language: Finnish

ISÄNMAATTOMAT

Romaani

Kirj.

HERMAN BANG

Suomentanut

Anna-Maria Tallgren

Avustajina runokatkelmain suomentamisessa

Uuno Kailas ja Alvari Rinne

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1927.

I

1.

Joán Ujházy katseli junavaunun ikkunasta. Kuva pysyi samana. Junan lähtiessä jyskyttämään edelleen nosti asemamies maitoastiat ja saapasteli raskaasti tiehensä likaista asemasiltaa pitkin. Tuolla asui räätäli ja suutari, ja kelloseppä. Tämän ikkunassa riippui kello: niin, luodit olivat liikkeessä, mutta iso taulu oli tyhjä ja viisarit puuttuivat. Ja tuolla puuseppä. Hänen kylttinään oli musta arkku. Mutta savupiippu oli meijerin.

Ja tuolla taas painuivat puhelinlangat aivan peltoa myöten, jonka multa oli väritöntä. Ne riippuivat niin velttoina sateen painosta, aivan kuin niillä ei olisi ollut suuriakaan kerrottavana, paalusta paaluun, pylväästä pylvääseen, painuessaan maata kohden.

Joán Ujházy kertasi kertaamistaan, tapansa mukaan, nimitellen kaikkia näkemiänsä esineitä, äitinsä kielellä:

»Maa, maita, tasaista maata; talo, matala talo; kaksi lintua, kaksi harmaata lintua… ja sadetta.»

Ja äkkiä, etsien turvaa toisesta kielestä ja ojentaen molemmat kätensä ilmaan hän sanoi:

»Ah, la pluie, cette pluie morne!» [Oh, sadetta, tätä kolkkoa sadetta!]

Kääntäessään päätään hän näki vain Hans Haacken, joka istui nurkassa vastapäätä, valkeat pianistinkädet ristissä, tuijottaen pyöreillä silmillään suoraan eteensä — kuin näkyisi koti Brüxissä, leipurintytär, rakastettu, naapurintytär Brüxissä.

Joán Ujházy käänsi jälleen päätään, joka oli hiukan liian pieni, ja tuijotti samoja seutuja:

»Maa, maita, tasaista maata. Kolme lintua — harmaita lintuja.»

Ajatuksissaan hän kertasi vielä kerran nuo tanskalaiset sanat — äitinsä kielen sanat. Kuinka omituista, hän oli saattanut unohtaa sen ja huomannut sen vasta sattumalta aamuisessa hotellilaskussa: 8/III, maaliskuun kahdeksantena.

Siellä kotona Ane oli jo ajanut kylään, niinkuin aina äidin syntymäpäivänä, kaikkine seppeleineen. Hän solmi ne vuokoista. Niitä kasvoi niin viljalti niityllä, sen mäenrinteen alla, jossa Dmeterillä oli viiniköynnöksensä. Ja kumaraisena ja raihnaisena hän oli ajanut kirkkotarhaan ja istunut pienellä rautapenkillä, muurin vieressä, vaakunakilven alla, laulaen virsiään haudan yli. Ane osasi kaksi virttä. Niissä ei ollut säveltä eikä melodiaa. Mutta Ane istui paikoillaan, liikahtamatta, nojaten muuriin ja laulaen laulamistaan:

Jouluyö, juhlayö, lauluin helkkyy tähtivyö; enkel-äänen kuuli sen muinoin parvi paimenten. Iäti laulu se soi, iäti laulu se soi.

Kun Joán oli lapsi, istui hän aina Anen vieressä penkillä. Hänestä Anen laulu kuului melkein kuin Nikin ulvonta, venäläisen vinttikoiran, joka kuoli siksi, että sen oli niin vilu talvisin.

Ruteenilaiset tytöt, jotka pesivät pyykkiä kaupungin kaivolla, tirkistelivät Anea matalan muurin ylitse, ja tullinhoitajan romaanialainen rouva, joka vetelehti ikkunassaan ja nojasi paljaita käsivarsiaan nuhjaantuneisiin ikkunapatjoihin, nauroi unkarilaisille santarmeille.

Mutta Ane lauloi, puristaen kätensä nyrkkiin, toisen virren, taikka sehän ei ollut mikään virsi, toisen laulun, jonka hän osasi — haudan yli.

On maa niin armainen, sen pyökkirantaa kaartain käy aalto suolainen, käy aalto suolainen. Maa kumpujen ja laaksojen on meidän vanha Tanska, ja se on Frejan maa, ja se on Frejan maa.

Ruteenilaiset tytöt koputtivat nauraen kurikoillaan muuriin niin että kaikui, mutta Ane ei sitä kuullut.

    Maa kumpujen ja laaksojen
    on meidän vanha Tanska…

Tytöt riemuitsivat ja koputtivat kurikoillaan ja rallattivat ja nauroivat, laulaen omalla kielellään:

    Niin Veetu vei Susannan,
    Susannan, Susannan,
    Susannan valkopovisen,
       Susannan.

He taputtivat käsiään ja osoittivat sormillaan:

    Susannan, Susannan,
    Susannan valkopovisen.

»Laula mukana, laula mukana!» huusivat tytöt muurilta, jonka puoliväliin he olivat kiivenneet, ja irvistelevät santarmit yhtyivät heidän lauluunsa, niin että Anen ääntä ei kuulunut, ja he taputtivat käsiään:

    Kun yhden nai,
    hän kaksi sai:
    Susannan lempiväisen,
       Susannan.

Anen käsi lepäsi Joánin hiuksilla. Kyynelet valuivat viljalti pitkin hänen poskiaan — oli kuin hänen kasvoissaan olisi ollut uurteita, joita pitkin kyynelet voivat valua — ja hän lauloi:

    Ja se on Frejan maa,
    ja se on Frejan maa.

Ane vaikeni, ja tytöt olivat lörpötellen palanneet kaivolleen, ja pimeä tuli niin äkkiä, että näytti kuin tumma vaate olisi nostettu virrasta.

»Mennään nyt», sanoi Ane, »sillä nyt ei rouva sitä unhota».

»Mitä äiti ei unhota?» kysyi Joán.

Mutta Ane ei vastannut.

»Tule nyt», sanoi hän, kuljettaen Joánia hautojen välitse, niin että pojan jalat viistivät helmiseppeleitä.

He ajoivat takaisin »hoviin». Ane ei puhunut mitään, ja Joáninhan täytyi huutaa niin kovalla äänellä, jos hän tahtoi jutella Anen kanssa. Oli kuin Ane olisi menettänyt kuulonsa, eikä hän voinut seurata, mitä nuo vieraat ihmiset sanoivat — sen jälkeen kuin äiti oli kuollut.

Mutta kotona seisoi englantilainen kotiopettajatar kiviportailla pilarien välissä ja torui, kun he palasivat liian myöhään…

… Joán Ujházy oli jälleen kääntänyt romaanialaista päätään. Istuessaan noin, silmät ummessa, hän saattoi niin selvästi nähdä äitinsä — sellaisena kuin tämä oli istunut matalalla tuolillaan, Dmeterin rinteellä, auringossa, viiniköynnösten välissä. Hänen kasvonsa olivat niin pienet, ja hiukset valuivat ohimoille aivan kuin vanhoissa kuvissa, ja Ane ja Joán istuivat hänen jalkojensa juuressa.

Joán nojasi tuoliin päätään, ja äiti silitti sitä hiljaa kädellään — äidillä oli niin paljon sormuksia sormissaan, eikä hän koskaan katsellut niitä —:

»Kuinka paksut hiukset hänellä onkaan», sanoi hän.

»Unkarilaiset hiukset», sanoi Ane.

»Niin», vastasi äiti, ja hänen kätensä jäi lepäämään Joánin päälaelle.

Isä tuli esiin viiniköynnösten välistä. Hänellä oli rypäleterttu kädessään.

»Katso, kuinka se on kaunis», sanoi hän ja laski sen äidin helmaan, keltaisena ja raskaana.

»Niin, se on ihana.»

Isä seisoi ja katseli keltaista rypäleterttua äidin helmassa.

»Tuollaisia ovat hiomattomat topaasit», sanoi hän.

»Niin ovatkin», vastasi äiti nostaen silmänsä.

»Tänään täällä on oikein lämmin köynnösten välissä», sanoi isä. Hän puhui äidin kanssa merkillisen selvästi kuin lapselle, tai kovalla äänellä kuin ihmiselle, joka ei kuule hyvin.

Äiti nyökäytti päätään, samalla kuin isä hiveli hänen kaulallaan riippuvaa helminauhaa — äidillä oli monta helminauhaa, ja hän sai alituiseen uusia.

»Ne ovat niin kauniit», sanoi äiti äänellä, joka aina tuntui olevan muualla kuin hänen sanansa, ja hän tunnusteli itse helmiä kädellään.

Mutta isä kumartui ja suuteli häntä hiuksille, hyvin äkkiä.

»Olitko ratsastamassa?» kysyi äiti.

»Olin», vastasi isä ja löi piiskalla unkarilaisia saappaitaan, joita hän yhä käytti palveltuaan aikoinaan toisessa husaarirykmentissä Budapestissa.

»Sinä palasit pian.»

»Tämän ehtii pian ratsastaa ympäri», sanoi isä, ja hänen silmiensä ilme oli vaihtunut.

Kaikki olivat vaiti, ja isä katosi köynnösten väliin. Aurinko säteili ja kimalsi äidin helminauhalla ja hänen Sormustensa kivissä. Hän jäi tuijottamaan, kauas katsovilla silmillään, yli virran veden.

»Ane», sanoi hän liikahtamatta; »muistatko, kuinka sininen Vejlen vuono oli?»

Ane oli kääntänyt päätään.

»Siellä kulki pieni höyrylaiva», sanoi hän, ja silmiin syttyi äkillinen valo.

»Niin, niin, se oli 'Pääsky'», sanoi äiti. »Kuinka tiukkaan ahdettuina me istuimmekaan siinä, sunnuntaisin.»

»Ja kuinka se heilui, aallokossa», sanoi Ane. »Mutta vain Munkebjergin kohdalla oli syvää.»

Äiti hymyili kuten Ane.

»Ei, siellä ei ollut vaaraa», sanoi hän.

Mutta Ane sanoi:

»Ja entäs Frederitsin musiikki!»

Äiti ei enää vastannut, vaan tuijotti jälleen virtaan, joka juoksi hänen jalkainsa juuressa.

»Ota saali, Ane», sanoi hän.

»Viluttaako äitiä?» sanoi Joán ja kohotti suuret silmänsä.

»Viluttaa hiukan…»

Ane oli ottanut saalin ja kietonut sen äidin jalkojen ympäri.

»Mutta, Ane», sanoi äiti, »täällä ei aurinko lämmitä oikealla tavalla».

»Ei», sanoi Ane, »se vain pistää!»

Myöskin Joán peitteli äitiä, katsoen tätä samalla kiinteästi kasvoihin — hänen silmänsä katsoivat aina suurina ja lapsellisen kauhistuneina, kun äitiä vilutti ja tämä tuli »valkeaksi kasvoiltaan».

»Kas näin, kas näin», sanoi hän ja sulloi peitettä tiukemmalle, niin kauas kuin kätensä yltivät.

»Kiitos, kiitos, kiitos, pikku Josse», sanoi äiti; »nyt minun on niin hyvä olla».

Joán oli istuutunut jälleen, mutta hän katseli yhä salassa äitiä: äidin kasvot olivat aina vielä valkeat.

»Ane», sanoi äiti, »huomenna ajamme myllylle, jos aurinko paistaa».

»Niin, rouva.»

»Sinä suvena täällä oli hauskaa», sanoi äiti, »kun Thomsenit rakensivat myllyä».

»Niin oli», sanoi Ane. »Thomson oli niin iloinen. Mutta hänhän olikin sjellantilainen.»

»Niin», nyökäytti äiti päätään, »hän oli Slagelsesta. Sieltä ovat kaikki Thomsenit.»

He istuivat jälleen ja katselivat virran vettä.

Ignáz ja Dmeter kulkivat ohi, palattuaan viinitarhasta, ja nostivat isoja hattujaan tervehdykseksi.

»Nyt menemme sisään», sanoi äiti.

Hän nojautui kevyesti Aneen, taluttaen sormuksista raskaalla kädellään
Joánia.

»Mutta Ane», sanoi hän, ja äkillinen valonhäivähdys valaisi hänen kasvojaan, »tänä iltana me lämmitämme — omaa uuniamme».

Vanha Ignáz ja Dmeter painoivat nojatuolin kokoon rouvan lähdettyä.

»Kuinkahan hänen laitansa oikein lienee?» sanoi Ignáz ja loi katseen menevien jälkeen.

»Niin», sanoi Dmeter.

»Hän istuu niin hiljaa», sanoi Ignáz.

»Niin», sanoi Dmeter.

»Hän istuu niin hiljaa kuin pyhäinkuvat», sanoi Ignáz.

Ignáz-palvelija puhui usein yht'aikaa Hänen Armostaan ja pyhäinkuvista — ehkäpä sen vuoksi, että myös Veronikalla kirkossa, haavoitetulla pyhimyksellä, oli niin monta helminauhaa kaulallaan ja kultasormuksia vahasormissaan.

»Mutta», sanoi hän ja pureskeli puupiippuaan, »minulla on se usko, että naisväen ei pitäisi matkustaa niin kauas».

»Ee-ei», sanoi Dmeter.

Ignáz kantoi lepotuolin sisään.

Illalla tehtiin tuli uuniin — isoon, mustaan, jalkaniekka-uuniin. Äiti istui ja tuijotti punakeltaisiin liekkeihin. Joán oli kiivennyt hänen syliinsä.

Isä tuli sisään ja istui heidän viereensä.

»Nyt sinun on hyvä olla», sanoi hän ja nauroi, »täällä oman uunisi edessä».

Äiti kätki pienet kasvonsa hänen olkaansa vastaan.

»Niin, nyt täällä on ihanaa», sanoi hän, »nyt täällä on kuin kotona».

»Niin», vastasi isä ja käänsi kasvonsa tulen kajosta, niin että ne peittyivät pimeään.

He istuivat kauan, lähekkäin. Joán oli siirtynyt isän syliin ja nukkui, kasvot takin rintapielen peitossa.

»Joán, Joán», sanoi äiti ja kohotti kädellä hänen niskaansa. »Nyt sinun on mentävä maata.»

Joán oli yht'äkkiä havahtunut ja nähnyt hänen kasvonsa.

»Äidin on kylmä», sanoi hän.

»Onko sinun?» kysyi isä, yhtä äkkiä.

»On, äidin on kylmä», sanoi Joán, joka oli ottanut tämän käden omaansa.

»Ei, ei», sanoi äiti irroittaen kätensä. »Nyt Joánin pitää mennä maata.»

»Hyvää yötä. Hyvää yötä.»

Mutta huuletkin olivat kylmät, kun hän suuteli Joánia, ja Joán katsoi katsomistaan hänen kasvojaan.

»Hyvää yötä», sanoi hän, ja oli kuin hänen kurkussaan olisi kulahtanut.

»Ei», sanoi äiti, »kiltti poika ei itke, kun hänen on mentävä maata».

Mutta Joán puri hampaansa yhteen ja lähti Miss Tekerin kanssa.

Miss Teker riisui hänet ja rukoili englantilaisen iltarukouksen, istuen Joánin vuoteen ääressä. Sitten siirtyi hän lampun viereen ja kirjaili isoa kanavakankaista koruommeltaan.

Joán makasi, silmät suurina ja avoimina, ja tuijotti lampun yläpuolella olevaa avaraa valo kehää. Miss Teker kohotti päätään:

»Nyt Joánin täytyy nukkua.»

»Niin.»

Mutta Joán makasi ja tuijotti yhä; peitteet liukuivat hänen yltään, sen vuoksi että hän liikehti levottomasti, ja Miss Teker peitti hänet jälleen.

»Nuku nyt», sanoi hän.

Mutta Joán kysyi — ja yht'äkkiä hän puhui romaaniankieltä:

»Minkä vuoksi äitiä palelee?»

»Joán tietää, että Joánin täytyy puhua englantia.»

»Yes.»

Ja Joán kertasi, koneellisesti ja nopeaan, samalla äänenpainolla:

»Why does mamma always feel cold?»

»Joánin täytyy nukkua», vastasi Miss Teker.

Ja hiukan myöhemmin kuuli Miss Teker, että Joán nukkui, aivan kuin tämän silmäluomet yht'äkkiä olisivat painuneet umpeen.

Joánin tapoihin kuului, ettei hän puhunut paljoa; hän vain istui merkillisen hiljaa joko leikkimässä leluillaan tai aivan toimetonna. Mutta yhtäkkiä hän saattoi puhjeta kysymään: »Minkä tähden?» jota kysymystä hän toisti ja jolla hän ahdisti koko talon väkeä. Aivan kuin hänen aivoissaan ei olisi ollut sijaa millekään muulle, hän juoksi kaikkien luo kysyen tuota yhtä ja samaa — isän luo ja äidin luo ja kotiopettajattaren luo ja molempien tallimiesten ja keittiöihmisten ja vanhan Hanan luo.

Vanha Hana oli serbialainen perunankuorijatar. Hän asusti keittiön viereisessä huoneessa. Hän oli hiukan päästä vialla, ja hänen nenänsä valui. Hän istui aina, pää heiluen, ja hyräili. Vanhoja lauluja, serbialaisia jokilauluja. Joán otti jakkaran ja istuutui Hanan viereen. Hän saattoi istua tuntimääriä ja kuunnella Hanan laulua. Hänen päänsä heilui niinkuin Hanankin.

Mutta yht'äkkiä hän sanoi ja katsahti Hanaan niinkuin Miss Tekeriin:

»Hana.»

»Mitä nyt?»

»Hana, minkä tähden ne kietovat äidin saaleihin?»

Hana silmäsi häntä eikä ymmärtänyt.

»Niin, täällä on Raabelin torni», sanoi hän ja jatkoi laulamistaan.

Molemmat romaanialaiset kokit juoksivat edestakaisin. Heidän suunsa eivät koskaan olleet kiinni, ja he söivät aina tomaatteja, jotka olivat yhtä punaisia kuin heidän huulensa. Miss Teker haki koko talon läpikotaisin eikä löytänyt Joánia. Vihdoin hän löysi pojan Hanan luota. Siellä oleiluun hän ei ollut saanut lupaa, ja Miss Teker sanoi peljättääkseen häntä, että Hanan luona oli rottia. Rotat olivat pahinta mitä Joán tiesi. Virran rannalla oli niitä niin paljon, isoja, joilla oli paksut ja pitkät hännät.

Joán oppi tavaamaan Miss Tekerin johdolla. Mutta Ane tuli usein hakemaan häntä — rouvan luo.

Äiti ei enää käynyt ulkona. Sillä nyt oli talvi, ja virrassa kävi suuret laineet, kun Joán katseli ikkunasta.

Äiti istui aina uunin edessä, eikä Ane saanut koskaan mennä pois hänen luotaan.

»Sinun täytyy istua hiljaa», sanoi Ane Joánille.

»Niin», kuiskasi poika.

Äiti kyyristyi kokoon peitteensä alla.

»Pyökkipuut lämmittävät paremmin», sanoi hän.

»Niin», sanoi Ane, »niitä ei voida verratakaan täkäläisiin».

»Munkebjergissä», sanoi äiti, »pyökit olivat niin uhkeita».

»Niin olivat», vastasi Ane.

Joán kohotti päänsä kuvakirjasta:

»Minkä tähden äiti puhuu alituiseen Tanskasta?»

»Sen vuoksi, pikku Josse — että äiti on sieltä.»

Äidin ääni oli niin hiljainen, ja katsellessaan tulta hän vei sormenpäänsä yhteen aivan kuin Marinka, kamarineitsyt, teki sunnuntaisin.

Mutta yht'äkkiä hän nosti päätään ja sanoi aivan toisella äänellä, vallan iloisesti:

»Nyt sinun pitää laulaa, Josse.»

»Niin», sanoi Joán. Hauskinta mitä Joán tiesi, oli saada laulaa äidille.

Hän alkoi laulaa pienellä hennolla äänellään; katsoen tuleen hän lauloi kaikki Hanan laulut — ja löi tahtia jaloillaan. Mutta sanoja hän ei laulanut, sillä hän ei ymmärtänyt serbiaa.

»Näin laulaa Hana», sanoi hän, ja katsoen tuleen hän lauloi yhä voimakkaammin.

Äiti oli sulkenut silmänsä. Mutta väliin hän avasi ne ja katsahti kuviinsa, jotka riippuivat niin lähellä hänen omaa uuniaan — kaikkia Vejlen kuvia ja »Hämärää».

»Nyt tulevat äidin laulut», sanoi Joán ja aloitti samalla hennolla äänellään hämärälauluja, joita äiti lauloi, polkien edelleen tahtia molemmilla jaloillaan. Mutta niissäkään ei ollut sanoja, sillä laulaessaan hän ei osannut pysyä tanskalaisissa sanoissa.

Äidin kasvoille häivähti hymy:

»Niin, niin, se se on», sanoi hän. »Se se on.» Ja miltei tietämättään hän kuiskasi sanat, Joánin laulaessa säveltä:

Ritari Aage, ratsain hän ajoi saarehen ja kihlaa kauniin Elsen, tuon neidon suloisen.

»Mitä sinä oikeastaan sanoit?» kysyi Joán, joka yht'äkkiä oli lakannut laulamasta.

»Se on Aage-ritarista.»

»Mutta mitä?» sanoi Joán.

Äiti hiveli hänen hiuksiaan.

»Et sinä voi sitä ymmärtää», sanoi hän, »se tapahtui Tanskassa».

Mutta Joán sai jälleen kiinni sävelestä ja lauloi — katsoen tuleen:

Niin kihlas kauniin Elsen hän kultasormuksin. Kuu vieri, haudattihin mies mustiin multihin.

»Hss», kuiskasi Ane, »nyt Joánin täytyy olla hiljaa».

Äidin silmät olivat menneet umpeen. Hän nukahti kädet helmassaan, vaaleat hiukset valuivat ohimoille.

»Tule nyt. Äiti nukkuu», sanoi Ane.

Ovi kävi. Isä tuli sisään.

»Hss», kuiskasi Joán, »äiti nukkuu».

Joán jäi seisomaan oveen ja piti varoittaen sormeaan pystyssä aivan nenänsä edessä, samalla kuin isä kulki lattian poikki ja katseli äidin kasvoja. Oli kuin ne olisivat olleet vahaa — siinä tulen valossa.

Samoin kuin äiti oli istunut sinä päivänä, sormukset helmassaan, istui hän myös silloin, kun Ane yht'äkkiä oli hypähtänyt pystyyn ja kaatanut tuolinsa ja pudistanut äidin käsivartta ja huutanut:

»Rouva, rouva!» ja kirkaissut ja juossut salin läpi ja jättänyt kaikki ovet selälleen ja huutanut:

»Herra, herra!»

Mutta Joán oli tarttunut äidin käsiin:

»Nukkuuko äiti?»

Eivätkä kädet liikahtaneet.

»Nukkuuko äiti? Nukkuuko äiti?»

Eivätkä kasvot värähtäneet.

»Nukkuuko äiti?»

Ja äkkiä hän päästi kädet eikä voinut huutaa, mutta juoksi, käsivarret ojolla, Anen perässä ja kaatui portaissa ja jäi makaamaan, kun taas Ane juoksi samaa vauhtia pihan poikki.

»Herra, herra!»

Hän heilutti käsivarsiaan aivan kuin ne olisivat olleet pyöriä — juoksi hevosten ohi, jotka karkasivat pystyyn ja riuhtautuivat irti Josefin käsistä.

»Herra, herra!» huusi hän.

»Mitä on tapahtunut, mitä on tapahtunut?» huusi Josef. »Kirottu haaska, mitä on tapahtunut?» huusi hän ja viskasi unkarilaisten haukkumasanojen tulvan Anen jälkeen, joka huusi:

»Herra, herra…»

»Tanskalaistamme», huusi Josef, joka rimpuili hevosten kanssa, samalla kuin puoliarabialaiset juoksijat laukkasivat sisälle talliin, loistavat ruumiit vavahdellen, ja piiloutuivat, värisevät kuonot vaahdossa, kiinteästi toisiinsa painautuneina ja vapisten, pilttuiden hämärään.

Miss Teker riensi alas portaita, eteishalliin, tukka oli valtoimena, ja hän piti kädessään hiusharjaa, viskasi sen luotaan ja huusi:

»She is dead, she is dead. Mistress is dead» —, ja Marinka, [Hän on kuollut, hän on kuollut. Rouva on kuollut.] lasittunein silmin, seisoi ja hieroi kuolleen valkeita käsiä, aivan kuin olisi tahtonut niitä lämmittää — eikä tietänyt mitä teki, ja parahti epätoivoissaan:

»Herättäkää hänet henkiin, herättäkää hänet henkiin», sanoi hän ja alkoi äkkiä nyyhkyttää, pää kaatunutta tuolia vastaan.

Ja nousi jälleen ja riensi eteishallin halki ja nosti maasta Miss
Tekerin harjan ja juoksi Hanan ohi ja huusi kuin Ane:

»Herra… herra!»

»Mikä on, mikä on?»

Kokit juoksivat esiin, puolinukuksissaan, kesken päivällisuntaan, alastomina:

»Mikä on?»

Mutta ikkunasta, jonka verhot hulmusivat, huusi Miss Teker pihaan, ja peitti käsillään kasvonsa:

»She is dead… she is dead…»

»Herra, herra…»

Joán oli noussut pystyyn; vailla ajatuksia, pelokkaana kuin öisin, herätessään pimeässä, hiipi hän sisään ja katseli kuollutta äitiä — ovenraosta.

Sitten tuli isä ja työnsi Marinkan syrjään ja puutarhurin, joka oli juossut sisään, ja Ignázin.

Hän nosti äidin käsivarsilleen, korkealle, ja kantoi sisään.

Talossa oli hiljaista. Makuuhuoneessa naulasi Ane valkeita lakanoita seinälle. Silloin tällöin hän kiipesi alas portaikkoa ja katseli kuollutta. Luomet olivat kohonneet ja paljastivat särkyneet silmät.

Ane meni huoneeseensa ja avasi arkkunsa. Hän otti esiin pari vanhaa killinkiä. Ne olivat Fredrik seitsemännen ajoilta. Molempiin oli kaiverrettu reikä.

Kun Ane sai ne käteensä, alkoi hän itkeä.

Sitten hän meni jälleen kuolleen luo ja lukitsi oven. Ja itkien, niin että kyynelet valuivat ruumiin valkeille käsille, hän pani rahat kuolleen silmäluomille.

Joán, jota kukaan ei huomannut, istui Hanan luona. Keittiössä oli hiljaista, niinkuin ei syötäisi sinä päivänä.

»Hana», kuiskasi Joán.

»Pikku herra.»

»Hana», kuiskasi Joán ja katsoi tätä kasvoihin. »Minkä tähden äiti on kuollut?»

Ja hän sanoi kuollut aivan kuin vieraan sanan, jotakin, jota ei ymmärretä.

»Pikku herra», sanoi Hana vain ja tuijotti huoneeseen puolisokeilla silmillään.

Mutta äkkiä tuli Marinka juosten sisään.

Hän oli kokonaan mustissa.

»Pater tulee», huusi hän ja juoksi jälleen eteishalliin.

Joán seurasi häntä. Hän painoi käsivartensa kiinteästi kupeisiin.
Molemmat kuoripojat kulkivat aivan papin perässä valkeissa paidoissaan.
Ja Marinka avasi kaikki ovet ja kolkutti ylimpään.

Hän kolkutti uudelleen:

»Ana, Ana.»

Mutta ovi oli lukittu.

»Ana, Ana», toisti hän kovemmalla äänellä. »Ana, pater on tullut.»

Mutta äkkiä oli Ane kiskaissut oven auki, ja seisoen keskellä kynnystä, mielettömänä, nojaten ovipieliin kummallakin kädellään, aivan kuin epätoivonsa olisi purkautunut raivoon tuota vierasta, tonsuuripäistä miestä kohtaan — hän syöksi suustaan villejä kirouksia tanskaksi ja murteellisella unkarinkielellä, pappiin kohdistuvia kirouksia — ja löi jälleen kiinni oven, niin että tyhjät pyhäsavuastiat vavahtivat poikasten käsissä…

Joán oli juossut ulos.

Koko ruumis vapisten hän painautui Hanan polveen:

»Hana, Hana, miksi pappi lähti?»

»Pikku herra, pikku herra.»

* * * * *

Mutta sitten isä matkusti pois ja Joán sai ranskalaisen neidin. Mutta
Ane rukoili hänen kanssaan iltaisin.

»Ane, missä isä on?» kysyi Joán kesken »Isämeitää».

»Hän matkustaa», sanoi Ane ja jatkoi rukousta:

»Anna meille meidän syntimme anteeksi, niinkuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet.»

»Miksi?» sanoi Joán ja ajatteli isää.

»Äläkä johdata meitä kiusaukseen, vaan päästä meitä pahasta», jatkoi
Ane.

»Miksi?» sanoi Joán jälleen ja vaipui samassa uneen. Joán ei enää oikein ymmärtänyt mitä Ane puhui, sillä hän unohti tanskan nyt, kun äiti oli poissa. Väliin Joán kavahti unestaan ja kuuli, kuinka Ane itki lampun ääressä.

»Miksi sinä itket?» kysyi hän ja nosti päätään.

Ane vavahti.

»Jossen pitää nukkua», sanoi hän.

»Mutta miksi sinä itket?»

Ane sai kyynelet pyyhityksi kätensä selkämyksellä.

»En minä itke, pikku Josse», sanoi hän, »minä vain istun ja suren…»

Päivisin istui Joán enimmäkseen Hanan luona tai talli-Josefin, sen vuoksi että tämä soitti viulua.

Suvella tuli taloon opettaja. Hän oli kreikkalainen ja niin pitkä, että hänen täytyi kumartua ovessa astuessaan koulusaliin. Ollessaan kotona isä kirjoitti ison lukujärjestyksen ja merkitsi siihen kaikki, mitä Joánin piti oppia. Mutta herra Christopulos unohti usein lukemisen. Hän vain istui, Joán polvillaan, ja hiveli hivelemistään tämän tukkaa ja tuijotti ilmaan. Joán ei koskaan ollut nähnyt sellaisia silmiä kuin herra Christopuloksen — niin suuria ja sinisiä, eivätkä ne silmät olleet milloinkaan iloiset.

»Mutta nyt meidän täytyy lukea, Joán», sanoi hän ja kertoi jälleen kaikista maapallon paikoista.

»Missä sinä asut?» kysyi Joán.

»Minäkö? Minä asun Hellaassa.»

»Missä se on?»

Herra Christopulos osoitti kapealla kädellään Kreikkaa.

»Tuossa on Hellas», sanoi hän.

»Hm.» Ja Joán katseli Hellasta.

»Ja missä minä asun?» kysyi hän.

Herra Christopulos sanoi etsineensä »saarta».

»Mutta sitä paikkaa ei ole merkitty kartalle.»

»Miksikä ei?»

Mutta opettaja ei vastannut. Hän katseli Kreikkaa, ja hänen kätensä hiveli Joánin tukkaa.

»Nyt sinun täytyy soittaa», sanoi Joán.

Herra Christopulos meni pianon ääreen ja alkoi soittaa. Sävelet paisuivat hänen pitkien ja kapeitten käsiensä kosketuksesta, ja hänen silmänsä tuntuivat katsovan niin kauas pois. Joán oli istuutunut ja nojasi päätään pianoon. Mutta samassa hän makasi oikoisenaan lattialla, aivan niinkuin hän suvisin makasi maassa viiniköynnösten välissä, auringossa.

»Soita vielä», sanoi hän.

Tallissa, Josefin luona, hän soitti itse. Hänen käsivartensa olivat liian lyhyet käsittelemään Josefin isoa viulua. Sävelet pulppusivat esiin, toinen toisensa jälkeen, Hanan laulut ja äidin laulut, mutta hän sekoitti ne toisiinsa, ne sulautuivat yhteen, ja hän tuli punaiseksi ja kuumaksi aivan kuin ratsastaessaan »Capricella» isän seurassa.

Kun isä oli kotona, ratsastivat he joka päivä. Poni ei osannut nelistää, mutta se juoksi kuin iso koira, Joán selässään, »Amourin» rinnalla. He ratsastivat virran viertä, puutalojen ohi ja ketojen poikki. Talonpojat tervehtivät, ja isä kutsui heitä nimeltä, ja Joán nyökäytti päätään.

Carol, kylänvouti, joka seisoi punaisen talonsa päädyn luona, otti hatun päästään.

»Mitä kuuluu, Carol?» kysyi isä.

»Huonoa, herra», sanoi Carol ja seisoi hattu kädessä; »koko vatsa on pöhöttynyt».

Carol puhui vaimostaan, joka oli sairas.

»Hakisit lääkärin», sanoi isä.

Carol väänteli hattuaan.

»Mutta virran yli tulohan maksaa kaksikymmentä guldenia, herra», sanoi hän.

»Niin, sen se maksaa. No niin, jos tarvitset jotakin, mikä voi helpottaa, saat käydä hakemassa meiltä.»

He ratsastivat edelleen virran vartta pitkin.

»Isä», sanoi Joán, »miksi Carolilla on niin isot hopeanapit takissaan?»

»Sen vuoksi että hän on romaanialainen», sanoi isä.

Iwo seisoi pihalla, harmaan asuinrivinsä edessä, sikojensa keskellä.

»Nyt ovat sikasi pian parhaimmillaan», sanoi isä.

»Niin, niin ovat», vastasi Iwo.

»Menet kai sitten markkinoille?»

»Virta on liian vuolas, herra», sanoi Iwo ja katseli sikoja, »niitä ei uskalla kuljettaa yli».

»Voihan olla», vastasi isä.

Viinitarhuri Dmeterin äiti seisoi vähän matkan päässä ojanreunalla, kirjavassa paidassaan.

»Kuinka tuo pikku herra kasvaakaan, armollinen herra», sanoi hän.

»Niin», sanoi isä ja katsahti Joániin, joka istui hyvin suoraselkäisenä poninsa selässä, »mutta hänhän onkin jo kahdeksanvuotias».

»Ja hänellä on isän kasvot, herra», sanoi vanhus. »Ei, vieras veri ei koskaan näy siinä suvussa.»

Oli aivan kuin isän kasvot olisivat värähtäneet.

»Niin, ehk'ei», sanoi hän, ja he ajoivat edelleen, ja Dmeterin äiti niiasi.

Tie kulki aivan pitkin virtaa, joka oli väkevä ja musta. He ratsastivat saaren itäkolkkaan, joka oli kapea kuin riutta. Molemmin puolin kuohui virta.

Isä pysähdytti hevosensa ja katseli kauan yli veden.

»Isä», sanoi Joán. »Isä, miksi vesi on niin mustaa?»

»Siksi että virta on syvä», sanoi isä.

Mutta ratsastaessaan edelleen Joán näki Simonin, kulkukauppiaan, joka käveli jalkaisin kantaen isoa laatikkoa selässään, ja Joán huusi — sillä kulkukauppias ja kaikki tämän tavarat, kellot ja liinat ja piiput ja lakit ja ketjut, olivat hauskinta mitä hän tiesi —:

»Isä, isä, tuolla on Simon.»

Simon oli pysähtynyt aivan keskelle ketoa ja kumarsi niin syvään, että hänen pitkä takkinsa vallan viisti ruohoa. Mutta isä ajoi hänen ohitseen.

»Isä, isä», kertasi Joán yhä, »se oli Simon. Se oli Simon Orsówasta.»

Mutta isä ei katsahtanutkaan Simoniin.

Joán kääntyi moneen kertaan hevosen selässä, samalla kuin Orsówan Simon kulki eteenpäin.

He eivät enää seuranneet virtaa, vaan ratsastivat peltojen poikki, viidakkoon saakka, joka Josefin sanojen mukaan oli kaikkien veijareiden ja salakuljettajien olinpaikka. Kun he saapuivat »linnaan», laskeutui isä hevosen selästä ja sitoi kiinni »Amourin» ja »Capricen». Joán tarttui isän käteen heidän astuessaan raunioihin. Se oli hänen tapansa. Ainoastaan kolme paksua muuria oli jäljellä. Neljännestä ei ollut muuta kuin vuoren tapaisia soraläjiä. Isä astui rapistuneita kiviaskelmia ylös ja nojasi käsivarsillaan muurin reunaan.

»Saanko istua lähelle sinua?» sanoi Joán, ja isä nosti hänet ylös, niin että hän istui muurin reunalla.

Joán istui ja käänteli päätään: tuolla oli Carolin talo, ja tuossa rappeutuneessa talossa asui Josefin mielitietty, ja tuolla kotona olivat herra Christopuloksen ikkunat. Täältä näkyi koko saari ja kaikki talot, aivan »äidin myllyn» sivuitse.

Isä katseli kauan sen hitaasti liikkuvia siipiä.

»Tuolla oli äidin tapana istua», sanoi Joán ja osoitti penkkiä myllyn edessä.

»Niin oli», kuiskasi isä.

Mutta alhaalla, kaikkein alimpana, oli kylä ja sen keskellä kirkko.
Portin vieressä oli äidin hauta.

Joán katseli aina äidin hautaa.

»Isä», sanoi hän, »makaatko sinäkin kerran samassa paikassa kuin äiti?»

»Makaan.»

»Makaanko minäkin kerran siellä niinkuin te?»

»Makaat — kerran.»

»Miksi?» kysyi Joán.

Isä tuijotti virran yli.

»Sen vuoksi», sanoi hän, »että siellä makaavat kaikki Ujházyt».

Ja hiukan myöhemmin hän sanoi — eikä itse ehkä tietänyt puhuvansa ääneen:

»Missä ihminen on syntynyt, sinne hänet myös haudataan.»

Joán ei enää kuunnellut. Hänen pojanajatuksensa olivat äkkiä palanneet
Simoniin — kun isä ei ollut tervehtinyt Simonia.

Mutta jälleen hän käänsi päätään. Tuolla kauimpana, viidakon takana, olivat salakuljettajien talot. Kaikkien niiden ikkunat olivat niin pienet.

»Miksi emme koskaan ratsasta salakuljettajien talojen sivu?» kysyi Joán.

Isä ei vastannut.

Ja äkkiä pääsi Joánilta:

»Josef sanoo, että salakuljettajat vievät kauneimmat tytöt.»

Isä kääntyi:

»Olenhan sanonut, ettet saa oleskella tallissa.»

»Niin», sanoi Joán nöyrästi.

Mutta kohta sen jälkeen hän sanoi, ehkä päästäkseen Josefista ja salakuljettajien tytöistä:

»Peter Georgewitshin talo on iso.» Ja hän katseli Peter Georgewitshin taloa, joka näkyi leveänä ja suurena, valkeine pilareineen, aivan kirkon kupeella.

»Niin, se on iso.»

»Onko se isompi kuin hovi?» kysyi Joán.

»Ei, hovi on suurin.»

»Vai niin.»

Joán istui tuokion. Sitten hän sanoi:

»Mutta silloin, kun turkkilaiset tulivat, oli linna suurin.»

»Niin, silloin linna oli suurin», vastasi isä.

Mutta Joán kysyi turkkilaisista ja pashasta, joka oli hirtetty, kun hän oli hävinnyt taistelussa ja kun koko hänen väkensä, kaikkien turkkilaisten, täytyi paeta.

»Minne he pakenivat?» kysyi Joán.

»Virran yli.»

»Kuka voitti turkkilaiset?»

»Joán Ujházy voitti heidät.»

»Joán Ujházy», kertasi poika aivan hiljaa. Hänen kasvonsa olivat vallan valkeat.

»Ja hirttikö hän pashan?» kysyi hän jälleen.

»Hirtti.»

Aurinko oli alhaalla taivaanrannalla. Harmaan saaren yli loivat talot pitkät varjonsa. Joánia vilutti siinä muurin reunalla, ja hän sanoi kuin kerran aikaisemmin:

»Isä, kuinka virta on musta!»

»Niin.»

»Ja se juoksee aivan ylt'ympäri.»

»Niin», sanoi isä ja pui nyrkkejään Ujházyjen muuria päin.

Joán katseli yhä mustaa virtaa suurilla silmillään. Sitten hän sanoi äkkiä:

»Isä, virta on aivan kuin vaate siellä ullakolla.»

»Mikä vaate?»

Mutta Joán ei vastannut. Oli kuin hän äkkiä olisi pelästynyt tai niinkuin häntä olisi suudeltu. Sillä vaate ullakolla tarkoitti niitä isoja kangaspakkoja, jotka levitettiin lattioille ja portaille sinä päivänä kun äiti oli kuollut ja hänet kannettiin ulos — etumaisena oli kulkenut Ignáz, heidän kantaessaan äidin valkeata arkkua.

»Tule», sanoi isä, »nyt palaamme kotiin».

He jättivät linnan. Mutta Joán ajatteli jälleen Orsówan Simonia, johon isä ei ollut katsahtanutkaan.

Heidän saapuessaan kotiin sai Joán nuorimmalta kokilta kaksi sokeripalaa »Capricea» varten. Hän hiipi ikkunoiden alitse talliin, jossa »Caprice» sai sokerin.

»Me näimme Simonin», sanoi Joán.

»Vai niin», sanoi Josef, »onko hän nyt taas liikkeellä kirjavine kamssuineen. No niin, täällä saarella tarvitsevat kyllä tytöt, senkin lutkat, esiliinoja vatsojansa peitoksi.»

Joán seisoi hetkisen.

»Josef», sanoi hän, »miksi isä ei tervehdi Orsówan Simonia?»

»Ei», sanoi Josef, »herra ei häntä tervehdi. Kukaan kunnon kristitty ei tervehdi juutalaisheittiöitä.»

Joán seisoi hetkisen, kunnes hän sanoi matalammalla äänellä:

»Josef, tiedätkö, se joka hirtti pashan, oli myös Joán.»

Pihalta kuului kauhea huuto, ja Josef riensi tallin ovelle. Romaanialaiset kokit tappelivat paimenpoikien kanssa. Serbialaisten nenät vuosivat verta. Kaikki pesutytöt tulivat esiin, hameet sonnustettuina, ja huusivat, ja padasta nouseva höyry täytti pihan.

Romaanialaiset karkasivat niinkuin kissat serbialaisten poikien kimppuun, ja ruteenilaiset pesutytöt ulvoivat.

»Suut kiinni, ruteenilaistammat», huusi Josef.

»Päin vaan, päin vaan», huusi Dmeter ja juoksi auttamaan kokkeja.

»Puskekaa päin, puskekaa päin», huusi Josef, kädet hautautuneina unkarilaisiin housuihinsa, »päin noita serbialais-sikoja!»

Serbialaiset ulisivat, sillä romaanialaiset olivat puraisseet heitä paljaisiin käsivarsiin.

»Puskekaa, puskekaa…»

»Auttakaa, auttakaa!»

Näin kirkuivat piikatyöt.

»Hiljaa! Oletteko hulluja?»

Isän ääni kaikui ikkunasta — kaiken melun yläpuolella.

Ja yht'äkkiä kuului Anen ääni toisesta ikkunasta, puolipimeässä, huutojen halki:

»Josse, Josse!»

»Missä on Joán-herra?» huusi isä.

Oli tullut hiljaista. Kuin varjot hiipivät kaikki pois—pimeään. Mutta Joán juoksi, kauhistuneena, portaita ylös herra Christopuloksen huoneeseen.

»Josse, Josse!» Ane koputti ovea.

Ane aukaisi oven ja tarttui Joánin käsivarteen ja melkein laahasi hänet mukanaan, pitkää käytävää myöten Joánin huoneeseen.

»Ja mikä siinä on, minähän olen kieltänyt ettet saa juosta ja rännätä niin että toinen saa istua henki kurkussa. Sietäisit vitsaa, kun rillaat noitten helvetin penikoitten kanss', jotka ovat Isän Jumalan kirous… Sukat jalasta, olenhan sen sanonut. Kun rouva näkis sen rapakon, jossa me vaellamme täällä… Sukat jalasta, olenhan sen sanonut, mutta rouva pääsi kotiin Isän Jumalan luo, ja se olikin viisainta… sillä tämä on kirouksen maa ja ruton pesä, niinkuin kirjoitettu on. Mutta rouva meni kotiin Jeesuksen rauhaan, ota sukat jalastas.»

Äkkiä hän puhkesi itkuun ja polvistui vuoteen luo.

»Ja meidän toisten pitää jäädä tänne. Ja mitä sitä voi tehdä? Ei yhtään mitään, ja ihminen on luontokappale Jumalan viheriäisen maan päällä eikä voi muuta kuin rukoilla… Josse, pikku Josse, ymmärrätkö mitä minä sanon…»

»Ymmärrän», kuiskasi Joán, »ymmärrän».

Hän itki itsekin, pelosta ja kauhusta, niin että kyynelet valuivat hänen poskilleen.

»Ei, ei, et sinä ymmärrä» — ja Ane itki äänekkäämmin — »hän ei ymmärrä äidin kieltä».

»Äidin kieltä, äidin kieltä», kertasi hän yhä.

Ja hän kertasi vieraita sanoja, sekoittaen yhteen serbiaa ja unkarinkieltä ja romaaniaa ja ruteenilaisten pesijättärien haukkumasanoja. Ja jälleen hän puhui tanskaa, kiroten kaikkia, sekä pakanoita että juutalaisia ja kreikkalaisia, jotka ottivat häneltä Jossen, hänen Jossensa.

»Minkä sille taitaa, minkä sille taitaa, yksinäinen ihminen, joka on jätetty yksin maan päälle.»

Ane puhui kuin kirja, hän, joka ei koskaan puhunut, ja hän sekoitti sanoihinsa raamatun kieltä, raamatun, joka oli ainoa mitä hän luki.

Hän kietoi Joánin peitteisiin ja vaali ja hoivaili häntä ja itki jälleen rouvaa, joka oli taivaassaan.

»Ja me, me jotka olemme täällä vaivassa», sanoi hän.

Joán ei nukkunut. Värähtelevien silmäripsiensä lomitse hän tuijotti Aneen, joka istui lampun ääressä, iso raamattu edessään. Ane pani lasit nenälleen ja otti ne jälleen pois, ja hänen oli vaikea nähdä sanoja, sillä silmiä hämärsi:

»Sentähden niinkuin tulen hehku korren kuluttaa, ja liekki sivaltaa akanat pois: aivan niin pitää heidän juurensa mätänemän, ja heidän vesansa hajoaman pois niinkuin tomu; sillä he katsovat Herran Zebaothin lain ylön, ja pilkkaavat Israelin pyhät sanat.»

Ane luki kovemmalla äänellä ja selaili suurta kirjaa, jossa oli niin monta punaista ja valkeata nauhaa merkkeinä.

»Älä pelkää, palvelijani Jaakob, sanoo Herra, äläkä pelkää, Israel, sillä katso, minä pelastan sinut kaukaisesta maasta ja siemenesi vankeutesi maasta, ja Jaakob on tuleva takaisin ja asuva rauhassa, eikä kenkään ole häntä ahdistava.»

Anen itku oli tyyntynyt, ja hän oli ristinnyt kätensä.

»Oi Herra Jumalani, oi Herra Jumalani», sanoi hän.

Joán nukahti. Mutta hänen ruumiinsa nytkähteli vielä unessakin.

… Mutta kun isä oli uudelleen lähtenyt matkalle, soudatti Mademoiselle itsensä virran poikki Orsówaan, ja Joán oli mukana, ja he kävivät kaikkien Mademoisellen ystävättärien luona. Useimmiten he kävivät komendantin rouvan luona, jonka hameet valuivat niin pitkinä lattialle ja jolla oli keltainen tukka ja isot punaiset läikät poskilla. Joán istui ikkunassa, nojaten päätä käsiinsä, ja katseli kaikkia sotilaita, jotka olivat valkeita ja keltaisia ja punaisia ja joilla oli paljon kultaa.

Komendantin poika, joka oli punatukkainen, seisoi hänen vieressään.
Hänellä oli terävät kynnet, jotka hän salaa painoi Joánin sääriin.

Rouva ja neiti istuivat heidän takanaan isoissa tuoleissa — mutta päällinen oli repaleinen — ja he nauroivat ja kuiskailivat ja joivat pienistä laseista ja istuivat niin lähellä tulta, että se poltti heitä. Heille tuotiin myös leivoksia, joissa oli paljon korintteja, ja rouva kehoitti Joánia tulemaan lähemmä ja syömään niitä heidän kanssaan.

»C'est bon ça, c'est bon» [Kas tämä maistuu hyvältä], sanoi hän ja tunki kakkua Joánin suuhun.

»Ah, qu'il est beau, le petit Sans-patrie» [Voi kuinka kaunis tuo pieni isänmaaton on], sanoi rouva ja syleili häntä paljailla käsivarsillaan, joita Joán pelkäsi.

Ja Joán meni takaisin ikkunaan ja katseli sotamiehiä, jotka lakkaamatta marssivat edestakaisin.

»Uh», sanoi komendantin rouva omalle pitkäkoipiselle jälkeläiselleen, »siirrä pois tuo teerenpilkkuinen naamasi».

Ja poika palasi ikkunan ääreen.

Mutta väliin he kävivät Marinkan luona, joka asui torin toisella puolen. Hänen ikkunansa olivat Orsówan suurimmat, ja niihin oli asetettu viheriäkantaisia ananas-hedelmiä ja lasimaljoja ja valkeita pulloja. Mutta sali oli täynnä upseereja, jotka joivat teetä ja joiden kanssa Mademoiselle jutteli. Teetä tarjoili kaksi neitiä, joiden kasvot olivat hyvin valkeat ja joita upseerit suutelivat.

Mutta Marinka oli saanut mustat kulmakarvat ja seisoi itse valkean tarjoilupöydän takana, joka oli täynnä hopeamaljakoita ja pieniä, hopeajaloilla seisovia tynnyreitä, ja kaikki kimalsi.

Mademoiselle meni usein pieneen huoneeseen, jonka ovi oli kiinni, ja Joán kierteli yksinään salissa ja katseli upseereja, jotka pelasivat korttia.

Mutta heidän joukossaan oli eräs, joka ei koskaan puhellut ja joka aina istui samassa nurkassa tarjoilupöydän luona ja suuteli Marinkaa jokaiselle sormelle, aina kun tämä kulki ohi. Joán asettui seisomaan hänen pöytänsä ääreen ja katseli häntä — sen vuoksi ettei hän milloinkaan puhellut.

»Oletteko ollut sodassa?» kysyi Joán.

»Olen», vastasi nuori mies, »olen ollut sodassa».

»Niinkö.»

»Ketä vastaan taistelitte?» kysyi Joán jälleen.

»Turkkilaisia», vastasi upseeri.

»Niinkö.»

Hiukan jälkeenpäin sanoi Joán, puristaen käsillään heleänsinisen puseronsa nahkavyötä:

»Minäkin tahdon tulla sotamieheksi.»

Nuori mies katsahti häneen soikeilla silmillään.

»Mutta sinähän et ole serbialainen.»

Ranskalainen neiti tuli ulos pienestä huoneesta. Hän oli hyvin punainen kasvoiltaan.

»Dépéche-toi», sanoi hän. Dépéche-toi — nous sommes pressés.» [Joudu — meidän on kiire!]

Virralla oli pimeätä, ennenkuin he saapuivat kotiin.

Joán hiipi talliin. Hän kiipesi kaurahinkalolle »Amourin» pilttuun eteen.

»Josef», sanoi hän.

»Mitä?»

»Onko Marinkalla mies?»

»Hänellä on jumal’auta monta miestä», sanoi Josef ja sylkäisi terävien hampaittensa välitse.

Joán istui hetkisen. Ja seuraten lapsen merkillistä ajatuskulkua hän sanoi:

»Mutta Marinka on ollut meillä.»

»Niin, se on totta», sanoi Josef, »sillä tännehän ne pesiytyvät kaikki naikkoset ja kaikki ne lutkat, joiden täytyy karata omalta maaltaan».

»Kuinka niin?» sanoi Joán.

»Niin se vain on», sanoi Josef ja istuutui kaurahinkalolle.

»Dépéche-toi… Allons, nous sommes pressés…»

* * * * *

Mademoiselle oli vihainen. Oli tullut hyvin myöhä, ja hän melkein juoksi torin poikki ehtiäkseen kotiin ennen täyttä pimeätä.

»Joudu, joudu», sanoi hän ja töykkäsi Joánia ohimoon.

Mutta äkkiä juoksi iso poikaparvi heitä vastaan, monta poikaa, satoja poikia, he juoksivat päin ja huusivat, ja heidän edellään juoksi David, Simonin poika, ja hänen vaatteensa olivat kaikki riekaleina.

»Juutalainen, juutalainen!» huusivat he.

»Juutalainen, juutalainen!» huusivat he ja vihelsivät kouraansa.

Mutta David kääntyi, aivan Joánin kohdalla, ja heristi nyrkkiin puristettuja käsiään kaikkia heitä päin, kaikkia satoja päin.

»Juutalainen, juutalainen, selkään sille, juutalaiselle!»

»Selkään sille, juutalaiselle!» huusivat he.

Ja äkkiä he lauloivat kuin mitäkin loppukertoa, pojat:

»Selkään, selkään, selkään, juutalaiselle!»

Ja David juoksi jälleen, kädet ojossa, ja tarrautui neitiin, joka huusi, ja pojat ulvoivat:

»Tänne tomaatit, selkään juutalaiselle! Tänne tomaatit! Selkään juutalaiselle!»

David oli kompastunut, ja tomaatit lensivät; ne rusentuivat rikki hänen paljasta ruumistaan vastaan, hänen kasvojaan ja hiuksiaan vastaan, joten näytti kuin veri olisi vuotanut.

»Selkään sille, selkään, selkään, juutalaiselle!»

»Tule, tule», sanoi neiti ja kompastui jälleen, joukon sysiessä ja painaessa ja tyrkkiessä — pojat tunkivat hänen päälleen.

»Tule, tule!»

»Selkään sille, selkään, lyökää juutalaista!»

David makasi maassa, hänen kätensä olivat ojossa ja sormet harallaan.
»Potkikaa häntä, potkikaa häntä, sitä juutalais-aasia!»

He potkivat häntä, he astuivat hänen päälleen, he tallasivat häntä.

»Tule, tule», huusi Mademoiselle.

Mutta äkkiä Joán tunkeutui esiin — poikien säärien välitse, heidän kohotettujen käsivarsiansa välitse, Davidin luo.

»Juokse, juokse!» huusi hän.

»Juokse!» huusi hän, ja hänen koko ruumiinsa vapisi, kasvot ja nyrkkiin puristetut kädet ja sääret:

»Juokse!»

Ja David luikerteli kuin ankerias, kuin käärme, heidän sääriensä välitse, maata pitkin, ja pojat vihelsivät ja huusivat, ja Mademoiselle alkoi juosta Marinkan portaille päin, ja hän, tuo valkea upseeri, joka milloinkaan ei puhellut, nosti Joánin käsivarsilleen ja kantoi hänet sisään:

»Il est fou. Il est fou, le Sans-patrie» [Hän on hullu, tuo isänmaaton], huusi Mademoiselle, joka oli raivoissaan, sen vuoksi että koko hänen pukunsa oli nuhjaantunut.

Joán ei puhunut venheessä. Valkea upseeri oli saattanut heitä ja kietonut Joánin isoon peitteeseen. Hän makasi sen alla ja vapisi yhä. Kotirannassa seisoivat Josef ja herra Christopulos ja Ignáz, ja he huusivat pimeään, virran yli, venhettä päin.

Mutta Mademoiselle sanoi vain:

»Mehän tulemme.»

Ja siinä samassa hän vuodatti odottajien ylitse bulevardien haukkumasanojen tulvan.

* * * * *

Viikko oli kai kulunut.

Kun he iltapäivällä tulivat venheellä Orsówaan ja lähestyivät aallonmurtajaa, jolla pojat loikoivat onkivavat käsissään, huusi pari heistä:

»Tuossahan ne tulevat… Tuossahan ne tulevat, saarelaiset.»

Tynnyrintekijän pitkä poika hypähti pystyyn:

»Niin, jumaliste, tuossahan ne tulevat, saaren rakkarit.»

Ja hän juoksi toisten etunenässä kiviportaille, jonne kaikki pojat olivat kokoontuneet rykelmään, Joánin noustessa askelmia. Tynnyrintekijän poika tuli töytänneeksi Joánia harteisiin, ja räätälin poika potkaisi häntä sääreen. Joán kulki vain eteenpäin, neidin perässä, puristaen käsillään nahkavyötään. Hänen silmänsä olivat puoliummessa.

Kun Joán oli vähän matkan päässä, alkoi räätälin poika viheltää kouraansa ja muut kirkuivat. Mutta tynnyrintekijän pojan latteat kasvot olivat kuin kaltatut, ja hän huusi:

»Mikä hän oikein on olevinaan, mikä piru hän oikein on olevinaan, tuo umpisilmä.»

He jatkoivat kirkumistaan, kunnes Joán kääntyi kulmasta.

Siitä päivästä asti pojat pitivät varalla venhettä, ja kun he sen näkivät, alkoivat he vihellellä:

»Tuolla ne tulevat, tuolla hän tulee…»

Ja he viskasivat soraa ja kiviä venhettä päin.

Mademoiselle oli kalpea paksun puuterikerroksensa alla, mutta Joán seisoi suorana keskellä venhettä.

»Laskekaa rantaan», sanoi hän ja kulki kirkuvan poikalauman ohi, silmät puoliummessa.

Pojat huusivat heidän takanaan. Mademoisellen polvet ihan tutisivat.
Hän vallan juoksi torin poikki.

»Rakkariprinssi, rakkariprinssi!» huusivat pojat torin poikki.

»Viens, viens», [Tule, tule!] huusi Mademoiselle Joánille.

»Saarelainen, saarelainen…»

»Viens, viens!»

»Rakkariprinssi, rakkari…»

»Viens, parbleu, viens Sans-patrie!» huusi neiti ja juoksi Marinkan portaita pitkin, missä komendantin punainen poika oli kiivennyt kaiteelle.

»Iskekää päihin, iskekää päihin — tuota isänmaatonta!»

Komendantinvesan kimeä ääni kaikui yli torin: »Päihin, päihin, päihin tuota isänmaatonta.» Ja niinkuin sana olisi löytynyt ja nimi annettu ja häpeä leimattu, huusivat he kaikki kirkuen Joánille:

»Päihin, päihin, päihin tuota isänmaatonta!»

Etumaisena oli tynnyrintekijän poika.

»Saatkos nyt silmäsi auki?» huusi hän ja iski tynnyrintekijännyrkkinsä
Joánin niskaan.

»Taivuttakaa hänen selkänsä», kirkui komendantin poika. »Isänmaaton prinssi!»

»Isänmaaton, isänmaaton!»

He ryntäsivät ylös portaita ja hyppäsivät kaiteen yli ja vihelsivät ja kiljuivat. Tynnyrintekijän poika makasi Joánin päällä, joka oli kompastunut. Marinka juoksi ikkunaan.

»Auttakaa, auttakaa, auttakaa Joán-herraa!»

Mutta upseerit pyörittivät häntä ympäri ja nauroivat.

»Päihin, päihin, serbialaiset!» huusivat he ja nauroivat nauramistaan:

»Päihin häntä, tuota isänmaatonta!»

Joán jäi makaamaan kompastelevien poikien alle, ja he löivät häntä ja tallasivat häntä ja löivät häntä.

Everstinrouva oli kiskaissut auki ikkunansa ja viittaili paljaine käsivarsilleen.

»Sans-patrie, pauvre Sans-patrie», huusi hän torin poikki.

»Hävetkää, hävetkää», huusi Marinka ja juoksi ulos ovesta portaille.

»Joán-herra, Joán-herra!» huusi hän ja löi nyrkeillään tappelevia poikia.

»Isänmaaton, isänmaaton!»

Mutta yht'äkkiä Joán oli riuhtaissut itsensä irti tynnyrintekijänpojan alta ja hypähtänyt pystyyn ja kiilautunut kiljuvan joukon lomitse, ja seisoi ylimmällä askelmalla. Veri valui hänen paljastuneesta rinnastaan vyölle ja käsivarsia pitkin.

Sitten Marinka tarttui häneen ja nosti hänet molemmille käsivarsilleen, jotka vapisivat, ja kantoi hänet sisään.

Kun Joán heräsi, istui valkea upseeri hänen vuoteensa ääressä.

»Makaa hiljaa», sanoi hän, »makaa hiljaa».

Joán puri huulensa yhteen.

»Minä tahdon kotiin», sanoi hän ja alkoi äkkiä nyyhkyttää, aivan kuin hänen pojanruumiinsa olisi ollut särkymäisillään.

»Niin, sinä pääset kotiin», sanoi valkea upseeri.

Mademoiselle oli mennyt levolle eikä tahtonut lähteä. Marinka ja valkea luutnantti ajoivat Joánin kanssa venheelle. Joán makasi pohjalla, peitteihin kiedottuna, ja Dmeter ja Ignáz soutivat. Kun he tulivat kotiin, kantoivat he paareilla Joánin hoviin.

Ane palasi rouvan haudalta.

»Mitä Herran nimessä onkaan tapahtunut? Mitä on tapahtunut? Oi Herra Jeesus, he ovat lyöneet hänet kuoliaaksi, he ovat lyöneet hänet kuoliaaksi. Josse, Josse, he ovat lyöneet hänet kuoliaaksi…»

Ja hän heittäytyi vuoteelle, ulvoen kuin koira ruumiin ääressä.

Joán ei puhunut, hän vain hieroi kuumalla kädellään vasenta kylkeään, jota kirveli viileän liinan peitossa, aivan kuin hänen jyskyttävää sydäntänsä olisi polttanut.

»Antakaa hänen maata», sanoi herra Christopulos. »Hänen täytyy saada maata rauhassa.»

Yöllä oli Joánilla kuumetta. Hän nukahti ja heräsi jälleen. Ane istui lampun ääressä, iso raamattu edessään. Hän luki niin kovalla äänellä, että profeettain sadatukset sekaantuivat kuumesairaan unennäkyihin.

»Ja pitää häijy löyhkä hyvän hajun edestä oleman, ja nuora vyön edestä, ja paljas pää kähäräin hiusten edestä, ja ahdas säkki avaran hameen edestä. Nämät kaikki sinun kauneutes sijaan.

Sinun miehes kaatuvat miekan kautta, ja sinun väkeväs sodassa…»

»Mikä sinun on, Josse? Josse, koskeeko?»

»Ei, ei paljoa.»

Ane painoi päänsä Joánin tyynylle.

»Minua helpottaa, kun itken», sanoi Joán ja kietoi käsivartensa Anen kaulaan.

Kun Joán jälleen heräsi, oli aamupäivä. Ane istui yhä vuoteen vieressä. Joán makasi hiljaa, silmät suurina ja tuijottavina. Mutta sitten hän kävi levottomaksi.

»Ane, minä tahdon nousta», sanoi hän ja tahtoi nousta vuoteestaan.

»Mutta ethän sinä voi, Josse, sinun täytyy maata hiljaa.»

»Ei, minä tahdon nousta.»

Ane auttoi häntä saamaan vaatteet ylleen. Joán oli hyvin levoton, mutta silmät olivat pyöreät ja aivan selkoselällään.

»Tahdon lukea», sanoi hän.

Hän luki aina suurista säveltäjistä — punakantisia kirjoja, joita lähetettiin Budapestista.

Mutta hän laski kirjan hajamielisenä käsistään.

»Minä menen yläkertaan», sanoi hän.

»Minne?» sanoi Ane ja nousi. Hän oli peloissaan, sillä Joánin kasvot olivat jähmettyneet.

»Menen yläkertaan», sanoi hän.

Joán koputti hiljaa herra Christopuloksen oveen.

»Sinäkö se olet?» kysyi herra Christopulos, ja yht'äkkiä hän lisäsi — sillä Joánin silmät olivat niin omituiset, aivan kuin ne eivät olisi mitään nähneet, ja hän näytti niin pieneltä vaatteittensa sisässä: »Miten on laitasi, Joán?»

»Kiitos», sanoi Joán.

Hän istuutui lattialle ja nojasi päätään — se oli niin raskas — pianon jalkaan.

»Ettekö soittaisi?» sanoi hän.

»Hyvin kernaasti», sanoi herra Christopulos. Ja hän alkoi soittaa, ja
Joán katseli häntä aivan kuin pakottautuen kuuntelemaan.

Mutta ei. Se se vain oli. Se vain aivan kuin särki hänen päässään, särki koko hänen ruumiissaan — vain se:

He olivat kirkuneet hänelle aivan kuin Davidille. He olivat repineet vaatteet hänen yltään, aivan niin kuin he olivat repineet Davidin, Simonin pojan, vaatteet.

Isänmaaton.

Isänmaaton.

Niin — aivan kuin David…

Oli aivan kuin hän ei olisi jaksanut ajatella, kuin hänen päänsä olisi tullut niin isoksi, ettei hän voinut ajatella. Mutta kun hän nojasi otsansa pianon jalkaa vastaan, joka oli kylmä, oli kuin hän olisi muistanut:

Sillä Josef oli sanonut, talli-Josef: Tänne pesiytyy kaikki isänmaaton roskaväki. Sen oli Josef sanonut. Ja neiti. Ja Ane oli sen sanonut. Ja komendantin rouva oli sen sanonut.

Petit Sans-Patrie.

»Mikä sinun on?» kysyi herra Christopulos, joka taukosi soittamasta.
»Mikä sinun on, Joán?»

»Ei mikään», sanoi Joán ja katseli häntä silmillään, jotka eivät nähneet.

»Miksi sinä sitten huokaat?»

Joán keinutteli päätään.

»Onko rintasi kipeä?»

»Ei.»

»Mutta mikä sinun sitten on?»

Herra Christopulos silitteli hänen hiuksiaan. Mutta Joán työnsi käden syrjään, aivan kuin hänen päähänsä olisi koskenut.

Isänmaaton.

Niin, niin oli komendantin rouva sanonut. Ja neiti sanonut. Ja Josef.

Niin se oli — se oli totta.

Mutta miksi — miksi?

He olivat huutaneet sitä.

He olivat kirkuneet hänelle kuin Davidille, Simonin pojalle. He olivat repineet vaatteet hänen yltään niinkuin Simonin pojalta, Davidilta. Mutta Ane oli sanonut syyn, minkä vuoksi he olivat kirkuneet Davidille: Sillä hän on juutalaisen poika, ja se on häpeä. Ja neiti oli sanonut niin ja irvistellyt: »Ah pjui, le juif» — hyi, juutalainen. Ja Josef oli sanonut sen tallissa, ja pojat olivat viheltäneet, kaikki Orsówan pojat: juutalainen — juutalainen…

Sillä se oli häpeä.

»Joán, miksi sinä itket?»

»En minä itke.»

Joán ei hievahtanutkaan. Oli kuin hänen silmissään, kyynelten takana, olisi asunut suuri, kauhea tuska.

»Särkeekö sinun rintaasi noin kovin?»

»Särkee, nyt sitä särkee.»

Joán jäi istumaan, tuijottaen kuin ennen.

Mutta komendantin poika ei ollut huutanut Simonille. Mutta komendantin poika oli huutanut hänelle, Joánille: Sans-Patrie — Sans-Patrie, isänmaaton, isänmaaton… Ja upseerit — kaikki, jotka pelasivat korttia Marinkan luona — — kaikki he olivat huutaneet hänelle: Sans-Patrie — Sans-Patrie… ja olivat nauraneet… nauraneet niinkuin rengit — — niinkuin rengit nauroivat kyttyräselkää, Peteriä, kyttyräselkä-Peteriä, jonka kolme rakastettua oli jättänyt, sen vuoksi että mies oli hulttio.

He olivat huutaneet hänelle niinkuin Davidille, juutalaisen pojalle, ja niinkuin kyttyräselälle, Peterille…

»Joán, sinun täytyy mennä maata. Sinullahan on kuumetta. Sinun täytyy mennä maata.»

Joán vavahti.

»Ei, ei», sanoi hän ja pudisti päätään, »en tahdo mennä maata».

»Silloin menemme hiukan kävelemään», sanoi herra Christopulos.

»Voimmehan mennä.»

Ane seisoi eteishallissa portaitten luona.

»Minne hän menee? Minne hän menee?» valitteli hän kuin äsken.

»Me menemme hiukan ulos», sanoi herra Christopulos.

»Mutta, mutta älkää liian kauas», pyysi Ane. »Voi, älkää menkö liian kauas hänen kanssaan, hän ei jaksa.»

»Me vain kävelemme hiukan», sanoi herra Christopulos.

He kävelivät äänettöminä, hovin viertä, edestakaisin. Yht'äkkiä kysyi
Joán ja katseli opettajaansa kasvoihin:

»Onko kaikki merkitty kartalle?» Kreikkalainen melkein hätkähti.

»On», sanoi hän, »kaikki on merkitty kartalle».

»Kaikki maat?» kysyi Joán jälleen.

»On, kaikki maat on merkitty kartalle.»

Joán oli jälleen ääneti.

Siis se oli totta. Sillä herra Christopulos oli sanonut — kolme kertaa:
»Sitä paikkaa, jossa sinä asut, Joán, ei ole merkitty kartalle.»

Maaton — isänmaaton.

Sans-Patrie.

Joku kulki heidän ohitseen, ja herra Christopulos nyökäytti päätään.

»Se oli Peter», sanoi hän.

Mutta herra Christopulos tarttui Joánin käsivarteen, sillä poika oli valkea kuin muuri.

»Ei, tule Joán», sanoi hän ja kuljetti Joánin sisään, »sinä tulet kipeäksi».

He aterioivat isossa ruokasalissa, he kahden, ääneti.

»Missä Mademoiselle on?» kysyi Joán.

»Hän on Orsówassa», vastasi herra Christopulos.

Joánin kasvot vavahtivat.

He nousivat jälleen portaita ja astuivat herra Christopuloksen huoneeseen. Joán istuutui entiselle tuolilleen. Alkoi hämärtää, ja huone oli varjoa täynnä. Herra Christopulos nousi ja laski kirjan kädestään.

Sitten Joán sanoi pimeästä:

»Herra Christopulos.»

»Mitä niin?»

Tuokion oli hiljaista, mutta sitten tuli hyvin nopeaan:

»Onko romaanialaisilla isänmaata?»

»On, heillähän on Romaania.»

»Ja serbialaisilla — heillähän on Serbia?»

»Niin, heillä on Serbia.»

Tuli jälleen äänetöntä, kunnes Joán kysyi jälleen — ja herra Christopuloksesta tuntui melkein siltä, kuin poika olisi puhunut unissakulkijan tavoin tai kuin joku, jonka äänen kuulee puhelimessa:

»Ja äidillä oli Tanskansa?»

»Niin, hänellähän oli Tanska. Mutta hänhän matkusti pois.»

Joán istui tuokion. Ja äkkiä hän kysyi nopeasti — niiden omituisten ajatusten valtaamana, jotka olivat nuorempia ja vanhempia kuin hänen ikänsä —:

»Senkö vuoksi hän kuoli?»

»Sinun äitisihän tuli kipeäksi», sanoi herra Christopulos.

»Niin.»

Ja vähän ajan perästä hän sanoi kohottaen päätään:

»Juutalaiset — onko niilläkin isänmaa?»

»Ei», vastasi kreikkalainen, »juutalaisilla ei ole isänmaata».

»Miksi ei?»

Herra Christopulos sanoi:

»Tiedäthän, että Jumala kirosi juutalaiset.»

»Niin», sanoi Joán, hyvin hiljaa ja miltei soinnuttomasti.

»Nyt minä sytytän lampun», sanoi herra Christopulos, jota nuo »niin»-sanat ja kaikki kysymykset äkkiä alkoivat vallan peloittaa. Ja sytyttäessään hän sanoi:

»Joán, mistä sinä oikein jouduit riitaan Orsówan poikien kanssa?»

Mutta Joán ei vastannut.

Jumala kirosi heidät.

Hänen kasvonsa olivat liikkumattomat, hänen siinä istuessaan.

Jumala kirosi heidät.

»Nyt sinun pitää mennä levolle», sanoi herra Christopulos ja laski kätensä hänen harteilleen.

»Tahdotteko istua vuoteeni vieressä?» pyysi Joán.

»Kyllä, tahdon istua vieressäsi.»

He menivät Joánin huoneeseen. Kiivettyään vuoteeseen vaipui Joán uneen, yht'äkkiä, aivan kuin ihminen iskun saatuaan.

Mutta herättyään aamulla hän nousi hätkähtäen istumaan, ikäänkuin joku olisi sanonut aivan hänen poskensa vieressä, aivan hänen korvaansa:

»Jumalan kiroomat… Tiedäthän, että Jumala kirosi heidät.»

Niin, sen hän tiesi — ja Joán nyökäytti tuskaisena päätään — hän tiesi, että he olivat kirottuja. Juuri heistähän Ane luki ääneen yöllä, isosta raamatusta, kaikista heidän rangaistuksistaan. Ja heitä hän itki, juutalaisia, sen vuoksi että he olivat kirottuja ja että Jumala oli ottanut heidän isänmaansa.

Ottanut heidän isänmaansa!

Niiltä, jotka Jumala kirosi, hän otti isänmaan. Niille, jotka Jumala kirosi, hän ei antanut isänmaata… mutta heille vihellettiin ja heidän jaloilleen astuttiin ja heidän kupeitaan nipisteltiin ja heidän polviaan potkittiin ja heidän rintaansa raavittiin — aivan samoin kuin Orsówan pojat olivat tehneet hänelle.

Jumalan kirooma. Jumalan kirooma.

Ja äkkiä hän nousi ja heittäytyi polvilleen; kyynelet virtasivat hänen silmistään, jotka olivat selällään; hän ryömi vuoteessaan ja pyöri siinä ja rukoili rukoilemistaan eikä osannut mitään rukouksia ja sekoitti toisiinsa kaikki kielet:

»Oi pikku Jumala ja pyhimykset… ja Josef ja Maria ja Stefan… Stefan ja Maria ja Josef… minä en tahdo olla kirottu, en tahdo olla kirottu…»

Ja äkkiä hän nousi vuoteestaan ja laskeutui polvilleen paljaalle lattialle, niinkuin Anen oli tapana, ja rukoili kädet ristissä niinkuin Ane.

Hän rukoili niinkuin Ane, Jumalaa ja Isämeitää, joka olet taivaissa, ja Josefia ja pyhää Iwoa ja Barbaraa, joka istuu kirkossa, ja Jumalaa — että he antaisivat hänelle isänmaan, ja ettei hän olisi kirottu.

Hän itki taas ja rukoili taas:

»Oi, pikku Jumala, pikku Jumala, ja pyhä Neitsyt ja lapsi — etkö voi auttaa minua. Isä meidän ja sinä, joka olet taivaissa… etkö voi auttaa minua, Isä meidän, Isä meidän… etkö voi auttaa minua.»

Vihdoin hän nousi ja pyyhki kyynelensä. Hänen polviaan pakotti, ja hän oli hyvin väsynyt.

Mutta niiltä, jotka Jumala kirosi, hän otti isänmaan.

… Oli aika mennä kouluun, ja hän kokosi kirjansa.

»Kuinka nopeaan sinä nukahditkaan eilen illalla», sanoi herra
Christopulos, kun Joán astui sisään.

»Niin», sanoi Joán ja istuutui pöydän ääreen.

Herra Christopulos pyöritti maapalloa solakoilla käsillään ja kertoi valtameristä, joiden syvyyksiä kukaan ei tuntenut, ja maapallosta, jonka sisus oli täynnä tulta, ja navoista, joiden suuret meret jäätyivät.

»Ja Jumala on kaikki luonut?» sanoi Joán hiljaa.

»Niin», sanoi herra Christopulos ja katseli maapallon yli, »suuri
Jumala loi kaiken maailman».

Joán istui tuokion, ja herra Christopulos puhui edelleen. Sitten Joán sanoi äkkiä, katsoen kreikkalaiseen:

»Voiko Jumala kaikkea?»

»Voi.»

»Voiko hän antaa meille kaikki?» sanoi Joán ja katseli yhä kreikkalaista.

Herra Christopulos ei vastannut. Mutta Joán sanoi:

»Ane sanoo hänen voivan, kun vain rukoilemme.»

Herra Christopulos katseli häntä — oli kuin Joánin silmissä olisi kuvastunut kärsimys taikka liian suuri ponnistus.

»Kyllä, Joán», sanoi hän, »suuri Jumala voi kaikki».

Oli kuin Joán olisi rauhoittunut. Mutta lukiessaan ja kirjoittaessaan ja taivuttaessaan kaikkia verbejä hän ajatteli vain, että hän siis rukoilisi, rukoilisi lakkaamatta Jumalaa ja pyhimyksiä ja pyhää Neitsyttä ja Barbaraa, joka istui kirkossa, ja pyhää Annaa, jota Ignáz rukoili, ja Josefia. Mutta Mademoisellella oli rukousnauha, joka oli lippaassa hänen hajuvesipullojansa joukossa. Mademoiselle rukoili niin usein, heidän palattuaan kotiin Orsówasta, ja itki ja rukoili joka ikisen helmen kohdalla. Mutta sen jälkeen hän oli iloinen taas ja nauroi romaanialaisten kokkien kanssa. Joán tahtoi lainata Mademoisellen nauhan ja rukoilla joka ikisen helmen kohdalla, kuten Mademoiselle teki palatessaan kotiin Orsówasta.

Sillä hän tahtoi, tahtoi saada isänmaan — niinkuin serbialaisilla ja romaanialaisilla ja Hansilla, jolla oli Siebenbürgen, ja äidillä Tanska eikä voinut olla kirottu.

Ja hän rukoili aamuin ja illoin, Anen ollessa polvillaan hänen vuoteensa ääressä:

»Isä meidän, joka olet taivaissa.»

»Sano se uudelleen», sanoi Joán ja tarttui hänen ristissä oleviin käsiinsä.

»Isä meidän, joka olet taivaissa.»

»Isä meidän, joka olet taivaissa», kertasi Joán ja äänsi vaivalloisesti puolittain unohtamansa tanskalaiset sanat.

»Pyhitetty olkoon sinun nimesi», sanoi Ane.

»Olkoon sinun nimesi», kuiskasi Joán.

»Iankaikkisesti, amen», lopetti Ane.

Joán makasi ääneti. Sitten hän käänsi päätään.

»Ane», sanoi hän, »rukoilevatko juutalaiset?» Ane seisoi hetken. Sitten hän sanoi:

»Se ei auta heitä.»

»Miksikä ei?» sanoi Joán ja katseli häntä silmiin.

»Sillä Jumala on kironnut heidät iankaikkisiksi ajoiksi.»

Joán heräsi lyhyestä unestaan, ja lamppu oli sammutettu. Vain pieni yölamppu paloi. Joán nousi istumaan vuoteessaan, kokoonkyyristyneenä, nojaten päätään polviinsa; oli kuin koko hänen olemuksensa olisi valittanut ja huohottanut, niin että hän vapisi:

Se ei auttanut heitä. Ja hän kohotti päätään, joka nytkähteli paidankaulamuksessa:

Se ei auttanut heitä, se ei auttanut heitä.

Sillä Jumala oli kironnut heidät — iankaikkisiksi ajoiksi.

Äkkiä hän nousi vuoteeltaan ja sytytti lampun vapisevin käsin, ja asetti kuvun paikoilleen ja tarttui isoon raamattuun ja avasi sen ja luki sitä niiltä kohdin, missä Anen merkit olivat, punaiset ja valkeat merkit.

Hän luki eikä ymmärtänyt sitä ja luki ääneen kuten Ane, ja sanat soivat tutuilta — kaikki Jumalan kiroukset ja kuinka Jumala oli riistänyt juutalaisilta heidän isänmaansa…

Joán meni takaisin. Raamattu oli auki, kaikkine punaisine ja valkeine merkkeineen.

Mutta yht'äkkiä hän sanoi, kovalla äänellä ja kimeästi ja epätoivoisena, huoneen tyhjyyteen:

»Äiti, äiti, voi äiti…»

Ja nyyhkytti nojaten päätään kylmään seinään.

… Muutamia päiviä myöhemmin sanoi herra Christopulos oppitunnin aikana:

»Minä lähden Orsówaan. Tuletko mukaan?»

Joán painoi äkkiä päänsä alas ja hänen kasvonsa värähtivät.

»Tulen», sanoi hän. »Tulen, kiitos.»

»Me lähdemme kello kahdelta.»

»Kiitos», toisti Joán.

Joán oli hyvin tyyni, niin hiljainen ja tyyni kuin silloin, kun hän oli Budapestissa lääkärin luona, jonka piti leikata hänen silmänsä. Hän istui venheessä ja kuuli jokaisen aironvedon. Nyt hän näki ankkuripoijun, ja nyt aallonmurtajan.

»Onko sinun vilu, Joán?» kysyi herra Christopulos.

»Ei», sanoi Joán.

Nyt hän näki pojat, jotka makasivat maassa onkivavat käsissään.

»Sinä olet niin kalpea, Joán.»

»Niin.»

Mutta pojat eivät nousseet pystyyn, he makasivat yhä, onkivavat käsissään.

»Istu hiljaa, Joán.»

»Niin.»

Tuolla oli tynnyrintekijän poika.

»Mitä sinä tahdot, Joán?»

»Minä vain tässä vähän käännyin.»

Nyt he soutivat ohi ja laskivat rantaan.

»Tuletko, Joán?»

»Tulen.»

Joán nousi venheestä ja seisoi portaiden askelmalla.

Nyt se tuli. Räätälin poika sen huusi, ja se osui Joánia selkään kuin viskattu kivi — samalla kuin äänekäs nauru kajahti häntä vastaan.

Joán oli äkkiä painanut sormiensa päät vastakkain, mutta sitten hän puristi molemmat kätensä nyrkkiin.

»Mitä nuo pojat oikein huutavat?» kysyi herra Christopulos, joka ei ymmärtänyt serbiaa.

»En tiedä», sanoi Joán, ja he kulkivat edelleen.

He pääsivät torin poikki. Eikä kukaan huutanut enää.

Mutta katukäytävällä, Marinkan talon ulkopuolella, tuli pari pikkutyttöä, joilla oli kukkasia hiuksissaan. Ja yht'äkkiä toinen sysäsi toista:

»Kas tuossa, kas tuossa, se on hän, isänmaaton.»

Joán kulki aivan pitkin seinän viertä.

Upseereja kulki ohi, ja rouvia kulki ohi. He taivuttivat päänsä yhteen.

»Minkähän vuoksi ihmiset katsovat meihin noin?» sanoi herra
Christopulos ja nauroi.

»En tiedä», vastasi Joán. Hän ei nostanut silmiään maasta.

… Kuukaudet kuluivat. Joka iltapäivä herra Christopulos näki Joánin menevän pihan poikki kädessä kukkakimppu, jonka hän oli poiminut kasvihuoneesta.

Kerran kreikkalainen avasi ikkunansa:

»Minne sinä menet, Joán?»

»Kirkkomaalle.»

Joán kulki peltoja pitkin kylään. Hän melkein juoksi kirkkomaan poikki, kirkkoon. Oli puolipimeätä sisällä, jossa kaikki monet pyhimykset istuivat alttareillaan.

Joán hiipi äänettömästi ja laski kukkakimpun Pyhän Annan jalkojen juureen. Kaikilla alttareilla oli kukkia. Muutamat olivat hiukan lakastuneita. Joán oli tuonut ne kaikki.

Joán oli painanut päänsä rukoustuoliin. Hän ei enää rukoillut ääneen.
Hän vain kuiskasi rukouksensa.

Kun Joán tuli kotiin, soitti hän herra Christopuloksen kanssa. Hän oli löytänyt vanhan viulun niistä huoneista, joiden uutimet olivat olleet alhaalla äidin kuolemasta asti.

Herra Christopulos soitti hänen kanssaan tuntimääriä.

Herra Christopulos katseli Joánia. Hän soitti seisaaltaan, mutta pää painuneena.

»Voisi luulla, että sinä kannat surua sydämessäsi», sanoi herra
Christopulos.

Joán ei vastannut. Kun hän soitti, värähtelivät aina hänen huulensa.

Kun Joán meni kasvihuoneisiin, kulki hän puuvajan ohitse.

Sisällä oli niin hiljaista, eikä sahan ääntä kuulunut. Kerran Joán hiipi sisään.

»Peter», huusi hän, »Peter, oletko täällä?» Kukaan ei vastannut.

»Peter», sanoi Joán, jota alkoi peloittaa; oli kuin höylänlastukossa jokin olisi vaikeroinut ja piipittänyt — aivan kuin koira eikä ihminen.

»Peter», kuiskasi Joán, ja nimi takertui hänen kurkkuunsa.

Sillä siinä oli Peter, joka makasi kaivautuneena lastuihin, pää lastujen alla, niin ettei ollut näkyvissä muuta kuin kyttyräinen selkä…

»Peter», toisti Joán.

Mutta lastut liikahtelivat yhä kyttyräselän nyyhkytyksistä.

Joán oli kääntynyt ja meni. Kirkkoon aiotut kukat olivat pudonneet hänen kädestään.

Hän meni talliin, jossa Josef seisoi ja suki »Amouria».

Mutta se ei enää maksanut vaivaa, kun kerta herra ei ollut milloinkaan kotona, sanoi Josef. »Piru täällä olkoon. Missähän herra tätä nykyä on?»

»Isä on Lontoossa», sanoi Joán.

»Lontoossa?» sanoi Josef. »Se on kaukana.» Ja vähän ajan perästä hän lisäsi, sukiessaan hevosta:

»Niin, maailma on suuri, ja sentään joudumme kaikki hautaan.»

Joán istui kaurahinkalolla.

»Josef», sanoi hän, »mikä Peteriä vaivaa?»

»Luultavasti sama kuin tavallisesti», sanoi Josef ja suki edelleen.
»Nyt se on Iwona.»

»Iwona on kaunis», sanoi Joán.

»Niin on», sanoi Josef, »jumaliste kaunis» — ja hän kuljetti hitaasti sukaa omaa unkarilaista säärtään pitkin — »jos hänet oikein on nähnyt».

Hän suki jälleen »Amourin» välkkyvää ruumista ja sanoi:

»Mutta väärin olisi syyttää ketään naista siitä, ettei hän pidä hyvänä moista pelättiä, jonka Jumala on sillä tavoin merkinnyt.»

Joán astui alas kaurahinkalolta.

»Herra Joánkaan ei enää koskaan ratsasta», sanoi Josef. Hän oli vaistomaisesti sanonut »herra» katsoessaan Joánia kasvoihin.

Mutta Joán oli jo kulkenut pihan poikki ja portaita ylös niihin huoneisiin, joiden ikkunaverhot aina olivat alhaalla.

Kerran, kun Joán istui kirjojensa ääressä, koputettiin oveen.

»Sisään», huusi hän.

Kun ovi aukeni, seisoi Peter siinä. Hän oli riisunut saappaansa, ja liian pitkät käsivarret riippuivat hervottomina pitkin kupeita, aina polviin saakka.

»Mitä tahdot, Peter?» kysyi Joán.

Peter astui kaksi askelta sukkajaloin.

»Minä tahdoin… tahdoin sanoa herra Joánille, kun kerta herra itse ei ole kotona… tahdoin sanoa, että…»

Peter nosti silmänsä — hän puhui niin omituisesti, ääni tuli kuin fonografista —:

»Sanoa, että nyt minun täytyy lähteä pois.»

»Tahtooko Peter lähteä pois?»

Kyttyräselkä seisoi yhä entisessä asennossaan, mutta näytti kuin vinot hartiat olisivat vaipuneet alemmaksi.

»Niin, nyt minun täytyy lähteä.»

Hän puhui yhä samalla äänellä, ja poskilla paloi pari läikkää.

»Minne sinä sitten lähdet?» sanoi Joán, joka oli astunut kolme askelta, ja kysyi hyvin hiljaa: »Minne?»

Peter oli kääntänyt päätään kuin eläin kuullessaan äkillisen äänen, jota ei ole odottanut.

»Niin», sanoi Joán, »minne sinä sitten lähdet?»

Kyttyräinen Peter' seisoi hetkisen hiljaa:

»Kotiin. Kotiin, kotimaahan.»

Joán oli kokonaan sulkenut silmänsä — tuokion ajaksi.

»Minä lähden pois», sanoi Peter tuijottaen ilmaan.

Mutta yhtäkkiä Peter oli heittäytynyt maahan ja jälleen noussut puolittain ja istui kyyrysillään leuka teräviin polviin nojattuna ja kädet kampaamattomissa hiuksissa ja nyyhkytti nyyhkyttämistään, aivan kuin olisi korissut.

Ja nyyhkytysten lomitse virtasi hänen sanatulvansa:

»Voi, auttakaa minua, pikku herra, auttakaa minua, pikku herra, auttakaa minua.»

Joán ei itse tietänyt mitä sanoi:

»Nouse pois — nouse pois, Peter puunhakkaaja, Peter puunhakkaaja, nousehan siitä!»

Hän tahtoi mennä Peterin luo ja auttaa häntä nousemaan, mutta äkkiä, tuntien hyvin nuorten ihmisten lailla pelkoa tai vastenmielisyyttä kaikkia viallisia kohtaan, hän jäi seisomaan ja sanoi pelästyneellä äänellä:

»Nouse pois, nouse pois!»

Villiytyneenä, mutta tottuneena tottelemaan, Peter nousi lattialta.

»Niin, niin», sanoi hän raskaasti, ja nuo pitkät käsivarret putosivat pitkin kupeita, velttoina kuin ennenkin.

Ja yht'äkkiä muistaen, minkä vuoksi oikeastaan oli tullut, hän alkoi valittaa — köyhien aivan kuin ammattimaista valitusta.

Voi, hänellä ei ollut mitään, voi, pikku herra, ja hän oli kuin alaston maan päällä… herra, kuin alaston maan päällä… »Mutta jos pikku herra suvaitsisi olla niin armelias ja hyvä, niin hyvä ja armelias, ja antaisi minulle takiksi ja puseroksi — puseroksi matkalle…»

Mutta aivan kuin tuo viimeinen sana olisi pakottanut kaikki entiset ajatukset kiertämään takaisin, hän alkoi nyyhkyttää kuten ennenkin, ja silmät pullistuivat hänen päästään, ikäänkuin hänen sydämensä lyönnit olisivat pakottaneet ne ulos aukoistaan:

»Oi, auttakaa minua, pikku herra, auttakaa minua, pikku herra, auttakaa minua!»

Hän tarttui viallisen käsillään Joánia kyynärpäähän, ja Joán sai vaivoin sanotuksi:

»Me kyllä autamme sinua, me kyllä autamme sinua.»

Ja kun Peter yhä itki, sanoi hän lohduttaakseen häntä, seisoen kuitenkin yhä vielä kolmen askelen päässä:

»Kuulehan, kuulehan, me ostamme sinulle kaiken Orsówasta.»

Äkkiä, lohduttamishalun vallassa, hän sanoi:

»Me ostamme sinulle puseron ja ostamme sinulle takin — tänään,
Orsówassa — soudamme sinne ja ostamme sinulle kaikki. Nyt iltapäivällä,
Orsówassa.»

Peter seisoi yhä pää painuksissa.

»Iltapäivällä», sanoi Joán, »lähdemme Orsówaan».

Kyttyräselkäinen oli mennyt. Hän ei ollut sanonut juuri mitään. Hän oli vain hetken verran nojannut ovipieleen.

Mutta Joán huusi Josefia ja Dmeteriä ja antoi määräyksen venheestä, yhtäkkiä jollakin tavoin innostuneena voidessaan järjestää ja hommata niinkuin aikuiset.

»Minne menet?» sanoi Ane, joka tuli juosten alas eteishalliin.

»Me menemme Orsówaan», sanoi Joán.

»Kutka — mitä on tapahtunut? Miksi?» Ane näki Joánin ottavan päällysvaatteet. Äkkiä Joán sanoi:

»Peter ja minä.»

»Siinä tapauksessa minä tahdon tulla mukaan. Tahdon tulla mukaan. Sinä et saa mennä yksin.»

»Minä tahdon mukaan», sanoi hän ja juoksi ylös portaita, Joánin mennessä pihalle. Peter oli jo siellä. Hänellä oli yllään likainen turkki, joka oli nuoralla solmittu vyötäisiltä. Hän oli kuin sahajauhoilla täytetty säkki seisoessaan siinä.

»Virta on voimakas, herra Joán», sanoi Josef, joka odotti venheessä.

»Olkaa varovainen, herra», sanoi Dmeter ja auttoi Joánia.

Ane tuli juosten tietä pitkin. Hän oli pyntätty kuin mennäkseen ripille
Vejlen kirkkoon.

»Tuleeko tuokin mukaan?» kysyi Josef.

»Tulee», vastasi Joán.

He astuivat kaikki venheeseen. Virta oli niin voimakas, että se oli viedä venheen muassaan.

Ane istui kädet ristissä mustine hansikkaineen. Tuuli oli puhaltanut hänen hattunsa vinoon. Peter ei liikahtanutkaan. Leveät kasvot sukeltautuivat esiin turkin likaisesta villasta, liikkumattomina kuin kuolleen kasvot.

Aallonmurtajalla istui vain kaksi vanhaa miestä, jotka katselivat omia teräviä polviaan. Mutta linnoituksen vartiomiehet kääntyivät ympäri ja katselivat heitä. Joán kulki kyttyräselän vieressä, heidän takanaan tuli Ane. Tuuli oli pörröttänyt hänen tukkansa, niin että se piipotti tupsuina otsalla vejleläis-hatun alla.

Peter nilkutti Joánin perässä, parin askelen päässä. Hän käveli niin merkillisesti, kuin hölkkyvä nauta, jota vedetään köydestä.

Kujassa ei ollut ketään.

Mutta yht’äkkiä syöksyi räätälin poika esiin kadunpuolisesta ovesta ja jäi seisomaan Joánin ja Peterin eteen, suu ammollaan, ja juoksi jälleen toria kohti ja vartiota päin:

»Hei, hei, nyt se tulee, isänmaaton!»

Räätälin poika huusi:

»Hohoi, hohoi, hän on lähtenyt ryntäämään väkineen!»

Pari kersanttia ilmestyi vahtikojun ikkunaan alkaen nauraa, ja sotilaat juoksivat ulos, kädet taskuissa, ja nauroivat. Toinen kersantti oli avannut ikkunan ja nauroi niin, että makasi pitkin pituuttaan ikkunalaudalla:

»Hän ryntää, hän ryntää kaarteineen!»

Ja sotilaat, jotka nauroivat niin että pitelivät sivujaan, toistivat huutaen esimiehensä sanoja:

»Kas saarelaiskaartia, kas saarelaiskaartia!»

Tynnyrin tekijän poika oli tullut portaille ja huusi kimeällä äänellä yli katukäytävän:

»Kas, kas, se on se hullu piika — kas, kas, hullu ja kyttyräselkä!»

»Eläköön, eläköön isänmaattoman kaarti!»

Sotilaat huusivat sen ensiksi — sitten huusi sen tynnyrintekijän poika:

»Eläköön, eläköön isänmaattoman kaarti!»

Joánin jalat eivät oikein tahtoneet löytää maata. Mutta hän kulki eteenpäin.

Sitten juoksi räätälin poika kuin nuoli suoraan häntä vastaan, ja heiluttaen hattuaan, aivan kuin se olisi ollut lippu, hän huusi suoraan päin Joánin kasvoja:

»Eläköön isänmaattoman kaarti!»

Ane oli jäänyt seisomaan: hattu vinossa ja hiussuortuvat törröttävinä hän seisoi siinä kuin vähämielinen, kunnes juoksi päin räätälin poikaa, käsi ojossa, ja huusi:

»Siitä saat, ryökäle!»

Mutta Joán oli tarttunut hänen käteensä:

»Ane, anna olla», ja Ane antoi käden painua ja oli tuntenut, että Joán vapisi kuin ihminen, joka vapisee sydänjuuriaan myöten.

»Eläköön kaarti!»

He vihelsivät ja lauloivat.

»Josse, Josse», sanoi Ane. Hän oli yhtäkkiä käynyt vallan tyyneksi.
»Josse, mennään. Mennään.»

Mutta pojat huusivat ja kiljuivat edessä ja takana ja portailla:

»Kas hullua piikaa. Se on hänen imettäjänsä, se on isänmaattoman imettäjä.»

Joán oli uudelleen tarttunut Anen käteen.

»Tule», sanoi hän.

Hän ei tietänyt, että kyynelet vierivät hänen silmistään ja jähmettyivät, sillä niin kylmät olivat hänen poskensa.

»Josse, pikku Josse.»

»Eläköön kaarti!»

Sitten hän alkoi tarkastaa maan kiviä ja omia jalkojaan. Hänen täytyi astua kivien yli. Mutta kuitenkin hän näki — eikä tietänyt kuinka — kaikki ikkunat, everstin ikkunat ja komendantin ikkunat ja Marinkan ikkunat, joissa kaikki kasvot nauroivat.

Ja äkkiä hän käänsi päätään, ja yhdessä silmänräpäyksessä hän näki ikkunan ikkunan vieressä, oven oven vieressä, ja jokaisessa nauravat ihmiskasvot — kuin renkaan —, ja kyttyräselkä kulki niin hitaasti hänen perässään.

Mutta äkkiä Joán seisahtui ja aukaisi suunsa kuin ihminen, joka tahtoo huutaa, eikä huutanut, taikka huusi vain yhden ainoan kerran, mutt’ei saanut ääntä.

Tuolla kulmassa, Simonin kulmassa, tuolla portailla seisoi rouva Simon, paksu rouva Simon ja David ja koko Simonin perhe, juutalais-Simonin lapset… ja huusivat… ja nuorin vihelsi… ja he huusivat:

»Kas tuota, kas tuota, isänmaatonta!»

He huusivat äänekkäimmin.

»Kas tuota, kas tuota isänmaatonta ja hänen kaartiaan!»

Juutalainen Simon, David ja kaikki juulalaislapset!

Oli kuin Joán ei enää olisi nähnyt eikä kuullut. Niin, hän kuuli, että
Ane itki hiljaa.

Sitten hän seisoi vaatetusliikkeen portailla.

Molemmat nuoret miehet myymäläpöydän takana hymyilivät toinen toiselleen peilissä, samalla kuin he palvelivat kohteliaasti. Joán kulki heidän kanssaan vaatenaulakoiden välitse, missä valmiita vaatteita riippui pitkinä riveinä.

Ane tarttui hänen käsiinsä.

»Josse, Josse», sanoi hän, »emmekö voi jäädä tänne, kunnes tulee pimeä?»

Mutta Joán tempautui irti.

Puodin ovessa käytiin; valkea upseeri astui sisään.

»Hyvää päivää, kreivi Joán», sanoi hän ja puristi Joánin kättä hoikilla sormillaan.

Kun Joán kosketti upseerin kättä, vavahtivat hänen hartiansa yht'äkkiä, ja hänen päänsä painui siinä samassa upseerin käsivarrelle — raskaasti, kuin se olisi ollut jokin kuollut kappale.

Mutta upseeri päästi Joánin käden — ehkä hän pelkäsi, että Joán muuten voisi ruveta itkemään — ja sanoi:

»Tahtoisin parin hansikkaita», ja hän tutki kauan hansikkaiden nahkaa.

»Palaatteko venheeseen, kreivi Joán?» kysyi hän, kun kaikki tarpeet oli ostettu kyttyräselälle.

»Palaan», sanoi Joán, ja hänen kätensä tarttuivat äkkiä myymäläpöydän kulmaan yhtä kiinteästi kuin äsken venheen laitaan.

»Silloin menemme yhtä matkaa», sanoi upseeri; »minun tieni vie samallepäin».

He lähtivät.

Joán ei tietänyt kulkevansa valkean upseerin rinnalla, suorana kuin sotilas rivissä, torin poikki. Peter kulki perässä, kaikki uudet vaatteet isoon myttyyn kiedottuina. Ane tuijotti jäykästi Joánin selkään.

Keskellä toria Joán pysähtyi.

»Hyvästi sitten, Peter», sanoi hän selvällä, kuin opetellulla äänellä.

Valkea upseeri oli katsahtanut Joániin. (Ketä hän muistuttaa? välähti äkkiä hänen päässään, ja samassa hän ajatteli nuorta majesteettia: niin, häntä juuri.)

»Lähde siis, hyvästi», sanoi Joán ja tarttui kyttyräselkäisen käteen, jota hän aina oli pelännyt.

»Hyvästi.»

Peter tahtoi sanoa jotakin, mutta Joán oli kääntynyt ja he kulkivat eteenpäin — samalla kuin kyttyräselkä, keskellä toria, äkkiä alkoi heiluttaa myttyään, joko sitten eräänlaisessa epätoivossa taikka ehkä äärettömän riemun vallassa.

Vahtisotilaat olivat suoristuneet ja tervehtivät valkeata upseeria, joka oli pysähtynyt kujassa, antaen katseensa hipaista ikkunasta ikkunaan ulottuvaa töllistelevien päitten ketjua.

»Hyvästi, kreivi Joán», sanoi hän. »Nyt minä matkustan.»

»Minne?»

»Pois.»

Ja vähän ajan perästä sanoi valkea upseeri:

»Isäni on kuollut, joten nyt olen niin rikas, että saatan paeta — —»

»Paeta?» sanoi Joán eikä häntä ollenkaan ymmärtänyt.

»Niin», sanoi luutnantti ja kohotti kasvonsa päin torin nauravaa kasvoketjua, joka oli jännitetty talosta taloon. »Paeta niitä elukoita, jotka sanovat itseään ihmisiksi.»

»Hyvästi, kreivi Joán», sanoi hän ja kätteli vaistomaisesti Joán Ujházya niinkuin olisi kätellyt toveriaan Hänen Majesteettinsa henkivartiokaartissa.

Joán oli sulkenut silmänsä aivan kuin pakottamalla pakottaakseen itsensä ymmärtämään.

»Hyvästi», sanoi hän sitten.

»Jääkää hyvästi.»

Ja vaikka hän ei tahtonut juosta, juoksi hän kuitenkin — kujaa pitkin, ensi askelet:

»Tule, Ane.»

»Tulen, Josse, tulen, Josse.»

He istuivat venheessä.

Mutta äkkiä, aivan kuin maasta kasvaneina törmäsivät kaikki pojat, koko joukko, aallonmurtajalle, ja he päästivät kuorossa pitkän, viiltävän vihellyksen venhettä päin — aivan kuin luodit olisivat viuhuneet veteen.

Joán istui keskellä venhettä. Hänen kasvonsa olivat kohotetut, mutta nyrkkiin puristuneet kädet lepäsivät hänen polvillaan.

»Eläköön hullu imettäjä, eläköön hullu imettäjä!»

Ja he vihelsivät jälleen, samalla kuin Josef ja Dmeter nostivat aironsa, aivan kuin olisivat ulottuneet lyömään.

»Soutakaa», sanoi Joán.

»Niin, kreivi Joán», sanoi Josef, ja he soutivat. Josef ei milloinkaan ollut nähnyt nuoren herran kasvoja sellaisina.

Joán ei liikahtanutkaan. Hän piti yhä kasvojaan ylöspäin kohotettuina, ja hänen silmänsä olivat niin seposelällään, kuin hän olisi tahtonut tuijottaa itse taivaan sydämeen.

»Soutakaa kylään», käski hän, siirtämättä silmiään.

»Kyllä, kreivi Joán», sanoi Josef.

Huudot häipyivät.

»Minne me menemme?» voivotteli Ane, jonka kasvot pelko ja pakkanen oli kohmettanut, aivan kuin hänellä olisi ollut hammassärky. »Minne me menemme?»

»Sinä menet kotiin», sanoi Joán.

He laskivat maihin kylän siltaan.

»Mene nyt kotiin», sanoi Joán Anelle.

Ane ei uskaltanut vastata.

Joán kulki niin varmoin askelin, pää pystyssä.

Hän kulki poikki torin ja avasi kirkkomaan veräjän. Kirkossa oli pimeä, mutta hän ei huomannut sitä, ja tie oli hänelle tuttu. Yksitellen hän poimi kylmin käsin ja katsoen pyhimyksiä maalattuihin kasvoihin, kukkavihot kuolleilta alttareilta.

Sitten hän meni kotiin.

»Kuinka kauan te viivyittekään», sanoi herra Christopulos, joka tahtoi nähdä, kertoisiko Joán kaiken sen, mitä Ane jo oli kertonut.

»Niin viivyimmekin», sanoi Joán ainoastaan ja istuutui.

Hän ei puhunut enempää. Mutta yht'äkkiä hän kohotti kasvonsa ja loi silmänsä herra Christopulokseen.

»Olemmeko todellakin rikkaita?» sanoi hän.

Herra Christopulos vallan hämmästyi.

»Olette», sanoi hän, »kyllä te olette rikkaita».

»Hyvinkö rikkaita?» kysyi Joán taas.

»Olette, hyvin rikkaita.»

»Vai niin», sanoi Joán eikä puhunut muuta.

* * * * *

Mutta pian tuli kesä. Herra Christopulos matkusti pois, ja syksyllä
Joánin piti joutua kouluun, herra Dupierren kotiopistoon Parisissa.

Joán ratsasti isänsä rinnalla. He ratsastivat saaren ympäri. Hämärä alkoi laskea, ja virta tummui. Talonpojat, jotka istuivat piiput suussa päätyjensä edustalla, nousivat tervehtimään, niin että heidän kauhtanansa viistivät maata.

Kylänvouti otti lakin päästään:

»Hyvästi, herra.»

»Hyvästi, Carol.»

Joán tervehti kaikkia.

Mutta vanha Maria tuli aitauksensa ulkopuolelle ja suuteli Joánin kättä.

»Hyvästi, Maria.»

Pari tyttöstä pesi pyykkiä virran rannalla, ja heidän karttunsa paukkuivat. Uloimpana niemellä pyöritti »äidin mylly» purjeilla koristettuja siipiään illan pimenevässä ilmassa.

Joán oli nostanut päätään: akaasiat hänen päänsä päällä tuoksuivat niin suloisesti. Puiden varjossa valuivat hänen kyynelensä hiljaa pitkin poskia.

He ratsastivat linnalle ja sitoivat kiinni hevoset. Joán nousi muurinviereiselle sorakummulle ja antoi silmäinsä harhailla salakuljettajien taloista pitkin tietä yli kylän ja kirkon ja »hovin» myllylle.

»Mitä nyt?» sanoi Joán ja oli kääntänyt päänsä, samalla kuin isä oli kumartunut eteenpäin, muurin yli.

»Hiljaa!» huusi hän. »Hiljaa — eikö täällä nyt ikinä ole rauhallista?» samalla kuin kimeät äänet huusivat yhä:

»Antakaa päihin, antakaa päihin, serbialaista sikaa!» ja joukko romaanialaisia miehiä juoksi täyttä karkua pitkin tietä, ajaen takaa Ignázia, ajaen häntä takaa, kaikki.

»Hiljaa!» huusi isä jälleen, ja miehet kohottivat päätään ja painoivat ne jälleen alas, aivan kuin olisivat saaneet selkäänsä venähdyksen, ja hiipivät ääneti tiehensä, perätysten, muurin kuvetta pitkin, jolla isä seisoi.

»Isä», sanoi Joán, »Ignázin kasvot olivat veriset».

»Niin», vastasi isä ja puristi kätensä nyrkkiin, »täällä me revimme silmät toinen toisemme päästä, kunnes kaikki olemme sokeat».

Hän kääntyi:

»Tule, lähdetään kotiin.»

He nousivat hevostensa selkään ja ratsastivat äänettöminä, kunnes isä sanoi, aivan kuin olisi päässyt pitkän ja salaisen ajatusketjun päähän:

»Mutta nythän sinä lähdet täältä.»

Joán ei vastannut. Hänen kurkkunsa vavahteli ja nyki korkean kauluksen suojassa.

Isä puhui jälleen ja sanoi, katsoen hevosen pään yli:

»Ja Ranskassa ollaan ystävällisiä ulkomaalaisille.»

Joán piteli kiinteästi ohjaksia ja sanoi hiljaa:

»Isä, minne sinä matkustat — tänä talvena?» Oli aivan kuin isä ei olisi kuullut. Hän oli vaiti tuokion verran. Mutta sitten hän sanoi:

»Nyt minä jään; nyt olen palannut — palannut tänne», sanoi hän.

Joán ei milloinkaan ollut kuullut isänäänen vavahtavan niin, ja hän tahtoi tarttua isän käsivarteen, mutta ei voinut, ja hänen kätensä painui alas.

Mutta yht'äkkiä, samalla kuin verivirta tulvahti hänen poskilleen, hän sanoi — ja ääni kuului siltä, kuin hän olisi puristanut esiin sanat:

»Isä, miksi meillä ei ole isänmaata?»

Isä oli vastannut:

»Ujházyt eivät ole sellaista saaneet.»

He eivät puhuneet enää. Portailla pilareitten välissä he erosivat.

Joán meni huoneeseen. Kuu oli purjehtinut esiin, ja sen valo tulvi kamariin. Joán seisoi selin ikkunaan. Vanha vejleläinen piironki ja munkebjergiläinen taulu seinällä ja valkea lamppu ja »Hämärä» ja Anen raamatunlause vuoteen yläpuolella — kaikki näkyi niin selvästi, kuun valossa, selvästi niinkuin se, mikä on hyvin etäällä, taikka niinkuin usein se, jonka näkee kyynelten lomitse.

Joán katseli jokaista esinettä ja jokaista kuvaa. Kuinka korkeat olivatkaan Partenonin pylväät! Siellä oli herra Christopulos nyt — omassa maassaan.

Joán kääntyi ikkunaan päin.

Kuinka kirkasta olikaan valo! Vain poppelien varjot lankesivat pihan poikki, rakennusta päin aivan kuin tummat, ojennetut käsivarret.

Joán meni vuoteeseen, mutta ei saanut unta. Tukkimiestenkö ääni kuului? Niin, nyt he laskivat alas virtaa, kun oli kuutamo. Kuinka piironki suureni, kun kuu paistoi — aivan kuin se olisi tullut toista vertaa suuremmaksi. Kun äiti eli, oli jokaisessa laatikossa pieniä kuihtuneita kukkaskiehkuroita, pieniä kuihtuneita kukkaskiehkuroita hänen vaatteittensa välissä… Hän itki niin usein, istuessaan myllynsiipien alla ja katsoessaan tukkilauttojen menoa — lauttojen, jotka liukuivat pitkin virtaa…

Ovi aukeni hyvin hiljaa.

Tulija oli Ane.

Hän hiipi sukkasillaan, ovesta, joka oli raollaan, lattian poikki.

Mutta Joán — eikä hän itse tietänyt minkä vuoksi — oli ummistanut silmänsä.

Hän kuuli Anen kulkevan takaisin lattian poikki, ja hän avasi silmänsä.

Ane oli istuutunut lattialle, nojaten selkäänsä piironkiin. Painunein hartioin, liikkumattomana, keskellä kuunvaloa, hän oli kuin särkynyt savikuva.

2.

Luxembourgin puisto oli herra Dupierren oppilaitoksen puutarhana.

Joán meni sinne päivällislomalla ja istuutui puiden alle. Siellä oli vielä hiljaista, ja kyyhkyset kuhertelivat kuningattarien kivikruunuilla, samalla kuin valkopukuiset lapset laskivat lammikkojen reunalta laivansa purjehtimaan auringonvalossa ja hoitajattaret istuivat, suorina, liikkumattomin kasvoin, ylt'ympäri varjossa. Mutta vähitellen tulla törmäsivät ylioppilaat sisään, laumoissa, ja he puhelivat ja juttelivat ja puhuivat eri kieliä — ja sitten tulivat englantilaisen koulun oppilaat, ja akatemioiden. He olivat univormuissa.

Joán istui yksinään. Mutta ihmisten kasvot hän oli tullut tuntemaan istuessaan täällä jok'ainoa päivä.

Ryhmät hajaantuivat, ja ihmiset kulkivat kaksittain ja puhelivat puitten varjossa.

Nuo kaksi olivat kreikkalaisia, niin, Joán oli kuullut, että he puhuivat herra Christopuloksen kieltä. Nyt hän oli kuollut, herra Cristopulos. Hän oli usein sanonut, silloin kotona:

»Joán, kreikkalaisveri on maailman punaisinta.»

Nyt hänet oli surmattu tuolla Makedoniassa ja hän oli vuodattanut verensä…

Kotona oli niin monta kuollut — myöskin Josef, tallimies, oli kuollut. Kukahan saisi hänen rahansa, joita hän aina kokosi, nyt kun hän milloinkaan ei joutunut kotiin, mennäkseen naimisiin Unkarissa?

Tuolla menivät molemmat japanilaiset. Mutta prinssi Chira ei ollut heidän kanssaan. Hm, kaikki japanilaiset käyttivät silmälaseja. Herra Lemaistre sanoi, että he tahtoivat peittää silmiään.

Ylt’ympärillä juteltiin. Silittäjättäret Rue de l'Abbé de l'Epéeltä kulkivat ohi kuin valkea parvi. Heillä oli vuokkoja rinnassa. Kuinka ne huiskivat ja keinuivat tyttöjen kulkiessa. Kotona olivat vuokot jo lakastuneet viiniköynnösten alla.

»Joán.»

Joán Ujházy käänsi kasvonsa. Huudahtaja oli Harald Nissen.

»Lippu on saapunut. Se on tässä.»

Harald Nissen heilutti kääröä kädessään.

»Tule kotiin», sanoi hän, »niin ripustamme sen seinälle».

»Tulen, kohta», sanoi Joán, mutta Harald juoksi eteenpäin, heiluttaen valkeata kantamustaan ja huutaen kaikille, jotka hän tunsi — ja Harald Nissen tunsi satoja —:

»Nyt on lippu tullut — nyt on lippu tullut!»

»Oui, oui, le drapeau de la Norvège.» [Niin, niin, Norjan lippu.]

Pari kolme ylioppilasta tuli vastaan, ja he kuulivat sen. He huusivat ja nauroivat:

»Hei, hei, näytähän sitä.»

Ja muutkin nauroivat:

»Niin, katsotaan sitä.»

»Nähdä saatte», huusi Harald. Pesijättäret olivat juosseet lähemmä ja muutamat ylioppilaat, monta ylioppilasta.

»Me tahdomme nähdä sen», huusivat he.

»Nähdä saatte», huusi Harald, »nähdä saatte —»

Hän oli riuhtaissut lipun kääreestään ja hypähti ylös penkille. Lippua hän piteli edessään, molemmin käsin, ja heilutti sitä heidän päittensä päällä auringossa.

»Se on Norjan lippu!» huusi hän ja kohotti päätään, jonka tukka oli oljenkarvainen. »Tässä on Norjan lippu.»

Ylioppilaat, naiset ja tytöt nauroivat ja huusivat:

»Eläköön Norjan lippu — vive la Norvège!»

»Niin, eläköön, eläköön», huusi Harald melkein kirkumalla, ja neljä nuorta miestä riuhtaisi hänet penkiltä ja nosti hänet harteilleen ja kantoi hänet kastanjapuiden alle, samalla kuin he lauloivat ja koko parvi nauroi.

»Vive le drapeau de la Norvège!»

Mutta Harald hypähti alas ja juoksi eteenpäin lippu kädessään.

Joán oli noussut ja tuijottanut hulmuavaan lippuun. Sitten hän painoi päänsä ja kulki — suoraan paria ihmistä päin.

»Oletteko sokea?» kysyi toinen.

Mutta Joán ei kuullut ja kulki vain eteenpäin. Hän kääntyi käytäville, joilla ei ollut kulkijoita — vain muutamat työmiehet istuivat penkeillä ja puhalsivat paperossiensa sinistä sauhua siniseen ilmaan. Vaaleanvihreillä ruohonurmilla olivat puutarhurit jättäneet työnsä, ja pari palmua odotti valkoisissa jättiläissammioissaan joutuakseen istutetuiksi keväiseen multaan.

Ainoastaan eräs puutarhuri kulki vielä, mittaillen, ja kierteli muuatta palmuryhmää — väliin lähempää, väliin taas loitommalta, punniten silmillään puitten valoja ja varjoja. Hän tervehti Joánia. Joán oli oppinut rakastamaan kaikkia puita. Ne seisoivat niin hiljaa. Ne ottivat vastaan aurinkoa ja ottivat vastaan räntää ja olivat hiljaisia. Joán keskusteli niiden vaalijoiden kanssa ja tunsi heidät kaikki.

»Kuinka kaunista täällä on», sanoi Joán.

»On», sanoi nuori mies, »täällä on kaunista. Mutta puistot ovat vielä paljon kauniimmat Lontoossa. Niin, Englantiin olisi pitänyt jäädä. Siellä ansaitsin viikossa kaksin verroin…»

»Miksi ette siis jäänyt Englantiin?»

Nuori puutarhuri seisoi tuokion.

»En tiedä, mistä se johtuu», sanoi hän, ja hymyili yht’äkkiä valoisaan ilmaan. »Mutta ranskalainen viihtyy ainoastaan Ranskassa.»

He olivat vaiti tuokion. Sitten Joán sanoi: »Nyt tulee noiden palmujen vuoro.»

»Niin tulee. Nekin ovat kauniita, ja kuitenkin mitä puita ne ovat..?
Ei, vain Algeriassa on palmuja.»

»Oletteko ollut Algeriassakin?» sanoi Joán.

»Ettenkö olisi» — ja nuori mies puhui äkkiä kuin piiskalla viuhtaisten, ylpeänä kuin kaikki parisilaiset, jotka ovat nähneet jonkin vieraan maan —: »olen oleskellut siellä kahdeksan kuukautta».

»Sepä oli pitkä aika.»

Puutarhuri seisoi ja katseli palmujaan.

»Mutta», sanoi hän, »tällaisia puita ei saisi siirtää siitä maaperästä, johonka ne kuuluvat. Kaikkien tulisi jäädä sinne, mistä ovat kotoisin.»

»Se on totta», sanoi Joán, ja jokin hänen äänessään sai nuoren puutarhurin kääntämään äkkiä silmänsä häneen:

»Mitä puita kasvaa herran isänmaassa?»

»Minun maani», sanoi Joán, »minun maani on niin kaukana täältä».

Ja puutarhuri tervehti häntä jälleen.

»Hyvästi, monsieur», sanoi hän.

Joán astui ulos portista, kulki kadun poikki ja nousi oppilaitoksen portaita. Luokkahuoneet olivat tyhjät, ja kiviportaat uhoivat vielä kylmää talven pitkän pakkasen jälkeen.

Seurusteluhuoneen ovi oli avoinna, ja hän näki Josef Aponyin istuvan erään naisen edessä, jonka harmaa laahus viisti lattiata.

Harald Nissen seisoi seuraavan kerroksen porrasaskelmalla.

»Minne sinä jäit?» kysyi hän. »Meidän täytyy ripustaa lippu seinälle.
Sen tulee riippua vuoteeni yläpuolella.»

»Sitä se ei saa», sanoi Joán.

»Kuka sen kieltäisi?»

Joán juoksi oppilaitten huoneitten ohitse.

»Herra Dupierre.»

»Pyh», sanoi Harald, »tuohon se pannaan».

Hän tempasi auki erään oven.

»Holstein, Holstein», huusi hän, »nyt ripustamme lipun seinälle!»

»Minkä lipun?» sanoi Holstein, joka ilmestyi oveen. Hän teki liikkeitä ikäänkuin olisi aina oikonut jäseniään.

»Norjan.»

»Onko se puhdas?»

»Pidä suusi!» Harald Nissen oli makuuhuoneessaan kiivennyt vuoteelleen.

»Tähän se on ripustettava», sanoi hän ja levitti molemmin käsivarsin lippukankaan valkealle seinälle.

»Sinullahan ei ole nauloja», kiusoitteli Holstein, joka koetteli pysytellä tasapainossa vuoteen päätypylväällä. Mutta nauloja oli Joán tuonut.

»Tässä on», sanoi hän ja puhui niin hiljaa.

»Kiitos.»

»Auta minua», sanoi Harald, joka takoi naulojaan lippuvaatteeseen.
»Pidä sitä.»

Joán nousi vuoteelle. Hän tarttui lippuun lujasti molemmin kourin.

»Lippu on kaunis», sanoi Holstein pylväältään, jolla hän keinui.

»Lippuko?» sanoi Harald ja vasaroi. »Se on kaunein koko maailmassa.»

»Kas noin, nyt se on seinällä.» Harald juoksi alas ja katseli levitettyä vaatetta.

»Meidän kaikilla runoilijoillamme on lippu vuoteensa yläpuolella.»

»No niin, teidän runoilijoillanne», sanoi Holstein ja keikautti itsensä yht'äkkiä pylväältä vuoteelle, jonne hän putosi niin että mätkähti, jääden makaamaan selälleen. »Ne ovat jumaliste liian omituisia minulle.»

»Norjan runoilijat ovat maailman suurimmat», sanoi Harald ja takoi korkojaan vuoteeseen, jolla hän istui.

»Hm», sanoi Holstein, joka makasi oikoisenaan, »me tanskalaiset, Joán, emme sentään kerskaile noin suuriäänisesti…»

Kiivaasti, osittain sen tiedottoman mustasukkaisuuden takia, jota he kaikki tunsivat suhteessaan Joániin, huusi Harald:

»Eihän Joán ole tanskalainen.»

»Hänen äitinsä oli ainakin», vastasi Holstein.

»Eihän ihmisellä ole puolinaista isänmaata», sanoi Harald ja oikaisihe vuoteeseen, kuten Holstein.

Joán ei ollut puhunut eikä liikahtanut — hän istui siinä, Haraldin vuoteen jalkopäässä, ja vieraan lippuvaatteen heijastus osui hänen kasvoihinsa tummana punerruksena.

Sitten hän sanoi, aivan kuin ei olisi kuullut, mistä viimeiseksi oli puhuttu:

»Mutta miksi he eivät asu isänmaassaan?»

»Kutka?» sanoi Harald.

»Runoilijat.»

Harald huipensi huuliaan kuten aina, puhuessaan isästään, suuresta maalarista:

»Isä sanoo, että paras taide syntyy silloin, kun ihminen kaipaa.
Senvuoksi kaikki me, jotka jotakin merkitsemme, asumme ulkomailla.»

Joán painoi ristiin liitetyt kätensä polviaan vastaan, ja Holstein, joka äkkiä käänsi päätään (kun hän oli valveilla, käänteli hän lakkaamatta päätään, väliin oikealle ja väliin vasemmalle, aivan kuin hänen olisi pitänyt nähdä sata ja kaksikymmentä seikkaa minuutissa) sanoi:

»Kuinka Joánin kädet ovat kauniit!»

Harald hymähti pilkallisesti:

»Piru tietäköön, mikä ei sinusta olisi kaunista Joánissa?»

»Höpsit», sanoi Holstein.

Mutta Harald sanoi hitaammin:

»Sitäpaitsi sanoo isäkin, että Joánilla on ihmeelliset kädet. Hän painaa ne yhteen, sanoo isä, yhtäkkiä, aivan kuin häneen koskisi.»

Holstein käänsi nopeaan kasvonsa.

»Se on jumaliste totta», ja jälleen kääntäen kasvonsa ja ojentaen ilmaan omat käpälänsä, jotka olivat valkeat, mutta liian kömpelöt, sanoi hän:

»Meillä kaikilla, jotka olemme kotoisin maataloista, on talonpoikaiskädet.»

Hän makasi tuokion, ja äkkiä palaten runoilijoihin — ajatukset lensivät aina hänen aivoissaan edestakaisin, aivan kuin heinäsirkat — hän sanoi:

»No niin, he eivät asu Kristianiassa, sillä se on mahdoton pesä.»

»Lorua, ethän ole koskaan ollut siellä…»

»En, Jumalan kiitos.»

Joán sanoi ja tuijotti eteensä:

»Talvisinhan koko maa on valkea.»

Holstein makasi tuokion ja keinutteli suoria sääriään, joiden housut sopivat kuin valetut. Sitten hän sanoi:

»No niin, jokainen pitää kai enimmän omasta maastaan.»

»Niin tietysti», sanoi Harald sellaisella äänellä, kuin olisi tehnyt rauhan.

Kaikki olivat vaiti. Harald ja Erik makasivat ja tuijottivat kattoon. Korkeitten katupuitten kajo täytti huoneen vihertävällä hämärällä, jossa vain lipun värit loistivat, ja kasvot näkyivät aivan valkeina.

Harald sanoi hiljaa:

»Mutta missään ei ole niin paljon lippuja kuin Bergenissä toukokuun seitsemäntenätoista päivänä.»

Erikin silmät näyttivät suuremmilta ja vuokonsinisiltä valkeissa kasvoissa, jotka olivat kohotetut ylöspäin, kun hän sanoi:

»Mutta kaunista on myös suvisin kotona, kun olemme purjehtimassa ja laivapoika ottaa alas lipun kohta kun aurinko on laskenut, ja me paljastamme päämme, sillä 'kreivi' tahtoo niin… Taasinge on suoraan edessä, ja on aivan hiljaista, kun lippu laskeutuu… Se on ihastuttavaa…»

Erik vaikeni, ja huoneessa oli jälleen hiljaista. Joán oli painanut päänsä.

Äkkiä kaikui kimeä kellonsoitto rakennuksen halki, ja huudahtaen: »Kas niin!» ponnahti Harald vuoteesta.

»Nyt meillä on laiskanläksy saksankielessä», sanoi hän.

»Milloin?» kysyi Holstein, joka vielä makasi vuoteella.

»Neljännestä vaille yhdeksän — ja myös kirjoitusta», sanoi Harald, joka oli ovessa. Mutta siinä hän kääntyi:

»Se on hyvällä paikalla», sanoi hän ja huiskutti kättään lipulle, ennenkuin juoksi tiehensä.

»Menetkö soittamaan?» kysyi Holstein, joka seisoi ja oikoi sääriään.

»Vasta huomenna», sanoi Joán.

Holstein seisoi molemmat kädet taskuissa.

»Niin, jos me jokainen liputtaisimme vuoteemme päällystän, kukin rievullamme, syntyisi siitä aika kirjava teltta.»

»Revoir», sanoi hän.

Ja meni.

Joán seisoi keskellä tyhjää huonetta. Ja yht'äkkiä hän kohotti molemmat käsivartensa hiljaisessa huoneessa, ja ne valahtivat jälleen alas.

Hän astui ulos käytävään. Prinssi Chiran huoneen ovi oli avoin. Nojaten päätään seinään istui nuori intialainen ja tuijotti liikkumattomin silmin vihreihin puihin.

»Chira», sanoi Joán, »nyt on jo soitettu».

Intialainen kohotti kasvonsa, joissa ainoakaan piirre ei muuttunut.

»On soitettu, Chira», sanoi Joán jälleen ja tarttui prinssin käsiin, jotka aina olivat kylmät.

Ja aivan kuin hänen surumielisyytensä äkkiä olisi tahtonut tulvata yli reunojensa tämän toisen viluisen käden kosketuksesta, Joán painui silmänräpäyksen ajaksi aasialaisen olkaa vastaan.

»Kiitän sinua», sanoi Chira ja kiinnitti tummat silmänsä häneen.

Joán kulki portaita alas luokkahuoneeseen. Eteisessä seisoi nuori nainen. Hän oli sama, joka oli käynyt tervehtimässä Josef Aponyita. Hän kääntyi Joánin puoleen ja sanoi ranskaksi:

»Nyt kai tunnit alkavat?»

Ja Joán, joka ääntämisestä kuuli, että kysyjä oli magyaritar, vastasi unkariksi:

»Niin, rouva, nyt alkavat tunnit.»

Nuori nainen hymyili:

»Oletteko unkarilainen?»

»Olen, rouva.»

Nainen astui pari askelta ja sanoi nopeaan:

»Mistä osasta Unkaria?»

Joán vastasi, ja sanat kompastelivat hiukan: »Unkarin eteläosasta.»

Josef Aponyi, joka oli ollut hakemassa serkun ajopelejä, näkyi ovessa, ja Joán kumarsi jäähyväisiksi:

»Hyvästi, rouva.»

Hän astui pari askelta, vain viisi tai kuusi, ja kuuli Josef Aponyin sanovan kovalla äänellä:

»Puhutteliko hän sinua?»

»Minä kysyin jotakin tuolta nuorelta mieheltä -— hän on unkarilainen.»

Mutta Josef puhui jälleen, vielä kovemmalla äänellä — ja Joán puristi suonenvetoisesti käsiään.

»Hän ei ole mikään unkarilainen. Eräs Ujházy Kirottujen Saarelta.»

Molemmat olivat saapuneet ovelle, ja äänet haipuivat.

Joán tuki itseään käsillään, jotka hän oli painanut kylmää kiviseinää vastaan, aivan kuin ihminen, jota pyörryttää ja joka on kaatumaisillaan. Sydän takoi hänen rinnassaan kuin kylmä ja raskas kivi, jälleen pysähtyäkseen, aivan kuin se olisi tahtonut pysähtyä ikiajoiksi.

»Ei mikään unkarilainen -— eräs Ujházy Kirottujen Saarelta.»

»Eräs Ujházy — Kirottujen Saarelta.»

Joánin silmät tummenivat kuin tuskanhuumeessa; niin kuolleet ne olivat, kuin olisivat olleet pelkkiä jänteitä, kuolleita jänteitä, aivan kuin sokealla, — ja samalla hän vielä kerran muisteli, vielä, vielä kerran, ensimmäistä päivää jolloin Aponyi saapui oppilaitokseen ja herra Dupierre mustassa takissaan sanoi hänelle, pysähtyen Joánin eteen:

»Tässä on eräs maanmiehenne, kreivi Aponyi — Joán Ujházy.»

Ja Josef Aponyi, joka tiesi kuka Joán oli ja että hän oli täällä, tuskin avasi paksuja huuliaan vastatessaan:

»Ujházy. Erehdytte, hyvä herra, hän ei ole magyari eikä maanmieheni.»

Askelia kuului. Josef Aponyi tuli takaisin. Ja sekunnissa Joán oli juossut häntä vastaan ja iskenyt nyrkeillään, jotka olivat kovat kuin kuulat, hänen kasvoihinsa, hänen leukaansa, hänen niskaansa ja jälleen hänen leukaansa mielettömässä raivossa.

»Roisto, roisto, roisto!» huusi hän ja löi yhä — mutta taukosi äkkiä ja meni sisään. Ja Josef Aponyi ei edes ollut ajatellut puolustaa itseään.

»Tulette liian myöhään», sanoi opettaja, Joánin saapuessa luokkahuoneeseen.

»Niin tulen», vastasi Joán ja istuutui paikalleen.

»Missä on Aponyi?» kysyi opettaja.

»Hänellä on vieras», sanoi Harald.

Opettaja sanoi ja katsoi kirjaansa:

»Tämä koulu ei ole olemassa sitä varten, että oppilaat oppisivat jotakin.»

»Ei», mutisi Holstein, »se on olemassa, jotta herra Dupierre ansaitsisi».

Josef Aponyi ei tullut…

»Miksi et soita?» sanoi Holstein, kun tunnit olivat päättyneet ja hän tuli musiikkisaliin.

Joán, joka seisoi ikkunassa, ei kääntynyt.

»Soita jotakin omaasi», jatkoi Holstein ja istuutui pianon ääreen.

Joán oli tarttunut viuluun. Hän ei itse tietänyt soittavansa Hanan lauluja, Holsteinin poimiessa leveillä käsillään sointuja tapansa mukaan.

»Missä Aponyi on?» sanoi Holstein ja jatkoi säestämistään.

»En tiedä.»

»Hän on käynyt johtajan luona ja sitten mennyt», sanoi Holstein ja soitti soittamistaan.

Joán ei vastannut. Sävel oli vaihtunut. Se oli eräs äidin lauluja — se saapui kaukaa ja hiljaisena.

»Niin, soita se», sanoi Holstein, ja tietämättä minkä vuoksi ajatuksensa yhä askartelivat Josef Aponyissa, hän lisäsi:

»Aponyi on suuruudenhullu.»

Kolmannen kerran Joán kuuli Aponyin nimen ja tunsi sen kuin neulanpistoksena kynsiensä alla. Hän ei tietänyt yhä soittavansa samaa laulua, vaikkakin aina vain hurjemmin, nopeammin ottein, aivan kuin sävel olisi ollut särkymäisillään — joko sitten tuskan paineesta tai uhmasta.

Holstein kohotti silmänsä. Musiikki ja naisten näkeminen sytytti niiden pohjimmaisissa sopukoissa samanlaisen välkähdyksen, ja se oli melkein kuin hulluutta.

Joán soitti yhä äidin lauluja, ne kaikki. Oli kuin hän olisi viskannut ne luotaan, aivan niinkuin laivuri heittää painolastin laivansa laidan yli.

Holstein säesti häntä, sävelten pannessa hänen kasvonsa värähtämään, ja hän sanoi äänellä, joka aina oli omituisen samea, joko sitten turtuneisuudesta tai ainaisesta, salatusta kiihtymyksestä:

»Sinä soitat kyllä tanskaa, mutta soitat sitä kuin mustalainen.»

Joán taukosi äkkiä soittamasta. Viimeinen ote oli niin kiihkeä, kuin hän olisi tahtonut katkoa kielet.

»Niinkö sinusta», sanoi hän ja kääntyi pois.

Mutta Holstein, joka yhä poimi sointuja, sanoi, ajatuksissaan palaten
Haraldin lippuun ja makuuhuoneeseen:

»Norjalaiset, ne nyt aina kerskuvat niin äänekkäästi tuolla 'norjalaisuudellaan'.»

Joán oli vaiti, ja Holstein sanoi:

»Sinähän voisit oikeastaan saada kansalaisoikeuden Tanskassa.»

»Kansalaisoikeuden?»

»Niin», sanoi Holstein, joka ei ollut tauonnut soittamasta, »senhän voi lunastaa. Ja Tanskahan on sentään melkein isänmaasi.»

Joán taivutti yht'äkkiä, selin häneen, viulunsa käyrän niin, kuin se olisi ollut pajuvitsa.

»Mutta 'kreiviä' tuskin saisit tunnustetuksi.

Sillä kreivinarvosi on unkarilainen.»

Holstein oli jälleen vaiti, kunnes hän äkkiä löi väkevillä käsillään koskettimiin.

»No niin, ihmiset puhuvat isänmaasta. Mutta jumaliste, eihän kenkä siitä purista.»

»Minne menet?» sanoi hän, mutta oli melkein pysähdyttää sanansa, kun näki Joánin kasvot.

»Sisään», sanoi Joán ja meni.

Harald juoksi hänen ohitseen käytävässä.

»Missä pirussa se Aponyi on?» huusi hän ja juoksi edelleen.

Joán kulki eteisen kautta ja kadun poikki Luxembourgin puistoon. Sen käytävät olivat autiot ja Ranskan kivikuningattaret yksinään. Joán kulki kastanjain alitse Maria Medicin suihkukaivolle.

Kohottaessaan silmänsä hän näki Chiran istumassa kivireunamalla. Hattu oli hänen edessään maassa.

Intialainen taivutti nuoren päänsä tavanmukaiseen hitaaseen tervehdykseensä, hitaasti kuin olisi tervehtinyt alamaistaan. Ja vihreässä hämärässä, joka ympäröi suihkukaivojen vettä, istuivat molemmat vaiti.

»Miksi sinä aina istut täällä, Chira?» kysyi Joán ja puhui hiljaa.

Intialainen ei heti vastannut. Sitten hän sanoi:

»Täällä on pimeätä, ja paikka on vanha. Sellaista on meidän metsissämme.»

Hän oli jälleen vaiti, ja he kuuntelivat veden lirinää.

»Chira», sanoi Joán, »minkä vuoksi sinä matkustit niin kauaksi, kun ikävöit niin paljon?»

Intialainen käänsi kasvonsa:

»Matkustin niin kauaksi?» sanoi hän. »Sen vuoksi, että minun täytyi.»

»Täytyi?»

»Niin.»

He olivat jälleen vaiti, kunnes Joán kumartui eteenpäin kivireunalla:

»Chira, miksi et sinä milloinkaan puhu? Sinä kulut ja palat, siksi että et puhu.»

Intialainen ei vastannut, katseli vain vaahtoisaa vettä.

»Minulle voisit kyllä puhua», kuiskasi Joán, »minä olen vielä vieraampi kuin sinä».

Intialaisen silmät kääntyivät häneen, nopeammin.

»Niin», sanoi hän, »kuinka sinä keltainen olet valkoihoisten parissa?»

Joán oli pingoittanut silmänsä seposelälleen ja äkkiä painanut ne jälleen puolittain kiinni.

»Niin», sanoi hän, »se minä olen. Keltainen valkoihoisten parissa.»

Nuori ruhtinas tarkasteli Joánia ja sanoi:

»Miksikä minun täytyy?… Me emme lähde. Veljeskunta lähettää meidät. Aasian maassa ei ole ainoatakaan paikkaa eikä ainoatakaan soppea, josta meitä ei tule. Veljeskunta lähettää meidät, ja me tottelemme.»

Joán pudisti päätään ja sanoi:

»En ymmärrä sinua.»

Yht'äkkiä nauroi intialainen — lyhyesti, niinkuin Eurooppa oli häntä opettanut:

»Ei», sanoi hän, »te ette ymmärrä».

»Mutta», sanoi hän, ja hänen sieraimensa laajenivat ja värähtivät, »päivä on tuleva, jolloin te ymmärrätte, ja jolloin se jo on liian myöhäistä».

»Veljeskunta?» sanoi Joán. »Mitä tarkoitat sillä, ja missä se on?»

»Isänmaassamme», sanoi intialainen.

Ruhtinas kohotti kasvojaan, jotka olivat kuin pronssiin valetut, ja ne näyttivät ikivanhan pronssirahan kuvalta.

»Intia», sanoi hän, »on vain kotipaikkani. Isänmaani on Aasia.»

»Aasia?»

Intialainen ei sitä kuullut. Mutta hän tuijotti suihkukaivon virtaavaa vettä, puhuen hitaasti, ja hänen huulensa kaartuivat valkeitten hampaitten päällitse:

»Me olimme vanhat. Vain Jumala on vanhempi. Välinpitämättöminä, niinkuin vanhat ovat, me näimme valkoiset muurahaiset emmekä liikahtaneetkaan. Kymmenen vuosituhatta on pitkä ajanjakso, ja meidän päivämme ei ollut tullut. Valkoiset ottivat vainiomme, ja temppeleillemme kynnyksillä he pilkkasivat Aasian pitkämielistä Jumalaa, ja hartiamme köyristyivät rauta-ikeitten painosta. Mutta me emme liikahtaneetkaan. Ja he ajoivat leijonia metsissämme ja hävittivät elefantit sukupuuttoon suopungeillaan, mutta niiden veren huutoa emme totelleet, vaikka ne olivat meille pyhiä. Sillä päivä ei ollut koittanut.»

»Päivä?»

Intialainen puhui nopeammin, omituisesti kähisten, aivan kuin hänen huuliltaan olisi puhjennut tukahdutettuja uhkauksia:

»Eikä teillä ole silmiä nähdäksenne eikä korvia kuullaksenne. Mutta setripuut puhuvat, ja veljeskunta on kokoontunut niiden runkojen ympärille, ja miljoonat puristavat kätensä nyrkkiin ja kohottavat vannoen käsivartensa. Minkäkö vuoksi minun täytyy? Veljeskunta lähettää meidät, sen vuoksi että meidän tulee varastaa teiltä. Te riistitte meiltä valtakunnat verisin käsin, ja pellot te riistitte, ja maat. Ja virtojen, joita me rakastimme, täytyi valittaa kantaessaan teidän turhamaisuutenne taakkoja. Nyt me varastamme teidän murenevat näpertelynne ja hiotut lasinne me panemme silmillemme, jotta ette huomaisi vinosilmäisten katsetta, joka on teihin suunnattu.

»Miksikä minun täytyy? Meitä on tuhansia ja kymmeniätuhansia, ja me olemme Aasian opetuslapsia. Valkoiset varastivat kaikki, vain Jumalan he jättivät istumaan temppeleihin. Sillä hän oli liian vanha. Nyt on Aasia varas, joka tekee työtä. Ja laiskat valkoiset antavat auringon nousta eivätkä huomaa merkkejä, jotka on kirjoitettu seiniin.»

Joán oli käynyt kalpeaksi.

»Chira», sanoi hän, »mitä siis sinun Aasiasi tahtoo?»

Intialainen pudisti päätään, ja tumma tukka kohosi hänen otsallaan kuin rautainen kruunu.

»Teidän jumalanne on sen ymmärtänyt. Pyhistä kirjoistanne olen lukenut, että hän on sen tietänyt. Hän julisti onnettomuutta vuorilta, ja aikoja, jolloin aurinko sammuisi. Mutta teidän jumalanne silmät vetistivät, eikä hän tietänyt päivän kauheutta. Sillä virrat kantavat kerran veristä vaahtoa, ja ruumiit täyttävät merenne, ja teidän lörpöttelevä jumalanne on kauhuissaan sulkeva aina liikkuvan suunsa. Mutta valkoiset jalat ovat kylmenevät viluisella maalla, ja uuninne sammutamme kuin ne olisivat pieniä kynttilöitä, ja kaikki tulenne on palava kuin roviolla lastut.»

Intialainen vaikeni. Hänen suustaan pursusi kevyt vaahto.

»Jumalanne on sen tietänyt. Mutta te ette häntä kuunnelleet. Mutta korpit kerran kiertelevät peltojanne, ja teidän muurinne sortuvat soraläjiksi.»

Prinssi Chira vaikeni, eikä Joán uskaltanut puhua. Mutta vihdoin hän sanoi:

»Tiedätkö siis, että te voitatte?»

Intialainen sanoi:

»Miehet voittavat. Oletteko te valkoiset miehiä? Teillä on suonissanne kiima, joka polttaa kuiviin verenne.»

»Entä teillä?» sanoi Joán.

Prinssi Chira vastasi:

»Meillä on monta vaimoa, jotta yksi ei voisi meitä tuhota. Teidän sydämenne riippuu liian alhaalla ruumiissanne. Siksi me voitamme.»

Joán kysyi, vaikka ei kohta, ja sanoi:

»Luuletko siis, että sinä saat sen nähdä?»

»Isänmaa saa sen nähdä», vastasi Chira.

»Aasia», sanoi Joán.

»Niin.»

Joánista tuntui, kuin hän olisi ollut pyörtymäisillään ja kuin veri olisi paennut aivoista.

»Sitä sinä ajattelet, Chira», hän sanoi.

»Niin, sitä me ajattelemme.»

Joán oli noussut.

»Mutta mitä sinä ajattelet?» kysyi Chira ja kiinnitti silmänsä valkoihoiseen.

Joán hämmästyi tätä äkkikysymystä, ja miltei tietämättä, mitä vastasi, hän sanoi:

»Minäkö? Pikkuseikkoja.»

Nuori intialainen hymyili hymyä, jota Joán ei nähnyt.

Mutta Joán sanoi, ja löysi uudessa kysymyksessä jonkinlaisen tuen hämmennykselleen:

»Mutta kun kerran olette voittaneet — entä sitten?»

Intialainen katseli kiinteästi vihreätä lehtikattoa.

»Silloin kaikki käy hiljaiseksi», sanoi hän. »Ja Jumala saa rauhan temppeleissään. Te häiritsitte ajatuksiamme. Sitten ette enää niitä häiritse.»

Mutta Joán sanoi:

»Mutta sitten — mitä sitten tapahtuu?»

Chira hymyili:

»Kuinka valkoinen sinä olet, Joán. Mitään ei tapahdu. Kaikki lyhytaikainen on kuollut.»

»Menetkö kotiin?» sanoi hän, kun Joán kääntyi.

»Menen», sanoi Joán ja lähti, intialaisen taivuttaessa päätään samoin kuin äsken.

Mutta äkkiä Chira huusi:

»Joán, Joán!»

»Mitä tahdot?»

Intialainen oli noussut ja tarttui Joán Ujházyn käsiin:

»Minä olen puhunut. Miksi et sinä tahdo puhua? Ehkä aasialainen ymmärtäisi sinua.»

Joán säläsi luomiinsa pari kyyneltä ja päästi nuoren intialaisen hienot ja keltaiset kädet.

»Ei», sanoi hän, »et sinäkään».

Ja meni.

Kun Joán tuli kotiin ja sisälle ruokasaliin, olivat täyshoitolaiset jo istuutuneet päivällispöytään. Joán asettui paikalleen Erik Holsteinin viereen. Erik istui ja pudisti päätään.

»Missä on Aponyi?» sanoi hän ja loi silmänsä Josefin tyhjän lautasen ylitse ilmaan, heiluttaen yhä päätään, aivan kuin mehiläinen olisi häntä pistänyt.

»Ja Chira, missä on Chira?» sanoi hän.

»Prinssi Chira tulee», vastasi Joán eikä tietänyt liittäneensä »prinssin» toverinsa nimen eteen.

»Aasialaiset tulevat aina liian myöhään», sanoi Erik ja oikoi jalkojaan.

Äkkiä Joán naurahti.

»Mitä pirua sinä naurat?» pääsi Holsteinin suusta.

»Sinua», sanoi Joán ja kävi äkkiä vakavaksi.

»Todellako? Voitko selittää minulle», sanoi Erik, »mitä Chira oikeastaan ajattelee, kun hän istuu noin ja tuijottaa eteensä?»

»Ehkä hän ajattelee tulevaisuutta», sanoi Joán, ja näin sanoessaan hän kalpeni kuin paleleva, kuten äsken suihkukaivon luona.

»No niin, samaahan me kaikki ajattelemme», sanoi Erik.

»Mitä sinä ajattelet tulevaisuudesta?» sanoi Joán.

Erik Holstein istui tuokion:

»Minä ajattelen usein, kenenkähän kanssa joudun naimisiin.»

Joán nauroi taas ja sanoi:

»Kuinka 'valkoinen' sinä olet.»

»Minä olen tanskalainen», sanoi Erik ja jatkoi syöntiään.

»Siinähän Chira on», sanoi hän, kun intialainen astui sisään.

»Mutta missä on Aponyi?» sanoi hän jälleen ja silmäsi taas Josefin paikkaa, jossa Aponyin böömiläinen juomalasi upeili, granaattikivisine upotuksineen.

»Kas mikä iso, komea lasi», veisteli hän.

Mutta vihdoin he söivät torttua ja hedelmiä, eikä Aponyi tullut.

Kun he tulivat luokkahuoneeseen, laiskanläksylle, oli Aponyi siellä. Hän oli iltapuvussa, ja hänen mustat silkkiliivinsä olivat kovaan nyöritetyt kuin budapestilaisen ratsuväenupseerin univormu. Hänen leukansa oli ajettunut.

»Oletko satuttanut itsesi?» sanoi Holstein, kun he istuutuivat.

Josef Aponyi ei vastannut.

Opettaja astui sisään, reserviluutnantti Reinin-maakunnasta, pitkä ja vaalea, joka vasta oli tullut koulun palvelukseen ja joka puhui luokalle aivan kuin olisi komentanut joukko-osastoaan.

Nuoret herrat vastasivat hänelle huultensa uloimmilla päillä.

»Puhukaa kovemmin, herra.»

Nuoret herrat puhuivat vieläkin epäselvemmin.

»Kreivi Holstein ei ole parantunut.»

»Ei tuhat tulimmaista olekaan», sanoi Holstein tanskaksi.

Opettaja viskasi kysymyksiään seuraamatta järjestystä. Kaikki vastasivat väärin, kasvot tyyninä.

»Herrat tahtovat siis uuden laiskanläksyn», sanoi reserviluutnantti joukko-osastolle.

»Kuusi», sanoi paroni Albutieri hyvin kovalla äänellä keskeltä luokkaa.

Kaikki nauroivat.

Opettajan silmät kävivät valkeiksi.

»Hiljaa», sanoi hän.

Seurasi »keskustelu» samalla kielellä.

Hän kääntyi Joánin puoleen.

»No», sanoi hän, »kertokaa meille jotakin…»

Josef Aponyi nousi ja astui keskelle lattiaa.

Kädet taskuissa hän tuijotti Joánia suoraan kasvoihin.

»Jotakin… jotakin isänmaanne asutusoloista?

Esimerkiksi väestön tiheydestä?»

Intialainen oli nostanut silmänsä ja katseli Aponyista Joániin.

Joán oli avannut huulensa vastatakseen.

Mutta Aponyi nauroi jälleen, viisi askelta hänen edessään.

Ja änkyttäen, harminsa vallassa tehden kielivirheitä, sanoi Joán:

»Ich habe die Kenntnissen nicht…»

Ja jälleen hän kuuli Aponyin nauravan — nähdä häntä ei Joán kyllä voinut, sillä keltaiset läikät tanssivat hänen silmissään.

»Kenntnissen!» huusi luutnantti. »Ettekö osaa edes omaa äidinkieltänne?»

Aponyi nauroi jälleen ja sanoi äkkiä, aivan kuin olisi lyönyt miekalla:

»Äidinkieltä? Saksakaan ei ole hänen äidinkielensä.»

Ja tempaisten äkkiä kädet taskuista ja kohottaen ne, kuten magnaatit huutaessaan eljeniä, hän sanoi:

»Ujházyilla ei ole mitään äidinkieltä.»

»Scheint so», sanoi luutnantti.

Joán ei ollut ymmärtänyt.

»Kreivi Aponyi», sanoi opettaja, »käsitelkää te ainetta».

Ja Joán kuuli Aponyin puhuvan, ja heränneenä, ymmärtäen kaiken hän näki yht'äkkiä, selvinä kuvasarjoina, jotka tuupertuivat toistensa päällitse ja liukuivat kankaalle ja punoutuivat yhteen — näki koko elämänsä, äidin ja Anen. He istuivat paikoillaan hämärässä. »Mitä hän sanoo, mitä hän sanoo?» sanoi Ane eikä ymmärtänyt. Ja Hana, valkeana, verestävin silmin, tarttui hänen päähänsä ja sanoi: »En ymmärrä» — kun hän tahtoi puhua Hanan serbiaa. Ja Mademoiselle huusi olkansa yli, juostessaan pitkin ojanviertä: »Puhu niin että sitä ymmärtää.» Ja herra Christopulos kohotti silmänsä kirjasta: »Puhutko sinä unkaria? Puhu englantia, niin että minä ymmärrän.» Marinka, voi kuinka hän nauroi! »Mitenkä hän murtaakaan ruteeniksi», oli hän sanonut. Romaanialaiset nauroivat, kaulatusten, kun Joán selitti ja selitti, tahtoi selittää romaaniaksi. Ja Josef nauroi, kädet puuskassa: »Oletko sinä unkarilainen, joka puhut noin?» sanoi hän. Kaikki nauroivat Orsówassa, kaupoissa ja muualla, kun hän puhui serbiaa… aivan kuin ketjussa nauroivat kaikki, kasvot lähekkäin, suut lähekkäin, hampaat lähekkäin…

Sillä hänen kielensä ei ollut heidän. He nauroivat, kokit ja Josef ja Marinka, serbialaiset ja romaanialaiset ja ruteenilaiset ja hattuniekka kylänvouti.

Ja Ane ja äiti.

Sillä hän ei osannut heidän kieltään.

Hänellä ei ollut mitään omaa kieltä.

Hän ei tietänyt jääneensä seisomaan. Hän ei kuullut, että kolme kertaa oli sanottu:

»Professori Dupierre tahtoo puhua kreivi Ujházyn kanssa tunnin jälkeen.»

Mutta kun hän neljännellä kerralla oli sen kuullut, kulki hän ovea kohti ja opettaja huusi:

»Tunnin jälkeen. Oletteko tullut kuuroksi?»

Ja hän kääntyi takaisin, eikä hänen järkensä toiminut enemmän kuin sammakon, joka hyppää, vaikka sen pää on hakattu poikki.

Mitään kieltä.

Hänellä ei ollut mitään äidinkieltä.

Yht'äkkiä, istuessaan, hän pani kätensä ristiin eikä sitä tietänyt.
Eikä hän tietänyt etsivänsä, etsivänsä, Jumalaa… Jumalaa… sitä
Jumalaa, jonka hän oli unohtanut…

Yht'äkkiä hän näki kirkon — kotikirkon, ja itsensä. Siltä ajalta. Silloin, kun he olivat riistäneet häneltä hänen isänmaansa. Hän oli rukoillut ja rukoillut ja rukoillut yhä — niin, kaikilla kielillä, joita osasi…

Eikä Jumala ollut häntä kuullut, sillä hän oli kirottu.

Kirottu, niin että oli vailla isänmaata.

Niin oli kai Jumala ottanut häneltä myöskin hänen kielensä, joten mikään hänen rukouksistaan ei voinut kantaa perille.

Eihän hänellä ollut mitään äidinkieltä…

Erik oli koskettanut häntä pariin kertaan.

»Sinunhan täytyy mennä johtajan puheille», sanoi hän, »miksi sinä oikein istut tuolla tavoin?»

»Niin», sanoi Joán eikä tietänyt, mitä hänen piti tehdä.

Sitten hän muisti ja lähti.

Herra Dupierre istui työhuoneessaan, jossa vihreät lasikuvut varjostivat sähköliekkejä.

Hän osoitti tuolia pöydän toisella puolen ja sanoi, katsellen käsiään, joita hän levitteli edessään:

»Kreivi Ujházy, minun on täytynyt kutsua teidät», ja hän lisäsi, silmät kiinnitettyinä Joániin:

»Te —»

Ja keskeytti puheensa äkkiä sanomalla:

»Te kyllä ymmärrätte.»

Joán ei ymmärtänyt.

Herra Dupierre liikehti tuolillaan ja muutti jalkojensa asentoa. (»Tämä oli ikävää, hyvin… sangen ikävää… mutta käykäämme asiaan… sangen, erittäin ikävää.»)

Hän sanoi:

»On tapahtunut jotain — jotain perin ikävää.»

Ja vaikeni jälleen, saamatta vastausta.

Mutta äkkiä harmistuneena (sillä hän tunsi olevansa »kiikissä») hän sanoi vihaisesti ja hyvin kovalla äänellä:

»Ja ymmärrättehän, etten voi sallia mitään pahoinpitelyitä laitoksessani.»

Joán vastasi liikahtamatta:

»Voin jättää koulun nyt kohta.»

Herra Dupierre melkein hätkähti — joko sitten sulasta hämmästyksestä taikka ilosta — ja sanoi:

»Rakas nuorimies… ymmärrättehän että…»

Mutta laskelmien äkkiä käydessä ristiin (Aponyin suku oli laitoksen tukipylväitä, ja herra Dupierre sai kiittää erästä Aponyita unkarilaisesta ritarimerkistään) hän sanoi:

»Minne aiotte mennä?»

Joán vastasi kuten äsken:

»Professori Legat’lla on oppilaita asumassa luonaan.»

Hän nousi — hän muistutti jollakin tavoin tinasotilasta, joka koettaa liikkua:

»Lähden siis tänä iltana.»

Myöskin herra Dupierre oli noussut. Hän oli ennen kaikkea aivan hämmentynyt.

»Mutta, rakas nuori ystävä… täytyyhän sentään… teidän herra isänne…»

Ja samassa silmänräpäyksessä hän päätti mielessään, että hän siis kirjoittaisi kreivi Aponyi vanhemmalle: »Teidän Ylhäisyytenne voi käsittää, että vaadin nuorukaisen viipymättä lähtemään.»

Joán oli mennyt lattian poikki.

»Hyvästi», sanoi hän.

Herra Dupierre oli ojentanut erikoisen hyvin hoidetun kätensä. Mutta
Joán ei sitä huomannut. Hän oli jo mennyt.

Hän meni huoneeseensa ja otti esille pitkän silkkikukkaron pulpetistaan. Hän laski rahat. Sen yön hän saattoi asua Grand Hotelissa, jossa hänet tunnettiin. Ja huomenna muuttaa professori Legat’n luo, joka aina oli sitä esittänyt. Ja sitenhän kävisi myös varmaksi, että hän saisi täydellisen koulutuksen.

Hän jäi seisomaan tuokioksi — kultarahat yhä vielä kädessään.

Niin, siis oli päätetty:

Että hän saisi täydellisen koulutuksen.

Hän ajatteli vain aivan käytännöllisesti. Pani kokoon erinäisiä tavaroita ja otti käsilaukkunsa. Juomarahat hän voisi lähettää. Erikille ja Haraldille hän voisi kirjoittaa.

Hän meni ulos, laukku kädessään, eikä tavannut ketään.

Eteisessä seisoi intialainen. Hän käänsi päätään.

»Minne menet?» kysyi hän.

»Pois», sanoi Joán, jonka ääni äkkiä värähti hänen sanoessaan tuon ainoan sanan.

Intialainen sanoi vain:

»Mistä te kiistelitte?»

Joán tuijotti hänen ihaniin kasvoihinsa.

»Sitä sinä et ymmärtäisi.»

Mutta äkkiä ruhtinas sanoi:

»Odota kadulla. Tahdon saattaa sinua.»

Kun Chira tuli takaisin, nousivat he kadun kulmassa ajoneuvoihin.

He ajoivat Seinen sillan yli ja Louvren pihan kautta. Kultaiset pallot loistivat hiljaa pilareillaan. He eivät olleet puhuneet mitään.

Sitten Joán sanoi:

»Milloin sinä matkustat?»

»Milloin?»

»Niin, kotiin. Kotiin Intiaan.»

»Ei ole varmaa, että matkustan Intiaan.»

»Minne sitten?»

Intialainen vastasi:

»Sinne, minne Aasia minut lähettää.»

Niinkuin jokin, joka katkeaa, jonka kirves katkaisee, putosi Joán intialaisen ruumista vastaan ja alkoi yht'äkkiä nyyhkyttää — aivan kuin olisi nyyhkyttänyt tyhjiin koko elämänsä.

Intialainen siveli käsillään hänen hiuksiaan.

»Joán, miksikä sinä itket?» sanoi hän. »Kaikki tämä tehdään kerran autioksi.»

Joán ei häntä kuullut. Bulevardien valo ympäröi heitä.

* * * * *

Joánilla oli tunti professori Legat’n luona.

Vanha mies oli vaipunut kuuntelemaan. Paksu ja harmaa tukka oli painunut hänen otsalleen kuin varjostin.

Sitten hän kohotti päätään, nopeasti kuten tapansa oli.

»Sinä kerrot tänään niin paljon viulullesi, Joán» sanoi hän.

»Kuinka niin, mestari?»

»Sinä uskot sille niin paljon tuskaa…»

Herra Legat katseli häntä.

»Mutta… minä en oikein ymmärrä tuskaasi. — Se on niin erikoista, tuo sinun tuskasi.»

Herra Legat nousi.

»Mutta se johtunee siitä, että minä olen ranskalainen, ja sinä» — hän nauroi hiukan — »epätoivoinen kuin unkarilainen».

»Minä en ole unkarilainen», sanoi Joán.

Herra Legat hymähti:

»Mitä sitten olisit? — No niin, soita eteenpäin.»

Mutta Joán jäi seisomaan, liikkumattomana, mykkä käyrä kädessään.

3.

Palvelija ilmoitti toistamiseen, että päivällinen oli valmis, ja Joán nousi osastonsa sohvalta ja kulki Idän junan jyskyttävien vaunujen halki.

Hänen säestäjänsä, Henry Collyett, austraalialainen, seisoi ravintolavaunun ovella ja odotti häntä.

»Tiedättekö?» sanoi säestäjä. »Jens Lund on mukana. Hän nousi junaan
Münchenissä.»

Joán käänsi päätään hiukan liian nopeasti korkean kauluksen yli.

»Vai niin», sanoi hän, ja hitaammin: »Missä hän soittaa?»

»En tiedä», vastasi austraalialainen, ja pyöreät siniset silmät seposelällään hän lisäsi:

»Kuinka omituiselta hän näytti. Hänen kasvonsa ovat veistetyt kuin puukuva kirkon kuorituolissa.»

Hajamielisenä Joán sanoi:

»Se on totta.»

Mutta äkkiä hän sanoi ja nyökäytti päätään:

»Se on totta. Hänen tahtonsa on ne veistänyt.»

Henry Collyett oli avannut ruokasalin oven.

»Mutta hän on liiaksi pyntätty», sanoi hän. Ja lisäsi, ajatukset harhaillen, korvissaan Joánin viimeisten sanojen äänenpaino:

»Kuinka te sentään ihailette häntä!»

Hymyily häivähti Joánin kasvoilla, tai ehkä ne vain vavahtivat.

»Niin», sanoi hän. Ja he istuutuivat.

Joán loi katseen yli tyhjien pöytien ja taivutti päätään herra Bizot’lle, joka istui eräässä nurkassa vaimonsa vieressä. Säveltäjä, joka jo kymmenisen minuuttia oli odottanut ruokaa, sanoi äänellä, joka pihisi kurkkukatarrista, mikä oli ihmisiän aikana koottu kolmesta maanosasta:

»Niin, täällä sitä siis ollaan.»

Hänen liian iso päänsä heittelehti äkäisesti sen pienen vaatemytyn yllä, joka oli olevinaan hänen vartalonsa.

»Ja nyt sitä taas saa tavata rakkaan yleisönsä», sanoi hän.

Rouva Bizot sanoi, ja hänen hymyilynsä muistutti huolestunutta perheenemäntää — hän oli seitsemänkolmatta vuotta johtanut herra Bizot'n maailmanmaineen päivittäistä valmistusta:

»Rakkaani, Wienissähän meillä on paljon ystäviä.»

Herra Bizot ojensi käsiään, jotka aina olivat kylmänvalkeat, aivan kuin hän olisi turhaan lämmitellyt niitä oman kuuluisuutensa rovion ääressä, joka oli sammumaisillaan.

»Ystäviä, ystäviä», sanoi hän; »niin, rouva

Bizot kätkee huolellisesti heidän kasvonsa albumiinsa, tunteakseen rakkaat silloin, kun hän niitä jälleen tarvitsee».

»Rakas ystäväni», sanoi rouva, ja painoi leikkisästi kätensä miehen suulle, samalla kuin hän hymyili Joánille.

Mutta tuikeasti — äänenpainolla, joka oli haastattelijoiden ihastus ja osa hänen maailmanmainettaan — herra Bizot sanoi:

»Säästä suupieliäsi. Emme vielä ole perillä. Rouva Bizot'n ei tarvitse hymyillä ennen kuin kantajille.»

Oven käydessä herra Bizot keskeytti puheensa ja kysyi tarjoilijalta, joka seisoi vaunun keskellä, minkä vuoksi matkustajia kutsuttiin pöytään, kun ei kuitenkaan tarjottu ruokaa.

Joán, joka oli istuutunut vastakkaiseen kulmaan, vastapäätä austraalialaista, nousi jälleen ja kumarsi sille hyvin hoikalle naiselle, joka oli astunut sisään, kietoutuneena niin pitkään kaulapuuhkaan, että sen päät viistivät lattiaa.

»Kas tekö siinä olette», kreivi Ujházy», sanoi tulija, »matkustamme siis yhdessä. Minä nousin junaan Münchenissä. Olemme oleskelleet Cap Martinilla.»

»Prinsessa asuu siellä kaiket talvet», sanoi Joán, joka iltapäiväpuvussaan seisoi hyvin suoraryhtisenä (ehkä liiankin suoraryhtisenä) niinkuin aina, tavatessaan ihmisiä siitä seurapiiristä, jossa hän oli syntynyt ja josta asemansa oli puolittain hänet loitontanut. »Cap Martin onkin rauhallisin paikka koko rannikolla.»

Prinsessa vastasi muutamia sanoja ja virkkoi mennessään edemmä:

»Mutta olen iloinen joutuessani kotiin teidän konsertteihinne. Tilasin liput sähköteitse, kohta kun olin lukenut 'La Roumanie'n.»

Joán vastasi taivuttamalla päätään, miltei huomaamattomasti, niin että näytti siltä, kuin hän ei olisi jaksanut muuta kuin painaa umpeen silmäluomensa:

»Prinsessa on liian rakastettava.»

Ja ruhtinatar istuutui erääseen pöytään, molempien seuranaistensa kanssa.

Sali oli jo täysi, ja kaikkia kieliä puhuttiin, samalla kuin edeskäyvät tarjoilivat lihalientä kupeissa.

Herra Haagemester, seuranaan aivan nuori pohjoissaksalainen sellonsoittoja, jonka suu oli täsmälleen niin iso kuin kirsikka, oli jäänyt paikatta ja pyysi saada istuutua Joánin pöytään.

Hän sanoi, ottaessaan esiin raakasilkkisen nenäliinan hihastaan:

»No niin, täällä on siis häkki täynnä arvoisia virkaveljiä.» (Hän lausui tämän sanan, aivan kuin herrat virkaveljet olisivat olleet olioita, jotka hänen katsottavikseen oli asetettu näytteille väkiviinaan.) Hän tervehti Bukarestissa asuvaa Saksan lähettilästä, jonka hän tunsi kruununprinssin hovista Potsdamista, samalla kuin ministerin rouva, joka mieheltään oli kysynyt hänen nimeään, tarkasteli herra Haagemesteria lornjettinsa läpi, aivan kuin tämä jo olisi konserttilavalla lyömässä ensimmäisiä sointuja Händel-Brahmsin variatsioneista.

Jean Roy, Parisin Suuresta Oopperasta, oli äänessä yli kaikkien muiden. Hän nukkui makuuvaunussa erinomaisen hyvin—suurenmoisesti. Eikä hän jumaliste voinut käsittää, miksi wagon-lit'ssä ei saattaisi nukkua yhtä hyvin kuin hotellissa.

Mutta se häntä harmitti — »ja vielä enemmän kuin voi sanoa», lisäsi hän hyvin äänekkäästi — että makuuvaunut eivät enää olleet ranskalaisia.

Madame de Stein, hänen säestäjättärensä, jonka kasvot olivat niin puuterin peittämät, että sitä oli tarttunut silmäkulmiinkin, sanoi:

»Yhtiön päämaja on kuitenkin Brüsselissä.» Mutta herra Roy vastasi:

»Ei, ei, siinäpä se onkin — aivan huomaamatta, aivan huomaamatta se on siirtynyt Berliniin, niinkuin kaikki, kaikki siirtyy Berliniin.»

Joán kumartui lautasensa yli, samalla kuin Saksan ministeri, hyvin matalalla äänellä, saksankielellä pyysi edeskäypää tuomaan hänelle vielä kaksi haarukkaa.

Keskusteltiin yleisesti hotelleista ja makuuvaunuista, ja madame de
Stein sanoi:

»Minusta on aivan yhdentekevää, missä sitä nukkuu» — ja hän katsoi herra Royta suoraan kasvoihin — »myöskin junassa voi tehdä itselleen olon mieluisaksi».

Mutta kun Henry Collyett kysyi sellonsoittajalta tämän mielipidettä makuusijoista, sanoi nuori mies, joka aikaisemmin oli ollut ihmelapsi:

»Minä olen ollut kaksi vuotta kiertueella.»

Joán kysyi, ehkäpä päästäkseen rauhaan makuusijoista, jotakin herra Haagemesterilta, joka kultaisella lyijykynällään piirteli koukerolta lautasliinaansa. Koukeroista muodostui salaisia numerolukuja ja palkkiotarjouksia, joita hän muiden huomaamatta laski yhteen.

Pianisti taukosi laskelmistaan ja vastasi Joánin kysymykseen:

»En, metsästyskaudella en soita ollenkaan.»

Ja hän alkoi kertoa — koettaen vaunun poikki vetää ministeriä mukaan keskusteluun — viimeisestä metsästysmatkastaan Galitsiassa, jossa hän oli vieraillut suuriruhtinas Paulin luona.

Mutta lähettiläs, joka hymyten väisti herra Haagemesteria, taivutti päätään Joánia kohti ja sanoi:

»Olettehan kreivi Ujházy —? Tiedän jo, että saamme ilon kuulla teitä
Bukarestissa.»

Mutta hiukan myöhemmin kuuli Joán, joka istui ulommaisena, ministerin rouvan sanovan miehelleen:

»Onko hänkin virtuoosi?» — äänenpainolla, josta huomasi, että puhuja hiljaisuudessa oli määritellyt Joánin enemmänarvoiseksi.

Oli kuin Joánin sormenpäitä olisi särkenyt niiden kosketellessa liinaa.

Prinsessa sanoi pöydästään, jolla oli sijansa ministerin ja herra ja rouva Bizot'n pöytien välissä ja jossa keskustelu yhä vielä kosketteli hotellivuoteita ja junavuoteita:

»Mitä uneen tulee, rouva, niin oikein hyvin voin nukkua vain
Romaaniassa.»

»Oi niin, niin», sanoi rouva Bizot, ja hänen kasvoilleen häivähti äkillinen hymy, »siinä olette oikeassa. Jos minä tahdon nukkua oikein perinpohjin, täytyy sen tapahtua Le Bourg'issa.»

»Madame Bizot nukkuu kaikkialla kuin murmeli», sanoi herra Bizot.

»Niin, niin, ystäväni», sanoi rouva Bizot kuin hätkähtäen, ja hän vakuutteli prinsessalle, että jos hän nukkui rauhallisesti, oli se sen päänaluksen ansio, jota hän aina kuljetti mukanaan ja joka oli täynnä yrttejä, mitkä hän itse oli poiminut heidän huvilansa läheiseltä niityltä, Seinen luota.

Haagemester, joka oli noussut ja tervehtinyt prinsessaa, johon hän oli tutustunut tämän ollessa kuningatar Elisabethin hovinaisena, palasi pöytäänsä ja sanoi:

»Vaimo ei totisesti kaipaa muuta unipulveria kuin miehensä musiikkia»; ja hän alkoi puhua uusranskalaisesta säveltaiteesta, joka hänen mielestään miltei kauttaaltaan oli todistuksena ranskalaisesta dekadenssista.

»Olettehan tekin samaa mieltä?» sanoi hän hyvin äänekkäästi Joánille.

Joán vastasi:

»Olen saanut kasvatukseni Ranskassa.»

Ehkäpä harmistuneena Joánin äänenpainosta herra Haagemester sanoi hänelle suoraan päin silmiä:

»Niin, sen kyllä kuulee.»

Mutta Henry Collyett, joka lakkaamatta piti silmällä ovea, sanoi
Joánille:

»Eiköhän Mr. Jens Lund syökään muiden seurassa?»

Jean Roy, joka oli kuullut Haagemesterin sanat ja oli hehkuvan punainen kasvoiltaan, sanoi hyvin kovalla äänellä:

»Ketä Jumala tahtoo rangaista, sen hän luo hollantilaiseksi.»

Ja madame de Stein nauroi, niin että hänen täytyi peittää hampaittensa kulta lautasliinallaan.

Herra Haagemester, jonka otsa hetkiseksi vetäytyi ryppyyn, sanoi
Joánille:

»Ja 'Ooppera' on ranskalaisen dekadenssin todellinen hautapatsas.»

Joán vastasi, samalla etäisellä kohteliaisuudella:

»Se on kuitenkin muutamien suurimpien taiteilijoitten tyyssija tätä nykyä.»

»Jotka laulavat mestari Bizot'n oopperoita», sanoi herra Haagemester, joka edelleen puhui hyvin kovalla äänellä, samalla kuin Jean Roy, lautasliina kaulansa ympärillä, rummutteli pöytää molemmin käsin ja pohjoissaksalainen sellonsoittoja nauroi.

Ruhtinatar, joka tahtoi puhua vaimentaakseen koroitettuja ääniä, kääntyi puolittain tuolillaan ja sanoi ministerille:

»Herra ministeri ei ehkä tunne minua enää, ja rouva von Benckendorfia ei minulla koskaan ole ollut onni tavata.»

Ministeri nousi puolittain tuoliltaan: hän oli kohta tuntenut ruhtinattaren, sanoi hän, ja esitteli vaimonsa, kun taas Jean Roy nousi paikaltaan ja tuli lasi kädessä Bizot'n avioparin luo.

»Ranskan mestaruuden malja», sanoi hän ja kilisti lasia herra Bizot'n kanssa, samalla kuin pari nuorta romaanialaista, jotka istuivat piilossa vastakkaisessa nurkassa ja jotka smokingeissaan vaikuttivat pukemattomilta, tekivät sormuksilla koristetuilla käsillään liikkeen, aivan kuin olisivat tahtoneet osoittaa suosiotaan.

Herra Bizot oli noussut, ja ulottaen laitoksensa myös molempiin romaanialaisiin hän sanoi, aivan kuin olisi vastannut juhlassa esitettyyn maljaan, ja viittasi kädellään:

»Rakas toverini, me teemme kaikki pitkiä matkoja tehostaaksemme johtaja-asemaamme.»

Ministeri kumartui hymyillen prinsessan puoleen ja sanoi:

»Täällä on melkein samanlaista kuin diplomaattikutsuissa.»

»Paitsi mitä muotoihin tulee», sanoi hänen rouvansa, ja he nauroivat kaikki kolme, samalla kuin prinsessa sanoi:

»Oh, en juuri osaisi kuvitella mitään pahempaa kuin että vielä kuuluisimme siihen joukkoon.»

»Eikö totta», jatkoi hän, »koti on sentään aina koti. Ja sitäpaitsi, kun noin lakkaamatta matkustaa paikasta paikkaan ja kaikkialla huomaa uusia naurettavuuksia, käy lopulta koko ihmiskunta naurettavaksi…»

Joán, joka kuuli prinsessan sanat, tuijotti silmänräpäyksen ajan häneen, ja ministeri sanoi, yht'äkkiä hyvin vakavana:

»Se on aivan totta. Meidän elämässämme on jotain kirouksenalaista.»

»Mutta», jatkoi hän samaan sävyyn, »maa, jota kukin voimiensa mukaan palvelee, ei kysy, mitä tuo palvelus meille maksaa».

Joán istui yhä kasvot ministerin pöytään kääntyneinä, ja hienot rypyt hänen silmiensä ympärillä vavahtelivat heikosti.

»Se on totta», vastasi prinsessa; »mutta minä olen hyvin iloinen siitä, että Paul voi palvella Romaaniaa perustamalla raakasokeritehtaita».

»Ah, ruhtinatar», sanoi rouva Benckendorf, »se ei ole niin vaikeata kuin luulette. Ja aiommehan sitäpaitsi kuolla Darmstadtissa. Kun mieheni tulee kuusikymmenvuotiaaksi, ostamme talon 'Prinsessan puistotien' varrelta ja viljelemme parsaa.»

»Niin, se on vaimoni unelma», sanoi ministeri.

»Ah, miten hyvin voin sen ymmärtää», sanoi rouva Bizot äkkiä ruhtinattaren takana, »minäkään en tunne mitään niin suurta iloa kuin minkä artisokkani tuottavat minulle Le Bourg'issa».

Ministerin rouva kääntyi äkkiä, päästäen lornjettinsa, ruhtinattaren puoleen ja sanoi hiljaa:

»Mutta tiedättekö, ruhtinatar, tuota nuorta miestä minä säälin.»

Ruhtinatar oli seurannut hänen katsettaan, ja hänenkin silmänsä hipaisivat Joánin kasvoja, samalla kuin rouva Benckendorf sanoi:

»Hän on siis köyhä?»

Prinsessa vastasi:

»Oh, ei suinkaan. Mutta luulen hänen surevan isäänsä.»

Joán oli kuullut nimeään mainittavan ja kumartui miltei liian äkkiä
Henry Collyettin puoleen, joka puhui sellonsoittajan kanssa, ja kysyi:

»Mitä herra Collyett kertoo teille?»

Sellonsoittoja, jonka hyvin pienet kasvot lakkaamatta vaihtoivat väriä, sanoi:

»Mr. Collyett sanoo, että hän katselee kaikkea, museoita ja muuta, matkoillaan. Ja minä taas en katsele yhtään mitään… sillä täytyyhän toki harjoitella, eikö totta?»

Joán hymyili:

»Henrykään ei suuria katsele. Hän harjoittelee kymmenen tuntia, ja kun hän tulee kadulle, sanoo hän, että hänen on ikävä Melbournea.»

Herra Haagemester, joka söi, sanoi pöydän yli: »Ja mitä te ikävöitte
Melbournesta?»

Henry kohotti kasvonsa.

»Aurinkoa», sanoi hän ja aukaisi suunsa hyvin suureksi, »se ei koskaan oikein paista muualla kuin Melbournessa».

»Miks'ette jää aurinkoon», sanoi hollantilainen, joka puhutteli nuoria taiteilijatovereitaan kuin joitakin kruununprinssiensä jääkäreitä.

»Niin», sanoi Collyett, »kyllä vielä jäänkin — voitettuani».

Hollantilainen kohotti päänsä kuullessaan hänen äänenpainonsa:

»Ja kenet tahdotte voittaa?»

»Ehkäpä teidät», sanoi Joán, joka jälleen tuijotti eteensä.

»Onneksi olkoon», sanoi pianisti ja siirteli kultakynäänsä pöydällä.

Mutta Henry Collyett sanoi äkkiä — ja näkyi, että hänen pyöreät silmänsä saattoivat muuttua metallinkarvaisiksi:

»Ne, jotka ovat voittaneet, eivät koskaan ymmärrä, että muut tahtovat voittaa.»

Joán sanoi, ja hänen äänensä soi hiljaisena:

»Voitetutkaan eivät ymmärrä, Henry, että itse ovat tahtoneet, tai että toiset tahtovat.»

Sellisti käänsi äkkiä nuoret kasvonsa Joániin:

»Voitto on sentään voitto», sanoi hän, ja pelästyen omaa äänensävyhän hän karahti punaiseksi kaulaa myöten.

»Ja rahoja», huudahti Henry, joka pudisti hiuksiaan.

Roy oli kuullut hänen sanansa ja nauroi ääneen:

»Austraalialainen on viisas.»

Ja yhä nauraen, niin että pieni pöytä tärisi, hän huusi vaunun poikki:

»Maljanne, herra Bizot!»

Hän nauroi yhä ja sanoi madame de Steinille: »Bizot-muorin artisokissa on jumaliste kultaiset lehdet, ja Ranskan pankin kellari on syvä.»

Mutta madame de Stein kääntyi puolittain tuolillaan ja sanoi:

»Mutta te, kreivi Ujházy, joka olette unkarilainen, tehän kai tunnette nuo paperit.»

Ja hän alkoi puhua joistakin galitsialaisista osakkeista ja arvopapereista.

Ja samassa alkoivat kaikki arvoisat virkaveljet puhua rahoista ja rahojensijoituksista ja obligatsioneista ja papereista ja koroista — ja kaikki äänet piirittivät pörssiä ja liikeyrityksiä, ja Joán oli mykkänä ministerinrouvan lornjetin edessä, lornjetin, joka hämmästyneenä oli siirtynyt toisesta pörssihuijarista toiseen — jotka olivat Joánin taiteilijatovereita.

Madame de Stein oli kääntänyt tuolinsa ympäri, herra Haagemesterin puoleen, joka suositteli Montan-papereita tai venäläisten ostamista. Jean Roy työnsi lautasen etäälle luotansa liinaa pitkin ja sanoi Joánille, ettei mikään, mikään sentään ollut ajan pitkään niin edullista kuin tonttisijoitus New Yorkissa.

»Rakas ystävä», sanoi hän, »Amerikka on tulevaisuuden maa. Vielä me näemme sen päivän, jolloin New York on Lontoota suurempi.»

Ja hän puhui kaduista ja ajoteistä ja tonteista ja pilvenpiirtäjistä, aivan kuin hänellä olisi ollut New Yorkin kartta edessään pöydällä.

Herra Haagemester teki selvää kursseista ja otti esiin kurssilistan, joka hänellä oli Hendschelinsä välissä, ja levitti sen lautaselleen. Madame de Stein ei uskonut häntä ja nousi tuolillaan tullakseen vakuutetuksi. Liikkuessaan hän levitti kirpeätä Blossom-tuoksua kautta koko vaunun, ja hän tutki listaa hollantilaisen vieressä, joka tarkasteli hänen hiukan kuihtunutta poveaan, mikäli sitä kuulsi esiin hänen ruusunpunaisen puseronsa pitsikoristeen läpi.

Jean Roy jatkoi puhettaan Amerikasta. Jotkut toiset taas luottivat New Orleansiin. Mutta koskaan ei pitäisi kiinnittää rahaansa maa-alueeseen, jota ei tuntenut.

Herra Haagemester teki yhä selvää kursseista, samalla kuin madame de
Stein otti toimessaan esiin oman kultakantisen taskukirjansa.

»Rakas ystävä», sanoi hän hollantilaiselle, »te olette järkevä mies».

Ja hän alkoi merkitä muistiin osakkeita, herra Haagemesterin sanelun mukaan.

Koko vaunu oli täynnä numeroita, jotka surisivat pöytien päällitse kuin hyttysparvet, samalla kuin herra Bizot, pää tutisten, lakkaamatta kuljetti sinertävänkylmien käsiensä harrittelevia sormia edestakaisin pöytälevyllä, aivan kuin olisi siirrellyt näkymättömiä rahaläjiä — ehkäpä niitten ilotalojen kuukausivuokria, joita tämä Cecilialegendan säveltäjä ansaitsi Etelä-Ranskan pikkukaupungeissa.

Herra Haagemester käänsi kokoon kurssilistan ja sanoi:

»Keinottelun koko taito on siinä, rouva, että asianomaisella on todellisia poliittisia suhteita.»

Ministeri kuuli tämän, huomaamatta prinsessaa, joka sanoi:

»Minusta ei maailmassa ole mitään niin kauheata kuin raha. Minä puolestani en saata erottaa toisistaan markkaa ja frangia.»

»Kreivi Ujházy, tuossa hän on.»

Tämän kuiskasi austraalialainen, samalla miltei nousten pöydästä.

Joán oli kääntänyt päätään ja nähnyt Jens Lundin, joka seisoi avoimessa ovessa. Viuluniekan käsi nojasi ovipieleen. Joán ei siirtänyt silmiään tuosta kädestä: sen muodosta näkyi, että se oli tottunut käyristymään otteeseen.

»Eihän hänellä ole kasvoja ollenkaan», sanoi Henry ja nojautui syvään pöydän yli.

Joán, joka oli siirtänyt katseensa Jens Lundin kädestä tämän päähän, tarkasteli viuluniekan kasvoja, jotka väkivaltaisten ajatusten laannuttua olivat kivettyneet liikkumattomiksi ja sanoi:

»Hänen kasvonsa, Henry, ovat kääntyneet sisäänpäin.»

»Se on totta», sanoi austraalialainen.

Ja kun Jens Lund astui heidän ohitseen — hän kulki molemmat kädet nyrkissä — sanoi Joán:

»Hänen kätensä ovat kuin ruorimiehen.»

»Se on totta», sanoi Henry, ja yht'äkkiä hämmästyneenä kreivi Ujházyn äänensoinnusta, sanoi nuori austraalialainen kuten äsken:

»Kuinka te sentään häntä ihailette!»

Ja äkillistä ajatuskulkuaan seuraten:

»Olenpa iloinen, ettei ole ketään pianistia, jota minä ihailisin — noin paljon.»

»Miksikä niin?»

»Niin», sanoi austraalialainen ja nauroi ja taukosi nauramasta, »sillä silloin kai minä lakkaisin soittamasta».

Joán katsahti Henry Collyettiin välähdys silmäkulmassaan, loi alas katseensa ja kuuli madame de Steinin sanovan:

»Te, kreivi Ujházy, ette ole huvitettu kurssilaskelmista.»

Joán sanoi ja kääntyi häneen:

»En, rouva, en ole koskaan keinotellut. — Ja sitäpaitsi olen nähnyt niin harvojen taiteilijoiden kuolevan varakkaina.»

Äkkiä kaikki pöydät hiljenivät. Madame de Stein teki liikkeen kädellään, aivan kuin olisi pyyhkäissyt jonkin hiuksen otsaltaan, jossa ei ollut hiusta, samassa kuin junan häiritsevä melu yht'äkkiä ympäröi heitä ja he tajusivat kaikki vaunujen ja ovien ja lattioiden äänekkään tärinän.

Sitten sanoi Jean Roy, jonka suuret ja avoimet kasvot, vaikkakin hieman liian lihavat, kuvastivat kaikkia mielenliikkeitä:

»Niin, se on totta — ja merkillistä.»

Ja äkillistä ajatusyhtymää seuraten hän alkoi puhua eräästä kuuluisasta toverista, laulajasta, joka vasta oli kuollut.

»Niin», sanoi hän, »hän oli ihmeellinen ihminen. Kesken erästä kiertuettaan Amerikassa hän lopetti… ja istuutui. Hän ei enää tahtonut.»

»Hän oli kai sairas», sanoi Haagemester.

»Ei hituistakaan. Hän vain ei tahtonut enää. Ja niin hän jäi istumaan sinne, viideksitoista vuodeksi, pieneen kaupunkiin viiden tunnin matkan päähän New Yorkista… hän vain istui ja nousi ja meni maata, vieraiden keskuudessa.»

Pari ryppyä oli uurtautunut Joánin otsaan niinkuin ihmisen, joka väkisin koettaa seurata jotakin ajatusta.

»Mutta kuolemansa jälkeen», sanoi Jean Roy, »hän tahtoi tulla viedyksi
Ranskaan. Vaikka näet matkustaisi kuinka etäälle hyvänsä, Père
Lachaisella tahtoo jumaliste jokainen levätä.»

Madame de Stein sanoi — äänessä hiven hautausmaasentimentaalisuutta:

»Ystäväni, Père Lachaise on ihanin paikka maailmassa. Ah, eniten pidän siitä muistomerkistä, joka kuvaa surevaa hengetärtä… sehän on kokonainen murhenäytelmä… nuori mies… nuori mies keisarikunnan ajoilta — ainoa poika… mikäli olen kuullut, oli isä ministeri. Ja sitten kerran hän ampui itsensä — ilman syytä, rakas ystävä — kukaan ei tuntenut syytä, ja hän oli kahdenkymmenenkolmen vuoden ikäinen.»

Joán oli kääntänyt päätään, jota hän tuki käsillään:

»Tiedättekö hänen nimeään?» kysyi hän.

»En, mutta hän oli sentapainen mies», sanoi madame de Stein, »jollaisen nainen toivoisi tuntevansa».

Jean Roy nauroi. Mutta madame de Stein sanoi:

»Ah, on kaunista uskaltaa kuolla nuorena!» Jean Roy sanoi ja nauroi yhä:

»Chère, siihenhän tekin vielä ehditte.» Madame de Stein kohotti harteitaan:

»Uh, älkää laskeko leikkiä. Minä voin herätä keskellä yötä pelosta — että kuolisin siinä samassa, hotellissa.»

Rouva von Benckendorf kääntyi puolittain, niin äkkiä, että hänen käsivartensa pyyhkäisi lautasliinan lattialle.

»Madame», sanoi Jean Roy ja nosti sen ministerin pöydälle.

»Kaunis ystävätär», sanoi hän madame de Steinille. »Te kuolette kahdeksankymmentä vuotiaana — viidenkymmenenviiden vuoden kuluttua».

Madame de Stein kääntyi jälleen Joánia päin ja sanoi:

»Kreivi Ujházy, milloin tahtoisitte kernaimmin kuolla?»

Joán saattoi nähdä, ohi kaikkien muiden, Jens Lundin, joka istui ja söi noiden kahden romaanialaisen pöydässä. Herra Lund söi kuin henkilö, joka kaikella muotoa koettaa syödä sievästi, mutta unohtaa sen toisinaan.

»Minäkö?» sanoi hän. »Silloin, kun minulla on vielä järkeni tallella.»

Madame de Stein teki saman äkillisen liikkeen harteillaan kuin äskenkin:

»Kreivi Ujházy… en tiedä… te puhutte aivan kuin kummitus jossakin komediassa.»

Herra Haagemester oli äkkiä hieraissut oikealla kädellään otsaansa, kolmeen kertaan. Ja Jean Roy katseli Joánia aivan suoraan kasvoihin.

»Tiedättekö», sanoi hän, ja hänen silmiinsä tuli tuskan ilme, jonka hän siinä samassa jälleen karkoitti, »olin silloin läsnä siinä Lontoon teatterissa, jossa Mr. Thomson yht'äkkiä tuli hulluksi. Hän näytteli, näytteli sangen järkevästi, ja äkkiä keskellä kohtausta… keskellä repliikkiä hän nousi tuoliltaan ja meni kulissien taa — ja oli hullu.»

»Koskaan en voi sitä unohtaa», sanoi Jean Roy.

Jens Lund oli lakannut syömästä. Hän istui pää etukumarassa ja silmissään ilme kuin nuuskivalla vinttikoiralla.

Prinsessa sanoi Jean Roylle:

»Niin, se mahtoi olla kauheata. Serkkuni on siitä kertonut — hän oli silloin läsnä.»

»Ruhtinatar», sanoi laulaja, »se oli kauheata».

Ja äkkiä toisessa äänensävyssä, miltei pakottautuen, hän sanoi kohta tunteneensa prinsessa Stourdzan — »oopperasta, jossa tunnemme kaikki vuositilaajamme».

L'Opéra, sanoi prinsessa, ei ollut ainoa paikka, missä hän oli kuullut herra Royta. Hän oli kuullut herra Royn »Lohengrinin» kaikkialla, missä suinkin oli mahdollista.

Jean Roy kumarsi, ja yht'äkkiä hän alkoi nauraa niin sydämensä pohjasta, että myöskin ministeri alkoi hymyillä. Laulaja sanoi:

»Englannissa on piirretty pilakuva minun 'Lohengrinistani'. Se on hullunkurisinta mitä olen nähnyt.»

Myöskin rouva von Benckendorf oli nähnyt tuon englantilaisen pilakuvan, eikä hän voinut olla nauramalta, ja prinsessa sanoi:

»Mutta serkkuni, kreivitär Greffulhe, on kertonut minulle omista piirustuksistanne, herra Roy.»

»No niin», sanoi Jean, »tuhrinhan minäkin paperia».

Rouva Bizot, joka aina vain istui hymyillen, kääntyneenä prinsessaan päin, jonka nimen hän tunsi, sanoi — ja sanat tulivat hiukan kömpelösti niinkuin sen, jonka mielipidettä kukaan ei ole kysynyt:

»Herra Royn albumit ovat kuuluisia kautta Parisin.»

Madame de Stein sanoi:

»Herra Roylla on ne matka-arkussaan.»

»Te saatte kernaasti katsella niitä», sanoi herra Roy ilman enempiä muodollisuuksia ja poistui hakeakseen albuminsa, samalla kuin herra Haagemester sanoi Joánille:

»Niin, kyllähän laulajilta jää aikaa paljoon muuhun… kun he vain itse sen huomaavat.» Ja rouva Bizot, jonka kasvoilla oli yhä sama hiukan hämmentynyt hymy, alkoi kertoa ruhtinatar Stourdzalle, että hänen miehensä, herra Adolphe Bizot — ja hän teki kädellään liikkeen, aivan kuin olisi tahtonut esitellä miehensä — että tämä par'aikaa kirjoitti muistelmiaan.

»Mutta asia on niin», sanoi rouva Bizot, »ettemme saa olla rauhassa. Mutta sitähän olen yhä ja aina sanonut, ettei olisi pitänyt antautua orkesterinjohtajaksi…»

Prinsessa, joka ei oikein tietänyt, mitä hänen olisi pitänyt sanoa, vastasi:

»Valitettavasti ei Romaanialla koskaan ole ollut kunniaa nähdä vieraanaan herra Bizot’ta.»

»Ei», sanoi rouva Bizot, ja teki liikkeen hintelällä yläruumiillaan, aivan kuin olisi nykäissyt onkeaan sunnuntaisella Seinellä, »siellä emme ole käyneet. Mutta me molemmat olemme kuulleet niin paljon teidän ihanasta maastanne.»

»Ihanasta Romaaniasta», lisäsi rouva Bizot.

Jean Roy palasi luonnoskirjoineen ja ojensi erään niistä prinsessalle.

Ruhtinatar avasi sen.

»Kas vain», sanoi hän, »sehän on Romaaniasta», ja kun hän oli kääntänyt pari lehteä, alkoi hän nauraa:

»Herra Roy, tämä on erinomainen, aivan suurenmoinen. Juuri tuo ilme on hänen majesteetillaan kuningattarella, kun hän lukee oopperatekstejään hovinaisilleen.»

Rouva von Benckendorfkin tahtoi nähdä, ja molemmat nauroivat, kumartuneina yli kuvan, joka esitti Carmen Sylvaa aitauksen takana keskellä hovin pihaa, kolmijalalla istumassa, puettuna togaan ja päässä laakeriseppele, soittaen harmonikkaa romaanialaisille aatelismiehille, jotka innostuneina, kansallispukuun puettuina, hyppelivät niin että pohjat näkyivät heidän anturattomista saappaistaan.

»Herra Roy, teidän pitäisi asettaa näytteille Bukarestissa», sanoi prinsessa ja nauroi vielä äänekkäämmin. Mutta nostaessaan päätään ja huomatessaan smoking-pukuiset maanmiehensä, jotka molemmat heristivät korviaan — toisen hän tunsi: erään viinatehtailijan poika Konstanzasta — hän sanoi:

»Olette aivan oikeassa, herra Roy, hänen majesteettinsa kuningatar on harvinaisen musikaalinen.»

Ja hän ja rouva Benckendorf saivat yht'äkkiä aivan samanlaisen ilmeen kasvoihinsa.

Luonnoskirjat levisivät kaikille pöydille, ja kaikki nauroivat eri kansakuntien naurettavuuksia.

»Kas vain, kas vain», huusi Collyett ja löi nauraen urheilijasääriinsä, »tuosta kuvasta olen kuullut puhuttavan… Katsokaapas, kreivi Ujházy, katsokaapas.»

Kuva esitti Mr. Schurmannin karusellia; herra Schurmann itse oli janitshaari, ja herra Strakosch puhalsi torvea, samalla kuin englantilaiset ja yankeet ja espanjalaiset ja saksalaiset hyökkäsivät karuselliin. Taimpana tuli pari hollantilaista.

»Katsokaas rumpua», huusi Collyett, »katsokaas, rumpu on tanskalainen».

Rumpua pärrytti pieni miespahainen, hiukset otsalla ja hikihelmiä nenän alla. Hän rummutti omilla ohuilla ja hiukan vinoilla säärillään. Rumpuun oli kirjoitettu: tanskalainen sanomalehdistö.

Kaikki nauroivat, jokainen selaillen omaa kirjaansa. Vahtimestarit, jotka tarjoilivat parsaa, jäivät seisomaan ja kurkistelivat kuvia naisten ja herrojen olkapäitten välitse.

»Tuohan on synti ja häpeä», sanoi madame de Stein. »Tanska on ihastuttava. Se on toki maa, jossa sanomalehdet osaavat antaa arvoa taiteelle.»

Jean Roy nauroi:

»Uskallanpa sanoa», virkkoi hän, »että Tanska on ainoa maa, jossa madame de Steiniin on suhtauduttu vakavasti».

»Jean…»

Mutta Jean Roy jatkoi:

»Niin vähän vakavaa on siinä maassa ajateltavana…»

Henry Collyett käänsi kasvonsa madame de Steiniä kohden ja herkesi samassa nauramasta.

»Onko niin», sanoi hän; »minä taas olen kuullut, että on esiinnyttävä
Kööpenhaminassa juuri ennen Amerikkaa».

»Siinähän on preussilaisia», sanoi ministeri ja kumartui Jean Royta päin, osoittaen pilakuvaa, jossa rivi miehiä, samanlaisin askelin ja samanlaisissa puvuissa, selät ja parrat samanlaisina, marssi esiin aivan kuin kuulumattoman komennuksen mukaan.

Pohjoissaksalainen sellonsoittaja nauroi piirustusta, jonka nimenä oli »Bach-intoilu» ja jossa rivi töllisteleviä herrasmiehiä taputti käsiään herra Borwickille, joka soitti niin taivaallisesti, etteivät hänen sormensa kajonneetkaan koskettimiin.

Mutta Jean Roy sanoi:

»Itse asiassa minä ihailen saksalaisia.»

»Mutta ette sokeasti», sanoi ministeri ja hymyili.

»On niin helppoa olla näkevä», sanoi Jean Roy; »ainakin jossain määrin näkevä, kun kerran kaikkea katselee hotellinikkunasta».

»Eikö totta, Ujházy», jatkoi hän ja käänsi kasvonsa Joánia päin: »Me, jotka aina kiertelemme maailmaa, näemme aina naurettavuudet, senvuoksi ettemme koskaan täysin ymmärrä toisten tunteiden laatua.»

Joán taivutti päätään, ja rouva Benckendorf sanoi Jean Roylle:

»Aivan niin se on, luulen.»

»Herra ministeri», sanoi Jean Roy, ja hänen voimakkaat ja iloiset kasvonsa näyttivät äkkiä väsyneiltä, samalla kuin hän viittasi kädellään luonnoskirjoihin, jotka olivat levällään. »Juuri se, että voi nähdä kaiken tuon, tekee ihmisestä kodittoman maan päällä.»

»Jokaisella on isänmaansa», sanoi ministeri, »jonne hän palaa».

Joán painoi tietämättään kiinni luonnoskirjan, joka oli hänen edessään, ja kaikki kävivät äkkiä hyvin äänettömiksi — kunnes Jean Roy sanoi:

»Niin, madame de Stein on syntynyt Rue de l'Abbé de l'Epée'n varrella, ja hän sanoo ostavansa talon samalta kadulta ennen kuolemaansa.»

»Rakas ystävä», vastasi madame de Stein, »se ei ensinkään ole naurettavaa. Rue de l'Abbé de l'Epée on aivan Luxembourgin puiston vieressä, ja siellä minä leikin pikku tyttönä.»

Joán oli nojannut päätään seinään ja sulkenut silmänsä. Pitkät silmäripset vaikeitten luomien alla muodostivat kuin leveän mustan reunan.

»No niin, madame de Stein», sanoi Jean Roy, »tulettehan sitten joskus tervehtimään minua Marseilleen. Sieltä minä ostan talon — satamasta oikeanpuoliselta rinteeltä, tiedän aivan mistä…»

Hänen äänensävynsä vaihtui:

»Olen kotoisin Marseillesta, prinsessa», sanoi hän ja kumartui eteenpäin, »ja tiedättekö, aina kun laulan kaikkein parhaiten, on aivan kuin kuulisin jonkin vanhan eteläranskalaisen laulelman… joku kuiskaa sitä rinnassani…»

»Myöskin 'Lohengrinissa'», sanoi prinsessa nauraen.

»Kunniani kautta, siinäkin», sanoi Jean Roy, »ja juuri siksi pidänkin kaikkein enimmän Don Josésta».

Ministeri ja rouva olivat nousseet pöydästä, ja herra von Benckendorf ojensi Jean Roylle kätensä.

»Näkemiin», sanoi herra Benckendorf ja hymyili Joánille, joka hätkähti aivan kuin hänet olisi herätetty.

Ja herra ja rouva von Benckendorf menivät.

»Hän on itse asiassa varsin miellyttävä», sanoi rouva Jean Roysta, kun he kulkivat pitkin käytävää.

»Mutta kreivi Ujházya», sanoi hän jälleen, »minä säälin. Sellaisessa seurassa täytyy ihmisen lopulta käydä vallan kaistapäiseksi.»

Prinsessa oli noussut ja kumarteli joka taholle, yht'äkkiä (nyt kun tämä ateria rautatievaunussa oli ohi) aivan vieraana, ikäänkuin ei olisi vaihtanut viittä sanaa näiden naisten ja herrojen kanssa. Mutta siinä samassa hän kääntyi, ehdittyään jo ovelle, ja sanoi toiselle seuranaiselleen:

»Oh, tästä saisi hauskan levyn.»

Ja samalla reippaalla, suorasukaisella äänellä kuin päivällisen aikana hän sanoi:

»Hyvät herrat ja naiset, saanko tuoda kamerani?» Joán oli hätkähtänyt.

»Harvoin sattuu», jatkoi ruhtinatar, »yhteen niin monen eurooppalaisen kuuluisuuden kanssa samalla kertaa…»

Kaikki vastasivat yht'aikaa, ja kun toinen seuranaisista kävi hakemassa valokuvauskonetta, sanoi prinsessa viinatehtailijan pojalle, puhutellen tätä kohteliaasti kuin kantajaa asemasillalla:

»Herra Brazzi, kun te pysyttelette oikein hiljaa, voin asettaa koneen selkänne varaan.»

Valokuvauskone tuotiin, ja kaikkien kasvot kääntyivät romaanialaista päin, jota prinsessa siirsi ja asetteli ikäänkuin tämä olisi ollut rautajalus. Herra ja rouva Bizot'n täytyi muuttaa paikkaa ja istua pöytään, josta prinsessa oli noussut, ja rouva Bizot asettui aivan mestarin viereen molemmat kädet miehen olkapäillä.

»Siitä tulee mainio, mainio — varsin mielenkiintoinen», sanoi ruhtinatar, katsoen koneen pieneen peiliin, ja virkkoi toiselle smoking-pukuiselle: »pidättehän te huolta valaistuksesta — olette kai ennenkin sitä tehnyt?»

Nuoren miehen oli pidettävä huoli magnesiumvalosta, ja hänen sormensa vapisivat.

»Mainiota, mainiota», huusi prinsessa jälleen.

Naiset ja herrat olivat kukin asettuneet asentoon.

Etumaisen pöydän ääressä istui nuori sellonsoittoja, joka oli kumartanut jakaukselle kammatun päänsä kuin Magdaleena, ja madame de Steinin suu ylöspäinkohotetuissa ja täyteläisissä kasvoissa oli avoin kuin traagillisen naamarin, samalla kuin hän kohotti vasenta kättään olkapäälle, ikäänkuin olisi työntänyt luotaan jotakin näkymätöntä huntua.

Mutta Jens Lund, jonka ateria vielä oli kesken, oli joutunut kuin sattumalta keskelle kuvaa, kädet pullollaan olevissa taskuissa, ikäänkuin niissä molemmissa olisi ollut pommi.

»Mainiota, mainiota», huusi prinsessa ja kumartui jälleen, nähdäkseen peilistä.

Austraalialainen, jonka heikkouksiin kuului saada säärensä valokuvatuiksi (reklaamilehdet puhuivat aina hänen urheiluharrastuksistaan), oli vihdoinkin saanut ne asetetuiksi tuolin selkämykselle.

»Mutta te, kreivi Ujházy», sanoi prinsessa innokkaasti — ja vaikeni äkkiä.

Joánia ei näkynyt. Vain hänen hartiansa. Ehkä hän ei tietänyt, että austraalialainen urheilija peitti hänet.

»No nyt», huusi prinsessa.

Kaikki hätkähtivät, kun valo leimahti, ja madame de Stein kirkaisi.

Paksu savu pöllähti vaunun täydeltä, ja prinsessa riensi pois huudahtaen: »kiitos, hyvät herrat», joka aivan kuin sulki oven hänen jälkeensä — ikäänkuin hän ei olisi aavistanutkaan, minkä kiusan oli aiheuttanut.

»Kas noin», sanoi Jean Roy ja suojeli tenoriaan kamaripalttinaisella nenäliinallaan, »se oli siis kärsittävä, jotta Bukarestiin olisi avoin pääsy».

Ja äkkiä raivostuneina (ja hermostuneina savusta ja vedosta) salaisesta nöyryytyksestä, jonka he vaistomaisesti tunsivat ja johon he olivat alistuneet sen vuoksi, että olivat ammattilaisia, he puhuivat kaikki yhteen ääneen, romaanialaisen seisoessa mustuneet sormet harallaan.

Madame de Stein sanoi niin ääneen, että prinsessan seuranaiset, jotka kantoivat »laatikkoa», saattoivat sen kuulla: »Kunpa oppisi tulemaan puoliksikaan niin hävyttömäksi kuin nuo ihmiset.»

Mutta kun Jean Roy kulki herra Haagemesterin ohitse, sanoi hän hollantilaiselle:

»Mutta te, herra, olette kai siihen tottunut — tulemaan valokuvatuksi… hoveissa.»

Kun Joán ja austraalialainen palasivat omaan osastoonsa käytävää pitkin, törmäsi impresaario Ledock heitä vastaan. Hän oli puettuna turkkiin ja villaröijyyn. Hänellä ei koskaan ollut aikaa syödä. Matkoilla ollessaan hän hoiti lehtileikelmänsä ja kirjeenvaihtonsa.

»Voiko tässä viheliäisessä junassa saada wieniläisleikkelettä?» huusi hän ja ryntäsi eteenpäin.

Herra ja rouva Bizot riitelivät kovalla äänellä puoleksi suljetun oven takana järjestäessään matkatavaroitaan, jotka tuntuivat pääasiallisesti käsittävän lukemattomia raitaisia villahuiveja, jotka muistuttivat vatsavöitä.

»Enkö ole oikeassa», huusi herra Bizot, »minäkö tunkeuduin hänen
suosioonsa? Joko ihmisellä on itsekunnioitusta taikka ei ole.
Tuollaiset henkilöt kohtelevat toista ikäänkuin tämä olisi krokotiili
'Jardin des Plantes’issa.»

»Rakas Bizot — matkustammeko siis huvin vuoksi?… Hänen setänsä on
'Soitannollisen seuran' presidentti.»

»Pötyä. Mistä sen tiedät?»

»Adolphe, sinä tiedät, että minulla on hyvä muisti… kuulin hänen nimensä, ja olimmehan viime vuonna kirjeenvaihdossa noiden henkilöiden kanssa.»

Australialainen alkoi nauraa, mutta Joán kulki edelleen. Prinsessa istui ovi avoinna, tummasti sinipunervien silkkityynyjen keskessä. Koko vaunuosasto tuoksui verveine-hajuvedeltä, jossa hän oli peseytynyt vapautuakseen savun hajusta.

Hän kohotti kasvonsa kirjasta ja sanoi, katsoessaan Joániin:

»Ette tehnyt kauniisti, kreivi Ujházy, kun ette tahtonut olla mukana kuvassani.»

Joán vastasi:

»Minä en kuulu Euroopan kuuluisuuksiin, prinsessa.»

Prinsessa hymyili ja sanoi — ja tahtoi olla kohtelias:

»Mihinkä te sitten kuuluisitte?»

Yhtäkkiä Joánin kasvot värähtivät ja hän sanoi:

»Olette aivan oikeassa, prinsessa, en mihinkään.»

Ruhtinatar Stourdza tahtoi pidättää häntä, pyytää hänet takaisin — jokin Joánin äänessä oli yllättänyt häntä. Mutta Joán oli poissa.

Hän istui kirja kädessä, kun Henry Collyett astui sisään.
Australialainen istuutui, ojensi urheilijansäärensä ja pani ne ristiin.

»Luetteko?» sanoi hän ja ojensihe.

»En.»

»Sielläkös puhuttiin pötyä!»

»Niin kyllä.»

»Mutta Roy on mainio piirustaja.»

»Niin on.»

»Hän voisi elää piirustuksella.»

»Aivan varmasti.»

Australialainen sujutti yhä sääriään.

»Tiedättekö mitä ajattelin syödessämme?»

»En.»

»Että teidän oikeastaan pitäisi istua noiden toisten pöydässä.»

»Kuinka niin?»

»Niin», sanoi australialainen, »olettehan sentään kreivi — vaikka soitattekin».

Joán vain tuijotti eteensä.

Sitten hän sanoi:

»Ei kai siellä olisi enää sijaa.»

Kaikki päivällispöydän keskustelukatkelmat sekautuivat toisiinsa Henry Collyettin vilkkaissa aivoissa. Ja jälleen ajatellen Jean Royta ja sitä mitä tämä oli sanonut eteläranskalaisista lauluista, jotka soivat hänen sisässään, hän sanoi:

»Mutta kerran saa Austraaliakin oman musiikkinsa… musiikki kasvaa maasta — maasta ihmisiin, eikö totta? Mutta siihen tarvitaan aikaa, sillä ihmisten täytyy asua kauan siellä.»

Henry Collyett katseli saappaitaan.

»Mutta», sanoi hän, »ennenkuin australialaiset sävelet kasvavat maasta, eivät australialaiset voi tulla oikeiksi musiikkitaiteilijoiksi — vai miten? Taikka ehkä ette ymmärrä mitä tarkoitan?»

Joán tuijotti ilmaan:

»Ymmärrän, Henry», sanoi hän liikahtamatta.

Australialainen löi kantansa yhteen.

»Mutta siitä huolimatta saattaa sentään tulla kuuluisaksi pianonsoittajaksi», sanoi hän.

Hän istui tuokion ja — päivällispöydän keskustelut yhä mielessä — sanoi:

»Mutta ehkä pitäisi ajatella Kööpenhaminaa…»

»Tanskassa en ole koskaan soittanut», sanoi Joán, joka istui äskeisessä asennossaan.

»Hm, sepä merkillistä, kun kerran olette puolittain tanskalainen.»

Tuokio kului. Sitten Joán sanoi:

»Siellä olen aina ajatellut soittaa — viimeksi.»

Henry Collyett sujutti yhä urheilijansääriään, ja ajatukset harhaillen hän sanoi — nyt ne olivat valokuvaamisessa:

»Mutta olemmehan kerta kaikkiaan ilveilijöitä.»

Äkkiä Joán hymyili:

»Niin olemme, Collyett», sanoi hän ja nousi.

»Mutta niin ovat nuo toisetkin», sanoi Henry, hiukan kiihkeästi.

»Ehkäpä kyllä», sanoi Joán, »mutta he näyttelevät osiaan paremmin ja pitävät vähemmän melua».

Australialainen istui tuokion.

»Niin», sanoi hän, »se voi kyllä olla totta. — Mutta ihmisestä tulee kai se, miksi hän on syntynyt.»

Joán nojasi tuokion kyynärpäätään hänen olkaansa:

»Te olette viisas tänään, Collyett… Mutta niitäkin on, Henry, jotka syntymästään ovat viallisia. Niiden ei olisi pitänyt syntyä.»

Räikeä ja valkea valo lankesi heidän kasvoilleen. Se tuli Wienin asemasillan lyhdyistä, korkealta. Junankuljettajat juoksivat edestakaisin ja painoivat alas ikkunaruutuja, samalla kuin kantajat heittivät huopapeitteitä ja laukkuja ja matka-arkkuja ja turkkeja sisään ikkunoista. Matkustajat juoksivat vaununaskelmia alas, saadakseen jaloitella kiinteällä maaperällä, ja kaiken maailman kielet tulvailivat katkonaisina lauseina ovista, joista veti ja jotka olivat avoinna. Jean Roy seisoi, nenäliina kaulan ympäri kiedottuna ja liehuvin takinhelmoin, paljain päin pahimmassa tungoksessa, kuorien appelsiinia ja huutaen yhtä kovalla äänellä kuin lastinpurkaja hänen rakkaan Marseillensa satamassa, kun taas madame de Stein (nyökäyttäen päätään Joánille ja sanoen: oh, monsieur, on se promène) painoi parisilaiskenkiensä messinkikannat kevyesti asfaltille ja antoi silkkipukeisten sääriensä sukeltaa melko ylhäällä hameittensa häilyviin helmoihin.

Rouva Bizot, kalosseissa, haki lakkaamatta hymyillen, mutta levottomin silmin johtokunnan herroja.

»Sillä tietysti he ovat meitä vastassa», sanoi hän, »he ovat täällä, rakas Adolphe, voit olla varma, että he ovat täällä». Mutta herra Bizot, jonka turkki oli sidottu kiinni harmaalla villahuivilla, sanoi:

»Se on minusta aivan yhdentekevää. Kunhan vain pääsemme lähtemään — mikä se olikaan majapaikkamme nimi?» niin vihaisena, että silmät pullistuivat päästä.

»Kultainen Karitsa, Adolphe, Kultainen Karitsa. Mutta he ovat täällä, ystäväni, he ovat täällä.»

Impresaario juoksi heidän ohitseen, seitsemäntoista sähkösanomaa kädessään: »Vanha herra», sanoi hän herra Bizot’lle, »tuolla on pari henkilöä, jotka etsivät teitä»; ja hän juoksi edelleen, pudottaen reklaameja ja sanomalehtiä täyteensullotuista taskuistaan niinkuin papanoiva lammas.

»Takki kiinni!» huusi hän Jean Roylle, samalla kuin herra Bizot jäi paikoilleen, käsi puristettuna villaliinan ympäri, sotaisena ja hampaattomana, muistuttaen jotakuta vahakuvanäyttelyn kääpiöeverstiä.

»Adolphe, Adolphe», huudahti rouva Bizot miltei laulaen; hän oli tuntenut nuo 'pari henkilöä', joiden läheisyydessä herra Haagemester, punoksilla koristetussa metsästysturkissaan, vaihtoi tervehdyksiä erään vastaantulleen lähetystövirkamiehen kanssa, joka sanoi:

»Niin, hänen kuninkaallinen korkeutensa kirjoitti kohta arkkiherttuatar
Valérielle…»

Impresaario juoksi takaisin kädet tyhjinä, ja pahimmassa tungoksessa, jossa surupukuinen perhe — seitsemän suruharsoista — ympäröi vaaleaveristä miehenpuolta, joka hukkui tuliaissuudelmiin aivan kuin myllyn viemänä, huomasi hän kynsiensä olevan puhdistamisen tarpeessa ja alkoi raaputtaa niitä kääntöveitsellä. Sittenhän riensi jälleen eteenpäin, nyökäytellen päätään, tuntien jokaisen, huutaen, aivan kuin olisi ollut asemapäällikkö, joka jakeli ohjeita yhteentörmäyksen sattuessa, samalla kuin molemmat romaanialaiset, mistään huolimatta, käsikoukkua keinuskelivat, ilman päällystakkia, amerikkalaisilla matka-arkuillaan, ja madame de Stein, päätyneenä Jean Royn käsipuoleen, tuuditteli naisellisia sulojaan kuin jokin rappeutumiskauden Venus-kuva.

»Eihän toki, hyvät herrat, eihän herra Bizot ole väsynyt. Saapuessaan Wieniin ei ihminen voi olla muuta kuin onnellinen», lauloi rouva Bizot ja nuori baijerilainen lähetystövirkamies kuului sanovan:

»Mikään ei ole niin mieluista kuin voida tehdä ystävilleen jokin palvelus. Arkkiherttuatar Valérie ottaa teidät kohta vastaan.»

Joán ei ollut puhunut eikä liikahtanut. Nojaten päätään vaunun ovenpieleen hän seisoi liikahtamatta, tuijottaen asemasillalle.

Ja äkkiä hän kuuli jälleen impresaarion äänen, joka kaikui yli kaikkien muiden:

»Hyvät herrat, minulla on kunnia, matkustan Budapestiin, herra Jean Roy. Mutta ainahan sitä pitää olla toimessa. Hyvät herrat, kaikki riippuu siitä, että osaa käyttää hyväkseen tulevaisuutta. Olen saanut hänet pyydyksiin! junassa, hyvät herrat, junassa. Uuden ilmiön, herra, sanon ilmiön, sillä taiteilijoita on yllinkyllin… voitaisiin pian ruokkia sikoja monellakin herrasta käyvällä, joka muka tahtoo esiintyä. Mutta herra Jens Lund, hyvät herrat, tahdotteko nähdä hänet? Kun olen jättänyt herra Royn, uhraan itseni kolmeksi vuodeksi herra Lundille. Mutta, hyvät herrat, hän on kallis, hän on sangen kallis. Elämme aikaa, jossa nerot ovat muuttuneet liikemiehiksi. He kahlaavat, hyvät herrat, aina kaulaansa myöten pörssilistoissa…»

»Hän on tuolla, hyvät herrat… tuolla vaunussa… hän ei teitä näe» (herra Jens Lund istui ikkunansa ääressä, jonka uutimet oli vedetty syrjään, syventyneenä Courrier universel'iin, joka oli hänen elämänsä ainoa luettava), »hän on niitä, jotka lukevat, hän on älyniekka, hyvät herrat, omaperäinen älyniekka; häntä odottamassa on kirjapakkoja, kirjarykelmiä kaikissa Euroopan pääkaupungeissa.»

Herrasmiehet, jotka kuuluivat sanomalehdistöön, katsahtivat äkkiä
Joániin ja tervehtivät.

»Niin», sanoi impresaario yhtä kovalla äänellä kuin äsken, »se on hän»; ja kulki edelleen luomatta Joániin edes puolta katsetta.

Joán oli käynyt tulipunaiseksi hän-sanan äänenpainosta, aivan kuin olisi saanut nyrkiniskun päin kasvojaan.

Hän ei ollut huomannut, että juna oli lähtenyt liikkeelle.

»Vedämmekö ikkunaruudun ylös?» sanoi austraalialainen hänen takanaan.

Ja Henry Collyett veti ruudun paikoilleen, kun Joán istuutui.

»Te ette puhu mitään tänään», sanoi austraalialainen, jonka aina oli oltava äänessä.

»Olen kuullut niin paljon ja ajatellut niin paljon viime tunteina», sanoi Joán.

»Mitä?» kysyi austraalialainen ja oikoi sääriään. »Paljon», sanoi Joán ja ummisti silmänsä.

Ovi riuhtaistiin auki. Tulija oli Jens Lund. Joán hätkähti. Sitten hän ajatteli, toisen viipyessä siinä ovella: kuinka lyhyt hän oikeastaan on…

»Te olette Ujházy», sanoi Jens Lund ja nyökäytti päätään. »Saanee kai tähän istuutua?»

Kättään hän ei ojentanut.

Joán sanoi:

»Tässä on herra Henry Collyett.»

Jens Lund nyökäytti jälleen päätään.

»Piano», sanoi hän, »on maailman viheliäisin soitin. Olen melkoisen haluton uskomaan, että nerokaan voisi päästä oikeuksiinsa pianoa soittamalla. Minulla on täysi syy olla iloinen siitä, että olen laivassa syntynyt. Siellä ei ollut sijaa pianolle.»

»Te luette siis?» sanoi hän ja antoi katseensa vaeltaa Joánin kirjoja pitkin, joita oli kaikkialla.

»Niin, täytyyhän ihmisen jollakin askarruttaa aivojaan», sanoi Joán.

Jens Lund oli pannut käsivartensa ristiin.

»Aivoja on ani harvalla», sanoi hän, joko tahtoen aina olla hävytön taikka tietämättään ollen hävytön. »Minä puolestani en lue milloinkaan. Kun ihmiset lukevat, todistaa se, että he tuntevat itsensä tyhjiksi. Minä en kaipaa kirjoja. Riitän itse itselleni. — Sitäpaitsi en edes puhu kenenkään kanssa.»

Herra Jens Lund puhui omituisen katkonaisesti, aivan kuin olisi hakannut jokaisen lauseen erikseen ja asettanut sen eteensä:

»Suoraan sanoen en tiedä, kenenkä kanssa voisi puhua. Useimmat elossa olevat ihmisethän lakkasivat elämästä miespolvi sitten.»

»Minne matkustatte?» kysyi hän sitten äkkiä ja katsahti Joániin.

»Bukarestiin», vastasi Joán.

»Te myös?» sanoi Jens Lund ja kääntyi Collyettiin.

»Niin.»

»No niin», sanoi Jens Lund, joka yhä istui käsivarret ristissä, »en ole koskaan kuullut teidän soittavan enkä siis voi lausua teille kohteliaisuuksia».

»Ei ole tarpeenkaan», sanoi Joán ja tiesi, että Lund valehteli.

Ja yhä katsoen Jens Lundin kasvoihin hän tunsi — ja niin voimakkaasti, että häntä melkein pyörrytti — uudelleen, kuin kylmänä virtana, sen puuduttavan tuskan, jota hän oli tuntenut tuona iltana Lontoossa, kun hänen impresaarionsa oli sanonut:

»Tiedättekö, kuka täällä on? Jens Lund on piiloutunut erääseen aitioon.»

Hänen mielestään olivat hänen sormensa silloin juuttuneet kiinni toisiinsa, aivan kuin liimattuina, ja hänen sielunsa oli voimattomana kiilautunut kurkkuun…

Kuuntelematta katseli hän yhä Lundin kasvoja, joissa hampaat loistivat, aivan kuin ne olisivat ahnaasti pureutuneet jokaiseen lausuttuun sanaan.

Joán ajatteli erästä toista iltaa, erästä iltaa Brüsselissä. Kun hän, purren rystysiään niin että veri valui, ajoi kotiin Jens Lundin konsertista. Hän oli maannut polvillaan vaunuissa ja tietänyt — että nyt hänet oli voitettu. Hän oli nyyhkyttänyt ja lyönyt nyrkeillä niskaansa. Ja suunniltaan, miltei tiedottomana hän oli sanonut:

»Ja nyt en koskaan enää soita.»

Ja kolme vuorokautta hän oli ollut kuin juopunut — nöyryytyksestä juopunut…

Juopunut siitä tietoisuudesta, ettei ollut suurin. Ettei hänestä koskaan tulisi suurinta.

Kuinka omituista, että taide, joka milloinkaan ei ollut tuottanut hänelle iloa… saattoi tuottaa hänelle niin paljon tuskaa.

Ja kuitenkin hän oli jatkanut soittamistaan…

Joán kuuli Jens Lundin puhuvan Collyettille, ja Jens Lund sanoi:

»Melbourne, Melbourne, isänmaa — isänmaa, minua kiukuttaa, kun kuulen puhuttavan isänmaasta. Minkä vuoksi minä olen suurin? Sen vuoksi ettei minulla ole isänmaata. Niin, suokaa anteeksi, herra pianonsoittaja, että puhun itsestäni, mutta olen niin rehellinen, että myönnän sen olevan ainoan, mikä minua huvittaa. Mikä teitä huvittaa? Naiset? No niin, yöllä. Mutta mitä ihminen soittaa? Itseään.»

Ja palautuen aikaisempaan ajatuksenjuoksuunsa hän sanoi ja nauroi lyhyeen:

»Isänmaa? Minun vanhempani olivat miellyttävämmät. He eivät antaneet minulle mitään isänmaata. Isänmaaton on vapaa, ja minä synnyin merellä, joka yhdistää kaikki maailmat. Isänmaa — mitä se on? Pyörimistä yhden ja saman pöydän ympärillä, jossa me pyöritämme peukaloamme samassa vaossa, minkä isiemme peukalot kerran piirsivät. Yksi isänmaa minulla on. Sen nimenä, herra, on minä. Ja siinä maassa olen sekä kuningas että kansa ja neuvosto ja lainsäätäjä. Minä olen isänmaani, ja siinä olen itse hallitsija.»

Jens Lund käänsi äkkiä kasvonsa Joánia päin:

»Te olette kuin minä — ette koskaan kuuntele.»

»Kuuntelen», sanoi Joán, »minä kuuntelen».

»Ette siltä näytä», sanoi Jens Lund ja nauroi taas. »En pidä Euroopasta. Kuinka moneen pitäjään se on jaettu? Yhtykäämme roduittain. Minä soitan valkoisille. Sen otan minä tehdäkseni. Kiinassa on ehkä minun veroiseni, joka soittaa keltaisille ja huutaa niille: Kuunnelkaa, piru vie, tässä soitan minä, oma kuninkaani ja oma jumalani, oma valtakuntani ja itse oma elämäni — minä. — Kas niin, piru vie — ette puhu mitään…»

»En, sillä kuuntelen», sanoi Joán ja ajatteli taukoamatta sitä samaa:
»Nyt en enää soita»… ja oli kuitenkin jatkanut soittamistaan.

Jens Lund oli ollut tuokion vaiti. Sitten hän sanoi:

»Olen muutoin hämmästynyt. Pöydässä istuessamme. En luullut ammattiveljissäni olevan niin viisaita, että saattoivat pelätä tulevansa hulluiksi.»

Joán ei vastannut. Hän näki vielä kerran edessään ruokasalin ja ammattiveljet, joita prinsessa Stourdza valokuvasi, ja asemasillan, jonka he juuri olivat jättäneet ja jolla nuo naiset ja herrat olivat avoimesti näytelleet itseään permantoyleisölle, jona oli kaksi sanomalehtimiestä.

»Nyt en enää tahdo soittaa…»

Mutta Jens Lund, joka lakkaamatta kertasi samoja asioita, sanoi
Collyettille:

»Isänmaa, herra… mikä nimenne olikaan? Isänmaa — minun minäni on viirini ja päämaalini — ja jos ihmiset ovat naurettavia, niin se on minusta yhdentekevää…»

Ja ensimmäistä kertaa hän nauroi pitkään ja sydämellisesti:

»Sillä ehkä he eivät ole sen naurettavampia kuin minäkään.»

»Mutta isänmaa? Äitini synnytti minut päiväntasaajan kohdalla, ja isäni oli kätilönä. Isänmaa» — Jens Lund nousi seisomaan, ja oli kuin naamari yht'äkkiä olisi liukunut hänen kasvoiltaan ja suonet paisuneet hänen elävällä otsallaan, samalla kuin hänen suunsa vääntyi ja tuli leveäksi hänen ivaillessaan —: »Isänmaa? Se on kymmenkertainen kahle, jonka esi-isämme ovat kietoneet kaulaamme ja jalkojemme ympäri. Isänmaa — se on säännöksiä, jotka repivät polvemme verille ja sokaisevat silmämme. Isänmaa — isänmaa on vankila ja kaivo. Isänmaa — niin, se on maneesi, jossa me juoksemme kujanjuoksua, kepiniskujen jäljet ajettuneessa selässämme. Isän maa, hyi saatana, isänmaa on paikka, jossa me kaikki olemme spitaalisia ja kyttyräselkäisiä. — Ujházy, nouskaa vuorille. Kiivetkää ylös, niin rajoja ei näy, ne ovat hävinneet, ja valtakunnat ovat lakanneet olemasta. Eikä ole olemassa lakikirjoja, eikä rikos ole rikos, eikä häpeä ole häpeä, ei ole lakikirjoja eikä pykäliä. Mutta minä olen — eikä ketään muuta…»

Jens Lund oli tuokion vaiti:

»Minä olen, ja tähdet ovat.»

»Soittakaa niille, herra, mikä nimenne olikaan, sillä jumaliste ne kuuntelevat yhtä hyvin kuin ihmiset. Meidän yllämme ovat tähdet, ja kuolema. Mutta nyt minä elän ja olen vapaa, ja soitan elämääni sekä tähdille että kuolemalle päin naamaa…»

»Mutta te, kreivi Ujházy» — ja Jens Lund oli pyörähtänyt ympäri kannoillaan — »te olette jumaliste menneeltä vuosisadalta».

»Niin», sanoi Joán, jonka ohimoissa veri takoi.

Jens Lund nauroi jälleen:

»Kaikki mitä minä puhun on pelkkää pötyä, mutta mitä minä ajattelen on totta.»

»Niin», sanoi Joán ja puhui hiljaa: »Totta sille, joka voi niin ajatella.»

Jens Lund seisoi tuokion. Sitten hän sanoi äkkiä Joánille:

»Tiedättekö mitä te itsestänne luulette? Että olette tuskan ylimys. — Mutta, hyvä herra, tuska ei ketään aateloi. Uskaltaminen aateloi… meidän vuosisadallamme…»

»Milloin soitatte Bukarestissa?» kysyi hän yht'äkkiä.

»Maanantaina», sanoi Joán eteensä tuijottaen.

»Hm, minä taas tarjoilen sieluani Pestissä.»

»Uutta sieluanneko?» sanoi Joán.

»En» — ja Jens Lund löi yhteen ylöspäin kohotetut kätensä — »iankaikkisen sieluni minä tarjoilen pankinjohtajien rouville Pestissä».

Tuokion oli hiljaista. Sitten Joán sanoi:

»Mutta teillä oli kuitenkin äiti, joka synnytti teidät päiväntasaajan kohdalla.»

»Ja isä, joka hedelmöitti hänet Arkangelissa. Mutta parahin Ujházy, eikö se ole tuiki yhdentekevää? Kysynpä, kuka muistelee herra Bonaparte vanhempaa? Historia alkaa herra Napoleonista. Isäni oli kotoisin Lögstöristä ja meni naimisiin rudköbingiläisen purjelaivan kanssa. Laivaväkeen kuului Jensine Jensen, joka tuli raskaaksi Jäämerellä ja synnytti minut maailmaan päiväntasaajan kohdalla.»

»Rudköbing?» sanoi Joán.

»Niin. Sitä ette tunne.»

»Ettenkö tuntisi», sanoi Joán ja puhui hiljaa kuin ennen. »Se on
Tanskassa».

»Sekin Tanskassa?» sanoi austraalialainen ja katseli vuorotellen molempia, aivan kuin olisi tahtonut ottaa heistä mittaa.

»Niin, sitä sanotaan Tanskaksi», sanoi Jens Lund. »Rudköbing on Langelantia, ja Langelanti on viiru meressä. Sähkö ja minä, me tulimme Langelannista. [Hans Kristian Örsted, kuuluisa tanskalainen fyysikko ja sähköopin tutkija, synt. 1777 Rudköbingissä. Suom.] Ujházy, ihmisellä ei ole mitään alkuperää. Minä synnyin ja olen. Kenellä olisi oikeutta kutsua meitä? En tottele ketään. Olen mikä olen. Ja minä synnyin aamupäivällä onneatuottavien tähtien merkeissä…»

»Uskotteko tähtiin?» hymyili Joán.

»Kuka osaa sanoa mihinkä uskoo? Sille, joka elää, ei kuolemaa ole olemassa. Mutta mitä sille on olemassa, joka on kuollut, voitteko sen sanoa, herra Ujházy, anteeksi, kreivi Ujházy? Olen lukenut, että maapallo on pienin maailmojen joukossa ja että jokainen tähti on maailma. Siellä on tilaa monille kuolleille, jotka tulevat pienestä maasta…»

»Ja kun te kerran olette kuollut», sanoi Joán ja puhui puolittain laulavin äänenpainoin, »annatteko silloin laivan lähteä päiväntasaajalle, jossa tuhkanne levitetään kuten pöly valtameren pinnalle?»

»En», sanoi Lund.

»Ettekö?»

»En» — ja Jens Lund punastui tahtomattaan sen merkillisen ristiriitaisuuden johdosta, jota hän vaistomaisesti, sielunsa pohjalla tunsi. »En, tahdon levätä äitini vieressä, ja hän lepää Langelannissa.»

Hymy oli häivähtänyt Joánin kasvoille.

»Tanskassa», sanoi hän.

Ja ehkäpä vapautuakseen omista ajatuksistaan hän sanoi vähän ajan kuluttua:

»Budapestin naiset ovat kauniita, herra Jens Lund.»

»Naiset», sanoi tämä ja potkaisi jalallaan lattiaa, aivan samoin kuin australialainen. »En tunne heitä. Kun tulen tuntemaan heitä, niin nähtävästi rakastun heihin. — Sitten tahdon rakastaa monta, jotta yksi ei pääsisi minua lannistamaan.»

Joán nauroi:

»Saman, mitä juuri sanoitte, sanoi minulle kerran eräs intialainen.»

»Siis on totta, että intialaiset ovat viisaita», sanoi Jens Lund.

»Hän oli viisas. Hän puhui päivästä, jolloin keltaihoiset tulvivat ylitsemme kuin hyökyaalto ja peittävät meidät kuin santa.»

Jens Lund nousi:

»Niin, siitähän kirjoitetaan sanomalehdissä. Muuten en koskaan lue sanomalehtiä. Keltaihoiset? Ne tulevat ja peittävät ne, jotka silloin elävät. Ja nyt elämme me. — Hyvää yötä, kreivi Ujházy. Hyvää yötä, herra… jonka nimeä en muista.»

»Collyett», sanoi Henry.

»Collyett, aivan niin. Nukutteko hansikkaat kädessä?»

»Hansikkaat kädessä?»

»Niin öisin. Minä ainakin. Hieron käsiäni ihovoiteella ja maatessani käytän hansikkaita. Niin pitäisi teidänkin tehdä — sormienne takia. — Hyvästi, Ujházy. Tiedättekö mitä luulen — te kuulutte niihin, jotka muistavat liian hyvin, ja liian paljon. Ei pidä muistaa — on vain mentävä eteenpäin. Nyt minä menen Budapestiin. — Hyvää yötä.»

Jens Lund nyökäytti päätään ja lähti.

Tuokion verran istuivat molemmat vaiti. Sitten Collyett sanoi:

»Hän oli merkillinen.»

»Niin oli.»

He olivat jälleen vaiti, kunnes austraalialainen virkkoi:

»Hän puhui niin paljon. Mutta en voi muistaa, mitä hän sanoi.»

Taas oli hiljaista.

»Mutta kenties», sanoi Henry, »muistan sen vuoden kuluttua».

»Kenties.»

Austraalialainen sytytti savukkeen.

»Mutta mitenkä hän siis soittaa?» sanoi hän ja katseli Joánia.

Joán, joka istui silmät ummessa, ei vastannut kohta.

»Soittaa?» sanoi hän sitten. — »Hän soittaa vuorelta, jonka huipulla hän seisoo ja josta on näköala yli maan.»

Kohta sen jälkeen hän nousi:

»Nyt minä annan heidän laittaa kuntoon yötä varten.»

Kun konduktööri astui sisään, seisoivat he käytävässä ja katselivat ulos pimeään.

»Nyt kai olemme Unkarissa», sanoi Henry.

»Niin», sanoi Joán, »nyt olemme Unkarissa».

Heidän tupakkansa savu muodosti kehiä, jotka haihtuivat jälleen.

»Kuinka merkillisesti ne haihtuvat», sanoi austraalialainen ja seurasi kehiä silmillään.

»Niin.»

»Olen usein koettanut», sanoi Henry, »muodostaa ne sellaisiksi kuin tahdon. Mutta siihen en kuitenkaan pysty.»

Joánin silmät seurasivat savua.

»Ehkä herra Jens Lund pystyy», sanoi hän.

Mutta Henry Collyett nauroi ja sanoi.

»Ei kai hän sentään osaa mitä hyvänsä, piru vie.»

He erosivat, ja Joán meni omaan osastoonsa. Hän sytytti molemmat vahakynttilät, jotka hänellä aina oli matkoillaan mukana, ja asetti ne pöydälle kahteen pieneen jalustaan. Sitten hän sammutti sähkölampun ja meni levolle.

Hän oli maannut kauan, enemmän kuin kaksi tuntia, kun oveen koputettiin.

Tulija oli austraalialainen.

»Nukutteko?» sanoi hän. »En tiedä miksi en saa unesta kiinni. Saanko istua tuokion täällä?»

»Kernaasti», vastasi Joán.

He eivät kuulleet mitään muuta kuin junan jyminää — nyt se kulki sillan yli, nyt yli lakeuden, nyt jonkin tuntemattoman kaupungin ohitse.

Joán ei liikahtanut. Keltaisen kynttilänvalon kajo lankesi hänen hiljaisille kasvoilleen.

»Minusta tuntuu», sanoi austraalialainen hiljaa, tuijottaen punaiseen kattoon, »että tämä päivä on ollut ihmeellinen. Eikä sentään ole mitään tapahtunut.»

Joán sanoi avaamatta silmiään:

»Mitä te sanotte tapahtumiseksi, Henry? Että uppoamme juninamme päivinemme virtaan taikka että joku rosvo ryöstää meiltä pankkiosoituksemme?»

Hän makasi hiljaa. Sitten hän sanoi ja avasi silmänsä:

»Nyt minä lähden Tanskaan.»

»Tanskaan?» sanoi Henry ja hätkähti.

»Niin. Sinne, jossa tahdon soittaa — viimeksi.»

»Joán», sanoi Henry, eikä hän koskaan ennen ollut käyttänyt Joánin etunimeä.

Mutta Joán ei puhunut enää. Ja austraalialainenkin oli vaiti.

Hän istui hyvin suorana molempien vahakynttilöiden ääressä — aivan kuin vartiossa.

* * * * *

Joán Ujházy käänsi jälleen päätään, joka nojasi Tanskan valtionrautateiden punaisiin patjoihin. Hänen säestäjänsä oli kysynyt jotakin.

»Mitä tahdotte?» sanoi hän.

Hänen päänsä oli raskas. Oli kuin hän näitä lakeita ja sateisia tienoita matkatessaan olisi uudelleen elänyt koko menneen elämänsä.

»Kohta olemme perillä», sanoi pikku pianisti joka täsmällisenä kuin kello järjesteli ja sulki matkalaukkuja nyt kuten aina ennenkin.

»Joko nyt?» sanoi Joán, ja näki asemayhdyskunnan ensimmäisen rakennuksen. »Missä meidän on soitettava täällä?»

»Jossakin Naisyhdistyksessä.»

»Vai niin.»

Joán nousi.

»Vieläkin sataa hiukan», sanoi hän ja katseli taloja, joita alkoi näkyä enemmän.

Sitten juna pysähtyi.

Joán sai auki vaununoven.

»Onko tämä 'Raja'?» kysyi hän junapalvelijalta, joka ei kuullut kysymystä; hän olisi yhtä hyvin voinut sanoa »Länsipuolella kuuta».

Keskikokoinen mieshenkilö seisoi aivan heidän vaununsa edessä, nahkalakki päässään.

»On, tämä on 'Rajaa'», sanoi keskikokoinen mies ja nosti lakkiaan. »Ja te olette ehkä herra Ujházy?»

»Niin olen.»

»Minä olen puheenjohtaja», sanoi äkkiä eräs aivan nuori tyttö, joka astui esille keskikokoisen miehen takaa, samalla kuin kaikki veri valahti hänen valkeille kasvoilleen. »Ja tässä on isäni.»

II

1.

Joán jäi, hiukan hämmentyneenä, seisomaan vaunun astuimelle.

Sitten hän sanoi ja alkoi äkkiä nauraa, katsellessaan noita pieniä kasvoja, jotka punastuneinakin kävivät vielä punaisemmiksi:

»Te olette nuori, neiti.»

Keskikokoinen isä sanoi:

»Niin hän on, mutta jonkun on kai uskallettava… ja tyttäreni uskalsi.»

He alkoivat kulkea asemasiltaa pitkin. Nuori tyttö siirtyi isänsä toiselle puolelle. Kaikki tervehtivät, mutta tuo keskikokoinen ja tanakka mies vain nyökäytti päätään vastaukseksi.

»Mutta niinhän se on», sanoi hän, »että olosuhteet ovat pienet».

Ja Joán, joka yhä vielä oli jollakin tavoin hämmentynyt tietämättä miksi, ajatteli kutsun lähettänyttä yhdistystä ja sanoi:

»Niin, pitäähän toivoa, että konserttiin tulee väkeä.»

Nuori tyttö käänsi päätään ja katsoi isäänsä. Mutta isä vastasi niinkuin se, joka ei ole edes ajatellutkaan asiaa:

»Enpä tiedä. Mutta saattaahan tulla.»

»Toivottavasti, sillä muutenhan koituu yhdistykselle tappiota», sanoi
Joán neidille.

Neiti Gerda Johansen ei vastannut, jatkoi vain kulkuaan katse luotuna tiehen, jota hänen jalkansa astuivat. (Kuinka somat jalat hänellä on, ajatteli Joán.)

Ja isä kertasi vähän ajan perästä samat sanat:

»Mutta olosuhteet ovat pienet», ja katsoi suoraan eteensä, aivan kuin olisi tahtonut mitata, seisoivatko puhelinpylväät suorina.

He olivat vaiti kaikki kolme, kulkiessaan eteenpäin pitkin tietä, ja
Joán, joka ei tietänyt mitä puhuisi, kääntyi katsomaan Hans Haackea.
Tämä tuli perässä kantaen toalettilipasta ja sateenvarjoa, joista hän
ei koskaan luopunut, sillä ne olivat lahjoja rakastetulta.

»Tässä on pianisti Haacke», sanoi Joán.

Ja kun tervehdykset oli suoritettu, kuljettiin jälleen eteenpäin eikä kukaan puhunut nytkään mitään. Mutta palvelija, joka tuli takimmaisena eikä koskaan ollut millänsäkään, kuului viheltelevän.

Mutta äkkiä sanoi neiti, aivan kuin vahingossa tai niinkuin hän olisi salaa tahtonut nykäistä jotakuta:

»Mutta kaikkein pahin on matkustajakoti.»

Tanakka isä käänsi aivan vähän päätään Joániin päin ja sanoi:

»Senvuoksi olemmekin laittaneet kuntoon pari huonetta meillä… jos niinkuin te ja herra Haacke tahtoisitte…»

Mutta Joán lausui ja hänen sanansa tulivat miltei liian äkkiä:

»Paljon kiitoksia. Mutta minun täytyy aina levätä ennenkuin soitan.»

»Sehän on selvää se», sanoi isä aivan samalla äänellä kuin ennen.
»Tahdoin vain ilmoittaa.»

He tulivat kadulle, joka oli pitkä ja kurainen.

»Niin, kivitys puuttuu», sanoi herra Johansen, joka oli katsellut
Joánin wieniläisjalkineita.

»Mutta sen sijaan on meillä sähkövalo», lisäsi hän.

»Ja se on ylpeytemme», sanoi neiti ja naurahti äkkiä joko tuntien kevennystä siitä, ettei Joán tullut heidän vieraakseen, tai tahtoen salata pettymystään.

»Niin», sanoi Joán. »Tanskassa on kaikki niin edistynyttä.»

»Niinhän sitä sanotaan», lausui kauppias Johansen.

»Mutta tästä kulkee siis raja?» kysyi Joán.

»Tästä», sanoi keskikokoinen isä, ja äänenpaino oli vallan toinen hänen sanoessaan tuon ainoan sanan.

»Kas tuolla», sanoi neiti ja ojensi käsivartensa, »tuolla on raja».

»Tässä on siis majatalo», sanoi herra Johansen, pysähtyen pitkän punaisen huonerivin eteen, jonka portti oli kuin mikäkin myrskyn murtama aukko.

»Kiitos», sanoi Joán. »Näkemiin.»

»Me syömme puoli seitsemän», sanoi kauppias »jos saamme tarjota mitä on».

Hän ojensi kätensä, ja myös Gerda-neiti ojensi omansa — pienen käden, tunsi Joán. Ja vierekkäin, äänettöminä, mutta aivan kuin molemmat olisivat astuneet askelensa hyvin varmasti, he menivät, isä ja tytär.

Tuuli oli rikkonut ruudun ulko-ovesta, ja kun Joán astui ensimmäiseen huoneeseen, näki hän ränstyneen biljardipöydän, joka seisoi yksinään autiolla lattialla. Hans Haacke istuutui tuolille, pidellen lipasta ja sateenvarjoa sääriensä välissä, niinkuin mikään ei olisi häntä liikuttanut, kun taas palvelija, jonka berliniläissilmät vilkkuivat vahingonilosta, sanoi palvelevalla äänellä ovelta:

»Soitanko, herra kreivi?»

Berliniläinen soitti.

»Ketään ei tule», sanoi hän ja soitti jälleen — ja samassa ponnahti ovi auki ja sisään syöksyi mieshenkilö, joka nähdessään Joán Ujházyn alkoi sukia pörröistä tukkaansa — hätäisin, harittelevin sormin.

»Olemme tilanneet huoneet», sanoi Joán.

»Niin, kyllä» — ja äkkiä lennähtivät miesolion sormet tukasta nenäliinaan, joka hänellä oli kaulassaan kauluksen asemesta. »Mutta me luulimme, että herrat olisivat jääneet Johansenille.»

Joán sanoi:

»Olin halunnut jäädä tänne.»

Ovi nykäistiin auki viereiseen huoneeseen (»Kuinka täällä vetää», sanoi Hans Haacke, joka aina pelkäsi saavansa luuvaloa sormiinsa), ja kimeä ja kova naisääni kaikui huoneiden halki:

»Jensen, vie herrat seurusteluhuoneistoon.»

Edeskäypä, joka kaiken aikaa aivan kuin nytkäytteli lanteitaan, sanoi:

»Niin, ehkä herrat tahtovat käydä tänne», ja hän kulki edellä, käytävää pitkin, joka vei kolmeen huoneeseen. Niiden työntöovet olivat leveät ja valkeiksi lakatut ja ne olivat halkeilleet kaikista liitoksistaan.

»Niin, jos herrat voivat tässä odottaa», sanoi edeskäypä ja sysäsi esiin pari tuolia, jotka olivat valkeiksi lakatut ja vinoon halkeilleet kuten ovetkin.

»Te kai pidätte huolen matka-arkuista», sanoi Joán berliniläiselle, joka lähti edeskäyvän mukana.

Kun nuo kaksi tulivat käytävään, sanoi edeskäypä ja keikautti päätään, katsoen toista ylhäältä alas:

»Mistäs te olette, jos niinkuin uskaltaa kysyä?»

»Olen berliniläinen.»

»Vai niin, niistähän saa usein kuulla», sanoi herra Jensen ja alkoi aiheettomasti nauraa.

Palvelijatar tuli heitä vastaan, pinkka kosteita lakanoita käsivarrellaan. Hän oli avokaulainen ja hänellä oli koralleja. Otsakiharansa hän oli ehtinyt kähertää, mutta pään takaosa oli kokolailla epäjärjestyksessä.

»Tähän sijoitamme herrat», huusi hän ja avasi oven erääseen huoneeseen, ensimmäisessä kerroksessa.

Mutta edeskäypä juoksi ylempään kerrokseen ja paukautti jonkin oven perässään kiinni.

Berliniläinen seisoi keskellä huonetta, jossa palvelijatar alkoi levittää lakanoita siniseen, keltaisilla arabeskimaalauksilla koristettuun sänkyyn.

»Täällä täytyy lämmittää», sanoi berliniläinen, joka takaapäin mittaili silmillään naispuolista palvelusväkeä.

»Niinpä sitä täytyisi», sanoi palvelijatar ja läimäytti punaisilla kämmenillään lakanoita. »Mutta kaakeliuuni on hajoitettu, ja lämpöjohtoa» (hän osoitti jotakin rautakalteria, joka viersi ikkunalautaa) »eivät ne koskaan ole saaneet kuntoon. Mutta voimmehan laahata öljykamiinan tänne herroja varten.»

Seurusteluhuoneistossa istui Hans Haacke yhä pidellen lipasta pyöreillä polvillaan.

»Milloin se alkaa?» sanoi hän ja katseli suoraan eteensä.

»Luultavasti kello kahdeksalta», vastasi Joán, mittaillen silmillään sinisiä fajanssimaljakoita, jotka koristivat valkeita seinähyllyjä.

»Missä?» kysyi Hans Haacke taas ja katseli yhä suoraan eteensä.

»Täällä», vastasi Joán jälleen ja huomasi, että fajanssimaljakot olivatkin puuta.

Hans Haacke istui hetken vaiti ja sanoi sitten:

»Eivätkö ne ihmiset kutsuneet teitä?»

»Kutsuivat kyllä», vastasi Joán ja näki jälleen edessään pienen puheenjohtajattaren, sellaisena kuin tämä oli sukeltautunut esiin rautatieasemalla.

»Tyttö oli sievä.»

»En huomannut häntä», sanoi Hans Haacke.

Joán alkoi hymyillä, tietämättä itsekään pikkuneidin punaisille kasvoilleko vaiko Hans Haackelle.

»Ette, Haacke», sanoi hän, »sillä te ette koskaan huomaa mitään».

»Mitäs huomaamista siinä on», sanoi Haacke ja istui ennalleen.

Ovi avautui, ja berliniläinen tuli sanomaan, että kaikki oli kunnossa.

»Sikäli mikäli», lisäsi hän.

Joán ja Haacke menivät ulos ja tapasivat portailla edeskäypä Jensenin, joka paljon vettä ja vahaa tuhlattuaan oli saanut jakauksen päähänsä ja näytti siltä, kuin hänen hiuksissaan olisi ollut pari valkkia.

Palvelijatar huusi toisesta huoneesta:

»Jensen, tänne panemme toisen»; ja piika näyttäytyi erään huoneen ovella, jonka kalustuksena oli ruskeaksimaalattu sänky suurine höyhenpatjoineen.

»Niin, tässä se olisi, herra», sanoi herra Jensen, joka oli saanut käsiinsä öljykamiinan ja laahasi sitä Joánin huoneeseen.

»Niin, herra katselee ikkunoita», sanoi hän, »kyllähän minä olen yritellyt tukkia niitä paperilla… Sillä rakennus laskee ja laskee, niin että on vallan surkeata. Mutta sehän rakennettiinkin suorastaan niitylle, niinkuin sanotaan, kun tämä kaupunki perustettiin. Mutta Thomsenin täytyikin luopua koko puuhasta, ennenkuin se valmistui, ja huonekalut kun oli piirustettu Kööpenhaminassa ihan. Ja Olesenin olo on vähän huononpuoleista, niin että nyt alkaa kaikki ränstyä käsiin… Kyllähän minä», ja herra Jensen törmäsi ikkunaan, jota Joán yritti sulkea tiukempaan.

»Kiitos», sanoi Joán.

Mutta herra Jensen jutteli juttelemistaan, lakkaamatta sormiellen pehmeätä paidanrintamustaan, joka oli niin ohueksi kulunut, että paljas rinta kuulsi läpi.

»Mutta sali on hieno», sanoi hän, »se jossa herra soittaa… Se saatiin näet valmiiksi ennenkuin Thomsenille tuli lähtö, ja salihan se on, joka koko laitoksen pystyssä pitää.»

»Kuinka niin?» sanoi Joán, joka kiilloitti kynsiään.

»Herra nähköön, tällä paikkakunnallahan pidetään niin monenlaisia kokouksia ja esitelmiä» — puhuessaan herra Jensen hieroi hiustupsujaan edestakaisin kuin jokin hyväilyhaluinen vuohi — »tämä paikkakuntahan on valistunutta, ja maalaiset ovat nekin, Herra nähköön, mukana, niinkuin sanotaan… vaikka vaikeaksi se käy semmoiselle, joka on tottunut toisenlaiseen ja parempaan… minähän olen Kööpenhaminasta. Ja yksitoikkoistahan täällä on, kaikin tavoin.»

»Niin», sanoi Joán, joka oli saanut kyntensä valmiiksi.

»Ja olihan sitä alkujaan muutakin mielessä», sanoi herra Jensen.
»Laulanhan minä tenoria ja olin aikonut teatteriin.»

»Teatteriin aikovat monet tässä maassa», sanoi Joán.

Herra Jensen hymyili.

»Niin», sanoi hän, »ja maa on pieni, niin että kaikki eivät voi päästä esiin. Mutta eihän sitä luonnolleen mahda, ja kansa on valistunutta.»

Joán seisoi ja katsoi ikkunasta. Puhelinpylväät seisoivat rivissä pitkin pitkää katua.

»Mutta mehän luulimme, että herrat olisivat jääneet Johansenille», sanoi herra Jensen jonkinlaiseksi päätökseksi. »Herra Johansenin talo on hieno… mutta herra Johansen onkin niin sanoakseni jonkinlainen puheenjohtaja täällä.»

»Mutta kai herra menee sinne vieraisille», jatkoi herra Jensen, joka vihdoinkin suvaitsi siirtää tiukkoihin housuihin kätketyt säärensä oveen päin.

Joán kääntyi. Öljykamiina kärysi niin että koko huone oli katkua täynnä.

»Menen», sanoi hän koneellisesti. »Tahdotteko käskeä palvelijani tänne.»

Herra Jensen meni.

Joán pani pitkäkseen sohvalle. Erikoispiirustusten mukainen sohva ei oikein soveltunut makaamiseen. Ja öljykamiina kärysi yhä. Mutta hän ei uskaltanut sitä sammuttaa, sillä sitten tulisi kai niin kylmä, että hänen sormensa kohmettuisivat.

Joán makasi ja tuijotti eteensä huoneeseen. Oviruutu oli haljennut ja paikattu paperilla, jossa oli sana »Folketidende». Tässä talossa korjattiin kaikki puutteet sanomalehtipaperilla.

Kun berliniläinen tuli sisään, ponnahti Joán sohvalta, niin että hänen sheviottitakkinsa jäi kiinni erääseen taiteellisesti taottuun nastaan, jommoisilla päällinen oli kiinnitetty.

»Ei», sanoi hän, »kyllä täällä tulee liian kylmä. Menkää sinne Johansenille ja sanokaa, että pyytäisin saada olla tunnin verran siellä. Missä Haacke on?»

»Herra Haacke on pannut maata.»

»Vai niin.»

Berliniläinen seisoi tuokion.

»Tässä talossa se on ainoa mahdollisuus», sanoi hän. »Ihmissuvun täytyy pyristellä täällä lakanain välissä, voidakseen säilyttää ruumiinlämpönsä. — No niin, menen siis», lopetti hän.

Kun Joán vähän ajan kuluttua astui ulos hotellinportista, ajoivat eräät umpivaunut ohitse. Etupenkillä istui nuori tanakka mies. Joán kääntyi katsomaan herran kasvoja, jotka hänestä näyttivät tutuilta.

Sitten hän kulki viistoon tien poikki, kauppias Johansenin punaiselle talolle. Ovessa ei ollut kylttiä eikä nimeä. Iso rakennus kohosi leveänä ja raskaana maasta.

Joán astui sisälle kauppaan, jossa nenätön puotipalvelija seisoi pitkän naarmuisen myymäläpöydän takana, ja hän kysyi, pääseekö tätä tietä herra Johansenille. Puotipalvelija oli jo nostanut pöydän levyn ja sanonut — Joánista näytti, että tuon ihmisen oli vallan hiki:

»Joo, pääseehän herra tästä» — kun sisään astui eräs vaaleapartainen herra.

»Taivas varjelkoon, ei, saanko näyttää teille tietä», sanoi tulija.

Ja hän kuljetti Joánin jälleen kadulle ja sisään portista. Portaat olivat täynnä kukkia.

»Olkaa hyvä», sanoi vaaleaverinen herra, »tuonne ylös».

Kun Joán oli noussut portaita, avasi pikku neiti itse ovet suoraan huoneisiin.

»Terve tuloa», sanoi hän ja puristi Joánin kättä aina peukalonjuurta myöten. »Sitähän me ajattelimmekin, että majatalomme on liian mahdoton. Hyi, siellä on aivan kauheata. Mutta täällä ei teitä kukaan häiritse. Nyt vain suljemme nämä» — ja hän alkoi sulkea toisiin huoneisiin vieviä kaksoisovia, aivan kuin olisi tehnyt jotakin, josta jo ennen on sovittu — »ja tuolla sisällä on makuuhuone».

Hän heitti pikaisen silmäyksen huoneeseen, ja meni. Joán olisi tahtonut sanoa jotakin, pyytää anteeksi. Mutta tyttö oli ehtinyt mennä — kaksoisovesta, jonka hän sulki.

Joán ei voinut olla hymyilemättä seisoessaan siinä: totisesti, täällä saattoi olla rauhassa. Se oli ihanaa. Hän hymyili yhä (miten somasti varma hän oli, tuo pieni puheenjohtaja-neitonen), kulkiessaan pöydän ympäri, kattolampun alla. Kaikki nuo sohvan ja pianon yläpuolella olevat, mustiin kehyksiin ja harmaalle kartongille kiinnitetyt kuvat olivat valokuvasuurennuksia. Voimakkaita kasvoja, miehillä maalaiset kaulahuivit aina leukaa myöten. Tuossa oli merkilliset kasvot. Niin, mitä ne oikein muistuttivat, nuo silmät, tai tuo otsan rakenne? Mitä se oli, ja missä? Ja ketä? Voi, häntä, Kultaisen Sarven emäntää Montreuilissä… sellaisena kuin tämä istui iltaisin keittiössään, takkatulen edessä. Hänellä oli samanlaiset silmät.

»Kertokaa vielä», sanoi hän aina, »kertokaa vielä».

Ja Joánin täytyi kertoa kertomistaan, samalla kuin vanhus istui ja katseli ihmeellisinä silmineen (niin, silmät olivat samat) takkatuleen.

»Mutta miksi ette itse matkusta Parisiin, madame Chabou?» oli hän kysynyt.

Mutta vanhus oli vastannut:

»Meikäläiset eivät matkusta. Meikäläiset jäävät tänne. Minä rakensin talon siihen missä satuin olemaan. Mutta lupa ajatella on kullakin.»

Ja iltamyöhään täytyi hänen istua ja kertoa Chabou-muorille suurista kaupungeista ja avaroista maista.

»Niin, herra», sanoi vanhus, »maailma on suuri».

»Suuri ja pieni, madame Chabou.»

Mutta tämä katseli häntä liian suurilla silmillään.

»Suuri sille, joka ei sitä tunne», sanoi hän.

… Joán oli jäänyt seisomaan kuvan eteen. Aikoessaan kulkea eteenpäin oli hän kaatamaisillaan kölninvesipullon, joka oli pienellä pöydällä. Pullo heilahti, mutta hän sai siitä kiinni. Tuo tuoli oli mukava. Kaikki huonekalut olivat oikeastaan uusia, mutta näyttivät kuitenkin siltä, kuin olisivat jo kauan olleet tässä huoneessa. Erään pienen pöydän alla oli pari kolme hyllyä — ai niin, valokuva-albumit.

Joán otti yhden ja avasi sen.

Siinä hän oli taas, ensisivulla, »talonpoikaisvaimo» seinältä. Hän se oli. Mutta tämä pieni kuva oli parempi. Kuinka vallitsivatkaan silmät noita kasvoja! Mutta suu kulki vahaisena viivana kasvojen alaosan poikki. Joán käänsi lehteä. Samoja kuvia kuin seinilläkin. Samoja. Ja kaikilla oli samanlaiset silmät kuin vanhuksellakin. Mutta kasvot kapenivat, leuka ei enää ollut niin varma. Ja oli kuin silmät olisivat kasvaneet. Tuo nuori tyttö oli pelkkiä silmiä, hän. Ja suu kävi täyteläiseksi, kaartuvin huulin. Joán avasi vaistomaisesti jälleen ensimmäisen sivun. Niin, tuo vanhus oli polttanut silmänsä koko sukuun, kauttaaltaan…

Niin, se oli totta, puheenjohtaja-neidillä oli ollut sama katse nyt äsken, kun hän seisoi ja katseli huonetta.

Vanhus oli siis — ja Joán lehteili edelleenkin albumia — äidinäidin-äiti. Ja tuossa oli äidinäiti, silkkipuvussa ja kaulassa kultasolki. Mutta tuo oli äiti, hiukan avorintaisena ja medaljonki kaulassa.

Niin, silmät olivat kyllä samat. Mutta niiden ilme oli muuttunut. Tuon nuoren tytön katse (siinä hän oli jälleen ylioppilaslakissaan) oli suorastaan kuumeinen…

Hm, nuo toiset kuvat, ne esittivät varmaan isän sukua. Oikein miellyttäviä, vaaleaverisiä ja kunnollisia… Tuo esimerkiksi oli sen meijeristin näköinen, jonka he kymmenen vuotta sitten saivat saarelleen, kun Joánin isä tahtoi perustaa meijerin. Hän valitti aina, ettei saarella voinut saada lasillista oikeata olutta, ja sepitti säkeitä runokirjaan — »jos ehkä herra kreivi suvaitsisi niitä lukea».

Jokin ovi kuului käyvän, ja Joán sulki vaistomaisesti albumin.

Hän nousi ja astui pianon luo.

Mutta mikä se oli? Todellakin valopainos, Corot’ta: murheellisia ja tummia Corot’n puita.

Ja tuolla ikkunakomerossa riippui myös pari. Omituista, kuinka ne olivatkaan saattaneet joutua tänne. Ja tuo, tuolla — ja Joán kumartui eteenpäin voidakseen nähdä — se oli, totisesti, se oli »Le Crépuscule».

Joán jäi seisomaan ja vei vaistomaisesti käden silmilleen. Omituista, hän oli saattanut unohtaa, että tänään oli äidin syntymäpäivä. Ensimmäinen kerta, jolloin hän oli sen unohtanut — kaikkina näinä vuosina…

Hän muisti hyvin, että isä oli ottanut »Le Crépusculen» paikaltaan kaakeliuunin vierestä kohta äidin kuoleman jälkeen ja ripustanut sen huoneeseensa kirjoituspöytänsä viereen…

Ehkä tuossa ranskalaisessa kuvassa oli jotakin »tanskalaista» — tuossa hämärässä.

Äiti istui niin usein ja tuijotti siihen — sen hämärään, joka aivan tuntui sulkeutuvan.

Joán käänsi päätään. Hän saattoi majatalon viimeisen ikkunan kautta nähdä suoraan sisälle erääseen huoneeseen. Edeskäypä Jensen seisoi keskellä lattiaa ja käänteli ja väänteli vartaloaan — ai niin, hän seisoi peilin edessä.

Joán kohotti silmänsä: majatalon pääty oli hiukan vino. »Hotel Danmark», luki Joán. Kirjaimet olivat punaiset valkealla pohjalla. Mutta pari niistä oli hiukan vaillinaista, sillä kalkkirappausta oli pudonnut pois. Joán piti yhä silmänsä kiinnitettyinä tuohon punaiseen valkealla pohjalla, kunnes hän antoi niiden liukua rakennuksen seinää pitkin. Edeskäypä seisoi aina vain ja tähysteli itseään, edestä ja takaa, peilinsä edessä.

Mutta Joánin katse liukui »Danmarkista» alemma.

Siinä aukossa, joka oli olevinaan portti oli saranoita — neljä isoa, alastonta saranaa…

Kun Joán palaisi kotiin, muuttaisi hän isänsä huoneisiin. Flyygelin hän sijoittaisi siihen, missä isän työpöytä oli. Ne huoneet olivatkin pohjoiseen. Kuinka vähän hän oikeastaan oli tuntenut isäänsä tai tiesi hänestä. Mutta hänhän olikin aina puhunut niin vähän, isä. Varsinkin niinä vuosina, jolloin hän aina vain luki, myöhään ja varhain — monia monituisia kirjoja, lääketieteellisiä teoksia ja filosofeja ja »muistelmia», luki lukemistaan.

Joán muisti, miten hän kerran loma-ajalla oli tullut sisään isän huoneeseen.

»Täällä sinä istut kaiket päivät, isä», oli hän sanonut, »emmekö matkustaisi jonnekin? Voisimmehan lähteä Konstanzaan…»

»Matkusta sinä», sanoi isä.

»Entäs sinä? Sinä istut täällä ja luet yhtä mittaa…»

»Niin» ja isä tuijotti jälleen kirjaansa — »täytyyhän ajan kulua», sanoi hän. »Ja sitäpaitsi, ehkäpä saattaisi löytää jonkin selityksen.»

»Selityksen?» oli Joán kysynyt.

»Niin», vastasi isä, »tarkoituksettomuuden selityksen».

Ja isä oli jatkanut lukemistaan.

Mutta viimeisinä vuosinaan hän ei edes lukenut. Hän vain ratsasti, aina ja yhä, aamuin ja iltapäivin, aamupäivällä ja auringon laskettua, ratsasti yksinään, ympäri saarta, aivan kuin olisi ratsastanut ainaista ympyränkehää. Ja nyt hän oli kuollut, yksinään.

Tietämättään Joán oli kääntänyt kasvonsa ja tuijotti jälleen Corot’n
»Hämärään».

Kuinka rajattomasti hänen isänsä olikaan mahtanut rakastaa äitiä. Mutta äiti oli kuin hänen verensä hiljaa, aivan hiljaa olisi valunut kuiviin, kunnes hän vihdoin kuoli tuona päivänä. Kuinka hyvin hän muistikaan kuolinpäivän, ja hän oli sentään ollut silloin niin pieni. Hän oli juossut rakennuksen halki, ihmisestä toiseen, ja tahtonut tarttua heitä kädestä ja kysynyt: »Miksi, miksi äiti on kuollut?»

Joán lähti jälleen ikkunan luota — kulki huonekalujen ohitse, vaistomaisesti ja niitä näkemättä, aivan kuin olisi jo kauan liikkunut huoneessa.

Tuossa oli viikkolehti. Se oli sunnuntain kuvalehti »Illustreret
Tidende». Sitä hän ei ollut nähnyt.

Joán avasi lehden.

Oh, siinä oli hänen kuvansa — se kuva, joka aina oli lehdissä.

Oveen koputettiin.

»Sisään», sanoi Joán ja seisoi vielä »Tidende» kädessään.

Tulija oli pikku neiti, joka kantoi tarjotinta.

»Tahdoin vain tuoda hiukan teetä», sanoi hän hyvin tyynellä äänellään, ja laskien tarjottimen pöydälle hän lisäsi, aivan hiukan hymyillen:

»Niin, siinä on teidän kuvanne.»

Joán päästi hyvin äkkiä lehden käsistään ja sanoi:

»Olen istunut ja katsonut valokuvianne, neiti.»

Neiti levitti pienen teeliinan pöytäliinalle.

Hänen hiuksensa olivat palmikoidut ympäri pään, ja niihin oli pistetty hopeaneula.

»Se ei ole voinut teitä huvittaa», sanoi hän, »ne ovat vain sukulaisiani».

»Päinvastoin. Tuolla vanhalla (Joán etsi tuokion verran sanaa ja sanoi sitten:) rouvalla on niin ihanat kasvot.»

Neiti katsahti äkkiä ylös:

»Niinkö teidän mielestänne?»

»Mutta seinäkuva», sanoi Joán, joka otti valokuva-albumin, »ei ole yhtä hyvä…»

»Ei» — ja rauhallisin liikkein tyttö järjesteli yhä pöytää — »se onkin vain suurennus».

Joán katseli albumista.

»Mutta tässä kasvot ovat ihanat», sanoi hän.

Neiti oli jatkanut pöydän kattamista.

»En tiedä, saako tee olla väkevää», sanoi hän ja puhui yhä samalla hiljaisella, varmalla äänellä.

»Kiitos, kernaasti», sanoi Joán ja hymyili, »juon väkevää teetä».

»Sitä ajattelinkin», sanoi neiti ja hymyili silmänräpäyksen verran hänkin. »Kunpa se nyt vain olisi tarpeeksi hyvää. Näin maalla on kovin vaikeata saada hyvää teetä, vaikka meillä onkin oma kauppapuoti.»

Joán oli luonut silmänsä vanhuksen kuvasta neidin kasvoihin: ne olivat melkein järkähtämättömät rauhallisessa somuudessaan.

»Näin talonpojille tee sitäpaitsi on vähän outoa», lisäsi neiti.

Mutta hänen tarjoillessaan Joán huomasi — eikä tietänyt, miksi hän tunsi sen johdosta äkillistä iloa — että neidin käsi vapisi, niin että hänen oli vaikeata kaataa kuppeihin.

Ja hiukan äkkiä hän sanoi:

»Ettekö itse aio juoda, neiti?»

»En tahdo häiritä», sanoi Gerda.

»Oh, ette te häiritse. Päinvastoin — silloinhan minulla on vähemmän aikaa pelätä…

»Pelätä?»

»Niin.»

»Pelätä soittaa meille, jotka emme ole muuta tehneet kuin iloinneet näinä kolmena viikkona!»

Joán oli noussut, sen levottomuuden ahdistamana, joka aina valtasi hänet ennen konserttia, kun hän ajatteli, että hänen piti soittaa.

»Juuri siksi, neiti», sanoi hän ja lisäsi, antaen katseensa vaeltaa ympäri huonetta: »Tahtoisin todellakin niin mielelläni soittaa hyvin täällä.»

»No niin, siinä tapauksessa käyn hakemassa itselleni kupin», sanoi neiti ja meni.

Hänen mentyään ajatteli Joán, eikä itse tietänyt miksi: nämä ihmiset mahtavat olla hyvin varakkaita.

Kun neiti jälleen tuli sisään, viittasi hän avoimeen albumiin. »Tämä on äidinäidin äiti», sanoi hän, ja oli kuin hän olisi puhunut vähän kovemmin tai eri äänellä.

»Ja tämä», sanoi Joán ja seurasi kuvia, »on äidinäitinne».

»Niin on», sanoi neiti ja nauroi.

»Ja tämä on äitinne… ja tämä sisarenne.» »Niin.»

»Sisarenne opiskelee? Hän on ylioppilas…?»

»Niin» -— hän epäröi hetkisen, ja äänen väri vaihtui jälleen — »sisareni on ylioppilas».

»Ja tämä on veljeni», sanoi hän, ja oli kuin hän olisi vetänyt henkeä, »ja siinä ne sitten ovatkin».

»Veljenne, missä hän on?» kysyi Joán.

Neiti joi teetään.

»Veljenihän on kerran perivä kaupan… hän on nyt Vejlessä.»

»Vejlessä», kertasi Joán.

Hänen äänensävynsä yllättämänä sanoi Gerda, nopeammin:

»Voi, eikö Vejlessä ole ihanaa? Minusta se on kaikkein ihanin paikka… siellä on niin sinistä ja viheriää.»

»En ole koskaan nähnyt sitä suviseen aikaan», sanoi Joán.

»Mutta teidän pitäisi nähdä… minä taas käyn niin usein Vejlessä.
Vejlen puissakin on niin kauan lehti — ja vesi rannassa on
niin päilyvää. Olemme siellä usein vesillä, käytyämme syömässä
Munkebjergissä.»

Joán sanoi:

»Äitini oli syntynyt Vejlessä.»

Tuokio kului.

»Vejlessäkö?» kysyi neiti ja puhui matalammalla äänellä.

»Niin, Vejlessä», kertasi Joán, ja hänen äänensä oli hyvin matala.

Oli kuin jokin Joánin äänessä olisi tarttunut Gerdaan, ja hän sanoi melkein samalla äänenpainolla:

»Ja sitten hän joutui matkustamaan niin kauas?»

Joán katsahti häneen yht'äkkiä.

»Niin, kauas», sanoi hän.

Mutta ehkä rikkoakseen tunnelman sanoi Gerda ja puhui hiukan katkonaisesti, mutta iloisesti:

»Mutta kyllä siellä on ihanaa talvisinkin. Minusta siellä on kaikki niin elävää, Vejlessä… ihmiset kulkevat niin varmoina ja puhuvat ääneen kaduilla… Minä puolestani pidän melkein enemmän Vejlestä kuin Kööpenhaminasta.»

»Kuin Kööpenhaminasta?»

»Niin, ehkä siksi, että Kööpenhamina on liian suuri tämmöiselle maalaiselle… taikka en tiedä, ehk'ei se ole kyllin suuri.»

»Ei kyllin suuri?»

Joán katsahti hänen pieniin kasvoihinsa, jotka äkkiä punastuivat punastuttuaankin — kuten asemalla.

»Niin, enhän ole koskaan nähnyt mitään suurempaa… Mutta ihminen odottaa niin paljon kun sanoo itselleen: Suuri kaupunki…»

»Niin.»

He olivat vaiti, ja neidin kasvot olivat jälleen käyneet kalpeiksi.

»Te olette nähnyt kaikki kaupungit», sanoi hän.

»Monta», sanoi Joán, »ja jokainen kaupunki on toisensa kaltainen».

Neiti käänsi päätään:

»Onko?»

Hän painoi jälleen päänsä.

»Mutta te olette kuitenkin nähnyt ne», sanoi hän ja lisäsi, hymyillen, niin että huulet heikosti värähtivät: »useimmat eivät saa koskaan niitä nähdä».

Mutta jälleen vaihtaen sävyä hän sanoi:

»Mutta veljeni on nähnyt paljon — niinä vuosina kun hän oli merillä.»

»Onko hän ollut merillä?»

»On, kolme vuotta. Mutta hänenhän piti tulla kaupan perijäksi, eikä hän ehkä ollut kyllin rohkeakaan, en tiedä, jäädäkseen merille.»

Tuokion aikaa oli äänetöntä, kunnes Joán kysyi, vain jotakin sanoakseen:

»Missä hän oli?»

»Kaliforniassa» — neiti lausui nimen niin venytellen, että kuulosti kuin se olisi ollut hyvin etäällä — ja Shanghaissa».

»Shanghain Settlementissä on kuulemma hyvin kaunista», sanoi Joán.

Ja äkkiä hän kysyi:

»Mikä teidän nimenne oikeastaan on, neiti?»

»Minunko nimeni» — ja tyttö nauroi tehden pieniä liikkeitä käsillään — »minun nimeni on Gerda».

»Gerda», sanoi Joán ja kertasi sen, »se on helppo lausua».

»Niin» — ja Gerda nauroi yhä —, »ja teidän nimeänne ei kukaan osaa lausua. Me olemme oikein harjoitelleet sitä. Mutta emmehän ollenkaan tietäneet, miten se on lausuttava.»

»Joán», sanoi Joán, »Joán, sanokaa niin».

»Joán. — Joán», kertasi Gerda-neiti.

Mutta Joán alkoi nauraa:

»Te lausutte sen niinkuin Ane.»

Gerda-neiti nauroi:

»Kuka on Ane?»

»Minun vanha hoitajani… hän on myös Vejlestä.»

»Te olette kaikki Vejlestä», sanoi Gerda ja hymyili.

»Niin olemme.»

Ja äkkiä Joán ojensi kätensä ja painoi pianon koskettimia:

»Ma Vejlessä synnyin, on kotini siellä…»

»Voi, osaatteko te laulujamme, sehän on ihanaa…»

Joánin kädet putosivat koskettimilta.

»Äiti lauloi sitä», sanoi hän.

Gerda oli noussut.

»Ane seurasi äitiä sinne», sanoi Joán.

»Isänmaahanne.»

Joán istui äänettömänä.

»Unkariin», sanoi Gerda ja puhui matalalla äänellä kuin Joánkin.
»Siellähän on niin kaunista, Unkarissa. Eräs serkkuni on ollut
Unkarissa.»

Joán oli siirtynyt pianotuolille.

»Mitä te kaikkein mieluimmin tahtoisitte nähdä?» sanoi hän.

»Mieluimmin?» Gerda kertasi sanan hyvin hitaasti, ja halki hiljaa laskeutuvan hämärän näki Joán hänen liian suuret silmänsä, jotka aivan kuin harhailivat pitkin huonetta. »Mieluimmin vuoret.»

Joán sanoi:

»Minun kotini likellä on vuoria.»

»Onko?»

Sitä tuskin kuului.

Joán kääntyi pianotuolilla.

»Ja kun te siis ette ole Vejlessä tai Kööpenhaminassa, istutte kai täällä?»

Gerda oli istuutunut, hiukan etäälle hänestä, ikkunan luona olevalle tuolille.

»Niin, nythän minun täytyy olla isän luona, nyt, kun hänellä ei ole muita kuin minä.»

»Mutta sisarennehan tulee loma-ajoiksi kotiin…»

Tuokion oli hiljaista. Sitten Gerda sanoi:

»Sisareni on kuollut.»

»Kuollut?» Joán oli vaistomaisesti hätkähtänyt.

»Niin, hän kuoli viime vuonna.»

Gerda nousi jälleen.

»Mutta nyt kai minun on vietävä tee pois.»

»Miksi?»

Gerda ei vastannut, keräili vain teekaluja.

»Enkö sytytä lamppua?»

»Voi älkää, istun niin mielelläni hämärässä. Hämärä on pitkä Tanskassa.»

»Niin on. Voi, se on minusta päivän paras aika.»

Ja hän nauroi jälleen.

»Sillä silloinhan ei ole tarvis mitään tehdä.»

»Mitä teillä oikein on tekemistä, neiti Gerda?»

»Minullako, kreivi Ujházy» — ja hän nauroi nimeä, jota ei osannut ääntää.

»Ujházy», oikaisi Joán.

»Ujházy», tavaili Gerda.

Joán nauroi:

»Nyt se oli melkein oikein.»

»Niin, melkein», sanoi Gerda, joka seisoi tarjotin käsivarrellaan.

»Mutta mitä teillä siis oikein on tekemistä, neiti Gerda?»

»Paljon. Minullahan on talous» — hän huipensi huuliaan — »ja sitten minun on huolehdittava hiukan kirjanpidostakin. Kaupanhoitaja sanoo, että minun pitää isän vuoksi ottaa edes vähän osaa liikkeen hoitoon.»

»Kaupanhoitaja… kuka on kaupanhoitaja?»

»Se herra, joka näytti teille tietä.»

Äkkiä sanoi Joán, miehille ominaisen tutkimishalun vallassa:

»Hän oli hauskan näköinen.»

Gerda vastasi:

»Hän on ollut täällä kaksi vuotta. Isähän ei ehdi hoitaa kauppapuotia, hänellä kun on puutavaraliike… ja viinikauppa.»

Gerda avasi oven. Viereisessä huoneessa paloi lamppu, niin että valo lankesi Joániin, ja neiti sanoi ja katseli häntä valonkajossa:

»Minä en oikein voi ymmärtää, että te todellakin olette tullut.»

»Ettekö», sanoi Joán, »tässä minä nyt sentään seison».

Yht'äkkiä Gerda-neiti kumarsi syvään.

»Niin», sanoi hän nopeasti ja punastui jälleen. »Kiitos tästä hetkestä.»

Ja hän sulki oven.

Joán jäi seisomaan, ovipieleen nojaten: kuinka pehmeätä tanskankieli olikaan, äänenpaino. Hänestä tuntui, niinkuin se usein, näinä vuosina, olisi soinut sävelenä hänen päässään, laulunsävelenä, josta hän ei oikein saanut kiinni tai jonka hän puolittain oli unohtanut.

Mutta hän oli menetellyt typerästi, nyt kun hän kerran oli tullut Tanskaan. Hänen olisi pitänyt kohta, ensi päivästä alkaen, seurustella oikeiden ihmisten kanssa. Ja hän oli vain ollut tekemisissä taiteilijoiden kanssa, jotka olivat samanlaisia kuin taiteilijat ylimalkaan. He olivat vain köyhempiä, kuluneempia, ja heidän vaimojensa puvuista näkyi, että kangasta oli säästetty. Joánia hymyilytti — hänen ajatuksensa kulkivat sinne tänne niinkuin aina hänen ollessaan hyvillä mielin — ja hän ajatteli juhlaa Kööpenhaminassa. Nuo ihmisethän olivat olleet niin ystävällisiä kutsuessaan hänet juhlaan. Miehet, vinoissa puoliliinaisissa paidanrintamuksissaan, istuivat kuin ne, jotka harvoin istuvat juhlapöydässä, ja kun he kerran olivat tulleet, tahtoivat he jumalista syödä koko rahan edestä. Mutta rouvat, silmät kuopalla ja granaattikäädyt kuihtuneen kaulan ympärillä, istuivat hajamielisinä ja hypistellen pestyjä hansikkaitaan. »Niin se on, herra kreivi», oli Joánin vierustoveri kohta sanonut, kun he istuivat pöytään (hänen päänsä oli kuin senilia-kaktus, siinä määrin harittivat hänen hiustupsunsa), — »ihminen menee vallan sekaisin silmiä myöten, kun on ensinnä toimitettava viisi lasta levolle ja sitten saatava vaatteet ylle». Taiteilijoiden rouvat olivat muistuttaneet Orsówan upseerinrouvia niiltä vuosilta, jolloin hallitus ei maksanut upseeristolle palkkoja. Mutta hänen vierustoverinsa oli jatkanut puhettaan: »Niin, anteeksi, anteeksi, tiedän hyvin että saksankieleni on päin seiniä. Ja sitä on sentään opiskellut Leipzigissä mutta kaikki unohtuu, ja kun kerta on tehnyt sen tyhmyyden, että on mennyt naimisiin, niin taide joutuu hunningolle, ja jäljelle jää vain talous, vaikka siitä ei totta totisesti saa keltään kiitosta…»

Ja äkkiä hän oli hieraissut molempia ulkonevia poskipäitään ja sanonut:

»Niin, mitä te oikein ajattelette elämästä, te, kuuluisuus?»

… Joán hymyili yhä, kulkiessaan lattian poikki:

Ei, kielitaito ei kai ollut heidän vahvin puolensa, tanskalaisten. He eivät kai matkustelleet. Pysyivät kotona, Tanskassa. Äitikään ei ollut koskaan oikein oppinut unkaria. Isä oli aina puhunut tanskaa hänen kanssaan. Kuinka hyvin hän muistikaan äidin äänen! Se olikin niin pehmeän hiljainen ja kuin jollakin tavoin pelokas.

Joán oli istuutunut soittokoneen ääreen. Eräs sävel, kasvoi hiljaa esiin hänen sormiensa alta… kuinka olivatkaan sanat? Äiti kuiskasi niitä usein, kun Joán hyräili säveltä, kaikkia noita säveliä, mustan, jalkaniekkaisen kaakeliuunin edessä:

    Kuu vieri, haudattihin…
    Kuu vieri…

Joánin kädet putosivat koskettimilta…

Kadulla oli pari lyhtyä sytytetty. Niiden kajo lankesi ikkunalla olevien kukkasten välitse seinille ja tauluille. Kuinka täällä oli hiljaista. Hän kuuli jalankulkijoiden hitaat askelet kadulta. Nyt kai ihmiset palasivat työpaikoistaan ja pelloiltaan.

Joán tavoitteli yhä sanoja:

    Kuu vieri, haudattihin
    mies mustiin multihin.

Äiti oli usein iltaisin istunut ikkunassa, kädet leuan alla, ja tuijottanut ulos.

»Mitä sinun katseesi oikein hakee, Maria?» oli isä kysynyt.

»Kotia.»

Ei, ei, hän ei niitä löytänyt… kuinka ne kuuluivatkaan:

    Ritari herra Aage…
    Ratsasti herra Aage…

Mutta pikku neiti kai ne tiesi. Luonnollisesti hän ne tiesi.

Joán nousi ja koputti oveen, ennenkuin hän sen avasi. Sisimmässä huoneessa seisoi eräs naishenkilö, lampun alla. Nainen kääntyi, hänen kasvonsa olivat luisevat:

»Suokaa anteeksi», sanoi Joán, »mutta eikö neiti ole täällä?»

»Kyllä kutsun», vastasi nainen ja siirsi luisevaa ruumistaan.

»Voi, neiti», sanoi Joán, kun Gerda tuli sisään

— Gerda jätti oven auki, niin että lamppujen valo lankesi soittokoneeseen—, »tulin tässä ajatelleeksi erästä säveltä… mutta en saa kiinni sanoista».

Ja hän alkoi jälleen soittaa:

Ratsasti herra Aage…

»Ritari Aage», sanoi Gerda.

»Niin.»

»Aage», korjasi Gerda ja naurahti.

»Aage», sanoi Joán, »en ole koskaan osannut ääntää sitä».

»Aage», kertasi Gerda ja avasi suunsa ihan auki:

Ritari Aage, ratsain hän ajoi saarehen…

»Niin», sanoi Joán, joka koskettimilla seurasi hänen viipyvää ääntään.

    Ja kihlaa kauniin Elsen,
    tuon neidon suloisen.

Joán jatkoi soittamistaan, samalla kuin Gerda-neiti saneli, puolittain laulamalla.

Niin kihlas kauniin Elsen hän kultasormuksin. Kuu vieri, haudattihin mies mustiin multihin.

Tuokion oli äänetöntä. Sitten sanoi Gerda-neiti:

»Se on surullinen laulu.»

»Niin on», sanoi Joán.

Hänen kätensä lepäsivät vielä koskettimilla. Jalankulkijoiden askelet kaikuivat tieltä.

»Kuinka täällä on hiljaista», sanoi Joán.

»Niin.»

Joán soitti jälleen.

»Tätä minun äitini lauloi usein.»

Gerda ei vastannut, eikä kumpikaan heistä puhunut.

Sitten sanoi Gerda-neiti, ja hän puhui lujemmalla äänellä:

»Nyt minä sytytän lampun.»

Joán nousi ja katseli hänen käsiään, niiden sytyttäessä lamppua. Sitten sanoi Joán ja tuijotti lamppuun — ja hän puhui samanlaisella äänellä kuin äsken:

»Tänään on äitini syntymäpäivä. On niin ihmeellistä, että juuri tänään… jouduin tänne.»

Gerda piteli lampunkupua kädessään.

»Niin», sanoi hän samalla äänellä kuin Joán, »se oli ihmeellistä».

Gerda pani kuvun paikalleen — ja ehkä jonkin ajatusyhtymän johdosta, ehkä myöskin vain ohjatakseen Joánin ajatukset toisaanne — hän sanoi reippaalla äänellä:

»Nyt näytän teille paikan, missä olen syntynyt… suuri se ei ole.»

Ja hän nauroi.

Hän otti seinältä erään valokuvan, joka esitti hyvin pientä taloa: siinä oli vain neljä ikkunaa ja ovi kadulta.

»Nuo kaksi ikkunaa kuuluivat puotiin», sanoi hän.

Hän viittasi kuvaan.

»Tämä on äitini», sanoi hän, »ja tuo tuossa hänen sylissään olen minä».

»Ja tuossa on sisarenne», sanoi Joán.

Gerda-neiti vastasi hiukan nopeasti:

»Niin, se on sisareni.»

Ja hän jatkoi:

»Äitihän oli niin nuori, kun hän kuoli — kohta kun olimme muuttaneet tähän uuteen taloon. Hän oli niin toivonut päästä tänne, kertoi isä. Mutta sitten hän kuoli — vain neljä kuukautta myöhemmin.»

Joán ei puhunut.

»Ja myöskin äidinäiti kuoli nuorena. Mutta äidinäidin äiti, hän eli kauemmin kuin he kaikki. Hän kuoli, kun minä olin yhdeksänvuotias.»

»Silloin hän oli vanha», sanoi Joán ja hymyili, tietämättä miksi.

Myöskin Gerda-neiti hymyili.

»Oli, hän oli yhdeksänkymmenenkolmen vuoden vanha», sanoi hän, »ja viimeiseen päiväänsä saakka hän seisoi myymälässä».

Hän ripusti kuvan paikalleen.

»Mutta sitten tuli täti taloon.»

»Hän tuolla on tätinne», sanoi Joán ja viittasi päällään toisiin huoneisiin.

»Niin, se on täti.»

Joán nauroi.

»Hän on kuin Ane», sanoi hän.

»Onko? Täti on niin kiltti.»

Mutta Joán nauroi yhä, aivan kuin Gerdaa kiusoitellakseen:

»Mutta hän on kuin Ane.»

Ja yht'äkkiä hän sanoi:

»Voi, tahdon sähköttää Anelle. Siitä hän tulee niin iloiseksi. Missä on sähkösanomakonttori?»

»Aseman luona, mutta renki saattaa viedä sähkösanomanne.»

»Ei, tahdon mennä itse.»

»Konttori on aivan lähellä asemaa», sanoi Gerda-neiti. »Mutta minä voin saattaa teitä.»

»Tahdotteko?»

»Mielelläni.»

»Mutta ensin minun pitää ruiskuttaa.» Hän otti letkulla varustetun hajuvesipullon ja ruiskutti kölninvettä ylt’ympäri huonetta, ja Joán nauroi:

»Miksikä teette noin?»

»Ilma käy muuten niin huonoksi.»

Gerda ruiskutti yhä.

»Ilma käy aina huonoksi, jos samassa rakennuksessa on kauppapuoti.»

»Täti», huusi hän sisähuoneisiin, »me menemme asemalle».

Ja hän puki ylleen kapan ja hatun, eikä Joán tullut häntä auttaneeksi.

He kulkivat alas portaita, ja Gerda avasi erään oven ja huusi siitä:

»Menen vain asemalle. — Sanoin sen isälle. Hän tahtoo aina tietää, missä olen. Hän on tullut niin levottomaksi viime vuonna…»

He olivat tulleet kadulle. Joán kääntyi yhtäkkiä: kaupanhoitaja seisoi myymälän ovella.

»Tuolla on kaupanhoitaja», sanoi Joán.

»Vai niin», sanoi neiti, ja he kulkivat edelleen.

»Tämä on sama tie, jota te tulitte», sanoi Gerda-neiti.

»Mutta nyt se näyttää hauskemmalta», sanoi Joán.

»Niin näyttääkin», sanoi Gerda ja katseli lamppuja, jotka olivat ripustetut kadun poikki, »sillä nyt täällä on sähkövalo. Se on ylpeytemme, sähkövalo.»

Hän katseli punaisia taloja tien varrella ja nauroi jälleen:

»Mutta tuskin kukaan sitä käyttää, sillä heillä ei ole varaa. Emmekä mekään sitä käytä. Sillä emme voi käyttää sitä huoneissa, ellemme ota sitä samalla kauppapuotiin… Eikä isä tahdo ottaa sitä kauppapuotiin.»

»Mutta miksikä ei?» sanoi Joán.

»Ei» — ja Gerda nauroi yhä — »sillä isä sanoo, että sellaisia halpoja tavaroita, joita meidän on myytävä, ei ostajien pidä nähdä liian hyvin».

»Isänne on viisas», sanoi Joán ja nauroi.

»Niin on», sanoi neiti ja nyökäytti päätään, äkkiä vakavana.

Tie kävi pimeämmäksi, ja parit vaunut ajoivat heidän ohitseen.

»Ne aikovat konserttiin», sanoi Gerda-neiti puhuen vaistomaisesti kuiskaamalla.

Puolipimeässä ajajat näyttivät suurilta, tummilta patsailta.

»Ne ovat sieltä etelästä», sanoi Gerda.

»Etelästä?»

»Niin, rajalta», kuiskasi Gerda.

He tulivat asematielle.

»Se on täällä», sanoi hän.

He kulkivat pientä siltaa, joka vei leveän ojan yli.

»Se keinuu», sanoi Gerda ja jäi seisomaan keskelle siltaa.

»Niin», sanoi Joán ja polki lautoja.

Kun he astuivat konttoriin, sanoi Gerda-neiti:

»Kreivi Ujházy» — oli kuin hän olisi ottanut vauhtia sanoakseen nimen — »tahtoo sähköttää».

»Olkaa niin hyvä», sanoi virkailija, joka oli katsahtanut häneen, ja ojensi Joánille sähkösanomalomakkeen.

Joán meni pienen pulpetin ääreen ja kirjoitti.

Kone puhui lyhyesti ja reippaasti nakutellen.

Gerda-neiti sanoi:

»Täältä voi puhua koko maailman kanssa.»

»Niin», sanoi Joán. »Täällähän tekin puhuitte ensimmäisen kerran minulle.»

Neiti hymyili.

»Niin — että uskalsinkin.»

Joán näytti kirjoittamaansa lomaketta.

»Onko tämä oikein?» kysyi hän.

Gerda otti lomakkeen ja luki:

»Ane Jensen. Chateau Ujházy. Orsówa. Serbie. Lähetän sinulle, vanha
Ane, sydämellisen tervehdyksen Tanskasta. Joánisi.»?

»On», sanoi Gerda, »mutta sanassa 'lähetän' on vain yksi t-kirjain».

»Ei, minä en osaa kirjoittaa tanskaa», sanoi Joán melkein kiivaasti.

Hän repi sähkösanoman palasiksi ja kirjoitti uuden — hitaasti kuin se, joka tavailee jokaista sanaa.

»Onko se nyt oikein?» kysyi hän ja ojensi jälleen lomakkeen Gerdalle, ja tämä luki: »Lähetän sinulle, vanha Ane, sydämellisen tervehdyksen Tanskasta. Jossesi.»

»On», sanoi Gerda ja nauroi, »nyt se on oikein».

»Josse», sanoi Joán, »se tekee hänet iloiseksi».

Joán maksoi, ja he astuivat ulos.

Gerda-neiti seisahtui silmänräpäyksen ajaksi sillalle.

»Sepä oli kallis», sanoi hän. »Mutta sinnehän onkin matkaa» — — ja hän katsoi eteensä pimeässä.

Sitten hän sanoi:

»Mutta minusta ei ole hauskaa saada sähkösanomia.»

»Miksikä ei?»

Gerda alkoi jälleen kulkea.

»Ei, sillä olen kerran saanut erään, joka oli liian surullinen.»

He kulkivat aseman ohi, ja Joán sanoi:

»Onkohan kaikki tavarani lähetetty hotelliin?» (Hän tiesi että niin oli laita.)

»Voimmehan kysyä», sanoi Gerda.

Joán meni eteiskäytävän kautta asemasillalle. Gerda-neiti seurasi.
Siellä ei ollut ketään, kaikki oli hiljaista. Sähkölangat ne vain
lauloivat heidän päittensä päällä. He seisoivat asemasillan reunalla.
Kiskojen teräs häipyi pimeään.

Gerda-neiti puhui matalalla äänellä:

»Käyn niin usein täälläpäin — yöllä.» (Hän koetti nauraa.)

»Yöllä?»

»Niin, kun pikajuna ajaa ohi… Minunhan ei pitäisi… Mutta kun joka tapauksessa istun valveilla. Ja se on niin kaunista — kaikki valaistut vaunut ja ihmiset, joita koskaan ei saa nähdä… Mutta te olette nähnyt satoja tuhansia ihmisiä.»

Ja kuin katkaistakseen puheensa hän osoitti yht'äkkiä kädellään pimeään:

»Tuolla on vuori.»

»Vuori?»

»Niin, mäennyppylä, jota me nimitämme vuoreksi», sanoi hän ja nauroi.

»Voiko sille vuorelle kiivetä?» sanoi Joán ja nauroi hänkin.

»Voi kyllä»… ja Gerda alkoi kulkea. »Mutta mehän syömme puoli seitsemältä.»

Hän melkein juoksi.

He kulkivat kiskoja myöten, ja Gerda hiljensi käyntiään.

»Minä vallan hengästyn.»

Mutta Joán sanoi hyvin lempeästi:

»Kun te sitten kerran joudutte näkemään ne sadat tuhannet ihmiset…»

»En koskaan», sanoi Gerda ja pudisti päätään. »Isä sanoo, että Theodor
— Theodor, veljeni — on matkustellut meidän kaikkien osalta.»

»Täältä», sanoi hän, ja he kääntyivät radalta pellolle.

»Kun olimme lapsia» — Gerda käänsi päätään, ja Joán näki hänen hymynsä pimeän halki — »leikimme aina 'vieraita maita'. Sitä leikittiin pihalla — sillä se on niin laaja — ja tynnyrit olivat kaupunkeja ja ajoportti oli Rooma. Mutta niitty oli Aasia. Oletteko ollut Aasiassa?»

»En», vastasi Joán.

He alkoivat kiivetä mäkeä ja saavuttivat sen huipun. Heidän edessään lepäsi peltojen pimeys. Yksityiset puut vain seisoivat ylt’ympäri, niinkuin varjojen kaarti.

He 'seisoivat' äänettöminä 'hiljaisessa' pimeässä… aivan lähekkäin…

»Mutta», sanoi Joán hitaasti ja vain puoliääneen, »kun te istutte ylhäällä ja valvotte, Gerda-neiti, mitä te silloin toimitatte?»

Gerda puhui samaan tapaan:

»Istun lampun ääressä. On niin ihanaa, kun kaikki nukkuvat eikä mistään ikkunasta loista valoa. Silloin on yksinään ja voi ajatella…»

»Mitä?»

»Oh, en tiedä. Mitä kerran tulee tapahtumaan…»

Joán hymyili.

»Onko sitten jotakin tapahtunut?» kysyi hän.

Gerda käänsi kasvonsa Joániin.

»Ei, ei mitään», sanoi hän ja pudisti päätään.

He olivat tuokion verran vaiti, hiljaisessa pimeydessä.

Sitten Joán sanoi:

»Mistä te olette löytänyt 'Hämärän', joka teillä on huoneenne seinällä?»

»Olen ostanut sen», vastasi Gerda-neiti, hiukan hätkähtäen.

»Äidillänikin oli se kuva.»

»Oliko hänellä?» kuiskasi Gerda.

»Oli — se riippui uunin vieressä. Se oli Tanskasta.»

Joán oli jälleen vaiti. Sitten hän sanoi, aivan kuin olisi kulkenut äänettömien ajatuksien halki:

»Mutta musiikkia saatte kuulla?»

Ja ikäänkuin heidän ajatuksensa olisivat yhtyneet, sanoi Gerda, äänessään aivan sama sointu kuin hänellä:

»Niin, kyllä joskus.»

Mutta hänen äänensävynsä vaihtui äkkiä:

»Musiikkiyhdistyksessä. Mutta sehän on rouva Raabelin.»

»Rouva Raabelin?»

»Niin, lääkärin rouvan… Mutta viime vuonna herra Green soitti siellä.
Se oli ihanaa.»

»Kuka on herra Green?» kysyi Joán.

»Hän on ensiviulumme. Voi, hän soitti Mendelssohnia. Se oli ihaninta mitä olen kuullut.»

Joán näpäytti äkkiä sormiaan pimeässä.

»Oliko se niin ihanaa?» kysyi hän, ja Gerda ei huomannut, että hän hymyili.

He seisoivat jälleen vaiti. Sitten sanoi Gerda-neiti yht'äkkiä:

»Mitä Josse on?»

Joán vastasi ja oli kääntänyt kasvonsa:

»Se oli lapsuudenaikainen nimeni. Anehan on ollut meillä kaiken aikaa.»

»Niin», sanoi Gerda-neiti.

Hiljaisilta pelloilta ei kuulunut ainoatakaan ääntä. Niiden takaa loistivat pienten majojen valot. Vaunut vyöryivät jossakin etäällä, ja ääni häipyi. Joán oli kääntynyt ja tuijotti puitten hiljaisia varjoja.

»Tämä on Tanskaa», sanoi hän.

Gerda-neiti nosti kätensä — hän ei tietänyt, minkä vuoksi hänen äänensä vapisi.

»Ja tuolla Etelä-Jyllanti», sanoi hän. »Etelä-Jyllannin pellot.»

»Niin lähellä?» sanoi Joán.

He olivat jälleen vaiti, kunnes Joán sanoi:

»Onko se teistäkin surullista?»

»Mikä?»

»Se että Etelä-Jyllanti…»

»On» (ja hän nyökäytti päätään). »Sillä he ovat niin uskollisia — kaikesta huolimatta.»

»Kaikesta huolimatta…?»

Gerda ei vastannut kysymykseen, mutta sanoi:

»Ja totta on mitä isä sanoo, että meitä on niin vähän… Mutta» — ja hän puhui hiukan nopeammin — »sitä ei se voi ymmärtää, jonka isänmaa on niin laaja».

Joán sanoi:

»Minun isänmaani on pienempi Tanskaa.»

»Unkariko?» sanoi Gerda.

Joán ei liikahtanut.

»Unkari ei ole isänmaani. Isänmaani on vain saari.»

»Saari?»

»Niin. Sitä nimitetään 'Kirottujen saareksi'.»

Gerda käänsi valkeat kasvonsa. Mutta Joán nosti kätensä silmilleen.

»Kaikesta siitä puhun teille kerran.»

»Kerran», sanoi Gerda.

Joán tahtoi puhua, mutta oli vaiti — saman ajatuksen kahlitsemana.

»Nyt meidän pitää mennä kotiin», sanoi Gerda ja alkoi kulkea — hänen edellään ja nopeasti. Joán jouduttautui hänen kohdalleen. He astuivat tietä, joka oli lyhyempi. Se kulki pensasaitaa pitkin.

»Tuolla on kirkkomaa», sanoi Gerda-neiti.

»Mitä suloinen merkitsee?» kysyi Joán äkkiä.

»Suloinen?» sanoi Gerda ja hätkähti. »Se on — suloinen.»

Ja hymyillen hän lisäsi:

»Se kai merkitsee jotenkin samaa kuin kaunis.»

Ja äkkiä hämmentyneenä, tietämättä miksi, sanoi hän:

»Miten kauan olemmekaan olleet poissa.»

»Puoli tuntia», sanoi Joán.

Gerda katsoi eteensä.

»Emmekö enempää?»

Ja olivat jälleen vaiti.

He kääntyivät kadulle, jolla sähkölamput paloivat.

»Kello puoli seitsemältäkö me syömme?» sanoi Joán ja puhui iloisella äänellä.

»Niin.»

»Monta vierasta, neiti?»

»Muutamia.»

Gerda nauroi:

»Se tekee teille hyvää. Ette ehdi pelätä.»

»Silloin muutan pukua nyt.»

»Niin», sanoi Gerda-neiti.

He olivat »Hotel Danmarkin» kohdalla.

»Näkemiin siis», sanoi Joán ja puristi hänen kättään. »Ja kiitos kävelystä.»

»Vuorillemme», sanoi Gerda-neiti ja nauroi kuten hänkin. »Hyvästi, kreivi Ujházy.»

Gerda-neiti meni. Mutta Joán huusi:

»Se oli melkein oikein. Hyvästi, neiti Johansen.»

»Aivan väärin», vastasi Gerda-neiti. »Hyvästi.»

Joán jäi seisomaan majatalon portille. Yhtäkkiä virkkoi edeskäypä
Jensen hänen takanaan:

»Niin, neiti on miellyttävä.»

Joán oli kääntynyt nopeasti ja aikoi vastata.

Mutta menikin edeskäyvän ohi, ylös portaita.

* * * * *

»Missä sinä oikein olet ollut?» sanoi täti, kun Gerda-neiti tuli sisään.

»Me olimme kaukana», sanoi Gerda.

Ja äkkiä hän nosti kätensä ja hyväili tädin molempia poskin.

Kaupanhoitaja ilmestyi ovelle. Hän meni ruokasaliin ja alkoi avata pulloja.

2.

Joán meni eteiseen, jossa paksu mies seisoi vedossa pyyhkien vuolaana virtaavaa hikeä sinisellä nenäliinallaan.

»Niin, minä olen Olesen», sanoi hän.

Joán nyökäytti päätään.

»Olen isäntä», sanoi mies ja pyyhki itseään yhä.

Joán nyökäytti jälleen päätään. »Tulee täysi huone», sanoi Olesen.

»Sehän on hyvä», sanoi Joán.

»Onko?» sanoi Olesen. »Mitä se hyödyttää?»

Ja katsoen Joánia sivulta hän sanoi ja jätti nenäliinan rauhaan:

»Tuleekos väliaikoja?»

»Kaksi väliaikaa», sanoi Joán ja alkoi nousta portaita.

»Tuleeko?» sanoi Olesen, jonka elämän heilahdukset olivat totuttaneet suhtautumaan kaikkeen kysyvästi. »Mutta sali on lämmin, ja sievästi se on koristettu. »Neiti Johansen, hän on sen koristanut.»

Joán mittaili katseellaan porraskäytävää ja sanoi:

»Kuinka paljon vaivaa onkaan neiti Johansen nähnyt!»

»Niin on», sanoi herra Olesen ja pyyhki itseään jälleen. »Mutta niillä on kyllä varaa siihen.»

Yht'äkkiä hän sai jalat alleen ja syöksyi ikkunaan, huutaen särkyneen ruudun kautta Jensille, joka kantoi kolmea olutkoria:

»Ne on vietävä saliin», huusi hän. Herra Olesen oli Johansenin »varoista» tullut ajatelleeksi, että tässä saattoi olla ansiomahdollisuuksia, koska konsertissa oli väliaikoja.

Joán oli tullut huoneeseensa, jossa öljykamiina oli siirretty keskelle lattiaa ja kaksi isoa matka-arkkua oli avaamattomina seinävierellä.

Joánin kintereillä kulki herra Jensen. Kun hän tervehti, näytti melkein siltä, kuin hän olisi niiannut.

»Missä on palvelijani?»

»Herra palvelija on mennyt ulos.»

Joán näki arkkujen avaimet pöydällä ja sanoi: »Tahdotteko avata nuo arkut?»

Samalla kuin herra Jensen askarteli matka-arkkujen kimpussa, jotka Joán sai lopuksi itse avata, hän laverteli taukoamatta.

Joán seisoi ikkunassa. Nyt olivat kierrekaihtimet alhaalla
Johansenilla, kaikissa ikkunoissa. Kuinka paljon kukkia siellä olikaan!
Niitä hoitivat neiti Gerda ja hänen tätinsä.

Ane ei saanut sähkösanomaa tänään. Mutta huomisaamuna varhain hän saisi sen. Kuinka pelästyneenä olikaan neiti Gerdan ääni kaikunut, hänen sanoessaan: »Kerran sain sähkösanoman, joka oli liian surullinen…»

Joán kuuli takanaan herra Jensenin äänen:

»Minun ajatukseni on, että perhe on miellyttävä. Mutta surua heillä on ollut, ja tietäähän sen, että puhetta riittää, kun jotakin sattuu maaseudun pikkuoloissa.»

Joán aikoi kääntää päätään — ehkä kysyäkseen. Mutta äkkiä sanoi herra
Jensen:

»Mutta varjelkoon, suokaa anteeksi, hovijahtimestarihan oli täällä ja kysyi herra kreiviä.»

Ja hän otti esille nimikortin, jota hän oli pitänyt paidanrintamuksensa alla:

»Kreivi Holstein lupasi tulla takaisin», sanoi hän.

»Holstein!» pääsi Joánilta miltei huudahduksena. Ja käteensä ottamastaan kortista hän luki:

»Erik… Niin, niin, Erik Holstein. Se oli Erik…»

»Asuuko kreivi Holstein täällä?» kysyi hän ja tuli aivan Jensenin luo.

»Asuu, kreivihän omistaa Höjerupin… Sinne on vain puoli penikulmaa, voi Herrajumala miten kaunis ja upea paikka…»

»Tosiaanko, tosiaanko?» sanoi Joán vaistomaisesti. Kaikki muistot ja kaikki ajatukset pyörivät sikin sokin hänen päässään. Siis hän saisi nähdä Erikinkin… tavata Erikinkin tänään…

Pelkästä ilosta hän aukaisi matka-arkun kannen, ja hän, joka ei milloinkaan itse koskenut omiin tavaroihinsa, alkoi heitellä huiskin haiskin koruommeltuja liivejä ja silkkiliivejä ja iltapukuja: nyt hänen oli pukeuduttava.

»Onko hän naimisissa?» kysyi hän äkkiä.

»Jumala nähköön, on toki» — ja herra Jensen väänteli takaruumistaan. »Mutta kreivitär on vain harvoin kotona, hän on jossakin ulkomailla, missä lie. No niin, näissä pikkuoloissa puhutaan aina yhtä ja toista…»

Sammalteleva juorupuhe valui herra Jensenistä kuin likavesi räystäskourusta.

Joán ei enää kuunnellut.

»Minun on muutettava pukua», sanoi hän, »tahdotteko etsiä palvelijani».

Herra Jensen oli äkkiä keskeyttänyt puhetulvansa — eräs ajatus oli tullut hänen mieleensä: hän tahtoi koetella noita vaatteita ja katsoa, miten ne pukivat häntä, nyt illalla, kun kaikki olivat poissa.

»Mielelläni», sanoi hän ja lyyhistyi syvään ovessa, töytäisten berliniläistä, joka harmistuneena katsahti matka-arkkuihin.

»Miksi herra kreivi on ottanut esiin tavarat?»

»Sen vuoksi että minun on pukeuduttava.»

»Nyt?»

»Niin. Tahdon lontoolaisen vaatekertani.»

Berliniläinen veti täyteläiset sieraimensa kokoon.

»Täällä?»

»Niin.»

»Hyvä on», sanoi berliniläinen niinkuin se, joka kerta kaikkiaan tietää olevansa pakotettu tottelemaan hölmöä, joka oli kyllin tyhmä maksaakseen hänelle puolitoista sataa kuukaudessa.

Joán kulki edestakaisin riisuutuessaan. Hän kaatoi Eau de Lubinia pesuveteensä ja hieroi sitä yläruumiiseensa. Kuinka somalta pikku neiti olikaan näyttänyt seisoessaan noin ja ruiskuttaessaan ylt’ympäri hajuvettä! Mutta siellähän oli ilma todellakin raskasta — ikäänkuin vanhojen viinitynnyrien hajua. Kuinka pitkä aika siitä olikaan, kun hän viimeksi oli nähnyt Erik Holsteinin — kolmetoista vuotta, kolmetoista pitkää vuotta. Erik oli siis joutunut naimisiin. Ja Joán nauroi, kumartuessaan pesuvadin yli; oli kuin hän eilen olisi kuullut Erikin, pitkän ajan tuijotettuaan, sanovan tutut sanansa: »Niin, kenenkähän kanssa minä menen naimisiin.»

Joán kääntyi.

»Missä Haacke on?» sanoi hän ja valeli itseään vedellä niin että räiskyi. Kaikki hänen liikkeensä olivat niin nopeat ja kaikki kävi pikaisesti — toiset housut pois ja toiset päälle hänen puhellessaan.

»Hän nukkuu», sanoi berliniläinen.

»Herätä hänet», sanoi Joán. — »Ei noita liivejä. Ota ne koruommellut.»

»Hyvä on», sanoi berliniläinen, aivan kuin ennenkin.

Mutta kuinka Erik olikaan rakastanut musiikkia! Sokean Hansin kasvoissa siellä kotona oli sama ilme, kun Joán yritti kuvailla hänelle värejä ja aurinkoa.

Niin, hän tahtoi muuttaa koko ohjelman… »Missä on kaulanauhani?» Hän soittaisi Mendelssohnia (ja Joán nauroi jälleen), saman kappaleen, jonka kööpenhaminalainen herra Green oli soittanut niin ihanasti.

»Herätä Haacke.»

»Hyvä on.»

Berliniläinen meni.

Mutta kansanlaulut — joita hän niin usein oli soittanut Erikin kanssa yhdessä, osaisikohan hän ne vielä? Hän tempasi viulukotelon auki ja otti esiin viulun, ja käyrä liiti yli kielien… ne olivat hänen äitinsä lauluja.

Ovi oli avautunut hänen kuulemattaan.

Tuo iso, paksu mies, joka äkkiä seisoi huoneessa, oli Erik…

»Joán!»

»Sinun kunniaksesi!» sanoi Joán ja heilautti käyräänsä, niin että »Lennä, lennä lintuseni» helähti kieliltä ja Holstein jäi seisomaan, molemmat käsivarret ojennettuina.

»Sinä olet sama kuin ennenkin», sanoi hän ja oli jälleen vaiti eikä liikahtanutkaan.

Joán jatkoi hetkisen soittamistaan, samalla kuin Holstein sanoi hiukan värähtävällä äänellä:

»Kuinka oletkaan tapaisesi.»

Mutta Joán lennätti viulun menemään ja kietoi käsivartensa Holsteinin ympäri.

»Mutta kylläpä sinä olet lihonnut», sanoi hän ja suuteli Erik Holsteinia molemmille poskille »Kuinka hauskaa, hauskaa on nähdä sinut jälleen!»

»Totta tosiaan», sanoi Holstein.

Ja äkkiä he seisoivat tuokion verran vaiti ja hämmentyneinä, aivan kuin heillä olisi ollut liian paljon sanottavaa toisilleen, tahi ei mitään sanottavaa.

»Mutta istu nyt sentään», sanoi Joán, »vaikka minulla onkin kiire. — Ajatteles, että siitä on kolmetoista vuotta, kun olemme nähneet toisemme», sanoi hän vetäessään hännystakkia ylleen.

Ja he alkoivat puhua nopeaan, aivan kuin peittääkseen yhteistä hämmennystään. He kysyivät »Muistatko?» ja vastasivat »Muistatko?» — ja olivat molemmat vaiti, kunnes Joán sanoi:

»Mutta nythän sinä olet naimisissa.»

»Niin olen», sanoi Holstein ja katseli polviaan.

»Ja kenen kanssa sitten?» sanoi Joán ja nauroi.

»Serkkuni», sanoi Holstein.

»Saanko minäkin nähdä hänet?» kysyi Joán, joka oli tarttunut viuluun.
Käyrä kosketti kieliä.

»Kreivitär ei ole kotona.»

Joán seisoi ja soitti ja oli tuskin kuullut mitä toinen sanoi.

»Erik», sanoi hän eikä pysähtynyt soitossaan,

»tiedätkö, tänään on äidin syntymäpäivä. Luulen, että minulle juuri sen vuoksi tapahtuu niin paljon ihanaa».

»Tokkopa?» sanoi Holstein ja nauroi niinkuin ennen muinoin.

»Niin luulen», sanoi Joán, »sillä täällä on ihanaa».

Holstein oli nojannut päänsä seinään ja hyräili hiljaa, seuraten viulun säveliä:

    Ja kihlaa kauniin Elsen,
    tuon neidon suloisen.

Joán jatkoi yhä soittamistaan, ja Erik hyräili hiukan kovemmin:

Kuu vieri, haudattihin mies mustiin multihin.

Erikin otsaan oli ilmestynyt pari ryppyä, kuin varjoja.

»No niin, mitä siitä», sanoi hän äkkiä ja löi yhteen voimakkaat säärensä.

»Nyt meidän täytyy mennä», sanoi Joán ja heitti pois viulun.

»Täytyykö sinun mennä? Minne?»

»Alas saliin ja sitten Johansenille», sanoi Joán, joka puhui nopeaan ja pujotteli sormukset sormiinsa ja lukitsi viululaatikon ja oli jälleen Holsteinin luona — kaikki yhdessä tuokionsa.

»Silloin minä tulen mukaan», sanoi Holstein.

»Tokkopa?» sanoi Joán ja matki Erikiä. »Ravintoloitsijakin sanoo 'tokkopa', nauroi hän.

»Kaikki tanskalaiset sanovat ’tokkopa'», sanoi Erik, »mutta minä tulen sinun kanssasi Johansenille».

»Ole hyvä», sanoi Joán ja löi häntä niskaan, niin että Holstein joutui tervehtimään omaa itseään peilissä, jonka edessä he seisoivat.

He katsoivat lasiin, kumpikin, seisoessaan siinä vierekkäin.

»Hm», sanoi Holstein ja nauroi. »Sinusta on jumaliste tullut uusi ihminen.»

Joánia itseään ihmetytti, kuinka hienoilta ja nuorilta hänen kasvonsa näyttivät Erikin kasvojen rinnalla, joiden piirteet olivat käyneet raskaiksi.

»Tokkopa?» sanoi hän ja nauroi jälleen, iloisena.

»Ja minusta on tullut vanha patruuna», sanoi Erik.

He astuivat alas portaita, ja Erik sanoi, hiukan hitaasti:

»Mutta tämä on sentään ikävää, eikö totta, sillä meillä olisi niin paljon puhumista, sellaista, jota ei noin vain saa sanotuksi.»

»Niin», sanoi Joán, ja he kulkivat edemmä.

Mutta yht'äkkiä hän kääntyi:

»Mitä surua heillä oikeastaan on ollut?» kysyi hän.

»Kenellä?»

Joán oli vaiti silmänräpäyksen verran, ennenkuin sanoi:

»Noilla Johanseneilla.»

Mutta siinä samassa he seisoivat salin kynnyksellä ja näkivät
Gerda-neidin keskellä näyttämöä.

»Tekö täällä, neiti?» sanoi Joán äänellä, joka kajahti läpi koko huoneen.

»Vain pikimmältään», sanoi Gerda-neiti. »Nyt minä lähden.»

Joán kulki nopeasti salin poikki ja avasi näyttämön pikku oven.

»Voi, miten täällä on somaa», sanoi hän.

Kulissien takainen huone oli sisustettu kamariksi, jossa oli isot nojatuolit ja pronssinen lamppu ja kukkia.

»Vain muutamia huonekaluja minun kamaristani», sanoi Gerda-neiti.
»Pitäähän täällä olla hiukan kodikasta.»

»Ja 'Hämärän' te olette ripustanut tänne», sanoi Joán, joka äkkiä näki
Corot’n kuvan edessään seinällä.

»Niin, ajattelin, että…» mumisi Gerda.

Hän keskeytti puheensa, ja hämmentyneinä taikka liikutettuina he vaikenivat tuokioksi Erik Holsteinin ilmestyessä ovelle.

»Hyvää iltaa, neiti.»

»Niin, olen sanonut Joánille», jatkoi hän, »että minäkin tulen teille».

»Kreivi on tervetullut», sanoi Gerda-neiti ja hymyili, vaikka hän siinä samassa ajatteli, että jo ilman häntäkin oli ruokapöydässä hyvin ahdasta.

»Mutta tulen vasta sitten kun on syöty», sanoi Holstein.

»Miten kreivi vain tahtoo», sanoi Gerda-neiti ja hymyili jälleen vasten tahtoaan. »Hyvästi.»

Ja hän juoksi näyttämölle. Mutta sieltä hän sanoi Joánille:

»Kohta me syömme», ja poistui.

Erik Holstein seisoi ja alkoi keinuttaa päätään, yht'äkkiä, kuten ennen muinoin.

»Enpä jumaliste ole ennen huomannut, että hän on niin soma», sanoi hän.

Mutta samassa Joán tuli ajatelleeksi, ettei hän ollut puhunut Haacken kanssa. Ja huutaen »suo anteeksi» hän riensi salin poikki ja ylös portaat kuudella askelella, laulaen säveltä »Kisten paa hans Bag», ikäänkuin se olisi ollut jostakin operetista.

Hän riuhtaisi auki huoneen oven ja näki Haacken, joka kirjoitti postikortteja.

»Minä soitan Mendelssohnia», sanoi Joán.

»Mitä?»

»Me soitamme Mendelssohnia illalla», sanoi Joán. »'Konsertin'. —
Hyvästi.»

Ja hän paiskasi oven kiinni aivan Haacken nenän edessä.

Kun Joán tuli takaisin, istui kreivi Erik ja tuijotti Corot’n
»Hämärään».

»Muistatko», sanoi hän, »tuota sinä niin usein katselit Parisissa taidekauppojen ikkunoissa?»

»Niin katsoin», sanoi Joán.

Erik ei siirtänyt silmiään kuvasta.

»Nyt ymmärrän sen paljon paremmin», sanoi hän hitaalla äänellään (mutta hänen otsalleen nousivat samat varjot kuin äsken). »Se on hiivatin kaunis.»

Joán hymyili:

»Neiti Johansen on sen ripustanut tänne», sanoi hän.

»Kuinka hitossa nuo ihmiset tulevat ripustaneeksi tämäntapaista seinilleen», sanoi Erik. »Myrkynsekoittaja ei totisesti ymmärrä siitä mitään.»

»Myrkynsekoittaja?»

»Niin, sen nimen ovat hänelle antaneet.»

»Mutta miksi?»

»No niin», sanoi Erik, »sitä en tiedä. Meillähän, Herra paratkoon, käytetään niin paljon haukkumanimiä tässä maassa, ja hänhän on varakas — täkäläisten mittasuhteiden mukaan.»

Kreivi Erik ripusti »Hämärän» entiselle paikalleen.

»Jumaliste kuinka sieväksi se neiti on tullut», pääsi häneltä äkkiä.

»Mutta nyt minun pitää mennä», sanoi Joán. »Näkemiin siis, ja kiitos, että tulit.»

Hän kietoi molemmat käsivartensa Erikin hartioitten ympäri ja meni.

Erik jäi seisomaan pieneen oviaukkoon ja huusi hänen jälkeensä:

»Minä en totisesti ole koskaan nähnyt sinua näin elävänä.»

»Se johtuu siitä, että olen tullut Tanskaan», vastasi Joán salista.
»Mutta sinnekö sinä jäät istumaan?»

»Tänne», sanoi Erik, »täällä voin rauhassa tyhjentää lasin whiskyä».

Joán oli poissa. Erik meni pilarin luo, joka oli näyttämön vieressä, ja painoi sitä soittokelloa, jolla yleisö kutsuttiin sisään — ja koko rakennus raikui.

»Lasi whiskyä», huusi hän herra Jensenille, joka tupsahti sisään.

Erik Holstein istui yksinään puolihämärässä ja joi, tuijottaen omiin sääriinsä.

* * * * *

Johansenilla odotti kaupanhoitaja portaitten alapäässä.

»Suvaitseeko kreivi nousta portaita», sanoi hän ja seurasi Joánia.

Arkihuoneen ovi oli avoin, ja äänten sorina kaikui porraskäytävään asti.

»Täällä on paljon vieraita», sanoi Joán.

»Niin, onhan niitä tullut koko joukko», vastasi kaupanhoitaja ja taivutti jälleen päätään.

Kauppias Johansen tuli kynnyksen yli vastaan.

»Hauska että tulitte», sanoi hän puristaen Joánin kättä. »Niin, täällä on vain muutamia ystäviä» (koko huone oli täynnä), »mutta nimiä kannattaa tuskin mainita».

Kaikki olivat kääntyneet oveen päin, mutta vain tuokioksi. Sitten he alkoivat jälleen puhella, samalla kuin herra Johansen esitteli lähinnä seisovat ja sanoi viimein, tehden aivan pienen liikkeen vasemmalla kädellään, jonka hän kohta sen jälkeen pisti jälleen taskuun:

»Ja tämä on kaupanhoitajani.»

Pari vierasta saapui, joiden kättä Johansen puristi, samalla kuin leveäharteinen mies, jolla oli täysiparta ja jolla vitjat riippuivat rinnoilla, sanoi Joánille:

»Niin, tehän matkustatte paljon — nimeni on Laarentzen ja olen kutomon omistaja», mainitsi hän ikäänkuin ohimennen — »mutta meille on tietysti merkkitapaus nähdä sellainen mies kuin te. Tämä on vaimoni», jatkoi hän samaan hengenvetoon ja osoitti vierellään olevaa naista, jonka kasvot olivat pyöreät kuin täysikuu ja jonka hiukset olivat kireällä sykkyrällä niskassa.

»Niin, illaksi tulee paljon väkeä», sanoi rouva Laarentzen.

Samassa Joán huomasi Gerda-neidin — nurkassa, sinipukuisen naisen seurassa. Hän oli kumartanut kahteen erään sinnepäin, ennenkuin sanoi, ja melko kovalla äänellä:

»Hyvää iltaa, neiti.»

Ja Gerda-neiti vastasi — keikauttaen päätään veikeän nokkelasti, sillä hän joutui hämilleen:

»Hyvää iltaa.»

Joánin aikoessa mennä edelleen pysähdytti hänet pienikasvuinen, smoking-pukuinen herra jolla oli punareunaiset silmät lasien takana ja joka sanoi:

»Minä olen lääkäri — niin, toivottavasti ette tule minua tarvitsemaan.»

Ja jatkoi samaa kyytiä:

»Niin, tämä paikkakunta on vallan kauhea. Mutta missäpä ei olisi kauheata, kun ei saa olla Kööpenhaminassa? Mutta tätä rakasta paikkakuntaa ei kreivi onneksi joudu näkemään.»

»Minä olen jo ollut vuorella», sanoi Joán.

»Tosiaanko, onko herra kreivi», puuttui puheeseen pieni laiha naishenkilö, jolla oli kukkastupsu korvallisellaan ja jolle tohtori teki nopean kumarruksen.

»Saanko esitellä: Madame», sanoi hän Joánille.

»Vuori on tämän paikkakunnan paras sukkeluus», sanoi Madame, samalla kuin rouva Laarentzen tuntui imevän hiukan hölliä suupielihän ja neiti Gerda lähestyi.

»Iltaa, neiti», sanoi Joán jälleen, ja heidän kätensä yhtyivät tohtorin ohi.

»Meilläpä on kaunis näköala kutomostamme», sanoi rouva Laarentzen. »Voimme nähdä aina Riben kirkolle saakka. Me kutomolaiset panemme niin suuren arvon sille näköalalle.»

»Niin», sanoi tohtori ja nauroi. »Riben luona kuningas Valdemar vastaanotti kuningatar Dagmarin.»

Gerda-neiti sanoi, puhuen hitaammin kuin toiset:

»Riben tornista näkee niin kauas.»

Sisimmässä huoneessa soi puhelin lakkaamatta.

»Kysyivät pääsylippuja», sanoi kaupanhoitaja, joka oli käynyt vastaamassa.

»Ne ovat loppuneet», sanoi Gerda.

»Niin, pääsyliput ovat todellakin loppuunmyydyt», huusi eräs naishenkilö, se sinipukuinen.

He nauroivat kaikki, hilpeinä ihmistulvasta, iloisina siitä, että huone oli täysi, aivan kuin se olisi ollut heidän kaikkien ja jokaisen yksityinen ansio, ja eräs nurkassa seisova möhömaha taputti Johansenia olalle sanoen:

»Niin, sanoinhan sen, pitää tulla liikepaikoille, sanoinhan sen, siellä asiat järjestetään, jumal'avita, vai mitä, Johansen, eikö niin että liikepaikoille — niissä on pontta ja puhtia ihmisissä.»

Ja samalla kuin Gerda-neiti meni puhelimeen, puhuivat kaikki äänekkäämmin, iloisesti: ihmisten pitäisi vähitellen oppia ostamaan pääsylippunsa ajoissa — aina vain lykätään kaikki viime hetkeen.

»Kun me vain olisimme osanneet arvata, että tämä paikkakunta kerrankin on herätettävissä», sanoi tohtorin rouva Joánille, »kun me sen olisimme arvanneet, niin tietysti Musiikkiyhdistys… mutta sen kassa on laiha. Minun mieheni on puheenjohtaja, ja minä itse olen rahastonhoitaja.»

»Gerda se vasta on oikea aarre», huusi möhömaha, niin että hänen äänensä kaikui yli kaikkien muiden, ja lääkärinrouva sanoi Joánille: »Soitattehan tietysti painetun ohjelman mukaan?»

Joán nauroi, samalla kuin Gerda-neiti jälleen tuli näkyviin oviaukossa.

»En, rouva», sanoi hän, »olen muuttanut koko ohjelman».

»Ettehän toki?» sanoi rouva. »Ja me musiikki-ihmiset, jotka niin olimme iloinneet Bachista.»

»Olen, olen muuttanut», nauroi Joán, samalla kuin sinipuseroinen nainen sanoi paksulle Larsenille:

»Minusta hän on suurenmoinen.»

»Isä, isä», kuului Gerda Johansenin ääni hälinän keskeltä. »Siellä ovat
Fiskedammenin Holckit. Mutta eiväthän he enää voi saada paikkaa.»

»Eivät, eivät he voi saada», huusi sinipuseroinen nainen.

»Eivät, eivät, nyt se on jo jumaliste liian myöhäistä», huusi Larsen.

Ja he nauroivat jälleen, mutta Joán sanoi äkkiä Gerda-neidille — aivan kuin naurun ja melun huumaamana:

»Voivat, voivat, neiti, antakaa minun tulla puhelimeen.»

»Mitä te aiotte?»

»Mennä puhelimeen. Noiden ihmisten on päästävä mukaan», sanoi Joán.

Kaikki lakkasivat nauramasta, mutta jäivät seisomaan ja hymyilivät, kun Joán kulki lattian poikki toiseen huoneeseen. Sitten kaikki alkoivat jälleen puhella, Joánista, melkein kilpaa.

»Hän on vasta suurenmoinen», sanoi sinipuseroinen nainen ja vei kädet lanteilleen, samalla kuin lääkärinrouva tunkeutui kandidaatti Ussingin luo ja sanoi, suoraan päin tämän parrattomia kasvoja:

»Minä tahdoin koko ajan, että Musiikkiyhdistys olisi järjestänyt konsertin. Rakas kandidaatti, hänen kasvonsahan ovat musiikkia täynnä.»

Kansanopistonjohtaja, joka seisoi kahden kookkaan miehen välissä, joiden mustat verkakaulukset olivat napitetut leukaa myöten, sanoi:

»Hän ääntää todellakin hyvin kauniisti äidinkieltään.»

Mutta Larsen, joka hikisenä juoksi ympäri, miehestä toiseen, sanoi kaupanhoitajalle:

»Hän on jumaliste verraton, vai kuinka, Petersen?»

Kaupanhoitaja Petersen ei vastannut (hän seisoi niin, että saattoi silmillään seurata Joánia ja Gerda-neitiä, jotka kulkivat huoneitten läpi), mutta eräs pieni nainen hänen vieressään painoi yhteenpuristetut kätensä poskilleen ja sanoi:

»Ah niin, tänään on niin ihanaa… on kuin ilmassa olisi juhlaa.» Ja kun kauppias Johansen kulki hänen ohitseen, tarttui hän tätä käsivarteen ja sanoi puoliääneen ja hyvin nopeasti:

»Kiitos, että sain tulla mukaan.» —

Joán seisahtui sisällä, ruokapöydän ääressä.

»Täällä on paikkoja monelle.»

»Uh niin», sanoi Gerda ja kohotti hartioitaan ja hytisteli kuin se, jonka on mentävä veteen, »kunpa he kaikki jo istuisivat paikoillaan».

»Pelkäättekö?» hymyili Joán.

»Oh en», sanoi Gerda, ja he saapuivat puhelimen luo.

He sulkivat oven puolittain, niin että muitten äänet tuskin kuuluivat.

»Mikä numero se on?» kysyi Joán.

»Ensin keskukseen», sanoi Gerda, ja Joán soitti.

»Minä olen niin taitamaton puhelimessa», sanoi Joán.

»Oletteko?»

Ja he hymyilivät kaiken aikaa.

»Keskus», huusi Joán puhetorveen, ja pääsi sinne.

»Mikä heidän nimensä olikaan?» sanoi Joán seisten kuulotorvi kädessään.

»Holck, Fiskedammenista», sanoi Gerda, aivan kuin olisi ollut kuiskaaja teatterissa.

Mutta »Fiskedammenia» Joán ei osannut ääntää.

»Fiskedammen», kertasi Gerda ja alkoi nauraa, hyvin hiljaa.

»Fiskedam», sanoi Joán torveen.

Hän sai »Dammenin».

»Kuka puhuu?» kuiskasi Gerda ja kohotti pikku päätään.

»Eräs naisääni», kuiskasi Joán hänelle.

»Mitä hän kysyy?»

»Kenen kanssa hän puhuu», kuiskasi Joán, ja heidän kasvonsa olivat hyvin lähekkäin.

»Joán Ujházyn», sanoi Joán puhetorveen.

»Mitä ne sanovat?» kuiskasi Gerda, ja hänen silmänsä loistivat.

»Niin, Joán Ujházyn», kertasi Joán puhetorveen.

»Mitä ne sanovat?» kysyi Gerda jälleen ja hyppeli kuin lapsi.

»Mutta teidän täytyy istua aivan lavan vieressä», sanoi Joán torveen.

»Mitä ne sanovat?» kuiskasi Gerda jälleen.

»Hyvästi», sanoi Joán puhetorveen.

Joán soitti loppusoiton, ja pienen kellon kilahdus häipyi.

»Miten he mahtoivatkaan hämmästyä», sanoi Gerda-neiti katsoen eteensä.

»Hämmästyivät kyllä», sanoi Joán, jonka käsi yhä vielä lepäsi puhelimella.

Sitten Gerda-neiti sanoi, siirtämättä silmiään:

»Te mahdatte olla hyvin hyvä.»

»Kuinka niin?»

»Niin», sanoi Gerda ja nyökäytti päätään — hänen nyökkäyksensä oli aina niin hidas ja vakava. »Minusta tuntuu siltä.»

»Tänään minä olen hyvä», sanoi Joán ja puhui hiljaa, hänkin.

Hiljaisuutta kesti tuokion verran.

»Tämä on Isänne huone», sanoi Joán ja antoi katseensa vaeltaa vanhasta sohvasta — isoon rahakaappiin.

»Niin, tämä on isän huone», sanoi Gerda-neiti.

»Nyt me rupeamme syömään», keskeytti hän itsensä ja juoksi ruokasaliin.

»Emmekö kohta rupea syömään?» sanoi hän tädille.

»Aivan heti», sanoi täti.

Ja Gerda meni sinisen naisen luo.

»Voi kun he vain istuisivat», sanoi hän ja työnsi käsivartensa toisen kainaloon.

»Hui hai», sanoi sininen rouva, »eivät he huomaa, vaikka saisivatkin polviaan vastaan pari pöydänjalkaa». Ja Joánin kulkiessa ohi kääntyi hän tämän puoleen.

»Te ette voi aavistaakaan, miten me kaksi olemme iloinneet», sanoi hän, ja lisäsi, huokaisten syvään:

»Nyt on vain kysymys siitä, voivatko he istua hiljaa.»

»Mutta Ida…», sanoi Gerda.

»Niin, siitä on kysymys», sanoi rouva, »sillä eiväthän he ole tottuneet kuulemaan soittoa».

Mutta kansanopistonjohtaja sanoi, seisoen parin askelen päässä:

»He ovat kuitenkin tottuneet lauluun.»

Ja sininen rouva esitteli kansanopistonjohtajan, samalla kuin hilpeä, hiukan ruostunut ääni sanoi ovelta:

»Mutta tämäpä on kitsasta tilansäästämistä Johansen, onpa jumaliste.»

Tulija oli toinen Larsen, kaksoinen, pyöreäpäinen, jonka tukka oli koneella leikattu ja joka oli vartaloltaan yhtä pyöreä kuin veljensäkin.

»Vai niin, hän on täällä», sanoi hän, nähdessään kaksoisveljensä, »hän se täyttää paikat».

Kaikki nauroivat, ja kaksoisveli kiilautui esiin toisien välitse.

»Kas noin, siinähän on konsertinantaja», sanoi hän Joánille. »Niin, niin, terve tuloa. Tunnemme teidät jo etukäteen — sillä tällaisilla paikkakunnilla ihmiset ovat aina nenä ruudussa… Nimeni on kelloseppä Larsen, käsityöläisyhdistyksen puheenjohtaja. Mutta Herra nähköön, emmehän me uskaltaneet pyytää teitä tulemaan! Ja niin saimme pitkän nenän — eikö niin, Gerda?… sillä te tuotatte, jukoliste, ylijäämää, herra konsertinantaja —»

Kelloseppä pyyhki koko päätään, kuten kaksoisvelikin.

»Nyt on vain kysymys siitä, ymmärrämmekö me teidän soittoanne», sanoi hän ja nauroi, »sillä mehän olemme vain talonpoikia, vaikkakin Musiikkiyhdistys pitää huolta kasvatuksestamme — mikäli varat riittävät», lisäsi Larsen.

Pari herraa rupesi nauramaan, mutta herra Johansen sanoi hiukan äänekkäästi:

»Niin, nyt kai me sitten käymme pöytään.»

»Sehän oli oivallista», sanoi tupakkakauppias, ja kun kaikki alkoivat, hiukan nuhjustellen lähteä liikkeelle, tarjosi Joán Gerda-neidille käsivartensa.

»Ei», sanoi Gerda, »täällä ei ole tapana mennä pöytään parittain».

»Nyt me, jumaliste, kuljemme parittain», sanoi kelloseppä.
»Puheenjohtajan täytyy istua konsertinantajan vieressä, jumaliste…»

Ja nauraen lyhyttä nauruaan, joka kuulosti siltä, kuin hän olisi ähkäissyt, työnsi hän Gerdan käsivarren Joánin kainaloon.

»Hän on kummityttöni», sanoi hän, »ja hyvä onkin».

He tulivat kaikki ruokasaliin, jossa heidän täytyi painautua pitkin seiniä, ja kolistelivat tuoleja. Oven suussa seisottiin rykelmässä.

»Älkää ollenkaan hätäilkö», sanoi kauppias tyynellä äänellään, »niin saamme kaikki tilaa».

Muutamat istuutuivat.

»Ei ei, rouva Laarentzen», huusi toinen kaksoisista, »tänne. Meidän täytyy istua kuin char-à-bancissa, niin, että molemmat puolet painavat yhtä paljon.»

Naurettiin, ja tuolit raappivat lattiaa.

Kansanopistonjohtaja, joka pysytteli Joánin läheisyydessä, sanoi:

»Niin, tilat ovat ahtaat, se on tuttua kansanopistosta, jossa mielellään otamme vastaan ystävämme.»

»No, nyt se onnistui», sanoi tupakkakauppias, joka sai ahdetuksi paksut pylväänsä rouva Raabelin kuihtuneen alaosan viereen, niin että puolet pöytää tärisi.

»Tehän pelkäätte», kuiskasi Joán, joka äkkiä oli tuntenut Gerda-neidin käsivarren vapisevan kainalossaan.

»Niin pelkäänkin», sanoi Gerda melkein hengästyneenä ja käänsi kasvonsa
Joánia päin. Hänen silmissään kuvastui suoranainen kauhu.

»Kun he vain istuisivat», sanoi hän jälleen.

»Mutta hehän istuvat», sanoi Joán yhtä hiljaa kuin äsken. (Kuinka Gerda muistuttikaan linnunpoikaa!)

»Ettehän te», sanoi Gerda ja käänsi silmänsä pois, »voi tuntea… meidän maalaistapojamme».

Joán tuskin tiesi ottaneensa Gerda-neidin käden omaansa.

»Ja nyt me istumme», sanoi hän.

»Ei, ei, kaupanhoitaja», huusi kelloseppä pöydän toisesta päästä. »Konsertinantajan on jumaliste istuttava molempien puheenjohtajien välissä».

Ja kaupanhoitaja poistui Gerda-neidin toisella puolella olevan tyhjän tuolin äärestä, jonne sinipukuinen nainen siirtyi.

»Nythän me istumme vallan suurenmoisesta, sanoi hän ja riisui hansikkaana.

Gerda seurasi silmänräpäyksen verran kaupanhoitajaa katseellaan.

»Niin rouva Suurenmoinen», sanoi hän äkkiä ja alkoi nauraa unohtaen kaiken pelkonsa.

»Gerda nimittää minua niin», sanoi sininen rouva.

»Niin», sanoi Gerda, »sillä hän sanoo aina 'suurenmoista'».

Rouva nauroi, niin että kaksikymmentä valkeata hammasta näkyi.

»Mutta eikö täällä Tanskassa olekin suurenmoista?»

»On kyllä», sanoi Joán.

»Mutta nyt meidän pitää syödä», sanoi Gerda.

Kaikki söivät, ylt'ympäri pöytää; puhuttiin vähän, ja haarukat kilisivät hiljaa.

»Antakaa pullojen kiertää», sanoi herra Johansen, joka muutoin ei siirtänyt silmiään naapureistaan tai lautasestaan — aivan kuin isäntä, joka hyvin tietää, että kun asiat ensin on saatu alkuun, niin ne sujuvat itsestään.

Kaksi mustapäähineistä palvelustyttöä kantoi vateja, ja täti, ohuena ja heiveröisenä, kulki edestakaisin.

»Istuisit nyt, täti», kuiskasi Gerda.

»Muutoin on minun nimeni rouva Jespersen», sanoi sinipukuinen nainen, »pastorinrouva Jespersen. Mieheni on kappalainen täällä.»

»Kappalainen?» sanoi Joán.

»Niin, luterilaisen kirkon kappalainen», sanoi rouva Jespersen.

»Mutta pastori ei ole läsnä?»

»Ei», sanoi rouva Jespersen, »juuri kun meidän piti lähteä tänne, käytiin häntä hakemassa ripittämään —»

»Ripittämään?» Joán ei ymmärtänyt sanaa.

Mutta Gerda sanoi:

»Niin, ajatelkaahan. Vanhaa neiti Luckowia. Juuri hän tuli ensimmäisenä ostamaan pääsylippua: 'Sitä viuluniekkaa tahdon minä vanha kuulla', sanoi hän. Ja hän on sentään niin köyhä…»

Gerda-neiti aukaisi silmänsä, niin että ne näyttivät vieläkin suuremmilta.

»Ja nyt hän kuolee tänään.»

Joán katseli hänen kasvojaan: kuinka nopeasti niiden väri vaihtelikaan, hän saattoi tulla aivan valkeaksi — otsaa myöten.

»Kuinka ihmeellistä», sanoi Joán.

Ylt'ympäri alettiin puhua äänekkäämmin, samalla kuin rouva Jespersen sanoi, pitäen päätään hiukan kallellaan:

»Ja nyt ei ehkä miehenikään saa teitä kuulla. Sillä hän tahtoo kernaasti jäädä heidän luokseen, kunnes kaikki on ohitse. 'Voihan sitä ainakin istua ja pitää heidän kättään', on hänen tapansa sanoa.»

»Niin», sanoi Gerda, ja vain Joán kuuli sen, mutta rouva Jespersen sanoi toisella äänellä, miltei kuin huokaisemalla:

»Eikä täällä olekaan monta, jotka kutsuvat häntä luokseen.»

Hän oli vaiti tuokion verran ja sanoi jälleen:

»Mutta tällä paikkakunnalla ihmiset kuolevat yleensä niin rauhallisesti.»

»Niin», sanoi kansanopistonjohtaja, joka istui vinottain vastapäätä häntä. »Ihmiset elävät täällä enimmäkseen vanhoiksi. Ja kun heidät sitten kirvoitetaan, on kuin Hän tuolla ylhäällä sallisi sen tapahtua oikeaan aikaan.»

Tuli tuokion hiljaisuus, ja he kuulivat, kuinka rouva Raabel, joka istui kandidaatti Ussingin vieressä (he istuivat hyvin lähekkäin), puhui Mendelssohnista.

»Niin», sanoi tohtori, joka käytti tilaisuutta hyväkseen. »Mehän soitamme usein häntä yhdistyksessämme. Meidän on, herra kreivi, sen pahempi viljeltävä helppotajuisempaa musiikkia näillä mailla.»

»Ja oma maku sentään on lähinnä César Franck», sanoi rouva Raabel, joka lakkaamatta leyhytteli käsinmaalattua viuhkaansa, »mutta kaikki se saa jäädä omaksi huviksi».

»Emmehän me kaikki voi olla musikaalisesti sivistyneitä, rouva
Raabel», sanoi rouva Laarentzen pöydän yli.

Molemmat naiset hymyilivät toisilleen, kunnes rouva Raabel hiukan odottamatta palasi taas Mendelssohniin ja alkoi puhua kapellimestari Greenistä ja konsertin finaalista, jonka kapellimestari viime vuonna oli soittanut yhdistyksessä.

»Se oli ihanaa musikaalista nautintoa», sanoi hän.

Joán kumartui hiukan eteenpäin ja sanoi:

»Sen minä soitan tänä iltana, rouva.»

Gerda oli painanut päänsä:

»Soitatteko sen?»

»Soitan», sanoi Joán, eikä Gerda tietänyt, miksi Joán nauroi ja näpäytti sormiaan. »Sen minä soitan.»

»Ylimääräisestikö?»

»Niin, Gerda-neiti, ylimääräisesti.»

Lääkärinrouva sanoi:

»Niin, se on riemun musiikkia.»

»Taikka odotuksen», sanoi rouva Jespersen.

Mutta Joán ei ymmärtänyt sanaa, ja Gerda neidin täytyi se tulkita.

»Sanokaa se uudelleen», pyysi Joán.

»Odotuksen», kertasi Gerda-neiti hitaasti.

»Odotuksen», toisti jälleen Joán.

Mutta sitten hänen äänensävynsä vaihtui.

»Voi, minä puhun niin huonosti», sanoi hän.

»Te puhutte erinomaisesti», vastasi rouva Jespersen, ja kansanopistonjohtaja, joka aina oli tarpeettoman monisanainen, lisäsi:

»Minusta tuntuu päinvastoin, että on ihailtava, kuinka kauniisti te olette säilyttänyt äidinkielenne.»

Joán sanoi katsoen eteensä:

»Äiti kai puhui sitä kauniisti, olen tullut ajatelleeksi sitä tänään.
Mutta minä osaan puhua vain aivan ulkopuolisista asioista…»

»Ulkopuolisista asioista», sanoi rouva Jespersen ja nauroi.

»Niin», jatkoi Joán loisella äänensävyllä, »minä en osaa sanoa sellaista mitä ajattelen».

Gerda virkkoi — ja sanat tulivat hiukan äkisti —:

»Minä ymmärrän niin hyvin» (ja äkkiä hän painoi päänsä lautasen yli) »mitä… mitä te sanotte…»

Mutta rouva Jespersen taukosi syömästä ja sanoi:

»Oi, voiko kukaan milloinkaan sanoa mitä ajattelee? Minä en ainakaan koskaan ole voinut sanoa miehelleni, kuinka paljon hänestä pidän.»

»No niin», sanoi tupakkakauppias Larsen, »me naimattomat, pikku Gerda, emme ymmärrä sitä rakkautta».

Mutta tohtorinrouva, joka jätti musiikkikeskustelun ja kandidaatin, sanoi hymyillen:

»Te, herra Larsen, ette sentään koskaan muusta puhu.»

»Vain totiveden ääressä, pikku rouva… Mutta mitäpä meillä miesväellä olisi muutakaan puhumista — vai kuinka, Laarentzen —, ja naisväki on jumaliste mielellään ovenraossa kuuntelemassa.»

Gerdan silmät hakivat isää. Mutta Johansen hoiteli, katsomatta tyttäreensä, pöydänpäässä tottuneesti ja varmasti isännyyttään, aivan kuin konttorityötä pulpettinsa takana.

Kansanopistonjohtaja oli ryhtynyt keskustelemaan noiden kahden mustakauluksisen miehen kanssa jostakin karkoituksesta, mutta kelloseppä kohotti lasinsa — sillä hänen läheisyydessään oli alettu puhua musiikista, jota hän ei ymmärtänyt — ja sanoi:

»No, terve tuloa siis, herra konsertinantaja…»

»Niin, Larsen», keskeytti Johansen ja kohotti päänsä.

»Ei», jatkoi kelloseppä, »sinun ei tarvitse pelätä, Johansen… en aio pitää puhetta. Sillä sen on Gerda kieltänyt.»

Rouva Jespersen alkoi nauraa, mutta Gerda istui nieleskellen, veripunaisena kasvoiltaan.

»Niin, hän on kieltänyt», sanoi kelloseppä.

»Mutta tahdoin vain sanoa» — jatkoi Larsen — »tervetuloa, konsertinantaja. Te olette tullut köyhään maahan… mutta pieneen kelpo maahan, jossa sydän on hyvä ja jossa päätäkään ei mikään vaivaa. Ja me olemme tyytyväisiä oloomme ja suomme muillekin hyvää. Maljanne, konsertinantaja.»

He kohottivat kaikki lasinsa, ja samassa eräs iso pää yht'äkkiä kurkottautui esiin pöydän toiselta puolen, ja ääni, joka oli hiukan kurnuttava, sanoi Joánille:

»Terve tuloa Euroopasta, kreivi Ujházy.»

»Kuka hän on?» sanoi Joán hätkähtäen. Ääni oli lausunut Ujházyn aivan virheettömästi.

»Mefisto», sanoi rouva Jespersen.

Mutta Joán sanoi puoliääneen —ja hänen silmänsä ilkamoivat:

»Gerda-neiti, miksi herra Larsen ei saanut puhua?»

Gerda-neiti painoi kättään pöydän reunaan.

»Voi, se nyt ei ollut ollenkaan totta», sanoi hän, »Larsen on niin, kiltti… mutta tänään…»

Hän pysähtyi, mutta Joán, arvaten Gerdan ajatukset, sanoi:

»Mutta minunhan mielestäni täällä on niin ihanaa.»

»Todellako?» Gerdan kasvoille levisi niin valoisa hymy, että Joánista tuntui, kuin hän ei olisi koskaan ennen nähnyt hänen hymyilevän — koko päivänä.

Ja vähän ajan kuluttua Joán lisäsi:

»Juuri täällähän on Tanska, sen ymmärrän.»

Hänen silmänsä suuntautuivat äkkiä toisaanne ja kohtasivat kaupanhoitajan katseen.

»Mikä kaupanhoitajanne nimi olikaan?»

»Hänen nimensä on Petersen», sanoi Gerda niinkuin ihminen, jonka ajatukset ovat harhailleet kaukana.

»Hänellä on niin terävä katse», sanoi Joán, ja rouva Jespersen lisäsi:

»Ja hiljainen tahto.»

Mutta Gerda-neiti ei vastannut… hän istui pää painuksissa. Mutta palaten yhtäkkiä kielikysymykseen Joán lausui:

»Mitä merkitsee sana 'suloinen'?»

Hän oli kohdistanut kysymyksensä rouva Jespersenille, joka jälleen alkoi nauraa.

»Suloinen?» sanoi hän. »Hyväinen aika, kuinka tulitte ajatelleeksi sitä? Suloinen?» jatkoi hän… se on kai kaunis, vai mitä sinä sanot, Gerda?»

Myöskin Joán käänsi katseensa Gerda-neitiin, tai ehkäpä hän olikin katsonut kaiken aikaa häneen. Mutta Gerda ei sanonut muuta kuin (ja oli kuin hänen silmänsä äkkiä olisivat seuranneet vain suurta, vihreillä herneillä täytettyä vatia, joka huojui hiukan merkillisesti kellosepän käsissä):

»En tiedä» — ja hän oli vaiti tuokion verran — »niin, eiköhän se ole 'kaunis'».

»Ei, ei 'kaunis'», sanoi Joán siirtämättä katsettaan, »se merkitsee jotakin enempää».

»Mutta sen tietää kansanopistonjohtaja», sanoi rouva Jespersen ja kysyi. Kansanopistonjohtaja sanoi, että sanaa oikeastaan on vaikea kääntää…

Samassa rouva Laarentzen yhtyi keskusteluun. Hän sanoi, että »suloinen» merkitsi samaa kuin »sievä».

»Mutta mistä te oikeastaan johduitte siihen?» kysyi rouva Jespersen nauraen.

»Eräästä laulusta», sanoi Joán kääntämättä katsettaan.

»Ei se ole 'sievä'», sanoi kandidaatti, jonka silmät hipaisivat rouva
Raabelin poskea, »'sievä' ei riitä. Paremminkin 'viehkeä'.»

»Tunnen niin monta vanhaa laulua», sanoi Joán, »joita äitini lauloi — ja Ane».

Yht'äkkiä Gerda hymyili:

»Josse», sanoi hän ja aikoi kohottaa katseensa, mutta ei kohottanutkaan, »miten sievältä se kuuluu…»

Kansanopistonjohtaja esitti niin monta säettä, joissa 'sulo'-sana esiintyi, että ne aivan kuin kietoivat koko seuran, kunnes yht'äkkiä vinoharteinen mies pisti esiin' päänsä ja sanoi:

»Ranskankielessä, kreivi Ujházy, on aivan vastaava sana: C’est charmant.»

Oli kuin tuo ranskalainen sana olisi vain odottanut Joánia.

»Oui, monsieur», sanoi hän ja hymyili jälleen: La charmante — charmante, C'est ça.

Mutta kelloseppä, joka ei ollut niin kielitaitoinen, kohotti lasinsa:

»Mitä te arvelette, Petersen? — Puhu sinä, Laarentzen», sanoi hän, »tässä alkaa vähän kihota päähän».

»Puhu sinäkin, kaksoisveli, ja sinä, tohtori Knaabel…»

»Niin», jatkoi hän kääntyen Joániin puoleen, »täällä me olemme veljiä kaikki, konsertinantaja, kuin samaa perhettä. Sillä mehän olemme nähneet, useimmat meistä, tämän paikkakunnan aivan autiomaana.»

»Täällä ei jumaliste ollut paljoakaan yhdeksäntoista vuotta sitten — vai kuinka, Johanson, ei paljon muuta kuin sinun puotipahasesi, ja pieni se oli. — Mutta me olemmekin tehneet työtä olan takaa. Maljanne, rouva Laarentzen…»

»Niin», sanoi herra Laarentzen, »miten vanha kutomo oikeastaan on?»

»Viisitoista vuotta, vai kuinka, Laarentzen?» sanoi rouva.

»Niin», sanoi tupakkakauppias, »sen perustamisesta on nyt viisitoista vuotta — sillä se tapahtui samana vuonna, jolloin vaimosi kuoli, Johansen… mutta silloin täällä oli vain yhdeksän rakennusta, lukuunottamatta majataloa ja meijeriä…»

»Kuoliko äitinne niin varhain?» sanoi Joán.

»Kuoli, niin varhain.»

»Kun olitte seitsemänvuotias?»

»Niin, vain seitsemänvuotias.»

»Mutta jumaliste, sitten kun oli päästy vauhtiin — rakennuksia syntyi kuin ne olisivat hujahtaneet maasta… ei, kaupanhoitaja, te ette voi sitä muistaa, sillä tehän olette vain uusi tulokas näillä mailla…»

Tohtori sanoi olleensa täällä yhdeksän vuotta, mutta silloin oli jo ollut yksi katu…

»Kansanopisto oli siis täällä aikaisemmin», sanoi rouva Raabel taivuttaen käsinmaalattua viuhkaansa johtajaan päin.

»Niin, olihan opisto täällä jo olemassa», sanoi johtaja, »nykyisellä paikallaan, Söndenaassa».

»Kuinka kauan on kaupanhoitaja ollut täällä?» kysyi Joán.

»Kaksi vuotta, muistaakseni», sanoi Gerda.

»Niin», sanoi kelloseppä, »katu täällä kyllä oli» — ja hän nauroi — »mutta muistatko, Laarentzen, miltä se näytti?»

Kaikki nauroivat ajatellessaan katua.

»Kauhea se oli», sanoi Laarentzen.

»Kauhea se on vieläkin», sanoi Johansen pöydän päästä.

»On kuin onkin, jumaliste», sanoi tupakkakauppias, »ja sinä tässä olet kunnanvaltuuston esimies».

Kaikki puhuivat — taloista, joita oli rakennettu, tonteista, joita oli laajennettu, ja ihmisistä joita tänne oli muuttanut.

»Niin», sanoi rouva Laarentzen Joánille, »meillä oli alussa vain seitsemän työmiestä».

»Ja nyt on kaikkiaan puolitoista sataa», sanoi hänen miehensä.

Ja puhe jatkui — kuitenkin tyynesti — apteekista ja puhelinkeskuksesta ja teknillisestä koulusta.

»No, kylläpäs nyt juttu käy», sanoi tupakkakauppias hykerrellen käsiään.

»Hautuumaa sen sijaan on ihana», sanoi kelloseppä, »mutta kun sitä ruvettiin laittamaan, niin minäpä käytin puheenvuoroa kunnanvaltuustossa…»

»Niin käytit», sanoi Johansen ja kohotti katseensa, »sinähän vasta käytit».

»Mutta teknillinen koulu on meidän valitimme», sanoi tupakkakauppias, »maljanne, kaupanhoitaja. Tehän istutte vallan tuppisuuna.»

Ja puhelu jatkui. Mutta rouva Jespersen kääntyi Joániin päin:

»Voi, mutta ihanaa on ollut — me muutimme tänne vastanaineina — elää täällä silloin, kun vasarat kalkkoivat ja kun muurattiin ja kaivettiin perustuksia ja rakennettiin. Herättiin aamulla ja nähtiin kattojen kohoavan… tiilikivi tiilikiven vieressä, punaisina riveinä. Ja joka ikinen aamu, kun avasi ikkunan, kuului muurauslastan laulu… Tiedättekö, minusta ei mikään maailmassa ole niin ihanaa kuin muurauslastan pieni kilkatus… se on minusta, ja eikö teistäkin, ikäänkuin luomisen riemulaulu…»

Hän oli vaiti tuokion verran, ja hänen äänensä sävy oli muuttunut.

»Henrik… mieheni… ja minä olemme usein aamuisin seisoneet päätyikkunassamme… se on ihana, vaikkakin se on pohjoiseen päin… ja katselleet, kuinka työmiehet siellä alhaalla naulasivat, muurasivat ja Jakoivat auringon paisteessa. Ja kaukana kanervakankaan keskellä näkyi valoisia, viheriäisiä läikkiä… se oli kaikkein kauneinta.»

»Niin», jatkoi hän, »siunattua se on ollut, kaikesta huolimatta».

»Kaikesta huolimatta?» kysyi Joán.

Rouva Jespersenin kasvot olivat muuttuneet.

»Niin, kaikesta huolimatta», toisti hän.

Mutta äkkiä papinrouva alkoi jälleen nauraa.

»Mutta kaikkea tätä ette tietysti te saata tuntea», sanoi hän.

»Saatanpa kyllä», sanoi Joán hiljaisella äänellä. »Saatan tuntea sen.»
Ja hän lisäsi: »Onhan tämä äitini isänmaata.»

»Ei, mutta minun suurin iloni on se», sanoi kelloseppä, ja hän puhui harvakseen ja työnsi tuolinsa hiukan etäämmälle pöydästä, sillä nyt hän oli melkein kylläinen, »minun suurin iloni on se, kun vaunut vyöryvät pitkin katuja… Silloin minun täytyy jumaliste päästä ovelle, kun ne ajavat katuja ja kääntyvät porteista sisään — — sitä tietä niiden on mentävä… Mutta silloin, kun ne ensimmäistä kertaa saapuivat Höjerupista ja Holdingista… kun minä näin nuo kuudettoista vaunut, sillä kuusitoista niitä oli, Johansen, jotka ajoivat pihaasi — — — silloin minulla jumaliste oli kyynelet silmissä.»

»Kyynelet silmissä oli kai kreivilläkin», kuiskasi tohtori Ussingille.

Muutamat nauroivat.

Mutta kelloseppä painoi käsiään paksuja polviansa vastaan.

»Niin, mutta minulla oli kyynelet silmissä», sanoi hän.

»Maljasi, filosofi», sanoi hän vinoselkäiselle miehelle.

»Mutta tehän tunnette Höjerupin kreivin», sanoi rouva Jespersen ja kääntyi Joániin päin.

»Mistä sen tiedätte?» sanoi Joán ja nauroi.

»Hänhän on käynyt luonanne. Onhan puhelin toki olemassa», sanoi rouva
Jespersen, »ja ihmiset tietävät, mihin sitä on käytettävä…»

Vieraat puhelivat äänekkäämmin kunnanvaltuustosta ja pankista ja säästökassoista. Niitä oli paikkakunnalla nykyään kolme.

Mutta Joán sanoi hiljaa, kumartuen Gerda-neidin puoleen:

»Ja keskellä kaikkea tätä te olette elänyt?»

»Niin olen.»

»Elänyt elämänne», sanoi Joán.

Mutta rouva Jespersen, joka oli kuullut, sanoi:

»Voi ei, Gerda on sekä elänyt siinä että ollut elämättä. Minusta sinä olet mukana ja olet olematta. Jokin osa sinua, Gerda, kulkee aina syrjästäkatsojana…»

»En tiedä», sanoi Gerda, »minkä ihminen näkee, se ei minusta koskaan ole niin merkillistä…»

»Kuin mikä?» nauroi rouva Jespersen.

»Kuin mitä hän voi kuvitella», sanoi Gerda.

»Se on totta», sanoi Joán.

»No niin, pienokainen, se voi olla totta se, tässä maailmassa on kai vain yksi ihme», sanoi rouva Jespersen.

»Ja mikä se on?» kysyi Joán ja hymyili.

»Se, että kaksi ihmistä pitää toisistaan», sanoi rouva Jespersen ja tyhjensi äkkiä punaviinilasinsa, ikäänkuin olisi juonut jonkun maljan.

»Istuisitte nyt, neiti Johansen», sanoi hän sitten kääntyen tädin puoleen, joka lakkaamatta hääriskeli — aivan kuin hänessä olisi ollut perintönä levottomuus niiltä ajoilta, jolloin naiset eivät istuneet mukana pöydässä.

»Te olette elämänfilosofi, rouva Jespersen», sanoi Joán.

Papinrouva vastasi:

»Niillä, jotka istuvat hiljaa — eikö totta? — on aikaa elää.»

»Se on totta», sanoi Joán.

»Henrik sanoo aina», lisäsi rouva Jespersen jatkaen syöntiään, »että ne, jotka aina hyörivät ja pyörivät, kadottavat lopulta todellisen onnensa».

»Ja oman itsensä», lisäsi hän, suu ruokaa täynnä.

»Mitä te sanotte, Gerda-neiti?» kysyi Joán.

Mutta rouva Jespersen nauroi:

»Voi, Gerda ei hyöri… hän vain haluaisi hyöriä… Aivan niinkuin silloin, kun hänen pitää olla mukana näytelmäkappaleessa, yhdistyksen iltamissa. Hänellä on ollut kolme osaa…»

»Ole nyt jo vaiti», sanoi Gerda.

»Joita hän itse pyysi», jatkoi rouva Jespersen, »eikä hän ole näytellyt yhtään niistä».

»Mutta kuinka niin?» kysyi Joán.

»Niin», sanoi Gerda, »kun harjoitusten piti olla… en minä sentään uskaltanutkaan…»

»Niin», sanoi rouva Jespersen, »sellainen on hänen luonteensa… ja sen vuoksi hän ei koskaan joudu naimisiinkaan…»

»Eikö?» sanoi Joán, ja tuo hiljainen sana pääsi miltei vaistomaisesti hänen huuliltaan.

He puhuivat vielä, uudesta voimistelulaitoksesta, jossa oli ollut näytös, ja maanviljelyskoulun koeviljelyksistä, ja sitten taas kutomosta — kunnes rouva Laarentzen sanoi:

»Mutta me ystävät tiedämme, mistä siemen ja itu on saatu.»

Ja yht'aikaa alkoivat kaikki puhua kansanopistosta, ja keskustelu kohdistui johtajaan, joka ehkä hiljaisuudessa olikin odottanut aikaansa, mutta joka nyt vain sanoi, nyökäyttäen päätään leveän ja valkean paidanrintamuksensa yli:

»Niin, tuskinpa kreivi tuntee opistoamme.»

Mutta Joán sanoi, että kansanopisto oli tunnettu kautta Euroopan.

»Ehkä voitaneen sanoa kautta maailman», sanoi johtaja. »Niin, jumalan kiitos, meillä on paljon ystäviä, ja suurin ilomme on nähdä heidän jatkavan työtämme.»

Ja hän puhui sorretusta Suomesta, jossa meillä oli paljon oppilaita.

»Niin, aina satujen Islantia myöten he tekevät ilolla työtä», sanoi hän.

Hän puhui hyvin rauhallisesti (mutta kaikki olivat kuitenkin vaiti) ja kertoi Joánille (ehkä hiukan hymyillen, kuten se, joka kertoo jotakin sellaiselle, joka ei ollenkaan tunne asiaa), että — varsinkin kesäkursseillemme, joilla kävi vuoroin poikia vuoroin tyttöjä, saapui osanottajia Hollannista ja Englannistakin.

»Kymmenen vuotta sitten saapui eräs intialainen.»

»Niin», sanoi johtaja ja hymyili entiseen tapaansa, »hän oli kuullut meistä Intiassakin».

»Intialaiset», sanoi Joán, »kuulevat enemmän kuin luullaankaan. Minulla on ollut eräs intialainen ystävä.»

»Onko?» sanoi Gerda, joka oli kääntänyt päätään.

»On… hän oli koulutoverini Parisissa.» Gerda istui tuokion.

»Kuinka monissa paikoissa te olettekaan elänyt», sanoi hän.

»Niin», jatkoi johtaja esitystään, samalla kuin kaikki olivat vaiti, vaikka he ehkä olivat kuulleet kaiken ennenkin, »oli merkillistä nähdä, kuinka tarkasti hän tahtoi tietää ja miten hyvin hän ymmärsi… Vieraat kielethän eivät ole meidän vahva puolemme… mutta toimeen tultiin, ja se ilahdutti meitä… Hän osoitti harrastusta vieläpä kudonnaisiammekin kohtaan.»

»Kudonnaisia?» sanoi Joán. »Mitä se on?»

Hän oli kysynyt Gerdalta. Mutta rouva Jespersen vastasi:

»Kudonnaiset, ne ovat eräs laji kotiteollisuutta.»

»Miten paljon he saavatkaan täällä oppia», sanoi Joán.

»Niin», sanoi johtaja ja taivutti päätään, »me tahtoisimme vaikuttaa niin laajalti kuin suinkin — isänmaan hyväksi voidaan kylvää niin monella tavalla. Mutta kaikkein tärkeintä on avata sydämet.»

Rouva Raabel kysyi johtajalta jotakin kutomakoulusta, ja johtaja vastasi laveasti ja rauhallisesti, kunnes hän lopuksi sanoi:

»Mutta kutomakoulu on vielä vain polku, pienoinen polku. Nuorille tytöille tuottaa kutominen hyötyä. He kutovat pukunsa, he kutovat morsiuskapionsa — he kutovat koko kotinsa. Kangaspuut voivat rakentaa uudelleen kotilieden.»

Joán oli ajatuksissaan nojannut päätään käteensä, mutta hätkähti yht'äkkiä; kaupanhoitaja sanoi kuiskaamalla, mutta terävästi pöydän toiselta puolen:

»Neiti, isänne.»

»Niin», sanoi Gerda-neiti säpsähtäen ja katsahti isäänsä, joka antoi hänelle merkin silmillään.

»Voi, minähän unohdan vieraani», kuiskasi Gerda.

»Niin teetkin», sanoi rouva Jespersen, »eikä sitä juuri satu».

»Ei», sanoi Gerda vallan hämmentyneenä..

Mutta Joán sanoi, samalla kuin johtaja jälleen oli ruvennut puhumaan:

»Kaupanhoitaja pitää teitä silmällä, Gerda-neiti.»

»Oh… ei.»

»Pitää kyllä. — Onko hän miellyttävä?» kysyi Joán.

»Hän on kunnon mies», sanoi Gerda katse lautaseen luotuna.

Ja äkkiä, innostuneena, hän lisäsi:

»Voi, tahtoisin niin kernaasti, että hänestä tulisi isäni liikekumppani.»

»Minkä tähden?»

»Silloin isä voisi hiukan vapautua — — — ja me voisimme olla joskus poissa, ja matkustaa…»

»Ja nähdä vuoret», sanoi Joán.

»Niin», sanoi Gerda ja hymyili. »Ja Unkarin.»

»Ja Oopperan porraskäytävän», nauroi Joán.

Gerda katsahti häneen ja ymmärsi.

»Vejlessä käydessäni saan ostaa niitä kirjakaupasta.»

Toiset puhuivat vielä kutomakoulusta. Mutta johtaja sanoi — viitaten kädellään herra ja rouva Laarentzeniin:

»Mutta tässäkin suhteessa kuljemme käsityksin ystäviemme kutomolaisten kanssa.»

Ja hän puhui kutomon piirustussaleista ja niistä taiteellisista kyvyistä, joita tehtailija Laarentzen käytti sommittelemaan mailojaan — samalla kuin Raabel hymyillen kysyi parin tehtaantytön terveydentilaa ja Laarentzen vastasi… puhumalla parista uudesta työläisasumuksesta.

»Ja noita Vejlestä hankkimianne kuvia te sitten katselette», sanoi Joán.

»Niin, usein ennen hämärän tuloa.»

»Niin olen minäkin usein tehnyt», sanoi Joán, »kotona».

He olivat vaiti molemmat eivätkä sentään kuulleet muiden puheita.

»Onko talonne suuri?» kysyi Gerda katsoen eteensä.

»On, se on suuri.»

»Onko siinä torneja?» jatkoi Gerda samaan sävyyn.

»Ei, siinä ei ole torneja. Mutta oven edessä on neljä pilaria. Neljä valkeata pilaria.»

Gerda nyökkäsi.

»Pilaria», sanoi hän, »pilarit ovat niin kauniita».

»Ja kun minä nyt tulen kotiin, olen aivan yksinäni siinä rakennuksessa.»

Gerda hymyili, hymyä, joka häipyi ja jäi vain kuin varjoksi kasvoille.

»Yksinänne Anen kanssa.»

»Niin, Anen kanssa.»

Rouva Jespersen, joka juuri otti hedelmähilloa ja alkoi iloisesti ahmia sitä minkä ennätti, sanoi:

»Voi, Gerda, tämä on pitäjän ainoa ruokapaikka. Muualla on ravinto enimmäkseen vain henkistä laatua.»

Ja hän lisäsi palaten äkkiä matkakeskusteluun, koska ei ollut kuullut pöytätoverien viimeisiä sanoja:

»Niin, Gerda tahtoo mielellään matkustaa. Mutta kun äskettäin matkustimme yöjunassa Fredericiaan, eksyi hän väen tungoksessa, ja kun me jälleen löysimme hänet, vapisi hän pelosta. — Maljasi, tyttöseni», sanoi rouva Jespersen ja huuhtoi hedelmähillon alas.

Toiset jatkoivat puhettaan kutomosta, ja kelloseppä sanoi:

»Niin, Laarentzen, työläistesi pienokaisia on jumaliste hauska nähdä. Minusta on aina hauska kulkea heidän asuntojensa ohi. — Eikö niin, tohtori, sitä sairaskassaa on mukava hoitaa?» jatkoi hän. »Maljanne, tohtori, teillä on piru vie hienot napit paidassanne…»

»Niin onkin», sanoi tohtori ja pullisti paidanrintaansa, jota koristi kaksi isoa porsliininappia maalattuine lemmenkukkineen. »Ne ovat Madamen käsialaa…»

»Niin», sanoi tupakkakauppias, »tepä olettekin taitava maalaamaan, rouva Raabel. Mutta mitä kuvia saamme keväällä Taideyhdistykseen?»

Rouva Raabel ei vielä tietänyt. Mutta hän toivoi voivansa hankkia jotakin »nuorta taidetta».

Laarentzen sanoi, että vähitellen tultaisiin ehkä niin pitkälle, että työläiset pääsisivät maalle, parempaan ilmaan.

Rouva Jespersen kääntyi Joánin puoleen.

»Mitä te ajattelette?» sanoi hän, aivan kuin olisi tuupannut Joánia selkään.

»Mitäkö ajattelen?» sanoi Joán. »Minä kuuntelen ja ajattelen kotia.»

»Ah», sanoi rouva Jespersen, »minä en tiedä Unkarista muuta kuin Mauri
Jókain ja czárdásin, jota näin tanssittavan Koldingin kesäteatterissa».

»Unkari ei ole minun kotimaani», sanoi Joán, »kotimaani on vain saari».

»Niin, sen te olette sanonut», sanoi Gerda ja katsahti Joániin.

»Saariko?» sanoi rouva Jespersen. »Mikä saari? Sehän on kuin tarua.»

»Niin», sanoi Joán ja puhui hiljemmin. »Kirottujen tarua.»

Gerda kertasi:

»Kirottujen?»

»On olemassa eräs serbialainen taru», sanoi Joán, ja hänen puoleksi suljetut silmänsä katsoivat eteensä, »lumotusta saaresta, jossa ei kukaan nainen voi elää, vaikka kaikki miehet siellä kaipaavat».

»Miksi he eivät hanki itselleen naisia?» sanoi rouva Jespersen nauraen.

»He eivät voi», sanoi Joán, »naisen täytyy tulla heidän luokseen. Mutta seitsemän kuolemansyntiä vartioi heitä.»

»Mutta nainen tulee kuitenkin», sanoi rouva Jespersen.

»Niin», sanoi Joán, »jos nainen voi rakastaa sellaista miestä, joka on mykkä ja sokea ja korvaten — silloin lumous on poissa».

»Kyllä nainen voi», sanoi papinrouva, äkkiä vakavana.

He olivat tuokion vaiti.

»Missä teidän saarenne on?» sanoi Gerda.

»Tonavassa», sanoi Joán, ja hänen äänensä sävy vaihtui. »Mutta sitä ei näy kartalla.»

Ja hän kertoi, hitain lausein, missä se oli, eri maiden rajalla. Kertoi linnasta ja viiniköynnöksiä kasvavasta kummusta, jossa vuokot kukkivat keväisin, ja myllystä, joka oli ulommaisella niemellä. Ja onnettomista, jotka olivat lain turvaa vailla ja etsivät tyyssijaa.

Joán jatkoi puhettaan, aivan kuin olisi puhunut itsekseen, taikka niinkuin ei olisi tietänyt puhuvansa toiselle.

»Ja tuo saari on sukunne oma?» sanoi rouva Jespersen.

»On», sanoi Joán, »se on ollut meidän kuusisataa vuotta».

»Ja sinne isänne vei teidän äitinne — Vejlestä?»

»Niin.»

Rouva Jespersen istui vaiti tuokion. Sitten hän sanoi:

»Kuinka onnellisia voikaan kaksi ihmistä olla tuolla teidän saarellanne!»

Kummastuneena, ikäänkuin olisi kuullut jotakin uutta, Joán Ujházy avasi silmänsä ja lausui:

»Onnellisiako?»

Ja hetken kuluttua hän lisäsi:

»Aivan niin.»

Gerda ei ollut puhunut mitään. Mutta hänen silmäripsensä värähtelivät kuin ihmisen, joka katselee valoon, tai kuin sen, joka on purskahtamaisillaan itkuun.

Mutta mielialan vaihtuessa, nopeammin kuin koskaan ennen hänen elämässään — ja tietämättä oikein kuinka ja miksi — Joán puhui jälleen kodistaan, nopeammin ja lyhyemmin.

Kielistä, jotka sekaantuivat toisiinsa ja joita kukaan ei täysin osannut, ainoatakaan, ja vihasta, joka leimahti ilmi, ja tappeluista noiden kaikkien maanpakolaisten välillä. Kuinka mehu imettiin maasta, joka ei ollut kenenkään isänmaa ja jota kaikki kirosivat.

»Huh», sanoi rouva Jespersen, »te säikytätte meitä saarellanne».

Mutta Joán, joka oli ollut hetkisen vaiti, sanoi:

»Mutta ettekö siis voi käsittää… nyt kun tunnen äitini isänmaan…»

»Voin kyllä», sanoi papinrouva.

Ja Joán, jonka äänen sävy jälleen vaihtui, sanoi hymyillen:

»Täällä ihmiset voisivat tulla onnellisiksi.»

»Se on totta», sanoi kansanopistonjohtaja, joka vain puolittain oli kuunnellut, »tässä maassa voisivat kaikki olla onnellisia. — Mutta», jatkoi hän, »söndenaalaiset, ne ovat hyvinvointimme vartijoita».

Hän kumartui molempia mustakauluksisia miehiä ja pöydän päässä istuvia naisia kohti, joiden kasvojen ilmeet pysyivät yhä samoina.

He olivat kaikki olleet vaiti silmänräpäyksen verran, kun tehtailija
Laarentzen alkoi puhua eräästä uudesta karkoitustapauksesta.
Mustakauluksiset miehet vastasivat hitaasti, omituisen yksikantaan,
aivan kuin olisivat lukeneet kirjasta.

Joán oli kumartunut eteenpäin, tarkastellen muuttuneita kasvoja pöydän molemmin puolin.

»Keitä he ovat?» kysyi hän.

Ja Gerda-neiti sanoi, ja hänen äänessään oli toinen sävy:

»He ovat eteläjyllantilaisia.»

Rouva Jespersen lisäsi puoleksi kuiskaten:

»Sieltä on tullut monta. Mutta kai rajasantarmit kirjoittavat heidän nimensä muistiin.»

Joán sanoi — eikä itse tietänyt, että hänen äänessään oli sama sointu kuin toisilla:

»Äiti ja Ane puhuivat niin usein sodasta… hän oli silloin lapsi, mutta hän muisti sen niin hyvin.»

Joán katseli jälleen eteläjyllantilaisten kasvoja.

»Kuinka he mahtavatkaan kaivata», sanoi hän.

»Kuinka niin?» sanoi rouva Jespersen.

»Niin», sanoi Joán (mutta rouva Jespersen ei voinut häntä ymmärtää), »onhan heidän isänmaansa olemassa, ja he ovat vain siitä erotetut».

Aivan kuin tuo yksi ainoa sana olisi tunkeutunut hänen tietoisuuteensa, sanoi Gerda kääntämättä päätään:

»Kaipasiko äitinne paljon?»

»Kaipasi», sanoi Joán, »paljon».

Ja he olivat molemmat vaiti, ja kansanopistonjohtaja sanoi kahteen kertaan:

»Söndenaatakaan ei herra kreivi saa nähdä.»

Vasta johtajan toistaessa sanansa kuuli Joán ne ja sanoi hyvin sointuvalla äänellä:

»Kyllä, herra johtaja, tullessani ensi kerralla.»

Gerda-neiti oli äkkiä kohottanut molemmat kätensä melkein kasvojensa tasalle, samalla kuin rouva Jespersen puhkesi sanomaan:

»Voi, niin, teidän pitäisi tulla uudelleen — joskus kesällä. Silloin täällä on niin kaunista.»

Ja johtaja sanoi:

»Niin, teidän pitäisi todella nähdä äitinne maa kesäaikaan.»

Kaikki tarttuivat kiinni tähän ajatukseen puhuen Joánille ja kutsuen häntä luokseen; ainoastaan kauppias Johansen jatkoi keskusteluaan karkoituksista molempien naisten kanssa, jotka istuivat aivan latteina mustissa silkkipuseroissaan, niinkuin olisivat olleet miehiksi kuivettuneita.

»Tulla teidän täytyy, jumaliste», huusi kelloseppä, »me olemme oikein kilttejä teille».

»Ja tehtaalla on vierashuoneita», sanoi rouva Raabel ja kääntyi mairitellen rouva Laarentzeniin päin.

»Niin, sydänkomeroita meillä on», sanoi rouva Laarentzen ja nyökäytti vastaan.

Kaikki puhuivat kesästä ja huvimatkoista ja Skibelundin metsästä ja
»Modersmaalet'ista».

»Se laitos saatiin pystyyn oikeaan aikaan», sanoi kansanopistonjohtaja.

Mutta lääkäri sanoi:

»Ei, ei, myönnän, että siinä ei mikään auta: kesällä kalpaan kotiin
Skodsborgiin.»

Ja kelloseppä Larsen sanoi:

»Niin, kyllä minäkin joskus otan vapaapäivän ja lähden katsomaan Dyrehavenia. Siellä on sievää aamupäivin, kun metsäkauriit ovat laitumella.»

Mutta tupakkakauppias sanoi toiselle eteläjyllantilaiselle:

»Minun mielestäni Christiansfeldtissä on hemmetin kaunista.»

He puhuivat kaikki Dyrehavenista ja Eremitagesta ja kesäpaikoista. Rouva Raabelhan oli viettänyt elämänsä valoisimmat päivät enonsa valtioneuvoksen luona Springforbi’ssa, jossa koko talo oli musiikkia täynnä.

Mutta rouva Jespersen, joka itse kuitenkin oli Kööpenhaminasta, puolusti Jyllantia:

»Ei, ei, minä pidän Jyllannin puolta. En tiedä… mutta Jyllanti on niin suuri. Se kuuluu muuhun maailmaan… ja silmä kantaa niin kauas, aina kanervanummille saakka.»

»Ei, maailmassa ei ole mitään ihanampaa», sanoi hän, »kuin seisoa
'Vuorella' auringon laskiessa».

Joán oli hymyillyt.

»Entä te», sanoi hän ja kääntyi Gerdan puoleen, »missä teidän mielestänne on ihaninta kesällä?»

»Minun mielestäni», sanoi Gerda (eikä hän ehkä ollut kuullut suuria siitä mitä puhuttiin)… »minun mielestäni… niin… on kauneinta, kun sumupilvet häilyvät soiden yllä».

Hän oli tuokion vaiti.

»Sillä silloin ajattelee niin paljon… taikka ei ajattele yhtään mitään.»

Joán oli nyökäyttänyt päätään.

»Mutta kauneinta on kuitenkin Munkebjergin luona», sanoi hän.

»Niin on», sanoi Gerda ja koetti nauraa, »siellä on kauneinta».

Yht'äkkiä oli kuin keskustelu olisi ehtynyt, ja kuultiin, kuinka rouva Raabel, joka puhui kandidaatin kanssa, yhä vielä puhui »Springforbi'sta», samalla kuin kelloseppä kohotti lasinsa:

»No niin», sanoi hän, ja koko hänen pallomaisen pyöreä päänsä hikosi, »eräs malja meidän on kuitenkin juotava. Karen Postia emme jumaliste saa unohtaa. Kunnia hänelle!»

»Niin», sanoi veli, »kunnia hänelle».

Molemmat veljet joivat, ja toiset seurasivat esimerkkiä, joten huoneessa tuokion ajan oli äänetöntä.

»Niin», sanoi tupakkakauppias, »sitkeä hän oli, ja uskollinen».

»Hänen luokseen sitä mentiin, kun oli tiukat paikat», sanoi kelloseppä ja nyökkäsi Gerdalle.

»Niin», sanoi Gerda hiljaa.

»Kuka on Karen Post?» kysyi Joán ja kääntyi häneen.

»Sehän on äidinäidin-äiti.»

»Niin», sanoi kelloseppä, »muistan hänet varsin hyvin. Oli viimeinen ilta, jolloin hän oli jalkeilla. Minä tulin sisään puotiin, ja hän seisoi siellä; hän oli juuri laskenut kassan ja sytyttänyt talikynttilänsä… hänhän tahtoi aina panna levolle talikynttilänsä valossa.»

Hänen äänensävynsä vaihtui:

»'No, Karen Post, te olette yhä pystyssä', sanoin minä, 'ette vain hellitä', sanoin minä… 'En, Jörgen Larsen', sanoi hän, 'jaloillaan sitä on pysyttävä kunnes kaatuu', sanoi hän ja oli yhtä varma kasvoiltaan. — Ja sitten hän nousi yläkertaan… kynttilänpätkä kädessään… Ja aamulla hän oli kuollut. Se oli jumaliste kaunein kuolema, mistä olen kuullut. Ja hän se on, jumaliste, joka tämän kauppapuodin on pystyttänyt», lopetti kelloseppä.

Äänettömyyttä kesti. Tohtori vain sanoi pari sanaa — ja silloin kauppias Johansen nousi.

»Niin, sitten kai saamme lopettaa», sanoi hän.

Mutta noustessaan pöydästä Gerda katsahti Joániin ja sanoi — ja oli kuin hän koko ajan olisi ajatellut vain sitä —:

»Kuinka ihanaa mahtaakaan olla omistaa teidän saarenne!»

»Omistaa…?»

Gerda hymyili:

»Siellähän täytyy voida tehdä kaikki onnellisiksi.»

»Onnellisiksi?»

Joán oli kumartunut, ja näytti kuin pöydän kaikki valot olisivat säteilleet hänen kasvoillaan.

3.

»Kiitos ruoasta», sanoi rouva Jespersen ovessa ja hymyili Joánille.

»Kiitos ruoasta», kertasi Joán eikä nähnyt hänen kättään.

Jokainen huusi kiitoksensa ruoasta, ja he puristivat toistensa käsiä.

»Terveydeksenne», kreivi», sanoi kelloseppä.

»Terveydeksenne», sanoi Joán eikä itse sitä kuullut.

»Niin, tämähän on maan tapa», sanoi rouva Raabel, joka soittokäsineen oli tunkeutunut Joánin luo.

»Terveydeksenne», sanoi Joán, ja hänen silmissään viipyi yhä sama kimmel.

Rouva Raabel oli jo alkanut puhua niinkuin ainakin ihminen, joka vihdoinkin pääsee vauhtiin, puhua kunniasta, joka tapahtui näin pienelle paikkakunnalle, ja ilosta, että saataisiin kuulla Mendelssohnia:

»Onnen sävelmiä, sanoi kapellimuusikko Green.»

Joán purskahti nauramaan, ylimielisesti, melkein hävyttömästi, kuin kaksikymmenvuotias.

»Onko hän koskaan ollut onnellinen?» sanoi hän, molemmat peukalot liivin kainaloaukoissa.

Rouva Raabel alkoi hänkin nauraa, ehkä hieman hämillään, samalla kuin kelloseppä, joka oli kuullut Joánin nauravan, tuli hänen luokseen.

»Terveydeksenne, konsertinantaja», sanoi hän ottaen kouriinsa Joánin molemmat kädet, »te olette, jumal’auta, mainio ihminen».

»Niin tekin», sanoi Joán pitäen omissaan kellosepän hikisiä käsiä.

»Sen päälle on juotava», sanoi kelloseppä.

»Olkoon menneeksi, mutta minun on soitettava, herra Larsen», sanoi Joán muistaen vieraita nimiä niinkuin ihminen, jonka aivot samalla kertaa voivat muistaa tuhansittain asioita.

»Me vain maistelemme», sanoi Larsen ja kaatoi pariin pieneen lasiin. »Tämä on Johansenin parasta lajia; täällä sitä ollaan jumaliste itse lähteillä.»

»Maljanne, konsertinantaja… hei, kaupanhoitaja, te saatatte olla todistajana… vai niin, hän ei kuule. Maljanne siis, konsertinantaja.»

»Maljanne, herra Larsen.»

Herra Larsen joi pohjaan. Ylt'ympäri puhuttiin ja juotiin ja naurettiin. Tohtori, joka oli tuhattaituri, teki temppuja parilla likööripullolla.

»Älkää pudottako, älkää pudottako», sanoi Gerda, jonka kasvot loistivat.

Sikarit oli sytytetty, ja nyt leijaili jo savu huoneessa kuin kevyt harso.

»Älkää pudottako, älkää pudottako.»

Toinen kaksoisista löi takaapäin Joánia olalle.

»Niin, konsertinantaja, täällä sitä oppii olemaan iloinen.»

»Niin», sanoi Joán ja nauroi jälleen, aivan kuin hänellä alituiseen olisi ollut tarve nauraa.

»Siinä olette oikeassa, Larsen», huusi tohtori, joka huiskautti pullon menemään kainalonsa alta ja otti kiinni sen olkapäänsä kohdalta. »Se johtuu siitä, että meillä on hyvä omatunto.»

Joán oli kääntänyt kasvonsa Gerdaan päin.

»Älkää pudottako», huudahti hänkin, vaistomaisesti.

Ja hän ja Gerda-neiti purskahtivat nauruun — samalla kertaa, katsellessaan likööripulloa, joka alituiseen oli lennossa. Silloin yhtäkkiä joku kosketti Joánin käsivartta, ja rouva Jespersen sanoi, esitellessään erään hoikan miehen, jolla oli parrattomat kasvot:

»Mieheni.»

»Te pääsitte sentään, herra pastori.»

»Niin, ehdin kuitenkin tänne», sanoi pappi, »tahdoin niin kernaasti olla yhdessä vaimoni kanssa».

Ja rouvaan kääntyen hän sanoi:

»Tiedätkö, hänen lähtönsä oli niin hiljainen ja kaunis.»

Gerda tuli heidän luokseen.

»Teidän täytyy saada jotakin syödäksenne, herra pastori.»

»Hän on kuollut», sanoi rouva Jespersen.

»Onko?» sanoi Gerda — mutta sama hymyily säteili yhä hänen kasvoillaan.
»Voi, hän oli niin kiltti ja herttainen. Hän ajatteli aina muita.»

»Niin, hän rakasti ihmisiä», sanoi pappi.

»Voi hyvä Jumala, kun me oltiin siellä kahvilla» — ja rouva Jespersen ihan naurahti — »ja hän oli istunut korokkeelleen ja alkanut puhua sitä ainaistaan: 'Niin, Gerda-kulta on herttainen… pikku rouva Jespersen, eikö hän olekin herttainen?… mutta meidän olisi saatava hänet naimisiin'.»

»Ihan niinkuin Ane», sanoi Joán.

»Ane?» kysyi pappi.

»Niin, lapsuudenaikainen hoitajani.»

Ylt'ympäri puhuttiin ja naurettiin yhä. Kelloseppä kierteli salia ja joi maljoja, pysähtyen lasi kädessä vuoroin jokaisen ryhmän luo.

»Tiedättekö, hän on mainio ihminen», sanoi hän ja nyökäytti päätään, katsoen jokaista suoraan kasvoihin.

»Maljasi, Laarentzen.»

Ja kulki edemmä.

Hälinä kasvoi heidän ympärillään, ja rouva Jespersen kysyi Joánilta:

»Tahtooko Anekin naittaa teidät?»

Gerda oli astunut pari askelta, mutta pappi seisoi paikoillaan ja
Gerdakin pysähtyi.

»Voi», sanoi Joán, ja hänen ääneensä tuli siinä yleisessä sorinassa aivan erikoinen kaiku, »aina kun minä tulen kotiin ja hän on minua vastassa Orsówassa, katsoo hän minuun ja kurottaa ison kuuron korvansa suutani päin, ja minä huudan — sillä tiedän mistä on kysymys —: 'Ei, pikku Ane'… 'Voi hyvä Jumala', sanoo silloin Ane, 'voi hyvä Jumala'…»

»Ane rukka», sanoi rouva Jespersen.

»Niin, Ane rukka!»… ja Joán naurahti äkkiä, hiljaa.

Myöskin pappi nauroi, tietämättä miksi. Mutta Gerda sanoi tarttuen hänen käteensä:

»Nyt pastorin pitää saada ruokaa…»

»Niin, minun on tullut nälkä», sanoi herra Jespersen. »Kuinka teidän kätenne ovat kylmät!»

»Eiväthän.»

Mutta rouva Jespersen, joka Joánin kanssa seurasi heitä, sanoi:

»Gerda, sinun tulee aina kylmä ilosta.»

Kelloseppä-kaksoisveli oli ehtinyt edemmä. Hän seisoi Petersenin edessä ja nyökkäsi tälle, katsoen häntä suoraan kasvoihin samalla vakaumuksella:

»Maljanne, kaupanhoitaja. Mutta tiedättekö, hän on mainio ihminen.»

Rouva Jespersen ja Joán olivat pysähtyneet ruokasalin kynnykselle.
Pöydän kulmaan oli katettu papille. Kaiken tuli käydä nopeasti, ja
Gerda, joka seisoi vieressä, levitti voita leivälle, pastorin syödessä.

Grethe-täti tarjoili, hiljaisena ja luisevana, kaikkia lajeja samalla kertaa.

»Kiitos, pikku neiti, kiitos, pikku neiti», sanoi pappi.

Joán nojasi ovenpieleen ja katseli aterioivaa pappia. Gerdan kädet liikkuivat niin kodikkaan tottuneesti valkealla liinalla. Rouva Jespersen kysyi mieheltään hautajaisista:

»Milloin ne pidetään?»

»Eiköhän maanantaina», sanoi pappi.

»Ei», sanoi rouva, »saatpa nähdä, että ne ovat sunnuntaina. Sillä
Koldingin sukulaiset voivat parhaiten tulla juuri sunnuntaina.»

»Kiitos, kiitos, pikku neiti», sanoi pappi tädille; kaikki vadit oli tuotu uudelleen sisään.

»Rouva», sanoi Joán siirtämättä katsettaan, »kuinka elämä ja kuolema ovatkaan hyviä ystäviä täällä».

Rouva Jespersenin kasvot kävivät äkkiä vakaviksi:

»Mutta eikö juuri se ole tarkoitus?»

»On», sanoi Joán, ja he olivat vaiti.

»Ei, ei, herra pastori, tätä lihaa teidän täytyy maistaa, se on
Koldingista.»

»Niin, Henrik» — ja rouva Jespersen nauroi jälleen — »ruokaa on tuotettu kaikkialta…»

»Eihän…»

»Onpa niinkin, tyttöseni, sitä on tuotettu, ja voi miten sinä olet pelännyt! Mutta minä sanoin» — hän kääntyi jälleen Joániin — »ellei kreivi halua syödä, niin olkoon syömättä».

»Pelkäsittekö minua?»

»Pelkäsin», sanoi Gerda ja kuiskasi nopeasti: »ettekä te syönytkään mitään».

»Mutta nyt minun on nälkä», sanoi Joán istuutuessaan tuolille.

»Onko se totta?» — ja Gerdan kasvot loistivat. »Tahdotteko voileipää?»

»Tahdon, kiitos.»

Gerda nauroi:

»Sepä oli hauskaa… ja minkälaisen?»

»Minkälaisen hyvänsä.»

He nauroivat molemmat, ja Gerda levitti voita leivälle — vuoroin pastorille ja vuoroin Joánille.

»Nyt on Gerdan hauska», sanoi rouva Jespersen.

»Niin onkin», sanoi Gerda ojentaessaan veitsellä voileivän Joánille.

»Tämä on melkein yhtä hauskaa kuin keittiössä syöminen», nauroi rouva
Jespersen.

»Niin», sanoi Gerda ja lisäsi, kuin selvitykseksi, Joánille: »Minun mielestäni on niin hauska syödä keittiössä.»

»Niin minustakin», sanoi Joán, »sillä sitä en saanut tehdä —lapsena.
Mutta minä juoksin aina ulos kokkien luo.»

»Kokkien?» kertasi Gerda, aivan kuin kokit olisivat olleet hyvin merkillisiä.

»Niin, meillä oli kaksi», sanoi Joán syödessään.

»He olivat romaanialaisia.»

»Sanotaan että romaanialaiset ovat niin kauniita», lausui rouva Jespersen. »Rakas neiti», jatkoi hän samassa, »minun tulee uudelleen nälkä nähdessäni toisten syövän».

Ja käsivarsi ojossa alkoi rouva Jespersen sivellä voita leivälleen.

»Heidän kielensä on kuulemma melkein kuin latinaa», sanoi pappi, joka puhui romaanialaisista.

»Niin, se on melkein kuin latinaa.»

»Kuinka monta kieltä te osaattekaan!» sanoi Gerda puhuen samassa äänensävyssä, jota hän oli käyttänyt sanoessaan »kokkien».

»Monta enkä ainoatakaan.»

Rouva Jespersen, joka pani lihaviipaleen voileivälleen ja tomaatteja lihaviipaleelle, sanoi:

»Te olette nyt jo edistynyt tanskankielessä.»

»Olenko?» sanoi Joán ja katseli hymyillen pöydän yli. »Nyt meidän pitäisi sammuttaa kynttilät ja istua vain lampun valossa.»

»Niin», sanoi Gerda, »tehdään niin».

Ja hän ja Joán juoksivat pöydän ympäri ja sammuttivat kaikki kynttilät.

Puh, puh, puh,

puhaltaen voimakkaasti jokaiseen liekkiin.

»Mutta mitähän isä ajattelee?» sanoi Gerda äkkiä ja pysähtyi viimeisen-edellisen kynttilän eteen.

»Ja Petersen?» sanoi rouva Jespersen.

»He ajattelevat, että meillä on hauskaa», selitti Joán, joka jälleen oli istuutunut pöydän ääreen.

»Niin», sanoi Gerda ja teki liikkeen huulillaan, aivan kuin olisi puhaltanut saippuakuplan.

Oven kautta kuuluivat vieraitten äänet. Kaksoiset puhuivat yli muiden.

Joán katseli pöydän yli, missä lampun luoma valokehä loisti damastitähtineen.

»Voi, nyt Anen pitäisi nähdä meidät!»

Yht'äkkiä työnnettiin tuoli Joánin viereen — ja kreivi Holstein, jonka tuloa kukaan ei ollut kuullut, istahti sille niin että jysähti.

»Täälläpä sinun on hyvä olla», sanoi hän.

»Erik!»

»Hyvää iltaa, neiti. Hyvää iltaa, herra pastori» — ja rouva Jespersenille hän nyökäytti päätään. »Niin, tulin tätä tietä. Salissa oli puheensorina aivan liian paksua.»

»Kreivi on tervetullut», sanoi Gerda ja taivutti päätään.

Kreivi Holstein nauroi ja katseli yli vatien:

»Kas, tämähän näyttää hauskalta!»

»Tahdotko sinäkin syödä?» sanoi Joán nauraen.

»Tahdon, kiitos», sanoi Holstein, »jos vain tarjoat».

»Tarjoamme kyllä», sanoi Joán kääntäen tuolinsa ja avasi astiakaapin ottaen sieltä lasin ja lautaset — ja toiset nauroivat.

»Haarukka myös», sanoi Gerda-neiti.

»Ja veitsi», sanoi Erik.

»Ne ovat tässä», sanoi Joán, joka oli löytänyt ne eräästä laatikosta.

Erik söi, ja rouva Jespersen jutteli. Joán istui ja katseli Erikiä: hänen otteensa olivat entiset, ja syödessään hän vei vielä nytkin ruoan kuin nykäyksittäin suuhunsa, mutta hänen sormensa olivat käyneet kömpelömmiksi.

»Tiedätkö, Joán, tämä muistuttaa Micheliä, eikö totta…? kun me livistimme täyshoitolasta ja söimme ravintolassa.»

»Kiitos», sanoi rouva Jespersen.

»Se oli parasta mitä tiesimme», sanoi kreivi Erik.

Ja hän kertoi ravintolan peräkamarista. »Muistatko, muistatko» — se oli aivan Luxembourgin vieressä, ja sinne he kätkeytyivät, niin ettei kukaan heitä löytäisi, ja söivät savustettua normandialaista silliä, koska se tuoksui Tanskalle.

»Mutta enimmäkseen hän kulki itsekseen, uneksien», sanoi kreivi Holstein ja katsahti Joánia, nyökäyttäen päätään hiukan tyytymättömästi kuten poikana.

Gerda-neiti oli nojannut leukansa käteen, niin että hänen pienet kohotetut kasvonsa olivat lampun valaisemat.

»Sinä elit aina, Joán, jollakin tavoin ulkopuolella meidän piiriämme.»

Gerda-neidin pitkät silmäripset olivat hitaasti painuneet alas.

»Mutta joka tapauksessa me pidimme hänestä, jumaliste. Maljasi, Joán.»

Kreivi Holstein joi, ja laskiessaan lasin kädestään hän sanoi:

»Kuulkaahan, neiti Johansen, jokohan reininviinini on tullut?»

Äkillinen punerrus lehahti Joánin kasvoille, mutta Gerda-neiti sanoi vain, kääntäen päätään miltei huomaamattomasti:

»Petersen kai sen tietää, herra hovijahtimestari.»

Joán nauroi kuin poika — ilosta, jonka syytä hän itse tuskin ymmärsi.

»Mille sinä naurat?» kysyi Holstein, joka itse oli vallan hämillään.

»Sinulle.»

»Vai niin», sanoi Holstein (ja näytti isolta ja kiltiltä koiralta), »siihen sinulla voi olla syytäkin».

Ja yhä vielä hämmennyksissään oman tahdittomuutensa vuoksi hän sanoi:

»Mutta hauskinta oli kuitenkin silloin, kun sinä soitit.»

»Niin», sanoi Joán, »ja sinä säestit minua niin mainiosti. Sinä olet aina ymmärtänyt musiikkia, Erik.»

»Sen kai olen oppinut sinulla», sanoi Erik. Ja hänen sormensa alkoivat soittaa pöydällä aivan kuin se olisi ollut piano.

»Kuinka se nyt taas olikaan, Hanan laulu…»

Joán hyräili sitä, ja Erik hyräili mukana, samalla kuin hän yhä liikutteli sormiaan liinalla — siirtyen sävelmästä toiseen, hyräillen uutta, ja Joán yhtyi siihen ja rouva Jespersen, puolittain naurusuin, lauloi mukana:

Tanskan maata mairehinta saartaa sinivyö, siellä miesten uljas rinta taiston tahtiin lyö…

He lauloivat äänekkäämmin, iloisesti, ja kelloseppä ilmestyi ovelle:

»Kreivit ne laulavat täällä, jumaliste», huusi hän toisille.

Ja äkkiä yhtyivät kaikki lauluun, ryhmittyivät yhteen, molemmissa huoneissa — lauloivat kovalla äänellä ja voimakkaasti, samalla kuin Holstein taukosi ja Joán nousi seisomaan:

Saksit, slaavit, vendit muistaa, lupaa kerran maahan suistaa. Yks on vika tällöin vainen: rivi horjuvainen.

Joán oli noussut paikaltaan. Ruokasalin puolipimeästä hän katseli laulajia. Useimmat istuivat. Kasvot kääntyneinä ruokasalia päin he lauloivat katsoen suoraan eteensä.

Eteläjyllantilaiset olivat nousseet seisomaan. He lauloivat, kasvot kohotettuina, ja hyvin hitaassa tahdissa. Toinen vaimoista oli pannut molemmat kätensä päällekkäin litteälle rinnalleen.

Joán ei liikahtanutkaan.

Kelloseppä oli jäänyt istumaan, käsi puolittain koholla ja siinä lasi, jonka hän oli unohtanut.

Maa on nyt kuin yksi aava pelto tähkivä, Luojalta se avun saava ompi hädässä…

Gerda ei tietänyt hiipineensä varpaillaan Joánin luo.

He lauloivat yhä, kaikki liian hitaassa tahdissa, ja laulu kaikui hämärän raskaassa ilmassa niin omituiselta, melkein kuin se olisi kaikunut hautaholvissa:

Miesten kunto kansan mahti, siinä Tanskan valpas vahti. Senpä turvin maa käy työhön, sortumatta yöhön.

Laulu taukosi, mutta kukaan ei puhunut.

Kauppias Johansen seisoi molempien huoneitten välisessä ovessa. Oli kuin hän olisi kasvanut, seisoessaan siinä kynnyksellä.

Sitten sanoi Gerda, aivan kuin olisi arvannut Joánin ajatukset, nostaen kasvonsa puolittain häntä kohti:

»Sillä isän isä kaatui Dybbölin luona.»

»Kaatuiko hän?» kysyi Joán yhtä hiljaisella äänellä.

»Kaatui, viidentenätoista päivänä huhtikuuta.»

Ja vähän ajan perästä hän lisäsi, nyökäyttäen hitaasti päätänsä:

»Hän sai kuulan.»

»Valleillako?» kysyi Joán, puhuen hiljaa kuten Gerdakin.

»Valleilla.»

Sisähuoneissa ei kukaan puhunut. Sitten rouva Laarentzen aloitti jälleen erään laulun. Hänen äänensä oli kirkas ja varma. Rouva Jespersen yhtyi lauluun, istuen miehensä vieressä. Molemmat lauloivat, kasvot kohotettuina lamppua kohti.

Vähitellen yhtyivät kaikki, ja laulu paisui:

Mun Tanska synnytti ja kodin antaa, on siellä juureni, jos kunne kulkenen. Sen kieli äidin äänen kaiun kantaa, niin siunaten se syttää sydämen —

»Sen osaan minäkin», kuiskasi Joán.

»Osaatteko?» sanoi Gerda hymyillen.

»Osaan. Äiti lauloi sitä.»

Ja Joán hyräili mukana, aivan hiljaa — vain säveltä, ilman sanoja:

Sa ranta raikkahin, maa urhoin hautakumpuin, maa viljamerten, heelmäin, nuorten umpuin, sua lemmin — Tanska, maani armahin.

He lauloivat hiukan nopeammin, ja kansanopiston johtaja löi tahtia.

275

»Sanokaa minulle sanat», kuiskasi Joán.

»Sanatko?»

»Niin.»

He lauloivat jälleen, samalla kuin Gerda hiljaa kuiskasi laulun sanat, seisoen aivan Joánin vieressä, ja Joán, tapaillen ne hänen huuliltaan, lauloi mukana:

Ja miss' on kukkanurmet ihanammat kuin täällä, mereen asti aleten, ja missä kuutamot on kiehtovammat kuin maassa apilan ja pyökkien!

Toinen eteläjyllantilainen oli pannut käsivartensa vaimonsa vyötäisille; Gerda yhä kuiskasi runon sanoja:

    Sa ranta raikkahin,
    maa dannebrogin ylvään…

»Laulakaa tekin», kuiskasi Joán.

»En osaa laulaa.»

»Osaatte kyllä.»

Ja vienolla äänellä, aivan kuin peloissaan — ja sama valonkajo lankesi molempien kasvoille — hyräili Gerda:

    Sen Luoja meille soi, Hän voiton suo,
    sua rakastan — sa Tanska, isäin maa.

Holstein istui, nojaten päätään molempiin käsiinsä ja katseli Joánia, joka lauloi:

Sa synnyinmaa, mi mulle kodin annat ja missä juuren' on, jos kunne kuljenkin, kielessäs äidin äänen kaiun kannat, se kuullaksein on soitto suloisin.

Erik Holstein istui yhä katsellen Joánia.

»Ei, sitä ei jumaliste koskaan osaa arvata, kenen pöydän elämä kattaa linnunpaistilla.»

Joán oli kumartunut kuullakseen Gerdan kuiskatut sanat. Heidän kasvonsa olivat aivan lähellä toisiaan — ja samassa laulu taukosi.

»Seuraava säkeistö?» kysyi Joán.

»Enempää ei ole.»

»Eikö?» sanoi Joán hymyillen yhä.

Mutta siinä samassa hän kääntyi:

»Nyt minun on mentävä soittamaan.»

»Niin», sanoi Gerda ja oli jo unohtanut sen, mistä hän niin kauan oli iloinnut, »nyt on jo aika».

»Kiireen kaupalla», sanoi kreivi Holstein nousten tuoliltaan.

»Hyvästi siksi», sanoi Joán ja otti äkkiä omiinsa Gerda-neidin molemmat kädet.

»Hyvästi», sanoi Gerda, lisäten äkkiä: »Ja kiitos.»

Hän oli sanonut tuon ainoan sanan hyvin hiljaisella äänellä, ja Joán katsoi Gerdaan ikäänkuin ei olisi ymmärtänyt. Mutta sitten hän sanoi — hänkin hyvin äkkiä:

»Ei, nythän minun täytyy kiittää.»

Ja aika vauhtia hän alkoi hyvästellä ja ojensi kätensä, kaikille kätensä — olisi voinut luulla, että hän tunsi helpotusta päästessään lähtemään, mutta niin oli tuskin laita, koskapa hän puristi kaikkien käsiä. Mutta kauppias Johansenin eteen hän pysähtyi ja katsoi tätä kasvoihin, ikäänkuin olisi tahtonut lukea niistä hänen ajatuksensa.

»Nyt minä menen soittamaan», sanoi hän jälleen. »Mutta kiitos», lisäsi hän.

Ja taaskin hän kätteli kaikkia huoneessaolijoita.

»Hyvästi, herra Petersen», sanoi hän ja jatkoi: »Hyvästi, hyvästi…» kunnes oli poistunut Holsteinin kanssa.

Äänet jäivät sorisemaan heidän taakseen.

Joán ja Erik tulivat kadulle. Sähkölamppujen valaisema katu oli täynnä miehiä ja helmojansa kantavia naisia.

»Hei, hei.»

Neljänistuttavat vaunut vyöryivät hotellin porttia päin, niin läheltä, että pyörät melkein sivusivat kreivi Erikin säärtä. Mutta vaunuista huusi pari naisääntä:

»Tekö, herra hovijahtimestari? Hyvää iltaa — hyvää iltaa.»

»Hyvää iltaa, neiti Holck», huusi kreivi Holstein. »Aiotteko ajaa ylitseni?»

Takana tulivat vielä toiset vaunut, ja etumaiset pysähtyivät.

Portinaukosta kuului Olesenin käheä basso, ja eräs herra, joka kunnioittavasti paljasti päänsä, sanoi:

»Täälläpä on elämää, herra hovijahtimestari.»

»Hyvää iltaa, herra tarkastaja, — niin, tuhat tulimmaista, millainen karuselli.»

Erik oli pysähtynyt ja katsoi taakseen katua, jota pitkin ihmiset yhä tulvivat — ryhmittäin — talonpojat ja talonpoikaisvaimot saaleissa ja kalosseissa, sähkölamppujen valossa.

»Niin», sanoi hän, »tämä on totisesti merkillinen maa — tämä meidän maamme».

»Suurenmoinen maa», sanoi Joán kohottaen kätensä. »Mutta jouduhan.»

Hän puikkelehti sisään portista, jonka vaunut tukkivat.

Johansenin luona oli alettu soittaa. Pianon äänet kantautuivat avonaisista ikkunoista kadun yli.

Joán oli pysähtynyt; varjot vaihtuivat tuolla, alaslasketuilla uutimilla.

»Se on rouva Raabel», sanoi Erik, »tunnen hänen 'Kesäyönunelmansa'».

»Nyt me pääsemme», sanoi Joán juosten portista, seuraavien vaunujen edellä.

Pihalla hevoset tömistelivät, ajokalut rämisivät ja ihmiset juoksivat lyhdyt käsissä.

»Käyn hakemassa viulun. Mene sinä edeltä», sanoi Joán. Hän puhui lyhyin lausein ja riensi eteiseen. Portaat hän juoksi parilla harppauksella.

Hänen allaan karjui Olesenin basso:

»Jensen — piru vieköön — Jensen!»

Ja herra Jensen juoksi eräästä sopesta Joánia vastaan ja pyörähteli varpaillaan kuin mikäkin tanssijatar.

»Anteeksi— Herra Jumala, minkälainen väenpaljous tänne tulee», sanoi herra Jensen.

Joán tuli asuinkerrokseen. Ovet olivat avoinna, ja huoneissa riisuivat naiset päällysvaippojaan yltään ja levittelivät niitä vuoteille. Kynnyksellä seisoi pari nuorta tyttöä vetäen valkeita hansikkaita käsiinsä.

»Hyvää iltaa, hyvää iltaa», tervehti Joán.

Ja nuoret tytöt huomasivat hänet ja vaikenivat ja unohtivat hansikkaansa, ja kaikki kurkistivat ovista. Mutta nuo kaksi juoksivat säikähtyneinä äitinsä turviin.

Joán avasi ovensa.

»Kreivi tulee myöhään», sanoi berliniläinen piilottaen palavan savukkeen selkänsä taa.

Joán astui ikkunan ääreen; niin, kadun toiselta puolelta kuului yhä vielä soittoa. Varjot liukuivat valkeita uutimia pitkin. Joán oli avannut ikkunan. Mutta sävelet häipyivät kulkijoiden askeliin.

Pari tähteä loisti heikosti hyvin siniseltä taivaalta. Yksi ainoa, tuo tuolla, säteili niin voimakkaasti.

Ja aivan kuin tahtoen oikein imeä itseensä koko taivaan ja sen kalpeat tähdet ja tuijottaa suoraan Isän Jumalan itsensä helmaan, Joán taivutti päätään taaksepäin, samalla kuin yksi ainoa ajatus täytti koko hänen olemuksensa. Tuo ainoa ajatus, joka oli siitä asti kaikunut hänen hennoissaan ja sydämessään ja aivoissaan (ja hän luuli, että juuri se siivitti hänen jalkansa): »Siellä ihmisen täytyy voida tehdä kaikki muut onnellisiksi. Kaikki onnellisiksi. Luoda onni ja isänmaa.»

Se ei ollut tie eikä se ollut päämaali. Se ei ollut ajatusta eikä suunnitelmaa — vain laulua joka täytti hänen sydämensä:

Luoda onni ja isänmaa.

»Kreivi vilustuu», sanoi berliniläinen aivan hänen vieressään.

»Niin», sanoi Joán ja tarttui viululaatikkoonsa, jota hän heilutti.

»Onko teillä samppanjaa?»

»On», sanoi berliniläinen ja lisäsi: »Flottes Weingeschäft hier… haben alte Marken… sonderbar.»

Joán meni pihan poikki ja salin läpi huomaamatta ketään.

Erik istui sisähuoneessa sääret levällään.

»Kas vain, oletko täällä», sanoi Joán. »Missä Haacke on?» kysyi hän eikä ajatellut omaa kysymystään.

»Tuolla», sanoi Erik.

Ja Joán näki Haacken (eikä kuitenkaan nähnyt häntä), Haacken, joka seisoi toisella puolen huonetta soittotelineen ja avattujen nuottivihkojen ääressä ja lakkaamatta taivutteli harittelevia sormiaan, aivan kuin olisi tahtonut loihtia esiin herra Mendelssohnin hengen.

»Mitä pirua tuo tekee?» kysyi Erik katsellen herra Haackea niinkuin ihme-eläintä.

Mutta Joán ei vastannut. Hän seisoi viulu kädessään »Hämärän» edessä, hymyillen.

Berliniläinen kaatoi samppanjaa laseihin.

»Onpa ihanaa, että täällä on tuoli», sanoi Erik tyhjentäen lasinsa.

»Niin», sanoi Joán, ja hymyillen samaa hiljaista hymyä hän katseli ympärilleen.

Holstein oli istunut ja katsellut Joánia, joka seisoi niin solakkana ja kaunisryhtisenä. Sitten hän joi kulauksen ja sanoi:

»Missä teetät pukusi?»

»Nämä ovat Lontoosta», sanoi Joán, joka käveli viulu kädessään ja ikäänkuin siirtyi huonekalulta toiselle ja tuolilta tuolille.

»Niin, huonekalut ovat kauniit», sanoi Erik.

»Tosiaankin.»

Ja aivan kuin heidän ajatuksensa olisivat kohdanneet toisensa puolitiessä, sanoi hän, äänessä jonkinlaista tunnustusta:

»Itse asiassa he sopivat aika hyvin huoneisiinsa, nuo ihmiset.»

»Ketkä?» Joán tiesi varsin hyvin, keitä hän tarkoitti.

»Nuo Johansenit.»

Joán ei vastannut. Salista kuului äänten sorinaa ja puhetta.

»Hänen otsansa on kaunis», sanoi Holstein, joka puhui silloin tällöin pysähtyen, aivan kuin entisaikoina, jolloin he makasivat vierekkäin vuoteissaan makuuhuoneessa.

»Mutta sisarella oli kauniimmat silmät», sanoi hän.

Joán tapaili hiljaa viulun kieliä.

»Ja sulavampi selkä.»

Joán tapaili kieliä, aivan kuin etsien säveliä, jotka tahtoivat punoutua yhteen:

    Vihanta maa, sa syämen sytät silloin.
    Sua lemmin, Tanska, armas isäin maa.

»Jokohan he ovat tulleet?» sanoi Joán äkkiä nousten tuoliltaan.

»Tuo nyt auttaisi», sanoi Erik.

Joán tirkisti oven tähystysaukosta saliin, tarkastellen etupenkkien vaaleapukuisia naisia.

»He eivät ole vielä tulleet», sanoi hän.

»Kutka sitten?» kysyi Erik.

»Ne naiset», sanoi Joán ja katseli yhä salia.

Kauempana näkyi rivejä, joissa miehet istuivat erikseen ja naiset erikseen. He olivat kaikki mustiin puetut. Mutta taimpana, yhteensullottuina, istui yksinomaan nuoria, tyttöjä ja poikia, päät kurotettuina tai leuka käsien varassa kuin kuuntelijat ainakin, aivan kuin he jo nyt olisivat totutelleet kuuntelemaan.

Mutta tuskin kukaan puhui.

»Kuinka hiljaa he ovat!» sanoi Joán.

»Niin», sanoi Erik, »sisään päästyään he ovat varovaisia».

Mutta nyt he tulivat: kelloseppä — miten hauskat hänen kasvonsa olivatkaan! Ja tupakkakauppias, joka vatsoineen kiilautui tungoksen läpi sivuseinää pitkin, ja tohtori, kantaen tuolia, ja rouva Raabel…

»No totisesti, nyt he ovat täällä», sanoi Erik, joka seisoi ovessa hänkin tähystellen toisesta reiästä.

»Niin ovat», sanoi Joán, lainkaan kuulematta mitä toinen sanoi, mutta tirkisteli kuitenkin edelleen taukoamatta salia.

Rouva Jespersen seisoi yksinään oven vieressä, salin perällä.

Mutta tuollahan, toisessa penkissä, istui jo herra Johansen.

Eräs herra, jolla oli hyvin oudonväriset liivit ja punainen rusetti leuan alla, oli saapunut näyttämöltä heidän luokseen:

»Joko sytytetään?» kysyi hän saksaksi. Hän oli itzehoelainen sähköteknikko.

»No mutta Gerda», sanoi rouva Jespersen oven suussa, »kuinka myöhään sinä tulet».

»Niin tulenkin.»

»Miksi sinä oikeastaan muutit pukua?» sanoi rouva Jespersen, samalla kuin hänen ajatuksensa tekivät hyppäyksen. »Sehän meni vallan suurenmoisesti, tyttöseni.»

»Todellako?» sanoi Gerda ja lisäsi (ja sanoi mitä oli ajatellut, ainoan ajatuksen, mitä oli ajatellut näinä kolmenakymmenenä minuuttina):

»Hän lähti niin äkkiä…»

»Gerda kulta», sanoi rouva Jespersen, ja nyt he kulkivat pitkin keskikäytävää, »niin käy aina, kun heissä herää taiteilija…»

Ja kun he istuutuivat, Gerda-neiti isänsä viereen, kuiskasi rouva
Jespersen, joka oli luonut silmäyksen ympäri salin:

»He ovat täällä kaikki — vieläpä rouva Raabelin kananpojatkin.»

»Sytytämmekö?» toisti tuo outoliivinen herra.

»Sytyttäkää», sanoi Joán, kääntymättä. — »Kuinka kalpea hän on.»

»Hän on suloinen», sanoi Holstein, ja äänenpainolla, aivan kuin olisi hämmästyksekseen punninnut Johansenin perheen ihmeellisyyksiä, lisäsi hän: »Ja sopii jumaliste pukuunsa.»

Kauppias Johansen nousi paikaltaan, meni näyttämön ovelle ja aukaisi sen.

»Niin», sanoi hän hitaalla äänellään. »Luullakseni kaikki ovat nyt tulleet.»

»Kiitos. Mutta tulettehan sitten sisään» — ja Joán hymyili — »puheenjohtajan kanssa».

»Kiitos», sanoi kauppias, »ellemme vain häiritse».

Ja poistuessaan hän sanoi:

»Niin, kun he nyt vain osaisivat istua hiljaa.»

»Osaavat kyllä», sanoi Joán ja nauroi.

Hän kohotti käsivartensa.

»Missä Haacke on?» sanoi hän kuin sotapäällikkö, joka kokoaa joukkojaan.

»Täällä.»

»Hyvästi», sanoi Joán, toinen jalka pikku portailla.

»Onneksi olkoon», sanoi Erik ja oli sylkevinään kolmasti Joánin jälkeen.

Mutta Joán nauroi hänelle ja katsoi häntä säteillen suoraan kasvoihin.

»Tulkaa nyt», huusi hän Haackelle.

Kreivi Erik meni ulos, paikalleen.

Mutta hänen mentyään huusi Joán aivan näyttämön partaalta, berliniläiselle:

»Alex, lisää samppanjaa—-takaoven kautta — ja laseja.»

Ja nyt hän oli lavalla.

Hän haki katseellaan jotakuta, näkemättä kuitenkaan ketään. Parrasvalot erottivat hänet niistä, jotka istuivat tuolla pimeässä.

Pianon ääni kutsui häntä.

Niin, tuolla istui Erik… ja tuolla — toiset.

Gerda istui kädet ristissä ja pää kumarassa.

Nyt viulu yhtyi pianoon.

Hän ei tietänyt mitään, ei ajatellut mitään, kuuli vain sävelten kohoavan — paisuvan paisumistaan ja levittävän laajat siipensä:

Leveys — leveys, jota hän tähän asti ei koskaan ollut saavuttanut…

Onnellisena hän seurasi sävelten siivenlyöntejä päänsä päällä — ne nousivat kuin lintuparvi.

Ja yht'äkkiä iski hänen mieleensä — ja viulu lauloi yhä korkeammin — yksi ainoa ajatus:

»Pääsetkö vielä ylemmäksi, Jens Lund?»

Ja seuraavassa hetkessä hän tahtoi nähdä — heidät, mutta ei voinut ja jatkoi soittoaan…

Omien säveltensä lieskojen ympäröimänä, aivan kuin olisi seisonut loimuavalla roviolla.

Kaikki oli ohi. Hänen kohtalonsa oli ollut hänen käsissään.

Huoneessa näyttämön takana oli hän heittäytynyt tuolille.

Erik seisoi hänen edessään. Hänen kasvonsa olivat aivan kalpeat.

»Onko sinusta tullut niin suuri?» sanoi hän, ja silmäripsissä riippui pari kyyneltä.

»On», sanoi Joán, »tänä iltana soitin voittaakseni».

»Huutavatko ne eläköötä?» sanoi hän hymyillen väsymyksestä, melkein kuin pieni lapsi.

Salissa jymisytettiin ja huudettiin ja tömistettiin jalkoja.

»Esiin, esiin», huusi Haacke.

Joán seisoi lavalla.

Tuolla istui hän — kuin ennen, aivan kuin ei olisi ollut liikahtanutkaan, pää painuneena. Ei, hansikkaat hän oli riisunut käsistään. Paljaat kädet olivat ristissä. Ne olivat yhtä kalpeat kuin hänen kasvonsa — hänen pienet kasvonsa.

Joán oli jälleen sisähuoneessa.

»Esiin, esiin», huusi Haacke.

»Ei, nyt en enää tahdo», sanoi Joán, joka seisoi Erikin kanssa näyttämölavan vieressä.

Ja Holstein sanoi:

»Kuinka ihanaa se oli», ja yhä vielä haltioituneena hän laski käsivartensa Joánin vyötäisille, puristaen häntä silmänräpäyksen verran aivan kuin naista.

»Alex, samppanjaa», huusi Joán sivellen Erikin tukkaa.

»Nyt meidän pitää juoda puheenjohtajan kanssa.»

Ovi avautui. Mutta tulija oli herra Jensen. Hän kantoi suurta tarjotinta, joka oli täynnä kukkia, ja hän väänteli yläruumistaan aivan kuin käärme.

»Kas miten hieno», sanoi Joán ja nosti orkideakimppua kasvojaan kohti.

»Niin, se on jumaliste kaunis», sanoi Holstein, miltei hämmästyneenä.

Joán oli lukenut orkideoja seuraavasta kortista:

»Kiitollisena — Johtokunta.»

Kuinka pientä käsiala oli, ja aivan kuin viipyvää. Mutta jokainen yksityinen kirjain oli kaunis.

»Se on johtokunnalta», kiemurteli herra Jensen.

»Ja tämä on rouva Raabelilta», sanoi Holstein ja tarttui kolmeen hyasinttiin, jotka oli sidottu yhteen niinellä.

Joán seisoi yhä orkideakimppu kädessään, kun ovi jälleen avautui.

»Kaikkihan istuivat hiljaa», sanoi hän nauraen kauppiaalle. Mutta hänen silmänsä tapasivat neiti Gerdan.

Mutta kauppias Johansen meni Joánin luo ja sanoi, tarttuen tämän käteen:

»Se oli ihanaa, kiitos.»

Miehen äänessä oli jotakin, joka sai Joánin posket värähtämään, silmänräpäykseksi.

»Ihanaa se oli», sanoi Erik, joka ei ollenkaan tahtonut päästä irti tunnelmasta.

Kauppias ja Erik alkoivat puhua keskenään, mutta Joán sanoi — ja oli kai koko ajan katsellut Gerdaa —:

»Oliko teidän kylmä salissa, neiti?»

»Minunko? Oi ei», sanoi Gerda — ja hän pyyhkäisi käsillään silmiään aivan kuin pyyhkäistäkseen pois kyyneliä, joita ei ollut, ja hänen kasvoilleen puhkesi hymy. »Minä olin vain niin iloinen.»

»Minusta näytti, että teidän oli vilu», sanoi Joán ja hymyili — hänkin.

Ja äkkiä he jäivät seisomaan eivätkä tietäneet mitä sanoa, kumpainenkaan — eivät yhtään mitään.

»Ja kiitos kukista», sanoi Joán.

»Ne ovat johtokunnalta», sanoi Gerda-neiti.

»Siis teiltä», nauroi Joán.

»Niin, ja myös rouva Jesperseniltä», nauroi Gerda.

»Myös?» sanoi Joán.

Mutta he olivat jälleen vaiti kuin äsken, ja samalla kertaa hiipivät molemmat tähystysrei'ille.

»Nytpä niiden suut käyvät», sanoi Joán.

Kaikki puhuivat ja juttelivat, toisiinsa kääntyneinä, penkistä toiseen, raikuvilla äänillä, joten koko sali oli yhtä ainoata surinaa. Taimmaisina istuneista nuorista oli moni noussut seisomaan. Kaksi nuorta miestä seisoi; he takoivat molemmilla käsillään penkin selustaa, aivan kuin heillä olisi ollut tarve lyödä jotakin. Mutta keskellä salia, keskikäytävällä, seisoi eräs vaaleaverinen neito, joka siveli taukoamatta vasemmalla kädellään otsaansa, aivan kuin pyyhkäistäkseen pois hiuskiehkuraa, jota siinä ei kuitenkaan ollut.

Ja kaikki puhuivat.

»Sepä ihmeellistä», sanoi Joán katsellen ulos, »hehän ovat aivan kuin ällistyneitä».

»Niin he ovatkin», sanoi Gerda-neiti.

Joán hymyili hänen äänensävynsä päättäväisyydelle ja sanoi:

»Mutta mikä teistä sitten oli kauneinta?»

Gerda-neiti käänsi kasvonsa.

»Kaikki», sanoi hän.

Oli kuin Joánin käsi, joka piteli ovenripaa, olisi hiukan värähtänyt. Sitten sanoi Gerda-neiti — ja äänet nousivat yhä aaltojen lailla ulkona salissa —:

»Se on ihmeellistä, on kuin olisimme kaukana…»

»Niin olemmekin», sanoi Joán hyvin hiljaa.

Mutta Gerda-neiti ei kai ollut sitä kuullut, sillä hän viittasi, hiukan nopeasti, saliin sanoen:

»Tuolla istuvat eteläjyllantilaiset.»

He istuivat keskellä salia, liikkumattomina, selät suorina, niin suorina, että näytti miltei siltä, kuin he olisivat tahtoneet eristäytyä kaikista muista.

»Niin», sanoi Joán, »siellä he istuvat».

Ja vähän ajan kuluttua:

»Heillä on kalastajien kasvot.»

»Kalastajienko?»

»Tulin sitä ajatelleeksi syödessämme. Näin kerran muutamia kalastajia Adrianmeren rannalla. Heillä oli samanlainen ilme ja samanlaiset laihat kasvot…»

Hän oli vaiti tuokion. Sitten hän sanoi, silmissään ilme aivan kuin olisi nähnyt tuon ihanan meren:

»Adrianmeren rannalla on niin kaunista.»

»Onko?»

Molempien äänessä oli sama sointu, ja Joán sanoi:

»On niin monta ihanaa paikkaa, jotka teidän pitäisi saada nähdä.»

Gerda oli tuokion ääneti. Sitten hän sanoi ja hymyili hymyä, joka ei oikein tahtonut totella:

»Mutta minulla on monta kuvaa Venetsiasta.»

»Te pidätte niin paljon kuvista», sanoi Joán.

»Niin», sanoi Gerda ja käänsi kasvonsa hänen puoleensa, »sillä kuvat ovat niin hiljaisia».

»Niin ovat.»

Mutta Gerda-neiti katseli saliin, ja jälleen puhuessaan eteläjyllantilaisista hän sanoi — aivan kuin olisi tahtonut pyytää anteeksi heidän jäykkyyttään keskellä toisten iloa:

»Mutta hehän pitävät eniten tanskalaisesta musiikista.»

»Voi niin, minunkin olisi pitänyt soittaa jotakin tanskalaista.»

»Niin, niin», sanoi Gerda, ja hänen kasvonsa loistivat. »Osaatteko?»

Erik huusi heidän takanaan:

»Joán.»

»Mitä», sanoi Joán ja kääntyi hätkähtäen.

»Mitä nyt seuraa?» sanoi Erik, kädessään lasi.

»Niin, nyt seuraa jotakin», sanoi Joán nauraen. »Maljasi», huusi hän näyttämölle. »Haacke, antakaa mennä. Chopinia, antakaa mennä.»

»Mutta silloin meidän on lähdettävä», sanoi Gerda.

»Ei, päinvastoin», sanoi Joán ja riensi hoitamaan pulloja ja laseja.
»Haacke kyllä ymmärtää asian.»

Hän järjesteli kaikki, lasit ja pullot, ja viskasi äkkiä rouva Raabelin hyasintit keskelle jäähdytintä.

»Kas noin», sanoi kauppias Johansen, joka äkkiä myhähti omituista, hiljaista naurua, ikäänkuin olisi nauranut kaksinverroin sydämessään. »Se oli niille parhaaksi.»

»Haacke, peli käyntiin!» huusi Joán. »Mutta missä on rouva Jespersen?»

He nauroivat kaikki, samalla kuin kreivi Erik vihelsi kuiskaamalla tähystysreikään:

»Rouva Jespersen, rouva Jespersen!»

Ja herra Haacke oli alkanut soittaa.

»Rouva Jespersen!»

»Hss», sanoi Gerda.

Ovi avautui, ja rouva Jespersen kuiskasi heille, hyvin selvästi, niinkuin teatterissa on tapana:

»Mitä minun pitää tehdä?»

»Sulkea ovi», kuiskasi Erik samaan tapaan.

»Ja ottaa lasi», sanoi Joán.

Rouva Jespersen hiipi esiin.

»Hss», sanoi Erik, ja he nauroivat taas, aivan kuin olisivat koettaneet tukahduttaa nauruaan nenäliinoihinsa.

Rouva Jespersen löysi tuolin.

»Maljanne», kuiskasi Joán, ja he joivat.

Herra Haacke soitti pari voimakasta akordia.

»Se on jokin poloneesi», sanoi rouva Jespersen.

»Niin on», sanoi Joán ja huipensi huuliaan.

»Ja te olette kuullut sen jo ennen», kuiskasi rouva Jespersen.

»Niin olen», kuiskasi Joán vastaan.

He kuiskailivat kuin koululapset tunnilla, opettajan valmistaessa seuraavaa läksyä. Kun herra Haacke soitti kovimmin, vihelsi kreivi Erik hiljaa säestykseksi.

»Hss, hän saattaa kuulla», sanoi Gerda.

»Hän ei kuule muuta kuin itseään», kuiskasi Holstein vastaan.

»Se on totta», ja Joán nyökäytti päätään kuin koulupoika ja töyttäsi yht'äkkiä rouva Raabelin hyasintteja, niin että ne hypähtivät jäädytyssammiossa.

»Niin, ne ovat suurenmoiset», sanoi kauppias ja nauroi kuten äskenkin.
Häntä huvitti yhä rouva Raabelin nolo kukkaslahja.

»Kas niin», sanoi Erik.

Poloneesi oli lopussa.

»Nyt tulee valssi», sanoi Joán, kuiskaillen edelleen, vaikka kukaan ei soittanut.

»Niin tulee», sanoi Gerda ja nyökäytti päätään.

»Sillä hän ei muuta ohjelmaa», sanoi rouva Jespersen kumartuen eteenpäin.

»Ei», sanoi Joán nauraen.

Valssi alkoi, ja he kuuntelivat tuokion.

»Katsokaa häntä, katsokaa», sanoi Erik, joka oli noussut puolittain ja tarkasteli herra Haackea, jonka sormet kiitivät koskettimilla.

He nousivat kaikki puolittain ja katselivat sormi taituria.

»Nyt minä jumaliste tahdon nähdä rouva Raabelin», sanoi kreivi Holstein hiipien tähystysreiän ääreen.

»Rouva Jespersen», kuiskasi hän, »rouva Jespersen», ja hän kohotti harteitaan mielihyvästä tirkistellessään reiästä rouva Raabelia.

Rouva Jesperseninkin täytyi mennä, ja he nauroivat molemmat, äänettömästi, niin että selät hytkyivät.

Kauppias Johansen oli mennyt aivan näyttämön reunaan ja katseli soittajan hyppeleviä sormia.

Sitten Joán kohotti lasinsa Gerda-neitiä kohti.

»Nyt kiitän — johtokuntaa», sanoi hän nopeasti.

Ja äkkiä kalpeana kasvoiltaan, yhtä kalpeana kuin Gerda, lisäsi hän:

»Kaikesta.»

Valssi oli loppunut.

»Taivasten tekijä, miten pirunmoisesti hän soittaa», sanoi Holstein.

Mutta salissa taputettiin käsiä.

Sisällä huoneessa olivat kaikki jälleen istuutuneet.

»Mutta viimeisen numeron hän osaa», sanoi Joán.

»Onko sekin Chopinia?» kysyi Erik.

»On, masurkka.» He kuiskailivat jälleen.

Hans Haacke oli kumartanut, pyyhkinyt kasvonsa ja alkanut.

»Tuota minä olen soittanut», sanoi Erik oikaisten puolittain selkänsä, »ennen maailmassa».

»Niin», sanoi Joán.

»Mutta mitä pirua — mitä se on?»

Erik oli kumartunut eteenpäin ja kuiskasi aivan hiljaa, samalla kuin hänen silmiinsä tuli sellainen ilme kuin metsästäjällä, joka vainuaa saalista.

»Mitä se on, Joán?»

Hans Haacke soitti kuin jotakin pilkkoisen pimeätä, samalla kuin hän korosti erästä aivan pientä johtoaihetta, niin omituista ja aavemaista, kuin kuolleet olisivat hiipineet esiin ja tanssineet hänen masurkkaansa.

Kaikki kuuntelivat.

»Niin, eikö ole ihmeellistä», kuiskasi Joán, eikä hänkään tahtonut jättää ainoatakaan säveltä kuulematta.

»Kuka on opettanut sen hänelle?» kuiskasi Holstein Joánille kuunnellen pelkkänä korvana.

»Hän itse», nyökäytti Joán.

Tuo pieni johtoaihe toistui kuuluvampana. Gerda-neiti oli pannut kätensä rouva Jespersenin olkapäälle.

»Niin, eikö se ole ihmeellistä», sanoi Joán.

»Että hän, joka on niin tavallinen…»

»Millainen?» sanoi Erik, joka äkkiä alkoi tuntea mielenkiintoa Haackea kohtaan.

»Hän, joka on syntynyt Brüxissä ja rakastaa erästä Brüxin tyttöä ja vain ajattelee brüxiläistä rakastettuaan ja soittaa jo seitsemättä vuotta kokoon morsiuskapioitaan.»

»Saattaako taiteilija olla niin uskollinen?» kuiskasi rouva Jespersen
Joánille, joka vastasi:

»Ne, jotka eniten liikkuvat paikasta toiseen, ovat kenties uskollisimpia.»

Johtoaihe toistui viimeistä kertaa. Gerda-neiti oli avannut silmänsä.

Masurkka oli loppunut.

Esirippu nousi ja laski. Kaikki menivät näyttämölle herra Haacken luo.

»Mitenkä te oikein otatte sen?» huudahti Holstein ja istuutui pianon ääreen. »Se on suurenmoinen… mutta kuinka se oli?»

Ja Erik alkoi soittaa samalla kuin Haacke seisoi hänen vieressään.

»Näinkö? Vai miten?»

Erik jatkoi soittoaan.

Toiset juttelivat. Rouva Jespersen seisoi esiripussa olevan reiän ääressä.

Gerda-neiti astui hitaasti esiin, tuijottaen soittokoneeseen.

»Mitä te ajattelette?» sanoi Joán ja taivutti äkkiä päänsä hänen olkansa yli.

Gerda-neiti pyyhkäisi kädellä silmiään ja sanoi äänellä, joka oli kuin lapsen:

»En tiedä. Minusta kaikki on kuin unennäköä.»

»Mikä?» kysyi Joán.

»Kaikki», sanoi Gerda ja hymyili yht'äkkiä katsoen häntä suoraan silmiin.

Mutta rouva Jespersen oli kääntynyt pois reiän äärestä.

»Mutta Gerda», huusi hän, »mitä meidän olisi tehtävä noille eteläjyllantilaisille?»

»Niin, rouva Jespersen», sanoi Joán kohottaen päänsä (ja kaikki nauroivat, sillä hän ei osannut sanoa »Jespersen»). »Nyt me soitamme eteläjyllantilaisille.»

»Erik», lisäsi hän, »nyt me jatkamme».

»Jatkamme? Ketkä?» sanoi Erik yhä soittaen.

»Sinä ja minä», sanoi Joán.

»Mitä sitten?» sanoi Holstein.

»Niin», huudahti Gerda, joka oli ymmärtänyt.

»Me soitamme, sinä ja minä.»

»Oletko hullu», sanoi Erik ja pudotti kätensä koskettimilta.

»Ei, ei», sanoi Joán, »me soitamme vain vanhoja lauluja — aivan kuin täysihoitolassa, aivan kuin herra Dupierren luona».

»Sehän olisi suurenmoista», sanoi Johansen, »se olisi vasta jotakin, kaikille».

»Mutta enhän minä osaa, jumaliste», sanoi Erik, jonka kädet olivat vallan hikiset.

»Osaatte kyllä», sanoi rouva Jespersen.

Joán alkoi järjestää: he aloittaisivat sillä ja ottaisivat sitten sen.

Joán näppäili kieliä, ja Erik oli istuutunut.

»Mitä puheenjohtaja sanoo?» sanoi hän onnettomalla äänellä.

Mutta Gerda seisoi soittokoneen ääressä ja nauroi:

»Hän kiittää hovijahtimestaria.»

»Voi Herra varjelkoon. — Mutta silloin meidän on otettava asia vakavasti», sanoi hän, koko ruumis hien vallassa, ja sittenkin hänen teki mieli.

»No tule sitten», sanoi hän, ja hän ja Joán sopivat järjestyksestä ja eri numeroista.

Toiset juttelivat.

»Suu kiinni», huusi Erik.

»Niin», sanoi rouva Jespersen.

Sävelet kaikuivat.

»Mutta kuka sen ilmoittaa?» sanoi Erik kesken kaikkea.

»Ilmoittaa?» kysyi rouva Jespersen.

»Niin, yleisölle», murahti Erik, »sehän on ilmoitettava».

»Se on totta», sanoi kauppias.

»Tietysti Raabel», sanoi rouva Jespersen.

»Niin, se sopii tohtorille», sanoi kauppias.

Ja hän meni pikkuovelle ja huusi saliin: »Herra Raabel, herra Raabel», melkein niinkuin olisi kutsunut kauppapalvelijaansa.

Tohtori pyörähti sisään.

»Se on suuren maailman taidetta», sanoi hän, »suuren maailman taidetta, ja sen edessä täytyy kumartua».

»Niin», sanoi Johansen. »Nuo tahtovat puhua kanssanne», sanoi hän ja viittasi lavalle.

Tohtori tulla pyrähti ylös.

»Niin, vaimoni palaa», sanoi hän, »palaa halusta kiittää. — Niin, on kai typerää sanoa, on kai typerää sanoa», jatkoi hän, kääntyneenä Joánin puoleen. »Mutta se on suuren maailman taidetta. Sen edessä kumartuu.»

Joán vastasi:

»Me soitamme muutamia kansanlauluja, hovijahtimestari ja minä», sanoi hän, »ja pyytäisimme teitä ilmoittamaan yleisölle».

»Hovijahtimestariko?»

»Niin», sanoi Erik yhtä surkeasti kuin ennenkin.

»Mutta sehän on suurenmoista» — tohtori oli aivan hämmästynyt ja alkoi painella paidanrintamuksensa maalattuja nappeja — »olen aivan samaa mieltä… ja se juuri kuului tehtäviini ylioppilasyhdistyksessä».

»Mutta mitä — mitä hovijahtimestari tahtoo minun sanovan?» virkkoi tohtori, saavuttaen täyden tasapainonsa kahden viime sanan kohdalla.

»Valmistaa skandaalia», sanoi kreivi Erik, joka lakkaamatta löi sointuja, samalla kuin Joán soitti, hillitysti.

Tohtori nauroi kuin hauskalle pilalle ja sanoi, aivan eläytyneenä omaan osaansa:

»Siis tanskalaisia kansanlauluja?»

»Kaikenlaisia», sanoi Joán. »Mutta lopetamme tanskalaisilla.»

»Siis kansanlauluja… pianon säestyksellä.» Tohtori puhui, aivan kuin olisi merkinnyt muistiin puheen pääkohtia.

»Niin, minä olen valmis», sanoi hän, ja viitaten kädellään, aivan kuin seuranäyttämön johtaja, sanoi hän: »Näyttämö tyhjäksi.»

»Jumaliste, tuo mies sai minut tolalta», sanoi Erik ja nousi flyygelin äärestä.

»Näyttämö tyhjäksi», sanoi rouva Jespersen ja juoksi taustalle, jossa
Gerda kulki edestakaisin.

»Mitä, hyräiletkö sinä?» kysyi hän vallan ihmeissään.

»Mitä, hyräilinkö?» sanoi Gerda pudistaen päätään.

Mutta Joánille, joka seisoi näyttämölaitteiden keskessä, hän sanoi säteilevin kasvoin, samalla kuin esirippu nousi:

»Nyt olemme muuttaneet koko ohjelman.»

»Niin», sanoi Joán ja katsoi hänen loistavia kasvojaan, kerraten Gerdan viimeiset sanat, aivan kuin olisi sanonut neidolle jotakin vallan toista:

»Koko ohjelman.»

»Mitä pirua tuo mies oikein sanoo?» sanoi Erik, joka mitteli taiteilijahuonetta pitkin ja poikki ja jonka askelet tuska oli tehnyt vallan keveiksi.

Herra tohtori Raabel piti puheen, johon hän punoi paikkakunnan ja Musiikkiyhdistyksen kiitokset. Mutta kun hän mainitsi hovijahtimestarin, herra kreivi Erik Holsteinin, kuului salissa leveä ja äänekäs:

»No jumaliste, se mies vasta on suurenmoinen.» Tämän sanoi kelloseppä.
Rouva Raabel oli noussut tuoliltaan.

Johansen seisoi näyttämölaitteiden takana — oikea käsi oli hänellä taskussa — ja katseli herra tohtoria, kunnes esirippu laski.

»Kas niin, herra hovijahtimestari, nyt te olette kiikissä», sanoi rouva
Jespersen.

Salista kuului surinaa, aivan kuin kuuttakymmentä seitsemää mehiläiskekoa olisi ärsytetty.

»Tule, Erik», sanoi Joán, »niin otamme lasin».

»Ei, nyt ei kai minulla ole varaa tärvellä lahjojani», sanoi Erik, joka ei tietänyt, seisoiko hän jaloillaan vai eikö.

»Hyvästi», sanoi Joán Gerda-neidille ja otti tätä kiinteästi kädestä.

»Hyvästi.»

»Kas niin, Erik», sanoi Joán, »alamme siis Hanan laululla».

»Tahdon istua tuolla», sanoi Erik ja riensi soittokoneen ääreen.

Olisi voinut kuulla höyhenen putoavan ilmassa, esiripun noustessa.

Mutta Joán alkoi heti. Hellävaroen kaikui Hanan laulu salissa, viulunäänien kantamana, ja Erik Holsteinista tuntui, että hänen sormensa kävivät pehmeämmiksi koskettimilla. Ja sitten tuli Josefin laulu, Talli-Josefin, ja sen jälkeen herra Christopuloksen hauraat melodiat, aivan niinkuin ne kerran olivat sointuneet hämärissä, ja viininkorjuulaulu, viininkorjuulaulu mäen rinteeltä, missä hänen äitinsä oli tapa istua, aivan viiniköynnösten alla, tuijottaen yli virran:

Sana vain luopi rintaan hurman. Sana vain, mulle toi se turman. Sana vain.

Viulu lauloi aivan kuin se olisi ollut hänen äitinsä hento ääni:

Sana vain itkemähän saapi. Sana vain…

Herra Hans Haacke oli noussut nojatuolistaan.

Mutta viulu lauloi yhä voimakkaammin, ja kesken hymniä »Maa on niin kaunis» raikui orsówalainen marssi — äkisti, kuin uhitellen. Aivan kuin kovat kannat, jotka iskivät kiviin, kaikuivat sävelet kaikessa armottomuudessaan, kunnes »Der er et yndigt land» hiipi hiljaa esiin — kuin kirkkomaan rauha.

Erik seurasi viulua, viipyen. Hänen silmänsä olivat käyneet syvänsinisiksi kuin herra Dupierren aikoina.

Mutta Marseljeesi kaikui, ja hillitysti, aivan kuin kodinkaipuuta tulkiten, lauloivat täyteläiset kielet kuin kertoen jotakin muistoa:

Lemmin, muistan kuni juhlaa isää, emoa, satuyötä, joka tuhlaa maalle unensa, satuyötä, joka tuhlaa, tuhlaa maalle sulounensa.

Erik oli kääntänyt kasvonsa, samalla kuin hänen kätensä seurasivat säveltä pianolla. Hän ja Joán hymyilivät toisilleen.

Mutta yht'äkkiä, viitattuaan Erikille, että tämä taukoaisi, Joán kietoi
Godardin »Berceusen» äskeisiin säveliin, ja viulu lauloi yksin.

Salissa oli hiljaista.

Oli kuin äänetön, pelonsekainen onni varovaisesti olisi kantautunut esiin, avannut silmänsä, katsonut ympärilleen ja kysynyt, oliko se valveilla vai uneksiko se. Ja se löysi itsensä ja tiesi, että onni oli olemassa ja sulki jälleen silmänsä — onnesta.

Joán oli kohottanut kasvonsa.

Nyt hän painoi ne alas.

Tuolla istui hän…

He eivät tietäneet, että sama hymy valaisi heidän molempien kasvoja.

Mutta samassa Erik yhtyi soittoon, ja käyrä lauloi laulua »Aage ritarista».

    Ja kihlas kauniin Elsen,
    tuon neidon suloisen,

kaikui kuin riemuiten viulun kieliltä.

Se toistui uudelleen ja uudelleen, aivan kuin kummuten soittokoneen syvyyksistä. Ja yhä, aivan kuin särkymäisillään ja murtumaisillaan, lauloi viulu:

Niin kihlas kauniin Elsen…

kunnes Joán keskeytti laulun, ja vakavana kuin virsi, mutta kuin kiitosvirsi, kaikui salissa:

Sa synnyinmaa, mi mulle kodin annat ja missä juuren' on, jos kunne kuljenkin, kielessäs äidin äänen kaiun kannat, se syämellein on soitto suloisin. Sa ranta raikkahin, miss' joikuu joutsen illoin, vihanta maa, sä syämen sytät silloin, sua rakastan, sa Tanska, isäin maa.

Joán oli kohottanut päänsä, ja ujházylaiset silmät olivat aivan avoimet:

Siellä voinevat kaikki tulla onnellisiksi.

Kaikki onnellisiksi.

Luoda onni ja isänmaa.

Vihanta maa, sä syämen sytät silloin, sua rakastan, sa Tanska, isäin maa.

… Erik oli noussut, mutta Joán tarttui hänen käteensä…

Salista ei kuulunut vain suosionosoituksia, siellä huudettiin ja kiljuttiin, yhtenä myllerryksenä.

»Nyt sinä soitit tanskaksi», sanoi Erik puristaen Joánin kättä.

»Soitinko?»

Ja esirippu laski ja nousi.

Tuolla kulki kaupanhoitaja Gerdan takana…

Esirippu nousi jälleen.

»Kuka hän on?» kysyi Joán, samalla kuin kumarsi yleisölle.

»Kuka?»

»Kaupanhoitaja…»

»Hänkö… hän on kaupanhoitaja», vastasi Erik.

Ja esirippu laski, mutta sen täytyi jälleen nousta. Oli kuin he olisivat huutaneet vain huutamisen itsensä vuoksi, ja he paukuttivat kohotettuja käsiään. Mutta äkkiä, keskellä salia, kiipesi kelloseppä penkille — kahden piti häntä auttaa —ja hälinän ja huutojen täyttämässä ilmassa kaikui hänen äänensä kuin torvi:

»Ja sitten, eläköön puheenjohtaja!»

»Voi ei», pääsi Gerdalta, ihan ääneen, ja hän painui aivan isänsä selän turviin.

Mutta Erik nauroi.

»Niin, eläköön puheenjohtaja», huusi hän heiluttaen kättään, ja Joán yhtyi:

»Eläköön puheenjohtaja! Eläköön!» huusi hän yli koko salin. Kaikki nousivat ja heiluttivat hattu jaan:

»Eläköön hän!»

Joán huusi sen vielä kerran.

Mutta kelloseppä, joka seisoi penkillään, punaisena ja topakkana kuin kukko, huusi jälleen:

»Nostakaa hänet!»

Ja eläköönhuudot raikuivat, ja ihmiset nauroivat.

Mutta Gerda juoksi taiteilijahuoneeseen.

»Nyt saa riittää», sanoi Erik, ja esirippu laski.

Joán oli juossut pieniä portaita alas ja seisoi Gerdan edessä.

»Heräsivätkö he?» kysyi hän.

»Ketkä?»

»Eteläjyllantilaiset.»

Salissa taputettiin käsiä — ja alettiin uudelleen, aivan kuin tahdissa.

»Ettekö nähnyt heitä?» sanoi Gerda, ja oli kuin hymy olisi valaissut kaikkea, mitä hän tai Joán sanoi.

»En», sanoi Joán, »olin unohtanut heidät».

Ja jälleen hämmentyneinä tai liian iloisina he olivat taas vaiti, samalla kuin hälinä salissa häipyi — kunnes Gerda sanoi, ja hänen puhuessaan äkillinen surumielisyys verhosi hänen äänensä:

»Niin, tämän illan — muistamme kauan.»

Ja aivan kuin pelästyneenä oman äänensä sävyä, jonka hän itse oli kuullut, hän lisäsi ja koetti hymyillä:

»Täällähän niin harvoin tapahtuu mitään.»

Ylhäällä lavalla Erik tapaili jälleen äskeistä pientä masurkkaa.

Gerda (joka ehkä Joánin tavoin ajatteli satoja ajatuksia eikä ehkä ainoatakaan, ja kuuli eikä kuullut) sanoi kääntäen päänsä flyygeliin päin:

»On kuin he itkisivät tanssiessaan.»

»Niin», sanoi Joán, mutta hänen äänensä kuului onnelliselta.

Pöydällä oli ohjelmalehti: Joán Ujházy-konsertti oli siinä, isoin kirjaimin. Gerda otti sen, ja aivan toisella äänensävyllä (ehkä Joánin lausuman »niin»-sanan kaiku oli sen muuttanut) hän luki hymyillen:

»Joán Ujházy.»

Joán seisoi hänen olkansa takana ja katseli kuten hän valkeata lehteä.

»Joán Aage Ujházy», sanoi hän hymyillen.

»Aage?» Gerda oli kääntänyt kasvonsa.

»Niin», sanoi Joán, »minun nimeni on myös Aage».

»Aage», kertasi Gerda.

»Niin.»

Gerda päästi kädestään valkean lehden, ja se putosi liinalle.

»Nyt kai meidän pitää mennä.»

»Niin», sanoi Joán ja huusi ääneen: »Erik, nyt menemme kotiin.»

Erik Holstein ei sitä kuullut, ja tuokion he kuuntelivat molemmat
Chopinin masurkkaa. Joán oli ottanut orkideat käteensä…

III

1.

»Erik», huusi Joán, ja vielä iloisemmin, »mennään kotiin».

»Niin», sanoi Erik hypähtäen pystyyn, »olemmeko kutsutut?»

»Kyllä, tahdotteko tulla?» sanoi Gerda.

»Kyllä vain, jumaliste», sanoi Erik, syöksyi alas portaita ja kulautti kurkkuunsa viimeisen-edellisen samppanjapisaran, samalla kuin ovi aukaistiin ja rouva Jespersen tuli sisään, miehensä seuraamana.

»Saako miehenikin teitä kiittää?» sanoi hän.

»Hän tekee sen lyhyesti.»

»Niin», sanoi pastori, »kiitos», ja hän puristi ensin Joánin kättä.
»Mutta niin ette te soitakaan joka päivä.»

»En, herra pastori, se on totta», sanoi Joán, »sitä en tee».

»Kiitos, pikku Gerda», sanoi pappi ja puristi hänenkin kättään, samalla kuin rouva Raabel, joka oli nähnyt taiteilijahuoneen oven avoimena, luiskahti sisään, kuumeisen innostuksen puna poskipäillään, ja sanoi, hiukan kostein suupielin:

»Se oli sitä mitä odotimmekin, suuren maailman taidetta… suuren maailman taidetta», ja hän piteli Joánin molempia käsiä liian pitkän ajan käsissään.

Tohtori oli tullut perässä, ja kauppias piteli ovea kansanopistonjohtajalle ja herra ja rouva Laarentzenille. Koko huone täyttyi, ja kaikki kiittelivät.

»Se oli ihana hetki», sanoi johtaja, »tanskalaiset sävelet tekivät hyvää. Nehän ovat sentään meitä lähinnä.»

»Niin, ne olivat sydänsointuja», sanoi rouva Laarentzen.

Kreivi Holstein sai käsiinsä berliniläisen.

»Kaksi pulloa», sanoi hän osoittaen samppanjaa.

Pastori Jespersen oli pysähtynyt hänen eteensä.

»Teidän pitäisi vaalia lahjojanne, herra hovijahtimestari.»

»Vaalia ja vaalia, herra pastori…»

»Niin, minusta tuntuu», sanoi pastori, »että sillä ainakin rikastuttaisi omaa itseään».

Mutta rouva Raabel sanoi Joánille melko äänekkäästi:

»Niin, me musiikki-ihmiset saamme kai kuitenkin myöntää, että
Mendelssohn sentään on ennen kaikkia muita…»

Tohtori Raabel seisoi herra Laarentzenin edessä.

»Rakas tehtailija», sanoi hän, »minä istuin ja sanoin itselleni toistin sitä itselleni: meidän eteemme on avautunut maailma».

He seisoivat kaikki vierekkäin ja puhelivat. Joán oli mennyt aivan seinän viereen (mutta hymyili taukoamatta ja kuunteli, vaikk'ei mitään kuullut), kun taas rouva Raabel, jolla oli ainainen tarve saada kosketella hänen käsiään, puhui Mendelssohnin kappaleen yksityiskohdista, jotka tuo rakas kapellimestari todellakin oli tulkinnut toisin.

»Mutta senhän määrää jokaisen oma käsitystapa», sanoi hän.

Berliniläinen oli ollut alhaalla ja huutanut, että tuotaisiin samppanjaa, ja herra Jensen toi sitä juoksujalkaa.

»Kuka sen on tilannut?» huusi herra Olesen auttamaan tarjoilussa.

»Kreivi», huusi Jensen.

»Niin kyllä», huusi Olesen, »mutta kumpi?» Mutta herra Jensen oli jo poissa.

»Kirjoitamme sen konserttimestarin laskuun», sanoi Olesen sisäkölle, joka oli kutsuttu sinne tarjoilupöydän ääreen.

Ja pari vierasta, jotka olivat kaivaneet puput esille, alkoi nauraa hohottaa tarjoilukaapin edessä.

Kreivi Holstein kaatoi laseihin.

»Herra tehtailija. Olkaa hyvä, herra johtaja.»

Kansanopistonjohtaja seisoi herra Haacken vieressä, joka vakuutti tulleensa syvästi liikutetuksi vanhoista sävelistä.

»Dänische Lieder», sanoi hän, »alte dänische Lieder — nicht wahr?»

Rouva Raabel, joka oli saanut lasin hänkin, sanoi Gerdalle, joka seisoi isänsä vieressä:

»Kiitos, neiti Johansen, kiitos — sillä teitähän meidän on kiitettävä, ikävä kyllä. Mutta ensi kerralla on Musiikkiyhdistyksen vuoro. Sillä nyt me uskallamme.»

»Mutta», sanoi hän ja hymyili herra Johansenille, »kaikki kädet eivät osaakaan muuttaa kullaksi kaikkea, mihin ne koskevat».

Joka sopessa juteltiin. Opistonjohtaja jatkoi herra Haacken kanssa puhettaan kansanlauluista. »Nehän ovat meidän omiamme», sanoi hän, »eikä vieras luonnollisestikaan» — mutta siinä samassa tohtori kilisti lasiaan: hän tahtoi tällä paikalla, niin, itse paikalla, itse taistelupaikalla vielä kerran…

Tohtori ei päässyt pitemmälle.

Kelloseppä tulla tupsahti portaita alas.

»Niin, minä täällä», sanoi hän ja tarttui lasiin. »Kiitos», sanoi hän Joánille, »se oli suurenmoista… Mutta te, herra hovijahtimestari, olette sankari, kerrassaan.»

Hän kohotti lasinsa.

»Niin, sillä ne me tunsimme», sanoi hän, ja kaikki nauroivat, ja tohtori yritti jatkaa:

»Ehkä me näin, vielä taistelupaikalla ollessamme, vielä kerran…»

»Juomme hovijahtimestarin maljan», sanoi Joán.

»Ei, mutta kuulkaahan», huusi Larsen.

»Niin, herra hovijahtimestarin maljan», sanoi Gerda.

»Tietysti», sanoi tohtori, joka oli nykäissyt kalvosintaan niin että se oli irtautunut, samalla kuin Joán kohotti lasiansa kolme kertaa niinkuin unkarilainen, joka huutaa 'éljen', ja huusi:. »Eläköön Erik!» Ihmiset huusivat eläköötä ja kilistelivät laseja. »Hurrataanpas vielä», huusi Larsen, ja kaikki hurrasivat kolmesti.

»Jumaliste», sanoi Larsen ja kilisti lasia, »minä en vaan koskaan osaa kuunnella tuota laulua Elsestä ilman että vedet tulee silmiin».

»Terve, herra, konserttimestari.»

He joivat maljoja, kaksittain.

Joán painoi yhä lasiaan Erikin lasia vastaan.

»Niin, kiitos tästä päivästä, Joán», sanoi Erik.

Hovijahtimestarin kasvot värähtivät äkkiä, ja hän huipensi huuliaan, ennenkuin joi siemauksen:

»Sillä, Josse, eivät ne kaikki päivät ole juhlapäiviä — tässä maassa.»

»Herra hovijahtimestari» — tulija oli rouva Raabel, kädessä lasi — »se oli musiikkia… se oli musiikkia… nyt te ette enää voi välttää Musiikkiyhdistystä».

Tohtori Raabel, joka oli kohottanut pulloa ja katsonut, oliko siinä vielä ainetta, kaatoi laseihin ja sanoi:

»Se oli hämmästyttävää, aivan hämmästyttävää. Vaimoni kertasi lakkaamatta: se on todellista musiikkia, todellista musiikkia.»

Rouva Laarentzen, joka seisoi pöydän ääressä, sanoi äkkiä rouva
Raabelille, hitaasti ja ystävällisesti ja osoittaen hyasintteja:

»Nuo ovat neiti Luckowin hyasintteja… tunnen ne väristä.»

»Niin, rouva Laarentzen», vastasi rouva Raabel ja näytti liikutetulta, »ne olivat neiti Luckowin viimeinen ystävällinen lahja lääkärilleen».

»Ja nyt ne ovat koristaneet pientä juhlatilaisuutta. Niin, me kuulimme», sanoi rouva Raabel kääntyen Gerdaan, joka oli kiskaissut kukat esiin herra Olesenin jäähdyttimestä.

»Ehkä me nyt mennään», ehdotti kauppias, joka ei pitkään aikaan ollut puhunut mitään.

»Niin», sanoi Joán, »mennään».

Toiset menivät edellä salin poikki.

»Täällä on pimeää», kuiskasi Joán, »varokaa».

Ja hän törmäsi penkkejä vastaan.

»Minä tunnen paikat», sanoi Gerda.

»Siinä on penkki!» Ja Joán ojensi käsivartensa, aivan kuin olisi tahtonut tarjota sitä Gerdalle.

»Minä kuljen seinäviertä.»

»Missä te olette?» huusi Holstein heidän takanaan.

»Täällä», sanoi Joán.

»Hitto vieköön, miksi täällä on sammutettu?» kiroili Erik.

»Kun kaikki nyt on ohi», sanoi Gerda, joka oli sulkenut silmänsä.

Hänen rinnallaan, pimeässä, vastasi Joán kuiskaten:

»Ei.»

Mutta hän ei tietänyt, kuuliko Gerda, eikä hän voinut nähdä tytön kasvoja.

»Olitteko kukat?» sanoi Erik heidän takanaan.

»Otimme», sanoi Joán puristaen kädessään orkideoja.

»Mistä te saatte sellaisia kukkia, niin kauniita?» kysyi Joán pimeässä.

»Vejlestä.»

»Tehän saatte Vejlestä ihan kaikki.»

»Niin saamme.»

Ja äkkiä, erilaisella äänellä, matalasti, Gerda lisäsi:

»Nyt teidän äitinne syntymäpäivä on kohta loppunut.»

»Niin on.»

He olivat aivan oven suussa.

»Kuka siinä?» kysyi Joán, joka oli koskettanut miehen hartioihin.

»Petersen», vastasi eräs ääni. »Kauppias Johan sen lähetti minut näyttämään teille tietä.»

Kaupanhoitaja raapaisi tulta tulitikkuun.

»Tässä on kaksi askelmaa», sanoi hän, ja tulitikun valo valaisi kolmia kasvoja.

»Kiitos», sanoi Joán, ja neiti Gerda seurasi heitä.

Rouva Jespersen seisoi vielä eteisessä, jossa oli valoisaa, ja puki vaatteita ylleen.

»Entä herra Haacke?» kysyi Gerda äkkiä ja kääntyi katsomaan, aivan kuin valo olisi tehnyt hänet emännäksi jälleen.

»Oi, hänet on rouva Raabel kutsunut.»

»Kotiinsako?» sanoi Erik ja nauroi, tunkien käsivarttaan päällystakin hihaan.

»Ei», sanoi rouva Jespersen ja nauroi kuin Erik. »Johanseneille.»

He tulivat pihalle, herrat ja naiset pyörivät ajopelien ympärillä, ja hevoset kuopivat.

»Hyvää iltaa, rouva Jespersen», kaikui eräs naisääni vaunuista. »Voi kuinka se oli… »

Ja nainen vaikeni äkkiä nähdessään Joánin.

Rouva Jespersen nauroi. »Niin», sanoi hän osoittaen vaunuja, »nyt on matkavaivat edessä. Nyt he saavat ajaa muutamia peninkulmia.»

»Ihmisparat», sanoi Joán.

»Ei toki», sanoi papinrouva, ja aivan kuin olisi seurannut kokonaista ajatusjaksoa, hän lisäsi: »Oikeastaan taiteilijat eivät ole kiitollisia.»

»Kuinka niin?»

»Niin, sillä miten siunattua mahtaakaan olla, kun voi antaa toisille niin paljon iloa.»

Valonhäivähdys kulki Joánin kasvojen yli, ja hän kääntyi:

»Neiti, missä te olette?»

»Täällä», sanoi Gerda, joka antoi ohjeet kaupan hoitajalle, mitä viinejä oli noudettava kellarista herroille.

He tulivat kadulle. »Danmark»-hotellin ikkunat olivat avoimet, niin että äänet kaikuivat tielle. Sisimmäisestä huoneesta kantautui pianon ääni.

Joán oli pysähtynyt heidän alkaessaan laulaa:

Ja yö se muistiinne palautuu, kun läksimme linnasta; häly silloin vaikeni kaikki muu, kun yö oli puolessa. Hän huusi: Ennenkuin kello lyö taas kakstoista, meidän se on, me voitamme, kerran kaikkoo yö, uus huomen on huoleton. Näät kentällä nukkuu Olaf Rye.

»Mitä ne oikein laulavat?» kysyi Joán, joka seisoi Gerdan ja rouva
Jespersenin välissä.

»Laulua Olaf Ryestä», vastasi rouva Jespersen.

»Sitä ne aina laulavat — nuo tuolta etelästä.»

»Hänestäkö, joka kaatui?»

»Niin.»

Sisällä-olijat kertasivat säkeistön, ja nuo kolme jäivät seisomaan kadulle.

»Millaiset sanat siinä on?»

Rouva Jespersen lausui ne:

Me voitamme, kerran kaikkoo yö, uus huomen on huoleton. Näät kentällä nukkuu Olaf Rye.

»Katsokaa, tähtiä», sanoi hän kohottaen kasvonsa, »miten paljon niitä on!»

»Niin», sanoi Gerda, eivätkä hänen kosteat silmänsä niitä nähneet.

He seisoivat tuokion.

Sitten sanoi Joán, ehkäpä vain jotakin sanoakseen:

»Kuinka loistava onkaan yksi niistä.»

»Niin», sanoi rouva Jespersen, ja he seisoivat kaikki kasvot kohotettuina, »se on Venus».

»Niin on», sanoivat Gerda ja Joán yhteen ääneen.

»Mutta milloinkaan» — ja Joán melkein kuiskasi — »en ole nähnyt niin ihania tähtiä kuin Bosporilla».

»Kaikkialla te olettekin ollut», sanoi rouva Jespersen, joka taukoamatta tuijotti taivaalle.

»Olen»… ja Joán hymyili. »Mutta nyt tahdon jäädä kotiin.»

»Kotiinko?» Gerda oli kääntänyt kasvonsa. »Kuinka niin?»

»Sillä nyt tahdon tehdä ihmisiä onnellisiksi», sanoi Joán katsoen häntä kasvoihin.

Rouva Jespersen katseli yhä taivasta:

»Voiko ihmisiä tehdä onnellisiksi?»

Muudan mies, joka kulki heidän perässään, livahti hiukan ontuen heidän ohitseen.

»Niin, minä menen teille, neiti Johansen», sanoi hän, »tulen kutsumatta. Mutta isänne luo, sen tiedän, olen aina tervetullut.»

»Niin», sanoi Gerda, joka oli hätkähtänyt, »nyt mekin tulemme».

Ontuva kulki edelleen, Johansenin portille.

»Kuka hän oli?» kysyi Joán, seuraten katseellaan vinoselkäistä miestä.

»Maisteri», vastasi Gerda kulkien nopeaan, »hänellä on talo täällä».

Mutta Joán sanoi, katsahtaen Johansenin ikkunaruutuihin:

»Kunpa siellä ei olisi niin monta!»

»Kyllä siellä on», sanoi Gerda yhtä matalalla äänellä kuin hänkin.

Ehkä he luulivat, ettei rouva Jespersen kuulisi mitä he sanoivat, mutta tämä sanoi rehevällä äänellään:

»Siellä on koko paikkakunta. — Niistä, kreivi Ujházy, ei niinkään pääse irti.»

He tulivat käytävään, ja portaitten alapäässä sanoi Gerda (aivan kuin täällä, portaitten ensiaskelmilla, kaikki hänen huolensa illan onnistumisesta olisivat olleet häntä vastassa) vetäen syvään henkeään:

»Mutta he tulivat sentään, kaikki.»

»Kuinka niin, kaikki?» kysyi Joán, jääden seisomaan.

»Niin», sanoi Gerda pyörittäen päätään, »emmehän tietäneet, tahtoivatko
Musiikkiyhdistyksen jäsenet tulla, kun konserttia ei pidetty siellä».

»Kuinka paljon teillä onkaan ollut ajateltavaa», sanoi Joán.

»Niin», hymyili Gerda;

Kulkiessaan ylös portaita sanoi Joán:

»Mutta onko tämä kaikki ollut sitä — mitä te kuvittelitte?»

Gerda viivytteli.

»Se on ollut toista», sanoi hän, ja sanat tulivat hiukan kompastellen.

»Tai», sanoi hän, ja puhui hieman hengästyneenä, liikutettuna tai tunteen vallassa, josta hän tuskin oli tietoinen ja jota vastaan hän kuitenkin taisteli. »Ehkä tiedän sen vasta — — — parin viikon kuluttua.»

»Parin viikon?» ja Joán nauroi hyvin hiljaa.

»Niin», sanoi Gerda kuin äsken, »minä tarkoitan… eihän koskaan tiedä millaista jokin on ollut, ennenkuin sitä on saanut ajatella».

Mutta Joán sanoi, ja jokainen sana tuli nopeasti, mutta selvään:

»Sen tietää mitä on tapahtunut.»

Joánin huulet olivat avoimet, ja hän hengitti syvään.

»En minä — — — niin luulen», sanoi Gerda, ja he olivat ovella.

»No, Jumalan kiitos», sanoi rouva Jespersen, »nyt täällä on enemmän tilaa».

Kaikki ovet olivat auki, ja herrat istuivat ylt'ympäri virvoitusjuomalasiensa ääressä. Oli kuin he olisivat olleet hengästyneitä, ja he oikoivat jäseniään eivätkä puhuneet paljoa.

»Ettekö tahtoisi levätä hiukan?» kysyi rouva Jespersen.

»Kiitos», sanoi Joán kuin ihminen, jonka ajatukset ovat muualla, ja hän näki äkkiä kaikki kasvot ympärillään. »Täällä on enemmän kuin tuonoin.»

»Ei», sanoi rouva Jespersen (kurkistettuaan toisiin huoneisiin, jonne naiset, hiukan siistittyään itsensä, olivat saapuneet), »täällä on samat kuin äskenkin».

»Niinkö?»

He menivät kauppiaan huoneeseen, jossa ei ollut ketään.

»Täällä on hiljaista», sanoi Joán ja antoi katseensa vaistomaisesti vaeltaa pitkin noita vanhoja ja jykevätekoisia huonekaluja.

»Niin on», sanoi rouva Jespersen. »Tuossa on paikkakunnan rahakaappi.»

»Ja tuossa Karen Postin sohva», jatkoi hän viitaten kädellään.

Hän astui ikkunan luo. Hotellista kuului lakkaamatonta äänten sorinaa ja laulua. Vielä yhdet ajopelit vyöryivät pois. Ihmiset istuivat niissä äänettöminä.

Rouva Jespersen sanoi Joánille, joka seisoi hänen vieressään:

»Nyt he istuvat ja ajattelevat kaikkea mitä on tapahtunut.»

»Ajattelevat kaksi viikkoa», sanoi Joán, eikä rouva Jespersen ymmärtänyt hänen äänenpainoaan.

»Ah, tällainen ilta tuulettaa koko paikkakunnan.»

Joán, joka hillitsi olemuksensa levottomuutta sanoi:

»Mutta täkäläiset ihmisethän harrastavat kaikkea, vai kuinka?»

»Harrastavat», sanoi rouva Jespersen, piirtäen aivan kuin ympyrän ikkunapieleen.

»Kaikkea.»

»Mutta tämä on ollut ihanaa Gerdalle», sanoi hän ja katsoi eteensä, »ja sitä hän saattaa tarvita. Olo tässä talossa on käynyt hänelle raskaaksi sen jälkeen kuin onnettomuus tapahtui.»

»Onnettomuus tapahtui?»

»Niin, kun Emilie lopetti päivänsä.»

»Sisarko? Surmasiko hän itsensä?»

Rouva Jespersen kääntyi:

»Voi, ettekö sitä tietänyt—no niin, miten olisittekaan…»

»Mutta», sanoi hän taas, puhuen hitaasti, »Gerda on käynyt hyvin läheiseksi isälle, ja hänen vaikutuksestaan on isän luonteen kovuus paljon pehmennyt. Ja mitä mieheeni ja minuun tulee — totisesti en tiedä, kuinka jaksaisin kaiken kantaa, ellei meillä olisi Gerdaa. Niin ihanaa kuin täällä onkin, on mieheni asema hyvinkin vaikea.»

Hän oli vaiti tuokion ja sanoi, ajatukset jälleen Gerdassa:

»Kunpa hän vain tulisi onnellisemmaksi kuin talon muut lapset. — Oletko siellä, Gerda?» rouva Jespersen kääntyi.

Gerda-neiti seisoi kynnyksellä ruiskuttaen hajuvettä.

»Tuo on jo sairaalloista, Gerda, tuo ainainen ruiskuttaminen», nauroi rouva Jespersen.

Mutta Joán oli kurottanut kätensä häntä päin.

»Annatteko hiukan minullekin?»

Gerda astui hitaasti lähemmä ja ruiskutti eau de colognea hänen käsilleen.

»Ei, kasvoihin», sanoi rouva Jespersen, »sitten sen tuntee».

Gerda kohotti pulloa, ja hieno sadesuihku valeli Joánin poskia.

»Kiitos, kiitos», sanoi Joán ja katseli Gerdan pieniä kasvoja.

»Ei, ei, silmiä kirvelee», huudahti hän ja hieroi niitä kosteilla käsillään, niin että silmiä kirveli vielä enemmän.

»Niin» — ja rouva Jespersen nauroi — »mutta vähän ajan perästä ne tulevat niin kirkkaiksi».

»Niin», huusi kreivi Holstein kynnykseltä, »koettakaa saada hänet aukaisemaan silmänsä, neiti. — Kaikilla Ujházyilla», jatkoi hän, »on silmät puoliummessa».

»Ja koko Gerda-neidin suvussa on silmät suuret», sanoi Joán, ja oli kuin hänen äänensä olisi tahtonut pidättää Gerdaa tämän mennessä.

Erik ja Joán jäivät kahdenkesken ikkunan viereen.

Sitten sanoi Joán, käsi ikkunanlaudalla:

»Kuinka sen asian laita oikein oli — tiedäthän — neiti Gerdan sisaren?»

»Hänen sisarensa… niin, hän hukuttautui. Se oli kai jossakin
Espergærdessä— tai mikä sen paikan nimi oikein oli.»

»Niin kyllä — — mutta miksi hän hukuttautui?»

»Sitä en jumaliste tiedä. Hänen asiansa eivät liene olleet mitenkään hullusti. Mutta hän oli jostakin saanut päähänsä tulla ylioppilaaksi. Ja kun hän oli tullut ylioppilaaksi ja kun hänen piti opiskella edelleen, ei hän enää voinutkaan enempää, kertovat ihmiset.»

»Ja sitten hän teki itsemurhan», sanoi Joán hitaasti.

»Niin», sanoi Erik, »sitten hän hukuttautui».

Erik oli vaiti tuokion.

»Se oli kyllä surullista. Mutta Johansen saattoi kyllä ansaita rangaistuksen — vaikka hänellä tosin on jo pojassaan rangaistusta kyllin. — Niin», jatkoi Erik katsoen tielle, »kukapa ei olisi ajatellut hukuttautua… seisoessaan ja tuijottaessaan joskus yli veden… ja elämän».

Joán ei luultavasti kuunnellut, vaan seurasi toista ajatusyhtymää.

»Neiti Gerda raukka», kuiskasi hän.

Ja hän astui pari askelta, aivan kuin olisi aikonut mennä Gerdan luo.

»No niin», sanoi Erik seuraten perästä, »eihän hänen pidä suorittaa sitä tutkintoa».

»Hänen kohtalonsa on kai jo ratkaistu», jatkoi hän.

Joánin kasvot sävähtivät äkkiä.

»No nyt sinä olet kiikissä», kuiskasi Erik. Sillä ovessa he törmäsivät suoraan rouva Raabelia vastaan.

»Ah», sanoi rouva, »täällähän on vilpoista».

»Niin, täällä on ilmaa», sanoi Erik ja hiipi »ilman» kohdalla tiehensä.

»Ah niin», sanoi rouva, »on kuin veri pakkaisi päähän monien ajatusten mukana, mutta ne nousevat jälleen ja tulevat vastustamattomasti… tämäntapaisina iltoina».

»Niin, rouvahan on itse opiskellut musiikkia?» sanoi Joán, jonka silmät, etsien, harhailivat muissa huoneissa.

»Olen», sanoi rouva Raabel, »Leipzigissä, kaksi vuotta. Se oli ihanaa aikaa — silloin ihminen toivoi. Mutta sekin, jolla on lahjat, tarvitsee hyvää onnea. Beethoven oli minun suurmestarini. Ja kun ei kuulu niihin, jotka ovat valmiit tinkimään vaatimuksistaan, ja kun asuu pienessä maassa, missä monet tuntevat itsensä kutsutuiksi ja missä kutsumattomat usein tuppautuvat enimmin esiin, jää toisten alle.»

»Niin, niin voi tapahtua», sanoi Joán rouva Raabelille, joka puhui kuin ihminen, joka on saanut odottaa kauan.

»Ja lahjakkaat jäävät pienimmiksi», sanoi hän. »Tietysti minäkin annoin pari konserttia… mutta sitten sitä sanoo itselleen, kun ei tahdo tinkiä vaatimuksistaan: kätke mieluummin leiviskäsi — omaa itseäsi varten, eikö totta, kalliiksi omaisuudeksesi… Mutta tietysti, joskus, silloin kun kuulee muita — sen ymmärrätte parhaiten te, joka olette kuullut niin paljon niinsanottua musiikkia silloin nousevat ajatukset jälleen mieleen ja alkavat hiljalleen kalvaa: niin, elämän tiet ovat ihmeelliset.»

»Niinpä kyllä», sanoi Joán (tuolla Gerda puheli Erikin kanssa), »elämä voi kuljettaa meitä merkillisesti».

»Niin», sanoi rouva Raabel, ja Joánin äänenpaino teki hänet aivan kuin sydämellisemmäksi; »elämä on kuin nuotta… siinä on silmiä, joihin me jäämme riippumaan… niin, sitä ette te saata ymmärtää, sillä tehän kuulutte niihin, joita kohtaan elämä on ollut hyvä. Se kävi ilmi — se kävi ilmi tänä iltana, soitostanne… Sillä korva, se on toki säilynyt, herra kreivi…»

Rouva Raabel oli vaiti tuokion verran. Ehkäpä hän odotti tunnustusta korvasta…

»Mutta», sanoi hän, huiskuttaen koko ajan omituisesti päätään, aivan kuin kärpäset olisivat kiusanneet häntä ohimoilla. »Mutta sitten sitä joutui naimisiin…Minulle, kaksinaisine lahjoineni, oli valinta aivan erikoisen vaikea, sillä minähän myös maalaan ja vieläpä asetin näytteille Charlottenburgissa. Ah, saatoin herätä yöllä, ja silloin kutsui Beethoven — — oletteko sitä kokenut? — — voi niin, tietysti, kun jokin sävelmä ei anna rauhaa ja kun siitä ei pääse eroon…»

»Mutta», jatkoi hän, tehden ajatuksissaan jälleen hyppäyksen, »isäni sanoi usein, ja Jumala tietää oliko hän ehkä oikeassa: sinä hapuilet ja siirryt yhdestä toiseen, tyttöseni, sen vuoksi ettet uskalla tehdä lopullista ratkaisua».

»Kaikki riippuu uskaltamisesta», sanoi Joán.

»Niin», sanoi rouva Raabel.

»Mutta nythän minä olen naimisissa», alkoi hän jälleen, »ja elämä kuluu yhteisissä harrastuksissa — sillä Jumalan kiitos, meillä on yhteisiä harrastuksia».

»Niin», sanoi Joán (Gerda seisoi nyt pianon luona, ja Erik oli istuutunut sen ääreen).

»Ja sittenhän meillä on Musiikkiyhdistys, joka minun onnistui perustaa, myöskin mieheni vuoksi, sillä aika on vaikea lääkäreille, ja siihen uhraan työni. Niin, paha kyllä, emmehän me — tänä iltana, emme uskaltaneet, ovathan olosuhteet pienet ja sitäpaitsi, senhän voi sanoa, pikku neiti Johansenin ei ollut tarvis mitään uskaltaa. Kun he panevat jotakin alkuun, niin monet, valitettavasti, ovat mielestään pakotetut menemään mukaan — sehän riippuu olosuhteista — siellä, missä rahakaappi seisoo ja minne panttisitoumukset keräytyvät, siellä on valta, vaikka toisella voikin ehkä olla halua ja lahjoja…»

Rouva Raabelin ääni oli käynyt hieman terävämmäksi.

»Minä puhun ja puhun», sanoi hän, ja hänen äänensävynsä vaihtui, »ja pidätän teitä ja herätän kai vain kateutta, sen vuoksi että suuri mies ja päivän sankari» (ja rouva Raabel puristi liikutettuna ja kaikkien nähden Joánin molempia käsiä) »suvaitsee minua kuunnella… Mutta, ymmärrättehän: kun täytyy elää täällä, saattaa mieli janota ymmärtämystä…»

»Niin», sanoi hän siirtyen jälleen uuteen asiaan, »juuri siksi, että ymmärtämystä puuttuu, valtaa väsymys usein mielen yhdistyksessä… sillä siinä, missä kukaan ei ymmärrä arvoja, tarkoitan todellisia musiikkiarvoja, te kyllä käsitätte minut, on vaikeata saada mitään kannatusta. Ja tällä paikkakunnalla — kansanopistosta ja sieltä — ei meillä ole mitään odotettavaa. Olettehan kuullut heidän lauluaan — älkäämme puhukokaan siitä… se on heidän harrastustaan» (tohtorinrouva Raabel tuntui piirtävän käsinmaalatulla viuhkallaan paksun rajaviivan ilmaan) »ja kaikki mikä ei ole Hartmannia on pahasta. Rakas mestari, voittehan ymmärtää, rakastaa Wagneria ja elää henkilöitten parissa, jotka eivät ole ehtineet Beethoveniin!»

Joán oli nojautunut ovipieleen. Erik istui vielä pianon ääressä, ja
Gerda seisoi sen luona, »Weyse»-vihkonen kädessään.

Rouva Raabel, joka oli ollut vaiti tuokion verran, sanoi.

»Niin sitä jää istumaan lahjoineen… jää istumaan lahjoineen ja kuivettuu…»

Erik alkoi soittaa. Se oli laulu Aage-ritarista, ja veri huuhtoi äkkiä rouva Raabelin poskiluita.

»Ja tänä iltana, mestari, sitä en edes kiellä, vapisivat sormeni, kun hovijahtimestari alkoi soittaa. Sehän oli sangen sievää, ja ehkei sitä voinut vaaliakaan muuta. Mutta hänen kätensähän ovat heikot… vaikkakin ehkä kreivi Holsteinilla saattaa olla joitakin lahjoja — on ollut…»

Erik jatkoi soittoaan:

    Ja kihlas kauniin Elsen,
    tuon neidon suloisen.

»Mutta minä ajattelin, ymmärrättehän minut, mestari, minä ajattelin: jospa tuo ilo yhden ainoan kerran olisi tullut minun osakseni…»

Joán oli astunut kolme askelta.

Kuu vieri, haudattihin mies mustiin multihin.

Rouva Raabel oli äkkiä huomannut Joánin katseen, joka suuntautui soittokonetta päin, ja varmaankin ymmärtänyt väärin Joánin hymyn, sillä hän alkoi puhua hovijahtimestarista, joka aina hämmästeli terävästi yhdistystä ja hänen Beethoveniaan.

»Niin», sanoi hän, hymyillen yhteisymmärryksen hymyä, »tässä maassa on paljon uneksijoita, ja kun he puolittain heräävät unelmistaan, hierovat he silmiään ja ovat arvostelijoita».

»Niin, tietysti on rouvasta tullut arvostelija» sanoi Joán äkkiä, mennen menojaan, ja rouva Raabel jäi seisomaan pää heiluen, aivan kuin olisi saanut vettä päin kasvojaan.

Sisähuoneissa ihmiset olivat kerääntyneet pieniin ryhmiin. Kansanopistonjohtaja, joka oli seisonut ja puhunut rouva Laarentzenin ja noiden kahden eteläjyllantilaisen vaimon kanssa, istuutui Ane-tädin tuoliin — korkeaan nojatuoliin, jossa istuinpatja oli heinillä täytetty ja päällinen taidekudontaa — ja sanoi:

»Niin, tämä on oikein minun tuolini. Me ja meikäläiset pidämme eniten kovasta istuimesta.»

Ja hän puhui siitä iloisesta edistyksestä, joka voitiin panna merkille meidän veistokoulussamme.

»Niin», sanoi hän, »me käymme eteenpäin vain askel askelelta, mutta honkapuumme ja vanhat mallimme pääsevät jälleen kunniaan. Me voimme nyt jo iloksemme ajatella, että monet kodit, kodit ja talot ylt’ympäri maata, käyttävät kauniita talousastioitamme — ja se muistuttaa kaikkia, siinähän onkin asian ydin — muistuttaa kaikkia kutsumuksesta sinänsä, ja kiinnittää heitä yhä lähemmä siihen…»

Joán oli ehtinyt rouva Laarenzenin ohi, kun pastori Jespersen pysähdytti hänet.

»Kas vain, olettehan päässyt irti», sanoi pappi. »Vaimoni lähetti minut muuten vapauttamaan teitä 'lahjasta'.»

Joán hymyili, ehkäpä hiukan hajamielisesti, mutta äkkiä hän sanoi ja suuntasi kulkunsa erääseen ikkunasyvennykseen:

»Kuinka rakastettava teidän rouvanne onkaan — ja kuinka hyvä, että hän on ollut Gerda-neidin tukena.»

Kappalainen silmäsi häntä hetkisen.

»Niin», sanoi hän, »nuo kaksi auttavat toinen toistaan. Ihmiset tarvitsevat kyllä toistensa apua, kreivi Ujházy. Täällä ainakin on tarpeeksi kantamista — ja ellei meitä olisi kaksi, vaimoni ja minä, sitä kantamassa, olisin kai jo aikoja sitten hakenut toista paikkaa. Mutta kun on kaksi kantamassa, niin kestää paremmin. Sehän on niin suuri siunaus.»

»Niinpä mahtaa olla», sanoi Joán matalalla äänellä.

»Jakaminen merkitsee rauhan saavuttamista», jatkoi pappi.

»Niin», sanoi Joán ja aikoi jälleen mennä — sinne, kun samassa tuo lyhykäinen ontuva mies tunki päänsä hänen ja papin väliin.

»Mistä herrat puhuvat?» sanoi hän kurnuttaen kolmesti.

»Elämän huolista, herra maisteri.»

»Huu», sanoi maisteri, »aine on rikas ja näillä mailla monipuolinen. Mutta vierasta varten ei se ole. Herra Ujházy, teidän on säilytettävä matkailijavaikutelmanne, nimittäin Tanskan laidunmaat ja kansansivistys… Mutta ehkäpä sallitte minun kiittää teitä. En ole soitannollinen, mutta, kiitos olkoon viulunne, uneksin tunnin ajan maailman kultaiseksi ja muutamia unia näin uudelleen…»

Joán kohotti päätään.

»Niin, niin, hyvä herra», sanoi maisteri, »eiväthän unet ole paljonkaan arvoiset… niin, eivät ole. Mutta unet, joita me näemme, ovat kuitenkin meidän uniamme.»

Joán, joka ehkä seurasi aivan toista ajatusyhtymää, sanoi:

»Tämä on viimeinen viulumatkani.»

»Niin», sanoi pappi, »olen kuullut puhuttavan, ettei kreivi aio enää soittaa».

»Kuinka niin?» kysyi maisteri.

Joán katsoi pianoon päin.

»Siksi että luulen», sanoi hän, »että minun nyt on toimittava».

Maisteri loi katseensa salin poikki.

»Mihin puolueeseen aiotte liittyä?» sanoi hän ja vääntäytyi tiehensä ontuvin kannoin.

Erik istui vielä ja löi sointuja puhuen yhä Gerdalle Joánista:

»Ei, ennen maailmassa ei hänen ollut niinkään helppoa… hän oli useimmiten hyvin alakuloinen eikä hän myöskään osannut purkaa mieltään. Mutta hänellä tuskin oli mitään oikeata kotia siellä saarellakaan. Sillä äitihän oli kuollut, eikä hänen elämänsä kai ollut oikein onnellista, luullakseni.»

Gerda sanoi äkkiä:

»Eikö äiti ollut onnellinen?»

»No niin, enpä tiedä. Hänhän oli Vejlestä», sanoi kreivi Holstein, aivan kuin olisi näin antanut riittävän selityksen.

Ja kotvan ajan perästä hän sanoi, tuijottaen pianoon:

»Eihän minun vaimoni ole etäämpää kuin Lauenburgista, neiti Johansen.»

»Ei, en luule» — ja hän löi jälleen muutamia sointuja — »että rakkaus on mitään vientitavaraa, jota sopii kuljettaa rajojen yli».

Gerda nojasi päätään pianoon, mutta Erik jatkoi soittamistaan.

»Ja sitten hän on joutunut viettämään elämänsä kaikissa noissa vieraissa maissa», sanoi Gerda hitaasti.

»Niin», sanoi Holstein kääntyen pianotuolillaan.

»Hyvää iltaa, maisteri», ja hän nyökäytti päätään ontuvalle.

»Me istumme ja aprikoimme, neiti Johansen ja minä, kaikkea sitä, minkä ihmiset tietävät jälkeenpäin.»

»He-hei», sanoi maisteri, »vasta jälkeenpäin voi kaiken ymmärtää… Me puhumme, emmekä itse tiedä mistä sielun osasta se tulee. Ja itse sanat, joita me puhumme, vievät meitä eteenpäin — askelen eteenpäin päämaalia kohti,-joka meille ei ole selvillä…»

»Niin se oikeastaan on», sanoi Erik, »koko elämä on yhtä ainoata pilkkopimeää».

»Niin», sanoi maisteri, »ja ihmiset töytäävät vastakkain tai rientävät toistensa ohi. — Mitä neiti sanoo?»

»En mitään», sanoi Gerda pudistaen päätään. Mutta maisterin ontuessa eteenpäin hän sanoi, — eikä ehkä ollut koko aikana ajatellut muuta kuin niitä sanoja:

»Mutta entä jos hän jäisi tänne?»

»Kuka? Joánko?»

Kreivi Erik huipensi huuliaan.

»Onko siis teistä täällä niin ihanaa istua — niidenkään, jotka ovat syntyneet istumaan täällä?»

Mutta samassa hän kääntyi Joánia kohden, joka tuli lattian poikki, ja sanoi hymyillen:

»Neiti Gerda sanoo, että hänen mielestään sinun pitäisi jäädä tänne.»

Ja hän nousi seisomaan.

Joánin silmät olivat välähtäneet, kun hän sanoi:

»Mutta minun paikkani ei ole täällä.»

Gerda oli jälleen painanut kasvonsa.

»Minun on matkustettava kotiin», sanoi Joán, ja yht'äkkiä kirposi hänen huuliltaan: »Mutta Tanskan minä vien mukanani…»

»Niin, näytä, että sen teet», sanoi Erik.

He puhuivat hetkisen, ja Joán tuskin tiesi mistä — hän kuuli vain
Erikin äänen, ja Gerdan.

»Joko menette, neiti?» sanoi hän sitten.

»Minähän olen talon tytär», vastasi Gerda hiljaa ja koetti hymyillä.

»Miksi neiti Gerda oli pahoillaan?» kysyi Joán hänen mentyään.

»Sitä en jumaliste ymmärrä», sanoi Erik, »mutta auta armias, mehän kaikki läikymme tänään ylös ja alas, aivan kuin olisimme elohopeaa maanjäristyksessä. — Tule nyt. Me tarvitsemme jotakin juotavaa… Missähän ne korkea-arvoiset pullot ovat?» kysyi hän tohtorilta, jota hän tahtoi paeta.

»Tässä talossa», sanoi tohtori, »on niitä sekä ensimmäisessä kerroksessa että kellarissa». Ja hän nauroi omalle pilapuheelleen.

Mutta kun kreivi Holstein oli mennyt, sanoi hän niin nopeasti kuin olisi valmistunut vetämään pois hammasta:

»Te puhuitte Madamen kanssa, herra kreivi — niin, sitä hän kaipasi. Eihän täällä totisesti ole niin hauskaa — eikä varsinkaan Madamelle… Jokainen seurustelee noitten talonpoikien kanssa oman temperamenttinsa mukaan — eikö totta? — ja kun sattuu onneksi olemaan kööpenhaminalainen ja sitä vuosikertaa, joka on tottunut irvistelemään miltei kaikelle… Ja jos ihminen ylipäätään, hyvä herra, päättää kestää loppuun siinä laitoksessa, jota avioliitoksi sanotaan — näillä mailla ei muuten ole montakaan, joita kannattaisi ylläpitää — niin, mitä piti minun sanoa, niin, jos siinä on pysyttävä, niin on sentään yhteisistä harrastuksista jotakin apua… sen toisen puolen voi mitenkuten järjestää, ainakin me miehenpuolet, eikö totta?»

»Mutta toiselta puolen», puhua paasasi tohtori edelleen, samalla kuin hänen äänensä kävi hieman mietiskeleväiseksi, »toiselta puolen sellainen kyky kuin Madamen — tarkoitan, kyky joka ei tule käytäntöön — kalvaa aina mieltä, eikö totta? Joku toinen tietysti suhtautuisi siihen — no niin, Madame on tietysti kertonut sen teille — kevyemmin… Minun paikkani oli Opéra comiquessa», jatkoi hän. »Ääni oli pieni, mutta ihmiset sanoivat: näyttelijäkyky. Mutta kun suku oli vastaan, niin… Madame on kai kertonut teille… Lyhyesti sanoen, minusta tuli lääkäri.»

Herra Raabel maiskutti huuliaan.

»Tälle paikkakunnalle.»

»Kiitos», sanoi hän tädille, joka kulki ylt'ympäri ja tarjoili viiniä tarjottimella. Kun ei Joán ottanut lasia, lisäsi hän nyökäyttäen tuttavallisesti päätään (tohtori Raabel oli itse asiassa tuttavallinen mies, joka puhui toisista ja itsestään aivan kuin kuulija tietäisi kaiken ennakolta):

»Tässä talossa on otettava vastaan kaikki, mitä sisimmästä kellarista tarjotaan.»

»Ja oma viini on tilattava Monsterilta», sanoi hän nauraen. Mutta hän palasi nopeasti hiukan epämääräiseen ajatuskulkuunsa ja jatkoi lääkäriksi tulemisestaan:

»No niin, kukapa tietää mitä etua siitä on ollut? Hyvä herra, pieni maa ja suuri pääkaupunki ja huomattava kulttuuri — kulttuuri, joka tavallaan ulottuu kautta koko maan, sillä tuo määkyjä» (ja tohtori heilautti päätään kansanopistonjohtajaan päin) »edustaa kai hänkin jonkinlaista kulttuuria — lyhyesti, tällainen maa muodostuu helposti eräänlaiseksi kasvihuoneeksi. Katsokaas, monet kyvyt saadaan näin kasvamaan johonkin määrään — vissiin määräänsä, eikö totta, mutta ei siitä edemmä. Mutta arvostella osaavat kaikki, ja tulokset, hyvä herra — no niin… Mutta avioliitossa… ihminenhän tuntee itsensä, eikö totta? Hän jää niin helposti 'vaille tunnustusta' — ja kaksi tyytymätöntä yhdessä avioliitossa… no niin. Oletteko te tavannut yhtäkään onnellista avioliittoa? Minä en, rakas ystävä», vastasi tohtori itselleen. »No niin, kaikeksi onneksi en siitä välitä», jatkoi hän ja joi jälleen kulauksen.

Ja ilman mitään järjellistä yhteyttä hän lisäsi: »En anna koskaan mitään muistomerkkeihin. Mutta jumaliste, Hörupiin minä annoin. Sen hän oli ansainnut.»

»Mutta» — ja tohtori Raabel hypähti jälleen toiseen asiaan — »tietysti Madamesta oli ikävää, ettei hän saanut kunniaa soittaa yhdessä 'kuuluisuuden' kanssa. Epäilemättä olisi väärin väheksiä herra hovijahtimestaria — se ei tulisi mieleemmekään. Hän saa muuten tuntea mistä kenkä puristaa — kreivitär joka on Potsdamissa ja… 'myrkynsekoittaja' täällä…»

Joán näki Gerdan, joka ruokasalissa asetti esiin vateja pöydälle. Sille oli jälleen levitetty liina.

»Hän on suloinen», sanoi tohtori äkkiä, »ja hänessä on jotakin puoleensa vetävää. Madame ja minä olemmekin jumaliste tehneet monta yritystä saadaksemme hänet piiriimme, jossa sentään on paljon harrastuksia. Mutta en tiedä, kun häntä puhuttelee, on aivan kuin heittäisi sanansa kaivoon.»

»Se on totta», sanoi Joán katsahtaen äkkiä tohtoriin.

»Niin, eikö ole? Teistäkin tuntuu siltä. Oikeastaan kylläkin omituinen perhe… no niin, en ole heidän lääkärinsä… minähän olen Kööpenhaminasta.»

Herra Raabel puhalsi savukkeestaan tulevan savun ulos nenän kautta ja sanoi:

»Menemmekö muiden joukkoon?»

Joán meni sisään.

Kaikkialla syötiin, muutamat istuivat lautaset sylissä ja toiset seisoivat ikkunasyvennyksissä, samalla kuin Gerda-neiti ja täti kulkivat ympäri ja tarjoilivat vadeilta. Kreivi Holstein seisoi kynnyksellä käsitellen salaattilautasta.

Molemmat eteläjyllantilaiset rouvat mittelivät lautastensa yli huoneita ja tarjoilua terävillä silmillään, ja toinen sanoi rouva Laarentzenille:

»Tässä valtakunnassa on monenlaisia tapoja.»

Rouva Laarentzen, joka söi hitaasti, sen vuoksi että hänen tapanaan oli maistella toisten talojen ruokaa, sanoi:

»Niin, he ovat tahtoneet kutsua paljon ihmisiä, mutta meillä on tehtaassa tapana istua pöydän ympärillä…»

»Niin meilläkin», sanoi toinen eteläjyllantilainen rouva ja lisäsi: »tanskalaisen väestön keskuudessa».

Mutta opistonjohtaja, jolle kandidaatti Ussing kantoi uuden vadin, sanoi:

»Vierasta juhlitaan vierain menoin.»

Kauppias, joka verkalleen vaelsi ympäri, sanoi Joánille:

»Kreivin täytyy ottaa jotakin.»

»Niin, teidän täytyy jumal'avita syödä palanen», sanoi kelloseppä ja vaapersi hakemaan lautasta Joánille. »Gerda, konsertinantajalla ei ole mitään, ja jumaliste hän tarvitsee jotakin.»

Gerda-neiti toi vadin ja seisoi Joánin edessä.

»Kuinka hyvä emäntä te olettekaan», sanoi tämä.

»Eikö totta», sanoi kelloseppä, »hänestä voisi saada…»

Gerda liukui pois, hänen kasvonsa olivat painuneet vadin yli, ja hän hymyili jokaiselle tarjotessaan — mutta hymy ei jaksanut nousta hänen silmiinsä.

Mutta kelloseppä, joka palasi siihen, että Joán saattoi olla syömisen tarpeessa, sanoi:

»Voi Herra siunaa ja varjele, kuinka se mahtaa olla rasittavaa…»

Hän tarkoitti soittamisia.

»Moni muu vankka mies ei totisesti sitä kestäisi.»

He istuivat kaksin erääseen nurkkaan.

»Te juttelitte pastorin kanssa, näin mä», sanoi kelloseppä. »Niin, siinä on verraton mies, sanokoot ihmiset mitä hyvänsä. Minun ja veljeni on totisesti tapana käydä häntä kuulemassa, silloin tällöin. Mutta siellä on surkeata istua kymmenen muun kanssa. Senvuoksi sanonkin joskus Johansenille: voisit sinäkin tulla mukaan, sanon, joukon jatkoksi… sillä Johansenhan on riippumaton, niinkuin mekin, sillä kauppa käy hyvin. — No niin, kansanopistolaiset, niistä ei ole taloudellisen sodan synnyttäjiksi — avoimen sodan ainakaan… ennemmin he perustavat kauppoja tukemaan valtaansa…»

»Mutta», jatkoi kelloseppä, »mitä pastori Jesperseniin tulee, se on synti ja häpeä. Sillä sanokaapas minulle, konsertinantaja, mitä hyödyttää se, että hän saarnaa, kun kukaan ei kuule hänen saarnojaan… eihän hän näin saa mitään aikaan. Mutta toiselta puolen… sillä meidän aikanammehan täytyy asioita tarkastaa kaikilta puolin, vai kuinka? Hänhän ei kuulu mihinkään puolueeseen, tuo mies ei lähetyspuolueeseen eikä grundtvigilaiseen… ja ketkä siis kävisivät kuulemassa häntä, näillä main?»

Kelloseppä nauroi, ja hypähtäen jälleen entiseen ajatusmenoonsa hän sanoi:

»Mutta Johansen, hän kuuluu kerta kaikkiaan niihin, jotka antavat naisväen hoitaa uskon asiat…»

Kauppias kulki heidän ohitseen, käsi taskussa. Rystyset näkyivät, aivan kuin käsi olisi ollut nyrkissä.

Hän seisahtui ja silmäsi yli huoneen:

»Petersen, te voisitte ottaa jonkin vadeista.»

Ja kaupanhoitaja otti pöydältä vadin ja tarjoili puoleen ja toiseen — tuolla kulki herra Petersen, aivan Gerda-neidin jäljessä.

Kelloseppä loi katseen heihin heidän mennessään, ja kaikki puhelivat ylt’ympäri, ja herra Johansen itse oli alkanut täyttää laseja.

»Niin», sanoi kelloseppä, »kyllähän minä soisin Johansenille, että kaikki kävisi hänen mielensä mukaan…»

»Gerda», jatkoi hän, »on verraton tyttö, ja Johansen ansaitsisi sen, kaikkine vikoineenkin. Sillä kovakourainen otus hän on, ja viime aikoina hän on käynyt yhä jyrkemmäksi. Ja poikalurjuksestaan siellä Vejlessä ei Johansen koskaan saa mitään iloa, luullakseni.»

Joán, jonka kasvoihin oli tullut levoton, melkein pingoittunut ilme, sanoi:

»Kuinka niin, herra Petersen?»

»Larsen minun nimeni on», sanoi kelloseppä ja virnisti, takoen kämmeniään polviinsa.

»Höm», sanoi hän sitten. »Siinä lurjuksessa ei jumal’avita ole mitään selkärankaa…vaikka hän saattaa olla hyvinkin jäykkä, toisella tavoin. Mitä Theodorin pitäisi, sitähän ei voi sietää, ja mitä hän tahtoisi, sitä hän ei kestäisi. — Mutta nythän se jo saattaa olla yhdentekevää — kun Petersen kerta sen ottaa…»

»Kaupanhoitaja?»

»Niin, se kai on tarkoitus», sanoi kelloseppä, ja sanoi, tarttuen lasiinsa: »Oletteko kilistänyt tupakkakauppiaan kanssa?»

Kauppias, joka kaatoi laseihin bordeauxviiniä, oli ehtinyt kreivi
Holsteinin kohdalle, joka seisoi rouva Jespersenin vieressä.

»Tämän salaatin paineeksi, Johansen», sanoi kreivi Erik puhuen hiukan harkitsemattomaan sävyyn, »voisitte oikeastaan kustantaa kuuluisaa bourgogneanne».

»Se on oikein, herra hovijahtimestari», sanoi kauppias nauraen, samalla kuin hänen silmistään leimahti aivan lyhyt salama, »hovijahtimestari tilaa itse puolestaan näin talonpoikaispaikoissa. — Mutta», jatkoi hän ja hillitsi äänensä, »hovijahtimestari saa kernaasti haluamaansa, jos hovijahtimestari itse käy sitä hakemassa. Hovijahtimestari tietää, missä sitä on.»

Kreivi Holstein oli puraissut huultaan.

»Sehän on suurenmoista, Johansen», sanoi hän ja lisäsi äkkiä:
»Sittenhän kreivi Ujházy saa nähdä kellarin.»

»Joán», huusi hän, »me kaksi menemme kellariin».

Ja hän lisäsi, ehkäpä salaisena vastauksena kauppiaalle:

»Ja neiti Gerda ehkä näyttää meille valoa — vai kuinka, neiti Gerda?»

Tuokion verran vallitsi hiljaisuus — ja Joán nousi.

»Gerda?» sanoi Johansen, ja tuo lyhyt nimi kuului niin terävästi. »No niin, Gerda, näytä valoa herroille. Rouva Jespersen tulee kyllä mukaan.»

Kaupanhoitaja oli pysähtynyt ruokasalin nurkkaan, vati ojennetuissa käsissään.

»Kiitos vain, meillä on», sanoi kandidaatti, joka oli seurannut hänen katsettaan, ja hymyili rouva Raabeliin päin.

Mutta rouva Raabel sanoi kaupanhoitajalle:

»Niin, minulla myös, mutta kiitos vain», samalla kuin rouva, joka ei ollut unohtanut, kuinka kreivi Ujházy oli riistäytynyt hänen seurastaan, jatkoi kandidaatille:

»Mutta, rakas kandidaatti, minä olen kyllin rehellinen sanoakseni — keskellä juhlahumua tunsin jotakin pettymyksen tapaista. Herra varjelkoon, sehän on suuren maailman taidetta — täytyyhän sen olla sitä… mutta merkillistä on, että monet niistä, joita pidetään suurimpina, eivät itse asiassa ollenkaan käsitä todellisia arvoja…»

Joán oli mennyt Gerdaa kohti:

»Tahdotteko näyttää meille valoa?»

»Kyllä» —ja väkevä punerrus hulvahti tytön kasvoille.

»Kiitos.»

»Mutta muuten en koskaan käy kellarissa.»

»Kuinka niin?» sanoi Joán, ja hänen silmänsä näyttivät ikäänkuin ahmivan Gerdan kasvoja.

»Niin», sanoi Gerda ja hän puhui — Joánin katseen kajossa — omituisen väistyvällä äänellä, joka oli toinen kuin hänen sanansa: »Isoäidinäiti ei pitänyt siitä.»

»Nyt kai menemme», sanoi rouva Jespersen, joka oli tullut heidän luokseen.

»Minne he nyt menevät?» Rouva Laarentzen kääntyi ja katsoi heidän jälkeensä. Hän puhui melkoisen kovalla äänellä.

Samalla kuin kandidaatti kumartui rouva Raabeliin päin ja kuiskasi nopeasti:

»Milloin voimme tavata?»

»Tätä nykyä on niin vähän sairaita», sanoi rouva Raabel katsoen lautaseensa.

Molemmat eteläjyllantilaiset, jotka olivat aterioineet oikein ruokapöydän ääressä, olivat nousseet ja kulkivat edestakaisin, ääneti, aivan kuin ihmiset jotka odottavat — ehkäpä sitä, että herättäisivät huomiota.

Rouva Raabel kääntyi heidän puoleensa ja sanoi:

»Ja miltä se teistä tuntui, herra Mathiesen?»

»Olivathan sävelet tanskalaisia», sanoi herra Mathiesen.

»Niin olivat, rakas tilanomistaja, ja kastike unkarilaista.»

… Nuo neljä laskeutuivat alas portaita. Gerda kulki edellä kynttilä kädessä ja Joán hänen perässään: kuinka monta eri väriä syttyikään Gerdan hiuksiin, mustasta ruskeaan, kynttilän valossa.

Toiset juttelivat heidän takanaan, ja Gerda avasi konttorinoven.

»Meillähän täytyy olla lyhty», sanoi Erik.

»Niin täytyy», sanoi Gerda ja otti hyllyltä lyhdyn, mutta ei saanut sitä auki.

»Antakaa minun!»… Ja Joán avasi sen.

Tulitikku vapisi Gerdan kädessä, hänen koettaessaan sytyttää.

»Teidän kätenne vapisee, Gerda-neiti…»

»Niin», sanoi hän ja koetti nauraa, »olen aina pelännyt kellaria».

»Kuinka niin?» kysyi Joán ja sytytti, samalla kuin Holstein aukaisi kellarin oven.

»Niin, isoäidinäiti kertoi, että siellä kummitteli, sillä hän ei tahtonut että menisin sinne.»

»Niin, minä en sinne tule», sanoi rouva Jespersen.

»Tulet kyllä», keskeytti Gerda nopeasti.

»En, minä jään tänne», sanoi papinrouva ja istui pulpetin ääreen huudahtaen samassa:

»Mutta, rakas lapsi, täällähän on sähkösanoma!»

»Eihän toki», sanoi Gerda ja teki liikkeen, aivan kuin olisi tahtonut painaa kädet kasvoilleen, ja sanoi nopeasti: »Mistä se on?»

»Kööpenhaminasta», sanoi Holstein, joka oli lukenut sen rouva
Jespersenin olan yli.

»No sitten…!» ja Gerda veti syvään henkeään.

»Nyt menemme manalaan», sanoi Erik kovalla äänellä, aivan kuin katkaistakseen.

»Niin, otatko lyhdyn, Erik?»

Erik otti sen ja laskeutui pari ensimmäistä askelmaa.

»Kylläpä täällä on pimeätä», sanoi Joán. »Tulkaahan nyt, neiti Gerda.»

»Tulen», sanoi Gerda ja astui pari askelmaa.

Kostea kellari-ilma löyhähti heitä vastaan, viinihöyryjen kyllästämänä, samalla kuin Joán rappusilta, käsi ojennettuna, oli kääntynyt puolipimeässä:

»Tulkaahan nyt.»

»Kyllä…»

»Tarttukaa käteeni.»

Alhaaltapäin tulevassa lyhdynvalossa Joán näki hänen valkeat kasvonsa:

»Tässä on käteni…»

»Voi ei» (ja yht'äkkiä Gerda pudisti päätään, ja oli melkein kuin hän olisi puhunut kyynelten tukahduttamana, lapsen kyynelten), »teen kai tuhmasti… mutta te saatte mennä yksin».

»Neiti Gerda… Kuinka arka te olettekaan!»

»Niin», sanoi hän ja oli juossut ylös nuo viisi porrasaskelmaa, aivan kuin paeten — — ja ovi sulkeutui.

Joánin käsi oli vaipunut, melkein kuin se olisi hakattu poikki.

»Tuletko?» sanoi Erik.

Joán ei tietänyt ehtineensä alas portaita ja astuvansa maakivillä.

»Kuinka täällä on raskas ilma.»

»Niin», sanoi Erik ja nauroi, kohottaen lyhtyä, niin että nuo valtaiset viinitynnyrit melkein näyttivät laivanhylyiltä puolipimeässä. »Eihän tämä rypälemehu kauttaaltaan ole niin vallan väärentämätöntä, täällä kansanomaisemmassa osastossa…»

Hän kohotti lyhtyä korkeammalle.

»Mutta tahdotko nähdä, suurenmoisen paljon täällä on pirtua. Täällä ne myrkyt sekoitetaan, jumaliste.»

Äkkiä hän käänsi lyhtynsä.

»Hän luuli, että se oli Vejlestä», sanoi hän pysähtyen.

»Mikä? Sähkösanomako?»

»Niin», sanoi Erik kulkien edelleen, »tuolta pojanhulttiolta… sillä kai sieltä saapuu erinäisiä pikasanomia, sieltäpäin».

»Mutta kuinka hänen laitansa oikein on?» kysyi Joán.

»Enhän minä sitä oikein tiedä», sanoi Holstein ja avasi lautaoven. »Kun hän oli merillä ei hän kestänyt, ja nyt kun hän on maalla, hän tekee tyhmyyksiä sen vuoksi, ettei hän ole merillä.»

»Täällä jumaliste on sitten se kaikkein pyhin» jatkoi Erik laskien lyhdyn kädestään. »Katsos, vanha ystävä, ne ne vasta ovat viinitynnyreitä ja tuolla ovat pullot…»

Erik viittasi pitkiin hyllyriveihin, joilla ylhäältä alas asti oli pulloja, vieri vieressä, kaulat ojossa.

»Katsos», sanoi hän, »eikö ole suurenmoista».

»Mutta sinähän olet vallan kalpea», jatkoi hän vetäen itse syvään henkeä; »niin, tämä ilma nousee kyllä päähän».

Hän huipensi huuliaan ikäänkuin mietiskellen ja sanoi:

»Tämä ilma kai se juuri on 'vaikuttanut' perheeseen.»

»Kuinka niin?» sanoi Joán hätkähtäen.

»Niin, ajattelin vain, että kun heidän aina ja ikuisesti on elettävä kaikessa tässä viinanhöyryssä, joka täyttää koko talon — sehän voi niin sanoakseni keinotekoisesti kehittää kykyjä ja taipumuksia — — ja samalla jäytää tahtoa ja muutakin.»

»Niin», sanoi Joán, »sen ymmärrän. — Mutta», kysyi hän nopeammin, »neiti Gerda?»

»Niin, onhan hän kyllä herttainen, mutta hänen pitäisi jumaliste päästä heti paikalla talosta pois.»

»Niin», sanoi Joán ja puristi kätensä nyrkkiin.

»No niin, tässähän on bourgogne!… Otatko sinä nämä pari pulloa?… tuota myrkynsekoittajaa ei jumaliste kannata säästää. Joko ne ovat sinulla? Kiitos!»

Erik nosti jälleen lyhdyn maasta.

»Ja sitten mentiin», sanoi hän.

He kulkivat takaisin kellarin halki, ja Erik sulki lautaoven.

»Niin», sanoi Erik ja antoi jälleen katseensa harhailla pitkin noita valtavia tynnyreitä, »enin osa kaikesta tästä viinasta virtaa rajan tuolle puolen… Ja osa Höjerupiin», jatkoi hän, »kun kaikki on oikein päin helvettiä».

Äkkiä Erik oli nojautunut erästä viinitynnyriä vastaan, ja seisoen, otsa puuhun nojaten, hän nyyhkytti niin että vapisi.

»Erik, Erik», huusi Joán.

»Erik», sanoi hän hiljemmin, »Erik, mikä sinun on?»

»Voi, kaikki on päin helvettiä!»… Ja Erik nyyhkytti yhä.

»No niin», sanoi hän kääntyen, mutta äänessä kuului vielä itku, »se ei ole mitään… ei sinun tarvitse siitä välittää…»

Hän pyyhki nenäliinallaan koko kasvonsa.

»Näin maan alla on kai meillä kaikilla kiusauksemme — Tule nyt», sanoi hän, mutta kuljettuaan pari askelta hän pysähtyi, ja puhuakseen jotakin ja jostakin muusta hän sanoi:

»Mutta kun tuo rakkarisakki» (sanat tulivat hitaasti, aivan kuin hän vielä olisi hakenut ajatusta) »kerran nujertaa Johansenin, joka kyllä on sen ansainnut, kieltämättä, niin opistonjohtajan sikuna on vielä pahempaa kuin Johansenin myrkky…»

»Kansanopistonjohtajanko?»

»Niin, johtaja ja koko hänen elämänkatsomusanniskelunsa ei tosiaan ole parempaa sekään. Ja hänen valistuspirtunsa löyhkä täyttää koko maan…»

He olivat saapuneet rappusille. Alimmalla askelmalla Erik kääntyi ja laski kätensä, joka vielä vapisi, Joánin harteille.

»No niin, pikku Josse, elämä on kai sellaista, että toinen tulee iloiseksi ja toinen vähemmän iloiseksi. — Ja nyt me olemme ylhäällä», sanoi hän ja juoksi ylös portaita.

»Kyllä te nyt katselitte kaikkea», sanoi rouva Jespersen, »kun olitte niin kauan poissa».

»Niin», sanoi Erik.

Mutta Gerda oli suunnannut silmänsä vain Joánia kohti.

»Ja Joánilla on voittosaalis», nauroi Erik osoittaen pulloja. »Mutta nyt me sammutamme», sanoi hän ja puhalsi avattuun lyhtyyn.

»Niin», kuiskasi Gerda tuijottaen sammutettuun valoon.

»Sähkösanoma», sanoi rouva Jespersen ja otti sen.

Joán aikoi asettaa lyhdyn hyllylle, mutta Gerda sanoi:

»Ei, tänne…! » ja hän siirsi sen, samalla kuin hän merkillisen väsyneesti lisäsi: »Täällä on kaikki paikallaan…»

Holstein oli avannut ensimmäisen kerroksen oven, ja äänten sorina kaikui heitä vastaan. Kauppias seisoi aivan oven edessä, ikäänkuin olisi odottanut.

»Tässä on mehu», sanoi Holstein kohottaen pullot ilmaan.

»Eikö hovijahtimestari tarkoittanut, että me kaikki saisimme lasin?» Kauppias Johansenin silmiin syttyi sama välke kuin tuonaan, ja hän pyysi kaupanhoitajaa tuomaan riittävästi.

»Ja lasit», sanoi hän Gerdalle, joka tuli Joánin kanssa.

»Niin, isä.»

»Huutokaupasta ostetut», määräsi kauppias, jonka käsi oli jälleen taskussa.

»Niin, isä», sanoi Gerda, joka aivan kuin pelokkaana oli kääntänyt kasvonsa.

Erik Holstein oli pyörähtänyt kannoillaan ympäri.

… Vieraat olivat lopettaneet syönnin ja hajautuivat puhelemaan.
Kaikki huoneet olivat täynnä sikarinsavua.

Joán meni ruokasaliin, jossa Gerda seisoi asettamassa laseja tarjottimelle. Hän ei varmaan edes nähnyt niitä, asetellessaan kultareunaisia laseja toisen toisensa viereen.

»Mitä te ajattelette, neiti Gerda?»

Gerda ei katsonut häneen.

»Nyt ajattelin äitiänne», sanoi hän.

Joán seisahtui.

»Luulen että te ajattelette liian monta raskasta asiaa», sanoi hän.

»Raskasta?» toisti tyttö.

»Te olette sielussanne niin säikähtänyt», sanoi Joán, ja he puhuivat samalla äänellä.

Gerda nyökäytti päätään — kerran.

Ja Joán sanoi, kiireesti:

»Ja kaikesta siitä — — — teidän pitäisi tempautua irti — — — ja päästä pois.»

Gerda-neiti oli tarrautunut lasiin.

Mutta Joán virkkoi, ikäänkuin olisi sanonut liian paljon tai liian äkisti ja tahtonut paeta muihin asioihin:

»Teidän sisarennekin…»

»Sisareni?» Joán tuskin kuuli sen.

»Niin, tarkoitan… tarkoitan, että sen ei pitäisi aiheuttaa teille niin paljon raskaita ajatuksia.»

Hänen silmänsä tuijottivat tytön rintaan, joka nousi ja laski kiivaasti.

»Ihminen hallitsee elämäänsä», sanoi Joán.

Ja sitten hän lisäsi äkkiä, toisella äänellä: »Tekin omaanne.»

Silmänräpäyksen seisoi tyttö kuin kaatumaisillaan.

Sitten hän sanoi, ja sanat tulivat vaivalloisesti, mutta ne tulivat selvinä.

»Ei se sitä ole, että hän kuoli.»

»Mitä sitten?»

Gerda oli puolittain kohottanut kasvonsa.

»Että hän oli ottanut kantaakseen sellaista mitä ei jaksanut.»

»Gerda», sanoi Joán ja tarttui hänen käteensä — ja samassa tyttö oli vastannut hänen puserrukseensa kuin hukkuva.

»Tahdotteko ehkä kaataa laseihin, rouva Raabel», sanoi Gerda lääkärinrouvalle, joka kynnykseltä lähetti katseen kauas yli viuhkansa. »Kaupanhoitaja auttaa teitä», jatkoi hän ja meni pois.

Rouva Raabel alkoi kaataa laseihin, Joánin jäädessä seisomaan.

Rouva Raabel puhui noista ihanista laseista:

»Niin, tässä talossa kootaan tulevaisuutta varten. Nämä lasit on hankittu Höjerupista.» Hän nauroi: »Se on kai jonkinlainen kiitos hovijahtimestarille avusta…»

Mutta äkkiä hän hypähti asiasta toiseen ja sanoi:

»Nyt on ehkä aika, olisi kenties aika — saada vähän musiikkia.»

Joán, joka tuskin oli kuullut, sanoi:

»Emmekö ole saaneet jo liiaksikin musiikkia, rouva?» — ja meni. Rouva
Raabelilta läikähti hopeatarjottimelle…

Pastori seisoi yksinään erään ikkunan luona

»Ah, tekö siinä olette, herra pastori», sanoi Joán, joka äkkiä näki hänen kasvonsa.

»Niin», sanoi pappi, ja ikäänkuin selittääkseen Joánin kalpeutta hän lisäsi:

»Niin, ilma on raskas tuolla kellareissa. — Mutta kreivi Holstein» — ja hän hymyili hyvin vähän — »tietää, missä viinit ovat».

Joán ei vastannut, ja kappalainen sanoi hetken päästä:

»Me, vaimoni ja minä, pidämme niin paljon hänestä. Hän auttaa niin mielellään ja hän auttaa kauniisti.»

»Ja niille», jatkoi hän, »joita vaimoni ja minä tahtoisimme auttaa, ei ole aina niinkään helppoa hankkia apua. He ovat melkein aina jollakin tavoin muukalaisia — niinkuin me itsekin. Mutta Höjerupissa ei koskaan käydä turhaan.»

Sitten pappi huomasi, että Joán ei kuunnellut, mutta hän puhui kuitenkin:

»Kun te, kreivi Ujházy, niinkuin vaimoni sanoo, jonakin kesänä tulette tänne takaisin — —»

»Tulen takaisin?»

»Niin…»

Pastorin äänensävy vaihtui:

»Niin voisitte kenties tehdä hyvän työn…»

»Tehdä hyvän työn?»

»Enkö voi puhua avoimesti teille?» sanoi pappi »Näkeehän sen, kuinka paljon hovijahtimestari pitää teistä — — ja luulisin, että viettämällä kesän Höjerupissa voisitte tehdä hyvän työn. Hovijahtimestarilla on… on niin paljon suuria lahjoja. Mutta ne olisi kutsuttava esiin.»

Joánin huomio oli herännyt.

»Niin.»

Ja äkkiä hän sanoi:

»Mutta — niin, antakaa anteeksi, herra pastori» (ja hän näki taaskin Erikin edessään sellaisena kuin tämä oli seisonut viinitynnyriin nojaten, nyyhkyttäen, alhaalla kellarissa)… »mutta mikä sitten on hullusti Höjerupissa?»

»Sitä ei kai koskaan tiedä», sanoi pappi, »tarkoitan, toinen ihminen ei tiedä toisesta, minkälaiseksi elämä on muodostunut. Me ihmiset luulemme näkevämme emmekä näe edes sitä, mikä tapahtuu suoraan silmäimme edessä…»

Joán oli nyökäyttänyt päätään.

»Mutta kreivitärhän on… niin, hänen serkkunsa kylläkin — — mutta hänhän on toisesta maasta, joka kai yhä on jäänyt hänen maakseen…»

»Jäänyt…»

»Niin», jatkoi pastori Jespersen. »Tiedättehän, kreivittären isä on keisarin kenraaliadjutantti. Kreivitär on lähtöisin aivan toisista oloista… ja tänne hän ei koskaan ole oikein kotiutunut — ei edes Höjerupiin — —»

Joán tuijotti eteensä, ilmaan.

»Ja hovijahtimestari on aivan liian paljon yksinään — — ja — —»

»Niin», sanoi pastori ja hänkin katsoi ilmaan. »Kahden ihmisen suhde voi niin monella tavalla särkyä.»

»Ja jos tämä edes», sanoi hän hetken kuluttua, »olisi toista paikkakuntaa, jossa mies saa pitää omat ajatuksensa —- sillä hovijahtimestarilla on ajatuksia — jossa hän saisi… Mutta täällä…»

Rouva Jespersen tuli heidän luokseen.

»Emmekö avaa ikkunaa?» sanoi hän. »Savua kokoontuu niin hirveästi.»

Pappi avasi, ja rouva kumartui hetkiseksi ulos ikkunasta.

Hotelli »Danmarkista» kuului taas laulua.

»He ottavat ajasta vaarin», sanoi rouva Jespersen.

Joán nojasi niskaansa seinään — tuolla ylhäällä laulettiin:

Se maa on kaunis maa, sen saartaa siniaava, ja viita vihoittaa. Ja miehet, pojat uljahat ja kelpo naiset, neidot on Tanskan turvaajat…

»Mutta sähkösanoma», sanoi rouva Jespersen ja otti sen taskustaan.

»Mikä sähkösanoma?» kysyi pappi.

»Johansenille», sanoi rouva ja meni.

»Mitä se voi olla?»… Pappi näytti levottomalta.

»Se on Kööpenhaminasta», sanoi Joán hajamielisesti.

»No, Jumalan kiitos, sitten se koskee vain liikeasioita.»

Laulu kuului yhä:

    Tanskassa kaikuu sydämen kieli,
    ja vilpitön on sen miesten mieli.
    — — — — —
    — — — — —
    Tanskass' on lempi hehkuvainen,
    rauhassa kypsyy kultaomenainen,
    ja viisasten kivi on siellä vain — —

Joán Ujházy kuunteli vielä…

2.

»Mitä se oikein on?»

»Mitä siinä sanotaan?» kysyi kelloseppä kauppiaalta, jolle rouva Jespersen oli antanut sähkösanoman ja joka luettuaan antoi sen kansanopistonjohtajalle.

»Uudet suostunnat on hyväksytty», sanoi kansanopistonjohtaja.

»He ovat nyt myöntäneet määrärahat», toisti kauppias kaksoisveljelle.

»Vai niin», sanoi kelloseppä ja istahti taas, »niin, sitähän tietä meidän on käytävä».

Mutta rouva Laarentzen sanoi kansanopistonjohtajalle:

»Sitähän me juuri toivoimmekin.»

Kauppias, joka oli saanut sähkösanoman takaisin ja taittanut sitä käsissään, kunnes se oli kuin leija, sanoi:

»Nyt Kööpenhaminan herrat saavat raivota!»… Ja hän alkoi kulkea nopeammin lattian poikki, kansanopistonjohtajan vastatessa rouva Laarentzenille:

»Tietenkin, tietenkin, sitähän meidän piti toivoa. Mutta toisaalta, kun niinkuin mekin olemme kosketuksessa kansaan… sellainen ehdotus kuin tämä, joka on välttämätön, tietysti, mutta kaikilta puolilta katsoen, se hajoittaa. Se hajoittaa — — nyt kun kaikkien hyvien voimien pitäisi olla mukana kokoamassa — — —»

»Kokoaminen on hyvää», sanoi tehtailija tuimasti, »mutta ensin maan viholliset esiin».

»Rakas tehtailija», puhkesi kansanopistonjohtaja sanomaan, »te nyt kuulutte oikeistoon…»

»Suostunnoistako on kysymys», huusi Raabel, joka oli juossut huoneeseen kultareunainen lasi kädessään.

»Juuri niistä», sanoi kauppias ja meni hänen ohitseen herra Raabelin nauraessa:

»Olemme siis suoraan menossa silkkaan hulluuteen. Mutta muuta ei tietysti voinut odottaakaan noilta herroilta.»

Tehtailija vastasi, ollen puhuvinaan kansanopistonjohtajalle:

»Puolustusasia on hyvä. Se pakottaa esiin maan viholliset, niin että heidät saa nähdä.»

»Puhuuko tehtailija minulle?» huusi Raabel.

Mutta kansanopistonjohtaja, joka seisoi piirin keskellä, sanoi:

»Niin, tällähän paikkakunnalla ei ajatus puolustuksettomasta isänmaasta koskaan ole saanut vastakaikua.»

»Mutta meillä on vanha ohjelmamme», sinkautti Ussing jostakin nurkasta.

»Ohjelma täytyykin olla niillä, jotka tahtovat koota», vastasi kansanopistonjohtaja.

Raabel teki liikkeen kielellään aivan kuin häntä olisi ellottanut:

»Ja perästäpäin sitä voi käyttää pyyhkeenä vatia kuivattaessa.»

Kelloseppä ähki lasinsa takana — ja lakkasi äkkiä.

»Mutta me nuoret emme aio kokoontua tinkimään», sanoi Ussing, joka seisoi kädet taskussa.

Mutta Raabel sanoi:

»Oh, tässä maassa on asetettu palkinto sellaisesta.»

Joán oli äkkiä nostanut päänsä ja katsoi suuriäänisiin herroihin.

»Mistä he puhuvat?» sanoi hän Erikille niinkuin ihminen, joka herää.

»He puhuvat», vastasi Erik.

»Mutta mistä?»

»Isänmaan puolustamisesta, ystäväni», sanoi Erik hymyillen, »se on tässä maassa politiikkaa».

Mutta Ussing, joka puhui nopeasti ja punaisena kasvoiltaan, sanoi, että yksi asia olisi muistettava: että nuoret oli kasvatettu vanhoissa periaatteissa.

Rouva Laarentzen keskeytti hänet toistamalla sanan »periaate», ja hänen leukansa kävi leveäksi kultavitjojen päällä ja hänen silmänsä siirtyivät kandidaatista rouva Raabeliin, joka oli ilmestynyt kynnykselle ja seisoi siinä käsinmaalattu kokoonpantuna ja kohollaan kuin puikko.

»Mutta», huusi Raabel, »antaa mennä — antaa mennä vain. Tänään kaksisataatuhatta kruunua sinistä housuparia varten ja huomenna me marssimme suoraan linnoitukseen… Hörup on kuollut, hyvät herrat, ja kavalluksesta maksetaan palkinto. — Niin», puhui hän tehtailijaan päin, »minä vastaan sanoistani».

Tupakkakauppias meni Joánin selän taakse ja sanoi virnistellen hänen olkansa yli:

»Eipäs jumaliste vastaakaan, konsertinantaja.»

»Tiedämme että vastaatte», sanoi tehtailija punniten kultavitjojaan käsissään.

»Vanha ohjelma», sanoi Ussing tehtailijalle: »puolueettomuus ilmoitetaan ulkovalloille ja asetetaan poliisivartiosto». Kansanopistonjohtaja puheli, että tosiaan hänkin näin pulmallisessa kysymyksessä toivoi oltavan maltillisia ja että, mitä hän ei epäillyt, väestöä soveliaasti valmistettaisiin.

»Kansallishenkeä valmistettaisiin», sanoi kansanopistonjohtaja. »Kansallishenkeä, joka, kerran herättyään, ei koskaan ole Tanskanmaassa pettänyt.»

Kreivi Holstein, joka seisoi supisuorana nojaten seinään, savuke huulien välissä, sanoi toisien äänten yli:

»Entä sillä aikaa kuin te valmistatte, herra johtaja?»

Kansanopistonjohtaja suoristautui.

»Mitä meihin tulee, herra hovijahtimestari», sanoi hän ja hänen äänensä vapisi vähän, »meidän Herrallamme on aina ollut oma tarkoituksensa pienen Tanskanmaamme suhteen».

»Se tarkoitus oli muutamina vuosisatoina: hakkaa pois kantapää ja leikkaa varvas.»

»Kenties», sanoi kansanopistonjohtaja, jonka aataminomena liikkui ylös ja alas, »kenties eivät kaikki näe mitä on saatu säilymään».

»Eivät kyllä, herra johtaja!» — ja Erik tuijotti savukkeestaan nousevaa pilveä. »Minä en sitä näe.»

»Mutta», sanoi kansanopistonjohtaja oman piirinsä keskeltä, »ennen kaikkea on lujitettava isänmaanrakkautta».

»Ja sitten vedetään esiin kanuunat», huusi Raabel ja nauroi. »Ja kun kanuunat ovat esillä, rakennamme ruutitorneja, ja kun ruutitornit ovat rakennetut, varustamme vallit, ja kun vallit on varustettu — kaadumme isänmaan puolesta…»

Hän heilautti kättään ilmassa, ikäänkuin olisi antanut rantajätkälle korvatillikan.

»Jumaliste, sen teemme. Hyvä herra, muistatteko ylimenoa Alsiin?»

Maisteri oli noussut eräästä nurkasta.

»Dybböl tuli ensin», sanoi hän.

»Sen te, maisteri, olette huomannut kovin myöhään», sanoi tohtori, ja kauempana huoneessa naurettiin.

Joán oli mennyt melkein keskelle huonetta ja kysyi taaskin Gerdalta ja samalla äänellä kuin ennenkin:

»Mutta mistä he puhuvat?»

Gerda vastasi:

»Vain politiikasta», sanoi hän.

»Mutta mitä se koskee?» sanoi Joán.

»Tällä paikkakunnalla aina puolustuskysymystä», sanoi Gerda niinkuin ihminen, joka puhuu asiasta, mitä ei itse koskaan ole ajatellut.

»Puolustus?» kysyi Joán. »Maanko puolustus — itse maan?»

»Niin», vastasi Gerda ja katsoi häneen, puoliksi ihmeissään hänen äänensä soinnista.

Joán meni hänen luotaan, pari askelta, omituisen jännittynyt ilme kasvoillaan — jännittynyt kenties siksi, että hän koetti ymmärtää kaikkia tanskalaisia sanoja. Mutta Raabelille, joka vielä viipyi torneissa, sanoi tehtailija suoraan poikki huoneen:

»Mutta puolustus ei ole puolustusta. Itse asia se — »

»Mitä?» Tohtori kohosi kuin huippu.

»Erottaa ne, jotka tahtovat olla meidän kanssamme, niistä, jotka ovat meitä vastaan», sanoi Laarentzen.

Lääkäri loi ivallisen silmäyksen — suoraan tehtailijaan, ennenkuin sanoi:

»Missä sitten, tehtailija?»

Oli kuin tehtailija olisi liukastunut saappaisiinsa, mutta kansanopistonjohtaja oli kääntynyt Raabeliin.

»Ystävä Laarentzen on oikeassa», sanoi hän »tämä asia on suurempien asiain merkkinä».

Tupakkakauppias seisoi Joánin takana.

»Kas vaan», sanoi hän virnaillen Joánin olan yli. »Nyt Laarentzen tuli matiksi. Sen miehen kyllä Raabel hoitaa.»

Ja tupakkakauppias jäi seisomaan keskelle ottelua, kädet selän takana, hikoillen tyytyväisyydestä.

Mutta Raabel oli taas kääntynyt kansanopistonjohtajaan ja — tehden puhetaidollisen kuperkeikan — huusi:

»Minä en tunne tässä maassa mitään tarkoituksenmukaisempaa toimintaa kuin kavalluksen…»

Rouva Raabel tyrkkäsi käsinmaalatulla aviomiestä selkärankaan, ja kun mies kääntyi, kuiskasi hän:

»Sinä siis olet hullu?»

»Olen, Madame», kuiskasi Raabel takaisin, »olen mennyt naimisiin teidän kanssanne».

Ja hän kääntyi taas kuin tuuli — kreivi Holsteiniin.

»Mutta», sanoi hän, »meillä on, Herran kiitos, valitsijat».

»Niin», sanoi Erik puoliääneen, »karja on vielä toistaiseksi tallissa».

Se vähän hätkähdytti tohtoria, mutta sitten hän hihitti:

»Voitte jumaliste olla oikeassa», sanoi hän ja kohautti olkapäitään. »Mutta valitsijat ovat sentään valitsijoita, eikö niin? Ja valitsijat tahtovat puhua. Jyllannin talonpojalla on tervettä järkeä, ja Jyllannin talonpoika on radikaali.»

»Niin on», sanoi kandidaatti, joka käveli edestakaisin.

»Niin», pisti rouva Laarentzen väliin, »kandidaatti on samaa mieltä kuin tohtori».

»Te, herra tohtori», sanoi kansanopistonjohtaja puhuen ystävällisesti kuin se, joka haluaa päätöstä asiaan. »Te sentään tuskin tunnette rakasta kansaamme niinkuin me, joilla on kosketusta sen kanssa niin monella taholla. Yhtä Jyllannin kansalla on — sillä on luottamusta. Sillä se tietää, että miehet, jotka nyt hallitsevat, ovat sen omia.»

»Jane ovat jyllantilaisia», sanoi kauppias Johansen sinkauttaen tuon ainoan sanan kuin kiven.

Mutta kansanopistonjohtaja oli kääntynyt eteläjyllantilaisiin, jotka hänen mielestään olivat vähän yksikseen, ja hän puhui ampumayhdistyksistä, jotka hänen mielestään kylläkin olivat jonkinlainen keino.

»Kunnes se päivä koittaa», sanoi hän, »jolloin oikeus käy väkivallan edellä».

Rouva Raabel oli kulkea viipotellut yli lattian (hänen hameessaan oli kaksi hakasta auki) ja liukui kandidaatin ohi.

»Ussing», kuiskasi hän, »varokaa rouva Laarentzenia».

»Jokaisella on vakaumuksensa», tiuskaisi kandidaatti.

»Sinun pitää kai ajatella myös toimeentuloasi», sanoi rouva Raabel, »ja sinä tunnet sen naisen».

»Puhuisit kovempaa», sanoi kandidaatti kärtyisesti.

Rouva Raabel liukui eteenpäin — kohti Joánia.

»Kaikesta tästä», sanoi hän ystävällisesti — ja toivoi vielä kerran
Kesäyönunelmaa nelikätisesti — »ette te ymmärrä mitään».

»En», vastasi Joán, kasvoilla vieläkin sama ilme. »Minä en ymmärrä sitä.»

»En minäkään», sanoi rouva Raabel nostaen katseensa häneen.
»Todellisuutta me pakenemme — me meidänlaatuiset.»

Koko ajan virtasi kansanopistonjohtajan tasainen puhetulva ampumaliikkeestä ja ampumaliitoista, joihin nyt, sanoi hän, poikayhdistyksetkin näkyvät tahtovan liittyä, mikä kylläkin voisi koitua siunaukseksi, jos ne vain onnistutaan pitämään erillään epäterveestä vaikutuksesta…

Ja sillä välin Raabel puhui äänekkäästi ylempänä nurkassa ja kääntyi vihdoin tupakkakauppiaaseen, sanoen:

»Pähkähulluus ei sentään voi voittaa!» ja äkkiä hän pyörähti kantapäillään ja sanoi Joánille:

»Mistä Madame puhuu?»

»Me puhumme», sanoi rouva, »että kaikki tämä on jotakin, jota me emme ymmärrä».

»Ei», sanoi tohtori, »sen uskon».

»Muukalainen, rakas kreivi», ja hän nauroi, »joka joutuu tähän maahan, mahtaa luulla joutuneensa hulluinhuoneeseen… Täällähän terve järki on kuollut», jatkoi hän. »Vieras ei voi sitä käsittää.»

Hän tarttui Joánia takinrinnuksiin ja vei hänet, koko ajan puhuen, pois
Madamen luota.

»Mutta puolustus, rakas kreivi, onko kuultu mokomaa hullutusta? Tämän maatilkkusen puolustus — puolustus meidän sotilaittamme avulla. Oletteko nähnyt sotilaitamme? Ettekö? Te ette uskoisikaan silmiänne.» Ja tohtori nauroi. »Hyvä herra, mehän asumme kahden suurvallan välissä. Suurvallan, suvaitkaa katsoa kartasta. Ja me ajattelemme puolustaa itseämme? Jos nuo herrat voivat uskoa sellaista, pitäisi heille panna käsiraudat, eikö totta? Ja mitä me sitten tahdomme, me, joilla on järki tallella, on vallan selvää, selvää ja yksinkertaista: me annamme maan jäädä avoimeksi. Ja jos maa on avoin, kenen mieleen silloin juolahtaisi vallata se, eikö totta? Ja jos se vallattaisiin, eikö totta! — silloin me teemme hälyytyksen, rakas kreivi, ja yhdistynyt Eurooppa pitää meistä huolta…»

»Mutta toiselta puolen», (tohtori kohautti olkapäitään) »toiselta puolenhan eivät nuo ihmiset olekaan niin tosissaan kuin näyttävät. Voi avata joka ainoan aivokopan Gedseristä Skageniin — eikö totta? — eikä löydy ristinsieluakaan, joka ottaisi koko asiaa vakavalta kannalta. Rakas kreivi, me tanskalaiset olemme sentään, Jumalan kiitos, ironinen kansa. Mutta puolueella pitää tietysti olla jokin asia ajettavanaan. Ja meillä muilla», jatkoi tohtori nauraen, »pitää olla jotakin, jota vastaan taistelemme…»

Hän nauroi.

»Puolustusasia, rakas kreivi, näin meidän kesken, jos puolustusasia kuolisi — — — se olisi kuoleman isku itse radikalismille.»

Tohtori katsoi Joánia, jonka kasvot näyttivät väsyneiltä tai melkein kiusaantuneilta, ja sanoi: »Mutta kaiken tämän te tietysti tunnette omasta rakkaasta isänmaastanne?…»

»Minulla ei ole isänmaata», sanoi Joán hitaasti.

»Ei, ei», tohtori hymyili, »teidänlaisestanne miehestä tulee kosmopoliitti, se on selvää…»

Ja kuin ihminen, joka vihdoinkin on löytänyt samanmielisen, jolle voi puhua kaiken, hän sanoi:

»Mutta, rakas ystävä, kodissamme ja neljän seinän sisällä olemme kai, Jumalan kiitos, sitä kaikki. Aika vierii sentään eteenpäin, eikö totta? ja jos minulla olisi poika — mutta Madame on lahjoittanut minulle vain tyttäriä — soisin… mutta sellaistahan ei voi sanoa… soisin hänen tähtensä täysin vilpittömästi, että Saksa olisi nielaissut meidät kaikki. Sehän olisi hänen onnensa — suuri maa, eikö totta? Suuri maa tarjoaa sentään suuret mahdollisuudet…»

»Mutta niin kerran käykin», sanoi hän. »Meidän sukupolvemme on sentään edistynyt ja lapsillamme» (tohtori maiskautti kieltään) »ei ole taipumusta liikatunteellisuuteen».

»Minun syntymäsaareni», sanoi Joán ja puhui niinkuin ennenkin, »on veren peittämä».

»Vai niin, vai niin», sanoi Raabel ikäänkuin ymmällään Joánin äänestä.

»Se on esi-isieni veren peittämä.»

Tohtori nauroi, mutta epävarmaa naurua.

»Niin, toiset ajat ja, eikö totta, toiset käsitykset… Ja toinen rotu, toiset rodut, paras herra. — Mutta me tanskalaiset ja veri, rakas herra kreivi, me tanskalaiset ja verenvuodatus… Meidän taipumuksemme eivät totisesti ole siihen suuntaan. Jospa tietäisitte, kuinka monet virkaveljistäni jättävät opintonsa kesken sen vuoksi, että heitä pyörryttää leikkaussalissa… Niin, te nauratte», sanoi hän. »Te nauratte», toisti hän ja katsoi Joániin, joka oli hymähtänyt.

Ja äkkiä sanoi tohtori itselleen — sillä Joánissa oli jotakin oudon jähmeistä, aivan kuin mikään ei olisi elänyt hänen lontoolaisen paidanrinnuksensa takana —:

»Hän ei jumaliste ole ymmärtänyt sanaakaan. — Se pahus ei ole ymmärtänyt sanaakaan.»

Ja keksimättä mitään sanottavaa tuijotti herra Raabel omaan savukkeeseensa, kunnes pyörähti kantapäillään ympäri.

»Hänhän on tyhmä», sanoi hän rouvalleen joka seisoi ovessa.

»Senhän minä olen nähnyt koko ajan», vastasi rouva.

»Pässinpää», sanoi tohtori.

Kääntyessään hän näki Hans Haacken, joka istui miltei unohtuneena erään verhon takana ja tuijotti omiin vähän liian isoihin jalkoihinsa.

»Teitä kai raukaisee», sanoi tohtori ja nauroi. »Niin, tuollainen matka ei mahda olla yksinomaan hauska.»

»Eikä varsinkaan», sanoi rouva, »sille, jonka pitää olla numero kaksi matkalla».

»Mutta», lisäsi hän, »ei kai sentään joka paikassa juhlitakaan kulissien takana niinkuin täällä. Minun kävi teitä sääliksi.»

»Sie meinen, gnädige Frau», sanoi Hans Haacke.

»Minä ihailen teitä, minun hermoillani ei olisi päästy kappaleen loppuun sen — samppanjametelin aikana.»

»Sitä tottuu asemaansa», sanoi Haacke, joka ei ollut kuullut mitään meteliä, mutta jota toisen sääli mairitteli.

»Niin, miellyttävää se ei mahda olla», sanoi tohtori.

Gerda oli taaskin kaatanut laseihin ja tuli ovessa näkyviin kantaen tarjotinta, kun rouva Jespersen kohtasi hänet.

»Gerda», sanoi hän puoliääneen, »miksi olet ottanut ne lasit — tänä iltana, kun kreivi Holstein itse on täällä?»

»Se oli isän vaatimus», vastasi Gerda kohottamatta katsettaan.

»Sitä ajattelinkin», sanoi rouva Jespersen, ja kääntyen Joániin hän jatkoi:

»Te väsytte, kreivi Ujházy, mutta kun miehet kerran alkavat puhua politiikkaa, tulee siitä aina iso pyykki.»

»Minä ajattelen niin paljon muuta», vastasi Joán.

»Niin teen minäkin», sanoi rouva Jespersen hymyillen. »Ja kuitenkin oli aika» — ja hänen äänensävynsä vaihtui — »jolloin minäkin olin mukana keräämässä rahoja kanuunoihin. Mutta siitä asiasta on nyt puhuttu kaksikymmentä vuotta. Ja — niin, minä uskon, eiköhän meillä tanskalaisilla ole taipumusta nähdä asioita kaikilta puolilta ja antaa kaikille oikeutta eikä kenellekään oikeutta? Me istumme ja venytämme ja venytämme lankaa, kunnes kerä putoaa syliimme ja koko lankavyyhti on sotkeutunut.»

»Tai», jatkoi rouva Jespersen huoaten, ikäänkuin jättäen asian, »ehkä se on vain sitä, ettei minulla suorastaan ole voimia ajatella, mitä tulee tapahtumaan puolensadan vuoden päästä».

»Ei voimia?» toisti Joán.

»Niin, ehkä juuri niitä puuttuu», sanoi rouva Jespersen. »Me tanskalaiset olemme keskittäneet kaiken voimamme yhteen asiaan.»

Joán oli pitänyt silmänsä suunnattuina suoraan Gerdaan.

Ehkä hänen ajatusviivansa vaikutuksesta rouva Jespersen äkkiä muutti aihetta ja siirtyi Gerdaan:

»Mutta Gerdalla ei ainakaan ole helpointa — hän istuu kauppiaan ja kaupanhoitajan välissä.»

»Niinpä neiti Gerda nouskoon», sanoi Joán ja yritti nauraa.

Kansanopistonjohtaja oli palannut kansankasvatukseen ja »renkaaseen».

»Jos vain nimittäisimme puolustustamme rauhan turvaamiseksi», sanoi hän, »ja tekisimme sen renkaaksi terveen ja oikean kasvatuksen ketjuun…»

»Siitä tulee kallis rengas», huomautti Ussing.

»Kallis ja kallis», sanoi johtaja, »kun kansamme vain löytäisi yhtymisen tien…»

»Sitä tietä ei nuoriso koskaan kulje», sanoi kandidaatti.

»Olkoon sitten kulkematta», puuttui kauppias Johansen puheeseen.

Mutta Ussing sanoi, seuraten herkeämättä silmillään rouva Raabelia ja
Haackea:

»Teidän kantanne kyllä tiedetään, kauppias Johansen.»

»Tietääkö kandidaatti sen?»

»Tiedän», huusi Ussing yhä kiihkeämpänä (nyt menivät rouva Raabel ja Haacke pianon luo). »Että te olette vasemmistolainen, joka kannattaa linnoittamista.»

Raabel oli kääntynyt ja nauroi:

»Arvoisa isäntämme kannattaa linnoittamista» sanoi hän, »sillä silloin me kööpenhaminalaiset menetämme Dyrehavenin».

»Ehkä tohtori on oikeassa», sanoi kauppias, ja hänen silmänsä välähtivät puhujaa kohti.

Kansanopistonjohtaja oli ikäänkuin liukunut pois piiristä ja avustajansa luota, ja rouva Laarentzen sanoi kynnykseltä:

»Niin, me tehtaalaiset olemme kyllä sitä mieltä kandidaatti Ussingista, että hänen paikkansa ei ole… siinä, missä se on… »

Ja rouva Laarentzen tarttui kultavitjoihinsa.

»Rakas ystävä», sanoi kansanopistonjohtaja, »uskon, että tunnette minun ajatukseni, minun persoonallisen ajatukseni. Mutta nuorisoa on vaikea… hyvin vaikea pitää koolla. Kuinka monta kahdestasadastaviidestäkymmenestä oppilaastamme, niin, siihen lukuun olemme tänä lukukautena päässeet, nuoria miehiä ja tyttöjä… mutta kuinka monta luulette meidän saavan pitää, jollemme ottaisi monta seikkaa huomioon?»

Rouva Laarentzen ei vastannut. Mutta kansanopistonjohtaja sanoi lujemmin:

»Siinä juuri on meidän henkinen voimamme, että tajuamme eri vivahdukset.»

Ja kun rouva Laarentzen vieläkään ei sanonut mitään, lisäsi kansanopistonjohtaja ja katsoi suoraan hänen punatäpläisiin kasvoihinsa:

»Mutta se on totta, tohtorin talosta ei kaiken kaikkiaan tule mitään hyvää.»

Rouva Laarentzen päästi vitjat. Mutta Ussing, jonka silmät alituiseen olivat rouva Raabelissa (tämän hiuksissa oleva kukkatupsu suorastaan läpsäytteli Hans Haackea poskelle), sanoi heittäen äkäisen syrjäsilmäyksen kansanopistonjohtajaan:

»Me nuoret vaadimme tässä asiassa vihdoinkin selvän kannan.»

Kansanopistonjohtaja oli suoristautunut ja teki liikkeen kädellään, ikäänkuin olisi soittanut kelloa.

»Tämä on meidän kantamme», sanoi hän: »Asiassa, jota me maallikot emme voi täysin hallita, seuraamme ajan tullessa niitä, joilla on vastuu.»

He olivat äkkiä kaikki ruvenneet kuuntelemaan, ja tupakkakauppiaskin oli noussut whiskylaseineen.

»Ja ne, jotka siihen mennessä», jatkoi kansanopistonjohtaja, »eivät ole kanssamme, ne eivät enää kuulu meihin».

Oli hiljaista tuokion verran. Sitten sanoi tohtori maisterille, joka oli pistänyt päänsä esiin:

»Kas, siinä puhui päämaja.»

Ja hän potkaisi halkeilevalla kiiltonahkakengällään.

»Ja sillä tavalla päästiin vastuusta!»… hän sylkäisi rotanhampaittensa lomitse.

»Niin pääsevät kaikki muutkin», sanoi maisteri.

»Siinä kandidaatti sai lähtöpassit», sanoi tupakkakauppias, joka oli mennyt ruokasaliin.

»Saanko sitten kreivin laseista yhden», pyysi hän ja kääntyi Gerdaan.

»Kas vain», ilmoitti rouva Jespersen äkisti, »nyt hän on siellä».

Kuului pianonsoittoa.

»Ahaa», virnisteli tupakkakauppias, »vai jo hän pääsi tuolille — no niin, hänen sormiaan onkin jo kauan syyhynyt…»

Rouva Raabel ja Hans Haacke siellä soittivat nelikätisesti.

»Mutta se minun pitää nähdä», sanoi rouva Jespersen ja meni.

»Emmekö istuisi, herra konsertinantaja», ehdotti tupakkakauppias, »tämä kyllä tulee kestämään…»

Äänet ympärillä vaimenivat, kun tohtori syöksyi huoneitten läpi.

»Hss.»

»Kuulkaas, tämä kaikki ei ole juuri tainnut naurattaa vierasta», sanoi tupakkakauppias ja tyrkkäsi Joánia raskaalla kyynärpäällään. »Mutta nyt kai he jo ovat riidelleet loppuun noista mielipiteistään.»

Tupakkakauppias nauroi hiljaa ja tyhjensi lasin:

»Mutta totta vieköön, mielipiteet ja mielipiteet— entä sitten? Ihmisellä on tiskinsä, ihminen elää tiskinsä takana…. siinä on jumaliste keskus… puhukoot sitten mitä tahtovat. No, tietysti jokaisella on mielipiteensä — Gerda minne panit pullon? — mutta sen minä sanon, konsertinantaja, että mitä kannattaa puhua ja puhua siitä vaarasta ja siitä vaarasta?»

»Vaarasta?» sanoi Joán ja katsoi yli lasien.

Gerda oli istahtanut ja kuunteli ikkunaverhoon painautuneena
Beethovenin sonaattia.

»Niin, vaara ja vaara, jota ne tyrkyttävät meille oikealta — minä olen kyllä oikeistolainen, konsertinantaja, sydämessäni — mutta eihän sitä nyt sentään voi päivästä päivään vilkuilla vaaraa, yhtä hyvin voisi menettää kaiken elämänsä ilon ajattelemalla vain kuolemaa ja hautaa…»

Ja ikäänkuin hauta-sana olisi vienyt hänen ajatuksensa eteenpäin, hän sanoi ja joi taas:

»Ja sitäpaitsi jumaliste voi sanoa niinkuin Vesterbrolla asuva serkkuni — minä ja veljeni pistäydymme usein Kööpenhaminassa, noin vuoron perään… sillä täällähän sitä on porvari eikä voi hummata niinkuin pitää, kun kerran on miehenpuoli… Mutta serkkuni, hän on oikea Odd Fellow, sanoo usein: No niin, sanoo hän, kun olemme vain me keskenämme, no niin, sanoo hän, no niin, kun me kerran makaamme maan alla, on kai meille samantekevää, kuka kulkee maan päällä.»

Kauempana, pöydän toisella puoleen, seisoi tehtailija puhuen toisen eteläjyllantilaisen kanssa.

»Niin», sanoi eteläjyllantilainen, »me olemme käyneet katsomassa kahta taloa Skiven varrella».

»Täällä soitetaan», sähähti tohtori ja poistui taas kiireesti.

»Niin kyllä», kuiskasi tupakkakauppias lasinsa yli, ja kun hän näki, että tohtori oli poissa, kuiskasi hän pöydän yli:

»Mistä sinä aiot ostaa, Mathiesen?» Eteläjyllantilainen toisti: »Skiven varrelta.»

»Niin, te saatte hyvät hinnat tavaroistanne toisella puolen jokea, maamiehet.»

»Hss», sanoi tehtailija.

»Niin», sanoi Larsen hieroen kyynärpäätään, »tohtori saa totta vieköön ihmiset vaikenemaan, tehtailija».

He vaikenivat kaikki, ja soitto kaikui läpi huoneitten. Mutta äkkiä kurkottautui tupakkakauppias lasinsa yli ja virnaili Joánille tuttavallisesti:

»Tohtoriahan siinäkin tarvitaan, kun Laarentzenin piikaset alkavat tulla liian paksuiksi.»

Joán oli kaksi tai kolme kertaa pyyhkäissyt kädellään silmäluomiaan, ikäänkuin silmiä olisi kirvellyt.

Sitten hän nousi.

Sävelet kaikuivat yhä, mutta Joán ei erottanut niitä.

Lähellä Gerda-neitiä hän oli nojannut päänsä seinään ja tuijotti kaikkiin noihin ihmiskasvoihin ympärillään. Sitten hän sulki silmänsä Oli kuin hänen sydämensä olisi seisahtunut, tulvillaan murhetta, jolle hän ei löytänyt nimeä.

He soittivat yhä.

Gerda oli kääntänyt kasvonsa ylöspäin. Silmänsä hän oli sulkenut.

Joán antoi katseensa puoliksi ummistettujen silmäluomien alta levätä hänen kasvoillaan.

»Neiti Gerda», sanoi hän.

Tyttö ei liikahtanut, eikä hänen hiljaisissa piirteissään näkynyt värähdystäkään.

»Neiti Gerda», sanoi Joán taas.

Kaksi kyyneltä pusertui tytön silmäripsien alta.

Mutta ikäänkuin kyynelten näkeminen olisi karkoittanut Joánin murheen ja tuonut sijaan hillittömän ilon tai toivon, hän sanoi:

»Nyt ette saa itkeä.»

Gerda ei liikahtanut. Kuin ihminen, joka on sidottu eikä voi nousta, hän antoi kyynelten vieriä poskilleen.

»Miksi itkette?» kysyi Joán.

Mutta äkkiä hän vaikeni, ikäänkuin itse olisi vastannut omaan kysymykseensä, ja hänet valtasi taas sama tuska, joka oli voittamaton ja voimaton.

»Nyt saamme kai kohta tarpeeksemme musiikista», sanoi kauppias, joka kulki huoneen läpi konttoriansa kohti.

»Rouva ei ainakaan anna pysähdyttää itseään, jumaliste», sanoi tupakkakauppias irvistellen.

»Onkohan Skive tuottavaa seutua», sanoi tehtailija jatkaen taas keskustelua »Söndenaan» kanssa.

Gerda oli noussut miltei konemaisesti tai kuin unessa kutsuttuna — kauppiaan äänen kutsumana.

Joán lähti liikkeelle. Oli kuin hän olisi kuullut puhujien äänet hyvin kaukaa, ja kuitenkin ne koskivat hänen korviinsa. Hän tuskin tiesi menneensä pastori Jespersenin luo, ja kuitenkin hän oli kenties hakeutunut tämän luokse kuin viisaan ystävän.

Pastori seisoi maisterin seurassa.

Ja lähestyessään Joán kuuli pastorin sanovan:

»Minua niin ilahdutti osaksenne tullut kunnia.»

»En tiedä», sanoi maisteri, »uskallanko minä iloita siitä».

»Rakas maisteri», sanoi pappi. »Ranskan Akatemian palkinto on sentään hyvin harvinainen kunnianosoitus.»

»Niin, juuri siksi.»

Ja käheän äänen särähtäessä sanoi maisteri, keneenkään katsomatta:

»Mitä suurempi nimestäni tulee, sitä enemmän vahinkoa voi siitä olla.»

Hänen sammakkomainen suunsa vääntyi:

»Se on koko minun elämäni summa.»

»Rakas herra maisteri», sanoi pappi, »te näette asian liian mustana».

»Ei, paras pastori» — ja maisteri pudisti päätään tuijottaen ilmaan — »minä katson vain totuutta suoraan silmiin. Eikö minunlaiseni laskumestari osaisi tehdä omaa tiliänsä?»

Kauppias Johansen tuli takaisin huoneitten läpi ja seisahtui.

»Maisteri on niin vaitelias tänä iltana» sanoi hän käsi taskussa.

»Niin, rakas kauppias», sanoi maisteri nauraen, »narrilla ei ole mitään syytä puhua kun kansa itse ottaa puheenvuoron».

Ja hän lähti Johansenin mukaan.

Joán seurasi häntä katseillaan ja kysyi:

»Mikä onkaan masentanut tuon ihmisen?»

Väsynyt tuska Joánin äänessä sai papin kääntämään päänsä.

»Masennettu, niin, se hän on», sanoi hän ja näytti itse liikutetulta.

Hän oli vaiti hetkisen ja virkkoi sitten:

»Ja mikä pahinta, oikeastaan oman itsensä masentama.»

»Oman itsensäkö?»

»Niin, minä tarkoitan», sanoi pappi, »masentunut sen takia, että hän ei voinut — että hän ei jaksanut. Maisteri kuului eturivin miehiin kaikkina niinä vuosina, jolloin yleisenä huutona oli eurooppalainen kulttuuri ja vain kulttuurille rakentaminen. Ja kun hän oli melkein kuuluisin heistä kaikista, tuli hänestä luonnollisesti johtomies, jonka nimestä ja maineesta puolue ylvästeli — hän on muuten matemaatikko…»

»Mutta sitten?» sanoi Joán.

»Niin», sanoi pappi, »sitten kai hänen käsityksensä kulttuurista muuttui sitä mukaa kuin hän näki sen vaikutukset. Enkä minä tiedä oikein kuinka se kävi, en ollut sillä kertaa Kööpenhaminassa, ja sitäpaitsihan kuulun nuorempiin — mutta luulen, että hän eräässä kokouksessa tunnusti muuttaneensa mieltä, nimittäin juuri tuohon onnettomaan puolustusasiaan nähden. Sitten hän piti useita kokouksia, ja puolue, jonka piti valita se ase, joka tässä maassa tappaa nopeimmin — nauroi hänet ulos…»

»Ja nauru karkoitti hänet», jatkoi pappi. »Hän meni ja jätti kaiken.»

»Nyt hän asuu täällä — pienessä talossa, jonka hän on rakennuttanut. Ja hänen entinen puolueensa on vähitellen ottanut hänen nimensä luetteloihinsa takaisin ja käyttää sitä aseena kaiken sen puolesta, mikä ei enää ole hänen ajatuksensa, ja hän vaikenee — eikä jaksa enää…»

Joán ei puhunut mitään, ja pappi sanoi:

»Nauru on tuhonnut paljon voimia tässä maassa.»

Joán, joka mahdollisesti ei kuullut hänen viimeisiä sanojaan, virkkoi kuin itsekseen.

»Täällä on niin paljon epäröiviä.»

»Se on veressä.»

Ja äkkiä pappi naurahti ja sanoi:

»Oi, eräs asia juolahti mieleeni… teidänlaisenne mies, kreivi Ujházy, saa matkallaan varmaan monta mutkallista kysymystä vastattavakseen. Me tavalliset ihmisethän istumme kukin nurkassamme ja haudomme kukin omaamme ja sanoa pölähdytämme sen ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa… Minä tulin ajatelleeksi Hamletia.»

»Hamletia?»… Joán hymyili vaistomaisesti.

»Niin, Hamlet oli minulla nuoruudessani jonkinlainen tutkimusaihe — tarkoitukseni ei aina ollut tulla papiksi — ja Hamletin ja Ofelian suhdetta oli mielestäni aina vaikein ymmärtää.»

»Ofelian?» sanoi Joán katsoen pappiin — äkisti.

»Niin, voihan niin kauan elää jonkun runohenkilön kanssa, että hänestä ikäänkuin tahtoisi tietää kaiken. Ja minä tarkoitan, että eiköhän se ollut Hamletin suurin tappio, että hän ei» — pappi tapaili hetkisen sanaa, ikäänkuin pelästyneenä — »ottanut Ofeliaa…»

»Mikäli Ofelia oli otettavissa», sanoi Joán.

Mutta kun hän oli sanonut tämän, valaisi äkillinen hymy hänen kasvojaan.

»Eikö hän ehkä kuollut», jatkoi herra Jespersen, »siksi, että Hamlet ei ollut ottanut häntä?»

Ja sitten hän lisäsi, vähän hämmentyneenä ja ikäänkuin hänen pappina pitäisi jotenkin pyytää anteeksi.

»Niin, vanha esteetikko tässä kysyy. Me olemme kaikki tässä maassa pohjaltamme esteetikkoja.»

Kun Joán ei vielä vastannut, kääntyi pappi ja sanoi, kenties kokonaan päästäkseen Hamletista ja Ofeliasta:

»Rouva Raabelilla on paljon taituruutta.»

»Niin», sanoi Joán, joka äkkiä kuuli, että he soittivat vielä, »minä en ole oikeastaan kuunnellut».

Ja hän kiirehti lisäämään:

»Emmekö istuisi?» ja meni naisten luo, jotka istuivat puoliympyrässä kattolampun alla.

Tohtori Raabel oli kuullut Joánin sanat ja jätti ovipielensä.

»Rajansa pitäisi sentään olla», sanoi hän Ussingille, »salonkimustalaisellakin».

»Miehenne ja minä», sanoi Joán, joka istuutui rouva Jespersenin viereen, »olemme puhuneet Hamletista — Hamletista ja Ofeliasta.»

Gerda seisoi nojaten tuoliin.

»Ettekö istu, neiti?» kysyi Joán, ja Gerda istahti.

He soittivat vielä, kun rouva Jespersen sanoi hiljaa, eteenpäin kumartuneena:

»Kreivi Ujházy, te voisitte tuottaa Gerdalle suunnattoman ilon.»

»Minkä sitten?»

»Jos antaisitte hänen katsella tuota sormusta», sanoi rouva osoittaen
Joánin pikkusormea. »Hän on aivan hullaantunut kiviin ja sormuksiin.»

»Mutta rouva Jespersen», kuiskasi Gerda.

Joán nauroi, vähän liian kovaa, niin että rouva Raabel suoristi selkäänsä pianon ääressä.

»Kun vain olemme Koldingissa», sanoi rouva Jespersen, »ei häntä mitenkään saa pois kultaseppien ikkunoista».

»Tässä se on», sanoi Joán ojentaen Gerdalle sormuksen.

»Kuinka kaunis se on!… » Ja Gerda tuijotti jalokiveen, mutta itse sormusta hän piti sormiensa välissä kuin jotakin vierasta tai kuin se olisi painanut liiaksi.

»Niin, se on kaunis», sanoi rouva Jespersen.

»Pidättekö niin paljon jalokivistä?» kysyi Joán, joka näki vain Gerdan kasvot.

»Pidän.»

»Minkätähden?»

»Oi, sen hän on saanut romaaneista», nauroi rouva Jespersen.

»Katsos, Henrik», sanoi hän miehelleen, joka otti sormuksen ja katseli sitä iloisen tuntijan tavoin.

»Niin, sen välke on puhdas», sanoi Joán.

»Harvinainen», sanoi pappi.

»Olen saanut sen eräältä ystävältä, joka hiljattain kuoli.»

Ja äkkiä hän sanoi vähän kovemmin ja kuin ihminen, joka toimii jonkin tarkoituksen mukaan:

»Hän kaatui kaksintaistelussa.»

Gerda oli kohottanut katseensa.

»Kaksintaistelussa?» sanoi rouva Jespersen.

»Niin, hän sai surmansa, hän oli viimeinen Monthieun herttua.»

»Sai surmansa?» huudahti Gerda.

»Mutta kuka surmasi?» kysyi rouva Jespersen.

»Eräs suuri maalari», sanoi Joán, jonka ääni puhui vain eräälle, »maalari Adelskjold, jonka vaimoa hän rakasti».

Rouva Laarentzen oli saanut sormuksen ja piti sitä edessään kuin sipulia.

Mutta Joán jatkoi, ja oli kuin hänen puolittain kuiskaava äänensä olisi seurannut pianon säveliä:

»François'n suvussa oli ennustus, että viimeinen Monthieu saisi maksaa elämän onnen kuolemalla.»

Rouva Laarentzen antoi sipulin kansanopistonjohtajalle, joka oli tullut heidän luoksensa.

»Kuinka vanha hän oli?» kysyi rouva Jespersen puoliääneen ja kumartuneena eteenpäin.

»Yhtä vanha kuin minä», sanoi Joán ja näki vain Gerdan, jonka silmät olivat kiinnittyneet avaruuteen kuin hän kääntäisi lehtiä lukiessaan kirjaa.

Kansanopistonjohtaja, joka oli katsellut sormusta, antoi sen pois ja sanoi:

»Niin, meidän pieni maamme ei tunne sellaisia kalleuksia eikä noita olosuhteita.»

»Ei», sanoi rouva Jespersen ja hymyili hymyä, jota kansanopistonjohtaja ei nähnyt, »kaikki tuo on hiukan kaukana meistä».

»Se oli kai Parisissa», sanoi rouva Laarentzen, ikäänkuin jokainen tuon sanan yhdeksästä kirjaimesta haisisi pahalta.

Mutta Joán, jonka ääni yhä oli kuin hiljaisesti kutsuva, seurasi ihmeellistä haluaan asettaa kuollut ystävänsä tai kenties itsensä kehyksiin:

»Monthieu oli hienoin ihminen, mitä olen tuntenut. Hän oli Guy de
Maupassantin ystävä… »

»Oletteko tekin tuntenut Maupassantin?» kysyi rouva Jespersen.

»Guy de Maupassantin? Kyllä näin hänet kerran hänen elämänsä viimeisinä vuosina.»

»Oletteko te lukenut hänen kirjojaan?» kysyi hän Gerdalta.

»Olen, olen lukenut ne», sanoi Gerda, tuo sama etäinen ilme silmissään.

Kauppias, joka oli katsellut Joánin sormusta, antoi sen takaisin ja sanoi, äänessään hiven rahamiehen suuttumusta korkoatuottamattoman arvon vuoksi:

»Niin, ulkomaillahan pannaan paljon rahaa tuollaisiin tavaroihin.»

»Meillä ei ole silmää sellaisille», sanoi kansanopistonjohtaja.

»Neiti Gerda pitää kuitenkin paljon jalokivistä», sanoi Joán hymyillen. Hän oli nähnyt Gerdan silmien seuraavan sormusta, joka liukui takaisin hänen sormeensa.

»Hänellä on jotakin sellaista luonteessaan», sanoi kauppias samalla puoleksi vihaisella äänellä.

Soiton sävelet kaikuivat voimakkaampina, ja rouva Jespersen sanoi leuka käden varassa:

»On omituista, että niin monet suuret romaanikirjailijat menettävät järkensä.»

»Kai se johtuu heidän elämästään», sanoi rouva Laarentzen, jonka suu muistutti makkaran sidottua päätä. »Kyllähän sitä kuulee, millä tavoin ulkomailla eletään.»

Rouva Jespersen ei varmaankaan ollut sitä kuullut, sillä hän mainitsi vain samalla kunnioittavan hiljaisella äänellä Dostojevskin nimen.

»Sen olen nähnyt eräässä jatkonovellissa», sanoi toinen jyllantilainen rouva. »Kööpenhaminalaisessa lehdessä.»

Mutta rouva Laarentzen sanoi paikaltaan »Söndenaan» vierestä, missä naiset olivat kääntyneet ja muodostivat kuin rintaman:

»Sehän tiedetään, että pappilassa ollaan kaikkiruokaisia.»

Kansanopistonjohtaja puuttui puheeseen.

»Meidän runoilijamme ovat onneksi terveitä. Ja minä myönnän, etten halua tutustua paljoonkaan siitä, mitä tähän aikaan lähetetään maahan rajan takaa. Ulkomailla on kai toiset tavat, ja henkisesti katsoen on siinä vain niukalti uutta.»

Mutta rouva Jespersen, joka tahtoi kääntää keskustelun kulkua, taputti äkkiä Gerdaa polvelle ja sanoi nauraen:

»Nukutko, Gerda?»

»Sillä Gerdan on tapana», sanoi hän Joánille, »vaipua uneen prinsessa
Ruususen lailla».

Joánin kasvot värähtivät.

»Korkeitten ruusupensaitten taakse», sanoi hän.

Soitto oli äkkiä tauonnut, ja kaikki vaikenivat kuin hätkähtäen, niin että kuultiin, kuinka rouva Raabel, joka nousi pianon äärestä, sanoi herra Hans Haackelle, joka oli yltänään hiessä:

»Niin, kyllä sen tuntee, missä todelliset musiikkiarvot ovat», ja ovelle tullessaan hän sanoi huulillaan hymy, joka värisi hivenen:

»Mutta kuulijain mielestä sitä oli liikaa.»

Kaikki olivat nousseet ja yhtyivät kiittämään, kovaäänisesti, monisanaisesti — rouva Laarentzen etunenässä. Heidän ylistyspuheensa muodostivat piirin Hans Haacken ja rouva Raabelin ympärille, ja rouva Laarentzen puristi käsiä kuin ystävien kokouksessa, ja nuo kaksi eteläjyllantilaista selkää olivat kääntyneet Joániin päin kahden mustan patsaan tavoin.

Joán, joka seisoi, oli kumartanut rouva Raabelille.

Ja tohtori, joka oli nähnyt sen, sanoi melko kovalla äänellä:

»Niin, viisainta onkin, ettei sano mitään siitä, mitä ei ole kuullut.»

Mutta rouva Laarentzen, jonka salaisesti kokoontunut sappi valui nektarina ja hunajana rouva Raabelin ylitse, sanoi:

»Teidän pitäisi toki useammin liittyä meihin tehtaalla.»

Rouva Raabel, joka vaatimattoman näköisenä liikuskeli leukoijavihkoineen, sanoi:

»Niin, ehkäpä mekin raukat täällä kotona osaamme jotakin. —
Hiukkasen», lisäsi hän.

Kansanopistonjohtaja, jonka rouva Laarentzenin sydämellisyys rouva Raabelia kohtaan oli tuokion ajaksi saattanut ymmälle, kiirehti sanomaan:

»Tämä kotoinenhan se on sitä, mitä meidän sydämemme ymmärtävät…» Ja hän oli samassa hetkessä niin perin iloinen, kun hän äkkiä tuli ajatelleeksi, että yhteistyö Ussingin kanssa, ymmärtämyksellinen yhteistyö, saattoi jatkua.

Mutta Joán, joka oli istuutunut nopeasti ja tahtoi puhua nyt, kun kaikki ihmiset olivat menneet, kysyi Gerdalta:

»Miksi ette te koskaan sano mielipidettänne?»

»Mitä?»

»Mielipidettänne», toisti Joán.

Gerda, joka yhä istui pää koholla, mutta vartalo ikäänkuin painuneena tuolin sisään, sanoi:

»Mielipidettä… minulla ei kai ole mitään mielipidettä… sellaista vain, mitä ajattelen…»

»Ruusunen», nauroi rouva Jespersen, eikä hänen naurunsa ollut täysin iloinen. »Ruusunen.»

Mutta sitten hän sanoi:

»Oma mielipide, kreivi Ujházy, ettekö luule, että se vähitellen kuolee?»

Ja katsoen eteensä hän jatkoi:

»Luulen, että meillä tässä maassa on vain viisi tai kuusi mielipidettä… täällä ei ole tilaa useammille. Ja mikään muu ei täällä pääse kasvamaan.»

»Ei», sanoi pappi, joka oli asettunut vaimonsa viereen. »Tässä maassa monet parhaat vaikenevat ja kaikki lähinnä pahimmat nauravat —»

»Nauravat?»

»No niin», sanoi pappi, »tällä paikkakunnalla vain hymyillään. Mutta hymy voi tehdä saman asian.»

Rouva oli ojentanut kätensä yli olkapäänsä:

»Rakas ystäväni.»

Ja nuo kaksi yhtyivät kädenpuristukseen.

Joán oli silmillään seurannut heidän käsiään. Ja ikäänkuin ponnahtaen keskeytyneeseen kertomukseensa takaisin hän alkoi puhua François de Monthieusta ja Guy de Maupassantista ja Paul Hervieustä, ystävästään, jonka puheita hän oli kuullut akatemiassa, ja M:me Viardot’sta, jolle Turgenjev oli laulanut: hän oli kahdeksankymmenvuotias ja kaunis vielä — Garcia.

Ja hän puhui Versaillesista, jossa hän oli niin mielellään kuljeskellut Monthieun ja nuorimman Mac Mahon'in kanssa. Kastanjakäytävät olivat niin kauniit, lokakuussa, kastanjain lehdet tuoksuvat, kun ne varisevat.

»Siellä asui rouva de Monthieu niin kauan kuin François eli.»

Joán kertoi juhlasta herttuattaren talossa, missä Medicit olivat heränneet henkiin yhdeksi yöksi ja missä koko Firenzen nuoriso, miekat koholla, tervehti rouva Adelskjoldia, kun tämä saapui viininpunaisessa sametissaan, koristeenaan Rohan-suvun jalokivet.

Joán puhui puhumistaan, nopeasti, aivan kuin hän olisi tahtonut sanoillaan äkkiä piirtää ilmaan — kuin kultasauvalla — koko tuon elämän, elämän tuolla ulkona, joka oli suurimpien ja hänen…

Rouva Jespersen oli taivuttanut päätään.

Gerda istui kuten ennenkin. Vain hänen olkapäänsä vaipuivat kokoon, kuin hän olisi tullut pienemmäksi, eikä Joán siirtänyt katsettaan hänen kasvoiltaan.

Ja hän puhui yhä. Hän puhui Berlinistä, missä kaikki elämän ovet ovat avoimina ja missä Länsi kohtaa Idän, ja Aasian miehiä näkee siellä ja naisia, jotka ovat tulleet yli Atlantin…

Hän puhui nopeammin, sekoitti kieliä, haki sanoja, jatkoi — ja näki vain Gerdan kasvot, jotka ikäänkuin loittonemistaan loittonivat hänen silmistään. Ja kuitenkin hän jatkoi. Ja sisässään, jossakin kohden sisässään hän kysyi äkkiä itseltään: miksi puhut kaikesta tuosta, jota inhoat? Ja hän tiesi miksi, ja tiesi — tiesi kerta kaikkiaan varmasti, että se oli turhaa, turhaa, ihan turhaa. Ja kuitenkin hän jatkoi: Gerdan edessä (ja tämä muistutti lyyhistynyttä lasta) hän yhä puhui ja kiehtoi. Kunnes hän äkkiä vaikeni ja kuuli Erikin sanovan — ikäänkuin ystävä olisi tahtonut keskeyttää:

»Kaikki tuo on nyt mennyttä.»

Joán oli äkisti siirtänyt silmänsä kaikkiin niihin, jotka kuuntelivat, ja kompastui omiin viimeisiin sanoihinsa… ja Erik rupesi nauramaan, joko hyväntahtoisesti peittääkseen hänen pulansa tai keskeyttääkseen hänet.

Joán näki kansanopistonjohtajan kasvot jotka hymyillen lepäsivät perityn kansallisvapaamielisen juhlakauluksen yllä, ja tupakkakauppiaan, joka veti suunsa niin leveään virnistykseen, ettei silmiä näkynyt, ja kandidaatin, joka oli puolittain vääntynyt rouva Laarentzenia kohti — ja samassa tohtori nauroi kauempaa ja sanoi:

»Puhukaa saksaa, herra kreivi, se käy paremmin.»

Siinä hetkessä, vähemmässä kuin sekunnissa, kun hän kuuli tuon naurun, oli kuin kaikki hänen elämyksensä, kaikki hänen muistonsa, hänen lapsuutensa, nuoruutensa ja koko elämänsä muistot olisivat tulvehtineet hänen ylitseen, hänen, Joán Ujházyn — hänen, jota oli naurettu ja ivattuja joka oli vihelletty ulos, hänen, Joán Ujházyn, täällä keskellä vieraita.

Ja ikäänkuin tuska vielä kerran olisi antanut hänelle kymmenet korvat, hän kuuli rouva Raabelin naurahtaen sanovan Hans Haackelle:

»Nyt hän tahtoo ajaa ohitsemme — meidän molempien raukkojen.»

Ja samassa kansanopistonjohtaja sanoi kauluksensa yli tehtailijalle:

»Niin, tuo kaikki on kai sitä niinsanottua Eurooppaa», mutta Ussing oli kohottanut olkapäitään ja sanoi rouva Laarentzenille:

»Nuo unkarilaiset käyttävät aina niin runsaasti kirjailua takeissaan.»

Mutta rouva Jespersen, joka ei ollut kuullut mitään, oli kohottanut päänsä ja sanoi:

»Tuo kaikki on sellaista, mitä me kaksi, Gerda, emme ikinä saa nähdä.»

Gerdan silmät olivat ummessa.

Mutta samassa Johansen oli nostanut nyrkkinsä (arvasivatko hänen vahvat aivonsa äkkiä verkon tuossa huoneessa, verkon, joka kutoutui kahden ihmisen väliin?) ja sanoi vihaisesti:

»Ei, me tyydymme pieniin oloihimme.»

Kun kaikki samassa vaikenivat, kuultiin rouva Laarentzenin oikein mielinkielin pyytävän Hans Haackea, että tämä sentään vielä soittaisi hiukan, »ennenkuin meidän kaikkien pitää lähteä.»

»Niin, nyt kai meidän pitäisi lähteä», sanoi Erik.

Tuo ainoa sana sattui Joániin kuin isku.

»Niin», sanoi hän ja koetti nousta.

Tohtori seisoi kynnyksellä ja katsoi häneen kellosepän vierestä.

»Mitä se mies on juonut?»

»En totisesti tiedä», sanoi kelloseppä ja hihitti.

»Mutta Johansenin juomat ovat aina väkeviä vai mitä?»

Hans Haacke oli mennyt pianon luo. Hän alkoi soittaa masurkkaa.

He istuivat kaikki hiljaa, kenties näyttääkseen, että nyt he kuuntelivat. Johansen seisoi keskemmällä huonetta. Nyrkkiin puserrettu käsi oli liivin kainalossa.

Mutta ikäänkuin jonkun näkymättömän pakottamana ja tuskin kuullen tai tajuten omia sanojaan Joán puhui taas, »saaresta» — siitä Kirottujen saaresta, johon hän tahtoi luoda onnea…

Ja hän puhui, kuinka siitä tulisi turvapaikka kiusatuille ja kuinka onnettomat otettaisiin sinne vastaan ja paenneet rikolliset ja ne monet, joihin elämä oli iskenyt haavoja, kaikki ne otettaisiin vastaan…

Hän puhui tietämättä itsekään, mistä hän sai monet ajatuksensa — sairaalasta, jonka he rakentaisivat hänen äitinsä myllyn luo — Munkebjerg pantaisiin sen nimeksi…

Gerdan silmät lepäsivät mykkinä hänen kasvoillaan.

»Munkebjerg on sen nimi oleva, ja sataman nimi Vejle — —»

Joán oli äkkiä keskeyttänyt puheensa.

»Äitinne muistoksi», sanoi rouva Jespersen, yhtä hiljaa kuin hän.

»Niin, muistoksi», sanoi Joán äkkiä — ja hänestä tuntui, kuin hän olisi käsillään repinyt lehdet kokonaisesta puusta.

Mutta rouva Jespersen veti äkkiä olkapäänsä kokoon kuin väristen vilusta. (Tajusiko hänkin, että täällä tapahtui jotakin, täällä, missä ei mitään tapahtunut?)

»Tuossa masurkassa», sanoi hän, »tanssivat haamut».

Pappi, joka yhä seisoi vaimonsa takana, sanoi hitaasti:

»Niin, kyllä taide sentään on rikas. Minusta tuntuu, kuin olisimme tänä iltana saaneet lahjaksi kokonaisen elämän.»

»Ehkä olettekin, herra pastori», sanoi Joán ja oli noussut seisomaan.

Kauppias ei ollut irroittanut silmiään tyttärestään.

Masurkka oli päättynyt.

Johansen oli kutsunut kaupanhoitajaansa.

»Kaatakaa lasi kullekin ja ottakaa Gerda auttamaan.»

Tarjottaisiin vielä viimeinen lasi.

Hetkiseksi oli Joán nojautunut Erikin olkapäähän.

»Sinä olet totisesti puhunut liian paljon», sanoi tämä tuntiessaan Joánin ruumiin painon. »Ja ihmisen on pidettävä puoliansa kynsin hampain, ennenkuin antautuu», lisäsi hän nauraen.

Ja hänen nauraessaan nauroi Joánkin — äänekkäästi, äkkiä.

Tohtori kuiskasi Johansenille, jonka kasvoille oli leimahtanut liekki:

»Nyt herrat kreivit nauravat rahvaalle.»

»Taitavat nauraa», sanoi kauppias ja iski äkkiä ilmaan nyrkkiinpuserretulla kädellään, kuin vasaralla.

»Mutta on kai niitäkin, jotka voisivat riistää heiltä naurunhalun», sanoi herra Raabel imarrellen.

Johansen ei vastannut enää, meni vain pois — ja hänen silmänsä seurasivat kiinteästi tytärtä — lattian poikki naisten luo, jotka seisoivat ryhmässä ikäänkuin valmiina lähtemään.

»Joko naiset ovat lähdössä?» sanoi hän.

Naiset puhuivat iltaompelukoulusta, jonka rouva Laarentzen oli perustanut työläisnaisia varten.

Mutta tehtailija sanoi äänekkäästi toiselta puolen huonetta:

»Niin, meillä on yhdistyksiä kylliksi, ja kaikki käy sentään hullusti…»

»Yhdistyksistä», sanoi kansanopistonjohtaja, ja ikäänkuin silitti ilmaa käsillään, »on sentään paljon hyötyä hiljaisessa ja hyvässä työssä».

Mutta eteläjyllantilainen herra Mathiesen oli kysynyt, minkälaiset työläisolot kehruutehtaalla olivat, ja herra Laarentzen vastasi äänellä, joka äkkiä muistutti kauppiaan ääntä:

»Minkälaisetko? Me muutimme maalle saadaksemme työrauhaa ‒ mutta maanturmelijat muuttavat perässä. Koldingissa on roskaväki kohta pahempaa kuin Kööpenhaminassa.»

»Niin», sanoi Johansen, ja oli kuin hänen kiehuva kiukkunsa, joka ei tuntenut aihetta eikä esinettä, äkkiä olisi raivannut tiensä ja purkautunut tuohon ainoaan sanaan Kööpenhamina, »kauppalat eivät ole muuta kuin Kööpenhaminan istukkaita… pikku Kööpenhaminoita…»

»Mutta saamme kai ne nujerretuiksi», sanoi hän ja takoi kädellään ylös ja alas, kasvojen punertuessa. »Seisautamme pienet pyörät ja suurimmat myös ja panemme niihin tapin, niin että ne eivät enää tempaa ketään mukaansa…»

Hän oli kääntänyt kasvonsa Erikiin ja Joániin, ja hänen silmänsä välähtelivät omituisen epävarmoina.

»Mutta se kai auttaa», sanoi hän ja nauroi äkkiä tavalla, jota Joán ei ollut koskaan kuullut, »se kai kyllä auttaa, kun ensin saamme rautarenkaan niiden ympärille. Me kai kyllä voisimme saada linnoituksen, ja ehkä jyllantilaiset voisivat sen rakentaa.»

»No nyt Johansen kehräilee», sanoi Raabel Ussingille ja pyörähti kantapäällään ympäri.

»Kas vaan, nyt on päästy Kööpenhaminaan, herra hovijahtimestari», sanoi kelloseppä Holsteinille.

Mutta eteläjyllantilainen, joka tehtailijan kanssa jatkoi puhettaan työläisoloista, sanoi:

»Niin, onhan meillä lain koura vahvempi, sitä ei voi kieltää.»

Ja kun keskustelu samassa virisi kuin tuli kuivaan puuhun, ja kaikki äänet kaikuivat kimeinä ja erikoisen korkeassa äänilajissa, sanoi tehtailija: »Kenties tulee aika, jolloin lapsemme ymmärtävät, että he kuuluisivat mieluummin… sinne, missä hallitus on luja ja missä liian korkealle nostetut nokat saavat asianmukaisen näpsäyksen.»

Mutta rouva Laarentzen sanoi nopeasti ja ikäänkuin lievittääkseen:

»Jospa vain ei olisi noita sanomalehtiä.»

Ja heidän iskiessään äkkiä painetun sanan kimppuun ja purkaessaan vihansa sanomalehtiin ja sanomalehtikurjuuteen, puhui kauppias yli kaikkien muiden, silmissään sama omituinen ilme kuin äskenkin:

»Niin, sanomalehdet, senkin saastaiset, valavat öljyä akseliin, niin että pyörä voi pyöriä ja temmata mukaansa», sanoi hän pitäen pääsemättömästi kiinni samasta pyörän mielikuvasta, joka oli sairaasti sattunut hänen vahvoihin aivoihinsa ja pitänyt ne loitolla pojan rappiotilasta ja tyttären kuolemasta.

He jatkoivat puhetta sanomalehdistä, ja Raabel sanoi kreivi
Holsteinille:

»Kas, nyt jyllantilaiset nousevat. Mutta, rakas hovijahtimestari, mitähän me ulkolaisraukat tekisimme, jollei meillä olisi aamulehteämme, joka pitää naurun raikkaana joka päivä…»

Mutta kelloseppä sanoi Joánille, joka mielestään kuuli kaikki äänet ja sanat kuin fonografissa:

»Kas nyt Johansenia… kas. Niin, hän on poikaa hän. Mutta Kööpenhaminaa kohtaan hän on vähän liian ankara — yks kaks hän voi ajaa kööpenhaminalaisen pois — aika poika se mies vain on — ja ostaa saksalaiselta, kun niitä matkustaa täällä…»

»Mutta», sanoi Larsen, »minä meinaan vain, että pitäisi kai ihmisen olla omiensa puolella… kun he kerran myyvät samaan hintaan… ja olla isänmaallinen…»

Samassa puuttui Ussing puheeseen:

»Mutta vapaamielinen sanomalehdistömme ei ole lahjottavissa…»

Maisteri sukelsi näkyviin kreivi Erikin vierestä.

»Minä soisin», sanoi hän, ja hänen äänensä kuului siltä, kuin hän olisi heittänyt kourallisen kiviä muuria vastaan, »että se olisi lahjottavissa. Silloin sen ehkä voisi ostaa palvelemaan suurta päämäärää.»

»Ja kukahan sen päämäärän asettaisi, maisteri?» pääsi Erikin suusta.

Mutta kansanopistonjohtaja sanoi koroittaen ääntään:

»Meidän pieni kansamme on hiljainen kansa. Suuretkin päämäärät, herra hovijahtimestari, saavutamme hiljaisuudessa.»

»Mutta ulkoa tulleet vaikutukset», jatkoi kansanopistonjohtaja, ja hänen katseensa hipoi maisteria, »ovat panneet monta rikkaruohonsiementä itämään. Nyt alamme sentään oppia sulkemaan hyvät tanskalaiset kotimme ja olemaan uskollisia omallemme.»

Kauempana Raabelin nurkassa oli keskustelu taaskin kääntynyt puolustukseen, ja tohtori sanoi Ussingille:

»Vaara, rakas ystävä, vaara — jättäkää meidät rauhaan vaaraltanne. Me olemme sentään pieni kansa, joka osoittaa olemassaolo-oikeutuksensa… missä on enemmän lahjakkuutta, rakas ystävä?»

Äkkiä hän rupesi nauramaan.

»Ja vaara — vaara… Oletteko lukenut sen, kandidaatti? Mainiota! Minä luin äskettäin… eräs hiton veitikka kirjoittaa: Kuolemaa ei ole, kirjoittaa hän. Eikö totta, rakas ystävä, ihminen vain kuupertuu: kuolemaa ei ole — sillä hyvä… Mutta mieshän on oikeassa. Siinä on se kysymys ratkaistuna. Ja vaaraa, rakas kandidaatti, vaaraa ei ole myöskään, kun emme näe sitä.»

Kelloseppä puhui koko ajan Joánille, jonka silmät seurasivat vain Gerda-neitiä: kaikki värit tytön kasvoissa olivat ikäänkuin sammuneet, kun hän kaupanhoitajan rinnalla tarjosi kauppiaan viiniä kulkien miehestä toiseen.

Tehtailija huusi terävällä äänellään kansanopistonjohtajalle:

»Kaikki nuo rikkaruohon idut on tukahdutettava.» Ja samassa hetkessä pyörähti tohtori ympäri ja nauroi vasten tehtailijan naamaa.

Rouva Jespersen oli mennyt Joánin luo.

»Nyt meidän täytyy lähteä», sanoi hän, »mieheni ja minun».

»Ja sitten», sanoi hän ja katsoi jonnekin eteensä… »sitten emme ehkä enää koskaan näe toisiamme».

Joán ei voinut vastata. Mutta rouva Jespersen seurasi hänen katsettaan.

»Niin, niin, nyt pitäisi kaikkien lähteä. Gerda parka on todellakin sen näköinen kuin ei hän enää jaksaisi olla.»

Hän käänsi päätään ja katsoi Joániin:

»Mutta tekin olette väsynyt, kreivi Ujházy, nyt teidän pitää levätä.»

»Niin», sanoi Joán, »nyt minä saan aikaa lepoon».

Hän tarttui papinrouvan käteen.

»Ja jospa saisitte elää onnellisena», sanoi hän.

»Onni on niin suuri sana», sanoi rouva Jespersen. »Hyvää yötä ja nukkukaa hyvin, kreivi Ujházy.»

Joka taholta kaikui vielä kiisteleviä ääniä, ja yli kaikkien kuului kandidaatti Ussingin huuto:

»Kansan elämä riippuu sen moraalisesta oikeudesta.»

Mutta kansanopistonjohtaja, joka viimeisten minuuttien aikana oli niin omituisesti vaappunut länkisäärillään, ikäänkuin olisi seisonut keinuvalla laivankannella, kilautti lasiinsa — kerran ja kahdesti, ja rouva Laarentzen ja muut naiset vaimensivat ääniä, ja kaikki vaikenivat.

»Niin, rakkaat ystävät», sanoi kansanopistonjohtaja, »minä tiedän kyllä, että täällä ei saa pitää puheita. Sillä kauppias Johansen, rakas ja hyvä isäntämme, ei ole sanojen ystävä. Hän kuuluu, sen tiedämme kaikki, niihin, jotka iskevät ilman pitkiä puheita, ja hänenlaisiaan miehiä on kunnioitettava. Mutta me olemme kai kaikki tänään tunteneet mielessämme monenlaista nousua, vierastakin nousua, jonka suhteen saamme olla varuillamme, nousua sen suuren taiteen ääressä, joka meille tänään on tuotu ulkoa, sieltä, mitä kernaasti sanotaan suuremmaksi maailmaksi — kaikkien niiden muukalaisten sävelten herättämää nousua, jotka rakas vieras» — kansanopistonjohtaja kääntyi Joániin — »toi meille ja joista kiitämme, sydämen lämmöllä kiitämme häntä.»

»Ja kenties», jatkoi kansanopistonjohtaja, »eniten juuri vieraista sävelistä. Ne eivät ole omiamme. Mutta hänelle ne ovat läheisimmät. Ja meidän pieni sana- ja sävelaarteemme, se on niin kokonaan omaamme, ja se kai puhuu tanskalaiselle mielelle parhaiten, kun sen meille kaiuttaa vanha tanskalainen soitin…»

Kansanopistonjohtaja kohotti lasiaan. Mutta hän ei nähnyt sitä. Yksitellen, kuin pisara pisaralta, olivat johtajan sanat sattuneet hänen korviinsa.

Rouva Raabel oli lähestynyt laseineen.

»Niin», sanoi hän hymyillen lämpimästi Joánin kasvoihin, »niinhän sanottiin Kuvalehdessäkin teidän kuvanne alla: Vieraan käden on tuotava vieraita lahjoja… Mutta kiitos sentään», sanoi rouva Raabel, ja hänen silmänsä katsoivat suoraan Joánin silmiin — kahden miekanterän tavoin.

Mutta kansanopistonjohtaja oli jatkanut:

»Niin, monet ajatukset ovat varmaan tänään heränneet — ja nyt kutsui Ussing-ystävän hyvä sana minua, se sana, joka äsken lausuttiin. Se oli hyvä ja mieleenpantava sana: Moraalinen oikeus … niin, ystävät, ja tämä sana käänsi ajatukseni ensi sijassa teihin, te rakkaat uskolliset ystävät Söndenaan takaa, haavojen joen — — —»

Nuo neljä eteläjyllantilaista astuivat kuin rintaman eteen.

»Niin, te rakkaat ja uskolliset… teidän oikeutenne se antaa teille rohkeutta, niin että kestätte vahtipalveluksessanne vanhan maan puolesta — kestätte väkivallan ja ahdistavan saksalaisen lain uhallakin, ja säilytätte tanskankielen puhtaana lastenne huulilla. Ja te teette oikein. Oikeus vie lopultakin voittoon — sillä missä vain on oikeus, siinä on Hän tuolla ylhäällä, Hän, joka ei koskaan jätä Tanskanmaataan, niinkuin emme mekään tahdo jättää Häntä.»

Nuo neljä Etelä-Jyllannin edustajaa seisoivat suorina, ihan lampun alla, ja tohtori kuiskasi Ussingille vilkuttaen toista silmää:

»Vahti seisoo jumaliste komeana.»

Mutta Ussing, jonka kasvot olivat muuttuneet ja joka piti käsiään keveästi ristissä liivinreunan kohdalla, sanoi puoliääneen:

»Mitä tarkoitatte?»

Mutta kansanopistonjohtaja oli jatkanut:

»Niin, me olemme vain pieni kansa, ja ne, jotka vierailla kielillä tahtovat saarnata vieraista tavoista, meille vieraista ja oudoista tavoista — ne ovat sanoneet vanhaa maatamme pienviljelijän pelloksi. Mutta se nimi on kunniamme. Vieraitten temppuja me emme osaa. Kaikkea sitä vastaan, mikä ei ole meidän, vaan ainoastaan muukalaisten tapoja ja muukalaisten puheita, on meillä varalla hyvä tanskalainen hymymme. Ja, ystävät, tuo hymy on meidän turvamme.» (Kansanopistonjohtajan puheesta henki eräänlainen puoleksi pidätetty harmi, joka kohdistui joko johonkin, mikä näinä tunteina oli kiihdyttänyt häntä, tai johonkin, mitä hän ei ollut pystynyt ymmärtämään.) »Säilyttäkäämme vain tuo terve ja valoisa hymymme, me tanskalaiset pienviljelijät.»

»Oikein», sanoi tohtori astuen esiin.

Kansanopistonjohtaja oli kääntynyt hyvin nopeasti ja teki kädellään mieliliikkeensä, ikäänkuin olisi piirtänyt ympyrän ilmaan.

»Rakas Raabel», sanoi hän, »mekin kaksi voimme ymmärtää toisiamme, ja se ilahduttaa kaikkia. Sillä yhden hyvän lahjan me omistamme, me, jotka olemme tanskalaisia — meillä on kyky yhtyä. Ja jos me taistelemme, on se vain sanasotaa — — sotaa sanoilla, ja se ei ylety sydänjuuriin asti.»

Kaikki olivat pakkautuneet yhteen, ja rouva Laarentzen oli pujottanut raskaan käsivartensa miehensä kainaloon.

Rouva Laarentzen nyökäytti kultavitjainsa yli, mutta eteläjyllantilaisten katse alkoi harhailla, ikäänkuin kansanopistonjohtaja heidän mielestään olisi vähän poikennut »aineesta».

»Mutta tahtoisin vielä sanoa sanan», jatkoi kansanopistonjohtaja tuijottaen savuntäyttämään ilmaan, »yhden sanan, ja se sana koskee unelmia».

Joánin kasvot erottuivat valkeina kuin marmori seinästä, johon hän nojautui.

»Unelmia ja lahjoja. Sillä, ystävät, ne kaksi sanaa kuuluvat yhteen. Unelmapuolta meidän on suojattava Tanskanmaassa, sillä unelmapuoli on kallisarvoinen ja pohjautuu syvälle. Ja hyvät unelmat tekevät meidät voimakkaiksi, unelmat maalaavat kauniita kuvia seinillemme. Unelmapuoli — niin, runosäkein ja laulunsävelin me varjelemme kotimme ja suojaamme pesämme pienessä Tanskanmaassamme. Ja silloin meidän pieni kotimme kyllä myöskin kokoo. Sillä niitähän on, jotka mielellään lähtevät muualle, ja niitä on, jotka tahtovat repiä. Mutta Tanska tenhoo nekin, jotka tahtoivat pois — he palaavat kotiin, ja ne, jotka tahtoivat repiä, nekin tulevat mukaan rakentamaan, ja kaikki kokoontuvat pieneen tanskalaiseen kotiin, isien kotiin, jota me kaikki tahdomme palvella… Isien koti, ystävät, tanskalaisten miesten ja tositanskalaisten naisten koti — sitä me tahdomme suojella.»

Kansanopistonjohtaja kääntyi taas ja sanoi vähän muuttuneella äänellä:

»Niin, tohtori, huudammeko sitten kaikki: eläköön pieni isänmaa!»

Tohtori, Ussing ja kansanopistonjohtaja kohottivat eläköönhuudon, ja nuo neljä eteläjyllantilaista virittivät äkkiä laulun, joka yht'aikaa kajahti kahdeksan huulen välistä:

Vielä on yllämme häpeän häivät; enteitä taivaalta tarkatkaa!

Kansanopistonjohtaja oli odottanut hetkisen.

Mutta nyt hän lauloi mukana, ja rouva Laarentzen yhtyi:

Kestäen katkerat, pimeät päivät aamuun on aukeeva Tanskanmaa.

Ussing löi tahtia, ja rouva Raabel lauloi myös:

Tuulet rantoja tuivertaa, ukkonen käypi ja herättää, kostaa, silloinpa jälleen isien maa hartiat kumarat nostaa.

Gerda oli seisahtunut viinikannu kädessä. Hänen huulensa liikkuivat äänettömästi sanojen mukana, joita hän oli laulanut lapsuudestaan saakka.

3.

Tohtori oli hypännyt tuolille ja huusi: »Eläköön Tanska», ja kansanopistonjohtaja johti kohotetulla kädellään uusia eläköönhuutoja — ja he kaikki, miehet ja naiset, näyttivät savuisessa ilmassa huutavalta varjojen joukolta.

Mutta rouva Raabel, joka oli lähestynyt kansanopistonjohtajaa, sanoi eläköönhuutojen vielä raikuessa:

»Niin, sen minä olen aina sanonut, että johtajalla on sentään lahjat.»

Tohtori hyppäsi tuolilta alas.

»Niin», sanoi hän, »kun teitä kuulee, niin teitä uskoo, rakas herra johtaja».

»Ja», sanoi hän kohauttaen olkapäitään, »mistähän tässä sitten oikeastaan riidellään?»

»Ei», sanoi kansanopistonjohtaja, »kaikkihan me sentään tahdomme samaa».

Ja hän puristi lääkärin kättä.

»Mutta suuria puhujia meillä on vielä», sanoi Raabel.

»Niin», sanoi kansanopistonjohtaja ja katseli itseään vaistomaisesti peilistä. »Sanan lahjaa ei kai meiltä tanskalaisilta ole kielletty. Mutta paljon riippuu myöskin kasvatuksesta. Me olemme aina harrastaneet sanan vaalintaa.»

Kaupanhoitaja oli tullut Gerdan taakse.

»Antakaa minun kantaa viinikannua», sanoi hän.

»Kiitos.»

Ja Gerda oli antanut sen hänelle.

»Lähdemmekö sitten pidoista», sanoi Erik Joánille. »Tämä oli viimeinen näytös.»

»Niin», sanoi Joán eikä kääntänyt päätään. »Nyt minä sanon hyvästi.»

Ja suorana kuin haamu hän kulki huoneitten läpi. Ihmisiä hän ei nähnyt eikä kuullut heidän puheitaan. Mutta huoneet hän näki, ja oli kuin kaikki veri olisi kadonnut hänen sydämestään. Tuossa oli kauppiaan kaappi, ja tuossa oli hänen paikkansa, jossa hän istui raskaitten kirjojensa ääressä. Jonakin päivänä jatkaisi kaupanhoitaja samaa kirjanpitoa.

Tuossa he olivat istuneet. Tuossa oli juhlapöytä. Nyt olivat liinat tahratut…

Sata vuotta — sata vuotta oli siitä kulunut.

Tässä oli isoäidinäidin tuoli, ja täällä oli hänen jakkaransa… ja tuolla riippuivat ne, kaikki taulut… Vejlestä tuodut taulut.

Tuossa oli »Hämärä» riippunut. Huomenna se tulisi taas paikoilleen.

Huomenna.

Oli kuin Joánin silmät olisivat revähtäneet auki: huomenna.

Mutta sitten hän rupesi kättelemään eikä nähnyt kasvoja ja puhui ranskaa niille, jotka eivät sitä ymmärtäneet, ja heräsi vasta seisoessaan pianon ääressä ja kuullessaan tupakkakauppiaan hapuilevan koskettimia ja soittavan »Ritari Aagea» yhdellä sormella.

»Siihenkö se nyt loppuu», sanoi Larsen, »niin, tämä on ollut ihana päivä».

Mutta sitten Larsen rupesi nauramaan, niin että pyöreät silmät kokonaan katosivat.

»Mutta te olette aika kettu, konsertinantaja», sanoi hän ja takoi »neitoa» yhdellä sormella, »tuolla 'yllätyksellä' te saatte kahden kuukauden ajan täydet huoneet kautta koko Jyllannin».

Joán oli ymmärtänyt hänet, ja verivirta syöksähti hänen kasvoilleen.

»Niinkö luulette?» sanoi hän vain ja kulki edelleen.

Tuolla seisoi hän oven luona, josta Joánin oli mentävä ulos…

»Joko tulet?» sanoi Erik.

»Nyt tulen», sanoi Joán.

Gerda ei liikahtanut — Joánin oli astuttava viimeiset askelet.

Nyt hän oli siinä (ja Joán tunsi, että kaikki valo lankesi hänen kasvoilleen ja että Gerda oli kätkenyt omansa).

»Hyvästi, neiti.»

»Hyvästi.»

Mutta sitten maisteri sukelsi jostakin heidän viereensä ja sanoi linnunäänellään:

»Niin, kyllä me muistamme teidät kauan…»

Joán oli kääntänyt kasvonsa Gerdaan:

»Muistatteko tekin?»

Hetkiseksi oli Gerda (ja hänen katseensa oli kuin haavoitetun hirven, jonka kyljestä vuotaa veri) nostanut silmänsä häneen.

Ja Joán oli mennyt ja ovi sulkeutunut. Ja Joán tiesi, että noita kahta sanaa »Muistatteko tekin» hän katuisi ja olisi onnellinen, että oli ne lausunut — koko elämänsä ajan.

Erik ja hän tulivat kadulle, joka oli pimeä, ja äkkiä he kuulivat aika hälinää ikkunoista. Vieraat olivat riuhtaisseet auki ruudut. Rouva Raabel oli siepannut puoleksi kuihtuneet kukat ruokapöydältä ja nojautuen herra Ussingiin heitti ne alas Joánin päälle, kun taas Raabel tuolilla seisten huusi hurraata ulos kadulle, ja hotelli »Danmarkissakin» juoksivat kaikki ihmiset ikkunoihin.

»Joudu», sanoi Erik, ja ikäänkuin olisi saanut suuhunsa jotakin iljettävää hän lisäsi:

»Uh, mikä inhoittava teatteri tämä maa on. Ja kuiskaajankopissa istuu ilkeys.»

Takana huudettiin vielä, kun Erik ja Joán astuivat sisään hotelli
»Danmarkin» avoimesta kidasta. Vierashuoneet olivat vielä täynnä.

Ylhäällä takasalissa oli muutamia ihmisiä, jotka tanssivat. Ikkunoista näkyi pareja, jotka riippuen toisissaan, kieppuivat pitkin pölyistä lattiaa.

»Niin», sanoi herra Jensen, joka liehui Erikin edessä portaita ylös ja jonka vaatteet näyttivät siltä, kuin ne olisi illan mittaan riisuttu pois ja pantu ylle kymmenen kertaa. »Ne ovat raittiusväkeä. Jotakinhan täytyy niilläkin olla, ja tämän ne sitten keksivät.»

Herra Jensen kääntyi taas ja nauroi:

»Portaat huojuvat, se johtuu tuosta vilkkaasta pyörimisestä. Talon pohja antaa perään.»

»Olkaa hyvä», sanoi hän ja avasi oven Joánin huoneeseen.

Herra Jensen meni, ja Erik oli istahtanut sohvalle. Meteli alhaalla kantautui hataraliitoksisen lattian läpi kuin markkinahumu.

Joán seisoi ikkunan luona.

»Mitä katselet?» sanoi Erik ja nousi väsyneesti.

Joán oli tuijottanut kauppiaantalon laskettuihin uutimiin.

»Varjoja», sanoi hän.

Viululaatikko oli pöydällä, ja Joán avasi sen.

»Niin olen minä soittanut soittoni», sanoi hän.

»Mitä se merkitsee?»

Joán yhä katsoi viuluun, mutta hänen tyhjissä silmissään ei ollut surua.

»Että minä en enää soita.»

»Mutta hyvä mies, sinähän soitat huomenna Esbjergissä», sanoi Erik, joka ei tietänyt, oliko tuo ihminen vallan järkensä menettänyt.

Mutta Joán pudisti päätään hiljaa.

»Ei, tähän loppui matkani.»

Erik, joka ei ymmärtänyt sanaakaan, oli hetkisen vaiti ja sanoi sitten:

»Mutta mitä sitten aiot?»

»Nyt matkustan kotiin», sanoi Joán ja sulki viululaatikon.

Huoneessa oli hiljaista. Vaunut ajoivat portille.

Erik oli istahtanut taas ja sanoi:

»Ja mitä aiot siellä?»

Joán ei vastannut, ja Holstein kysyi taas työntäen huulensa eteenpäin:

»Aiotko rakentaa 'sairaalasi'?»

Joán pudisti päätään.

»Niitä ei koskaan rakenneta.»

Hän seisoi tuokion. Sitten hän sanoi:

»Eikö mennä hetkiseksi ulos? Ilma on raskas täällä sisällä.»

Kun he tulivat portille, vierivät vaunut juuri pois. Ne olivat pitkät vankkurit, joissa istui paljon ihmisiä. Kauempana pimeällä tiellä he alkoivat laulaa, ja sävelet kantautuivat halki pimeyden:

Se maa on kaunis maa, sen saartaa siniaava, ja viita vihoittaa. Ja miehet, pojat uljahat ja kelpo naiset, neidot on Tanskan turvaajat…

»Ne ovat nuo 'Söndenaan' ihmiset», sanoi Erik.

»Niin», sanoi Joán, ja samalla kuin laulu kokonaisuudessaan äkkiä tunkeutui hänen tajuntaansa, hän näki Anen edessään, kun tämä istui tuolla kaukana kotona ja lauloi hänen äitinsä haudalla.

»Niin», sanoi hän hiljaa, »se on se laulu».

Mutta ylimalkaan jotakin sanoakseen ja jotakin puhuakseen sanoi Erik, jolla koko ajan oli sellainen tunne, kuin tien poikki äkkiä olisi auennut kuilu:

»Ja nyt he laulavat rajapatsaalle saakka, ja santarmi kuulee sen — — ja nolaa heitä… toiste.»

Joán ei vastannut.

Mutta Erik jatkoi:

»Mutta toivottavasti he kuolevat sydämeltään tanskalaisina eivätkä joudu olemaan mukana kansanäänestyksessä — —»

»Toivottavasti?» sanoi Joán ja käänsi päätään.

»Niin», sanoi Erik ja yritti nauraa, »sillä ovathan he enimmäkseen agraareja».

Joán ei ollut varmaankaan ymmärtänyt häntä. Laulun häipyessä yli maiden he kulkivat ääneti eteenpäin.

»Mennään vuorelle», sanoi Joán.

He lähtivät kulkemaan polkua. Taivas oli vielä sininen, ja monta tähteä oli näkyvissä.

»On melkein kuin syksy-yö», sanoi Erik.

Joán ei vastannut. Kenties hän muisteli tuhansia asioita tai kenties hän oli jo haudannut ne kaikki.

He tulivat ylös pienen kukkulan reunalle He näkivät vain pienen matkaa pimeässä.

Erik, joka aina halusi puhua, jollei muuta niin katkaistakseen painostavaa hiljaisuutta, sanoi:

»Tähän saakka ulottuivat kerran minun tilukseni.»

»Ulottuivat?» sanoi Joán ja rupesi äkkiä kuuntelemaan.

»Niin, sillä minun täytyi ruveta myymään… »

»Miksi täytyi?» kysyi Joán, joka oli unohtanut omat ajatuksensa.
»Onko se huonoa maata?»

»Ei», sanoi Erik. »Mutta minun asiani ovat huonosti.»

»Niin, Erik, mutta miksi?»

Se oli tullut nopeasti, mutta Joán pysähtyi taas — niin äkisti kuin ihminen, joka on kysynyt jotakin, jonka tietää.

»Hm», sanoi Erik, »sen kai kyllä tiedät. Tässä maassa ei olla kolmea tuntia ystävän ystävien seurassa saamatta tietoa.»

Hän seisoi tuokion. Sitten hän sanoi, ja hänen äänensä värisi:

»Tahtoisinpa tietää, onko tässä maassa yhtäkään selkää, joka ei vuotaisi verta ystävien iskuista.»

Ja sitten hän lisäsi, ikäänkuin Joánin vaiteliaat kasvot, jotka olivat kääntyneet häneen, olisivat kysyneet:

»Se on maan tapa.»

»Me olemme leikillisiä täällä Tanskanmaassamme», jatkoi hän, »ja leikillisimmin suhtaudumme lähimmäisen maineeseen ja elämään… »

»Mutta sinähän pidät sentään niin paljon hänestä», sanoi Joán, joka koko ajan ajatteli Erikin vaimoa.

»Niin… ja ehkä hänkin minusta.»

»Mutta», jatkoi hän, »asiat ovat kuitenkin hullusti».

»Niin», kuiskasi Joán, ja molemmat katselivat pimeyttä.

He vaikenivat taas, kunnes Joán sanoi katkaisten hiljaisuuden:

»Kuka osti maasi?»

»Kauppias.»

»Hänkö?»

»Niin», sanoi Erik, »hänellä on voimakas käsi ja… hän kai ottaa rippeetkin. Me kartanonomistajat saamme pitää vain päärakennukset moukkakauppiaan armosta.»

Hän vaikeni. Sitten hän sanoi:

»Ja sitten jonakin päivänä kaupanhoitaja jatkaa liikettä, mutta ensin hän saa palvella — seitsemän vuottaan.»

»Sen olen ymmärtänyt», sanoi Joán pimeyteen.

Erik käänsi päätään kuullessaan hänen äänensä soinnin. Mutta hän ei puhunut heti. Kaukainen humina kantautui heidän korviinsa.

»Mutta kuule, Joán — emmehän me ole vanhoja — miksi et hae itsellesi vaimoa?»

»Minäkö?» sanoi Joán.

Molemmat katselivat yöjunan kulkua ja veturin valoa, joka tulisilmän tavoin tuijotti heihin pimeydestä.

»Minäkö?» sanoi Joán, ja hänen äänensä oli yhtä valju kuin hänen kasvonsa. »Erik, minun täytyy kuolla yksin.»

»Mutta miksi niin?»

»Saarella ei ole naisia. Ketä minä siis rakastaisin?»

Ja voimakkaammin, kuin tutkimattoman tuskan pakosta, Joán sanoi:

»Ja jos rakastaisin, kuinka osaisin silloin puhua? Minullahan ei ole äidinkieltä.»

Erik oli ojentanut kätensä häntä kohti:

»Joán.»

Hän ei löytänyt sanoja, hänen nimensä vain.

Mutta hetken kuluttua hän sanoi hiljaa:

»Ja soittaa et enää tahdo?»

»En», sanoi Joán puhuen taaskin rauhallisesti.

»Tämä oli viimeinen matkani, ja tänään se on päättynyt.»

»Mutta miksi?»

»Siksi, että olen kuullut suuremman soittoa.»

Erik katsoi häneen:

»Ja sinä tahtoisit olla suurin?»

»En, mutta toinen soittaa suurempaa.»

»Mitä?»

»Hän soittaa uutta riemua.»

Erik jäi katsomaan häneen — kuin se, joka ei ymmärrä.

Mutta Joán sanoi vain:

»Hän raivasi itselleen tien yli orjantappuramuurin.»

Pimeys oli heidän yllään kuin vaippa, joka kätki heidän hahmonsa.

»Mutta mitä nyt aiot?»

Joán vastasi pimeydestä:

»Meidän täytyy pysyä saarella ja kuolla saarella, kaikkien meidän, joiden nimi on Ujházy.»

Mutta Erik sanoi, ja hänen äänensä värisi:

»Mutta täällä, Joán, täällähän oli äitisi koti — ota täältä isänmaasi.»

Joánin ääni sointui kovemmalta, kun hän vastasi hitaasti:

»Jos tämä on isänmaa, ei se ole minun.»

Ja tuskaisemmin, yöhön tuijottaen, hän sanoi:

»He eivät rakasta sitä, koska se vielä on heillä. Ja jos olisi joku, joka rakastaisi sitä, kivittäisivät he hänet.»

Hän seisoi hetkisen.

»Meidän pitää mennä», sanoi hän.

»Anna minun ohjata sinua», sanoi Erik ottaen häntä käsivarresta.

He kulkivat vaiti. Molemmat tunsivat, että toisen ruumis värisi — kuin vilusta.

He tulivat kirkkomaan-aitauksen ohi.

»Se on kirkkomaa», sanoi Erik.

»Niin.»

»Ovatkohan he saaneet rauhan?» sanoi Erik.

Joán ei vastannut, eivätkä he puhuneet enää.

Mutta kun he seisoivat »Danmarkin» portin edustalla, sanoi Erik, ja sanat puhkesivat esiin:

»Joán, minusta tuntuu, että tämä on liian surullista.»

»Mikä?» sanoi Joán.

Ja hän jatkoi hymyillen:

»Kun minä nyt vaikenen, niinkuin niin suuresti olen toivonut, on vahinko vain vähäinen. Mitäpä minä annoin ihmisille, jota kannattaa muistaa?»

»Mutta elämä, Joán, elämä?»

Joán oli nostanut silmänsä kauppiaan taloa kohti, jossa valot oli sammutettu:

»Niin tanskalainen olin ehkä sentään, Erik, että minäkin voin vain uneksia onnesta — ja uneksia onnen luomisesta toisille.»

Erikin kasvot värähtivät.

»Ja emmekö näe toisiamme enää koskaan?»

»Kenties.»

Hän painoi suunsa Erikin poskea vastaan.

»Hyvää yötä», sanoi hän ja meni.

Melu talossa oli hiljennyt. Vain piharakennuksessa remusi vielä muutamia miehiä.

Kun Joán tuli huoneeseen, istui Hans Haacke tuolilla.

»Ettekö ole mennyt levolle?»

Hans Haacken pyöreät kasvot lehahtivat kokonaan punaisiksi.

»En», sanoi hän, »sillä oli eräs asia, jonka tahdoin sanoa teille heti, kreivi Ujházy. Vaikka ihminen onkin säestäjä, voi silti olla taiteilija, ja minä en enää alistu teidän pilkkaanne…»

»Pilkkaani, paras herra Haacke?»

»Niin, pilkkaan… Silloin ei sovi pitää juominkeja, kun minä soitan…»

Joán kohautti olkapäitään!

»Rakas Haacke, te olette mennyt vallan sekaisin tässä maassa.»

»Niin», sanoi Haacke, »sillä täällä löytää ystäviä, jotka sanovat totuuden ja kertovat, minkälaista kohtelua tässä saa osakseen».

Joán oli hymyillyt.

»Niin», sanoi hän hitaasti, »tanskalaiset sanovat totuuden. Siinä olette oikeassa.»

Hän soitti kelloa.

»Mutta me, paras Haacke, puhumme keskenämme huomenna.»

Herra Hans Haacke tahtoi sanoa jotakin, mutta menikin sitten.

Kun berliniläinen oli tullut sisään, sanoi Joán:

»Me matkustamme puoli kahdeksalta.»

»Puoli kahdeksalta?» sanoi berliniläinen, »puoli kahdeksalta… se juna lähtee etelään».

»Niin.»

»Lähdemmekö… etelään?»

»Lähdemme pois», sanoi Joán.

Berliniläinen oli sytyttänyt kaksi vahakynttilää sängyn viereen.

»Hyvää yötä», sanoi hän ja meni.

Joán Ujházy riisuutui. Talossa oli hiljaista.

Viimeiset vaunut vierivät kadulla. Siinä olivat viimeiset eteläjyllantilaiset, ja he lauloivat.

Join makasi vuoteellaan. Vahakynttilöiden valo lankesi keltaisena hänen kasvoilleen.

Ja yö se muistiinne palautuu, kun läksimme linnasta, häly silloin vaikeni kaikki muu, kun yö oli puolessa. Hän huusi: Ennenkuin kello lyö taas kaksitoista, meidän se on, me voitamme, kerran kaikkoo yö, uus huomen on huoleton …

Laulu häipyi.

Joán oli ojentanut käsivartensa sängyn päänalukselle. Hän makasi kämmenet ylöspäin, kynttiläin valossa.