language: Finnish

KAHDEN MUURAHAISEN SEIKKAILUT

Kertonut

Nanny Hammarström

Suomennos

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Helios, 1908.

Meitä ympäröivä luonto on ehtymättömän rikas ilmiöistä, jotka ovat omansa kahlehtimaan huomiomme ja herättämään ihmettelyämme. Yleistajuiset teokset, jotka näitä ihmeitä esittävät kansan taajoille joukoille, alkavat yhä useammin nähdä päivän valon meidänkin maassamme. Vielä ei meillä kumminkaan ole ainoatakaan kirjaa, jonka erikoisena tarkotuksena olisi pienten lasten tutustuttaminen siihen monivaiheiseen elämään, joka hengittää ja kehittyy pikku-olioitten, hyönteisten ja kasvien, maailmassa ja jonka he tapaavat metsissä ja niityillä, siihen elämään, joka oikein kuvattuna ehdottomasti vaikuttaa mitä vilkkaimmin lapsen mieleen.

»Kahden muurahaisen seikkailut» nimisen teoksen kirjottuja on yllämainitun tehtävän suorittanut aivan mestarillisesti. Tuntien hyvästi elämän luonnon salaisissa työpajoissa hän on kuvannut sen tavalla, jonka täytyy kahlehtia lasten koko sielun, hän kun vetoo samalla heidän mielikuvitukseensa ja tiedonhaluunsa. Erinomaisen onnellista oli että hän tässä käyttää sitä kieltä, jota pienokaiset parhaiten ymmärtävät, sadun, ja että hän on antanut noille pienille muurahaisille sananvuoron. Aivan niin olisikin kirja luonnosta lapsia varten kirjotettava. He saavat tässä, tuntematta mitään opetuksen liikamakua, tietoa useista huvittavista kohdista sekä hyönteisten että kasvien elämässä. Ja sadun sävy on ihmeellisesti säilytetty koko teoksessa, jonka, tekijä oikeastaan oli tarkottanut — vaan kahta pientä sisarenlastaan varten.

Yllä olevalla on minulla ollut huvi koettaa tutustuttaa yleisöä tähän kirjaseen, mutta suositus on tarpeeton jokaiselle, joka sitä lukee. Älköön unohdettako antaa se lapsille! Pian he kertovat toisilleen, minkä »hauskan kirjan» he ovat saaneet. Ja unohtavat sanoa kuinka opettavainen se on ollut. Siinäpä sen suuri ansio onkin. Lapset ovat itse tietämättään ammentaneet melkoista tietoa, joka tekee että he vastaisuudessa katsovat luontoa aivan uusilla silmillä.

O.M. Reuter.

Rufa kertoo.

Olen kerran asunut pienen pienessä munassa. Mutta nyt olen muurahainen, vanha ruskea muurahainen.

Kesällä kiipesin Gunnin jalalle, mutta Biggi nosti minut siitä ja asetti minut kauniisti hiekalle. Senvuoksi tunnen teidät ja tahdon kertoa teille vähäsen muurahaismaasta.

Niin, kerranpa olin pikkusessa munassa. Ehkä Biggi ja Gunni myös ovat pikkusissa munissa olleet, en tiedä. Mutta minäpä olin äitini ja ystävieni talossa pienessä munassa, hauskassa kolossa maan sisässä ja hoitajattareni nuoleksi minua koko päivän. Siitä minä pidin, minä turposin ja kasvoin ja tahdoin niin mielelläni päästä ulos. Ja vihdoin kuoreni halkesi ja pääsin esille. Mutta tiedättekös minkä näkönen olin?

Ei minulla ollut jalkoja eikä silmiä, olin Valkonen ja pehmeä ja koko näöltäni kuin mato. Ja joku tuli luokseni ja antoi minulle makeata, hyvää maitoa juodakseni. Senjälkeen olen nähnyt useita sellaisia pieniä muurahaislapsia, olen ruokkinut heitä ja laulanut heille ja minusta he ovat hyvin hauskoja. Mutta itselläni ei ole minulla lapsia.

Siinä maatessani ja juodessani makeata maitoani tapahtui taas jotain ihmeellistä. Pitkä lanka alkoi kasvaa ja kasvaa suustani ja minä sotkeuduin siihen. Ja kuinka siinä pyörin ja vyörin, kiemuroin ja ponnistelin, niin se vain kasvoi ja kasvoi ja olinpa lopuksi kuin lankakerä. Sain niin lämmintä ja tuli kuuma ja rupesin hikoilemaan, niin että oikein tippui, mutta silloinpa vasta hullusti kävi, langat hyytyivät kiinni toisiinsa ja niin olin kuin vankilassa, sidottuna ja kapaloituna. Kun en enää jaksanut ponnistella, nukuin sikeään uneen. Siinä sitte makasin ja nukuin ja nukuin.

Ja voitteko ajatella, tuolla tavoin kaikki muurahaislapset sotkeutuvat lankoihin ja me sanomme kerää koteloksi. Ja kotelot ovat ikäänkuin pieniä Valkosia pusseja tai tynnyreitä. Ehkä Biggi ja Gunni ovat nähneet niitä muurahaiskeossa?

Mutta eräänä kauniina päivänä heräsin unesta ja olinpa nukkuessani tullut niin vahvaksi, että potkin rikki kaikki lankani ja nauhani ja ryömin ulos kotelosta. Nyt jäljestäpäin tiedän kumminkin, että hoitajattareni auttoi minut ulos.

Ulos päästyä olin alussa hyvin peloissani. Oli niin valoista ja kummallista ympärilläni. Näettekö, olinpahan saanut silmät, mutta sitä en vielä älynnyt. Ja kun minun piti vähäsen kiertää pyöreätä, lihavaa ruumistani, niin eipä se enää ollutkaan pyöreä ja lihava. Pitkät langat riippuivat sivuissani ja vyötäisiltä olin niin hoikka, niin hoikka. Enkä ollut Valkonen, enkä ollut pehmeä. Edessä minulla oli kaksi lankaa ja niissä kutkutti niin ihmeellisesti, kun ne johonkin kajosivat. Tiedättekö, olin niin peloissani, että vaan makasin hiljaa ja mietin. Mitä tässä mailmassa, mitä tässä mailmassa minun nyt pitää tehdä, ja kuinka käy kaikkien lankojeni? Vähän ajan kuluttua tunsin kuinka rupesi kasvamaan kuori vatsalleni ja rinnalleni ja pääni ympäri ja pikkuisia ahtaita kuoria lankojeni ympäri. Ja yhä kovemmaksi ja ruskeammaksi muutuin, eikä kukaan tullut minua nuoleksimaan kuten ennen.

— Mitä minun pitää tehdä, mitä minun pitää tehdä, ajattelin yhä peloissani.

Tuli sitte muuan laiha ja ruskea ja lankainen luokseni ja alkoi etulangoillaan tunnustella päätäni ja nytpä tunsin vanhan hoitajattareni, jota en koskaan ollut nähnyt.

— Katsoppas, nyt sinä olet aivan niinkuin minä, hän sanoi.

Ja nytpä näin että niinhän minä olinkin.

— Juokse nyt, juokse nyt vähäsen langoillasi, ne ovat jalkasi, hän sanoi ja nauroi — ei sinun pidä niitä pelätä. Tee näin, hän sanoi, ja heilutteli lankojaan.

Koetin silloin minä myös liikuttaa etulankoja ja tulin niin iloseksi, kun osasinkin sitä tehdä. Asetin ne sitte lattiaa vastaan ja yritin niillä kävellä, mutta silloinpa horjahdin ja kaaduin kumoon.

Mutta nytkös se laiha alkoi nauraa niin että langat tärisivät.

— Sinä olet vähän tuhma, sinä pikku, vähän tuhma, hän sanoi. — Sinullahan on kuusi jalkaa, ajattele, kuusi jalkaa, kävele niillä ja anna etulankojen olla. Niillä sinun pitää jutella ja tuntea ja haistella, sinä pieni muurahaisraukka. Vai eikö sinusta ole hyvä kun on kuori vatsaa ja rintaa peittämässä? Miltä luulet että tuntuisi saada tuollaisia sysäyksiä pehmeään ruumiiseen?

— Etkö tahdo minua auttaa, kysyin. — Pelkään etten ollenkaan tiedä kuinka minun on tehtävä ja kuinka minun pitää käyttää kaikkia jalkojani ja lankojani?

— Kyllä, sanoi se laiha — mutta näetkös, kyllä sinun kumminkin täytyy enimmäkseen itse auttaa itseäsi ja lisäksi muitakin, kun joudut vanhemmaksi. Mutta mielelläni tahdon neuvoa sinulle kaikki mitä tiedän ja taidan.

Ja niin tuo laiha kävi rakkaaksi ystäväkseni. Olimme usein yhdessä ja hän on opettanut minulle enimmän kaikesta siitä, minkä tiedän.

Mutta Biggi ja Gunni, ettepä voi mielessänne kuvitella, kuinka hauskaa minulla oli kun aloin juosta kuudella oivalla jalallani. Ottaisin niin mielelläni teidät mukaani ja näyttäisin teille talomme, mutta tehän olette niin hirveän isot. Meidän talossamme on sata huonetta ja enemmänkin ja portaita ja käytäviä ja koloja ja piilopaikkoja. Siellä on lämpösiä huoneita, silloin kun on kylmä, ja viileitä huoneita, silloin kun on lämmin. Siellä on valosia torneja ja pimeitä kellareita. Ettepä voi tietää miten hauskaa siellä on.

Juoksentelin kaikkialla, ylös ja alas käytävissä, huoneisiin sisään ja niistä ulos; kaikki tahdoin nähdä ja kaikki tahdoin oppia niin että tuntisin uudellen. Toisinaan tulin sellaisella vauhdilla syösten että töytäsin talon muihin muurahaisiin. He juoksivat kaikkialla ja tekivät työtä kaikkialla. Kun satuin heihin vastakkain, niin he suuttuivat.

— Miten sinä juokset, muurahaisparka, he sanoivat. — Eikö sinulla ole silmiä? Onhan sinulla kaksi isoa, komeata silmää, yksi kummallakin puolella päätä, ja kolme pientä helmisilmää keskellä otsaasi. Vai eikö sinulla ole suurihmoja?

Ja sitte he pysähtyivät ja nuuskivat minua.

— Sinulla on hyvän ystävän haju, he sanoivat, mutta olet liian hätikkö.
Katso eteesi ettei sinun käy hullusti!

Minäkin nuuskin heitä ja kaikilla heillä oli sama hyvä haju kuin sillä laihalla ja minulla itselläni, ja kaikki he olivat meidän näkösemme.

Eräänä päivänä tuli luokseni se laiha, täti Formica, niinkuin olin ruvennut häntä nimittämään, ja oli hyvin vakavan näkönen.

— Rakas täti Formica, sanoin — sinun tulee näyttää iloselta, siitä minä pidän.

— Vai niin. Mutta tiedätkös sinä, mistä minä en lainkaan pidä?

— Mistä niin, kysyin minä.

— Siitäpä minä en lainkaan pidä kun kuulen kaikkien muurahaisten sanovan: — Rufa on tyhjäntoimittaja, Rufa on laiska ja tyhmä, Rufa juoksee vaan toisten tielle eikä tee mitään hyötyä. Ja senvuoksi, Rufa, saat nyt alkaa oppia työtä tekemään. Tuleppas nyt mukaan!

Ja nyt täti Formica vei minut — sillä minähän se olin Rufa — mukaansa pieneen, pieneen huoneeseen, jossa oli pikkusia, Valkosia munia.

— Nyt sinun pitää nuoleksia näitä ja hyvästi hoidella, hän sanoi. Ja hän rupesi näyttämään minulle miten minun olisi tehtävä. Ensin se oli minusta ikävää, mutta sitte huomasin, että munat alkoivat pöhöttyä ja suurentua, ja sitte tulin hiukan uteliaaksi ja ajattelin: — Mitähän tästä nyt tulee? Ja tiedättekö kuinka kävi? Niinpä kävi, että vihdoin kuori halkesi ja ulos pääsi pehmeä ja Valkonen ja soma poikanen, joka kävi minulle sääliksi, se kun ei osannut juosta eikä nähdä, eikä puhua, kuten minä.

— Täti Formica, täti Formica, huusin minä — mitä minun pitää tehdä — mitä ihmeessä minun pitää tällä tehdä?

— No rauhotu, Rufa kulta, rauhotu, oletpas aina niin kiivas. Ei se ole lainkaan mitään vaarallista. Juuri noin pitääkin käydä.

Ja täti Formica tuli pienokaiseni luo ja nuoleksi sitä ja ojensi sille kielellään jotakin, ja tuo pieni Valkonen imi heti ahneesti kaiken minkä sai.

— Tätä sinun myös pitää oppia, täti Formica sanoi. — Nuoleksi nyt polkastasi ja pidä sitä siistinä ja hienona ja ruoki se pyöreäksi ja lihavaksi. Jos hoidat sitä hyvin, niin eräänä päivänä näytän sinulle jotakin hauskaa.

— Mutta rakas täti Formica, sanoin — ei minulla ole mitään kielelläni, jota tuo pieni Valkonen haluaa.

— Eikö sinulla ole? No, tuleppas mukaani. Ja niin me juoksimme useita käytäviä ja monessa huoneessa, kunnes tulimme erääseen huoneeseen, jossa oli köysiä pingotettu huoneen toisesta päästä toiseen.

— Joudu nyt tänne juurien luo, täti Formica sanoi — ja katso kuinka minä teen.

Hän meni sinne, jossa oli mitä minä köysiksi luulin. Niissä oli koko joukko pieniä, vihreitä palloja, joita täti Formica alkoi kosketella suurihmoillaan.

— Mitä tämä on, kysyin minä.

— Nehän ovat meidän lehmämme, rakas Rufa. Niiltä saamme hunajamaitoa.
Tule tänne ja maista.

— Mutta mitä sinä nyt sitten teet, täti Formica?

— Minä lypsän niitä. Tule tänne vaan.

Kun tulin paikalle, näin tuon pienen vihreän lehmän selässä pisaran kiiltävän ja kun pistin kieleni siihen, niin maistui se niin makealle ja hyvälle, että tahdoin vaan saada enemmän.

— Odota, niin kyllä saat, täti Formica sanoi ja alkoi silitellä ja taputella toista pientä lehmää siinä vieressä. Sillä oli selässä pari mukavaa tappia! Vähän hetken perästä herui hunajapisara esille, jonka sukkelasti imin.

— Kuinka hyvää se on ja kuinka kiltti sinä olet, täti Formica, sanoin ja heiluttelin suurihmoillani hänelle.

— Hyvä on, hyvä on, hän sanoi ja heilutteli vastaan.— Mutta nyt sinun pitää lypsää ja pistää kupuusi ja viedä pienokaisille, jotka eivät itse voi tulla tänne.

— Kupuuni, sanoin — kupu, mikä se on ja missä se on?

Silloin täti Formica nauroi ja sanoi:

— Unohdan aina että tiedät vielä niin vähäsen. Kas niin käy, kun vaan juoksee ja leikkii. Kupuhan on oma ruokakorisi ja maitopullo, joka sinulla on omassa kuoressasi. Kielellä sinun tulee imeä hunajamaitoa, säilyttää se kuvussasi ja viedä niille pienille valkosille. Siellä otat sen ulos kielelläsi ja annat niille syötäväksi.

Tiedän kyllä nyttemmin, että sinulla Biggi ja sinulla Gunni ei ole niin mukavia kupuja, vaan teidän täytyy kantaa ruokanne pulloissa ja koreissa.

Mutta täti Formica ja minä täytimme kupumme hunajamaidolla ja veimme sen poikasille. Heitä syöttäessämme täti Formica sanoi:

— Nyt sinun vielä tulee toimittaa muuan asia, ennenkuin saat käydä omia teitäsi. Ota nyt joka poikanen kauniisti syliisi ja vie se johonkin tornihuoneeseen. Huomaan auringon paistavan lämpimästi ja sulosesti, ja siitä poikaset pitävät.

Niin kannoimme heidät sitte, toisen toisensa jälkeen sinne ylös, ja sielläpä olikin hyvin hauskaa. En minä tietänyt, mitä täti Formica auringolla tarkotti, mutta en ilennyt alinomaa kysellä, vaan tuumin että koetan itse ottaa siitä selkoa. En nähnyt tornihuoneessa mitään, joka olisi voinut olla aurinko, mutta valosaa ja hupaista siellä oli.

— Nyt meidän pitää siistiä itsemme, sanoi täti Formica — ja sitte saat lähteä seikkailuille, kuten vaan haluat.

Samassa hän asettui yhdelle jalkaparille ja alkoi siistiä itseään niillä muilla neljällä — ensin jalat, sitte vatsan ja sitte rinnan. Sitte hän asettui kahdelle jalkaparille, taivutti pään ja harjasi sitä kaikin voimin. Hän väänteli ja kierteli itseään tuhansin tavoin ja kampasi ja silitti ja hieroi ja hankasi, kunnes oli niin hieno ja kiiltävä, että loisti ja kiilsi.

— Tee nyt samaten, hän sanoi.

Mutta luuletteko että minä osasin? Ei, kerta toisensa jälkeen kaaduin kumoon, enkä minä voinut lainkaan vääntää itseäni niin mukavasti ja somasti kuin täti Formica.

— Alussa on kaikki vaikeaa, mutta aika kyllä opettaa, hän sanoi ja nauroi.

* * * * *

Nyt monet päivät kuluivat samaan tapaan. Hoitelin lapsia ja autoin täti Formicaa. Lapset muuttuivat koteloiksi ja koteloista tuli muurahaisia, jotka olivat saman näkösiä kuin täti Formica ja minä. Toisinaan tuumiskelin, mitä tuo hauska olisi, jota täti Formica oli minulle luvannut, ja ajattelin aurinkoa, josta hän oli puhunut, mutta tiesin, että kun täti Formica oli minulle jotakin luvannut, niin sen myös sain mankumatta ja senvuoksi odotin. Vihdoin tuli päivä, jolloin hän sanoi:

— Nyt, Rufa, aurinko paistaa kauniisti. Nyt lähdemme yhdessä retkelle. Juokse nyt edeltäkäsin lehmien luo ja lypsä varalta kupusi täyteen, jos ehkä tulisimme olemaan kauankin poissa. Siisti sitten itsesi jalkakammoillasi, niin lähdemme.

Ja niin me lähdimme. Mutta ei alas kellarikerrokseen eikä maareikiin tai käytäviin, vaan ensin ylös erääseen tornihuoneeseen ja siitä talon katolle. Siellä oli niin valosaa, että minun täytyi vaan kumartua ja taivuttaa päätäni, ettei niin pistäisi viiteen silmääni.

— Voitko nyt jo nähdä, täti Formica kysyi — niin seuraa minua! Kuljimme sitten alas katolta, pois talosta ja metsään. Täti Formica käveli edellä ja minä seurasi häntä. Ensin olin niin hämmästynyt kaikesta, että olin aivan hiljaa. Lopuksi minun kumminkin täytyi kysyä erästä asiaa, jota kauvan olin miettinyt.

— Missä aurinko on, täti Formica?

— Aurinko? Se on tuolla puitten latvojen välissä. Näetkös se tekee tänne meihin pitkiä siltoja, ja niitä myöten lentää lämpöä ja valoa tänne alas.

— Mutta missä aurinko on yöllä?

— Se kiipee kai maan sisään nukkumaan, luulen minä, sanoi täti Formica — mutta en minä tuota varmaan tiedä, tiedätkös Rufa. Mutta kaikilla vanhoilla muurahaisilla on tapana sanoa, että se on meidän aurinkomme ja että se on meille, kun se paistaa.

— No, kenen ovat puut sitte, kysyin minä.

— Ne kuuluvat kanssa olevan meidän. Ne ovat kasvaneet tässä, ettei aurinko liiaksi kuumentaisi meitä, niin minulle on opetettu, täti Formica sanoi. — Toisinaan aurinko vetää eteensä vaipan. Silloin se ei näy lainkaan ja vaipan takana aurinko itkee, niin että alkaa tippua puihin ja maalle ja joka paikkaan. Silloinpa myös on hyvä, että meillä on puita, sillä ne pitävät oksansa talomme yli, niin etteivät kyyneleet valu huoneisiimme.

— Mutta minkä vuoksi aurinko itkee?

— Sitä en tiedä. Ehkä joku on ollut paha ja tuhma.

— Voimmeko mekin olla pahoja?

— Niin, tiedätkö Rufa, en oikein tiedä miten lie. Mutta kyllä kumminkin luulen, että aurinko meistä pitää. Nyt käykäämme edelleen. Ja sitte kävelimme. Mutta en voinut olla ajattelematta aurinkoa, meidän aurinkoamme, joka nauroi, niin että tuli lämmin, ja itki, kun joku oli paha, niin että kyyneleet virtasivat kaikkialle.

— Täti Formica, sanoin minä.

— Niin, Rufa, vastasi hän.

— Kuule sinä, minä en tahdo, että aurinko itk—

Mutta samassa tarttui täti Formica minuun ja nykäsi minut tiepuoleen.

— Tule pois, Rufa, väisty — tule tänne, tule tänne — tuossa on leijona, muurahaisleijona, joka viskasi hiekkaa päällesi saadakseen sinut kiinni.

Ja me riensimme vikkelästi pois.

— Rakas Rufa, sanoi täti Formica, kun me rauhassa ja levossa istuimme suuren kallion suojassa — kallio oli melkein yhtä iso kuin Gunnin käsi — nyt olisi voinut sinun käydä aivan hullusti. Olen aivan unohtanut varottaa sinua muurahaisleijonasta. Kuinka voinkaan olla niin ajattelematon!

Ja täti Formican suurihmat vapisivat ja tutisivat ja silittivät minua. Niin hän oli pelästynyt siitä, että olisin voinut joutua leijonakuoppaan.

— Täti Formica hyvä, sinä olet herttaisin muurahainen, jonka tunnen, sanoin minä ja heilutin suurihmojani.

— Hyvä on, hyvä on, rakas Rufa, hän sanoi — mutta nyt sinun täytyy kuunnella tarkasti ja oppia tuntemaan vaarallisen vihollisemme, muurahaisleijonan. Tiedätkö, se hiipii meidän teillemme, ja sinne se kaivaa kuopan hiekkaan ja itse se piiloutuu kuopan pohjaan, niin ettei sitä ollenkaan voi nähdä. Siinä se vaanii muurahaisia, jotka kulkevat ohi ja putoovat kuoppaan — juuri niinkuin oli tapahtumaisillaan sinulle, Rufa.

— Kuinka olisi käynyt, jos olisin pudonnut kuoppaan, kysyin.

— Voi, tiedätkö Rufa, silloin leijona olisi puristanut sinua kahdella pitkällä, terävällä sapelillaan, jotka sillä on hampaina, ja niin en olisi koskaan enää saanut nähdä sinua.

— Onpa ilkeä ja häijy tuo muurahaisleijona, sanoin minä.

— Niin, se on varmaan totta, täti Formica sanoi. Se on hirveän häijy eläin.

— Ehkä se on senvuoksi, kun aurinko itkee, sanoin.

— Niin ehkä, mutta sitä en tiedä, vastasi täti Formica. — Mutta nyt sinun pitää tulla katsomaan leijonakuoppaa, että toisella kertaa voisit olla varuillasi.

Ja täti Formica ja minä kiipesimme ylös kalliolle, nähdäksemme siitä kuopan.

— Lähelle ei saa mennä, täti Formica sanoi — sillä silloin leijona viskaa hiekkaa päällemme, niin että putoomme kuoppaan. Tuskin hän oli tämän sanonut, kun näin kokonaisen hiekkapilven lentävän kuopasta ja sattuvan muurahaisparkaan, joka kulki siitä ohi. Se sai koko hiekan päälleen ja vyöri alas.

— Tule ja auta, tule ja auta, huusin ja riensin alas niin sukkelasti kuin kuusi jalkaani saattoi liikkua.

Mutta ennenkuin olin pitkälle ennättänyt, oli täti Formica päälläni, heitti minut kumoon ja asettui päälleni. Näin vaan hampaansa, jotka olivat valmiit minua puremaan.

Täti Formica, huusin minä enkä uskaltanut liikuttaa itseäni — mitä ajattelet?

— Ajattelen ettei saa omin tahdoin mennä ja heittäytyä leijonan kitaan, sanoi täti Formica ja oli vakavan näkönen.

— Mutta se toinen muurahainen — se, joka putosi?

— Sitä ei kukaan enää voi auttaa, täti Formica sanoi ja näytti taas lempeältä ja ystävälliseltä. — Mutta nouse nyt, Rufa, sinä pieni raukka! Ehkä on parasta että palaamme kotiin taas tältä ensimäiseltä retkeltämme.

Niin me teimme. Mutta kauvan minulla oli paljo ajattelemista — aurinko, joka nauroi ja itki, muurahaisleijona ja tuo pieni muurahainen, jota ei kukaan voinut auttaa.

* * * * *

Muurahaiskeossa oli niin kiire, niin kiire. Kaikki muurahaiset tekivät työtä päivät ja yöt. Täti Formicalla ei ollut melkein lainkaan aikaa jutella kanssani, ja kun hän jotakin sanoi, niin se vaan kuului näin:

— Nuoleksi munia ja lypsä lehmiä, Rufa! Vedä hirsiä, Rufa! Meidän täytyy saada useampia huoneita. Katso ja opi rakentamaan käytäviä ja tekemään seiniä ja kattoja. Meille on tarpeen useampia huoneita, useita käytäviä ja isompi keko. Tässä tulee tapahtumaan jotakin. Jotakin ihmeellistä on tulossa.

Silloin kävin uteliaaksi, juoksin hänen jälkeensä ja huusin:

— Kerro, kerro, täti Formica.

— En jouda, en jouda, sittepä saat nähdä, hän sanoi, ja siihen minun täytyi tyytyä.

Ja niin kummallista, oli että vaikka en ollenkaan tiennyt, minkävuoksi oli niin kiireellistä, niin tein työtä niin paljo kuin jaksoin ja voin. Hinasin kekoon suuria hirsiä, jotka olivat pudonneet maahan kuusista ja annoin ne taitaville rakentajamuurahaisille, jotka sitte sovittivat ne uusien huoneitten seiniksi ja permannoiksi ja katoiksi. Kerran rupesin itse rakentelemaan pientä huonetta, mutta seinät tulivat aivan vinoiksi.

Ja niin saapui sitte muuan vanha, viisas muurahainen ja repi alas kaikki tyyni ja laittoi uudelleen. Silloin minusta oli parempi puuhata sellaista, jota osasin. Toisinaan juoksin ulos metsään ja kiipesin vihreille pylväille ja nauhoille, jotka nousivat pystyyn maasta, ja niillä löysin villejä lehmiä, jotka siellä olivat laitumella. Niitä minä houkuttelin ja pyydystin ja vein ne kotiin, meidän lehmänavettaamme. Toisinaan minun täytyi lypsää hunajamaitoa ja viedä sitä niille vanhoille työntekijöille, jotka olivat niin kiihkeät, etteivät malttaneet mennä syömään.

Mutta kiireimmässä työssämme sattui julma tapaturma. Olin parhaillaan täti Formican kanssa ruokkimassa pieniä lihavia, hauskoja lapsia, kun kuulimme jyskettä ja ryskettä ja näimme seinien alkavan vavahtaa ja luhistua maahan. Hirret, kivet, tikut ja korret, kaikki luisuivat sikin sokin. Muurahaiset ja kotelot ja lapset vyöryivät sekasin, ja minä luulin, että koko maailma hukkuisi.

— Täti Formica — täti Formica, kuiskasin säikähdyksissäni, sillä muuta en voinut.

— No niin, Rufa, vastasi hän — tässä ei kelpaa olla peloissaan ja itkeä ja valittaa. Riennä vaan, niin että ennätämme auttaa niin monta kuin suinkin.

Samalla täti Formica syöksyi pahimpaan sekamelskaan ja alkoi auttaa esille muurahaisia, jotka olivat puserruksissa eivätkä päässeet irti. En minäkään tahtonut olla huonompi ja juoksin perästä. Pahin vaara olikin jo ohi; vain joku hirsi siellä täällä vyörähti alas eikä se ollut niin pelottavaa. Muutamia sysäyksiä ja kolahduksia voi kyllä kestää, kun on päällään sellainen panssari-kuori, kuin meillä on. Pian olimme useita satoja muurahaisia, jotka työskentelivät tapaturmapaikalla. Haavottuneita muurahaisparkoja kannoimme seljässämme vahingottumattomiin huoneisiin, ja siellä rupesivat heti toiset muurahaiset heitä hoitamaan ja nuoleksimaan heidän haavojaan. — Se on meidän lääkkeemme, tiedättekö sen, Biggi ja Gunni. — Koteloita ja toukkia hinasimme myös alas, mutta ne me kannoimme suissamme vahvoilla hampaillamme. Meistä se on niin mukava keino. — Ehkä teillä, Biggi ja Gunni myös on tapana kantaa pieniä ihmistoukkia hampaitten välissä?

Hirsiä aloimme myös heti kuljettaa pois, ja eräät muurahaiset rakensivat jo uusia huoneita ja uusia pylväskäytäviä. Mutta monen, monen päivän työ oli mennyt hukkaan, ja monet muurahaisparat olivat sairaina, monet olivat kadottaneet jalkansa ja suurihmansa, ja monet lapset ja kotelot olivat tykkänään hävinneet. Olin niin alakulonen tästä kaikesta enkä ymmärtänyt, miten niin hirveätä oli voinut tapahtua. Kun senvuoksi täti Formicalla eräänä päivänä oli aikaa, kysyin häneltä.

— Niin, hän sanoi, minäpä en myöskään tiedä, tiedätkö Rufa, kuinka sellaista voi tapahtua, mutta näin luulen, että on. Maailmassa on hirmusen iso jättiläis-olento, jonka nimi on ihminen. Ei voi oikein tietää, minkä näkönen se on, mutta luulen, että jos joku muurahainen seisoisi ja kävelisi takajaloillaan ja sitä paitsi olisi yhtä suuri kuin monet sadat muurahaiset yhteensä, niin hän näyttäisi ihmiseltä. Ihmisillä ei ole ollenkaan suurihmoja ja silloinpa ne luultavasti eivät myös saata puhua keskenään, eivät ainakaan yhtä hyvin kuin me. Paitsi kahta takajalkaansa niillä on kaksi etujalkaa, jotka eivät ulotu maahan asti. Niillä me uskomme niiden puhuvan vähäsen ja niillä ne tekevät meille hyvin paljo pahaa. Eräillä niistä ei ole takajalkoja juuri ollenkaan, vain etujalat ja hyvin pitkä, paksu ruumis. Ihmeellistä on että ne lainkaan voivat kävellä.

— Mutta mitä ihmisillä on tekemistä meidän onnettomuutemme kanssa, kysäsin minä.

— Kyllä, tiedätkö Rufa, muutamat niistä ovat häijymmät kuin muurahaisleijona. Ja nytpä luulemme, että eräs niistä, jolla oli pitkä, paksu hirsi etujaloissaan, sekotti sillä muurahaiskekoamme ja aikaansai koko onnettomuuden.

— Syövätkö ne meitä niinkuin muurahaisleijona tekee, minä kysyin.

— Eivät, eivät ne sitä tee, sitä ei kukaan ole voinut sanoa, mutta näetkös, se on juuri häpeällisintä. Muurahaisleijona on nälkänen, niinkuin sinulla ja minulla on tapana olla, ja jollei se saa ruokaa, niin se kuolee, ja sen vuoksi se pyydystää meitä. En minä rakasta muurahaisleijonaa, mutta kyllä se on parempi kuin ihminen. Hän on kaikista tuhmin ja ilkein.

— Niin, sitä mieltä minäkin olen, sanoin minä — ja kun vaan voin, niin puren häntä ja ruiskutan häneen muurahaishappoa, niin että rupeaa oikein kirvelemään. Täti Formica, ajatellessani kaikkia sairaita muurahaisraukkojamme ja kadonneita lapsiamme, niin tahdon vaan purra ja purra kaikkia häijyjä ihmisiä.

— Niin, tiedätkö Rufa, jos voisi uskoa ihmisten jotakin oppivan sillä tavoin, niin mielelläni auttaisin sinua, täti Formica sanoi. Ja hän näytti alakuloselta ja surulliselta puhuessaan.

— Mutta kuule, täti Formica, nytpä tiedänkin minkä vuoksi aurinko itkee. Ei se ole muurahaisleijonan tähden — se ehkei ole pahempi kuin monet muut. Ei, se on ilkeän ihmisen tähden. Niin minä uskon, niin.

Mutta täti Formica ei vastannut mitään, vaan meni työhönsä, ja niin tein minäkin.

* * * * *

Muutamia päiviä myöhemmin täti Formica tuli luokseni.

— Joudu nyt pian, Rufa, ja auta päästämään nuorimmat lapset koteloistaan. Nyt sinä saat nähdä sen ihmeellisen, jonka sanoin tapahtuvaksi. Mutta tämä on vaan alkua.

Hän juoksi edellä ja minä perästä, sukkelana ja uteliaana. Nuorimpain koteloin luona, jotka olivat suurimmat mitä olin nähnyt, seisoivat hoitajattaret, sellaiset kuin täti Formica ja minä, pitkissä riveissä ja me alotimme heti purra reikiä kotelopusseihin, jotta lapset pääsisivät ulos. Olin jo monta kertaa ennen tehnyt tätä enkä voinut ymmärtää, minkä vuoksi täti Formica sanoi että tässä olisi jotain ihmeellistä. Mutta tiedättekö, Biggi ja Gunni, kuinka hämmästyin, kun poikaseni ryömi ulos kuorestaan. Huusin aivan kuin ensikerralla nähdessäni muurahaislapsen:

— Täti Formica, täti Formica, mitä minun pitää tehdä, mitä maailmassa minun pitää tehdä tällä näin? Se on väärin, se on väärin — ei tämä kuulu tänne.

Täti Formica nauroi, niin että oli kaatua kumoon koteloineen kaikkineen.

— Olet niin kiivas ja soma, Rufa, hän sanoi. — Kuinka sinun lapsesi laita on? Minun on aivan kuin olla pitää, ja samalla hän auttoi esille lapsensa kuoresta. Hän kyllä hyvin tiesi minkä vuoksi olin niin hämmästyksissäni, mutta hän halusi tehdä minulle pientä pilaa.

— Mutta, täti Formica, sanoin minä — tule tänne, ja katso, etkö näe jotakin kummallista minun lapsessani.

— En, sanoi täti Formica — onhan sillä kuusi jalkaa ja kaksi isoa silmää ja kolme pientä.

— Mutta katsoppas nyt oikein, pyysin minä.

— Kyllä näen, kyllä näen. Kaksi suurihmaa sillä on ja pää ja hampaat ja rinta ja takaruumis.

— Mutta etkö sinä näe, sanoin aivan epätoivoisena — etkö näe noita riepuja, jotka riippuvat rinnalla?

Mutta silloin ei ainoastaan täti Formica nauranut, vaan kaikki muutkin hoitajattaret, niin että jouduin oikein hämilleni, sillä ei minusta ollut hauskaa, että kaikki minulle nauroivat.

— Ei se ole vaarallista, Rufa, ei se ole vaarallista, vaikka sinua vähän nauramme, sanoi täti Formica ja taputteli minua suurihmoillaan.

— Kyllä me sinusta pidämme, Rufa, sanoi joku hoitajattarista.

— Vaikkapa olet niin soma ja innokas, toinen sanoi ja nyökäytti päätään.

Minä nyökkäsin takaisin ja heiluttelin suurihmojani, etteivät uskoisi minun olevan pahoillani. Mutta sitte kuiskasin täti Formicalle:

— Minkä vuoksi minun poikasellani on tuollaiset rievut?

— Katsoppas minun lastani, täti Formica sanoi.

Ja kun minä katsoin siihen, niin sillä oli ihan samallaiset rievut.

— Katso muittenkin poikasia, täti Formica sanoi.

Ja kaikilla niillä oli rievut.

— Mitä tämä on, mitä ihmeessä tämä on, täti Formica? Kenen poikasia olemme erehdyksestä saaneet?

— Odota vähän, niin saat nähdä. Nuoleksi nyt polkastasi, kyllä se on oikea poikanen. Ja varo hyvin noita riepuja, niin saat nähdä mitä niistä tulee.

Ja kun siinä sitte seisoin ja pesin ja puhdistin poikasta, näin kuinka rievut vähitellen laajenivat mitä hienoimmaksi, ohuimmaksi kalvoksi, jota muutamat vahvat rimat pitivät levitettyinä. Rinnan kummallakin puolella oli isompi ja pienempi kalvo, ja minusta ne näyttivät niinkuin ne olisivat kudotut auringon kyynelistä. Mutta sitä ne eivät kai voineet olla, sillä minä olen monta kertaa koettanut pyytää kyyneleitä, joita olin tavannut metsässä vihreissä taloissa, mutta ne juoksivat aina pois tieltäni. Toisinaan olin imenyt ne kupuuni. Niin, mutta kuvustahan olin sitte antanut ruokaa näille lapsille — minä ja ne muut hoitajattaret, jotka kai myös olivat kyyneleitä juoneet. Ehkä oli kumminkin niin että ne olivat auringosta saapuneet.

— Eivätkö ne ole kauniita, sanoi täti Formica, joka huomaamattani oli ehtinyt luokseni. — Ne ovat siipiä. Heillä on siivet ja kerran he saavat lentää ulos korkealle ilmaan — korkeammalle kuin puut.

Lentävätkö he aurinkoon?

— Enpä tiedä, enpä tiedä, minulla ei ole koskaan ollut siipiä, sanoi täti Formica ja taivutti päänsä niin syvästi lattiaa vastaan, etten voinut häntä nähdä. Mutta huomasin että suurihmat värähtelivät. Silloin tunsin sisässäni niin kummallisen tuskan. Eihän minullakaan ollut siipiä, en voisi koskaan lentää — en ollut minä auringon lapsia enkä voisi myös koskaan siksi tulla. Mitä olen siis? Rufa, työmuurahainen, tuo innokas ja soma, ne toiset sanoivat. — Ja minun täytyi juosta pois, sukkelaan, ennenkuin kukaan sai nähdä minua, ei edes täti Formica.

Mutta hetken kuluttua tuli täti Formica ja etsi minua. Hän ei puhunut mitään siitä että olin juossut työstä, vaan taputteli minua suurihmoillaan ja oli niin kiltti ja ystävällinen, että tulin uudestaan iloseksi ja minun täytyi sanoa:

— Tiedätkö, en ole koskaan tuuminut minkä vuoksi aurinko nauraa, vaan aina vaan ajatellut sen kyyneliä. Mutta nytpä tiedän että aurinko on ilonen sentähden että täti Formica elää.

* * * * *

Nyt olimme saaneet uutta työtä talossa. Nuo uudet lapset, prinssit ja prinsessat, olivat niin ajattelemattomia ja heidän oli niin vaikea jotakin oppia. Varsinkin prinssit olivat suureksi vaivaksi, ne eivät edes voineet oppia itse syömään, vaan meidän täytyi ruokkia heitä, niinkuin he olisivat olleet pieniä lapsia. Eikä ollut prinsessojenkaan laita paljo paremmin. Sitäpaitsi meidän täytyi vartioida heitä, sillä täti Formica sanoi että heitä on kielletty menemästä talosta pois. Mutta meidän piti olla hyvin kohteliaita heille ja kumarrella ja kaunein sanoin pyytää heitä pysymään kotona. Minun kävi oikein heitä sääli. Mitään he eivät osanneet tehdä, ulos ei heidän sallittu päästä ja vielä vähemmin he saivat lentää kauniilla siivillään. Jos täti Formica ei olisi ollut niin luja päätöksessään, niin olisin antanut niiden, jotka olivat minun hoidettavinani, karata tiehensä.

— Kärsivällisyyttä vaan, täti Formica sanoi — niin saatpa nähdä kuinka komeata tulee olemaan hääpäivänä.

— Mikä päivä se on, kysyin minä.

— Se on se päivä, jolloin he kaikki lentävät pesästä yhtaikaa. Mutta heidän tulee sitä ennen saada tarpeeksi vahvat siivet, ja toisekseen meidän täytyy odottaa kesän kauneinta päivää.

— Koska se sitte joutuu?

— Se joutuu hääpäiväksi, ja hääpäivä on silloin, se on kaikki, mitä minä tiedän, täti Formica sanoi.

* * * * *

— Mutta kuule, täti Formica, sanoin eräänä päivänä ollessamme ulkona hakemassa ruokaa taloon — tänään on varmaan kesän kaunein päivä. Miksemme pidä häitä nyt?

— Ei tänään, Rufa, ei tänään, mutta ehkä huomenna. Tunnen jotakin jaloissani, saa nähdä, saa nähdä, jollemme saa tuota pikaa vetäytyä kekoon ja sulkea kaikki ovet.

— Minkätähden, kysyin minä. — Aurinkohan on niin ilonen ja ystävällinen ja ilma on tyyni ja lämmin.

— Niin, sepä on melkein liian tyyni ja lämmin, täti Formica sanoi. —
Mutta jos tulee hyrskytyrsky tänään, niin ehkä meillä on häät huomenna.

— Hyrskytyrsky, sanoin minä, minkä vuoksi kutsut kyyneliä hyrskytyrskyksi?

— Eikö se sitte ole hyvin, sanoi täti Formica, ja samassa olimme kotona ja riensimme suoraa päätä kaikkien niiden luo, jotka tyhjin vatsoin meitä odottivat. Parastaikaa syöttäessämme kuningaslapsia, kuulin jonkun huutavan:

— Sulje kaikki ovet, sulje kaikki ovet! Vie prinssit ja prinsessat maakerrokseen! Pelasta kaikki kotelot ja lapset! Pian, pian, menkää kaikki piiloon sinne alas! Tulee hirmunen ilma, aurinkokäärmeitä ja jyminää.

— Mitä aurinkokäärmeet ja jyminä on, kysyin täti Formicalta, hätistäessämme kuningaslapsia alempiin kerroksiin, missä oli rauhallista ja turvallista.

— En ole koskaan nähnyt niitä, täti Formica sanoi — olen aina ollut semmonen että olen piiloutunut maahan, kun tunnen särkyä jaloissani, ja sitä olen aina tuntenut ennen aurinkokäärmeitä ja jyminää. Sanoinhan vastikään että luulen hyrskytyrskyn olevan tulossa ja se tulee aina käärmeitten ja jyminän perästä.

— Mutta minäpä tahtoisin nähdä sen, minä sanoin.

— Ei, ei, Rufa, sinä et saa mennä. Voi tapahtua jokin onnettomuus.

— En minä mene ulos, tirkistän vaan hiukan ovesta, vastasin — ja jos sattuu vaara, kiidän tänne alas.

Ja samassa käännyin ja riensin muutamaan tornihuoneeseen, ennenkuin täti Formica oli ennättänyt sanaakaan sanoa. Mutta tuskin olin päässyt tornihuoneeseen ja tirkistänyt oven raosta, kun näin jotakin kauheata ja pitkää ja mutkaista ryntäävän läpi mustan vaipan, joka riippui puunlatvojen takana. Oli niinkuin aurinko olisi ollut hyvin äkänen ja heilutellut suurihmoillaan.

Ja aurinko puhui!

Mutta silloin minä niin pelästyin, että kaikki jalkani notkistuivat ja kävivät niin heikoiksi, ettei niillä voinut seistä, ja vielä vähemmin saatoin juosta pakoon. Kauvan makasin sitte tornihuoneessa ja näin aurinkokäärmeet ja kuulin auringon sanelevan.

— Sinä et saa — sinun täytyy, kuulin sen sanovan kerran toisensa perästä.

Vihdoin kuiskasin minä.

— Aurinko, rakas aurinko, mitä minä en saa tehdä ja mitä minun täytyy tehdä?

Mutta aurinko vastasi vaan:

— Sinä et saa — sinun täytyy!

— Mitä tarkotat — mitä sinä aurinko tarkotat, kuiskasin taas.

— Sinä et saa — sinun täytyy, vastasi aurinko uudelleen hetken kuluttua.

Tarkotatko että minun pitää itse ajatella mitä minä en saa tehdä ja mitä minun täytyy tehdä, kuiskasin minä.

— Sinun täytyy, lausui aurinko, ja sitte se ei sanonut enää mitään, vaan kyyneleet alkoivat pudota niin tiheästi ja niin sukkelasti etten mitään voinut nähdä.

Samassa tuli täti Formica ja haki minua.

— Rakas Rufa, hän sanoi — minkätähden teit näin?

Olin niin peloissani sinun tähtesi. Oletko sairas, Rufa?

Ja muuta kysymättä hän alkoi minua hieroa päästä kantapäähän.

— Jos tuntuu paremmalta nyt, niin tule selkääni! Kannan sinut sinne alas.

Ja täti Formica kantoi minut alas erääseen maakammioon ja hoiteli minua, kunnes olin taas entisellään.

— Tiedätkö täti Formica, sanoin tuntiessani itseni paremmaksi — aurinko on puhutellut minua.

— Mitä sanotkaan, mitä sinä sanot?

— Niin, kyllä se puhui, mutta en ymmärtänyt mitä se sanoi. Sinä et saa — sinun täytyy, se saneli kerran toisensa perästä. Mitä luulet sen tarkottaneen?

— En ole koskaan kuullut kenenkään sanovan, että aurinko puhuu, Rufa.
Oletko varma, Rufa, että niin oli?

— Mutta kuulinhan minä, täti Formica, ja se puhui monta kertaa samaa. Mutta se ei tahtonut selittää, mitä tarkotti, vaan kun minä kysyin, tahtoiko se että itse miettisin, niin se vastasi: sinun täytyy. Etkö sinä voi auttaa minua, täti Formica, sinä, joka kaikki tiedät?

— Rakas pieni Rufa, auringosta en tiedä, sen enempää kuin mitä keskenämme olemme jutelleet, ja kuka tietää, Rufa, jos se mitä siitä uskomme, on oikein. On niin vaikea tietää, kun se on niin kaukana. Mutta ehkä kerran, kun sinä tulet vanhemmaksi, voimme lähteä etsimään sitä maakoloa, jossa aurinko lepää yöllä, niin saat nähdä ja puhutella sitä ja kysellä kaikkea mitä tahdot tietää. Teemmekö niin?

— Kyllä, kyllä, täti Formica, sitä minä niin hirveän mielelläni haluaisin. Mutta enkö jo ole tarpeeksi vanha? Emmekö voi lähteä nyt heti, hyvä, kiltti täti Formica?

— Ei, ei, ei, sanoi täti Formica. Huomenna meillä on häät talossa ja saamme paljo työtä ja sitte — niin, tiedätkö Rufa, sitte joutuu kummallinen aika, jolloin kaikki tulemme unisiksi ja väsyneiksi ja meidän täytyy nukkua ja vaan nukkua pitkän, pitkän yön. Ja silloin on parasta olla kotona.

— Mistä tiedät että huomenna on häät, kysyin.

— Siitäpä tiedän, että kun on ollut aurinkokäärmeitä, jyryä ja hyrskytyrskyä, silloin tavallisesti sattuu kesän kaunein päivä. Saamme nähdä huomenna.

Ja täti Formicalla oli oikein. Tuli niin ihana, ihana sää. Aurinko hymyili niin ystävällisesti ja kaikki puut olivat hiljaa, ikäänkuin ne olisivat jotakin vartioineet, ja kaikki viheriät pylväät ja nauhat ja liput ja töyhdöt olivat puettuina hienoimpiin pukuihinsa, jotka kiilsivät ja loistivat. Ja keossa — niin siinä oli hyörinää, voitte uskoa. Kaikki juoksivat sinne tänne, ylös ja alas, ja kaikki olivat kiihkoissaan ja levottomia.

— Nyt me lennämme, prinssit sanoivat.

— Noh, odottakaa vähäsen, odottakaa vähäsen, sanoivat prinsessat.

— Noh, odottakaapa nyt toki, sanoivat hoitajattaret — ei vielä kaikki ole järjestyksessä. Miltä sinun siipesi näyttävät?

Ja niin he vielä kerran siistivät kuningaslasten kauniit siivet, jotka olivat jo ennestään aivan hyvät.

— Mutta nyt me lennämme, sanoivat prinssit ja alkoivat levittää siipiään. Silloin minäkin tulin kärsimättömäksi ja huusin niin että kuului:

— Lennä, lennä, ja sano terveisiä auringolle! Ja samassa he suhahtivat lentoon niin taajassa parvessa, niin taajassa, että täyttivät koko ilman. Kaikkialla näki vaan meidän kuningaslapsiamme ja yhä korkeammalle he nousivat — korkeammalle kuin puitten latvat — ja sitte en enää heitä nähnyt.

— Täti Formica, kuiskasin hiljaa, niin ettei kukaan muu kuulisi — etkö sinäkin tahtoisi olla mukana tuolla ylhäällä?

Täti Formica, joka oli seissyt ja katsellut heitä, kääntyi minuun päin.

— Kuka hoitaisi taloa ja kotia, hän sanoi — jos kaikki lentäisivät auringon luo? Mutta kyllä tuntuu vähän kummalliselta, nähdessään heidän lentelevän. — Mutta nyt sinun tulee katsoa tarkasti joka puolelle, sillä varmaan ne viettävät häitä myös naapureissamme.

Tuskin hän oli tämän sanonut, ennenkuin näin paksun pylvään nousevan naapurikeosta. Se oli heidän kuningaslastensa häälento. He tanssivat yhä korkeammalle ja korkeammalle. Aurinko välkkyi heidän siivillään — ja niin hekin olivat poissa.

— Täti Formica, sanoin — mitä me nyt teemme? Emmehän kai voi tehdä työtä itse hääpäivänä?

— Ei, täti Formica sanoi — lähtekäämme kävelylle.

Ja niin me lähdimme. Vähän ajan kuluttua rupesimme kiipeämään pitkään, viheriään pylvääseen, jolla oli pieniä vihreitä lippuja sivuissaan, ja jonka latvassa oli iso, sininen talo, jonka alla oli viheriä verho. Sinisestä talosta soi niin mukavasti, ja kun astuimme verholle kiivetäksemme taloon, niin kuului laulu:

— Kuokkavieraita, kuokkavieraita!

— Mitä he sanovat, minä kysyin.

— Älä välitä siitä, täti Formica sanoi — he ovat niin epäkohteliaita täällä, mutta eivät he niin pahaa tarkota. Astumme sisään vaan.

Tullessamme sisään, oli siinä muuan pitkä ja hoikka, joka niiasi ja kumarsi ja sanoi:

— Tässä on kaikki suljettu, tässä on kaikki suljettu!

— Mikä nimesi on, kysyin.

— Neiti Emi, hän sanoi.

— Noh, mutta mitä nuo langat ovat?

— Viisi hedeveljestä, jotka minulta ovat kuolleet, hän sanoi ja sai kyyneleen silmäänsä.

— Ketä sinä sitte odotat tässä, kysyin taas.

— Enpä tiedä, enpä tiedä, mutta en teitä, sillä silloin olisi kellossani soinut:

— Tervetuloa, tervetuloa!

Samalla alkoi kello soida:

— Tervetuloa, tervetuloa, tervetuloa!

— Riennä ulos täältä, niin saamme nähdä kuka tulee, sanoi täti Formica. Ja tuskin olimme ennättäneet ulos, ennenkuin suhisi ilmassa ja muuan iso ja karkea ja paksu ukko töytäsi keskelle taloa; töytäsi sinne tervehtimättä ja välittämättä vähääkään siitä että koko ajan kuului kaunis soitto: tervetuloa, tervetuloa! Pieni neiti Emi kumartui eteenpäin ja tervehti monet kerrat tuota ukkorumaa, ja painoi kasvonsa, jotka olivat hedeveljiään muistaessaan kyynelistä kosteat, vasten ukon paksua, pölyistä turkkia.

— Mikä tuommoisen ruman ukon nimi on, kysyin minä.

— Se on Bombus — kimalainen, sanoi täti Formica.

— Bombus, sepä on nimi, joka sopii. Bombus, Bombus, etkö ole oppinut kumartamaan, huusin minä ääneen hänelle, ja silloin hän vastasi:

— Srrrrrrrrrr! Ja lensi pois samalla.

Kun sitte vilkasimme taloon, näimme pienen neiti Emin aivan pölyisenä kasvoiltaan tuon epämiellyttävän, likaisen Bombuksen käynnistä.

— Tahdon auttaa ja nuoleksia sinut puhtaaksi, ehdotin minä.

— Ei, ei, hän sanoi ja taipui pelästyneenä pois minusta. — Älä koske minuun, älä koske minuun!

— Anna hänen olla, kuiskasi täti Formica: — Luulen, että ne ovat muistoja ystäviltänsä. Etkö näe, että ne ovat pieniä helmiä. Ja kuuletko kuinka kello nyt soi:

— Tyhjä talo, tyhjä talo!

— Mitä heillä sitte on täällä ollut, kysyin häneltä.

— Heillä on ollut jotakin, josta sinä paljo pitäisit, heillä on ollut hunajaa. Mutta näetkös, Bombus söi kaikki tyhjiksi. Mutta ehkä löydämme jotain muuta hyvää muualla. Tule, niin lähdemme.

Kun olimme kävelleet vähän aikaa, sanoin:

— Minä nousen tähän. Tämä pylväs on kaunis.

— Vai niin, sanoi täti Formica — ja minä jään tähän ja odotan.

Kummastelin hiukan miksei täti Formica tullut mukaani, mutta kiipesin kumminkin. Pylväs oli niin kaunis. Se loisti punaselta, ja pieniä vihreitä lippuja oli sekin ripustanut kyljilleen. Seisahduin eräälle lipulle ja huusin:

— Tule tänne sinäkin, täti Formica, täällä on hauskaa.

— Niin, ehkä on parasta että tulen ja katson miten sinun käy.

— Hyvin vaan, hyvin vaan, sanoin minä. Ja niin kiipesin edelleen. Mutta nytpä kuulin jonkun huutavan:

— Kielletty tie, kielletty tie!

Onpa aivan niinkuin täti Formica sanoi, ajattelin mielessäni, ne ovat hirveän epäkohteliaita nämä pylväsolennot, mutta ei siitä auta välittää. Kuljin siis edelleen. Mutta olin kävellyt vaan lyhyen matkan, niin huudettiin taas:

— Kielletty tie, kielletty tie!

— Kuka siellä huutaa, minä kysyin, mutta ei kukaan vastannut. Kuljin taas edelleen, mutta en ennättänyt astua kuin muutaman askeleen kun jalkani tarttui paksuun ja ilkeään limaan, joka oli tielläni. Sain ponnistella pitkän aikaa ennenkuin sain jalkani vapaaksi ja puhdistetuksi ja harjatuksi.

Käynpä pylvään toiselle puolelle, tuumin ja olin hiukan nolona kaikesta tästä. Ja kiersin, kiersin, mutta joka puolella oli limasta.

Voinhan ottaa pitkiä askelia, ei suinkaan sitä ole niin kovin paljon, ajattelin ja astuin rohkeasti paksuun limaan. Mutta siihenpä jäinkin. Juuri kun minun piti huutaa apua tuli täti Formica.

— Mutta Rufa kulta, missä sinä seisot, hän sanoi.

— Keskellä limaa, minä sanoin.

— Noh, ei ole niin vaarallista kuin näyttää, täti Formica sanoi ja nauroi. — Mutta pysy nyt hiljaa siksi kunnes tuon sinulle muutamia kiviä, joilla voi seistä, niin ettemme molemmat tartu, sillä silloin on pahempi.

Samalla hän juoksi alas ja ylös monet kerrat tuoden kiviä, jotka asetteli sillaksi. Siltaa myöten hän tuli luokseni ja alkoi hinata minua pois.

Miltä silloin näytin, tiedättekö, Biggi ja Gunni! Niin, olinpa ihan sellainen kuin tekin kun te kesällä olitte töhrinneet itsenne rannan savessa.

Täti Formica, auttaessaan minua siistimisessä ja harjaamisessa, kysyi eikö kukaan ollut varottanut minua kulkemasta edelleen.

— Kyllä, joku kyllä huusi: kielletty tie! — mutta siitä en huolinut, vastasin minä.

— Luulin varmasti että huutaisit minulle ja kysyisit minkätähden tie oli kielletty.

— Tahdoinpa kerran tulla omin neuvoin toimeen, ja niinpä kävikin hullusti, sanoin.

— No, parempi onni toisen kerran, täti Formica lohdutteli ystävällisesti ja vetäsi harjallaan viimeisen kerran.

Niinpä sitte kiipesimme alas tervapylväältä ja astuimme edelleen.

— Mitähän nyt keksisimme, sanoin minä.

— Onko mielestäsi tämä ollut hauskaa?

— Kyllä, kyllä, vastasin. — Mutta voikohan muilla olla yhtä hauskaa kuin meillä kahdella?

— Enpä tiedä, mutta miksei, täti Formica sanoi. — Kaikki mitä me näemme ja osotamme toisillemme ja jolle me nauramme, sehän on myös muita varten. Ja kaikki pienet muurahaiset ovat kai joskus pistäneet jalkansa tervavirtaan ja olleet sinun näkösiäsi, töhrääntyneitä ja noloja — jos tämä nyt oli niin hauskaa. Mutta nyt meidän täytyy hakea itsellemme vähän ruokaa, Rufa.

— Mennäänkö ehkä hakemaan lehmiä?

— Ei, nyt ajattelen tarjota sinulle hääruokaa. Tuleppas mukaani, niin koetamme onneamme tässä pylväässä.

Ja niinpä kiipesimme taas useitten kapeitten lippujen ohitse. Tulimme pian erääseen kohtaan, jossa oli kaksi tietä, mutta täti Formica kulki suoraan leveämpää tietä myöten ja tuli eräälle talolle, jossa oli korkea seiväs katolla.

— Tämä tässä on vaan raunio, hän sanoi, kulkien ohi komean talon luo, jonka seinät loistivat vaaleankeltasina ja punasina.

— Mutta tässä ei ole ovea, sanoin minä.

— Kyllä on, mutta se on suljettu.

— Koputamme, sanoin minä.

— Koeta, täti Formica sanoi.

Astuin ovelle, joka oli vahvasti kiinni teljetty, koputin ja huusin:

— Olkaa hyvä ja päästäkää sisään!

— Astu sisään, jos voit, astu sisään, jos voit, kuului vastaus talosta.

— En saa ovea auki, huusin minä.

— Niin jää sinne, missä olet, jää sinne missä olet, vastattiin.

— Emme täälläkään mitään saa, täti Formica, valitin minä ja kävin alakuloiseksi — ja nyt olen oikein nälkänen.

Mutta täti Formica vaan nauroi minulle ja sanoi:

— Tule tänne Rufa ja katso minkä tempun minä taidan.

— Kun tulin hänen luokseen, huomasin hänet täydessä puuhassa. Hän pureskeli ja pureskeli pientä torvea, joka kuului taloon, ja tuota pikaa hän oli purrut suuren reijän torven kylkeen.

— Tule nyt tänne, Rufa, pistä pääsi reikään ja juo.

Ja tiedättekö, Biggi ja Gunni, niin hyvää kuin silloin sain keltasesta talosta juodakseni, en ole koskaan sittemmin saanut. Koko ajan kuulin jonkun huutavan:

— Tyys, tyys! Ken syö hunajaani? Tyys, tyys! Mutta täti Formica, joka pysyi vieressäni, sanoi: — Juo vaan, Rufa, älä huoli siitä mitä he puhuvat. Eivät he niin pahaa tarkota kuin miltä kuuluu.

Käveltyämme hetkisen noilla keltasilla taloilla, täti Formica sanoi:

— Nyt meidän täytyy lähteä kotiin.

— Nytkö jo, sanoin minä.

— Kyllä, kyllä, näetkö Rufa, meidän täytyy olla prinsessoja vastassa, jos he ehkä jo tänään tulisivat kotiin.

— No mutta prinssit sitte?

— Niin, tiedätkö, he eivät koskaan enää tule meille takasin eikä kukaan heitä tahdokaan.

— Mutta kuinka heidän sitte käy?

— Niin kyllä heidän käy hullusti, täti Formica sanoi ja pudisti päätään. — Mutta tiedätkö, hän sanoi — kaikki prinsessatkaan eivät löydä kotiin.

— Käykö heidänkin hullusti, minä kysyin.

— Ei, ainakaan ei kaikkien. Muistathan että he olivat paljo viisaammat kuin prinssit. He alkavat omaa talouttaan pienessä maakolossa, ja sinne he munivat munansa ja hoitavat niitä ja lapsiaan, kunnes nämä voivat itse alkaa työtä tehdä, vetää hirsiä ja rakentaa kekoa. Ja niin syntyy uusi muurahaispesä.

— Vai niin, sanoin minä — mutta prinssejä minun käy sääli.

— Eipä aivan syyttä, sanoi täti Formica. — Mutta katso, katso, tuossa — tuossa — tuossa on eräs prinsessojamme. Riennä, riennä, viemme sen kotiin. Sukkelaan, sukkelaan, Rufa, tule pian! Ja täti Formica oli niin innoissaan, että kaikki jalkansa ja lankansa viipottivat ja vapisivat. Hän riensi tiehensä pienen prinsessan luo, joka näytti väsyneeltä ja yksinäiseltä. Päästyään luo täti Formica tervehti ja kumarsi ja niiasi monet kerrat, paljo syvemmin ja kohteliaammin kuin meillä ennen oli tapana.

— Rakas rouva kuningatar, hän sanoi — me autamme sinua, Rufa ja minä. — Rufa, tule tänne ja tervehdi, kuiskasi hän minulle — kumarra syvään, kumarra ja kysy, salliiko kuningatar sinun auttaa häntä kotiin.

— Tahtooko pieni prinsessa — sanoin.

— Rouva kuningatar, sinun pitää sanoman — hän on kuningatar nyt, kuiskasi täti Formica ja nykäsi minua.

— Saanko auttaa pientä rouva kuningatarta kotiin, kysyin ja kumarsin ja heilutin suurihmojani.

Puhuessamme, täti Formica ja minä, pienen väsyneen kuningattaren kera, tuli muuan sisaristamme ja hänkin kumarsi ja tervehti. Mutta tervehdittyään hän meni kuningattaren luo ja alkoi purra ja repiä jotakin kuningattaren selässä. Pieni kuningatar ei puhunut mitään, mutta huokasi niin syvään.

— Mitä sinä teet, huusin minä. — Hyi, hyi, hyi, kuinka olet paha, minä kirkasin, kun samassa näin että hän puri poikki kuningattaren siivet — hyi, hyi! Ja sitte juoksin hänen luokseen ja rupesin lyömään häntä jaloillani.

— Rufa, huusi täti Formica ja äänensä oli niin ankara, että heti taukosin lyömästä ja poistuin.

— Rufa rukka, täti Formica sanoi, ja olematta suuttunut hän taputteli minua suurihmoillaan. — Minun olisi pitänyt kertoa sinulle, että prinsessojen siivet ovat otettavat pois kun he saapuvat kotiin. Kerran he saavat lentää, mutta sitten ei enää koskaan. Katso Rufa, muurahaiskeossa siivet vaan likaantuisivat ja menisivät rikki. Eikö ole parempi että leikkaamme ne poikki, Rufa?

— En tiedä, en tiedä vähääkään, sanoin — mutta minusta me olemme niin pahoja noille kuningaslapsi raukoille.

— Ei Rufa, sitä emme tahdo olla. Emme koskaan unohda kuningaslasten lentäneen korkealle, jonne me emme milloinkaan voi päästä, ja senvuoksi olemme aina ystävällisiä ja kohteliaita heille ja hoitelemme heitä parhain tavoin. Tiedätkö Rufa, näin kerran kuningattaren, joka ei tahtonut palata kotiin, vaan sanoi, että hän aikoi pitää omaa taloutta. Ennenkuin hän meni maareikäänsä, asettui hän siivilleen ja väänsi ja kiersi itseään siksi kunnes itse sai siivet irtaantumaan. Siivet olisivat vaan vaivaksi ahertaessa jokapäiväisessä työssä, hän sanoi. Etkö ymmärrä nyt, Rufa, ettemme pahanilkisyydestä pure siipiä poikki. Eikä se ole niin vaarallista, jos tekeekin vähän kipeätä: Me muurahaiset emme saa hemmotella.

— En minä siitä välitä, tekeekö se kipeätä, minä sanoin — mutta siivethän olivat parasta, mitä heillä oli.

— Niin, siinä sinä olet oikeassa, Rufa, sanoi täti Formica — mutta parhainta, mitä omaa, sitä ei saa tahrata. — Mutta tule nyt, niin saat kantaa kuningattaren kekoon.

Ja niin me menimme kaikki kotiin hääpäivän illalla.

* * * * *

Kesän kaunein päivä oli nyt mennyt ja kuningaslapsilla oli ollut häälentonsa. Useimmat heistä eivät olleet koskaan saapuneet takaisin. Mutta kaikilta kotiin tulleilta kuningattarilta siivet purtiin poikki, aivan kuin täti Formican ja minun pieneltä kuningattarelta. Vaikka kyllä tiesin täti Formican olleen oikeassa, kävi minun kumminkin heitä kaikkia hyvin sääliksi ja kohdatessani heitä pesässä, pysähdyin aina ja kumarsin hyvin syvään ja ajattelin: sinä olet ollut prinsessa ja sinulla on ollut siivet, pieni kuningatar raukka. Ja sitte kumarsin taas, vaan en puhutellut heitä, sillä en luullut heidän siitä pitävän.

Eräänä päivänä olin yksinään metsässä ja olin joutunut hyvin kauvas, kun huomasin auringon alkavan ryömiä vaippansa taakse. Käännyin takasin että ehtisin kotiin ennenkuin tulisi pimeä, musta yö ja hyrskytyrsky. Minulla oli niin kiire, etten lainkaan ennättänyt katsoa muuanne — kiiruhdin vaan eteenpäin pää maata vasten. Siinä juostessani kuulin äkkiä oudon äänen ilmasta ja joku huusi:

— Pelastakaa itsenne, pelastakaa itsenne, pikkuolennot! Lentäkää ja ryömikää, lentäkää ja ryömikää!

Pysähdyin kysyäkseni mitä oli tapahtunut, mutta sillä, joka huusi, oli ollut kova kiire ja oli hävinnyt. Kun käännyin ja katsahdin taakseni, näin jotain outoa metsässä puitten välissä.

— Mitähän se lienee, tuumin ja kiipesin muutamaan pylvääseen nähdäkseni paremmin. Silloin näin jotakin, joka yhtaikaa pelästytti minua ja teki minun iloseksi.

Aurinko — aurinko oli pudonnut alas metsään. Siinä se nyt oli, aurinko, jota aina olin rakastanut.

Mutta samassa kuulin taas jonkun huutavan ylhäällä ilmassa:

— Pelastakaa, pelastakaa itsenne, pikkuolennot!

— Minkähän tähden ne huutavat noin — eivät suinkaan noin voi aurinkoa pelätä, ajattelin. — Juoksenpahan pian kotiin ilmottamaan täti Formicalle ja sitte palaamme yhdessä tänne auringon luo. Laskeuduin alas pylväältä ja rupesin juoksemaan. Lähestyessäni kekoa huusin jo pitkän matkan päästä:

— Täti Formica, täti Formica! Ja kun hän kuuli ääneni ja tuli vastaan, huusin hänelle:

— Täti Formica, aurinko on pudonnut metsään, olen sen itse nähnyt:

— Aurinko? Onko se pudonnut? Mitä sanot?

— Niin, niin, olen sen nähnyt. Se on metsässä aivan tässä lähellä.

— Mutta Rufa, täti Formica sanoi — katso nyt ylöspäin!

— Mihin? Mihin minun pitäisi katsoa?

— Ylös taivasta kohti, puunlatvojen taakse, jossa aurinko tavallisesti on.

Ja katsellessani ylöspäin, näin auringon, joka juuri kurkisti vaippansa takaa.

— No, mitä nyt luulet, täti Formica sanoi ja nauroi katsahtaen minuun.

— En tiedä, mutta yksi aurinko on metsässä, senhän näin. Ja muut ovat myös nähneet, koska he huusivat ilmassa:

— Pelastakaa itsenne, pikku olennot, pelastakaa itsenne!

— Kuka huusi sillä tavoin, kysyi täti Formica ja lakkasi heti nauramasta. — Tunsitko niitä?

— En, sanoin minä — äänet olivat vieraat.

— Nyt olemme hädässä ja koko metsäkin on vaarassa, täti Formica sanoi.
— Meidän pitää heti ilmottaa kekoon.

Ja täti Formica juoksi kekoon huutaen alinomaa:

— Metsä on vaarassa, metsä on vaarassa.

— Mikä on tapahtunut, huudettiin takasin kaikilta tahoilta.

— En vielä tiedä, mutta ilman kansa lentää pakoon ja huutaa maakansaa pelastumaan.

— Silloin vaara on tarjona. Kaikki lapset, munat ja kotelot ovat heti vietävät maahuoneisiin ja parasta on että kaikki muutkin pysytteleikse siellä.

Alkoipa nyt aika työ, kantaminen ja hinaaminen. Kaikki muurahaiset olivat turvassa, mutta silloin kuiskasin täti Formicalle:

— Emmekö lähde ottamaan selkoa siitä mitä on tapahtunut.

— Lähdetään vaan, täti Formica sanoi — lähdetään.

Niinpä lähdimme keosta ja kiipesimme erääseen puuhun. Ja siitä näimme molemmat auringon metsässä. Mutta se oli kasvanut hirmuisesti siitä kun ensiksi sen näin. Se oli kamalan ja pelottavan näkönen ja siitä kuului hirveä huuto ja pauhina.

— Mitä se on, kysyin vapisten — koska se ei ole aurinko?

— Se on se »punanen kukka», ja kaikki elämä metsässä ja ilmassa kauhistuu, kun se kohoo maasta. Se syö kaikki ja kaikkia, eläimiä, ihmisiä ja kasveja, eikä se tule koskaan kylläiseksi, sillä kuta enemmän se syö, sitä suuremmaksi ja nälkäsemmäksi se käy. Tule nyt, Rufa, tule pian, pian, meidän täytyy kotiin ja piiloutua syvästi maahan, muuten tuho meidät perii. Ja täti Formica sysäsi minua ja sitte aloimme molemmat juosta. Samassa kuulimme uusia ääniä metsässä ja katsahtaessani ylös, näin useita suuria puita, jotka vavahtivat ja horjuivat ja kaatuivat.

— Mikä nyt taas on, kuiskasin hiljaa — eihän punanen kukka vielä ole ennättänyt niiden luo. Minkävuoksi ne kaatuvat?

— Katso, katso, kuiskasi täti Formica minulle — ne ovat ihmisiä. Ne ne ovat, jotka purevat puut poikki terävillä etujaloillaan.

— Mutta minkävuoksi?

— Enpä tiedä. Mutta näetkö, näetkö Rufa, punanen kukka ryntää ihmisten päälle. Katso — nyt ne alkavat kaivaa suuria käytäviä maahan puolustukseksi. Tiedätkö Rufa, ne koettavat tappaa punasen kukan nälällä. Se ei elä, jollei se koko ajan syö ja syö, ja nyt se ei pääse mihinkään käsiksi, kun puut ovat poissa ja tuo syvä käytävä on kaivettu maahan. Ihmiset pelastavat meidät, ihmiset pelastavat meidät, täti Formica huusi ja oli aivan suunniltaan.

Hän oli aivan unohtanut pelkonsa ja että meidän piti juosta kotiin. Niinpä sitte pysähdyimme ja jäimme katsomaan. Punanen kukka laihtui todellakin ja sen ääni heikontui yhä. Uskoimme jo kaiken vaaran olevan ohi. Mutta samassa tuli vahva ilmanpuuska ja heti punanen kukka nielasi niin paljo ilmaa, että se kasvoi ja suureni niin että ihmiset alkoivat juosta meihin päin.

— Nyt meidän täytyy alas, pian, pian, jos lainkaan enää ennätämme, sanoi täti Formica.

Ja me juoksimme.

— Syökö se ilmaa myös, kysyin juostessamme.

— Kyllä, kyllä, kaikkea se syö, täti Formica sanoi — kaikkia, meidät myös, ellemme kiiruhda.

Juostuamme kappaleen, huomasin maan täynnä pakenevia. Muutamat huokasivat ja ruikuttivat:

— Poikaseni, poikaseni — missä ovat poikaseni?

Toiset hätistivät lapsia edessään ja huusivat:

— Rientäkää, rientäkää, lapsukaiset!

Kaikki juoksimme, suuret ja pienet, eikä kukaan ajatellut tehdä toiselle pahaa. Ilmassa oli myös levotonta ja surua. Siinä ne räpyttelivät ja lensivät ja valittivat kilpaa. Yhä kuumemmaksi ja kuumemmaksi kävi, ja punanen kukka viskasi päällemme mustia pilviä, huumatakseen ja eksyttääkseen meitä. Toisinaan sinkoili punasesta kukasta pieniä siemeniä sekaamme ja mihin ne putosivat, siinä kasvoi pieni loistava, kuuma ja vaarallinen poikanen.

— Täti Formica, kuiskasin — olen niin väsynyt ja on niin kuuma. Enpä jaksa enää.

— Mutta sinun täytyy, täti Formica sanoi ja alkoi juosta takanani. Joka kerta kun vauhtia vähän hiljenin, sysäsi hän minua ja huusi:

— Parempi vauhti, Rufa — älä lannistu! Ja juoksimme ja juoksimme.

— Miksemme koskaan tule kekoon, ähkin minä.

— Olemme sekasorrossa juosseet väärään, täti Formica sanoi. — Tuulen että meidän täytyy missä hyvänsä kaivautua maahan. Kunpahan kerkiäisimme tarpeeksi syvään voidaksemme pelastua. Se syöpyy syvään maan sisään sekin, tuo kauhea punanen kukka.

Niinpä pysähdyimme ja aloimme kaivaa ja purra ja repiä maata päästäksemme sen sisään. Mutta hitaasti se kävi ja punanen kukka läheni yhä. Ihmiset tosin vielä olivat sen ja meidän välillä ja purivat puita poikki ja kalvoivat käytäviä, mutta emme enää uskoneet että ne voisivat pelastaa itseään tai meitä. Silloin kuulimme huminan, jonka hyvin tunsimme, ja samassa syöksyi auringosta kyynelvirta, niin väkevä ja raju, että se tempasi meidät mukanaan. Kohiseva virta nieli minutkin enkä enää tiennyt mitään. Kun heräsin huomasin vieressäni jonkun, joka nuoleksi ja silitti ja hieroi minua. Tietysti se oli täti Formica, joka oli vetänyt minut kyyneljärvestä, jossa muuten olisin hukkunut.

— Missä punanen kukka on, sanoin minä, heti kun osasin puhua.

— Poissa, täti Formica vastasi. — Sade on niellyt sen ja kaikki sen pienokaiset. Ne ovat kaikki tyyni kuolleet.

— Ja ihmiset ja kaikki muut?

— Kai he ovat piiloutuneet niinkuin mekin, mutta kyllä he tulevat taas esille, kun aurinko alkaa paistaa.

— Mutta kuule, täti Formica, ihmisethän tahtoivat pelastaa metsän ja meidät.

— Niin, kyllä he sitä tahtoivat.

— Mutta sittenpähän he eivät olekaan niin pahoja, kuin luulimme.

— Ei, mutta tiedätkö, Rufa, on niin vaikea ymmärtää heitä, kun on niin pieni kuin sinä ja minä. Ja ehkä ihmiset puolestaan ovat liian suuria meitä ymmärtääkseen.

— Ehkä niin on. Mutta nytpä luulen tietäväni, mitä aurinko tarkoitti, puhuessaan minulle.

— No, mitä sitte?

— Et saa heti ajatella pahaa muista. Sinun pitää miettiä, miettiä tarkasti ja olla lempeä ja kiltti. Etkö sinäkin usko auringon tahtovan niin?

— Kyllä, sitä kyllä voin uskoa, täti Formica sanoi ja jatkoi hieromistaan.

— Kiitos, kiitos, täti Formica, nyt voin hyvin, sanoin minä ja niin juoksimme molemmat kekoon.

* * * * *

— Rufa, Rufa, täti Formica huusi minulle eräänä päivänä, vähän aikaa tuon kamalan punasen päivän perästä — tule mukaani; lähdemme metsästämään.

— Metsästämään, sanoin — siinä en ole ennen ollut muassa.

— Sen vuoksi onkin juuri nyt aika että opit senkin, täti Formica sanoi. — Näetkös, tuon pitkän yön pian saapuessa meidän täytyy olla lihavia ja kylläisiä, muuten emme jaksa sitä kestää, ja sen vuoksi ei ole kylliksi, että maistelemme vaan hunajakastetta ja makeisia. Nyt meidän täytyy hankkia itsellemme voimakasta liharuokaa. Tuolla metsässä on riistaa kaikenlasta.

— Mutta silloinhan me olemme aivan samallaiset kuin muurahaisleijona, sanoin kauhistuneena.

— Kyllä, sanoi täti Formica — kyllä me olemme kaikki samallaiset, mutta toisinaan unohdamme sen.

— Kaivammeko niinkuin leijona kuoppia ja väijymme niissä, sanoin vähän aikaa käveltyämme.

— Eipä niin, sanoi täti Formica — me pyydystämme toisin tavoin me. Kelvatakseen meidän retkillämme täytyy olla nopea ja rohkea ja vahvoilla hampailla varustettu. Ja muista että sinulla on muurahaishappoa takaruumiissasi. Ensin sinun tulee purra ja sitte ruiskuttaa muurahaishappoa haavaan, sillä silloin saaliisi helposti ja mukavasti käy hervottomaksi.

— Mutta mitä sitte metsästämme, kysyin.

— Kaikki, mihin pystymme on meidän, ja muurahainen, Rufa, ei ole pelkuri.

— Ei, ei olekaan, sanoin minä.

— Katsoppas nyt, Rufa, näin se käy, huusi täti Formica ja ryntäsi samassa ison kuoriaisen niskaan, puri siihen itsensä kiinni ja taipui kuin kaari. Kuoriainen ravisteli ja juoksi pakoon, mutta täti Formica pysyi kiinni. Miten kuoriainen väänteli ja käänteli itseään, teki se äkkiä korkean hypyn ilmaan. Molemmat putosivat ja lensivät eri tahoille. — Nyt se pääsee karkuun, tuumin. Mutta eipäs, täti Formica oli taas jaloillaan ja juoksi sen perästä ja niin he alkoivat taas. Vähän aikaa kuoriainen oli paikoillaan ja täti Formica huusi minulle:

— Tule tänne, Rufa, nyt viemme sen kotiin.

— Mitä tämä on, kysyin minä hinatessamme sitä tietä pitkin.

— Se on seppä, sanoi täti Formica. — Etkö nähnyt kuinka se napsautti korkealle ilmaan ja minä selässä.

— Kyllä, vastasin siihen. — Mutta eikö tuo ollut vähän vaarallista sinullekin?

— Kyllä varmaan, mutta tiedätkö Rufa, semmosta ei ajattele. Eihän tämä seppäkään ollut peloissaan. Sellaisia me olemme kaikki metsästystuulella. Tiedätkö, olenpa kerran taistellut itse Bombuksen kanssa. Se lensi korkealle ilmaan ja hörisi ja pörisi, niin että olin aivan pyörryksissäni ja kuuro. Olinpa lähellä hukkua, mutta viime hetkellä ruiskutin siihen niin paljo muurahaishappoa, että se huumaantui ja putosi maahan. Sitte veimme sen kekoon. — Mutta tiedätkö, Rufa, vietyämme kotiin tämän sepän, lähdemme taas metsään seikkailuille. Haluatko?

— Kyllä mielelläni, täti Formica.

* * * * *

Jätimme saaliimme kekoon ja palasimme uudelleen metsään.

— Tällaiset retkeilyt ovat minusta hauskemmat kuin metsästys, sanoin minä.

— Kyllä, kyllä, mutta metsästyskin on hyvä, sanoi täti Formica — ja kun nyt kerran olemme ulkona niin voimme katsoa miten muut pienet olennot metsästävät ja puolustavat itseään metsästäjiä vastaan.

Vaelsimme kauas metsään, missä en koskaan ennen ollut käynyt.

— Mitä nämä pienet olennot ovat, jotka seisovat niin kylki kyljessä toistensa vieressä ikäänkuin olisivat peloissaan, kysyin minä kävellessämme yli tiheän viheriän peitteen.

— Kysy niiltä, sanoi täti Formica.

— Kuulkaa, huusin — ketä te olette ja mitä te osaatte?

— Meitä on niin monta, niin monta, humisi tuhansista hienoista varsista vastaukseksi.

— Sen kyllä näen, mutta mikä on nimenne?

— Sammal, sammal, sammal, he vastasivat ja samassa lensi pieniä keltasia tuppia korkealle ilmaan.

— Mitä nuo sitten ovat?

— Lakkeja, lakkeja, lakkeja, vastasivat he ja sitte he kaikki mutisivat jotain miten tyhmää oli pitää lakki päässä niin myöhään kesällä ja että muutamat vitkastelevat niin etteivät koskaan tule ajoissa valmiiksi.

— Mitä ne tarkettavat, kysyin täti Formicalta.

— Enpä tiedä, hän sanoi — mutta ehkä heistä on epäkohteliasta pitää lakki päässä kun kesä on kauneimmillaan.

— No, teettekö mitään hyötyä, pienet sammaleet, kysyin edelleen.

Silloin humisi vastaan niin paljo sanoja yht'aikaa, että täti Formica aivan säikähti ja nykäsi minua ja kuiskasi:

— Joudu, mennään pois!

Mutta silloin humina vaan yltyi:

— Pysähdy ja kuule, pysähdy ja kuule!

— No mitä saamme kuulla?

— Olemme niin monta, niin monta, niin monta.

— Mutta senhän näemme, ei teidän ole pakko sitä ehtimiseen toistaa. Monta teitä on, mutta mitä te taidatte? Ei teistä saa selvää, sanoin minä.

— Me, me teemme työtä koko metsän hyväksi; ilman meitä kaikki kuolisivat, komeat puut, iloset kukat ja tekin, ja tekin.

— Jaarittelette turhia, sanoi täti Formica ja suuttui — me kumminkin teemme työtä itsemme ja lapsiemme hyväksi. Mitähän suurtöitä te tekisitte?

— Me juomme, me juomme enemmän kuin kukaan muu, juomme itsemme lihaviksi ja pulleiksi.

— Niin, luulenpa kyllä että olette ahneemmat kuin muut, sanoi täti
Formica, joka vielä oli suutuksissaan heidän kehumisestaan.

— Ahneemmat, sanoi eräs sammal, jonka lakilla peitetty pää kurotti hirveän pitkän, ohuen kaulan päässä — ahneemmat, sanot sinä, mutta kuka sitten on ahne, kun kuiva aika tulee? Kyllä silloin kaikki imevät meitä niin että olemme kuin kuivat rihmat, eivätkä ne sittenkään saa tarpeekseen. Joka säästää, sillä on, sanotaan, mutta mitä me olemme säästämässä, sitä koko metsä on riistämässä. Eikä kukaan kiittää ymmärrä.

Ja kaikki he taas kohottivat äänensä.

— Meitä on niin monta, niin monta!

Heidän huutaessaan, täti Formica ja minä livahdimme tiehemme. Vähän olimme hämillään, sillä emme tienneet, eivätkö he hyvinkin olisi oikeassa.

Vähän ajan kuluttua tulimme jälleen sammalpeitteen luo, mutta tällä paikalla sammaleet olivat Valkosia ja muutenkin toisellaisia kuin edelliset. Varoin alkamasta niiden kanssa pakinoida, kuiskasin vaan hiljaa täti Formicalle:

— Nämä eivät näy jaksavan juoda kaikkea, minkä saavat, sillä tässä on hyvin kosteata.

Mutta olivatpa kuulleet mitä sanoin, sillä kaikkialta huudettiin:

— Kosteata, kosteata, vaan mitä luulet tulevan, jos meitä ei olisi tässä vartioimassa? Tulva tulisi, ja kaikki hukkuisitte, kaikki, kaikki!

Emme vastanneet mitään, vaan kiiruhdimme edelleen.

— Katso nyt eteesi miten astut, täti Formica sanoi — ja jos näet jotakin punasta ja makeata, niin varo. Vähäsen kuljettua näin todella jotain punasta vivahtavan edessäni ja huusin täti Formicaa.

— Niin, tätäpä juuri tarkotin, hän sanoi. —Nyt menemme aivan lähelle ja istumme odottamaan, niin saamme nähdä mitä tapahtuu.

— Uskaltaako sen kanssa puhua, kysyin.

— Kysy vaan, täti Formica sanoi — mutta älä anna itseäsi narrata!

— Miksi sinua sanotaan?

— Kihokki minä olen, pikku Rufa.

— Täti Formica, se tuntee minut, ja sillä on niin lystikäs nimi.

— Niin, kun itse saa sanoa, täti Formica mutisi.

— Minkä vuoksi sinulla on neulasia lehdilläsi? Näyttää vaaralliselta,
Kihokki.

— Etkö näe, että ne ovat punaisia helmiä rihmojen päissä, ja joka helmessä loistaa kaunis pisara. Se se hyvälle maistuisi. Ole niin hyvä!

— Täti Formica, kuiskasin — se pyytää minua maistamaan.

— Muistatko tervakkoa, Rufa, täti Formica kysyi,

— Kyllä, kyllä, minä sanoin ja käännyin taas Kihokin puoleen.

— Ei kiitosta, kai hunajasi olisi jo aikoja sitte lopussa, kun sinulla se ei ole paremmin säilytettynä, jos siinä ei olisi vikaa.

— Katsos vain, katsos vain, kuinka viisas olet olevinasi, sinä pikku, Kihokki nauroi. — Mutta hiukan kohteliaampi voisit olla, kun sinulle hyvästä sydämestä tarjotaan.

— Niinpä olisinkin, kun vaan tietäisin että hyvästä sydämestä minulle tarjoot, mutta pelkään että tahdot vaan narrata minut johonkin, jota myöhemmin saisin katua.

Silloin Kihokki nauroi juonikkaasti ja nyökkäsi:

— Niin, niin, pikku ystävä, ole vaan aina varovainen ja katso eteesi, niin kyllä sinun hyvin käy mailmassa. Ja sillä hän kääntyi minusta pois.

— Täti Formica, sanoin — Kihokki on hyvin hauska.

— Jäämme tähän odottamaan ja näkemään, täti Formica sanoi.

Tuskin oli hän tämän sanonut, niin ilmassa suhisi jotakin, ja ennenkuin ennätin virkata mitään, oli pieni kärpänen istahtanut Kihokin lehdelle.

Mutta nyt olisitte nähneet, Gunni ja Biggi, kuinka kävi. Pahemmin kuin minulle tervavirrassa. Hunaja ei ollutkaan hunajaa, vaan pelkkää limaa, joka imeytyi kiinni eikä päästänyt pois sitä joka sinne oli uskaltanut. Eikä Kihokin helmet olleet punasia, varrellisia helmiä, vaan julmia raatelukoukkuja, jotka hitaasti painuivat yhteen. Koko lehti teki samoin ja sulki kärpäsen väliinsä niinkuin iso koura. Siinä se nyt oli satimessa.

— Hyi, hyi, Kihokki, mitä teetkään, huusin.

Mutta se ei vastannut mitään.

— Kihokki, Kihokki, miksi noin teet, sanoin vieläkin kerran.

— Minä syön, senhän voit ymmärtää. Näkisit juureni, miten pienet ja heikot ne ovat, ja jos tietäisit kuinka tässä on laiha maa, niin ymmärtäisit, että näkisin nälkää, ellei minulla olisi tämä konsti. Muutaman päivän perästä levitän taas punasen mesikämmeneni. Silloin se on kuiva ja kärpäsestä on jäljellä vaan vähänen kuori. Sen tuuli siivoo pois. Sitten puserran esille kirkkaita pisaroita helmien ympärille, ja olen valmis uutta pyydystämään. Eikö sinusta tämä ole hauska metsästystapa, Kihokki myhäili.

— Enpä tiedä kenen metsästystapa on parempi, muurahaisleijonan vai sinun.

— Vai omasi, Kihokki sanoi.

— Vai omani niin, sanoin hiukan arvelevana ja käännyin sitten täti
Formican puoleen.

— Kuljemmeko edelleen nyt?

— Niin, varmaan teemme sen, täti Formica sanoi.

— Minua aivan jo väsyttää tuo Kihokin jaaritus.

— Hyvästi sinä pikku Rufa, huusi Kihokki jälkeemme.

Nyökkäsin päätäni ja niiasin ja juoksin sitten jäljessä, täti Formican kiitäessä edellä.

— Rufa, täti Formica huusi, vähän aikaa astuttuamme — joudu tänne, niin näytän sinulle sopivan kokoisen saaliin, jolla voit alottaa metsästyskokeesi.

Ja täti Formica kiipesi puuhun, minä perästä.

— Ruvetaanko nyt taas metsästämään, kysyin nyreissäni — etpähän silloin ennätä näyttää minulle kaikkea mitä lupasit, sillä meidän kai täytyy hinata saalis heti kekoon.

No, no, rauhotu, Rufa, emme ole vielä nähneet onnistuuko jahtisi. Tule tänne ja katso. Katsoppas, tuolla viheriällä seipäällä on perhostoukka. Tartu kiinni, jos voit.

— Ettäkö en voi, sanoin minä — saatpa nähdä.

Samassa, kiidin toukan luo ja olin puremaisillani, kun se hävisi jäljettömiin. Hädin tuskin pysyin seipäässä kiini, sillä olin rynnännyt sellaisella vauhdilla, että olin putoamaisillani maahan.

— Joko rupeemme kuljettamaan kotiin otusta, täti Formica kysyi, vähän aikaa odotettuaan. Olin hyvin nolona ja saavuin hitaasti hänen luokseen.

— Se on poissa, sanoin.

— Vai niin, vai niin, täti Formica sanoi.

Mutta onhan niitä muitakin, joita voi koettaa. — Katsos tuonne.

Yritin uudelleen, mutta joka kerta kun olin tarttua toukkaan, niin se samalla katosi:

— Minne ihmeeseen ne katoovat, kysyin aivan epätoivoisena.

Hän nauroi ja sanoi:

— Pysy tässä hiljaa ja tähystä ylöspäin minne minä menen, niin saat jotakin nähdä. Ja nyt täti Formica kiipesi vähä ylemmä.

— Huomaa nyt, hän sanoi, ja samassa näin pienen perhostoukan hiljaa ja kauniisti laskeuvan alas ilmassa.

— Täti Formica, huusin — se ei putoa ilmassa — se ei putoa, niinkuin sinä ja minä.

— Etkö näe, täti Formica sanoi tullessaan taas alaspäin — että se kehrää itselleen langan, jolla se kiipee. Kuta enemmän se kehrää, sitä lähemmä maata se joutuu, ja kun se tahtoo päästä ylös jälleen, niin se kerii lankansa pieneksi keräksi. Etkö muista, Rufa, että meidän omat lapsemme myös voivat kehrätä alahuulestaan?

— Mutta tuota olisi hyvin hauska osata, minä sanoin — katso, miten se keijuu ja kiikkuu.

— No, ei meidänkään ole niin huonosti laita, sillä me voimme laskeutua varsin korkealta vahingottamatta itseämme, täti Formica sanoi.

— Niin, onpa totta, onpa totta se, sanoin minä innoissani. — Katsos tänne, täti Formica, tästä minä hyppään.

Ja samassa laskin irti ja putosin. Kuulin täti Formican huutavan. —
Rufa, Rufa — mutta olipa liian myöhästä.

Ennenkuin saavuin maahan, kohtasin jotakin, johon paikalla tartuin kiinni, sillä olin hiukaan pyörryksissäni ja peloissani putoamisesta. Se ottikin niin pehmeästi vastaan ja keinui niin hauskasti. Katsoessani ympärilleni, huomasin, että se missä olin, oli hieno kudos, tehty kehruulangoista. Vähän tahmeat nuo langat olivat ja tuntuivat ilkeiltä, mutta muuten siinä oli hauska keinua. Olin juuri huutamaisillani täti Formicalle että minullapa oli yhtä hauskaa kuin tuolla pienellä perhostoukalla, kun sain nähdäkseni jotakin kauheata. En tiennyt mitä se oli ja kauhistuksissani en voinut erottaa minkä näkönen se oli; sen vaan ymmärsin, että jotakin kauheata se oli. Rupesin heti ruiskuttamaan happoa, niin että olin kuin pilvessä. Päästäkseni pian pois, rupesin repimään ja puremaan ja särkemään kudosta, joka minusta ei enää ollut niinkään hauska, ja joka kerta kun hirviö liikahti, ruiskutin happoa sitä vastaan. Silloinpa huomasin kumman. Tuo musta ja valkea peto puri myös poikki kudoksen säikeitä, näytti siltä kuin se olisi tahtonut päästä minusta vapaaksi. Sen nähtyä, muutuin taas rohkeaksi. — Tuo varmaan minua pelkää, arvelin ja rauhotuinpa kokonaan. Vähän aikaa työskenneltyämme molemmat lankojen repimisessä, irtaantui se osa kudosta, jossa minä olin, ja putosin maahan. Siinä tapasin taas täti Formican, joka oli hyvin levoton.

— Kuinka on laitasi, hän kysyi kiihkeästi.

— Hyvin vaan, minä sanoin. — Tiedätkö, tuo musta ja valkea pelkäsi minua.

— Sepä onneksi sinulle, sillä tiedätkö, Rufa, tuon mustan ja valkean kanssa ei ole leikkimistä. Jos sinulla on happoa, niin sillä on myrkkyä. Etkö nähnyt myrkkykoukkuja. Jos olisitte joutuneet taisteluun, niin pelkään, että hullusti olisi sinun käynyt. Tuo musta ja valkea oli ristihämähäkki Epeira, ja jos tuntisit sen paremmin et puhuisi noin ajattelemattomasti.

— Mistä Epeira on saanut verkkonsa, kysyin minä, oltuamme vähän aikaa puhumatta.

— Se on itse tehnyt sen ja taitavasti se kutoo, täytyy myöntää, täti Formica sanoi. — Minusta kyllä olisi nurinkurista kutoa langoilla, jotka eivät lähde alahuulesta kuten meillä.

— Mistä sitten Epeiran langat lähtevät?

— Takaruumiin kärjestä, voitko ajatella. Hyvin epämukavaa se lienee.
Mutta taitava se on kutomaan, sen ymmärtää. Tarttuihan vaarallinen
Rufakin verkkoon, täti Formica sanoi ja katsoi minuun hymyillen.

— Kyllä ensin pelkäsin, sanoin minä vähän häpeissäni — mutta kun huomasin sen tahtovan päästä minusta, niin —

— Niin rohkeus kasvoi, voin ymmärtää, täti Formica sanoi ja taputteli minua suurihmoillaan.

— Minne nyt menemme, minä kysyin.

— Nyt palaamme kotiin, kun ensin olemme olleet tässä puussa ja lypsäneet lehmiä.

Juoksimme kaunista valkopintaista runkoa ylös ja hauskat, vihreät liput liehuivat kaikilla suunnilla. Äkkiä täti Formica pysähtyi:

— Rufa, hän sanoi — joudu tänne. Näetkö jotain?

— Kyllä, näenpä kaikellaista — lehtiä ja oksia ja täti Formican ja —

— Vaan etkö näe jotain muuta — jotain outoa?

Koetin tirkistää ja tunnustella joka puolelle, mutta mitään outoa en erottanut.

— No, mutta Rufa, mitä tämä sitten on, täti Formica kysyi ja tunnusteli suurihmoillaan sitä mitä hän tarkotti.

— Oksa se on.

— Oletko varma, Rufa?

— Niin, kyllä minä uskon että se on oksa tai jotain, joka on olevinaan oksa.

— Joka on olevinaan — niin, joka on olevinaan oksa, sepä on oikein sanottu, täti Formica sanoi. — Istukaamme tässä aivan liikkumatta ja hiljaa, niin saamme nähdä mitä oksa aikoo tehdä.

Kauan saimme odottaa, mutta senhän voi käsittää edeltäpäin, etteivät oksat heti näytä kaikkia konstejaan ja kujeitaan. Mutta miten olikaan, oksa alkoi heilua — ensin hitaasti ja varovasti, mutta sitte niinkuin kovimmassa myrskyssä. En uskaltanut sanaakaan sanoa istuessani siinä täti Formican vieressä, ja vaikka tunsin, että hän vapisi — metsästysinnosta, luulen — niin hän pysyi kumminkin aivan hiljaa antaakseen minun nähdä. Vihdoin oksa taipui kaareksi ja alkoi kävellä. Kaaresta se muuttui suoraksi tikuksi ja tikusta kaareksi, mutta kävellä se osasi eikä niinkään huonosti.

— Kuka se on — kuka se on, täti Formica, kysyin minä.

Vaan en ennättänyt saada vastausta, ennenkuin se oksa, jolla me olimme, nytkähti niin äkkiä ja arvaamatta, että täti Formica ja minä saimme tehdä pitkän matkan ilmassa, ennenkuin jouduimme maahan puun alla.

— Mitä tämä oli, kysyin aivan pyörryksissäni.

Täti Formica ravisteli itseään, ojenteli jalkojaan ja heilutti suurihmojaan tunteakseen oliko kaikki tallella.

— Olenpa vähän liian vanha tällaisille matkoille, hän sanoi sitte — mutta hyvinhän kuitenkin kävi. Ja sitten hän purskahti nauruun.

— Miksi naurat, sano, miksi naurat, täti Formica, kysyin minä enkä tietänyt mitä ajatella, kun en saanut vastausta.

— Naura sinäkin, Rufa, naura mukana, parempaa emme voi, kun olemme olleet niin tyhmät. Vanha täti Formica oli antanut narrata itsensä oikein perinpohjin.

Ja niin hän nauroi taas ja minä myös, vaikka en vielä mitään ymmärtänyt.

— Muistatko Rufa, täti Formica sanoi hetken kuluttua — kuinka istuimme, ennenkuin teimme kuperkeikan?

— Kyllä, minä sanoin — istuimme pienellä oksalla ja katselimme — niin, mitä me katselimme?

— Se oli Koivumittari, Rufa. Mutta minkä vuoksi luulet että putosimme maahan?

— Tuuli kai heilutti äkkiä puuta, luulen minä.

— Ei, Rufa, ei ollut se tuuli — mieti tarkemmin.

— Et kai tarkota? —

— Niin varmaan, sitä juuri tarkotan. Istuimme aivan kauniisti eräällä Koivumittarilla ja katselimme toista. Ja meidän mittarimme tahtoi myös lähteä kävelylle, kun se ei luullut vaarassa olevansa, niin hiljaa kun me olimme istuneet.

Ja täti Formica purskahti taas nauruun.

— Nyt olen varmaan nauranut vuosinauruni, hän sanoi, kun aivan väsähtyneinä käännyimme kotiinpäin.

* * * * *

Monta päivää oli kulunut viimeisen seikkailumme jälkeen kun täti
Formica eräänä päivänä tuli luokseni. Hän näytti hyvin huolestuneelta.

— Tiedätkö, Rufa, hän sanoi — näyttää siltä kuin saisimme sodan vielä tänä kesänä.

— Mitä sota on, kysyin minä.

— Lyödä ja purra ja ruiskuttaa myrkkyä ja ryövätä ja tappaa.

— Hyi, täti Formica, miten rumasti puhutkaan.

— Mutta totta se on, Rufa, sitä on sota.

— Vaan et sinä enkä minä tahdo tehdä niin, sanoppas?

— Ei, en minä tahdo tehdä niin, ainakaan nyt, mutta ehkä huomenna jo täytyy, täti Formica sanoi hitaasti ja vakavasti.

— Ketä vastaan sitten sotisimme, minä kysyin.

— Etkö ole huomannut, ketkä ovat tunkeutuneet meidän alueellemme näinä viime päivinä, ketkä ovat lypsäneet lehmämme ja haavottaneet ja tappaneet useita ystäviämme. Sen ovat tehneet nuo punaset rosvot.

— Mutta nehän ovat aivan pienet, minä sanoin.

— Pienet kyllä, mutta sitä vaarallisemmat, niinkuin pian saat huomata, täti Formica vastasi.

Ja pian sain sen huomata, sillä jo parin päivän perästä alkoi sota toden perään. Pienet, punaset viholais-muurahaiset marssivat meitä vastaan ja meidän täytyi mennä heitä vastaan puolustamaan kekoamme, lapsiamme ja itseämme. Kaksi päivää kesti taistelu ja meidän täytyi lähettää kekoon hakemaan avuksi toinen apujoukko toisensa jälkeen. En tahdo kertoakaan, miltä näytti, kun kaikki oli lopussa. Kauheata vaan oli. Nuo peljättävät punaset lopettivat taistelun vaan sillä ehdolla, että he saisivat useita lehmälaumoja, jotka kuuluivat meille. Ja meidän oli pakko sallia heidän ne ottaa. Sitten rupesimme kiiruusti kuljettamaan kotiin kaikkia haavottuneita raukkoja, niin että niitä keossa mitä paraimmin hoidettaisiin. Ja kuolleet me kannoimme kuolleitten luo. Kaikki kuolleet ystävämme asuvat näet yhdessä, pienissä maakoloissa.

— Niinkuin me kaikki olemme kerran maasta ryömineet esille, niin ryömimme jälleen maahan takaisin, täti Formica sanoi.

— Missä aurinko on ollut näinä kauheina päivinä, kysyin minä lopetettuamme haavottuneiden ja kuolleiden kuljetuksen.

— Enpä tiedä, täti Formica sanoi väsyneenä — en ole muuta nähnyt kuin punasta, punasta —.

— En minäkään tiedä, minä sanoin. — Mutta ellei se nyt ole itkenyt meidän tähtemme, niin enpä tiedä milloin sen pitäisi tehdä sitä.

— Kohta, Rufa, saapuu se pitkä yö, josta olen puhunut, sanoi täti
Formica kerran kauan sodan jälkeen.

— Ja tiedätkö mitä mielestäni meidän nyt olisi tehtävä?

— No, mitä haluaisit, minä kysyin.

— Haluaisin että lähtisimme pitkälle kävelylle tervehtimään muita olentoja ja näkemään miten ne valmistautuvat yötä varten. Etkö tahdo, Rufa.

— Kyllä, minä sanoin.

— Niin saamme myös sulosemman muiston kun vaivumme uneen, täti Formica lisäsi ikäänkuin itsekseen.

Olimme kulkeneet pitkän matkan, kun huomasin olevamme paikalla, jota en ollut ennen milloinkaan nähnyt.

— Minne aiot mennä, täti Formica, kysyin.

— Olenpa ajatellut, että kerrankin menisimme tuonne niityn ja puutarhan puolelle. Katso, siinä metsä loppuu. Ja tässä on heti muuan, jonka kanssa voit alkaa tarinoida. Joudu, niin kiiruhdamme taloihin.

Niinpä juoksimme sukkelasti vartta pitkin ylös kunnes tulimme taloille, jotka olivat hiehkurassa ja joiden ovet olivat avoinna. Ne näyttivät hyvin vieraanvaraisilta. Astuin suurelle vihreälle lehdelle kiehkuran alla ja kurkistin erääseen taloon. Toinen ovipuolisko kaareutui Valkosena, hienona kattona talon neiti Emin ja hänen neljän hedeveljensä yli. Mutta hiukan kumarassa heidän täytyi seistä.

— Mitä sukua pieni neiti on ja teidän neljä hedeveljeänne, kysyin kohteliaasti.

— Peipin sukua, kaikki viisi vastasivat.

— Ja se on vanhaa, hyvää sukua, pieni neiti sanoi.

— Varhain nousemme ylös ja myöhään menemme levolle, huusivat molemmat pitkät heteet.

— Mutta niinpä ovatkin varastohuoneet täynnä kesän parainta ruokaa, kun tulee yö ja tuo pitkä uni, lisäsivät molemmat lyhyet.

— No, miten teidän käy, kun yö tulee, kysyin.

— Me — me kuihdumme ja vartemme ja lehtemme lakastuvat myös, mutta tuossa lämpöisessä ihanassa maassa nukkuu maanalainen vartemme kaikkine aarteineen, jotka pitkän kesän kuluessa olemme keränneet. Ja kevään tullessa, nousee sukumme taas nuorena ja aamuvirkkuna maasta. Niin meillä on, Rufa, mutta mitä luulet meillä olevan talon pohjalla? Tiedätkö?

— En, sanoin minä.

— Siellä on pieniä munia, pieniä munia, jotka muuttuvat siemeniksi ja jotka saavat nukkua maassa koko yön ja heräävät ja kasvavat keväällä.

— Kuka auttaa niitä pieniä keväällä, kun ne heräävät, kysyin minä ajatellen miten me hoitelimme lapsiamme, niiden ryömiessä ulos munista.

— Auttaa niitä, neiti Emi sanoi ja näytti arvelevalta. — Sitä emme ole ajatelleet.

— No, mutta pikku sisar, pikku sisar, huusivat heteet — nehän saavat evästä mukaansa.

— Niin, niin, sanoi neiti Emi — sitä ne kyllä saavat, mutta Rufa kysyi, kuka niitä auttaa. — Mutta nytpä tiedän. Maa pitää ne sylissään, sade hiipii niiden luo, ilma hyväilee niitä ja aurinko lämmittää niitä ja houkuttelee ne ylös — korkeammalle ylös. Niin on, neiti Emi sanoi ja nyökkäsi ilosesti.

— Niin on, niin on, kaikki heteet huusivat kilpaa.

— Ne ovat hyviä hoitajattaria, sanoin minä. — Mutta nyt meidän pitää lähteä, meillä on kiire.

— Meillä on myös niin kiire, niin kiire, kaikki viisi huusivat ja nyökkäsivät meille.

— Ajatteles, sanoin täti Formicalle, rientäessämme sieltä pois — että nuo viisi pientä voivat olla niin ahkerassa työssä.

— Nuo viisi pientä, täti Formica sanoi ja nauroi — ovat nuorimmat koko perheessä. Ne haluavat rupatella ja tarinoida ja vanhemmat eivät tuosta välitä. Mutta kyllä ne ovat ahkeria kaikki tyyni, jokainen kykynsä mukaan.

Juoksimme taas edelleen kunnes täti Formica kääntyi puoleeni ja virkkoi:

— Hiljaa, hiljaa, Rufa. Epeira on lähellä ja on ankaran näköinen.

Hiivin lähemmäksi ja tirkistin sinne päin minne täti Formica oli osottanut ja siinäpä seisoi vanha tuttavani Epeira ja puuhasi jotakin.

— Mitä se tekee, kuiskasin.

— Se järjestää pienokaisilleen yötä varten, kuiskasi täti Formica takasin.

— Näetkö, minkä suuren käärön se on kutonut. Mitä luulet sen käärineen kaikkiin noihin lankoihin?

— Lapsensa, arvaan minä.

— Niin onkin. Epeiran munat siinä nukkuvat. Hyvää ja lämmintä ja pehmeätä niillä on ja hyvään kätköön ne joutuvat. Keväällä ne heräävät.

— Mutta mihin vanha Epeira itse piiloutuu, kysyin.

— Se kai lakastuu aivan niinkuin ne viisi iloista Peipin talossa.

— Puhuttelemmeko sitä?

— Ei, ei. Se on aina vaarallista, mutta nyt enemmän kuin ennen, kun se on kätkemässä munansa.

Ja niinpä teimme pitkän kierroksen ja kiipesimme puuhun. Juostuamme siellä vähäsen sanoin täti Formicalle:

— Eihän täällä ole kukkahuoneita eikä ketään neiti Emiä, jonka kanssa sopisi jutella.

— Ei ole, täti Formica sanoi — mutta voithan kerrankin jutella vanhempienkin kanssa.

— Kyllä, kyllä, jos ne vaan minusta välittävät, mutta useat ovat lentäneet pois kun olen tullut heidän luokseen. Mutta koetanpa uudelleen, sanoin ja astuin erään suuren, vihreänkellertävän lehden luo.

— Hyvää päivää, sanoin.

Vastaukseksi vaan kahisi ja rapisi.

— Kesä on kohta lopussa nyt, sanoin.

— Niin on, niin on, huokasi lehti.

Minua säälitti tuo vanha lehti enkä tiennyt mitä sanoisin.

— Miksi jätätte oksanne, sanoin vihdoin.

— Olemme lopettaneet työmme ja olemme vanhat ja väsyneet, vastasivat lehdet.

— Senkö vuoksi huokaat ja olet pahoillasi, kuiskasin minä.

— En ole pahoillani, pikku Rufa, olenpa vaan vanha ja kuiva ja senvuoksi kuuluu helposti ikäänkuin huokaisin joka tuulenpuuskan takia. Emme ole pahoillamme me vanhat, jos vaan ehdimme saada kaikki valmiiksi ennen yön tuloa.

— Mikä silloin on oleva valmis?

— Ruoka niille nuorille, jotka heräävät ensi keväänä.

— Missä ne sitte ovat tuon pitkän yön aikana?

— Ne nukkuvat huoneissaan, jotka niille olemme rakentaneet, lehti vastasi. — Näetkö, tuo pieni, ruskea pallo varteni tyvessä, on noiden pikkuisten lämmin talvikehto. Sellaisia pieniä kehtoja on paljo tällä oksalla, ja toiset ovat suuremmat ja pyöreämmät kuin toiset.

— Minkä vuoksi niin, kysyin uteliaana.

— Mieti vähäsen, Rufa, sanoi täti Formica, joka seisoi vieressäni — mieti miten on omain lastemme laita.

— Toukkalapsienko, kummastelin minä.

— Niin, toukkalapsien, kun ne ovat nukkuneet.

— Kotelot, sanoin tuumiskellen. — Niin, meidän kuningaslapsillamme on isommat kehdot kuin muilla. Ovatko ne teidän kuningaslapsenne, jotka asuvat noissa suuremmissa taloissa, kysyin innoissani.

— Niin kyllä, niin kyllä, kuningaslapsemme ne ovat. — Heteet ja Emit, vastasi lehti.

— Onko niissä muissa sitten sellaisia kuin täti Formica ja minä?

— On, lehti vastasi — jos te myös pidätte siellä teillä huolta ruoasta ja ilmanvaihdosta ja puhtaudesta ja paljosta muusta lisäksi, niinkuin me viheriät teemme meillä. Sillä pieniä vihreitä ne ovat, jotka nukkuvat minun kehdossani.

— Niin, sellaisia juuri me olemme, minä huusin ja nyökkäsin.

— Ne nukkuvat niin hyvin tässä, lehti sanoi ja kumartui edestakaisin pienen, ruskean pallon yli — ja koko pitkän talven ne nukkuvat, mutta keväällä, silloin seinä särkyy, ja ne ryömivät esille — pieninä, vaaleanvihreinä ja vähän karvaisina pysyäkseen lämpösinä. Kauan ennen niitä emit ja heteet ovat puhkaisseet seinänsä ja tulleet esille mitä hienoimpina valkosina silkkitupsuina.

— Mutta miten ne uskaltavat ulos niin varhain? Eikö ole yöllä hyvin kylmää?

— Ne ovat niin kärsimättömiä ja kiihkeitä ja jos aurinko hetkisenkin paistaa niiden seinään, niin ne heräävät ja alkavat huutaa toisilleen:

— Olemme nukahtaneet liiaksi, olemme nukahtaneet liiaksi. Varmaan on jo aikoja sitte kevät.

Ne ojentelevat itseään ja sanovat että on niin kauhean lämmintä ja ahdasta, ja kaikki ne haluavat tirkistää ulos — edes vähäsen pienen pienestä raosta — vaan nähdäkseen, eikö kevät jo ole valmis.

Ja kaikki ne ojentelevat itseään ja kaikki ne tirkistävät ulos. Ja sittenpä seinä halkeaa ja siinä ne ovat.

— Näetkös mitään kevättä?

— En, mutta näetkös sinä, ne kysyvät toisiltaan.

— Liian aikaiseen olemme tulleet, sanoo vihdoin joku. — Tämä on vielä
Valkonen talvi.

— Hyvä on että meillä on pehmeä silkkiturkkimme, toinen sanoo.

— Pysykäämme lähellä toisiamme, niin käy kyllä hyvin, kolmas sanoo.

Ja sillä tavoin ne pysyvät likekkäin toinen toisensa vieressä Valkosissa talviturkeissaan ja odottavat kevättä. En ole koskaan niitä nähnyt, mutta mikäli olen kuullut täytyy niiden olla kauneinta ja pehmeintä kaikesta kauniista ja pehmeästä. Samassa silkkitupsussa asuu joko vaan pieniä emiä tai vaan heteitä. Meidän puumme on neitipuu.

Samassa tuli tuulenpuuska ja repi vanhaa lehteä, niin että luulin sen irtaantuvan. Mutta se pysyi.

— Vielä en ole valmis, se sanoi kun oli rauhottunut. — Vielä minulla on vähäsen ruokanestettä, joka on lähetettävä silmuille — nuo pienet ovat silmuja. Sitten repiköön minut tuuli.

— Mutta eikö siihen tule paha haava kun putoat pois.

— Ei, se sanoi ja hymähti vähäsen — etkö luule, ettemme ole sitäkin ajatelleet? Silloinhan tuo kallis elämän-neste juoksisi pois. Ei, ennenkuin minä olen valmis putoamaan, on meidän rakennettava seinä rungon ja minun väliin. Pian se on valmis ja silloin minä putoan maahan ja pieni arpi on ainoa, joka osottaa entisen paikkani.

* * * * *

Maahan kaikki näkyvät tahtovan, sanoin kävellessämme puulta kotiin. — Siinä ne haluavat nukkua ja siinä ne haluavat kuihtua. Onpa oleva oikein sulosta ryömiä siihen ja nukkua koko pitkän yön.

— Niin minunkin mielestäni, täti Formica sanoi.

— Mutta kuuletko, sanoin — hyvin mielelläni tahtoisin olla valveilla kun kevät tulee, tuo, josta kaikki puhuvat.

Täti Formica nauroi.

Silkkitupsu, hän sanoi — missä on turkkisi?

Nauroin hiukan hämilläni.

— Älä ole levoton, Rufa kulta, kyllä heräämme keväällä, hän sitten sanoi ja nyökkäsi. — Mutta sano, Rufa, mitä pidät ensimäisestä kesästäsi?

— Täti Formica, täti Formica, minä sanoin ja silittelin häntä suurihmoillani — olen niin ilonen pitkästä, ihanasta kesäpäivästäni.