The Project Gutenberg eBook of Olavinlapset, by Sigrid Undset

Eräänä kevätpäivänä Olav kuljetti renkinsä kera lantaa iljannetta myöten pellolle.

Pohjoiseen päin viettävillä mailla jääpeite kiilsi ja kimmelsi vielä, mutta vesi juosta norisi jo Hesthammerilta ja kallionkylki paistatti päivää lahden toisella rannalla, auringon puolella. Härkätunturin punaisenharmaa kallioseinä kohosi merestä keväänhohtoisena. Maa heloitti petäjän juurella tummanruskeana, ja Kverndalenin puoleisella rinteellä pähkinäpensaikko oli täynnä keltaisia rönsyjä.

Eirik souteli lahdella — pojan punainen nuttu hohtaa heloitti keskellä sinistä vettä. Olav pysähtyi lapioonsa nojaten ja katseli pientä venettä — tuollaiseen sillä aina riitti aikaa! Pojan oli määrä kuljettaa muutamia lampaita toiselle rannalle, vuonat oli laskettu sinne metsään. Kyllä pojalla olisi tänään ollut kotonakin työtä. —

Silloin alkoi Olavin takaa kalliolta kuulua keveitä askeleita. Cecilia seisoi siinä auringon paisteessa, niin että sen säteet hohtivat hänen vaaleissa kiharoissaan. Hän istuutui paljaalle kivelle huudellen isälle ja näytellen kätösissään olevia leskenlehtiä.

Olav kielteli häntä tulemasta. »Älä tule, Cecilia — sinä vain likaat itsesi.» Hän nosti tytön kivelle. Tyttönen seisoi hieroen kukkiaan isän kasvoihin ja katsellen, tarttuiko niihin keltajauhoa. Eipä niissä juuri mitään ollutkaan — Cecilia oli murskannut kukat kourassaan, mutta hän naureskeli yhtä tyytyväisenä ja yritti kellata isää jälleen.

Olav tunsi kevään ensi kasvien raikkaankitkerän tuoksun. Kulunut talvi oli hänestä ollut pitkä kuin nälkävuosi, mutta nyt siinä seisoessaan ja tuntiessaan saappaitten kosteuden ja niihin tarttuneen tuoreen mullan painon kuuma riemu tulvahti läpi ruumiin. Täällä varjon puolellakin oli kalliopaaden takana peltoa peittänyt jääkuori kutistunut ja paljastanut kiven kupeelta pienen pälven. Levitetystä lannasta huokui voimakas tuoksu ja voimakas kevään lemu uhkui sillan luota merestä, tervasta, haloista ja vettyneestä puusta.

— Hän näki äsken Härkätunturin alla pienen purjeveneen, nyt se oli tulossa tännepäin. Hän ei tuntenut sitä, ehkäpä siinä oli kylään meneviä.

Hän pyyhkäisi käsistään paksumman lian ja talutti Cecilian kallion toiselle puolelle.

»Mene Livin luo — Liv, sinä et saa laskea lasta niin kauas luotasi, hänhän voisi suistua kalliolta alas!»

Tyttö kääntyi häneen päin hymyillen: »Kylläpä nyt on kaunis ilma!» Hän istui päivää paistattaen, ja korjattava vaatekappale virui kaukana nurmella.

Olav käänsi selkänsä tyytymättömänä ja palasi työhönsä. Äskeinen vene oli laskenut laiturin laitaan ja vieraat miehet kiipesivät Eirikin seurassa häntä kohti. Olav ei ollut heitä näkevinään, ennenkuin he pysähtyivät aitoviereen tervehtien.

Heitä oli kaksi keski-ikäistä, pitkää, laihansalskeata miestä, kyömynenäisiä ja ilosilmäisiä. Olav tunsi nyt, hän oli usein nähnyt heidät Oslossa, vaikkei ollut koskaan vaihtanut sanaakaan heidän kanssaan. He olivat englantilaisen asesepän Rikard Platemesterin poikia. Tämä oli nainut talon tyttären jostain vuonon länsipuolelta ja asettunut kaupunkiin asumaan. Olav ei voinut ymmärtää, mitä asiaa näillä miehillä olisi hänelle, mutta läksi kuitenkin heidän kanssaan sisään.

Saatuaan ruokaa ja istuessaan nyt oluthaarikan ääressä Torodd, vanhin heistä alkoi puhua: hän oli kuullut puhuttavan, että Olav aikoi purkaa kauppasitoumuksensa Claus Wiephartin kanssa. Kun Olav selitti, ettei hän tiennyt siitä mitään, Torodd kertoi kuulleensa kaupungissa, ettei Olav Auduninpoika ollutkaan tänä vuonna jättänyt tuotteitaan Claus Wiephartin myytäviksi.

Ei sen asian laita ihan sellainen ollut, Olav vastasi. Mutta pidettyään talvella vaimonsa maahanpanijaisia ne olivat nielleet paljon, ja vaimon kuolema oli estänyt häntä monin tavoin töihin tarttumasta. Nyt Olav luuli keksineensä heidän asiansa. Sitäpä saattaisikin ajatella, ehkäpä olisi hyvä hankkia toinen välittäjä —.

»Asianlaita on sellainen, Olav, että veljelläni ja minulla on asiaa Englantiin tänä kesänä. Me tiedämme, että sinä olet taitava laivuri ja sinähän tunnet maan jo entuudestaan — me emme ole siellä koskaan käyneet, vaikka siellä on isämme sukulaisia. Nyt me olemme kuulleet varmalta taholta, että sinä aiot tänä kesänä ulkomaille.»

Tällä aikaa Eirik oli pujahtanut ovesta sisälle sinivuokkoseppele käsissään. Olav tiesi, että pähkinämetsä lahden toisella puolella oli niitä sinisenään. Tuollaiseen lapsellisuuteen kuin kukkien keräilyyn kulutti pitkä poika kirkkaan, kiireellisen kevätpäivän —.

Eirik pysähtyi oven suuhun kuuntelemaan jännittyneenä odottaen samalla, että isä käskisi hänet ulos.

Sitä oli jutellut veli Stefan, se samainen paljasjalkamunkki, joka oli viime kesänä oleskellut niin paljon näillä main. Rikardinpojat käväsivät usein fransiskaaniluostarissa, jossa eräs heidän veljistään oli munkkina. Siellä he olivat kuulleet Hestvikenin Olavin aikovan kesällä ulkomaille, mutta ettei hän suinkaan vielä ollut sopinut laivasta —.

Olav vaikeni. — Mutta mistä ihmeestä munkki oli saanut sen tietää— hän ei muistanut hiiskuneensakaan siitä kenellekään ihmiselle. Matkustaa — Jumala paratkoon, sehän oli hänen hartain halunsa — mutta ei suinkaan hän ollut aikonut panna sitä täytäntöön. Hänellä ei ollut minkäänlaista laivaa enemmän kuin lastiakaan ja aivan mahdottomalta hänestä tuntui yrittää muitten ihmisten mukana. Työtä olisi kotonakin yllin kyllin — kaikkihan oli emännän sairastaessa jäänyt rempalleen.

Ja samassa kun hän tajusi päivän selvästi, että hän voisi nyt päästä eroon kaikesta nykyisestä, hänen sydämensä tuntui puristuvan sykkyrään, ihan niinkuin käsi puristuu nyrkkiin pöytään iskiessään. Pois kauas ja pitkäksi aikaa —. Olisipa se jotain!

»En minä ole veli Stefanille puhunut sellaisia —». Olav pudisti päätään. »Ehkäpä minä olen maininnut — en minä sitä edes muista — kenties lienen sanonut, että mieleni tekisi jälleen näkemään maailmaa nyt, kun olen vapaa mies —»

Samassa hän huomasi, miten Eirik seisoi jännittyneenä kuuntelemassa, ja hän käski pojan mennä ulos. Eirik astui nopeasti perälle, kietoi seppeleensä äidin vuoteen vieressä seinällä olevan ristiinnaulitun kuvan kaulaan. Mutta sitten oli hänen lähdettävä.

— Sitäpä Olav ei vain voinut keksiä, mistä veli Stefan pitkine nenineen oli saanut nuuskituksi ne salaiset ajatukset, joita hän oli hautonut.

Iltapäivällä miehet olivat niin pitkällä keskusteluissaan, että Olav näytteli vieraille, minkä verran hänellä oli myytävää. Eihän sitä paljon ollut — puolisentoistakymmentä vuohenvuotaa, kolme saukonnahkaa sekä joitakin muita pedonvuotia ja tammenkaarnaa jokin astiallinen. Hän voisi kyllä ottaa mukaansa koko kala- ja sillivarastonsa, väki selviäisi kyllä kotona tuoreella kalalla. Oli hänellä vielä jonkinverran tammihirsiä ja saavipuita, joita hän oli koonnut omiksi tarpeiksi, mutta ellei hän nyt jäisikään kotiin, viruisivat ne tyhjän panttina —.

Myöhään illalla Liv tuli sisään pyytäen isäntää navettaan kanssaan. Erään lehmistä piti poikia, mutta karjapiika oli sairastunut, Liv selitti — eikähän hänen tehtäviinsä kuulunutkaan karjanhoito.

Kun Olav vihdoin viimein tuli navetasta, oli yö pimeä, kylmä ja tyven. Hänen täytyi mennä herättämään vanha Tore ja pyytää häntä valvomaan navetassa tänä yönä, Liviä ei sinne voinut yksin jättää. Hän oli sekä laiska että ajattelematon. — Eipä sitä olisi voinut uskoa, mutta hän ei vain saanut olla tytöltä rauhassa, ei edes puuhaillessaan kärsivän eläinparan kanssa — ei edes pimeässä, ahtaassa navetassa. Tyttö tuppautui häneen kiinni kuin hyväilynhaluinen kissa, hän sai lakkaamatta melkein työntää hänet tieltään voidakseen liikuttaa käsiään. Olav arveli hänen yrittävän taloon jalkavaimoksi. Ja vaikka hän oli osoittanut sen olevan turhaa vaivaa, ei tyttö näyttänyt sitä älyävän.

Hän oikeastaan häpesi omaa väkeään — ne tietysti naureskelivat hänen selkänsä takana ja pitivät silmällä, onnistuiko tytön narrata hänet sentään lopulta. Hän oli näkevinään, miten Liv kävellä keikuttelisi täällä avainkimppu vyöllään. Älkää uskoko —! Hän ei viitsinyt mennä navettaan takaisin saatuaan Tore-ukon sinne —.

Jää peitti vesisaavin Olavin pestessä siinä käsiään. Hän seisoi hiljaa miettien, olisiko mitään unohtunut —.

Kylläpä oli hiljaista — kylmä oli vaientanut vuoripurojen hilpeän lorinan, meri vain helähteli hiljalleen vuoren juurella ja virran kohina kantautui kaukaa Kverndalenista. Tähtiä näkyi vain jokin harva ja nekin olivat kaukana, kevyt sumu leijaili ilmassa.

— Vasikka oli ryppyinen ja pitkäkorvainen — se oli lupaavan näköinen. Olipa se hyvä asia, hän olikin tänä keväänä menettänyt kolme vasikkaa, eikä ainoatakaan lehmivasikkaa ollut syntynyt.

Härkätunturin mustan selän takaa pohjoisella taivaalla läikehti valjuja revontulia — kuin avaruuden henkäyksiä. Niitä ei usein nähnyt täällä etelässä —. Kotona Ylämaassa liekehti puoli taivasta — ja varsinkin jos niitä ärsytti, huiskutteli niille pellavaliinoilla, ne alkoivat räiskyä, heittelivät maata kohti pitkiä kielekkeitä ja hulmahtivat jälleen taivaalle. He olivat kerran hiipineet ulkohuonerakennusten taakse ja huiskutelleet sieltä oikein Ingunnin pisimmällä pääliinalla, mutta Arnvid olikin keksinyt heidät ja kurittanut. — Oli suuri synti tehdä siten, sillä aina kun revontulet olivat levottomia, tuli myrsky.

Olav puisteli pahanhajuisia vaatteitaan — vielä oli kokonaista neljä vuorokautta saunapäivään ja pyhään —.

Hän asteli hyvin varovasti pihamaan poikki; jääriite helisi askelissa ja hänestä tuntui pahalta rikkoa yön hiljaisia ääniä, jotka tulivat kuin jostain yön syvyyksistä. —

— Heikko hylkeenrasvalamppu tuikutti liedellä. Hän oli opastanut molemmat vieraat kamariin vuoteeseen ja istuen Ingunnin vuoteen laidalla hän alkoi riisuutua — hän teki sen hitaasti, otti viivytellen vaatekappaleen toisensa jälkeen. Hän nousi aikoen sammuttaa tuikun —.

Olav oli vaiti. Mutta Eirik oli tottunut siihen, ettei isä aina näyttänyt kuulevan — tai vastaus tuli kuin kaiku kaukaa Härän takaa sinne huudeltaessa — ei aivan heti ja kuin kuilun ylitse.

»Isä, ota minut mukaasi! Kyllä te saatte minusta paljon apua» — Eirik kuiski kovaa ja innokkaasti — »minä teen täyden miehen työt. Kyllä minä siihen pystyn mihin aikamieskin —!»

»Sehän on selvä», Eirik saattoi kuulla että isä hymyili, mutta ääni ei kuulostanut vihaiselta eikä kieltävältä.

»Isä, saanhan minä lähteä sinun kanssasi, isä — tänä kesänä Englantiin?»

Hän puhalsi tuikun sammuksiin, niisti karren ja laski sydämen painumaan rasvaan. Sitten hän nousi vuoteeseen; pimeässä putosi jotain häntä kohti ja valahti hänen kaulalleen. Se oli pehmeätä ja vilpoista, muistutti vuoteen karkean villan ja vällyjen keskellä nuorta ihmisihoa. Se oli Eirikin seppele; Olav hapuili ja sai sen takaisin paikoilleen. Se muistutti Ingunnin jäseniä — hentoa, pehmeätä ja viileätä olkaa, jolta peite on nukahtaessa valahtanut pois, ja hän nostaa sen paikoilleen, käärien hänen ympärilleen —.

Tietysti hän matkustaisi — se päätös oli vuoren vankkana hänen sielunsa syvyydessä, eikä hän suvainnut, että mikään tulisi sitä estämään. Näön vuoksi hän ei ollut vielä tietävinään lähtisikö — eihän hän mitenkään voinut näyttää, että kaksi ventovierasta miestä saisi hänet niin äkkiä myöntymään — että hän tarttui heidän tarjoukseensa avoimin käsin.

Mutta tänne Hestvikeniin hän ei vain jäisi koko kesäksi maleksimaan, kun kerran avautuisi tilaisuus päästä pois. Asiaan ei saanut vähääkään vaikuttaa se seikka, että Rikardinpoikain äidinisän omistama alus oli huononpuoleinen — enemmän kuin sekään, että miehet olisivat helposti löytäneet paljon paremman merenkävijän kuin hän oli. Englannissa hän oli ollut jaarlin kanssa yhden ainoan kerran kaiken kaikkiaan ja siitäkin oli jo viitisentoista vuotta, eivätkä ritarin asepojat päässeet ominpäin pitkällekään kuljeskelemaan. Mutta kun kerran Rikardinpojat eivät häneltä sitä kyselleetkään, niin —. Hän ei tuntenut noita kahta sen enemmän, mutta sen hän oli huomannut, että he olivat kokemattomia eivätkä mitään neropatteja. Hänen itsensä oli täytynyt vähin erin oppia huolehtimaan kaikesta — taitavaa kauppiasta hänestä ei tulisi milloinkaan. Häntä suututti huomatessaan tulleensa petetyksi, mutta hän oli oppinut vaikenemaan ja olemaan huomaamatta; mitäpä häntä hyödyttäisi tapella sellaisten kanssa, jotka olivat niissä asioissa häntä etevämpiä. Hän ei ollut milloinkaan ajatellut purkaa kauppasuhteitaan Claus Wiephartin kanssa — voisihan hän joutua vieläkin suurempien nylkyrien käsiin.

Nämä Rikardinpojat olivat sen näköisiä, että heitä helposti voi vetää nenästä. Sitä suuremmalla syyllä hänen olisi arveluttavaa liittyä heihin. Mutta sittenkin —.

Hän kaipasi suuresti poismennyttä, eikä voinut käsittää, miten hän selviäisi hänettä tulevina pitkinä vuosina. Hän kuljeskeli kuin unessa.

Hän muisti viime vuosina usein ajatelleensa, että olisi väärin toivoa Ingunnille vielä lisää tällaisia kärsimysrikkaita elinvuosia. Mutta nyt, kun hän oli poissa — niin, hänen mieleensä muistui vanha taru, jonka veli Vegard kerran heidän lapsena ollessaan kertoi kuningas Harald Luvasta, joka oli kolme vuotta palvonut vaimovainajansa ruumista. Niin, niin, ehkeipä se sentään ollutkaan hulluutta.

Niin kauas taaksepäin kuin hän suinkin jaksoi muistaa hän oli tottunut ajattelemaan Ingunnia yhtä paljon kuin itseään, tekipä mitä tahansa. — Kun kaksi puuta on juuresta asti kasvanut vieri vieressä, leviää niiden latvakruunukin yhtenä. Toisen kaatuessa toinenkin näyttää kituliaalta. Olavkin tunsi olevansa vain puolikuntoinen ja kykenemätön Ingunnin kuoltua.

Useimmat vuodet olivat tosin olleet ilottomia, tiesihän hän sen, mutta muistot yhdessä koetusta onnesta olivat sitä kirkkaammat ja voimakkaammat. Niiden laita oli kuten lahtea ympäröivillä vuorilla kasvavien lehmusten: mitään silmänruokaa ne eivät tarjonneet, mutta annas kesällä niiden kukinta-aikana, koko Hestviken oli silloin täynnä niiden tuoksua, niin että se melkein tarttui ihoon kuin hunajan neste. Ja niinä monina vuosina, jolloin hän oli sekä lapsena että aikuisena ollut joko vieraitten kasvattina tai muilla mailla, oli tämä lehmusten tuoksu ollut ainoa, mikä hänelle oli muistuttanut, että hänkin omisti oman maan — kaikki muu oli unohtunut.

Ingunn oli aina ollut hänen omansa kaikkein raskaimpinakin yhdessä elettyinä vuosina — kuten hän oli pikkutyttönäkin, suloisena ja kauniina, hentoisena ja syleilyssä pehmeänä, suloisen tuoksun tulvehtiessa kullanruskeasta tukasta hänen sitä pimeässä levitellessä valloilleen. Hän oli toisinaan rakastanut Ingunnia niin lempeällä ja hellällä rakkaudella, jolla rakastetaan uskollista, järjetöntä lempi-eläintä — kaunista, lauhkeaa vasikkaa tai koiraa, mutta toisinaan hän oli rakastanut häntä niin, että hän nyt vapisi ja kiemurteli tuskasta, muistaessaan, että kaikki oli nyt lopussa ja oli ollut jo aikoja ennen Ingunnin kuolemaa. Ja Ingunn oli oikeastaan ainoa nainen, jonka hän oli omistanut, hän ei voinut olla ajattelematta toisia ilman, että niiden muistokin häntä puistatti.

Nyt hän oli kadottanut Ingunnin, ja muistellessaan hänen viimeistä elinyötään hän tajusi olevansa itse syypää Ingunnin menetykseen. Hän käsitti kyllä, mikä häntä oli kohdannut. Ollessaan syvimmässä murheen yössä kadotettuaan elämänsä rakkaimman aarteen oli Jumala, hänen Vapahtajansa, seisonut hänen edessään syli avoinna. Olisipa hänellä itsellään vain ollut rohkeutta tarttua noihin ojennettuihin, lävistettyihin käsiin, ei heidän olisikaan tarvinnut erota. Jospa hänellä olisi silloin ollut rohkeutta pysyä tekemässään päätöksessä — olisipa hänen osakseen sitten tullut joko pyhiinvaellusmatka tai pyövelin kirves — nyt hän ainakin olisi ollut vainajaan lujemmin ja sydämellisemmin sitein yhdistynyt kuin ystävä on ystäväänsä maan päällä eläessä.

Ja toisenkin kerran hän oli menettänyt rohkeutensa. Hän oli jäänyt katselemaan, kun Jumala nouti pois Ingunnin. Hän oli jäänyt paikoilleen kuin mies, jolta vene ryöstäytyy rannalta karkuun.

Elää täällä kotona kaiken tämän jälkeen — hän ei voinut nähdä kuin pitkän, loputtoman jonon päiviä ja öitä, toinen toisensa näköisiä.

»Isä, tanskalaisethan väijyvät Englannin merellä meidän laivojamme ja sieppaavat niitä — minä olen kuullut —»

»Englannin meri on suuri, Eirik, ja meidän laivamme pieniä. — Kyllä on viisainta, että sinä jäät kotiin tällä kertaa.»

»En minä sitä tarkoittanut.» Olav kuuli, että Eirik oli kohonnut vuoteen laidalle. »Minä tarkoitin — minulla olisi niin kova halu yrittää, mihin minä pystyisin», hän kuiskasi ujosti ja pyytävästi.

»Silloinhan sinulla pitäisi olla järkeä sen verran, että annat ihmisille yörauhaa. Nuku nyt!»

Isän ääni tuntui väsyneeltä, mutta ei vihaiselta, tuumi Eirik. Hän vetäysi kerälle ja painui maata, mutta nukkua hän ei voinut.

Hän oli varma mukaan pääsystään — ja kun hän oli vähän aikaa maannut ja asiaa miettinyt, hän oli siitä jo ihan vakuuttunut. Ja ihan varmasti he tapaisivat matkallaan tanskalaisia laivoja. — Ne ovat hyvän joukon meidän aluksiamme korkeampia ja ensi näkemältä ne varmaankin ovat peloittavia. Mutta sitten hän huutaa, että kaikkien miesten on juostava suojaan pitäen kilpeä päänsä päällä, ja kun kaikki viholliset ryntäävät heidän alukseensa, käyvät he heti kimppuun. Isä itse astuu vihollisen päällikköä vastaan — tämä muuten muistuttaa sitä isän ystävää, jonka he viime vuonna kohtasivat Tunsbergissa: paksu, tanakka, punatukkainen, kasvot täyteläiset ja punaiset, silmät pienet ja siniset ja suuri suu täynnä pitkiä, keltaisia hevosenhampaita. — Silloin Eirik heittää kilpensä vieraan jalkoihin, niin että tämä kompastuu kosteisiin teljoihin eikä isku osukaan isään — no, eipä siltä, isä ei ole milläänkään, vaikka haavoittuisikin — tanskalainen kompastuu, niskasuojus heilahtaa pois, niin että niskakuoppa paljastuu äkkiä, silloinkos Eirik käyttää miekkaansa tikarina —. Nyt tanskalaiset yrittävät paeta laivaansa. Laivankaaret ryskyvät ja särkyvät niiden törmätessä toisiinsa myrskyssä, ja kun miehet siinä hädissään riippuvat ja potkittelevat puoshakoihin ja kirveisiinsä turvaten tanskalaislaivan korkeassa ja vinossa kyljessä, norjalaiset surmaavat ne nuolin ja kirvein. — Eiköhän nyt ole oikeus ja kohtuus, isä virkkaa, että Eirik, minun poikani, saa päällikön aseet — tai jos te tahdotte toisin, minä tarjoudun lunastamaan teidän osuutenne saaliista. Mutta kaikki miehet yhtyvät ehdotukseen: ei toki, Eirikhän kukisti yksin tämän jättiläisen ja he ovat hänen näppäryytensä vuoksi pelastaneet aluksensa —.

Oletko sinä se nuori norjalaispoika Eirik Olavinpoika Hestvikenistä — sinusta puhuu koko Lontoon kaupunki. Ja sitten kun linnankreivi ratsastaa linnastaan eräänä päivänä, tapaa hän hänet. Lontoon linnan nimi on Valkoinen torni, sillä se on rakennettu valkoisesta marmorista. Eräänä päivänä hän on kiivennyt sinne ylös katselemaan — se linna on suurempi ja komeampi kuin Tunsberginlinna, ja vuori, jolla se kohoaa, on paljon korkeampi — silloin ratsastaa kreivi koko joukkonsa kera ja joku joukosta kuiskaa jotain herralleen ja osoittaa norjalaista poikaa —.

Jäädäkö Lontooseen isän lähdettyä — ei, siihen hän ei suostu. Eihän Eirik voisi leikilläänkään ajatella, että isä lähtisi kotiin Hestvikeniin ja hän jäisi, että elämä kotitalossa kulkisi entistä uomaansa ilman häntä. Eirikin sielun pohjalla asustaa ikuinen pelko, ja joskin hän on saanut sen viime aikoina vaivutetuksi uneen, hiipii hän itse ulkopuolella, peläten herättää sitä. Jos hänelle jonain päivänä valkenisikin, ettei hän olekaan Hestvikenin oikea perillinen! Tässä maatessaankin ja runoillessaan omaa taruaan, johon punoutuu samanlaisia seikkailuja ja rikoksia kuin renkien kertomuksissa Tanskanretkistä ja vanhan Aasmund Rugan seikkailujutuissa, muistaa poika salaista tuskaansa: entäpä, jos isä hänet hylkää, hän menettää Hestvikenin. Hänen täytyykin sepittää toinen leikki — vieraat miehet astuvat maihin tähän Vikenin rantaan, isä ei ole kotona, hän itse nostaa talonväen puolustautumaan ja varoittaa ympäristön asukkaita. —

Mutta kyllä isän täytyy pian huomata, mitä maata tämä hänen poikansa on. Ja silloin isä saakin oikein ihmetellä — Silloin isäkin herää, ei kävele enää niinkuin unessa — nyt hän ei edes näekään Eirikiä heidän yhdessä ollessaan. —

Mutta seuraavana päivänä isä pani hänet ajamaan kotiin halkoja ja sanoi, että ne on kaikki saatava ajetuksi samana päivänä. Lunta oli tänään vielä lahden etelärannalla, mutta huomenna se jo voisi olla kaikki sulanut.

Aamuvarhaisella oli keli hyvä. Anki täytti toisen reen, Eirikin ajaessa toista. Päivemmällä oli jo hyvin kuuma ja jo ennen puoltapäivää täytyi Eirikin ajaa kuormaansa pitkät matkat pelkässä lumisohjussa.

Eirik loi lunta jalasten eteen, mutta se muuttui heti hyyhmäksi. Olav levitteli mäkipellollaan lantaa ja huusi pojalle, että tämän olisi parempi ajaa metsän kautta. Mutta se olisi monin kerroin pitempi tie peltojen taitse, eikä Eirik ollut kuulevinaan.

Kun Olav katsoi jälleen tielle, seisoi halkokuorma juuttuneena pihalle johtavan mäen alla. Eirik heitteli kuormasta halkoja, niin että mäki kaikui — sitten hän juoksi ja nykäisi suitsista huutaen; mutta hevonen ei hievahtanutkaan: »Vai et vedä — senkin vintiö!» Eirik peräytyi, nyki ohjista. Sitten hän taas viskeli maahan halkoja.

Vanhan riihen luona, kallion alla, siinä missä Kverndalenin tie kääntyy pihalle, oli halkokuorma lujasti kiinni savikuopassa. Aurinko ei ollut vielä ennättänyt tänne asti, jonka vuoksi kallionkuve oli vielä jään peitossa, mutta vesi juosta nurisi alas jäätikköä. Eirik yritti olkansa takaa kiskaista rekeä irti, mutta hevonen ei vain liikahtanutkaan. Poika pinnisti koko voimansa, työnsi vallan kumarassa silloin luiskahti hänen jalkansa saviliejussa, hän tupsahti polvilleen, kädet maassa, jokin halko vierähti kuormasta ja kieri hänen selkäänsä — isä oli samassa tullut mäkeä alas ja seisoi nyt pellon pientarella. Harmi ja pelko saivat itkun nousemaan Eirikin kurkkuun; hän ryntäsi pystyyn, repi ohjaksista ja huitoi hevosta ohjasten perillä. Hevonen riuhtoi, pudisti päätään, mutta ei hievahtanutkaan. — »Etkö kisko, senkin riivattu!» Vimmoissaan nähdessään isän vain seisovan katselemassa iski Eirik hevosta nyrkillään päähän, turpaan —. Olav riensi alas pellolta ja läheni toruen —.

Silloin painoi hevonen jalkansa iljankoon, yritti liikkeelle ja näytti siltä kuin se olisi painunut polvilleen. Mutta samassa se saikin jalkansa tenättyä, pingoitti valjaita — reki pääsi irti, kuorma olikin aika kevyt — ja niin mentiin aika vauhtia pihamäkeä ylös.

Silloin Eirik kääntyi, huusi taakseen isälleen itku kurkussa: »Etkö sinäkin olisi voinut käydä käsiksi — sinä vain saatoit seisoa ja töllistellä!»

Puna kohosi hitaasti Olavin otsalle. Hän ei virkkanut sanaakaan. Pojan huutaessa hänelle ei hän itsekään voinut ymmärtää — mutta hän olikin toden totta vain seisonut ja töllistellyt eikä hänen mieleensäkään ollut johtunut auttaa Eirikiä. Kumma kammo täytti Olavin mielen — eikä se tapahtunut ensimmäistä kertaa. Viime aikoina oli monesti käynyt niin, että hän oli ikäänkuin herännyt ja huomannut seisovansa kuten äskenkin — hän oli vain tuijottanut eteensä eikä hänen mieleensäkään juolahtanut liikahtaa tai ryhtyä siihen, mikä sillä kertaa olisi ollut tehtävä.

Hän kuuli Eirikin seisovan halkopinojen luona — juttelemassa ystävällisesti hevoselle ja hyväilemässä sitä. Olav oli sen ennenkin huomannut — tuollainen se poika oli sekä ihmisiä että eläimiä kohtaan: hän joutui ensin ihan vihan vimmoihin ja sitten hän oli mitä hellin. Vastenmielisyyden vallassa Olav kääntyi takaisin pellolle.

Rikardinpojat palasivat Osloon ja Eirik ymmärsi isän tehneen heidän kanssaan sopimuksen. Mutta nyt hän ei uskaltanut kysyä, ottaako isä hänet mukaansa. Kauheinta oli, ettei edes hänen viimeinen pahatyönsä herättänyt isää onnettomasta äänettömyydestään. Kun Olav oli ilmestynyt halkoreen viereen, oli Eirik ollut selkäsaunasta varma — hän oli jo kyyristynyt odottaessaan isän kovaa kouraa. Mutta perästäpäin tuntui suurelta pettymykseltä, kun ei mitään tullutkaan. Lyönnit, kirosanat, pahimmat nuhteet hän olisi ottanut vastaan ja — maksanut samalla mitalla, ainakin ajatuksissaan — se olisi sentään tuntunut helpotukselta, kunhan tämä kauhea epävarmuus olisi loppunut — hän ei päässyt isästä ensinkään selville.

Olav saattoi istua iltaisin Eirikiin tuijottaen — eikä poika tiennyt, katsoiko isä häneen vai hänen lävitseen seinään, niin kaukainen ja omituinen hänen katseensa oli. Eirik punastui ja tuli epävarmaksi sen katseen edessä, jota hän ei ymmärtänyt. Joskus Olav huomasi hänen levottomuutensa: »Mikä sinua vaivaa, Eirik?» Äänessä oli epäluulon häivä. Eirik ei osannut vastata. Mutta joskus hän rohkaisi mielensä; hän alkoi kovaa vauhtia kertoa jostain päivän tapahtumasta, mieluimmin siitä, miten paljon hän oli saanut aikaan, tai sitten jostain erikoisesta tapahtumasta — kun hän alkoi kertoa isälle, muuttuikin kaikki niin paljon suuremmaksi, kuin mitä hän oli alussa tarkoittanut. Usein kävi niin, että jo aikoja ennen kuin Eirik oli ennättänyt lopettaakaan, isä ei enää kuunnellut — hän oli jälleen soljunut omiin aatoksiinsa. Mutta pahinta oli, kun isä veti suunsa hymyyn ja sanoi hiljaa ja kylmästi: »Ainahan siellä, missä sinä liikut, tapahtuu suurtöitä.» Tai »kyllä sinä olet aika poika — ei tarvitse muuta kuin sinulta kysyy, niin sen saa tietää.»

Kuitenkin Eirik yritti isälle kertoessaan sanoa juuri niinkuin asia oli, eikä yhtään toisin. Mutta kun hän pääsi alkuun, oli se hänelle kovin vaikeaa — ennenkuin hän huomasikaan, oli hän tullut kertoneeksi asian niinkuin se olisi voinut olla, tai niinkuin hän ajatteli, että sen olisi pitänyt olla. Asianlaita oli myös sellainen, että väki yllytti häntä kertomaan yhtä ja toista huvittavimmalla tavalla. Tosin he tiesivät, kuten Eirik itsekin, että hän koristeli juttujaan sekä sarvilla että hampailla, mutta siinä he olivat yksimielisiä, että niin pitikin olla, eikä kukaan näyttänyt mitenkään huomaavansa, että Eirikin tapana oli vähän lisäillä asiaan —.

Isä vain oli niin jyrkkä ja ymmärtämätön ja tahtoi aina, että kaikki piti kerrottaman koristelematta ja tarkasti.

Mutta kerran tulisi sekin päivä, jolloin isän täytyisi myöntää toden teolla, että Eirik pystyisi johonkin. Siitä Eirik oli aivan varma.

Kyllä Eirik olikin suureksi hyödyksi ikäisekseen sekä maatöissä että merellä. Voimakas hän ei ollut, hentonen ja heiveröinen vain, mutta hän oli kestävä ja sitkeä, kun hän vain ei unohtunut omille teilleen ja jättänyt tekemättä työtänsä. Rengitkin ottivat hänet mielellään töihin mukaansa — hän oli iloinen ja kiltti niin kauan kuin kukaan ei häntä ärsyttänyt; silloin hän suuttui. Hänellä oli myöskin kirkas, kaunis ääni, jolla hän lauleli ja huhuili.

Sinä keväänä puhuivat sekä Tore että Arnketil hänestä isännälle monta kertaa, kehuivat hänen ahkeruuttaan ja näppäryyttään. Olav nyökäytti, mutta ei näyttänyt huomaavan pojan jännittynyttä katsetta. Ja miten Eirik olikaan ponnistellut ja yrittänyt miellyttää ja palvella isäänsä — vain harvoin oli isä edes huomannut kiittää poikaa. Ja toisinaan hän ei näkynyt lainkaan huomaavan pojan apua, hän otti vain vastaan nyökäyttämättä edes päätään.

Silloin Eirikin sisu kuohui. Hän mietti tehdä jotakin sellaista, mikä suututtaisi isää — silloin hän ainakin huomaisi edes rangaista häntä. Mutta tilaisuuden tullen hän ei uskaltanutkaan — muutoin hän ei varmastikaan pääsisi mukaan Englannin-matkalle.

Helluntaista viikko Olav Auduninpoika purjehti Osloon ja kymmenen päivän kuluttua Rikardinpoikain alus laski Hestvikenin rantaan. Olavin tavarat oli pian lastattu laivaan, vaikka hän oli ottanut vielä jonkin verran Skikkjustadin Baard Paalssonin tavaraa, vuotia ja rautaa. Näin sopimattomaan vuodenaikaan ei Olav ollut saanut kylästäkään mitään myytävää. Olavin veneet hinasivat aluksen lahdesta, ulomma merelle päästyä he nostivat purjeen. Oli tyyni, hiljainen kevät-aamu.

Eirik oli ollut laivalla, autellut tavaran lastaamisessa, jutellut miesten kanssa. Koko aluksessa ei ollut ainoatakaan teljoa tai lautaa, ei kantta eikä touvinpätkää, joita Eirik ei olisi kosketellut ja tutkistellut.

Illallisen aikana poika istui vartiovuorella tuijottaen pikku alusta, joka oli jo häviämäisillään eteläisen taivaanrannan taa.

Tunturin kupeella oli pieni, viheriä tasanko ja keskellä sitä muutamia suuria kivenmöhkäleitä. Suurimman päällä kasvoi kolme kuusta. Eirik kutsui sitä kuninkaaksi. Kivien väliin saattoi ryömiä. Kuninkaan alla oli pienoinen luola ja siellä oli hänen kätkönsä.

Härkätunturin tällä sivulla oli yksi ainoa kohta, jonne saattoi laskea veneellä ja josta pääsi vuorelle halkeamaa myöten kiiveten. Muuten täytyi soutaa ympäri sen pohjoispuolelle tai painua aivan lahden pohjukkaan. Ja tasangon reunalta vuori laskeutui aivan äkkijyrkkänä. Eirik oli ajatellut toisenkin kerran, että jos joku joutuisi vangiksi täällä ylhäällä, voisi hän heittäytyä mereen, sukeltaa pitkät matkat ja päästä piiloon, ennenkuin muut pääsisivät polkua myöten veneelleen —.

Mutta tänään hänen mielensä oli niin apea ja raskas, ettei haluttanut edes sitä ajatella. Hän ryömi luolaansa, otti aarteensa esille, mutta hän ei tuntenut entistä jännitystä eikä omistajan iloa istuessaan ne helmassaan. Tänä keväänä ne olivat olleet esillä yhden ainoan kerran tätä ennen — ja silloin hän oli tarkastellut aarreaittaansa samalla riemulla kuin muinakin vuosina.

Siellä oli kaksi sorvattua puurasiaa. Pienempään hän keräili kesäisin pihkaa, mutta nyt siinä oli vain jonkin pikkulinnun munan siruja, hän oli keräillyt munia niiden tavallisuudesta poikkeavan punervan värin vuoksi. Toisessa rasiassa oli harvinaisen kalan ruotoja. Se kala oli monta vuotta sitten tarttunut pyydyksiin, eikä isä, enemmän kuin muutkaan kalamiehet olleet koskaan sellaista nähneet, ja silloin Olav käski viskata sen mereen — se oli myrkyllisen näköinen. Eirik näki sen putoavan vanhan sillan arkkuhirsien väliin. Kun aikuiset olivat menneet sisään, hän souti takaisin ja otti sen talteen. Oli mahdotonta tietää, oliko vaarallista ottaa sen ruotoja tai oliko siinä kenties jokin salattu taika, sen vuoksi hän oli aina pitänyt niitä arvokkaina. Ihan tähän asti — nyt ne olivat hänenkin mielestään pelkkää roskaa.

Hänellä oli myöskin nahkakukkaro täynnä sileitä ja teräviä piikiviä. Hän oli löytänyt niitä suuren joukon vuorentöyrämän juurelta jonkin matkaa ylöspäin Kverndalenin joenrannasta, mutta hän pisti vain kauneimmat piiloon, ne, jotka muistuttivat nuolen kärkiä. Isä sanoi niiden olevan oikeita kivinuolia — lappalaiset olivat käyttäneet niitä pakanuuden aikana, kauan ennenkuin norjalaiset tulivat ja perustivat Norjan. Mutta Eirik arveli, että niissä saattoi olla jotain — ehkäpä ne olivat ukonnuolia. Kerran hän oli myös löytänyt sieltä luisen ongenkoukun siimantynkineen päivineen. Hän oli ajatellut, että sitä hän kerran vielä käyttää, kun kala ei nyvi ja silloin kaikki ihmettelevät häntä, joka ihan yksin vetelee kaloja kuormakaupoin. — Mutta nyt oli onki kadonnut.

Mutta hänen kallein aarteensa oli kuitenkin hevonen. Se oli koverrettu puun juuresta, eikä sitä oltu paljon vuoltukaan ja se oli tuskin sanottavasti hänen nyrkkiään suurempi. Eirik ei tiennyt, mistä se oli kotoisin — hän arveli, että hänellä on ollut se jo siellä, missä hän lapsena asui ja hän arveli sen tulleen esille kiven alta, jossa asui menninkäisiä — tämä oli niiltä saatu lahja. Lapsuusleikkinsä hän oli aikoja sitten jättänyt, hän oli mielestään liian suuri sellaisiin hommiin. Mutta hevonen oli jotain paljon suurempaa kuin leikki; ja niin hän säilytti sitä täällä Kuningaskiven alla.

Eirik istui mäellä polviensa varassa hevosta katsellen. Se oli tumma ja kulunut, toinen takajalka oli lyhyempi, niin että se seisoi kolmella jalalla ja silmäkin sillä oli vain toisella puolella päätä, jona oli vähän vuoleskeltu puunpahka. Se oli niin salaperäisen näköinen —.

Hän vei sen matalalle valkoiselle kivelle. Silmät ummessa hän kulki takaperin kolme kertaa sen ympäri vastapäivän hiljaa hyristen:

Aurinko painuvi merten taa, haaksi rannalla lahoaa
pohjat ja etelät käymme, orhini uljas —

Mutta sitten hän ei viitsinytkään tehdä ristinmerkkiä takaperin — se oli syntiä ja sitäpaitsi se oli niin tyhmääkin. Ja hänen mielessään välähti ilkeä aavistus, että koko leikkikin oli aina ollut tyhmää. Hän ei ollut kylläkään koskaan odottanut, että se muuttuisi kultasuitsiseksi kupariorhiksi, mutta aina hänestä sentään oli tuntunut, laulettuaan rumaa taikalaulua sille, että jotain ihmeellistä kerran tapahtuisi —.

Jørund Rypasta se varmaankin olisi joutavaa leikkiä. Hän oli aina pelännyt Jørund Rypan keksivän hänet juuri näissä puuhissa. Eihän se oikeastaan ollut mitenkään mahdollista — Jørundilla oli sukulaisia kaukana kirkonkylässä ja siellä hän joskus oli vieraisilla, mutta aivan mahdotonta oli ajatuskin, että hän yht'äkkiä ilmestyisi tänne Hestvikenin kallioille. Ja sittenkin pelkäsi Eirik, että Jørund joskus yllättäisi hänet. Hän tajusi, ettei Jørund näkisi tässä kerrassaan mitään, arvelisi hänen vain leikkivän pikkulasten tavoin — ja siitä hän oli varma, niin Jørund tekisi, ivaisi ja nauraisi vain häntä. Ja Jørund oli kuitenkin tutuista ikätovereista ainoa, jota Eirik olisi toivonut ystäväkseen. — Mutta Jørund oli ollut näillä main vain vuoden päivät, sitten hänen kotinsa oli maan itäpuolella, Eyjavatnissa.

Eirik istui kädet ristissä polvien ympärillä, leuka polvissa. Hän istui siten taloa tuijotellen.

Ilta-aurinko valaisi sitä, ja sen alla oleva lahti oli tänään niin hohtavan kirkas, ettei rannan varjossa voinut erottaa, mikä oli maata, mikä sen peilikuvaa, mutta sillan alla, ranta-aittojen luona, seisoi toinen maa päällään vedessä ja syvälle lahden pohjaan hän näki kuvastuvan kultahohtoisten vuorten ja talon pitkän turvekattorivin — turpeet auringon haalistamat — sekä niityt ja kaikki kauniit peltosarat, joissa juuri vilja nousi tasaisena ja kauniina — mutta alhaalla vuonon pinnalla virranviri välkehti kauniina juovana.

Karjankellojen kilkattelu läheni kaukaa Hesthammerin takaa. Nyt Ragna huhuili mäellä: karjalauma tuli näkyviin veräjän suussa, metsänrajassa. Punervien ja kirjavain lehmien jono kulki niitynreunaa.

Pojan mielessä välähti taas pieni, ikävä muisto. Isä oli vähän ennen Osloon lähtöään lähettänyt hänet asialle Saltvikeniin. Mäellä hän oli tavannut heidän karjalaumansa ja oli silloin tukkinut lehmänkellon täyteen sammalta — ei mistään erikoisesta syystä, hänen teki vain mielensä tehdä juuri niin. Mutta paimen Jon kanteli illalla kotiin tultuaan isännälle. Ja jälleen tapahtui sama harmittava juttu, ettei hänen päähänpistonsa saanut isää suuttumaan enemmän kuin nauramaankaan. Hän oli vain mutissut jotain poikamaisuudesta ja ollut välinpitämättömän näköinen.

Tuolla Liv meni siltapolkua ylös — hän oli taas ollut aitassa ja luultavasti Ankin kanssa —. Eirik liikahti rauhattomasti. Hänen ruumistaan kuumensi ja kihelmöi, häntä hävetti ja tuntui pahalle —. Vaikkei hän ollutkaan tehnyt mitään pahaa — eihän hän voinut estää tyttöä kuiskimasta sellaisia asioita, ja häntä sekä suututti että hävetti tytön yrittäessä tarttua häneen ja likistellessä häntä pimeässä. Mitä varten hän niin teki, eihän Eirik ollut edes täysikasvuinen — olihan hänellä aikamiehiäkin yllin kyllin, senkin ilkiö —.

Mutta hän ei voinut olla ajattelematta sitä, sillä hän oli nähnyt tytön tavoittelevan isääkin. Ja samassa hänen sielussaan tulvahti sama tuska kuin saatuaan tietää isästä ja Torhild Bjørnintyttärestä — sama hätä ja epätoivo, koska hän ei tiennyt, oliko hänellä isään ja Hestvikeniin täydet oikeudet — kokonainen pahojen, likaisten ajatusten liejuvirta ja raivoisa viha, niin että hänen poskensa sekä kalpenivat että punastuivat ajatellessaan hänen vihansa syvyyttä!

Isän päiviä kestävät puuskat, jolloin hän ei virkkanut halaistua sanaa, kärsivä piirre suun ja ohutluomisten silmien ympärillä — vieläpä se tapa, jolla hän nousi ruokalevolta työhön mennäkseen — silloin näytti aina siltä kuin hänen olisi vaikea palauttaa ajatuksiaan jostain kaukaa — kaikki se täytti pojan mielen epävarmuudella. Hän tajusi elävänsä lähellä niin suurta tuskaa, että se kerran paljastuttuaan herättäisi hänessä pelkoa. Ja hän vihasi kaikkea sitä ja raivosi sitä vastaan, joka teki sen, ettei hän milloinkaan saanut rauhaa eikä hyviä päiviä. Poika näki myöskin, ettei isä ollut vanha, vaan että hän oli vielä kaunis mies. Väki pohti julkisesti, kutka neidot tai lesket olisivat sekä kirkolla että naapurikylissä naimakelpoisia — Olavilla oli ensimmäisestä vaimostaan ollut siksi vähän iloa, että hän varmaankin pikimmiten naisi uudelleen.

— Ellei tuo Liv olisi ollut niin inhoittava ja mahdoton, olisi kenties ollut parempi — hänen kanssaan ei isä kuitenkaan olisi voinut mennä naimisiin. Moni mies tyytyi pitämään kotonaan jalkavaimoa. Mutta sitten hän muisti Torhildin aikoja. Ei, isä ei saisi tuoda vierasta naista Hestvikeniin — hän ei tahtonut, että täällä kulkisi joku avaamassa ja lukitsemassa ja ruokaa jakelemassa, joku, joka iltaisin makaisi hänen isänsä vieressä kuiskimassa ja supattamassa, pyytämässä häneltä yhtä ja neuvottelemassa toista, kantelemassa isälle hänestä ja Ceciliasta samalla kuin hänen omat kakaransa täyttäisivät talon —.

Tältä paikalta ei Hestvikenin taloista nähnyt juuri muuta kuin turvekattorivin mäellä vuoren juurella. Varjo kiipesi yhä korkeammalle mäkeä ylös, mutta päivä paistoi katoille ja sen takana tunturirinteen halkeamista työntyville lehtipuille; ylhäällä Hevostunturin laella koreilivat männyt kuparinruskeine runkoineen.

Kyynelet tulvahtivat äkkiä hänen silmiinsä. Rakkaus tuolla lepäävään taloon täytti hänet kuin koti-ikävä ja hänet jättäneen isän kaipuu valtasi mielen voimakkaasti. Hänen vanhat leikkinsä eivät maistuneet enää miltään. Eirik joutui niin sen valtaan, että hän painui mäelle pitkälleen ja itki niin, että kyynelet virtasivat.

Samassa jokin liikkui ja rapisi hänen yläpuolellaan kallion reunalla — poika ponnahti häpeissään pystyyn. Lammas pisti pensaan takaa mustaa päätään — sen takana oli valkoisenaan lampaita. Eirik ajoi sen pois — olipa toki hyvä, ettei ollut ihmisiä. Tai Jørund —.

Hän asteli hitaasti takaisin. Tuossa tuo hevonenkin seisoi, mokoma leikkikalu! Hän sieppasi sen, juoksi jyrkänteelle ja heitti alas.

Vuoren juurella oli jo siksi pimeää, ettei hän nähnyt minne se meni — joko se jäi kivien väliin tai putosi mereen. Hän seisoi hetken kuin naulittuna — nyt se oli tehty! Sitten hän kääntyi ja lähti juoksemaan, hän katui niin että voihki. Hän huusi, juoksi ja riensi melkein kierien jyrkkää polkua alas luolaan veneensä luo.

Eirik oli vallan poissa suunniltaan, hän sai veneen irti. Oi, minun täytyy löytää kuparihevoseni. Hän oli niin jännityksissä, että pelkkä veden hiljainen solina venettä vastaan kiusasi häntä. Niin hiljaa kuin voi, hän souti ja meloi vuoren juurella tuijottaen jännittyneenä ja tarkkaavasti pimentoon. Tuolla kulkikin jotain mustaa kivien välissä veden pinnalla — hän veti sen airolla luokseen — ei, se oli vain kaarnanpala. Entä tuolla —. Ei, ei —. Huomenna hän haeskelee koko rannikon, eihän se suuri ole —.

Rakas, pyhä Maria — auta minua löytämään kuparihevoseni —. Ensi kerralla kun Helga tulee, annan minä hänelle kolme penniäni. Ave Maria, gratia plena, Dominus tecum —.

— Tuolla se olikin! Aivan veneen toisella puolella, vähän ulompana. Oli aivan kuin ihme, ettei se ollut joutunut rannalle kiven väliin, silloin hän ei olisi sitä enää löytänyt. Poika veti syvään henkeään, pitkään ja onnellisena, pitäessään puuhevostaan märässä kädessään. Hän ei uskaltanut mennä ylös piilottamaan sitä komeroonsa, oli jo niin myöhäistä. Hän pisti sen nuttunsa laskoksiin.

Hänen tullessaan sillalle oli siellä hiljaista. Metsässä lauloi laulurastas. — Eirikin täytyi pysähtyä sitä kuuntelemaan. Sitten hän kipasi juoksuun pihamäkeä ylös — hän oli niin rajattoman iloinen. Ja tuon tuostakin hänen täytyi äkkiä pysähtyä kuuntelemaan linnun laulua.

Pihalla oli hiljaista. Avatessaan tuvan ovea välähti pojan mieleen — hänen on nukuttava täällä yksinään koko kesä. Olihan hän nukkunut täällä yksin silloin tällöin isän poissa ollessa, eikä häntä ollut milloinkaan peloittanut, mutta nyt tuntui kolkolta.

Räppänää ei oltu suljettu. Ruoka oli asetettu hänelle tyhjän laastun lieden laidalle. Mutta sisään virtailevassa hämärässä näytti kaikki kovin kaamealta. Eirik riensi sulkemaan kamarin mustaan kitaan vievän oven. Hän aikoi myös sulkea ulko-oven ennen syömään käymistään, mutta kynnykselle päästyään hänen täytyi jälleen pysähtyä kuuntelemaan — kylläpä linnut tänä yönä lauloivatkin!

Niityllä liikkui musta varjo. Eirik vihelsi hiljaa — koira tuli juosten, mutta pysähtyi matkan päähän, heilutti vähän häntäänsä, mutta ei uskaltanut tulla lähemmä. Eirik kutsui kutsumistaan — tule, tule vain Kuningas Ring — mitä sinä olet oikein tehnyt! Rakki oli mitä viheliäisin pahantekijä: jo kauan sitten oli sen tuomio luettu, mutta kukaan ei vain tullut ottaneeksi sitä hengiltä.

Vihdoin viimein Kuningas Ring rohkeni pujahtaa ovesta sisään häntä koipien välissä pökkien päällään pojan kupeisiin. Eirik riensi sulkemaan, ja kun hän kumartui, oli koira kaataa hänet. Se uikutti liehitellen ja nuoli kuumalla kielellään hänen kasvojaan.

Lieden reunalla istuen hän söi kylmää puuroa ja hapanta maitoa jakaen tuulenkuivaaman lihapalansa koiran kanssa. Nyt hänestä alkoi tuntua hauskalta saada yksin hallita tuvassa koko kesän ajan.

Kuparihevosensa hän kätki vuoteeseen pieluksen alle. Kuningas Ring hyppäsi myös ylös kietoutuen makaamaan hänen jalkoihinsa.

— Ja kun sitten noita-akka tulee sisälle ja hapuilee ja etsiskelee pimeässä kristittyä, silloin hän viheltää valkokarhuaan —

Eirik veti polvet vielä korkeammalle koukkuun ja sepitti kaiken uudelleen alusta alkaen. Eräs mies — ja se mies on ihan kuin hän — on koko päivän kulkenut suuria aarniometsiä; myöhään illalla hän saapuu taloon. Se on autio, mutta hän löytää ruokaa ja valmiin vuoteen ja asettuu levolle. Yöllä hän kuulee kovaa ryskettä ja sisälle tulee noita-akka — se on niin korkea, että se ulottuu aina katto-orsiin asti, ja on yhtä paksu kuin pitkäkin. Ja se haistelee ja nuuskii kristityn verta, hakee ja hamuilee, sillä se aikoo siepata miehen ja paistaa hänet tulella. Mutta silloin hän viheltääkin koiraansa —.

Uni oli tulemaisillaan ja Eirikin ajatukset sotkeentuivat. Hän yritti taas alusta — koko päivän aarniometsien läpi, hän ja valkokarhu — ja sitten tuli noita-akka — ensin he tulivat suurelle tuvalle keskellä synkkää metsää — hän näkee ihan selvästi pienen aukeaman ja aution talon —. Silloin uni voittaa sammuttaen kaikki näyt.

Tyyni ilma ja vastatuuli hidastutti aluksen kulkua etelään rantoja pitkin, ja vasta kahdentenatoista päivänä Hestvikenistä lähtönsä jälkeen miehet pääsivät ulomma. Mutta aavalle merelle tultuaan he saivatkin myötätuulen, ja jo kolmannen päivän iltana Olav katseli korkeaa vuorta, jonka hän arveli olevan Skotlantia. Hän oli kuullut Englannin ja Skotlannin kuninkaitten käyvän sotaa keskenään, jonka vuoksi hän piti viisaampana palata jälleen aavemmalle. He luovailivat päivän verran, mutta sitten alkoikin pohjatuuli puhaltaa. Nyt he pukeutuivat sotisopaansa, ottivat rautakypärit päähänsä, sillä Englannin ja Flanderin välisellä merellä oli aina rauhatonta ja vaarallista kulkea.

Mutta elettyään koko kehitysikänsä pohjoisessa sisämaassa Olav Auduninpojasta oli meri ja merellä kulku jollain lailla seikkailua. Ja vaikka hänen ruumiinsa olikin väsynyt, oli hän sielultaan ihmeellisen reipas ja levännyt. Hän oli valvonut harmaanhämärinä kesäöinä koko ajan sieluineen, aisteineen merta ja taivasta tähyten — ja hänestä tuntui kuin hän purjehtisi pois yksinpä niitten loputtoman pitkien unettomien öitten muistoistakin, jolloin hän oli ollut sidottuna mustan vuoteen uumeniin pilkkopimeässä kamariluolassa. Ne vaipuivat taivaanrannan taa, kuten se rantakin, josta hän läksi. Ilma oli ollut melkein koko ajan hyvä — myötätuuli vinkui touveissa purjeita pullistaen; meren suuret aallot nostivat pientä alusta — se tuntui hetkisen ikäänkuin miettivästi pidättyvän ennen aallon laaksoon painumistaan — sitten vaahtopärskeet peittivät keulan, kupeissa vilahti kirkasta, harmaanvihreätä vettä, valtameri pauhasi täysin rinnoin laivan kylkeä vasten laineitaan nostaen ja ajaen toista toisen edellä — aina kulki kolme muita suurempaa saman välimatkan päässä toisistaan. Pilvet peittivät koko taivaanlaen, soljuen hiljakseen eteenpäin vaaleanharmaina, auringonsäde välkähti tuon tuostakin, kiiltäen märällä, kallellisella laivankannella. Illalla joskus selkeni; välkkyvä auringonhelo ulottui merellä taivaanrantaan. Sitten sumu jälleen kasaantui, laskeva aurinko punasi sitä.

Päiväuni virkisti häntä sydänjuuria myöten. Hän makasi nahkapussissa. Meri pauhasi, laivanköysissä ulvoi ja vonkui, kuului huutoa ja kolinaa, raskaita askeleita — hän kuuli sen kaiken maatessaan ja tuntiessaan aluksen kohoavan, liukuvan ja vaipuvan. Hän saattoi vaipua uneen kuten lapsi, maatessaan aavan, kirkkaan taivaanlaen alla, missä vesi ja taivaan tuulet pääsivät vapaasti liikkumaan, täyttäen voimakkaan yksitoikkoisella laululla hänen aivonsa.

Hän tunsi olevansa nuori; oli kuin meri ja tuuli olisivat luoneet hänet uudelleen ja valaneet hänen sieluunsa ja ruumiiseensa tämän notkean virkeyden — niin tuntui sinä iltapäivänä, jolloin hän seisoi laivankannella sen ajautuessa virran ja nousuveden myötä pitkin Lontoon jokea. Maa oli täällä alavaa ja viheriää — kosteita niittymaita, mäillä viljavainioita, kauempana matalia lehtimetsäkunnaita, toinen kohoten toisensa takaa, kunnes taimmaiset häipyivät sinervään usvaan. Heikkoja päivänsäteitä liukui pilvien kirkkaitten reunojen lomitse; kosteita auringonsädekimppuja tulvahti lännenpuolella maahan: aurinko imi itseensä vettä.

Oli samanlaista kuin Tanskassakin. Mutta Olav ei ollut koskaan silmäillyt äitinsä synnyinmaan rantoja siten kuin hän nyt katseli näitä odotuksen jännitys sielussaan. — Englanti oli myöskin paljon paremmin rakennettu. Sisämaassa kohosi lukemattomia huippuja ja kirkkojen torneja metsän ylitse. Ja he olivat sivuuttaneet monta valkoista kivirakennusta ympärysmuureineen ja tähystystorneineen.

Ja kun eräs miehistä sitten huusi kaupungin jo näkyvän, Olav riensi juoksujalkaa purjeitten alitse.

Valo-usvan läpi hän näki vieri vieressä lukemattoman joukon huippuja ja torneja. Ja tuo tumma juova tuolla matalalla joen päällä oli varmaankin se kuuluisa Lontoon silta. — Olav unohti kaiken muun, tuijotti vain eteensä.

Torodd Rikardinpoika tuli Olavin luo. Hän oli jutellut luotsin kanssa, jonka he olivat saaneet alukseensa joensuussa. Tuolla oli mahtava linnoitus, Lontoonlinna neljine torneineen — ympärysmuuri kohosi äkkijyrkkänä virran vedestä — se oli itse Valkea Torni. Ja tuo pitkä lyijykattoharja, joka näkyi tuolla, oli Pyhän Katariinan kirkko. Pyhän Paavalin kirkko kohosi muita torneja korkeampana kukkulalla.

Silta vaikutti Olaviin kaikkea muuta voimakkaammin — se ei muistuttanut mitään muuta ennen nähtyä. Se oli suurin ihme — rakennettu raskaille kaarille, jotka kohosivat virrasta, ja ne olivat kaiken lisäksi kivestä; sillalla oli rakennuksia pitkin matkaa. Virran eteläpuolella oli Pyhän Olavin kirkko, Torodd selitti, ja he menisivät sinne huomenna messuun; he tapaisivat siellä kenties maanmiehiään. Ennen vanhaan, jolloin norjalaiset itse purjehtivat Lontoon kaupunkiin kauppamatkoillaan, se oli ollut heidän kirkkonsa. Nykyjään norjalaiset Englannin-kävijät osuivat harvoin näin kauas etelään. — Tämä Peura oli ainoa alus, joka tänä vuonna oli purjehtinut Oslosta tänne, mutta täällä saattoi kyllä olla Tröndelagenin ja Björvinin puolen miehiä.

— Olav kuunteli toisen puhetta vain osittain tuijottaessaan ja odottaessaan — hän ei tiennyt edes mitä.

He nousivat maihin seuraavana aamuna myöhään. Aurinko oli jo korkealla, kun Peuran kuusi miestä asteli Lontoon sillan poikki.

Olavin mieli kävi omituiseksi ajatellessa, että tämä kaltainen kuja kulki vaatemyymälöitten välitse leveän virran yli. Vuorovesi kohosi virtaa ylöspäin ja painui takaisin meren helmaan: hän oli pannut merkille yöllä satamassa maatessaan, että vuoksen ja luoteen ero oli suurempi täällä kuin kotona Hestvikenissä. Mutta ihmiset olivat pystyneet kohottamaan raskaat kivipilarit voimakkaaseen virtaan ja rakentamaan sillan niitten varaan. Se ajatus teki Olavin kumman onnelliseksi.

Silta oli monin paikoin niin ahdas, että taivas näkyi rakennusten lomitse vain kapeana juovana. Mutta eräässä kohdassa rakennusrivi oli katkaistu niin, että rattaat mahtuivat sivuuttamaan toisensa. Norjalaiset menivät sillan kaiteelle kurkistelemaan virtaan.

Aurinko oli idässä kohonnut metsien latvoille, ja ilma oli täynnä kirkasta usvaa, joten virran vesi välkkyi lumivalkeina läikkinä. Vesi vyöryi siltakaarien lomitse tasaisena juoksuna; oli niin ihmeellistä nähdä paksujen kivimöhkäleitten nousevan virrasta pystysuoraan. Olav oikaisi vaistomaisesti selkänsä ja katsoi kaupunkia kohti. Huiput ja tornit loistivat aamuauringossa keskellä hienoa usvaa. Samassa lehahti jostain lentoon valtavan suuri kyyhkysparvi, se leijaili ilmassa suurena ympyränä ja kääntyili auringon välkehtiessä valkoisilla ja merensinisillä siivillä.

Soutuvene pyrki vastavirtaan — sen kahdentoista, neljäntoista airoparin lavat välkkyivät. Se ei ollut oikeastaan minkään ennen nähdyn veneen näköinen, vaan se muistutti viikinkilaivaa. Olav olisi mielellään jäänyt katselemaan sen menoa sillan alitse, mutta Ganfrid muistutti, että aamu oli jo kulunut pitkälle, messut loppuisivat kohta kaikissa kirkoissa.

Sillalla ei ollut niin myöhään päivällä kovinkaan suurta liikettä. Mutta nyt heidän oli väistyttävä erään puodin oven pieleen vastaan tulevaa kulkuetta: edellä astui suuri, karkeatekoinen vanhus, keihäs kädessä ja rinnassa ommeltu vaakunamerkki. Häntä seurasi kaksi koreisiin laahushameisiin pukeutunutta neitosta; laahus oli viskattu käsivarrelle, kädessä heillä oli kirjoja ja rukousnauhoja, vaaleilla, valtoiminaan riippuvilla hiuksilla kukkaseppel, ja he olivat kumpikin kauniita kuin aamunkoi. Heitä seurasi vanha palvelijatar ja kaksi nuorta saattomiestä, jotka kantoivat neitosten vaippoja, toisella oli käsivarrella sylikoira, joka teutaroi ja helisteli kaulanauhan kulkusia.

Sillävälin oli heidän taaksensa kauppaan ilmestynyt nuori mies: hän huuteli ja yritteli näytellä tavaroitaan — tarttui Olavin nuttuun ja levitteli heidän eteensä sinisen ja keltaisen kirjavaa viittaa. Mutta huomattuaan, etteivät vieraat olleetkaan halukkaita kaupantekoon — tai eivät ymmärtäneet hänen puhettaan — hän ilkkui ja ivaili heitä. —

Eteläisen sillanportin päällä, muurin harjalla, oli miehenpäitä seipäitten nenässä. Olav pysähtyi joukkoineen päästyään avoimelle paikalle niiden edustalle niitä katselemaan — samassa tulikin pieni, kumarainen eukko, joka kulkea kupsutti kahden kainalosauvan varassa; häntä seurasi nuori poika ryömien käsien ja jalkojen alla laahaamansa lautapalan päällä — hänellä ei ollut jalkoja. He viittoilivat ja juttelivat. Torodd Rikardinpoika oli ainoa joukossa, joka ymmärsi maan kieltä, hän tulkitsi toisille: neljä tämän puoleisinta oli maan pohjoispuolelta kapinallisten päälliköiden päitä.

Olav nyökäytti vakavana. — Niiden näkeminen ei hänestä ollut millään lailla pahaa. Hän katseli ajatuksiinsa vaipuneena —. Aurinko paistoi paljaisiin, harmaankeitaisiin luihin, aamutuuli heilutteli hiljakseen hiussuortuvia. Liha oli lohkeillut pois tai korpit olivat repineet, mitä olivat irti saaneet — nyt ei ollut ainoassakaan päässä linnuillekaan ruokaa. Noissa nenättömissä kasvoissa, jotka tuijottivat liikkumattomine silmineen suoraan aurinkoon, oli ihmeellinen rauha. Ne olivat kuin hienon homeen peitossa, sivellyt mustalla ja viheriällä jauheella, mutta tyyniä —.

Olav ei ollut milloinkaan nähnyt mestattujen miesten päitä läheltä. Hän oli kyllä purjehtinut Stegle-saarten ohi lähellä Sigvaldsteineriä, mutta hän ei ollut koskaan noussut siellä maihin. Ja Oslon laitakaupungin lähellä oli hirttomäki, mutta sinnepäin hänellä ei milloinkaan ollut asiaa — eikä siellä muutenkaan tullut käydyksi, sillä hänen kaupungissa ollessaan ei ketään mestattu.

Mutta näky ei herättänyt ensinkään kauhua, ei mikään tuntunut vainajia häpäisevän. Ne olivat urhoollisten miesten näköisiä, ne vartioivat muurinharjalla kärsivällisesti jotain odotellen, katsellen päin aurinkoa ja raikasta aamutuulta.

Olav huomasi ensimmäisenä tehdä ristinmerkin; hän alkoi lukea puoliääneen — »Pater noster qui es in coelis, sanctificetur nomen tuum, adveniat regnum tuum —» [Pater noster qui es in coelis jne. Isä meidän, joka olet taivaassa…]

»Opera manuum tuarum, Domine, ne despicias», kerjäläisetkin yhtyivät sanellen vastauksen hänen matkatovereittensa kanssa. [Opera manuum tuarum jne. Herra, älä hylkää kättesi tekoja!]

»Requiem aeternam dona eis, Domine, et lux perpetua luceat eis.» [Requiem aeternam dona eis jne. Anna heille, Herra, iäinen rauha ja anna iäisen valosi loistaa heille!]

Olav ja Galfrid antoivat kerjäläisille rovon, ja nämä läksivät kulkea kompuroimaan kumpikin taholleen. Olav tuli ajatelleeksi, että ensimmäiset sanat, mitä hän oli tämän kansan puheesta ymmärtänyt, olivat rukous mestattujen miesten sielujen puolesta.

Voudin miehet olivat Lontoon portilla osoittaneet Peuralle ankkuroimispaikaksi pienen, neliömäisen altaan virran vieressä, sillan länsipuolella. Siellä oli vain pienempiä aluksia, useimmat englantilaisia. Vesi oli sameata, suuria limaliuskareita nousi laskuveden aikana joen pohjasta pinnalle. Mutta itse satama oli kauniisti rakennettu, sitä kiersi kolmella sivulla laituri, ja ranta-aittoja oli ylt’ympäri; pilarit kannattivat ylintä hirsikertaa, joten se oli luostarin ristikäytävän näköinen. Silloilla oli kaiken päivää vilkasta liikettä; parinkymmenen miehen ainoana tehtävänä oli kantaa ja purkaa tavaroita ja kuljettaa ihmisiä koko ajan virran poikki. Torodd oli saanut tietää, ettei pitäisi käyttää omia laivaveneitään maihin mennessä ja takaisin tullessa; lautturit eivät pitäisi siitä, ja oli tyhmää ärsyttää heitä. Ja niin he sopivat erään lautturin kanssa, että tämä joka päivä kuljettaisi heidät tullen mennen ja saisi siitä viisi englannin penninkiä viikolta. Se oli paljon — mutta Olav älysi varsin pian, ettei hän tällä Englannin matkalla rikkauksia kokoaisi.

Tammihirsiä ja vuotia oli heillä itselläänkin — sellaista tavaraa ei kannattanut lähteä kuljettamaan Englanninmeren yli, eikä kalastakaan suuria tänä vuoden aikana lähtenyt. Ainoastaan saukon ja näädän nahoista sekä Baardin raudasta tuli vähän voittoa. Häntä harmitti hiukan tietämättömyytensä siitä, minkälaista maailmalla oli, mutta matkaansa hän ei kuitenkaan katunut.

Rikardinpoikain rinnalla hän ei myöskään joutunut häpeään — he eivät olleet sen viisaampia kauppiaita kuin hänkään. Mutta kauppa ei ollutkaan heidän pää-asiansa. Heidän veljensä, minoriteetti-munkki, oli toimittanut heidät matkaan. Hän oli Englannissa ollessaan jokin vuosi sitten tavannut erään sukulaisensa, rikkaan papin maan länsiosasta, ja tämä oli pitänyt niin paljon sisarensa pojanpojasta, että lupasi jättää kallisarvoisia kirjoja ja messupukuja perinnöksi Oslon minoriteeteille. Viime vuonna oli tullut sanoma papin kuolemasta, ja Rikardinpoikain oli nyt koetettava saada perintö käsiinsä. Heidän veljensä oli samalla jättänyt heille tehtäväksi ostaa silkkikankaita, kultalankaa, aivinaa ja samettia sekä Oslon nunnaluostarin että kuningattaren neitojen tarpeiksi.

Rikardinpoikain oli määrä asua kaupungilla erään sukulaisensa luona, joka oli aseseppä, nimeltään Hamo. Olaviakin pyydettiin sinne asumaan, mutta koko sen kaidan kadun varrella, jossa Hamon talo oli, oli paja pajan vieressä, ja ympärillä, toisilla kaduilla, oli ravintoloita ja aittojen luhtia — päivin hälinää, öisin rähinää ja kirkumista. Hänen olisi sitäpaitsi poislähtiessään annettava koko talonväelle suuria lahjoja. Niinpä Olav päättikin viettää yönsä laivassa erään nuoren pojan ja vanhan miehen kanssa, jota kutsuttiin Tomas Rummuttajaksi, koska hän oli talvisin rummuttajana Oslon pidoissa.

Toiset kaksi matkatoveria yöpyivät Rikardinpoikain kera kaupunkiin. — Yhtenä syynä oli vielä se, että Olav nukkui mielestään erinomaisen hyvin paljaan taivaan alla. Öisin satoi usein niin, että vesi virtaili heidän makuusijalleen kannen alle, mutta hänestä se oli sittenkin parempi kuin maata lämpimässä vuoteessa ventovieraan vuodetoverin vieressä.

Joka aamu aamusaarnan aikaan lautturi souti hänet ja toisen hänen tovereistaan maihin. Jo toisena kaupungissa olonsa päivänä Olav keksi siellä suuren saarnaajaveljesten luostarin ja kävi siellä messussa — Olavinkirkko oli niin kaukana eikä häntä erikoisemmin haluttanut tavata maanmiehiäänkään. He kulkivat virran rantaa, kapeaa kujaa myöten, joka vei ranta-aittojen taitse; tympeä, raaka ja kylmänkostea haju tunki tänne korkeitten päätyrakennusten väliin. Viimein he saapuivat epätasaiselle aukeamalle, jossa pensaita ja heiniä rehoitti kivien ja muurisoran välissä; kaupungin muuri oli revitty tällä kohtaa ja oli tehty tilaa dominikaaniluostarille. Luostari oli vallan uuden muurin kupeella, ja kirkkoa vielä rakennettiin — sen muurit kohosivat alastomina ja keskeneräisinä. Mutta sisältä se oli erinomaisen kaunis korkeine käärineen ja mahtavine ristikkoholveineen. Aamuaurinko tulvi sisään kirkkaana ja voimakkaana korkeista, kapeista ikkunoista, joissa ei vielä ollut kuvaruutuja.

Olav asettui niin lähelle alttaria, että hän kuuli, mitä pappi luki messussa. Kyllähän latinaa äännettiin täällä vähän toisin kuin norjalaiset papit äänsivät, mutta ei sentään niin, ettei hän olisi ymmärtänyt palasia pyhimysten properioista:

Me exspectaverunt peccatöres, ut perderent me: testimonia tua, Domine intellexi: omnis consummationis vidi finem: latum mandatum tuum nimis. Beati immaculati in via: qui ambulant in lege Domini — [Ps 119. Jumalattomat vartioivat minua tuhotakseen minut; mutta minä otan säädöksistäsi vaarin. Kaikella täydellisyydellä olen nähnyt olevan rajansa, mutta sinun käskyilläsi on määrätön laajuus. —Autuaita ovat elämältänsä viattomat, jotka vaeltavat Herran lain mukaan. —]

Se oli erään veritodistajaksi joutuneen neitosen officie. Mutta Beati immaculáti lauletaan myöskin pikkulapsia hautaan kannettaessa. Kädet rintasoljen ympärillä ristissä ja nojaten leukaansa käsiinsä Olav seisoi tuijottaen papin punaiseen messuhakaan. Asbjörn Allfeit oli kerran opettanut hänelle tämän:

In illo tempore: Dixit Jesus discipulis suis parabolam hanc: Similie est regnum coelorum thesauro abscondito in agro: quem qui invenit homo, abscondit, et prae gaudio illius vadit, et vendit universa quae habet, et emit agrum illum —. [Matt. 13:44. Sinä aikana Jeesus sanoi opetuslapsilleen tämän vertauksen: Taivasten valtakunta on peltoon kätketyn aarteen kaltainen, jonka mies löysi ja kätki, ja siitä iloissaan hän meni ja möi kaikki, mitä hänellä oli, ja osti pellon.]

Tässä kirkossa käydessään hän aina muisti Arnvid Finninpoikaa. Alttarilla oleva pappi ikäänkuin muuttui Arnvidiksi — vaikkei hän kuulijoihin käännyttyään muistuttanutkaan ensinkään Arnvidia, eikähän Arnvid milloinkaan saanut sitä mitä kaipasi — nimittäin papiksi vihkimistä. — Et vendit universa quae habet, et emit agrum illum — eiköhän Arnvid juuri samaa tarkoittanut sillä neuvolla, jonka hän antoi heidän viimeksi tavatessaan.

Eräänä aamuna vietettiin jonkun pyhimyksen muistoa, sellaisen, josta Olav ei ollut ennen kuullutkaan, lienee ollut englantilainen. Mutta sekin oli marttyyri:

In illo tempore: Dixit Jesus discipulis suis: Nolite arbitrari, quia pacem venerim mittere in terram; non veni pacem mittere, sed gladium —. [Matt. 10:34. Sinä aikana Jeesus sanoi opetuslapsilleen: Älkää luulko, että minä olen tullut tuomaan rauhaa maan päälle; en ole tullut tuomaan rauhaa, vaan miekkaa.]

Gladium — Olavista oli se sana aina sointunut erittäin kauniisti, ja hän ymmärsi, ettei toisin voinutkaan olla: Kun Jumala itse otti miehuuden ja tuli ihmiseksi ihmisten joukkoon, niin täytyihän tulla miekka eikä rauha. Hänen täytyi tulla virittäen sotahuudon: minun kanssani tai minua vastaan! Jumalan rauha, se muistutti varmaankin sellaista rauhaa, joka tulee myrskyn laattua raivoamasta ja taistelun loputtua — juuri sen oli Pyhä Evankelista Johannes näyissäänkin nähnyt; Torfinn-piispa oli siitä puhunut.

Näinä aikaisina aamuhetkinä polvistuessaan messussa hänen mieleensä muistuivat ilmielävästi varhaiset aamuhetket Hamarin kirkossa ja ne tulivat hyvin läheisiksi. Silloin oli tosin ollut talvi ja pimeä, hänen seuratessaan Asbjörn Allfeitia pohjoiskappeliin; Asbjörn luki messunsa Mikaelin alttarilla. Silloin ei siellä ollut ketään muuta — ja joskus oli niin aikaista, että luostarinoppilaat nukkuivat vielä; senvuoksi Asbjörn oli opettanut hänelle messutoimituksia. Kun Olav ei heti muistanut vastausta, Asbjörn kuiskasi ensimmäiset sanat; pienellä nyökkäyksellä ja sormen viitteellä hän antoi merkin, milloin toisen tuli siirtää kirjat, tuoda ampullit ja acqua-manilen.

Syvä, vakava ilo oli täyttänyt ääriään myöten hänen sydämensä saadessaan siten auttaa pyhässä toimituksessa, jossa ikuinen uhri tuodaan yön ja päivän vaiheilla. Täällä salakammiossa, aamun sarastaessa hän tunsi olevansa satamassa vaellettuaan kauan vaikeita teitä toisten ihmisten ja omien, valtoimina riehuvien intohimojensa raju-ilmassa. Hän ei ollut välittävinään myrskystä — mutta hän oli ollut niin nuori; hän värisi sielunsa uumenissa väsymyksestä. Eikä hän ollutkaan selvinnyt tahratonna: hänen sydämensä oli kuin samea, pohjoinen metsälampi, johon kaikki harmaat, pauhaavat kevätpurot ovat tyhjentäneet lumisohjunsa. Eikä se tulvan jälkeen selviäkään, ennenkuin sitä ympäröivät kuusikot kukkivat ja levittelevät keltajauhoaan sen suonruskealle pinnalle. Mutta tässä alttarin äärellä hän tunsi Jumalan hengen kuin virkistävän tuulen — kaikki imelä höyry oli pois puhallettu; hänen elämänsä tulisi jälleen kirkkaaksi ja selkeäksi kuin lampi, joka kuvastaa heleän sinen, auringon ja pilvien kulun taivaan kannella.

Herra, Herra — siitä on jo kauan! Minä en ole enää nuori. Mutta syksylläkin, kun jää jo on alkanut kuortua kivien kupeisiin ja lampea peittää kuihtunut kaisla ja heinän korsi — silloinkin Sinä voit vielä lähettää sellaisen ilman, joka murtaa jääriitteen ja puhdistaa veden pinnan, niin että se lepää vielä vähän aikaa kirkkaana ja sinisenä, ennenkuin talvi tulee ja kattaa sen jäävaipallaan. Ajatukset eivät tulleet selkeinä, vaan ne kulkivat ohi Olavin siinä polvistuessa vaipan kulma kasvojen edessä. Kaikki hän muisti yrittämättäkään mitään kiellellä. Ja hän oli sittenkin rauhallinen ja aivan tyyni.

Pieni messukello kilahti; pappi kumartui syvään alttarin eteen, polvistui. Sitten hän nousi, pitäen koholla oikeassa kädessään Herramme Pyhää ruumista, joka ilmestyi leivän vaatimattomassa muodossa.

Hän tunsi nyt, ettei hänen sydämensä milloinkaan voinut lakata rakastamasta Jumalaa, tahtoipa hän sitten tai oli tahtomatta. Tekipä hän mitä tahansa ja koettipa hän vaikka miten hiljentää ääntä, joka hänen sydämessään vaikeroi: Herra, sinä tiedät, että minä rakastan sinua!

Hän muisti nytkin: tässä polvistuu petturi, joka on paennut Jumalan läheltä. Vuosikausia hän oli tehnyt paljasta pahaa eikä suinkaan siksi, ettei hän olisi tiennyt parempaa. Mutta hän ei sittenkään tällä hetkellä tuntenut sitä pahan omantunnon kalvamista, joka häntä oli niin kauan kiusannut aina hänen rukoillessaan tai kun hän oli ollut rukoilevinaan. Nyt tuntui hänestä jokaista rukousta rukoillessaan kuin hän olisi painunut lähteen juurelle janoaan sammuttamaan.

Menneet päivät Hestvikenissä tuntuivat hänestä pitkältä sairaus-ajalta, yhdeltä ainoalta haavakuumekaudelta. Tuska ja pakotus oli tullut sisältäpäin, kaikki paha, kaikki kauhunkuvat olivat syntyneet hänessä itsessään. Nyt tuntui kuin kaikki ovet olisi avattu selkoselälleen ja ulkoapäin tulvisi häneen valoa ja vilpoisuutta. —

Hän tunsi jälleen olevansa reipas. Aava tuuli, meri ja vartiossa vietetyt yövalvonnat olivat karsineet hänestä pois turhan hempeyden.

Ei silti, että hän olisi nyt ajatellut syntiään vähemmän, mutta hän kävi omissa silmissään paljon vähäisemmäksi. Kotona Hestvikenissä hän kulki äänetönnä ja epätoivoisena sielunsa turmiota surren ja hänestä oli tuntunut niin suurelta kaikki se, mistä hänen oli luovuttava, jos mieli päästä sovintoon Jumalan kanssa — oma kunniansa, oma onnensa, kenties elämänsäkin. Mutta nyt, kun hän oli sellaisessa paikassa, jonne tämän maailman ihanuuksia ja rikkautta oli koottu enemmän kuin hän oli koskaan uskonut yhdessä paikassa voivan olla — nyt hänestä tuntui kaikki se, mitä hän omakseen kutsui, hyvin pieneltä — kaiken senhän mies voisi viskata luotaan yhtä helposti kuin harppu nostetaan seinälle torven kutsuessa aseisiin.

Herran nimessä — kyllähän maailmassa aina miehiä riittää. Mutta entäpä kunkin yksityisen sielu — sitä ei kukaan saa käsiinsä eikä pysty sitä punnitsemaan ja mittailemaan ihmismitan mukaan. Ja sitten Jumala kokoaa loppujen lopuksi kaikki sielut ja punnitsee ne sellaisella vaa’alla, joka on vain Hänen salaisuutensa.

Ja niin hän kuunteli rauhallisena sitä ainoata ääntä, jota hän ymmärsi — täällä vieraalla maalla, jossa kaikki muut kielet hälisivät hänen ympärillään — ikäänkuin niiden ja hänen välillään olisi kohonnut korkea muuri. Kirkon ääni oli sama, jota hän oli kuunnellut jo sekä lapsuudessaan että nuoruudessaan samoin kuin miehuudessaankin. Hän oli tosin vaihetellut eri ikäkausinaan niin kieltä kuin ajatuksia ja puheitaankin, mutta kirkko ei ole vaihettanut ei puhettaan eikä tarkoituksiaan; se puhui hänelle pyhässä messussa, kuten se oli puhunut hänelle jo hänen pikkupoikana ollessaan, jolloin hän ei ollut ymmärtänyt montakaan sanaa, mutta ymmärtänyt kuitenkin paljon katsellessaan, kuten lapsi ymmärtää äitiään hänen liikkeitään ja ilmeitään katsellessaan jo ennenkuin hän tajuaa puhuttua sanaa. Ja hän tiesi, että vaikka hän menisi maailman ääriin, kristittyjen asuinpaikkojen laidoille — olkoonkin kansan kieli, tavat ja olemus hänelle ihmeellistä ja käsittämätöntä, kaikkialla missä ikänä hän kirkkoon astuisi, hän kohtaisi saman äänen, joka jo hänen lapsuudessaan oli hänelle puhunut; avoimin käsin kirkko tarjoaisi hänelle sakramentteja, joilla se oli häntä ravinnut jo kasvu-iällä, mutta jotka hän oli hylännyt ja väärin käyttänyt. —

Ja Olavista tuntui kuin hän olisi palannut kotiin äitinsä luo — kaukaisilta mailta, joissa hän oli saanut enemmän vahinkoa ja haavoja kuin kunniaa ja voittoa. Mutta nyt hän istuu äitinsä kanssa kahden kesken kuunnellen hänen tyyntä puhettaan ja hänen viisaita sanojaan: »Vaikka sinä olet hävinnyt kaikissa taisteluissasi, on kuitenkin niin, ettei kaikkein onnettominkaan ihminen ole hävinnyt siinä taistelussa, jota hän ei ole vielä alkanutkaan.»

Aurinko heloitti ihanasti kirkkomäellä — tänä kesänä satoi melkein yksinomaan öisin. Messun jälkeen Olav kuljeskeli tovereineen P. Paavalin kirkkomaalle vieviä katuja pitkin.

Talot olivat täällä paljon korkeampia kuin Oslossa ja ne oli rakennettu hirsistä, savirappausta välissä, ja päädyt oli peitetty laudoituksella. Tuon tuostakin talorivi katkesi, siinä kohosi vankka kivirakennus, jota ympäröi muuri; vartijoita seisoi portilla miekka kädessä. Sisäpuolella näkyi viheriä pihamaa, jolla linnan nuoret miehet harjoittelivat nuolella ampumista ja palloleikkejä.

Pitkin kirkon aitoviertä oli kauppapuoteja, mutta jos vain hetkeksikään pysähtyi tavaroita katselemaan, heti ilmestyi mies, joka iski kyntensä katselijaan. Sellaista ei tapahtunut Oslossa — paitsi saksalaisten kaupoissa Miklegaardissa nuoren neitosen pysähtyessä katselemaan. Mutta mies saattoi kuljeskella puodissa kaikkialla ja käännellä jokaista näkyvillä olevaa esinettä — omistaja ei ollut näkevinäänkään, tuskin vilkaisi työstään vastatessaan jonkun kysymykseen. Mutta täällä oppipojatkin juoksivat pitkin katuja ihmisten perässä, ja muutenkin täällä oli kova meteli ja huuto.

Kirkonkellot soivat lakkaamatta heidän päittensä päällä — ne soivat kaikkialla, kuului harvalleen moikavia suuria kelloja ja herkästi heliseviä pikkukelloja. Sitten kaikki kellot alkoivat soida ja pauhata valtavan suurena kuorona. Kun laski yhteen kaikki luostarikirkot ja kaikki eri seurakuntain kirkot, Olav arveli Lontoossa olevan paljon yli puolisensataa kirkkoa. Vähintään puolet niistä oli Oslon Halvardinkirkon kokoisia. Pyhän Paavalin kirkko oli suurempi kuin yksikään hänen ennen näkemänsä kirkko.

Fransiskaaniluostari oli kaupungin muurin itälaidalla, ja sen edessä olevalla kentällä pidettiin viljamarkkinoita. Raskaat härkien tai suurien vankkajalkaisten hevosten vetämät vankkurit tekivät torin ja lähikadut ahtaiksi ja vaikeiksi liikkua. Olav ja Tomas Rummuttaja kävelivät tuntikausia katsellen tätä vaurautta. Vieläpä nyt keskellä kesääkin oli kivisillalla suuria, täyteläisiä säkkejä — suut avoinna, niin että kaunis, keltainen vilja pisti näkyviin. Pöly kiiri torin yli vaaleana pilvenä. Kyyhkysparvien hurina kuului moniäänisen sorinan ja kolinan keskellä jonkinlaisena pohjasävelenä.

Kaupungin muurikin oli torneineen ja porttivarustuksineen katsomisen arvoinen; joissakin portti-torneissa oli vankeja, jotka laskivat alas luukuista koreja, niihin saivat ohikulkijat pistää roponsa. Portinvartijat olivat kaikki valittua väkeä, komeasti puettuja ja asestettuja.

Kaikki kirkkojen kellot soittivat viimeiseen messuun. Aurinko oli niin korkealla taivaalla, että alkoi jo tuntua lämpimältä. Olav ja hänen toverinsa hikoilivat kovin; heillä oli nuttunsa alla panssaripaita. Rikardinpojat sanoivat, että se olisi täällä välttämätöntä. Maasta nousi vuosisatojen kuluessa sinne heitettyjen jätteitten löyhkä, mutta talojen takana kivi-aitojen varjoissa ja luostarinmuurien toisella puolella leviävistä puutarhoista huokui seljapensaitten ja ruusujen vieno tuoksu ja neilikoiden sekä sellerien voimakas lemu. Ja nyt alkoi avoimista ovista tulvia keittojen ja paistosten hajut — läheni aamiaisaika. Molemmat muukalaiset alkoivat rientää kujia alas joelle, nälkä kurni jo suolia.

Suuret, kirkontorneissa asuvat varis- ja naakkaparvet lentää lehahtivat alas heti, kun joitain jäännöksiä heitettiin ulos. Teurastajien taloista levisi äitelä veren haju, verta virtaili niin, että kujan keskellä oleva kouru oli aivan punaisenaan. Mutta kun he lähenivät siltaa, työntyi heitä vastaan maahan kaadetun mäskin tympeä haju ja heidän täytyi hätistää jaloistaan sikoja, jotka kiiruhtivat osalle. Oli mainiota saada nälkäisenä ostaa matkan varrelta leipää, kaksi kiiltävää, pyöreätä kullankeltaista kakkua.

Lautturin veneessä heitä odotti olutlekkeri; lautturi oli tarjoutunut hakemaan heille joka aamu olutta eikä tahtonut siitä mitään lisämaksua. Mutta sitten hän ottikin luonnossa lekkerin vuokraa. Olav sekä toiset miehet kirosivat lyhyesti sekä naurahtivat ravistellessaan lekkeriä laivalle päästyään.

He vetivät kannelle auringonpaisteeseen nahkasensa, hakivat arkuistaan voivakkasen ja lihakimpaleen sekä juuston. Olav teki puukolla ristinmerkin leipien ylitse ja jakoi ne sitten. Sitten he asettuivat matkanahoilleen, söivät ja joivat äänettöminä, nälkäisinä ja janoisina. Olut oli erinomaista. Entä tämä tuore leipä, jota he söivät joka päivä — he olivat yksimielisiä siitä, ettei heidän kannattanut tuhlata rahaa ostaakseen tuoretta ruokaa ravintoloissa, kun he saivat sitä.

Olav viihtyi hyvin matkatovereittensa parissa; he olivat molemmat harvasanaisia miehiä. Onni oli, että Sigurd Suupaltti, kuten he häntä kutsuivat, oli mennyt Galfridin mukaan.

Aterioituaan heittäytyivät Olav ja Leif nahkasäkeilleen. Tomas Rummuttaja istuutui leikittelemään pienen, kaupungista ostamansa pillin kanssa. Sen hento ääni nousi kolmisen ääniaskelta, luritteli jälleen takaisin ja teki niin ylös, alas — Olavista tuntui hänen siinä unenhorroksissa maatessaan kuin pieni tyttönen kiipeilisi ja leikkisi aitan portailla — toisinaan hän näki ilmielävänä Cecilian —.

Illansuussa Olav otti laivaveneen ja souteli joella. Kaupunki oli kaunein näin vedenselältä katsellen — virralla oli liikettä kuin kylätiellä. Ylhäisön asumuksista, virran yläjuoksun varrelta kaupungin länsipuolelta, lähti suuria veneitä, jotka kiitivät hurjaa vauhtia kymmenen — kaksitoistasoutuisina; jokea pitkin kiiri veneissä olevien herrojen ja naisten huilujen ja pillien soitto.

Jonkin matkan päässä kohosivat linnoituksen muurit virrasta — niissä oli vankat sulut ja sillat edessä, takana kohosivat korkeat kauppahuoneet — Domus teutonicorum. Olav katseli linnaa soutaessaan pienellä veneellään ohi. Saksalaisten kauppiaitten kanssa ei kannattanut muitten kansain kilpailla. Hän ajatteli katkerana: eiköhän sekin päivä koittane, jolloin ne rakentelevat linnojaan Oslonkin siltojen varsille. Mutta kylläpä heidän linnansa oli kaunis, kuten kaikki, mikä kuvastaa voimaa, on kaunista omalla tavallaan.

Hän kääntyi lähtien soutamaan vastavirtaa. Nyt hän sivuutti kaupungin muurin lounaanpuoleisen tornin, hän näki koko muurin läntisen ulkosivun torneineen ja porttilinnoituksineen. Hetken kuluttua alkoivat puitten takaa näkyä temppeliherrojen praeseptoriumin katot.

Olav ei ollut koskaan ollut siellä ennen, mutta Galfrid sanoi, että hänen on mentävä sinne jonain perjantai-aamuna. Silloin kannettiin kedolle mahtavan suurta punaista ristiä, ja sillä aikaa kuin pappi puhui kansalle, seisoivat ritarit ympärillä täysissä varustuksissaan paljastettu miekka kädessään, kärki taivasta kohti; he seisoivat kuin malmiin valettuina. Ja heidän pappinsa mahtoi olla oikea puhuja, sillä sekä miehet että naiset itkivät niin, että niiskutus kuului.

Olavin ajatukset risteilivät puoleksi leikiten tämän sotilas-luostarin ympärillä. Paavi kuuluu antaneen niiden päämiehelle saman oikeuden päästää ja sitoa kuin hänellä itselläänkin oli. Ennenkuin joku mies pääsi veljeskuntaan, tuli hänen ripissä tunnustaa kaikki koko elämänsä rikkomukset, sekä sovitut että sovittamattomat — eikä siitä kovasta rangaistuksesta, mikä hänen osakseen tuli, maailma saanut vihiä enemmän kuin siitä, mitä kiirastulessa tapahtuu. Heillä kerrottiin olevan merkillisiä tapoja — sen, joka aikoi heidän joukkoonsa, tuli riisuutua alasti ja maata sellaisenaan avoimessa haudassa kirkossa koko yö merkiksi siitä, että hän on kuollut koko kuluneesta elämästään. —

Hän oli jonkin kerran nähnyt temppeliherrojen ratsastavan Lontoon läpi; he olivat sotisopaan puettuina kiireestä kantapäähän, haarniskan päällä oli ristinmerkillä koristettu valkoinen asenuttu ja valkoisessa vaipassa punainen risti, vieläpä heidän sotanuijassaankin oli ristinmerkki. Hän oli kyllä ennenkin kuullut sotilasmunkeista, vaikkei ollut koskaan heitä nähnyt.

Sitten oli vielä itsensäkiduttajia. Heitä oli kaupungissa monenlaisia. Toiset asuivat kaupungin muurin komeroissa, toiset kirkon kupeeseen muuratuissa pikku majoissa, jotka erotti kirkosta luukku, niin että asukas saattoi nähdä alttarin ja Herran ruumiin sisältävän ciborian. Toisten puolesta kävi joku maallikkoveli tai -sisar toimittelemassa heidän asioitaan, mutta monet, sekä miehet että naiset, olivat antaneet muurata itsensä sinne, jakaakseen siten kurjimpien vankien kohtalon. Eräs asui aivan erään vankitornin juurella — hän aikoi elää kuolinpäiväänsä asti siellä mustassa, kylmässä kolossa, johon vettä tihkui, omien ulostustensa löyhkässä, kurjissa, likaisissa rääsyissään; kihti oli hänet tehnyt rammaksi ja rujoksi. Ja tämän miehen elämä oli ollut pyhä jo hamasta lapsuudesta sekä hänen luostarissa ollessaan. Kun rangaistavaksi vietäviä miehiä kuljetettiin hänen luukkunsa ohi, kiduttaja huusi kolostaan: olkaa laupiaita, niinkuin teidän taivaallinen Isänne laupias on!

— Viime vuosina olivat Olavin ajatukset usein alkaneet kääntyä luostari-elämään — loppuisivatkohan hänen vaikeutensa sitten, jos hän sinne joutuisi. Mutta totta puhuen hän ei kuitenkaan ollut sitä koskaan uskonut. Tekipä Jumala hänen suhteensa mitä tahansa — munkiksi ei häntä oltu luotu. Hän oli siitä täysin vakuutettu — sillä luostari-elämän kovuus ei häntä peloittanut. Päinvastoin — luopua kaikesta siitä, mistä munkin oli luovuttava, taipua sääntöjen kuriin, sitä hän oli toivonutkin usein. Siihen ei kyennyt kuitenkaan kukaan ihminen ilman Jumalan erikoista armoa. Mutta nyt oli Olav kuljeskellut niin kauan rauhatonna Jumalan armon rajamailla, että hän oli oppinut sen: vasta kun ihminen vapaaehtoisesti antautuu Jumalan valtaan ja ottaa Hänet vastaan, vasta silloin Jumalan voima on hänessä rajaton. Ja pitkinä unettomina öinä hän oli usein ajatellut — nyt menevät sekä miehet että naiset luostarikuoriin, nousevat palvelemaan Herraansa kiitoslauluin, rukouksin ja ajatuksin, kuten nukkuvan leirin vartijat. — Mutta säännöissä oli sellaisia kohtia, jotka olivat siellä heikolle ihmiselle apua ja lepoa antamassa, mutta joita hän ei voinut olla ajattelematta vastenmielisyydellä: veljeselämä, keskustelutunnit, jolloin munkin on osoitettava laupeutta ja kohteliaisuutta toveriaan kohtaan, piti hänestä sitten tai ei, olipa sitten suurempi halu puhua tai vaieta, ja pakko lähteä vieraitten pariin tai palvelemaan majapaikoissa priorin käskiessä, vaikka itsellä olisi halua vetäytyä yksinäisyyteen —. Hän oli myöskin nähnyt, ettei moni munkki jaksanutkaan sitä, vaikkakin he muuten olivat hyviä, hurskaita miehiä — silloin he tulivat katkeriksi ja tylyiksi vieraille ja toveripiirissä riitaisiksi. Mutta ehkäpä se juuri osoittikin, etteivät he olleet luostarielämään sopivia. »Kristuksen kuvan voi veistää yhtä hyvin männystä kuin lehmuksesta», oli piispa Torfinn kerran sanonut Arnvidille tämän jutellessa toivosta tulla joskus yhtä hurskaaksi ja hyväksi kuin Asbjörn Allfeit, »mutta minä en ole milloinkaan kuullut, että Jumala olisi tehnyt männystä lehmusta, sillä se olisi turha ihmetyö. Jumalan armosta sinusta voi tulla yhtä hyvä mies kuin Asbjörn on, mutta minä en usko, että hän sinusta kuitenkaan tekee Allfeitin luonteista milloinkaan».

Mutta nyt hän näki, että munkkielämässä oli muitakin teitä kuin ne, mihin hän Norjassa oli tutustunut. Oli teitä niitäkin varten, jotka eivät pystyneet yhteiselämään vieraitten veljien kanssa. Oli sotaretkiä, luostarikuri sotakurin takana, kuten jouhipaita haarniskan alla — pyhässä maassa oli usein temppeliherrojen joukot lyöty maahan viimeiseen mieheen. Kartusiaaniluostarissa asui kukin munkki omassa majassaan yksinään; kirkossa vain kokoonnuttiin yhteen. Ja nyt hän oli myöskin nähnyt toisia munkkeja, maturiineja — heidän valkoinen pukunsa muistutti saarnaajamunkkien pukua, mutta heillä oli rinnassa punainen ja sininen risti. He kokosivat almuja ja matkustivat sitten merten taa ostamaan kristittyjä vapaaksi saraseenien vankeudesta. Ja kun heidän rahansa loppuivat, nuorimmat ja voimakkaimmat jäivät sairaitten ja heikkojen sijaan vankeuteen.

Olavin mielessä ei mikään päätös ollut kuitenkaan vielä kypsynyt. Mutta se askarteli hänen ajatuksissaan. Maailma oli avautunut hänen näköpiirissään — ja se toinen maailma, jonka holvi kaareutui maailman äärestä toiseen, se oli nyt hänen silmissään rajaton. Ja huomatessaan nyt itse seisovansa sen äärettömän holvin alla, hän tunsi olevansa pieni, yksinäinen ja vapaa. Mitäpä se merkitsi, vaikkei yksi norjalainen talonpoika palaisikaan kotiin —. Hänethän voitaisi jonain iltana pistää kuoliaaksi täällä jollain sillalla — merirosvot voisivat ryöstää ja surmata heidät syksyllä Flanderin puolella, he voisivat tuhoutua purjehtiessaan Norjan rannikolla — jokaikinen kauppamatkoille lähtevä tietää sellaista voivan sattua, eikä kukaan sen pelossa jää kotiin. Kummallista, että hän oli voinut ajatella kotipuuhissa kuljeskellessaan ja lahdella hommaillessaan, että oli niin tärkeätä hänen kodinhoitonsa — se olikin hyvänlaista — että hänen sen vuoksi oli surmattava sielunsa.

Sen saattoi vielä niin kauan ymmärtää, kun Ingunn eli. Mutta nyt — Arnentyttäret miehineen ottaisivat kyllä sekä talon että lapset hoiviinsa, jos hän lähettäisi syksyllä kotiin sanan, ettei hän enään palaakaan.

Lontoon kirkonkellot soivat — oli aika sammuttaa valkeat. Olav souti takaisin kaupunkiin. Hän laski pienen sillan laitaan aivan läntisen vesitornin viereen. Vanha ukko, joka otti veneen vastaan, oli niin partainen ja nukkainen, että luuli hänessä kasvavan naavaa. Olav vaihtoi hänen kanssaan jonkin englantilaisen sanan — hän oli jo oppinut hiukan englantia. — Sitten hän yritti päästä saarnaajaveljesten kirkolle kujien kautta, joilla juoksenteli ja kuhisi lapsia, jotka eivät millään tahtoneet totella heitä kotiin huutelevia äitejään.

Hän rukoili iltarukouksensa ja De profundiksen vainajilleen, sitten hän istuutui eräälle muurioven portaalle. Leuka käden varassa hän istui siinä odotellen munkkien tuloa kuoriin iltamessuaan veisaamaan.

Korkeat ikkunat alkoivat himmetä, hämärä kutoutui holvien alle, täytti sivulaivat. Eräällä sivualttarilla tuikutti ainoa kynttilä, mutta pääalttarin yläpuolella kultainen lamppu loisti yksinään hämärissä kuin tähti. Avointen ovien takana päivänvalo alkoi himmetä ja sinertää. Kansaa alkoi rientää sisälle kuulemaan iltamessua; heidän kuiskailevien ääntensä kaiku suhisi ja sihisi korkeassa pilarisalissa, askelten kaiku kumahteli lattiakivillä. Sitten alkoi kuulua hillitty ja sittenkin kaikuva askelten kohina kuorissa, kuorituolien avaamisesta syntynyt helähdys — munkkien edessä syttyivät pienet tulet tuikuttamaan heidän kirjalaudoillaan, näkyi valkopukuisten miesten hämärä joukko koristuksia täyteen leikattujen tuolirivien edessä. Ja alhaalla kirkossa kohisi ihmisjoukko, joka nousi ja vetäytyi lähemmä, kun kuorissa suuri, voimakas ja kirkas miesääni alkoi ja sille vastasi heti vähintään viisikymmentä laulajaa ensimmäiset lyhyet säkeet, kunnes koko mieskuoro viritti Daavidin laulun yksitoikkoiset, hitaasti lainehtivat sävelet.

Laulun alkaessa Olav istuutui jälleen. Hän vaipui siinä istuessaan unenhorroksiin — heräsi nyökähdykseensä — sitten hän jälleen kietoutui unen valtaan ja ajatuksetkin pöpertyivät. Vihdoin hän heräsi Salve Reginan säveliin ja kuorista lähteneen kulkueen kopinaan. Ihmiset siirtyivät keskilaivaan musta- ja valkopukuisten munkkien kulkiessa laulaen:

»Et Jesum, benedictum fructum ventris tui, nobis post hoc exsilium ostende. O clemens, o pia, o dulcis Virgo Maria!»

Olav riensi siltaa kohti. Ulkona oli jo pilkkopimeätä, yölepakot lentelivät pimeässä kuin nokiliuskat. Hänen piti olla Peurassa ennenkuin oli sysimustaa — edellisenä iltana oli hänelle jo huudettu jokivahti-aluksesta. Tämä iltamessu teki hänelle hyvää ihan sydänjuuriin asti. Juuri saman hän oli kuullut Hamarissa ja Oslossa, tanskalaisissa niinkuin ruotsalaisissakin satamissa — niin hyvinä kuin pahoinakin päivinä hän oli aina koettanut päästä iltamessuun, missä suinkin sattui olemaan saarnaajamunkkiluostari —. Eräänä iltana hän oli kuullut täällä Lontoossa myöskin nunnien laulua — ensi kerran eläessään; hän ei ollut koskaan ennen tullut menneeksi nunnaluostarin kirkkoon, mutta eräänä iltana oli Tomas Rummuttaja saanut hänet lähtemään. Se oli ollut ihmeellisen puhdasta, mutta se ei kuitenkaan vaikuttanut häneen syvästi. Kirkkaat, hennot naisäänet kulkivat kuten pitkät, kultaiset pilvisuikaleet taivaanrannalla, maan ja taivaan välillä. Mutta se ei tunnu kohottavan pimeyden varjostamasta maasta sillä lailla ylös kuin mieskuoron kiitosvirsi yön tullen.

Tomas Rummuttaja tuli laivan laidalle Olavin laskiessa viereen. Nyt on jo kohta yö, hän valitti, eikä Leif ole vielä tullut — viime yönäkin hän jäi maihin ja syytti sitä, ettei ollut saanut enää yöllä venettä. Olav heittäytyi kaiteen yli.

»Sinun täytyy kieltää häneltä maihin pääsy, Olav! Hän ei olekaan niin vakava kuin miksi me luulimme!»

»Siltäpä näyttää.» Olav kohautti olkapäitään naurahtaen. Miehet menivät perälle ja painuivat kannen alle »Minäpä pelkään, että se Sudrvirken neitonen on pannut hänen päänsä pyörälle.»

»Ja lorun lopuksi saa poika puukon niskaansa. Siellä vasta onkin oikeita heittiöitä ja roistoja.»

»Hän on itsekin nopea tarttumaan puukkoon — kyllä sinun, Olav, on se tehtävä, kiellettävä pojalta maihin meno yksinään.»

»Emme mekään, Olav — Jumala paratkoon — olleet siinä kuuden-—seitsemäntoista korvissa niin viisaita ja ymmärtäväisiä —»

»Emmepä suinkaan. No, kun hän ei kerran osaa aikanaan tulla takaisin, niin olkoon sitten lupa antamatta. — Ehkäpä hän onkin jo saanut leikistä kyliänsä, kenties se riittääkin hänelle pitkäksi aikaa.»

Sadekuuro rapisi kannella heidän päänsä päällä, solisi laitoja pitkin; pisarat poukkivat vedenkalvossa. Miehet vetäytyivät kannen alle niin pitkälle kuin pääsivät, nukkuivat kesäsateen vieriessä kaupungin yli.

Torodd ja Ganfrid tuntuivat jääneen olemaan länsiseuduille — ehkeipä ollut niinkään helppo saada Dom Jonin perintöä käsiinsä. Olav oli yhtä tyytyväinen — ja päivät kuluivat, toinen toisensa jälkeen.

III.

Olav oli istunut eräänä iltana kirkossa nurkassaan torkahdellen.
Kuullessaan kuorista askelten töminää hän nousi ja lähti keskilaivaan.

Suoraan häntä vastapäätä naisten puolella oli erään pilarin nenässä
Neitsyt Maria lapsi sylissä, kuu jalkojensa alla. Tänä iltana paksu
vahakynttilä paloi kuvan edessä. Sen juurella polvistui nuori nainen.
Olavin katsoessa nainen käänsi häneenpäin kasvonsa —.

— Silloin oli Olavin sydän lakata lyömästä eikä hän käsittänyt mitään, mutta siinä polvistui Ingunn viitisen askelen päässä hänestä —.

Samassa Olav heräsi ja ymmärsi, että Ingunnhan on kuollut, mutta hän ei tahtonut uskoa silmiään — hänen sydämensä tuntui seisovan hiljaa väristen, hän ei tiennyt oliko se ilosta vai surusta kuolleen nähdessään —.

Kapeat kasvot mataline nenineen ja pitkine, hentoine leukoineen — silmäripset varjostivat suloisia poskia. Ohimokuopan yli laskeutui kullanruskea tukkakiehkura, ja läpinäkyvä huntu valui päästä laajoina laskoksina kapeitten, hentojen olkapäitten yli.

Vielä nauttiessaan hänen suloudestaan Olav huomasi, ettei hän ollut ihan sama kuin Ingunn. — Mutta miten kaksi ihmistä voi niin toisiaan muistuttaa! Miten hentoinen ja solakka hän oli vyötäisiltä polviin, miten kaidat hänen pitkäsormiset kätensä olivat — hän piteli kirjaa edessään, ja hänen huulensa liikkuivat hiljaa — nyt hän käänsi lehteä. Hän polvistui punaisella silkkipieluksella.

Olavin lävitse tulvahti viileys, ettei se sittenkään ollut hän. Hänelle kävi kuten käy ihmiselle syvästä unesta herätessään ja tuntiessaan vähän kerrassaan yhä selvemmin huoneen, jossa on ja tajutessaan äskeisen Olleenkin vain unta — niin valkeni hänellekin seikka toisensa jälkeen.

Hänen Ingunn-parkansa ei olisi osannut lukea. Eikä hänellä milloinkaan ollut tuollaisia vaatteita. Katsellessaan vieraan naisen ylellistä pukua, hän tunsi suurta sääliä Ingunnia kohtaan — hänelle ei kukaan koskaan sellaisia antanut. Hän muisti Ingunnin sellaisena kuin hän oli vuoden toisensa jälkeen kulkenut Hestvikenissä sairaana, nuoruus ja suloisuus näivettyneenä, köyhää, karkeaa sarkapukua kantaen. Hänellä olisi pitänyt olla kuten tälläkin, joka polvistui silkkijakkarallaan punaposkisena, raikkaana ja sorjana; hänen vaippansa laskeutui kauas kivipermannolle ja se oli jotain hienoa, tummaa kangasta; puku oli rinnoilta syvälle uurrettu ja käsivarret hohtivat alushameen ohuen, kullankeltaisen silkin alta. Rintalaskoksien välissä kimmelsi suuri paternoster-nauha — toiset helmet olivat viininpunaisia ja ne välkehtivät rinnan noustessa ja laskiessa. Hän oli hyvin nuori. — Hän muistutti Ingunnia niiltä ajoilta, jolloin tämä polvistui Hamarin kirkossa huntuineen lapsellisen nuorena ja kauniina.

— Vieras nainen tunsi varmaankin Olavin hellittämättömän tuijotuksen — hän nosti katseensa ja loi sen häneen. Jälleen Olavin sydäntä ahdisti: naisella oli samat suuret ja tummat silmätkin ja sama epävarma ja viivähtävä, hiukan syrjään siirtyvä katse — sillä lailla oli Ingunnkin vilkaissut ihmisiin, joita hän ensi kerran tapasi. Häneen ei Ingunn ollut milloinkaan sillälailla katsonut — ja miehen sydämessä ailahti jonkinlainen hämärä, selittämätön tunne siitä, että häntä oli petetty, koska Ingunn ei ollutkaan luonut häneen ensimmäistä katsetta.

Nuori nainen katsoi jälleen kirjaansa, hänen poskensa olivat lehahtaneet punaisiksi, silmäluomet värähtelivät hiukan. Olav huomasi häirinneensä häntä, seisoessaan siinä salaa tuijottaen. Hän päätti jättää sen, mutta hän ei voinut ajatella muuta kuin että nainen oli siinä — ja samassa hänen täytyi taas vilkaista sinne. Kerran hän kohtasi toisen salavihkaisen katseen, aran ja uteliaan — joka äkkiä taas painui alas.

Vihkiveden vihmominen sai hänet jälleen tasapainoon, mutta olipa sentään ihmeellistä, että hän kohtasi täällä Lontoossa naisen, joka niin oli hänen vaimovainajansa näköinen. Ja niin nuori hän oli, että olisi kelvannut melkein heidän tyttärekseen —.

Hän muisti unohtaneensa lukea iltarukouksensa, polvistui ja saneli ne ajattelematta mitä kuiskaili. Silloin hän huomasi naisen lähenevän häntä — hän kulki niin läheltä, että hänen vaippansa pyyhkäisi häntä. Kun Olav nousi, seisoi toinen aivan hänen vieressään häneen selin. Nainen oli laskenut kätensä erään miehen olalle, joka vielä polvistui. Hänen takanaan seisoi vanha palvelijatar huppuvaipassaan, pitäen rouvan rukouspielusta kainalossaan.

Mies nousi; Olav arveli hänen olevan naisen puolison. Hänet Olav tunsi ulkomuodoltaan, sillä hänellä oli tapana tulla tänne kirkkoon joka päivä. Mies oli sokea. Hän oli nuori ja aina hyvin ylellisesti puettu, eikä hän olisi ollut rumakaan, ellei silmäkulmien päällitse olisi kulkenut suuri arpi ja elleivät silmät olisi olleet elottomat; vasen näytti olevan kokonaan pois, silmäluomi sulki kuopan, mutta oikea pullotti kohollaan, niin että luomen alta näkyi kapea juova ja se oli vaaleanharmaa ja mustasuoninen kuten rantakivet joskus ovat. Kasvot olivat kalpeat kuin vangin kasvot ja näppyläiset — hän oli sen näköinen kuin olisi hän hyvin paljon huoneessa —; pienen, kaunispiirteisen suun pielet olivat painuneet väsyneesti alaspäin, musta, kihara tukka liimautui otsalle kosteina siirtoina. Hän oli keskikokoinen ja kaunisvartaloinen, mutta lihavahko.

Olav seisoi kirkon ovella katsellen heidän jälkeensä: sokea mies kulki pitäen kättään vaimonsa olalla, ja heitä seurasi palvelijatar ja apulaispoika. He kulkivat katua pitkin pohjoista kohti.

Sinä yönä ei Olav päässyt uneen. Hän makasi huomaten aluksen keinuvan virrassa hiljalleen ja kuuli veden lotinan sen alla — ja hänen mielessään purjehtivat muistot — Ingunnista heidän nuoruusajoiltaan. Toisinaan ne riensivät vinhasti, kasaantuivat ja kokoontuivat unikuviksi. Hän tunsi avanneensa sylinsä ottaakseen hänet vastaan — ponnahti samassa ylös säpsähtäen, ilmivalveilla — ja huomasi olevansa läpimärkänä hiestä, joka jäsen turta ja väsynyt.

Nahkasissa oli liian kuuma, hän kömpi ylös ja läksi kannelle. Kaikki oli kasteesta kosteana — taivas oli virran pinnalla ja ranta-alangoitten päällä kulkevien kevyitten sumupilvien yläpuolella kirkas. Jokin loistava, suuri tähti tuikki kostean näköisenä usvan lävitse. Vesi porisi ja solisi laidan salkojen lomitse. Joku souti pimeässä —.

Olav istuutui keulaan asearkulle. Laitaan nojaten hän katseli yön pimeyteen. Eteläinen metsänreuna piirtyi mustana tummaa taivasta vastaan. Jossain etäällä koira haukkui. — Muistot ja unelmat alkoivat vieriä hänen ohitseen; heidän nuoruutensa palautui ja hävisi jälleen. Kaikki vuodet siitä asti, hänen maanpakolaiskautensa, onnettomuuksien vuodet, jotka murskasivat kaikki toiveet, ne monet vuodet, jolloin hän oli yrittänyt kantaa vointinsa mukaan sekä omat että Ingunnin kuormat — ne näyttivät kulkevan hänen sivuitseen ja katoavan ja hän kutsui niitä kuin vastavirtaan —.

— Vihdoin hän hätkähti — hän oli nukkunut arkulle istualleen; hän oli viluissaan. Nyt hän kenties voisi nukkua jos hän lähtisi alas ja paneutuisi levolle. Ulkona alkoi jo päivä sarastaa.

Hän murahti, kun Tomas Rummuttaja herätti hänet — tänään saisi Tomas ottaa Leifin mukaansa messuun, hän jäisi laivalle.

Iltapäivällä Olav varustautui soutamaan kaupunkiin. Nykyjään oli päivisin lämmintä; hän ei jaksanut pitää varuspaitaa nuttunsa alla — hänen tänne mukaan ottamansa oli hyvin painava, paksua liinaa, villalla sisustettu. Tuskinpa sentään olisi niin vaarallista käydä suojuksetta — hän ei vielä ollut joutunut tässä kaupungissa mihinkään kahakkaan — ja hän oli siinä niin kömpelö ja paksu. Olav kiinnitti vyötäisilleen, nutun alle, lyhyen, leveän miekan; vasemmalla kupeella; oli aukko, josta hän sai helposti käsiinsä piilossa olevan aseen. Se oli pitkä juhlapuku, mustaa, viheriäkukallista villakangasta, kevyt ja sopiva lämpimällä säällä. Ingunn oli sen ommellut vuosia sitten — siihen aikaan hän olisi kipeämmin tarvinnut tavallisia työtamineita; hän ei ollut usein sitä käyttänyt, mutta kauniisti se oli ommeltu ja koristettu. Olav valitsi ruskean, huputtoman vaipan näädännahkareunuksineen ja mustan, kapealaitaisen huopahatun, jonka kuvun ympärillä oli hopeaketjuja. Hän painoi sen päähän niin että hänen hopeankellervä, harmaantunut tukkansa työntyi joka puolelta laidan alta esiin. Mutta näytti siltä kuin hän ei oikein itselleenkään myöntäisi — kun hän vain vähänkin piti siitä huolta, hän oli vielä kaunis ja miehekäs mies — ja ani harva ihminen olisi aavistanut hänen olevan jo seitsemänneljättä vanha.

Olav oli kieltänyt Leifiä lähtemästä puolenpäivän jälkeen aluksesta; sen sijaan hän lähetti hänet maihin Tomas Rummuttajan kanssa joka toinen aamu. Siten hän itse joutui messuun vaan joka toinen aamu — mutta olisi kovin hullusti, jos poika joutuisi Sudrvirkessä johonkin kahakkaan. Jos joku laivaväestä sattuisi mailla ollessaan johonkin vaaraan, saisivat he kaikki kärsiä siitä.

Sokea mies saapui luostarikirkkoon joka-aamuiseen messuun ja usein myös päivämessuun. Nainen oli aina vesperissä ja joskus myös miehensä kanssa iltakirkossa.

Olav ei tiennyt keitä he olivat ja missä he asuivat, eikä milloinkaan ajatellutkaan ottaa siitä selkoa. Hänen mielensä oli vain joutunut pois tasapainostaan — kaikki ajatukset, joita hän oli tottunut ajattelemaan vuosikausia, kaikki arkiaskareet ja huolet ja kaikki se, mikä oli kuulunut hänen aikamieskauteensa, oli kuin pois pyyhälletty ja jäänyt hänessä puhjenneen lähteen alle. Hän ei voinut sille itse mitään — vuosien kuluessa kertailemiaan nuoruusmuistoja hän ei milloinkaan ollut ajatellut tällä lailla. Nyt ne eivät enää olleet mitään menneitä — hän eli niiden keskellä; oli kuin kaiken pitäisi nyt vasta tapahtua. Tai kun ihminen makaa unen ja valvonnan rajamailla tietäen unien olevan unia, mutta yrittäen pidättää niitä, taistellen heräämistä vastaan. Ja joka päivä hän meni katselemaan sokean miehen vaimoa, sillä hänet nähdessään kumpusivat kaikki unen kaltaiset kirkkaat muistot esiin entistä vapaampina ja rikkaampina — nuoren, rikkaan rouvan kuva suli nuoren Ingunnin hentoon, suloiseen varjokuvaan.

Eikä toinen näyttänyt pahastuvan, vaikka hän katselikin häntä kauemmin — hän näkyi suovan sen mielellään, sen Olav huomasi. Eräänä iltana hän tuli kirkkoon aikoen polvistua päästyään sakramenttituolin ohitse. Nutun alla olevan miekan kärki löi lattiaan, niin että kahva kohosi iskien häntä leukaan. Hän mahtoi olla naurettavan näköinen — ja vilkaistuaan vieraaseen, hän huomasi miten tämä taisteli naurua vastaan. Olav lehahti harmista punaiseksi. Mutta kun hän hetken päästä katsoi rouvaan, hän kohtasi tämän hymyilevän katseen — silloin täytyi Olavinkin hymyillä, vaikka häntä sekä nolostutti että kiukutti. Nyt hän piti toista silmällä; nainen luki uutterasti kirjaansa, mutta koko ajan läikehti hymyn häive hänen kauniilla kasvoillaan.

Sen jälkeen hän seisoi kirkkomäellä katsellen miten nainen tuli ulos miestään ohjaten. Rouva katsoi Olaviin kumartaen hiukan päätään — Olav ei ymmärtänyt tarkoittiko se tervehdystä vai miten, mutta huomaamattaan hänkin tervehti käsi sydämellä. Sitten häntä harmitti — kunpa hän olisi tiennyt, oliko nainen häntä tervehtinyt vai ei.

Seuraavana päivänä hän asettui kirkon oven ulkopuolelle niihin aikoihin, jolloin ihmisiä alkoi tulla vesperiin. Rouvakin tuli joukkoineen — Olav tervehti — mutta toinen ei ollut näkevinään, astui vaan sisään. Silloin Olavia harmitti ja hävetti eikä hän aikonut katsoa häneen päinkään; hän yritti seurata laulua ja olla ajattelematta muuta. Mutta sitten hän tunsi että nainen katseli häntä — ja kun hän kohtasi tämän katseen suurista, tummista silmistä, rouva hymyili niin lempeästi ja valoisasti kuin päivänpaiste.

Ja sitten he hymyilivät toisilleen kuin vanhat tutut, vaikkeivät he koskaan olleet sanaakaan vaihtaneet eikä Olav tiennyt edes hänen nimeään.

Olav ei ollut milloinkaan ajatellut, että hänen laivatoverinsa olivat huomanneet hänessä tapahtuneen muutoksen. Hän ei huomannut itsekään, että hänen ja molempien laivakumppanien suhde oli muuttunut. Ennen he olivat elellyt tovereina ja vertaisina — että Olav oli Hestvikenin omistaja ja Tomas talvisin oslolainen soittoniekka, mutta Leif oli peltisepän luona palvelevan lesken poika — sen he kyllä olivat kaikki tienneet päivän selvästi, niin etteivät he sitä olleet ajatelleet sen enempää kuin että Olav oli vaalea Ja keski-ikäinen, Tomas vanha ja harmaa ja Leif punatukkainen ja pisamainen poika. Mutta nyt Olav kulki heidän keskellään heitä tuskin huomaten — kuten hallitsijan poika huomaamattaan erottautuu talon palvelusväen lapsien leikkitoveruudesta sinä päivänä, jolloin hänelle selviää omat mahdollisuutensa sekä että hän on aiottu toisia kohtaloita varten kuin toiset.

Joka kerran kaupungille lähtiessään hän puki ylleen juhlanuttunsa, ajoi partansa ja eräänä iltana hän oli ollut tukanleikkaajallakin. Mutta toiset eivät olleet sitä huomaavinaan, eikä Olav tullut ajatelleeksikaan, että he huomasivat. Hän ei huomannut, että hän oli kuin loihdittu ja että käyttäytyi paremminkin parikymmenvuotiaan nuorukaisen kuin neljääkymmentä lähentelevän talonpojan tavoin.

Torodd ja Galfrid olivat palanneet Lontooseen, eikä siis ollut pitkää aikaa heidän kotimatkaansa. Olav ajatteli sitä sydämen ahdistuksella — hänestä tuntui, ettei hän ollut valmis lähtemään Englannista, sitä paitsi hänen mielessään liikkuivat epäselvät ajatukset siitä, ettei hän mahdollisesti palaisikaan kotiin. Lähinnä hän ajatteli johonkin munkkikuntaan liittymistä, ehkäpä matusiaaneihin ja sitten pakanamaille — Mutta hän ei ollut siihen vielä valmis Ja varsinkin juuri nyt hän oli tullut sekä mykäksi että kuuroksi sille äänelle, joka oli hänelle niin voimakkaasti puhunut — mutta sitä ei kestäisi kauan. Oli jotain muuta, mikä oli ensin ajateltava loppuun — hän ei ollut siitä oikein selvillä. Mutta hän oli jo tuntenut ikäänkuin sen rauhan esimakua, jonka saavuttaa Jumalalle antautuessaan. Hän tiesi sen kerran tekevänsä.

Kaksi nuorta englantilaista oli tilannut Peuralla matkan — he aikoivat tehdä pyhiinvaellusretken Nidarokseen. Molemmat olivat taitavia merimiehiä. Niinpä Rikardinpojat eivät tarvinneetkaan häntä kuljettajakseen —.

Oli kulunut kolme viikkoa siitä, kun hän ensi kerran näki vieraan naisen. Eräänä iltana tämä ei saapunutkaan iltakirkkoon. Messun jälkeen ulos mennessään Olav tunsi jonkun tarttuvan nuttunsa liepeeseen. Hän kääntyi, siinä oli rouvan palvelijatar huppukapassaan. Nainen sanoi jotain — Olav ei ymmärtänyt halaistua sanaa. Ja kuitenkin hän ymmärsi. Hän nyökäytti naista seuraten.

Olav ei ollut koskaan ennen käynyt ulkopuolella läntistä kaupungin porttia. Hänen mieleensä johtui nostosillan yli kulkiessaan, että tunnin kuluttua soitettaisiin tulensammutuskelloa ja silloin suljetaan kaikki portit eikä hänellä; ole nuttunsa alla suojapaitaa eikä muita aseita kuin pieni miekka kätkössä puvun laskoksissa. Mutta sekään ei saanut häntä hereille siitä epäselvyydestä, joka hänet nyt oli vallannut.

Täällä länsipuolella, aivan muurin alla, juoksi pieni joki, joka laski maaltapäin Thamesiin likaisena ja löyhkäävänä kaikesta siitä moskasta, mitä siihen muurin yli viskattiin. Tämän portin edustalle ei oltu paljon rakennettu ja maakin oli joen varsilla soista. Jonkin askelen päästä he olivat suon poikki kulkevalla polulla. Kummallakin puolen oli valkoiselta hohtavia lammen- ja suosilmiä täynnä kaisloja ja ruokoa. Kauempana kohosi alangolla taloja, metsiköitä ja kirkontorneja, ja kaiken yli kaareutuvaa taivaanlakea peittivät ohuet pilvenhattarat, joita alhaalla oleva aurinko kultasi.

Polku painui jälleen pikku joelle; nainen sanoi jotka osoittaen niittyjen takaa kohoavaa talorykelmää. Olav näki rapatun kivitalon päädyn, puitten latvoja ja ulkohuonerakennusten kattoja. Mutta he eivät lähestyneet taloa kivirakennuksen puolelta. He seurasivat säleaitaa, jonka takaa korkeat, suipot pensaat kurkistelivat ja Olav tunsi hajusta, että karjarakennus oli sen takana. Sitten ulospäin kallistuvan pitkän, savella rapatun ja olkikattoisen rakennuksen seinänviertä; seinässä oli portti, ja nainen avasi toisessa portin puoliskossa olevan pienen oven. Ilkeä, inhottava sian löyhkä tunki häntä vastaan ja rakennusten välinen kuja oli niin märkä, että hän vaipui melkein nilkkojaan myöten sakeaan, mustaan liejuun.

He kulkivat pienen niityn poikki, jolle oli levitetty pellavaa valkenemaan, ja nainen laski Olavin veräjästä puistoon.

Nurmi oli jo omenapuitten alla kosteata, ja viileän ilman täytti hedelmäpuitten ja tillin, sellerin sekä sellaisten kukkien tuoksu, joiden niiniäkään hän ei tiennyt, mutta kaikki tuntui ikäänkuin kylpevän ja vilvoittelevan illan ilmassa. Puistossa ei enään ollut täyttä päivän valoa.

Nainen vei Olavin erääseen yrttitarhan nurkkaan, jossa pensaat kasvoivat kehänä; hän sanoi jotain, Olav ymmärsi, että hän käski odottamaan. Opas läksi pois häviten puitten sekaan.

Aivan lähellä kasvoi ryhmä korkeita, valkoisia liljoja, jotka hohtivat pimeässä ja joiden raskas, imelä tuoksu täytti tienoon. Silloin hän huomasi, että liljat kasvoivat lehtimajan suulla, maja oli melkein pensaitten peittämä. Olav astui lähemmä ja katsoi sisään. Ovensuussa oli pajusta tehty lintuhäkki — siinä oli lintu, se hyppeli äänetönnä kahden salon väliä. Lehtimajassa hän näki valmiiksi levitetyn vuoteen.

Hänen sydämensä alkoi jyskiä; hän jäi seisomaan liikahtamatta.
Yölepakko lehahti hänen kasvojaan vasten ja hän säpsähti.

Silloin rouva läheni nurmikkoa myöten hedelmäpuitten lomitse; hän kulki pää kumarassa toisella kädellä kannattaen pukuaan. Vaippa oli hänen hennoilla harteillaan ja Olav näki hänen tulevan puettuna ainoastaan ohueen, keltaiseen aluspukuun — Olav tunsi onnen värähdyksen ja tiesi, että hän saisi hetken kuluttua sulkea syliinsä hänen hennon, pehmeän, silkillä verhotun ruumiinsa.

Nainen kantoi hopeapikaria toisessa kädessään. Nyt hän seisoi jo Olavin edessä painaen päänsä yhä syvemmälle alas. Sitten hän kohotti pikarin ja joi Olavin maljan. Olav otti sen sitten ja joi — siinä oli viiniä, niin makeaa että se oli vallan sakeata.

Hän ojensi pikarin takaisin — nuori nainen seisoi hetkisen pidellen sitä kädessään; sitten hän antoi sen pudota maahan. Ja nyt hän kohotti kasvonsa ja loi ne Olaviin. Suuret silmät, avoimet sieraimet ja puoliavoin suu olivat kalpeissa, soikeissa kasvoissa kuni mustat aukot. Olav astui lähemmä kietoen kätensä hoikan, silkkipukuisen varren ympärille.

Nainen painui häneen kiinni, hänen jääkylmät sormensa tarttuivat Olavin niskaan. Olav painoi hänen päänsä huulilleen, ensiksi hän halusi imeä itseensä toisen tuoksua — ja hän tunsi suurta vastenmielisyyttä, nainen tuoksui rasvalle, voiteille ja äitelän imelälle. Hän suuteli kuitenkin hänen hiuksiaan, mutta voiteitten vastenmielinen haju täytti hänen aistimensa inholla — tuli kuin pettymys; hän oli kaivannut nuoren tukan ja ihon tuoksua.

Hän käänsi vaistomaisesti päänsä poispäin. Hän tiesi, että rikkailla naisilla on tapana voidella ruumistaan sellaisilla hyvänhajuisilla voiteilla. Mutta hänelle se teki pahaa. Hän tunsi kuitenkin, miten antautuen toinen nojasi häneen; hän ei ollut vuosikausiin pitänyt naista sylissään ja nyt hänellä oli sylintäydeltä. Ja kuitenkin häneen vaikutti viilentäen se, että hän tunsi tämän olevan ventovieraan.

Ei, tämä ei ollut hän — ja silloin hänestä tuntui kuin jostain olisi kohonnut huuto; ääni, jota hän ei kuullut aineellisilla korvillaan, huusi hänelle kovalla äänellä ja täynnä tuskaa, se tahtoi varoittaa häntä. Jostain, maasta hänen jalkainsa alta se kuului — Ingunn, sen hän tiesi, oikea Ingunn ponnisti päästäkseen häntä auttamaan. Olavista tuntui, että hän oli äärimmäisessä hädässä; joko voimattomuuden tai synnin kahleista hän yritti saada äänensä Olavin kuuluviin sen pimeyden läpi, joka heidät erotti —.

Nainen riippui hänessä kädet kietoutuneina kaulan ympäri ja pää hänen olkaansa painuneena; Olav piti hänestä vielä kiinni; tuijottaessaan ja kuunnellessaan hänen päänsä ylitse hän tunsi oman intohimonsa, ei sammuneena, vaan ikäänkuin kohisten pois, kauas tästä naisesta. — Ingunn kutsui häntä, Ingunn pelkäsi, ettei Olav huomaisi tämän naisen vain lainanneen hänen Olaviaan ja vetävän hänet nyt turmioon —. Ei, ei Ingunn, minä kuulen sinua — minä tulen —.

Hän jännitti kaikki aistinsa kuullakseen selvästi hätähuudon, jota hän ei kuullut luonnollisilla korvillaan eikä myöskään nähnyt luonnollisilla silmillään olentoa, joka taisteli maan kahleissa. Nyt se hiljeni —.

Olav irroitti hiljaa vieraan naisen kädet kaulastaan, vetäytyi hänestä irti. Nainen seurasi ja katsoi häneen — Olavia pyörrytti nähdessään toisen aran, nöyrän eläimen-katseen. He olivat niin toistensa näköisiä, että hän oli melkein sairas halusta saada suudella eläviä huulia — ja kuitenkin hän tiesi siinä olevan vieraan, joka tuijotti häneen pyytäen ja vaatien, hirvittävä yhdennäköisyys silmien pohjalla. Mutta hänestä tuntui, että hänen oli käytettävä kaikki voimansa vapautuakseen hänestä — oli aivan kuin niitten kovimpien öitten viettelys, jolloin hän oli ajatellut kotilahtea — ajatellut pujahtaa pakoon ja päästä kaikesta —.

Nainen tarrautui häneen, kuten aalto paiskautuu laivan keulaan ja Olavin täytyi nousta varpailleen, saadakseen hänet irti. Pitkät, valkoiset kädet vielä viimeksi hapuilivat häntä. Olav kääntyi ja läksi —.

Takaapäin Olav kuuli matalan, pitkän parahduksen ja sitten huutoa, sanoja, joista sinkoili ivaa ja raivoa. Hän heittäytyi veräjän yli — nutun lieve pidätti hetken. Nyt tulee varmaankin ihmisiä, Olav arveli, eiköhän nainen huuda väkeään —. Hän juoksi valkaistavien pellavien yli ja joittenkin karjarakennusten väliin, tuli sitten paaluaidan viereen. Se oli kahden miehenmitan korkuinen, mutta mitäpä siitä —.

Hän ei itsekään tiennyt, miten hän pääsi sen yli. Hän seisoi kuivalla nurmikolla heinärukojen keskellä — hän muisteli työntäneensä jotain aitaa vasten ja samalla hänelle välähti mieleen, että hänelle oli käynyt näin kerran ennenkin — hän oli paennut aidan yli.

»Niin se onkin.» Hän sanoi sen ääneen — pysähtyi ja kuunteli, kuuluisiko talosta mitään. Hän oli toisella puolella taloa kuin mistä oli tullut naisen kanssa. Olav ei kuullut mitään — sitten hän läksi juoksemaan vainion poikki lähintä metsikköä kohti.

Päästyään metsän läpi hän keksi pienen polun, joka johti joittenkin läjien ohi alas suon poikki jokea kohti. Hän ei tiennyt missä oli — laakso siinä oli, mutta hän seurasi joen viertä kulkevaa polkua ajatellen kaupungin porttien olevan jo suljetut; ilta yhä pimeni; hän ei enää pääsisi kaupunkiin ja tuskinpa enää tänä yönä Peuraankaan. Olkoon sitten niin. — Hän pyyhkäisi kädellään tukanrajaa ja huomasi kadottaneensa hattunsa. No niin, olkoon vaan — Siinä kulki porraspuu joen yli ja saavuttuaan mäelle vasta rannalla, hän näki hämärissä valoisan kaupungin muurin ja korkeat, vaaleat vahtitornit. Hän seurasi yhä poluntapaista pohjoista kohti — Thamesin suuntaan näkyi vain olevan suonsilmiä.

Miten kauas ja miten kauan hän oli kulkenut, siitä hänellä ei ollut aavistustakaan, mutta hän arveli olevansa jossain kaupungin pohjoispuolella. Vesilätäköitä loisti pimeässä ja karkeaäänisten koirien haukuntaa kuului jostain. Olav tiesi, että kaupunkilaisten metsäkoiria pidettiin jossain kaupungin ulkopuolella. Mutta yöllä se tuntui kaamealta.

Polusta vasemmalla näkyi kohoavan mäki, jolla kasvoi suuria puita — niiden juurilla kellersi kuihtuneita lehtiä. Olavin aistit tajusivat, hänen itsensä sitä lainkaan huomaamatta, tässä olevan niin kuivan paikan, ettei paremmasta väliä. Hän nousi sinne — matalat, terävät pensaat repivät ja raastoivat hänen vaatteitaan, hän huomasi sopivan kuopan, asettui sinne kietoen parhaansa mukaan vaipan ympärilleen.

Hän tunsi olevansa likomärkä ja hikinen melkein kauttaaltaan, sekä paita että housut olivat kosteat. Olav veti miekkansa ja asettui kyljelleen miekka kourassaan. Hän nukkui heti.

— Herättyään pilkkopimeässä pelon ahdistamana hän luuli huutaneensa. Yrittäen selviytyä unen vallasta hän ei tiennyt ensinkään missä oli — hän makasi paljaalla maalla ja pimeä liikkui ja värisi hänen ympärillään, hän oli likomärkä ja jääkylmä ja hänen sydämensä oli pakahtua epätoivoon ja syyllisyyden tuntoon. — Hän makasi kuihtuneilla lehdillä —.

— Sitten muistot alkoivat selvitä — hänen seikkailunsa ja unensa kietoutuivat yhteen. Samassa kun hän muisti, miten hän oli joutunut viettämään metsässä yötä, hän muisti unensakin ja hitaasti kaikkosi pelko — kyllähän sen muistaminen oli ilkeää sekin, mutta sehän oli vain unta — eikä hän sitä ollut tehnyt, hän ei voinut muistaa edes unessa tehneensä sille lapselle mitään. Eihän hänellä ollut kolmikärkistä tikaria matkallakaan muassa, se oli kotona hänen arkussaan.

Hän oli seisovinaan vuoteen vieressä — pimeässä, se taisi olla metsää — se vuode oli täynnä kuihtuneita, kosteita ja mädänneitä lehtiä, ja puoleksi lehtien peitossa oli alaston ihminen. Lehdet peittivät sen vyötäisiin asti ja ne peittivät kasvojen yläosankin. Hän ei ollut varma, oliko se poika vai tyttö, mutta hän arveli sen olleen nuoren neitosen — kehittymätön, matala rinta oli valkoinen ja näytti pehmeältä — ja vasemman nännin vieressä oli kolmiomainen haava, kuin joku olisi iskenyt siihen sisään kolmikärkisen tikarin. Verta oli vähän kihonnut haavan alimmasta nurkasta — mutta se oli sellainen paha, äänetön haava, josta ei paljonkaan lähde verta ulospäin — veri tulvii sisään tukehduttaen ja pysäyttäen sydämen..

Ja hänet oli vallannut kaamea hätä siitä, että se oli hänen työtään ja ettei hän jaksaisi sitä kantaa —. Hän koetti ottaa lapsen syliinsä ja yritti saada siihen henkeä. Eikä hän muistanut edes unessakaan työntäneensä tikaria. Ja sehän olikin vain unta.

Kävi hiljainen tuulen henki, se huokaili puitten latvoissa ja kahisi lehdissä. Hän makasi hytisten ja koettaen pimeässä erottaa ympäristöä, joku pieni eläin liikkui kuivien lehtien välissä. Eikä hän ymmärtänyt mitä se merkitsisi — kenellekään naiselle hän ei milloinkaan ollut tehnyt pahaa, sen hän tiesi, paitsi Torhildille, mutta tämä oli pikku tyttö. Hän muisti kuolleen lapsen kasvot lehtien keskellä ihan selvästi leuka oli lyhyt ja leveä, suu täyteläinen, tukka musta eikä ulottunut olkapäitä alemma. Hän ei muistanut koskaan tunteneensa tämän näköistä.

Se ei voinut olla Cecilia, hänen vaaleakutrinen tyttönsä Lämmin helpotuksen laine täytti hänet, Ceciliaa ei uhkaa mikään vaara.

Mutta hänen ajatuksensa eivät tahtoneet irtautua unesta. Joko se oli pahojen voimien ilkeyttä tai se oli varoitus, jota hän ei ymmärtänyt — ainakaan vielä. Ja hän ajatteli illan tapausta puistossa — oliko se totta vai näköharhaa? Toinen oli ollut niin Ingunnin näköinen, ettei se voinut olla oikeata — ja hän oli tuntenut miten Ingunn itse oli ollut läsnä, aivan lähellä, valittaen surun ja voimattomuuden kahleissa —. Ja hänelle selvisi yhtäkkiä: ellei Ingunn olisi saanut ääntään kuuluville, jospa hänen olisikin pitänyt olla kuoleman ja voimattomuuden ja maan kahleissa todistajana — Olavin antautuvan noidan valtaan, tai mikä se lie ollut —.

Hänen sisässään tuntui jotain murtuvan, ja sekä suru että hellyys tulvehtivat lämpiminä täyttäen hänet niin, että joka solu hänessä lämpeni — hän oli ollut niin vähällä murskaamaisillaan Ingunnin, yritettyään koko Ingunnin elinajan kantaa häntä käsillään, mikäli mahdollista.

— Silloin hän yht'äkkiä muisti huutaneensa: auta Maria — hän ihmetteli sitä itsekin: johan siitä oli vuosia, kun hän viimeksi oli Marialta jotain pyytänyt. Hänen mielestään hänen ei sopinut mennä pyytämään apua siltä, jonka pojalle hän oli uhmaillut. Hän oli lukenut Avensa, kuten hän oli pienestä pitäen tottunut tekemään, osoittaakseen hänelle sitä kunnioitusta, mikä hänelle kuului, mutta ei milloinkaan hyötyäkseen siitä jotain. Ja niin hän nyt oli huutanut häntä illalla kuten eksynyt lapsi huutaa äitiään —.

Olav kääntyi toiselle kyljelle painaen päänsä käsivarteensa ollakseen näkemättä pimeyttä. Salve Regina, mater misericordiae — hän aikoi lukea rukouksen yhä uudelleen ja uudelleen kunnes nukkuisi, eikä ajatella muuta. Niin, Maria, nyt minä tulen Taivaan Kuninkaalta armoa anoen —.

— Väliin hän nukahti, heräsi jälleen, nukahti taas ja sotkeutui uniin, joilla ei ollut mitään yhteyttä keskenään, mutta kaikki olivat ilkeitä — hän heräsi aina tuskallinen pistos sydämessään. Mutta yhä uudelleen hän yritti nukkua ja kaikin voimin keskittää ajatuksensa samaan: rukoukseen jonka tuli tänä yönä olla hänen kilpenään.

Ja sitten hän vihdoin heräsi, huomasi auringon paistavan ja tunsi olevansa täysin virkeä. Ja hänen mielensä täytti vieläkin aamuisen unen hyvyys ja turvallisuus. Aamukylmä uhosi häneen mäestä, mutta hän jäi pitkälleen tuijottaen metsänlaitaan, jossa kaste välkkyi sinivalkoisena aamuvalossa. Pisarat liittyivät heinänkorsissa helmi helmen viereen. Pensaat tummine, kovine ja terävine lehtineen loistivat kuin hiottu teräs. Sininen auer hohteli vuoren rintamia verhoavien puitten välillä. Uni häilähteli taas hänen mielessään kuin lempeä, maidonvalkea aamuhämärä.

Hän oli lepäävinään naisen helmassa, pää hänen sydämellään, ja tuntemastaan syvästä, rauhallisesta onnesta hän tiesi, kuka siinä oli, ja hän virkahtikin: äiti! Hän ei muistanut hänen kasvojensa piirteitä — hän ei saanut niistä nyt kiinni — mutta unessa hän muisti ne tunteneensa, vaikka hän olikin ollut äidin kuollessa älytön sylilapsi.

Arnvid oli myöskin vilahtanut unessa, hänellä oli yllään pitkä, valkoinen mekko — se lienee ollut munkkipuku — ja Arnvid oli jutellut hänen äitinsä kanssa ikäänkuin hänen päänsä ylitse ja hän lepäili kuten pikku lapsi äitinsä sylissä. Torfinn-piispan hän myös oli nähnyt. He olivat kaikki valemeressä, kuten pilvet auringon loistaessa niiden takana, mutta se ei loistanut häneen eikä se hänestä ollutkaan aurinko, vaan jokin näky tai asia, jonka toiset näkivät, mutta hän ei nähnyt, hän näki vain valon, joka hohti heistä —

Pieni kirkonkello alkoi kilahdella aivan lähellä, Olav ponnahti pystyyn jäykkänä ja viluissaan. Hän oli tullut hyvin tuhruiseksi: nuttu oli ryppyinen ja likainen, Olav puhdisti vaatteitaan ja poimi pois lehtiä ja roskia. Olisipa hänellä ollut vaippa huppuineen —. Hän riisui omansa pois kantaen sitä käsivarrellaan, silloin ei pistäisi niin silmiin, vaikkapa hän kulkikin avopäin.

Olav kulki kellon ääntä kohti. Polku johti alaspäin pitkin metsänreunaa. Kierrettyään pyökkimetsän kulmauksen hän katsoi vaistomaisesti länttä kohti — ajatellen samassa, ettei suinkaan maksanut vaivaa etsiä eilistä taloa: tuskinpa sitä tänään siellä olisikaan. Pieni kirkko, jonka kellot soivat, oli erään puron toisella rannalla, vähäisellä kummulla. Hän Iäksi sinne arvellen siellä selviävän, mikä nyt oli epäselvää.

Kirkko oli pieni, köyhä huone ja ilma oli raakaa ja ummehtunutta; Olav arveli, ettei täällä usein messua lueta ja se messu, joka nyt oli alkanut, oli tarkoitettu kymmenelle, kahdelletoista köyhästi puetulle miehelle, jotka seisoivat alttarin lähellä ja joilla oli jokin yhteinen merkki — lienee joku veljeskunta viettämässä juhlaansa. Ihmiset olivat koristautuneet parhaansa mukaan. Mutta papin messukaapu oli kulunut, lukkari ja kuoropojat olivat välinpitämättömiä ja käyttäytyivät vailla siroutta ja arvokkuutta, papin kiirehtiessä jumalanpalvelusta kuin hän vain koettaisi saada sen pian loppuun.

Itselleen hän ei saanut mitään lohtua — sen vain, että hän seisoi täällä tuntemattomana ja köyhänä näitten köyhien ihmisten keskellä, jotka hänen kanssaan ottivat osaa tähän huolimattomaan jumalanpalvelukseen. Hänelle selvisi kuitenkin, miten vähän merkitsee keski-ikäinen mies, jolta on riisuttu kaikki se, millä varat ja ylhäiset sukulaiset hänen mahtiaan lisäävät. Ja hän tajusi saavansa oppia sen yhä selvemmin mitä kauemmas kotoa joutui.

Kerran ennenkin hän oli saanut saman opin, hän muisti sen nyt — nuoruuspäivinään, maanpakovuosinaan. Hänessä tulvahti selkeä, viileä katkeruus. Senkö tähden hän oli palannut kotiin ja senkö tähden hän oli viettänyt monen monet vuodet ainoan armaansa kanssa kuten pimeässä talossa — jotta Jumala nyt taluttaisi hänet ulos, lukitsisi oven hänen takanaan ja lähettäisi hänet jälleen kulkemaan.

Hän näki kotitalonsa, kuten näyssä — selvemmin kuin milloinkaan näkevin silmin. Sillan ja ranta-aitat, vuonon veden, joka loiski pilarijalkojen välissä, pitkän, auringon paahtaman kattorivin ja talojen ruskeanharmaat päädyt mäellä, Hevostunturin seinä takanaan, peltonsa, joitten välissä oli harmaita ja ruskeita kalliopaasia, ympärillä harmaat ja ajansyömät vuoret, joilla kasvoi tuulen käyristämiä petäjiä, mutta laaksossa heinäpellot ja metsän. Eipä se ollut niin suuri ihanuus, ettei hän suurempiakin olisi nähnyt, mutta se oli hänen omansa; sieltä olivat hänen isänsä lähteneet maailmalle, ja sinne ne olivat jälleen palanneet. Jos kaikki muu olikin hänen elämässään käynyt toisin kuin mitä hän oli kuvitellut, perintönsä hän oli saanut takaisin ja viljellyt sitä — hän ei ainakaan jättänyt jälkeensä vähemmän kuin mitä hän oli käsiinsä saanut. Nyt siellä laiturin laidassa oli veneitä, suuria ja pieniä, oli peltoja ja niittyjä, jotka hän oli uudelleen perannut sammaleisesta ja vanhentuneesta maankamarasta Kverndalenin puolelta.

Köyhä miesjoukko astui yhdessä alttarin ääreen. Nyt hän näki heidän merkissään olevan kuvan: Jeesus kumarassa ristinsä alla ja hänen takanaan mies auttamassa häntä, kyreniläinen talonpoika. Se oli siis kantajien veljeskunta. Eräs teineistä viittasi Olavia — luuli tämänkin kuuluvan joukkoon. Olav pudisti päätään polvistuen siihen missä oi seisonutkin, aivan oven suuhun.

Ja ehtoollisleivän yksinkertaiseen muotoon pukeutuneena Taivaan Kuningas astui alas, antaen itsensä köyhille ystävilleen Olav oli ainoa, joka ei rohjennut astua pöydän ääreen. Olav oli vuosikaudet tiennyt, että kun hänen pääsiäisenä täytyi mennä — meni hän kuten Juudas oli mennyt ehtoollispöytään. Läsnä ollessaan hän ei milloinkaan ollut voinut käsittää, miten Juudas uskalsi — hänenhän piti ymmärtää Jumalan tietävän, mitä hän oli tehnyt. Nyt hän oli samassa asemassa kuin Keriotin Juudas: hän kulki toisten kristittyjen parissa, he kohtelivat häntä hyvänä kristittynä, kuten apostolit olivat kohdelleet toveriaan Juudasta istuessaan pöytään sinä iltana. Ja hän oli itse ajatellut, että koko joukossa vain Hän toisena tiesi hänen petoksestaan.

Tällaiseksi hän oli tullut. Kerran hänkin oli ollut kuni nuori vainio, joka kasvaa voimakasta orasta siihen kylvetystä viljasta: esi-isiin kuuluvien uskollisten miesten perinnöstä, uljaitten miesten, jotka eivät kurkotelleet menetettyä onneaan kohti, kunhan vain säilyttivät kunniansa tahratonna. Mutta nyt hän oli itse tehnyt elämänsä sellaiseksi, hän oli nyt niiden hoidottomien peltojen kaltainen, joita hän oli Hestvikeniin palatessaan tavannut rikkaruohon vallassa —.

Olav nosti katseensa. Keskelle seinää oli maalattu kuva Herrasta istumassa Kaanan hääpöydän ääressä. Hänen vieressään seisoi Maria; tämä ojensi kätensä tarjoilijoita kohti silmien katsoessa suoraan oven suussa polvistuvaan mieheen:

Olav ei tiennyt oliko hän kuullut sanat vai tulivatko ne hänestä itsestään.

Niin, puhdista minut, kuten maanviljelijä puhdistaa tulella ja raudalla — ota omasi jälleen, niin että se voisi kasvaa Sinulle sadon!

Vielä kerran hän näki Hestvikenin kuni kajastuksena. Sitten meren harmaana, aalloilla hopea-välkettä, rannan vaipuessa sen takana harmaan sinervänä. Ja hän näki itsensä pienenä ja yksinäisenä seisomassa uloimman saariston äärimmäisellä rannalla. Hän odotti ypöyksin Häntä, joka astelee kimmeltävillä aalloilla, kuten isäntä astelee pelloillaan ja pysäyttää myrskyn, niinkuin maamies hevosensa. Ja rannalla seisova mies on vapaa, niin vapaa, ettei sitä tajua kukaan muu kuin se, joka on ollut pitkän synnintuskaisen yön ajan vankikomeroon tukehtumaisillaan.

Soihtuja kantavien messu-apulaisten keskitse pappi astui pitkin köyhien työmiesten riviä. Papin ottaessa rasiasta ehtoollisleipää, Olav rukoili joka kerran hiljaa: Sinä rikas Kristus, armahda minua! Sinä rikas Kristus — hän ei ollut milloinkaan ennen ajatellut, miksi ihmiset häntä siten nimittivät. Nyt hän sen ymmärsi. Herra, minä en ole arvollinen, ettäs astuisit kattoni alle, minä olen tyhjä ja alaston, minulla ei ole mitään, millä voisin Sinua miellyttää, mutta Sinä astut sisään tyhjään huoneeseen, Herra, ja täytät luotusi siunauksellasi.

Ehkäpä Sinä sentään vielä otat minut palvelukseesi jälleen. Jos minä olen liian vanha oppiakseni lukemaan ja laulamaan Sinun kiitostasi, lienen sentään kyllin nuori ja voimakas kelvatakseni vaihdettavaksi pakanamailla surkeaan orjaan—.

Hän huomasi silloin, että joku koputteli hänen vieressään seinään.
Keskenkasvuinen poika seisoi nakutellen kalkkia avaimellaan ja näytti
kärsimättömänä odottelevan oven sulkemista. Kirkko oli muuten tyhjä.
Olav nousi ja läksi.

Veljeskunta kulki pellolla, pappi sekä hänen apulaisensa. Merkin sininen silkki loisti kellertävän vehnäpellon yli. Poika sulki kirkonoven ja juosta kippasi perään. Olav seurasi hitaasti jäljessä astellen auringon valossa avopäin.

Laivavene oli poissa hänen saapuessaan läntiselle laiturille. — Hänen oli kuljettava satamaan, jossa heidän aluksensa oli ja etsittävä lautturi. Tämä nauroi nähdessään Olavin ja sanoi jotakin — Olav ymmärsi tarkoituksen, vaikkei sanoja, hän nauroi myöskin ja pudisti Päätään. Hän oli ihmeen iloinen ja tuntui kevyeltä — aivan kuin jonkin ratkaisun edellä.

Hän tapasi laivalla Rikardinpojat. Olav huomasi heidän puhuneen hänestä — ja he katsoivat ivallisesti hymyillen häneen, joka palasi niin myöhään repaleisena ja hatutta päin. Mutta he eivät olleet mitään huomaavinaan, enemmän kuin Olavkaan.

Rikardinpojat olivat tulleet hakemaan toisia kanssaan toivioretkelle.
Pohjoispuolella Lontoota oli jossain pyhäkkö, jossa oli ihmeitätekevä
Neitsyt Marian kuva; se oli kerran maailmassa, viikinkien ryöstellessä,
kätketty onttoon tammeen ja löydetty jälleen. Huomenna oli sen juhla.

Olav ilostui. Hän oli aikonut huomenna mennä Marian kirkkoon.
Saarnaajaveljesten kirkkoa hän ei enää halunnut muistellakaan.

IV.

Seuraavana iltapäivänä Olav seisoi kirkkomäellä, pyhiinvaelluspaikan ulkopuolella — hän etsiskeli seuralaisiaan.

Pöly leijaili vaaleana pilvenä auringon paistaessa tallatun nurmikon yllä — ihmisiä vilisi kaikkialla lähtöä tekemässä. Joukko katumuspukuisia miehiä kantoi mahdottoman suurta puuristiä, joka huojui heidän astellessaan mäkeä alas; he lauloivat kulkiessaan litaniaa ja pölyttivät jalkoineen ilmaan uusia tomupilviä. Heidän laulunsa kaiku hymisi vielä kauan heidän mentyään pitkänä äänivirtana ja korviin kantautui ratsastavan kansan hevosten töminä, huilun valittava sointu ja harppujen syvä jyminä.

Ylt’ympäri kenttää kohosi pyökkimetsä muurina ja sen latvat hohtivat kelmeässä auringon valossa harmaansinistä taivasta vasten — oli kuuma päivä. Mäen alla oli puronvarsiniityllä markkinat: savu nousi roviosta metsikön yli; joku paistoi siellä härkiä ja kokonaisia lampaita, ja kaupustelijoiden terävät äänet kuuluivat keskellä humaltuvien ja ilakoivien ihmisten hälinää.

Vielä kulki yksi ja toinen kirkkoon ja sieltä pois. Mutta aamulla oli suuri kirkko niin tupaten täynnä kansaa, että Peuran miehet töin tuskin pääsivät tuppautumaan sisään messun aikana, eivätkä he olleet nähneet kerrassaan mitään. Ja sekös vei aikaa, ennenkuin he olivat päässeet tunkeutumaan siihen kappeliin, jossa Tammen Neitsyt Maria oli. Siellä paloi ainakin satakunta vahakynttilää, oli vallan elävistä liekeistä seinä — kulta ja hopea vain kimalteli. Kuva oli pikimusta, kasvot pitkät, jäykät ja kovat, päässä kultakruunu, ja kultavaipan laskoksista katseleva lapsi muistutti puumähkyrää. Mutta se oli ikivanha ja sangen arvokas. Pyhäkössä ei ollut tilaisuutta pitää pitempiä rukouksia, siellä tunkeili kansaa niin paljon.

Kun he sitten pääsivät eväsreppujensa kimppuun, he ostivat omenaviiniä — se oli aika hyvää ja nousi päähän; sitten he eksyivät toisistaan tungoksessa markkinapaikan lähettyvillä. Olav ja Tomas olivat kauimman aikaa pysytelleet yhdessä, mutta sitten Tomaksen teki mieli kuunnella niin kauan vaeltavaa laulajaa, että Olav kyllästyi odottamiseen ja läksi eteenpäin. Hän seisoi metsän reunassa katsellen löytäisikö jonkun joukostaan ihmisvilinässä, joka kuhisi mäellä sinne tänne.

Hän koetteli nutun alla, vyön välissä, säilyttämiään kääröjä. Niissä oli lahjoja, jotka hän aikoi lähettää kotiin — viimeisenä tervehdyksenä. Signelle ja Iinalle koristellut samettikäsineet, Cecilialle koralli- ja kultahelmikoristeinen rukousnauha, Eirikille tikari. Vaikka nythän Eirik perisi kaikki hänen aseensa — paitsi Ættarfylgja-tapparaa; hänen täytyy muistaa lähettää kotiin sana, että se kirves seuraisi Cecilian sukuhaaraa.

— Ajatukset suhisivat kuin olisi mehiläispesää hätyytetty. Hän yritti päästä niistä eroon — katseli ympärilleen eikä nähnyt omaa joukkoaan missään.

Jostain metsästä takaapäin hän kuuli laulua; se kuulosti tanssilauluilta. Olav kääntyi ja läksi kulkemaan metsäpolkua — tanhupaikasta hän varmaan tapaisi ainakin Galfridin ja Leifin.

Hetken päästä hän saapui suurelle niitylle keskellä metsää. Joukko leikkijöitä seisoi keskellä kenttää lepäämässä. Puitten juurella nurmikolla loikoili ihmisiä syöden ja juoden. Pieni poika juoksi Olavia kohti, kompastui ja kaatui. Olav nosti maasta kohti kurkkuaan parkuvan pikku miehen ja yritti sitä hillitä. Hän seisoi lapsi käsivarrella ympärilleen katsellen. Silloin tuli lihava, nuori, kaunis vaimo juosten. Olav hymyili ja pudisti päätään hänen sanatulvalleen. Äkkiä hän painoi pojan rintaansa vasten suudellen häntä ennenkuin ojensi hänet äidille. Se oli kuin jäähyväiset jostain —.

Leikkijät asettuivat jälleen piiriin — siinä oli yksinomaan miehiä; he kulkivat käsi toisen kainalossa ja alkoivat rajun ja kiihoittavan laulun. Olav läheni, tunkeutuen katselijoitten joukkoon.

Kummallinen, kajahteleva ja kiihkeä tanssi sai veren hänen suonissaan läikehtimään: he lauloivat taistelusta ja hän muisteli kuulleensa sellaista ennenkin — hänen sydämensä liikehti kuten liikehtii multakumpu, jonka alta kuolleista herännyt pyrkii ylös — ja kun hän näki ympärillä olevien kasvot, syke kasvoi yhä. Vanhat miehet seisoivat etukumarassa päällään tahtia nyökäten, jännityksestä hehkuen. Suuret, komeat emännät kuuntelivat ilme kovana kuin laulu koskisi heidän kokemiaan onnettomuuksia. Olavistakin tuntui, että siinä oli jotain koettua, mutta mitä, siitä hän ei päässyt perille —.

— Silloin se vaikeni yht'äkkiä! Glaama-joki virtaili tulvillaan ja kylmänä, varjossa päivä sädehti vielä vartiotornin huipuilla — linna kohosi pienellä saarella virran keskellä. Ja hän seisoi rantaniityllä katsellen miten jaarlin muukalaiset soturit tanssivat ja lauloivat englantilaisten ja skottilaisten taisteluista. Totta vieköön — se lauluhan se olikin!

Muistot, joita hän ei ollut vuosikausiin ajatellutkaan, tulvivat hänen sielunsa syvyyksistä esille, kuten vangit tyrmästään. Näyt vierivät nopeasti ohitse — raivoisat taistelut, mies miestä vastaan, loimuavat soihdut valaisemassa hurjaa kamppailua ahtaassa, pimeään avautuvassa porttiholvissa — ja taas hän oli veneessä soudellen illanhämyssä saareen Tukholman muurin ulkopuolella, ja tuhdolla häntä vastapäätä istui jaarli, lyhyenä ja leveänä kuin luhdin ovi, murtumattoman vankkana, karvaisena ja lämpimänä kuin uroskarhu, viininpunaisen vaipan hohtaessa harteilla ja kirkkaitten silmien loistaessa taistelun- ja seikkailunhaluisina — Alf-herra, Alf-herra, minun isäntäni!

Tanssivien ketju sivuutti hänet eikä raju, kajahteleva laulu loppunut. Miehet riippuivat toinen toisensa käsivarren varassa ja ketju liikahti heidän nojautuessaan taaksepäin; aina heidän hypähtäessään koholle ja polkiessaan tannerta heidän tulipunaiset, laulavat kasvonsa hohtivat häilähtelevän pölypilven lävitse. Sitten tempautui koko piiri äkkiä oikealle ja jälleen vinhaa vauhtia vasempaan —. Olavin täyttivät yhä menneet muistot: miehistä, joiden ystävä oli ollut ihanalla, viileällä tavalla, haarniskavarusteissaan yksinäisinä, mutta toisiaan suojellen kiivin ja miekoin. Hornan kuiluun kaikki naiset, he tunkeutuvat liiaksi miehen tielle! Hän näki tulenloimun erään kaupungin pimeitten hirsipäätyjen välistä. Ja hän itse seisoi ovella kaksikymmenvuotiaana, täysissä varusteissa — eräs neito, jonka nimen hän on unohtanut, yrittää vetää hänet sisään ja kätkeä — hän nauroi, suuteli häntä ohimennen lähtiessään porhaltamaan paljastettu miekka kädessä katua pitkin siihen suuntaan, josta kuuli kuninkaan miesten torviinsa puhaltavan — ja hänessä kuohui kiukkuinen pelko, etteivät vain jaarlin miehet anna toisten pakottaa itseään laivoihin vastarintaa yrittämättä.

Olavin kädet puristivat vaipan lievettä — hänen mielensä paloi: miten hän oli saattanutkin tämän kaiken unohtaa! Ja nyt näky palasi jälleen, talo mäellä lahden rannalla, se tuli nyt kumman kalpeana ja kuihtuneena; mutta se oli täpötäynnä muistoja raihnaudesta ja taistelusta hämärä harmaata ylivoimaa vastaan ja sairaasta naisesta, joka riisti hänen nuoruutensa ja miehuutensa ja joka kuihtui kuihtumistaan, vaikkakin tämä imi hänestä lakkaamatta voimaa Ja äkkiä nämä muistot, kaikki mitä hän niistä tiesi, muuttavat — Herra siunatkoon — nyt ne kiusasivat ja häiritsivät häntä. Eikö hän ollut kuin vuoreen viety — tai kuin manalaan!

— Laulu päättyi jyrisevään kiljuntaan, ja samassa tömähti puolisen sataa jalkaparia samalla kertaa tantereeseen. Olavilta pääsi syvä huokaus —.

Piiri hajaantui ja katselijat läksivät pois. Olav liikahti eikä tiennyt minne mennä. Silloin hän törmäsi johonkin — vilkaisi häneen ja huomasi siinä sokean saarnaajaveljesten kirkosta.

He seisoivat hetken toisiinsa tuijottaen — niin ainakin Olavista tuntui: toisen kuihtuneet, sokeat kasvot, tuskan tai lieneekö ollut katkeruuden uurtelemat, näyttivät olevan täynnä katsetta. Olav ei ajatellut mitään, seisoi vain kuin naulittuna; sitten sokean kasvot muuttuivat ikäänkuin hän olisi herännyt pahasta unesta. Niillä karehti hymy hänen hapuillessaan eteensä käsillään ja sanoessaan jotakin.

Vieras — Olav huomasi, että hän oli vielä melkein poikanen — vastasi heti samalla kielellä, mutta hän puhui niin nopeaan ja sujuvasti, ettei Olav ymmärtänyt mitään.

Toinen hymyili kohteliaasti toistaen saman hitaammin ja lyhyemmin. Olav ymmärsi sen verran että hän oli eksynyt seurueestaan ja että hän nyt pyysi Olavia viemään hänet jonnekin — kirkkoon. Viivytellen Olav tarttui nuoren miehen käteen.

Nuorukainen yritti saada keskustelua syntymään — latinaksi, englanniksi ja ranskaksi, vähän kutakin. Olav ymmärsi hänen tarkoittavan, että hän tunsi hänet dominikaanikirkosta.

»Non es —» hän etsi sanaa sokea. Hän vilkaisi salavihkaa toisen sammuneisiin silmiin. Ei, kyllä hänen täytyi olla umpisokea. Hän hätkähti, siis joku oli näyttänyt häntä miehelle. »Non es caesis?» [Etkö ole sokea?] Jännitys täytti hänet jonkinlaisella ilolla. Nyt hän sai olla varuillaan —.

Metsässä oli pimeää. Olav kuljetti vierasta varovasti kivien ja puunjuurien yli — samalla pitäen tarkasti silmällä, olisiko metsikössä ihmisiä. Olipa sattunut niin onnettomasti, että vieraan vasen käsi lepäsi hänen oikeallaan — vai olikohan toinen sovittanut siten tahallaan? Olavia hävetti nyt vaihettaa. Mutta hän piti toisen miekka-kättä silmällä.

Hän kulki odottaen, että kohta välähtäisi tikari — tai että joku ryntäisi pimennosta — eihän tie ollut ennen leikkikentälle näin pitkä, eikä polku näin kaita — ja täällä metsässä oli vielä kovin pimeätä. Mutta sokean kysymyksiin hän vastasi levollisesti, että hänen nimensä on Olav, on norjalainen ja kauppias. Hän olisi myöskin selittänyt missä hänen aluksensa on — saakoon vaan sen tietää, ei hän aio pakoilla — mutta yrittäessään sitä toimittaa, ei hän saanutkaan sitä selväksi vieraalla kielellä.

Ja samassa he olivat poissa metsästä. Olav talutti sokeaa miestä kohti kirkkoa, joka hohti kalpeana illan hämyssä. Ja sekava, painostava pelko valtasi nyt Olavin — tämä vieras ei aikonutkaan kohdata häntä tikarein tai asestetuin miehin. Mutta kirkkoon sisälle hän ei menisi tämän miehen kanssa!

Silloin heitä kohti juoksi eräs palveluspojista huutaen nähdessään isäntänsä. Tämä irroitti heti kätensä Olavin kainalosta, tarttui hänen käteensä ja kiitti avusta. Olav oli mykkänä hämmästyksestä. Nuori ritari kääntyi seuralaiseensa, laski kätensä hänen olalleen ja kulki toisen ohjaamana eteenpäin, kääntyen vielä kerran ja tervehtien Olavia sanomalla »vale!» [Voios hyvin!]

Olav jäi seisomaan — nyt oli kaikki niin kummallista, että hän tunsi pettyneensä. Hän katseli vieraan jälkeen. Kirkon vieressä olevan luostarin portilla seurue oli nousemassa ratsaille. Ja vähän ajan kuluttua he ratsastivat sen paikan ohi, missä Olav seisoi.

Siinä oli useita ylimyksiä samettipuvuissaan, kultaiset käädyt rinnalla riippumassa; heillä oli komeat ratsut ja kallisarvoiset valjaat. Sokea ratsasti suurella oriilla, jota knaappi talutti. Jäljessä ratsastavat palveluspojat olivat asestetut ja varustetut matkaa varten ja viimeisenä kulki monta kuormahevosta. Olav arveli heidän tulevan jostain kaukaa —.

— Ja nyt hänelle selvisi, että sokea mies oli ollut kotoaan poissa jonkin päivän. Ja niin oli vaimo lähettänyt yksin ollessaan hakemaan Olavia. — Hän näki edessään puutarhan kaukaisimmassa nurkassa kätkössä olevan lehtimajan, nuoren naisen, joka tuli hiukset voideltuina, vain ohut silkkipuku verhonaan — ei se ollut mikään noita tai näköharha, kuten hän oli itselleen uskotellut — olihan vain uskoton aviovaimo —.

Raivo täytti Olavin ja hänestä tuntui, että hän olikin juuri se petetty mies. Hänen kiukkunsa muuttui kuumaksi ja veriseksi himoksi — hänen olisi tehnyt mieli ottaa nainen ja kuristaa hänet paljain käsin. Ja samassa hänessä liikkui kummallinen, epätodellinen tunne, että hänelle oli joskus ennenkin käynyt samoin —.

Sitten verenkohu tasaantui ja punainen sumu hälveni hänen silmistään. Hän tunsi maan jälleen jalkainsa alla ja hän katseli ympärilleen kumman terävin ja selkein silmin. — Haalea valo lepäsi pyökkien latvoilla ja yläpuolella oli taivaalla muutamia vaaleita pilven hattaroita; kirkon harmaaseen seinään heijastui päivän kilon punerrus. Nyt oli melkein autiota ja tallatusta nurmikosta kohosi pölyn ja kasteen sekainen haju. Ja kylmän selkeästi Olav tunsi, että hän on kerran ennenkin ollut samanlaisessa leikissä osallisena. Mutta tällä kertaa hän oli varas.

Hän tarttui kaksin käsin vaippaansa kuten repiäkseen kahleet irti —. Mutta hänen sielunsa syvimmistä komeroista — nyt kun hänen vihdoin viimein oli pakko kurkistaa sinne — uumosi sanaton pimeys. Tämä oli tarkoituksena siinä, mitä hän oli kokenut viimeksi. Toisen miehen vaimo oli asetettu hänen eteensä niin, ettei hänen tarvinnut muuta kuin ojentaa kätensä ja tarttua häneen. Eikä hän itse ollutkaan muuta ajatellut kuin ottaa hänet — ennenkuin hänelle huudettiin ja häntä varoitettiin, joko taivaasta tai kiirastulesta. Ellei häntä olisi nykäisty pois, kuten äiti nykäisee lapsensa tulesta, olisi hän nyt itse ollut aviovaimon häpäisijä —.

Olav läksi astelemaan nopeasti, kuten pakoon näitä ajatuksia: Hän kulki markkinatorin poikki. Mäellä, yhä lisääntyvässä pimeässä, hehkui vielä nuotion jäte; eräässä paikassa nousi roviosta liekkejä; siellä oli ihmisiä ja kaikki näyttivät olevan juovuksissa. Olav riensi eteenpäin; hän saapui jälleen metsään leveälle polulle, joka johti mäelle.

Hän yritti jonkinlaisella epätoivoisella kiukulla vaimentaa ääntä; piru vieköön, minähän en koskenutkaan naiseen. Minä olen kulkenut täällä kuin eläin katsellen englantilaista narttua, sillä hän muistutti minun mielestäni minun vaimoani. Ja kyllä hän saikin harmitella joutuessaan siinä iässä naisen pauloihin — mutta minähän en ajatellut mitään sellaista ja läksinhän minä heti pois huomattuani mitä hän tahtoi —. Ja että sokea oli hänet tuntenut, sehän ei ollut mikään ihme; olihan hän usein nähnyt sokeita miehiä — kerjäläisiä ja vanhoja ihmisiä — jotka näyttivät näkevän koko ruumiillaan: he saivat koiran vainun ja kuulon.

Mutta kaikista ponnisteluista huolimatta hän ei saanut sisäistä ääntä vaikenemaan — eihän hän ollut kenenkään miehen kunniaa loukannut. Mutta kulkiessaan sokean miehen kanssa metsän läpi hän ei ollut sitä muistanut — hän oli ollut varma siitä, että tämä vainosi hänen henkeään ja täydellä syyllä. Ja nyt hän myöskin tiesi, että hän oli tullut vikapääksi johonkin, seuratessaan vieraan rouvan lähettiä — tai oliko joku vanha rikos tullut päivänvaloon?

Rientäessään yhä pimenevässä illassa metsätietä, jalka varmana kuten unissakävijällä, yli kivien, kantojen ja oksien, hänestä tuntui, että tämä pimeys, jota kohti hän yhä syvemmälle ja syvemmälle kiiruhti, oli hänen omaa sisäistä pimeyttään, ja nyt hän oli saapumaisillaan kaikkein syvimpään salakammioon. Kohta hän olisi pakoitettu peräytymään selkä perimmäistä seinää vasten, mutta hän tiesi myös, että hän vastustaisi ja taistelisi viimeiseen asti. Ja hän ymmärsi —.

Ensin oli Jumala puhunut hänelle kasvoista kasvoihin — sinä yönä, jolloin hän kadotti Ingunnin. Sinä hetkenä jolloin hän tiesi ainoan ystävänsä jättäneen hänet, oli Jumala puhunut hänelle ristin yksinäisyydestä. Ja sinä yönä, ja loin hänestä tuntui, että hän hikoili verta tuskasta, oli Jumala näyttäytynyt hänelle kalmantuskasta, ruoskimisesta, naulan jäljistä ja orjantappuroista verissään ja Hän oli puhunut Olaville, kuten veli veljelleen: Oi, katsokaa kaikki te, jotka teitänne kuljette, katsokaa tänne ja nähkää, onko suurempaa tuskaa kuin minun tuskani! Ja hän oli nähnyt oman tuskansa verivirtoina valuvan Hänen verisillä hartioillaan. Eikä hän vieläkään ollut jaksanut mennä —.

Ja Jumala oli puhunut hänelle toisenkin kerran. Hän oli puhunut hänelle pyhässä kirkossaan Olavin sen verran selvittyä tuskan kuumeesta, että hän pystyi kuuntelemaan rauhan sanoja. Ja kuitenkin hän oli yhä viivytellyt — hän ei ollut edes varma oliko hän nytkään kuullut kutsua —. Ellei —

— Mutta nyt tämä oli varmaankin tapahtunut, jotta hän olisi pakotettu näkemään, kuka hän oli ja mikä hänen syntinsä oli.

Ja hän seisoi samassa ikäänkuin ulkopuolella itseään — kuten seisotaan aidan takana katsellen miestä, joka raataa rikkaruohoisella, perkaamattomalla pellolla.

Mies puuhaa karhunmarjapensaan ääressä, jota hän yrittää kiskoa juurineen pois, hän raastaa vaatteensa rikki ja ruumiinsa verille. Mutta rikkaruohoa, karkeita ja haisevia ohdakkeita, juolavehnää ja leskenlehtiä hän ei ole näkevinäänkään. Eikä kuitenkaan karhunmarjapensas tukehduta hänen peltonsa viljaa: kyllähän se kasvaa suureksi seisoessaan täydessä kukoistuksessaan, mutta se ei levittele siemeniään, eikä leviä kaikkialle, sen saa kerta kaikkiaan hävitetyksi, jos ryhtyy siihen puuhaan. Eikä sitä kukaan halveksi sen siinä rehevänä ja hyödyttömän kauniina kukoistaessa.

Hän oli vain tahtonut tunnustaa suuret syntinsä. Sillä kyllä ne lienevät veriruskeita, taivaan valtakunnassa vallitsevien lakien edessä. Sen hän oli aina tiennyt, mutta hän oli myös tiennyt, että miesten kesken mitataan toisin. Ja sen lain mukaan, joka vallitsee hänen arvoistensa miesten kesken, hän oli vain tehnyt sen, mikä olikin tehtävä — puolustanut omaa ja vaimonsa kunniaa.

Vieläpä vaikka se tulisi julkikin, mitä hän salassa oli tehnyt, murha, ilkityö — ei ole sanottu, että hänen jälkimuistonsa olisi silti häväisty; hän sovittaa tekonsa mestauspölkyllä. Ei ainoakaan mies hänen vertaisistaan pitäisi häntä rikollisena — vaikkakin he tietäisivät kaikki. Olav näki nyt, että jossain hänen sielunsa komeroissa oli tämä tieto aina olemassa.

— Hän oli silloin ollut siksi nuori, ettei ollut muuta mahdollisuutta kuin tehdä itse vääryyttä, koska hänen kohtalonsa oli punoutunut toisten miesten vääryyksiin ja onnettomuuksiin. Mutta kaikki sitä seurannut paha oli johtunut siitä, että ne, joiden tuli huolehtia kahden lapsen oikeuksista, olivat joutuneet pettämään Ingunnin ja hänet. Ja vihdoin viimein pahin, väärä rippi, pyhän ryöstö, joka poltti sekä suuta että sydäntä — hänet oli ajettu tähän askel askelelta, sillä hänen oli pakko ottaa omiin käsiinsä oma ja kasvattisisarensa asia, ja hän oli joutunut tarttumaan siihen väärin ottein ja tottumattomin lapsen käsin.

Hän ei ollut milloinkaan pohtinut asiaa selväksi tältä puolen, mutta hän oli kaikessa hiljaisuudessa tiennyt, keskellä hätäänsäkin, Jumalan, kaikkitietävän, näkevän kaiken paljon selvemmin kuin hän näkikään — hänen suurimmat syntinsä olivat yhtä paljon vieraitten syntejä kuin hänen omiaan. Hän kantoi toistenkin taakkoja peruuttamattomasti sidottuina omien syntiensä vyyhteen.

Ja sitten hän oli kumartunut syvään lyöden rintoihinsa teinin rukoillessa confiteoria messussa: hän oli valmis tunnustamaan: tässä joukossa ympärilläni ei ole ainoatakaan, joka olisi tehnyt niin mustaa syntiä kuin minä. Jumalan oikeudenmukaisuuden peilissä hän näki olevansa vajonnut niin paljon näitä muita syvemmälle kuin tammen kuva painuu lampeen syvemmälle ympärillä olevan metsikön kuvaa. Ja ihmistenkin mitan mukaan hän oli pitänyt itseään tammena näreikössä.

Mutta tässä ylimaallisessa valossa, joka nyt loisti hänen pimeyteensä, hänelle selveni vihdoin mitä hän sydämensä sopukassa ja kaikessa salaisuudessa oli tahtonut Jumalan kädeltä kätkeä: syntisen ylpeyttä, joka on vaikeampi voittaa kuin vanhurskaan itsevanhurskaus. — Oli miten tahansa, pikkusyntejä minä en ole milloinkaan tehnyt!

Kaksi kertaa oli Jeesus Kristus puhunut hänelle armonsa ihanuudessa — ja hän oli paennut kuin arka koira. Kaksi kertaa ääni oli puhunut: Katso, kuka minä olen, katso minun rakkauteni syvyyttä! Nyt se sanoi hänelle: Katsohan, mikä sinä olet. Katsohan vain, ettet ole muita suurempi syntinen! Katsos, sinä olet yhtä pieni syntinen!

Miekka tunkeutui viiltäen hänen sydämensä syvimpiin juuriin. Non veni pacem mittere, sed gladium; Qui invenit animam suam, perdet illam, et qui perdiderit animam suam propter me, inveniet eam. [Minä en tullut tuomaan rauhaa vaan miekkaa. Joka tahtoo pelastaa sielunsa, se sen kadottaa, mutta joka kadottaa sielunsa minun tähteni, hän sen löytää.] Olav näki näiden sanojen totuuden selvemmin kuin hän oli ennen aavistanutkaan ja kun hän ne tajusi, tuntui hänestä kuin hän olisi vaipunut suuren valtameren jääkylmien vesien alle.

Hän oli ollut olevinaan peloissaan elämänsä menettämisestä — hän, joka oli ollut jo niin kauan elämäänsä kyllästynyt, eikä hän olisi jaksanut muuta kuin Ingunnin vuoksi pysyä elossa päivääkään. Hän ei halunnut siihen takaisin — hän ei joutunut mitään uhraamaan, vaikkapa hän nyt valitsisikin tottelevaisuuden, köyhyyden, siveyden, vieläpä lopuksi orjuuden ja marttyyrikuoleman, sillä sitä, mistä hänen oli luovuttava, hän ei pitänyt minkään arvoisena, mutta se, mikä odotti, houkutteli verrattomilla voitoilla — seikkailuilla, kaukoretkillä, ja lopuksi tulisi rauha ja Jumalan anteeksianto ja pääsy jälleen hänen seurakuntaansa.

Mutta nyt hän vihdoin viimein ymmärsi, että hänen oli valittava, ei
Jumalan ja tämän maailman tai edes ajallisen elämänsä välillä, vaan
Jumalan ja oman itsensä välillä —.

Polku vei avoimelle tasangolle — kulki mäenvierua, josta oli metsää kaadettu. Hän näki nyt yläpuolellaan suuren alan taivaankantta tummana ja täynnä tähtiä. Hänen alapuolellaan oli alho tai pieni laakso, hän näki hämärästi puitten latvojen yli; puro solisi jossain alhaalla.

Hän hiljensi vaistomaisesti askeleitaan. Ilman kosteahko henki siveli vilvoittaen hänen hikisiä kasvojaan. Olav kuivasi niitä jonkin kerran. Ja silloin hänestä yhtäkkiä tuntui, huomatessaan kulkevansa niin korkealla, avaruuden levitessä joka puolella hänen ympärillään— että hänet oli viety erämaahan; hän kulki täällä ypöyksin ventovieraassa maassa tietämättä missä oli. Täällä ei ollut ainoatakaan tuttua paikkaa tai ainoatakaan tuttua seikkaa, mihin turvautua päästäkseen näkemästä, mitä ei halunnut nähdä; eikä kansan vieras kieli, jota hän ei ymmärtänyt, saanut sitä Ääntä vaiennetuksi, jota hän tahtoi päästä kuulemasta —.

Olav pysähtyi äkkiä. Tuntui kuin hän olisi imenyt itseensä voimia ympäröivästä pimeydestä ja jalkojensa alta kylmää uhoavasta maasta, niin että hän tunsi minänsä kasvavan ja uhman lisääntyvän: Miksi Sinä kohtelet minua siten? Moni mies on tehnyt pahempia — ja katalampiakin — tekoja. Mutta Sinä et aja heitä pois kodistaan ja rauhastaan etkä ahdista heitä, kuten Sinä ajat ja ahdistat minua.

Vastaus tuntui tulevan hiljaisuudesta aavan tähtitaivaan alta ja metsästä, jossa yö äänteli hiljakseen, laaksonpohjassa virtailevan purosen solinasta:

Koska sinä minua rakastat, minä etsin sinua. Koska sinä minua ikävöit, minä vainoan sinua. Minä ajan sinua takaa, koska sinä paetessasikin kutsut minua —.

Tie muuttui äkkijyrkäksi — hävisi sitten sakeaan metsään. Olav pysähtyi jälleen, heittäytyi maahan mustan aukon suulle, joka johti lehtimetsän uumeniin ja istuutui pää käsien varassa.

Näyt tulivat parvina hänen voimatta niitä estää. Hän voihkasi ääneen. Tämän nähdäkseenkö hänet johdettiin aivan alkujuuriin, nuoruuteensa asti? Hän oli salaa ylpeillyt nuoruudestaan: Minulla oli kuitenkin yksi voima vastassani, minun oli oltava yksin, minua ei kenkään auttanut ‒ ‒ mitä minä tein tai tekemättä jätin, ne eivät olleet henkipaton tekoja.

Eikö kukaan sinua auttanut —? Hänen eteensä kuvastui pieni, tuikuttava valo, kalvolyhty oli pimeän tallin lattialla, ja huoneessa oli kaksi miestä. Hän tunsi Arnvid Finninpojan kasvot, alakuloiset ja säikähtyneet — hän oli juuri syöttänyt ystävälleen valheen. Niin, tämä synti oli hänen oma syntinsä, eikä kenenkään toisen. Nyt hän näki, tämä oli varmaankin ensimmäinen synti, jonka hän teki tieten tahtoen: vierittäessään rikoksensa ystävänsä harteille, ystävän, josta hän tiesi, ettei tämä milloinkaan kieltäytyisi kantamasta toisen taakkoja.

»Ei —!» Hän oli sen kuiskannut henkeään pidättäen. Sitä hän ei tekisi — tehkööt munkit ja papit, hän ei sulkeutuisi siihen itsensä-tutkiskelun kammioon, josta he puhuvat, asetelkoot he vain kuvastimia, johon Jumalan valkeus ja ihmisen pimeys heijastuvat.

Mutta hän ei voinut puolustautua — pimeässä loistava valo alkoi loimuta ja hän näki sen valossa lukemattomia asioita, jotka hän oli ehdoin tahdoin unohtanut.

Eikö kukaan ollut häntä auttanut —! Ne, joilta hän oli apua pyytänyt, olivat häntä auttaneet, sekä Arnvid että hyvä piispa, Torfinn-herra. Niitä miehiä hän oli rakastanut ja ihaillut ylempinään — alemmiltaan hän ei ollut milloinkaan pyytänyt mitään. Mutta hän oli käyttänyt hyväkseen näiden miesten ystävyyttä yhtä paljon kuin hänen alaisensa olivat käyttäneet häntä hyväkseen. Ero oli vain siinä, ettei hän ollut milloinkaan ajatellutkaan pitää ystävinään ja vertaisinaan niitä, jotka tulivat häneltä jotain pyytämään. Hän oli antanut lahjansa säälistä, välinpitämättömänä ja ylpeänä. Mutta ne miehet, jotka olivat ottaneet hänet suojaansa, olivat kohdelleet häntä apua tarvitsevana nuorempana veljenä. — Nöyryytys vyöryi hänen sydämessään kuten vuoren vieremä — hän oli tukehtua kiviröykkiöitten alle.

Hyvä Jumala, tätä minä en tahdo. Ingunn, auta minua, hän huusi tuskissaan — ole minun todistajani — Ingunn, sinua kohtaan minä en milloinkaan tehnyt vääryyttä —.

Ja taas hän tunsi sanomattoman selvästi, miten lähellä Ingunn nyt oli. Kuolema kätki hänet vain kuin pimeyden sisään. Mutta hän kuuli Ingunnin vastaavan aivan vieressään ja niin suuren tuskan vallassa, että elävät ihmiset muuttuivat sen rinnalla ymmärtämättömiksi lapsiksi:

»Minä olen sinun todistajasi, Olav, ja jokainen, jota kohtaan sinä olet ollut laupias, todistaa sinun hyvistä töistäsi. Niitä on paljon, Olav, sinä olet koettanut antaa Jumalalle hänen lahjansa takaisin moninkertaisena. Mutta sinun teoillesi on käynyt kuin kuihtuneelle viljankorrelle, joka on kauttaaltaan madonsyömä —, ne ovat olleet niin kauan rikkaruohon vallassa —.»

Hän näki ne itsekin, ne olivat heikkoja ja kalpeita tähkiä, jotka eivät jaksaneet työntää kylliksi siementä. Hänen sisin tahtonsa oli pakottanut ne esille — se tahto, jonka Jumala oli antanut hänelle suojaamista ja johtamista varten. Mutta himot ja halut ja vastahakoisuus ja ymmärtämättömyydestä johtuneet harhaiskut olivat voittaneet tämän tahdon, kuten vasallit voittavat herransa. Salainen ylpeys oli pitänyt häntä siinä uskossa, etteivät hänen syntinsä olleet ainakaan lähtöisin pelkuruudesta, enemmän kuin halpamaisuudestakaan. Ja nyt hän näki sälyttäneensä suuret syntikuormansa muitten kannettaviksi, sillä hän ei ollut jaksanut omistaa omakseen holtittomuuttaan ja pelkuruuttaan ja ajattelemattomuudesta tekemiään erehdyksiä.

Hän oli hankkinut itselleen hyötyä ja menestystä sekä vehkeillen että rehellisesti eläen, sekoittaen toisiinsa sekä valhetta että totuuden jyväsiä, käyttäen hyväkseen niitä ani harvoja ihmisiä, joita hän oli pitänyt kyllin hyvinä kutsuakseen heitä ystäväkseen, rakastaakseen ja kunnioittaakseen heitä. Hän ei ollut milloinkaan uskaltanut kertoa heille koko elämänsä totuutta, sillä hän tahtoi heidän pitävän häntä arvossa — ja koska hän tarvitsi heidän apuaan. Hän oli suuressa velassa ystävilleen — hän, joka oli säälinyt jokaisen velallisen miehen surkeutta.

— Hän ei ollut puhunut totta piispa Torfinnille enemmän kuin muillekaan ystävilleen, kunnes hän oli miltei unohtanut, mikä oli totta —. Sekin oli vaihetta, kun hän käytti oikeutta morsiameensa — vain siksi, että ilkeät ihmiset tahtoivat heiltä riistää heidän oikeutensa. Oi ei, hän ei ollut tarmokas, viisas mies ottaessaan Ingunnin omakseen, arvellessaan, että jos asiasta riidellään, sillä on voitto, joka on ottanut asian haltuunsa. Totuus oli toinen, nöyryyttävä — ja samassa virtaili näistä lapsuuden rakkauden muistoista häneen lämpöä, kun ne nyt vihdoinkin tulvehtivat alastomina, vapaina kaikista niistä valheista, joihin hän oli yrittänyt ne kietoa. Silloin Frettasteinissa ollessaan hän oli ollut vain lapsi, eikä hän ollut lainkaan ajatellut, tekikö hän oikein vai väärin omistaessaan nuoren morsiamensa hurjana ja raisuna, himoiten nauttia koko hänen suloudestaan ja hempeydestään — hän ei ollut ajatellut sen enemmän kuin lapsi, joka tarttuu käsiksi kaikkeen mitä mieli tekee, ajattelematta vaikka tavoitellessa sattuisikin kaatumaan —.

Hän näki suljettujen silmäluomiensa läpi kivikkorotkon jonka pohjalla kivien alitse juoksi puro ja jonka reunoilla punaisia horsmia huojui. Ingunn astui hänen edellään; hän näki tämän pitkän, notkean selän punaisine mekkoineen; Ingunn kulki palmikoiden pitkää, tummankellervää tukkaansa, ja hän oli Olavin mielestä niin kaunis, että hänen täytyi kuin loihdittuna astella hänen jäljissään. Suoria kuusia kohosi jyrkänteen reunalla, ja kuulaassa kesäillassa saattoi nähdä tunturien painuvan kauempana äkkijyrkkinä laaksoon. Olav kulki Ingunnin takana mieli täynnä muistoja heidän luhtiöistään ja ylpeänä omistaessaan koko hänen ihanuutensa. Ja jouduttuaan rotkon laitaan, jossa Mjösen lepäsi syvyydessä metsien tummien harjujen keskellä — siellä oli suurien, värisevien haapojen välissä pieni nurmikko — silloin hän juoksi, sieppasi Ingunnin takaapäin, käänsi hänen kasvonsa omiaan kohti. Ingunnin kasvot olivat kalpeat, lämpimästä kosteat; tarttuessaan häneen hän huomasi tämän antautuvan ja värisevän alkeellisen olennon tavoin. Tämä tapahtui ennenkuin hän tiesi Steinfinnin kuolevan ja ennenkuin hän oli aavistanutkaan kenenkään tahtovan särkeä heidän välillään tehtyä sitoumusta.

Kuluneina vuosina hän ei milloinkaan ollut uskaltanut muistella pohjiaan myöten, miten kaikki oli tapahtunut, — muisteli vain omaa nuoruuttaan ja nuoren tytön suurenmoista ihanuutta. — Kaipaus kuristi häntä ja kuumensi hänen silmäkuoppansa tulikuumiksi.

Olav nousi käsien valahtaessa alas. Hän tuijotti eteensä tähtitaivasta, joka kaareutui sametinmustana ja kullanhehkuisena ventovieraan maan yllä, jossa hän harhaili eksyneenä. Hän tunsi huomaamattaan nuotion käryä — mistä lienee yön helmasta.

Hän aavisti nyt selvitelleensä koko elämänsä onnettomuuksien vyyhdin loppuun asti. »Salaisista synneistäni puhdista minut, Herra», hän oli oppinut aamurukouksessaan — ja aina tätä psalmia muistaessaan hän oli ajatellut omia pahoja tekojaan. Hän näki nyt kaiken sen, minkä hän oli tahtonut kätkeä sekä Jumalan että ihmisten silmiltä, hän ei tahtonut millään hinnalla myöntää erehtyneensä heikkoudesta, lapsellisesta ajattelemattomuudesta ja sokeasta himosta: ennemmin hän ottaisi harteilleen kannettavakseen paljon pahempia tekoja ja niin raskaita murheitten taakkoja, että niitten alle nääntyisi. Kunhan vain näyttäisi siltä, että hän oli toiminut ehdoin tahdoin ja ottanut murheet niskoilleen tieten tahtoen.

— »Ja varjele palvelijaasi julkeilta ihmisiltä: älä salli heidän vallita minua, säilyäkseni tahratonna —.» Etten taivu vihollisteni edessä, hän oli tarkoittanut. Eikä se kuitenkaan ollut muuta kuin hänen luonteensa kirkkautta ja suoruutta, tuo hänen taipumattomuutensa vihollisten edessä, ettei hän milloinkaan taipunut sellaisen edessä, jota hän ei kunnioittanut tai jotka vastustivat häntä; heitä kohtaan hän oli tyytymättömän arvokas tai kylmän uhmaava. Ystäviensä parissa hän oli taipuisa, vieläpä vilpillinen ja valheellinenkin; vasta silloin hän oli tajunnut rakastavansa nuoruutensa morsianta, kun koko hänen sielunsa oli lämmennyt ja muuttunut taipuisaksi kuin vahakynttilä kovassa kuumuudessa —. Hänenhän olisikin pitänyt rukoilla: rohkeutta tunnustaa häpeävänsä, voimaa toimia oikein ja sanoa totuus kysymättä niiden mieltä, joista piti.

Mutta hän oli aina itse luullut olevansa vakaa ja luja, tarmokas mies; hän oli itse valinnut Kaiuin surkean osan ja valinnut sen pakosta, joutuessaan sidotuksi jo hamasta lapsuudestaan heikkoon ja arkamieliseen vaimoon tämän turvaksi — ja hänen oli täytynyt monta kertaa pakottautua olemaan luja — sulkea omantuntonsa suu sen sanoessa, etkö sinä tiedä miten helposti mies tekee huomaamattaan väärin kysymyksen ollessa rakkaudesta tai ystävyydestä kun ilot ja riemut houkuttelevat. — Hän oli tietänyt pelaavansa vaarallista peliä — mutta hän ei ollut pelannut ensinkään, hän oli vain pyöritellyt nappuloita järjettömän lapsen tavoin. Hän ei ollut valinnut Kainin osaa; hän ei ollut itsekään selvillä milloin hän valitsi —.

Olav puri hampaansa yhteen. Oli niinkuin joku toinen olisi sanellut hänelle tuomion, ja hän olisi yrittänyt puolustautua, kieltää. Mutta hän muisti iltaa puutarhassa: vaikka hän oli siksi vanha, ei tarvittu muuta kuin nuori nainen häntä viekoittelemaan, ja hän tavoitteli ensimmäistä edessään leikkivää harhaa —. Hän ei tosin ollut aikonut tehdä syntiä — hän ei ollut ajatellut mitään. Hän oli unohtanut kerrassaan vieressään joka päivä messussa seisovan nuorukaisen —;

Vesi kihahti hänen suuhunsa aivan kuin lapsena nähdessään jossain matoja —. Herkkä, äkkipikainen, lyhytjärkinen, sielultaan hienohipiäinen — maitohampainen — mies lähes nelikymmenvuotias —! Olav nauroi epätoivoista naurua. Ei, hän ei kirjoita sen tuomion alle —.

— Hänen mieleensä johtui vilahduksen tavoin edellisen yön uni metsässä: lehtivuode pimeässä, siinä jotain valkoista, surmattu lapsi — kuten tauluihin maalattiin ihmisten kuolema: sielu lähtee ruumiista pienen, alastoman lapsen muotoisena ja sekä enkelit että paholaiset taistelevat siitä —.

Hänet valtasi mitä suurin pelko. Hänestä tuntui jälleen kuten lapsena madon nähdessään. Ja kauhean tuskan täyttäessä mielen, huomatessaan kaikkea, mitä hän oli itseltään kätkenyt piiloon julkisten syntiensä alle, hänessä heräsi kiusaus — hän heittää yhä enemmän lehtiä tapetun lapsen päälle ja sitten pakoon —.

Ja hän kuuli kuin joku olisi sanonut: lapsellinen, pelkuri, ajattelematon — sitä mainintaa hän tuskin saisi kotikyläläisiltään. Arka, hänkö — tanssihumun herättämät muistot palasivat jälleen — nyt ne tuntuivat hänestä auttajilta. Hän ei voinut tuomita aikamiehenä tehtyjä tekojaan niitten järjettömien hullutusten mukaan, joita hän oli tehnyt, joutuessaan orpona nuorukaisena hoitelemaan asioita, joiden kunniakkaaseen loppuun saattamisessa olisi aikamieskin tarvinnut erikoista näppäryyttä. Eikä myöskään Hestvikenissä elettyjen vuosien mukaan, jolloin hän oli sidottu vaimoon, joka ei jaksanut elää enemmän kuin kuollakaan. Niinä elämänsä vuosina, jolloin hän oli voinut toimia vapain käsin, hän oli ollut aivan toisenlainen. Eikä hän suinkaan tarvinnut kutsua itseään piimäparraksi ja pehmeäsydämiseksi, vaikkei hän hyväksynytkään Barnim-enon järjetöntä ja hyödytöntä julmuutta. Hän ei suinkaan ollut pelkuri, vaikkakin häntä tympäsi Teitin murhaaminen — se muistutti liiaksi, kuten tämä itse oli sanonutkin, kärpästen pyydystämistä haukoilla. Eikö hän ollut yhtä rohkea, yhtä taitava aseleikeissä kuin uljain jaarlin miehistä — toveriensa uskollinen toveri, sotilaitten kesken suosittu, useimpien ystävä, mutta ei kenellekään liian läheinen, valmis puolustamaan naapuriaan, varovainen kenen kanssa oli tarvis —. Jumala, mikset sinä antanut minulle sellaista kohtaloa, että olisin saanut elää miehen elämää, harjoittaa miesten tekoja, kuten esi-isänikin, nauttia kyllikseni uljaista sotaretkistä — sinä asetit minut sinne, missä minun täytyi taistella tautia ja onnettomuuksia vastaan, jotka olivat mustia kuin tuoni, kunnes minusta tuntui tuin olisin vajonnut maahan polviani myöten. Olenko minä pelkuri, koska itse tiesin usein pelänneeni, vaikkei kukaan nähnyt minun milloinkaan vapisevan —.

Ajoinko minä silloin sokeasti omaa onneani takaa, kun minä luovuin maassa-ololuvastani, perinnöstäni ja vaimostani, vaikka olisin voinut niihin tarttua kaksin käsin ja seurasin henkipattoa isäntääni maanpakoon —?

Mutta pelkkä jaarlin muistokin sai hänen sydämensä värähtämään vanhasta ihailusta ja uskollisuudesta — eipä toki! Mutta jos hän jolloinkin oli seurannut omaa haluaan oli se juuri silloin, kun hän matkusti jaarlin mukana. Siihen aikaan hän oli melkein unohtanut Ingunnin — hän tiesi olevansa sidottu häneen, hän ei milloinkaan luopuisi siitä oikeudesta, että heidän sen syksyinen yhdyselämänsä oli luvallinen, naimasopimuksen mukainen. Mutta hän ei ollut muistanut, että hän rakasti vaimoaan. Rakkaudestaan Alf-jaarliin hän ei ollut koskaan puhunut kenellekään ihmiselle — kohtalo oli antanut hänelle naisen sydämen rakastetuksi, ja miten tämä voisi ymmärtää ritarin rakkautta isäntäänsä —.

Olav oikaisihe liikutettuna. Hänen edessään levisivät puitten latvat jättiläismäisinä, ne kohosivat ylöspäin mustina ja mahtavan suurina peittäen tähtitaivaan. Hänestä tuntui kuin hän pakenisi metsän kohtuun, pidellen itseään saaliina käsissään. Polku painui alas niin äkkijyrkkänä, että hän oli tuupertumaisillaan suin päin — ja täällä oli niin pimeää kuin myyrän käytävissä suurten lehtiläjien alla, vieru oli täynnä suuria kiviä ja juuren känttyröitä. Olav huomasi joutuneensa siltä leveältä, hyvältä tieltä, jota hän oli alkuyöstä seurannut. Tämä teki hänet ihmeen keventyneeksi ja levolliseksi — nyt hänen täytyi jaloin koetella missä kulki, ja hänen täytyi ajatella missä oli ja pääsisikö hän ihmisten ilmoille yösijaa saamaan. Tässä maassa ei voinutkaan poiketa ensimmäiseen vastaantulevaan taloon majaa pyytämään, kuten kotona.

Kerran pysähdyttyään tyhjentämään multaa jalkineistaan, hän tunsi jälleen samaa voimakasta savun hajua, jonka oli jo harjulla seisoessaan huomannut. Siellä täytyi olla nuotio — eihän näin myöhään missään talossa voitu enää lämmittääkään. Täällä metsässä oli siis ihmisiä liikkeellä. Olav veti miekan esille nutun poimusta ja jätti sen riippumaan valmiina. Totuttuun tapaansa hän koetti, läksikö se helposti tupesta. Hän jätti vasemman kätensä kahvalle kulkiessaan edelleen hitaasti ja hiljaa.

Polku kiersi puutonta kallion nyppylää alas laakson pohjaan. Alhaalla, aivan edessään, hän näki rovion palavan.

Sen näkeminen jo herätti hänessä rajattoman riemun; kyllähän siellä saattoi oleilla epäilyttävää väkeä. Mutta Olav iloitsi tavatessaan ketä tahansa, kunhan hänen ei tarvinnut olla yksin.

Nyt hän näki liekit puitten lomitse, kuuli tulen räiskeen. Nuotio paloi ja loimusi pienellä maan kaljamalla metsäisen mäen alla, joen toisella rannalla; se kuvastui punaisena mustassa, virtaavassa vedessä. Hän näki kaksi mustaa miestä sen ääressä, kuuli ääniä —.

Polku vei alas porraspuulle ja siitä niitylle. Nuotion ääressä makaavat miehet eivät olleet kuulleet tulijan askeleita, sillä he olivat vastikään heittäneet sylillisen kuivia risuja tuleen. Siellä olikin kolme nuorta miestä — he olivat rahvaan puvussa, eivätkä olleet peloittavan näköisiä. Hän huusi heille —.

Miehet säpsähtivät. Olav piti vaippaa ympärillään vasemmalla kädellään. Astuttuaan tulen loimuun hän tuli ajatelleeksi, että olisi ollut viisainta ottaa sen käden sormesta molemmat hohtokiviset kultasormukset, mutta nyt oli myöhäistä. Hän tervehti miehiä, kysyen niin hyvin kuin osasi, veikö tämä tie Lontooseen.

Mikäli hän heidän puhettaan ymmärsi, ei se vienyt miehet viittoilivat virran suuntaan ja mäkeä ylös. Kyllähän lie kaupunkiin veisi lounasta kohti yli kukkulan, mutta miehet arvelivat, ettei hän löytäisi sitä nyt pimeässä ja että hän voisi jäädä heidän luokseen, kunnes valkenisi. Olav nyökäytti ja kiitti. Sitten miehet viskasivat hänelle monta sylystä lehtisiä oksia, joita he olivat itselleen hakanneet Olav levitti ne maahan ja heittäytyi tulen ääreen.

Se teki hyvää — nyt hän tunsi olevansa lopen väsynyt ja nälkäinen kuin susi; hän ei ollut syönyt muuta kuin kerran tänään ja siitä oli jo aikaa. Niinpä hän toivoi, että nämä vieraat ihmiset tarjoaisivat jotain, mutta sitä he eivät tehneet — he olivat kyllä syöneet illallisen ja nyt he sitoivat eväspussiensa suun kiinni ja heittäytyivät lehtivuoteilleen, kaksi heistä. Kolmannen piti jäädä vahtiin. Ja niin ei Olav voinut pyytää ruokaa —.

He makasivat jutellen vähän aikaa, minkä osasivat. Miehet olivat maan länsipuolelta — he eivät puhuneetkaan Lontoon murretta, sen Olav huomasi. Heidän kysymykseensä Olav vastasi, että hän oli ollut toivioretkeläisten kirkossa, oli eksynyt joukostaan, oli norjalainen. Mutta keskustelu kävi heikosti. Sitten toinen alkoi kuorsata. Kohta nukkui Olavkin.

Hänen herätessään oli vielä yö, mutta pimeä alkoi hiukan hälvetä, melkeinpä hämärsi. Hän oli nukkunut uneksimatta ja raskaasti, mutta kylmä ja nälkä herätti nyt hänet. Nuotio oli melkein sammunut, ja vahtikin istui ja näytti nukkuvan.

Olav nousi hiljaa ja läksi joelle. Hän aikoi yrittää juoda. Hän painui polvilleen ammentaen kädellään — mutta hän oli nopeasti jaloillaan: hän huomasi, että joku liikkui hänen takanaan. Ei ollut aikaa vetää miekkaa — hän heittäytyi tulijaa päin ja tunsi puukon viillon kasvoillaan — oli onni, ettei se osunut silmään. Mutta hän oli päässyt hyvin käsikö toiseen ja puristi häntä kainaloonsa niin, että tämän huuto melkein tukehtui. Puukko, ajatteli Olav, mutta ei voinut laskea irti, sitten hän nosti polvensa, työntäen sen toisen kylkeen, tuskin huomaten, että hän sai reiteensä iskun puukkoa vääntäessään. Mutta silloin sai vieras otteen Olavista — ja puristaen toisiaan he nuhisivat ja painivat pimeässä, koettaen kumpikin saada toisen viskatuksi jokeen. Miehen haju ja lihaa ja verta olevan vastustajan luja, kiivas roiston-ote täyttivät Olavin pohjattoman syvällä, lämmittävällä ilolla. Hän ponnisti ja pinnisti — hänestä tuntui kuin hän koettaisi vihollisen hyökätessä sulkea raudoitettuja portteja.

Nyt hän kuuli toistenkin olevan liikkeellä — samassa hän sai otteen ja sai heitetyksi toisen, niin että ruumis ryski pensaissa. Olav veti miekan esille juostessaan toisia vastaan — hän ei ajatellut itsekään, että hän juoksi heitä päin eikä pakoon — tuossa ne olivat! Pimeässä hän löi syrjään aseen — taisi olla kirves, iski, tunsi osuneensa, vieläpä aikalailla, joku huusi ja tuupertui nurin niskoin; iskiessään uudelleen hän tapasi vain tyhjää ilmaa ja juoksi edelleen. Kukkulalle oli liian pitkä matka — hän otti vauhtia ja hyppäsi jokeen.

Polskittuaan vähän aikaa hän tapasi pohjan; kun hän ojentautui suoraksi, hän seisoi vedessä vyötäisiään myöten, mutta pohja oli liejuista, hän vajosi siihen. Sitten hän sai kiinni jostain, ulkonevista oksista ja sitten juuresta, turve irtautui hänen polvensa alla, ja multaa sekä kiviä ja mitä lienee ollut alkoi vieriä veteen — samassa hän oli joen toisella rannalla. Takana huudettiin ja rähistiin —.

Olav työnsi likomärän vaipan taaksepäin kietoen sen vasemman käsivartensa ympäri, ryntäsi näreikköön, tunkeutui pensaitten läpi miekka paljaana oikeassa kädessään — nyt hän vasta huomasi sen haavoittuneen luultavasti vääntäessään puukkoa ensimmäisen hyökkääjän kädestä, veri vuosi virtanaan. Tuon tuostakin hän pysähtyi hetkeksi kuuntelemaan — toiset olivat varmaankin kukkulalla; näytti kuin ei heillä olisi ollut halua lähteä häntä takaa-ajamaan, ehkäpä heidän mielestään oli epävarmaakin pimeässä ja tiheässä metsikössä, — se olikin viheliäistä metsää, vain orjantappuroita ja karhunvatukoita —.

Olav raivasi tiensä rinnettä ylös, suojellen parhaansa mukaan kasvojaan vasemman käden ympärillä olevalla vaipallaan.

Mäelle päästyään hän joutui hetken kuluttua leveälle tielle, joka näytti vievän laaksoon päin. Taivas oli jo alkanut sinertää ja tähdet hävisivät ja kalpenivat, metsänkin pimeys alkoi vaihtua aamuhämärään.

Hän seisoi taas kuunnellen — metsän miehistä hän ei kuullut pirahdustakaan, ei ääntä mistään muuta kuin jonkin pienen eläimen rapinaa syvällä vaaleana hohtavien, kuivuneitten lehtien alla, tässä oli suurta metsää, pyökkiä. Olav kulki nyt eteenpäin, mutta hitaammin, ja nyt hän tunsi koko märän vaatekertansa painon sen takertuessa häneen kävellessä — hän olikin märkä kiireestä kantapäähän, ja kuljettuaan vähän aikaa rauhassa häntä alkoi palella jääkylmien vaatteitten liimautuessa ruumiiseen.

Tavallaan se teki hyvääkin. Ihmeen selkeästi ja välinpitämättömänä hän muisti koko sisäisten tapausten kiihkeän kulun, joka oli vienyt hänet mukaansa illasta pimeimpään keskiyöhön — mitä sitten oli tapahtunut, taistelu roistojen kanssa ja pako läpi orjantappuroitten oli ikäänkuin avannut suuren kuilun hänen ja hänen selkeitten näkemystensä väliin. Hän oli siitä selvillä, ettei hän äsken näkemäänsä ollut nähnyt omin, sielussaan asuvin voimin, vaan että häneen oli virrannut ulkoapäin valoa, ja siitäkin hän oli selvillä, että hän oli huutanut apua tätä voimaa vastaan, vieläpä apua siltä taholta, mistä mies ei milloinkaan turhaan apua pyydä taistellessaan totuutta vastaan — ja apua hän olikin saanut. Hän tiesi myös, että jos hänellä sillä hetkellä olisi ollut kyky sekä nähdä että tuntea selvästi, mitä hän oikeastaan oli tehnyt, tuntea ei yksinomaan päällään, vaan myöskin sydämellään ‒ hän olisi nyt luultavasti ollut epätoivoon sortunut mies. Mutta hän tunsi vain helpotusta, ja hänen ympärilleen kireälle kietoutuva märkä vaate teki hänet levolliseksi, kuten märällä purjeella sammutetaan tulta.

Hän pyyhkäisi kasvojaan ja huomasi niistä vuotavan verta ja niiden saaneen metsikössä naarmuja sekä että oikean reiden sisäpuolella vuoti verta. Vähän ajan kuluttua hän alkoi ontua, mutta jatkoi kulkuaan — hänestä tuntui kuin hän ei voisi pysähtyä. Ja niin hän kulki kulkemistaan pökerryksissä ja unissaan.

Aamun koitteessa alkoi usvaa kohota alangoista — äkkiä sumu ympäröi hänet valkoisena ja tiheänä, peittäen taivaan sinen ja sammuttaen viimeisetkin tähdet. Olav oli lopulla kulkenut puoliunissaan kompastellen tuon tuostakin syviin pyörän raiteisiin, jotka olivat syöpyneet tien ruohikkoon; nyt hän heräsi ihan täydelleen.

Kaikkialle kietoutuvassa, ääntä vaimentavassa sumussa näyttivät puut kasvavan kaamean suuriksi. Olavin väsyneet aivot tajusivat sen — se oli kuin viimeinen vilahdus siitä näkyjen maailmasta, johon hän oli kietoutunut ja josta hän oli karannut. Se katosi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin.

Ruoho oli kasteen vallassa, se taipui harmaanvihmaisena ja painavana. Tie kulki täällä suuria tammia kasvavassa metsässä ja hämähäkin verkot puikkelehtivat ala-metsikön tiheikössä pensaasta toiseen. Olavia vilutti siinä seisoessaan — ja lähtiessään taas liikkeelle ja eteenpäin kulkiessaan hän tunsi, että oikea jalka oli jäykkä ja kipeä ja housut verestä kankeat.

Jonkin ajan kuluttua hän joutui niitylle, jossa punaisen kirjavaa karjaa kulki sumussa laitumella. Olav huusi vanhalle paimenelle, mutta ei saanut ymmärrettävää vastausta. Vähän ajan päästä hän saapui pienelle kyläkujalle ja täällä häntä neuvottiin, niin että hän joutui Lontooseen auringon tunkeutuessa usvapilvien lävitse ja kaikkien kirkonkellojen soidessa. Hän saapui kaupunkiin jostain itäportista — hän oli tehnyt ulkopuolella suuren kierroksen. Olav ei katsellut oikealle enemmän kuin vasemmallekaan, hän ontui puoliunissaan kaupungin läpi repaleisena, pölyisenä kasvot verellä. Sillalta lautturi läksi viemään häntä laivalle.

Toiset olivat saapuneet kotiin edellisenä iltana. Ne näyttivät Olavin saapuessa ilostuvan. Hän sanoi joutuneensa joittenkin miesten käsiin, jotka olivat metsässä ryöstää hänet, mutta hän oli päässyt irti pimeässä ja sitten eksynyt Eikä siitä sen enemmän puhuttukaan. Mutta kun Galfrid auttoi häntä pesemään hyytynyttä verta ja Leif toi vesiastian, ei poika malttanutkaan olla virkkamatta:

»Siis sinä, Olav, palasitkin kotiin loppujen lopuksi verissäsi, enkä minä», naurussa oli pientä ivaa.

Olav pysytteli laivassa suurimman osan sitä viikkoa, minkä he vielä olivat Lontoossa. Sitten he purjehtivat kotiin.

Olav purjehti kotiin Oslon vuonoa myöten eräänä aamuna raikkaassa pohjatuulessa; oli säteilevän sininen aurinkoinen päivä ja vuono aaltoili tummana valkoisin hyökyharjoin. Pitkin vuonon rantamia hohti ja loisteli metsän joka puu; tuuli riisteli koivujen latvoista niitten ensimmäisiä kellertäviä lehtiä. Laineet syöksähtivät valkoisina riutoille ja saarille, joissa harmaan kallion koloissa kasvoi keltaista, auringon paahtamaa heinää — ja Olavista tuntui kuin hänen päälleen pirskahtelevat ja kastelevat aallotkin olisivat kotoisempia ja parempia, aivan toisenlaisia kuin aavalla merellä. Hän istui jälleen oman veneensä peräsimessä. Kauan hän olikin ollut poissa kotoaan. Hestvikenissä oli kaikki paikoillaan, sanoi Arnketil. — Olav huusi veneen keulaan Eirikille, joka oli noussut jotain ottaakseen ja oli nyt tuupertumaisillaan tuhdon yli veneen painuessa aallon pohjaan.

Kylläpä se poika oli kasvanut. Eirik oli tullut Arnketilin mukana kaupunkiin isäntää vastaan, mutta Olavilla ei ollut aikaa jutella paljonkaan heidän kanssaan Oslossa viipyessään jonkin päivän, ja sitäpaitsi oli Eirik lakkaamatta kiusannut häntä utelemalla kaikenlaista isän Englanninmatkalta. Olav ei itse ollut niinkään tyytyväinen sen tuottamaan hyötyyn; voitto oli suurimmaksi osaksi mennyt kuluihin, eikä häntä nyt enää haluttanut siitä sen enempää puhua. Olav oli ihmeekseen huomannut pojan vastailevan rumasti ja ylimielisesti — pojalle ei näyttänyt tehneen hyvää maleksiminen koko kesän kenenkään häntä kasvattamatta. Mutta purjehtiessaan nyt kotiin tuttua reittiä, Haa-öj ja Hougsviken-salmi edessään, teki hänen mielensä unohtaa Eirikin rumat tavat ja kohdella poikaa ystävällisesti. Kun sitten Eirik tuli hajasäärin perälle asettuen istumaan tuhdolle isän eteen nyökäytti tämä. Eirik kertoili innokkaasti jostain paikkakunnalla Jaakopinmessun iltana tehdystä murhasta — ja hänen oli itsensä pitänyt ratsastaa Baardin kera Skikkjustadiin käräjille. Olav nyökäytti välinpitämättömänä — hän ei tuntenut enemmän murhattua kuin murhaajaakaan; he olivat ulkopitäjän irtolaismiehiä, jotka olivat palvelleet jossain pohjoisessa metsämaan talossa.

»No sepä ei ollut niinkään onnellista», Olav arveli hymyillen. »On siinä lasta — ja Ragna on yksin niiden kanssa.» Ragna, karjakko, oli jäänyt uudenvuoden maissa leskeksi ja hänellä oli tytär ennestäänkin.

»Mutta Cecilia oli pitämäisillään huolta siitä, että ne vähenisivät», Eirik virkkoi vallattomasti. »Cecilia piti niin paljon kaksosista. Ja eräänä päivänä Ragnan ollessa ulkona oli Cecilia mennyt sisään niiden luo ja tupannut toisen suun täyteen kallioimarretta sitä muka lohduttaakseen. Lapsi oli menettämäisillään henkensä.»

Veneen laskiessa laituriin hyppivät hänen koiransa pitkin laiturin laitaa ulvoen ja ulisten ilosta. Sitten hän nousi omalle sillalleen, tervehti väkeään kädestä pitäen koirien hypellessä vinkuen, irvistellen ja nuoleskellen hänen kasvojaan.

Liv työnsi Ceciliaa esille! Lapsi oli puettu ahtaaseen haalistuneeseen hameeseen, mutta se heloitti auringossa hiukset hohtivat kuin ilmava, hopeanhohtoinen pilvi hänen valkeitten, pyöreitten pikku-kasvojensa ympärillä. Tyttö oli terveen näköinen, vaikka hänen ihonsa olikin niin valkoinen — se näytti raikkaalta kuin kedon kukka — ja harvinaisen suuret silmät olivat aivan harmaansiniset tai vihertävät kuin merivesi. Hän tuijotti isän silmiin vähän vieraasti tämän kumartuessa hänen puoleensa juttelemaan. Sitten Olav tarttui tyttärensä käteen ja talutti häntä astellessaan taloa kohti koirat ympärillään ja talon väki jäljessään.

Hän kulki polkua ylös pitkin viljapellon laitaa. Tähkät kohosivat valkoisina, se oli kaunista ja Olavin mieli oli kevyt: tänä vuonna ei ollut paljon rikkaruohoakaan. Tuntui kuin hänen elämänsä olisi jollain salaisella tavalla kytketty tähän viljapeltoon. Mutta se olisi pitänyt leikata jo ennemmin, nyt tuuli oli sitä jonkin verran pilannut.

»Sanovat sinulla olevan minulle suuria lahjoja, isä», Cecilia kuiskasi, ja ne olivat lapsen ensimmäiset sanat.

Hän istui illalla isännän paikallaan, kädet tuolin käsinojalla kiiltäviksi kuluneitten miehenpäitten päällä ja nojaten niskaansa seinähirsiä peittävään, vanhaan vaatteeseen. Ajatuksessaan hän kertasi kaiken, mitä hän oli päivän mittaan nähnyt ja järjestellyt silmien huomaamattaan seuratessa lieden liekkien leikkiä pirtin savuttuneilla seinillä.

Selittämätön mielihyvän tunne ja jonkinlainen tulevaisuuden odotus täytti hänen mielensä. Ne eivät edes muodostuneet ajatuksiksikaan — mutta ensimmäisen kerran hän huomasi ilman tuskaa, että Ingunn oli poissa. Pelkkä tyhjyys jo tuntui hänestä ruumiilliselta levolta, kuten haavan parannuttua, kun kipeä ja pakottava kohta on poistettu. Tuskin Olav sitä itsekään huomasi, mutta sinä yönä, vieraan naisen puutarhassa, häneltä oli hävinnyt halu ajatella Ingunnia. Häpeä seikkailusta oli jollain lailla tartuttanut sen yhteyteen liittyvät muistot.

Liv tuli sisään, käänsi hahlan patoineen syrjään, puuhaili tulen ääressä. Sanomattoman ruma, Olav ajatteli, käsittämätöntä, miten rengit viitsivät hänen kanssaan — mutta näkyivätpä vaan sen tehneen —.

»Sinäpä olet tänä iltana myöhäinen illallisemme puuhissa, Liv», hän virkahti ja tyttö naureskeli onnellisena, kuten hänen tapansa oli, kunhan isäntä hänelle sanankin sanoi.

Ovi oli raikkaan ilman vuoksi avoinna aivan ulos asti — ulkoa kuului koron kopinaa kallioon. Sitten pistihe Cecilian vaalea pää näkyviin eteisen mustasta oviaukosta. Olav katseli häntä hänen kiivetessään kynnyksen yli. Lapsi meni lieden luo — valo hohti hänen punaisessa puvussaan ja vaaleassa tukassaan hänen siinä seisoessaan ja poimiessaan lieden reunalle tipahtaneita jyväsiä.

»Olen.» Olav tarttui häneen aikoen nostaa hänet syliinsä. Mutta lapsi pujahti pois ja meni jälleen lieden luo.

Jyväset pomppivat padassa ja päästivät lyhyitä höyrypussahduksia. Olav iloitsi saadessaan puuroa ja olutta — keitettyä ruokaa hän ei ollut maistanut kotoa lähdettyään.

Hän käveli pihamaalla tuokion ennen maata menoaan. Tuuli oli illansuussa vaimennut, vuono kohisi ja solisi mäen alla kaislistossa. Ulkona oli pimeää, ja tähdet tuikkivat kirkkaasti, aamuyöstä saattoi maan vetää kuuraan. Olav läksi karjakartanolle päin. Tallin seinään tuntui pientä töminää hän pysähtyi hetkeksi, avasi oven ja astui sisään, meni tamman luo ja jutteli sille. Hän veti syvin henkäyksin pistävää, lämmintä tallin tuoksua.

‒ Itäpuolella, riihen takana, hän seisahtui taas hetkeksi — kuunteli laaksopuron heikkoa, syksyistä solinaa ja katseli loistavia tähtiä mustan metsäharjun yllä. Alhaalla hän näki vaalean viirun siinä kohtaa, missä meri huuhtoi vuoren juurta. Laaksossa kuulsivat vaalenevat vainiot pimeän vaipan alla.

Jumala, välähti äkkiä hänen mielessään — hän katseli suurta tähteä, joka loisti aivan kuusen latvojen tasalla. Hänen mieleensä johtui se tähtikirkas yö Englannissa, jolloin hänet pysäytettiin ja hänelle puhui Ääni, jota tottelemattomuuden valinnut mies ei haluakaan muistella. Hän oli tehnyt valintansa ja nyt hänestä tuntui kuin hän olisi paennut ja piiloutunut, ryöminyt yön pimeässä vaaleana ja kypsänä kohoavan viljavainion turviin; hän painui kylmänkalseaan maahan ja piiloutui sinne —.

Sitä paitsi oli totta mitä sanottiin, täällä Hestvikenissä oli kumman kuollutta. Vanhat ihmiset sanoivat Olav Puolipapin karkoittaneen pois kaikki haltiat ja maahiset — paitsi yhtä — sille hän ei voinut mitään. Kukaan ei tiennyt tarkoilleen mikä se sellainen oikeastaan oli — se oleili enimmäkseen joensuussa, sillan korvalla ja muistutti jättiläismäistä metsäsikaa, jolla oli vain kolme jalkaa. Se ei tehnyt hyvää enemmän kuin pahaakaan. Epäselvästi toivoi Olavi, että täällä olisi saanut olla enemmän elämää —.

Sitten hän asteli hiljakseen takaisin pirttiin päin, meni sisään ja kävi vuoteeseen.

— Hän oli juuri nukkumaisillaan, kun eräs asia pujahti mieleen — Liv. Entäpä, jos paikkakuntalaiset alkaisivatkin epäillä että hän oli syyllinen. Hän heräsi täydelleen ja valahti kuumaksi — hän oli aina tuntenut suurta vastenmielisyyttä tuota matalaa, kevytmielistä, sammakon näköistä tyttöä kohtaan ja nyt hänestä tuntui, että hän kärsisi vaikka mitä mieluimmin kuin että joku luulisi hänen olleen sellaisia puuhissa —. Tällä kertaa täytyy hänen saada hänet naitetuksi ja pois talosta — eiköhän Arnketil ollut läheisin korjaamaan häntä —. Olav makasi kauan valveilla, saman nakertelevan rauhattomuuden kiusaamana —.

Seuraavana päivänä hän puhui Liville. Tyttö vääntelihe, tirskui rumasti, mutta lopuksi hän myönteli, että lapsi saattaa olla Arnketilin. Ensin hän ei näyttänyt tulleen erikoisen iloiseksi, kun Olav sanoi aikovansa auttaa heitä naimisiin, Mutta sitten hän muutti mieltään, kiitteli ja ylisteli häntä — Olav huomasi hänen arvelevan, että nyt hän ja Arnketil jäisivätkin talon isännän apulaisiksi. Hän sanoi lyhyesti, ettei se ollut hänen tarkoituksensa; hän auttaisi heitä oman kodin hankinnassa.

Mutta miten se kävisi päinsä, sitä ei Olav itsekään tiennyt; vuokralaisista ei kukaan ollut halukas muuttamaan. Rundmyr oli ainoa paikka, jossa ei asunut ketään —.

Olav oli sitä viljellyt Torhild Bjørnintyttären ja hänen siskojensa puolesta siitä asti, jolloin tämä joutui Hestvikeniin. Pellot olivat jääneet hoidotta vähän kerrassaan, sillä hänellä ei mielestään ollut varaa niiden kunnossa pitoon; Olav piti maita laituminaan, ja rakennukset olivat tyhjinä. Silloin tällöin vietti siellä joku Bjørnin ja Gudridin vanhemmista pojista jonkin viikon — he tulivat äitiinsä, olivat säälimättömiä ja heidän olevan epäluotettaviakin. Vanhin heistä, Egil, oli yli kahdenkymmenen; siitä asti, jolloin Olav oli rikkonut sisarpuolta vastaan, oli tämä apua tarvitessaan maleksinut Hestvikenissä — vaatinut yhtä ja toista aivan kuin olisi kaikkeen oikeus; hän käyttäytyi parempisäätyisen miehen poikana ja senpä vuoksi tarvittaisikin aika paljon ennenkuin voitaisi sanoa Olavin sovittaneen suvulle tuottamansa häpeän. Olav myöntyi siihen, vaikka hän olikin aikanaan suorittanut veljille täydet sovintorahat ja huolehtinut hyvin Torhildista ja lapsesta — mutta Egil ei tainnut olla milloinkaan sisarpuolensa luona. Olav tuli siihen tulokseen, että hän kenties voittaisikin ostaessaan nyt Rundmyrin — silloinhan hän pääsisi Egilin naapuruudesta.

Mutta kun Olav kutsui Arnketilin luokseen, ei hän saanutkaan puhuttua tälle asiasta. Mies oli täydellinen köyhyyden ja kurjuuden esikuva: pitkä ja laiha ronkelo, raajat veltot ja liian pieni pää pitkän, laihan ja suonisen kaulan päässä, kurkunpää suurena ja ulkonevana. Hänen kasvonsa olivat likaisen harmaat eikä hänen ikäänsä ollut helppo arvata, mutta hän ei voinut olla muuta kuin kuusi—seitsemän kolmatta, sillä hän ei ollut vielä täysikasvuinen tullessaan Olavin palvelukseen. Arnketil oli niin hölmö, että häneltä varmasti puuttui jotain järjenjuoksussa; hän oli kuitenkin tavallaan kunnon työmies ja hän oli aina palvellut Olavia uskollisesti — kunnes hän joutui Livin pauloihin —, sillä tämä sai hänet sekä näpistelemään että valehtelemaan isännälleen; vaikka tyttökään ei ollut järjellä pilattu, oli hän sellaiseen sentään aika taitava. — Ja niin kävi Olavin sääliksi ihmis-parkaa, eikä hän puhunut hänelle mitään koko naimisiin menosta.

Mutta pari päivää myöhemmin Olav tuli illalliselle väsyneenä ja märkänä, ja Liv kuljeskeli ruokavateja kanniskellen — hänen jouduttuaan emännyyttä hoitamaan ei ruoka tahtonut milloinkaan tulla pöytään. Eirik oli istuutunut kauas penkin alapäähän Arnketilin viereen; heillä oli jotain hauskaa, niin että he koettivat tuijottaa sylissään oleviin ruokakuppeihin — ja sentään he tuon tuostakin purskahtivat nauramaan, niin että liemi roiskahti sekä Eirikin suusta että sieraimista. Silloin ei Arnketilkaan voinut pidättäytyä, hän nauroi, ruoka meni väärään kurkkuun, hän yski ja nauroi ja köhi niin, että kyynelet virtasivat pitkin poskia, ja nyt… Eirik nauroi vallan hillittömästi.

Olav kääntyi kiivaasti; silloin Eirik ponnahti ylös, ryntäsi ulos naurusta ulvoen, mutta Arnketil pudotti ruokakuppinsa lattiaan ja räjähti täyteen nauruun, Liv seisoi ja tirskui tietämättä edes mistä tällainen mahdoton ilo sai alkunsa.

Illallisen jälkeen Olav kutsui Arnketilin kanssaan ulos ja puhui hänelle naima-päätöksestään. Arnketil myöntyi ja tuntui tyytyväiseltä. Olav tunsi taaskin sääliä häntä kohtaan — herra ties minkälaiseksi elämä tulisi Rundmyrissa; olemaan moisen pariskunnan käsissä. Mutta sen täytyi mennä parhaansa mukaan ja apuahan he saisivat tarvittaessa — —.

— Olav makasi yöllä miettien — entäpä jos hän sentään antaisi heidän jäädä tähän. Mutta sitten se tuntui mahdottomalta. Liv oli hoitanut tehtävänsä yksinkin ollessaan huonosti. Jos nämä kaksi nyt jäisivät tähän lapsineen, parine lehmineen ja pikkukarjoineen — kylläpä kävisi aikalailla rauhattomaksi. Sillä Ragnaa kolmine lapsineen hän ei voisi lähettää pois; hän oli kunniallinen nainen ja rehellisen miehen leski. Ja häntä näkyi seuraavan karjaonni —.

Seuraavana päivänä iltapäivällä Olav otti pienimmän veneen ja souti vuonon poikki.

Tunturien yli olikin pitempi matka kuin mitä hän muisti. Hän pysähtyi tuon tuostakin — epävarmana tiestä. Mutta hän ei halunnut kyselläkään.

Ilma sinersi tyynenä, taivas oli raskaitten pilvien peitossa, mutta silloin juuri kilotti aurinko pilven lomasta, niin että havumetsä hohti tummanvihreänä ja keltaiset lehdikot saivat ihmeellisen väriloisteen raskasta, mustansinistä ilmaa vasten. Haavat värisivät hiljalleen vahankeltaisine lehtineen ja latvat olivat jo täällä ylhäällä harvenneet, niin että niiden alla kulkeva tie oli keltaisenaan pudonneita lehtiä. Metsämaa uhosi kosteutta, kuten aina syksyllä, vaikkapa olisi poutakin.

Vihdoin Olav tunsi seudun. Suuren suon takana, joka oli punaisenaan kanervia ja jossa vaaleanharmaa suovilla ympäröi suonsilmiä, oli Auken raivattu tila. Metsätöyrämän kautta hän joutui veräjälle ja näki keltaiset vastapiilutut rakennukset kivisellä penkerellä, sen alapuolella levisi pellon sarkoja, joilla vilja oli kuhilailla.

Tie kulki pellon piennarta ja suuren kiviröykkiön sivu. Polku kääntyi ja sen keskellä Olav näki edessään lapsen, parivuotiaan pojan, jonka vaaleankellervä tukka kihartui niskassa. Hän puuhaili kivikossa vattuja poimien. Huomatessaan vieraan hän kääntyi. Poika oli pistetty pellavahousuihin, jotka olivat aivan liian suuret, kannattimet oli sidottu ristiin kainaloitten alle, paksu paita pullotti esille sen lomista sekä edessä että takana vallan hassunkurisesti. Mutta siitä huolimatta saattoi huomata, että lapsi oli harvinaisen kaunis.

Olav seisoi hetkisen hiljaa ja poika katseli häntä, kunnes hänen pienet, marjantahrimat kasvonsa alkoivat vetäytyä itkun mareeseen. Olav katseli ympärilleen ja silloin hän huomasi Torhildin — tämä suoristihe kypsässä viljapellossa. Torhild katsoi sinnepäin — laski sirpin kädestään, irroitti huivin, joka oli valahtanut niskaan ja solmi sen päähän. Hän oli puettuna samoin kuin Olav oli aina nähnyt hänet työssä ollessa, nilkkoihin asti ulottuvaan, vaaleanharmaaseen rohdinpaitaan, jota kudottu vyö kiinnitti vyötäisillä. Kömpelöt kengät oli paljaissa jaloissa. Hän ei ollut sen enempää nuoremman kuin vanhemmankaan näköinen kuin entisinäkään vuosina, minä Olav oli hänet tuntenut, mutta nyt astellessaan häntä kohti voimakkaana, sorjana ja suorana sirppi kädessään hän oli Olavin silmissä kaunis.

»Tämäpä oli odottamatonta — oletko sinä täällä kävelemässä tänään?»

»Tämän näköinen hän on», hän sanoi ikäänkuin itseään puolustaen, »mutta täällä on niin paljon käärmeitä, etten uskalla hänen antaa kulkea avojaloin —»

Sisälle päästyään Torhild kehoitti häntä istumaan: »— eiköhän sinun ole jano?» Hän toi haarikalla vaahtoavaa olutta ja toivotti hänet tervetulleeksi. »Minä tein olutta Mikonpäiväksi.»

Olav istui, hän tunsi jälleen saman miedon ja hienon kuivuneitten kukkaseppelten tuoksun; sellaisia kukkia oli Torhildilla ollut aina kesäisin tapana ripustella huoneisiin syöpäläisiä karkoittamaan. Sillä aikaa Torhild oli tullut esille sängyn päädyn takaa: hänellä oli yllään viheriäksi värjätty mekko työpukunsa päällä ja vyöllään se kuparihelainen vyö, jota hän tavallisesti piti pikku-pyhinä. Sitten hän istuutui pojan kanssa ja puki hänet. Sitä tehdessään hän kyseli Hestvikenin väkeä, Eirikin ja Cecilian vointia ja vuodentuloa.

»Niinhän minä olen kuullut. Sinä oletkin ollut oikein pitkällä matkalla. Kyllähän sen tiesikin — sinä halusit katsella vähän maailmaa tultuasi vapaaksi mieheksi.»

Torhild toi vieraalle ruokaa ja tämän syödessä hän seisoi jonkin matkan päässä lapsi käsivarrellaan. Olav ei voinutkaan olla sanomatta alas katsellen:

»Suureksihan häntä sanotaan.» Äiti kumartui ja hyväili poskellaan lapsen poskea. Mutta nyt poika alkoi väännellä ja ponnistella, hän tahtoi pois ja äiti laski hänet lattialle. Poika meni vieraan luo, seisoi ja katseli häntä hetkisen. Mutta sitten muistui hänen mieleensä jokin tärkeämpi asia, hän tallusteli nurkkaan, istuutui ja alkoi leikkiä jollain.

Olav pyysi Torhildia istuutumaan: »Minulla on sinulle asiaa.» Tämä vei ruokakupin pois. Sitten hän istui lieden laidalle Olavia vastapäätä, katseli häntä kädet helmassa Olavin selittäessä asiaansa.

»Minun täytyy neuvotella tästä veljieni kanssa», hän sanoi Olavin puhuttua. »Asian laita on sellainen, että onhan sinulla oikeus odottaakin minun tekevän tässä asiassa sinun mielesi mukaan; ja samaa voit odottaa meiltä muiltakin. Mutta minä vain arvelen, lieneekö oikein viisasta sinun asettaa sellaista väkeä kuin Anki ja Liv asumaan niin lähelle omaa taloasi.»

»Olen minä sitä itsekin ajatellut. Sinä tietysti ajattelet sitä, että he ovat jonkin verran epäluotettavia. Tokkopa sentään siinä ajan mittaan niin paljon menee, etten sitä jaksaisi kärsiä köyhtymättä. Enkä minä näe mitään muuta neuvoa.»

Sitten he läksivät ulos katselemaan ympäristöä. Torhild kantoi kiulua — hänellä oli kaksi lehmää ja hieho laitumella metsässä aivan aidan takana. Hänen lypsäessään Olav nojasi aitaan häntä katsellen; he juttelivat karjasta ja ilmasta ja sen sellaisesta. Bjørn-poika tuli sinne ja tahtoi nousta aidalle nähdäkseen äidin; Olav tarttui häneen ja auttoi häntä; hän jäi siihen poika käsissään juttelemaan Torhildin kanssa kuten ennenkin.

Metsästä tuli kolme puolikasvuista lasta tuoden lehtikerppu-kuormaa;
kaksi poikaa veti ja tyttö työnsi takaa. Ne olivat Kaare ja Rannveig,
Torhildin nuorimmat sisarpuolet. Olav tervehti, he olivat kasvaneet
Hestvikenissä.

Kolmas oli pitkä, hontelo, vaaleaverinen poika, jolla oli, kihara tukka ja pitkä, litteä leuka; hän oli typerän näköinen; mutta Torhild sanoi hänestä olevan suurta hyötyä: »Tämä Ketil on minun isäntärenkini». Hänet oli löydetty maantien varrelta ristin juurelta tästä pohjoiseen nelisentoistavuotta sitten vastasyntyneenä, ja ne vanhukset, jotka olivat Jumalan tähden ottaneet hänet suojaansa, olivat nyt kuolleet; ja niin hän oli nyt täällä Aukenissa.

He läksivät taloa kohti jälleen ja Olav arveli, ettei hän ollut koko tänä vuonna nähnyt missään niin kaunista viljaa kuin täällä Aukenissa.

»Sittenhän minä saankin lähettää sinulle vakallisen kylvösiementä», Torhild virkkoi hymyillen hiukan. »Jos sinulle kelpaa sellainen lahja minulta.»

Lapset istuivat tuvassa syömässä heidän sisään tullessaan. Torhild sanoi heille, että he saisivat nukkua tulevana yönä aitassa: »— me olemme saaneet pitkämatkaisen vieraan.»

He läksivät heti pois, ja Torhild otti arkustaan pieluksen ja kaksi peittoa, joihin oli kudottu tähtiä, ja aikoi tehdä vuodetta.

»Älä vaivaudu minun vuokseni», Olav virkkoi hiljaa. »Minun täytyy palata vielä tänä yönä Hestvikeniin.»

»Niin. — Tuskinpa minä sentään voin täällä tämän kauemmin viipyä —.»

»No, jos niin on, että sinun täytyy vielä tänä yönä soutaa vuonon poikki — täytynee sinun kai lähteä.»

Olav nousi, otti vaippansa ja keihäänsä. Hän meni Torhildin luo ja ojensi hänelle kätensä jäähyväisiksi.

Torhild nosti syliinsä lapsen, joka istui lattialla helistellen puukupissa kiviä ja laski hänet vuoteeseen. Sitten hän läksi yhdessä Olavin kanssa.

Päivän ihmeellinen tummansininen kajastus oli muuttunut harmaaksi hämäräksi, ja joku sadepisarakin tipahteli; mutta kun Olav kehoitti häntä lähtemään sisään, Torhild vastasi, ettei siitä sen kummempaa sadetta tulisikaan. Hän asteli Olavin edellä etelään pellon poikki purolle, joka erotti Aukenin ja päätilan maat toisistaan. Saavuttuaan kartanon alueelle hän odotti, ja he kulkivat rinnan eteenpäin pellon piennarta, jossa sarat levisivät leikattuina ja sänkisinä harmaan taivaan alla.

»Kenen sinä olet ottanut Livin tilalle Hestvikeniin emäntäpiiaksi täksi talveksi?» Torhild kysyi.

»Minulla ei vielä ole ollut tilaisuutta katsella ketään», Olav vastasi.
»Mutta ehkäpä siihen keino keksitään —.»

Torhild kulki hetkisen ääneti. Sitten hän sanoi ikään kuin hengästyneenä:

»Olav — kuka naisista — niistä, joita sinä tunnet — olisi sinun mielestäsi siihen toimeen sopivin?»

»Kenen sinä luulisit enimmän huolehtivan sinun parastasi ja palvelevan sinua koko voimallaan, uskollisemmin kuin muut naiset?»

»Mutta ymmärräthän sinäkin sen. Tuskinpa kauankaan kestäisi ennenkuin —. En minä voi pyytää sinua palaamaan sellaisiin — kunniattomiin oloihin.»

»Ei. Minä en tahdo, että sinä kärsisit minun takiani vielä enemmän pahaa kuin mitä sinä jo olet kärsinyt, ja täällä Aukenissa olette te, sekä sinä että poika parhaimmassa turvassa. Minä olen tänään nähnyt siksi paljon, että arvelen sinun täällä hyvin selviävän, Torhild.»

»Enhän minä ole kiittämätön, Olav. Mutta en tiedä — ellei se olisi koskenut häntä, joka makasi vuoteessa sairaana ja kykenemättömänä ja jolle me teimme vääryyttä — enpä luule, että minulla olisi ollut paha olla viimeisenä talvena, jonka elin Hestvikenissä.»

»No, nyt et sinä eksy enää», sanoi Torhild. »Tätä polkua myöten on paljon helpompi löytää venetalaalle kuin sitä, jota sinä tulit.»

Olav katseli naista — päivän viime säteitten valossa erottautui hänen soikeitten kasvojensa vaalea pyöreys ja hänen ruumiinsa korkeapovinen solakkuus; häntä saattoi luulla vielä aivan nuoreksi. Vuono lepäsi alhaalla metsän varjossa kuolleena ja synkkänä raskaan syystaivaan alla; vastaranta sulautui mustanpuhuvana sadesumuna.

Hänet valtasi voimakas halu ottaa Torhild. Pudonneet lehdet hohtivat metsässä kanervikon nyökkyvien latvojen päällä — Torhildin pirtissä hehkui lieden lämpö kodikkaasti, poikanen nukkui —. Kotimatka-ajatus täytti hänet vastenmielisyydellä.

Hän pysähtyi metsän halki polkua astellessaan tuon tuostakin aatoksissaan. Oli jo vallan pimeä hänen saapuessaan rantaan. Hän pääsi veneensä luo siihen, missä se oli rannalle vedettynä, aikoi työntää sen vesille, mutta jäikin seisomaan veneeseen nojaten, tuijottaen yön pimeään.

Olav ei tiennyt itsekään, mikä hänet oli ajanut Torhildin luota — mutta hänen oli täytynyt. — Yhtäkkiä hän huomasi, että satoi — hän ei ollut huomannut, milloin se oli alkanut, mutta nyt se solisi tuhansina pisaroina vuonon kalvoon; hänen takanaan se rapisi ja virtaili lehtimetsässä.

Seisoessaan siinä pimeässä syyssateen kastelemana hän tunsi sielunsa syvyyksissä olevansa sidottu olemaan yksin, kuin jos hän olisi tehnyt munkkilupauksen — se vain erona, ettei hänen omalla tahdollaan ollut sen kanssa mitään tekemistä. Täytyi olla niin, tahtoipa tai oli tahtomatta. Hänen elämänsä oli muodostunut kuin tiettömässä erämaassa kulkemiseksi, hän ei nähnyt tietä eikä polkua ja hänen täytyi jatkaa ypö yksin matkaansa —.

Hän sai veneen vesille, pohjan rapina rannan hiekkaan ja airon läiskähdykset niitä veteen laskiessa herättivät hänet. Sade yhä valui virtanaan. Tuon tuostakin hän katsoi olkansa yli toista, mustaa rantaa, ettei kulkisi liian kauas.

Torhild — hän tunsi tätä ajatellessaan sydäntänsä kouristavan. Mutta oli sääli, että isä oli saattanut tyttären sellaiseen asemaan. Ellei Bjørn Egilinpoika olisi menettänyt koko omaisuuttaan ja nainut sitten sellaista Gudridia ja saattanut kaikki lapsensa köyhyyteen ja palvelijan asemaan —. Olavissa heräsi siinä soutaessaan kiukku Bjørniä kohtaan, joka oli saattanut tyttärelleen sellaisen kohtalon. Sukunsa ja syntyperänsä vuoksi olisi Torhild voinut joutua hyviin kunniallisiin naimisiin.

Olav ymmärsi puolittain, että hänen mielessään oli tapahtunut muutos. Jouduttuaan katselemaan onnettomuutta kasvoista kasvoihin hän ei milloinkaan ollut joutunut edes kiusaukseen pyrkiä osastaan tai omasta syyosuudestaan eroon, hän ei milloinkaan ollut pelännyt nostaa harteilleen omaa taakkaansa, vieläpä enemmänkin, jos joku heikompi yritti laskea taakkansa hänen kannettavakseen. Nyt hän etsi jotakuta, jonka niskoille voisi vierittää syyn näistä vaikeuksista, joihin oli joutunut —.

ERÄMAA

Vuosi Olav Auduninpojan ulkomaanmatkan jälkeen oli eräänä varhais-kevään aamuna käräjät Haugsvikissä ja Eirik oli saanut olla siellä isänsä kanssa. Mutta poislähtiessä sattuikin niin, että rynjuliläiset läksivät Olavin veneessä ja Eirikin piti tulla toisessa aluksessa.

Hän tuli vasta iltapäivällä — pienessä purjeveneessä, joka oli tupaten täynnä keskenkasvuisia poikia. Ragna tuli isännän luo ja kysyi, eikö lapsille, joista monet olivat kauempaa pitäjältä, saisi tarjota ruokaa ennen heidän kotiin lähtöään. Kyllä, Olav vastasi.

Pojat tulivat sisään ja Olav vastasi nyökäyttäen heidän tervehdykseensä. Sitten hän läksi ulos, sillä häntä ujostutti, samoin kuin kaikki pitkin penkkejä istuskelevat lapset näyttivät vierastavan.

Hän seisoi tallin ovella poikalauman tullessa pirtistä. Mutta lapsilla ei näyttänyt ensinkään olevan kiire pois; he jäivät pihamaalle — jotkut maleksivat rakennusten väliä sinne tänne, pari, kolme yhdessä, nuuskivat ja katselivat joka nurkan; toiset pysyttelivät suuremmissa joukoissa, puhelivat ja naureskelivat ja kiusoittelivat pikkuisen toinen toisiaan; mutta se oli vain kaikki leikkiä ja hyväntuulisuutta.

Olav jäi paikoilleen, sillä häntä ei haluttanut kulkea hälisevän parven sivuitse. Oli kylmä auringon laskettua ja nuoret, terävät poikain-äänet kajahtelivat kirkkaasti hiljaisena kevät-iltana.

Rakennusten pohjoisella seinämällä oli vielä lunta, ja pojat alkoivat lumipallosodan. Olav ei sen enempää heitä tarkannut, mutta joukossa oli eräs, joka pisti silmiin; hän oli pisin joukosta ja tavallaan kauniskin, punainen ja valkoinen kuin veri ja lumi, tukka pitkä ja sileä, oljenkeltainen. Eirik pysytteli koko ajan sen pojan rinnalla ja auttoi häntä.

Mutta vähän ajan kuluttua Olav huomasi, että muut pojat olivat yhtä puolta ja taistelivat Eirikiä vastaan, he viskelivät häntä lumipalloilla ja sulkivat häneltä tien lumikasalle, niin ettei hän päässyt heitä vastustamaan. Pitkä poika seisoi katsellen.

Silloin Eirik juosta porhalsi karjarakennuksiin päin. Vuoren juurella, ulkohuoneitten takana, oli notko vielä täynnä lunta. Eirik hyppäsi sinne ja alkoi tehdä lumipalloja sekä pommitti niillä häntä seuraavaa parvea. Olavkin läksi ulkohuoneitten taa katsomaan miten kävisi.

Eirik riistäytyi irti sinne ensiksi hypänneitten vihollistensa käsistä; rynnättyään joukon läpi ja kahlattuaan polviaan myöten nuoskassa lumessa hän pääsi notkon halki takana olevassa vuoressa olevan halkeaman suojaan. Sieltä hän lennätti kourallisen toisensa jälkeen sammalta ja irtomultaa hyökkääjien niskaan, jotka viskelivät takaisin lumipalloja. Siellä kiljuttiin jo kovasti — leikki oli jo muuttumaisillaan riidaksi.

Silloin osui lumipallo Eirikin silmään, hän kumartui ja painoi sitä kädellään. Samassa hyppäsi pitkä, vaalea poika, joka koko ajan oli seisoskellut joutilaana katsellen, Eirikin luo ja kietaisi käsivartensa hänen ympärilleen. Sitten hän paiskasi Eirikin suin päin kinokseen ja kaikki muut heittäytyivät hänen päälleen ja alkoivat pestä Eirikiä lantaisella lumella uudelleen ja kiljuen ja nauraen, Eirik ulvoi kiukuissaan tukehtumaisillaan poikaliudan alla.

Olav astui lähemmä — pitkä, vaalea huomasi hänet ja sanoi toisille jotain. He nousivat heti.

Eirik nousi; hänen suustaan vuoti verta ja hän kääntyi pitkän puoleen huutaen raivoissaan:

»Sinä olet paholainen etkä ihminen —! Minä — minä autoin sinua —!» hän itki kiukusta.

Olav huomasi, että pitkä, vaalea poika näytti hyvin nololta, hän räpytteli silmiään ja käänsi Eirikin isälle selkänsä. Kaikille muillekin pojille tuli notkosta kiire lähtö. Olav kulki hitaasti jäljessä; pihalle tultuaan hän näki koko poikaparven olevan menossa itäänpäin riihen sivua. He eivät olleet hyvästelleet enemmän kuin kiittäneet ruuastakaan.

Eirik seisoi isän takana. Hän nikotteli vielä puristaessaan lumipalloa, jonka painoi ensin ajettuneelle silmälleen, sitten vertavuotavalle huulelleen.

»Jørund Rypa.» Eirik niiskutti ja nieleskeli; hän katseli joukon jälkeen, joka hävisi hämärissä Kverndalenin puoleen.

Eirik vastasi, että Jørund oli suuresta talosta kaukaa idästäpäin, Eyjavatnin luota, mutta hänen äitinsä sisar oli naimisissa Tjernaasissa ja sukulaisia oli Randabergissa; hän oleili siellä usein.

Olav pudisti välinpitämättömänä päätään. Hän tunsi niitä ihmisiä hyvin vähän, eikä ollut milloinkaan heidän kanssaan ollut puheissa.

Miehet istuivat illallisen jälkeen pirtissä; he olivat ottaneet joitain valjaita tai muita työkaluja, jotka tuli korjata ennen kevättöitä pellolla. Kun Olav kerran heräsi omista ajatuksistaan, hän huomasi miesten istuvan naureskelemassa, mutta Eirik virkkoi kiivaasti:

»— kun ne kaikki tuli yhtaikaa minun niskaan — Ettekö te usko, että minä olisin ne nujertanut maahan joka sorkan, jos olisimme joutuneet yhteen tasaisella maalla —»

»Mutta sitten sinä sait apua tuolta sinun erinomaiselta veljeltäsi,
Eirik», nauroi eräs miehistä.

Eirik vaikeni heti. Olav näki, että pojan huulet värisivät; hän nieli esiinpyrkivät kyynelet ja yritti näyttää välinpitämättömältä.

Olavissa heräsi hiljainen kiukku; tässä oli jotain hullusti — rengit uskalsivatkin ivata ja pilkata talon poikaa isän läsnäollessa. Eirik ei ollut enää mikään lapsi. Hän laski työn käsistään, oikaisihe ja haukotteli:

»Ei, miehet, — ilta on jo kulunut pitkälle. On jo aika käydä levolle —.»

Kun isä ja poika jäivät kahden, Olav meni Eirikin luo ja seisahtui hänen eteensä. Poika istui penkillä ja itki hiljaa.

»Nyt sinä saat lopettaa, Eirik — kerskua niin lapsellisia — että meidän palvelusväkemme rohkenee sillä lailla laskea leikkiä sinun kustannuksellasi —»

Kun poika ei vastannut, istui vain ja taisteli itkua vastaan, jatkoi
Olav terävämmin:

»Jørund —» Eirik nielaisi. »Me olimme luvanneet toisillemme olla aina uskollisia ystäviä — me vannoimme veljesliiton syksyllä ja —»

Eirik aikoi heti selittää innokkaasti. He olivat tavanneet toisensa kirkolla syksyllä, ja silloin Eirik oli kertonut kuulleensa äskettäin — ennenvanhaan oli ystävysten kesken ollut sellainen tapa, että he solmivat keskenään veljesliiton. Jørund oli ollut siihen suostuvainen. Mutta päästyään niin pitkälle, että heidän piti nostaa turveviilu keihään kärjellä se aina särkyi, eikä Jørund sitten enään viitsinyt — ja sitten siihen saapui sira Hallbjørn ja suuttui hirveästi nähdessään vasikkahaassaan heidän kaivelemansa monet kuopat.

Eirik seisoi toinen jalka lieden laidalla niin lähellä hiilen hehkua, että hänen kenkänsä alkoi savuta. Poika oli surullisen näköinen siinä pitkän hontelona seistessään, pitkine kauloineen ja kumaraisine, mustakiharaisine päineen — Eirikissä oli kaikki niin nuorta ja hentoa. Olavin valtasi halu osoittaa lapselle ystävällisyyttä:

»Äläppäs seiso siinä polttamassa kenkääsi, huomenna se on kivikova.» Olav ojensi hänelle parin omia jalkineitaan: »Sinä saat nämä huomiseksi lainaksi — pane omiisi olkia, niin ne kuivuvat rutikuiviksi.»

»Isä — sinun kenkäsi ovat jääneet minulle liian pieniksi — katsoppas tänne.»

Niin olikin. Hänellä itsellään olikin tavallista pienemmät jalat. Ja
Eirikistä näytti venyvän suurikokoinen.

Olav makasi valveillaan. Ajatukset Eirikistä tekivät rauhattomaksi ja kalvoivat.

Viime vuosina — aivan siitä asti, jolloin hänen ja Torhild Bjørnintyttären asiat saivat onnettoman käänteensä — hän oli karttanut poikaa melkeinpä huomaamattaan. Eirik oli olemassa — mutta mitä vähemmän hän häntä ajatteli, sitä parempi.

Mutta kuluneen talven aikana Eirik oli ikäänkuin pyrkinyt herättämään isän huomiota. Ensin Olav arveli sen johtuvan siitä, että poika oli saanut olla koko kesän vailla miehen kasvatusta; hänelle tuli kiire hiljentää pojan omaksumaa suuriäänistä olemusta. Mutta Olav oli saanut oppia näkemään suuresti hämmästyen eikä suinkaan ilostuen, ettei hänen onnistunutkaan, enään sysätä poikaa ulkopuolelle isän elämää, kuten tämä niin kauan oli ollut.

Hän huomasi, että hänen täytyi ottaa yhä enemmän käsiinsä pojan kasvatus, — niin vähän kuin se ajatus häntä miellyttikin. Hän näki kyllä kaikki pojan virheet ja heikkoudet — mutta asiantila ei saanut jatkua tällä lailla edelleen — että heidän käskynalaisensakin selvästi osoittivat ne tuntevansa. Nuorukainen oli jo siksi vanha, että hänen oli jo pakostakin esiinnyttävä ihmisten parissa isän kanssa. Mutta silloin oli isän pidettävä huolta, että poikaa kohdellaan arvonsa mukaisesti. ।

Mutta Eirikillä ei ollut itsellään minkäänlaista aavistusta, miten hänen oli käyttäydyttävä. Hän kuljeskeli täällä palvelusväen parissa: toisena päivänä hän oli heidän kanssaan hyvissä väleissä, lapsellinen hupakko; toisena taas ylpeä ja suurellinen — mutta se yllytti vain väkeä naurelemaan hänelle päin kasvoja.

Pahinta kaikesta oli, että hän vetelehti Rundmyrissä myöhään ja varhain. Siitä oli tullut mitä viheliäisin pesä Livin ja Arnketilin sinne muutettua. Egil ja Vigard, nuorin veli, oleilivat siellä myöskin ja laahasivat sinne omaa joukkoaan. Olav sai kuulla, että Eirik oli äskettäin ollut pelaamassa kaikenkarvaisten maantieltä kokoontuneiden kulkijainten ja heidän naistensa kanssa. Hän otti pojan silloin käsiinsä ja nuhteli häntä kovin sanoin. Silloin poika hänen suureksi hämmästyksekseen tuli röyhkeäksi ja sanoi vastaan. Olav tarttui vain pojan niskaan, nujuutti häntä vähän ja työnsi hänet sitten menemään — mutta hänelle teki pahaa tuntiessaan, miten pehmeänä ja rentona poika oli hänen käsissään. Ja Eirikin katse — samalla kertaa sekä ilkeä että nöyrä, herätti Olavissa voimakkaan vastenmielisyyden, vaikkakin hän tunsi sääliä poika rukkaa kohtaan.

Eräs asia kiusasi tänä yönä Olavia. Hän oli kyllä huomannut, mitä Una tarkoitti pyrkiessään käräjäpaikalta hänen veneessään pois. Eikä hän ollut erehtynytkään — kun he laskivat maihin, oli Una sovittanut niin, että hän jäi Olavin kanssa ranta-aittojen luona kahden kesken. Silloin Una sanoi selvin sanoin — nyt oli Disa Erlandintyttärellä toisia kosijoita. Mutta sekä hän että Torgrim soivat morsiamen mieluimmin Olaville —.

Olav ei tainnut antaa minkäänlaista vastausta. Mutta hän ei tainnut enää selvitä ilman selvää vastausta. Ja silloin saattaisi hänen ja hänen sukulaistensa väli kylmetä aikalailla, kun he huomaisivat hänet taipumattomaksi: kyllä hän itsekin huomasi, miten pitkälle he olivat menneet häntä auttaakseen, kun he melkein tarjosivat hänelle Torgrimin rikasta sisaren tytärtä puolisoksi. Ja koko seutukunta taisi tietää asiasta. Nyt Olav ymmärsi, että hänen olisi pitänyt jo kauan sitten osoittaa heille, ettei hän aio naida uudelleen.

He voisivat nyt täydellä syyllä syyttää häntä siitä, että hän oli palkinnut heidän uskollisen sukulaisuutensa puuttuvalla kunnioituksella. Hänen jäätyään leskeksi oli ollut jälleen enemmän kanssakäymistä hänen ja hänen serkkujensa, Arnen tyttärien ja heidän miestensä välillä. Niin — ja nyt hän huomasi, että ihmiset ikäänkuin avasivat hänelle tietä; jos hän tahtoi, hän saattoi astua esiin ja ottaa jälleen sen aseman, mikä täällä Hestvikenin isännälle kuuluu. Yhdessä Skikkjusstadin ja Rynjulin lankojansa kanssa hän voisi saada sekä valtaa että kunniaa koko kihlakunnassa. Ja hän piti sekä Torgrimista että Baardista, — niin Baardista hän piti enemmän kuin useimmista muista miehistä?

Arnentyttäret ja heidän miehensä ikäänkuin työnsivät ihmisiä, niin että he tulivat ja tarjoutuivat itse — ne, joilla oli veneensä ja kala-aittansa hänen rannallaan — selvittämään kaikki vanhat, epäselvät asiat eri talojen oikeuksista ja hänelle kuuluvista kalaveroista ja sen sellaisista. Oli monenlaista, joka oli vuosikausia kiusannut Olavia, sillä hän tunsi olevansa yksin ja hylätty. Ja naapurit sekä monet muut, jotka vuosikausia olivat käyttäneet rantatietä, eivätkä olleet poikenneet taloon, tulivat nyt sisälle, tekivät asiaa ja saivat nauttia kaikkea Hestvikenin vieraanvaraisuutta. Eikähän se ihmeellistä ollutkaan — olihan vallan luonnollista, että ihmiset pysyttelivät poissa emännän maatessa siellä sairaana ja saamattomana.

Ja nyt tarjoutui Olaville tilaisuus saada korvaus — no niin, voihan hän sanoa asian niin kuin se on — hän voisi nyt saada korvauksen kaikesta siitä, mitä hän oli menettänyt joutuessaan Steinfinn Torenpojan kasvatiksi ja Ingunnin sulhaseksi. Mutta hän ei tahtonut!

Disa oli rikas, hyvää sukua, hänen ensimmäinen avioliittonsa oli lisännyt hänen arvoaan ja hän oli perinyt Roaldstadin sekä rikkauksia jäitten lähdön aikana hukkuneitten pikku poikainsa jälkeen. Ikäkin oli jokseenkin sama — Disa taisi olla kolmissakymmenissä. Ja vaikkei hän ollutkaan häikäisevän kaunis, oli hän kaikkea muuta kuin ruma, hyvin muodostunut, terve, hyvä ja iloinen nainen. Eipä Olavilla toista semmoista naimakauppaa tarjoutuisikaan enää, hän nyt tarttuisi tilaisuuteen, voisivat ihmiset luulla, ettei hän tahtonutkaan omaa parastaan. Ja hän piti tästä nuoresta leskestä, mikäli hän häntä oli nähnyt.

Mutta hän ei tahtonut mennä Disa Erlandintyttären kanssa naimisiin. Eikä se ollut samaa kuin työntäessään Torhildin pois; hänet oli siihen pakotettu, vaikkei hän ymmärtänyt mikä pakotti. Ajoittain hänet valtasi ikävä muistaessaan Torhildia — hän kaipasi hänen voimakasta, tervettä syleilyään, kuten verta vuotava mies kaipaa juomista. Ja hänet saattoi vallata ahdistava tarve jättää kaikki tämä taitaviin käsiin, huolehtiessaan asioista, jotka kuuluivat emännälle. Hänet hän oli työntänyt luotaan, sillä hän tiesi, että hänen oli niin tehtävä, oli se sitten myötä tai vasten hänen omaa mieltään.

Mutta ajatellessaan, että Disa kulkisi täällä Hestvikenissä, että hän kohtaisi hänet omissa ovissaan, että hänen olisi kuunneltava tämän juttelua joka päivä ja olisi vastailtava hänelle — ei, hän tiesi ettei hän tahtoisi — ei sittenkään, vaikka Disa toisi tullessaan pesään kaiken sen kullan, mitä koko Norjan valtakunnassa on. Hän värisi vastenmielisyydestä ajatellessaan, että Disa makaisi tässä vuoteessa hänen ja seinän välissä kaikkina unettomina öinä. Hänen oli mahdotonta pitää luonaan ventovierasta naista silloin. Torhild — jos hän nukkuisi tuossa hänen vieressään, hän tiesi että joko tämä nukkuisi tai valvoisi, aina tulvehtisi huolenpito hänen onnestaan uskollisesta sydämestä; hänen ei tarvitsisi hävetä Torhildia, vaikkakin hänen mielensä olisi levoton.

Näin se vain oli: usein hänestä tuntui katkeralle, että jokin voima, josta hän ei itsekään ollut selvillä, esti häntä tuomasta kotiinsa köyhää Torhildia ja pitämästä entistä palvelijatartaan jalkavaimonaan. Ja sentään koko hänen olemuksensa soti vastaan muistaessaan, että hänen parhaat ja uskollisimmat ystävänsä tahtoivat naittaa hänet rikkaan ja taitavan Roaldstadin Sveinin lesken kanssa.

Hän muisti kerran ajatelleensa — loppujen lopuksi saattaa sittenkin hänen elämänsä päättyä sellaiseen — onneen. — Hän ajatteli näin huomatessaan, ettei Ingunn olisi pitkäikäinen. Silloin hän oli työntänyt luotaan kaikki uskottomuus-ajatukset. Mutta silloin oli Ingunn olemassa, hän oli hänen vaimonsa, ja jokaikisenä harmaankalseana pahana päivänä, jokaikisen uuden vastoinkäymisen ja hänen elämänsä kalkkiin tipahtelevan viheliäisyyden sattuessa hän oli tiennyt sittenkin mieluimmin kestävänsä kaiken sen Ingunnin kanssa kuin toisenlaisen kohtalon ilman Ingunnia.

Mutta nyt oli Ingunn poissa. Eikä häneltä nyt pyydetty muuta kuin yhtä ainoaa sanaa, niin hän saisi Roaldstadin ja rikkaudet, terveen, kunnon vaimon, perillisiä jakamaan kaiken sen, mitä he yhdessä omistivat, lujan liiton sukulaistensa kanssa, joista hän piti, ja valtaa paikkakunnalla. Mutta Olav tiesi, että hän kuolisi, ennenkuin huolisi tästä onnesta.

Ingunnin muisto oli himmennyt Olavin Lontoossa kokeman seikkailun jälkeen; oli kuin hän ei osaisi erottaa Ingunnia siitä toisesta. Kaikki tuntui tyhjältä, järjettömältä, eläimellisen tyhmältä — oli kuin Ingunn olisi hävittänyt heidän yhteisen onnensa, kuin hän itse olisi eksynyt kaikilta niiltä teiltä, joita hänen olisi pitänyt käydä, kunnes hänestä nyt tuntui kuin hänen oma sielunsa olisi vain pieni, harmaa, kovettunut kivi.

Toivioretkensä jälkeisenä yönä hänessä myllertäneet ajatukset tuntuivat kivettyneen. Hän muisti ne ja tunsi ne tavallaan — kuten sadun poika tunsi jättiläisen talon edustalla seisovat kivimöhkäleet ystävikseen. Mutta ne tuntuivat hänestä kylmiltä ja uneliailta. Hän tiesi itse olevansa tämän uuden rauhan vallitessa paljon köyhempi kuin ennen tuskassa ja hädässä eläessään: jokaisen tuskan okaan ja rauhan kaipuuta läikehtivän laineen aikana hän tunsi omistavansa jotain, joka oli hätää ja tuskaa suurempi: hän rakasti sitä, jota hän pakeni, ja hän oli toivonut kaikessa salaisuudessa sen ajan kerran koittavan, jolloin hän ei enää voisikaan paeta. Hän oli arvellut pääsevänsä ennemmin tai myöhemmin sovintoon Jumalan kanssa — ilman että hänen itsensä oli pakko valita. Mutta hän joutuikin yhä uudelleen ja uudelleen valitsemaan. Ja niin kauan hän oli valinnut itsensä, että hän oli kadottanut rakkauden Jumalaan. Mutta saman tien hän oli kadottanut rakkautensa lämmön ja voiman kaikkeen muuhun, mikä hänelle oli tässä maailmassa ollut rakasta.

Jumala, Jeesus Kristus, Maria — kerran oli asian laita ollut sellainen, että kunhan hän vain ajattelikin näitä sanoja, hänen sydämensä muuttui hehkuvaksi tuleksi. Nyt ei häneen vaikuttanut mikään, lukipa hän rukouksiaan kirkossa tai kotona aamuin illoin ihmisten nähden, kun se aika sattui — tai yksin ollessaan jätti lukematta. Mutta tämä uusi välinpitämättömyys oli yhtä paljon äskeistä tuskaa heikompi kuin tuhkaläjä on roviota mitättömämpi.

Mutta Ingunn — vaikka hänen muistonsa olikin haalistunut ja kulunut, hän ei kuitenkaan tahtonut nyhtää sitä pois ja tehdä tilaa uusille asioille. Ja hänen elämänsä oli nyt muuttunut sellaiseksi, ettei hän voinut omistaa eikä vetää siihen sitä uutta onnea, jota hänelle nyt tarjottiin.

Olav Puolipappi oli kertonut kerran Hvitserkin kummusta — suurimmasta näillä seuduin. Se oli tapahtunut, ennen kuin kristinusko tuli maahan; siihen aikaan asui Hestvikenissä Inggjaldin suku, sama suku, josta hänen isoisänsä isoäiti oli lähtöisin, ja isännän nimi oli Aale Hvitserk. Hän oli ollut kuuluisa viikinki, mutta nyt hän oli jo ikäloppu; silloin sytyttivät hänen vihamiehensä Hestvikenissä tulipalon — se oli ensimmäinen niistä kolmesta murhapoltosta, jotka hävittivät talon tuhaksi. Aalen pojat tasoittivat rauniot ja kuljettivat hirsiä rakentaakseen kaikki uudelleen, mutta Aale antoi miestensä laittaa kummun ja sinä päivänä, jolloin vedettiin pois Aalen pirtin palaneita hirsiä, vanhus astui kummun sisään ja antoi orjien sulkea aukon kivillä.

Olav Auduninpoika muisti pudistaneensa päätään vanhan kaimansa tätä urotyötä kertoessa — mutta hänen mielestään vanha pakana oli ollut oikein miesten mies.

Nyt hän makasi pimeässä hymyillen ajatuksilleen. — Hän oli kyllä varonut hiiskumasta asiasta kenellekään papille, mutta hän oli uhrannut joulumaljan kummun haltialle, olipa vienyt muulloinkin, varsinkin suurina juhlina, sinne oluthaarikan. Olihan Arnvidkin tehnyt niin kotonaan — ei se ole mikään suuri synti; oli tämä sanonut, kunhan pysyi vaiti eikä pyytänyt vainajilta mitään vastalahjaksi. — Nyt hänen varmaankin täytyy ruveta uhraamaan paljon ahkerammin — täten hän loppujen lopuksi joutuisi kohtaamaan pakanallisen esi-isänsä.

II.

Eirik oli sattunut Olavin Englannin-matkan aikana saamaan tiedon siitä, että hän oli avioliitossa syntynyt.

Hänen oli mentävä eräänä päivänä pussi selässään Rynjuliin — siinä oli Olavin vaimonsa hautajaisiin lainaamat kuparit ja kattilat. Pieni, ilkeä koiranpahanen oli siellä tavallisesti pihalla kahleissa, mutta sinä päivänä se oli ryöstäytynyt irti ja ryntäsi Eirikin kimppuun purren jalkaan. Eirik potkaisi pentua, niin että se kieri ulvoen pitkin ruohikkoa. Torgrim riensi raivoissaan ulos:

»— pelkää mokomaa pientä koiraa — ja potkii penikkarukkaa — sitäpä ei tekisi kukaan muu kuin tuollainen sinunlaisesi porton poika!»

»Porton poika — sehän on äpärä, eikö olekin, Una?» Eirik kuiskasi tuskissaan.

»On — miten niin?» Una kohotti katseensa ja näki pojan seisovan kalpeana kuin palttina, kapeat kasvot epätoivon vallassa. »Pyhä Maria, mikä sinua vaivaa, Eirik?»

»Minkä sinä olet tiennyt! Etkö sinä häpeä puhua sellaista isästäsi — ja äidistäsi, joka makaa mullan alla. — Varjelkoon, mitä sinä nyt taas olet keksinyt!»

»Mutta kuulithan sinäkin, mitä Torgrim sanoi — isä itsekin kutsui minua äpäräksi kerran —.»

»Pitäisihän sinun se tietää», Una virkkoi lempeämmin, »ettei heistä kumpikaan kutsuisi sinua sillä nimellä, jos sinä olisit sellainen. Onhan sinulla toki sen verran järkeä, että tajuat sen suuttuneen miehen puheeksi.»

»Tuskinpa sinun sitä tarvitsee kysyä. Olav kohteli ihmisparkaa sekä kunniallisesti että hyvin koko hänen elämänsä ajan. Etkä sinäkään muuta nähnyt.»

»Isä otti häneltä avaimet ja antoi ne jalkavaimolleen», mutisi Eirik.
»Ja se tapahtui vähän ennen äidin kuolemaa.»

»Älä sellaisia juttele, poika.» Una punastui kiukusta. »Sinä et sitä ymmärrä. — En minä tahdo puhua äiti-raukastasi pahaa — eihän hän voinut sille mitään, että hänen sukulaisensa olivat vilpillisiä Olavia kohtaan, vielä lisäksi kun äitisi oli sellainen kuin oli, sairas ja yksinkertainen. Ei kukaan voi vaatia, että miehen täytyy tyytyä sellaiseen naimakauppaan, jonka meidän serkkumme joutui tekemään. Tuskin Steinfinninpojat olivat saaneet rikkaan perillisen käsiinsä, kun he jo solmivat naimakaupan pikku pojan ja yhden tyttärensä välillä; ei Olavilla ole milloinkaan ollut mitään iloa eikä kunniaa siitä sukulaisuudesta, mutta terveydeltään heikon vaimon täytyi hänen ottaa myötään, sillä he olivat houkutelleet hänet suhteisiin tämän kanssa jo ennenkuin Olav oli edes täysikasvuinen.»

Una jutteli pitkän aikaa ja kertoi kaiken, mitä tiesi Olavin avioliitosta. Una oli hyvä sukulaisilleen ja hän piti Olavista kuten veljestään, mutta vaikka hän aina olikin ollut hyvä ja avulias tämän vaimolle, ei hän erikoisemmin ollut pitänyt Ingunnista ja sydämessään hän oli sanonut häntä vaivaiseksi —.

Eirik tunsi aluksi rajatonta helpotusta tietäessään, ettei häntä kukaan voisi karkoittaa Hestvikenistä, mutta samassa hänet valtasi hivuttava viha isää kohtaan. Näitten vuosien hädältä ja turvattomuudelta hän olisi voinut säästyä — mutta isän syy oli: hän oli osoittanut sellaista röyhkeyttä huonolla elämällään kirotun nartun, Torhildin kanssa, että Eirik saattoi hyvällä syyllä pelätä pahintakin. Vääryyttä, vääryyttä oli hänen äitinsä saanut kärsiä omassa kodissaan —.

Eirik kulki sen kesän Hestvikenissä: jokaisella vanhojen seinien raolla, jokaisella harmaanpunaisen, sileäksi hioutuneen kalliopaaden uurteella oli omat kasvonsa, jotka katselivat häntä hyväntahtoisin ja lempein ilmein. Hänen omien kallioittensa kupeella kasvavat jäkälät olivat aivan toisennäköisiä kuin muualla. Ei muissa silloissa tai veneissä ollut sellaista hyvää hajua kuin heidän veneissään. Kun hän tarttui oman veneensä airoihin tai puuhaili omine pyydyksineen, täytti hänet riemu — hän ne omisti! Hän kulki hyväillen jokaista heidän omaa eläintään, joka tielle osui —. Eirik otti ohrantähkän, laski sen kämmenelleen, niin että se hipoi rannetta ja työnsi ylöspäin hihan alle — tämä vanha lasten leikki oli hänestä kuin taikatemppu — se oli hänen viljaansa. Hänen ei tarvitsisi enää pelätä kaiken tämän keskellä kulkiessaan — se ei milloinkaan livahtaisi hänen käsistään.

Äidin muisto oli äkkiä haihtunut Eirikin mielestä. Jo viimeisinä vuosinaan aina vuoteessa maatessaan hän oli jäänyt ulkopuolelle pojan maailman; hänen kuoltuaan Eirik oli pian unohtanut hänet. Nyt isään suuttuessaan hän suuttui myöskin äitinsä puolesta — Eirikin rakkaus häneen heräsi. Hän kalpasi usein äitiä. Hän oli rakastanut häntä suuresti niin kauan kuin äiti oli ollut terve ja oli voinut olla hänen kanssaan — ja häntä oli isä kohdellut niin kovasti ja julmasti.

Mutta heti, kun Olav vain tuli sanoneeksi Eirikille ystävällisen sanankin, poika unohti kaiken katkeruuden. Myöhemmin hän sen muisti ja silloin hän katui heikkouttaan. Mutta isän lähestyessä häntä pikkuruikkuisenkin ja kun hän näki isän huulten heikon hymyn häiveenkin hänelle osoitetun — silloin ei poika taas muistanut kerrassaan mitään muuta kuin rajattoman rakkautensa isään.

Vähän Olavin Englannista tulon jälkeen tuli Eirikin korviin huhuja, että isän pitäisi naida Disa Erlandintytär. Rundmyrissa lörpöteltiin kaiken maailman asioista. Eirikin mieli joutui jälleen kuohuksiin. Hän ei huolinut äitipuolesta. Hän ei tahtonut kuulla puhuttavankaan toisista Hestvikenin perillisistä. Tänne ei saisi tulla ventovieraita ihmisiä tai uusia tapoja tai muutakaan uutta. Kaiken piti olla vain hänen ja Cecilian omaa, talo ja silta ja metsät Oksenilla ja Hesthammerin harjanteilla, Kverndalenissa ja Saltvikenissä. Hän tunsi siellä joka polun, hänellä oli omat paikkansa, vartiokukkulansa ja salaiset kuoppansa rannan puolella, harmaitten kalliopaasien välissä — hänellä oli tapana pujahtaa sinne, istua siellä ja iloita hämärästi ja selittämättömällä tavalla siitä, että hänellä oli tällainen kätkö. Hän saisi kerran hallita metsästystä, hylkeenpyyntiä, kalastusta. Mutta kaikkein syvimmässä sopukassa oli jotain, jota hän ei voinut ajatella tuntematta raivoa, koska hän ei sen toteutumista kyennyt estämään — ja se oli, ettei vain kukaan pääsisi lähemmä isää kuin hän oli. Ja hän kulki yhä sepitellen pitkiä juttuja urotyöstä, jolla hän kerran voittaisi isän suosion.

Tänä vuonna hylkeenpyynti epäonnistui suurimmaksi osaksi. Ja Olav kadotti hyvän, uuden kuusisoutuisen veneen; köysi oli eräänä yönä poikki, joko oli joku varastanut veneen tai se oli vihamiehen työtä. Ja niin Olav palasi hylkeenpyyntiretkeltä mieli apeana — hänenkin luonteelleen oikein poikkeuksellisen apeana.

Joitakin päiviä myöhemmin hänen täytyi lähteä asialle kylään ja Eirikin oli määrä seurata häntä kirkolle asti; oli joulun alusviikon torstai ja sira Hallbjørn vaati ankarasti, että jokaisen, joka vain kynnelle kykeni, oli käytävä niihin aikoihin kirkossa.

Pakkassumu lepäsi aamulla paksuna peittäen huurteeseen sekä kivet että kannot. Olav seisoi tallin ovella Eirikin taluttaessa ulos hevosia satuloitavaksi. Olav oli uninen ja kärtyisä — äkkiä hän kääntyi pojan puoleen ja virkkoi kiivaasti:

»Etkö sinä hiero kuolaimia, ennenkuin pistät ne hevosen suuhun — tällaisessa kiljuvassa pakkasessa?»

»Suu kiinni! Sinäkö minua opetat. Jos sinun pitäisi panna suuhusi noin tulisen kylmä rauta, niin —»

Eirik sieppasi tallin seinään pistetyn rautavaarnan ja työnsi poikittain suuhunsa — isä kiskaisi sen pois ja heitti kallioon:

»Ei se siksi vuoda, että rauta olisi purrut sinä repäisit suupieliäni —»

Päivällisaikaan istui kirkkoväkeä pappilan pirtissä syöden eväspussistaan ennen kotiinlähtöään. Haava Eirikin suupielessä alkoi vuotaa taas ja silloin hän kertoi joillekin pojille, miten hän oli sen saanut, mutta hän sanoi isän pakottaneen hänet ottamaan raudan hampaisiinsa —.

— Hän huomasi silloin, että seuranneessa hiljaisuudessa piili ivaa.
Viimein eräs poika virkahti:

»Hyi sentään, Eirik — annatko sinä isäsi kohdella itseäsi kuin hevoskonia —»

Eirik vilkaisi epävarmana ympärilleen. Hän oli aikonut kerskua tapahtumalla. Huomattuaan toisten halveksumisen oli kuin jotain olisi hänessä pusertunut kokoon. Silloin hän yritti korjata sitä:

»Ei. — Mutta asian laita oli sellainen, että olisi kerrassaan turhaa ruveta isää vastustamaan», hän selitti, hän oikein innostui. »Minä kiskaisin riimun irti, tietäkää se, ja läimäytin sillä häntä. Mutta hän on vahva kuin pakana, se isä-ukko, niin että —. Tapahtuipa kerran, siihen aikaan, jolloin hän oli jaarlin kanssa, että miehet löivät vetoa, miten paljon hän jaksaisi nostaa. Isä asetti hartiansa penkin alle, kohottautui, kunnes seisoi suorana. Penkillä istui kahdeksan miestä.»

»Silloin sanoi jaarli: Jos sinä nostat pöydän kannen, Olav Auduninpoika, saat kaiken siinä olevan kullan. Isäukko nosti pöydän kannen ojennetuin käsivarsin.»

»Sehän muistuttaa ihan sitä tarua, jonka sinä, sira Hallbjørn, kerroit meille viime vuonna», eräs tyttö tirskui, »— siitä kristitystä ritarista, joka oli saraseeni-jaarlin vankina — mikä hänen nimensä olikaan?» Joku nuorista nauroi ivallisesti.

Sira Hallbjørn istui vuoteensa reunalla. Tänään hän ei ollut ilkeällä enemmän kuin leikilliselläkään tuulella, oli paremminkin veltto. Hän katsoi kylmästi tyttöön.

Mutta vähän myöhemmin ihmisten lähtiessä pappi tuli äkkiä takaapäin ja tarttui lujasti Eirik Olavinpojan käsivarteen:

»Sinä valehtelit.» Sira Hallbjørn löi häntä korvalle. »Ja sinä valehtelet papillesi. Minä luulen, että paholainen on mennyt sinuun. Painele nyt tiehesi!»

Illan hämärässä Olav Auduninpoika ratsasti papin oven eteen. Hän ei halunnut mennä sisään, hän sanoi, koska on jo niin myöhä. Hän jätti hevosen selässä istuen kirjesalkun sira Hallbjørnille ja aikoi ratsastaa heti edelleen. Sira Hallbjørn meni ulos ja astui rinnalla Olavin ratsastaessa aitoviertä käymäjalkaa mäkeä ylös.

»Sinun ei pitäisi suvaita sitä, Olav isäntä», pappi sanoi kiivaasti, »että sinun poikasi oleilee niitten ihmisten parissa, jotka sinä ajattelemattomuudessasi olet Rundmyriin asettanut. Se, mitä poika siellä oppii, ei ole hänelle hyödyksi.»

Olav ei tiennyt, mitä hänen pitäisi vastata. Kun hän vaikeni, pappi jatkoi kertoen, mitä Eirik oli isästä jutellut: »— sinun poikasi tulee paikkakunnalla pilkan esineeksi sellaisia valehdellessaan — ja valehdellessaan niin tyhmästi.» Kun he sillä aikaa olivat saapuneet tienristeykseen, pappi tarttui Olavin hevosen suitsiin ja piti niistä kiinni samalla katsoen toista silmiin. Sumun levitessä oli kuitenkin vielä heikko päivän kajastus — ja Olav huomasi ihmeekseen, että pappi näytti hyvin liikutetulta.

»En minä ymmärrä, miten Eirik on niin voinut sanoa —» Olav kertoi, mitä hänen ja pojan välillä oli aamulla tapahtunut.

Olav rypisti kulmiaan, veti suutaan naurun mareeseen; mutta ei vastannut. Tuskinpa Eirik sellaisessa oppimestaria tarvitsi — valehteluun, eiköhän hänellä ollut siihen synnynnäiset lahjat.

»Jos joku viisas mies olisi neuvonut isääni, kuten minä nyt neuvon sinua», sanoi sira Hallbjørn, »olisi isäni ottanut minut pois siitä talosta, jossa minut kasvatettiin äitini kuoltua. Minä olin hänen eläessään jumalinen — hän oli luvannut minut Jumalalle, ennenkuin olin syntynytkään. Mutta sitten isä lähetti minut kasvatusisän luo, ja tämä oli lappalaissyntyinen.»

»Asuuko lappalaisia Valdresissa?» Olav kysyi; hänestä tuntui, että hänen oli sanottava jotain.

Pappi nyökkäsi. »Minä näin kasvu-iässäni paljon merkillistä, Olav. Lappalaiset ovat erinomaisia paimenia — ja tuntureilla kuljeskelee monenlaista, sekä eläintä että ihmistä — ja muutakin —. Sen jälkeen en ole tahtonut missään muualla viihtyä. Minä en kaivannut kotiin ulkomailla ollessani, kulkiessani koulusta toiseen. Mutta nämä ihmiset täällä kiihdyttävät minua, niin että minä menetän kärsivällisyyteni —.»

»Niin», sanoi pappi kiivaasti. »Täällä ei ole hyvä olla. Eipä sinullakaan ole sen paremmin täällä ystäviä, Olav.»

»Siltä näyttää», Olav virkkoi jälleen, »— mutta en minä tiedä, onko niin senvuoksi —. Tuskinpa ihmiset täällä ovat toisenlaisia kuin muualla.»

»Oletko sinä milloinkaan ollut poroja paimentamassa?», kysyi sira Hallbjørn äkkiä, — vanhojen karjakuoppien lähettyvillä. »Oletko sinä nähnyt porolauman pakomatkalla — monta tuhatta poroa —.»

»Tule minun kanssani kotiin», — pappi tuntui melkein rukoilevan, hän oli niin innoissaan — »kun joskus matkustan veljieni luo.»

»Kiitos, sira Hallbjørn. Jos vain sopii, tekee mieleni kerran lähteä kanssasi.»

»Mutta älä laske Eirikiä Rundmyriin. Muuten he panevat varastelujaan pojan niskoille — tai syyttävät häntä jonkun tytön lapsen isäksi, ennenkuin hän on tämän vanhempi. Ja se olisi teille kummallekin paha juttu, Olav.»

Olav ajatteli pimeässä kotiin ratsastaessaan keskusteluaan papin kanssa. Hän tunsi jonkinlaista pettymystä. Eipä siksi, että hänellä olisi ollut jotain selvitettävää papin kanssa — päinvastoin; hän oli niitä ani harvoja paikkakunnan miehiä, joilla ei ollut mitään riitaa tämän kanssa. Mutta hänenkin mielestään sira Hallbjørnissä oli jotain salaperäistä — ja sekin, että hän oli täällä kuin maanpaossa, vailla kaikkea sitä asemaa ja arvoa, mitä hänellä olisi ollut korkean syntyperänsä ja oppinsa mukaan oikeus nauttia. Ja niin oli Olav odottanut, että jonain päivänä ehkä jotain tulisi ilmi. Ehkäpä siinä ei muuta sentään ollutkaan, kuin ettei hän viihtynyt täällä tasankoseudulla ja että hänen oli vaikea mukautua kansaan, hän oli äksy ja itsepäinen kuten tunturiseutulainen usein on. Hänestä ei kenties ollut hauskaa kököttää täällä pikku kirkossa ja olla valmis palvelemaan jokaista, joka häntä vain tarvitsi.

Ennen oli Olav etsinyt vaistomaisesti sellaisten miesten seuraa, joiden sydämen hän tiesi puhtaaksi ja jotka olivat Jumalalle uskollisia. Aivan vaistomaisesti hän oli karttanut syyhyisiä lampaita kohdatessaan niitä. Nyt hän viihtyi aivan yhtä hyvin sellaisten miesten parissa, jotka eivät olleet niin vaativia — tai joista sanottiin, etteivät he itseään kohtaan olleet kovinkaan ankaria, he kyllä hänen puolestaan saivat kernaasti puhua muista ankarasti. Kaikessa salaisuudessa hän oli tavallaan tyytyväinenkin huomatessaan jonkun vian ihmisessä, ja vielä parempi, jos se oli pappi tai luostarin asukas. Hän ei tosin nytkään välittänyt huhuista ja hän vaikeni ihmisten sellaisista asioista jutellessa, mutta hän kuunteli kuitenkin, eikä enää tuntenut vastenmielisyyttä tai loukkaantumista.

— Hän ajatteli myöskin sitä, mitä sira Hallbjørn oli sanonut Eirikistä, ja se harmitti häntä. Mutta hän ei puhuisi siitä Eirikille — paljon parempi, ettei hän ollut tietävinäänkään. — Mutta hän voisi nuhdella poikaa Rundmyrissä juoksusta.

Hän tekikin niin. Mutta Eirik ei totellut. Olav sai kuulla siitä. Joskus hän koveni siitä pojalle, mutta toisinaan hän ei ollut tietävinäänkään Eirikin siellä käynnistä.

Kyllä hän oli ollut tyhmä sijoittaessaan Ankin ja Livin Rundmyriin. Jospa ne edes olisivat tyytyneet hänen omaisuuteensa — se ei vielä olisi häntä köyhdyttänyt, ja hän olisi voinut sulkea siltä toisen silmänsä; mutta ihmiset alkoivat supista, että Rundmyriin tuntui tulleen pitkäkyntisiä. Vihdoin Olavin täytyi puhua siitä Arnketilille: »Minun mielestäni teidän sentään pitäisi tulla toimeen sillä, mitä te Hestvikenistä irti saatte.» Mies lupasi tehdä parannusta — mutta Olav ei siihen suurestikaan luottanut.

Nyt hänen oli myöskin vaikea päästä heistä eroon. Kun Arnketil pyysi häntä olemaan heidän lapsensa kummina, ei hän voinut kieltää köyhältä mieheltä. Hän ajatteli sitäpaitsi, että jos hän olisi pojan kummi, ei kenenkään päähänkään pälkähtäisi epäillä hänen suhdettaan äitiin. Olav ei tullut ajatelleeksi, ettei sellainen ollut kenties kenenkään mieleen juolahtanutkaan — hän vain itse pelkäsi ihmisten sellaista keksivän. Sellaista oli kuiskittu silloin, kun Liv sai edellisen — mutta hän oli juuri niihin aikoihin ihmisten hampaissa Torhildin asiassa, ja ainahan on niitä, jotka tahtovat tehdä mustan yhä mustemmaksi. Mutta ruvetessaan kummiksi hän sitoutui tukemaan vanhempia.

Eirikille oli Arnketil puoliksi kasvatusisä, niin ettei ollut niinkään helppoa erottaa poikaa hänestä kokonaan. Ja kun Liv saapui Hestvikeniin poika selässään — hän viipyi siellä koko päivän — hän jakeli palvelustytöille hyviä neuvoja ja jutteli, miten hänen oli ollut tapana tehdä täällä emännän virkaa hoitaessaan.

Torhild oli ollut oikeassa huomauttaessaan Olavin tehneen tyhmästi, kun otti moisen perheen niin lähelle taloansa. Olav ajatteli haikealla katkeruudella — että asiain laidan pitikin olla sellaisen, ettei hän voinut pitää Torhildia luonaan ja nauttia hänen viisaista neuvoistaan.

Olavia kiusasi tällainen Eirikin tunkeutuminen hänen näkyviinsä ja ajatuksiinsa. Ja hän törmäsi yhä uudelleen ja uudelleen asiain käsittämättömään valheellisuuteen. Se oli Olaville joka kerran arvoitus. Hän oli itse valehdellut, niin kovin ja kylmästi, että se olisi voinut kivenkin särkeä — sitä hän ei unohtanut, mutta hän oli tiennyt minkä vuoksi hän valehteli: hän oli valehdellut pakosta. Mutta Eirik valehteli valehtelemistaan eikä isä milloinkaan voinut keksiä siihen mitään kunnollista syytä — hän ei valehdellut mitään hyötyäkseen, ja hän valehteli harvoin jotain peittääkseen. Olav oli sen huomannut, vaikkei hän ollut tarkannut, miten usein Eirik oli joutunut kiusaukseen kieltää tai valehdella häneltä suoraan kysyttäessä, mutta poika tunnusti kuitenkin pahimmatkin tekonsa mielellään; kysyttäessä hän sanoi asian laidan punastuen, epävarmana ja nolona. Siis näytti siltä kuin Eirik sepittäisi nämä valejuttunsa etupäässä huvikseen — vaikka sekin tuntui Olavista käsittämättömältä.

Vuosien mittaan olivat Olavin tunteet lapseen nähden jakaantuneet kahden tunteen kesken: epäselvän halun voida kiintyä tähän nuoreen olentoon, joka oli joutunut hänen käsiinsä — ja vastenmielisyyden tätä vierasta kohtaan, joka oli kuin pistimenä työnnetty hänen lihaansa. Nyt ne vihdoinkin alkoivat vakiintua. Toisina hetkinä herätti Eirikin käsittämätön valheellisuus Olavin sydämessä vihaa: kuten se valhe, jonka hän oli ottanut harteilleen ikeenään, olisi tullut lihaksi Eirikin olemuksessa, ivannut häntä harvinaisen kauniin, ruskeasilmäisen pojan hymyssä.

Toisena kesänä emännän kuoleman jälkeen oli Olavin mentävä Eidsivan käräjille. Hän oli nykyjään vähin miehin Hestvikenissä eikä voinut ottaa ketään mukaansa. Niinpä Eirikin oli lähdettävä isän matkaan.

Olavilla ei ollut erikoista halua lähteä tälle matkalle eikä hän halunnut tavata lankoaan. Hän ei ollut käynyt Osloa pohjoisempana kolmeentoista vuoteen, ei sen jälkeen kun hän toi Ingunnin kotiin, paitsi kerran hakiessaan Eirikin, ja silloin oli talvi:

Nyt hän ratsasti kesätietä Raumariken pohjoispuolitse. Oli kaunis aurinkoinen päivä, mutta liian kuuma keskipäivällä matkustaa. He keksivät silloin sopivan paikan tien vierestä; Eirik riisui hevoset ja sitoi jalkahihnalla. Syötyään heittäytyivät Olav ja Eirik pitkäkseen. Poika nukkui heti.

Olav loikoi pää satulaan nojaten ja katseli eteensä heinän korsien lomitse. Niitty oli täpötäynnä voikukkia, pää pään vieressä, ja alempana olevan sinisenrusahtavan lähteensilmän ympärillä kohosivat suovillan hopeiset tupsut. Puron toisella rannalla hohtelivat punaisten tähtikukkien ryhmät leppien varjossa. Hän katseli kukkia kuten vuosikausia yhä uudelleen kohtaamiaan vanhoja tuttuja, hän tarkkaili niitä kyllä kotona Hestvikenissäkin, ja kun tämä tai tuo kukka avautui, teki hän huomioita, minkälaiseksi kesä muodostuisi. Mutta täällä toimetonna maatessaan ja nähdessään kukkien kukkivan maalla, jonka omistajasta hänellä ei ollut aavistustakaan, oli toisin — niissä oli kuni kuva niistä maista, joitten läpi hän nuoruudessaan oli matkustanut.

Suuria, hopeanharmaita, valkoreunaisia pilviä kohosi kuusenlatvojen takaa ja levisi ihmeellisen nopeasti ja hiljaa helteiselle sinilaelle — täällä alhaalla ei käynyt tuulen henkäystäkään. Nyt ne levisivät peittäen auringon. Olav veti nutun kasvoilleen sääskien takia ja nukkui.

Iltapäivällä he joutuivat pois metsästä ja näkivät edessään ilta-auringossa suurtilan. Se kohosi korkealla kunnaalla kuin mikäkin valtaherran kartano. Rakennusryhmien pohjoispuolella oli pieni, vaalea kivikirkko, niityt levisivät sen alla joka puolella. Eirik huudahti ihastuneena, hänestä se oli niin kaunista. Olav ei vastannut mitään hänen ihastukseensa.

Ratsutie vei kukkulan laitse ja kartanon kautta. Se ei läheltäkään katsoen ollut sen mitättömämpi, siinä oli lukematon määrä rakennuksia, vanhoja ja uusia, kahdessa rivissä tien molemmin puolin, ja kaikkialla näkyi uutteruuden ja väen paljouden jälkiä. Saavuttuaan laaksoon ja ratsastettuaan joen rantaa Olav kysyi Eirikiltä:

»Onko se —!» Hetken päästä Eirik virkkoi hiljaa ja syvästi liikutettuna:

»Niinpä kyllä.» Olav ratsasti vähän aikaa hiljaa. Sitten hän kysyi hymyn häivähtäessä:

»Kummasta näistä kahdesta talosta enemmän pidät Eirik — Dyfrinistä vaiko Hestvikenistä?»

»Dyfrin on enemmän kuin kaksi kertaa Hestvikeniä suurempi — sen kai huomasit.»

»Yhdentekevää. Mutta Dyfrinissä ei ole merta — eikä siltaa enemmän kuin koko kalastushommaakaan. Mutta harmittaa, kun muistaa vääryyden. Minun mielestäni ei pitäisi sellaisen miehen, joka niin paljon on tässä maassa harjoittanut vääryyttä talonpoikia kohtaan kuin tämä Sverre — hänen ei pitäisi saada olla kuninkaana —.»

»Jokainen mies, joka eteenpäin pyrkii, joutuu aina jonkin verran harjoittamaan vääryyttä», Olav vastasi.

Eirik alkoi kysellä vanhoja taruja — Torgils Fivilistä ja hänen pojistaan sekä leskestä, jonka kuningas Sverre antoi eräälle miehistään. Olav vastasi hänen kysymyksiinsä. Mutta sitten levisi tie heidän edessään männikkökankaalla tasaisena ja sileänä ja Olav kiirehti hevosia; niin keskeytyi heidän keskustelunsa.

Hallvard Steinfinninpoika vastaanotti lankonsa ja sisarensa pojan sydämellisesti. Hallvard oli vuosien kuluessa alkanut muistuttaa kovasti isäänsä, arveli Olav, ja hän muistuttikin Steinfinniä koko olemukseltaan; hän oli iloluontoinen, avokätinen eikä mikään neropatti. Hänen kanssaan käräjillä oli Toran ja Haakon Gautinpojan vanhin poika. Eirik oli iloinnut suuresti saadessaan tavata äitinsä sukulaisia, mutta vaikka he olivatkin hänelle hyvin ystävällisiä, Eirik harvinaisen ujo ja pysytteli koko ajan isän kupeella myöskin käräjäpaikalla.

Olav tapasi myöskin aivan odottamatta käräjillä sukulaisiaan Soleyarin Tveitistä: oli Gudbrand ja Jon Helgenpojat sekä kaksi heidän poikaansa ja tyttären poika. Olav ei ollut tavannut tveitiläisiä muuta kuin yhden kerran ennen — niihin aikoihin, jolloin hän yritti järjestellä Einar Kolbeininpojan tapposakkoja, ja hän oli silloin ajatellut, etteivät he juuri panneet tikkua ristiin nuoren serkkunsa hyväksi. Nyt olivat kaikki vanhempia miehiä, sekä hän itse että Helgenpojat, ja myöhäistähän oli nyt alkaa serkkujen kanssa kanssakäyminen. Mutta hän vaihtoi sentään heidän kanssaan jonkin sanan tavatessaan. Viimeisinä käräjäpäivinä, kun Hallvard oli pyytänyt Olavia tulemaan kanssaan juomaan majapaikkaan, hän tapasi siellä Tveitinpojatkin; Hallvard oli kutsunut heidätkin osoittaakseen sisarensa miehelle kohteliaisuutta.

Hallvard asui samassa talossa, jossa Steinfinnkin oli asunut käräjillä ollessaan. Olav ei tuntenut paikkaa; hän ei ollut ensinkään varma, oliko tämä huone, jossa he nyt istuivat juomassa, sama, missä hänet ja Ingunn kihlattiin toisilleen. Hän muisti muuten sen illan ilmielävästi — Ingunnin ja Steinfinnin sekä oman isänsä, niin, oikeastaan hän muisti oman isänsä vain tänä iltana — ja hän muisti monen läsnäolleen juhlavieraan kasvonpiirteet päivän selvästi.

Olav istui hyvin hiljaisena koko illan, mutta toiset eivät siihen kiinnittäneet huomiota; he joivat ja lopulta he näyttivät kokonaan unohtaneen hänen läsnäolonsa. Mutta eniten kiintyi Olavin huomio Eirikiin — tämä oli aivan hiljaa ja ihan toisenlainen kuin kotona.

Poika istui ulommalla penkillä Tveitin nuorten kanssa. Olav katseli häntä: vanhat asiat sukelsivat esiin ihmeen uusiintuneina, vaikkeivät suinkaan puolueettomina ‒ koko matkalla ei Eirik ollut tehnyt mitään, mikä isää saattoi kiihoittaa. Hän istui hyvin siivosti ja hiljaa paikallaan, jutteli hillitysti ja vapaasti Knutin ja Joarin kanssa. Rusehtavissa, selkeissä pojan kasvoissa alkoi jo näkyä nuorukaisiän piirteitä, otsa oli korkea ja kapea, mustan tukan reunustama, nenä korkea ja kaita, kyömyinen, se kaartui oikeastaan ylhäältä juuresta asti; suun piirre oli kaareva, yläleuan hammasrivi työntyi eteenpäin; kuunnellessa näkyi hiukkasen ylähampaita ja ne olivat häikäisevän valkoisia; kaksi keskimmäistä oli hiukan toisten päällä. Hän oli kaikkea muuta kuin ruma; iho oli kaunis, päivän paahtama ja punerva, huulet hohtivat punaisina, silmät olivat harvinaisen suuret ja kellanruskeat, niin kirkkaat, että mieleen johtui meripihka tai lähteensilmä, johon auringon säteet heijastuvat. Olavin mielessä värähti ajatus, että hän istuu tässä omien serkkujensa ja lankojensa parissa, eikä heillä ollut toisillensa mitään sanomista. Ja niitten rehellisten ja selvien siteitten lisäksi, joilla hän oli sidottu toisiin, veren ja lain siteitten, hän oli sidottu tähän hoikkaan, tummaan poikaan, joka istui vieraana vaaleitten ja punakoitten Tveitinpoikain joukossa, — hän ei edes aavistanut, miten lujin sitein.

Hallvardilla oli viiniä, ja niin vieraat erosivat vasta puolen yön maissa. Olavin majapaikkaan oli puolisen tunnin matka ja hän pysähtyi tienhaaraan juttelemaan jonkun tutun kanssa, jonka oli mentävä toiseen suuntaan. Sitten hän läksi nopeasti Eirikin kera. Yö oli lämmin ja niin valoisa, että kuutamo näytti kovin valjulta. Kuljettuaan jonkin matkaa he kuulivat tveitiläisten olevan edellään — he olivat juovuksissa ja kova-äänisiä, eikä Olavilla ollut halua heihin yhtyä. Hän poikkesi silloin Eirikin kanssa tieltä; he kulkivat mäen rinnettä, joka oli katajikkoa sekä muita pikkupensaita kasvavaa kivikkoa; joitakin hevosia kuljeskeli kuutamossa laitumella.

He saapuivat mäen töyräälle ja heidän edessään levisi suo, jonka poikki oli vaikea päästä; silloin Olav istuutui, hän tahtoi laskea tveitiläiset hyvän matkan päähän. Mutta silloin kuuluikin, että hekin olivat istuutuneet tielle — eivät näyttäneet yrittävän eteenpäin, Gudbrand oksenteli ja yökkäili toisten tohistessa ja sohistessa hänen ympärillään. Eirik loikoili ruohikossa mahallaan hiljaa naureskellen ja matkien isälle tieltä kuuluvia sanoja ja huutoja.

»Katso kuuta, isä», virkkoi Eirik. Se oli laskemaisillaan ja uiskenteli selällään puolikuuna läntisten männynlatvojen päällä, allaan pieniä, kultaisia pilvenhaitaleita. Melkein sen takana suuri tähti tuikutteli yksin sinitaivaalla.

»Se on laivan näköinen», Eirik jatkoi nauraa hymähtäen omalle päähänpistolleen, »joka purjehtii merellä — ja tuo suuri tähti on kuin laivan jäljessä juokseva koiran pentu.»

»Eipäs, Eirik» — Olavkin naurahti, »— mitenkäs koira voi seurata merellä purjehtivaa laivaa?»

»Kyllä se voi», selitti poika innoissaan, »— ne ovat purjehtineet tiehensä ja nyt se juoksee pitkin rantaa, on aivan niemen nenässä, haukkuu ja yrittää laivan jälkeen —»

Pojan sanat johtivat hänen mieleensä jotain — hän oli kuullut tai uneksinut joskus jostain samantapaisesta, koirasta, joka juoksi pitkin rantaa uikuttaen pois purjehtivan laivan jälkeen — se oli koira tai oliko se mies, joka oli jätetty yksin —.

Hän katsoi pojan yiöskäännettyihin kasvoihin — ne näyttivät iltavalossa kalpeilta ja suuret silmät varjossa tummilta. Tuntui kuin näkymättömät siteet olisivat tiukenneet.

»— Kissanjalkain töminästä ja naisten parrasta ja vuorten juurista ja kalojen hengestä ja lintujen syljestä —» hän oli osannut sen lorun lapsena, jostain, joka oli punonut ketjun ja se oli silkkiä hienompi ja sitoi lujemmin kuin teräsköysi — jonkin pedon piti olla sillä sidottu tuomiopäivään asti —.

Nyt oli tiellä hiljaista. »Tule», virkkoi Olav, ja hänen kätensä painui vaistomaisesti pojan olalle viipyen siinä kotvan aikaa.

He kulkivat eteenpäin ja löysivät tielle. Tveitin miehiä ei enää näkynyt ei kuulunut, ja he saapuivat kaikessa rauhassa yömajaansa.

Vuode oli melko ahdas. Eirik nukkui heti, ja sitten hän kääntyili unissaan, niin että joutui melkein isän päälle.

Olav makasi ahtaassa, epämukavassa vuoteessa, pimeä huone täynnä ihmisten hajua — hän tunsi Eirikin hoikan, laihan ruumiin painon, hänen ihonsa ja tukkansa tuoksun — mutta ilman vastenmielisyyttä, tuntien vain sanomatonta sääliä. Kunpa Jumala ja hänen äitinsä neuvoisivat, miten hänen on hoivattava Eirikiä. Hän ei käsittänyt, mikä hänet pani poikaa säälimään, mutta oli kuin pojan nuoruuskin olisi saanut hänen sydämensä heltymään. — Ehkäpä se onkin vain heikkoutta, josta pian pääsee, Olav tuumi.

Olav makasi; ei hän oikeastaan nukkunutkaan, vaan keinuili unen ja heräämisen välimailla kuten merentuomat puut matalikolla. Mutta parin tunnin kuluttua kuullessaan toisissa huoneissa miesten liikkuvan Olav vetäysi nukkuvan pojan alta, nousi ja Iäksi ulos itse panemaan hevosiaan kuntoon. Hän ei hennonut herättää poikaa.

III.

Ystävyys, joka oli alkanut orastaa Olavin ja hänen Rynjulin ja Skikkjustadin sukulaistensa välillä, sammui jälleen. Una oli silloin keväällä sanonut siksi paljon, ettei hän nyt enää voinut siihen sen enempää kajota. Ja niin he välttivät toisiaan. Sen vain Olav ymmärsi, että Rynjulissa oltiin harmissaan.

Tavatessaan sillalla sira Hallbjørnin hän sai kuulla, mitä ihmiset tohisivat hänen matkastaan. Pappi hyökkäsi hänen kimppuunsa jyrkällä tavallaan:

»Sinä olet tyhmä kuin pässi, Olav, alkaessasi taas Torhildin kanssa — hän narrasi sinut ostamaan sen viheliäisen mökkiräyskän ja vielä hullumpaa on, että hän sai sinut luopumaan hyvästä naimiskaupasta.»

»Mitä puhetta se semmoinen on?» Olav lehahti tulipunaiseksi. »Minä en kysy kenenkään neuvoa, ostanko maata tai otanko vaimon — niissä asioissa minä teen ihan niinkuin tahdon.»

»Pyh! Kyllähän minä uskon sinun niin luulevan. Sinä luulit saaneesi oman tahtosi lävitse tehdessäsi hänelle kuten hän tahtoi. Torhild Bjørnintytär on viisain teistä kahdesta. Pidä vain varasi, Olav, ettei hän kahlitse sinua jälleen paitansa nauhoilla.»

»Oli miten tahansa — tämä ei koske sinua, sira Hallbjørn, ellen jälleen makaa hänen kanssaan. Minä voin kyllä pyytää neuvoa, missä haluan — sinulta en sitä ole pyytänyt!»

Mutta sen jälkeen alkoi häntä kalvaa hiukaiseva Torhildin kaipuu — päivää ja yötä, lakkaamatta. Jospa hän ottaisi hänet luokseen kaikesta huolimatta. Jos kerran ihmisillä on halu sekaantua hänen asioihinsa, niin annetaan heille jotain sekaantumisen aihetta. Entä Bjørn — hän oli itse kieltäytynyt häntä ajattelemasta — karkoittanut ajatukset heti, kun ne vain sinnepäinkin läksivät. Nyt hänestä tuntui yhtäkkiä — maksoiko tämä vaivan? Häneltä oli moni asia mennyt päin mäntyyn — eikö hän saisi omistaa edes sitä hyvää, mikä oli saatavana —.

Hän uneksi pojastaan sekä valveilla että nukkuessaan. Mutta vaaleanverevän pojan takana hän näki toisen vaaleanverevän lapsen — Cecilian. Hänen tähtensä oli Olavin kestettävä ja kieltäydyttävä mielihalustaan. Ei olisi varmaankaan Cecilialle onneksi kasvaa kodissa, jossa isän jalkavaimo pitäisi ohjaksia. Cecilian tulevaisuutta hän ei vielä ollut pilannut eikä hän sitä tekisikään.

Olav näki tytärtään nykyjään hyvin vähän. Jos hän juoksenteli pihamaalla leikkien ja isä pysähtyi juttelemaan hänelle, oli tällä töin tuskin aikaa vastata. Yöt hän vietti Ragnan luona Torhildin pirtissä. Mutta Ragna oli vain palvelija, kykenemätön kasvattamaan Olavin säätyluokkaan kuuluvaa lasta tämän kehittyessä neidoksi. Sitä paitsi Ragnalla oli koko talouden hoito ja kolme omaa lastaan paimennettavana. Vanhin lojui koko päivän oven ulkopuolella kuolaillen ja kuorsaten ja käännellen suurta päätään — lapsirukka ei tainnut olla aivan täysijärkinen; mutta vuoden vanhat kaksoset olivat ketteriä kuin kissanpojat ja ryömiskelivät päivät päästään pihamaalla ja kompuroivat kynnysten yli.

Olav mietiskeli neuvottomana, mitä hänen pitäisi tehdä tyttärelleen, jotta hän saisi hänelle kunnollisen kasvatuksen. Se asia olisi kyllä kenties helpompi ratkaista, jos hän olisi nainut Disan. Vaikka eihän kenestäkään naisesta voinut tietää, minkälainen äitipuoli hänestä tulisi.

Vielä kaiken lisäksi oleskeli Liv talossa myöhään ja varhain — Cecilia kuljeskeli paljon hänen kintereillään, hän ei muuta äitiä muistanutkaan.

Silloin tarjoutui aivan odottamaton apu näissä vaikeuksissa — niin ainakin tuntui Olavista. Eräänä päivänä saapui hänen luokseen kaksi miestä Tunsbergistä, jotka toivat tiedon, että Asger Maununpoika makasi kaupungissa premonstratenssien luostarissa kuolemaisillaan ja halusi puhua hänen kanssaan. Olavilla ei sinä päivänä ollut mitään tärkeätä tehtävää ja oli myötätuulikin. Niinpä hän purjehti heti sinne.

Hänestä tuntui ihmeelliseltä, että nyt alkoi tulla tällaisia sanomia nuoruuden ajan tutuilta, jotka olivat painuneet unhoon vuosien kuluessa. Hänestä alkoi tuntua kuin hän olisi päässyt pois vuoren lumoista — ja kuten kerrotaan vuoreen loihdituista, niin alkoi tuntua hänestäkin, hän oli vieras ja välinpitämätön näitä ihmisiä kohtaan. Eipä siltä, että hänen ja Hallvard Steinfinninpojan tai tveitiläisten välit olisivat olleet koskaan erittäin lämpimät. Asger oli ollut hänen ystävänsä: he olivat tuttuja vuosien takaa, ja Tanskassa ollessaan he olivat olleet sangen paljon yhdessä, vaikkei suhde ollutkaan mikään erikoisen läheinen — tämä ystävyyssuhde oli ainoa maanpaossa solmittu, joka ei ollut katkennut. Muuten enon luona Vikingavaagissa vietetyt vuodet tuntuivat Olavista vanhalta, melkeinpä unohtuneelta unelta. Mutta Asger tuli tänne Norjaan maanpakolaisina kulkevien tanskalaisten herrojen kera, ja niin heistä tuli Tanskaan hyökätessä ratsutoverit. Muistaessaan näitä sotakesiä valtasi Olavin ilo — hän iloitsi saadessaan nähdä aseveikkonsa. Tällaisen mielialan vallassa hän seisoi käsi peräsimessä, katse merimerkkeihin luotuna. Tuskinpa Asger sentään oli niin kuoleman kielissä kuin miehet sanoivat, eipä se olisi hänen kaltaistaan —.

Mutta kun hänet seuraavana aamuna johdettiin siihen ullakko-huoneeseen, jossa tanskalainen makasi, näki hän heti, ettei kuolema ollutkaan kaukana. Asgerin suuret ja leveät kasvot olivat punaisen parran keskellä aivan harmaanviheriät ja hänen voimakkaasta, vähän käheähköstä äänestään oli enää jäljellä särkynyt kähinä. Hän sanoi itsekin heti ystävänsä nähtyään: »Minusta tuli nyt loppu, Olav.»

Pienen päätyikkunan alla olevalla arkulla istui vanha vaimo ja pikku tyttö. Vaimo nousi ja ojensi Olaville kätensä tämän tervehtiessä. Hänen ulkomuotonsa herätti Olavin huomiota: hän oli ainakin päätänsä pitempi Olavia, hartiakas, laiha ruipelo mustassa puvussaan; huivin päällä oli hänellä tummansininen leskenhuntu. Kapeat, kalpeat kasvot lienevät olleet kerran harvinaisen kauniit: tuuheitten, raudanharmaitten kulmakarvojen alla loistivat vieläkin suuret, siniset silmät ja hienon kyömynenän selkä hohti kuin elfenluu. Mutta posket olivat täynnä ryppyjä ja suupielissä kasvoi voimakkaita partatupsuja. Hän oli Asgerin vaimon äiti ja hänen nimensä oli Märtta Birgerintytär. Olav ei ollut milloinkaan tuntenut ketään Märtta-nimistä naista, mutta tämä ei ainakaan tuottanut häpeää suojelus-pyhimykselleen, Betanian hyvälle emännälle.

Nainen lähti heti ulos ja Olav istuutui ystävänsä vuoteen reunalle. Asger oli henkipatto sekä Norjassa että Tanskassa; hänelle oli sattunut sellainen onnettomuus, että hän oli tullut surmanneeksi erään rikkaan miehen kotiseudullaan Hisingissä, jossa tämä oli eräässä talossa vävynä. Ja surmattu oli ollut sekä kuningas Haakonin että kreivi Jaakopin ystävä. Hän oli paennut tänne Tunsbergiin; hänet tunnettiin täällä luostarissa entisistä ajoista ja näin sairaana arveli hän saavansa olla rauhassa ainakin sen ajan, jolloin hän hieroi sovintoa — tai saisi kuolla tässä pyhäkössä. Apotti väitti luostarilla olevan turvapaikan oikeudet, vaikkakin oli epävarmaa, oliko se milloinkaan lailla vahvistettu. Mutta olipa miten tahansa, nyt oli kysymys siitä, ottaisiko Olav hänen anoppinsa ja lapsensa luokseen? Olav lupasi heti ja vahvisti sen kädenlyönnillä.

Hän oli kuullut aikoinaan, että Asger oli tehnyt etelässäpäin hyvät naimakaupat. Mutta nyt Asger kertoi, että hänen vaimonsa oli kuollut kolmisen vuotta sitten, ja hän itse oli viime vuosina ollut kivulloinen erään talvella kärsimänsä haaksirikon jälkeen; hänen sisuksissaan oli silloin jotain särkynyt ja sen jälkeen hän oli sylkenyt verta, eikä ruoka tahtonut maittaa.

»Etkä sinä sentään ollut niinkään kykenemätön, koska kaasit Paal-herran sotisovassaan», Olav ei voinut olla hymyilemättä.

Asger nauroi ja yski pahasti. Ei —. Olav huomasi, että anoppi oli ollut suurena tekijänä näissä riidoissa — niin, kyllä hän oli sen näköinenkin, eikähän Asgerkaan ollut koskaan ollut mikään ääliö. Mutta mies oli tottunut siihen, että hänen onnensa nousi ja laski, ja hän alistui rauhallisena nykyiseen häviöönsä. Lapsen kohtalo näytti sentään kovin huolestuttavan häntä.

»Tulehan tänne, pikku Bothild, sinusta tulee minun kasvattityttöni — meidänhän pitää vähän jutella yhdessä.»

Lapsi istui hiljaa kuin hiiri ja vieraan jutellessa hänelle hän painoi silmäluomensa alas — hänen silmäripsensä olivat pitkät ja mustat. Hän oli vähän suurempi Ceciliaa — kuusivuotias, sanoi hänen isänsä.

Olav huomasi, että hän oli mitä kaunein lapsi, vaikka olikin Asgerin näköinen. Hänellä oli leveät kasvot, kuten isällään, matala, leveä otsa, silmät toisistaan kaukana, leuka neliskulmainen, mutta hänen ihonsa oli häikäisevän kaunis ja otsa, jota kaksi paksua, rinnalle riippuvaa, punaisen ruskeata palmikkoa reunusti, oli maidonvalkoinen. Kun hän vilkaisi nopeasti Olaviin, näkyivät taivaan siniset silmät. — Olavia saattanut maallikkoveli oli pistänyt tytön käteen suuren omenan ja nyt hän istui pitäen sitä kaksin käsin helmassaan eikä ollut sitä edes maistanutkaan — hän oli siinä niin hiljaisen ja aran näköinen kuin ymmärtäisi, miten hyljätty ja ilman ystävää hän oli maailmassa.

Olav ei ollut milloinkaan pitänyt omenan tuoksusta, se oli hänen mielestään äitelä ja inhoittava — ja nyt se sekaantui sairaan ja vuodeolkien ja inhoittavien, hikisten villavaatteitten hajuun. Ja liikkumaton, surullinen lapsi herätti Olavin sydämessä selittämättömän hellyyden ja tuskan tunteen. Hänen sielussaan tulvailivat varjojen tavoin muistot kaikesta siitä, mitä hän oli kokenut nuoruudesta, jota ei kenkään suojellut, vaan joka oli loppunut ennen aikojaan; ja kaikki, mitä hän oli omista lapsistaan ajatellut, jos he joutuisivat turvattomiksi, ja lapsesta, jonka isä hän oli, mutta johon hänellä ei milloinkaan olisi isän oikeuksia. Hän nousi, meni pikku tytön luo ja hyväili pehmeätä, viileätä lapsen poskea.

»Etkö sinä katsokaan minuun, Bothild — minä tahdon sinun parastasi. Minulla on kotona tytär, Cecilia — nyt teistä tulee kasvatus-siskot ja elätte yhdessä — Mitä sinä siihen sanot?»

Asgerin pienet, kirkkaansiniset silmät avautuivat kuin kovassa tuskassa; hänen äänensä sointu oli avuttoman heikko:

»Sinä et saa pahastua, Olav-veikko. Minä olen hoitanut tätä tytärtäni enemmän kuin olisi ollut tarpeellista.» Hän kietoi kätensä tyttösen ympärille, painoi hänen pienen, tumman päänsä kainaloonsa. »Älä pahastu tästä —»

»En, en.» Olav istui vuoteen laidalla ja katseli syrjään. Hänen oli paha olla sääliessään isää ja tytärtä.

Kuukauden päästä Olav sai sanan Asger Maununpojan kuolemasta, mutta hän ei päässyt ennen joulua hakemaan vanhusta ja lasta. Apotti kertoi, että vainajan omaisuus oli takavarikoitu, mutta että Märtta Birgerintytär oli koonnut arkkuunsa aikamoisen määrän irtainta. Koska Asger oli aina eläessään osoittanut olevansa munkkien ystävä, ehdotti apotti, että ellei Olav mielellään ottaisikaan köyhää lasta luokseen, hän kyllä kirjoittaisi Osloon Groa rouvalle ja pyytäisi häntä ottamaan Bothildin Jumalan nimessä — tyttönen sopisikin parhaiten nunnaksi, sillä hän oli lempeä ja hiljainen, herttainen lapsi. Olav kiitti, mutta hän sanoi luvanneensa vainajalle olla Bothildille isänä.

Tullessaan apotin luota Olav oli kompastua lapseen — tämä oli solassa polvillaan leikkimässä kivillä. Oli kolea, tuulinen ilma ja solaan tuprutti lumiräntää; Olav jutteli tytölle ja pyysi häntä nousemaan. Bothild ei vastannut, mutta totteli heti. Olav tarttui hänen käteensä; se oli jääkylmä, ja hän hieroi lapsen käsiä omiensa välissä. Hänellä oli jotain asiaa veneelleen ja hän kysyi, lähtisikö tyttö hänen kanssaan. Bothild nyökäytti ja Olav talutti häntä.

Pikku kätönen lepäsi niin turvallisena hänen kourassaan että hän tuli vallan liikutetuksi; jos hän tarttui Cecilian käteen, nykäisi tämä sen heti pois; Cecilia ei osannut kävellä hiljaa aikuisen rinnalla. Mutta hän ei saanut kasvatiltaan mitään muuta irti, kuin hiljaisen kyllä ja ei.

Hän vei Bothildin jälleen kanssaan vierastupaan ja istuutuessaan tulen ääreen kuivaamaan vaatteitaan hän nosti lapsen syliinsä. Tyttönen istui siinä, nojasi päätään hänen rintaansa; hänen tukassaan oli suloinen tuoksu. Olav kohotti hänen päätään ja suuteli häntä suulle — silloin hän tunsi pehmeitten lapsen huulten liikahtavan — lapsi vastasi suuteluun. Lämmin virtaus tulvahti hänen lävitseen.

Eirik olisi pienenä mielellään istunut hänen sylissään, mutta Cecilia rynnisti heti maahan, kun hän oli nostanut hänet syliinsä. Ja jos hän yritti suudella tytärtään, huomasi hän, ettei tämä pitänyt siitä.

Viime vuosina Olav oli nukkunut tuvassa, entisessä aviovuoteessaan. Hän nukkui paremmin kuin moneen vuoteen, mutta nytkin hän saattoi usein maata kauan valveilla. Silloin oli hauskempaa valvoa täällä kuin kamarissa, jonne ei milloinkaan päivän valo päässyt, joten ilma oli kalseata ja ummehtunutta, ja jossa aina oli raaka hylkeenrasvan ja siellä talvisaikaan säilytettävien ruokien haju. Tuvassa oli ihmisten ja savun haju; öiseenkin aikaan tuntui lieden tuhkaan peitetyistä hiilistä hohtavan lämpöä. Eräänä yönä oli osa räppänäluukkua pudonnut tuulen tuomana alas, eikä Olav ollut tullut sitä korjanneeksi. Kuutamolla hän näki kalvoruudun läpi kajastuksen ja aamuisin päivän koiton. Olav piti siitä.

Nyt Olav muutti jälleen kamariin; Märtalla ja lapsilla piti olla tuvan eteläisin vuode.

Olav oli odottanut, että Cecilia huutaisi ja rimpuilisi. Kuullessaan, että hänen oli nukuttava vieraan eikä Ragnan kanssa, kuten hän oli tottunut. Mutta kävi toisin. Hän saapui Hestvikeniin myöhään iltapäivällä, sillä hän oli viipynyt Tunsbergissa kolme päivää ja oli saanut pysytellä maissa myrskyn vuoksi. Bothild oli paremminkin kuollut kuin elävä.

Olavin kantaessa hänet huoneeseen — koko illan hän keinui kuin veneessä jakkaralla, jolle Olav oli hänet sisään tuodessaan asettanut. Ihmisiä tuli ja meni, käveli sinne ja tänne, ja koko ajan Cecilia Olavintytär hääri vieraan tyttösen ympärillä, ja hänen suuret, kirkkaat silmänsä olivat selkoselällään ihmettelevinä vaaleitten kiharoitten alla.

Tuskin Märtta oli saanut lapsi-paran peiton alle ja Olav virkkanut, että Cecilian oli nyt nukuttava kasvatussiskon vieressä — kun Cecilia käden käänteessä vetäisi vaatteet yltään ja kiipesi vuoteeseen. Vähän ajan kuluttua Märtta toi pielusta; hän tarttui jo uneen vaipuneeseen Bothildiin asettaakseen sen hänen alleen. Silloin Cecilia levitti kätensä vieraan lapsen päälle:

Paikkakunnalla naureltiin, että Olav oli vihdoin viimein perinyt rikkaat tanskalaiset sukulaisensa: hän oli perinyt anopin! Hänelle keksittiin heti liikanimi ja häntä alettiin kutsua nimellä: Mahtava Märtta-rouva.

Olav oli tyytyväinen uuteen emäntään. Hän pääsi nyt huolehtimasta muista kuin omalle alalleen kuuluvista toimista, ja vieras näkyi olevan Ceciliallekin hyvä.

Galfrid Rikardinpoika oli Olaville jonkin verran velkaa ja nyt hän tarjosi sen suoritukseksi hyvän naarashaukan — Galfrid oli ostanut sen keväällä eräältä islantilaiselta, mutta hän ei ymmärtänyt paljon mitään haukkametsästyksestä ja halusi päästä siitä eroon. Olav tiesi ennestään, että Hestvikenissä oli vaikea pitää lintuja, niin että ne säilyisivät hengissä talven yli, eikä hänellä ollut nykyisin ainoatakaan hevosta, joka olisi pystynyt sellaiseen metsästykseen. Mutta hän ei sittenkään voinut hillitä haluaan omistaa lintu. Hän ratsasti se mukanaan joinakin aamuina niin kauan kuin maa oli lumeton. Useimmiten se pyydysti vain metsäkanoja, mutta joskus häntä onnisti ja hän näki sen ajavan haarahaukkaa. Kun hän sitten palasi kotiin innostuneena ja haltioissaan suurenmoisesta näystä, ilmataistelusta, sai Eirik runsain mitoin nauttia isän hyvästä tuulesta. Pojan jutellessa, miten hän keväällä ottaa kiinni haukan poikasia ja kasvattaa niitä metsästyshaukoiksi, Olav naurahti — se ei ole niinkään helppoa tottumattomalle, mutta hän oli yritellyt sitä omassakin nuoruudessaan ja hän lupasi auttaa Eirikiä parhaansa mukaan. Pojan tehtäväksi jäi hiekan tuonti sisään ja linnun alustan puhtaana pito; isä opetti häntä puuhailemaan linnun kanssa, pujahuttamaan hilkan sen yli ja sitomaan sen nilkan. Lintu yhdisti miehen ja pojan hyviksi ystäviksi.

Sitten haarahaukat muuttivat pois ja lunta satoi. Olav oli pannut kamariin orren haukalle ja ripustanut sinne tilkkuja pesäksi. Öisin, kamarin seinien vetäytyessä huurteeseen ja peiton muuttuessa hänen hengityksestään härmäiseksi, hän makasi kuunnellen liikkuuko lintu. Hän oli huolissaan sen voinnista, ettei se tulisi kevääksi käyttökelvottomaksi. Hän koetteli sen nilkkoja ja tarkkaili sen syömistä. Hän iloitsi kuitenkin sanomattomasti tällaisen aarteen omistamisesta, joka oli niin ylpeä ja raisu, mutta samalla niin heikko ja hento. Hän nautti sen painosta käsiselällään, hän kantoi sen valoon ja tarkasteli sen hienoja piirteitä, harmahtavaa kaulusta ja vaalean ruskeita juovia, jotka loistivat sen valkoisista höyhenistä. Öisin pakkasen vaimentaessa kaikki hajut hän oli kuitenkin tuntevinaan sen voimakkaan petolinnun hajun ja hän kaipasi kevättä ja iloitsi siitä, niinkuin ei ollut tehnyt moneen aikaan.

Mitä pitemmälle uusi vuosi kului, sitä useammin Olav huomasi, ettei talossa ollut sopua, sillä Eirik vastusti Märtta rouvaa. Olav suuttui, sillä hän kaipasi rauhaa — hän torui poikaa ankarasti, mutta poika ei näyttänyt ottavan totellakseen. Olav oli varma siitä, että vika oli Eirikissä — eihän niin kunnioitettava nainen, kuin Märtta Birgerintytär oli, voinut odottaa Hestvikenin pojan käyttäytyvän raa’asti ja tyhmästi kuin mikäkin tomppeli.

Eirik ei ollut ennen kiinnittänyt suurestikaan huomiota pikku siskoonsa. Mutta hän ei ollut myöskään milloinkaan häntä kiusannut — kun hän joskus kääntyi hänen puoleensa, tapahtui se tavallisesti ystävällisyyttä osoittaen tai hän auttoi tätä leikeissä. Nyt sekin muuttui; hän oli lakkaamatta pikku tyttöjen kimpussa, näykki heitä ja oli mielissään, kun Cecilia suuttui ja sähisi kuin haukan poikanen. Toinen ryömi vain surkeana poikaa pakoon nurkkaan.

Olav tuli eräänä iltana ulkoa; hän jäi eteiseen hetkiseksi etsimään arkkua, jossa hänen nuolenvartensa, nuolensa ja sulat olivat — hän aikoi sinä iltana panna lintunuolensa kuntoon. Hän liikkui hiljaa ja ääneti, kuten hänen tavakseen oli tullut viime vuosina, jolloin hänellä oli ollut niin paljon pohtimista — hän oli alkanut vihata hälinää.

Tuvasta kuului lasten ääniä — Eirik nauroi ja Cecilia oli vihainen. Olav kurkisti sisään. Cecilia istui lieden ääressä pienellä, kolmijalkaisella, omalla jakkarallaan. Vanha Tore renki oli tehnyt sen hänelle. Hän istui pidellen kaksin käsin jakkaran laidasta ja tenäsi jaloillaan lattiaan. Hänen huulensa olivat mytyssä ja silmät tuijottivat pyöreinä palloina — valkuaiset olivat melkein yhtä siniset kuin silmäterät — hän muistutti pientä, valkoista, vaanimassa olevaa kissanpoikaa. Hänen takanaan seisoi Eirik, jalka jakkaran alla keinutellen sitä — Cecilia pani vastaan koko painollaan.

Olav nouti sisästä lyhdyn. Eirik läksi sisarensa luota, mutta tuskin isä pääsi eteiseen, kun hän alkoi jälleen. Hän heilutteli punaista lettinauhaa — laski sen sitten lattiaoljille. Cecilia koetti olla nokkela, mutta Eirik oli nokkelampi, nauraen hän heittäytyi syrjittäin jakkaralle.

Sisko ponnahti pystyyn ja iski molemmat kätensä pojan tukkaan. Hän ravisti ääneti; Eirik nauroi ja keikutti tyttöä edestakaisin, kunnes toinen suistui liedelle, ojensi kätensä vastaan ja kosketti vielä hehkuvaa halonpäätä. Silloin hän päästi huudon ja ryntäsi veljensä kimppuun, sylki hänen jälkeensä, niin että kuola valui pikku leukaa myöten.

Olav astui sisään, tarttui lujasti Eirikin käteen ja väänsi sitä — poika oli tarttunut Cecilian tukkaan, kun tyttö yritti häntä purra. Isä nosti tytön syliinsä:

Eirik karahti tulipunaiseksi. Cecilia muisti polttaneensa kätensä ja alkoi itkeä surkeasti. Olav hyvitteli tyttöä, etsi kalanmaksaa ja voiteli sillä palaneen paikan. Bothild tuli piilostaan esille katselemaan.

Olav oli iloinen saadessaan pitää vähän aikaa Ceciliaa sylissään ja toisen tytön nojaamassa polveensa. Eirikiä hän ei ollut näkevinään. Mutta Märtta-rouvan ja Ragnan tullessa sisään ruokaa tuoden ja Märtan kysyessä mitä oli tapahtunut, Olav vastasi vain: »ei mitään.»

»Minä annoin pikku tytölle pienen puuhevosen, jonka minä löysin Eirikin vuoteesta pannessani jouluksi olkia. Nyt ovat lapset riidelleet siitä kaksitoista viikkoa —»

»Onko se hevonen sellainen aarre, Eirik, ettet sinä voi suoda sitä sisarellesi?»

»On», Eirik vastasi uhmaten. »Äiti vuoli sen minulle, kun minä olin pieni.»

»Silloin on sinun annettava se Eirikille», Olav virkkoi. »Kyllä sinä saat puuhevosia niin paljon kuin haluat.»

— Illallisen jälkeen tuli Eirik isän luo kysyen, saisiko hän auttaa häntä nuolien teossa. Olav vastasi myöntäen. Kerran kun ei Eirik tahtonut saada sulkia pysymään paikallaan, Olav pysäytti työnsä, katsoi häneen ja virkkoi:

Se ei ollut totta; Eirik oli nopea ja reipas, tässä varressa vaan oli vika, sulkien reiät olivat liian matalat.

Eräänä päivänä, jonkin aikaa myöhemmin, isä ja poika olivat aittojen luona panemassa lintuja säilöön, Olav nylki, Eirik avasi rinnan, pani tiinuun ja suolasi. Olav kuivasi käsiään tuon tuostakin takinliepeeseen; Eirik olisi mielellään tehnyt samoin, mutta suola kirveli hänen haavoittuneita, ajettuneita käsiään, niin että kun hän vain koskettikin karkeata villaista, koski kipeästi.

Etelätuuli ulvoi aitan seinustalla ja vähän väliä sadekuuro sataa rapisi. Lattian alla solisi ja loiskutteli meri, viilteli jäälevyjä ja särki niitä kallioita vastaan. Paha ilma oli tulossa Eirik oli sanomattoman iloinen saadessaan olla täällä kahden kesken isän kanssa ja häntä auttamassa.

Haakon-kuningas tuli Elvenista pohjoiseen Tunsbergiin heti pääsiäisen jälkeen. Vuonon rantamilla huhuttiin, että rauha oli solmittu Tanskan kuninkaan kanssa kahdeksi vuodeksi. Ihmiset tulivat iloisiksi, sillä ensimmäiset huhut kuninkaitten kohtauksesta kertoivat kuningas Haakonin aikoneen keväällä hyökätä Tanskaan entistä suuremmalla laivastolla.

Olav vain ei tuntenut iloa touontekoon ryhtyessään. Tuntui tukalalta ajatella kesää Hestvikenissä. Hän ei mietiskellyt mitä varten päivät nyt tuntuivat paljon tyhjemmiltä, kun hän vihdoinkin vapautui siitä tuskasta ja huolesta, minkä aina sairasteleva vaimo aiheutti. Aika oli silloin tuntunut hänestä pitkältä; nyt se kyllä kului nopeasti — ja sittenkin täytti hänen mielensä ainainen levottomuus. Hänestä tuntui, kuin hän olisi myynyt sielunsa ja hänet olisi petetty maksussa.

Täällä lahden poukamassa, mäen töyrämällä kohoavassa talossaan puuhaileminen — kalastusveneissään merelle lähtö, maassa raataminen, myllymatkat ja käynnit Saltvikenissä — hän ei ollut kaiken tämän vuoksi vaientanut loppujen lopuksi ääntä, joka oli häntä niin kauan kehoitellut ja vaatinut. Koko se sielun salainen taistelu, joka oli kahdentoista vuoden aikana täyttänyt hänen elämänsä, oli kuin hänen ja erään toisen kutoma kangas. Ja hän oli tehnyt kuin tekee nainen, joka irroitettuaan kangaspuista kutomansa kankaan, käärii sen kokoon ja kätkee sen lukittuun arkkuunsa. Olavista tuntui kuin hän olisi heittänyt avaimen mereen.

Mutta hän ei ollut tehnyt niin päästäkseen näille rauhallisille päiville. Hän oli unohtanut kokemuksensa Englannissa ja siellä ajattelemansa ajatukset niin tyystin, että hänestä itsestäänkin tuntui mahdottomalta voida siten unohtaa. Mutta kaukaa häämöitti sentään muisto jostakin, joka oli aiheuttanut ratkaisun: sen herätti urhojen laulu ja hänen lyhyeen, raikkaaseen maanpaossa vietettyyn nuoruuteensa sekaantunut suolaisenimelä veren maku, ja hän muisti taistelun nautinnon — oli eläviä, lihaa ja verta olevia vihollisia, ryöväreitä, jotka tarttuivat puukkoon pilkkopimeässä. Hänet oli ikäänkuin näillä lahjottu — suurtahan se ei ollut, mutta siinä oli kylliksi johtamaan hänet ratkaisuun sinä hetkenä, jona hän oli toden teolla ja ainiaaksi luopumaisillaan Jumalasta, koska sen, josta kerran oli tullut pakolainen ja petturi, oli niin vaikeata palata oikean isäntänsä sotalipun alle. Kolmekymmentä hopeapenninkiä oli liian pieni omaisuus houkuttelemaan Juudasta. Siihen kyllä johti Neitsyt Marian niiden matkarahojen hoito, joita hänen olisi ollut tehtävä tili.

Ja Olavin valtasi tämä tunne joskus kevään kuluessa. Hän seisoi kalpeana ja äärettömänä kaartuvan iltataivaan alla, joka kellersi vaarojen yläpuolella vuonosta länteen; vedenkalvo liikehti hänen edessään rauhatonna ja harmaana; pimenevillä rantamilla meri lauloi yksitoikkoista lauluaan. Olav peseytyi pirtin oven edessä olevassa soikossa. Tekipä hän mitä tahansa — kaikki hänen päivätyönsä alkoivat ja päättyivät siihen, että hänen oli poljettava pihapolkuja edes takaisin, kavuttava sisään ja painuttava kamariinsa nukkumaan. Hänet valtasi äkkiä kiusaus tehdä Juudaksen tavoin — hänestä oli niin hiton vastenmielistä mennä muitten joukkoon.

Talvella huhujen levitessä sotaretkestä Olav oli luvannut kevään tullen ottaa Eirik kerallaan laivaan. Ja niin kauan kuin kaikki luulivat retkestä tulevan täyttä totta, Eirik touhusi mitä kaikkea hän ottaa mukaansa, ja hän yritteli harjoitella aseitten käyttöä. Mutta kun sitten tulikin tieto rauhan säilymisestä, tuli Eirikille entistä kiireempi, ja nyt hän selitteli, että jos ja jos —, niin —. Olavia suututti, kun hän kuuli pojan siitä sohisevan.

Olavia harmitti myös Eirikin ainainen laulunjurina. Se ei ollut kiusannut häntä niin paljon Eirikin pienenä ollessa, pojalla oli silloin ollut kirkas, suloinen ääni. Mutta nyt hänellä oli äänenmurros ja siitä huolimatta hän lauleli se ei kuulunut kauniilta —.

Olav lähetti Eirikin eräänä heinänkorjuupäivänä, päivällisen maissa, kotoa noutamaan kantoköyttä. Sitä kesti odottaa — ukkonen jyrähteli Hudrheimin kukkuloitten yllä, ihmiset häärivät saadakseen heinät kuivina katokseen, ja Olavia suututti yhä enemmän kulkiessaan ja kanniskellessaan heiniä sylissään. Hän läksi kotiin juoksujalkaa.

Cecilia oli pihalla palloa heittämässä; hän heitti pallon aitan seinään, otti sen kiinni yhdellä kädellä — toinen pikku käsi heilui vapaana samassa tahdissa; aina palloa heittäessään hän nosti suloisesti vaaleata päätään. Bothild istui katsellen.

Samassa Eirik juoksi sisarensa ja seinän väliin ja nappasi pallon. Hän juoksi takaperin pitkin mäkeä heitellen palloa ilmaan ja ottaen kopin, Cecilia yritti perässä koettaen tavoittaa sitä. Eirik oli väliin heittävinään sen hänelle: »Ota, ota, ota nyt —», mutta hän vain kiusasi toista. Samassa hän heitti sen katon yli.

Silloin hän näki isän. Hän sieppasi mäellä viruvat köydet ja ojensi ne hänelle.

Aitassa oli yhtä ja toista sekaisin. Olav asetti kaikki paikoilleen ennenkuin läksi ulos. Hän seisoi käärimässä köyttä vyyhdille, kun hän kuuli maitohuoneen luota melua Märtta oli antanut pikku tytöille kermakehlon nuoltavaksi. Mutta Eirik toppasi sinne myös nuolemaan. Märtta tarttui häneen ja työnsi pois. Eirik huusi kiukuissaan:

»Sinä käyttäydyt kuin tämä talo olisi sinun — eivät suinkaan ne ole sinun kermakehlojasi.»

Märtta ei ollut häntä kuulevinaan, mutta Cecilia härnäsi häntä sormi suussa. Eirik raivostui ja huusi:

»Ei tässä talossa ole mikään sinun — jos isä antaa sinulle asunnon ja ruoan meidän tavarastamme, sinulle ja kakarallesi —»

»Sepä ei ollut kohteliaasti sanottu, Eirik. Sinä saat pyytää sitä kasvatusäidiltäsi anteeksi.»

Salama välähti vuonon yli sinertävän synkässä ilmassa. Olav laski puoliääneen odottaessaan jyrähdystä. Kaiku kiiri kadoten tunturien taa.

Eirik ei hievahtanutkaan. Olav veti köyttä sormiensa lomitse. Hän sanoi sitten kylmästi ja hiljaa.

»On jo pitkä aika siitä kun sinua kuritin, Eirik. Mutta tee nyt kuten käskin, muuten saat maistaa tästä.»

Eirik notkisti toisen polvensa ja suuteli nopeasti Märtta Birgerintyttären kättä. Mutta samassa Olavista tuntui pahalta nähdä poika noin säälittävänä.

Isä sieppasi köysinipun ja läksi juoksujalkaa niitylle. Hän ei edes vilkaissutkaan, seurasiko poika vai ei. Vaikkakin poika oli täydellisesti ansainnut nöyryytyksen — raivostutti Olavia kuitenkin, että hänen oli täytynyt siten nöyryyttää poikaa vieraan edessä; hän vihasi sen vuoksi Eirikiä.

IV.

Arnketil ja Liv saapuivat Hestvikeniin aamupimeässä sian tappoon; miehen piti teurastaa, eukon auttaa naisia suolien puhdistuksessa ja sen sellaisessa.

Viikkoa ennen oli satanut lunta, niin että maat olivat vallan valkoisenaan, mutta täysikuu toi suojan, ja tänä aamuna Olavin astuessa pihalle oli niin sakea sumu, että rakennusten välillä tuskin osasi kulkea. Olav sanoi miehille, että heidän oli sidottava sika väsyttäessään sitä — jos se pääsisi karkuun tässä sumussa, olisi sitä vaikea saada kiinni.

Olav seisoi oviaukossa, hän näki soihtujen loimuavan usvassa, sitten ne himmenivät himmenemistään, kunnes ne hävisivät. Mutta hetken kuluttua hän kuuli huutoa ja hälinää ja sian kirkumista ja ihmiset alkoivat juoksennella pihakalliolla — jotakin livahti pimeässä hänen ohitseen ja hän aavisti sen olleen sian. Hän yritti juosta sen eteen, mutta se oli pimeässä tipotiessään — painalsi itää kohti pellolle. Sen jäljessä riensi ihmisiä sumussa päreineen ja soihtuineen, he näyttivät pimeässä tummilta kääröiltä. Olav juoksi heidän mukanaan. Arnketil ja Eirik riensivät kumarassa tietä valaisten — he yrittivät etsiä lumessa jälkiä. Olav pysähtyi riihen luona ja vanha Tore kertoi miten oli käynyt. Eirik piteli sikaa ja Arnketil istui sen selkään ratsastaakseen sen väsyksiin, mutta sitten hän oli laskenut sen irti. — Yksi syöttösioista oli päässyt samassa karkuun.

— Se sika ainakin saa juosta kyllikseen ennenkuin se saa puukon sisäänsä! — Sanat kuuluivat sumusta.

Olav tiesi vanhastaan Eirikin voivan aina teurastuspäivinä pahoin — mutta kukapa niistä pitää —. Ja poika oli aina yhtä saamaton ja avuton, kun hänen piti käsitellä teurastuseläimiä; eikä sekään yhtään parantanut asiaa, vaikkakin hän koetti peitellä vastenmielisyyttään sopimattomalla vallattomuudella ja joutavalla leikinlaskulla —.

Väki tuli takaisin. He eivät luulleet löytävänsä sikoja ennen päivän koittoa. He kiroilivat hukkaan mennyttä aikaa.

Mutta tunnin kuluttua palasivat Arnketil ja Eirik mukanaan toinen sioista — se oli juossut nietokseen. Olav palasi sisään ja paneutui tuvan penkille pitkälleen — oli sellainen tapa, että isännän oli pysyteltävä poissa siantaposta, eikä hän saanut tulla pihalle ennenkuin toi tullessaan oluthaarikassa tappojuoman. Hän makasi kuunnellen sian kovaa vinkumista — tänään kestikin sanomattoman kauan ennenkuin siitä henki läksi.

Ulkona oli jo päivä, sumu levisi harmaana ja kalseana, kun Olav läksi Arnketilin kanssa kotoaan. Ulkopuolella oli lumessa sian ruho kahtena palana.

Kodan seinustalla seisoi Eirik ja Aasta, talon pikku piika; he seisoivat ja pesivät käsiään vesitiinussa, nauroivat ja roiskuttivat vettä toistensa päälle. Eirik ei sumun vuoksi nähnyt isää, vaan heittäytyi tytön kimppuun ja yritti kuivata käsiään tämän mekkoon — hän ei suinkaan käyttäytynyt oikein soveliaasti. Aasta huusi, mutta ei sentään erittäin innokkaasti pyrkinyt pakoon pojan tunkeilevaisuutta ja Eirik sai kätensä hänen mekkonsa alle —.

Samassa silmänräpäyksessä Olav tarttui poikaa niskaan ja heittää sinkautti hänet kauas. Eirik näki vilaukselta isän kasvot, ne olivat vihasta harmaat ja raivoisat — samassa hän sai nyrkin iskun leukaperiinsä, niin että hän suistui maahan, isä tarttui häneen uudelleen, ravisteli häntä ja heitti niin, että hän keikahti hankeen selälleen pitkin pituuttaan.

»Mene tiehesi, senkin viheliäinen narttu», sanoi Olav Aasalle — tämä seisoi hölmistyneenä. Tyttö pujahti pois. »Ylös —!» Olav potkaisi Eirikiä jalallaan.

»Luuletko sinä saavasi sillälailla menetellä isäsi talossa — tytön kanssa — keskellä kirkasta päivää ja ihmisten nähden — kuin rakkikoira!»

»Se ei ole totta — se oli vain — leikkiä —» häntä alkoi harmi itkettää ja hän huusi:

»Kyllä kai minä saan telmiä täällä jonkun tytön kanssa, ilman että sinun tarvitsee ajatella sellaista — että minä tekisin hänelle, kuten sinä teit Torhildille —»

Hän nosti kätensä estääkseen lyöntiä — Olav paiskasi hänet maahan, heittäytyi hänen päälleen, survoi polvin poikaa, joka makasi verisellä hangella, eikä lopettanut ennen kuin hän huomasi ruumiin lakkaavan vastustamasta. Eirik makasi velttona, kasvot puoleksi lumeen kääntyneinä, kun Olav vihdoin nousi ja lähti hänen luotaan..

Vanha Tore oli seisonut ja katsellut kun Olav kuritti poikaa. Nyt hän polvistui likaiselle lumisohjulle ja alkoi puuhailla tiedottomana makaavan pojan kanssa.

Päivällä löydettiin se syöttösika, jonka Eirik oli aamulla laskenut irti. Se makasi eräässä kuopassa, ulkohuoneitten takana kuolleena. Olav kohautti olkapäitään kun hänelle tultiin onnettomuudesta ilmoittamaan. Hän puri hampaansa yhteen: hän ei ollutkaan kurittanut aamulla Eirikiä liian lujasti.

Sinä päivänä ei kukaan nähnyt Eirikiä — siihen ei sen enempää kiinnitetty huomiota, kaikilla näet oli kiire. Vanha Tore yksin oli nähnyt Olavin lyövän poikaa. Muut kyllä huomasivat, että isän ja pojan välillä oli taaskin epäsopua, mutta sitähän oli usein. —

Mutta pimeän tultua, kun Olav tuli sisään, joku seisoi eteisessä; sitten se seurasi isäntää tyhjään tupaan ja sulki oven perästään. Eirik oli siinä. Liedellä tuikutti jokin halko — sen heikossa loimussa Olav näki, että pojan kasvot olivat haavoilla ja turvoksissa.

Olav istui penkille. Pöydällä oli leipää ja höyryävän kuumaa pylsyä. Mies haukkasi ruokaa, puri ja söi hitaasti — mutta Eirik jäi seisomaan pimeään suorana ja äänettömänä.

»Minä en luule, että sinä itsekään uskoit mitä sanoit —», Eirik sanoi sen niin rauhallisesti ja tyynesti, että isä ihmetteli — ja samalla tunsi pientä ahdistusta — hän ei ollut milloinkaan kuullut pojan puhuvan sillä tavoin. »Oliko sinusta pahasti tehty, jos vähän tartuinkin tyttöön — silloin sinä et ole kovin järkevä, isä. Mutta minua kohtaan sinä olet harvoin järkevä ja oikeudenmukainen.»

Olav työnsi ruuan syrjään. Hän istui suorana penkillään — hänen sydäntään kouristi jännitys — ja sitten hänet valtasi selkeä tunne, joka ikäänkuin tunnusti erehtyneensä: Eirik oli oikeassa.

»Oikeastaan tuntuu siltä, kuin sinä olisit hyökännyt vihassa päälleni, isä.»

Mutta kun mies yhä istui penkillä liikahtamatta, Eirik jatkoi, mutta kiivaammin, paremmin entisensä kaltaisena:

»Sinä kohtelet meitä siten, että voisi luulla sinun vihaavan omia lapsiasi. Sinä et osoita pojallesi vähääkään arvonantoa etkä kunnioitusta — sinä kohtelet minua kuin lapsipahaista — minähän käyn jo kuudettatoista —!» Ääni oli nyt muuttunut, se oli huutava.

Eirik oli jo kiivennyt vuoteeseen vällyjen alle — niin ainakin näytti — kun Olav tuli illalla sisään maata pannakseen. Pikku tytöt nukkuivat jo eteläisessä vuoteessa, Märtta puuhaili vielä kodassa. Mutta seuraavana aamuna, kun Märtta rouva aikoi herättää Eirikin, huomasikin hän vuoteessa olevan vain käärön vällyjen alla.

Kun hän sitten veti vanhan vaipan esille, tuli siitä näkyviin lastuja ja olkia. Märtta suuttui — hän luuli pojan vain kiusoitelleen häntä. Olav seisoi vieressä ja näki sen — ensin hänet valtasi pelko — tarpeeton, lisäsi hän heti itsekseen; hän kääntyi harmistuneena: sellaisia lasten hullutuksia. Poika ei ollut yöllä vuoteessaan, hän tahtoi luultavasti näyttää pahastumisensa; mutta mokomakin kapine, tuollainen käärö! Sitten hänen mieleensä välähti: mutta jospa hän onkin mennyt Aastan luo, uhmatakseen — no, jos niin on, silloin hän saisi sellaisen kurituksen, jollaista ei olisi koskaan edes uneksinut.

Kysyä hän ei tahtonut. Mutta keskipäivällä koko talo tiesi, ettei Eirik ollut kotona.

Veneet olivat kaikki kotona ja hänen hevosensa oli tallissa. Tänään oli samanlainen sakea sumu kuin eilenkin — oli turhaa alkaa etsiä poikaa, eikä Olavilla ollut ketään, jonka olisi voinut lähettääkään. Mutta hän pohti, minne Eirik olisi saattanut lähteä — Rynjuliin tai Skikkjustadiin tai ehkäpä Jørund Rypan luo?

Yöllä alkoi tuulla etelästä ja samalla rupesi satamaan. Päivällä olivat kaikki maat kirkkaalla iljanteella, ilmassa kuului meren ja metsän pauhu ja kohina.

Olav ei ollut vielä maininnut väelleen; sanaakaan tapauksesta. Märtta rouva yritti siihen tarttua, mutta hän lopetti sen lyhyeen.

Tuon tuostakin hänet valtasi hätä. Ei suinkaan poika ollut sitä ottanut niin, että hän — tuskinhan hän nyt sentään oli lähtenyt pois kokonaan yön selkään sellaisessa sumussa. Hänen mieleensä johtui ajatuksia, joita hän koetti karkoittaa tiehensä. Sehän olisi mahdotonta —. Hänellä oli asiaa veneilleen — rohkaisi mielensä, kurkisteli ranta-aittojen ja sillan alle, kulki jonkin matkaa lahden rantaa — ja yhä vain hoki itsekseen, että Eirik on Rynjulissa; — hän oli aina ollut Unan lemmikki —.

Sunnuntaina hän tapasi kirkolla sekä rynjulilaiset että skikkjustadilaiset. Messun jälkeen hän antautui keskusteluun Jørund Rypan omaisten kanssa. Hän huomasi heti, etteivät he tienneet Eirikin karkaamisesta mitään.

Hän meni papin asuntoon. Siellä oli ollut paljon kansaa juttelemassa papin kanssa — ja messu oli tänään päässyt alkamaan hyvin myöhään, sillä tiet olivat pahan ilman jälkeen melkein pääsemättömät. Sira Hallbjørn ei ollut saanut vielä suuhunsa kuivaa enemmän kuin märkääkään — pitkästä paastosta hänen nenänsä oli vallan valkoinen.

Vanha, ontuva emäntä toi puurovadin, miehet asettuivat pöydän ääreen. Pappi ja lukkari lukivat ruokaluvun, Olav seisoi ääneti ovensuussa ja odotti. Sira Hallbjørn viittasi ääneti hänelle kehoittaen häntä istuutumaan pöytään ja syömään hänen kanssaan.

Olav kiitti, mutta sanoi lähtevänsä kotiin päin. Mutta hän pyysi pappia tulemaan kanssaan ulko-ovelle, hänellä olisi puhuttavana pari sanaa. Pappi totteli vastahakoisesti.

»Etkö sinä sitten tiedä mitään Eirikistä, sira Hallbjørn? Sinä et ole kysynyt ensinkään, mihin hän on mennyt.»

Olav meni ulos vihaisena. Siellä seisoi hänen hevosensa sateessa pää nuukassa; vesi virtaili sen harjasta noroina. Sitä virtaili hänen vaipastaankin, jolla hän oli peittänyt satulan ja hevosen selän ja jonka hän nyt kietoi ympärilleen.

Matkalla hän poikkesi Rundmyriin ja täällä hän kysyi suoraan Ankilta ja Liviltä; hän kertoi heille asian juurta jaksain. He eivät sanoneet mitään tietävänsä ja Olav näki, että he kerrankin puhuivat totta.

»Kyllä kai sinä tiedät, minne Eirik on livahtanut — tehän olette niin hyvät ystävät?»

»Ei Eirikin ja minun välillä ollut mitään ystävyyssuhdetta, hyvä Olav-isäntä.» Eirik oli vain joskus laskenut hänen kanssaan leikkiä, Eirik oli hyväntahtoinen, vallaton mutta kiltti. Nähdessään isännän epäilevän hymyn hän alkoi itkeä ääneensä ja vannoi vannomistaan, ettei hän ollut unohtanut rehellisten vanhempiensa neuvoja, hänen maineensa ja kunniansa oli tahraton —.

»Jos sinä annat nuorten miesten kohdella sinua sillä tavoin kuin minä näin sinä aamuna tehtävän, menetät sinä kummatkin sangen pian», virkkoi Olav tylysti. »Mutta mene nyt siitä itkemään itkusi loppuun.»

Eikä sitten ollut muuta neuvoa kuin tuijotella omaan toivottomuuteensa. Olav vaivasi mieltään päivät päästään miettimällä sopivia selityksiä siihen, mitä Eirik olisi mahdollisesti voinut tehdä. Hän oli lähtenyt yllään suuri huppuvaippansa, miekkansa ja keihäänsä hän oli ottanut mukaan. Hänellä oli aina paidankauluksessaan pieni kultainen haka ja nutun rinnassa suuri solki sekä sormessa sormus, jossa oli punainen agaatti, ja jos hän oli mennyt kaupunkiin, saisi hän kyllä asunnon myymällä ne koristukset. Hän oli saattanut mennä joko Claus Wiephartin tai levysepän luo — tai sitten johonkin luostariin. Tai ehkäpä hän oli saanut kyydin Tunsbergiin vuonon yli — kenties oli poika saanut päähänsä etsiä onneaan sieltä, missä niin monet ylimykset liikkuvat. Olav yritti mielessään virittää henkiin Eirikin paon herättämän katkeruuden.

Mutta öisin hän makasi valveilla — ja silloin hänen ajatuksensa yksinomaan risteilivät sen ympärillä, mihin Eirik oli saattanut joutua. Ehkä hän oli eksynyt sinä yönä sumussa, oli suistunut jonnekin hengettömäksi. Olihan Hestvikenin poika siksi tunnettu — oli vallan käsittämätöntä, miten hän on saattanut hävitä kuin maa olisi hänet niellyt tai —. Jospa hänet olikin loihdittu, viety, pahat vallat noituneet — nyt Olav muisti, mitä Eirik oli lapsena jutellut yhteydestään niiden kanssa. Ehkäpä siinä kaikessa olikin totta jonkin verran, vaikkakin hän sitten oli sepittänyt lisää. Tai, jos hän oli ollut lahdella lähtönsä jälkeisenä päivänä — silloin oli monta venekuntaa jäänyt sille tielleen. — Eivätkä tiet olleet sen turvallisempia, niin että hyvin puetun, asestetun ja kalliita koruja kantavan nuorukaisen oli yksin sangen turvatonta kulkea. Pohjoisessa päin, Gerdarudiin vievissä metsissä, kerrottiin olevan ryöväreitä. — Tai tai —. Olav tunsi kyllä Eirikin äkkipikaisen luonteen, hän oli yhtä nopea ja kiivas tulemaan synkäksi kuin vallattomaksikin. Mutta eihän hän sentään ollut voinut tästä rangaistuksesta niin pahastua, että olisi mennyt mereen —

Olav nousi vuoteessa polvilleen nojaten päätään ristissä oleviin käsiinsä. Hän painoi päänsä vuoteen jalkopäähän. Enhän minä pyydä itselleni armoa.

Pyhä Maria, minähän olen nämä rukoukset itse opettanut pojalle hänen pienenä ollessaan — muistathan sen!

— Mutta siitähän oli jo pitkä aika — eikä hän tiennyt, muistiko Eirik niitä enää. Siitä oli jo pitkä aika kun hän viimeksi opetti lapsilleen jotakin sellaista. Cecilialle ei sanaakaan — hän oli jättänyt sen Märtan tehtäväksi. Oli niin, ettei hän osannut eikä uskaltanut. Mutta hyvä Jumala, ei suinkaan heidän tarvitse sen vuoksi joutua kärsimään. Hän rukoili Jumalaa ottamaan Eirikin suojaansa, hän pyysi Jumalan äitiä rukoilemaan pojan puolesta, hän rukoili Pyhää Olavia ja Pyhää Eirikiä, joita hänen ei milloinkaan ollut tapana rukoilla —.

Väliin hän tuli vähän rauhallisemmaksi. Hänen oma tilansa oli yhdentekevä, mutta nuorukainen, Ingunnin poika —.

Ceciliaa hän ei milloinkaan ajatellut sillä tavoin — hän oli Ingunnin tytär yhtä paljon kuin hänenkin..

Hän ei voinut estää sitä, että väki jutteli nyt Eirikin paosta. Hän ei itse sanonut juuri sanaakaan. Mutta hän koetti tarkkaan kuunnella, olisiko heillä mitään tarkempia tietoja.

Etelätuulia kesti yhä. Joulu-yönä tuuli kirkossa niin, että valaistun kuorin vahakynttilöitten liekki oli myrskyn oikein raivotessa vallan vaakasuorana — huone pimeni, raskaat ovet natisivat ja akkunaluukut ryskivät kuin rajuilman kaikki henget olisivat hyökänneet lukkojen ja salpojen kimppuun ja yrittäneet häiritä kuorissa tapahtuvaa pyhää toimitusta. Nurkissa ulvoi ja vihelsi, ja kirkkoaidan ulkopuolella olevien vanhojen hautakumpujen päällä kasvavissa saarnissa humisi ja kohisi. Myrskyn pauhun ja raivon keskeltä kuului messu ihmeen tyynenä ja voimakkaana — se oli kirkas virran juova myllertävässä meressä —.

Mutta samassa kun hopeakellot alkoivat soida ja kirkkokansa polvistui, kuorista kaikuessa Sanctus, sanctus, sanctus, tyyntyi sää. Kynttilöitten liekit suorenivat ja alkoivat loistaa; kuorin seinälle maalattujen kuvien kirkkaansiniset ja keltaiset ja ruosteenpunaiset värit erottautuivat selvemmin. Sira Hallbjørnin kookas vartalo hohtavan valkoisessa paidassa ja kullankirkkaassa messukasukassa näytti laskeutuneen alas suoraan Pyhän Johanneksen näkyjä kuvaavasta taulusta — hän oli kuin hyvän sanoman sanansaattaja ja Jumalan tuomion julistaja —.

Sitten tuli uusi myrskynviima ulvoen ja vonkuen kirkonseinissä: kuori pimeni kerrassaan, pappi kumartui kuiskaten öylättilautasen yli. Kellojen ääni ihmispäitten päällä, katto-orsissa, hukkui myrskyn raivoon.

Kirkkokansan noustessa Agnus Dein jälkeen Olav Auduninpoika jäi vielä etukumaraan. Baard Paalinpoika Skikkjustadista, joka oli ollut hänen vieressään, kumartui ja yritti katsoa häntä silmiin:

Messun jälkeen Olav ja Baard ponnistelivat rinnakkain kirkkomäen poikki pitäjäntuvalle. Katosta riippuva kalvolyhty huojui sinne tänne. He näkivät kaikki paikat täynnä kansaa loikoilemassa pimeässä, levähtämässä hiukan ennen paimentenmessua.

»En», Olav vastasi. Hän painui myöskin oljille, jossa kaksi miestä työntyi lähemmä toisiaan, antaakseen kahdelle vastatulleelle tilaa.

»Minä tulin vain sitä ajatelleeksi», Baard jatkoi, »kun sinä itse et saattanut Eirikiä. Minä näin miten sinä yöllä valahdit kalpeaksi, arvelin että sinä olet ollut jo kauemmin sairas. Gunnar ja Arne mainitsivat siitä, heidän mielestään oli merkillistä, että sinä laskit pojan yksinään menemään mukanaan vain tunnusmerkki —.

»Gunnar ja Arne — sinä tarkoitat Haugsvikin Arnea?» Kun Baard ei vastannut, jatkoi Olav niin välinpitämättömänä kuin suinkin.

»Eirik ei lähtenyt minun luvallani kotoa — vaikka ei vastoin tahtoanikaan sentään. Hän oli omasta mielestään kyllin vanha huolehtimaan itsestään — ja niin minä ajattelin että koettakoon. Ja niin hän läksi Osloon», Olav uskalsi sanoa näin paljon mielessään salainen toivo. »Hän siis saapui hyvin perille?» hän kysyi sitten, kun toinen ei vastannut.

Niin, kyllä hän pääsi hyvin perille, vastasi toinen unisena — silloin oli myrskypäivä. Ja Arne oli kertonut pojan olleen heistä erotessaan hyvällä tuulella. Mutta tultuaan Haugsvikiin sukulaisiltaan kyytiä pyytämään, hän oli kertonut, että Olav oli sopinut jonkun kaupungin ylimyksen kanssa hänen menostaan tämän luokse palvelukseen oppimaan sotatemppuja ja hienoja tapoja. Eirik ei ollut tahtonut sanoa, kuka hänen esimiehensä on — sellainen hän aina oli, tahtoi olla niin salaperäinen —.

Olav makasi kädet kaavun alla ristissä. Jumala, hyvä Jumala, minä kiitän sinua — Maria, sinä armollinen, suloisin, mitä minun pitää tehdä näyttääkseni, että minä sinua kiitän —. Vanhojen ajatusten muistot alkoivat liikkua, kuten tuulenhenkäys levittää tuhkaa. Ei, se sai loppua — mutta hän antaisi jotain köyhilleen, lehmän Ingalle, jolla oli pitalinen poika —.

Mutta ratsastaessaan päivämessun jälkeen kotiin sateen valuessa virtana — tuuli oli nyt tyyntynyt — heräsi hänessä jälleen viha. Eipä hän sellaista retkeä ollut ennen nähnytkään — ja kaikesta päättäen hän oli Haugsvikissä kehunut ja kerskunutkin. — Merkki — johtui Olavin miehen, mikähän merkki se oli — ei suinkaan hän vain ollut ottanut mitään, sinettiä tai sinettisormusta — oli lähtenyt kodista kuin varas —?

Hän istui pöydän ääressä ääneti ja synkkänä, tuskin nähden renkejä, jotka kumartuivat höyryävien lihavatien yli. Joskus hän hoksasi tarttua oluthaarikkaan, ryyppäsi siitä ja antoi sen kiertää edelleen.

Suuttumus lainehti hänessä, asettui, ja tilalle kohosi levottomuus. Eirik oli mennyt Osloon, sen enempää hän ei tiennyt — ja hän saattoi joutua siellä jos johonkin. Hänen täytyy varmaankin matkustaa sinne ja ottaa pojasta selvä — niin sopimaton aika kuin olikin nyt lähteä kotoa.

Viimeinkin Olav tapasi loppiaisena kylässä miehen, joka oli ollut kaupungissa Eirikin puheissa. Hän oli käynyt jouluna nunnaluostarissa — luostarilla oli osuus siinä talossa, jota hän viljeli, ja siellä hän oli osunut yhteen Eirikin kanssa majapaikassa; tämä oli istunut odottamassa isäntäänsä, herra Ragnvald Torvaldinpoikaa, joka oli abbedissan puheilla.

Seuraavana päivänä Olav purjehti Osloon. Sigvaldasteinerin edustalla oli vuono jäässä. Jään reuna oli täynnä veneitä, eikä mistään lähitalosta saanut hevosta lainaksi. Silloin Olav jätti vanhan Toren veneeseensä ja läksi jäätä myöten yksin kaupunkiin.

Hän tapasi Tomas Rummuttajan ja lähetti hänet Ören vanhaan kuninkaankartanoon — herra Ragnvald oli sen päällikkönä. Mutta Eirik ei tullut seuraavana päivänä isänsä majataloon; toinen päivä oli jo illassa ja Olav yhä odotti.

Kotona olevat matkustavaiset makasivat jo kukin vällyjensä alla — oli kylmä. Apulaiseukko torkkui lieden ääressä nahkasiin kääriytyneenä; hän odotteli vain ajan kuluvan, että saisi peittää hiilloksen ja sulkea oven. Olav istui vuoteensa laidalla, kädet riipuksissa — hänen jalkansa olivat polven yläpuolelle jääkylmät ja odotus kyllästytti häntä.

Nainen nousi, korjaili pitkän huoneen kummassakin päässä palavaa kalvolyhtyä:

»Etkö sinä aio käydä nukkumaan, Olav isäntä?» — samassa koputettiin ovelle. Siellä oli Eirik.

Olav astui jonkin askelen häntä vastaan ja ojensi kätensä tervehdykseen. He kohtasivat toisensa aivan lyhdyn alla. Isä oli kyllä jo ennen huomannut, että poika oli häntä pitempi ja että hänellä oli hienoa parran haiventa suupielissä — mutta hän ei ollut oikeastaan koskaan ymmärtänyt muutosta — poika oli tullut täysikasvaneeksi. Hän oli hyvin puettu — päässä oli sileä teräslakki ja sen alla tummansininen villapäähine, joka reunusti tummia, kapeita kasvoja, niin että ne näyttivät vieläkin kapeammilta. Hänen vaippansa oli ruskea, leveä ja hyvää kangasta, sen alla oli ahdas palttinanuttu ja vyöllä vyö merkkinä siitä, että hän kuului päällikön asemiehiin. Pitkät kannukset kilisivät hänen kulkiessaan.

»Et sinä saa minua kanssasi kotiin Hestvikeniin, isä», sanoi hän heti, kun Olav laski hänen kätensä irti.

»Ei se ole minun tarkoituksenikaan», Olav vastasi. »Jos sinä kerran olet sitoutunut linnan herran palvelukseen, ymmärrät, etten minä aio saada sinua sieltä lähtemään ennen aikojaan.» Palvelijattarelle, joka kävi kysymässä, toisiko hän juomista sekä hänelle että vieraalle, hän vastasi myöntäen ja pyysi parasta saksalaista olutta.

»Niin», Olav alkoi heidän istuutuessaan hänen vuoteensa laidalle. »Minusta olisi vain ollut parempi, jos sinä olisit puhunut minulle ennenkuin läksit — mutta siitähän on nyt turha puhua —»

»Minun asianani on antaa sinulle, mitä sinä tarvitset — sinun pitää olla niin varustettu maailmaan lähtiessäsi kuin minun pojalleni kuuluu.» Olav otti vuoteestaan esille säkin, jossa oli vaatteita, hyvä sotakirves ja peitsenkärki. Sitten hän ojensi pojalleen kukkaron: »Tässä on neljä markkaa hopeaa, vanhaa, arvokasta rahaa. Minun tahtoni on, että sinulla on oma hevonen, mitä pikemmin sitä parempi sinulle annetaan silloin paremmin arvoa. Vapaan miehen pojalle on sopimatonta käyttää herransa hevosta niinkuin mökistä lähtenyt renkipoika. Tämän enempää et sinä nyt minulta saa, Eirik, niin kauan kuin olet kotoa poissa. Sinä olet itse tahtonut valita retkesi suunnan — tee sitten niin, ja tee sillälailla, että niität siitä kunniaa.»

Eirik nousi ja kiitti isää suudellen kädelle. Hänen tuli lämmin ja hyvä olla, kun isä puhui hänelle kuten täysikasvuiselle; eipä isä ollut usein pitänyt hänelle niin pitkää puhetta. Ja sittenkin se oli pieni pettymys — tästä kohtaamisesta ei ollut tullutkaan sellaista, jonkalaiseksi hän sen oli kuvitellut siitä hetkestä alkaen, jolloin Tomas Rummuttaja oli tuonut hänelle Olavin sanan: hän oli odottanut, että isä olisi ollut hyvin vihainen, torunut ja nuhdellut häntä saadakseen hänet kotiin kanssaan, mutta silloin hän saisikin vastauksen —. Mutta isäpä näytti ottaneenkin hänen pakonsa varsin rauhallisesti eikä ajatellutkaan saada häntä kanssaan kotiin.

»Kiitos, minulla ei ole nälkä —» mutta Eirik otti sentään isän tarjotessa eväslippaastaan ja ryyppäsi ahkerasti isän tarjotessa haarikkaa. Oikeastaan hän vähän kerrassaan vilkastui — oli harvinaista ja melkein juhlallista hänen istua näin syömässä ja juomassa isänsä kanssa majatalossa ja kysellä sekä kuunnella kotikuulumisia — hän ja isä, kaksi täysikasvuista miestä.

»Mutta mistä sinä sait tietää, että minä olin täällä Oslossa, ritari
Ragnvaldin luona?»

»Niin. — Kyllähän minä saan tietää melkein kaikki, mitä minä tahdon tietää, Eirik. Kunhan sinä tulet minun ikääni, olet sinäkin ehkä saanut siksi paljon järkeä, ettet sinä näytä kaikkea mitä tiedät.»

Eirik karahti hehkuvan punaiseksi — kaikkien mahdollisten, suurten ja pienten pahojen tekojen muistot koko hänen nuoren elämänsä ajalta tulvahtivat hänen mieleensä ja saattoivat hänet hetkeksi epävarmaksi. Isä huomasi sen ja hymyili kuten äskenkin. Mutta hän puhui edelleen rauhallisesti, antoi pojalle hyviä neuvoja, miten hänen piti käyttäytyä nyt ritarin palveluksessa ollessaan, ja mainitsi jotakin omastakin nuoruudestaan.

Majatalon viimeiset vieraat palasivat. Kirkonkellot soittivat tulia sammutettavaksi, ja Eirik sanoi, että hänen oli lähdettävä.

»Minä aion lähteä huomenna keskipäivän maissa — tuskin minä sinua sitä ennen näen?» isä kysyi.

»Ei, ei.» Olav saattoi ovelle. »Käyttäydy rehellisesti ja hyvin, Eirik. Olkoon Jumala itse ja hänen armias äitinsä suojanasi.» Hän suuteli nuorukaista kummallekin poskelle ja nyökäytti lyhyesti, kun poika aikoi pysähtyä ovelle — Eirikin mieli oli tullut niin kummaksi tästä juhlallisesta jäähyväisestä ja isän ohuitten, jäykkien huulien suudelmasta.

Seuraavana päivänä oli Olavilla asiaa Claus Wiephartille, ja saksalainen saattoi häntä torin poikki. Eteläisellä taivaalla heloitti aurinko ohuen pakkasusvan sisällä, kullaten jään pinnan. »Ihana ilma, Olav.»

He poikkesivat kapealle kadulle ranta-aittojen keskellä — se johti kapealle rantasuikaleelle, josta tie vei jäälle. Torilta kuului ratsastajajoukon jyminää, aseitten ja kannusten kilinää. — Olav ja Claus painuivat aitanseinustaa vasten joukon kääntyessä solaan ja ratsastaessa ohi. Etunenässä ratsasti lyhyt, leveä herra. — Olav tunsi herra Ragnvald Torvaldinpojan ulkomuodolta. Hänen asejoukkonsa seurasi yksitellen, sillä sola oli kapea. Silloin yksi hevosista oli likistymäisillään kahden muun väliin, jono tuli rauhattomaksi, pari hevosta nousi takajaloilleen. Olav näki Eirikin joukossa, hän istui suorana ja varmana satulassa mutta hän ei huomannut isää, hänellä oli täysi työ hillitessään hevostaan, joka näytti olevan aika raisu; hän nauroi ja huuteli esimiehelleen keskellä höyryävää hevosjoukkoa.

»Niin, aika kuluu. Ennenkuin huomaakaan, on jo vanha mies. Miten vanha sinä nyt olet, Olav?»

»Sitten sinä olet nuorempi, kuin miltä näytät. Eikö Ingunnin kuolemasta ole neljä vuotta? Sinä olet vielä liian nuori antaaksesi parran kasvaa — ja nukkuaksesi ilman vaimoa talviyöt.»

»Näethän sinä, että minä ajan parran pois vielä, Claus — ja enköhän minä vielä saa vaimoakin, jos se on minulle sallittu.» Olav naurahti.

Claus sanoi hyvästit ja meni omaan ranta-aittaansa. Olav kulki jäälle, jossa tie vei kuparin väristä jään peilipintaa myöten jään reunalle. Hän näki ratsastaja-joukon kaukana edellään — se suuntasi kulkunsa lahden poikki Akerin nientä kohti, jossa kuningas Haakonin uusi linna kohotti muurejaan pakkas-usvan keskeltä.

Taaskin ajatus Eirikistä kuristi köyden tavoin hänen sydäntään — mutta nyt siinä oli kalvava kipu, sillä toinen oli niin nuori —.

Seuraavat kolme vuotta kuluivat nopeammin — aika hupeni Olavin käsissä kuin savu.

Hän oli vaipunut rauhaan. Se oli senlaatuista elämää, jota Olav ei milloinkaan ennen ollut kokenut. Sisimmässään tunsi hän hiljaisuuden, joka oli kuin tyhjyyttä tai kaipuuta. Mutta jos hänen olisi sanoin pitänyt kuvata, mitä hän nykyisestä elämästään ajatteli, olisi se varmaankin kuulunut: hän oli tyytyväinen.

Hänen ulkonaiset olosuhteensa olivat näinä vuosina hyvät ja hän oli naapuriseudusta ostanut joitakin maapalstoja — Olav ei päässyt siitä, että hän luotti enemmän maahan kuin mereen. Ja häntä oli onnestanut maanviljelys paremmin kuin koskaan ennen. Ensimmäisinä vuosina Hestvikenissä asuessaan, jolloin hän vielä oli nuori ja täynnä rohkeutta ja intoa, oli häneltä puuttunut kokemusta — ja sen jälkeen hän oli aina ollut sidottu muuhun.

Täytyi kuitenkin tunnustaa, että Hestvikenissä voitiin aina hyvin. Mutta nykyjään Märtta Birgerintyttären hoitaessa taloutta tuli se yhä selvemmin näkyviin. Palvelusväen kanssa ei enää koskaan ollut epäsopua. Siellä ennen olleet jäivät paikoilleen — isäntärenki, vanha Tore, kulki töissään tyynenä ja rauhallisena; Svein, paimen, Jon sekä Bodvar, rengit, pysyivät kaikki kolme naimattomina; Ragna asui lapsineen Torhildin tuvassa ja hoiti karjaa, Aasta oli luopunut kevytmielisyydestään ja saattoi täydellisesti nauttia kunniasta ja hyvästä maineestaan. Sitten siellä oli vielä nuori poika ja keskenkasvuinen tyttö. Talossa ei ollut ilonpitoa eikä leikinlaskua, mutta väki eli tyytyväisenä, rouva oli oikeudenmukainen ja tarpeeksi runsaskätinen. Talossa käyvät kunnan kerjäläisetkin olivat tyytyväisiä.

Isäntä ei puhunut paljon, eikä siitä päässyt mihinkään, että se painoi muita — mutta hänen palvelusväkensä sanoi, että kun häneen vain paremmin tutustui, tottui siihen kyllä. Työväki ei erikoisesti pitänyt Olavista. Hän antoi Märtta rouvan hallita omalla alallaan ja kysyi häneltä kernaasti neuvoa kaikissa omissakin asioissaan. Heidän suhteensa oli kuin olisi toinen ollut äiti ja toinen poika — aika topakka äiti ja toinen nöyrä poika.

Vieläpä itse pääpesässä, Rundmyrissä, oli hiljaista. Märtta Birgerintytär oli saanut kurin Arnketiliin ja Liviinkin nähden —. Mies oli käynyt kumaraselkäiseksi käyssäksi ja näivettyneeksi; eukko sen sijaan paisui — joka kevättalvi tuli heille pienokainen. Joka kerta Livin käydessä Hestvikenissä, hävisi jotakin pientä, ruokatavaraa, villoja ja sen sellaista, mutta oli ikäänkuin vakiintunut hänen oikeudekseen ottaa pyytämättä, kunhan hän vain piti rajansa. Muuten hän ei muualla näpistellytkään kuin Unan luona Rynjulissa. Arnketil ei varastanut enään milloinkaan sen jälkeen kun Märtta oli kerran saanut hänet kiinni; hän oli ollut aitassa ja yrittänyt iskeä tulta:

»Tuskinpa sinun tarvitsee tulta ottaa — tunnethan sinä siksi tarkoin joka paikan», rouva oli sanonut.

Molemmat pikku tytöt kasvoivat niin kauneiksi, että heistä vallan puhuttiin. He olivat nyt niin vanhoja, että joutuivat mukaan vierailuille ja juhliin — paljon niitä ei ollutkaan, sillä Olav ei seurustellut muitten kanssa kuin läheisimpäin naapurien, jotka joka vuosi kävivät toisissaan. Mutta kyläläiset näkivät Hestvikenin tytöt kirkossa. Olav Auduninpoika ratsasti ensimmäisenä ja Bothild Asgerintytär istui hänen takanaan hevosen selässä ja piteli hänen vyötäisistään kiinni — sillä Cecilia ratsasti vanhan Toren kanssa; se oli Toren etuoikeus ja jos se otettiin häneltä pois, ei hän jäisi päiväksikään taloon, uhkaili hän leikillään. Molemmat tytöt olivat aina messuun tullessaan ylellisesti ja kauniisti puetut — Märtta-rouva antoi heille verkapukuja, korureunaisia samettivaatteita, hän solmi heidän valloillaan olevan tukkansa kultakirjailluin silkkinauhoin.

Arkipäivin ei Olav nähnyt useinkaan tyttöjään. Olav oli rakentanut naistentuvan vanhan asuinpirtin viereen — Märtta-rouva oli sitä mieltä, että naisilla piti olla oma huoneensa, jossa he voivat olla kangaspuineen, ompeluksineen ja sen semmoisineen; Cecilian ja Bothildin oli nyt opittava käyttämään käsiään.

Uusi pirtti tuli kauniiksi; Bodvar oli taitava puuseppä ja hän koristeli pirtin monin kaunein leikkauksin. Olav ei pistänyt sinne usein jalkaansa.

Mutta vaikkakin hän näki lapsia niin harvoin, heijasti kuitenkin hänen mieleensä kuni talvipäivän kelmeätä valoa näistä kahdesta kauniista ja nuoresta ihmisestä, jotka kasvoivat niin lähellä hänen omaa hyytynyttä elämäänsä.

Näytti siltä kuin Märtta-rouva olisi onnistunut kesyttämään Cecilian kiivautta — tai ehkäpä tämä oli päässyt siitä järjen varttuessa. Jäykkä hän oli vieläkin, mutta siihen oli tullut oma, rauhallisen jyrkkä sävynsä. Väki nauroi tytön vastatessa lyhyesti ja harvasanaisesti — hän oli niin isän kaltainen, he sanoivat, mutta se sopi hänelle hyvin; hän oli niin kaunis, että sanoipa ja tekipä hän mitä tahansa, sopi se ihmisten mielestä aina hänelle.

Hän piti Märtta-rouvasta, sen näki kyllä vaikkei Cecilia sitä sanottavasti sanoin tai töin osoittanut. Samanlaista näkyi hänen rakkautensa olevan vanhaan Toreen, Ragnaan ja hänen lapsiinsa — se oli äänetöntä, uskollista kiintymystä heihin, joka kesti tuulet ja tuiskut. Vain kasvattisiskoaan, Bothildia, kohtaan hän osoitti lempeämpää ja hellempää kiintymystä; mikäli sellaisesta rauhallisesta, sulkeutuneesta tyttösestä saattoi nähdä, hän rakasti Bothildia enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Mutta Bothildia kohtaan olivat muuten kaikki hestvikeniläiset hellempiä ja pehmeämpiä — hän oli yhä edelleen ujo; hänessä oli jotakin, joka näytti pyytävän ihmisiä kohtelemaan itseään varovasti ja olemaan hänelle hyviä. Olavkin osoitti kasvattitytärtään kohtaan suurempaa hellyyttä kuin omaa lastaan kohtaan. Jos hän joskus tuli hyväilleeksi lapsia, silitti hän aina Bothildin tukkaa tai hyväili hänen poskeaan — se tuntui käyvän helpommin häneen nähden, sillä hän ilostui suuresti jokaisesta rakkauden osoituksesta. Kun lapset tulivat sillalle häntä vastaan tai seurasivat häntä pellolle, tarttui hän aina Bothildin käteen ja talutti häntä, sillä hän näki lapsen siitä pitävän. Lapsi katseli häneen koko ajan heidän yhdessä puhellessaan ja hänen sinisissä silmissään paksun punaisenruskean tukan alla oli lempeä ilme. Cecilian kirkkaat, vaaleat, silmät katselivat suoraan ja selkeästi maailmaan; koko hänen pienestä, tanakasta olemuksestaan uhosi, että hän kyllä selviää maailmassa yksinkin. Cecilia oli hänen oma lapsensa, Olaville oli rakkaus tyttäreen kuten hyvässä tallessa oleva aarre, jota ei tarvinnut edes ottaa esille. Sen sijaan hän saattoi jakaa hyvyyttään kasvattitytärtä kohtaan helpommin vähin erin, aina tarpeen mukaan.

— Cecilia Olavintyttäressä ei ollut kerrassaan mitään, mikä olisi muistuttanut äitiä. Ingunn Steinfinnintyttären onnettoman, hyödyttömän elämän muistokin näytti kokonaan häipyneen talosta. Sira Hallbjørn mainitsi siitä kerran taloon poikettuaan, päästäkseen veneellä Olavin kera:

»Mahtaakohan koko kylässä olla ainoatakaan ihmistä, sinua lukuunottamatta, joka enää muistaa vaimoasi.»

Sanottuaan sen hän vilkaisi Olavin kasvoihin. Mutta hänen täytyi kääntyä pois, kuten rippitunnustuksen kuullessaan.

»Sinä siis muistat häntä?» Olav virkahti hetken päästä tuskin kuultavasti.

»Sinähän tiedät, että minä viimeksi jokin päivä sitten luin messun hänen puolestaan — minun vain johtui mieleeni — muistin ne monet vuodet, jolloin näin hänen makaavan tuolla vuoteessa —.»

»— Niin, niin», sanoi Olav sitten. »Eipä taida moni häntä enää muistaa.»

Eräänä varhaiskevään aamuna tuli Hestvikenin tupaan muutamia miehiä — ne olivat kyläläisiä, joilla oli venetalas Olavin rannassa. He purjehtivat jostakin juhlasta vuonon pohjoispäästä ja olivat vieläkin humalassa.

Olav ja vanha Tore istuivat yhdessä korjaten joitakin työkaluja: toiset miehistä eivät vielä olleet tulleet sisään ja naiset viipyivät navetassa. Pikkutytöt vain leikkivät penkin ääressä. Olav lähetti Toren hakemaan vieraille olutta ja jonkin aikaa keskusteltiin rauhallisesti häistä ja sen sellaisista. Silloin sanoi eräs miehistä Olaville:

»Se samainen Torhild, jonka kanssa sinulla oli lapsi, oli myöskin pidoissa. Hän pyysi meitä tuomaan Hestvikeniin terveisiä.»

Hyvää, sanoivat miehet, häntä pidetään suuressa arvossa paikkakunnallaan ja hän voi hyvin. Hän on hoitanut Aukenia niin hyvin, että sitä sanotaan nykyisin Torhildrudiksi.

Vanha Tore kyseli innokkaasti enemmän uutisia Torhild Bjørnintyttärestä; hän oli pitänyt tästä aina hyvin paljon. Ja niin he puhelivat hänen oloistaan jonkin aikaa. Olav kuunteli, mutta ei sekaantunut keskusteluun, kysäisi vaan kerran:

Miehet myönsivät, se oli kaunis poika, vaalea ja vankka, »— eikä kenenkään tarvitse kysyä kuka isä on.»

Mutta kun miehet saivat vähän entisen höyryn lisäksi, he kävivät äänekkäiksi ja kohta alkoi kaksi heistä kinastella keskenään. Olavin täytyi vihdoin pyytää heitä rauhoittumaan tai lähtemään ulos.

Samassa toiset hyökkäsivät toistensa niskaan. Pikku tytöt kiipesivät Olavin arkun päälle ja jäivät sinne seisomaan. Silloin eräs miehistä huomasi heidät, kääntyi sinne ja aikoi laskea heidän kanssaan leikkiä.

Olav nousi niin että kaikki, mitä hänen sylissään oli, kieri lattialle — hän aikoi mennä erottamaan tappelevia, samassa kolmas mies meni tyttöjen luo. Olav näki Bothildin lysähtävän kasaan pelon pökertämänä. Cecilian kädessä välähti jotakin — lapsi oli vetäissyt esiin puukkonsa ja tavoitti miestä. Olav tarttui miestä hartioista, painoi polvensa hänen selkäänsä ja kaatoi hänet lattialle. Samassa Tore oli isäntänsä luona, avasi oven — Olav tarttui vieraan kainaloihin, kantoi hänet eteiseen ja siitä pihalle. Sitten hän riensi takaisin tarttuakseen toisiin.

Seinien ja ovenpielien ryskyessä, rähinän ja kirosanojen lennellessä, mutta ilman suurempia kahakoita Olav ja Tore saivat tuvan tyhjäksi ja ovet kiinni. Miehet huusivat ja mellastivat pihalla, jyskyttivät eteisen oveen ja seiniin. Olav ja Tore kuuntelivat nauraen ja huohottaen sekä suoristivat vaatteitaan; hekin olivat saaneet jonkin kuhmun, joko juopuneitten miesten nyrkeistä ja koroista tai satuttaessaan itsensä johonkin pimeässä eteisessä.

Olav kääntyi hymyillen lasten puoleen. Cecilian maidonvalkeat kasvot olivat vielä raivosta rypyissä; hänen silmänsä säikkyivät vaaleanvihreinä. Mutta Bothild seisoi seinään nojaten, hän vapisi niin että hampaat kalisivat. Kun Olav tarttui häneen, purskahti hän niin valtavaan itkuun, että kasvatusisä vallan säikähti. Hän veti tytön luokseen ja istuutui häntä pidellen jutellessaan hänelle kuin pikku lapselle — vaikkei hän enää mikään lapsi ollutkaan, sen isä tunsi, hän oli jo melkein neitonen, pitkäjäseninen ja hento — taisi olla kaksitoista vuotias. Sitten hän siveli hänen tukkaansa ja pitkiä palmikoltaan pyytäessään hänen olemaan pelkäämättä — vaikkei se auttanutkaan, sen hän tiesi entuudestaan, tyttö käyttäytyi siten aina miesten haastaessa riitaa, vaikkei kukaan hänelle aikonutkaan tehdä mitään pahaa. Ryskeen ja paukkeen seinän takana yltyessä, värähti tytön hento ruumis.

Sitten Olav työnsi hänet luotaan, nousi ja läksi ulos. Samassa rengit saapuivat pihalle, ja vieraat miehet pötkivät käpälämäkeen.

Pöydässä istuessaan, kun Cecilian piti leikata itselleen juustopalaa, huudahti eräs miehistä nauraen:

Bothild kirkaisi, mutta nyt täytyi sekä Olavin että miesten nauraa hänen arkuudelleen. Illallinen riita oli heitä piristänyt, ja nyt he istuivat tyytyväisinä pöydän ääressä edessään hyvää olutta ja ruokaa sekä lieden lämpö ympärillään.

Cecilia sylkäisi puukkoonsa ja kuivasi sen hameensa sisäpuolelle, sitten hän leikkasi ison juustokimpaleen ja painoi kahden leipäpalan väliin — hän ei virkkanut halaistua sanaa.

»Annappas kun katson puukkoasi — sepä oli pieni heikko puolustusase, tyttöseni!»

Illallisen jälkeen hän toi sisään pienen, rautasilaisen arkkunsa, jossa hän säilytti kalleuksiaan. Tytöt häärivät hänen ympärillään hänen sieltä penkoessaan — tytöt eivät olleet kovinkaan usein saaneet nähdä, mitä isä siellä säilytti. He huudahtivat ja kyselivät aina uuden esineen tullessa näkyviin, ja Olav, joka oli tänä iltana hyvällä tuulella, antoi tyttöjen ottaa esineitä käsiinsä ja koetella koruja. Pohjalla oli neljä kaunista tikaria — Olav ei niitä käyttänyt milloinkaan. Cecilia tarttui pisimpään.

Sen terä oli kolmikulmainen, varsi ja huotra koristettu kauniisti kullatuin renkain. Olav otti sen häneltä, katsoi sitä vähän:

»Ei tämä ole naisten veitsi, Cecilia — sitä tarvitaan vain vihollista surmatessa. Tätä sinä voit paremmin käyttää —» hän ojensi tytölle suuren, norjalaisen puukon, jossa oli leveä terä ja varsi vuoltu mursunhampaasta.

»Sinä et usein pyydä minulta — ota se sitten.» Hän tarttui tytön paksuun, vaaleankeltaiseen palmikkoon — se oli sykkyrässä — Cecilian tukka oli niin kiharainen. »Etpä sinä muuten olisikaan Hestvikenin tytär, Cecilia.»

Olav oli hankkinut Eirikistä tietoja lakkaamatta. Ja totuttuaan Eirikin poissaoloon, heräsi hänessä joskus ajatus. Ehkäpä Eirik ei sentään tulekaan takaisin. Ja hän saattoi ajatella, että se olisikin kaikkein paras. Pitäisihän hänen toki jotakin saada siitä hyvästä, että oli myynyt sielunsa, jos hänen petoksensa tasaantuisi siten, ettei suku eikä perintö menisi vääriin käsiin — silloin tuntuisi hänestä paljon helpommalta kohdata kuolemaa ja tuomiota. Oman elämänsä hän oli hukannut — ehdoin tahdoin; hän ajatteli sitä tyynin mielin — ja hän tunsi ikäänkuin jonkinlaista ruumiillista iloa siitä, että hän oli väärässä, Jumala oikeassa. Hän ei koskaan ollut voinut ymmärtää kenenkään löytävän iloaan Jumalaa syyttämällä tai kiroamalla. Hän itse oli vain yksi mies; hänen kohtalonsa ei suuriakaan merkinnyt. Hänen mielestään oli hyvä tietää, miten maailma oli turvassa hyvän Kristuksen käsissä, nousipa miten monta miestä tahansa häntä vastaan.

Samana vuonna, juhannuksen aikoihin, naittivat Skikkjustadin Baard ja
Signe Arnentytär vanhimman tyttärensä. Sulhanen asui naapuripitäjässä,
Olav Auduninpoika oli mukana ja saattoi morsiamen sulhasen kotiin,
sillä hän oli morsiamen kummi.

Hän oli ollut huono kummi; hän ei ollut pitänyt tytöstä huolta — tytön nimi oli Helga. Ulkomuodoltaan hän oli mitätön ja näytti niin omahyväiseltä. Mutta hääpäivänään hän oli kaunis.

Baard ei ollut ensin tahtonut kuulla naimisesta puhuttavankaan; hänen ja sulhasen välit eivät olleet hyvät tämä oli Helgaa paljon vanhempikin. Mutta tänä juonna puolipaaston aikaan olivat miehet sopineet, ja niin hän oli kihlannut tyttärensä Hoskold Joninpojalle.

Olavia liikutti morsian erikoisesti Helga Baardintytär oli niin muuttunut, että hän vallan ällistyi. Hän huomasi muittenkin häävieraitten olevan samaa mieltä — siitä juteltiin istuttaessa kolmantena pitopäivänä häätalon pienessä pirtissä. Se oli järjestetty vanhemmille ja arvokkaimmille isännille. Olavin paikka oli yläpäässä heti Rynjulin Torgrimin, morsiamen tädinmiehen vieressä, Sira Hallbjørn istui kunniapaikalla.

Hoskoldista ja Helgasta johtui puhe muihin morsiamiin, jotka olivat olleet erittäin kauniita ja onnellisia morsiamia — tai toimeliaita ja reippaita emäntiä. Vanhojen miesten mielestä oli aina niin, ettei kukaan nykyisistä naisista ollut niin kaunis kuin heidän nuoruutensa ajan naiset.

Sira Hallbjørn nojaili pöytään ja piirteli viivoja pöydälle läikkyneeseen olueen. Hän oli koko häitten ajan ollut huonotuulinen, väsynyt ja hiljainen. Tämä keskustelu näytti häntä kyllästyttävän:

»Tässäkö te nyt aiotte istua tämän iltaa ja lörpötellä kuolleista naisista? Eivätköhän vain heidän miehensä heidän eläessään olleet heille yhtä pahoja kuin miehet yleensä ovat. Minun mielestäni on paljon parempi omistaa sellainen seuranainen kuin Olavilla on matkassaan kuin kaikki muut yhteensä», hän oli vähän juovuksissa ja naurahti veltosti, »kuuleppas, hyvä Olav, etkö sinä luovuta minulle kaunista naistasi?»

Olav suoristihe äkkiä, hän lehahti punaiseksi ja suutahti — hän ei ymmärtänyt mitä pappi tarkoitti. Torgrim ei sitä myöskään ymmärtänyt, vaan kysyi:

Sira Hallbjørn nauroi kuten äsken, työnsi kätensä Torgrimin selän taitse ja sipasi Olavin sotakirveen terää, joka riippui seinällä Olavin istuimen kohdalla:

»Tätä minä tarkoitan —», hän laski kätensä Olavin olalle. Olav työnsi sen pois ja nauroi vastahakoisesti:

»Ei pappi — viime kerralla sinä halusit haukkaani — eikä tämä tappara ole —»

Silloin Ættarfylgja helähti — kaikki juhlijat kuulivat sen. Sen syvä sointu kajahti huoneessa häipyen sitten hitaasti.

»Sellainenko se sinun kirveesi onkin että se laulaa, Olav», kysyi hän vilkkaasti.

»Niin sanotaan. Mutta minä olin luullut, että se oli jo aikoja sitten vaiennut — vanhuuttaan.» Hän otti tapparan papilta, ripustaen sen takaisin seinälle.

Miehet alkoivat tuumia, oliko tappara soinut itsestään vai soiko se sira Hallbjørnin kosketuksesta.

Olav ja sira Hallbjørn olivat katsoneet hetkisen toisiaan silmiin — sitten he nauroivat molemmat yhtaikaa, kumpikin yhtä vastahakoisesti. Oli kuin he olisivat huomanneet heitä yhdistävän siteen — sen, ettei heistä kumpikaan ollut tässä ilonpidossa sydämensä halusta.

Olav lähti häätalosta samana iltana, mutta hän sanoi miehilleen, että he voivat viipyä seuraavaan päivään ja tulla Märtta Birgerintyttären ja lasten kera kotiin.

Paksu pilvivaippa peitti taivaan laen. Kesäyön värittömässä hämyssä näyttivät niittämättömät niityt ja vaaleanviheriät peltosarat harmailta, Olavin ratsastaessa vesaikossa kulkevaa polkua peltojen laidalla. Koko maailma nukkui — ruisrääkkä vain raksutteli jossakin pellolla.

Hän saapui kirkkotielle ja hevonen paransi vauhtiaan, se halusi kotiin. Kirkko kohosi kukkulalla, kiviseinät hohtivat valjuina ja paanukatto riippui pienien ikkuna-aukkojen Päällä. Olav käänsi hevosensa kirkkopolulle. Yön hiljaisuus tuntui lähenevän häntä kuten joku elävä olento, hevosen kavioitten kopseen kuuluessa hiljakseen mäen ruohikossa.

Hautausmaan muurin vieressä oli joitakin vanhoja kumpuja; vanhin aivan aitovarressa, niin että sillä kasvavat vanhat saarnit levittivät varjonsa sen sisäpuolelle. Olav nousi ratsultaan ja sitoi sen kirkkomaan portin viereen puomiin. Hän muisti, ettei teräs-asetta saanut kantaa — hän irroitti vyönsä ja laski sen pois tapparan kanssa. Sitten hän asteli korkeinta hautakumpua kohti.

Kuivien, hänen jalkojensa alla taittuvien risujen räiske — niitä oli saarnien alla paksuna mattona — kammotti Olavia, niin että hiukset nousivat hänen päässään. Hän astui kummun yli ja nousi muurille. Sen sisäpuolella olivat hautakivet syvällä nuoren nurmen sisään vajonneina kirkon seinustalla. Olav tuijotti, kunnes hänen silmissään alkoi liikkua mustia pilkkuja ja hänen sydämensä löi niin, että hän tunsi verenmakua suussaan. Mutta se kaikki oli vain kuin ulkomaailma olisi vierinyt hänen ylitseen ja hänen sisimmässään vallitsi rauha. Ja sittenkin hän vaistomaisesti sulki silmänsä kuullessaan oman äänensä, sanoessaan selvästi ja kirkkaasti:

Hän kuuli, miten hevonen aitauksen takana säpsähti. Hän ei uskaltanut kääntyä ja katsoa sinnepäin. Hän vain tuijotti kirkonseinään, ja hän huomasi aivan kirkon oven vieressä hautakiven häämöittävän. Kasvot kylminä ja jäykänkalpeina hän lausui jälleen:

»Ingunn Steinfinnintytär — nouse ylös! Ingunn Steinfinnintytär — nouse ylös!»

Hän oli jälleen sulkenut silmänsä, mutta hän näki sittenkin — harmaa kivi kohosi hitaasti, valkoinen vainaja nousi ja pudisti mullan kääreliinoistaan.

Hän kohotti päätään takanojaan, veti henkeään ja avasi silmänsä. Ei näkynyt mitään muuta kuin harmaa, lauhkea yö. Olav tuijotti — se tuntui hänestä paljon uskomattomammalta kuin kaikki muu. Mutta kirkkotarha nukkui maahanpainuneine korkean nurmen peittämine kivipaasineen aivan harmaaseen kirkonseinään asti.

Vihdoin hän kääntyi, meni takaisin kummun poikki ja hevosensa luo. Irroittaessaan riimua hän huomasi Blakkenin näkevän jotain — se seisoi pää pystyssä, sieraimet levällään, heilutteli korviaan, hätkähti pari kertaa, kun hän laski sille kätensä — mutta Olav ei nähnyt mitään. Sitten hän nousi satulaan ja antoi hevosen mennä — kova ratsastus teki hänelle hyvää; ilmavirta ja hevosen kavioitten pauke voittivat kaamean hiljaisuuden.

Hänen saapuessaan Hestvikeniin oli jo aamu — pilvet olivat punertuneet kauttaaltaan. Saatuaan hevosen talliin meni Olav vuorelle ilmaa katsomaan — tapansa mukaan. Ennen auringon nousua mustensi pieni tuulen puuska vuonon kalvon.

Pirtti oli autio ja tyhjä. Olav meni kamariin ja heittäytyi vuoteelleen riisuutumatta. Mutta tuskin hän oli sulkenut silmänsä, kun hän kavahti ylös täysin valveilla. Hän tuijotti tupaan vievään harmaaseen ovi-aukkoon — mutta siellä ei ollut ketään —.

Ajatukset nousivat mieleen kuin katkerat vedet. Ingunn oli luvannut kerran — sikäli kuin kuolleet voivat tulla kotiin elävien luo.

Mutta nyt hän oli hänen luotaan rajattoman paljon kauempana kuin ennen — ensimmäisenä vuotena, ei, vaan ensimmäisenä kesänä hänen kuolemansa jälkeen Olav oli nähnyt miten lähellä Ingunn oli häntä keskellä heitä toisistaan erottavaa pimeyttä. Nyt he olivat joutuneet toisistaan kauas, niin kauas, ettei Ingunn enää kuullut vaikka hän huusi.

Siinä maatessaan muodostui hänelle yksinäisyys jonkinlaisiksi näyiksi. Hän oli olevinaan aution kalliolaen pyörällä huipulla, siellä kasvoi kanervaa, ja kivet olivat harmaan sammalen peitossa. Hänen ympärillään levisi joka puolella huurteesta harmaata metsää, ja likaisenharmaita suosilmiä, pinta jäässä, oli alhaalla alangoilla, mutta kaukana sinersi harmaa taivas, yhtyen mataliin, tummansinisiin vaaroihin. Hän seisoi ja hänen mielensä teki huutaa sinne, mutta hän tiesi sen olevan hyödytöntä —. Näky vaihtui hiljalleen uneen, eikä hän herännyt, ennenkuin Ragna toi aamiaista; tämä sanoi ihmetelleensä kovasti kuultuaan Sveiniltä Olavin hevosen seisovan jo tallissa, eikä muiden —.

VI.

Sinä syksynä Olav sattui usein näkemään savun nousevan kukkulalta
Hudrheiminmaan puolesta. Hän pysähtyi työssään ja katseli sinnepäin.
Sielläpäinhän Torhildrudin pitäisi olla, mikäli hän ymmärsi.

Tuli muutamia kirkkaan sinisiä, aurinkoisia päiviä, jolloin vuoria vasten kohisevat meren aallotkin näyttivät olevan täynnä valoa ja ilmaa. Kultaisia lehtiä liiteli ilmassa, ja avaruuskin näytti laajenevan vuonon sinisestä vaahtopinnasta valoisaan, tuulen pyyhkimään taivaanlakeen, jossa valkoiset, pienet pilvenhattarat leijailivat äärettömän korkealla. Ja Olav meni eräänä päivänä puolenpäivän maissa rantaan, otti yhden pienimmistä veneistään ja läksi yksin purjehtimaan.

Tänään oli leikkiä purjehtia pitkin täyteläisiä, hohtavia aaltoja, Olavia kasteleva merenvaahto oli hohtavan valkoista. Taivaaseen oli niin pitkältä, että tuntui kuin hän olisi tässä pienessä veneessään piilossa aaltojen välissä ja aina veneen noustessa aallonharjalle hän näki toisen rannan tulleen yhä lähemmä, käyneen yhä selvemmäksi. Hänet valtasi melkein sama mieliala kuin poikavuosina, karattuaan Frettasteinistä metsään leikkimään.

Maihin tultuaan hän läksi nopeasti polkua myöten tunturille. Metsät olivat täällä jo käyneet vaaleiksi. Keltaisia lehtiä lenteli ja satoi, niitä hulmahti tuon tuostakin hänen ohitseen kuin kirkkaita valojuovia, jotka tanssien riensivät polun poikki. Voimakas tuulenhenki täytti Olavin mielen ilolla.

Hän ihmetteli nyt vain, miten hän ei ollut jo aikoja päiviä tätä keksinyt: hänen olisi pitänyt käydä katsomassa Torhildia, ottamassa selkoa, miten hän tulee pojan kanssa toimeen. Eipä niin, ettei hän voisi olla varma hänen selviämisestään, kyllä Torhild oli siksi kätevä. Mutta olisihan hänen sentään pitänyt tarjota apuaan, mikäli Torhild olisi ottanut sitä vastaan — olihan hän pojan isä.

Hän ei nyt voinut käsittää, miksi hänen mielestään oli ollut niin mahdotonta tavata Torhildia — aivan kuin heidän olisi toisiaan tavatessa tehtävä uusia erehdyksiä. Eiväthän he enää olleet nuoria kumpikaan — mutta sitä hän ei ollut milloinkaan ennen ajatellut.

Hän saapui metsän reunaan veräjälle, läksi kulkemaan kivikkoista polkua. Täällä oli nyt paljon enemmän peltoa — kannokkoa.

Olav oli iloinen, vaikkei jännittynyt, saadessaan nähdä taas hänet ja
Bjørnin.

Koira alkoi sisällä tuvassa ulvoa. Ovi avautui — rakki kiirehti rähisten häntä kohti. Sen jäljessä kumartui Torhild ulos ovi-aukosta.

Olav ei osannut selittää toisen kasvojen ilmettä, mutta siinä oli jotakin aivan toista kuin hän oli odottanut. Torhild ojensi hänelle kätensä viivytellen.

»No ei. Onhan se luonnollistakin», sanoi Torhild hiljaa Hän pyysi miestä sisälle, käski istumaan, toi maitotuopin: »— olutta minulla ei ole —.» Sitten hän kumartui lieden ääreen, puhalsi hiillokseen ja sytytti tulen:

»Etköhän sinä ole märkä ja viluissasi — etkö halua istua tänne lähemmä?»

Olav kiitti ja istuutui Torhildin nostamalle jakkaralle — hän oli kävellyt itsensä kuivaksi. »Mutta lämmitähän edes jalkojasi», Torhild kehoitti.

Vuoteesta alkoi kuulua tuhinaa ja liikettä — siellä on sylilapsi, arveli Olav. Torhild vilkaisi olkansa yli, mutta ei kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota; hän ripusti padan liedelle ja kaasi siihen maitoa. Sitten he puhelivat tuulesta ja kauniista ilmasta; se kävi heiltä kummaltakin hitaanlaisesti.

»Minä olenkin kuullut, että sinä olet lisännyt karjaasi paljon. Jos sinä aiot viljellä noin suuria peltoja, täytyy sinulla olla aikalailla karjaakin, vai mitä?»

»Meillä on neljä lypsävää ja kolme vasikkaa —». Lapsi huusi yhä kovemmin Torhildin jutellessa Olaville karjastaan.

»Silläpä pojalla tuntuu olevan hätä», Olav naurahti. Hän aikoi kysäistä kenen se oli, mutta sitten hän muisti Ranveigin, Torhildin nuoren sisaren, ja vaikeni.

»Tyttö se on», Torhild virkkoi; hän nousi äkkiä. »Minun täytynee sitä sitten rauhoittaa.» Hän riuhtaisi nopeasti auki nuttunsa edustan ja veti esiin täyteläisen, sinisuonisen rinnan.

Olav katsoi häneen suu puoliavoimena ihmetyksestä. Sitten hän kumartui — ohimoita alkoi kuumentaa, puna levisi yli miehen kasvojen. Hän ei voinut katsoa Torhildiin, vaan hänen täytyi painaa katseensa lujasti permantoon. Tämä oli ainoa, minkä hän ei milloinkaan olisi osannut ajatellakaan näin käyvän!

Torhild oli istuutunut vuoteen askelmalle lapsi rinnoillaan. Olav tunsi Torhildin katsovan häneen ja häntä harmitti punastumisensa. Sitten he istuivat pitkän aikaa ääneti. Mutta äkkiä Torhild aikoi selvällä ja hiljaisella äänellä:

»Minä soisin nyt, että sinä sanoisit asiasi, Olav — minä selitän sinulle niin hyvin kuin voin.»

»Asiani — ei minulla ole muuta asiaa kuin että minun teki mieleni — minä aioin katsoa miten Bjørn voi — nähdä häntä ja kuulla miten hän — ja sinä —»

»Kyllä minä ymmärrän, Olav, sinun arvelevan — ettei tämä ollut sinun tarkoituksesi antaessasi minulle talon — minä sain Aukenin elääkseni täällä lapsen kanssa. Mutta kuten sanoin sinulle ovat viljelykset nyt kaksin verroin suuremmat kuin tänne tullessani. Ja minä arvelen, että on parempi oma mies tässä auttamassa — kuin puuhata täällä yksin palkkarenkien kanssa. Sitten sinun tulee muistaa, että minä olen jo vanha — Bjørn ei tule saamaan kovinkaan monta sisarta enää. Ehkei muita kuin tämän —» Hän kumartui hellästi pienokaisen puoleen painaen sitä rintaansa vastaan.

»Minä ajattelin viime vuonna ennenkuin annoin hänelle myöntävän vastauksen — käydä Hestvikenissä puhumassa sinulle asiasta. Mutta sitten minä tuumin, etten ollut kuullut sinusta mitään pitkiin aikoihin.

»Mutta sinä voit kenties ajatella, että minä olin toiminut toisin kuin mitä sinä olit tarkoittanut antaessasi minulle maat ja mannut — vaikkei meidän kesken ollut milloinkaan puhetta, etten minä menisi naimisiin.»

»Toivotan sinulle onnea.» Torhild tarttui hänen käteensä, mutta ei nostanut katsettaan lapsesta.

»Borgny, oman äitini mukaan.» Torhild otti lapsen rinnoiltaan, sulki vaatteensa, pyyhki lapsen suun käsiselällään ja käänsi sen kasvot Olaviin päin.

»Se on kaunis lapsi.» Olavista tuntui, että hänen oli se sanottava. Pienistä, punaisista kasvoista katselivat tummat, tutkivat silmät, kuten aina pikkulapsilla ja ne näyttivät katsovan häntä. Sitten ne sulkeutuivat hitaasti; lapsi nukkui. Torhild jäi istumaan pienokainen helmassaan.

Olav ajatteli, että Torhildin pitäisi nyt puhua jotakin siitä miehestä, jonka hän oli ottanut tänne ja jonka kanssa hän oli mennyt naimisiin. Mutta Torhild ei puhunut siitä mitään.

»Sinähän tiedät, että he ovat tottuneet siihen jo lapsesta alkaen — kunhan he vain ovat silmäini alla, tottelevat he kyllä minua.»

Olav ajatteli, että silloinhan olisi ollut parempi pitää ainakin yksi heistä tässä — mutta hän vastasi vain:

»No, niinhän se lienee — että sinä arvelit tarvitsevasi täällä isännän.»

»Niin, asia oli sillälailla, että minun täytyi mennä Ketilin kanssa naimisiin — muilla ehdoilla hän ei olisi jäänyt tänne. Ja ellei minulla näinä vuosina olisi ollut hänen apuaan ‒ hän on tehnyt täällä enemmän kuin miehen työn jo ennen aikamieheksi tuloaan. Jos minä olisin päästänyt pojan pois — ottanut tänne toisen työmiehen — enhän minä olisi voinut olla varma siitä, ettei hänkin kerran olisi esittänyt samoja vaatimuksia. Oli siis oikeudenmukaisempaa, että Ketil sai minut sekä saa nauttia siitä hyvästä, josta olemme hänelle suuresti kiitollisuuden velassa —»

»Muistathan sinä Ketilin —? Sinä näit hänet viimeksi täällä käydessäsi?»

»Niin, hän ei ollutkaan silloin vielä täysikasvuinen —» Silloin Olaville vaikeni: keskenkasvuinen poika, typerän näköinen — löytölapsi — joka oli silloin ollut Torhildin luona. Tulipunaisena, ja Torhildiin katsomatta hän kysyi:

»No niin, minä en ole milloinkaan pyrkinyt määräilemään sinun asioissasi», Olav kohautti hartioitaan. »Entä Bjørn?» hän kysyi. »Hän oli tietysti liian nuori tähän puuttumaan.»

»Ei suinkaan. Hän on tuntenut Ketilin niin kauan kuin voi muistaa. — Tuolla he tulevat.» Hänen voimakkaat, harmaankalpeat kasvonsa pehmenivät ja niitä valaisi hieno hymyn väre.

Ovi lensi selälleen — se johti suoraan pihalle — tuuli toi sisään nuorten, nauravien äänien soinnun, sieltä kuului lapsen ja nuoren miehen äänet. Tuvan sauhu alkoi valossa lainehtia sinervänä. Poikasella oli kädessä tuuliviiri, hän juoksi suoraan äitiä kohti huutaen loistavan iloisena. Hänen jäljessään seurasi pitkä ja vaalea mies; hän sanoi nauraessaan jotakin ja pyyhkäisi tuulen pörröttämää tukkaansa ja kuivasi kasvojaan. Sitten he molemmat huomasivat vieraan. —

— Olav näki, että Ketil tunsi hänet. Ketil pysähtyi, ryhti näytti höltyvän ja hän näytti hämmentyneeltä.

Torhildin mies oli pitkä hujale, suuret työihmisen kädet riippuivat polviin, mutta hänen kasvonsa olivat lapselliset ja vähän tyhmänsekaiset pitkine, litteine leukoineen, jossa kasvoi sakeata, vaaleata parransänkeä. Keltainen, kihara tukka roikkui hänen otsallaan. Eikä hän sittenkään ollut ruma —.

Torhild nousi, laski lapsen vuoteeseen, alkaen puuhailla puuron ääressä. Hän viittasi Ketiliä istumaan isännän paikalle. Niin tämä tekikin.

Poika jäi seisomaan äidin luo. Hän ei ollut pitkä ikäisekseen, mutta siro ja voimakastekoinen. Olav huomasi pojan muistuttavan Hestvikenin sukua — vaalea tukka, suuret, vedensiniset silmät hiukan kaukana toisistaan vaaleitten, suorien kulmakarvojen varjossa. Hänen ihonsa oli maidonvalkoinen, nenänjuuressa joitakin tummia pisamia. Hän seisoi katsellen vierasta kylmän tutkivasti.

Torhild puhui miehelleen, kyseli, miten naapurissa oli käynyt. Sitten he juttelivat ilmasta ja vuodentulosta, vaimo yritti saada molemmat miehet keskusteluun, mutta se kävi heikosti. Silloin tuli sisälle vieras, nuori nainen — hän oli naapurin naisia, joka kävi auttamassa Torhildia karjanhoidossa; Torhild ei ollut vielä käynyt kirkotettavana lapsen syntymän jälkeen. Torhild kysyi, eikö Olavia haluttaisi käydä Ketilin kanssa taloa katselemassa.

Bjørn seurasi heitä. Hän tarttui isäpuolensa käteen ja miesten kävellessä pikku taloa tarkastamassa, poika tuli puheliaaksi — hän yhtyi kaikkeen, mitä isäpuoli sanoi tai lisäsi jotakin tämän puheeseen. He olivat tähän asti lainanneet hevosta, Ketil kertoi, mutta jos heillä olisi edelleen sama onni, joka heitä tähän asti oli seurannut, niin —.

»Sinä tiedät, Ketil», Olav virkkoi, »että jos Torhild tarvitsisi jollakin lailla minun apuani —»

»Minä tiedän, ettei hän tarvitse», keskeytti toinen. Ja Olav huomasi, kohdatessaan toisen katseen, ettei tämä aina ollut yhtä tyhmän näköinen. »Me olemme näinä vuosina tulleet omin neuvoin toimeen.»

Syötyään puuron Olav puhui poislähdöstään. Hän kutsui Bjørniä ja pyysi häntä luokseen.

Poika tuli, seisoi Olavin edessä ja katseli häntä viileä tarkkaavainen ilme kauneissa lapsenkasvoissaan.

»Otatko sinä sitten vastaan tämän sormuksen, Bjørn. — lahjana isältäsi?»

Poika katsoi äitiinsä ja sitten isäpuoleensa. Kun molemmat nyökäyttivät, hän vastasi:

Hän koetti sormusta sormeensa, katseli sitä hiukan; sitten hän meni äitinsä luo ja pyysi tätä panemaan se talteen.

Olav Iäksi heti sen jälkeen. Hän pyysi Torhildia kanssaan ulos. Hämärsi, ja tuuli oli kiihtynyt. Myrskynpuuska tuiversi paljaita pihlajia niin että oksat heilahtelivat jäisensinistä taivasta vasten, mutta etelästä hiipi pimeitä pilven lonkia. Torhild kysyi:

»Aiotko sinä tällaisessa vastatuulessa purjehtia kotiin, voimmehan me varata sinulle yösijan?»

»Kun sinä nyt olet naimisissa ja sinulla on aviolapsi — eikö olisi parasta, että Bjørn muuttaisi minun luokseni lahden taa?»

»Miksei? Minä en kuitenkaan mene naimisiin — ja minä hoitaisin poikaa kuten omaani ainakin.»

»Ei. Sinulla on aviolapsia sinullakin. Minä en tahdo, että Bjørn on siellä, missä häntä kohdeltaisiin alempiarvoisena. On parempi olla Torhildrudissa ensimmäisenä kuin Hestvikenissä huonoimpana.»

»Eirik ei ole ollut kotona neljään vuoteen. Me kuulemme hänestä harvoin ja on epävarmaa milloin hän palaa.»

»Minä tiedän sen. Mutta onhan Cecilia — ja sitten sinun kasvattityttäresi ja Märtta-rouva. Sitten sinä tiedät, ettei veljilläni ole sielläpäin sellaista mainetta, että se lisäisi pojan arvoa.»

»Sinullapa näkyy olevan tarkat tiedot minun kuulumisistani», virkkoi
Olav terävästi.

»Olethan sinä, Olav, siksi mahtava mies, että sellaiset tulevat kuuluville.»

Hän yritti päästä siitä irti pimeässä ja myrskyssä kulkiessaan. Olihan vallan järjetöntä, että hän oli näin kiukuissaan. Torhildilla oli ollut täysi oikeus mennä naimisiin. Mutta hän ei ollut milloinkaan ajatellut sellaista mahdolliseksikaan.

Olihan totta, että hän tarvitsi taloonsa isäntää, ja sekin oli totta, että jos hän laski Ketilin menemään, saattoi seuraava renki tehdä hänelle saman vaatimuksen. Mutta että hän sittenkin voi ottaa tämän kulkurin —. Hän näki edessään lapsellisen nuoren ja vaalean Ketilin, pitkän, voimakkaan nuorukaisen — käsi kädessä pikkupojan kanssa, molemmat nauravina ja leikinhaluisina. — Kun hän viimeksi hänelle jätti hyvästit — siitä taisi olla nyt seitsemän vuotta sitten — silloin oli Torhild pyytänyt että hän ottaisi hänet luokseen. — Ei, hän ei saisi hautoa sellaisia ajatuksia; oli alhaista luulla toisesta rumaa, kun ei siitä ollut sen varmempi.

Bjørn. Miehelle, joka sellaisen pojan omisti, täytyi olla sen menettäminen kuolemaakin katkerampaa.

Aaltojen pauhu täytti kaiken — keskellä yhä pimenevää iltaa välkähtelivät vaahtopäät hyökyaallot. Pienen kivisillan irtokivet kolisivat ja helisivät jylhästi aallon vyöryessä sen ylitse. Olav seisoi katsellen hetkisen — tuuli oli kääntynyt kokonaan etelään. Mitäpä hänellä oli kotonakaan tehtävää, niiden vuoksi hän oli kyllä voinut jäädä huomiseen asti Torhildrudiin.

Hän ei ollut milloinkaan ajatellut yhtyä jälleen Torhildiin — ja sittenkin hänessä kiehui kiukku ajatellessaan mitä hän oli äsken nähnyt. Hän oli niin kiihdyksissä, että hän ihmetteli sitä itsekin.

Hän oli koko ajan tiennyt, ettei Torhild enää koskaan tulisi hänen omakseen — mutta hänestä tuntui sittenkin, että hän omisti jonkun tietäessään Torhildin olevan siellä — Aallot kastelivat hänet kokonaan hänen mennessään pienelle sillalle, jossa hänen veneensä keinui tuulen alla pimeässä.

VII.

Sinä vuonna talvi tuli aikaisin. Ilma oli kylmää ja tyyntä viikon toisensa jälkeen. Aamun sarastus levisi messinginkarvaisena synkkien harjujen laelta, maa oli likaisenharmaa ja routainen, vedet ja suot jäässä. Kirkkaina päivinä oli vuonon pinta tummansininen ja väreilevä — sitten tuulen viri asettui ja veden kalvo näytti laajenevan ja harmenevan pakkas-usvan leijaillessa sen päällä ja levitessä raa’an purevana Folden seutujen ylle. Eräänä päivänä taivas peittyi pilviin; ilmassa oli lumen tuoksu. Päivemmällä alkoi heitellä pieniä, kovia jyväsiä — niitä tuli enemmän ja lumi putoili kuivasti helähdellen — illalla satoi jo suuria hiutaleita.

Lunta satoi pari päivää. Eräänä iltana alkoi etelätuuli puhaltaa ja silloin tuli lumimyrsky.

Sinä iltana oli Hestvikenissä menty varhain levolle. Oli pari päivää Lucian messuun. Olav heräsi ulko-oven jytinään — hän kuuli erään miehistä nousevan ja lähtevän ulos. Tällaisella ilmalla sattui, että kyläläiset olivat laskeneet maihin myöhällä ja pyysivät jäädä tänne yöksi, ja niin hän kävi jälleen maata. Silloin hän äkkiä heräsi ilmihereille jonkun huutaessa hänen nimeään — vuoteen vieressä seisoi Torhild Bjørnintytär kädessä tervassoihtu — hänen päähineessään ja vaippansa harteilla oli paljon lunta.

»Jumalan nimessä — sinäkö olet tullut! — Onko Bjørnille tapahtunut jotain?»

»Nyt ei ole Bjørnistä kysymys. Mutta Eirik herttua tuli tänään Vam-järven yli — hänellä oli mukanaan viisisataa ratsumiestä — niin kerrotaan. Hän aikonee Osloon kiittämään appeaan viimeisestä.»

Torhild pisti soihdun seinänrakoon, istuutui puhuessaan vuoteen laidalle. Hänen veljensä olivat päässeet viime syksynä erääseen kalastaja-alukseen osakkaiksi ja Torhild oli nyt seurannut heitä Tesaliin. Sinne oli tullut aamupäivällä talonpoikia, jotka olivat paenneet ruotsalaisia — ne käyttäytyivätkin raa'asti, ryöstivät sekä tavarat että karjan.

»Jumala siunatkoon maamiehiä», Olav virkkoi. »Eiväthän he voi kätkeä karjaansa metsäänkään näin talvisaikaan.»

»Hestviken ei ole tien varrella», Torhild jatkoi, »mutta ajattelin sittenkin pikku tyttöjen sekä naisväen olevan paremmassa turvassa meillä vuonon toisella puolella. Herttuan muassa kerrotaan olevan saksalaisia sotilaita. Ja niin pyysin Egilin laskemaan maihin tässä, minä veisin heidät kanssani kotiin.»

»Sinä olet minulle ja omaisilleni uskollinen, Torhild», Olav virkkoi hiljaa, »ja ajatteleva.»

»Minulla oli hyvä olla sinun luonasi — ja onhan Cecilia minun poikani sisar. Mutta mitä sinä itse aiot tehdä?»

Torhild meni tupaan väen luo. Olav oli muitten luo tullessaan lyhyessä sarkanutussa, jonka alta näkyi nahkapanssari, jalkojen ympärillä oli villasäärystimet, päässä englantilainen kypärä poskisuojuksineen ja kaulavarusteineen. Edessä oli kilpi ja sotatappara Ættarfylgja. Torhild katsoi häneen.

»Eipä se liene mahdotonta», Olav virkkoi. »Siellä on sekä Hullet että Aurevirran laakso — kallioitten välissä on kapea tie, jossa ratsastajat eivät pääse pakoon. Herttua on varmaankin arvellut pakkasen kestävän ainakin kuun vaihteeseen asti, mutta tämä lumipyry voi hidastuttaa hänen kulkuaan.»

Märtta Birgerintytär sanoi jäävänsä kotiin. Jos ruotsalaiset tulisivat tänne, voisi sattua heidän joukossaan olemaan hänen sukulaisiaan tai tuttuja naapuristosta: »— ja silloinhan saattaisi olla hyvä jutella vähän heidän kanssaan — että he käsittelevät sinun omaisuuttasi varovasti. Minä olen sinulle niin suuressa kiitollisuuden velassa, Olav, että tekisin mielelläni jotain hyväksesi missä voin.»

»Älä sitä ajattele», Olav virkkoi estellen. Hänet valtasi kumma levottomuus näiden köyhien naisten tullessa kiittämään häntä siitä vähäisestä hyvästä, mitä hän oli heille tehnyt — se tuntui muistuttavan häntä vanhoista, jo puolittain unohtuneista, ennen koetuista seikoista. Kerran oli eräs ihminen seisonut ojennetuin käsin, valmiina häntä auttamaan, mutta hän oli kiittämättä kääntänyt selkänsä —.

Hän kehoitti Bodvardia varustautumaan hänen mukaansa pohjoiseen ja meni vanhan Toren kera aittaan. He panivat ruokaa säkkeihin, sillä Olav arveli Torhildille käyvän vaikeaksi elättää niin suurta joukkoa ties miten kauan, siinä puuhaillessaan hän tuli tönäisseeksi aitassa seisovat suksensa nurin. Tänne etelään tultuaan hän oli käyttänyt niitä hyvin vähän — nämä vuonon rannoilla asuvat olivat miespolvi sitten lakanneet hiihtämästä. Olavin mieleen juolahti, että niistä voisi olla tänä yönä apua: tie rannasta Galabyhyn oli varmaankin ummessa.

Hän kantoi miehineen tavaransa Bjørninpoikain aluksen; se ei ollutkaan aivan pieni; siinä oli seitsemän miestä. Siinä pimeässä ja lumituiskussa heidän järjestellessään säkkejä ja arkkuja lyhdyn valo lankesi maston juurella, patojen ja muun tavaran keskellä olevaan suureen myttyyn. Torhildin lapset makasivat siinä peittojen ja nahkasten alla. Olav näki vaalean pojan pään pistävän sieltä esiin.

Alus läksi rannasta, ja Olav jäi seisomaan kuunnellen sen liikettä, kun se hävisi synkkään yöhön. Pimeys ja lumipyry käärivät hänet vaatteen tavoin. Hän tiesi tunturin olevan takanaan ja mäellä yön pimeydessä talon, jyrkän, mustan kallioseinän juurella, ja hänen edessään pikimusta vesi loiskui sillan reunaa vasten, lumihiutaleet liitelivät sinne alas, häviten näkymättömiin. Hän seisoi siinä Bodvardin ja vieraan, kalastajalaivassa olleen nuorukaisen kanssa; tämä oli, nähdessään Olavin siinä aseissa, pyytänyt saada tulla mukaan. — Olavin täytti yhtäkkiä käsittämätön, hillitön riemu — kuin hänessä olisivat kahleet lauenneet: takana oli pimeätä ja edessä oli pimeätä, ja hän seisoi tässä ypöyksin kahden ventovieraan, asestetun miehen kanssa tietämättä huomispäivän tapahtumista kerrassaan mitään.

Koitti jo keskiyö, ennenkuin Hestvikenin kolme miestä saapui Galabyhyn. He huomasivat lumipyryssä räppänästä painuvan savun hajun, ja ovelle saavuttuaan Olav kuuli suurpirtissä vielä valvottavan — juopuneet miehet rähisivät ja laulelivat. Hänen täytyi jyskyttää oveen hyvän aikaa, ennenkuin se avattiin. Avaaja oli pitkä, laiha mies — hän huudahti hämmästyneenä Olavin astuessa tovereineen kynnyksen yli. Olav tunsi sira Hallbjørnin.

»Tuotko sinä sotasanomia, Olav — vai miksi sinä ole aseissa, sekä sinä että sinun seuralaisesi?»

Olav katsoi pirttiin — pitkällä pöydällä paloi kaksi kynttilää, ja kahdeksan—kymmenen humalaista miestä istui sen ympärillä tai makasi sen päällä rähmällään. Olav tunsi useimmat heistä — siinä oli paikkakuntalaisia tai naapurikunnan miehiä. Reidulf Jonninpoika, maavouti, lojui peräistuimen ja pöydän välissä niin syvälle vaipuneena kuin hänen suuri mahansa salli, iso, ruskeapartainen pää oli vaipunut rinnoille. Lattialla istui hänen nuorin veljensä laulellen, jalat oikosinaan oljilla ja pää penkillä hajareisin istuvan ja pientä harppua näppäilevän nuorukaisen polvella. Pappi yksin oli melkein selvä — sira Hallbjørnillä oli sama vika kuin Olav Auduninpojalla, jumalan lahja ei häneen tehonnut: hän pysyi yhtä laihana, söi hän miten tahansa, ja yhtä surullisena, joi miten paljon tahansa.

Hän seisoi suorana kuunnellen jännittyneenä Olavin kertomusta. Olav ei ollut ennen huomannut papin punaisen tukan muuttuneen viime aikoina harmaan kirjavaksi, ja kapeat, luisevat ja pisamaiset kasvot olivat vanhenneet ja käyneet ryppyisiksi. Mutta hän ajoi edelleenkin partansa, kuten Olavkin — heidän nuoruudessaan oli ollut sellainen tapa.

He eivät saaneet talonpoikain joukosta montakaan niin selväksi ja hereille, että heidän kanssaan olisi maksanut vaivaa neuvotella. He olivat tulleet Galabyhyn erään sovintoasian vuoksi. »Sinun sukulaisesi Baard läksi jo pois aikaseen», pappi selitti, »ja se oli paha juttu. Häntä me olisimme kaikkein kipeimmin tarvinneet oppaaksemme Reidulfista ei ole suurtakaan apua.»

Olavin mielestä heidän ensi tehtävänsä oli lähettää sana kaupunkiin Akershusin päämiehelle: »— mutta totta puhuakseni minä jään tänne mieluimmin — jos te olette kanssani yhtä mieltä, että on meille häpeäksi laskea herttua joukkoineen Aurevirran laakson kautta yrittämättä tehdä hänelle vastusta.»

»Viitisenkymmentä miestä voi hyvin koko päivän pidättää sotajoukkoa jyrkänteen kohdalla», virkkoi pappi. »Siten — kaupunkilaisjoukot voittavat aikaa — vaikka me kyllä emme mitään voita.»

Nuori Ragnvald oli jo selvinnyt siksi paljon, että hän ymmärsi asian. Hän tarjoutui heti lähtemään. Pappi etsi kirjoitusvehkeet esille; sillä aikaa Olav ja joku toinen talonpojista läksi väentupaan miehiä herättelemään.

Lumipyry oli hiukan asettunut miesjoukon suunnatessa kulkunsa kirkonkylää kohti. Mutta jokaikisen tien jäljenkin oli umpeen tuiskuttanut. Pappi ja joku talollisista ratsasti; he kulkivat siten hyvän joukon edellä jalan kulkijoita, joiden oli kahlattava nietoksissa. Olav pysyi suksineen helposti ratsumiesten rinnalla, saipa tuon tuostakin pysähtyä odottelemaan. Hän seisattui pienen aukeaman laitaan sira Hallbjørnin ilmestyessä pimeästä näkyviin. Pappi pysäytti höyryävän hevosensa ja kumartui Olavin puoleen:

»Minä olen tässä ajatellut — ainoastaan me kaksi osaamme hiihtää — mitäpä jos me lähtisimme etelään päin vakoilemaan?»

He saapuivat papintalon pilkkopimeään ja jääkylmään huoneeseen — sira Hallbjørn oli ollut kotoa poissa aamunkoitosta asti, ja väki nukkui. Hän sai vihdoin viimein isketyksi tulta ja kynttilään valon. Olavista tuntui kuin hänen Hestvikenistä lähdöstään olisi kulunut jo monta vuorokautta — yö oli ollut raskas, sitten kulku vuonoa myöten, hiihto ja poikkeileminen toiseen vieraaseen taloon toisensa jälkeen oli käynyt voimille. Sira Hallbjørn huusi kamarista, eikö hän haluaisi levätä vähän ennen lähtöä, mutta Olavin mielestä heillä ei ollut aikaa. Hän työnsi reppuunsa jäätynyttä leipää ja lihaa sekä voikimpaleen, jonka papin renki toi — hän huomasi silloin lähteneensä kotoaan rahatonna ja ilman ruokaa; hän oli arvellut käyvänsä kotona ennen lopullista lähtöä. Mutta juuri se ajatus, että he ovat nyt lähdössä suoraa päätä taisteluun, teki hänen mielensä keveäksi.

Sira Hallbjørn astui ulos. Hänen päässään oli tasainen, vanhanaikainen rautahattu pitkine, alasriippuvine reunoineen ja pikimustaksi värjätty liinapaita-panssari ylöskäärityn, sinisen papinkaavun päällä; miekka riippui olkapäältä nahkahihnassa. Kädessä hänellä oli pitkä jousi, sellainen, jonkalaisia englantilaiset ja telemarkilaiset käyttivät; nuolet kopisivat pussissa hänen selässään. Olav ei voinut olla naurahtaen sanomatta:

»Sinä näyt varustautuneen laulamaan monelle miehelle requiemia, hyvä isä!»

Toisen terävillä, korkeanenäisillä kasvoilla värähti: »Tempus occidendi, et tempus sanandi — sinä sanoit kerran heidän opettaneen sinulle Sanasta monenlaista ollessasi nuorena Hamarissa, eikö jäykkäniskainen Torfinn-herra opettanut sinulle sitä?»

»Ei. Mutta sen verran minä osaan, että luulen ymmärtäväni sen. Aika surmata ja aika parantaa?»

»Tempus helli et tempus pacis. Salomo on kirjoittanut niin Ecclesiastes-kirjassaan — se on Raamatun parhaita kirjoja. Mutta riisuppa panssarisi, siihen puettuna on raskas ratsastaa.»

Olav otti pois takin ja riisui sen alta panssarin. Se oli tehty hirvennahasta, keskellä, arempien paikkojen suojana, ohuita rautalevyjä. Sitä kokoon kääriessään ja hihnoilla siteessään hän kysyi:

»Laudavi magis mortuos quam viventes. Et feliciorem utroque judicavi, qui necdum natus est, nec vidit male quae sub sole fiunt — siellä sanotaan.»

»Ja minä ylistin kuolleita, jotka jo aikaa kuolleet olivat, enemmän kuin eläviä, jotka vielä ovat elossa, ja molempia onnellisemmaksi sitä, jota ei tähän asti vielä ollut syntynyt joka ei ole nähnyt sitä pahaa, jota auringon alla tehdään!»

»Sellaistako Salomon viisaus on —?» Olav heitti panssarinyytin selkäänsä, ja miehet läksivät ulos. Satoi jälleen niin, että yö välkkyi heidän ympärillään. »Hän sanoi sillä lailla luultavasti siksi, että hänellä oli Siionin linnassa niin turvalliset ja hyvät päivät», Olav virkkoi hiljaa naurahtaen. Sira Hallbjørnkin naurahti juostessaan ja hävitessään yön pimeään; hän oli menossa etsimään suksiaan.

Lunta tuprutti päin silmiä peltojen poikki mennessä, ja Olavin oli oltava silmä kovana, jottei toisen musta varjo häviäisi tuiskussa. Sira Hallbjørn paineli eteenpäin pitkin, notkein vedoin, hänen suksensa vajosivat lakkaamatta nuoskaan lumeen. Hän suuntasi kulkunsa pilkkopimeässä aidan aukkoja kohti, joissa kesällä oli ollut veräjät. Olav pyyhkäisi tuon tuostakin kasvojaan ja kypäriään, jolle kerääntyi lunta, se alkoi sulaa ja valui puroina pitkin niskaa, mutta hän ei saanut pysähtyä hetkeksikään, jos mieli pysyä toverin kintereillä.

Metsässä oli parempi. Olavilla ei ollut enää aavistustakaan missä he kulkivat, mutta toinen näytti olevan yhtä varma. He kulkivat sellaisia paikkoja, joissa kuuset kasvoivat niin tiheästi, että heidän kumartuessaan lumen alla notkuvien oksien alitse heidän suksensa raapivat paljasta maata. Olav muisti kuulleensa papista sanottavan, että tämä ei arkailisi toisen miehen metsissä metsästellä, vaikkei siitä sentään puhuttu sen enempää; muutenkin syntyi sira Hallbjørnin kanssa helposti riitaa. Kyllähän se saattoi olla totta; pappi liikkui kuin tuntisi hän täällä pimeässä ja lumessa sekä polut että tiet.

Kerran Olav tunsi paikat — he olivat saapuneet kapeaan solaan, itäpuolella oli jyrkkä, paljas kallioseinä, pohjassa vierinkiviä, niin että Olav pelkäsi suksien pohjanahkojen pirstoutuvan, kun he usein joutuivat teräville kiville. Heikkoa veden solinaa kuului lumen alta. Lumisade oli lakannut — ylhäällä pilkisti valkoisten pilvien lomista mustia taivaan kaistaleita, tähtikin tuikki. Ihmiset liikkuivat täällä hämärän tultua hyvin vastahakoisesti — joka ilta kuului vuorelta vuorikoiran ulvontaa. Olav päästi vaistomaisesti huudahduksen edellä kulkevalle.

»Pelkäätkö sinä, mies?» kysyi pappi naurahtaen Olavin painuessa hänen rinnalleen. »Ei vuorelainenkaan jätä tällaisena yönä edes koiraansa ulos.»

»Enpä minä oikeastaan pelkää», Olav otti kypärän päästään ja laski sen riippumaan niskaan. »Päässä vain kutisee olin; minä olen hiessä.»

Sira Hallbjørn odotti, kunnes toinen oli valmis, sitten hän painui jälleen tielle.

He kulkivat rinnan valkoisen lakeuden poikki, jolla näkyi valkoisia läikkäpäitä — suojailman tultua alkoi lumi vettyä. Sira Hallbjørn pysähtyi, nojasi sauvoihinsa huoahtamaan:

Pilvikerrokset heidän päittensä päällä hajaantuivat hajaantumistaan, niihin ilmestyi suuria aukkoja ja joitakin heikosti välkehtiviä tähtiä. Luminen metsä huokaili, ja jotkut oksat pudottivat lumen harteiltaan, joka sai aikaan matalan, humahtavan ja ikäänkuin läähättävän äänen.

»Niin — huomaan vain, etten enää olekaan niin hyvä hiihtäjä kuin nuoruudessani.»

»Kuljin kerran Hämärin kaupungista Elfardalin Mikleböhön — olen kulkenut sen tien monta monituista — mutta kerran kuljin puolisen matkaa yöllä ja perille, enkä tiennyt missä olin.»

»Oli minulla seurana — puoli matkaa — eräs -— poika. Mutta hän oli tottumaton — hänestä ei ollut hiihtäjäksi.»

Mutta sira Hallbjørn ei kysellyt sen enempää. He seisoivat vielä vähän aikaa levähtämässä, sitten pappi painautui eteenpäin, ja he jatkoivat jälleen matkaa. He hiihtivät metsään ja joutuivat uudelleen vetten varsille — Olavin täytyi seurata toisen latua, he kulkivat kulkemistaan. — Hän oli tyytyväinen tavallaan, ettei toinen ollut kysellyt — ja hänestä tuntui hyvältä alkaessaan tuntea väsymystä: ruumis liikkui yhä enemmän kuin itsestään. Hän tunsi laskiessaan erästä mäkeä, miten sydämen lyönnit heikkenivät hetkeksi, ja ilmavirta vilvoitti suloisesti hänen kauttaaltaan hikistä ruumistaan. Aina oksan tarttuessa hänen selkäkantamukseensa ja pudottaessa hänen niskaansa märkää lunta hänet valtasi pieni harmi. — Hän ei tiennyt, miten kauan he olivat kulkeneet, mutta yö alkoi vaaleta ja selvetä —.

Oli jo valoisaa, aamunharmaata, ja taivas oli jälleen lumipilvien peitossa, kun sira Hallbjørn ja Olav saapuivat laidunmaalle, joka vietti tasangolla olevaan kylään päin. Olav kokonaan — kaikki pihat olivat täynnä kansaa, miehillä oli kypärit ja keihäät aseina, hevoset olivat ulkona. Kaikista savutorvista tuprusi paksua, mustaa savua — kauempana etelän puolella paloi erään talon pihalla suuri rovio.

Sira Hallbjørn seisoi tuijottaen ja haistellen rovion savua. Sitten hän painui lepikköön, hiihti lyhyin vedoin tarkoin väijyen. Olav seurasi virkeänä ja täysin valveilla.

He saapuivat aidalle. Heidän edessään levisi suuri, valkoinen vainio lähimmän talon ulkohuoneisiin asti. Navetan nurkkauksessa seisoi muutamia asestettuja miehiä parin talollisen ympärillä, jotka nylkivät nautaa. Olav ja pappi katselivat hetkisen.

»Luulenpa melkein —», sira Hallbjørn naurahti kiukkuisesti, »että he ovat pakottaneet itsensä Sigurdin pitämään kiinni ja hänen poikansa nylkemään.»

Olav tunsi paikat — nämä talot ovat Kamshornista etelään ja itään. Kylän ympärillä olevat metsät erottivat sen itäpuolelta Jalundin salmen seuduilta. Olav hiihti aitoviertä eteenpäin tarkastellen, miten he pääsisivät metsikön suojassa suurkylään, päästäkseen herttuan päävoimista selville.

Silloin hän kuuli takanaan jousen soivan. Hän näki nuolen lentävän ja painuvan hankeen nylkemistä katselevien miesten takana. Sira Hallbjørn oli polvillaan toisella suksellaan, tarttui juuri uuteen nuoleen, joita oli pistänyt hankeen eteensä. Olav kääntyi ja lähti häntä kohti. Samassa ensimmäinen nuoli mennä viuhahti aivan hänen ohitseen, osui vesakkoon, niin että lumi tuprusi oksilla. Talon luona olevat miehet läksivät juoksemaan tasankoa pitkin, mutta vajosivat pehmeään lumeen — silloin yksi kaatui, sira Hallbjørn oli jälleen ampunut nuolen, mutta nyt hän ponnahti pyryyn, ja sekä hän että Olav pakenivat metsikköön. Pari nuolta lensi vielä heidän jälkeensä, mutta ruotsalaisten oli turha yrittää seurata hiihtäjiä.

He pysähtyivät hetkiseksi kuuntelemaan oli ‒ valkoinen, aukea paikka keskellä metsää, vanha niitty ‒ siellä oli pari vanhaa latoa.

»Olen minä ennen osunut pitempäänkin maaliin», sira Hallbjørn vastasi kylmästi, »mutta minä nyrjäytin viime yönä peukaloni, siksi ensimmäinen nuoleni ei osunut.»

»En minä sitä tarkoittanut», Olav vastasi kärsimättömästi. »Mutta mepä emme tällä matkalla paljoakaan hyödy — me emme ole nähneet sen enempää; kuin mitä tiesimme jo ennestäänkin. — Ja he saattavat kostaa näille ihmisraukoille —.»

Sira Hallbjørn suuttui, niin että suonet kohosivat tummina otsalla, mutta hän ei vastannut Olavin sanoihin. Ja he jatkoivat matkaa.

He kulkivat nyt ajoteitä ja saapuivat aikaisin päivällä Saanan pitäjän eteläisimpiin taloihin. Ihmiset olivat siellä kuulleet sodasta, ja saapuessaan kauemmaksi pohjoiseen he kuulivat kirkonkelloja soitettavan. Kirkon pohjoispuolella he kohtasivat eräällä sillalla joukon talonpoikia, ja siinäkös alkoi uutisten kysely.

Ilma oli leuto, ja taivas matala ja harmaansynkkä tasankoseudun päällä, mutta jää oli lumivaipan alla kestävää, joten oli turhaa pidättää ruotsalaisia sillalla. Sitäpaitsi oli paljon ihmisiä lähtenyt karjoineen itää kohti Gardarin metsäseutuihin; se oli kyllin syrjässä tiestä.

Sira Hallbjørn yllytti miehiä yhtymään pohjoispuolen talonpoikiin, kaikki seudun asekelpoiset olisivat silloin yhdessä. Mutta huomasi selvästi täkäläisten ihmisten olevan tyytyväisiä asiain nykyiseen tilaan: he toivoivat joukkojen kulkevan heidän seutunsa läpi tekemättä mitään pahaa. Eivätkä he edes näyttäneet toivovan ruotsalaisten häviötäkään — jos vihollisjoukko hyökkäisi lyötynä ja raivoissaan heidän niskaansa, olisi se kaikkein pahinta.

»Rikkaat kaupunkilaiset, kauppiaat ja papit kestävä meitä paremmin pakkoverotuksen —.»

Olav huomasi sira Hallbjørnin olevan niin vihaisen, ettei ollut viisasta antaa hänelle suunvuoroa. Siksipä hän itse astuikin esiin ja sanoi:

»Ettekö te, hyvät ystävät ja kylänmiehet ymmärrä! jos Erik-herttua asettuu Akershusin linnaan, tämä ankara herra on meidän niskassamme, kaikkien, emmekä edes tiedä miten kauan, ainakin kevääseen asti, ja silloin hän nylkee meidät nahkoineen, karvoineen. Hänellä on mukanaan kolmesataa saksalaista ratsumiestä. Me kyllä tiedämme, mitä se merkitsee, ja näille palkkasotureille hän on velkaa. Olisi paljon parempi kohdata hänet nyt ja saada hänet toisiin ajatuksiin.»

»Kuninkaalla on työtä yllin kyllin puolustaessaan rajajokea. Meistä Foldenin talonpojista kulki ennen vanhaan sellainen maine, että me olemme rauhaarakastavia, niin kauan kun saamme olla rauhassa. Ettekö te muista, miten esi-isämme enemmän kuin yhden kerran tanssivat samanlaista tanssia vihollistensa kanssa Oslon edustalla jäällä —.»

»He eivät tuoneet siitä tanssista kotiin voittoja, Olav Auduninpoika», keskeytti eräs mies. »Etkö sinä sitä tiedä?»

»He voittivat siitä sentään ajan mittaan, Erling —. Sille, joka ei uskalla itseään puolustaa, käy loppujen lopuksi aina pahasti. Ja koska nämä seudut ovat näin tiheään asuttuja, pitäisi meidän pystyä saamaan herttua toiselle päälle.»

Päätökseksi tuli, että Husabyn Paal Kunt ja Bergfjordin Pojat Tegnebystä seuraisivat heitä niin monen miehen kera, kuin he ennättävät saada kokoon. Sira Hallbjørn ja Olav jatkoivat matkaa.

»Etkö sinä tiennyt», kysyi pappi, »että kuningas purjehti jo ennen Martinmessua Bjørgviniin — Helge-herra ja kreivi Jacob ovat Baagaholmin uudessa linnassa pienen miesjoukon kanssa —»

»Mistä sinä tiedät herttuan olevan saksalaisille velkaa?» hän kysäsi taas.

»Minä en ole milloinkaan kuullut muuta herttuoista ja palkkasotureista
—». Olav naurahti. »Tempus bell, niinkö sinä sanoit?»

Palattuaan kotiseudulleen he saivat kuulla Skikkjustadin Baardin ja Reidulfin selvittyään humalastaan luopuneen ajatuksesta kohdata vihollisjoukkoja Aurevirran laaksossa, vaan menneen yli kahdeksankymmentä miestä muassaan yhtyäkseen tunturilaisten kanssa; nämäkin olivat tarttuneet aseisiin. Ihmiset arvelivat, ettei herttua tällä kelillä ennättäisi yhtenä päivänä muuta kuin Kraakastadiin tai Skeidin seuduille, ja talonpojat odottaisivat häntä vähän pohjoisempana, jossa tie kulkee erään pienen tunturin juurella, ja itäpuolella on soita, jotka monien lähteittensä vuoksi eivät jäädy ennen keskitalvea; he arvelivat täällä saavansa ratsumiehet ajetuksi hetteisiin. Olav ei tuntenut näitä seutuja tarkoin, mutta pappi, kuultuaan tästä, mutisi ja pudisti päätään.

He saapuivat sinne hämärissä. Vahdit olivat sytyttäneet vuoren onkaloon nuotion. Vakoilijat kertoivat tietonsa, kuten oli sovittu — heistä kummastakin oli tarpeetonta mainita, miten vähän he olivat nähneet vihollisia. He riisuivat saappaansa ja ripustivat ne tulen viereen seipäitten nenään, heittäytyivät sitten havuvuoteelle räiskyvän nuotion ääreen, johon jotkut miehet olivat peitoista ja vaipoista kyhänneet teltan tapaisen, ja niin he vaipuivat lopen väsyneinä uneen.

Aamu, ei ollut vielä valjennut, kun Olav heräsi liikkeeseen. Hän sieppasi loppuunpalaneen nuotion päältä seipäästä saappaansa, ne olivat paahtuneet koviksi, mutta olivat suloisen lämpimät, sillä hän oli kovin viluissaan. Hän veti kaikessa kiireessä panssarin vaatteitten päälle, sitten hän sieppasi kirveen käteensä ja juoksi kallion reunalle.

Hänen alapuolellaan oli kolmen miehen mittainen sileä kallio, joka päättyi suon reunaa kulkevaan, kapeaan tiehen. Se kääntyi kauempana kukkulalle — se ei ollut erittäin korkea, ja sen heikkoutena oli se, että ylhäällä oli kahden puolen tasaista ja avointa — sammaleisia paasia ja harvaa metsää. Siellä ylhäällä odottelivat tunturilaiset ja saanalaiset. Kallion laidalle oli rakennettu hirsivarusteita.

Alhaalta kuului jo ratsujoukon kohinaa ja märällä tiellä kavioitten lätinää, hän näki ensimmäisten ratsastajien tulevan etelästä päin, kolme mahtui aina rinnan ratsastamaan. Suolla näkyi kantavilla paikoilla suksimiehiä mustina pilkkuina; siellä oli pikkutaloissa, metsänlaidassa, odottaneita talonpoikia. Samassa tulla lennähti ensimmäinen kuuro nuolia ja keihäitä, mutta suurin osa suolla odottavia oli tähdännyt liian ylös, niin että nuolet suhahtivat ratsastajien päitten ylitse — yksi lensi reunalla seisovien jalkojen juuren kanervikkoon.

»Se oli vielä liian aikaista», Baard Skikkjustad virkahti kiroten — hän seisoi aivan Olavin edessä.

Alhaalla ratsastavien joukossa tultiin kuitenkin levottomiksi, joku hevonen pillastui ja yritti syrjään. Etumaiset ratsumiehet pidättivät hevosiaan, huutelivat taakseen ja sieltä vastailtiin. Sitten he kannustivat ratsujaan. He näyttivät yrittävän eteenpäin suolla olevista talonpojista huolimatta. Yön aikana oli muodostunut suuria vesilätäköitä, eikä niiden vuoksi ollut viisasta lähteä ratsain hyökkääjää vastaan — ei, näkyipä joku hyppäävän satulasta, he aikonevat sittenkin ryhtyä kahakkaan —.

Mikäli Olav näki aamuhämärässä, lienee ratsastajia ollut satakunta miestä. Takimmaiset työnsivät edellä kulkevia joku ratsastaja joutui suon laitaan. Etummaiset olivat jo päässeet kukkulan laelle: siellä heidät kohtasi talonpoikain joukko keihäin, kirvein ja miekoin, ja ampujatkin osasivat suoltaa joukkoon tarkemmin — isännättömät ja haavoittuneet hevoset huusivat ja hirnuivat ja häiritsivät joukkoa yrittämällä tunkeutua muitten väliin, ja haavoittuneitten miesten huudot sekaantuivat kukkulalla aseitten kalinaan.

Tieltä kuului korkea, nuori ääni huutavan kesken melua — pitkä, ryhdikäs ritarivarusteinen mies hillitsi vauhkoa hevostaan, vaatien samalla hiljaisuutta. Metelin laattua hetkeksi kukkulalla olevat kuulivat hänen olevan norjalaisen. He kuulivat melkein kaikki mitä hän huusi ylhäällä oleville talonpojille. — Sitä seuranneessa hiljaisuudessa Olav huomasi sateen alkaneen —.

Norjalainen herttua huusi, ettei Eirik-herttua tullut aseineen kansaa vastaan, elleivät he ensin hyökänneet. Kuningas Haakonhan oli rikkonut kaikki sopimuksensa sekä herttuan että Tanskan kuninkaan kanssa — niin että kesällä heitä odottaa jälleen retki sitä maata vastaan — ja hän oli tehnyt liiton kuningas Birgerin kanssa ja aikoo viedä norjalaiset sotajoukkonsa tukemaan ruotsalaista kerjäläiskuningasta, joka tekee vääryyttä omille veljilleen. Kuningas Haakon oli pettänyt pahoin sen miehen, jonka hän vast’ikään oli toivottanut tervetulleeksi vävynään — eikä herttua ollut tahtonut muuta täällä Norjassa kuin päästä kuninkaan kanssa puheisiin, mutta kuningas Haakon oli loukannut omia ritareitaan niin pahoin, ja hän käyttäytyi niin julmasti ja kopeasti hallitessaan täällä, että Eirik-herttua oli saanut kannattajikseen monia mainioita ja ylhäisiä Norjan herroja, jotka nyt odottivat talonpoikain tukea edesottamisissaan —.

»Tuo on herra Lodin Sighvatinpoika», sira Hallbjørn virkkoi, »Bjørnen kasvatti — kettu ja kuninkaan pettäjä kuten setänsäkin.»

»Antaa mennä», Baard huusi, ja harjalla seisovat talonpojat vierittivät alas hirsiä ja kiviä — varustusten vieriessä alhaalla ratsastavien niskaan syntyi kärventyneen kiven hajua. Olav näki pystyyn kohoavien hirsien lomitse ilmassa heiluvia hevosen jalkoja, eläinten kieriessä selälleen; hirnuttiin, kiljuttiin, huudettiin yhdessä mylläkässä, miehet yrittivät irtautua satulastaan ja kömpiä ylös — siellä kävi samanlainen vilinä kuin onkimatoja täynnä olevassa astiassa, johon pikkupojat viskelevät kiviä. Sitten hän juoksi muitten mukana kallioreunan yli, ryntäsi tielle, jossa talonpoikain etujoukko oli ahdistuksessa ja joku mies jo makasi maassa — monet ratsujoukosta olivat tunkeutuneet lävitse, kääntäneet hevosensa ja hyökkäsivät takaapäin talonpoikain niskaan.

Olav heitti kilven selkäänsä, tarttui kirveeseensä kaksin käsin, hevosten vaahto vain valui höytäleinä hänen päälleen hänen taistellessaan höyryävien, jaloilleen pyrkivien hevosten välissä. Hän tarttui hevosen kuolaimiin, iski samassa kirveen hamaralla miehen teräväpäisen nuijan tieltään, löi hevosta, niin että se vaipui polvilleen ja iski miehen nurin. Olav juoksi sitten kaatuneen hevosen ja miehen ohitse, ja häntä seurasi joukko talonpoikia. Hän sai iskun kypäräänsä, niin että silmissä musteni, mutta isku luiskahti syrjään, hän jäi seisomaan suorana, tappeli, käsitti miten epätasaista taistelu oli, talonpojat jalan, sekä edessä että takana ratsuväkeä — paikka oli huonosti valittu: ruotsalaiset ryntäsivät kankaalle tien itäpuolelle, jossa talonpoikain joukot olivat harvempia, hän kuuli kesken iskujen ja taistelun melskeen jonkun huutavan ja kehoittavan pitämään puoliaan; se oli hänelle tuntematon tunturiseutujen päällikkö. Hän ei voinut kypäräkorvallisten vuoksi nähdä paljon sivulleen, mutta hän huomasi yhä useamman vihollisen ratsastavan itäänpäin nummelle — siellä kävi nyt kiivain ottelu, ja hänen takanansa taistelivat hänen toverinsa selkä häneen sekä ne, jotka taistelivat tulevia vastaan — suurin vihollisjoukko oli nyt heidän selkäpuolellaan: talonpoikain hyökkäys oli murrettu, sen hän käsitti ja hän mölysi täyttä kurkkua iskiessään kirveellään raivoissaan. Vasemmalla, nummella talonpojat näyttivät pakenevan, mutta jyrkänteellä seisova pieni lauma, joka nyt taisteli selkä selkää vasten, ratsumiehiä sekä ala- että yläpuolella, puolustautui kuolemaa pelkäämättä — emme väistä, emme väistä, lauloi kirveen isku!

Silloin hän huomasi kukkulan alla tiellä pitkän ratsujoukon lähestyvän keihäät käsissä: heikossa, harmaassa aamuvalossa teräskypärät ja olkakilvet sekä hevosen suojukset loistivat märkinä — ei kannattanut sen enemmän enää —.

Hän ryntäsi lävitse ja pääsi jyrkän, oikeanpuoleisen tien viereen, kiipesi sitä auttaen kirveellä itseään ja pääsi ylös. Sekä hänen edessään että takanaan kiipeili, ponnisti ja riensi hänen taistelutovereitaan vierua ylös — useimmat olivat selviytyneet tänne. Päästyään jonkin matkaa ylös hän pysähtyi ja katseli taakseen — tien toisella puolella juoksi suurin osa talonpoikais-joukosta nummen poikki ratsuväki kintereillään ja hävisi petäjikköön. Mustaksi poljetulla tiellä makasi hevosia ja miehiä sikin sokin, mustia olentoja lumisohjossa, toiset liikahtelivat, toiset makasivat hiljaa, ja kaiken sen ylitse ratsasti herttuan rautapukuinen pääjoukko, raskasaseisia sotureita, niin että kuului töminä ja kilinä — ja sade valui virtanaan. — Olav läksi juoksemaa eteenpäin metsäisen ylängön poikki.

— Olav kulki aukean yli; pikkutaloja näkyi joen varrella. Eräs mies juosta hoippui hänen edellään, nyt se kaatui ja jäi siihen. Hänen luokseen päästyään Olav pysähtyi, kohotti häntä ja käänsi hänet. Siinä oli Baardin vävy, kesällinen sulhanen. Hoskold Joninpoika työnsi horroksissa hänet syrjään, istui puolittain toiseen käteen nojaten, pää nuokuksissa, sitten hän kääntyi, kaatui ja jäi toiselle kyljelleen makaamaan — ihan niinkuin pikku poika, kun hänet herätetään liian aikaisin, kääntyy vuoteessaan unen pöpperössä ja nukkuu uudelleen, ajatteli Olav. Lumi oli Hoskoldin ympärillä verinen. Olav nosti hänet ylös ja sai hänet vaivoin olkapäänsä varaan. Oli ylen raskasta kahlata painava taakka selässään vetisessä lumessa mättäistä maata, mutta hän sai hänet sentään erääseen mökkiin, jossa istui pari eukkoa. — Hän ei jaksanut muistaa, mitä oli sanonut naisille tai nämä hänelle juostessaan joittenkin jäljessä kolmen, mökin luona häneen yhtyneen miehen kanssa. Hän oli saanut mahaansa joko iskun tai potkun, vatsassa tuntui pahka ja se vaivasi kävellessä.

Hetken kuluttua hän saapui jollekin korkeammalle kalliolle pakenevan talonpoikaisjoukon keskelle. Hän heittäytyi kuusen juurelle kanervikkoon ja sai vähän ruokaa — usealla miehistä oli eväsreppu, josta jakoi toisille. Baard oli siellä sekä sira Hallbjørn ja neljä, viisi muuta tuttua kaikkiaan oli sinne kerääntynyt parisenkymmentä miestä.

Eräs talonpojista huudahti, hän juoksi pienelle kallionnyppylälle ja katseli eteenpäin. Toiset seurasivat. Täältä näki etelästä palasen Skeidin seutua. Metsän alta kohosi sakea, musta savu leviten painostavassa ilmassa ylt’ympäri. Siellä paloi Hestbaek, arvelivat näiltä seuduilta olevat miehet. Vähän kauempana idässä näkyi toinen savu ‒ herttuan väki kosti hyökkäyksen.

»Sinuapa on pidelty pahoin, Baard», Olav virkkoi matalalla äänellä. Hestbaekin Arne, Baardin appi ja Olavin sukulainen eli vielä korkeasta iästään huolimatta reippaana ja toimeliaana. Olav ei voinut olla myöskään kertomatta Baardin vävystä, jonka hän oli jättänyt tuonne kukkulan alle johonkin mökkipahaseen vaikeasti haavoittuneena.

Mutta Baard, harvapuheinen, hyvänahkainen suurtilallinen, naurahti vain raivoissaan.

Sade valui suoranaan sulavaan lumeen hillityn kahisevasti. Koko sitä alaa, jossa palavat rakennukset olivat, kehysti tumma taivas, joka näkyi matalalla taivaanrannan tummansinisten metsien latvoilla. Miehet olivat ryömineet tiheimpien kuusten alle, jutellessaan natustelleet ruokiaan ja imeskelleet lunta.

He huomasivat nyt kaikki, että hyökkäystä varten oli valittu sopimaton paikka. Aurevirran laakso, kapeine ratsuteineen kivisen rotkon keskellä, olisi ollut paljon sopivampi. Mutta siellä metsien laidassa asuvat talonpojat eivät olleet halunneet ärsyttää vihollislaumoja, ennenkuin ne olivat edenneet heidän seuduiltaan kauemmaksi. — Sitten juteltiin, että hirsivarustukset olisi pitänyt säästää siihen asti, kunnes haarniskajoukot saapuivat kohdalle — ja eräs mies kysyi, mikseivät vakoilijat olleet ilmoittaneet sellaisen joukon tulosta mitään. Olav oli juuri maannut tuumaillen, että olisivatpa he sen tienneet, niin — mutta se oli sira Hallbjørnin syy, vastatkoon hän. Mutta pappi sanoi vain, että nämä sotilaat lienevät olleet taloissa etelämpänä, kuin missä hän ja Olav olivat käyneet. Miehet noituivat, toiset kiroilivat karkeasti: siinä joukossa lienee itse herttuakin ollut.

Sitten keskusteltiin, mihin nyt olisi ryhdyttävä. Useimmat olivat halukkaita palaamaan koteihinsa ottamaan selkoa, miten siellä oli asiain laita. Silloin sira Hallbjørn virkkoi.

»Olisi mieletöntä sallia herttuan asettua Osloon häiritsemättä. Jos hän asettuu Akershusin eteen — sitä hän saa tuskin niinkään helposti, Munan Baardinpoika ei ole tyhmä enemmän kuin arkakaan, ja hänellä on hyvä miehistö. Minun mielestäni me tekisimme kaikkein viisaimmin, jos painuisimme itää kohti Eyjavatniin ja sieltä menemme Sudrheimiin. Kuninkaan vävy Haftor ja hänen veljensä ovat reippaita miehiä ja johtajiksi sopivimmat, jos kutsunta pannaan toimeen. Mikäli tiedän ei Haftor sure suurestikaan, vaikka näyttääkin siltä, kuin hän ei milloinkaan saisi kutsua Eirikherttuaa veljekseen ja langokseen — Sudrheimissä oltiin vain kohtalaisen iloisia kuninkaan antaessa hänelle Agnesrouvan nuoren sisaren.»

Metsästä kiipesi nuoria poikia näkyviin — he taluttivat vanhempaa, miestä, josta veri vuoti kuin härän kidasta. Joidenkuiden miesten alkaessa papin kanssa hoidella haavoittanutta kysyi eräs nuorukaisista Hestvikenin Olav Auduninpoikaa, oliko hän täällä. Olav ei ensin tuntenut kysyjää, mutta sitten hän tunsi hänet siksi pojaksi, joka oli tullut maihin Bjørninpoikain aluksesta ja seurannut häntä Galabyhyn. Nuorukainen kysyi nyt, mitä Olav aikoi tehdä ja saisiko hän seurata tätä? Olav vastasi sen kyllä käyvän päinsä, mutta ettei hän ollut ennättänyt ottaa mukaansa muuta kuin mitä näkyi ja että hän puolestaan aikoi seurata sira Hallbjørnin neuvoa ja lähteä Sudrheimiin Joninpoikain luo katsomaan, aikovatko raumarikiläiset yrittää kartoittaa herttuaa.

Vieras sanoi olevansa siihen suostuvainen. Hänen nimensä oli Aslak ja hän oli Yttre Dalin Gunnarin poika Rumudalista, mutta hänellä oli kolme häntä vanhempaa veljeä, ja niin toivoivat vanhemmat hänen menevän luostariin. Hän oli nyt ollut kolme vuotta, kolmetoistavuotiaasta asti, Tunsbergissa valkoveljesten luona, sillä isä Sigurd Knuutinpoika oli hänen enonsa. Mutta hänestä ei ollut munkiksi — hän olikin ollut suurimman osan aikaa eräällä luostarin Andabussa olevista tiloista, ja nyt he olivat sopineet enon kanssa, että hän matkustaisi kotiin.

»Ja kun minä sitten kuulin sotaretkestä ja kun he aluksella sanoivat laskevansa Hestvikenin rantaan, ja nähdessäni sinun olevan varustuksissa —. Eno on jutellut sinusta — tehän olette tuttuja, tietääkseni.»

»Onko isä Sigurd jutellut minusta?» Olav kysyi vähän epäilevänä. »Minä näin hänet ollessani siellä asialla, mutta me emme vaihtaneet keskenämme montakaan sanaa — minä en käsitä, mitä hän voisi minusta puhua —.»

»Hän sanoi sinun olevan urhoollisen miehen ja että sinä olet ollut ulkomailla — hän mainitsi, että sinut on kasvatettu Ylämaissa, Frettasteinissä, ja että sinä olet nainut sieltä.»

Olav ei vastannut siihen mitään. Hän ei milloinkaan kuullut mielellään puhuttavan nuoruudestaan eikä kohdannut kernaasti sen aikaisia ylämaalaisia. Hän ei ollut milloinkaan tiennyt, että premonstratensiläisluostarin isä Sigurd Knuutinpojalla oli sukulaisia ylämaassa. Mutta se ei tuntunut nykyjään olevan ajattelemisen arvoista —. Hän kysyi Aslakilta, missä tämä oli ollut rotkossa taisteltaessa, ja antoi pojan kertoa itse puhumatta paljoakaan. Hän oli myös vähän väsynyt ja likomärkä, pää oli kipeä, hän huomasi sen nyt vasta, kypäräänsä saamastaan iskusta, ja saappaat olivat hanganneet jaloista nahan rikki.

Kohta päivällisajan mentyä joukko läksi vuorelta liikkeelle. Useimmat halusivat mennä kotiin — niiden joukossa oli Skikkjustadin Baard; hän tahtoi nähdä vävyään. Mutta yksitoista miestä läksi itää kohti, heitä johti eräs Skeidin pitäjäläinen, jonka oli määrä johtaa heitä tietä metsien kautta Eyjavatniin. Heitä oli sira Hallbjørn ja Olav Auduninpoika, Markus ja Simon Alfinpojat Bergistä, eräs jättiläismäisen vahva nuori talonpoika, jota Olav ei tuntenut; loput olivat loismiehiä sekä sitten mainittu nuorukainen, Aslak.

Metsässä heihin liittyi useita miehiä, keskusteltiin taistelusta — vaikkei kukaan tiennyt mitään sen varmempaa, montako talonpoikaisjoukosta oli kaatunut ja miten monta herttua oli menettänyt. Osa ratsumiehiä oli kääntynyt takaisin, ryöstänyt ja polttanut taloja, mutta he eivät olleet malttaneet mennä kovin kauas.

Pian keskustelu vaikeni. Pieni joukko kulki hanhenmarssia metsämaita ylös alas, matalien kuusikkoisten kukkulain yli ja ympäri, korkeassa, märässä kanervikossa ja lumisohjussa — jäillä kohosi hyyhmä nilkkoihin asti. Ja sade valui harmaista pilvistä valumistaan. He saapuivat hämärissä kylään, heidän edessään levisi Eytja-järvi, laajana, harmaankalpeana kenttänä illan pimenevän sadetaivaan alla.

Kukaan ei tiennyt täällä kerrassaan mitään rauhattomuuksista, ja niiden suurtilojen miehet, joissa he pyysivät yösijaa, lähettivät heti sanan Ormbergin ritarille; vuoltiin arpakapula ja miehet riensivät sytyttämään merkkitulia. Ja niin seuraavana päivänä oli koolla ainakin kahdeksisen kymmentä miestä lähdössä pohjoista kohti sohjuisen jään poikki jalan, ratsain ja rekipelin.

VIII.

Vierasseutulaiset saivat majoittua paikkakunnan eri taloihin ja he viettivät siellä joulun. He saivat useimmissa paikoissa hyvän vastaanoton — raumarikiläisillä oli kova halu lähteä Osloon väläyttelemään herttualle terää. Mutta sira Hallbjørniä pyydettiin Sudrheimiin asumaan — hän oli herra Jon Raadille kaukaista sukua — ja niin tämä pyysi myöskin Olav Auduninpoikaa viettämään joulua luonaan.

Hän piti taloa nuorimman poikansa, Ivarin kanssa; toiset, herra Haftor, kuninkaan vävy ja herra Tore Tinghovde olivat kuninkaan kanssa Bjørgvinissä. Sira Hallbjørn ja Olav saivat nukkua kauniissa, kahden naimattoman pojan asuinrakennuksessa, ja Jon-herra lähetti heille tarpeelliset vaatteet.

Olav ei ollut vuosikausiin viettänyt joulua näin iloisin mielin. Talosta lähti lähettejä ja palasi tuoden tietoja; Jonherralla oli vakoilijansa. Kuninkaan nuori sukulainen, Munan Baardinpoika Akershusissa, oli saanut sotaretkestä ajoissa tiedon. Hänellä oli niin vähän miehiä, ettei hän uskaltanut tehdä hyökkäystä, mutta hän oli kuitenkin puolustautunut ensi ryntäystä vastaan. Herttua oli silloin leiriytynyt linnan edustalle, mutta pitkällinen sade pakotti hänet lähtemään rämeisen Akershusin edustalta ja palaamaan takaisin kaupunkiin. Hän vietti joulua siellä rannalla olevassa, vanhassa kuninkaan kartanossa, löi norjalaisia ystäviään ritareiksi Ja piti turnajaisia — vaikkakin huhuiltiin hänen saaneen leirillä ollessaan horkan, jonka vuoksi hän usein sairasteli, Hän otti maaseudulta pakkoveroa, eivätkä kaupunkilaisetkaan siitä päässeet vapaiksi, vaikkakin hän siellä oli varovampi. Sudrheimiläiset nauroivat vahingoniloista naurua — oslolaisten rakkaudella ei ennen, Eirik-herttuan vieraillessa siellä kuninkaan vävynä, ollut rajoja; herttuan joukkoon kuului kolmesataa saksalaista ratsumiestä, puolitoista sataa ruotsalaista sotilasta, ja hänen norjalaiseen joukkoonsa kuului yhteensä runsas vanhanaikainen sadanmiehen ryhmä, useimmat asestetut ritarien tavoin.

Sudrheimin herra Jon Raud ei ollut vielä erikoisen vanha, mutta hän oli sairaalloinen, ja niin jäi pojan, Ivar Joninpojan tehtäväksi talonpoikain johto, hän oli rohkea, viisas ja kansan suosiossa — mutta hän oli ylen nuori, tuskin kahdenkymmenen yhden ikäinen. Sudrheimissä vietettiin joulu vanhan tavan mukaan, ja Olav tapasi täällä monta miestä ja naista, jotka olivat hänelle kaukaista sukua, aina niiltä ajoilta, jolloin hänen sukunsa omisti Dyfrinin. Hän oli sudrheimiläisillekin sukua, kuten selvisi.

»Mistä se johtuu, Olav», herra Jon kysäsi eräänä päivänä, »ettet sinä ole milloinkaan pyrkinyt kuninkaan lähelle? Onhan väärin, että niin korkeasukuinen, varakas ja hyvän kasvatuksen saanut mies ei kuulu hänen henkivartioonsa.»

»Palvelin kuningas Haakonia hänen johtaessaan retkiä», Olav vastasi, »mutta tietäkää, herra, että nuoruudessani olin Alf Erlinginpojan käskettävissä ja vannoin Jumalan ja suojeluspyhäni nimessä, kuultuani jaarlin kuolleen lainsuojatonna, etten milloinkaan vanno käsi miekankahvalla uskollisuutta toiselle miehelle, kaikkein vähimmin sille, joka hänet henkipatoksi julisti.»

»Sinä olet uskollisempi kuin useimmat muut», Jon-herra virkkoi huoahtaen. Hän oli tuntenut jaarlin hyvin ja sen jälkeen hän jutteli usein Olavin kanssa hyvästä Alf-herrasta — ja Olavin mielestä hän ei ollut milloinkaan ollut niin lähellä omaa nuoruuttaan eikä niitä aikoja, jolloin hän itse oli vapaa ja huoleton — niin, ei ainakaan kotiin Norjaan paluunsa jälkeen.

Sira Hallbjørnkin oli aivan kuin toinen mies, sävyisä ja hauska ihminen. Hän otti koko sieluineen osaa retkeen ja myöntyi kaikkiin sudrheimiläisten ehdotuksiin. Hän näytti viihtyvän paljon paremmin maallisten ylimysten ja päälliköitten joukossa kuin pappien ja talonpoikain parissa. Hän ja Olav olivat joskus nuoren Ivarin ja tämän ystävien kanssa metsästämässä sopivalla ilmalla. Pyhäpäivinä hän luki kirkossa messun, ja ihmiset pitivät siitä paljon, sillä hän käyttäytyi kauniisti alttarilla, ja hänellä oli kaunis, voimakas ääni, puhuipa sitten tai luki — pitäjän pappi oli tyhmä tomppeli, ja Jon-herran kotipappi jo niin vanha, että hän alkoi olla lapsi uudelleen. Hän pystyi kyllä vielä lukemaan messun, mutta hän ei enää tuntenut ihmisiä; hän luuli usein Ivaria Jon-herraksi, joka oli ollut nuoruudessaan hänen kasvatettavanaan.

Haftor-herran nuori puoliso, rouva Agnes Haakonintytär, oli kotonaan Sudrheimissä, sillä hän odotti toista lastaan — hänellä oli jo poika, ja sukulaisilla oli siihen poikaan nähden omat suunnitelmansa — jos pieni Ingeborg-neito sattuisi kuolemaan perillisittä.

Se, mitä Olav oli kuullut rouvan äidistä, kuningas Haakonin jalkavaimosta, oli saanut hänet aina lämpenemään, vaikkakin ihmiset puhuivat siitä enimmäkseen ivalla. Hän oli talonpojan tytär jostain sisävuonoilta ja hän oli ollut kuningatar Ingeborgin kylvynlaittaja-neito. Hänen valmistamansa kylpy oli kerran ollut liian kuuma, silloin hänen emäntänsä oli lyönyt häntä niin pahoin, että hän oli mennyt pois kylpyhuoneesta itkien ja verissään, ja silloin hän oli tavannut kuninkaan nuoren pojan, herttua Haakonin. Hän puhutteli tyttöä ja kysyi, miksi hän niin itki. Hän ei ollut kaunis ja hän oli poikaa paljon vanhempi, ainakin parikymmentä vuotta, mutta ennenkuin vuosi oli umpeen kulunut, hän synnytti kuninkaanpojalle lapsen. Kuningatar oli pakahtumaisillaan raivosta, mutta herttua ei tahtonut erota jalkavaimostaan, ja asetuttuaan Osloon asumaan hän antoi tälle kartanon asunnoksi Bergheimin kihlakunnassa. Hänen herttuan kanssa saamistaan lapsista eli ainoastaan Agnes-neiti. Mennessään naimisiin saksalaisen neidin kanssa hän otti jalkavaimonsa tyttären luokseen, mutta äidin hän lähetti Reinsin luostariin. Hänestä tuli siellä nunna parisen vuotta sitten. Hän oli aina ollut hurskas, siveä nainen, köyhille hyvä — mutta kuninkaan jalkavaimoksi hän oli sentään ihmisten mielestä sopimaton, niin pieni ja kalpea, arka ja ujo vieraitten parissa; kerrottiin hänen usein rukoilleen herraltaan armoa sellaisille, jotka olisivat sietäneet saada kovan rangaistuksen. Agnes-rouva oli tullut äitiinsä, hän oli pieni ja kalpea, ilman mitään viehätysvoimaa, harvasanainen, mutta lempeä nainen.

Kun Olav eräänä päivänä istui huoneessaan aseitaan korjaillen, tuli eräs nainen sisään, kulki vuode vuoteelta, nosteli peitteitä ja pöyhi pieluksia. Tultuaan valon ääreen Olav huomasi sen olevankin itsensä Agnes-rouvan. Olav nousi tervehtimään, ja kun nainen lähestyi ojentaen kätensä, Olav polvistui kuninkaan tyttären edessä, suuteli hänen kättään, ajatellen hänen paremminkin muistuttavan lopen kulunutta torpparin vaimoa, jonka on pakko kulkea askareillaan, kunnes vaipuu nurkkaansa.

»Katselin vain onko vieraillamme täällä kaikki hyvin», Agnes-rouva virkkoi. Hän istuutui rahille, ja Olav jäi seisomaan hänen eteensä pää kumarassa, toinen käsi sydämellään; hän vastasi tämän kysymykseen kiittäen, että heillä oli kaikin puolin hyvä olla.

»Te Foldenin miehet tiedätte hyvin vähän mitä koteihinne kuuluu?» rouva kysäsi.

Niin on, Olav selitti; he eivät olleet kuulleet, enemmän kuin kyselleetkään kuulumisia lähtönsä jälkeen.

Olav ei voinut olla naurahtamatta — hän ei ollut milloinkaan viettänyt tämän iloisempaa joulua, hän vastasi.

»Mutta sinähän et taida tietää, onko sinun kotisi pystyssä, vai onko se tuhkana?»

»Hestviken on ollut tomuna ja tuhkana jo kolme kertaa, hyvä rouva»,
Olav vastasi entiseen sävyyn. »Jos se on neljännen kerran poltettu,
ei minun auta muuta kuin tehdä esi-isäini tavoin, ottaa onni vastaan
Jumalan kädestä ja rakentaa uudelleen.»

»Poikani on herra Ragnvaldin kanssa, ja tyttäreni ovat ystävien luona vuonon länsirannalla, niin ettei minulla ole mitään syytä heitä surra.»

»Vai niin, sittenhän sinun asemasi onkin helpompi kuin monen muun,
Olav. Saa kuulla niin paljon — köyhät talonpoika-rukat etelässä —
Jumala heitä auttakoon!»

»Amen, rouva — mutta jos Hän tahtoo, ei enää kestä kauan, kun he saavat avun ja koston. Vahinko, ettei teidän herranne ole täällä, vaikka onhan Ivarilla kyllä hyvää tahtoa —»

»Oi, enpä tiedä», Agnes-rouva huokasi. »En voi sanoa, että, suren kovin
Haftor-herran poissaoloa. Talonpojat saksalaisia sotilaita vastassa, se
on epätasaista taistelua, vaikkapa talonpojat ovatkin monilukuisina —.
Vaikka onhan minulle raskasta hänen poissaolonsa tänä aikana.»

Olav katseli pientä naista — hänen mielestään tämän nöyryys oli pelkkää hyvyyttä ja hänen sanansa olivat kaikkea muuta kuin kuninkaantyttären sanoja. Mutta hän sääli häntä. Hänen ruskeat silmänsä olivat kauniit, muuta kaunista hänessä ei ollutkaan.

Hän tunsi häntä kohtaan erittäin syvää myötätuntoa kuultuaan eräänä aamuna, jokin päivä äskeisen jälkeen, että Agnes-rouva oli lapsivuoteessa, eivätkä läsnäolevat rouvat olleet varmat miten siinä kävisi. Jon-herra kuljeskeli omaisineen edestakaisin synkän näköisenä, mutta heitä huoletti eniten se, että jos Agnes-rouva kuolisi, katkeaisivat lujimmat siteet, jotka kiinnittivät Haftor Joninpojan kuninkaaseen, jos taas lapsi kuolisi, olisi heidän viinessään yhtä nuolta vähemmän.

Mutta illan suussa tuli sana, että Agnes-rouva oli saanut suuren, kauniin pojan, ja nytkös riemu syntyi: Jon-herra käski tuomaan simaa ja viiniä, ja miehet joivat vastasyntyneen onneksi. Isoisä kannatti sisään vanhimman, vuoden vanhan pojan, Jonin, jota omaiset kutsuivat keskenään junkkeriksi — häntä tervehdittiin ja kuljetettiin sylistä syliin, ja herrat joivat, kunnes joutuivat nurkkaan miesten tavoin, kuten Ivar sanoi.

Sira Hallbjørn kastoi vastasyntyneen seuraavana päivänä — hänen nimekseen tuli Magnus. Vieraat kävivät omaisten kanssa uhraamassa, ja illalla juotiin ristiäisiä suurella riemulla, mutta Olav ei voinut olla ajattelematta nuorta äitiä, jonka kaikki näyttivät unohtaneen — eräs naisista oli maininnut hänen olevan hyvin sairaan, makaavan kuumehoureissa ja valittavan, ettei Haftor-herra tule hänen luokseen; he eivät saaneet häntä ymmärtämään hänen olevan Bjørgvinissä.

Mutta eräänä iltana, pari päivää ennen hiivanuuttia, tuli Sudrheimiin tieto kahdentuhannen miehen suuruisen talonpoikaisjoukon, lidungilaisia ja ringerikiläisiä, kulkevan Osloa kohti. Kaupungissa oli asianlaita sellainen, että Eirik herttua oli ollut jouluna hyvin sairaana, mutta nyt hän oli parempi, ja siitä ilosta hänen ystävänsä aikoivat viettää hiivanuuttia suurin juomingein. Lidingiläiset olivat saaneet siitä vihiä ja heidän aikomuksenaan oli hyökätä yöllä kaupunkiin.

Ivar Joninpoika neuvotteli heti ystävineen, ja he läksivät seuraavana aamuna kolmisata-miehisenä joukkona, mutta loput raumarikiläisistä, jotka asuivat kauempana pohjoisessa ja lännessä, seuraisivat heitä mahdollisimman pian: Ivar pelkäsi lidungilaisten ennättävän ennen häntä ja vievän häneltä kunnian. Foldenin miehiä oli vähän kerrassaan kokoontunut viitisenkymmentä henkeä, ja Olav oli heidän päällikkönsä. Hän juuri oli nostattanut talonpojat ruotsalaisia vastaan ensi hyökkäykseen ja hän juuri oli lähettänyt ajoissa varoituksen Akershusin linnanherralle — hän ei ollut tullut sitä ennen ajatelleeksi, eikä hän ollut Oslon tiellä taistelussakaan päälliköitten joukossa. Mutta täällä Sudrheimissä hän sai siitä kunniaa, ja lankesi ikäänkuin itsestään, että häntä pidettiin joukkonsa ensimmäisenä. Olihan hän Hestvikenin vanhan päällikönistuimen omistaja ja Alf Erlinginpojan entinen henkivartija. Ja hän itsekin piti sitä niin luonnollisena — hänen mielestään kaikki oli niinkuin olla pitikin. Toiset kolme alipäällikköä olivat nuorempia miehiä, lähempänä Ivar Joninpojan ikää.

He saapuivat hämärissä Gellirvaaran juurelle, Tveitin kylään, ja saivat tietää herttuan asettaneen vartijoita Hofvingin majataloon, Sinseen ja Akeriin kirkon viereen, mutta joka paikkaan vain vähän miehiä, sillä sattui niin onnellisesti, että kaikki nämä tien varsilla olevat tilat kuuluivat nunnaluostarille, ja abbedissa, rouva Groa Guttormintytär oli pannut ankaran vastalauseensa ja uhannut kovin, jos hänen alustalaisilleen tapahtuu jotain vahinkoa — eikä herttua halunnut joutua tämän topakan nunnan kanssa epäsopuun, jos sitä suinkin voi karttaa. Kautta koko kihlakunnan oli sisarten talonpojilla enemmän etuisuuksia kuin muilla talollisilla, sekä itsenäisillä että vuokraajilla; kaikkein pahimmin oli käynyt kruunun ja suurtilallisten vuokramiehille. Sira Hallbjørn nauroi sen kuultuaan: hän ei kylläkään ajatellut rouva abbedissaa hyvällä, sillä hän oli riidassa tämän kanssa, mutta nyt hänkin nauroi asialle. Pappi seurasi Ivaria varustuksissaan ja asestettuna.

Neuvoteltua muutamien naapuri-talollisten kanssa sovittiin, että raumarikiläiset kätkeytyvät metsään ennen päivän koittoa ja odottavat siellä seuraavaa iltaa. Sitten he kulkevat edelleen pitkin Alnajokea, hyökkäävät matkan varrella Holfvinissa vahtien kimppuun ja ryntäävät kaupunkiin Martestokkerin poikki, Silläaikaa lidungilaiset hyökkäävät lännestä nunnaluostarin ohitse. Näiden oli kierrettävä Akerin kirkko ja kuljettava Frysjun sillan poikki, sillä jää oli Bjaarrin lahdessa heikkoa, eikä Frysjun alajuoksu ollut vielä jäätynyt. Täällä vaaroilla oli pakastanut ja oli siksi paljon lunta, että Ivar Joninpojan lähetit voivat lännessä käyttää suksia, kunhan seurasivat tien vartta peltoja myöten.

Ivar asettui päällikköineen lepäämään Tveitin taloihin aamunkoittoon asti. Mutta vähän ennen puolta yötä tempaistiin pirtin ovi auki äkkiä, ja sisään astui eräs niistä talonpojista, joiden kanssa he olivat neuvotelleet illalla, vanhan vaimon, äitinsä kanssa.

Vaimo asui kaupungissa naimisissa olevan tyttärensä kanssa, ja heillä oli olutanniskelu eräässä talossa lähellä kuninkaan kartanoa. Herttuan miehet olivat saaneet vihiä, että suuri talonpoikais-armeija marssi lännestäpäin Osloa kohti, ja he olivat varustautuneet huomenna tekemään suurrynnäkön Akershusia vastaan. Vaimo oli keinotellut itselleen pääsyn kaupungista sanaa tuomaan — sillä Oslo huhuiltiin kaupunkilaisten kesken Sudrheimin herrojen keräävän myöskin joukkojaan Ylämaissa, mutta sitä ruotsalaiset eivät uskoneet.

»Tästä syntyykin toisenlaiset hiivanuutin tanssit», sira Hallbjørn virkkoi. Nyt ei ollut helppo tietää, mihin raumarikiläisten olisi ryhdyttävä. Silloin sira Hallbjørn pyysi puheenvuoroa ja sanoi, ettei ole muuta kuin kaksi mahdollisuutta valittavana: »— eikä niistä toinen ole toistaan parempi. Toinen on se, että me lähdemme heti länttä kohti, samaa tietä, jota lähetit menivät, sitten Sandakrarissa joen poikki, hyökkäämme Akerin vahtien niskaan ja otamme Frysjun sillan huomenna haltuumme, kunnes lidungilaiset saapuvat — jos voimme. Jos herttua onnistuu saamaan Akerinlinnan haltuunsa, saattaa hän valmistaa lännestä tulevalle talonpoikaisjoukolle verisen kylvyn ja tehdä Haakon-kuninkaan kanssa rauhan aivan oman mielensä mukaisen — hän norjalaisine ystävineen. — Toinen neuvo on se, että me palaamme jälleen kotiin Raumarikeen ja tyhjennämme häveten Sudrheimin viimeiset joulutynnyrit.»

Nuori Ivar pohti päällikköineen papin neuvoa. Siitä tulisi epätasainen ottelu, kolmesataa miestä ja niistä ainoastaan seitsemän viidettä ratsain ja ratsumiehen tavoin asestettuna, mutta loput talonpojista jalan, niitä vastassa herttuan sotilaat ja tottuneet taistelijat.

»Mitä Te, Olav Auduninpoika, sanotte?» Ivar kysyi. »Te olette vanhin ja kokenein?»

»Minä sanon papin olevan oikeassa. Ei muuta neuvo kuin jompikumpi mainituista. Niistä ei ole kumpikaan hyvä — mutta edellinen ei mielestäni sentään ole aivan mahdoton. Ellemme pysty pitämään siltaa hallussamme, voimme repiä sen ja pelastua Akerinlinnaan.»

Sira Hallbjørn huomautti olevan sangen tärkeätä, ettei herttua saisi linnaa käsiinsä. Heidän oli valmistauduttava siltaa repimään, kuten Olav sanoi ja heillähän oli Akerinkirkko ja kirkkomaa takanaan, sieltäkäsin oli hyvä puolustautua, jos vihollinen sattuisi saamaan osan väkeään joen yli; ja jos heidät karkoitettaisiin kirkkotarhasta, voisivat he paeta kirkkoon; siellä he voisivat pysyä kunnes läntinen joukko saapuisi.

»Uskotko sinä itse omia sanojasi?» Olav kysyi pukeutuessaan papin kanssa varustuksiin, »että lidungilaiset pääsisivät kirkon luo, jos kerran ritarijoukko ennättää Frysjan länsipuolelle?»

Sira Hallbjørn pudisti päätään, »— mutta emmehän me voi kääntyä kotiin yrittämättä taistella. Ja voi käydä maalle kalliiksi, jos Eirik-herttua joutuu hallitsemaan Akerinlinnassa ja neuvottelemaan rauhasta sen kanssa, jota hänen pitäisi kutsua apekseen —»

»Niinhän se on. — Tämä retki on minun mielestäni aloitettu vähän päättömästi. Mutta Ivar on nuori — pahempi sydämetön kuin päätön, ja sydän on paikallaan sekä hänellä että kansalla, eikä tappeluhaluakaan puutu.»

»Ei. — Muistatko sinä viimekesäisiä häitä — sinun tapparasi lauloi?
Pianhan nähdään kumpaa se varoitti, sinuako vai minua.»

»Minä en ole milloinkaan kuullut sellaisen aseen laulavan muuta kuin sukua tarkoittaen. Mutta tässä tapauksessa tuntuu siltä kuin se tarkoittaisi meitä kumpaakin», Olav virkkoi naurahtaen ja sira Hallbjørnkin nauroi: »Siltä melkein näyttää.»

Ei ollut kuutamoa, ja taivas oli täydessä tähdessä. Lunta ei ollut niin paljon, että se olisi estänyt kulkua, pakastikin hiukan. Olav Auduninpoika ja sira Hallbjørn ratsastivat foldingilaisjoukon etunenässä — se oli viimeisenä sotajoukossa. Olav ja pappi olivat saaneet lainata Sudrheinistä hevoset, mutta Olav sanoi taistelevansa jalan, hän oli siihen tottuneempi.

»Jos tällaista pakkasta kestää jonkunkin päivän», pappi virkkoi, »voi herttua kuljettaa panssaroidut ratsastajansa Bjaarin lahden poikki.»

»Niin, me olemme hyvin myöhään liikkeellä», Olav sanoi, »kunhan ei vain olisi liian myöhään.»

»Sudrheimissä oli odoteltava ristiäisiä — ja ehkäpä näillä länsipuolen miehillä oli häitä ja hautajaisia ja joulu-oluita tyhjennettävänä! Mutta ehkäpä me sentään saamme herttuan karkoitetuksi — kuten katuva syntinen karkoittaa paholaisen luotaan yhdennellätoista hetkellä.»

Olav vaikeni. Hän katseli, miten hänen edessään tähtitarhat hävisivät tumman, metsäisen vaaran taakse. On ihmeellistä ajatella, miten paljon hän oli kärsinyt niin monina vuosina yhden miehen kuoleman vuoksi, miettinyt niin paljon kuolemaa ja kaikkea, mikä sitä seuraa — mutta kun oli lähdettävä sotaan ja taisteluun, hupenivat sellaiset ajatukset vallan olemattomiin, ja niin lienee käynyt aina ja kaikille miehille..

Heidän oppaansa ei löytänyt sitä kahluupaikkaa, josta etujoukko oli mennyt — heidän oli mentävä eräälle lammentapaiselle, jossa oli veneitä. Tämä hidastutti foldingilaisia siksi paljon, että alkoi jo sarastaa heidän kulkiessaan lepikkopolkua joen rannalla. Taivas kaareutui avarana ja vaaleana, keltaisena kuin rikki itäisiä vaaroja kohti Akerinkirkon tornien tullessa heidän näkyviinsä puitten yli, ja alapuolellaan, Frysjan toisella puolella, he näkivät Forsin talojen kato lumivalkoisessa maisemassa. Vuonon ympärillä levisi sumu Akerinlinnan ja kaupungin ylitse, ohuena kuin peite, ja Havardinkirkon ja kuninkaankartanon päädyt pistivät sumu vaipasta esiin.

Sillan luona olikin toivorikkaampaa kuin mitä Olav oli ajatellut — hän ei ollut kulkenut tätä tietä sen jälkeen kun kuningas oli rakennuttanut sillan päihin puiset linnoitukset. Ne olivat suuremmat kuin hän oli tullut ajatelleeksikaan. Itäinen, Oslon puoleisen tien päässä, oli niin paljon matalampi, että läntisestä linnoituksesta saattoi ampua sen yli, jos sotajoukko lähenisi Akerinnientä idästäpäin.

Ivarkaan ei ollut toimetonna, hän oli nostattamassa kiviä ja heittovälineitä sillantorneihin, ja keskelle siltaa, missä se kaartui korkeimpana, rakennettiin suojus — toiset miehet purkivat pari sillan lähellä olevaa hökkeliä, toiset vetivät hirsiä ja ovia, muutamat lastasivat kivirekiä mäellä, toiset taas ajoivat niitä alas. Vastatulleet foldingilaiset saivat siten heti työtä. He saivat kuulla raumarikiläisiltä, että Akerin talon vahdit oli voitettu, joko lyöty tai otettu vangiksi. Sira Hallbjørn sai heti käsiinsä pari jalkajousta, jotka Ivar oli ottanut ruotsalaisilta, toisen itselleen, toisen Olav Auduninpojalle — he ampuivat kumpikin yhtä hyvin jalkajousella, kuin pitkällä jousella.

Aamu oli jo kulunut niin pitkälle, että norjalaiset alkoivat tuumia joko Tveitin lesken puhuneen omiaan tai ruotsalaisten luopuneen hyökkäys-ajatuksestaan linnaa vastaan. Eikabergharjun metsän latvat alkoivat lounaassa jo punoittaa kuin tulessa — aurinko oli juuri nousemaisillaan — silloin he kuulivat rumpujen ja sotisopien kumean äänen aivan Forsin alta metsän laidasta. He olivat niin kovin puuhailleet omissaan, ja koski kohisi sillan alla, etteivät olleet aikaisemmin huomanneet sotajoukkojen lähenemistä — nyt kaikui heidän korviinsa hevoskavioitten ja ratsuvarusteitten moninkertainen ääni rummun jyminän säestämänä.

Talonpojat oli nähty. Rynnäkköportaat pistäytyivät näkyviin pensaikon takaa ja hävisivät jälleen: he koettivat, olivatko ne kunnossa. Olav heitti kilven selkäänsä ja alkoi juosta sillan poikki viidentenätoista; he kiipesivät keskivarustusten yli. Hän oli tarjoutunut olemaan etulinnakkeella ja oli valinnut miehistöönsä nuoria, voimakkaita miehiä ketterän näköisiä.

Eräs nuorukainen — Olav tunsi hänet ulkonäöstä Oslon kaduilta, mutta ei tiennyt kuka hän oli, tai miten hän oli tullut tänne — tuli jotakin lippua kantaen, ja Olav vastasi hymyillen, että he saisivat pystyttää sen. Se oli keltainen ja siinä oli Pyhän Olavin kuva — he olivat ottaneet sen kirkosta; se lienee kuulunut jollekin oslolaiselle killalle.

Auringonkierä kohosi valoisena ja hohtavana vaaran laella Olavin seisoessa linnakkeen tasaisella katolla ja kuunnellessa vihollisen pyrkivän pellon toisella puolella olevan metsikön kautta. Pitkä, rautapukuinen jono, joka helähteli ja hohti valkoisen tanteren kylmässä valaistuksessa, lippujen loistavat pilkut, rynnäkköportaat ja rautaseipäät etunenässä — nyt torvi törähti ja kuului lyhyitä huutoja. Olav tunsi sydämensä takovan: siellä tuli vihollisjoukko, mutta mitäpä siitä, näyn tuottama ilo vaikutti kuin kylmä, vahva olut.

Hän huusi tunnussanan, nosti kilven päänsä päälle, sitä sen tarkemmin ajattelematta — vanhat muistot heräsivät hänen joka jäsenessään ja solussaan. Samassa lensi ensimmäinen luoti- ja heittoaseiden kuuro länsilinnakkeelta heidän päittensä yli. Itäportilla olevat miehet kumartuivat alas, nostivat kilven päänsä päälle ja tirkistelivät ampuma-aukoista. Joku hevonen oli kaatunut, särkenyt rivin ja saanut hämmennystä aikaan.

»Onko heillä ainoastaan neljät tikapuut—?» Olav huusi vierustoverilleen, oslolaiselle nuorukaiselle.

Vihollisjoukko lähetti ammussateen, joka iski tornin seinään, paukahti siltaan heidän takanaan, mutta putoili vain katolle kehenkään osumatta. Norjalaiset poimivat ne ylös huutaen mahtavina. Silloin alkoi mäki jymistä raskasvarusteisten hevosten laukatessa porttia vastaan; he kuljettivat keskellään raudoitettua työntökonetta.

»Mitä leikkikaluja ne sieltä raahaavat — aikovatko he ottaa
Akerinlinnan tuollaisilla?»

»Näes, ne eivät voi kuljettaa tätä tietä suuria muurinmurtajiaan», vastasi oslolainen huutaen, »näin kukkuloitten poikki. — He ovat luottaneet pakkasen tuloon —.»

He lennättivät ruotsalaisten omat ammukset takaisin ratsu-joukon päälle — se ei vahingoittanut yhtään vankkoja rautapaitoja — kohottivat harteillaan vipuja ja nostivat kiehuvaa vettä täynnä olevat kattilat rintavarustusten laidalle. Samassa kun työntökoneen ensimmäiset iskut panivat tornin vapisemaan, norjalaiset kaatoivat vesikattilat heidän niskaansa.

Palaneitten miesten ja hevosten huudot, kavioitten kapse ja metallilevyjen helinä hukkui melkein kokonaan uusien joukkojen rynnistykseen, jotka tunkivat tieltään peräytyvien laumat. »Älkää hätäilkö», Olav huusi miehille, »säästäkää kiviä —.» Heillä ei ollut niitä paljon, täytyi osua kohdalleen ja estää mahdollisimman kauan ryntääviä saamasta käsiinsä työntökonetta, jonka kuumaa vettä niskaansa saaneet olivat pudottaneet. Luoteja ja jousipyssyjen nuolia sinkoili pellolla heidän kilpiinsä, ja heidän päittensä yli lentelivät raumarikiläisten luodit länsilinnakkeelta.

Olav huomasi erään ratsastajan joutuneen liian kauas oikealle — hevosen jalat lipesivät; melkein takapuolellaan istuen se liukui joen rantaa alas. Sen vihlova hirnunta kaikui yli metelin ja kosken pauhun sen painuessa mustaan virtaan ratsastajan riippuessa jalustimessa. Tornin juurella molemmin puolin olivat jyrkät rannat lumen alla jään peitossa ja se oli norjalaisille hyvä asia: viholliset eivät päässeet porttia vastaan kovin monta kerrassaan, eivätkä he tähän asti olleet onnistuneet saamaan tikapuitaan pystyyn. Mutta näin ei voinut kestää kauan —.

Sillalta huudettiin hänelle jotakin — kymmenen, kaksitoista miestä nosti täpötäysiä kivikoreja varustuksen yli ja laahasi niitä eteenpäin. Ivar Joninpoika arveli heittoaseitten loppuvan pian etumaisesta linnakkeen tornista — nuorukainen ei ollut ajattelematon. Olav nauroi sydämessään ilosta — Ivar oli ottanut miehet pois varustuksen luota ja seisoi nyt heidän kanssaan vasemmalla linnan portilla odottamassa, ja se oli oikein: ei voinut kauan kestää, ennenkuin ruotsalaiset mursivat portin ja tunkeutuivat sillalle. Ivar oli revittänyt sillan kaidepuut varustuksen ulkosivulta.

He olivat töin tuskin saaneet kivikorit ylös, kun ensimmäiset rynnäkköportaat kohosivat rintavarustusta vasten. Nyt oli kirveitten vuoro. Olipa hyvä, että hän oli saanut korimiehet luokseen, Olav tuumi, muuten olisikin miehiä ollut niukanlaisesti. He saivat miehen toisensa jälkeen syöstyä alas, sikäli kuin ne juoksivat portaita ylös. Pari hänen miehistään kaatui, ja lattiapalkit olivat veressä — mutta veressä oli lumikin tornin juurella — mikäli lunta oli vielä.

He eivät voisi kauan puolustaa tornia — Olav vilkas: aurinkoon — taistelua oli kestänyt tuskin puolta tuntia.

Nyt murtui portti heidän allaan, ja koko torni tuntui huojuvan. Olav juoksi toiselle puolelle kurkistamaan, miten siellä kävisi. Talonpojat olivat rientäneet sinne ja seisoivat nyt sulun päällä, Ivar keskellä joukkoa. Ratsastajat eivät päässeet eteenpäin muuta kuin kaksittain. Talonpoikain sotakirveitten iskut ja miekan kalskahdukset kajahtelivat huutojen ja kavioitten kopseen seasta — jonkin aikaa kyllä kävisi kaikki hyvin. Monet ratsumiehet hevosineen päivineen, olivat mennä vilistäneet koskeen — ruotsalaiset lähettivät nyt jalkamiehiä sillalle.

Hän näki sira Hallbjørnin varustuksen reunalla lyömässä suurella, kaksin käsin pideltävällä tapparallaan; pappi iski kuin itse paholainen.

Olav heitti kilpensä jäännökset pois; siitä oli enää sirpaleita jäljellä rautavanteitten välissä, hän tarttui käsin Ættarfylgjaansa ja kääntyi sinnepäin, missä tikkaat olivat aikaisemmin olleet, mutta nyt ne olivat poissa, riippuivat ulospistävällä kallionkielekkeellä virran yläpuolella jäähyyhmässä, sieltäpäin hinattiin uusia. Hänen takanaan hänen miehensä työnsivät alas niitä vihollisia, jotka yrittivät kiivetä portaita myöten — ne olisi pitänyt vetää ylös —.

Nyt Ivar miehineen juoksi varustuksen yli sillalle. He puhdistivat sen äkkiä — sillä kertaa. Ja ruotsalaiset vetäytyivät takaisin pellolle ampumamatkan ulkopuolelle.

Olav nosti kypäriään vilvoitellakseen hetkisen — hiljaisuuskin tuntui rauhoittavalta kosken kohinassa, jonka taistelun melske oli voittanut. Ja nyt hän huomasi, etteivät vaatteet tarttuneetkaan ruumiiseen hiestä, sillä hirvennahkapanssari oli halki vatsan kohdalta ja oli aivan veressä, mutta hänestä tuntui kuin hän olisi saanut vain pienen naarmun.

»Montako teistä on hengissä? — Menkäähän te nyt pois, me otamme vastaan uuden hyökkäyksen tuorein voimin.»

»Eipä täällä ole oikeastaan mitään, millä ottaa hyökkäystä vastaan, sira Hallbjørn.»

He näkivät miehiä tulevan peltoa pitkin Forsin mökeistä; he kantoivat jotakin.

»He yrittänevät sytyttää linnakkeen tuleen», Olav virkkoi. »Meidän on puolustauduttava niin kauan kuin mahdollista.»

»Silloin silta palaa loppujen lopuksi. Ja niin voivat kummatkin seisoa omalla rannallaan laulaen taistelulaulujaan» nauroi Olav. »Ja silloinhan on käynyt paremmin kuin mitä luultiinkaan.»

Pellolla toitotettiin joukot kokoon. Olav kumartui ja nosti pystyyn keltaisen Olavin lipun, joka oli revitty maahan — vaate oli veressä:

»Nytpä me saamme näyttää niille, mihin me pystymme jalkajousinemme, sira Hallbjørn!»

Ratsumiehet lähestyivät leveine riveineen, ja heitä seuraavat miehet kantoivat tulipatoja, pikikattiloita ja risukimppuja. Sira Hallbjørnin nuoli osui niin hyvin, että yksi tulipadoista putosi mäkeen ja kaatui.

Ivar Joninpoika oli miehineen tehnyt ovista ja irtirevityistä hirsistä varustuksen portin eteen; he seisoivat sen takana pitkine keihäineen, nuijineen ja seipäineen, joiden päässä oli viikatteen terä, ja heidän takanaan seisoi silta täynnä miehiä odottamassa astuakseen tilalle ensimmäisten miesten kaaduttua.

Kolmannen kerran hyökättiin porttia ja linnakkeen huojuvia seiniä vastaan. Ivar Joninpojan onnistui miehineen vielä kerran häätää rynnäkkö, ja tornin juurella kituvan tulen saivat miehet sammumaan tornin liedellä olevine kylmine vesikattiloineen — kukaan ei ollut ennättänyt pitää lieden tulesta huolta.

Ruotsalaiset peräytyivät jälleen, ja melu heikkeni. Tornista nähtiin päälliköiden ratsastavan joukkojensa keskellä ja neuvottelevan. Silloin, aivan yhtäkkiä pappi huudahti: »Katsokaa!»

Metsiköstä tuli näkyviin hevosvaljakoita — ne vetivät suuria heittokoneita ja muurinmurtajia.

Ivar Joninpoika antoi puhaltaa torveen. Hän seisoi sillalla huutaen miehille ylös linnakkeille — silkkipaita roikkui haarniskan päällä siekaleina. Nyt he eivät voisi tehdä mitään, vain peräytyä ja yrittää särkeä silta takanaan.

Silloin kajahti heidän takanaan mäellä — torvet vastasivat Ivarin torveen. Oli aivan kuin kirkkaita, sointuvia nauhoja olisi liehunut talvipäivän sinivalkoisessa valossa. Olav kääntyi äkkiä — kirkkoaitauksen takana loistivat suuren armeijan keihäänkärjet aamuauringossa.

Pienen, sillalla olevan talonpoikaisjoukon riemuhuutoihin vastasi uusi torventoitotus. Se oli vanha sävel — kansa sanoi sitä Andvaka-lauluksi tai kuningas Sverren tanssiksi; ja vaikka Olav Auduninpoika ei ollutkaan valmis ylistämään vanhaa kuningas Sverreä, ei ollut sentään mitään muuta säveltä, jota hän tällä hetkellä olisi mieluimmin kuunnellut, kuin juuri tätä.

Sira Hallbjørn oli tarttunut Olavin käteen — papin käsi oli veressä. Olav huomasi ihmeekseen tämän kasvojen käyneen aivan tuhkanharmaiksi, niillä näkyi raju, katkeran hekumallinen virnistys:

»Se on meidän torvemme! Isäni, minä tarkoitan — erottaisin sen kaikista muista —. Silloin heidänkin täytyy olla muassa — veljieni — Finnin ja Eysteinin —»

Ja kun torvi alkoi jälleen ja heläytti Andvaka-laulun, yhtyi siihen sira Hallbjørn voimakkaalla, kauniilla äänellään laulaen sillä sävelellä lauletun ikivanhan laulun:

»Kuolee karjasi, kuolee sukus’ myös, kuolet itsekin, jotain on mi kuole ei: se on kuolleen miehen maine!»

Toiset yhtyivät lauluun, mikäli osasivat, raumarikiläisten purkaessa esteitä vastatulleen ratsasjoukon tieltä — siinä oli ainakin viisikymmentä miestä ratsain ja aatelismiesten tavoin asestettuina. He ratsastivat sillan poikki, ja heitä seurasi jalkaväki, talonpojat, mutta useimmat kauniisti asestettuina. Olav näki sira Hallbjørnin juoksevan pellolla suuren, ruskean hevosen rinnalla, pidellen kiinni satulankaaresta — sillä ratsastavalla miehellä oli suljettu kypärä ja varustusten päällä sininen silkkivaippa.

Hän ei ollut selvillä vastatulleitten aikomuksista — näytti siltä kuin heillä olisi aikomus karkoittaa viholliset avoimessa taistelussa tantereella. He olivat jo piirittäneet sen ruotsalais-joukon, joka oli tulossa sillalle, ja kaukana pellolla kokoontuivat länsiseutulaiset heitä johtavien ritarien ympärille ja kulkivat metsänreunassa, hyökkäys-varusteineen seisovia pääjoukkoja kohti.

Ivar Joninpoika oli noussut linnakkeelle Markus Lautinin, erään alipäällikön kanssa:

»Jos heidän vain onnistuu karkoittaa saksalaiset sotilaat talonpoikaisjoukoin — silloin onnistuu mikä tahansa.»

»Heitä on ainakin kaksituhatta miestä, vähintään», Olav virkkoi.
Joukkoja tulvi yhä kirkkomäkeä alas ja sillan poikki.

Norjalaisten ritarien rynnistys oli voitettu heistä kiskottiin alas hevosen selästä, ja kuljetettiin pois vankeina. Mutta lidungilaiset jatkoivat yhä — jos osa lyötiin takaisin, ryntäsi uusi joukko tilalle. Saksalaiset sotilaat hyökkäsivät kerta toisensa jälkeen kahakkaan, polkivat jalkoihinsa ja iskivät keihäillään, mutta norjalaiset, ryntäsivät sivuilta heidän kimppuunsa, nuijivat sekä hevosia että miehiä nuijin ja kirvein, löivät ja huitoivat viikate-asein ja peitsin. He olivat tunkeneet metsän laitaan niin tiivein joukoin ja onnistuneet pidättämään siellä vihollisen, ettei näillä ollut vähääkään apua heittoaseistaan — mutta siltalinnakkeilla olevat eivät myöskään voineet auttaa lidungilaisia — he taistelivat ampumamatkan ulkopuolella.

Sillan edessä oli hiljaista — joitakin hevosia ja miehiä makasi ruskeassa ja verisessä sohjussa, eräs hevosista liikahteli ja huitoi silloin tällöin kavioillaan ilmaa. Nuori poika käveli siltaa kohti, vasemmalla kädellään hän kannatti oikeaa, josta verta vuoti virtanaan, ja hän asteli kotia kohti ihmeen rauhallisena ja yksin, ikäänkuin kantaen jotakin ulkoa ostamaansa.

Mutta nyt ajettiin ensimmäiset joukot takaisin Forsinpeltojen poikki. Olav tarttui jalkajouseensa — asettaessaan jalkansa jalkarautaan ja jännittäessään hän vasta huomasi, että hänen ruumiinsa oli väsymyksestä aivan jäykkä.

Pakenevat lidungilaiset kokoontuivat vielä kerran kedolle vastarintaan, ja vielä kerran viholliset ratsastivat vastaan. Samassa osui jokin Olavin kypärän oikeaan poskikilpeen — se särkyi hänen kasvojaan vasten, ja hän kaatui takaperin Ivarin syliin; kaikki musteni hetkeksi hänen silmissään. Noustuaan ja tartuttuaan jouseensa hän huomasi suunsa olevan täynnä verta ja irtonaista lihaa; hän sylki veren ja hampaansirut pois ja ampui uudelleen jalkajousellaan.

Lidungilaiset oli ajettu jo niin kauas, että ruotsalaiset saattoivat käyttää heittovehkeitään; kiviä ja heittoaseita putoili heidän joukkoonsa, ja ensimmäisistä pakolaisista toiset yrittivät sillalle, toiset vainion poikki metsään, Olav oli lakannut ampumasta jousella — hän seisoi katsellen jännittyneenä taistelun loppua, samassa ajatuksissaan kielellä koetellen poskesta sisään pistävää rautaa ja särkynyttä poskihammasta, mutta silloin kieli alkoikin paisua ja jäykistyä, ja haava täytti suun kuin verinen sieni. Mutta hän ei sitä paljoakaan huomannut nähdessään taistelun loppuvan.

Valdres-ritarin torvi oli kutsunut herkeämättä kokoon, ja länsimaalaisten miehet kokoontuivat uudelleen aivan siltalinnakkeitten alle. Raumarikiläiset olivat saaneet apua, tuli uusia miehiä kontit ja viinet täpötäynnä nuolia ja heittonuijia. Olav aikoi puhua vastatulleille, jotka seisoivat hänen ympärillään, mutta siitä ei tullut muuta kuin veristä solkotusta ja epäselvää korinaa kurkussa: hän ei tahtonut uskoa silmiään, mutta ruotsalaiset eivät hyökänneetkään, ne näyttivät luopuvan taistelusta ja vetäytyvän metsään takaisin. Olivatkohan ne saaneet leikistä kyllänsä!

Hän kulki vähän ajan kuluttua takaisin sillan poikki aivan kuin unessa, hänen päänsä oli niin raskas — keskellä siltaa vieraitten, palaavien miesten keskellä. Tornista alas tullessaan hän oli sentään muistanut ottaa kirveensä; hän muisti ikäänkuin unessa kiipeilleensä kuolleitten ruumiitten yli, joita makasi tornin juurella portaitten ympärillä, ja hän kuuli kuni unessa miesten huudot linnakkeelta — he valmistautuivat uuteen puolustukseen, jos tarvitaan. Hänen täytyi väistää kahta miestä, jotka kantoivat kolmatta hartioista ja polvien alta — hän huomasi tylsänä siltapalkkien olevan tummia ja verestä liukkaita ja häntä pyörrytti hiukan sillan alla virtaava, musta vesi ja putouksen pauhu.

Päästyään Akerinkirkon mäelle hän pysähtyi, laski kirveen alas — hän aikoi irroittaa kypärin, jonka sisässä päätä niin pakotti, ja suussa vaivasi se teräskappale keskellä pehmeitä, kipeitä suun lihaksia. Eräs mies pysähtyi häntä auttamaan — hiki alkoi yhä runsaammin virrata hänen ennestäänkin hikisestä ruumiistaan, ja hänen silmiinsä pusertuivat kyynelet; toisen irroittaessa kypärää, poski repeytyi vielä enemmän. Vieras yritti tarttua häntä kainalosta, mutta Olav pudisti päätään, hän aikoi hymyillä, mutta se ei onnistunutkaan, sillä kasvot olivat tulleet niin jäykiksi ja aivan kuin suuriksi — silloin mies otti ylös kirveen ja kypärin, ojensi hänelle, sanoi jotakin hymyillen ja meni edelleen. Olav koetti pyyhkiä pois verta, jota virtaili pitkin hänen kaulaansa — hän kastui vaatteitten alta niin epämiellyttävästi.

Aurinko oli jo korkealla taivaalla, sen hän huomasi — oli jo päivällisaika mennyt, ja oli tullut mitä ihanin ja kirkkain talvipäivä, kirkon ympärillä seisovien puitten latvat loistivat taivaan sineä vastaan niinkuin keväällä, mutta valo teki hänen silmilleen pahaa.

Hän saapui mäellä erääseen pihaan ja meni taloon. Se oli miehiä täpötäynnä, mutta hän ei tuntenut ainoatakaan. Moni puhui hänelle nähtyään hänen runnellut kasvonsa, mutta hän ei saanut sanaakaan suustaan. He työntyivät lähemmä toisiaan, niin että hän mahtui lattialle penkin viereen, ja joku penkillä istuja painoi hänen päänsä syliinsä, silloin väsymys sai hänessä vallan. Hän ei oikeastaan nukkunut, sillä tuskat päässä yhä lisääntyivät, tuntuivat tunkeutuvan ihan pääkallon sisään, ja hänestä tuntui, että hän kangistui vilusta vaipuessaan jonkinlaiseen horrokseen —

Kerran hänet herätettiin siitä — lihavanlainen, vanhempi nainen tarttui häneen. Keskenkasvuinen tyttö seisoi vieressä, silmät totisina ja tuijottavina, ja piteli höyryävää astiaa, ja nainen kastoi siihen pyyhinliinaa, joka oli käyttämisestä vaaleanruskea, sekä pyyhki verta pois hänen kasvoistaan ja kaulastaan lämpimällä vedellä. Hänen päänsä oli pyörällä ja hän oli kärsimätön sekä väsymyksestä että tuskista ja niin hänen täytyi antaa auttaa itseään penkille istumaan — hän tuijotti koko ajan lieden loimuun, sillä häntä vilutti nyt kovasti. Nainen ja eräs mies vetivät hänen päästään hirvennahkapanssarin ja irroittivat takin ja paidan jotka olivat tarttuneet ihoon kiinni; hän oli alastomana vyötäisiin asti ja häntä paleli kovasti toisten pestessä häntä ja hoidellessa haavaa, joka ulottui vasempaan nänniin asti sitten he pukivat hänet jälleen likomärkiin vaatteisiin.

Hän horjui noustessaan, aikoi mennä lähelle tulta lämmittelemään, mutta eräs nainen, joka muistutti Torhildia, otti häntä kainaloista ja talutti hänet permannolle tehtyyn vuoteeseen. Päästyään alas hänestä tuntui hyvin suloiselta saada oikaista jäsenensä ja nojata selkäänsä ja niskaansa suuria heinäsäkkejä vasten — Torhildin näköinen pani hänen peitteekseen nahan ja antoi hänelle lämmintä juomaa, mutta hän ei saanut suuhunsa paljonkaan ja nieleminen oli kovin vaikeata. Mutta pian nahan lämpö alkoi vaikuttaa, vielä lisäksi häntä lämmitti vieressä makaava suuri, mustapartainen mies, ja lämpö tuotti suurta lievitystä, vaikka pää olikin tuskasta halkeamaisillaan.

Vähän ajan kuluttua joku hänet herätti taas horroksestaan ja tahtoi ulos. Hän seurasi. Ulkona oli nyt melkein pimeää, etelässä oli viheriänkeltainen valaistus; pakkasiltana loistivat suuret, valkeat tähdet. Kirkon luona paloi suuria, punaisia nuotioita, joiden ympärillä liikuskeli mustia ihmisiä tallit ja kirkkovaja oli ihmisiä täynnä. Kirkon pääovi oli selko selällään, ja hän näki kuorissa palavan suuren kynttilä-joukon, laulun sävelet tulvivat ulos, hänen saattajansa kuljettaessa häntä eteenpäin jotakin taloa kohti. —

Hän joutui pirttiin, siellä oli paljon kansaa koolla — hän tunsi Ivar
Joninpojan ja pari kotipuolen miestä. Penkin luona puuhaili joku pesten
sillä makaavaa alastonta ruumista. Olav astui lähemmä ja tunsi sira
Hallbjørnin.

Tämä makasi selällään pitkänä ja valkoisena, kädet riippuivat alas lattiaan kämmenet ylöspäin. Toinen käsi oli poikki, niin että luitten päät pistivät näkyviin kyynärpään yläpuolelta. He pesivät juuri verta pois hänen punaisesta, harmaasuortuvaisesta tukastaan ja kuului murtuneitten luitten ritinä pääkoppa oli isketty sisään vasemman ohimon kohdalta. Penkin vieressä oli soikossa höyryävää, punaista vettä.

Ivar Joninpoika tuli Olavin luo. Hän kertoi kuiskaten, että he olivat löytäneet papin ruumiin ohdakepensaikosta kaukana aivan siellä asti, missä ruotsalaisten heittovehkeet olivat olleet — puolialastonna ja ryöstettynä: hänen aseensa olivat poissa, samoin sinettisormus ja kullattu Agnus dei, jonka Olav muisti aina olleen sira Hallbjørnin kaulassa.

Hänen veljensä, ritari Finn Erlinginpoika, oli niiden joukossa, jotka ruotsalaiset olivat ottaneet vangikseen, mutta pojat Einride ja Erling olivat täällä, Ivar selitti. Olav katsoi kahteen hoikkaan, punatukkaiseen, setänsä ruumiin vieressä seisovaan nuorukaiseen, ja hän nyökkäsi ymmärtäneensä; Ivar jatkoi vielä — talonpoikais-armeijassa oli ollut lidungilaisia, ringerikiläisiä ja Modheimin pitäjäläisiä, sekä pieni joukko Valdresista Finn-herran johdon alaisena.

Kuolleen kasvot olivat harmaat ja rauhalliset kuin kivikuvan. Ympärillä seisovat miehet pohtivat, mikä arpi mahtoi hänen ruumiissaan olla: vasemmassa olkapäässä ja olkavarressa oli kuin nahka olisi ollut nyletty ja vasemmassa rintalihaksessa oli neljä pientä, syvää kuoppaa — niistä läksi hopeanvalkoisia arpiviiruja alas vatsan poikki. Mutta ne olivat jo niin vanhoja, ettei ollut helppo sanoa, minkä pedon kanssa hän oli ollut ottelussa.

Olav polvistui muutamien muiden kanssa, mutta haavaa ja koko päätä särki niin, ettei hän voinut rukoilla mitään. Hänen noustuaan oli ruumis jo puettu ja nostettu paareille. Sira Hallbjørn lepäsi siinä pappina, valkoisessa messupaidassa ja vanhassa messukasukassa, jaloissa sandaalit ja tinakalkki ristiin asetettujen käsien välissä: Akerinkirkon papit olivat hankkineet mitä kuolleelle veljelle tarvittiin.

Olav seurasi paaria kannettaessa kirkkoon; siellä oli kuorissa monta muutakin ruumista. Mutta hän ei jaksanut jäädä kuuntelemaan vigiliaa. Sama mies, joka oli saattanut hänet ruumishuoneeseen, tarttui hänen kainaloonsa ja vei hänet takaisin siihen taloon, jossa häntä oli hoidettu; se oli Vähä-Aker, sanoi toinen.

Ruumiillinen tuska oli Olav Auduninpojalle uusi kokemus. Kirveleviä ja kuumeisia haavoja ja naarmuja hän oli saanut monta kertaa, mutta hän ei ollut niitä koskaan pitänyt minään — lihashaavoja vain, jotka paranivat pian ja hyvin.

Mutta tämä kasvohaava oli kerrassaan tuskastuttavan kipeä; päässä jyski ja särki, ja leukaluuta ja poskihampaan juurta kolotti vallan sietämättömästi. Mutta pahinta oli inhoittava tunne — suun täytti lakkaamatta haavan ja visvan ellottava maku.

Hänellä oli tuon tuostakin kova kuume, ja silloin hänestä tuntui kuin hänen vuodettaan nostettaisiin yhä ylemmä ja hänen ruumiinsa oli litteä kuin tyhjä säkki, samalla kun hänen päänsä sisällä ollut pyöreä ja raskas kieri hänen ylitseen, ja hänen silmiensä ohi vieri näkyjä — olentoja, jotka eivät olleet ihmisiä eikä eläimiä, kasvoja, joita hän oli ennen nähnyt tietämättä ketä ne olivat — etenkin eräs jalaton kerjäläinen kulki vinhaa vauhtia lautapalat käsien ja polvien alla; se näky kiusasi häntä enin.

Hän näki eräänä yönä Ingunnin — tämä seisoi seinässä vuoteen jalkopään yläpuolella kumartuneena hänen puoleensa, niin että kullanruskea tukka kietoutui hänen kaitojen, paljaitten käsivarsiensa ympäri ja valui eteenpäin vaipan tavoin. Tuskin hänellä oli yllään muuta kuin paita, jonka yliseen oli ommeltu pieniä vihreitä kukkia, niin että kaikki ne kirjavat pisteet vilisivät hänen silmissään. Olav kohotti käsiään kieltäen häntä astumasta lähemmä, juuri niinä päivinä haava oli hyvin paha ja pahanhajuinen, mutta Ingunn painui hänen ylitseen kuten lämmin ja suloinen laine, Olav sai ikäänkuin häneltä ylitsevuotavasti hyvyyttä — sitten hän menetti tajunsa, vaipui täyteen tiedottomuuteen.

Seuraavana päivänä hän sylki suustaan suuren joukon hyyhmää ja luusiruja, jotka olivat irroittuneet leukaluusta; häntä hoitava vaimo pesi haavan kokolailla puhtaaksi, ja hänen oli parempi olla. Hän oli raukea ja häntä vilutti, ja kun hän voi maata ainoastaan vasemmalla kyljellään, tuntui kuin kaikki luut tunkeutuisivat pois, ruumis oli niin hellänä. Hän oli myös nälkään nääntymäisillään — hän ei ollut saanut oikeastaan niellyksi mitään, mitä hänelle tuotiin juotavaksi.

Yksi ja toinen hänen aseveikoistaan oli käynyt melkein joka päivä häntä katsomassa, mutta hän ei ollut jaksanut kuunnella oikeastaan mitään heidän puheistaan. Mutta tänä aamuna tuli Ivar Joninpoika itse ja joku muukin: heidän oli vaikea peittää ylpeyttään. Herttua oli jättänyt Oslon aamun koitteessa; hän oli menettänyt halun koetella hampaitaan vielä kerran Akerinlinnan muureilla, hän oli itsekin sairas, ja kun vielä talonpoikia oli kolmetuhatta miestä tunturin takana — ja Munan Baardinpoika oli saanut lisäapua ja oli kuuleman mukaan pannut linnan erinomaiseen puolustuskuntoon.

Herttua ei ollut oikeastaan menettänyt kuin noin puolisen sataa miestä Frysjun sillan taistelussa; talonpoikia kaatui parisataa, ja usea oli saanut suurempia tai pienempiä vammoja. Mutta herttuan mielestä siinäkin oli jo yllin kyllin; hän ei ollut odottanut oikeastaan mitään vastarintaa, päinvastoin luullut suurimman osan norjalaista ylimystöä olevan kuningas Haakoniin tyytymättömiä ja siten yhtyvän häneen.

Olav makasi ja tunsi, ystäviensä mentyä, miten hänessä virtaili ja levisi kautta koko hänen olentonsa se salainen varmuus ja ilo, joka oli ollut kätkössä syvällä hänen sielussaan näinä pitkinä päivinä, ruumiin ollessa tuskan, likaisen verihyyhmän ja kuumeen tyyssijana. Tämä ilo oli kuitenkin asustanut hänessä koko ajan, kuten ränstyneen talon liedessä hiillos. Mikään kipu ei voisi ryöstää häneltä iloa siitä, että on saanut lähteä työhön ja taisteluun kotiseudun ja isänmaan puolesta siihen tunkeutuvia vieraita vastaan. Vaikkei mitään olisikaan voitettu, ei sekään voisi vaimentaa iloa siitä, että oli noustu vastarintaan, hän ja kotipuolen talonpojat. Mutta nyt, kun se kaiken lisäksi oli hyödyttänyt, hän makasi täällä ja hänen mielestään hänen rääkätyt jäsenensä olivat kuin ohut, putoamaisillaan oleva haavarupi uuden, vasta paranneen ihon päällä.

Hän oli niin sydämellisen iloinen, ettei hän ollut sellainen ollut muuta kuin nuoruudessaan. Kotona ollessaan monien vuosien kuluessa, jolloin elämä näytti muodostuneen hänelle sellaiseksi, ettei hänellä muitten ihmisten silmissä voinut olla mitään valittamisen aihetta — eikö hänellä ollut sekä varallisuutta, terveyttä että rauhaa silloin hänestä tuntui kuin käärmeet olisivat nakerrelleet hänen sydämessään, kuten kotona kammarin ovessa olevassa Gunnarin vertauskuvassa. Hän oli taistellut sielussaan toivotonta taistelua, kauhean hädän vallassa, voimia vastaan, jotka eivät olleet lihaa ja verta.

Hän käsitti nyt, ettei hänen kärsimyksensä vienyt häneltä hänen elämänsä onnea — mies voi olla onnellisempi kärsiessään kuin hyviä päiviä nauttiessaan. Ja sellaiset kärsimykset, jotka jotain hyödyttävät, ovat keihäänkärkien kaltaiset, jotka kannattavat kansan kunnioittamaa, kilvellä istuvaa nuorta kuninkaan poikaa.

Jonkin päivän kuluttua saapui Claus Wiephart reki mukanaan — hän tahtoi, että Olav Auduninpoika muuttaisi hänen luokseen ja alistuisi hänen hoitoonsa. Olav myöntyi siihen — eihän hän voisi jäädä tänne Vähä-Ankeriinkaan makaamaan. Claus kiusasi ja rääkkäsi häntä kovin ensi aikoina, kiskoi hampaanjäännöksen pois, nyppi irti kaikki luunsirut, leikkeli ja poltti haavaa. Olav kesti kaiken kärsivällisesti, mikään ei voinut vähentää häneltä hiljaista iloa siitä, että oli taisteltu ja nähty sen hyödyttävän. Ei edes ajatus siitä, että Claus kyllä pitäisi huolen maksun ottamisesta hoidostaan, eikä sekään, mitä hän kuuli ruotsalaisten hävityksistä ennen heidän maasta lähtöään. Hän ei tiennyt mitään Hestvikenin kuulumisista — oliko talo poltettu — mutta se ei koskenut häneen vähääkään. Jos hänellä olisi ollut naisia ja lapsia kotona, olisi asian laita ollut toinen.

Ruoho oli jo pitkä Claus Wiephartin pihassa, ja lehtipuissa oli suuret, kellertävät nuput Olavin vihdoin viimein valmistuessa kotimatkalle. Haava oli jo melkein terve ja poski parantunut päältäpäin. Päivää ennen lähtöään hän pyysi Claun jalkavaimoa lainaamaan peiliään. Hän istui se kädessään pitkän aikaa, hengitti sen kirkkaaseen metallilevyyn, kirkasti sen ja katseli jälleen kasvojaan.

Hänen vaalea tukkansa oli nyt harmaantunut kauttaaltaan ja muodosteli heikkoja laineita ilman kiharoita, ja nelikulmaiset, puhdaspiirteiset kasvot olivat tulleet ryppyisiksi ja kuihtuneiksi. Oikea sivu oli runneltu, poski kuopallaan, niin että kasvot näyttivät vinoilta, ja suuri, punainen arpi oli ruma, se veti suutakin hiukan toiselle sivulle.

Olav oli aina tavallaan tiennyt olevansa harvinaisen kaunis mies. Ei niin, että hän olisi siitä ollut turhamainen, ja nuoruudessa häntä oli kiusannut, kun siitä puhuttiin tai kun naiset osoittivat viihtyvänsä hänen kanssaan, koska hän oli niin vaalea ja kaunis. Hän oli pitänyt ruumiillista kauneuttaan jollain käsittämättömällä tavalla osana niistä lihan ja veren kahleista, jotka sitoivat hänet Ingunniin — koska hän ei ollut vielä täysikasvuinenkaan antautuessaan puolisolleen Mutta hänen itsetietoisuutensa osana oli ollut se, että hän oli kerta kaikkiaan kaunis — pikemminkin pieni kuin suuri, mutta voimakas ja hyvin muodostunut, ilman pienintäkään sairasta kohtaa koko kiinteässä, sirojäsenisessä ruumiissaan, hän oli valkoihoinen ja vaalea hiuksista, ihosta ja silmistä lähtien, kuten koko se sukukin, josta hän oli lähtöisin.

Oli jollain lailla nöyryyttävää, kun se nyt oli mennyttä — mutta hän otti senkin tyynesti, ikäänkuin selviönä, että hän on nyt vanha. Häneltä ei puuttunutkaan paljon puolesta vuosisadasta, niin että hän sai tyytyä siihen.

Ja niin hän palasi kotiin Hestvikeniin eräänä kauniina kevätpäivänä nurmikoitten vihertäessä ja lehtien puhjetessa lehtojen puihin. Rakennukset olivat paikoillaan, mutta ne olivat tyhjinä — ruotsalaiset olivat hävittäneet ja ryöstäneet kaikki, mitä irti olivat saaneet. Navetassa oli lehmä ja hieho, jotka Märtta-rouva oli ostanut Torhild Bjørnintyttäreltä hakiessaan kotiin tyttäret ja neidot.

Mutta Märtta Birgerintytär oli yhtä tyyni kuin tavallisesti, ja Olav oli yhtä tyyni kuin rouvakin, ja he istuivat iltasin jutellen, mutta Olav puhui hyvin vähän; sillä hän puhui hieman epäselvästi suussa olevan haavan vuota ja häntä hävetti sen vuoksi puhua. Hän oli iloinen siitä, että lapset oli jo haettu — Torhild Bjørnintytär oli ainoa, jonka hän ei kernaasti halunnut nähdä itseään näin rumana.

TOINEN OSA

Olav Auduninpoika meni eräänä myöhäissyksyn päivänä ranta-aittojensa luo katsomaan, olivatko ne kaikki kiinni ja lukossa. Päivällä oli tuullut kovin, oli nousuveden aika ja yöksi tuuli yhä yltyi. Sillalle tultuaan hän huomasi pienen purjeveneen laskeneen tuulen suojaan. Veneessä oli yksi ainoa mies, ja Olav läksi katsomaan olisiko vieras avun tarpeessa.

»Minulla oli nyt onni myötä», virkkoi vastatullut ravistaessaan vettä vaatteistaan Olavin otettua hänen aseensa ja pyyhittyä niistä enimmät vedet pois. »Minun piti puhua kanssasi kahden kesken, Olav, mitä pikemmin, sitä parempi, ja nyt sinä tulet itse minua vastaan.»

Hän puhui niinkuin he olisivat vanhoja tuttuja, ja Olav arveli nähneensä tämän nuorukaisen ennen, vaikkei jaksanut muistaa, kuka hän oli — kasvot olivat kauniit, piirteet selvät, suu hieno ja kapea; niitä pilasi jonkin verran vaaleansinisten silmien ulkonevaisuus, mutta hän oli joka tapauksessa hauskan näköinen. Hiukset olivat takertuneet kiinni otsaan vahatun liinahatun alla, josta vesi juoksi virtanaan, mutta ne näkyivät olevan punertavat. Vieras oli pitkä ja soreavartinen.

Olav vei miehen kanssaan erääseen aittaan kehoittaen häntä sanomaan asiansa.

»No, minun on sanottava asia niinkuin se on, isäntä, olen joutunut vastaamaan erään miehen hengestä, eikä asiaa ole vielä sovittu — se voi viedä aikaa. Enkä minä keksinyt sen parempaa neuvoa kuin tulla sinun luoksesi: tiedän sinut sellaiseksi mieheksi, ettet kieltäydy piilottamasta minua sillä aikaa, kun omaiseni järjestävät asian puolestani.»

Olav vaikeni. Viime vuosina oli käynyt yhä vaikeammaksi piilottaa lainsuojattomia maan rauhoituttua ja kuningas Haakonin pitäessä lujemmin laista kiinni. Mutta eihän hän voinut lähettää nuorukaista luotaankaan — aallot kävivät lahdella yhä valkoisemmiksi, ja yö läheni.

»Minä ymmärrän — sinä et näykään tuntevan minua», sanoi nuorukainen näyttäen pahastuneen. »Vaikka minä seurasin sinua uskollisena toverinasi taistelussa sekä Skeidin kirkon luona että Frysjun sillalla —.»

»Niin, niin, nythän minä muistankin, missä sinut olen nähnyt ennen — Aslak Gunnarinpoika Yttre Dalista. Sinä olet kasvanut siitä ajasta paljon, Aslak, siitähän on kohta neljä vuotta.»

Aslak jutteli yhä. Asian laita oli sellainen, että hänen isänsä oli ottanut kesälaitumelleen muutamia Signe-rouvan, Hallvard Bratten sisaren lehmiä, ja kaksi näistä karhu oli kaatanut. Kun laaksolaiset palasivat Hamariin hänen karjansa kanssa, oli hän ollut aivan suunniltaan, ja niin oli tullut sana sanasta. Hallvard, rouvan veli, joka oli myös olin läsnä, oli tullut sanoneeksi jotakin Yttre Dalin Gunnarista, jota Aslak ei voinut istua rauhallisena kuuntelemassa. Hän oli lähtenyt murhan tehtyään liikkeelle, ratsastanut etelään päin ja vasta valkoisten veljesten luostarissa Tunsbergissa pyytänyt suojaa. Mutta sinne tultuaan hän oli saanut kuulla sukulaisensa priori Sigurdin kuolleen äskettäin, ja hän huomasi heti, etteivät munkit häntä mielellään pitäisi luonaan: heidän oli ollut luovuttava vaatimuksestaan saada Tunsbergin veljeskunnan luostarille sama turvapaikkaoikeus, joka oli Mariskogin luostarilla. Apotti kehoitti häntä menemään Mariskogiin — mutta siellä oli jo kovin moni kuningas Haakonin vihollinen saanut suojapaikan, ja Aslak oli huomannut munkkien olevan levottomia, sillä kuningas Haakon katseli karsain silmin tätä turvapaikka oikeutta nauttivaa luostaria. Ei, Aslakilla ei ollut halua matkustaa sinne. »Ja silloin sinä johduit mieleeni, Olav. Minä tiedän sinut rohkeaksi mieheksi ja tiedän sinun tekevän niinkuin parhaaksi näet. Sinä olet itse nuoruudessasi kuljeskellut lainsuojatonna — ja niin minä ajattelin, ettet sinä kieltäisi apuasi minulta.»

Olavilla ei ollut entistä suurempaa halua kätkeä murhamiestä kuultuaan kaiken tämän — ja että poika oli ylämaalainen, joka näytti tietävän Olavin nuoruudesta enemmän kuin Olav halusikaan; miten paljon hän tiesi, se ei käynyt selville. Hän oli muuten luullut ihmisten siellä pohjoisessa unohtaneen sekä hänet että hänen asiansa jo kauan sitten; hänen niillä seuduilla käynnistään oli kulunut jo niin monta vuotta. Eirik oli ollut siellä vähän aikaa kaksi vuotta sitten ja oleskellut Bergissä Steinfinn Haakoninpojan luona. Olav ei ollut ihastunut siitä kuullessaan eikä erikoisesti pahastunut, saatuaan tietää serkusten riitaantuneen jokin kuukausi sen jälkeen, niin ettei Eirik ollut jäänyt sen pitemmäksi aikaa Ylämaihin. — Mutta hän ei sentään voinut kieltäytyä ottamasta Aslak Gunnarinpoikaa luokseen.

Ja niin hän sanoi, että he menisivät yhdessä taloon; Aslak tarvitsi varmaankin sisäänsä lämmintä ja ylleen kuivia vaatteita.

Olipa sentään onni onnettomuudessa, hän ajatteli heidän astellessaan mäkeä ylös, Olav kantaen Aslakin matkatavaroita — ettei koko talossa ollut ketään, joka olisi urkkinut, kuka vieras on. Märtta-rouvan kuoltua keväällä Bothild Asgerintytär ja Cecilia hoitivat nyt hänen talouttaan ja molemmat neitoset olivat siksi hyvin kasvatettuja, etteivät he milloinkaan suotta puhutelleet isäänsä, jollei heiltä kysytty.

Aslak Gunnarinpoika asettui Hestvikeniin kaikessa rauhassa. Olavin tarkoitus ei suinkaan ollut, että hän jäisi sinne, mutta hän ei saanut sanotuksi mitään, ja kevään tultua Aslak oli yhä siellä ja käyttäytyi kaikessa kuin talonväkeen kuuluva. Häntä kutsuttiin Jon Torenpojaksi, — nimi oli Olavin keksintöä, eikä siitä kukaan voisi arvata, ken hän oli.

Olavin täytyi sitäpaitsi tunnustaa, että Aslak eli Jon oli mitä miellyttävin ihminen ja pystyvä hyödylliseen toimeen. Hän oli vahva ja ahkera sekä erittäin kätevä—oiva sekä puu- että rautaseppä, ja hän keksi aina jotakin näpertelyä. Olav oli itse ollut vain kohtalainen käsistään — hän pystyi kyllä selviämään kaikista kotiaskareista, mutta hän ei kyennyt mihinkään sellaiseen, missä tarvittiin erikoista taitoa tai tarkkaa silmää ja näppäryyttä. Eikä hänellä senjälkeen, kuin hän menetti Bodvarin, sen rengin, joka kaatui Frysjun sillan luona, ollut ketään sellaisiin hommiin kykenevää miestä. Ja lisäksi Aslak oli aina iloinen ja hyvätuulinen; hänellä oli kaunis lauluääni, ja hän osasi myös viheltää niin hienosti ja puhtaasti, että oli vallan nautinto kuunnella — hän vihelteli melkein aina työtä tehdessään. Hän osasi lukeakin vähän, niin että Olav antoi hänen katsella muutamia omaisuuttaan ja oikeuksiaan koskevia kirjeitä — oli seikkoja, joista Olav ei ollut varma, muistiko hän ne oikein tarkkaan.

Aslak oli sitäpaitsi olennoltaan rauhallinen, niin ettei hän joutunut särkemään Hestvikenissä vallitsevaa hillittyä sävyä.

Talossa elettiin hiljaista elämää. Ihmiset eivät puhuneet paljon toisilleen, ja kaikki puhelivat hiljaa: isännän vaiteliaisuus vaikutti koko huonekuntaan, joka oli elänyt niin kauan hänen parissaan — palkolliset olivat melkein samat kuin ennen. Lahden rannalle tuntui sentään tulleen ikäänkuin raikkaampi tuulahdus Märtta Birgerintyttären terävän äänen vaiettua ja hänen suljettuaan tarkat silmänsä. Molemmat nuoret kasvinsisaret, jotka nyt jakoivat keskenään emännyyden, olivat hiljaisimpia ja kohteliaimpia neitosia, mitä tavata saattaa — mutta heitä seurasi sentään heidän nuoruutensa loisto ja riemu, he olivat niin kauniita ja kaikki pitivät heistä.

Bothild Asgerintytär oli nyt kahdeksannellatoista, reipas ja tanakka ikäisekseen, mutta terveydeltään heikko, kotona iloinen, mutta vieraitten parissa arka ja ujo.

Kenenkään päähän ei pälkähtänyt luulla Cecilia Olavintytärtä ujoksi tai araksi, vaikka hän ihmisten joukossa olikin hyvin sulkeutunut: hän katsoi kaikkia suoraan silmiin kirkkaine ja kylmine, vaaleanharmaine silmineen. Olavin nuori tytär oli yhtä harvasanainen kuin isänsäkin, ja hän oli yhtä vaalea kuin tämä oli ollut nuoruudessaan. Kiiltävä, pellavankeltainen tukka, kun se pyhäpäivin oli valtoimenaan, lankesi kauniina kiharoina tytön pään ympärillä; hänen ihonsa oli niin valkoinen kuin pähkinän sydän ja se näytti niin tiiviiltä ja lujalta kuin aurinko ja tuuli eivät pääsisi siihen käsiksi, ja nuoret, täyteläiset huulet olivat niin hohtavan punaiset kuin vaaleat ruusun marjat. Hän oli lyhyt viidentoistavuotiaaksi ja leveähkö, mutta pyöreä ja sopusuhtainen, kädet ja jalat pienet, mutta ote oli varma ja jalka näppärä. Cecilia Olavintytär hymyili harvoin, ja vielä harvemmin hän nauroi, mutta sen sijaan ei kukaan ollut kuullut hänen itkevän. Hän oli hyvä omaisilleen ja avulias köyhiä ja sairaita kohtaan, mutta muuten olennoltaan juro ja vähäpuheinen. Kasvinsisaret olivat aina hyviä ystäviä, tulivat hyvin toimeen ja näyttivät rakastavan toisiaan sydämellisesti.

Hestvikenin neitoset olivat läsnä vain vuosittaisissa Olavin seurustelupiirin kesteissä, mutta heitä ei nähty milloinkaan sellaisissa tilaisuuksissa, joissa nuorisolla oli tapana kokoontua. Mutta he kävivät kirkossa joka messupäivä mikäli ilma suinkin salli. He olivat silloin niin hyvin pukeutuneita ja koristuksissaan, ettei kellään muilla naisilla ollut sen parempia vaatteita eikä raskaampia hopeavöitä ja solkia kuin Olavin neitosilla — sillä nimellä heitä kutsuttiin. He ratsastivat toinen toisella, toinen toisella puolella isää, hyvillä, hyvin hoidetuilla hevosilla, joiden harjat olivat vastaleikatut.

Olavin sydämen täytti hiljainen, sydämellinen ilo kulkiessaan tyttärineen kirkon läpi. Ostoverasta tehdyt, värilliset vaipat laahasivat maata, ohuitten kirkkohuntujen alta välkkyi hajallaan oleva tukka, Bothildin sileä, kuparinvärinen ja Cecilian silkkipörrö vaaleana kuin hopea. Olav seisoi messussa eikä katsonut kertaakaan heihin päin naisten puolelle, ja kuitenkin tuntui siltä kuin hänen kaikki ajatuksensa olisivat sen ainoan ympärillä, että he ovat siellä olemassa.

Hän ei ajatellut enää milloinkaan itseään eikä omia asioitaan — hän oli nyt mielestään vanha mies, oli jo valinnut oman osansa elämässä. Mutta juuri sen vuoksi tuntuikin kuin kaikki, mitä hän vielä toimi ja puuhasi, siihen asti, kunnes ilta hänet saavuttaa, koskisi yhtä ainoaa päämäärä — näiden kahden nuoren suojelemista. Hän ei ajatellut sen erikoisemmin, minkälaiseksi heidän tulevaisuutensa muodostuisi — se kyllä muodostuisi parhaan mukaan: hän naittaisi heidät aikanaan, ja se mies olisi hyvin merkillinen, joka ei kantaisi tällaisia aarteita ojennetuin käsin läpi elämän, kun kerran olisi niin onnellinen, että saisi heidät. Mutta hänellähän olisi vielä yllin kyllin aikaa ajatella näitä asioita — hehän olivat vielä molemmat niin kovin nuoria.

— Eirik oli olemassa. Mutta tuntui kuin Eirikin olemus olisi haihtunut Olavilta olemattomiin; hän ajatteli häntä harvoin. Hän ei ollut nähnyt häntä Oslossa tapaamisen jälkeen. Olav ei ollut kotona Eirikin kerran sen jälkeen siellä käydessä — siitä tulee nyt kesällä neljä vuotta, silloin isä oli ollut Ivar Joninpojan kanssa sillä sotaretkellä Ruotsissa, jossa tämä urhoollinen nuori herra oli kaatunut. Ja Olavin oli vähitellen vallannut jonkinlainen varmuus siitä, ettei Eirik tulisi milloinkaan hänen jälkeensä Hestvikenin isännäksi — siitä synnistä Jumala oli hänet vapauttanut; vanhaa taloa ei saisi väärä perillinen. Itse Jumala suojaisi Cecilian oikeuksia.

Oli aikaisen alkukesän aamu. Olav meni erään renkinsä kanssa sillan luo rantaan puuhailemaan ripustettavien pyydysten kanssa. Oli mitä kaunein ilma — auringonpaiste lepäsi meren pinnalla suurina, valkoisina läikkinä; nurmikot ja pellot pitkin vuonon varsia loistivat vaaleanvihreinä ja lepikoitten lehdet olivat jo alkaneet tummeta kesän värisiksi, mutta havumetsissä oli jo pitkät, tuoreet kerkät.

Sillan vieressä, aurinkoisella kalliolla, Cecilia oli polvillaan, edessään läjä kiiltäviä, sätkytteleviä keittokaloja. Tytön vanha, punaisenruskea arkipuku hohti aamu-auringossa, niin että oli vallan kaunista katsella, paksut, vaaleat palmikot riippuivat hänen olkapäillään — erittäin pitkät ne eivät olleet, ja hänen tukkansa oli niin kihara, että palmikot kiertyivät sisään palmikoidun punaisen nauhan ympärillä. Puukko välähti hänen sitä nostaessaan ja koettaessaan sen terää sormellaan.

Aamun hiljaisuudessa kuului kesäisen herttaiselta, kun Aslakin siirteli tavaroitaan veneeseen: vesi loiskahteli ja läiskähteli hänen siinä liikkuessaan ja sovitellessaan paikoilleen kaikkea, mitä hänen oli määrä ottaa mukaansa — Olav oli lähettänyt hänet asialle eteläänpäin, Saltvikeniin.

»Jon», Cecilia virkkoi hiljaa. Mies kohotti päätään — Olav huomasi hänen nuorilla, raikkailla kasvoillaan hymyn karehtivan — tytön viittoessa hänelle puukollaan. Hän lipui veneineen pitkin laiturin laitaa kalliolla seisovan tytön luo.

Tyttö pyysi häntä teroittamaan puukkoaan. Cecilia istuutui hänen sitä tehdessään ja katseli, kädet helmassa, merelle. He eivät jutelleet keskenään, mikäli Olav näki — mutta työnsä tehtyään ja istuutuessaan veneeseen väikkyi Aslakin kasvoilla sama, lämmin hymy. Ja Cecilian palatessa työhönsä oli hänenkin vaaleilla piirteillään saman hymyn kajastus.

Hän alkoi perata kaloja. Soutaessaan kallion ohi Aslak pidätti airoaan ja tervehti tyttöä kädellään. Ja Cecilia kohotti häntä kohti hiukan toista kättään. Sitten hän kumartui jälleen työhönsä, huulilla hymyn kare.

Olav tuijotti — kautta koko hänen olemuksensa kävi kumma värähdys.
Tässä tapahtui jotakin, josta hänellä ei ollut aavistustakaan —.

Cecilia laski valmiin kalan astiaan ja oikaisi hetkeksi selkänsä. Hän käänsi vaaleat, suloiset kasvonsa aurinkoon, istui silmät ummessa. Eikä Olav ollut ikinä nähnyt mitään sen hymyn veroista, joka nyt levisi lapsen pienille, totisille kasvoille; niistä näkyi salaisen, ihanan ilon säteily, eikä Olav ollut milloinkaan nähnyt niin kaunista näkyä —

Olav koetti karkoittaa sitä mielestään. Hänen tyttärensä ei milloinkaan voisi kiinnittää huomiotaan mieheen, joka oli Hestvikenissä palvelijan asemassa. Eihän tyttö edes tiennyt, kuka tämä Jon Torenpoika oli.

Hän päätti kuitenkin päästä eroon Aslakista, mitä pikemmin, sitä parempi. Nuorukainen oli saanut turvaluvan jo talvella; Tunsbergin munkit olivat siitä toimittaneet hänelle tiedon. Niin ettei Olavilla ollut enää syytä pitää häntä luonaan kauemmin, kuin minkä hän itse tarvitsi Aslakia.

Mutta kului viikon päivät, ennenkuin Olav sai tilaisuuden puhua Aslakille asiasta. Hän piti molempia nuoria, salassa silmällä. Mutta hän ei huomannut heidän olevan keskenään sen parempia ystäviä kuin muukaan talon väki. Hän lohduttautui sillä, että hän oli sinä aamuna sillalla erehtynyt.

— Lauantai-iltana oli Olavin määrä mennä miesten kanssa saunaan, naisten piti ottaa kodassa ammekylpyä; he olivat valmistaneet katajanmarjajuomaa. Olav meni miesten kanssa pihan poikki; silloin Cecilia huusi kodan ovelta Aslakia.

Aslak riensi tytön luo, otti kaksi ämpäriä ja juoksi Olavin ohi. Ilta-auringon kullassa hän juoksi kevein askelin nurmikon poikki lähteelle. Hän oli iso, solakka ja notkea, kaunis ja iloinen nuorukainen; hänen punertava, kihara tukkansa hohti kauniisti ilta-auringossa.

Olav pysähtyi. Cecilia tuli jälleen takkahuoneen ovelle. Hän oli riisunut hameensa ja seisoi nyt alusnuttusillaan; se oli sininen ja laskeutui runsasryppyisenä hänen pieniin, paljaisiin jalkoihinsa asti, joita hän nosteli lakkaamatta toista toisen päälle, sillä paasi oli varjossa jääkylmä. Vettä odotellessaan hän avasi palmikkonsa, levitti tukkansa ja suori sitä, niin että se ympäröi hänen kasvojaan ja käsivarsiaan pilven tavoin.

Aslak saapui vesiämpäreineen. Nuoret vaihtoivat jonkin sanan, joita Olav ei kuullut, mutta Cecilian kasvoille lehahti jälleen sama uusi, suloinen kirkkaus, ja Aslak palasi hymyillen.

»Sinä halunnet jo lähteä kotiin, Aslak — sinun asiasihan on nyt selvä. Ja minun mielestäni sinun olisi käytettävä hyvää ilmaa, niin kauan kuin se kestää —. Sinä taidat tarvita ratsastukseen neljä päivää?»

Aslak laski pois kädestään pitelemänsä esineen ja katsoi vanhempaan mieheen:

»Minä olen itsekin ajatellut, Olav, lähteä tästä kohta puoleen kotiin. Ellet sinä joudu pulaan — lasketko sinä minut lähtemään jo ennen heinäntekoa?»

»Sehän on selvä, että minä lasken. En suinkaan minä tahdo sinun oleilevan täällä renkipoikanani, kun sinä et enää tarvitse minun suojelustani.»

»Eihän toki, enhän minä mikään sellainen olekaan; mutta ymmärräthän sinä minun pysyvän täällä, niin kauan kuin sinä minua tarvitset.»

Olav pudisti päätään. Aslak siirteli teroittamiaan viikatteita; hän näkyi olevan hyvin liikutettu. Sitten hän kääntyi suoraan Olaviin päin. Hän oli hyvin vakava: kaunis mies hän oli, voimakkaat, punertavat kasvot olivat kirkkaat ja rehelliset, hiukan ulkonevat silmät eivät häirinnee ensinkään.

»Jos minä palaisin takaisin, Olav, heti kun isäni tai vanhin veljeni ovat valmiit seuraamaan minua etelään — sinä ymmärtänet, mistä omaiseni puhuisivat kanssasi?»

»Ymmärräthän sinä, millä asialla me tulisimme? Millä lailla sinä ottaisit meidät silloin vastaan ja minkälaisen vastauksen isäni saisi sinulta?»

»Jos sinä tarkoitat sitä, mitä minä arvelen», Olav vastasi hyvin hiljaa ja epäselvästi, »niin sanon sinulle, ettei sinun pidä vaivata omaisiasi tekemään näin pitkää matkaa turhan tautta.»

»Voitko sinä sanoa sen niin varmaan, Olav — ennenkuin sinä olet kuullut, mitä ehtoja me sinulle voisimme tarjota? Onhan tosin totta, että sinä voisit saada rikkaamman vävyn, mutta sinä voisit saada köyhemmänkin. Ja rikkailla miehillä on harvoin arvokas suku tai ovat suurimmassa arvossa pidettyjä — ei ainakaan nykyjään — jollet sinä etsi heitä näiden suurtilallisten ja ritarien joukosta, joitten kanssa et ole halunnut olla koko Hestvikenissä oloaikanasi kosketuksissa. Minä polveudun siksi hyvistä ja vanhoista suvuista joka puolelta, että siinä suhteessa olen kyllä tyttäresi veroinen, eikä koko Heidmarkissa ole montakaan miestä, jotka nauttivat niin suurta arvonantoa kuin isäni.»

Olav kohautti vähän hartioitaan. Hän ei keksinyt näin yhtäkkiä, mitä siihen vastaisi — tuskinhan hän oli itsekään selvillä, miksei hän missään tapauksessa halunnut naittaa Ceciliaa kenenkään ylämaalaisen kanssa.

»Onhan tosin hyvä ajatella naittaa lapsensa rikkaalle», Aslak jatkoi jälleen, »mutta siitä on hyvin vähän apua, jos sattuu saamaan sellaisen vävyn, joka ei kykenekään hoitamaan omaisuuttaan eikä kartuttamaan sitä. Ja sen minä uskallan sinulle luvata — minun käsissäni sen ei pidä vähenemän, jos Jumala suo minulle terveyttä ja varjelee meitä suurista onnettomuuksista. — Minä olen nyt ollut sinun luonasi enemmän kuin puoli vuotta, ja sinä tunnet minut.»

»Minä en voi sanoa muuta kuin että minä pidän sinusta, Aslak — mutta se ei vielä oikeuta antamaan ainoaa tytärtään ensimmäiselle kosijalle; minä en oikeastaan tiedä sinusta mitään muuta, kuin että teitä on monta sisarusta, ja sinä itse kertonut Gunnarin olevan ahtaissa oloissa — olkoon vain, etten ole kuullut sinun omaisistasi muuta kuin hyvää mikäli olen heistä mitään kuullut. — Mutta sinä olet kaiken lisäksi nuoruudestasi huolimatta, jo ollut miesten töissä — ja lainsuojattomana sinä tänne minunkin talooni tulit» — Olavista tuntui ihmeellisen kevyeltä löytäessään yhä uusia esteitä pojalle —, »sinä olet minun mielestäni myöskin liian nuori ajattelemaan naimisiin menoa neuvottelematta omaistesi kanssa —.»

»Rikokseni minä olen katunut ja sovittanut», Aslak vastasi, »ja mitä siihen tulee, että jouduin niin nuorella iälläni murhaajaksi — sitä suurempi syyhän on uskoa minun oppineen hallitsemaan itseäni paremmin, niin etten joudu sellaiseen toista kertaa, ellei minua kovasti ärsytetä. — Mutta sinunhan pitäisi olla viimeinen mies minua sellaisesta moittimassa, sinun, Olav Auduninpoika; — etkä sinä suinkaan voi tarkoittaa minun olevan liian nuori kosimaan. Minähän olen jo yhdeksäntoista talven vanha — sinä olit viisitoista - tai kuusitoistavuotias, mikäli olen kuullut, ottaessasi vaimosi väkivalloin ja tappaessasi hänen veljensä, joka yritti kieltää sinua pitämästä häntä —.»

»Toista ei voi verrata toiseen, Aslak.» Olavin onnistui puhua aivan tyynesti. »Se neito, jonka minä otin, oli morsiameni ja minä olin hänen sulhasensa; hänen isänsä ja minun isäni välillä oli laillinen sopimus jo varhaisessa lapsuudessamme, ja sitten tahtoivat hänen omaisensa riistää meiltä, kahdelta isättömältä lapselta, oikeutemme. Sinä et menetä kunniaasi, enemmän kuin oikeuksiasikaan, vaikket saakaan ensimmäistä neitosta, johon silmäsi olet iskenyt omaistesi edes tietämättäkään ajatuksistasi mitään —»

»Ei, ei», Olav virkkoi kiivaasti, »sinun isäsi ei ole milloinkaan saava aihetta sanoa, että ottaessani sinut vastaan lainsuojattomana ja kodittomana olisin järjestänyt sinun ja tyttäreni avioliiton kysymättä, haluavatko he edes minua sukuunsa.»

»Sinä tiedät kyllä itsekin», Aslak vastasi kylmästi, »ettei minun isälläni voi olla mitään vastaan saada Hestvikenin Olav Auduninpojan tytär pojalleen. Minä en ymmärrä sinun tarkoitustasi! Niitäkö huhuja sinä tarkoitat, joita sinusta oli liikkeellä naidessasi Ingunn Steinfinnintyttären? Sen ajan jälkeen on vuonossa ehtinyt jo virrata siksi paljon vettä, ettei kukaan enää välitä, mitä sinä nuoruudessasi teit tai tekemättä jätit — sen jälkeen sinä olet elellyt rauhassa yli kaksikymmentä vuotta ja saavuttanut mainetta rehellisenä miehenä sekä rauhan että sodan töissä.»

Olav tunsi sydämensä takovan kovin kovaa. Mutta hän keskeytti jääkylmästi:

»Onhan se kaunista, Aslak — mutta sinä puhut siitä asiasta turhaan.
Minulla on Cecilian suhteen muita ajatuksia —.»

»Vai ei», — Olav tunsi huojennusta saadessaan purkaa kiukkunsa jostakin syystä — »että sinä oletkin kuljeskellut täällä kosiskelemassa tytärtäni selkäni takana.»

»Sitä sinä et itsekään minusta usko. Minä en ole puhunut Cecilialle sanaakaan, jota sinä et olisi voinut hyväksyä. Mutta hän on nähnyt minun pitävän hänestä, ja minä olen nähnyt hänen pitävän minusta — sitä ei kumpikaan meistä voi auttaa, sellaista ei voi peittää. Jos sinä tahdot kuunnella meitä, Olav, on Cecilia huoletta samaa mieltä, siitä olen varma —.»

»Tuskin se tuottaa teille suurtakaan surua, vaikken halua tätä kosimista kuulla. Tyttö on vielä lapsi — etkä sinäkään vielä vanha ole —.»

»Sanotko sinä niin! Sinä itse ja hänen äitinsä pidit, toisistanne kymmenen vuotta, taisi olla enemmänkin ettekä sallineet hänen sukulaistensa erottaa teitä yhdistävää rakkautta — minä olen kuullut kotona teitä mainittavan Olav uskollisen rakkauden esikuvina!»

Olav vaikeni hetkisen. Pojan sanat tunkivat ihmeellisesti hänen sydämeensä — mutta samalla hän oli järkähtämättömän selvillä, ettei hän sallisi tyttärensä mennä ylämaalaisen kanssa naimisiin. Hän vastasi hiljaa ja epävarmasti:

»Asianlaita oli sentään toinen, Aslak — minulla oli häneen oikeus. Ja me olimme kasvaneet yhdessä kuten kaksi marjaa samassa oksassa — rakastaneet toisiamme sisarina lapsesta asti. Cecilia ja sinä olette tunteneet toisenne talvikauden ajan, eikä ole minkäänlaista sopimusta. — Ei teille kummallekaan voi mitään suurta sydänsurua tulla, vaikka teidän nyt täytyykin erota.»

Aslak punastui kauttaaltaan. Hän seisoi hetkisen pää kumarassa, käsi rinnalla sormiellen rintasolkeaan.

»Sinun tyttärestäsi en minä voi vastata», hän virkkoi lyhyesti. »Minä —» hän kohautti hartioitaan — sitten hän pyörähti kantapäillään ja läksi.

Hän oli jo seuraavana päivänä lähtövalmis. Hän käyttäytyi sivistyneen miehen tavoin, kiitti Olavia avusta ja osakseen tulleesta ystävyydestä valituin sanoin ja jätti hyvästit. Hän kiersi jokaisen luona hyvästellen kädestä pitäen. Olav piti jännittyneenä molempia nuoria silmällä heidän hyvästellessään. Mutta se kävi hyvin: he eivät katsoneet toisiinsa, ja heidän kätensä vaipui hyvästeltyä kumman veltosti alas, muuten ei kukaan asiaa tuntematon voinut huomata mitään.

Olav kulki pitäen tytärtään salaa silmällä. Mutta Cecilia ei ollut sen kummempi ennenkään, ja isä uskotteli itselleen, ettei hän kaivannut Aslakia, ei ainakaan paljon. Hän olikin vain viisitoistavuotias.—

Ingunn oli ollut viisitoista vuotta vanha. Mutta kaikki muu oli toisenlaista—.

Hänen ei tarvinnut katua mitään. Yttre Dalin nuorin poika — Hestvikenin Cecilia joutuisi sentään toisenlaisiin naimisiin. Olihan selvä, että hän oli pitänyt Aslakista; hän oli muuten nähnytkin hyvin vähän nuoria miehiä, ja poika oli ystävällinen, mutta tyttö unohtaisi hänet kyllä muita tavattuaan —.

Olavin sielussa oli alkanut voimakas tunteitten kuohu kuullessaan siellä pohjoisessa olevan vielä niitä, jotka muistivat hänen ja Ingunnin rakkautta ja puhuivat siitä. Esikuvana —. Entä huhut — hän ei tiennyt, minkälaisia ne olivat. Olav luuli heidän siellä pohjoisessa jo unohtaneen sekä hänet että Ingunnin. Täällä ei kukaan, häntä itseään lukuunottamatta, muistanut Ingunnia, eikä Olavkaan muistanut siten, että olisi häntä nyt enää usein ajatellut; hän tiesi vain kaiken ennen tapahtuneen muuttuneen hänen omaksi kohtalokseen.

Synti ja suru ja häpeä ja kaiken tämän kätkössä ihanan onnen muisto, joka saattoi pulpahtaa esille, kuten vesi pulpahtaa jään pinnalle, ja vallata hänen koko sielunsa heti pienenkin raon päästessä hänen hyytyneeseen mielenrauhaansa. — Ja siellä pohjoisessa kaikki eli kansan suussa taruina — tosina tai väärinä. — Hän ei halunnut missään nimessä liittyä ihmisiin, jotka kenties puhuivat hänen selkänsä takana hänen nuoruudenseikkailuistaan —.

Ja kaikki vain neitosen päähänpiston vuoksi, jonka hän varmaan unohtaisi vuoden päästä viimeistäänkin, kunhan häntä ei vain siitä muistuteta. Kahden lapsen lapsellisuudenko vuoksi hän menisi elävänä takaisin sellaiseen kiirastuleen —! Sitä hän ei tekisi milloinkaan.

II.

Hän oli etukäteen lähettänyt sanan, että hän tuo tullessaan ystävänsä Jørund Kolbeininpojan Gunnarsbystä, ja hän pyysi isää ottamaan vieraan hyvin vastaan.

Heinän tuoksu ja kukkivien lehmusten lemu täytti laaksossa kesäkuuman ilman Eirikin ratsastaessa pitkin Hestvikenin joen vartta. Rundmyrissä oli heinä niitettynä, tummana ja vähän pilaantuneena pitkin niittypalasia; köyhän torpan ympärillä kasvoi metsä syvänä ja hiljaisena imien itseensä auringonpaistetta. Anki astui ulos kuullessaan jonkun ratsastavan, varjosti kädellä silmiään ja läksi juosta hölkyttämään laiha kaula pitkänä, selkä köykyssä, heiluttaen liian pitkiä käsivarsiaan. Häntä seurasi parvi puolialastomia, avojalkaisia lapsia, ja viimeisenä tulla hynttäsi Liv itse, kantaen nuorinta käsivarrellaan ja jo taas uutta odottaen; hänen kasvonsa olivat niin vanhentuneet, että hän muistutti leuattomine naamoineen kanaa, jonka kaula oli vallan höyhenetön.

Eirik jäi istumaan hevosen selkään, jotta he oikein näkisivät hänet. Mutta ensimmäisten tervehdysten tultua vaihdetuksi täytyi hänen sentään laskeutua maahan, ja Anki tarkasteli hevosta ja silitteli sitä Livin kehuessa Eirikin ja hänen toveriaan. Eirikin oli pakko lähteä mökkiin sisälle.

Huoneen hapan ja huono ilmakin tuntui rakkaalle ja kotoiselle. Pyöreä, seinätön maakuoppa suippeni kattoa kohti kuten teltta, siinä oli kaksi korkeampaa osaa, käytävä välissä, ja käytävän pohja oli märkänä pahanhajuisesta liejusta: ihmisten täytyi istua jalat ylhäällä penkillä. Sisällä oli pimeässä ylt’ympäri kaikenlaista roskaa ja jätteitä läjissä. Eirik muisti kaikkea ihmeellistä ja luvatonta: hän oli maannut täällä kuunnellen korvat hörössä kaikenlaisten kulkurien juttuja elämästä, joka kului pimeänä ja salaperäisenä kuten likavesi Livin lätäkössä, talonpoikais-asutusten laillisen ja päivänselvän elämän ulkopuolella, kesäisin kuusenjuurimajoissa ja kallion kielekkeitten alla, sekä elämästä suurtiloilla — talonpoikain, kaupunkilaisten, pappien elämästä, sellaisena kuin se näyttää kerjäläisten makuusijoilta. Hän kuuli sellaisten tavaroitten salakaupasta, joita kuningas oli kieltänyt myymästä, ryöstöistä ja salaisista taioista, siveettömästä elämästä miesten ja naisten kesken, jotka kuljeskelivat yhdessä jonkin aikaa ja sitten erosivat, Olavinjuhlasta ja kirkonvihkiäismessuista ja puhtaasta pakanuudesta, pyhistä kivistä ja puista. Täällä hän oli voittanut pelissä hopeasilaisen puukon, jonka hän oli lahjoittanut pois, koska ei uskaltanut pitää sitä. Ja tuolta nurkasta he löysivät kerran kuolleen lapsen — äiti oli sen yöllä maannut kuoliaaksi ja sen jälkeen jatkanut matkaansa. Liv korjasi ruumiin pois. Eirik oli ollut jännityksestä melkein sairaana — entäpä jos isä saa tietää, että sellaista tapahtuu Hestvikenin alustalaisilla! Sitä ei ollut hauska ajatella, ja siinä oli kuitenkin oma nautintonsa! Se tuotti hänelle jonkinlaista korvausta isänsä luona kärsimiin, ikuisiin tappioihin — tietäisipä vain isä, mitä hän uskalsi kuulla ja nähdä ja tehdä täällä Rundmyrissä! Mutta isä ei tiennyt hänen tällä lailla uhmaavan häntä. Vieläpä silloinkin, kun hän ensimmäisen kerran teki syntiä naisen kanssa, hän teki sen kostaakseen isälle. Jälkeenpäin, kun hänen oli hiivittävä aittaan varastettava naiselle lupaamansa naudanreisi, häntä kuvotti sekä häpeä että pelko, eikä hän ollut selvillä, kumpi oli voimakkaampi, hänen katumuksensa vaiko jonkinlainen ilo siitä, että oli uskaltanut tehdä sellaista, josta isä raivostuisi — jos saisi sen tietää.

Eirik poimi kärpäsiä vanhasta kauhasta ja joi — maito oli kitkerän hapanta ja karvasta, mutta Livin maidossa oli oma tuttu makunsa. Sitten hän istui kädet pystyssä olevien polvien ympärillä kuunnellen Ankin ja Livin juttelua: niin, heillä oli nyt hyvin Cecilian ja Bothildin emännöidessä — ei, Olav ei puuttunut siihen milloinkaan, ei Märtan kieltoon eikä tytärten anteliaisuuteen. Heidän juttuunsa punoutui uutisia kuolemantapauksista ja syntymisistä ja paikkakunnan vierailuista, Hestvikenistä ja ruotsalaisten hävityksistä — aina mikäli ne olivat koskeneet heidän elämäänsä.

Eirik kuunteli toisella korvallaan. Hän istui uneliaanlaisena, antaen muistojen liukua ohitseen, hymyillen miettien, miten asiat nyt järjestyisivät. Hän oli kuljeskellut niin paljon maailmalla, että hän arveli olevansa vanha ja haavoittumaton. Oven ulkopuolella aurinko loisteli kivipaadelle ja sammalelle, alempana kimaltelivat suonsilmät lepikon läpi, ja takana kohosi kuusikon tumma seinä. Se oli hänen maataan ja hänen metsäänsä, tämä mökki oli hänen ja nämä ihmiset olivat hänen: hänen sydämensä lämpeni pohjiaan myöten heidän suurta kurjuuttaankin kohtaan. Hän olisi heille hyvä, sillä he olivat olleet hänen lapsuudessaan hänelle uskollisia —.

Jørund Rypa huusi ulkoa — hän makaili nurmikolla, häntä ei ollut haluttanut mennä sisään sellaiseen loukkoon. Anki ja Liv ja koko lapsilauma seurasi Eirikiä hänen ulos mennessään.

Joki, myllypuro, solisi pienenä ja surkastuneena kivien lomitse. Eirik tunsi jok’ainoan syvemmän kohdan, jossa hänellä oli ollut tapana pyydystellä forelleja. Riippuvien oksien alla edestakaisin liitelevät kiiltävän viheriät kärpäset saattoivat olla samat vanhat kärpäset, siellä kasvoi virmajuuria ja sinikelloja samoilla paikoilla, missä niitä ennenkin oli kasvanut. Hän ratsasti toisen niittysaran sivu toisensa jälkeen; toisin paikoin oli heinärukoja vielä ulkona. Huumaavat tuoksut täyttivät ilman: täällä lehmukset peittivät koko kivikon ja painautuivat vuorenseinämää vasten hunajankeltaisten kukkakimppujen loistaessa tummien, limittäisten lehtien lomista. Ja siinä, missä raskas kuusikko työntyi ratsutielle asti, peitti maan vanamo lonkeroineen, jotka olivat täpötäynnä vaaleanpunaisia kaksoiskelloja.

Tuolla oli se pieni, ulkoneva kallio, jonka alta hiekasta hän oli löytänyt ukonvaajoja — isä kutsui niitä lapinnuoliksi. Hän kahlasi joen poikki läheltä sen suuta ja tuli pois pikkumetsiköstä — vanha, tuttu lahti levisi auringon hohteessa hänen eteensä. Toisella puolella kohosi Härkätunturi, sen sileässä, punaisessa seinämässä kuvastui lahti kirkkaana verkkona, eteläpuolella laskeutuivat niitetyt heinämaat ja lainehtivat, vaaleat viljavainiot Hevosen jyrkän, mustan kiiltävän vuoriseinän juurella, ja kesän sinistä auerta vasten talojen katot kuvastuivat tunturinhuippujen edessä, vuoren kupeella. Siellä ylhäällä kohosi savu katoista; vuono levisi edessä tuulenvirissä tumman sinisenä hohtaen. Polun joka kivi- ja pellon joka korsi oli hänen, ja hän rakasti niitä.

Sauna oli tuolla niityllä ikäänkuin itsekseen, edessä suuri lato. Hän ratsasti pientä töyryä ylös, josta vähän lumen aikana oli niin vaikeata päästä kuormareellä. Ja nyt hevosen kaviot iskivät kalliopaateen.

Suurtuvan ovesta astui isä sisaren seuraamana. Isä oli juhlapuvussa, pitkässä, viheriässä nutussa, hopeavyö vyöllään; hän astui poikaansa vastaan suorana ja arvokkaana. Hän oli vasta ajanut partansa ja suorinut tukkansa hänen kauniit hiuksensa kiersivät kiharaisina nelikulmaisia, kivenharmaita kasvoja veristävine vaaleansinisine silmineen. Tukka oli nyt hopeanharmaa, pehmeissä laineissa näkyi hohtavia, kellanvalkeita juovia. Eirik oli aina kuvitellut kaikkivaltiasta Isä Jumalaa oman isänsä näköisenä.

Hän oli maailman kaunein ja miehekkäin mies. Hän oli sitä vieläkin, vaikka pää oli harmaa ja kasvojen oikea puoli ikäänkuin sisään painunut ja poski suuren arven rypistämä ristiin rastiin. Molemmat nuorukaiset hyppäsivät hevosen selästä, Eirik tarttui isän ojennettuun käteen ja suuteli sitä.

Cecilia astui esiin. Hän kantoi kaksin käsin vanhaa juomasarvea; hänkin oli juhlapuvussa, valtoimet hiukset hohtavina tarmokkaitten kasvojen ympärillä. Hän seisoi neuvottomana katsoen nuorukaisesta toiseen, sitten isä nyökkäsi; talon omalle pojalle oli tarjottava ensin.

Eirikin sydämeen tulvahti ikäänkuin koko riemun mitta olisi täynnä — tämä oli hänen sisarensa! Suorana ja sorjana ja suloisena kuten ne nuoret ritarien tyttäret, joita hän ei ollut voinut lähestyä — ja täällä hän tapasi kotinsa pirtinovella kauneimman ja vaaleimman kaikista suursukujen tyttäristä; se oli hänen oma sisarensa.

»Ensin vieraalle, siskoseni», Eirik virkkoi iloisena, ja Cecilia tervehti Jørundia, juoden hänen maljansa.

Sisällä oli tuli takassa, liekit leikkivät kalpeassa auringonvalossa, joka sisään virtaillessaan pani savun sinertämään kattohirsien alla. Lattialle oli paksulti sirotettu lehtiä ja kukkia; pohjoisvuoteessa, joka oli ollut Eirikin hänen kasvuaikanaan, oli uusi, punaisen ja keltaisen kirjava peite nahkasten päällä. Pöydälle oli katettu vierasruokia, ja kahden puolen Olavin kunnia-istuinta oli kaksi hopeasilaista sarvea, joista hänen ja Jørundin oli määrä juoda; Eirik ei ollut milloinkaan ennen saanut niistä juoda.

Kaikki kolme nuorta istuivat auringonlaskun jälkeen vartiovuorella. Eirik loikoi pienessä kuivassa kanervakuopassa kivien välissä, sisar istui vähän ylempänä, selkä suorana, pienet, lyhyet kädet ristissä helmassa. Eirik kuunteli hänen puhettansa hiljaisen, ihastuneen ilon vallassa — tyttö ei ollut monisanainen ja hän puhui kaikesta pikkuvanhan viisaasti.

Oli täysin hiljaista; vuoren alla lipattelivat ja solahtelivat laineet. Taivas oli aivan kirkas, lounaassa vain näkyi pieniä, punertavia pilviä. Vuonon voimakas valaistus hohti siskon kalpeilla kasvoilla hänen kääntäessään ne ylöspäin, tähystellessään, näkyisikö yhtään tähteä tänä iltana.

Jørund istui vähän syrjässä, hänkin puhui tänä iltana harvinaisen vähän, kuunteli vain siskosten juttelua ja katseli Ceciliaa.

Ei, vastasi Cecilia, kyllä talous oikeastaan lepäsi Bothildin hartioilla, Bothild oli paljon taitavampi. Ja hän oli pannut kaikki niin erinomaiseen kuntoon ja järjestykseen lähtiessään, että hänen, Cecilian, oli varsin helppo hoidella vähän aikaa yksinkin. Niin, Signe Arnentytär otti aina toisen heistä mukaansa käydessään naimisissa olevien tyttäriensä luona, tällä kertaa oli Bothildin vuoro lähteä — ei, hän ei tulisi aivan pian kotiin vielä; Helga odotti vasta Margretan messun aikana, ja Signe oli aina kauan tämän tyttärensä luona.

Ei, Bothild ei ollut vielä kihloissa, mutta isä alkaisi varmaankin kohta katsella, hänelle miestä. Niin, kyllä Bothild tekee varmaankin hyvän naimiskaupan; hänellä on joukko irtainta rahaa isoäitinsä jälkeen ja Olav kyllä lisäisi hänen myötäjäisiään, ja Bothild oli lisäksi niin taitava, hyvä ja kaunis — niin kaunis! Täällä vuonon rantamilla ei ollutkaan monta niin kaunista tyttöä kuin Bothild Asgerintytär, kaikki sanoivat niin. Hänen tukkansakin oli kuin silkkiä, ja niin pitkä ja paksu sitten, »niin ettei hän voinut sitä itse sukiakaan; minä teen sen; meillä on tapana palmikoida toistemme hiukset».

Eirik makasi hymyillen itsekseen ilosta. Hän iloitsi myöskin Jørundin nähdessä, minkälainen koti hänellä oli: suuri talo ja asukkaat kuten ylhäiset ainakin ja kaikki suuren talon tavoin järjestetty — vanhan tavan mukaan; rakennukset olivat pienet ja vanhat, täällä ei ollut mitään nykyisen muodin mukaista, mutta se oli sitä arvokkaampaa. Uusi sopi uusien sukujen ihmisille, jotka olivat kohonneet pienistä oloista, mutta sellaista ei kaivattu täällä Hestvikenissä; sitä ei tarvinnut Olav Auduninpoika eivätkä hänen lapsensa.

Eirik huomasi alhaalla pihalla isänsä tulevan tallista. Olav pysähtyi, katsoi ylös vuorelle, jossa nuoret istuivat, mutta hän ei huutanut eikä sanonut mitään, meni vain sisään. Cecilia nousi kuitenkin heti:

»Isän mielestä on jo varmaankin aika mennä sisään ja vuoteeseen. Ja sinäkin saatat olla väsynyt, sinä, veliseni.»

Eirik heräsi seuraavana aamuna kellojen kilinään ja ammumiseen, nousi kiireesti, pukeutui ja riensi ulos.

Aurinko oli hädin tuskin noussut koillisessa vaaran laelle ja paistoi tunturin jyrkkään seinään; kallion koloihin kasvanut heinä hohti ja säteili. Meri lepäsi peilikirkkaana ja valoisana; laakson nurmikoille lankesivat pensaitten ja puitten varjot pitkinä aamuauringon ensi valossa.

Viileässä aamunkoitteessa tuntuivat säteet suloisilta ja leudon pehmeiltä. Eirik saapui juuri silloin, kun viimeinen lehmä katosi metsään. Cecilia seisoi veräjällä sulkemassa sitä pajuraksilla, huudellen paimenille. Sitten hän palasi korkeaa pellonpiennarta pitkin, sillä hän oli avojaloin, ja kuja oli likainen. Hän oli työläisnaisen pukimissa, vanhassa, sinisessä hameessa, jonka hän oli kietonut ylös sääriin asti, ja hänen jalkansa olivat punaiset ja kasteisesta ruohosta kylmät.

»Joko sinä olet hereillä?» hän virkkoi veljelle. Niin, hän kyllä oli aina aikaiseen ylhäällä: »aamun ensimmäiset hetket ovat aina parhaat.» Hänestä läksi navetan haju ja hän oli lypsyn jäljiltä likainen valkoisiin käsivarsiinsa asti; ranteet olivat pyöreät kuin sorvatut. Molemmat lujat palmikot riippuivat rinnoilla lyhyinä ja paksuina ja ne kiertyivät nauhansa ympäri, niin kihara oli hänen tukkansa.

Cecilialla oli jotakin asiaa valkaisupaikalle. Eirik istuutui aitanportaalle katselemaan, miten hän hoiteli pellaviaan. Tyttö meni maitokamariin ja jutteli siellä Ragnan kanssa, Eirik seisoi sen aikaa ovella — Cecilia oli niin näppärä ja pirteä kaikissa käänteissään.

Veli seurasi hänen kintereillään, istui naistenpirtin portailla hänen peseytyessään ulkopuolella olevassa vesitiinussa ja viruttaessaan jalkojaan. Cecilia astui kynnyksen yli hänen ohitseen ja huusi sisältä huoneesta, haluaako hän tulla sinne katsomaan.

Naistenpirtti oli talon suurin huone; uusine, keltaisine seinähirsineen se oli pimeää arkitupaa paljon kauniimpi, ja huonekalut olivat kauniisti veistetyt; takan hahla päättyi avosuiseen, villin hevosen päähän. Pitkin seinää oli kangaspuita, keloja ja arkkuja; orrella riippui kokoon käärittyjä peittoja ja rahityynyjä. Cecilia, joka oli saanut jalkaansa sukat ja kengät, otti parhaat alas ja näytteli niitä.

Eräästä koristetusta arkusta sisar toi kiviruukun ja pienen hopeapikarin, hän täytti sen ja joi veljen maljan.

»Isä antoi tämän meille viime vuonna — meillä pitää olla tällainen, hän sanoi, jos sattuisimme saamaan vieraita. — Sinä olet nyt ensimmäinen —.»

»Mutta eikö ollutkin väkevää? Se nousi meille päähän kerran eräänä iltana viime syksynä, Bothildille, minulle ja neitosille.» Hän katsoi veljeensä ja naurahti hämillään ikäänkuin olisi ollut tottumaton kertomaan vieraalle omista asioistaan. »Sen keksi eräs, Yngvild-niminen, hän ei ole enää meillä — me tanssimme täällä. Rannalla, vähän tästä pohjoiseen, piti olla leikkiä, ja sitten ne halusivat meitä kanssaan veneisiinsä mennessään, Gaute Sigurdinpoika ja Jon Tasall ja vielä jotkut muut mukana olleet, mutta isä kielsi, vaikka muassa oli kaksi Runjulista — se ei auttanut. Yngvild suuttui, hän sanoi isän kohtelevan meitä kovemmin kuin Groa-rouva luostarissaan kasvatettavana olevia lapsia —. Ja niin hän sai meidät panemaan syrjään ompeluksemme ja me tanssimme täällä ja joimme sitä viiniä, jota meillä oli vieraitamme varten varattuna —.»

»Mitä isä siitä sitten sanoi?» kysyi Eirik hymyillen. Hän ei ymmärtänyt mitään muuta kuin kirkkaan, vastaheränneen rakkautensa nuoreen, suloiseen sisareensa. Jokainen siskon sana ja jokainen hänen liikkeensä sai Eirikin sydämen tulvilleen iloa.

»Isäkö? No, eihän hän siitä mitään sanonut, ymmärräthän sinä sen. Mutta parin päivän kuluttua hän tuli ja pyysi meitä siirtymään arkitupaan ja nukkumaan sen ylisillä; nuorten neitosten on vaarallista nukkua yksin rakennuksessa, joka on niin lähellä rantaa. Me nukuimme täällä ennen yötkin. Ja kun Yngvild seuraavalla kerralla vastusti isää, hän vastasi, että lienee parasta tytön muuttaa takaisin kotiin isänsä luo, häntä hän varmaankin tottelee.»

Cecilia oli saanut ylleen hameen; se oli punainen, kauniisti kirjottu. Hän pani vyön vyölleen ja kiinnitti siihen sakset, puukon, kukkaron ja avainkimpun. Äskeinen pieni, avojalkainen karjapiika oli nyt komea, nuori talontytär.

»Hän on ankara siten, että hän pitää lujasti kiinni hyvistä tavoista kuten ennen vanhaan oli tapana — me emme saa avata suutamme emmekä katsoa vieraisiin ihmisiin päinkään. Mutta kyllähän sinä muuten tiedätkin, että hän tarkoittaa kaikessa meidän parastamme.» Hän haki arkustaan ja levitti vuoteelle hihattoman, avokaulaisen, ruskean samettipuvun, johon oli kudottu keltaisella silkillä renkaita ja ristejä. Siihen kuuluva pitkähihainen alushame oli kaula-aukosta punaista silkkiä ja rinta-aukossa kullatut hakaset. »Hän antoi meille, sekä Bothildille että minulle tällaiset puvut — se oli silloin, kun hän ei laskenut meitä Osloon katsomaan prinsessojen ja ruotsalaisten herttuoitten häitä. Minun mielestäni meillä olisi jo aika päästä kerran kaupunkiin — joko markkinoille tai Halvardinmessuun. Mutta isä ei laske.»

Cecilia pudisti päätään ja kääri pukunsa takaisin sarkakääreeseen.
»Herra tietää milloin me näitä komeuksia saamme pitää.»

Cecilian kasvot muuttuivat yhtäkkiä — hän kääntyi arkkuunsa päin pannen sinne piiloon hienoutensa: »— Minä en tiedä siitä mitään.»

Sisaren kauneus ja suloisuus nousi Eirikin päähän kuin pieni humala. Hän ei itse ymmärtänyt, ettei ollut muistanut siskoaan kertaakaan näinä vuosina; jos hän olisi muistanut, olisi hän varmaankin pysynyt paremmin erossa yhdestä ja toisesta, renttuilemisesta ja pelistä, tappelusta, naikkosista ja raakuuksista. Nyt hän katui, ettei ollut koettanut hillitä itseään — hän ei ollut milloinkaan itseään hillinnyt — hän oli heittäytynyt kaikkeen, mikä houkutteli tehnyt mitä milloinkin oli päähän pälkähtänyt. Ja niin hän loppujen lopuksi tottui sellaiseen ja joutui siveettömien miesten, ravintoloissa ja vielä pahemmissa paikoissa oleilijan, kirjoihin. Eikä se tullut syyttä. Siitä seurasi, ettei häntä kohdeltu juuri sen kummemmin kuin muitakaan palvelijoita, ritarin seurueeseen kuuluvana asemiehenä vain.

Nyt perästäpäin hän huomasi, että hänen olisi pitänyt seurata isänsä neuvoa — silloin hän olisi käyttäytynyt niin, että kaikki olisivat aina muistaneet hänen olevan Hestvikenin Olavin pojan. Olisipa hän pysynyt poissa ravintoloista ja eukkojen olvituvista, ostanut itselleen sen sijaan vaatteita ja aseita, pitänyt omaa hevosta. Mutta silloin hänen olisikin täytynyt pysytellä sisässä, vanhempien ja arvokkaampien parissa, istua hiljaa ja arvokkaasti, kuunnella heidän puheitaan. Silloin hän olisi päässyt naistenkin tupaan, jossa säädylliset neidot istuivat, hän olisi saanut seurata heitä tanssiin ja messuun.

Hän oli pysytellyt kaukana tällaisista naisista, vain uneksinut heistä mitättömiä, värittömiä unia. Mutta hän ujosteli heitä ja oli liian veltto ja liian tarmoton pakottaakseen itseään ja luopuakseen huonoista tavoistaan.

Hän ei tavallaan uskonutkaan heitä niin hienoiksi ja puhtaiksi kuin mielessään kuvitteli. Jørund sanoi asian toisinpäin, ja hän oli heidän pariinsa yhtä tervetullut uin muihinkin paikkoihin. Ja Jørund kertoi laskevansa leikkiä ja lähentelevänsä heitä — he pelkäsivät vain yhtä, sanoi ivallisesti — muuten he kyllä sallivat nuorukaisen käyttäytyä heitä kohtaan rohkeasti.

— Tämä oli yksi niitä piirteitä, joista Eirik ei ystävässään pitänyt — että hän saattoikin puhua sillä lailla neitosistaan. Silloin Eirikiltä meni halu koettaa heidän parissaan onneaan — hän ei tiennyt itsekään, ettei hän halunnut panna omia hyviä ajatuksiaan hyvistä naisista koetukselle. Olihan niitä toisiakin yllin kyllin olemassa.

Mutta asian laita oli sellainen, että kaikki neitoset olisivat mielellään menneet Jørundin kanssa naimisiin — Jørund ei milloinkaan unohtanut tuoda esille kuka hän oli: hän oli Gunnarsbyn poikia ja hän oli lähtenyt palvelukseen vain katsellakseen maailmaa ennenkuin asettui kotiin taloa asumaan. Hänellä ei ollut sen tarkempia tapoja kuin Eirik Olavinpojallakaan, hän ei sen tarkemmin katsonut, kenen kanssa ryypiskeli, ja päästyään käsiksi neitosiin ja sensellaisiin leikkikaluihin tuli hän kerrassaan hulluksi, — mutta hänellä oli useimmiten onni myötä — eikä sentään kukaan unohtanut, ettei Jørund ollut sen vähempi kuin kuninkaan nuori asemies, vaikkakin hän oli astunut sellaisen herran palvelukseen, jonka seurueeseen kuuluvat saivat viettää vapaampaa elämää —. Mutta Jørund ei ollutkaan lähtenyt kotoaan ollen riidassa omaistensa kanssa.

Eirikin alitajunnassa asusti ajatus, että hän kyllä kerran lopettaa tällaisen ryövärielämän. Hän palaisi kerran isäinsä maalle ja sopisi isänsä kanssa, pääsisi jälleen Hestvikenin perillisen asemaan. Ja silloin hän luultavasti myöskin menisi naimisiin — isän asiaksi jäisi katsoa hänelle sopiva morsian.

Eirik oli ratsastanut pitkin paikkakuntaa, käynyt tervehtimässä sukulaisemäntää Una Arnentytärtä ja tavannut muitakin tuttuja. Illalla Eirik mainitsi kotonaan, että huomenna on siellä pohjoisrannalla olevalla leikkipaikalla tanssit, siellä, jonne aina kesäisin sekä etelä- että pohjoispuolilta nuoriso tapaa kokoontua.

»Nämä lapset ovat tottumattomia kulkemaan sellaisissa paikoissa. Emmekä me jaksa lauantai-iltana valvoakaan niin kauan — meillä on pitkä kirkkomatka —.»

Eirik pani vastaan: oli paljon muitakin yhtä pitkän kirkkomatkan takana, ja voisihan levätä messusta kotiin tultua. — Olav mutisi jotakin, kielsi, eikä ollut huomaavinaan, että Cecilia katsoi häneen.

Huomatessaan, ettei isännän kanssa maksanut enää vaivaa siitä asiasta puhua, alkoi Jørund puhua muusta. Mutta kohta sen jälkeen Eirik virkkoi yht'äkkiä:

»Mitä se merkitsee, isä, mistä Una puhui, että Aslak Gunnarinpoika Yttre Dalista oli ollut täällä talvella — hän käytti toista nimeä, ja sinä piilottelit häntä, niin ettei nimismieskään tiennyt sinun pitävän luonasi lainsuojatonta.»

»Eipä kukaan voi sanoa sinun isäsi kätkeneen häntä erikoisemmin», sanoi vanha Tore hymyillen. »Reidulf ei pidä turhista puuhista. Ja sotatalven jälkeen hän varmaankin pelkää Olavin hänelle aikaansaattamaa touhua, niin ettei hän ainakaan mielellään tuota Olaville ikävyyksiä —»

»Oli joka tapauksessa epämiehekästä viskautua mokomassa asiassa vieraan niskoille», sanoi Eirik. »Mutta Yttre Dalin punapäät ovat sellaisia — ylpeitä köyhyydestään huolimatta, mutta apua he ovat valmiit ottamaan vastaan, mistä vain tarvittaessa saavat. Minä tapasin hänen veljensä silloin Ylämaissa ollessani, ja se mies oli koppava ja ikävä —.»

»Siinä ei Aslak muistuta häntä», sanoi eräs rengeistä innokkaasti. »Me pidimme hänestä kaikki —» Olav keskeytti, lähetti miehen hakemaan jotakin ja alkoi puhua Toran kanssa hevosesta, jonka harjan alle oli tullut ajoksia.

Olav käveli sillalle ennen maata menoaan. Sieltä ylös tullessaan hän näki Cecilian seisovan vartiovuorella. Isä meni sinne hänen luokseen:

Tyttö kääntyi häneen päin. Kesäyön vaalean taivaan valossa isä huomasi tytön kasvojen olevan ikäänkuin lauenneet — lujilla piirteillä neuvottomuuden pehmeys. Mutta hän ei sanonut sanaakaan, seurasi vain isää nöyrästi taloa kohti.

»Sinä tiedät, että jos sinua kerran haluttaa lähteä kuuntelemaan tanssilauluja, en minä tahdo sinua kieltää — nyt, kun voit mennä veljesi kanssa.»

Uusikuu uiskenteli ohuena ja kesäisen kalpeana Hurheimslandin päällä punervanharmaassa ilmassa Olavin soutaessa Härän alla. Niemen kiviseinässä viipyi vielä päivänvalon kajastus. Olav souti hiljaisin aironvedoin illan rauhassa. Hän laski pieneen lahdelmaan, jossa oli hiekkapohja, veti veneen maihin ja läksi astumaan kalliossa olevaa metsäistä rotkoa myöten.

Hänellä oli jousi ja nuolia ja hän hiipi hiljaa. Mutta saavuttuaan kukkulalle, jossa metsä harvenee ja sammaleiset kalliopaadet viettävät Otersteiniä kohti, hän pysähtyi hetkiseksi, sitten hän jatkoi matkaa hongikossa pohjoista kohti. — Jonkin ajan kuluttua hän kuuli sinne ylös laulua ja tunsi savun hajua.

Saavuttuaan pienelle vuoren töyräälle hän näki nuotion syvällä alhaalla — lahden hiekkarannan vaalea kaari oli hänen allaan, ja kallioitten keskellä oli leikkipaikka kesäauringon vaaleaksi paahtamana. Suuren nuotion ympäri kiersi tanhuketju mustana tulta vasten; tanssijain askelet tömähtelivät kuivassa tanteressa ja laulu kaikui kauniisti illan hiljaisuudessa sinne ylös. Olav ei erottanut sanoja sillä hän ei osannut sitä laulua, mutta hän tunsi sävelen ja tiesi sen olevan Karlamagnuksen ja Rolandin laulun. Esilaulajalla oli tumma, lämmin ääni; Olav mietti, olisiko se Eirik — hän oli lapsena ollessaan laulellut aina. Sinne alas oli liian pitkä matka, jotta Olav olisi voinut tuntea pimeässä ketään tanssijaa. Piirin ulkopuolella istui joitakin lepäämässä.

Olav heittäytyi rouskuvalle valkosammalelle, joka oli vielä päivänpaisteesta lämmin. Leikkilaulut kaikuivat ylös hänen luokseen sekä poljenta laulun tahdissa:

Hän kuuli aina välillä tulen räiskähtelyn ja syvällä alla jymähteli vuono nuoleskellen ympäröiviä tuntureita. Kuu oli laskenut aikoja sitten; kesäyö pimeni hänen ympärillään. Taivaalla oli aika monta tähteä — juhannuksesta olikin jo kulunut jokin aika. — Vihdoin mieskin nousi, otti jousen ja nuolet sekä läksi hiljalleen takaisin metsän kautta.

Hän makasi pimeässä kammiossaan torkahtaen ja kietoutuen epäselvien unikuvien verkkoon, mutta aina, kun hän oli nukahtamaisillaan, hän heräsi hätkähtäen. Mutta ei koskaan ollut mitään, hänellä oli vain sellainen tunne kuin ulkona olisi jotakin, joka herätti. Mutta takkahuoneessa ei ollut mitään ja siellä valkeni valkenemistaan — olivat unohtaneet sulkea räppänän.

Vihdoin viimein kuului heidän askeleitaan pihamaalla he hyvästelivät toisia nuoria, jotka jatkoivat matkaa kylään. Sitten hänen joukkonsa tuli sisään. Olav kuuli kammiostaan heidän juttelevan, haukottelevan ja miesten riisuvan jalkineitaan. Cecilia seisoi vielä siellä, hän naurahti jonkin kerran.

»Nyt on jo aamu», isä kuuli hänen sanovan. »Kolmen tunnin kuluttua on meidän jo ratsastettava kirkkoon. Minäpä en taidakaan nousta ylisille — käyn vain täällä alhaalla pitkälleni.»

Eteläpuolen vuode natisi vähän hänen siihen noustessa, sitten natisi toinen vuode miesten alla. He juttelivat maatessaan toisilleen — Cecilian ääni tuli uniseksi, sitten hän lakkasi vastailemasta, ja hetken kuluttua joku miehistä alkoi kuorsata.

Olav nousi ylös vähän ajan kuluttua; hän aikoi mennä tupaan sulkemaan räppänää. Pohjoisessa vuoteessa hän näki nuorten miesten päät; he olivat vetäytyneet peiton alle käppyrään.

Cecilia nukkui toisessa vuoteessa; hän makasi selkoselällään, hienot, kukankalpeat kasvot hohtivat kiharaisen tukan keskellä. Olav muisti hänen äitinsä maanneen samalla lailla samassa vuoteessa vuoden toisensa jälkeen vyötäisiinsä asti hervottomana, hitaasti kuihtuen kuoliaaksi.

Mutta nukkuva lapsi loisti terveyttä; hänen kasvonsa olivat kalpeat, mutta ne olivat pyöreät ja raikkaat kuin helmet; hän oli vähän nyrpeän ja itsepäisen näköinen vieläpä siinä maatessaankin, ja vaaleat, pitkät silmäripset varjostivat pyöreitä poskia. Lyhyt, suora nenä ja leuan leveä kaari kertoivat jäykkäniskaisuudesta tai lujuudesta hän oli vielä liian nuori, niin ettei voinut sanoa, kumpaako se oli.

Hänen toinen kätensä riippui vuoteenlaidan yli — se näytti epämukavalta. Olav tarttui varovasti tyttärensä käteen, nosti sen rinnalle. Hänen rintansa kohosivat kauniina ja lujina punaisen villahameen alla, niin että halkeama oli levällään ja siitä näkyi hänellä olevan ommeltu rintaliina nauhoilla kiinnitettyjen hopeasolmujen alla. Hihoistakin tämä puku oli käynyt hänelle liian pieneksi — rannetta pisti pitkältä näkyviin.

Olav seisoi tytärtään katsellen, kunnes huomasi hytisevänsä vilusta pelkkä nuttu harteillaan. Hän kumartui tehden ristinmerkin tytön ylitse. Sitten hän otti pienet, punaiset kengät; ne olivat märät ja siitä aivan tummat, ehkäpä kastuneet veneen pohjavedestä — isä asetti ne jäähtyneen kiukaan laidalle.

III.

Eirik ja Jørund kulkivat paljon ympäristössä, kyläilyllä ja kokouksissa, ja Cecilia oli usein heidän muassaan; Olav ei sanonut siitä mitään.

Ystävykset olivat kauniita miehiä, he olivat yhdessä kuljeskellessaan kaunis pari; heitä seurasi elämää ja iloa, ja heistä pidettiin. Ihmiset sanoivat tavatessaan Olavin, että hänellä oli kunniaa pojastaan.

Eirik oli venynyt aika pitkäksi lopetettuaan kasvunsa, hän oli pitkäjäseninen ja vankka, mutta hyvinmuodostunut, vyötäisiltään ja lanteiltaan hoikka, vaikka yläruumis näytti vähän leveältä ja raskaalta — hän oli niin hartiakas, että kulki hiukan kumarassa, ja ihmiset sanoivat häntä leikillään etukumaraksi — mutta hänen päänsä oli pieni.

Hänen ihonsa ja kasvonsa olivat tulleet hyvin tummiksi, kasvot olivat pitkät ja kaidat; kasvonpiirteet eivät olleet erittäin kauniit: nenä oli kyömy silmien välissä, siinä oli polvi alempana nenän varressa, suu oli suuri, ja yläleuka niin komollaan, että suuret, kirkkaat hampaat muistuttivat hevosen suuta; pitkä, sileä leuka ei ollut pyöreä. Mutta hän oli niin kaunissilmäinen, sanoivat ihmiset — Eirikin silmät olivat suuret, kellanruskeat ja näyttivät loistavan pohjiaan myöten. Ja sitten hän oli nuori — ja niin häntä sanottiinkin kauniiksi nuorukaiseksi, vaikkeivät kasvot olleetkaan niin kauniit, etteivät ne olisi voineet olla vieläkin kauniimmat.

Jørund Rypa oli sellainen, jota ihmiset tavallisesti sanovat kauniiksi, pitkä ja sorja, tukka sileä, keltainen, siniset silmät, kasvot punertavat, ja suuri, vähän terävähkö nenä raikas suu, huulet paksuhkot. Hän oli hiljainen ja sulkeutunut täällä näiden ihmisten parissa — Eirik oli paljon miellyttävämpi. Siten toinen näytti kauniilta vilkkaudessaan, ja toinen oli niin kaunis, ettei haitannut, vaikka hän olikin vähän kopea ja ylpeä.

Tämä Jørundin hillitty tapa sai Olavin pitämään hänestä niin kauan kuin hän oli vieraan kanssa yhdessä. Mutta kun hän ajatteli Jørund Rypaa silloin, kun hän ei ollut silmien nähtävänä, Olav tunsi syvää ja epäselvää vastenmielisyyttä pojan ystävää kohtaan.

Hän muisti ihmeen selvästi pienen, ruman piirteen tässä miehessä, jonka hän oli nähnyt hänessä jo poikana kerran muutamain puolikasvuisten poikain ollessa lumisotasilla tässä pihamaalla; Jørund oli silloin ollut Eirikille uskoton. Se oli kyllä pieni seikka näin muistettavaksi, lapsellinen kuje lastenleikissä, mutta se oli sillä kertaa niin järkyttänyt Olavia kuin hän olisi nähnyt pahinta petollisuutta, ja sen jättämä vaikutus oli jäänyt niin voimakkaasti mieleen, ettei Olav voinut ajatella Jørundia ilman vastenmielisyyttä.

Mutta Jørundin parissa ollessaan tämä vastenmielisyys hävisi melkein kokonaan — hän huomasi itsekin vääräksi syyttää tätä aikamiestä vanhasta lapsen kujeesta. Jørund käyttäytyi kohteliaasti ja kauniisti, oli tyyni käytökseltään, katsoi ihmisiä suoraan silmiin eikä lörpötellyt joutavia. Olav huomasi tekevänsä väärin ajatellessaan tässä nuoressa olevan jotakin vilpillistä, sillä Jørund Rypassa ei ollut mitään vilpillistä, ei hänen puheessaan enemmän kuin ilmeissään tai katseessaan.

Olav sattui kerran kuulemaan osan veljen ja siskon keskustelusta. Hän puuhaili pajassa; silloin Eirik tuli Cecilian kanssa ovelle. He pysähtyivät ulkopuolelle.

»— kaikki neitoset menisivät mielellään Jørund Rypan kanssa naimisiin», Eirik virkkoi.

»Minä en ole sanonut, etten minä pidä sinun ystävästäsi», — Cecilian äänessä soi nauru, »vaikkakin minä sanoin ’ei' sinun kysyessäsi, pidänkö minä hänestä.»

»No eikö se ole samaa? Jos sinä et kerran pidä hänestä, niin sinä et pidä hänestä?»

»Ei, se ei ole sama!» Nyt tyttö jo nauroi. Olav kuuli hänen juoksevan pois pihan poikki; Eirik avasi oven hymyillen siskon sanoille.

Eirikin sydämen täytti kokonaan uusi, säihkyvä rakkaus sisareen. Oli aivan kuin koko lapsuusajan onneton rakkaus isään, hänen haikea, tulinen kiintymyksensä Hestvikeniin sulautuisi näitten suvipäivien auringontäyteiseen onneen; paha häipyi ja hyvä jäi jäljelle, sulautuen lämpimään ja kultaiseen iloon pikkusiskon vaaleasta kauneudesta ja ujosta tyttöydestä. Hän seurasi siskoaan kotona, hän tahtoi hänet mukaansa muualle mennessään, hän tuhlaili hänelle lahjoja — parhaat korunsa ja vaatteensa, jotka omisti, ja joista hän ei milloinkaan ollut aikonut luopua.

Hän iloitsi kaikesta ympärillään olevasta, perintömaahansa kuuluvasta — hän piti vieläkin enemmän kaikesta tästä, joka olisi aina hänen omansa, sillä hän muisti lapsuusaikansa pahat ajatukset, että kadottaisi kaiken tämän loppujen lopuksi. Se oli samanlaista kuin tämä kotivuo auringon paistaessa pitkän rajuilman jälkeen — maat ja talot eivät milloinkaan hohtaneet niin kauniisti kuin silloin.

Hän itse ojentautui ja nautti oman nuoruutensa loistosta. Hänen sisarensa oli tullut täysikasvuiseksi ja suloiseksi; hänen elämänilonsa oli löytänyt hänestä toverin. Hänen paras ystävänsä oli hänen luonaan, ja he kolme nauttivat yhdessä joka päivän riemuja.

Ja niin hän oli joutunut itsekin ajattelemaan sitä, josta Jørund puhui heidän eräänä iltana ollessaan vuonolla kalassa.

»Minä olen ajatellut, Eirik, emmekö me voisi sitoa ystävyyttämme lankouden siteillä —? Luuletko sinä Olavin suostuvan, jos kysyisin häneltä sisartasi?»

»Ymmärräthän sinä», Eirik vastasi iloisena, »että isän täytyy antaa sellaiselle tarjoukselle arvoa — enkä minä tiedä ketään muuta, jolle minä hänet mieluimmin soisin kuin sinulle, minä rakastan häntä siksi suuresti; enkä minä milloinkaan toivoisi häntä annettavan huonommalle miehelle kuin sinulle. Ja isä seuraa usein minun neuvoani -» Ja tuskin Eirik oli sen sanonut, kun hän jo itsekin siihen uskoi.

Eirik piti sen jälkeen ikäänkuin päätettynä asiana, että hänestä ja Jørundista tulisi langokset. Ja hän alkoi aivan vaistomaisesti katsella ystäväänsä toisin silmin.

Hän unohti ihan kokonaan, että vaikka hän olikin pitänyt Jørund Rypasta aivan siitä alkaen, jolloin oli lapsuudessaan tutustunut häneen, ei hän ollut koskaan oikein kokonaan pitänyt Jørundista, eikä hän ollut milloinkaan luottanut Jørundiin niin täydellisesti, ettei hän olisi ollut puolestaan varovainen — tarkaten, miten pitkälle tämä uskaltaisi häneen nähden. Eirik, joka oli monessa asiassa epävarma, tunsi vetovoimaa toiseen poikaan, joka oli niin järkähtämättömän varma. Mutta hän oli tiennyt koko ajan Jørundin olevan niin varman siksi, että hänellä oli mitä lujin tahto suojella nahkansa, maksoipa se toiselle mitä tahansa. Jørund Rypa ei vapisisi eikä räpäyttäisi silmäänsäkään, vaikka hänen olisikin käännettävä ystävälle selkänsä. Jørund ei ollut arka, eikä hän pelännyt sitäkään, mitä ihmiset hänestä sanoisivat.

Mutta juuri tämä, että Jørund piti itseään kaikkena kaikessa, oli kerrassaan häikäissyt Eirikin heidän poikana ollessaan. Ja Jørund Rypan ilmestyttyä Ragnvald Torvaldinpojan seurueeseen Eirik oli heti liittynyt häneen, vaatien oikeutta olla Jørundin paras ystävä lapsuusajoilta asti. Koko seurueessa ei ollut ainoatakaan, jonka läheiseksi ystäväksi hän olisi tullut, muita läheisemmäksi, vaikka hän oli tehnyt voitavansa miellyttääkseen tovereitaan — he pitivät hänestä kyllä — hän oli avulias, reipas, monin tavoin huimapää, joskin taas toisinaan omituisen ja odottamattoman saamaton. Mutta he nauroivat hänelle hiukkasen — hän ei epäillyt heitä, ja hänen kertoellessaan se kysyi tavallista enemmän tavallisen ihmisen herkkäuskoisuutta —.

Jørund tyytyi olemaan Eirikin parhaan ystävän kirjoissa, eikä Eirik helpottanut yhtään; hän oli saanut ajan mittaan kestää Jørundin puolesta yhtä ja toista. Mutta Jørund ei ollut tietävinäänkään Eirikin ottaessa syyn niskoilleen toisen kommelluksista, ja Eirikin nähdessä ystävän rehellisen, sinisilmäisen naaman hän arveli itsekin Jørundin olevan oikeassa — olisi kunnotonta ajatella toisin. Jørund oli niin hyväntahtoinen mielenlaadultaan, ääni lempeä, nauroi niin hyväntahtoisesti, Eirikin jutellessa hänelle tyhmyyksiä huvittaakseen häntä. — Hän oli monella tavalla välinpitämätön, niin että Eirikin mielestä se oli jo sopimatonta — sillä Eirik täytti huolellisesti tehtävänsä, vaikkei hänellä aina ollut kestävyyttä tehdä kaikkea hyvin, ja hän oli hyvin arka kuulemaan töistään alentavaa sanaa. Jørund piti omia puoliaan enemmän kuin mistä Eirik piti tai tahtoi myöntää hänen tekevän, Jørund puhui naisista raaemmin kuin mitä Eirik teki edes niistä keveistä naikkosista, joita kummempia hän ei ollut tuntenutkaan. Mutta kaikesta tästä huolimatta Eirik piti Jørundista.

Sellaista asetoveruutta he olivat pitäneet jo vuosikausia. He olivat joskus olleet erossa, sillä Eirikillä oli tapana erota silloin tällöin ja etsiä uutta isäntää, mutta se päättyi aina siihen, että hän palasi takaisin Ragnvald-herran luo, ja Jørund oli siellä edelleen.

Ystävässä oli eräs seikka, johon hän ei voinut tottua, ja se oli Jørundin laulu. Jørund käyttäytyi leikissä kauniisti ja hänellä oli kova ääni — hänestä tuli siten esitanssija; siinä oli hänen kunnianhimonsa. Mutta hän ei laulanut puhtaasti. Eirikillä itsellään oli erittäin tarkka musiikkikorva, eikä hänen äänensä ollut niin kova kuin ystävän, vaan se oli lämmin ja pehmeä — ja kun Jørund viritti laulun, tuli Eirikille ystävän puolesta oikein paha olla.

Jo seuraavana päivänä Eirik kertoi Olaville Jørundin ajattelevan
Ceciliaa. He kulkivat yhdessä tunturin poikki Saltvikeniin.

»Olethan sinä varmaankin huomannut», Eirik jatkoi, »Jørundin seurassa viihtyvän. Ja sinä lienet kyllä kuullut, mitä gunnarsbyläisistä puhutaan —?»

»Minä olen kuullut heidän olevan rikkaita ihmisiä.» Olav kulki edelleen. »Oletko sinä ollut siellä — nimittäin Gunnarsbyssä?»

Silloin selvisi Eirikille vallan yhtäkkiä, että Jørund olisikin voinut sen tehdä — pyytää häntä joskus kanssaan käydessään kotonaan omaisiaan tervehtimässä. Hän tunsi pienen pistoksen, »ei milloinkaan sattunut niin, että olisin voinut lähteä Jørundin tahtoessa minua kanssaan kotiinsa.»

»Mitä sinä itse pidät miehestä?» kysyi Olav. »Onko hän sellainen, että
Cecilia on turvassa hänen käsissään?»

Vaistomaisesti vanha epävarmuus nosti epäselvästi päätään. Mutta olihan hän kaikkea sitä jo ajatellutkin, Jørundin virheet olivat sellaisia, että niistä hän voi hyvin luopua kodin perustettuaan; ja kunhan heistä tulisi langokset, pitäisivät he kyllä yhtä uskollisesti. Ja niin Eirik vastasi myöntävästi — ja alkoi ylistellä Jørundia joka puolelta — maltillinen, hyväntahtoinen, iloinen, rohkea, niin, olihan isä itsekin nähnyt—.

»Niin, en minä ole nähnyt hänessä mitään muuta kuin hyvää.» Olav huokasi. He kulkivat vähän matkaa, sitten isä sanoi:

»Minä puhun Baardin kanssa — ehkä hän tietää —. Baard saa kyllä sen puolen ihmisistä selvää; hänellä on itselläänkin niillä seuduilla sukulaisia. Niin kauan toivon, ettei siitä asiasta puhuta mitään. Jørund on meidän vieraamme ja hän ymmärtänee, miten pitää olla, niin ettei ryhdy asiaan ennenkuin hänen veljensä käyvät siihen käsiksi.»

»Siitä saat olla huoleti.» Eirikin valtasi samassa suuri hätä, että Jørund pilaisi koko asian — jos hän vain raoittaakaan sitä isälle, joka on niin tarkka siitä, että kaikki tapahtuu kohteliaassa muodossa. Tai että hän säikähdyttäisi Cecilian, jos hän lähestyisi tätä sillä rohkealla, vähän kovakouraisella leikinlaskulla, jolla Eirik oli nähnyt hänen voittavan muitten neitosten suosion. Mutta Cecilia ei suvaitsisi sellaista, sen hän ymmärsi täydellisesti; Cecilia, tämän isän kasvattama, oli paljon ylpeämpi ja myöskin ujo. Hänen täytyi sanoa se Jørundille.

Päivää ennen Laurin messua oli Eirik jollakin asian vuonon varrella. Ilma oli aivan tyyni hänen soutaessa kotiin päin — pohjoisessa ja idässä kohosi punareunaisia myrskypilviä tunturien yllä; niiden heijastus synkensi vuonon kirkkaan sinen ja teki veden mustaksi, auringonkilon muuttuessa hopean harmaaksi. Eirik souti rivakasti — hänellä oli päällään paras pukunsa, siksi hän yritti kotiin ennen rajuilman puhkeamista. Oli hyvin lämmin, aurinko oli pistävä päästessään pilven läpi ja sen heijastus hohti vedestä.

Hän katsoi taakseen olkansa yli — taivas oli etelässä kirkas ja sininen, ja valo välkkyi meressä. Hestviken kylpi auringossa — kypsät vainiot ja sänkipellot, joilta vilja jo oli leikattu ja oli kuhilailla, erottautuivat vaaleina ympäristön koko vihreydestä. Eirik ajatteli, että hänen on saatava ainakin kuiva vilja talteen — isä ja Tore olivat poissa kotoa — hän muisti olleen rajuilmoja, jotka olivat irroittaneet kaikki jyvät tähkistä pitkin mäkeä.

Taivas oli Oslon puolella mustansininen ja ukkonen jyrisi etäämpänä — näytti siltä kuin ukkosilma kulkisikin kauempana pohjoista kohti. Eirik meni sillalta pitkin pellon polkua; hän hyppäsi aidan yli, koetteli lyhteitä ja vetäisi kourallisen valkoisia jyviä, hieroi kämmentensä välissä ja pani makeat sisukset suuhunsa. Silloin hän kuuli jonkun laulavan ylhäällä vartiovuorella, kuului hiljainen, hillitty naisääni. Cecilia se ei voinut olla, hänellä ei ollut laulunääntä.

Eirik nousi sinne katsomaan. Vuorella loikoi vieras, nuori nainen; hän makasi selkä häneen päin ja kasvot kääntyneinä merelle, suuri, märkä tukka oli levällään kuivamassa punaisella kivellä. Hänen siinä siten suorana maatessa, toinen lanne kaarellaan, oli siinä jotakin, joka kiihoitti Eirikiä, niin että hän pysähtyi kuin päästessään riistan jäljille.

Nainen makasi laiskan liikkumattomana hyräillen itsekseen päin aurinkoa ja vuonoa. — Eirikille selvisi silloin, kuka hän oli. Hän meni sinne.

Kuullessaan miehen askelet nainen kohosi puolittain ja kääntyi — nousi sitten polvilleen. Eirik huomasi hänen vartalonsa olevan täyteläisen, mutta pehmeän, ikäänkuin liian kypsän ollakseen nuoren tytön vartalo, ja kun hän nousi jaloilleen, olivat hänen liikkeensä raskaat ja kömpelöt. Hän punastui kovin katsoessaan Eirikiin; suurissa, tummissa silmissä oli epävarma, karttava katse, kädet työntäen hapuilivat suurta, tervanväristä tukkaa olkapäiltä taakse.

Tyttö ei vastannut toisen kädenpuristukseen, nykäisi vain äkkiä ja arasti kätensä pois; hän seisoi pää kumarassa alas katsellen ja hänen äänensä oli soinnuton ja samea.

Eirik oli hämillään, ja sydäntä tuntui ahdistavan se, että tämän neidon näkeminen oli tehnyt hänet niin levottomaksi — vieläpä hänen epävarma ja kumarainen ryhtinsä ja kuiskaava puheensakin oli osoittanut, että se viaton ja huoleton elämä, jota hän kodissa oli viettänyt, oli nyt lopussa. Koko Bothildin säikähtynyt olemus hänen siinä seisoessaan kumarassa pyöreine harteineen, täyteläisine rintoineen ja leveine lanteineen, voimakas tuoksu meressä kastuneissa hiuksissaan, — oli aivan kuin heidän kummankin omatunto olisi jo saanut tärähdyksen.

He juttelivat vähän hänen matkoistaan ja puhuivat sitten uhkaavasta ilmasta; Eirik selitti yrittävänsä korjata talteen viljan ennen rajuilman puhkeamista. Bothild kuiskasi myöntäen — ellei rajuilma nyt tulisi, puhkeaisi se varmasti yöllä. Silloin tällöin välähti salama kaukana pohjoisessa ja kaukaa kuului heikkoa jyrinää.

Eirik vilkaisi häneen salaa heidän rinnakkain kulkiessaan taloa kohti. Tyttö oli pitkä, mutta hän ei kulkenut suorana; tukka oli tavattoman musta ja pitkä vaikka se oli nyt merivedestä suorrukkeinen. Mutta hänen kasvonsa olivat kauniit, pyöreät ja valkoiset, poskilla punaiset ruusut; otsa oli leveä, hohtavan valkoinen, kulmakarvat mustat, kaarevat, ja tummansiniset silmät katselivat paksujen valkoisten luomien alta arasti, suu oli suuri, leuka pieni ja pyöreä kuin omena. Kerran hän hymyili jollekin Eirikin sanalle, ja silloin Eirik näki hänellä olevan pienet, lyhyet hampaat, rako välissä, aivan kuin lapsen maitohampaat, ja hänen nauraessaan näkyivät ikenet — silloin Eirik sai halun ottaa hänet syliinsä ja suudella häntä, mutta kovakouraisesti, ilman lempeyttä.

Sinä iltapäivänä Eirik sai kaiken viljan talteen pellolta; ukkosilma kiersi vuonoa pohjoista kohti, mutta ei tullut Hestvikeniin. Ulkona oli jo pimeätä, kaukaiset salamat välkähtelivät illalla, ja jokaisen jyräyksen jälkeen tuntui vuoren juurella tunturin hiljaisuus leutona syyskesän iltana oikein kaamealta. Miehet menivät sisään. Bothild kantoi ruoan pöytään yhtä kumaraisena kuin hän teki kaiken muunkin. Mutta huomasi selvästi Cecilian olevan rajattoman iloisen saadessaan jälleen kasvatussisarensa kotiin. Se lisäsi vain Eirikin Bothildia kohtaan tuntemaa, epävarmuuden herättämää vihamielisyyttä — hän ei ollut Eirikin mielestä hänen sisarelleen sopiva ystävätär — nainen, joka herätti siinä määrässä hänen himojaan.

Eirik heräsi yöllä ukkosen jyrinään — sade valui virtanaan: se jymisi hillitysti kattoturpeita vasten, virtasi alas ja kohisi pihakalliolla, solisi lehtipuitten latvoissa. Se vuoti tupaan räppänän jostakin raosta.. Kirkkaan salaman välähdykset valaisivat päädyn seinähirren rakoja; ne olivat pitkän poudan aikana ravistuneet. Ja jyrähdys toisensa jälkeen räiskyi ja paukkui talon päällä.

Eirik muisti Bothildin heti herättyään — hän nukkui tuolla kamarin päällä ylisillä. Jørund nukkui kuin tukki hänen vieressään seinän puolella; Eirik nukkui laidalla. Hänen mielensä teki nousta ja mennä portaille — huutaa sinne ylös, ovatko neitosetkin hereillä; ehkä heitä tällainen ilma peloitti —. Mutta hän jäi paikoilleen.

Hän yritti ajatella muita asioita — laaksossa olevia peltoja ja niiden melkein leikattavaksi kypsää viljaa, minkähänlaiseksi se menisi tässä ilmassa? Hän ei muistanut huomanneensa Bothild Asgerintytärtä viime kerralla kotona käydessään, sotakesänä, siitähän taisi nyt olla kolme vuotta —. Cecilia oli silloin vain lapsi, isä Ivar Joninpojan kanssa Ruotsissa, Bothild auttoi isoäitiään askareissa; sitä tekivät molemmat tytöt. Hän ei ollut nähnyt heitä paljon eikä kysynytkään heistä mitään.

Hän ei tiennyt, mistä hän oli saanut sen ajatuksen, ettei Bothild olisi niin puhdas ja viaton kuin Cecilia —.

IV.

Eirikiltä loppuivat kodin rauha ja viattomat, puhtaat kesäpäivät. Nyt heidän neljän piti olla yhdessä — sillä Cecilian mieleenkään ei juolahtanut, että hän hievahtaisi mihinkään, ellei sisar olisi mukana. Mutta Eirikin kiihoittuneessa mielessä näytti siltä kuin Bothild olisi tunkeutunut nuoremman pariin. Hän pysyi aina vähän jäljessä, viivytteli hitaine, raskaine ja aistillisine liikkeineen ja iänikuisine arkoine, kurkistelevine katseineen — hänestä tuntui kuin Bothild riippuisi kiinni noine silmineen, kuin hän olisi koskettanut Eirikiä käsin, mutta heti häneen katsoessa tytön katse luisti pois. Se herätti nuorukaisessa jonkinlaista raivoa — ettei hän koskaan pääse häneltä rauhaan; häntä hävettivät omat ajatuksensa, — tässä kulki isänsä ja siskonsa kanssa, mutta levottomuus ja himo kiusasivat häntä Bothildin vuoksi.

Häntä halutti kohdella tyttöä kovasti saatuaan hänet kerran käsiinsä — lähettää hänet luotaan itkien ja murtuneena. Se oli järjetön mieliteko, tämä halu tehdä pahaa, joka oli tunkeutunut esiin joistakin hänen sielunsa tuntemattomia a syvyyksistä — tällainen orjaansa suuttuneessa herrassa herännyt mieletön, sokea oikku, koska orjan arat ilmeet ja nöyrä yritys peittää suruaan ärsyttää häntä —.

Bothild muistutti orjanaista, sodassa otettua naista. — Vieläpä molemmat paksut palmikot, jotka riippuivat täyteläisillä, hieman veltoilla rinnoilla, muistuttivat kahleita; ne ulottuivat melkein polviin asti ja niiden paino näytti vetävän päätä eteenpäin ja tekevän hänestä kumaraselkäisen. Bothildin tukka ei sitäpaitsi ollut musta ja suorrukkeinen kuten hän oli luullut nähdessään hänet ensi kerran, jolloin se oli märkä — siinä oli pehmeä, ruskea väri, se vivahti vähän punervalle, sopi hyvin hänen valkoiseen ja punaiseen ihoonsa ja tummansinisiin silmiinsä. Mutta hänen kauneutensakaan ei lepyttänyt Eirikiä.

Hän ei juuri puhunutkaan tytölle — kaikki tämä Bothildia koskeva askarteli vain hänen ajatuksissaan. Mutta hän ei voinut tehdä mitään isänsä talossa asuvalle naiselle. Sitäpaitsi hän pelkäsi isää — kun hänen mielensä puhtaus ja rauha oli tullut järkytetyksi, heräsi hänessä koko lapsuusaikanansa isäänsä kohtaan tuntema pelkokin —.

Joko Olav ja Cecilia eivät huomanneet mitään tapahtuvan Eirikin ja Bothild Asgerintyttären välillä, taikka he käsittivät näkemänsä toisin kuin mitä se oli — että he joko eivät pitäneet toisistaan tai he ujostelivat toisiaan. Ei isä enemmän kuin siskokaan osoittaneet pienimmälläkään tavalla ajattelevansa mitään —.

Jørund oli huomannut heti, mikä Eirikiä vaivaa, mutta hän tyytyi huomauttamaan siitä jonkin kerran leikillisesti.

»Minä en käsitä», hän sanoi kerran hymyillen sitä hymyään, jota Eirik ei voinut suvaita, »että sinä pidät hänestä niin kovin. Hän hikoilee niin —.»

»On se vain ikävää, ettet sinä saa häntä jalkavaimoksesi — koska Olav on hänen holhoojansa — eikä hän liene niin rikaskaan, että sinä voisit ajatella hänen naimistaan!»

Eirik vaikeni mieli kuohuksissa. Naida hänet — ha olisi varmaankin viimeinen, jonka hän vaimokseen otti. Ei hän sillälailla ajatellut Bothildia —.

Jørund teki poislähtöä — hänen oli oltava kotona Marian syntymämessussa. Skikkjustadin Baard oli ottanut Jørundista selkoa. Sitä täytyi sanoa hyväksi naimakaupaksi, sanoi Baard. Gunnarsbyssä oli rikkauksia ja Gunhild Rypan pojilla oli odotettavana lisää perintöä; Kolbein oli ollut paikkakunnalla kuin kuningas ja hän oli ollut arvossa pidetty mies. Pojista, jotka nyt asuivat taloa, ei pidetty yhtä paljon, mutta ihmiset puhuivat heistä sellaista, mitä kadehtijat aina puhuvat, kun rikas mies pitää oikeuksistaan kiinni. Molemmat vanhemmat veljekset olivat naineet mahtavien ja etevien miesten tyttäriä — »niin etten minä kieltäisi sinua ottamasta heidän pyyntöään vastaan, jos Jørund muuten sinun mielestäsi on sen arvoinen, että häneen voi suostua», sanoi Baard Olaville.

Silloin Olav mainitsi Eirikille: jos Jørund on sitä mieltä ja hänen omaisensa ajattelevat samoin, voisi sitä asiaa kyllä ajatella —.

Eirik tuli siitä vähän alakuloiseksi. Hän ei ymmärtänyt, mistä se johtui — nyt hänestä kuitenkin tuntui, ettei Cecilialla ollut mitään kiirettä naimisiin. Eihän hän oikeastaan ollut muuta kuin lapsi vielä, tuo hänen pieni sisko kultansa —.

Eräänä aamuna Cecilia virkkoi isälleen, että nyt täytyy hänen ja Bothildin muuttaa joksikin aikaa naistentupaan nukkumaan — heidän täytyi panna kuntoon väen talvitamineita ja silloin täytyy iltaisin valvoa myöhänlaiseen.

Eirik haki ennen vuoteeseen menoaan sinä iltana esille ne vaatteet, mitkä hän seuraavana aamuna aikoi ottaa vuonolle mennessään ylleen — Olav aikoi aamun sarastaessa lähteä makrillin pyyntiin. Silloin hän huomasi sen villapaidan, jonka hän aikoi ottaa mukaansa, olevan kyynärpäästä rikki. Eirik otti paidan ja läksi ulos, hän aikoi pyytää sisartaan korjaamaan sitä — hän oli kuullut neitosten vielä valvovan mennessään heidän ovensa ohi vähän aikaa sitten.

Eteisessä oli pilkkopimeää. Hän kuuli ohuen väliseinän takana sisarensa kolistelevan arkkujen kanssa; tämä huusi Bothildia avaamaan Eirikin koputtaessa tuvan oveen.

Ovi avautui, tytön takana oli huone valaistu. Tumma naisolento näytti oviaukossa vaipuvan säikähdyksestä kokoon nähdessään kuka ulkopuolella oli. Soinnuttomalla, kuiskaavalla äänellä hän sanoi Cecilialla olevan siistimisessä kiirettä: »Kyllä minä ompelen tämän sinulle—.»

Hän ojensi kätensä tarttuakseen paitaan —. »Tule tänne» — käski Eirik hiljaa tarttuen hänen ranteeseensa. Tyttö totteli huohottaen hiljaa kuin tuskassa: hän kumartui oviaukosta ja seurasi eteiseen. Samassa Eirik tarttui häneen ja painoi seinää vasten, hän painautui häneen kiinni ja etsi kasvoillaan tytön kasvoja siinä pimeässä, kosketti hänen palmikoitaan ja tapasi jääkylmän, pyöreän posken; hän kahlitsi suudelmillaan irti rimpuilevan pään seinään.

Tyttö läähätti säikähtyneenä, toinen kuuli hänen hampaittensa kalisevan ja hänen pehmeitten, kylmien käsiensä rimpuilevan voimattomina — tyttö koetti puolustautua, mutta ei jaksanut. Eirik otti hänen molemmat kätensä toiseen omaansa puristaen kuin saadakseen veren kynsien alta irti. Tyttö oli säikähdyksestä niin pökerryksissä, ettei Eirik huomannut, ymmärsikö hän oikeastaan ainoatakaan sanaa hänen rajuista, hävyttömistä kuiskauksistaan.

Silloin Olav huusi eteisen ovelta. He eivät olleet kuulleet hänen tuloaan. Hän huusi Ceciliaa. Eirik laski Bothildin irti, hän vapisi itsekin — silloin Cecilia tuli sisäovelle:

»Täälläkö te seisotte?» hän kysyi ihmeissään, ja sitten toisten ohitse: »mitä sinä, isä, tahdot?»

Olav kysyi sitä pientä soikkoa, jonka hän viime viikolla oli tuonut lipeällä pestäväksi.

Hän meni sisään lyhtyä hakemaan ja palasi se mukanaan, »— oletteko te riidelleet?» hän kysyi puoleksi hymyillen valon langetessa eteisessä toisten kasvoille. Sitten hän läksi juoksemaan —.

Eirik kuuli isänsä korkorautojen etenevän pihakalliolla. Hän oli nähnyt vilahdukselta Bothildin kalmankalpeat kasvot tämän hiipiessä tuvan ovesta sisään. Eirik meni katsomaan sisään —.

Tyttö oli vaipunut polvilleen vaatearkun eteen, pää oli ristissä olevien käsien varassa. Eirikiä raivostutti hänen tämä asentonsa — ihan kuin hän rukoilisi —.

»Nouse ylös», sanoi hän, hänen äänensä tuli raa’aksi ja kovaksi, »ennenkuin Cecilia tulee. Et suinkaan sinä tahdo hänen saavan tästä tietää?» Sitten hän läksi ulos.

Astuessaan seuraavana aamuna päivän koitteessa mäkeä alas siltaa kohti hän näki tytön kulkevan edellään kantaen suurta tiinua. Tyttö vei sen veneeseen, palasi juuri takaisin laituriporrasta myöten Eirikin saapuessa veneelle. Eirik ojensi kätensä auttaakseen — tytön yläruumis painui vallan kokoon sinä lyhyenä hetkenä, jona toinen piti kädestä, ja Eirik huomasi tytön olevan kasvoiltaan lumivalkoisen, mutta silmien alla oli syvät, mustat renkaat. Niin hänellä oli usein, huomasi Eirik nyt — ehkäpä hänen silmänsä näyttivätkin sen vuoksi niin suurilta.

Mutta Eirik oli tuskin päässyt veneeseen, kun Olav tuli ja sanoi hänelle, että hän saikin jäädä maihin. Voi sattua niin, että he viipyisivätkin kolmisen päivää, ja hän odotteli Reidulfia, nimismiestä, huomenna tulevaksi erään asian vuoksi. Olav sanoi Eirikille, mitä hänen piti sanoa ja tehdä, jos nimismies sattuisi tulemaan.

Eirik jäi seisomaan ja katselemaan, kunnes vene hävisi aamusumuun. Hän näki hädin tuskin toista rantaa — vuoren halkeamissa kasvavat pienet lehtipuut olivat jo keltaiset — sitä hän oli tuskin huomannutkaan, niin, olihan syksy jo menossa. Hän kuunteli airon loisketta sumussa; pieni alus näkyi pienenä pilkkuna. Eirikiä puistatti — oli kylmä — hän kääntyi ja meni taloa kohti.

Sivuuttaessaan ranta-aitan hän kuuli jonkun olevan siellä. Samassa hän pysähtyi kuuntelemaan jännittyneenä — olisikohan siellä hän —?

Hän hiipi ovelle, kurkisti sisään. Bothild seisoi selin ottamassa nipusta kuivaa kalaa. Hän oli parilla harppauksella tytön luona, kietoi kädet hänen ympärilleen. Hän tunsi tämän jäsenten herpautuvan, ikäänkuin jokainen luu olisi sulanut, hän makasi voimatonna Eirikin käsivarsilla, jotka puristivat häntä rinnan alta. Sitten Eirik viskasi hänet luotaan, niin että hän kaatui maahan — Eirik juoksi ovelle sulkien sen.

Kääntyessään hän näki tytön seisovan edessään, suorana ja jäykkänä, kasvot hohtavan punaisina:

»Mitä sinä teet!» Hänen silmänsä olivat pikimustat ja suuret, »sinä käyttäydyt kuin — sinä et käyttäydy miehen tavoin — oi!» Bothild huusi kovaa ja terävästi, ja sitten kyynelet alkoivat virrata tulvimalla.

Eirikin selkäpiitä karmi kylmät väreet tytön katkeruus sai hänet yht'äkkiä järkiinsä. Mutta hänen itkunsa aiheutti hänelle uuden mielenliikutuksen — häpeä ja katumus sai hänet hämilleen — ja tyttö itki niin, että häntä alkoi peloittaa:

Mutta Bothild itki yhä kyynelten virratessa pitkin vääristyneitä kasvoja. Kerran hän nosti kädet kasvoilleen, mutta antoi niiden vaipua jälleen alas raskaasti.

»Mitä minä olen sitten sinulle tehnyt», hän huusi, »minkälainen mies sinusta on tullut!»

»Bothild!» Eirik pyysi onnettomana. »Et suinkaan sinä luule minun tosissani tarkoittaneen — sehän oli vain leikkiä —»

»Leikkiä!» Harmista kipinöiden tyttö katsoi häntä suoraan silmiin. »Sellaistako sinä kutsut leikiksi —» sitten itku taas voitti. Hän itki niin, että hänen täytyi istuutua — vaipui arkulle ja käänsi kasvonsa hänestä pois. Otsa seinään nojaten hän itki nyt hiljemmin, surullisemmin ja valittavasti.

Eirik seisoi hiljaa. Hän ei keksinyt mitä sanoisi. Vihdoin Bothild kääntyi häneen päin puolittain ja huokasi pitkään, vavisten:

»Oi niin —! Minä en ollut ajatellut näin käyvän sinun tultuasi jälleen kotiin luoksemme —»

»Me arvelimme sinun kerran tulevan kotiin», hän sanoi melkein ivallisesti. »Me juttelimme siitä usein, Cecilia ja minä —» hän itki taas.

Eirik astui syrjään. Bothild meni hänen ohitseen. Eirik jäi seisomaan — hänessä heräsi ihmettely, joka tuntui kuin kirkastumistaan kirkastuva valo. Nyt hän ei ymmärtänyt itsekään, miten hän oli sillä tavoin voinut tyttöä kohtaan menetellä kuin oli tehnyt.

Mäen rinteessä hän saavutti Bothildin. Tämä seisoi pitäen suuria, kasteisia lehtiä itkettyneillä, punaisilla silmillään. Eirik pysähtyi hänen eteensä, silloin Bothild sanoi häneen katsomatta:

»Mene—.» Eirik viivytteli. Bothild virkkoi kärsimättömästi: »Mene jo — enhän minä voi mennä ihmisten ilmoille tällaisena, itkettyneenä — pitäisihän sinun se toki ymmärtää!»

Eirik ei ymmärtänyt nyt ensinkään, mikä häneen oli mennyt. Sinä hetkenä, jolloin turvaton tyttö oli asettunut vastarintaan, oli pahahenki jättänyt hänet. Hän oli hämillään ja häpeissään, vaikkei suuresti, sillä hänen omat pahat ajatuksensa tuntuivat hänestä luonnottomilta — vain pahalta unelta.

Päivällä tuli loistava auringonpaiste ja kesälämmin. Eirik puuhaili kotiin jääneen rengin kanssa metsän rinnassa uudispellolla. Eirik tarttui työhön rutosti — hän teki aina niin ryhtyessään johonkin tehtävään. Mutta hän oli samalla syvälle ajatuksiinsa vaipuneena — Bothild oli hänen mielessään koko ajan. Hänen täytyi ajatella hänen vapisevaa vihaansa ja hänen katkeraa itkuaan. Ja nyt vasta hän oikein ymmärsi, mitä tyttö oli sanonut — hän ja Cecilia olivat usein jutelleet hänen kotiintulostaan—.

Hänet valtasi kirvelevä, hiljainen häpeä sitä ajatellessaan. Olivatko nämä pienet neito-rukat täällä odotelleet veljeään —. Bothild oli varmaankin odottanut hänen kohtelevan häntäkin siskonaan—.

Kiihkeät ja raa’at ajatukset, joita hän oli tytöstä ajatellut, olivat nyt kuolleina hänen sielunsa pohjalla, kuten lieju-uoma tulvaveden laskettua. Ja kuten kuivuneen harmaan mudan läpi puhkeaa hienoja, vihreitä kasveja, puhkesi hänessäkin uusia ajatuksia Bothildista.

Hän ei nähnyt tyttöä sinä päivänä ennenkuin illalla kotiin tullessaan. Bothild askarteli hiljaa, kaunis pää palmikoitten painosta kumarassa kuten ennenkin, mutta se masentunut ja arka, mikä ennen oli herättänyt hänen pahat halunsa, oli nyt poissa. Hän oli vain hiljainen, nuori emäntä, joka liikuskeli tyynenä askareissaan.

Hänen kauneutensakin liikutti nyt Eirikiä toisella lailla — hän näki nyt vain suloisuutta ja lempeyttä hänen pyöreissä, valkeissa ja punaisissa kasvoissaan, arvokkuutta hänen hitaissa liikkeissään ja hänen vartalonsa pyöreydessä.

Nimismies ei tullut seuraavana päivänä eikä häntä kuulunut vielä sitäkään seuraavan päivän päivällisen aikoina. Eirik meni sisään saamaan ruokaa. Ulos tullessaan leipä kädessä hän kuuli Ingan huutavan tyttöä — Bothild istui talon pohjoisella seinustalla, meren puolella. Eirik meni sinne — tyttö istui ommellen sitä paitaa, jonka hän silloin illalla oli hänelle antanut.

Tyttö katsoi häneen hänen tullessaan — mutta hänen katseessaan ei ollut nyt entistä tuskaa ja pelkoa. Bothild painui jälleen työnsä ääreen; hän oli alakuloisen näköinen, mutta rauhallinen ja suloinen.

Eirik jäi seisomaan nurkkaan nojaten. Syötyään leivän, tytön virkkamatta mitään tai vilkaisematta ylös, hänen täytyi itsensä puhua:

»Vihainen —», hän sanoi hiljaa ommellen ääneti vähän aikaa. »Minä en edes itse tiedä, mitä minä olen, Eirik, — sillä minä en ymmärrä. — Ei, minä en ymmärrä, miten sinä voit olla minulle sellainen!»

Eirik seisoi ymmällä. Sillä aikoessaan vastata tulleensa tytön yrittäneen houkutella häntä luokseen, hän huomasi, ettei hänen pidä sanoa sillä lailla — silloin kaikki tulisi vain paljon pahemmaksi.

»Sen minä voin luvata sinulle», Eirik virkkoi hiljaa huoaten, »etten minä enää loukkaa sinua.»

Bothild laski käsityön syliinsä, käänsi hitaasti kasvonsa häneen päin. Ja nyt se vaikutti Eirikiin aivan uudella tavalla: pyöreät, valkoiset kasvot, poskilla kirkas puna, tummat, miettivät silmät, kaunis suu näytti niin pieneltä hänen ollessaan murheellisen näköinen. Nyt häntä vain halutti taputtaa häntä poskelle, silittää hiljaa ja hellästi pitkin kaulan pitkää, valkoista kaarta — hänestä tuntui, että hän toivoi tytölle sydämestään hyvää.

»Minun isoäitini tähdenkö», tyttö kysyi totisena, »sinä olet minulle niin — vihainen?»

»Minä en ymmärrä nyt, miten sinä saatoit minun mielestäni muistuttaa
Märttaa —»

»Isoäiti ei kuitenkaan tarkoittanut mitään muuta kuin Olavin parasta», Bothild sanoi hiljaa. »Hän muistutti minulle aina, miten suuressa kiitollisuuden velassa me olemme sinun isällesi — Jumala hänelle palkitkoon, me emme sitä voi. Enkä minäkään tahdo mitään muuta kuin hänen parastaan — minä en ole vallanhimoinen, Eirik, vaan minä teen kaikki Cecilian kanssa neuvotellen —.»

Eirikin valtasi voimakas ilo ja mielen kevennys. Jumalalle kiitos hänen viattomuudestaan — hän ei ollut ymmärtänyt muuta kuin että hän oli hänelle paha, koska hän oli sisaren puolesta mustasukkainen, tai että hän tahtoi kostaa vanhan noita-akan vuoksi —. Tyttö luuli varmasti hänen koettaneen nöyryyttää häntä —.

Hän kuuli jonkun ratsastavan Kverndalenia myöten ja hänen oli pakko lähteä katsomaan, kuka saapui taloon. Niin ettei auttanut muu kuin lähteä siitä pois.

Ratsastajat olivat jo pihalla. Siellä oli Ragnvald Joninpoika, nimismiehen nuori veli Galabystä ja Gaute Sigurdinpoika, jota kutsuttiin nimellä Virvir; Eirik oli tavannut heidät usein näinä kahtena kotona-olokuukautenaan. Hän huusi Bothildia, ja tämä tuli esille nurkan takaa.

»Hei vain», virkkoi Ragnvald nauraen, »etkö sinä istunutkaan yksin!
Silloin me emme olekaan tervetulleita, minä pelkään —.»

Ja nyt hänen päänsä heti painui alas ja silmiin tuli epävarma katse.
Hän riensi pois kuin paeten. —

Ragnvald oli tovereineen tullut maantietä myöten, sillä he olivat olleet asialla kirkonkylässä, eikä heillä ollut erikoisen nälkäkään, jonka vuoksi Eirik arveli olevan parasta toimittaa ennen ruoalle käyntiä asiat selviksi. Sisaret olivat valmistaneet ja kattaneet ruokapöydän heidän tullessaan kamarista, ja nyt olivat vieraat sekä nälissään eivätkä suinkaan vähän janoissaan. Miesten syödessä ja juodessa neitoset istuivat tuvassa. Ragnvald kinasteli koko ajan Cecilian kanssa, ja Cecilia vastaili lyhyesti ja terävästi; mutta Eirik arveli tämän sanaleikin huvittavan Ceciliaa — hän oli ennenkin huomannut Cecilian pitävän vastailemisesta. Mutta Bothild oli jälleen epävarma ja ujo ja hän näkyi tulleen vallan onnettomaksi, kun Gaute alkoi häneltä kysellä jotakin Tegnebyn Einaria, jonka Bothild muka oli tavannut kesällä ollessaan Signe Arnentyttären kanssa tämän tyttären luona. Eirik ei pitänyt siitä, että hänelle kiusoteltiin toista miestä, eikä hän pitänyt siitäkään, kun Bothild oli sen näköinen kuin hänellä olisi ollut paha omatunto.

Ragnvald ja Gaute läksivät vasta auringonlaskun jälkeen. Sitten he tahtoivat Eirikiä ja neitosia saattamaan jonkin matkaa.

»Ei, minä en uskalla lähteä kanssasi, Ragnvald», sanoi Cecilia Olavintytär, »minä voisin joutua samaan onnettomuuteen kuin Tora Paalintytär, jonka kanssa laskit leikkiä niin kauan, että hän haukotteli leuan pois sijoiltaan ikävästä. — Voi olla niin, että isä ja miehet palaavat pian, minä en voi lähteä kotoa pois. Mutta sinä, Bothild, voit mennä Livin luo, Eirikhän tuo sinut sitten kotiin.»

Ja niin he läksivät nelisin. Ragnvald ja Gaute antoivat hevostensa kävellä edellä, kaikki kolme nuorukaista kulki jutellen, ja Bothild asteli hiukan jäljessä nyytti ja vakkanen kädessään. Alkoi jo hämärtää; ohut, valkoinen sumu leijaili syksynkalpeitten maitten yllä, ja taivaan kellanpuna vaaleni ruosteenruskeaksi. Joen rannalla, lepikossa, oli väkevä mädän haju, ja tie oli kasteesta kostea, sitä tippui kuihtuneista lehdistä.

Rundmyrin luona Bothild poikkesi tieltä — tumma, kumarainen olento riensi jo kaukana aidan yli ennenkuin miehet huomasivatkaan. Eirik aikoi seurata toisia vielä, mutta he pyysivät häntä nauraen jäämään. He nousivat hevostensa selkään.

»Kovin on kylmä leikkiä nyt lehdossa ruusuposkensa kanssa», virkkoi Ragnvald nauraen. »Mutta tehän ette taida voida itse valita aikaa — teistä pitää vanhus tuolla kotona huolta —»

»Hyvää yötä», sanoivat molemmat. »Pidäpäs huolta, Eirik, ettei haltia vie tänä yönä sinun suloista vaimoasi!»

Eirik jäi seisomaan kuunnellen, kunnes toiset hävisivät illan pimeään.
Sitten hän kääntyi mökkiin mennäkseen.

Oven pielessä, tulikuopassa, paloi iloinen valkea ja rautapihdissä paloi penkillä Livin vuoteen vieressä kynttilä.

Bothild istui äidin jalkojen juuressa kapaloiden lasta. Toisella penkillä istui Anki kuuden vanhimman lapsen kanssa syömässä Cecilian lähettämiä herkkuja, ja liedellä kiehuvan lihapadan hyvä haju hälvensi melkein kokonaan mökin tavallisen huonon ilman. Kodikkuus ja huolettomuus keskellä köyhyyttä tulvahti Eirikiä vastaan hänen kömpiessään sisään kylmästä syysillasta.

Eirik istui Ankin kanssa jutellen Silläaikaa kuin Bothild hoiteli lasta — hän hidasteli siinä, kunnes Eirik kiirehti kärsimättömänä: Bothildin piti joutua, ulkona oli jo pimeä yö.

He läksivät, Eirik edellä, tyttö jäljessä, Rundmyrin pimeässä häämöittävien maitten poikki alas ratsutielle metsän läpi. He kulkivat joen vartta, jossa solisi ja lorisi lepikon keskellä; siinä oli nyt syksyllä tuiki vähän vettä.

Eirik huomasi tuon tuostakin tytön jäävän jälkeen — silloin hän pysähtyi odottamaan, kunnes tämä tuli. Ja joka kerran siinä pimeässä puitten alla seistessään ja odotellessaan tuntui hänen paha minänsä pääsevän yhä enemmän voitolle.

Vihdoin kerran seisahtuessa tyttöä ei kuulunutkaan. Eirik pidätti henkeään ja hiipi takaisin niin hiljaa kuin suinkin. Hän törmäsi pimeässä tyttöön — tarttuessaan hänen hartioihinsa hän tunsi tytön värisevän kuin kuumesairaan.

»Silloin meidän täytyy levätä —», hän tarttui tyttöön, veti hänet viereensä tien oheen, jossa häämöitti puitten keskellä paljas paikka, »sinä itse tahdot sitä!» hän kuiskasi uhkaavasti.

Bothild ryöstäysi äkkiä irti. Eirik ei heti tajunnut — hän kuuli tytön pakenevan tietä myöten, riensi jäljessä, silloin kumahti jotakin — Eirik oli kompastumaisillaan maassa makaavaan. Eirik kumartui alas — tyttö oli kaatunut pitkin pituuttaan. Eirik tarttui häneen, pani käden hänen suulleen ja sai sen täyteen sieltä virtailevaa kuumaa ainetta —. Hän ei ensin tiennyt, mitä se oli, hänessä kuohahti inho ja raivo — siinä se narttu makasi oksentelemassa —! Silloin hänelle selvisi yhtäkkiä kauhistuen, että se oli verta —.

Hän sai Bothildin kääntymään, kävi liejuiselle tielle polvilleen ja tuki häntä rintaansa vasten. Oli niin pimeä, että hän vaivoin erotti kalpeat, pyöreät kasvot ja suusta tulvahtelevan veren.

Hän ei saanut vastausta, mutta hän tunsi kätensä alla tytön sydämen lyövän omansa kanssa samassa tahdissa. Hän pyysi turhaan: »Etkö sinä voi vastata, Bothild — Bothild, sattuiko sinuun —»

Hänen täytyi lopulta laskea tyttö maahan. Hän riensi pensaikon läpi Kivet kierivät hänen jaloissaan, kun hän pimeässä etsi kuivasta puron uomasta sellaista vesikuoppaa, mistä lakkiinsa saisi. Vesi virtaili huopapohjan läpi; siinä oli jäljellä vaan tilkkanen, kun hän vihdoin pääsi tytön luo takaisin — hän kaasi sen tytön kasvoille. Nyt hän tunsi veren hajunkin; hänen omat vaatteenakin olivat veressä ja hän oli melkein sairas pelosta ja pahoinvoinnista. Ja Bothild makasi ääneti kuin kuollut.

Silloin hän ei keksinyt muuta keinoa — hän nosti tytön käsivarsilleen. Eirikin täytyi saada hänet kotiin, — mutta hän oli painava, lepäsi vallan rentona hänen sylissään. Lyhyt tienpätkä pilkkopimeässä kivien ja kantojen yli oli pitkä kuin iäisyys. Ja hän itse oli sisäisesti kuin pirstottu — raju himo oli murtunut tämän kaamean arvoituksen edessä.

Vihdoin viimein — niin hänestä tuntui — hän pääsi kuormineen pihalle.
Hän sai naistentuvan oven auki, pääsi vuoteen luo ja laski hänet sinne.
Sitten hän läksi ulos apua etsimään — Cecilia, missä hän oli?

Asuintuvassa — sinne päästyään hän näki isän istuvan venemiesten kanssa pöydän ääressä ottamassa puuroa. Sisar levitteli naisten kanssa vaatteita lieden luona.

Cecilia kääntyi äkkiä — näki veljensä seisovan hämärässä kasvot veressä ja kädet kuin vereen kastetut. Kirkaisten hän pudotti vaatteen, jota oli juuri orrelle panemassa ja riensi hänen ohitseen ovelle.

Mutta Olavkin oli noussut. Hän hyppäsi pöydän yli ja riensi tyttärensä jälkeen.

»Jeesus, Maria», vanha Tore virkkoi valittaen, »Jeesus, Maria — hän sai sen taas!»

»Eihän muuta voinut odottaakaan — hivutustauti on sellaista, se ei laske käsistään koskaan, kun se kerran on saanut nuoren ruumiin valtoihinsa. Minä olen tätä koko ajan ajatellut — Bothild-raukalle ei löydy mitään apua —»

»Tämä koskee Ceciliaan kovasti», toinen miehistä virkkoi. »Ja myöskin
Olaviin — he pitävät hänestä kuin hän olisi yhtä lihaa ja verta.»

»Liian valkoista ja punaista», Tore arveli, »kyllä minä olen sitä ajatellut — hänellä ei ole pitkää elonaikaa. Hän kulki täällä vieraana — ei se auttanut mitään, vaikka Olav antoikin lukea hänelle monta messua ja oli kuin isä.»

Eirik oli vaipunut renkien lavitsalle oven pieleen. Hän ei huomannut painaneensa kasvonsa hihoihinsa. Tuntui niinkuin side toisensa jälkeen olisi vedetty hänen kasvoiltaan — ne sanoivat hivutustauti, se oli ollut tytölle jo ennen ja hän oli sylkenyt verta hän oli ollut koko ajan sairas, eikä kukaan ollut hiiskunut Eirikille siitä sanaakaan. Koko sen ajan, jolloin Eirik oli ajatellut hänestä sellaisia ajatuksia, leikkinyt hänen kanssaan julmaa leikkiä, hän olikin ollut vain sairas lapsi —.

»Mistä se johtui — että hän sai sen niin ankarana?» Olav oli puhunut hiljaa, Eirik nosti päänsä. Isä oli sen näköinen kuin hän olisi jo unohtanut, mitä kysyi. Hän tuijotti eteensä katkeran näköisenä. Eirik ei jaksanut katsoa häneen muuta kuin hetken.

Cecilia tuli nyt sisään. Ihmiset piirittivät hänet kysellen. Tyttö pudisti vain päätään — hänen kasvonsa olivat kuin kutistuneet kokoon; hän ei tahtonut itkeä. Cecilia etsi kiireesti arkustaan lippaan ja yritti lähteä heti pois.

Tytär pysähtyi, nyökkäsi. Sitten Olav otti hänestä kiinni, painoi hänen kasvojaan rintaansa vasten hetkisen. Hän seurasi tytärtään ulos.

— Eirik oli naistentuvan edessä, mutta ei uskaltanut mennä sisään. Hän muisti, miten hän edellisenä iltana oli seisonut tytön kanssa eteisessä — hän ei ollut tiennyt toisen olevan sairaan. — Inga tuli ulos jollekin asialle. Bothildin laita oli huonosti, hän vastasi Eirikin kysymykseen. Hänen omien vaatteittensa veren haju oli tukehduttaa hänet.

Hän meni sisään ja kävi vuoteeseen. Hän ei ollut tiennyt Bothildin olevan sairaan, ja nyt hän alkoi ymmärtää mitä hänen omituisessa olemuksessaan oli ollut häntä alkoi peloittaa, hän taisteli sitä vastaan eikä tahtonut katsella kaikkea perin juurin. Kunhan vain haltia ei veisi sinun suloista vaimoasi, ne sanoivat, Ragnvaldko vai Gaute —.

Hänestä oli tuntunut, ettei Bothild ollut viaton, koskematon neito —.
Mutta hänen mieleensäkään ei ollut koskaan johtunut, että tyttöön oli
Kuolema koskenut ‒.

Cecilia tuli seuraavana aamuna tupaan silmät itkettyneinä. Ei, Bothild ei ollut nukkunut paljon, hän vastasi — ei hän ollut puhunutkaan, hän ei jaksaisikaan — hän oli tällä kertaa menettänyt enemmän verta kuin koskaan ennen.

Cecilia otti ne vaatteet, mitkä veljellä oli ollut edellisenä iltana:
»Minä otan nämä haltuuni, koetan saada ne puhtaiksi.»

»Lienee parasta, että minä lähden nyt tieheni», Eirik virkkoi epävarmasti, »takaisin Ragnvald-herran luo — nyt kun täällä kotona on sairauttakin —.»

Eirik sanoi samaa isälleen tavattuaan hänet päivemmällä. Olav hätkähti — katsoi Eirikiin niin merkillisesti, että nuorukainen tunsi kaiken isäänsä kohtaan tuntemansa pelon jälleen heräävän ja liikkuvan. Jospa hän on huomannut jotakin — tai Bothild on sanonut jotakin hänelle — Eirik punastui ja raivostui isälle, joka sai hänet punastumaan. Olav ei vastannut sanaakaan, vaan meni.

Hän aikoi lähteä aamulla varhain. Hänen täytyi käydä Bothildin luona — hänen oli sanottava tytölle ennen poislähtöään hyvästit.

Bothild makasi posket punaisina, mutta tultuaan vuoteen luo Eirik huomasi hänen kasvojensa painuneen sisään, varsinkin silmäin alta. Hän oli maannut paternosternauha käsissään, nyt hän kätki sen nopeasti peiton alle. Eirik tunsi tuskan kouristavan kurkkuaan sen nähdessään.

Kirpeä, väkevä hienhaju, joka oli häntä niin ärsyttänyt — oi, nyt hän tiesi, mitä se oli, hivutustautiset, hikoilevat kovin, sillä heitä kuluttaa sisäinen kuumuus. Ja häntä oli niin kiusannut tytön yskähtely —.

Eirik seisoi hiljaa nojaten molemmin käsin miekan kahvaan. Oli mahdotonta sanoa mitään — jos hän nyt pyytäisi anteeksi, olisi se kaiken loppu. Hän olisi kaikkein mieluimmin heittäytynyt maahan, painanut päänsä hänen sairasta rintaansa vasten.

»Sinä et saa uskoa minusta pahempaa kuin — —. Minä en tarkoittanut niin pahaa kuin sinä varmaankin minusta ajattelet.- Minä en sittenkään ole sellainen kuin sinä luulet.»

Sitten hän astui aivan vuoteen viereen, tarttui hänen käteensä — se oli kylmä ja kostea.

»Voi sitten hyvin.» Hän rohkeni silittää hänen poskeaan — kasvot olivat tulikuumat. »Jumala parantakoon sinut — niin että sinä olet terve ensi kerran tavattaessa.»

Isä ja sisar eivät saattaneet häntä kuin riihelle asti. Hänen oli yksin ratsastettava kotoa. Eikä hän voinut päästä painosta — hänestä tuntui kuin hän ratsastaisi pois henkipattona ja kirottuna.

Bothild makasi koko syksyn. Hänen tilansa oli milloin parempi, milloin huonompi.

Olav näki tyttärensä kulkevan ääneti ja totisena sairaan siskonsa ja koko suuren talon askareitten väliä. Cecilia oli urhoollinen ja kestävä. Isä näki surun ja tuskan kouristavan hänen sydäntään, hän oli usein itkuun purskahtamaisillaan, mutta hän ei antanut myöten — hän hoiti ahkerana ja hyvin ne tehtävät, joissa ennen oli ollut kaksi.

Silloin isä sanoi, että Cecilian olisi nukuttava öisin. Hän valvoisi itse sairaan luona.

Yskä ja kuume antoivat Bothildin nukkua vähän — pahimpina öinä Olav oli ylhäällä ja istui hänen vuoteensa vieressä. Ensimmäisen kerran eläessään Olav oli pahoillaan, ettei hänellä ollut seurustelunlahjoja — hän ei osannut leikkiä eikä laulaa, ei kertoa. Eikä hän osannut kasvatilleen puhua kuolemasta ja taivaan valtakunnasta.

Vaimonsa vieressä valvoessaan hän ei ollut tuntenut vaitiolon painoa. Hänen ja Ingunnin välillä oli ollut leikkiä ja nuoruuden iloja ja suruja ja häpeää ja kuolemaakin voimakkaampaa rakkautta, heidän välillään oli hiljaisuus elänyt ja lainehtinut kuin meri. Mutta tämä lapsi tässä oli sekä tuttu että vieras kasvatusisälle — hän ei ollut muuta kuin nähnyt hänen kasvavan talossaan, tulevan kauniiksi ja suloiseksi, niin että oli ilo sitä katsella; Olav oli ollut hänelle niin hyvä kuin oli osannut — nyt hän kuolee kuin nuori puu kuivettuu.

Bothild oli osoittanut hänelle selvemmin kuin toiset lapset tarvitsevansa hänen turvaansa; senpä vuoksi Olav tunsi niin kipeästi sen, että tytön nyt täytyy kuolla. Vaikkakin Olav tiesi, että olisi vieläkin pahempaa, jos hänen oma tyttärensä makaisi tässä.

Niin hän istui pölkyllä lieden ja vuoteen välissä, torkkui ja nyökkyi, nousi tukemaan sairasta yskänkohtausten tullessa, veti peitteen tytön leukaan asti, ettei tälle tulisi kylmä siinä hiestä likomärkänä maatessaan, Olav piti astiaa hänen suullaan hänen juodessaan ja istuutui jälleen.

Olav oli väsynyt ja hänen sydäntänsä ahdisti — ja hän tunsi itse tämän surun olevan hänessä, kuten outo ihminen hienossa talossa — se oli vain varjoa ja kaikua siitä surusta, jota hän oli tuntenut vaimonsa jälkeen. Se oli ollut paljon pahempaa, ja sittenkin oli ollut tuhat kertaa helpompaa Ingunnin erottua hänestä — vaikka oli kuin olisi elävät liha- ja verisiteet katkottu kerrassaan — kuin nyt istuessa ja odotellessa näiden hänen ja tämän vieraan lapsen välisten hienojen lankojen katkeamista.

Bothild oli sylkenyt verta muutaman kerran — ei niin paljon kuin sinä iltana, jolloin hän oli Rundmyristä tullessaan sairastunut. Mutta oli helppoa huomata hänen huononevan, jopa hyvää vauhtia —.

Eräänä aamuna adventti-aikana hän sai taas kovan yskänkohtauksen ja verensyöksyn. Päivällä Olav näki hänen olevan hyvin heikon. Hän vaipui illalla uneen; isä jäi valvomaan. Ja kun Bothild heräsi keskiyöllä ja Olav oli järjestänyt hänet hyvin makaamaan, sanoi Olav, mitä hänen mielestään oli pakko sanoa:

»Kunhan nyt valkenee, rakas Bothild, lienee parasta, että haen papin sinulle.»

»Oi ei, oi ei —» hän tarttui kaksin käsin miehen käsivarteen, pyytäen tuskissaan, »— oi ei, älä puhu sellaisia! Isä, luuletko, että minun täytyy kuolla?»

Olav ei ollut tullut ajatelleeksikaan, ettei lapsi olisi itse sitä ymmärtänyt jo kauan sitten.

»Lapsi kulta», hän sanoi rauhoittaen, »kuinka sinä et kuolisi? Sinä olet nuori ja hyvä — eihän sinun tarvitse kuolemaa pelätä. Jumalan pyhät enkelit ottavat sinut vastaan ja taluttavat sinut Jumalan istuimen eteen, niiden autuaitten neitosten pariin, jotka uskaltavat seurata Jumalan karitsaa, mihin ikinä hän menee —»

»Minä en ole valmis kuolemaan, isä — minä tahtoisin elää kauan tässä maailmassa —. Minä pelkään kuolla!»

»Sinun ei pidä pelätä. — On parempi asua taivaan valtakunnassa ja seurata Mariaa hänen vähimpänä palvelijanaan kuin omistaa vaikka koko maailman ja kaiken, mitä siinä on —.»

»Sinä voit niin sanoa, joka olet hurskas mies ja hyvä kristitty»,
Bothild itki.

»Ihmiset pitävät minua sellaisena», Olav vastasi liikutettuna. »Rakas tyttäreni, minä en ole sellainen; Jumala tietää, mikä minä olen. Ja minä kuitenkin, Bothild — minä voin puhua sinulle sellaista Jumalan armosta, hänen kärsivällisyydestään meidän syntejämme kohtaan ja siitä rakkaudesta, joka näkyy Kuninkaamme viidessä pyhässä naulanreiässä, verivirroissa ja haavoissa —. Siitä on kulunut vuosikausia, jolloin siltä tieltä erkanin ja minun oma tieni on rikkaruohon ja ohdakkeitten peitossa —. Jospa minä osaisin sinulle sanoa sen, mitä minä olen itse nähnyt ja oppinut kerran — minä tein itselleni pahoin siinä, etten uskaltanut elää, niinkuin tiesin oikein olevan — lapseni, minun mielestäni sinun tulee iloita siitä, että sinä saat nyt kuolla, ennenkuin olet lisännyt synneilläsi Meidän Herramme kuolemaa ja haavoja.»

Bothild katsoi isäänsä ihmetellen ja pelästyneenä. Mutta sitten hän alkoi jälleen itkeä:

»Ne sinä sanot huomenna sira Eyvindille ja sitten sinä voit levätä rauhassa —»

Olav istuutui vuoteen laidalle, pitäen Bothildin kättä omassaan;
Bothild itki hiljaa ja valittaen.

»Tee sitten niin», Bodhild kuiskasi viimein murtuneena ja sitten alkoi jälleen itkeä.

Olav haki seuraavana päivänä papin. Bothild ripittäytyi; senjälkeen hän kutsutti luokseen kasvatusisänsä, siskon sekä koko muun väen, pyysi heiltä anteeksi, jos hän oli joko tahtoen tai tahtomattaan rikkonut heitä vastaan. Sitten sira Eyvind antoi hänelle viimeisen voitelun ja lähtöleivän.

»Nyt, rakas Bothild, sinä pääset pian isäsi luo. Sinä saat pyytää Asgerilta, ystävältäni, anteeksi, etten pitänyt niin hyvin kuin minun olisi tullut pitää sitä lupausta, jonka minä annoin hänelle sinä päivänä, jolloin minä otin sinut vastaan ja lupasin olla sinulle isän asemessa. Muistatko sitä päivää — sinä istuit sen oven ulkopuolella, jonka takana isäsi makasi, silloin satoi ja tuiskusi; sinulla oli kylmä, olit vallan sininen. Sinä olet aina ollut hyvä ja tottelevainen lapsi, tyttäreni — Jumala suokoon, ettei sinulla olisi liian katkerasti syytä valittaa minusta Jumalalle astuessasi tuomiosaliin ‒»

»Minulle sinä aina olet ollut mitä hellin isä.» Hän makasi vähän aikaa, sitten hän kuiskasi kuin häntä olisi peloittanut puhua uudesta aiheesta: »Kunhan sinä et olisi koskaan ollut jollekin toiselle ankarampi —»

»Eirik», Bothild sanoi hyvin hiljaa. »Häntä kohtaan sinä minun mielestäni olit usein ankara.»

»Sitä minä en usko», Olav vastasi torjuen. »En minä tiedä olleeni
Eirikiä kohtaan sen ankarampi kuin on ollut tarvis.»

»Sitten on Cecilia, isä. Minä toivoisin, ettet antaisi häntä Jørund
Kolbeininpojalle, jos se on kovin vastoin hänen tahtoaan.»

»Minä en ole aikonut», hän sanoi vihdoin, »pakottaa Ceciliaa. En minä aio naittaa häntä miehelle, jota hän ei halua ottaa. Mutta en minä sentään voi luvata häntä mille miehelle tahansa, josta hän sattuu pitämään, jos hän minun mielestäni ei ole Cecilialle kyllin arvokas.»

Olavin ääni oli sellainen, ettei sairas uskaltanut enää siitä aiheesta puhua.

Olaviin oli koskenut Bothildin puhe. Eirikin lähtö Hestvikenistä oli liiaksi paon tapainen, eikä se voinut olla herättämättä Olavissa ihmettelyä. Ja hän oli nähnyt yhtä ja toista muutakin — epäilys heräsi. Mutta Olav ei tahtonut antaa sille valtaa. Ei, sellaista ei voisi uskoa kenestäkään miehestä, ei Eirikistäkään: että hän olisi voinut ryhtyä salaisiin suhteisiin kehenkään neitoseen, joka oli hänen isänsä turvissa, omaan kasvattisiskoonsa. Olihan totta, että kasvinsiskokset — mutta Ingunnin ja hänen asiansa oli vallan toinen; he olivat olleet sulhanen ja morsian jo lapsesta lähtien; että heidän välillään oli rakkaussuhde, vieläpä että he olivat unohtaneet kaikki toistensa sylissä, — se johtui siitä, ettei kukaan pitänyt heistä huolta, ei kukaan ohjannut heitä oikeaan, yhtä välttämättä kuin kaksi nuorta tainta kasvaa vieri vieressä oksien ja lehtien yhtyessä yhdeksi latvaksi. — Ei Eirik enempää kuin Bothildkaan ollut kuullut sellaisista suunnitelmista. Se on totta, että hän oli joskus ajatellut sitä: jos kävisi niin, että Eirik tulisi kotiin eikä Cecilia saisikaan Hestvikeniä hänen jälkeensä — silloin voisi naittaa Eirikille hänet, joka ei ollut oikeastaan vähemmän rakas kuin oma tytär. Siinä olisi jonkinlainen lohdutus, että uusi suku polveutuisi Bothildista. Mutta nämä ajatukset olivat olleet aivan irrallisia, hän ei ollut puhunut niistä kenellekään — mikäli hän muisti, hän oli sanonut syyksi Bothildin nuoruuden ja köyhyyden, kieltäessään Galabyn Ragnvaldia lähettämään suotta kosijoita tänne —.

Sitten oli se Cecilian asia. Jørundin sukulaisista hän ei ollut kuullut eikä heitä kysynyt, ja Olav oli sydämessään syvästi loukkaantunut. Olihan ennen kuulumatonta sellainen, että Jørund oli ensin tunnustellut maaperää ja kuultuaan, että hän voisi koettaa onneaan, hän ei enää sitä tehnytkään —.

Olav tunsi salassa vihaa sekä Jørundia että Eirikiä kohtaan, joka oli siihen syypää.

Aslakin asiaa ei taas kannattanut enää ajatellakaan. Hän ei huomannut
Ceciliankaan ajattelevan enää vierasta.

Mutta Olav oli sittenkin tullut levottomaksi. Hän ei ollut ensinkään varma, ettei Bothildin ja Eirikin välillä olisi ollut jotakin, josta hän ei tiennyt hän ei voinut aavistaa, mitä se olisi ollut. Pitkinä valvomisöinään hiipi turvattomuus hänen mieleensä.

Cecilia—. Ihmiset sanoivat, että jos nainen on saanut lehtolapsen, seuraa sama kohtalo tyttäriä kolmessa polvessa. Ingebjørg Jonintytär, Ingunn —. On päin honkia ajatella sellaista — Ceciliasta, joka oli niin viileä ja viaton kuin aamunkaste: mahdotonta ajatella kenenkään miehen voivan houkutella tarmokasta lasta oikealta tieltä. Hänessä ei ollut mitään, mikä olisi muistuttanut äidinäidin kuumasta itsepäisyydestä tai äidin avuttomasta heikkoudesta. Mutta Jumala, hyvä Jumala, voiko ihminen milloinkaan vastata toisesta niissä asioissa —! Hänen tarvitsi vain ajatella itseään —.

Hän olisi joka tapauksessa sinä päivänä iloinen, jolloin hän olisi saanut Cecilian naimisiin ja turvattuun asemaan — hän tiesi sen nyt!

Illalla hänen istuessaan sairaan luona Bothild kysyi isästään — jotakin pientä asiaa, jonka hän arveli Olavin mahdollisesti tietävän.

Olavin mieleen ei ollut milloinkaan johtunut jutella ystävästään tämän tyttärelle. Hän huomasi nyt ihmeekseen Bothildin uskollisesti muistaneen isäänsä näinä monina vuosina. Olav ilostui löydettyään täten vihdoinkin aiheen, josta hän voisi puhella sairaan tytön kanssa. Nyt muistui toinen nuoruusmuisto toisensa jälkeen mieleen — myöskin niiltä ajoilta, jolloin hän oli Tanskassa enonsa luona. Ja hän muisti aika paljon kertoa Bothildille Asger Maununpojasta ja heidän yhteisistä sukulaisistaan.

»Miten läheisiä sukulaisia me oikeastaan olemme Eirikin kanssa — ja
Cecilian?» Bothild kysäisi kerran.

Olav selitti sukulaisuuden. Se oli melko kaukaista. Eirikin kanssa
Bothild ei ollut oikeastaan ensinkään sukua, hän ajatteli itsekseen.

Varmaankaan hän ei alkaisi kysellä saadakseen selkoa, oliko sukulaisuutta luvattomia teitä — olihan hän jo sopeutunut kuoleman ajatukseen.

Hän ei milloinkaan enää tullut puhuneeksi sellaista, mitä hän oli sinä yönä puhunut, jolloin hän ensi kerran huomasi, ettei lapsiraukka halunnut kuolla. — Jumalan valtakunnasta ja Kristuksen rakkaudesta ja niistä teistä, joita hän oli kerran kulkenut, mutta jotka hän oli laskenut ruohottumaan.

Kymmenen yötä ennen joulua Bothild Asgerintytär kuoli kasvatussisarensa syliin.

Herra Ragnvald Torvaldinpoika oli tänä talvena talossaan lähellä Konungahellaa. Hän hämmästyi Eirik Olavinpojan palatessa takaisin, sillä hän oli luullut nuorukaisen eronneen tällä kertaa toden teolla. Mutta hän otti hänet hyvin vastaan — hän oli tottunut Eirikin huikentelevaisuuteen ja kuljeskelunhaluun, mutta mies oli urhoollinen, uskollinen ja pystyvä palveluksessa ollessaan, ja Ragnvald-herra piti hänestä.

Ja niin Eirik sai vanhan paikkansa Ragnvald-herran linnan tuvassa. Ja hän kulki entisten tovereittensa parissa kuin vuoren lumoissa ollut. Hän ei tänä talvena leikkinyt eikä laulellut.

Mitä enemmän hän yritti irtautua omista ajatuksistaan, sitä hullummin kävi — hän oli kuin kala verkossa, mitä enemmän hän pyristeli irti, sitä lujemmin hän sotkeutui kiinni.

Jos hän yritti ajatella ensimmäisiä, huolettomia aikoja kodissaan Jørundin ja Cecilian kanssa ja iloja ja kesäkiireitä rakkaassa kotitalossa, sitä kipeämmin tuska puristi: hän oli ainiaaksi murskannut sen kaiken. Bothildin surunpainama olemus nousi esiin — arka lapsirukka, jota hän oli häväissyt ja pettänyt ja ajanut takaa kuin metsän sutta vaikkakin hän rakasti häntä — Bothild oli ensimmäinen ainoa, jota hän oli rakastanut.

Nyt hän ei itsekään käsittänyt, miten hän oli voinut olla Bothildia kohtaan sellainen. Eihän hän muuten sellainen ollut —. Mutta hänellä oli epäselvä ajatus, että kodin joka nurkasta häntä vastaan hohti joitakin vanhoja pahoja voimia hänen kesällä Hestvikeniin palatessaan — vanhoista rakennuksista ja vedestä ja maasta ja Livin majasta — kuten musta vesi pursuaa suomaalla kulkijan jalanjäljistä. Ja kuten usva nousee hiljaisesta, mätänevästä suosta, oli se tehnyt hänet kuumesairaaksi ja päästään pyörälle —.

Mutta nyt se oli lopussa — Hestvikeniin hän ei voisi enää milloinkaan mennä. Hän oli nyt kotoaan pannaan pantu, suojaton mies. Sillä nyt olivat siitä varmaankin saaneet jo kaikki tietää. Ja ajatus tavata tämän jälkeen isä, joutua hänelle tilintekoon — se peloitti Eirikiä enemmän kuin tuomiopäivä.

Turhaa, turhaa oli Bothildin rakkaus häneen. Nyt hän tiesi Bothildin pitävän hänestä, ja Bothild oli näinä monina vuosina, hänen kuljeskellessaan maailmalla, odotellut häntä. Hän oli nähnyt hänen aran, uskollisen, odottavan rakkautensa nöyrissä katseissa, avuttomassa nöyryydessä heidän yhdessä ollessaan. Ja nyt hän oli kadottanut kaiken —.

Hän yritti joskus rohkaista mieltään. Ensiksikin hän ei ollut häväissyt ja pettänyt rakasta ystäväänsä. Hän ei ollut tehnyt hänelle mitään pahaa milloinkaan — ja ajatukset lienevät sentään tullivapaat tässä maailmassa. Hän oli käyttäytynyt epäkohteliaasti ja raa’asti jonkin kerran — olihan sekin pahasti, mutta sen pahempaa se ei sentään ollut.

Mutta ei auttanut, vaikka hän sanoikin niin itselleen. Sitä iltaa naistentuvan eteisessä, pelkoa sinä yönä metsässä — siitä ei päässyt yli eikä ympäri. Hän ei päässyt irti tunteesta, että siellä olikin tapahtunut enemmän kuin oikeastaan hänen tietämänsä mukaan oli tapahtunut. Ja tuntui kuin olisi vajonnut kauhujen kuiluun.

Ja silloin tuli houkutus irtautua tästä kaikesta. Asettaa miekan kahva kiveä vastaan ja kääntää sen kärki sydäntään kohden — silloin kylmä rauta voisi viilentää rinnan polttavan tuskan. Tämä tuska ahdisti häntä joulun alla, hänellä ei ollut rauhaa yöllä enemmän kuin päivälläkään — olisi helpotus päättää päivänsä.

Mutta uudenvuoden maissa hän eräänä aamuna heräsi, ja hänen mielensä oli niinkuin sumu olisi hälvennyt. Hänestä oli yhtäkkiä tuntunut käsittämättömältä, miten hän oli voinut niin ajatellakaan:

Bothild, hänen suloinen vaimo-parkansa — pitääkö hänen odottaa turhaan!
Tietysti hän odotti Eirikiä palaavaksi luokseen. Hän oli ollut
Bothildia kohtaan julma ja paha — mutta ei ollut loukannut häntä.
Jumalan kiitos! Ja heidän erotessaan — hehän olivat eronneet ystävinä,
hän oli luvannut palata hänen luokseen —.

Isä — nyt Eirikistä tuntui, ettei hänen tarvinnut isää niin kauheasti pelätä! Olihan hän täysi mies — jos isä raivoaisi, niin raivotkoon! Sitäpaitsi — miten Bothild sentään olisikaan voinut kertoa isälle — eihän heidän välillään ollut tapahtunut mitään sellaista, josta hän olisi voinut kasvatusisälleen valittaa —. Jos hän olikin siepannut hänet vähän lujemmin pari kertaa, suudellut häntä — siitä ei kenellekään neidolle tullut vahinkoa!

Cecilia oli sanonut isän pitävän huolta Bothildin joutumisesta hyviin naimisiin — isä piti Bothildista kuin omasta lapsestaan. Ja ellei hän olisikaan isän mielestä kyllin rikas miniäksi — hän kyllä saisi isän toisiin ajatuksiin!

Ulkona oli säteilevä talvipäivä, lumi hohti auringossa ja taivas oli niin sininen kuin keväällä. Eirik kuljeskeli hyräillen ja silloin tällöin ääneen laulaen. Ja illalla, saattaessaan isäntäänsä vuoteeseen, hän pyysi toimestaan eroa Ragnvald-herran kysymykseen, mitä tämä nyt sitten merkitsi, Eirik vastasi saaneensa kutsun tulla kotiin häitä viettämään.

Ragnvald-herra oli vähän juovuksissa ja hyvällä tuulella; hän kyseli ja laski leikkiä, ja silloin Eirik kertoi:

Se oli hänen kasvatussiskonsa — sen Asger Maununpojan tytär, joka oli saanut Knuthild Holgeirintyttären kanssa Eirikstadin — tunsihan Ragnvald-herra hänet ja että hän tappoi Paal Galtin ja joutui silloin henkipatoksi —. Niin, Olav Auduninpoika oli ottanut luokseen vanhan emäkarhun ja pikkutytön — Olav ja Asger olivat olleet aseveikkoja — nyt oli neito kasvanut, kaunis ja suloinen ja kaikille neidoille kelpaava esikuva, mutta hänellähän ei ollut maata eikä rikkaita sukulaisia; ja niin Olav ei halunnut kuulla naimisesta puhuttavankaan. Sen vuoksi Eirik oli palannut takaisin syksyllä Ragnvald-herran luo — hänen mielestään isällä piti olla aikaa miettiä asiaa, sillä hän oli sanonut, etteivät he näkisi häntä Hestvikenissä, ennenkuin isä antaisi hänelle Bothildin. Ja Olav tiesi vanhastaan, ettei Eirik ollut se poika, joka myöntyi —. Ja isähän alkoi jo olla iäkäs; hänelle kävi raskaaksi hoitaa taloa ja tilojaan; hän tarvitsi poikaa nyt kotona. Niin, hän oli lähettänyt sanan. Eirik sai tulla kotiin, Bothildin hän saisi vaimokseen ja isä oli nyt sitä mieltä, että kaiken piti käydä mitä pikimmin — niin että kihlajaiset ovat nyt heti ja häät heti paastoajan päätyttyä. Niin, Eirik selitti, hän oli saanut sanan eilen kirkolla; eräs maastrandilainen mies oli ollut munkkien luona ja hän oli jutellut hänen kanssaan messun jälkeen. Hänen kotipuolensa miehiä oli aina Maastrandissa sillin pyynnissä.

Sen vuoksi hän läksisi mielellään nyt heti, niin hän voisi seurata sitä miestä Maastrandiin ja päästä sieltä kotiin venekyydillä silli-aluksessa.

Ragnvald-herra toivotti hänelle onnea ja antoi hänelle jäähyväislahjaksi sen hevosen, jolla Eirik oli ratsastanut, satuloineen, valjaineen päivineen sekä punaisen vaipan mustine silkkihilkkoineen.

Eirik ratsasti jo seuraavana päivänä pohjoista kohti; hän aikoi Maastrandiin. Hän ei tullut ajatelleeksikaan, ettei se, mitä hän Ragnvald-herralle kertoi, ollutkaan totta; siellä oli usein kotipuolen miehiä talvisin sillinpyytäjien joukossa, niin että hän luuli varmasti tapaavansa jonkun, joka veisi hänet Foldeniin.

Kalastus oli täydessä käynnissä ja Eirik sitä paitsi halusi saada hevosenkin mukaan alukseen, sillä hänen mieleensä oli johtunut ajatus antaa se Bothildille morsiuslahjaksi. Ja niin kesti toista viikkoa, ennenkuin hän sai kyydin — jotkut drafnilaiset miehet olivat olleet Maastrandissa suoloja myymässä.

Rannikkoa pitkin purjehdittaessa heidät saavutti kova myrsky, ja Saverniin saavuttua suolanmyyjäin oli jäätävä maihin odottamaan. Folden oli täynnä pohjoisesta ajautuneita ajojäitä ja ne olivat jäätyneet pitkiksi lautoiksi; vuonon poikki ei nyt päässyt veneellä eikä hevosella.

Eirikin kärsimättömyys, oli matkalla kasvanut tunti tunnilta. Bothild, Bothild askarteli hänen ajatuksissaan, hän ajatteli häntä, joka kulki kotona Hestvikenissä odotellen. Sillä hän ei voinut kenellekään valittaa suruaan —. Tai he istuivat yhdessä naistentuvassa, hän ja Cecilia, kehräsivät ja ompelivat ja juttelivat hänestä. Hän näki edessään hänen kasvonsa ja hänen silmänsä hänen astuessaan tupaan — kun koko talossa huudettiin Eirikin palanneen kotiin. Ja ajatellessaan, että hän saisi pitää häntä sylissään päästyään ensikerran kahdenkesken, värisi hänen joka veripisaransa riemuisasta odotuksesta — pahoja ajatuksiaan hän muisteli vain kuin lumousta, josta oli vapautunut. Nyt Bothildkin pääsisi surustaan ja sairaudestaan ja he eläisivät onnellisina koko ikänsä. Hän ei epäillyt ensinkään, ettei isäkin myöntyisi, kunhan hän oli aikansa murjotellut ja marissut. Mutta kun näki, ettei poika peräytyisi —!

— Sitten Eirik Olavinpoika satuloi hevosensa ja läksi maata myöten Foldenin länsipuolta pohjoista kohti. Ihmiset olivat Tunsbergissa samaa mieltä — Hestvikeniin oli jäitse mahdotonta päästä. Silloin hän ratsasti eteenpäin. Hänen täytyi päästä Skogheimin lääniin; Oslovuonon sisäosa oli kovassa jäässä. Eirikillä ei ollut aikaa käydä kaupungissakaan; hän käänsi hevosensa etelää kohti.

Hän tapasi siellä Ragnvald Joninpojan rekikuorman kanssa; he pysähtyivät tervehtimään. Eirik kysyi, oliko Ragnvald ollut äskettäin Hestvikenissä?

Kun Eirik ei virkkanut mitään, tuntui Ragnvaldista, että hänen oli katkaistava hiljaisuus:

»Sinun isäsi ja Cecilian kanssa en sen koommin ole ollut puheissa — minä en ole nähnyt heitä muuta kuin kirkossa. Se oli heille kovaa — vaikkakaan se ei ollut odottamatonta, mutta hän oli niin nuori ja hyvä, Jumala sielua armahtakoon! — Olav ei olisi voinut pitää kauniimpia hautajaisia, vaikka olisi ollut hänen oma lapsensa — ja hän puhui kauniisti, nimittäin Olav, pitäessään ruumiin talosta-kantopuheen —»

Eirik tuijotti tyhjään ilmaan. Ragnvald tuli neuvottomaksi, sillä hän huomasi toisen saaneen suuren surun. Sitten hän nykäisi ohjaksia, hoputti hevostaan.

»Ei, minun on riennettävä kotiin ennen pimeän tuloa ‒. Hyvästi, Eirik — me tapaamme kyllä, jos sinä jäät joksikin aikaa kotiin —»

— Eirik ratsasti sinne, minne Rundmyrin lumiset, pienet majat näkyivät kaukaa valkoisen hangen takaa. Hänen masentuneeseen mieleensä tulvahti vastenmielisyys ja kouristava pelko.

Ainainen vuonosta nouseva usvapilvi sakeni lännessä olevan pilvikerroksen eteen; aurinko oli painunut sen taakse. Lunta oli vain sen verran, ettei se peittänyt sen alta törröttäviä kiviä ja juuria leppien alla kulkevalla tiellä; tummat, kesäisten angervojen latvukset ja keltainen, kuihtunut ruoho reunusti jäätyneen joen varrella kulkevaa tietä.

Metsässä oli nyt valoisaa, autiota ja avointa. Mutta jossakin tämän tien varrella se oli tapahtunut — ja Eirik muisti selvästi sen syysyön kostean, tympeän pimeyden, ikäänkuin he olisivat olleet kietoutuneina pahuuden valtaan.

Hämärsi jo hänen ratsastaessaan kotipihaan. Olav itse oli ulkona. Hän astui vierasta vastaan; huomattuaan poikansa hän tervehti ihmetellen, mutta ystävällisesti:

Isän ryhdikäs, vaikkei varsin pitkä vartalo näytti lammasnahkatakissa leveältä; hän oli avopäin. Eirik erotti siinä hämärissä hänen tukkansa ja kasvonsa, kaikki harmaana, kasvojen puhtaat piirteet, toinen poski sisään painuneena ja murskautuneena. Eirik ei käsittänyt, helpottiko vai raskauttiko hänen tuskaansa toisen näkeminen. Hänessä heräsi toivon kipinä, että isä voisi häntä auttaa, mutta hän piteli siitä kiinni, kuten pidetään ajokoiraa hihnassa: hän oli niin monta kertaa turhaan odottanut Olavilta apua.

Sitten vanha Tore tuli, tervehti häntä ja otti hänen hevosensa. Olav pyysi poikaansa sisään.

VI.

Eirikillä ei ollut lepoa eikä rauhaa. Hän ei jaksanut olla Hestvikenissä — hän oli unohtanut, minkälainen isä oli arkioloissaan — äänetön, katse kaukana; kun hänelle joku puhui, tuntui usein siltä kuin hänelle pitäisi huutaa maitten ja merien taakse. Ja sitten saattoi tapahtua, että Eirik huomasi isän tuijottavan häneen — eikä Eirik milloinkaan tiennyt, katsoiko isä häneen vai istuiko hän vain siten tietämättään tuijottaen. Eirik ei jaksanut kestää sitä —. Ja siskokin kulki niin ääneti ja vieraana —.

Niin Eirik läksi kylään ja palatessaan hän oli kohmelossa. Olav tiesi, ettei niistä miehistä, joiden kanssa nuorukainen seurusteli, ollut muuhun kuin juopotteluun ja hurjasteluun, muullakin lailla he olivat siveettömiä. Useimmat olivat suurten talojen nuorimpia poikia, jotka eivät viitsineet tehdä sellaisia töitä, jotka heidän mielestään kuuluivat palvelijoille. Mutta Olav ei virkkanut Eirikille mitään siitä seurasta, jota hän haki — hän puhui vaikenemalla.

Ragnvald Joninpojasta, nimismiehen veljestä, oli tullut Eirikin paras ystävä. Alusta alkaen hän, Eirik, oli liittynyt Ragnvaldiin, sillä hän toivoi tai odotti Ragnvaldin sanovan jotakin — koska hän hänen suustaan oli ensiksi kuullut Bothildin kuolemasta. Vaikkei Ragnvald ollutkaan hänen sisariaan sen enemmän tuntenut, oli hän sentään nähnyt heitä useammin kuin monet muut paikkakunnan nuoret.

Tuskan yhä vain nakerrellessa Eirikin mieltä heräsi hänessä sairaalloinen halu kysäistä toiselta: oliko Bothildista ollut koskaan mitään juoruja liikkeellä —. Hän oli vähitellen vaipunut niin syvälle surkeuteensa, että hän itse uskoi jaksavansa paremmin elää, jos hän saisi kuulla Bothildilla olleen sellaisen maineen, että hän olisi ollut kevytmielinen tai hyväilynkipeä —. Sillä hän ei jaksaisi elää, jos hän olisi vuodattanut viatonta verta —.

Mutta kukaan ei koskaan maininnut mitään Bothild Asgerintyttärestä.
Vihdoin hän nielaisi häpeän tunteen eräänä yönä, jolloin hänen oli
Galabyssä nukuttava Ragnvaldin kanssa samassa vuoteessa. Silloin Eirik
kysyi ystävältään:

»Mitä sinä tarkoitit sanoillasi viime syksynä meillä käydessäsi?
Bothildista?»

»Oletko sinä järjiltäsi — olenko minä puhunut halveksien sinun siskostasi?»

»Hän oli vain minun kasvatussisareni —. Sinä puhuit sillä lailla, että minä tulin ajatelleeksi, ettei Bothild ehkä ollutkaan niin viaton, vaan että hänestä ihmiset arvelivat, että mies voi saada hänet viekoitelluksi —»

»Sen miehen, joka aikoi viekoitella Olavintyttäriä, täytyisi muuttua linnuksi, kuten ritarin laulussa — heitähän vartioidaan niin hyvin! Kyllä sinä minun mielestäni olet järjiltäsi, Eirik!

»Ehkäpä minä sanoin jonkin leikkisanan — nyt sinun siitä puhuessasi minä luulenkin muistavani. — Totta puhuakseni minä pidin Bothildista niin paljon, että sain Reidulfin lähtemään kysymään häntä Olavilta kerran —. Mutta hän sai silloin sellaisen vastauksen, että me arvelimme Olavin varanneen sinulle morsiamen.» Ragnvald naurahti: »— Ellei hän ajatellut häntä itselleen, vaikka hän onkin niin vanha.»

Jokin päivä myöhemmin, Olavin ja Eirikin istuessa yksin tuvassa, Eirik kysyi äkkiä:

»Isä — onko totta mitä ihmiset kylällä puhuvat — että sinä olisit mennyt Bothildin kanssa naimisiin?»

Olav nosti nopeasti katseensa siitä nahkaköydestä, jota hän punoi. Hän katsoi vain poikaan, sitten hän jälleen työhönsä mitään vastaamatta.

»Mitähän sinä mahtaisit kuulla», virkkoi Olav »joka olisi niin yksinkertaista, ettet sinä uskoisi!»

»Sinä — taikka minä. Ihmiset arvelivat sinun puhuneen hänestä sillä lailla, että siitä tuli ajatelleeksi tarkoittavan hänestä kerran Hestvikenin emäntää.»

Olav nosti taas katseensa. Hän ei virkkanut nytkään mitään, mutta Eirik näki vanhuksen runnelluilla kasvoilla värähdyksen — hämmästystäkö vai tuskaa, vaiko molempia?

»Ehkä», Olav virkkoi hiljaa, »— minä olin ajatellut jotakin siihen suuntaan. Että siitä tulisi tälle talolle hyötyä minun jälkeeni — että sinä saisit sellaisen vaimon, jonka minä tiedän kyvykkääksi ja joka ei ole laiska, kun sinä kerran tässä isännöit —».

»Kunpa me olisimme sen tienneet!» Eirik löi kätensä yhteen, puristeli niitä. »Kunpa me olisimme sen tienneet! Mutta me ajattelimme kumpikin, ettet sinä tahtonut siitä kuullakaan — kun hän oli köyhä, orpo lapsi, eikä omistanut maata jalankaan vertaa — sitä oli turha ajatella —»

Olav nojasi eteenpäin, laski kyynärpäät polvilleen ja jätti kätensä riipuksiin.

»Me puhuimme siitä sinä viimeisenä iltana, jolloin me palasimme
Rundmyristä.»

»Vai niin, vai niin», Olav virkkoi vihdoin huoaten. »Mutta hän oli ennenkin jo sairas. Niin että Jumala yksin tietää, miten se olisi käynyt päinsä.»

»Eikä ole naiselle helppoa», Olav sanoi hiljaa ja ajatellen, »jos hän on terveydeltään heikko — hoitaa tällaista suurta taloa kuin tämä on, jakaa miehensä kanssa kaikki huolet ja työt, kantaa ja synnyttää lapsen toisensa jälkeen kenties, vaikka olisi väsynyt ja sairaskin. Minä huomasin sen äidistäsi, Eirik — hänellä ei ollut täällä helpot päivät —»

»Voi olla niin, isä. Mutta nyt minulla ei ole enää halua puuhailla ja omistaa tämän maailman hyvyyksiä. Ja siksi minä aionkin nyt mennä luostariin.»

»Minä ymmärrän, isä — se tuottaa sinulle suuren surun. Sinulla on vain yksi poika, joka voi sinut periä — ja hänestä tulee munkki. Mutta sinä et saa asettua tätä vastaan!»

Samassa Eirik huomasi, että se tuli hänellekin odottamatta. Hän ei ollut sitä ajatellut, ennenkuin sanoi. Mutta Jumala lieneekin asettanut sanat hänen suuhunsa.

»Juhlien jälkeen minä ajattelin mennä kaupunkiin, puhumaan gardiaanin kanssa.»

Eirik nyökäytti. Sitten he eivät enää puhuneet mitään, ja vähän ajan kuluttua Cecilia tuli palvelijattarien kanssa sisään.

Olav oli tuskin ennättänyt mennä kamariinsa, kun Eirik heittäytyi ristiinnaulitun kuvan eteen. — Hän oli kuin eksyksissä soita ja maita rämpinyt mies, joka yhtäkkiä joutuu lujalle maalle — ja hän rukoili kuten eksynyt rientää kylää kohti. Se oli hänestä aivan kuin merkki — sillä hän ei ollut vielä milloinkaan edes ajatellut luostariin menoa — ja mitä kauemmin hän rukoili, sitä selvemmin hän oli näkevillään tien edessään ja sitä kirkkaammaksi se hänelle valkeni.

Hän ei ajatellut nytkään sanojen merkitystä, ei sen enempää kuin ennenkään lukiessaan aamuin, illoin ja mennessään kirkkoon. Mutta ne kohottivat hänen mieltään kuin virta, ja hän purjehti sillä yhä eteenpäin uusia maita kohti —

Hän ei ollut oppinut paljoa kristinuskosta, eikä hän oppimastaankaan paljon muistanut nyt enää. Mutta koettaessaan muistutella mieleensä entisiä tietojaan — Meidän Herramme elämästä ja kuolemasta, Marian tarun, paikkoja profeetoista ja Daavidin psalmeista, messu-rukoukset — tuntui hänestä kuin hän vaeltaisi ihanassa salissa, jossa oli suuria, kauniisti veistoksilla koristettuja arkkuja ja kirstuja joka nurkassa. Hän oli itse nuori perillinen, joka seisoo siellä ensimmäistä kertaa avaimet käsissään. Kärsimättömän innon vallassa hän tuskin malttoi odottaa sitä hetkeä, jolloin hän saisi avata ja omistaa ja käsitellä kaikkea uskon salaisuuksiin kätkettyä.

Ehkäpä hänestä tulisi pappi — hän ei ollut sen huono-oppisempi kuin muutkaan miehet, niin että hänen pitäisi kyllä pystyä. Eirik oli näkevinään näyssä miehen seisomassa alttarilla, liina- ja kultakangaspuvussa, hän kohotti kätensä vastaanottaakseen Taivaan valtakunnan syvimmän mysteerion, yhtyneenä käsittämättömällä tavalla Kristukseen messun ihmeessä. — Oli kuin Herran enkeli olisi tarttunut häntä tukkaan, nostanut hänet ylös ja pois hänen tavallisesta maailmastaan, asettanut hänet sinne — kuten hän muisteli juutalaiselle viisaalle käyneen: hän meni puuroastioineen viemään ruokaa heinäväelleen, silloin Herran enkeli tuli, tarttui hänen tukkaansa ja vei hänet Babyloniin —.

Konungahellan veljekset ihmettelisivät kuullessaan Eirik Olavinpojan liittyneen heidän järjestöönsä — eivät he enemmän kuin hänkään olleet koskaan uneksineet, että hänestä tulisi kerran paljasjalkamunkki! Nyt hän huomasi, että sekin annettiin hänelle ilman, että hänen tarvitsi sitä ajatella tai valita — hän menisi minoriittien luo. Ja hän oli siinäkin asiassa tyytyväinen Jumalan valintaan. Hän oli aina ripittäytynyt minoriiteille, sekä Oslossa ollessaan että Konungahellassa — ihmiset sanoivat heidän rukoilevan paljon enemmän rippilastensa puolesta kuin maallikkopapit. Hänellä oli harvoin ollut tilaisuus ripittäytyä muuta kuin kerran vuodessa, ennen pääsiäistä — hän oli huonosti hoitanut sieluaan, hän huomasi sen nyt. Mutta hän oli aina pitänyt näistä veljistä ja hän iloitsi ajatellessaan heidän iloaan, kun hän meni pyrkimään heidän joukkoonsa.

Olav makasi valveilla. Ja koettaessaan selvitellä sitä ajatusten vyyhteä, jonka pojan sanat olivat saaneet aikaan, hän kuuli hätäisesti kuiskattuja rukouksia Pater, Ave, Laudate Dominum —. Nuori ääni nousi ja laski, sanat virtasivat nopeammin ja hitaammin, aina sen mukaan n Eirikin mieli aaltoili.

Poika oli rukoilemaan mennessään sytyttänyt kynttilän. Se oli sellaisessa paikassa, ettei Olav nähnyt sitä maatessaan, mutta oviaukon edessä oli huoneessa lämmin kullan hohto.

Olavin sydän oli kuin kokoon käpristynyt, vaikkakin hän vakuutti itselleen olevan suuren onnen, kun Eirik niin aivan odottamatta ja itsestään oli keksinyt luostari-kutsumuksensa. Se oli onni pojalle itselleen ja se oli onni Cecilialle. Eikä hänen tarvinnut kärsiä ajatuksesta vetäneensä aviottoman perillisen sukuun.

— Hän oli tehnyt suuren vääryyden ottaessaan toisen miehen pojan omakseen, — ellei hän olisi sitä tehnyt, vaan jättänyt pojan sinne, minne äiti oli kätkenyt hänet pois ihmisten ilmoilta — silloin pojalla ei olisi ollut sen kummempaa tulevaisuutta kuin muillakaan köyhän miehen lapsilla. Sekin olisi ollut väärin — väärin äidin puolelta. Nyt hänestä tuli Jumalan palvelija —. ja hän sai mennä luostariin rikkain myötäjäisin — jos hän haluaisi lahjoittaa sinne koko äidinperintönsä, niin Olav ei sitä vastustaisi. Se synti ainakin jäisi tekemättä. Ja niin tulisi tämän Ingunnin murheenlapsen elämä Jumalan kunniaksi ja monelle siunaukseksi — sillä tällaisina aikoina, jolloin niin monet ihmiset tuntuvat välinpitämättömiltä, rakkaudettomilta ja Jumalaa vastustavilta, oli kaunista ja opettavaa nähdä Eirikin asemassa olevan nuoren miehen uhraavan kaikki Taivaan valtakunnan rikkauksien vuoksi. Ja nyt hän auttaisi äitiäänkin, kenties — Ehkäpä häntäkin —.

Hän ei saanut mielestään sitä, mitä Eirik oli sanonut itsestään ja Bothildista. Se olisi ollut järjetön avioliitto — Olav ei ollut varma, olisiko hän suostunut siihen. Mutta hänen täytyi ajatella molempien nuorten surua — ja kaikkia niitä öitä, jolloin hän oli valvonut kasvatustyttärensä vieressä. Oliko lapsi maannut siinä kantaen sellaista murhetta —. Hän oli toivomaisillaan, että he olisivat puhuneet hänelle. Vaikka sairaus olikin saanut hänessä niin suuren vallan — Ingunnin onnettomuus olisi vaan uusiintunut. Ja Eirik oli saanut paremman osan. Oli parempi, kun kävi niinkuin kävi —.

Mutta, mutta, mutta —. Ja miten monta kertaa hän oli ajatellutkaan, että ellei Eirik palaisikaan enää Hestvikeniin, olisi se kaikkein parasta —. Niin usein kun pojan olemus olikin häntä ärsyttänyt, miten monta tuhatta kertaa hän olikaan tuntenut vihaa, halveksimista, neuvottomuutta tätä vierasta lintua kohtaan, joka oli joutunut hänen pesäänsä — aina siihen oli sekaantunut paljon muutakin hänen suojatessaan sen onnettomuuden hedelmää, joka oli hävittänyt hänen sekä Ingunnin elämän. Hän oli pitänyt Eirikistä huolta lapsuudesta asti, oli huolehtinut hänestä hänen kasvaessaan mieheksi. Ja kun hänen nyt piti erota Eirikistä, tuntui siltä kuin nuorukainen olisi ollut hänen oma poikansa.

Ääni toisessa huoneessa oli vaiennut — mutta kynttilä paloi yhä — ja nyt hän kuuli tuon tuostakin kuorsausta. Olav nousi ja katsoi tupaan. Eirik oli yhä polvillaan vaipuneena arkulle pää käsivarsien välissä. Palava kynttilä oli aivan hänen kyynärpäänsä vieressä. Se olisi helposti voinut kaatua lattiaoljille.

Isä tarttui Eirikiin, ravisti hänet hereille niin varovasti kuin suinkin. Puoliunissaan, silmät unen samentamina Eirik riisuutui — hän ei äännähtänytkään — hän laskeutui puoliunissaan vuoteeseen ja nukkui heti. Hän oli ollut kuin lapsi, tehnyt nöyrästi totellen unenpöpperössä kaiken, mitä isä oli käskenyt.

Olav puhalsi kynttilän sammuksiin, puristi sydämen märkien hyppystensä välissä ja hiipi hiljaa kamariin. Pimeässä valveilla maaten hän jälleen yritti puhua järkeä ymmärtämättömälle sydämelleen.

VII.

Eräänä iltana myöhemmin, jolloin Eirik oli rukouksessa — nyt hänestä tuntui kuin hän olisi ollut sillä tavoin jo koko ikänsä, että kun toiset talonväestä olivat lähteneet levolle, hän joka ilta antautui tuntikausiksi rukoilemaan — hänet herätti kova kuiskaus:

Hän kääntyi. Kamarin ja eteisen päällä olevan huoneen portaitten puolivälissä näkyi sisaren valoisa olento:

Eirik lopetti äkkiä rukouksensa »In domine —», teki ristinmerkin, aivan kuin olisi vetänyt vaipan ympärilleen. Sitten hän hypähti ylös ja riensi sinne:

»Pidät — minä pelkään että sinä nukut ja kynttilä jää palamaan. Sinä olet tehnyt siten monena iltana — ja eilisiltana minun täytyi tulla alas sammuttamaan, sillä isäkin nukkui.»

Neito hytisi vilusta ohuessa yöpuvussaan. Eirik seisoi hänen edessään katsellen valoisaa olentoa: hänen mielestään tyttö muistutti enkeliä, ja hän kumartui eteenpäin ja puhalsi hellästi paljaille, kylmästä punaisille varpaille, jotka näkyivät pitkän, poimukkaan nutun alta askelmalle käpristyneinä.

»Mene nyt ylös, Cecilia, ja käy levolle», hän sanoi iloisesti. Ja häntä halutti kertoa siskolleen kaikesta siitä uudesta, mikä hänet nyt täytti. »Minä tulen vähän sinun luoksesi.»

Eirik laskeutui tytön viereen nahkasten alle, kietoi kätensä pieluksen ympärille ja alkoi innokkaasti:

»Nyt sinä saat kuulla jotakin uutta, joka sinua ihmetyttää, Cecilia — minä aion mennä luostariin.»

Ragna, karjakko —. No niin, hän oli tullut siitä hänellekin maininneeksi. Eirikille selvisi, että hän oli maininnut siitä jo hyvin monelle. Mutta Ragna oli ollut hänelle aina niin hyvä — ja sitten hän sanoi hänelle, että kunhan hänestä tulee munkki, hän rukoilee erikoisesti hänen vanhimman lapsensa, sairaan tytön, puolesta. Ragnan kaikki kolme lasta oli viime kesänä tullut Eirikin kanssa hyviksi ystäviksi.

»Niin —», Eirik virkkoi. »Etkö sinä, Cecilia, ole milloinkaan ajatellut sellaista — etkö sinä ole milloinkaan ajatellut ruveta nunnaksi ja palvella Neitsyt Mariaa?»

»En», Cecilia vastasi. Se oli kuin lukko olisi napsahtanut kiinni, ja
Eirik vaikeni.

»Et, et», Eirik virkkoi sitten lempeästi. »En minäkään ole itsestäni tätä ajatusta keksinyt — Jumalan armo on sen minulle antanut.»

»Niin on», Eirik vastasi iloisena. »Aivan kuin oveen kolkutus keskellä yötä ja kuin ääni olisi minulle huutanut ja käskenyt minua nousemaan ja lähtemään. Minäkään en ollut koskaan ennen tullut sitä ajatelleeksi. Niin että kyllä sinullekin, sisko, voi niin käydä.»

»— Minä en tiedä», Cecilia virkkoi hiljaa. »Minä en sitä usko —. Mutta kyllä täällä nyt tulee hiljaista —» hän kuiskasi ja ääni tuntui samassa niin surkean pieneltä ja heikolta. »Ensin minä menetin Bothildin — ja nyt sinä lähdet luotamme —»

Eirik jäi hiljaa makaamaan siskon sanoista hämmästyneenä. Hän oli melkein unohtanut heidän yhteisen kesänsä kaiken sitä seuranneen vuoksi; hän oli Bothildinkin muistosta tuntunut näinä päivinä etääntyneen pitkän matkan. Mutta nyt hän muisti maanneensa tässä samassa paikassa ennen Cecilian vieressä. Kaikki yhtäkkiä puhkeavat muistot valtasivat hänet rajattomalla murheella. Hän ei saanut sanaakaan irti.

»Itketkö sinä?» hän kysyi vihdoin, kuu Ceciliakaan ei katkaissut hiljaisuutta.

Niin, Bothild makasi nyt mullan alla, ja hänen jalkansa ovat asetetut täältä kauas pois johtavalle tielle. Mutta Cecilia jäisi tänne jäljelle, yksin, kuten lintu muiden lähtiessä maasta, yksin raskasmielisen, vaiteliaan isän kanssa.

»Ettekö te ole kuulleet mitään tänä talvena Jørundista?» hän kysyi äkkiä.

»Sehän on merkillistä. Hän mainitsi minulle jotakin sellaista, että hän pistäytyisi täällä tänä talvena.»

Cecilia hätkähti; hän kääntyi äkkiä seinään päin. Eirik huomasi tytön vapisevan. Hän kohottausi kyynärpäänsä varaan, kumartui siskonsa puoleen:

»Ei minulla mitään ole», sisko kuiskasi tukahtuneella äänellä. »En minä välitä, missä Jørund Kolbeininpoika on. Minä en hänestä välitä.»

»Vihoissaniko?» Hän liikahti jälleen, kääntyi veljeensä päin. »Ehkäpä minä olenkin. Sillä minä olen tottumaton siihen, että mies puhuu minulle siten kuin Jørund puhui Ja minä vastasin hänelle niin että — niin että —. Minä olen tottumaton sietämään halveksimista.»

»Ei, minä en tiedä — ehkei sitä pidetä ihmisten kesken niin tärkeänä nyt enää, ja että minä vain, tällainen kotikissa, kuvittelen aatelisneitosen sanan olevan suuremman arvoisen. Mutta hän tuli luokseni naisten tupaan iltaa ennen poislähtöään. Ja silloin hän sanoi — niin hän sanoi tulevansa takaisin omaisineen kysymään minua. Sitten hän kysyi, oliko se vastoin minun tahtoani. Minä vastasin siihen, ettei ollut —. Hän kysyi myöskin, saisiko hän suudella minua», hän kuiskasi tuskin kuuluvasti. »Siihenkään en vastannut kieltävästi. Jumala tietää, että mieluimmin olisin ollut ilman suudelmaa. Jumala tietää, etten hänestä pitänyt. Mutta hän puhui siihen suuntaan, niinkuin isä toivoisi sitä — ja sinä. Ja minä en silloin halunnut asettua vastustamaan. Minä pidin sillä kertaa Jørundista siksi paljon, että ajattelin häntä useampia muita paremmaksi. — Koska se näkyy olevan niin, ettei minulla ole omasta naimisiin menostani isän mielestä mitään sanomista. — Mutta Jørund ei varmaankaan pidä sanaa ja suudelmaa sen suuremman arvoisena —»

Eirik kääntyi äkkiä sisarensa puoleen ja suuteli häntä suulle. Sitten hän painui jälleen maata.

»Ehkei Jørund saanutkaan itse päättää», hän sanoi kuin anteeksi pyytäen. »Ehkäpä hänen omaisensa olivat jo päättäneet hänelle toisen avioliiton hänen tietämättään.»

»Hänen ei olisi sitten pitänyt siitä puhua», Cecilia vastasi tyytymättömänä. »Ellei hän kerran tiennyt, oliko hänet myyty vaiko ostettu.»

»Voi olla niin. Mutta — hän kyllä jutteli minulle tästä asiasta niinkuin se olisi ollut hyvin lähellä hänen sydäntään — että saako hän sinut, minä tarkoitan. Mutta sinähän tiedät, että hänen oli matkustettava kotiin neuvottelemaan veljiensä kanssa —»

»Emmeköhän me sitten heidän mielestään ole muka kyllin hyviä
Jørundille?»

Eirik makasi neuvottomana. Sisarella oli harmiin syytä. Ja nyt hän muistelikin sanoneensa Jørundille ja Jørund oli luvannut hänelle, ettei hän virka asiasta mitään Cecilialle, ennenkuin palaa kosijana. Mutta ymmärsihän hän Jørundin voineen helposti unohtaa lupauksensa, kun Cecilia oli niin kaunis ja suloinen. Sitten hän tarttui siskon käteen, painoi sen rinnalleen ja hyväili sitä; laskeutuessaan takaisin hän palasi siihen, millä hän ensiksi oli koettanut ystäväänsä puolustaa:

»He ovat varmaankin järjestäneet hänelle toisen naimiskaupan hänen itsensä tietämättä.»

Cecilia ei vastannut. Eirik makasi hänen kättään taputtaen — mutta sitten hän huomasi tulevansa uniseksi. Cecilia jo varmaankin nukkui. Eirik kumartui vielä kerran hänen ylitseen suudellen varovasti nuorta siskoaan, sitten hän pujahti vuoteesta ja meni alas. Hän oli jo portailla kuullessaan hennon, kylmän tytön äänen ylhäältä pimeästä:

Eirik teki niin. — Hän makasi kiukutellen Jørundille, joka oli osoittanut hänen siskoaan samoin kuin heitä kaikkia kohtaan niin vähän kunnioitusta. Mutta samalla hän tunsi vastenmielisyyttä ajatellessaan Cecilian joutuvan Jørundille. Tänä ainoana viikkona, jolloin hän koko sydämellään oli elänyt toisissa ajatuksissa kuin ennen, oli hän alkanut katsella monia asioita vallan toisin silmin. Hän ajatteli nyt koko elämäänsä siitä asti, jolloin hän pakeni kotoaan, vastenmielisyydellä, vieläpä surullakin. Hän katui syntejään, olihan se hyvä — mutta hän toivoi sittenkin nyt aikoessaan vihkiä elämänsä Jumalalle, että se olisi ollut vähemmän tahraantunut.

— Mutta Jørundilta, joka ei ollut saanut sellaista kutsua — häneltä ei kukaan mies voisi vaatia, että hän olisi sen parempi kuin muutkaan miehet. Ja huonompi Jørund ei ainakaan ollut. Mutta Cecilia — hän oli niin hyvä.

Olav ei ollut tarkoittanut sen enempää puhuessaan siihen suuntaan kuin hän ei asettaisi minoriteettien veljeskuntaa erittäin korkealle. Hän oli siihen kyllästynyt, hän, kuten niin moni muukin paikkakuntalainen sira Hallbjørnin aikoina — sillä pappi kuljetti heitä luonaan myöhään ja varhain. Harmaaveljekset olivat olleet riidassa tuomiokapitulin ja Oslon pappien kanssa ties kuinka kauan, mutta eri asia on, olivatko veljet suurimpia syyllisiä epäsopuun. Ja kulki rumia juoruja eräästä minoriitistä ja Nesin Eldrid Bersentyttärestä — mutta Eldridistä oli aina ollut liikkeellä rumia juttuja ihan siitä asti, jolloin hänen isänsä antoi vastahakoisen neitosen vanhalle Harald Joninpojalle, eikä sentään oltu milloinkaan saatu vakuutta huhuihin; hän oli hedelmätön kuin vanha kengänantura. Hän oli sitäpaitsi autuaan sira Benediktin veljenpojan tytär ja Arnentyttärien pikkuserkku, mutta sukulaiset eivät puhuneet hänestä koskaan; hän oli joutunut kokonaan ulkopuolelle kunniallisten ihmisten piiriä. Sen nuoren munkin, veli Gunnarin, joka oli ollut liian paljon hänen luonaan Nesessä, he olivat lähettäneet maasta pois, oppineeseen kouluun, sanottiin.

Veljeskunnan ainoa jäsen, jota Olav jonkin verran tunsi, oli Rikardinpoikain veli, kuvantekijä Edvin, ja veli Stevne, jolla oli tapana tulla kerran vuodessa Hestvikeniin paastoaikana — hän oli tehnyt niin siitä asti, jolloin hän oli Ingunnin luona hänen kuolinhetkenään. Olav ei pitänyt veli Stevnen ulkomuodosta: hän oli pieni ja kyyryselkäinen ja kasvoiltaan myyrän näköinen, tuli ehdottomasti odottaneeksi hänen liikuttavan pitkää, pehmeää nenäänsä. Mutta Olav ei ollut milloinkaan nähnyt tai kuullut miehestä muuta kuin hyvää.

Ja koska Eirik itse tuntui niin varmasti haluavansa liittyä tähän veljeskuntaan, oli isä aivan valmis antamaan hänet minoriiteiile sopivat myötäjäiset mukanaan.

Olav ajatteli kyllä tässä yhteydessä Eirikin syntyperää. Mutta hän ei ollut milloinkaan kuullut hylättävän aviottoman taholta tehtyä erikoisvapaus-anomusta, jos mies muuten oli sopiva munkiksi tai papiksi. Ja hän oli jo itse ottanut siksi paljon kuormaa kantaakseen, että hän voisi ottaa vielä tämänkin — ja vaieta salaisuudestaan. Hänen kuormansa oli syöpynyt jo luihin ja ytimiin asti — hänestä tuntui, ettei hän jaksanut siitä enää luopua.

Eirik piti isän muuttunutta käytöstä itseään kohtaan osana uudesta onnestaan. Vaikkei Olav käyttäytynyt poikaansa kohtaan sen kummemmin kuin ennenkään, tunsi Eirik aina sen lämmön, joka häntä kohtaan virtaili ollessaan yhdessä vanhemman kanssa. Suurin osa siitä, mitä Eirik näinä vuosina oli kuullut hurskasten miesten puheista ja saarnoista, oli mennyt suurimmaksi osaksi toisesta korvasta sisään, toisesta ulos. Mutta nyt kumpusi yhtä ja toista muistissa pysynyttä sittenkin esille. »Etsikää ensin Jumalan valtakuntaa ja Hänen vanhurskauttaan, niin kaikki nämä muutkin teille annetaan —» jotakin sellaista hän muisti kuulleensa Kristuksen sanoneen kerran opetuslapsille Nyt Eirik sen muisti. Koko ikänsä oli hänellä omasta mielestään ollut yksi asia, jota hän oli halunnut enemmän kuin mitään muuta maailmassa — pakottaa isä kerran osoittamaan häntä kohtaan rakkautta ja olemaan ylpeä hänestä Nyt kun hän aikoi luopua kaikesta maailman hyvyydestä voittaakseen Taivasten valtakunnan, hän sai jäähyväislahjaksi matkalleen sen, mitä hän lapsuudestaan asti oli kerjännyt.

Eirikille tuotti vain enää huolta ajatus sisaresta. Hän vakuutti itselleen, ettei kukaan muu kuin isä ja sisko olisi keksinytkään ottaa Jørundin kosintaa niin raskaasti, katsoa sitä lupauksen rikkomiseksi ja halveksimiseksi. Nykyjään ihmiset eivät ottaneet kaikkia irtonaisia sanoja niin tarkkaan — hän ei itse ollut sitä milloinkaan tehnyt. Mutta nyt hänestä tuntui isä olevan oikeassa — olisi paljon helpompi elää maailmassa, jos ihmiset pitäisivät paremmin sanansa.

Mutta eräänä päivänä Olavin ja Eirikin tervatessa rannalla venettä ja
Cecilian tuotua heille murkinaa veli sanot hänen mentyään:

»Minun ainoa suruni onkin, kun minun on lähdettävä, ennenkuin hänen tulevaisuutensa on turvattu.»

»Sen huolen sinä voinet jättää minulle.» Olavin huulet vetäytyivät siihen pieneen, vinoon hymyyn, joka hänellä oli ennen ollut usein pojalle vastatessaan. »Mehän emme ole vuosikausiin huomanneet sinun huolehtivan sisaresi hyvinvoinnista.»

»Ei, ei. — Mutta minunhan oli ensin nähtävä maailmassa ympärilleni kuten muutkin miehet. Ja minä tiesin hänen olevan sinun hoteissasi hyvässä turvassa.»

»Sinähän tiedät, isä, että alat vanheta, — niin —» Eirik vilkaisi isää hämillään. Olavin ilme oli nyt kylmä ja epäystävällinen. Hän jatkoi kuitenkin: »Minun siskoni ei ole niin iloinen ja vallaton kuin hänen pitäisi olla — ikäänsä nähden.»

»Minä luulen hänen ihmettelevän, miksei Jørundista ole mitään kuulunut.»

»Tietääkö Cecilia sitten Jørundin aikeista —? Mikäli muistan, minä pyysin sinua sanomaan ystävällesi vaativan, ettei hän hiiskahdakaan asiasta mitään lapselle, ennenkuin se on pitemmällä. Minä pidän epämiehekkäänä ja kunniattomana, jos hän on puhunut niin nuorelle tytölle, ennenkuin hänen omaisensa ja minä olemme päättäneet asian.»

Olavin ääni oli niin halveksiva, että Eirikissä heräsi vanhaa ratsutoveri-rakkautta Jørundia kohtaan.

»Hän ei tietysti ole mitään sanonut. Mutta jos kaksi nuorta on iskenyt silmänsä toisiinsa, ei sitä voi peittää niin, ettei toinen tietäisi mitään toisesta —»

»Jørund —!» hän sanoi niin tuimasti ja niin halveksivasti, ettei Eirik uskaltanut isän vaietessa mitään kysyä.

— Siitä ei ole vuottakaan, kun Aslak sanoi samat sanat — sitä ei voi peittää. Hän oli silloin pitänyt tytärtään silmällä, peläten hänen surevan liiaksi Aslakia. Mutta siitä hän olisi hyvin voinut itseään säästää. Olipa hyvä, ettei hän ollut sitä ottanut sen raskaammin, vaan nyt jo oli Jørund — kyllähän hän tämänkin surun voittaisi. Ceciliahan olikin melkein lapsi vielä —. Mutta Olav tunsi sentään jonkinlaista pettymystä siitä, että hänen tyttärensä unohti niin helposti.

Eirik aikoi purjehtia luostariin ennen pääsiäistä — hän ei nyt voinut saada sielulleen rauhaa, ennenkuin hän oli päässyt munkki-elämään.

Olavin aikomus oli ollut seurata sinne poikaansa. Mutta hän sairastui. Hän oli saanut Frysju-sillan taistelussa sisäisen vamman; hän ei ollut silloin kiinnittänyt siihen suurtakaan huomiota, mutta se muistutti silloin tällöin olemassaolostaan verensyöksyin ja suurin verimaksoin. Hänen täytyi tällä kertaa käydä vuoteeseen. Mutta Eirik ei voinut odottaa. Hän lupasi lähettää isälle sanan hyvissä ajoin, kunhan päätetään hänen vihkimispäivänsä.

Aamulla, lähtövalmiina, hän meni kamariin ottamaan isältään hyvästit.
Hän polvistui vuoteen viereen ja pyysi isältä siunausta.

»Minä pyydän sinulta, Eirik, että sinä opettelet nyt officien kuolleille ja luet sen joka viikko äitisi sielun ja isäsi puolesta.»

»Minä lupaan sen sinulle. Minä rukoilen niin paljon kuin voin sekä äidin että sinun puolestasi.»

Eirik, syvästi liikutettuna isän vaatimattomuudesta, suuteli hänen kättään.

Eirik Olavinpoika sai minoriteettien luona mitä sydämellisimmän vastaanoton. Ja hän oli niin innokas, ettei hän voinut odottaa pyhien ohi; hän alkoi heti kuunnella veljesten opetusta uudesta elämästä, hän seurasi heitä kuoriin ja otti lauluun osaa mikäli osasi.

Mutta viikkoa jälkeen pääsiäisen hän meni gardianin luo ja sanoi, että hänellä on ystävä, jolta hän haluaisi ottaa jäähyväiset, ennenkuin jättää maailman. Ja hänen teki mielensä ratsastaa sinne heti, niin että hän ennättäisi joka tapauksessa saada vihkimisen jo Pyhän Eirikin päivänä, kuten oli ollut puhe.

Eirik oli tullut vakuuttuneeksi siitä, että siskon mielenliikutus sinä yönä, jolloin he olivat maanneet jutellen, johtui hänen rakkaudestaan Jørundiin. Ja nyt hän ainakin aikoi koettaa, eikö hän voisi tehdä rakkaalle siskolleen ennen luostariin menoaan palvelusta — ainakin hän voisi tunnustella maaperää.

Hänet otettiin Gunnarsbyssä hyvin vastaan, mutta Jørund oli jonkin verran pidättyväinen. Mutta kun Eirik sanoi menevänsä luostariin ja tulleensa sanomaan ystävälleen hyvästit, tuntuivat sekä Jørund että hänen veljensä hämmästyvän kovin.

Yöllä, kahta päivää ennen luostariin lähtöään, hän meni Jørundin kanssa metsonsoitimelle. Heidän kulkiessaan metsän halki Jørund virkkoi ystävälleen:

»Minun mielestäni sinun sentään pitäisi, Eirik, odottaa vähän ja koetella itseäsi, ennenkuin sinä luovut Hestvikenistä ja kaikesta maailman hyvästä.»

»Miten niin? Luuletko sinä sellaisen itsetutkistelun auttavan, kun minä tiedän, ettei se ole minusta itsestäni lähtenyt. En minä saa antaa sen kauan odottaa, joka minut on kutsunut.»

»Sinun on tästäkin luovuttava», Jørund virkkoi kuin leikillään, lyödä napsauttaen Eirikin jousta. »Sinä olet aina ollut innokas metsämies, Eirik.»

»Niinhän se lienee. Etkö sinä sentään voisi odottaa, kunnes me olisimme puhuneet isäsi kanssa siitä asiasta, jonka sinäkin tiedät; sanoisit minun puolestani Olaville ja Cecilialle hyvän sanan.»

Tuskin Eirik sai pidätetyksi iloaan. Ja nyt Jørund sanoi koko talven olleensa huolissaan ja ikävöineensä Ceciliaa. Mutta hän oli odottanut, koska oli ollut puhetta Steinarin ja Brynhildin muuttamisesta Norderheimiin ja silloin hän kyllä piti parhaana odottaa, Cecilia säästyisi joutumasta asumaan Brynhildin kanssa, joka oli oikea noita-akka. Mutta nyt se asia oli selvä.

Eirik pysyi kuitenkin päätöksessään ja läksi gardianin kanssa sovittuna aikana. Hän antoi Jørundille soljen vietäväksi Cecilialle merkiksi.

VIII.

Olav oli hädin tuskin toipunut niin paljon sairaudestaan, että hän oli juuri päässyt vuoteesta Gunnarsbyn veljesten ratsastaessa taloon.

Olav otti heidät hyvin vastaan. Hän luuli, etteivät vieraat huomaisi hänen olevan sairaan, eikä suvaitsevan ruokaa — ja hän tuntui olevan sairas sieluaan myöten: hän ei tahtonut jaksaa päästä selvyyteen, mitä hänen olisi vastattava, kun vieraat esittävät asiansa.

Kiukuissaan Jørund Rypalle, joka ensin oli houkutellut häneltä puolinaisen lupauksen ja sitten antanut vierähtää kolme neljännesvuotta, ennenkuin antoi kuulua mitään itsestään, Olav oli ajatellut — ei, hän ei pitänyt miehestä, hän ei luota häneen nimeksikään; Cecilia saisi vähintään kymmenen Jørundia parempaa miestä. Mutta nyt olivat rypungilaiset tulleet, eikä hän voinut kieltää, etteivät he olleet kohteliaita ja käytökseltään kuin suuret herrat. Aake, vanhin, oli naimisissa Lucia Torentyttären kanssa Leikvinistä ja Steinar Lautinin Höfin Brynhild Bergintyttären kanssa — niin ettei hänen ollut helppo keksiä syytäkään, jos aikoisi hylätä Jørundin. Hänellä ei ollut mitään muuta syytä siihen kuin haluttomuus myöntyä —.

Silloin hän lähetti salaa sanan Skikkjustadin Baardille tulla tapaamaan häntä metsään, kauas talosta.

Vanhat tammet seisoivat pienine, punaisenruskeine lehtisilmuineen leudossa ilmassa ja ruoho pisti päätään valkoisen, kuihtuneista lehdistä muodostuneen kuoren läpi kaikkialla, mihin aurinko vain pääsi. Vieläpä suurilla maakivilläkin, jotka keräsivät lämpöä, sinersi isoja orvokkikimppuja. Olav oli heittäytynyt mäelle, ja Baard, joka istui ystäväänsä katsellen, mietti hänen varmaankin olevan jo kuoleman kynnyksellä. Hän oli harmaa ja kuihtunut silmät hailakat kuin vetinen maito, valkuaiset keltaiset hiusten ja parran kaunis hopeamainen kiilto oli kuin pois pyyhkäisty. Silloin Baard virkkoi:

»Sinä tiedät kyllä, lanko, Torgrim ja minä kyllä pidämme huolta Ceciliasta ja hänen omaisuudestaan niin hyvin kuin taidamme, jos hän sattuisi yksinkin jäämään. Mutta nythän sinun koko omaisuutesi jää hänelle Eirikin mentyä luostariin. Ja isäntä hoitaa sentään paremmin kuin muut —»

Hän kyllä tiesi sen. Tarkoittakootpa lapsen holhoojat miten hyvää tahansa — omaisuus hyötyy sittenkin parhaiten omistajan käsissä. Jos Jørund saisi Cecilian, muuttaisivat he Hestvikeniin heti hänen kuoltuaan tai tultuaan vanhuuttaan kykenemättömäksi yksin sitä hoitamaan; Gunnarsbyssä oli jo kaksi naimisissa olevaa poikaa. Varmaankin huhu perillisen munkiksi rupeamisesta oli saanut veljekset lähtemään kosioretkelle nyt. Mutta jos nuoret kerran olivat jo kesällä rakastuneet toisiinsa, kuten Eirik sanoi, rakastaisi Jørund häntä tuskin vähemmän saatuaan talon hänen kanssaan. Ja kaikkia rypungilaisia sanottiin toimeliaiksi ja viisaiksi isänniksi, Baard sanoi —.

Olav oli itse ajatellut, että lapsi voisi jäädä yksin ennen kuin aavistetaankaan; hän oli ollut tänä keväänä niin huonossa kunnossa. Cecilia olisi kyllä Baardin ja Signen hoivissa hyvissä käsissä, ja vaikka hän oli niin nuori, hän oli sittenkin järkevä. Mutta isän mielessä asusti sentään huoli — se, mikä saattoi hänessä olla perittyä sekä äidiltä että häneltä itseltäänkin, Jumala varjelkoon!

»Hm — en nyt sitäkään», Baard vastasi. »Mutta asiain näin ollen, kun
Eirik on poissa, en sinua kielläkään, Olav!»

Kun Aake Kolbeininpoika esitti veljesten asian, Olav kuunteli häntä ystävällisesti ja näytti olevan myöntyväinen. Päätettiin loppujen lopuksi viettää kihlajaiset Hestvikenissä iltaa ennen Pyhän Columbanin messua, ja morsian vietäisiin Gunnarsbyhyn neljä päivää ennen Laurinmessua.

Olav Auduninpoika ei ollut käynyt minoriteettien luostarikirkossa sen valmistumisen jälkeen.

Oli valoisa ja raikas toukokuun aamu, kevät oli tänä vuonna tullut niin varhain, että tuomi kukki pitkin tienvarsia Olavin noustessa mäkeä sillalta luostariin. Hän oli varhain liikkeellä — vasta hänen astuessaan kirkonmäelle aikoivat kellot tapulissa soida. Hänen päänsä yläpuolella kumahtelevat malmin soinnut panivat kylmät väreet kulkemaan pitkin selkäpiitä.

Kirkossa auringon valo tulvi ikkunoista sisään leveitten hirsipalkkien tavoin ja tomu tanssi valossa. Olav vilkaisi nopeasti ympärilleen, mutta se ei muistuttanut hänen mielestään fransiskaanien kirkkoa, mikäli hän sitä muisti sinä iltana, jolloin se oli pimeä ja kylmä ja tyhjä, vielä siistimätön rakennuksen jäljiltä, kuorikaan pimeässä yössä ammottavana. Nyt oli kuori auringon paisteesta kirjavana heillä oli jo ikkunoissa maalatut ruudut — seinissä oli kalkkimaalauksia, ja pääalttarilla oli hyvin paljon ja kauniita koristuksia. Sen takana, syvemmällä kuorissa hän näki ruskeita veljeksiä tuolissaan seisomassa, he olivat jo aamurukouksissaan.

Kuorista vasemmalle, jossa hän muisteli seinällä olleen ihmeellisen ristiinnaulitun kuvan, oli nyt kaksi pientä sivualttaria, seinällä niiden takana kudotut vaatteet. Ristiinnaulitun kuva lienee sama, joka nyt oli kuorissa poikkihirrellä, mutta se näytti päivänvalossa toisenlaiselta.

Kirkko oli vielä melkein tyhjä, ja niin Olav istuutui rahille oven suuhun odottamaan messu-aikaa. Hän katseli siinä joutilaana ympärilleen — oli totta, mitä ihmiset sanoivat, paljasjalka-veljesten kirkosta oli tullut kaunis. Hänen yläpuolellaan kellot kutsuivat, ja sisään virtaili yhä uusia vieraita. Hänen oma joukkonsakin tuli, Baard parhaissa pukimissaan; Anki ja Tore niissä uusissa vaatteissaan, jotka hän oli antanut heille kaupungin matkaa varten. He polvistuivat hetkiseksi; heidän noustuaan Olavkin nousi ja läksi heidän kanssaan astumaan kuoriin. Signe ja Una olivat jo naisten puolella polvillaan, Cecilia keskellä. Neitonen oli kokonaan hunnun peitossa. Kirkko täyttyi yhä — aina kun noviisi puettiin, tapasi kirkkoon saapua paljon kansaa.

Munkki astui sisään pitkä kynttilänsytytin kädessään ja sytytti alttarikynttilät, ja suurin osa kirkon etuosassa seisojista polvistui. Olavista oli noloa jäädä seisomaan kaikkien katseltavaksi, hänkin polvistui ja veti nutun nurkan silmilleen. Silkkikangas tuntui harvinaisen pehmeältä ja viileältä — harvinaisen, sillä hän ei ollut viime vuosina usein pitänyt juhlapukuaan.

Hän alkoi tottumuksesta mutista rukouksia ollessaan siinä asennossa — hän teki niin aina hyvän tavan vaatiessa häntä olemaan niinkuin hän rukoilisi. Hänellä oli sillä oma tarkoituksensakin — hän kulki hyvän, hurskaan kristityn kirjoissa ja hän tahtoi ollakin sellainen. Hän tahtoi kätkeä luopumuksensa oman sydämensä syvyyteen — hän ei halunnut julkisesti kuulua Jumalan vastustajiin ja pilkkaajiin. Heille hän ei toivonut voittoa ja menestystä — hän tiesi itse, vaikkakin hän oli sellainen kuin oli, toivovansa Kristukselle voittoa ja kunniaa — kuten maanpetturi, maanpaossa vierailla mailla, voi salaisesti iloita maanmiestensä voitoista, salaa toivoa sille lipulle menestystä, jonka alla hän ei itse milloinkaan saa taistella.

Mutta hän tiesi myöskin, että ne sanat, jotka vuotivat hänen huuliltaan, olivat itämättömien jyvien kaltaisia, joita hän kylvää sittenkin, koska hän ei halua naapuriensa tietävän mitään hänen köyhyydestään.

Mutta muistettuaan nyt, että hän joutuisi ensi talvena elämään Hestvikenissä yksinään —! Nyt hän ei enää voinut peittää sisäistä tyhjyyttään ja hiljaisuuttaan sillä ajatuksella, että hän raataa muitten hyväksi, kaikkien niitten, joitten onni ja hyvinvointi riippui hänen työstään. Cecilialle olisi onneksi, sen Olav kyllä ymmärsi hyvin, jos hänen puolisonsa voisi ottaa mukaansa kaikki, mitä Cecilialle kuului, ja mitä pikemmin sitä parempi. Ja Eirik oli poissa, Bothild oli poissa —.

Hän tulisi siten jäämään ypö yksin sielunsa kanssa, kuten vanki on tornin alla syvimmässä luolassa jätetty yksin vankitoverinsa ruumiin kanssa.

Olav tunsi joutuneensa näine ajatuksineen ikäänkuin virran pyörteeseen — hän joutuisi vinhaa vauhtia nieluun. Hänet valtasi ikäänkuin huimaus nähdessään yksinäisyyden, joka nyt vallitsisi lahden rannalla — hiljaisuus, aivan kuin hän olisi vaipunut merenpohjaan, selkeään ja liikkumattomaan pimeyden kuiluun, ja tietäisi, ettei hän täälläkään olisi yksin. Kun kaikki se, mihin hän oli voinut ajatuksensa kiinnittää, riistettiin pois ulottuvilta, olisi hän jälleen yksin itse sen Elävän Olennon kanssa, jota hän oli koettanut paeta ja jolta piiloutua —.

Jumala, minun Jumalani, oletko sinä ajanut minut ylös pilviin ja sitten meren pohjaan asti —? Hänet oli kerran asetettu ypö yksin Jumalan kasvojen eteen sinervänkalpean talviyön taivaan holvin alle — jolloin hän kadotti toisen puolen elämäänsä —. Menetettyään nyt kaikki, mitä hän sen tilalle oli koettanut panna, oliko hän nyt pakotettu tuntemaan Jumalan silmät itseensä luotuina, kuten meren syvyyksissä levämetsän välistä.

Ellei itämättömältä näyttävä jyvä olisikaan itämätön, ja jospa murhattu lapsi liikkuisikin kuihtuneista lehdistä tehdyssä vuoteessaan ja heräisi —!

Olav ei tiennyt, oliko siinä oikeastaan pelkoa vaiko toivoa. Mutta tänä selvänäköisyyshetkenään, joka hänet nyt valtasi, hän näki, ettei hän ollut milloinkaan pelännyt ottaa kantaakseen huolta tai tuskia luullessaan voivansa pelastaa elämän turmiosta tai hukkaan joutumasta. Ainoa, mitä hän oli aina pelännyt, oli nähdä elämän pirstoutuvan, lahoavan —. Ja hän näki ihmeellisen selvästi, että sama voima, joka oli pakottanut hänet ottamaan hoiviinsa kaikki ne, jotka hänen tielleen joutuivat, pakotti hänet nyt ottamaan hoiviinsa oman sielunsa. Hän oli aina kuullut ja ymmärtänyt, että miehen on rakastettava lähimmäisiään niinkuin itseään, niin, ja se oli oikein, ja mitä tarkemmin sen sanan jälkeen osasi elää, sitä parempi. Mutta kuten aurinko loistaa maalatun ikkunan läpi, niin että siitä voi nähdä sen kuvat, samoin selveni hänelle nyt yht'äkkiä senkin merkitys, mitä Jumala oli käskenyt selkeästi ja puhtaasti, että ihmisen on myös rakastettava itseään —.

Hän heräsi siihen, että joku kosketti häntä olkaan. Eräs munkeista osoitti sormin ja viittilöiden, että Olavin oli mentävä eteen — hän ei ollut huomannut, miten pitkällä messu oli, mutta pappi oli jo messussa Orate, fratres — ja hän huomasi nyt Eirikin; hän ei ollut huomannut pojan tuloa —.

Mutta kuorikaaren alla Eirik makasi käsivarret sivuilla, otsa lattiassa. Tummanpunainen samettiviitta levisi makaavan ylitse, laskeutui harmaalle kivipermannolle, sen alta näkyi miekka — sillä tänään, jolloin hän tuli tarjoutumaan Jumalalle kaikkineen, mitä hän oli ja mitä omisti, Eirik yksin sai kantaa aseitaan Jumalan huoneessa.

Olav nousi, astui muutaman askelen eteenpäin, polvistui paikalleen nuorukaisen vasemmalle puolelle. Ja rakkaus poikaan katkaisi lopulta kaikki siteet. Hän antoi tänään pois oman poikansa —. Olav kätki jälleen päänsä vaipan laskoksiin.

Hän oli luvannut tyttärensä — hänet hän antaisi miehelle, johon hän luotti vain puolittain, kaikelle, mitä maailmassa on epävarmaa ja vaihtelevaa, mutta juuri siksipä hänestä tuntuikin kuin hän ei luovuttaisi Ceciliaa kokonaan käsistään, hän voisi vielä joutua tarttumaan hänen kohtaloonsa. Mutta Eirikin hän antaisi Jumalalle, sille, joka on vuoriakin lujempi, kuolemaa ja tuomiotakin varmempi — tämä oli todellinen ero ainiaaksi, se saattoi ulottua iankaikkisuuteen asti —.

Olav ei seurannut messua — hän ei seurannut mitään ulkopuolella itseään, ennenkuin hän kuuli äänen vierestään.

Gardiani seisoi keskellä kuoria, hänen edessään polvistui Eirik suorana ja sorjana, nuoret kasvot kääntyneinä ylöspäin, viitta heitettynä taaksepäin, niin että soljet ja sulhasketjut välkkyivät hänen silkkinutullaan. Eirik oli kokonaan punaisissa, sillä vaatteet piti uhrattaman alttarille, ja parhaiten tarvittiin punaisia messupukuja.

Olav kuuli Eirikin vastaavan — niin kovaa ja kirkkaasti, että kuului kautta koko huoneen. Kirkon takaosassa joku nainen itki ääneen — mutta ainahan on naisia, jotka niin tekevät, Olav koetti vakuuttaa itselleen voidakseen itseään hillitä. — Eirik oli täysi-ikäinen, niin ettei Olavin tarvinnut vastata mihinkään.

Hän näki Eirikin nousevan gardianin käteen nojaten Eirikin kannukset kilahtelivat hiljaa ja kauniisti hänen seuratessaan munkkia pääalttarille. Olav näki alttarilla karkean, harmaan sarkavaatekäärön — nyt siunattiin noviisin puku — nyt se annettiin Eirikille, joka otti sen ja painoi sitä rintaansa vasten.

Kuristava tuska kurkussa kävi sietämättömäksi — ja silloin Olav tunsi kirvelevien silmiensä sokenevan. Hän veti vaipan jälleen kasvoilleen. Kun hän jälleen nosti silmänsä, oli Eirik poissa.

Olav nousi, meni jälleen paikoilleen Baardin viereen. Hän ei ymmärtänyt mitään nyt seuranneista luvuista ja rukouksista. He olivat jo laulaneet hänen huomaamattaan veni Creatorin —.

Ja he palasivat vihdoin viimein. Olav ei ollut tuntea tätä nuorta munkkia —. Hieno, kapea päälaki loisti vasta-ajeltuna ja kiiltävänä hiusten lyhyeksi leikatun, mustan reunan keskellä, ja nämäkö olivat Eirikin tummat, levottomat kasvot, jotka olivat käyneet kelmeiksi kuin niini ruskettuessaan; hänen suuret, keltaiset silmänsä loistivat kuin tähdet. Hän näytti entistä pitemmältä ja hartiakkaammalta tuhkanharmaassa viitassaan, hoikilla vyötäisillään solmullinen köysi. Olav näki vaipan helman alta Eerikin paljaat jalat sandaaleissa.

Hän seisoi siinä hetkisen hiljaa ja säteilevänä. Sitten hän kääntyi — kulki ympäri kuorin, hänen uudet veljensä antoivat hänelle rauhansuudelman. Isän uudelleen katsoessa ylös hävisivät viimeiset munkeista luostarin ovesta.

— Olav tapasi joukkonsa kirkon mäellä. He tarttuivat hänen käteensä, toinen toisensa jälkeen, onnitellen häntä ja hänen poikaansa. Monet kaupunkilaiset, jotka tunsivat Olavin, tulivat tervehtimään.

Arnentyttäret pyyhkivät silmiään päähuiviinsa. Cecilia oli laskenut hunnun silmilleen — hän ei ollut tainnut nostaa sitä kirkossa ainoatakaan kertaa.

»Mitä sinä tästä pidät, tyttöseni?» Olav kysäisi häneltä heidän kiertäessään majapaikkaan; heidät oli kaikki kutsuttu sinne paastoa lopettamaan.

No niin, mutta hänhän oli nähnyt veljeään niin vähän viime vuosina,
Olav ajatteli.

IX.

Olav ei säästänyt mitään pitäessään tyttärensä kihlajäisiä, ja läsnä olleet vieraat puhuivat siitä vielä jälkeenkinpäin. Olav Auduninpojan kesteissä ei milloinkaan ollut liian iloista ja meluisaa, mutta kaikki oli käynyt kauniisti ja arvokkaasti.

Signe ja Una jäivät sinne jälkeenpäin tyttärineen ja muutamine palvelusneitoineen, ja Hestvikenissä oli kiirettä. Cecilian suuret myötäjäiset oli tarkastettava ja viimeistä sijaa myöten pantava kuntoon, ja kaikille niille talonväestä, jotka Olav aikoi ottaa hääsaattoon mukaan, oli laitettava häävaatteet kuntoon.

Signe tuli eräänä aamuna Olavin luo sanomaan, että heidän oli nyt katsottava, mitä lapsi saisi äitinsä perinnöstä mukaansa.

Ingunn Steinfinnintyttären morsiusarkku oli ollut kamarissa Olavin luona koko ajan; hän ei ollut milloinkaan vastannut, kun joku oli tahtonut viedä sitä aittaan. Kun hän nyt kantoi sen vanhan Toren kanssa sieltä päivänvaloon, pelkäsivät naiset siellä olleitten vaatteitten pilaantuneen. Olav oli kyllä pitänyt sitä kahden hirrenpätkän päällä, mutta kamarissa oli aina raa’ahko ilma.

Olav huomasi Cecilian odottavan jännittyneenä, vaikkakin hän oli yhtä rauhallisen näköinen kuin tavallisesti. Tytär ei ollut milloinkaan nähnyt äidiltään perimiään tavaroita; arkkua ei oltu sen jälkeen avattu, kun Olav otti sieltä vaimonsa kuolinvaatteet.

Olav antoi Signelle avaimen. Mutta naiset eivät saaneet lukkoa auki — hänen itsensä täytyi avata. Niin hän jäi seisomaan ja katselemaan, mitä he sieltä ottivat esille.

Hänen silmiinsä osui ensiksi kokoonkääritty, punaisenruskea villakutous. Vaikka se olikin käärössä, hän tunsi sen heti: he olivat käyttäneet sitä hänen lapsuudessaan aulan koristeena. Siihen oli ommeltu uusi Jørsalan linna ja lammasta kunnioittavat pyhimykset, Pyhän Jonin näyn mukaan. Kuvan sekä ylä- että alapuolella oli reunoilla köynnöksiä, joiden välissä oli eläimiä ja metsästäjiä.

Naiset pudistivat sen levälleen, niin että sieltä hulmahti laskoksiin koin varalta pantuja kuivia kukkia. Mitään vahinkoa se ei ollut kärsinyt.

»— mutta kaunis se ei ole», Una virkkoi, »taitaahan se olla ikivanha?» Pyhimykset olivat lyhyitä ja leveitä ja kaikilla miehillä oli parta. »Tätähän ei kannata lähettää Cecilian muassa Gunnarsbyhyn?»

»Se oli pantu vain päällimmäisenä peitteeksi.» Olav otti vaatteen, kääri sen kokoon ja pani taakseen penkille.

Kappale toisensa jälkeen nostettiin esille ja ravistettiin, niin että ympärillä seisovia alkoi yrttien paljous aivastuttaa. Päänalusia ja peitteitä, hameita ja vaippoja, samettisia ja flaamilaiskudoksisia hilkkoja, alushameita silkillä ja pellavalla ommelluin yläosin; ja monta yläosaa, joihin alapuoli oli kiinnittämättä.

»Ingunn oli näppärä käsistään», Una virkkoi ojentaen sellaisen yläosan
Cecilialle. »Oletko sinä milloinkaan nähnyt näin kaunista ommelta?»

Cecilia sormieli kallista kappaletta: se oli valkoista silkkiä, pääntie ja hihansuut ommellut mustalla ja kultalangalla. »En, tällaista minä en ole milloinkaan nähnyt. Äiti oli kätevä!»

Isä nyökäytti — häntä ei haluttanut sekaantua keskusteluun. Muuten Ingunn ei ollutkaan tätä liiviä ommellut — hän oli ostanut sen ollessaan jaarlin kera Tukholmassa eräältä mieheltä, joka sanoi sen olevan Myklegaardista kotoisin. Ingunn ei ollut milloinkaan valmistanut sitä käyttökelpoiseksi.

Naiset ottivat veistoksin koristellun lippaan ja latoivat koristukset pöydälle — sormuksia, nauhalla toisiinsa yhdistettyjä, valkoisia ja kullatulta solkia, mutta käyttämättöminä tummuneita ja vihertyneitä, lahonnut nahkavyö pakotettuine metallilevyineen. Pyörösolki puhdasta kultaa — sen hän oli itse antanut Ingunnille, hän oli perinyt sen isältään. Ympyrässä oli kirjoitettuna Enkelin tervehdys ja Amor vincit omnia. Sitten Signe ojensi Olaville haalistuneen, viheriän samettinauhan, joka oli täpötäynnä kullatulta ruusuja — Ingunnin neitsyt-seppel, tahrattoman neitsyyden ja vapaasukuisuuden merkki.

»Se neitsytseppel, jonka minä annoin hänelle, on parempi», isä vastasi torjuen. »Tämä on tuskin puolta sen painosta.»

Naiset nostivat kynttilän valoon viheriän silkkihameen, johon oli kudottu kullankeltaisia kukkia ja lintuja. Vyötäisiltä se oli kohtalaisen ahdas, mutta alaosasta avara ja tavattoman pitkä. Kaikki naiset huudahtivat ilosta nähdessään niin kauniin kankaan — vahinko, että se oli leikeltävä, jos siitä pitäisi tehdä Cecilian morsiuspuku!

Olav muisti Ingunnin kannattaneen sitä kulkiessaan pöydän ympäri juomaa tarjoamassa — hän oli kompastunut siihen heidän käsikädessä juostessaan sinä kesäiltana sateesta märän pihan poikki — ja pimeässä neitsytkammiossa hän oli tuntenut pehmeän silkin kietoutuvan hänen hennon vartalonsa ympärille ikäänkuin seikkailun luvattoman suloisuuden osana. Hänen sydäntänsä kouristi ajatellessaan miehen tarttuvan hänen tyttäreensä, joka on tähän pukuun pukeutunut —.

»Olisi sääli leikellä ja tärvellä noin kallista silkkiä», hän sanoi. »Cecilia ei ole niin vanha, ettei hän vielä voisi kasvaa pituutta — hänen äitinsä oli pitkä nainen. On parasta antaa tämän hameen olla vielä jonkin vuoden —.»

Olav oli sopinut Aake Kolbeininpojan kanssa, että hän kävisi Gunnarsbyssä ennen heinäntekoa katsomassa, minkälaista rypungilaisten luona on, ennenkuin vie sinne tyttärensä. Hän meni Oslon kautta viedäkseen kultasepälle osan koruja ja pöytäkalustoa — Cecilialla pitää olla joitakin uusia esineitä pesään vietävänä, mutta Hestvikenissä oli niitä niin paljon, ettei tarvinnut muuta kuin vanhoista tehdä. Tyttären häät kysyivät siksi paljon menoja, vaikkei isä ostaisikaan hänelle uusia hopeita myötäjäisiksi.

Viimeisenä kaupungissa-olonsa päivänä hän meni minoriittien kirkkoon kuulemaan vesperlaulua. Sitten hän meni luostarinportille ja pyysi saada tavata poikaansa.

Veli Eirik tuli portille — nähdessään nuoren munkin Olav taas hätkähti — hän Oli niin toisennäköinen kuin kotonaan lahdella. Häneen oli jo painunut luostarin leima, mutta sillälailla, että se puki häntä. Kotona oli aina niin, ettei Eirik oikein tuntunut tietävän, miten hänen pitäisi käyttäytyä — milloin hän oli liian meluava, milloin liian töykeä, milloin liian kohtelias, milloin taas liian välinpitämätön, mutta olipa hän minkälainen tahansa, aina hän liioitteli. Nyt hän näytti oppineen käyttäytymään rauhallisesti ja puhui, niinkuin ajattelisi ennen sanomistaan.

Hänellä ei ollut paljon aikaa, hän sanoi — heillä raivosi täälläkin rutto. Isä Einar sanoi sen tulleen vedestä; se mätäni tällaisessa kuumuudessa. Ja niin oli sekä hänen että veli Arnen oltava puutarhassa. Mutta hän kysyisi eikö hän saisi ottaa isää kanssaan sinne, silloin he voisivat jutella hänen tehdessään työtä.

Suurten koivujen alla oli lehtikatoksessa viileätä ja ruoho kasvoi korkeana ja rehevänä, sitä piti kosteana Eikabergistä luostarin puutarhaan onttoja tukkipuita myöten johdettu puro. Olav istui nauttien rauhasta katsellessaan kahta nuorta, harmaakaapuista veljeä, jotka kulkivat kanniskellen vettä herne- ja selleripenkkeihin. Kukkapenkeissä oli jo jokin ruusu puhjennut, ylt’ympärillä nuokkuivat keltaiset liljat, ja kasvoi sinisiä kukkia, joitten nimeä Olav ei tiennyt.

Eirikin ollessa vesitiinun luona Olav jutteli isän kanssa. Isä Einar, noviisimestari, oli opettanut häntä jo lukemaan kirjasta ja kirjoittamaan, se oli hänelle helppoa.

Olav tunsi monessa asiassa poikansa entuudestaan — hänellä oli aina ollut hyvät ajatukset itsestään, kun hänen oli määrä tehdä jotakin, ennenkuin hän oli päässyt oikein siihen kiinnikään. Mutta poika oli ollut täällä vasta kuusi viikkoa, ja Olav huomasi hänessä nyt jo suuren muutoksen. Hän istui antaen rakkauden Eirikiin hehkua ja lämmittää sydäntään: hän oli aina pitänyt tavallaan tästä lapsesta, ja nyt oli hyvä tuntea tämän paljon kokeneen ja käpristyneen rakkauden saavan kasvaa terveeksi ja voimakkaaksi.

Olav otettiin Gunnarsbyssä niin hyvin vastaan ja Kolbeininpojat osoittivat hänelle niin suurta kunniaa, ettei Olav voinut muuta kuin viihtyä siellä.

Talo oli suuri ja kaunis auringon puoleisella mäellä pienen järven rannalla, ympärillä leveät pellot ja niittymaat; se voi hyvin elättää kolme veljestä oikein mahtimiesten tavoin. Talon tavat olivat täällä lähempänä hovimiestapoja — kuten saattoi odottaakin, olihan täällä nuoria herroja, jotka elivät komeasti. Isäntäväen ja navetta- sekä renkitupaväen välillä oli joukko palvelusneitoja ja nuorukaisia — jotkut näistä olivat rypungilaisten köyhiä sukulaisia.

Olav ei ollut ennen nähnyt ketään Gunnarsbyn naisväestä. Gunhild Rypa, Kolbeininpoikain äiti, oli raihnainen ja uudelleen lapsi. Niin ettei Cecilia saisi anoppia niskaansa. Aaken ja Steinerin vaimot olivat kumpikin juuri päässeet lapsivuoteesta silloin, kun Hestvikenissä oli kihlajaiset. Olav piti heistä vähimmin kaikista gunnarsbyläisistä. Brynhild oli kovan näköinen, mutta Lucia oli liian makea — hän lupasi Olaville, että Cecilia saisi peseytyä maidossa ja juoda viiniä, milloin haluaisi. Olav hymyili itsekseen — Cecilia kyllä selviytyisi heistä — hänen lapseltaan ei puuttunut järkeä enemmän kuin kykyäkään, ja hän käyttäytyi yhtä kohteliaasti kuin nämä kaksi ritarien tytärtä. Sitäpaitsi oli vallan luonnollista, että nämä veljestenvaimot iloitsivat nuorimman langon naidessa talon perillisen, silloin hän voisi muuttaa Gunnarsbystä vaimoineen lapsineen, kun se aika koitti.

Niin ettei Olav ollut tyytymätön näkemäänsä ratsastaessaan pois
Gunnarsbystä.

Kesäkuumaa kesti päiväkausia. Päivällisen maissa tuntui rajuilma usein uhkaavan — tummansininen seinä, laella hohtavia punaisenkeltaisia pilviä, kohosi metsäisten harjanteitten takaa; synkässä sinessä välkähteli etäisiä salamoita, aivan niinkuin majassa liikuteltaisiin kynttilää, ja ukkonen kieri hiljaa jyristen yli maitten. Jonkin kerran pieni nurkka siitä purkautui ja sadekuuro rapisi kuiville maille, mutta rajuilmaa, joka olisi puhdistanut ilman, ei vain kuulunut. Ja joka ilta kirkastui ja joka aamu vaikeni taivas sinervän autereisena ennustaen päiväksi poutaa.

Oli paahtavan kuumaa sinäkin aamupäivänä jolloin Olav ja Tore ratsastivat kotiin niiden metsien kautta ja erottavat Eytjavatnin seudut Foldenista. Ja päivällisen maissa heidän ratsastaessaan harjua myöten kohosi jälleen ukkospilviä pohjoisesta ja idästä, varjostaen auringonpaahtamia maita ja mustentaen kaikkialla alavimmilla paikoilla olevien soitten vedet. Polku vei joidenkin harjanteella olevien karjalaidunten kautta. Erään karjamajan edessä istui nuori nainen kehräämässä, hän piti samalla toisella silmällä huolta juustokattilasta, joka oli aivan hänen vieressään tulella kuopassa. Huomattuaan kulkijoitten olevan rauhallisia ihmisiä hän ilostui suuresti saadessaan vieraita; hän tahtoi tarjota heille välttämättä sekä lämmintä maitoa että piimää evääksi. Heidän siinä jutellessaan selvisi, että vanha Tore tunsi jonkun hänen miehensä sukulaisen. Silloin he jäivät istumaan ja juttelemaan, Olavin mennessä purolle, joka kuului solisevan lähellä metsässä — hän aikoi etsiskellä viileätä paikkaa, jossa voisi nukahtaa.

Hänen oli kuljettava jonkin matkaa alaspäin; karjamajojen luona maa oli tallattua karjan juottopaikan ympärillä, ja siinä paikassa, mihin hän ensin heittäytyi kuusten alle sammalelle, vilisi muurahaisia. Mutta sitten hän joutui kuivalle mäennyppylälle, jossa oli matalaa heinää, ajuruohoa ja kissankäpäliä, ja sinne hän heittäytyi metsänlaitaan.

Hän ei ollut erittäin väsynyt — makaili vain katsellen suuria sinisiä ja hopeareunaisia pilviä, jotka vaeltelivat kuusenlatvojen yläpuolella, niin että varjot vaihtuivat kirkkaankeltaiseen auringonvaloon. Ukkonen jyrisi kaukana, ja suurten kivien välissä solisi ja lirisi puro mäen alla.

Mäen toisella puolella metsä kohosi äkkijyrkkänä vuorenharjanteella, mutta vastapäätä häntä oli vuorenvieressä ja sen kivien koloissa kukki punainen horsma. Ja silloin välähti Olaville yht'äkkiä, että hän oli ollut täällä kerran ennenkin — hän tunsi vieremän ja kukkaryhmät ja nämä siniset, hiljaa kohoavat pilvet ja kaukaisen ukkosen jyrinän — kaikki oli vanhastaan tuttua.

Sitten kangastus hävisi yhtä nopeasti kuin se oli tullutkin. Täällä oli aivan samanlaista kuin kaikkialla muuallakin metsässä vetten varrella. Olav selitti itselleen erehdyksensä, makasi päivänpaisteessa puoleksi suljetuin silmin ja tunsi mäestä leviävän voimakkaan tuoksun, joka sai hänet raukeaksi.

— Silloin hänet herätti yhtäkkiä ilmihereille jokin ääni, joka hävisi, ennenkuin hän käsitti, mikä se olikaan — jokin varjo vilahti hänen ohitseen nopeasti kuin lentävän linnun varjo. Hän avasi silmänsä, katseli ympärilleen ja näki Ingunnin seisovan puron toisella puolella tunturin vieremässä punaisten kukkien keskellä.

Olav ei hämmästynyt — noustessaan polvilleen hän näki yhdellä silmäyksellä kaikki ne seikat, mitkä hän sittemmin näystä muisti. Metsän läpi lehahti samassa lämmin tuulenhenki, ja korkeat, punaiset kukkatertut huojuivat siellä, puitten latvoja taivutti syvä huokaus ja neulaset suhahtivat, mutta hiuskaan ei liikahtanut häntä ympäröivässä valtoimesta kullanruskeasta tukasta muodostuneessa vaipassa. Hän seisoi liikahtamatta, pitkät, kalpeat kädet ristissä rinnoilla. Hänen valkoiset kasvonsakin olivat liikkumattomat — hän tuijotti Olaviin ihmeellisen rukoileva katse suurissa, avoimissa silmissään. Vaikkakin Olav oli hänestä niin kaukana, hän sentään saattoi huomata Ingunnin ihon kalpeuden ja kosteuden — se oli aina sellainen kuumuuden häntä rasittaessa.

Olav ei ensinkään huomannut ihmetellä, vaikka hän näkikin Ingunnin sellaisena, jollaisena hän oli heidän kasvaessaan. Hän ei itsekään huomannut lainkaan omaa ikäänsä noustessaan ja juostessaan mäkeä alas näkyä kohti. Aikaa ei ollut olemassakaan. —

Olavin rientäessä mäkeä alas Ingunn ojensi kätensä häntä kohti — Olav ei ymmärtänyt, ojensiko hän käteni ottaakseen häntä vastaan vaiko varoittaakseen häntä tulemasta. Mutta nyt hän huomasi lumivalkeissa kasvoissa suurta tuskaa —.

Silloin hänen jalkojensa alta vierähti kivi. Olav vaipui polvilleen, ja hänen takanaan purossa kuului pulahdus. Kun hän sitten nosti päätään, oli näky hävinnyt, mutta pitkät, huojuvat kukat heiluivat pitkin koko vieremää, aivan kuin joku olisi paennut sitä tietä —.

Olav jäi vähäksi aikaa etukumaraan asentoon yrittäen päästä selvyyteen —. Silloin hänestä tuntui kuin hänen sydämensä halkeaisi veren tulvehtiessa ja hänen aivonsa halkaisisivat pääkopan — ja vieremä näytti liikkuvan ylöspäin, pimeyden laskeutuessa levyinä hänen silmilleen, ja hän vaipui maahan tajuttomana.

— Hän heräsi sadevirtaan — ensiksi hän huomasi kivien olevan täynnä pilkkuja, mutta ne eivät olleet kauttaaltaan märkiä, hän näki niillä kivillä, joilla hän oli maannut, olevan verta, ja hän huomasi olevansa jäykkä ja kasvot märkinä verestä. Hän näki sadekuuron vaaleanharmaan vaipan lakaisevan puron uomaa, lehtipuut vaalenivat tuulenpuuskan kääntäessä niiden lehtiä.

Olav nousi ja tunsi olevansa niin heikko kuin koko ydin olisi puhallettu pois hänen luistaan. Hänen päähänsä koski hirveästi — eikä se johtunut iskusta, vaan sisältäpäin ja sydämestä — hän ymmärsi Ingunnin olleen täällä ja nyt hän oli poissa, ja näky oli ollut kuin ilmestys toisilta ajoilta kuin nämä ovat, hetkiltä, joiden päällä hän oli luulin ja ihmisiän lepäävän. Läpi sielun ja ruumiin riipaisi tuska, jonkalaista hän ei ollut milloinkaan tuntenut, ja hän ajatteli, että se oli Kuolema—.

Sitten tuskan aalto laski, henki kulki jälleen ja hän ravisti itseään rankkasateessa. Hypätessään puron yli hän huomasi vapisevansa ja koko ruumis oli voimaton.

Sade kohisi mäenrinteessä. Olavin rientäessä sitä ylös karjamajaa kohti Tore kurkisteli häntä vaimon kanssa majan ovelta: »— mitä sinulle on tapahtunut, Olav?» Tore kysyi ihmeissään.

Olav oli unohtanut olevansa verissään. Hän vastasi juosseensa päin kuusen runkoa. Hän heittäytyi vuoteeseen majan perällä, makasi suullaan kädet kasvoillaan, koettaen siten miettiä. Toiset seisoivat ovella katsellen sadetta.

Aurinko paistoi jälleen ja metsikkö hohti viheriänä ja sinisenä ja pesun jälkeen hienona Olavin ratsastaessa Toren kanssa eteenpäin iltapäivällä. Olav ratsasti ajatuksiinsa vaipuneena. Mutta hänen sielunsa syvimmässä, syvemmällä kuin epätoivo ja levottomuus, asusti ilo. Hän oli nähnyt, ettei kuolema ollut häntä vielä erottanut Ingunnista, ja hänen oma nuoruutensa eli vielä jossakin ajassa ja paikassa, huolimatta kaikesta siitä, mitä hän oli tehnyt sen surmatakseen.

He saapuivat Hestvikeniin vasta yön tultua. Olav auttoi Torea hevosia hoitaessa — he panivat ne talliin, jos sattuisi yöllä tulemaan taas ukkosilma. Kun Olav kurkottausi silittämään sitä nuorta hevosta, joka seisoi pilttuussa hänen ratsuhevosensa vieressä — se pillastui niin, että tömisi ja jytisi — se pelkäsi ja peräytyi. Kun Olav aikoi mennä aivan hevosen luo, tuli se kerrassaan villiksi.

Hän nukkui heti maata käytyään. Aamulla oli muisto näystä kuihtunut tai niinkuin se olisi tapahtunut, kauan sitten. Mutta aikoessaan pukeutua hän astui kamarin ovelle tarkastellakseen paitaansa — hän pelkäsi saaneensa vaatteisiinsa lampaantalia metsämajassa. Silloin hän huomasi puolella silmällään, että hänen olkapäänsä oli veressä — siinä oli pureman jäljet. Hänen sitä katsellessaan pursui kirkasta verta pienistä hampaanjäljistä.

Sydäntä ja päätä kouristi jälleen hirvittävä tuska, ja Olavin täytyi tarttua ovenpieleen, kunnes hänelle selvisi että tämä käsittämätön oli totta — miten se oli mahdollista —.

Hänellä oli ollut siinä pieni arpi. Ingunn oli purrut kerran vallattomuuttaan häntä olkapäähän — eräänä yönä hänen ollessaan Ingunnin luona luhdissa Frettasteinissä. Hän ei ollut muistanut sitä moniin herran vuosiin, sillä arvet olivat vuosien kuluessa hälvenneet, ja ne olivat niin kaukana, ettei hän nähnyt niitä päätään kääntämättä. Mutta nyt veri pursusi punaisena ja raikkaana hänen hampaittensa pienistä jäljistä —.

Olav kulki talossaan kuin unissakävijä Arnentyttärien ja hänen sukulaistensa ja ystäviensä valmistellessa häämatkaa. Koko hänen mielensä oli kääntynyt sisäänpäin, näyn muistoihin. Hän mietiskeli, mitä se merkitsi, että Ingunn tuli takaisin sellaisena —.

Merkki olkapäässä vuoti aina aamuisin. Hän ei tuntenut siinä muuten mitään, mutta jos hänen ajatuksensa hetkeksikään kääntyi pois kohtauksestaan vainajan kanssa, muistutti se olemassaolostaan, pistäen tai kirvelien.

Ne ajat olivat hänestä itsestään jo niin kaukana, ettei hän edes itse tiennyt, mitä hän muisti oikein, mikä oli unta. Mutta hän oli muistavinaan Ingunnin nauraneen sinä yönä ja sanoneen tahtovansa purra omaansa merkin —.

Nyt hän jäisi jälleen yksin. Kaikki, mistä hän ei ollut luullut voivansa luopua, oli nyt luistanut hänen käsistään. Hän oli kohta yhtä yksin maailmassa ja vapaana kuin lintu, niinkuin siihen aikaan, jolloin hän sitoi itsensä lapsuutensa morsiameen —.

Hän oli vaeltanut heidän lapsuudestaan pitkän, raskaan tien. Ja ajatellessaan nyt sitä, oli se aika, jonka he olivat täällä lahdella eläneet miehenä ja vaimona yhdessä, ollut siitä vain pieni osa — he olivat asuneet yhdessä kaksitoista vuotta, mutta hänen maanpakolaisvuotensa nuoruudessa olivat kestäneet lähes kymmenen vuotta, ja nyt oli kolmetoista vuotta hänen kuolemastaan. Hän ei ollut ennen milloinkaan tullut ajatelleeksi sitä, että se aika, jolloin he olivat saaneet elää naimisissa, oli oikeastaan hyvin lyhyt. Hänestä oli tuntunut kuin he olisivat kuuluneet toisilleen niin kauan kuin hän saattoi muistaa, eikä se loppunut Ingunnin kuolemassa. Vasta silloin, kun hänen oma elämänsä alkoi kuivua ja kuihtua kuten puu kuivettuu, tulee ontoksi ja lahoksi vuosi vuodelta siinä yhä harvemman oksan keväisin työntäessä lehtiä, silloin hän ei enää tuntenut samalla tavalla heidän yhteenkuuluvaisuuttaan, joka oli paljon laajempaa ja syvempää kuin mitä hän oli milloinkaan kyennyt ymmärtämään — mutta ne lyhyet ajat, jolloin he olivat saaneet nauttia toistensa rakkaudesta, sinä syksynä Frettasteinissä ja ensi vuosina Hestvikenissä, ne olivat vain olleet näkyvinä merkkeinä heidän välisestään salaisesta yhteenkuuluvaisuudesta.

Ja jos Ingunn nyt oli saanut täyttää lupauksensa, tulla hänen luokseen — elävä kuolevan luo — ja jos hän nyt oli saanut luvan avata sen merkin, jolla hän kerran tyttömäisessä vallattomuudessaan oli hänet merkinnyt, eiköhän se vain muistuttanut häntä siitä, ettei heidän välinen side ollut vieläkään katkennut, että heidän suhteensa yhä vieläkin piti paikkansa ja että Ingunn vieläkin voisi vaatia omansa?

Eivätkä he siis voineet erota toisistaan. Jumalan tuomio yksin voi erottaa heidät niin kauas kuin Taivaan valtakunta on helvetistä — jos he ovat tulleet yhtä erilaisiksi kuin vapaat, autuaat sielut Jumalan joukossa ovat perkeleen kahlehdituista orjista.

Hän huomasi toisenkin asian, vaikkei hän tiennyt, miten se oli hänelle selvinnyt, että sielut olivat ilman ikää. Synti ja armo vaikuttavat niihin ja muovailevat niitä, mutta se tapahtuu toisella tavalla, kuin millä aika ja työ ja sairaus vaikuttavat ruumiiseen. Ingunnin raihnaiset jäsenet ja hänen oma ahavoitunut, arpinen ruumiinsa olivat vain kuin kuluneet työkalut; sitä tarkoittivat kuvantekijät kuvatessaan sieluja alastomiksi lapsiksi, joista enkelit ja paholaiset kumpikin ottavat omansa, niiden tullessa ulos kuolleen suusta. Ikää ei ole kuoleman jälkeen, vaan sekä autuaat että kadotetut saavat ottaa ikuisen kohtalonsa vastaan täysissä nuoruutensa voimissa. Veli Vegard oli myös opettanut heille siten — iäisyydessä ovat kaikki aina nuoria.

Cecilia Olavintyttären hääseurueessa oli viisikymmentä henkeä Hestvikenistä lähdettäessä, rengit ja apulaisnaiset siihen luettuina. Se muodosti kuormahevosten ja karjan kanssa kylien läpi komean kulkueen. Olav katseli sitä tyytyväisenä: ihmisten arvostelun mukaan hänellä oli viime vuosina ollut myötäkäymistä. Ruotsin sotaretken jälkeen hän oli nauttinut paikkakunnalla arvonantoa, kaikki tiesivät, että hänellä olisi ollut täällä valtaa, jos hän olisi halunnut sitä käyttää, hänellä oli varallisuutta, ja hänen lapsensa olivat tuottaneet hänelle kunniaa ja iloa. Hän ei ollut valittanut raskaina vuosinaan kenellekään surujaan, eikä kukaan ollut nähnyt hänen ylpeilevän hyvinä päivinään — tämä maailma ei saanut milloinkaan valtaa hänen ylitseen.

Nyt hän sai seurata sitä sydämensä kehoitusta, joka oli ollut hänellä näinä vuosina — langeta ristiinnaulitun Kristuksen jalkojen juureen ja tunnustaa eläneensä koko ikänsä salaisessa taistelussa Jumalaa vastaan, ja nyt hän makaa tässä hänen edessään polvillaan, voitettuna.

Hän ei voinut tietää, mitä sitten tapahtuisi. Ikivanhaa murhajuttua tuskin enää kannattaisi vetää esiin. Se oli vain oka, jonka hän oli painanut omaan lihaansa — mutta se oli särkenyt, kunnes oli tullut pois ja unohtunut jo kauan sitten, mutta haava syöpyi ylt’ympäriltä ja kalvoi häntä.

Hänet luultavasti tuomittaisiin pyhiinvaellusmatkalle joka kestäisi hänen kuolemaansa asti, hän oli nyt siksi vanha. Ja hän ajatteli sitä rauhallisin mielin, nyt juuri nähdessään ympärillään vaurautensa — hän luopuisi siitä nyt mielellään, antaisi panna raudat käsiinsä ja jalkoihinsa, kulkisi parannusta tekevänä pyhiinvaeltajana pyhästä paikasta toiseen, anellen ruokansa —.

Mutta aina Eirikiä ajatellessaan jännitys sai hänet vapisemaan. Hän muisti pojan vain sellaisena, millainen hän oli polvistuessaan luostarikirkon kuorissa, sorjana ja säteilevänä sulhaspuvussaan. Eirik oli antautunut Jumalalle pelotonna ja ilman pikkumaisuutta. Ja kun hän astui esiin paljasjalkamunkin vaipassa, jättäessään maailmalle jäähyväiset — isän mielestä, joka nyt voi antaa rakkautensa poikaan tulvehtia vapaasti, loisti jo sädekehä Eirikin kapean, kiiltävän päälaen ympärillä.

Hänelle hänen olisi nyt sanottava: »Minä en ole sinun oikea isäsi — olen sinun isäsi murhaaja.»

Jos Eirik tämänkin jälkeen tunnusti hänet omaisekseen — silloin oli kaikki hyvin.

Häät Gunnarsbyssä olivat hyvin kauniit; sekä rypungilaiset että Olav niittivät siitä kunniaa. Cecilia Olavintytär oli niin kaunis morsian, että hän vallan säteili kultakruunu avoimilla keltakiharoilla.

Olaviin koski nähdessään seuraavana aamuna nuoren vaimon huntuineen — tukka oli ollut Ceciliassa kauneinta, ja kun se nyt oli peitetty, hän näytti paljon pienemmältä kalpeana, vaaleasilmäisenä ja lyhytkasvuisena. Mutta hän oli vieraassa paikassa ja oudoissa oloissa — varmaankin hän virkistyisi, kunhan tottuisi olemaan naimisissa ja Gunnarsbyssä. Jørund näytti olevan morsiameensa erikoisen tyytyväinen.

Kuudentena hääpäivänä — Olav aikoi seuraavana päivänä lähteä kotiin — Kolbeininpojat tahtoivat näytellä hänelle ja hänen omaisilleen niitä kalleuksia, joita heidän äitinsä omisti ja jotka he kerran saisivat keskenään jakaa. Tällä Gunhild Rypalla oli kalliita aarteita ja paljon kauniita esineitä.

Kolbeininpojat ja nuoret emännät, Aaken ja Steinarin vaimot, innostuivat yhä enemmän. Ja taas Olavista tuntui, ettei hän pidä oikein näistä ihmisistä. Hänen mielestänsä oli liian rohkeata ja vastoin ylhäisön tapoja, ettei osattu käsitellä rikkauksia sen rauhallisemmin ja arvokkaammin — heidän äänensä kohosi ja laski; he olivat suuriäänisiä ja teräviä ja sitten taas heti imelän ystävällisiä, samalla kun he silmäilivät toisiaan epäluuloisin ja ahnein katsein. Nämä sukulaiset tulisivat tuskin rauhassa jakamaan perintöä äidin kuoltua, Olav ajatteli. Siihen ainakin pystyivät ne ylimykset, joiden joukossa hän oli kasvanut, ja hän itsekin kyllä, — olla niinkuin ei voitto tai tappio vähääkään järkyttäisi heidän mielenrauhaansa —.

Hän tuli katsoneeksi tytärtään. Tämä seisoi ääneti miehensä rinnalla. Olav luki hänen silmistään hänen ajattelevan aivan samoin, ja hän tunsi sydämessään pistoksen muistaessaan, että hänen oli huomenna ratsastettava pois ja jätettävä hänet tänne vieraitten ihmisten pariin.

Illalla Olav Iäksi tyttärensä kanssa kävelemään järvelle johtavaa polkua. Hän oli itse pyytänyt Ceciliaa lähtemään kanssaan — häntä halutti tietää, miten tämä viihtyi uudessa kodissaan. Mutta Cecilia ei virkkanut siitä mitään, eikä Olav saanut kysytyksi.

»Asianlaita on niin, Cecilia — sinä tiedät sen päivän tulevan ja se tulee ehkä ennen kuin sitä kukaan odottaakaan — että sinä palaat kotiin Hestvikeniin, ja silloin on kaikki siellä sinun. Pidä se mielessäsi, jos sinulle sattuisi käymään niin, että sinä nyt alkuaikoina joskus sattuisit ikävöimään kotiin.»

»Jumala suokoon sinulle pitkän iän, isä», morsian virkkoi nopeasti.
»— Ettekö te ole milloinkaan siitä puhuneet että Jørund muuttaisi
Hestvikeniin sinun eläessäsi?» hän kysyi sitten.

Olav ei ollut sitä ajatellut ensinkään, siksi hän vaikeni. Se ajatus ei oikein tuntunut miellyttävän: hän ei luullut olevan sopivaa asua yhdessä vävynsä kanssa. Olav vastasi vain:

»Voi olla mahdollista, että kunhan sinä olet asunut täällä Gunnarsbyssä jonkin aikaa, sinä et enää lähtisikään täältä pois. Täällähän on nuorta väkeä» — hän aikoi sanoa jotakin samanikäisistä nuorista vaimoista, mutta ei sitten voinutkaan mainita kälyjä minään etuina — »suuria, väkirikkaita seutuja. Ja sinä saat liikkua vapaasti ja hallita —»

Seuraavana aamuna Olav nousi murkinalta ennen muita vieraita; hänen kanssaan oli monen määrä ratsastaa kotiin päin, niin että hän aikoi mennä katsomaan, miten hevoset oli valjastettu ja kuormahevoset sälytetty. Tultuaan aitan kynnykselle — satulat ja heidän valjaansa olivat aitassa — hän kuuli sieltä Cecilian äänen; tämä oli siellä vanhan Toren kanssa. Hänen tyttärensä sanoi:

»— että sinun pitääkin erota minusta —. Etkö sinä voi tulla tänne ja jäädä meidän luoksemme Gunnarsbyhyn? Brynhildillä ja Lucialla on omat käskyläisensä ja palvelusneitonsa; kyllä kai he suovat minun pitävän yhden miehen hoitamassa hevostani ja palvelemassa minua —»

»Herra varjelkoon, Cecilia!» — vanhus nauroi. — »Etkö sinä keksisi ketään, joka vielä kehnommin sopisi Gunnarsbyn rouvan ritariksi.»

Olav ei voinut olla sille ajatukselle nauramatta. Tore oli omituisen näköinen, sillä hänen yläruumiinsa oli tavallista paksumpi, mutta hänen jalkansa olivat lyhyet ja käyrät, hänen päänsä oli pyöreä kuin pallo, jonka ympärillä riippui pitkä, karkea ja harmaa tukka, hänen kasvonsa olivat täynnä pieniä ryppyjä, ne olivat lihavahkot ja punaiset, ja silmät olivat värittömät kuin keitetyn kalan silmät. Hän oli vahva kuin jättiläinen ja piti itsekin raskaasta työstä, oli harvasanainen ja luotettava; kukaan ei voinut sanoa häntä käytökseltään epäkohteliaaksi, mutta hän oli luonnollinen eikä ollut milloinkaan oppinut sitä pehmeyttä, johon Gunnarsbyn palvelijoitten oli opittava — ja hän oli kuusissakymmenissä.

»Sinä olet hyvä kuin kulta, sen minä tiedän. Mutta minä olen palvellut isääsi yli kaksikymmentä vuotta, ja totta puhuakseni, Olavin olisi vaikeata tulla Hestvikenissä ilman minua toimeen — vaikeampi kuin mitä hän itse tai joku muu ymmärtääkään —»

»Minunkin on hyvin vaikea olla ilman sinua. Minulla ei ole ollut ketään niin uskollista ystävää kuin sinä siitä asti, jolloin olin niin pieni, että sinä annoit minun ratsastaa olkapäilläsi —»

»Kunhan minä tulen niin vanhaksi, etten kelpaa muuhun», vanha Tore virkkoi nauraen, »tulen minä sinun luoksesi lasten hoitajaksi, Cecilia —»

Olav meni sisään. Cecilia istui vanhan rengin sylissä, toinen käsi hänen kaulallaan; hän katsoi miehen rumiin kasvoihin, ihan niinkuin lapsi jotakin pyytäessään.

Cecilia oli noussut yhtäkkiä ja nyt hänen kasvonsa olivat yhtä rauhalliset ja totiset kuin tavallisesti.

»Minä olen kysynyt Torelta, isä, eikö hän muuttaa meidän luoksemme
Gunnarsbyhyn.»

»Ei ole sanottu, Cecilia, että hän viihtyisi täällä — vanhojen ihmisten on vaikea tottua uusiin oloihin.» Tore myönnytteli isännän puheisiin.

Morsiussaaton oli itään päin mentäessä kuljettava parhaita teitä, mutta kotimatkalla Olav ja jotkut vieraista, joilla oli kiire kotiin, oikaisivat samaa metsätietä, jota hän oli kulkenut viime kerralla Gunnarsbystä palatessaan.

He levähtivät samalla karjamajalla kuin silloinkin. Ja muitten levätessä Olav pujahti heidän joukostaan ja laskeutui joen rantaa myöten.

Aurinko paistoi ja kaikki oli kuten edelliselläkin kerralla — horsmat olivat kuihtuneet ja värittömät; siemenet irtaantuivat niistä ja lentelivät ilmassa hopeauntuvan tavoin. Olav seisoi hetken tunturin vieremään tuijottaen, mutta hän ei nähnyt tänään mitään ihmeellistä.

Hänen mieleensä johtui ensimmäisen kerran, että se kenties olikin harhakuva — tai jokin muu: »A negotio perambulante in tenebris, ab incursu et daemonio meridiano.» Sitä luetaan iltarukouksessa sitä vastaan, joka pimeässä vaeltaa, ja pahojen henkien hyökkäystä vastaan keskipäivän aikaan. Ja hän oli tuntenut itse usein, että auringon kilottaessa oikein kuumana päiväsydämen hiljaisena hetkenä on sellaista liikkeellä, jota ei näe —.

Tai jos se oli ollut Ingunn, mutta hän ei ollut tarkoittanut mitään muuta — tahtonut vain varoittaa häntä pitämään huolta, ennenkuin antoi pois heidän ainoan lapsensa.

Sitten Olav karkoitti sen mielestään. Hän tahtoi uskoa, niinkuin ensin uskoi.

Olav sai kuulla kirkonkylässä, että Hestvikenissä oli ollut tuli irti.
Suuri, vanha idänpuoleinen latoja heinäsuovat olivat palaneet.

Metsä oli alkanut palaa lahden pohjoispuolella — kalastajat olivat sytyttäneet nuotion Härkätunturilla — ja sitten se oli tarttunut kanervikkoon, ja petäjikkö paloi, mutta tuli pysähtyi siellä olevaan rotkoon, jossa kasvaa lehmuksia ja pähkinäpensaita. Mutta pohjatuuli oli puhaltanut vähän aikaa ja kipinöitä oli lennellyt ladon edessä oleviin heinäpieleksiin; silloin menivät sekä heinät että lato — talon rakennuksetkin mäen alla olivat olleet vähän aikaa vaarassa.

On ihmeellistä, miten lahdelle päin näyttää epäsiistiltä, Olav ajatteli seuraavana päivänä ollessaan ulkona ja katsellessaan Härkätunturia kohti — mustiksi ja punaisiksi kärventyneitä puita, jotka törröttivät tai olivat kaadetut palaneelle sammalelle. Hiiliä ja nokea oli pitkin lahden vartta.

Lato oli ainoa talon rakennuksista, joka oli paikoillaan talon suuruuden ajoista asti. Siksi Olav olikin pahoillaan sen menetettyään. Ja tänä talvena olisi rehua hyvin vähän.

Hänen oli nyt ajateltava uutta rakennusta ja hätärehun keräämistä. Sitten tuli hylkeenpyynti- ja kalastusaika. Olavilla oli kädet täynnä työtä sekä syksyksi että talveksi. Väki huomasi hänen panevan erikoista huolta kaikkeen, niitä teki sinä talvena. Hän oli maininnut Torelle jotakin siihen suuntaan, että miehet arvelivat hänen tulevana kesänä aikovan lähteä jälleen ulkomaille ja että hän luultavasti tuumi Jørund Kolbeininpojan muuttavan tänne vaimoineen.

Olav viihtyi kotona paremmin kuin milloinkaan muina vuosina. Hän piti yksinäisyydestä ja työn touhusta — sillä se oli hänestä kiireellistä ennen päämäärään pääsyä. Hän alkoi pitää vieläpä Härkätunturin palaneesta metsäkyljestäkin, totuttuaan siihen, varsinkin syysmyrskyn puhdistettua sitä ja lumen langettua sille. Nyt näytti avoimemmalta.

Einar ja Valgard Bjørninpojat, Torhildin veljet, olivat tänä talvena pohjoisessa Haugsvikissä. Olav oli usein toivonut saavansa tietoja pojastaan Bjørnistä ja pojan äidistä. Hän lähetti nyt Toren matkaan — tämä oli vanhastaan Einarin ja toisten veljien tuttu.

Tore palasi kotiin ilmoittaen Bjørnin lähteneen viime keväänä kotoa, hän halusi maailmalle onneaan koettamaan. Enot sanoivat hänen lähteneen kotoa valmistuakseen rautasepäksi — hän oli lapsesta pitäen ollut muita lapsia kätevämpi — hänen kerrottiin sanoneen menevänsä jonkun dovrefjeldiläisen miehen luo, jonka äidin pitäisi olla jättiläisen tytär — vaikka tuskinpa se oli totta — hän oli kuitenkin mainittavan etevä seppä. Bjørn Olavinpoika aikoi pyrkiä hänen palvelukseensa.

Torhild ja Ketil voivat hyvin, heillä oli kolme lasta, tytär ja sitten kaksoiset: poika ja tytär. Ei, kyllä Bjørn oli eronnut sovinnossa vanhemmistaan, ja äiti oli hankkinut hänelle satulan ja hevosen ja kaikki varusteet matkaa varten, niin komeat heidän asemaansa nähden, että ihmiset puhuivat hänen ylpeydestään.

Olav ei vastannut paljonkaan Toren kertomukseen. Tähän poikaanhan hänellä ei milloinkaan ollut oikeuksia.

XI.

Olav sai seuraavan kevään kuluessa uuden ladon pystyyn ja sai sen kattoon heinänkorjuuksi. Hän oli väkineen niittämässä joen suussa olevilla pelloilla — oli iltapäivä, vähän ennen Margretanmessua — silloin eräs vieras mies tuli hänen luokseen heinärukojen väliin, tervehti häntä ja sanoi:

»Minulla on sinulle asiaa, Olav, ja se on sellaista, että minun on sanottava se sinulle heti. Voitko tulla kanssani vähän tuonne syrjään, niin saamme jutella kahden kesken?»

»Minä tulen Gunnarsbystä. Tyttäresi on lapsivuoteessa ja kärsii mitä kovimpia tuskia; olisi hyvä, jos voisit tulla hänen luokseen ja niin nopeaan kuin paras hevosesi jaloistaan pääsee.»

»Onko niin», Olav kysyi, »onko siinä heidän mielestään henki kysymyksessä?»

Olav riensi takaisin niitylle, sai Ragnan ja Toren käsiinsä ja sanoi heille, mistä oli kysymys. Hän käski Toren hakemaan Brunsveinin haasta ja Ragnan varustamaan ruokaa; sitten hän meni vieraan luo ja pyysi häntä kanssaan taloon. Heidän mennessään Olav kysyi äkkiä:

»Tullut jalan?» Olav katsoi vieraaseen epäillen. Tämä oli noin kolmisenkymmenen ikäinen ja näytti tavalliselta palvelijalta. — Olav ei muistanut nähneensä häntä ennen, mutta eihän se ollut ihme, Gunnarsbyssä oli niin paljon ihmisiä; hän oli luotettavan näköinen. »Onko Jørund lähettänyt sinut tänne tuomaan sellaisia uutisia, eikä lähetä sinua ratsain?»

»Totta puhuakseni, rypungilaiset eivät ole minua lähettäneet. Mutta Cecilia auttoi minua kerran hädän hetkellä — silloin minä lupasin Jumalalle ja pyhälle Halvardille maksavani sen hänelle, jos joskus voisin sen tehdä. Minä arvelin nyt olevan sellaisen hetken — kunhan hän saa nähdä sinut ja puhua kanssasi, ennenkuin kuolee —»

Olav arveli keventyneimmin mielin, ettei tyttären laita mahtanut sentään olla niin huono, koskei hänen miehensä eivätkä kälyt olleet lähettäneet sanaa. Asiassa tuntui hänen mielestään sentään olevan jotakin merkillistä, mutta oli miten oli, hän oli tyytyväinen saadessaan tiedon tyttärensä sairaudesta ja hän aikoi heti ratsastaa Gunnarsbyhyn. Hän ei kysellyt vieraalta — tämän nimi oli Finn — sen enemmän, mutta taloon tultuaan hän käski pitämään vieraasta hyvää huoltaja kunhan olisi levännyt, lainaamaan hänelle hevosen kotimatkaa varten.

Tunnin kuluttua Olav nousi hevosen selkään ja antoi Brunsveinin mennä täyttä laukkaa — se oli hänen nopein juoksijansa, mutta hänellä ei ollut tapana ratsastaa sillä itse, sillä se ei ollut niin komean näköinen kuin Rode Roland, hänen oma ratsunsa. Skeidissokniin saavuttuaan hän pysähtyi muutamiksi tunneiksi sukulaisiinsa Hestbaekiin ja antoi Brunsveinin levätä, mutta Olav istui satulassa jo aikoja ennen auringon nousua, ja päivemmällä hän saapui Gunnarsbyhyn.

Mutta siellä hän sai heti kuulla Cecilian voivan hyvin; hän oli synnyttänyt terveen ja kauniin lapsen; siitä oli jo puolitoista vuorokautta. Ei, Lucia-rouva vastasi hänen kysymykseensä, Cecilian synnytys ei ollut erittäin vaikea, ei hän sen suuremmassa hengenvaarassa ollut kuin muutkaan nuoret vaimot. Olav huomasi heti heidän ihmettelevän hänen tuloaan, eikä hän tällä kertaa ollut mikään erittäin tervetullut Gunnarsbyhyn. Tässä piili alla jotakin — hän ei käsittänyt mitä — ja jotta hän ei ilmiantaisi mainittua Finniä, hän vastasi Lucialle, joka kysyi, mistä hän oli saanut tietää Cecilian olevan sairaana, tavanneensa kotipitäjän kirkolla joitakin ihmisiä, joilla oli täälläpäin sukulaisia; he sanoivat hänen tyttärensä, joka viime kesänä naitiin Gunnarsbyhyn, odottavan lasta Margretanmessun maissa.

»Mutta eihän sitä odotettu ennen Marianmessua —.» Lucia tuli nyt hämilleen, ikäänkuin hän olisi puhunut liikoja, ja toisetkin olivat merkillisen näköisiä. Brynhild sanoi lapsirukan olleen koko kantamisaikansa hyvin peloissaan; ehkäpä hän oli puhunut siitä ja sanonut pelkäävänsä lapsen syntyvän ennen aikojaan —.

Sehän oli tavatonta, että Cecilia pelkäisi, isä ajatteli. Mutta eihän sellaista milloinkaan tiennyt naisista, ja nämähän olivat sellaisia asioita, joita miehet eivät ymmärtäneet. Hänen tuli olla iloinen, kun Cecilia voi hyvin, ja koska hän kerran oli tullut tänne, hän oli myöskin mielissään saadessaan nähdä tyttärensä.

Luhdissa, jossa Cecilia makasi, oli melko pimeätä Lucian viedessä sinne Olavin illalla. Jørundkin oli läsnä. Olav tuli iloiseksi nähdessään Cecilian ilostuvan hänen tulostaan; hän sanoi kaiken olevan nyt hyvin ja että hänellä oli kaikin tavoin hyvä olla. Huone, johon hänet oli pantu, oli suuri ja komeasti sisustettu, ja se oli täynnä vaimoja ja apulaisneitoja, jotka häärivät hänen ja lapsen ympärillä.

Jørund puhui vaimolleen hyvin hellästi ja näytti olevan ylenmäärin iloinen siitä, että hänelläkin oli poika. Ja naiset ylistivät lasta kovin. Olav otti sen syliinsä, kun se hänelle ojennettiin, ja katsoi sitä — tämä poika tulisi siis kerran omistamaan Hestvikenin hänen jälkeensä, jos Jumala salli sen elää — mutta vastasyntyneet olivat hänen mielestään aina rumia nähtäviä, paitsi Cecilia, hän oli ollut kaunis ensimmäisestä elinpäivästään lähtien.

Olav istui seuraavana päivänä jälleen tyttärensä luona, he juttelivat enimmäkseen kotipuolen tutuista. Cecilia puhui hyvin vähän siitä, miten hän viihtyi täällä uudessa kodissaan — paitsi että täällähän oli niin paljon levottomampaa kuin kotona lahdella — ja gunnarsbyläiset kävivät hyvin paljon kesteissä ja sen sellaisissa — se oli viimein kyllästyttänyt häntä; mutta nythän hän tulisi olemaan paljon enemmän kotona, kun hänellä oli rintalapsi.

»Niin, niin», isä virkkoi, »mutta tuollainen poikahan kasvaa nopeasti, ja sitten sinä olet jälleen vapaa.»

»En minä sitä tarkoittanut», hän vastasi nopeasti. »Minä olen tietysti tullut sinuun, isä — minusta on hauskempi olla siellä, missä ei ole sellaista ihmistungosta.»

Viimeiset sanat olivat isän mielestä ivallisesti sanotut, hän yritti oikaista tytärtään, pyytää häntä nauttimaan nuoruudestaan niin kauan kuin sitä riittää.

Samassa tuli joku apulaisnaisista tuoden lapsen äidin rinnoille. Cecilialla oli yllään vain pieni nuttu, joka peitti rinnan ja käsivarret; naisen nostaessa imettäjää korkeammalle pielusten varaan isä näki vilaukselta hänen ruumistaan vyötäisten kohdalta, ja hän näki Cecilian kupeitten olevan sinisen ja ruskean kirjavat. Aurinko paistoi samalla vuoteeseen — ilma oli vaihteleva, ja Olav huomasi hänen kasvoissaankin olevan lyönnin jälkiä.

Olavin mielestä oli hyvä, että se oli aiheutunut sellaisesta tapaturmasta — hän oli pelännyt Cecilian perineen äitinsä heikkouden; ja Cecilia oli varmaan pelännyt tämän lankeamisen tuottavan vaaraa.

»En minä häntä pyytänyt lähtemään —. Mutta ehkäpä hän oli mielestään minulle kiitollisuuden velassa —. Ehkä hän tuumi näin voivansa sen suorittaa — kuultuaan minun kaatuneen ja loukkaantuneen —»

»Onkohan hän mahtanut palata jo», Olav virkkoi, »— tiedätkö sinä siitä mitään? Hänen piti lainata meiltä hevonen, minä voisin viedä sen mennessäni.»

»Kyllä Finn toimittaa hevosen sinulle takaisin. Mutta totta puhuakseni, minä en usko hänen enää palaavan tänne Gunnarsbyhyn. He ovat täällä ankarampia palvelijoilleen kuin mihin me olemme tottuneet, ja koska Finn on lähtenyt täältä lupaa kysymättä —»

Cecilia nyökäytti. »Minä haluaisin tietää, minne hän nyt joutuu», hän sanoi sitten. »Hän on ollut minulle uskollinen.»

»Tahtoisitko sinä», Olav kysyi, »minun ottavan hänet luokseni
Hestvikeniin?»

Poika kastettiin seuraavana päivänä ja Olav aikoi lähteä sen jälkeisenä päivänä kotiin. Mutta illalla toivottaessaan tyttärelleen hyvää yötä hän tuli jääneeksi tämän kanssa hetkeksi kahden kesken. Silloin hän rohkaisi mielensä ja kysyi:

»Sanopa nyt minulle, Cecilia, meidän ollessa näin kahden kesken — onko sinulla mitään sydämelläsi, jota sinä tahtoisit sanoa minulle?»

»Ei minulla ole mitään», nuori vaimo vastasi lujasti. Huomatessaan isänsä pettyneen hän ojensi kätensä: »Mutta joka tapauksessa minä olen iloinen sinun tulostasi, isä!»

Olav läksi seuraavana päivänä kotimatkalle. Häneltä oli jäänyt jo itse kylä taakseen ja hän ratsasti pienen joen viertä myöten; joen kahden puolen oli pieniä taloja vihreine nurmikkoineen. Hän ratsasti ajatuksiinsa vaipuneena, kun hevonen yhtäkkiä säpsähti — eräs mies nousi ratsastuspolun vierestä pensaikosta. Se oli Finn.

He tervehtivät. Mutta kun mies ei virkkanut mitään, täytyi Olavin alkaa —:

»Siellä ei käynytkään niin hullusti, kuin mitä sinä ennustit, ystäväni», hän sanoi ystävällisesti. »Tyttäreni voi nyt hyvin, ja me kastoimme eilen Kolbein Jørundinpojan.»

»En, minä aion etelää kohti», mies vastasi. Hän oli ollut joidenkin tuttaviensa luona eräässä pikkutalossa joen toisella puolen.

Olav tuli ajatelleeksi, että voi sanoa juuri tämän Finnin tuoneen hänelle sanan tyttärenpojan syntymästä. Hän sanoi sen ja kiitti. Hänellä oli ollut muassaan kymmenen Englannin floriinia, jotka hänellä oli Englannin-matkan jäljiltä — säästetty sopivaksi uhrilahjaksi, jos sattuu tarvitsemaan. Nyt hän antoi Finnille ne kaksi, mitä hänellä vielä oli jäljellä.

Mies otti ne vastaan vähän epäillen. Sitten hän seisoi katsoen Olaviin, ja Olav katseli satulastaan häneen. Kumpikaan ei puhunut. Vihdoin Olav virkkoi, että hänen täytynee jatkaa matkaa; »Ehkäpä meillä on sama tie?»

Niin onkin, mies arveli. Olav antoi Brunsveinin kulkea käymäjalkaa, ja Finn asteli vieressä, eikä kuulunut muuta kuin puron solinaa mättäitten lomitse ja hevosenkengän kalahdus sen kiveen sattuessa, kesätuulen huminaa kuusen latvoissa. Aurinko paistoi ja loisti lehdillä ja neulasilla — ja molemmat miehet astelivat ääneti.

Olav kysäisi kerran, oliko Finn saanut hevosta lahdelta lainaksi, ja Finn vastasi kieltäen, hän käveli mieluimmin. Olav kysyi vähän ajan kuluttua, oliko Finn kotoisin näiltä seuduin, ja Finn vastasi kieltäen, hän oli Raumariken Nesistä. Siihen keskustelu päättyi.

Kuljettuaan siten tunnin verran Finn sanoi, että hän erkanisi tästä — hän viittasi polulle, joka vei pienen kukkulan poikki. Silloin Olav kiitti seurasta ja Finn vastasi: kiitos itsellesi, ja hän hävisi metsään.

Olav katui sitten, ettei ollut ottanut jostakin sen tarkempaa selkoa. Mutta hän ei ollut saanut kysytyksi tyttärensä palvelijalta —. Ja hän ratsasti rivakasti eteenpäin.

Olavin oli täytynyt luvata poiketa Hestbaekiin kotimatkallakin. Eikä hän heti päässyt sieltä pois lähtemäänkään — siitä onkin kuusi vuotta, kun hän viimeksi oli täällä sukulaisissaan käynyt, Arne sanoi, »ja taitaapa kulua jälleen kuusi vuotta, ennenkuin tulet takaisin, ‒ ja silloin minä olen mullan alla.»

Arne Torgilsinpoika oli jo ainakin kahdeksankymmenen talven ikäinen, mutta ei vielä lainkaan raihnainen. Hän muistutti isäänsä Torgils Likapartaa, joka olisi ollut tällainen, ellei olisi ollut järjiltään; Arne oli pienenläntä, mutta solakka ja kaunis; tukka ja parta olivat valkoiset kuin niittyvilla ja kaiken valkoisen keskeltä loistivat hänen punaiset poskensa ja merensiniset silmänsä. Torgunn, hänen nuorin tyttärensä, hoiti taloa poikineen; hän oli ollut leskenä jo monta vuotta.

»Käy samoin kuin täälläkin — yksi tyttärenpoika vain joka tulee sinun jälkeesi Hestvikeniin! Minulle Jumala ei suonut poikia, vaikka rukoilin ja lupasin — sinulla oli yksi ja hänestä tuli paljasjalkamunkki. Etkö sinä, Olav, joka olet niin rikas ja olet aina ollut pappien ystävä, olisi voinut lähettää Roomasta hakemaan erikoisvapautta — sinä olisit silloin voinut mennä Torgunnin kanssa naimisiin ja vienyt silloin Fivlunge-suvun takaisin vanhoille asuinsijoillemme?»

»Mikset sinä keksinyt tätä ennen, serkku», Olav virkkoi nauraen, »ennenkuin Torgunn ja minä tulimme vanhoiksi!»

Olavin täytyi jäädä Hestbaekiin kolmanneksi päiväksi; hän ratsasti Hestvikeniin auringonlaskun aikana. Taivas oli täynnä pilviä, jotka hohtivat ja rusoittivat ja kuvastuivat punaisina ja kultaisina vuonon pintaan — laskeva aurinko heitti matalalta vinoja säteitään ja pitkät varjot liikkuivat levottomina pelloilla, niin ettei Olav nähnyt selvästi, kuka tuli häntä kohti sarkojen välissä, mutta vieraan pitkässä ja hartiakkaassa varressa oli sekä tuttua että vierasta, ja puvussa oli sellaista herraskaisuutta, jota näillä seuduilla ei tavattu. Vieraan rinnalla asteli harvinaisen suuri pukki, jolla oli mahtavat sarvet.

Silloin Olav huomasi tulijan Eirikiksi — Eirik tuli häntä kohti kaksivärisessä nutussa, toinen puoli oli punainen, toinen keltainen, niin lyhyessä ja ahtaassa, että se oli Olavin mielestä sopimaton, hänellä oli nahkavyö vyöllään, siinä pitkä tikari, puukko ja laukku. Pitkä, kihara tukka ei ollut vielä oikein kasvanut, vaan tonsuuri paistoi sen lävitse. Olav ei päässyt irti ensi vaikutelmastaan, että siinä oli jotakin paholaismaista vielä silloinkin, kun hän tunsi pukin, se oli heidän vanha pukkinsa.

Olav pysäytti hevosensa. Eirik juoksi viimeiset askelet, laski kätensä isänsä satulan nupille ja kysyi:

»Ceciliako? Ei, hän voi hyvin.» He katselivat toisiaan ääneti, Eirik punastuen ja yhä hämmentyneemmin. Mutta ei auttanut, hänen täytyi alkaa:

»Minä näen.» Olav nykäisi ohjaksista, niin että Eirikin täytyi väistyä, mutta hän kulki isän hevosen rinnalla taloa kohti.

Olav laskeutui pihalla hevosen selästä, vastasi Toren ja Ragnan kysymyksiin Ceciliasta. Sitten hän kääntyi tuvan ovea kohti, jossa Eirik seisoi odottamassa. Poika seurasi isäänsä sisään. Olav riisui vaippansa, laski pois aseensa ja kääntyi sitten vasta Eirikin puoleen:

»Tottahan sinä sen tiedät», Eirik vastasi hiljaa. »Minä läksin kotoa — luostarista, minä tarkoitan — eilisaamuna — sain veneen lainaksi Galfridilta —»

»Joko sinä kyllästyit luostarielämään. Tai — ovatko veljet lähettäneet sinut pois? Oletko sinä tehnyt pahojasi, niin etteivät he enää huolineet sinusta?» Olav kysyi ankarasti.

Eirik oli käynyt vallan tummanpunaiseksi kasvoiltaan; niillä kävi aivan kuin tuskan väristys. Mutta hän vastasi hyvin nöyrästi:

»Minä en veljesten mielestä sovi siihen elämään. Sinähän tiedät, isä — sen vuoksihan minulla oli koevuoteni — kaksi kuukautta sitten se loppui. Minä luovuin vastahakoisesti veljistäni; minä sain jäädä sinne vielä joksikin ajaksi. Mutta sitten he sanoivat minulle luulevansa, etten minä ole munkiksi sopiva — minä voisin palvella paremmin Jumalaa maailmassa —»

»Sinä eläisit maailmassa ääni oli jäätävän ivallinen, sinua! ja palvelisit Jumalaa?»

Hän huomasi pojan ikäänkuin painuvan kokoon. Mutta sitten Eirik vastasi nöyrästi:

»Ei, isä — veljeni tuntevat minut kaikkein parhaiten — veljeni Einar ja gardiani —. Minä en unohda, mitä he ovat minulle opettaneet. Älä luule minun tulleen kotiin jatkaakseni jälleen — huonoa elämääni. Minä — minä — he ovat ottaneet minut veljekseen — ab extra veljekseen. Sinähän tiedät sen itse parhaiten, mies voi elää maailmassa ja sentään muistaa Vapahtajaansa ja palvella häntä.»

Eirik punastui jälleen, nyki ja veti naurettavan koreata nuttuaan, joka oli hänelle sekä liian pieni että liian lyhyt joka suhteessa ja joka suuntaan:

»Minä sain sen luostarista», hän sanoi rukoilevasti. »Ne olivat saaneet sen lahjaksi — ja niin he kaikki yhdessä päättivät antaa sen minulle — silloin minun ei tarvinnut tehdä kaupungilla velkaa vaatteita ostaakseni kotimatkaa varten.»

Ragna toi ruoan, ja väki seurasi häntä syömään. Olav jutteli heidän kanssaan, mutta Eirikille hän ei puhunut mitään, tuskin vilkaisi häneen.

Syönnin jälkeen Olav antoi tuoda sisään olutta ja simaa — käski palvelusväkensä juoda Kolbein Jørundin onneksi. Eirik otti maljan, joi sisarensa pojan onneksi ja lähetti sen eteenpäin. Mutta seuraavalla kerralla sarven tultua hänen kohdalleen hän antoi sen kulkea ohitseen ja vähän ajan kuluttua hän pujahti hiljaa ovesta ulos.

»Hän aikoo varmaankin rukoilla», Ragna virkkoi liikutettuna — »hän rukoili määrätyt päivärukouksensa ja hänellä oli rukousnauha nuttunsa alla.»

XII.

Olavin katkeruus tuntui ikäänkuin syöpyneen häneen heti kotiin palanneen ensinäkemältä. Hän oli tottunut ajattelemaan Eirikiä jo täytenä pyhimyksenä — ja hän saapuukin yhtäkkiä kotiin juosten häntä vastaan pellolla hassunkurisessa puvussa ja haiseva, musta pässi toverinaan.

Ja sitten nousi mieleen ajatus kaikista niistä vaikeuksista, joita Eirikin huikentelevaisuus tulisi aiheuttamaan. Hänenhän täytyy myöskin selvittää jollakin lailla välinsä näiden paljasjalkamunkkien kanssa. Heidän sääntöjensä mukaan heillä ei ollut oikeutta vaatia mitään myötäjäisiä sinne pyrkiviltä miehiltä, niin että kaikki se, mitä he olivat saaneet Eirikin luostariin tullessa, oli annettu lahjana; sitä Olav ei voinut vaatia takaisin. Mutta jos he vaatisivat sitä, minkä Olav oli luvannut heille Eirikin tullessa munkiksi, niin —! Olavia harmitti koko joukko; he olivat ensin yllyttäneet Eirikiä tämän suunnitelmissa, minkä olivat ennättäneet, ja sitten he olivat — jos hän voisi luottaa edes Eirikin omiin sanoihin — tukeneet häntä hänen alkaessaan epäillä koko munkkikutsumustaan.

Mutta siinä oli sellaistakin, joka oli vielä hullumpaa. Eirikin päätös luopua maailmasta oli saanut Jørund Rypan kosimaan — sitä ei voinut epäillä. Eikä Olav kaikesta huolimatta ollut varma — ei edes viime Gunnarsbyn matkansa jälkeen — siitä, että Cecilia olisi rypungilaisten parissa onnellinen. Kun he saisivat syytä epäillä, etteivät Cecilian sukulaiset olisikaan menetelleet oikein rehellisesti heitä kohtaan —.

Olav mainitsi siitä jotakin eräänä päivänä Eirikille. Hän huomasi pojan tulevan hyvin onnettomaksi.

»Aivan ennenkuulumatonta se ei sentään ole», Eirik vastasi sävyisästi, »että luostarin noviisi huomataankin kykenemättömäksi elämään sääntöjen mukaan.»

Olav ei siihen vastannut. Eirik puhui kyllä totta, mutta useimmat sittenkin liittyivät luostariin aikoinaan munkkeina ja nunnina, ja Eirik oli aluksi viime vuonna puvun saatuaan ollut niin innokas ja hän oli itse päättänyt ruveta munkiksi kenenkään neuvomatta tai työntämättä häntä sille tielle.

»Sinä, isä, olet elänyt kuten kristityn tulee näinä vuosina äitimme kuoleman jälkeen — sinä et ole mennyt uusiin naimisiin etkä ottanut jalkavaimoa.»

»Minäkö?» Olav virkkoi liikutettuna. »Minä olin jo silloin vanhanpuoleinen mies. Eikä minua nuorenakaan nähty porttoloissa tai pelipaikoissa —»

»Minä lupasin isä Einarille pysyväni erossa peleistä ja juomingeista. Etkö sinä, isä, usko minun oppineen mitään hyvää ja hyödyllistä tänä vuonna, jonka olen viettänyt Pyhän Fransiskuksen katon alla ja rukoillut joka päivä Jumalan edessä Hänen korkeimmassa paikassaan?»

»Kyllä, kyllä», Olav mutisi vähän häpeissään. »Aika näyttää, Eirik, — miten kauan tämä päähänpisto kestää.»

Mutta Olavia tuntui vain yhä enemmän kiusaavan, kun Eirik nyt näytti muuttuneen hurskaaksi ja nöyräksi. Häntä ei milloinkaan voitu ärsyttää vastaamaan vihaisesti, hän ei lörpötellyt eikä kehunut. Isä piti häntä nyt niin kovilla, ettei Eirikillä ollut kerrassaan mitään, mitä hän olisi voinut omakseen sanoa. Olav oli aina ollut antelias, mutta ei mikään siitä, mitä hän antoi köyhille ja sairaille, saanut kulkea Eirikin käsien kautta. Mutta Eirik keksi keinon — hän teki talonväelle ja lahdella poikkeaville ihmisille monta palvelusta, jotka todistivat hänen nöyryyttään ja hyvää tahtoaan. Sekin suututti isää ja häntä suututti huomatessaan Eirikin vetäytyvän ihmisten parista ja menevän joko rannan kallioille tai ulkohuonerakennuksiin rukouksiaan lukemaan yksinäisyydessä. Hän luki rukousnauhastaan aikarukouksensa sekä Neitsyt Marian rukoukset, joista hän jo osasi suurimman osan. Pian Olav huomasi Eirikin asettaneen pieniä ristejä sinne tänne pelloille rakennuksen ympärille, niihin paikkoihin, joihin hänellä oli tapana mennä rukoilemaan.

Olav kuuli syyspuoleen puhuttavan Eirik Olavinpojan jättäneen luostarin, koska hän tunsi tarvetta saada viettää vieläkin ankarampaa katumuselämää. Hänen aikomuksensa on rakentaa itselleen maja kirkkomaalle ja asettua sinne erakoksi. Tässä pitäjässä ei sellaista ollut ennen ollut, niin että ihmiset puhuivat siitä paljon — toiset pilkkasivat, mutta toiset arvelivat siitä tulevan suurta hyötyä paikkakunnalle. Olav huomasi viimein, että Eirik oli itse tavalla tai toisella pannut tällaiset huhut liikkeelle, ja hän otti pojan lujille. Eirik tuli kovasti hämilleen — ja nyt ensimmäisen kerran luostarista tulon jälkeen isä huomasi hänen olevan epävarman ja räpyttelevän silmiään. Mutta hän vastasi, ettei hän itse ollut milloinkaan aikonut ruveta erakoksi, hän oli vain kertonut jostakin, jota oli lukenut talvella refektoriossa eräästä kirjasta, jonka nimi on Vitae Patrum.

Eräänä päivänä Eirik tuli Olavin luo kysyen, saisiko hän ottaa vanhimman Rundmyrin lapsista Hestvikeniin. Pojasta oli tullut raajarikko sairastettuaan jotakin tautia seitsenvuotiaana; kun hänet kesäisin pantiin pihalle maahan, pääsi hän laahautumaan eteenpäin vähän matkaa käsivarsillaan, eikä hän osannut puhua ensinkään. Ennen sairastumistaan hän oli ollut pirteä ja kaunis lapsi — hän ei ollut Ankin enemmän kuin Livinkään näköinen, vaan muistutti erästä nuorta ja iloista, punatukkaista ja ruskeasilmäistä renkiä, joka oli ollut Hestvikenissä edellisenä talvena ennen heidän naimisiin menoaan. Mutta se ei vähentänyt Ankin isänrakkautta, ja kun poika nyt makasi sellaisena, sanoivat sekä Anki että Liv mieluimmin kadottavansa kaikki muut lapsensa, paitsi tätä poikaa. Mutta vaikkakin he rakastivat häntä sillä lailla ja vaikka he aina saivat niin runsaasti antimia Hestvikenistä, ettei heidän tarvinnut kärsiä puutetta, makasi sairas poika täynnä haavoja ja syöpäläisiä ja oli menehtyä omiin likoihinsa. Vanhemmat kyllä puuhailivat hänen kanssaan, pistivät hänen suuhunsa parhaat suupalat, mutta lialle he eivät voineet mitään. — Olav ei voinut mielestään kieltää Eirikin pyyntöä, sillä lapsi oli hänen kummipoikansa ja nimenä hänen mukaansa Olav. Hän sanoikin vain, ettei Eirik saisi tuoda poikaa tupaan, ellei hän saisi tästä pois syöpäläisiä ja saisi haavoja niin puhtaiksi, etteivät ne niin haisisi. Eirik piti Olav Livinpoikaa ladossa, kunnes tuli kylmä, sitten hänen täytyi ottaa poika tupaan makaamaan. Eirik oli saanut hänet aika puhtaaksi, ja poika oli opetellut kulkemaan jonkin askelen kahden sauvan varassa. Talven mittaan hänestä lähti sen verran, että hän pystyi näpertelemään yhtä ja toista pientä: liottamaan vitsaksia ja suolilankaa, hiomaan karkeita puukapineita ja sen sellaista. Hän oppi puhumaankin vähän paremmin, mutta änkyttäen ja epäselvästi se kävi. Hänen huoneessa olostaan seurasi sentään monta ikävyyttä. Talon väki ei ollut hänelle epäystävällistä, ja jos Olav Auduninpoika joskus kääntyi kummipoikansa puoleen, tapahtui se aina hyvällä — oikeastaan Olav ei ollut tyytymätön nähdessään lapsiraukan saavan nyt kristityn ihmisen hoitoa — mutta kun häntä suututti sairaan tuottamat vaikeudet, sai Eirik kokea isänsä huonoa tuulta.

Olav ei tiennyt vielä mitään siitä, miten Gunnarsbyssä otettiin vastaan tieto Hestvikenin pojan kotiin tulosta. Mutta hän ei voinut saada pois mielestään pahoja aavistuksia sitä muistaessaan, eivätkä nämä ajatukset kauan pysyneetkään pois mielestä.

Syysmyöhällä Olav ennätti käydä Oslossa. Hän meni myös minoriteettiluostariin. Mutta hän huomasi pian, ettei hän täältä saisi lisätietoja Eirikin erosta. Veljet pitivät sitä luostarin sisäisenä asiana, ja konventin vaikeneminen oli kuin muuri, jota vastaan törmäsi. He puhuivat Eirikistä ainoastaan hyvää, sanoivat kiintyneensä nuoreen veljeensä sydämellisesti, mutta kun oli selvinnyt sekä hänelle itselleen että heille, että Jumala tahtoo kuljettaa tätä sielua muita teitä kuin munkkielämän kautta, niin —.

»Silloinko se teille selvisi, kun hän hyökkäsi Tveitin miehen kimppuun?» Olav kysyi.

Hän oli kuullut sen Claus Wiephartilta. Eräs hurskas tveittiläis-leski oli lähettänyt sanan luostariin haluavansa lahjoittaa sinne vähän vaatetta ja ruokatavaroita. Veli Stevnen oli määrä hakea lahjat ja hän otti veli Eirikin mukaansa; hänen piti auttaa kotiin kantamisessa. Mutta kun he jo seisoivat valmiina, kummallakin säkki selässään ja aikoivat lähteä pihalta, palasi lesken poika kotiin, ja koska hän ei tuntenut sellaista rakkautta kerjäläismunkkeihin kuin äiti, haukkui hän molemmat munkit — mutta veli Eirik ei voinutkaan hillitä itseään, vaan viskasi säkin maahan, hyökkäsi talonpojan niskaan ja iski häntä poskelle, niin että mies kellahti nurin. Veli Stevne oli tosin nuhdellut häntä heti siinä, ja Eirik oli pyytänyt talonpojalta anteeksi ja kotona luostarissakin hän oli saanut harjoittaa katumusta; ei ollut hyvä elvyttää tällä lailla eloon paljasjalkamunkkien entisen sotaisuuden muistoja. Mutta seikkailusta puhuttiin paljon.

Olav oli luullut vian olevan tässä. Mutta gardiani ei myöntänyt. Ei, hän sanoi, noviisia ei voinut sellaisen harha-askelen vuoksi erottaa, kun hän kerran oli osoittanut selvää katumusta. Eirik ei ollut koettanut puolustaa kiivauttaan, vaan taipunut katumusharjoituksiin, niin että häntä voitiin pitää nöyryyden esikuvana.

Silloin gardiani sanoi vihdoin — Eirikhän oli tullut tänne, koska hän luuli olevansa kutsuttu papiksi. Mutta koska siinä kerran oli este —

»Este?» Olav lehahti tulipunaiseksi. »Kuka niin on sanonut, isä, että olisi olemassa este?»

»Pyhän kirkon laki on sellainen. Ei kukaan ruumiiltaan tai jäseniltään viallinen voi palvella alttarilla. Niin ettei Eirik voi viallisella kädellään —»

Olav vaikeni. Hän ei ollut muistanut että Eirikiltä puuttui vasemman käden pikkusormesta kaksi niveltä. Hän oli heti ajatellut Eirikin syntyperää.

Gardiani jatkoi nopeasti ja varmasti: Eirik oli pyrkinyt heidän veljeskuntaansa, koska hän oli luullut Jumalan valinneen hänet papiksi. Mutta koska Jumala ei milloinkaan anna ihmisille tehtävää, jota hän ei voisi täyttää, oli siis selvää, että Eirik Olavinpoika oli tässä erehtynyt. Mutta silloin saikin asia toisen luonteen. Koevuotensa loppuajan Eirik oli pyrkinyt selvyyteen, oliko hän sopiva palvelemaan Jumalaa maallikkoveljenä, mutta he olivat lopulta tulleet siihen tulokseen, ettei niin ollut —.

Olav sai luvan tyytyä siihen. Veljet eivät puhune mitään saamistaan lahjoista Eirikin tullessa heidän luokseen, mutta eivät myöskään mitään niistä, mitä heille luvattiin myöhemmin. Niin että näitä asioita ei kosketeltu ensinkään.

Mutta Olav Auduninpoika erosi minoriiteistä melko viilein mielin. Ja senjälkeen hän puhui näistä munkeista aina vastenmielisesti. Ja koska häntä muuten pidettiin hurskaana miehenä, joka suosi munkkeja ja pappeja, niin ettei edes sira Hallbjørn Erlinginpojasta ja hänestä tullut vihamiehiä, arvelivat ihmiset hänellä olevan täyden syyn valittaa paljasjalkamunkkien käytöstä tässä asiassa.

Totta on, että Eirikin päätöstä ensimmäisenä järkytti tieto siitä, ettei hänestä voisikaan tulla pappia.

Hän oli heittäytynyt uuteen elämäänsä niin palavalla innolla, että noviisimestarin, veli Einarin, täytyi pikemminkin häntä pidättää. Moni munkeista tapasi jäädä kirkkoon aamusaarnan jälkeen rukoilemaan seuraavaan saarnaan asti. Eirik tahtoi heti saada jäädä joka aamu, ja veli Einarin täytyi pakottaa hänet palaamaan dormitorioon ja käymään levolle.

Eirik ei omasta mielestään tarvinnut sen enemmän unta kuin lintu oksalla. Olipa hän miten väsynyt tahansa, kun hänet herätettiin matutiniin — herätti kesäyön viileä ilma hänet täysin valveille hänen tullessaan luostarin pihalle. Kun hän astui luostarin kylmään, puolihämärään kirkkoon, oli hänellä sama tunne kuin lapsena hypätessään uimaan. Aamusaarnan jälkeen alkoi suuressa, korkeakuorisessa kirkossa valkenemistaan valjeta. Juhannuksen aikana aamuauringon ensi säteet pilkistivät Akerinseutujen ylimmille harjuille veljien lähtiessä kuorista ja kulkiessa viheriän pihamaan poikki takaisin makuusuojiinsa.

Mutta hän sai luvan kahdesti viikossa jäädä kirkkoon aamusaarnan jälkeen. Hänen polvillaan rukoillessaan selvenivät kuori-ikkunoiden kuvat, värit alkoivat loistaa — sitten osui aurinko lasiin ja sen puna ja kelta hohti ja säteili, kunnes kuoriin tuli yliluonnollinen valo ja lämpö auringon säteistä, jotka kirkastivat seinien kuvat ja alttarin ristin ja kynttilänjalat sinisin, sinipunaisin ja kultaisin valoläiskin. Veljien tullessa takaisin ensimmäiseen messuun oli kirkko jokaista nurkkaansa myöten täynnä aurinkoa ja auringon heijastusta — ja silloin alkoi kirkon laivassa kuulua askeleita ja askelten kaikua ihmisten tullessa sinne messua kuulemaan.

Aina laulamassa ollessaan hän tunsi samaa pursuavaa riemua: hän iloitsi jokaisesta päivästä, jolloin hän sai laulaa mukana messussa, hän iloitsi jokaisesta sunnuntai- ja juhlapäivästä, sillä silloin laulettiin myöskin aikarukouksissa, hän iloitsi kaikista sielumessuista, sillä silloin hän oli mukana ja lauloi vigilian edellisenä iltana. Hän oli aina iloinnut omasta kauniista äänestään. Hän ajatteli nyt, mihin hän oli käyttänyt tätä kallisarvoista lahjaa, ja hän otti pyhällä kunnioituksella vastaan opetusta, miten hän sitä voisi käyttää Jumalan ylistykseksi. Silloin hänen mieleensä tulivat sanat, ensimmäiset, mitkä hän tässä talossa oli oppinut: »Eructavit cor meum verbum bonum; dico ego opera mea Regi.» [Ps. 45. Sydämeni vuodattaa kauniin puheen; minä ajattelen: »Teokseni puhuu kuninkaasta.»] Eirik valitsi usein tämän psalmin, joka alkaa näillä sanoilla, tutkistelunsa esineeksi, jäädessään kirkkoon aamuisin — hän ei osannut sitä vielä sanasta sanaan, mutta opitussakin oli jo kyllin rikkautta.

Ensimmäinen ajatus hänen rukoilemaan antautuessaan — että hänen kristinuskonsa oli ollut kuin luhtihuone täynnä lukituita arkkuja, joita hän ei ollut milloinkaan ajatellut avata — oli pysynyt hänen mielessään. Nyt hän sai joka päivä käsiinsä uusia avaimia Ja hänestä tuntui, ettei ihmiselämä tässä maailmassa ole koskaan niin pitkä, että hän ennättäisi tarttua muuta kuin vain pieneen murto-osaan kaikesta siitä hyvästä, mitä on kätkettynä uskon salaisuuksiin.

Eräänä päivänä oli refektoriossa luettu eräästä kirjasta, joka puhui Paratiisista. Eirik muisti sitä polvistuessaan seuraavana aamuna kuorissa ja ajatellessaan Getsemanea. Hän näki Paratiisin edessään: se on heidän puutarhaansa muistuttava puisto, jossa hedelmäpuut ovat täpötäynnä raakaleita ja jonka lavojen muheasta mullasta kohoaa ruokayrttejä, ja kukat puhkeavat pitkin seinäviertä. Sellaiseksi Jumala oli istuttanut ja kylvänyt ensimmäisten ihmisten oman maan. Hän oli kieltänyt koskemasta yhteen ainoaan puuhun, mutta sen vuoksi he uskoivatkin käärmettä heti, kun se houkutteli heitä sanoen: tämä puu on kaikkein paras — ja he olivat heti valmiit siitä ryöstämään. Se oli se puutarha, jonka Jumala antoi ihmissuvulle huomenlahjaksi. Mutta Getsemanessa seisoi öljypuun hoikka, kuivunut runko jäykkänä ja käyränä kuutamossa — heillä oli luostarissa muutamia öljypuun oksia, jotka oli tuotu heidän isänsä Pyhän Fransiskuksen syntymälinnasta, ne olivat rumia ja karkeita, lehdet sitkeitä ja kurttuisia. Sellaisiksi ihmiset olivat puutarhansa istuttaneet ottaakseen Jumalan siellä vastaan Hänen astuessaan alas heidän joukkoonsa vapahtamaan heitä synneistä. Tällaisten katkerien, kuivuneitten pensaitten välissä hän oli maannut kasvoillaan verta hikoillen, ja hän näki kalkin pohjalla kaiken sen pahan, mitä Aadamin ja Eevan suku oli tehnyt ja tekee aikojen alusta tuomiopäivään asti. Kalkissa oli kaikki vuodatettu veri ja ryöstöt ja murhat ja väärät valat ja petokset ja haureus ja petollinen ystävyys, ja hänen oli otettava kaikki harteilleen ja sovitettava — ja portin vieressä hänen opetuslapsensa nukkuivat, mutta linnasta saapuu jo rinnettä alas Juudas, johtaen ylimmäisten pappien palvelijoita ja Pilatuksen sotilaita soihtuineen, miekkoineen, keihäineen sitomaan ja lyömään ja surmaamaan Jumalaa.

— Sinä aamuna ei kirkossa ollut ketään muita. Eirik ryömi polvillaan sakramenttikopin luo, avasi vaatteensa ja antoi niiden valua alas vyötäisille asti. Sitten hän otti solmunuoran, jota hän kantoi vyöllään, iski sillä itseään, kunnes se tuli vallan punaiseksi verestä.

Hänet lähetettiin päivällä puutarhaan kitkemään. Oli polttavan kuuma auringonpaiste. Hän ei tuntenut ensin kipua haavaisessa selässään, mutta lavojen välissä ryömiessään, ja kun karkea vaippa tarttui kiinni rikkinäiseen ihoon ja läksi siitä jälleen irti ja päivä paahtoi häneen suoraan, tuntui kuin hartioissa olisi ollut polttava tuli. Mutta tuska täytti hänet syvällä ja hiljaisella innolla, sillä hän ajatteli tuntuvan aivan samanlaiselta, jos on painava risti selässä — ja silloin hänestä tuntui, että hän on liian arvoton, ja hänessä heräsi sellainen nöyryys, että hän olisi mielellään heittäytynyt suulleen multaan. Hän alkoi nyt ensimmäisen kerran tuntea, mikä tarkoitus on katumuksen harjoituksella ja väkivallalla omaa itseään kohtaan — ettei se ollut päämäärä, vaan väline: ruumis tarvitsi kuritusta ja sen oli opittava tottelemaan kuten hevosta kasvatetaan, ja hänelle avautui eteen pilkahduksia teistä, jotka avautuvat sielulle, joka oppii hallitsemaan lihaansa.

Mutta puhuttuaan tästä isä Einarille seuraavassa ripissä tämä sanoi vakavasti, että tulokas saattoi näillä teillä helposti kulkea harhaan, ja hän kielsi oppilasta harjoittamasta katumustöitä neuvottelematta ensin hänen kanssaan.

Kaikki kotona olevat veljet työskentelivät koko aamupäivän päivällisiin asti ristikäytävällä. Ainoastaan kirkko ja itäinen sivulaiva — konventtihuone ja kirjurintupa olivat vasta kivestä muuratut. Kivillä laskettu pilarikäytävä ulkopuolella, piharakennuksesta länteen ja etelään oli puurakennuksia, joita ympäröivät hirsiset kuistikot. Kivirakennuksen edessä ristikäytävällä istuivat lukevat ja kirjoittavat veljet, mutta eteläisen siiven edustalla istui vanha veli Arnstein Antonius kangaspuittensa ääressä, ja siellä olivat veli Sigvard ja veli Johannes sorveineen ja hakkuupölkkyineen. Näinä aamupäivätunteina oli veli Eirik veli Hubertin luona, tämä vanha, saksalainen munkki kuului siihen ensimmäiseen veljeskuntaan, joka täällä oli taloa perustettaessa. Hänen oli määrä opettaa noviisille lukutaitoa ja latinaa, ja saadakseen olla rauhassa he istuivat ristikäytävän takimmaisessa nurkassa, aivan kirkonoven pielessä.

Tänä kesänä oli paitsi Eirikiä ainoastaan yksi nuori veli, veli Arne, mutta hän oli ollut täällä seitsemännestä ikävuodestaan asti, jolloin hänen isänsä, veli Sveinko, oli tullut tänne — äiti oli kahden tyttären kera liittynyt Ginisayhin, ja vanhin näistä sisarista oli jo kuollut kahdeksantoista ikäisenä, kuuluisana hurskaudestaan. Veli Arne oli ainoastaan seitsentoistavuotias, mutta jo täysinoppinut pappi, niin että Eirik sai opetella yksin, ja hän olikin niin nopea oppimaan, että sekä hänen oppimestarinsa että noviisimestari ihmettelivät. Ja sitten eräänä päivänä, kun Eirik oli piirrellyt taulunsa jälleen täyteen, ja kirjoitus oli niin kaunista ja selvää viheriässä vahassa, että veli Hubertin täytyi näyttää sitä jollekin toisellekin, ennenkuin se jälleen tasoitettiin: »— on suuri vahinko, että veli Eirik on vajaajäseninen, niin ettei hänestä voi tulla pappia.»

Se oli ensimmäinen harmaa pilvenhattara Eirikin kirkkaalla kesätaivaalla. Hän oli ollut niin pieni sen sormen menettäessään, hän oli tottunut olemaan ilman sitä — eikä hänen mieleensäkään ollut johtunut, että se voisi estää häntä alttaripalveluksesta. Noviisimestari huomasi sen kovin koskevan nuorukaiseen — silloin hän jutteli tälle siitä ja huomautti sen auttavan paljon enemmän täydellisyyttä kohti, kunhan hän kantoi kärsivällisesti ne ristit, jotka hänen kannettavakseen on pantu, kuin jos hän olisi itse kerännyt niitä oman mielensä mukaan vaikka miten paljon. Ja maallikkona hän saattoi saada aikaan aivan yhtä paljon kuin pappinakin; heidän isänsä, Pyhä Fransiskus itse, ei ollut milloinkaan halunnutkaan olla muuta kuin maallikko, ja hän olikin ensin aikonut perustaa järjestönsä maallikko-veljeskunnaksi.

Eirik kuunteli nöyränä noviisimestarin puhetta, ei maininnut sitten enää mitään koko asiasta, mutta oli kauan aikaa alakuloinen. Ja sitten alkoi syksy lähestyä.

Heillä ei ollut enää mitään tekemistä puutarhassa. Herneenvarret olivat maassa hallanpanemilla, harmailla saroilla ja härmä peitti valkoisena hedelmäpuitten alle pudonneet lehdet. Munkit olivat jo aikaa sitten ottaneet aamusaarnaan mennessään käytäntöön pienet lyhtynsä. Oli noustava vuoteen ohuen peiton suomasta niukasta lämmöstä kylmään dormitorioon ja ristikäytävälle, jossa raaka aamuhuuru nipisti nenää ja kylmäsi alastomia jäseniä. Talvihuuru peitti villan tavoin luostarin; kun joku tuli ulos, näytti se tunkeutuvan kimppuun ja peittävän pienen käsilyhdyn härmään. Mutta kirkossa oli vielä kylmääkin kylmempi.

Eirikillä oli niin vilu, että hänen aivonsa tuntuivat jäätyvän pääkopassa. Hän ei ymmärtänyt lukemastaan officiestä sanaakaan, sillä häntä paleli niin, ettei jaksanut ajatella sen merkitystä. Huuru tunkeutui kirkkoonkin; kuorituolien kynttilät paloivat usvan sisässä ja veljesten hengitys tuli suusta ulos valkoisena savuna. Mutta alhaalla laivassa vallitsi pilkkopimeys.

Hän oli nyt huolissaan niistä kahdesta aamusta, jolloin hänen oli lupa jäädä aamusaarnan jälkeen yksin rukoilemaan. Kylmästä kankeana hän makasi polvillaan tiukasti luotuina sakramenttikopin edessä kilottavaan pieneen lamppuun. Hän tiesi takanaan olevan aution mustan kirkon, hautapaadet lattialla. Aivan kuorikaaren edessä lepäsi sira Hallbjørn — eikä Eirik päässyt eroon ajatuksesta: entäpä jos pappivainaa näyttäytyy hänelle jonakin aamuna Jos hän nyt kääntyisi ja näkisikin sira Hallbjørnin seisovan takanaan, veri vuotaisi murskatusta pääkopasta pitkin kalpeita, luisevia kasvoja, messuhaka, jossa hänet haudattiin, olisi veripilkkuja täynnä —.

Hän kuuli silloin tällöin jonkun sinne hänen tavallaan jääneen veljen hiljaa mutisevan. Mutta he olivat enimmäkseen aivan hiljaa. He olivat eläneet tätä elämää vuosikausia, kesät, talvet, ja näytti siltä kuin ei kesäaamujen sanomaton ihanuus enemmän kuin talviöittenkään autio kaameus olisi heihin enää mitään vaikuttanut.

Hän koetti pysyä rohkeana ajatellen koko ajan kiinteästi sakramenttikoppia. Mutta tämäkin salaperäisyyksineen peloitti enemmän kuin rauhoitti — että Jumala itse olikin antanut sulkea itsensä tähän pieneen, maalattuun puutorniin ja oli siellä. Valppaana Hän täytti kirkon ruumiillisella olemuksellaan, hengellään ja sielullaan, katseli hänen syntiseen sydämeensä ja näki hänen mielensä masennuksen, näki kaiken, mitä kaikkien sydämissä liikkui — ja koko jumaluutensa voimalla Hän huolehti koko tästä talven maasta, täytti kaikki asumukset: jääkylmän luostarin — Ja kaupungin, sekä vuonon ja kodit sen jäätyneillä rannoilla — ja Hestvikenin, Rundmyrin, Konungahellan — kaikki paikat, mitä hän vain muisti. Kesällä tässä polvistuessaan ja tuntiessaan koko ihanuuden saada puhutella Jumalaa näin läheltä, tuotti lakkaamatonta riemua tieto, että Jumala ruumiillisesta läsnäolosta sakramentissa lähtee näkymättömänä läsnäolemaan kaikkialla — ulkona ristikäytävän täyttävään auringonpaisteeseen, mikä muhensi puutarhan mullan niin, että nuoret versot aamusta iltaan nostivat yhä pitenevät päänsä, mikä virtaili puitten lehtikatoksen lomitse — kaupungin ympärillä kaartuvan lahden ja saarten ja metsämaitten kylpiessä autereessa. Mutta nyt talven kouristellessa maailmaa se muuttui vain epämiellyttäväksi — ikäänkuin se aavistaisi Kristuksen ja Saatanan välisen taistelun, elämän ja kuoleman välisen painin. Kaikista näkyvistä ja aineellisista asioista tuli vain elottomia pikkuseikkoja, jotka painuivat raivoavan taistelun pyörteeseen.

Hän ei tahtonut pyytää päästä näistä valvomishetkistä, joita hän oli itselleen pyytänyt. Mutta jonkin ajan kuluttua veli Einar huomasi, ettei Eirik niistä enää hyötynyt mitään, ja hän kehoitti nuorukaista joksikin aikaa menemään nukkumaan joka aamu aamusaarnan jälkeen.

Mutta Eirikin oli vaikeata päästä jälleen uneen. Hän ei päässyt lämpenemään kapealla vuoteellaan, ohut olkisäkki allaan ja kaksi ohutta peittoa päällään. Iltaisinkin hän nukkui myöhään kylmän vuoksi — ja niin hän oli aina väsynyt, eikä hän tahtonut aamuisinkaan nukkua pelosta, ettei hän taas heräisi ensi messuun. Ja jos hän vähän lämpeni vuoteessaan, alkoivat kylmänkuhmut sormissa ja varpaissa polttaa ja syyhyttää vallan sietämättömästi.

Hän oli itsekin epätoivoissaan alakuloisuudestaan, ja hän yritti rohkaista mieltään: eikö hän ollut kokenut paljon sellaista, joka oli ollut hyvän joukon kovempaa, eikä hän ollut sellaisesta välittänyt kerrassaan mitään! Hän koetti ajatella ratsastusta myrskyssä ja lumipyryssä, niin kovassa, että töin tuskin voi erottaa oman ratsunsa päätä. Tai veneessä talvella — sitäkin yötä viime vuonna heti hänen kotiintulonsa jälkeen, heidän purjehtiessaan Tunsbergiin ja myrskyn silloin puhjetessa. Pimeässä jymisi ja myrsky-yössä kävi pauhu ja kohina — tuo valkoinen seinä, joka tuolla edessäpäin näytti elävän, oli varmaankin Rakkekarit, ja he ajautuivat niitä kohti; aallon kohottaessa heitä korkealle harjalleen hänestä näytti karikko olevan yhä lähempänä. Kaikki, mitä heillä oli yllään, oli läpeensä jäässä heidän vihdoin myöhään aamulla päästessään satamaan kaukana vuonon eteläpäässä — hän oli arvellut, ettei Knut eräs Ragnan pojista, pääsisi siitä ehjin nahoin. Ja oliko hänestä itsestään nyt tullut sellainen pehmeä raukka, että hän valitti kylmänpahkojen kirvellessä, hän, joka oli useamman kuin yhden kerran saanut riisua saappaat paleltuneista jaloistaan ja joka oli tottunut siihenkin, että meri ja suola poltti käsien veristä ihoa —.

Mutta sellaisiin vastuksiin oli totuttu ja ne otettiin vastaan sellaisina kuin ne tulivat. Ja niiden mentyä — jos hengissä selvittiin — seurasi suloinen tunne siitä, että oli päässyt sisään, sai sulatella jäätyneitä jäseniään, syödä kyllikseen ja juoda kyllikseen, ryömiä nahkasten alle jossakin, pari kolme miestä samaan vuoteeseen, niin että he lämmittivät toisiaan, ja nukkua kuin tukki. Ja aina seurasi sama uutuuden viehätys: ei milloinkaan tiennyt, miten kävisi, eikä kukaan tiennyt, mitä huomispäivä toisi tullessaan —.

Mutta tässä oli koko elämänura kysymyksessä — joka kesän lämmön ja sielun ilon jälkeen kuljettiin talvea kohti ja se merkitsi vilua, valvomista, rukoilemista, paastoamista ristinmessusta syksyllä pääsiäiseen asti, läpeensä viluissaan, niin etteivät lepohetket kovalla vuoteella eikä lyhyt hetkinen refektoriossa riittänyt kerrassaan mihinkään. Sillä ei pitänyt ajatella, ottaa päivät vain sellaisina kuin ne tulivat, sillä muutosta siihen ei tullut, ennenkuin Jumala teki ilman jälleen lämpimäksi.

Ja Eirikille selvisi, mitä oikeastaan oli munkkien ankaruus ja sen tuottama uhri — miehen oli päätettävä — ja päätettävä koko iäkseen luopua kohtalon leikistä ja valittava elämä, josta kaikki yllätykset ovat pois suljetut ja jossa kaikki on tahdosta riippuvaa. Vieläpä tahdon alistaminenkin oli tahtomista. Mutta siksipä hänestä tuntuikin, ettei hän voinut sitä tehdä!

Hänen täytyi lopuksi kertoa isä Einarille, miten asian laita oli. Munkki vastasi kohtalon seuraavan ihmistä luostariinkin, tai oikeammin sanoen: Jumala voi lähettää hänelle hyvin paljon monenlaista aivan odottamatonta, kuten esimerkiksi sairautta ja matkoja. Eirikin oli vain rukoiltava voimaa voittaakseen tämän kiusauksen.

Ja Eirik rukoili. Mutta hän tiesi itse, että syvempää, kuin mistä tämän rukouksen sanat lähtivät, ääni rukoili: — »Suo minulle se armo, jota nyt anon! Lähetä minut kotiin —!»

Hän ajatteli joskus, että Saatana ehkä juuri siten osoittikin suurinta viekkauttaan — ettei se houkutellut häntä millään hänen nuoruutensa siveettömään elämään kuuluvalla. Hän vihasi niitä ajatuksiakin ja hän vihasi senaikaista itseään. Vaikkapa hänen olisikin palattava maailmaan takaisin, ei hänestä sentään milloinkaan tulisi sellaista.

Hestvikenin muisto tulvehti esiin ja valtasi hänet, öisin maatessaan hän muisteli, muisteli koko ruumiillaan ja kaikilla aisteillaan. Ei missään koko maailmassa ollut sellaista hajua kuin heidän omalla rannallaan, heidän viljansa kuhilailla, jakun yöllä oli niille tullut huurretta, oli vallan toisenlaista kuin vilja muilla pelloilla — hän makasi ja oli tuntevinaan heidän omien heinäsuoviensa tuoksun ja vuonon ympärillä vuorilla kasvavien lehmusten lemun. Hänen suljettujen silmäluomiensa alla vilisi kuvia siitä maasta, josta hän oli eronnut: Kverndalenin luhtaniityt, se pieni, kuiva mäki, jolta hän löysi lappalaisten nuolia, jokainen kotivuoren halkeama, Hevostunturin musta seinä rakennusten takana ja Härkätunturin punertava, sileäpintainen kylki merestä kohoavana, aallokko sen alla, hyvillä ilmoilla raikkaana ja valkoisena — syysiltoina siellä pimeässä mylvi ja öisin valkoharjaiset hyökyaallot siellä löivät painia.

— Useimmissa Hestvikenissä syntyneissä vasikoissa oli taikamerkki, useimmiten valkoinen läiskä — sydämenkuva otsassa tai kupeella valkoista tai jalat valkoiset. Hän muisti minkänäköistä oli niiden syödessä suolaista heinää laitumella tai ollessa suurella, tasaisella rantaniityllä Saltvikenissä ja kaskimailla, joilta metsä oli hakattu ja kaskettu. Mutta suuret kanervat olivat jäljellä tummina ja sakeina. Hän muisti suolapadat ja talon vähän ylempänä, sen rakennukset olivat rappeutuneet, yhtä vain pidettiin kunnossa, niin että suolankeittäjät ja heinämiehet voivat siinä viettää yönsä. Isä antoi talon olla vain laidunmaana, mutta Eirik itse oli aina ajatellut, että kunhan hänen aikansa tulee, hän ottaa sen jälleen hoitoon — siitä voisi tuliakin paljon parempi viljatalo kuin mitä päätila Hestviken olikaan.

Eikö kaikki tämä, mikä houkutteli ja veti hänen sekä sieluaan että ruumistaan, ollut syntiä — sehän oli rehellistä, kristillistä elämää sekin. Sukupolvi toisensa jälkeen oli Hestvikenissä elänyt miehiä, jotka antoivat Jumalalle kunnian ja tottelivat Hänen käskyjään, he olivat olleet köyhille ja vieraille anteliaita, heillä oli ollut sekä voimaa että tahtoa suojella leskiä ja heikkojen oikeuksia — olivat olleet ensimmäisiä aseisiin tarttumaan, kun joko sisäiset tai ulkonaiset viholliset uhkasivat talonpojan rauhaa. Jos Jørund Rypasta tulisi isän seuraaja, tulisi moni talon asioista muuttumaan toiseksi kuin se oli ollut ammoisista ajoista hän tunsi siksi paljon lankoaan. — Ja hän itse, joka oli koko elämänsä iän ajatellut vain, että kunhan hän kerran saa Hestvikenin.

Hän ei tuntunut edistyvän enää lukemisessa ja kirjoituksessakaan. Heitä oli sitäpaitsi nyt kaksi noviisia veli Hubertin opetettavana — jo varhain syksyllä eräs köyhä torpan poika Eikeristä oli liittynyt veljeskuntaan. Kerrattiin paljon sellaista, minkä Eirik jo oli oppinut, ja nyt se kävi hitaasti, sillä tämä veli Torbjørn oli kovin hidasjärkinen.

Noviisimestari, veli Einar, menetti vähän kerrassaan uskon Eirik Olavinpojan luostarikutsumukseen. Hän oli kiintynyt nuorukaiseen eikä epäillyt, ettei Jumala ollut herättänyt häntä ajattelemattomuudestaan ajattelevaksi mieheksi. Eirikin lämpö ensi aikoina, hänen intonsa taipua järjestön sääntöihin, oli ollut paljon enemmän kuin vain päähänpisto.

Mutta siinä oli ensiksikin se, että rakkaus naiseen oli ajanut hänet luostarin portille — joskin oli paljon muutakin. Mutta noviisimestari oli tullut siihen tulokseen, että niistä tuli harvoin hyviä munkkeja, jotka olivat kääntäneet rakkautensa Jumalaan, koska eivät olleet saaneet sitä, johon heidän sydämensä oli maailmassa kiintynyt. Ja hän ei tiennyt, mitä oli oikeastaan tapahtunut Eirikin ja hänen kasvatussisarensa välillä — nyt mies sanoi, ettei ollutkaan tapahtunut mitään synnillistä ja että hän pelkäsi nyt Perkeleen houkutelleenkin sanomaan sen pahemmaksi kuin se oli, saadakseen hänet luostariin ilman munkkikutsumusta — silloin hänestä tulisi huono munkki ja itse Pahan varma saalis. Veli Einar oli tosin nuhdellut häntä ankarasti sellaisesta puheesta: Perkeleellä ei ole sen suurempaa valtaa ihmiseen kuin mitä Jumala hänelle suo ja mies itse antaa hänelle, eikä hän voi riistää Jumalan palvelijoita pois Jumalan perheväen piiristä, elleivät he itse avaa hänelle ovea. Mutta Eirikin sanoissa piili jotakin; noviisimestari oli huomannut, ettei Eirik milloinkaan puhunut valhetta tieten tahtoen, mutta oli päivänselvää, ettei mies itse muistanut, miten asian laita oikein oli. Ja hän oli nähnyt sen jo monta kertaa. — Eirikin oli vaikeata muistaa jotakin asiaa niin hyvin, että hän voisi kertoa sen samalla tavalla kaksi kertaa peräkkäin. Mutta jos se oli virhe missä asemassa tahansa olevalle miehelle, oli se munkille suuri virhe.

Ja Eirik oli luonteeltaan epävakainen ja sellainen hän varmaankin tulisi aina olemaan. Hänellä oli sellainen mielenlaatu jonkalaisia veli Einar oli nähnyt jo enemmän kuin tarpeekseen, ja luostarille oli onnettomuudeksi saada sellainen veli, joka aina kaipasi vaihtelua — aina halusi toista tointa tai toista työtä kuin mihin hänet oli pantu, toivoi pääsevänsä toiseen taloon, kunnes hän on koettanut kaikki järjestönsä luostarit kolmessa, neljässä kuningaskunnassa. Mikä risti veljeskunnalla oli esimerkiksi Edvin Rikardinpojasta; mies oli mitä hurskain ja puhdassydämisin, mutta hänessä asui levoton henki. Hänen vaellushalulleen keksittiin sentään lääke — hän oli sellaisen kuvamestarin kirjoissa, että hän sai tuon tuostakin kutsuja tulla milloin sinne milloin tänne työtä tekemään. Mutta sellainen levottomuuden henki tartuttaa pian koko luostarin. Veli Einar oli itse ollut mustainveljesten munkki benediktiläisten luona Bjørgvinissä kymmenen vuotta, ennenkuin hän sai kutsumuksen siirtyä ankarampaan järjestöön, ja nyt hän oli ollut minoriteettimunkkina yli kolmekymmentä talvea, mutta hän oli yhä edelleenkin sitä mieltä, ettei munkki saa ilman vakavaa syytä jättää sitä luostaria, jossa hän ensin on lupauksensa antanut.

Kevään tullen Eirikin rakkaus luostariinsa heräsi jälleen — mutta myöskin kaipuu Hestvikeniin kasvoi, Ja hän oli nyt aivan onneton, sillä hänestä tuntui, ettei hän nähnyt tietä edessään, ja vaikka hän miten paljon tahansa rukoili ja kuritti itseään, repi ikävä häntä yhä molempiin suuntiin. Kun hänen koevuotensa oli kulunut, oli hänen määrä odottaa syksyyn asti vihkimistään — silloin piti molempien toistenkin noviisien, veli Arnen ja veli Torbjørnin, tehdä lupauksensa.

Hän sattui sitten erehtymään ja lyömään Tveitin poikaa niin, että tämä joutui sairastamaan. Jospa se pojanjolppi olisi häväissyt häntä — hän olisi luullut voivansa sietää sen. Mutta koska oli kysymys siitä talosta, jota hän rakasti vieläkin enemmän nyt, kun hän jo puolittain oli päättänyt jättää sen ja veljet, joista hän piti, ja veljeskunnan puvun, jota hän oli koettanut opetella kantamaan kunnialla. — Hän nöyrtyi miehen edessä veli Stevnen ensi sanoista, hän nöyrtyi kotona konventtituvassa — mutta tämä se sittenkin ratkaisi asian lopullisesti.

Mutta sinä päivänä, jolloin kaikki veljet menivät veli Bjørnvardin, tukanleikkaajan, luo ajattamaan päälakensa, eikä hän mennytkään mukaan — silloin hänen sydäntään kirveli. Ja sinä aamuna, jolloin hän oli jälleen puettuna housuihin ja sukkiin, keltainen nuttu yllään ja puukkovyö vyöllään, hän vaipui kerrassaan kokoon — häneltä pääsi kirkossa itku; hän itki häpeästä ja katumuksesta, toivoen valinneensa jäämisen. Mutta hän tiesi itse katuvansa, valitsipa toisen tai toisen tien.

Veljet ottivat häneltä hellät jäähyväiset, lupasivat rukoilla hänen puolestaan — hänhän kuuluisi edelleen heidän joukkoonsa ab extra-veljenä. Hän asteli siltaa kohti häntä hävetti ja hän oli mielestään alaston tässä hänelle oudossa puvussaan, hän häpesi jokaista ihmistä peltiseppämestarin talossa. Ja hänen sydämensä oli surusta halkeamaisillaan, kun hän nosti purjeet ja suuntasi saarten lomitse yksin Galfridin lainaamassa pienessä veneessä.

Ja noustessaan sillalta rinnettä myöten tyhjin käsin ja paljaana — merituulen lyödessä leikkiä hänen edessään, niin että vilja pellolla lainehti liekkien tavoin, ja aurinko loisti silkinhienoilla tähkillä — Eirikin teki mieli hypätä aidan yli hyväilemään tuulen hellimää viljaa.

Isän kylmyys teki hänelle paremminkin hyvää kuin pahaa. Oli raskasta olla kotona niin aivan toisin kuin ennen. Mutta se, ettei hän täällä voinut elää taistelutta sellaista elämää, joka hänen mielestään kuuluu kristitylle miehelle se teki hänet turvallisemmaksi: hän oli valinnut oikein. Hän ei ollut paennut luostarista takaisin vanhaan ajattelemattomaan ja mukavaan elämään — oli olemassa kolmaskin tie, ja sen hän oli löytänyt, se rohkaisi häntä, rohkaisi joka päivä hänen tuntiessaan, ettei sitä ollutkaan helppo kulkea.

Viikon päivät ennen pääsiäistä Olav ja Eirik läksivät yhdessä Galabyhyn. Iltapäivällä, kun asiat oli toimitettu ja Olav istui juomapöydässä nimismiehen ja muutamien vanhempien talollisten kanssa, alkoi pihalta kuulua meteliä — joku poika repäisi oven auki ja huusi, että Eirik Olavinpoika makaa ulkona luultavasti kuolinhaavoissaan.

Olav riensi nopeasti ulos. Taliin luona seisoi joukko miehiä lumessa makaavan miehen ympärillä, josta vuoti verta niin, että maa hänen allaan oli vallan punainen, oikeassa kädessä oli vieläkin tikari. Eirik makasi tajuttomana. Olav kantoi hänet erään miehen kanssa sisään ja laski hänet vuoteeseen tarkastellen haavoja. Hän oli saanut puukon iskun selkäänsä ja toisen eteen solisluun lähelle kasvoissakin oli lyönnin jälkiä. Haavat olivat pahat, mutta ei niistä sentään kuoleman vaaraa ollut, ellei sattunut mitään onnettomuutta. Isän puuhaillessa hänen ääressä Eirik avasi silmänsä.

»Etkö sinä voinutkaan enää hillitä miehekkyyttäsi?» Olav kysyi, vaikkei epäystävällisesti — hän hymyili.

Olav sai tietää, miten kaikki oli käynyt. Kaksi renkiä oli riitaantunut hevosia satuloidessaan — he olivat jo vanhastaan vihamiehiä — ja siitä nousi tappelu, heidän aseensa olivat sisällä talossa käräjistä asti, mutta he tarttuivat puukkoihinsa. Eirikin yrittäessä sovittaa kääntyivät molemmat häntä vastaan, ja hän oli silloin vetänyt tikarin, mutta vain puolustautuakseen; kumpikin rengeistä oli saanut vain jonkin naarmun. He makasivat nyt sidottuina kellarissa.

Eirik palasi tajuihinsa vasta yöllä; hän kuiskasi, että jos tämä olisi hänen menonsa, hän ei tahtonut näitä köyhiä miehiä vastaan nostettavaksi syytettä, vaan hän antoi heille anteeksi, kuten hän toivoi Jumalankin antavan anteeksi hänelle.

Olav ei vastannut siihen. Ei hän enemmän kuin Reidulfkaan aikonut säästää miehiä, jos Eirikin haavat kääntyisivät pahoiksi. Mutta kaikki kävi hyvin; Reidulf haetti sinne vanhan miehen, joka osasi tukkia verenvuodon ja oli hyvä haavalääkäri. Viikon päästä Olav sai siirretyksi Eirikin kotiin Hestvikeniin ja siellä hän itse hoiteli Ragnan kanssa haavoittunutta niin hyvin, että Eirik pääsi jaloilleen jo ennen Valkosunnuntaita.

Tämän jälkeen vallitsi isän ja pojan välillä rauha. Sairaana maatessaan olivat Eirikiltä jääneet aikarukoukset ja muutkin hartausharjoitukset; ylös päästyään hän ryhtyi niihin jälleen, mutta joko hän ei pitänyt niistä niin paljon väliä, tai sitten hän salasi niitä enemmän talon väeltä. Ja jos Olav sattui huomaamaan hänet paternosteria lukemassa tai huomasi Eirikin harjoittavan jotakin lihankidutusta, poika sai päivemmällä kuulla:

»On se sentään hyvä, Eirik», isä virkkoi naurahtaen, »että me olemme nähneet sinun kätesi tikarin varressakin vielä. Muuten meidän muitten olisikin hankalaa asua samassa talossa noin hurskaan miehen kanssa, kuin miksi sinä olet tullut.»

Eirik lehahti punaiseksi. Häntä kiusasi sellainen isän puhe, mutta Olav sanoi sen niin hyväntahtoisesti, eikä hän milloinkaan ollut voinut vastustaa isää tämän osoittaessa hänelle pienintäkin ystävällisyyttä.

XIII.

Eirik makasi valveilla eräänä aamuna Gunnarsbyssä. Jørund pukeutui toisessa huoneen nurkassa. Cecilia tuli sisään jotakin tuoden ja vaihtaen jonkin sanan miehensä kanssa. Silloin tämä sanoi:

Jørund mutisi jotakin vihaisen makuisena. Sitten hän läksi vaimonsa jälkeen.

Eirik nousi ja pukeutui. Hänen tullessaan ulos Cecilia istui multapenkillä tuvan edessä poikansa sylissään. Lapsi nousi äidin helmassa hyväilyä pyytäen; Cecilia painoi lasta rintaansa vasten, mutta hän näytti ajattelevan muita asioita. Eirik tervehti sisartaan, jäi seisomaan ja katselemaan häntä.

»Koska sinä kerran sen kuulit» — Cecilia nosti kirkkaan, kylmän katseensa — »kuulit sinä tietysti myöskin minun vastaukseni.»

»Koskeeko se minun luostarista tuloani?» Eirik kysyi. »Onko se vaikeuttanut sinun oloasi täällä Gunnarsbyssä?»

»Ei — ei se ole ainoastaan sitä.» Hänen katseensa viipyi veljen pitkässä, kauniissa olemuksessa. Eirik seisoi hänen edessään aamuauringossa, joka hohti hänen kumartuneella, ruskeakiharaisella päällään. Hän oli pukeutunut polviin ulottuvaan, tummanpunaiseen takkiin, joka sopi hyvin hänen hartiakkaalle vartalolleen, hoikalla miehustalla r hopeasolkinen nahkavyö. Cecilia piti Eirikistä tällaisenaan enemmän — hän oli ollut liikutettu nähdessään kauniin vilkkaan veljensä paljasjalkamunkin nutussa, hän ei ollut milloinkaan uskonut veljensä olevan aiotun siihen elämään »On vielä paljon muutakin —»

»Pelkkänä sisaren-osuutena Jørund saa Hestvikenistä enemmän kuin hänen veljensä vaimoiltaan. Brynhildillä on neljä veljeä ja Lucian isä on saanut maksaa kuninkaalle raskaita sakkoja siitä tyhmästä leikistä, johon hän sekaantui herttuan ollessa Akershusin edustalla.»

»Jørund tietää sen — ne tietävät sen kaikki. Mutta se ei tee Jørundille elämää täällä sen helpommaksi — me olemme tässä suuriperheisessä talossa kaikkein nuorimmat ja saamme taipua toisten tahtoon niin pienessä kuin suuressakin.»

»Brynhildistä minä pidän enin. Hän sanoo, mitä hän tarkoittaa —. Mutta totta on, etteivät hän ja Jørund ole milloinkaan olleet ystäviä. Ja Aake ja Lucia eivät pidä minusta.»

Eirik katseli alas nuoreen äitiin. Hän oli huomannut täällä ollessaan, ettei Jørundilla enemmän kuin Ceciliallakaan ollut helpot päivät.

»Sano nyt sittenkin minulle, mitä Jørund pyysi sinua sanomaan», hän pyysi. »Sano», hän toisti vielä, kun sisar punastui eikä tahtonut vastata.

Äkkiä, ikäänkuin kärsimättömästi, Cecilia laski jokeltelevan lapsen maahan. Vuoden vanha poika kellahti nurin ja alkoi huutaa — silloin Eirik nosti sen ylös ja otti syliinsä.

»Niin, eipä kestä muuta kuin lähelle Klementinmessua — silloin minulla on taas toinen samanlainen.» Cecilia henkäisi muutaman kerran syvään. »Minä en voi sitä kieltää — minä antaisin hyvin paljon, jos pääsisin synnyttämästä lasta kälyjeni käsiin —

»— Vaikkapa sinusta tulisikin Hestvikenin omistaja — emmekö me voisi asua siellä yhdessä? — Hän ja Aake eivät ole milloinkaan voineet sietää toisiaan. Sitä Jørund on toivonut meidän naimisiin menostamme asti — hän pyysi minua, se tapahtui jo aivan ensimmäisinä öinä yhdessä ollessamme — hän pyysi minua kysymään isältä, emmekö saisi muuttaa hänen luokseen. Mutta jos hän kerran halusi sitä — asua mieluummin isän kanssa, joka on niin jyrkkä ja jonka kanssa on niin vaikea tulla toimeen, kuin omien veljiensä kanssa — niin tullee se vielä helpommaksi, kun isä on kerran poissa ja sinä olet siellä isäntänä. Olethan sinä ja hän olleet niin kauan parhaat ystävät —»

»Haluatko sinä», Eirik kysyi, kun Cecilian täytyi pysähtyä ja vetää henkeään, »minun puhuvan isälle — voisitteko te muuttaa meille jo syksyllä?»

Eirik ojensi hänelle lapsen, joka rimpuili takaisin äidilleen. Sitten hän kääntyi ja meni hakemaan Jørundia.

Ystävykset olivat koko aamupäivän takamailla — he kuljeskelivat ja makailivat mäellä ja Jørund puhui puhumistaan. Hän vannoi, ettei hän ollut ensinkään pahoillaan kuultuaan, ettei Eirikistä tullutkaan munkkia; hän oli kyllä muistanut, että koevuosi on koevuosi — mutta Aake ja Steinar ja heidän vaimonsa olivat puhuneet sellaista, mikä oli ärsyttänyt Ceciliaa — ja kyllähän Eirik tiesi hänen olevan itsepäisen, joka ei milloinkaan taivu ajatellessaan toisin kuin muut —. Ja sellainen hän olikin usein täällä ollessaan ja useimmiten hän kyllä olikin oikeassa. Mutta heidän elämänsä oli täällä sietämätöntä — epäsopu hänen ja veljiensä välillä oli tullut kymmenen kertaa suuremmat hänen naituaan Cecilian. Mutta jos he tulisivat Hestvikeniin hän oli varma siitä, että hän sopisi Cecilian kanssa hyvin. Sitten hän alkoi jutella Cecilian myötäjäisinä tuomasta pöytähopeasta — Aaken vaimo oli saanut kuulla Oslossa kultaseppä Magnukselta Olavin näyttäneen kihlajaisissa vanhoja; Olav oli sitten antanut ne uusia, mutta he sanoivat Olavin sillä pettäneen tyttärensä miehen perintöön nähden, — ja Cecilia oli antanut sanan sanasta —. Eirikin pää oli pyörällä kuunnellessaan Jørundin valituksia heidän vihdoinkin kulkiessaan taloa kohti.

Eirik oli kotiin ratsastaessaan aivan varma isän lupauksesta — vaikka olisi vaikeakin saada vanhus myöntymään. Mutta hän ei ollut ajatellutkaan sitä mahdollisuutta — Olav myöntyi heti. Niin Jørund ja Cecilia muuttivat Hestvikeniin samana syksynä. He saivat naistentuvan asuakseen.

Cecilia synnytti vähän aikaa sen jälkeen toisen poikansa. Hänen nimekseen tuli Torgils — aivan sattumalta: poika tuli maailmaan melkein tukehtuneena ja naiset kutsuivat Eirikin sisään; hän antoi vastasyntyneelle hätäkasteen. Hädissään hän antoi pojalle ensimmäisen sukuun kuuluvan nimen, mikä mieleen johtui. Olav suuttui — pojan nimeksi olisi pitänyt tulla Audun hänen isänsä ja pienen poikavainaansa mukaan, eikä hän olisi tahtonut enää saada sukuunsa Likaparran kaimaa — vaikkakin miehen oma jälkeläiset olivat sen tehneet, kun kaksi Arne Torgilsintytär oli antanut pojilleen isoisänsä nimen.

»Etkö sinä voisi olla Jørundin kanssa puhuessasi vähän puheliaampi?
Minä luulen, ettet sinä pidä hänestä.»

»En, minä en voi olla», Olav vastasi tylysti. Sitten hän lisäsi heti vähän myöntyvämmin: »Ei suinkaan Jørund voi vaatia minua kohtelemaan häntä enää meidän vieraanamme nyt hänen tänne kokonaan muutettuaan asumaan.»

Olav ei voinut enää lopultakaan tuntea Eirikiä kohtaan vanhaa vastenmielisyyttään. Nuorukainen oli pakottanut isän jollakin lailla kunnioittamaan itseään: hän oli jo toista vuotta kotona ja hänessä säilyi yhä luostarielämän tuottama muutos. Olav huomasi Eirikin aina koettavan tehdä sitä, mikä on oikein, ja hän oli saavuttanut sellaisen itsehillinnän, josta Olav olisi voinut vannoa, ettei hän sitä milloinkaan saavuttaisi. Isä muisti melkein häveten ensimmäisiä aikoja, jolloin hän oli odottanut, jopa melkein toivonutkin Eirikin jälleen lankeavan vanhoihin huonoihin tapoihinsa —.

— Kenenkään tahtomatta tai oikeastaan sitä edes selvästi tietämättään nämä kolme, jotka olivat niin kauan muodostaneet yhden perheen, vetäytyivät lähemmäksi toisiaan. Jørund Rypan tänne muutettua he tunsivat kasvaneensa toisiinsa ja hänen olevan vieraan —.

Hän kuljeskeli rakennusten väliä ikäänkuin hämillään — eikä tehnyt mitään. Täällä talossa ei myöskään ollut oikeastaan mitään sellaisia työtä, mihin hän olisi tottunut. Hän meni aamulla ulos, seisoi tallin ovella katsellen, miten hänen renkinsä hoiteli hänen hevosiaan; ellei ilma ollut mahdoton, hän läksi sillalle, maleksi siellä, katseli merelle ja syljeskeli veteen. Hän oli ollut jonkin kerran veneitten mukana, mutta sitten häntä ei enää huvittanut lähteä. Sitten hän loikoili huoneessaan penkillä ja torkahteli hän valitti, ettei yöllä saanut lasten vuoksi oikein nukkua. Olavin ja Eirikin tullessa kotiin venemiehineen — tämä tapahtui kalastusaikana — hän meni vanhaan tupaan ja jäi sinne istumaan, mutta miehet olivat väsyksissä ja nälissään eivätkä jaksaneet ajatellakaan pitää seuraa Jørund Rypalle. Vesilintujen pyyntiaikana hän piristyi vähän ja läksi muitten mukaan — mutta sitten tuli viikon päivyt kestävä pohjoismyrsky, ja silloin se loppui.

Cecilia ei nähnyt paljon muuta talon väkeä — hän pysytteli naistentuvassa tai palvelusneitoineen kodassa ja ulkorakennuksissa.

Tänä vuonna tuli kova rehunpuute Hestvikeniin, sillä heillä oli myöskin Jørundin karja, ja heidän oli täytynyt ottaa käytäntöön vanha läävä, joka oli ollut käyttökelvottomana ties kuinka kauan. Sitä oli vähän korjailtu, mutta nälkäiset eläimet kärsivät siellä kovasti. Cecilia saattoi tulla sieltä itkien, käytyään viemässä sinne ruoanpuolta — hänenpä ei moni ollut nähnyt itkevän, jos jotakin tapahtui ihmisten kesken, mutta eräänä iltana hän tuli läävästä ja tavattuaan Eirikin eteisessä hän kietoi kätensä tämän kaulaan pimeässä:

»Eirik — sinähän rukoilet Jumalalta niin paljon, etkö sinä voisi rukoilla, että tänä vuonna tulisi aikainen kevät!»

Kun Olav oli sinä iltana mennyt kamariin nukkumaan, Eirik meni hänen luokseen ja sanoi isälle, mitä oli ajatellut, että heidän pitäisi ottaa Saltvikenin talo jälleen viljelykseen. Olav arveli heillä olevan enemmän hyötyä maasta, jos he käyttäisivät sitä kuten nytkin niittynä ja laitumena kuin että he antaisivat sen vuokralle. Eirik vastasi, ettei hän ajatellut sitä vuokrattavaksi, vaan että he viljelisivät omin väin täältä käsin: »Jos Jørund pitää kymmenen lehmää ja neljä hevosta, täytyy meidän vähentää omiamme tai siirtää osa muualle.»

Hän sai vihdoin isän jollakin lailla suostumaan. Eirik otti mukaansa Knutin ja Sveinin, Ragnan nuoret pojat souti etelää kohti jo parin päivän kuluttua vieden pari venelastia aidaksia mukaan. Eikä routa ollut vielä oikein sulanut maasta, kun hän jo läksi uudelleen, tällä kertaa joitakin eläimiä mukanaan, ja ennen Hallvardinmessua Eirik oli saanut aidatuksi suurimman osan vanhaa peltoa, jollei muuten, niin ainakin risuaidalla. — Ajan mittaan täytyi isänkin myöntää hänen olevan oikeassa — tästä tulisi vielä hyvä talo —

Olav Auduninpoika oli ollut itse talvimarkkinoilla Oslossa. Hän oli
tapansa mukaan tehnyt joitakin kauppoja, jotka piti päätettämän
Hallvardinmessuilla. Hän lähetti nyt Eirikin sinne, ja Eirik pyysi
Jørundia kanssaan.

Langokset viipyivät kaupungissa pari päivää juhlien jälkeen; he olivat tavanneet tuttuja ja iltaisin he istuskelivat taloissa juomassa. Eirik piti varansa — hän ei tahtonut joutua mihinkään niistä paikoista, joissa hän oli ennen liiankin tuttu; tämä oli yhtenä syynä siihen, miksi hän pyysi Jørundia kanssaan: ollessaan naimisissa olevan miehen kanssa lankesi luonnostaan, ettei hän mennyt yleisiin kapakoihin, vaan pysytteli muissa kokoushuoneissa ja kaupunkilaisten taloissa. Toisena syynä oli se, että hän huomasi Jørundin ikävöivän kovin Hestvikenissä.

Pyhän Eirikin päivän aatto-iltana he palasivat hyvin myöhään asuntoonsa peltisepän taloon, he olivat juovuksissa, ja niin Eirik nukkui seuraavana aamuna hyvin myöhään. Hän oli aikonut tänä päivänä kuunnella omien veljiensä messua — hän ei ollut ennättänyt käydä siellä muuta kuin ensimmäisenä kaupungissa olonsa päivänä — mutta nyt oli taaskin liian myöhäistä. Messu oli loppunut kaikissa muissa paitsi Hallvardinkirkossa; hän meni sinne ja sitten veljien luo vesperiin.

Messun aikana rukoillessaan hänen mieleensä johtui pyytää luostarista muutamia taimia suuresta, tunturin juurella olevasta kirsikkametsästä. Saltvikenissä oli rakennusten lähellä suojainen paikka aurinkoisen kallion kupeessa, juuri sellainen, jossa hedelmäpuut viihtyvät Hestvikenissäkin oli monta sellaista paikkaa — mutta isä oli nauranut hänen ehdotukselleen: tämä ei ole mikään ritarilinna, jonne olisi istutettava naistenlehto tai ruusutarha. Mutta Saltvikeniä Eirik piti jo omana talonaan.

Palattuaan majapaikkaansa hän sai kuulla Galfridilta Jørundin menneen ulos jonkun Brandsgaardenilla asuvan miehen kanssa. Hän läksi etsimään ja löysi lankonsa talon sisäpihasta eräitten miesten kanssa, joilla oli siellä kukkoja. He katselivat ensin kukkotappelua ja sitten he menivät luhtiin juomaan. Jonkin ajan kuluttua sinne tuli joitakin naisia — erään heistä, nimeltään Gyda Paratiisiryyni, Eirik tunsi ennestään; tämä istuutui Eirikin polvelle, Eirik joi hänen kanssaan, he hyväilivätkin vähän toisiaan Eirikin ajatellessa samalla, että hän tekisi nyt viisaimmin, jos lähtisi pois — mutta hän ujosteli toisia miehiä. Siellä oli noppapikari. Eirikiä ei haluttanut ryhtyä uhkapeliin luvattuaan pysyä sellaisesta erossa — mutta sehän ei aina ollut mahdollista — hänen oli vaikea muitten vuoksi julkisesti vetäytyä syrjäänkin. Silloin siellä oli eräs mies, jota Eirik ei tuntenut ja joka ei sanonut haluavansa pelata uhkapeliä, vaan kysyi, eikö kukaan pelaisi hänen kanssaan shakkia. Eirik pääsi siten kahdesta kiusauksesta yhdellä kertaa, koska hän ei voinut pelata shakkia Paratiisiryyni polvellaan — Eirik tarjoutui silloin peliin ja laski neitosen pois, vaikkei aivan ilman pientä haluttomuutta. Mutta vieras, Helge, oli niin hyvä shakinpelaaja, että Eirik unohti kohta kaiken muun paitsi pelin. Häntä halutti jäädä vesperistäkin pois, mutta kun kirkon kellot alkoivat soida, hän muisti kirsikkapuut, ja nyt hänen mielensä teki saada niitä. Ja silloin hän lopetti; Jørund jäi sinne — Eirik huomasi hänen olevan jo aikalailla juovuksissa; hän itse selvisi innostuksesta, huomattuaan, miten taitavan vastustajan hän oli saanut laudan ääreen. Jørund pelasi innokkaasti, mutta Eirik ei siitä ollut huolissaan, hänellähän oli aina onni pelissä ja olihan hän naimisissa, tottahan hän piti huolen itsestään —.

Ja hän unohti kaiken seisoessaan jälleen omassa kirkossaan ja laulaessaan muitten kera Ave Maris Stellaa ja Magnificatia. Jumalanpalveluksen jälkeen tuli moni veli hänen luokseen kirkkoon, ja hän läksi heidän kanssaan luostariin; hänen täytyi jutella kaikkien heidän kanssaan; tuli sitten illallisaika — ja niin Eirik jäi yöksi vierashuoneeseen; huomisaamuna päivämessun jälkeen he ottaisivat hänelle taimia. Hedelmäpuut olivat jo ennättäneet pitkälle, mutta isä Einar arveli, että kunhan niiden juuret käärittäisiin hyvin sammaliin ja tuohien sisään ja hän purjehtisi heti Saltvikeniin ja istuttaisi ne samana iltana, niin ne kyllä varmaan juurtuisivat.

Eirik oli kirkossa kompletoriumissa ja nukkui vierashuoneessa; valoisana kevätyönä hänet herätti munkki, joka seisoi hilkka pään päälle vedettynä ja kuiskasi; »Benedicamus Domino.» Ja hän meni aamusaarnaan, sitten takaisin vuoteeseen ja messuun. Silloin hän vasta muisti isältä saamansa rahakukkaron — se oli hänen vuoteensa pohjalla Rikardinpoikain luona — mutta tietysti se säilyisi siellä —.

Kun veljet saivat maasta kirsikan taimet, he halusivat antaa yhtä ja toista muutakin puutarhastaan. Eirik kantoi koko kuormansa veneeseen, sai vanhan purjeen, jonka sisään hän ne kietoi auringolta varjoon. Oli jo päivällisaika, ennenkuin hän palasi peltisepän taloon. Siellä hän sai tietää Jørundin pistäytyneen kotona edellisenä iltana, mutta yöllä hän ei ollut käynytkään.

Eirik läksi kaupungille etsimään lankoaan. Hän tapasi Brandsgaardissa Helgen ja sai kuulla tämän olleen Jørund Rypan kanssa myöhään edellisenä iltana eräässä talossa, jossa kukaan mies ei olisi mielellään nähnyt sisarensa miehen oleilevan. Hän oli jäänyt sinne vielä Helgen lähdettyä. Eirik pyysi Helgeä sinne kanssaan, mutta heidän sinne saavuttuaan he saivat kuulla Jørundin lähteneen kotiin vähän aikaa sitten. Silloin Eirik palasi majapaikkaan.

Hän tapasi siellä Jørundin panemassa kokoon heidän tavaroitaan. Hän oli sen näköinen kuin hän olisi kokenut jotakin ikävää. Eirik ei saanut sanotuksi sanaakaan. Hän pani kokoon loput heidän tavaroistaan. Kun hän aikoi ottaa vuoteesta kukkaronsa, se olikin poissa.

»Minä olen ottanut sen talteen», Jørund virkkoi. »Minähän en tiennyt, miten kauan sinä aioit viipyä niiden sinun veljiesi luona —»

Eirik kääntyi äkkiä lankoonsa päin. Mutta hän nielikin sanat, jotka olivat jo hänen huulillaan. Asiat olivat jo kyllin hullusti — eivätkä ne puhumisesta paranisi —.

Sitten he menivät veneelleen. Purjehtiessaan he eivät vaihettaneet ainoatakaan tarpeetonta sanaa. Eirik oli iloinen, ettei ketään talonväestä ollut mukana, eikä Cecilia siis saisi tietää mitään miehen retkistä.

Illallisen jälkeen Eirik teki isälleen selkoa, miten oli isän asiat toimittanut. »Kukkaro rahoineen on Jørundilla.»

»Rakas appi — totta puhuakseni minulla ei ole rahoja. Asianlaita on sellainen, että minä tapasin miehen, joka vaati minulta — minä olin jäänyt hänelle velkaa puolitoista markkaa hopeata — se oli taalalainen, ja hän juuri oli myynyt minulle harmaanhanhen, mutta hän oli jo lähtenyt pois silloin, kun minä aioin maksaa hänelle — ja niin min nyt lainasin nämä rahat sinulta päästäkseni vanhasta velasta —»

»Niin, ja me pelasimme vähän uhkapeliäkin — minä olen niin tottunut siihen, että minua seuraa onni; toivoin voittavani niin paljon, että olisin voinut suorittaa sille Simonille velkani —. Mutta tässä on tämä pikari, joka on paljon suuremmanarvoinen kuin se hopeasumma, minkä sinulta lainasin —.» Jørund otti nuttunsa laskoksista pienen, kauniin hopeapikarin, asetti sen appensa eteen pöydälle. »Sinä saat ottaa tämän —»

Olav tarttui pikariin, rutisti sen käsissään — sitten hän heitti sen päin Jørund Rypan silmiä.

»Minä en ole pyytänyt sinun pikariasi. Minä tahdon saada hopeani — en enemmän enkä vähemmän!»

Eirik oli ponnahtanut ylös. Hän huomasi jotakin Jørundin kasvoissa — ja hänet valtasi kauhu — tätä ei olisi pitänyt tapahtua!

Jørund katsoi maassa olevaa, rutistettua pikaria. Hän laski jalkansa sille ja polki sitä.

»Hän lienee tehnyt sen», hän sanoi, »viimeisenä iltana Oslossa ollessamme. Me menimme silloin kumpikin omalle tahollemme. Hän meni jonkun sukulaisensa luo, ja minä menin veljien luo kaupungin ulkopuolelle, olin siellä yötä.»

»Eikö sinulla ollut enemmän älyä», Olav kysyi terävästi, »kuin mennä sinne makaamaan ja näppäilemään paternosternauhaa — kun hän oli mukanasi? Sinun pitäisi toki tuntea ystäväsi. Asiat ovat hullusti, kun lammas on ketun vartijana —»

Eirik seisoi ääneti. — Sinun ei olisi sittenkään pitänyt tehdä näin, isä — mutta hän ei uskaltanut sitä sanoa.

Eirik makasi pääsemättä uneen. Hänen ei olisi pitänyt jättää Jørundia — isä oli siinä paljon enemmän oikeassa kuin mitä hän itse tiesikään; eihän hän tiennyt, minkälaisen seuran Eirik oli jättänyt ja minkälaiseen Jørund oli mennyt. Olisihan hän voinut koettaa saada Jørundin kirkkoon kanssaan, mutta siihen tällä ei olisi ollut halua; hän tahtoi olla rauhassa niiden ystäviensä parissa, joista hän piti aivan toisella tavalla kuin Eirik piti Jørundista.

Isän ei olisi sittenkään pitänyt tehdä sillä lailla — heittää pikaria hänen silmilleen ja puhua hänelle kuten varkaalle. Eirik voihki hiljaa — Jørund ei antaisi tätä isälle anteeksi. Ja kun heidän oli pakko asua täten samassa talossa —. Hänestä tämä ennusti ties minkälaisia onnettomuuksia —.

Silloin hänen mieleensä juolahti se, mikä hänellä oli ranta-aitassa, purjerepaleihin käärittynä. Hänen piti koettaa saada ne maahan mitä pikemmin, sitä parempi, olivat sekä isä Einar että veli Hubert sanoneet. Eirikiä ei haluttanut tavata aamulla isää eikä Jørundia ja Ceciliaakaan. Hän nousi ja hiipi ulos.

Vuono lepäsi kalpeana ja hiljaa vaikenevassa kevätyössä. Mainingit nuoleskelivat vuoren alla kellertävää ruoistoa, lokit istuivat siellä valkoisina pilkkuina — yksi niistä nousi ja lensi ulospäin. Mutta petäjikössä, joka täytti kaikki notkot sammalharmaissa rantatuntureissa, linnunlaulu alkoi hiljalleen viritä. Eteläiset, harmaat pilvet muuttuivat punaharmaiksi ja taivas sai koillisessa punakeltaisen värin hänen soutaessaan Saltvikenin leveätä, mutkikasta hiekkarantaa. Rannalla levisi suuri tasanko, se oli laihaa niittyä, jolla kasvoi joitakin suolankeittäjäin säästämiä leppiä ja mahtavan suuria katajapensaita, jotka olivat jättiläismäisten keihäänkärkien muotoisia. Eirik souti ohitse — hänen teki mielensä tarkastaa pyydyksiään lahdesta etelään kohoavan vuoren alla — olivatko pojat muistaneet hänen poissa ollessaan hoitaa niitä. Soutaessa takaisin pyristeli parikymmentä keittokalaa veneen pohjalla.

Talot olivat jonkin matkaa rannasta puoleksi suuren, matalan, punaisen vuorenharjanteen takana, joka muistutti mahtavan suuren valaan selkää. Maasta kohosi ylempänäkin samanlaisia valaanselkiä metsänreunaan asti.

Mennessään tuvan oven ohitse Eirik kuuli koiriensa äänen — ne olivat tunteneet hänet. Hän laski ne ulos ja näki niiden riemun. Mutta pojat, hän kutsui heitä rengeikseen, nukkuivat makeasti — Knut ja Svein toisessa vuoteessa ja Olav Livinpoika penkillä; Eirik oli siirtänyt hänet tänne, sillä hän oli huomannut ihmisten Hestvikenissä kyllästyneen hänen suojattiinsa. Hän voisi ainakin pitää vähän huolta toisten vaatteista, heidän täällä näin asuessaan vailla naisen apua.

Mutta hänen täytyi sulkea koirat jälleen sisään istuttaessaan — ne repivät ylös sitä mukaa kuin hän sai istutetuksi. Hän oli saanut työnsä jo likipitäen valmiiksi kuullessaan poikain menevän navettaan. Aurinko oli ollut ylhäällä jo hetken aikaa, tunturit ja mäet toisella puolella olivat raikkaan, kalpean aamuloisteen vallassa. Poikain laskettua lehmät aitaukseen, jonka hän seuraavana vuonna aikoi tehdä pelloksi, hän oli valmis.

Hän meni heidän luokseen, toivotti hyvää huomenta ja puhui kaloista. Sitten hän heitti multaiset vaatteensa Olav Livinpojalle, joi yhtäpäätä kauhallisen vastalypsettyä aamumaitoa ja heittäytyi sitten vuoteeseen, tuntien jaksavansa nukkua iltaan asti.

XIV.

Eirik pysytteli kesällä etupäässä Saltvikenissä. Tuntui niinkuin hän olisi siirtänyt koko vanhaa kotiaan kohtaan tuntemansa rakkauden tänne; hän ei viihtynyt enää Hestvikenissä, ja kun hänen oli pakko olla siellä muutamia päiviä, hän kaipasi jälleen uudistaloonsa ja ajatteli, mihin hän siellä sitten ryhtyisi.

Eirik yritti saada ulkohuonerakennukset siihen kuntoon, että täällä voisi joku asua kymmenen naudan kanssa. Hänellä ei ollut muuta kuin ne kaksi poikaa ja raajarikko apunaan, mutta kävihän se sentään. Olavilla oli kesällä kaksi suolankeittäjää lahdella, ja he asuivat siellä.

Vihdoin, kun Eirik oli jo päättänyt heinänteon, Olav tuli sinne eräänä päivänä katsomaan suolavarastoja. Hän oli tyytymätön pihan kuntoon — pelkkä rojukasa rakennusaineita ja lastuja — tuvassa oli sellaista kuin saattoi odottaakin, missä viisi miestä ja avuton raajarikko asuu ilman naisväen apua; hän murisi rumista, kuihtuneista risu-aidoista aivan talon ympärillä — ja Eirikin hän tahtoi kotiin nyt heinän teon ajaksi. Hän ei puhunut paljon mitään Eirikin kulkiessa hänen kanssaan ja näytellessä, mitä hän oli tehnyt ja mitä vielä aikoi tehdä. Mutta kulkiessaan venettä kohti Olav pysähtyi:

»Sinä olet oikeassa, Eirik. Tästä talosta tulee paljon parempi kuin luulinkaan. Minä näen nyt, että kaikki, mitä sinä olet tehnyt, on hyvin tehty.»

»Tiedätkö, isä kulta, että sinä nyt ensi kerran siitä lähtien, kun me olemme toisemme tunteneet, myönnät minun olevan oikeassa?»

»Enpä tiedä. Myönnyinhän minä silloinkin, kun sinä halusit mennä luostariin. — Paettuasi kotoa, koska sinun teki mielesi lähteä maailmalle onneasi koettamaan — minä en jaksa muuta muistaa, kuin että myönnyin silloinkin, vaikken minä pitänytkään siitä, että sinä läksit luotani sillä tavalla. Ja jos sinä olisit puhunut minulle Bothildista — ehken minä silloinkaan olisi kieltänyt —»

Eirik vaikeni hämillään. Hän huomasi isän puhuvan totta — mutta hän tiesi, ettei siinä sentään ollutkaan koko totuus —.

Siihen ei ollut helppo vastata. Hän kaipasi siihen elämään tavallaan aina — ja hän oli joskus ajatellut, että kunhan tämä Saltvikenin talo kerran tulee kuntoon —. Jos hän saisi tehdä lupauksensa heti, hän luulisi sen tekevänsä. Mutta hän tiesi, että hänen oli käytävä noviisi-aikansa uudelleen, eikä hän jaksaisi pitää koko vuotta koe-aikaa.

»Sinä olet, poikani, epävakainen», Olav virkkoi matalalla äänellä heidän laskeutuessaan rantaan, »ja luulenpa senkin ajan kerran koittavan, jolloin sinä kyllästyt Saltvikeninkin hoitoon.»

Eirik sylkäisi suustaan pureskelemansa katajanmarjat. Mutta sitten hän hillitsi itsensä eikä vastannutkaan isälle. Epävakainen — isä Einarkin oli sanonut niin. Se oli merkillistä —

»Koska sinä et enää ajattele luostaria», Olav sanoi, »pitäisi sinun mennä naimisiin.»

»Sinä olet jo kahdenkymmenen kahdeksan vuotias, Eirik; olisihan siihen jo aika. Ja minä olen yli puolen vuosisadan — minun iässäni ei kukaan mies tiedä, vaikka hän olisi seuraavana keväänä turpeen alla. — Haluaisin tietää, miten Hestvikenin käy, kun minä olen poissa.»

»Puolen kolmatta, minä pelkään», Olav vastasi lyhyesti. »Niin, kauniita lapsia, kuuluvat naiset sanovan. Mutta niillä on samanlaiset hiirenkorvat — kuin isälläänkin.»

»Oletko sinä ajatellut jo jotakin —? Jonka kanssa minun pitäisi mennä naimisiin, minä tarkoitan.»

»Ei niin pahoin, ettei meistä voisi tulla jälleen ystäviä.» — Olav hymyili. »Jos hän voisi saada Hestvikenin pojan vävykseen, niin —»

He eivät jutelleet enää Eirikin soutaessa kotiin kesäiltana. Vasta sillan luo saavuttua isä virkkoi:

»Eikö vanha Tore voisi olla talvea Saltvikenissä sen karjan kanssa, jonka sinä haluat sinne ottaa?»

»Paremmin kuin ilman sinua.» Olav pysähtyi. »Olla täällä Jørundin kanssa on minusta vaikeaa —» Eirik huomasi, ettei isän ollut helppo sanoa sitä.

Eirik meni seuraavana päivänä aamiaisen aikana sisarensa luo. Cecilian noustessa Eirik huomasi olevan, kuten isä oli sanonut. Hänestä ei muuten huomannut mitään muuta, kuin että hän ikäänkuin taipui vaikeammin — ja veljelle selvisi yht'äkkiä, ettei Ceciliassa tapahtunut muuta muutosta, kuin että hän ei taipunut ja hänen selkänsä tuntui jäykistyvän.

Cecilia toi kannun ja pikarin ja asetti hänen eteensä; sitten hän istuutui jälleen ompelemaan. Olut oli ollut sisällä; se oli niin hapanta, että Eirik joi vain siksi, ettei loukkaisi sisartaan.

Eirik ei oikein tiennyt, mistä hänen pitäisi Cecilian kanssa jutella. Cecilia istui hyvin suorassa, pitäen ompelustaan korkealla aivan kasvojensa edessä; kaunis, kalpea suu näytti jäykistyneen lujaksi, suoraksi viivaksi, ja hänen poskensa olivat käyneet kuopille, niin että suuret poskiluut ja hienopiirteinen leuka pistivät esiin. Hän huomasi Cecilian kirkkaitten silmien himmentyneen, ne muistuttivat pieniä, vaaleanharmaita rantakiviä.

Kolbein, vanhin pojista, tulla taarutti pitäen jotakin kädessä — se oli kaarnanpala — ja laski sen äidin helmaan. Cecilia sanoi kiitos, totisena, mutta pudisti päätään tämän pyrkiessä syliin; hän ompeli ahkerasti.

Silloin lapsi otti kaarnanpalan pois ja vei sen Eirikille. Eirik nosti pojan syliinsä ja leikki hänen kanssaan, hän oli aina pitänyt lapsista. Kolbein oli lihava ja kaunis — Eirik silitti hänen vaaleata, kosteata lapsentukkaansa. Se oli totta, hänellä oli hiirenkorvat; Eirikiä hämmästytti kuitenkin, kun lapsen oma äidinisä sanoi niin. Hän ei. ollut tullut ajatelleeksi, että Jørundillakin oli — hänen tukkansa oli aina niin leikattu, ettei sitä nähnyt. Sen piti olla merkki siitä, että sukuun oli tullut orjan verta, sanoivat ihmiset —.

Eirikin teki mieli kysyä Cecilialta Gunhild Bersentyttärestä — he olivat samanikäiset — mutta ei vain saanut sitä tehdyksi. Hän oli nähnyt Gunhildin kirkolla monta kertaa, mutta ei jaksanut oikein muistaa, minkä näköinen hän oli — ei ruma eikä kauniskaan, ja punatukkainen, mikäli hän muisti —.

Hän toivoi sisaren ottavan lapsensa syliinsä, leikkivän ja naureskelevan niiden kanssa ja kehuvan niitä, kuten hän oli kuullut toisten nuorten äitien tekevän. Mutta Cecilia ei tehnyt niin milloinkaan. Hän hoiti ne hyvin, mutta ilman hymyä ja leikinlaskua. Hän puhui Jørundille ja Jørundista — sen vähän, mitä hän oli kuullut Cecilian puhuvan — kuten hyvä vaimo ainakin. Mutta aina yhtä kylmästi ja raskaasti. Eirik olisi ennemmin toivonut hänen valittavan — sillä hän tiesi, että jos hänellä olisikin ollut jotakin valittamista, ei Cecilia ainakaan olisi sitä tehnyt. Eirik oli Jørundin vuoksi myöskin levoton — tuollaisella luonteella ei voinut pitää Jørund Rypaa hyvällä mielellä ja herttaisena, ja kun Jørund kaiken lisäksi oli vihoissa isänkin kanssa —.

»Minä en tiedä, missä Magnhild on.» Cecilia laski työnsä pois, otti kannun ja läksi ulos.

»Onko hän lähettänyt hakemaan sinua heinänkorjuuseen?» Jørund ojentausi. »Niin — minä en ole liikuttanut kättänikään — enkä minä tee sitä, ennenkuin Olav hyvittää, mitä hän keväällä rikkoi minua vastaan.»

»Onko Jørund maksanut sinulle sen hopean, minkä hän sinulta keväällä lainasi?»

Sunnuntaina, kun hestvikeniläiset menivät kirkosta ulos messun jälkeen,
Rynjulin Torgrim tuli heidän luokseen.

»Una sanoo, Olav, että sinä voisit antaa tänään nuorillesi lupapäivän — siitä on niin kauan, kun hän on viimeksi jutellut Eirikin kanssa, hän sanoo.»

»Aivan kernaasti —» Olav hypähti satulaansa. Hän ratsasti palvelusväkineen pois.

Antaessaan Una Arnentyttärelle kättä Eirik huomasi Gunhildin seisovan aivan lähellä Rynjulin lasten kanssa. Tämä riisui juuri vaippansa, antoi sen ja hunnun Torgrimin pojalle: »Tänään on niin kuuma», hän sanoi pojalle. Hänen äänensä oli kirkas ja hyvä — Eirik piti siitä.

Eirik tarkasteli häntä salaa sillä aikaa kuin Una tervehti Jørundia ja Ceciliaa. Hän ei ollutkaan punatukkainen, kuten hän oli luullut — hänen palmikkonsa olivat tuhanväriset, mutta hänen ihonsa oli juuri sellainen hieno, punainen ja valkoinen ja pisamainen, jonkalainen on usein punatukkaisilla, ja iho kiilsi kuin silkki. Hän oli pitkä, suora ja solakka — ja punaisenruskea puku oli aivan ruumiinmukainen hopeavyöhön asti, siitä se laskeutui hyvin runsain laskoksin, jotka levisivät hänen jalkojensa ympärille maassa. Hihat ulottuivat melkein maahan asti ja ne olivat kyynärpäihin asti halki, niin että kurotut, vaaleansiniset paidanhihat näkyivät.

Hän ei ollut sen kummemman näköinen kuin muutkaan terveet, säädylliset naiset, jotka ovat saaneet elää huolettomissa oloissa — kasvot olivat soikeat ja täyteläiset, nenä suora ja päästä paksuhko, silmät harmaat. Mutta Eirik tarkasteli naista, joka oli hänelle määrätty, ja hän näki hänessä eroavaisuuksia muista naisista. Torgrim ja Una mahtavat olla asiasta selvillä, hän arveli.

Kun heidän sitten oli lähdettävä, nosti Eirik Gunhild Bersentyttären satulaan. Tämä kiitti häntä ujostelemattoman ystävällisesti, katsoi alas Eirikin kapeisiin, tummiin kasvoihin, huomasi miehen kullanruskeitten, suurien silmien olevan erittäin kauniit, silloin hän hymyili hiukan ja kiitti vielä kerran ohjaksiin tarttuessaan.

Eirik ei päässyt Rynjulissa ollessaan hänen kanssaan ensinkään puheisiin, mutta hänen mielestään päivä jo siitä täyttyi, kun hän oli läsnä. Illalla halusivat talon nuoret, Astrid ja Torgils ja Elin, saada leikit toimeen.

Eirik ei aikonut ensin ottaa osaa — hän oli Unan lapsia ja näiden ystäviä niin paljon vanhempi. Ja hän oli kotiintulonsa jälkeen pysytellyt poissa leikistä ja tansseista. Mutta hän piti tanssista — ja hänen nuoret sukulaisneitosensa halusivat saada hänet kaikin mokomin esilaulajaksi. Hänen tullessaan ketjuun Astrid päästi irti Gunhildin käden ja tarttui hänen käteensä. Hän joutui siten seisomaan kahden nuoren neitosen keskellä.

Aurinko oli laskeutumaisillaan ja sen lämpimässä, keltaisessa valossa nuorten varjot lankesivat kauas nurmikolle. Laulu kaikui kauniina kesäillan rauhaan, ja Eirik tunsi ihanaa, hurmaavaa riemua kuullessaan oman kauniin äänensä. Hän tunsi koko ajan Gunhildin käden omassaan — se oli lämmin ja vähän kostea, ja siitä virtasi koko ajan Eirikin koko ruumiiseen lämpöä ja hyvyyttä. Eirik iloitsi aina ketjun kääntyessä toiseen suuntaan — silloin tytön liehuvat hihat ja hameen helmat pyyhkäisivät häntä.

Kerran, kun tanssiketju pysähtyi hengähtämään, hän tuli vilkaisseeksi sinne, missä Cecilia istui Unan kanssa katsellen leikkiä. Sisar oli kokonaan kietoutunut siniseen vaippaansa; hänen kasvonsa näyttivät luun kaltaisilta naidun vaimon valkoisen hunnun ympäröimänä. Hänen kohdaltaan olivat leikit ja tanssit lopussa ja hän oli Gunhildia nuorempi —. Eirik päästi Astridin käden irti ja meni molempien naisten luo.

Hän heittäytyi maahan heidän jalkojensa juureen, makasi siinä jutellen Unan kanssa. Pian tulivat toisetkin nuoret sinne. Toiset menivät hetken kuluttua pois, mutta Gunhild istuutui viereen ja nuoret juttelivat yhdessä. Eirik kuuli heidän kirkkaat äänensä takanaan, nuorempien tanssiessa ja laulaessa pihamaalla ja hänen jutellessaan Unan kanssa.

Sisarukset läksivät pimeän-tultua. Torgrim sanoi Jørundin lähteneen jo vähän aikaa sitten — hänellä oli jonnekin asiaa, hän oli sanonut. Metsään saavuttuaan Eirik astui hevosen selästä ja talutti sisaren hevosta. Hänen ei olisi pitänyt viipyä Rynjulissa näin kauan, hän tuli ajatelleeksi — Cecilian oli vaarallista olla ulkona pimeän tultua.

Rundmyrin luona hän poikkesi sille pikku polulle, joka kiersi suon ylälaitaa; hänellä oli Arnketilille asiaa eikä hän uskaltanut jättää Ceciliaa, mutta toivoi tapaavansa ihmisiä rakennusten luona. Heidän saapuessaan mäen alle, jolla rakennukset olivat, avautui ovi — tuvan takasta levisi tulen loimu — ja joku tuli ulos, sieltä tuli miehiä ja naisia, hän kuuli heidän äänistään heidän olevan irtolaisväkeä.

Silloin hän huomasi joukossa kaksivärisen nutun, jonka hän oli tuntevinaan. Hän oli myynyt Jørundille sen puvun, jonka minoriteettimunkit olivat lahjoittaneet hänelle; se sopi langolle.

Eirikin tuli paha olla — oliko Jørund nyt Rundmyrissä — Hän muisti korvat kuumina kaikkea, mitä hän ennen vanhaan oli kertonut Jørundille seikkailuistaan siellä — vielä suurennellen niitä. Mutta hänellä oli epäselvä aavistus siitä, että jos Jørund nyt alkaisi etsiä ajanvietettä, muuttuisi se paljon pahemmaksi. Tekemättä siitä milloinkaan itselleen selkoa hän kuitenkin tunsi siksi tarkoin toisen sielun kylmyyden tietääkseen, että jos Jørund kerran tahrasi itsensä liejussa, ei hänessä ollut mitään, joka olisi luonut lätäkön liejuun minkäänlaista kiiltoa.

Cecilia ei ollut nähnyt mitään, Jumalan kiitos hän istui toisaalle kääntyneenä.

Eirik vei kotiin tultuaan hevoset talliin, jonka pilttuut olivat nyt kesäaikaan tyhjinä. Sitten hän istuutui oven suussa olevalle arkulle — hän halusi ottaa vastaan Jørundin tämän kotiin tultua ja yrittää saada mies sisään Cecilian heräämättä.

Gunhild, Gunhild — hän väikkyi koko ajan Eirikin ajatuksissa. Hän oli tuskin koskenut naiseen käsin luostarista palattuaan. Hän oli yli kolme vuotta vartioinut itseään sanoin, töin, ajatuksin. Kun häntä perkele, maailma ja oma liha viekoittelivat, hän oli taistellut —

Nyt hän oli saanut oikeuden katsella yhtä, ajatella yhtä. Hän sai muistella, miltä oli tuntunut tarttua häneen ja nostaa hänet hevosen selkään, muistella hänen kättään, jota hän piti omassaan — sen suloisuutta ja lupausta vielä enemmästäkin —.

Näiden viime vuosien vakavuuteen, jolloin hän oli oppinut tahtomaan ja käyttämään tahtoaan itseään vastaan, sekaantui muistojen varjoja nuoruusvuosilta, ostettujen naisten syleilyitä ja unelmia säädyllisistä naisista — unelmia, joita hän ei uskaltanutkaan yrittää toteuttaa pyrkimällä tutustumaan johonkin heistä. Ja Bothildia hän ei rohjennut milloinkaan oikein ajatella, mutta häpeä ja pelko ja tuska siitä, mitä hän oli Eirikin elämässä merkinnyt, oli yhä selvittämättömänä hänen sielunsa syvimmässä sopukassa ja oli luonut väriä kaikkiin näinä vuosina hänen mielessään läikkyneihin aaltoihin.

Gunhild Bersentyttären vaalea kuva alkoi kiintyä tälle tummalle pohjalle. Eirik oli jo alkanut häntä rakastaa.

Oli jo puoliyö, eikä Jørund ollut vieläkään tullut. Eirik istui häntä odotellen, oli huolissaan lankonsa vuoksi, ajatteli sitten Gunhildia ja tuli iloiseksi —.

Sitten hän heräsi ja huomasi nukkuneensa kauan ulkona oli valoisaa. Hän katsoi ulos — aitovierellä kulki Jørundin kaunis vaalea ratsu ja vajassa riippuivat hänen satulansa ja valjaansa paikoillaan. Hän ei voinut sittenkään olla kovin pahoin juovuksissa —.

»Oletko sinä ajatellut, mistä me viimeksi juttelimme? Sinun naimisiin menostasi?»

Eirik teki parin päivän kuluttua asiaa Rynjuliin jälleen. Gunhild oli siellä vielä. Hän ei vaihtanut monta sanaa tytön kanssa, mutta tämä istui Unan luona Eirikin jutellessa sukulaisensa kanssa.

Eikenin Berse oli Hestbaekin Arnen serkku, Baardin ja Torgrimin appi. Mutta hän oli ollut Rynjulin Torgrimin kanssa vihoissa jo vuosikausia — Torgrim oli kiivas ja suorasukainen; hänen kiivauteensa ei kiinnitetty kovinkaan suurta huomiota, sillä hän ei ollut ensinkään halpamainen, vaan jalomielinen, mutta Berse ei suvainnut yhtään leikkisanaa, sillä hän piti lujasti kiinni arvostaan. Olav Auduninpoikakin oli joutunut hänen kanssaan huonoihin väleihin aikoinaan; heidät oli kerran kummatkin valittu johonkin asiaan erotuomareiksi, mutta he eivät olleet päässeet yksimielisyyteen, ja Olav oli silloin sanonut ajatuksensa terävämmin sanoin kuin mitä Bersen arvo salli hänen mielestään.

Eirik ei ollut milloinkaan kiinnittänyt näiden kolmen vanhan miehen väliseen epäsopuun mitään huomiota. Mutta nyt, naisten mentyä huoneesta, hän kysäisi Torgrimilta:

»Oletteko te sukulaiset jo sopineet, koska Eikenin tytär on täällä kylässä?»

»Niin, olen nyt osoittanut ukolle osaavani olla vihoissa seitsemän vuotta. Mutta nyt minä, Herra nähköön, näytän olevani vieläkin vahvempi — minä uskallan olla hänen ystävänsäkin seitsemän vuotta, jos niin on tarvis — mutta ei hän niin kauan eläkään — hän on ainakin seitsemänkymmenen vuotias. Ja Gunhild on tullut äitiinsä — ja se on hänen onnensa», hän nyökäytti Eirikille.

Jonakin päivänä Bartolomeuksenmessun jälkeen Una tuli Hestvikeniin
Ceciliaa katsomaan; hän otti mukaansa kaksi nuorta tytärtään ja Gunhild
Bersentyttären.

Kaikki nuoret istuivat naistentuvassa vaimojen luona. Silloin Una sanoi Cecilialle ensimmäisen asiansa olevan pyytää saada viedä Torgils täksi talveksi luokseen kasvatettavaksi: »Koska sinä taas saat lapsen, ennenkuin tämä on vuodenkaan vanha, on siinä sinulle liikaa, ja minulla on hänelle kasvatusäitikin; Ingrid synnytti illalla ja lapsi olikin kuollut — vaimo parka! Hän ottaisi mielellään sinun Torgilsisi ja laskisi hänet rinnoilleen —.»

»Sinun pitäisi olla tästä emännälle kiitollinen. Sinä tarvitset nykyjään yörauhaa, Cecilia, ja ehkäpä Torgilskin vahvistuisi, jos saisi imeä tervettä äitiä.»

Una arveli Jørundin olevan oikeassa. Sitten hän alkoi puhua Ingridin onnettomuudesta. Hän oli ollut Unan palvelusneitona jo vuosikausia ja melkeinpä Rynjulin kasvattina; sieltä hän joutui viime vuonna naimisiin hyvän, kunnon miehen kanssa, joka palveli Gunhildin enolla, Draumtorpin Guttormilla Skeidin pitäjässä. Guttorm oli ollut vaimoineen häissä Raumarikissä ja heillä oli ollut mukanaan säkillinen kalliita esineitä, jotka he olivat lainanneet hääpaikkaan. Metsässä, Gerdarudin luona, he joutuivat rosvojen käsiin — isäntä oli kolmen renkinsä kanssa pitänyt hyvin puoliaan, mutta Jon, Ingridin mies, kuoli haavoihinsa jonkin ajan kuluttua. Leski oli menettää surusta järkensä ja pakeni eräänä yönä Draumtorpista; aivan yksin pienen pojan kanssa, jonka hän oli saanut mukaansa, hän tuli jalan Rynjuliin.

He istuivat vielä vähän aikaa jutellen rosvoista ja hyökkäyksestä, josta puhuttiin kaikkialla Oslon ympärillä. Mutta sitten Una lähetti nuoret pois; hän halusi vähän jutella kahden kesken Cecilian kanssa.

Eirik tunsi jälleen sydäntä ahdistavaa sääliä sisartaan kohtaan, jonka oli jäätävä istumaan kuihtuneena ja raskaana vanhemman vaimon kanssa, toisten mennessä ulos, jossa ilma väreili kirkkaana vuorten yläpuolella ja iltatuuli loi vuonolle vaalean kimmellyksen.

Astrid ja Elin olivat yhtä vaaleita kuin äiti oli nuorena ollut, he olivat ainoastaan kuudentoista ja neljäntoista vanhoja. Elin oli tuonut Torgilsin ulos, pitänyt nauraen puoliaan siskonkin yrittäessä saada tätä kantaakseen — lapsi oli kaunis, vaaleakutrinen, mutta kalpea ja jäsenet veltot. »Sinä saat neljä äitiä Rynjuliin tullessasi», pikku Elin nauroi ja rutisti lasta rintaansa vasten.

»Sinä et ole tainnut milloinkaan ennen käydä täällä lahdella?» Eirik kysyi Gunhildiita; he seisoivat rinnakkain katsellen tyttöjä, jotka väittelivät lapsesta.

Jørund oli hävinnyt, niin että Eirik jäi yksin veneeseen kolmen neitosen kanssa. Gunhild istui edessä keulassa, korkealla sinistä taivasta vasten kuvastuen, valo tuli takaa, niin että hänen hoikka, vaalea olemuksensa oli vähän epäselvänä, mutta hän liikkui niin kauniisti kääntyessään ja katsellessaan ympärilleen. Hänen edessään tuhdolla istuivat sisarukset; Astrid jutellen ja kysellen ja Elin pienokaisineen, joka oli nukahtanut hänen syliinsä; hän kietoi yhtenään vaippaansa paremmin lapsen ympärille ja nosti sitä taas kurkistaen lasta. — Eirik olisi mielellään soutanut niin kauas, kunnes Saltviken olisi näkynyt, mutta heillä ei ollut aikaa.

»Hestviken on mereltä kaunein», Gunhild virkkoi heidän noustessaan rannasta ylös.

»Kyllä. Minä luulen, että pitäisin siitä oikein paljon», Gunhild virkkoi, ja Eirik ajatteli taas hänen äänensä olevan hyvän ja rauhallisen.

»Sinä et antaisi kosijalle kieltävää vastausta — jos hän tulisi hakemaan sinut näille main?» Hänestä itsestäänkin se tuntui kömpelöltä.

»En suinkaan —» Gunhild hymyili. »Ellei hänessä ole muita sen pahempia syitä.»

»Mitä sitten? — Ettäkö hän — ettäkö jos sinä esimerkiksi joutuisit asumaan yhdessä hänen naimisissa olevien sisartensa kanssa?»

»Neitonen, jolla on kaksitoistavuotiaasta asti ollut äitipuoli», hän vastasi vakavana, »on kyllä saanut oppia mukautumaan muitten mukaan. Niin etten luule sen minua säikäyttävän, jos muuten miehestä pidän.»

»Minä haluaisin tietää», Eirik kuiskasi, »— luulisitko sinä voivasi pitää minusta?»

»Minä en ole milloinkaan kuullut sinusta, Eirik, muuta kuin että sinä olet hyvä mies.»

»Sitten sinä et olisi pahoillasi, vaikkakin minun isäni sopisi Bersen kanssa?»

»En! Enhän minä ymmärrä mitään surun syytä siinä, että isä sopii jonkun vihamiehensä kanssa.»

Sinä iltana Eirik uskalsi painaa rintaansa hänen polveaan vastaan nostettuaan hänet satulaan.

Cecilia ja Eirik saattoivat vieraita jonkin matkaa peltoa myöten. Pikku Torgils nukkui hyvin käärittynä Unan suuressa sylissä. Kun heidän piti erota, äiti ojensi kätensä:

»Minä pidän häntä hetkisen, Una!» Hän suuteli lasta, ettei se heräisi. »Kyllähän minä tiedän sinun hoitavan häntä yhtä hyvin kuin minä itsekin —.»

»— Mutta eiköhän sentään liene parasta, että Una hoitaa häntä tämän talven —» hän sanoi lohduttaen.

Eirik kulki toivoen voivansa ottaa hänet syliinsä — tai toivoi pystyvänsä tekemään jotakin, josta tämä pitäisi. Hänen sydäntään viilsi, ettei Cecilia voinut olla iloinen, vaikka hän itse oli. Keskustelunsa jälkeen Gunhildin kanssa, jolloin hänen sydämensä alkoi tykyttää, hän oli aivan erikoisen iloinen —.

Hänen tupaan tullessaan isä istui siellä syömässä hän ei ollut riisunut vielä takkia eikä hattuakaan. Eirik seisoi hetkisen.

»Isä — etkö sinä voisi tehdä Jørundin kanssa sovintoa? Cecilialle käy sietämättömäksi nähdä teidän kulkevan toisillenne sanaakaan sanomatta.»

»Ceciliako? Miten sinä voit sellaista ajatellakaan! Mutta täytyyhän sinun ymmärtää —»

»Hm. Ei Ceciliakaan puhu minulle enemmän kuin on välttämätöntä. Hän vetää Jørundin kanssa yhtä köyttä, luulen. Ja eiköhän niin lienekin paras —.

»— Meidän on odotettava vähän, Eirik, katsotaan miten käy. Minulla ei ole suurtakaan halua tarjota Jørundilie ensin sovinnon kättä. Ei se ole sitä, etten minä voisi antaa viholliselleni anteeksi — mutta Jørund. Minä olen tehnyt sen yhden kerran — myöntynyt, vaikkakin hän on väärässä — niin että pelkään hänen taas pian tekevän samoin.»

Se ei hyödyttänyt. Eikä isä ollutkaan väärässä. Hänen oli odotettava —.

Eirik näki Eikenin Bersen vähän ajan kuluttua Haugsvikenin käräjillä. Hän oli jättiläiskokoinen ja lihava, hänellä oli tuuhea, hopeanharmaa tukka, suuret, kauniit, mutta arpiset kasvot ja toinen silmä sokea rokon jäljiltä. Hän istui yksikseen penkillä; hänen rintansa muistutti suuressa nutussaan vanhan vaimon rintoja, ja vatsa ulottui polviin. Olav ja Torgrim istuivat sivupenkeillä, ja ensi kerran Eirikille selvisi, mikä ero on olemassa seitsemänkymmenen vuoden ja viidenkymmenen välillä. Hänen isänsä oli Bersen rinnalla pieni, mutta harmaasta tukastaan ja runnelluista kasvoistaan huolimatta hän näytti nuorelta ja sorjalta, suoralta ja sirovartaloiselta. Mutta Torgrim laihana ja velttoryhtisenä, vilkkaat, kulmikkaat kasvot harmaan ja ruskeankirjavan tukkamättään keskellä näytti melkein yhden ikäiseltä Eirikin mielestä. Silloin Olav kutsui Eirikiä luokseen.

Eirik seisoi Bersen edessä, vastasi kunnioittavasti ja kohteliaasti vanhuksen hänelle ylen vakavasti ja arvokkaasti tekemiin kysymyksiin. Sitten Berse viittasi, että hän sai lähteä.

Eirik lyödä läimäsi Ragnvaldia olalle, niin että ystävä jäi katsoa töllöttämään — sitten hän ei enää voinut pidättää: hän nauroi niin, että hänen täytyi pitää Ragnvaldista kiinni.

»Sinähän tiedät suvun olevan vanhan ja hyvän, monta kunnon miestä — ja heillä on paljon rikkauttakin. Ja neito on tullut äitiinsä; Helga oli erinomainen vaimo. Kaikissa sopimuksissahan on aina jotakin, jonka toivoisi olevan toisin. — Kuten tässä Berse —.»

»— Mutta hän onkin, tämä Berse, jo ikivanha, ja Eikenistä on
Hestvikeniin matkaa.»

»En paljon. Me juttelimme vähän hänen ollessaan meillä Unan kanssa. Silloin hän mainitsi siitä — hänen mielestään oli vuonon varrella hauskaa, ja Eiken on kaukana sisämaassa, hän sanoi.»

»Niin, niin. Mutta älä nyt vain tee mitään ajattelematonta, Eirik — ole mieluimmin hänen kanssaan puhumatta, ennenkuin kaikki on valmista. Berse tulee — se ainakin on varma — mutta meidän on annettava hänen tulla hitaasti, annettava hengittää joka mäessä. Kyllähän sinä ymmärrät, sen olevan kohteliainta —»

Mikonmessun aikana oli jonakin päivänä kylmää, maa oli kuurassa ja vesilätäköitä peitti jääriite, silloin tällöin pyyhkäisi lumituiskukin. Sitten tuli hyvä ilma jälleen — harjut sinersivät ja lehtimetsät kultasivat ne, vuono välkkyi auringossa kirkkaan sinisenä. Äpäre vihersi lahden rinteillä valkoisten sänkien keskellä. Kaikki metsiköt olivat tulleet valoisammiksi keltaisten lehtien putoillessa, viimeiset kuihtuneet viheriät lehtitupsut vain olivat vielä leppien latvuksissa.

Eirik oli purjehtinut eräänä aamuna Saltvikenistä. Ilma oli niin kaunis, että hän jäi seisomaan vähäksi aikaa tuvan ovelle. Kirjava, viheriällä pihamaalla syövä karja oli vielä kesän jäljiltä lihava ja joukossa oli monta oivaa eläintä. He voisivat aivan hyvin ottaa Saltvikeniin viisi, kuusi vielä.

Hän huomasi Cecilian sen aitan portaalla, jonka Jørund oli saanut pitää tavaroitaan varten. Hän kantoi sylissään hyvin suurta turkki- ja vaatekuormaa. Eirik huusi hänelle, juoksi hänen luokseen ja sieppasi ne häneltä.

»Minä aioin yrittää panna talvitamineemme kuntoon ennen makuulle joutumistani — pakkanen voi tulia todenteolla piankin —» hän kääntyi aitan ovelle.

»Jos sinä aiot ottaa lisää, niin ota vain esille — minä tulen sinne ja kannan sisälle.»

Eirik palasi, juoksi vihellellen luhdin portaita ja astui luhtiin. Aurinko paistoi sisään avoimesta ovesta ja avoimen arkun ääressä polvistuvaan sisareen. Eirik riensi hänen luokseen:

»En —» hän parahti tuskasta; hän oli sulkenut arkun niin äkkiä, että sen kansi oli pudonnut hänen sormilleen.

Eirik nosti kantta — huomasi siellä jonkin esineen kimaltavan. Sitten hän tuki sisartaan ja johti hänet istumaan. Hän tarttui sisarensa käteen ja koetteli varovasti, oliko se kärsinyt vauriota. Cecilia läähätti läähättämistään raskaasti ja tuskastuneesti.

»Tahdotko sinä minun kantavan sinulle vielä lisää?» Hän nosti nopeasti arkun kannen.

Cecilia loi häneen tuskaisen katseen. Eirik näki hänen yrittävän nousta, mutta hän ei jaksanut.

Eirik huomasi omienkin käsiensä vapisevan ottaessaan sarkakääreestä esineen toisensa jälkeen: suuren hopeakannun, jonka sisällä oli kimpale sulatettua hopeaa, kaksi pienempää pikaria.

»En minäkään», Cecilia kuiskasi. Sitten hän sai sanotuksi: »Hän lienee ostanut nämä aivan äskettäin.»

»Hänen mielestään hänen veljensä ovat aina tehneet hänelle vääryyttä — kaksikin kertaa heidän tehdessään perinnönjakoa — sen vuoksi Jørund on tullut sellaiseksi, ettei hän mielestään saa milloinkaan hopeaa kylliksi. Siellä Gunnarsbyssä rakastetaan paljon enemmän rikkauksia kuin —. Niin että Jørund tahtoo aina ostaa kaikki mitä voi.»

Eirik nyökäytti jälleen. Jørund himoitsi hopeaa kuin susi — vaikkakin hän usein hävisi pelissä sen jälleen. Mutta hän ei ollut sentään milloinkaan luullut sen johtavan tällaiseen —. Tällaiseen, jota hän epäili, mutta josta hän ei kuitenkaan ollut varma —.

Sitten hän otti ne vaatteet, mitkä Cecilia oli pudottanut arkun eteen ja ojensi sisarelle kätensä. Cecilia vapisi koko ruumiiltaan.

Veli auttoi häntä luhdinportaita alas, seurasi häntä pirttiin ja sai hänet vuoteeseen -.

Pihalla Kolbein juoksi aivan hänen jalkoihinsa. Eirik nosti sisarenpojan syliinsä; hän meni lapsi sylissään naistentupaan, kumartui ovesta:

Hän piti pojasta huolta, lauloi hänelle ja koetti hälventää oman
sydämensä tuskaa. Mutta nähtyään Jørundin veneen vuonolla hän kantoi
Kolbeinin naisten luo takkatupaan. Eirik seisoi viljapellon veräjällä
Jørundin tullessa mereltä.

»Olen, tulin aamulla. Minä jään tänne joksikin ajaksi. Minä haluaisin puhua kanssasi eräästä asiasta.» He kulkivat yhdessä pihan poikki. »Me voimme mennä sinun luhtiisi.»

Jørund hätkähti. Eirik katseli toista silmiin, kunnes sai hänen häilyvän katseensa hetkiseksi kiinni:

»Muista, Jørund, että olen ollut sinun ystäväsi lapsuudesta asti — olen jo monta kertaa pelastanut sinut pulasta. Ja nyt me olemme samassa aluksessa; sinun menestyksesi on meidänkin menestyksemme. Jos sinä olet menetellyt ajattelemattomasti, tulee sinun onnettomuudestasi siskoni ja meidänkin onnettomuutemme. — Ei, mene sinä vain edellä», hän lisäsi heidän saapuessaan luhdin portaille.

»En mitään. Cecilia otti joitakin vaatteita esiin, ja minä autoin häntä niitä kantamaan.»

»Niin. Mutta tämä ei ole hänen syynsä — luulen Jumalan itsensä ohjanneen näin päästäksemme vaarasta. Ja jos sinä aiot kostaa tämän Cecilialle, on sinun parasta mennä heti tekemään rippisi.»

»Luuletko sinä minun sinua pelkäävän? Sinunlaisesi tekopyhä — sinähän käännät toisen poskesi, jos joku lyö sinua korvalle —»

»Niin, olen viime vuosina voinut hillitä itseni, vaikka minua on ärsytetty. Mutta sinä kyllä tiedät, etten ennen vanhaan suinkaan ollut vastaan tappelua — niin ei ollut sinun laitasi. Minua sinun ei ole milloinkaan tarvinnut pelätä ‒ mutta minä tiedän, ettet sinä ole kaikkein rohkeimpia miehiä.»

»Minne sinun hurskautesi on tänään joutunut?» Jørund yritti virnistellä halveksivasti.

»Älä sinä sitä sure. Meidän on nyt puhuttava siitä, mitä me näille hopeille teemme.»

»Niin minä arvelinkin. Sinä olet ostanut ne niiltä ihmisiltä, jotka sinä tapasit Rundmyrissä Suscipimus Deus-sunnuntain iltana?»

»Minun olisi pitänyt muistaa niiden olevan sinun orjiasi», Jørund kivahti, »ja sinä haluat pitää sen pesän omanasi kaikkine varkaineen ja huorineen —»

»Vaikene nyt!» Eirik virkkoi rauhallisesti. »On totta, että sinun olisi pitänyt muistaa niiden ihmisten olevan meille uskollisia. Ja oletko sinä sellainen nauta, että uskot kaikkea, mitä sinulle huvin vuoksi olen ennen jutellut — enpä olisi uskonut sinua niin herkkäuskoiseksi; ei se ole sinun kaltaistasi. Mutta asianlaita on sellainen, että ratsastin ohi ja näin sinun seisovan ulkona jonkun kanssa —. He eivät ole sanoneet mitään; kehoitan sinua pitämään sen mielessäsi! — Olivatko ne itse ryöstäjiä vai olivatko he vain kätyreitä?» hän kysyi vaivoin.

»Luuletko sinä sen naisen perineen ne hopeat, joita hän kuljetti pitkin maailmaa mukanaan» — mutta Eirik ei sanonut sitä, ajatteli vain.

»Olen keksinyt keinon, Jørund. Kaivetaan nämä tavarat maahan lähelle Rundmyriä. Ja kun ne ovat olleet siellä jonkin aikaa, kaivamme ne sieltä ja viemme Draumtorpin Guttormille.» —

»Minä annan sinulle Agnarin korvaukseksi» — hän katui samassa, ettei ollut keksinyt mitään muuta; Jørund ei kohdellut aina hevosiaan hyvin. »Minä uskon sen maksavan enemmän kuin mitä sinä sille naiselle annoit», hän sanoi vähän ivallisesti.

»Etkö sinä, mies, käsitä pelastavasi täten oman kunniasi ja onnesi», hän pyysi. »Mitä hyötyä sinulla on hopeasta, jota sinä et voi käyttää?».

Hän kietoi aarteet jälleen sarkakankaaseen, pisti sen vaippansa alle ja vei sen kätköön omaan vuoteeseensa.

Iltapäivällä hän, nähdessään Jørundin menevän pois, pistäytyi naistentupaan katsomaan, miten Cecilian laita oli.

Tämä istui ompelemassa jotakin Eirikin aamulla alas kantamista vaatteista. Eirikin oli vaikea kysyä, mutta hän sanoi sittenkin:

»On. Kiitos, Eirik, tahtoessasi auttaa häntä. Hän ei itsekään käsitä, hän sanoo, miten hän saattoi olla niin ajattelematon, että hänet saatiin houkutelluksi ottamaan nämä esineet. Mutta asia on niin, että hän tahtoi hankkia isälle takaisin velkansa.»

Eiköhän se ollut valhe, veli ajatteli. Hän kumartui, silitti muutaman kerran ompeluksen yli kumartunutta pellavapäätä.

»Isä, minulla on sinulle pyyntö, sama, jonka olen jo ennenkin tehnyt — sovi Jørundin kanssa!»

»Niin. Mutta sanon nyt sinulle — Cecilialle tämä on vaikeampaa kuin sinä luuletkaan. Niin totta kuin Jumala kuoli meidän kaikkien puolesta — tee tällä kertaa niinkuin pyydän!»

»Minä pyydän sinulta nyt vielä muutakin. Kun Cecilia on kirkotettu — anna hänelle koko talon emännyys!»

»Mitä sinä sanotkaan! Ja nyt kun sinä olet tuomaisillasi emännän tänne
Joninmessuna ‒! Cecilia ei ennätä kauan kantaa avaimia —»

»Niin, en tiedä — Olen ajatellut, että Gunhild ja minä voisimme asua suurimmaksi osaksi Saltvikenissä.»

»En tiedä. Mehän saamme kerran kuitenkin Hestvikenin — ja tuskinpa meitä sen enemmän halveksitaan, vaikka asummekin sillä aikaa jonkin vuoden syrjätilalla.»

»Minä olen sinulle jo sanonut», Olav virkkoi hitaasti, »viimeksi näistä asioista juteltaessa —. Lienee sangen vaarallista myöntää Jørundin olevan oikeassa, silloin kun hän on väärässä.»

»Isä!» Eirik nousi, seisoi Olavin edessä ja puhui innokkaasti. »Minä pyydän sinulta tätä koko sydämestäni! Ajattele äitiämme! Säälitkö sinä häntä joskus hänen tässä halvattuna ja kykenemättömänä maatessaan — ja säälithän sinä — jos sinä olet katunut tehneesi hänen elämänsä raskaammaksi —. Isä, Kristus tietää, etten sano tätä vaatiakseni sinua tilille, minä tiedän, ettei sinunkaan elämäsi ollut niin helppo — minä tiedän, ettet sinä olisi ottanut häntä, mutta sinut pakotettiin naimisiin, ennenkuin olit edes täysikasvuinen. Mutta vaikket sinä hänestä pitänytkään, täytyi sinun sentään sääliä häntä, äläkä nyt tee niin, että Cecilia saa äitinsä kovan kohtalon.»

»Mistä sinä sellaista olet saanut? Etten minä muka olisi pitänyt sinun äidistäsi?» Miehen kasvoille leviävä ja samassa häipyvä ihmeellisen kirkas hymy toi pojan mieleen veden kalvoon leviävät renkaat. »Kyllä minä pidin. Ja hänen tähtensä minä teen sinun pyyntösi mukaan.»

Eirikin päästyä vuoteeseen — hän makasi hopean päällä ajatellen, miten paljon mieluimmin hän olisi pitänyt kyykäärmeen pesän vuodeoljissaan — isä tuli kamarin ovelle:

»Minä aioin purjehtia sinne huomenna Toren kera. Sitten palaan kotiin parin, kolmen päivän kuluttua.»

— Kesken kaiken sen surkeuden, mitä hän siinä maatessaan mielessään hautoi, hänelle selvisi yhtäkkiä — asiat ovat kääntyneet sellaisiksi, ettei hänellä ole nykyjään Hestvikenissä niinkään vähän sanomista. Ja se ajatus ei suinkaan häntä murehduttanut. Ja Joninmessuna, oli isä sanonut. Hän valvoi sen yön tuntien hätää ja vastenmielisyyttä muitten asioita kohtaan, tuntien iloa omistaan —.

Keskiyön aikana hän hiipi ulos ja läksi Rundmyriä kohti. Hän löysi ajattelemansa piilopaikan, kaivoi sinne Daumtorpin hopeat. Kotiin tultuaan hän herätti Toren, ja Olavin tullessa ulos aamuhämärissä he olivat jo lastanneet veneet ja olivat lähtövalmiina.

Saltvikenissä Olav Livinpoika tuli heitä vastaan. Raajarikko muistutti kainalosauvoineen ja laihoine, rentoine jäsenineen suurta lähestyvää hämähäkkiä. Mutta hänen kasvonsa olivat kauniit, hienot ja kapeat, silmät suuret ja ruskeat. Eirik ajatteli vastenmielisesti Jørundia, joka kysyi, oliko hän pojan isä. Eirikin vastattua nauraen olleensa silloin kaksi-kolmetoistavuotias Jørund nauroi rumasti sanoen: »Vai niinkö?» Eirik ei nyt itsekään voinut käsittää, miten hän oli kerran pitänyt Jørund Rypasta. Ja sittenkin hän piti hänestä —.

Hänellä oli kiireinen päivä. Hänen oli täällä tartuttava kaikkeen. Lehtikerput olivat vielä ulkona pieleksissä, mutta ne olivat nyt jo kuivia; niistä läksi kauas kitkerän imelä haju. Keväällä, kunhan he saivat lantaa ja pääsivät kyntämään peltoja, he vaihtaisivat risuaitansa oikeisiin aitoihin. Hän kävi myöskin katsomassa kirsikkapuitaan — niissä ei ollut marjoja, eikä niitä voinut odottaakaan, mutta ainoastaan neljä kymmenestä puusta oli kuollut, ja ruusupensaista eli kaksi. Hän poimi mintun oksan, hieroi sitä käsissään ja haisteli sitä. Hienoja, sinivihreitä lehtiä oli myöskin noussut maasta — ne lienevät olleet sitä, mitä veli Hubert sanoi acquilegiaksi; niiden siemeniä lienee joutunut mukaan juurimullassa. Niihin kasvoi suuria, hohtavan sinisiä kukkia — olikohan Gunhild nähnyt sellaisia ennen —. Gunhild hämmästyisi varmaankin huomatessaan hänellä olevan puutarhankin talossaan.

Ennen nukkumistaan hän muisti, ettei täältä ollut Eikeniin niin pitkää matkaa kuin Hestvikenistä. Ja hän valjasti seuraavana päivänä Rauden-hevosen ja ratsasti kylään.

Hän ei ollut ennen milloinkaan nähnyt Eikeniä muuten kuin matkan päästä — sen ohi ei kulkenut mitään yleistä tietä. Nyt hän käänsi hevosensa syrjäpolulle, joka johti taloa kohti.

Talo oli yksinään mäellä, joka vietti kahden puron uoman muodostamaa kielekettä kohti — aivan synkkää metsää kasvavan ylängön kupeella.

Eirik ratsasti sinne talon ohitse. Rakennusten luona ei ollut ihmisiä. Talo näytti metsän reunassa kuolleelta monine rakennuksineen, joiden edustalla kasvoi suuria, rusehtavalehtisiä tammia.

Talosta nousi tie metsään päin. Ilma oli kaunis, ja Eirikiä huvitti ratsastaa täten ilman aikojaan — häntä halutti ottaa selkoa, mihin täältä mentiin — kenties hän joutuisi jollekin kukkulalle, josta olisi näköala tämän seudun yli — hän oli näillä main outo.

Hän joutui siten joillekin suurille kalliopaasille, metsä oli siellä harvaa, kuusien latvat olivat joko tuulen tai lumen painamia. Harmaasammal ja kanerva peittivät tiheästi maan, ja töyrämien välissä oli soisia notkoja kuivuneine, naavaisine puineen, ja kuvastinkirkkaita, sinisiä lampia ympärillä kasvavine, keltaisine visakoivuineen.

Täällä näin korkealla peitti huurre varjopaikat, ja pienet lumijyväset sammalella osoittivat lumikuuron kiirineen metsän yli. Mutta taivas oli nyt kirkas ja sininen, jokin valkoinen poutapilvi vain viiruili taivaan ja aurinko loisti syysmetsässä. Eirik antoi hevosen levähtää, istui tyytyväisenä eikä ajatellut mitään —.

— Silloin kuului suolta huhuilu, korkea, kirkas naisenääni. Se kutsui vuohta, huusi jotakin, luultavasti nimen, surullisesti valittaen, ja sitten alkoi jälleen huhuilu.

Eirik kuunteli jännittyneenä. Sitten hän teki ristinmerkin — ellei se ollut ihminen, ei sillä olisi häneen mitään valtaa. Mutta sehän saattoi olla joku Eikenistä —.

Huhuilu läheni. Nyt hän kuuli: »Blaalin, Blaalin», hän kutsui — nyt Eirik huomasi viheriäpukuisen naisen; tämä asteli paljasta kalliota lammen tuolla puolen, pysähdellen pienten keltaisten koivujen luona.

— Nyt hän huomasi vieraan ratsastajan vuorella — hän pysähtyi epävarmana. Silloin Eirik käänsi hevosensa, huhuili niin, että kajahti, ja huusi sitten tytön nimen: »Gunhild, Gunhild —» ja ratsasti häntä kohti.

»Pelästytinkö sinut?» Eirik huusi tullessaan niin lähelle, että Gunhild hänet tunsi.

»Minulla on asiaa —» samassa Eirik pysähtyi. Kaikkein vaikeinta hänen hyvien päätöstensä toteuttamisista oli sanoa aina totta sen sijaan, mitä ensiksi päähän pälkähti. »Minun teki mieleni katsella kerran näitäkin seutuja. En ole milloinkaan ollut Kambshornin tien itäpuolella.»

Hänellä oli punaisella päärmätty viheriä hame, mutta se oli niin huonosti tehty kuin palvelijattaren työpuku; hihat eivät ulottuneet ranteisiin asti, ja hame oli niin lyhyt, että nilkka näkyi; jalassa oli kömpelöt kengät, kosteudesta mustat ja liejun tahraamat. Kuivia oksia ja naavaa riippui hänen puvussaan ja hänen puoliksi irtoimissa palmikoissaan. Eirikin mielestä hän oli ikäänkuin nuoremman ja jollakin lailla läheisemmän näköinen tässä yksinkertaisessa puvussa.

»Mutta — eikö ole varomatonta sinun, Gunhild, kuljeskella näin yksin metsässä?» Hän tiesi näiden harjujen seuduilla olevan paljon karhuja — ja täällä asui kuulemma myöskin menninkäisiä —.

»Minun vuoheni ei tullutkaan tänä iltana kotiin — se on ollut minulla karitsasta asti.»

»Sitten minä jään sinun kanssasi etsimään.» Jokin peto on sen voinut napata, Eirik ajatteli, mutta ehkäpä he löytäisivät jäljet —.

»Kiitos. Jäätkö sinä? Sitten lienee parasta, että sinä lasket hevosesi laitumelle kesämajamme luo niitylle — se on tuolla etempänä —»

»Mutta sinun on tultava mukaan. Minä en pidä siitä, että sinä olet täällä metsässä yksin.»

Eirik astui suitset käsissä, ja Gunhild asteli hänen rinnallaan. He olivat olleet täällä nuoren karjan ja vuohien kanssa, hän kertoi, ja isän ja äitipuolen lähdettyä pois toissapäivänä hän oli tullut tänne katsomaan, miten täällä oli asianlaita. Blaalin oli antanut eilisaamuna hyvin vähän maitoa; hän ei ollut kiinnittänyt siihen huomiota, mutta sitten paimen oli sanonut sen kävelevän niin omituisesti, kuin se olisi juovuksissa — ja sitten se ei tullut illalla kotiin. Eikä Gunhild ollut tahtonut osata nukkua koko yönä levottomuudesta — Blaalin, raukka, oli ulkona —. Eirik nieli hänen jokaisen sanansa — Gunhild jutteli hänelle, niinkuin he olisivat olleet ikänsä ystäviä.

Polku vei ulkoniitylle, jolla oli muutamia ränstyneitä hökkeleitä. Korjailtuaan Saltvikenin vanhat rakennukset Eirik ei voinut milloinkaan katsella rempallaan olevia taloja ajattelematta, mitä niille olisi tehtävä — niin täälläkin. Rakenteleminen oli hänestä maailman hauskinta työtä.

»Mutta meidän on oikeastaan mentävä toiselle haaralle, Gunhild — eilen oli lounaistuuli.»

He läksivät toisaannepäin. He kulkivat kumpikin yksinään, mutta ei sentään sen kauempana toisistaan kuin että he näkivät ja kuulivat toisensa; he vastailivat koko ajan toistensa huhuiluun.

Korkeat, kauniit sävelet kaikuivat kirkkaassa syysilmassa. Eirik juoksi rauskuvalla valkosammalella, siitä kivikon poikki, jossa oli käppyrään kääntyneitä, kuihtuneita sananjalkoja ja jossa vatukoissa oli vielä veripunaisia marjoja, mutta kivien koloissa oli pudonneita lehtiä, hopeanvalkoiset alapuolet päälläpäin. Hän juoksi soissa niin, että vesi roiski, ja keihäs vajosi syvälle mättäisiin hänen yrittäessään saada niistä tukea, hän joutui jäätyneille maille, joissa jääriite särkyi hänen askelistaan, ja synkkiin havumetsiin, joissa hän kadotti tytön näkyvistään. Silloin hän huhuili:

»Oletko siellä, oletko siellä, oletko siellä, Gunhild, Gunhild, oma
Gunhild —»

Eirik kuuli Gunhildin äänestä tämän unohtaneen leikkiessä surunsa ja hän juoksi riemuissaan antaen puhtaan, kirkkaan äänensä kajahdella sinitaivaan alla. He saapuivat kerran paikkaan, jossa kaiku vastaili niin selvästi, että he unohtuivat huutelemaan ja huhuilemaan vuorella.

He saapuivat mäentöyrämälle, jossa tuulenkaatamia puita makasi ristiin rastiin, sammalmättäät riippumassa juurissa, ja puolukat loistaa kilottivat sieltä välistä. He kulkivat niin, että näkivät toisensa — silloin Gunhild kokosi kaksin käsin hameensa, läksi juoksemaan kiiveten kivien ja kantojen yli vinosti häntä kohti. Samassa Eirik kuuli myöskin heikon, surkean äänen — hänkin läksi juoksemaan ääntä kohti. He kohtasivat toisensa kuopan luona — sen pohjassa oli sammalen ja kuihtuneitten lehtien päällä paksu jää, ja he löysivät sieltä sinervän vuohiraukan; se makasi koivet suorina ja kaula pitkänä taakse kääntyneenä; ei siinä raukassa paljon henkeä ollut. Mutta Gunhild heittäytyi sen viereen ja nosti sen puoleksi syliinsä silitellen ja jokellellen sille hellästi.

Eirik nosti Blaalinin syliinsä kantaen sitä, ja Gunhild otti hänen pienen kevyen keihäänsä, kulkien hänen rinnallaan. Olisi ollut kaikkein viisainta lopettaa eläinparka, se oli kuolemaisillaan — ja vuohi oli raskas kannettava ajan mittaan. Mutta Eirik oli liian iloinen saadessaan siten kulkea tytön kanssa sanoakseen mitään sellaista; Gunhildin täytyi tuon tuostakin hyväillä Blaalinia siinä Eirikin sylissä.

He saapuivat vihdoin viimein karjamajalle. Eirik haki sylillisen heiniä, jotka Gunhild tahtoi levittää vuohensa alle; hän oli myöskin löytänyt vanhan, risaisen peiton, jonka hän levitti sen päälle. Sitten:

»Mutta sinun, Eirik, on tultava sisään lepäämään. Minulla ei ole täällä sinulle muuta tarjottavaa kuin vuohen maitoa ja juustoa —»

»Oletko sinä nukkunut täällä öisin?» Eirik kysyi hiljaa — he saapuivat pieneen, pilkkopimeään majaan, jonne aurinko pilkisti joka hirren raosta. Lattiakuoppa oli takkana ja vuoteena halaistusta hirrestä tehty penkki, jonka päällä oli heiniä ja joitakin peittoja. Hän ei siis ollut ylpeä — hän oli lempeä, huolehtien kaikesta, mikä hänelle oli jätetty, uskollinen ja ahkera —. Eirik katseli häntä täynnä hellää ihailua istuessaan hänen yksinkertaisen vuoteensa laidalla ja juodessaan savulle maistuvaa vuohen maitoa.

Eirik teki hänelle tulen, ja Gunhild asetti sille padan. Gunhildin odotellessa maidon lämpiämistä sellaiseksi, että siihen voi lisätä juoksutinta, he istuivat vuoteella rinnan jutellen yhdessä vanhojen ystävien tavoin. Kunnes Gunhild sanoi yhtäkkiä — ja punastui samassa:

»Minä luulen, Eirik — karjakon tulevan pian takaisin — hän ihmettelisi varmaankin, jos minulla olisi vieras täällä majassa —»

»Mutta saata minua jonkin matkaa niittyä myöten, Gunhild, jos sinä uskallat jättää pataasi —»

Eirik otti hevosensa, talutti sen veräjästä metsään. Sitten heidän kai piti sanoa hyvästit —.

»Sinä olet noennut kätesi —» hän piteli sitä kaksin käsin. He seisoivat toisiinsa katsellen, hiukan hymyillen. Gunhild ei vastustellut Eirikin vetäessä hänet luokseen, ja sitten Eirik kietoi kätensä tytön ympärille ja suuteli häntä suulle.

Tyttö salli sen tapahtua; silloin Eirik suuteli häntä kasvoihin ristiin rastiin, puristi häntä lujasti rintaansa vasten — kunnes hän huomasi tytön vastustelevan:

Eirik oli pistänyt kätensä tytön kaulan aukosta, painaen hetkisen hänen silkinpehmeää rintaansa. Puoleksi hymyillen ja puoleksi hämillään hän työnsi Eirikin luotaan veti esille sen kylmän ja kovan esineen, minkä Eirik oli hänen vaatteisiinsa työntänyt:

»Ei, Eirik — tämä sinun on otettava takaisin — en minä kuitenkaan voi ottaa sinulta vastaan näin suurta lahjaa —», hän ojensi vaatteittensa miehustasta löytämänsä kultasoljen.

»Voit kyllä.» Eirik hyppäsi satulaan tytön tullessa luo ja ojentaessa hänelle toisella kädellä keihästä ja yrittäen toisella työntää hänelle solkea, Eirik kumartui, koskettaen vielä kerran huulillaan hänen sileätä, viileätä otsaansa. »Sinun pitää ottaa se — ja sinun pitää säilyttää se, kunnes voit sitä käyttää!»

Sitten hän nykäisi hevosen käyntiin. Hän kääntyi tuon tuostakin, nyökäytti tytölle. Nähdessään hänet viimeisen kerran tien kääntyessä metsikköön Gunhild kohotti kätensä huiskuttaen hänelle.

Eirik hymyili itsekseen, naurahtipa oikein vuonoa kohti ratsastaessaan. Hän hyräili aina välillä huhuilua, mutta hyvin hiljaa, eikä hän uskaltanut laulaa ääneen hänen nimeään. Tämä oli hänen elämänsä iloisin päivä —.

XV.

Viimeistä edellisenä sunnuntaina ennen adventtia Cecilia Olavintytär kirkotettiin, ja heidän palattuaan kotiin Hestvikeniin isä antoi hänelle koko talonväen nähden avaimet säilytyspaikkoihinsa, pyytäen häntä tekemään hyvin ja ottamaan vastaan Hestvikenin emännän tehtävät.

Olav ja Jørund puhelivat jo keskenään — ei paljon, mutta Olav ei kuitenkaan ollut tyttärensä miehelle epäystävällinen. Ja hän oli käynyt Cecilian luona monta kertaa katsomassa hänen äsken saamaansa lasta; ihmiset arvelivat hänen olevan iloissaan, kun Hestvikenissä jälleen oli Audun. Se olikin kaunis ja iso lapsi. Cecilia oli kalpea ja laiha, mutta terveen näköinen — hän tarttui askareisiin kuten tarmokas emäntä ainakin, ja vanhat palvelijat, jotka olivat tunteneet hänet lapsesta asti, taipuivat mielellään nuoren emännän käskettäviksi ja rakastivat hänen pikku poikiaan.

Eirikin ilo oli sellaista, ettei koko tämän hiljaisen talon hiljaisissa asukkaissa ollut ainoatakaan, jota se ei olisi edes vähän piristänyt. Vaikkakin hän itse oli nyt rauhallinen. Sen metsässä vietetyn päivän jälkeen hän oli jutellut Gunhildin kanssa yhden ainoan kerran — kirkolla — eikä hän silloinkaan saanut muusta puhutuksi kuin Blaalinista ‒ Blaalin oli kuollut.

Mutta Olav oli sanonut hänelle Torgrimin saaneen Bersen vastauksen: he saivat tulla hänen luokseen puhumaan asiasta hiivanuutin jälkeen — hänen mielestään ei sellaista asiaa voinut päättää adventtina eikä pyhinä. Kihlajaiset saattoi aivan hyvin pitää ennen paastoa, ja jos Olav Auduninpoika toivoi häät pidettävän jo keväällä, ei Bersellä olisi mitään sitä vastaan, koska Eirik ei ollut enää nuori ja Gunhildkin oli täyttänyt kaksikymmentä.

— Ja Una sanoi sekä hänen että Signen sovittavan niin, että Eirik saisi tavata Gunhild Bersentytärtä jouluna: »Täytyyhän teidän saada jutella joskus, ennenkuin teidät kihlataan toisillenne — koska kerran on päätetty, että sinä saat Gunhildin.»

Hän oli tosin huolissaan siitä, mitä hän oli kaivanut maahan Rundmyrin luona. Oli muitakin, häntä lukuunottamatta, jotka tunsivat saman piilopaikan. Hän oli tosin kieltänyt aikanaan Arnketilla suosimasta luonaan epärehellisiä ihmisiä, mutta asianlaita oli sellainen, että rundmyriläiset tottelivat kieltoa niin ja näin. Jørundkin oli ahdistanut häntä parisen kertaa — hän oli tahtonut tietää, mitä Eirik oli aarteille tehnyt. Eirik koetti kääntää puheen toisaalle — muistutti ostaneensa hopeat häneltä hyvällä hevosella ja sanoi niiden olevan sellaisessa paikassa, jossa kirkkaalla päivälläkin on vaarallista kulkea. Hän koetti muuten pitää Jørundia kaikin tavoin hyvällä mielellä — vei hänet kanssaan metsästämään ja merelle ja teki asiaa hänen kanssaan kaikkiin taloihin, joissa heillä oli ystäviä tai sukulaisia. Hänen mielestään ei ollut oikein kuljeskella niin paljon, mutta hän arveli Hestvikenin hiljaisen elämän olevan Jørundille vaarallista: mies oli kiukkuinen kuin sonni, ja jos häntä ärsytettäisiin, Eirik pelkäsi hänen hyökkäävän Cecilian kimppuun.

Mutta hän itse oli liian iloinen antaakseen kaiken tämän kovin koskea.
Hän uskoi muittenkin surujen ja vaikeuksien hälvenevän, kun hän saisi
Gunhildin tänne luokseen. Gunhildia seuraisi sellainen ilo —.

Eräänä aamuna kahta viikkoa ennen joulua tullessaan pihalle Eirik huomasi sataneen ohuen lumikerroksen. Aamun kuu kilotti vaaleana pilkkuna kiitävien, paksujen pilvien lävitse luvaten lisää. Eirik päätti hakea tänään hopeat — muuten lumi voisi pakottaa häntä odottamaan ties miten kauan, ja hän toivoi pääsevänsä niistä eroon.

Hän pyysi Jørundia kanssaan sinä päivänä metsästämään, ja heidän palatessaan kotiin hämärissä Eirik oli kaatanut ketun ja kantoi pientä, multaista sarkanyyttiä —.

Nyt hän ei tiennyt, oliko hänen sanottava isälleen vai eikö. Mutta häntä ei haluttanut valehdella tässä ikävässä jutussa enemmän kuin välttämätöntä oli. Ja hän pelkäsi Ceciliaa huolestuttavan ja kiusaavan, jos täällä kotona jälleen alettaisiin jutella näistä hopeista — hänellä oli ilmankin yllin kyllin puuhaa näin joulun edellä, ja rintalapsi soi hänelle sangen vähän yörauhaakin.

Ja niin hän sanoi vain isälle, että Jørundilla oli asiaa pohjoiseen naapurikylään ja että hän oli luvannut lähteä langon mukaan. Niin he ratsastivat Draumtorpiin.

He saapuivat sinne illalla. Eirik oli pahoillaan kuullessaan Eikenin Bersen olevan siellä kahden poikansa, Gunhildin veljen kera. Asiaa oli hänen mielestään yhä pahentanut se, että Draumtorpin Guttorm oli Gunhildin eno. Mutta hän ei ollut ajatellut, että hänen oli pakko valhetella asiastaan niiden kuullen, joista tulisi hänen lankonsa.

Mutta se kävi hyvin. Ryhtyessään puhumaan Eirik ensin kertoi varsin uskottavasti ketunjahdista ja koirasta, joka oli juossut johonkin maakuoppaan, ja löydöstä, jonka he olivat Jørundin kanssa arvelleet kuuluvan Draumtorpin omaisuuteen.

Guttorm ilostui saadessaan takaisin osan hopeistaan ja niinpä Eirik ja Jørund saivat mitä parhaan vastaanoton. Gerdarudin metsässä tapahtunutta ryöstöä pohdittiin nyt pitkin ja poikin. Hestvikenin langokset kuuntelivat vanhempia eivätkä vastanneet muuta kuin mikä oli välttämätöntä — Berse näytti pitävän siitä; hän tuli heitä kohtaan erittäin ystävälliseksi; hän laski leikkiä Eirikinkin kanssa arvellen heidän ajan mittaan tulevan tuntemaan toisensa paremminkin — ja vihdoin viimein Eirik sai kunnian saattaa Berseä vuoteeseen. Päästyään ikävästä salaisuudestaan Eirik tuli iloiseksi, hänen oli hyvä olla; hän oli juonut sen verran kuin mieli teki — niin että hän auttoi tulevaa appeaan iloisin mielin. Vaikkakin vanha Berse oli joutunut ruumiillisen heikkoutensa valtaan, hän sentään kaikesta raihnaudestaan huolimatta säilytti jossakin määrin arvokkuutensa.

Draumtorpin Guttorm keskusteli seuraavana aamuna kauan aikaa Eirikin kanssa. Hän tuntui olevan älykäs ja maltillinen mies. Hän jutteli Bersestä — muistutti, miten vanhusta oli vuosikausia pidetty talonpoikain päällikkönä, ja täydellä syyllä; hän oli nuoruudessaan ollut jaloluontoinen, urhea ja taitava mies. Nyt hän oli iän karttuessa tullut vähän erikoiseksi — ja hänen nuorella vaimollaan, kolmannella jo, jonka hän oli nainut kuusikymmenvuotiaana, oli paljon valtaa häneen, vaikkei hän tahtonut sitä tunnustaa. Ja ensimmäisen vaimonsa lapsista hänellä oli ollut paljon surua — poika, Benedikt, syytti isää sisarensa onnettomuudesta ja oli lähtenyt Eikenistä vihoissaan; Berse ei nähnyt häntä enää, sillä hän kaatui seuraavana vuonna Tanskassa. Mutta Eldrid ei kuollut, hänelle ei käynyt niin hyvin —.

»Mutta kaikista Helgan, sisareni, kanssa saamistaan lapsista hänellä on ollut iloa, Eirik — ja nyt olen iloinen, kun Gunhild joutuu niin hyviin naimisiin.»

Eirik huomasi tytön kaikkien sukulaisten tietävän asiasta; myöskin Gunhildin nuoret veljet, Torleif ja Kaare kohtelivat häntä kuin ainakin tulevaa lankoaan.

Guttorm oli tavannut Olav Auduninpojan kerran Hestbaekissä, ja hän pyysi hyvästellessä Eirikiä viemään isälleen terveisiä. Kun Eirik palasi kotiin, hänen täytyi kertoa Olaville olleensa Draumtorpissa ja kertoa hopealöydöstä. Olav suuttui kuullessaan sellaista löydetyn hänen metsästään. Eirik vastasi jo nuhdelleensa Ankia ja Liviä ja pitävänsä vasta silmällä heitä, mutta nyt hän pyysi isän säästämään heitä tällä kertaa.

Eirik tapasi jouluna eikeniläisiä, ja he kohtelivat häntä siten, että kaikki näkivät, mitä oli tekeillä. Heidän ratsastaessaan kirkkoon Skikkjustadista kahdeksantena joulupäivänä tiet olivat liukkaat ja sade virtasi suoranaan. Berse pyysi Eirikiä ratsastamaan Gunhildin kanssa ja pitämään tämän hevosta silmällä, ja Rynjulissa he saivat istua shakkipöydän ääressä yksin koko illan. Siitä tuli mitä omituisin peli, sillä Gunhild oli siinä leikissä mahdollisimman tyhmä, mutta Eirikin mielestä sekin sopi hänelle hyvin — hän ei ollut milloinkaan pelannut shakkia muitten naisten kuin sisarensa kanssa, ja tämä pelasi sitä paremmin kuin useimmat miehet.

Samana iltana Hestvikenin Olav ja Eikenin Berse juttelivat kauan yhdessä toisessa talon rakennuksessa — vaikkakin oli juhla — ja läsnä oli kummankin sukulaisia ja ystäviä. Olav kertoi jäljestäpäin Eirikille, mitä sovittiin morsiamen myötäjäisistä; Olavin oli määrä tulla Eikeniin Agneksenmessun iltana poikineen ja todistajineen, ja seuraavana päivänä Eirikin oli määrä kihlata Gunhild Bersentytär sormuksin ja lahjoin.

Seuraavana iltana Gunhild lähetettiin kotiin äitipuolensa ja vanhimman, naimisissa olevan veljensä kanssa, mutta Berse jäi Rynjuliin nuorempine poikineen. Oli mitä kaunein, kirkkain talvipäivä, ja silloin Eirik ehdotti lähtöä kaupunkiin, kenellä vain oli halua, katsomaan suurta juhlakulkuetta, kuninkaan tullessa Mariankirkkoon epifania-juhliin — kerrottiin Haakon-kuninkaan olevan Oslossa.

Kaikki nuoret halusivat olla mukana — Bersen pojat, Jørund Rypa, nuori Torgils Torgriminpoika sekä hänen serkkunsa Sigmund Baardinpoika Skikkjustadista. Silloin sanoi Torgrim, isäntä itse, että häntäkin haluttaisi lähteä: »Mitä sinä, Olav, arvelet, emmeköhän mekin voisi kerran yhtyä nuoriin?»

Olav Auduninpoika nauroi päätään pudistaen. Hänen oli paras kääntyä kotia kohti: »Cecilia on saanut ilmankin jo olla siellä kyllin kauan yksin.»

Silloin astui Berse itse esiin. Hän oli ollut Eirik-kuninkaan henkivartiossa ja sitten Haakon-kuninkaan, ja nyt hänen mielensä teki mennä tervehtimään kuningastaan viimeisen kerran ja hän aikoi yhtyä kulkueeseen.

He eivät päässeet heti lähtemään, ja heidän kaupunkiin tullessaan oli jo niin myöhä, ettei Eirik voinut enää mennä luostariinsa yösijaa pyytämään, kuten hän oli aikonut tehdä, vaan hän seurasi joukkoa erääseen taloon, jossa Guttormin tyttärenmiehellä oli asunto.

Vaikka he saapuivatkin niin myöhään, oli se luhti, johon he saapuivat, täpötäynnä miehiä, ja pöydät notkuivat ruokaa ja juomaa. Miehet kokoontuivat Guttormin ympärille kertomaan hänelle suuria uutisia, joista kaupungilla puhuttiin: kolme yötä sitten oli Akerin talonpoikain kimppuun hyökänneet ne ilkityöntekijät, jotka olivat jo kauan tehneet Oslon seudut niin epävarmoiksi. Syksyllä roistot olivat tulleet pieneen uudistaloon Elivaagin luona, jossa kaksi veljestä asui vaimoineen ja nuorine sisarineen; he olivat ryöstäneet ja teurastaneet karjan, häväisseet yksin kotona olleet naiset — mutta yksi ryöväreistä oli niin kiintynyt tyttöön, että oli käynyt myöhemminkin hänen luonaan. Tyttö oli olevinaan hänelle ystävällinen ja sai häneltä vihdoin urkituksi, missä ryövärien pesä oli, ja silloin olivat hänen veljensä johtaneet sinne talonpojat; kuusi roistoista surmattiin tai poltettiin sisään, mutta neljä miestä ja eräs nainen istui vanhan kuninkaan kartanon kellarissa odottelemassa palkkaansa töistään Stegleskjaerissä. Tyttö oli pyytänyt saada palkakseen pitää väkivallantekijän tukasta mestaajan kirveen pudotessa.

Vihdoin viimein miesten juteltua ja juotua kyllikseen he menivät vuoteeseen. Eirik makasi reunimmaisena vuoteessa Jørund Rypan ja Kaare Bersenpojan kanssa; toiset nukkuivat heti, mutta hän makasi valveilla kauhun vallassa koettaen vakuuttaa itselleen, ettei hänen pitänyt pelätä, ennenkuin tiesi, olisiko pelon aihetta —.

Hän otti rukousnauhan kaulastaan pitäen sitä käsiensä välissä. Mutta hänellä ei ollut näinä vuosina ollut tapana rukoilla mitään erikoista — hän oli vain rukoillut tunteakseen Jumalan läsnäolon ja saadakseen puhua hänelle, mutta hän oli ottanut tyytyväisenä vastaan kaiken Jumalan kädestä —, Oli hän rukoillut Ceciliankin puolesta —. Mutta nyt hän ei tiennyt, mitä hänen oli uskallettava jos se, mitä hän oli tehnyt, oli hullusti, silloin hän ei voisikaan rukoilla Jumalaa auttamaan totuuden peittämisessä, jos sen kerran oli tultava päivänvaloon —.

— Hän seisoi kuninkaankartanon sillalla väentungoksessa, niin ettei hän voinut nähdä kulkueesta mitään — kuunnellen ihmisten juttelua ympärillään, hän ei saattanut ajatellakaan heidän puhuvan kerrassaan mistään muusta kuin ryöväreistä —.

Kirkko oli niin täpötäynnä, ettei mahtunut polvistumaan eikä hän voinut seurata messua, hänen sydämensä oli niin levoton. Mutta hän jäi sinne kirkon tyhjennyttyä. Nyt hän huomasi seisoneensa aivan erään sivualttarin vieressä, ja viereiselle seinälle oli maalattu Maria neitoineen: Margret, Lucia, Cecilia, Barbara, Agatha — joukon laitimmaisena oli Agnes karitsoineen. Hänen piti olla todistajana Eirikin vannoessa Gunhildille uskollisuutta; Eirik iloitsi siitä, sillä hän rakasti erikoisesti tätä lapsellista, nuorta veritodistajaa kuultuaan hänen tarinansa. Ja hän meni hänen luokseen rukoillen häntä: »Pyydä minulle, mikä parasta on —», Eirik rauhoittui heti; tuntui kuin hän olisi neuvotellut pikku siskon kanssa —.

Jonkun koskettaessa häntä hartioihin hän heti, nousi — siinä oli
Draumtorpin Guttorm; Eirikistä tuntui, että hän oli häntä odottanutkin.
He menivät yhdessä kirkosta, mutta pysähdyttyänsä porttikäytävälle ja
katsottuaan katua pitkin Guttorm virkkoi äkkiä:

»Me voimme puhua aivan yhtä hyvin tuolla sisällä. On tullut ilmi jotakin, josta minä mielelläni puhuisin kanssasi, Eirik Olavinpoika. Ehkäpä sinä aavistat, mistä on kysymys?» Eirik katsoi häneen, mutta ei vastannut.

»Minä halusin kernaasti tietää, onko vielä lisää tullut näkyviin», Guttorm virkkoi, »minun hopeitani nimittäin, loppuja. Ja niin minä menin kuninkaankartanoon aamulla aamusaarnan ja messun välillä — Bersenhän piti mennä sinne joka tapauksessa, ja minä läksin mukaan. Tore-herra antoi silloin viedä vangit linnantupaan, niin että me saimme keskustella heidän kanssaan —»

Eirik puristi hattua käsissään, mutta ei vastannut. Nyt he seisoivat jälleen äskeisen sivualttarin vieressä — ja Eirik näki seinällä yläpuolellaan pyhien neitsyitten kuvat; he seisoivat hoikkina ja siroina piirissä kuningattarensa ympärillä hymyillen hänen sylissään lepäävälle kuningaslapselle Eirikin mieleen muistui säe: »Ego mater pulchrae dilectionis, et timoris, et agnitionis, et sanctae spei», ja vastaus »Deo gratias». [Ego mater j.n.e. Minä olen kauniin rakkauden ja jumalanpelon ja viisauden ja pyhän toivon äiti.» (Viisauden kirja 24.) Jumalalle olkoon kiitos!]

»Jos totta sanon, Eirik — minusta itsestänikin on epämiellyttävää puhua näistä asioista —. Ja minä arvelen — etkö sinä voisi yhtä hyvin?»

»Kuten arvaat, kyselin heiltä siitä Hestvikenin metsän piilopaikasta.» Hän katsoi tutkivasti nuorukaiseen, joka seisoi kalpein, äänettömin kasvoin katsellen alas lattiaan. »Lyhyesti sanoen — asia tuntuu olevan niin, että kun sinä löysit minun hopeani, sinä tiesit, mistä sitä oli etsittävä?»

»Minä olen jättänyt sinulle hopeasi, Guttorm», hän sanoi hiljaa. »Etkö sinä ole siihen tyytyväinen?»

»On. — Mutta et suinkaan sinä luule minun ostaneen niitä tuntemattomalta», hän jatkoi vähän vilkkaammin. »Se paikka, jossa — jossa minä sain tästä tietää — siellä asuu köyhiä, typeriä ihmisiä — mies on ollut minulle melkein kasvatusisän asemessa minun poikana ollessani. Niillä ei ole paljonkaan älyä — ja heidän luonaan kuljeskelee kaikenlaisia kerjäläisiä ja sen sellaisia, toiset ovat meidän elätettäviä ja kunnon ihmisiä, sellaisia, jotka ovat olleet venekunnassamme, kerjäläisiä, kulkureita ja —. Guttorm etkö sinä voisi jättää tätä asiata tutkimatta, vaan tyytyä siihen, että olen maksanutkin, saadakseni omaisuutesi käsiisi ja sallia minun tutkia omaa väkeäni?»

»Ei, Eirik — ei käy päinsä, että sinä nyt koetat uskotella sen olleen jonkun sinun alustalaisesi ‒»

»Jumalan nimessä, jos sinä tiedät enemmän, niin sinä myös käsität minulla olleen pätevän syyn menetellä täten — salaisesti — kuten minä olen tehnyt —»

»Voi olla niin.» Guttorm seisoi hetkisen nieleskellen nieleskelemistään jotakin. »Sinä et tiedä, onko minun hopeitani siellä vielä enemmänkin?»

»En —. Minä en ole sitä ajatellutkaan. Enkä minä sitä usko — mutta jos sinä tahdot, sinä voit tulla meille, kun lumi on sulanut mäestä, minä autan sinua mielelläni etsimään.»

»Parempi olisi saada asia loppumaan», hän sanoi sitten. »Jørund Rypa sanoi olleen neljä pikaria — suuren maljan ja neljä pientä —»

Eirik katsoi Guttormiin hämmästyneenä. Hopeakimpale, hän ajatteli.
Jørund oli siis itse sulattanut osan aarteista — yhä hullumpaa vain.
Hän pudisti päätään:

»Minä en ole nähnyt muuta kuin sen, minkä sinulle annoin.
Niin etten minä tiedä, kuka sinun pikarisi on sulattanut.»

»Siellä oli ollut neljä hopeapikaria sekä hopeakimpale», Guttorm virkkoi hiljaa.

»Se hevonen, jonka sinä annoit hänelle väliä», Guttorm kysyi, »oli varmaankin kalliimpi sinun minulle jättämääsi hopeaa — sehän oli se, jolla hän eilen ratsasti?»

»Koska siis tiedät, kuka on kysymyksessä», Eirik virkkoi kiivaasti, »sinä myös ymmärrät minun tinkineen asiasta.»

»Sinä et siis tiedä mitään muusta hopeasta kuin siitä, minkä sinä minulle annoit —. Jos sinä nyt vastaat minulle tällä paikalla, missä me nyt seisomme, niin minä uskon sinua.»

Eirik vilkaisi vaistomaisesti seinään — hänen mieleensä välähti, mitä hän oli kuullut puhuttavan puhuvista kuvista: itse Maria ja hänen Poikansa olivat todistaneet maalatuin huulin ja kivisuin saadakseen totuuden julki. Mutta kultakruunujen alla eivät lempeät kasvot muuttuneet, ja pyhät neitsyet seisoivat liikkumattomina osoittaen pyöriä ja miekkoja, jotka olivat kerran murskanneet heidän jäsenensä.

Guttorm ojensi kätensä. Kun Eirik ei yrittänytkään siihen tarttua, hän tarttui nuorukaisen käteen puristaen sitä lujasti.

»Minä luotan sinuun, minä sanon. — Mutta minun täytyy saada tästä asiasta selvä — sitä sinä et voine panna pahaksesi?»

Ulkona höyrysivät kaikki valkoiset talojen katot — oli lauhkea ilma, aurinko paistoi ja taivas oli sininen. Yöllä satanut ohut lumikerros oli niin tallattu, että tiet olivat liukkaat. »Saanhan minä nojata sinuun», Guttorm pyysi.

Eirik ei jaksanut vastata. Hän ymmärsi vanhemman miehen tarkoituksen, mutta oli katkeraa kärsiä sellaista nuhdetta, kun hän oli saanut viattomana kärsiä niin sietämättömän loukkauksen. He kulkivat käsikkäin pitkin Vestre Straeteä. Halvardinkirkon edessä Guttorm kohtasi joitakin tuttuja miehiä; hän nojasi raskaasti Eirikin käsivarteen jutellessaan heidän kanssaan. Eirik seisoi ääneti kuin seiväs. Mutta saavuttuaan Ristikirkon luona olevan asuntonsa lähelle hän sanoi Guttormille:

»Ennenkuin me menemme sisään, minä kyselisin mielelläni sinulta yhtä ja toista?»

He saapuivat talojen taakse, missä joki virtaili savimättäitten lomitse. Eirik pyysi Guttormia kertomaan, mitä kuninkaankartanon linnantuvassa oli tapahtunut aamulla ja ketä siellä oli ollut.

Guttorm kertoi siellä olleen Bersen poikineen, Rynjulin Torgrimin ja Jørund Rypan sekä hän itse tyttärensä miehen, Karlin kera. Kuninkaankartanon väestä ei muita ollut sisällä kuin Tore-herra ja ne miehet, jotka olivat tuoneet vangit sisään.

Näistä ei kukaan ollut läsnä silloin, kun Guttorm joukkoineen ryöstettiin — ne ryövärit olivat joko surmatut tai he olivat eronneet joukosta jo ennen talvea. Mutta nainen oli ollut valmis kertomaan, mihin he olivat jättäneet Draumtorpin hopeat; hän oli myynyt ne tuolle miehelle, joka seisoi tuolla, Jørund Rypalle. He kaksi olivat jo entuudestaan tuttuja. Silloin Jørund heti myönsi hänen sanansa tosiksi, mutta lisäsi Aasan sanoneen hänelle niiden olevan perintöänsä, jotka tämä oli hakenut kotoaan. Ja Jørund oli uskonut naista, koska hän tiesi tämän kuuluvan hyvään sukuun. Hän sanoi ostaneensa hopeat, koska nainen oli sanonut koettavansa päästä pois miehensä luota — he eivät olleet naimisissa — ja aikoi nyt parantaa elämäntapansa.

Nainen oli vastannut siihen, ettei ollut ensinkään ollut puhetta siitä, mistä hopeat olivat kotoisin, eikä hän ollut sinä yönä huomannut Jørundin ensinkään yrittäneenkään saada häntä parantamaan tapojaan.

Silloin Jørund sanoi hänen valehtelevan ja ettei hän ollut ajatellut muuta kuin että hopeat olivat olleet hänen perintöänsä Haugseteristä Aasmundin jälkeen. Tämä olikin totta, sillä hän oli tämän miehen tytär, mutta oli tehnyt rikoksen ja paennut sitten kotoaan. Jørund oli vasta silloin näyttänyt Eirikille ostoaan kuultuaan langon arvelevan sen olevan varastettua tavaraa. Silloin Jørund ei ollut enää halunnut sitä pitää, mutta Eirik oli pyytänyt saada ostaa sen häneltä sillä mustalla ruunalla, jolla hän nyt ratsasti — ja siinä oli suuri malja, neljä pienempää pikaria ja sulatettu hopeakimppu. Mutta sitten oli Eirik sanonut talvella, ettei hän halunnut sitä enää pitää — kun hän nyt aikoi naida Guttormin sisarentyttären, hänen mielestään oli viisainta saada se takaisin Draumtorpin isännälle ennen sitä.

Eirik seisoi nojaten selällään aitaan. Joen toisella puolella välkkyi lumi valkoisilla kentillä niin, että silmiin koski; sininen ja valkoinen häikäisi niin — ja hänen katsoessaan alas joen tummaan uomaan savimaitten välissä häntä alkoi pyörryttää. Hän oli saanut yhtäkkiä hirvittävän päänsäryn —.

»Bersekö — no sen sinä voit aavistaa —. Mutta sanopa, mikä mies tämä sinun lankosi, Jørund Rypa, oikeastaan on?»

»Olethan sinä kuullut Gunnarsbyn Rypungeista. — Hän ja minä olemme olleet ystäviä vuosikausia —»

»Ettekö te ole enää —? Se johtui mieleeni hänen sanoessaan sinun silloin vasta päättäneen antaa hopeat takaisin, kun tuli puhe meidän sukulaisiksi tulostamme — sinä ymmärrät, ettei hänen olisi tarvinnut sitä sanoa; olisi ollut sopivampaa, ettei hän olisi sanonut sitä vaimonsa veljestä. Ellei hänellä vain liene ollut tarkoitus estää sinun avioliittoasi Gunhildin kanssa —?»

»— Sitä on vaikea uskoa —», hän kuiskasi hiljaa. Sitten hän ojentausi, pudisti päätään, heitti vaipan harteilleen. »Mutta nyt minä lähden Bersen luo», hän sanoi reippaasti.

»Sen sinä toki käsität, Eirik — mitä me olimme ajatelleet sinusta ja
Gunhildista, siitä ei nyt tule mitään.»

»Puhuthan sinä minun puolestani, Guttorm», nuorukainen kysyi innokkaasti — »sanot Berselle uskovasi minun olevan rehellisen miehen?»

»Sen teen, saat olla varma siitä! Mutta on — toisesta kysymys, Eirik. Mitä varmemmin uskomme sinun olevan kunnon miehen, sinun ja isäsi ja kaikki sukulaisesikin, sitä enemmän pelkäämme joutua sukulaissuhteeseen sellaisen —»

Eirik tuijotti Guttormiin — hänen huulensa olivat tulleet valkoisiksi kuin sairaan miehen huulet.

»Minä etsin Bersen käsiini joka tapauksessa», hän sanoi sitten ja läksi ripeästi astumaan katua kohti.

Mutta heidän saapuessaan majataloon he saivat kuulla Bersen ratsastaneen pois koko seurueineen. Ja heti sen jälkeen oli Jørund lähtenyt. — Rynjulin Torgrim oli ottanut puolustaakseen Eirikiä, kertoi Karl, Guttormin tyttären mies, mutta kun Berse ei tahtonut ensinkään uskoa Eirikin olevan yhtä viattoman kuin lapsi äitinsä kohdussa, Torgrim raivostui. Kun hän vielä sanoi sen olevan pahan jutun, ettei Bersellä ole milloinkaan ollut järkipahaista, sillä nyt olisi ollut sitä tarvis pikkuruikkuisen — silloin vanhus oli lähtenyt tiehensä vihan vimmassa. Torgrimin keskustelu Jørundin kanssa oli päättynyt siihen, että isäntä oli siepannut härän ruoskan ja iskenyt sillä Jørundia kasvoihin —.

»— Ja elleivät Jumala ja Pyhä Olav olisi ohjanneet kättäni, olisin minä siepannut keihään sen sijaan ja iskenyt sen hänen lävitseen», Torgrim vaikeroi heidän siitä puhuessaan.

Sitten hän käänsi kiukkunsa Eirikiin, joka ei vastannut Torgrimin vihaisiin selityksiin:

»Sinä istut niin alakuloisena kuin raskaana oleva morsian — tai enkeli, jolta paholaiset ovat nykineet kaikki siipisulat! Mene sen sijaan veljien luo kaupungin ulkopuolelle ja pyydä heiltä takaisin kaapuasi! Silloin Jørund on saavuttanut sen, mitä on halunnutkin!»

Karl vihelsi — Guttorm vilkaisi äkkiä häneen. Mutta Eirik vastasi rauhallisesti:

»Tapahtuipa mitä tahansa — sillä lailla minä en aio luostariin palata — jos sinne palaan.»

Torgrim sanoi, että heidän on noustava heti ratsaille — selitettävä Olaville asianlaita: »Sinä, Guttorm, olet rehellinen mies, sinä lähdet kanssamme.» Guttorm lupasi lähteä.

»Olisi ollut viisainta sinun kysyä isältäsi neuvoa», Guttorm sanoi Eirikille heidän ratsastaessaan Botnissa jään poikki, »heti päästyäsi asian perille.»

»Kun sinä kerran tunnet hänet», Eirik vastasi kiivaasti, »mitä sinä luulet, että isä olisi tehnyt? Sen jälkeen olisi meidän yhteiselämämme käynyt Hestvikenissä sietämättömäksi. Jumala auttakoon nyt sisartani ja hänen lapsiaan —»

Jonkin matkan päässä Draumtorpista he kohtasivat erään Guttormin rengin; hän kertoi Bersen tulleen sinne ja tahtovan puhua isännän kanssa ennen Eikeniin lähtöään.

Oli jo pimeä heidän saapuessaan Hestvikeniin. Joukon ratsastaessa tuvan oven eteen Eirik huomasi jonkun seisovan vartiovuorella kuvastuen mustana taivaanrannan viimeistä viheriää juovaa vastaan. Isän tullessa alaspäin Eirikin mieleen johtui mies, jota kuljetettiin tuomarin luota toisen luo — minä en jaksa, Jumala, hyvä Jumala, auta minua jaksamaan!

Oli niin pimeä, etteivät he erottaneet Olavin kasvoja hänen tullessaan, mutta Torgrim oli rientänyt hevosen selästä häntä kohti:

»Ei yhtään sellaista sanaa, mihin minä uskoisin», Olav vastasi ivallisesti. »Mutta tulkaahan sisään!»

Tuvassa oli pimeää, takassa vain hehkui pieni, punainen silmä. Mutta sitten eteinen valkeni — Cecilia Olavintytär astui sisään kantaen kummassakin kädessään kynttilänjalkaa sytytetyin kynttilöin. Eirik seisoi oven suussa miekkaansa nojaten yhä päällysvaatteissaan: tämä on pahinta, hän ajatteli nähdessään sisarensa kivikovat kasvot. Hän asetti kynttilät pöydälle, polvistui takan ääreen, sytytellen hehkuvaa hiiltä tuohilla ja kuivilla lastuilla Olavin tervehtiessä Guttormia.

»Jääväthän vieraat tänne yöksi?» hän kysyi saadessaan tulen palamaan, »ja haluatteko te ensin puhella vai syöttekö ensin?»

»Jumalan nimessä, antakaa meidän ensin puhua puhuttavamme», Torgrim huudahti.

Isän nyökäytettyä Cecilia kääntyi ovea kohti. Samassa Jørund pujahti siitä sisään ja astui valoa kohti. Hän katseli vastatulleita:

»Eirik saapuu runsaslukuisin joukoin, näemmä — sekä nuorine että vanhoine ystävineen. Nyt hän luultavasti sanoo sanottavansa — ja me tiedämme kaikki hänen olleen aina erinomaisen sepittelemään juttuja ja keksimään ajankulua, niin etten minä muuta luulekaan, kuin että te uskotte häntä, sekä sinä, Olav, että kaikki hänen sukulaisensa. Minulla ei ole sellaisia lahjoja, niin että minä tiedän häviäväni — minä en keksi mitään sellaista, joka tuntuisi sopivalta, silloin kuin totuus on sopimatonta —»

He kuulivat takaa kolauksen — Cecilia oli työntänyt salvan oven eteen.
Nyt hän astui esiin asettuen miehensä rinnalle:

»Lienee parasta, että minä sanon ensin, mitä minä tiedän — koska minä löysin hopeat ja koska minun veljeni joutui minun vuokseni sekaantumaan meidän asioihimme.»

»Minä todistan, mikä on totta — se on meille kaikille paras», hän sanoi rauhallisesti, »vaikene sinäkin, Jørund! Mutta ensin minä pyydän, että te kaikki vaikenette tästä asiasta, kuten te toivotte enkelien vaikenevan tuomiopäivänä niistä synneistänne, joiden te ette millään toivoisi tulevan julki sielujen suurilla käräjillä!»

»Me teemme, minkä voimme, emäntä», Guttorm virkkoi, »jotta tämä ikävä asia saataisiin vaiennetuksi.» Toiset yhtyivät häneen.

»Sinä olet varma siitä, ettei siellä arkussa ollut muuta kuin nämä kolme pikaria?»

»Olen, minä otin sieltä kaikki pois — se vaippa, jota etsin, oli alimmaisena. Mutta nyt minä saanen mennä pois hoitamaan tehtäviäni — te voitte olla nälissänne ja janoissanne ratsastettuanne tänään niin pitkät matkat.»

»Ei, jää sisään, Jørund — me emme ole vielä puhuneet asiaa selväksi.»

»Muista, isä, mitä minä olen sinulle sanonut Jørund sai oppia jo varhain, ettei hänen ollut luottamista lähimpiin omaisiinsa. On hyvin ikävää, kun hän nyt luulee sekä sinua että Eirikiä vihamiehikseen ja että hänellä on kostamisen syytä.»

»Sinäkin, sukulainen, lienet ollut yhtenä syynä mieheni luuloon, että te kaikki tahdotte hänelle vain pahaa. Sellaisen, joka sinua ei tunne, on vaikea ymmärtää, ettet sinä tarkoita suuriakaan kaikella sillä, mitä sinä sanot pahan pään saadessa sinut valtoihinsa.»

Siitä tuli ikävä ateria — miehet söivät ja joivat kaikkia Cecilian ja hänen neitostensa pöydälle kantamia herkkuja melkein ääneti. Olav oli sanonut tuskin sanaakaan — hän ei ollut Eirikille virkkanut mitään, ja sekä Eirik että Jørund istuivat siinä ääneti kuin seinä. Cecilia jäi sisään, tarjoili itse. Mutta neitosten vietyä ruoat pois ja kun olutta oli tuotu lisää, emäntä kääntyi Guttorm-isännän puoleen:

»Minulla on sinulle pyyntö, Guttorm, ja se pyyntö on suuri, mutta minä
en voi kääntyä kenenkään muun puoleen kuin sinun — sukulaisestani
Torgrimista minulla ei ole mitään apua. Tahdotko ratsastaa kanssani
Eikeniin huomenna; minä tahdon puhua itse Bersen kanssa.»

»Anna minun sitten ratsastaa kotiisi. Tämä Sigur Baardinpoika on luvannut tulla mukaan ja saattaa minut kotiin —»

»Ei», isä sanoi, »me emme voi ottaa sinua mukaamme, tyttöseni. Täällä Hestvikenissä ei ole milloinkaan ollut sellaista tapaa, että me olisimme sallineet naisten ajaa asioitamme.»

Eirik pujahti ulos hetkinen siskonsa lähdön jälkeen. Hän tapasi Cecilian kodasta — tämä oli juuri sammuttanut takasta tulen ja aikoi ulos. Eirik otti hänet syliinsä: »Cecilia!»

Cecilia seisoi hiljaa vähän aikaa kädet veljen olalla. Sitten hän irroittautui:

»Minä lukitsen täällä, Eirik — minun täytyy mennä sisään ja käydä nukkumaan.»

»Etkö sinä voisi nukkua sisällä — tuvan ullakolla», Eirik pyysi hartaasti. »Cecilia — ethän sinä voi mennä sisään — nukkua tänä yönä hänen luonaan!»

»Kyllä minun täytyy», hän vastasi naurahtaen. »Te ette ymmärrä paljoakaan —. Ettekö te voisi jättää Jørundia rauhaan», hän sanoi kiivaasti. »Enhän minä tiedä, voinko häntä rauhoittaa, mutta —. Muista, että minulla on hänen kanssaan kolme lasta —.»

»— Minä en pelkää», Cecilia sanoi kuivahkolla, jäisellä äänellä, riuhtaisten irti.

Torgrim läksi nuorien poikiensa Torgilsin ja Sigmundin kanssa seuraavana aamuna kotiin päin heti aamiaisen syötyään. Sitten Olav lähetti sanan hevosten valjastamisesta sekä Guttormille että itselleen. Eirik toi miehille heidän päällysvaatteensa ja aseensa. Guttorm meni ensin ulos, Olav aikoi seurata, silloin poika pyysi:

»Muista, isä — minä en ensin luonut katsettani häneen — Gunhildiin. Te sitä tahdoitte, sinä ja Berse. Me tiesimme kumpikin tutuiksi tullessamme, mikä teidän tahtonne oli — että me alkaisimme pitää toisistamme. Muista se puhuessasi hänen isänsä kanssa —»

»Siitä, mitä sinä Eirik tarkoitat — siitä ei tule milloinkaan mitään.»

»Oi, tulee!» Eirik väänteli käsiään. »Koko kylä tietää Agneksenmessuna olevan juhlat. Voitatteko te mitään sillä, että kaikki saavat juoruamisen aihetta, jollei siitä tulekaan mitään —. Ajattele sitä, isä, ellet sinä muuta ajattelisikaan! Älä ole liian jyrkkä puhuessasi Bersen kanssa —»

»Muille minä en lupaisi niinkään paljon, poikani —» Olav läksi ja Eirik seurasi.

Guttorm istui jo satulassa. Eirik meni pitelemään isän hevosta tämän noustessa satulaan; silloin Cecilia tuli naistentuvasta. Hänellä oli yllään tumma, nahkareunainen huppuvaippansa. Rintalapsi oli hänellä sylissään ja Kolbein käveli vieressä pidellen äitiä hameesta.

»Satuloitko minulle Brunsveinin, Eirik», hän pyysi. »Minun Graaenini on alkanut ontua takajalkaansa, huomasin aamulla. Minä vien vain lapset Ragnan luo —.»

»Ei, Cecilia», Olav virkkoi. »Minä olen sanonut sinulle, ettet saa tehdä niin.»

»Kyllä, isä. Se merkitsee minulle enemmän kuin kellekään muulle. Ellei Berse tahdo kuulla sinua — minua hänen on kuultava, niin totta kuin hän on kristitty mies — kun minä pyydän mieheni ja kolmen poikani puolesta.»

»Luulenpa vaimon olevan oikeassa. — Anna tyttäresi tulla mukaan; minä luulen hänen olevan viisaimman.»

»Sinä et jaksa, Cecilia.» Isä astui aivan hänen eteensä». Tässä pakkasessa. Ja on epävarmaa, ennätämmekö illalla kotia. Minun on mahdollisesti jäätävä Hestbaekiin yöksi. Se on sinulle vaikeata, sinun rintasihan on maitoa täynnä —»

»Oi, kyllä minä jaksan —» hän hymyili, hymy sammui samassa. Hän meni sitten lapsineen Ragnan tupaa kohti ja Eirik meni talliin.

Heidän ratsastettuaan metsään joensuussa Eirik kääntyi naistentupaa kohti. Hänen sydämensä sykki ajatellessa kohtausta langon kanssa; hän ei vieläkään tahtonut uskoa ymmärtävänsä Jørundin menettelytapaa — hän oli Cecilian mies, ja niin kauan kuin he kaikki elivät, hän kuului heihin —.

Samassa hän muisti juuri tässä eteisessä seisoneensa Bothildin kanssa eräänä iltana. Hän oli melkein unohtanut, minkälainen hän oli ollut niinä hulluutensa päivinä, jolloin hän ei ollut halunnut muuta kuin kiusata lapsiparkaa, hän oli vento vieras sille miehelle, joksi hän nyt oli muuttunut.

Äkkiä, kuten välähdyksittäin, selkeni Eirikin sielulle — mitä hänelle oli annettu anteeksi ja mitä hän oli näinä vuosina saanut. Ja vaikkapa kävisi niinkin, että hän menettäisi onnensa tässä maailmassa, eivät Jumalan työt hänessä menettäisi arvoaan: hänestä ei milloinkaan tulisi sellaista, minkälainen hän oli Bothildia vainotessaan — hän huomasi ihmeekseen, miten hänen raaka, pehmeä mielensä oli kypsynyt. Tarttuessaan sisäoveen hän tunsi polttavaa sääliä Jørundin kunniattomuutta kohtaan —

Hänen astuessaan kynnyksen yli Jørund hyökkäsi häntä kohti — Eirik väisti taaksepäin, joten isku osui ovenpieleen. Samassa hän tarttui lankoaan vyötäisistä ja kädestä; hän väänsi tältä miekan ja heitti sen lattialle. Jørund oli seisonut oven takana piilossa.

»Annahan olla Jørund — sinä olet jo kyllin pilannut asiaasi, mies!» Toinen seisoi huohottaen ja mulkoillen, ja Eirik huomasi nyt vasta, miten Jørund oli viime vuosina muuttunut — lihonut kasvoistakin, piirteet olivat veltot, silmät syvällä ja näytti kuin hän ei osaisi katsoa ihmisiä oikein suoraan silmiin. Eirikin tuli paha olla — hän otti miekan ja ojensi sen langolleen: »Sinä olet ollut kyllin tyhmä — älä pahenna sitä enää. Sinä olet aina rakastanut omaa elämääsi liiaksi — minä en usko sinun sitä edes miettineenkään, kun uskalsit yrittää kostaa minulle — jos sinulla ylimalkaan on kostoon syytä — tuskinhan sentään sitä niin kalliilla ostat.»

»Ennätinhän sentään ennen sinua», Jørund ivaili, »etkö sinä luule minun älynneen, mitä sinulla oli mielessä — minä kuulin sinun seisovan oven ulkopuolella kuuntelemassa —»

Jørund loi lankoonsa omituisen, epävarman katseen. Sitten hän nosti miekkansa uhkaavasti. Eirik hymyili pudistaen päätään.

»Minä voisin iskeä sinut siihen paikkaan kuoliaaksi — paeta metsään —»

»Paljon mahdollista! Mutta on hyvin vaikeaa elää metsässä tähän vuoden aikaan — sellaisen, joka ei tunne seutuja. On myöskin epävarmaa, pääsisitkö sinä niin pitkälle. Voihan olla, ettet pääsisi pihastakaan pois —»

»Vahditaanko minua kuin vankia —» Jørund huusi. Eirikin mielestä hän oli silmistään kuin rotta, joka on ajettu koloonsa.

Jørund heitti miekan pois, meni vuoteeseensa ja heittäytyi pitkäkseen. Hän makasi kyynärpäähänsä nojaten ja tuijotti Eirikiin: »Mitä sinä sitten tahdot?»

»Sanoa sinulle», Eirik vastasi, »ettet sinä minusta pääse sillä lailla — jos sinä sellaista tarkoitat. Sinun täytyy toki ymmärtää, mitä minä teen tai jätän tekemättä — isä on vanha mies, Cecilialla ei ole muita läheisiä omaisia kuin minä. Niin kauan kuin sinä käyttäydyt sillä lailla, että minulla on syytä pelätä hänellä olevan muut kuin hyvät päivät sinun luonasi, ymmärtänet, etten voi mennä munkiksi.»

»Varo toistamasta sitä!» Eirik vastasi yhä rauhallisesti. »Minä luulen itse pahan vieneen sinun järkesi —» Sen sanottuaan hän säikähti — Jørund oli sen näköinen kuin se olisikin totta.

»Minä en ole Kolbeinin isä», Jørund kähisi, »minä olen sen kuullut hänen omasta suustaan! Minä rukoilin häntä sanomaan, minäkö se olen — enkä saanut häneltä sanaakaan vastaukseksi!»

»Tuskinpa sinä voit saada kunnialliselta vaimolta sellaiseen vastausta.» Sekä pelko että kyllästyminen sai hänet pahoinvoivaksi — silloin Jørund alkoi ulvoa kuin koira, hän ulvoi ulvomistaan — sitten hän ratkesi itkemään ääneen sanojen virtaillessa ja solkatessa hänen suussaan: kaikki olivat pettäneet hänet, hänen veljensä, heidän vaimonsa, kaikki hänen ystävänsä ja sukulaisensa pitkin maailmaa, Cecilia ja Olav ja kaikki täällä — Eirik tuskin ymmärsi kymmenettä osaa —.

»Etkö sinä luota kehenkään, Jørund?» Eirik kysyi toisen lakattua hetkiseksi raivoamasta.

»Jørund», Eirik virkkoi tyynnyttäen, »sinun vaimosi on lähtenyt pyytämään Eikenin Berseä vaikenemaan ja vaientamaan tämän asian, niin että sinun maineesi säilyy. Hänen ei ole helppoa anoa armoa — pelkäänpä sinun tietävän sen vielä paremmin kuin me muut. Hän ei ole maloinkaan valittanut sinusta sanallakaan meille omalle-. Sinä teet viisaimmin uskoessasi sanojani — meillä ei ole täällä ollut tapana käyttää kieroutta ja viekkautta, meillä on ilman sitäkin yllin kyllin vastattavaa — mutta me olemme olleet aina mainittuja uskollisuudestamme —»

Jørund Rypa kätki päänsä vuodevaatteisiin itkien ja huohottaen. Sitten hän yhtäkkiä alkoi kuorsata. Eirik säikähti, ehkäpä hän oli sairastunut — hän tarttui Jørundiin ja yritti saada hänet parempaan asentoon. Jørund räpytteli vähän silmiään, kasvot punaisina ja itkusta pöhöttyneinä, mutta hän sulki ne samassa — hän nukkui.

Eirik istui vähän aikaa vuoteen laidalla, mutta Jørund nukkui yhä.
Sitten hän pujahti ulos raskain mielin ja järkytettynä.

Tuntia ennen illallista Eirik tuli pihalle pukeutuneena ratsastuspukuun. Hän kurkisti naistentupaan — Jørund kuorsasi niin, että kuului. Sitten hän meni talliin, talutti sieltä Raudenin ja satuloi sen.

Aurinko oli niin alhaalla, että sen säteet punersivat ja kultasivat maat ja kartanon takana olevan lumisen metsäharjun Eirikin saapuessa Eikenin näköpiiriin. Hän pyysi tien vieressä olevasta pienestä mökistä saada jättää sinne hevosensa. Vaikkapa se joutuisikin Bersen korviin, hänen oli pakko uskaltaa niin tehdä —.

Hän kulki jalan tietä pellon poikki taloa kohti taloon vievän pihapolun ohi. Aurinko oli nyt laskenut ja valkoinen maa muuttui harmaan siniseksi, mutta taivas oli punaisen keltainen, etelässä uiskenteli jokin kultainen pilvi ja keskellä taivaan kantta jokin tähtikin jo tuikutti.

Se tie, jota hän viime kerralla täällä ollessaan oli kulkenut, oli ajettu — ylempänä oli reenjälkiä ja heiniä. Se kulki vähän matkaa sitä aitoviertä, joka erotti pihan metsästä. Hän kahlasi aidalle, pysähtyi katsomaan taloa kohti. Hänen mieleensä johtui, että oli paha enne: hän ei ollut milloinkaan käynyt siellä sisällä.

Hän jäi seisomaan tietämättä, mennäkö sinne pyytämään Gunhildia puheilleen. Silloin ovi avautui — nainen, mies ja koira tulivat ulos.

Eirik alkoi huhuilla syksyistä huhuiluaan varovaisin äänin. Nainen säpsähti, koira alkoi haukkua ja syöksyi kuin nuoli häntä kohti, mies kintereillä:

»Olen. Pyydätkö sisartasi, haluaisin puhua hänen kanssaan. Minä odotan tuolla tiellä.»

Oli jo paljon pimeämpää — auringonlasku muuttui keltaiseksi ja kirkkaan viheriäksi, tähtiä ilmestyi jo enemmän. Gunhild saapui pitkään huppuvaippaan puettuna; veli ja koira seurasivat häntä.

»Anna Gunhildin ja minun jutella vähän aikaa kahden kesken, Kaare», Eirik pyysi. Sisar virkkoi jotakin pojalle ja tämä kääntyi takaisin koiran seuraamana.

Sitten hän sieppasi Gunhildin syliinsä. Silloin Gunhild purskahti itkuun: »Minä en nyt ymmärrä tätä, Eirik.»

Eirik piti häntä sylissään onnettomana — hän oli niin tottumaton itkeviin naisiin. Mutta hetken kuluttua hän laski tytön irti ja alkoi kertoa aivan rauhallisesti, miten asianlaita oli, kuten Gunhild jo oli kuullut veljiltään.

Gunhild oli rauhoittunut: »Sen minä ainakin käsitän, ettei se voi olla totta, mitä ne sanovat, eivätkä minun veljenikään sitä usko. — Mutta mitä Jørund Rypa ajattelee?»

Eirik kertoi vähän Jørundin omituisista ajatuksista ja siitä, miten hänen henkeänsä muka uhattiin Hestvikenissä. — »Mutta minä tahtoisin puhua sinulle, Gunhild —. Niin — minähän olen luullut — minä uskallan toivoa sen olevan sinunkin mielesi mukaan, sen, mitä minä toivon — että meitä koskeva sopimus täyttyy?»

»Olenhan minä antanut sinun nähdä — ehkä enemmän kuin minun olisi pitänytkään —» hän torjui Eirikin yrittäessä taas tarttua häneen, mutta salli hänen pitää kädestään.

»Nyt se ei tapahdukaan Agneksenmessuna. Meidän on tietysti odotettava. Mutta minä en voi muuta ajatella kuin että isäsi ajattelee asiaa, hän ymmärtää, tämän avioliiton olevan joka suhteessa muuten niin sopivan, että —»

»Minä toivon, ettei meidän tarvitse kauan odottaa», hän virkkoi alakuloisella äänellä, joka sai miehen värähtämään ilosta. »Näin täysikasvuisena neitona ei ole helppo asua äitipuolen käskettävänä —. Ja minä olen uskonut sinusta aivan siitä asti, jolloin ensikerran kanssasi puhuin — että sinä olet hyvä sille, jonka kanssa sinä tulet yhdessä elämään!»

Silloin ei Gunhild voinut estää Eirikiä sieppaamasta häntä jälleen syliinsä.

»On vielä eräs asia, josta tahtoisin sinulle puhua», Eirik virkkoi hetken kuluttua. »Sinähän tiedät, että kerran aioin ruveta munkiksi — minä olin luostarissa toista vuotta. Niin että minä tiedän jonkin verran kirkkolaeista ja sen sellaisista —. Jos kävisi niin hullusti, että Berse ehdottaisi toista kosijaa, niin tiedä, ettei avioliitto ole avioliitto Jumalan sanan ja kirkon lain mukaan, ellet sinä itse ole siihen suostunut. Uskallatko sinä pysyä lujana ja kieltäytyä, niin etteivät he voi sinua pakottaa — ja piispan velvollisuus on ottaa sinut suojelukseensa, jos sinä hänelle valitat.»

»Pakottaa minua sellaiselle, jota en huoli!» Gunhild virkkoi kiivaasti. »Minä ennemmin pakenen kotoa — minä menen ennemmin sisareni Eldridin luo —»

Eirikin sydämessä värähti — ei, niin ei ainakaan saisi käydä! Hänen
Gunhildinsa, puhdas ja uljas, vanhan luo ‒. Seitsemässä seurakunnassa
ei ollut naista, jonka maine olisi ollut huonompi kuin Eldrid
Bersentyttären. Se ei saisi tapahtua —. Mutta hän virkkoi vain:

»Ei suinkaan sentään niin huonosti käy — minä vain ajattelin, että jos veisi niin pitkän aikaa, että toisesta avioliitosta tulisi puhe. Jumala sinua, Gunhild, siunatkoon — tuskinhan sentään asia niin pitkälle menee, että sinun uskollisuutesi tulisi niin kovalle koetukselle.»

»Minulla on vilu», Gunhild virkkoi hetken päästä; hän seisoi liikutellen jalkojaan ja väristen.

»Tule — kiedonko vaippani ympärillesi—», Eirik veti tytön luokseen, istuutui joillekin tukeille tien vieressä ja sai tytön syliinsä. »Onko sinulla vieläkin vilu?» hän kuiskasi.

Eirik tarttui hänen polviensa alitse, nosti hänet, niin että hän oli aivan koukussa hänen sylissään, kietoi vaippansa hänen jalkojensa ympärille. Eirik tunsi koko hänen nuoren, terveen ruumiinsa painon omaansa vasten, tyttö täytti kokonaan hänen sylinsä, ja Eirik etsi kasvoillaan hänen pehmeää, talvikylmää poskeaan vaipanhupun nahkareunan alta. Ja Eirik tunsi oman nuoruutensa ja elinvoimansa ja että heitä kahta lämmitti heidän lämmin verensä talviyön raikkaassa pakkasessa.

Eirikin lujasta otteesta ja kuumista suudelmista säikähtäneenä hän pyrki pois: »Eirik — minä en uskalla olla kauemmin ulkona —»

Silloin Eirikin täytyi laskea hänet vihdoin pois — vielä väristen ja hengästyneenä äskeisestä hurjasta syleilystä. Hän seurasi tyttöä aina pihatielle asti:

»Siunatkoon sinua Kristus ja neitsyt Maria — kunhan minä vain sen tiedän, keksitään kyllä keino!»

Oli jo pimeä, ja tuhannet tähdet tuikkivat hänen rientäessään valtatielle. Oli pureva pakkanen, lumi narskui jalkojen alla — linnunrata loisti kirkkaana mustalla tähtitaivaalla. Mutta pakkanen teki hyvää — hän tunsi oman voimansa ja lämpönsä sen vastakohtana.

Pikku mökissä oltiin nukkumaan menossa hänen tullessaan hevostaan hakemaan. Ja yö oli jo kulunut pitkälle hänen Hestvikeniin saapuessaan. Hän kurkisti Jørundin puolelle — naistentuvassa oli jääkylmä, tuli oli sammunut liedellä. Eirik kuuli nukkuvan hengityksen — hän meni omalle puolelleen, sytytti lyhdyn ja palasi katsomaan lankoaan. Jørund ei näyttänyt liikahtaneen, mutta hänen unensa näytti nyt terveemmältä.

Eirik peitti hänet, kokosi joitakin peittoja ja päänalaisia ja teki itselleen vuoteen penkille. Hän kiskoi saappaat jääkylmistä jaloistaan, avasi vyönsä, kietoutui huurteiseen vaippaansa ja nukkui heti.

Hän ei herännyt, ennenkuin Jørund ravisti häntä: »Etkö sinä tule syömään?»

Eirik nousi. Jørund oli tänään aivan toisenlainen arka ja hiljainen, ääni erittäin pehmeä. Heidän käytyään ruokaan käsiksi Jørund kysyi hetken kuluttua katsellen sivulle:

»Kuule — Eirik — oliko niin, että — aioinko minä tehdä sinulle jotakin — tappelimmeko me eilen?»

»Minä en oikein tiedä — mitä minä olen uneksinut Ja mikä on totta. Minulla on joskus niin sietämätön päänsärky, etten minä muista jäljestäpäin mitään —»

Ja heidän syötyään hän paneutui jälleen vuoteeseensa ja nukkui uudelleen. Eirik kurkisti häntä monta kertaa. Päivällisen maissa Olav ja Cecilia palasivat kotiin.

Eirik meni ulos heitä vastaan. Hän koetti lukea isän kasvoista — Olav ei ollut häntä huomaavinaan, ei tervehtinyt — hän astui hevosen selästä ja meni suoraa päätä omaan tupaansa katsomatta puoleen tai toiseen. Eirik seurasi Ceciliaa Ragnan tuvalle. Saatuaan Audunin täpötäysille rinnoilleen Cecilia vetäisi helpotuksen huokauksen. Eirik nosti hänen maahan pudonneen vaippansa.

»Sinä luultavasti odotat saavasi kuulla, miten meidän asiamme onnistui?» Cecilia katseli rintalapsensa päätä. »Se olisi voinut käydä paremmin — mutta se olisi voinut käydä huonomminkin. Berse lupasi vaieta. Mutta minä en voi sinulta salata, että hän sanoi meille sellaisia asioita —. Ja isä — isä hillitsi itseään omalla tavallaan. Mutta minä olisin toivonut — olisin toivonut hänen säästyneen tältä — kun hän on näin vanha mies ja — ja —. On viisainta, ettet sinä lähesty häntä —.»

»Minun täytynee sitten —» Eirik silitti sisarensa poskea. »Sinä luulet varmaankin minun olevan heikomman kuin sinä olet, Cecilia», hän virkkoi surullisesti.

»Minä en sitä tiedä.» Hän siirsi lapsen toiselle rinnalleen. »Lienee asioita, joita mies kestää paremmin kuin nainen. Ja asioita, joita mies kestää huonommin —»

Mutta Eirikin mennessä pirttiin Olav istui vielä täysissä päällystamineissaan kädet miekan kahvalla ja leuka nojaten siihen. Hän vilkaisi Eirikiin ohimennen mitään virkkamatta, eikä Eirikkään uskaltanut puhua.

XVI.

Olav ei ollut sanallakaan maininnut kohtauksestaan Bersen kanssa Draumtorpissa, ja Eirik varoi kysymästä. Oikeastaan nämä kaksi puhuivat keskenään hyvin vähän — heidän välinsä oli samanlainen kuin Eirikin lapsena ollessa: isä istui tuijottaen, eikä Eirik tiennyt, katseliko tämä häntä, vaiko hänen lävitseen jotakin muuta; jos hänellä oli jotakin puhuttavaa Olavin kanssa jostakin asiasta, tuntui kuin isä olisi vain kuunnellut toisella korvalla, ja vanhuksesta tulvahti häntä vastaan kylmän vastenmielisyyden ja epäystävällisyyden henkäys. Eirik muisti — kerran oli tämä isän tapa saattanut hänen vallan raivoihin. Nyt hän ajatteli — Jumala tietää, ehkäpä isä oli jo silloin kantanut jotakin salaista kuormaa. Ja hän tunsi rakkauden isäänkin lujittuneen kuten kaiken muunkin hänessä näinä vuosina — jonkinlaisesta läiskyvästä maidosta lujaksi ytimeksi.

Cecilialle ja Jørundille oli tämä hänen luoksepääsemättömyytensä kovin ikävää, mutta sitä ei voinut auttaa.

Eirik pysytteli mikäli mahdollista naistentuvan nuoren parin seurassa. Hän oli lakannut pohtimasta lankonsa luonnetta uskoi mieluimmin miehen olleen syksyllä ja talvella vähän sekaisin, mutta nyt hän oli saanut kiukkunsa puretuksi tältä kerralta. Jørund Rypa oli koko kevättalven hyvällä tuulella, iloinen ja puhelias, kuten ennen aikaan. Hän leikki pikkulapsineen, oli hellä vaimolleen — joskus siinä määrin, että Eirikiä vallan hävetti; hän ei voinut ajatellakaan muuta, kuin että se kiusasi Ceciliaakin, vaikkei tämä sitä näyttänyt. Hän hoiti osansa taion hoidossa erittäin suurella huolella, ja Eirik huomasi palvelusväen menevän vaikka tuleen nuoren emäntänsä puolesta. Cecilia sai isänkin heräämään, kun hän tahtoi tämän kanssa neuvotella.

Eirik ei milloinkaan nähnyt Jørundin uhraavan ajatustaan joulun aikana tapahtuneelle tai kiinnittävän vähääkään huomiota siihen, miten paljon siitä ihmiset tiesivät. Huhuja kyllä liikkui, siitä Eirik oli varma, vaikkei kukaan sitä hänelle näyttänytkään. Hän tiesi myöskin — olisipa ollut kysymys kahdesta köyhästä miehestä, jotka olisivat sekaantuneet juttuun varastetun tavaran kätkemisestä, eivät he olisi päässeet saamatta koko eliniäkseen vähintäänkin tahraa maineeseensa —. Mutta nyt oli kysymys Gunnarsbyn ja Hestvikenin pojista, ja heidän sukulaisiaan oli Skikkjustadin Baard, joka oli paikkakunnan porhomiehiä, varsinkin naitettuaan kaikki neljä tytärtään niin viisaasti, ja Rynjulin Torgrim, joka saattoi sanoa tekevänsä mitä halusi — hänestä yleensä pidettiinkin ja mukauduttiin hänen suorasukaisuuteensa; vieläpä sekin, johon se osui, lohdutti itseään sillä, että se huomenna sattuisi toisen niskaan —.

— Eirik ymmärsi todeksi, mitä hän oli pyhistä isistä kuullut — kansan tuomio ja menestys maailmassa alkoi merkitä hänelle niin vähän, että hän ei voinut olla ihmettelemättä, miten kukaan voi niiden tähden niin taistella kuin taisteltiin — surulla ja murheella ja viekkaudella ja petoksella ja väkivallalla. Ellei olisi ollut kysymyksessä Gunhild ja heidän välinen rakkautensa, ja että Cecilia ja Jørund tarvitsivat häntä — hän olisi mielellään luopunut kaikesta maailmallisesta aivan heti. Mutta hän alkoi ymmärtää sanoja »olla maailmassa, eikä kuitenkaan maailmasta» — hänestä tuntui, ettei mikään voisi järkyttää hänen sisintään, mielensä rauhaa.

Eirik meni eräänä varhaiskevään päivänä sisarensa kera Rynjuliin; Cecilia halusi nähdä siellä kasvatettavana olevaa lastaan. Eirik istui Unan kanssa tämän kutomohuoneessa katsellen, miten Cecilia kävelytteli poikaansa lattialla — Torgils Jørundinpoika oli oppinut kävelemään sitten äidin viime näkemän. Silloin Torgrim tuli sisään. Isäntä virkkoi hetken kuluttua:

»Oletko sinä kuullut Gunhildin saaneen uuden kosijan?» Hän mainitsi
miehen, jonka nimeäkään Eirik ei ollut kuullut, joku agderilainen.
»Berse ei vain ollut ottanut oppiakseen. Hän ajoi tahtonsa perille
Eldridin naimisessa, ja kävi niinkuin kävi. Ja nyt hän sittenkin myy
Gunhildin sellaiselle vanhalle peikolle.»

Sisarukset ratsastivat kotiin hämärissä; ensimmäiset suuret tähdet tuikkivat vaalealta taivaalta lepikon tuuheitten latvojen lävitse. Oli leuto ilta — raaka mullan lemu kohosi ruskeilta, alastomilta mäiltä, ja linnut lauloivat kaikissa lehdoissa. He ratsastivat kauan ääneti, silloin sisar virkkoi:

»Eirik — se, mitä Torgrim kertoi Gunhildista —. Sinä menetät hänet meidän tähtemme —»

»Pakottaa — siihen on monta keinoa», sisar virkkoi Eirik sanoi hetken kuluttua:

»Koska me nyt olemme joutuneet keskustelemaan näistä asioista — ja ellet tahdo, ei sinun tarvitse vastata — onko Jørund kiusannut sinua joskus sillä, että hän luulee pahaa kaikista ihmisistä —?»

»Silloin talvella — jolloin hän ei ollut oma itsensä, vaan kiusasi kaikkia — sinäkään et ollut vapaa —»

»Oi, minähän olen itsekin tavallani siihen syypää», Cecilia sanoi. »Minä olin silloin niin nuori. Minä en ymmärtänyt silloin sen parempaa, vaan ärsytin häntä sekä vaikenemalla että puhumalla.»

Nuori, Eirik ajatteli — hän ei ole Gunhildinkaan ikäinen. Cecilia jatkoi kohta:

»Minä olin luultavasti myöskin tehnyt väärin. Toiset olivat lähdössä vierailulle; minä en aikonut mukaan. Pääsyynä oli se, että olin Kolbeiniä kantaessani jo pitkällä — mutta tiesin myös siinä talossa olevan vieraan, jota en halunnut tavata. Mutta hän tulikin sinä iltana Gunnarsbyhyn, ja minä menin sentään ulos, juttelin hänen kanssaan veräjällä. Me emme puhuneet sanaakaan, joita Jørund ei olisi saanut kuulla — hän ei ole sellainen. Mutta Jørund sai sen tietää ja hän tiesi minun tunteneen miehen jo Hestvikenin ajoilta. — Sinä et häntä tunne —.

»Minä olin itsepäinen — ja Jørund menetti kokonaan malttinsa. Alutta hän ei ole senjälkeen milloinkaan ollut sellainen — hän säikähti isän tullessa. Jørund on myöskin sopuisa mies näiden puuskiensa välillä.»

— Mutta se ei voi olla synti, jos yllytänkin Gunhildia vastarintaan —,
Eirik mietti.

Eirik läksi muutaman päivän kuluttua Saltvikeniin. Hän oli koko talven iloinnut siellä tehtävistä kevättöistä. Nyt hän työskenteli ajatusten askarrellessa muillakin mailla. Hänen oli vaikea irtaantua siitä, mitä sisar oli kertonut — sekin oli Cecilian siis ollut kärsittävä, hänen, jota kukaan ei ollut edes lapsena lyönyt. Ja sitten tuli Gunhild mieleen.

Päivät olivat mitä ihanimmat. Lanta oli hyvin levitetty ja sekoitettu multaan hänen uusilla, ruskehtavilla peltosaroillaan, sekoittaen hyvän, lämpimän lemunsa niityn orastavan heinän hapahkoon tuntuun. Siellä, missä vuorilla oli ohut multakerros, kasvoi orvokkeja jo sinisenään. Lehtipuitten ensimmäiset hiirenkorvat olivat kirkkaita ja loistelivat kellanvihreitten liekkien tavoin auringonpaisteessa — ne olivat jo muodostuneet pienen pieniksi lehdiksi. Hänen kirsikkametsänsä oksille muodostivat lehdet helmikoristeita, mutta joissakin, aurinkoista vuorta vasten kasvavissa oksissa oli jo puhjennut valkeita kukkia. Eirik meni päivällislevon aikana lahdelle, riisuutui ja ui. Vesi oli vielä kylmää, mutta täällä rannalla oli kuten kesällä ainakin.

Saatuaan kylvöt tehdyksi hän päivällisen aikana sinä päivänä lopetti ja vaihtoi vaatteita — hänellä oli täällä mukanaan sininen puku, niin että hän voi lähteä kirkkoon, tarvitsematta tehdä mutkaa kodin kautta. Niin hän ratsasti Eikeniä kohti.

Siinä mökissä, jonne hän viime kerralla oli hevosensa jättänyt, oli ollut suuri lapsiliuta. Hän käänsi nytkin sinne, sai käsiinsä keskenkasvuisen tytön, joka virutti vaatteita purossa. Hän otti esille muutamia hopearahoja kysyen, läksisikö tämä hänen asialleen..

»Juokse sitten Eikeniin ja koeta päästä kahden kesken Gunhildin kanssa puheisiin. Kysy häneltä, onko hänellä mitään asiaa sille, joka tämän merkin omistaa.»

Hän otti poveltaan keskeneräisen, ommellun paidanhihan; Gunhild oli antanut sen hänelle, heidän ollessaan viime kerralla Rynjulissa jouluna, ja luvannut hänelle toisen samanlaisen pääsiäiseksi.

Hän makasi nurmikolla pikku mökin edessä odotellen. Vaimo tuli ulos juttusille. Häneltä Eirik sai kuulla Bersen vaimoineen olevan poissa kotoa; he olivat matkustaneet vuonon eteläpuolelle viikon päivät sitten, mutta kartanossa valmistauduttiin ottamaan vieraita vastaan heidän palattuaan Olipa sitten hyvä, että hän oli tullut tänne, Eirik tuumi —.

Auringon laskun aikaan tyttönen tuli juosten tietä myöten. Eirik läksi häntä vastaan; tämä ojensi hänelle merkin takaisin:

»Gunhild pyysi minun tuomaan terveisiä ja sanomaan, että käskisit sen, joka tämän merkin omistaa, ratsastamaan kiireimmän kautta Neseen ja odottamaan siellä, kunnes hänelle annetaan se, mikä hänelle sopimuksen mukaan kuuluu —»

Eirik tuijotti tyttöön — henki tahtoi salpaantua. Sitä hän ei ainakaan ollut koskaan odottanut—.

Eirik ratsasti etelää kohti illan hämärän muuttuessa valoisan harmaaksi kevätyöksi ja lintujen riemuitessa metsissä. Oli viileätä ja hyvä ratsastaa näin myöhään, eikä hän ollut milloinkaan pelännyt yöllä ratsastamista. — Ja tietysti hän oli iloinen —.

— Mutta samalla hän oli myöskin peloissaan. Että Gunhild saattoikin toteuttaa niin rajun uhkauksen — ei sitä tahtonut uskoakaan!

Hän tunsi heidän kummankin nyt joutuvan vaikeaan asemaan. Jos tuli ilmi, minne Gunhild oli paennut, ja että he olivat olleet siellä yhdessä, leviäisi siitä mitä pahimpia juttuja. Hänen oli vietävä Gunhild pois sen sisaren luota niin pian kuin suinkin mahdollista. Mutta minne he sitten läksisivät —?

Laki oli, kuten hän oli sanonut — piispan velvollisuus oli suojata naisia pakko-avioliitosta. Mutta se oli laki, joka joutui aniharvoin piispojen täytettäväksi, vaikkapa he olivat kauankin toimessaan. Eirik käsitti hyvin, ettei Gunhild Bersentytär ollut tervetullut piispankartanoon, enemmän kuin ankaran Groa-rouvan luo Nunnaluostariinkaan, jos hänet sinne lähetettäisiin. Eikä hän voisi pyytää ketään isänsä ystävää kaupungissakaan tai kotiseudulla ottamaan suojaansa hänen ryöstämäänsä naista. Torgrim ja Una ottaisivat kyllä — mutta hän ei voinut saattaa heitä niin vaikeaan asemaan. Ja Rynjul oli liian lähellä sekä Eikeniä että Hestvikeniä. Sillä tuskinpa hänen isänsä suvaitsisi sitä sen paremmin kuin Gunhildinkaan isä.

Ainoa keino oli viedä hänet sukulaisten luo Ylämaihin, Hän ei ollut eronnut Bergin Steinfinn Haakoninpojasta sovussa, mutta hän tiesi sisarensa kautta, että jos hän tarvitsisi tältä apua, hän kohtaisi Steinfinnissä uskollisen sukulaisen.

Mutta siinäkin oli vaikeutensa — ja tie oli pitkä; jos heitä ajettaisiin takaa, selviäisi siitä tuskin, Herran nimessä, ilman tappelua. Mutta jos he ehtisivät edelle ja kulkisivat erämaita myöten —. Mutta siinä oli muutakin — hän tiesi sen liiankin hyvin ratsastaessaan tässä kevätyössä tuntien nuorten lehtien ja heinän hapahkon mahlan tuoksun sekä oman terveen ruumiinsa lämmön ja nuoruuden. Hänen mielessään kangastivat jo ne ajat, jolloin hän saisi sulkea kauniin morsiamensa syliinsä ja suudella häntä, heidän kulkiessaan kahden yötä päivää, viisi, kuusi vuorokautta metsäpolkuja ja etäisiä maita. Mutta onneksi hän oli siksi vanha, että hän ymmärsi olla varuillaan. Mitä siitä sitten sanottaneenkin — sen hän kyllä tiesi, mutta Gunhildinkin täytyi se tietää, ja sittenkin Gunhild oli uskaltanut tällaiseen seikkailuun. Mutta Gunhild ei ainakaan itkisi hänen tuottamaansa surua salaa —.

Hänen sydämensä oli pysähtyä muistaessaan kerran ajattelemiaan ajatuksia — Herran nimessä, Bothild riitti.

Olisi ollut viisainta hänen lähettää Gunhildille sana takaisin, ettei hän saisi pitää niin järjetöntä lupausta. — Mutta se kenties loukkaisi häntä. Ja kuka mies jaksaisikaan olla niin viisas. —

Kunhan hän edes tietäisi, missä se Nes edes on! Jossakin Saanan ja Gardan pitäjäin rajamailla. Hän oli kerran ratsastanut siitä ohi vanhan Toren kanssa ollessaan puolikasvuinen — talo näkyi veden takaa. Nyt hän ei edes tiennyt, oliko hän oikealla tiellä — hän ratsasti tiheän metsän läpi, jossa lumiläiskiä vielä näkyi, eikä koivu ollut vielä puhjennut, ja raakaa kevätilmaa uhosi lumen sulamisaikana metsän pintaa peittävästä paksusta lietteestä. Keskiyö oli jo ohi, ja hetkiseksi vaiennut linnunlaulu alkoi uudelleen vähitellen, mutta yölintujenkin ääni kuului vielä, yökehrääjä kehräsi — ja joillakin hänen jo sivuuttamillaan soilla oli metso jo soitimella. Eirikiä nukutti ja Rauden astuskeli väsyneesti onnahdellen toista takajalkaansa.

Hän hypähti maahan ja talutti hevosen rinnettä alas, jolla vesi virtaili polulla pieninä purosina pikku mökkien ohi — ja hän olikin jo isolla tiellä. Vähän ajan kuluttua tie vei pienen järven ohitse.

Metsä kohosi yltympäri järveä synkkänä, ja vain pohjoispuolella oli yksinäinen talo järveen pistävällä niemekkeellä. Usvaa kohosi veden pinnasta ja taloa ympäröiviltä alavilta mailta, niin että ainoastaan viheriät turvekatot kohosivat usvasta. Vedenrajasta nousi polku tieltä ja painui suolle. Eirik ratsasti sitä myöten — kapulasiltoja oli tehty pahimpien liejukkojen poikki; vettä tihkui, ja nuorista koivuista levisi voimakkaan väkevä tuoksu. Hän ratsasti monessa kohdassa entisen niityn sivu, joille nyt oli noussut nuorta kuusikkoa. Oli jo valjennut sen verran, että taivas oli käynyt valkoiseksi ja vedenpinta hohti teräksen karvaisena usvapilvien lomissa. Talon edessä ruoho kasvoi jo korkeana ja rehevänä, kasteesta harmaana, ja sekä koivun että lepän lehdet olivat jo suuria.

Hän ei voinut herättää ihmisiä tähän aikaan ventovieraassa paikassa, mutta metsän laidassa oli pieni lato. Hän jätti hevosen ulkopuolelle ja meni itse maata tyhjään latoon.

Hänen herätessään aurinko paistoi sisään kaikista seinän raoista — ladon oven edessä kaikki heloitti kirkkaan viheriänä ja auringon kultaamana, ja ovella seisoi nainen, pitäen kiinni Raudenin otsatukasta. Eirik ponnahti ylös, ravisti rypistynyttä nuttuaan ja astui tervehtimään:

»Voitko sinä, emäntä, sanoa minulle, onko tämä Nes, jossa Eldrid
Bersentytär asuu?»

Samassa hänelle setvisi, että nainen oli Eldrid itse: hän oli työläisnaisen puvussa, mutta hän muistutti — Eirik ei osannut sanoa mitä, mutta talonpoikaisnainen hän ei ollut —.

Nainen ei ollut erittäin pitkä, ei Gunhildin mittainen, ja laiha, leveämpi hartioistaan kuin miehekkään kapeista, laihoista lanteistaan, ja hän oli suora kuin seiväs. Ahavoituneista, ruskeista kasvoista näytti liha nahan alta aivan pois raapitulta — otsa oli kiiltävä, poskipäät ja hieno, suora nenä kiilsivät. Mutta mitä enemmän Eirik katseli tätä surkastunutta, vanhentunutta naista, sitä selvemmin hänestä näytti, että hän oli kerran ollut kaunis — niin kaunis, ettei ainoakaan hänen kohtaamastaan kauniista naisesta olisi vetänyt Eldridille vertoja.

»On — pelkään sen asian tuntuvan sinusta merkilliseltä.» Sitten hän sanoi, kuka hän oli.

»Oletko sinä Hestvikenin Olav Auduninpojan poika?» Hänen äänensäkin oli kaunis, tumma ja sointuva. »Sinä et ole isäsi näköinen. Minä muistan hänet — hän kävi meidän kylässämme vuotta ennen minun lähtöäni —»

Eldrid pyysi häntä tupaan, ja Eirik näki, miten kaunista täällä oli auringon paisteessa, niityt ja lehtimetsät olivat ehtineet melkein yhtä pitkälle kuin kotona vuonolla. Mutta täällä oli kummallisen autiota ja yksinäistä — ja suljettua, takana synkkä metsä, joka oli leviämäisillään vanhoille niittymaille, ja edessä kapea sisäjärvi, jonka pinnan mustensi varjollaan etelärannalla kohoava kuusikkomäki keskellä kirkasta kevätaamuakin.

Niemi, jolla talo kohosi, oli melkein rannasta erotettu — siinä oli niin matala kannas, että vesi kohosi kahden puolen niitylle. Kevättulvien aikana vesi peitti koko maa-alan, Eldrid selitti.

»Venettä?» Eldrid nauroi ivallisesti. »Meillä, täällä olevilla, ei ole mitään asiaa minnekään.»

Rakennukset olivat pienellä kummulla sikin sokin. Ne olivat pieniä ja olisivat tarvinneet parempaa hoitoa. Vanha, köykkyselkä eukko, huivi syvällä tihrusilmillä kurkisteli heitä, heidän siinä ohi mennessään.

Tupa oli vain kolme hirsikertaa korkea; sen edessä oli hirsistä jonkinlainen eteinen ja perällä oli yksi ainoa huone. Keskellä olevan takan asemesta oli oven suussa tulisija, ja seinän nurkkaus oli kivipaasista ja savilaastista. Toisella pitkällä seinällä oli rojuinen vuode kummassakin päässä. Mitään muita tavaroita ei huoneessa ollutkaan, mutta pitkin seiniä olevalla penkillä oli jos jotakin, kattiloita ja astioita, vaatteita ja patoja ja kirnu läjässä toinen toisensa päällä.

Eldrid raivasi hänelle istuimen tuvan perällä: »Sinulla lienee nälkä —»

Niin olikin — Eirik muisti nyt vasta, ettei hän ollut, eilen lähdettyään kotoa päivällisen aikoihin, maistanut muuta kuin tilkkasen maitoa Eikenin luona mökissä. Ja niin hänestä maistui hyvälle, mitä Eldrid toi hänelle penkille: maitoa, kauraleipää ja vanhaa juustoa. Sitten hänen oli sanottava asiansa.

»Sisareni!» Eldrid katsoi häneen omituisesti. Sitten hän otti penkin sekasotkusta karan, pisti sen vyöhönsä ja alkoi kehrätä. »Siitä sisaresta, minkä sinä mainitset, en ole kuullut enkä ole nähnyt häntä milloinkaan ennen. Ja ihmettelen, kuka olisi hänelle puhunut minusta mitään. Tuskin hänen vanhempansa. Mutta mitä tämä minun Gunhild-sisareni tahtoo?»

»Hän pyytää sinua auttamaan itseään. He tahtovat antaa hänet vanhalle miehelle, leskelle, jota hän ei ole milloinkaan nähnyt. Ja nyt hän arveli — ehkäpä sinä säälit häntä. Hän ei uskalla toivoa keneltäkään muulta apua.»

»Oli määrä, että minä kihlaisin Gunhildin talvella. Mutta sitten hänen isänsä purki sen.»

Eirik ymmärsi hänen tarkoituksensa; häntä harmitti punastumisensa, mutta hän vastasi rauhallisesti:

»Niin on — niin kauan kuin me luulimme, ettei meidän tarvitse odottaa muuta kuin vuoden päivät — kunnes vanhukset sopisivat asiasta, siihen me olisimme taipuneet. Mutta jos Berse aikoo jälleen antaa nuoren hirven vanhalle pukille, hän saa nähdä sen olevan liian myöhään Gunhildiin nähden. Gunhild ei aio taipua, enkä minä salli sen miehen saada häntä.»

»Mutta mitä apua te minulta odotatte?» Eldrid kysyi. »Onko minun mentävä Bersen luo häntä kieltämään —?»

Eirik oli istunut häntä katsellen. Vaikkakin Eldrid oli sen näköinen kuin häntä olisi korvennettu monella hiilloksella, oli hänessä sittenkin jotakin kaunista: karkea huivi ei peittänyt kokonaan hänen tukkaansa, se oli tumma, harmaasuortuvainen ja se muodosti ihmeen kauniin mutkan keskelle hänen leveätä, kirkasta otsaansa, jossa oli kaksi terävää vakoa. Vaikkakin hänen poskensa olivat kuopallaan, ei Eirik ollut milloinkaan nähnyt mitään kauniimpaa kuin hänen leukansa kaari oli. Silmät olivat syvällä kuopissaan ja niiden ympärillä oli paljon ryppyjä, mutta ne olivat suuret, tummanharmaat. Suu oli ruskea ja haavainen, alahuulessa syvä, verinen naarmu. Mutta kehräävät kädet olivat punaiset ja halkeilleet ja täynnä kylmänkyhmyjä.

Eikä Eirik voinut sittenkään uskoa kaiken hänestä kuulemansa olevan totta. Ja vaikkapa hän olisikin rikkonut — paljonkin — he olivat sittenkin tehneet hänelle julmaa vääryyttä. Ja oli miten oli, sittenkin oli säälittävää nähdä tämän kauniin, ylimysmäisen naisen vanhentuneena ja hylättynä istuvan tällaisessa viheliäisessä luolassa.

»Uskon. Mutta jos sinä keksisit jonkin paikan, jossa hän saisi levätä, me menisimme sinne, jos niin tahdot?»

»Ettäkö minä pelkäisin tähän asiaan sekaantua?» Eldrid nauroi. »Pikemminkin Gunhild pelästyy tullessaan tänne Eikenistä ja nähdessään, missä hänen sisarensa asuu.»

»Hän tulee olemaan minun kanssani samaa mieltä», Eirik virkkoi hiljaa, »ettei näin saisi olla. Ja tämä onkin korjattava.»

»En tiedä, sanotko sitä palkkioksi vai miksi, jos teen mitä voin, hankkiessani kälylleni hänen oikeutensa takaisin, Olen kuullut veljesi yrittäneen, mutta hän luopui —»

»Sinäpä, Eirik, et näy pelkäävän mustuvasi, vaikka tartutkin pikeen. Mutta jos sinä haluat kerran tulla Bersen kanssa sovintoon, saat jättää, oman onnensa nojaan sekä varkaita suosivan lankosi että porton kälysi. Niin, Berse sen nimen antoi minulle ennenkuin kukaan toinen mies, eikä hän silloin puhunut valheita parhaan ystävänsä vaimosta. Paras lienee, ettei kukaan saa tietää, jos niin kävisi, että joutuisit jonakin yönä makaamaan nuoren morsiamesi kanssa Nesessä.»

»Minä aioin vielä pyytää jotakin», Eirik virkkoi. »Minä pyytäisin sinua tekemään Gunhildille sen palveluksen, että ratsastaisit kanssamme pohjoista kohti. Kukaan ei voi uskoa sinun jättävän sisartasi häpeään.»

»Minun täytyy silloin ratsastaa harmaalla härälläni — minulla ei ole hevosta!»

»Rauden kantaa sekä Gunhildin että minut», Eirik virkkoi rauhallisesti, »kunnes me saamme matkan varrelta sinulle hevosen.»

»Teetkö sinä sitten kevättyöt täällä ilman hevosta?» Eirik kysäisi vähän ajan kuluttua. »Vai lainaatko sinä naapurilta hevosen?»

»Minulla on kuokka ja lapio», Eldrid vastasi lyhyesti. »Ja tadikko sekä selkäkori.»

Eirik sai tietää hänen asuvan täällä yksinään, kanssaan äsken näkemänsä vanha eukko ja luuvaloinen vanha sukulaismies Eldrid oli ottanut hänet, koska hän oli Bersen kanssa vihoissa — ja puolikasvuinen poikanen, joka oli paimenena ja autteli missä tarvittiin.

»Mutta nyt minun täällä ollessani hevosen kanssa on käytettävä tilaisuutta hyväksi», Eirik pyysi. Mutta kun Eldrid ei tahtonut kuulla siitä puhuttavankaan, Eirik vain nauroi ja sanoi, että hänen on otettava asia nyt niin kuin hänellä olisi talossa oma veli. Sitten Eirik nousi ja riensi ulos.

Eldridin tullessa ulos hetken kuluttua hän näki Eirikin pellolla, jonka yhdessä kulmassa vain oli tehty töitä. Eirik oli kiskonut esille vanhan sahran ja oli panemassa kuntoon joitakin puuttuvia kohtia, voidakseen valjastaa sen Raudenin eteen. Pitkä vaippa ja juhlapuku oli maassa, ja Eirikillä oli yllä ainoastaan punainen sarkapaita, pitkät housut ja ratsastussaappaat.

»En, mutta jos sinä voisit lainata jotakin jalkaan pantavaa, olisi vielä parempi.»

»Ollessani yhdeksäntoista vuotias», Eirik vastasi nauraen, »olin paljon viisaampi — ihmisten arvostelun mukaan.»

Myöhään iltapäivällä Eirik sanoi ratsastavansa pohjoista kohti — jos hän sattuisi näkemään jotakin tai kohtaamaan jonkun.

Eirik vastasi, ettei hän tiedä — kenties joku siellä oli Gunhildin uskottu.

»Minä luulen sinun uskovan, että hän tulee!» Sitten hän virkkoi; »Sinä palaat tänne vasta myöhään.»

— »Ei, Eirik vastasi, sillä Rauden on väsynyt, niin että — mutta minähän voin mennä latoon nukkumaan, jossa minä viime yönkin nukuin.»

»Ei», Eldrid virkkoi, »meillä ei ole täällä usein vieraita, mutta koska sinä kerran olet tullut tänne, en tahdo, että sinulla olisi liian huonosti. Minä panen sinulle alavuoteen kuntoon enkä sulje ovea —»

Oli kuitenkin myöhempi kuin Eirik oli ajatellutkaan hänen kotiin tultuaan. Vedestä ja suosta uhosi valkoista usvaa hänen ratsastaessaan järven päästä; pihassa oli kaikki hiljaista. Eirik pujahti sisään. Siellä oli lämmintä ja pimeää; hän huomasi Eldridin olevan vuoteessa.

Hän ei ollut rukoillut aikarukouksiaan muuta kuin aamulla, niin että hän polvistui nyt ja rukoili — seitsemän isämeitää pikku-ajoilta, viisitoista vesperistä ja seitsemän kompletoriumista. Viimeiset hän rukoili hänen puolestaan, jonka vieraana oli: hän oli huomannut, miten yksinäinen Eldrid oli, ja hän vannoi Eldridin olojen parantuvan heti, kunhan hän vain ennättäisi.

Hän oli riisunut päällysvaatteensa ja oli nousemaisillaan vuoteeseen, silloin Eldrid virkkoi huoneen yläpäästä:

»Minä panin sinulle maitoa ja ruokaa liedelle — sinä olit poissa illalliselta.»

»Teen. Mutta olenhan sanonut sinulle makaavan! aivan yhtä mielelläni ladossa. Silloin en häiritse sinua tavoillani.»

Päivät vierivät. Eirikin ajatellessa Saltvikeniä ja Hestvikeniä ja ihmisiä siellä tuntui hänestä kaikki olevan niin ihmeellisen kaukana ja kauan sitten tapahtuneelta. Hän mietti joskus, minne ne arvelivat hänen hävinneen. Ja hän ajatteli, miten Gunhild mahtoi päästä tänne. Oli jo kulunut viikon päivät —

Mutta hänestä tuntui, että pitikin olla näin, että hän kulki täällä merkillisessä ja yksinäisessä talossa keskellä synkkää korpea. Joka aamu hänen ulos tullessaan kannas oli kuin meren saari keskellä valkoista usvaa, ja siitä kohosivat kuusiharjanteet synkkinä. Sitten tuli aurinko karkoittaen usvan ja se paistoi päivät päästään näillä keväisillä mäillä; ne pellot, jotka Eldrid oli ennättänyt kylvää ennen hänen tuloaan, vihersivät jo, viidakoissa lehdet jo suurenivat, ja niityn ruoho piteni ja alkoi loistaa. Eirik tarttui kaikkeen työhön auttaakseen Eldridiä — ja kyllä siellä työtä olikin. Eldridin köyhyys hämmästytti häntä — talossa oli tuskin viljaa, hänen lehmistään kolme oli ummessa ja kahdesta tuli hyvin vähän maitoa, vaikkakin ne olivat paremmassa kunnossa kuin kevätkarja tavallisesti oli — hän olisi voinut elättää useammankin lehmän. Pedot olivat viime vuonna vieneet useimmat hänen lampaistaan, ja halla oli vienyt viljan; rakennukset ja työkalut olivat sellaisessa kunnossa kuin sopi odottaakin miehettömässä talossa, jossa ei ollut hevostakaan, millä kuljettaa tarpeita. Vähäisiä ruokavaroja lisätäkseen Eldridillä oli verkkoja järvessä ja ansoja metsässä, ja Eirik otti kokeakseen kummatkin hänen puolestaan.

Eirikistä tuntui tämä seutu niin kumman tutulta — aivan kuin hän olisi elänyt täällä jo kauan sitten. Hänen mieleensä muistui nyt hänen ensimmäinen kotinsa — ei ollut muistanut sitä pitkiin aikoihin, mutta nyt se sukelsi esiin; se oli ollut samanlainen paikka, kaukana liiketeiltä ja syvällä metsässä, mutta hän ei muistanut, oliko siellä ollut järveä. Ja Eldrid sulautui niin merkillisellä tavalla uneen jonka hän oli lapsena nähnyt — oli ollut sinikaapuinen nainen, puoleksi ihminen, puoleksi lintu; hän oli pelännyt sitä, mutta se oli ollut kauniskin ja hän oli kutsunut sitä Portoksi, sillä hän oli ollut niin pieni, ettei hän ollut tiennyt sen sanan merkitystä, mutta hän oli arvellut sen olevan jotakin lentävää. — Ja hän oli sekoittanut tämän näyn äitiinsäkin — hän ei ollut selvillä — mutta nyt hänelle selvisi Nesen muistuttavan hänen varhaisinta lapsuuskotiaan, ja Eldrid muistutti hänen unensa Porttoa.

Mutta hän ratsasti pois joka ilta samaa tietä, jota oli tullut, Gunhildia vastaan, ja kotiin hän palasi soitten poikki illan muuttuessa kirkkaaksi kevätyöksi ja järven sekä suon usvan levitessä Eldridin talon ympärille.

Seitsemäntenä päivänä oli pilvistä — jokin, sadekuuro oli kulkenut, mutta illansuussa ilta-aurinko pilkisti Neseen. Eirik seisoi sahaamassa mäellä olevia tukkeja — hän näki siinä seisoessaan Eldridin navetan ovella kutsumassa karjaansa. Viimeisenä tuli pieni, takkuinen, hirvenharmaa sonni, se loiskutteli karjapihan liejussa. Eldrid otti sen vastaan, pani kätensä sen poskille ja painoi hyväillen otsansa härän päätä vastaan.

Eirik meni sisään ottaakseen ylleen nuttunsa ja vaippansa. Hänen ruokansa oli vuoteen portaalla — Eldrid pani sen nykyjään siihen, jotta Eirik sai jotakin ennen ratsastamaan lähtöään. Eirik ei kuullut, että pihaan tuli ihmisiä, ennenkuin hevoset olivat aivan tuvan edessä — Silloin hän riensi ulko-ovelle.

Ulkopuolella, jossa sadepisarat välkkyivät päivänpaisteessa, oli kaksi miestä laskeutunut hevosen selästä. Toinen, nuori palvelija, viskautui omansa selkään, tarttui isäntänsä hevosen suitsiin ja ratsasti aitaukseen, mutta arvokas ja komea vanhempi herra, Draumtorpin Guttorm, riensi sateesta sisään.

»Tämä on todella enemmän kuin odotinkaan», hän sanoi astuessaan
Eldridin tupaan, »että sinä olitkin täällä!»

»Niin, minä tulen. Gunhild toivoo sinulle vieläkin siksi paljon hyvää — vaikka Herra ties, minkä arvoinen sinä olet! — hän kääntyi minun puoleeni eikä isänsä tai veljiensä. Sinä käsität, etteivät he olisi tulleet sinun eteesi muuta kuin miekka kädessä —.»

»Minä olisinkin pitänyt siitä enemmän —.» Eirik tarttui vaistomaisesti miekkaansa.

»Vaiti sellaista puhumasta! Luuletko sinä meidän paljonkaan luottavan sinun miehekkyyteesi — onko miehekästä houkutella lasta omaistensa turvista — vielä tällaiseen luolaan —.»

»Luuletko sinä Gunhildin sallivan sinun häväistä itseään, vaikkakin hän on Eldridin sisar — mutta he eivät olekaan saman äidin lapsia —.»

»Sinä lienet oikeassa. Ei tässä monia sanoja tarvitakaan. Gunhild pyysi minun antamaan tämän sinulle takaisin — eiköhän se riittäne.»

Eirik otti sen, minkä Guttorm hänelle ojensi, hän tuskin katsoi siihen. Sitten hän laski kultasoljen kädestään, niin että se putosi hänen jalkoihinsa.

»Niin minä suutuin kuullessani tästä, Eirik Olavinpoika — minä en olisi tätä milloinkaan uskonut niin rehellisen miehen pojasta kuin Olav on. Minä pidin sinua kunnon miehenä — minä luotin ensi sanasta sinuun, vaikkakin asiat puhuivat sinua vastaan.»

»Ei puhuta siitä nyt», Guttorm virkkoi kiivaasti. »Minä olen nyt sanonut sanottavani ja nyt minä menen. — Mitä minun on ajateltava sinun käytöksestäsi sisareni tytärtä kohtaan», hän kuohahti, »sinä olet vahtinut aitovierissä kuin kananvaras, viekoitellut lapsirukan luoksesi illan tullen, käynyt hänen luonaan karjamajalla ja istunut yksin hänen luonaan siellä majassa kuin hän olisi ollut karjapiika — hänen oli sanottava, missä hän sinulta soljen sai. — Ja koska hän on herkkäuskoinen ja lapsellinen, sinä luulit voivasi houkutella hänet luoksesi — tänne!»

Eldrid oli astunut sisään — navettapuvussaan. Hän vastasi Guttormin tervehdykseen rauhallisesti ja ylpeästi.

»Sinä olet nyt siis saanut tervehdyksen sisareltani, Eirik?» hän kysyi lempeästi.

»Mutta mikäli sinua, isäntä, ymmärsin, oli tämä minun sisareni sanonut sinulle, että Eirik oli keksinyt heidän tänne minun luokseni tulon? Eirik sanoi minulle Gunhildin pyytäneen häntä tänne ja Gunhild oli aikonut seurata häntä —»

»Eirik sanoi niin — ja hän sanoi aikoneensa lähteä hänen kanssaan edelleen, Gunhildin vähän levättyä, Ylämaihin rikkaisiin sukulaisiinsa, jättää neitonen heidän huomaansa, kunnes hän olisi sopinut Bersen kanssa. Minä luulen ettei hänkään pitänyt Gunhildin ehdotuksesta tulla tänne, jonka Gunhild oli ehdottanut kohtaamispaikaksi.»

»Gunhild ei ole kuullut mitään hänen rikkaista sukulaisistaan Ylämaissa, mikäli minä tiedän. Mutta onhan hyvä, jos Eirik on tullut parempiin ajatuksiin myöhemmin.»

»Onko sinusta merkillistä, Guttorm — jokainen lapsikin tietää näillä seuduin Bersen myyneen vanhimman tyttärensä sille — sille —. Jeftan tyttärellä Judeassa oli parempi kohtalo kuin tällä emännällä. Minä rakastin Gunhildia — ja minä tiesin hänenkin pitävän minusta. Saatuani kuulla Bersen suunnitelleen hänelle samaa kohtaloa aikovan antaa hänet ikälopulle hirviölle, joka oli jo yhden vaimon rääkännyt kuoliaaksi —»

»Mitä puhetta se on», Guttorm keskeytti vihaisesti, »ikäloppu — mies on vuotta, paria sinua vanhempi, kohtelias ja hieno. Niin, hänet naitettiin, ennenkuin hän oli täysi-ikäinenkään, mutta Hillebjørg-rouva eli ainoastaan vuoden tai pari —.»

»Vastako kuultuaan tämän uudesta sulhasestaan», Eldrid kysyi, »Gunhild luopui järjettömästä aikomuksestaan neuvotteli sinun kanssasi?»

»Ei», Guttorm vastasi vastahakoisesti ja hiljaa. »Minä sain tietää lapsen olevan joutumaisillaan onnettomuuteen —. Mutta nähtyään Magnus-herran hän ei voi kieltää ettei isä olisi aikonut järjestää kaikki hänen parhaakseen —. Mutta nyt lienee siitä asiasta jo puhuttu yllin kyllin. Hyvää yötä —.»

Hän katseli pitkää, tummaa miestä, joka tuvan hämärässä näytti vieläkin suuremmalta. »Nyt kestänee pitkän aikaa ennenkuin sinä luotat naisen sanaan?» Eldrid kysyi melkein pilkallisesti.

Satoi hiljaa ja tiheästi — ja kevään mahlan tuoksut tuntuivat märässä illassa entistäänkin voimakkaammin. Eirik mietti, että nyt hänen lienee lähdettävä täältä — mutta hän oli niin omituinen, tyhjä ja hervoton, melkein samanlainen kuin saatuaan puukon ruumiiseensa Haugsvikissä, kun hän oli vuotamaisillaan kuiviin. Hän asteli hitaasti polkua pitkin niityn poikki järveä kohti. Hänen mielessään pyöri ajatus ottaa vene ja soutaa jonnekin.

Silloin Eldrid juoksi hänen luokseen, tarttuen takaapäin hänen käsivarteensa:

»Eirik — minne sinä aiot —. Mies, et suinkaan sinä järveen mene mokomien lapsellisuuksien vuoksi!»

»En, en.» Hän työnsi toisen käden pois. »En minä ole sellaista ajatellut.»

Eirik katsoi häneen; sitten hän läksi naisen jälkeen vähän vastahakoisesti.

Eldrid oli pannut takkaan hyvän tulen — liekit leikkivät matalan tuvan seinillä ja katossa, niin matalan, ettei aikamies voinut seisoa suorana muualla kuin kurkihirren alla. Eirik joi vähän hänen tarjoamaansa maitoa — ajatteli hajamielisesti, miten hyvä paikka on takalla näin nurkassa — silloin ei satanut tuleen, vaikka räppänäkin oli auki, kuten nytkin.

»Käydään levolle», Eldrid sanoi sitten. »Nyt sinulla ei ole mitään syytä lähteä yöllä ratsastamaan.»

Eirik riisuutui sen verran kuin hänellä oli tapana yöksi riisuutua. Mutta sitten hän jäi istumaan vuoteensa jalkopäähän penkille, käsivarsi hevosenpää-hirren ympärillä, tuijottaen lieden sammuvaan tuleen. Eldrid makasi jo nahkasten alla omassa vuoteessaan. »Käy maata», hän kehoitti parisen kertaa, ja Eirik vastasi: »kyllä», mutta jäi istumaan.

Silloin Eldrid nousi jälleen vuoteesta, tuli hänen luokseen avojaloin, karkeassa, tummassa alushameessaan. Hän tarttui Eirikin hartioihin, työnsi hänet istumaan suoraan niin äkkiä, että Eirikin niska kolahti seinähirteen.

»Älä istu sillälailla tuijottamassa!» hän virkkoi kärsimättömästi.
»— Sinulla on vielä paljon opittavaa, Eirik!»

»Opittavaa —», Eirik tarttui toisen ranteisiin. »Pitäisikö minun sinulta saada ehkä oppia?»

Eldrid katsoi Eirikin vääntyneihin kasvoihin. Hänen sieraimensa laajenivat ja silmät suurenivat:

Silloin Eirik sieppasi hänet syliinsä, peitti hänen halkeilleet huulensa suudelmillaan.

XVII.

Aina luostariajoistaan asti Eirikillä oli ollut tapana valvoa joka yö niihin aikoihin, jolloin veljet nousivat ja menivät aamusaarnaan. Ja hän teki nytkin niin maatessaan Eldridin sylissä.

Nyt herättäjä kulki dormitorion läpi, kuiskaten »Benedicamus Domino», ja miehet vastasivat hiljaa »Deo gratias» noustessaan lattialle. Hän oli itse ollut astumassa hiljaa valoisaan kuoriin laululla tervehtimään aamunkoittoa; hän oli itse maannut polvillaan rukoillen heikosta aamuruskosta aina siihen asti, jolloin aurinko loisti koko voimallaan ja kaikki ihmiset läksivät töihinsä. — Ja nyt hän oli kulkeutunut tänne, ja se, mitä tämä nainen oli hänelle opettanut, oli sellaista, joka tuntui hänestä helvetin kuumuuden esimaulta —. Ja hän tunsi kumman jähmettyneen tuskan vallassa — kaikki tämä, mikä hänelle nyt oli tapahtunut, oli hänelle määrätty jo hänen syntymästään, ja nyt se oli toteutunut. Hän tunsi yhä selvemmin täällä metsän korvessa kaikki: tämä kaikki oli ollut hänen unessaan — vieläpä pieni peltokin kuihtuneine risuaitoineen; hän oli unessa ratsastanut Raudenilla Porton tullessa lentäen levein, sinisin siivin, vetäen hänet hevosen selästä ja heittäytyen hänen päälleen kuumin, rajuin rakkauden osoituksin, jotka kauhistivat häntä. Ja nyt tämä oli saanut hänet siipeinsä alle, iskenyt häneen nokkansa ja kyntensä, repinyt hänen sydäntään ja imi hänestä voimaa.

Hän ei löytänyt mitään tietä takaisin. Tällä kertaa hän ei voinut irtaantua Portosta ja paeta, kuten hän teki unessa — siihen hänellä ei nyt ollut voimia. Eldrid oli ollut ensimmäinen nainen, jonka hän oli rakkaudesta omistanut — ensimmäinen, joka oli tahtonut hänet eikä rahaa maksuksi. Ja sitten — ratsastaa hänen luotaan jonakin päivänä ja jättää hänet tänne yksin korpeen ja kurjuuteen, sitä hän ei voisi milloinkaan tehdä.

Ja keskellä onnettomuutta hänelle valkeni — tämä ei loppunut tähän. Hän oli ennenkin jäänyt pahan käsiin, mutta hän oli siitä pelastunut ja hänen jalkansa oli tavannut lujan kalliopohjan ja hänestä oli tullut entistä vapaampi mies. Ja Hän, joka silloin oli pelastanut, pelastaa nytkin. Kukaan ei pääse kohtaloaan pakoon, mutta Jumala on kohtalonkin yläpuolella. Ja silloin ei voinut olla tarkoitettu äsken tapahtunut, että Portto saisi iskeä nokallaan hänen sydämeensä ja juoda hänet tyhjäksi ja kuivaksi, mutta hänen mieleensä tuli: kaikki lieneekin tapahtunut siksi, että hän pelastaisi Porton.

Tätä oli kestänyt toista viikkoa. Hän teki Eldridille töitä päivisin ja hän tutustui kolmeen työtoveriinsa, eukkoon, paimeneen ja Holgeiriin, Eldridin vanhaan sukulaiseen. He eivät ihmetelleet — tuskinpa kukaan ihmetteli mitään täällä Eldridin luona. Eikä Eirikkään ihmetellyt, tavallaan — kaikki, mitä oli tapahtunut hänen lapsuudessaan korvessa olonsa ja tämän metsässä olon välillä, oli kuin unta.

Hän oli ottanut pari kertaa jousen ja nuolen talossa oli paljon aseita; kysyessään Eldridiltä, kenen ne olivat, tämä vastasi vain »minun». Hän läksi metsälle.

Hän palasi kotiin kymmenennen päivän aamuna siitä lähtien, jolloin Guttorm oli ollut siellä, tuoden Eldridille kaksi metsoa. Sitten hän kysyi Eldridiltä äkkiä, ilman mitään valmisteluja:

»Tuletko sinä minun kanssani naimisiin, Eldrid?» Eldrid naurahti: »En minä tule.»

»Tiedätkö sinä, miten monta miestä minulla on ollut?» hän kysyi pilkallisesti.

»Hahahaa! Niinkö sinä tarkoitit —. Sinä voit siitä vaivasta säästyä, Eirik. — Minulla on ollut munkkikin — kun sain hänet sinne, minne tahdoin, tulikin hänestä kaikkein pahin.»

»Se voi olla mahdollista», Eirik virkkoi. »Kun hän kerran oli rikkonut pyhän lupauksensa. Sitä ei voi kukaan minusta sanoa — täytynee katsoa Gunhildin päästäneen minut lupauksestani samoinkuin kaikista muistakin lupauksista.»

»Oh — toiset minä olen ajanut luotani, väsyttyäni heihin — joku kyllästyi minuun ensin ja läksi tiehensä. Miten sinun käy, sitä en ole ajatellut.»

»Eldrid», Eirik virkkoi, »olen nähnyt sinun silmistäsi aina metsään lähtiessäni sinun pelkäävän, etten palaisikaan.»

»Pelkään! Se on totta se — ja luuletko sinä minun pelkäävän omaa pelkoani! Jospa sinä tietäisit — minä opin tietämään, mitä pelko on jo silloin, kun sinä vielä imit äitisi rintoja — pelkään!» Eldridin suuret silmät säkenöivät: »Lähde täältä vain, milloin mielesi halaa, pikku poikanen, ja ala jälleen lukea aikarukouksiasi ja ryömi ristin juurelle ja tee katumus — minua sinä et siihen saa! Minä rukoilin silloin, kun ratsastin morsiamena Haraldin taloon — rajuilma tapasi meidät tiellä, minä rukoilin Jumalaa lähettämään salaman, joka iskisi minuun. Minä rukoilin Neitsyt Mariaa armahtamaan minua — minäkin olin neitsyt ja neljätoistavuotias, kuten hän, enkelin tullessa hänen luokseen, minä rukoilin Häntä lähettämään enkelin välkkyvine miekkoineen pelastamaan minut —. Salama oli iskenyt suureen saarniin Linnan kupeella, me näimme pihanurmella salaman jäljet mäkeä noustessamme, mutta minua kohtaan ei osoitettu armoa —. Ja sinä puhut minulle pelosta —» hän kulki pienessä tuvassa edestakaisin.

»Sinä sanot minun pelkäävän — minä voisin pelästyttää sinut järjiltäsi, jos kertoisin sinulle, miten kostin Haraldille hänen omien renkiensä kanssa hänen silmäinsä edessä, hänen maatessaan halvattuna ja puhumattomana —. Se olisi saanut riittää — muuta olenkin katunut, kenties, se oli tyhmästi tehty, eikä sen arvoinen — Haraldin kuoltua ja kun hänen lapsensa karkoittivat minut pois ja minä asuin Sigurdstadissa turmellen sekä itseni että omaisuuteni — mutta minä riemuitsen aina muistaessani Haraldia, miten hän makasi ja tuijotti ja sammalsi —»

»Matkusta! — Nyt sinä pelkäät minua — maitovasikka, sellainen pojan nalikka — sinun kasvosi ovat valkoiset ja harmaat kuin villakuontalo!»

»Minä en pelkää.» Hän hymyili heikosti. »Ja minä aion jäädä tänne ja mennä kanssasi naimisiin.»

Muutamana iltana sen jälkeen, kun vanha Holgeir oli tuvassa heidän luonaan, Eirik sanoi hänelle.

»Minä olen kysynyt Eldridiltä, menisikö hän kanssani naimisiin. Hän on leski ja voi itse järjestää sen asian, mutta hän neuvottelisi mieluimmin jonkun sukulaisensa kanssa Senvuoksi kysyisin nyt sinulta.»

Holgeir vastasi, että jos Eirik lupaisi todistajain läsnäollessa hänelle edelleenkin asunnon ja yhtä hyvät olot kuin tähänkin asti, vaikkakin Eldrid ottaa isännän, kehoittaisi hän. Siihen Eirik vastasi myöntäen. — Holgeirin mentyä Eirik kääntyi Eldridin puoleen:

»Myönny nyt sinäkin — on sekä sinulle että minulle ikävää jauhaa samaa asiaa lakkaamatta.»

»Sinä olet kuin järjettömät eläimet, Eirik, hevonen tai mullikka — on turha yrittää pelastaa heitä tulesta — he ryntäävät sinne takaisin suin päin.»

Silloin hän möi Holgeirille sen pienen hopeaketjun ristineen, jota hän oli kantanut kaulassaan vaatteitten alla pikkupojasta asti, ja osti jauhoja ja maltaita. Eldrid pani kaljaa ja leipoi ja he teurastivat vasikan; hän valmisti kihlajaisia synkin katsein ja kummallisin puhein, mutta pitäessään häntä sylissään Eirik tiesi hänen olevan sellaisen, koska hänellä, Eirikillä, nyt oli valta hänen ylitseen: Eldridin mielestä tämä avioliitto oli hullutus, mutta hän ei voinut luopua Eirikistä. Eräänä yönä Eldrid kysyi Eirikiltä:

»Ei ole ensinkään varma, tulemmeko me siellä asumaan isän eläessä», Eirik virkkoi. »Mutta olethan sinä suuremmankin talon taloutta ennen hoitanut.»

Eldrid oli niin laiha, että Eirik painaessaan hänet syliinsä tuli ajatelleeksi suuria lintuja, joita hän oli väliin pyytänyt, niistä oli joskus tullut siipirikkoja, mutta ne olivat sittenkin pysyneet jotenkuten hengissä pitkät ajat.

Vähän ennen heinäntekoa Eirik kutsui naapurit kesteihin, ja sitten hän läksi papin luo Saanan kirkolle. Eirik oli antanut hevosensa Holgeirille ja kulki itse jäljessä kahden metsätalon miehen kanssa.

Holgeir johti puhetta, Eirik mainitsi nimensä ja isänsä nimen ja kotipaikkansa. Sira Jon lupasi kuuluttaa avioliiton laillisessa järjestyksessä ja lupasi myöskin saapua kihlajaisjuhliin.

Ne olivat kolme päivää ennen Knuutinmessua ja kaikki kävi hyvin. Eirik kihlasi Eldridin sormuksellaan; varmuuden vuoksi hän sovitti sanansa, sanoen: »Minä otan sinut aviovaimokseni», niin että hän sai olla varma avioliiton pätevyydestä, koska hän oli elänytkin jo hänen kanssaan. Eldrid käytti vastatessaan samoja sanoja.

Sira Jon luki sitten muutamia rukouksia, siunasi heidät vihkivedellä ja siunasi sekä vuoteen että ruokapöydän. Juhla oli erittäin kaunis. Köyhät, todistajina olleet naapurit eivät tienneet paljoakaan merkillisen naapurivaimon entisyydestä, mutta he tuntuivat viihtyvän hänen pöydässään. Pappi istui ylimmällä istuimella; nyt, kun hän ja hänen kaksi apulaistaan olivat riisuneet valkoiset pukunsa yltään, hän tuli hyvin puheliaaksi ja hyvin iloiseksi. Hän oli itse köyhän talonpojan poika naapuriseudulta ja hän oli ollut usein täällä Nesessä lapsuudessaan, sillä Benedikt Bersenpoika oli ostanut tämän sisarelleen hänen äitinsä sisaren mieheltä. Hän kehui kovin, minkälainen Nes oli siihen aikaan ollut, ja antoi Eirikille hyviä neuvoja, mitä hänen nyt pitäisi tehdä, tultuaan tänne isännäksi, kehoitti häntä myöskin osoittamaan kiitollisuutta Jumalalle, päästyään näin hyviin oloihin.

Eirik huomasi papin pitävän häntä irtolaismiehenä, joka oli joutunut tänne palvelukseen ja sai nyt sekä talon että paremmista ihmisistä lähtöisin olevan vaimon, vaikkakin tämä oli vähän surkastunut.

Niin tekivät kaikki vieraatkin — he olivat nähneet hänet puuhaavan töissään Eldridin tekemässä työnutussa ja omissa tekemissään nahkajalkineissa. Ei kukaan, Eldridiä ja Holgeiria lukuunottamatta, tiennyt hänestä sen enempää, Tämä herätti hänen vanhan halunsa kääntää asiat toisin — ja niin hän tuli vallattomaksi, eikä hän puhunut sanaakaan, joka olisi johtanut oikealle tolalle, vaan puhui ja käyttäytyi kuin hän olisi ollut köyhä renki, joka nyt pääsi maataomistavien miesten pariin.

Pappi sanoi muun muassa, ettei oikeastaan missään koko maassa ollut niin hyvää kalaa kuin tässä järvessä, ainakaan ahvenia —. Eirik lupasi suorittaa rehellisesti kalakymmenyksensä ja sitten hän sanoi, että jos hän jonakin päivänä saa koukuilla oikein hienoja ahvenia, toisi hän niitä papille lahjaksi —.

Eirik ja Eldrid kuulutettiin kaksi kertaa. Mutta eräänä aamuna viikolla ennen kolmatta kuulutusta Eirik sai paljon ja oikein kauniita kaloja koukuilla, ja silloin hänen päähänsä pälkähti pitää papille antamansa lupaus ja viedä hänelle paaston ajaksi vähän tuoretta kalaa. Hän pisti suurimmat ahvenet nuoraan, otti hevosen ja läksi.

Mutta hän ei ollut ennättänyt vielä astua papin huoneeseen, kun sira Jon ryntäsi häntä vastaan ja oli sen näköinen kuin silmät pullistuisivat päästä; hän sieppasi kalanuoran ja heitti sen aivan kuin siinä olisi ollut kyykäärmeitä:

»Sinä kovan onnen mies — oletko sinä houkutellut minut satimeen ja laskenut leikkiä kanssani — sinähän olet itse Hestvikenin Olav Auduninpojan ainoa poika!» Hän löi käsiä yhteen kauhuissaan.

»Ei, sira Jon, olenko minä houkutellut sinua —? Minähän sanoin nimeni ja isäni nimen ja mistä olen —»

»Niin, Eirik ja Olav — sen nimisiä on paljon —. Minä lähetin kyselyn pitäjäsi papille, hänen pitäisi ottaa selkoa, oletko naimaton etkä vaimolle sukua — ja kyselen sen sellaista!»

»Ainoa poika kaiken lisäksi ja perillinen — ja sinä aiot naimisiin
Eldrid Bersentyttären kanssa!»

»Niin», Eirik hymyili, »minä arvelen omasta puolestani olevani hänen kanssaan saman arvoinen.»

Silloin sira Jon huusi, ettei hän missään maailmassa lukisi sitä morsiusmessua eikä julkaisisi kolmatta kuulutusta.

»En voi — niin, minä tiedän, että sinä olet pistänyt nenäsi luostarin sisäpuolelle ja haistellut vähän siellä olleita kirjoja — sinä saat kannella Peter Profastille tai piispalle, jos uskallat!»

Ei auttanut, sanoi Eirik mitä tahansa — että hän oli aikoja sitten täysi-ikäinen ja Eldrid leski, että oli kihlautunut hänelle sukulaisen kehoituksesta ja että heidän yhdyselämänsä on kirkon lain mukaan oikea eikä sitä voisi purkaa ilman kuoleman syntiä, ja ettei Berse enemmän kuin Olavkaan kuulunut hänen lammaslaumaansa, niin ettei hän voinut käsittää, miksi pappi heitä niin pelkäsi. Ei sekään auttanut, kun hän viekoitteli sira Jonia ja lupasi muistaa häntä kerran tultuaan Hestvikenin isännäksi.

Ja niin ei häistä tullut mitään. Eirik oli yhtä onnellinen — koskei Eldrid näyttänyt panevan sitä pahaksi. Se, mikä jo oli tapahtunut, riitti Jumalan lain mukaan, sen mukaan he olivat jo mies ja vaimo, ja mitä taas maalliseen lakiin tulee, merkitsi se sangen vähän, ainakin vielä.

Mutta papin kanssa puheissa oltuaan hänen täytyi muistaa, että maailmaa oli Nesen Pitkänjärven ulkopuolellakin. Ja eräänä päivänä syksyllä hän sanoi vaimolleen käyvänsä kotona isäänsä katsomassa.

»Älä katsele minua tuolla lailla», Eirik hymyili hämillään heidän erotessaan. »Minä olen kotona viimeistään kolmannen päivän iltana, mutta voi käydä niinkin, että palaan jo aikaisemmin.»

Päivällisaika oli jo kulunut hänen tullessaan joen suuhun ja nähdessään jälleen lahden ja vuonon sekä punaisenharmaat vuoret merta vasten. Hän ratsasti peltoja myöten ylös. Täällä oli jo vilja leikattu ja karja laskettu pelloille. Hän tunsi joka lehmän ja hän tunsi joka jalan mitan maata; ei ollut ainoatakaan pensaikkoa eikä kivirauniota, ei mätästä niityllä, jota hän ei olisi kiertänyt viikattein ja sirpein. Ja sittenkään hän ei tuntenut olevansa täällä enää kotonaan, ei siten kuin hän oli Neseen kotiutunut, taloon, jossa hän aina joutui johonkin nurkkaan, jossa hän ei ollut aikaisemmin käynyt, järveen, jota hän ei ollut milloinkaan päähän asti soutanut, metsiin, joissa hän aina joutui uusille poluille, joista hän ei tiennyt, mihin ne veivät — ja sittenkin hänestä tuntui, että hän oli siellä syntynyt ja siellä varhaislapsuutensa viettänyt ja nähnyt siellä ennen kaikki paikat, joko sitten läsnä ollessaan tai sitten hän oli uneksinut niistä —.

Hevosen kavioitten kopistessa pihan kalliopaasiin Ragna tuli ulos ovesta. Ragna huusi ääneensä ja juoksi häntä vastaan. Sitten tuli muitakin ihmisiä, he häärivät hänen ympärillään, ja viimein tuli Cecilia, lapsi käsivarrella. Eirikiä sävähdytti, kun hän huomasi sen olevan Audunin ja ettei tämä ollut viime näkemästä vielä kasvanut, ei ollut edes vuoden vanhakaan. Siitä päivästä luhtihuoneessa ei ollut vielä vuottakaan kulunut —.

Sitten hän näki isän tulevan tuvan ovelle. Olav seisoi siinä hetkisen, katsoi poikaan, sitten hän kääntyi ja meni takaisin sisään.

Eirik suuteli hiljaista sisartaan suulle: »Minä tulen sinun luoksesi, kunhan olen puhunut isän kanssa.»

Hän seurasi isää asuintupaan. Isä istui istuimellaan. Eirik jäi seisomaan oven suuhun hattu käsissään.

»Niin, isä — minä tiedän sinulla olevan täyden syyn olla pahoillasi lähtiessäni kotoa sinulle puhumatta ja viipyessäni näin kauan —.»

»Sinä olet kuljeksija, etkä sinä muuksi muutu kuin kuljeksijaksi ja muuttolinnuksi. Minä en sinua syytä — sinä olet se, miksi sinut on synnytetty. Minä olin narri uskoessani kerta toisensa jälkeen sinun viimeisen päähänpistosi olevan —. Minä uskoin sinua sanoessasi rupeavasi munkiksi, minä uskoin sinua, kun sanoit haluavasi asua Saltvikenissä ja rakentavasi sinne talon, minä uskoin sinua, kun näytit kiintyneesi Gunhild Bersentyttäreen —

»— Mutta minä en ollut milloinkaan uskonut sinun kostavan Berselle näin kelvottomalla tavalla. Sinä läksit tiehesi ja otit jalkavaimoksesi hänen tyttärensä, jonka sinä tiesit olevan sellaisessa asemassa, ettei yksikään mies häntä ottaisi suojaansa —»

»Luulin sinun kuulleen siitä — koska meidän pappimme oli kysyttävä täältä minun omasta pitäjästäni —»

»Minä kuulin siitä. Mutta minä ajattelin sinun tekevän tapasi mukaan — kuten sinä teit silloin, kun sinun piti antaa luostarissa lupauksesi. Mutta se on sinulle itsellesi kaikkein pahinta. Jumala tietää, miten sinä sinä päivänä käyttäydyt, jolloin sinua sellaiset siteet kahlitsevat, joita sinä et voikaan irroittaa.»

Eirik seisoi hiljaa isään katsoen. Hän ajatteli jälleen ihmeissään — miten totta kaikki isän puhe oli, ja hän tiesi sittenkin asian olevan toisin —.

»Minä en syytä Eldridiä», Olav virkkoi katkerasti. »En minä olisi tehnyt kuten Berse teki — antoi nuoren, kauniin lapsen vanhukselle, jolla oli jo kaksi vaimoa mullan alla — ja hän oli inhoittavan ruma, päälaella törrötti kaksi myhkyä hänen pörröisestä tukastaan, enkä minä ole kuullut hänen tehneen hyvää kellekään ihmislapselle. Toiset naiset olisivat varmaankin tehneet yhtä pahoin kuin Eldrid, elleivät he olisi olleet häntä arempia —.

»— Ja onhan selvää, että hän haluaa mennä kanssasi naimisiin, saatuaan asiat niin pitkälle. Mutta sittenkään minä en tahdo sellaisen naisen istuvan täällä äitisi istuimella ja astuvan täällä Hestvikenissä sisaresi edellä — ei niin kauan kuin minä olen täällä isäntänä. Kun minä olen kuollut tai kykenemätön hoitamaan itseäni — silloin sinä voit tulla tänne, ja silloin on rehellisempää tuoda tullessaan se vaimo, jonka sinä itse olet valinnut, kuin työntää hänet nurkkaan — ellet sinä ole jo tehnyt sitä ennen. Mutta niin kauan te saatte pysytellä pois minun taloistani.»

»Se ei ole niin tarkoitettu», Olav virkkoi lyhyesti, »että minä ajaisin sinut kodista. Sinä saat olla täällä niin kauan kuin haluat sinä haet täältä omat tavarasi, käyt tervehtimässä sukulaisia ja ystäviä. Sitä minä en tahdo sinulta kieltää. Enkä sitäkään, että sinä käyt täällä tervehtimässä sisartasi — mutta silloin sinä saat tulla yksin. Mutta sinun ei pidä asua täällä enää minun elinaikanani. Minä olen väsynyt siihen, että juuri, kun me luulemme sinun olevan rauhassa jossakin, sinä tuletkin tänne — ja kun me luulemme sinun jäävän kotiin, sinä jonakin päivänä häviätkin tiehesi —. Mutta riisu vaippasi», isä sanoi aivan kuin puhuen jollekin toiselle vieraalle, »ja lepää vähäisen.»

Cecilia oli tuottanut omalla puolellaan pöytään ruokaa ja olutta veljelleen. Jørund oli lähtenyt Gunnarsbyhyn katsomaan veljiään, Cecilia sanoi. He juttelivat yhdessä hänen lapsistaan — kaikki kolme voivat hyvin — ja sitten talosta ja kesästä ja ihmisistä, sukulaisista ja tuttavista, mutta ei Eirikin asioista.

»Eivät he vihoissa ole», vaimo vastasi. Hän lehahti punaiseksi: »Hän on ruvennut tekemään paremmin töitä nykyjään taion hyväksi — Jørundilla ei tänä kesänä ole ollut sitä pahaa päänsärkyään. — Isä puhuu Saltvikeniin muutosta, Jørund saisi vallita täällä.»

»Sinä tiedät», hän virkkoi hiljaa, »ettei minun vaimollani ole milloinkaan ollut lapsia — eikä hän enää ole nuorikaan —. Minä tahdon sanoa sen sinulle — niin että te tiedätte, Jørund ja sinä, jos teille joutuu koko tämän talon työt — paljon mahdollista on, että tästä pikkupojasta tulee kerran minun jälkeeni Hestvikenin omistaja.»

»Eirik — miten sinä saatoitkin tehdä sellaisen tuhon itsellesi»,
Cecilia sanoi hiljaa ja kauhuissaan.

»Ei asia ole niinkuin sinä luulet», Eirik vastasi, ja sisarta liikutti enin se, ettei hän ymmärtänyt Eirikin katsetta, mutta surua ja katumusta siinä ei ollut.

Eirik läksi myöhään kolmannen päivän iltapäivällä. Hän oli täyttänyt haarasäkin sellaisilla tavaroilla, joita hän enin tarvitsi; osan tavaroista hän pyysi lähettämään jälkeenpäin, sillä hän tahtoi ratsastaa kotiin yksin, eikä hän voinut viedä mukanaan yhtään hevostakaan — Nesessä ei voinut elättää yhtä hevosta enempää. Mutta Gistin, yhden vanhoista koiristaan, hän ottaisi mukaansa — se oli seurannut hänen kintereillään näinä päivinä joka paikassa, hyppi ja näykki, kun Eirik vain sormillaan näpäytti sille. Eirik oli iloinen, sillä hän oli kaivannut Nesessä koiraa.

Isä hyvästeli Eirikiä pihalla. He erosivat sovussa, mutta Eirik tiesi olevansa täällä nyt vieras.

Veli ja sisar ratsastivat yhdessä; Knut Ragnanpoika, joka oli nykyjään Cecilian saattopoikana, ratsasti jonkin verran jäljempänä. Heidän sivuuttaessaan Rundmyrin Eirik pyysi Ceciliaa ottamaan huostaansa Olav Livinpojan, sairaan pojan: »Eiköhän hän jaksa toimitella joitakin naisten askareita.» Cecilia lupasi.

He saapuivat Rynjulin tienhaaraan. Eirik ei halunnut mennä sinne tervehtimään. He erosivat siinä. Eirik oli astunut maahan hevosen selästä. Silloin sisar laski kätensä hänen päänsä päälle ja painoi sen äkkiä syliinsä:

»Eirik, Eirik», hän kuiskasi epätoivoissaan, »minusta tuntuu kuin sinä menisit takaisin vuoren lumoihin!»

Oli jo pimeä hänen saapuessaan järven rantaan. Nes työntyi mustana veden kirkkaassa kuvastimessa. Eirik huomasi pimeässä jonkun lähestyvän tietä myöten. Eirik hypähti satulasta:

Eldrid ei tarttunut hänen käteensä, Eirik kuuli hänen hengittävän syvään ja sitten puhkeavan itkuun. Eldrid istuutui tien laitaan, kumartui pimeässä kaksin kerroin ja itki ääneen syliinsä. Eirik seisoi hiljaa hevoseensa nojaten ja odottaen. Sitten hän meni, tarttui vaimonsa käteen ja nosti hänet maasta:

Sitten he kulkivat yhdessä suon poikki kotiin taloa kohti. Rauden kulki edellä ja Eirikin koira seurasi kintereillä.

»Minä en ole pannut ruokaa esille», Eldrid virkkoi heidän päästyään tupaansa. »Minä panin eilisiltana — sinähän muistat, sinä mainitsit tulevasi jo kenties silloin. Mutta minä kyllästyin katselemaan sitä siinä koskemattomana. Nyt minä menen hakemaan —»

Hänen syödessään ja purkaessaan haarasäkkiään he juttelivat hänen matkastaan. Eirik sanoi, ettei isä ollut hänelle erittäin vihainen. Mutta se oli sovittu, ettei hän vielä muuttaisi Hestvikeniin.

Mutta Eldrid oli tuskin päässyt vuoteeseen, jälleen alkoi itkeä. Ja hän itki itkemistään — hän itki hän miehen hyväillessä häntä, hän nukkui pää Eirikin povella ja nyyhki unessa, heräsi ja itki jälleen. Eirik makasi hiljaa ja antoi hänen itkeä.

»Kunpa olisin kuollut», hän valitti kerran, »ennenkuin sinä tapasit minut!»

»Niin sinä et saa sanoa», Eirik pyysi vakavasti. »Älä toivo kuolleesi silloin, kun vihasit sekä Jumalaa että ihmisiä.»

»Oi, kyllä. Ennemmin niin kuin näin, että sinä nyt virut täällä karkoitettuna perinnöstäsi ja suvustasi.»

»Sinut juuri oli määrätty minulle alusta alkaen. Täältä minä olen tullut ja tänne minun oli palattava.»

»Kuulitko sinä mitään siitä minun sisarestani, Gunhildista nimittäin — miten hänen on käynyt?»

»En», hän vastasi hämmästyneenä, »minä unohdin kokonaan kysyä siitä.»

XVIII.

Kalastus oli hoidettava Hestvikenistä käsin; täällä ei ollut muuta siltaa kuin pieni venelaituri suurista kivistä, ei yhtään talasta tai ranta-aittaa, pienet katokset vain suolapannuja varten. Ja olisi ollut aikamoinen urakka saada satama tälle avoimelle ja matalalle lahdelmalle. Saltvikenistä voisi tulla hyvä viljatalo. Eirik oli tajunnut sen oikein.

Olav purjehti Hestvikeniin, meni omiin aluksiinsa, jutteli Cecilian kanssa pimeinä talviaamuina sillalla, mutta ei käynyt talossa. Hän tiesi kuitenkin vävynsä käyttävän haukkumasanoja vanhasta merihirviöstä, joka makaa ja tongiskelee rantakaislikossa.

Hän tiesi, ettei hänen tyttärensä mies kyennyt hoitamaan kaikkea sitä, minkä hän oli tämän käsiin jättänyt. Hänen oli turvauduttava vanhaan, kokeneeseen väkeensä ja Ceciliaan. Mutta asiat olivat sellaiset, että hänen mielestään oli oltava niinkuin hän luottaisi Jørund Rypaan, vaikkei sitä tehnytkään.

Mitä ihmiset tästä kaikesta sanoivatkaan — oli päivän selvää, että ne puheet joutuivat vasta viimeiseksi hänen korviinsa. Mutta se ei ainakaan voinut olla mikään salaisuus, että hän oli valinnut väärin, valitessaan miehen tyttärelleen. Ja Jørund oli kyllä tuonut hänen kuuluvilleen, mitä ihmiset kohisivat Eirikin teosta: hän oli tahtonut kostaa Berselle — oikein roiston tavalla — ja hän sai palkan ansionsa mukaan, opittuaan näkemään vanhan porton olleen niin viekkaan, että hän kietoikin Eirikin pauloihinsa.

Olav oli lopen väsynyt koko maailmaan. Ensin hän joutui kuohuksiin ollessaan pakotettu kärsimään Bersen loukkauksia — ja hän oli hillinnyt itseään, Eirikin vuoksi hän oli malttanut mielensä enemmän kuin mihin luuli pystyvänsäkään — ja sitten Eirik läksi tiehensä häikäilemättä, kunniattomasti, ajattelematta muuta kuin omaa itseään — kun se mieltenkuohu oli vihdoin asettunut, tuntui Olavista, ettei hän jaksanut enää mitään, nyt kaikki oli hänestä yhdentekevää. —

Mutta hän ei tahtonut sittenkään luopua taistelusta; hän tahtoi yhä taistella häpeää ja onnettomuutta vastaan. Hän asetti kaikkialla ympäristössä voittamansa kunnioituksen Cecilian puolisoon kohdistetun tuomion vastapainoksi, koetti olla olevinaan kuin Jørund olisi kelvollinen ja Jørundin kilpi olisi kirkas. Ja hän yritti täältä erämaasta käsin pitää silmällä kaikkea; johtaa ja neuvoa — ei auttanut välittää, vaikkei Jørund siitä pitänytkään. Saattoihan käydä niinkin, että Cecilialle ja hänen lapsilleen koittaisi paremmat ajat. Kun Jørund nyt oli olevinaan Hestvikenin herra, hän oli saanut ystäviä; ne eivät olleet seudun parhaita miehiä, ja hän itsekin oli riitaisa ja pahasisuinen — saattoihan käydä niinkin hyvin, että hän joutui saamaan jonkin tuuman kylmää rautaa ruumiiseensa —.

Ja Eirik oli järjestänyt niin elämänsä, ettei sitä voinut puolustaa — hänen täytyi olla karkoitettuna kodistaan. Sekin oli hyvä näin — kunpa hänen ei enää tarvitsisi nähdä sitä ihmistä eläessään. Hänen olisi pitänyt se arvata silloin kerran kotiin tultuaan ja tavattuaan Ingunnin kantamassa ilmielävää onnettomuutta sydämensä alla — että tämä vieras olio seuraisi häntä koko elämän iän, jättämättä häntä milloinkaan rauhaan: hän oli vihannut häntä, halveksinut häntä, paaduttautunut häntä vastaan, toivonut hänen kuolevan — ja kaivannut häntä, uskonut häntä silloinkin, kun häntä oli petetty, toivonut hänelle hyvää, vaikkakin oli tullut petetyksi, tämä vieras oli tullut hänelle omaksi enemmän kuin hänen omat lapsensa; hän oli uskonut kerran toisensa jälkeen kirouksen muuttuneen siunaukseksi — niin, muutakin vielä — tämä muukalainen oli tullut hänelle rakkaaksi pojaksi — ja tämä vaihdokas teki aina kuperkeikan — ja hän itse jäi petetyksi, naurun aiheeksi — ja vieläkin pahemmaksi, joka kirveli kipeämmin —.

Ja kuitenkin hän huomasi yhtäkkiä kulkevansa ajattelemassa Eirikiä. Hän toivoi saavansa sanoa Eirikille ajatuksensa aivan suoraan. Hän toivoi saavansa nähdä hänet —.

Aika kävi hänelle talven mittaan pitkäksi Saltvikenissä. Hän asui siellä yksin Knut Ragnanpojan ja tämän vasta naiman nuoren vaimon kanssa.

Eräänä päivänä keväällä Galfrid Rikardinpoika tuli odottamatta hänen luokseen Saltvikeniin. Ja hän sanoi illalla Olaville asiansa.

Eräs mies kosi Galfridin nuorinta tytärtä, Alisia, ja Galfrid itse ottaisi hänet mielellään vävykseen, mutta hän tahtoi ensin puhua Olavin kanssa: »Sillä kosija on Bjørn, Torhildsrudin Torhildin poika — niin että sinähän olet hänen isänsä.»

Olav vastasi saaneensa tämän pojan vielä vaimonsa eläessä, niin ettei hänellä ohut häneen mitään oikeuksia, mutta jos Bjørn tarvitsi apua kotia perustaessa, täyttäisi hän kyllä velvollisuutensa —.

Ei hän sitä tarkoittanut, Galfrid selitti — hän tahtoi vain tietää, oliko Olavilla jotakin avioliittoa vastaan. Bjørn selviytyi hyvin — ja äiti ja kasvatusisä olivat nyt hyvissä varoissa. Hän oli oppinut tuntemaan nuorukaisen syksyllä kun Bjørn oli vuokrannut pajan heidän talostaan. Hänen piti takoa rauta uusiin Laurentiuksenkirkon oviin; joku henkivartioston herroista tahtoi lahjoittaa ne kirkolle. Bjørn oli tehnyt tämän työnsä niin hyvin, että eräs herroista tahtoi häntä takomaan kaksi kynttiläkruunua ja yhden rautasilaisen arkun hänen talossaan olevaan kappeliin. Mutta Bjørnin vietyä nämä tavarat Arne-herralle ja vaatiessaan palkkaansa ritari piti sitä liian kalliina ja alkoi tinkiä. Bjørn vastasi, että ellei Arne-herralla ole varaa maksaa, mitä seppä pyysi, oli hänellä varaa lahjoittaa ritarille sekä arkku että kruunut, mutta hänen työnsä arvoa ei pystynyt kukaan muu kuin hän itse arvioimaan. Silloin Arne-herra antoi, mitä hän pyysi. Bjørn Olavinpoika oli nyt ostanut ne vanhalla Gullbringenillä olevat talot, mitä hän tarvitsi — kyllähän Olav tiesi, talot Flugagaardin alapuolella, Sigridsgaardin ja Elven välissä.

Tämän jälkeen Olav sai polttavan halun nähdä Bjørniä. Hän huomasi Margretanmessun aikana, että hänellä oli kaupunkiin asiaa. Ja tultuaan sunnuntaina messusta Halvardinkirkosta hän kulki niitä taloja kohti, jotka olivat savimäkien alapuolella, rantatöyräällä. Gullbringen oli suurin, siinä oli kolme pihaa sisäkkäin.

Sisintä pihaa ympäröivät talot ulottuivat aivan Alnaan asti. Siellä oli paja, talli ja luhtiaittoja sekä kaunis tupa rakennus. Tuvan seinän vieressä kasvoi suuri ruusupensas, sen vieressä seisoi nuori mies kahden naisen kera, jotka kumarassa haistelivat ruusuja. Olav tunsi nuoren, solakan naisen pitkine, punertavine palmikkoineen, hän oli Alis Galfridintytär, jonka Olav oli nähnyt tämän isän luona. Toinen oli hänen naimisissa oleva sisarensa.

Alis oli huomannut Olavin; hän kuiskasi jotakin nuorelle miehelle. Sitten hän kääntyi, tervehti ujosti Olav Auduninpoikaa ja pujahti tiehensä. Hänellä oli hienot ja raikkaat, pisamaiset kasvot, ruusu oli hänellä rinnassaan ja ruusuja käsissä. Mies läheni hitaasti tervehtien Olavia:

Hänen hymynsä oli poikamaisen ylimielinen — hän lienee nyt kahdenkymmenen vuotias, isä mietti.

»Viime kerrasta onkin pitkä aika. Ja vuodet näkyvät koetelleen sinua kovasti — sinusta on tullut vanha, Olav Auduninpoika! Mutta käy sisään —»

Ja niin hän istui sepän tuvan penkillä, ja nurkassa, vinosti hänen edessään, istui se mies, joka oli hänen ainoa poikansa.

Poika oli kaunis, kuten hän itsekin oli ollut nuoruudessaan — kooltaan koko joukon suurempi, vaikkei niin sirotekoinen. Mutta hän oli perinyt isältään niittyvillan värin, hiusten ja kulmakarvojen hopeahohteen, valkoisen ihon ja vedenkirkkaat, harmaat silmät, jotka näyttivät olevan kaukana toisistaan.

Olav huomasi heti, ettei Bjørnin kanssa ollut helppo päästä puheisiin — heillä ei ollut toisilleen mitään asiaa. Äiti, isäpuoli, sisaret, he voivat hyvin joka suhteessa; niin teki Bjørnkin. Tupakin osoitti hänen hyvinvointiaan.

»Sinä olet nuori ollaksesi talonomistaja ja hoitaaksesi ammattiasi omin päin.»

Olav sanoi mielellään näkevänsä näytteitä Bjørnin taiteesta — hän oli kuullut niitä kehuttavan kovasti. Bjørn vastasi, ettei hänellä ollut täällä kotona mitään näyttämisen arvoista: »Mutta sinähän voit mennä Lavransin seurakuntaan katsomaan eteläisen kirkonoven rautoja ja kolmea kirkonlaivassa riippuvaa kruunua. Se on suurin työ, mitä tähän asti olen tehnyt. Minulla ei ole tänään aikaa, muuten olisin lähtenyt kanssasi —»

»Onko totta», Olav naurahti kysyessään, »että se seppä, jonka luona sinä olit opissa, on puoleksi jotuni?»

»Ei hän siitä mitään puhunut. Eikä minulla ole tapana kysellä ihmisiltä, mitä he eivät itsestään puhu.» Se oli hänelle ojennukseksi, isä käsitti, ja hänen mielensä teki hymyillä. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt kenenkään olevan niin varman itsestään kuin tämä nuorukainen oli.

»Mutta hän oli hyvä seppä — paras Norjassa», Bjørn sanoi. Hän meni arkun luo, palasi sieltä ja ojensi Olaville lippaan lukon ja avaimen: »Tämän minä tein ollessani hänen luonaan. Nykyjään minä taon mutkikkaampia lukkoja. Jos sinä siitä pidät, saat sen, Olav.»

»Sinä et ole näitä taitoja perinyt isän puolelta», hän sanoi kokeillen.
»Me emme suvussamme ole milloinkaan olleet erittäin käteviä.»

»En, Olav, sitä minä en ole. Sinä siitit minut — ja siinä sinä teit minun mielestäni oikein. Ja vaikket sinä muuta olekaan sen jälkeen minulle tehnyt — et sinä minun mielestäni ole sillä tehnyt minulle pahaakaan.»

Olav katsoi poikaansa — ymmärsiköhän poika, mitä sanoi — vai oliko ne sanat pantu hänen suuhunsa —

»Mutta sinä voit luulla, etten minä olekaan vierasvarainen.» Hän kaasi pikariin, joi isänsä maljan: »Terve, Olav Auduninpoika. Minulle tuottaa sentään suurta iloa se, että sinä olet kerran istunut minunkin penkilläni.»

»Enpä minä voi sanoa sitä huomanneeni, Bjørn!» Siinä oli hyvää viiniä.

»Kyllä se vain niin on. — Ja minä tahdon antaa sinulle siitä muiston.» Hän meni jälleen hakemaan. Tällä kerralla se oli solki, kokonaan kullattu ja aika iso; sen keskellä oli Neitsyt Maria Lapsineen ja ylt’ympäri palloja, jokaisessa enkelinkuva.

»Ei, ei, ei se sitä ole. Minä vain sanon sinulle, että sillä sormuksella minä kihlaan Alis Galfridintyttären Klemensin kirkon oven edessä Laurinmessun iltana.»

Bjørnin seuratessa häntä ulos Olav kysyi: »Entä äitisi — onko hän tyytyväinen sinun avio liittoosi?»

»Äitikö —» Bjørnin hymy oli ensimmäisen kerran iloinen, olematta mitenkään vaativa. »Äiti on minuun tyytyväinen, tein mitä tahansa, hän ‒.»

»Sepä hyvä», Olav vastasi. »Silloin minä tiedän sinun aina tehneen vain hyvin ja miehekkäästi.»

Olav asteli asuntoaan kohti melkein hymyillen. Tähän Bjørniin hän sai olla tyytyväinen. Nuori ja ylimielinen — mutta ne kasvaimet elämä kyllä nyppii pois mieheltä — ja Jumala suokoon, että poikaa karsittaisiin varovasti latvaa vahingoittamatta. Niin että mies pitäisi, mitä poika on luvannut, kunhan keltanokka hänestä haihtuu.

Bjørn puhui totta — hän olisi voinut tehdä enemmänkin tämän poikansa hyväksi. Toiset miehet tekivät tällaisessa tapauksessa toisin — he kasvattivat aviottomat lapsensa kodissaan tai tuttaviensa luona. Olihan hän antanut äidille Torhildsrudin, mutta sitä Bjørn ei näyttänyt pitävän minään — no niin, hyvinvoinnistaan hänen on kiitettävä itseään ja sitä toista miestä. Ja ellei Tornhild olisi mennyt naimisiin, olisivat hän ja Bjørn mahdollisesti tavanneet toisiaan useammin —. Vaikkakin pääsyy oli ollut ja oli tämä, hänen oli vaikea katsella silmiin poikaa, jota hän ei saanut asettaa sukuoikeuksiinsa — eikä silloin mikään muu, mitä hän voisi tehdä, tuntunut minkään arvoiselta.

Ja olipa poika tarkoittanut sanoillaan mitä tahansa — se ainakin oli totta hänen sanoissaan, että vaikkei Olav ollutkaan tehnyt Bjørnin hyväksi muuta kuin oli hänet siittänyt, ei hän sillä ollut tehnyt hänelle pahaakaan. Se poika, joka oli suvun ulkopuolella, eikä tahtonut häntä edes isäkseen kutsua, oli myöskin onnettomuuden ulkopuolella.

XIX.

Eirik ajoi jo kolmannen kerran viljan talteen paleltuneena ja kypsymättömänä. Täällä järven rannalla halla vei ennen kuin muualla. Ei se kuitenkaan ollut erittäin suuri onnettomuus — he saivat siitä sentään aina vellijauhot ja mallasviljan; leipäähän he saivat ostaa. Sellaisia ruoka-aineita kuin lihaa ja kaloja heillä oli yllin kyllin, ja paastoaikana olikin hyvä nähdä vähän nälkää.

Eirik hymyili muistaessaan paaston aikaa ensimmäisenä vuonna. Hän oli pitänyt sen, kuten ennen luostarissa ollessaan, joi vain vettä kerran päivässä, muuten hän otti ainoastaan jääpalan suuhunsa, kun oikein rupesi janottamaan. Öisin hän nukkui eteisessä olkisäkillä. Hän ei ottanut selkoa, mitä Eldrid teki. Mutta eräänä aamuna sisään tullessaan hän näki Eldridin nukkuvan lattialla — hän oli vielä täydessä unessa. Eldrid sanoi joka ilta asettuneensa tähän Eirikin lähdettyä nukkumaan, ja nähdessään Eirikin käyttävän jalkineita ilman sukkia, teki hänkin samoin.

Eldrid kertoi joka vuosi paaston aikana käyneensä ripillä ja ottaneensa pääsiäispäivänä Corpus Dominin — mutta hän oli tehnyt niin vain päästäkseen joutumasta syytteeseen.

»Ei, minä tein lupauksen sinä yönä, jolloin kävelin tiellä sinua odotellessani — silloin sinun Hestvikenissä ollessasi.»

»Olipa sitten hyväksi sekin, että niin lapsellisesti ajattelit. Mutta sanoinhan sinulle olevani kotona kolmannen päivän iltana.»

»Ellet sinä olisi pitänyt sanaasi», Eldrid virkkoi, »en tiedä, miten minulle olisi käynyt.»

»Jumala sinua auttakoon, Eldrid — pitäisihän sinun tietää paremmin kuin moni muu, ettei yksikään mies ole itsestään suurenkaan arvoinen.»

»Olenpa niinkin. Ylimalkaan katsoen en ole ollut sen parempi kuin useimmat ihmiset, ja monessa olen ollut huonompi.»

Nyt hän tunsi järven päästä päähän, metsät, polut ja karut korvet. Pikku talossa ei ollut paljon työtä, ja niin hänelle jäi yllin kyllin aikaa samoilla ulkona mielin määrin. Nähdessään ensimmäisenä talvena Eldridin sukset — hänen oli ollut helpompi kuljeskella niillä hevosettomana ollessaan — Eirik halusi itselleenkin laittaa samanlaiset. Opittuaan niitä käyttämään hän piti niin paljon hiihtämisestä, että hän hiihti enemmän kuin ratsasti. Sitten tuli aikoja, jolloin hän oli ulkona aamusta iltaan asti; hän palasi kotiin usein vasta myöhään yöllä. Kunnes hän keksi taas niin paljon töitä, joita ei käynyt siirtäminen. Ja silloin oli työtä ja tehtävää sellaiset määrät, että oli vaikea niistä selvitä, ja hän pysytteli taas silloin niin kotosalla, että töin tuskin malttoi ruokansa hotkaista, eikä tahtonut ennättää levähtämään; iltaisin hän istui takkavalkean ääressä Kädessään puukko ja taltta, naskali ja suonikimppu ja teki käsitöitä. Eldrid istui yhtä äänetönnä kuin miehensäkin, ompeli ja kehräsi.

He eivät jutelleet keskenään oikeastaan muusta kuin töistä. Toinen ei tiennyt paljon enempää toisen entisyydestä kuin minkä tiesivät tavatessaan. Mutta Eirik tunsi, että hänen elämänsä oli siepannut Eldridin mukaansa, Eldrid seurasi nyt häntä kuin vene virtaa, ja kumpainenkin oli tyytyväinen nykyiseen elämäänsä.

Hänen oltuaan kaksi vuotta Nesessä veli Stefan saapui saarnaamaan
Saanan kirkkoon muutamiksi päiviksi taivaaseenastumisviikolla.
Viimeisenä iltana Eirik sai hänet kanssaan Neseen ja yöpymään sinne, ja
hän saattoi veli Stefania metsitse oikotietä naapuriseurakuntaan.

He istuivat kauan puhelemassa eräällä harjulla, josta näkyi kauas yli metsien ja pikku järvien, mutta jonne ei näkynyt ainoatakaan asumusta koko avaran taivaan alla, ja Eirikin koirat makasivat sammalissa hänen jalkojensa juuressa. Täällä Eirik voi puhua hänelle kaikesta siitä, mitä hän ei ripissä voinut kertoa, sillä se ei koskenut syntiä eikä armoa, vaan kaikkea, missä elämä liikkuu.

Veli Stefan virkkoi kerran, että oli hyvä, ettei Eldrid enää raatanut kuin orja, omaan vihaansa kytkettynä. »Mutta et sinä tule täällä Nesessä viettämään koko ikääsi — oletko sinä ajatellut, miten sitten käy, kun te muutatte Hestvikeniin takaisin?»

»En», Eirik vastasi. »Kaikki käy kuten Jumala tahtoo — jos me sinne joudummekaan. Isä voi elää kahdeksankymmenen vanhaksi. Sitäpaitsi Eldrid on viisas ja ymmärtäväinen nainen. Paras varsa ja parhaat lahjat voidaan pilata julmuudella ja älyttömällä käsittelyllä.»

»Ei sinun pidä verrata kristittyä ihmistä järjettömään eläimeen»,
Stefan virkkoi.

»Vanha Ragnhild, jonka meillä näit — hän kertoi minulle — Harald Joninpoika köytti kerran Eldridin luhdin patsaaseen kotoa lähtiessään, hän tahtoi, että hänen oli seistävä siinä, kunnes jalat ajettuivat, ettei hän jaksaisi enää mitään — hän koetti saada vaimonsa siten itselleen ystävälliseksi. Ragnhild vapautti hänet toisena yönä ja hoiteli häntä — Eldrid oli silloin kuusitoistavuotias. — Ragnhild oli ollut ennen Haraldin jalkavaimo, mutta tämä oli lähettänyt hänet pois saatuaan Eldridin, mutta kutsunut hänet takaisin Borgiin, hänen oli määrä auttaa Haraldia nöyryyttämään Eldridiä.»

Veli Stefan sanoi kaikkien veljien surreen saatuaan viime vuonna kuulla Eirikin kohtalosta: veli Arne oli luvannut ruoskia itseään joka torstai-ilta niin kauan, että hän seisoi omassa veressään, siihen asti, kunnes hän saisi kuulla veljensä kääntyneen.

Veli Arnesta, joka oli ollut silloin kuin hänkin kokelasveljenä, oli Eirik välittänyt vähemmän kuin muista luostarin asukkaista — tämä olikin ollut perin nuori ja oli asunut minoriteettien luona lapsuudestaan asti. Eirik pyysi nyt veli Stefania viemään Arnelle terveiset ja hänen kiitoksensa.

Heidän saavuttuaan naapurikylään ensimmäisen pellonaitauksen luo Eirik jätti ystävälleen jäähyväiset. Veli Stefan siunasi hänet; sitten munkki asteli kylää kohti ja yksinäinen metsämies nousi jälleen harjulle jousi olalla ja koirat kintereillään.

Se suvi kului neseläisiltä samoin kuin osa seuraavaakin Kynttilämessuviikolla oli aika pakkanen. Eirik oli päivisin harjulla hirsiä piiluamassa. Hän heräsi eräänä yönä siihen, että Eldrid hänen vieressään värisi vilusta. Eldrid kertoi pudonneensa tänään lähteeseen hakiessaan vettä navettaan, ja hän lienee jo siksi vanha, ettei hän sietänyt enää olla jäätyneissä vaatteissa. Eirik sai silloin kuulla vanhan apulaisen Ragnhildin olevan sellaisen, että kun hän joskus suuttui emäntäänsä, hän meni istumaan Holgeirin tupaan, kunnes lauhtui. Eldrid sai sinä aikana tehdä kaikki askareet ypöyksin. Heillä ei ollut talvella paimentakaan.

Vähän ajan kuluttua hänen ruumiinsa tuli hehkuvan kuumaksi, hän sai pahoja yskänkohtauksia ja sitten hän alkoi hourailla, valitella ja heittelehtiä sinne tänne. Hän makasi seuraavat päivät hyvin sairaana. Ensimmäisenä iltana, kun hän oli vähän parempi, ja nähdessään miehensä tuovan maitoa sisään hän kysyi Ragnhildia. Eirik nauroi ja vastasi eukon olevan heille kummallekin vihoissaan — kukaan ei tiennyt syytä — hän istui yhä loukossaan, ja Eirik oli toimitellut askareet.

»Ei, Eirik, nyt ovat asiat kovin hullusti — lypsäminen ja kirnuaminen eivät ole miesväen töitä.»

Seuraavana päivänä saapui Gaute Virvir, Eirikin vanha ystävä kotipuolelta. Hänellä oli kylään asiaa ja niin hänen päähänsä pälkähti lähteä katsomaan Neseen. Hän tapasi Eirikin ruokkimassa lehmiä. Eirik otti vieraan vastaan niin hyvin kuin taisi emännän maatessa sairaana. Gaute oli juuri epäonnistunut jossakin omaisuusjutussa, siksi hän oli pahalla päällä ja kertoi kotipuolelta jos jotakin sen näköisenä, kuin kaikki olisi hullusti. Olav asui Saltvikenissä, Cecilian viimeinen lapsi oli kuollut heti kastamisen jälkeen, Gunhild Bersentytär oli Magnus-herran rouvana ja kuului Ingebjorg-rouvan seurueeseen, sillä ritari oli herttuattaren uskottuja.

Eirikin mielestä eivät kotikuulumiset olleet niinkään huonoja. Olihan ikävää, että Cecilia oli menettänyt lapsen. Mutta kotona tuntuivat voivan aivan yhtä hyvin ilman häntä; isä ja Cecilia hoitivat yhdessä asioita, hän arveli, ja Jørund sai olla johtavinaan — silloin hän oli sentään koko lailla siedettävä.

Hän oli elänyt täällä kolme kesää, ja nyt oli kohta kolmas talvi loppumaisillaan — Eirik mietti sitä eräänä iltana seisoessaan eteisen ovella ja katsellessaan harmaan sinervään illan hämyyn. Koko auringon puoleinen maa oli ruskeana, mäet paljaina, räystäältä tipahteli harvakseen ‒ tänä iltana oli niin leutoa, ettei ollut jääpuikkojakaan. Metsissä oli vielä paksulti lunta, mutta järven pintaa peitti tumma jäänsula, ja rannan puolella taivas jo kuvastui sulassa, joka oli eilisillasta suurentunut.

Silloin hän huomasi järven rannalla liikkuvan jotakin mustaa — siellä näytti olevan kaksi henkeä, he olivat nousseet hevosen selästä ja taluttivat niitä. Eirik riensi sinne — hänen täytyi pysäyttää heidät ja johtaa heidät rannalle siitä ainoasta paikasta, jossa jää enää saattoi olla vähänkin kestävää. Hänen juostessaan alas äyrästä ja huutaessaan, että he pysähtyisivät, hän mietti, ketä he mahtoivat olla — koko järven rannalla ei ollut muita kuin heidän talonsa, niin että heidän aikomuksensa kai oli päästä tänne.

Hänen rientäessään jäätä myöten kirkkaitten sulakohtien välitse hän huomasi toisen olevan varmasti naisen. Mutta vasta saapuessaan heidän luokseen hän tunsi Cecilian:

»Jumalan nimessä, antakaa minun auttaa teitä maihin. Ota sinä, Svein, hevoset, minä talutan Ceciliaa.»

Eirik huomasi hämärissä, että Ceciliaa vaivasi jokin, mutta hän arveli sen vain johtuneen siitä, että Cecilia oli säikähtänyt nähdessään jään heikkouden, vai olisikohan muutakin. Päästyään maalle Eirik sanoi:

»Kyllähän sinä, Svein, löytänet tien eteenpäin. Minun vaimoni nukkunee jo, mutta sinä saat mennä sisään herättämään hänet ja sanomaan, ketä tulee.» Hän otti Cecilian hevosen. »Sinä saat nousta selkään, Cecilia — täällä suolla vaipuu lumeen polviaan myöten.»

Silloin Cecilia kietoi kätensä veljensä kaulaan, painautui häneen, ja
Eirik tunsi, miten hän vapisi.

»Minä olen tullut pyytämään sinua kanssani kotiin», Cecilia sanoi epätoivoissaan. »Nyt on niin, etten minä enää jaksa.» Hän värisi kovin: »Minä en voi enää tavata Jørundia —»

»On paras, että ensin tulet sisään», sanoi hän sitten, »ja saat yltäsi märät vaatteesi. Sillä sinun kertomuksesi lienee pitkänlainen, pelkään minä —»

»Lopuksi», Cecilia jatkoi päästäen veljensä irti, »hän löi eilen Olavia, Ankin poikaa, niin että poika kuoli tänä aamuna. Silloin minä pyysin Sveinin satuloimaan hevoseni —»

»Sitäkö halvattua —! Voiko sellaista tapahtuakaan. Minne sinä olet lapsesi jättänyt?» hän kysyi äkkiä.

»Ne ovat Torella. Mutta eihän hän ole milloinkaan tehnyt lapsille mitään —»

»Minä kielsin kotiväkeä», hän jatkoi Eirikin taluttaessa hänen hevostaan pitkin rantaa, »viemästä sanaa isälle. Minä en uskalla — ennenkuin sinä olet siellä. Sinä olet ainoa, joka voit meitä auttaa — ehkä —»

Eldrid tuli heitä vastaan tuvan ovelle. — Eirik huomasi jo kauas hänen peittäneen päänsä lumivalkoisella, pitkällä kirkkohunnullaan. Hän ojensi Cecilialle kätensä ja lausui hänet tervetulleeksi.

Eldrid oli sytyttänyt tulen takkaan; hän johti Cecilian istumaan tulta lähinnä olevan penkin päähän, otti hänen märän vaippansa ja työnsi penkkipieluksen vieraan selän taakse:

»Sinä, Eirikin sisar, saatat olla väsynyt — te olette ratsastaneet vuonolta asti tänään tällaisessa raskaassa kelissä, sanoo sinun renkipoikasi —»

Eirik huomasi sisarensa katselevan ihmeissään ympärilleen — tupa oli siisti ja lämmin, vaikkakin se oli pieni ja matala, ja vuoteissa oli puhtaat vaatteet ja nahkaset — ja sitten hän katsoi veljensä vaimoon. Eldrid ei ollut vanhentunut näinä kolmena vuotena ja hän näytti tummassa hameessaan ja valkoisessa pitkin selkää laskeutuvassa hunnussaan komealta, vanhanpuoleiselta naiselta.

»Minä olen sitä mieltä, Cecilia, että sinun on viisainta mennä heti vuoteeseen, sinä olet niin märkä ja viluissasi — minä tuon sinulle ruokaa.» Hän vei nuoren naisen heidän omaan vuoteeseensa, polvistui ja veti hänen jalkineensa pois. »Sinun jalkasi ovat kuin jääpalat — ota nahkaset toisesta vuoteesta, Eirik, lämmitä niitä, niin kiedon ne sisaresi ympärille.»

Cecilia istui pitäen kaksin käsin vuoteen laidasta; kyynelet alkoivat vieriä pitkin poskia hänen itkiessään aivan ääneti, ja kun Eldrid oli kietonut hänen jalkansa lämpimiin nahkasiin ja painanut hänet vuoteeseen, hän kääntyi seinään päin, kätkien kasvonsa pieluksiin. Hän makasi sillä lailla, kunnes veljen vaimo toi ruokaa.

»Nyt sinäkin saat lähteä pois — Sveinhän sinun nimesi oli? Minä menen Holgeirin tupaan ja nukun tämän yön Ragnhildin luona, Eirik — minä arvelen sinun sisaresi mielellään puhelevan sinun kanssasi kahden kesken; te ette ole nähneet toisianne pitkiin aikoihin.»

»Gaute saa hävetä — hän on levittänyt pitkin kylää huhua, että sinä kuljet täällä puoli-alastomana rääsyissä ja elät kuin kurjin mökkiläinen ja että sinun vaimosi on niin ikäloppu ja huono, että hänen täytyy vain maata —»

»Silloinhan Gaute on vielä parempi keksimään juttuja kuin minä itse»,
Eirik sanoi.

»Jospa minä olisin tiennyt sinulla olevan niinkuin sinulla on», Cecilia vastasi, »niin tuskinpa minä olisin tullut tänne vaivojani valittamaan. Minä luulin, ettei sinun olosi enää voisi tulla sen huonommaksi, kuin mitä ne ovat.»

Mutta otettuaan sisareltaan ruoka-astiat ja istuuduttuaan hänen viereensä vuoteeseen takkatulen hiipuessa nurkassa peloitti häntä se, mitä hän nyt saisi kuulla.

Jørund oli toisinaan ollut siedettävä ja hyvä, Cecilia kertoi. Mutta hän vainusi salaisia loukkauksia ja epäluottamusta kaikessa, mitä isä ja vanhat palvelijat sanoivat tai tekivät, ja silloin oli hänen usein vaikeata mennä välittämään. Sitten oli Liv ja Anki — Jørund oli alkanut vihata heitä sen onnettoman asian jälkeen ja hän tahtoi saada heidät pois Rundmyristä. Olav sanoi, ettei siitä tulisi mitään — silloin Jørund suuttui silmittömästi, haukkui isän kauheasti, sanoi koko paikkakunnan tietävän, että isä suosii sellaista varasjoukkoa aivan talonsa nurkilla, mutta että niiden oli nyt lähdettävä, muuten hän pistäisi tuleen koko pesän. Tämä tapahtui syksyllä, jolloin hän vielä makasi sisällä sen pikku tyttörukan jälkeen, joka sitten kuoli — isä oli tullut sinne häntä katsomaan. Vähän myöhemmin selvisi, että Rundmyrin Gudrun, joka oli ollut Hestvikenissä kesällä auttamassa, palasikin vanhempiensa luo raskaana, ja Jørund oli tarjonnut sekä Svein Ragnanpojalle että monelle muullekin miehelle rahaa, että he ottaisivat syyn niskoilleen. »Minä en ole milloinkaan maininnut siitä Jørundille», Cecilia sanoi, »mutta minä menin sinne eräänä päivänä aivan äskettäin. Ankille se on suuri suru, sillä Gudrun ei ole ruma, hän oli toivonut saavansa hänet naimisiin, ja hän on ainoastaan neljäntoista vuotias, niin ettei se lapsiparka varmaankaan kyennyt puolustautumaan —.»

Mutta Jørund raivostui kerrassaan saatuaan kuulla siitä. Ja Olavia, raajarikkoa, hän ei ollut milloinkaan voinut sietää. Ja eilisaamuna Olav oli ollut lasten kanssa pellolla, hän aikoi tehdä niille pajupillejä — silloin Kolbein tuli juosten kotiin, poika itki ja sanoi isän tulleen heidän jälkeensä hyvin vihaisena, oli siepannut Olavin kainalosauvat ja lyönyt niillä häntä.

Cecilia oli juossut sinne. Olav makasi siellä ja veri virtasi hänen suustaan ja sieraimistaan. »Minä sanoin Jørundille, mitä mieleeni sattui muistumaan.» Mutta Jørund oli ollut kuin raivoisa sonni eikä niinkuin viisas ihminen. Sitten tulivat Svein ja Halstein, ja hän pääsi Jørundin käsistä irti. He kantoivat Olav Livinpojan Ragnan luo, ja Cecilia oli istunut hänen luonaan yön, mutta aamulla hän kuoli.

Eirik oli varma siitä, että Jørund oli toisinaan sekapäinen — häntä täytyi vartioida, ehkäpä pitää sidottunakin. Eikä Cecilia voinut enää elää hänen kanssaan. Joko hänen olisi muutettava Saltvikeniin lapsineen — taikka hän muuttaisi sinne ja ottaisi lankonsa kanssaan isän palatessa Hestvikeniin asumaan Cecilian kanssa — sen hän päättäisi vasta käytyään paikalla.

Seuraavana aamuna aamun koittaessa Eldrid pistäytyi sisälle muuttamaan navettapuvun ylleen. Eirik sanoi lähtevänsä tänään Hestvikeniin. »Ja luulenpa kestävän hyvän aikaa, ennenkuin sinun luoksesi kotiin pääsen.»

Cecilia tahtoi kaikin mokomin ratsastaa Eirikin kanssa kotiin, vaikka sekä Eirik että Eldrid pyysivät häntä jäämään Neseen, kunnes veli lähettäisi sanan.

Matkalla ei puhuttu paljon — tiet olivat vaikeat kulkea, ja Eirik huomasi Cecilian jo katuvan, että oli tullut sanoneeksi liian paljon.

Heidän saavuttuaan Rundmyriin Eirik pyysi Ceciliaa ja Sveiniä odottamaan vanhoissa, tien vieressä olevissa rakennuksissa — hänen teki mielensä pistäytyä Ankin ja Livin luona. Hän ei tiennyt, mitä hän sanoisi näille ihmisparoille. Rientäessään tuttua polkua suon poikki hän muisti täällä leikkineensä tulella, täynnä sokeaa vihaa isää kohtaan, palaen likaisesta halusta oppia tuntemaan kaikkea pahaa — ja hän itse oli pelastunut jollakin tavoin, mutta ne, joilla oli vähemmän järkeä ja olivat vähemmän syyllisiä, makasivat nyt kiemurrellen auttamattomasti turmiolla —

Kaksi lammasta kulki pihamaalla etsien ruokaa kuivuneitten lehtien välistä ruohosta — ne läksivät pakoon hänen lähestyessään. Majan ovi oli lukossa eikä kukaan vastannut hänen kolkutukseensa. Pieni navettakin oli tyhjänä ja autiona. Eirikissä kuohahti kiukku — olikohan Jørund karkoittanut heidät sittenkin —.

Heidän ratsastaessaan pihaan tuli ihmisiä joka ovesta. He kokoontuivat Eirikin ympärille hänen istuessaan hevosen selässä ja katselivat häneen jännittyneinä ja totisina. Mutta kukaan ei virkkanut mitään, ennenkuin vanha Tore, mennessään pitelemään hevosta Eirikin astuessa maahan, sanoi:

Ensin ei kukaan vastannut, sitten joku mutisi jotakin sellaista, että hän lienee sisällä, mutta silloin eräs pelästynyt poikapahanen kuiskasi — Jørund oli mennyt vähän aikaa sitten sillalle, hän oli nähnyt —,

Eirik kielsi miehiä, jotka aikoivat häntä seurata, lähtemästä mukaan, ja Sveinille, joka ojensi hänelle kirvestä: »Minulla on miekka, kuten näet — mutta tuskin minun tarvitsee sitä käyttää.»

Hän ei mennyt tietä pitkin, vaan laskeutui vuorta myöten tuvan editse. Sen kallion, jolle talo oli rakennettu, ja rannan välillä oli vain pieniä palasia käyttökelpoista maata, etupäässä vain kallionlohkareita ja kivijärkäleitä sekä katajapensaita ja orjanruusuja; Eirik hiipi siten eteenpäin, ettei hullu huomaisi hänen tuloaan. Alas laskeutuessaan hän ei voinut huomata muuta kuin että kevät oli täällä meren äärellä ennättänyt paljon pitemmälle — kaikkialla tunturin halkeamissa vihersi heinä kuihtuneessa ruohikossa, orjanruusuissa oli suuria punaisia silmukoita, ja vuorilla kiipeilevät vuohet olivat jo päässeet vaurastumaan talven jälkeen.

Hän ei nähnyt sillalla ketään. Mutta heti, kun hänen askelensa alkoivat kuulua siltapalkeilla, tuli joku esille aittarakennuksen nurkan takaa, porhalsi hänen ohitseen kaksinkerroin koukussa ja oli samassa silmänräpäyksessä sillan vieressä olevassa veneessä. Eirik ei ajatellut sen enempää, vaan hyppäsi veneeseen hänkin juuri silloin, kun Jørund sai veneen irti ja työnsi sen rannasta. He seisoivat veneessä kumpikin, Jørund oli tarttunut airoon, löi sillä lankoaan ja samassa vene kaatui.

Heti heidän veteen jouduttuaan Jørund kietoi kätensä Eirikin kaulaan; tämä huomasi Jørundin koettavan saada hänet veden alle — hän oli jo vetänyt henkeensä vettä, vaippa, miekka ja painavat saappaat olivat tiellä; hän oli veden alla, kunnes kaikki musteni ja hän oli tukehtumaisillaan. Mutta hän oli sittenkin tottuneempi pulikoimaan vedessä kuin Jørund, hän pääsi lankonsa otteesta irti, sai päänsä pinnalle — he eivät olleet kaukana rannasta, hän pääsi niljakkaalle rantakivelle, kiipesi ja pääsi paljaalle kalliolle. Eirik sylki merivettä suustaan, riisui yltään läpimärän vaippansa ja ravisteli vaatteitaan, niin että vesi lotisi hänen saappaissaan.

»Pääsetkö sinä itse maihin?» hän huusi sinnepäin, missä näki Jørundin pään vedenpinnan yläpuolella. »Vai pitääkö minun tulla sinne sinua auttamaan?»

Silloin Jørund alkoi kiivetä ylös, Eirik ojensi hänelle kätensä ja veti hänet maihin. Siinä he seisoivat veden valuessa vaatteista.

»Minä luulen sinun tekeytyvän hullummaksi kuin olet», Eirik virkkoi.
»Luuletko sinä selviäväsi ilkitöistäsi siten paremmin?»

Jørund vilkaisi häneen sillä ilkeällä, aralla rotankatseellaan, jonka Eirik oli ennenkin nähnyt ja joka sai hänessä jotakin puristumaan kokoon.

»Sinä et sittenkään saanut minua hengiltä tälläkään kertaa», Jørund sanoi ivallisesti.

»Kyllähän minä tiedän sinun vihanneen minua ja etsineen koston hetkeä ja yrittäneen minua päiviltä pois kaikkina näinä vuosina. Aivan siitä yöstä asti Baagahusissa, jolloin sinä olit juonut itsesi tolkuttomaksi ja löit Brynjulf Tistilliä — ja minä pelastin sinut vankilasta!»

Eirikin muistissa hämärsi jokin hyvin vanha, melkein unohtunut jupakka linnan tuvassa; he olivat olleet siihen sekaantuneet kumpikin, sekä hän että Jørund, mutta hän oli silloin saanut rangaistuksen ja Jørund oli päässyt vapaaksi —.

»Mennään nyt ylös», hän virkkoi kärsimättömänä, »me seisomme tässä kuin kaksi märkää koiraa.»

»Ja kun minä sitten keksin, mikä teidän tarkoituksenne oli, suvaitessanne sellaista joukkoa Rundmyrissä — olihan sopimatonta sekä sinun isällesi että sinulle harjoittaa sellaista hienoa ammattia rauhassa —»

Eirik oli vetänyt miekan tupestaan kuivatakseen sitä parhaansa mukaan kanervilla ja heinätupuilla:

»Kyllä kai sinä sen ennemminkin isket minuun, kun olet saanut minut näin eteesi, aivan aseettomana—»

Mutta hän läksi sentään liikkeelle. — Eirik ei tiennyt, mitä ajatella — uskoiko Jørund todellakin kaiken vai oliko vain uskovinaan.

Talon väki katseli pihalla näitä kahta likomärkää tulijaa. Eirik pyysi jonkun sanomaan Cecilialle, että he tarvitsisivat kuivia vaatteita. Sitten hän seurasi Jørundia, joka kulki asuintupaa kohti; heidän sisään tullessaan hän huomasi heidän asuvan nyt siellä. Hän riisui miekkansa ja istuutui, Jørund toiselle seinälle, ja siinä he istuivat kumpikin ääneti.

Mutta Cecilian astuttua sisään kantaen sylin täyden kuivia vaatteita
Jørund nosti katseensa ja hymyili ilkeästi nuorelle vaimolleen:

»Onko sinulla aikaa muistaa minuakin — niinä en luullut sinun hennovan jättää urhokkaan rakastajasi ruumista, sen kuusijalan, jota minä kuritin eilen —»

»Ei, Jørund», alkoi Eirik, mutta hänen äänensä värisi, »vaikka sinä olisitkin hullu — sinä voit sentään puhua jo liikoja. Että sinä saatoitkin koskea halvattuun raajarikkoon —»

»Tämä minun vaimoni on sellainen, että hän rakastuu vaivaisiin», hän hymyili jälleen rumaa, järjetöntä hymyä »ensimmäinen, jonka kanssa hän minut petti, oli myöskin jalaton rampa —»

Cecilian kasvot vääristyivät äkkiä, hänen suuriin, kirkkaisiin silmiinsä tuli jääkylmän vihertävä ilme. Eirik nousi vaistomaisesti ja asettui sisarensa rinnalle.

»Minä näin sen itse», mies jatkoi, »— ontuva viallinen — ja tämä kantamassa minun lastani —»

»Olitko sinä näkevinäsi jotakin sopimatonta — mikset sinä silloin astunut esiin, ennenkuin ontuva viallinen ennätti niin kauas, ettei hän voinut minua edes puolustaa sinun polkiessasi minua jalkojesi alle?»

Eirik tarttui sisarensa käsivarteen: »Tule ulos!» Hän oli nähnyt välähdyksen sisarensa vihan syvyydestä miestään kohtaan ja hän pelästyi.

»Ei, minä en jaksa käydä Jørundin vaatteissa», Eirik virkkoi heidän seisoessaan yhdessä Ragnan tuvassa. »Eiköhän aitassa ole arkussa joitakin minun vanhoja vaatteitani —.»

»— Etkö sinä oppinut Märtalta ennenvanhaan», hän kysyi Cecilian kääntyessä hakemaan hänelle vaatteita, »sekoittamaan jotakin unijuomaa? On parasta, että sekoitat sellaista tänä iltana hänen olueensa. Minä menen hakemaan isän jo illalla. Mutta minä en voi lähteä täältä rauhallisena, ennenkuin tiedän hänen nukkuvan syvää unta.»

Vaihdettuaan ylleen joitakin vanhoja vaatteitaan hän meni siihen luhtiin, jonne Olav Livinpoika oli asetettu. Siellä paloi kaksi kynttilää vainajan pään kahden puolen ja ruumis oli kääritty hyviin liinavaatteisiin. Eirik paljasti ainoastaan kasvot: niissäkin näkyi pahoinpitelyn jälkiä, mutta kapeat, kalpeat kasvot olivat rauhalliset kuin nuorukainen olisi vain nukkunut. Valkoisen lakanan alla näytti ruumis pitkän hontelolta laihoine, kuihtuneine jäsenineen.

Eirik suuteli jääkylmää otsaa, polvistui paarien ääreen ja luki kuolleen rukoukset ja litanian, ja siellä istuvat ihmiset vastasivat hiljaa: »Ora pro nobis», sekä »Te rogamus audi nos.»

Sitten hän puheli ihmisten kanssa hiljaa. He eivät olleet uskaltaneet lähettää papille sanaa, mutta he olivat valvoneet edellisen yön ruumiin luona ja lupasivat tänäkin yönä vuorotellen valvoa. Eirik sanoi huolehtivansa hautauksesta huomenna palatessaan, mutta nyt hänen oli lähdettävä Saltvikeniin puhumaan Olavin kanssa. He eivät olleet kuulleet mitään Arnketilista ja Livistä, rakennukset olivat olleet tyhjät eilisaamusta asti, niin että he lienevät paenneet koko joukko peläten Jørundia, joka oli uhannut tappaa ja polttaa heidät.

Eirik oli pyytänyt Halsteinia viemään Jørundille ruoan ja jäämään hänen luokseen, kunnes hän nukkuisi — Halstein oli suuri ja vahva mies. Eirik kurkisti sisään ennen veneille menoaan. Jørund nukkui. Eteisen oven voi sulkea ulkoapäin; Eirik antoi Halsteinille avaimen ja pyysi häntä viemään Jørundille aamulla varhain aamiaista.

Hänen saapuessaan Saltvikeniin hämärsi jo. Auringonlaskusta näkyi enää länsipuolella sinisenharmaitten pilvien reunoilla kuparinpunaa; meri oli synkkä ja iltatuuli pani sen väreinen loiskuttelemaan hänelle niin tutulla tavalla rannan pitkää, kalpeaa kaarta vastaan.

Sora narskui hänen jaloissaan, ja tuuli vihelteli rantakaisloissa; autiolla ruohikolla, jossa kasvoi jäykkiä katajia, makaili pari mullikkaa. Niin — tänne hän ei ollut astunut jalallaan sen päivän jälkeen, jolloin hän läksi Gunhildia etsimään. Ja nyt hänen elämässään ei ollut kerrassaan mitään, minkä hän olisi niin tarkoin unohtanut kuin Gunhildin —.

Hän oli odottanut ihmisten olevan jo vuoteissaan, mutta tultuaan aitauksen sisään hän näki tumman olennon seisovan veräjällä — siinä oli isä.

»Minä täällä, isä» — hän pyrki vaistomaisesti isänsä edelle, siksi hän puhui nopeasti: »Minä tulen Hestvikenistä; asiat ovat nyt sillä kannalla, että meidän olisi Cecilian mielestä neuvoteltava yhdessä, mitä olisi tehtävä; hän lähetti hakemaan sinua.»

»Asiat ovat olleet sillä kannalla jo kauan aikaa», Olav vastasi. »Mutta sinusta en minä ole kuullut hiiskaustakaan. Tuskinpa siellä asiat sen hullummin ovat kuin mitä ne ovat olleet koko tänä aikana, jolloin sinulla ei ollut mielestäsi mitään asiaa käydä kotona.»

Mutta isä itsehän oli kieltänyt häntä tulemasta. Eirik tunsi nuoruutensa vihan tapaista: eikö isä voinut milloinkaan olla hänelle oikeudenmukainen ja sovinnollinen. Mutta hän hillitsi mieltään — jos hän alkaisi selvitellä ja puolustella itseään, tulisi paha vain pahemmaksi.

»Minä en kuullut milloinkaan muuta kuin hyviä uutisia — mutta sinä saatat olla oikeassa; on turha luottaa kuulopuheisiin.»

Knut ja Signe nukkuivat tuvassa, Olav sanoi — heidän oli mentävä luhtiin, jossa hän itse nukkui. Siellä oli pilkkopimeätä ja Eirik kompastui esineisiin ja kolhi tavaroita, joita oli siellä sikin sokin pimeässä. Ja pimeässä, ovi kevätyöhön raollaan, he istuivat yhdessä puhelemassa. Eirik kertoi, mitä Hestvikenissä oli tapahtunut ja mitä hän itsekin oli ajatellut: »Cecilia ei voi asua Jørundin kanssa tämän jälkeen.»

»Ei, se jää sinun ja vaimosi asiaksi. — Ja silloin onkin Hestvikenissä hauska elämä, kun te kolme siellä asutte —»

»Hestvikenissä ei ole milloinkaan ollut hauska elää, isä. Äitiä sinä kiusasit — minä en tiedä, teitkö sinä sitä tahallasi vai tahtomattasi. Sitten sinä olet tehnyt kaikkesi kiusataksesi meitä, kunnes me olimme samaa mieltä, Cecilia ja minä — että kaikki muu oli helpompaa kuin elää sinun kanssasi. Pidä se mielessäsi, kun hän muuttaa tänne sinun luoksesi, ja ole kuin kristitty mies äläkä niinkuin vuoren peikko hänen lapsilleen — vaikkakin heillä on hiirenkorvat.»

»Jumala varjelkoon, etten olisi sinua milloinkaan nähnyt!» kuului isän mielenliikutuksesta värisevä ääni. »Kristus ja Neitsyt Maria auttakoot, että olisin jättänyt sinut sinne, missä olitkin, sinisten vuorien taa!»

»Sitä sinä et voinut auttaa — minä tulin, minne minun oli tultava. Muuten täytyy minun sanoa, että minulle olisi ollut aivan yhtä hyvä jäädä sinne — ja sinulle myös: tavalla tai toisella sinun on täytynyt tehdä vääryyttä niitä lapsia kohtaan, jotka sinä olet siittänyt!»

»Hyi sinua!» Eirik nousi kiukuissaan. »Minkälaiseen sukuun te kuulutte, sellaiset miehet kuin sinä ja Jørund —. Kun maailma kääntyy teitä vastaan, otatte te kunnian omilta vaimoiltanne häpeämättömillä puheilla.»

»Mutta tämä ei ole sopiva aika kaivaa jälleen esille vanhoja riitojamme, isä — ja minä pyydän sinulta anteeksi kiivastumistani. Mutta äiti sinun olisi pitänyt jättää rauhaan lepäämään», hän oli kuohahtaa jälleen; »mutta käydään nyt levolle, isä — meidän olisi paras joutua Hestvikeniin heti aamun koitteessa.»

Sitten hän vetäytyi penkille koukkuun. Oli mahdotonta nukkua — hänen päässään kohisi — päivällinen ratsastus, Jørund, taistelu vedessä hullun kanssa, kuollut luhdissa, kylmilleen jäänyt koti Rundmyrissä ja Cecilia — äkillinen muutos, joka vääristi Cecilian kalpeat kasvot vihan kauheiksi piirteiksi, jäinen pilkahdus hänen vedenkirkkaissa silmissään. Hätä sisaren puolesta kouristi häntä sydänjuuria myöten — Cecilia ei milloinkaan joutuisi niille harhateille, joille Eldrid oli joutunut, mutta hän käsitti vihalla olevan monet tiet, jotka kaikki johtavat lopulta samaan maaliin.

Sitten hän muisti isänsä sanat — ja hän muisti lapsuutensa pelon joutua kerran karkoitetuksi aviottomana. Mutta saattoiko olla sittenkin jotakin aihetta hänen pelkoonsa, hän oli kenties joskus kuullut joitakin sanoja, joista hän oli unohtanut kaiken muun, paitsi pelkonsa — että isä oli epäillyt äiti-parkaa — ahdistanut häntä, kuten Jørund oli ahdistanut Ceciliaa, kuten hän itse oli kerran ahdistanut naista kuolemaan asti häpeällisillä epäluuloillaan —.

Hänet valtasi ikävä kotiin Nesen erämaahan valtavana haluna päästä pakoon. Mutta hän tiesi, ettei hän pääsisi sinne enää milloinkaan. Ja hän tiesi myöskin, että kun nyt hänen ja Eldridin oli muutettava tänne helvetin esikartanoihin, hänellä oli vaimo, johon hän voi luottaa. Hän ei ollut milloinkaan luottanut kehenkään ihmiseen niinkuin häneen, jonka sielu oli kahlannut tuskien virroissa.

Olav herätti hänet — hänestä tuntui, että hän oli vast'ikään nukkunut.
Aurinko oli tuskin noussut heidän soutaessaan Hevostunturin alla.
Silloin Olav katkaisi hiljaisuuden:

»Kun me saavumme perille», hän sanoi, »lähden minä heti ratsastamaan metsään Svein ja minä. He eivät voi nukkua metsässä koko lapsilaumoineen ja lisäksi vielä Gudrun. Minä toimitan Ankin ja Livin takaisin Rundmyriin aivan heti — sinä pidät niin kauan Jørundia silmällä. Hän saa maksaa täydet sakot surmaamastaan pojasta ja häpäisemästään tyttärestä. Minä luulen hänen muistavan seuraavalla kerralla, kun järki aikoo juosta tiehensä, että hän tarttuu sitä hännästä kiinni —»

Eirikin pidellessä venettä rannassa, jotta isä pääsi siitä nousemaan, hän kuuli Olavin kysyvän:

Renki oli omituisen näköinen ja kalpea. Hän odotti, kunnes Eirik seisoi isänsä rinnalla.

»Hän houraili ja oli järjiltään», Eirik virkkoi kiivaasti. »Jumala armahtakoon hänen sieluaan — hän ei tiennyt, mitä teki.»

Isä ja poika menivät yhdessä asuintupaan, Halstein seurasi heitä. Hän ei ollut koskenut ruumiiseen. Jørund makasi eteläisessä vuoteessa — suuri, alaston ruumis makasi siinä vasen jalka ja olkapää sekä käsivarsi reunalla, pää toiselle puolelle kääntyneenä: näytti siltä kuin hän olisi aikonut nousta. Vasemmassa rinnassa, nännin sisäpuolella, oli haava, ja luunvalkoisella iholla oli vähän verta, sen verran että ihokarvat tarttuivat toisiinsa. — Penkillä, vuoteen vieressä, oli vielä se ruoka, jonka Halstein oli tuonut sisään nähdessään hänet tällaisena.

Eirik oli melkein yhtä kalpea kuin vainajakin — isän kasvoissa hän ei nähnyt mitään muuta kuin samaa vihaa, mitä oli Jørundin vaimon silmissä. Jørund oli ollut hänen ystävänsä ajatus hänen sekaantumisestaan, hänen raakuudestaan ja surkeasta kuolemastaan raateli hänen sydäntään hänen nostaessaan jääkylmää ruumista ja asettaessaan sen oikeaan asentoon pää pielukselle; hän yritti sulkea sammuneet silmät ja painaa sieraimet kiinni.

Haava oli kolmikulmainen kuin kolmikärkisen italialaisen tikarin jäljiltä, eheä ja niin suuri, että ase oli täytynyt iskeä voimakkaasti vartta myöten.

»Minun täytyy sanoa, mikä on sanottava — te olette hänen puoleltaan syyttäjiä — ja minun oli hänestä vastattava. Mutta kun Eirik antoi minulle illalla avaimen, en minä tiennyt tähän huoneeseen olevan toisenkin käytävän —»

»Tullessani aamulla sisään», renki puhui hiljaa, osoittaen sormellaan pohjoisvuodetta, joka oli ollut Eirikin hänen asuessaan vielä kotona, »oli keskellä lattiaa sikin sokin vuodevaatteita ja olkia, eikä luukku ollut kokonaan kiinni, sillä olkia oli välissä —»

Molemmat seisoivat ääneti jäykkinä. Talon luoteiskulma ei ollut kalliolla, vaan sen alla oli muurattu jalka, ja kun Olav Ribbung rakensi sen uudelleen tulipalon jälkeen birkebeiniläis-aikana, hän oli tehnyt tähän meren puolelle käytävän, jonne vei luukku pohjoisen vuoteen pohjasta. Olav Auduninpojan aikana tätä salakäytävää ei milloinkaan käytetty, mutta vanhimmat talon palvelusväestä tunsivat sen ja Eirik oli myös kulkenut sitä poikana ollessaan.

Hän huomasi isän nojaavan kättään pöydän kanteen, kumartuvan yhä syvemmälle näytti siltä kuin vanhus kaatuisi siihen pitkin pituuttaan. Eirik tarttui häneen — Olav nosti puoleksi päätään, ja vanhat, arpiset kasvot olivat ikälopun näköiset; suu ammotti auki, mutta silmät olivat jälleen suljettuina. Hän kohotti kättään, työnsi Eirikin hiljaa luotaan ja asteli vuodetta kohti hapuillen sokean tavoin.

Hän paljasti ruumiin rinnan uudelleen — koetteli haavaa yhdellä sormellaan ja pyyhki pois verisiä karvoja, joita oli tarttunut sen yhteen nurkkaan. Sitten hän kopeloi jälleen vuodetta — etsi tikaria.

Hänen kääntyessään poika huomasi hien virtaavan otsalta pehmeitten, valkoisten hiussuortuvain alta. Hän kääntyili sinne tänne aivan neuvottomana.

»Isä?» Eirik kysyi tuskan vallassa — mutta hän ei ymmärtänyt, mitä tämä merkitsi.

Olav oli lähtenyt liikkeelle kävellen kummasti tassutellen, aivan kuin eläin kuopassa.

»Meidän on suljettava ovi», Eirik vastasi matalalla äänellä, »kunnes me saamme tänne miehet tarkastamaan ruumista.» Hän huomasi isän katseessa pelkoa. »Muista, että hänen veljensä on haettava tänne!»

Heidän saapuessaan naistentupaan leski istui kokoon kyyristyneenä huoneen perimmäisessä nurkassa. Ragna vanha palvelijatar, oli hänen luonaan. Cecilia painautui yhä lujemmin seinään, tuijottaen miehiä pelon viileys silmissään Eirik meni hänen luokseen ja aikoi tarttua häneen hän taisteli vastaan:

Eirik nyökäytti ja veti hänet luokseen vastustuksesta huolimatta; hän vapisi kuin kouristuksen käsissä. Silloin Eirik nosti hänet kuin lapsen ja kantoi hänet vuoteeseen. Ja isä seisoi katsellen näitä kahta kasvot sen näköisinä, kuin ne olisi lyöty muodottomiksi.

Cecilia makasi nyyhkien — vähitellen nyyhkytykset hiljenivät; hän makasi hiljaa, mutta tuijotti yhtä hurjasti silmät selkoselällään. Isä oli istuutunut rahille; hän istui ajatuksissaan, kädet kirveeseen nojaten.

Eirik läksi hetken kuluttua ulos. Hän sai miehet kokoon; yhden niistä hän lähetti Rynjuliin Torgrimia ja Unaa hakemaan ja sitten kutsumaan tänne miehiä, naapureita ruumista tarkastamaan, toisen hän lähetti kirkonkylään pyytämään pappia tänne illaksi valvomaan kahden ruumiin ääressä, murhatun ja murhaajan —, hänen oli myös koetettava taivuttaa sira Magnea hautaamaan Jørundin siunattuun maahan, murha oli tehty sekapäisenä—. Gunnarsbyhyn hän saattoi lähettää huomenna sanan —.

Kului vähän aikaa, ennenkuin hän sai kaikki väkensä kanssa järjestetyksi. Sitten hän arveli, että Cecilialle oli saatava jotakin, vaikkapa tilkkanen maitoa. Hän seurasi maitoastiaa kantavaa tyttöä. Sisar makasi kuten ennenkin tuijottaen ja isä istui paikoillaan.

»Jospa minä voisin auttaa sinua siihen! Jospa minä voisin auttaa sinua siihen, ennenkuin on liian myöhäistä! — parempi olisi, että sinut poltettaisiin roviolla elävänä, kuin että sinulle kävisi kuten on käynyt minulle! Älä luule hyödyttäväsi lapsiasi vaikenemalla ja paaduttamalla sielusi ja sydämesi. Eirik puhui totta enemmän kuin tiesikään sanoessaan, että teille olisi ollut parempi asua ihmisiä syövän vuorenpeikon luona kuin minun kanssani!»

»Minä olin nuori, minäkin», Olav jatkoi jälleen, »en paljonkaan vanhempi kuin sinä, Cecilia, olet. Ja asia oli pienempi kuin tämä. Se, minkä minä tein — ei ole varma, teinkö väärin, itse minä luulin olevani oikeassa. Mutta minä vaikenin siitä. Ensin minä ajattelin, että kunhan se aika tulee, jolloin minä voin, silloin minä tunnustan ja kadun ja suoritan rikokseni. Nyt se on ollut myöhäistä jo kauan sitten. Minut se on lahottanut, ja kaikkeen, mihin minä olen koskenut ja mitä käsissäni pitänyt, olen tartuttanut lahoamista —»

»Nyt minä en voi katua», Olav sanoi lujasti. »Se valo, mikä minulla oli, otettiin minulta pois — nyt on minun katumiseni samanlaista kuin sellaisen miehen näkö, jonka on silmät puhkaistu. Mutta nyt minä tahdon sen sittenkin tunnustaa, Cecilia — minä seuraan sinua ja sama kohtalo tulkoon meille kummallekin —»

»Minäkö! — Luuletko sinä, että minä —!» Hän huudahti kovaa ja hurjasti.

»Silloin tulee meille sama kohtalo», hän jatkoi jälleen. »Jos sinun on paettava maasta, minä seuraan sinua ‒»

»Sinunko kanssasi!» Tytärtä värisytti. »Ennen minä tekisin, kuten
Jørund teki!»

»Onko sinulla vielä se italialainen tikari, jonka sinä kerran pikkutyttönä sait — missä se on, Cecilia?»

»Minun lippaassani.» Hän laskeutui vuoteesta ja meni lattian yli arkulleen; veli näki hänen jälleen vapisevan, mutta huulet olivat lujasti suljetut ja silmät säkenöivät. Arkustaan hän otti pienen lippaan, kaasi rahille koko sen sisällön — soljet, käädyt, pienen korallisen isämeidän-nauhan, monta veistä.

»Se ei ole täällä. Ehkäpä Jørund on sen ottanut», hän sanoi hampaat kalisten.

»En —.» Cecilia painoi päänsä alas. »Minä en voi nähdä ruumista tässä kunnossa ollessani», hän kuiskasi tuskin kuuluvasti.

»Jos sinä olet syytön, lähde kanssani sinne, laske kätesi hänen rinnalleen —»

Olavin tarttuessa Cecilian ranteeseen sisar nykäisi, yritti riistäytyä irti, mutta luiskahti ja kaatui. Hän jäi polvilleen pää kumarassa, koettaen toisella kädellään irroittaa isän otetta. Eirikin mielestä isä raahasi häntä lattialla —

Silloin Eirik sieppasi Ættarfylgja-tapparan, juoksi isää kohti tappara kohotetuissa käsissään. Olav huomasi sen, laski irti tyttären — ja ojentautuessaan hän nosti otsansa iskua vastaan ottamaan —

— Mutta Ceciliakin oli sen huomannut, hän tarttui veljeään vyötäisistä,
Eirik horjahti ja teräs kilahti lieden kivireunaan —.

Eirik katsoi isän veristäviin silmiin ja ne tuntuivat surmaavan hänet: niissä ei ollut vihaa, eikä niissä ollut suuttumusta, eikä niissä ollut äskeistä hurjaa ja jännittynyttä kiivautta. Hän ei ymmärtänyt, mitä niissä oli — ne olivat sellaisen miehen silmät, joka tuli maasta, jota ei elävin silmin ole kukaan nähnyt —.

Tappara putosi hänen käsistään. Sitten hän painoi kädet silmilleen, hoiperteli rahille vaipuen sille, hän istui puolittain seinään päin kääntyneenä, pää käsivarteen nojaten.

Samassa kun hän huomasi jonkun menneen ovesta ulos, Cecilia koetti hänen olkaansa.

»Eirik — että sinä saatoit —!» Hän oli sen näköinen kuin hän ei jaksaisi enää kauan. »Hän on sentään meidän isämme —»

»Niin», Eirik valitti päätään nostamatta. »Minä tiedän sen. Herra, ole meille armollinen. Minä tiedän sen.»

»Minä tiedän sen. Minä olin murhata hänet. Minä olin sen tehdä. Oman isäni!»

Silloin Cecilia ratkesi voimakkaaseen itkuun ja heittäytyi Eirikin nojaan. Painaen päänsä Eirikin mustaan tukkaan hän itki itkemistään, kunnes Eirik veti hänet alas, veti syliinsä, ja painuneena toisiaan vastaan sisarukset itkivät kauhistuneena sitä elämää, johon he olivat kietoutuneet.

Eirikin mennessä ulos Cecilia seurasi, tarttui veljeään kädestä ja puristi sitä — he kulkivat yhdessä kuin kaksi säikähtynyttä lasta. Asuintuvan ovella Eirik pysähtyi vähän; sitten he jatkoivat matkaa eteenpäin samalla tavoin kuin etsien tietä erämaassa. Talorivin toiseen päähän päästyään he huomasivat Olavin juuri lähtevän rannasta veneellä soutamaan.

»Eirik», hän sanoi kuten äsken. »Ymmärsitkö sinä, mitä hän sanoi — mitä hän on tehnyt?»

Isä souti pohjoista kohti Härkätunturin ympäri. Sitten he kääntyivät yhdessä hitaasti takaisin taloa kohti. Asuintuvan ovella Eirik pysähtyi:

»Hänen ei pidä nukkua siellä yksin kuin pakanakoiran. Minä menen hänen luokseen —»

»Sitten minä tulen sinun kanssasi. Minä en pelkää, kun sinä olet mukana.»

Cecilia tunsi veljen ruumiin vavahtavan — tämän kasvot muuttuivat kummallisesti — ehkäpä hänkin oli epäillyt. Mutta hän ei tahtonut tietää sitä. Ja niin menivät veli ja sisko yhdessä vainajan luo.

XX.

Olav ei ollut milloinkaan ennen soutanut kaupunkiin. Hän lepuutti silloin tällöin airojaan — vesi loiskutteli kulkevan veneen alla. Tänään oli vuonolla hiljaista, ei näkynyt ainoatakaan alusta.

Kevyttä usvaa kohosi etelästä ja harmensi sekä veden että taivaan; metsäiset harjanteet tummuivat ja puhkeavat lehtipuut näyttivät harmahtavilta läiskiltä tummansinervien havupuitten keskellä. Olav vetäisi jälleen airoilla.

Se polttava pelko, joka oli sytyttänyt hänen mielensä, oli sammunut, hän oli sisäisesti väsynyt ja harmaa. Hän oli nyt matkalla täyttämään sitä, josta koko hänen elämänsä oli ollut ainaista pakoa, ja tällä kerralla hän sen tekisi; hän tiesi sen nyt yhtä järkähtämättömän varmasti kuin hän oli aina ennen tiennyt haluavansa paeta keksittyään vain jonkinlaisen tien. Mutta hänen sielunsa oli harmaa ja kylmä kuin kuollut ruumis.

Hän oli kuullut tuhannet kerrat, että Jumalan armo on rajaton, ja hän oli siihen salaisesti luottanutkin: se, jota hän oli paennut, oli paikoillaan häntä odottamassa, kunhan hän saisi rohkeutta palata, sillä kaikki se oli ulkopuolella aikaa ja muuttumaton: Jumalan käsivarret levällään ristillä, valmiina ottamaan vastaan, viiden haavan armonvirrat, kallellaan oleva pää, joka katseli luomakuntaa, valvoi ja odotti, ympärillään Maria ja kaikki pyhimykset rukouksineen, jotka kohosivat kuin savu sammumattoman tulen suitsutusalttarilta. Hänen palvelijansa olivat valmiina kirvoittamaan hänen kahleensa. Elämän leipä oli aina alttarilla. Jumala oli rajaton —.

Mutta sitä hän ei itse ollut, sen hän nyt näki. Oli sittenkin liian myöhäistä. Ne rajat, jotka olivat hänessä itsessään, olivat kuortuneet ja kovettuneet kiveksi — samanlaisiksi kiviksi, joita ihmiset olivat näytelleet hänelle siellä täällä: ne olivat olleet kerran eläviä eläimiä ja ihmisiä.

Nyt hän ei enää voinut katua. Hänessä ei ollut enää rakkautta Jumalaan eikä vähintäkään halua palata takaisin, hän olisi nyt mieluimmin kulkenut tietään kulkemistaan Jumalasta pois, iankaikkisesti. Se oli helvettiä. Se oli sen iankaikkisen tuskan valtakuntaa, sen hän tiesi, kadotuksen maasta oli tullut hänen kotinsa.

Peli oli loppuun pelattu ja nyt hän voisi kyllä tunnustaa ja tehdä katumuksen piispan määräyksen mukaan — se ei hyödyttänyt mitään. Vapahdus ei vapahda sitä, joka ei kadu. Hän oli kadottanut kristityn ihmisen uskon — vaikkakin hän tiesi, että se, mitä hän kerran oli uskonut, se on juuri sitä, joka on, joka oli ja joka tulee olemaan, ja hän itse on kestämätön, mutta hän oli monta monituista kertaa valinnut itsensä ja sen, mikä ei kestä, niin että hän oli kadottanut halun omistaa Elämän.

Mutta hän tekisi sen sittenkin Cecilian vuoksi. Hän oli tullut tuntemaan tytärtään näinä vuosina — ja nyt hänestä tuntui, että hän oli jo kauan aavistanut tämän voivan loppujen lopuksi tehdä jotakin tämän kaltaista. Hänen olisi pitänyt tehdä tehtävänsä ennen —.

Eirikillä oli jotakin sen kanssa tekemistä, sen hän nyt näki. Hän oli vihannut vaihdokkaan valehtelemishalua omana irvikuvanaan, vihannut hänen epävakaista mieltään, vihannut häntä, koska hän ei milloinkaan jaksanut toteuttaa tekemiään päätöksiä. Niin, olihan hän nainut sen porton. Sen Eirik oli kyllä tehnyt. Ja hän oli rakastanut Eirikiä, joka valehteli ja kerskaili ja seurasi kaikkia päähänpistojaan ja peräytyi kaikilta alkamiltaan teiltä — rakastanut tätä vierasta oliota, jonka hän oli saanut niskaansa, tätä kummitusta, joka oli imenyt hänestä verta, kunnes heistä oli tullut oikea isä ja poika. Murhatun miehen poika oli kostanut hänelle isänsä puolesta yhtä salaa, kuin hän oli murhannut Tveitin.

Hänestä tuntui, että hän oli nähnyt tämän kaiken kuin salaman valossa sinä hetkenä, jolloin Eirik juoksi häntä kohti tappara iskuun kohotettuna ja hän oli kohottanut otsansa — oli ollut iloa kaikessa siinä, että hän nyt näkisi lopun. Silloin oli tappara käännetty kostajapojan kädestä syrjään —.

Ja hän tiesi sen tapahtuneen Cecilian vuoksi. Mitä hyötyä siitä tyttärelle olisi, sitä hän ei tiennyt. Mutta tytär oli nuori — hänellä oli pitkä elämä edessään elettävänä ja kuoltavana, jos hän teki kuten isä oli tehnyt. Hän näki, että hän tahtoi päästä jostakin kauheasta — ja hän ajatteli kolmea kasvavaa pikku poikaa, isän surmanneen äidin lapsia. Mutta vieläkin pahemmin olisi, jos heidän pitäisi kasvaa hänen huostassaan, ja hän kulki säilyttäen sellaista salaisuutta. Hän käsitti sen tulevan tavalla tai toisella pelastukseksi heille kaikille, jos hän nyt laski Cecilian jalkojen juureen sen ruumiin, jota hän oli laahannut muassaan näin kauan: »Katso — ja pidä itsestäsi huolta, ennen kuin on liian myöhäistä sinullekin—.»

Ehtoopäivä oli pitkälle kulunut hänen soutaessaan länsipuolta pitkin kaupunkilaisten siltojen viertä: siinä oli Claus Wiephartin silta ranta-aittoineen — siihen hänelläkin on ollut tapana laskea — Miklegaardin silta, Klemensinkirkon ja Joninsilta — piispankartanon siltoihin asti. Ja hän vastasi kylmästi ja terävästi, kun joku nuori nalikka tuli sillan laidalle ja huusi epäkohteliaalla äänellä, ettei hän saanut laskea venettään siihen. Olav vastasi laskevansa tähän ja että hänellä oli asiaa piispankartanoon — samassa hän muisti ettei hän ollut pukeutunut eikä varustautunut kaupungin käyntiä varten ja häntä suututti se noustessaan piispan pihaa kohti.

Puolen tunnin kuluttua hän seisoi kapealla aukealla piispankartanon ja
Halvardinkirkon hautausmaanaan välissä.

Piispa makasi kuolemaisillaan. Kukaan ei ennättänyt häntä kuunnella tai vastata hänelle sen enempää. — Ihmiset juoksivat kartanossa edestakaisin. Helge-herran sairaus oli tullut niin äkkiä ja vielä näin pääsiäisjuhlan edellä — Se oli totta, huomenna oli palmusunnuntai, hän oli sen kokonaan unohtanut —

Hän ei ollut ajatellut, että sellaista voisi tapahtua, — kun hän vihdoinkin oli valmis heittämään aseensa ja antautumaan, ei kellään ollut aikaa ottaa häntä vastaan. Ja nyt hän tunsi, että kuoleman kaltainen rauha olikin ollut äärimmäistä jännitystä, sillä nyt hän oli kylmässä värjöttävä — ja epätoivoinen, sillä hänen oli pakko yrittää vielä kerran; nyt hänestä tuntui tämä viivytys sietämättömältä.

Olav seisoi eikä tiennyt minne mennä. Sumu oli muuttunut tihkusateeksi. Suuret, aukean ympärillä olevat kivirakennukset — piispankartanon kiviseinä, kirkkomaan aitaus ja tuomiokirkon mahtava koko raskaine torneineen ja sateella kiiltävine lyijykattoineen — näyttivät vieläkin suuremmilta sateessa, joka teki ne mustiksi. Mutta kirkkomaan aidan ylitse ojentelevat poppelit näyttivät avaavan lehtiään, joista läksi voimakas tuoksu, ja ruoho pursusi rehevänä aukean mukulakivien tornista.

Hän ei jaksanut mennä Clausin luo, istua siellä ja kuunnella kauppiaitten lörpöttelyä. Eikä levysepänkään luo. Hän oli ollut Oslossa yhden ainoan kerran Galfridin tyttären mentyä naimisiin Bjørnin kanssa. Heillä oli lapsi — ellei ollut jo tullut useampiakin — mutta hänestä tuntui, ettei hän oikein jaksanut kuullakaan tästä pojanpojastaan; hän pelkäsi kuin ruttotautinen tulla lähelle Bjørnin elämää.

Jossakin lähellä alkoi kirkonkello soida kovaa ja terävästi — se oli Olavinluostarista; torni kohosi kirkkomaan aidan toisesta päästä. Kaksi saarnaajaveljestä tuli samassa nurkan takaa; pää hupun peitossa he riensivät sateesta suojaan, niin että liehuvan kaavun alta pisti valkoinen paita esiin. Olav katsoi heidän jälkeensä; lyhyempi oli varmaankin vanha veli Hjalm, mutta tämä ei suinkaan tuntenut häntä enää; siitä olikin jo vuosia, kun hän viimeksi oli pistänyt jalkansa luostariin.

Olav seurasi heitä. Hän voisi sentään mennä Olavinkirkkoon, siten hän saisi aikansa kulumaan. Sitten hän saisi keksiä yöpaikan sellaisen, missä ei tarvinnut puhua, mitä kotona Hestvikenissä oli tapahtunut.

Kirkon ovessa häntä vastaan tuli suuri, keltainen koira juosten ja sitä seurasi takaa ajaen maallikkoveli; he olivat törmäämäisillään vastakkain. »No, sinäkö, Olav Auduninpoika siinä oletkin?» munkki sanoi iloisesti. »Me emme ole nähneet sinua luonamme sen jälkeen kuin — Mutta sinä oletkin kenties tullut tapaamaan isä Finniä, luullakseni — niin, kylläpä hän ilostuu sinut nähdessään — sinä olit hänen isänsä hyvä ystävä, muistaakseni. Ja nyt hän suorittaa saman toimituksen kaupunkilaisille, jonka hän aamulla piti latinaksi —», puhelias maallikkoveli nyökäytti ja pujahti pois kuorin sivuovesta.

Olaville selvisi, että pitkä, vanhahko munkki, joka seisoi kuoriin johtavien portaitten päässä ja puhui — oli varmaankin Arnvid Finninpojan lähinnä vanhin poika. Viimeksi Finnin nähdessään tämä oli Hamarin koulussa oppilaana. Nyt oli munkin kiiltävää, kaljua päälakea ympäröivä lyhyeksi leikattu tukka hopeanharmaa ja kapeat, ahavoituneet kasvot ryppyiset.

Hän ei muistuttanut isäänsä — ei kukaan Arnvidin pojista muistuttanut häntä, he olivat kauniita, kuten äidin kerrotaan olleen. Veli Finn oli suora ja laiha, hän oli hyvin rauhallinen seisoessaan puhumassa, valkoisessa nutussaan, suuri, musta vaippa harteillaan; hänellä oli kirkas, kaunis ja rauhallinen ääni:

»— mutta se osa, joka oli maassa, muistuttaa meille Jumalan näkymätöntä voimaa ja salattua viisautta. Tätä osaa voidaan sanoa ristin juureksi, se kantaa ihmissilmiltä näkymättömänä ristin runkoa, oksia ja kalliita hedelmiä. Sellainen merkki on meille annettu, jotta me muistaisimme pelastuksemme lähteneen siitä juuresta, joka on Jumalan näkymätön viisaus.

»Mutta mitä meitä hyödyttää, hyvät veljet, selittää ristin salaisuutta sanoin, ellemme me näytä teoillamme ymmärtäneemme oikein Kuninkaan sanoja: Joka ei ota ristiään ja seuraa minua, ei ole minulle sovelias. Se ottaa ristinsä ja seuraa Hänen jälkiään, joka ei pelkää tuskaa ja vaivaa rakkaudesta Jumalaan ja lähimmäiseensä ja omaan sieluunsa. Me voimme kantaa ristiä kahdella tavalla, ruumiillisesti ja henkisesti —»

Tämä oli sellainen sermo crucis, joita oli tapana pitää luostarikirkoissa paastoaikana. Olav katseli ympärilleen — siitä, kun hän viimeksi oli ollut tässä kirkossa, oli kulunut jo pitkä aika. Huone oli pitkä ja kapea ja kokolailla hämärä, kun ei yhtään kynttilää oltu sytytetty ikkunoitten edessä pimittivät Halvardin kirkkomaan suuret saarnit ja niiden takana tuomiokirkon suuri rykelmä. Ihmisiäkään ei ollut paljon — edellisen priorin huonon hoidon aikana Olavinkirkko oli menettänyt paljon entisestä maineestaan.

Olav huomasi isä Finn Arnvidinpojan saarnan olleen alkujaan tarkoitetun luostariveljille; hän puhui niin paljon katumusharjoituksista ja kurista:

»— tällä tiellä on itsekunkin otettava itsestään vaarin, sillä tässä piilee se vaara, jota sanotaan sisäiseksi ylpeydeksi: niin että me pidämme niitä veljiä huonompina, jotka jaksavat vähemmän paastota, valvoa, kärsiä kylmää ja ruoskan iskuja. Me emme kykene maksamaan Kuninkaallemme sitä piinaa, mitä Hän kärsi, ruoskan iskuja toisensa jälkeen, haavoja haavojen lisäksi — kun me rankaisemme omaa ruumistamme, on meidän varottava, ettemme luule kilpailevamme Hänen kanssaan. Mutta jos toiset tahtovat meitä kurittaa, haavoittaa tai häväistä ja heittää meidät pyövelin käsiin, tulee meidän kantaa se ilolla ja muistaa, että me nautimme kunniaa, johon me olemme arvottomat —»

Sadekuuro rapisi kirkon ikkunoita vastaan. Olav kuuli tuulen alkavan puhaltaa —. Olavin mieleen johtui ajatus — sanoisikohan hän Finn Arnvidinpojalle Oslon-asiansa? Vaikkakin asianlaita oli sellainen, ettei hän voinut pätevästi ripittäytyä muille kuin piispalle, mutta koska tämä makasi kuolevana — hän voisi sanoa Finnille olevansa täällä tunnustamassa vanhaa verivelkaa, salamurhaa, jonka hän oli tehnyt juuri silloin, kun he viimeksi erosivat, Finnin ollessa vielä poikanen; hän muisti nyt sanoneensa pojalle hyvästit koulutalon ulkopuolella samana päivänä, jolloin hän läksi Miklebøhön. Se olisi jo sillan polttamista takanaan — »Silloin me kannamme ristiä sielussamme, kun sydämemme kärsii tuskaa muitten ihmisten virheitten ja syntien vuoksi, kuten Pyhä Paavali sanoo: Kukaan ei ole niin heikko, etten minäkin tulisi heikoksi ja tuntisi hänen tuskaansa rinnassani. Hyvät veljet, me emme saa ihmetellä, jos Kuningas laskee kannettavaksemme muitten ihmisten syntejä ja suruja tai panee meitä sovittamaan muitten veljiemme rikkomuksia, koska Hän on kaikki puolestamme sovittanut. Mutta joutuessamme kiusaukseen kysymään, miten meidän on sovitettava, silloin meidän tulee muistaa, että Hän kantaa taivaat ja maat kuin pallon kädessään, vaikkakin Hän suvaitsi laskea pois kaikkivaltiuden kuninkaan-viittansa ja pukeutua Aadamin köyhään pukuun. Hän uupui tielle kantaessaan ristiä Jorsalan linnasta, jotta Simon Kyreneläinen saisi sen suuren onnen, että häntä pidettiin kyllin arvokkaana auttamaan Jumalaansa ja kantamaan Hänen ristiään. Tämä talonpoika oli kaikkia muita maan päällä eläviä onnellisempi. Mutta Jumala antaa meidän kaikkien maistaa Simonin autuutta, kutsuessaan meidät, arvottomat syntiset, tiellä seisovasta ja ristinkulkua katselevasta kansanjoukosta ja tarjotessaan meille osaa ristin kuormasta —»

— Saarna ennätti tuskin loppua, kun Olavin tuntenut vanha maallikkoveli saapui. Hän kulki edellä puuhakkaana ja puheliaana ja vei hänet keskusteluhuoneeseen; nyt hän kertoisi isä Finnille —.

»Se oli pieni nelikulmainen huone, katossa ristiholvi. Kapea, pystykaarinen ovi oli avoinna ristikäytävään. Olav meni ovelle ja katseli, miten sade valui luostaripihan kauniille, viheriälle matolle; satoi ristikäytävällekin niin, että sade roiskui sen kivilattialta. Oli tullut kova ilma lounaasta ja hyvää se tekikin; häntä oli tämä varhainen kevät huolettanut — niin kauan kuin ei tullut vettä, joka olisi sulattanut lumen metsistä, oli kaikki epävarmaa

Suuret, tummat, ajelehtivat pilvet tekivät illan vuodenaikaan nähden pimeäksi, ja märät lyijykatot loivat kalpeaa, levotonta valoa. Saarnien suurissa, puhkeavassa latvoissa, jotka kuroittautuivat kirkon harjan ylitse, suhisi, ja ruohokentän kaivon vintti vinkui ja kitisi. Silloin aikovat Halvardinkirkon kellot soida, hiljaa kajahdellen, luostarikirkon pieni, terävä-ääninen yhtyi siihen ja sitten alkoivat kaikki kaupungin kirkkojen kellot soida.

Pilarien takaa, toiselta puolelta pihaa, tuli valkoinen munkki — isä
Finn Arnvidinpoika astui häntä kohti reippaasti käsi ojolla:

»Terve, Olav Auduninpoika — sinä teit kauniisti tullessasi minua tervehtimään!»

He istuivat keskusteluhuoneessa — he eivät olleet nähneet toisiaan sen jälkeen, kun toinen oli poikanen, toinen nuori mies. Siitä oli yli kolmekymmentä vuotta.

Olav kyseli Finnin veljiä, sukulaisiaan Steinfinninpoikia ja Haakon Gautinpojan lapsia Bergistä. Finn vastasi, mutta sanoi, ettei hänellä ollut aivan viimeisiä uutisia: hän oli vasta palannut kaksi vuotta kestäneeltä ulkomaanmatkalta ja sitä ennen hän oli ollut Nidarossa subpriorina, mutta nyt hän aikoi palata Hamariin, omaan luostariinsa.

»Mutta nyt on aika mennä kompletoriumiin. Viivytkö sinä täällä kaupungissa jonkin aikaa?»

Olav vastasi, ettei hän sitä tiennyt. »Minun vävyni on kuollut vast’ikään —»

Kuultuaan, ettei Olavilla vielä ollut yösijaa, isä Finn ehdotti, että hän jäisi tänne yöksi. Vierastupa oli täynnä, mutta toisessa kerroksessa olisi mahdollisesti jokin vierasselli tyhjänä — hän menisi heti kysymään priorilta:

»Minulla on näinä päivinä ennen kotiin lähtöä monenlaista puuhaa — mutta minä puhelisin mielelläni sinun kanssasi enemmänkin — sinä olit isäni paras ystävä ja on helpompi saada keskusteluun tilaisuutta sinun täällä asuessasi.»

Olav istui vierashuoneessa iltapuuroa syöden, niin ei ollut sisällä kuin muuan sairas mies, joka makasi eräässä vuoteessa ja valitti unissaan; toiset vieraat olivat menneet kirkkoon laulua kuulemaan. Olav työnsi kulhon luotaan, nojasi päätään seinään ja tuijotti kynttilään — hän kuuli kirkosta kuoron laulua ja ulkopuolella lätisi sade ja tuuli ulvoi. Sitten alkoi kuulua ulkoa laattakiviltä askelten kopinaa — munkit palasivat kirkosta. Ja nuori maallikkoveli seisoi ovella lyhty kädessä viitaten häntä tulemaan ‒ täällä oli nyt hiljaista huomiseen aamumessuun asti.

Maallikkoveli asteli hänen edellään ja käytävää pitkin, avasi oven ja asetti lyhdyn sellin lattialle.

Se oli pienen pieni, harmaakiviseinäinen huone. Yhdellä seinällä oli kapea makuulavitsa ja kirjoitusteline, rukousjakkara edessä sekä ristiinnaulittu sen yläpuolella pienen kaari-ikkunan alla, joka oli suljettu ruutuluukulla. Luukku kolisi ja louskutti tuulessa. Olav avasi sen ja katseli levottomaan kevätyöhön — pitkin kiiltävän märkiä, jyrkkiä ristikäytävän kattoja alas viheriälle pihalle kaivoineen ja tuulenpuuskissa kitisevine vintteineen. Siitä oli pitkä aika, kun hän viimeksi oli ollut tällaisessa huoneessa näin korkealla, niin että hänestä tuntui, kuin hänet olisi pantu tornivankilaan —.

Hän riisui päällysvaatteensa ja laskeutui lavitsalle. Hän ei voinut nukkua hän makasi kuunnellen myrskyävän ja sateisen yön kaikkia ääniä.

Edellisen yön hän nukkui Saltvikenissä — tietämättä mitään Cecilian hurjasta teosta. Ei siitä sen pitempää aikaa ollut. Koettaessaan koota muistoissaan, mitä kaikkea oli tapahtunut sen jälkeen, kun hän tapasi Eirikin veräjällä eilisiltana myöhään, hänestä tuntui viime vuorokauden tapausten rikkaus olevan samanlaista kuin jos olisi heittäytynyt syvään kuiluun. Hän oli nyt joutunut tien päähän ja jyrkänteeseen.

Hänen mieleensä muistuivat Finnin sanat Simon Kyreneläisestä — olikohan hän ajatellut isäänsä —? Arnvid oli ollut juuri sellainen mies, jonka sai kutsua joukosta tarttumaan ja auttamaan jokaisen ohikulkevan tuomitun kuormaa. Ja ehkäpä hän olikin juuri sen vuoksi ajatellut sydämessään Arnvidin olevan toisenlaisen kuin muut miehet. Arnvid oli niin rohkea, ettei hän pelännyt kumartua tarvittaessa, jos joku halusi laskea ristinsä hänen kannettavakseen. Hän ei ollut pelännyt seurata niin läheltä Kuninkaan askeleita, että hänkin sai osansa sekä kansan sylystä että ivasanoista.

Jospa hän itse olisi ollut yhtä rohkea kuin Arnvid — hän olisi kuuluttanut Tveitin murhan ensimmäisessä ihmisasunnossa. Ja hän oli pakottanut Ingunnin kätkemään lapsensa kauas erämaahan oikeudettomana, nimettömänä, suvuttomana — kunnes hän näki Ingunnin tekemän vääryyden musertavan hänet ja Olav otti sovittaakseen vääryyden uudella vääryydellä. Hänen olisi pitänyt puolustaa pojan oikeuksia alusta alkaen — kutsua Ingunn Steinfinnintyttären pojaksi, vaikkakin hän oli avioton, antaa hänelle äitinsä perintö ja antaa hänelle äidin mieheltä kuuluvaa tukea ja turvaa. Jos hän olisi ollut Arnvidin kaltainen, hän olisi vain tehnyt mikä on oikein; hän olisi ollut mies, elänyt viekoitellun naisen kanssa, kunnioittanut häntä, jolle oli luvannut uskollisuutta Jumalan kasvojen edessä, ja rakastanut häntä, jolle oli antanut rakkautensa siitä asti, jolloin hän oli oppinut pitämään yhdestä enemmän kuin toisesta.

Niin, ehkäpä hänellä silloin olisi ollut rohkeutta kuunnella omantuntonsa ääntä, joka puhui Tveitin puolesta: se hölmö ei edes itse tiedä, mitä on tehnyt, hän on samanlainen älytön nalikka kuin sinä itse olit astuessasi vielä lapsenkengissä häävuoteeseen —.

Mutta synnin tehtyään hänellä olisi pitänyt olla rohkeutta tunnustaa se: minä valehtelin itseni vapaaksi kasvatusisäni loukkaamisesta ollessani nuori ja ajattelematon ja raisu, mutta sen miehen, joka oli ajattelemattomuudessaan minua loukannut, minä tapoin. Sillä minä luulin, etten voisi elää, ellen kostaisi jonkun tahratessa kunniaani. Minä luulin olevan helpompaa elää tahrattuna, jos itse olin tahrannut maineeni — kunhan vain kukaan ei tiennyt tahrasta mitään. Sellaisen asian vuoksi minä tulin Herralleni Juudaaksi, kuormituin raskaimmilla synneillä, kunnes ne olivat niin raskaita, että painuivat minun heikkouttani haarniskan tavoin.

Hän oli ollut niin arka ihmisten tuomiolle — hän, joka oli luullut olevansa välinpitämätön ihmisten arvostelusta. Sillä hän ei janonnut päällikön valtaa ihmisiin nähden, ei pyrkinyt heidän parissaan rikkauteen, jos hänen olisi pitänyt viekkaudella ja taipuisuudella saavuttaa rikkautta, ei pyrkinyt kenenkään ystäväksi, josta hän ei pitänyt, ei havitellut sellaista onnea, joka tekee ihmisen lihavaksi ja laiskaksi — hän oli vain tahtonut olla heidän keskellään, kuten tammi pikku metsässä —.

— Ja hän näki, että hänet oli juuri tarkoitettu sellaiseksi. Jumala oli antanut hänen periä uskollisilta, rohkeilta ja hurskailta esi-isiltä, mitä hän oli luvannut vanhurskaitten jälkeläisille: julmuutta vihaavan mielen ja sydämen, joka ei pelkää pimeitäkään päiviä, joka ei salli minkään vihollisen pelättää itseään — ainoastaan ne ihmiset, joita rakastaa, voivat saada hänet kaikkeen —.

Jumala, hyvä Jumalani, joka rakastat meitä kaikkia, joka rakastat minuakin — jota minäkin olen kerran rakastanut. Kunpa minä olisin valinnut Sinut, valitessani suurimman rakkauteni!

Hän näki olleensa tavallaan oikeassa, arvostellessaan itseänsä, kuten oli tehnyt — hän oli vain unohtanut hoitaneensa omaa hyväänsä, kuten vasalli hoitaa läänitystään hallitsijansa vallan alla. Ja hän oli tehnyt kapinan, rikkonut uskollisuutensa ja autioittanut maansa —.

Hänen olisi pitänyt kasvaa tammen tavoin, kärsivällisesti ja lujasti kuten se, tarjoten suojaa ja turvaa allaan jokaiselle sitä sieltä etsivälle. Mutta hän ei ole voinut kasvaa toisenlaiseksi kuin miksi hänet oli luotu — sisäinen vaurio oli vain kuluttanut hänen ydintään, niin että hänestä oli tullut ontto, näivettynyt ja hedelmätön. Hän ei ollut jaksanut ketään suojella, niin että siitä olisi ollut mitään hyötyä: Ingunnista lähtien aina sellaisiin asti kuin Anki ja Liv lapsineen hän oli yrittänyt olla suojelijana, mutta turhaan. Hän oli tuhlannut rikkautensa taisteluun oikeata isäntäänsä vastaan — mutta kuten anteliasluontoinen mies jakelee vieläpä varastettujakin tavaroita, samoin hänkin oli ottanut vastaan jokaisen luokseen tulevan — vaikkei hän sitten valmistanutkaan muuta kuin renkien kestejä ja kerjäläisten häitä.

Simon Kyreneläinen — nyt hän muisti nähneensä saman kuvan jo kerran ennenkin, monta vuotta sitten Englannissa — nähdessään oman, kuoleman iskun saaneen sielunsa unessa ja hänen oli täytynyt seisoa syrjässä köyhien miesten mennessä Herran Ruumista nauttimaan.

Minkähänlainen olisi Simon Kyreneläisen mieli ollut pääsiäisaamuna, jos hän olisikin kieltäytynyt hänelle ristiä tarjottaessa, jos hän olisi pujahtanut pilkkaajien joukkoon —

— Hänelläkin oli ollut lapsia — niiden nimet olivat Aleksander ja Rufus. Hän oli kerran kuullut, mitä näistä Simonin pojista oli tullut: pyhimyksiä ja kruunatuita veritodistajia Olav valvoi maaten, kunnes kuuli kirkosta kaukaista laulua. Kuunnellessaan aamumessun säveleitä, jotka hukkuivat tuontuostakin tuuleen, hän nukkui.

Hänen herätessään aamu oli jo pitkälle kulunut. Nytkin laulettiin — hän arveli siellä olevan palmunvihkimisen ja sitten tuli juhlakulkue, joka kulki kirkon ympäri. Olav jäi makaamaan — hänessä puhkesi uudelleen harmi: miten hän olikin lähtenyt aivan näin arkitamineissaan. Hänen tullessaan alas karkeissa, vanhoissa työvaatteissaan ja painavissa saappaissaan oli jumalanpalvelus jo pitkällä; kuorista kuului:

»Passio Domini nostri Jesu Christi secundum Mattheum.»
[Palmusunnuntaina lauletaan P. Matteuksen evankeliumin 26. ja 27. luku;
kärsimyshistoria lauletaan tiistaina P. Markuksen, keskiviikkona P.
Luukkaan, perjantaina P. Johanneksen mukaan.]

Hän seisoi niin, ettei voinut nähdä laulavia pappeja. Ja tänään oli pitkä teksti, niin ettei hän siitä osannut sanasta sanaan muuta kuin jonkin palan sieltä täältä. Hän seisoi oven suussa vanhaan, ruskeaan vaippaansa kääriytyneenä, ja kirkas, voimakas miesääni, joka nousi ja laski evankeliumin laulun mukaan, kuljetti häntä tuttujen sanojen ja nimien ohi — Pascha — traditur ut crucifigatur — Caiphas — ne olivat kuin merimerkkejä, joistahan tunsi, missä oltiin. Nyt Jeesus meni opetuslapsineen Betaniaan pitaalisen Simonin huoneeseen ja istuutui pöytään, nyt saapui Maria Magdaleena ovesta kantaen voideastiaa, antaakseen Jumalalle, mitä hänellä oli kalleinta. Ja Joudan terävä ääni pilkkasi naista.

Ja toinenkin ääni, suurempi ja kauniimpi, liittyi lauluun — kuninkaan omat sanat, jotka puolustivat Mariaa ja ylistivät hänen anteliasta rakkauttaan.

Olav odotti niitä sanoja, jotka hän tunsi ja jotka olivat kuin tulisella raudalla poltetut hänen sydämeensä eivätkö ne jo pian tule? Eivät ne niin kaukana ole. Niin, nyt ne jo lähenivät — nyt hän lähetti opetuslapsensa kylään valmistamaan illallista. Nyt —:

Hänen sydämensä löi, niinkuin se särkyisi ontelossaan, kun voimakas, kaunis ääni kaikui kuorista:

»Amen dico vobis, quia unus vestrum me traditurus est —.» [»Totisesti sanon teille: yksi teistä kavaltaa minut.»]

Evankelista lohdutti lyhyin säkein, ja sitten liittyi koko opetuslasten kuoro, voimakkaasti ja liikutettuna:

Olav tunsi hien nousevan koko ruumiista Kristuksen äänen kuuluessa. Ja sitten seurasivat ne sanat, jotka olivat kuin poltetut hänen sieluunsa:

»Vae autem homini illi, per quem Filius hominis tradetur: Bonum erat ei si natus non fuisset homo ille.» [»Voi sitä ihmistä, jonka kautta ihmisen poika kavalletaan: parempi olisi sille ihmiselle, ettei hän olisi syntynyt.»]

Evankelista lauloi: »Respondens autem Judas qui tradidit eum, dixit» [Sanoi myöskin Juudas, joka hänet kavalsi] — ja Juudan korkea ääni seurasi:

Olav oli painanut päänsä rinnalleen ja nostanut vaipan, niin että se peitti toisen puolen kasvoja. Karkeasta vaatteesta läksi tallin ja veneen ja kalan haju. Hän seisoi keskellä pyhäpukuisia ihmisiä eikä ollut juhlapuvussa —.

Tutut sanat soivat laulussa. Nyt he kulkivat öljymäelle — mutta Olav katseli sitä ikäänkuin kauempaa: kuten Juudas seisoi jossakin linnassa katsellen heidän jälkeensä. Hänet oli nyt työnnetty pois, nyt tiesivät kaikki hänen toverinsakin sen, mitä vain Jumala ja hän itse oli tiennyt, hänen illalla mennessään muitten mukaan pöytään.

Näyt siirtyivät yhä kauemmaksi pimeään. Jumala itse makaa puitten alla maassa: Tristis est anima mea usque ad mortem —. Mutta opetuslapset nukkuvat mitään tietämättä. Linnanmuurin portista tulevat vahtisotilaat soihduin ja kiiltävin keihäin, Juudas kulkee edellä tietä näyttäen. Pyhä Pietari herää unesta, hän kiskaisee miekkansa nuorena ja rohkeana huotrastaan ja aikoo heittäytyä Herransa ja vihollisten väliin — hän huitoo kuin mikäkin saamaton, iskee palvelijalta korvan —ja nähdessään ylivoiman ja kuullessaan Herran rauhallisen vastauksen sitä ymmärtämättä hän heittää miekan käsistään ja juoksee pois. Kristus seisoo jälleen yksin, Hän ojentaa hyväntahtoisesti kätensä sidottaviksi — sitä on mahdotonta ymmärtää. Mutta kuka on nähnyt sen ristin osan, joka on maassa, ken tuntee ristin juuren —?

Olavin ympärillä yrittävät miehet ja naiset päästä istahtamaan ja polvilleen — se ei tuntunut loppuvan ensinkään, yhä jatkui ihmisten kuulustellessa vihamielisesti Luojaansa ja kansan suurena kuorona kaikuva ääni: Crucifigatur! Ja taas uudelleen: Crucifigatur! Pitkä tie kaupungista pääkallon paikalle, ristiinnaulitsemisen kauhut — ja pilkka, joka ei vieläkään lopu —.

Viimeisen ristiltä kuuluvan kovan huudon jälkeen, jolloin Hän antoi henkensä, laulu äkkiä katkesi ja kirkkokansa polvistui, kuten tämä kuolemanhiljaisuus olisi sen lyönyt maahan.

Evankelistan ääni kuului hänen alkaessaan kummallisen lempeältä, kun hän tavallisella pyhänuotillaan lauloi haudan valmistamisesta ja fariseusten rikkiviisaista neuvotteluista Pilatuksen kanssa.

Messu seurasi heti evankeliumia kuten samasta portista — se osoitti jälleen Jumalan armon mahtavuuden ja ihmisten petollisuuden kauheat salaisuudet. Piinaviikko läheni ihmissukua kiirastorstaineen ja pitkäperjantaineen; Pyhä Markus ja Pyhä Luukas ja Pyhä Johannes toisivat kukin todistuksensa julki. Ja pääsiäispäivä koko kauhean viikon jälkeen tuntui olevan saavuttamattoman kaukana —.

Kun Olav palasi majapaikkaan, oli se niin täpötäynnä kansaa, että hän pysähtyi neuvottomana ovelle. Kaksi maallikkoveljeä tuli kovaa vauhtia kantaen höyryäviä ruokakuppeja, kaksi muuta seurasi tuoden olutkannuja: oli jo päivällisaika menossa ja majapaikan vieraitten nenänpäät olivat valkoiset pitkästä paastosta, ja he olivat nälkäisiä kuin sudet.

Toinen maallikkoveljistä oli sama, joka oli illalla vienyt hänet vierasselliin. Huomattuaan Olavin hän tarttui häneen ja laahasi hänet väkisin kunniapaikalle, talonpoikahan oli Hamarin priorin ystävä —. Hän koetti pakottaa Olavia nauttimaan sekä ruokaa että juomaa, mutta Olav ei saanut menemään mitään alas.

Niin pian kuin hän suinkin saattoi sen tehdä olematta epäkohtelias hän nousi pöydästä, meni selliin ja paneutui maata. Hän nukkui heti siihen asti, kunnes nuori maallikkoveli hänet herätti sanoen: »Isä Finnillä olisi nyt aikaa —»

Olavin tullessa keskusteiuhuoneeseen, jossa Finn Arnvidinpoika istui odottamassa, siellä oli muitakin ihmisiä: kaksi nuorta munkkia, niin yhdennäköistä, että Olav luuli heitä kaksoisveljiksi, istui erään naisen, heidän äitinsä, ja muutamien nuorten neitosten kanssa. Koko perheellä oli sama tulipunainen tukka ja pisamainen iho, pystynenä ja vaaleansiniset silmät; he kertoivat kotipuolen uutisia Olav kuunteli niitä puolella korvalla, kuunnellen samalla isä Finnin kertomusta isänsä viime ajoista.

Olav istui maahan katsellen; hänen kätensä puristi tikaria, hän veti sen puolittain ulos huotrasta ja työnsi sen jälleen takaisin. Sitten hän keskeytti toisen, tämän rauhallisesti ja hillitysti kertoessa:

»Niin, Finn — sinun isäsi tiesi siitä, mistä nyt aion sinulle puhua. Hän neuvoi ennen kuolemaansa minua tekemään sen, mitä varten nyt tulin tänne.» Sen enemmän ajattelematta Olav nousi, seisoi suorana, ja mikäli hän koroitti ääntään, hiljensivät sukulaiset toisella penkillä puhettaan ja kuuntelivat:

»Minä olen kerran nuoruudessani tehnyt murhan, jota en ole ennen tunnustanut. Arnvid, sinun isäsi, tiesi siitä, mutta silloin en tahtonut tehdä sitä, mitä hän pyysi minua tekemään — tunnustamaan rikokseni ja sovittamaan syntini. Mutta se, mitä äskettäin kotonani tapahtui — minun vävyni murhattiin hänen nukkuessaan, emmekä me tiedä, kuka sen on tehnyt — se pakotti minut tulemaan tänne piispan luo. Minä en tiennyt mitään sinun kaupungissa olostasi.»

Finn Arnvidinpoika oli myöskin noussut. He seisoivat katsoen toisiaan silmiin. Sitten isä Finn meni toisen joukon luo, joka seisoi tuijottaen. Hän kuiskasi jotakin nuorille munkeille. Punatukkaiset läksivät heti huoneesta, ja Olav seisoi yksin Arnvidin pojan kanssa.

»Onko sinun isäsi kertonut tästä sinulle?» Olav kysyi katsellen toista silmiin — Finn oli häntä paljon pitempi.

»Ei. Mutta nyt minä ymmärrän paljon paremmin yhtä ja toista, mitä hän laski sydämelleni että minun pitäisi joka päivä lukea Miserere kaikkien niiden miesten puolesta, jotka kantavat tunnollaan tunnustamattomia syntejä ja muutakin Jumalalle olkoon kiitos, että nyt tämän tahdot tehdä —. Mutta sinun ei olisi pitänyt puhua tätä vieraitten naisten kuullen —»

»Minä en ole varma siitä, että olisin puhunut sinulle kahden kesken.
Mutta nyt olen repinyt kaikki sillat takanani.» Olav naurahti.

»Nyt Helge-herran maatessa kuolemaa tehden», Olav sanoi, »eikä kukaan tiedä, kuka tänä aikana on hänen tilallaan — viransijainen vai penitentiarius vai miksi sitä kutsutaan —.»

He tarttuivat lujasti toisiaan käteen. Olav meni huoneeseensa, laskeutui vuoteeseensa ja nukkui heti. Hän nukkui, kunnes nuori maallikkoveli toi hänelle illallista. Olav söi ja paneutui jälleen maata. Jumala, hyvä Jumala, miten hyvä on olla revittyään kaikki sillat takanaan.

Tultuaan seuraavana aamuna ristikäytävälle ja aikoessaan mennä kirkkoon
Finn Arnvidinpoika tuli häntä vastaan:

»Olav — etkö sinä tiedä — niin kauan kuin et ole tunnustanut tätä syntiäsi laillisella tavalla, et sinä saa astua kirkkoon. Minä huomautan tästä sinulle, sillä sinä tiedät kokoavasi vielä enemmän vastuuta, jos tätä kieltoa rikot —»

Olav pysähtyi hämmästyneenä. Tiesihän hän sen — hän oli pannassa aivan yhtä hyvin kuin jos hänet olisi kirkossa julistettu pannaan. Mutta hän oli uhmaillut niin kauan, ollut varkain siellä, missä ei ollut lupa olla, ja harjoittanut Jumalaa kohtaan varkautta, että hän oli unohtanut lopulta —. Hän ei vastannut mitään, kääntyi vain ja läksi takaisin pitkin ristikäytävää.

»Muista nämä sanat, jotka Pyhä Ambrosius on kirjoittanut: Novit omnia Deus, sed exspectat vocem tuam, non ut puniat sed ut ignoscat. Jumala tietää kaikki, mutta Hän toivoo kuulevansa sinun äänesi, ei rangaistakseen, vaan unohtaakseen.»

Olihan hän sen tiennyt, mutta hän oli unohtanut. Tämä oli ensimmäinen, mikä joutui hänen kannettavakseen — hänen täytyi jäädä kirkonoven ulkopuolelle. Hän huomasi sieltä näinä vuosina hakeneensa ravintoa — kuten henkipatot Tanskan herrat olivat eläneet ryöstelemällä omia rantojaan.

Herra, minä en ole sen arvoinen, että säälisit minun hätääni ja antaisit minulle rauhan!

Hän oli tehnyt ajatuksissaan tunnustuksen jo monta monituista kertaa, koko elämänsä syntien ketjun — aina siitä asti, jolloin hänen ylpeytensä oli ollut lapsellisuutta; hän oli hätävalhein ja pikkupetoksin astunut niiden miesten silmien eteen, joihin hänen pojansydämensä oli kiintynyt, jotta hän pääsisi heidän joukkoonsa. Alussa ei ollut sen suuremmista asioista kysymys, kuin että hän pelkäsi heidän nauruansa, jos he huomaisivat hänen olleenkin vain kiivaan itsepäisen ja herkkäsydämisen lapsen, vaikka hän toivoi, että he pitäisivät häntä viisaana, järkevänä ja lujaluontoisena. Mutta hän oli leikkinyt tätä leikkiä totuuden kanssa, kunnes hänestä oli tullut salamurhaaja, valapatto, Pyhyyden häpäisijä; hän oli takonut omia kahleitaan rengas renkaalta ja hän oli latonut kiven kiven päälle omaan vankitorniinsa. Kunnes kävi niin, että kun hän ajattelemattoman rohkeana ponnahti pystyyn, ketju kesti, ja aina, kun hänen sydämensä riensi niitä kohti, jotka sitä kutsuivat se törmäsi kiviseinää vastaan ja putosi takaisin.

Katua — nyt hän käsitti, ettei hänelle suotaisi niin pitkää elinaikaa, että hän ennättäisi kaikkea kaduttavaansa nähdäkään. Jos hän olisi valinnut uskollisuuden Herraansa kohtaan, ei hän milloinkaan olisi katunut, vaikka olisi jaksanut kantaa hartioilleen ottamiaan kuormia. Hän ei voinut katua, että oli avannut ovensa jokaiselle hänen lietensä äärellä suojaa pyytäneelle — mutta hän ei voi milloinkaan kyllin katua hoitaessaan itseään siten, että he joutuivat asumaan ikäänkuin pitaalisen miehen luona.

Ei mitään voinut tehdä tekemättömäksi. Cecilia oli kotivuonon rannalla murhaamansa miehen ruumiin ääressä; kolme vaaleaa, hiirenkorvaista poikaa seisoi hänen vieressään, neljäs lapsi lepäsi hänen sydämensä alla ja hän oli murhannut heidän isänsä.

Miten hän oli saattanutkin olla kuuro omalle sydämelleen sen sanoessa: älä luota mieheen, joka petti ystävänsä poikana ollessaan. Hän oli niin kauan kuljeskellut varjojen keskellä eksyksissä, ettei hän uskonut omien silmiensä todistusta: Jørund ei ollut oikea mies hänen ainokaiselleen. Eikä hän ollut sitten tehnyt mitään — vaikkakin hänestä nyt tuntui, että hän oli käsittänyt jotakin voivan tapahtua. Tämä puoliso, jota hänen tyttärensä oli puoltanut sanoin ja töin, yhtä uskollisesti kuin miekka on vyössä isännälleen uskollinen — hän, Jørund, tulisi koettelemaan Cecilian kärsivällisyyttä kerran liian paljon ja silloin Cecilia kääntyisi häntä vastaan. Olav muisti tytärtään pienenä: sähisevän taistelunhaluinen, terävine, vaaleine silmineen, joita kaarsi vallaton, liinanvalkea tukka. Oliko hän uskonut Ceciliasta tulevan toisenlaisen, vaikkakin elämä häntä opettaisi ja koulisi —? Sekä karhua että haukkaa voi kyllä kesytellä, niistä ei sittenkään tule kesyjä.

Nyt oli liian myöhäistä, eikä hän voinut tehdä muuta kuin rukoilla Jumalaa auttamaan. Ylpeyttä ja ylimielisyyttä olisi, jos hän pyytäisi Jumalaa käyttämään häntä avuntuojana. Hänellähän oli edessä lähtö pois ihmisten parista — yksinäiselle katumuksenharjoittajan tielle. Ja kiittää siitä, että saa niin tehdä.

Hän ei ainakaan voinut saada Ceciliaa kanssaan. Ennemmin hän seuraisi Jørundia kuin lähtisi hänen mukaansa, oli Cecilia sanonut. Jumalan nimessä, ehkäpä hän tulee toisiin ajatuksiin saatuaan kuulla, mitä hän on tehnyt.

Ensimmäinen katkera pikari, joka hänen oli juotava — oli nähdä kääntyneensä illalla liian myöhään, niin ettei hän enää voinut toivoa, että Jumala lähettäisi hänet taisteluun takaisin omana miehenään. Hän oli tehnyt tehtävänsä maailmassa loppuun eikä voinut tehdä tehtyä tekemättömäksi. Hän oli halveksinut Simon Kyreneläisen osaa — nyt hän sai murheellisena vain ryömiä ristin juurelle.

Olav otti ristiinnaulitun kuvan jälleen käteensä ja seisoi sitä katsellen. Kerran, pitkän taistelun ja tuskien viikon jälkeen koittaa pääsinaamu, ja hänkin saisi kuoleman ja kiirastulen takaa nähdä Ristin voiton ja kunnian. Mutta täällä maan päällä hän ei saisi milloinkaan nähdä valon loistavan siitä lipusta, jonka alla hänen olisi pitänyt syntymässä saamiensa lahjojen mukaan taistella.

Olav nosti päänsä ja kääntyi puoliksi kuultuaan oven käyvän. Finn
Arnvidinpoika tuli sisään. Hän puhui kuivasti ja kumman tylysti
— Olav arveli sen johtuvan siitä, että toinen koetti peittää
mielenliikutustaan.

Munkki sanoi tulleensa suoraan Halvardinkirkosta ja puhuneensa mestari Sigurd Einridinpojan kanssa, joka oli delegatus herra Helgen sairauden aikana ja ripitti murhamiehiä. Ja hän kuuntelisi Olavin rippiä messun jälkeen sakaristossa.

»Sinulla on siten vuorokausi valmistusaikaa. Minä valvon myöskin yön ja rukoilen, että tekisit oikean tunnustuksen. Mutta muista, että olet vanha mies, Olav — sinun on käytävä levolle, kun et jaksa valvoa. Ei hyödytä mitään pakottaa ruumistaan kestämään enemmän kuin minkä se kestää.»

Olav puristi huulensa yhteen. Mutta sehän oli totta — hän oli vanha, hän ei voinut enää luottaa ruumiinvoimiinsakaan. Arnvidin poika polvistui hänen viereensä pikku jakkaralle ja jäi siihen kädet kasvoillaan pitkäksi aikaa. Sitten hän nousi ääneti ja läksi ulos.

Tunnit kuluivat. Olav kuuli joskus ulkopuolelta ääniä — alhaalta pihakiviltä kuului askeleita, joku kävi ottamassa kaivosta vettä. Sade yhä loiski kattoon ja virtaili sieltä alas, tuulenpuuska kiersi taloa kohisten puunlatvoissa, kaikkialta kuului melua ja natinaa — sitten tuuli tyyntyi vähäksi aikaa. Kellonsoitto ilmoitti päivän menneen mailleen, kaukainen laulu kirkosta ja luostari-elämä meni tasaista menoaan.

Vuorokausi — odotusaika tuntui loppumattoman pitkältä. Hän piti ristiinnaulittua kädessään ja katsoi siihen tuon tuostakin — mutta hänestä tuntui kuin hänen rukouksensa olisivat tipahdelleet huulilta kuihtuneina kuten lehdet tippuvat puista syksyllä. Oliko niin vaikeaa odottaa, mutta Hän oli odottanut kolmekymmentä vuotta. Jumala odottaa ihmisiä aikojen alusta viimeiseen päivään asti —.

Pimeän tultua nuori maallikkoveli toi hänelle ruokaa — Olav näki miehen tietävän jotakin. Hän joi veden ja söi vähän leipää. Sitten hän jälleen polvistui odottamaan.

Ulkona oli yö, talossa hiljaista, sade vain valui ja tuuli tohisi ja taas hiljeni. Kerran hän meni katsomaan ikkunasta.

Vastapäätä, päätyikkunasta, loisti ruudun takaa heikko valo. Siellä mies valvoi hänen kanssaan yön.

Seuraavana aamuna varhain näytti siltä kuin etelätuuli olisi tarpeekseen raivonnut. Oli vähän aikaa poutaa. Aurinkokin pistäytyi sen verran näkyviin, että se kilotti märillä katoilla.

Olav nousi äkkiä Finn Arnvidinpojan astuessa ovesta sisään. Hän otti hattunsa, kietoi vaipan ympärilleen ja seurasi munkkia kapeita portaita alas ristikäytävälle.

Keskusteluhuoneesta tuli joku vastaan kovaa vauhtia — pitkä mies tummanpunaisessa vaipassa, huppu silmille vedettynä. Hän oli aivan likomärkä. Eirik siinä tuli.

»Isä! Cecilia on viaton —», hän tervehti isän veressä seisovaa saarnaajamunkkia, joka tuntui siinä seisovan muuta ajatellen. »Niin, isä, minulla olisi sinulle niin paljon puhuttavaa — mutta tämä on nyt ensimmäinen asia — hän on viaton!»

»Jumalalle kiitos olkoon —» hänen äänensä kävi epävarmaksi: »Tiedätkö sinä sen varmasti — sinun ei pidä sanoa sitä, jos te sitten sanotte minulle — minä en uskalla uskoa sitä —»

»Murhaaja on löytynyt, isä. Se on Anki. Ne köyhät ihmisparat pelästyivät niin, että pakenivat lapsineen päivineen ja piiloutuivat Kaldbaekkenin luo metsään. Mutta sunnuntaina myöhään illalla Anki meni Rynjuliin pyytämään Unaa kanssaan Gudrunin luo. Lapsirukka oli jo kuollut Unan tultua. Silloin Una lähetti kotiin sanan, ja Torgrim itse tuli miehineen viemään ruumiita kylään. Silloin he löysivät tikarin ja Jørundin nutun soljen Gudrunin alta sammalmättäältä. Arnketil ei kieltänyt — tuntui ennemminkin olevan iloinen, kun se tuli ilmi, Torgrim sanoo — heidän piti tietää, etteivät hänen lapsensa jääneet kostamatta.»

Olav horjui niin omituisesti; hänen huuliltaan pääsi tukahtuneita, sorisevia ääniä, huulet muuttuivat sinisiksi, kasvot sinertyivät. Sitten hän kaatui pitkin pituuttaan niin kuin puu kaatuu.

Eirik heittäytyi vieraan munkin viereen, joka oli jo irroittamassa kaulusta ja nostamassa yläruumista syliinsä. Isän kasvot olivat tummuneet, keltainen, veristävä valkuainen näkyi luomien alta, hengitys korisi. Eirik ei ymmärtänyt munkin kasvojen ilmettä — siinä oli epätoivoa tai kauhua, jota vastaan hän koetti taistella — mutta se lisäsi pojan hätää:

»Ei», vastasi toinen kiivaasti. »Auta minua ja käy käsiksi, niin että saamme hänet sisään.»

IV.

KOSTAJA-POJKA.

Suolla loisteli ja säteili aurinko pajupensaitten kiiltävillä lehdillä, ja kukkiva ruoho välkkyi pienillä, mättäisillä niityillä. Toisella rannalla metsä kuvastui veden pintaan, samoin kuuma, sininen taivas jo kullanväriseksi muuttuvine pilvineen — päivä oli jo illassa.

Lähestyttyään aidattuja maita häntä vastaan lehahti vastaniitetyn heinän tuoksu. Eirik laskeutui hevosen selästä, mutta jäi seisomaan, ennenkuin avasi veräjän: ilta-aurinko loisti kullan tavoin, ja pienten, niemelle rakennettujen talojen ryhmä heitti pitkiä varjoja niitylle, jolla Eldrid ja Ragnhild kulkivat heinää hajoitellen —.

Vaimo oli nähnyt hänet, laski haravan käsistään ja meni häntä vastaan. Hän kulki suorana ja kevyesti, avojaloin työvaatteissaan. Eirik ajatteli jälleen, ettei hän tiennyt mitään kauniimpaa kuin Eldridin suurten silmien yläpuolella kaareutuva otsa ja leuan kaari, vaikkakin kasvot olivat parkin ruskeat, iho kiiltävän kireänä poskipäillä, otsassa syvät vaot ja suurten silmien ympärillä paljon ryppyjä ja kuihtuneen suun ympärillä uurteita.

Hän ei milloinkaan tuntenut niin selvästi kuin nyt, että hän olisi kaikkein kernaimmin jäänyt tänne, hän rakasti eniten metsässä asumista. Hän tuli tänne kotiin viimeisen kerran. Mutta hän ei sittenkään ajatellut murheella sitä kohtaloa, joka vei hänet täältä pois. Hän oli kerran rakastanut Hestvikeniä niin, että hän oli vavissut sielun pohjia myöten lähestyessäänkin vain jotakin kotiin kuuluvaa. Nyt hän rakasti Hestvikeniä, koska koti häntä tarvitsi, vanhat palvelijat odottivat häntä isäntänään johtamaan ja neuvomaan; hänen oli veljenä huolehdittava Ceciliasta ja hänen lapsistaan ja poikana hän oli sidottu siihen vanhaan mieheen, joka siellä liikkui murtuneena ja kietoutuneena äänettömyyteensä ja salaperäiseen onnettomuuteensa kuin pimeyden vaippaan.

Mies ja vaimo tervehtivät toisiaan kädestä, mutta muuten he olivat aivan kuin Eirik olisi ratsastanut kotoa eilen. Eldrid kysyi, miten hänen siskonsa nyt voi, ja Eirik vastasi: hyvin. Entä Olav? Aivan samoin, Eirik virkkoi.

Huomattuaan kestävän kauan, ennenkuin hän pääsisi kotiin, hän oli lähettänyt Svein Ragnanpojan Neseen. Nuorukainen oli kertonut Eldridille mikäli oli tiennyt Hestvikenin keväisistä tapahtumista, eikä Eirikin mieleen johtunut kertoa vaimolleen sen tarkemmin eikä edes ottaa selvää, miten paljon tämä oli kuullut.

Hän valvoi yöllä tuntien, miten turvallisena Eldrid nukkui hänen vieressään. Hän iloitsi saadessaan olla vähän aikaa heidän kodissaan, ennenkuin heidän täytyi lähteä Hestvikeniin asumaan isän kanssa samassa tuvassa. Hän muisti hyvin, miten heidän yhdyselämänsä oli alkanut rajusti, heidän heittäytyessään toistensa päälle kuin toinen aikoisi syödä ja imeä toisen tyhjäksi. Kaikki oli muuttunut vähitellen toisenlaiseksi, ja nyt he olivat yhdessä, kuin olisivat saaneet kylläkseen ja sammuttaneet toisissaan janonsa. Eldrid oli ensimmäinen ihminen, jonka luona hän tunsi olevansa niin turvassa, että hän uskalsi vaieta. Oli olin siten jo ensi ajoista lähtien, ennenkuin he menivät naimisiin, vieläpä ensi päivistä lähtien hänen tulonsa jälkeen, kun hän ei ollut vielä ajatellutkaan, että Eldrid tulisi hänen omakseen. Hän ei ollut silloinkaan joutunut kiusaukseen lörpötellä ja puhua joutavia ollessaan Eldridin kanssa yhdessä.

Ajatukset eivät olleet selviä — hän vain makasi tuntien nauttineensa Eldridin luona hiljaisuutta, metsän rauhaa ja vapautta. Hänet Eldridiin liittävä side oli ensimmäinen, johon hän oli antautunut ja joka ei tuntunut raskaalta.

Hän oli nähnyt Gunhildin kerran keväällä kirkossa. Olihan hän kaunis — kellokas, kilisevine helyineen hän oli taitavan ja mahtavan näköinen. Mutta he eivät olisi sopineet sittenkään toisilleen. Hän iloitsi saatuaan vaimon, johon hän ei kyllästyisi.

Hän ei pohtinut sitä, mitä Eldrid oli hänessä nähnyt. Hän näki Eldridin levollisen olemuksen, näki hänen nukkuvan turvallisena hänen vieressään, ja se riitti hänelle.

Hän niitti Sveinin kanssa seuraavina päivinä suota; iltaisin hän souti Eldridin kanssa verkkoja laskemaan. Ruokalevolla hän loikoili pihalla tuvan seinustalla, ja silloin asettui tavallisesti sinne koko perheen väki. Eirik kuunteli molempia vanhuksia ja jutteli heidän kanssaan. Holgeir tuntui olevan tyytyväinen, kun hän läksi Eldridin kanssa pois. Sveinin mentyä naimisiin ja muutettua tänne hänestä tulisi suurempi herra, koska hän oli maanomistajan sukua. Eldrid halusi ottaa Ragnhildin kanssaan; tämä jutteli sinne tänne, hänen teki mielensä lähteä emäntänsä mukaan, eikä taas tehnytkään mieli. Nuori Svein makasi lakki silmillä. Eldrid istui vähän syrjemmässä paikkaillen tai kehräten.

»Minä en vie sinua Hestvikeniin hyville päiville, Eldrid. Siellä on paljon sellaista, mikä ei ole helppoa.»

Mutta hän ei sanonut, mikä siellä ei ole helppoa. Eirik ei ollut enää pitkiin aikoihin aikonut kertoa kenellekään ihmiselle, mikä hänestä on vaikeaa. Hän ei ollut sitä koskaan tehnytkään — mutta ennen aikaan hän oli koettanut tukahduttaa nämä ajatukset muilla jutuilla ja lörpötyksillä. Nyt hän oli oppinut olemaan niin hiljaa kuin se, joka yrittää solmua päästää.

Oli kauheata nähdä isän liikkuvan sillä lailla, mutta hän ei uskaltanut näyttää huomanneensa mitään — hän ei edes uskaltanut osoittaa hänelle erikoista huolenpitoa tai rakkautta; isän luonteen mukaan se olisi häntä vain vieläkin enemmän kiusannut.

Olavin toinen sivu oli ollut melkein kokonaan halvaantunut, kun hän pääsi ylös. Vähän kerrassaan hän virkistyi, niin että hän pääsi kävelemään, mutta vartalo oli vasemmalle koukussa, käsivarsi liikkui töin tuskin, ja arpiset kasvot olivat nyt aivan vinot ja vääristyneet. Kun hän yritti puhua, ei siitä ymmärtänyt yhtään ainoaa — sanaa; se oli vain solkotusta ja soperrusta. Mutta nyt hän ei enää yrittänytkään.

Kuukauden päivät sen jälkeen, kun Eirik oli tuonut hänet kotiin Hestvikeniin, hän eräänä päivänä osoitti haluavansa, että hänen valkoinen, takkuinen partansa, joka oli kasvanut yli kasvojen, ajeltaisiin. Muuten Eirik huomasi, miten häntä kiusasi, kun hänen täytyi ottaa apua vastaan, hän teki aina turhia yrityksiä selviytyä omin neuvoin. Mutta hän ajoi syödessään kovasti parralleen — ehkäpä hän senvuoksi pyysikin.

Mikäli Eirik ymmärsi, ei isän järki ollut pimennyt. Se olisikin kenties ollut helpompaa.

Olavin maatessa Oslossa sairaana isä Finn oli sanonut antavansa hänelle viimeisen voitelun ja viaticumin, jos hän kuolisi — hän oli osoittanut halua tunnustaa salaisen syntinsä. Mutta jos niin kävisi, että hän jäisi henkiin ja saisi elää vielä jonkin aikaa salainen tuomion sinetti huulillaan, ei kukaan ihminen voisi epäillä Jumalan armon rajoja tai luulla ymmärtävänsä Jumalan salaisia aivoituksia. Kuten kuningas ottaa uskottoman vasallin jälleen suosioonsa, mutta käskee hänen elää jonkin aikaa joukostaan erossa, kunnes hän kutsuu — samoin on Olavin kärsivällisesti odotettava Hallitsijaltaan merkkiä.

Eirik oli viettänyt viimeiset päivät veljiensä luona luostarissa. Siellä hän ripittäytyi veli Stefanille ja neuvotteli hänen kanssaan. Ja seuraavana aamuna mennessään ottamaan Corpus Dominia, hän rukoili:

»Jumala, Sinä, joka olet Kuningasten Kuningas ja iäinen Rakkaus. Ei kukaan maallinen kuningas, vaikka hän on kuinkakin kova, kiellä poikaa jättämästä lunnaita isänsä puolesta, hän ottaa mieluimmin pojan isänsä puolesta panttivangiksi. Herra, älä lue minun syntejäni, vaan katso Sinun Poikasi pyhiin haavoihin ja armahda minun köyhyyttäni ja ota vastaan minun lunnaani ja salli minun tehdä isäni puolesta se sovitus, joka hänen olisi ollut tehtävä.»

Kaikkein vaikeinta oli se, ettei Cecilia tahtonut sietää nähdä isää — ja Eirik ymmärsi, ettei hänen tuntemassaan kauhussa ollut rakkautta.

Jokaisen täytyi nähdä Cecilian virkistyneen ja nuorentuneen miehen pois mentyä. Hän oli tullut hyvin kauniiksi näinä kolmena kuukautena leskenä ollessaan oli kuin hän olisi ollut suljettuna pimeään vankityrmään ja nyt päässyt vapaaksi. — Se, mitä hän oli sanonut silloin, kun isä tahtoi pakottaa hänet laskemaan kätensä ruumiin päälle, ei ollut totta — hän oli turvautunut siihen kauhuissaan. Se olikin hyvä, Eirik mietti — olisikin ollut kauheata, jos asia olisi ollut siten Jørundin kaamean kuoleman vuoksi.

Hän oli hyvä äiti molemmille pikku pojilleen — keskimmäistä poikaa, Torgilsia, eivät Rynjulin vanhukset tahtoneet laskea luotaan. Kolbein oli kuusivuotias nyt ja Audun kolmen talven vanha. He olivat kauniita ja terveitä lapsia; he tottelivat äitiä kuin pienet karitsat ja pitivät häntä vallan erinomaisena — mutta muitten parissa he olivat tavallisesti vallattomia ja puheliaita, ja tutustuttuaan enoonsa he pyrkivät seuraamaan kaikkialla hänen kintereillään. He eivät näkyneet pelkäävän isoisää, huomasi Eirik — mutta he eivät näyttäneet kiinnittävän häneen erikoista huomiota.

Varhain syksyllä Eirik tuli jälleen Neseen, tällä kertaa hakemaan vaimoansa kotiin Hestvikeniin.

Ihmiset olivat eri mieltä siitä, että Eldrid Bersentytär palasi jälleen niille seuduille, jossa hän oli nuoruutensa viettänyt, ja nyt joutui emännäksi yhteen suurimmista taloista. Mutta useimmat pitivät sitä hyvänä. Hän oli tosin tehnyt yhtä ja toista pahaa, mutta siitä oli jo hyvin kauan; oli oikein, että hän joutui pois huonosta mökkipahasesta, jossa hän oli asustanut viitisentoista vuotta, sellaisiin oloihin, joihin hän syntymästään kuului.

Hänen sukulaisensa, Arnentyttäret ja heidän sukunsa, toivottivat hänet tervetulleeksi, Una ja Torgrim sydämellisesti, Baard ja Signe kylmemmin, mutta hyvin kohteliaasti.

Hän oli vieläkin kaunis ja hän käyttäytyi niin hyvin ihmisten parissa liikkuessaan, että vanhat ihmiset, jotka muistivat Eldridin kauneuden hänen joutuessaan naimisiin vanhan Harald Joninpojan kanssa, muistelivat sitä naimista. Moni näki nyt ne huhut, joita kerrottiin hänestä Borgissa ja sittemmin Sigurdstadissa asuessaan, toisessa valossa. Hän oli nyt keski-ikäinen nainen, lähellä viittäkymmentä. Mutta hän ja Eirik eivät sittenkään olleet kovin epätasainen pari.

Eirik oli niin iso ja luiseva, että hän alkoi jo aikaisin näyttää vanhemmalta kuin olikaan. Hän oli pitkä ja hartiakas, yläruumis kömpelö, ja pitkät, suuret kädet tekivät hänet etukumaraksi, selkä oli raskaasta työstä käynyt hartioista pyöreäksi. Kapeat ja laihat kasvot kyömynenineen ja eteenpäin kaareutuvine hampaineen olivat ruskeat ja ryppyiset ‒ ja vaikkei häntä kukaan voinutkaan sanoa rumaksi, ei hänestä sittenkään voinut havaita, että hän nuorena oli ollut hyvin kaunis. Suuret, kellanruskeat silmät olivat harvinaisen kauniit — mutta hänen tumma ja kiharainen tukkansa oli jo harmahtava.

Eirik Olavinpoika oli vuosien mittaan alkanut yhä enemmän muistuttaa isäänsä, sanoivat ihmiset — no, ei niinkään paljon ulkonaisesti; oikeastaan tämä suuri, tumma ja vähän velttoryhtinen mies pikemminkin oli ihmeteltävän vähän isän näköinen, joka oli ollut hyvin vaalea ja kaunisvartaloinen. Mutta ihmiset tunsivat sentään selvästi pojassa isän perinnön.

Isä oli harvapuheinen, samoin Eirik; sellaista olivat kaikki siinä suvussa. Kuten Olav oli ennen aikaan saattanut seisoa liikkumatta pitkän pitkät ajat vartiovuoren teillä tai nojata pellon aitaan, poika seisoi nyt aivan samoin samoilla paikoilla tuijottaen. Mutta hän oli paljon parempi Hestvikenin isäntä kuin Olav oli ollut; ei niin, ettei Olav olisi hoitanut sekä huolellisesti että viisaasti; suvun perintö ei ollut hänen aikanaan vähentynyt. Mutta pojalta kaikki luisti suuremmalla tarmolla ja innolla, ja hänellä oli menestystä: Saltvikenin talo, joka oli Olav Puolipapin aikana mennyt rappiolle, oli pantu jälleen kuntoon ja Rundmyrissä hän auttoi sinne panemiaan nuoria asukkaita viljelemään ympäröiviä mäkimaitakin.

Hän oli toimittanut Livin jäljellä olevine lapsineen erääseen Saltvikenistä etelään olevaan taloon. Se oli paljon parempi asumus kuin mihin eukko oli tottunut; eikä hän sittenkään olisi millään jättänyt hökkeliään. Mutta Eirik sanoi, että Ankin lasten on parasta asua vähän kauempana Hestvikenistä, kun Jørundin lapset kasvavat suuremmiksi.

Ankin oli onnistunut päästä pakoon niiden miesten käsistä, jotka olivat häntä viemässä nimismiehelle. Parina ensimmäisenä vuotena kuultiin tuon tuostakin huhuja murhamiehen liikkumisesta siellä täällä paikkakunnan ja lähiseutujen lähettyvillä; hän oleili varmaankin joissakin metsissä. Ja Livin saatua lapsen puolisentoista vuotta miehen lähdön jälkeen hän sanoi Ankin olevan sen isän — hän oli pistäytynyt kotona joskus.

Kolmantena keväänä Jørundin kuoleman jälkeen oli kolme paikkakunnan miestä menossa oikotietä metsien poikki Gardariin. Svattjernin kukkulan luota he löysivät eräästä tunturirotkosta petoeläinten pahoin raateleman ruumiin jäännöksiä. Mutta toinen jalka oli saappaineen tarttunut kivien koloon. Miehet etsivät ylt’ympäri lähiseutuja löytääkseen kuolleen olinpaikan, sillä he arvelivat hänen olleen metsä-asukkaan. Aivan oikein, he löysivätkin kukkulalta jonkinlaisen majan, joka oli rakennettu vuorenrotkoon. Näytti siltä, ettei miehellä ollut siellä ollut niinkään huonot päivät; vuoteessa oli vaatteita tarpeeksi, ja suuri ruoka-astia oli vielä puolillaan ruokaa.

Eräs miehistä luuli tuntevansa astian — matalat ja tasaiset veistokset, jotka kiemuroina punoutuivat toinen toisiinsa, muistuttivat Hestvikenin Eirik Olavinpojan veistoksia ja kantta kiinnittävään nappulaan oli piirretty riimuja. Eräs miehistä oli siksi taitava riimukirjoituksen tuntija, että hän osasi lukea siinä olevan Eirekr. Sitten he muistelivat nähneensä Hestvikenin Eirikin käyttäneen samalla lailla paikatulta saappaita kuin ruumiilla oli jalassaan He toimittivat Arnketilin ruumiin jäännökset kylään ja murhamies haudattiin aivan kirkkomaan aidan viereen. Sitten he veivät löytönsä Hestvikeniin ja sanoivat Eirikille:

»Anki ei ole näitä tavaroita varastanut», Eirik sanoi. Hän kiinnitti suuret, kellankirkkaat silmänsä puhuvaan mieheen. »Orja tai varas, hän kosti poikansa ja tyttärensä sillä tavalla, mihin hän kykeni. Ja Jumala saa tuomita, miten suuri synti se oli.»

Kukaan ei kysellyt sen enempää. Oliko Eirik Olavinpoika auttanut lankonsa murhaajaa, se sai olla hänen oma asiansa. Hestvikeniläiset olivat aina suojelleet kilvellä alustalaisiaan — silloinkin, kun nämä olivat väärässä. Sitten kerrottiin hänen luettaneen messuja Ankin puolesta — niin, ehkäpä vainaja niitä tarvitsikin.

Nämä vuonolaiset olivat aina olleet hyviä kristityitä ja almujen jaossa anteliaita. Olav oli hallitessaan ollut antelias, Eirik oli myöskin. Mutta Olav tuntui aina kuunnelleen köyhien ihmisten valituksia vain puolella korvalla, ja auttaessaan hän näytti ajatelleen oikein ankarasti jotakin muuta. Eirik sanoi: laina on annettava hymyillen ja lahja on annettava iloisin kasvoin. Vaikkei hän ollutkaan isäänsä paljon puheliaampi, näki sentään, että hän kuunteli ihmisten puheita; hänen äänettömyydessään ei ollut mitään painostavaa. Hän oli kaiken kaikkiaan paljon ystävällisempi vanhusta.

Näiden miesten mentyä Eirik souti seuraavana päivänä etelään
Saltvikeniin; hän tahtoi itse viedä Liville sanan.

Ennen kotiinlähtöään hän poikkesi taloon Ceciliaa katsomaan. Hän tiesi, ettei Cecilia vielä ollut käynyt kirkotettavana ja hän makasi lapsivuoteessa samassa luhdissa, jossa hän oli istunut isän kanssa sinä yönä, jolloin Cecilia haki hänet Nesestä kotiin.

Kevätaurinko paistoi sisään kolmesta pienestä kaariluukusta ja loisti vaimon pellavakiharaiseen päähän; hän istui matalalla arkulla kumartuneena sylilapsen yli. Veljen astuessa sisään hän nosti päänsä ja hymyili tervehdykseksi. Mutta sitten hän kumartui jälleen katselemaan vastasyntynyttä, rinnoilla olevaa poikaa — Cecilia oli nuoren, miettivän ja onnellisen näköinen. Hänen poskensa olivat pyöristyneet, mutta hänen silmänsä olivat kirkkaat ja huuliin oli jälleen tullut kirkas puna.

»Niin, sellainen loppu sille tietysti tuli, kun hän ei tahtonut totella sinua ja lähteä pois näiltä mailta», hän sanoi surullisesti.

Sitten hän kyseli Kolbeinia ja Audunia ja Eldridiä sekä isääkin. Mutta hän katseli koko ajan lasta, joka nyt nukkui kylläisenä hänen sylissään. Eirikiä liikutti kummasti nähdessään nuoren äidin silmissä tämän lempeän, onnellisen metsäkauriin ilmeen; hän ei ollut koskaan ollut tämän näköinen edellisiä lapsia hoivatessaan.

Hän piti heistä. Hän oli ommellut niille vaatteita ja lähettänyt talvella, samalla pyytäen kertomaan, että kunhan hän on ennallaan, he saisivat tulla tervehtimään äitiään. Mutta Eirik näki, että tämän pikku Gunnarin laita oli toinen. Häntä Cecilia oli kantanut onnellisen sydämen alla.

Una tuli tuoden vieraalle olutta ja ruokaa. Hän oli vanhentunut ja käynyt raskasliikkeiseksi, mutta hän oli yhtä iloinen ja toimekas kuin ennenkin. Hän meni Cecilian luo katsomaan lasta — se avasi silmänsä raolleen, ja silloinkos molemmat naiset alkoivat iloisina puuhailla pienokaisen ääressä.

Una otti lapsen, Eirikin piti välttämättä katsella sitä. Hän veti myssyn pois pikku päästä: eikö se ollut hyvin muodostunut?

»Niin, kyllä se on kaunis lapsi», Eirik virkkoi. »Mutta sillä on punainen tukka», hän lisäsi kiusoitellen.

Cecilia katsoi häneen, posket lehahtivat punaisiksi, ja veli huomasi hänen olevan suutahtamaisillaan. Mutta sitten hän nauroi hänkin:

»Tietysti sillä on punainen tukka. On aivan niinkuin sanon — kaikki on minun Gunnarissani kauneinta, mitä saattaa ajatella.» Hän meni lapsen luo ja otti sen jälleen syliinsä.

Eirik sanoi, ettei hän ennättänyt odottaa Aslakin kotiintuloa: »Mutta sano hänelle terveisiä!»

Cecilia Olavintytär oli ollut leskenä vasta vuoden päivät, kun jo ilmaantui ensimmäinen kosija; se oli Ragnvald Joninpoika, Eirikin nuoruuden ystävä. Hän oli jo ennenkin yrittänyt Hestvikenistä nuorten neitosten ollessa vielä kotona; ensin hän olisi ottanut Bothild Asgerintyttären, sitten Cecilian: niistä ei kuitenkaan tullut mitään; sitten hän meni vävyksi erääseen Botnin taloon ja nyt hän oli siellä leskenä kahden pienen tyttären kanssa.

Cecilia ei ollut vastahakoinen — hän oli tuntenut Ragnvaldin lapsesta asti; hän oli rehellinen ja hyvä sekä komean näköinen mies — vaikkakaan hän ei ollut niitä kaikkein älykkäimpiä. Eikä Eirikin mielestä ollut mitään syytä kieltää, kun Cecilia itse halusi tätä avioliittoa.

Eirik käsitti sisaren olevan vaikeaa jakaa kotona emännyyttä Eldridin kanssa. Nämä molemmat naiset pitivät toisistaan he puuhailivat yhdessä ilman erimielisyyttä. Mutta asianlaita oli sentään sellainen, että Cecilia oli ollut emäntänä isänsä talossa suurimman osan aikuisenaolostaan — ja nyt oli Eldrid etusijalla; hän oli paljon vanhempi ja sitten hän oli Eirikin puoliso. Mutta Cecilia tahtoi ennen kaikkea päästä pois isänsä lähettyviltä.

Eirikin kertoessa Olaville Ragnvaldin kosinnan ja oman mielipiteensä isä nyökkäsi myöntävästi. Sitten hän sopi Ragnvaldin kanssa ehdoista. Kihlajaisten piti olla kesällä.

Botolvinmessun aikana Cecilia itse matkusti kaupunkiin hankkimaan tarpeita juhliin. Mutta sinä iltana, jolloin hän palasi kotiin, Eirik näki jo sisaren noustessa veneestä, että hänelle oli tapahtunut jotakin. »Mitä on tapahtunut?» hän kysyi auttaessaan sisartaan sillalle.

Cecilian kasvojen ilme, joka tavallisesti oli niin liikkumaton, vaihtui vaihtumistaan — hän näytti kuuntelevan, silmissä nuoren ihmisen unelmoiva ilme; sitten hän muuttui synkän miettiväksi.

Eirik oli juuri auttamassa isää vuoteeseen; Eldrid oli kumarassa avaamassa kenkänsä nauhoja, kun Cecilia astui heidän luokseen.

»Odota vähän, isä — tahtoisin puhua eräästä asiasta jo tänä iltana, pyydän teitä kuulemaan minua nyt. — Minä en voikaan mennä naimisiin Ragnvaldin kanssa.»

»Et voi —!» Eirik kääntyi sisareen päin. »Hän on saanut meidän lupauksemme, Cecilia!»

»Minä tiedän sen, mutta hän saa päästää meidät lupauksestamme.» Hän katsoi isään ja tämä häneen toisella jäänsinisellä, veristävällä silmällään; toinen oli puolittain halvaantuneen silmäluomen peitossa.

»Isä, sinä muistat Aslak Gunnarinpojan, hän kutsui itseään meillä sinä talvena ollessaan Jon Torenpojaksi. Minä tapasin hänet kaupungissa; hän oli kuullut minun olevan leskenä ja oli tänne tulossa. Hän ei ole ollut naimisissa. Ja nyt minä olen luvannut mennä hänelle.»

Eirik huomasi isää alkavan nykiä, kuten joskus nyki halvaantunutta puolta kasvoista ja kipeätä käsivartta.

»Sitten sinä olet lupautunut kahdelle miehelle —» Eirik pysähtyi, sanoi sitten hiljaa: »Nyt on jo liian myöhäinen ilta siitä puhuttavaksi. Odota huomiseen.»

»Ei tässä tarvita pitkiä puheita. Se on totta, että olen lupautunut kahdelle miehelle. Mutta yksi vain voi saada minut. Ja se on Aslak.»

»Mutta isä ja minä olemme antaneet sanamme yhdelle miehelle. Sinä annoit siihen suostumuksesi. Emmekä me syö sanaamme.»

»Yhden kerran minä jo olen mennyt naimisiin teidän molempien neuvon mukaan.» Entinen vihertävä väike hänen silmissään oli vain kuin entisen heijastusta, mutta se johti Eirikin mieleen sen kerran, jolloin hän uskoi sisaren murhanneen miehensä. »Minä en anna Ragnvaldille milloinkaan myöntymystäni. Ja ellette te anna minua Aslakille, minä lähden hänen kanssaan pohjoiseen sittenkin.»

»Niin, olen sitäkin ajatellut. Mutta he saavat jäädä sinun luoksesi — he ovat sinun perillisiäsi. Mitä sinä, Eldrid, sanot?» hän kääntyi kälynsä puoleen.

»Minä sanon, ettei sanan rikkomisesta ole hyvät seuraukset. Mutta ei ole myöskään hyvä mennä naimisiin sen kanssa, josta ei huoli. Teidän pitäisi odottaa vähän aikaa —»

»Aslak ja minä olemme odottaneet jo kyllin kauan. Mitä sinä, isä, tästä sanot. Emmekö me sinunkin mielestäsi ole odottaneet kyllin kauan?»

»Isä —!» Eirik virkkoi kiivaasti, »ymmärränkö minä sinut oikein — tahdotko sinä, että me rikomme Ragnvaldille antamamme lupauksen?»

Olav laski terveen kätensä raskaasti Eirikin käsivarrelle ja nyökkäsi uudelleen.

Siitä asiasta ei puhuttu paljon muuta. Eirikin täytyi ratsastaa Ragnvaldin luo ja sanoa hänelle, minkä käänteen asia oli saanut. Ragnvald suuttui ensin silmittömästi, mutta pian hän sanoi, että naiminen saa olla: »Jos Cecilia tahtoo niin, en suinkaan minä tahdo häntä pakottaa muuhun.»

Eikä siis Ragnvald tullutkaan Hestvikeniin Olavinpäiville, vaan Aslak Gunnarinpoika. Vieraan astuessa maahan hevosen selästä ja tullessa Eirikiä kohti Eirik huomasi hänen ontuvan. Eirikin valtasi vastenmielisyys, tai hän ei oikein tiennyt, mitä se oli.

Heidän kihlajaisensa olivat syksyllä ja häät vietettiin seuraavana keväänä; Jørund oli silloin maannut kuolleena kaksi vuotta. Aslakilla ei ollut omaa kotia, vaan hän oleili veljiensä luona Yttre Dalissa: hän osteli hevosia niiltä seuduilta, joissa talonpojat harjoittivat hevosten kasvatusta, möi niitä Osloon ja pitkin valtakunnan rajaa; hän oli nyt varakas mies ja omisti osan monessa Ylämaan talossa, mutta hän ei pitänyt mistään niin paljon, että olisi mielinyt jäädä niihin asumaan. Niin sovittiin, että hän jäisi Cecilian kanssa asumaan Hestvikeniin.

Eirik ja Aslak elivät yhdessä ystävinä ja sopivat hyvin. Uusi vävy oli viisas ja toimelias, kunnon mies ja hänen kanssaan oli helppo tulla toimeen — Eirik huomasi sen. Mutta näiden kahden miehen välillä ei voisi milloinkaan syntyä lämmintä ystävyyssuhdetta, he tunsivat sen kumpikin. Ja kun Cecilia ja Aslak olivat olleet onnellisessa avioliitossa puoli vuotta, tuli Aslak sanomaan, että hän ajatteli hänen ja Cecilian voivan aivan yhtä hyvin muuttaa Saltvikeniin — hänen tai Eirikin oli kuitenkin yhtenään käytävä siellä katsomassa talon pitoa, ja heitä oli tässä talossa jo tarpeeksi monta, ja kun Ceciliakin nyt odotti lasta —.

Eirik ymmärsi, että heidän olisikin parempi nauttia onnestaan jossakin muualla, jossa ei mikään muistuttaisi kaikesta kauheasta tapahtuneesta, jossa Cecilia saisi olla yksin emäntänä ja jossa hänen ei tarvitsisi nähdä isäänsä Ja silloin Eirik ja Aslak sopivat heti asiasta.

Eirik ajatteli tätä kaikkea astellessaan alas luhdista ja muistaessaan sisarensa ilmettä, kun tämä istui kumartuneena sen lapsen puoleen, jonka hän oli saanut Aslakin kanssa. Ja hän muisti sitä myöhäissyksyn päivää, jolloin he muuttivat tänne; hän oli itse heitä tuomassa purjevenein. Satoi kovasti ja peltojen luona tie oli pitkän matkaa kokonaan veden vallassa; Aslak nosti vaimonsa syliinsä ja kantoi hänet aivan pihaan asti, vaikkakin hän oli likomärkä jaloistaan ja mies oli ontuva — no, ei sentään paljon. Ja Eirik muisti, mikä raivo syttyi Cecilian silmiin, kun hän kerran oli maininnut Aslakin ruumiinviasta: »Hän sai sen taistellessaan kerran yksin viittä miestä vastaan, silloin eräs heistä heitti hänet takaapäin lumeen, niin että hänen jalkansa katkesi.»

Hän ei uskonut Jørundin puheessa olleen rahtusenkaan verran totta. Cecilia ei ollut sellainen — eikä Aslakkaan. Sisar oli nyt hyvissä käsissä tämän miehen hallussa. Eirikin teki mieli mennä joelle katsomaan Aslakin parastaikaa rakentamaa myllyä — Aslak sanoi väsyneensä tuomaan aina viljaa veneellä Hestvikeniin jauhatettavaksi. Mutta Eirik ei oikeastaan milloinkaan halunnut erittäin mielellään tavata lankoaan, vaikkakin he aina kohdatessaan olivatkin hyviä ystäviä. Hän piti Aslakista ja uskoi hänestä kaikkea hyvää, mutta se ei sittenkään auttanut.

»Minä en tiedä, mistä se johtuu - mutta aina, kun minä olen Aslakin kanssa, minusta tuntuu, että hänellä on ikävä.»

»Sehän on mahdollista», hänen vaimonsa sanoi hymähtäen. »Mutta minä en sittenkään luule hänellä olevan niinkään ikävän kuin sinulla on.»

Eirik katsoi häneen hämmästyneenä: »No, siinä sinä oletkin oikeassa —» hän vastasi hymyillen.

Hän meni kirsikkametsänsä luo ja katseli sitä. Hänen ensimmäisistä taimistaan oli nyt tullut puita, joiden rungot olivat lapsen käsivarren paksuiset ja kiiltäväkaarnaiset; ylt’ympärillä kasvoi nuoria vesoja. Tämä pikku metsikkö oli täynnä keltaisia puhkeavia nuppuja joka oksalla. Ajan mittaan tulisi tähän samanlainen metsä kuin luostarinpuutarhassa.

Hän saapui kotiin iltapäivällä soutaen. Punaisten vuorien alla on vuonon rannalla, ennenkuin käännytään vartiovuoren editse, kapea hiekkaranta. Eirik huomasi isänsä seisovan siellä kädessään pieni jousensa, hän yritti jälleen käyttää halvaantunutta käsivarttaan ja kättään. Eirikiin koski joka kerran yhtä kipeästi huomatessaan, ettei isä voinut luopua yrityksestään — hän koetti yhä uudelleen saada vialliset jäsenensä tottelemaan.

Hän oli ainaisessa pelossa isänsä vuoksi, kun sairas vanhus liikuskeli ylt’ympäri yksin. Hän laahautui kauas kukkulan eteläpuolelle, ihmiset olivat nähneet hänen istuvan siellä katselemassa Saltvikeniin. Mutta Eirikin kysyttyä, soutaisiko hän isän sinne kerran katsomaan taloa, Olav vain pudisti päätään. Hän kulki vuonon ympäri, Kverndalenin poikki, Härkätunturin yli. Hän voisi helposti horjahtaa tai saada taas halvauksen, niin että hän jäisi makaamaan ja menehtyisi. Mutta Eirik ei uskaltanut lähettää ketään pitämään vanhusta silmällä — hän oli huomannut, ettei hän voisi tuottaa isälleen sen suurempaa mielipahaa. Ja hänen täytyi saada mennä — hänen olisi aivan mahdotonta sietää ainaista kotona istumista tai sairaan ruumiinsa laahaamista pihalla rakennusten välissä.

Eirik toisti jokaikinen päivä rukouksensa saada sovittaa rangaistus isänsä puolesta. Ja yhä syvemmin hänet valtasi vavistus — hän pelkäsi kykenemättömyyttä, avuttomuutta ja työhön pystymättömyyttä. Sillä hän tiesi, ettei mies voisi pitää sitä muuna kuin nöyryytyksenä — vielä suurempana häpeänä kuin olla ilkityön tekijä. Hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt niin elävästi, että kaikesta ylpeilemisestä oli korkeinta se ylpeys, joka lähtee ruumiinvoimista ja täydellisestä terveydestä.

Mutta kukaan muu, Eldridiä lukuunottamatta, ei huomannut hänen harjoittavan katumusharjoituksia; hänen täytyi pitää huoli siitä, ettei kukaan huomaisi mitään arkipäiväin työssä. Silloin vaimo sanoi hänelle eräänä päivänä:

»Nyt on kaikki toisin kuin silloin, kun me toisemme tapasimme, Eirik. Meitä ajoi silloin eteenpäin viha ja raivo. Minä en tahdo siitä nyt enää puhua mitään, mutta sinun pitää tietää, että minä olen valmis, päättyipä meidän yhdyselämämme miten tahansa.»

»Sinun on ajateltava asiaa tarkoin», sanoi mies rauhallisesti. »Se, mitä sinä tarkoitat, voikin olla hyvä ratkaisu, mutta sitten vasta, kun me molemmat olemme siitä yksimieliset.»

II.

Kului taas talvi, ja sitten tuli kevät — sinä vuonna hyvin varhain. Heti, kun lumi oli alkanut sulaa vuonon ympäriltä, Olavin valtasi entinen levottomuus — hän kuljeskeli ylt’ympäri myöhään ja varhain, vaikkei hän kovin kauas enää päässytkään. Pihalta näki aina vinon, kumaran olennon liikuskelevan hitaasti, joko kuvastuen taivasta vasten aurinkoisilla vuorilla tai peltojen pientarilla metsänreunan alla. Hän meni usein sinne, missä Kverndalenin joki laskee vuonoon. Vähän matkaa rannasta on ulospäin pistävän vuorennyppylän alla pieni, kuiva, ruohoinen mäki — Eirikin oli lapsena ollut tapana maata siellä ja kaivella ukonnuolia. Sieltä he usein tapasivat Olavin istumassa.

Oli tullut tavaksi, että Eldrid aina kävi hakemassa hänet kotiin ruoka-aikoina. Heti Eldridin Hestvikeniin tultua Olav oli kohdellut häntä sillä hiljaisella ja miellyttävällä kohteliaisuudella, joka oli sopinut hänelle niin hyvin hänen nuorempana ollessaan — milloin hän vain tahtoi tai muisti sitä osoittaa. Eldrid oli soljunut talon elämään paljon helpommin kuin esimerkiksi Aslak, ja Eirik huomasi Olavin pitävän hänen vaimostaan. Vähitellen oli käynyt niin, että Olav otti paljon mieluimmin vastaan miniänsä avun kuin muitten.

Olav kulki tuttua tietä eräänä aamuna peltoja pitkin. Viimevuotinen kuihtunut ruoho makasi maata myöten korkeilla pientareilla, mutta uudet, kiiltävät heinänkorret olivat viime päivinä niin voimakkaasti kohottaneet päätään niiden välistä, että ne pian jäivät uuden, viheriän vaipan alle. Pysähtyessään katseli Olav niitä aina, näkemättä, sillä kuihtuneen angervon ja muun ruohon jäännökset kiersivät uusien, rypyllisten lehtien ympärillä. Olav nojasi raskaasti keppinään käyttämäänsä keihääseen. Hän oli jo niin tottunut jalan pakotukseen, että hän tunsi sen ajattelematta sitä sen enemmän; tervettäkin jalkaa pakotti nivelistä, ja se oli aina hellä ja väsynyt, mutta halvaantunutta repi ja nyki pahasti.

Lehtipuut olivat metsän reunassa jo puhkeamaisillaan, jotkut olivat jo täysin viheriät. Samat puut puhkesivat joka vuosi aina ensimmäiseksi — aikaisin oli täällä vuonolla aina se nuori tuomi, joka kasvoi suurella vainiolla Hvitserkin kukkulan juurella. Hän huomasi vasta tänään, että siitä olikin jo tullut vanha, paksu puu, jonka keväänviheriä latva levisi komeana.

Linnut lentelivät metsikössä; puitten välistä kuului laulua ja viserrystä. Jotkut raidat seisoivat joen rannalla puhjenneista kukista kullankeltaisina, ja niistä lähtevä tuoksu oli pehmeä ja liian imelä.

Olav meni sillan poikki, pyrki mäkeä ylös tavalliselle istuinpaikalleen kalliopaaden alle. Silloin hän kuuli mäen vierusta lasten ääniä, he uivat lahden rannalla. Hän laahautui reunemmalle, pysähtyi puhkeavien leppien taakse ja katseli lapsukaisia.

Sama kuiva mäki ulottui täällä pitkälle pikku vuorien keskelle metsän sisään Härkätunturin sivua pitkin. Lahti oli tässä matalaa ja pohja hienoa savea, niin että vesi oli loiskuttelevien ja juoksevien alastomien lasten ruumiiden ympärillä maidonvalkoista. Kolbein oli siellä myös — hän tunsi tyttärensäpojan oljenvärisen pään. Poika oli nyt kymmenvuotias, niin laiha, että luut näkyivät rinnassa, ja nivelsolmut olivat korkealla, kuten kasvavalla heinänkorrella. Toiset olivat uuden, vanhan Toren jälkeen tulleen rengin lapsia, ja sitten siellä oli joitakin, jotka luultavasti kuuluivat niihin uusiin asukkaihin, jotka Eirik oli ottanut Rundmyriin.

Kolbein ui kilpaa toisen pojan kanssa — polskutteli ja touhusi liikaa, vanhus tuumi. Kuivan kaislan ääressä puuhaili pienokainen — se oli rengin nuorimmainen, Olav huomasi hänet samaksi poikapalleroksi, joka päivin ryömi pihamaalla. Lapsi huusi kiukkuisesti tuon tuostakin, sillä sen siinä tallustellessa pisteli jalkoihin, mutta kukaan ei pitänyt sitä silmällä ja niin se taaperteli eteenpäin omin neuvoin. Sisar, jonka piti hoitaa pikku lapsia, istui suurella kivellä kaukana vedessä, ja hänen edessään seisoi pitkä kaunis poika vyötäisiään myöten vedessä. Nämä kaksi olivat muita vanhempia, ehkäpä kaksitoista-kolmetoistavuotisia. Sisar istui ottaen vastaan pojan avaamia ja hänelle antamia simpukan kuoria — tyttö oli vaalea ja kaunis, rinnat jo hiukan pyöristyivät, tukka riippui pitkin selkää tumman märkänä.

Silloin Olavista tuntui yht’äkkiä, ettei voinut olla puolta vuosisataa siitä, kun he olivat Frettasteinin lapsijoukon suurimmat, heidän leikkiessään pohjoisessa metsälammikossa. Hänestä tuntui, että se olikin vain hänen uneksimansa unen kaltainen, eikä siitä ollut niin kauan —.

Paksu pojan pallero oli jo tullut aivan mäen laitaan. Se tulla taarusti hajasäärin ja totisena, maha pullollaan — ja samassa Olav huomasi edessään ja aivan lapsen tiellä paksun kyykäärmeen paistattamassa päivää kivien kupeella. Hän astui sinne — vaistomaisesti olivat hänen askelensa tanakammat rientäessään käärmettä kohti. Mutta aikoessaan iskeä keihäällään se kähisi, iski kiiltävään teräkseen — sitten se livahti kivien alle.

Pienokainen oli alkanut huutaa. Olavin katsoessa taakseen seisoivat toiset veden reunalla katsellen, mutta isosisko riensi sinne niin, että vesi pärskyi ympärillä.

Vähän ajan kuluttua, kun hän makasi paaden alla, menivät lapset hänen ohitseen polkua myöten, pensaitten taitse; he olivat kotimatkalla. Isosisko talutti poikapalleroa kädestä, veti häntä perässään jutellessaan ystävänsä kanssa:

»Ei, emme me häntä pelkää. Äiti sanoo, että meidän pitää vain tehdä ristinmerkki hänet nähtyämme, silloin hän ei voi tehdä meille pahaa. Mutta ruman näköinen se paha-Olav on. Hänestä tuli sellainen, kun hän seisoi kirkonovella Oslossa ja hänen piti vannoa vala käsi Raamatulla — hän vannoi väärin, ja silloin hän sai halvauksen ja hänestä tuli tuollainen. Hänen vasen kätensä on musta!»

Olav vilkaisi vaistomaisesti vasenta kättään — mustahan se ei ollut, eikä valaa vasemmalla vannotakaan —. Mutta sehän oli vain lasten juttua —. Mutta — voivatko lapset keksiä sellaista valasta, entä nimi paha-Olav.

Merkki, merkki, sitä hän odotti — hän etsi sitä mahdollisesta ja mahdottomasta. Lasten leikeistä ja pikkutytön sanoista —.

Hän näki illalla tytön taas. Tämä kulki metsänreunaa kohti äitinsä ja erään apulaisnaisen kanssa, heillä oli kiuluja ja sankoja he olivat menossa karjamajalle. Ei, nyt hänessä ei ollut mitään, mikä olisi muistuttanut Ingunnia. Hän ei ollut milloinkaan kiinnittänyt huomiota, miksi he häntä kutsuivat — Reidun, sanoi äiti.

Reidun huomattuaan Olavin katselevan häntä, kävi levottomaksi ja teki salaa ristinmerkin.

Olav oli mielestään nukkunut vain hetken verran, kun hänet herätti kova särky kylkiluun reunassa — mutta tänä yönä se oli entistä kovempi ja sitten hänellä oli vilu; lapaluitten välissä oli jääkylmä tunne, hänen hengittäessään se tuntui leviävän kautta koko ruumiin, niin että tuskanhiki virtasi pitkin ruumista — ja kädet ja jalat olivat kylmät kuin kivi.

Ehkäpä hän oli maannut tänään mäellä liian kauan, hän ajatteli, näin vanhana ja raihnaana.

Sitten tuli kuumeen aalto — se kasvoi kasvamistaan, kunnes hänestä tuntui, että hänen päänsä ja ruumiinsa oli hehkuvan kuuma, mutta raajat olivat jääkylmät. Kuume tuntui säteilevän siitä paksusta pahan kyhmystä, joka oli piilossa hänen rintakehänsä reunan alla; tuntui kuin siellä olisi hehkuvan kuuma kivi ja sieltä nousevat pistävät tuskat, jotka levisivät keuhkoihin ja sinne tänne suolistoon, täyttivät koko hänen ruumiinsa kovalla tuskalla. Hänen sisässään kierteli lakkaamaton kipinäsade ja nyt se nousi päähän ja kierteli ylt’ympäri pääkoppaa, tuntui kuin ihon pinnalla olisi kävellyt muurahaisia; nyt hän näki kipinöitä, nyt ne lentelivät kieppuvassa ja pyörivässä pimeydessä, vuodekin kieppui hänen allaan, mutta tuskankyhmy rinnassa paisui vain, hän makasi vavisten ja taistellen, ettei huutaisi ääneensä, ja hiki valui virtanaan. Kunnes kuvotus nousi ylöspäin väkisin, levisi rinnassa ja kurkussa, täytti hänen suunsa verellä ja pahalla maulla, kunnes harhateillä kulkeva verivirta mursi yhteen puristettujen hampaitten padon.

Heti verioksennuksen jälkeen helpotti. Hän makasi velttona ja tunsi kivun painuvan takaisin ajokseen, ja nyt pakotti oikein oikealla ja rehellisellä tavalla, kuten haavaa pakottaa. Häntä vilutti nytkin läpimärkien vuodevaatteitten keskellä, mutta se tuntui hyvältä. Kunhan hän olisi jaksanut pyyhkiä vuoteesta altaan veren pois — siinä oli niin paha haju. —

— Samassa hän olikin ulkona polulla, joka johti rotkon halki, sen kahden puolen kohosi kalliopaasia ja yläpuolella kasvoi kuusikkoa. Rotkon päässä hän näki syvällä vettä, oli pilvinen ilma, toisella puolella maa oli sumun peitossa — ja hän tunsikin seudut; hän oli kotona Mjösenin rannalla ja siinä kulkiessaan hän oli näkevinään itsensä kuusitoistavuotiaana, vaaleana ja viheriänä kuin raakile, viileätä, nuorta terveyttä uhkuvana.

Hän huomasi nyt Ingunnin kulkevan jonkin matkaa edellään — vanhassa, punaisessa mekossaan, paksut, vaaleanruskeat palmikot olivat puolittain purkautuneet ja riippuivat pitkin hänen kapeata selkäänsä. Hän joudutti askeleitaan, Ingunn kuljeskeli hitaasti kiirehtimättä, mutta vaikkakin Olav kuinka kiirehti, ei hän saavuttanut häntä — välimatka pysyi yhtä pitkänä.

Hänellä oli jousi olalla — se oli sama, jonka hän oli itse Ingunnille hankkinut, siinä oli punainen varsi ja lyhyt kärki, mutta kun Ingunn sen sai, täytyi Olavin aina sitä kantaa hänen puolestaan. Se alkoi painaa kovasti, se tuli yhä vain painavammaksi, kunnes olkapäätä särki ja hänen täytyi painua sen alla kumaraan — ja Ingunn kulki yhä hänen edellään, eikä hän saavuttanut häntä.

He olivat siten saapuneet rannalle ja kulkivat lahden rantaa. Ranta oli hienoa, valkeaa hiekkaa, johon meri oli nuollut mustan raidan, vesi oli ulompana harmaata. Hän näki yhä Ingunnin edellään; olkapäällä oleva jousi painoi häntä maahan ja rinnan alla hänellä oli kirvelevä haava, josta veri pursusi — hän näki sen virtaavan hiekkaan, joka imi sen tuhansin ahnein pikku suin —

‒ Olav heräsi pilkkopimeässä ja huomasi huutaneensa, Hän kuuli jonkun tuvan puolella nousevan vuoteesta ja iskevän tulta. — Eirik tuli hetken päästä oviaukkoon palava päre kädessään, alastomana, harteillaan nuttu, jonka helman hän oli kietonut vyötäisilleen.

»Hän on taaskin oksentanut —» Eldrid sai käsiinsä räsyn, kuivasi häntä ja vuodetta, Eirikin kohottaessa isää. Hän oli unenpöpperössä ja tarttui kömpelösti ja kovakouraisesti, niin ettei Olav voinut pidättää tuskan parahdusta: tuskankipinät alkoivat hänessä jälleen läikähdellä.

»Hän on likomärkä. On paras panna hänen ylleen enemmän vaatetta.»
Eldrid haki nahkaset.

Olav pudisti päätään kieltäen — hän makasi pieluksien varassa voimatonna.

»Minä jään tänne yöksi — häntä ei voi mitenkään jättää yöksi yksin»,
Eirik sanoi vaimolleen.

Toiset menivät pois nukkumaan. Tuskatkin laskeutuivat jälleen nopeasti sairaaseen paikkaan — maattuaan vähän aikaa liikkumattomana ei tehnyt enää niin kipeää. Kunhan ne vain olisivat huomanneet antaa hänelle jotakin juomista —. Ja täällä nahkasten alla oli niin kuuma — Olav työnsi ne lattialle.

Hänen ei ollutkaan nyt kovin paha olla. Jäljellä oli ainoastaan kipu rinnan alla ja se tuntui joka hengityksellä painuvan syvemmälle rintakehään. Vähän ajan kuluttua hänen ruumiinsa tuntui vanhalta alukselta, joka oli rannalla puoleksi vajonneena, ja jokainen sitä kohottava aalto irroitti lautoja yhä enemmän kaarista, ja hänen sielunsa oli kuin lintu, joka istui lahonneen laivan sisällä huljuilevan laudan reunalla, ja kun se irtaantui kokonaan ja ajautui tiehensä, lentäisi lintukin pois. Mutta virta tuuditti hänet vähitellen uneen —.

Hän heräsi janoon — hänen ei ollut niinkään paha olla, mutta häntä kiusasi sitä enemmän häntä ympäröivä kylmä, vanhanmiehen ja kuoleman hajuinen ilma. Hän ei voinut muistaa, oliko hän nähnyt unta vai mitä, mutta hänelle jäi unesta se tunne, että hän on kuluneen ja sairaan, kuoleman kanssa kamppailevan vanhan ruumiin sisällä nuori vanki.

Vuoteen jalkopäässä oli puutapilla suljettu luukku. Olavia kiusasi jano ja hengen ahdistus ja hän mietti nousta avaamaan sitä. Hän yritti kohottautua kolme, neljä kertaa, mutta hänen liikkuessaan tuskat alkoivat raivota.

Mutta hän teki sen sittenkin — ponnistus ja hän pääsi polvilleen vuoteen jalkopäähän. Hän makasi vuoteen laitaan nojaten ja odottaen, että äkkiliikkeen aiheuttamat sietämättömät tuskat asettuisivat.

Uusi tuskien aalto tulvahti hänen tarttuessaan tappiin ja nykäistessään sitä itseensä päin. Se oli lujassa Olav puri hampaansa yhteen ja pidätti huudon tulisten paholaisten raivotessa hänen sisuksissaan, mutta sitten hän vaipui vuoteen hevosenpääkoristeista reunaa vasten tappi kädessään tuntui niinkuin tämä olisi ollut hänen elämänsä kaikkein raskain työ, kyynelet virtailivat suoranaan hänen vääntyneillä kasvoillaan hänen hengittäessään syvään sisään virtailevaa aamu-ilmaa. Ulkona oli valoisa, kirkas aamu, ja linnut aikoivat heräillä.

Hän vääntäytyi vuoteesta pois, hoiperteli etsimään Hän huomasi olevansa vain vanha, kuolemansairas mies, joka kopeloi pimeässä huoneessa puolellatoista kädellään löytääkseen ylleen joitakin vaatteita, ja liikkuminen koski niin, että hiki ja kyynelet valuivat virtanaan ja hän puri hampaitaan estääkseen huudon pääsemästä ja herättämästä tuvassa makaavia. Mutta samassa hän tunsi, että hänen sisässään hän itse taisteli vihollisjoukon lävitse voitti ne ratsain — kaikki ne taistelut, joissa hän oli asetta käyttänyt, häämöittivät hänen edessään kuin uni-enteet, mutta nyt oli tosi kysymyksessä ja hän taisteli raivoisaa taistelua, pakottaakseen jäsenensä tottelemaan.

Hän pääsi tupaan seiniä myöten hapuillen, pääsi siitä eteisen ovelle ja sai sen auki. Sitten hän saapui ulko-ovelle ja sai senkin avatuksi. Ja niin hän seisoi jääkylmällä kynnyspaadella, avojaloin, yllään paita ja vaippa; aamu-ilma virtaili häneen ja täytti pakottavan rinnan; se koski, mutta se teki vielä enemmän hyvää.

Hän katseli ulkohuonerakennusten takaa kohoavaa jyrkkää tunturia, jossa kasvoi viheriää heinää ja jonka halkeamissa kiipeili lehteviä pensaita, ja jokainen lehti odotti hiljaa; valkoista aamutaivasta vasten seisoi petäjikkö liikkumattomana odottamassa.

Merta hän ei nähnyt, mutta hän kuuli sen hiljaa aaltoilevan vuoren alla ja pikku laineet kuuluivat loiskivan rantakivien välissä. Hän tahtoi nähdä meren vielä kerran —.

Hän etsi tukea kädellään hirsistä ja kulki talon seinämää pitkin, kunnes seisoi nojaten nurkkaukseen. Rantaan painuva polku laskeutui yksinäisenä ja autiona pitkin vartiovuoren juuren turvissa leviävän pellon piennarta, viljan oraat kasvoivat teräväpäisinä vieri vieressä. Tien alapäässä ranta-aitat kumartuivat kuunnellen meren puoleen, joka loiskueli ja solisi hiljalleen paalujen välissä.

Olav irroitti kätensä renkituvan nurkkauksesta. Hän hapuili eteenpäin ilman tukea. Hän pääsi vähän matkaa vartiovuorta ylöspäin, mutta sitten hän vaipui maahan ja jäi makaamaan pieneen vuoressa olevaan koloon, vuoteena kuivia, päivänpaahtamia turpeita.

Väririkkauksiaan jakeleva päivä lämmitti hänen ylitseen kaareutuvaa mahtavan suurta holvia ja vuonoa alapuolella sekä rantojen metsiköitä. Linnut olivat heränneet metsissä ja lehdoissa. Makuupaikastaan hän näki linnun istumassa nuorella kuusenkelkällä harjulla, se kuvastui mustana pilkkuna keltaista aamunkoittoa vastaan; hän näki sen pöyhistyvän ja vetäytyvän kokoon aivan kuin pieni sydän sykkisi; siitä läksi kirkkaita huilunsäveleitä lähteenjuoksun tavoin leviten yli ympäristön unisen sirkutuksen, mutta se sai vastauksen synkeästä metsästä. Pilven möhkäleet alkoivat taivaalla punertaa, ja hän oli käydä kärsimättömäksi tässä maatessaan ja odotellessaan —.

Hän huomasi kaiken ympärillään myöskin odottavan. Vuoria vasten loiskiva meri, vuoren koloihin juurtunut pihlaja ja koivu, joitten lehdet eivät vielä olleet täysin auenneet — ne vapisivat kärsimättömästi, mutta sitten ne rauhoittuivat. Kivi, jota kohti hän käänsi kasvonsa, odotti myöskin katsellen taivaan ja meren valkeutta.

Hänen muistonsa komeroista sukeltautui esille sana — aamusaarna, jonka hän oli kerran osannut. Kaikki metsän puut riemuitsevat Hänen kasvojensa edessä, sillä Hän tulee tuomitsemaan maanpiiriä oikeudella, aallot taputtavat käsiään —. Hän ymmärsi niiden nyt odottavan, puut, jotka versoivat hänen maansa vuorilla, kaikki, mikä kasvoi ja versoi hänen pelloillaan, aallot, jotka loiskuivat lahdella ‒ kaikki odottivat tuomion tulevan heidän jumalattomalle ja uskottomalle isännälleen. Sitä maa tuntui odottavan joka ainoa hetki, mutta aamunkoiton väristessä pettynyt maa veti henkeä niin, että sen kuuli — murheissaan ja säälimättömänä, kuten häväisty neitonen, se odotti saavansa hyvitystä ihmisiltä, jotka yksitellen astuivat valmistavaa tuomiota kuulemaan. Se lankesi joka hetki ja minuutti; mutta se oli sitä vapahdusta, jota päivä julisti päivälle ja yö kuiskasi aina seuraavalle yölle. Kaikki muu Jumalan luomakunta lauloi ylistysvirttä — Benedicite omnia opera Domini Domino — hänkin oli sen osannut nuorena ollessaan. Mutta ne, jotka Jumala oli asettanut päälliköiksi ja maan kuninkaiksi, pettivät Jumalan ja taistelivat toisiaan vastaan, kavalsivat Jumalan ja kavalsivat vertaisensa.

Kuusenkelkällä oleva lintunen antoi yhä sävelensä soida ja helistä. — Hänkin oli saanut elämänsä läänityksekseen, hänestä oli tullut täysi-ikäinen, sillä rikas Jumala oli antanut hänelle lipun kannettavakseen ja ripustanut miekan hänen olalleen ja pannut sormuksen hänen sormeensa. — Eikä hän puolustanut lippua, vaan tahrasi miekkansakin huonoilla teillä ja unohti sormuksen merkityksen — hänen oli astuttava esiin, eikä hänellä ollut mainittavana ainoatakaan tekoa, jonka hän olisi tehnyt täydellä ja järkähtämättömällä uskollisuudella, eikä ainoatakaan työtä, johon voisi osoittaa ja sanoa sitä hyvin tehdyksi —. Herra, älä käy tuomiolle palvelijasi kanssa vihassasi äläkä tuomitse minua oikeutesi mukaan —.

Hän näki yllään taivaanlaen täynnä valkoisia pilviä, ne seisoivat vieri vieressä kuin suuri suunnaton lammaslauma — mutta ne olivatkin ihmisiä. Ne olivat valkoisia, ja niitä valaisi sisäinen valo täyttäen ne, kuten aurinko täyttää pilvet. Ne liikkuivat hiljaa lipuen korkealla hänen yläpuolellaan, katselivat häneen — hän tunsi äitinsä ja tiesi muittenkin olevan siellä, Ingunnkin oli —.

Aurinko nousi, hän ymmärsi sen kyllä — mutta se oli kuin kirjoitusta. Hän oli tuijottanut sillä tavalla valkoisella vasikannahalla oleviin hienoihin kirjainkuvioihin, kunnes hän äkkiä tunsi sanan — se oli silloin, jolloin Arnvid opetti hänelle kirjaimia.

— Silloin säteet läksivät valonlähteestä ja virtailivat hänen ylitseen. Hän tuijotti hetkisen avoimin silmin suoraan auringon silmään, ja hänen teki äkkiä mielensä täynnä kaipuuta ja rakkautta tuijottaa vieläkin syvemmälle suoraan Jumalaan. Hän vaipui takaisin punaiseen tuleen, kaikki hänen ympärillään oli hehkuvaapa hän tiesi, että hänen ympärillään oli nyt tulessa se vankitorni, jonka hän oli ympärilleen rakentanut. Mutta häntä ympäröivän katseen voitelemana hän pääsi kulkemaan koskemattomana palaneen talonsa hehkuvan tuhkan yli sen Silmän eteen, joka on itse iäinen autuus, eikä häntä polttava tuli ollut niin tulista kuin hänen ikävänsä oli—.

Eirik löysi isänsä makaamassa tajuttomana kaukana vuorella, rientäessään aamulla ulos säikähtyneenä, kun isä ei ollutkaan vuoteessaan.

Kuolema ei nyt ollut kaukana, hän näki sen. Hiukset olivat lähteneet märkinä suortuvina, Olav oli painunut kasaan ja nenäkin oli valkoinen, mutta hänellä ei nyt näyttänyt olevan tuskia. Eirik lähetti sanoja — papille ja Rynjulin vanhukselle sekä Saltvikeniin. Hän käski sanoa sisarelle, että hänen oli tällä kerralla tultava — Cecilia ei ollut astunut jalallaan Hestvikeniin muutettuaan Aslakin kanssa pois puolitoista vuotta sitten, ja Eirikin pyytäessä häntä katsomaan isää hän oli aina keksinyt esteitä.

He olivat kaikki hänen ympärillään kamarissa, sekä omaiset että palkolliset, kun sira Magne astui sisään puettuna albaan ja stolaan laulaen.

[Pax huic domui j.n.e. Rauha olkoon tälle huoneelle ja kaikille siinä asuville.]

Kolbein ja Torgils saivat pitää kynttilöitä. He seisoivat katsellen jännitettyinä kuolevaan isoisään. Lapset olivat aina tienneet, että tässä vanhassa, heidän elämänsä ulkolaitoja hipovassa, vinossa, kokoonluhistuneessa, mykässä miehessä oli jotakin synkkää ja salaperäistä, mutta arkioloissa he eivät olleet häneen kiinnittäneet mitään erikoista huomiota. Nyt he seisoivat tuijottaen huomaamatta, miten sulanut tali virtaili pitkin heidän sormiaan — kynttilän lempeässä valossa hohti kiiltävä, valkoinen tukka tuuheana ruskealla pieluksella — Eldrid oli järjestänyt hänelle kaikki hienosti. Harmaine kasvoineen, toinen poski viallisena, silmäluomi puolittain alaspainuneena ja suu vinossa, mutta otsa ja toinen puoli kasvoja kauniina ja kirkkaana hän muistutti erästä Mariankirkon portin kivipilareissa olevaa päätä, sillä senkin vasen sivu oli lyöty rikki.

Jännityksestä vavisten pojat tuijottivat — tapahtuisiko mitään, muuttuisivatko ruhjoutuneet vanhanmiehen-kasvot toisenlaisiksi papin päästäessä hänet synneistään Jumalan nimeen. Seisovan papin vieressä oli polvillaan Eirik-eno, liikkumattomana kuin kuvapatsas, hänen harmahtava päänsä oli painuksissa ja hänellä oli hienon liinakankaan alle peitetyissä käsissään talon paras hopeamalja, jossa oli kuusi pientä lumivalkoista villahahtuvaa. Hän lausui apulaisen kanssa kirkkaalla äänellä vastaukset; pojat eivät ymmärtäneet rukouksista mitään, mutta muistivat taivuttaa päänsä aina Jeesus-nimeä ja Gloria Patria mainittaessa.

Sitten tehtiin kuolevalle, joka ei ollut voinut tehdä rippiä, kysymykset norjan kielellä — aina katumusta, uskoa, toivoa ja rakkautta mainittaessa kuoleva löi rintaansa ja kumarsi päällään. Hänen toisessa, näkevässä silmässään, jossa kynttilän valo loisti, lapset katselivat toiseen maailmaan, josta he eivät ymmärtäneet mitään, mutta musertunut kasvonpuolikas ei tullutkaan eheäksi, kuten he melkein olivat uskoneet. Sitten pappi ja eno rukoilivat Kyrien, ja sira Magne luki kirjastaan hyvin pitkän rukouksen ja kutsui isoisää nimellä Olavus, Eirikin painaessa päänsä yhä syvemmälle, ja heidän takanaan kaikki kamarissa olevat itkivät, Una kaikkein enin.

Eirikin otsa tapasi melkein lattiaan apulaisen rukoillessa Confiteoria — sen he osasivat ja nyt tuli synninpäästö »misereatur» ja »indulgentiam».

He eivät olleet milloinkaan nähneet kuolevan voitelua ja seurasivat tarkoin papin sormia tämän ottaessa erikseen jokaisen villahahtuvan Eirikin käsistä maljasta, kostuttaessa sitä öljyyn ja pyyhkiessä ristinmerkin isoisän silmien, korvien, nenän, suun ja käsiselkien yli. Sitten Eirik kohotti toisella kädellään yhtä liikkumattomana peittoa kuolevan jaloilta — siten pyyhittiin pois armon krismalla kaikki, mitä hän oli syntiä tehnyt silmin ja aistein, sanoin ja käsin ja joka askel, minkä hän oli oikealta tieltä poikennut.

Ja nyt lapset odottivat hartaasti kaiken loppuvan, sillä heitä väsytti seisoa hiljaa ja pidellä kynttilöitä, ja Eirikin selkä ja hartiat vapisivat tuon tuostakin, aivan kuin hän olisi itkenyt ja hänen äänensä oli samea hänen sanoessaan responsoriot.

He olivat iltapäivällä pihalla; mutta he eivät saaneet alkaa mitään leikkiä, sen he tiesivät, sillä sira Magne palaisi illalla ja toisi isoisälle Corpus Dominin. Mutta vähän ajan kuluttua he unohtivatkin ja pitivät aikamoista melua — eiväthän Kolbein ja Audun usein nähneet Torgils-veljeä — ja sitten heidän täytyi pohtia voudin lasten kanssa, mitä he aamupäivällä olivat nähneet. Reidunkin oli ollut kamarissa, ja hän oli nähnyt, miten Olavin musta käsi oli muuttunut valkoiseksi papin sitä voidellessa, ja Kolbein ja Torgils myönsivät niin käyneen — ainakin he olivat nähneet sen vaalenneen.

Sitten heidän täytyi mennä naistentupaan; Rynjulin vanhukset lepäsivät siellä, ja pieni, punatukkainen veli, Gunnar, oli oppinut kävelemään sen jälkeen, kun veljet olivat viimeksi olleet Saltvikenissä. Audun muisti Gunnarin olevan täällä ensi kerran — sitten he läksivät hänen kanssaan pihalle, kunnes Aslak tuli ulos ja käski heidän olla hiljaa.

Eirik ja Cecilia istuivat kahden vanhassa tuvassa. Räppänä oli auki ja ilta-aurinko paistoi sisään, valaisten siniseksi ylöspäin kohoavan savun, joka nousi ohuena, nuoraisena viimeisestä sammuvasta kekäleestä. Vähän ylempänä savunuora aikoi lainehtia, sitten se levisi keveänä ja vaaleana kattotuolien alle. Molemmat istuivat ääneti katsellen savun leikkiä, ja ulkoa kuului kimeitä pojanääniä ja pihakalliolla tömisivät lasten askelet.

»Hän nukkuu nyt», hän sanoi palatessaan. Ja sitten: »Kun hän herää, etkö sinä juttelisi hänelle kahden kesken hetken aikaa?»

»Johan me kaikki olemme sanoneet hänelle hyvästit. Mitä muuta enää olisi sanomista —?»

»Cecilia», Eirik virkkoi hiljaa, »luuletko sinä, ettei isä ole huomannut, että näinä neljänä vuotena sinä olet mieluimmin ollut häntä näkemättä. Kun hän tuli sisään, sinä läksit mieluimmin heti pois tuvasta. — Niin, en minä unohda, että hän loukkasi sinua kerran kovin —»

»Minä olen antanut sen hänelle anteeksi kauan sitten», Cecilia vastasi kiireesti. »Ei se sitä ole. Mutta etkö sinä, veli, ymmärrä — jos sinun ja Eldridin on ollut vaikea katsella häntä sellaisena kuin hän on ollut, ei elävä eikä kuollut — on minulle ollut vieläkin vaikeampaa, kunhan muistat, mitä kaikkea tapahtui ennen hänen tällaiseksi tuloaan.»

»Mutta etkö sinä sitten muista, minähän kohotin kirveeni häntä kohti — eikä se ollut minun ansiotani, ettei minusta tullut isäni murhaajaa. Päätä siitä, onko minun ollut helppo nähdä häntä tällaisena näinä neljänä vuotena — minähän muistan, minkälainen hän oli ennen hän oli paras mies, mitä olen koskaan nähnyt, ja kaunein ja jaloin.»

»Nyt sinä sanot niin, Eirik. Minä en muista muuta kuin että te olitte aina vihoissa — aina niistä vuosista asti jolloin sinä olit pikku poika, siihen asti, jolloin sinä läksit kodista ja menit naimisiin häneltä kysymättä. Sinä et milloinkaan viihtynyt täällä kotona meidän luonamme, ja aina, kun tulit kotiin, sinä läksit melkein samassa pois — ja siitä sinä syytit isää: sinä sanoit hänen olevan aivan mahdottoman —. Etkä sinä minun mielestäni ollut kovinkaan väärässä — hän oli usein sinua kohtaan mahdoton, ja kaikkien meidän oli vaikea elää hänen kanssaan Mutta minä sanon sinulle — minä olen antanut hänelle koko sydämestäni anteeksi, kuten kristityn naisen tulee —»

»Se on oikein, että olet antanut anteeksi kuten kristityn naisen tulee —» Eirik naurahti. »Mutta eikö sinun mielestäsi isän ja tyttären välillä ole sentään jotakin —?»

»Minä olen ollut kuuliainen tytär, Eirik„ Teistä ei kukaan tuntenut oikein Jørundia. Jumala olkoon sielulle armollinen — mutta olen itse ihmetellyt monta kertaa, etten tehnyt niin kuin isä luuli minun tehneen. Enkä minä luule tehneeni syntiä siinä, etten halunnut jäädä tänne katselemaan häntä, joka kuljeskeli täällä kaiken sen haamuna, joka on kauheampaa kuin jäädä teilattavaksi ja pyörien murskattavaksi — kun kerran pääsin yhteen Aslakin kanssa ja voin kerrankin sanoa iloitsevani elämästä! — Varsinkin, koska luulen, ettei isä välitä nähdä minua, enemmän kuin minäkään häntä!»

»Sitä sinä et tiedä! Totta on, että isä oli joskus äänetön ja tuikea — mutta tuomitse häntä hänen tekojensa mukaan, Cecilia! Minä uskallan väittää, ettet sinä ole nähnyt toista miestä, joka on toiminut niin ylevästi ja siten kuin kristitylle kuuluu, niin pienessä kuin suuressakin. Hän on ollut ensimmäinen ojentamaan apua köyhille täysin käsin, ensimmäinen avaamaan ovensa leskille ja jokaiselle, joka hänen suojaansa on tarvinnut — sinun Aslakisi voisi mielestäni sanoa siihen jotakin: sinä aikana ei ollut niinkään rauhallista — se oli kuningas Haakonin voiman vuosina — pitää luonaan suojatonta murhamiestä; etkä sinä enemmän kuin Aslakkaan voi vihoitella isälle siitä, ettei hän vielä kaiken lisäksi antanut sinua hänelle, ensimmäiselle pojannappulalle, joka sitä virttä alkoi veisata! Oletko sinä kuullut isän milloinkaan hyötyneen penninkään verran tai saaneen jalankaan mitan maata epärehellisin keinoin tai olemalla kova kanssakristityilleen — täällämain kuljeskelevista kelvottomista heittiöistä ei ainoakaan voi sanoa sanaakaan, joka tahraisi isän kunniaa ja mainetta. Mutta jos on ollut jokukin ihminen, mies tai nainen, jonka maine on poljettu jalkoihin — ellei isä ole voinut sanoa mitään pahojen puheitten estämiseksi, hän on kuitenkin vaiennut. Pahat puheet aina vaikenivat isän ovelle tullessaan — ellei joku meistä tarttunut niihin ja lähtenyt niitä kuljettamaan. — Oletko sinä unohtanut, että isä oli ensimmäinen mies tarttumaan aseisiin ja nostamaan talonpojat puolustukseen herttuan tullessa joukkoineen meidän seuduillemme, ja viimeinen, joka palasi ryöstettyyn kotiinsa raajarikkona ja kuninkaan millään palkitsematta.

»— Jumala minua armahtakoon, Cecilia, — minulla ei ole oikeutta sinua nuhdella; sinä olet ollut parempi tytär kuin minä poika — minä olen palkinnut hänet vain tottelemattomuudella ja järjettömällä uhmalla. Minä olin niin tyhmä, että suutuin, kun hän minun mielestäni rasitti meitä äänettömyydellään ja ankaruudellaan. Eikä hän minua sittenkään niin monta kertaa rangaissut kuin olisin ansainnut — sinun päällesi hän on tuskin milloinkaan laskenut rankaisevaa kättään — minun olisi pitänyt osata paremminkin —»

Eirik liikautti vasenta kättään, vilkaisi vasemman kätensä pikkusormen pätkään:

»Minä muistan, miten isän piti tämän katkaista. Minä olin silloin pieni — minä en ymmärtänyt elämän olevan kysymyksessä, ellei sitä oteta pois heti. Nähdessäni hehkuvan raudan minut valtasi pelko, niin että minä aloin juoksennella pitkin tupaa, minä ulvoin ja panin vastaan, niin että isän täytyi tarttua minuun väkipakolla —. Luuletko sinä hänen koettaneen suostutella minua korein sanoin —. Hän puhui minulle ankarasti, mutta kun se ei auttanut, hän painoi hehkuvalla raudalla omaa ihoaan luodakseen minuun rohkeutta —.»

Poika painoi kasvonsa käsiinsä, nyyhkytti hiljaa vähän aikaa. Mutta sitten hän nosti jälleen katseensa:

»Jumala antakoon meille kummallekin anteeksi, rakas sisko — me emme ole milloinkaan ymmärtäneet minkälainen mies meidän isämme oli. Mutta sinä ymmärrät sen vanhemmaksi tultuasi — paras perintö, minkä hän jättää pojillesi, on jälkimuisto — ja Jumalan palkka vanhurskaan miehen jälkeläisille.»

Cecilia istui pää painuksissa; hänen poskensa olivat lehahtaneet punaisiksi ja hänen kasvojensa ilme oli harvinaisen lempeä:

»Sinä olet oikeassa, veliseni — isä oli suurempi mies kuin me ymmärsimmekään. — Ja hän on sittenkin», hän kuiskasi hetken kuluttua, »kantanut puolen elämätään tunnustamatonta murhaa tunnollaan — ja kun hän sitten vihdoin viimein sen aikoi tunnustaa, ottikin Jumala tuomion omiin käsiinsä.»

»Sitä me emme uskalla ruveta pohtimaan», Eirik vastasi hiljaa ja kiivaasti. »Jumalan salaisia aivoituksia. Mutta minä en milloinkaan voi uskoa isän syntiä sen suuremmaksi kuin useimpien muitten miesten synnit ovat. Ehkäpä se tuli varoitukseksi — me muut elämme niin huolettomina pahoine tekoinemme. Ja Jumala valitsi isän maksamaan rikoksen täysin mitoin, koska Hän tunsi isän sydämen — hän oli voimakkaampi ja uskollisempi kuin me pikku ihmiset, jotka emme jaksaisi niellä yhtäkään pisaraa Hänen oikeudenmukaisuudestaan —»

»Aslak on kuullut jotakin — sieltä hänen kotipuoleltaan, Hamarin seuduilta. Siellä puhuttiin jotakin äidistä, siihen aikaan, kun hän oli nuori, ja jostakin papista tai koulun pappiskokelaasta. Mies hävisi, ja jotkut arvelivat isän sormien olleen siinä pelissä —»

»Etkö sinä häpeä», Eirik kuiskasi katkerana. »Pohditko sinä Aslakin kanssa kyläjuoruja vanhemmistasi —»

»Minä olin vielä lapsi hänen kuollessaan — ei siihen, mitä minä luulin nähneeni, kannata huomiota kiinnittää. Ehkäpä isän oli kaikkein vaikeinta — kantaa avioliittoaan kärsivällisesti. He olivat niin erilaisia, ja äiti oli ollut sairaalloinen nuoruudestaan asti. Jumala heidän välinsä ratkaiskoon. Ei kukaan ihminen kulje elämän läpi nuhteettomana.»

Eirik nousi — astui jonkin askelen kamarin ovea kohti, palasi sitten jälleen sisarensa luo:

»Minä voin sen sanoa aivan hyvin sinulle nytkin — olin aikonut ilmoittaa sen sinulle ja Aslakille hautajaisissa. Kun isä on saatettu hautaan, minä palaan jälleen luostariin. Niin että kaikki, mitä hän jälkeensä jättää, jää sinun omaksesi — paitsi mitä Eldrid ja minä annamme sielulahjoina —.»

»On. Hän menee Gimsoyhyn. Minä en tiedä, ottaako hän hunnun — hän ei tiedä sitä vielä itsekään. Mutta hän aikoo antaa puhtauden lupauksen ja jäädä sinne asumaan —»

»Teen, sekä omani vuoksi.» Sekä myöskin Jørundin. Ja sinun ja sinun lastesi. Kaikkien meidän, jotka taistelemme vastaan, kun Jumala laskee hartioillemme kantamuksia, ja unohdamme Hänet kokonaan tai puolittain Hänen jakaessaan meille hyvyyttä. — Mutta sitä hän ei sanonut.

»Isä oli sitä lajia, joka ei kiinnittänyt paljon huomiota sanoihin ja lupauksiin. Kyllähän hän sen näkee kuoltuaan.»

Samassa Cecilia ponnahti ylös — pihalta kuului Gunnarin huuto. Äiti kiiruhti ulos. Eirik meni kamariin sairaan luo. Hän näki hämärissä isän makaavan silmät auki — hänellä oli kuuma ja hän huohotti kiivaasti, mutta Eirik huomasi hänen olevan tajuissaan — hän vain ajatteli, oliko sairas kuullut mitään; hän katsoi häneen niin omituisesti —.

Olav oli maannut hereillä ja kuullut tuomion poikansa suusta. Silloin tällöin jokin näky häilähti hänen ohitseen — se oli kuumehouretta, mutta se ei ollut niin syvää, ettei hän olisi siitä itse tiennyt. Hän näki edessään pellon, jossa kasvoi ohdakkeita ja orjantappuroita, rikkaruoho katseli röyhkeästi aurinkoa keltaisin ja punaisin kukin, ja laiho oli niin tukahtunutta, että töin tuskin huomasi sinne mitään kylvetyn. Mutta pellolla asteli joku — hän luuli sitä väliin suojelusenkelikseen, mutta toisinaan se olikin Eirik — ystävä, joka ei kysynyt, oliko kuoleva tehnyt hänelle jotakin vääryyttä, vaan koetti poimia ohdakkeitten välistä niin paljon tähkäparkoja kuin mahdollista. Se ei olisi saanut olla sellaista, hänen elämänsä olisi pitänyt olla valkoisen ja leikattavaksi kypsän viljapellon näköinen. Mutta oli olemassa yksi, joka koetti etsiä kourallisen jyviä ja laskea ne vaakakuppiin —.

Kolbein tuli ovelle ilmoittaen innokkaasti, että sira Magnen papurikko hevonen näkyi jo sillalla. Eirik sytytti kynttilät, antoi toisen pojalle, ja he menivät ulos.

Rakennusten takana kohoava tunturi näytti nyt raskaammalta ja vankemmalta myöhäisen, keltaisen auringonvalon kirkastamana. Petäjät hohtivat ruosteenruskein rungoin, ja kaarna loisti vaaleana talven lumen jäljiltä, ja taivaan kirkas sini kaareutui kaiken yllä. Eirikistä tuntui, ettei hän ollut milloinkaan ennen nähnyt, miten äärettömän pohjaton avaruus oli, ja tätä pohjattomuutta vasten olivat tunturit vielä tunturimaisempia ja petäjät vielä vankempia petäjiä, kuin mitä hän oli milloinkaan nähnytkään. Se silmä, joka kaikkea valvoi, lepäsi jokaikisen hänen edessään tanssivan hyttysenkin päällä ja tunsi hänenkin ruumiinsa jokaisen suonen tykytyksen. Ja Hän tuli nyt leivän muodossa, suuren ladon takaa näkyvän harmaan hevosen selässä ratsastavan papin tuomana, antamaan Itsensä ravinnoksi omilleen —

Hevosta taluttava poika soitti pientä hopeakelloa; väki tuli ulos ja polvistui pihamaalle. Cecilialla oli pieni poikansa sylissään, Aslak oli toisten poikien kanssa vieressä. Kolbein ja Eirik polvistuivat oven edessä, käsissään palavat kynttilät, joita auringonpaisteessa tuskin huomasikaan. Eirik tiesi, että se tuli, joka häntä nyt poltti, pienenisi, painuisi tuhkaan, hulmahtaisi jälleen liekkiin, mutta että se ei milloinkaan sammuisi hänessä.

Olav Auduninpojan hautajaisissa Eirik ilmoitti oman ja vaimonsa päätöksen, ja juhannuksen aikaan hän ja Eldrid olivat jakaneet ja vaihtaneet omaisuutensa. Eirik saattoi Eldridin Gimsoyhyn ja sieltä hän meni suoraan kaupunkiin ja pukeutui jälleen minoriteettiluostarissa munkin kaapuun. Se tapahtui tällä kertaa kaikessa hiljaisuudessa eräänä ensimmäisten messujen aikaisena arki-aamuna. Hänen omaisistaan ei ollut muita kirkossa kuin Aslak Gunnarinpoika ja Cecilia. Tällä kertaa ei sisar näyttänyt vastustavan veljensä munkiksi rupeamista.

Aslak hoiti vaimoineen Hestvikenin tilaa sellaisella taidolla, että kaikki Olavin lapsenlapset tulivat varakkaiksi — Cecilia sai kolme poikaa ja kolme tytärtä toisen miehensä kanssa. Jørundin pojista Kolbein ja Audun onnistuivat hyvin; Torgils oli raju nuorukainen, mutta hän hukkui nuorena.

Eirik huomautti aina nuorille, näiden vieraillessa luostarissa, että heidän menestyksensä maailmassa johtuu äidinisän hurskaasta ja miehekkäästä elämästä, ja hän osasi löytää Sanasta monta tätä koskevaa kohtaa. Nuoret pitivät hänestä ja kunnioittivat häntä suuresti; he eivät olleet häntä tunteneetkaan muuna kuin paljasjalkamunkkina. Ja hän oli hurskas munkki, erinomainen sekä sielun että ruumiin sairauksien parantaja; vuosien kuluessa hän tuli kirjanoppineeksikin, ja suurimman osan luostarissa olostaan hän oli yrttitarhan hoitajana. — Mutta sisarenpojat kuulivat kotipuolelta Eirikin nuoruudessaan olleen rajun. Cecilia ei kertonut milloinkaan lapsilleen veljensä entisyydestä.

Olavin muisto ei ollut ihmisten parissa niin loistava kuin miksi veli Eirik sen tahtoi tehdä — nuoret tiesivät sen hyvin. Hän oli ollut rohkea soturi ja hyvä ja rehellinen talonpoika, mutta hän oli ollut itsepäinen, ja hänen kanssaan oli ollut vaikea tulla toimeen, ja iloisten miesten seurassa hän oli ollut ikävä toveri.

Suuri rutto tuli ja harvensi sukua, mutta jäljellekin jäi sentään ruton lakattua paljon. Se ei raivonnut maan eteläosissa niin kovin kuin pohjoisosissa. Oslon minoriteettiluostarista ei kuollut muuta kuin noin puolet, mutta Nidaroksen veljesluostariin jäi vain kaksi jäljelle. Silloin lähetettiin sinne Oslosta veli Eirik Olavinpoika kahden nuoren munkin kanssa. Eirik oli silloin kuusissakymmenissä, vahva ja terve, vaikkakin hän oli aina harjoittanut suurta ankaruutta itseään kohtaan. Mutta munkit joutuivat tunturilla kovaan rajuilmaanpa muutamana päivänä uuteen luostariinsa saapumisen jälkeen Eirik veti viimeisen henkäyksensä veljiensä sylissä.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK OLAVINLAPSET ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.