The Project Gutenberg eBook of Kultainen lyyra, by Maila Talvio

Rannan talossa.
Alma materin liepeillä.
Tarina Kukasta ja Valkokukasta.
Aappiksen premiääri.
Kun on kaunis ja rikas.
Kotona.
Yhteiskoulun merkeissä.
Kultainen lyyra.
Vapunpäivänä.

RANNAN TALOSSA

Aurinkoisena oli juhlapäivä koittanut yli Helmi Rannan kodin. Suvinen lauantaiaamu säteili ja ilakoi.

Kiirettä kesti Rannan talossa nyt jo sitten alkuviikon. Yöllä tätä odotettua päivää vastaan oli uni sekä kamareissa että luhdeissa ollut lyhyttä kuin lintusten uni tähän aikaan vuotta. Jota korkeammalle päivä nousi, sitä kiireisemmiksi kävivät askeleet aittojen, kellarien, keittiön ja pakarin välillä ja vaistomaisesti alkoivat katseet kääntyä järvelle, mistä laivaa odotettiin, tai kamarin ikkunaan, missä talon ainoa tytär valmisti itseään vastaanottamaan vieraita. Laivan tuloon oli vielä aikaa, eikä heillä, noilla hyvillä vaimoilla, jotka tänään kuten niin monesti ennen olivat auttamassa pitovalmistuksissa Helmin kotona, ollut hänelle mitään erikoista sanottavaa. He tiesivät vain, että juhlat tänään tarkoittivat Helmiä, Helmiä, jonka he olivat nähneet pienenä ja joka nyt oli ylioppilas, ja heistä oli mukavaa omalla äänellään yhtyä niihin ääniin, jotka tällaisena aamuna täyttävät ilman juhlatalon ympärillä.

— Saa nähdä, eivätkö nuo pihlajat puhkeakin tänään! huusivat he Helmin avonaisen ikkunan alla ja menivät niin että hiekka narskui ja heinä löi paljaita nilkkoja vastaan.

— Enkös minä sitä sanonut — riihikalliolla on puu jo valkoisenaan! huusivat he palatessaan, ja taasen narskui hiekka Helmin ikkunan alla ja heinä keittiön portaiden edessä häälyi.

— Kyllä nyt on kaunista, vastasi Helmi sisältä, kuten käki vastaa, kun kuulee toisen käen kukkuvan.

Kaikki tänään todella ikään kuin kukkui kuulaassa kesäaamussa. Käet kukkuivat järven puolelta ja maan puolelta ja ihmisten äänissä oli jonkinlaista kukkuvaa iloa, kun he puhuttelivat toisiaan kesken kiireensä. Olisiko se johtunut siitä, että tämä juhla talonväelle oli niin mieluisa? Koko Ylimaan ylioppilasosakunta tulisi Rannan taloon viettämään kesäjuhlaansa. Sellaista kunniaa ei millekään talolle pitäjässä vielä ollut tapahtunut, eikä lähipitäjässäkään.

Pappa ja mamma tahtoivat tietenkin palkita tytärtään siitä, että hän kunnialla oli tullut ylioppilaaksi, ja mummo, Rannan ylpeä vanhaemäntä, tahtoi toimittaa hänelle herrassulhasen — näin pääteltiin kylällä. Helmi itse puolestaan tiesi vain, että isä ja äiti olivat kutsuneet osakunnan taloon tuottaakseen hänelle iloa, nyt kun hän oli saanut kultaisen lyyransa. Hän olikin iloisena odottanut päivää. Nyt kun se oli koittanut, häntä kuitenkin oudosti pelotti. Tuntui kumman juhlalliselta ja kohtalokkaalta. Mitä tapahtuisi? — joutuisiko hän kihloihin?

Mitä hulluja? Hänen lapsuutensa haaveiluilla ei ollut mitään tekemistä tämän juhlapäivän kanssa. Tuolla naapurissa, apilavainioiden keskellä ne olivat kukkineet. Siellä oli Mustamäki, Heikin talo, komein pitäjässä. Uuden navetan tiiliseinät hehkuivat puukujien lomitse juuri Helmin ikkunaan. Kuinka monet kerrat hän, Helmi, olikaan istunut siinä ja katsellut Mustamäkeen. Hänen ikkunastaan saattoi nähdä, milloin Heikki läksi kotoa, siitä saattoi seurata, missä töissä Mustamäessä milloinkin oltiin. Heikki oli kauan rakastanut Helmiä, jo siitä asti kun he leikkivät yhdessä. Ja pitihän Helmikin Heikistä. Mustamäki tarvitsi emäntää, vanhukset olivat juuri joulun alla kuolleet peräperään. Kotona Rannan talossa ei mitään niin toivottu, kuin että Helmi joutuisi Mustamäkeen. Eemelikään ei enää osannut kohdella sisartaan ystävällisesti paitsi silloin, kun leikillä viittailtiin Mustamäen tulevaan emännyyteen. Mummon vastustus ei tähän asti ollut merkinnyt paljoa. Mutta saisiko Heikki milloinkaan edes sanotuksi Helmille, mikä hänen tarkoituksensa oli? Heikki oli niin arka.

— Katsokaa hyvät ihmiset järvelle, ettei laiva vain tule, se tulee joskus niin aikaisin! kuului äidin ääni taimilavan tienoilta.

Mummo tahtoi Helmiä jatkamaan lukujaan, koko ylioppilastutkinto meni muka hukkaan, jollei sittemmin ottanut maisterintutkintoa. Saattoihan se olla niinkin. Kukaties hän syksyllä lähtisi Helsinkiin.

No niin, kyllähän Martan tiesi, Kilpisen Martan. Hän saapui aina joka paikkaan niin hyvissä ajoin. Tuntia ennen laivan tuloa loisti hänen uusi valkoinen lakkinsa jo maantieltä kesantojen keskeltä.

Helmi tuli lipastonsa eteen, katsahti peiliin ja veti auki laatikon. Suureen kotikutoiseen nenäliinaan käärittynä lepäsi siellä, siistien tanakoiden paitapinojen päällä, hänen ylioppilaslakkinsa. Varovasti hän otti pois peitteen. Lakissa ei ollut ainoatakaan tahraa. Sitä olikin niin vähän käytetty, mitäpä hän täällä kotona olisi ruvennut sitä pitämään.

Hänellä oli liian paljon hiuksia, sen oli myyjätär jo sanonut lakkikaupassa. Olisi pitänyt ruveta kampaamaan tukkaa toisella tavalla, kun vain olisi osannut. Kaunis se yhtä kaikki oli, tuo valkoinen lakki kultaisine lyyroineen. Antaisiko hän kerran lyyran Heikille?

Mitä hulluja! Keskellä kiirettä ruveta miettimään kaikkia joutavia. Heikki oli viimein kysynyt häneltä, minkä väriset kaakelit hän ostaisi uuden maitohuoneensa seiniin — Mustamäen navettaan piti tulla sellainen kuulumattoman kaunis maitohuone. "Sinivalkoiset", oli Helmi sanonut. Hiuksia oli liian paljon, varmaan alkaisi särkeä päätä, jollei keksisi toista kampausta. Ylioppilaslakinkin tähden…

Se oli Eemelin ääni. Hän oli tullut puutarhaan ottamaan heiniä oriilleen. Laiva oli todella jo kiertänyt niemen ja viillätti suoraan Rannan laituria kohti.

— Korkeamman sivistyksen merkit päähän vain, että tunnustavat omakseen! puheli hän äänellä, joka kaikui tuiki toisenlaisena kuin muiden äänet olivat kaikuneet tänä juhla-aamuna.

Helmi ei nyt antautunut hänen kanssaan hämmästelemään. Tämäntapaista veljenrakkautta oli Eemeli tuhlannut hänelle siitä lähtien, kun hän joutui jatkoluokille ylioppilastutkintoa varten.

— Helmi, laiva tulee! huusi nyt vuorostaan isä, joka oli saanut Heikin avukseen ja pystytti viimeisiä limoja pihan perälle.

Ja nyt toisti uutisen jok'ikinen, joka astui ikkunoiden ohitse. Helmi juoksi minkä ehti huoneesta huoneeseen, vielä kerran katsoakseen, oliko kaikki kunnossa. Vierashuoneissa kohoilivat sänky vaatteet kuohkeina ryijyjen tai valkoisten irtopeitteitten alla, salin sohvatyynyt seisoivat kenossa keskellä aluettaan, ja valokuva-albumit ja kuvaraamatut lepäsivät kauniisti paikoillaan pöydillä. Helmin omassakin kamarissa oli järjestys moitteeton: kirjoituspöytä seisoi viistossa ikkunan alla, lasisessa vaasissa lemmenkukkia. Ikään kuin vahingossa esiin jääneenä lepäsi pöydällä Tauno Nuotion uusi kirja "Siipeen ammuttu", jonka Helmi oli ostanut Helsingissä. Kirjoitustelineillä ei näkynyt tomun hiventä, lipastolla seinää vasten seisoi suuri, vielä kehystämätön valokuva hänestä itsestään ylioppilaslakissa ja ylioppilaskukkasissa.

Tuuli toi sävelet järveltä yli metsikön. Ne soivat heleinä, ikään kuin ne olisivat kirvonneet esiin itse sinisistä aalloista. Helmin sydän löi kiivaasti. Vielä viimeinen silmäys peiliin: hän oli sitten kevään lihonut ja kasvoihin oli tullut kesakkoja. Ylioppilaat lauloivat tuttua piirilaulua: On neidolla punapaula. Sanatkin erotti selvästi.

Tuli jo kiire. Lakki pyrki viistoon, hiukset ja neulat tekivät kiusaa. Tulikuumana Helmi puuhaili peilin edessä, kun mummo ilmestyi kynnykselle.

— Etkö sinä jo tule valmiiksi, sanoi hän ja hänen katseensa tarkasti arvostelevasti tyttärentytärtä. - Martta on aikoja sitten ollut rannassa. Etkö sinä pane kultavitjoja? No niin, ehkeivät sovi pumpulipukuun. Mutta huomenna iltamaan, kun sinä otat silkkipuseron.

Pihamaalla juoksi heitä vastaan apunaisia tärkätyissä esiliinoissa, kerma-astioita käsissä. Isä ja Heikki kokosivat puuntynkiä maasta. Heikki punehtui tervehtiessään Helmiä.

— No Eemeli siinä, komensi mummo, — etkö jo mene muuttamaan vaatteita.
Tulee kiire rantaan.

— Menköön Heikki Helmin mukana, sanoi Eemeli, - Heikillä on länget kaulassa.

Helmi ei olisi tahtonut mennä kahden Heikin kanssa ja rupesi pyytelemään veljeään.

— Kuinka monta kertaa, sanoi hän, — minä olen auttanut sinua, kun toverisi ovat käyneet täällä!

— Se onkin toinen asia, sanoi Eemeli ja naurahti hiukan häijysti. — Ne ovatkin olleet meidän miehiä eivätkä mitään keltanokkia.

Ettei vain Heikki taas olisi alkanut puhua uudesta navetastaan ja maitohuoneestaan.

Mutta ei pelkoa. Heikki pysyi niin ääneti, että rupesi tuntumaan tuskalliselta. Pyyhkien hikeä otsaltaan astui hän Helmin jäljessä. Helmi viskeli kalikoita koiralleen ja koetti houkutella Heikkiäkin peliin, mutta Heikki pysyi kovin vakavana. Oliko hänelle mahtanut jotakin tapahtua. Tai: ettei hän vain nyt aikoisi sanoa sitä, minkä Helmi tiesi, vaikk'ei siitä milloinkaan oltu puhuttu? Vai rupeaisiko hän ehkä kyselemään Helmin syksyistä Helsingin-matkaa — eihän Helmi vielä itsekään tietänyt siitä mitään! Helmi tunsi vaikk'ei hän nähnyt Heikkiä, että Heikki taittoi kukan ja että hänen teki mieli antaa se Helmille. Helmi tiesi myöskin turvallisena, ettei Heikki milloinkaan tekisi sellaista, halutti häntä miten paljon hyvänsä. Heikki oli toki hyvä. Jokin muisto tulvahti äkkiä Helmin mieleen, lapsuudenaikainen hellyys läikähti kuin aalto hänen rintaansa ja hän kääntyi vaistomaisesti ympäri Heikkiä kohti. Heikki tunsi onnellisena, että hänen toivonsa oli lähellä täyttymistään, ja kävi kiinni Helmin käteen. Sitä kesti vain silmänräpäyksen.

laulettiin järvellä. Laiva välähteli valkoisena rantalehdon runkojen takaa. Polttavin poskin ja juoksujalkaa riensivät Helmi ja Heikki laituria kohti.

Mutta he olivat äskeisestään kokonaan muuttuneet. Heikki oli niin iloinen, ettei hän saanut hillityksi itseään, vaan yskähteli ja tohisi itsekseen. Helminkin oli hyvä olla siitä, että he nyt olivat päässeet sopusointuun, hänen oli aina, jo lapsenakin, ollut vaikea olla, jos hän vain oli nähnyt Heikin pahoillaan jostakin. Heikki heitteli nyt vuorostaan kalikoita koiralle ja pisti juoksuksi. Laulunsävelen ohella kuului vesiltä jo laivakoneen käynti, naurua ja puhetta. Hiestyneinä ja hengästyneinä pääsivät Helmi ja Heikki punaisen tavaramakasiinin eteen, missä Martta Kilpinen seisoi. Hänen kätensä tuntui kylmältä keskellä suvista hellettä.

Pieni valkoinen laiva tuli kuin huojuen painonsa alla. Yläkansi oli täynnä ylioppilaita, sekä naisia että herroja. Muut matkustajat tuntuivat olevan tiellä, mutta koettivat pitää puoliaan, levennellen paikoillaan. Alettiin laulaa marssia. Yhtäkkiä nousi eräs herroista penkille, nosti lakkiaan kääntyneenä rannalle päin, muut herrat tervehtivät paikoiltaan ja naiset heiluttivat käsiään. Helmi ja Martta vastasivat. Martan kalpeutta ei mikään tuntunut voivan poistaa, mutta Helmi kuumeni hiusrajaa myöten. Hänen Vahtinsa tuli hänelle, kuten niin usein ennenkin, hyvään tarpeeseen: se haukkui vimmatusti laivaa ja sen nuori valtiatar peitti hämmennyksensä koettaessaan kutsua sitä järjestykseen. Marssi jäi kesken, viimeiset yksiääniset yritykset hukkuivat puheensorinaan. Kannella nousi mylläkkä. Kaikki kokosivat tavaroitaan ja puhelivat sekaisin. Joku kimeä naisääni kuului yli muiden. Martta ja Helmi päättelivät kukin tahollaan, että se mahtoi olla laihan, pitkän tytön, joka juoksi kannen toisesta päästä toiseen ja joka yhtä mittaa oli äänessä. Laiva oli jo töytännyt laituriin ja valkolakkiset alkoivat astua maihin, kun tämä ääni yhä soi kannelta, vuorotellen hiljaisemman miesäänen kanssa. Kuului irrallisia huudahduksia ja vieraskielisiä lauseita, joiden sisällyksestä ei syrjäinen saattanut saada mitään käsitystä.

Kuraattori oli ensinnä astunut maihin ja tervehtinyt paikkakuntalaisia, jotka olivat vastassa rannalla. Sen jälkeen kättelivät kymmenet ihmiset Helmiä, Marttaa ja Heikki Mustamäkeä. Alussa mainitsi kuraattori nimiä, mutta sitten jäi esitteleminen kesken. Helmin koira oli yhtäkkiä tehnyt sovinnon vieraiden kanssa ja hyppi nyt ylenpalttisessa ilossa jokaista vastaan. Kun kaikki muut jo olivat maalla, astui, suuri hatturasia kädessä, varovasti laskusillalle pitkä, laiha tyttö, jonka tumma tukka viipotti ylioppilaslakin alta. Heti kun hän avasi suunsa, tunsi Helmi äskeisen kimeä-äänisen puhujan.

— Neiti Ranta — neiti Linnamäki, esitti kuraattori ja mainitsi yhteen kyytiin Martta Kilpisen ja maanviljelijä Mustamäen nimet.

— Freut mich sehr, hyvin hauskaa, sanoi neiti Linnamäki ja tuntui ensi silmäyksellä ottaneen selon siitä, keitä uudet tuttavuudet olivat ja mihin he kelpaisivat.

Heikki Mustamäki sai hänen hatturasiansa kannettavakseen ja kun hetkinen oli juostu ja huudettu, huomattiin, että oli paras lähettää hevonen noutamaan tavaroita. Heikki yritti nyt jättää kannettavansa muiden tavaroiden mukaan, mutta Pirsta Linnamäki hyökkäsi heti rasiansa luo. Sitä ei voinut jättää, hän ei koskaan jättänyt sitä luotaan. Siitä oli joskus puhjennut pohjakin, mutta sen piti aina seurata omistajaansa.

— Se on nyt minun omituisuuteni, sanoi Pirsta nauraen. — Meillä on aina jotakin, josta emme tahdo luopua, eikä se tavallisestikaan ole se, mikä meissä on kauneinta ja parasta, vaan juuri joku tuollainen vanha hatturasia. Isännälläkin olisi varmaan varaa uuteen hattuun, mutta te pidätte jostakin vanhasta rähjästä… ei, ei, ei, isäntä-kulta, en tarkoita sitä kaunista hattua, joka on päässänne, vaan sitä, joka on kotona keittiönnaulassa. Olen vakuutettu, että siellä on sellainen. Tuo tuossa teidän kädessänne on osa minun olentoani — toiset osat ovat sitten tietysti ruumis ja sielu!

Naurettiin. Pitkänä kiemurtelevana jonona alettiin siirtyä ylös oikopolkua läpi metsikön, kuraattori, Helmi ja Martta edellä. Seuraavassa ryhmässä tulivat Pirsta, Heikki Mustamäki ja hatturasia.

— Tavattoman ihana matka meillä oli! sanoi kuraattori. — Olen käynyt täällä koulupoikana, mutta en todella muistanut, että nämä seudut olivat näin luonnonkauniit.

Puhuttiin paikkakunnan merkillisyyksistä, osakunnan kiertoretken tapahtumista ja kauniista ilmasta, joka kaiken aikaa oli suosinut matkailijoita. Pirsta-neiti tiedusteli innokkaasti uuden tuttavansa oloja, miten monta lehmää hänellä oli ja miten monta hevosta.

— Pidättekö te lehmistä? sanoi hän. — Minä pidän hirvittävästi hevosista. Lehmät ovat niin — uh! Niissä on jotakin niin epäsiveellistä!

Maisteri Salojärvi, kuraattori, kääntyi nämä sanat kuullessaan katsomaan taakseen ja koetti nauraen silitellä Pirstan hiukan uskallettua sukkeluutta.

— Nyt isäntä kuulee oikein helsinkiläisen mielipiteitä maalaiselämästä.

— Mikä helsinkiläinen minä olen! huusi hän. — Ylimaan osakunnan kuraattorin pitäisi tietää, että Ylimaan pääkaupungissa, jossa minullakin on ollut onni nähdä päivänvalo, lehmät vielä minun lapsuudessani kävivät kadulla ja söivät heinää. Niin että kyllä minä sen eläimen tunnen. Montako hevosta isännällä olikaan? Kahdeksantoista — komeaa, komeaa! Onko oriita? Onko kilpa-ajohevosia? Sellaisia, jotka ovat voittaneet palkinnon?… Vai naapurissa… Rannan talossa — emmekö juuri ole menossa sinne? Eikö se ole tämän neidin kotitalo? Ai, tämän neidin veljelläkö se juuri on se ori? Abusch, minä ajamaan sillä! Neiti-kulta, neiti Ranta, suosittelettehan minua veljellenne? Hyvät hevoset ovat jotakin jumalallista!… Vai onko teidän veljenne naimisissa?

— Pirsta, sanoi kuraattori, selvästi aikoen keskeyttää hänen puheensa, — sinulta putosi jotakin…

— Kampa! huudahti Pirsta, — Donnerwetter niitä kampoja!… Nuoret vaimot pelkäävät aina eivätkä antaisi miestensä lähteä tuollaisiin hurjisteluihin, nimittäin hurjiin ajoihin.

— No, sepä mainiota, sitten lähdetään ajelulle. Suositteleehan neiti minua. Jään teille ikuiseen kiitollisuudenvelkaan ja autan teitä miten ikinä vain voin, kun te tulette Helsinkiin. Tietysti me syksyllä saamme teidät Helsinkiin?

Pirsta ei odottanut vastausta, ei hän myöskään pannut merkille, että hänen viime sanansa synnyttivät pienen pingotuksen kahden ihmisen välillä hänen läheisyydessään. Hän jatkoi kyselyjään, ja Mustamäen isännän vastaukset alkoivat käydä suorastaan epäkohteliaiksi. Äkkiä nousi loppupäässä jonoa huuto. Tytöt olivat nähneet, käärmeen. Sylvi Ahonen oli ollut polkemaisillaan sitä. Pojat karkasivat huvitettuina metsään, koppasivat käsiinsä aseita, nauroivat ja polkivat maata. Koko joukkue oli seisahtunut. Pirsta hyppäsi kivelle keskelle mustikan varsia, huusi ja huitoi.

— Ette saa tappaa! Miksei käärme saisi kulkea yhtä vapaasti kuin joku meistä. Missä suhteessa me olemme paremmat… Leben und leben lassen. Siku… Esa… Nuutti… jos te koskette siihen käärmeeseen, niin minä…

Mustamäen nuori isäntäkin nauroi ja haki käteensä puun. Hän oli niin tyytyväinen siitä, että tuolle harakalle, jota sanottiin Pirstaksi, oli annettu hiukan kyytiä. Hän etsi katseillaan Helmiä ja oli huomaavinaan, että Helmi oli käynyt kalpeaksi. Helmi pelkäsi käärmeitä. Sanottiin niiden Rannan talossa aina ennustaneen kuolemaa. Tämä muistui oudon selvästi Heikin mieleen.

Ympärillä meluttiin ja etsittiin käärmettä. Vihdoin viimein se löydettiin ja Siku Kallio tähtäsi taitavasti kiven sen päätä kohti. Koko joukon häärätessä ja huutaessa ympärillä keksi Heikki Helmin tiellä koiransa kanssa. Hänellä oli täysi työ pidellessä koiraa, joka halusi muiden luo. Heikki rauhoittui — ehkei Helmi ollut ajatellut mitään erikoista käärmeen yhteydessä. Kuraattori erosi pian joukosta, tuli Helmin luo ja alkoi, koiraa hypitellen, astella eteenpäin. Vähitellen muodostui taasen tielle sama pitkä jono, joka äsken oli lähtenyt laivalaiturilta.

— Tämäkö siis nyt on Rannan talo? huudahti kuraattori, kun metsä loppui ja tultiin apilavainion laitaan, mistä eteen avautui iloinen talo vaaleine päärakennuksineen ja harmaakivisine navettoineen sekä etäämpänä, yhdessä aukeassa, koko jykevä kylä.

Hän ei milloinkaan ollut huomannut, että hänen kotinsa todella oli näin kaunis eikä hän milloinkaan ollut tuntenut sellaista lämmintä onnentunnetta kuin nyt, saadessaan noiden kymmenien ylioppilaiden edellä kulkea läpi kukoistavan apilamaan kukoistavaa taloa kohti, joka oli hänen kotinsa.

Pirsta hyppeli lyhyessä hameessaan vaivalloisesti ojien yli ja kyseli kyselemistään, mikä mikin talo ja rakennus oli.

— Mikä linna se sitten on tuo punainen? huudahti hän, käsi ojollaan
Mustamäkeä kohti.

Puutarhan alitse tultiin nyt maantielle ja oltiin samassa keskellä talon piiriä. Isä avasi portin molemmat puoliskot selälleen ja jäi yskähtäen portin sisäpuolelle. Siinä tervehti hän kuraattoria ja kuraattori esitti hänelle seurueen: "neiti Tanner, neiti Ahonen, neiti Riuku, herra Sorvi, maisteri Kukkola, neiti Friman, neiti Suvi-Aho…" Sitten ei nimistä enää saanut selvää. Kuistilla uudistui sama esitys talon molemmille emännille. Helmin äiti, pieni ujo ihminen, jäi kokonaan huomaamattomaksi muhkean vanhanemännän rinnalla. Vanhaemäntä johdatti vieraita saliin, nuori emäntä hävisi keittiön puolelle. Valokuva-albumeja selaillessa käytiin läpi sukuluetteloja ja lopulta osoittautuivat miltei kaikki vieraat Rannan perheen sukulaisiksi, likeisemmiksi tai kaukaisemmiksi. Pirsta väitti hänkin kuuluvansa sukuun: joku hänen esi-isänsä, satulamaakari Slottsberg, oli joskus nainut jonkun Rannan tyttären, kokonaan vastoin tytön vanhempien tahtoa.

Rannan vanhaemäntä kuunteli häntä suu pienessä ivassa. Helmi, joka istui Pirstan rinnalla ja jonka käden Pirsta holhoavalla ystävällisyydellä oli ottanut käteensä, tunsi, ettei mummo pitänyt tästä liitosta ja nousi keräämään kahvikuppeja. Hän kuuli punastuen, kuinka mummo armottomasti kuvaili pitäjän viimeistä Slottsbergia sekä juopoksi että rentuksi. Pirstaan ei iva kuitenkaan pystynyt. Hän nauroi ja toitotti pitkin huonetta:

Kuraattori selaili muistikirjaansa. Juhlan ohjelmaa nähtävästi täytyi hiukan muuttaa. Martta Kilpinen, joka kuului paikalliseen toimikuntaan, neuvotteli hänen kanssaan. Juotiin kahvia uudelleen ja uudelleen. Suurin osa poikia oli kuistilla, tytöt istuivat yhä salissa ja Helmin kamarissa. Leipätarjottimet tyhjentyivät nopeaan. Helmin suuri ylioppilaskuva kiersi kädestä käteen. Hän seisoi siinä vakavana, tärkeänä ja jonkin verran kaunistettuna. Pikkuinen ylioppilaslakki pusersi kuin vanne otsaa, ruusuja oli kahden puolen mustalla puvulla, jota maaseutukaupungin ompelija oli koristanut kaikella millä taisi.

Ruuto Syrjänen otti Tauno Nuotion kirjan pöydältä. Kansilehti todella ei ollut hullumpi: valkea siipeen ammuttu lintu oli kauniisti piirretty.

— Se onkin paras koko kirjassa, sanoi Eedla Riuku. — Niin paljon kuin olen ihaillutkin hänen "Hiira" sarjaansa, olen sitä mieltä, että tämä on liikaa.

— En minä puolestani muusta, huomautti Lahja Suvi-Aho, — mutta naisen hän saisi jättää rauhaan. Eihän sitä nyt iankaiken jaksa kuulla tuosta riutuvasta rakkaudesta, jota hänen naisensa potevat.

— Nuotio, puhkesi Syrjänen puhumaan, kokonaan sivuuttaen Lahja Suvi-Ahon huomautuksen, — on keksinyt aivan uuden tyylin. Jahka hän vain saa kehittää tätä tyyliä, niin on meillä hienostunut suomalainen tyyli, joka kilpailee minkä ranskalaisen kirjailijan ennätysten kanssa tahansa. Saatte uskoa, että Tauno Nuotio tulee kerran olemaan kirjallisuushistoriamme loistavimpia nimiä ja juuri nimenomaan tyylin uudistajana. Tämä pitäisi sinun, Eedla Riuku, tulevana kriitikkona toki ymmärtää.

Kaukaiseen maalaiskamariin oli tulvahtanut tuoksu estetisoivasta pääkaupungista. Eedla Riuku huomautti useampaan kertaan, että kirjailija helposti voisi langeta maneeriin, jos hän jatkaisi tätä menoa. Lahja Suvi-Aho puhui naisen puolesta. Nainen ei ollut sukupuoliolento, hän oli toki ennen muuta ihminen. Maisteri Syrjänen esitti mielipiteensä kuin kirjallisuushistorian oppikirja. Keltanokat muodostivat kiitollisen kuulijakunnan oppineelle väittelylle Helmi Rannan yksinkertaisessa neitsytkammiossa. Helmi ja Martta Kilpinen vaihtoivat tuon tuostakin katseita. He olivat yhdessä lukeneet "Siipeen ammuttua" ja olleet siihen hyvin ihastuneita. Myöskin olivat he olleet ylpeät siitä, että Tauno Nuotio kuului Ylimaan osakuntaan.

— Oo, huudahti Pirsta äkkiä ovelta, — täällä ollaan tietysti Aappiksen kimpussa. Milloin käärme, milloin Aappis — aina täytyy hämmästellä! Te "uudet", tahdotteko tietää kuka Aappis on? Se on puudelikoira, joka kirjoittaa romaaneja ja näytelmiä, Ylimaan kuuluisa poeetta, moderneista modernein, viralliselta nimeltään Nuotio, Tauno Nuotio! Me, jotka häntä taputamme ja keritsemme, aina sen mukaan kuin hän tarvitsee, kutsumme häntä Aappikseksi. Syksyllä, kun te tulette Helsinkiin, saatte hänet nähdä, hän käy usein osakunnassa, sillä hän on luonteeltaan uskollinen. Ulkomuodoltaan hän on pyöreä, aivan pyöreä. Siinä määrin, ettei hän esimerkiksi voi kaatua, niinkuin ei muuna kaadu.

— Uimaan! kuului äkkiä ikkunan alta, ja töminä todisti, että muutama kymmen jalkapari teki juoksua rantaa kohti. Esteettinen keskustelu peräkamarissa keskeytyi. Syrjänen paiskasi "Siipeen ammutun" käsistään ja hyppäsi ulos ikkunasta puutarhaan.

— Ette saa olla kauan, että mekin pääsemme! huudettiin peräkamarista kuorossa.

Pojat viipyivät runsaasti puolitoista tuntia ja sinä aikana hakivat tytöt neliapilaita nurmesta, lauloivat ja juttelivat. Viime kesäjuhlan jälkeen oli Ylimaan mahtavimman seurakunnan pappi saarnatuolista haukkunut ylioppilaita jumalattomasta menosta — oliko tämä meno nyt niin jumalatonta? Huomenna piti olla erinäisiä juhlallisuuksia kirkolla, Linda Frimanin täytyi vielä valmistaa esitelmäänsä. Sylvi Ahonen oli keväällä erehtynyt yliopisto- ja senaattirakennuksesta ja mennyt senaattiin kysymään tenttejä. Sen jälkeen oli häntä hänen tenttiryhmässään alettu kutsua senatorskaksi. Tietysti heistä joku oli myöhästynyt, mutta professoritkin myöhästyivät aina. Professori Strömmer oli torunut kaikkia ja sanonut, ettei hän päästä ketään läpi. Kaikki kuitenkin pääsivät. Joskus hän tentissään kuului sanoneen jollekin reputtamalleen neitoselle: "Menkää te naimisiin, niin teette paljon viisaammin." Hän todella kuului sanoneen niin. Ja kyllä hän näytti siltä, että sen saattoikin sanoa.

Pirsta väitti vastaan. Strömmeristä oli niin paljon juttuja. Hän saattoi kyllä olla myrkyllinen, mutta tavallisesti hän lausui ilkeytensä hyvin peitetysti.

— Strömmer on yliopiston viisain professori, puhui Pirsta. — Joka tahtoo ihmistapoja, menköön vain hänen käsiteltäväkseen. Hän syöttää pieninä pippurimarjoina teihin sekä älyä että tietoja. Mikähän karjakko minäkin olisin — tai ehkä olen vieläkin. Joka tapauksessa…

Helmi oli paneutunut polvilleen keskelle tyttöparvea, olkapäällään valkoinen kissanpoikanen.

— Kissat ovat suloisia, kissat ja hevoset. Kuulkaa, katsokaa, eikö nyt neiti Ranta muistuta tätä kissaa. Katsokaa näitä hiuksia! Ja ihon väri — aivan niinkuin kissanpojan suu.

Pirsta oli irroittanut Helmin hiukset ja ne lepäsivät kuin kimppu pellavavyyhtiä nurmella apilankukkien joukossa.

— Ne täytyy vain kammata toisella tavalla. Ne eivät ensinkään pääse oikeuksiinsa tuolla lailla…

Kun Pirsta punnitsi Helmin hiuksia kädessään, karkasi kissanpoikanen niihin kiinni ja nauraen saivat tytöt irroittaa pienet kynnet.

— No niin, kun minä Berliinissä asuin kampaajan luona ja kuulin yhtä ja toista. Se oli hyvin kunnioitettava ihminen, kaikin puolin.

Miten äärettömän hullua! Helmiä sekä hävetti että nauratti: hän joutui huoneeseensa peilin eteen ja Pirsta kampasi hänen hiuksensa. Keskellä odotettua kesäjuhlaa! Pojat saattoivat minä hetkenä hyvänsä tulla rannasta. Äiti saattoi hänkin tulla. Ja entä jos Heikki olisi tullut.

— Jätetään toiseen kertaan, rukoili Helmi. — Ehkä sitten kun minä tulen
Helsinkiin, tai jos minä tulen. Minun täytyy mennä auttamaan.

— Ei, sanoi Pirsta itsepintaisesti. — Ollaan nyt todellisia naisia. Tällainen hiusmateriaali! Teitä ei ensinkään tarvita keittiössä. Siellä häärii kaksi emäntää ja ainakin kymmenen palvelustyttöä. Ottakaa te syksyllä professori Strömmerin aineet. Teissä on vuodessa tullut kulttuuri-ihminen. Mutta älkää pahasti rakastuko Strömmeriin. Aijai — hän on niin vaarallinen. Ja vielä lisäksi naimaton. Jota pirullisemmin hän kohtelee meitä, sitä enemmän me hänestä pidämme. Minäkin olin pahasti kiinni, mutta pääsin toki vihdoin irti ja sittemmin olen säilyttänyt vapauteni. Ruudi Winkler on tehnyt poikkeuksen kaikista muista. Ruudiin aina palaan. Me olemme ehkä sukulaissieluja, me emme esimerkiksi kumpikaan tule menemään naimisiin. Ah, Ruudi on suurenmoinen.

Helmi sai tietää, että Ruudi Winkler on lupaava nuori kriitikko. Entisenä osakuntalaisena kävi hän usein osakunnassa, kun vain oli Helsingissä. Hän nimittäin oleskeli paljon ulkomailla, milloin missäkin osassa Eurooppaa. Paraikaa juuri hän oli konttinentilla. Hän kirjoitteli lehtiin, tunnettiinhan nimikirjaimet R.W. Viime syksynä oli Ruudista puhuttu paljon, hän oli silloin ollut suuressa polemiikissa ja suoriutunut loistavasti. Ruudi sai aina naurajat puolelleen. Ruudi oli sukkela ja pureva kuin ranskalainen.

— Mitäs te sitten sanotte toisesta esteetikostamme, maisteri Syrjäsestä, jonka esitystä Aappiksesta äsken saimme kuulla, jatkoi Pirsta. — Näin meidän kesken sanoen hän kadehtii Ruudia ja kulkee aina viisaan näköisenä ja selittää: "Winkleristä ei tule mitään, hän hajoittaa itsensä — sääli, sääli!" Kyllä hän kerran teillekin tulee sanomaan tämän. Mutta se ei merkitse mitään. Sillä Ruudi pysyy Ruudina ja Ruuto Ruutona.

Pirsta ryösti neuloja omista hiuksistaan saadakseen Helmin hiukset pysymään, ja hetkisen oli molempien tyttöjen huomio kokonaan kiintynyt työhön, jossa Pirstan kädet tottuneina liikkuivat. Pian Pirsta kuitenkin palasi äskeiseen esitykseensä.

— Entä sitten meidän Eedlamme — eikö ole stiili tyttö! Hänkin valmistuu kriitikoksi. Mikä hätä hänellä on: eno toimittaa suurta lehteä ja antaa hänelle ilman muuta koko kriitikontoimen. Ei Eedla olekaan hullumpi, varsinkin nyt, kun hän alkaa katsella Aappista vähän järkevämmillä silmillä.

Sitä ei Pirsta tietänyt, kukaan ei sitä tietänyt koko osakunnassa.
Siihen ei ollut mitään järjellistä syytä.

— Ehkä, sanoi hän. — Luultavasti Ruudi on nimen keksijä. Joka tapauksessa "Aappis" nyt on Nuotion hyväilynimi. Me pidämme nimittäin kaikki hänestä. Hän huvittaa meitä. Voi sanoa, että hän on meidän estetisoivan osakuntamme kukka. Useat ovatkin hänestä ylpeät. Minä en kuulu niihin. Mutta minuakin hän huvittaa. Hän on niin monumentaalinen. Ah, jahka te näette hänet. Luultavasti hän teihin rakastuu. Jo tämän tukankin vuoksi.

Pirsta puhui lyhyissä, katkonaisissa lauseissa. Se aiheutui hänen jännittävästä työstään.

Helmin koko olento oli joutunut omituisen liikehtimisen valtaan. Jokin outo, uusi voima tuli ja tarttui häneen kuin pyörre. Oli kuin hän olisi kasvanut ja nähnyt maailmaa avarammalta kuin ennen. Hänen jäsenensä pyrkivät jännittymään oudossa ilossa ja kun hän katsahti peiliin, näki hän siellä entisten maalaisten kasvojensa tilalla jotakin niin muodikasta, että veri läikähti kasvoille. Mitä tuo vieras neiti olikaan hänelle tehnyt?

Poikien tömisevät askeleet puutarhan takaa saivat hänet heräämään. Pirstan pyynnöt eivät auttaneet, Helmi purki koko uudenaikaisen kampauksen ja ehti nolona kuulemaan poikain tarinoita uintimatkalta. Siku Kallio oli keksinyt järvessä uuden simpukkalajin, jonka hän arveli soveltuvan erinomaisesti viljeltäväksi. Tämä simpukkalaji, jolle yksissä neuvoin oli annettu nimi Sicu calliensis tulisi varmaan voitollisesti kilpailemaan Välimeren osterien kanssa maailmanmarkkinoilla, ja oli järvessä jo perustettu osakeyhtiö "Simpukka", hinta osakkeelta sata penninkiä. Nuutti Sorvi nau'utti kissanpoikaa, Eedla Riuku pelasti Jussin ja viskasi hiekkaa häijyn medisiinarin kasvoihin. Tytöt etsivät kääröistään ja laukuistaan esiin pyyhinliinat ja alkoivat pitkänä keinuvana ketjuna painua rantaa kohti. Esa Ahonen valokuvasi heidät. Hänen sisarensa Sylvi seisoi kansallispuvussaan nauravana ja kukoistavana ja katsoi suoraan koneeseen.

Martta Kilpiselle paikkakuntalaisena uskottiin ylivalvonta rannassa ja Helmi palasi kotiin puolitiestä. Pirsta oli oikeassa: häntä ei tarvittu kotona. Hänellä oli vain itsellään tarve jäädä selvittämään ajatuksiaan, hänessä oli jokin mennyt ikään kuin sekaisin. Kun hän erosi tyttöparvesta, ei hän kuitenkaan ensinkään voinut ajatella, hänen sydämensä vain löi ja hän olisi toivonut edes tuulenhenkäystä kasvoilleen. Kuuma kesäpäivä oli kuitenkin aivan tuuleton.

Pojat loikoilivat nyt vuorostaan nurmella, ja Vahti, joka oli ystävystynyt heihin, leikki piirissä heidän keskellään.

Helmi näki, tullessaan portille, agronomi Riipisen astuvan tallista Eemelin kanssa. Pitikö Eemelin nyt juuri tänään kuljettaa ystävänsä tänne — eikö enää ollut muita päiviä! Ja juuri päivällisaikaan. Kuraattori kun kirjeessään nimenomaan oli viitannut siihen, että ylioppilaat tämän ensi päivän halusivat olla omassa keskuudessaan. Sen vuoksihan ei paikkakuntalaisiakaan oltu kutsuttu Rantaan.

Helmi ei päässyt sivu. Agronomi tuli suoraan häntä kohti ja nosti hymyillen panamaansa.

— Saakos vieras tulla taloon, sanoi hän ja jatkoi yhteen kyytiin, vastausta odottamatta: — tapasin tuossa Eemelin ja teki mieleni pistäytyä talossa katsomassa. Niin, ja valvomassa maalaisten etuja, suoraan sanoen. Tuommoinen liuta herraspoikia — vievät meiltä tytöt! Terve, terve…

Agronomi tuli kuin vanha tuttu poikaparveen, iski leveän kämmenensä kuraattorin laihaan käteen kiinni ja kätteli sitten yhteen kyytiin kaikkia muita. Eemeli kulki hänen, vanavedessään. Agronomi oli kuin sulamistilassa.

— Terve, terve, toisteli hän pitkin linjaa, — sanoin tässä juuri neiti Rannalle, että piti tulla valvomaan maalaisten etuja, kun teitä ryntää tällainen liuta herraspoikia keskelle meidän maalaisten laitumia…

— Mitenkäs me maalaisten edut saatamme vaaraan? sanoi maisteri
Salojärvi hymyillen.

Agronomi keskeytti puheensa ja otti kahvia. Pojat kokoontuivat hänen ympärilleen. Suurena ja jykevänä, panama niskassa, hän seisoi kuistin edessä ja sälytti teevadilleen leipää.

— No mitäs tällaiset röttitakit sitten enää merkitsevät meidän tytöille, kun he ovat nähneet teidät…

— Eipä taida koko Ylimaan osakunnassa olla niin kansallista miestä kuin agronomi!

— Minäpä kerron herroille, sanoi agronomi, pistäen poskensa täyteen vehnäleipää, — että siellä Alimaassa, mistäpäin minä olen kotoisin, kerran tapahtui, että lukumiehet eräänä kesänä veivät kolme talontytärtä — ja rikkaan talon tytärtä lisäksi — nuorten isäntien nenän edestä. Miltäs herrat luulevat sen tuntuvan? Perhana, se on melkein niinkuin pistettäisiin koura suoraan minun povitaskuuni ja otettaisiin sieltä minun lompakkoni.

Rannan isäntä tarjosi agronomille tupakkaa ja kehoitti vieraita siirtymään lehtimajaan, siellä olisi ehkä vähän vilpoisempaa.

Päivällispöydät oli katettu suureen pirttiin, jossa oli ikkunoita kolmelle taholle. Huone oli koristettu kuin häihin ja pitoruokia oli sekä runsaasti että monta lajia. Kun Eemeli tuli pyytämään sahtia juodakseen, kävivät Helmi ja mummo hänen kimppuunsa agronomin tähden. Miksi Eemeli oli tuonut hänet tänne? Mutta hepä eivät kutsuisi häntä päivälliselle! Odottaisivat, kunnes hän olisi mennyt. Eemeli nauroi ja pyyhki humalanlehtiä suupielistään. Agronomia ei saisi täältä lähtemään! Ja mikseikäs hän saisi ollakin? Senkö tähden, että hän oli rohtimisissa vaatteissa ja pitkävartisissa? Ei, vaan sen vuoksi, että hän oli tullut kutsumatta. Sen vuoksi, ettei Helmi voinut häntä kärsiä!

Tytöt tulivat kuumina rannasta — vedessä Sicu calliensiksen luona oli ollut viileää ja suloista, mutta maalla oli heti taas tullut kuuma!

Pirtin kuistilla syntyi pieni sananvaihto talon emäntien välillä. Vanhaemäntä kehoitti tytärtään käymään käskemässä vieraita päivälliselle, ja nuori emäntä toisteli hiljaa: "Menkää nyt vain te." Vihdoin he sopivat niin, että nuoriemäntä meni noutamaan tyttöjä, jotka Helmin kamarissa panivat kuntoon hiuksiaan uimisen jäljeltä, ja vanhaemäntä meni lehtimajaan kutsumaan herroja. Ei ketään tarvinnut kutsua moneen kertaan. Kaikkien oli nälkä.

— Terve, terve, toisteli agronomi pirtin kuistin edustalla ja jokainen uusi tyttö toi uuden ilmeen hänen kasvoilleen. Sylvi Ahosen kättä hän piteli kauemmin kuin tarpeellista olisi ollut ja Lahja Suvi-Ahon hymyyn hän vastasi veitikkamaisella hymyllä.

— Siitäpä syystä sitä juuri ollaan, sanoi Pirsta, livahtaen naurussa suin agronomin ohitse.

Herrat odottivat kärsimättöminä kuistilla. Tytöt kursailivat. Vähitellen päästiin alkuun ja kaikki löysivät paikan. Agronomin ääni oli ainoa, joka kuului. Veitsien kilinä lautasia vasten säesti sitä. Osakunnan agraarit ja paikkakunnallinen maanviljelysneuvoja olivat asettuneet samaan pöytään ja puhelivat osuusmeijerin koneista, jotka olivat uusitut keväällä, kun meijeri pantiin uuteen kuntoon. Hyvin se täällä meni. Kuorimisasemia oli jo pitkin pitäjää. Kuraattori kuulosteli vanhaltaemännältä paikannimiä ja sananlaskuja.

Laulettiin. Nälkä oli lähtenyt ja rauhallisina lähestyttiin ruokapöytiä. Vahti kiersi ryhmästä ryhmään, istui, antoi kättä ja sai palkintonsa. Helmi houkutteli sitä pois, mutta se ei ollut häntä näkevinäänkään. Vanhaemäntä kysyi Sylvi Ahoselta, eikö kansallispuku ollut kuuma näin kesällä. Puhuttiin ryijyistä ja kansallispuvuista. Päästiin paistiin. Kuraattori sai hyvän aikaa kilistää lasinsa laitaan, ennen kuin sanasorina lakkasi. Hänen puheensa tarkoitti isäntäväkeä. Isäntä ja emäntä nousivat ja jäivät ykstotisina rinnan seisomaan. Myöhemmin nousi "talon herttainen ja nuorekas vanhaemäntäkin" ja vihdoin kohdisti puhuja sanansa osakuntalaiseen neiti Rantaan, jonka kauniissa vieraanvaraisessa kodissa osakunnan kesäjuhlille oli valmistettu näin ruhtinaallinen vastaanotto.

"Arvaamaton on se hyöty, mikä ylioppilasnuorisolle valmistetaan sen kautta, että annetaan sille tilaisuus tuntea yhteenkuuluvaisuutensa maakunnan kansan kanssa. Paitsi sitä, että tällaiset yhteiset retket ovat omiaan mitä suurimmassa määrässä herättämään ja syventämään isänmaanrakkautta ja kotiseututunnetta, vaikuttavat ne kenties enemmän kuin mikään muu hyvän, terveen toverihengen kehittymiseen."

Helmi oli silmää räväyttämättä katsellut kuraattoriin, joka puhui lämpimästi ja innostuneesti. Yhtäkkiä hänen hartautensa särkyi ja hänen katseensa kohtasi toisessa päässä huonetta Heikin silmät. Sitä kesti vain hetkisen, Heikin katse kääntyi heti pois. Mutta Helmi oli lukenut siinä syytöksen, ikään kuin hän olisi pettänyt lapsuutensa ystävän.

"Vastaanottakaa, arvoisa isäntäväki, kotiseudun ylioppilasnuorison sydämellinen kiitos unohtumattomista hetkistä Rannan kauniissa talossa. Me toivomme, että osakuntalaisemme neiti Helmi Ranta sinä aikana, jolloin hän suorittaa lukujaan pääkaupungissa, tulee viihtymään siinä kodissa, jonka me olemme pystyttäneet Alma materin liepeille. Vielä kerran…"

Helmi katsahti taasen Heikkiin, hän olisi tahtonut sanoa hänelle, ettei hän ollut mitään päättänyt lähdöstään Helsinkiin, että hän oli aivan viaton. Mutta Heikki oli kääntynyt ikkunaan ja katsoi ulos.

"Toverit, kohottakaamme voimakas, kolminkertainen eläköönhuuto isäntäväellemme."

Huone jyrisi laesta lattiaan asti. Kuraattori riensi kumartaen painamaan isännän ja emännän käsiä. Isäntä yskähti ja nieli alas liikutuksensa. Emäntä loi nuoreen maisteriin hartaan katseen ikään kuin hänen edessään olisi seisonut itse rovasti. Vanhaemäntä antoi kuraattorille nauraen kätensä ja rupesi juttelemaan hänen kanssaan Helsingistä ja ylioppilaitten olosta siellä. Helmi katsahti heihin ja oli vakuuttunut, että mummo jo järjesteli hänen syksyisiä lukujaan. Se olisi ollut niin mummon tapaista.

Agronomien pöydässä puheltiin nyt hyvin vilkkaasti ja ennen pitkää sai koko juhlaseurue tietää, että agronomi Riipinen halusi pitää puheen. Tai ettei hän itse halunnut sitä, vaan että muut kehoittivat häntä puhumaan.

— Ei, sanoi hän ja tyhjensi lasin sahtia toisensa perästä, — se mitä minulla on sanottavaa, ei sovi juhlapuheeksi. Ja siksi toiseksi ei kuokkamiesten sovi puhua.

Vanhaemäntä kehoitti vieraita ottamaan jälkiruokaa ja ojensi omin käsin lautasen kuraattorille, hän nähtävästi ei halunnut, että agronomi puhuisi. Mutta agraarien pöydässä oltiin itsepintaisia ja loppujen lopuksi saatiin jykevä, auringonpaahtama Riipinen seisomaan ja puhumaan.

— Niin, ne tahtoo täällä välttämättä minua puhumaan, vaikka minä olen sanonut, etten tahdo puhua, että olen kuokkavieras ja ettei minulla ole mielessä mitään, mikä sopii juhlaan. Minä nyt vain siis referoin eli selostan, mistä täällä meidän pöydässä on puhuttu. Ensin me puhuimme osuusmeijeristämme ja erinäisistä maanviljelyskoneista. Sitten — mutta nyt ette saa suuttua minulle — sitten on täällä vain sanottu jotakin siihen tapaan, — ja se on kyllä sanottu monesti ennenkin, nimittäin, että maaseutu ei enää siedä tällaisia suoneniskuja, kun kaupungit joka vuosi vievät siltä sen parhaat miehet ja naiset. Ja se olisi nyt sitten niinkuin yhteinen toivomus, että maaseudun ylioppilasnuoriso yhä enemmän alkaisi palata turpeenpuskijatyöhön takaisin ja antaisi kaupunkien pitää huolta itsestään. Loppuuhan se leipä kaupungeiltakin, jollei maamies sitä tuota!

— Tähän tämä referaatti eli selostus sitten saisi loppuakin. Mutta asialla on vielä sellainenkin puoli, jota ei usein tulla ajatelleeksi. Se nimittäin, että tuo siirto ruumiillista työtä tekevästä luokasta henkisen työn luokkaan ei suinkaan aina asianomaisille itselleenkään ole mitään leikintekoa. Se voi olla suorastaan vaarallista sekä sielulle että ruumiille. Se siirto, se siirto ja se uusi maaperä — kaikki taimet eivät sitä kestä. Kun sen sijaan tämä maaemo, se pitää kaikki lapsensa voimissa ja vahvistaa meitä jyvillä ja ytimillä. Mutta tietäköön jo kuokkavieras vaieta. Minä lausun siis vain meidän pöytäkuntamme toivomuksena, että tämä vanha maineikas Ylimaan osakunta yhä enemmän ja enemmän — sen ohella kun se kasvattaa maakunnalle opettajia ja virkamiehiä — muistaisi sen maaseutua.

Syntyi vilkas sananvaihto eri ryhmien kesken. Äkkiä kuuli agronomi viereltään reippaan, hiukan terävän äänen.

— Pyydän saada esittää itseni, herra agronomi. Birgit Linnamäki on nimeni…

— Olisin vain halunnut tietää, mitä te oikein tarkoititte sillä että… "maaseutu antaisi kaupunkien pitää huolta itsestään". Katsokaas, minä olen kaupunkilainen, minä, ja minä olen tuntenut sanoissanne loukkauksen kaupunkia kohtaan, joka on minun kotini… Menen luultavasti nyt ulkopuolelle aineen, mutta minua on niin monta kertaa harmittanut se, että juhlapuheissa kaupunkeja yleensä tuskin tunnustetaan tekijöiksi yhteisessä isänmaassa. Maaseutu, maaseutu — se on isänmaata, mutta kaupungit, ne ovat joitakin loisia, jotka elävät maaseudun kustannuksella ja tuottavat maaseudulle pelkkää pahennusta… No niin, te ette tarkoittanut sitä — mitä te sitten tarkoititte?

— Minä raivostun, kun ajattelen sitä! Tietäkää te maalaiset, että te nukkuisitte iankaikkiseen saamattomuuteen, jolleivät kaupungit valvoisi ja takoisi ja ajattelisi… Niin, juuri niin. Kaupungista saa maaseutu kaikki ajatuksensa, niinkuin ruumis saa ne aivoista. Kaupungit ovat maaseudun aivot. Kuinka minua harmittaa tuo maaseutulaisten itsekylläisyys…

— Voitte olla oikeassa, mutta paha olisi minun järjenjuoksuni mukaan aivoillakin ilman pääkoppaa ja ruumista…

— Niin kyllä, sitä eivät aivot väitäkään. Mutta maaseutu väittää aina, että kaupunki on jokin paise, joka olisi leikattava pois…

— Myönnättekö, että tekin tarvitsette meitä, että maaseutu ei tule toimeen ilman kaupunkia, että…

— Myönnämme, myönnämme. Minä jo katselen tässä, että neiti Linnamäestä taitaisi tulla hyvä talonemäntä. Isännän ei siinä talossa tarvitsisi ajatella ensinkään…

— Käytän tässä vielä hyväkseni tilaisuutta tuodakseni ilmi kiitokset niistä miehekkäistä sanoista, jotka vasta lausuttiin. Epäilemättä kuuluu nykypolven vaikeihin tehtäviin tasoittaa työnjako eri yhteiskuntaluokkien kesken. Epäilemättä tulee maaseudun saada pitää voimansa. Epäilemättä on myöskin hyvin huomioonotettavaa, mitä edellinen puhuja lausui niistä yksilöistä, jotka suoraan aurankurjesta ja lapionvarresta lähtevät lukutielle. Näiden suhteiden saattaminen onnelliseen ratkaisuun tulee olemaan meidänkin osakuntamme hartain pyrkimys tällä hetkellä. Kasvaaksemme juuri tätä tehtävää varten on meille annettu ihanimmat suvipäivät yhdessä kotiseutumme ihanimmista taloista. Niin, iloitkaamme siis täällä luontoemon sylissä, tuntekaamme hänen sydämensä lyönnit sydäntämme vastaan, ja kasvakoon velvoitus meissä niin valtavaksi, että työssä ja toimessa voimme näyttää olevamme Ylimaamme arvokkaita poikia ja tyttäriä. Eläköön kotiseutu! Eläköön Ylimaa!

Päivä läksi lentäen menemään. Viilenevässä illassa hengittivät ruis vainiot ja heinämaat ilmaan väkeviä tuoksujaan. Taivaan sini himmeni, ja aurinko aleni poutaisen punaisena ja säteettömänä. Kukkimaan puhkeavat pihlajat katselivat valkoisia terttujaan järven kalvossa.

Rannan talosta liitelivät yli metsäin, ulappain ja vainioiden milloin piirilaulut, milloin viulun sävelet, milloin nauru, ja auringon laskiessa syttyi saareen korkea tuli. Silloin läksivät nuoret, liehutellen koivunoksilla sääskiä ympäriltään, juoksujalan rantaan, missä parikymmentä venettä odotti. Jotkut veneistä olivat kukkaköynnöksillä koristetut.

Helmi oli jäänyt jäljelle muista ja kiersi juosten navetanpäätyä, kun hän huomasi riihikalliolla miehen, jonka heti tunsi Heikiksi. Heikki oli nähtävästi vain odottanut häntä. Hän tuli yli aidan, pihlajanoksa kädessä. Helmi ei voinut välttää häntä. Hän ei milloinkaan ollut nähnyt Heikkiä näin vakavana. Hän rupesi huutelemaan koiraansa, mutta Vahti oli uusien ystäviensä luona.

— Jättäkööt, vastasi Heikki ja asettui polulle hänen eteensä. — Minulla on sinulle puhuttavaa, minun täytyy…?

— Ei, ei enää. Sinä tiedät, että minä aina olen sinusta pitänyt… Älä mene… Sinä olet aina kiertänyt kysymykseni, mutta nyt minä tahdon vastauksen.

‒ Sinä tiedät, mitä minä tarkoitan. Minä en enää jaksa katsella tätä leikkiä. Sinun täytyy valita. Tahdotko nuo tuolla vai tahdotko tyytyä minuun? Helmi… Sano…

Heikki oli pusertanut pihlajanoksaa käsissään. Se putosi ja hän kävi kiinni Helmin ranteeseen.

— En minä tiedä, sanoi Helmi… — Sen vain tiedän, että jos sinä aiot kohdella minua tällä tavalla, niin…

— No… sillä, että puserrat poikki ranteeni, niin… niin… sitä minä en tahdo.

Helmi riuhtaisi irti kätensä ja kääntyi menemään. Suuttumus oli oudosti vääntänyt hänen kasvonsa.

— Helmi, huusi Heikki, — anna minulle anteeksi! Helmi, minä rakastan sinua niin että…

- Mitä sinä sitten koko päivän olet kiusannut minua ilkeillä katseillasi…

— Mutta juuri sen vuoksi, etten minä tahdo, että sinä olisit keidenkään muiden. Kuule, etkö nyt ymmärrä. Minä en kärsi noita nauravia herroja, minä en kärsi tuota sinun lakkiasi, sillä ne vievät sinut minulta…

— Mutta minäpä pidän sekä lakistani että noista iloisista ihmisistä.
Sinä et koskaan sallisi minun nauravankaan.

— Helmi, et tarkoita, mitä sanot. Sinä pidät minusta, ainakin vähäisen…

— Minun täytyy mennä, kuiskasi Helmi ja sydämen lyönnit takoivat ohimoihin asti.

— Et voi jättää minua tällä tavalla, rukoili Heikki. - Sano, sano, tulethan sinä minulle. Minä olen sinulle niin hyvä, sinä et kadu, jos tulet vaimokseni. Älä mene, minä en voi elää ilman sinua…

— Oletpa si-nä aika kiusantekijä. Ihmisetkin kuulevat ja näkevät meidät. Eihän nyt ole aikaa tällaisiin… hullutuksiin…

Voimakkaan Heikin silmissä oli murtuvan rukous. Helmi näki sen, ja jokin sisäinen ääni sanoi hänelle silmänräpäyksen ajan, että piti tarttua Heikin käteen ja olla hänen omansa. Mutta ääni oli hyvin etäällä ja katkesi samassa. Ja Helmi heilautti päätään, nosti vaalean hameensa lievettä ja hyppäsi apilaaseen, joka heti kostutti hänen jalkansa.

Rusottava lahti oli täynnä veneitä ja valkoiset lakit kuvastuivat veteen. Tytöt olivat vaihtaneet koivunoksansa pihlajanterttuihin ja lauloivat. Pirsta istui kukitetun veneen tuhdolla agronomin rinnalla ja karkotti sääskiä polttamalla savuketta. Kun he näkivät Helmin, soutivat he maihin. Pirsta nousi vallattomasti, puhalsi pitkän sauhun ilmaan, pani toisen kätensä vyötäisille ja hyppäsi tuhdolle seisomaan.

Kokka solui ylös hiekkaa, koira hyppäsi veneeseen ja kuraattori ojensi
Helmille kätensä, auttaen hänet syrjätuhdolle.

ALMA MATERIN LIEPEILLÄ

Parisen kuukauden aikana ovat uudet ylioppilaat jo ehtineet tottua Helsinkiin, pahin avuttomuus ja koti-ikävä on voitettu, pääkaupunki on päivästä päivään suostutellut nuoria miehiä ja naisia puolelleen ja vähitellen voittanut heidät.

Parin ensi kuukauden ohjelmaan on kuulunut: ensinnäkin huoneenhaku, joka on suoritettu paremmalla tai huonommalla menestyksellä, sitten luennoiden valitseminen, mikä sekin on suoritettu paremmalla tai huonommalla menestyksellä, sitten on käyty luennoilla, istuttu osakunnan kokouksissa, tanssittu illanvietoissa, harjoiteltu urheilua, tutustuttu kahviloihin — ruokapaikoista tietysti puhumattakaan — ja kotiuduttu teattereissa, ehkä jonkin verran konserteissakin. Sanalla sanoen: on saatu yleissilmäys yliopisto- ja pääkaupunkilaiselämään yleensä.

Helmi Ranta ja Martta Kilpinen olivat hekin kärsineet koti-ikävää aikansa. Muuten ei heillä suinkaan ollut syytä valittaa. He olivat saaneet kauniin salihuoneen, joka oikeastaan luovutettiin valtiopäivämiehille. Helmi maksoi kymmenen markkaa kuussa enemmän kuin Martta ja sai kirjoituspöydän yksin käytettäväkseen. Martta luki sohvapöydän ääressä, siinä ei ollut mitään hätää. Punainen plyyshiliina koristi sitä ja pöytälamppuun sai sähkövalon. Huonekalut olivat hyvät ja molempien ikkunoiden alla seisoi korkealla telineellä palmu. Kipsinen Venus oli upeillut pöydällä, mutta koska se oli jonkin verran likaantunut, olivat tytöt muuttaneet sen kaapin päälle. Kyllä siinä kelpasi asua. Vuoteetkin olivat niin viettelevät, että niissä väkisinkin teki mieli loikoilla aamuisin. Maalla ei ollut sellaisia, kaukana siitä. Kotoa Rannasta tuli silloin tällöin lähetyksiä Helmille, mummo siitä piti huolen. Martta sai herkuista tietysti osansa. Mummo se oli tahtonut, että Helmi, hintaan katsomatta, ottaisi hyvän huoneen, ja Helmin lähtiessä hän oli pistänyt sata markkaa hänen käteensä — että hän saisi pikkutarpeisiinsa. Helmi olikin heti ostanut sekä valkeat että mustat kengät, sinisen silkkipuseron ja suuren pitsikauluksen. Mutta ei Helsingissä sadalla markalla paljon saanut. Kävelypukuun oli annettu raha kotoa. Sekin tuli aika kalliiksi, vaikka sen osti valmiina.

Heillä oli Martan kanssa aivan eri luennot. Ruokapaikassa he tapasivat toisensa. Helmi kävi säännöllisesti kahvilassa. Martta säästi muistaen joka hetki, että luki velaksi.

Pirsta oli joka suhteessa ollut heille avuksi. Hän oli opastanut heitä niin toisella kuin toisellakin tavalla. Helmin hiukset olivat nyt kauniisti kammatut. Teatterissa oli tapahtunut, että kuiskailtiin, kun hän astui ohitse. Helmi oli ymmärtänyt, että häntä ihailtiin. Hän ei enää tuskitellut liikoja hiuksiaan, hän kantoi mielellään niiden painon.

Osakunnassa oli paljon hauskoja tyttöjä, ja poikia myöskin tietysti.
Eedla Riuku kuunteli Strömmeriä, maisteri Syrjänen kävi hänkin vielä
Strömmerin luennoilla. Strömmer oli etevä, se täytyi myöntää. Luennolta
he kaikki kolme, Eedla, Ruuto ja Helmi tavallisesti läksivät kahville.

Ruudi saapui osakuntaan odottamatta, sumuisena päivänä marraskuun lopulla, kun kokouksessa keskusteltiin paraikaa vuosijuhlanvietosta. Kokous ei mitenkään ollut merkillinen. Se oli päinvastoin noita vähäpätöisiä, jollaisia osakunnat pitävät sisältörikkaiden kokousten lomassa, ikään kuin levätäkseen. Puoli tuntia olivat Järvensivu, Sorvi ja Kukkola ylläpitäneet keskustelua osanottomaksusta. Pojat loikoilivat tuoleillaan oikealla ja tytöt istuivat hyvässä järjestyksessä vasemmalla. Inspehtori johti puhetta, vedoten tuon tuostakin kuraattorin asiantuntemukseen. Osakunnan suurten vainajien kipsihahmot katselivat juhlallisina elävien osakuntapolvien kilvoitusta. Sorvin, Kukkolan ja Järvensivun äänet kaikuivat vuoronperään. Oli miltei unettavan hiljaista. Tarjoilusalista eli niinsanotusta "tuvasta" kuului silloin tällöin posliinin kilahdus tai ikään kuin varastettu naurunhelähdys.

Äkkiä soi eteisen kello ja samassa kävi kuin humahdus läpi koko huoneiston. Se tuntui lukittujen ovien takaa kokoussaliin asti. Ensin kajahti ilo pienten huudahdusten muodossa ilmoille eteisessä, sitten se siirtyi tupaan, sitten tupakkahuoneeseen, sitten läpi kirjastohuoneen pikkusaliin ja täällä se pysähtyi punnitakseen, kannattaisiko lähteä valloittamaan kokoussalia vai olisiko parasta jäädä ulkopuolelle.

Helmi tunsi Pirstan käden vavahtavan omassaan heidän istuessaan rinnan salin perällä.

Ja heidän silmänsä ja korvansa jännittyivät. Kaikkien muidenkin tyttöjen päät kääntyivät oveen. Miesväeltäkään ei jäänyt huomaamatta, että jotakin oli tekeillä oven takana. Inspehtori kysyi, leikitellen vasaralla, kuraattorilta, mikä vuosijuhlamaksu aikaisemmin oli ollut. Hän koetti nähtävästi saattaa kysymystä luistamaan eteenpäin. Läsnäolijat tuntuivat kaikki saaneen siitä tarpeekseen, pääväittelijätkin kiirehtivät kumpikin tekemään ehdotuksensa. Ratkaisu meni nopeaan ja vasara paukahti.

Silloin nousi Pirsta ja veti Helmin mukaansa. He kiirehtivät läpi kokoushuoneen ja Pirsta repäisi oven auki pikkusaliin.

— Pikakyytiä läpi Euroopan. Keskiviikkona Budapest, torstaina Wien, perjantaina Berliini, lauantaina Kööpenhamina, eilen kotona.

‒ Niin, kun eivät suvainneet kyydittää pakaasiani yhtä nopeasti. Koko aamupäivä on mennyt sähköttämiseen ja muuhun turhuuteen. Tänään kymmenen ja kahdentoista välillä on soinut monessa koneessa pitkin mannermaata: nak, nak, nak… missä ovat monsieur Winklerin matkatavarat, nak, nak…

— Niin, on hauskaa taas olla kotona. Eikä täällä ole muuttunut millään tavalla…

— Tunnusta pois, huudahti Eedla Riuku, — että sinun oli vaikea jättää
Unkari. Oo, minusta ainakin oli hirveän harmaata, kun piti lähteä
Pariisista.

— Ei, kyllä se on tässä lompakon alla entisellä paikallaan. No mitäs osakuntaan kuuluu?

— Ja sitten me olemme saaneet uuden shakkipöydän ja nappulat, joita on mahdoton rikkoa.

— Kiitos, kiitos. Kyllähän täällä. No, matka on kulunut onnellisesti… ilman mitään kommelluksia…

— Minä toivon, herra inspehtori. — Olen harjoittanut opintoja sekä teoreettisesti että käytännöllisesti — varsinkin käytännöllisesti. Unkarilaisethan ovat siitä niin hyvät, — muun muassa — että he aina puhuvat omaa kieltään. Heidän kanssaan ei voi puhua muuta. Sitä paitsi… tarkoitukseni ei ollut kertoa siitä, mutta koska tuli puheeksi… olen hiukkasen suomentanut unkarista ja perin pohjin tutustunut kirjallisuuteen. Aion lähimmässä tulevaisuudessa julkaista sarjan artikkeleja sukulaiskansamme kirjallisista ilmiöistä, unkarilaisia esseitä.

Inspehtori lausui kaikinpuolisen tyytyväisyytensä ja sekä osakuntalaiset että kuraattori riensivät ehdottamaan, että Ruudi osakunnassa pitäisi esitelmän vaikutelmistaan Unkarissa ja unkarilaisesta kirjallisuudesta. Päätettiin jo viikon perästä viettää oikein unkarilainen ilta. Innostus tämän johdosta oli niin suuri, että inspehtorikin katsoi hetken vaativan jotakin kevyttä ja leikillistä huomautusta.

— Kyllä, ja lähettivät terveisiä Suomeen, vastasi Ruudi, naurun kaikuessa ympärillä. — Unkarissa tunnetaan sentään harvinaisen hyvin Suomen oloja. Ei kukaan siellä uskonut, että täällä pääkaupungin kaduilla ajettaisiin poroilla tai että ihmiset kävisivät pukeutuneina eläinten nahkoihin, kuten eräs ranskalainen arveli. Unkarissa tulee patriootiksi.

— Jaa, ne taitavat todella siellä olla jonkin verran suvaitsemattomia, sanoi inspehtori. — No, vielä kerran, herra Winkler, oli erittäin ilahduttavaa kuulla tuloksellisesta matkasta. Alamme sitten pian odottaa luvattua artikkelisarjaa. Unkarilaisia esseitä — se tulee olemaan tapaus pääkaupungin elämässä. Hyvästi, herra Winkler. Näkemiin.

Inspehtori ojensi kätensä lähinnä seisoville. Hän teki sen vaikutuksen kuin hän olisi ujostellut kömpelyyttään sulavan nuoren miehen rinnalla, joka kaukaa tullen oli sähköittänyt ikätoverinsa, niinhyvin miehet kuin naiset. Kukaan ei pyytänyt vanhaa herraa jäämään. Kun sihteeri oli saanut autetuksi päällystakin hänen ylleen, kiiruhti hän juoksujalkaa takaisin pikkusaliin.

Ilo oli siellä ylimmillään. Ruudi seisoi keskellä lattiaa ja kuvasi viininkorjuujuhlia Balatonjärven rannalla, isänmaallisia tilaisuuksia Budapestissa ja iltoja kahviloissa, kun mustalaismusiikki soitti. Unkarin mustalaissoittajat olivat taiteilijoita jumalan armosta. Kun joutui heidän säveltensä lumoihin, saattoi tulla aivan hulluksi. He tiesivät sen myöskin itse. Joskus tulee heistä joku tuohon viereen ja alkaa soittaa korvan juuressa. Viulu nyyhkii ja laulaa villissä ilossa… Sitä ei sanoin saata kuvata! Csárdás — niin se on ihmeellinen tanssi. Se tanssitaan joka lihaksella, joka hermosäikeellä. Se alkaa hitaasti ja aavistelevasti ja se päättyy hurjassa ilossa. Näyttää, kuinka csárdás tanssitaan? — Ei, sitä ei voi näyttää!

Tilattiin teetä ja istuttiin jäähtyvien kuppien ääressä. Ruudin täytyi lakkaamatta kertoa. Ennen pitkää oltiin unkarilaisessa naisessa — oliko unkarilainen nainen todella niin kaunis kuin sanottiin?

Ruudi laski savukkeen kädestään ja hänen katseensa sai merkitsevän ilmeen, ikään kuin hän olisi kutsunut silmiensä eteen nuo olennot, jotka vasta olivat sulostuttaneet hänen elämäänsä ja jotka vielä olivat niin lähellä, että heidät saattoi suostutella luokseen milloin halutti.

— He ovat hyviä patriootteja, sanoi hän miltei juhlallisesti. — Sitten he ovat hyviä äitejä.

— En usko, että heidän kunnianhimonsa ensinkään tähtää siihen suuntaan.

— Niin, kyllä Unkarista saa "oikeita" naisia, sanoi Ruudi. — Muistuu tässä mieleeni tanssit entisen yhteiskoululaispojan kodissa, kun äiti kysyi, mitä tyttöjä kutsuttaisiin. "Oikeita tyttöjä", sanoi poika, tarkoittaen niillä tyttökoululaisia.

Unkarilaisten oli aivan mahdoton käsittää tätä suomalaista yhteiskasvatusta. Unkarissa se olisikin ollut mahdottomuus. Heidän ihailunsa suomalaista naisylioppilasta kohtaan oli rajaton. He eivät väsyneet kuulemaan tarinoita hänestä. Hän kävi heidän silmissään ihmeeksi, harvinaisuudeksi… uuden ihmisrodun kantaäidiksi, uudeksi Eevaksi.

Aappiksella oli edessään kriitilliset ajat: premiääri. Hän harjoitti tulisella kiireellä uutta näytelmäänsä. Syrjänen tiesi aiheen olevan erittäin mieltäkiinnittävän - enempää ei hänellä ollut lupa sanoa. Joka tapauksessa oli odotettavissa jotakin aivan uutta.

— No, sianpää laakeroidaan kai sitten taas tavanmukaisin juhlamenoin? sanoi Ruudi.

— Tietysti, tietysti! huusi Pirsta. — Se kuuluu traditioihin. Ylimaan osakunnassa on alituinen varasto laakereja sianpäitä varten… Niinkuin muuten kyllä koko Suomessakin.

Aappiksesta oli viime aikoina riidelty Ylimaan osakunnassa, suorastaan riidelty. Syrjänen oli ajoittain ollut Pirstalle niin suuttunut, ettei ollut edes puhunut hänelle.

— Saisimme olla Aappiksestamme ylpeät, jatkoi Ruuto, jossa ei ollut pisaraakaan huumoria.

— Emmekö sitten ole! huudahti Pirsta hullunkurisesta käsi sydämellä. —
Vakuutan teille, että jos minä saan sen maanviljelijän sieltä kauniista
Rannan talosta, tai sen kuparinvärisen agronomin, niin minä rakennan
kasvihuoneen, ja siellä pitää viljeltämän pelkkiä laakeripuita…

— Minkä tähden sinun aina pitää ivata ja pilkata? puuttui nyt Lahjakin puhumaan.

— Pirsta viedään nurkkaan, jollei Pirsta ole siivosti, torui Kallio nauraen.

Kurris huomasi viisaimmaksi alkaa johtaa keskustelua rauhallisemmille aloille. Hän rupesi kertomaan Ruudille uutisia osakuntaelämästä. Inspehtorista pidettiin yhä, kuten ennenkin. Hän kävi harvoin kokouksissa ja karttoi kaikkia "kommelluksia". Järvensivu kirjoitti jo väitöskirjaansa, se poika ei antanut ajan mennä hukkaan. Tässä uusimmassa ylioppilaspolvessa tuntui olevan hyviä voimia. Ja innostusta. Sixtus Vento, se vanha veijari, oli vihdoinkin joutunut kunnanlääkäriksi maalle ja onnistunut saamaan kelkkaansa jonkun rikkaan talontyttären. Lienevätkö kaikki hänen vanhat vaatimuksensa tulleet täytetyiksi: "Tarpeeksi kaunis, jotta minä huolisin hänet, tarpeeksi rikas, jotta hän maksaisi velkani, tarpeeksi tyhmä ottaakseen minut." Joka tapauksessa velkamiehet nyt saattoivat elää toivossa. Kesäjuhlan yhteydessä oli vietetty ylimaalaista heimojuhlaa useita päiviä. Innostus oli ollut suurenmoinen.

— Tietäisit, Ruudi, iski Pirsta kiinni kesken toisen kertomusta, — kuinka minä noilla samaisilla heimojuhlilla punoin pauloja saadakseni miehen. Koetin erästä nuorta maanviljelijää, ajoin hänen rinnallaan kylän ristiin rastiin heti kirkonmenojen päätyttyä. Mutta aivan huonosti menestyen. Sitten koetin valloittaa erään agronomin, mutta hänen sydämensä oli jo kiinnittynyt toisaalle…

Tässä etsi Pirstan katse Helmiä, ja kun hän tyttöjen joukossa näki hänet, hymyili hän ja nyökäytti hänelle päätään.

Silloin tapahtui, että Ruudi, seuraten Pirstan katsetta, kääntyi
Helmiin päin ja huomasi hänet.

Helmi hätkähti ja loi katseen käsiinsä, jotka nekin olivat valahtaneet veripunaisiksi. Ruudi kysyi Kurrikselta jotakin ja Kurris vastasi. Helmi tunsi tämän, vaikka hän katsoi alas. Hänelle tuli outo tunne, ikään kuin hiukset hänen otsansa ympärillä olisivat syttyneet tuleen.

Hetkisen perästä hänen nimensä mainittiin ääneen ja ikään kuin virallisesti. Hän oli niin omissa ajatuksissaan, että hänen täytyi kysyä, mitä sillä tarkoitettiin. Hän sai silloin kuulla, että hänet oli valittu pieneen epäviralliseen komiteaan, jonka oli määrä järjestää kirjallinen illanvietto viikon perästä. Sylvi luetteli muut komitean jäsenet.

Ilta tuntui muodostuvan yhdeksi noita siivekkäitä ja onnellisia, jotka tulevat vain kutsumatta.

Ruudi oli ulkomaanmatkallaan käynyt oikein luokseenpäästäväksi ja herttaiseksi. Monet toverit, jotka eivät koskaan olleet voineet sietää hänen ivaansa, seurasivat häntä nyt sillä kiertoretkellä, jonka hän teki pitkin huoneistoa. Sellaista se oli: maailmanranta opetti. Toisilla silmillä katseli hienostunut esteetikko nyt kaikkea suomalaista ja koko suomalaista rotua. Toisinaan pisti pukinjalka esiin. Ruudi oli vielä valmis lausumaan kovia sanoja suomalaisesta kuvanveistotaiteesta, se oli muka vasta aivan idulla. Tähän johduttiin katsellessa sitä uutta kuvaa, joka oli tullut osakunnan suurten miesten joukkoon. Sen sijaan piti Ruudi kerrassaan loistavan puheen suomalaisen kirjallisuuden kunniaksi. Hän oli Unkarissa, eri piireissä selostellessaan meidän saavutuksiamme siinä suhteessa, tullut kerrankin ottaneeksi asian vakavalta kannalta ja tehneeksi itselleen selväksi, mitä suomalainen kirjallisuus oikeastaan oli, katsottuna nykypäivien Euroopan taustaa vastaan. Ja hän oli tullut siihen johtopäätökseen, että Suomen kirjallisuus oli jotakin varsin huomattavaa. Mikä kansa saattoi itse asiassa ylpeillä niin monista lahjakkaista runoilijoista kuin suomalaiset? Ja meillä oli edustettuna niin monet eri tyypit. Esimerkiksi sellainen humoristi jumalan armosta kuin Simo Suomio — hänet olisi herkkuna nautittu missä kulttuurimaassa tahansa. Entä Vendia Kajasto, Suomen George Sand… Ja mikä joukko lupaavaa nuorta polvea! Toiselta puolen oli totta, että uudestiarviointi kirjallisuudessamme oli tarpeen vaatima. Moni kirjailija oli asetettu jalustalle ja seisoi siellä yhä, vaikk'ei hänen myöhempi tuotantonsa lainkaan ollut vastannut niitä lupauksia, mitä hän esikoisteoksellaan antoi. Tämän uudestiarvioinnin aikoi Ruudi ottaa tehtäväkseen suomalaisissa esseissä.

Ruudi oli puhunut puoleksi isille jalustoilla, puoleksi tovereille ympärillä. Edelliset tuijottivat häneen vakavan hyväksyvästi, jälkimmäiset kiihottivat häntä kysymyksillään ja huudahduksillaan jatkamaan. Joukko hänen ympärillään oli kuitenkin melkoisesti supistunut.

Kun Ruudi pitkän pyytämisen jälkeen oli saatu soittamaan, tulivat kaikki taasen saliin. Ruudin täytyi soittaa unkarilaisia lauluja. Hän oli oppinut joitakuita matkallaan. Rytmi niissä oli merkillisin. Se oli niin oikullinen ja villi. Auttaakseen puutteellista tekniikkaansa turvautui hän silloin tällöin lauluääneensä. Saatiin kuulla haikeita kansansäveliä, ylpeä marssi ja vihdoin vallaton csárdás.

Tästä ilosta tulvi kaukainen kaiku aina kadulle asti. Sen kuuli Tauno
Nuotio, joka palasi näytelmäharjoituksestaan. Ohi astuessaan hän oli
nähnyt tulta ikkunoissa — jaahah, mitä siellä nyt olikaan tekeillä?
Peliä ja musiikkia — jaahah, pistäydytäänpäs katsomassa.

Hän astui sisään keskellä csárdás-sävelen tulisinta iloa. Riisuessaan päällysvaatteitaan ja ottaessaan tuvassa lasin vettä hän heti huomasi, että jotakin tavatonta oli tekeillä. Tuvassa ei ollut yhtään tyttöä eikä tupakkahuoneessa yhtään poikaa. Keitä ihmeellisiä vieraita mahtoikaan tänä iltana olla Ylimaan osakunta-kodissa? Hän oikaisi peilin ääressä solmionsa ja korjasi koholleen suuren vaalean hiuskiehkuran, jonka lakki aina litisti. Sitten hän varpaisillaan likeni ovea.

Ja Nuotio tuli oikein iloiseksi. Hän avasi heti saliin oven, vaikka laulunopettajatar jo kansakoulussa oli sanonut, ettei koskaan saisi astua sisään keskellä musiikkinumeroita, vaan vasta sen loputtua.

Ruudi kääntyi soittokoneen ääressä, naurahti, nyökäytti päätään hymyilevälle Aappikselle ja soitti tulisessa vauhdissa, ylenannetun iloisena sävelen loppuun. Kättentaputusten kaikuessa hän ja Aappis tervehtivät toisiaan.

— Tulet parhaaseen aikaan, sanoi Nuotio, — minun premiäärini on kymmenen päivän perästä. Terve mieheen, mitä kuuluu?

— Olet tuntuvasti laihtunut, Aappis! sanoi Ruudi, yhä pidellen Nuotion kättä. — Sinun täytyy jonkin verran lihoa hetkeä varten, jolloin astut yleisön eteen. Ei paljon, mutta vähän. Liika laihuus herättää yleisön epäluulon.

— Ei, kuule, jos sinä olet ystäväni, niin et sano sitä. Ihminen vaikuttaa henkevämmältä, jos hän on laiha…

— No kuinka "Hiiran tytär" sujuu? kysyi Pirsta, otti Aappista käsipuolesta ja vei hänet istumaan.

— Me tulemme joukolla premiääriin, toimitettiin tyttöjen piiristä, — aiomme tilata sata lippua. Meidän täytyy saada nuo sata lippua, oli kysyntä miten hurja tahansa.

— Oletko koettanut, miltä vaikuttaa, jos ne pienet muutokset, mitä ehdotin, tehdään? kysyi Syrjänen.

— Toiset olivat hyvät, sanoi Nuotio. — Hyvät. Kappale on minusta kerrassaan täydellinen, vaikka itse sen sanon.

— Itseensä tyytyväinen, täydensi Pirsta Ruudin lauseen ja taputti
Nuotiota päälaelle.

Erinäisiä epäilyksen väreitä saattoi havaita muutamien kasvoilla, ja jokin kuiske lähti liikkeelle tyttöjen parvessa. Oliko varma, ettei Tauno erehtynyt, nimittäin ettei kappaleeseen ollut jäänyt jotakin pientä, johon ilkeämielinen arvostelu saattoi kohdistua?

Kun arvostelua mainittiin, muuttuivat Nuotion kasvot. Siitä että ne olivat olleet ikään kuin kuolleet, vilkastuivat ne eivätkä olleet aivan vapaat ilkeydestä.

— He tulevat tällä kertaa nolatuiksi! sanoi hän ja hymyili. — Tahtoisin tietää, mitä he voisivat sanoa. Kerrassaan nolatuiksi. Nolatuiksi.

— Oo! huudahti Eedla Riuku, — arvostelu meillä on niin raakaa! Jahka minä pääsen ohjaksiin, niin kyllä minä näytän.

— Minä olen laskenut, sanoi Nuotio painavasti ja hänen vasen silmänsä meni raolleen.

— Kaikki voi riippua siitä, kenen kanssa arvostelija syö illallista kenraaliharjoituksen jälkeen.

— Jahka minä pääsen ohjaksiin — odottakaa, odottakaa! niin minä paljastan koko meidän tämän viheliäisyytemme.

Kirjailija kävi levottomaksi. Tyttöjen täytyi kertoa, mitä epäilyksiä heillä oli. He olivat kuulleet juoruja. Kerrottiin kaupungilla, että kirjailija olisi rakentanut aivan mielettömiä teorioja — "idioottisia", kuului sana.

Kun Tauno Nuotio tämän kuuli, jähmettyi äskeinen iloisuus hänen kasvoillaan ja kun taas jähmetys alkoi sulaa, muuttui kasvojen ilme pelästyneeksi ja hätääntyneeksi. Näytelmänkirjoittaja nousi ja puhkesi tulistuneena puhumaan.

— Siinä sen nyt näkee. He eivät tiedä mitään koko näytelmästä, mutta arvostelu heillä on valmiina. Kiven kohtalo on tässä maassa totisesti jokaisen kirjailijan osa. Ja tätä tyranniaa he saavat rankaisematta harjoittaa.

Nuotio pyysi vettä. Hänen kurkkunsa oli aina aivan kuiva, kun hän oli tullut teatterista. Teattereissa oli niin paljon tomua. Tytöt toivat vettä. Eedlan täytyi juurta jaksain kertoa kaikki, mitä hän tiesi. Kaupungilla kerrottiin hirvittäviä juttuja Nuotion Hiira-ideasta. Ei tahdottu käsittää, miksi hän alituisesti palasi Hiiraansa.

— Ne aasit, sanoi dramaturgi ja asteli suuttuneena edestakaisin, — mitä ne ymmärtäisivät jostakin ideasta. Ne pitkäkorvaiset. Mutta minäpä opetan ne ajattelemaan.

Syrjänen lupasi toimittaa premiääripäiväksi lehtiin valaisevan esittelyn Aappiksen ideoista ja Eedla puhua samasta asiasta enolleen. Aappiksen mieli suli kiitollisuudesta ja hän rupesi avonaisesti selittämään.

— Hiira — ehkä tekin oudoksutte, että minä aina palaan Hiiraani. Mutta Hiira se on minulle samaa, mitä Itämaiden kansoille on Herodias. Kaiken naissuvun perustyyppi, äiti ja rakastajatar…

— Vaikka niinkin. Ja Hiiran tytär? Tytär on nykyajan nainen, nautinnonhimoinen, julma, imevä, tanssiva. Päämääränään miesten päät. Niin, päät. Nykyajan nainen ei tahdo olla äiti — ainoastaan rakastajatar. Päämääränään miesten päät… Kas kuinka minua janottaakin. Teattereissa on niin paljon tomua.

— Tauno, sanoi Lahja Suvi-Aho vakavasti, — minä palaan aina samaan minäkin: jätä naiset rauhaan. Sinä olet moderni ja hieno kirjailija. Mutta naista sinä et ymmärrä.

— Ettei Aappis ymmärtäisi naista! huudahti Pirsta. — Nainen on juuri Aappiksen erikoisala. Aappis on naisen erikoistuntija. Hän on sitä, mitä sinä olet, kun kahdeksan vuotta olet valmistunut naislääkäriksi. Nimittäin hän tuntee naisen sielun, kuten sinä silloin tunnet hänen vaivaisen ruumiinsa. Mitä jää Aappikselle, jos häneltä otetaan nainen, — sillä miehestä hän ei koskaan ole mitään tietänyt!

— Sinä näet hänessä vain sukupuoliolennon — sinun naisesi joutuu aina puille paljaille, jos mies hänet jättää.

— On hänessä toki jäljellä ihminen, sanoi hän kiivaasti. — Pitääkö tätä nyt toistaa ja toistaa!

Tytöt hyökkäsivät Lahjan kimppuun. Tässähän oli kysymys syiden tutkimisesta, piti toki ymmärtää se! Psykologisten syiden ja seurausten.

— Kerropa vähän itse kappaleen tekotavasta, kehoitteli Syrjänen. — Voi olla hyvä, että tiedetään jotakin siitäkin, kun juorut tulevat vastaan.

Hän vei käden pitkin kravattiaan ja takinkäänteitään koetellakseen, oliko niille pudonnut vettä. Sitten hän alkoi:

— Kun me vuokraamme huoneiston, niin me mieluummin kalustamme sen itse. Ainoastaan matkalla ollen vuokraamme kalustettuja huoneita, chambres garnies. Siis me kalustamme huoneistomme itse. Me täytämme myöskin mielellämme itse näytelmän sisällöllä.

— Ei, kuules, älä hulluttele! sanoi Lahja. — Kun me olemme maksaneet piletin hinnan, niin me tahdomme katsella valmista.

— Lahja, sanoi Nuotio, — oletko koskaan käynyt katolisessa kirkossa? Eikö sinua siellä ole miellyttänyt se, että olet saanut antautua harjoittamaan omaa hartauttasi? Omaa. Vailla pakkoa, antautua oman tunnelmasi valtaan.

— Valitan, ettet ymmärrä vertaustani. Valitan. Taide vaatii aina vapautta. Uusi näytelmäni antaa katselijalle seinät, huoneiston: katselija saa itse kalustaa. Tässä se nyt on koko teoria, jota ne pitkäkorvaiset aasit eivät saa päähänsä.

Syntyi äänettömyys. Nuotion silmät tuijottivat jännittyneinä toveriparveen. Se oli arveluttavasti pienentynyt.

— Tämä on niin nerokasta, sanoi Syrjänen, — ettet sinä itsekään tiedä, miten nerokasta se on. Siinä on aivan uusi ohjelma tulevalle näytelmätaiteelle. Antaa katselijan oman mielikuvituksen kalustaa!

— Oman mielikuvituksen kalustaa, toisti Nuotio. - Minä liikuttelen viivoja ja asentoja. Minä pitelen rytmejä. Rytmejä. Viivoja. Asentoja. Liikkeitä. Minä…

— Minä tunnen sinut, vanha irvihammas, sanoi Nuotio. — Tietysti puhutaan. Voitko ajatella näytelmää ilman vuorosanoja.

— Tässä on niin paljon muuta, mitä vailla minun täytyy ajatella sitä.
Vailla sisältöä…

Kuraattori oli huomannut poikien toinen toisensa jälkeen siirtyvän
tupakkahuoneeseen tai kokonaan poistuvan. He naureskelivat. Hän sai
Eedla Riu'un pianon ääreen ja valssin käyntiin. Ainoastaan Pirsta ja
Ruudi seisoivat enää Nuotion ympärillä.

— Kyllä kirjailija meillä on avuton! huudahti Nuotio. — Hän on kuin rosvojen luolassa.

— Älä pelkää, lohdutteli Pirsta. — Kyllä me Eedlan kanssa otamme käsitelläksemme toimittajien sisaret ja serkut ja serkunserkut.

— Me — mitäkö me voisimme tehdä? Me intrigeeraamme… Ja kun on piirtänyt kilpeensä "Leben und leben lassen", kuten Birgit Linnamäki, niin on hyvä liikkua.

— No niin on, mutta kuka sen tietää, mitä sinä milloinkin tarkoitat.
Saanko pyytää pyhää Birgittaa tanssimaan?

Pienen sananvaihdon suoritettuaan läksivät Pirsta ja Nuotio liikkeelle. Ruudi kuuli kirjailijan kiihkeästi selittävän jotakin asiaa ja Pirstan leikillisesti huudahtelevan joukkoon.

Ruudi silmäili ympäri salia. Miten paljon uusia kasvoja täällä taas olikin. Hymyillen liitelivät parit ohitse. Ovensuussa vastapäätä istui vaaleatukkainen tyttö, yksi niistä monista, jotka tänään joukkoesittelyssä olivat kulkeneet hänen ohitseen. Tyttö punehtui, kun Ruudi jäi häneen katsomaan. Sievä tyttö. Ja niin tuore ja maalainen.

Ruudi astui, pujotellen tanssivien ryhmien läpi, permannon poikki, ja suuntasi askeleensa tyttöä kohti.

TARINA KUKASTA JA VALKOKUKASTA

Martta ei lukenut ääneen, mutta yksityisiä sanoja ja lauseenosia kuului pitkin matkaa.

"— — — lähestyi sitten alkuvuodella 1610 puolalaisten saartamaa Moskovaa — — — nuo ketterät Suomen suksimiehet tekivät vihollisille paljon vahinkoa — — — ja maaliskuun 12 päivänä de la Gardie — — — ruhtinas Mikael myrkyllä surmattiin. — — — Kenraali Sholkowski kesäkuun 24 p. 1610 äkillisen hyökkäyksen — — — jäljellä neljäsataa sivua — — — viikossa saada pois. — — — Nämä tapaukset tietysti muuttivat — — — vaan vielä lisäksi. Ivangorod, Pähkinälinna ja Kuolansuu — — — haltuunsa annettava — — — elokuussa 1610 lähti mainittua linnaa hävittämään…"

Martta sekoitti lukuunsa omia mietteitään. Hänen urakkansa oli vähintään viisikymmentä sivua päivässä ja tämän urakan ja sen päämäärän, tentin, ympärillä hänen ajatuksensa tietysti askartelivat. Myöskin hän ajatteli, että hän nyt kohta kaksi vuotta oli ollut ylioppilaana, ja että syksystä täytyy saada uusi laina - mistähän siihenkin saisi takaajat.

"— — — juuri tähän aikaan syttyi Tanskankin kanssa ilmi sota — — — arvonimen 'Lappalaisten kuningas', — — — ja Kaarlon viimeiset päivät synkistyivät tämän uuden sodan vastoinkäymisistä."

Kello seinän takana löi. Martta laski oikean kätensä etusormen sille kohdalle sivua, mihin oli ennättänyt.

Kello toisen seinän takana vahvisti hänen sanansa lyömällä sekin heleän lyönnin. Helmi sen sijaan loikoi unisena vuoteessaan ja aikoi sanaa sanomatta jäädä nukkumaan toiselle kyljelleen.

— Sinä olet sanonut, että minä herättäisin sinut kello puoli kahdeksan.
Olet taas sitten pahalla päällä.

"— — — Tuhatkuusisataa kolmetoista Knärödissä- — — Kuusitoistasataa kolmetoista, kuusitoistasataa kolmetoista, kuusitoista kolmetoista — — — Knäröd, Knäröd, Knäröd — — — Elfsborgin lunnaiksi — — — Yksi miljoona hopeariksiä kuudessa vuodessa — — —"

— Helmi! olet sitten taas pahalla päällä. Mitä se auttaa, että aina päättää, kun ei sitten kuitenkaan nouse.

Martta repäisi kappaleen vanhasta sanomalehdestä, jonka hän tapasi pöydältä, rypisti sen palloksi ja tähtäsi Helmin hartioita kohti. Helmi liikahti ja päästi pitkän, voihkaisevan äänen.

Hän kääntyi ja jäi tuijottamaan Marttaan, jonka harmaat kasvot liikkuvine huulineen näkyivät räikeästi pienen sähkölampun valossa. Vihreä villaröijy teki Martan vieläkin kalpeammaksi. Kampaamattomat hiukset valuivat olkapäille. Helmin mielessä ilakoi sitten eilisillan jokin valoisa kuva, jota säesti hymy ja laulu, ja hetkiseksi tuntui Martta hänestä joltakin mahdottomuudelta, hirviöltä, joka oli vihamielinen kaikelle ilolle ja elämälle. Mitä oli harmaalla, lahonneella puunkannolla tekemistä keväässä? Sen oli kaatuminen, ei muuta. Mutta samassa hän muisti, että Martta se juuri heistä molemmista oli kunnollinen ja ahkera, ja hän, Helmi, kunnoton ja laiska. Eilinen naurava, iloinen kuva oli tuomittava ja tuo tuossa kiitettävä ja seurattava. Helmi tuijotti Marttaan. Hän kuuli: "— Se oli tukalin rauha, minkä Ruotsi milloinkaan — — —. Kuusitoistasataa kolmetoista, kuusitoistasataa kolmetoista — — — Knäröd, Knäröd, Knäröd — — —." Helmin tuli paha olla.

— Kuudelta! lausui Helmi ikään kuin olisi ollut kysymys saavuttamattomasta ennätyksestä. Häntä haukotutti ja hän oikoili käsivarsiaan. Ne olivat kauniit, hän tiesi sen. — Voi voi, kuudelta, ehätti hän toistamaan ikään kuin päästäkseen irti omista ajatuksistaan. — Kuinka sinä voit jaksaa?

— Pistä sinäkin vain jalkasi kylmään veteen, niin heräät, sanoi Martta ja jatkoi täyttä vauhtia: "— — — Heinäkuun viimeisenä päivänä kuusitoistasataa viisitoista — — — sankari Eevertti Horn — — — sai tykin kuulasta surmansa — — — heinäkuun viimeisenä päivänä kuusitoistasataa viisitoista — — — Eevertti Horn…"

Helmi rupesi yhtäkkiä nauramaan. Hänelle oli selvinnyt, että se eilinen kuva oli oikea ja luonnollinen ja lukeva Martta tuossa hulluutta.

— "— — Kustaa Aadolf itse oli saapuvilla — — — Turun tuomiokirkkoon" —
— — Mitä sinä naurat?

— Mutta kun ei muuten herää. Eelis Järvensivu ruoskii itseään märillä pyyhinliinoilla.

— Hän saa väitöskirjansa pian valmiiksi, "— — — juhlallisella rauhanteolla Stolbovan kylässä Laatokan ja Tihvinän välillä helmikuun seitsemäskolmatta päivä kuusitoistasataa seitsemäntoista, helmikuun Seitsemäskolmatta, seitsemäskolmatta, seitsemäskolmatta, kuusitoistasataa seitsemäntoista, kuusitoistasataa seitsemäntoista, kuusitoistasataa seitsemäntoista — — — uuden aikakauden lähtöpaikkana. — — — Novgorod lääninensä, Audovan ja Laatokan kaupungit, Novgorod, Audovan ja Laatokan kaupungit."

— Kuule, keskeytti Helmi äkkiä, — tunnetko sinä tarinan Kukasta ja
Valkokukasta, Floiresta ja Blanchefloresta?

— "Mutta tämän edun olivatkin Suomen urhoolliset miehet" — luku loppuu ihan juuri — "verellänsä ja varoillansa kalliisti ostaneet. — — — Kuusitoistasataa kaksikymmentäyksi, kuusitoistasataa kaksikymmentäyksi elokuussa…"

— Lue, lue, lue sinä. Kuusitoistasataa kaksikymmentäyksi — muistathan tuon nyt koulustakin. Lue, lue, lue sinä…

Helmi ilveili, minkä ehti, oikoi sitten taas käsivarsiaan käärmemäisillä liikkeillä ja solmi ne yhteen ylhäälle päänsä taakse. Hän jäi tuijottamaan kattoon ja tunsi mielihyvää, että hänen silmänsä olivat suuret ja loistavat.

Ruudi, Ruudi — mitä Ruudi oli tarkoittanut? Miksi hän oli tahtonut, että Helmi tuntisi tuon runon?

"Je fais souvent ce rêve étrange et pénétrant
d'une femme inconnue, et que j'aime et qui m'aime!"

Ruudi oli kehoittanut Helmiä kääntämään tämän runon ja luvannut läpikäydä käännöksen…

"Minä näen usein unta outoa ja ankaraa,
että on vieras nainen, joka lempii mua ja saa lempeni…"

Kuka on se vieras nainen, Ruudi? "Onko hän tumma, vaalea vaiko punahapsinen — Est elle brune, blonde ou rousse?"

"Car elle me comprend, et mon coeur transparent
pour elle seule, hélas! cesse d'être un problème…

"Sillä hän ymmärtää minut ja sydämeni
yksin hälle oi! lakkaa olemasta arvoitus…"

Ruudi, Ruudi! Rudolf Erik Winkler. "Car elle me comprend…" Helmi kierteli käsissään palmikkojaan. Ruudi katseli usein hänen hiuksiaan, vaikk'ei hän mitään sanonut. Jos olisi voinut näyttää ne hänelle näin… Helmi kuumeni, kun sitä ajatteli.

"— On siis suureksi osaksi perustanut nykyisen sivistyksemme — — — nykyisen kansallisen heikkoutemme…"

"— Car elle me comprend, et mon coer transparent
pour elle seule, hélas! cesse d'être un problème…"

Helmi tukahutti sanat, jotka olivat puhkeamaisillaan hänen huulilleen, "— — — et que j'aime et qui m'aime" — teki miltei kipeää tappaa niitä. Verlaine oli yhtä kaikki ihana!

Martta sammutti lampun ja veti ylös uutimet. Olikin jo suuri päivä. Säteestä, joka lankesi viistoon vastapäiseen talonseinään, saattoi nähdä, että oli pilvetön sää. Tutussa huoneistossa kolmannessa kerroksessa, missä mitkään uutimet eivät peittäneet idyllistä perhe-elämää, tuli herra paitahihasillaan hypittämään pikkulasta ikkunaan. Neljännessä kerroksessa pudisteltiin tomuliinaa ikkunanraosta. Ettei lapsi vain löisi rikki ruutua, sen kädessä oli suuri hopealusikka. Raitiovaunun kilinä kuului, rattaat rämistivät ohitse.

— Oli, sanoi Helmi, kädet niskan alla ja katse suunnattuna taloon vastapäätä. — Räätäli Laine astuu jo työhuoneeseensa.

Martta katsahti ikkunaan, vasemmassa kädessään ohut, palmikosta päästetty tukka. Hänen oli nälkä. Kello seinän takana alkoi lyödä. Saisikohan kahvia. Sitä sai tänään odottaa. Lempi oli eilen ollut tansseissa.

— Eedlan kamari täynnä. Me olimme hullulla päällä, lauloimme ja tanssimme csárdásta, niin että tultiin kieltämään. Alakerrasta. Siellä oli muka joku sairaana. Ruudi sanoi, että minä jo tanssin niinkuin unkaritar. Sitä minä nyt en usko, mutta… joka tapauksessa oli hauskaa. Me seppelöimme Aappiksen. Eedla teki seppeleen konvehtipapereista.

— Hän leikkasi ne tietysti laakerinlehtien muotoon. Aappis oli mainio helyissään…

— Kyllä se on aika lahjaton se Aappis. Nyt hän taasen suunnittelee jotakin uutta Hiira-teosta, hän on saanut päähänsä, että hänen tehtävänään on selvittää maailmalle Hiiran salaisuus. Nimittäin naisen salaisuus… Je fais souvent ce rêve étrange…

Koputettiin ovelle. Kolme suuta lausui miltei yhtaikaa "huomenta". Kaita tumma palvelustyttö laski pöydänlaidalle himmentyneen soikean tarjottimen, tehden toisella kädellään tilaa kirjojen keskelle.

— Ei se ollut mikään tanssitilaisuus, se oli vain sellainen lausuntailta, sellainen, että jokainen lausui jotakin…

— Kyllä minä tiedän. Meillä oli yhteen aikaan yhdistyksessä sellaisia… Minäkin esitin Vapautetun kuningattaren ja… Mitäs neiti eilen esitti? Omiako runoja? Kyllä minä olen löytänyt täältä revittyjä palasia. On ollut oikein kauniita joukossa.

— Ne ovat olleet käännöksiä, keskeytti Helmi, ja helsinkiläinen palvelustyttö saattoi hänen äänestään kuulla, että toverillisuus oli saavuttanut rajansa.

Lempi hymähti pilkallisesti — luulivatko nuo nyt olevansa häntä paremmat sen vuoksi, että olivat ylioppilaita? — ja järjesti rahat kahteen eri läjään.

— Nämä ovat takaisin valkoisesta silkkipuserosta - jaahah, se on jo eilen ollut päällä. Kyllä se sitten pian taas on pesetettävä. Neiti on paha likaamaan…

Martta huomautti kuivasti, että toinen lanttiläjä kai oli jäljellä kenkärahoista.

— Puolipohjaaminen on taas korotettu, huomautti tyttö, — niin että on paras hyppiä vähemmän.

Se oli toki tullut sietämättömäksi tuo Lempi. Sille ei toki enää uskaltanut lausua ystävällistä sanaa. Leikin varjossa tyttö käyttäytyi suorastaan sopimattomasti.

Toverit asettuivat väliaikaisesti puettuina juomaan kahviaan. Taas tällaista ikivanhaa leipää!

Helmi vastasi hajamielisesti. Piian nenäkkyys kuohutti häntä vieläkin.
Eedlalla oli ollut pari tanskalaista uutuutta, Aappis oli esittänyt
Oscar Wildeä, Sylvi oli selittänyt joitakin kansanrunotoisintoja.
Pirsta luki Liliencronia. Olihan sitä siinäkin.

Helmi huomasi kysymyksessä pienen peitetyn tarkoituksen. Lisäksi häntä harmitti, että Martta kutsui Ruudia ristimänimeltä. Koko osakunta teki niin, mutta Martta ei olisi saanut sittenkään.

— Winkler, sanoi hän, — antoi esityksen keskiaikaisesta ranskalaisesta runoudesta.

Martta lopetti suuren sämpylänsä, — hän söi sen aina kokonaan, sillä hän ei syönyt aamiaista — nousi ja rupesi pukeutumaan. Helmi veti päällystakin ylleen ja haki puulaatikon päältä eteisestä "Ylimaan Sanomat". Svea Sovelius ja Antti Karhu olivat julkaisseet kihlauksensa. Se oli se rikas Karhu. Hän aikoi jo kertoa uutisen Martalle, mutta muisti, että hän oli tälle vähän suuttunut. Yhtäkkiä Martta, kiinnittäessään solkea kauluksensa päihin, sanoi Helmiin päin kääntymättä:

— Kertoisit nyt sen tarinan sill'aikaa, kun minä panen kengät jalkaani, jollei se ole pitkä. Pitäisi koettaa saada sitä yleissivistystä. Inspehtori sanoi jo vastaanottopuheessaan, muistathan, yleissivistyksestä…

Helmi tiesi, ettei Martta pääsisi. Karhu oli aina etsinyt varakkaiden seuraa. Hänen tuli yhtäkkiä sääli Marttaa.

— No, sanoi hän — minä kerron nyt tarinan Floiresta ja Blanchefloresta,
Kukasta ja Valkokukasta. Se voi olla hyvä yleissivistyksen vuoksi.

Helmi kapusi ikkunalaudalle, ties mistä syystä, veti paljaat jalkansa huppuun allensa ja rupesi kertomaan, katsellen aurinkoiselle kadulle ja ikkunoihin vastapäätä, jossa räätäli Laineen työväki liikkui. Ja kertoessaan näki hän edessään Ruudin sellaisena, kuin hän oli ollut eilen illalla, solakkana, tummana, silmät säkenöiden ja ääni tenhoten kuulijat.

— Floire ja Blancheflor olivat syntyneet samana päivänä ja rakastivat toisiaan, Floire oli pakanallisen kuninkaan poika ja Blancheflor kristityn kreivin tytär. Pakanallinen kuningas ei hyväksynyt, että hänen poikansa piti kristitystä tytöstä, joka lisäksi oli vain kreivin tytär, ja niin hän toimitti, että Blancheflor…

— Muinaisranskaa. "Floire" merkitsee kukkaa ja "Blancheflor" valkokukkaa. No niin, Valkokukka myytiin kauppiaille, jotka veivät hänet Babylonin hoviin ja saivat hänestä seitsemän kertaa hänen painonsa kullassa. Niin kaunis hän oli. Nyt tyttö suljettiin haaremiin ja levitettiin tieto, että hän on kuollut. Floire oli epätoivoissaan ja tahtoi tappaa itsensä. Äiti ei voinut sitä kestää, vaan ilmaisi, että Valkokukka eli. Silloin Kukka lähti rakastettuaan etsimään, samosi maat ja mantereet ja kysyi ihmisiltä neuvoa. Ja kaikki tiesivät, sillä he muistivat nähneensä hänet kauppiailla, niin kaunista tyttöä eivät he milloinkaan olleet ennen nähneet. Ja Kukka tuli Babylonin haaremiin ja lahjoi portinvartijan ja pääsi, suureen kukkakoriin kätkettynä, Valkokukan huoneeseen ja oli siellä kaiken yön. Aamulla hänet keksittiin ja molemmat tuomittiin kuolemaan. Tuomioistuimen edessä tapahtui kuitenkin jotakin hyvin liikuttavaa: molemmat koettivat ottaa syyn niskoilleen. Tämä sai sulttaanin peruuttamaan tuomion ja rakastavaiset vihittiin kirkossa. Eikö se ole kaunis tarina?

— On kyllä, sanoi hän. — Mutta eikö se muistuta Tauno Nuotiota? Minä tarkoitan, että hänkin kirjoittaa noin hienosti rakkaudesta.

— Ei, tiedätkö, ei hänen päähänsä pälkähtäisi kirjoittaa mitään niin runollista kuin esimerkiksi juttua kukka korista.

— Niin, ennen! huudahti Helmi ikään kuin hän olisi puhunut vuosisadan takaisesta asiasta. — Mitä minä ennen ymmärsin!

Palvelustyttö ikkunassa vastapäätä tanssitti lasta. Helmi hymyili sille ja liehutti kättään. Herttainen pieni lapsi!

— Tiedätkö sinä, sanoi Martta kovakouraisesti, ‒ että siitä Winkleristä puhutaan yhtä ja toista pahaa.

Veri karkasi Helmin kasvoille, hän hyppäsi alas ikkunalta ja katseli leimuten asuintoveriinsa.

— Ja mitä sitten? Ei, älä puhu mitään, minä en tahdo kuulla, minä en siedä juoruja. Ne ovat kaikki juoruja, ininä tiedän sen. Puhukoot. Niin, tai miksenkäs minä voisi kuullakin, mitä sanotaan. Mitä se minuun koskee.

— Mutta… mikäs sinulle nyt tuli? Herranen aika sinua. Oletkos sinä nyt häneen noin rakastunut. Varoisit vähäisen…

— Varoisit itse. Tiedätkös sinä, että sinä olet… sinä olet… sinä olet kummitus etkä mikään nuori tyttö. Näkisit, miltä sinä näytät, kun istut tuossa ja tankkaat "kuusitoistasataa kolmetoista… kuusitoistasataa kolmetoista…" Sellaiseksi en minä tahdo tulla, en ikinä! Nainen on rakkautta varten. Siitä ei pääse mihinkään.

Martta veti taskustaan suuren kotikutoisen nenäliinansa, niisti nenänsä, raivasi pois kahvitarjottimen ja otti esiin kirjansa. Hetkisen hän tuijotti lehtiin ikäänkuin hänen silmänsä olisivat olleet sumeat, sitten hän pyyhkäisi ne ja alkoi lukea. Hän luki hiljaa, ei kuulunut yhtään ääntä. Hän oli loukkaantunut, Helmi tunsi sen.

Helmi päästi peilin edessä valloilleen hiuksensa ja järjesti ne nopeasti. Hänen ei ollut hyvä olla. Joka vaatekappale, jonka hän pani ylleen, soimasi häntä koko siitä elämästä, jota hän vietti. Ne olivat halpoja pieniä ylellisyysesineitä, jollaisia hän ennen yliopistoon tuloaan oli varkain katsellut vain jostakin muotilehdestä tai sanomalehti-ilmoituksesta, mikä oli eksynyt kotiin Rannan taloon tai koulukaupunkiasuntoon. Tunnossaan hän oli jo silloin hävennyt niitä. Martta oli pysynyt uskollisena kodilleen ja syntyperälleen. Jos hänen äitinsä olisi tullut tänne tällä hetkellä, olisi hän tavannut Martan yllä karut kotoiset vaatteet, jopa suutari Kilpisen neulomat kengätkin. Helmin teki mieli sovittaa Martta, mutta hän ei keksinyt millä tavalla. Ei sitä viitsinyt suorastaan pyytää anteeksikaan, sillä Marttakin oli ollut tyhmä. Mitä hän rupesi ärsyttämään juoruillaan.

Kun Helmi suurella kultaneulallaan kiinnitti kaulustaan, hämmästyi hän omia kasvojaan peilissä. Hän tuli iloiseksi. Hänen silmänsä olivat suurentuneet ja syventyneet, sitten eilisen illan se oli tapahtunut. Hänen täytyi olla hyvä Martalle, koko maailmalle.

Kun hän kääntyi, näki hän asuintoverinsa kasvot tumman punan paisuttamina. Martta katseli tiukasti kirjaan, mutta hän ei lukenut. Hän istui ja kärsi jostakin. Köyhyydestäänkö, kömpelyydestäänkö…

— Martta… kuule… älä nyt viitsi. Minä lausun sinulle vähän Verlainea — häntäkin on hyvä tuntea yleissivistyksen vuoksi… Kuule, minä lakkaan heti häiritsemästä sinua, kunhan vain et ole suuttunut. Huomenna minä nousen kello seitsemältä. Minä ostan herätyskellon. Tai herätä sinä, minä lupaan totella, kun sinä herätät! Kuule, älä viitsi noin! Minä olen niin häijy. Mummo on kasvattanut minut huonosti. Kuule nyt ‒ en minä rakastu Ruudiin, saat olla ihan levollinen. Mitä Pirsta sitten sanoisi! Päinvastoin Aappis on tekeytynyt minulle hiukan makeaksi viime aikoina. Vaikka en minä Aappikseenkaan. Aappis on aivan vähäpätöinen. Ruudista minä kyllä pidän, se on totta. Mutta en minä rakastu häneen. Pelkään häntä hiukan, en sen vuoksi että hän… että hänestä puhutaan pahaa… vaan sen vuoksi, että hän on niin terävä. Esimerkiksi kun hän rupeaa puhumaan minun kirjallisista taipumuksistani, en koskaan tiedä, tekeekö hän pilkkaa vai tarkoittaako hän totta. Ei, en minä uskalla rakastua häneen… No, oletko jo hyvä! Kuule, ensi kerralla, kun sinä tarvitset uuden puvun, pitää sinun ostaa jotakin sinistä tai punaista, kun sinä olet kalpea… No niin, ja huomenna minä nousen kello seitsemältä. Sinä herätät! Mutta kuule — minähän kokonaan unohdin lopun pois Floiren ja Blanchefloren tarinasta. Tarina loppui siihen, että Kukka tuli kristityksi ja risti koko kansansa. Joka ei viikon kuluessa antautunut kastettavaksi, se tapettiin.

Martan harmaista kasvoista katsahtivat silmät äkkiä pelästyneinä ja avuttomina. Hän oli kokonaan unohtanut suuttumuksensa.

— Ja mitä oppia on otettava Kukan ja Valkokukan tarinasta? sanoi hän hiljaa.

— Tahtooko se sanoa, että kun ihmiset rakastuvat, he panevat kaiken valtansa alle, ja joka ei taivu, se tapetaan?

— Kyllä teidän kelpaa, jatkoi Martta, — teidän, jotka olette rikkaat ja kauniit, mutta entä ne toiset? Niidenkin täytyy mennä elämän läpi.

Helmi puhui vastaan, paremmin päästäkseen tukalasta mielialasta kuin ajatellen, mitä hän sanoi.

— Kuka sitä tietää, mikä niitä "rikkaita ja kauniita" odottaa? Ja kuka sitä tietää, kutka itse asiassa ovat rikkaita ja kauniita. Tänään rikas, huomenna köyhä. Rakkaus on kaikkia varten.

— Työ on kaikkia varten, sanoi Martta ikään kuin hän olisi saanut kiinni elämänsä ankkurista.

Martta luki jo. Hän oli leppynyt, sillä hän luki ääneen, oli kysymys
Elfsborgin lunnaista. Martta oli ryhtynyt työhönsä täydellä höyryllä.
Hän huojutti ruumistaan ja rummutti kädellään kirjan laitaan ikään kuin
takomalla takoakseen päähänsä sen viisauden.

Äkkiä rupesi Helmiä äärettömästi huvittamaan. Hän meni piironginlaatikolleen, otti sieltä suuren pussin ja viskasi kourallisen piparikakkuja keskelle kirjan aukeamaa Martan eteen.

AAPPIKSEN PREMIÄÄRI

Mikä oli mieliala oikeastaan ollut? Saattoiko sanoa sen olleen innostuneen? Mieluummin se ehkä oli ollut jännittynyt. Toiselta puolen olivat ihmiset väliajoilla kriitillisen näköisinä tungeskelleet voileipien ympärillä teatterin lämpiössä, toiselta puolen olivat suosionosoitukset näytösten jälkeen olleet myrskyiset. Ei tietenkään puuttunut niitäkään, jotka viettivät väliajat paikoillaan haukotellen, mutta heidän vastapainokseen saattoi taas panna lukuisia ryhmiä nuorta väkeä, jotka käytävien kulmauksissa kiivaasti väittelivät kappaleesta ja Tauno Nuotion kirjallisesta tuotannosta yleensä. Ylioppilasnuoriso oli erittäin runsaslukuisena läsnä teatterissa, varsinkin ylimaalaiset. He täyttivät kokonaisia rivejä keskipermannolla eikä tarvinnut olla erittäin tarkkakuuloinen huomatakseen, että suosionosoituksia ikään kuin johdettiin sieltä käsin. Ylimaalaiset käyttäytyivät muutenkin kuin miltei isäntinä tilaisuudessa. Heidän esiintymisessään oli jotakin ylpeää ja uhmaavaa. Kun kolmannen näytöksen jälkeen kättentaputusten myrsky oli saatettu loppuun, katosi suuri osa heistä ulkoportaisiin, missä heidän laakeriseppeleensä ja kukkalaitteensa säilytettiin. Heidän "kurriksensa" hääräsi siellä, antaen ohjeita vahtimestarille. Ylimaalaiset esteetikot Ruuto Syrjänen ja Eedla Riuku olivat juhlapuvuissa — nähtävästi he muodostivat jonkin lähetystön. Levitettiin tietoa, että juhlaillallisiin oli tilaisuus ottaa osaa osakunnan ulkopuoleltakin.

Helmi ja Pirsta, jotka tekijän kutsuvieraina istuivat kalleimmilla paikoilla edessä, olivat viimeisellä väliajalla menneet tervehtimään Nuotiota näyttämön puolelle. Kirjailijan ympärillä parveili ihmeellisiä olentoja Hiiran puutarhoista, runoilijan vallattoman mielikuvituksen lapsia, jotka täällä kulissien takana tulivat kysymään isältään ja luojaltaan, oliko hän heihin tyytyväinen. "Hiiran tytär" kertoi leikillisesti nauttineensa koko viikon arsenikkia saadakseen silmänsä loistamaan täksi Illaksi. Kirjailija ojensi hänelle toisen niistä valkoisista neilikoista, jotka koristivat hänen rintaansa. Nuotio ilostui tyttöjen tulosta ja riensi esittämään Helmiä. Tottumattomana ympäristöön Helmi kauniisti punasteli, samalla säilyttäen jotakin siitä varmuudesta, minkä siro ja hyvin tehty puku aina antaa naiselle.

Eräänlainen onnen hohde lankesi sinipunertavasta kankaasta hänen kasvoilleen. Hänen uudella puvullaan oli oma tarinansa, tai oikeastaan sen kankaalla. Viime viikolla, kun he kolmisin Pirstan ja Ruudin kanssa olivat astuneet suuren kaupan ohitse, oli Ruudi äkkiä pysähtynyt kehumaan jotakin harvinaista väriä ikkunassa. Ruudilla oli pettämätön vaisto tällaisissakin asioissa. "Sopisiko se minulle?" oli Helmi sanonut. Ruudi oli hetkisen punninnut asiaa ja sitten sanonut: "Erinomaisesti". Samana päivänä oli Helmi ostanut kankaan ja tänään oli puku hänen yllään. Kaukaa kumartaessaan Ruudille, oli hän Ruudin hymystä lukenut hyväksymisen ja se oli täyttänyt hänen mielensä ilolla. Kuinka kaunis Ruudi olikaan mustassa iltapuvussaan. Ei kukaan koko maailmassa ollut niinkuin Ruudi — Ruudi, Ruudi!

Aappiskin teki sentään tänään harvinaisen hauskan vaikutuksen. Hän oli laihtunut ja kulissien takana, näyttämöhenkilöiden joukossa, vaikutti hän melkein mieheltä. Helmistä oli mukavaa muistella, että hän viimeksi eilen oli saanut kirjailijalta korillisen vaaleanpunaisia hyasintteja.

— Minä juuri kerron täällä, virkkoi "Hiiran tytär" kymmenenteen kertaan, — että koko viikon olen syönyt arsenikkia saadakseni silmäni loistamaan. Mutta loistavatko ne?

— Loistavat, vakuutti Pirsta, — te loistatte koko ihminen kuin fosfori, sekä pukunne että silmänne.

— Se oli hyvin sanottu, Birgit, puhkesi Nuotio puhumaan, — juuri fosfori oli oikea sana. Miten sinä sen keksitkään? Olenko minä maininnut sinulle tuon sanan, vai oletko itse sen keksinyt?

— Koko salonki on voinut sen keksiä — huomenna tulet kuulemaan sen arvostelijain suusta.

— Älä mainitse niitä piruja, huusi hän, puoleksi leikillä, puoleksi tosissaan.

— Miltä ne muuten tänä iltana näyttävät? kysyi Paratiisin Käärme, pieni iva huulilla. — Ovatko kovin murhaavan näköisiä?

Käärme kantoi pyrstöään molemmilla käsivarsillaan ja olkapäillään. Se kalisi ja kimmelteli. Helmi katsoi häneen, pelkoaan salaten. Hänen kauneudessaan oli jotakin kamalaa ja kiehtovaa.

— Kyllä minä nyt tiedän, mikä se on, joka aina vetää tätä meidän kirjailijaamme sinne Ylimaan osakuntaan! nauroi Hiiran tytär.

— Siellä on niin hauskaa! sanoi Helmi ja punastui uudelleen. — Meillä on siellä sellainen cercle littéraire, jossa…

— Cercle littéraire — kuulkaa, mitä tämä lapsi sanoo: hän luulee, että cercle littérairet vetävät puoleensa kirjailijoita!

— Hän kirjoittaa runoja, kuiskasi Nuotio, saattaen Helmin entistä enemmän hämilleen. — Itse Winkler on sanonut, että hänellä ehdottomasti on lyyrillistä temperamenttia.

Helmi rypisti kulmakarvojaan. Oliko tuo Nuotio noin ilkeä vaiko noin tyhmä. Ruudi oli sen kyllä sanonut, mutta hän oli valitettavasti lausunut sanansa aivan toisessa mielessä. Hän oli tehnyt pilkkaa naisista ja heidän kirjallisista harrastuksistaan.

— Sanokaa nyt, sanokaa nyt, puhui kirjailija yhtäkkiä tytöille, — millainen mieliala salongissa on?

— Sfinksi, mitä sillä tarkoitat? sanoi Nuotio ja tarttui hänen olkapäihinsä ikään kuin ravistaakseen hänestä ulos totuuden.

Kello soi. Näyttelijät sanoivat nopeasti hyvästi ja läksivät kaikkine helyineen paikoilleen odottamaan vuoroaan.

— Hän on armoton, valitti kirjailija Helmille, joka ojensi hänelle kätensä, lähteäkseen seuraamaan Pirstaa.

Nuotio ei päästänyt hänen kättään. Hän talutti hänet pois kulissientakaisista sokkeloista. Siellä olisikin voinut helposti langeta. Yhtäkkiä Helmi muisti, ettei hän ollut kiittänyt kaikista Nuotion lahjoista.

Hän sanoi sen jollakin tavoin kömpelösti. Silloin tarttui kirjailija hänen käteensä ja suuteli sitä. Helmi liukui eteiseen, josta valoja sammutettiin, ja tuli hiukan pyörryksissä salonkiin, jossa jo oli pimeä. Hänen kädellään tuntui selvästi kohta, jota kirjailija oli koskettanut huulillaan. Pirsta tarttui mitään aavistamatta samaan armoitettuun käteen. Tuskin he olivat päässeet paikoilleen, kun esirippu nousi.

Koko paratiisin yrttitarha aukeni katselijain eteen. Jalopeura makasi lampaan vieressä ja gasellin pää pisti esiin liaanien joukosta. Hyvän- ja pahantiedon puussa loistivat omenat kuin valaistu veri. Oksien alla lepäsi Hiiran tytär, mutta ei fosforinkarvaisena, kuten äsken, vaan lempeänä kuin kuutamon säde. Hän puhui. Ja puhetta säesti suloinen ääni. Se ei ollut musiikkia eikä tuulen suhinaa. Se johtui ehkä virran juoksusta. Yhtäkkiä kääntyi valonsäde hyvän- ja pahantiedon puuhun ja tuli näkyviin suuri keltainen papukaija, joka piti ääntä ja nyökytti päätään. Koko yleisö rupesi nauramaan. Hiiran tytär puun alla puhui jotakin kaihostaan ja ikävästään. Puutarha oli miltei pimeä ja sen kasvillisuus oudon rehevä, mutta samalla aivan kuiva. Yht’äkkiä alkoi kuulua ikään kuin kymmenien pienenpienten kahleitten kitinää. Käärme tuli. Mustana ja loistavana kuin pienoiskuva koko kuoleman virrasta hän luikerteli esiin. Hän ei ensinkään tehnyt sitä kauheaa vaikutusta kuin äsken läheltä katsoen. Hän oli ainoastaan kiehtova ja vastustamaton. Läpi pimeän hän kiemurteli ja oli pian saartanut naisen puun alla. Hiiran tyttären oli mahdoton koettaa pois. Pimeyden ruhtinas oli ottanut hänet valtoihinsa. Hänen ylpeä päänsä kohosi oksien välistä ja omenat hyvän- ja pahantiedon puussa loistivat kuin tuli. Kun hänen ensi kuiskeensa sihahti pimeään, nousi nainen ja loisti nyt fosforin valolla.

Helmin sydän alkoi oudosti sykkiä. Ei milloinkaan, ei milloinkaan hän ollut ymmärtänyt tarinaa syntiinlankeemuksesta, mutta nyt sen salaisuus ilmi elävänä oli hänen edessään. Hän istui liikahtamatta, väkevän vaikutuksen kahlehtimana ja odotti, mitä tapahtuisi.

— Kauheata sekamelskaa! sanoi Pirsta matalasti hänen vierellään ja puisti päätään.

Kaukainen, ihana soitto säesti Hiiran tyttären ja Käärmeen puhelua. Helmiltä salpautui hengitys. Pirsta asettui istumaan käsi silmien edessä. Hän otti sen pois vasta, kun uudet askelet ilmoittivat jonkun uuden henkilön olevan tulossa. Se oli vanha Hiira. Hän oli pukeutunut sammaliin ja hänen kädessään oli kulunut ryhmysauva. Häntä seurasi lukematon joukko kansaa. Miehet kantoivat kuokkia ja nuijia olallaan, naiset taluttivat lapsia. Se oli harmaa, iloton joukko. Helmi ymmärsi, että saatto kuvasi työtä.

— Minä menen ja nain sen agronomin sieltä maalta, niin minua suututtaa tämä siirappi…

— Kuten sinä, tyttäristäni nuorin, niin olen minä kerran kukkinut. Kuten minä, tulet sinä kerran lakastumaan. Työn lapset, kukkikaa, lakastukaa ja palatkaa maahan.

Helmi säikähti yhtäkkiä ja heräsi lumouksestaan. Toki juhlalliset sanat siihen loppuivat, mutta yhtä kaikki tuntui kauhealta kuulla niitä tässä. Helmi ymmärsi tällä hetkellä maalaiset. Oli sellaista, josta ei voinut teatterissa puhua.

Ihmeellinen rusotus jäi ympäröimään Hiiran tytärtä ja Käärmettä, työn joukko eteni kuin uni. Paratiisin lehdot alkoivat ihanasti soida, kukkaset puissa loistivat. Kylmänä Helmi totesi, että oli tarkoitus kuvata rakkautta, ennen kuin alkoi työ ja lakastuminen, mutta koko toimitus tuntui hänestä suututtavalta pilkanteolta, ja kun esirippu laski ja kättentaputukset alkoivat jyristä, nauratti häntä.

— Saa nähdä, kehtaako Aappis tämän kaiken jälkeen tulla esiin, sanoi
Pirsta ja katsahti taakseen.

Ylimaalaiset seisoivat sotaisina ja paukuttivat käsiään. Tekijä antoi todella odottaa itseään ikään kuin hän itsekin olisi epäillyt, kannattiko nyt niittää laakereja. Vihdoin hän sitten seisoi keskellä paratiisin yrttitarhaa ja teatterin vahtimestari kiiltonappisessa univormussaan kasasi kukkia hänen jalkainsa juureen. Esirippu nousi ja esirippu laski. Kättentaputuksia seurasi jalkojen tömistely. Eedla Riuku ja Ruuto Syrjänen kuljettivat näyttämölle jättiläiskokoisen laakeriseppeleen, jonka punavihreissä nauhoissa oli kultaista kirjoitusta. Kirjailija otti heltyneenä vastaan laakerit ja kumarteli. Muuten alkoi sali jo tyhjetä. Päällysvaatteisillaan kurkistelivat ihmiset vielä sisään salonkiin.

Helmi seisoi yhä salissa ja tuijotti näyttämölle. Hänen mieleensä johtui aivan selittämättömästä syystä Heikki siellä maalla ja hänen maitohuoneensa sinivalkeat kaakeliseinät. Oli kulunut viikkoja siitä, kun Helmi oli omistanut kaukaisintakaan ajatusta lapsuutensa leikkitoverille, mutta nyt hänestä tuntui omituisen hyvältä ajatella näköalaa huoneensa ikkunasta: vainioita ja puukujia, joiden välitse Mustamäen rakennukset pilkottivat. Voi Heikki — unohtaisiko Heikki milloinkaan!

Se oli Ruudin ääni. Helmi seisoi eteisessä, odottaen päällysvaatteitaan. Hän tuli hyvin iloiseksi.

— Kyllähän minä olin aikonut, sanoi hän, — mutta ei enää ensinkään haluta.

— Todella? sanoi Ruudi alleviivaten ja hänen äänessään oli sitä tuttua ivaa, joka niin monet kerrat oli tehnyt Helmin neuvottomaksi.

Tällä kertaa se palautti Helmin nykyhetkeen: hän muisti kappaleen lopun, joka niin oli suututtanut hänet.

— Tietysti, jatkoi Ruudi äskeiseen tapaansa. — Sallitteko minun saattaa teidät kotiin?

— Kiitos, se on hyvin hauskaa. Mutta kai minun pitäisi sanoa edes
Pirstalle, minne olen joutunut.

Helmi katsahti Ruudiin kummastuneena. Ruudin silmät olivat kylmät ja nauru hänen suupielissään samoin. Eikö hän välitäkään Pirstasta? ajatteli Helmi ja veri läikähti hänen kasvoilleen. Tuntui hyvältä tulla ulos. Teatterin edustalla Ruudi vielä teki joitakin huomautuksia, ettei Helmin vain pitänyt kieltäytyä nautintorikkaista hetkistä Aappiksen orgioissa, mutta kun melu eteisessä äkkiä antoi aavistaa, että koko Ylimaan ylioppilasparvi oli tulossa, riensivät molemmat kuin yhteisestä sopimuksesta pois. Likeisestä kadunkulmasta kuuntelivat he, kuinka toverit juhlavieraineen iloisina vaelsivat kohti ravintolaansa. He eivät milloinkaan olleet tunteneet sellaista yhteenkuuluvaisuutta. Ensi kerran oli suhde Helmin puolelta vapaa ja hänen ilonsa sen johdosta ääretön. Hän tuskin tunsi maata jalkojensa alla. Hän kulki tanssiaskelin. Jossakin kaukana toverit astelivat meluten ja nauraen. Helmille he eivät merkinneet enempää kuin ajurinrattaiden jyrinä, joka tuon tuostakin kumisi kivimuurien välissä.

— Oli totisesti, sanoi Helmi, mutta hänen äänensä soi kiitollisena ikään kuin hän olisi siunannut iltaa kaikkineen päivineen.

Taivas oli tähdessä. Maaliskuun vihertävä kajastus lepäsi yli kaupungin. Kivimuurien tummat aavemaiset varjot kaatuivat keskelle kajastusta taivaalta. Oli jo paljasta, vain katuojissa oli päivän kuluessa sulanut vesi jäätynyt. Ajo kivityksellä rämisi, kaikuen seinästä seinään sitä mukaa kuin ajopelit etenivät. Jalkamiestenkin askeleet kajahtelivat hiljaisessa yössä. Ruudin keppi antoi helähtävän äänen, kun hän löi sen kivitykseen ikään kuin sanojensa vahvistukseksi.

— Kaikki ne puhuvatkin rakkaudesta ja syntiinlankeemuksesta! sanoi hän.
— Tämä minun keppini tietää niistä asioista enemmän kuin meidän mainio
Aappiksemme.

— Kyllä se oli kauheaa sekamelskaa, säesti Helmi ja hänen äänensä oli iloinen kuin linnun laulu.

— Aappiksen ihanne on Lilithin tyttäret, jatkoi Ruudi, — ja niinpä hänellä tällä ajankohdalla täällä Suomessa onkin lihavat laidunmaat.

— Ettekö te tiedä — vielä elää Lilithin, Aatamin ensimmäisen vaimon tyttäriä. He ovat syntyneet ennen syntiinlankeemusta eivätkä voi tehdä syntiä eivätkä kuolla. Joka päivä he rukoilevat Jumalaa, että he voisivat oppia tekemään syntiä ja kuolemaan, mutta kumpaakaan he eivät vielä ole oppineet, sillä jos osaa toisen, niin osaa toisenkin.

— Meidän ylioppilasnaisemme alkavat järjestään olla tuollaisia sukupuolettomia olentoja, täydellisiä Lilithin tyttäriä. Aappiksen on ollut helppo löytää Muusansa heidän joukostaan. Ja he puolestaan ovat hänessä tavanneet sisimpänsä tulkitsijan. Se myöskin selittää, miksi Aappis miesten joukossa on aina aivan epäpopulääri. Sillä me miehet, me emme ihaile Lilithin perikuntaa, me pidämme Eevan tyttäristä.

Helmi kuunteli yhtenä korvana. Ruudin sanat olivat tehneet hänet levottomaksi, mutta hän pelkäsi paljastaa kehittymättömyyttään.

— Noo, niitä on legio, nauroi Ruudi. — Kaikki Eedlat ja Pirstat ja
Lahjat ja mitä nimiä he kantanevatkin -kaikki he kuuluvat Aappiksen
Muusa-haaremiin.

Pirstan nimi kajahti kivimuurin seinään ikään kuin se olisi särkynyt.
Helmi tuli sanomattoman iloiseksi: Ruudi ei siis pitänyt Pirstasta!
Ja toiselta puolen hän tunsi olevansa huono ystävä, sillä Pirsta piti
Ruudista, sen hän tiesi. Pirsta-raukka!

— Naisten emansipaatio hävittää päivä päivältä kaiken runouden elämästä, puheli Ruudi taasen täyttä vauhtia. — Ja tämä niinsanottu sukupuolien yhdenvertaisuus tappaa kerran viimeisen ritarin. Milloin sitten tullee se päivä, jolloin he huomaavat, että on aika kääntyä takaisin. Naiset ovat kerta kaikkiaan luodut orjattariksi ja jumalattariksi, sisimmässään täytyy Eevan tyttärien se kerran tuntea. Orjatar on kuin onkin kadehdittavampi kuin tämä nykyajan nainen. Ja naisten joukossa taas: onko maailmassa rikkinäisempää olentoa kuin tämä naisylioppilas, tämä…

— Peloitinko minä teidät? sanoi Ruudi. — Eivät toki kaikki kuulu tähän lukuun. Kymmenen prosenttia voi naisylioppilaidenkin joukossa tavata Eevan tyttäriä. Ja jonkun heistä on ehkä onnistunut säilyttää Eevan perintöä. Esimerkiksi teidän.

— Niin. Katsokaas, jos minä nyt puhun teille suoraan, niin… olen usein sitä ajatellut: on sentään sääli, että tekin menette hukkaan. Sillä niin varmasti tapahtuu. Jollei kahden vuoden perästä, niin varmasti viiden.

— Uskokaa minua: estetiikan luennot korvaavat huonosti elämän, ja kaikki kauniit kirjat rakkaudesta eivät voi korvata itse rakkautta. Kadehdittava oli entisajan nainen, joka kuutamoyössä kuuli oman ikkunansa alta miehen huulilta ne kauniit runot, jotka nykyajan nainen lukee silmälasiensa läpi sähkölampun valossa. Niinkuin uni oli heidän elämänsä, mutta siinä unessa oli ideaa. Nykyajan naisen elämä on kuin painajainen…

— En tietysti taaskaan tarkoita kaikkia. Kymmenen prosenttia on, kuten sanottu, Eevan tyttäriä. Minä raivostun aina, kun ajattelen nykyajan naisia, varsinkin näin kävellen täällä romanttisen tähtitaivaan alla nuoren naisen rinnalla, joka ei vielä ole tärveltynyt, mutta joka…

— Tiedän vain, vastasi Helmi ikään kuin hänet olisi saatu kiinni jostakin luvattomasta. — Tehän olette asunut täällä kauan, koetti hän parannella. — Te asutte jonkun sellaisen hienon vanhan rouvan luona…

— Niin, niin, tietysti Pirsta! Minä olen todella hyvin kadehdittavassa asemassa, asun yksin tädin luona ja olen kuin kotonani.

— Olen. Myöntäkää te vain, että itsekin olette juuri yhtä vanhanaikainen. Tarkoitan oikein sydämenne pohjalla!

— Ei mutta mitä te nyt, herra Winkler… En olisi luullut, että pidätte minua… Kuinka minä nyt sanoisin… noin kovin ala-arvoisena.

— Oikeinko totta. No mutta tarkoitatteko nyt sitten, että tulisin…?
Sopiiko se nyt mielestänne?

Pieni ääni joka särisi yön hiljaisuudessa, kun Ruudi pani avainta reikään, oli kuin varoitus, mutta Helmi ei nyt enää kuunnellut mitään varoituksia. Juovuttava ilo oli hänet vallannut ja portaissa tuli salaperäisyys lisää. Siellä tuli vaistomaisesti ajatelleeksi ääneti. Ruudi valaisi taskulampulla. Nämä portaat eivät kuuluneet mihinkään vuokrakasarmiin.

— Tässä tulee kaksi porrasta aivan noin ilman mitään järkeä, tämä on sellainen vanha talo.

Heidän tyhjänpäiväisten kuiskaustensa alla kävi kuuma tunteen virta. Helmin sydän löi, niin että korvissa jyski. Hän nousi ylös portaita kuin siipien kannattamana.

— Tämä talo on vanhimpia Helsingissä. Meillä on vanha palvelija ja koira joka voi haukahtaa — niin että älkää pelästykö.

— Hyi teitä. Aivan totta, minä menen, mitä minä teen täällä keskellä yötä.

— Mutta ettehän te nyt suutu! Eihän se nyt ollut kuin pientä leikkiä.
Tulkaa hetkiseksi, jotta näen, ettette ole suuttunut.

Helmi ei sanonut mitään. Hiukan surumielisenä hän seurasi. Eikö Ruudi yhtään, yhtään välittänyt hänestä, kun hän noin saattoi häntä kiusata! Kyyneleet pyrkivät ylös Helmin rinnasta. Sydämenlyönnit humisivat ohimoissa. Hetkiseksi tuli pimeä, Ruudi haki taasen avainta. Sitten välähti lampun valo yli huolellisesti kiilloitetun nimikilven ja valkoisen kortin, johon tutulla käsialalla oli kirjoitettu Ruudin nimi. Oven alla oli siisti punainen matto. Ohikiitävänä silmänräpäyksenä Helmi vielä aikoi peräytyä, mutta samassa hän Ruudin jäljessä astui lämpöiseen eteiseen, jonka ilma todisti tuiki toisenlaisia elintapoja kuin niissä eteisissä, joiden läpi ylioppilaat kulkevat. Ruudi astui pimeyteen, avasi jonkin oven ja sytytti sähkön. Helmi kulki valoa kohti. Hapuillessaan päällysvaatteiden ohi hän tuli koskettaneeksi johonkin samettiseen takkiin. Varpaisillaan hän astui Ruudin kynnyksen yli.

Sohvapöydällä oli tarjotin voileipiä, peilipöydälle oli jäänyt käytetty kaulus, kirjoituspöydällä näkyi kukkiva, valkoinen hyasintti.

Ruudi pyysi anteeksi jotakin ja viittasi vierastaan istumaan nojatuoliin. Helmi oli äkkiä mennyt kuin tainnoksiin. Seinät kuvineen, kirjakaapit ja hyllyt täynnä kirjoja — häntä pyörrytti, kun hän niitä katseli. Jokin valkea täplä ylhäisen tummassa huoneessa häntä ikään kuin ravisti valveille: vuoteen punaisella peitteellä lepäsi huolellisesti kokoonkääritty yöpaita. Helmi tuli tajuihinsa, kun hän sai selville, että tuossa Ruudi nukkui.

— Täällä te siis asutte, sanoi hän ja päästi takin liukumaan hartioiltaan.

Ruudi puheli joistakin kuvista, jotka hän oli tuonut Unkarista ja Saksasta. Helmi vastasi jotakin. Saattoi kuulla sähkön sähinän kattolampussa.

Helmi hätkähti, kun hänen silmänsä kiintyivät siihen, ja veti päällystakin ylleen. Samassa rupesi Ruudi kehoittamaan häntä syömään. He haukkasivat ääneti voileipää ja jakoivat maitolasin kahtia. Kun Ruudi toi tyhjän lasin ja toimitti jakotyön, se huvitti heitä molempia ja teki seurustelun vapaammaksi. Päällystakki liukui taasen Helmin hartioilta.

— Kuinka hauskaa, että te tulitte ja karkotitte koko sen ikävän mielialan, mikä oli tarttunut Aappiksen premiääristä.

Koko elämä kaikkineen mitä siinä oli ollut, tuntui itse asiassa olevan kaukana. Ei ollut muuta kuin tämä huone, Ruudi tuossa, hän, Helmi tässä ja tähtitaivas, joka loisti sisään. Oi, kun ei koskaan tulisikaan mitään muuta — ei koskaan!

— Minä pidän erikoisesti tästä — tunnetteko. Se on juuri
Gartenhaus-ajoilta. Rouva von Steinin viileä ystävyys on kutsunut esiin
tämän ikävän silmissä ja suupielissä. Kaipaus hallitsee näitä kasvoja.
Muuten yleensä otsa ja silmät hallitsevat Goethe-kuvissa.

— Uskotteko, että rouva von Steinin ystävyys oli niin viileä? kysyi
Helmi jotakin sanoakseen.

— Mutta eihän rouva von Stein ollut mikään naisylioppilas, sanoi Helmi ärtyneenä.

— Ei, sanoi Ruudi, — ei. Rouva von Stein ei ollut mikään naisylioppilas. Mutta sen sijaan saavat estetisoivat naisylioppilaat nyt hikoilla lukiessaan hänestä.

Mutta tuskin hän oli sen lausunut, kun hänen tuli sanomattoman ikävä. Kuinka hän voisikaan lähteä, sillä varmaan hän ei milloinkaan tulisi tänne takaisin.

— Niin, mitäpä minä muutakaan, sanoi Helmi hymyillen, jottei hänen liikutuksensa näkyisi.

— Ehkä minä saan antaa teille uuden kirjani — huolitteko? Muistoksi tästä illasta.

Helmi ei vastannut. Hän kuuli Ruudin liikuttelevan kirjoja hyllyllä ja sitten paperia. Nyt se loppuu, nyt se loppuu! ajatteli hän, nousi ja kulki pienin, äänettömin askelin pitkin huonetta, ikään kuin sanoakseen sille hyvästi. Vielä kerran hän näki kirjoituspöydän ja Ruudin sen ääressä kirjoittamassa, vielä kerran hän näki kauluksen, joka oli jäänyt piirongille, vielä kerran hän näki seinät ja kuvat. Tullessaan vuoteen luo antoi hän kätensä keveästi liukua yli valkean päänalaisen. Tämän ainoan kerran…

Silloin tarttui voimakas käsi takaapäin hänen hartioihinsa, ja hän vaipui Ruudin syliin. Hän viipyi siinä raukeana ja sanomattoman onnellisena, hän ei tietänyt miten pitkälti. Kun hän tuli tajuihinsa, seisoi hän uunin luona, kädessään jokin esine. Hän näki, että se oli valokuvakehys, jossa oli nuoren ulkomaalaisen naisen kuva. Havahtuen laski hän sen paikoilleen. Mitä olikaan tapahtunut — jotakin onnetonta vaiko onnellista? Oli yö, hän oli täällä Ruudin luona. Ruudi oli suudellut häntä, se oli totta, onnellinen, onnellinen hän! Mutta miksei Ruudi puhunut hänelle? Kahisteli vain jotakin paperia. Äkkiä Helmi kuuli pienen narahduksen, kuuli kuinka saksilla leikattiin poikki jotakin lankaa. Oli kuin jotakin hänessä itsessään olisi leikattu poikki. Hänen sydämensä ikään kuin puutui. Hän napitti takkinsa ja sanoi äänellä, jota ei tuntenut omakseen:

— Hyvää yötä nyt. Oletteko niin ystävällinen ja saatatte minut kadulle, minä kyllä löydän siitä.

Hän kuuli aivan kylmänä kuinka Ruudi pilkallisesti huomautti Helmin tuntevan häntä huonosti luullessaan, että hän, Ruudi Winkler, jättäisi nuoren naisen yöllä kulkemaan katuja yksin. Ruudi sai pilkata, Helmille oli yhdentekevää. Kylmänä astui hän yli Ruudin kynnyksen, kylmänä kuuli hän oven painuvan umpeen ja askelten kaikuvan porraskäytävässä. Kajastus taivaalla oli käynyt heleämmäksi Siellä kotona maalla kiekuivat kohta jo kukot. Ruudin keppi iski taasen katukiviin.

— Ehkä sen verran. Epämusikaalisimmatkin ihmisethän voivat erottaa
Maamme-laulun Porilaisten marssista.

Ruudi naurahti. He astuivat ääneti pitkin puistikon laitaa. Puunoksien varjot lepäsivät kuin verkko heidän jalkojensa alla.

— Nyt ovat juhlat hyvän Aappiksemme kunniaksi ylimmillään, muisti Ruudi äkkiä.

— Niin, todella, huomasi Helmikin. — Ajatelkaa, että Hiiran premiääri oli tänään. Minusta tuntuu siltä kuin siitä olisi kymmenen vuotta. Kuulkaas, mitäs Aappis oikeastaan tahtoi sanoa? Ehkei kappale sittenkään ollut niin huono. Minä muistelen, että syntiinlankeemus oli oikein vaikuttavasti kuvattu.

— Pitäkää hyvänänne vain, jos tahdotte. Enpä haluaisi minä mielelläni joutua Aappiksen kanssarikolliseksi.

— Sitä teidän täytyy kysyä häneltä itseltään, jos hän sen tietää. Mitä minä suuresti epäilen.

— Niistä asioista ehkei olekaan niin helppo tietää mitään varmaa ja sanoa mitään varmaa.

Keskustelu ei sujunut. Kadut lepäsivät autioina. Jostakin harvasta ikkunasta näkyi tulta. Vihdoinkin päästiin perille.

Ääni kajahti taasen pehmeänä, miltei hellänä. Pitikö Ruudi hänestä sittenkin, ehkä hiukkasen? Vai oliko se erehdys?

Ruudin kädenpuristus oli ystävällinen, kohtelias, ikään kuin ei mitään olisi tapahtunut.

Hapuillessaan ylös pimeitä portaita asuntoonsa Helmi huomasi, että hän oli hiessä ja että häntä oudosti väsytti.

Mutta hän ei saanut unta. Martta nukkui tasaisin hengenvedoin ja molempien seinien takana löivät kellot kokonaisia ja puolia tunteja. Helmin sydän oli oikullinen, milloin se tuntui pysähtyneen, milloin se oli särkemäisillään rinnan. Kauan hän taisteli vastaan, vihdoin hän purskahti itkuun.

KUN ON KAUNIS JA RIKAS

Terveisiä taas täältä kotipuolesta päin. Täytyy oikein kirjoittaa, kun ette tullut pääsiäisenäkään kotona käymään. Ja olen kuullut, että te siellä Helsingissä sairastelette. Kyllä olisi vain paras tulla kotiin. Täällä on kevät jo hyvässä mitassa, mitäs niistä luvuista, antaa vaivaisempien lukea. Hanget ovat täällä hohtavimmillaan, niissä on nyt se hajukin, mistä Helmi-neiti aina puhuu. Rannan talon ahteessa ovat kivetkin jo paljastuneet. Niin että tulisitte nyt vain kotiin. Minä lähden mielelläni ajamaan vastaan, ori on ollut joutilaana, vajaassa kolmessa tunnissa minä tuon teidät asemalta että helähtää. Poikkeamme sitten minunkin mökilleni kahville. Se on nyt valmis, nimeä vailla vain, toiset tahtovat ristiä sen Lepolaksi, toiset Mäkeläksi, toiset Myrskymäeksi, mutta minä en pidä kiirettä, ehkä me sitten Helmin kanssa juodessamme sitä kahvia keksimme nimenkin. Minä teetin vinttikamareihinkin muurit, niin että huoneita on nyt yhteensä kahdeksan. On se mukavaa se rakennuspuuhakin. Keväällä tulee puutarhuri. Koetan ostaa tähän maata lisää, jos naapurin äijä hyvinkin tulisi sille päälle, että möisi sen irrallisen palstansa, joka sopii minun maihini. Sitten tästä tulisi koko kartano. Siinä on kerrassa ensiluokkainen suo.

Minulla on nyt oikeastaan sellaista asiaa, että Helmi-neiti ehkä voi sen arvatakin. En puhuisi mitään, jollei Heikki täällä olisi naimahommissa. Pari kertaa jo on nähty hänen ajavan Heikuran Alitaloon ja olisipa se ihmettä, jollei Fanni taipuisi talollisille. Kun tässä eilen Eemeli soitti minulle perillisensä syntymisestä ja samalla kertoi, että Helmi-neiti on ollut kipeänä, niin hän sanoi: mene sinä ja nyppäise se minunkin sisareni sieltä pääkaupungin humusta, mitäs siitä tulee muuta kuin tauti ja surkeus, jos se siellä tulee olemaan kauankin, tai jos vielä joutuu naimisiin jonkun kaupunkilaisherran kanssa.

Ja niin minä sitä asiaa olen nyt ajatellut, että kyllä minä sen Rannan tyttären hyvin mielelläni nyppäisenkin sieltä pääkaupungin humusta, jos se vain lähtee. Ja kyllä minä taas siitä olen varma, että onnellisiksi me tulemme, mikäs siinä sitten auttaa, kun on työtä ja iloa ja maaseudun rauhaa. Ja rakastanut teitä olen siitä hetkestä asti, kun te Rannan rappusilla tulitte vastaani. Teillä oli yllä punakirjava pumpulipuku, palmikko riippui niskassa paksuna kuin käsivarsi, te olitte avojaloin ja koiranpenikka pyrki alituisesti tarttumaan nilkkoihinne. Jo silloin minä ajattelin, että tuon tytön minä nain. Ja tässä minä nyt sitä kysyn teiltä, että lähdettekös pojan matkaan. Hyvän kyydin lupaan ja iloiset kulkuset ja lämpimät vällyt.

Jään odottamaan teidän vastaustanne ensi tilassa. Eikä sitten muuta kuin terveisiä ja hyvää voimista toivoo

Helmi oli lukiessaan pitkin matkaa päästänyt kirjeen helmaansa saadakseen nauraa. Hän ei kuitenkaan vastannut Martan kysymyksiin mitään, tarttui vain uudelleen kirjeeseen ja luki eteenpäin. Kirjeen lopetettuaan hän ei enää nauranut, vaan istui kattoon tuijottaen, kirje kädessä.

Tuntui omituiselta. Viime päivien taukoamaton kuume ja levottomuus olivat äkkiä ikään kuin pysähtyneet.

Siellä maalla tulee kevät. Eemelille ja hänen vaimolleen, Rannan talon nuorelle isännälle ja emännälle on syntynyt ensimmäinen lapsi. Heikki ajelee Alitalon rikkaan tyttären luona kosimassa. Helmin rintaa vihlaisi. Hänelle tuli tunne ikään kuin hän olisi ollut ulkopuolella kaikkea elämää, viskattu jonnekin romuläjään menehtymään. Ja nyt ilmestyy ihminen, joka tahtoo viedä hänet takaisin sinne, minne tulee kevät, missä syntyy lapsia ja rakennetaan uusia koteja. Kunnon Riipinen tarjoaa hänelle hyvän kyydin reessään. Matkalla ei keskustella kirjallisuudesta eikä taiteesta, keskustellaan tuomaskuonasta ja karjanjalostuksesta. Jos lähtisi agronomin rekeen. Mitä hänellä on kadotettavana? Terveys hänellä on voitettavissa ja yön rauhallinen uni — miksei hän lähtisi? Hän tarttui tähän ajatukseen todenteolla, ja agronomin terve hahmo, joka sukelsi esiin hänen muistissaan, ei ollut vastenmielinen. Mitä sanoisikaan muuan helsinkiläinen herra, kun hän eräänä aamuna lehdistä lukisi: Kihloissa: Helmi Ranta, Kalle Riipinen. Niin, niin, monsieur Muuan, Kalle Riipinen elättää rouvansa toisenlaisella rehulla kuin monsieur Muuan elättäisi — ja varmaan sekä kunnollisemmin että huolellisemmin.

Martta oli vuorostaan lukenut kirjeen ja laski sen pöydälle. Se oli häntä suuresti huvittanut, hänen kasvonsa olivat harvinaisen eloisat ja hän puhui oudon vilkkaasti.

— Mene sinä Riipiselle. Mitäs… reilu mieshän Riipinen on, ei hänestä ole kuultu mitään pahaa. Parempi se on, että otat hänet kuin että odottelet Ruudia. Ruudi vain huvittelee, ei hän tarkoita mitään vakavaa. Riipisellä on kaunis huvila ja perineenkin kuuluu hiljan. Rannan talossa pidetään komeat häät — kai te sitten kutsutte minutkin…

Martta ei ollut kiinnittänyt huomiota asuintoverinsa kasvoihin, kuinka ne hänen puhuessaan kalpenivat ja kuumenivat vuoronperään. Suunniltaan suuttumuksesta Helmi vihdoin keskeytti Martan:

— Vai pitäisi minun mennä naimisiin sitä varten, että sinä pääsisit suuriin häihin! Kiitoksia paljon. Minäpä en kärsi Riipistä enkä huoli häntä mistään hinnasta. Voit itse ottaa hänet, sittenpähän saat hänen perintönsä ja voitte viettää minkämoisia häitä tahdotte.

— Riipinen ei huoli minusta. Minä olen juuri niitä vaivaisia, jotka voivat lukea eivätkä kelpaa naimisiin.

- Mutta eihän lukeminen sinua huvita. Kuinka monta kertaa sinä olet istunut tuon kirjoituspöydän ääressä? Minä olen sitä monta kertaa ajatellut, että tuollainen suuri pöytä ja hyvä lamppu…

— Entä sinä itse — pitäisit hiukkasen huolta itsestäsi, olet aivan liian epäitsekäs.

— Älä nyt viitsi suuttua. Enhän minä sillä mitään pahaa. Sinun kaltaisesi tyttö on avioliittoa varten.

— Sinä olet kaunis ja rikas ja kyllä se sinun Blanchefloresi aina löytää sinun luoksesi vaikkapa noissa kukkakoreissa.

— Useinpa täällä on ollut niitä niin monta, että meillä molemmilla on ollut pää kipeänä.

— Niin, sitä ei voi kieltää, ettei kukkia olisi tullut usein. Mutta en ole tietänyt, että ne sinua häiritsivät. Ehkäpä ne ovat olleet syypäät siihen, että sinä silloin tällöin olet saanut reppuja.

Helmi katui heti myrkyllisiä sanojaan, sillä Martan kasvoille oli kohonnut tumma, tuskallinen puna. Helmin mieli teki sanoa jotakin lieventävää, mutta hän ei keksinyt mitään ja toiselta puolen: Martta oli ollut häijy ja ansainnut saada takaisin. Itkeköön nyt aikansa, kaipa joskus leppyykin taas.

— Eivät sinun kukkasi ole minua häirinneet, alkoi Martta hyvin hiljaa ja taistellen mielenliikutustaan vastaan, — ne ovat olleet hauskuudeksi vain. Mutta sinä itse olet minua häirinnyt. Päivällä täällä alituisesti käy herroja sinua hakemassa, en minä tiedä keitä lienevätkään, taiteilijoita ja kirjailijoita…

— Olen ajatellut, että sinä itse sen huomaisit ja tulisit järkiisi. Sinusta puhutaan jo joka paikassa ja koko osakunta on sinun ja Pirstan vuoksi huudossa.

— Ja jos minä sinua häiritsen, niin pääsenhän minä tästä muualle. Ole huoleti, minä muutan.

— Ei, sanoi Martta, — jää sinä vain tänne. Ei minulla ole varaa pitää näin kallista huonetta. Minun täytyy katsoa, että pääsen pois Helsingistä. Me olemme nyt jo kuudetta lukukautta yliopistossa. Kyllä minä muutan.

Toverukset panivat vaieten hattua päähänsä, Helmi peilin edessä, Martta kaapin luona. Aurinko paistoi iloisesti huoneeseen. Kärpänen surisi, nousten ylös ruutua.

— Sinulla oli ennen sellainen uni, että olisi saanut kiskoa sinua hiuksista, sanoi Helmi myrkyllisesti.

Martta oli valmis ja läksi. Helmi jäi peilin ääreen. Hän kuuli Martan askelten etenevän. Olipa Martta ollut suuttunut, koska läksi sanaa sanomatta. No niin, hyvä olikin. Hän olisi paljon aikaisemmin saanut tehdä eron koko Martasta. Kyllä aina löytyisi toinen toveri. Harso teki kiusaa, se repeytyi ja Helmiä alkoi hermostuttaa. Hän sai ponnistaa kaikki voimansa tuollaisen mokoman kuin harson tähden. Yhtäkkiä auringon siinä paahtaessa niskaan, tunsi hän suurta väsymystä. Hän ei enää mistään hinnasta jaksanut kiinnittää harsoaan. Hän ei saanut edes hattua päästään, hän vain kiirehti sohvalle. Siinä hän lyyhistyi puoleksi pitkälleen. Hänen tuli ilkeästi hiki. Hänellä ei ollut tuskia, mutta näin täydellisessä voimattomuuden tilassa hän ei ollut milloinkaan ollut. Vähitellen jaksoi hän irroittaa hattunsa ja nostaa jalat sohvalle. Siinä hän sekavasti muisti, että Pirsta ja Aappis odottivat häntä kahvilaan, että agronomi oli kirjoittanut ja että kotona Rannassa nyt oli pieni lapsi. Mikseivät olleet kotoa soittaneet vai olisivatko johdot olleet rikki?

Helmi oli niin väsynyt, ettei hän enää jaksanut itkeä sillä väkivaltaisella tavalla, millä hän koko viikon oli itkenyt. Kyyneleet vuotivat hiljaa alas hänen poskiaan niinkuin lähteestä, jonka vesisuonen edessä ei ole mitään estettä.

Sitten tuon onnettoman yön ei heidän välillään ollut tapahtunut mitään sovittavaa tai lähentävää. He olivat tavanneet kadulla ja kahvilassa. Helmi oli jännityksellä odottanut jotakin kirjelippua, jotakin vaikkapa kuinka pientä sanaa, joka hänelle olisi ilmoittanut, mitä Ruudi nyt ajatteli: oliko hän suuttunut, pitikö hän sittenkin hiukkasen Helmistä, vai oliko kaikki heidän välillään lopussa. Mutta ei mitään ollut tullut. Ruudi oli iloinen ja rakastettava, häneltä riitti iloa ja ivaa niin monelle. Helmi vain sai pysyä ikuisesti jännittyneenä, tietämättä, oliko hänellä toivoa vai eikö.

Hän nousi ja asteli, pidellen huonekaluista kiinni, peilin ääreen. Hän oli laihtunut, silmät olivat suurentuneet ja hiukset ikään kuin pehmenneet. Näin oli hyvä. Tästä Ruudi pitäisi, kukaties Ruudi vasta nyt huomaisi hänet, sillä Ruudi ei milloinkaan ollut nähnyt häntä tällaisena.

Hän rauhoittui katsellessaan omaa henkevöitynyttä kauneuttaan peilissä ja palasi sohvalle. Kunhan olisi voinut nukkua! Kunhan olisi saanut Ruudilta pienen tervehdyksen.

Molemmat hänen toivomuksensa toteutuivat. Hän vaipui kevyeen uneen ja kun hän heräsi, törmäsi hänen eteensä kokonaista neljä sanansaattajaa, jotka toivat terveisiä Ruudilta. Eedla, Pirsta, Aappis ja Syrjänen tulivat kahvilasta ja pistäytyivät katsomassa, mikä hänen oli.

Ruudin he olivat tavanneet Espiksellä. Poika käveli uusissa kevättamineissa niin sirona ja sorjana, että minkä helsinkiläisen keikarin hyvänsä saattoi käydä kateeksi.

— Lähettikö hän sitten terveisiä minulle? kysyi Helmi, silmät yhtenä ainoana teränä.

— Gott behüte, kuinka sinä olet laihtunut ja saanut suuret silmät! sanoi Pirsta. — Tietysti hän lähetti. Hän huudahti, meidän astuessamme ohi: "Mihin matka?" ja kun me sanoimme: "Helmiä katsomaan", sanoi hän: "Terveisiä."

Ja he kertoivat nyt kaikki yhteen ääneen, että Ruudi liehitteli Ainikki Rekolaa. Ainikki oli todella kaunis ja lahjakas. Aappis tiesi, että hän varmasti keväällä saisi sopimuksen teatteriin. Tarkoitus oli antaa hänen debyteerata Juliana. Oli todella vaikea ajatella ihanteellisempaa Juliaa. Ja kuinka elegantti Ainikki oli. Mutta hän olikin hienosta kodista, eleganssi oli hänessä myötäsyntynyt. Jos Ruudi syksystä ryhtyisi teatteriarvosteluun, niin sopihan hyvästi, että hän jo ajoissa liehitteli Ainikkia.

— Vähitellen on koko taidearvostelu ylimaalaisten käsissä, eikö se ole komeaa! huudahti Eedla: — Ruuto ja Ruudi ja minä, me laadimme lait!

Kaikki keskeyttivät puhelemisensa ja katsoivat Helmiin. Hän oli todella huonon näköinen.

— Minä en tiedä, koetti hän sanella pää tuolin nojaa vastaan, — mikä minun tänään on, olen niin kauhean väsynyt. Ja sitten vuotavat kyyneleet silmistäni, vaikken minä itke.

— Voi, voi, pitäisiköhän sinun lähteä vähän maalle, kun et käynyt pääsiäisenäkään!

— Ei, ei, pyyteli Helmi, — tämä menee ohitse. En minä itke, vaikka minun kyyneleeni vuotavat.

— Kuule, no sinun veljellesihän on syntynyt poika. Joko sinä tiedät, mikä nimeksi pannaan?

— Nyt sinun mummosi taas saa panna toimeen kemut, hänhän niin pitää kemuista. Aijai, ristiäiset.

— Vai niin, todella? Se mahtaa olla intresantti ihminen se Helmin mummo, huomautti Nuotio viisaan näköisenä.

— Mene sinä kerran sinne Rannan taloon käymään, niin voit jossakin uudessa Hiira-teoksessa kuvata sen mummon.

— Helmi, kuule, ylimaalainen maaseutumme on korottanut Taunon kunnian kukkuloille. Teatterikirjeessä Helsingistä asetetaan Nuotio Calderonin rinnalle…

— Ei, mutta me väsytämme sinua, kuulkaa, lähdetään pois. Sinä olet kipeä.

Helmin täytyi panna pitkäkseen. Hän makasi silmät kiinni ja pitkien ripsien alta valuivat kyyneleet.

Toverit kävivät todenperään levottomiksi. Kuiskaten he neuvottelivat, mihin pitäisi ryhtyä. Eedla otti takin naulasta, peitti sillä Helmin ja avasi ikkunan. Huone olikin ehtinyt tulla täyteen sauhua. Eedla ja Ruuto istuivat kirjoituspöydällä ja katselivat ulos.

— Mikä holbergilainen tunnelma, kuiskasi Eedla, viitaten taloon toisella puolen katua, missä räätälintyöntekijät liikkuivat.

Nuotio otti piirongilta hajuvettä ja kostutti sillä Helmin otsaa. Pirsta etsi pyyhinliinan, kastoi sen veteen ja asetti Helmin pään ympäri. Helmi antoi kaiken tapahtua, lausumatta sanaakaan. Eedla veti kiinni ikkunan. Pirsta asettui hänkin pöydälle ja he alkoivat taasen kuiskaten neuvotella. Sill'aikaa seisoi Nuotio ja katseli Helmiä.

— Kuinka ihana sinä olet, kuiskasi hän kuin itsekseen ja huojutti haikeasti hymyillen päätään. — Ei mikään runoilija voisi löytää ihanampaa runotarta. Sinä olet kuin Dafne. Nuo kalpeat posket, tuo loistava tukka, joka kuin gloria ympäröi valkoista otsaa. Kuin gloria. Viattomuuden ja puhtauden gloria. Mutta miksi itkee runotar? Minä kuivaan kyyneleet noista ihanista silmistä. Kuivaan. Kuivaan.

— Mitä sinä Aappis siellä höpiset! kuiskasi Pirsta äkäisesti. — Anna hänen olla. Ei hän ole sinun Hiirojasi. Lähdemme heti ja lähetämme lääkärin.

— Huomaa, että silkkinen nenäliina tarttuu kiinni silmäripseihin, sanoi
Ruuto.

— Parfyymeistäsi tulee pää kipeäksi, huomautti Eedla ja kapusi alas pöydältä.

He sanoivat Helmille hyvästi, toivottivat pikaista parantumista ja ilakoivat vapautuneesti niin pian kuin pääsivät ulos huoneesta.

Pirsta istui tuolilla Helmin sohvan ääressä. Äkkiä avasi Helmi silmänsä ja kysyi:

— Ruudi? toisti Pirsta ja alkoi yhtäkkiä ymmärtää. — Kuule sinä, ei sinun kannata surra Ruudin takia. Suretko todella häntä? Sure sitten samalla ilman lintuja, jotka lentävät pohjoisen ja etelän väliä.

— Tarkoitatko sitten sitä, kutka ovat hänen vanhempansa? Papin poika hän on, ja äiti elää jossakin maalla. Hänellä on kai jokin pieni omaisuus.

— Rakastaneet olemme! Silloin kun minulla vielä oli komeat mustat hiukset, ennen kuin se kirottu lavantauti tuli minuun. Rakastaneet olemme! Mutta ei kummankaan päähän ole pälkähtänyt sormus ja papillinen vihkiminen ja muut sellaiset — ei, Ruudi ei ole sellaista varten! Enkä minä myöskään.

— Mitäs minä mahdottomia. Seuraa sinä minun esimerkkiäni. Nauti hetkestä äläkä pyydä iäisyyksiä. Kyllä tämä teatterilainen pian kuluu Ruudin käsissä — silloin on taas sinun vuorosi.

— No mutta! naurahti Pirsta. — Kyllä sinun täytyy parantua tuosta sentimentaalisuudesta. Emme enää elä mummojemme aikakaudella. Minäpä kerron sinulle jotakin, kuuntelepa nyt. Tiedätkös sinä, että Ruudilla on lapsikin… Tai niin ainakin kerrotaan.

— Niin, en minä tiedä, kerrotaan, että se olisi pieni poika ja että se olisi täällä jossakin Sörnäisissä. Helmi, no mutta! Sinä sairastut todenperään.

Helmi paineli päätään ikään kuin se olisi ollut halkeamaisillaan ja voihki tukahdutetusti.

— Kuule, puheli Pirsta, — koeta järkevästi ajatella: mitä pahaa siinä on?

— Minä en kärsi sitä! huusi Helmi ja puristi kätensä lujasti nyrkkiin, niin että kynnet upposivat kämmeneen.

— Hm, se on sellaista, että me saamme luvan kärsiä. Ja me teemme viisaasti, jos iloisesti otamme vastaan kaikki, mitä elämä antaa. Oo — leben, leben, leben und leben lassen!

Pirsta asteli edestakaisin huoneessa. Muistamatta, että tupakansavu juuri äsken oli karkotettu, sytytti hän savukkeen.

— Pirsta, sanoi Helmi pitkän äänettömyyden jälkeen ja hänen silmäteränsä tuijottivat taasen suurina ystävättäreen, — tiedätkö sinä…

Hänen oli vaikea jatkaa ja Pirsta sai vasta kyselyjen jälkeen kuulla, että hän halusi tietää, ketä sitten luultiin lapsen äidiksi — ei siksi että hän olisi uskonut koko juttuun. Pirsta ei niin tarkkaan tietänyt sitä. Se oli hänestä yhdentekevää. Ei hän Ruudilta milloinkaan olisi udellut sellaisia, se olisi ollut heidän ystävyytensä loppu.

— Pirsta, sanoi Helmi äkkiä, — minä en voi kuulla enempää, pane ikkuna auki, täällä tukehtuu.

Pirsta pani pois savukkeen, avasi ikkunan ja harmitteli koko tupakoimista. Mokomankin huonon tavan oli omaksunut. Sitten hän istuutui pöydälle ja katseli räätälejä. Joku nuori sälli pysähtyi ikkunaan ja jäi puolestaan katsomaan häneen. Pirsta hyppäsi alas pöydältä.

— Helmi, kuule, voitko taas vipata minulle hiukkasen. En enää tiedä velkojeni määrää, mutta olen ihan kuitti. Ja onhan minusta nyt pikkuisen toivoa, kun jo auskulteeraan — eikö niin?

Pirsta sai rahaa ja puheli taas lääkäristä ja Helmin taudista. Martta tuli kotiin ja katui, että oli suutahtanut. Ei hän toki ollut aikonutkaan muuttaa. Sovittiin, ettei vielä kutsuttaisi lääkäriä, katsottaisiin ensin, miltä huomenna näyttäisi.

Helmi sai yöllä unta monesta aikaa ja oli huomenna pystyssä. Hän tapasi toverit kahvilassa ja Nuotio pyysi häntä illalla ajelemaan.

— Minä en pidä autoista, selitti kirjailija, — otamme sufletin — eikö niin. Olen varma, että illalla on kuutamo.

Oli kuutamo ja kauniilla mustalla hevosella ja sufletillä tuli Nuotio noutamaan sydämensä valittua. Hajamielisenä antoi Helmi hänen peitellä itseään, hajamielisenä hän kuunteli pitkää juttua huopapeitteestä, joka oli lämmittänyt kirjailijaa Pariisissa, jopa suorastaan varjellut häntä kuolemasta viluun, Pariisissahan talvisin oli niin kylmä huoneissa.

Suurina ja loistavina tuikkivat tähdet lempeässä illassa. Kuu purjehti uneliaana kevättaivaan vihertävässä sinessä.

— Johan minä sanoin teille, vastasi kirjailija lyhyesti. — Katsokaa kelloanne. Ajamme tunnin tai puolitoista, kuinka haluttaa. Mutta kysykää kaikki, mitä teillä on kysyttävää nyt, ettette sitten lavertelullanne häiritse.

Kumipyörät keinuivat miellyttävästi vaunujen alla. Kesti kuitenkin hetkisen, ennen kuin tunnelma palasi.

— Eihän sinun vain ole kylmä? kysyi kirjailija. - Kunhan tämä minun uskollinen palvelijani vain ymmärtäisi lämmittää sinua koko voimallaan. Ja kyllä se sen tekeekin. Se on kiitollinen isäntänsä puolesta. Niin kiitollinen.

Yksitoikkoiset, karut "linjat" avautuivat huvimatkailijoiden eteen. Pitkät, köyhät puutalot loivat varjonsa kadulle, ja kuutamossa teki outo kaupunginosa satumaisen vaikutuksen. Helmi tiesi, että ajettiin Sörnäisten läpi ja sana "Sörnäinen" herätti hänessä nyt illalla mielikuvia, joista ei hänellä ollut aamulla herätessä ollut mitään aavistusta. Kirjailija, joka ei voinut tietää hänen ajatuksistaan, piti hänelle seuraa ja kertoi näytelmästään. Se oli saanut uusia loistavia arvosteluja.

— Niin, näytelmä onnistui, siitä ei pääse mihinkään. Huolimatta helsinkiläisten arvostelijain kaksimielisistä, ettei sanoisi ilkeämielisistä arvosteluista, se on menestynyt. Tänäkin iltana oli miltei loppuun myytyä, kun soitin teatteriin. Mutta kenen ansio tästä kaikesta - kenen? Ei suinkaan minun. Kuka on runottarena hedelmöittänyt mielikuvitukseni ja antanut sanoilleni siivet? Kuka on kannustanut minua… kannustanut, etten tyytyisi vähään, vaan pyrkisin, pyrkisin uumeniin? Kenen kuva on ihanaisena niinkuin tuo Venus tuolla väikkynyt edessäni? Voitko arvata kenen?

‒ Ei, ei, tuhat kertaa ei! Oi Helmi, täytyykö minun sanoa se sinulle. Sinun, sinun kuvasi! Etkö ole lukenut sitä silmistäni, silmistäni. Etkö ole kuullut sitä äänestäni. Eikö ääneni ole värissyt aina, kun olen sinua puhutellut. Värissyt ja vavissut. Helmi — oi että minä saisin kutsua sinua ikuiseksi runottarekseni, runottareksi, jonka kaltaista ei yhdelläkään kirjailijalla ole ollut! Minä rakastan sinua, sinun silmiäsi, sinun hiuksiasi, noita tuoksuvia… Helmi… niin, ja sinun sieluasi. Saanhan minä tulla tuon valuvan kultasateen onnelliseksi herraksi ja omistajaksi… Sano, armas, päästä minut epätietoisuuden tuskasta — sano.

Ajuri pysähtyi ja kääntyi ympäri. Helmiä puistatutti. Hän oli kuullut kaikki, mitä kirjailija sanoi, mutta hän ei voinut tehdä johtopäätöstä, miten sanat oli käsitettävä. Hänestä tuntui siltä, kuin Aappis olisi lukenut hänelle jonkin katkelman jostakin romaanista. Hän ei ymmärtänyt mitään, hän ei käsittänyt mitään. Tämä oli taasen Sörnäistä. Kolkot "linjat" lepäsivät talojensa varjojen peitossa kuun valossa. Mitä olikaan tapahtunut Sörnäisissä?

Silloin oli kuin viimeinen vastustuskyky olisi pettänyt Helmin, hän voihkaisi ja retkahti taapäin.

Ja hänen voimattomuutensa oli taaskin niin suuri, että Nuotio mielin määrin sai hoidella, lohdutella ja halailla häntä. Hän kutsui häntä pikku morsiamekseen, loistavaksi runottarekseen, tähdekseen, auringokseen, jumalattarekseen ja Hiirakseen. Hän lupasi käsillään kantaa hänet koko elämän läpi ja laskea kaikki laakerinsa hänen jalkainsa juureen. Koska ne kuuluivat hänelle!

— Kuinka suloinen sinä olet, että juuri tällä tavalla elit tämän ikuisuuden hetkemme, kuiskasi kirjailija, painaen hänen kättään. — Juuri näin, kyyneltyen. Tulen aina näkemään sinut sellaisena kuin istut tuossa kuun valossa… Voitko huonosti? Onko kylmä…? Sinä tarvitset lepoa ja yksinäisyyttä. Niin minäkin. Oi, kuinka uudestisyntyneenä minä…

Rattaat rämisivät kivityksellä. Vaunuissa vaiettiin. Helmi oli kiitollinen, että joku oli hänelle hyvä. Se kauhea väsymys oli hänet taas vallannut. Nuotio sai puoleksi kantaa hänet ylös portaita.

KOTONA

Illalla, juuri kun oli päästy leipomasta rinkeliä vanhan emännän nimipäiviä varten, jolloin naapurien oli tapana tulla kahville Rannan taloon, oli Helsingistä soitettu, että Helmi oli sairaana, että lääkärit olivat määränneet hänet heti lähetettäväksi maalle ja että aamujunan tuloon oli toimitettava asemalle kaksi hevosta ja mukavat ajopelit. Martta tämän kaiken oli soittanut. Oli kuulunut huonosti, Martta oli saanut tankkaamistaan tankata: "Helmi on sairas, aamujunaan kaksi hevosta ja mukavat ajopelit."

Helmin äiti oli ottanut vastaan tiedonannon. Hän oli paremmaksi vakuudeksi toistellut joka sanan, mikä Helsingistä lausuttiin, ja siinä Martan hätääntyneeltä tuntuvan äänen kiihoittamana syövyttänyt ne mieleensä. Hän istui pienen hetken siunaillen keittiön penkillä, ennen kuin hän läksi hakemaan isäntää. Kaksi hevosta — ja näin äkkiä — oliko hengenvaara kysymyksessä, saisiko hän enää elävänä nähdä lapsensa?

Nousi yleinen hälinä. Jokainen vaati emännältä tarkempia tietoja ja emännän täytyi toistamistaan toistaa sen vähän, minkä hän tiesi. Kaikki syyttivät häntä siitä, ettei hän ollut ottanut parempaa selkoa sairaudesta ja sen vakavuudesta. Hiukan ärtyneinä ja syytellen toisiaan läksivät perheen jäsenet tekemään valmistuksia Helmin vastaanottamiseksi. Ensimmäinen kysymys oli, pantaisiinko asemalle reki vaiko rattaat, oli kelirikon aika. Päätettiin panna molemmat. Isä ja Eemeli lähtivät matkaan, mukanaan tyynyjä ja peitteitä kaiken varalta. Naiset painivat kuntoon Helmin huoneen. Vanha emäntä pysytteli reippaana ja toivorikkaana, hänen tyttärensä vaikeni ja kuvitteli nähtävästi pahinta. Nuorin emännistä, Eemelin vaimo, hoiteli pientä lastaan ja hänen tuutilaulunsa soivat tavallista hiljaisempina talossa, jossa mieliala äkkiä oli käynyt kolkoksi.

Vanhan emännän nimipäivänvietto joutui tietenkin kärsimään masennuksesta, joka yön aikana ei suinkaan ollut vähentynyt ja johon tänään liittyi odotuksen jännitys. Kelirikon vuoksi ei vieraita ollut saapunut paljon — onneksi kyllä asioiden näin ollen, sillä vaikka kuinka olisi koetettu puhella hauskasti yhteisistä harrastuksista ja kuulumisista pitäjän piirissä, ja vaikka talon nuori perillinen kuinka olisi nauranut ja näyttänyt ensimmäistä hammastaan, palasi keskustelu aina lopuksi tyttäreen, jota odotettiin kotiin, kukaties kuolemansairaana. Naapureista oli usea jäänyt tulematta tärkeän kokouksen vuoksi, johon oli ollut pakko lähteä. Ne, jotka olivat saapuneet nimipäiville, läksivät hienotunteisesti pian pois ja perhe oli yksinään talossa, kun molemmat kotoiset hevoset tunnettiin kaukana vainioiden keskellä. Kelirikosta huolimatta saapuivat odotetut harvinaisen aikaisin. Tämäkin teki, että molemmat emännät, odotellessaan pihamaalla, olivat suuresti jännittyneitä. Märiksi ajettuina ja huohottaen tulivat hevoset ylös loivaa mäkeä, miesten kävellessä rinnalla. Jokainen koiran äännähdys teki pahaa, mutta Vahti ei ottanut vaietakseen. Vasta kun hevoset astuivat sisään portista, se tunsi tulijat.

Rattailta astui nuori sairaanhoitajatar. Hän toivotti hyvää päivää ja alkoi heti avata reen peitteitä. Jumalalle kiitos, elihän Helmi toki, vieläpä hymyili ja ojensi kätensä koiraa kohti, joka hyppäsi reen laidalle. Myöskin hän puhui, vaikka väsyneellä äänellä ja oudon hitaasti. Äiti otti vastaan jokaisen elonmerkin odottamattomana lahjana, sillä hän oli varustautunut pahimpaan. Isä nosti Helmin reestä ja äitiin ja sairaanhoitajattareen nojaten hän pääsi sisään. Ainoa joka uskalsi puhua, oli mummo, hän alkoi heti kysellä, mitä tautia tämä oli ja miten matka oli mennyt. Hän ei kuitenkaan saanut mitään vastausta ja vaikeni sen vuoksi pian. Helmin äidillä olivat samat kysymykset huulilla, mutta ne jäivät tekemättä ja hän supisi vain jotakin siitä, ettei Helmi ollut kovin huonon näköinen ja että hän pian paranisi täällä kotona. Kun Helmi, istuessaan salin sohvalla ja sisaren ottaessa päällysvaatteita hänen yltään, rupesi itkemään, sai äiti äkkiä takaisin tarmonsa ja alkoi kysellä, mitä hän halusi syödä. Hän kuuli sisarelta ohjeet. Samassa hän oli käynyt niin rohkeaksi, että hän kysyi, minkä tähden Helmi ei ollut kirjoittanut aikaisemmin taudistaan ja mitä tautia tämä oikeastaan oli.

— Kas noin, sanoi sisar silloin ikään kuin leikatakseen poikki keskustelun, joka siihen katkesikin. — Nyt me menemme sänkyyn, sitten me syömme ja sitten me nukumme, sanoi hän lopuksi.

Naiset eivät enää kyselleet, iloitsivat vain siitä, etteivät asiat olleet vielä huonommin ja palvelivat sisarta ja sairasta minkä taisivat. Helmi tunsi, että salissa oli tupakansavua, kysyi, oliko ollut vieraita ja muisti samassa nimipäivän. Voi voi, ettei hän ollut tuonut mitään nimipäivälahjaa!

— Kas noin, sanoi sairaanhoitajatar ja veti toisen päällyskengän Helmin jalasta.

Kun hän meni tarkastamaan sairaan huonetta vanhan emännän johdolla, jäivät äiti ja tytär kahden. He tunsivat, että kallis aika kului hukkaan ja että olisi pitänyt sanoa jotakin, mutta heitä vain itketti kumpaakin. Helmistä tuntui vaikealta. Kaikki täällä kotona ikään kuin syytti häntä, vaikk'ei kukaan sanonut pahaa sanaa. Jollakin lailla helpotti, kun äiti kysyi: eikö Helmi tahtonut nähdä pientä pojua. Tietysti hän tahtoi nähdä hänet! Ja sill'aikaa kun äiti kävi lasta hakemassa, lepäsi hän pitkänään sohvalla, pyyhkien kyyneliään ja katsellen tuttuun huoneeseen. Tulisiko hän terveeksi täällä? Tuntui oudon vaikealta. Miksi? Varmaan hän menehtyisi täällä ikävään. Olisi ehkä kuitenkin ollut parempi mennä parantolaan. Itse hän oli syypää, hän oli ikävöinyt kotiin ja rukoillut, kunnes hänet päästettiin tänne. Ja nyt täällä tuntui vieraalta. Ihmisetkin vain syyttivät häntä, jollei sanoilla, niin katseilla ja kysymyksillä, joita he eivät hänen sairautensa vuoksi uskaltaneet tehdä, mutta jotka Helmi tunsi jotenkin ilmassa.

Nuori Aino-emäntä tuli, sylissään lapsi. Pienokaisen äiti oli pukenut hänen ylleen pitsikauluksen ja tervehti teeskennellyn ystävällisesti kälyään. Helmikin koetti olla hyvin ystävällinen, se rasitti häntä. Eemelin lapsi oli samanlainen kuin kaikki muut lapset ja hänen äitinsä hymy onnellinen ja kirkas, kuten kai äitien tavallisesti. Tuntui helpottavalta, kun sairaanhoitajatar tuli ja tavanmukaisella lauseellaan teki lopun kohtauksesta.

Illansuussa kun Helmiä jo valmistettiin yöpuulle, tulivat Heikki emäntineen ja agronomi. He palasivat kokouksesta ja tietämättä, että Helsingistä oli tullut vieraita, poikkesivat nimipäiväkahville. Kun he kuulivat, mitä oli tapahtunut, tahtoivat he jatkaa matkaansa. Siihen ei toki talossa kuitenkaan suostuttu ja niin joutuivat vieraat yhdessä Rannan perheen kanssa istumaan isännän ja emännän pienessä kamarissa keittiön takana, mistä ei mikään melu saattanut tunkea salin puolelle, sairaan korviin.

Kaikki, mitä päivän mittaan oli puhuttu, toistettiin. Isäntä kertoi, miten surkeaa oli ollut nähdä Helmin astuvan junasta sairaanhoitajattaren ja jonkun avuliaan matkustavaisen turvissa. Vanhaemäntä vakuutteli, että tauti pian menisi menojaan. Siihen murahti agronomi jotakin kahvikuppinsa äärestä ja isäntä kuvaili taas, miten vaikea matka oli ollut tällaisella kelillä. Välillä mentiin kokouksen asioihin, mutta pian todisti äänettömyys taasen, että ajatukset olivat muualla. Mustamäen nuori emäntä meni Aino Rannan kanssa katselemaan lasta, joka nukkui. Isäntä, Heikki ja agronomi tupakoivat ääneti. Eemeli, saapuen hevostallista, kohtasi porstuassa äitinsä, joka tuli Helmin huoneesta. Keittiössä äiti avasi kätensä, joka oli ollut nyrkissä. Hän ei sanonut mitään, ainoastaan ojensi kourallisensa poikansa nähtäväksi. Hänen kädessään oli suuri tukko vaaleita hiuksia.

— Katso nyt, kuiskasi hän sitten ja heitti hiukset uuniin. — Näin sisaresi hiukset lähtevät!

Kun Rannan miniä ja Mustamäen emäntä tulivat porstuanperästä, seisoivat äiti ja poika vielä hiilloksen ääressä, joka oli nuollut hiustukon. Kaikki menivät yhdessä miesten luo.

— Hän kuolee, siinä ei auta mikään, sanoi Eemeli kalseasti ja ojensi vaimolleen tyhjän kahvikuppinsa, jonka hän oli jättänyt piironginlaidalle.

Kaikki kävivät hänen kimppuunsa, varsinkin vanhaemäntä. Mitenkä sen saattoi sanoa, eihän Helmi ensinkään näyttänyt kuolevalta.

— Se on varma se, sanoi agronomi, — että jollei hän olisi mennyt
Helsinkiin, niin hän nyt olisi terve.

— Eikös hän sitten täällä maalla olisi voinut sairastua? sanoi vanhaemäntä terävästi.

— Agronomi puhuu aivan niinkuin ei täällä maalla tunnettaisi raihnautta ja kuolemaa.

— Että viitsittekin, vanha ihminen, puuttui Eemeli puheeseen, — te olette enemmän kuin kukaan syypää tähän tautiin; Te aina olette tahtonut Helmiä kouluun, te tahdoitte minuakin kouluun, muistatteko — herra minusta piti tehtämän ja maisteri.

Vanhaemäntä oli noussut. Hän sai suustaan vain yksityisiä hämmästyksen ja moitteen huudahduksia. Eemelin olisi toki siinä iässä pitänyt vähän tietää, mitä puhui. Tulla syyttämään häntä, mummoaan, Helmin taudista. Jos joku oli katsonut lastenlasten parasta, niin kai heidän mummonsa. Mutta Eemeli oli liian kauan kantanut mielessään kaunaa näistä asioista.

— Alussa ei Helmi ottanut menestyäkseen — muistatteko? jatkoi hän. —
Kotiopettajia täällä pidettiin, että hän saisi ehtonsa suoritetuiksi.

— Ja muistatteko, kun hän tuli koulusta, niin hän ei enää syönyt meidän kanssamme yhteisessä pöydässä kuten ennen…

— Siirto, siirto, tuli agronomi ystävänsä avuksi. - Hän ei kestänyt siirtoa.

— Mutta kestäväthän huonopäisemmätkin. Niinkuin sekin Kilpisen Martta.
Mikäs hänkään nyt oli ottamaan maisterintutkintoa.

— Hänen isänsä onkin suutari, niissä on aina vähän ajattelijan vikaa, sanoi agronomi.

— Mutta mitenkäs me nyt olisimme saattaneet jättää Helmiä huonommalle, kun köyhä Kilpinenkin toimitti tyttärensä yliopistoon!

— No niin, sanoi agronomi ja löi leveän kämmenensä pöytään, — kilpaa pitää juostaman yliopiston rappusissa, kesti terveys tai ei. Olisikos Helmi nyt huonommalla osalla kuin maisteri Martta, jos hän olisi emäntänä jossakin talossa tai vaikkapa karjakkona?

Hetkisen vaikenivat kaikki. Sitten puhui isäntä sängynlaidaltaan, missä hän ääneti oli istunut koko keskustelun ajan:

— Se on nyt sellainen tämä nykyaika, että se vaatii niin paljon oppia. Yksi ei voi asettua vastakynteen. Lapset syyttävät aina sittenkin aikaihmisiksi päästyään, etteivät he ole saaneet käydä koulua tarpeeksi. He kaipaavat "ilmaa" ja "kauneutta" ja "väljempää liikkumisalaa" ja mitenkä niitä nimitetäänkin. Täytyyhän vanhempien koettaa parastaan, oli sitten onneksi tai onnettomuudeksi. Ja useinhan se onnistuukin. Ja kun vanhemmat ovat tehneet parhaansa, niin eihän heiltä pitäisi voida muuta vaatia.

Kunnioituksesta puhujaa kohtaan vaikenivat väittelijät hetken ja agronomi lausui muutamia sovittavia sanoja. Mutta pian hän taas pauhasi, vakuuttaen, että tämä nykyaika tekee lopun kaikesta terveydestä. Hän ennusti, että pian joka pitäjä katsoisi arvonsa vaativan ylläpitää ainakin yhtä yhteiskoulua, kansakoulunopettajiksi ei enää sopisi ottaa muita kuin maistereja, ja viisiluokkaisissa yhteiskouluissa täytyisi välttämättä olla opettajina tohtoreja. Kyllä tulisi ajanmittaan oppinut maa.

— Mutta entä jos me vielä näillä silmillämme näemme yhteiskoulurakennukset jyvämakasiineina ja heinälatoina, keskeytti Eemeli hänet naurahtaen.

— Me näemmekin, sanoi agronomi puoleksi salaperäisesti, puoleksi vahingoniloisesti. — Eikä se aika ole kovin kaukana. Mutta siihen mennessä on monen neitosen terveys murtunut. Se kokemus ostetaan kalliisti.

— Metsistykää, metsistykää te, huusi vanhaemäntä katkerasti puheen joukkoon.

Isäntä puolestaan koetti huomauttaa, ettei ihminen elä ainoastaan leivästä. Mutta heidän sanansa menivät huomaamatta, sillä agronomi ja Eemeli jatkoivat kovaäänistä puheluaan. Agronomi muisteli, miten hänen ylioppilasaikanaan tytöt olivat itkeä piipertäneet professorien luona tenteissä — mutta kandidaatiksi piti koettaa vain! Eemeli vuorostaan palautti mieleensä koululaisia kesälomalla: miten istuttiin riippumatoissa ja lehtimajoissa romaani kädessä. Heikki ja hänen vaimonsa vihdoin keskeyttivät heidän vuoropuhelunsa, sillä heidän täytyi lähteä.

Heikki oli niin kalpea, että sekä agronomi että Eemeli kävivät sanattomiksi, kun he hänet huomasivat.

— Terveisiä Helmille, sai Heikki hiukan vaikeasti suustaan, lausuessaan hyvästi emännälle.

Hevoset talutettiin vajasta. Ne ikävöivät kotiin ja pitivät kiirettä. Oli pakastanut. Metsänranta ja puut erottautuivat mustina kirkkaassa illassa. Yksi ainoa suuri tähti loisti keltaisessa iltaruskossa Mustamäen navetan päällä. Helmin huoneessa oli tulta. Kun ei ikkuna ollut peitetty, saattoi nähdä, miten siellä liikuttiin. Sill'aikaa kun emäntä nousi rattaille ja Helkki piteli suupielistä, näytti siltä, kuin Heikki silmänräpäykseksi olisi unohtunut katsomaan valaistuun ikkunaan. Samassa hyppäsi hän itse rattaille ja nopeasti jättivät malttamattomat hevoset pihamaan.

Lemuava kevät tuntui ilmassa. Pienen pakkasenkin alta huokui ikään kuin leuto, suloinen henkäys. Eemeli sytytti savukkeen ja läksi astelemaan talliin.

YHTEISKOULUN MERKEISSÄ

Juhlahumu iltamassa pitäjän tulevan yhteiskoulun hyväksi oli ylimmillään. Sekä kirkonkylän uuden seuratalon avarat suojat että aitaus sen ympärillä olivat täynnä väkeä. Metsikössä ulkopuolella seisoivat hevoset kiinnitettyinä puihin ja sadat polkupyörät lepäsivät puolikumossa juhlatalon päädynseinää vastaan.

Ei puuttunut mitään siitä, mikä on omiaan antamaan väriä ja sävyä virkeän kirkonkylän kesäiselle juhlalle. Liput liehuivat katoilla, köynnökset keinuivat pylväiden välissä, torvisoittokunta kaiutteli tuttuja marsseja ja isänmaallisia säveliä, koirat tappelivat, pojat melusivat nurkkausten takana, helistellen polkupyöräkelloja, tytöt muodostivat heleitä ryhmiä salissa tai pihamaalla, nuoret miehet tupakoivat, istuen kivillä vielä raivaamattomalla tantereella ja häiriten äänekkäällä naurulla, toimituksen kestäessä sisäpuolella — sanalla sanoen: kaikki oli kuten hyvä tapa vaati.

Oli päätetty rakentaa yhteiskoulu, arpajaiset olivat jo käynnissä varojen hankkimista varten ja iltamalla oli määrä tehdä yhteiskoulun tarkoitus tutuksi paikkakunnalla. Kirkonkyläläisille tietysti kyllä oli selvää, minkä tähden yhteiskoulu oli tarpeen vaatima, mutta pitäjässä oli suuria metsäkulmia hyvinvoipine taloineen, joissa katsottiin karsain silmin kansakouluakin, saatikka sitten korkeampaa oppilaitosta. Lisäksi kun oli päässyt liikkeelle outoja huhuja korkeammasta sivistyksestä yleensä, jopa taholta, jolta sitä vähiten olisi odottanut. Oli kuitenkin tultu niin pitkälle, että piirustukset olivat valmiit. Ne olivat iltamatilaisuudessakin nähtävinä, juhlasalin seinällä ne komeilivat katajaseppeleen ympäröiminä, tunnettu rakennusmestari oli ne tehnyt. Kyllä tulisi komea koulu, kyllä siihen kelpaisi panna lapsensa. Suuri punakattoinen rakennus oli täynnä ulkonevia kulmauksia ja parvekkeita. Määrättynä sijaitsemaan kirkonkylän kauneimmalla paikalla tulisi se varmaan olemaan koko seudun ylpeys. Tomuisessa salissa, johon ilta-auringon säteet loivat viistoja valojuovia, tungeskeli pitkin iltaa väkeä piirustusten ympärillä. Kauniit ne vain olivat, ei siitä mihinkään päässyt, ja niin halvalla kuin rakennus saataisiin nyt, kun rakennusmestarilla sattui olemaan tilaisuutta mieskohtaisesti valvoa tarpeiden hankintaa. Ne isännät ja emännät, joilla on kouluikäisiä lapsia, joutuivat pitkin iltaa pitämään esitelmää piirustuksista, todistelemaan koulun tarpeellisuutta ja muistuttelemaan, miten halvaksi sentään tulisi pitää lapset pitkän kouluajan kestäessä kotona. Siinähän oli valmis johtajatarkin siinä Martta Kilpisessä. Hän oli itseoikeutettu tähän toimeen, rakennusmestari olikin hänen kanssaan neuvotellut piirustuksia tehdessään, Martta kun paraikaa oli opettajana yhteiskoulussa, jossa oli ihan uusi, ajanmukainen rakennus. Ja komea ja ajanmukainen se tulisi tämäkin, ei suinkaan sitä nyt huonoa ryhtynyt tekemään, kun kerran ryhtyi.

Oli päästy ensimmäiseen väliaikaan. Torvisoittokunta oli aloittanut iltaman, tervehdyssanat oli lausuttu, nuorisoseuran kuoro, opettaja Pääkkösen johdolla, oli laulanut, neiti Helmi Ranta oli esittänyt kirjoittamansa juhlarunon, maisteri Martta Kilpinen oli pitänyt esitelmän — hän oli puhunut äitityypistä Kalevalassa, — kuten sanottu: väliaika oli tullut ja ilta-aurinko valaisi kylää, jossa heinät seipäissään tummuivat ja ruispellot vaalenivat leikattaviksi, sekä kirjavaa kenttää pihkaisen seuratalon ympärillä.

Tytöt myivät ennakkoarpoja. He olivat suorastaan pelottavat, heistä ei ollut hyvä päästä eroon. Toiset houkuttelivat kymmenentuhannen markan pankkikirjalla, toiset autolla, joka kuului voittojen joukkoon, toiset selittivät yhteiskoulun välttämättömyyttä näin väkirikkaalla ja voimakkaalla seudulla. Mikäs auttoi — miesten oli ostettava! Mustamäen isäntää olisi pitänyt verottaa erikoisesti, hänelle ei olisi merkinnyt mitään ostaa arpoja vaikka sadoilla markoilla. Mutta hän oli viime aikoina käynyt niin totiseksi, ettei hänen kanssaan luonnistanut leikinlaskukaan, joka aina tällaisessa tapauksessa oli myyjättärien paras liittolainen. Mustamäen emäntää ei saatu ostamaan muuta kuin sillä kymmenellä markalla, millä hän jo oli ostanut, hän oli saita, kuten suuren rikkaan ainakin sopi. Rannan nuori isäntä ja agronomi Riipinen eivät olleet edes kunnioittaneet iltamaa läsnäolollaankaan. Eemeli ei toki ollut vielä puhunut pitäjän yhteistä kouluyritystä vastaan, mutta agronomi, hän oli saarnannut kuin paras pappi, että naisen suuri ja ihana kutsumus oli kotilieden ääressä, että lukuisat yhteiskoulut kasvattaisivat proletariaattia, joka sittemmin orpona ja juurettomana vaeltaisi läpi elämän, ja ties mitä kaikkea. Agronomi oli innostuksessaan käynyt varsin runolliseksi. Mutta kirkonkylän naiset olivat olleet hänelle niin suuttuneet, että heillä oli ollut valmiina uutinen paikkakunnan lehtiä varten, uutinen "omituisesta sivistysharrastuksesta, mikä ilmeni eräissä henkilöissä, joiden kuitenkin jo virkansakin puolesta olisi pitänyt levittää valistusta kansaan". Uutinen oli miesväen väliintulon vuoksi jäänyt lähettämättä, miehet olivat vakuuttaneet, että agronomi tarkoitti paljasta hyvää, vaikka hän ajoi asiaansa liian kiivaasti. Naiset olivat siihen kihahtaneet, ettei Riipisen tarvinnut tulla heille selittämään naisen kutsumusta. Juuri "kotiliettä" varten ja tulevien polvien kasvattajaksi hekin valmistivat naista. Että sentään piti sivistyneelle miehelle nykymaailman aikaan selittää tällaisia asioita! Viisainta oli kuin olikin, ettei agronomi näyttäytynyt iltamassa: hän olisi saanut niellä yhden ja toisen kovan ja katkeran palan! Vaikka toiselta puolen täytyi sanoa, että oli hävytöntä pysytellä poissa tuollaisesta suuresta yhteisestä juhlasta, johon oli tullut väkeä peninkulmien takaa.

Agronomin olisi pitänyt talttua. Helmi Ranta, jonka sairaudesta hän oli nostanut sellaisen melun, oli parantunut. Agronomin sanottiin olevan siitä miltei närkästyneen, sillä nytpä hän ei enää tämän sairauden perusteella voinut väittää, ettei ensimmäinen sivistyspolvi olisi kunnialla kestänyt tulikoetta. Rannan nuori isäntä oli aina kulkenut agronomin talutusnuorassa. Hänen emäntänsä oli juhlilla, mutta hän itse lienee pitänyt seuraa agronomille tänä ihanana suvi-iltana, jossa torvisoitto törähteli yli kypsyvien viljapeltojen kuin iloinen lupaus tulevien sivistysaikojen varalta.

Oli siis päästy ensimmäiseen väliaikaan. Silloin herättää maantiellä huomiota muuan komea hevonen, joka tunnetaan agronomin juoksijaksi. Totta tosiaan: agronomin "Linnunpoika"! Eipäs ole mies sittenkään malttanut pysyä poissa! Neiti Rantapa on kuitenkin jo ehtinyt esittää runonsa — sen numeron vuoksi hän tietenkin tulee, hän on uudelleen alkanut toivoa neiti Rantaa, se kyllä tiedetään pitäjällä. Mutta onpa oikein, että hän myöhästyy, miksei ole tullut ajoissa. Ja nyt kun hän suvaitsee saapua, nytpä hänet saarretaan joukolla, päättelevät tytöt, eikä hänen kukkaroaan enää jätetäkään rauhaan!

Airueille huomautetaan, että väliaika täytyy pidentää, koska erinomainen saalis on odotettavissa. Tirskuvissa parvissa seisovat tytöt ja tähyilevät. Mokomaa — hän nähtävästi ei aio sittenkään juhliin, hän on arkivaatteissaan! Hänen hevosensa ymmärtää kuitenkin asiat paremmin kuin hän itse, sillä hevonen höristelee korviaan kuullessaan torvisoiton, kun sen sijaan sen isäntä istua könöttää rattaillaan ikään kuin kulkisi metsänkorvessa.

Tytöt keksivät, että Helmi Rannan täytyy olla mukana, kun hyökätään agronomin kimppuun. Ja he juoksevat viime tingassa hakemaan Helmiä. He tapaavat hänet isäntämiesten joukosta, hän selittää heille itsepäisesti, etteivät nämä piirustukset kelpaa, vaan että pitää tilata piirustukset joltakin arkkitehdiltä. Hän on niin kiihkeä asiansa puolesta, ettei hän ensin tahdo ymmärtää, mitä tytöt tarkoittavat, kun keskeyttävät hänet. Vai agronomi! Eläköön — nyt on agronomi ansassa! Helmi astuu tyttöjen parvessa nopeasti pihamaan poikki, hän tuntuu olevan pitempi kuin muut, he iloitsevat kaikki siitä, että olivat löytäneet jonkin yhtymäkohdan. Sillä kaikista ponnistuksista huolimatta on väli Helmin ja hänen lapsuudentoveriensa kesken ollut hiukan väkinäinen.

Agronomin kuuluisa "Linnunpoika" on hyvinkasvatettu hevonen. Ilman vähintäkään pelkoa ja pikemmin uteliaana se nousee ylös mäkeä ja astuu sitä pitkää tyttöriviä kohti, joka, sanan kirjaimellisessa merkityksessä, sulkee tien. Keskellä tyttöjen ketjua seisoo korkeana ja vaaleatukkaisena Helmi, koettaen tekeytyä ankaraksi ja nostaen uhkaavasti päätään. Muut tytöt ovatkin jättäneet johtotoimen kokonaan hänelle. Uhattu mies nostaa panamaansa ja hänen päivettyneet kasvonsa hymyilevät leveästi.

Mitä — aikooko hän komentaa hevosensa ketjun läpi? Pahalta näyttää. Hän kiertää ohjaksia käsiensä ympäri ja kurkistelee kahdenpuolen, missä olisi ketjun heikoin kohta. Mutta silloin ojentaa korkea sininen tyttö kimpun sinikantisia ennakkoarpavihkoja häntä kohti ja puhkeaa puhumaan:

— Seis! Ainoastaan meidän ruumiimme yli käy tie tästä eteenpäin. Ei paikalta, ennen kuin olette uhrannut päivän tunnukselle: yhteiskoulu!

Ja kymmenestä kädestä ojentuu sinikantisia vihkoja tulijaa kohti ja kymmenet huulet hymyilevät viettelevästi. Agronomin sydän ei ole kivikappale. Se sykähtää iloisesti, mies astuu rattailta ja tervehtii, kättä paiskaten, koko amatsonijoukkoa.

— Vai niin, vai niin, sanoo hän, — taitaa kyllä kannattaa ryhtyä kauppaan. Kymmenen vuoden kuluttua myydään koko roska huutokaupalla ja me voimme perustaa siihen suuren osuuskanalan.

— Eeei! huudahtaa Helmi, liehuttaen arpavihkoja agronomin edessä, — te ajattelette silloin aivan toisin, te ymmärrätte, että ajan virtaukset tulevat ja menevät ja että ihmisen vain täytyy koettaa pysytellä niiden harjalla.

Hän jäi hetkeksi katsomaan Helmiä silmiin ja molemmat tunsivat, että olivat joutuneet vakavan keskustelun alkuun. Helmi heilautti silloin nopeasti päätään ja sai lasketuksi leikkiä.

— Te tarvitsette sitä paitsi kymmenen vuoden perästä koulua aivan toisiin tarkoituksiin.

— Jaa-ah, neiti Ranta, puhutaanpa ensin eräästä kiireellisemmästä asiasta.

— Mistä? uhitteli Helmi, mutta näki heti, että hyvä agronomi oli valmis tässä kaikkien kuullen sanomaan vaikkapa tähän tapaan: "Siitä naimisesta, eihän voi olla kysymys koulusta minun lapsiani varten, ennen kuin olen naimisissa!" Hän riensi sen tähden heti nopeasti sekoittamaan koko asiaa. — Minä olen loukkaantunut, sanoi hän. — Kirjoitan juhlarunon, esitän sen kaikkien taiteen sääntöjen mukaan ja pitäjän aristokratia ei suvaitse antaa sille mitään arvoa! Olen loukkaantunut! Ainoastaan ostamalla kaikki arvat, mitä meillä tässä on jäljellä, voitte varjella itsenne joutumasta ikuiseen epäsuosioomme.

— Jaa-ah, jaa-ah, puhalteli agronomi, — älkää te pidättäkö minun hevostani, voitte helposti saada kuulla esitelmän, joka ei ole kokonaan sopusoinnussa iltaman tarkoituksen kanssa.

— Emme pelkää, selitti Helmi Ranta ja leikitteli vihoilla kädessään. —
Pankaa hevosenne kiinni vain ja siirtykää sisäpuolelle.

Agronomi sanoi olevansa menossa hakemaan seppää ja tarjosi neiti Rannalle pientä ajelua. Ei, ei minnekään! Tytöt pysyivät lujasti vaatimuksessaan: lompakko esiin vain! Mutta sitten sai Helmi äkkiä viekkaan pienen tuuman ja kuiskasi sen tytölle vieressään. Tämä antoi uutisen mennä eteenpäin ja Helmi olisi jo ollut valmis hyppäämään rattaille, jollei viivytystä olisi tullut toiselta taholta. Nuoret miehet olivat lähteneet liikkeelle asemiltaan ja piirittivät hevosen. Ei enää puhuttu arpavihoista. Tytötkin katselivat, toisiinsa nojautuneina, hevoseen. "Linnunpoika" vapisi menohalusta. Helmin ääni kaikui ylinnä siinä kiitoksen kuorossa joka yhtäkkiä oli muodostunut juhlatalon portin takana. Kun kellon soitto portailta vihdoin ilmoitti ohjelman jatkumista, pani Helmi nopeasti tuumansa täytäntöön ja hyppäsi vallattomana rattaille. Ja se katse, jonka hän loi tyttöjen parveen, sanoi: en astu alas, ennen kuin tämän jykevän herran vastustus on voitettu.

Riipinen näytti, mihin hänen hevosensa kelpasi. Helmi painoi jalkansa rattaiden pohjaa vastaan ja piteli kaksin käsin kiinni laidoista. Onneksi ei hänellä ollut hattua. Vasta meijerin suuressa ahteessa hiljeni vauhti ja Helmi rupesi puhumaan. Hän oli ihastunut hevoseen ja oli sovinnollinen sen omistajaakin kohtaan. Mahtoi toki olla ihanaa omistaa tuollainen hevonen. Olihan heillä Rannan talossa hevosia, mutta eivät ne olleet näin tulisia.

Alas ahdetta mentiin taas niin että silmissä kipunoi, mutta sitten hellitti ajaja ohjaksia ja viihdytti orittaan sillä miltei isällisellä äänellä, jolla hyvät hevoshoitajat puhuttelevat eläimiään.

Torvisoitto ei enää kuulunut. Metsän syvä hiljaisuus tuli vastaan. Viilenevässä illassa äännähti vain jokin lintu. Kasteen laskeutuessa lemusivat suuret sananjalat tiepuolessa väkevästi. Helmiä puistatutti. Yhtäkkiä kääntyi agronomi häneen päin ja lausui, katsoen tiukasti silmiin:

— Täydellisesti, sanoi hän ja heräsi mielialasta, johon illan kauneus oli alkanut häntä virittää. — En enää kelpaa todistuskappaleeksi teoriojenne pätevyydestä.

— Vai Helsinkiin, sanoi agronomi kiukkuisesti, ‒ taas hävittämään terveyttänne.

Helmi kiihtyi hänkin. Mitä terveydestä sitten oli, jollei saanut tehdä työtä. Häneltä kuitenkin oli huvittelunhalu ohi eikä hän muuta toivonut kuin päästä kirjojensa luo. Hän oikein ikävöi Helsinkiin, hyvän suuren kirjoituspöytänsä ääreen.

— Jaa-ah, jaa-ah, pani agronomi itsekseen. — Olisipa hauskaa nähdä tämän oppineen sukukunnan lapset kerran kolmannessa ja neljännessä polvessa. Miltä luulette niiden näyttävän?

— Varmaan he ovat hienostuneempia kuin me. Ehkei tällä "oppineella sukukunnalla" sitä paitsi ole niin paljon lapsia.

— Jaa-ah, jaa-ah, kiihtyi agronomi ja kiersi ohjakset käsiensä ympäri, — se on kyllä mahdollista, mutta mitenkäs te luulette kansan silloin käyvän?

— Kyllä se aina jotenkuten hoitaa itsensä, huusi Helmi nauraen ja piteli kiinni rattaiden laidoista. — Luonto tietää aina parantaa haavansa.

"Linnunpoika" oli suurenmoinen. Ihan tuli kylmä tässä vauhdissa. Mutta agronomi — olisiko hän suutahtanut? Äänettömyyttä kesti, vaikka hevosen meno taas vähitellen hiljeni.

— Te ette ole siinä mielentilassa, että teidän kanssanne voi oikeasta asiasta puhua.

— Pitääkö minun ruveta vakavaksi? No, minä en enää naura. Sanokaa nyt, mitä teillä on sydämellänne.

— Te tahtoisitte, että heitettäisiin kirjat nurkkaan ja "palattaisiin luontoon"?

— Ajattelen, että olisi hyvä hetkeksi pysähtyä tarkistamaan suuntaa, mihin mennään, sanoi agronomi. ‒ Ja ennen kaikkea opittava se työnteko, se työnteko! Ja se työnteon ilo!

Seppä sattui tulemaan pihamaalleen ja Riipinen puhui hänelle rattailta asiansa. Hiljaisuudessa kajahtelivat miesten äänet vuoronperään ja ruisrääkkä säesti heitä tasaisella kaiherruksellaan.

Sepän koura lepäsi portinpylvään päällä. Se oli kuin moukari. Agronomin koura, joka piteli ohjaksia, oli toinen moukari. Kun niitä katseli, tuli mieleen kilkatus ja kalkatus. Äänettömyys oli kuitenkin syvänä ympärillä.

Agronomi käänsi hevosensa ja miehet toivottivat toisilleen hyvää yötä. Ruisrääkkä ei hellittänyt. Sen ääni kuului lakkaamatta hopeankarvaisen kauravainion laidasta. Helmiä puistatti. Yökaste lepäsi jo raskaana maassa ja puiden lehvillä.

— Sitä minä tarkoitan, sanoi agronomi, — että… niin, ei sitä saa niin lausutuksi kuin tahtoisi, mutta sanonpahan nyt sinnepäin. Tarkoitan, että kaiken opin ja sivistyksen pitäisi ymmärtääkseni olla sellaista, että se kasvattaisi ihmisissä työnteon iloa. Kaikki muu seuraa itsestään.

Kun agronomi kääntyi Helmiin päin, huomasi hän, että tyttö oli käynyt kalpeaksi. Hänen oli tietysti kylmä. Oliko se kumma, sumu nousi soista tänne asti. Riipinen kahmaisi istuimen alle ja tapasi sieltä kumitakkinsa, joka aina kaikkien ilmojen varalta seurasi mukana. Hän pani sen Helmin ylle, peitteli häntä ja hieroi hänen hartioitaan. Helmi otti äänettömänä vastaan hoidon. Hän oli tullut niin oudon voimattomaksi. Mutta siinä häärätessään rupesi agronomi puhumaan asiasta, jota ei Helmi tällä hetkellä ollut ottanut lukuun. Hän sanoi, että täytyi saada emäntä, ei ollut hyvä olla yksin. Olihan kylässä tyttöjä, mutta kun ei saanut mielestään sitä, josta piti. Ja eikö kuitenkin olisi mahdollista ajatella, että tämä yksi tottuisi elämään täällä maalla ja voisi tyytyä häneen, tähän kömpelöön Riipisen Kalleen.

Helmi oli pelottavan kalpea. Kaulaa myöten uponneena hiekanväriseen vaippaan katseli hän tuijottaen eteensä ja hänen silmiensä pohjalla kuvastui suuri suru. Agronomi puheli hänelle iloisesti, tämä kosinta ei suinkaan ollut mitään ruikutusta. Kesti kuitenkin pitkän aikaa, ennen kuin Helmi voi mitään sanoa.

— Te olette kovin hyvä, hän aikoi vaivoin, — minä olen teille suuresti kiitollinen. Te olette myöskin järkevä ja minä tekisin viisaasti, jos kuulisin teitä. Mutta… se on niin kummallista: minä en enää voi rakastaa, en ketään enkä mitään. Minä vain arvostelen ja nauran kaikkea. Ensin kun minä paranin, niin minä olin kiitollinen ja onnellinen. En koskaan unohda, miten ihanaa oli päästä nurmella kävelemään ja nähdä kaikki kukkaset. Nyt minusta miltei tuntuu siltä, että olisi ollut parempi yksintein kuolla. Minulla ei ole mitään tekemistä maailmassa. Tämä on syntistä puhetta, minä tiedän sen. Äitini sanoo aina, että pitää kiittää Jumalaa jokaisesta uudesta päivästä, oli se millainen tahansa. Mutta minä en voi. Mikään ei minua huvita, vaikka niin usein nauran. Minä en voi itkeäkään, vaikka kyyneleet tekisivät niin hyvää. Sellaista se on.

Agronomi oli kuunnellut häntä pää kumarassa ja ohjaksia pitelevät kädet polvien välissä. Nyt hän nosti päänsä ja nykäisi ohjaksista.

Agronomin viisas hevonen tiesi pelästyä juuri oikealla kohdalla Se säikähti tyhjää tynnyriä meijerirakennusten takana ja johti molempien huvimatkakaan ajatukset iloisempiin asioihin. Kun oli päästy meijerin ahteelle, alkoi jo torvisoittokin kuulua juhlatalolta.

KULTAINEN LYYRA

Ovi jysähti kiinni, niin että kaikui portaissa ja käytävissä. Helmi syöksyi eteenpäin, katsomatta oikealle tai vasemmalle ja vaistomaisesti napittaen takkiaan. Hänen kätensä haparoivat pitkin verkaisia ja nahkaisia pintoja, mutta hän ei löytänyt hakasia eikä napinläpiä. Koko hänen ruumiinsa vapisi. Juuri ulko-oven takana hän vaistomaisesti pysähtyi pyyhkimään silmiään, ikään kuin varustaakseen itseään katua varten. Juosten hän tuli alas portaat, yli torin ja poikki raitiotiekiskojen. Hän pysähtyi hengittämään vasta siinä kulmauksessa, missä hän oli kävellyt odottaessaan kellon tulevan likemmä yhtä. Se oli ollut viittätoista vailla.

Oli harmaa, kuurainen pakkaspäivä. Sama kello myymälän seinässä vastapäätä osoitti nyt puoli neljää. Mennessään tenttiin hän oli seurannut sen kulkua, kävellen edestakaisin ja katsellen näyteikkunoihin. Tuossa ikkunassa olivat olleet avokengät, jotka maksoivat kahdeksantoista markkaa, tuossa ristiäispukuja riipuksissa ikään kuin missäkin hirsipuussa, toiset koristettuina sinisillä, toiset punaisilla silkkinauhoilla. Hirsipuuhun totisesti tässä elämässä joutui ihminen enemmän kuin yhden kerran — ristiäispuvut hirsipuuasennoissa, se ei ollut mikään sokea sattuma. Kaikki tämä johtui silmänräpäyksessä Helmin mieleen, kun ulkoilma siveli hänen polttavia kasvojaan, kuuran kokoontuessa pieniksi puikoiksi hänen kauluksensa nahkaan.

Puolikolmatta tuntia oli piinaa siis kestänyt, oikeata hirsipuupiinaa. Ja puolen vuoden kuluttua oli kaikki uusittava. "Te ette ole sulattanut… te ette ole kypsä… Teillä ei ole yleiskatsetta, te tunnette detaljit… Suuret viivat ovat jääneet teiltä näkemättä… Parasta, ettei yritetä aikaisemmin… Jos puolessa vuodessa, niin voimme olla tyytyväiset…" Strömmer oli sentään lopulta käynyt ystävälliseksi, hän oli kai huomannut, että Helmi oli sairas. Istua yhdellä paikalla puolikolmatta tuntia, yksistään se saattoi tehdä ihmisen sairaaksi. Professori saa liikkua mielin määrin, kävellä, istua milloin pöydän ääressä, milloin ikkunan alla, hän saa katsahtaa kadulle, hän saa avata kirjan ja tuorentaa muistiaan — uhri sen sijaan istuu kuin kiinni naulittuna. Siinä menettää järkensä, varsinkin, jollei ole nukkunut edellisinä öinä.

Helmi ei ollut nukkunut. Tuhannet kirjansivut nimineen, vuosilukuineen olivat tanssineet hänen päässään. Hän muisti, millä kohdalla sivua se tai se asia sanottiin, millä kohdalla kirjan sivua se tai se vuosiluku oli ‒ ja silti hän ei aina muistanut itse asiaa eikä vuosilukua. Se oli kuin noiduttua. Kuinka monta kertaa hän viime öinä oli noussut etsiäkseen asianomaiselta kohdalta tiedot, jotka eivät tahtoneet pysyä päässä. Ja tässä sitä taas oltiin — toisen kerran antoi Strömmer hänelle nyt takaisin kaikki tyynni.

No niin, mitäpä se siitä parani, että seisoi tässä. Onni oli kuin olikin kääntänyt selkänsä ja puolen vuoden kuluttua piti taasen alkaa sitä kosia. Koko Helmin onni oli näihin aikoihin tenttimenestyksen varassa ja tentit kävivät hänelle päivä päivältä yhä kauheammiksi. Paleli. Miksi hän olikin niin hullu ja seisoi päällysvaatteet auki. Saisi tässä vielä kuolemantaudin reppujen lisäksi. Mistä tämä kaikki oikeastaan johtui? Koulussa hän ei ollut huonoimpia oppilaita — ja nyt kaikki näin mahdotonta! Eikö hän jaksanut?

Mitä hulluja — tässä hän viipyi paikallaan, aivan kuin tuossa tanssikengät ja ristiäispuvut. Kello oli kiertänyt kymmenen minuuttia eteenpäin, hänen kauluksensa oli ehtinyt käydä aivan lumiseksi. Täytyi lähteä jonnekin, mutta minne? Kotiin kai, tuttujen lähettyville ei nyt tehnyt mieli, olipa onni, että hän asui yksin. Ruudi saattoi olla liikkeellä tähän aikaan — varmaan ilkeämielinen kohtalo toisi hänet hänen tavallisilta kävelyreiteiltään jonnekin tännepäin. Helmi keksi äkkiä, että hän voi ottaa hevosen, niitä seisoi tuolla puistikon takana. Hän pakotti itsensä eteenpäin, häntä paleli, niin että hän värisi. Jokainen liike, jokainen huomionteko, jokainen ajatus, pienimmänkin päätöksen tekeminen maksoi hänelle ponnistusta. Mitenkä hän olikin näin oudon tylsä, mitenkä äskeinen kiihtymys Strömmerin luona näin äkkiä oli jähmettynyt? Siksi varmaan, että hän jäi niin pitkäksi aikaa paikoilleen tuohon lyijynraskaaseen, kuurantäyttämään ilmaan. Istuessaan reessä hän omituisesti elpyi, kun ajaessa raitiokiskojen yli tai muuten lumettomilla paikoilla, anturat raahasivat kivitystä vastaan. Hänellä oli joskus lapsena ollut sellainen aika, että hän pureskeli rihvelejään. "Ette ole kypsynyt… ette ole sulattanut…" Professorin lauseet kumisivat kuin mukurakivet vieriessään kuormasta maahan.

Ajatus iski hänen päähänsä ja hänen mielensä kävi silmänräpäyksessä keveäksi. Mutta samassa hän tunsi, että se tie oli tukossa. Siellä kotona ovat Heikki ja agronomi. Ja mihin hän siellä ryhtyisi? Levätä voisi jonkin aikaa, jos levosta tulisi jotakin, kun alituisesti pitäisi olla valmis kuulemaan kysymyksiä siitä, mitä tutkintoja tällä haavaa suoritti — tietysti tätä kysyisi jokikinen vieras, joka astuisi keittiöön, ja samassa yhteydessä lausuttaisiin jotakin tähän tapaan: se Martta, se Kilpisen tytär, se suoritti siellä tutkinnot niin lyhyessä ajassa. Levon laita olisi siellä varmaan niin ja näin. Ja kun olisi "levännyt" jonkin viikon — mitä sitten? Uudestaan lukuihin, mitäpä muutakaan!

Helmi tuli tuttuun huoneeseensa ja tapasi vaatteensa huiskin haiskin tuoleilla ja vuoteella. Tentti oli hänen ajatustensa vaivalloisuuden vuoksi viime puolentunnin kuluessa ehtinyt joutua jotenkuten kauas hänen mielestään. Se tuli nyt äkkiä taasen lähelle ja alkoi kaivella ja kiertää. Kirjaläjät pöydällä valoivat kuin öljyä tuleen. Suuri kirjallisuushistoria oli avoinna, hän oli vielä viime hetkessä katsonut sieltä Shakespearen kuolinvuotta — eikä hän sitten kuitenkaan ollut sitä tentissä muistanut.

Hänet valtasi eräänlainen raivo ja hän paiskasi naurahtaen käsilaukkunsa kirjan aukeamalle. Lukko paukahti ja lyijykynä ja taskupeili vierivät lattialle. Menkööt — häntä nauratti, tai ehkäpä se oli vilua. Olisi pitänyt ryhtyä järjestämään, eihän tällaista sekamelskaa jaksanut katsella. Mutta puku, se oli myöskin riisuttava, tenttipuku — kaikki nämä mustat pitsit, joilla se oli koristettu kuin milläkin suruharsoilla.

Hän tuli peilin eteen. Kasvot olivat paisuneet, ikään kuin ne olisivat olleet paleltuneet. Oli ollut hirvittävän kylmä, oli yhä vieläkin. Tulisikohan hän sairaaksi? Vähemmästäkin: puolikolmatta tuntia sellaista piinaa. Ei totta totisesti hän enää menisi siihen leikkiin, mieluummin vaikka mitä! Jos hän muuttaisi alaa — olihan pankkeja ja konttoreja, virastoja, joissa seisoi naisia luukkujen ja ristikkojen takana…

Hän ei jaksanut ajatella. Se hirveä voimattomuus tuli. Hän ei moniin aikoihin ollut tuntenut sitä, ja nyt se tuli. Märkä vilu asettui koko hänen ruumiinsa ympärille, tuntui siltä kuin hiuksetkin olisivat kostuneet. Hän sai kiinni pöydästä ja pääsi sohvalle. Koko kirjaläjä vyöryi permannolle, hän kuuli sen kuin jostakin kaukaa. Hän itki eikä enää ajatellut mitään. Pitkä jännitys laukesi ja purkautui kyyneliin. Tuli helpompi olla. Kunhan vain ei olisi palellut.

Hän itki ja itki ja hänestä alkoi tuntua, ettei se nyt ole koko maailman asia, jollei tentissä läpäissytkään tällä kertaa. Hänpä lepää jonkin aikaa kokonaan, ajattelee kaikkea muuta kuin estetiikkaa — ja sitten jaksaa taas käydä noiden tuhansien sivujen kimppuun, jotka tuolla pöydän alla häpeävät ankaruuttaan ja mahtipontisuuttaan. Hänpä huvittelee jonkin aikaa perin pohjin. Hänen uusi valkea pukunsakin on kokonaan käyttämättä. Se on raskasta valkeaa silkkiä ja valuu kuin vesi alas olkapäiltä. Ehkä Ruudiakin haluttaa tanssia, Ruudi on hänkin ollut työssä — vaikka paremmin menestyen kuin Helmi.

Tämä viluttaminen ei tiedä hyvää. Tai ehkä huoneessa on kylmä. Ei ollut viisasta seisoa siellä tanssikenkien ja ristiäispukujen edessä. Unetti.

"Mikä on ollut Shakespearen merkitys?" Merkitys… merkitys… kuinka sellaiseen voi vastata! Ei hän ollut tietänyt sanoa, vaikka tavallaan oli tietänytkin. Strömmer osasi ilkeästi asettaa kysymyksensä. "Mitä on Cervantes tarkoittanut Don Quijotellaan?" Tarkoittanut… tarkoittanut… siihen oli siihenkin mahdoton mitään sanoa. Olisi kysynyt Don Quijoten sisältöä, niin hän olisi tietänyt kuin vettä vain. "Kuka on Ranskan suurin lyyrikko?" Viktor Hugo. "Miksi juuri hän?" Miksi… miksi? Hän oli kiihkeästi etsinyt päästään jotakin järkevää selitystä siihen, että Victor Hugo oli Ranskan suurin lyyrikko, mutta ei ollut keksinyt mitään, joka olisi häntä itseäänkään tyydyttänyt. Hädissään hän silloin tuli sanoneeksi, että Viktor Hugolle oli Lanson omistanut suuremman tilan kuin kenellekään toiselle. Siihen oli Strömmer pirullisesti hymyillyt, mitään sanomatta. Mutta Helmi oli siitä käynyt niin avuttomaksi, ettei hän lopulta saattanut tehdä tiliä edes Goethen rakkauksista, vaikka hän tiesi osaavansa ne viidellä sormellaan. Silloin hän jo oli varma kohtalostaan eikä muuta toivonut, kuin että Strömmer julistaisi hänen tuomionsa. "Te ette ole kypsynyt… te ette ole sulattanut…"

Hän pakotti itsensä nousemaan. Päässä huojui ikään kuin aivot olisivat siirtyneet toiselta puolelta toiselle. Kun saisikin hyllyltä alas huopapeitteen, kauniin punakirjavan huopapeitteen. Se oli ostettu silloin viimein, kun hänet vietiin sairaalaan. Eedla ja Pirsta olivat yhdessä käyneet ostamassa sen, Eedla oli sanonut, että se ulkomaanmatkalla olisi hyvään tarpeeseen, ei ensinkään saattanut ajatella ulkomaanmatkaa ilman tuollaista peitettä. Aappis oli hänkin joskus kertonut liikuttavia juttuja jostakin huopapeitteestä. Tuollaiset matkapeitteet ovat siis jotakin varsin runollista. Helmin huopapeitteen runous on vastaiseksi kotoisin ainoastaan sairaalasta. Se on syksystä lähtien virunut kaapin ylimmällä hyllyllä yhdessä hatturasian kanssa, hän ei ole sitä tarvinnut, kun hänen huoneensa on niin lämmin, eikä hän jouluna ottanut sitä mukaansa kotiin maallekaan ‒ kunhan nyt vain saisi sen alas kaapin hyllyltä — päässä oli kumma tunne. Hyvin se kävi: peite tuli alas, hatturasia jäi paikoilleen. Peitteen mukana tuli kuitenkin esine, jota ei nyt olisi tarvittu, ylioppilaslakki. Hän oli ostanut sen kunniatervehdystilaisuutta varten viime syksynä — Helsingissä oli vierailulla joku kuuluisa ulkomaalainen professori, mikä hänen nimensä olikaan? Oli myöhemmin tehty laivaretki…

Helmi kiiruhti sohvalle ja vetäytyi peitteen alle. Ei se paljon auttanut. Olisi pitänyt lämmittää huoneessa. Kunhan joku ihminen olisi tullut…

"No voiko neiti sanoa minulle, minkä tähden luetaan runoutta?" Strömmer tuntui nauttivan hänen hämmingistään.

Helmi meni jonkinlaiseen horrostilaan, jossa tentin onnettomat kysymykset yhä toistuivat.

Oli pilkkosen pimeä, kun hän heräsi. Ensi hetkessä ei hän tietänyt, missä hän oli ja mitä oli tapahtunut, hän olisi yhtä hyvin voinut olla kotona maalla kuin helsinkiläishuoneessaan, tai vaikkapa sairaalassa. Hänen oli kuuma. Vaivoin hän pääsi pystyyn ja löysi sähkövalon kiertimen. Vaistomaisesti hän avasi oven, meni puhelimen ääreen ja soitti sairaalaan Lahja Suvi-Aholle.

— Minä luulen, että olen vähän kipeä, sanoi hän. ‒ Ehtisitkö sinä pistäytyä…

Helmiin koski Lahjan lyhyt, täsmällinen ja hiukan kalsea puhetapa. Lahja lupasi kuitenkin tulla, tehtyään iltakierroksensa sairaiden luona. Tämän keskustelun jälkeen sai Helmi voimaa järjestää huoneessaan. Odottihan hän lääkäriä. Häntä paleli niin, että vihloi ruumiissa, mutta hän veti alas uutimet, muutti pukua ja pani kaikki paikoilleen. Kirjapinkatkin hän kylmäverisesti järjesti pöydälle, jonka ääressä hän kuukausimääriä oli istunut kytkettynä. Siinä liikkuessaan hän sai äkkiä hyvin selkeän hetken. Hän näki, ettei hän enää jaksaisi taistella tuon laudaturin kanssa, näki myöskin, ettei hänellä enää ollut paluuta siltä tieltä, jolle hän oli astunut. Miksi — sitä hän ei täsmällisesti tietänyt, luultavasti siksi, ettei hänellä ollut voimaa kestää ihmisten ivaa sen johdosta, ettei hän ollut onnistunut. Hän totesi itselleen, että se oli luonteen heikkoutta, eihän ollut häpeä tunnustaa erehdystä. Kun hän otti ylioppilaslakkinsa pöydältä pannakseen sen hyllylle, mistä se oli pudonnut, näki hän selvästi koko ylioppilasaikansa päästä päähän, ikään kuin keskellä pimeyttä valonheittäjä olisi suunnannut säteensä juuri siihen hetkeen, jolloin hän sai kultaisen lyyransa.

Tavoitellessaan sitä aikoinaan ei hän ollut lukenut työnteon ilosta, vaan ainoastaan saadakseen tämän valkoisen lakin ja kultaisen lyyran. Niin hullunkuriselta kuin se nyt tuntuikin, oli tuo pieni valkoinen lakki vuosikausia ollut hänestä tavoiteltavin asia maailmassa. Jollei tämä lakki olisi kuulunut ylioppilaaksituloon, niin ei mikään maan mahti olisi saanut häntä ponnistamaan kirjojen ääressä. Ja päällepäätteeksi tuo lakki ei edes yleensä naista pukenut!

Katuiko hän? Voiko katua elämää, joka on ollut täynnä iloja ja täynnä tuskaa? Hänen elämänsä oli kulunut kuten helteinen suvi, joka jättää niukan sadon. Sellaiset suvet voivat olla kauniit, mutta ne eivät ole käytännölliset. Ne voivat olla yksilöä varten, mutta ne eivät ole yhteiskuntaa varten. Ja kukaties yksilökin pitkän syksyn aikana näkee nälkää niiden niukkojen tähkäpäiden ääressä, jotka hänen lyhyt kesänsä on tuottanut.

Oli miten oli — huolimatta kaikista käytännöllisistä näkökohdista tulisi runouden hohde aina ympäröimään valkeaa samettilakkia kultaisine lyyroineen. Aina tulisi se olemaan nuorille tavoiteltavin ja kadehdittavin asia maailmassa. Ei koskaan tulisi puuttumaan niitä, jotka terveytensä uhalla ponnistaisivat saadakseen tuon pienen valkoisen esineen. Rammat ja raajarikotkin tulisivat taistelemaan päästäkseen osallisiksi siitä.

Istuen punaisessa nojatuolissa, missä Ruudin oli tapana istua, kun hän kävi Helmiä tervehtimässä, Helmi odotti lääkäriä. Kuume poltti jo hänen suonissaan ja vilunväreet vihloivat jäsenissä. Hän ajatteli kuitenkin selkeämmin kuin terveenä — olisipa hänen järjen juoksunsa tentissä tänään ollutkin näin hyvässä kunnossa! Häntä huvitti leikitellä aivan kuin hän olisi esittänyt teatteria. Oli kuin tauti jo olisi vienyt hänet ulkopuolelle todellisen elämän ja antanut hänelle jotakin syrjästäkatsojan tarkkanäköisyydestä. Ajatukset lakista ja kultaisesta lyyrasta tulivat juuri niinkuin teatterissa ihmiset ja tapahtumat sillä hetkellä, jolloin niitä tarvitaan. Ylioppilaslakki oli astunut näyttämölle aivan ohjelmanmukaisesti tänä onnettomana päivänä, jolloin oli niin kaikin puolin sopivaa kääntyä katsomaan taaksepäin.

Kultainen lyyra — mikä salaperäinen mahti olikaan tässä symbolissa, joka sukupolvi sukupolven jäljestä oli kiinnittänyt itseensä nuorison kiihkeät ajatukset, toivomukset ja kunnianhimon! Kuinka paljon nuorta uskoa, kuinka paljon luottamuksellisesti kärsittyä tuskaa ja vaivaa, kuinka paljon unelmia ja epätoivoa liikkuikaan tämän pienen, ikuisesti vaikenevan soittimen kultakielten ympärillä! Kuinka monessa ilottomassa lapsuudessa ja nuoruudessa oli se ollut kuin toivon viiri, kuin huomenen lupaus! Kuinka kiihkeästi olivatkaan tuhannet kädet ojentuneet sitä kohti, nuoret kädet, joilta elämä jo oli ehtinyt paljon kieltää, mutta jotka tässä tavoittelivat sen ihanimpien lupausten täyttymistä! Se oli, tämä pieni kultainen esine, ollut nuorukaisten elämänpyrkimys ‒ nyt se oli myöskin neitojen. Niin monet pojan- ja tytönkädet, jotka toisissa oloissa entisaikaan olivat etsineet toisiaan, tavoittelivat nyt tätä yhteistä symbolia. Mutta kuinka kalliisti tämä kaikki usein saatiinkaan maksaa, kuinka usein tämä kaunis symboli paljastuikin harhakuvaksi! Kuinka monet kädet tapailivatkaan tämän nuoruuden päämääräksi korotetun vertauskuvan takaa tyhjää ilmaa, väsyivät ja kuihtuivat ennen aikaansa…

Helmi istui niin omissa ajatuksissaan, ettei hän huomannut, ennen kuin lääkäri astui sisään.

VAPUNPÄIVÄNÄ

Se on koittanut säteilevänä ja voimakkaana. Kylä on kuin valokylvystä nostettu. Silmää häikäisee, jos katsoo taivaaseen. Ainoastaan kesantopelto on rauhallinen, kaikella muulla tuntuu olevan sellainen kiire, ettei malttaisi odottaa huomista päivää. Täytyy ottaa yökin avuksi.

Vain hänellä ei ole kiirettä. Tai jos on kiire, niin ei ole eteenpäin. Taaksepäin mennään ja nopein askelin. Hänelläkin on siis kyllä kiire. Vaikka vastaiseen suuntaan. Kuinka on kummallista, ettei häntä muutaman viikon, ehkä päivän — niin, varmaan päivän — perästä enää ole! Koivuissa tulee olemaan lehdet, pihlajat tulevat kukkimaan, Ylimaan osakunta tulee viettämään kesäjuhlansa — häntä, Helmi Rantaa, ei ole. Ruoho tulee itämään hänen haudallaan ja hautajaisseppeleet, myöskin osakunnan seppel, kuihtumaan ja kirjoitukset nauhoista haalistumaan. Hän itse lepää arkussaan kolmen kyynärän syvyydessä, puettuna valkoiseen silkkipukuun, jossa hän on tanssinut kerran, Helsingissä, kauan sitten. Ruudi piteli kättään hänen ympärillään ja kiusasi häntä ihanalla tavallaan, vuoroin ivaten, vuoroin lausuen hyviä sanoja. Ruudikin puolestaan sanoi, että oli ihanaa kiidättää häntä, painoi häntä vastaansa ja nosti hänet korkealle ilmaan. Siitä ei ole kuin muutama kuukausi. Se oli heidän viimeinen tanssinsa. Helmin kuolemantanssi. Sen illan puvussa hän tulee lepäämään arkussaan, hän on sanonut äidille, ettei hän tahdo niitä kauheita pukuja, jollaisia ostetaan kuolemaa varten, hän tahtoo ylleen elämän puvun ja rintaansa saman vaaleanpunaisen silkkiruusun, jolla Ruudin silmät olivat levänneet. Äidistä tämä tietysti oli kauheaa puhetta. Kuolema on vanhankansan ihmisille jotakin niin suurta ja juhlallista, he aina pelkäävät sitä ja toivovat siltä jotakin. Nykyajan ihminen ei pelkää eikä liioin toivo. Sen vuoksi hän katselee kaikkea rauhallisemmin.

Helmiä väsyttää. Jos hauta antaa ikuisen unen, niin mitäpä muuta haluaisi pyytää! Mitäpä väsynyt muuta tarvitsisi. Ei ole tuskiakaan enää ja se on suloista. Mutta mitä tietääkään tämä tuskattomuus — sitäkö että kuolema pian tulee? Vai tapahtuisiko ihme? Jos hän paranisi…

Tämä ajatus palaa uudelleen ja uudelleen. Tuhat kertaa hän on tuntenut, ettei hän enää halua elää, tuhat kertaa hän on vihannut rakkautta, joka polttaa poroksi ihmisen rauhan. Kuitenkin palaa aina ajatus: jos tulisi terveeksi, jos tapahtuisi ihme. Hän tietää, ettei ole mitään mahdollisuutta elää — eikö hän olisi nähnyt sitä omaisten teeskentelevän iloisista kasvoista lääkärien mentyä, eikö hän olisi kuullut sitä lääkärien valheellisista sanoista. Jotkut rehelliset ihmiset ovat rehellisesti sanoneetkin, ettei hän elä enää yli kevään ja kehoittaneet häntä valmistautumaan. Viimein, kun hänellä oli se vaikea kohtaus ja kaikki luulivat lopun olevan käsissä, kysyi äiti pelonalaisesti, eikö hän haluaisi pappia. Hän kuuli puhuttavan ympärillään, että hänen jalkansa jo olivat kylmät. Kuitenkin palaa aina kysymys: jos tulisi terveeksi!

Tänään se tulee oudon voimakkaana ja panee veren kiertämään, niin että tekisi mieli yrittää ylös vuoteesta. Hän onkin maannut tässä monta kuukautta. Mutta tänään on taivas ihmeellisen sininen, sireenipensaitten nuput ikkunan alla puhkeavat silmin nähden ja linnut täyttävät riemullaan ilmojen ääret. Mullan ja versovan vihannan lemu tulvii sisään lauhan tuulenhengen mukana. Jumala, jos tulisi terveeksi! Jos vielä kerran saisi seisoa, kävellä, nähdä Ruudin, kuulla Ruudin nauravan, heittäytyä nurmeen, poimia kukkia…

Sairaan katse viipyy sinisessä ilmassa, jossa leivonen kohoaa korkeutta kohti ja tuhannet pienet, vastaheränneet eläimet hyörivät ja pyörivät. Aurinko lämmittää hänen kasvojaan ja laihtuneita käsiään, kyntömiesten huudot sulavat yhteen lintujen laulun kanssa. Sairas viipyy ääneti, huulet avoimina, ja tuntuu siltä kuin taivaan suuresta sinisestä kalkista vuodatettaisiin elämää hänen riutuneeseen ruumiiseensa. Tuntuu siltä kuin tapahtuisi jotakin ratkaisevaa, kuin elämä ja kuolema olisivat taistelleet hänen omistamisestaan ja ratkaisu juuri nyt olisi edessä. Veri, joka kauan on ollut ikään kuin hyytyneenä hänen suonissaan, kiertää taasen ‒ Jumala, jos tulisikin terveeksi!

Tuossahan on vuoteen vieressä hänen ylioppilaslakkinsa, sisarhan sen pani siihen, ennen kuin läksi muiden mukana Mustamäkeen. Lakki-raukka, se olisi pitänyt pestä, se kävi silloin huviretkellä niin pahaksi. Mustamäessä on tänään ristiäiset. Heikin tytär siellä kastetaan — etteivät vain saisi päähänsä panna sen nimeksi "Helmi". Se ei olisi lapselle onneksi! Ei, ei ole pelkoa ‒ lapsen äiti on kyllä huomannut, ettei Heikin elämä ole ihan eheää. Niin, tuohon ne panivat Helmin valkean lakin ja rinnalle kimpun ruusuja. Myöskin Ruudin kukat kuolevat tuossa hänen lakkinsa vieressä — onko mahdollista, että Ruudi on muistanut häntä! Hän ei uskoisi sitä, jolleivät nuo kukat olisi tuossa ja jollei hän kuulisi korvissaan Pirstan ääntä: "Ja nämä, ne ovat Ruudilta. Ruudi lähettää niiden kautta terveisensä ja toivottaa, että sinä pian paranisit ja palaisit Helsinkiin. Hän käski sanoa, ettei hän ole saanut tanssia iltaakaan oikein con amore siitä asti kuin sinä läksit."

Pirsta ja Eedla he kävivät todella häntä tervehtimässä, toivat kukkia, makeisia ja Aappiksen viime kirjan. He viipyivät kolme päivää, valitettavasti Helmi ei silloin vielä ollut tointunut vaikeasta kohtauksestaan. Hän ei kuullut niin paljon kuin hän olisi tahtonut kuulla, hän ei jaksanut. Mitä hän oikeastaan sai kuulla Ruudista? Että Ruudi voi hyvin ja oli yhä teatteriarvostelijana ‒ viimeksimainitun seikanhan hän kyllä tiesi sanomalehdistä. Välttivätkö he tahallaan kertomasta Ruudista? He syyttivät aina Helmin väsymystä. Aappis oli taas julkaissut uuden Hiira-teoksen, tällä kertaa "Hiiran ylösnousemuksen". Se oli romaani, Ruuto Syrjänen oli lehdessään ylistänyt sitä pilviin asti. Eedla oli lehdessään kriitillisempi, hän oli sanonut sitä sekavaksi ja tämän lausunnon johdosta oli syntynyt pieni polemiikki. Väittelyn kestäessä oli kaupungilla levinnyt tieto, joka sittemmin huomattiin oikeaksi: Tauno Nuotio oli viety hermosairaalaan ja pelättävissä oli parantumaton mielenvikaisuus. Aappis-parka! Sic transit… Pirsta käytti puheessaan pieniä viattomia kiroussanoja — se tuli nyt yhtäkkiä Helmin mieleen. Mikä Pirstan oli? Eikö hän ollut saanut tointa? Oliko hänen vaikea elää? Helmi päätti pyytää isältä ja äidiltä, että hän saisi lähettää jonkin pienen lahjan Pirstalle. Hänelle tuli äkkiä Pirstan puolesta hätä. Pirsta oli kerran puhunut leikkiä, että mikäpä tässä muukaan tulee eteen kuin kulkea kerjäämässä ovelta ovelle tai turvautua johonkin rikkaaseen herraan… se oli tietysti ollut leikkiä…

Käki alkoi kukkua koivussa ikkunan alla. Sillä oli heleä iloinen ääni ja toinen käki yhtyi heti sen kukuntaan. Helmi pysytteli hiljaa ja kuunteli. Hän saattoi nähdä käen leveän pyrstön ja siivet, jotka hiukkasen avautuivat joka kerta, kun lintu kukahti. Oliko taivas koskaan ollut niin sininen kuin tänään? Tänään on Vapunpäivä, vaikeitten lakkien ja ruusujen päivä. Tänään kuolee paljon ruusuja Helsingissä.

Nyt, tällä hetkellä ne kaikki ovat siellä koolla ja sima vaahtoaa ja laulu soi. Tämä sama sininen taivas kaartuu yli Helsingin. Siku ja Eelis — tai ehkä jotkut nuoremmat, tai tuskin sentään — Siku kumminkin on rientänyt Alppilaan auringon nousun aikaan vallatakseen paviljongin, jossa Ylimaan osakunnalla on tapana tyhjentää kevään malja. Sikulla on yllä kesätakki — luultavasti vanha ja hiukan haaltunut, mutta rinnassa tuoreita kukkia. Kuin lintu häkissään istuu Siku, varjellen lasipaviljonkiaan muilta tulijoilta, kunnes alkaa kuulua laulua, ja haaltunut lippu, valkotakkiset parvet ja koko suuri yleisö saapuvat.

Ja ajatellessaan Siku Kalliota, ikuista ylioppilasta, joka keltanokan koko innostuksella hyökkää kello kuusi vuoteestaan tullaksensa ensimmäisenä perille Alppilaan, saa Helmi ikään kuin vereensä pisaran siitä verestä, joka vapunpäivänä kiertää pääkaupungin suonissa. Helsingin vapputunnelma on aivan erikoinen, siihen kuuluu laulua, simaa, tippaleipiä, aamiaispäivällisiä Luodolla tai Kappelissa, remuamista, juopottelua, konfettisadetta, ajelehtimista kaduilla ja kapakoissa. Siinä on jotakin keinotekoista ja kylmää, siinä huudetaan ja hosutaan järjettömästi. Mutta tämä kaikki on sittenkin ollut keuhkoille virkistävää. Helsingin vapunpäivä ei ole shamppanjaa — kaukana siitä. Mutta se on hyvää maalaissahtia, sellaista, josta voi tulla pieneen iloiseen hutikkaan — tämän sanoi Ruudi kerran — tietysti Ruudi!

Ruudi on tänään autossa tehnyt kierroksen Helsingin ympäri — kuka onkaan istunut hänen rinnallaan ja saanut häneltä ruusun? Kahtena, ei kolmena vapunpäivänä antoi hän ruusun hänelle, Helmille. Ensi vuonna olivat Pirsta, Eedla ja Aappis mukana — sittemmin ajoivat he Ruudin kanssa kahden. Ei milloinkaan hän unohtaisi, kuinka Ruudi kerran näin vapunpäivänä puhui keväästä, siitä, kuinka kevät seuloo luomakunnassa, kuinka se erottaa sen, mikä saa elää vuoden eteenpäin, ja sen, mikä on tuomittu kuolemaan.

Helmi oli silloin vielä terve. Tänä vuonna tulee hän olemaan niitä, jotka seulotaan maahan… Kuinka se on kummallista, että hautausmaan koivut tulevat imemään suoniinsa hänen elämänsä mehun ja nostamaan sen latvoihinsa. Kuinka se on kummallista että elämä täällä jatkuu ikään kuin ei häntä, Helmiä, koskaan olisi ollut. Vainioita kynnetään, kuten tänään, kiurujen laulu helisee kohti taivasta, yhä uusia tyttöjä tulee lukemaan Goethen rakkauksista siinä huoneessa, missä hän, Helmi, on niin paljon kärsinyt ja iloinnut — hän itse on poissa! Yhä harvemmin mainitaan kotona hänen nimeään. Kirkkotiellään käyvät isä ja äiti joskus hänen haudallaan. Heikkikin tottuu vaimoonsa ja alkaa iloita lapsistaan.

Mutta hänenhän piti tulla terveeksi! Voi tapahtua ihme, hän voi… Ei, se on itsepetosta. Hän tietää varsin hyvin, että tämä on lopun alkua. Väsymys palaa, häntä alkaa palella. Nytkö, nytkö se tapahtuu? Herra Jumala… — Jumala, minä olen sinua niin paljon kieltänyt, mutta nyt… kuitenkin… älä hylkää…

Ovi avautui hiljaa ja nuori palvelustyttö tuli kysymään, kuinka neiti jaksoi. Olivat soittaneet Mustamäestä ja käskeneet tulla katsomaan. Ja Mustamäen pienestä tytöstä oli tehty "Helmi Valpuri".

Helmi sai voimansa takaisin, käski sanoa, että hän voi hyvin, ei pidä hänen tähtensä kiirehtiä kotiin, sanoa terveisiä vain. Hän sai vaivoin sanat suustaan, häntä hiotti ja paleli. Mutta hän jaksoi jäädä ajattelemaan pientä Helmi Mustamäkeä, joka alkoi retkensä tässä oikullisessa elämässä. Hänen silmänsä etsivät Ruudin kukkia, jotakin kiinnekohtaa, mutta kaikki hämärtyi. Oli kuin hän olisi levännyt jäisessä vedessä. Tai joko hän oli kuollut? Oli kuin kylmä vesi olisi läikähtänyt hänen päänsä yli ja tukahduttanut hänet. Mutta hän eli vielä.

Portinpielessä seisoo kaksi nuorta kuusta ja tie on havuilla sirotettu. Pihan perälle on pystytetty kuusia ja niiden keskellä, korokkeella seisoo valkoinen arkku. Neljä ylioppilasta viipyy lippuineen arkun ääressä. Tutut apunaiset juoksevat keittiön ja kellarin väliä kerma-astiat käsissä. Kaikki ovat pukeutuneet mustiin. Sisällä ovat pöydät peitetyt valkeilla liinoilla ja sohvatyynyjen ympärille on pantu valkeat kankaat. Helmin suuri ylioppilaskuva hallitsee salin keskiseinää, sen ympärille on tehty seppel valkeista ruusuista, jotka ovat solmitut suruharsolla. Eteisen penkit ovat täynnä suruseppeleitä.

Rattaat toistensa jälkeen ajavat läpi apilavainion, kohti Rannan taloa. Mustapukuisia emäntiä ja lapsia tärkätyissä valkoisissa vaatteissa astuu portaita kohti. Eemelillä on tekemistä tallin luona, mutta isäntä ottaa vastaan vieraat portailla.

— Kuka olisi voinut aavistaa, että näin kävisi, sanovat vieraat hiljaa isännälle. — Valitamme surua. Hän yskähtää, nielee kyyneleen ja käskee sisälle. Siellä olisi kahvia. Salissa on mummo vanhentuneena ja kyynelten vallassa. Vieraat toistavat hänelle samat sanat, jotka äsken sanoivat isännälle, ja vanhuksen kyyneleet vuotavat vuolaasti ja hän valittaa ääneensä.

— Tapahtukoon Jumalan tahto, sanoo äiti ilman kyyneliä, kun valitetaan hänen suruaan.

— Terve, terve, isäntä, sanoo agronomi. — Katsokaa nyt, hän ei kestänyt siirtoa. Puutkin käyvät läpi koulun, ennen kuin tottuvat. Hän ei kestänyt.

Agronomi ei mene juomaan kahvia, hän siirtyy pihan perälle ja tervehtii ylioppilaita.

— Vai niin, vain niin, täällä on vanhoja tuttuja, terve, terve. Jaa-ah, että on tultu oikein joukolla. Ja maisteri on vielä kuraattorina, sehän on mukavaa, mitäs se sitten siitä ainaisesta vaihtamisesta paranee. Neiti Pirsta, kuulkaas, te olette ränstynyt. Kas sitä se kaupunki tekee. Tiedättekös te, että jollette te olisi käyneet täällä viisi vuotta sitten, ‒ vai onko siitä vallan kuusi — niin ei tämä nuori nainen nyt lepäisi tässä kylmänä. Vaan hän askaroitsisi tuolla naapurissa tai minun mökilläni tuolla kirkon takana. Mitäs sanotte siihen?

— Agronomi tekee raskaan syytöksen meitä vastaan, sanoo kuraattori vakavana.

— Te tapoitte silloin käärmeen. Tätä se ennusti. Käärmeet ovat aina tietäneet onnettomuutta, kun ovat tulleet tämän talon likelle. Niin sanovat ihmiset, jotka tuntevat nämä Rannan talon väet pitemmälti.

Heikki emäntineen ajaa taloon. He kiinnittävät hevosensa aidan taakse ja tulevat hiljalleen portaita kohti. Heikin käsivarrella on suuri, kaupungista tilattu seppel. Emäntä menee sisään, mutta Heikki tulee arkun luo. Hän paljastaa siinä päänsä ja alkaa yskiä.

Mutta kukkiva suvi on ympärillä, pihlajat lemuavat ja apilavainio punertaa. Kuin kyynelvuo putoavat hautausvirren säveljaksot keskelle lintujen iloa.

Hän makaa sängyssään, äiti ja sairaanhoitajatar liikkuvat hänen ympärillään. Juostaan. Äiti itkee. Sisar sanoo, että kiireesti täytyy soittaa lääkärille. Helmi tahtoisi nousta, ojentaa kätensä, tarttua johonkin. Hänen rinnallaan on jotakin suurta ja painavaa. Tulee oudon pimeä. Hän yrittää vielä ylös, hän koettaa huutaa, hänen täytyy saada ilmaa. Jumala!… Äiti… Heikki… auttakaa! Jumala!

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KULTAINEN LYYRA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.