The Project Gutenberg eBook of Rakkauden kirous This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. Title: Rakkauden kirous Romaani Author: Toivo Tarvas Release date: February 4, 2025 [eBook #75291] Language: Finnish Original publication: Helsinki: Kust.Oy Ahjo, 1921 Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen *** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK RAKKAUDEN KIROUS *** language: Finnish RAKKAUDEN KIROUS Romaani Kirj. HARRI KANGAS [Toivo Tervas] Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Ahjo, 1921. 1. Minä uskoin todellakin niin! Minä, ylellisyyden ja maailman turhuuden lapsi, luulin, että köyhyys oli pahinta mitä maa päällänsä kantoi, se köyhyys, joka tuijotti vastaani tyhjästä rahalaatikosta ojentaessani käteni antaakseni siitä rahaa vanhalle taloudenhoitajattarellemme, köyhyys, joka irvisteli minulle mahonkisen vaatekaappini peiliovesta, köyhyys, joka varasti toisen vanhan perhehopean toisensa jälkeen ruokasalin seinähyllyiltä ja joka, mikä oli pahinta, hiiviskeli rakkaan isäni invaliidituolin ympärillä korjaten salaa pois parhaan viinin ja herkullisimman palan sairaan pieneltä pöydältä. Köyhyyden syytä oli sekin, että kihlaukseni kapteeni Denisoffin kanssa purkaantui. Lothar oli iloinen, elämänhaluinen ja rakastettava, mutta hänkin tarvitsi rahaa, rahaa, jota kaikki halusivat ja jota ei kenelläkään ollut kyllin, rahaa, joka oli onni ja kirous! — En voi väittää, että tämä kihlaukseni purkaantuminen olisi koskenut minuun erikoisemmin. Olen aina pitänyt Lotharista, mutta en ole koskaan häntä rakastanut. Mutta isäni, joka oli tätä kihlausta hartaasti toivonut, murtui aivan, kun tulin kertomaan siitä hänelle. Hän ei tosin sanonut mitään, mutta hänen ylpeä, harmaa päänsä painui käden varaan ja hän mutisi jotain itsekseen. Kysyin toivoiko hän jotain, mutta hän vain silitti kättäni mutisten hiukan käheästi: Pieni Punahilkkani, pieni Punahilkkani. — Isä ja minä, me kaksi olemme aina kuuluneet yhteen. Äitiäni en ole milloinkaan tuntenut; isä on ollut minulle kaikki kaikessa. Jo pienenä palleroisena ollessani oli hän rakkain leikkitoverini, valoisan lastenhuoneen tervetullein vieras, jonka satusuoni oli ehtymätön ja joka ei milloinkaan väsynyt keksimään uusia leikkejä. Hän oli minulle isä, äiti, toveri — kaikki, kunnes onnettomuus tuli. Ja se tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta; kuten sanotaan. Hän sai halvauskohtauksen, josta hän ei enää milloinkaan täysin toipunut. Pian sen jälkeen iski salama toisenkin kerran. Isä kadotti äkkiä miltei kokonaan suuren omaisuutensa. Aluksi tuntui kovin oudolta, miltei mahdottomalta, tottua uusiin olosuhteisiin. Nuoruuden joustavuudella mukauduin minä siihen kuitenkin suhteellisesti helpommin kuin hän. Kun Herbert-serkku, joka jo parin vuoden ajan oli hoitanut isäni raha-asioita melkein kokonaan — sillä isäni oli aina pitänyt omaisuutensa hoitamista suurena vaivana ja rasituksena — selitti minulle tilanteen, erotin heti kaikki palvelijat, paitsi Petteriä ja vanhaa Anastasiaa, ja kaikki talousmenot supisteltiin mahdollisimman pieniksi. Isän sairastuttua oli Herbert aivan kokonaan ottanut hoitaakseen isän raha-asiat. Liikemaailmassa tapahtuneen romahduksen jälkeen, jonka kautta mekin olimme kadottaneet omaisuutemme, vaati Herbert minua selittämään isällekin uuden tilanteen. Mutta kun minä varovasti yritin selittää sitä hänelle, tuli hän siitä niin järkytetyksi, etten kertonutkaan hänelle koko totuutta. Minä käsitin väärin hänen säikähdyksensä. Luulin, että hän, joka kaiken elämänsä oli elänyt tuhlailevassa ylellisyydessä, kauhistui sitä, että hänen nyt, vanhuutensa ja sairautensa päivinä, oli opittava elämään köyhän miehen elämää. Se oli erehdys, onnettomuutta tuottava erehdys, sillähän ajatteli vain minua. Minä en sitä liennyt, ja nähdessäni hänen rakkaissa silmissään hätääntyneen ja kauhistuneen katseen, koetin lieventää äskeisiä sanojani. Meitä oli tosin kohdannut onnettomuus, mutta se ei kuitenkaan ollut niin musertava, että olisi syytä säikähtyä! Meidän tulisi tietenkin supistaa menojamme, mutta ne olivatkin tähän asti olleet aivan tarpeettoman suuret. — Isä ei kuitenkaan näyttänyt rauhoittuneella, vaan pyysi saada puhutella Herbertiä. Ennenkuin Herbert saapui isän luo, neuvottelin hänen kanssaan pitkän aikaa, ja me päätimme salata häneltä totuuden mikäli se oli mahdollista. Kaikkialla pienessä kodissamme saisi köyhyys hiipiä ja varastaa — jollen saisi sitä karkoitetuksi — mutta isän huoneisiin se ei saanut päästä! Hänen lähimpään ympäristöönsä se ei saisi tunkeutua. — Oi, jospa silloin olisimme olleet avomielisiä toisillemme, isä ja minä, silloin ehkä olisi suurin onnettomuus kuitenkin ollut vältettävissä, mutta silmäni avaantuivat vasta liian myöhään, silloin kun onnettomuus jo oli astunut kynnyksen yli. Kaikista ponnistuksistani huolimalta alkoi pieni pääomamme pian huveta kokoon. Taistelu kävi yhä vaikeammaksi, kunnes vihdoin koko talossa, isän huoneita lukuunottamatta, tuskin oli mitään kyllin kallisarvoista köyhyyden ahnaille silmille. Kaikkein viimeiseksi erosin isoäidin ihanasta kaulakoristeesta, timanttirististä, jonka hän oli saanut morsiuslahjakseen. Tämä tapahtui pari päivää kihlaukseni purkautumisen jälkeen. Sinä iltana oli täti Auguste-Aurorella tanssiaiset. Kun autonkuljettajamme Petter, joka tosin ei enää ollut mikään autonkuljettaja, vaan isän hoitaja ja talon ainoa palvelija, oli saattanut minut ovelle, hiivin itsekseni ylös pukuhuoneeseen. Muistan, että minua sinä iltana vaivasi oudon painostava tunne. En enää muista mistä se johtui ja tuskinpa silloinkaan olin siitä täysin selvillä. Painoiko minua sinä iltana tavallista enemmän suuri, salainen köyhyytemme, tai johtuiko tyhjyyden ja yksinäisyyden tunne ehkä siitä, että Lothar oli tavallaan hävinnyt elämästäni, tai, kukapa tietää, oliko se vain lähenevän onnettomuuden aavistelua. Ilma pukuhuoneessa tuntui tukahduttavalta, lamppujen kirkkaus kirveli silmiäni, ja kun kreivitär Lewitzky äkkiä kurottautui katsoakseen olkapääni yli peiliin ja suuri smaragdi-neula hänen tukassaan välähti, tuntui minusta ikäänkuin olisi peilistä ilkeä, vihreä salama äkkiä iskenyt minua suoraan sydämeen. Mutta äkillinen säikähdys menee pian ohi, ja tanssin vilinässä olin puolen tunnin kuluttua aivan entiselläni. Illallisen jälkeen istuessani silmänräpäyksen ajan yksinäni kasvilämpiössä, näin Herbertin eroavan upseeri-toveriensa parvesta ja tulevan lämpiöön. Suuressa soikeassa kristallipallossa vieressäni uiskentelivat täti Auguste-Auroren lemmikit. Minä en pidä kultakaloista, ne ovat niin lihavia ja tyhmän näköisiä, ja miten kuolettavan ikävää niillä mahtaneekaan olla! Äkkiä Herbert tarttui käteeni, jota nojasin pallon reunaan, ja tarkasteli sitä. — Missä on sormus? — Poissa! Kun hän ei näyttänyt selviävän hämmästyksestään, kysyin minä häneltä tiesikö hän mitään keinoa, millä kaksi niin surullisen köyhää ihmistä kuin Lothar ja minä voisimme mennä naimisiin. Kuvittelinko minä vain, vai leimahtivatko todellakin Herbertin silmät omituisesti, ikäänkuin mielihyvästä — ehkä minä kuvittelin — sillä hän kumartui äkkiä hyvin lähelle minua ja hänen katseensa oli niin vakava ja läpitunkeva, että minua melkein alkoi pelottaa. — Rakel, en ole koskaan päässyt sinusta oikein selville. Jo lapsena sinä olit minulle arvoitus. Nytkin sinä hymyilet, mutta siitä huolimatta sinun silmäsi ovat hyvin surulliset. Jos koskaan ihmisen suu ja silmät ovat olleet ristiriidassa keskenään, niin sinun ovat! Sano minulle totuus, Rakel, tahtoisitko kernaasti mennä Lotharin kanssa naimisiin? — Ja mitä tämä totuus sinua hyödyttäisi, Herbert? — Paljonkin, mutta sinua ehkä vieläkin enemmän! — Minua? — Niin, luulen voivani auttaa sinua. Ei, älä käsitä minua väärin. Minä vain tarkoitan, että voisin neuvoa sinulle hyvän keinon, jolla itse voisit auttaa itseäsi ja isääsi. — Ja millainen se keino olisi, Herbert? Ketään ei juuri sillä hetkellä sattunut olemaan lämpiössä. Minusta tuntui, että Herbertin katse imeytyi kasvoihini ikäänkuin olisi hän tahtonut lukea salaisimmat ajatukseni. Minä kestin tämän katseen ulkonaisesti rauhallisena, mutta sydämeni alkoi sykkiä omituisen tuskallisesti. Silloin hän teki minulle ehdotuksensa. Minun olisi tietysti pitänyt kauhistua ja torjua tällainen ehdotus inholla luotani. Mutta minä en kauhistunut enkä torjunut. Minusta tuntui, että tämä oli kohtalo, väistämätön, muuttamaton kohtalo, ainoa mahdollisuus. Ehkä köyhyys oli tappanut minussa kunniantunnon, ehkä sitä ei minussa ollut koskaan paljoa ollutkaan, kukapa tietää. Joka tapauksessa tunsin vain jonkinlaista lievää hämmästystä ja vastenmielisyyttä, ja tämä vastenmielisyys kasvoi minuutti minuutilta. Mutta Herbert ei laskenut minua, hän puhui minulle järkeä, tai sitä mikä kuului järjeltä, ja Herbert oli oikeassa. Hän on aina ollut oikeassa — järjen kannalta. Hän muistutti minulle, etten koskaan ollut pitänyt itseäni suomalaisena, ja syystä kylläkin, olihan isoisäni ja koko sukuni ulkomaalainen, ja paljon muutakin. Ja nytkin kävi kuten niin usein ennenkin lapsuutemme leikeissä: minä myönnyin, ja me teimme sopimuksen. Mutta istuessani siinä iloisessa, kirkkaasti valaistussa huoneessa en vielä oikein käsittänyt mitä olin tehnyt, käsitin sen vasta jälestäpäin. Niin, jälestäpäin! Yöllä maatessani valveilla hiljaisessa huoneessani tuli tämä tietoisuus kylmänä kauhuna, joka kangistutti jäseneni ja nosti tuskan hien otsalleni. Ja vähitellen minulle selveni, että oli jotain vaikeampaa kuin köyhyys, monin kerroin vaikeampaa — rikollisen päivät ja rikollisen yöt! Mitään paluuta ei ollut. Köyhyys oli karkoitettu, se ei enää irvistellyt talousrahastossa, taikavoima loihti vähitellen takaisin perhehopeat vanhoille paikoilleen. Petterin uskolliset kasvot loistivat hänen hääriessään isäntänsä ympärillä, joka silminnähtävästi reipastui ja nuortui, jollei muusta, niin ainakin siitä vapauttavasta tunteesta, joka näytti vallanneen hänen lähimmän ympäristönsä. Ja minun öitteni kauhut tulivat aamusin täysin korvatuiksi, kun astuessani kirjastoon näin isän istuvan mukavassa lepotuolissaan takkavalkeansa ääressä, pieni herkullinen aamiaistarjotin edessään, rakkaat kirjansa ympärillään ja Rex-koiramme lojuen jääkarhun taljalla hänen jalkainsa juuressa. Se oli kaunis näky: isä ja suuri Rex! Vaikkakin yö olisi ollut miten huono tahansa, vaikka hän ei olisi silmiään hetkeksikään ummistanut, hymyili hän kuitenkin minun huoneeseen tullessani Rexin heilahuttaessa pari kertaa juhlallisesti hännällään. Kysymykseeni, miten yö oli kulunut, tuli aina sama vastaus: "Erinomaisesti, tyttöseni. Kaadappa nyt kahvia!" Mutta oli niitä sellaisiakin aamuja, jolloin eivät mitkään herkut hänelle oikein maistuneet, ja hän nojasi kaunista päätään silmät ummessa tuolin selustaa vastaan. Minä suutelin hänen rakkaita käsiään outo, kouristava tuska rinnassani, ja Rex katseli minua merkitsevästi, ikäänkuin sanoakseen huonosti ovat asiat, hyvin huonosti. 2. Oli helmikuun kahdeksas päivä, jumalallisen ihana ja niin kuulakkaan kirkas ja kevyt kuin talvipäivä voi olla ainoastaan Norjan tuntureilla. Olin retkeilyt yksinäni koko päivän kelkkoineni, laskenut alas Stor-Vandet seetteristä melkein kaupunkiin asti, ja olin juuri paluumatkalla sieltä, istuen pienellä pysäkillä, odottaen kaupungista nousevaa trammia. Olin aivan yksinäni pysäkillä, aurinko oli laskussa, tunturit siinsivät satumaisesti, ja hankia pitkin hiipi ruusuinen hohde. Raskaat lumikinokset peittivät maan kaikkialla, puiden oksatkin taipuivat syvälle, matalalle, ikäänkuin voimattomina taakkansa painosta. Metsä olikin tiheää siinä pysäkin luona. Valkoiset puut olivat hiipineet aivan lähelle raiteita, ne seisoivat siinä mitkä ryhmissä, mitkä yksitellen, ääneti ja liikahtamatta. Varjojen kasvaessa tuntuivat ne yhä lähenevän ja tiivistyvän, ja ikäänkuin uteliaina piirittäen ja tarkastaen niiden keskelle eksynyttä yksinäistä ihmislasta. Keskellä kaikkea tätä valkoisuutta ja pimeyttä kiemurtelivat hammasraiteet kuin mustat rautakäärmeet pilkin tietä kadoten äkkiä ulkonevan kallionkielekkeen kulmaukseen. Olin väsynyt, ja suloinen raukeus sousi suonissani, ikäänkuin niihin olisi virrannut uusia elämännesteitä. Elämä tuntui suloisella. Sillä hetkellä olin unohtanut kaiken ikävän ja uhkaavan. Istuuduin mukavammin kelkalleni, kiersin käsivarteni polvieni ympärille ja suljin silmäni. Äkkiä, kuin maasta kasvaneena, seisoi tohtori Dahl edessäni. — Luulenpa, että otatte pientä päivällislepoa, neiti Rakel, — sanoi hän tasaisella, ystävällisellä äänellään, ojentaen kättään. — En minä ole syönyt päivällistä, enkä sitäpaitsi ymmärrä millä oikeudella te aina kutsutte minua etunimellä. Olkaa ystävällinen ja käyttäkää sukunimeäni, vastasin jotenkin ärtyisästi, tekeytyen ikäänkuin en huomaisi hänen kättään. Hän oli aina siellä missä hänen vähimmin tuli olla, enkä luule olleeni ainoa, jota hänen äkilliset ilmestymisensä hermostuttivat. Sitäpaitsi oli hän minulle persoonallisestikin epämiellyttävä. Hänen pienissä värittömissä silmissään oli tavallisesti suopea ilme, mutta niissä saattoi äkkiä välähtää jotain terävää kuin veitsenkärki. Omituisinta hänessä oli suu, jonka kapeat, lujasti yhteenpuristetut hyvin punaiset huulet minun mielestäni antoivat hänen muuten aivan kalpeille kasvoilleen jonkinmoisen verenhimoisen, petomaisen ilmeen. Epäystävällisyyteni ei häntä ensinkään liikuttanut. Hän otti rauhallisesti taskustaan kellon, avasi sen ja piti sitä silmieni edessä. — Viisi minuuttia yli puoli. Sanatoriossa ette siis saa enää päivällistä. Mitä sanoisitte, jos pistäytyisimme alhaalla kaupungissa, esimerkiksi „Continentalissa”. Minulla oli todellakin monituntisen ulkonaolon jälkeen kova nälkä, niin että päivällisettä jääminen oli minulle suuri pettymys; en ollut aavistanutkaan kellon jo olevan niin paljon. Ehkä nälkäni olisi voittanut vastenmielisyyteni, jos ei samassa huomiomme olisi kiintynyt kallionkielekkeen takaa ilmestyvään ihmisparveen. Missä trammi viipyi? Mistä ihmiset ilmestyivät? He puhuivat lujalla äänellä ja innokkaasti. Tohtori Dahl kääntyi muutamain koululaisien puoleen, jotka meluten ja ruskeita laukkujaan heilutellen kiirehtivät ohi, ja kysyi oliko jotain tapahtunut. Oli kyllä. Trammi oli joutunut epäkuntoon. Ei liikahtanut paikastaan. Puolitiestä viime pysäkillä oli saatu kävellä. Ei, luultiin kyllä että se pian tulisi kuntoon, mutta he eivät olleet jaksaneet odottaa, sillä saattoihan odotus kestää puolen tuntia, ehkä tunnin taikka ehkä parikin. Niin, kyllä vain oli varminta lähteä jalan. Tohtori Dahlin puhutellessa lapsia oli huomioni äkkiä kiintynyt erääseen "sähkösanoma-poikaan", jonka usein olin tavannut matkalla sanatorioon. Jokin selittämätön vaisto kehoitti minua huutamaan poikaa ja kysymään oliko hän matkalla sinne. Ihmettelin itsekin, mistä tämä äkillinen uteliaisuus tuli, sillä en ollut koskaan ennen puhutellut häntä. Jo kaukaa näin paperilipun hänen käsissään ja jo ennenkuin hän oli vastannut, luin siinä oman nimeni. Eihän isä vain liene nyt huonompi! Koko valoisa mielentilani oli kadonnut. Otin sähkösanoman ja avasin sen nopeasti. Se oli lyhyt ja salakirjoituksella kirjoitettu sisältäen ainoastaan muutamia rivejä, mutta siinä oli tarpeeksi saattamaan käteni vapisemaan ja veren pakkautumaan sydämeen. Jälleen määräys, tinkimätön määräys; taas oli suoritettava työ, joka sai minut kauhistuen halveksimaan itseäni. Tuijottaessani paperia laskeutui jotakin kylmää kädelleni, aivan kuin olisi käteni yli madellut jokin kostea, limainen eläin. Parkaisten kauhusta hypähdin syrjään. — Älkää tuijottako noin! Mikä teille tuli, neiti Behringen? Peloitinko teitä? — Tekö se vaan? Tekö minua kosketitte? Kätenne oli niin kylmä, minä säikähdin... — änkytin, sillä sydämeni sykki kiivaasti ja ohimoissa jyskytti. — Minähän se vain olin. Ehdotin juuri, että lähtisimme — alkaa tulla niin viileä — mutta te ette kuullut, tuijotitte vain tuota paperia. Kosketin silloin teidän kättänne nähdäkseni olitteko todella muuttunut kivipatsaaksi. — Oletteko koskaan kuullut kenenkään muuttuneen kivipatsaaksi? Mikäli minulle on kerrottu tuli Lothin vaimostakin vain suolapatsas! — Me naurahdimme molemmat ja aloimme pyrkiä tietä ylös. Koetin parhaani mukaan salata mielenliikutustani ja hiukan rauhoituttuani puhella välinpitämättömistä asioista, mutta tohtori oli käynyt hajamieliseksi ja harvasanaiseksi. Vihdoin minäkin vaikenin ja niin jatkoimme matkaamme ääneti. Tohtori kiskoi kelkkaani jälessään ja minä vaivuin omiin surullisiin ajatuksiini. Niistä tohtorin ääni herätti minut, kun jo lähenimme sanatoriorakennuksia. — Neiti Behringen, minä näin, että saitte ikäviä uutisia. — Mitä tarkoitatte, tohtori? — Te kalpenitte niin, että luulin teidän pyörtyvän. Ja te olette koko matkan ollut niin surullinen. — Todellako? Mikä tarkka havaintojen tekijä te olette, tohtori! — Koetin puhua leikillisesti, mutta kurkkuni oli aivan kuiva. Olin sekä huolestunut että harmissani itselleni, etten ollut paremmin voinut salata mielenliikutustani. Hän kääntyi suoraan minua kohden ja hänen silmänsä olivat läpitunkevan terävät. Saattoiko olla mahdollista vai kuvittelinko minä vain, mutta hänen ensi sanoissaan olin kuulevinani uhkaa, vaikkakin hänen äänensä pian painui tavalliseen hyväilevään, pehmeään sävyynsä ja terävä ilme katosi hänen silmistään. — Niin minä olenkin, neiti Rakel, ettekä tiedä mitenkä tarkka... Mutta miksi ette suostu ehdotukseeni? Olen melkein varma, ettette tulisi suostumustanne katumaan. — Tarkoitatteko eilistä ehdotustanne? — Niin juuri. — Ainoastaan siitä syystä, etten teitä rakasta. — Se on hyvin tyhmä syy, neiti Behringen. — Kuinka niin? — Eihän rakkaus ole välttämätöntä — nykyaikaisessa avioliitossa. — Ehkä ei. Mutta sanokaapa te, tohtori Dahl, miksi te puolestanne tahdotte minua vaimoksenne? Hän näytti tulevan hiukan hämilleen, mutta hänen kasvonsa olivat poispäin käännetyt, enkä voinut nähdä hänen ilmettään. — Minä rakastankin teitä, neiti Rakel. — Se ei ole totta, tohtori. — Voitteko siis keksiä paremman syyn? Nyt jouduin minä puolestani hämilleni, sillä mikäli ymmärrän ei hänellä tosiaankaan olisi minkäänlaisia etuja naimisista minun kanssani. Tohtori Dahl näytti tuntevan Helsinkiä hyvin, ja vaikka hän ei liikkunutkaan meidän piireissämme, niin tiesin, että köyhyytemme ei ollut hänelle mikään salaisuus. Sitävastoin en tiennyt, mistä hän oli kaikki tietonsa saanut, hänen käytöksensä ja keskustelutapansa olivat moitteettomia ja kuitenkin hän oli nousukas. Minä tunsin sen, minä tiesin sen vaistomaisesti, mutta jos minun olisi pitänyt selittää, missä tämä ilmeni, en olisi siihen kyennyt! Tahtoisikohan hän minun kauttani nousta porrasta ylemmäksi yhteiskunnassa? Se etu hänellä tosiaankin olisi avioliitostamme, mutta olisikohan se kyllin suuri etu hänenlaiselleen miehelle? En tiedä miksi, mutta minä halveksin häntä syvästi, halveksin niinkuin jotakuta saastaiseen rotuun kuuluvaa. Vilkaisin häneen. Hän seisoi piirrellen kepillään lumeen pää alaspainuneena, mutta valkoisten kulmakarvojen alta katselivat minua silmät, joissa oli omituisen ahne, vaaniva ilme. Tiukasti yhteenpuristetut huulet olivat punaiset ikäänkuin olisivat ne juuri juoneet verta, ja minut valtasi jälleen äkillinen pöyristyttävä tunne siitä, että vieressäni seisoi jokin vahingollinen eläin. Vastustamaton väristys puistatti minua. Eikö hän ollut itse paholainen, joka kiusasi minua, joka tahtoi ostaa ruumiini ja sieluni? Lukiko hän ajatukseni? Hän hymyili. Olimme saapuneet sanatorion pihaan ja oli jo aivan hämärä. — Miettikää asiaa, neiti, miettikää asiaa. — Hän ojensi minulle kätensä, mutta olin jo kääntänyt hänelle selkäni ja paennut sisälle kuin olisi henkeni ollut vaarassa. 3. Tultuani huoneeseeni täytyi minun riisuttuani päällysvaatteet hetkeksi heittäytyä leposohvalleni. Sydämeni sykki kiivaasti ja minua raukaisi sanomattomasti, mutta ei samalla ihanalla tavalla kuin alhaalla pysäkin luona. Päinvastoin tuntui elämä nyt vaikealta ja kurjalta. Hetken levättyäni nousin päättäväisesti ja otin jälleen esille sähkösanoman istuutuen lampun alle sitä tutkimaan. Niin, se oli kyllä selvä. Ruhtinas Darcheffskyn saavuttua tänne matkallaan Englantiin oli minun anastettava hänen papereidensa joukossa olevat tärkeät Jäämeren miinakartat, kopioitava ne, ja jätettävä alkuperäiset takaisin ilman että huomattiin niiden poissaoloa. Helposti sanottu kyllä, mutta tehty? Äkkiä siinä istuessani tunsin, että joku katseli minua, tunsin sen yhtä selvästi kuin näin paperin edessäni pöydällä. Joku katseli. Kuka? Mistä? Nyt sen tiesin! Joku seisoi tuolini takana. Kirjaimet alkoivat hyppiä silmissäni ja korvani alkoivat soida, mutta käänsin sähkösanoman rauhallisesti kokoon ja aloin hyräillä jotain. Hyräillen nousin tuolista, vaikka jokainen hermo oli pingoittunut katketakseen, ja käännyin ovea kohden. Huone oli tyhjä, mutta ovelle naputettiin samassa lujaa ja vastaukseeni avautui se ja sisään astui — kukas muu kuin tohtori Dahl. — Kävin ruokasalissa katsomassa vieläkö sieltä on mahdollisuutta mitään saada. He ovat vastikään lopettaneet, pistäydyin sanomassa teille, että tietäisitte. Mutta parasta on kiirehtiä. — Hyvä on — sanoin välinpitämättömästi — Menkää te vaan edellä, tulen pian. Kiitoksia vaivastanne. Mutta tuskin oli hän sulkenut oven jälessään, ja olin kuullut hänen askeltensa loittonevan, niin minun täytyi tukea itseäni pöydän kulmaan, sillä niin jalkani vapisivat. Miksi oli hän vakoillut minua avaimenreiästä? Tiesin, että hän oli tehnyt niin. Epäiltiinkö minua? Olinko jo valvonnan alaisena? Suuri Jumala! Koetin juoda vettä rauhoittuakseni, mutta käteni vapisi yhä niin, että vesi läikkyi vaatteilleni, ja vaikka kerran toisensa jälkeen pyyhin nenäliinallani otsaani, kohosi siihen kylmä hiki yhä uudelleen. Lopuksi avasin pienelle parvekkeelle vievän oven ja istuuduin sinne kaiteen luona olevaan korituoliin. Miten rauhoittavaa olikaan viileä yöilma! Hanki loisti rakennuksen edessä akkunoiden valossa, kauempana suli kaikki epämääräiseen, harmaaseen hämärään. Jostain kuului soittoa, luultavasti seurusteluhuoneesta. Koetin selvittää kiihtyneitä ajatuksiani. Jos olin valvonnan alaisena, niin miten silloin saatoin suorittaa minulle uskotun tehtävän? Oliko tohtori Dahl urkkija ja miksi hän silloin oli kosivinaan minua? Eikä ainoastaan kosivinaan, vaan tuntuipa lisäksi ajavan asiaansa oikein ponnella! Mikä oli hänen tarkoituksensa? Ja miten tuli minun nyt menetellä? Ohuesti puettu kuin olin aloin tuikea vilua, ja olin juuri nousemaisillani mennäkseni sisään, kun kuulin jonkun puhuttelevan minua. — Mademoiselle, — sanoi ääni — tämä kuuluu varmaankin teille. — Katsoin hämmästyneenä ympärilleni, mutta en voinut pimeässä nähdä ketään. Samassa kuulin pienen matalan naurahduksen kyynärpääni kohdalta, ja katsoessani alas parvekkeelta, näin pitkän tumman olennon seisovan tiellä parvekkeen alapuolella aivan kaidepuiden kohdalla. Olento ojensi jotain. Pieni pitsinenäliinani. Otin sen kiittäen. — Peloitinko teitä. Näin sen leijaavan alas ja sain sen ilmassa kiinni. Jos se olisi pudonnut hangelle, ei sitä tässä pimeässä olisi löytynyt. Saatoin hämärästi erottaa puhujan kasvot, kauneimmat miehen kasvot mitä koskaan olen nähnyt, mutta se ehkä oli luettava hämärän ansioksi. Ääni ainakin oli tavattoman miellyttävä. Siinä oli omituinen korviahivelevä metallisointu. — Enhän toki niin helposti säikähdä. En vain saattanut käsittää, mistä ääni kuului. — Mustat silmät katsoivat minuun avoimesti hymyillen, olento kohotti jonkinlaista urheilulakkia ja poistui kevyesti kumartaen, öinen tuuli värisytti minua. Nousin ja lähdin sisälle. Mutta jälleen muistutti minua nälkä, että olin jäänyt ilman päivällistä. Poltettuani kynttilän liekissä sähkösanoman jätin huoneeni mennäkseni halliin katsomaan saisinko siellä kahvia. Ruokasaliin en tahtonut mennä; pelkkä ajatus, että tapaisin siellä tohtori Dahlin, pani minut vapisemaan, ja mistä lie johtunut mutta tänä iltana olin liian väsynyt voidakseni salata mielenliikutustani. Enemmän kuin koskaan ennen täytyi minun nyt olla varovainen, ja ennen kaikkea pitää silmällä tohtori Dahlia. Toivottavasti kestää edes muutamia päiviä, ehkä viikonkin ajan, ennenkuin vanha ruhtinas Darcheffsky saapuu! Muistin hämärästi kerran tavanneeni hänet suurilla päivällisillä Pietarissa tätini luona. Hänellä oli ihastuttava, pehmeällä näyttävä valkoinen parta. 4. Lähestyessäni hallia kuulin jo kaukaa puheen sorinaa, naurua ja liikettä. Pysähdyin porrasten taitteeseen katselemaan tuota ihmisvilinää ja hälinää, joka tällä hetkellä tuntui minusta niin vastenmieliseltä. Suuri, ilmava halli, jonka jättiläisikkunoista hämärään peittyvät tunturit heikosti häämöittivät, näytti suorastaan räikeältä avoimessa takassa räiskyvän, mahtavan tukkivalkean valossa. Loimuavat liekit kirkastivat pylväiden, pöytien ja tuolien siroja, iloisin värein maalattuja veistoksia, kynttiläkruunuja, hirsiseiniä ja iloisia ihmispaljoutta, näiden ylhäisten ja varakkaiden piirien "sairaita" ja "lepoa etsiviä". Tuskinpa milloinkaan näki sellaista täydellistä kokoelmaa harvinaisen terveillä näyttäviä ihmisiä! Taasen oli sankka parvi ihailijattaria takan ääressä seisovan lääkärin ympärillä, jonka tähden jokainen heistä kitui hivuttavaa rakkautta. Silmillään he häntä ahmivat, hänen pieninkin sanansa oli kultaa kalliimpi, ja hänen hymynsä saattoi heidät raivostumaan toisilleen kateudesta. Mutta tohtori kohteli heitä kaikkia samalla hermostuttavan tasaisella kohteliaisuudella, ja hänen hymynsä oli tunnustetusti "arvoituksellinen". Ehkä arvoituksen avain oli siinä, että hänellä oli kaksikymmenvuotias vaimo, jonka valkeaa niskaa ja hymykuoppia ei kukaan mies rankaisemalta katsellut. Hallin pyöreällä pöydällä oli kahvitarjotin; sitä ei tosin saattanut nähdä, mutta kuului kuppien ja lusikoiden helinää, ja pöydän ympärillä tunkeili ihmisiä. Takan toisella puolella soikeassa ympyrässä istui sanatorion ylhäisö: vanha, teräväpiirteinen, mutta sangen miellyttävä kenraalitar, jonka käsilaukussa aina oli korttipakka; tanskalainen kreivitär, jonka viisikymmenvuotiasta päätä kultaiset kutrit koristivat ja jonka naurettavan pieni, jaappanilainen sylikoira Baby oli koko sanatorion ihastus; sekä englantilaisen baronelin juutalaissyntyinen puoliso, jonka hohtokivillä koristettu lorgnetti varmaankin saattoi jokaisen, joka ei ollut aatelista alkujuurta taikka joka ei sattunut omistamaan yhtäkään miljoonaa, tuntemaan itsensä tomuksi ja tuhaksi. Lukusaliin johtavan oven vieressä, pitkässä nahkapäällisessä sohvassa istui kokonainen rivi nuorisoa naureskellen ja toisiaan kiusoitellen ja heidän ohitsensa marssi täsmällisin, kimmoavin askelin pari vanhaa, punakkakasvoista upseeria keskustellen sotatapahtumista. Tohtori Dahlia ei näkynyt missään. Tarkoitukseni oli mahdollisimman huomaamatta ottaa kahvikuppini ja vetäytyä lukusaliin, jossa tiesin olevan erään mukavan, matalan tuolin piilossa ikkunan ja suuren pöydän välillä, sillä tänä iltana halusin olla yksinäni. Halusin myös rauhassa lukea isäni kirjeen, jonka ovenvartija juuri oli minulle tuonut. Mutta tuskin olin saanut kupin käteeni, kun kuulin oikealta ja vasemmalta: Neiti Behringen! Neiti Behringen! Pieni paashini, maailman herttaisin pikku kadetti, seisoi vierelläni odottaen palavalla innolla, että suvaitsisin antaa hänelle tilaisuuden palvella itseäni, mutta kenraalitar, sikäläisen seurapiirin kruunaamaton kuningatar, viittasi minua, ja silloin hovi vaikeni odottaen vuoroaan. Kenraalitar oli löytänyt alhaalla kaupungissa erinomaisen hajuvesikaupan ja hän tahtoi neuvoa minulla miten sen löytäisin. Minun suorastaan täytyi koettaa erästä lajia ruusuhajuvettä, joka oli niin harhaannuttavan luonnollista, että jos otti sitä pisarankaan, niin tuntui aivan kuin olisi pitänyt ruusunlehtiä suussaan. — Kreivitär oli koko ajan liikahdellut levottomana tuolissaan. Nyt hän käytti tilaisuutta hyväkseen kuiskatakseen minulle, että tänään oli sanatorioon tullut ihastuttava nuori ulkomaalainen, oikea "grand-duc", ah! — Hän suoristi pyylevää, palleroista vartaloaan ja leperrellen lapsellisen pehmeään, tanskalaiseen tapaansa hän ummisti haaveellisesti silmänsä. Kreivittären sylissä istuva Baby varmaankin vainusi kilpailijaa, sillä se alkoi raivostuneena haukkua ja hyökkäsi lattialle syöksyen vuoroin toisen, vuoroin toisen jalkoihin irvistellen pikku-hampaillaan. Kaikki nauroivat ja täten syntyneen pienen hämmingin aikana onnistui minun huomaamatta paeta lukusaliin. Suuri oli sen vuoksi pettymykseni huomatessani, että lymypaikkani oli vallattu. Siinä istui suuri sanomalehti, tai oikeammin siinä istui joku suuren sanomalehden takana. Olin juuri närkästyneenä peräytymäisilläni, kun lehti rasahti kokoon ja sen takaa tuli näkyviin kaunis tuntematon. — Olkaa niin hyvä, neiti, olkaa niin hyvä! — Tuntematon oli kohteliaasti noussut seisomaan tarjoten paikkaansa. Kieltäydyin sitä ottamasta, mutta tuntematon oli itsepäinen. — Olkaa niin hyvä, tunnen itseni muuten aivan onnettomaksi, sillä näen kasvoistanne, että tämä on teidän paikkanne! — Hän puhui hieman murtaen ja hyvin matalalla äänellä, vaikka ketään muita ei ollutkaan lukusalissa, ja hänen äänessään oli niin omituinen sekoitus leikillisyyttä ja liioittelematonta kohteliaisuutta, että enempää vastustelematta kiittäen istahdin tuoliin. Tuntematon veti itselleen tuolin vastapäätä minua pöydän ääreen ja syventyi uudelleen lehteensä. Join kahvini hitaasti, mutta todellisuudessa tutkin salaa vastapäätä olevia- kasvoja. Tämä oli epäilemättä kreivittären "grand-duc"! Hänen kasvonsa olivat näin lampun valossa yhtä kauniit kuin ulkona hämärässä, ja mikä enemmän, ne olivat miehekkään miehen ja gentlemanin kasvot. Iho oli tumma, ikäänkuin ruskettunut. Hetken kuluttua alkoi minua väsyttää ja minä nojauduin taaksepäin ummistaen silmäni ja pidellen tyhjää kuppia sylissäni. Ajatukseni lensivät kotiin, kultaiseen kotiin, jossa isä suuren lampun alla leikkasi auki uusia kirjojaan ja Rex laiskasti lojui takan ääressä nuoleskellen käpäliään. Olin juuri nukahtamaisillani, kun tunsin jonkun katseen, ja katsoessani varovaisesti silmäluomien! välisiä huomasin vieraan tarkkaavan minua. Se ei minua ensinkään häirinnyt, valo lankesi tuoliini hyvin edullisesti silkkikaihtimen läpi, ja minulla on pitkät silmäripset. Siinä mukavasti lojuessani tulla kohisi kreivitär sisään. Näin silmäripsieni alla miten hän levottomana liehui huoneessa ja arvasin, että hän etsi hopeaista käsilaukkuaan, jonka näin makaavan eräässä nojatuolissa rutistetun muotilehden vieressä. Nousin ojentaakseni sen hänelle. — Tätäkö etsitte, comtesse? — Juuri sitä, rakkaani, juuri sitä! Kiitoksia ystäväni. — Samassa hän huomasi tuntemattoman, ja ihastunut ilme levisi hänen punoittaville, hyväntahtoisille kasvoilleen ja hän viittasi minua syrjään. — Se on hän, rakas neiti Behringen, se on hän! Eikö totta, hän on ihastuttava. Vielä noin nuori ja kuitenkin täydellinen maailman mies! Ah! Ettekö tahtoisi tutustua häneen, minä esitän hänet ystäväni, minä esitän hänet, aivan heti, kultaseni! — Rakas comtesse, ei nyt, ei nyt! — Pyysin aivan onnettomana, sillä kreivittären teatteri-kuiskaukset olivat sangen kuuluvia, niin että tuntematon aivan varmaan kuuli joka tavun. — Eikö nyt, mitä? No, olkoon!' Tulkaa sitten puoli kymmenen luokseni. Minulla on silloin pieni "cercle", esitän teidät silloin toisillenne. Näkemiin, ystäväni, näkemiin! Hän kahisi ulos huoneesta ja minä vaivuin alas pöydän ääreen kätkien polttavat kasvoni lehden taa. Onnettomuudeksi kreivitär vielä tapasi ystävättärensä juuri lukusalin oven ulkopuolella ja kuulimme hänen sanovan aivan kuuluvalla äänellä, vaikka hän varmaankin, raukka, kuvitteli kuiskaavansa: Tapasin juuri pikku neiti Behringenin tuolla sisällä. Hän tulee myöskin luokseni illalla ja lapasin esittää silloin hänelle nuoren ystäväni. Vihdoinkin löydämme hänelle sopivaa ja hänen säätynsä mukaista seuraa! Kauhuissani katsahdin tuntematonta. Minua kohtasi kaksi vallattomuutta säkenöivää silmää, ja kadottaen kaiken arvokkuuteni heitin lehden pöydälle ja pakenin kiireimmän kautta. — — — Seisoin peilin edessä pukeutuen ja katsellen itseäni hajamielisesti. Miten tuntematon olikaan nauranut! Hänen hampaansa ja silmänsä olivat loistaneet kilpaa! Punastuin uudelleen tätä muistellessani. Sormeni liukuivat pitkin silkkipukuni pehmeitä laskoksia, ja tämä kosketus tuotti minulle mielihyvää. Tämän kankaan olin ostanut ensimmäisillä rahoillani, silloin kun — — — peilissä olevan tytön kasvot näyttivät äkkiä jähmettyvän, silmät suurenivat ja tummenivat — — — silloin kun uudet linnoituspiirustukset katosivat upseerien järjestämillä aamiaisilla Slavalla. Pendyyli kamiinalla helähti 1/2 10. Se ikäänkuin vapautti. Ravistin itseäni niinkuin Baby ja lähdin iltakutsuihin. Tänä iltana olivat kaikki täsmällisiä. Kreivittären sievä salonki oli täynnä ihmisiä, etupäässä vanhanpuoleista väkeä, mutta kaunista tuntematonta ei näkynyt. Huoneen toiselle puolelle oli järjestelty pelipöytiä, toisella puolella istuivat ihmiset puoliympyrässä matalan marmorikaminan hiilivalkean ympärillä. Koko huone vaikutti ihastuttavan kodikkaalta ja herttaiselta. Lähellä kaminaa, valkoisella taljalla, aivan ruusunpunaisen lampun alla seisoskeli pikku kadettini kädet seläntakana. Miehekkään huolettomassa asennossa, niin että hänen kaunis univormunsa tulisi täysin oikeuksiinsa. Hänen vieressään oli suuri, syvä nahkatuoli vapaana. Tuskin olin siihen vaipunut, kun hänkin hylkäsi näyttämöasentonsa ja veti tuolin itselleen minun viereeni. Samassa ovi aukeni ja tuntematon astui sisään. — Ystäväni, nuori ystäväni, — kreivitär liiteli palleroisena ja keinuvin lantein tulijaa vastaan, saanko esittää teidät! — Seurasi pitkä esitys. Heidän lähestyessään minua tunsin rajattomaksi harmikseni, miten puna alkoi hitaasti nousta kasvoilleni ja suuttumus itseeni tietysti vain kohotti sitä, niin että kun kreivitär vihdoin iloisesti hymyillen saattoi tämän nuoren miehen luokseni, tunsin miten kasvojani poltti otsaa myöten, enkä saanut katseitani irti lattiasta. Minä suorastaan raivosin itselleni. Mistä tällainen kömpelyys, tällainen backlischimäisyys? Tuntemattoman nimeä en kuullut; joko oli kreivitär herttaiselta tanskalaisella tavalla niellyt sen melkein, kokonaan, taikka olin ollut liian hajamielinen kiinnittääkseni siihen mitään huomiota. Kapteeniksi puhutteli joku häntä. Huomasin samassa, että kapteeni istui vieressäni pikku kadettini paikalla. Entä pikku kadetti? Tuollahan hän seisoi alakuloisen näköisenä raskaiden ikkunaverhojen luona, mitä traagillisin pieni olento, jota kreivitär juuri taputti äidillisesti olkapäälle ikäänkuin hyvitykseksi jostain. Silloin syttyi minussa mieletön viha viatonta kapteeniakin kohtaan. Millä oikeudella minua näin holhottiin, järjestämällä järjestettiin "sopivaa" seuraa. Kapteeni ei minua ensinkään miellyttänyt. Miksi olin ollenkaan tullut tänne! — Mademoiselle, millä on minulla ollut onnettomuus pahoittaa mieltänne? — Katsoin hämmästyneenä ylös syvästä tuolistani, ja kohtasin silmät, jotka heti sammuttivat vihani. Väriltään olivat ne tummansiniset, mutta pikimustien kulmakarvojen ja mustien tiheiden ripsien varjostamina ne näyttivät mustilta nekin. Mutta niiden suuri ulkonainen kauneus ei suinkaan tehnyt niin voimakasta vaikutusta, vaan niiden ilme. En koskaan ole nähnyt sellaisia silmiä, niin viisaita ja niin hyviä! Ensi hetkestä alkaen muodostui suhteeni tähän mieheen omituisen läheiseksi, miltei pelottavan välittömäksi. Ensi hetkestä alkaen minä häntä rakastin. Se kuuluu naurettavalta, mutta se on lähempänä itkua kuin naurua. Se on ollut elämäni onnettomuus ja kirous, onnettomuus niin suuri, että sitä tuskin olen jaksanut kantaa, ja onnettomuus, joka kuitenkin on ollut elämäni ainoa valo, jonka vuoksi mieluummin olisin myynyt sieluni autuuden kuin luopunut siitä. En muista mitä vastasin, en muista keitä ihmiset ympärillämme olivat, taikka mistä puhuttiin. Muistan vain lamppujen hillityn valon, hiljaisen puheen sorinan, korttia pelaavien äänet ja naurahdukset takanamme, ja hiiltyneen valkean pehmeän hehkun, joka satumaisesti valaisi naapurini kasvoja hänen kumartuessaan hiukan eteenpäin lämmitelläkseen käsiään hiilloksen edessä. Saatoin nähdä miten pieni verisuoni tykytti hänen ohimollaan. Se hermostutti minua. Kreivittären sievä kamarineiti tarjosi viiniä ja hedelmiä. Aivan lähelle meitä istuutui kaksi vanhaa naista, jotka aloittivat kuiskailevan keskustelun pöyristyttävästä avioerojutusta, jonka mielenkiintoisimmat kohdat täytyi suorastaan kuiskuttaa toistensa korviin. Hallista alkoi kuulua hivuttavan surumielinen valssin sävel. Vaikenimme molemmat ja kapteeni näytti hajamieliseltä. Hän katsahti kysyvästi minuun, ja kun nyökäytin päätäni, nousi hän ja kysyen kohteliaasti kreivittärellä: sallitteko? tarjosi minulle käsivartensa. Kreivittären huoneista päästiin suoraan hallia ympäröivään pylväskäytävään. Tänne olivat nyt kokoontuneet useimmat sanatorion vanhemmista vieraista. He istuivat siellä jutellen ja katsellen nuorten tanssia. Slaavilainen sävel tulvaili milloin itämaisen intohimoisena, kuumana ja kiehtovana — sen kiihko miltei ahdisti mieltä — milloin taas sulaen haikean valittaviksi, mataliksi aalloiksi. Voimakas sähkövirta tuntui virtaavan vyötäisiäni ympäröivästä käsivarresta, ja kun katsahdin ylös, tuntui minusta, että säveleet olivat kokoontuneet ja keskittyneet muuttuen suuriksi, tummansinisiksi silmiksi, jotka katselivat minua vuoroin kuumina, vuoroin raskasmielisinä. — Miten teidän hiuksenne hohtavat. Ne ovat aivankuin kehrättyä kultaa! — Kotona minua kutsutaankin Punahilkaksi. — Punahilkaksi! Mutta teitä varmaankaan ei vaani sadun häijy peto, vai mitä, neiti Punahilkka? Juuri silloin sattui katseeni salongin ovella seisovaan tohtori Dahliin, taikka oikeammin hänen tiukasti yhteenpuristettuihin, veripunaisiin huuliinsa, ja vastenmielisyyden väre puistatti minua. Kapteeni seurasi katsettani. Kuka hän on? — Ei kukaan. Me hymyilimme kumpikin, mutta sinisiin silmiin jäi jokin ilme, jota en täydelleen käsittänyt. Kun kuumina ja väsyneinä hetkeksi istahdimme muutaman pylvään takana oleviin korituoleihin, näin tohtori Dahlin lähtevän liikkeelle neiti Långin kanssa. Neiti Lång oli upeavartaloinen, mutta harvinaisen rumakasvoinen nainen, joka kuului sanatorion vanhempiin "nuoriin". Hän oli nähtävästi päättänyt tänä sesonkina astua avioliittoon, ja oli kaikesta päättäen valinnut elämäntoverikseen varakkaan tohtori Dahlin. Neiti Lång oli asettanut sotakannalle koko viehätysvoimansa, ja näin miten tohtori juuri nyt joutui ankaran tulen alaiseksi. Huomasin, että kapteenikin seurasi heitä katseillaan, mutta samassa ilmestyi pikku kadettini ja kumartaen minulle singahutti kapteeniin murhaavan katseen. Kapteeni katseli häntä suojelevasti, ja me katosimme ihmisvilinään. — Satuitteko kuulemaan, kuka tämä uusi tulokkaamme on, tarkoitan kapteenia, mitä kansallisuutta hän on ja mikä on hänen nimensä? Eiväthän tanskalaiset osaa lausua mitään nimiä, mutta ehkäpä te pääsitte siitä selville? Pikku kadetti katsoi minua nuhtelevilla lapsen silmillään. — Ettekö enää voi ajatella mitään muuta kuin häntä? — En! — Minäpä en sanokaan! Minä nauroin, ja närkästynyt ilme levisi nuoren sotilaan kasvoille. Hän oli niin hullunkurisen näköinen miehekkäine ilmeineen ja lapsellisen pulloine poskineen, että teki mieleni suudella häntä. Koetin lepyttää häntä. Ettekö haluaisi tulla huomenna kanssani alas kaupunkiin suuruksen jälkeen? Minä tarvitsisin suojelijan ja pakettien kantajan! Nuori ystäväni punastui pelkästä mielihyvästä. — Saanko todella tulla? Täsmällisesti kello kaksitoista sammutettiin sanatorion sähkö, mutta jo puoli kahdentoista tienoissa saattoi kapteeni minua huoneeseeni kreivittären luota Ihmiset olivat jo enimmäkseen vetäytyneet huoneisiinsa, sähkö oli jo osittain sammunut, ainoastaan siellä täällä paloi käytävissä joku lamppu. Huoneeni sijaitsi kylkirakennuksessa, jonka katettu käytävä yhdisti päärakennuksen yläkertaan. Yläkerrassa oli hyvin hämärää. Ei kuulunut hiiskahdustakaan; varmaankin olivat ihmiset jo levolla. Kulkiessamme biljardihuoneen ohi temmattiin ovi äkkiä auki ja kynnyksellä seisoi tohtori Dahl ikäänkuin maasta kasvaneena ja niin räikeässä valossa, että minä tämän äkillisen valon sokaisemana horjahdin taaksepäin huudahtaen säikähdyksestä. — Pyydän tuhannesti anteeksi! — Mutta kapteeni ei ollut kuulevinaan näitä anteeksipyyntöjä. Hän oli vetänyt käteni käsivartensa alle ja melkein pakotti minut seuraamaan itseään. — Omituinen olento, tuo herra "Ei kukaan", eikö totta, neiti Punahilkka? Hän katsoi minua tarkkaavasti, mutta minä en voinut vastata. Kurkkuani kuivasi ja vaistomaisesti, aivan ajattelematta, painauduin hänen käsivarttaan vastaan. — Neiti Behringen? — Hyvää yötä kapteeni, hyvää yötä! Olimme juuri tulleet minun huoneeni kohdalle ja käyttäen tilaisuutta hyväkseni sanoin kapteenille täten äkkiä hyvästi, ja sulkeuduin huoneeseeni. Minä en enää ollut hermojeni herra, huomasin sen nyt paremmin kuin koskaan ennen. Kulunut vuosi oli ollut niin hermoja kuluttava, että nyt pieninkin säikähdys vaikutti minuun tärisyttävästi. Minun oli saatava takaisin voimani, minun täytyi voida hillitä itseäni, täytyi, sillä miten meidän muuten kävisi, isän, rakkaan isä-raukkani ja minun, hänen ainoan tukensa! Kun olin hiukan rauhoittunut, palasivat ajatukseni jälleen illan tapahtumiin. Kapteenin suhteen olin hyvin utelias. Kuka hän oikeastaan oli? Samassa pälkähti päähäni ajatus. Jospa vielä ehtisin katsomaan vieraskirjaa ennenkuin valot sammuivat! Kaminalla oleva pieni pendyyli osoitti neljännestä vaille kaksitoista. Ehtisin aivan hyvin. Kunhan vain en enää tapaisi tohtori Dahlia! Mutta uteliaisuus sai minussa vallan, ja katsottuani ensin varovasti ovelta oliko käytävässä ketään, lähdin kiireimmän kautta päärakennukseen. Biljardihuone kauhistutti minua, sen ohi täytyi päästä. Onneksi se olikin aivan pimeä. Ei ketään näkynyt enää missään. Ei ovenvartijakaan ollut enää huoneessaan, mutta lamppu paloi siellä vielä ja kirja oli avoimena pöydällä. Tänä päivänä oli saapunut ainoastaan yksi vieras. Tartuin lujasti molemmin käsin kirjaan kiinni, sillä nimikirjoituksen täsmälliset, suorat kirjaimet näyttivät äkkiä paisuneen jättiläissuuruisiksi ja pyrkivät pois kirjan lehdellä. Siinä seisoi: Ruhtinas Darcheffsky, meriväen kapteeni, Helsinki. 5. Ruhtinas Darcheffskyn tulosta sanatorioon oli kulunut muutamia päiviä, muutamia melkein onnellisia päiviä ja muutamia hirvittäviä öitä. Sillä päivisin vilkas, reipas tunturielämä huumasi ja tappoi alakuloisuuden ja mustat ajatukset. Ne eivät kestä Norjan taivaan ihanaa kirkkautta ja valoisaa, kevyttä sineä. Ne pakenevat palatakseen hämärän kanssa, kun varjot peikkojen tavoin hiipivät tunturin rinteitä, ja pieni lammikko alhaalla laaksossa alkaa muuttua mustaksi, vaanivaksi silmäksi. Olimme levähtäneet pienessä tunturiravintolassa. Edessämme levisi ääretön, äänetön lumierämaa, hanget kimaltelivat auringossa ja lumi peitti kaikki terävät kivilohkareet ja särmäiset kallionkielekkeet muodostaen niistä kummallisia, satumaisia olentoja jotka näyttivät viittailevan, huhuilevan ja antavan merkkejä toisilleen. Aivan edessämme kapea, kyynäränkorkuisten kinosten reunustama tunturipolku ikäänkuin putosi syvyyteen, josta se taas jonkun maikan päässä vaivalloisesti kohosi, litistäytyi kahden mahtavan, talon muotoisen kiven väliin kadoten sitten äkkiä jäljettömiin. Tuolla kaukana alhaalla se taas ilmestyi näkyviin hiipien varovasti pitkin pienen lammikon reunaa. Lammen jäällä liikkui tummia olentoja, ne olivat luistelijoita. Lähistöllä ei näkynyt ainoatakaan elävää olentoa, puut vain ojentelivat lumisia käsivarsiaan ikäänkuin valkoinen taakka olisi puuduttanut niitä. Istuin parvekkeen kaidepuulla. Ruhtinas seisoi portaiden juurella katsellen alas laaksoon. — Luulenpa, että meidän nyt täytyy lähteä täältä. Kello on paljon. — Teillä on tänään kiire, kapteeni, te olette varmaankin väsynyt tähän runolliseen yksitoikkoisuuteen. — En ensinkään. Sitäpaitsi tiedätte varsin hyvin — ‒ ‒ — Mitä sitten? ‒ Että minulla ei koskaan ole yksitoikkoista teidän seurassanne, Punahilkka. — Mutta niinhän te tietysti sanotte kaikille naisille, kapteeni, yhdelle aina erältään, eikö niin? Sehän kuuluu niin rakastettavalla! Minä olen vain ihmetellyt yhtä asiaa, ja ihmettelen sitä yhä vieläkin. Te, joka olette niin rakastettava — kuinkahan monta kertaa olettekaan rakastunut? Sanoin tämän aivan kevyesti ja leikillä, mutta kapteeni alkoi hiukan hermostuneesti pyöritellä pieniä lumipalloja ja heitellä niitä vastapäätä olevaan kuusenrunkoon toinen toisensa viereen. — Tahtoisitteko tietää koko totuuden, pikku neiti Punahilkka? — Alastoman totuuden, kapteeni. — Minä olen rakastanut toisen vaimoa. — Se oli suuri synti se, kapteeni! — Se synti ei minua niin suuresti huolettanut, mutta minä rakastin häntä suuresti! — Miksi ette mennyt naimisiin hänen kanssaan? — Sanoinhan, että hän oli toisen vaimo. — En minä ole kuuro. Mutta miksi ette pyytänyt häntä olemaan hyvä ja eroamaan miehestään ja ottamaan teidät? Sattuuhan sellaista. — Sattuu kyllä, neiti Punahilkka, mutta hänen miehensä sattui myöskin olemaan minun paras ystäväni. — Ja ystävyys oli rakkautta voimakkaampi? — Kuinka lie ollut, ajattelin sitä usein, mutta en vain saattanut ottaa ystäväni vaimoa. — Mutta jos nyt huomaisitte sen mahdolliseksi, herra kapteeni, niin olisiko asiaa enää mahdoton järjestää? Te puhutte ikäänkuin vanhasta asiasta. Ruhtinas hymyili. — Se onkin jo vanha asia. Eikä sitä voida enää mitenkään »järjestää», sillä he ovat jo monta vuotta sitten muuttaneet maasta. — Mutta ettekö ajattele, ettekö koskaan ole ajatellut, että te tuossa suuressa tunnollisuudessanne olitte oikea — tyhmeliini? Mutta tätä minun ei olisi pitänyt kysyä. Se oli erehdys, johon minä naisellisessa uteliaisuudessani ja äkillisen mustasukkaisuuden vallassa lankesin. Tumma puna kohosi kapteenin terveille kasvoille, ja hänen silmissään leimahti, mutta minä en välittänyt tästä varoituksesta. En ymmärrä mikä pieni paholainen minuun meni. — Tahtoisitteko ehkä mielellänne lyödä minua? — kysyin hyvin nöyrällä äänellä, mutta naurahdin samalla ärsyttävästi. ‒ En, mutta minä tahtoisin suudella teitä rangaistukseksi! ja sen minä teenkin, ja juuri nyt! 49 — Ei, sitä te ette tee. — Vai en! Ja miksikä en, saako luvan kysyä? — Siksi, kapteeni, että te olette gentlemanni. — Ahaa, vai siihen te vetoatte, kun alkaa pelottaa, niinkö? Mutta ettekö juuri sanonut, että gentlemannit ovat tyhmeliinejä! Tuollaisia te naiset olette, mutta minäpä en enää tahdokaan olla gentlemanni. Nyt, neiti Punahilkka, tulee susi! Hän oli parilla harppauksella parvekkeella, mutta juuri kun hän oli tarttumaisillaan minuun, luisuin alas kaidepuilla lumeen ja livahdin talon nurkan taakse. Hän nuolena jälessä. Olin hiukan edellä ja ehkä juuri sen verran notkeampi, että kun tuiskuna jälleen syöksyimme pihalle, ehdin töintuskin heittäytyä kelkalleni, joka seisoi portaiden lähellä, ja juuri kun hänen sormenpäänsä koskettivat olkapäitäni, luisuin hänen käsistään ja lensin huimaavaa vauhtia jyrkännettä alas. Kumma, että ehdin siepata ohjaustangon käsiini! Mäki oli vaarallinen enkä voinut silmänräpäykseksikään kääntää päätäni nähdäkseni mitä ruhtinas teki. Yhä kiiti kelkka alas, alas, lumi pyrysi tuiskuna kummallakin puolellani, alas vain, alas... Vähitellen kävi tie loivemmaksi ja vauhti hiljeni, ja kun vihdoin tuli aivan tasainen kohta tiellä, nousin kelkalta ja aloin vetää sitä jälessäni. Katsoessani taakseni ei kapteenia tietenkään näkynyt. Jonkun ajan kuluttua saavuin tienhaaraan mäen päälle, jonka alapuolella näkyi sanatorio, ja silloin pälkähti päähäni ajatus. Törmän oikealla puolella oli iso lumipeitteinen kallionlohkare, kannoin kelkan suurella vaivalla sen taakse piiloon, sitten vedin sinne ohjaustangon ja vihdoin istahdin sinne itsekin odottamaan ruhtinaan ilmestymistä. Minua ei näkynyt tielle, mutta minulla oli itselläni laaja näköala törmältä alas sanatorioon. Kolme vanhaa ystävätärtäni näkyi olevan jokapäiväisellä kävelyretkellään, he tulivat tien puolivälissä törmälle päin. Baby pyöri heidän jaloissaan, taikka teki hyökkäyksiä lumivalleja vastaan, joissa piili luuloteltuja vihollisia. Silloin tällöin tuli suhahtaen tienhaarasta törmältä kelkka- tai suksimies naisia kohden, mutta näille ei syntynyt minkäänlaista pakokauhua. Ainoastaan Baby pani närkästyneenä ankaran vastalauseen tällaista sopimatonta ja ylen yllättävää esiintymistä vastaan. Tienhaarasta tulivat tohtori Dahl ja neiti Lång. He kulkivat hitaasti rinnettä alas, ja neiti Lång nauroi helakasti. Vanhat ystävättäret olivat nyt aivan lähellä piilopaikkaani. Kun tohtori Dahl ja neiti. Lång olivat sivuuttamaisillaan heidät, nosti baronetin puoliso lorgnettinsa ja tähysteli neiti Långia häikäilemättä. En voinut nähdä neiti Långin ilmettä, koska hän oli minuun selin, mutta hän kiirehti kulkuaan. Kaikki kolme naista pysähtyivät sitten ikäänkuin neuvotellakseen keskenään. Joko he olivat erimielisiä siitä, jatkettaisiinko matkaa vielä, taikka he järjestivät tohtori Dahlin ja neiti Långin asiat. Edellisessä tapauksessa ratkaisi Baby kysymyksen, sillä se kääntyi päättäväisesti sanatoriota kohden kiskoen kreivitärtä hopeaketjustaan jälessä. Muutkin seurasivat Babyn esimerkkiä. Olin jo kyllästymäisilläni odotukseen, kun kumartuessani taaksepäin näin kallion takaa, että pientä metsätietä pitkin tuli olento, joka levottomasti katseli joka puolelle. Valkoisia kinoksia vastaan hänen tumma urheilupukuinen vartalonsa näytti entistä ryhdikkäämmällä. Hän hengitti kiivaasti ikäänkuin olisi juossut ja heiluttaen lakkia kädessään kuivasi nenäliinallaan otsaansa. Hän astui nopeasti töyräälle asti ja katsoi alas, seisten ainoastaan parin metrin päässä piilopaikastani. Kuulin, että hän hengähti syvään ikäänkuin helpoituksesta. Sitten hän painoi lakin päähänsä ja yhä seisten paikallaan kaivoi taskustaan sigarettikotelonsa. Seurasin hänen käsiään, kun ne avasivat kotelon ja varmoin, täsmällisin liikkein valitsivat sigaretin. Ne olivat kauniit, voimakkaat kädet. Sitten hän rauhallisesti sytytti sigaretin ja pisti sen huuliensa väliin. Ja äkkiä minut valtasi mieletön, katkera katumus. Mitä varten en ollut antanut noiden huulien suudella itseäni? Varmaankin, varmaankin olisi se ollut sanomattoman suloista! Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä minä häpesin itseäni, ja nähdessäni ruhtinaan astuvan mäen töyrästä alas ja liittyvän vanhojen naisten seuraan, purin hampaani yhteen ja aloin kiskoa kelkkaa kallion takaa. Istahdin, otin tangon käsiini ja niin jälleen alas mäkeä huimaavaa vauhtia. Jo kaukaa huusin varoituksen ja kaikki neljä kääntyivät katsomaan. Kiitäessäni ruhtinaan ohi tein sotilaalliseen tapaan kunniaa vieden käteni urheilulakin laitaan, ja odotukseni sai ansaitun palkkansa, sillä äkillinen ja odottamaton ilmestymiseni sai hänet aivan ymmälle. Hän ei tietenkään voinut käsittää, millä kohtaa oli minut sivuuttanut, sillä metsäravintolasta johti vain yksi tie. Sivuuttaessani tohtori Dahlin ja neiti Långin katsoin suoraan eteeni. Pysähtyessäni sanatorion portin eteen olivat kaikki vielä kaukana tiellä, ja jättäen kelkan siihen oman onnensa nojaan lähdin tyytyväisenä sisään halliin. 6. Gong-gongi oli sinä päivänä soinut jo kauan sitten, kun tulin alas päivälliselle. Kaikki istuivat jo paikoillaan pitkissä pöydissä, höyryäviä tarjottimia kannettiin ympäri, ja iloinen odotus kuvastui jokaisen kasvoilla tarjottimien lähestyessä. Paikkani oli ikkunain alla äärimmäisessä pöydässä, jonka päässä istui kenraalitar, oikealla puolellaan ruhtinas. Viimemainittu oli minua vinosti vastapäätä. Istahdin hyvin säädyllisen näköisenä paikalleni ja kysyin naapuriltani kreivittäreltä osaaottavalla äänellä, miten hänen hiilihappokylpynsä tänään oli onnistunut, oliko se taaskin ollut liian kylmä? Ei, ei tällä kertaa. Hänen kamarineitinsä oli ollut mukana ja itse mitannut veden kylpyammeessa, ja tosiaankin, kuten hän aina oli sanonut Annettelle, oli vesi ollut ammeessa astetta kylmempää kuin mitä kylvettäjä oli sanonut sen olevan! Tietysti hän ei mennyt veteen, ennenkuin oli lisätty lämmintä! Tietysti ei! Ja tästä lähtien oli hän aina käyttävä omaa lämpömittariaan. Kreivitär melkein kiihtyi, ja hänen ystävättärensäkin yhtyivät pohtimaan kylpykysymystä, eri kylvettäjien taitavuutta ja miten kauan oikeastaan tuli levätä eri kylpyjen jälkeen. Minä söin lientäni hitaasti ja alasluoduin katsein. Huomasin kyllä, että ruhtinas koetti herättää huomiotani, mutta en ollut sitä näkevinäni. Olin ikäänkuin hän olisi ollut pelkkää ilmaa. Samassa puhutteli kenraalitar minua. — Rakkaani, mikä charmantti väri teillä on! Olette varmaankin ollut pitkällä retkellä tänään? — Tunturimajallako? Teidän pitäisi todella kerran ajaa sinne hevosella, rouva kenraalitar. Ette voi uskoa, mikä ihana näköala sieltä on! — Tunturimajallako? Ruhtinas kertoi juuri myöskin olleensa siellä tänään! — Todellako? Käännyin kreivittären puoleen selittääkseni, miten sinne oli paras lähteä. Ruhtinas väliin lisäsi jonkun selityksen, mutta minä en ollenkaan kiinnittänyt niihin huomiota, aivan kuin hän ei olisikaan sanonut mitään, ja lopuksi hän vaikeni. Katsahtaessani häneen varkain pari kertaa näin, että hän oli sekä hiukan hämmästyneen että hiukan huvitetun näköinen. Koko pitkän päivällisen aikana emme kertaakaan puhutelleet toisiamme. Kaikki ovat minua aina hemmoitelleet, ja nyt minua alkoi harmittaa, että ruhtinas näin helpolla suostui epäsuosiooni. Minussa heräsi halu suututtaa ja kiihdyttää häntä. Päivällisen jälkeen menettelin niin, että jouduin hetkeksi erilleni muista, tietäen varsin hyvin, että tohtori Dahl käyttäisi tilaisuutta hyväkseen. Ja niin kävikin. Tuskin oli pari minuuttia kulunut, kun hän sukelsi arvaamatta viereeni kysyen pehmeällä äänellään, saisiko hän tuoda minulle kahvikuppini. Olin hänelle harvinaisen rakastettava, ja me istuuduimme kuppeinemme salonkiin vastapäätä hallin avoimia ovia. Saatoin paikallani mukavasti seurata ruhtinasta, joka istui pienen piirin keskessä vilkkaasti kertoen jotain. Vastenmielisyyteni vieressäni istuvaa miestä kohtaan kasvoi hetki hetkellä, mutta minä hillitsin itseni ja koetin näyttää sillä kuin olisin ollut hänestä huvitettu. Tohtori Dahl puolestaan koetti melkein kuumeisesti käyttää tilaisuutta mahdollisimman hyvin. Hän kertoi huvittavia kaskuja kaupungissa käynnistään, ja ollakseni rehellinen täytyy minun myöntää, että hän todella kertoi hauskasti, mutta siitä huolimatta täytyi minun ponnistaa kaikki voimani voidakseni seurata hänen kertomustaan, sillä se seikka, että minun koko ajan täytyi salaisesti pitää silmällä hallissa istuvaa iloista, pientä piiriä, teki minut hajamieliseksi. Tohtori ei kuitenkaan näyttänyt tätä huomaavan, taikka jos hän huomasikin, niin ei hän siitä välittänyt. Päinvastoin hän kävi yhä puheliaammaksi. Mieleni kävi hetki hetkellä raskaammaksi. Hallissa istuvat eivät minua ensinkään kaivanneet. Tumma pää tuolla ei kertaakaan kääntynyt minua kohden. Ei kertaakaan! Suuttumukseni oli aivan kadonnut, tunsin itseni vain surulliseksi ja masentuneeksi. Tuskin viitsin enää kuunnella tohtori Dahlin puhetta. Mutta silloin vihdoinkin näin ilokseni, että ruhtinas kävi levottomaksi. Hän näytti hajamieliseltä ja vaikeni. Sitten hän kääntyi ja katsoi salonkiin, mutta ei minuun, vaan jonnekin muualle. Heti minä virkosin ja kävin kahta vertaa rakastettavammaksi tohtorille. Tämä aivan ällistyi. Mutta hän ei ollut tyhmä, ja suorastaan näin, miten hänelle asia alkoi selvetä. Luulin hänen käyvän jöröksi tai jollain tavoin osoittavan mieltään, mutta ei, hän vaikeni hetken ja näytti miettivältä, sitten hän rauhallisesti jatkoi juttelemistaan. Ruhtinas istui nyt kokonaan äänettömänä ja sigarettiaan poltellen. Hän oli kääntynyt niin, että hän saattoi mukavasti katsella meitä ja nyt hän katselikin meitä aivan vapaasti. Oikea riemuaalto läikähti rinnassani, sillä minä näin hänen silmäinsä, jotka ensiksi olivat katselleet minua vain hämmästyneinä ja nuhtelevina, yhä synkkenevän. Nyt olin suorastaan rakastunut tohtori Dahliin. Nauroin ja katselin häntä silmäripsien alta. Kosto on suloinen! Kostoko? Ei, minä rakastin ruhtinasta ja minut täytti raivokas ilon tunne, kun näin hänen kärsivän; osoittihan se, että hänkin rakasti minua. En voi ensinkään muistaa, mitä puhuin tohtori Dahlille, millekä minä nauroin ja kuulinko minä yleensä ensinkään mitä hän sanoi, sillä ajatukseni olivat niin kokonaan toisen luona. Yhtäkkiä leimahtivat tummat silmät tuolla hallissa, ne leimahtivat vihasta. Ruhtinas heitti sigaretin kädestään ja poistui kiivaasti. Olinko minä voittanut? Hengähdin pitkään ja vapautuneesti! Olinko minä voittanut? Tuskin oli ruhtinas poistunut, niin minäkin jonkin tekosyyn nojalla lähdin salongista. Tohtori oli keskellä lausetta, kun minä äkkiä nousin, mutta siitä en välittänyt, lähdin vaan. Muistan niinkuin unessa, vaikka en silloin kiinnittänyt siihen mitään erikoista huomiota, että hän äkkiä painoi huulensa tiukasti yhteen ja että hänen kummallinen, kalsea ihonvärinsä kävi vieläkin kalseammaksi. Mutta mitä minä siitä välitin. Mitä liikutti minua ikävä, vastenmielinen tohtori Dahl! Juoksin portaita yläkertaan. Biljardihuone oli tyhjä. Otin telineestä mailan ja aloin umpimähkään leikkiä palloilla. Ajatukset myllersivät aivoissani ja äkkiä tunsin oloni epävarmaksi. Olikohan ruhtinas hyvinkin vihainen? Ehkä hän ei enää leppyisikään? Minä aivan masennuin. Tuli niin paha olla, etten tiennyt mitä tehdä. Käytävästä kuului askeleita. Joku tuli ja tarttui takaa voimakkain, varovaisin käsin käsivarsiini, niin etten voinut liikahtaa. Taivuttaessani päätäni taaksepäin katselin suoraan tummansinisiin silmiin, jotka eivät hellittäneet katsettaan. — Miksi te olette minulle niin paha, neiti Punahilkka? — Pahako? — Niin, ette puhu minulle, katsotte ohitseni ikäänkuin olisin pelkkää ilmaa, kiusaatte ja kidutatte minua liehitellen tuota inhoittavaa ihmistä. Olenko minä niin verisesti rikkonut teitä vastaan, ettekö enää milloinkaan aio puhua minulle? Punahilkka? Hänen kiihkeä, matala äänensä oli muuttunut rukoilevaksi, mutta minä en voinut vastata. Sanat takertuivat kurkkuuni. Hän piti minua yhä painettuna itseään vastaan ja minun täytyi vain katsoa hänen pohjattomiin, helliin silmiinsä. Hänen kasvonsa lähenivät, mutta minä yhä vain tuijotin, tuijotin niinkuin kadotettu sielu Kaikkivaltiasta. — Punahilkka, etkö sinä vastaa? Punahilkka, rakastatko sinä minua? Silmiäni alkoi kirveltää. Elämäni minä antaisin, jos saisin häntä rakastaa! Minä, joka olin hänet pettävä — — —. Voimakas vavistus valtasi minut. Ovi takanamme kävi, käsivarret hellittivät otteensa. Minä kumarruin punastuen vihreän veran yli järjestellen palloja. Ruhtinas meni hermostuneena ikkunan ääreen. — Häiritsemmekö me? — Ette laisinkaan! Olemme juuri lopettaneet pelin. — Teerenpelin! — Pilkallinen hymy väreili tohtori Dahlin huulilla. Minä ojensin hämmentyneenä mailani hänelle, hän otti sen rauhallisesti ja alkoi järjestellä palloja. Neiti Lång liidutti mailaansa telineen luona. Ruhtinas seurasi minua ulos huoneesta. — Minun täytyy vielä tänäiltana kiirehtiä kaupunkiin, sitten meillä on vain huominen päivä itseämme varten, sillä sitä seuraavana minun täytyy lähteä. — Hän pidätti minun kättäni omassaan ja katsoi minua kysyvästi. — Tapaammeko huomenaamulla kuten tavallisesti? — Minä nyökäytin päätäni. Hän kumartui äkkiä, suuteli kättäni hellästi ja kiirehti pois. Hänen kadottuaan täytyi minun nojautua seinää vasten. Silmäni olivat sokeat ja korvissani humisivat sanat: — "Sillä sitä seuraavana minä lähden!" 7. — On aivan sopimatonta, että hän, jonka morsian kuuluu istuvan Pietarissa häitä odotellen, liehittelee täällä mitä huomattavimmalla tavalla nuorta tyttöä. Sanat lausuttiin kenraalittaren terävällä äänellä. Katselin ympärilleni kuin unesta havahtuva. Seisoin käytävässä samalla paikalla, mihin ruhtinas oli minut jättänyt, vastapäätä tupakkahuoneen raollaan, olevaa ovea. Kaikki, jotka päivällisen jälkeen halusivat pelata korttia, kokoontuivat tavallisesti suureen, kodikkaaseen tupakkahuoneeseen. Aikomukseni ei suinkaan ollut jäädä kuuntelemaan, mitä he puhuivat, mutta seuraavat sanat saivat minut pidättämään hengitystäni hämmästyksestä. Baronetin puoliso puhui: Niin minustakin. Ja hänen morsiamensa kuulunee sitäpaitsi Pietarin korkeimpaan ylhäisöön. Mitähän hän sanoisi nähdessään niitä silmäyksiä, joita ruhtinas luo neiti Behringeniin! Ruhtinas on epäilemättä hieno mies, mutta miehet ovat niin heikkoja, herra paratkoon, kun on kysymyksessä kaunis nainen. Neiti Behringeniä tietenkin kyllä täytyy sanoa kauniiksi, vaikka hänellä onkin punainen tukka! — Punainen tukkako? — sanoi kreivitär pehmeällä äänellään. — Punainen tukkako, rakkaani, sehän on kuparinruskea, sehän on loistava kuin aurinko, aivan kuin itse aurinko, armaani! Mutta onko ruhtinaalla todella morsian Pietarissa? — Niin kerrotaan ainakin, sitäpaitsi on hänellä siellä rakastajatarkin, tietysti! Hän on oikea don Juan. Naiset rakastuvat häneen kuin mielettömät, mihin hän vaan tuleekin. Voinpa kertoa teille jutun hänestä ja siitä tanssijattaresta, joka viime talvena herätti niin suunnatonta huomiota Pietarissa, La bella Theresita oli hänen nimensä muistaakseni. Ei, odottakaahan, nythän on minun vuoroni! Kas niin! Niin, juttu kerrottiin minulle näin, kuulin sen varmalla taholta — — — — Voi, voi, — keskeytti kreivitär — onko hän todellakin niin häilyväinen! Minä kun jo toivoin, että hän ja neiti Behringen — — he ovat molemmat niin herttaisia ja hienoja. Luulen varmasti, että heisiä tulisi onnellinen aviopari. Joku naurahti. — Olen todella pahoillani, — sanoi kenraalittaren ääni, — jos neiti Behringen on niin kokematon ja lapsellinen, että hän pitää ruhtinaan pieniä kohteliaisuuksia vakavana aikomuksena. Voin vakuuttaa teille, ystäväni, että neiti Behringen on vain yksi ruhtinaan monen monista rakkauksista. Mutta minä pidän neiti Behringenistä, hän on hyvin hyvästi kasvateltu tyttö, hieno tyttö, — toivon, että hän on järkevä. Sitäpaitsi, kuten minulle on kerrottu, ruhtinaalla on morsiamensa — Olin kuullut tarpeeksi. Hiivin tieheni kuin varas. Hänellä oli siis morsian Pietarissa, hänellä oli rakastajatarkin, hänellä oli ystävättäriä, jotka kaikki olivat valmiit avosylin ottamaan hänet vastaan. Oi, minä houkkio, minä olin rohjennut kuvitella, että hän rakasti minua, minua! Sulkeuduin huoneeseeni ja kuljin siellä edestakaisin kuin mieletön. En ollut ajatellut ennen sitä mahdollisuutta, että ruhtinas menisi kanssani naimisiin, mutta hänen rakkautensa oli siitä huolimatta tehnyt minut hurjan onnelliseksi. En ollut ajatellut pitemmälle. Nyt olin kuullut! Minä olin yksi hänen monien rakkauksiensa sarjassa, jokin uusi Bella Theresita, jollaisia tulisi olemaan ehkä vielä montakin. Ja hänellä oli Pietarissa morsian, joka odotti häitään! Niin suuri tuska valtasi minut, että minun täytyi pysähtyä ja painaa yhteenpuristetut käteni rintaani vastaan. — Morsian, joka odotti häitään. — Oliko hän onnellinen, tuo vieras nainen? Rakastikohan hänkin, niinkuin minä, ja tiesiköhän hänkin niistä monista muista? Jos ruhtinas olisi todella rakastanut minua, todella aikonut tehdä minut vaimoksensa, olisivat kaikki huoleni kadonneet jäljettömiin. Minun ei olisi tarvinnut jalkaa tätä inhoittavaa toimintaani, sillä niin rikas hän tietenkin oli, että olisi saattanut ylläpitää isänikin talouden. Kuinka onnellinen minä olisinkaan ollut! Mutta niin suuria onnea ei voinut tulla minun osalleni. Ja nyt, mikä minua nyt odotti? Työni. Päivästä päivään, hetkestä hetkeen olin työntänyt luotani tämän ajatuksen. Minä tiesin, mikä minua odotti, minä tiesin, että minun oli suoritettava tämä työ, mutta karkoitin sen aina mielestäni seuraavaan päivään. Huomenna minä tekisin suunnitelman, huomenna ehkä sattuisi hyvä tilaisuus, huomenna... niin niin, huomenna! Mutta nyt oli tullut se huomen, oli tullut niin äkkiarvaamatta yllättäen niinkuin onnettomuus tulee, ja nyt se oli tehtävä! Kapteeni viipyisi kaupungissa monta tuntia. Sillä aikaa se oli suoritettava. Minä raivosin ja itkin. Epätoivoni oli niin suuri, etten voi sitä kuvata. Hetki hetkellä kului, kallis aika meni hukkaan, seurasin kasvavalla tuskalla pientä pendyyliä kaminalla, mutta en saanut voimia lähteä. Mutta vähitellen nousi suurista sieluntuskistani kirkas ja vapauttava ajatus: minä en sitä tee! Kävi miten tahansa, minä en sitä tee, en enää koskaan mitään sellaista. Tästälähtien olin rehellisellä työlläni ansaitseva toimeentuloni, niinkuin muutkin köyhät tytöt. Osasinhan minä hiukan neuloa, voisinhan ommella jotain koristeommelta hienoihin liikkeisiin, päällystää ja koristaa hattuja, taikka ottaa puhtaaksikirjoitustyötä. Varmasti löytyisi jokin pelastuskeino! Omasta puolestani en ensinkään ollut levoton, mutta sairas isäraukkani huolestutti minua. Sairas vanhus tarvitsee niin paljon sellaista, josta nuori ja terve ihminen voi kieltäytyä. Hän ei saisi kärsiä, hän ei edes saisi huomata minunkaan kärsivän. Täytyi keksiä keino, täytyi! Olin jo hiukan tyyntynyt, kun ovelle naputettiin ja ovenvartija toi minulle iltapostissa tulleen kirjeen. Se oli Herbertiltä. Pahaa aavistaen istuuduin takan ääreen sitä lukemaan. Isä oli sairaampi kuin ennen, kirjoitti Herbert. Hän, Herbert, pistäytyi siellä usein iltasin vanhusta katsomassa. Isä kaipasi paljon Punahilkkaansa. Oli täytynyt ottaa Petterille avuksi sairaanhoitajatar, mutta minun ei pitänyt tulla liian levottomaksi, sillä kaupungin etevin lääkäri hoiti isää. Lääkäri luuli, että hän vielä virkistyisi, jos hänet heti keväällä voitaisiin viedä jonnekin kylpylään ulkomaille. Tämä oli tietysti vain rahakysymys, mutta Herbert oli vakuutettu, että palkkioita minun töistäni, jotka tähän asti olivat olleet erittäin tyydyttävästi suoritetut, voitaisiin korottaa. Hän tulisi tekemään asian johdosta anomuksen minun puolestani. Minun tulisi siis olla levollinen näiden monien uusien menojen suhteen. Suoritettuani minulle sähköteitse määrätyn tehtävän tulisi minun palata kotiin. Lisättyään vielä kerran, että minun ei tulisi huolehtia liikaa isäni sairaudesta ja liitettyään terveisensä päätti Herbert kirjeensä. Kirje putosi veltosta kädestäni, liekit vetivät sen hiilivalkeaan ja nielivät sen ahnaasti. Valkoinen paperi käpristyi niinkuin suuressa tuskassa. Tuskassako? Koskiko minussakin jossain kipeästi? Jäseneni tuntuivat jäykiltä. Kuka nauroi? Minäkö itse? Se oli paha, ilkeä nauru, ja se vihlasi korviani. Minä olin tahtonut tulla kunnialliseksi ihmiseksi, olin ollut valmis uhraamaan sen vuoksi isänikin, olin ollut valmis raatamaan jokapäiväisen leipämme vuoksi, mutta kohtalo oli määrännyt toisin. Se pakotti minut varkaaksi ja petturiksi, ainoa, mitä minulta omasta puolestani vaadittiin, oli suorittaa työni hyvin. Minä suorittaisin sen hyvin. Tunsin itseni äkkiä aivan levolliseksi. Ajatukset toimivat kylminä ja harkitsevina. Niin, nyt minun oli todella kiirehdittävä! Kuuntelin ovella. Kukaan ei liikkunut käytävässä. Hiivin varovasti punaista mattoa pitkin kolmen oven ohi. Vielä oli mentävä ristikäytävän poikki ja sitten toinen ovi oikealla. Avain oli naulassa. Otin sen. Käteni ei vapissut vääntäessäni lukkoa auki, en pelännyt ensinkään. Löysin heti sähkönapulankin. Huoneessa ei ollut montakaan piilopaikkaa, joko olivat paperit tuolla matalassa kaapissa tikka vaatekonttorissa. Koetin laatikoita; ne olivat kaikki lukitsemattomia. Niitä siis ei kannattanut tutkia. Samoin pöytälaatikko. Mutta missä oli vaatekonttorin avain? Etsin kaikki tavalliset paikat, vieläpä melkein mahdottomatkin, mutta sitä ei löytynyt. Vihdoin täytyi minun turvautua omiin, tällaisiin tarkoituksiin varattuihin avaimiini. Lukko avautui helposti, mutta voi, konttori oli tyhjä! Ei sentään, naulakossa riippuvien vaatteiden alta häämötti hämärässä pieni harmaa käsilaukku. Sekin oli tietysti lukittu, mutta avautui yhtä helposti kuin ovikin. Sekin oli tyhjä. Koettelin sen pohjaa ja reunoja, ei missään tuntunut salaista osastoa. Joko oli laukku tavattoman hyvin tehty, tai olivat kartat piirretyt jollekin harvinaiselle kankaalle taikka paperille, niin ettei niitä voinut ollenkaan erottaa laukun vuoria, koettelemalla. Tai ehkä ruhtinaalla oli kartat yllään? Tätä miettiessäni sattuivat silmäni vaatteiden välissä naulakossa nahkahihnassa riippuvaan kävelykeppiin ja sydämeni sykähti toivosta. Olin kerran ennen nähnyt samanlaisen kepin, se oli ollut sisältä ontto ja avautui mekanismilla. Ripustin laukun kiireesti paikalleen ja tartuin keppiin. Siinä oli hopeainen, sileä pää. Minä koetin vääntää sitä varovasti kummallekin puolelle, ja se liikkui todellakin oikealle. Väänsin vieläkin, ja silloin hopeainen pää avautui kuin pullon kansi. Ontelossa näkyi sinervä käärö; vedin sen vapisevin käsin sieltä ulos. Siinä olivat etsimäni kartat, ohuelle kalkkeeripaperille piirrettyinä. Muistan, että ihmettelin, miksi ruhtinas ei pitänyt niitä vaatteittensa sisään ommeltuina, ne kun olivat niin pehmeät ja ottivat verrattain vähän tilaa. Olin juuri ripustamassa keppiä paikoilleen, kun kuulin käytävästä askeleita, jotka pysähtyivät oveni kohdalle. Silmänräpäyksessä painauduin konttoriin ja vedin oven jälessäni kiinni. Sydämeni sykki kiivaasti. Kuka oli tulija? Joku palvelijattarista kaiketi. Palvelijatar ei kuitenkaan pyrkisi konttoriin. Tulija kulki huoneessa edestakaisin ja nyt hän alkoi hyräillä. Veri pakkautui sydämeeni, pelkäsin pyörtyväni, sillä minä tunsin tuon äänen. Ruhtinas siellä oli. — Hän ei siis ollutkaan kaupungissa! Jos hän nyt avaisi konttorin oven. — Mutta samassa tuli helpoitus. Kuulin oven avautuvan, ja huoneessa vallitsi jälleen syvä hiljaisuus, niin syvä, että sydämeni tuskallinen tykintä kuului korvissani kovina jysähdyksinä. Odotin vielä hetken, mutta kun ei mitään kuulunut, raotin ovea ja astuin huoneeseen, se oli tyhjä. Pistin kiireesti kartat puseroni sisään ja yritin lukita konttorin oven, mutta se ei tahtonut onnistua, käteni olivat ikäänkuin kohmettuneet, en saanut avainta väännetyksi. Silmissäni alkoi hämärtää ja sormeni vapisivat. Vihdoin avain kuitenkin kääntyi. Kiiruhdin ovelle, joka johti käytävään, ja kuuntelin. Ei kuulunut mitään. Avasin siis oven ja hiivin ulos. Mutta nyt en enää voinut hillitä hermojani; minun olisi tietysti pitänyt mennä rauhallisesti omaan huoneeseeni, mutta sen sijaan aloin juosta, juosta kilpaa tykyttävän sydämeni kanssa. Onneksi oli huoneeni niin lähellä. Kun vihdoinkin olin taas omassa turvallisessa huoneessani, täytyi minun hetkeksi heittäytyä leposohvalleni pitkälleni. Voimani olivat aivan lopussa. Makasin silmät ummessa miettien, mitä minun nyt tuli tehdä. Kuinka saisin kartat, kopioituani ne, takaisin ruhtinaalle, kun hän ei ollutkaan lähtenyt kaupunkiin? Sattuisiko mitään tilaisuutta ennen huomista? Ja entä jos hän sillä välin huomaisi niiden poissaolon? Nousin äkkiä kauhistuneena istumaan. _Jos hän todellakin huomaisi niiden poissaolon?_ Mitä silloin tapahtuisi? En ollut ottanut sitä huomioon, että kartat tulisivat olemaan minulla niin kauan! Antaisiko hän pitää tarkastuksen? Ovelle koputettiin. En ensiksi ollut kuulevinani, mutta kun koputus uudistui, heittäydyin sohvalle pitkäkseni silmät ummessa ja huusin raukeasti: sisään! — Pieni Punahilkka, oletteko sairas? Vaikka ääni olikin niin hellä ja matala, oli se kuitenkin sillä hetkellä minulle kauhein ääni maan päällä, ja yliluonnollisen kauhun vallassa kohotin pääni ja tuijotin ylitseni kumartuvaa ruhtinasta. Hän istahti leposohvan reunalle ottaen käteni omaansa. — Oletteko sairas, Punahilkka? Pieni Punahilkka? — Päätäni pakoittaa; kaiketi särky menee ohi, kun makaan tässä hiljaa ja yksinäni. — Älkää ajako minua pois, ette voi uskoa, miten taitava sairaanhoitajatar osaan olla! Enkö saa auttaa teitä? — Kiitos. En kaipaa mitään. Hän laski viileän, varman kätensä otsalleni. Päätäni pakoitti todellakin, ja hänen kosketuksensa olisi vaikuttanut omituisen rauhoittavasti, jollei tuota ainoata kiduttavaa tietoisuutta olisi ollut: hänen paperinsa olivat siinä, rinnallani, puseroni sisässä. Entä jos hän sattuisi koskettamaan niitä! — Minulla olisi ehdotus, joka virkistäisi teitä. En voinut lähteä kaupunkiin, menen vasta huomenna aamulla. Vielä ei ole kovin myöhänen, ja ulkona on ihana tähtitaivas. Otetaanpa kelkkanne ja lähdetään Stor-Vandet seetterille. Ette voi uskoa, miten virkistävää on laskea sieltä alas tähän aikaan. Todellakin, olen varma, että se parantaisi teidän päänne. Lähdettehän, eikö totta? — Samantekevää minulle. Lähden, jos niin haluatte. — Tietysti haluan, ja te itsekin samoin, kunhan vain pääsemme matkaan! Kas niin, olkaa kiltti, ja pankaa nopeasti yllenne, ja tulkaa sitten käytävään. Hän nousi ja lähti huoneesta. Otin käärön puserostani, se poltti minun käsiäni. Minä piilotin sen pöytälaatikkoon ja pistin laatikon avaimen käsilaukkuuni. Tuntui niin kaamealta, ikäänkuin olisin kätkenyt ruumiin. 8. Yö oli tähtikirkas. Raskaat hanget huokuivat kylmää, lumi narskahteli jalkain alla, ja metsässä risahteli salaperäisesti. Kuljimme vaieten valtatietä, pitkin. Honkien varjot lankesivat tien yli tummina ja uhkaavina, ja huuhkaja huusi. Se kuului kaamealta yön hiljaisuudessa, ikäänkuin ennustaen onnettomuutta. Yhä vaieten nousimme tummaa tunturin rinnettä ja poikkesimme kapeammalle metsätielle, jossa tiheikkö hiipi meitä ahdistavan lähelle, vangiten meidät pimeään; sitten tie laajeni metsäaukeaksi, ja vihdoin nousimme kukkulaa, jonne metsä ei meitä enää seurannut. Raikas ilma henki viileänä vapaasti kasvoihin ja näköala laajeni. Mutta allamme oli yö, suuri, hämärä yö. Koko maailma nukkui, tunturit, metsä ja ihmisasunnot. Mitä olimme me, jotka tätä suurta rauhaa rohkenimme häiritä? Varjojako, ajatuksia yössä, uniako? Tai unissakulkijoitako? Askel askeleelta kävi tie minulle raskaammaksi, tuntui kuin olisi jäseniini valettu lyijyä, en jaksanut pitemmälle. — Käännytään jo, minua väsyttää. Hän kääntyi sanaa sanomatta puoleeni, otti kasvoni käsiensä väliin ja käänsi pääni ylöspäin. Hänen silmänsä olivat tähtien valossa melkein mustat ja hehkuivat sellaista hellyyttä, että minä rikollisuudessani en voinut sitä kestää, vaan ummistin omani. — Rakas pieni Punahilkkani, sano minulle totuus, rakastatko sinä minua? — Rakastan. En aikonut olla niin katala, tuo sana pääsi minulta aivan vahingossa. Ruhtinas otti minut syliinsä ja suuteli kiihkeästi. En käsitä mikä minulle tuli, olin aivan kuin puutunut, taikka melkein kuin kuollut. En voinut liikahtaa, en sanoa mitään, huulenikin olivat aivan kankeat. Hän piti minua kauan sylissään kuiskaillen helliä sanoja, mutta minä en käsittänyt mitä hän puhui. Vihdoin heräsin huumauksestani, kun hän asetti minut eteensä kelkalle ja se alkoi hiljaa liukua vuorta alas. En koskaan voi unhoittaa sitä yötä ja sitä retkeä. Tunsin itseni kurjan katalaksi suuressa rikollisuudessani ja samalla mielettömän, järjettömän onnelliseksi! Juorut, joita pari tuntia sitten olin kuunnellut, eivät minua vaivanneet. En niitä muistanut, oli kuin en olisi niitä koskaan kuullutkaan. Me kiidimme läpi tyhjän, äänettömän maailman. Muita ei ollut olemassa kuin hän ja minä, ja yllämme ikuiset tähdet. Lojuessani suuressa norjalaisessa kelkassa hänen rintaansa vasten tunsin vaatteiden läpi hänen ruumiinsa lämmön. Joskus, kun hän kumartui hiukan eteenpäin nähdäkseen paremmin ohjata, hiveli hänen hengityksensä poskeani, ja minä näin hänen kasvonsa läheltä. Kuinka minä häntä rakastin! Kuinka minä janosin hänen suudelmiaan! Minä, Juudas, jonka suudelmat olivat petollisia. Ruhtinas irroitti vasemman kätensä ohjaustangosta ja hellittämättä katsettaan hämärästä tiestä, jota pitkin me syöksyimme, veti minut lähemmäksi itseään. Tartuin hänen käteensä ja painoin huuleni hänen ranteeseensa. Tunsin hänen lämpöisen verensä sykkivän huuliani vasten, ja sillä hetkellä ei mikään muu merkinnyt minulle mitään. Olimme tulleet metsätieltä valtatielle. Tummat varjot lensivät ohitsemme ja kelkka kääntyi tien mutkissa niin rajusti, että lumi tuiskahti kylmänä ryöppynä kasvoille. Joskus kuului kulkusten kilinää, ja me syöksyimme jonkun elävän olennon ohi, mutta kaikki tapahtui niin salaman nopeudella, ettei saanut mistään selvää käsitystä. Väliin minusta tuntui siltä, kuin ruhtinas ei enää hallitsisi kelkkaa, luultavasti olivat siihen pimeys ja nopea vauhti yhdessä syypäät. Mutta minua ei peloittanut. Tällä hetkellä ei minulle huomispäivä, taikka tulevaisuus yleensä, ollut ensinkään olemassa. Kultaiset lähdet taivaalla luikkivat. Ne näyttivät muuttuneen hyviksi, helliksi silmiksi. Ne olivat niin lähellä. Minusta alkoi tuntua, että jo kiidin heidän joukossaan korkealla avaruudessa, tähdenlentona ilmojen halki. Maa murheineen oli jäänyt kauaksi alas syvyyteen. Samassa palasin todellisuuteen, sillä äkkiä oli alkanut kuulua kulkusten kilinää ja tie kääntyi. Jotain tummaa ilmestyi kuin maasta nousseena eteemme. Kohosin melkein istumaan, mutta rautainen käsi painoi minut kiivaasti alas. Kuului tukahdutettu huudahdus, töksähdys; jokin murskaantui rätisten, ja minä singahdin kauaksi hangelle puiden väliin. Kultaiset tähdet sammuivat — — — ‒ Rakkaani, rakkaani! Kuka huusi? En jaksanut avata silmiäni. — Punahilkkani, rakas, pieni tyttöni! Miksi eivät antaneet minun nukkua, kun olin niin väsynyt? Avasin hitaasti silmäni, jotka aukenivat jäykästi ja raskaasti. Tummat kasvot kumartuivat huolestuneina ylitseni. — Ethän sinä todella ole vahingoittunut, rakkaani, ethän? Sano minulle koskeeko mihinkään? Pieni Punahilkka parkani, pelkäsin sinun jo kuolleen! — Ruhtinaan ääni vapisi. Kuolleenko, niin, kuolleen? Olin ollut jo niin lähellä kultaisia tähtiä, kun minut temmattiin takaisin maan päälle... — Kerro, rakastettu, sano miltä tuntuu? — En luule — loukkaantuneeni, hiukan vain — huimaa. Hän nosti minut syliinsä ja kantoi jonnekin pehmeään ja lämpimään. Se oli reki, jota ruhtinas oli koettanut väistää. Hän käski kuskin ajaa, kietoi käsivartensa ympärilleni ja painoi toisella päätäni rintaansa vastaan. Hänen rakkaat silmänsä olivat taas niin lähellä minua. Mutta minun suruni oli rajaton. — Miten sinä olet kalpea, oma rakastettuni! Se olikin ankara säikähdys, tie kääntyi niin äkkiä ja samassa seisoi tämä hevonen ja reki kuin maasta kasvaneena edessämme. Ehdin töin tuskin väistää heitä, mutta sen jälkeen kelkka ei enää totellut, me iskimme täyltä lentoa puunrunkoa vastaan. Kelkka tietysti meni säpäleiksi. Se ei merkitse mitään, mutta et voi kuvitella kauhuani, kun näin sinun makaavan hangella, elottomana, niinkuin luulin! Kuinka minä kirosinkaan omaa uhkarohkeuttani ja tyhmyyttäni lähtiessäni sinun kanssasi tällaiselle yölliselle retkelle! Rakas Hilkkani, anna minulle anteeksi! Eikä minulla sitäpaitsi ollut oikeutta panna omaakaan henkeäni vaaralle alttiiksi juuri nyt, kun isänmaani vaatii minulta palveluksiaan tänä vaikeana sota-aikana. Minulla on niin tärkeä velvollisuus täytettävänä, että jos siinä epäonnistuisin, jäisi minulle vain yksi mahdollisuus, kuolema... Mutta Punahilkka, mikä sinulle tuli? Kulta tyttöni, miten sinä vapiset ja miten kylmä sinä olet! Kätesi ovat aivan kuin jäätä ja poskesi samoin! Minä suutelen sinut lämpimäksi. Eikö jo ala tuntua paremmalta? Mutta Punahilkka, sinähän itket! Älä kielläkään, kauniit silmäsi ovat täynnä kyyneliä. Lapsi parkani, mitä sinä itket? Mutta minä olin aivan suunniltani enkä voinut pidättää kyyneleitäni. Ruhtinas ehkä luuli, että hermoni olivat tapaturmasta järkytetyt, sillä hän ei enää kysellyt mitään, antoi minun vain itkeä hiljaa olkapäätään vasten, suudellen minua silloin tällöin. Saavuimme sanatorioon. Kello läheni kahtatoista. Ketään ei enää näkynyt liikkeellä. Ruhtinas saattoi minut huoneeseeni, auttoi päällysvaatteet yltäni ja lähti vihdoin luotani toivotettuaan hellästi hyvää yötä. Tuskin oli hän jättänyt huoneeni, kun minä lankesin polvilleni vuoteeni ääreen ja rukoilin palavasti, että Jumala Kaikkivaltias ei antaisi rakastettuni etsiä papereitaan, ennenkuin olin ehtinyt panna ne paikoilleen, sillä minä tunsin, minä tiesin, että kauhea onnettomuus oli ovella. Aloin heti kopioida karttoja kattolampun alla olevalla pyöreällä pöydällä, mutta käteni olivat ikäänkuin kohmettuneet, sormeni kankeat ja vapisevat. Työ edistyi hitaasti. Kello oli ehkä yksi kynttilän valossa työskennellessäni, kun kuulin jotain, joka jähmetytti veren suonissani. Se oli laukaus. Kynä putosi kädestäni ja minun täytyi tukea itseäni pöydän reunaan. En hetkeäkään epäillyt mitä tämä laukaus merkitsi. Ruhtinas oli huomannut paperien kadonneen. En itsekään ymmärrä, miten minulla oli maltillisuutta ja järkeä kätkeä kartat ja sitäpaitsi heittää pukuni yli kevyt aamunuttu, mutta toimin aivan vaistomaisesti. Avasin oven käytävään. Siellä paloi yksi ainoa lamppu käytävän päässä. Joka ovesta tirkisteli kauhistuneita kasvoja, siellä täällä seisoskeli muutamia vapaasti pitkissä valkoisissa yöpuvuissaan. Kummallista oli, ettei kukaan puhunut mitään. Kaikkien kasvoilla kuvastui vain sama mieletön kauhu, kaikkien silmät tuijottivat ruhtinaan huoneen avointa ovea. Miksi ei kukaan mennyt sinne sisälle? Miksi ei kukaan auttanut? Miksi ei kukaan ryhtynyt mihinkään? Minäkin tuijotin ovea kokonaisen iäisyyden, joka varmasti kesti vain muutamia sekuntteja. Sitten tuli tumma olento ruhtinaan huoneesta huutaen jotain. Kuulin mitä hän huusi, mutta aivoni eivät toimineet, minä en ymmärtänyt sanaakaan. Oliko hän kuollut? Minä hänet tapoin, minä olin murhaaja... Kaksi valkopukuista olentoa lähti juoksemaan portaita kohden. Ehkä he hakivat lääkäriä, ehkä ruhtinas ei ollutkaan vielä kuollut. Jumalani, jospa hän ei olisikaan kuollut. Tämä toivon kipinä vaikutti minuun niin voimakkaasti, että minä horjahdin ja olisin kaatunut, jollen olisi juuri sillä hetkellä saanut kiinni ovenpielestä. Vilkaisin ympärilleni, mutta kukaan ei kiinnittänyt minuun mitään huomiota. Kaikki olivat lähteneet liikkeelle, kaikki puhuivat yhteen ääneen. Minusta tuntui, että he juoksivat siinä kaikki edes takaisin kuin mielettömät. Ovi ruhtinaan huoneeseen oli yhä auki, ja oviaukko täynnä toistensa olkapäitten yli kurkottelevia ihmisiä. Samassa tuli lääkäri ja hänen jälessään sairaanhoitajatar. He hajoittivat ihmisjoukon, menivät huoneeseen sisään ja sulkivat oven jälessään. Joku minun vieressäni kertoi kuiskaten, mitä oli tapahtunut. Hän oli valvoessaan, sillä hän ei tänä yönä ollut ottanut veronaalia, kuullut laukauksen. Hän piti aina tätä italialaista vaippaa vuoteensa vieressä; — hän oli kietaissut sen ympärilleen ja syöksynyt ensimmäisenä ulos. Hän oli ehtinyt ensimmäisenä tuonne ovelle. Hän oli ollut pyörtymäisillään, niin kauhea oli näky hänen heikoille hermoilleen... Samassa tuli sairaanhoitajatar huoneesta mennen kiireesti käytävää pitkin. Naiset piirittivät hänet kysellen, mitä oikeastaan oli tapahtunut. Minäkin kuuntelin henkeäni pidätellen. Oli luultavasti sattunut tapaturma. Ruhtinas oli nähtävästi pidellyt varomattomasti browningpistoolia ja se oli lauennut. Ei, ei hän ollut kuollut. Lääkäri _luuli_ hänen paranevan. — Sairaanhoitajatar kiirehti pois. Hoipertelin huoneeseeni ja suljin oven. Huonekalut näyttivät pyörivän. Yksinäinen kynttilä pöydällä lepatti, ikäänkuin olisivat näkymättömät huulet koettaneet puhaltaa sitä sammuksiin. Nurkasta huoneen perältä läheni minua olento, jolla oli elottomat silmät ja liidunvalkoiset huulet. Tuijotin sitä hetken tylsästi, se oli oma kuvani peilissä. Istahdin matalaan lepotuoliin. Lääkäri _luuli_ hänen paranevan. — Päätäni pakotti niin, että se oli pakahtumaisillaan. Korvissani surisi ja jyski, ja väliin jysähti niin, että hypähdin. Oliko tuo jälleen laukaus? Ei, tietysti oma sydämeni vain. Minä olin murhannut rakastettuni, minun käteni olivat vuodattaneet hänen verensä; turvatakseni isäni sairaan, avuttoman vanhuuden olin ajanut rakkaani surman suuhun. Tätä en ollut koskaan tarkoittanut. Enhän olisi mitenkään mennyt ottamaan karttoja, jollen olisi ollut niin varma siitä, että ruhtinas oli kaupungissa ja että ehtisin panna ne takaisin, ennenkuin hän palaisi. En mistään hinnasta, en isänikään tähden, olisi tahtonut tehdä hänelle mitään vahinkoa. Miksi en ollut pannut karttoja takaisin, ja palannut hänen huoneestaan tyhjin toimin, kun kuulin, ettei hän ollutkaan lähtenyt kaupunkiin? Siksi kai, etten hädissäni kyennyt arvostelemaan, mitä tein. Sillä hetkellä oli minulle ollut tärkeintä, että saisin paperit käsiini, kaikki muu järjestyisi sitten kyllä itsestään. En ollut voinut ajatellakaan, että saattaisi käydä näin! Minkä kauhistuttavan rikoksen minä olinkaan tehnyt! Äkkiä juolahti mieleeni ajatus: Entä jos voisin jossain määrin sovittaa tämän rikoksen? Entä jos — —? Niin, se minun täytyikin tehdä! Jos hän ei kuolisi veisin minä hänelle kartat ja kopion takaisin, että hän näkisi, etten kopiotakaan käytä. — Tämä ajatus tuotti jonkin verran helpoitusta. Mutta kuinka pääsisin hänen luokseen? Sairaanhoitajatar ei varmaankaan päästäisi minua sisään, en myöskään voisi suorittaa tehtävääni hänen siellä sisällä ollessaan, joskin hän antaisi minulle luvan tulla sairaan luokse. Täytyisi odottaa tilaisuutta, kun sairaanhoitajatar poistuu. Käytävässä oli jo aivan hiljaista; viereisestä huoneesta kuului hiljainen supatus. Hiivin varpaillani ovelle ja raotin sitä. Käytävässä ei liikkunut kukaan, oli hämärää ja äänetöntä. Äskeinen meteli tuntui pahalta unelta, painajaiselta, ah, jospa se olisi sitä ollutkin! Odotin kiihkeästi, että sairaanhoitajatar ilmaantuisi. Mutta hetki toisensa jälkeen kului, ja ovi sairaan huoneeseen pysyi yhä kiinni. Jossain sivurakennuksessa kuului kello lyövän kolme. Vasta kolmeko? Olin sammuttanut kynttilän ja makasin vuoteellani, josta saatoin nähdä raollaan olevan oven kautta käytävään. Mutta yön hetket kuluivat, eikä ruhtinaan ovi vain auennut. 9. Seuraavana päivänä kuhisi sanatorio kuin mehiläispesä. Toinen juoru toistaan hurjempi levisi yhtämittaa salamannopeudella yli koko talon. Useimmat olivat yhtämieltä siitä, että ruhtinas oli yrittänyt tehdä itsemurhan, mutta miksi, siitä olivat melkein kaikki erimieltä. Kuinka olisikaan ollut mahdollista, että olisi voitu sopia siitä, oliko ruhtinas tehnyt vekseliväärennyksen, vararikon, tullut mielenhäiriöön, taikka joutunut onnettoman rakkauden uhriksi! Todellista syytä ei yksikään aavistanut, ja kumma kyllä, oli kelkkaretkemmekin pysynyt salaisuutena. Minua katseltiin uteliaasti ja pitkään, ja supistiin selkäni takana. Kenraalitar oli erikoisen ystävällinen minulle, ja kreivitär oli aivan lohduton ruhtinaan onnettomuuden tähden. Hän tuhlaili minulle äidillisyydessään hellyyttään ja osanottoaan. Pikku kadetti oli jo pari päivää sitten matkustanut. Yleensä osoitettiin minulle suurta osanottoa, mutta tämä osanotto kiusasi ja kidutti minua sanomattomasti, niin että mieluimmin olin aivan yksinäni huoneessani. Se olikin tärkeää, sillä minä pysyin, yhä päätöksessäni pyrkiä ruhtinaan luo, niin pian kun siihen vain tilaisuus tarjoutuisi. Mutta tämä pelätty ja toivottu tilaisuus viipyi yhä. Ruhtinas oli niin heikko, ettei kukaan saanut tavata häntä. En uskaltanut myöskään hiipiä sinne ilman lupaa, sillä olisihan mielenliikutus saattanut pahentaa hänen ennestään arveluttavan tilansa. Mitä loppumattoman pitkiä päiviä ja mitä kammoittavia öitä minä vietinkään! Ainoa ihminen, jonka seura tänä kauheana odotusaikana tuotti minulle jonkin verran viihdytystä, oli, niin kummallisella kuin se kuuluukin, tohtori Dahl. Hän ei milloinkaan puhunut siitä, mitä oli tapahtunut, ei lausunut mitään arveluita suuntaan eikä toiseen, ei sanoin eikä katsein säälinyt minua, mutta oli aina lähistöllä silloin, kun kaipasin seuraa, ja poistin aina, kun halusin yksinäisyyttä. Hänen hiljainen, väsymätön huolenpitonsa minusta olisi varmaankin, liikuttanut minua, jos olisin niihin aikoihin kyennyt tuntemaan muuta kuin ruhtinaan ja oman onnettomuuteni. Mutta minun ajatukset olivat aina ruhtinaan luona. Vihdoin tarjoutui odotettu tilaisuus. Se tuli eräänä iltana palatessani huoneeseeni päivällisiltä. Sairaanhoitajatar tuli minua vastaan käytävässä. — Sisar, miten sairas voi? — Hän nukkuu. — Luuletteko — — — luuletteko hänen paranevan? — Kyllä, neiti. Minun täytyy nyt mennä neuvottelemaan lääkärin kanssa. — Uskallatteko jättää hänet yksinään? Jos jotain tapahtuisi? — Ei mitään tapahdu. Ja minun täytyy puhutella lääkäriä. — Jos voin tehdä palveluksen istumalla sairaan luona sen ajan, niin teen sen kernaasti. Sisar katseli minua tarkkaavasti viisailla, harmailla silmillään. Koetin näyttää niin kylmältä ja välinpitämättömältä kuin suinkin. — No niin, tietenkin on parempi, jos joku on siellä sisällä. En viivy kauvoja. Näkemiin siis, neiti. — Hän oli jo lähtenyt liikkeelle, mutta kääntyi vielä kerran. — Älkää istuko korituoliin, se narisee, sairas voi herätä! — En istu. — Huone on hämärän peitossa. Ikkunan luona pöydällä palaa himmeästi jollain kankaalla verhoilu yölamppu. Vuoteessa makaa liikkumaton olento. Jalkani ovat aivan kuin kiinni kasvaneet kynnykseen, kylmä hiki kihoaa otsalleni. Miten uskallan mennä vuoteen luo? En kuule henkäystäkään, ah, Jumalani, ehkä hän on kuollut! Äkillinen pelko antaa minulle vallan jäsenteni yli ja minä hiivin vuoteen ääreen. Ruhtinas makaa silmät ummessa ja hänen kasvonsa ovat kuoleman kalpeat. Otsan ja ohimon peittää kaamea, valkoinen side. Ohimon kohdalla on siinä pienen pieni punainen täplä. Lasken niin varovasti kuin suinkin kääröksi kierretyt kartat ja kopion peitteelle hänen kätensä ulottuviin, mutta tuskin hiipaisevat sormeni peitettä, kun sairaan silmät jo avautuvat. Ne näyttävät tavallista suuremmilta ja loistavammilta ja niiden raukea katse on sanomattoman kärsivä. Hän ei ensinkään näytä hämmästyvän huoneessa oloani, ja näen, että hänen huulensa muodostavat sanan: Punahilkka, — mutta minkäänlaista ääntä ei tule niiltä. Samassa hänen katseensa osuu vielä kädessäni oleviin papereihin. Veri karahtaa tummana hänen, kasvoilleen, syöksähtäen punaisena aaltona kaulalta otsaan asti, mutta katoaa sitten äkkiä aivan jäljettömiin, jättäen sairaan kasvot liidunvalkoisiksi. Hän kohottautuu kiivaasti kyynärpäiden varaan, tuijottaen kuivin huulin kääröä. Tällä hetkellä olen kokonaan vain yhden tunteen, yhden ajatuksen vallassa: hän ei saa kiihtyä, hänen täytyy mistä hinnasta tahansa rauhoittua, hänen henkensä voi olla vaarassa. Painan hänet varovasti molemmin käsin alas vuoteelle, ja hänen päänsä vaipuu tyynylle voimattomana kuin lapsen pää. Otan käärön, kierrän sen auki ja pidän papereita avoimina hänen edessään. — Katsokaa, ne ovat aivan vahingoittumattomia, ne ovat aivan samassa kunnossa kuin ennen. Ei kukaan muu ole nähnyt niitä, kuin minä, minä vain. Ajattelin kopioida ne, katsokaa, tässä on kopio, se ei edes ole valmis, ja annettuani sen teille, en voi millään tavalla käyttää karttoja hyväkseni, vaikka tahtoisinkin, ymmärrättehän... uskottehan, minä vakuutan sen, minä vannon sen! Puhuessani on hän koko ajan tuijottanut papereihin. Käärin ne kokoon ja lasken ne hänen, käteensä, ja hänen vapisevat sormensa tarttuvat niihin ahnaasti ja lujasti. Sitten hänen katseensa siirtyy vitkaan minuun, ja minä näen hämmästyksen niissä muuttuvan hitaasti kauhuksi, kammoksi. Silloin minun järkeni jättää minut ja minä soperran mielettömiä sanoja rukoillen anteeksi. Ikäänkuin sellaiselle rikokselle olisi anteeksi antoa. — Vakoojatar! Se sattuu suoraan sydämeen, ja ikäänkuin salaman iskusta vaivun polvilleni vuoteen viereen. Hänen oikea kätensä riippuu vavahdellen vuoteen reunalla, minä yritän suudella sitä, mutta hän vetää sen pois. Kätken kasvoni vuoteen peitteeseen. Käytävästä alkaa kuulua askelia, ja minä kimmahdan pystyyn. — Sisar tulee, sallikaa minun pistää kartat laukkuunne! Hän siirtää vaivaloisesti, vastaamatta, käärön päänalustensa alle, ja kääntää kasvonsa pois. Hän ei luota minuun sen vertaa, hän luulee, että voisin ne uudelleen... varastaa. Vaikka hänen kasvonsa ovatkin seinään päin kääntyneet, näen, että ohimon kohdalla alkaa side heikosti punoittaa, se punoittaa yhä selvemmin ja täplä sen keskellä suurenee» Tahdon kiiruhtaa pois, mutta minun täytyy tuijottaa täplään kuin lumottuna, se suurenee, suurenee, oi Jumalani... Vielä tänäkin päivänä, jos suljen silmäni, voin nähdä valkean siteen, jolla punainen täplä kammottavaa vauhtia suurenemistaan suurenee, kunnes se peittää miltei koko otsan. Minä parkaisen kauhusta ja juoksen ulos. Ovessa tulee minua sisar vastaan, mutta minä työnnän hänet syrjään ja juoksen käytävään. Minä juoksen kuin mieletön, ja tultuani huoneeseeni lukitsen oven ja nojaudun läähättäen siihen. Minulla ei ole ainoatakaan selvää ajatusta. Seison siinä, en tiedä miten kauan, kunnes vihdoin alan tuntea itseni rauhallisemmaksi. Kun jälleen saatan ajatella, tuntuu minusta mahdottomalta enää jäädä tänne hetkeksikään. Minä tahdon lähteä kotiin. Kotiin? Turtuneet ajatukseni askartelevat sairaan isäni ympärillä. Miten on hänen nyt käyvä, rakkaan isä raukan? On selvää, että köyhyyttä emme enää voi välttää; ja on vielä toinenkin mahdollisuus, joka hyytää vereni, se, että ruhtinas antaisi minut ilmi. Jos hän sen tekisi, tiedän varmasti, että isäni ei voisi sitä kestää, ja täten tulisin syypääksi ainakin hänen kuolemaansa. Alan hitaasti ja vaistomaisesti koota tavaroitani kokoon ja panna niitä matkalaukkuuni. Ne joutuvat sinne mikä minnekin, kuinka vain sattuu. Kun olen valmis, on kello jo seitsemän aamulla, ja minä, lähden alas suorittamaan laskuani. Annan ovenvartijalle setelin ja pyydän hänen sanomaan minua kysyttäessä, että olen yöllä saanut sähkösanoman, joka vaatii minua viipymättä palaamaan kotiin. Tunturit kylpivät punaisessa hohteessa ajaessani tietä alas kaupunkiin. 10. Pakkanen paukkui nurkissa, kun harmaassa aamunsarastuksessa ajoin asemalla kotiini Kaivopuistoon. Käärin turkkini tiiviimmin ympärilleni, mutta kylmä tunkeutui vaatteiden läpi; painoin puuhkaani kasvojani vastaan, mutta nekin tuntuivat olevan jäätymäisillään. Hevonen juoksi väsyneesti ja matka sujui hitaasti. Vihdoin olimme huvilakaupunginosassa ja pian pysähdyimme oman pienen kotini edustalle. Pieni, punainen linnamme, siinä se kohotti siroja tornejaan harmaata taivasta kohti! Ikkunassa näin Anastasian vanhat, punakat kasvot, ne katosivat samassa, ovi avaantui ja Petter kiirehti portaita alas. Hänen ohitsensa syöksyi jättiläisharppauksin Rex heiluttaen tuuheaa häntäänsä ja haukkuen vimmatusti. Kömmin reestä kankeana väsymyksestä, matkasta ja unettomuudesta, ja Rexin sydämelliset terveiset olivat kaataa minut kinokseen. — Emme tienneet odottaa neitiä tänään! Kuinka iloiseksi kenraali mahtaakaan tulla! — puheli Petter säteilevin kasvoin kootessaan kapineitani reestä. Oikein lämmitti sydäntä nähdä hänen vanhat rehelliset kasvonsa. — Kuinka hän voi, Petter? Onko hän ollut huonompi? — On, huonompi on ollut, mutta nyt, kun neiti jälleen on kotona, nyt varmaankin muuttuu kaikki entiselleen. Anastasia oli ovella vastassa. Hänen pienet, ryppyverkkojen ympäröimät silmänsä kiilsivät kosteina, ja nyt, näin kotiintuloni hetkellä, hän ei yrittänytkään hillitä puhetulvaansa. Hän miltei syleili minua ihastuksissaan. — Rakas neitini, kaunis pieni ruusunnuppuni, kultakäpyni, kyllä me nyt jälleen tulemme onnellisiksi, kun hän on tullut kotiin, kun päivänpaisteemme on tullut kotiin! Matka varmaankin on ollut hiukan väsyttävä, mutta nyt saa hän levätä, minä itse teen Rakel-neidille vuoteen. Mutta ensiksi kullannuppuni täytyy syödä, minä itse teen neidille ihanan omeletin. Kaikki hääräilivät kilpaa ympärilläni, ja ensi kerran pitkästä ajasta tunsin jonkinlaista rauhaa ja tyydytystä. Oli kuitenkin suloista tulla kotiin! Isä nukkui vielä, ja minä menin tuttuja portaita ylös omaan huoneeseeni. Anastasian pikku apulaistyttö oli siellä juuri sytyttämässä valkeaa takkaan. Ensimmäiset kalpeat talviauringon säteet pyrkivät huoneeseen, hiiviskellen merenvihreiden verhojen laskoksissa ja kimallellen toilettipöydän kristalleissa. Koko huone henki vastaani kodin tyyntä rauhaa ja turvallisuutta, ja äkkiä tunsin voimakkaasti, että ihminen, niin kauan kun hän omistaa rakkaan, hyvän kodin, ei koskaan voi tuntea itseään täydellisesti onnettomaksi. Viereisestä kylpyhuoneesta kuului ammeeseen vuotavan veden lorina, Anastasia näkyi siellä hääräilevän, ja pikku Ella, jonka vihdoin oli onnistunut saada tuli takassa syttymään, kattoi sen ääressä pientä pöytää. Petterkin naputti ovelle tuoden päivän lehdet. Kuinka sanomattoman suloista onkaan pitkän matkan jälkeen rauhassa kylpeä, pukeutua ja levätä. Olin niin väsynyt, että heti vaivuin uneen. Kun parin tunnin virkistävän unen jälkeen laskeuduin portaita alas, tunsin itseni täysin levähtäneeksi Oli jo kirkas päivä. Ovi, joka vei hallista isäni huoneeseen, oli auki. Huoneen ikkunat olivat puolittain verhojen peittämät, joten huoneessa oli hiukan hämärää. Näin isäni ikkunan luona tuolissaan samoinkuin olin nähnyt hänet joka aamu jo monena vuonna. Hänen valkoinen tukkansa oli yhtä valkoinen ja hänen kauniit kasvonsa yhtä kauniit kuin ennenkin. Me syleilimme toisiamme onnellisina, ja silloin näin hänessä muutoksen. Hänen rakkaat, vanhat silmänsä olivat suurien, tummien renkaiden ympäröimät, ikäänkuin hän olisi valvonut, ja kasvojen ilme oli sanomattoman raukea. Sydäntäni kouristi häntä katsellessani. — Isä! Isä kulta! — Mitä, pieni Hilkkani? — Sinä olet sairas, sairaampi kuin ennen? Minä näen! Isä, onko sinulta jotain puuttunut, onko Petter hoitanut sinua huonosti? — Minulta ei ole puuttunut muuta kuin pieni Hilkkani! Ja Petter on hoitanut minua hyvin, erinomaisen hyvin, tiedät sen kyllä itsekin rakkaani. Minun täytyi kertoa matkastani yksityiskohtia myöden. Aika kului nopeasti. Äkkiä kuulin hallista miehen äänen. Siellä oli Herbert. Hän tuli nopeasti sisään, tervehti isääni tapansa mukaan kunnioittavasti ja näytti iloiselta ja tyytyväiseltä nähdessään minut. Minun täytyi toistaa hänellekin osa matkakertomustani. Hän kuunteli, joskus tehden pieniä huomautuksia, mutta näytti hiukan hajamieliseltä. Kun isä alkoi näyttää väsyneeltä, siirryimme kirjastoon ja jätimme hänet lepäämään. Katsahdin taakseni vielä ovelta. Isä oli vaipunut kokoon ja hänen päänsä lepäsi hervottomana tuolin selkänojalla. Teki mieleni juosta takaisin hänen luokseen, mutta juuri silloin sulki Herbert oven takanamme. Hän tarttui käsivarsiini, ja hänen tummat silmänsä upposivat omiini. — Mikä sinun on, Rakel, et ole entiselläsi? — Sinä olet oikeassa, en olekaan, enkä tule enää koskaan olemaankaan, Herbert. — Mitä sinä sillä tarkoitat? — Minulla ei ole karttoja. — Sinulla ei ole — — karttoja? ‒ Ei. Minä en enää tule auttamaan sinua sellaisilla palveluksilla, Herbert. — Sinä lasket leikkiä! — En, en tosiaankaan. — Sitten sinä olet mieletön! — Ehkä olen, mutta ei puhuta tästä enää, minulla ei ole kuten jo sanoin karttoja, meidän ei kannata puhua tästä enempää. — Mutta lapsi kulta, millä sinä sitten aiot elää? — Minä voin tehdä työtä. — Sinäkö työtä, Rakel; Yhtä vähän kuin kukka voi kehrätä! Ja mitä työtä sinä sitten saattaisit tehdä? — En tiedä vielä, en ole vielä ajatellut niin tarkoin sitä asiaa. — Minua alkoi hermostuttaa. Herbert käveli edestakaisin harmistuneen näköisenä. Me vaikenimme jonkun aikaa kumpikin, ja Herbertin askeleet kävivät yhä kiivaammiksi. Hetken kuluttua hän tuli suuren kirjoituspöydän luo, jonka ääressä minä istuin, ja pysähtyi eteeni kädet selän takana. — Rakel, oletko sinä ajatellut isääsi? Sinä tiedät mitä köyhyys merkitsee hänelle, niin sairas kuin hän on. Onko sinulla sydäntä antaa hänen kärsiä sinun oikkujesi tähden. — Tämä ei ole mikään oikku, sen olet pian huomaava Herbert. Ja nyt minä en tahdo puhua enempää tästä asiasta. Mutta Herbert ei jättänyt minua rauhaan, ja minun täytyi viettää tuskallinen tunti hänen seurassaan. Kun hän vihdoinkin nousi lähteäkseen, tunsin suurta helpotusta. Hän ei ollut minulle vihoissaan, mutta ei yrittänytkään salata suurta pettymystään. Hallissa otin häneltä lupauksen, ettei hän enää kiusaisi minua tällä asialla, ja me erosimme ystävinä. Herbertin lähdettyä hiivin isän ovelle ja katsoin sisään. Isä lepäsi samassa asennossa kuin minä olin nähnyt hänet tunti sitten. Hän oli kuullut askeleeni ja huusi minua hiljaa. Menin sisälle ja vedin ikkunaverhot syrjään. Nyt vasta minä todella näin muutoksen. Isäni oli vain varjo siitä entisestä itsestään, joka hän oli ollut minun lähtiessäni Norjaan. Lopun päivää vietimme kahdenkesken kirjastossa, jonne Petter pyöritti isän tuolin. Kirjasto oli aina ollut lempihuoneemme. Vaikka kirjahyllyt peittivät seiniä aina kattoon asti, ei huone kuitenkaan ollut synkkä. Ikkunoissa oli miellyttävän harmaat, raskaat verhot, takassa paloi sairaan vuoksi ainainen valkea, ja ruskeat nahkatuolit uunin kummallakin puolella olivat kotimme mukavimmat. Isän tuolin ääressä seisoi korkealla jalustallaan kaunis lamppu, jonka pehmeä, harmaa valo viihdytti silmiä. Meillä oli niin paljon toisillemme kerrottavaa ja paljon kysyttävää. Yhdessäolomme oli niin rakasta ja hellää. Minusta tuntui, että meillä kummallakin oli salainen, ahdistava aavistus lähenevästä erosta. Kello viiden tienoissa kävi isä äkkiä raukeaksi. Otin erään kirjan käsiini ja me vaikenimme kumpikin. Pian huomasin isän nukahtaneen. Ulkona oli jo täydellinen hämärä. Petter tuli hiljaisella tavallaan sisään ja veti verhot ikkunoiden eteen, kohensi valkeaa, lisäsi puita, siirsi pienen pöydän uunin ääreen ja kantoi siihen teetarjottimen. Viittasin häntä sammuttamaan lampun. Petterin poistuttua oli huoneessa hyvin hiljaista, teekeittiö kihisi kodikkaasti, ja uunissa loimuavat liekit loivat kummallisia tanssivia varjoja seinille. Isä nukkui yhä. Tuijotellessa liekkeihin näytti minusta äkkiä, että siellä leimusi kaksi tummaa, pitkien pikimustien ripsien ympäröimää silmää. — Ne säkenöivät syvää surua ja suuttumusta, ja minä olin kuulevinani matalan kuiskauksen: Vakoojatar! Tuli sitten ilta ja yö. Koko talo nukkui, mutta minä en saanut unta. Matkan huolissa ja vaihtelussa turtuneet tunteet heräsivät yön hiljaisuudessa eloon. Kaikki viime aikojen elämykset tunkeutuivat väkipakolla tietoisuuteen. Mitä helvetin tuskia ovatkaan omantunnon vaivat! En voinut riisuutua enkä istua hiljaa. Minun täytyi koko ajan kulkea huoneessa edestakaisin. Minun ei tarvinnut pelätä, että häiritsisin ketään, sillä pehmeällä matolla eivät askeleeni kuuluneet. Oli niin painostavaa. Avasin ikkunan ja jäin istumaan sen ääreen. Ilma oli muuttunut leudoksi; tuntui niin hyvälle, kun viileä ilma henki kasvoihin. — Näin olin istunut silloinkin, kun ensi kerran näin hänet. Oliko siitä jo sata vuotta... Ei, ei, en tahtonut ajatella sitä. Omantunnon syyttävät äänet yltyivät. Nousin uudelleen kävelemään. Tuolla tuolilla oli vihreä silkkipukuni, jota olin kantanut pikku tanskattaren "cerclessä", sen vihreät laskokset kimaltelivat lampunvalossa ikäänkuin kuiskaillen: muistatko, muistatko? Niin, muistinko minä! Mikä mielipuolien kysymys? Soisin, kautta taivaan, etten muistaisi mitään! Ja äkillisen raivokohtauksen vallassa sieppasin sen käsiini, ja rutistin sen kokoon pieneksi mytyksi. Se sihisi ilkeästi sormissani ikäänkuin käärme. Heitin sen inholla luotani. Vaikka ikkuna olikin auki, tuntui sittenkin tukehduttavalta. Avasin oven pieneen ylähalliin. Huoneestani tulvahtava valo lankesi suoraan pimeän hallin poikki portaille, joiden yläpäässä olevalla kaidepuun pylväällä alabasteri-lamppua pitelevä marmoripoikanen käänsi minua kohden elottomat suuret silmänsä kuin kysyen: Mitä tahdot? Ulkona oli kuutamo ja portaiden yläpuolella olevan ikkunan maalaus hohti himmeästi. Se esitti pyhää neitsyttä, joka ruusutarhassa istuen ompelee kapaloa tulevalle marttyyri-vapahtajalle. Pyhän Neitsyeen päätä verhosi huntu, joka valkoisen siteen tavoin peitti otsan. Valkoisen siteen tavoin! — Kurkkuani kouristi, ja minä käännyin takaisin huoneeseeni. Oliko hän kuollut? Oliko hän viimeisinä hetkinään kironnut minua? — Hänen kirouksensa vielä jaksaisin kantaa, jos vaan tietäisin hänen jääneen eloon. Saisinkohan minä sitä milloinkaan tietää? Ehkä piankin, ehkä liiankin pian! Kenties on pieni kotimme kohta piiritetty, ja sisään astuu mies, joka etsii minua ja jota minun on seurattava yön pimeään. Ja silloin... Oi, miten käy silloin isän! Isä paran! — Sitten seuraa pitkällinen tyrmässä viruminen, joka päättyy kuolemaan tai karkoitukseen ja pakkotyöhön. Ja millaiseen työhön, ja millaisessa seurassa, oi Jumalani! Kenties he tulevat jo tänä yönä, kenties, sillä yöllä he tulevat, eivät milloinkaan päivällä, sehän olisi heidän perinnäistapojaan vastaan. — Olin kuulevinani jotain liikettä, mutta se ei kuulunut kadulta. Nostin päätäni ja jännitin kuuloani. Alhaalla hallissa joku liikkui. Olikohan se Petter taikka sairaanhoitajatar? Ei, noin ei astunut Petter, eikä sairaanhoitajatarkaan. Ne olivat kummallisia, hiipiviä, luisuvia askeleita. Kenen? Veri pakkautui sydämeeni. Äkillinen mielenjohde saattoi minut sammuttamaan vierelläni pöydällä palavan sähkölampun. Seisoin liikahtamatta tuijottaen halliin. Siellä ei ollut täysin pimeää, kuutamo ulkona oli tullut kirkkaammaksi, sillä ikkunamaalaus hehkui salaperäisesti, Pyhän neitsyeen valkoinen otsaside hohti, ja ruusut paloivat punaisina, aivankuin suuret ja raskaat, tihkuvat verikarpalot. Marmoripoika näytti kohottavan kapeita käsivarsiaan ikäänkuin kauhulla torjuakseen luotaan sitä, mikä portailla läheni. Sillä askeleet kuuluivat jo portailla hiljaa hiipien ja miltei laahaavina. Kiusaantuneet hermoni olivat pettää minut, minut valtasi miltei vastustamaton halu kiljahtaa. Väliin kuului siltä kuin olisi tulijoita ollut kaksikin. Keitä? Keitä? Polveni alkoivat vapista niin, että minun täytyi istahtaa leposohvalle ja pidellä kiinni sen reunasta. Askeleet pysähtyivät taitteeseen... Nyt ne alkoivat jälleen nousta, hitaasti ja täsmällisesti. Nyt tuli näkyviin jotain mustaa ja matalaa. Karmiva kylmä hiipi jäseniäni pitkin, keitä ovat ne, jotka noin tulevat? Musta hahmo lähestyi oveani, mutta samassa valtasi minut vapauttava tunne. Rex, sehän oli Rex! Rex, tänne! Ja minä hyväilin itkien ja nauraen hämmästynyttä ja ihastunutta Rexiä, joka nuoli käsiäni yrittäen silloin tällöin nuolaista kasvojanikin. Väsyneenä jännityksestä heittäydyin vihdoin lepovuoteelle pitkäkseni. Rex pyöri tapansa mukaan hetken paikallaan, ennenkuin se laskeutui maata sohvan eteen. Jälleen oli hiljaista. Ikkunamaalauksen kaukainen Jerusalemi hohti palatseineen kuutamossa. Rex huokasi syvään, ja suuri hyväntekiä, uni, sulki molemmat meidät vihdoin viihdyttävään syliinsä. 11. Oli harmaa, epämääräinen päivä, ei enää talvi, mutta ei vielä oikein kevätkään, tuollainen masentavan kolea sää. Isä oli ollut liian sairas jaksaakseen nousta vuoteestaan, ja minä istuin yksinäni kirjastossa takan ääressä, josta köyhyys oli sammuttanut tulen. Takka ammoitti minua vastaan kylmänä ja mustana, ja porisevan teekeittiön alla näyttivät liekitkin masentuneen matalilta ja ikäänkuin väsyneiltä. Minä ainakin olin väsynyt. Kaikki yritykseni saada jotain sopivaa työtä olivat olleet turhia ja usein nöyryyttäviä. Isältä asiain todellisen tilan salaaminen kävi päivä päivältä mahdottomammaksi, puute oli ovella. Tänään olin antanut Anastasialle viimeiset talousrahani, ja valvotut yöni lamauttivat kaikista ponnistuksista huolimatta tahtoni, niin etten voinut toimia niin tarmokkaasti kuin minun kaiketi olisi pitänyt. Niin, hätä oli uhkaava, sitä ei kannattanut salata itseltään, eikä enää juuri muiltakaan! Ja ikäänkuin katkerana ivana näin, miten liekit nuolivat vanhan teekeittiön raskaita hopeakylkiä ja miten kallisarvoiset verhot ja matot täyttivät huoneeni ihanuudellaan, mutta verhot ja matot ja hopeakeittiö eivät voineet muuttua leiväksi... Ovelle naputettiin. Se oli Herbert. Olin iloinen, että joku tuli. Keskeytyiväthän ikävät ajatukset hetkeksi. Hän istahti tavallisella tyyneydellään minua vastapäätä, otti tyytyväisenä teelasin kädestäni ja alkoi hitaasti poltella sigarettiaan maistellen silloin tällöin lasistaan. Herbert oli melkein jokapäiväinen vieras nykyään, ja mieluinen vieras sekä isälle että minulle. Hän lyhensi isälle monta pitkää hetkeä ja katkaisi minulta monta ikävää ajatusta, niinkuin nytkin. Hänen läsnäolonsa tuntui suorastaan viihdyttävältä, ja minun oli juuri onnistunut hetkeksi unhoittaa kaikki ikävä, kun Petter tuli sisään pyytämään rahaa eräiden lääkkeiden ostoon. Veri nousi kuumana kasvoihini, en mistään hinnasta olisi suonut Herbertin tietävän, miten huonosti olivat asiamme. — Laukkuni on tuolla oven luona, Petter, ota siitä mitä tarvitset. — Sanoin sen aivan tyynesti ja jatkoin heti keskusteluani, ettei Herbertin huomio kiintyisi tähän kiusalliseen pikku tapahtumaan. Luulin todella, ettei hän mitään huomannut, sillä minun nähdäkseni hän ei kertaakaan katsonut Petteriin päin, jatkoi vain keskeytettyä kertomustaan. Seurasin salaa jännitettynä Petteriä, joka oli ottanut pienen hopealaukkuni käteensä ja avannut sen. Huomatessaan sen tyhjäksi hän kohoitti kulmakarvojaan ja katsahti minuun säikähtynyt kysymys rehellisissä silmissään. Minä nyökkäsin päätäni. Hän pani laukun kiinni, laski sen pöydälle ja poistui mitään sanomatta. Petter ei ollut tyhmä. Herbert tiedusteli, miten yritykseni saada jotain työtä olivat onnistuneet. Kerroin hänelle miten olin kerta toisensa jälkeen epäonnistunut, siinähän ei ollut mitään salattavaa. Hän oli hyvin vakavan näköinen. — Vielä on jälellä yksi keino, Rakel, koska kerran et tahdo kuulla puhuttavan siitä edellisestä tavasta, joka minusta oli järkevin ja mukavin. — Älä puhu siitä enää, Herbert, minä pyydän, ei kannata keskustella siitä, sillä se vain kiusaa minua. Mutta mitä toista tapaa sinä tarkoitat? ‒ Mene naimisiin rikkaan miehen kanssa. — Kukapa "rikas mies" tahtoisi köyhää tyttöä! ‒ Monikin, Rakel, sen tiedät hyvin, mutta miehen, jonka valitset, täytyy olla todella niin rikas, että hänen varansa ylettävät isääsi asti. Ja sinä tiedät millaiseen isäsi on tottunut. Hän ei tule toimeen ilman Petteriä, ja... paljoa muuta. Tiesin, että Herbert puhui totta. — Jos minä olisin sinun sijassasi, Rakel, ajattelisin tohtori Dahlia! — Ja miten tiedät, että tunnen hänet? — Hän on kertonut minulle olostanne sanatoriossa. — Hän on meidän tunnetuimpia asianajajiamme ja satumaisen rikas, ja lisäksi hyvin rakastunut sinuun, Rakel. — Sehän siinä onkin pahinta! — Mikä? — Että hän on rakastunut. Sillä minä en voi sietää häntä, hän on minulle persoonallisesti mitä suurimmassa määrässä epämiellyttävä. Ei, en voi ajatellakaan häntä! ‒ Sinä olet suurin hupakko maailmassa, Rakel. Sinä, köyhä tyttö, valitset miestä kuin miljoonatar ja hylkäät edullisen tarjouksen samasta syystä kuin jokin pikku-porvarisnainen! Epämiellyttävä, todella, Rakel, suo minulle anteeksi, mutta sellaisilla asioilla ei todellakaan ole mitään avioliiton kanssa tekemistä! — Minä en käsitä sinua? Herbert nousi kävelemään lattialle; hän astui jonkun aikaa edestakaisin vaieten ja puhallellen sinisiä savujaan, vihdoin hän istahti isän suureen kirjoitustuoliin, jonka hän käänsi minua kohden. ‒ Katso, Rakel, sinä olet vielä siinä iässä, jolloin tytöt uneksivat rakkaudesta ja perheonnesta ja sen semmoisesta. Mutta muutaman vuoden perästä sinä luultavasti naurat tällaisille tyttö-haaveille, joilla ei ole mitään paikkaa todellisessa elämässä. Tärkeintähän on, että olet taloudellisesti turvatussa asemassa, että elät ympäristössä, jollaisessa olet kasvanut ja jollaista varten olet saanut kasvatuksen. Mitä taas mieheen tulee, niin onhan kieltämätöntä, että nuoret rouvat hyvinkin pian väsyvät aviopuolisoonsa ja käyvät hänestä välinpitämättömiksi oli hän millainen tahansa. Parhaimmassakin tapauksessa yhdistää heitä jonkin ajan kuluttua vain rauhallinen tottumus toisiinsa. Eikö silloin ole aivan samantekevää millaisilla silmillä nainen ennen naimistaan on tulevaa miestään katsellut? Pääasiahan on, että hänen kauttaan on voitettu monta etua, joita ei muulla tavalla voida saavuttaa, ja jos mies on järkevä, ei hän ole liian vaativainen, eikä liiaksi rajoita vaimonsa vapautta! Ja tässä suhteessa luulen olevani jotenkin varma tohtori Dahlista. — Sinä olet katkera, Herbert. Voit olla oikeassa — — ‒ mutta voit myöskin olla väärässä. — Ole järkevä, Rakel! — Olenko minä koskaan muuta kuin järkevä! Minunhan on aina pakko olla järkevä! Jospa kerrankin saisin olla järjetön! Herbert naurahti, nousi tuoliltaan ja otti jäähyväiset. Hän jäi yksin kirjastoon pariksi minuutiksi, kun kävin katsomassa oliko isä herännyt ja halusiko hän tavata Herbertiä. Isä oli valveilla, ja Herbert läksi muutamaksi minuutiksi hänen luokseen. Hetken kuluttua kuulin hallin oven käyvän. Herbert oli lähtenyt. Otin laukkuni pikku pöydältä mennäkseni huoneeseeni, mutta se tuntui harvinaisen raskaalta. Avasin sen ja näin hämmästyksekseni siinä kultarahoja. Veri nousi päähäni. Herbertkö oli ne sinne pannut? Kuinka hän uskalsi! Seisoessani siinä ja veren kiertäessä polttavana suonissani tuli Anastasia sisään. Hänkin tahtoi tietysti rahaa, oli, ikävää puhua siitä neidille, hän oli niin moneen kertaan lähettänyt laskut takaisin, mutta nyt oli mies käynyt hävyttömäksi ja uhkaili. Mitä tuli nyt tehdä? Jos neiti voisi maksaa edes puolet? Ja kun oli vielä muitakin vanhoja laskuja! — Anastasia huokaili ja katseli minua arkana. Rahat polttivat käsissäni, kylmä hiki nousi otsalle. Kuin unessa otin pari kultarahaa ja annoin ne hänelle. Hän katsahti minua hämmästyneenä, mutta muuttui sitten äkkiä tyytyväiseksi ja poistui nopeasti. Minä olin ottanut Herbertin rahat, mutta minä tahdoin maksaa ne takaisin! Kultarahat kiilsivät kädessäni. Olinko minä myynyt itseni? Kuljin huoneissa levottomana, en voinut mennä isän luo, enkä saanut rauhaa syventyäkseni minkäänlaiseen työhön taikka lukemiseen. Hädän peikot ahdistivat minua, kiduttivat kysymyksillään loivat kaameita näkyjä, kuiskuttivat korviini: mihin on tämä kaikki päättyvä? Mitä seuraa sitten? Ei, minä en kestänyt tätä kauempaa. Sieppasin päällysvaatteeni ylleni ja kiirehdin ulos. Oli kolea ilta. Harmaa sumu hiipi kallioitten ja meren yllä, peittämättä niitä kokonaan. Se mateli maata, mutta pyrki joskus ylöspäinkin, hiipi lyhtypylväitä pitkin, kietoi lamput keltaisen harmaaseen harsoon, painautuen seiniä vasten, kurottautuen kurkistamaan ikkunoista ja tunkeutuen tiiviisti napitetun päällysnutun läpi, jähmetyttäen jäsenet ja tunkeutuen aina sieluun saakka. Meri ei vielä ollut jäistä vapaa. Sinisen harmaat jäälohkareet nousivat ja laskivat, tyrkkien toisiaan ontosti korahdellen. Harmaat aallot nuoleskelivat niiden reunoja. Kallioiden harjoilla oli lunta, mutta niiden kupeet tuijottivat alastomina; ja mustina veteen, ikäänkuin synkkiin mietteisiin vaipuneina. Synkempiä ne eivät kuitenkaan voineet olla kuin minun! Tällaista oli siis elämä — — — muutamille. Ainaista kuluttavaa tuskaa, ainaista pyrkimisiä pakoon sellaista, jota ei pakoon päässyt. Ja kuitenkin ainaista salaista uskoa pelastukseen! Oliko Herbert oikeassa siinä, että meidän ainoa, pelastuksemme oli minun rikkaissa naimisissani. Minun täytyi rehellisesti myöntää itselleni, että niin näytti olevan. Minun täytyi myöskin katkeruudella myöntää, että olin täydellisesti kykenemätön ansaitsemaan isäni ja oman toimeentuloni. Minun kallis kasvatukseni ei kelvannut mihinkään taistelussa olemassaolon puolesta. Minun oli siis mentävä naimisiin, rikkaisiin naimisiin, niinkuin Herbert oli minua kehoittanut. — Tohtori Dahlinko kanssa? Ei, ei! Olihan seurapiirissämme miellyttävämpiä miehiä. — Istahdin eräälle käytävän penkille miettimään. Sumu tuli hiipien matalana. Se pyyhkäisi pois edestäni puitten ja pensaitten ääriviivat, se kutoi ympärilleni verkon, se lähestyi henkien kylmää kasvoihini, tunkien värisyttävänä viluna vaatteiden alle. Kaikki miehet liehittelivät minua tanssisalissa, jokainen kilpaili suosiostani, mutta kuinka moni heistä tahtoisi naida minut? Toista on ylvästellä seuraelämässä ihaillun kaunottaren suosiolla, toista ottaa hänet vaimokseen. Tämä totuus oli selvennyt minulle jo kauan sitten, mutta nyt vasta tunsin sen katkeruudella. Oli kuitenkin sellaisiakin houkkioita, jotka olisivat olleet valmiita köyhyydestäni huolimatta katsomaan armossa puoleeni. Sellaisia oli luutnantti Marck. Hän rakasti minua, siitä olin varma, ja minua miellytti hänen miehekäs, rehellinen olemuksensa. Mutta mikä vahinko, että hän oli köyhä kuin kirkonrotta, melkein köyhempi minuakin, ja hänen palkkansakin oli niin mitättömän pieni. Häntä minä en voinut ensinkään ottaa lukuun. — Ratsumestari von Beckin aikomuksista olin myöskin varma. Hän oli vielä nuori ja perinyt isältään miljoonaperinnön. Hän oli hauska seuraihminen, mutta hänen loistavista pidoistaan ja miljoonaperinnöstään huolimatta kuiskailtiin yleisesti huikeista veloista. Ei, hänen kanssaan en uskaltanut mennä naimisiin. Äkillinen, kylmä tuulahdus puhalsi mereltäpäin, sumu kohottautui hetkeksi, jäälauttojen korahteleva tyrske kuului selvästi. Katettu auto ajoi kiireesti ja toitottaen ohi. Jos minun kerran oli myytävä itseni, — kuinka ilkeästi sana »myytävä» vihlasikaan aivoissani, — niin eikö silloin ollut järkevintä myydä itsensä enimmän tarjoavalle! Enimmän tarjoava oli tohtori Dahl, hän, joka oli satumaisen rikas — — — Minä olin todellakin nyt järkevä, niin järkevä kuin Herbert suinkin saattoi toivoa. Olin äkkiä näkevinäni näyn: Hämärtävän sanatorion pihan tuntureilla, miehen, joka alaspainunein päin piirtelee kepillään lumeen kuvioita, mutta jonka valkoisten kulmakarvojen alta vilkkuvat vaanivat silmät ja jonka tiiviisti yhteenpuristetut huulet hehkuvat nälkäisen punaisina. Nousin kiivaasti penkiltä. Näky haihtui, sumun verhoamat puut vain kurottautuivat aavemaisina minua kohden. Näkymättömien saarten takaa kuului sumusireenin valittava ulina. 12. Eräänä päivänä tullessani alas portaita yläkerrasta, näin tohtori Dahlin seisovan hallissa jättämässä nimikorttiaan Petterille. Minun täytyi ottaa hänet vastaan. Hän esiintyi aivan moitteettomasti, kuten tavallisesti, eikä hänen kätensä tuntunut niin oudon kylmältä, eikä hänen olemuksensa juuri niin kalamaiselta kuin ennen, niin että minun ei ollut aivan mahdotonta olla hänelle ystävällinen. Me istuimme ehkä neljännestunnin kirjastossa, mutta hänen lähtiessään tuntui minusta, ettei ollut sitä soppea huoneessa, ei sitä kirjaa hyllyllä, eikä sitä tomunjyvää kamiinan reunustalla, jota hän ei olisi huomannut ja painanut mieleensä. Ja kuitenkaan hän ei ollut uteliaana vilkuillut ympärilleen, päinvastoin hän oli istunut keskustellen tyyneen, rauhalliseen tapaansa. Hän ei maininnut sanaakaan siitä, mistä minä jännityksellä sekä odotin, että pelkäsin hänen puhuvan, nimittäin ruhtinaasta. Tämän kerran jälkeen hän tuli usein. Koko kevään ja kesän isä sairasti. Hänen elämänsä ei tosin ollut välittömässä vaarassa, mutta ei myöskään ollut mitään toiveita hänen paranemisestaan. Isän henkiset kyvyt pysyivät kylläkin ennallaan, mutta hänen ruumiilliset voimansa heikkenivät huomattavasti. Kuinka surullista onkaan nähdä rakastelun omaisen, jossa aina hamasta lapsuudestaan asti on tottunut näkemään lempeän ohjaajan, avun ja turvan, muuttuvan avuttomaksi, suureksi lapseksi, jonka ainoaksi avuksi ja turvaksi itse muuttuu. Kaikista ponnistuksistani huolimatta olivat taloudelliset vaikeutemme nyt käyneet suorastaan peloittaviksi. Olin katkera Herbertille, sillä minusta tuntui, ettei hän suinkaan tehnyt kaikkea voitavaansa. Tiesin kyllä käyväni epätoivoista taistelua ja minulle oli jo kauan sitten selvinnyt, että minusta ennemmin taikka myöhemmin oli tuleva tohtori Dahlin vaimo. Kohtaloaan ei kukaan voi välttää; tätä tapahtumaa oli vaan koetettava viivästyttää mahdollisimman kauan, eikä ennen aikojaan kiusattava, itseään sillä, mikä ei kuitenkaan ollut vältettävissä. ‒ Mitään ei voida pitkittää loppumattomiin, ja niin tuli tuo pelätty hetki. Se tuli eräänä iltana syysauringon laskiessa mereen, meidän astellessamme meren rannalla. Oli muitakin kävelijöitä, sillä laskevan auringon säleissä kylpevä meri houkutteli puoleensa ikuisesti salaperäisellä tenhollaan. Sen sileän pinnan alla kävi joskus salainen maininki, se huokasi kuin kärsivä ihmisrinta. Lokkien kimakat huudot vihloivat ilmaa, ja kallioiden teräviä särmiä valaisi punerva hohde. Silloin tohtori Dahl uudisti tuntureilla tekemänsä kysymyksen. Hän puhui samalla tasaisella, kiihkottomalla äänellään aivankuin jatkaen keskusteluaan jostain jokapäiväisestä ilmiöstä. Omaksi hämmästyksekseni eivät hänen sanansa tehneet minuun mitään erikoisempaa vaikutusta. Ehkä olin jo niin tottunut tähän ajatukseen, että pysyin aivan kylmänä. En säpsähtänyt, en punastunut, en edes nostanut katsettani merestä, vaan annoin hänen puhua. Hän toi esille samat näkökohdat kuin ennenkin, mutta niiden lisäksi oli hänellä yksi uusi ja painava syy: hän vetosi isääni. Ei hänen olisi tarvinnut olla niin perusteellinen, enhän minä aikonutkaan vastustaa. Mutta sitä hän ei tietysti voinut tietää. Kuuntelin sanaakaan sanomatta nojautuen kaidetta vastaan ja katsellen punertavaa vettä. Minusta oli mieluista kuunnella hänen kiihkotonta ääntään, se herätti minussa epämääräisiä, arkoja toiveita. Ehkäpä hän meidän naimisiin jouduttuammekin suhtautuisi minuun samalla viileällä tavalla kuin tähänkin asti? Ehkä ei tuleva asemani olisikaan niin vaikea kuin olin kuvitellut. Merenpinta kaiteen alla kohoili ja laski kuin nyyhkyttäen. Näin siinä äkkiä kasvot, loistavat, tummat silmät, joita en luultavasti enää koskaan näkisi maan päällä... Käännyin selin mereen. — Ettekö tahdo vastata minulle ensinkään? — Mitä minä vastaisin? Te tiedätte oikeastaan kyllä, mitä minun täytyy vastata, tohtori Dahl. Minulla ei ole varaa valita. Te tunnette taloudellisen asemamme. — Minulla on jonkinlainen aavistus siitä. Mutta oletteko aivan varma, että vastauksenne olisi toinen, jos teillä olisi, kuten sanotte, varaa valita? — Aivan varma. Vaikenimme hetken. Tohtori Dahl näytti miettiväiseltä, mutta ei loukkaantuneelta. — Luuletteko, ettette milloinkaan voi suhtautua minuun toisella tavalla? Ei, ei, ei teidän tarvitse sanoa mitään, luen sen silmistänne. Mutta siitä huolimatta toivoisin, että tahtoisitte jakaa kotini kanssani. — Minulla on aivan vastakkainen käsitys kuin teillä. Luulen, että tulemme sopimaan varsin mainiosti saman katon alle. Minun kanssani ei ole ensinkään vaikea sopia. Jos olette kyllin järkevä täyttääksenne toivomukseni, niin olen tekevä kaiken mitä voimassani on, tunteaksenne itsenne tyytyväiseksi ja onnelliseksi. Onnelliseksiko? Kurkkuni meni äkkiä aivan kuin kiinni. Onni ei ollut sellaisia, Jumalan ja ihmisten hylkäämiä olentoja varten kuin minä olin. Mutta jos hän saattoi tehdä isäni viimeiset elinvuodet onnellisemmiksi ja helpommiksi, niin ei mikään oikeutettu uhraus minun puoleltani olisi liian kallis. Sanoin sen hänelle. — Eikö mikään? Hänen harmaat silmänsä katsoivat minuun äkkiä niin terävästi, että jäin hämmästyneenä tuijottamaan häneen. Mitä hän tarkoitti? Samassa ilme jälleen muuttui hänen silmissään, silmäluomet laskeutuivat tapansa mukaan puolittain ikäänkuin väsähtäneinä alas, ja katse kävi verhotuksi. Mutta epämääräinen, käsittämätön levottomuus oli vallannut minut, eikä jättänyt minua enää rauhaan. Olimme alkaneet hiljaa astella kotia kohden. Aurinko oli laskenut veripunaisena keränä viileään mereen, ja ahnaat aallot olivat sen jo ahmaisseet. Vastaantulevat naiset käärivät kokoon kirjavat päivänvarjonsa, ja heidän seuralaisensa näyttivät suuresti nauttivan kauniin syysillan kevyestä viileydestä. — Asia on siis päätetty, Rakel? Tämä tuttavallinen puhuttelu sai veren syöksähtämään kuumana kasvoilleni. — On. Hän otti hetkeksi veltosti riippuvan vasemman käteni omaansa, ja mielikuvitukseni uskotteli minulle heti, että hänen kätensä hansikkaankin läpi huokui kylmää. Suureksi helpoituksekseni hän melkein heti laski käteni uudestaan irti. Emme puhuneet paljon kotimatkalla. Aioin sanoa hyvästi hänelle kotiportilla, mutta hän ei sitä huomannut vaan seurasi minua sisään. Sydämeni alkoi sykkiä kiivaasti. Mitä hän aikoi? Isän kanssa hän ei voinut puhua, täytyihän minun ensin valmistaa isää. Mitä siis? Menin hänen edellään suoraan kirjastoon, laskin päivänvarjoni pöydälle ja odottaessani mitä hänellä oli sanottavaa aloin riisua hansikkaitani. Hän sulki oven ja tuli suoraan luokseni. Hetken me katsoimme toisiamme silmästä silmään. Minusta tuntui, että hänen katseensa vihlaisten tuskallisesti kuin terävä veitsi tunkeutui aina sisimpääni asti, syvemmälle, syvemmälle, niin että minä hurjan pelon vallassa väistin häntä ja nostin vaistomaisesti käteni ikäänkuin suojakseni. Samassa hänen käsivartensa ympäröivät minut. — Rakel, miksi sinä pelkäät minua noin järjettömästi, ikäänkuin olisin jokin peto? Eivätkö nuo sitten olleet pedon silmät, jotka noin nälkäisesti tuijottivat minuun. Ne lähenivät kasvojani, ne polttivat. Koetin kääntää kasvoni sivulle, odottaen ummessa silmin ja hengitystä pidättäen. Äkkiä tunsin olevani vapaa ja avatessani hämmästyneenä silmäni näin tohtori Dahlin seisovan pöydän ääressä niin tyynenä kuin ei olisi paikaltaan ensinkään liikahtanut. — Minun täytyy lähteä, Rakel, Ehkä olet sitten niin ystävällinen ja ilmoitat minulle, milloin voin puhua isäsi kanssa. Hän tuli uudelleen luokseni, tarttui käteeni ja kääntäen auki avatun hansikkaan! painoi huulensa rannettani vastaan. Hänen huulensa tuntuivat imeytyvän ihoon kiinni. Hämähäkki, joka imee uhrinsa veren! välähti aivoissani. Hän pudotti äkkiä käteni, ja tarttuen oudolla kiireellä hattuunsa ja keppiinsä kiirehti halliin. Kuulin Petterin avaavan hänelle oven, se sulkeutui, ja niin oli kaikki jälleen hiljaista. Seuraavana aamuna kantoi Ella huoneeseeni suunnattoman suuria, kellertäviä ruusuja. En ojentanut kättäni ottaakseni niitä, ja hän laski ne pöydälle vuoteen ääreen. Ne olivat raskaita, omituisen värisiä ruusuja, ja nuokkuessaan siinä pöydän reunan yli ja ikäänkuin katsellen minua ne toivat mieleeni tohtori Dahlin silmät. Ella oli avannut ikkunan raolleen ja tuulenhenki liikutti hiljaa ruusujen lehtiä. Eräs terälehti irtaantui, tuulahdus puhalsi sen vuoteeni yli ja se putosi pehmeästi auenneen yöpuvun pitsien välistä rinnalleni. Siinä se lepäsi ikäänkuin tuntemattoman käden hiljainen kosketus, mutta minä raivostuin sille, ravistin sen pois ja heitin sen lattialle. — Pukeutuessani tunsin sanoin kuvaamatonta haluttomuutta kaikkeen. Mieleni oli täynnä uusia, vastenmielisiä velvollisuuksia. Tohtori Dahl, Erik, oli kaiketi kutsuttava aamiaiselle, tai päivällisellekö? Ei, aamiaiselle, sillä silloin hän varmaankaan ei ehtisi viipyä pitkää aikaa. Mitenkähän oli tänään isän terveydentila, ja mitähän hän kihlauksestani sanoisi? Mutta siinähän juuri oli tämän surullisen tapahtuman ainoa valokohta. Isä-raukalle oli elämä tästälähtien muuttuva. Kaikki se, mitä vailla hän jo pitkän aikaa oli ollut, oli pian jälleen ympäröivä, häntä, kaikki se ylellisyys, mitä raha voi aikaansaada, oli jälleen lankeava hänen osalleen, eikä hän olisi milloinkaan aavistava, miten kalliista hinnasta se oli ostettu. Näissä ajatuksissa olin pukeutunut ja mennyt portaita alas isän huoneeseen. Petter tuli vastaan kantaen aamiaistarjotinta. Yksi ainoa silmäys riitti näkemään, miten vaatimaton aamiainen oli ollut. Isä istui jo tuolissaan. Hän vastasi aamutervehdykseeni niin raukealla hymyllä, että sydäntäni vihlaisi. — Oletko nukkunut hyvin, isä? ‒ En oikein hyvin, rakkaani, näin pahaa unta Punahilkastani. Vanhat ihmiset näkevät usein pahoja unia. — Söikö susi Punahilkan suuhunsa? — Ei nyt aivan niin! Istu tuohon niin kerron. Kas niin! Olin näkevinäni sinun kävelevän yksinäsi tuolla meren rannalla kalliolla. Oli synkkä kevättalven päivä. Sinä kuljit mietteisiisi vaipuneena, ja minusta näytti, että sinä olit surullinen. Äkkiä puhkesi kinoksesta esiin suuri, loistava auringonkukka. Se hehkui siellä aivan jyrkänteen reunalla. Sinun kasvosi kirkastuivat nähdessäsi sen, ja sinä kumarruit sitä poimimaan, mutta et ylettänyt. Kurottauduit yhä pitemmälle, maa alkoi lohkeilla jatkaisi alla ja vieriä alas syvyyteen, mutta sinä et sitä huomannut, sinä vain tuijotit kuin lumottu kukkaa ja kumarruit yhä alemmas. Tahdoin huutaa, mutta en tietystikään saanut kurkustani ääntäkään, niinhän unessa aina käy. Pieni Punahilkkani, juuri silloin yletti kätesi kukkaan, mutta taittaessasi sen syöksähti kukasta käärme sinua kohden ja sinä huudahdit kauhusta, horjahdit, kadotit jalansijan ja — — ‒ katosit syvyyteen. Suuri, harmaa jäälohkare nousi korahtaen pystyyn juuri sillä paikalla, missä sinä olit kadonnut, nousi kuin hautapatsas. Vihdoin totteli ääneni minua huusin apua ja heräsin siihen, että Petter ja sairaanhoitajatar seisoivat huolestuneina vuoteeni ääressä. Olen niin järkytetty, ettei mieleni ole vieläkään tasapainossa. Se oli paha enne, Punahilkka, paha enne, tunnen sen. — Mikä taikauskoinen untennäkijä sinä oletkaan, isä, mutta sinä kerrot kauniisti. Oikeastaan kai sinä et koskaan ole todella sielultasi ollut sotilas, vaan runoilija, isä. Haaveksija — — — Isä silitteli hitaasti päätäni. — Me olemme useimmat meidän suvussamme olleet haaveksijoita, mutta se ei ole ollut hyväksi, se ei tuota onnea. Parempi nähdä elämä sellaisena kuin se on, ja nauttia siitä mitä elämä antaa, tyttöseni. — Isä, luuletko, että Herbertin tapaiset ihmiset ovat onnellisempia? — Herbertinkö? — isä huokasi. — Melkeinpä luulen. Herbert on joka suhteessa kunnon mies ja viisas mies. Olen iloinen, lapseni, että sinulla hänessä on niin hyvä neuvonantaja, sitten kun minä olen lähtenyt. Kurkkuani kouristi. — Älä puhu noin, isä. Tiedätkö minulla onkin sinulle hyvä uutinen, olen valinnut itselleni paremman neuvonantajan kuin Herbert on. — Punahilkka, oletko sopinut Lotharin kanssa? — En, isä, kysymys ei ole Lotharista. — Kuka hän sitten on, Rakel? — Älä nyt kiihdy, isä. Puhun tohtori Dahlista, hän pyysi minua eilen vaimokseen — — — Ja sinä lupasit! — Minä... lupasin. Sinä tunnet hänet ja pidät hänestä, isä? — Pidän hänestä? En! En! — Isä, minusta tuntui... minä luulin. — Rakel! Sinä suostuit kysymättä minulta! Kuinka sinä uskalsit! Kuinka sinä saatoit menetellä niin? Tohtori Dahl on tosin hauska seuraihmisenä, mutta tyttäreni miehenä. Minä en käsitä, miten sinä saatoit, kysymättä minulta, kysymättä minulta! Sitäpaitsi on hän nousukas. Isä kiihtyi yhä enemmän, niin että aloin jo pelätä pahinta. Hän hengitti kiivaasti ja epätasaisesti. Kaikki yritykseni rauhoittaa häntä olivat turhat. — Tahdon olla yksinäni, Rakel, jätä minut! — Jätä minut! Minun täytyi jättää hänet, en uskaltanut vastustella. Menin kirjastoon ja istuuduin suuren kirjoituspöydän ääreen. Tunteeni olivat sekavia, en ollut voinut odottaakaan tällaista. Minusta oli näyttänyt siltä, kuin olisi isä viihtynyt hyvin tohtori Dahlin seurassa. Isä oli aina maininnut hänet viisaaksi, energiseksi ihmiseksi ja tiesi hänen koonneen itselleen huomattavan omaisuuden. Tämä viimeksi mainittu seikka ei tietenkään paljoakaan isään vaikuttanut, koska hän ei tuntenut hädänalaista asemaamme. Olinko pahoillani? Minun täytyi rehellisesti myöntää, ellen sitä oikeastaan ollut. Jos isä asettuisi tätä avioliittoa vastaan, ei siitä tietenkään mitään voisi tulla. Oikein tuntui vapauttavalla! Ja kuitenkin — — — mihin me sitten joutuisimme, isä ja minä? Mikä sitten neuvoksi? Noin tunti tämän jälkeen tuli Petter ilmoittamaan, että isä halusi puhutella minua. Hän istui sotilaallisen suorana, vaikkakin vaivoin tuolissaan. Hänessä oli omituinen yhdistelmä vanhaa soturia ja isää, hänen rakkaat silmänsä olivat kirkkaat ja terävät, mutta harmaat viiksensä värähtelivät väliin hänen puhuessaan. ‒ Tule tänne, lapseni, istahda tähän viereeni. Istahdin pienelle, puisevalle tuolille, joka lapsuudestani asti aina oli seisonut isän tuolin vieressä, seisoen siinä vieläkin. Hän otti pääni käsiensä väliin, käänsi kasvoni valoa kohden ja tarkasteli minua kauan. — Pieni punahilkkani, sinä tiedät, että sinun onnesi on myöskin vanhan isäsi onni. Ja sinä tiedät, ettei mikään onnettomuus, joka meitä yhdessä kohtaisi, voisi olla minulle suurempi kuin onnettomuus nähdä sinun kärsivän. Kuullessani, että olimme kadottaneet; osan omaisuuttamme, kun en vielä tiennyt, miten suuren tappion olimme kärsineet, säikähdin sanomattomasti, mutta ainoastaan sinun tähtesi, rakkaani. Sillä minä tunnen maailman ja tiedän millainen valta on rahalla. Sinä olet siksi kaunis ja miellyttävä, että voit joutua hyviin naimisiin ilman ainoatakaan penniä, enkä tietysti oletakaan, että tohtori Dahl, tai joku toinen, tahtoisi mennä kanssasi naimisiin ainoastaan varallisuutesi tähden! Mutta parhaimmassa tapauksessa, rakkausavioliitossakin, on rahoilla verrattain suuri merkitys, ellei mies nimittäin ennestään ole rikas, sillä nehän ovat kuitenkin elämisen ehto. Olen nähnyt kauniiden ja viisaiden nuorten tyttöjen jäävän naimattomiksi ainoastaan siitä yksinkertaisesta syystä, että olivat varattomia, eikä mikään olisi minulle tuskallisempaa, jos omaisuutemme olisi kokonaan mennyt, kuin nähdä sinun raatavan itsesi vanhaksi ja kuluneeksi minun, avuttoman invaliidin tähden. Onneksi ei kuitenkaan ole käynyt niin. — En voi täydellisesti hyväksyä miestä, jonka olet elämäntoveriksesi valinnut, mutta sinä olet viisas tyttö, ja minä tahdon uskoa, että sinä tiedät, mitä teet. Sinun olisi pitänyt neuvotella minun kanssani ensiksi, mutta tehtyä ei voida tehdä tekemättömäksi, ja yksi ominaisuus on meille kaikille aina ollut yhteinen: me emme milloinkaan petä sanaamme! Oli ikäänkuin olisin kuullut rautaportin kumahtavan takanani lukkoon, ikäänkuin olisin jäänyt yksin erämaahan. Isä suuteli ja hyväili minua, ja minä koetin näyttää niin iloiselta ja valoisalta kuin kaksikymmenvuotias morsian ainakin. Juuri kun olimme istahtaneet aamiaispöytään, tuli Petter ilmoittamaan, että tohtori Dahl kysyi minua. Isä pyysi minua poistumaan hetkeksi, ja Petter sai määräyksen kutsua tohtori Dahlin sisään isän luo. Seisoin kiivaasti tykyttävin sydämin kirjaston ikkunan ääressä ja odotin. Ilma oli samea, alastomat puut näyttivät toivottoman alakuloisilta, maa oli kostea kuin olisi se itkenyt runsaita kyyneliä. Kyyneleet kohosivat alinomaa minunkin silmiini, mutta minä pakoitin ne takaisin, en tahtonut olla heikko. Noin puolen tunnin kuluttua tuli Petter kutsumaan minua. Isä istui suorana ja vakavana tuolissaan, häntä vastapäätä istui tohtori Dahl, joka kuitenkin minun sisään tullessani nousi heti paikaltaan. Ensi kerran näin hänen kasvoillaan hiukan punaa, ja hän sivalsi kasvojaan hermostuneella kädenliikkeellä. Hän tuli luokseni, suuteli minua ja painoi isän nähden sormeeni kallisarvoisen jalokivisormuksen. Kuinka vastenmielinen olikaan minulle käsi, joka kosketti omaani! Ja kuinka minä inhosin sitä sormusta! Se oli kuin "pedon merkki", josta raamatussa puhutaan, pedon merkki, jolla minut leimattiin. — — — Minä polvistuin isän tuolin viereen, hän suuteli minua tavattomalla hellyydellä, ja hänen harmaat viiksensä vapisivat jälleen. Petter tuli sisään kantaen viinitarjotinta, ja me joimme "onnen maljan." 13. Kihlaukseni jälkeen oli isäni ikäänkuin reipastunut. Meillä oli lähes kolmen viikon ajan ollut täydellinen pieni vastaanotto, sillä kaikki isän vanhat ystävät ja koko seurapiirimme saapui onnittelemaan kihlaukseni johdosta. Katselin usein aivan hämmästyneenä, miten isä pienessä salongissamme istuen lepotuolissaan sotilaallisella ryhdillä ja aivan kuin nuortuneena otti vastaan vieraan toisensa jälkeen ilman pienintäkään väsymyksen merkkiä. Tosin hän sitten iltasin, vieraiden mentyä, aivan vaipui kokoon. Petter ravisti päätään, mutta lääkäri ja sairaanhoitaja vakuuttivat minulle kilvan, että isän terveys oli suuresti edistynyt. Oli lokakuun loppupuoli. Neljän viikon kihlausaika oli kulunut hirvittävän nopeasti. Erik oli ostanut kauniin, palatsimaisen rakennuksen samasta kaupunginosasta, missä kotini oli, ja sisustanut sen melkein ruhtinaallisella upeudella. Mutta kulkiessani noissa loistavissa suojissa päivää ennen vihkiäisiä, en tuntenut minkäänlaista mielenkiintoa tai mielihyvää niistä, ne jättivät minut aivan kylmäksi. Ainoastaan se seikka, että tulisin asumaan niin lähellä vanhaa kotiani, tuotti minulle onnea. Enkä minä muutenkaan tuntenut itseäni suorastaan onnettomaksi. Olin vaipunut jonkinlaiseen tylsyyden tilaan, josta levottomuus ja nakertava ikävä minut hetkittäin herättivät. Koko tänä aikana en ollut ehtinyt paljoa syventyä omiin mietteisiini, sillä päivä toisensa jälkeen vierähti kaikenlaisissa valmisteluissa ja seuraelämässä. Iltasin olin niin uupunut, että nukahdin heti, kun laskin pääni patjalle. Jos heräsin öisin, valtasi minut kyllä peloittava yksinäisyyden tunne ja epämääräiset onnettomuuden aavistukset, mutta kiedottuani peiton tiiviisti ympärilleni nukahdin hetken kuluttua uudelleen. Tulevan kotini alakerrassa sijaitseva suuri salonki oli liiankin upeasti sisustettu. Huonekalujen kalliissa silkkipäällyksissä oli loistavan keltaisia ympyröitä; näytti siltä, kuin olisi siinä ollut kultaraha toinen toisensa vieressä. Peilien raskaat kullatut kehykset tuntuivat kirkuvan: arvaappas, mitä minä olen maksanut? — Ja tammilattia, missä se ei ollut itämaisten mattojen peitossa, oli niin kiiltäväksi hangattu, että se loisii kuin itseensä erittäin tyytyväisen ihmisen kasvot. — Se oli minulle vastenmielinen huone toisestakin syystä. Seistessäni siellä tunsin selvästi, että kaikista näistä kallishintaisista esineistä olin minä kallein, ja se, jolle koko tämä komeus oli aiottu sopivaksi kehykseksi. Peili-ikkunoiden välissä tuntui kehuskelevan: Katsokaa näitä tummia silmiä, katsokaa miten pitkät ripset niissä on! Ah, hyvät ystävät, _sellaiset_ ripset ovat harvinaisuus! — Peili kirjaston ovien vieressä katseli minua tylysti arvioiden: Niin, entä sitten, mutta oletteko, hyvät vieraat, huomanneet tätä kaunista niskaa, valkoista kaulaa, ja käsivarsien pyöreyttä, _hurmaavaa_ pyöreyttä? Entä tuo jalka sitten! Mitä liekään tuo pieni samettikenkä maksanut — — —. Ja tuskan ja häpeän ahdistamana täytyi minun paeta salongista. Yksityiset huoneeni yläkerrassa olivat viihdyttävämmät. Käytävän vasemmalla puolella olivat Erikin huoneet ja muutamia vierashuoneita. Oikealla puolella olivat minun makuuhuoneeni, sanomattoman kaunis marmorinen kylpyhuone, jonka koko toisen seinän muodosti hiottu peililasi, sekä kabinetti, jonka ikkunoista oli hurmaava näköala merelle. Oli päivä ennen vihkiäisiämme. Olin istahtanut kabinetin ikkunasyvennykseen, katsellen avoimen oven kautta kädet toimettomina sylissä, miten Anastasia vanhat, ryppyiset kasvot ilosta loistaen makuuhuoneessani täytti toisen laatikon toisensa jälkeen liinavaatteillani. Hän nautti, Anastasia! Hän piti minua yhtenä maailman onnellisimmista tytöistä. Enkä minä juuri sillä hetkellä onneton ollutkaan. Oli viihdyttävää istua siinä, ajattelematta mitään erikoista ja vain katsella Anastasiaa. Hän oli aina ollut minulle hellä ja hyvä, suorastaan äidillinen, ja hän oli uskollinen kuin kulta. Minun ei tarvinnut tänne muuttaessani huolehtia isästä, Anastasia ja Petter tulisivat aina hoitamaan ja palvelemaan häntä vanhaan kilttiin tapaansa, ja, kun tulisin asumaan näin lähellä, saatoinhan milloin tahansa pistäytyä hänen luonaan. Anastasia kumartui ja nosti ylös jotain ruusunpunaista, — aamunuttu. Hän avasi sen, ravisti huolellisesti laskokset suoriksi ja silittäen pitsejä kädellään ripusti sen kaappiin. Nyt hän kumartui uudelleen ja nosti käsivarrelleen jotain pehmeää harmaata, silkkipeitteen, jonka — hän siroissa laskoksissa järjesteli lepovuoteen jalkapuoleen silitellen sitäkin ikäänkuin hyväillen. Nyt hän avasi kylpyhuoneen oven ja katosi sinne valkoinen taakka käsivarrellaan. Kuinka ihanaa elämä saattaisikaan olla tällaisessa ympäristössä, vapaana kaikista huolista, jos olisi naimisissa miehen kanssa, jota rakasti. Mutta varmaankin lankesi aniharvoin yhden osalle rakkaus ja rikkaus. Mutta ehkä toinen näistä ominaisuuksista voisi avioliitossa korvata jossain määrin toista, ja jos Herbert maailmankatsomuksessaan oli hiukankin oikeassa, ja väite, että naiselle on tärkeämpää saada rakkautta kuin itse rakastaa, oli tosi, niin ei elämäni häiden jälkeen tulisi muodostumaan minulle aivan sietämättömäksi. Erikin rakkautta en tosin tahtonut, mutta hänen rakkaudestaan johtuvia etuja. Koko kihlausaikamme oli Erik esiintynyt hienosti ja tahdikkaasti, ehkäpä minä tottuisin häneen niin, että aikaa myöten voisin tuntea häntä kohtaan jonkinlaista ystävyyttä. Tämä toive ei tuntunut minusta aivan mahdottomalta. — Jospa hän vain olisi hyväilemättä minua! Sillä hänen hyväilynsä olivat minulle voittamattoman vastenmielisiä; onneksi hän hyvin harvoin vaivasi minua niillä. Hänen rakkaudestaan oli ainakin muun muassa se etu, että hän koetti järjestää kaikki niinkuin minulle oli mieluisinta. Ovelle naputettiin. — Sisään. Sievä palvelustyttö astui huoneeseen kantaen tarjotinta. — Tohtori lähetti terveisiä ja käski lähettämään kahvin tänne. — Tohtori? Onko hän täällä? — Ei, hän on jo lähtenyt. Hän kävi täällä erään sähkömiehen kanssa, mutta hän ei viipynyt ensinkään. — Hyvä on. Laskekaa tarjotin tuonne pöydälle kaminan eteen, olkaa hyvä. Tyttö poistui ja minä siirryin ikkunasyvennyksestä matalan, kauniin marmorikaminan ääreen. Sen yläpuolella oli suuri peili. Istuessani siinä pöydän ääressä saatoin mukavasti nähdä kasvoni peilissä. Uteliaisuus valtasi minut, minä nousin uudelleen ja nojaten kyynärpäitäni kaminan marmorilevyä vasten tarkastin kasvojani peilissä. Millaiset olivat ne kasvot, jotka huomisesta alkaen katselisivat minua tuosta lasista. Kohtaloonsa alistuvat, välinpitämättömät, surulliset? Mitä oli tuo uusi ja vieras nainen tunteva ja ajatteleva? Tummat silmät katselivat minua peilistä miettivästi, niiden pitkät ripset olivat mustat ja raskaat, ne eivät kaartuneet sirosti ylöspäin, kuten naisten ripset yleensä, ne olivat suorat ikäänkuin juuri vuodatettujen kyynelten painosta. Tyttö peilissä huokasi ja kääntyi pois. — — — Sinä iltana en voinut jättää isää. Me istuimme myöhään yöhön takkavalkean ääressä. Isä suuressa tuolissaan, minä omalla pienellä ja kuluneella lapsuuteni jakkaralla nojaten hänen polviinsa niinkuin niin monasti, monasti ennen. Emme paljon puhuneet, sydämeni oli niin täynnä, ja isä tuijotti tuleen. Tiedän, että me kaksi emme ole koskaan tunteneet yhteenkuuluvaisuuttamme niinkuin sillä hetkellä, emmekä yksinäisyyttämme koskaan niinkuin sillä hetkellä. Väliin hiipi isän käsi hyväillen hiuksiini, ja minä painauduin häntä vasten kuin olisi hän ollut ainoa tukeni ja turvani maan päällä... kuten hän olikin. Rex venyttelihe nahalla, mutta väliin se nousi ja tuli luokseni laskien päänsä minun polvelleni ja katsellen minua kysyvästi kosteilla silmillään. Olen vakuutettu, että sen koiransielu aavisti, että ero oli tulossa. Vanha kaappikello kumahti sydänyön lyönnit. Viinipikari, jonka isä joka yö tyhjensi, seisoi koskemattomana pöydällä, ja Rex huokasi unessaan. Tuli tummeni takassa. Oli kuin olisi isää värisyttänyt puistatus. Katsahdin häneen levottomana. Takkavalkean viimeinen hohde valaisi hänen rakkaita, äkkiä sanomattoman vanhentuneita kasvojaan. — Isä, isä, ethän ole sairas, isä kulta! — En, pienokaiseni, mutta on jo myöhäinen, on aika mennä levolle. Soita Petteriä, Punahilkkani. — Isä, jos tunnet itsesi sairaaksi, niin minä en voi jättää sinua huomenna! Eihän minun tarvitse, eihän, isä? — Hullutuksia, pikku Hilkka, voin aivan hyvin. Sano nyt kiltisti vanhalle isälle hyvää yötä ja mene nukkumaan, niin että olet huomenna kaunis ja reipas. — Isä, minä en _voi_ mennä. — Hilkkaseni? — Tämän viimeisen yön, isä, tämän viimeisen yön! Anna minun nukkua tuolla sohvalla, ja anna ovesi olla auki. Tahtoisin olla sinun läheisyydessäsi. — Pikku hupakko, tietysti saat maata siinä, ja ovi saa olla auki, jos niin haluat. Kas tuossahan tuleekin Petter. Hyvää yötä, rakkaani. Hyvää yötä. — — — Hiilet hehkuvat hiljaa. Milloin ne kytevät kuin peikon silmät, milloin ne tummenevat sammumaisillaan. Kalpea, punertava loimu leikkii ilmassa; näyttää siltä kuin läpikuultavat, ruusuiset kädet hiveleisivät huonekaluja, hiipaisisivat mattoa ja hyväileisivät Rexin kuonoa ja litteää, nurinkääntynyttä korvaa. Vanha kaappikello on alentanut äänensä kuiskaukseksi. Tik, tak, tik, tak, muistatko iltakutsuja silloin kerran, lapsuudessasi? Tik, tak, tik, tak, sinä hiivit salaa alas portaita pitkässä yöpaidassasi ja piilouduit isän turkin sisään nähdäksesi vieraiden tulevan, mutta Petter näki laahaavan paidanliepeen ja pienen, alastoman jalan pilkistävän esiin turkin alta, ja hän kantoi karkulaisen takaisin vuoteeseensa suureen, hämärään lastenhuoneeseen, tik, tak, tik, tak. — Muistatko iltaa ikkunakomerossa, tuolla, kun Lothar antoi sinulle turkoosi-rannerenkaan, tik, tak, tik, tak ‒ ‒. Ruusuiset kädet vetäytyvät lähemmäksi takkaa, hiilet hehkuvat heikommin, ne tummenevat. On ikäänkuin kasvot kumartuisivat hiilloksen yli, kalpeat, tummat kasvot. Lensikö takasta kipinä ohimoon, siinä kytee ja leiskuu... Se ei olekaan tulta, ah! Se onkin verta, tihkuvaa verta... Hypähdän istumaan ja näky katoaa. Kello lyö kaksi. — — — ‒ Punahilkka, rakastatko sinä minua? — Henkeni minä antaisin, jos saisin sinua rakastaa, minä, Juudas, joka olen sinut pettävä. Ketkä puhuvat? Avaan hämmästyneenä silmäni. Tuli takassa on sammunut. Huoneessa on pilkkopimeä. Rex käännähtää matolla. Ulkoa kuuluu katutytön iloton nauru. Käärin aamupukuni tiiviimmin ympärilleni ja nousen sohvalta. Avaan käytävän oven varovaisesti. Heräsiköhän isä? Ei, ei kuulu ääntäkään. Suljen oven hitaasti ja hiljaa hiivin käytävän poikki. Harmaa aamusarastus lankeaa kiviportaille. Hääpäiväni aamu on koittanut. 14. Tuoko olen minä? Tuolla peilissä tuo tyttö, jonka hiuksille juuri kiinnitetään morsiushuntua? Tyttö, jonka posket ovat yhtä valkoiset kuin huntu, ja jonka silmät tuijottavat niin suurina, tummina ja vakavina? Ne odottavat, nuo silmät. — Vilunväre puistattaa tyttöä peilissä. — Rakel, vieraat odottavat! — Odottakoot vielä hetkisen, täti. Täti Auguste-Aurore, joka ei suinkaan ole oikea tätini, puuhailee huoneessa. Hänen harmaa silkkilaahustansa kahisee vihlovasti korvissani. Aivoni työskentelevät kuumeisesti etsien syytä viivytellä vielä joitakin silmänräpäyksiä. — Rakel, Erikkin on tuolla hallissa jo! — Kohta, kohta, täti, aivan kohta, sydämeni niin tykyttää. Tyttö peilissä tuijottaa tuskallisesti. Eikö löydy mitään pelastusta? Eikö mitään? ‒ Rakel, on sopimatonta noin odotuttaa itseään. Näin kirkkoherran saapuvan jo kymmenen minuttia sitten. Sinähän olet aivan valmis. Nyt me lähdemme, tai kutsunko Erikin sinua hakemaan? Parempi olisi, että menisit hänen luokseen tuonne ylähalliin. — Ei, ei, täti, älä kutsu, älä kutsu, älä kutsut Tyttö peilissä kyyristyy kokoon ja purskahtaa kyyneliin. — Sinä olet hermostunut, lapsi kulta. Anastasia, tuokaa tänne pikarillinen viiniä neidille. Morsiamet aina hermostuvat odottaessa, saatpa nähdä Rakel, että olet aivan kuin toinen ihminen seremonian jälkeen. No, rauhoituhan nyt. Sinä pilaat ulkomuotosi itkemällä. Kas niin, kas niin. Kymmenen minuttia tämän jälkeen astun Erikin käsivarteen nojaten salonkiin, joka tuntuu olevan tungokseen asti täynnä ihmisiä, tai ainakin täynnä tuijottavia silmiä. Ei kukaan virka mitään, kaikki tuijottavat vain kuin hautaussaattoa, välähtää ajatus aivoissani- Minä katsahdan vaistomaisesti sulhaseeni. Hänkin on tavallisia kalpeampi, piirteet näyttävät teräviltä ja silmien ympärillä on tummia varjoja. Me astumme yhdessä keskilattialle jossa joku seisoo mustana ja ankarana. Musta ja ankara puhuu pitkän aikaa, ja sitten minun sormeeni työnnetään sormus, mutta niin kovakouraisesti, ikäänkuin vihaisesti. Minä nostan hämmästyneenä katseeni sulhaseeni, mutta tämän kasvot ovat liikkumattomat kuin tavallisesti, aivan kuin ajattelisi hän jotain kaukaista. Hetken kuluttua pappi lakkaa puhumasta ja ihmiset tulevat onnittelemaan meitä. Morsiusvihkon varressa on oka, joka pistää hansikkaan läpi, se on pistänyt koko vihkimisen ajan. Minä käännän ruusuvihkoa kädessäni ja tunnen samalla, miten joku hellittämättä katselee minua. Kohotan päätäni ja kohtaan isäni hellyyttä säteilevät silmät. Loppu iltaa on vain puheensorinaa, kukkien tuoksua ja epämääräistä tyhjyyden ja levottomuuden tunnetta. Vieraittemme kasvot muistan kuin unessa, tai kuin harson läpi, ne liikkuvat ja puhuvat kaukana minusta, niin kaukana, kuin kuuluisimme eri maailmoihin. Tulee sitten jäähyväishetki. Kuin unessa kuljen ihmisparven läpi kirjastoa kohden, jonne isän tuoli on pyöritetty. Minua peloittaa avata ovi, minua peloittaa astua sisään. — Ainoastaan himmeä pöytälamppu palaa. Isä istuu tuolissaan selin valoon, hän ojentaa käsivartensa ja minä juoksen hänen syliinsä. Kumpikaan meistä ei saa sanotuksi sanaakaan. Hetken kuluttua minä riistäydyn hänen sylistään ja kiirehdin ulos huoneesta. Silmäni ovat sokeat kyynelistä, minä kuulen Erikin äänen jostain läheltä, Petter vastaa hänelle, ja Anastasian äidilliset käsivarret kietovat vaipan ympärilleni. Ja sitten minä äkkiä huomaan olevani autossa, joka kiitää katua pitkin Rexin turhaan tavoitellessa sitä. Uusi kotini loistaa yössä vastaani kuin satupalatsi. Kaikki akkunat ovat valaistuja, ja portailla seisovat palvelijat odottamassa. Me astumme tervehtien heidän ohitsensa, menemme suuren salongin läpi ja pysähdymme sen takana olevaan pieneen kabinettiin. Erik auttaa vaipan päältäni, ja minä vaivun matalaan, sinisellä silkillä päällystettyyn nojatuoliin. Nyt vasta huomaan, että yhä edelleenkin pitelen morsiusvihkoa kädessäni, sen kauniit ruusut alkavat jo nuokkua. Erik on kadonnut. Pendyyli kaminan reunalla lyö kaksitoista — — —. Erik viipyy yhä, ja raukea väsymys valtaa minut mielenliikutusten ja ruumiillisten ponnistusten väsymys. Oviverho liikahtaa, ja Erik tulee sisään. Hän tulee suoraan luokseni ja polvistuu tuolini ääreen. Katselen häntä ihmetellen. Hänen tavallinen, järkähtämätön rauhallisuutensa on poissa, hänen silmissään on kiilto ja poskilla palaa punainen täplä. Hän kietoo käsivartensa minun ympärilleni ja puhuu kiihkeällä, mutta niin matalalla äänellä, että minun on vaikea kuulla, mitä hän sanoo. — Rakel, Rakel, vihdoinkin sinä olet minun! Viimeiseen asti pelkäsin, että vielä voisin sinut kadottaa. Nyt sinä et enää pääse pakenemaan minulta, et pääse, et pääse! — Hän painaa kasvonsa syliini ja hänen käsivartensa kietoutuvat yhä tiukempaan. Tuntuu, kuin olisin tukehtumaisillani. Äkkiä nostaa Erik kasvonsa ja tuijottaa minuun kauan ja terävästi. Sitten hän nousee hitaasti ja menee ikkunan luo. Hän vetää verhot syrjään ja avaa ikkunan; hän sivelee otsaansa seistessään siinä selin minuun. — Tuntuuko vetoa, Rakel? — Ei. Vaikenemme kumpikin. Raitis ilma ja syvä hiljaisuus henkii huoneeseen. Koko talo näyttää nukkuvan. Sitten Erik sulkee ikkunan ja tulee ja istahtaa viereeni. Hän näyttää jälleen aivan rauhalliselta. — Rakel, minä voisin odottaa, jos sinä antaisit minulle vähänkään toiveita, että tunteesi minua kohtaan voivat muuttua... Sanat takertuvat kurkkuuni. — Minä en voi valehdella, en ole koskaan oikein sitä voinut. Minun tunteeni... eivät voi... muuttua. Erikin silmissä leimahtaa ilkeästi. — Siksikö, että sinä ajattelet jotakuta toista? Kas vaan, sinä säpsähdät! Luuletko, etten sitä tiennyt? Tiesin kyllä! Siitä huolimatta päätin ottaa sinut omakseni, ja siitä voit olla vakuutettu, — hän kumartuu niin lähelle minua, että hänen hengityksensä huokuu kasvoihini, hänen silmänsä palavat niin, että melkein polttavat minua, — voit olla vakuutettu, että saat oppia tuntemaan olevasi minun, minun eikä kenenkään muun! — Hänen äänensä on käynyt uhkaavaksi, ja minä tuijotan häneen kauhistuneena. Hän hillitsee itsensä äkkiä ja kätkee kasvonsa käsiinsä. Me vaikenemme jälleen. Sitten puhuu Erik matalalla, kiihkottomalla äänellä. — Suo minulle anteeksi, Rakel, jos säikähdytin sinua. Se ei ollut tarkoitukseni. En voi tänään säilyttää mieleni tasapainoa ‒ ‒ ‒ On jo myöhäinen, lähtekäämme täältä... pieni vaimoni. Hänen viimeinen sanansa sattuu minuun kuin isku kasvoihin, ja minä nousen raskaasti matalasta tuolistani. Erik tarjoaa käsivartensa, mutta minä menen hänen ohitsensa ovesta ulos, ja me nousemme portaita yläkertaan. Portaisssa takertuu jalkani pitkiin, laahustaviin vaatteisiini, minä horjahdan ja kompastun, Erik nostaa minut syliinsä ja kantaa minut huoneeseeni. 15. Erik oli hukuttaa minut kallishintaisiin koruihin, hohtokiviin ja kaikenlaisiin muihin lahjoihin. Hän käytti täysin määrin lupauksensa, tehden kaikkensa, mitä hänen vallassaan oli, jotta minä tuntisin itseni onnelliseksi. Kaikesta huolimatta ei hän tietenkään saattanut yrityksissään onnistua, sillä kaikissa hänen lahjoissaan näin minä ne "kolmekymmentä hopeapenninkiä", joista olin myynyt itseni. Onnen hetkiä olivat ainoastaan ne, jotka vietin vanhassa kodissani isäni invaliidituolin ääressä, ja ne, jolloin tuhlailevasti kylvin rahaa Petterin ja Anastasian käsiin. Petter ja Anastasia, nuo uskolliset sielut, he olivat niin kauan saaneet tehdä parhaansa tullakseen toimeen ilman rahaa, tai ainakin niin vähällä kuin mahdollista. Heidän kasvonsa säteilivät, kun he huomasivat voivansa toimia ja menetellä kuin "entiseen, hyvään aikaan". En ollut Erikille hiukkaakaan kiitollinen hänen suuresta anteliaisuudestaan. Minä olin sen ostanut, ja kalliisti maksanut, ja maksoin sitä yhä vieläkin, olin maksava sitä ehkä elämäni loppuun asti. Tätä ajatellessani täytyi minun puristaa käteni nyrkkiin ja purra hampaani yhteen. Uusi kotini ei koskaan ollut minulle koti. Kuljin siellä kuin vieras ja muukalainen. Alakerran loistohuoneissa en viihtynyt, niihin kokoontuva Erikin seurapiiri ei minua miellyttänyt, jäin sillekin aina vieraaksi. Tiesin, että naiset keskenään parjasivat minua, ja herrat pitivät minua jäykkänä ja ylpeänä. Erik moitti minua useasti käytökseni tähden, ja minä kuuntelin nöyränä ja alistuvana kuten kuuliaisen vaimon tulee, mutta seuraavalla kerralla en vaivautunut hituistakaan enemmän olemaan heille ystävällisempi. Olin kohtelias emäntä, siinä kaikki. Suurin osa heistä oli sodan aikana rikastuneita gulasheja ja nousukkaita, he olivat minulle vastenmielisiä, ja varsinkin heidän ylellisen komeasti puetut vaimonsa ja tyttärensä. Mieheni poissa ollessa vietin suurimman osan aikaani omissa huoneissani. Kaunis kabinettini syvine ikkunakomeroineen oli minulle mieluisin paikka. Siellä tunsin olevani eniten turvassa ja rauhassa. Kuinka usein istuinkaan siellä kädet toimetonna sylissä ja katselin aavaa merta. Tuntui niin viihdyttävälle, aivankuin meren majesteetti olisi velloutunut sieluuni, henkien sinne viileyttä ja rauhaa. Kaikista huoneista oli minulle vastenmielisin upeasti sisustettu makuuhuoneeni. Se ahdisti ja tukehdutti minua. Se oli kaikessa huikeassa ylellisyydessään inhoittava huone. Minä vihasin sitä. Herbert kävi meillä usein. En ollut tiennyt, että hän ja mieheni olivat niin hyviä ystäviä. Heillä näytti olevan yhteisiä liikeasioita, tai ainakin otaksuin, että he keskustelivat sellaisista, kun he sulkeutuivat Erikin työhuoneeseen. Kuinka ajattelematon minä olinkaan! Se johtui luultavasti siitä, että mieheni toimet niin sanomattoman vähän, tai ei laisinkaan, kiinnittivät mieltäni.- Oli kyllä hauskaa, kun Herbert tuli hetkeksi huoneeseeni juttelemaan. Ei kukaan ollut niin huvittava kuin Herbert, silloin kun hän halusi sellainen olla. Olimme lokakuussa, mutta päivät pysyivät siitä huolimatta kauniina ja syksyisen kirkkaina. Erik oli ostanut minulle pienen moottoriveneen. Sisäinen levottomuuteni ja onnettomuuteni ajoivat minut usein pois asunnostamme ja silloin suuntasin tieni rantaan. Oli viihdyttävää kiitää nuolena aavaa merta, viihdyttävää tuntea tuulen pieksemän suolaisen hyrskeen kasvoillaan, viihdyttävää tuntea viiman tunkeutuvan vaatteiden läpi niin, että jäsenet olivat jäätyä. Jospa se olisi voinut tunkea aina sieluuni saakka ja jäätää kaikki polttavat, kiduttavat ajatukset! — Kuinka ne houkuttelivat, nuo vihreät aallot, kuinka ne kutsuivat, vaativat, vetivät... Mutta aina, juuri kun ne olivat saamaisillaan tahtonsa perille, näin minä kuohuissa avuttoman vanhuksen kasvot. Ne kasvot pidättivät minua, ne sitoivat minut. Minä purin huuleni verille, mutta voimattomana ja väsyneenä käänsin veneeni ulapalta rantaa kohden. Niin kävi joka kerta. Turvauduin vielä toiseenkin keinoon tappaakseni aikaani ja ajatuksiani. Miehelläni oli taitava autonkuljettaja, hän opetti minut kuljettamaan itse autoa, ja vähitellen saavutin tässäkin suuren taituruuden. Tämä urheilu on omituinen siitä, että mitä nopeammin ajaa, sitä nopeampaa vauhtia vain tahtoisi. Nopeammin, nopeammin, yhä vain nopeammin, niin että pyörät tuskin maata koskettavat! Sellainen vauhti huumaa nakertavimmankin ikävän! * * * * * On yö. Makaan komeassa vuoteessani, veri soutaa suonissa kuumeisesti, ja huulia kuivaa. Voisi ehkä nukahtaa hetkeksi, jos sydän ei sykkisi juuri niin nopeasti, mutta se sykkii niin, että käy raskaaksi hengittää. Tuntuu sietämättömän tukalalle. Vuodevaatteetkin aivankuin liimautuvat jäseniin, takertuvat kuin kahleet! Tämä on jälleen yksi niitä öitä, joilla ei tunnu loppua olevan. Yksi niitä öitä, jolloin aika ei kulu, ei edes matele, se tuntuu suorastaan seisovan paikallaan. Olen mielestäni jo kokonaisen ihmisiän seurannut marmoripöydällä vieressäni seisovan pendyylin kulkua. Miten kiduttavan hitaasti se liikutteleekaan mustia käsivarsiaan, niin hitaasti, että luulen joskus sen pysähtyneen ja nousen kyynärpäiden varaan kuullakseni vieläkö se todellakin käy? — Tik-tak-tik-tak. Sen valkoinen numerotaulu tuijottaa minua tylsästi, muistuttaen klovnin valkoiseksi puuteroituja kasvoja, narrin kasvoja, ja lopulta alkaa minusta tuntua, että minä itsekin olen, jollen juuri narri niin ainakin hyvin lähellä mielipuolisuuden rajaa. Minä liikahdan ja siirrän katseeni etäämmälle huoneeseen. Siellä on suuria ruusuvihkoja korkeissa kristallimaljoissa, ne ovat jo lakastuneita, ne ovat hääkukkia... Käännän kiusaantuneena katseeni niistä pois. Mutta minä en pääse ajatuksista, jotka kuihtuneet ruusuvihot taas ovat herättäneet eloon, ja minä vääntelen itseäni tuskissani. — Mutta on myöskin hetkiä jolloin ajatus uupuu, jolloin ei muista mitään, ei tunne mitään, jolloin on _melkein_ hyvä olla, kunnes äkkiä nykyhetki palaa uudelleen, yllättäen sellaisella äkillisellä voimalla, että kylmä hiki pusertuu ruumiista ja koko olemus jähmettyy. Minä taistelen vastaan, en tahdo ajatella, en tahdo, en tahdo, minä koetan pysyä rauhallisena, koetan nukkua. Miten infernaalisesti vihaan tätä huonetta! Liekö koko avarassa maailmassa toista niin vihattua paikkaa kuin tämä vankityrmäni? Olen jo ehtinyt kärsiä täällä niin sanomattoman paljon, ja kärsimykseni ovat painaneet leimansa koko huoneeseen. Harmaa seinä, johon surullisena olen tuijotellut, on muuttunut mielestäni kyyneltyneen, harmaan harson näköiseksi. Tuolla ikkunan lähellä oleva turkkilainen sohva on aivan käyttökelvoton, olen sillä viettänyt unettoman tuskallisia öitä, ja olen vastoin "parempaa tietoani" vakuutettu siitä, että se on epämukava. Kaunis persialainen matto, muinainen ylpeyteni vanhassa kodissani, kyllästyttää minua nyt kirjavine kuvioineen. Silkillä verhottu, iso himmeä kattolamppu pistää silmiini ja tuottaa minulle päänkivistystä. Se on kauhea, tuo lamppu, _se elää_! Se loistaa niin itsekylläisen tyytyväisenä ja levittää säleitään mitä suurimmalla itsetieloisella varmuudella, ikäänkuin tahtoisi sanoa: tulkaa tänne vaan, te raukat, kyllä minä valaisen, kyllä minä lämmitän, kyllä täällä riittää... Ja sen pyöreässä liepeessä riippuvat koristepallot kiikkuvat tärkeän näköisinä ja kirkuvat yhteen ääneen: kyllä täältä riittää... Kuinka minä vihaan sitä lamppua. Tahtoisin kiskaista sen alas ja heittää sen ulos ikkunasta. Mikä nautinto olisikaan kuulla sen pienten koristepallojen särkyvän kadun kivitykseen. — Siniset verhot tuottavat minulle uskomatonta kauhua. Inhoan niitäkin niin, että minun täytyy väliin sulkea silmäni päästäkseni näkemästä niiden vihattuja, syviä, orvokinsinisiä laskoksia ja suuria tupsuja. Ne tupsut, ne ovat niin raskaita, että lamauttava väsymys valtaa minut heti, kun vain katseeni osuu niihin. Pahinta kaikesta on kuitenkin sininen silkkipeite. Sen hiljainen, kuiva kahina nostaa tuskan kylmän hien otsalleni. Kim se liikahtaessani kahisee, kuuluu melkein siltä, kuin nauraisi joku hiljaista, vahingoniloista, ilkeää ivanaurua... Miksi minä en voi nukkua, nukkua niinkuin muut! Uni, uni, uni, minä rukoilen, tule! _Tule_! Minun täytyy nousta istumaan. On vaikea hengittää; viluttaa ja polttaa samaan aikaan. Äkkiä luulen kuulevani jotakin, ja minä vallan jäykistyn. Eikö hallin ovessa käyty, eikö portaissa joku liikkunut? Ei. — Yksinäisyys vaan tulee mustana ja matalana, yksinäisyys ja kauhu... — Tik-tak-tik-tak. Vilkaisen hermostuneena pendyyliä, kuuluu kuin tuo ääni; ei tulisikaan pendyylistä, vaan minun omista aivoistani. Sielläkin tuntuu pieni tulinen vasara iskevän hetki hetkellä tik-tak-tik-tak- Mikä tuli syö minun ruumistani? Helvetin tuli, kadotuksen tuli! Minun sieluni se jo on kärventänyt poroksi. — Nauran äkkiä ääneen ja kimakasti, mutta hätkähdän samassa. Mistä se nauru kuului? Joku oli yhtynyt nauruuni, nauraen kahisevaa, kuivaa ivanaurua. Lamppu näyttää lehahtaneen heleämpään valoon; pienet koristepallot kirkuvat, raskaat tupsut uhkaavat tukahduttaa minut alleen... Eikö portaissa käyty? Varmasti! — Vastapäätä olevassa peilissä kohoaa nuori nainen kyynärpäiden varaan, näyttää siltä, kuin laskeutuisi hänen kasvoilleen vahanaamari, hänen lasimaiset silmänsä tuijottavat liikkumattomina yhteen kohtaan, koko hänen vartalonsa jähmettyy intensiiviseen kuuntelemiseen. Joku nousee portaita pitkin käytävään. Tänneköpäin? — Kalpeat kasvot peilissä käyvät liidunvalkoisiksi. — Ei tännepäin, jumalankiitosl Käytävän toisella puolella aukeaa ovi, ja sulkeutuu jälleen, sitten on hiljaista. Olento peilissä kuuntelee yhä. Häneltä pääsee pitkä helpotuksen huokaus ja hän laskeutuu vuoteelleen. Viereisestä huoneesta kuuluu kellon kumeita lyöntejä. — Ikäänkuin kirkonkellot, ruumiskellot — Minä käännyn väsyneenä seinään päin. 16. Eräänä iltana tullessani mereltä lapasin Herbertin portaissa. Hän näytti vastoin tavallisuuttaan hiukan levottomalta ja kiihtyneellä. Olivatkohan he riitautuneet Erikin kanssa? Pyysin häntä jäämään päivälliselle, mutta hän syytteli kiireellisiä töitään ja kiirehti nopeasti ulos. Mitä oli Herbertille tapahtunut? Tullessani eteiseen näin mieheni seisovan työhuoneensa ovella ikäänkuin odotellen minua. Hän oli kaiketi kuullut äänemme portaissa. — Rakel, minulla on sinulle puhuttavaa. — Salli minun muuttaa pukua ensin. — Ole niin hyvä. Puolen tunnin kuluttua tulin mieheni työhuoneeseen. Hän istui kirjoituspöytänsä ääressä. Vihreällä kaihtimella verhottu lamppu paloi pöydällä, mutta hän istui niin, että hänen kasvonsa olivat varjossa. Hän käänsi hiukan päätään minun tullessani sisään. — Minulla on sinulle tärkeätä sanottavaa. — Kuinka juhlallista! Mitä asia koskee? — Sinua. — Minua? — Niin, mutta älä jää siihen seisomaan, istuudu tuohon lampun ääreen ja kuuntele rauhallisesti mitä minulla on sanottavaa. — Onko isä huonompi, onko hänellä ollut kohtaus, onko... — Isälle ei ole tapahtunut yhtään mitään. Sinun mielikuvituksesi lähtee heti lentoon, hänelle oi ole tapahtunut kerrassaan mitään. Asiat on vallan toinen. Tahtoisin tiedustaa sinulla erästä seikkaa, Rakel, älä pidä minua epähienona taikka turhan kyselijänä, sillä minun _täytyy_ tietää se. — Sepä vasta pitkä alkulause! Puhu suoraan, ole niin hyvä. Mitä sinä tahdot tietää? — Siis: mitä tapahtui sanatoriossa sinun ja ruhtinaan välillä? — Erik! — En kysy sitä mustasukkaisuudesta, minun on vain pakko päästä siitä selville. Minä _tahdon_ sen tietää. — Ja minä _en tahdo_ sitä sanoa. Tuli kuoleman hiljaisuus. Olimme kumpikin puhuneet yhtä päättävästi ja varmasti. Erik otti paperiveitsen pöydältään ja alkoi leikkiä sillä. Hiljaisuus alkoi käydä painostavaksi, kun Erik nousi tuoliltaan ja alkoi hitaasti astua matolla. — Näyttää olevan parasta puhua sinulle avomielisesti. — Epäilemättä. — Katsos, minä olen jo kauan tehnyt N:n valtiolle pieniä palveluksia. Sinä et sitä tiennyt, näen, että kauhistut. Sydämeni oli todellakin pysähtyä. En ollut uskoa korviani. Mitä Erik tarkoitti? Oliko siis hänkin — — — — Niin, sinä et sitä tiennyt. Enkä minäkään sinusta mitään tullessasi sanatorioon. Mutta samalla kun kiinnitit huomiotani heräsi minussa myöskin epäluulo. Muistatko sähkösanomaa, jonka kerran sait sanatorion tiellä? Se vahvisti epäluulojani, ja sittemmin sain varmuuden. Sain varmuuden toisestakin asiasta, siitä nimittäin, että olit aivan kuin luotu minulle vaimoksi. Minä tarvitsin vaimon, jolla on kekseliäisyyttä ja energiaa. Olin aivan kuin salaman iskemä. — Miksi — — — sinä sanot minulle — — — tämän kaiken? — Siksi, että nyt sinun kekseliäisyyttäsi tarvitaan! — Mitä sinä tarkotat? — Kuuntele tarkasti. Santahaminassa, missä näkyy nuo neljä marconipylvästä, on langaton sähkölennätinasema. Siellä säilytetään luonnollisesti myöskin langattoman sähköityksen salamerkkien avainta. Se on sinun saatava käsiisi. Ja jotenkin pian. — Tarkoitatko sinä, että minä — — — todellakin — ‒ ‒ Päätäni huimasi, ajatukseni temmelsivät hurjasti ja sekavina. Oliko todella mahdollista, että tuossa istui Erik ja vaati minulta vakoojattaren palveluksia niin rauhallisella ja jokapäiväisellä äänellä kuin olisi ollut kysymyksessä pieni huviretki jonnekin saaristoon? Oliko mahdollista, että Erik siis itsekin oli vakooja, oli ollut sitä kauan? — Minä tarkoitan juuri mitä sanon. Koeta rauhoittua ja koota ajatuksesi. — Erikin ääni oli hiukan terävä. — Minun pitäisi siis ruveta vakoojattareksi! — Ei ruveta, vaan jatkaa sillä alalla, jolla olet jo saavuttanut niin monta kaunista ennätystä. Herbert on minulle kertonut miten taitava olet. — Herbertkö kertonut! Herbertkö pettänyt minut! Se ei ole mahdollista. — Minussa leimahti silmitön suuttumus. Tämä oli katalaa. Olivatko he molemmat liittoutuneet minua vastaan, ja siksikö Herbert oli ollut niin levoton tavatessaan minut portaissa? — Älä viitsi raivostua, ei se kannata. Koetetaanpa nyt neuvotella siitä, miten parhaiten pääsisit Santahaminaan. — En koskaan! En koskaan! Erik tuli tyynesti luokseni. Hän tarttui kylmillä käsillään ranteisiini, niin etten voinut liikahtaakaan. Hänen äänensä oli pehmeä ja matala kuten tavallisesti, mutta hänen silmänsä polttivat minua, polttivat aina sieluun asti. — Rakel. Minua kohtaan et voi käyttää sanoja: en koskaan. Tässä talossa tahdon vain minä, ja määrään vain minä, ja minua tottelevat _kaikki_. Hän laski käteni irti, kääntyi ja mennen erään seinän luona seisovan pikkupöydän luo, kaatoi siellä seisovasta viinikarahvista pikariin viiniä ja toi sen minulle. — Juo tämä. Minä join, mutta käteni vapisi niin, että puolet viinistä kaatui syliini. Erik pyyhki sen pois. Sitten hän jälleen istahti tuoliinsa. — Ole niin hyvä ja kerro minulle nyt, mitä tapahtui sanatoriossa sinä yönä, jolloin matkustit pois. — Mitä se sinua liikuttaa? — Jonkun verran, mutta voin melkein itsekin sen arvata. Sinä varastit kartat, mutta mihin ne sitten joutuivat? — Annoin ne takaisin ruhtinaalle. — Kopioimatta niitä? — Kopioimatta niitä. — Olitko sinä mieletön! — Tuottaako sinulle iloa kiduttaa minua? — Ei, todentotta, Rakel, mutta täytyyhän minun tietää miten asiamme ovat. Jos annoit ruhtinaalle kartat, niin tietääkö hän, että sinä itse ne varastit. — Tietää kyllä. — Mutta siinä tapauksessahan — — — Sinuthan voidaan viedä minä hetkenä hyvänsä, ja minut myöskin! Mistähän johtuu, että sinua ei vielä ole vangittu, ja siitä on kuitenkin kulunut kohta vuosi? Sehän on aivan käsittämätöntä. Erik siveli levottomana otsaansa. — Ruhtinas matkusti Englannin kautta Roomaan. Hän ei nähtävästi ole ilmiantanut sinua, sehän on päivän selvää. Ja hän tulee luultavasti viipymään siellä noin parin vuoden ajan. Niin, niin se on! Niin sen täytyy olla! — Minkä — — — täytyy olla?— — Se hyöty siitä oli, Rakel, ruhtinaan rakkaudesta sinuun! Hän ei saattanut antaa sinua ilmi, hän tiesi, mikä sinua olisi odottanut. Vastustamaton vavistus puistatti minua. Tunsin niin suurta heikkoutta, että minun täytyi käsin puristaa tuolinkaidetta, etten liukuisi lattialle. — Erik! Jos ruhtinas rakkaudesta säästi minua, etkö sinä sitten, joka olet minun mieheni, voi säästää minua tällaisesta tehtävästä, sinä, joka myöskin sanot rakastavasi minua? — Sinä et tätä ymmärrä. Sinä et ymmärrä, että sinä juuri tämän vuoksi olet minulle, meille, niin tärkeä. — ‒ Tarkoitatko... että olet mennyt kanssani naimisiin, siksi että... olin vakooja? — Siksi... Ja toisestakin syystä. — Mistä? Erik nousi tuoliltaan ja tuli hitaasti luokseni. Hänen kätensä liukui hiusteni yli kaulalle. Minä vihasin sitä kättä. — Sinä olet sanomattoman kaunis nainen, Rakel. Tahdoin häpeästä vaipua maan alle. Kyyristyin kokoon välttääkseni hyväilevää kättä; sen kylmyyskin poltti kuin kuuma rauta. Tunsin tukehtuvani, ja voimaton raivo ja inho saivat minut vapisemaan. Mutta minä en tahtonut sittenkään antautua. Työnsin syrjään Erikin käden ja hypähdin seisomaan. — Sano mitä tahdot. Mutta minä en enää suostu olemaan vakoilija. Juuri siksi menin kanssasi naimisiin päästäkseni sellaisesta inhoittavasta ja alentavasta työstä. — Sen tiedän, mutta Herbert ja minä olimme sinua viekkaampia, me pyydystimme sinut uudelleen. Luuletko, että niin vähällä lasketaan sellainen kultalintu irti! Sanon sinulle, Rakel, ei ole monta niin sanomattoman näppärää naista kuin sinä. Sinä olet kultaa kalliimpi, olemme sinua usein yhdessä Herbertin kanssa ihailleet. — En olisi uskonut Herbertistä, että hän olisi ollut valmis myymään minut. — Mutta oli miten oli, minä en suostu. — Rakel, älä kiihdytä minua. En ole pyytänyt sinulta suostumusta, siitä ei ensinkään ole kysymys. Kysymys on miten saat salamerkit Santahaminasta. Minä käänsin hänelle selkäni ja lähdin ovelle. Mutta hän oli siellä ennen minua. Hän väänsi oven lukkoon ja pani avaimen taskuunsa. Minä vapisin voimattomasta raivosta ja surusta, mutta hän oli yhtä tyyni kuin ennenkin. — Asia ei näy olevan sinulle selvä, Rakel. _Sinun täytyy tehdä tämä!_ Jos et tee, kieltäydyn minäkin maksamasta mitään isäsi ylläpidoksi. — Sitä sinä et voi tarkoittaa! — Juuri sitä tarkoitan. — Mutta sinä olet luvannut. — Ja sinä olet luvannut, ettei mikään uhraus ole sinulle liian kallis, kun on isäsi onni kysymyksessä! Ei mikään _oikeutettu_ uhraus! Oikeutettu uhraus! — Erik nauroi kyynillisesti. Kas tässä on avain, mene minne haluat, ja tee mitä haluat, mutta muista yksi seikka: ei penniäkään rahaa isällesi ennenkuin sinä taivut. Nyt voit mennä. Minä tempasin avaimen, sain oven auki ja juoksin yläkertaan. Sulkeuduin huoneisiini ja kyyristyin ikkunakomeroon. Sydämeni sykki kuin olisi se ollut pakahtumaisillaan, käteni vapisivat ja silmissäni hämärsi. Mikä peto hän olikaan! Mikä peto, mikä peto... Kaksi sanaa kohisi vuoroin korvissani, ne polttivat aivoissani, ne raatelivat ja repivät: Satimessa, satimessa, ja, petetty, petetty! Satimessa, satimessa... petetty, petetty... Herbert, veljeni tai melkein veljeni, oli minut pettänyt, juonilla houkutellut minut ansaan, naittanut minut vakoojalle pakoittaakseen minut harjoittamaan vihattua entistä ammattiani! Miten viisaasti, miten sanomattoman viisaasti! — — — Turhaan olen uhrautunut — — — turhaan olen myynyt itseni. Suostuessani tähän vihattuun avioliittoon kadotin kaiken itsekunnioitukseni, kuinka hullu minä olinkaan kuvitellessani sitä ainoaksi pelastukseksemme — — — hullu — — —! Tuhatkertaisesti olin pahentanut asemani, nyt olin sekä orjatar että vakoojatar! Katkera nauru puistatti minua, minua nauratti niin, että sain kouristuksia, mutta en voinut lakata nauramasta. Kyyneleet kohosivat silmiini ja päähäni koski kipeästi, mutta minun täytyi yhä vain nauraa. — Vihdoin tuli raukeus ja tukahdutti naurun, pää tuntui tyhjältä, ja jäsenissä hiipi kummallinen kylmyys. Pari tuntia myöhemmin laskeuduin jälleen portaita alas ja naputin mieheni työhuoneen ovelle. Hän istuu hiukan kumarassa kirjoituspöytänsä ääressä ahkerassa työssä. Tullessani sisään nostaa hän päätään ja luo minuun nopean, tutkivan katseen, ja hänen äänensä on asiallinen kuten tavallisesti. — No, mitä sinä olet päättänyt, Rakel? — Minä alistun, mutta yhdellä ehdolla. — Entä jos minä en siihen ehtoon suostu. — Silloin minä jätän sinut. Erik hymyilee, hänen hymynsä on niin julma, että se tuo jälleen pedon mieleeni. Hänen kapeat, yhteenpuristetut huulensa ovat taasen niin punaiset kuin tihkuisivat ne verta. — Sinä et voi jättää minua, Rakel. Jos epäilisin sinua sellaisista aikeista, sulkisin sinut huoneeseesi... koko elämäksesi. Tunnen, että hän puhuu totta, ja minä puristan hermostuneesti vapisevat käteni nyrkkiin. Kuinka avuton olenkaan hänen käsissään! — Millainen on ehtosi? — Mitä siitä, jos et kerran suostu. — En ole sanonut, etten suostu! Älä ole lapsellinen, Rakel, emmekö voisi puhua tästä asiasta aivan järkevästi ja rauhallisesti. Tule tänne istumaan. ‒ Hän yrittää tavoittaa minua, mennessäni pöytänsä ohi, mutta minun onnistuu välttää hänen kättään, ja minä istahdan pienen matkan päähän suureen nojatuoliin. — Tahtoisin, että siirtäisit isäni tilille tietyn rahasumman, niin että hänen taloudellinen toimeentulonsa olisi turvattu, vaikkakin minua tai meitä, kohtaisi... onnettomuus. Sinä tiedät miten monen vaaran takana ovat nuo salamerkit! On hirvittävää ajatella, että isä voisi jäädä yksin ja avuttomaksi. Erik näyttää miettivältä. Hän nousee kävelemään, astuu pari kertaa lattian poikki ja istuu jälleen. Mutta hetken kuluttua hän nousee uudelleen, tulee luokseni, sytyttää vieressäni seisova lampun palamaan, niin että häikäisevä valo lankeaa kasvoilleni. Hän tarkastaa minua kauan ja terävästi. — Tahtoisinpa tietää, onko tuo ehdotus niin vallan viaton miltä se kuuluu. Ajatteletko, että kun isäsi toimeentulo on turvattu, niin on kaikki muu sinulle yhtäkaikkista, ja että silloin minä olen kadottanut vallan sinun ylitsesi. Älä kuvittelekaan sellaista, minulla on muitakin mahdollisuuksia pakottaa sinua oleman järkevä. — Hänen äänessään on uhkaa. Minä nauran. — Tietysti sinulla on! Silloin sinä tietysti alat lyödä ja pahoinpidellä minua. Sinun "rakkautesi" minuun on kummallista laatua, Erik. — Ja minä nauran yhä. — Älä naura noin, älä naura noin! Rakel, lopeta! Kuuletko Rakel! Hän painaa päätäni rintaansa vastaan, ja tympäisevä vastenmielisyys tukahduttaa nauruni. — Minä olen itsekäs, ja väliin julma, — miehet ovat yleensä sellaisia. Mutta minä rakastan sinua sittenkin, vaikka rakkauteni onkin sinun sanojesi mukaan "kummallista laatua". — Sinun retkesi Santahaminaan ei luultavasti kuitenkaan ole juuri niin vaarallinen, kuin näyt luulevan, sillä meillä on ystäviemme joukossa sangen vaikutusvaltaisia henkilöitä, sangen vaikutusvaltaisia todellakin, ja satamassa odottaa meitä laiva valmiina tarpeen tullen lähtemään minä hetkenä hyvänsä. Jollet toimi niin typerästi, että joudut itse paikalla kiinni, niin on sinulla kaikki pelastuksen mahdollisuudet, vaikka olisitkin herättänyt vakavia epäluuloja. — Mutta minä teen sinulle kernaasti mieliksi, kun olet järkevä. Ja nyt puhumme siitä rahasummasta. — Hän siirtyy pöydän luo, avaa erään laatikon ja vetää sieltä esille shekki-kirjan. — Paljonko, Rakel? Minä otin hänen rahansa, hänen saastaiset rahansa, "kolmekymmentä hopeapenninkinä" uudelleen. — 17. Pari päivää myöhemmin esitettiin minut Viaporin komendantin tanssiaisissa langattoman sähkölennätinosaston päällikölle. Esittely tapahtui talvipuutarhassa, jossa istuin muutamien naisten, Herbertin jolle en enää koskaan kahdenkesken ollessamme puhunut sanaakaan, ja parin muun upseerin seurassa. Luutnantti Grigorkoff oli vallattoman ja hiukan poikamaisen näköinen, mieleni kävi kevyeksi katsellessani häntä salaa, sillä minusta näytti, ettei minulle voisi tulla mitään voittamattomia esteitä hänen suhteensa. Ihmettelin hiukan itsekseni, miten niin nuorelle upseerille oli uskottu sellainen tärkeä toimi. Mutta minulta jäi silloin huomaamatta voimakas piirre hänen suunsa ympärillä; sen salasivat hyvin pienet, tummat viikset. Kaikesta poikamaisuudestaan huolimatta oli hän mies, joka tiesi mitä tahtoi. Mutta minäkin tiesin, mitä tahdoin. Ja mitä nainen tahtoo, sitä tahtoo paholainenkin, sanotaan. Mutta työni kävi sittenkin vaikeammaksi kuin luulin. Kun meidät oli esitelty, annoin hänelle tilaisuuden istua viereeni, eikä hän ollut hidas käyttämään tätä tilaisuutta. Minä istuin ihanan venetsialaisen kristallikruunun alla, ja vastapäätä olevasta peilistä näin, miten hiukseni hohtivat säteilevällä kupariloistolla. Ihastuttavampaa ja kallisarvoisempaa pukua kuin musta pitsipukuni, josta kaula ja käsivarret eroittautuivat häikäisevän valkoisina, en ole milloinkaan kantanut, enkä nähnyt kenenkään muunkaan kantavan. Niin narrimaiselta kuin kuuluukin, en itsekään voinut olla ihailematta kuvaani peilissä, — mitenkä sitten tavallinen, syntinen mies? Hänen kasvoillaan kuvastui kunnioittava ihailu, ja hän teki parhaansa ollakseen niin huvittava ja miellyttävä kuin mahdollista. Poika parka, jospa hän olisi tiennyt! Mutta hän ei tiennyt, ja sinä iltana meistä tuli hyvät ystävät. Hän pyysi saattaa minut kotiin, sillä Erik ei ollut tanssiaisissa. Oli kirkas kuutamo noustessamme autioon. Luutnantti kääri huolellisesti autovaipan polvieni ympärille, istahti itse viereeni, ja niin me lähdimme. Kuinka kuvaamattoman ihanaa tulla kuumasta, painostavasta tanssiaissalista raittiiseen, puhtaaseen yöilmaan ja kiitää nuolena tyhjien katujen läpi. Ohjasin itse, kuljettaja istui takanamme. Me suorastaan lensimme! Poliisit katujenkulmissa tahtoivat pysähdyttää meidät, mutta ennenkuin ehtivät avata tarpeeksi uniset silmänsä, olimme me jo kaukana, näkymättömiin hävinneinä. Sininen silkkipäähineeni liukui niskaan jääden sinne liehumaan leuan alle sidotuista nauhoista. Ankara veto tempasi jo ennestään tanssista höltynyttä tukkalaitettani ja kiskasi valloilleen hiukset. Ne liehuivat ja hulmusivat luutnantti Grigorkoffin kasvoihin. Hän nauroi ja koetti pitää niistä kiinni, mutta viima tempasi ne aina uudelleen hänen käsistään. En ajanut suoraan kotiin. Luutnantti kumartui lähemmäksi minua; hän alkoi hengittää kiivaammin. — Rouva Dahl sanokaa minulle ristimänimenne. — Rakel. — Todellako? — Kuinka niin? — Kun se on teille niin tarumaisen sopiva. Muistattehan: „- sillä Rakel oli ihanakasvoinen, ja sorea muodoltaan...” Sellainen oli ensimäinenkin Rakel, sellaisia hänen seuraajattarensakin. Minä naurahdin, ja juuri silloin pysähtyi auto tempauksella kotini eteen. Hän auttoi minua laskeutumaan autosta ja saattoi minua portaita ylös pylvästöön pääoven eteen. — Hyvää yötä, luutnantti Grigorkoff. Hän kumartui ja suuteli tulisesti kättäni. ‒ Ihana rouva Rakel, sallikaa minun tavata teitä huomenna! ‒ Luulen, että minulla ei ole huomenna aikaa. ‒ Toki joku hetki, määrätkää vain, ainoastaan neljän ja kuuden välillä olen huomenna työssäni. — Mutta juuri silloin on aika, jolloin minulle sopii. Ei, minä en voi tulla! Oikkuni kiihoittivat häntä. Hän pyysi yhä hartaammin ja hänen nuoret kasvonsa olivat kuutamossa niin lapsekkaat ja kauniit, että minun tuli vaikea olla. Omantuntoni syyttävät äänet nousivat tällaista huutavaa vääryyttä vastaan, mutta minulla ei ole ollut varaa pitää omaatuntoa. — No olkoon kuten tahdotte, tulen Fazerin kahvilaan huomenna kello kolme. Mutta jollette silloin ole siellä, niin en tahdo tuntea teitä enää ensinkään. — Minäkö en olisi siellä! Olen siellä jo vaikka kello kahdelta teitä odottamassa. Hänen silmänsä säihkyivät vakuuttavasti, ne olivat melkein mustat tähtien valossa, ne muistuttivat toisia, tummia silmiä, jotka kerran, sata vuotta sitten, säihkyivät minulle tuntureilla — — ‒ siellä kaukana. Sydäntäni vihlasi kipeästi, sanoin hyvää yötä ja katosin raskaan, raudoitetun oven taa. Se kumahti takanani lukkoon kuin vankilan ovi. Hallissa oli jo aivan pimeä, mutta Erikin työhuoneen oven raosta loisti kapea valojuova. Se näytti saalistaan vaanivalta käärmeellä, joka vartioi herransa, peikon, luolan suulla. Vastenmielisyys valtasi minut tympäisevänä; hiivin oven ohi varpaillani, hiljaa, varovasti kuin varas. Jospa hän ei olisikaan sattunut kuulemaan tuloani I Jospa minä pääsisin näkemästä tänä yönä hänen vihattuja kasvojaan! Ehdin äänettömästi portaille, kuinka hyvä, että ne olivat kivestä, etteivät saattaneet natista! Portaiden yläpäässä pysähdyin vielä kuuntelemaan, mutta kaikkialla oli haudan hiljaista. Hiivin makuuhuoneeseeni, sain vaatteet jotenkuten yltäni ja menin vuoteeseeni. Pieni pendyyli nakutti marmoripöydällä vuoteen vieressä, lamppu paloi himmeästi, nakertava ikävä ja katkerat ajatukseni eivät antaneet minulle rauhaa ‒ ‒ ‒ Raskaat, orvokinväriset verhot oven luona liikkuivat. Miehen käsi siirsi ne syrjään, Erik tuli lattian poikki ja istahti vuoteeni reunalle. Hänen katseensa oli terävä. — On ollut niin paljon työtä, en ole vieläkään aivan valmis, mutta olisin utelias kuulemaan, miten sinä olet onnistunut? — Noin jotakuinkin. Tapaan hänet huomenna uudelleen. Nyt minua kovin väsyttää, kertoisin siitä mieluummin huomenna tarkemmin. Kuinka minä vihasin tuota miestä, vanginvartijaani, orjakauppiasta, isäntääni! Kuinka minä vihasin ja inhosinkaan omaa voimattomuuttani! Pirullinen hymy väreili Erikin huulilla, ikäänkuin hän olisi lukenut ajatukseni. Ehkä hän lukikin ne, ehkä hän olikin itse paholainen? Hän kumartui hiukan eteenpäin, tarttui omistajan rauhallisella varmuudella käsivarteeni, pyyhkäsi ylös leveän, ohuen balistihihan aina olkapäähän asti ja painoi huulensa lämmintä, värähtelevää ihoa vastaan. — Hyvää yötä, pieni vaimoni, ikävää, että minulla vielä siellä alhaalla on tärkeää työtä, ja eräs vieras. — Mikä kirous piileekään rakkaudessa, mikä kuluttava tuli, mitkä kadotuksen tuskat! Rakkauteni isääni oli eksyttänyt minut rikollisuuden teille. Rakkauteni ruhtinaaseen oli muuttunut taakaksi, raskaammaksi kuin saatoin kantaa. Ja Erikin, mieheni, rakkaus oli ajaa minut, ei epätoivoon, vaan suoraan helvettiin. 18. Tapasin usein luutnantti Grigorkoffin, kahviloissa, päivälliskutsuissa, tanssiaisissa. Hänestä tuli minun nöyrä orjani, joka ilolla seurasi pienintäkin viittaustani. Mutta yhdessä asiassa hän oli aivan mahdoton. Aina kun kiertäen kaartaen sain puheen käännetyksi Santahaminaan käänsi hän sen heti uudelleen muualle. Yhden ainoan kerran rohkenin leikillisesti huomauttaa, miten mieltäkiinnittävää olisi nähdä langaton sähkölennätinasema, mutta hän kävi aivan vakavaksi ja loi minuun niin kummastelevan katseen, että minulle selvisi, miten turhaa minun olikaan toivoa, että hän vapaaehtoisesti suostuisi viemään minut sinne. Asia oli mutkallisempi kuin olin luullut. Näin oli kulunut kaksi viikkoa turhiin yrityksiin ja marraskuun ensimmäinen päivä koitti kylmän kirkkaana. Katsellessani aamulla ikkunakomerostani merelle, näin lakkapäitten laineitten syöksyvän rantaan ja auringon paistavan niin säteilevän kirkkaana kuin ei muuta kuin onnea ja autuutta olisikaan maan päällä. Siiloin minussa syntyi ajatus. Kenties minä onnistuisin tänään. Tiesin, että luutnantti Grigorkoff oli kaupungissa, josta hän aikoi kello 1/2 6 palata Santahaminaan. Kello 5 otin öljymekkoni ja kaikki mitä moottorimatkalla tarvittaisiin, ja lähdin alas rantaan. Ja niin sattui, että kun pieni laiva läheni Santahaminaa Nikolainkirkon kellojen lyödessä puoli kuusi, lähenin minäkin sitä toiselta suunnalta matkalla mereltäpäin. Aallot kohisivat kokassa ja vesi poreili moottorin reunoja vastaan, kiidin saarta kohden huimaavaa vauhtia, pieni laivakin läheni, mutta hitaammin. Juuri kun olin sivuuttamaisillani saaren kumarruin äkkiä alas ja katkasin penkin alla pattereista sähkölangan. Vene lensi eteenpäin vielä muutaman metrin ja joutui sitten tuuliajolle. Katkaisin langan päistä kiiltävät metalliosat, kiersin päät yhteen, ettei vikaa heti voitaisi huomata, jos laivasta koetettaisiin saada moottori uudelleen käyntiin. Taaskin näytin erehtyneeni laskelmissani. Laivasta ei onnettomuuttani ensinkään huomattu. Veneeni oli ajelehtimaisillaan saaren taakse, ja pieni laiva oli jo miltei Santahaminan laiturilla. Mikä nyt neuvoksi? Samassa näin liikettä laivalla ja sydämeni alkoi sykkiä nopeammin. Huomasivatko he nyt minut? aivan oikein, pieni laiva muutti suuntaa, tuprutti savua ja alkoi liikkua minua kohden. Pian tunsin luutnantti Grigorkoffin, joka tarkasti tähystellen nojasi kaidepuun yli. Laiva oli täynnä sotilaita. Työskentelin ahkerasti koneitteni luona. — Rouva Dahl, tekö se todellakin olette, luulin jo kaukaa tuntevani teidän veneenne. Oletteko haaksirikkoutunut? — Ääni oli luutnantti Grigorkoffin, hän huusi minulle laivasta pitäen käsiään torvena. Nousin seisomaan koneitten äärestä, joiden viereen olin polvistunut. — Minä se olen. — Laiva oli nyt niin lähellä, ettei minun tarvinnut huutaa. — Kuten näette olen haaksirikkoutunut, olen puuhannut koneitten kanssa niin että käteni ovat kylmästä kankeat! Laivasta heitettiin minulle nyt köysi, jonka kiinnitin veneeseeni. Olin onnellinen huomatessani, ettei siellä aiottukaan yrittää tulla tarkastelemaan koneistoa. — Teidän täytyy nyt seurata meitä Santahaminaan ja odottaa siellä tunnin ajan, silloin tämä viheliäinen laivanhylky kulettaa teidät veneinenne takaisin kaupunkiin. — Luutnantti Grigorkoff oli siirtynyt laivan perään, josta hän saattoi mukavasti jutella minulle, veneeni kun oli tuskin parin metrin päässä laivasta. — Odotan kernaasti, jos siellä vain jossain voisi lämmitellä, katsokaa miten punaiset käteni ovat. — Nostin kohmettuneet käteni ilmaan, ne olivat todellakin hyvin punaiset. — Pienet käsiraukat! — sanoi luutnantti, ja hänen poikamaisessa äänessään oli hellä sävy. — Voisin kyllä viedä teidät erään naimisissa olevan ystäväni luo, mutta hän asuu saaren toisessa päässä ja minun täytyisi välttämättä käydä ensiksi asemalla. — Käykää toki, voinhan odottaa rannassa niin kauan, tahi ehkä teillä ei olisi mitään vastaan, jos seuraisin teitä. Se on lapsellista minulta, mutta minua hiukan peloittaisi jäädä yksin aivan ventovieraaseen paikkaan, jossa lisäksi vilisee teidän villejä sotilaitanne. Ne ovat niin hurjan näköisiä. Ennenkuin luutnantti ehti vastata, laski laiva laituriin, ja sinellimekkoinen joukko alkoi purkaantua maihin. Luutnantti kiirehti auttamaan minua. Nousimme pientä mäkeä ylös ja käännyimme oikealle. Astuessamme vasemmalla puolella olevien suurten parakkien ohi alkoi minua puistattaa. Täällähän oli K... ta pidetty vangittuna, ennenkuin hänen aivankuin ihmeen kautta onnistui paeta juuri ennen teloitusta... Kuljimme edelleen, kiersimme suuren santakuopan, ja astuttuamme vielä noin kilometrin verran jouduimme lopulta langattomalle sähkölennätin-asemalle. Luutnantti, joka koko ajan oli vilkkaasti ja iloisesti keskustellut kanssani, kävi äkkiä vaiteliaaksi ja hiukan vaivaantuneen näköiseksi, kun lähenimme pientä puurakennusta. Sen edustalla seisovat vartiosotilaat katselivat meitä hiukan pitkään ja kummeksien, kun astuimme heidän ohitsensa, mutta välittämättä heidän katseistaan johdatti luutnantti minut suoraan aparaattihuoneeseen. Pöydän ääressä istuva sotilas hypähti pystyyn ja ojentautui suoraksi. — Onko mitään tapahtunut? — Äskettäin oli puhelu. He eivät näy tietävän että meillä on täällä näin voimakas asema. Ikävä, ettemme tunne heidän salamerkkejään. — Hyvä on, Ivan. Luutnantti siirtyi huoneen perällä olevan koneen ääreen. Hän avasi erään kaapin ja pani erään pyörän huimaavaan liikkeeseen. Syntyi häikäisevä valo, hän sulki kaapin uudelleen ja nosti kuulotorven korvansa juureen. Ivan oli poistunut. Luutnantti Grigorkoffin puuhaillessa koneen ääressä olin nopeasti ja salaa ottanut huoneesta yleissilmäyksen. Missä säilytettiin salamerkkien ohjetta? Huone oli mitä vaatimattomimmin sisustettu, monta mahdollista säilytyspaikkaa siellä ei ollut. Luultavasti oli se tuolla pöytälaatikoissa. Koska ja kuinka saisin sen sieltä? Jos saisin jäädä hetkeksikin yksinäni huoneeseen! Luutnantti laski kuulotorven alas. Hän kääntyi minua kohden ja koetellen taskujaan etsi esille hopeisen sigarettikotelon. Huomattuaan sen olevan tyhjän hän tuli pöydän ääreen, jonka luona minä seisoin ja avasi erään pöytälaatikoista avainkimpussaan olevalla avaimella. Pidätin hengitystäni jännityksellä odottaen, mitä näkisin, mutta koetin kuitenkin näyttää mahdollisimman välinpitämättömältä. Älkää koskaan ruvetko tupakoimaan, rouva Rakel, jos kerran alatte, niin olette ikuisesti orja! — virkkoi hän leikillisesti penkoessaan laatikossa olevia papereita, ja etsien turhaan sigarettejaan. — Minähän olen jo orja, taikka orjatar! — vastasin minäkin leikillisesti, siirtyen pöydän luota pari askelta ikkunan ääreen. Sydämeni tykytti niin, että korvissa humisi, sillä _minä olin nähnyt sen_! Luutnantti nauroi ikäänkuin olisin sanonut jotain oikein sukkelaa, tyrkkäsi laatikon jälleen nopeasti kiinni, mutta jättäen avaimet suulle, pyysi kohteliaasti lupaa poistua viereiseen huoneeseen pariksi sekunniksi sigarettejaan etsimään. Ja hän katosi ovesta, josta Ivankin oli mennyt ulos. Vaikka kaikki olikin käynyt näin nopeasti, olin kuitenkin ehtinyt nähdä laatikossa pahvilevyjä, joiden päälle liimatuista papereista näkyi tavalliset sähkötysviivat ja pisteet ja näiden vieressä pahvitaulun: Salamerkit selityksineen. Tuskin oli luutnantti sulkenut oven jälessään, kun olin jo pöydän ääressä, tempasin laatikon auki, sieppasin käsilaukustani Herbertilta saamani naurettavan pienen valokuvauskoneen, asetin taulun pöydällä olevia esineitä vastaan ja otin siitä kuvan lyhyen matkan päästä. Sitten seurasi nopea tarkastus laatikossa, olisiko siellä muitakin sellaisia, ja huomattuani toisen samanlaisen pahvilevyn, otin siitäkin varovaisuuden vuoksi kuvan. Samassa kuului viereisestä huoneesta läheneviä askelia. Minä heitin taulut laatikkoon, ehtimättä järjestää niitä samalla tavalla kuin ne olivat olleet, ja tyrkkäsin laatikon kiinni. Tuskinpa kukaan huomaisi, että laatikossa oli käyty, sillä luutnantti oli sigarettejaan etsiessään pannut jo ennestään sekavassa laatikossa kaikki huiskin haiskin. Olin juuri ennättänyt ikkunan ääreen tuijotellen välinpitämättömänä siitä ulos, kun luutnantti astui huoneeseen. Hän oli tuskin viipynyt kolmea minuuttia. — Nyt ne löytyivät! — huudahti hän voitonriemuisesti taputtaen taskuaan. — Ivan, se hölmö, oli kuten tavallista piiloittanut ne, muka »järjestäessään»! Mutta nyt me lähdemme lämmittelemään ystävieni luo. — Ivan, sinä hölmö, tänne! "Hölmö" astui nöyränä huoneeseen ja me lähdimme sieltä. Kuljimme nyt huviloiden ohi vievää tietä. Luutnantti puheli vilkkaasti ja iloisesti, mutta niinkuin silloin, kun olin ottanut miinakartat, oli minun nytkin paha olla. Pieni käsilaukkuni painoi käsivarrellani. 19. Onnettomuus ei tule kello kaulassa, sanotaan. Ei, se tulee kuin varas yöllä, äkkiä ja odottamatta. Niinpä nytkin. Onni oli ollut minulle nyt niin suopea ja myötäinen, että oli melkein luonnollista, että vastoinkäymistenkin täytyi tulla. Mutta että kostonenkeli yllättäisi minut siltä taholta, ja sellaisella lamauttavalla voimalla, en ollut voinut uneksiakaan. Minä jouduin suorastaan satimeen. Kulkiessamme reippaasti eteenpäin naureskellen ja jutellen tuli tienkäänteessä eräs upseeri meitä vastaan. Jo kaukaa hän näytti omituisen tutulta! Hän käveli ryhdikkäästi nopein, kimmoisin askelin, ja äkkiä heräsi minussa kauhea, mahdoton, lamauttava aavistus. Ei, se ei ollut mahdollista! Se ei ollut mahdollista! Kiihtyneet hermoni kujeilivat varmaankin. Upseeri läheni meitä nopeasti. Hänen katseensa oli kiintynyt maahan. Veri tuntui hyytyvän suonissani. Olinko minä hullu! Hullu! Tai uneksinko minä? Minä en uneksinut. Edessämme seisoi ruhtinas Darcheffsky. Hän, jonka minä olin pettänyt, jonka kuolemaan olin luullut olevani vikapää. Ensimäinen tunteeni oli lamauttava kauhistus ja pelko, toinen hurja, mieletön ilo siitä, että hän eli, että hän ei ollutkaan kuollut, että minä en ollutkaan tappanut häntä. Iloni sammui yhtä nopeasti kuin oli syttynytkin, sillä yksi ainoa katse riitti selvittämään minulle, että tämä oli loppu. Kaiken loppu. Minä en enää milloinkaan jättäisi tätä saarta. Ehdin elää koko tämän tunneasteikon, ennenkuin luutnantti Grigorkoff kuului iloisella äänellä huudahtavan: — Kas vaan, sinäkö täällä, Kolja! Koska olet tullut Helsinkiin? Luulin sinun vielä olevan ulkomaanmaanmatkoillasi! Saanko esittää sinulle ‒ ‒ ‒ mutta tehän näytätte tuntevan toisenne? Kolja, ruhtinas, oli ojentanut minulle kätensä ja minä olin laskenut siihen omani. Me katselimme toisiamme hämmentyneinä. Vaikka henkeni olisi siitä riippunut, en olisi voinut sanoa sanaakaan. Silmäni etsivät vastoin tahtoani ruhtinaan otsaa, mutta se oli miltei kokonaan univormulakin peitossa. — Me olemme tutustuneet Norjassa! sanoi ruhtinas kuivasti. — Mihin herrasväki on matkalla? — Aiomme mennä Dmitrin luo, toivon, että Annuschka antaa meille kahvia... — He lähtivät juuri moottorillaan kaupunkiin, tulen suoraan sieltä, mutta olen varma, että saatte siellä kahvia ja mitä ikinä haluatte, onhan vanha Nikita yhtä mainio kuin ennenkin. Minä teen seuraa. Ruhtinas puhui kohteliaalla, miellyttävällä tavallaan, ja vaikka en uskaltanutkaan katsoa häneen, tunsin, miten hän tarkasteli minua. Arvasikohan hän salaisuuteni? Salaisuuden, jota kannoin käsilaukussani? Tunsin katkeruudella, että hänen ei olisi vaikea arvata, millä teillä minä liikuin. Minua vain ihmetytti, ettei hän heti kutsunut vartiosotilasta, ja antanut vangita minua. Mutta minun ei varmaankaan tarvitseisi odottaa kauvoja. Ruhtinas ja luutnantti Grigorkoff vaihtoivat keskenään muutamia lauseita. Minä katselin ruhtinasta salasilmäyksin ja näin, että hän oli suuresti laihtunut Hänen kauniit silmänsä olivat entistään kauniimmat, mutta suun ympärille oli tullut piirre, jota en voinut tulkita. Ruhtinas yllätti yhden tällaisen salasilmäyksen ja hymyili. Hänen hymynsä oli minulle yhtä arvoituksellinen kuin piirre suun ympärillä. Mitä he juttelivat? Olin kulkenut niin omissa ajatuksissani, etten ollut kuunnellut heidän huoletonta keskusteluaan. — Rouva Dahlin moottori meni epäkuntoon täällä edustalla ja meidän täytyi pelastaa hänet tälle saarelle, — kuului luutnantti sanovan. — Rouva Dahlin! — Niin! Ruhtinas pysähtyi ja kääntyi minua kohden. Me pysähdyimme kaikki. En tiedä mikä minulle silloin tuli, minun ei ole tapana pyörtyä, mutta sillä hetkellä musteni maailma silmissäni ja maa tuntui liikkuvan jalkaini alla. Minun täytyi tarttua luutnantti Grigorkoffin käsivarteen. — — — Kun jälleen tulin tuntoihini, makasin pienellä leposohvalla avoimen ikkunan ääressä. Luutnantti Grigorkoff seisoi kumartuneena ylitseni ja hieroi käsiäni. — Toivutteko jo vihdoinkin, rakas rouva Dahl? Kuinka olenkaan ollut levoton! Kuinka ajattelematonta minulta viedä teitä asemalle ja sallia Teidän väsyttää itseänne siellä seisomalla! Mikä hölmö minä olin, hölmömpi kuin itse Ivan, se tolvana! Suokaa minulle anteeksi ja virkistykää, olkaa niin hyvä, oikein pian! — Asemalleko! — kuului ruhtinaan ääni. — Asemalleko? Veitkö todellakin rouva... Dahlin asemalle? Luutnantti kääntyi selittämään hänelle, ja silloin näin, että ruhtinas käveli huoneessa edestakaisin. Hän oli miltei yhtä kalpea kuin silloin, kauhun yönä. Hänen silmänsä näyttivät palavan ja suupielissä värähteli. Nyt, nyt oli koston hetki lyönyt... Ruhtinas pysähtyi äkkiä keskelle lattiaa ja iski katseensa minuun. Ummistin silmäni ja makasin liikahtamatta... Tulkoon mitä tuli, turhaa oli minun aina ollut taistella kohtaloa vastaan, turmio tuli, silloin kun sen täytyi tulla. Ja nyt sen täytyi. — Mitja, — kuului ruhtinas sanovan miettivällä äänellä. — Miten olisi, jos lähettäisit yhden miehistä korjaamaan rouva Dahlin moottorin ehkä siinä on vain pieni vika. Näen tuolla maalla pari sellaista, joiden tiedän ymmärtävän koneita. Tämä siis oli alku. — Aivan kernaasti. Mikä houkkio olenkaan, kun en sitä heti ajatellut! — Hän aikoi kiirehtää ulos, mutta minä tartuin hänen käteensä. Tartuin kuin hukkuva oljenkorteen. Minua kauhistutti jäädä kahden ruhtinaan kanssa. — Älkää menkö, oi älkää, voinhan sen yhtä hyvin korjauttaa kaupungissa, — sopertelin epätoivoissani. — Mutta jos siinä todellakin on vain pieni vika, niin onhan teille mukavampaa saada se heti korjatuksi. Sanon heti miehille, että käyvät sitä tarkastamassa! — ja luullen tekevänsä minulle palveluksen hän irroitti kätensä ja kiirehti huoneesta. Nyt minä olin hukassa. Ruhtinas seisoi hetken liikahtamatta, sitten hän tuli luokseni ja otti pöydältä, leposohvan äärestä, käsilaukkuni. Sanaakaan virkkaamatta tarkasti hän sen sisällön. Saadessaan käsiinsä valokuvauskoneen nyökäytti hän itsekseen päätään ikäänkuin sanoakseen: sitähän minä odotinkin! — Hän otti filmit siitä ulos ja pisti ne taskuunsa. Koneen hän laski uudelleen laukkuun kaiken muun laukun sisällön kanssa. Kurkkuni oli kuin kiinnikuristettu, tunsin muuttuneeni patsaaksi. Kylmät hikihelmet kihoilivat otsalleni. Jospa hänessä olisi hituinenkaan sääliä, niin hän ei antaisi viedä minua vankityrmään kidutettavaksi, häväistäväksi, vaan ampuisi minut tähän paikkaan. Miten armelias hän olisikaan silloin! Uskaltaisinko pyytää? Tahdoin puhua, mutta en saanut sanaakaan huuliltani. Olin täydellisesti kadottanut puhekykyni, saatoin vain tuijottaa häneen usvan läpi, joka sokaisi silmäni. Olin kadotettu sielu, joka kärsi jo etukäteen kaikki kadotuksen tuskat... Ovi tempaistiin auki ja joku tuli sisään. — Kiirehtikää, ystäväni, muuten myöhästymme laivalta. En luule, että miehet ehtivät tarkastaa rouva Dahlin venettä, se työ täytyy jättää. Rakas rouva Dahl, miten voitte? Tehän olette kalpea kuin palttina, oletteko sairas? Kolja, miksi et ole hoitanut rouva Dahlia? Voitteko seurata meitä laivalle. — Luulen kyllä, että rouva Dahl jaksaa sen lyhyen matkan, parastahan hänen on päästä kotiin! — kuulin rajattomaksi hämmästyksekseni ruhtinaan sanovan. Mitä hän siis aikoi? Vangituttaako minut kotonani? Nousin koneellisesti sohvalta, ja luutnantti auttoi päällysnuttuni ylleni. Ruhtinas ojensi kevyesti kumartaen minulle käsilaukkuni. En uskaltanut katsoa häntä kasvoihin. Lähdimme alas rantaan. Syyttäen pahoinvointia istuin vaieten ahtaassa laivassa, joka jälleen oli täpösen täynnä sotilaita. Luutnantti ja ruhtinas keskustelivat jälkimmäisen ulkomaanmatkasta. Ruhtinas tuntui matkaansa tyytyväiseltä. Vihreät aallot poreilivat laivan laitoja vastaan, vihreät aallot, jotka olivat kehoittaneet ja kutsuneet minua, vihreät aallot, joiden helmassa olisi ollut niin hyvä olla. Miksi en ollut seurannut niiden kutsua, voi miksi en! — Kuolema ei ollut minulle itsessään kauhistuttava, mutta kaikki se, joka tapahtuisi sitä ennen. Ja ennen kaikkea se hätä ja tuska ja häpeä, jota isäni, rakastettu vanha isäni, oli tunteva. — — — Laiva laski rantaan ja sinellimekot purkautuivat jälleen rantakivitykselle. Mekin nousimme laivasta. Katsahdin ruhtinaaseen, mutta hänen huomionsa oli kiintynyt muualle. Pyysin ajuria. Luutnantti kutsui ajurin, hän olisi tahtonut tulla minua saattamaan, mutta pyysin hänen olemaan niin ystävällinen ja toimittamaan veneeni paikoilleen. Noustessani ajurin rattaille, tuli eräs vanha kenraali juuri siitä ohi ja pysähtyi juttelemaan ruhtinaan kanssa. Käskin ajurin lähteä. 20. Minä nousen asuntomme portaita. Palvelija, joka avaa oven, katsoo minua pitkään, mutta minä menen hänen ohitsensa suoraan Erikin huoneeseen. Hän istuu jälleen pöytänsä ääressä. Huoneessa on hämärä, sillä vain pöydällä oleva viheriäverhoinen lamppu palaa. — Erik, me olemme hukassa, tai ainakin minä.. — Mitä sinä sanot! — Me olemme hukassa. Erik hypähtää seisomaan, hän tulee luokseni, painaa minut istumaan tuoliin ja tarttuen molemmin käsin hartioistani iskee silmänsä minuun. Hänen sieraimensa värisevät. — Kerro kaikki, mutta lyhyesti. — Sain coden. Me lähdimme asemalta, ja kaikki kävi hyvin, kunnes — — — Sanat takertuvat kurkkuuni. — Kunnes? — hänen kätensä puristavat minua niin, että minä huudan tuskasta, mutta hän ei hellitä, vaan ravistaa minua kärsimättömästi. — Kunnes mitä? Kunnes mitä? — Kunnes tapasimme... ruhtinaan. — Mitä, ruhtinaan! Sinä hourailet! — Hänen kätensä hellittävät otteessa ja hän peräytyy pari askelta kauhu kasvoillaan, jotka muuttuvat vähitellen vihertävän valkoisiksi; huuletkin näyttävät vahalta. — Niin, ruhtinaan. Hän tuli meitä vastaan lähdettyämme asemalta. Tietysti hän epäili minua heti. Hän otti valokuvauskoneestani levyt, ja pisti ne taskuunsa. Jos ne kehitetään... — Tietysti ne kehitetään. Laittaudu heti valmiiksi lähtemään täältä, mutta niin, etteivät palvelijat ala huomata mitään erikoista. Ota ainoastaan korusi ja rahat mukaan. Me lähdemme heti. — Minä en lähde mihinkään. — Sinun täytyy, Rakel! — Sanon sinulle, etten lähde. Tee sinä mitä haluat, mutta minä en lähde. — Mitä sitten aijot tehdä? — Ei ainakaan kannata paeta. — Narri, jää sitten, minulla ei ole aikaa kuunnella oikkujasi. Hän kääntää minulle selkänsä ja hiipii ovelle, kierrettyään avaimen äänettömästi lukossa menee hän lattian poikki suureen vaatesäiliöön ja sytytettyään sähkön puuhailee siellä itsekseen. Muutaman silmänräpäyksen kuluttua tulee hän sieltä ulos, kantaen pientä, ruskeaa salkkua, jonka hän nopeasti tarkastaa kirjoituspöydän ääressä. — Sinä et siis tule? — kysymys singahtaa minua kohden kuin laukaistu luoti. — En. Hän ottaa salkustaan esille tukun seteleitä ja heittää ne syliini, mutta ne eivät lennäkään perille asti, vaan putoilevat lattialle jalkaini juureen. En vaivaudu kokoilemaan niitä. Erik vetää hiljaa avaimen lukosta ja katselee avaimenreiästä halliin. Varmaankaan siellä ei ole ketään, koska hän ojentautuu suoraksi, huoahtaa helpoituksesta, pistää avaimen uudelleen lukkoon ja avaa oven. Samassa kuuluu myöskin ovi ruokasalista avautuvan halliin. Erik ei pysähdy. — Hyvästi Rakel, älä odota minua illalla. Voisihan sattua, että kokous kestää myöhäiseen, — sanat ovat aiotut hallin poikki menevän palvelijan kuultaviksi. Ovi sulkeutuu Erikin jälkeen, ja minä istun huoneessa yksinäni. Istun liikahtamatta. Ikkunain ohi käy suhahdus ikäänkuin myrskyn enne. Hämärä hiipii huoneessa. Vihreä lamppu levittää heikosti sairasta valoaan, se on aivan kuin pieni, viheriöivä hautakumpu. Huonekalut, joilla ennen oli niin voimakas Erikin persoonallisuuden leima, ikäänkuin eläisi niissä jokin osa Erikistä itsestään, näyttävät kuolleen, muuttuneen tavallisiksi, elottomiksi esineiksi. Koko huoneella on jonkinlainen iäksimenneen tuntu. Kirjoituspöydällä oleva rokoko-pendyyli yksin on enää elossa. Se tikuttaa iäisyyteen nopeasti katoavia elämäni viimeisiä hetkiä. Niin, loppu on tullut, ja tullut äkkiä. Mahdotontahan tällainen elämä olisikin ajanpitkään ollut, ainainen pelko, ainaiset vehkeet ja juonet, ainainen kavaluus. Seuraten jesuiitta-moraalia, tarkoitus pyhittää välikappaleet, olen eksynyt synnin tielle ja elämä on kostanut minulle ankarasti. Olen koettanut nousta, olen koettanut ponnistella kaikin voimin, mutta syitten ja seurausten lain mukaan ole painunut uudelleen, vastoin tahtoani. Nyt on minulla jälellä vain yksi tie, yksi sovitus, yksi pelastus. — Niin, Loppu on tullut, ja hyvä on, että on tullut. Minulla on syylä iloon, eikä itkuun. Isän ei tarvitse kärsiä häpeää, sillä minä jätän elämän omasta tahdostani. Mikä onni, että hänen vanhuutensa päivät ovat turvatut. Summa pankissa hänen tilillään on suuri. — Tunnen todellista vahingoniloa siitä, että olen pettänyt kohtalon, ryöstänyt siltä sen saaliin, temmaissut isän köyhyyden kidasta! Ja toisenkin kerran olen pettävä kohtalon. Se luulee minua jo uhrikseen, se on suunnitellut minulle tulevaisuuden, joka olisi sopusoinnussa menneen elämäni kanssa, mutta siitä ei tule mitään. Elämäni minä katkaisen itse — — — Pendyyli kirjoituspöydällä tikuttaa hitaammin, yhä hitaammin, ikäänkuin ontuen. Minä käännän hämmästyneenä katseeni siihen. Sen heiluri heilahtaa vielä muutaman kerran. Se pysähtyy. Onko tämä merkki minulle, että minunkin hetkeni nyt ovat luetut? Loppu on siis todellakin tullut. 21. Minä liikun jälleen kuin unessakulkija. Valkoiset marmoriportaat, joita minä nousen yläkertaan, tuntuvat henkivän minua kohtaan kuoleman kylmyyttä. Punainen matto valuu niitä pitkin alas kuin verivirta, sen punaiset aallot läikähtelevät silmissäni. Sisäisestä pakosta, ajattelematta mitään erikoista, menen autiolta tuntuvan pylväikön läpi makuuhuoneeseeni. Suuren seinäpeilin alla on matala jaappanilainen kaappi, jonka seinien kullankirjavat olennot pyörivät niin hurjasti silmissäni, että on vaikeaa löytää oikea laatikko. Tuossa se on, tuossa, mustana laatikon pohjalla. Pieni browningpistoolini, se on nyt minun ainoa ystäväni maan päällä. Minä pidän sitä kädessäni, ja sen kylmyys hiipii kädestäni yli koko ruumiin. Sen musta piipunsuu tuijottaa minua kuin kysyvä silmä. Minä ymmärrän kyllä sen kysymyksen. Se kysyy: _Milloin?_ — Kohta. Kohta. — Pitelen sitä yhä kädessäni; minun täytyy katsella sitä kuin jotain uutta ja ihmeellistä, ikäänkuin en olisi nähnyt sitä koskaan ennen. Tämäkö siis on pelastajani? Tämäkö siis on avaava minulle Kuoleman-portit? Kuoleman portit — — ‒ mutta tässä huoneessa minä _en voi_ kuolla. Tässä huoneessa, jossa Tuska ja Kauhu asuvat. Aukeniko ovi kabinettiin itsestään, vai kosketinko minä sitä? Suljen oven makuuhuoneeseen, kierrän avaimen lukossa, se rasahtaa ilkeästi kääntyessään. Vetäessäni käteni takaisin seuraa avain mukana. En tunne ensinkään, että sormeni pitävät siitä kiinni, on aivankuin se seuraisi itsestään itsepäisesti kättäni. Minä katselen sitä inholla. Se on osa tuosta vihatusta huoneesta, minä ravistan sen kädestäni niinkuin jonkin iljettävän eläimen. Kuka on täälläkin sytyttänyt lampun? Kirjoituspöydällä olevasta kabinettikuvasta katselevat isäni silmät minua tuskallisina. Ne eivät voi minua enää pidättää, ei mikään voi. — Otan kuvan käteeni katsellakseni sitä viimeisen kerran. Suutelen isän rakkaita kasvoja. Tuska isän silmissä näyttää muuttuvan kammoksi. — Anna anteeksi, isä... Hilkallesi. — En uskalla katsella kuvaa kauempaa. Lasken sen pöydälle ja juoksen ikkunasyvennykseen, jokainen jäseneni vapisee, kuolemantuska valtaa minut järkyttävällä voimalla, kylmä hiki pusertuu koko ruumiistani. Miksi, oi miksi on niin sanomattoman vaikea kuolla... Hämärä on langennut yli meren, minä kuulen maininkien jyskeen rantakallioita vasten. On noussut äkillinen syysmyrsky, joka piiskaa raskaita sadepisaroita ruutuja vasten.. Ikkunat auki! Ikkunat auki! Ah! — Myrsky kiskoo hiuksiani ja kasvoni ovat sateesta märät. Tuulen ulvova valitus kauhistuttaa minua. Mihin on minun alaston, avuton sieluni joutuva noustessaan yksinään ylös avaruuksiin tällaisena yönä? hapuillessaan Kuoleman-porteilla? Mutta myrskyn myllertäessä ulkona laskeutuu vähitellen suuri, pyhä rauha sieluuni. Se valtaa koko olemukseni, jokainen hermo, jokainen solu minussa tuntuu kuiskaavan: Näin täytyi käydä Näin on parasta. Näin on parasta. ‒ Vielä hetkinen, ja minun sieluni on turvallisesti kohoava täältä» läpi elementtien raivon, läpi Kuolemanlaakson, korkeuksiin ‒ ‒ ‒ Mitä nyt? Mitä nyt? — Ovelle naputetaan lujaa. Ehkä jo kauan on naputettu, vaikka myrsky on estänyt minua kuulemasta. Joko he nyt tulevat? Olenko viivytellyt liian kauan? Pidän pistooliani piilossa puseron poimuissa ja tunnen olevani turvassa. — Kuka siellä? — Minä se olen, Liisi. — Kamarineitsyt raottaa ovea, olen siis unohtanut lukita oven hallista kabinettiin. — Ruhtinas Darcheffsky pyytää puhutella tohtorinnaa. Hänellä on tärkeä asia. — Onko siellä muitakin? — Ei ole, ruhtinas on yksinään. Hänellä näyttää olevan kiire. — Sano hänelle, että minä — — — että minä — — — en nyt voi ottaa häntä vastaan. Liisi poistuu. Myrsky tempaa ikkunoita niin, että toinen puolikas revähtää irti kiinnityshakasesta ja paiskautuu seinää vastaan niin, että ruudut helähtävät säpäleiksi. Juuri niin, juuri niin, kuolema ja hävityshän käyvät käsikädessä! — Suljen silmäni, nojaudun seinää vastaan ja nostan pistoolin ohimoa kohden. Samassa hetkessä astuu joku kiivaasti huoneeseen, ja juuri kun minä painan liipasinta, saa käteni sysäyksen, ja luoti lentää suhahtaen seinään. Minulta koetetaan ryöstää turvani, pelastukseni, mutta minä en voi siitä luopua, en, en! Syttyy katkera kamppailu. Ruhtinas, sillä hän se on, on voimakas, mutta minä notkea ja liukas kuin käärme. Me läähätämme kumpainenkin. Minä puristan pistoolia rintaani vasten molemmin käsin, hän koettaa ryöstää sen väkivallalla. Tietysti minä lopulta joudun häviölle, hänen voimakkaat kätensä anastavat aseen ja minä jään lattialle polvilleni hervottomana ja läähättäen. Kuinka hän saattaa olla niin julma! Eikö hän voinut sallia minulle tätä pelastusmahdollisuutta! Kirvelevät kyyneleet sokaisevat silmäni. Ruhtinaskin seisoo kiivaasti hengittäen, ja käännellen pistoolia kädessään. Hän mutisee jotain itsekseen. — Ruhtinas Darcheffsky? — Niin? Ehkä rukoukset voisivat liikuttaa hänen kovaa sydäntään. — Minulla on vanha isä, jonka silmäin valo olen. Hänen täytyy tulla sokeaksi, mutta minä rukoilen teitä, säälikää hänen harmaita hiuksiaan, säästäkää hänet siitä häpeästä, että hänen ainoa tyttärensä vangitaan vakoojana. Hänen tähtensä olen ollut pakoitettu tähän rikokselliseen elämään — — — hänen tähtensä minun täytyi suostua tähän vihattuun avioliittoon — — — armahtakaa minua, antakaa pistoolini takaisin, minä rukoilen teitä, jättäkää minut hetkeksi yksinäni, antakaa minulle kymmenen minuuttia aikaa kuolla, viisi minuttia, silmänräpäys, voi Jumalani, miten kova te olette — — ‒ eikö teidän kostonhimonne tule tyydytetyksi, jos sallitte minun itse jättää elämän — — —? — Kostonhimoni! Suuri Jumala! —. hänen äänensä on käheä. — Kostonhimoniko? Minähän rakastan teitä kuin mieletön! Uutinen teidän naimisistanne Dahlin kanssa oli viedä minulta viimeisenkin järjen kipinän. Kuinka te saatoitte, Punahilkka! Veri nousee päähäni suhisten ja kohisten, keltaisia liekkejä leimahtelee silmäini ohi. Hapuilen tuolin selustaa tuekseni. Hänkö rakastaisi minua! Minua, jonka nyt täytyy kuolla — — — Ruhtinas tarttuu minuun, hänen äänensä on käheänä korvaini juuressa. — Kuinka sinä saatoit? Kurkkuni on kiinni. — Palattuani Norjasta — — ‒ silloin — — ‒ en tahtonut enää — — — mutta isän sairaus — — ‒ ei ollut rahaa — — ‒ Hän puristaa minua kiihkeämmin. — Arvastahan sen! Kun ensimmäinen suuttumukseni oli ohi, ja sinä olit lähtenyt, olit kadonnut minulla, tunsin, että oli mahdotonta, että sinä, Punahilkka, _sinä_ vapaaehtoisesti! -- -- -- mutta nyt ei ole aikaa selityksiin. Aika on täpärällä, niin täpärällä, että täytyy rientää. Missä ovat päällysvaatteesi? Olen käskenyt auton ajamaan esiin! Pian Punahilkka, pian! Mutta minä seison kuin patsas. Hänkö olisi tullut pelastamaan minua, petturia -- -- -- Hilkka, auto odottaa portaiden edessä! — Sinä et tiedä mitä on tapahtunut! Grigorkoffin täytyi miltei heti palata takaisin Santahaminaan, mutta hän oli tuskin tullut sinne, kun hän huomasi, että joku vieras oli käynyt laatikossa, jossa säilytetään codea. Sinä olit pannut vanhan coden, jota ei enää käytetä, ylimmäksi, uusi oli jäänyt alle. Ainoa vieras henkilö, joka oli asemalla käynyt, olit sinä! Hän ei sittenkään tahtonut uskoa, poika parka. Hän riensi santarmilaitokselle kuullakseen tiedettiinkö siellä teistä mitään ja mitä. Hän kuuli, että tohtori Dahlia oli kauan epäilty vakoojaksi ja juuri hänen siellä ollessaan tuotiin tohtori sinne. Hänet oli pidätelty satamassa. Grigorkoff ei kertonut sanaakaan omista epäluuloistaan heille, hän tuli syösten minun luokseni. Hän oli epätoivoissaan. Kerroin hänelle lyhyesti, mitä tiesin. Sanoin, että levyt olivat minulla, hän rauhoittui silloin hiukan. Annoin sanani, ettet sinä tästälähtien ole enää oleva vaarallinen, ja hän on luvannut olla pettämättä meitä. Ei hänellä sitäpaitsi ollut mitä haluakaan antaa sinua ilmi, mutta hän on itse rehellisyys ja tunnollisuus. Häntä meidän ei siis enää tarvitse pelätä, mutta muiden epäluulot ovat voineet herätä, jo tohtori Dahlinkin tähden. — Entä... Erik? — Hän yritti paeta ja... ja... hänet... Ammuttiin? Ruhtinas ei vastaa. Hän tarttuu minun käsivarteeni ja pakoittaa minut seuraamaan itseään. En vastustele enää. Me jätämme kabinetin, jossa vihurit temmeltävät särkyneen ikkunan kautta, ja menemme pylvästöön. Palvelijatar seisoo siellä kummasteleva katse pyöreillä, punakoilla kasvoillaan. — Myrsky on särkenyt tohtorinnan ikkunan. Se on heti korjattava. Mutta ensiksi on teidän tuotava tohtorinnalle hänen päällysvaatteensa, olkaa hyvä. Tyttö kiirehtää edellämme halliin. Me laskeudumme portaita hänen jälessään. Ruhtinas ottaa tyynesti autonutun tytön käsistä ja auttaa sen ylleni. Painan päähineeni päähän, ja niin olemme valmiit. — Sinun ei tarvitse odottaa minua tänä iltana, Liisi, tulen vasta myöhään kotiin! Hyvästi. Raskas ovi painuu äänettömästi lukkoon jälessämme, vankilani ovi. Portaat ovat sateesta liukkaat, ruhtinas tukee minua ja nostaa minut nopeasti autoon. Hän lähettää pois kuljettajan ja asettuu itse ohjaamaan. Hän on ottanut yllensä autonutun, -lakin ja suuret silmälasit. Auto alkaa hyristä ja lähtee liikkeelle. Minä käännän päätäni ja luon vielä viimeisen katseen taloon, joka minulle on kulkenut kodin nimellä. Se tuijottaa minua pimein, elottomin ikkunoin, ikäänkuin talo, jossa kuolema vierailee ‒ ‒ ‒ Me kiidämme hämäriä, autioita katuja. Missä ovat kaikki kadunkulkijat? Pelkäävätkö he pimeää ja sinisten lyhtyjen valoa? Joskus näkee vilahdukselta tummia olentoja painuvan rakennusten kylkiä vasten, joskus joku menee kadun poikki taikka seisoskelee sen kulmassa. Minä pelkään ihmisiä, jotka kulmissa seisoskelevat. Joku heistä voisi kohottaa kätensä, vaatia autoa pysähtymään ja käskeä minun seuraamaan itseään. Silloin ei ruhtinaskaan voisi minua pelastaa. Mutta kukaan ei estä meitä, me kiidämme yhä eteenpäin. Kaupunki ja sinisten lyhtyjen yö jää kauaksi taaksemme, ja suuri salaperäinen metsä kummittelevine varjoineen nielee meidät. *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK RAKKAUDEN KIROUS *** Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed. Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution. START: FULL LICENSE THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license. Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works 1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. 1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below. 1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others. 1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States. 1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: 1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed: This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. 1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work. 1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™. 1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License. 1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1. 1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that: • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.” • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works. • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work. • You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works. 1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below. 1.F. 1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment. 1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE. 1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem. 1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. 1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions. 1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause. Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™ Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life. Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org. Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws. The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS. The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate. While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate. International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate. Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support. Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition. Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org. This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.