseksi muuan tumma nainen. Liina oli valmistautunut kaiken varalta eikä säikähtänyt kirjeitä, kukkalähetyksiä tai salaperäisiä vierailujakaan. Eräänä päivänä tuli Harry hänen luokseen, laski kätensä hänen olkapäilleen, katsoi häntä silmiin ja sanoi:

— Liina, minun sydämeni on ollut uskoton. Sinä ymmärrät, minä en voi tehdä sille väkivaltaa tappamatta taiteilijaa itsessäni.

— On hetkiä, puhui Harry, — jolloin meidän sydämemme on liian paljas ja altis. Hän käsitti minun syvimmän, salaisimman ajatukseni tuollaisena hetkenä, ja sen mukana jouduin itse hänen haltuunsa. Hän löysi minussa jotakin, jota vasta hänen löytämänään tiesin omistavani. Mutta sinä, sinähän olet sitä myöskin tehnyt, myöskin sinua tarvitsen — vai tahdotko minut nyt jättää?

Liina ymmärsi miehensä jo täydellisesti. Hänen sydämensä hiljeni ja hän silitti rauhoittaen Harryn hiuksia.

— Tietysti minä jään, puheli hän, — olen luonasi niin kauan kuin tahdot. Olen niin onnellinen, että puhuit minulle. Katso, silloin minä olen hiukan onneton, kun en tiedä, missä sinä olet ja mikä sinun on. Olen levoton… ihmisten joukossa on pahoja, sinäkin lähdet usein sellaisten kanssa, jotka eivät tarkoita hyvää. Olen niin kiitollinen, kun puhuit minulle, kun annat minun olla uskottusi. Ja ehkä tämä pian menee ohitse… Ei, ei, en minä sitä vaadi, kestäköön vain niin kauan kuin kestää.

Tunne ei mennyt ohitse. Liinan sydän joutui kovan paineen alle. Hän kamppaili kaikella tahdollaan tunteita vastaan, jotka häntä sitoivat. Hän kävi läpi mustasukkaisuuden, katkeruuden ja vihan tulipätsien. Koti-ikävä iski häneen pitkinä yksinäisinä öinä ja päivinä, jolloin hänen ja Harryn yhteinen koti tuntui autiolta kuin erämaa. Hän sairastui. Harry toimitti huolestuneena kotiin lääkärit. Tuntui ivalta lääkitä häntä kivuista, jotka eivät häntä vaivanneet.

Liina käsitti, ettei hän saanut olla riippuvainen ulkonaisista olosuhteista. Hänen sisällisen ihmisensä täytyi päästä vapauteen. Hänen syvimmässään täytyi löytyä pyhäkkö hänen sielunrauhaansa varten, pyhäkkö, jota ei mikään järkyttänyt. Olisikohan mahdollista saada puisevasta ihmissydämestä jotakin niin sädehtivää kuin timantti? Hän katseli sormustansa ja rukoili.

Liina jäi pitkäksi aikaa yksin sydämensä ja timanttinsa kanssa. Timantti oli koulumestari ja sydän uppiniskainen ja kovakourainen oppilas. Hän keskusteli niiden kanssa ikään kuin ne molemmat olisivat olleet hänen kädessään rinnan. Sydän sai katsella, miten täydellisyys voitetaan, timantti oli ihana, säteilevä, vapaa. Olisi saattanut uskoa sitä yhdeksi niistä kyynelistä, jotka Kristus oli itkenyt syntisen ja kärsivän ihmiskunnan vuoksi.

Paine pusertui lujemmalle. Tumman naisen tilalle tuli vaalea. Harry kirosi heidät kaikki, mutta he olivat häntä väkevämmät.

— Sinä annat minulle anteeksi niin paljon kuin minua rakastat, sanoi
Harry, pää vaimonsa helmassa.

— Minulla ei ole mitään anteeksiantamista, vastasi hän ja katseli timanttia, joka kimmelsi hiusten välissä. — Rakastan sinua aina. Sinä olet täyttänyt minun elämäni onnella. Mitä olisi minun elämäni ollut ilman sinua!

Kuolema toi Harry Tigerin kokonaan takaisin Liinalle. Se teki hänet taasen uskolliseksi. Hän vietti ankaran tautiaikansa siinä kodissa, missä Liina oli ollut niin paljon yksin. Niinä lyhyinä hetkinä, jolloin kuume hellitti, etsi hän vaimonsa katsetta tai tapaili hänen kättään. Ei vesipisaraakaan hänelle voinut toinen ojentaa kuin hänen vaimonsa. Ja vaimonsa syliin hän kuoli.

VAPAUS

Keväisenä päivänä astui entinen Liina Karell pitkien vuosien poissaolon jälkeen taasen kotikaupunkinsa kadulle. Hänen hiuksensa olivat lumivalkoiset, ja hän kiiruhti eteenpäin vanhan ihmisen lyhyin, hiukan horjahtelevin askelin. Hänen lapsuutensa tornikello tervehti häntä helähtelevillä lyönneillään. Ne kutsuivat kuin juhlaan. Ja juhla olikin. Oli Jumalan juhla: taivas siinsi, puut puhkesivat, nurmet versoivat, vedet välkkyivät ja leivonen lauloi. Mutta myöskin ihmiset olivat valmistaneet juhlan. Heidän asuntojensa katoilla liehui lippuja ja porttikäytävistä kiiruhti ulos juhlapukuisia lapsia, tyttöjä ja poikia. Heillä oli kiire, he kulkivat lapsen lyhyin, varmoin askelin ja heidän lasisen kirkkaat äänensä helisivät.

Oli liikkeellä paljon lapsia, köyhempiä ja rikkaampia, pienempiä ja suurempia. He parveilivat kuin perhoset auringonpaisteessa, milloin yksin, milloin kaksin, milloin sylikkäin, milloin kädet toistensa kaulalla. Poikien kasvot hehkuivat, tyttöjen hiukset heilahtelivat.

Liina Tiger tunsi askeltensa käyvän kevyiksi ja voimansa kokoontuvan. Kuinka hän rakastikaan noita lapsia — kaikki voimansa tahtoi hän heille antaa! Mikä ilo täyttikään hänen rintansa, kun hän katseli heidän kauneuttaan, ihmisen kevättä heissä — kuinka hän tahtoikaan halata heitä, jokaista erikseen, jotta jokainen saisi osansa elämän ilosta. Leikkikoulunsa hyväksi tahtoi hän elää viime vuotensa. Kuinka hän ikävöikään työtä. Hänellä oli vielä paljon voimaa ja rakkautta, hänellä oli elämänsä koko kallis kokemus — kaikki, kaikki hän tahtoi antaa.

Yhtäkkiä ilmestyi kadulle iloinen pieni lippu. Tyttö ja poika pitelivät tankoa. He tunsivat tehtävänsä vakavuuden ja kantoivat viiriään innostuneina ja tärkeinä. Muutkin lapset tahtoivat auttaa, pieni parvi syntyi lipun ympärille. Toinen lippu ilmestyi kadulle, kolmas, neljäs…

Vanha rouva otti muutamia kiiruhtavia askelia ja saavutti lippua kantavan lapsiparven. Hän kumartui, tarttui pientä tyttöä käsivarteen ja kysyi, minne he nyt olivat matkalla, mikä juhla tänään oli.

Lapset katsoivat kysyjään kummastuneina ja hiukan ärtyneinä. Heillä oli kiire.

— Tänään on lastentarhan kymmenvuotis-juhla, vastasi yksi tytöistä vihdoin, niiasi ja aikoi jatkaa matkaansa.

Mutta vanhan rouvan käsi kiertyi hänen ympärilleen, ja kun lapsi näki kiiltävän sormuksen rouvan kädessä, jäi hän katselemaan sitä ja pysyi paikoillaan.

— Lastentarhan kymmenvuotisjuhla? toisti vanha rouva, ja hänen kätensä hyväili lapsen lämmintä selkää. — Oletteko te lastentarhan oppilaita?

Vieras oli notkistanut toisen polvensa, niin että hänen harmaa päänsä oli lasten päiden tasalla. He katselivat häneen oudoksuen.

— Emme, me olemme liian suuria, vastasi tyttönen, — me lopetimme viime vuonna.

— Kaikki ovat mukana juhlassa, vastasi poika reippaasti. — Kaikki koulut, kansakoulut, tyttökoulu, yhteiskoulu, kaikki koulut, juhlakulkue alkaa torilla, sitten mennään lastentarhalle.

Tuntiessaan, ettei lapsia enää voi pidättää, painoi vieras pienen tytön rintaansa vastaan. Oli kuin hän olisi syleillyt itse elämää. Siinä oli hänen oma lapsuutensa, kaikkien niiden lapsuus, joita hän rakasti ja oli rakastanut. Lapset tervehtivät, niinkuin oli opetettu ja läksivät menemään. Vanha rouva pääsi hiukan työläästi pystyyn ja jäi katselemaan heidän jälkeensä. Liput lepattivat pitkin kadun mittaa. Lasten juhlakulkue muodostui itsestään. Silmä miltei sokaistui, kun tätä riemua katseli. Se oli miltei epätodellista. Lapset puhelivat, puiden oksat sanoivat sanansa, kun pienet ihmiset menivät niiden alitse, yksin tallattu katukin naurahti iloisesti.

Noin mennään elämän juhlaan, ajatteli Liina. Siellä on tarjolla monenmoista: pöydän nautinnot, rakkauden ilo, kunnian ja maineen loisto, tiedon ja ajattelemisen onni, hiljaisen työn tai kuumeisen raadannan sisältö, kieltäymyksen riemu. Jokainen saa valita mielensä mukaan. Mutta jopa on liikkeellä vanhojakin ihmisiä, siis sellaisia, jotka palaavat elämän juhlasta. Kysytäänpä heiltä, kenellä on ollut hauskaa, kenellä ikävää… Heidän kasvoistaan saattaa saada vastauksen. Vaan eipä Liina ole vielä ehtinyt lukea vastausta kysymykseen, kun raatihuoneen vanha kello alkaa lyödä ja sekaantuu asiaan. »Hauskaa ja ikävää», sanoo se ystävällisellä äänellään, »täältä ylhäältä katsoen on kaikki yhtä hauskaa ja yhtä ikävää. Niillä asioilla ei ole mitään eroa. Kaikki kestää pienen hetken.»

Vanhan naisen täytyi pidättää ilonkyyneliä. Sadut tulivat itsestään, leikkien kuin lapset, ilakoiden kuin linnut ja välkkyen kuin aurinko. Hänellä oli taasen satuja sadoille lapsille.

Mutta mitä tämä olikaan — missä olivat kaikki tutut kasvot? Kokonainen uusi sukukunta oli tullut entisen tilalle. Se oli tietysti osaksi tapahtunut uusien kulkuneuvojen vaikutuksesta. Mutta sittenkin oli mahdotonta, ettei vanhoista kaupunkilaisista olisi ketään jäänyt. Vain muutamia vuosia, kymmenkunnan vuottahan hän oli ollut poissa. Missä olivat hänen aikalaisensa? Tapahtuiko sukupolven vaihdos näin äkkiä? Oliko jokin kulkutauti käynyt kaupungissa tekemässä tuhoa?

Vanhus käveli ja etsi tuttuja kasvoja. Alkoi jo tuntua siltä, kuin hän olisi ollut jokin haamu, joka ei kuulunut tähän aikaan, jolla ei ollut kotipaikkaoikeutta täällä. Hän löysi vanhat talot, mutta kun hän katseli ikkunoihin, oli niissä vieraita kasvoja. Hän meni entisen kotitalonsa paikalle ja etsi tohtorin ovea. Missä oli nimi Arthur Frang — tuskin kukaan ennen kysyi tohtoria tällä nimellä, hän oli kaikille vain »tohtori». Nyt Liina etsi tätä nimeä. Sitä ei ollut. Kun hän tuli entisen Laurénin liikkeen edustalle, näki hän Frilanderin portailla tutun ihmisen. Se oli selvästi joku Frilander, nähtävästi poika, varmaan Augusti, joka oli perinyt isänsä liikkeen ja piirteet. Liina tuli iloiseksi. Jolleivät kyyneleet olisi täyttäneet hänen rintaansa, olisi hän tervehtinyt tätä. Ehkäpä poika vielä olisi tuntenut. Ehkäpä muitakin tuttuja vielä eli, kunhan he astuisivat ulos taloistaan.

Liina tuli hautausmaalle. Siellä olivat tutut. Nimet, jotka ennen olivat luettavissa ovikilviltä, luettiin nyt risteistä ja kivistä. Ero ei tuntunut suurelta. »Entinen ylivahtimestari Frans Sylvester Vohlström… Hänen vaimonsa Sigrid Sofia, omaa sukua Karell…» »Kirkkoherranrouva Adolfina Lehto… Autuaat ovat puhtaat sydämestä, sillä he saavat nähdä Jumalan…» »Kauppias Frans Edvard Agaton Frilander…» Liina kulki täällä kuin kotonaan, täällä olivat hänen aikalaisensa, tänne hän kuului. Tämä pieni, hiljainen maanalainen kaupunki alkoi tuntua todellisemmalta kuin tuo suuri meluinen maanpäällinen.

Vaikea oli vain päästä oikeaan suhteeseen tuohon elävään maailmaan, johon ei enää kuulunut ja jossa kuitenkin piti olla, ennen kuin aukeni pääsy tähän hiljaiseen.

Filip Adrian Kareliin ja hänen vaimonsa Sofia Ulrikan hautakivi oli kallistunut. Sammal oli syöpynyt kultakirjaimiin. Orjantappurat kiven ympärillä rehoittivat. Liina ajatteli äitiänsä ja hänen kuvansa tuli niin lähelle, että hän miltei oli kuulevinaan tutun äänen. »Liinaa… Liinaa… ajaai kuinka sinulla on kaunis sormus! Sinä olet saanut sen maailman ihanimmalta mieheltä… ajaai kuinka sinä olet onnellinen!» Mamma oli oikeassa. Hän oli onnellinen ja kiitollinen elämälle. Kiitollinen mammalle, Harrylle, Jumalalle.

Hänen silmänsä viipyivät autereisessa kaukaisuudessa. Kyyneleet kuivuivat, näkö selkeni. Aurinko siivilöityi vaaleiden nuorten lehtisilmujen läpi haudoille, joiden vasta puhdistetuilla kummuilla nurmi alkoi versoa. Valo ja varjot leikittelivät, keväät ja talvet vaihtelivat, ihmiset syntyivät ja kuolivat. Auringon armoa riitti vuodesta vuoteen, sukupolvesta sukupolveen.

Liina astui läpi kirkkopuiston ja nousi ylös loivaa mäkeä, jolla kohosi kaunis valkoinen, liputettu rakennus. Se oli hänen leikkikoulunsa. Ovien ja parvekkeiden yläpuolella keinui köynnöksiä, joukko autoja seisoi portaiden edessä, lasten iloiset liput olivat pystytetyt ulkopuolelle ja helottivat auringossa. Kadut aaltoilivat täynnä kansaa.

Kuin unessa nousi Liina portaita ja tuli valoisaan, koristettuun eteiseen, siitä haarautui käytäviä kahden puolen. Seinillä oli kuvia, lasten päähineet täyttivät matalat naulakot. Ovet juhlasaliin olivat kiinni, oli aivan hiljaista, yksi ainoa ääni kuului lukitusta juhlahuoneesta. Pääskyset vikisivät avonaisten ikkunoiden kohdalla, pensaat rapisivat ruutuja vastaan, kuvassa seinällä piteli suloinen neitsyt Maria lasta polvellaan. Hetken katseltuaan ympärilleen perältä, likeni Liina hiljaa juhlasalin suljettuja ovia. Silloin nousi penkiltä pimennosta nuori nainen, jota ei hän ollut ennen huomannut. Nainen asettui suojelevasti oven eteen.

— On aivan täyttä, sanoi hän sillä ystävällisen määräävällä äänellä, jolla opettajatar kohtelee lapsia, — ei mitenkään voi päästä sisään. Syrjäisille ei ole ollut ajateltavissakaan paikkoja, ei ole riittänyt lasten vanhemmillekaan. Kysyntä on ollut niin suuri, että kymmenet äidit ovat saaneet kääntyä takaisin.

Vieras pysähtyi. Hänen huulensa vavahtivat. Paisuvat nuput seljapensaissa ulkopuolella löivät ruutuun.

— Se on johtajatar, sisareni. Hän pitää muistopuhetta tämän laitoksen perustajalle, Liina Karellille, josta ei ole moneen vuoteen tullut tietoja ja joka kai on kuollut ulkomailla. Hänen kuvansa on suurennettu seinällemme ja juuri paljastettu.

Vanha nainen katsoi pitkään nuoreen opettajattareen. Pieni hymy alkoi leikitellä hänen huulillaan.

Kun hän lausui tämän nimen, tuntui hänestä siltä, kuin hän olisi puhunut ihmisestä, joka kerran, kauan sitten oli hetkeksi sattunut hänen tielleen ja kulkenut hänen kanssaan kappaleen yhdessä.

— Se oli… se oli, vastasi nuori neiti asiallisesti, — hyvin lämminsydäminen nainen, joka uhrasi suuren omaisuutensa yleisiin tarkoituksiin. Paitsi lastentarhaa on hänen varoillaan rakennettu suuri laitos vanhuksia varten.

— Tjaa… siihen on hiukan vaikea vastata. Jos hän kykenisi opettamaan. Täytyy olla sama metodi kuin se, jota me noudatamme. Tällaisessa suuressa laitoksessa… Sisareni on jonkin verran ankara…

Hän vaikeni. Puhujan ääni salissa suli liikuttavan hartaaksi. Kuului nyyhkytystä.

— Muistopuhe loppuu, kuiskasi nuori opettajatar, — sitten seuraa vain hiukan laulua ja sitten tulee täällä käytävässä hyvin ahdasta. On ehkä viisainta, että lähdette… Lapset pääsevät ajamaan autoilla. Voitte nähdä sen ulkonakin.

Vanha nainen nyökytti päätään, kääntyi ulko-ovea kohti ja päästi mustan harsonsa alas.

Omenapuut vanhan kartanon puistossa olivat kukassa. Heleällä nurmella niiden alla kävelivät vanhainkodin holhokit. Nurmi oli täynnä suuria kullanvärisiä kukkia. Ne loistivat jokainen kuin pieni aurinko. Omenankukat keinuivat niiden yläpuolella kuin valkeat ja purppuraiset pilvet. »Hauskaa ja ikävää», ajatteli Liina, kerraten sanat, jotka tornikello hänen sadussaan oli lausunut, »täältä ylhäältä katsoen on kaikki yhtä hauskaa ja yhtä ikävää, niillä asioilla ei ole mitään eroa.» Liina hymähti ja astui alas portaita. Olisi ollut mukavaa nähdä tohtoria ja tohtorinnaa ja ehkä muitakin, jotka vielä elivät. He mahtoivat elää, koskei hän tavannut heidän nimiään hautausmaalla. Mutta ehkäpä hän vielä tapaisi heidät. Nyt hän saisi nähdä lasten ajelevan.

Hän kuuli leikkikoulusta laulua, heleiden lastenäänten laulamaa, ja kulki ihmisvirrassa alas aurinkoista katua. Pian alkoivat autot toitottaen ja pauhaten humista ohitse. Ne olivat täynnä lapsia, jotka huusivat ja riemuitsivat. Elämän juhlaan, elämän juhlaan! Autot ajoivat kilpaa. Ne suhahtivat kuin loistavat jättiläishyönteiset esiin milloin mistäkin kadunkulmauksesta.

Liina seisoi sen rakennuksen edustalla, missä Laurénin puoti muinoin oli sijainnut ja katseli iloa. Hän oli juuri astunut kadulle mennäksensä sen poikki, kun hänen eteensä syöksähti, kuin maasta kasvaen, kukitettu auto, ohjaajanaan etuistuimella Freedi Fors. Augusti Frilander huudahti portaillaan ja juoksi alas. Se oli liian myöhäistä. Liina tunsi tärähdyksen eikä sen jälkeen enää mitään.

Kun hän viimeisen kerran avasi silmänsä, oli hänen ympärillään kasvoja, jotka kerran olivat olleet hänelle läheiset. Nyt oli hän irti niistä, irti maasta. Keskellä kuolinkamppailua tunsi hän kahleiden putoavan käsistään ja naamarin elämän kasvoilta. Valhe lahosi tomuksi, vapaus koitti.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ELÄMÄN KASVOT ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.