The Project Gutenberg eBook of Skandinavian metsäsuomalaisten vaiheet This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. Title: Skandinavian metsäsuomalaisten vaiheet Author: Väinö Salminen Release date: February 8, 2025 [eBook #75319] Language: Finnish Original publication: Helsinki: Suomalainen Kustannus-Osakeyhtiö KANSA, 1909 Credits: Scanned and digitized by Petteri Pitkänen *** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SKANDINAVIAN METSÄSUOMALAISTEN VAIHEET *** SKANDINAVIAN METSÄSUOMALAISTEN VAIHEET Kansalaiskirjasto 7. Esittänyt Väinö Salminen HELSINGISSÄ Suomalainen Kustannus-Osakeyhtiö KANSA LAPPEENRANNASSA Osuuskunta Lappeenrannan i. l. kirjapaino 1909. Ruotsalaiset ovat kansoittaneet Suomen edullisimpia alueita, Uudenmaan ja Pohjanlahden rannikkoseutuja; suomalaiset sitävastoin ovat Ruotsissa viljelykselle valloittaneet maan karuimpia ja metsäisimpiä seutuja, Norrbottenissa sekä Värmlannin tienoilla. He ovat aivan Skandinavian sydämessä suorittaneet työn, josta eräs ruotsalainen sanoo: „Suomalaiset ovat suorittaneet kauniin kappaleen maamme raivaamisesta, ruotsalaiset eivät olisi voineet tunkeutua näihin metsiin, asustaa ja viljellä niitä muulla tavoin kuin vähitellen leviten viljellyltä alueelta askel askeleelta metsiin. Suomalaiset sitävastoin ovat aikaansaaneet tämän Herkuleen työn, vaikka heillä ei ole ollut tukenansa mitään vanhaa asutusta.“ Uutisviljelijä ja tienraivaaja usein unohdetaan vanhoja vainioita kynnettäessä. Niinpä on käynyt kohta jäljettömiin keski-Skandinavian saloilta kadonneiden metsäsuomalaistenkin. On edes meidän heimolaisten johdateltava mieliimme keskuudestamme häipyneiden esi-isien vaiheita, vaikkakin ne Ruotsin laajimmissakin historioissa miltei vaitiololla sivuutetaan. ---------- Jo varhain siirtelivät Ruotsin kuninkaat suomalaista sotaväkeä ja työvoimaa emämaahan, ja siirtyi sinne tietenkin moni muutenkin itselleen toimeentuloa etsimään. Kustaa Vaasan hallitusajan lopulla oli Ruotsissa siksi yleisesti suomeapuhuvia seppinä, työläisinä y. m., että kuningas v. 1556 saattoi kirjoittaa Upsalan voudille, että venäläisiä ja karjalaisia vankeja on tarkasti vartioitava, sillä heidän on helppo paeta, kun osaavat suomea.[1] Vuonna 1530 kerrotaan talonpojista, jotka myivät vuoriteollisuuden harjoittajille harjanteilla kasvattamaansa ruista 12 äyriin tynnyriltä.[2] On siis mahdollista, että jo keskiajan lopulla jokunen suomalainen oli mennyt kaskia kaatelemaan Pohjanlahden tuolle puolen, sillä näyttää siltä kuin tarkoitettaisiin noilla vuori-rukiilla kaskessa kasvatettua viljaa. Ja jos taas tämä pitää paikkansa, niin olivat kaskenkaatajat ehkä suomalaisia, sillä ruotsalaisilla ei tuo viljelystapa ollut suuresti käytännössä. Mutta vasta 1500-luvun loppupuoliskolla suuntautui maastamme keski-Skandinaviaan oikea siirtolaistulva. Siirtolaiset olivat suurimmaksi osaksi kotoisin Savosta ja pohjois-Hämeestä, jokunen osa myös Karjalasta sekä Pohjanmaalta. Etenkin mainitaan useiden olleen Rautalammin tienoilta. Eräiden kerrotaan tulleen „Suomen Turusta“ vieläpä aina Aunuksestakin asti. Syistä miksi suomalaiset jättivät kotimaansa ei ole varsin varmoja tietoja. Arvattavasti ei Suomen sisämaissa ollut enää tarpeeksi tilaa mielin määrin kaskia kaataa. Sillä etenkin savolaiset olivat 1550 vaiheilla tottuneet kuninkaan kehoituksesta siirtymään uusille aloille keski-Suomeen erämaita kansoittamaan sekä helpolla saamaan omikseen avaria metsämaita, kaskiviljelyksellä niissä elääksensä. Kun oli kuultu että Ruotsin sydänmaillakin oli laajoja kuninkaan omistamia korpia, teki mieli lähteä sinnekin yrittelemään onneaan. Moni voimaa uhkuva uros ehkä tahtoi myös lähteä merten tuolle puolen siksi, ettei kotinurkissa tuntunut parempaa elämää valkenevan. Meidän päivinä on noiden samaisten luonteiden ihanne Amerikan kultamaa; silloin eli mielikuvituksissa rauhaisat, koskemattomat salot, joiden keskeen toivottiin saatavan raataa niin laajalti halmeita lainehtimaan kuin vain hartian väellä kukin pystyi. Sitäpaitsi oli maamme uuden ajan alussa alinomaisena sotatantereena. Arveluttavaa oli yritteliästen kaskenkaadolla eläjäin tunkeutua Rautalammin ja Viitasaaren tienoilta kauemmas koillista ja itää kohti, sillä venäläiset tekivät ryöstöretkiä maamme keskiosiinkin saakka, polttaen ja surmaten mitä eteen sattui. Kaiken lisäksi tuli vielä, että suomalaisilla oli, kuten Kaarle herttua kirjoittaa kuninkaalle 1580, syytä valittaa „suurta vääryyttä ja väkivaltaa, jota sekä kuninkaan voudit että heidän palvelijansa rahvaalle tekivät“. Niinpä Malungan suomalaiset vielä viime vuosisadan alussa tiesivät kertoa, että esi-isät „läksivät Suomesta sen eistä että niille oli niin paha maaherra“.[3] Nuijasodan johdosta myöskin sadat perheet jättivät kotimaansa. Koko 1500-luvun loppupuoli oli hallituksella päiväjärjestyksessä erämaiden asuttaminen. Kustaa Vaasa tuon liikkeen pani alulle ja hänen poikansa Kaarle sitä jatkoi. Etenkin oli hänestä tärkeätä maan puolustuksen vuoksi saada Norjan rajaseutu asutuksi. Arvellaan Värmlannin metsien muinen olleen asuttuja, mutta että 1350 tienoilla raivonnut musta surma olisi väestön hävittänyt miltei kokonaan, joten suuri osa maata muuttui parissa vuosisadassa autioksi erämaaksi. Nyt tahtoi Kaarle herttua saada nuo metsät kansoitetuiksi ja veroa tuottaviksi. Vuonna 1579 julisti hän ensimäisen kirjelmänsä, jossa lupaa seitsemän verovapaata vuotta kaikille, jotka perustavat uutistaloja herttuakunnassa oleville asumattomille aloille, kuten Värmlannin n. s. "kahdentoista" ja "kymmenen penikulman metsiin". Pari vuotta myöhemmin kehoitteli Kaarle uudelleen kirjelmässä tilattomia valtakunnan asukkaita siirtymään metsille, luvaten uutisasukkaille antaa siemen-avustustakin. Tuskin muut kuin suomalaiset sanottavasti seurasivat kehoituksia. Heille tuli se mitä otollisimpaan aikaan ja joukottain alkoi sydänmaalaisia samoilla Ruotsiin. Sen huomaa siitäkin, että jo 1583 oli tarpeen, niinkuin herttua Kaarlen aikuisista papereista näkyy, laatia „Eräs kaavake suomalaisia varten, jotka ovat torppia itselleen raivanneet ja alkaneet rakentaa“. Siinä sanotaan m. m.: — — „Koska N. N. on alkanut raivata ja rakentaa torppaa — — niin olemme suosiollisesti sallinneet, että hän saa sen pitää ja sitä viljellä — — — verovapaana ja rasituksitta kuusi vuotta, jonka jälkeen se lasketaan verolle — —. Samaten saavat hänen lapsensa ja jälkeläisensä kukin vuorostaan omistaa saman torpan.“ Samanlaiset ehdot annettiin suomalaisille mihin Kaarlen herttuakunnan osaan tahansa tahtoivat asettua. Ja niinpä tulvi hämäläisiä ja savolaisia yli ja ympäri Pohjanlahden. Kaarlen (kuningas Kaarle IX) aikana tapaamme heitä Värmlannin, Näriken, Södermanlannin, Medelpadin, Ångermanlannin, Gestriklannin sekä Helsinglannin saloilla, siis Ruotsin seitsemässä maakunnassa. Kerran kansan keskuudessa vauhtiin päässyt liike ei niinkään nopeasti lakkaa. Kun Suomen sydänmaille tuli suotuisia sanomia oloista meren tuolla puolen, kiihdyttivät ne siirtolaisuutta. Niinpä muuttoa jatkui yhä Kaarle IX:nen kuoltuakin Kustaa II Aadolfin ja kuningatar Kristiinan aikana, etenkin Taalaihin ja Helsinglantiin, niin että suomalaisia 1600-luvun lopulla oli levinnyt noin 150 pitäjään Ruotsiin ja Norjaan. Värmlannissa tavataan suomalaisia 40 pitäjässä, Taalaissa 29, Helsinglannissa 16, Södermanlannissa 12 j. n. e. Norjan puolelle heitä levisi 1600 tienoilla etenkin Värmlannista. Norjan suomalaisalue alkoi Kristianian kohdalta rajalla ja jatkui pohjoiseen n. 15 penikulman pituisena kaistaleena. Eri aikoina muuttaneiden luvun saattaa ehkä arvioida 4 000—5 000. Suomalaisia sukunimiä laskee Gottlund kaikkiaan 280, mutta huomauttaa etteivät hänen luettelonsa suinkaan ole täydelliset ja ettei monella ollut eri sukunimeä. Monella suvulla myös oli samanlaisia nimiä, vaikkakin olivat aivan eri perhekuntia.[4] Yksin Värmlannissa asuvien suomalaisten lukumäärää voi pitää melkoisena, kun jo vuonna 1644 „muutamien satojen suomalaisten“ kerrotaan Värmlannin nostoväessä ottaneen osaa maakunnan puolustamiseen tanskalaisia vastaan. Vasta kuusitoistasataluvun puoliväliin mennessä siirtolaisuus miltei kokonaan lakkasi. Syynä on kaiketi, että kotimaahan saapui sanomia, miten ruotsalaiset heitä alkoivat vainota. Kerrotaanpa kumminkin parista vielä 1809 v:n sodan aikana lystikkäästi tapahtuneesta Taalaihin muutosta: Pari suomalaista sotamiestä joutui Ruotsin armeijan sirpaleiden mukana keväällä 1809 aina Gefleen saakka. He odottavat jäidenlähtöä päästäkseen kotimaahan. Odottaessa tulee ikävä suomalaista saunaa. Joku ruotsalainen tietää kertoa, että Taalain suomalaisilla sellaisia on. Miehet köpsivät mennä Taalaihin, Svärdsyöniin kauan haluttuun saunaan, ja sinne he jäivätkin Svartnäsiin suomalaisten keskuuteen asumaan ja kylpemään.[5] Suomalaisten muutto tapahtui suurimmaksi osaksi talvella meren poikki, mutta muutamat kiertelivät myös ympäri Pohjanlahden. Matkan pituudet laskettiin päivämäärissä tai niinkuin tarinat tietävät „virsupareissa“, nimittäin miten monta paria virsuja kului. Gottlund on kirjoittanut muistiin monia muistitietoja näistä Ruotsiin muuttaneista metsäsuomalaisista. Tarpeetonta lienee ennakolta huomauttaa, että tarinoissa säilyi vain merkillisimpien miesten maine halki kolmen vuosisadan ja että niihin aikojen kuluessa sekaantui mielikuvituksia, joita ei pidä aivan täydeksi todeksi ottaa. Senverran noissa kansan muistelmissa kumminkin on perää, että monet tulokkaat todella olivat oikeita kesyttämättömiä aarniometsien karhuja. Sanovathan heidän jälkeläisistään vielä 1880-luvulla monet ruotsalaiset, että he ovat tavattoman karaistuja ja voivat haitatta kestää sekä kuumat että kylmät ja ettei heitä kukaan kestävyydessä voita.[6] Kerron muutaman tarinan: Savolainen nimeltä Lasse Laitinen oli Suomesta yksin tullut Manskogiin. Hän hakkasi „suuren summattoman“ kasken. Jyviä oli muassa vain rukkasellinen, mutta ne istutti hän jyvä jyvältä. Veisti sitte saunan ja aitan kasken keskelle ja läksi syyskesällä eukkoansa noutamaan Suomesta. Laitinen ei virka eukolleen töistään mitään. Tullaanpa yhdessä tuon suuren halmeen äärelle. „Olisipa tuollainen meillä“, tuumii eukko. Lasse ottaa aitan avaimen puunkolosta. Se on täynnänsä kaloja ja lintuja, jotka ukko oli paistanut ja orsille särpimiksi ripustanut. Eukko pillahti ilosta itkuun. Pekka Hakkaraisen sanotaan eläneen puolentoistasadan vanhaksi. Viimeiset vuosikymmenensä kävi ukko hieman lapselliseksi ja hössötteli paitasillansa kaiket kesät. Kerran näkee hän poikiensa kangella vierittelevän myllynkiveä: „Otan kiven, muuten sen vielä särette“, tuumi ukko, sieppasi silmästä kiinni ja pani aitan seinustalle. Hakkaraisen tiedettiin kerran kiukuissaan lyöneen vaimonsa, joka oli sukuaan Kukkoisia, kuoliaaksi. Vaimon veljet ja sukulaiset lähtivät Pekkaa ahdistelemaan. Mutta tämä hosui ympärillensä ja raivasi itselleen tietä huutaen: „Vaikka oliki niin paljo Kukkoisia kuin kantoja kaskessa, niin heijän yliten hyppäisin.“ Tikkalan kylän perustajasta Tikkaisesta, jota myös haukuttiin Veäräsuuksi, kerrotaan: Tikkainen oli matkalla ja nukkui makeasti rekensä pohjalla. Bollnäsin tienoilla tuli vastaan maaherra. Tikkaisen hevonen rekineen oli keskellä tietä. Silloin kuski hyppäsi alas pukiltansa ja veteli piiskallansa nukkuvaa, käskien väistyä minne hyvänsä. Tikkaisen veret joutuivat äkillisestä piiskan viuhkinasta kuohuksiin, hän kiskaisi että kimahti maaherran rekinensä syrjään ja jatkoi matkaansa. Kun käräjillä tavattiin, sieppasi maaherra Tikkaista parrasta tiuskaisten: Kenen vallassa sinä olet mies? „Tällä kertaa lähinnä Jumalaa Teidän vallassanne“, tokasi Tikkainen; ja sai hän, niinkuin tarinoissa on tapana, reiman esiintymisensä vuoksi anteeksi. Eräs Antti niminen mies samoili ensin Norjan puolelle renkineen ja vaimoineen. Siellä ei tuntunut olo käyvän suotuisaksi. Hän jätti silloin vaimonsa Norjaan ja lähti renkinsä kanssa Orsan metsille saakka. Autiomäelle he kaatoivat kasken ja jäivät Karjanharjun mäelle asumaan. Kolme vuotta oli kulunut akasta mitään kuulumatta. Mutta eräänä päivänä kun Antti puuhailee kaskiaidan luona, kuuluu naisen huhuilemista, joka ei juuri oudolta tuntunut. Huikkaus kun toistuu, puhkee Antti sanomaan: „Kuin ma oisin muun paikan peällä, niin tuntisin sen eänen, vaan ei häntä lie hiien perkele tännek kuhtunna!“ Mutta eukko se oli, joka metsästä ilmestyi, vaikkei ehkä Antin mielihyviksi. Heikki Häkkinen oli mahtava noita, joka oli tullut Hämeestä Tornion kautta Östmarkin seuduille. Muu joukko käveli, itse hän ajoi hyvät matkat edellä ratsain, kukko takana hevosen selässä. Missä kukko kahdesti kiekahti, siihen pysähtyi hän (Rättsyöniin) kaskea kaatamaan. Hän kävi kuninkaassa lupakirjoja hakemassa, vieden mennessään leivän, johon oli mennyt neljännestynnyri rukiita. Nimismiehen lahjoi hän niinikään antamalla kymmenen tynnyriä kaskirukiita. Vielä tänä päivänä näytetään Häkkisen kaskia („Heckfall“) ruotsalaistuneillakin seuduilla ja kerrotaan, miten hän niistä oli saanut satoja tynnyrejä rukiita. Tuittupäinen hän oli. Kun kerran oltiin kolmenkymmenen miehen voimalla suuren kasken kimpussa ja käytiin aterioimaan, huomattiinkin, että puurossa ei ollut suolaa, ne oli unohdettu kotiin. Häkkinen äkämystyi niin että heitti sekä puurot että keittovehkeet sitä siloista tietänsä järveen. Häkkisellä oli tapana kehua ottaneensa hengiltä puoli seitsemättä miestä — seitsemäs vihollinen näet oli päässyt vaivaisena livistämään. Eräs näistä miestapoista: Mangan mies oli yöllä hiipinyt rukiita varastamaan. Koirat nostivat metakan, johon Häkkinen heräsi ja näki miten joku aitan luona iski tuluksilla tulta. Hän ampui miehen siihen paikkaansa. Oikeuden lepytti hän maksamalla satakunta taaleria tuon kuolleen miehen päästä. Mitä hän oli miehiään, kuvaa tämäkin juttu: Häkkinen kantaa hämärissä tanhualla suurta jyväsäkkiä. Poika näki ikkuna-aukosta tuon kummallisen otuksen, sieppasi pyssyn ja paukautti isäänsä koipeen. Häkkinen kun huomasi, että poika piti häntä ruotsalaisena, oli hyvillään ja arveli: „Pojasta alkaa vääntyä mies, pitää jo laittaa housut“. „Poavo“-nimisestä pojasta tuli isänsä veroinen. Kerran lähti hän ratsain ruotsalaisten häihin, kehuen sillillä ajavansa sellaiset urhot käpälämäkeen. Hän ajoi hevosineen häätupaan ja heilutteli teräksenkimaltelevaa silliä, niin että ruotsalaiset kauhusta kaatuilivat pitkin tuvan loukkoja. Lopulta keksittiinkin, mikä ase miehellä oli ja otettiin „Häkkis-Poavo“ hengiltä. Kun kuolinvuoteellaan lepäävä vanha Häkkinen tuon sai kuulla virkkoi hän vain tyynesti: „Kuin oisin elännä niin oisin vielä pojan veren perinnä.“ Etteivät jutut mahtavasta Häkkisestä ole pelkkää tarua, todistaa pari perunkirjoituksesta säilynyttä lehteä (v. 1669), joiden mukaan hän jätti jälkeensä toistasataa tynnyriä viljaa, karjaa sekä 69 ½ luodin painoisen hopeapikarin, hopealusikoita y. m. Kinsyönin ensimäisestä suomalais-asukkaasta Antti Tenhuisesta kerrotaan, että hän oli tullut Rautalammilta. Lähikylien suomalaiset auttoivat häntä pirtin rakentamisessa. Tuvan nurkilla oli aina ladatut pyssyt valmiina ruotsalaisten varalle, jotka koettivat estää Tenhuista näille metsille koteutumasta. Niinikään Rautalammilta tuli Risto Havuinen, jota oli tapana nimittää pitkäksi Ristoksi. Tämä „äkäinen ja juro mies“ tuli ensin n. 1600 Rådan pitäjään omaisuutenaan vain pyssy ja kirves. Eräänä aamuna näki hän 11 hirveä, joista täräytti kellelleen 5. Vielä vuosisata myöhemmin näytettiin Sundsyönissä honkaa, jossa oli satakunta Riston ja poikien ripustamaa karhunkalloa. Saivatpa ruotsalaiset muuttajien yliluonnollisilta tuntuvien voimien ja pontevuuden alkuperästä tarinan, että suomalais-äidit lapsen synnyttyä itse joivat ja juottivat lapselle teräsvettä, josta lapsi terästyi. Eräs ruotsalainen väittää, että muuttajat olisivat olleet enimmäkseen suomalaisia pahantekijöitä. Väitteessä ei ole rahtuistakaan perää, sillä suomalaisissa emme huomaa mitään taipumuksia lähteä viikinki- tai rosvousretkille Ruotsiin. Heidän ihanteensa oli elää rauhaisalla korven viljelemisellä, jota työtä suorittamaan Kaarle herttua heitä kehoittikin lähtemään syntymäseuduiltansa. Voimme yhtyä Gottlundin sanoihin, hänen v. 1823 eräässä anomuksessa puhuessaan tuhansien metsäsuomalaisten nimessä Ruotsin hallitukselle: „Aiheet synnyinmaastamme lähtöön olivat samat kuin yleensä kansain maastansa lähtöön. Ei kansan liikanainen paljous maatamme uhannut, eikä meitä houkutellut saaliinhimo. Nälkä vain ja hävittävät sodat olivat ne vieraat, jotka ajoivat meidät etsiskelemään rauhallisempia ja äidillisempiä turpeita, ollaksemme varmemmat hengestämme ja toimeentulostamme — — ja niinpä Ruotsin kuninkaiden kutsumina esi-isämme tulivat näille asumattomille seuduille.“ Tulijoilla oli usein mukanaan vain kirves, jousi tai pyssy ja tupellinen tai rukkasellinen rukiita sekä kontissa pikkusälyä. Jos hän oli perheellinen mies, talutti lammasnahkoihin puettu vaimo lehmää ja veti kelkassa perässään lapsilaumaa. Moni meni vasta sitte, kun oli ehtinyt itselleen raataa halmeen ja salvaa pirtin, hakemaan vaimoansa tai mielitiettyänsä kotipuolesta. Asettumista metsille kuvaa Gottlund näin:[7] Tavallisesti kuljeskeli suomalainen, jätettyänsä lähimpään ruotsalaiskylään vaimonsa ja lapsensa, pyssy olalla ja kirves kainalossa ristiin rastiin mittaamattomia metsiä, kunnes löysi mäensyrjänteen, joka näytti soveltuvan kaskimaaksi. Ripustettuansa tuohikonttinsa kuusenoksalle, laskettuansa pyssynsä juurelle ja tehtyänsä havuvuoteen ja nuotion alkoi hän kirveineen kaataa honkia. Vihainen teräs teki pian korpeen aukon ja aurinkokin pääsi jo alemmas pilkistelemään. Pari kolme viikkoa puiden kimpussa heiluttuansa, yönsä nuotiolla nukkuen, palasi hän kylille jätettyänsä jälkeensä korpeen ensimäiset jäljet ihmisen olemassaolosta. Koko seuraavan talven asui hän vaimoineen kylillä, koettaen työllä ansaita elatuksen kevääseen. Mutta kun kevät tuli ja läheni aika, jolloin Savossakin alkoivat kaskien savut nousta, silloin tunsi hän aikansa tulleen ja läksi kaihon ajamana sytyttämään kypenen risukkoon murroksensa kulmalle. Mitä oli viikkokausina kaadettua puuta, se muutamassa tunnissa taivahille liekkinä kohosi ja työn tuloksena oli savu ja tuhka — esikuva siitä, mitä hänen jälkeläisensäkin kerran saisivat kaiken vaivansa palkaksi. Nyt oli pelto valmiina. Tuskin vielä kylmenneeseen tuhkaan kylvi hän siemenet. Jollei pitkällisiä poutia tullut toteutuivat kylväjän toiveet. Oraan noustessa salvoi hän riihen, jossa oli vaimoinensa asuttava talven yli, kylvöttävä ja vilja puitava. Eipä siihen monimutkaista takkaa tarvittu: muutama pyöreä kivi vain kasattiin uuniksi, reikä kattoon, toinen seinään ja oviaukko. Ja nyt oltiin valmiit siihen talveksi asettumaan ja sanomaan ruotsalaisseudulle hyvästit. Ja niin olivat aarniometsät saaneet asujan. Moneen muuttajaan tuo kuvaus varmaan soveltuneekin. Mutta varmaankin myös monet aluksi elivät metsästyksellä ja kalastamalla, asuen metsämajoissa tai kuten muistelmat tietävät vuorten onkaloissakin. Etenkin hirviä oli saloilla viljalti, ja kun ei leipää ollut saatavissa tyydyttiin hirvenlihaan, jäniksiin ja lintuihin. Esim. erään Värmlannin kolkan suomalaiset suorittivat 1581 veronsa maksamalla 113 hirvennahkaa.[8] Talvella hiihdettiin hirvet, karhut, ilvekset ja sudet, satoja satimia taas asetettiin linnuille ja jäniksille, joita ei aina viitsinyt kunnon metsänkävijä lähteä varta vasten vaanimaan. Taitavia he olivat otuksia kaatamaan ja ampumiseen ylen tarkkoja. Moni uros kaatoi eläissään puolisataa karhua. Kun metsästäjä oli päässyt mieluisilleen saloille, kaatoi hän pienen kasken ja moni istutti siihen tuomansa rukiit jyvä jyvältä, saadaksensa sitä enemmän siementä seuraavaksi vuodeksi. Kun oli saatu tarpeeksi siemenviljaa kaadettiin syksyisin laajat kasket, jotka seuraavana syyskesänä poltettiin. Usein ei puita hakattu kuin parahiksi puoleen väliin; syysmyrskyt ne kyllä sitte ryskyen kaatoivat. Huhtaa poltettaessa sytytettiin ensin reunat, joista tulen vasta annettiin levitä keskelle. Jyvät sekoitettiin tuhkaan risuja vetelemällä. Halme voi olla siksi suuri, että siitä saattoi korjata parin kolmen jopa viidenkymmenen tynnyrin sadon. Kun suursuomalainen väkineen meni tuollaiselle työmaalle, voitiin taluttaa, kuten eräästä Kukkoisesta kerrotaan, härkää saattuessa että perillä saatiin lihakeitto. Tällaisen suuren metsähalmeen laidalle kyhättiin tilapäinen saunakin, jossa sopi kuivattaa ja puida vilja ja välillä virkistykseksi kylpeä. Vilja kätkettiin tuohilla sisustettuihin kuoppiin „ruispurnuihin“, joista ne tarpeen tullen vietiin talvikelillä kotipirtille. Nauriita oli heillä myös tapana viljellä ja useimmat toivat jo tullessaan nauriin siemeniä. En saata olla tähän panematta vanhinta tiedonantoa Ångermanlannin suomalaisten elintavoista 1500 luvulla. Johannes Bureus heistä ja heidän rukiinviljelyksestänsä kertoo:[9] „Suomalaisia asuu myös Ångermanlannissa. He asettuivat sinne Kaarle herttuan käskystä paetessaan Flemingin murhia. He raivasivat metsää pelloksi ja saavat kyllä ruista, tekevät korkeita _ruishaasioita_ ja kääntävät kaikki tähät pohjoiseen päin ja tyvet aurinkoa kohden, ettei auringon kuumuus sulattaisi jyviä. Haasia on suuri, leveä ja korkea. Se on metsässä yleisen tien varrella. Heillä ei ole aitoja ollenkaan, ei kaskessa eikä metsässä. Eivät he myös hakkaa suurimpia honkia maahan, vaan hakkaavat kuoren pois pitkin pintaa että tulisi halkoja _tervanpolttoon_; muun kuivan puun antavat he jäädä jäljelle ja kannot sekä sänki, jonka he leikatessa jättävät, ovat korkeita, sillä toisena vuonna polttaa hän saman oljen sängen ja (kun tuhkaan toistamiseen kylvää?) saa hän enemmän ruista.“ Tämä kuvaus soveltunee ehkä osaksi eteläisempiinkin metsäsuomalaisiin ja heidän kaskiviljelykseensä. Muuten saatiin samasta kaskesta jopa viisikin satoa. Ensi vuonna poltettiin havut, toisena oksat, kolmantena rungot. Alaa oli metsillä Ångermanlannista Värmlantiin aluksi yllin kyllin sekä kaski- että metsästysmaiksi. Jokunen tuhatkunta henkeä ei sellaisilla saloilla suurin tuntunut. Mutta eipä läheistä naapuria metsien yksinäisyyttä rakastava tulokas halunnutkaan. Niinpä eräs suomalainen „Pitkä Risto“, valittelee, että luvatta on asettunut hänen vasikkahakaansa ihmisiä, kun pari kulkijaa majaili penikulman päässä hänen pirtistään. Omituinen piirre tulokkailla oli, etteivät koskeneet mielellään lähettyvillä oleviin metsiin, vaan etsivät kaskensa monien penikulmien päästä kotipirtistänsä. Syynä oli ahneus. Tahdottiin ehtiä ottaa viljaa kauempaa ennen muita, sillä kyllähän kotitienoot myöhemmin ennätettäisiin koluta. Vieläpä niin myöhään kuin 1821 huomasi Gottlund suomalaisten joskus etsivän kaskimaita 3—4 penikulman matkan päästä asumuksiltansa. Tuosta kateudesta on olemassa monia kaameita tarinoita. Kerron erään: Vilhulan perusti Uolevi Vilhuinen, joka tuli Nya Kopparbergistä 1650. Hänen veljensä Antti muutti sinne vähää myöhemmin. Muutaman penikulman päässä Kinsyönissä oli Heikki niminen naapuri, joka muun muassa oli seppä ja hyvä pyssymies. Antti pani poikansa Heikin luo oppimaan pyssyä käsittelemään. Eräänä päivänä meni Antti katsomaan, miten pojat ovat ampumataitoa oppineet. Kun parhaillaan ammuskellaan pilkkaan sanoi Heikki toiselle pojalle: „Määpä jukkokaula minun piippuuni valkiata hakemaan!“ Isä sutkautti sananparren: „Mies nimen kantaa, koira nimen panoo“ (antaa?). Silloin Heikki käänsi pyssyn Antin rintaa kohti sanoen: „Nyt minä tien sen kuin seihtemän aastaikoa olen aatellunna“ ja läväytti kuulan ukon sydämeen. Oli näet kateellinen siitä, että toinen oli asettunut samoille metsille asumaan. Ensimäisen kaskensa reunalle rakensi metsäsuomalainen tavallisesti savupirttinsä, saunansa ja aittansa, asuttuansa ensin kuten kerroimme tilapäisessä vaatimattomassa riihessä. Mutta saatuaan muutaman hyvän sadon laittoi hän laajemman asumuksen. Savupirtti saattoi sisältää tuvan, joka oli kuusi syltä laaja kulmalleen. Ovi tavallisesti idän puolella ja kiuas ovelta oikeaan käteen, siis pohjan puolella. Katon keskellä oli aukko, lakeinen, josta savu pääsi ulos. Kun tuli oli palanut loppuun suljettiin aukko lakeislaudalla, ettei lämpö päässyt menemään ulos lakeistorvesta. Uunissa ei tavallisesti keitetty, se kun on leivinuunin tapainen ja tarkoitettu huoneen lämpimänäpitoa ja leipomista varten. Suuremmat keitot toimitettiin joko tuvassa, siten että tuli sytytettiin uunin edustalle, jossa pata pysyi erikoisessa katosta lattiaan ylettyvässä puussa, tai pihamaalla keittokodassa, jossa pata riippui koukusta tulisijan yllä. Etelän- ja lännenpuolisissa seinissä oli aukot, joista tarpeen tullen voi laskea valoa tupaan. Kylminä ilmoina ja pimeän aikana pidettiin sivulta päin lykättävät luukut akkuna-aukon peitteenä. Permantona oli joko kovaksi laitettu maaperustus tai halaispuolisista hirsistä tehty lattia. Välikattoa ei tupaan tehty. Katto oli laudoista, niiden päällä oli tuohia ja päällimmäisenä halaistuja kuusenrunkoja. Huonekaluja ei käytetty moniakaan. Etelän- ja lännenpuolisiin seiniin on kiinnitetty leveä penkki. Peränurkassa, ovelta vasemmalle, on vankka pöytä. Siirrettävinä istuimina on, paitsi paria lavitsaa pöydän ympärillä, tukinpäitä, usein sellaisia, joiden jalkoina on kolme tai neljä pölkystä lähtevää oksaa. Vanhat pitivät mielellään n. k. „pönttelstualeja“ istuiminaan. Ne ovat suurista hirrenpätkistä ludoiksi koverretuita pyöreitä pölkkyjä, joihin oli jätetty selusta. „Pönttelin“ sisällä saattoi vanhus tallettaa kalleuksiansakin, sillä tuo luto pölkky oli kannella varustettu. Sänkyjä ei käytetty. Nuori väki makasi permannolla, kesällä tuoreet oksat, ruohot tai lehvät aluisena, talvella oljilla tai taljoilla, vaatteet yllä, ettei peitteitä ollut tarpeen. Ainoastaan saappaat riisuttiin ja takki pantiin päänaluiseksi. Vanhalla väellä oli oljilla vasikannahka ja päällyspeitteenä lammasnahkat. Suomalaisen suloisimpia olopaikkoja oli pankko uunin poskessa. Siinä hän pitkät talvi-illat saattoi loikoa pää käsien varassa, polvet ylöspäin koukussa ja tuijotella savun kiiltävän mustaksi nokeamia katto-orsia. Siinä hän uneksi metsästysretkillä näkemistänsä saloista ja suunnitteli, mihin sinne uuden kasken kaataisi. Pankolta alotti hän myös usein lapsille jutella esi-isiltä opittuja tarinoita ja tietoja. Pirtin astiavarasto oli köyhä: jokunen tiinu, pytty, puumaljakko, sanko sekä lautanen. Tuohesta valmistettiin jos jonkinlaisia tarvekaluja. Siitä saatiin virsut, rasiat, kontit, vakat, tupet, y. m., ja tuohista voi käyttää yksin patana ja kattilanakin. Naisilla tietysti oli kutomavehkeensä seinään kiinnitettyinä, värttinänsä sekä neulousvehkeensä. Kotieläiminä metsäsuomalaisella oli joku lehmä ja lammas, vuohia, pari virkkua metsästyskoiraa, kanoja sekä kissa. Paimenet soittelivat niinkui ennen Savossakin tuohitorvilla ja ken oli sävelille herkempi puhui pukinsarveen. Rehua ei ollut niinkään helposti saatavissa karjan talvielatukseksi, sillä luonnonniittyjä oli metsillä harvassa. Oli etsittävä soilta ja vanhoilta kaskimailta heinätuppunen sieltä toinen täältä. Kenellä vain oli muutamakin lehmä ja hevonen sai heinänteossa hääräillä harva se päivä aina juhannuksesta syksyyn. Heinät pantiin kuivina suurille haasioille, peitettiin puunkuorilla ja halaispuolisilla. Missä oli runsaammin jäkälää kerättiin sitä kasoihin ja vietiin sitten samaten kuin heinätkin talvikelillä eläinten syötäväksi. Lehtiä taas taitettiin ja pantiin haasioille lampaiden ja vuohien varalle. Tulokkailla ei ensi aikoina ollut varaa käyttää viljaa syötäväksi. Syötiin vain lihaa, eikä raaskittu jyviä käsimyllyssä jauhaa tai huhmarissa survoa. Mutta kun kasket alkoivat antaa hyviä satoja, otettiin käytäntöön Suomessa tutut ruokalajit. Ohrista valmistettiin rieskaa tai „kiskoa“ niinkuin sitä paikoittain nimitettiin. Tärkein ruokalaji oli „mutti“, jota syötiin useimmiten leivän asemesta työmailla. Muttia valmistettiin siten että kalanliemeen tai ihralla sekoitettuun veteen hämmennettiin jauhoja, kunnes saatiin tahdas, joka käsissä hieraistiin pyöreiksi pytkylöiksi. „Pepo“ oli myös yleisesti käytetty leipäaines. Sitä valmistettiin siten että keitettiin suolaista vettä ja lisättiin jauhoja kunnes keitto tuli miltei aivan kuivaksi, jauhonnäköiseksi. „Hillua“ taas tehtiin puolukoista siten että pantiin liskottujen tai keitettyjen puolukkain sekaan ruisjauhoja. Herkkuna pidettiin „mämmiä“, joka oli suunnilleen samanlaista kuin vielä nykyäänkin pääsiäisaikaina meillä käytännössä oleva. „Viilhuttu“, jota saatiin siten, että kermassa keitettiin hienoja ruisjauhoja, oli niinikään herkkuruokia. Voin sekä juuston valmistamisessa olivat metsäsuomalaiset taitavia, vuohenmaidosta ja herasta taas valmistettiin pehmeätä juustoa n. k. „mössöä“. Olutta osattiin metsillä myös yleisesti maltaista juoksuttaa. Muuttaneisiin metsäsuomalaisiin ei länsimainen sivistys ja hienostuminen ollut vielä kovinkaan pahoin juurtunut. Tyydyttiin yksinkertaiseen ruokaan. Kun ei ollut leipää, syötiin kalaa ja lihaa. Jokunen mies tiesi nautintoaineenaan käyttää tupakkaa. Muita nautinnoksi kelpaavia ei ollut kuin kotitekoinen olut, johon oli tapana sekoittaa viinaa, jos sitä vain ruotsalaisseuduilta saatiin. — Naiset olivat tupakan sijaan keksineet pureskeltavakseen kuusenpihkan, jota nimittivät _tukoksi_. Tavoiltansa olivat he yksinkertaisia. Heidän luonnettaan kuvaa ruotsalainen M. Axelson[10] 1845: „Suomalainen on vielä tänä päivänä läpeensä rehellinen, kestävä, luotettava, hyvänsuopa ja ennen kaikkea vieraanvarainen — viimeksimainittu ominaisuus menee usein yli varojenkin.“ — „Sillä mihin suomalainen on kotinsa rakentanut, siellä saat olla varma myös vieraanvaraisuutta tapaavasi.“ Puhtaus oli heillä aivan mallikelpoinen. Seinätkin pestiin vähintään kerta viikossa hiekalla ja kuumalla vedellä aina savuviivaan asti — parahiksi miehen korkeudelta näet olivat hirret savusta aivan kiiltäviksi mustuneet, mutta alas permannolle ei savutuvissa savu laskeudu. Puhtaus- ja terveyssyistä kylvettiin kaikkialla metsillä vähintään kahdesti viikossa, muutamat joka ilta kuin kotosalla olivat. Mies- ja naisväki kylpi kainostelematta samalla kertaa, sillä ei alastomuutta oltu keksitty häpeälliseksi. Vaateparsi oli kokonaan kotitekoinen. Miehillä oli hirvennahkaiset housut ja pitkähkö harmaa sarkatakki jokapäiväisenä vaatetuksena. Takissa ei ollut nappia, se kiinnitettiin hakasilla tai vain vyöllä. Alla oli karkea liinainen paita, talvella lampaannahkainen liivi. Päähineenä käytettiin pyöreää patalakkia, jalkineina kesäisin virsuja, talvella nahkaisia pieksuja, joiden sääryksiin oli sidottu nahkahihnoja ettei lumi päässyt sisälle. Jalassa oli joko kankaasta ommellut sukat tai vain riepuja ja heiniä. Naiset käyttivät villaisia, harmaita tai punaraidallisia hameita, sarkaisessa röijyssä riippui metallisia nappeja tai kulkusentapaisia helyjä. Lapsien sanotaan monasti käyneen kahdenteentoista ikävuoteen koltissa. Kerrotaanpa että Östmarkin Saunoilassa ensimäisen asukkaan Tenhuisen vaimo, joka oli syntyisin Veteläisiä, antoi lapsensa kesät kulkea aivan alasti. Kun joku naapuri kysyi syytä lasten alastomuuteen, oli vaimo vastannut: Kun kerran rupeisin heille tekemään vaatteita, niin sitten pitäisi tekemän aina. ---------- Omituiset _uskonnolliset_ käsitykset heillä kotimaalta mennessään oli. Heidän uskontonsa oli esi-isien n. s. pakanuuden, sekä katolisuuden ja luterilaisuuden sekoitusta. Luonnonvoimia ja tauteja voi hallita tietämällä niiden „emuut“, syntysanat ja loitsut. Metsät vilisivät haltioita, sahkoisia, manalaisia. Ja pirut sekä pahat henget vaanivat ihmistä joka taholta. Mutta jos laittoi ristinkuvan kiviin neljälle ilmansuunnalle halmeitten ja pirtin ympärille, niin takaisin niiden täytyi ponnahtaa että vonkui. Muutamilla oli muuttaessaan jokunen kirja, mutta lukutaito pian unohtui. Mielikuvituksissa alkoi torppien sylissä yhä selväpiirteisempänä elää pakanallis-kristillinen uskonto, johon ei päässyt kirkko vuosikymmeniin lisävaikutuksia antamaan. Ei välitetty kirjoihin painetuista rukouksista, „runot“ s. o. tietäjät lukivat omiansa, jotka sitten kulkivat polvesta polveen ja ovat säilyneet aina näihin päiviin saakka.[11] Niinpä, jos mentiin linnunpyydyksiä virittämään luettiin: „Minä hiiän hipsuttelen Halla-aamuna varain. Kun ma hiihin hilpeästi, Tul suikku suksen alta, Savu sauan nenästä; Ennenku koukkuleuvat kohoa, Mäne vinttura vipuihin, Pyöräsilmä pyyöksihin, Muije pyyöste sivuite, Muije ansoje alate Ja mun omiin pyyöksiini!“ Kun karjaa laskettiin ensi kerran keväällä, piti se monenmoisin tempuin saada suojelluksi metsähisiltä, rukoilemalla esim. kevään emuuta „Marjateraa“. Jo kiirastuorstaina oli läävän ovipieliin naulattu pihlajoita, jotka oli juurineen vedetty maasta. Ovesta viskattiin ensin pieni karitsa susille uhriksi, ja sitten vasta laskettiin muu karja lukien petojen varalle varauslukuja. Esim. karhulle: Mustarinta Pohjan riis, Paa sie pihlainen panta Suupuolen ympärillen, Ku ei piä pihlainen, Ni vala vaskinen, Ku ei vaskinen, ni hopea, Ku ei hopea, ni teräs, Suvyöstä talvyöhön Leukais leviämätä, Hampais hajoamata, Kesken lihan liikkumata, Suvyöstä talvyöhön Lyö lukko luien eteen, Haitta hammasten taa. Ympäröivä luonto oli täynnänsä eläviä olentoja, jotka ihmistä tottelivat, kunhan vain syntysanat tiesi, mutta muuten ne saattoivat käydä vallattomiksi. Jonakin yönä ryhtyi ehkä „hiien väki hevosia ajamaan“ tai painajainen „kun imeinen makoa unessa tuloo ja istuitoo rinnan piällen ja rupea puistelemaan.“[12] Jos pakkanen pani, luettiin pakkasen luku, ettei tuo „kovan moan kömppähuul, Pakkasen Puhurin poika,“ kylmäisi ihmisen kynsiä, vaan „kylmäis kylmiä kiviä, kantoja ja vespajuja“. Rautainen ase jos ihmislihaan koski, piti puhutella rautaa ja sanoa sille sen synty. Kyyn jälki parani kun puhui sille: „Sinä synnyit pimiässä Ennenkuin kuu nousi Ja päivä valkeni, Kivissä kitisemähän, Kantoisissa kahisemahan.“ Vieläpä pienet poikasetkin puhuttelivat ongelle mennessään kaloja: „Ahven ainoa kalainen, tulek onki ottamahan.“ Kirjallisuutta kun ei ollut, sai mielikuvitus liikkua satujen maailmoissa. Pitkinä talvi-iltoina pantiin „arvuutusleikki“ vireille „Hymölässä“-käyntineen tai tarinoitiin pirusta ja laiskasta Matista, kuninkaista ja prinsseistä, viekkaasta ketusta joka „kouvoin“ (karhun) aina petti. Ken taas tiesi kertoa Syöjättärestä, hirveän rumasta ja pahasta akantapaisesta oliosta. Sillä oli ollut oma tytär ja piikana oikea ihminen. Piian oli pakko kuusennaavasta kehrätä yhtä hyvää lankaa kuin oman tytön hienosta pellavasta. Lapsille mahtoi ilo syntyä, kun sanottiin totisen karhunkin kerran petelleen itse viekasta kettua. Se näet tapahtui näin: Kontio syö hevosta. Repo kysyy mistä niitä saa. Karhu vastasi: Kun hevonen nukkuu, niin tartut häntään ja hevonen on sinun. No kettu ripui makaavaa hevosta hännästä, mutta sepä lähtikin kettu selässä laukkaamaan. Karhu kysyy: „Mikkeli, minne ratsastat?“ Kettu valitteli hädissään: „Tiie jumala Jussi kultain minnekkä tässä menee, perä puhkee, kaula katkee, leuat lohkee.“ Ja kun päre pihdissään oikein salaperäisesti halki savun lekotteli, alkoi ehkä vanha ukko uuninpäältäkin tarinoida Sammosta tai laulaa miten: „Läks lintu lentämähän, Kirjosiipi kiitämähän — Tul kokko Turjan moalta, Laski lintunen Lapista, Jonk yks siip vettä viist, Toinen taivasta jakas, Sill' ol silmät siiven alla, Näkimet kynän nenissä — — — — — — — — — — Vanha vaaripa myös tiesi mistä salaperäisimmät tiedot oli saatavissa. Suurimmat velhot ovat käyneet kuka kerran kuka kolmasti Lapissa apua ja tietoja saamassa. Niinpä eräs velho, Kikkinen, viimeistä kertaa ollessaan oppia ottamassa tuli sieltä takaisin sillä tavalla, että lappi oli hänen iltasella toimittanut paneutumaan mahalleen havuvihkon päälle. Aamulla mies olikin kotona. Kyytipalkaksi oli lappi tahtonut läävästä mustan härän. Toinen mies menetti viisi hevosta. Aina kun niitylle vei, tappoi ja söi karhu. Hän lähti pohjoista kohti neuvoja saamaan. Lappalainen sanoi: mitäs muutat kuolleen hevosen kaulasta kellon ilman että tulessa sitä välillä käytät? Mies kummasteli mitenkä ne karhun jäljet saattoivat yhtäkkiä ihmisen jäljiksi muuttua. Lappalainen sanoi silloin: Etkös näe miten minä olen lihava? Muutan itseni väliin karhuksi ja syön hevosia. Koetappas! sanoi suomalainen. Toinen muuttui karhuksi, mutta samalla sieppasi metsäsuomalainen pyssynsä ja ampui karhun. Ja sen koommin ei kouvo hevosia hätyytellyt. Kun jutut kävivät oikein salaperäisiksi ja kaameiksi saattoi lasten silmissä nokisten ortten välissä alkaa kummitella haamut ja he näkivät painajaisia tirkistelevän pimeyksistä. Pienokaisten rauhoittamiseksi oli vaarin otettava kantele nurkasta polvilleensa ja heläyteltävä: Minä laulan lammin lummen, Ketun virren keikuttelen — — — Taikak hyräili „munna“ vanhan kehtolaulun: „Tirun lirun lintu pien, Kyllä tiiän pesäs paikan, Mään alla männiköllä, Kuivan kuusen kukkuralla. Tuulessa on tupais, Korvessa on kotiis, Kallioll on kartanois. Olipa taikuudesta suoranaista hyötyäkin. Luulottelu vaikutti, että pikkukivut paranivat. Ja sitäpaitsi eivät ruotsalaiset naapurit aluksi uskaltaneet ryhtyä suomalaisten kanssa mihinkään tekemisiin, sillä paitsi urhoollisuutta ja hyvää ampumataitoa peljättiin juuri heidän noituuttaan. Lähettämällä noidannuolen luultiin suomalaisen saavuttavan vaikka kuinka kaukaa vihollisensa. Heillä olikin aivan omia temppujaan päästä vihamieheen käsiksi. Laitettiin _mieskuvia_ saloille. Se tapahtui siten että etsittiin synkkä salonkolkka ja uudella kuulla k:lo 12 yöllä perjantaita vasten veistettiin puun kylkeen pohjan puolelle ihmisenkuva. Se kastettiin vanhanpojan, pirun nimeen, sen vihamiehen nimelliseksi, joka tahdottiin tuhota. Käytiin yöllä yläkuulla perjantaita vasten lyömässä mieskuvan sydämeen kolme naulaa. Mitä enemmän vihamiehen piti kitua sen syvemmälle naulat lyötiin. Kun tahdottiin ottaa henki, silloin jysäytettiin naulat kokonaan puuhun, ettei jäänyt kuin reijät näkyviin tai ammuttiin luoti sydämeen. Tämän kirjoittaja näki vielä v. 1905 tällaisen mieskuvapuun, jolla oli naulat sydämessä. Eikä ihme, jos tuollaiset puut, joihin aina liittyi kaameita muistoja, säilyivätkin, sillä joka mieskuvapuun kaatoi, ei se enää tervettä päivää sen jälkeen nähnyt. Metsäsuomalaisilla oli omat pyhänä pitämänsä päivätkin. Oli rajoitettu mitä töitä sai sellaisina päivinä tehdä.[13] Tällaisia _„rajuutuspäiviä“_ jotka metsäsuomalaiset „rajuuttivat“ oli: _„Vanhan uolen päivä“_ (Uolevin päivä). Sen aattokin oli pyhä. Silloin ei saanut koskea heinään tai yleensä eläinten ruokaan, muuten pedot kävivät karjan kimppuun. Ei edes olkivuodetta saanut kahteen vuorokauteen köyhiä. Jotkut panivat silloin ruokaa penkin alle. _Karen päivänä_ (Katrin p.) piti aattona teurastaa lampaanvuona; pöydässä sitä syötäessä ei saanut sanaa virkata. Toiset taas silloin söivät navetassa mämmiä. _Laskiaistiistaina_ syötiin porsaansorkkia ja muita lihavia ruokia. Kellä oli pellavaa, laski silloin mäkeä, että kylvö menestyisi. Silloin ei sopinut puita hakata eikä kehrätä. „Jyrynpäivänä“ ei saanut ovissa kolata, muuten ukkonen kesällä myös jyrisi. „Kiilatorstaina“ (helatorstaina) käytiin viikattein ja tulisoihduin ympäri navettaa isämeitää lukien, ettei noidat voisi karjaa vahingoittaa. Samaten tehtiin Mikkelinpäivänä, jolloin emäntä sanaa virkkaamatta antoi voileivän paimenelle, joka niinikään ääntä päästämättä laski lehmät ulos, myöhemmin ne kintaat kädessä kytkeäksensä. _„Köyrin aattoa“_ vietettiin vainajien muistoksi. Etenkin ne, joille ei onni ollut myötäinen, eivät unohtaneet sitä tehdä. Silloin valvottiin ja juotiin aivan samaten kuin ruumiin ääressä. Ruokana oli muun muassa mämmi. Veitset oli tyystin pyyhittävä ja lehmien selät siveltävä oluella. _„Tuomaanpäivän, uuen joulun ja loppiaisen“_ välillä ei puita saanut hakata, muuten tulivat lehmät kesällä ontuviksi. Ihmisenkin oli vältettävä lastuille tallaamista. Maanantai- ja torstai-iltoja myös rajuutettiin. Silloin ei saanut puita hakata, kiskoa päreitä eikä kehrätä. „Muuten nous muhkaisia, sauhkoisia tai muon pitäviä ja kehräis että rukki hyrräs.“[14] ---------- Muutamia vuosikymmeniä olivat suomalaiset ikäänkuin piiloutuneet syvimpiin korpiin. Heistä tuskin muuta tiettiin kuin että joskus tulivat markkinoille tai veron maksuun joukottain, hävitäkseen taas teille tietymättömille. Kaarle kuningas oli heitä kehoittanut ahkerasti, jopa rangaistuksen uhalla, kaskia kaatamaan ja sadoistansa verona maksamaan kuninkaalle kolmannekset ja kirkolle kymmenykset. Mikäli voutein tiedossa oli suomalaisia, kannettiinkin veroja, mutta monista ei tietty mitään. Ruotsalaisille kävi usein kovinkin kateeksi että tuolla synkimmillä saloilla asui kansaa, päällepäätteeksi vierasta kieltä puhuvaa, joka tuntui tulevan hyvin toimeen viljelemällä metsiä tavalla, jota he itse eivät tainneet. Etenkin herätti kiukkua että heitä tuntui olevan miltei kaikkialla missä synkkää korpea vain kasvoi. Kerrotaanpa ruotsalaisten tuosta metsäsuomalaisten tavattomasta leviämisestä sepittäneen tarinan, että perkele oli heitä Suomesta kaapannut ja sitonut suureen kimppuun ja sitten kiitänyt yli meren ja sirotellut sinne tänne metsiin ruotsalaisten kiusoiksi.[15] Kun tuli ruotsalaisseuduille kato, oli yleisenä sananpartena: Mennään salosuomalaisilta kaskirukiita ostamaan. Kateellisia olivat naapurit myös siitä, että suomalaiset olivat taitavia metsänkäviöitä ja veivät saloilta komeita hirviä ja karhuja, joita eivät ruotsalaiset talonpojat pystyneet kaatamaan. Jo Kustaa II Aadolfin aikana monet ruotsalaiset menivät joko maaherroille tai kuninkaille valittamaan, että metsillä oli rosvoilevia suomalaisia, jotka hävittävät metsiä ja metsänriistaa. Kustaa II Aadolf sanoo eräälle Helsinglannin kirjurille: „Mutta mitä irtolaisiin suomalaisiin tulee, niin heidät kaikki on sinun otettava kiinni ja pantava nihtein huostaan ja vihdoinkin meneteltävä niin etteivät he pääse ilman ankarinta rangaistusta.“ Hallitus rupesikin valituksiin kiinnittämään huomiota ja niinpä _alkoi vuodesta 1636 suomalaisvainojen aika_. Värmlannin ja Näriken maaherra mainitsee kirjelmässään v. 1636 kutsuneensa Örebron kaupunkiin suomalaisia, heistä parhaat valitaksensa uutisasukkaiksi, „muut irtolaiset määräten tekojensa tähden kuukaudeksi omissa ruuissaan kaivostöihin ja sitten maasta karkoitettaviksi“. Hallitus piti tätä toimenpidettä sopivana, antoipa talonpojille oikeuden metsäläisiltä kiskoa veroja ja lausui lisäksi samana vuonna maaherralle lähettämässään kirjelmässä: „Kun suomalaiset eivät tahdo muuttaa kaupunkeihin, vaan jäävät maalle, niin voitte Te antaa vanhuksien ja ainoastaan yhden jäädä talon omistajaksi ja kaikkien muiden on muutettava kaupunkeihin käsityöläisiksi, ja ken ei tahdo tai siihen kykene, hänet on otettava seuraavassa kutsunnassa sotamieheksi.“ Kun maaherra vielä valitteli ja kyseli lähimpiä ohjeita, antoi hallitus syyskuun 4 p:nä 1636 julistuksen: „Patentti suomalaisia varten, jotka ovat Suuriruhtinaanmaasta muuttaneet ja nyt metsillä asustavat“. Tämä „patentti“ on annettu kuningatar Kristiinan nimessä ja sanotaan siinä m. m.: „Suomalaisilla on tapana lähteä Suuriruhtinaanmaasta Ruotsin kuningaskunnan metsille tekemään metsänhakkuulla ja eläinten ampumisella kruunulle ja muille alamaisille vahinkoa. Kun he eivät minkään muun vuoksi kuin sotamieheksi oton pelosta ole saaneet tällaista muuttamistapaa, niin olemme katsoneet olevan kyllin syytä, että heidät armotta vangittaisiin ja rangaistaisiin varoitukseksi muillekin Suuriruhtinaanmaassa asuville.“ Erikoisesta armosta saisivat he sentään „ennen seuraavaa vappua mennä kotiseuduilleen, mistä olivat tulleetkin. Ja on heitä kaikkia kiellettävä kylvämästä nurmille tai pelloille mitään siemenviljaa. Jos joku heistä rohkenee laittomasti tai ilman pätevää syytä kauemmin täällä Ruotsissa oleskella tai piileskellä, ja joko kruununmetsillä, rälseillä tai verotiloilla lisäksi tehdä vahinkoa, niin annamme Me Maaherrallemme vallan ja luvan, ja samalla ankarasti käskemme, heitä joka seudulla etsimään ja ottamaan kiinni (ruots. iskemän päästä), panemaan kaularautoihin ja meidän sekä kruunun töihin linnoihin ja taloihin tuomaan sekä antamaan meidän edelleen määrättäviksemme ja käytettäviksemme.“ Edelleen kiellettiin ketään pitämästä luonansa kuljeksivaa suomalaista. Vuonna 1638 annettiin lisäasetuksia. Ja 1640, kun maaherra Karl Bonde valitteli suomalaisten kaskiviljelyksen jatkuvan, antoi hallitus käskyn „polttaa suomalaisten riihet ja rakennukset, joita he sinne tänne metsiin ovat rakennelleet ja myös heidän viljansa, jos se on tuleentunutta, on joko heiltä otettava tai poltettava, että he elintarpeitten puutteessa lähtisivät metsistänsä“. Samansuuntaisia käskyjä annettiin esim., v. 1641, 1642 ja 1643. Määrätään esim., että suomalaisten pirtit ja viljat _ilman tutkintoa ja tuomiota on poltettava!_ Ja matkustaessaan Värmlannissa sanoi drotsi Gabriel Oxenstierna, että suomalaiset ovat henkipattoja, joita jokainen syyttä saa ampua.[16] Tällaiset asetukset tuntuivat metsäsuomalaisista kovin omituisilta. He tiesivät kuninkaan kehoituksesta Ruotsiin muuttaneensa ja että heitä muutama vuosikymmen sitte oli rangaistuksen uhalla käsketty kaskiviljelystä harjoittamaan. Ja nyt tuota pidettiin rikoksena ja heidät tahdottiin kuin pahantekijät konsanaan karkoittaa koko maasta ja polttaa pirtit! Yksi valokohta näinä aikoina on. Vuoden 1640 tienoilla maaherra Olof Erikinpoika Stake hankki suomalaisille vero- ja kiinnityskirjoja, joten he voivat olla varmat omistusoikeudestansa. Stake otti ruotsalaisilta talonpojilta 2—5 penikulman päässä taloista olevia takametsiä, joita nämät olivat tottuneet ominansa pitämään, vaikkei niiden omistuksesta missään ollut lähempiä määräyksiä. „Häntä on meidän talonkirjoistamme kiittäminen“, kirjoittaa Gottlund kuninkaalle metsäsuomalaisten nimessä, „ja siunaamme hänen muistoansa, jota kiitollisina säilytämme mielessämme“. Läntisillä metsillä asuvat suomalaiset lukevat Staken ansioksi ettei heitä kokonaan tiloiltansa karkoitettu. Vuoriteollisuus edistyi 1600 tienoilla Ruotsin valtakunnassa ja tehtaita perustettiin suomalaismetsiinkin. Jo Kaarle herttua lupasi v. 1581 jokaiselle, joka metalleja löytää, vapauden niitä käyttää, kunhan vain kymmenykset maksaa, vieläpä myöhemmin takasi niille, jotka metallikaivantoja perustavat, kuudeksi vuodeksi veroista vapauden ja pääsisivät he myös sotapalveluksen suorittamisesta. Monet suomalaiset etsiskelivät vuorista metalleja, toiset taas ottivat malmia järvien pohjista. Niinpä sanotaan Västmanlannin Nya Kopparberegt nimistä vaskikaivosta suomalaisen löytämäksi. Se oli miltei umpisuomalaisella alueella. Ja kun siitä tehtiin eri käräjäkunta, valittiin lautakuntaan puolet suomalaisia. Suomalaisten ensimäiset kokemukset pienistä vuorikaivoksista olivat mitä edullisimpia. Niille voi myydä hiiliä, kaskirukiita ja saada rahatyötä. Mutta kun valtion mailla olevat kaivokset joutuivat yksityisille henkilöille muuttuivat olosuhteet kokonaan. Hallitus luovutti näille „patruunille“ jopa oikeuden kantaa valtion kymmenyksetkin. Ja hiilten poltto, miiluaminen, kävi yhä huonommaksi tulolähteeksi, kun tehtaiden omistajat määräsivät, ettei talonpoika saanut hiiliä myydä kuin vain määrätyille tehtaille, jolloin tietysti voitiin maksaa niistä mitä tahdottiin. Tehtaille olivat metsät välttämättömiä ja tehtailijatkin ryhtyivät kovasti ahdistelemaan suomalaisia. Niinpä annettiin jo 1647 erikoinen metsäasetus jossa määrättiin, että _jos_ jonkun _suomalaisen viljelys „havaitaan maalle ja vuoriteollisuudelle enemmän haitalliseksi kuin hyödyksi, jota laamannein, tuomarein ja lautakuntain on tutkittava ja siitä päätettävä, on hänen asuntonsa ja torppansa revittävä ja poistettava, heidän kaskensa viljoineen heiltä otettava, ja jos joku vielä luvatta siinä työtä tekee ja uudelleen rakentaa, niin hänet on vangittava, rakennuksensa poltettava ja hän menettää työnsä tulokset ja kaikki mitä hänen huostassaan on jaetaan kolmia, meille, asianomaiselle seudulle tai kihlakunnalle sekä syyttäjälle“_. Tätä metsäasetusta paikkailtiin vielä 1664, jolloin sanotaan: „jos joku talonpoika tästälähin antaa jonkun suomalaisen tai jonkun muun asua tai rakentaa metsässänsä, maksaa hän ensi kerralla sakkoa 40 hopeataaleria, jos hän uudelleen tulee esille kärsiköön _hirsipuurangaistuksen, josta emme tahdo häntä armahtaa_“. On itsestään selvää että asetukset, joissa määrätään, että ilmiantajat saavat kolmannekset, panivat ennestäänkin kateelliset ja vihamieliset ruotsalaiset naapurit vainumaan kaikkialta metsäsuomalaisia ja ottamaan selkoa kellä oli tallella kuninkaan lupakirja. Ja ken lupakirjansa oli hukannut joutui armotta kodistaan ja konnustaan maailman selkään pakolaisena tai vankina hoveihin raatajaksi. Monet suomalaiset luulivat, että hallitsija ei voinut myöntyä tällaisiin julmuuksiin ja vääryyteen, vaan arvelivat ahneiden ruotsalaisten talonpoikien ja virkamiehen tekevän kaiken omaksi edukseen. Senpävuoksi he panivat lähetystöjä kuninkaassa käymään, mutta huomasivat paikallisten viranomaisten ja talonpoikain häätöjänsä tekevän juuri hallitsijan tahdon mukaisesti. Tämän jälkeen ei heillä enää ollut muuta neuvoa kuin joko omin voimin puolustautua ryöstelevien naapurien hyökkäyksiltä tai paeta sisimpiin metsiin, joissa monasti elelivät vain metsämajoissa, mutta sittenkin usein kaatoivat itselleen kasken saadakseen metsänotuksien antamaan särpimeensä leipää. Ne, joilla taas oli talonkirjat, olivat siitä huolimatta kaskenkaadossa tiukalla. Tehtaat tahtoivat viedä kaikki metsät ja suomalaisten täytyi maksaa suuret sakot kaskimaistaan, vaikka olivat varmat siitä, että ne oli omille alueille kaadettu. Vaikuttaa kuin purevalta ivalta lukea erästäkin suomalaisten kuningattarelle osoittamaa valituskirjaa. Valitettuaan, että tehdas oli antanut luvan kaataa pienen kasken ja sittemmin sakottanut heitä, lopetetaan kirjelmä sillä, että „köyhät metsäsuomalaiset“ toivottelevat Hänen Kuninkaalliselle Majesteetillensa kaikenlaista sekä henkistä että ruumiillista hyvinvointia. Surkean kuvan Taalain suomalaisten oikeudettomasta asemasta saamme eräästä vuonna 1726 toimeenpannusta tutkimuksesta.[17] Vuorikollegio oli näet saanut aikaan sen, että hallitus pani erään tuomarin asianomaisten lautakuntien kera tutkimaan Taalain suomalaisten suhdetta Jalun vaskikaivokseen. Tutkijoille eivät suomalaisten kuninkailta saadut vahvistuskirjat näy vähääkään merkitsevän. Huomataan kyllä, miten paljon uutismaita he ovat viljelleet, „kivikkoja peranneet“, „miilunneet tehtaalle“, „suorittaneet sotilasveroja ja muita veroja“, „viime sodan (1718) aikana vieneet postia sotajoukolle Norjaan“, „eivät koskeneet kelpaavaan miilumetsään“, ruokalisänään käyttäneet vain „pettua ja ruumenia“, mutta kaikesta huolimatta päätellään vain, saako joku pitää maansa tai ei, sen mukaan soveltuuko tuon tilan metsä tehtaalle. Muutamissa pitäjissä sanoivat ruotsalaiset talonpojat suoraan, ettei kukaan heistä tahdo ottaa niitä torppia ja saada „niskoillensa niiden veroja ja sotamiehen ylläpitoa“. Kun suomalaiset tutkintolautakunnalta esim. Malun metsillä anoivat saada jäädä pienille tiloillensa, „koska niihin olivat paljon työtä panneet“, intti Jalun kaivoksen edustaja, että kuninkaan sydämellä ovat enemmän vaskikaivokset, „joille suomalaisista on enemmän vahinkoa kuin vero tuottaa, niin ettei olisi heitä pidettävä raivaamillansa tiloilla, _ellei heidän torppansa ole sellaisilla paikoilla, että metsänhakkuulla ja tukinuitolla voivat jotenkin vuorikaivosta palvella_“. Ihmettelepä sitte, jos jokunen metsäsuomalainen sanoi samaten kuin eräs Heikki Elfdalin käräjillä 1663: „Tuomitkoot mitä tuomitsevat, mutta minä kumminkin jään paikoilleni.“ Paitsi vuoriteollisuuteen alkoivat läntiset metsät jo 1600-luvulla kelvata vientitavaraksikin. Venerin vesistöjä pitkin uitettiin metsiä merenrantamille. Göteborgin porvarit huomasivat metsät verrattomaksi tulolähteeksi ja niinpä hankkivat he yksinomaisen oikeuden, niinkuin ennen vuorikaivoksetkin olivat tehneet, ostaa Värmlannin ja Taalain metsiä. Kellekään muulle ei tilanomistajilla 1729 alkaen ollut oikeutta metsiänsä myydä. Vasta vuoden 1752 valtiopäivillä myönnettiin oikeus myydä kelle tahansa Ruotsin valtakunnassa metsiä, mutta ei norjalaisille tai Norjan kautta vietäviksi — 2 vuoden vankeuden tai 100 taalerin sakon uhalla. Mainitsen muutaman esimerkin: Dalbyn suomalaisilta otettiin v. 1774 kokonaista 1 100 tusinaa tukkia, jotka poltettiin, seuraavana vuonna otettiin takavarikkoon sekä pölkyt että kymmenkunta hevoista, huutokaupalla myytäviksi. Kun huutokauppa oli pidetty, veivätkin suomalaiset yöllä hevosensa. Vuonna 1777 poltettiin niinikään 1 002 tolttia hirsiä, jotka oli aiottu myydä Norjan puolelle. Saatiinpa muistakin kuin metsistä syitä valittaa suomalaisten olevan maalle vahingollisia. Niinpä kaipasikin Västerdalin väestö v. 1622, että suomalaiset sinä talvena kaatoivat joukottain hirviä, ilveksiä ja kärppiä. Värmlannin talolliset lähettivät samansuuntaisia valituksia, lisäten, että suomalaiset eivät edes antaneet kalojen olla rauhassa järvissä, että he kuljeskelivat halki metsien, vieläpä että he rikkoivat ruotsalaisten tavaroita ja varastelivat. — — Ainakin viimeksimainittu syytös oli perätön ja niinkuin eräs viime vuosisadan ruotsalainen kirjailija sanoo, oli varkaus Värmlannin ruotsalaisten oma helmasynti. Evättiinpä 1671 suomalaisia edes keräämästä vuohillensa ja lampaillensa lehtiä ja havuja; kiellettiin lopulta vuorikaivosten läheisyydestä asuvia suomalaisia kokonaan pitämästä vuohia. ---------- Kun kerran on puhe suomalais-vainoista, ei ole _kielellistä sortoa_ unohdettava. Ruotsalaiset eivät Värmlannin metsäsuomalaisten henkiseksi kohottamiseksi tehneet mitään, ellemme sivistämisellä tarkoita ruotsalaistuttamistyötä. Itsepintaisesti puhuivat suomalaiset omaa kieltänsä, jota jokunen taisi lukeakin. He eivät edes huolineet mennä naimisiin ruotsalaisten kera, joten oli tapana heitä ivaten nimittää „finnadel“, suomalaisaateliksi. Ja mitään suomenkielisiä jumalanpalveluksia tai saarnamiehiä ei Ruotsin valtio suostunut heille antamaan. Se sivistystyö, jota ruotsalaiset soivat maassansa asuville korpien perkaajille, selviää muutamista seuraavanlaisista toimenpiteistä. Fryksdalin käräjillä huhtik. 18 p. v. 1646 julistettiin: Jokainen suomalainen, _joka ei tahdo oppia ruotsia_, käydä kirkossa, käräjillä ja kokouksissa ja kaikin tavoin olla esivallalle kuuliainen ja tottelevainen pappisviranomaisille sekä _hurskas ja lempeä ruotsalaisille_, samaten kuin maan ja valtakunnan muut asukkaat, _sen koti on poltettava, talonkirja tehtävä mitättömäksi_ ja on hän jokaisen ruotsalaisen edessä henkipatto. Kaarle XI julisti Helsinglannin metsäsuomalaisille v. 1682, senvuoksi että oli kuullut, etteivät nämä olleet halukkaita ruotsin oppimiseen, asetuksen, jossa käskee heitä ankarasti nuhtelemalla tuon hitautensa jättämään. „_Mutta jos he niskoittelevat, tahdomme me usein mainitut suomalaiset siltä paikkakunnalta, jossa he sitäpaitsi ovat tarpeettomia, karkoittaa, ja käskemme, että siinä tapauksessa menevät tiehensä Suomeen, mistä tulleetkin ovat, siellä äidinkielellänsä oppiaksensa kristinoppia._“ — Harvoin on kuultu monen muun hallituksen tämäntapaisilla julistuksilla koettavan saada jotakin osaa alamaisistansa hylkäämään äidinkielensä! Suomalaiset suorastaan pakoitettiin sakkojen uhalla sunnuntaiksi tulemaan ruotsalaiseen jumalanpalvelukseen. Jos metsäsuomalainen, asuipa hän sitte vaikka kuinka kaukana saloilla, ilman laillista estettä muutamaksi sunnuntaiksi jäi pois kirkosta, oli seurauksena moneen kymmeneen taaleriin nouseva sakko. Gottlund sanoo sattuvasti, metsäsuomalaisten puolesta puhuessaan mainitunlaisista asetuksista: „Vaikkakin papeilla, samaten kuin vuorikaivosten omistajilla kuninkaallisten asetusten nojalla oli oikeus ajaa meidät maasta, eivät he sitä kumminkaan tehneet, siitä luonnollisesta syystä, että olisivat menettäneet suuren osan tuloistansa, joka ei suinkaan kuulunut suunnitelmiin. Ja ovat he useammin kuin kerran osoittaneet ennemmin tahtovansa säilyttää meidät suomalaisina, vaikka pakanoina, kuin sallia meidän lähtevän kirkkoherrakunnastansa.“ Niinpä ei annettu Orsan suomalaisten rakentaa uutta kirkkoa, vaikka he asuivat 10—15 penikulmaa kirkolta, siitä syystä, että papisto olisi menettänyt tuntuvan osan tuloistansa — hautausmaan vain he saivat lähemmäksi! Gottlundin mielestä suomalaismetsien papisto hankki tällaisia asetuksia, voidakseen sitten mielin määrin kurittaa suomalaisia ja halveksia heidän kieltänsä. Mutta mitäpä pakollisissa jumalanpalveluksissa valtakunnan kieltä opittiin! Eipä siis ihme että parisen kirkkoherraa v. 1693 kuninkaalle valitteli että: „Vaikkakin mitä tiukemmin oli yritetty — niinkuin taivaan Jumala tietää — saada suomalaisia oppimaan ruotsia, eivät vanhanpuoleiset sittenkään ruotsalaisia saarnoja ymmärrä, ja loitompana erämaissa asuvat nuoret _ovat niin kiukkuisia, että kun heitä ruotsiksi puhuttelee_, sanovat, etteivät ruotsia ymmärrä, sillä välttääkseen katkismuskuulusteluja ja sielunpaimenensa puhuttelua.[18]“ Kaarle XI lähetti tuon mietinnön johdosta samana vuonna maaherralle kirjelmän, jossa käsketään kaikkien viranomaisten sanoa Gästriklannin ja Helsinglannin suomalaisille, että he sekä itse opettelevat paremmin ruotsia „sekä kaikin mokomin siihen lapsiansa taivuttavat“. Ryhdyttiinpä tehokkaampiinkin toimiin. Lähetettiin 1693 pari pappia, jotka myöskin taisivat suomea — Schaefer ja Magnesius — opettamaan suomalaisille kristinoppia ja tietysti samalla ymmärtämään ruotsia. Schaeferistä tuli ikäänkuin metsäsuomalaisten ensimäinen lähetyssaarnaaja ja rakastivat suomalaiset tätä muuten itsepäistä ja riidanhaluista miestä, vaikkakin hän heille neuvoi, että äidinkieli on unohdettava. Mutta sekä ennen että jälkeen Schaeferin ajan saarnailivat ruotsalaiset papit, että suomen puhuminen oli syntiä ja nuo harvat suomenkieliset uskonnolliset kirjat, joita salosuomalaisilla oli, olivat pakanallisia. Pyysivätpä usein saada niitä kotona tutkiaksensa ja sitte ne hävittivät. Monasti merkittiin kirkonkirjaan sen nimen kohdalle joka taisi lukea vain suomea „hedning“ (pakana). Mutta kirkkoja oli vielä 1700-luvullakin suomalaismetsissä kovin harvassa. Esim. Moran kirkolle oli Länsi-Taalain suomalaisilla kymmenen penikulman matka. Usein ei sinne tehnyt mieli monen penikulman takaisilta taipaleilta mennä. Kun sattui joku kuolemaan, täytyi ruumis tietysti saada siunattuun multaan. Kerrotaan monasti käyneen niin, että kun monet penikulmat hölskytettiin kirstua hevosen selässä tai pitkillä maassa laahustavilla aisoilla, joihin oli pantu poikkipienat, laudat lopuksi lähtivät irti. Niinpä sattui kerran, että ruumis tipahti auenneesta kirstunpäästä tielle ja oli mentävä takaisin metsiin etsimään haudattavaa. Toinen tarina siitä, mitä kirkon etäisyys merkitsee: Mullinkiärnän kylässä on eräs Ruopaisen harju niminen mäennyppylä. Siinä lähettyvillä oli muinen talo, jossa mainitun niminen mies oli kuollut. Kesäkuuman ja kiireiden töiden aika kun oli, ei lähdetty kuollutta kirkolle kantelemaan, vaan lyötiin ukko siihen kotinsa alle hiekkakumpuun, joka siitä syystä sai „Ruopaisen harjun“ nimen. Pieniä lapsia oli myös hankala tuoda kastettavaksi ja jäikin toimitus kunnes jonkun verran varttuivat. Niinpä kerrotaan että kun eräs metsäsuomalainen toi Östermarkin pappilaan poikalastansa kastettavaksi, jätti hän säkin, missä poika oli, portaille. Papin kera pakinoidessa kului kotvanen. Kun mennään lasta noutamaan „pyhää kasteen sakramenttia“ saamaan, huomattiinkin, että hän on parhaillaan pappilan kanoja kaahaamassa. Kertoopa kappalainen Brantzell vielä 1830 tienoilla olleen monta 30—40 ikäistä, joita ei oltu laskettu ripille, ja ihmettelee, kun suomalainen renki tuli pappilaan tarjoten lahjaksi mukanaan olevaa mustaa pässiä, jos hän vain pääsisi ripille.[19] ---------- Vainoihin kuuluvaksi ja suureksi osaksi niistä johtuneiksi voimme lukea suomalaisten Amerikaan siirtymisenkin. Ruotsalaiset valtiomiehet olivat saaneet päähänsä, että heidän piti niinkuin englantilaisten ja hollantilaisten perustaa siirtomaita Amerikaan. Mitäs muuta kuin suomalaisten kimppuun taas, sillä kolonia ei syntynyt ilman siirtolaisia. Huhtikuun 16 p:nä 1641 annettiin määräys, että viranomaisten oli kehoitettava Ruotsin ja Norjan rajaseutujen suomalaisia siirtymään perheinensä Amerikaan Delaware-joen tienoille. Mutta eivätpä suomalaiset olleet halukkaita lähtemään meren taa tuiki tuntemattomille intianein maille. Otettiin silloin muitta mutkitta kiinni joukko suomalaisia ja pantiin heidät Karlsbadin vankilaan. Hallitus arveli toimenpiteestä, että oli sille mieluista (oik. „suloista“) että oli onnistuttu saada kynsiin („saatu päästä kiinni“) sellaisia vahingollisia ja metsäähävittäviä suomalaisia ja kuljeksijoita. Ja jolleivat he hyvällä lähtisi Uuteen Ruotsiin, oli heidän saatava tilallisia takaukseen siitä, että ottaisivat autioiksi jääneitä taloja tai torppia viljelläksensä. Jolleivat he siihen pystyisi, ei heille ollut muuta neuvoa kuin Amerikaan matkustaminen, tai oli heidät pantava rautoihin ja vietävä töihin kruunun linnoihin ja kartanoihin. Everstiluutnantti Juhana Printz määrättiin 1642 siirtokunnan kuvernööriksi. Hän kulki Taalain suomalaisia värväämässä ja Värmlannin sekä Taalain maaherrat myös hänen varalleen vangitsivat rauhattomiksi julistettuja suomalaisia kaskenpolttajia, jotka pakkosiirtolaisina Printzin mukana 1643 lähetettiin Amerikaan. Vuonna 1653 vietiin niinikään kolmisensataa Värmlannin ja Taalain suomalaista Amerikaan. Siellä heidän täytyi Kanarisaarten luona taistella kolmea turkkilaista laivaa vastaan, jotka he ajoivat pakoon. Tullessansa perille Delaware-joen suulle oli siirtolaisjoukko sulanut miltei puoleen. Suomalaisia muutti jokunen määrä vapaaehtoisestikin vuosisadan keskivaiheilla Amerikaan, johon Suomesta tulleitten heimolaistensa kera muodostivat Delaware-joen suulle pienen siirtolan, jolle antoivat nimeksi „Suomi“. Intianein kanssa elelivät suomalaiset siellä sovussa ja rauhassa. Kun kuultiin sielläkin tultavan toimeen, näyttää siirtolaisuus jonkun verran vilkastuneenkin. Esim. 1664 oli yhdellä kertaa kokonaista 140 Medelpadin suomalaista matkalla Amerikaan. Tietysti ei Ruotsi suomalaisille amerikalaisessa siirtolassa äidinkielellä suonut opetusta. Mutta Amerikan suomalaisten vaiheet eivät lähemmin kuulu esitykseen, joten ne jätämme! Mainittiin jo, että suomalaisasutusta levisi Norjan puolellekin. Vainojen aikana sinne siirtyminen sai vauhtia, etenkin kun ensimäiseksi muuttaneet tuntuivat rikastuvan ja saavan hyviä satoja. Ja hallitus joskus avustikin uutisasukkaita. Norjan hallitus lupasi ilmaiseksi luovuttaa suomalaisille heidän viljelemänsä maat, verovapautta 16—20 vuodeksi, vapautusta asevelvollisuudesta 20 vuodeksi. Muutamat saivat vielä raha-avustustakin. Antoipa Fredrik V vielä 1754 asetuksen, jossa uhkaa sakolla ja vankeudella rangaista kaikkia, jotka estelevät uutisasukkaita töissänsä. Mutta kun metsille ruvettiin panemaan arvoa tiukkenivat olot sielläkin. Ja jo 1648 antoi Fredrik III asetuksen, jossa käskettiin kuljeskelevia metsäsuomalaisia lähtemään valtakunnasta tai laillisesti asettumaan metsille asumaan. 1670—80 heitä myös usein halveksien asetuksissa mainitaan — vaikkakin toiselta puolen halutaan uutistilojen raivaajiksi. Pahinta oli suomalaisille, että he ottivat lainaksi tavaroita Kristianian kauppiailta. Kellä oli ostettu ja verolle laskettu talo voi silloin yhtäkkiä aivan pienestä velasta sen menettää, hänen itsensäkään tajuamatta, kuinka tuo kauppakirjoilla ja koroilla vehkeileminen oli käynyt. Niinpä Ankerin ja Rosenkrantzin kauppahuoneet lopulta omistivat viidenkymmenen suomalaisen talot. Vingerin, Brandvoldin, Gruen ja Hosin pitäjissä olivat muutamat kauppiaat anastaneet 98 taloa. Niitä he eivät suinkaan viljelleet: Kaadettiin metsiä ja kiskottiin torppareilta päivätöitä. Niinpä suorittivat suomalaiset Kristianian lähettyvillä tuhansia päivätöitä suoviljelykseen, josta lopulta ei tullut kumminkaan mitään. Ruotsin ja Norjan maatalouspolitiikkaan metsillä sopinee ehkä Gottlundin muistiinpanemat sanat: Ruotsin puolella koetetaan kaikki muuttaa suurteollisuudeksi ja tehtaiksi, Norjassa toivottaisiin, että kansa voisi muuttua suuriksi mastopuiksi, jotka kannattaisi myydä englantilaisille. Suomeen, „josta tulleetkin ovat“, usein myös koetettiin Ruotsin sydänmailla leviävää suomalaista kansaa saada takaisin muuttamaan. Jotkut niin tekivätkin. Kun Värmlantiin 1741 tuli kova katovuosi, koetettiin toteuttaa tuumaa. „Muutamia satoja perheitä lähetettiin 1742 Värmlannista Pohjanmaalle“, mutta osa kuoli nälkään, toiset palasivat takaisin. ---------- Vaikka suomalaiset aina saivat kokea olevansa muukalaisia Ruotsissa, ottivat he silti kernaasti osaa tämän uuden isänmaansa puolustamiseen. Niinpä heitä 1664 jo mainitsemassamme n. s. Hannibalin raja-sodassa tanskalaisia vastaan palveli „muutamia satoja“ Värmlannin nostoväessä. 1600-luvun lopulla he usein saivat olla ikäänkuin maan etuvarustuksena Norjasta käsin tehtyjä hyökkäyksiä vastaan, ja monelta ryösti vihollinen omaisuuden ja karjan sekä sytytti pirtin palamaan. Onneksi asui suomalaisia molemmin puolin rajaa ja harvoin sattui että suomalainen kummallakaan puolella rajaa olisi hyökännyt tai johdatellut vihollista heimolaistensa kimppuun. Ainoastaan sotajoukoissa täytyi heidän joskus taistella toinen toistansa vastaan ja silloin täytyi heimolaistunteen väistyä velvollisuuden tunnosta isänmaata ja kuningasta kohtaan. Kukapa sissisotiin olisi ollut tottuneempi kuin suomalainen, joka uudessa kotimaassaan sai aina varoa ruotsalaisten ja norjalaisten hyökkäyksiä. Ruotsin ja Tanskan alituisten sotain aikana hiipivät norjalaiset — silloin Tanskan valtakuntaan kuuluvina — tuon tuostakin yli rajan Ruotsin puolelle ryöstämään ja päinvastoin taas ruotsalaiset Norjan puolelle. Suomalaisissa oli peljättyjä sissejä. Esim. Paavo Konkarista kerrotaan miten hän oli norjalaisten ainaisena pelkona. Kerran saatiin hänet toisen seuralaisen kera kiinni. Toinen lyötiin kuoliaaksi, mutta Konkari vietiin norjalaisen päällikön luo saamaan oikein kelpo rangaistuksen. Tuimana kysyi päällikkö, miksi Konkari oli niin paljon vahinkoa tehnyt norjalaisille. Vastaus: Olen siten luullut olevani uskollinen isänmaalleni. Hän pääsi vapaalle jalalle. Toinen peljätty mies oli Keltti. Kerran olivat norjalaiset ryöstäneet Ruotsin puolelta viljaa. Keltti oli väijyksissä ja ampui. Norjalaiset pamauttivat yhteislaukauksen ja Keltti heittäytyi kuin kuollut pitkäkseen harjanteelle. „Saitkos perkele!“ ilkkuivat norjalaiset jatkaen matkaansa. Mutta pianpa oli Keltti kintereillä ammuskelemassa, niin että norjalaisten oli heitettävä saaliinsa pitkin metsiä. Toisen kerran ampui hän ludosta hongasta norjalaisjoukkuetta kahdella pyssyllä, osaten heidän päällikköönsä. Suomalainen nimeltä Haljainen oli usein ryöstöretkillä Norjasta, tuoden mukanaan karjaa ja tavaraa. Lopulta alkoi hän pelätä kostoa ja makasi aina pyssy vieressänsä riihenparsilla. Eräänä päivänä norjalaiset ilmestyivätkin ja ampuivat veljen kuoliaaksi. Mutta kun menivät riihelle hyppäsi Haljainen yhtäkkiä pyssy kädessä heidän keskellensä. Ensi hämmästyksessä ei ehditty häneen kajota, mutta aidan yli miehen livistäissä ammuttiin käsivarteen, josta Haljainen vähät piittasi. ---------- 1600-luvun lopulla ja koko seuraavalla vuosisadalla kävivät suomalaisten olot vainojen tähden mitä kurjimmiksi. Ennen olivat he kaskistansa saaneet jopa 40-kertaisen sadon. Nyt piti kaskiviljelystä harjoittaa vain salassa. Ellei itse pystynyt puolustautumaan, veivät ruotsalaiset ja norjalaiset talonpojat laillisuuden varjolla metsäsuomalaiselta minkä vain käsiinsä saivat. Eipä henkikään suuria merkinnyt. Ihmettelepä sitte, jos seuraavanlainen tarina suomalaisista olisi tosi: Metsäsuomalainen poikineen kävelee saloilla luodikko olalla. Näkee ruotsalaisen ja ampuu läpi kallon. Ammutulla oli vain 8 äyrityistä taskussa. „Olipa synti, kun ei hänellä enempätä ollut“, tuumi poika. „No perkele, olihan hän toki hyvän pyyn veroinen“, tokasi siihen isä. Kuvaavaa ruotsalaisten julmuudelle ja samalla raukkamaisuudelle on esim. Fryksdalin kihlakunnan käräjäpöytäkirjassa säilynyt tapaus neljän suomalaisen metsästysretkestä. Pekka, Luukas, Paavo ja Mullikka nimiset talonpojat olivat hirvenajon päätettyänsä tehneet metsään nuotion. Koiran haukunnasta olivat ruotsalaiset saaneet vihiä, että saloilla liikkui metsäsuomalaisia. Kahdeksan miestä lähti heitä ahdistelemaan. Mutta nämä olivatkin varuillansa; ei uskallettu heidän kimppuunsa käydä. Tekeydyttiin ystäviksi ja suomalaiset tarjosivat vieraanvaraisesti hirvenpaistia sekä makuutiloja nuotion ääressä. Kun luullaan suomalaisten nukkuvan, käydään heitä murhaamaan. Pekka sai kirveeniskuja ja typertyi makuusijallensa, ennenkuin ehti siitä nousta. Paavo sai myös surmansa. Luukas kätkeytyi, ruumiissaan 11 ammottavaa haavaa, suohon ja palellutti talvipakkasessa jalkansa, mutta jäi silti henkiin. Mullikka pelastui vahingoittumatta ja samoili muille suomalaisille sanomaa viemään. Kun suomalaiset tulivat murhapaikalle, löysivät he Luukkaan purossa seisomasta ja loruamasta: viekää saunaan kylyyn; hän näet luuli höperryksissä puron kohinan saunankiukaan kihinäksi. Ruotsalaiset talonpojat tuomittiin murhasta 40 taalerin sakkoihin, kun oikeus arveli että kahdeksan miehen olisi murhaamattakin pitänyt voida vangita suomalaiset, kun kerran olivat päässeet heidän nuotiollensa. Ruotsalainen Axelson kertoo Bogenin suomalaismetsiltä muistelman, miten ruotsalaiset 1710 vaiheilla tulivat ja polttivat Akslan suomalaisasutuksen. Kun rakennukset paloivat, pyysi äiti tytärtänsä pelastamaan edes pyhävaatteet aitasta. „Kun niikseen on, niin palakoot nekin“, oli tämä vainen vastannut. Vielä muutama muistelma näistä vainoista: Köytäjärven rantamille oli Purainen parin tuttavan kera mennyt karhunammuntaan. Illalla laitettiin maja ja sen eteen sääksien karkoittamiseksi nuotio. Ruotsalaisjoukkue hiiviskelee jäljessä. Kun luultiin metsämiesten havumajassaan nukkuvan, pistetään pitkillä keihäillä majaan. Nämä eivät olleetkaan majassa, vaan katselivat puiden lomasta vihollisten puuhia. Purainen silloin tulistui ja ampui yhden ruotsalaisen, mutta katsoi samalla parhaaksi muuttaa kokonaan Norjan puolelle, „Saunannupille“ asumaan. Puralassa, jossa vieläkin on jäljellä suomeapuhuvia, kerrotaan miten ruotsalaiset olivat äkkirynnäköllä yllättäneet torpan asukkaat. Kuusi oli tapettu, mutta seitsemäs pääsi pakoon ja toi penikulman päässä Mongalla asuvia suomalaisia avukseen. Hyökättiin ruotsalaisten kimppuun, eikä sorkkaakaan pelastunut. Kerrotaan etteivät muut ruotsalaiset koskaan saaneet vihiä siitä, mihin ryöstöretkelle lähteneet olivat kadonneet, ehkä luultiin suomalaisnoitien heidät näkymättömiin tuhonneen ja rukoiltiin tuota tavalliseksi käynyttä suojelusloitsua „pohjan tuulilta ja suomalaisnoitain nuolilta varjele meitä Herra Jumala — — — —.“ Kun muutama Svändsyönin Pöntälän talonpoika oli Svarten järvellä nuotanvedolla, hyökkäsi joukko Taalain ruotsalaisia heidän kimppuunsa. He saivat yhden suomalaisen käsiinsä ja pistivät avantoon. Mies otettiin hetken päästä ylös, ettei liian äkkiä kuolisi ja hetkisen perästä uusittiin sama temppu. Kun uhri näytti hengettömältä heitettiin hänet jäälle, että näyttäisi siltä kuin olisi itsestänsä paleltunut. Uolevi Matinpoika Utriaisen, joka asui „Tjärbackstranden“ nimisellä paikalla, jonka isät olivat raivanneet viljelykselle, tappoivat ruotsalaiset veneeseen, kun hän oli menossa yli joen. Östmarkin Bovikille tuli ruotsalaisjoukko väen ollessa saunassa. Ovi teljettiin ulkoapäin ja nurkkiin pantiin tuli. Äiti heitti nuorimman lapsensa luukusta ulos, mutta ruotsalaiset nakkasivat senkin takaisin liekkien uhriksi. Koko „kylä“ poltettiin perustuksia myöten. Fryksändan Haikkolaan sovitettiin hyökkäys niinikään kylpemisaikana. Isäntä hirtettiin orsille, muut livistivät alastomina metsään. Talo poltettiin. Saman pitäjän „Myrgubben“ torpan asukkaat kuristettiin ja heitettiin läheiseen suohon. Tietysti suomalaiset monasti verisesti kostivat ruotsalaisten julmuudet, heillä kun ei ollut mitään oikeutta saatavissa. Eipä siis kumma, jos nimismieskin valitteli, kuten 1670 Mullinkearnan suomalaisista, „ettei kukaan tohtine mennä ulosmittaukselle niin kauas suomalaismetsille“. Rauhattomuuksista ja vainoista oli seurauksena, että suomalaiset jo 1700-luvulla elivät mitä suurimmassa köyhyydessä. Pettua oli joka talvi leipään sekoitettava. Ja vuosisadan lopulla eivät viranomaiset edes enää valittele suomalaisten hitautta valtakunnan kielen oppimiseen. Jollekulle käy sääliksikin se ääretön kurjuus, johon tuo ennen tunnettu „suomalaisaateli“ oli vaipunut. Juroina oli heitä sadottain vuorikaivoksissa työssä. Kun palkka saatiin mentiin taas metsiin. Äidinkieltänsä eivät he ruotsalaisten kuullen puhuneet. Heidän oli silloin joko kokonaan vaiettava tai puhuttava jonkunlaista ruotsinmongerrusta. Vuosisadan lopulla lakataan suomalaisia edes virallisesti mainitsemasta. Mutta siitä huolimatta elää kitkuttivat ja lisääntyivät he metsissänsä. Sattuvasti sanoo mainitsemani Axelson:[20] „Suomalaisraukat saavat harvoin itse syödä leipäänsä puhtaana — useimmiten on siihen lisätty suolakkeita, olkia, luita tai pettua. Mutta niinkuin Israelin lapset huolimatta ikeestä Egyptin orjuudessa yhä enemmän lisääntyivät, niinpä suomalaisetkin kurjuuden ikeen alla.“ ---------- Mielenkiinnolla voimme monessa suhteessa seurata heimolaisiamme, jotka olivat joutuneet oman onnensa nojaan kuin saarekkeiksi vieraan kansan keskuuteen. Heidän ja kotimaan välillä olivat kaikki siteet katkenneet. Ja mahdotontahan olisi 1700-luvulla ollutkin täältäkäsin pitää vireillä yhteisiä kulturisiteitä, sillä koettihan Ruotsi alinomaa Suomessakin syrjäyttää maan vakinaisen kielen; eihän täällä ollut Ruotsin vallan aikana mitään korkeampaa suomenkielistä oppilaitosta. Vuonna 1809 lopullisesti vielä kaikki mahdollisuudetkin katosivat, kun Suomi tuli Ruotsista eroitetuksi. Mutta silloin olivatkin jo itäiset suomalaismetsät sulautumaisillaan ruotsalaiseen kansallisuuteen. Monista pitäjistä, joissa ennen oli kymmeniä sikermiä metsänperukoita tuhansine umpisuomalaisine asujamineen, oli nyt jäljellä jokunen kolkka, jossa salavihkaa puhuttiin suomea, ellei ruotsalaisia ollut läsnä. Äidinkieltään taitavia oli laajoilla itäisillä metsillä 1800 tienoilla ehkä vielä kymmenkunta tuhatta, mutta keskenäinen yhteys noiden metsäläisten välillä oli kadonnut ja ruotsalainen ajatus tunkeutui aivan keskuuteen. Läntisillä metsillä oli toki vielä yhtenäinen, vaikkakin kahden valtakunnan kesken jaettu suomalaisalue. Heitä näet asui 13 penikulman pituisella ja n. 5 penikulman levyisellä kaistaleella Glommen ja Klarajoen välillä Vavalsyönistä etelässä Halsyöniin pohjoisessa. Ruotsin puolella oli pitäjät: Eda, Gunnarskog, Gräsmark, Fryksända, Östmark, Ny ja Dalby, Norjan puolella: Vinger, Brandvold, Grue, Hoss, Aasnäs, Valor, Elfverum ja Tryssild. Nämät suomalaiset saattoivat vielä 1820-luvulla sanoa: „Emme ole toisistamme eroitettuja, meillä on siellä yksi kieli, yksi heimo, samat elämäntavat, luonne ja ominaisuudet — ja mikä vieläkin tärkeämpää yhtenäisyydelle: läpeensä samat vaiheet on meillä ollut kaikissa elämämme kohtaloissa.“[21] Tarkastellessamme, miten tämä kymmeneen tuhanteen nouseva joukkue alkoi ruotsalaistua, kiinnittää huomiotamme se sitkeys, millä nuo suomalaiset pysyivät omaperäisissä tavoissansa ja isiltä perityssä kielessänsä. Seuratessamme miten metsäsuomalaiset menettivät äidinkielensä, on ensinnäkin otettava huomioon ulkonainen sorto ja vainot. Mutta elleivät ne mieliä lannistaneet, oli jo toimeentulonkin kannalta katsoen mitä epäedullisinta olla suomenkielinen Skandinaviassa, niinkuin kuninkaallisista asetuksista olemme huomanneet. Sen lisäksi halveksi se kansa, jonka keskuuteen suomalaiset olivat tulleet maata raivaamaan, heitä, sillä eihän suomenkielisenä ollut mahdollisuutta loistokkaasti millään alalla esiintyä. Ja lopuksi, eihän pienellä kansalla, joka oli erämaihin sulkeutunut, voinut olla kehitysmahdollisuuksia, ellei se ollut yhteydessä muiden kanssa; sen täytyi eristettynä, jos se tahtoi kansallisuutensa säilyttää, jäädä edelleen samalle kehityskannalle kuin kotimaasta lähtiessänsä. Mutta sillähän ei Savon sydänmailta muuttaessaan vielä ollut valtion puolesta muuta kuin kirkollista kasvatusta ja kulturia. Nyt sekin tuli vieraskieliseksi. Tästä Ruotsin kirkon hoivailemisesta voimme pitää jokseenkin oikeana Gottlundin suomalaisten nimessä antamaa kuvausta: Kyllähän papisto Ruotsin puolella luonamme käy kerran vuodessa lukusilla ja ehkä maksujansa kantamassa — jos nimittäin luulevat matkan lyövän leiville. Lukusilla emme saa muuta kuulla kuin moitteita. Tapamme ovat sopimattomia, ruokamme mauttomia ja asuntomme epämukavia. Vanhempia nuhdellaan, kun eivät ole lapsilleen opettaneet ruotsia. Lapsia pidetään kovilla, kun eivät ymmärrä enempää kuin vanhemmat, ja koko seurakuntaa vainoillaan ja pilkataan, kun eivät sen jäsenet keksi sanoja käsitteillensä tuntemattomalla kielellä. Kysymme, onko meille koskaan suotu opettajia, jotka eivät olisi antaneet meidän tietää huutia siitä, ettemme osaa heidän kieltänsä, emmekä sitä ole lapsillemme opettaneet? Kaikki on selitetty jäykkyydestämme johtuneeksi. Ilvehtimisillä ovat kuulustelut sekä alkaneet että loppuneet. Ja riemulla ovat lapset odotelleet hetkeä, jolloin pappi joukkueineen kylän jättää, jolloin moni hymyilevä lapsukainen rohkenee kömpiä kätköstänsä esille. Vielä nyt pitäjän papinlukuisista kuvaus! Kun oli kirkossa kuulutettu lukusien metsillä alkavan, oli lähetettävä monia hevosia vastaan penikulmien päähän noutamaan pappia, lukkaria, unilukkaria, kellonsoittajaa. Heitä seurasi tavallisesti nimismies, kuudennusmiehiä, lautamiehiä, vieläpä kisällejäkin. Tämä tapa, että koko ruotsalaiskomppania meni suomalaismetsille, johtui niiltä ajoilta, jolloin ei veronkiskojan ja sielunpaimenen ollut hyvä yksinänsä mennä metsäläisiä komentelemaan. Tämä 30—40 miehinen ruotsalaislauma tunkeutui kaikkialle suomalaiskylään ja käytti häikäilemättä hyväksensä vanhastaan tunnettua suomalaista vieraanvaraisuutta, ahmien kaikkialla, missä hengenmiehetkin, säästelemättä köyhien asukkaiden ruokavaroja. Ja kun pappi tuvassa saarnaili, pitivät nämä viinakauppaa, vaihtokauppaa, kantoivat veroja. Oli tavallista, että tuo joukkue jäi kolmeksi, neljäksi päiväksi juopottelemaan, joten äsken rauhaisa metsäkylä oli muuttunut kuin ruotsalaiseksi kapakkakauppalaksi. Väestö tietysti tuollaisten vieraiden kautta tavoiltaan rappeutui. Eivätpä papitkaan aina olleet kovin mallikelpoisia. Otan vain yhden esimerkin: Kun Moran komministeri Carl Johan Ljungberg kierteli Orsan metsillä, oli hänellä mukanaan sekä viinaa että ehtoollisviiniä. Kirkkoviiniä vaan ei tahtonut montakaan päivää riittää, ja sen jakelija oli ainaisessa pyhässä humalassa. Kun eräänä päivänä 30 suomalaisvanhukselle piti annettaman „pyhää ehtoollista“ huomattiinkin, ettei „Kristuksen verta“ riittänyt kuin muutamille. Pastori oli itse siksi iloisena, että istualtansa kiljui evankeliumia, mutta nukkui isämeidässä pöydän päähän. Hänet vietiin metsiltä siksi hyvässä tilassa, että pysyi kahden miehen pitelemänä hevosen selässä. Tämän papin saarna-ura loppui siihen, että hän v. 1817 juovuksissa kiipesi Moran saarnastuoliin, alkaen sieltäkin karjua kuten metsillä oli tapana. Lukkari ja unilukkari menivät raahaamaan „sielunpaimenta“ alas; tämä tappeli vastaan, mutta saatiin kumminkin vedetyksi alas, eikä hän sen koommin saanut liperejä kantaa. Kristinopin hengestä eivät suomalaiset saaneet suurtakaan käsitystä. Pääasiana oli, että joka sunnuntai kokoonnuttiin johonkin taloon, jossa sitten ruotsia parhaiten taitava luki postillasta saarnan. Suomen kielellä hartaushetken pitämistä katsottiin synniksi. Kuinka pintapuolista tuo käsitys uskosta ja autuuden saavuttamisesta oli, todistaa sekin, että Orsan metsillä Losin pitäjässä monet autuaaksi tulemiseen katsoivat kuuluvan ruumiin kidutuksen. Kiduttaminen tapahtui siten, että koetettiin pujotella mitä ahtaimmista aukoista läpi. Kaiketi kaikuivat korvissa sanat: „Menkäät ahtaasta portista sisälle“, kun he tuolin reijistä ruumistansa kiskoivat lävitse.[22] Ruotsalaistuttajat koettivat saada jo 1700-luvulla juurrutetuksi suomalaisiin sen käsityksen, että nämä puhuivat sellaista kieltä, jota ei kukaan muu ihminen ymmärtänyt kuin metsäsuomalaiset. Niinpä sanotaan 1774 että „suomalaiset puhuvat kieltä, joka suuresti eroaa suomesta“. Arvaamme, kuinka päteviä Ruotsin viralliset lausunnot metsäsuomalaisten kielestä ovat, kun tiedämme, etteivät niiden antajat ollenkaan osanneet suomea. Metsäsuomalaisethan olivat enimmäkseen Savosta, ja vain osaksi Karjalasta ja Hämeestä kotoisin. Tässä ei tietysti voi tulla kysymykseen heidän kielensä omituisuuksien esittäminen ja miten eri äänteet ovat edustettuina. Mainitsen vain, että se muodostui miltei puhtaaksi pohjois-Savon murteeksi, jossa tapaat hieman hämäläisyyksiä ja ehkä jonkun kajastuksen Karjalasta käsinkin. Onhan kyllä selvää, että sen äänneasuun jo vuosisadan parin kuluessa tuli, sitä kun puhui muista suomalaisista eristetty heimo, eroavia vivahduksia, ja että se säilyi vanhemmassa asussa; mutta eroavaisuudet ovat niin vähäpätöisiä, ettei mitenkään saata sanoa, että Värmlannin suomi oli kieltä, jota vain metsillä ymmärretään. Paremmalla syyllä voisi silloin esim. sanoa, että Uudenmaan ruotsinkielinen väestö puhuu ruotsia, jota vain se itse ymmärtää. Ettei metsäsuomalaisten puhuma kieli vielä 19:llä vuosisadallakaan, jolloin siihen jo pahemmin oli ruotsi vaikuttanut, ollut kovin vaikeatajuista, huomaat myöhemmin esitykseen metsäsuomalaisten kirjeistä kutomistani kappaleista. Ja kirjeissähän tuo kieli on sentään puettu vanhaan, jopa väliin hieman omituiseenkin asuun, kun niiden kirjoittajat eivät olleet koskaan saaneet oppia suomalaisessa kirjoitustaidossa. En lukijaa vaivaa esittämällä pääpiirteissään Värmlannin murretta, siitä kun jo on olemassa tutkimus ja uusi parhaillaan on valmistumassa. En saata kumminkaan olla viittailematta siihen, miten tuo kieli alkoi rappeutua. Omaa kieltänsähän suomalainen voi käyttää vain metsillä kotoisessa olossa. Mutta niin pian kuin tahtoi päästä virkailijain, kirkon, kauppiaiden kanssa tekemisiin, vaikkapa vain tutustua hengelliseen kirjallisuuteen, oli opittava ruotsia, muuta kieltä kun valtakunnassa ei sallittu. Kun tultiin yhä enemmän ruotsalaisten ja norjalaisten kanssa tekemisiin oli tarpeen tutustua ruotsin- ja norjankielisiin nimityksiin, jopa aivan uusiin käsitteihin ja nimityksiin, joita ei kotimaalta lähteissä vielä tunnettukaan. Kävi näin ollen välttämättömäksi lainata sanoja uskonnon, oikeudenkäynnin, talouden y. m. aloilta. Näille käsitteille tietysti metsäsuomalaisten keskuuteen jäi ainoastaan ruotsalainen nimitys. Pari vuosisataa voitiin noita lainoja ottaa, niiden rikkaan kielen omaperäisyyttä suuresti järkyttämättä. Niin kauan kuin yksinomaisena puhekielenä metsillä oli vielä suomi, sulivat nuo lainasanatkin aivan tutunomaisiin kotoisiin muotoihin ja saivat suomalaisen soinnun. Otan esimerkkejä noilta mainitsemiltani eri aloilta, pannen ruotsalaisen vastineen lainausmerkkien väliin: _Töyti_ = suntia, joka kirkossa nukkuvia töytäilee, ruots. „stöt“; _vetinä_ = todistaja, „vittne“; _tämmeän_ = haastan oikeuteen, „stämma“; _suokunnan täminä_ = pitäjäkokous, „sockenstämma“; _heärä_ = kihlakunta, „härad“; _pyörteä_ = „börda“, esim. „Tämä Juhoi Sikainen tahtois multa pyörtätä sitä tiloa jälleen“; _ruohi, ruotoa_, „råd, råda“, esim. „ei o mulla ruohia“ = varaa; _porvaan_ = takaan, „borga“; _pökslökirja, pökslörättä_ = vuokrakirja, norjan „böxelbrej“; _vurtti_, norjan raha „ort“; _puonti_ = talonpoika, „bonde“; _putiisi, putinen_ = peruna, „potatis“; _veärinki_ = nelikko, „fjärding“; _merkkäil_, „timmermärkare“; _lenkari_ = lurjus, „slängare“. Tässä ehkä saaneekin olla, muille kuin kielimiehille, niinkuin metsäsuomalainen sanoisi „nukka“ (nog) = kylliksi. Mutta lopulta ruvettiin oikein laumoittain lainailemaan vieraita nimityksiä, vaikka omat sanavarat olisivat riittäneetkin jonkun käsitteen ilmaisemiseen. Ja silloin ei äänneasukaan monasti enää tunnu kotoiselta. Puhutaan _sakan syäräämisestä_ = asian ajosta; _hantu_ (kauppa, ruots. „handel“); _kirkkopakka_ = kirkkomäki; _krunni_ = perustus, „grund“; _gub_ = ukko, ruots. „gubbe“, vaikka tunnettiin nimitykset äijä ja ukko — sana on lainattu vasta 19:lla vuosisadalla; _piuvoan_ = tarjoon, „bjuda“; _reenti_ = aivan l. puhtaasti „rent“; _riktua uulykkeli takkair_ = oikein onneton raukka, „riktigt olycklig stackare“; _riioaa seekeristi ummiin kirkkopakalle_ = ratsastaa varmasti takaisin kirkkomäelle, „rider säkert om till kyrkobacken“. Voimme silloin puhua kielen rappiotilasta, kun suomalainen sanoo: „mitenkä sakat nyt seisoo teliin“ = „huru star det till med sakerna“. Ja vielä enemmän „skarpisti misnöijättyjä“, kuten nykyinen Värmlannin suomalainen sanoisi, saatamme olla silloin kun keskellä vanhan „runoipolvenkin“ puhdasta puhetta „just kun nudjuurit trenkeät“ kokonaiset ruotsalaiset lauseet. Varmaa on, ettei suomea silloin enää pidetä tarpeeksi hiottuna ajatusten aseena. Tällainen täydellinen rappeutumistila ei kumminkaan näytä koskaan ilmaantuvan ennenkuin jonkun kylän viimeisellä asteellaan ruotsalaistuessa. Mutta missä vain suomi on edes jokapäiväisenä kotikielenä, siellä ei se vielä kokonaan luonnettaan menetä, vaan säilyttää jopa vanhojakin piirteitä ja tyytyy omiinkin sanavaroihin. Yhtähyvin kuin entisen miehen kehumisen, ettei missään „puhuta niin seleviä suomia, jota ei kiännetä eikä vieännetä“ saatamme hyväksyä Paavo Räisäisen kirjeessä Gottlundille lausuman arvelun: „Ja minäki uskon sen, että meillä on se vanha suomen puhenparsi, sillä ettei teällä o ollu yhtää suomen kielen kirjuttajoa, joka on kieltämme keännelly tahi veännelly, mutt kuhii on aina vanhemmiltan oppinna puhuman. Vaan kyllä se on tosi, että teällä löytyy monta Ruohtalaista ja Norlaista sanoa meijän puheenparrestamme: vaan onpa nuoita neänmä suomessaki veitty Ruohtalaisia ja Venäläisiä sanoja puhesesa.“ ---------- Ruotsi olisi ehkä ainaiseksi käskenyt nuo suomalaiset sisämaihinsa ja omaan kansallisuuteensa kaikessa hiljaisuudessa vähitellen sulattanut, heidän sen koommin joutumattansa yleisemmän huomion esineeksi, ellei olisi ilmestynyt nuorukainen, joka mitä suurimmalla itsepintaisuudella otti heidän asioitansa ajaaksensa. Tuo nuorukainen oli Upsalassa opiskeleva suomalainen kahdenkymmenvuotias _Kaarle Akseli Gottlund_. Hän oli arvostellessaan saksalaisen prof. Rühsin teosta: „Finland und seine Bevohner“ (Suomi ja sen asukkaat), huomannut, että Ruotsissa oli suomalaisseutuja. „Ja samassa nousi minussa se ajatus“, puhuakseni Gottlundin omin sanoin, „että tarkemmin tiiustella heitäkin. Minä hain ja luin kaikki ne paikat, kusta Rühsi oli ottanut tietonsa; mutta minä en kyllästynyt heihin, vaan tulin vielä halukkaammaksi tarkemmin näistä kuulustella.“ Yleisesti arveltiin, että he jo aikoja sitte olivat ruotsalaistuneet, jotkut taas tiesivät erämaissa olevan umpi-suomalaisiakin. Gottlund päätti ottaa asiasta selon ja lähti kesäk. 27 p:nä 1817 matkalle Helsinglannin ja Taalain suomalaisseutuja kohti. Matkan aiheuttajana olivat heimolaistunne, halu herättää huomiota ja 21 vuotisen romanttinen seikkailu- sekä tutkimishalu. Svartnäsin tehtaalla tapasi hän heinäkuun 6 p:nä ensimäiset suomalaiset. Tehtaan herrat ja seurakunnan rovasti olivat vakuuttaneet, etteivät työmiehet enää suomea osaa, vaikkakin ovat sukuperältään suomalaisia. Gottlund ei ottanut uskoakseen. Kertokoon hän itse tästä ensimäisestä tuttavuudestansa: „Olin nähnyt jo neljä- ja viisitoista, enimmiten vanhaa miestä menevän tehtaan konttoriin, ennenkuin menin sinne, ja kerrottuani tuloni tarkoituksesta kysyin olivatko he niinkutsuttuja Suomalaisia. „No niinpä meitä nimitetään“, sanoi muuan ukoista ja toinen: „Me olemme kyllä — tiedämmä — vanhaa suomalaista sukua“. Kysyttyäni eivätkö puhu suomea, sanoivat he suomen taidon jo kokonaan unohtuneen. Tämäpä tuntui minusta kummalta, mutta ajattelin, minäpä koettelen, ettekö sanaakaan ymmärrä. Käännyin vanhan suomalaiselta näyttävän ukon puoleen, jonka mongerrusta pidin suomalaisuuden todisteena. Kysäsin suomeksi, eikö hän minua ymmärrä. En saanut vastausta. Ainoastaan puoli avoimeksi jäänyt suu ilmaisi hänen äänetöntä kummasteluaan. Puhuttelin uudelleen. Yleinen äänettömyys. He katselivat ihmetellen toisiinsa, ikäänkuin eivät olisi tahtoneet korviaan uskoa, ja vihdoinkin katkesi kielen side, ja vanhus jutteli minulle omalla kielellään, joka kaunopuheliaasti virtaili kuuluviin. Hän ei voinut kylliksi kummastella ja ihmetellä kuullessaan vieraan — päällepäätteeksi herrasmiehen — suusta äidinkieltään. Alussa oli hän ollut epävarma, luullen kaiken vain olevan harhaluuloa, kunnes enemmän kuuli. Hän pani silloin kätensä ristiin ja kysyi kuka olin, mistä olin tullut ja mikä minut oli saanut näille maille. Lyhyesti vastattuani kysymyksiin, alkoivat ympärilläni seisovat talonpojat toinen toisensa jälkeen minua puhutella. Ja huomasin pian, että seisoin pelkkien suomalaisten ympäröimänä, suomalaisten, jotka kaikki puhuivat kieltä, joka puhtaudessa ja virheettömyydessä oli parempaakin kuin omani. Ensimäisen hämmästykseni ja iloni hieman asetuttua, en voinut olla nuhtelematta sitä valheellisuutta, joka sisältyi heidän ensimäisiin tiedonantoihinsa ja kysyin sen syytä ja pitivätkö he suomen puhumista häpeällisenä. „Jumala varjelkoon!“ vastasivat he, „eipä niinkään!“ ja selittivät, että he ja heidän esi-isänsä jo olivat saaneet niin paljon kärsiä tämän kielensä tähden ja siksi, että he olivat vierasta heimoa, etteivät he enää mitenkään tahtoneet tulla ruotsalaisten vainon alaisiksi. Kysyttyäni minkälaisia nämä vainot ja kärsimykset olivat olleet, vastasivat he, että etupäässä papisto ja ruotsalainen rahvas olivat olleet heidän kiukkuisimmat vihollisensa ja häätäneet heidät paikasta toiseen sekä vanhain kertomusten mukaan usein polttaneetkin heidän kylänsä, ryöstäneet tavarat ja ajaneet heidät taloistaan ja tehneet tämän, kuten he luulivat, etupäässä heidän kielensä tähden, jota ruotsalaiset eivät ymmärtäneet ja jota he vielä viimeaikoinakin uhkauksilla ja kirouksilla olivat pyytäneet ja pakottaneet pakanallisena ja jumalattomana heittämään. Nämät olivat sanoneet, ja suomalaiset itsekin alkoivat uskoa, ettei heidän kielensä enää ollut suomea vaan mongerrusta, jota ei Suomessa ymmärretä. Aivan tällaisella kannalla ei asia enää nykyään ollut, mutta he valittivat, että heille vieläkin annetaan monenmoisia haukkumanimiä, että heitä matkitaan ja pilkataan siitä etteivät kyllin hyvin osaa tätä ruotsia, jota heille on tyrkytetty ja jos he ruotsalaisen läsnäollessa puhuivat suomea, tämä kohta luuli itseään paneteltavan ja rupesi kiroilemaan. Tämä oli syynä siihen, etteivät he enää ruotsalaisten seurassa milloinkaan puhu suomea, jota vain vanhat keskuudessaan käyttävät; kasvava nuoriso oli siitä jo niin vieraantunut, ettei se enää säälle ymmärtänyt sitä. Senpätähden ruotsalaiset jo kauan olivat olleet siinä uskossa, että suomen kieli oli aikoja sitte hävinnyt. Tästäpä minulle selvisi, mitenkä ei seurakunnan vanha rovasti eikä edes tehtaan isäntä siitä mitään tiennyt. Molemman läsnäolevat kirjanpitäjät olivat ensin noloina, rupesivat sitte ilveilemään suomalaisia, mutta kun me yhä jatkoimme keskustelua suomeksi, alkoi heidän ilonsa loppua. Minä sulkeuduin suomalaisten suosioon, luvaten seuraavina päivinä tervehtiä heitä, käydessäni heidän kylissään, ja pyysin heitä sillä aikaa muistelemaan vanhoja lauluja ja tarinoita, joita he ehkä olivat esi-isiltään kuulleet, heidän Ruotsiin tulostaan y. m. sekä etsimään käsille vanhoja asiapapereja, joista ehkä saisi selvitystä. Kaikki vakuuttivat kättä iskien olevansa ystäviä, sanoivat olevani tervetullut heidän majoihinsa ja erosivat, kuten minusta näytti liikutettuina osanotosta, jota olin osoittanut.“ Kun Gottlund alkoi kuljeskella suomalaiskylästä toiseen, yllään komea puku, vyöllään sapeli, pyssy selässä ja usein huilu kainalossa, herätti se saloilla suurta huomiota. Arveltiin, että hän oli joku kapteeni, jonka kuningas oli lähettänyt suomalaisten oloja tutkimaan. Toiset taas pitivät häntä suomalaisena prinssinä. Kaikkialla otettiin ylioppilas mitä sydämellisimmin vastaan, kerrottiin sukutarinoita ja luettiin loitsuja, jotka Gottlund kirjoitteli muistiin. Otan kohtelusta näytteeksi Gottlundin ehkä hieman värittämän kuvauksen lähdöstänsä Lehtomäeltä, jossa oli viikon verran viipynyt: „Jo varhain aamulla oli väkeä kokoontunut saadakseen olla jäähyväisillä. Nämät hyvänsuovat ihmiset, joiden kasvoista voi lukea sydämen tunteita“, sanoo Gottlund matkakertomuksessaan, „täyttivät pihan ja porstuan“. — — „Vihdoinkin oli lähtö edessä ja minne vain käännyin, näin kyyneleitä ja itkua. Olin itsekin liikutettu, sillä tiesin, etten tämän kansan hyväksi ollut tehnyt mitään, jolla olisin ansainnut sen rakkauden, sitä enemmän se minuun koski. Isäntäni, joka liikutuksesta ei saanut suustaan sanaa, puristi lujasti kättäni ja hänen vaimonsa ja lapsensa syleilivät polviani ja rukoilivat minua pitämään heitä muistossa. Minä lupasin, koettaessani turhaan nenäliinallani estää kyyneleitäni. Sitte menin paikkakunnan tavan mukaan miehestä mieheen ja ojensin käteni, kuten pitkälle matkalle aikova ainakin. Kaikki pyysivät minua palaamaan heidän kyläänsä ja he pitäisivät sitä päivää, jona he minut uudelleen näkisivät, juhlapäivänään.“ Ja Gottlund lisää: „Kansa rukka, joka luuli minut hyväntekijäksi, jonka ääni tultuaan hallituksen kuuluviin lieventäisi sen kohtalon!“ Kuvaava esimerkki vastaanotosta: Gottlund tuli Moran metsillä Torniomäelle, missä kodantapaisessa asui Erkki Pulkkinen. Kun tälle oli selvinnyt ylioppilaan matkan tarkoitus, talutti hän pienen poikansa vieraan luo ja varoitti liikutettuna muistamaan kaiken elinaikansa harvinaista vierasta, joka oli istunut heidän matalassa majassaan — — — heimolaista, joka vieraalta maalta oli tullut tänne heidän olojaan tutkimaan. Ensimäinen matka kesti kolme kuukautta. Sen vaiheista on tarkat muistiinpanot Gottlundin päiväkirjoissa ja hänen vanhana miehenä kirjoittamansa julkaisematon laaja ja hauska matkakuvaus. Yksin niistä voisi viehättyä laajan kirjan julkaisemaan, mutta kun matkaseikkailut eivät kuulu tämän esityksen puitteisiin on ne jätettävä sikseen. Selvittääkseni miten laajalti hän metsiä vuonna 1817 kulki, panen hänen _Otavassa_ antamansa luettelon. Siitähän samalla selviää, missä pitäjissä vielä silloin suomalaisia oli. Hän sanoo: „Minä samoisin silloin jalkaisin, ja iho-yksinäin, läviten niitä synkiä mehtiä, kussa nämät Suomalaiset asustelevat. Sillä tavalla tiiustelin minä sinä kesenä niitä Suomalaisia, jotka asuuvat Svärdsjöin, Rättvikin, Oren, Orsan ja Moran pitäjässä, Öster-Dalin maakunnassa; ja niitä, jotka asuuvat Malungin, Äppelboin, Jernan, Näsin, Flódan, Grangärdin ja Gässin pitäjässä Vester-Dalin maakunnassa. Gestrikinmoan Suomalaisista, kuulustin minä heitä, jotka löytyi Boldnäsin, Osvansjöin, ja Ockelboin pitäjistä, Helsinginmoan Suomalaisista tiiustelin minä ainoasti niitä eteläisempiä; nimittäin niitä; jotka asuuvat Altan, Osvanäkerin, Jerlan, ja Ytter-Hógdalin pitäjissä, kuin myös heitäkin jotka asuivat Svégin ja Lill-Herrdalin pitäjässä, Herjeådalin maakunnassa. Mutta kaikki Helsinginmoan pohjoispuolimmaiset, Medelpadin, ja Ångermanninmoan Suomalaiset, jäivät silloin multa käymätäk. Takaisin-tullessain kävin minä pohjois-puolimmaisia Vermlanninmoan suomalaisia kahtomassa; nimittäin heitä, jotka asuuvat Gustavan, Gåsbornin, ja Remmin pitäjissä; kuin myös niitäkin, jotka löytyi Hellsorsin, Ljusnarsbergin, Skinskattebergin ja Nya-Kopparbergin pitäjissä, Vestmanlannin moakunnassa.“ Kerran metsäsuomalaisiin tutustuttuansa ja metsillä kuultuansa, että Värmlannissa Norjan rajalla on aivan umpisuomalaisia seutuja, ei Gottlund voinut olla lähtemättä uudelle löytöretkelle. Heinäk. 13 p:nä 1821 alotti hän tämän toisen matkansa, jolla viipyi aina seuraavan vuoden tammikuuhun saakka. Matkan kulun esittää hän lyhyesti _Otavassa_ seuraavasti: „Minä matkustin silloin niinikkään ilman toveritak, ja paljasta jalka-tietä, Vermlannin ja Norin syvämmaita; kussa minä puhuttelin ensin ne Suomalaiset, jotka asuuvat Stásnäsin, Gilbergan, Långserúdin ja Glávan pitäjissä (Gilbergan kihlakunnassa) ynnä ne, jotka asui Sillerudin, Silbodalin, Karlandan ja Järnskógin pitäjissä, Nórdmarkin kihlakunnassa. Sitten kävin minä myös kuulustamassa niitäkin Suomalaisia, jotka asuuvat varsin rajan-varrella; nimittäin Kölan, Edan, Gunnarskógin ja Mangskógin pitäjässä, Jössin Kihlakunnassa; Gräsmarkin, Fryksin ja Östmarkin pitäjässä, Fryxdálin kihlakunnassa, ja Exhäradin, Nyin ja Dálbyin pitäjässä, Elfdálin kihlakunnassa. Sitten läksin minä näistä Vermlannin Suomen-mehistä Noriin tahi Norjaan, kuulustamaan heitäkin, jotka sielä löytyi; jossa tapaisin paljon näitä Suomalaisia, erinomattain Meskóin, Vingerin, Brandvaalan, Gruin, Hovin ja Aasnäsin pitäjissä Sollöerin ja Oudálin Vouti-kunnassa; ja Vaalan Elverumin ja Tryssildin pitäjissä Öster-Dálin Voutikunnassa, Hédemarkin Amtista, Aggerhusin Moakunnasta.“ Norjan puolen huomasi hän paikoittain aivan umpisuomalaiseksi. Niinpä on hän Vingeristä kirjoittanut muistiinpanoihinsa: „Täällä näin ensi kerran viiden- kuudenvanhoja lapsia, jotka eivät osanneet muuta kuin suomea. — Norjan suomalaismetsät eivät tosin ylety kauas rajalta, korkeintaan pari penikulmaa, mutta suomalaiset ovat täällä puhtaampia ja sekoittumattomampia kuin Ruotsin puolella.“ Sundin pitäjän Ombergin markkinoista kertoo Gottlund: „Suomalaisia tapasi kaikkialla, miltei joka nurkassa haastettiin selvää savoa. He ilahtuivat havaitessaan, että minäkin sitä taisin. Kun tulin huoneeseen, joka oli täpö täynnä suomalaisia, kerääntyivät he ympärilleni, kumminkaan tungettelematta. He nousivat penkeille ja tuoleille paremmin nähdäksensä vieraan, joka puhui heidän äidinkieltänsä; toiset kurottelivat loimuavia päreitä, minut paremmin nähdäksensä. Kaikki tarjoilivat viinaa ja olivat pahoillaan, että hylkäsin hyväntahtoiset tarjoukset. Mennessäni talosta taloon seurasivat suomalaiset minua ja joka talossa uudistui sama vastaanotto.“ Öijärissä tutustui Gottlund erääseen talonpoikaan, Paavo Räisäiseen, joka oli tunnettu hyväksi suomen lukijaksi ja kirjoittajaksi, vaikkakin hän sitä kirjoitti sikäläisen murteen mukaisesti. Tämä mies oli aluksi Gottlundin tavatessansa siksi juro, ettei hänestä olisi luullut tulevan parasta liittolaista ja suomalaisuusasian innokasta ajajaa. Seurusteleminen sellaisten suomalaisten kuin Räisäisen ja Naim-ahon Antti Porkan, joka oli „pitkä musta jättiläinen“, ja Östmarkin Kähkölän lautamiehen Juho Kähköisen parissa, „joka välttämättömästi tahtoi tilata Turun Sanomat ja valitteli kyyneleet silmissä ruotsalaisten halveksivan ja vainoovan suomalaisia“, kypsytti Gottlundissa ajatuksen kutsua suomalaisia koolle asioitansa keskustelemaan. Hän voi toivoa, ettei suomalaisuus metsillä vielä ollut mennyttä, jos tartuttaisiin pikaisiin toimenpiteisiin ja herätystyöhön. Marraskuun 20 p:nä lähetti hän „arpakapulan tai käskykirjan“ kiertämään pariinkymmeneen Norjanpuoleiseen kylään ja kutsui siten koolle „talonpojat ja torpparit, jotka toivovat saavansa talonsa kruunulle veroa maksaviksi ja tahtovat neuvotella metsille aijotusta kirkon rakentamisesta“. Tuosta ensimäisestä marraskuun 23 p:nä Räshultin kylässä pidetystä suomalaiskokouksesta on Gottlund merkinnyt päiväkirjaansa m. m.: Kuin olin aamulla parahiksi noussut ylös, tuli jo pari talonpoikaa etäisimmiltä metsiltä. He sanoivat kotoa lähteneensä keskellä yötä ja olivat kulkeneet, pimeä yö kun oli, soihtujen avulla polkuja tunnustellen. He olivat kaikkialla metsillä, kylillä ja poluilla nähneet tänne rientävän kansan tulisoihtujen välkettä. — K:lo 10 olivatkin kaikki jo koolla. He olivat miehissä tulleet kaikista taloista, joihin vain viesti oli ennättänyt. Ja missä ei miehiä ollut, sieltä tulivat lesket ja vaimot aina Öijeriltä, Oralasta, Viikerosta, Lehtomäeltä, Liukolasta ja Svennilästä saakka. Kun väkeä oli kokoontunut tuvan täydeltä, pidin lyhyen puheen, miten minä, heidän heimolaisensa, olin tullut oppiakseni tuntemaan heidät ja heidän olonsa, että olin kauan liikuskellut heidän keskuudessansa, ja ettei minulla heistä ollut muuta kuin hyvää sanottavaa. Olin sekä nähnyt että kuullut monia kärsimyksiä, joita heidän oli kestettävä ja että olin heitä päättänyt jotenkin auttaa. Etenkin kahdesta asiasta sanoin tahtovani neuvotella: Ensiksi: Isännät olivat suomalaisia aina kovuudella kohdelleet. Eipä siinä kyllin että heiltä metsien käyttö kiellettiin ja heitä nälkiinnytettiin! Nyt heidät suorastansa tahdottiin myydä — sillä olihan heidät metsineen tiloineen arvioitu enemmän tarjoovan oston varalle. Ja uusi ostaja tahtoo taas rahoistaan maksun kansan hiessä ja vaivoissa. Heillä ei ollut mitään toivomisen varaa, etenkin kun oli jouduttu sille kannalle, että heidät voitiin häätää isiensä työmailta. Toinen asia koski suomalaisten yhteistä kirkkoa. Valituksia olisi ollut vaikka kuinka paljon: Ei tiedetty miten talot oli kauppiaille huutokaupalla myytäviksi menetetty. Eräs översti Christian Knoss oli toimittamissaan maanmittauksissa antanut talonkirjoja ja puolustanut heitä kauppiaitten laittomilta vaatimuksilta, mutta hänetkin olivat, kuten luultiin, herrat Kristianiassa murhanneet ja nyt voivat kauppiaat häätää tiloilta koska vain tahtoivat. Kristianian lähettyville komennettiin täältä saakka raatamaan ja omat vainiot oli jätettävä. Ja papista valitettiin, ettei hänestä juuri muuta tietty kuin että hän oli mies, jolle palkkoja oli maksettava ja jonka luona täytyi penikulmain päästä käydä rippikoulua, jossa pari kertaa viikossa päntättiin päähän vieraskielistä katkismusta. Voudin, nimismiehen ja puidenleimaajien sanottiin lähinnä kauppiaita olevan pahimpia sortajia. Lahjoitta ei näiden herrain luo rohjettu mennä ja mistäpä lahjat otti, kun pettua itsekin purtiin. Päätettiin kääntyä hallituksen puoleen taloudellisten olojen parantamisehdoituksilla ja anoa, että saataisiin muodostaa pari omaa seurakuntaa, joissa olisi suomeakin taitavia virkamiehiä. Suomenkielisiä kirjoja tahdottiin tuottaa Suomesta. Kokoukseen saapuneet päättivät antaa Gottlundille asiassa täyden toimintavallan ja kehoittivat häntä läsnäolevain nimessä kirjoittamaan itselleen avoimen valtakirjan. Sikäläiseen tapaan pitivät miehet sormensa paperilla Gottlundin nimiä kirjoittaessa, sillä kirjoitustaitoisia ei metsäläisten keskuudessa monia ollut. Kirjojen myynti päätettiin antaa Räisäiselle ja menivät talonpojat Erik Oinoinen Salmelta ja Erik Oinoinen Viikerosta kirjalliseen takaukseen rahojen suorituksesta. Turun Viikkosanomien suhteen huomautti Gottlund, kuinka tärkeätä olisi että tänne pimeisiin metsän-lokeroihin leviäisi tietoja tuolla puolen meren asuvista sukulaisista. Päätettiin yhteisesti tilata Viikkosanomat. Gottlund kertoo edelleen kokouksesta: „Pidin lopuksi puheen kokoontuneille. Toivotin heille onnea, sanoin että minä, vaikkakin olen matkustava, aina tulisin pitämään heidän menestystään itselleni kalliina, kehoitin heitä elämään yksimielisinä ja ystävyydessä, sitä suuremmalla syyllä kun he olivat vierasta heimoa ja kaikki pitivät heitä silmällä. Puhuin mitä juoruja heistä oli liikkeillä muissa pitäjissä, mutta ettei sentään voitu varsin muuta kuin kiittää heitä ja että heidän vieraanvaraisuutensa, uskollisuutensa ja luonteenlujuutensa olivat yleisesti tunnettuja ja kunnioitettuja. Että he olivat niinikään puhtaudestaan tunnettuja, josta erikoisesti tahdoin kiittää heidän naisiaan, jotka olivat paljon ruotsalaisia edellä. Oli aika erota, vielä kerran toivotin heille onnea ja rauhaa täällä kaukaisessa maansydämessä — että he veisivät tämän tervehdyksen kotona oleville sukulaisilleen — ja sanoin, että he tulevaisuudessa Paavo Räisäisen kautta saisivat kuulla minusta. He kuuntelivat minua juhlallisen hiljaisuuden vallitessa, ei kopinaa, ei muminaa kuulunut puheeni aikana.“ Kokous oli väliajatta kestänyt iltapuoleen saakka. Puheen päätyttyä ottivat miehet eväskonttinsa esille. Nyt huomattiin joukossa myöskin olleen norjalaisia urkkijoita, jotka eivät kumminkaan olleet saaneet käsittelyistä mitään tolkkua, kun kaikki oli käynyt suomeksi. Kyyneleet silmissä ottivat talonpojat hellät hyvästit Gottlundista. Marraskuun 26 päivänä meni Gottlund Hovaan (tai kuten sitä tahtoi nimitettäväksi Juvanniemelle) kirkon paikkaa tarkastamaan. Suureen kiintonaiseen kiveen hakkuutti hän muistoksi: JUVANNIEMI 18 25/11 21. Östmarkin Puttelassa piti Gottlund marraskuun 28 p:nä ja Aasnäsissä joulukuun 16 p:nä, Dalbyn Hjerplidenissä jouluk. 20 päivänä kokouksia. Toiseksi kirkon paikaksi katsottiin sopivan joko Vermundin järveen pistävän Koivuniemen tai Medskogin Kirveskankaan. Norjan puolella olevien puolesta kirjoitti Gottlund Rosenkrantzin tiluksien perillisille, että he lykkäisivät torppien huutokaupalla myynnin, kunnes talonpojat ehtisivät kuninkaalta tiedustella, olisiko mahdollista saada valtiolta laina, jolla entiset itsenäiset talonpojat voisivat huutaa tilansa takaisin kauppahuoneilta. Tiettävästi viimeisen suomalaiskokouksen piti Gottlund Fryksändan ja Vingerin metsäsuomalaisia varten tammikuun 6 p:nä 1822 ja palasi saman kuun lopulla Upsalaan. Matka oli siis kestänyt seitsemättä kuukautta. Kuten olemme nähneet, toteutuivat Gottlundin tieteelliset suunnitelmat matkoihin nähden. Hän oli kerännyt runoja ja tarinoita suomalaisten esi-isistä, kirjoittanut muistiin tapauksia, kielellisiä ominaisuuksia, etsinyt kirkonarkistoista ja yksityisten kätköistä vanhat asiapaperit ja ennen kaikkea oli hän tutustunut nykyään eläviin Skandinavian suomalaisiin. Samalla kun hän oppi tuntemaan heidän sorretun asemansa, selvisi hänelle myöskin, että pikainen muutos oli tarpeen heidän oloissaan, ja hän päätti itse ruveta uudistusten ajajaksi. Marraskuusta 1821 alkaen näemme hänen eniten huolehtivan kokouksista ja neuvotteluista, kaikki muu jää sivuasiaksi. Ennenkuin ryhdymme viimemainittujen hommien kehitystä selvittämään on paikallaan vielä luoda silmäys Gottlundin matkustamistapaan. Metsissä kävi matka jalan ja oli usein hyvinkin vaivaloinen. Matkatamineistaan kertoo hän: „Minä olin minun jahtivaatteissa, nimittäin se Ruuhunpäinen jahtijakku tahi nukka, jossa oli vasemmalla puolla hopeissa vitjoissa ruutinääri, pyypilli ja kiurupilli kaik hopeata. Toisella, oikealla puolla oli jäkäri tahi slanqueurs pilli hopeasta. Yhessä taskussa oli kax piippuinen pistoli, toisessa minun huilu. Oikealla olkapäällä oli minun jahtiväsky hylännahasta, ja jahti sarvi, vasemmalla olkapäällä oli haulin kukkaroissa merkit ilman sitä, pyssy olalla ja sapeli vyöllä. Minun Rensselissä oli ilman ampumamerkit, kompassi, veisi, tuluxet, paperit ja kirjotusmerkit, kartat ja päiväkirjat. Viinaputeli, joka minä majjoxe tarvisin etc. ja kolme koiroo keralla.“ Lapsellisilta tällaiset vehkeet näyttävät, mutta oli niissä se etu, että ylioppilasta monasti luultiin joksikin ylhäiseksi henkilöksi ja herättivät hänen sanansa senvuoksi suurempaa huomiota. Paavo Räisäinen vastasi Gottlundin kysymykseen jälestäpäin kulkevista huhuista (Kirje päivätty Öijäri 28/3 1822): „Sitä mitä sinusta ovat arvelleet, en maha taitoa Sanoa: Meijän Pitimissä, ovat muutamat sanoneet, se oil Gustav Atolsin poika, monjaat sanoivat, se oil Kuninkaan oma poika. Ja toais sanoit monjaat, se oil yx Generaal Lähetetty Kuninkaalta. Vaan muaa kunnissa nuojen (tarkoittaa ruotsalaisia ja norjalaisia) Sanovat sanoneen, Se oil Skoijari, ja yx ihmisten vieteliä, hänen pitäis kini ottamaan kuin hän vielä tänne tulisi, ja mitä vielä en kehtoa kirjutella.“ Suurin toivein hyvästelivät suomalaiset Gottlundia hänen metsiltä lähtiessänsä. Paavo Räisäinen kirjoittaa: „Jumala pitäkö sinua tervennä ja lainatko sulle ikeä, ettäs näkisit meijät paremmalla tilalla. Eikös herraki tuota toivois, tokkos heän ilman niin suurta vaivoa ois meijän tautta ruenna tekemään kuin ej hän meitä Rakastais, sen myö kyllä ymmärrämme.“ Turhia eivät toiveet olleetkaan, sillä nyt, kun johto oli tarmokkaissa käsissä, koitti aika, jolloin metsäsuomalaiset alkoivat tulla aivan yleisen huomion esineeksi. Palattuaan matkaltansa alkoi näet Gottlund vilkkaasti toimia metsäsuomalaisten olojen parantamiseksi. Hänen enin aikansa kului monena seuraavana vuonna näissä puuhissa. Ja metsäsuomalaisten vaiheet liittyvät erottamattomasti näinä vuosina häneen. Käytänkin tämän aikakauden kuvaamisessa lähteenä etupäässä Gottlundin ja metsäsuomalaisten kirjeenvaihtoa. Gottlund tahtoi ensin ja ennen kaikkea saada suomen kielen säilymään heimolaistensa keskuudessa, sillä jos he kerran äidinkielensä unhottivat, eivät he tietysti enää olleet suomalaisia. Puhekielenä vielä kyllin käytettiin suomea, mutta suomalaisen kirjallisuuden hankkimista eivät ruotsalaiset ja norjalaiset olleet sallineet. Gottlundin ensimäinen toimenpide oli suomenkielisten kirjain hankinta. Vielä samana vuonna (1822) lähetettiin Suomesta sadottain suomalaisia kirjoja. Lokakuussa 1822 painatti hän vihkosen „Niille Norin rajoilla asuville Suomalaisille“, jossa hän sanoo: „Tällä viimeisellä vuuella on jo 2074 Suomalaista kirjaa tullut Teillen jaetux, 1425 ilman rahata ja mitään maxutta, ja 649 kohtuullisella hinnalla“. Jo matkoillaan jakoi hän 1 000 kappaletta „Pieniä Runoja“, kuten hän itse sanoo: „kansalle, jolla ei ollut minkäänlaista käsitystä suomalaisista kirjoista“. Uskonnollista kirjallisuutta sai hän Suomen Evankeliumi-yhdistykseltä ja Suomen Piplia-seuralta. Suomen Talousseura taas antoi pieniä käytännöllisiä kirjoja ilmaiseksi jaettavaksi. Paavo Räisäisen luo Norjan Brandvoldin pitäjään tuli oikea suomalainen kirjakauppa perustetuksi. Jotta jokaisen tietoon tulisi mitä kirjoja sieltä oli saatavissa, painatettiin 1822 luettelo: „Suomalaisia kirjoja, jotka kaupaksi löytyy Talonmiehen Paavo Räisäisen luona Öijerin kylässä Bergon Suomalaisissa, Norissa“. Luulisi, ettei kansa, jolle ei kukaan ollut opettanut suomalaista kirjaa lukemaan, olisi niistä paljoakaan välittänyt, etenkin kun papit kumminkin vaativat heitä ruotsia lukemaan. Eihän sopinut odottaa, että taloudellisessa ahdingossa elävät suomalaiset saattaisivat vaikeuksitta oppia lukemaan ja ymmärtämään suomea, ruotsia ja norjaa. Mutta harvoin on suomalaisia kirjoja jaeltu lukuhaluisemmille, kuin metsäsuomalaiset. Kymmenissä kirjeissä tuovat he niistä esille monta tuhatta „kostjumaloa“ Gottlundille sanoen: „Jumala sinullen maxakoon sata ja Tuhat kertaisesti kaikki kiriat, jotka sinä tänne lähettännä olet“. Mainittakoon vain pari esimerkkiä. Räisäinen kirjoittaa joulukuun 23 p:nä 1822 erään vaimon syksyllä käyneen 3 penikulman päästä pyytämässä lähettämään kiitoskirjeen Gottlundille. Käyttäkäämme Räisäisen kirjeen sanoja: „Minä oon unhottanna hänen asiansa, jota hän pyysi juuri itkusuulla minua tekemään, että teille kirjuttaman kostjumalat Bibliasta (raamatusta) jonka hän sai. Hän sanoi puhutellesa miehiä Talpuassa ja niitä jotka Pipellöitä oil suaanna, että ois suaanna niihen kanssa kiitoksen Lähetteä. Vaan ne oil vastanna ej hyö taija. Niin tästä tämä köyhä vaimo oil suruissaan ja käyv tämän pitkän tien. — — — Niin ole siis kiitetty moniin kerroin hänen etestä. Kylläpä sinä hänen sytämens ymmärrät.“ Syyskuun 20 p:nä 1823 kirjoittaa Räisäinen: „Se vaimo Kirsti Matintytär Sikainen antin-aholta, häneltä paloi sauna keväillä, ja kaikki ne vähät rihkamat, jotka saunan sisällä lie ollu, vaan kuitenkin sanottiin hänen sanoneen: enmä muuta niin paljon huoli kuin sitä suomalaista Bibeliä, joka multa paloi, jonkama Suomen-Herralta sain.“ Lukuhalu tuli muutamassa kuukaudessa yleiseksi suomalaismetsissä. Ainakin neljä Turun Viikkosanomaa kierteli metsiä, mutta niilläpä olikin lukijakuntaa. Huhtikuussa 1822 kertoo Räisäinen, että yhdet Viikkosanomat kiertelivät 40 taloa. „Ja myö tykkeämme heistä hyvin, ja joka mies sanovat heitä oppivansa Lukemaan.“ Samalla kohosi myös suomalaisten itsetietoisuus. Saatiin tietää että vielä puhuttiin samaa kieltä Pohjanlahden tuolla puolen. Luultiin vielä tämän heimon olevan yhtä hyvin omina määrääjinänsä kuin ruotsalaiset. Heille selvisi, ettei pappi enää ole oikeutettu kuten ennen ruotsia taitamattomista merkitsemään kirkonkirjoihin „hedning“ (pakana). Gottlund oli tiedustellut sukutarinoita suomalaisista, nyt ruvettiin tahtomaan yksin niistäkin tarkempia selvityksiä. Räisäinen kirjoittaa kesäkuun 22 p:nä 1822: „Teällä on niin monta, jotka tahtois kirjuttamaan asioitan. Ja ne on niin Joutavia että minua naurattaa heijän asioilla, niitä on yli 100 ajastajan vanhoja asioita eikä mitään Kirjutoxia heijän piäälle.“ Melkein lapselliselta tuntuu väliin halu näyttää herroille, että on tuota suomeksikin painettu jotakin hyvää. Räisäinen, joka aina on kuten suuna säkissä ja johon ruotsalaisten ja norjalaisten iva kohdistui eniten, tuumailee joulukuun 23 p:nä lähetetyssä kirjeessä: „Työ tietten kaikki sen hyvyen kuin työ taijatto mulle, vaan vielä nytkin minä pyyän yhtä kirjoa teiltä maxun etest, _maxakoon mitä tahaan_, kuin poara (vain) Löytys. Sen pitäis olla Jumalaisen kirjan, yhen ratin Suomea, toisen ratin Ruohtia vastuxin kirjan Lehellä. Ei kirkko niin täys ettei Kyrkan er altrik so sull att pappi suaa sioan. icki prästen har sit rum. Minä näyttäisin sitä kirjoa Meidän Herroille ja muille, jotka pitävät Suomalaista oppia turhana.“ Äidinkielen rakkaus ilmeni vieläkin tuntuvammalla tavalla. Muutamat, jotka jo olivat miltei unohtaneet suomen puhumisen tahtoivat uudelleen oppia sitä puhumaan ja lukemaan. Edellämainitussa kirjeessään sanoo Räisäinen: „Josei Hendrichson Hakkarainen Långflonäs, Se pyys mun teiltä tinkoamaan saman Laista kirjoa maxun etest. Hän tahtois opetteleita Suomenkielen se ei tainna suomea puhua. Hän kävi teällä syxyllä kuullostelemassa asiaa vain silloin ej vielä ollu tullu vastausta hänen kirjan päälle.“ Kaikista kirjeistä huomaa miten kernaasti tahdottiin saada oma kieli jälleen käytäntöön. Pekka Karvainen kirjoittaa jouluk. 20 p:nä 1822: „Vaan nyt minä luulen, kuin hyöö oppiivat lukemaan oman kieleensä jälkeen jotta hyö tuleevat kymmenen kertoa paremmixii. Tällä löytyy vanhoja Miehiä ja vaimoja jotka Eivät Norjalaiseen lukuun ymmärrä paljon Enemmän kuiu sika hopea lyiskaan, jonka sinä herra tiiät paremminkiin kuin minä — — — Jumalallen ja hyvällen ystävällen kiitos olkoon sen etestä kuin myö Suomalaiset Oman puhemmon jälkeen Opimmon lukemaan — Kyllä minä tämän lukemisen ymmärrän kyllä hyvin mitenkä se oni kuin ei tällä Suomea taiieta lukea — tällä Eivät Lapset taiia Norlaista Sanoa puhua ja kuitenkiin on heiiän täytynnä opetteleitemaan Norlaista lukemaan — —.“ ---------- Gottlund oli luvannut Tukholmassa valvoa suomalaisten asioita. Maaliskuun 14 p:nä 1822 kävi hän perintöprinssin, piispa Bjurbäckin ja Värmlannin maaherran, Wingårdin luona metsäläisten asemaa selvittämässä. Aluksi hän epäili, ulkomaalainen kun oli, omassa nimessään ruveta heimolaistensa puolesta esiintymään, mutta prinssi lupasi suojelustaan. Ja niin asettui ylioppilas koko itsepäisyydellään suomalaisen vapautusliikkeen etunenään. Tähän saakka ei hänellä ollut kuin satakunta valtakirjaa, mutta pianpa niitä koitui puolelta tuhannelta perheeltä. Öijärin talonpojasta Paavo Räisäisestä tuli mitä innokkain toimimies. Hän ei ollut yksistään kirjallisuuden levittäjä, vaan voi hyvällä syyllä itsestään sanoa: „teällä makaa kaikki Suomalaiset minun piälläin ahistoxineen“. Hän piti useita suomalaiskokouksia, joissa yhteisistä asioista keskusteltiin ja annettiin valtakirjoja, että Gottlund saisi heidän nimessään ajaa asiat parhain päin. Niinpä hän kirjeessään maaliskuun 22 p:nä ilmoittaa: „Ja tein kaxi kokousta, yhen tein Trakuunin kankahaalla Vinterin Suomalaisissa — — Ja myö kaikki, jotka tänä päivänä olimma yhessä, Sanoimme et ej myö ikään taija unheottaa ejkä täytelisest maxoa häntä, kuin hän vielä Herroista ojs hyvä pois auttamaan, Sillä myö olemme aivan Suures Vaivassa. Ja Jumala kaikki valtias hän ies lainoais jkeä, ja Terveyttä teille, kuinnikka se tapahtuis, se on meiltä kaikilta Kuukuiltu Juuri Sytämmest.“ Näyttää siltä kuin olisi jo vuonna 1822 tullut jätetyksi virastoihin jonkunmoinen anomuskirja. Gottlund näet itse puhuu ensimäisestä anomuksesta ja kirjeissä mainitaan siitä myöskin. Varmaa ainakin on, että Gottlund lähetti pitkähkön anomusehdoituksen suomalaisille luettavaksi. Räisäisen kirjeessä (22/5 22) sanotaan: „Minä oon tässä tänä pänä ylös Lukenna kopiota Pohjois-Suomalaisille, jota hyö ovat mielellään kuunnelleet. Ja käskivät minuun Lähättämään monta tuhatta kostjumaloa, ja kiittävät sinua kaiken hyvyen ejstä, ja Liatenkin Sen eistä ettäs niin suuren vaivan oot piäälleis ottanna, että niin paljon olet Kirjuttana, ja sanoivat: Sitä miestä ej myö jkään taija täytenlisest kiitteä ja maxoa, jonka hän meijän eistä on tehnyt.“ Mutta eivätpä saaneet suomalaiset kauan rauhassa pitää kokouksiaan. „Minun pitää jlmi Antamaan“, ilmoittaa Räisäinen 4/4 1822, „Että teällä on nousut niin ankara Ryörä ja Kuhina Norjalaisten seassa, siitä kuin minä otin niitä Niimiä, jotka tahtovat piäästä Ruunun ala“. Samassa kirjeessä kertoo hän miten norjalaiset menivät voudin luo „Ja sitten vielä valehtelivat Voutia, Että sinun olevan Venksbergissä, ja välistä Reholtassa ja toisinaans Öijärillä, ja villihtevän Suomalaisia joutavi oppiloihin, ja annixo niille joutava Kirjoja, ja kirkon tiettä Suomalaisille Röyvänrantaan ja kirkollen on jo Raivuttanna paikan. Ja Niimeensä Hakkuttanna Suureen Kiveen“. Vouti oli sitten lähettänyt nimismiehelle vangitsemiskäskyn. Tämä kävikin kolmen miehen kera Reholtassa ja Vengsbergissä „sitä Ruohin Personia Gottlundia ottamaan kiini ja eroittamaan häntä pois jhmisistä hetsillään“, mutta koko hommasta ei tietysti tullut mitään, kun ylioppilas jo oli aikoja ollut Upsalassa. Toisen velvollisuutensa viranomaiset täyttivät: „Niin piti kiini ottajaien, epustella Suomalaisia ett-ej heijän eneä suinkaan Sen jhmisen kanssa pie yhtäpitämään ejkä uskomaan häntä“. Uhattiinpa vielä niitä suomalaisia, jotka olivat tekemisissä Gottlundin kanssa, että heidän „piti pahoin käymään kuin hyö hänen etestä enemmän kirjottelevat“. Metsäläiset eivät ottaneet hätääntyäkseen, vaikka vielä sotamiesten lähettämiselläkin tuon tuostakin tukkein leimaajat, tilojen haltiat, kauppiaat y. m. uhkailivat. Suomalaisten johtomiehet olivatkin epävarmassa asemassa. Varoituskirjelmän lähetti vouti Räisäiselle ja Lehmoiselle. Huhtikuun 25 p. 1822 tuumailee Räisäinen: „Ejkö nuo viimein suaane Esivaltoa vietellyx, että nuo minut kiini otattaa ja arestiin panettaa. Vaan minä Luulen kieskiitetty, Että myö Suomalaiset _olemme niin yhtäpitäväiset_, että _jos nuo minut kiinni ottaa, niin tulevat kaikki yxmielisesti minua Irti-ottamaan_. Sen ovat sanoneet sekä Norjan ja Ruohin Suomalaiset: Ja jos siellä meijän pitäis kuolla, niin kerran meijän pitä kuolta, ejpä meillä teälläkään ole yhtään hyveä elämeä tällä tavoin, kuin ej paremp tulek: Sais hyö siiten muua-Vaki kaikki sisäänsä, niin kuin tahtonoovatkin. Näitä myö suomalaiset olemme Lausunna Välilläämme.“ Sietämätön näiden talonpojista päivätyöläisiksi muuttaneiden suomalaisten asema mahtoi ollakin. Julkeimpina Kristianian kauppiasten kätyreinä esiintyivät puiden leimaajat. Eräässä kirjeessään sanoo Räisäinen heistä: „Ejkös ne nyt meinanne tukki merkkalit viimesix töixeen mejstä ytimet ulos kaivaa, jos ennen ovat Lihan vieneet“. Ettei kirjeissä ole turhia vaikeroimisia, näkyy hyvin siitä, että moni perhe pyysi Gottlundia hankkimaan kuninkaalta lupaa, että he saisivat saunan suojakseen rakentaa. Ei edes annettu uutismaata raivata. Niinpä valittavat suomalaiset tammik. 1823: „Nyt näinä viimeisinä vuosina on norjalaiset ruenna kovax niitä suomalaisia vasten etteivät anna heijän mitään tarvistaansa ottoa mehistä. Ei puitakaan muusta kuin kuivista. Eikä peltoa taittoa, ej niittua raivata ulkopuolta aijan, ja jos jokuu sen tekee niin sakoitetaan. Vaikka monen piti kuninkaalle veroa veteä 3 ja 4 nahkoa.“ Taidolla ajoi Gottlund herätystyötään, yhdistäen sekä taloudelliset että kansalliset asiat. Jo pitämissään kokouksissa puhui hän aina yksimielisyydestä sekä yhteenliittymisestä ja siihen hän kirjeissäänkin suomalaisia kehoitti. Viisaasti keksitty oli kirjeenvaihtajien valinta eri osista suomalaismetsiä. Gottlund tuli täten todelliseksi johtajaksi, jonka hankkeet pian uskottujen miesten kautta levisivät koko suomalaisväestön keskuuteen. Eri pitäjissä asuvat eivät ennen olleet säälle tienneet toistensa olemassaolosta, mutta nyt tuli heistä kuin yhden pitäjän väkeä, joka uskoi asiansa Gottlundin haltuun. Hänen luottomiehillään oli, kirjeistä päättäen, tiedot toistensa hommista. Niinpä lähetti hän kerran Taalain suomalaisten kirjeen Norjan suomalaisten luettavaksi. Räisäinen näet sanoo: „Monta kostjumaloa siitä Talan-Suomalaisten kirjasta, jonkama käsitin Elo kuussa sinä 26 päiv. — Olipa se lysti suahain sitä lukea, onpa ne vaivaiset ollunna niin suures vaivassa kuin mekin ja vielä suuremmassai.“ Helmikuussa 1823 oli Gottlundilla n. 600 veroa maksavan talonpojan valtakirjat, joiden hän arveli edustavan 8 000 suomalaista. Koko läntisten suomalaismetsäin suomalaisten luvun arvioi hän tällöin 10 000 — 14 000, ja lieneekin hän siinä osannut aivan oikeaan. Tarkoituksena oli jättää näiden puolesta kuninkaalle anomuskirja ja seikkaperäinen ehdoitus olojen parantamiseksi. Senvuoksi ryhtyi hän hankkimaan kaikki saatavissa olevat sekä varhaisemmat että myöhemmät tiedot suomalaisista. Näistä piti hänen sitte laatia tarkka kuvaus heidän asemastaan aina siitä saakka kuin Skandinaaviaan saapuivat. Kun ei hän itse ollut ehtinyt käydä kaikkia suomalaismetsiä, lähetti hän kysymyskirjeitä ja kaavoja ainakin 33 seurakunnan papille. 12 seurakunnasta saapuikin vastaukset. Mutta Gottlund ei tyytynyt vain tähän. Helmikuun 26 p:nä antoi hän entiselle maamiehelleen, tunnetulle F. M. Franzénille 12 suomalaisen edustajan allekirjoittaman anomuksen, joka piti esitettämän kokoontuville säädyille. Maaliskuun 3 p:nä Franzén sen esittikin pappissäädyn käsiteltäväksi. Kirjelmä sisältää huomautuksia Värmlannin rajaseuduilla asuvien suomalaisten tilasta ja anomuksen että he saisivat perustaa pari seurakuntaa, joihin palkkaisivat suomea taitavat papit. Anomuksen loppusanat kuuluvat: „Vain sillä ehdolla, että meille luvataan pappeja, jotka äidinkielellämme voivat neuvoa meille uskonnon totuuksia tahdomme liittyä yhteen ja yhteisesti ottaa osaa heidän palkkaamiseensa, muussa tapauksessa tahdomme mieluummin kuten tähänkin asti, asua erämaissamme, ja hautautuneina sen metsiin ja kolkkiin elellä Isiemme tavoin. Ja pysymme me tälle päätöksellemme uskollisina ja vakuutamme me Norjan Suomalaiset juhlallisesti, ettemme koskaan suostu Ruotsin kieltä ottamaan jumalanpalvelukseemme, koska tähänkin asti olemme Norjaa käyttäneet. Yhtä vähän me Ruotsin Suomalaiset milloinkaan voimme ottaa käytäntöön Norjan kieltä, kun olemme tähän asti käyttäneet Ruotsia. Vain oma Suomalainen kielemme voi aikaansaada keskenämme todellisen yhtenäisyyden.“ Allekirjoittajina oli Norjan puolelta edustajat: Räisäinen, Lehmoinen, Haikoinen, Suhoinen, Rymöinen ja Vauhkoinen, Ruotsin puolelta: Porkka, Orainen, Ronkainen, Vaisinen ja Hyytiäinen. Franzén puolestaan yhtyi anomuksessa tehtyyn ehdoitukseen, että asiantuntijat tutkisivat lähemmin kyseessäolevan väestön tilaa ja nopeasti ryhtyisivät toimenpiteisiin. Hän viittasi m. m. Suomessa oleviin ruotsalaisiin seurakuntiin, joilla on mitä opintiellä tahtovat äidinkielellänsä. — „Suomen ruotsalaiset seurakunnat“ — niin kuuluvat sanat — „pitäisivät epäilemättä mitä julmimpana sortona, mitä raakalaismielisin hirmuvalta voi keksiä, jos heitä pakoitettaisiin oppimaan vierasta kieltä, suomea tai venättä, opetusta, kristinoppia, jumalanpalvelustansa tai hartauttansa varten“. „Jokainen tuntoo sitä papin-paipatosta, joka ens-alussa nousi Papis-seävyssä tätä asiata vasten, ne monet juonet ja keveet, jotka tehtiin“, kertoo Gottlund _Otavassa_ tuosta esityksestä. Ja hälinä siitä todella syntyikin. Värmlantilaiset papit väittivät, ettei niillä seuduin tavattane ainoatakaan suomalaista, joka ei osaisi ruotsia. Rovasti Frykstedt sanoi, että ehkä noin 70 vuotta takaperin oli tavattu jokunen ikäloppu, jolle papin oli tulkkia käytettävä — mutta sellaisetkin jutut olivat epävarmoja. Kysymys lykättiin kumminkin valiokuntaan. Se antoi seuraavassa kuussa mietinnön, jossa ehdoitetaan, että säädyt anoisivat kuninkaalta jäävittömän suomeakin taitavan tutkijakunnan asettamista, joka paikkakunnalla ottaisi selon niistä oloista, joista anomuksessa puhutaan. Ja, jos tiedot olisivat tosia, olisi suomalaisille saatava „uskonopetusta ja sielunhoitoa“, joko siten että he muodostaisivat omat seurakuntansa tai hankkimalla heille suomea taitavia pappeja. Kun valiokunnan mietintö esitettiin, niin värmlantilaiset tehtaanomistajat taas yhtenä miehenä ryhtyivät vastustelemaan tutkimusten toimeenpanoa. Puhuttiin ylevämielisiä sanoja onnettomuuksista ja vaaroista — käyttääkseni ruotsalaisen tutkijan sanoja[23] — jotka kyseessäolevien toimenpiteiden kautta tulevaisuudessa voisivat käydä vahingollisiksi valtion olemassaololle. Tietysti ei unohdettu, että koko ehdoitus oli lähtenyt „Venäjän alamaisen“ aloitteesta. Täydessä karvassaan esiintyy ruotsalaisten kiitollisuus salojen raivaajille tällaisissa lausunnoissa: „_Jos Värmlannissa tarvitaan väkeä maan viljelemiseen, niin minusta on parempi käyttää siihen pahantekijöitä, jotka muuten teljetään n. s. työlaitoksiin, kuin että edistetään suomalaisten kirkon rakentamista_“.[24] Valtiopäivät päättivät, että oli muutaman henkilön mentävä suomalaisten keskuuteen tarkalleen heidän olojansa tutkimaan. Koko yritykset olisivat ehkä näyttäneet olevan Gottlundin yksityisiä mielipiteitä, jollei hän olisi ryhtynyt suomalaisen lähetystön hommaamiseen. Luultavasti on alote Gottlundin, vaikka Räisäisen kirjeessä siitä ensiksi puhutaan. Uudenvuoden päivänä 1823 kirjoittaa hän: „Se meille ois tarpeenlinen, Jos myö peääsisime Herraien päiville, ryösteöis pä tuo kuninkas autoa meitä sinun kautais, että saisimme jonkulaisen oikeuen kauppa miesten ja merkkällöien yliten.“ Kauan ei kähnitty. Vielä samassa kuussa sovittiin edustajista, joita piti tulla 6 Norjan puolelta ja 6 Ruotsin metsistä. — Mentiin papilta todistuksia pyytämään, mutta siinä tulikin jo tenä. Tammik. 18 p:nä lähetti Räisäinen kirjeessään norjankielisen paperiliuskan, jossa on tiedonanto, että pappi todistuksen pyyntöön oli ivallisesti vastannut: „hör den finne fanten Som kan giöre folkene gal og mig, næj ikke Saa min mand“, (kuuleppas tuota suomalaista maankiertäjää, joka voi kansan tehdä hulluksi, ja minut, eipäs niinkään poikaseni!) ja papin „atestia“ ei vain tullut ainakaan kahdelle Aasnäsin ja Hossin edusmiehelle. Sikäläisiltä viranomaisilta ei saatu passia niillekään, joilla oli papintodistukset. Heidän oli käännyttävä Gottlundin puoleen. Tämä taas lähti helmik. 10 p:nä varta vasten Tukholmaan passia toimittamaan. Käytyään maaherrat, ministerit y. m. sai hän lupakirjat. Helmik. 17 p:nä näet lähetti ministeri L. v. Engeström nimismiehelle tiedonannon, että annettaisiin suomalaisen lähetystön rauhassa kulkea. Olipa kerran jo uhkamielinen tuuma nakata pyssyt olalle ja mennä Tukholmaan passitta. Maaliskuun alussa varustautuivat miehet matkalle. — Edustajina oli Ruotsin puolelta: Niilo Orainen, Juho Soikkainen, Antti Porkka, Lars Moijainen, Matti Hämäläinen ja Matti Riekinen; Norjan puolelta: Paavo Räisäinen, Taneli Lehmoinen, Erkki Orainen, Tuomas Karhinen, Erkki Oinoinen ja Erkki Veteläinen. Gottlund oli neuvonut valitsemaan pisimpiä ja rotevimpia miehiä — kaiketi ikäänkuin näytteeksi minkälaista väkeä metsillä on. — Sarkatakissa, virsuissa, tuohikontit selässä, kirves kainalossa urohot Tukholmaan ilmestyivätkin ja herättivät tietysti siten tavatonta huomiota. Maaliskuun 7 p:nä piti heidän kokoontua neuvottelemaan. Päiväkirjaansa on Gottlund 7/3 1823 näet merkinnyt: „Tänä pänä Norin suomalaiset piti kokoamaan Räisäisen luona ja Ruohin Suomalaiset Porkan luona, ne nimittäin, jotka piti tulemaan tänne Tukholmiin“. Ennakolta kävi Gottlund jo perintöprinssille lähetystön tulosta ilmoittamassa, siten välttääksensä arkojen viranomaisten epäluuloja. Kaiken aikaa hän viimeisteli tulisella kiireellä tuota 500 sivun laajuiseksi paisunutta mietintöä, jossa tehtiin selkoa suomalaisten vaiheista ja ehdoitettiin monia parannuksia. Prinssille oli Gottlundista tehty ilkeämielisiä ilmiantoja, väitettiin m. m. hänen edustajille kuninkaan nimessä laatineen matkapassit. Seurauksena oli, että polisit huhtik. 11 p:nä veivät kaikki hänen paperinsa, vieläpä yksityiset kirjeetkin ja velvoittivat edustajineen tulemaan poliisikuulusteluun. 15 p:nä pidettiin uusi kuulustelu. Niin jäykkäluontoiseen mieheen kuin Gottlundiin eivät rettelöimiset suuria muuta vaikuttaneet kuin terästivät. Mutta metsäsuomalaisten edustajat kohtelua enemmän kummastelivat. Kuninkaallinen huomio huhtik. 29 p:nä kuului, että „Venäjän alamaisen“ Gottlundin on mentävä takaisin Upsalaan, ja sinne opintojaan jatkamaan jäätävä, jos tahtoo saada jäädä valtakuntaan ja jos hän antaa aihetta jonkunlaisiin valituksiin, karkoitetaan hänet muitta mutkitta valtakunnasta. Tämä ruotsalaisten temppu oli hyvin keksitty, sillä nyt olivat oppimattomat metsäsuomalaisten edustajat kuin lampaat paimenetta. Toukokuun 5 p:nä kyhättiin Gottlundin varalle, hän kun ei karkoituskäskystä tuntunut aluksi suuria piittaavan, vaan uskalsi ilmestyä Tukholmaan, uusi kirjelmä, jossa sanotaan, että „kun on alamaisesti ilmoitettu erään Upsalassa opiskelevan nuorukaisen, nimeltä Carl Axel Gottlund, joka on saapunut kaupunkiin, antaneen syytä arveluttaviin ja levottomuutta herättäviin huhuihin, kuljeskellessansa Norjan ja Värmlannin välisillä seuduilla, niin on kunink. Majesteetti suvainnut armossa määrätä, että Gottlund, joka on Venäjän alamainen j. n. e. — — — hetimiten palaa Upsalaan jääden sinne opintojansa harjoittamaan, jos tahtoo valtakuntaan saada jäädä“. Lopussa huomautetaan vielä että Gottlundia on pidettävä silmällä. Värmlannin maaherra, af Wingård, tahtoi saada Gottlundilta metsäsuomalaisten valtakirjat ja anomukset, päästäksensä siten sotkemaan koko yrityksen. Kun ei itsepintainen ylioppilas siihen suostunut, oli seurauksena mainittu karkoitus. Ja nyt olivat metsäsuomalaisten edustajat Wingårdin käsissä, sillä kaikkiin pulmiin ei ehditty Upsalasta saada Gottlundilta neuvoja. Gottlundin anomus kyllä ehdittiin antaa prinssille, mutta Wingård pakoitti edustajat antamaan asiansa omaan huostaansa. Räisäinen kertoo maaherran sanoneen, „kun ei työ sitä tie, niin minä suaatan teitä pulisiin“. Prinssille jätetty anomus tuli kumminkin hallituksen tietoon ja jätettiin lopulta maaherralle lausunnon antamista varten. Räisäinen kertoo siitä: „Lansherrallen prinssi antoi sen suuren inlakin Lukeax, sitten myö puhottelimme Lansherroa toisena pänä kuin hän sen kirjan oil suaanut. Vaan muristapa se sitä tahtoi, ja sanoi että siihen on liian paljon sisään veitty! työ tulette vielä enemp kansan seassa haisemaan; ja minä vaivanen, jonka piti minun suurten syntien tähteen sen suuren kirjan lävite lukeman.“ On syytä hieman tutustua tähän laajaan anomukseen, jota silloisen Värmlannin maaherrankin oli „suurten synteinsä tähden“ silmäiltävä. Alkuperäisen asiakirjan Wingård luultavasti hävitti, koskei sitä ole tavattu, mutta jonkinlainen konsepti on tallella Gottlundin papereissa. Se on siksi laaja, että siitä painettuna tulisi pari kolme tällaista kirjaa kuin parhaillaan käsilläoleva. Se ei suinkaan ole mikään kuiva asiapaperi; paikoittain on esityksessä koko runollista lentoakin. Gottlund puhuu siinä „vuosisatoja sortoa kärsineen“ metsäläisen kansan nimessä, heimon, joka „etäisiltä vaaroiltansa, Norjan ja Ruotsin erämaista“ rohkenee kerrankin „kuninkaallisen majesteetin jalkojen juureen laskea toiveensa“. „Jo vuosisatoja“ — sanotaan anomuksessa — „olemme asuneet näillä seuduilla, joilta alkuaan vain petoja ja nälkää tapasimme, mutta jotka kirvein ja auroin raivasimme, vuodattamatta kanssaihmisten verta tai kyyneleitä. Korpien omistamisessa pyydämme Sinulta suojelusta ja sinne rakentamillemme pirteille suojaa. Ja kun kerran valtakuntaa varjelet ja valtaistuimia tuet, niin älä turvattomalta tukea kiellä. — — — — — — Siis _tukea_ ja _apua_, _laillisuutta_ ja _oikeutta_ olemme tulleet Sinulta anomaan — ja tuo rukous on jo vuosisatoja huulillamme säilynyt, mutta ei ole niiltä esille puhjennut, vaan on häipynyt tyhjiin toivomuksiin ja toiveisiin.“ Seikkaperäisesti tehdään selkoa niistä vainoista, joita suomalaiset ovat kansallisuutensa tähden saaneet kärsiä, vaikka ovat kuninkaitten luvalla Ruotsiin ensin siirtyneet. Vieläpä sukutarinoita ja asutushistoriaa on siihen otettu — niinkuin ennen jo monasti on kerrottu. Lopuksi on ehdoituksia seurakuntien perustamisesta, papeista, virkamiehistä y. m. Suomalaisten piti muodostaa oma kihlakunta ja koetettiin todistella, ettei oikea isänmaallisuus ole siinä, että jokaisen skandinavilaisen pitäisi kantaa sinistä takkia ja hyljäten äidinkielensä oppia lukemaan ruotsia ja norjaa. Gottlundista voisivat suomalaiset kansallisuudeltaan säilyneinäkin, eri kihlakuntana ollessaan, yhtä hyvin hyödyttää isänmaataan. Toukokuun 4:ntenä p:nä suotiin edustajille pääsy kuninkaan puheille, jolloin jätettiin lyhyt Wingårdin edustajien esityksen mukaan kirjoittama anomus, — hänen kun oli onnistunut työntää Gottlund syrjään. Se sisälsi 10 kohdassa suunnilleen samat pyynnöt kuin Gottlundin laatima, paitsi viimeinen kohta, jossa Wingård ehkä saattaakseen edustajat huonoon valoon panee heidät tietämättänsä matkarahoja kerjäämään. Samalla annettiin kuningas Kaarle Juhanalle Gottlundin laatima kirjelmä, jonka tarkoituksena oli, että kuninkaan ja hallituksen huomio kiintyisi tuohon laajaan anomukseen. Alkulause oli osaksi sama kuin siinäkin. Sanotaan, että kun kerran kuninkaitten kehoituksista on erämaasta asuttuja seutuja saatu, taistelemalla karua luontoa vastaan, kärsimällä vaivoja ja vainoja, niin rohjetaan lopultakin pyytää suojelusta ja rauhaa sekä yhteiskunnan puolelta oikeutta. Huomautetaan vielä, että ne kirjoitukset esi-isien vaiheista ja metsäsuomalaisten nykyisestä asemasta, jotka hallitukselle jätetään, ovat tosia, „vaikkakin suora esitystapa on sydämen kieltä — — ja ehkä joskus myös raskaan mielen.“ „Suvaitse, Armollinen Kuningas, taitavien, puolueettomien ja kieleemme perehtyneiden miesten tarkastaa anomuksiamme. He epäilemättä vakuuttanevat niiden pyyntöjen, jotka valtaistuimelle olemme esittäneet, olevan kohtuullisia. — — — Saavutettuamme mitä anomme ja ollessamme varmoja siitä, mitä ihmiselle on rakkainta, peritystä kielestämme ja esi-isiemme yksinkertaisista tavoista, olemme tulevina aikoina kuten ennenkin, valmiit osoittamaan, ettei mikään kansa maailmassa voita suomalaisia uskollisuudessa kuninkaitansa kohtaan ja rakkaudessa isänmaahansa.“ Kuninkaassa käynnistä kirjoittaa Antti Porkka toukok. 7 p:nä Gottlundille: „Sunnuntaina kello 3 jälkeen puoli päivän me kaiki olime kuninkan tykönä, ja printsi tolkaisi hänen puhensa. Kuningas lupais Comite ja kirkot ja skoulut, niin myös papit, jotka meiän kieltä taita. Ja kun Komiteesä kaikki totexi löyetän, niin kaiki meijän anomuxet suostutan. Maanantaina Me toais prinssiä pyysimme meitän sakaa valvomaan, jonka hän lupais, van sanoi, Että sen piti maherran kauta kulkemaan, joka ei meilen hyväxi kuuluna.“ Räisäinen taas kertoo „audienssista“: „Kyllä kuninkaski lupais auttoaxen kaikis anumuxissa kuin poara ootte hyvä toteen näyttämän kaikki sen kuin otten sisään pannu, sekä kauppa miehistä vapax peästeä, ja kirkkot suaahaxemme, ja eri _heärän_, (kihlakunnan) ja omat Herrat niin kuin nimismiehet, vouvit ja tuomarit, ja suomalaisen papin ensmältä, vaan kuninkas sanoi tahtoivansa panna skoulut että oppisitte Ruohtia lukeman ja puhuman. Minä ymmärrän, sanoi hän, työ ootte tullu vihatux sen vieraan kielen kautta, vaan kuin teille tulis _yxi kieli_, niin kansat paremmin teitä rakastais, ja minä tahtoisin ettei kansoilla pitäis mitään vainoa oleman välillään, näin kuuinkas meijän kanssa jutteli.“ Kuninkaan lausunto ei tarvitse selityksiä; se on kuvaava sikäläisille vallanpitäjille. Lyhyesti sanottuna on sen sisältö: Saatte mitä anotte, omankieliset sielunpaimenetkin, kunhan sitte kielestänne ja kansallisuudestanne luovutte, ja silloin ette taas tarvitsekaan sitä mitä anotte. Suomalaiset, Räisäinenkin, käsittivät kuninkaan sanojen sisältävän pelkkää hyvää ja kehuvat ystävällisyyttä, sillä rehelliseen talonpoikaan ei voinut pystyä ajatus, että hallitsijan suussa oli kaksi kieltä. Ei tule kysymykseenkään, että Räisäinen olisi vääristellyt kuninkaan lausunnon, sillä siitä hän puhuu kuten iloisesta toivoja herättävästä enteestä. Prinssi Oskar puolestaan lupasi tuohon valtiopäivien päättämään tutkijakomiteaan „tellätäxeen semmoisia herroja, jotka taitaa Suomea“. Lähemmin asioita tutkimatta tuntuu siltä kuin kaikki olisi nyt joutunut oikealle tolalle. Wingård — Värmlannin maaherra — oli päässyt tuon kuninkaalle jätetyn anomuksen lopulliseksi laatijaksi ja samalla saanut kaikki valtuutukset. Jo se millä tavoin hän löi Gottlundin laudalta, kuvaa mitä hän oli miehiään. Hän vaikutti ensin osaltaan Gottlundin karkoittamiseen Tukholmasta. Ja sitte oli hän valmis uhkailemaan, jopa suoranaisesti pettämään suomalaisia edustajia. Annan Räisäisen koruttomalla kielellään kertoa. Kesäk. 23 p:nä selosteli hän Gottlundille, mitenkä edustajat oli kutsuttu Wingårdin luo. Tämä pyysi suomalaisilta valtuutuksia heidän asiansa ajamiseen. Nämä vastasivat, että se on tarpeetonta, kyllä Gottlund ne kirjoittaa. „Vaan silloin maanherra nous sen värremmin villiin ja oil niin villissä, että hän vapisi ja sanoi: enköön minä oo Herra teijän yltö ja minun kauttain teijän asjat pitä tulla selitetyxi. Hjerplian mies Olli Hämäläinen rupeis jo niin pelkeämään että hänni jo vapisi, ja sanoi suomen kielen: „Jumala armaan, minnekkä myö jouvumme koska maanherra on noin villissä, se on vähä enemp ahattava kuin Gottlunni?“ Sitten kuin maaherra rupeis kyselemään niin vastoa Hämäläinen ensimäissä: „Jag har icke något att klaga på vår ösrighet eller på vår präst, på min del, uttan de ero ganska bra i alla delar“. (Minulla ei ole puolestani mitään valittamista esivaltamme eli pappien suhteen, vaan ovat ne joka suhteessa hyviä.) Niin sitten kirjuttaa maanherra kirjansa näin. — — — Sitten rupea maanherra meiltä kyselemään. Vaan myö kaikki muut vastailimme sen jälkein kuin myö tiesimme sisään annetux ja kirjutetux. Että se tuil sitä samoa kuin sinäki olit kirjuttanna. Vaan se rahan anumus, ja ne Hämäläisen sanat, ne tuil pahoin kuin ne tuil pannux maaherran inlaakiin. Rahan anumuxesta myö ei tiennä mitä. Vaan Hämäläiselle minä jo sanoin, että sun ois pitännä olla vait ennen kuin oisit mitään virkkanna, sinä turmelit puheellas koko meijän asjan. Niin siihen hän vastais: „Mitä nyt muuta tajtaa puhua; niin korkealle Herralle mulla ei oo mitään kantelemista.“ Siihen sanoo Orainen: „Niin sitten oisit perkele joutanna olla kotonais, eikä tänne tulla meijän asjoa turmelemaan“. Wingård jätti toukok. 23:ntena päivätyn mietinnön, jossa omasta puolestaan selvittelee suomalaisten anomusta. Tätä maaherran lausuntoa (_Betänkande angående Vermländska Finn-Allmogens Angelägenheter_, Mietintö värmlantilaisen suomalais-rahvaan asioista) pidettiin siksi tärkeänä, että se seuraavana vuonna julkaistiin painostakin. Eräs Suomen ruotsalainen — Nordmann — väittää, että Wingårdin mietintö „huokuu myötätuntoa“ suomalaisia kohtaan. Myönnettävä on, että mietinnössä esitetään muutamia päältäpäin katsoen hyvää tarkoittavia lausuntoja, mutta sittenkin voi tuota hyväntahtoisuutta verrata entiseen akkaan, joka oikealla kädellään oli valmis antimia ojentamaan vieraillensa, luullen ne vasemmalla kädellä saavansa nokan edestä nykäistä takaisin, kun ensin oli kohteliaisuuden säännöt täyttänyt. Toisin sanoen Wingård tarkoittaa samaa kuin kuningaskin: oppikaa ruotsia. Muun muassa rohkenee Wingård väittää, että Gottlund on taroittanut kaikkea muuta kuin suomalaisten parasta. Lievästi sanoen omituista on se „myötätunto“, joka huokuu mietinnön seuraavistakin sanoista (siv. 10): „On katkaistava tuo näkyväinen tai näkymätön side ystävien välillä meren tuolla puolen. Muuten on hukka perivä jommankumman heistä!“ Wingårdin mietinnössä on ilmeisiä vääristelyjäkin. Niinpä siv. 7 sanotaan: „Kysyin (lähetystöltä) haluaisiko se, että jollain tavoin tutkittaisiin joitakuita luultuja väärinkäytöksiä ja vääryyksiä, joista heidän kirjoituksensa näkyvät kertoilevan. — — Eräs heistä, Olof Matsson Jerplidenistä, Dalbyn pitäjästä selitti silloin, ettei hänellä _paikkakuntansa puolesta ollut mitään valitettavaa, he tahtoivat vain kirkkoja, johon kaikki muutkin yhtyivät_.“ Jos tähän vertaamme edustajain omaa kertomusta siitä, miten maaherra „heilui villissä“ heitä pelotellaksensa, joten Olli Hämäläinen lopulta hätääntyikin, mutt'eivät muut, koska Orainen juuri Hämäläiselle tokaisi hätiköimisen johdosta, „oisit perkele joutanna olla kotonais“, niin tämäkö muka on sama kuin Wingårdin oikein harvennettuna esittämä „johon kaikki muut yhtyivät“. Lähetystön toiminta päättyi siis siihen, että Wingårdin käsiin jäi asioiden ajo. Edustajain lähettämisen ainoana tuloksena oli, että hallitus lupasi Värmlantiin lähettää komitean, joka oloja tutkisi ja sitte ehdottaisi parannuksia. Metsille levisi lähetystön palattua tieto, että pikimiten saapuu komitea, joka oloja lähemmin tutkii. Kaikki toiveet kiintyivät nyt komiteaan, sillä sillehän nyt sopisi epäkohdista jokaisen valittaa. Räisäinen kirjoitti Gottlundille heinäkuun 4 p:nä 1823: „Comite Herroja Tukhulmista Suomalaiset ototta kuin lintu päiveä ja ovat sanonna kuin hyö tulis että joni piäätös tulis.“ Kauan kesti odotusta, sillä vasta heinäkuussa 1824 läksi komitea matkalle. Siinä oli kolme jäsentä, maaherra Wingård, eräs översti ja pappi. Näistä ei yksikään ymmärtänyt suomea. Metsäsuomalaiset olivat lausuneet hartaana toiveenaan, että komiteaa seuraisi joku mies, johon he voisivat luottaa ja joka osaisi suomea, kuten oikeusneuvos G. Poppius, Franzén, Fabritius, Gottlund tai Stolpe, mutta he pettyivät surkeasti. Siihen tuli mitä sopimattomimmat miehet, esim. Wingård oli tehtailijain sukulainen, eikä komitea muussa kuin suomalaisten ruotsalaistuttamista tarkoittavissa ehdoituksissa näyttänyt kuntoaan. Laatimassaan pöytäkirjassa sanovat komitean miehet, että komitea „matkusti halki suurimman osan Värmlannin suomalaismetsiä“. Gottlundille lähetetyistä kirjeistä käy selville, että he ainoastaan Fryksänden Lekvattenilla ja Östmarkin kirkolla ottivat talonpoikia puhutellakseen, ja sielläkin pidettiin vain kuulustelut, jotta saataisiin Gottlund valehtelijaksi. Papit pitivät myöskin hyvät rippisaarnat siitä, että heitä oli moitittu. Suoranaisena tuloksena oli, että kehoitettiin suomalaisia siirtymään Jämtlantiin, kaksi uutta kirkkoa, joissa piti ruotsia saarnattaman, ehdoitettiin rakennettavaksi, kiertokoulussa piti suomalaisia opettaman lukemaan ruotsia ja Ruotsin pipliaseuralta piti anottaman ruotsinkielisiä kirjoja. Siinä kaikki suuret uudistukset, joita oli odotettu kuin lintu päivää. Pettymys oli suuri ja kuvastuu se elävästi metsäsuomalaisten kirjeissä. Papit y. m. viranomaiset olivat lähetystön miehiä kaikella tavalla pilkanneet, etenkin suomen kieltä koskeva anomus sapetti heitä. Heinäk. 4 p. kertoo Räisäinen Gottlundille puhelussaan Östmarkin papin kanssa suomalaisista kirkoista papin sanoneen: „Ja tais jos kirkot saisitte, niin ei suomen oppi teille kelpoa nyt pitäis teijän uuesta opetteleman ihteänne suomen lukeman, se tuloo teille vaikea. Siihen minä toais vastasin ejpä äitin kieli oo vaikeata oppia ja suomen opin myö tahoimme, sillä emän kieli on paras joka kansalle. „Niin mänkeä sitten Suomeen, siellä on emänne kieli, vaan ei teällä suomea tarvihte ruukata sanoi toais pappi“, ja siinä Räisäiselle sitte irvistelivät sekä rouvat, „mamssellit“ että „vanhat äijät“. Tilojen omistajat tulivat lähetystön Tukholman matkan tähden kahta ankarammiksi ja talonpoikia pakoitettiin kirjoittamaan nimensä uusiin sitoumuksiin. Räisäisen kuvaus oloista syksyllä 1823 saakoon sijansa: Öijärin tilojen haltia kutsui alaisensa n. 60 talonpoikaa luoksensa ja piti hyvän nuhdesaarnan siitä, että nämä olivat Gottlundia uskoneet. „Sitte kiäännäitiin meihen kaikkiin päin, ja kax veteneä (todistajaa) otti peälle kuunteleman ja sanoi, nyt ensmäisex minä sanon teijät joka puonnin ulos torpiltaane, ennen Joulua, sen tähe kuin työ keväillä kielsitte multa tukin hakkuun, ja nyt toisex, minä panen teijän piäälle, että teijän pitää ajoa 15:ta tolttoa tukkia joka hevoiselle. Ja nyt pitää alottoanne Mikkelin jälkeissä pänä kokoon lunnoamaan, kuin etten sillon alota, niin kyllä minä teijät löyvän, minä opetan teitä oleman jääkeät ja uskomaan joutavia puheita. Sitten vielä sanoo mulle: Sinä Paul, oot rikkoinna pöxlö Rättäis, sillä kuius mänit Tukhulmiin ilman isäntiens luvata. Niin sitten täytyi meijän männä meärättynä pänä tukkia ajaman, vaikka meillä seisoi kuivoa luvoa pihalla ei sitä kysytty perän, sen kaltaista myö ei ennen oo havainna, vaikka hän on ollu pahoin ja strenkiste ennenki. Sitten kuin tämä työ oil hyvin tehty, niin orteil tuloo että hakatamme 300 tolttia tukkia uuesta, kuin se oil tehty, niin toais tuloo orteil että kokoon luunuta veki, kuin tuo tehtiin niin tuloo toas sana että ruetamme pitkälle tielle ajaman, ja tämä ajo voaroa meille kaiken talvea. Niin että meillä on niin kiire, että se käy työlääst jos myö suaamme kotiin puita polttoaxemme, ja ryskätyx irti jyviä syyäxemme. Tämä nyt käy meijän kanssa niinkuin silloin kuin Moses Israelin kansoa rupeis johdattaman ulos Ekyptistä, että Herrat sanoo meille, niinkuin toisessa Mosexen kirjassa 5 Luk. 9 v. seisoo, rasitettakon kansa työllä, kuin Mosexen ja Aaronin kävi, että kansa sanoo minulle, ja myös sinusta, niinkuin 21 v. samassa lukussa seisoo. Te olette tehnet meijät haisevaisexi Herraien etesä, ja heijän palveliainsa etessä. — Tämän on mulle moni meijän mehtäläisistä sanonna, ettei tämä jkään ois näin käynä, jlman sinuta ja suomenherrata. — — — Vaan kuin Jumala meitä autais niinkuin Mosesta ja Aaronia, niin kyllä meijän asjat vielä hyvin taitais käyvä. Vaan taitoa niin olla, että tämä kansa on Jumalattomia, ettei Jumala kuule heijän rukoustan, ja toas taitaa olla monta, jotka ei paljon rukoile. Vaan oon ma tuota kuullu monen köyhän rukoilevan, kuin Jumala auttais että Gottlunnin asjat kävis toteen, ja että Jumala keäntäis Kuninkaan sytämmen meijän puoleen, että paremmus tulis tällen elämälle. Niin eikös tuo oo uskottava että Jumala kuulo köyhän rukouosen kuin se on poara (vain) hurskas.“ Oikeutta ei auttanut hakea. Gottlund, joka tällöin tilapäisesti oli Suomessa, siihen kehoitti, mutta sai vastauksen: „Sinä sanot että Räisälän miesten männä lakiin valittaman asjoian tiäällä. Niin, se on se sama kuin männä Kuninkan kanssa riitaan, sitä tuo Syrakkikin kieltä. Teällä Norissa ne on ite Kuninkaita.“ Toinen mies olisi heittänyt kaikki toiveet, mutta ei äkäinen Gottlund. Toteuttaaksensa tuumansa saada omakielisiä virkailijoita metsäsuomalaisille, otti hän kouluttaaksensa kaksi Räisäisen poikaa. Itse hän heitä opetti ja korvesta tulleet suomalaispojat pystyivät parin vuoden kuluessa ylioppilastutkinnon suorittamaan. Mutta silloin olivatkin Gottlundin varat siksi lopussa, että täytyi laskea pojat takaisin metsille. Turhaan hakivat he yliopistollisia stipendejä ja kuninkaalta pientä opinto-apurahaa. Toinen heistä rupesi kiertokoulunopettajaksi suomalaisten keskuuteen. Kotiseudultansa toimitti Gottlund 1825 omalla kustannuksellansa heille talonpojan, Tahvo Immoisen, opettamaan savolaissahroilla kyntämään, sillä maaperä metsillä oli siksi kivistä ja epätasaista, ettei nurmikkoa ruotsalaisella auralla voinut kääntää. Immoinen oleskeli metsillä pari vuotta ja jonkunmoisella menestyksellä, sillä „Gottlundin oatroja“ näet noilla tienoin joskus vieläkin. Heidän puolestansa anoi hän toukok. 1825, että niiden suomalaisten veroja alennettaisiin, joilla oli hallanarat tilat. Pyyntö otettiin huomioon, päättäen siitä, että kirjeissä seuraavana vuonna kerrotaan: „Nyxin pappi oil istunna maan herran siassa, kuin Väkrahan kirjoitus oil syksyllä. Hän oil sanonna suomalaisille, nyt tulee teijän armoillista maanherroa kiitteä siitä kuin hän on toimittanna, että peäsette vähemmällä väkrahalla, vaan tähän oil suomalaiset vastanna: Ej sitä ois ikään tullu jlman Gottlunnita. Häntä meijän siitä tulee kiittää.“ Toimittipa hän noille heimolaisillensa Värmlannin talousseuran kehoituspalkkioitakin siitä, että olivat kunnostautuneet uutismaan raivaajina. Vieläpä karhunampujienkin palkinnoista hän huolehti. Niinpä Pekka Huuskoinen sai vanhanpäivän eläkkeen siitä, että oli kaatanut lähemmäs sata kontiota. Säännöllisen postinkuljetuksenkin hän hommasi. Kirjeet ja Suomesta tulevat lehdet kuljetettiin kerta viikossa Östmarkista aina Trysildiin. Gottlund oli niin varma suunnitelmiensa onnistumisesta, että oli jo katsonut suomalaisten kirkkojen paikat ja antanut Räisäisen laskea, montako suomalaista kuhunkin seurakuntaan tulisi. Räisäisen vuonna 1823 tekemän laskun mukaan olisi näihin seurakuntiin tullut suomalaisia asukkaita: Juvanniemelle 215 taloa 1 659 henkeä, Lautasalmelle 322 taloa 1 777, Kirveskankaalle 143 taloa, joissa oli 1 164 eläjää. Siis yhteensä 679 taloa ja 4 600 henkeä, alueilla, jotka eivät olleet kahta penikulmaa kauempana kirkoilta. Koko läntisten suomalaismetsäin suomeapuhuvan väestön arvioi hän samana vuonna, kuten jo on huomautettu, 14 000. Koko keski-Skandinavian suomalaissyntyisen, suomea jonkun verran osaavan kansan 40 000. Edellinen luku tuskin on liioiteltu. Noiden kolmen emäseurakunnan piti muodostaa erikoinen suomalainen kihlakunta suomeapuhuvine pappeineen ja nimismiehineen. Kaikki oli niin selvänä, että tuon kihlakunnan karttakin oli 1824 valmis ja niinikään leimasin-luonnos. Mainitsen huvin vuoksi minkänäköiseksi sinetti oli aijottu: Siihen on kuvattu, miten käsi tarttuu kätehen, sormet sormien lomahan. Ympyrässä on sanat: „Suomen Liittomerkki Finskogens Härads Sigill“, keskellä: „Rauha ja Rakkaus Sopu ja Sovinto.“ — Kihlakunnan voutina piti toimia Räisäisen ja pappeina hänen poikainsa. Järjestysmiehet oli niinikään valittu metsäläisten omasta keskuudesta. Jokaisen metsien virkamiehen piti taitaa suomea. Mutta unelmat karsi säälimätön todellisuus. — — Skandinavia ei metsäsuomalaisille suostunut palkkaamaan edes ainoata suomenkielistä kiertokoulunopettajaa! Väitetäänpä, että Gottlund ruotsalaistuttamista suorastansa edistikin, siten, että kansalliskiihkoisten huomio heihin kiintyi ja perustettiin ruotsalaisia seurakuntia ja alettiin tehokkaammin vaatia ruotsinkielistä opetusta. Sanotaan myös, että metsäsuomalaisten edustajia häikäisi Tukholman loisto niin, että huomasivat suomalaisuuden toivottaman aseman köyhissä korpien sokkeloissa. — 1834 muutti Gottlund takaisin Suomeen ja kuoli v. 1875. Hänen metsäsuomalais-harrastuksensa eivät vielä harmaahapsisena vanhuksenakaan lakanneet. Hän oli edelleenkin Helsingin yliopiston suomen kielen lehtorina ollessansa heidän kanssansa kirjeenvaihdossa. Tulipa häntä 1873 Pekka Karvainen Helsinkiin tervehtimäänkin ja katsomaan omin silmin muinaista kotimaata. Vanhuksena kokosi Gottlund keräämänsä ainekset, aikoen julaista laajan kahdeksanosaisen teoksen metsäsuomalaisista. Mies, joka ylioppilaana uhrasi varansa metsäsuomalaisten tutkimiseen ja auttamiseen, riiteli seitsemänkymmenvuotiaana Yliopiston konsistorin kanssa varoista, joilla julkaisisi edes muistelmansa. Niitä ei hänelle myönnetty, kun pidettiin hänen esitystapaansa liian realistisena ja kun tuossa tutkimuksessa Ruotsin hallitus tuli muka liian räikeään, vaikkakin jokseenkin oikeaan valoon. Gottlundin sitkeä, itsepäisyydessä ja uhrautuvaisuudessa vertojaan etsivä työ ei tosin suuria tuloksia tuottanut. Se oli hänen ja Skandinavian korpien raivaajain yhteinen, muutaman vuoden kestänyt unelma. Mutta johan siinä on ylioppilaan elämäntyöksi kyllin, että on saanut kotimaaltaan vieraille saloille eksyneet raatajat kerran, ainoisen elämässänsä toivomaan! Ja toivomaan aikoina, jolloin _suomalaiset kotimaassaankaan tuskin_ uskalsivat ruotsalaisten rinnalla _tasa-arvoisuudesta puhua_. Oikeassa olivat suomalaiset arvellessansa, että Gottlund heitä rakasti. Tuota tunnetta piti hänessä vireillä metsäsuomalaisten vilpitön luottamus ja kiitollisuus, jonka hyvyyden voi arvata jo siitäkin, että se on pysynyt noiden heimolaisten mielissä halki vuosisadan. Norjan suomalaisista kertoo C. Sundt v. 1850: „Vielä tänä päivänä ei ole ainoatakaan suomalaismetsillä, joka ei pitäisi C. A. Gottlundia suomalaisten ystävänä ja hyväntekijänä. Vanhat muistelevat häntä kiitollisuutta tuntien, nuoret puhuvat hänestä kunnioituksella.“ Ja ruotsalainen Axelson sanoo neljää vuotta myöhemmin, että Värmlannin suomalaiset pitävät kaikkea hyvää, mitä heille on tullut Gottlunnin käynnin jälkeen, hänen ansionansa: „Suomalaista ylioppilasta pitävät siis nämä metsän lapset yhtä suuressa kunniassa kuin taalalaiset Kustaa Vaasaa.“ Havaitsin 1905, että missä ikinä metsillä suomea puhutaan, siellä hartaudella Gottlundista kerrotaan, vieläpä ruotsalaistuneidenkin kesken. Olivatpa hänestä laatineet senkin legendan, että ellei olisi nuorena kuollut tuo suomalainen kenraali, niin kaikkialla metsillä vielä suomea puhuttaisiin.[25] Sydämen kieltä on siis ukko Räisäinen puhunut kirjoittaessaan: „Se ois meiltä niin suuri synti, ettei myö herin jkään taitais anteix suaaha, kuin myö teijät uneuttaisimme. — — — Ei myö tahoi sinua uneuttoa niin kauan kuin henki meijän rinnoissa liikkuu.“ ---------- On selvitettävä mitenkä Gottlundin ajan jälkeen „ruotsalaisen sivistyksen siunausta tuottava virta“ metsille levisi. Etelä- ja Pohjois-Finnskogan kappelit määrättiin perustettaviksi 1826, Bogenin seurakunta 1841, Lekvattnet 1846, Nyskoga 1873. Norjan puolelle rakennettiin Raevholtiin ensimäiseksi kirkko ja niinpä niitä vähitellen kohosi kaikkialle. Mutta suomea ei niissä ole koskaan saarnattu. Millä tavoin suomenkielisiä noissa Gottlundin seurakunnissa kohdeltiin, todistaa parhaiten Finnskogan ensimäisen kappalaisen Branzellin kertomus.[26] Hän on täysin tietoinen siitä, miten metsäläisiä muinen on vainottu ja kertoo, miten Ekshäradin kirkossa tallennetaan kuningatar Kristinan nimellä ja kuninkaallisella sinetillä varustettu pergamentti, jossa sanotaan: „Ajakaa pois hulttiot“ (kör bort packet). Hän puhuu siitä, miten ruotsalaiset heitä halveksivat, ovatpa tekaisseet sananlaskunkin „Suomalaisetkin ovat ihmisiä“. Suomalaisten tavat ja elämä ovat hänestä läpeensä yksinkertaisia ja halpoja („simpel“). Onnena piti Branzell, etteivät kuljeskelevan suomalaisen ylioppilaan hommat, että suomeksikin saisi saarnata, päässeet toteutumaan, sillä „piilee paljon pahaa suomen kielen verhon turvissa“. Mainitseepa täytyneensä kumminkin pari eri kertaa „vanhain ämmäin“ luona käyttää tulkkia heidän sairasvuoteensa ääressä. (Huomauttaisin länsimaisen sivistyksen saaneen „sielunpaimenen“ tavasta nimittää kuolevaa vanhusta, jonka lähtöä on tullut valmistamaan, halveksivasti ämmäksi „färing“, ellen tietäisi, ettei meillä koskaan vielä ole ruotsalaiselle laskettu suomalaisten halveksimista ja sortamista muuksi kuin mitä oikeutetummaksi ilmiöksi.) Branzell sanoo edelleen: „Yleensä on huomattava, että missä vain suomi kuolee, siellä myös on tavattavissa kotoista viihtymistä, jopa hyvinvointia ja onnea“. — — „Heitä on pidettävä harhaan joutuneena lapsena, joka on joutunut vieraalle maalle ja siellä _säälistä on otettu kasvatettavaksi_, mutta _ei ole vielä ehtinyt oppia sen äidinkieltä ja tapoja_“. Toinen kuvaava esimerkki „sielunpaimenista“: Vuonna 1824 pyysi 70 suomalaista takuuta vastaan saada lainata siemenrukiita valtion varastosta, koska oli edellisenä vuonna kohdannut kato, eikä ollut siis mitä maahan kylväisi. Kirkkoherra Jerdin silloin liittää anomukseen kirjelmän, ettei kato muka ollut kohdannut aivan koko pitäjää ja etteivät suomalaiset kuin harvoin ymmärrä parastansa, eivätkä tiedä mitä tahtovat! Siksipä pyyntö jäikin huomioon ottamatta. Mentiin aivan koomillisuuteen saakka, kun tahdottiin juuria väestöstä perinnäiset elintavat. Saunoja pidettiin kauhun kappaleina, joissa ruumista vitsoilla ruoskittiin ja miehet sekä naiset alastomina seurustelivat. Kielsipä maaherra af Wingård „mutinkin“ syömisen — suomalaiset ahmivat muka muttina liiaksi jauhoja! Terhakoita koettivat Norjan suomalaiset olla viimeiseen saakka, vaikka heitä yhä torpistaan ja koloistaan häädettiin. He odottelivat, että heidänkin asioitansa tutkisi jonkunlainen komitea, niinkuin ruotsinpuolisiakin sellainen oli tutkivinansa. Tammikuussa 1825 kirjoittaa Räisäinen, ettei komiteaa vielä kuulu — ja eihän sellaista koskaan asetettukaan heitä varten. Amtmanni vain kyseli montako kappelikirkkoa suomalaisille muka piti entisten lisäksi. „Niin tuohon“, kuuluvat kirjeen sanat, „myö kaikki Norin suomalaiset vastasimme yxmielisesti, ellei myö suaa niinkuin ensimäinen ansodrink (anomus) oil Kuninkaan Luoxe, että suaamme rakentoa kolmet kirkkoa Rajalle, ja peästä yksiin Seurakuntiin Ruohin suomalaisten keralla, jos (ei), suaanemme käyvä samoin kirkkoin, ja olla nautoina ja narriloina niinkuin ennenki.“ 19:llä vuosisadalla tapahtui aivan samalla tavoin häätöjä kuin ennenkin. Niinpä Norjan Trysildissä ja Vålerissa syysmyöhällä häädettiin torppareja ja kiellettiin ketään naapuria luoksensa heitä laskemasta. Esimerkiksi Martti Olanpojan Madsbergista oli kylmässä mentävä vaimoineen lapsineen kuusenjuurelle korpimaille, vaikka vaimolla oli kahden kuukauden vanha lapsi. Kerrotaanpa että Uddeholman osakeyhtiö sai Sundsyönin viimeiset suomalaiset häädetyiksi siten, että varastettiin Jönsin — hän oli Pitkän Riston jälkeläisiä Havuisia — äidin Kustaa III:lta hankkima talonkirja ja Jöns sai lopulta kärsiä katulyöppiä kaiken päälliseksi. Bogenista on samanlaisia tietoja siitä, että ensin kavalasti hävitettiin talonkirjat ja sitte ajettiin suomalainen tilaltansa. Eräs neljännesmies kertoo itse, miten hän v. 1844 nimismiehen kera oli mukana hajoittamassa suomalaista torppaa sekä lisää „ja oli se kamalin näky mitä minulla on eläissäni ollut“.[27] Usein täytyi komentaa sotamiehiäkin avuksi noihin häätöihin, sillä itsepäiset eivät omaisuuttaan tahtoneet hevillä jättää. Entisistä talollisista tuli tuossa tuokiossa köyhiä työmiehiä, joilla ei ollut minkäänlaista omaisuutta. Eräs pikku juttu: Patruuna Keder kävelee tiluksillaan, joita äsken on laajentanut talollisia häätämällä. Pieni paljasjalkainen Maria leikittelee hietakasalla. Ohi menevä patruuna ei saata olla iloisesti kysäsemättä: „Kenen tytöntypykkä olet?“ Viaton vastaus: „Sen suomalaisen, jolta patruuna vei talon“. Jo vuosisadan puolivälissä tulivat vielä vieraskieliset koulut kiusaksi. Lapsilla oli kotona nälkä ainaisena vieraana. — Tuskin oli niihin aikoihin Östmarkin ja Finnskogan tienoilla montakaan suomalaista, joka selvän leivän söi, 1850—5 oli näet metsillä kova kato. Eräs Rytillä 1882, 92-vuotiaana kuollut nainen muisteli nuoruudenaikoinaan vain kahdella Etelä-Finnskogan talonpojalla olleen Dalbyn kirkolla käydessä edes Mikkelin pyhinä puhdasta leipää. Axelson mainitsee matkustellessaan 1849 metsillä vain harvassa savupirtissä olleen puhdasta viljaa. Käytettiin kolmeatoista lajia hätäleipää, vaikkei ollutkaan katovuosi. Tavallisimpina jauhonlisinä olivat ruumenet, oljet, sammaleet, raidan lehdet, pettu, luujauhot, ruoho, kanerva y. m. Hän kertoo, että kaikella tyyneydellä puhuttiin lasten nälkään kuolemisesta, kuin luonnollisimmasta asiasta ikään. Kivikkomaata ei jaksettu raivata siinä määrin kuin perhettä lisääntyi, siitä etupäässä johtui leivän puute. Vuorikollegion 1741 tekemän päätöksen mukaan sai kuudennusmiesten valvonnan alaisena heidän antamansa arvioimisen mukaan jonkun verran kaskea polttaa, etupäässä kumminkin vain oksia ja latvoja. Kasken suuruudesta saivat viranomaiset päättää. Suuruus riippui talon laajuudesta ja tehtaitten läheisyydestä eikä perheen leiväntarpeesta. Sattui senvuoksi, että moni saadakseen omaisilleen tarpeeksi leipää, poltti hieman laajemmalta alalta havuja ja oksia kuin oli lupa. Ellei silloin ollut sakkorahoja maksaa, maksoi perheenisä lastensa leivän selkänahkallaan. 1825—50 tienoilla etenkin moni Värmlannin suomalainen menetti torppansa. Jolla vain ei ollut täysin päteviä talonkirjoja, sai ostamistaankin tiluksista luopua ilman korvausta. Kellä oli vähänkin syytä epäillä paperiensa pätevyyttä, myi jo ajoissa vaikka polkuhinnasta talonsa ja muutti muualle. Ja kun metsät tarkalleen jaettiin sekä tukkikauppa pääsi valtaan, loppui vähitellen myös kaskenpoltto. Metsät kun oli hävitetty, ryhdyttiin sitkeämmin maata pelloiksi muokkaamaan. Mutta useammin tahtoi niistä, etenkin suomaista tulla kato kuin ennen huhtamaista, joten puutteesta ei loppua näkynyt tulevan. Ja kun ei vielä muutenkaan saatu elää rauhassa, vaan häätöjä jatkui, oli seurauksena Amerikaan muutto. Axelson kertoo, että ensimäisiä maasta muuttoja suunniteltiin 1849; ja lieneekin niitä seuraavana vuonna pantu toimeen. Kesäkuulla 1853 lähti muutama sata suomalainen Värmlannista Minnesotaan, Wisconsiniin, Illinoisiin ja Iovaan. Nälkävuonna 1868 kirjoitti Pekka Karvainen Gottlundille: „Teältä muutaa Amerkan Suomen sukukuntoa tuhansittain, ja kaikki tervet ja köyhä työväk kehuuvat siellä mänövänsä renti hyvin ja vähitellen rikastunet. Ei meijän oo muuta toivoin teällä jos santuus (kulkurielämä) ja vaivaisuus niin kauvan kuin teällä svevataan (harhaillaan) ja ikeä kokotetaan.“ Ja niinkuin ennen Savon sydänmailta oli ahdingossa päässyt vuosikymmeniä jatkuva muutto leviämään, niinpä ei se nytkään läntisiltä metsiltä lakannut. Esim. Nyskogan n. 800 suomalaisesta muutti 1880-luvulla neljäsosa Amerikaan. 1880 30 henkeä, 1881 38, 1882 30 j. n. e. Vieläpä vuosisadan vaihteessa jatkui siirtolaisuutta verrattain vahvasti. Puuliikkeet ostivat talot, saatakseen niistä metsät, ja jättivät sitte pellot nurmettumaan ja savupirtit autioina lahoamaan, asukkaiden siirryttyä kaukaiseen länteen. Kulkiessani metsillä, näin moniaita autioita „kyliä“. (Katso kuvaa.) Tuntui omituiselta nähdä niiden ympäröimät pellot kukkivina nurmina tai näreikköinä, joista kohosi korkeita kiviröykkiöitä, todistamassa miten paljon oli saatu hartian väellä raataa ennenkuin sahroja voi multaan upottaa. Ruotsalaiset valittelevat: Amerikaan he muuttavat, mutta eivät synnyinmetsiään missään nimessä vaihtaisi ruotsalaisiin seutuihin — mutta syytä siihen eivät nuo tutkijat ota oivaltaakseen! Muutot edistivät ruotsalaistumista. Koulut ehkä sentään eniten vaikuttivat. Oli näet opettajien tapana suomalaisia lapsia ensi työkseen koulussa varoittaa tuon kauhean suomen kielen puhumisesta. „Fyi, skall du finska?“ (hyi, suomeako supatat) oli tavallinen halveksiva huomautus, jos lasten koulussa kuultiin äidinkieltänsä käyttävän.[28] Tapasin 1905 Värmlannin vanhimman edusmiehen. Hän kertoi nuorena olleensa metsillä kiertokoulunopettajana. Pappi oli hänelle, virkaan astuessa 1850-luvulla, antanut ohjeen: anna lapsia selkään, elleivät lakkaa keskenänsä puhumasta suomea! Teitä rakennettiin ristiin rastiin metsille: 1857 tie Ruotsin ja Norjan metsien välille Oosnäsistä Finnskogaan, 1870—71 Gruen metsiltä Östmarkiin. Hämmästyttävällä vauhdilla onkin suomi koulujen ja maanteiden rakentamisen jälkeen kadonnut metsiltä. Läntisillä saloilla puhui suomea v. 1800 n. 15 000, 1880 n. 3 000 — 4 000, v. 1905 n. 800 — 1 000. Niinpian kuin kieli unohdetaan sulavat he siksi täydellisesti ruotsalaisiin ja norjalaisiin, että muutaman vuosikymmenen kuluttua tuskin tiedetään, että koko kylissä on ollutkaan koskaan Suomen heimoa. Tavatkin samalla muuttuvat. — — Kaikki suomalaista muistuttava, vieläpä savupirtitkin samalla hävitetään. Harvoin tänä päivänäkään on olemassa asuttua savupirttiä, jossa ei vanhemmat suomea puhuisi. Mutta noiden pirttien lukumäärä vähenee vuosi vuodelta, eikä uusia enää rakenneta. 1850 oli esim. Huitin pitäjässä monia kymmeniä savupirttejä, 1887 ei ainoatakaan. Etelä-Finnskoganissa oli 1868 rakennuksia 74, niistä savutupia 71. 1876 olivat vastaavat luvut 80—65, 1888 83-53. Nykyään on kaikkiaan jälellä muutama kymmen asuttu savupirtti, joihin väliin jatkoksi on liittynyt ruotsalaistupa nuorta väkeä varten. Vasta miesmuistiin on monissa paikoin suomi itäisiltä metsiltä ainaiseksi vaiennut. Segerstedtin kokoelmista — kerätyt 1885—88 — saamme useista kohden tietoja milloin viimeksi suomeapuhuvia jollakin paikkakunnalla eli. Malungan Tyngsyönissä eräässä perheessä sitä vielä silloin osasivat vanhemmat. Torpin viimeinen äidinkieltään puhuva metsäsuomalainen kuoli noin 30 vuotta sitten, Svartnäsissä vaikeni suomalainen puhe Olli nimisen miehen kera 1884. Hän oli syntynyt 1810, eivätkä vanhemmat edes tainneet ruotsia. Hamrassa ja Orsan metsillä 1880-luvulla parin ukon mukana lakkasi isien kieli. Ja ihmekös, jos ei kielentaitoa opetettu perillisille; Ovansyönin viimeinen suomalainen esim. piti isämeidän suomeksi lukemista niin suurena syntinä, ettei sitä mistään hinnasta olisi lukenut. Kielestä ei ole monissa sadoissa kylissä jäljellä muuta kuin suomenvoittoinen sointu tai niinkuin ruotsalaiset sitä nimittävät „den finska accenten“. Paikoittain sotketaan vielä, vaikkei entistä äidinkieltä taidetakkaan, b ja p, g ja k ja kun koetetaan oikein sievistellen puhua tulee landtmätarista plantmätari, rasande on trasande, porsliinista sborsliin, kalosseista skaloseher j. n. e. Aivan ruotsalaistuneilla seuduilla katoovat paikannimetkin; ne yksinkertaisesti muutetaan skandinavialaisiksi tai sitte väännetään miltei tuntemattomiksi. Otan muutaman esimerkin, miten niitä ruotsalaiset kirjoittavat. Ockelbosta: „Pokonite“ (= Puukkoniitty?), „Likaso“ (= Likasuo), „Sojienso“, „Porro bäck“ (= Puro), „Megso“ (= Mäk(i)suo); Orsasta: „Isosovande“ (= Isosuvanto), „Romasovande“ (= Rumasuvanto), „Roskiavor“ (= Ruskiavuori). Nykyään puhutaan suomea, lukuunottamatta siellä täällä asuvia yksityisiä henkilöitä, yhtenäisellä alueella, joka ulottuu pohjois-Östmarkista Hollannin kylästä etelässä Etelä-Finnskogan Skrockebergiin saakka. Itään ulettuu alue Rattsjöbergiin ja Pohjois-Ladosaan (N. Flatasen), länteen Norjan puolelle Grueen Helgebergin Vaalbraaten kylien tienoille. Eteläisen ja pohjoisen Köytäjärven välillä on pääasiallisesti nykyinen Norjanpuolinen suomalaisalue. E. Köytä (T. Kykin) järven eteläpuolella on kumminkin vielä muutama suomalaiskylä säilynyt. Norjan Solörin metsien puhtaasti suomalaisperäisten asukkaiden luvun arvioi Ole Matson vain noin 2 000, sillä useimmat ovat viime vuosikymmeninä solmineet avioliittoja norjalaisten kera.[29] Virallisessa väkilukutilastossa v. 1900 on heistä suomalaisiksi luettu vain pari sataa. Ylimalkaan ovat Skandinavian viralliset tilastot kansallisuus- ja kielioloista epäluotettavia. Ken vain on jonkun verran kyennyt maan kieltä solkkaamaan on laskettu ruotsalaiseksi tai norjalaiseksi. Niinpä virallinen tilasto tiesi vuonna 1870 Ruotsissa olevan suomalaisia: Värmlannissa vain 780 suomalaista — niistä Nyyn pitäjässä 776, Gäsleborgin läänissä 29, Norlannissa 14 120. Ei mainita ollenkaan että heitä on eniten Ickliiassa, Östmarkissa, Huitissa ja Leikvattinalla vähintään 2 000 henkeä. Norjassa oli v. 1865 virallisen tilaston mukaan suomalaisia Gruen pitäjässä 1 154, Hosissa 150, Brandvaalan pitäjässä 404. Vertailun vuoksi mainittakoon, että 1835 toimitetun väenlaskun mukaan oli Vaalerissa 250 suomalaissyntyistä, 1880 tienoilla vain noin 100. Gruessa heitä 1835 oli 1697, Hosissa 41. Siis miten milloinkin sattuu! Jos samanlaisten periaatteiden mukaan laadittaisiin Suomessa nykyään virallinen tilasto kielioloista kuin Skandinaviassa — nimittäin kun vain jonkun verran taitaa maan pääkieltä, lasketaan se äidinkieleksi — ei olisi syytä pitää suurta melua täkäläisistä ruotsalaisista; heitä olisi vain muutama kymmentuhat. Aminoff antaa antaa muutamia tietoja kielioloista Nyyn pitäjästä[30]: „Isäntä kortteeritalossani kertoi, että hänen nuoruutensa ijällä (n. 50 vuotta takaperin) vaimoihmiset Karvalassa ja Vaissilassa olivat enimmäksi osaksi ummikkosuomalaisia. Vanha sukupolvi näissä kylissä puhuu pahasti murrettua Ruotsia, jota hekin kuitenkin koettavat opettaa lapsilleen, muistain niitä vastuksia, jotka heitä itsiään ovat kohdanneet Ruotsin kielen puuttuvasta taidosta. Vaissilassa tapasin minäkin vielä vaimo-ihmisen, joka ei ollenkaan tainnut Ruotsin kieltä puhua.“ Jekliian (E. Finnskoga) Neuvolassa kertoi hänelle 72-vuotinen Heikki Neuvonen, „että hänen nuorra ollessaan harvat taisivat Ruotsia ja ettei tiennä miteä se ol' kun pit' Ruohtalaista lukea“. Metsäsuomalaisia ja heidän olojaan ei ole tieteellisesti tutkittu ennenkuin vasta aivan viime aikoina, eikä vieläkään kaikin puolin, esim. antropologisesti ja kansatieteellisesti. Nykyään alkaakin tutkiminen jo olla hieman myöhäistä, sillä kun kansallisuuden tuntomerkki, kieli, on vaiennut jo kokonaan itäisiltä metsiltä, luetaan suomalaiset nopsasti ruotsalaisiin ja häviävät kolmen neljän miespolven aikana melkein jäljettömiin.[31] Savolainen tyyppi on tavallisin metsillä: he ovat keskikokoisia, lujarakenteisia, tukka ja iho tummanvärisiä, päälaki on korkea, jopa usein kuin terävä katonharja, nenä on suora. Halki vuosisatojen on savolaistyypin rinnalla säilynyt puhtaita hämäläisiäkin. Niinpä eri tahoilta metsiä on tiedonantoja, että toiset suomalaisista ovat lyhyitä, tavattoman tanakoita, vaaleatukkaisia, toiset ovat vielä panneet merkille, että näillä vaaleatukkaisilla on useimmiten sinertävät tai harmaat silmät, paksu ja lyhyt kaula ja lyhyt nykerö nenä. Tunnettu Schröder on nähnyt kaksi tällaista eri tyyppiä: „toiset ovat pitkiä, heillä on musta tukka ja tummat silmät, toiset lyhyitä ja tukevia, miltei neliskulmaisia ja paksukaulaisia, heillä on vaalea tukka ja pienet vaaleat silmät. Kuin tapaa heitä koolla, luulisi näkevänsä eri kansallisuuksia.“ Sven Lönborgista on täten „erinomaisesti sanottu karjalaisen ja hämäläisen heimon eroavaisuudet“. Vaikea on enää nykyään erottaa karjalaisia. Borgsyönin suomalaisia pitää äskenmainittu tutkija karjalaisina, kun heitä kuvaillaan kookkaiksi, laihoiksi, pitkäkasvoisiksi ja pitkänenäisiksi ja otsan sanotaan kaareilevan taaksepäin. Hitaasti on suomalainen kansanaines sekoittumalla sulautunut Skandinaveihin. Seka-avioliitot olivat ensi aikoina muuton jälkeen kovin harvinaisia, miltei olemattomia. Vasta 1700-luvulla sattui seka-avioliittoja joskus. Mutta vasta aivan myöhäisinä aikoina, kun on muututtu aivan ummikkoruotsalaisiksi, on kansallisuusraja suuremmassa määrin alkanut höltyä siten, että ulkomuotokin muistuttaa maan asukkaita. Näistä sekarotuisista on ruotsalainen Johan Magnusson saanut tällaisen käsityksen[32]: Sekaantumalla ruotsalaisiin ovat suomalaiset tulleet sekä paremmiksi että huonommiksi. He ovat tulleet paremmiksi siten, että muuttuvat vähemmän eripuraisiksi, vähemmän vanhoillaan olijoiksi, veltoiksi ja välinpitämättömiksi; he tulevat harkitsevammiksi, ripeämmiksi ja toimeliaammiksi, eivätkä välitä vain hyödystä, mutta myöskin siitä, mikä on hauskaa ja kaunista; he ovat vähemmän juoppouteen taipuvaisia ja hurjia, jos heitä suututetaan, vaarattomampia vihollisia, mutta myöskin samalla huonompia ystäviä. Heidän intohimonsa lauhtuvat ja he ovat kainompia, tervehtivät ihmisiä ja ovat sirompia käytöksessänsä, parempia maanviljelijöitä ja käsitöihin kykeneviä sekä hoitavat hevosiansa paremmin. He ovat tiedonhaluisempia, ja vastaanottavaisempia mitä tietoihin, sievistelyyn ja sivistykseen tulee ja harrastavat yhteiskunnallisia asioitamme, ovat lainkuuliaisia alamaisia, vähemmän sulkeutuneita j. n. e. Mutta he ovat myöskin huonontuneet siten, etteivät tahdo elää niin köyhissä oloissa ja yksinkertaisesti kuin ennen, ovat tyytymättömämpiä, epäluotettavampia ja kateellisia; joskus muuttuvat he käteviksi petkuttelijoiksi, eivätkä enää ole niin rehellisiä kuin ennen töissään ja toimissaan. Yritteliäämpiä he ovat, mutta eivät enää kestäviä. Sekoituksen kautta ovat tavat ja luonne lauhtuneet, mutta useinkin yksinkertaisen, hyväntahtoisuuden, hyväluuloisen rehellisyyden kustannuksella. Lienee syytä antaa ruotsalaisten ja norjalaisten kuvailla metsäsuomalaisia sellaisina kuin he näitä 1850—80 tienoilla näkivät — vieraan silmäänhän sanotaan eri kansojen merkillisyyden paraiten pistävän, etenkin huonojen puolien. Segerstedtin kokoelmissa on näitä havaintoja koko viljalti. Kuvaavimpia huomioita en saata jättää kertomatta, sillä ne valaisevat metsien kansaa monin verroin paremmin kuin ylimalkainen kertojan hahmottelu, olkoon se vaikka kuinkakin puolueeton ja muka hyvin esitetty. Eräs tiedonantaja kertoo Oomotista: Vain ani harvoissa huomaa suomalaisen syntyperän: he ovat lyhytkasvuisia, uskomattoman terveitä, vähemmän siistejä, äkkipikaisia sekä taipuvaisia taikuuteen. Etelä-Finnskogan kuvailija puhkee sanomaan: Tuskinpa lienee toista kansaa, joka voi kärsiä nälkää ja hätää siinä määrin kuin suomalaiset, mutta ei myöskään kansaa, joka niin kohtuuttomasti voi syödä, ei ole kansaa, joka voi kestää pakkasta paljas paita vatsan peitteenä, mutta samalla voi heillä savupirteissään olla kuumuus, jossa muut tuskissaan ähkyisivät. Ei mikään kansa toisina vuodenaikoina, jolloin ei ole juuri kaikkein välttämättömimpiä töitä, ole niin laiskottelevaa, mutta ei myöskään kansaa, joka olisi niin ahertelevaa ja sitkeätä, kun niikseen tulee. Eri tahoilla valittavat ruotsalaiset, että suomalaiset vielä äidinkielensä unohdettuansa pitävät metsiänsä pikku-Suomena ja itseänsä eri kansana. Malungasta esimerkiksi sanotaan: Ei kukaan tahdo kavaltaa toistansa. Mitä on tehty, sitä ei levitetä muuanne, etenkin jos siitä koituisi ikävyyksiä. Mitä toisella harjulla tapahtuu, tiedetään kyllä toisella, mutta kauemmas ei se pääse. He pitävät itseänsä eri kansana ja siksipä on heidän mielestänsä vedettävä yhtä köyttä. Vieraalle he ovat avuliaita ja vieraanvaraisia, mutta ellei hän kuulu heihin, kohdellaan häntä aina jonkunlaisella salaperäisyydellä. Toinen kertoo heistä: Vastaantulijaa eivät he tervehdi, eivätkä ota lakkia päästänsä astuessansa sisälle. Pirttiin tulija istuu kauan vaiti ellei häntä puhutella. He ajattelevat kauan ennenkuin mitään puhuvat ja ovat surumielisempiä ja sulkeutuneempia kuin ruotsalaiset, mutta eivät koskaan epärehellisiä, ellei metsäkaupoissa. Samaan suuntaan kertoilee Ole Matson Solörin suomalaisten luonteesta: He ovat vaiteliaita ja hiljaisia, eivätkä pyri alkamaan keskustelua vieraan kanssa. Mutta kun hiljainen odotusaika alkaa olla ohi voipi seurata pitkähkö ja tuttavallinen pakinoiminen ja kestitseminen, joten äänettömyys ei johdu vastenmielisyydestä ja nurjuudesta, vaan on se isiltä peritty tapa. Kohtelias ja iloinen norjalainen, joka muutti metsille, valitteli: „Kun tapaan naapurejani, näyttää siltä kuin olisivat he äkämyksissään, enkä tiedä koskaan, tahtovatko he minua puhutella vai puskea“.[33] Eivätpä siis olleet kolmessa sadassa vuodessa paljon luonteeltaan siinä suhteessa muuttuneet. Aminoff näet juttuaa seuraavan tarinan: Kerrotaan muun muassa, että kaksi veljestä „Rautalammin pitämästä“ oli muuttanut Vermlantiin, jossa he asettuivat toinen Nykiin, toinen Kinsyöniin, mitään toisistaan tietämättä, ennenkuin he rookasivat (= tapasivat) toisiaan Yttör-järvellä, jossa he molemmat olivat kalastamassa. Ensi päivänä eivät he puhutelleet ensinkään toisiaan. Kinsyönillä asuva veljes kun tuli kotiinsa, niin hän toimitti akalleen, että hän oli nähnyt Tahvoin. Akka kysyi: olitko sinä sen puheilla. Mies vastasi: eipä se virkanna mulle mitään, enkä minäkään sitä puhutellunna. Lukiessani tiedonantoja, miten metsäsuomalainen väliin talvella istuu puodissa puoli, jopa kokonaisenkin päivän, kun on joutunut pikkuostoksille, muistan miten Myrskylän miehet hevosenkenkänaulojen ostolla koipiaan roikuttelivat puolisen päivää kauppiaan jauholaatikon syrjällä ja lopulta mutisivat: „Pitää yrittää vähitellen täst' kotia päinkii vänkimää“. Keskustelutavassakin esiintyy aito hämäläisyys. Eräs ruotsalainen tyhjänrupattaja virkailija ihmettelee, kun hän kysymykseensä: „Mitä pidätte uudesta papista?“ saa vastauksen: „Eipä tuo nokkaa poikki pure.“ Hän kyselee toiselta suomalaiselta. Vastaus: „Tunteepa tuo eron mustan ja valkean välillä.“ Gästriklannista kerrotaan seuraava hämäläistä hätiköimätöntä luonnetta kuvaava juttu: Ajetaan karhua pesästään. Se hyökkää suomalaisukon kimppuun lyöden hänet allensa. Toinen kysäsee: „Mitenkäs sinun siellä käy?“ „No ei hätää, kunhan vain alatte autella.“ Muuan ruotsalaisen sanoo heidän puhetavastaan: „Suomalaisten huomaa tavallaan olevan ujostelemattomia ja vapaita puheissaan ja vastauksissaan silloin kun he vento vieraan kanssa juttuihin antautuvat.“ Muuten kuvataan nykyajankin metsäsuomalaisia vapautta rakastaviksi. Valitetaan etteivät edes rengit kunnioita isäntäänsä (Ockelbosta), ja että suomalaiset mieluummin näkevät nälkää kuin tahtovat alistua kenenkään komennettaviksi. Niinpä usein oli „järjestysvallan hajoitettava suomalaisilta pirtit, kun Mitanderosorsin tehdas perustettiin, ennenkuin he alistuivat päivätöitä tekemään“.[34] Tämä yksilöllisyys, jolloin ei ketään tahdota, niinkuin skandinavialainen sanoisi, kilvelle kohottaa, olemaan suuna ja päänä, on saanut aikaan sen, että metsillä ei ole sanottavasti mitään luokkarajoja. Kaikki pitivät toisiansa samanarvoisina ja sinuttelevat, olipa vieras ken tahansa. Ja jos joku kovan kohtalon vuoksi joutuisi puille paljaille, kohdellaan häntä metsillä, jos missään, ystävällisesti. Ani harva poikkeus vain tästä on, nimittäin Gruen metsillä, jossa muutama suomalainen — vaikkeivät tahdo enään suomalaista syntyperäänsä tunnustaa — on norjalaisia alkanut apinoimaan siten, että ovat hankkineet itselleen oikein suurtilat, ehkä keinottelulla, ja sitte röyhkeilevät komeudellaan ja norjalaisuudellaan, pitäen itseään parempina ihmisinä. Kuljeksijana teininä kun heidän mailleen matkasin, huomasin olevani tekemisissä röyhkeiden, kerskaavien tilanomistajien kanssa; eivätpä edes kärsineet, että huomautin heidän olevan suomalaista sukujuurta — ja mahtavatkin he kuulua johonkin jaloon, yleismaailmalliseen rotuun, josta kaikki luontaiset hyveet on tyystin kitketty ja he prameilevat germanilaisen kulttuurin valevaipassa. Suomalaiset ottivat muinen raskaimmat työt tehdäkseen ja niin tekevät he vielä tänään päivänä. Niinpä kerrotaan Leikvattnan pitäjästä, että suomalaiset menevät ansiotöihin aina Smålantiin ja Östergötlantiin saakka „missä elävät raskaassa työssä, hämmästyttäen paikkakuntalaisia yksinkertaisilla ja kestävyyttä kysyvillä elintavoillaan metsämajoissa. Heillä oli sellainen kyky ajaa suuria hirsikuormia, ettei muiden kannata yritellä kilpailemaan“. Norjan Solörin metsiltä kerrotaan katovuosina suurien joukkojen menevän tukinuittoon Österdaleniin, Tröndalageniin, Gudbrandsdaleniin, jopa aina Jämtlantiin asti. Uittoajan päätyttyä suomalainen tallustelee kolmisenkymmenen penikulman matkan kotipuoleensa, tuohikontti selässä ja 50—150 kruunun säästöt omaisten varalle. Norjalaiset antavat niinikään nykyisistä metsäsuomalaisista arvostelun, ettei „ketterämpää väkeä metsän kaatoon, tukinajoon ja uittoon ole“. Tukkitöitä riittääkin, paitsi kesäsydäntä, vuodet umpeen. Meikäläisille lienee tarpetonta kuvailla niitä vaivoja, joita tukinuittajat korpimailla etäällä ihmisasunnoistansa saavat kokea nuotioittensa ääressä, paukkuvissa pakkasissa, tuulissa ja sateissa, kevätjäissä kahlatessaan vyötäisiään myöten. Itsepintaisia ja itseensä luottavia he ovat äärimmäisyyteen asti. Pari suomalaista joutuu yösydämenä väittelemään, kumpi on tarkempi luodikolla ampumaan. Silloin toinen sieppaa luodikkonsa, ja akka hoi, suoraan vuoteesta katolle seisomaan palava kynttilä kädessä, ja mies pamauttaa sen pihamaalta sammuksiin. Eri tahoilta on Segerstedtin kokoelmissa tietoja, etteivät suomalaiset vielä nykyäänkään mielellään solmi avioliittoa ruotsalaisten kera. Äplebon suomalaisista sanotaan etteivät he mielellään taalalaista aviokumppaniksi ota, vaan hakevat sellaisen mieluummin vaikka Värmlannista saakka, kunhan vain saavat suomalaisen. Kun matkoillani kysäsin muutamilta varakkailta, jo neljänkymmenen korvissa olevilta, miksi eivät olleet menneet avioliittoon — eräässäkin rikkaassa talossa oli haltiana kolme naimatonta veljestä ja yhtä monta sisarusta — vastattiin, että kun ei ole suomalaista ollut tarjolla, niin eipä tuota ruotsalaistakaan viitsi ottaa. Usein solmitaan monta polvea peräkanaan avioliittoja niin läheisten sukulaisten kesken, että siitä on ollut seurauksena suvun turmio, joka enimmäkseen näyttäytyy siten, että alkaa ilmaantua pelottavan paljon mielenvikaisia. Suomalaisten huonona puolena mainitaan ylenpalttinen tupakan ja viinan nauttiminen. Huutokauppatilaisuudessa esim. on koolla — niin Leikvattnalta kerrotaan — sankka väkijoukko. Miehet huutavat esineitä, lahjoittaaksensa ne sitte takaisin vararikon tehneelle, jolta vastalahjaksi saavat viinoja. He juovat kunnes väsymys valtaa ja urohot vetelevät unia lattioilla ja seinustalla. Vaikka humallutaankin, ei tappella, vaan pakistaan kaikessa sovussa. Kaikkialla ovat metsäsuomalaiset hyvin hitaita johonkin uuteen; epäillään näinkö se mihinkään kelpaa. Kirkon lämmitysjuttu voi kestää vuosikausia, ennenkuin saadaan metsäläiset siihen vakaumukseen, ettei tuossa kamiinassa ole mitään jumalatonta. Tuo hämäläinen pitkäveteinen harkitseminen ja tyytyväisyys omaansa on niin silmiinpistävä, että sen huomaa kaikkialla. Norjan puolella asuvista huomauttaa Ole Matson: „Harvoin näkee suomalainen pirttiä tai sahroja, jotka olisivat hänen omiansa paremmat, ja vaikkapa olisivatkin, niin hän niitä epäilyksellä katselee. Arveleepa vain: Vieraat paikat, vieraat kojeet.“ Vasta sitte, kun kieli on unohtunut, sulaa tuo omintakeisuus ja luonteenominaisuus toisessa ja kolmannessa polvessa jonkun verran, mutta ei näy häviävän ennenkuin seka-avioliitossa syntyneissä. Kansatieteellisiä omituisuuksia säilyy vielä monet vuosikymmenet sen jälkeenkin, kun muuten ollaan täysin skandinaveja. Joku koivikko, josta ei muuten näytä olevan hyötyä, poltetaan kaskena ja riihitetään sekä puidaan kuin Suomessa ikään, varstoin, seinäänlyöjien ja pärevalkeanpitäjäin avulla. Ollaan käteviä tuohista valmistamaan vanhaan hyvään tyyliin jos jotakin tarvekalua. Vanhat ruokalajitkaan eivät ole unohtuneet. Etäisistä korpisoista tehdään heinää vanhaan totuttuun tapaan. Suon, josta aiotaan korjata heinää, annetaan olla joka toinen vuosi kesantona, lehmänlaitumena, joka toinen vuosi sitä vartioidaan, kun aiotaan niittää. Heinänteossa väistyy ylen hitaasti mikään tarvekalu, tapa tai merkillepano uuden tieltä. Ei tahdota käyttää kuormituksessa heinähankoa haravan sijassa ja kantovitsa ei väisty parempien kuljetusvehkeiden tieltä. Haasiatkin törröttävät jättiläiskokoisina ja lehdentaitto tapahtuu samaan malliin kuin parisensataa vuotta sitten. Vuosisatoja vanha kulttuuri ja tavat ovat syvemmin syöpyneet veriin kuin kieli. On väitetty, etteivät suomalaiset enää viime vuosisadan puolivälistä alkaen olisi vähääkään välittäneet äidinkielestänsä ja ettei heillä olisi kansallistuntoa. Niinpä K. B. Wiklund — nykyään Upsalan yliopiston suomalais-ugrilaisten kielten professori — joka teki 1894 turistiretken Värmlantiin, arvelee[35], etteivät suomalaiset edes ajatelleet sellaista vähäpätöistä asiaa, kuin äidinkielensä kuolemaa ja ettei heillä tapaa kansallistuntoa. Sen asian suhteen on parasta yhtyä hänen mielipiteeseensä, „ettei siitä asiasta pääse niin helpolla selville“ ainakaan muukalainen. Huolimatta siitä, että tuo ruotsalainen tutkija pitää metsäsuomalaisia äidinkielestään aivan välittämättöminä, kertoo hän itse, että nopeasti heihin tutustui ja että hänet otettiin mitä ystävällisimmin vastaan etenkin sen vuoksi, kun ilmeni, että hän puhui suomea! Suomalainen Torsten Aminoff kertoo matkoiltaan 1871, että hänen luonaan kävi „joukoittain suomalaisia, jotka olivat kuulleet minun siellä olostani ja joidenka teki mieli rookata Suomen herroa“. Pari helsinkiläistä neitiä kävi samana vuonna kuin Wiklund metsillä ja pitivät he hartaushetkiä suomeksi. Useassa talossa kyseltiin tämän kirjoittajalta, tunsinko heitä ja puhuttiin heistä mitä suurimmalla kiitollisuudella ja lämmöllä. Kun 1905 kiertelin metsillä, ei useassa pirtissä millään ehdolla otettu maksua, kun olin vanhaa „släktoa“ (sukua) ja heistä oli niin erinomaisen hupaista tavata joku vanhasta kotimaasta. Asuin Mullinkeärnän Juholassa viikkokauden, mutta oltiin oikein pahoilla mielin, että tarjosin maksua. Maisteri Lauri Kettunen, joka sittemmin on parikin kertaa ollut Värmlannissa metsäsuomalaisten kieltä tutkimassa, asui niinikään Juholassa kuukauden päivät, ilman että siitä huolittiin minkäänlaista maksua. Koko ajan kestitettiin häntä, samaten kuin minuakin, niinkuin kaikkein rakkainta sukulaista. Rusalassa, jonka kuvan olen liittänyt kirjaseeni, suuttui tuo „vanha gub“, kun maksua tarjosin. Hän saatteli minua pitkät matka metsillä, — uhkailipa, vaikka oli 77 vuotta hartioilla, tulla vanhaa kotimaata vilkaisemaan. Lehtori Segerstedt kertoo, että hän parahiten sai tietoja ja esineitä, joista ei muuten olisi luovuttu, kun sanoi niiden tulevan Suomeen. Ehkeivät tuollaiset piirteet muista ole kansallistunnon ilmaisuja, mutta ainakin minusta tuntuisi oudolta, jos jäykkä metsäsuomalainen rupeaisi pitämään pöydässä, lasia kohottaen, mairittelevaa puhetta — silloin ei tuntisi olevansa enää kotona heimolaisten parissa, missä ei jaarituksia tarvita. — Olisi hupaisaa tietää, ottaako meikäläinen ruotsia puhuva rannikkorahvas vento vieraan meren tuolta puolen sukulaisena vastaan, ellei häntä kansanopistossa, nuorisoseuroissa j. n. e. juuri siihen ole opetettu, ja tokkopa sittenkään, ellei ole kyseessä virallinen käynti juhlapuheineen. ---------- Huvittavaa olisi arvioida, onko suomalaisasutus ollut Skandinavialle hyödyksi vai vahingoksi ja ovatko metsäläiset ansainneet sellaisen kohtelun, kuin heidän osaksensa Skandinavissa tuli. Katsahdahan kirjaseen liitettyä karttaa ja vertaa noita alueita johonkin Skandinavian karttaan, johon on merkitty, minkälaisella maaperällä nuo suomalaisasutukset ovat. Ne ovat keskimäärin n. 200 metriä merenpinnan yläpuolella olevia havumetsiä kasvavia ylänköjä. Maaperä on täynnänsä viertokivi- ja sorakenttiä, joita ei niin vähällä vaivalla pelloiksi muuteta, mutta ne kumminkin työntävät rinteiltänsä uhkeaa havumetsää. Keskiajalla eivät ruotsalaiset noille ylängöille yletyttäneet viljelystänsä. He muokkasivat uutismaiksi vain jokilaaksoja, sillä niistä ei ollut paljo muuta vaivaa kuin metsänkaato ja juurien poistaminen. Sitäpaitsi oli jokia pitkin helppo olla yhteydessä muun asutun seudun kanssa. Kivikkoharjun pelloksi muokkaaminen on mitä vaivalloisin työ. Useat pellot ovat olleet, käyttääkseni Sven Lönborgin sanoja, huononpuoleisesti kivitetyn kadun kaltaisia. Kerrotaan eräälläkin peltotilkulla olleen yhtä monta kiviröykkiötä kuin vuodessa päivää. Ja maaherra Wingård tietää näistä pelloista viisivuotiskertomuksessaan 1828: „Nuo pienet pellot ovat täpötäynnä 6—7 kyynärän korkuisia kivikasoja, jotka ottavat miltei yhtä suuren tilan kuin kivistä perattu maakin“. Äskenmainitsemani Lönborg huomauttaa, Värmlannin läänin viljelystä osoittavien karttojen perusteella, miten ruotsalainen asutus hämmästyttävällä tiukkuudella seuraa vain jokilaaksoja ja alavia savi- sekä multamaita. Esim. Dal-joen partaalla tuskin pienikään ruotsalainen pellontilkku „uskaltaa ulettua jokilaakson ulkopuolelle“. Suomalainen asutus sitävastoin, jatkaa hän, „pysyttelee miltei yhtä säännöllisesti ylängöillä ja välttelee vesistöjä sekä laaksoja“. Syynä tietysti on erilainen viljelystapa. Tuskin on ajateltavissakaan, että siihen aikaan kun suomalaiset metsille siirtyivät, olisi ollut mahdollista muulla tavoin kuin kaskeamalla viljellä noita kivikkoharjuja. Siihen ei silloisella Ruotsilla olisi ollut varaa eikä väkeä. Ainoa mahdollinen keino silloisissa oloissa oli alottaa tuo valloitus viljelykselle kaskeamalla. Uutisasukas tarvitsi, elääksensä ja edistäkseensä viljelystä, välttämättömästi karjaa. Mutta kivisissä aarniometsissä ei ole laidunta, eikä kasva ruoho, vaikka metsän kaataakin. Kuivempi maaperä voi lykätä vain kanervaa ja sammalta. Mutta kun metsään oli kaadettu kaski ja siitä saatu neljä viisi laihoa, alkoi kivien välistä rehottaa koivujen ja näreiden kera pitkää rehevää ruohoa. Vielä viime vuosisadan alussa olikin tavallista, että Oolin, Sunen, Lysvikin ja Emtvikin ruotsalaiset panivat härkiä ja lampaita kesäruokolle metsäsuomalaisten maille, maksaen näille 12 killinkiä kappaleelta. Etenkin metsän kehitykseen nähden on, uusimpien tutkimusten mukaan, aika ajoittainen kaskeaminen vaikuttanut edullisesti. Jos näet mäntykankaat vuosisatoja saavat koskemattomina kasvaa, leviää juurille sammalpeite, josta pilkistelee esille vain puolukan- ja mustikanvarsia. Vähitellen alkaa petäjikkö muuttua kuusikoksi. Lopulta käy se kokonaan sammaltuneeksi, synkäksi kuusimetsäksi, joka sekin lopulta alkaa ummehtua sammaliin. Mutta jos metsä joskus poltetaan, katoo kuusikko ja tilalle ilmestyy aluksi koivuja ja mäntyjä. Koivu on ensin vallalla, mutta lopuksi muuttuu viidakko uudelleen petäjiköksi. Metsäsuomalaisia on syytetty Skandinavian metsäin haaskaamisesta ja siitä vainottu. Mutta heitä ei asunut siksi tiheästi, että olisivat olleet pakotetut metsät hävittämään, saadaksensa leipää — sillä liian tiuha kaskeaminen tietysti olisi ollut vahingollinen. — Kun ottaa huomioon, että yhdestä kaskimaasta saatiin useana vuonna vilja leikata, ja ensi vuonna keskimäärin 15—20-kertainen sato, niin oivaltaa, ettei ylenpalttinen metsänkaato ollut edes tarpeen. Sven Lönborg sanoo: „Varmaa on joka tapauksessa, että kaskeamisen vahingollisia seurauksia on suuresti liioiteltu. Ja kasvaahan suomalaisten muinaisilla kaskimailla Glommenin ja Pohjanlahden välillä meidän päivinämme Skandinavian upeimmat hirsimetsät“. Esimerkkinä mainitaan, että Klarjoen itäpuolisilla harjanteilla pohjois-Värmlannissa on paljon huonommat metsät kuin länsipuolella, vaikka niistä ei olekaan koskaan kohonnut suomalaisten kaskisavut. On kyllä totta, että paljon metsiä muutettiin tuhkaksi ja savuksi leivän ja laitumen tähden, mutta eivätpä nuo ikihongat kuitenkaan siellä huojuisi, sillä myöhempinä metsänhaaskausaikoina hirret saivat jokia pitkin solua vieraille maille, monastikin vain punssin ja kahvin vuoksi. Suomalaiset perkasivat kivikkoihin vähitellen peltoja, eivätkä suinkaan eläneet edes avarimmilla saloilla vain ryöstöviljelyksellä. Niinpä maanmittarikartoista käy selville, että Viksyönin metsillä jo vuonna 1639 neljä suomalaista oli ehtinyt perata pelloksi 23 tynnyrinalaa, Fjällsyönissä oli samana vuonna seitsemällä talolla 20 tynnyrinalaa peltoa. Kun tuollaisiin uutispeltoihin vielä lisää kolme neljä kertaa sen verran raivattuja niittymaita, huomaa, että jo silloin oli jotakin pysyväistäkin saatu aikaan. Samoilla suomalaisilla oli jo silloin taloa kohti karjaa keskimäärin pari hevosta, 14 nautaeläintä ja 19 lammasta. Helsinglannista on samana vuonna tietoja noin 40 suomalaistorpasta. Peltoa olivat ne saaneet silloin muokatuksi n. 130 tynnyrinalaa. Näillä torppareilla oli 80 hevosta, 700 nautaa, 800 lammasta ja 70 vuohta — siis koko sievonen omaisuus, kun siihen lisäksi lasket muun irtaimiston. Jo vuonna 1776 kirjoittaakin joku lehdessä „Carlstads Veckoblad“: „Tämä kansa, joka lähes 200 vuotta sitte tuli Suomesta ja asettui metsille, perkasi maata ja rakensi itselleen asumukset, leviten laajoille metsille, ansaitsee suurta kunnioitusta, uutterasta raivaamisestansa, ilman hallituksen apua ja avustusta. On nykyään ilahuttavaa metsillä matkustavan nähdä, miten miltei kokonaan kelvotonkin maaperä voi muokkaajalleen palkita vaivat runsaasti ihanalla sadolla.“ Vasta viime vuosisadalla pääsi suomalaisten uutisviljelys oikein vauhtiinsa ja moninkertaistuivat silloin useimpien talojen ja torppien pellot. Syynä oli osaksi metsäkaupoilla lisääntynyt varallisuus, osaksi se, ettei kaskeksi enää kannattanut kalliita metsiä kaataa. Kaikkiaan ovat metsäläiset keski-Skandinavian kivikkoharjuista saaneet viljeltäviä peltoja kymmeniä tuhansia tynnyrinaloja. On huomattu, ettei noille perille perata peltoa vähemmällä kuin 300 kruunulla tynnyrinala. Jos laskisimme noiden vainioiden rahallisen arvon, huomaisimme, että nuo halveksitut, „vahinkoa tuottavat eläimet“, jotka pyrittiin kokonaan karkoittamaan, ovat tuottaneet uudelle kotimaalleen usean miljoonan arvoisen ja niin pysyväisen kansallisomaisuuden, kuin peltomaan. Tunnustusta ovat he työstään julkisuudessa saaneet vasta sitte, kun ovat suomalaisina hävinneet — mutta niinhän aina lienee, että kuollutta kiitetään, etenkin jos on perut nähtävissä. Ennen mainitsemani Magnusson puhkee sanomaan: „Ja minkä työn he ovatkaan suorittaneet! Asuttaneet ja raivanneet viljelykselle laajat, korkealla sijaitsevat metsämaat kylmässä ilmastossa, missä lunta sataa varhain syksyllä ja kevät myöhään saapuu ja oraat usein paleltuvat. Teitä ei heillä ole ollut ja ympärillä vihamielisiä, tai ainakin kateellisia naapureita. Ja maaperä on sellaista, ettei neliökyynärän alaan voi sahroin kajota, ilman että kangella ja kuokalla ensin on perattu kivien paljous, eikä tuo maa sittekään satoja anna ilman tavatonta lannoitusta. Tällainen työ voi luonnistua vain kansalle, joka saattoi niittää viljan muokkaamattomilta mailta, joka voi elää vedellä ja jauhoilla ja siihenkin vielä sekoittamalla marjoja, suolakkeita ja pettua, kansalle, jolla oli vain pienet tarpeet, oli tyytyväinen vähään ja myös voi nähdä nälkää, jos niikseen tuli. Tämän kansan kolmesatavuotinen työ Värmlannissa ei ole vähäpätöinen. He ovat kansoittaneet ja viljelleet kokonaisia pitäjiä, niinkuin kokonaan Pohjoisen Finnskogan, Eteläisen Finnskogan, Nyskogan, suurimman osan Huitin pitäjää, puolet Östmarkista, koko Bogenin ja suuren osan Gunnarskogia. Amerikaan he voivat matkustaa, mutta ruotsalaisseutuun he eivät tahdo kotipaikkaansa vaihtaa. Ruotsalaisia muuttaa heidän mailleen, mutta ei päinvastoin. Myöskin Norjan puolella ovat he saaneet suuria aikaan ja niinmuodoin ovat he molempia valtakuntia eroittavista metsistä tehneet yhdyssiteen veljeskansojen välille, liiton välittäjänä on siis vieras kansallisuus.“ Vuorikaivoksien suhteen on suomalaisilla myös koko suuret ansiot. He löysivät joukon kaivoksia ja joko itse niistä nostivat metalleja tai ilmoittivat hallitukselle löydöistään. 1600-luvulla ovat heidän käsivartensa nostaneet koko tuntuvan osan Ruotsista saaduista metalleista ja muistammehan, että jo Kustaa Vaasa heitä tuotti sepiksi meren tuolle puolelle. Mutta mitäpä töistä, jos Skandinavia sittenkin sai huonon kansanaineksen — alemman rodun — keskuuteensa? On totta, että metsäsuomalaiset naapuriensa kera kävivät monta veristä partioretkeä ja että jokunen ruotsalaistalo kostoksi tuleen tuprautettiin. Mutta itsehän he ensiksi alkoivat metsäläisiä vainota ja ahdistella, vaikka nämä mielestänsä laillisesti olivat asumattomille erämaille asettuneet. Riitoihin ovat ruotsalaiset talonpojat ainakin yhtä paljon syypäitä kuin uutisasukkaat. Ja niinhän muuten aina on käynyt, että maan vanhat asukkaat katsovat oikeuksiansa loukattavan, jos joku asettuu vaikka kuinka kaukaisille takamaille, joita tiettävästi ei kukaan omista: Uusi tulokas muka haaskaa metsänriistaa, turmelee kalavedet — on rosvo. Kun joku häädettiin asumuksiltaan, tuli hänestä tietysti irtolainen työntekijä ja niitä ei Ruotsin valtakunta kärsinyt maalaisväestön keskuudessa. Viranomaisten silmissä näyttivät vähitellen kaikki suomalaiset irtolaisilta „lösfinnar, drevfinnar“, joilta ei odotettu muuta kuin konnantöitä ja jotka oli kaikki häädettävä muutamien harvojen pahantekijöiden takia. Eräs ruotsalainen kertoo siitä, miten suomalaiset joutuivat huonoon huutoon: Rauhattomina aikoina ja niiden jälkeenkin monasti sotilasparvet samoilivat pohjoisessa Värmlannissa ja muuallakin. Nämä rosvosivat taloja ja karjamajoja Ruotsissa ja Norjassa, olivat ne sitten ruotsalaisten tai suomalaisten. Mutta aina nimitettiin rosvoja suomalaisiksi, vaikka näidenkin yhtä hyvin oli oltava aseissa ja taisteltava noita otuksia vastaan. Samaten sattui usein, että pahantekijät Norjasta tulivat Ruotsin metsille ja päinvastoin ja asettuivat suomalaisten keskuuteen, ilman että nämä tiesivät mitä aineksia olivat korpimaille saaneet. Kun rosvo joskus suomalaismetsiltä tavattiin, saatiin uutta aihetta metsäläisten moittimiseen. Onpa myöhäisiltäkin ajoilta kuvaavia esimerkkejä siitä, miten he joutuivat pahaan maineeseen: Säätyhenkilöt kävivät tullirajoista huolimatta Norjan kera kauppaa. Sinne vietiin ruutia, viljaa, rautaa ja tuotiin kahvia y. m. Kuljettajina käytettiin suomalaisia, jotka joko eivät yksinkertaisuudessaan vääryyttä käsittäneet oikein, tai olivat tehtaiden torppareina — niinkuin esim. Letoforsissa — pakotetut kuljettamaan mitä vaadittiin. Isännät ottivat rahat, mutta suomalaiset saivat syyn. Jos joskus herra oli joutua ahtaalle, lähetettiin torppari, joka olisi ollut pakotettu häntä vastaan todistamaan, yksinkertaisesti tiehensä. Ainoa ala, jolla suomalaisten rehellisyys koko yleisesti näytti olevan höllällä, oli metsillä ansaitseminen. Kaskettiin, kielloista huolimatta salavihkaa missä vain luultiin sopivan, ja metsäkaupoissakin kehkeennyttiin myöhemmin koko oveliksi. Ei heihin kaikkiin pystynyt vielä viime aikoinakaan, ettei metsä ollut yhteistä omaisuutta, josta ainakin sai tarveaineksia mielin määrin ottaa. Kun eräältä Gräsmarkin ukolta kerran kysyttiin, mistä hän saa myömänsä tuohet, vispiläkset, vasupäreet y. m., vastasi ukko pahastuneena: „Eipä se sinuun kuulu, en saanut metsää silloin kun jaettiin, siksipä otan niistä kaikista ja otan mitä tahdon.“ Ruumiillisesti ja henkisesti ei ole kukaan väittänyt näiden metsien uutisasukkaiden olevan huonompaa rotua kuin ympärillä olevat naapurit. Yksimielisesti tunnustavat naapurit heidän olevan voimakasta, sitkeätä ja uskomattoman tervettä väkeä. Muuttaessan Skandinaviaan he olivat samalla sivistystasolla kuin maan muukin maalaisväestö, mutta jäivät tietysti metsiin eristettyinä muusta maailmasta takapajulle. Mutta kun pääsivät tiedoista osallisiksi, näyttäytyi ettei oltu minkään lahjattoman kansanaineksen kanssa tekemisissä. „Opettajat ylistelevät metsäsuomalaisten lapsien helppoa käsittämiskykyä“, kerrotaan yksimielisesti eri tahoilta; useat antavat empimättä etusijan suomalaislapsille. Etenkin muistia sanotaan hyvin kehittyneeksi. Ehkä johtuu se siitä, että ken tahtoo olla „runoi“, hänen täytyy kehittää muistiansa, sillä muuten ei hän voi loitsuja muistaa. Useiden näet on täytynyt oppia luvut ja laulut vain kerran kahdesti kuulemalla. Ja niinhän jo varain ruotsalaiset tarinoivat metsäsuomalaisista, että heillä on omituinen tapa lukea kolmeen kertaan minkä lukevat ja sitte täytyy sen painua mieleen. Runoudella ei suinkaan ole ollut niinkään pieni sija muistin ja älyn kehittämisessä. Tuodaanpa esimerkkinä suomalaisten lahjakkuudesta, miten eräs Granjärden kyytipoika suoraa päätä rattailta pääsi Falun koulun neljännelle luokalle ja sitte yhdessä lukukaudessa suoritti kahden luokan kurssin. Muistanemmehan myös, miten Gottlund parissa vuodessa valmisti Räisäisen pojat Upsalan yliopistoon. Onpa metsäläisistä jokunen joutunut tieteen työmaillekin, vaikkakin sitte — niinkuin esim. Keyland = Kailanen — aina käyvät ruotsalaissyntyisistä, kun kerran saadaan opinteillä myös uusi nimi. Käsittämättömäksi siis jää, miksi noita metsäläisiä koetettiin häätää, halveksittiin, vainottiin ja tahdottiin leimata halvempaan ihmisrotuun kuuluviksi. Ehkä on siihen syynä vain ruotsalaisten itsekylläisyys ja traditsionit. — Se, joka vain kerskuu isien töistä, ei voi koskaan antaa arvoa toiselle ja vielä vähemmän itse mitään tehdä. ---------- Omituisesti lekahtelee mielessäni silmäillessäni tätä kirjasta varten piirtämääni karttaa suomalaisten viljelemistä alueista: Että sellaisen raatajajoukon, joka on niin paljon saanut aikaan, täytyi siirtyä pois syntymämaastaan siihen maahan, jonka turhienkin sodankäyntien takia Suomi oli joutua autioksi! Ja että tuo siirtyminen tapahtui sellaisena aikana, jolloin Axel Oxenstierna vanhimmista viljelysseuduistamme sanoo: „Siellä ei ole mitään viljelystä, siellä asustaa vain metsän petoja“! Siinä uhrasi Suomi liian paljon. Kuljeskellessani metsillä, en voinut olla muistelematta tarumaisilta tuntuvia taisteluja ja työn sekä kärsimyksien palkaksi tullutta vainoa ja halveksimista. Näin kaikkialla kiviröykkiöiden ympäröimien peltojen keskessä asustelevan juroja ruotsia puhuvia suomalaisia, jotka naapureista sittekin tuntuvat salaperäisiltä ja sulkeutuneilta. Huomasin myös, että usea vainio, jonka reunalla on savupirtin ja saunan jäännökset, jo oli saanut uuden, aito ruotsalaisen omistajan, joka ehkä ensi tilassa myyksentelee maita toiselle, ellei omistajana jo ole tukkiliike, joka monasti jättää pellot uudelleen metsittymään. Noita näkyjäni muistellessani, en saata olla ajattelematta, miten Linnankoski „Pakolaisissa“ kuvaa „pyhää, suurella vaivalla ja hiellä lunastettua maata“; kuinka raivaajien vaivat, äänettömät surut on noihin peltoihin haudattu, vaikka sitä kukaan ei ajattele. „Vilja lainehtii, ihmiset astuvat huolettomina, sarkoja pitkin, myyvät ja vaihtavat niitä kuin markkinakoneja, vaikka maa vapisee esi-isien tuskien runsautta, kun se nyt lapsille leipää kasvattaa.“ — Niin, vieläpä vieraan kansan lapsille. Viitteet: [1] Katso Kustavi Grotenfeltin: _Suomen historia uskonpuhdistuksen aikakaudelta_ siv. 254. [2] Erik Fernow; _Beskrifning öfver Wärmeland_, v. 1773, s. 407. N. Keyland pitää (eräässä esitelmässään, julkaistu Ruotsin lehdissä) mahdollisena, että suomalaisia jo 1530 tienoilla oli Ruotsin metsissä kaskiviljelyksen harjoittajina. [3] Gottlundin päiväkirjasta. Näissä laajoissa muistiinpanoissa on enemmän tarinoita muutoista kuin missään muualla. [4] Jos laskemme muuttaneiden luvun uutisviljelysten mukaan, joita oli 1650 mennessä n. 600—800, ja viljelystä kohti noin 5—6 henkeä sekä tuohon lisäämme vielä tuhatkunta kalastuksella ja metsästyksellä eläjää, saamme muuttajain luvun niinikään suunnilleen 5 000 — 6 000. Sven Lönborg arvioi kirjoituksessaan _Finnmarkerna i mellersta Skandinavien_ suomalaiset 1600-luvun lopulla 12 000 — 13 000. (Ymer 1902 s. 487.) [5] Gottlundin kuvauksesta matkaltaan 1817 — käsikirjoituksena. [6] Lehtori Segerstedtin laajoissa kokoelmissa Yliopiston kirjastossa on monia kymmeniä metsäläisten kestävyyttä ja voimia kuvaavia juttuja viime vuosisadalta. [7] 500 sivua käsittävässä anomuksessa, joka 1823 metsäsuomalaisten nimessä jätettiin hallitukselle. Konsepti tallella Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralla. [8] P. Nordmann, _Finnarne i mellersta Sverige_, s. 69 [9] _Nyare Bidrag till kännedom om de svenska landsmålen och sv. folklif_ I Bih. 1. 2, suomeksi Virittäjässä 1907, s. 19—20. [10] M. Axelson, _Vandring i Vermlands elfdal och finnskogar_ s. 86, 111. [11] Loitsuja kirjoitti Gottlund 1817 ja 1821 muistiin 84; A. Aminoff, 11; K. Krohn muutaman; Lauri Kettunen 12 ja tämän kirjan kirjoittaja 82 kpl. Näytteet ovat tekijän muistiinpanemia. [12] Ks. Virittäjä 1908 s. 72—3 (Kettunen). [13] Gottlundin päiväkirjassa on seikkaperäinen esitys rajuutospäivistä, vihko 46. [14] Vrt. Virittäjä 1908, s. 76. [15] Gottlundin päiväkirja. [16] Ymer, 1902, s. 469. [17] Julkaissut P. Nordmann, ennenmainitussa tutk., liite III. [18] Nordmann, s. 129. [19] Sama, liite 5. [20] Axelsonin ennenmainittu kirjanen, siv. 75. [21] Gottlundin kirjoittamasta suuresta anomuksesta. [22] Segerstedtin kokoelmat. [23] Sven Lönborg. Ymer 1902, s. 500—1. [24] Ymer, 1902, s. 501. [25] Katso tekijän kirjoitusta _Gottlundin muisto Vermlannin suomalaismetsissä_. Liitto IV 1905, siv. 117—129. [26] Nordmann, s. XX ja seur. [27] Segerstedtin kokoelmista, s. 626. [28] Segerstedtin kokoelmat. [29] Norvegia 1902, s. 118. K. B. Wiklund on Ymeriin 1902 siv 15—18 kirjoittanut _Finska språkets nuvarande utbredning i Värmland och Grue finnskog_ (Myös Maantieteellisen yhdistyksen aikakauskirjassa 1902.) [30] Torsten G. Aminoff, _Tietoja Värmlannin suomalaisista_ (Suomi II, 11), s. 26. [31] Paitsi ennenmainittuja kirjoituksia huomattakoon uudemmista metsäsuomal. käsittelevistä: C. V. Bromander _Höslåtter och löfskörd på Finnskogen_, Svenska Turistföreningens Årsskrift 1901 — suomennettu Maantiet. yhdist. aikakauskirjaan 1902. C. V. Bromander _Svedjebruket på Finnskogen_, Svenska Turistföreningens Årsskrift 1902; K. B. Wiklundin ja Sven Lönborgin havaintoja turistimatkoiltansa saman julkaisun v. 1895 ja 1901; Väinö Wallin: _Metsäsuomalaiset Ruotsissa_, nuorisolle kerrottuna, sisältää etenkin tarinoita heidän vaiheistaan, enimmäkseen Gottlundin muistiinpanoista ja Segerstedtin kokoelmista; G. Åkerhielm, _En antropologisk resa genom Värmlands finnskogar_, Ymer 1907; ilmestymässä on parhaillaan Lauri Kettusen tutkimus Värmlannin suomalaisten kielestä (Suomi-kirjassa). [32] Land och Folk v. 1877. [33] Norvegia 1902, s. 118. [34] Pikkujutut ja tiedonannot ovat Segerstedtin kokoelmista. [35] Svenska Turistföreningens Årsskrift 1895, s. 54—58. *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SKANDINAVIAN METSÄSUOMALAISTEN VAIHEET *** Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed. Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution. START: FULL LICENSE THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license. Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works 1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. 1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below. 1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others. 1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States. 1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: 1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed: This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. 1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work. 1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™. 1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License. 1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1. 1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that: • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.” • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works. • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work. • You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works. 1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below. 1.F. 1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment. 1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE. 1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem. 1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. 1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions. 1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause. Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™ Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life. Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org. Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws. The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS. The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate. While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate. International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate. Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support. Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition. Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org. This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.