The Project Gutenberg eBook of Mikko-sedän kesäsiirtola, by Osmo Lajula

1. Mikko-setä tekee päätöksen.
2. Mikko-setä hommaa itselleen siirtolalaiset.
3. Matka kesäsiirtolaan.
4. Mikko-sedän siirtola.
5. Päiväjärjestys.
6. Käynti hovissa.
7. Ensimmäinen metsäretki.
8. Aalto voittaa kilpailun.
9. Mikko-sedän "armeija" heinäkarhojen kimpussa.
10. Herran päivä paistaa.
11, Sateisia päiviä ja kirkkaita kuutamoöitä.
12. Jäähyväiset Lehtolalle.

Mikko Mähönen oli viime aikoina käynyt sangen miettiväiseksi. Kansakoulun kolmasluokkalaiset olivat usein tunnin kuluessa huomanneet hänen siirtävän katseensa oppilaasta toiseen ja painautuvan sitten pää kuukassa pöytää vasten miettimään. Silloin näkyi selvästi Mikko-sedän paljas päälaki ja harmaantuneet hiukset vasemmalla korvallisella. Mutta pojat eivät tahtoneet setää häiritä, vaan istuivat hiljaa paikoillaan, sillä setä tiesi, millä vallattomia rangaista: hän ei olisi nuoskan tultua lähtenyt heidän kanssaan lumisille eikä muihin kisoihin — ja se olisi ollut kaikkein ikävimpää, sillä leikki ilman häntä olisi menettänyt kaiken mehunsa. Toisinaan kesti hiljaisuutta minuutin, toisinaan pari, ja sitten taas alkoi, ja useimmiten lienee se alkanut juuri siitä asiasta, mitä Mikko pää kuukassa viimeksi oli miettinyt, sillä hän tavallisesti katkaisi hiljaisuuden sanoilla: Mietin tässä itsekseni… mitäs te, pojat, siitä arvelette? Ja pojat saivat kertoa arveluitaan. Ne olivat usein mitä kummallisimpia arveluita, mutta Mikko-setä kuunteli niitä kaikkia tavattomalla hartaudella.

Mikko-setä oli ollut opettajana puolisentoista vuosikymmentä ja oli nyt ehtinyt ijässään puoliväliin viidennellekymmentä. Ylioppilaasta ei ollut tullut "maisteria" muuta kuin arvonimeltään. Aviomiehestä ei ollut tullut "perheen isää" muuta kuin niinikään nimeltään, sillä naimisiin hän oli mennyt jo kahdenkymmenenviiden ikäisenä, saanut lapsia kolme, joista ainoastaan nuorin, poika, oli jäänyt eloon, menetettyään äitinsä jo ensimmäisellä ikävuodella. Poika, Pekka, istui nyt parastaikaa luokalla isänsä opetettavana. Ja siinäpä lieneekin ollut suurin syy siihen, että "Mikko-setä", joksi oppilaat opettajaansa poikkeuksetta nimittivät sekä hänen itsensä kuullen että kuulematta, niin usein vaipui mietteisiinsä. Jos seurasi hänen harmaiden silmiensä kylmähköä katsetta oppitunnin kuluessa, niin se siirtyi pojasta poikaan, rivistä riviin, kunnes luokan keskellä kohtasi kalpeat, pellavatukan ympäröimät kasvot, jotka niin elävästi muistuttivat hänen jo aikoja sitten manalle menneen vaimonsa kasvoja. Niissä Mikko-sedän silmät viipyivät tavallista kauvemmin; — ja usein sitten — milloin vain opetusaine viivyttelyä salli — pää nyykähti vasenta kättä vasten pöydän varaan.

Poika muistutti aina isällensä aikoja, jolloin hänen, isän, elämässä tapahtui käänne ja jolloin hän opetteli tyytymään vähään ja ohjaamaan elämänsä jonkin tehtävän hyväksi. Kun suuret päämäärät romahtivat kokoon, oli toki jälellä pienempiä, vaatimattomampia, mutta silti yhtä tärkeitä, yhtä suuriarvoisia. Hän tyytyi opettajan vaatimattomaan osuuteen. Ja Pekan, tuon hennon poikasen rinnalla oli kasvanut ja kehittynyt hänen rauhansa, oma sisäinen rauhansa, ja itsetietoisuutensa siitä, että hän oli hyödyllinen jäsen yhteiskunnassa. Vasta nyt hän olisi ollut kypsä ja hyödyllinen perheen isäkin, jospa vain hänen kotoinen perhepiirinsä olisi ollut laajempi. Mutta sen muodosti vain pikku Pekka ja vanha kiukkuinen taloudenhoitajatar, joka niin usein äkäpäissään keskeytti isän ja pojan sekä tämän kumppanien kotoiset temmellykset.

Poika johti vielä jotain muutakin isän mieleen. Niitä ei tosin ollut hauska muistella, mutta ne siitä huolimatta väikkyivät yhä tajunnan kynnyksellä ja usein pujahtivat tietoisuuteen. Ne olivat mieltä katkeroittavia "pikku kettuja", jotka aikoinaan olivat avioelämää samentaneet. Oli hyvä, ettei Pekka tiennyt niistä mitään, mutta luokalla oli niin monta muuta, jotka jokseenkin joka päivä saivat olla todistajina vanhempien välisissä kinastuksissa. Uh, mitä myrkkyä nuoriin sieluihin siten vuodatettiinkaan. Saattoiko koulu tehdä mitään tämän asiantilan parantamiseksi? Tuskinpa! Ja jos saattoikin, niin tokkopahan tahtoikaan. Kävihän kaikki niin virallisen kaavamaisesti. Jos jokin tehtävä näytti vastenmieliseltä, niin ei muuta kuin lakikirja esille — ja sieltä toki aina löytyi jonkinlaista tukea puolustukseksi ja omaatuntoa rauhoittamaan. Kalpeiden kasvojen lukumäärä luokalla lisääntyi vuosien kuluessa ja usean poikasen alkuaan kirkkaat silmät saivat tuijottavan ilmeen.

Koululla oli oma lääkärinsäkin. Hän kävi syksyin keväin kerran ja joskus talvenkin aikana luokkaa tarkastamassa. Asiantuntijan katseella lääkäri tutki jokaista tilaisuudessa, josta edeltäkäsin oli oppilaille ilmoitettu ja kehoitettu heidän panemaan puhdasta päälleen. Siinä sattui olemaan korvatautinen, ja hänelle kirjoitti lääkäri lipun kehoittaen käymään klinikassa. Antoipa hän Mikko-sedälle joukon painettuja kaavakkeitakin sanoen:

— Jos esimerkiksi luokalla sattuu silmätautia ilmaantumaan, niin lähettäkää sellainen sairas silmäklinikkaan.

— Jahah, vastasi Mikko-setä, että silmätautinen lähetetään silmäklinikkaan.

— Ja niin muodoin siis, jatkoi Mikko-setä, hammastautinen lähetetään hammasklinikkaan?

— En tiedä, herra tohtori, vastasi Mikko-setä, mutta yleistapauksia täällä on lukuisasti.

— Nälkää — tai ellei nyt juuri pahinta nälkää, niin ainakin ravinnon puutetta, vastasi Mikko-setä.

Mutta Mikko-sedän pää painui vasenta kättä vasten pöydän varaan eikä hän huomannut, että oppilaat olivat jääneet seisomaan lääkärin lähtiessä. Vasta kotvasen kuluttua hän virkahti:

Eräänä keväisenä päivänä asteli Mikko-setä kaupungin ulkopuolella. Siellä rakennettiin urheilukenttää. Osa siitä oli jo valmiina. Tasaisella tanhualla liikkui runsaasti reippaita urheilijoita: juoksijoita, keihäänheittäjiä, loikkaajia j.n.e. Toisaalla laskivat jykevähartiaiset työmiehet perustusta kentän laajennukselle. Eräässä paikassa paalutettiin liejuisaa maaperää, jotta saataisiin kentälle tukeva perustus. Mutta olipa siellä toisenlaisiakin "rakentajia". Valmiin kentän laidassa ryömi joukko poikasia. Heillä oli työaseina pitkiä teräviä kiviä, suuria rautanauloja ja tukevia keppejä, joilla he kaivoivat syvää kuoppaa valmiiseen kenttään.

— Mitäs te, pojat, hommaatte? kysyi Mikko-setä. Eräs joukosta kiepsahti seisaalleen, pisti kädet housunhalkeamiin ja vastasi:

— Tahdommepa tietää, miten kenttä on saatu näin tasaiseksi. Siellä on alla savea, ehkäpä sementtiäkin, ja pohjimmaisena kolahtelee kiviä.

Mikko-sedän päällikkyydellä täytettiin kuoppa ja tallattiin kovaksi ja tasaiseksi. Ja pitipä Mikko-setä pitkän esitelmänkin siitä tavasta, millä tietoja oli hankittava. Sitten hän johti poikaset kentän rakennuspaikalle, missä he ilman muuta näkivät selvästi eri kerrokset tasoituksen alla. Heidän hävityshalunsa tuli tyydytetyksi toisella tavalla. Ja niinhän se näkyy käyvän, että jos pojalle hankkii uuden leikkikalun, pakottavat hänen vaistonsa sen heti pilppuamaan pieniksi palasiksi: hän tahtoo ehdottomasti tietää, mitkä salaperäiset voimat sitä koossa pitävät ja mitä sen sisällä mahdollisesti liikkuu. Ellei hän niin tee, ei hän ole terve. Mutta jos hän on itse tehnyt itselleen leikkikalun, eipä hän sitä riko, — se on hänen paras tavaransa, jota hän hoitaa ja vaalii. Mitenpä muutoin hän menettelisikään, sillä tunteehan hän oman työnsä pienimmätkin mutkat.

Urheilukentälle saapui yhä uusia joukkueita, jotka näyttivät vähät välittävän siitä, miten urheilukenttä oli rakennettu. Heidät oli yhteiskunta jo kesyttänyt — sama yhteiskunta, joka rakennutti heille urheilukentän yhteisillä varoilla. Mikko-setä kysyi itseltään: Miksi tämä reipas joukko ei voinut itse rakentaa itselleen urheilukenttää? Joka mies työhön vain — ja olisipa siitä syntynyt alaa. Sittepä olisivat myöskin tienneet, millaisen perustan päällä he temmelsivät. Mutta näinollen heistä ani harvat — tuskinpa ainoakaan — tunsivat tämän urheilukentän rakennetta. Eikä se itse asiassa ollutkaan heille minkään suuremman arvoinen, ei ainakaan sellaisen arvoinen kuin pojalle hänen omatekoinen leikkikalunsa, jonka hän heti osaa laittaa kuntoon, kun se on rikkoutunut. Mutta urheilijat eivät osanneet korjata epäkuntoon mennyttä kenttäänsä; sen korjaamiseksi tarvittiin sanomalehtikirjoituksia, anomuksia, päätöksiä… sanalla sanoen: yhteiskunnan apua. Ja eikö urheilijoilla olisi aikaa tällaisiin hommiin? Tai onko sitten niin, ettei urheilusta saa olla mitään taloudellista hyötyä tai opetusta käytännöllisessä elämässä? Olisihan itse tuo työ jo sellaisenaan urheilujen urheilua!

Jo useana kesänä oli Mikko-sedällä ollut mukanaan maalla pari kolme poikasta Pekan kumppanina kesää viettämässä. Monesti oli hänen mielensä tehnyt perustaa oikein siirtola, johon voisi tulla nuoria kesäasukkaita enemmältäkin. Mutta varattomuus oli kaiken tehnyt tyhjäksi. Vihdoin hän päätti uskaltaa — kävi miten kävi. Ja näillä kävelyretkillään, nähdessään, miten yksipuolisesti kaupunkilaisnuorison kehitys kävi, hänen päätöksensä yhä varmistui. Lasten piti saada kesäistä virkistystä maalla, raittiissa luonnossa, joka kuin itsestään luo ja kehittää ja antaa keinoja elämän ylläpitämiseksi. Mikko-sedän mielestä ei ollut kylliksi siinä, että ainoastaan muutamille oppilaille hankittiin tilaa kesäsiirtoloissa ja että ainoastaan muutamat opettajat vuorottelivat näiden siirtoloiden hoitajina, ei, vaan kaikkien opettajien oli muodostettava siirtola kesäasuntoonsa. Hän tahtoi koettaa. Ja Mikko-setä päätti seuraavaksi kesäksi ottaa luoksensa kymmenen kesäsiirtolalaista.

Työläisperheiden, joiden lapsia kaupunkikansakoululaiset vielä toistaiseksi melkein yksinomaan ovat, on harvoin mahdollisuus edes ajatellakaan minkäänlaista maalle muuttoa kesäksi, sillä eihän heillä ole mitään "virkavapautta", tai jos sellaista omin päinsä ottavat, on "virkakin" useimmiten menetetty. Ani harvoilla on tilaisuutta lapsilleenkaan hommata "kesälaitumia" maalla. Mutta nykyisenä aikana jo varsin yleisesti ymmärretään sen verran lasten terveydenhoitoa, että tuskin ainoallakaan vanhemmalla on verukkeita, jos hän lapsensa vain saa maalle sijoitetuksi. Sitä todistaa Mikko-sedänkin menestys siirtolahommissaan. Hän toimitti alustavat valmistuksensa yksinomaan oppilaittensa vanhempien kanssa. Kukin näistä suostui maksamaan matkarahat sekä 25 penniä päivältä ruokarahaa. Muita tarpeita, kuten pyykkiä, pyhäpäiväkahvia y.m. varten varustettiin markka pari, vanhempien maksukyvyn mukaan.

Vasta näiden alustavien toimenpiteiden päätyttyä ilmoitti Mikko-setä kymmenelle oppilaalleen, että nämä tulisivat kesäksi maalle hänen luokseen. Syntyi tietysti suuri riemu. Joukossa oli sellaisiakin poikia, jotka eläessään eivät olleet käyneet kaupungin rajojen ulkopuolella. Oli monta, jotka eivät tunteneet läheskään kaikkia kotieläimiä; lampaan oli nähnyt ainoastaan puolet luokasta.

Koulun loppuaikoina kävivät siirtolanoppilaat ahkerasti Mikko-sedän luona. Suoritettiin alustavia toimenpiteitä kesäelämää varten, ennen kaikkea koskivat nämä valmistelut matkaa. Valittiin n.s. varustustoimikunta, johon kuului kolme jäsentä: puheenjohtaja, kirjuri-rahastonhoitaja ja kolmas päätösten toimeenpanijana. Mikko-setä anoi oikeutta päästä tämän arvon toimikunnan ylituomariksi, jonka hyväksyttäviksi päätökset olivat alistettavat, — ja siihen suostuttiin. Samoin tahtoi "setä" olla "kassakaappina" — ja siihenkin suostuttiin, sillä tehtyyn esitykseen kaikki vastasivat "jaa", ja puheenjohtaja iski nyrkillänsä pöytään. Mikko-sedällä oli iso säämyskäkukkaro, jonka hän oli varustanut kahdella pienellä lukolla. Toinen avaimista joutui varustustoimikunnan puheenjohtajan, toinen kirjuri-rahastonhoitajan huostaan. Ainoastaan itse "plakkari" oli Mikko-sedän hallussa. Kun tämän kukkaron sisältö ennen matkalle lähtöä laskettiin, oli siinä varoja 147 markkaa, eli 12 kesäsiirtolaisen — niihin Mikko-setä ja hänen poikansa Pekka luettuina — matkakulut ja ensimmäisen kuukauden ruokarahat sekä 1 mk henkeä kohti ylimääräisiin menoihin.

Kassa lukittiin, ja se valahti Mikko-sedän povitaskuun; avaimet joutuivat haltijoilleen.

Varustustoimikunta oli kokouksessaan päättänyt, että kullakin siirtolalaisella piti olla mukanaan matkareppu, joka sisälsi ruokaa kolmeksi päiväksi, sillä matkarahojen säästämiseksi muihin kesäisiin "huvitarpeisiin" oli päätetty kulkea siirtolaan jalkaisin. Sitäpaitsi tuli repussa olla sukkapari. Kaikki muut kesätarpeet oli tuotava Mikko-sedälle, joka pakkasi ne laatikkoihin ja jo edellisenä päivänä lähetti rautateitse siirtolan läheiselle asemalle. Pakkauspuuhissa oli paljon tekemistä. Mikko-setä hääri hiki otsassa. Oppilaiden tavaroille oli varustettu iso arkku. Siihen sijoitettiin vaatteet, kirjat y.m.

Sitä paitsi oli setä varustanut työkaluarkun, johon myöskin sijoitettiin yhteisillä varoilla ostetut kalastustarpeet. Omaan matkalaukkuunsa Mikko-setä valitsi "Don Quixoten". Matkapäivän edellisenä iltana kukin suostui menemään levolle viimeistään klo 8 ja olemaan Mikko-sedän asunnolla täsmälleen klo 6 seuraavana aamuna.

Alkavan kesän aamuinen aurinko paistoi lämpöisenhivelevästi pienen joukkueen soluessa kaupungista pohjoista kohti. Matkalaiset olivat reippaita ja iloisia. Jälkimmäisenä kaaloi Mikko-setä, osa pojista oli jo pitkän matkan päässä.

— Puhallappa, Kekki, pilliisi! virkahti setä varustustoimikunnan puheenjohtajalle.

— Kuulkaahan sitten! alkoi setä. Meillä on matkaa kaikkiaan 56 kilometriä. Olen suunnitellut niin, että tänään kuljemme noin 25 kilometriä, huomenna 20 ja kolmantena loput. Nyt te ette saa alussa ollenkaan kiirehtiä ettekä juosta maantieltä syrjään; — on siis parasta, että pysytteleitte yhtä rinnan minun kanssani. Saattepa nähdä, että neuvoni on hyvä. Suostutteko?

Pojista oli vaikeata ymmärtää sitä, ettei saanut mennä edelle eikä juosta tiepuoleen, kun ei ollenkaan väsyttänyt, mutta siitä huolimatta he vastasivat kuin yhdestä suusta: Suostumme.

Matkanteko alkoi jälleen. Mutta setä kulki niin kovin hitaasti; näytti siltä kuin hän olisi vain hidastuttanut askeleitaan. Parin kolmen kilometrin päässä aina pysähdyttiin lepäämään.

Vasta loppumatkalla, kun usean jalat — huolellisesta hoidosta huolimatta — olivat heltyneet ja alkoivat osottautua haluttomiksi matkan jatkamiseen, ymmärsivät pojat Mikko-sedän hitaan kulun tarkoituksen.

— Tämä on Marathonia, pojat, selitti Mikko-setä. Matkamme on ainoastaan hiukan pitempi kuin minkä Marathon-kilpailijat juoksevat yhtä kyytiä.

Vihdoin kolmantena päivänä, kun matkan varrella olevien talojen ruokakellot kutsuivat väkeä päivälliselle, poikkeuduttiin syrjätielle, joka tuuhean petäjikön läpi luikerteli isoa järveä kohti. Tien laidassa oli laaja aukea aho, ja sen takaa lehtimetsän laidassa näkyi vanhojen rakennusten sammaltuneet katot.

— Kas tuolla on kesäinen kotimme! virkkoi Mikko-setä, näyttäen sormellaan vanhaa taloa.

Pojat virkistyivät, ja ponnistaen viimeiset voimansa he kilvan kiiruhtivat ahotietä pitkin uuteen kesäsiirtolaansa.

Se oli erääseen suurtilaan kuuluva karjakartano, jossa asui ainoastaan pari palvelijatarta elukoita hoitamassa sekä metsänvartija pienoisessa pihantakaisessa rakennuksessa. Palvelijoiden hallussa oli päärakennuksen pirttipuoli, ja setä siirtolaisineen sai huostaansa lännenpuoleisessa päässä olevat kaksi kamaria ja keittiön.

Poikien ensimmäisenä huolena oli syödä kunnon ateria, jonka Mikko-setä pyysi emäntäpalvelijattarelta, heillä itsellään kun eivät vielä olleet keittiökalustot kunnossa. Pian olikin pöytä kukkuroillaan leipää, voita, sisäjärven muikkuja, keitettyjä perunoita ja läskikastiketta. Harvoin lienee päivällinen maistunut pojista niin hyvältä kuin miltä se nyt maistui pitkän jalkamatkan jälkeen. Mikko-setä oli sen arvannut, ja siksipä hän olikin pyytänyt kaikkea runsaan määrän. Kesken eivät ruokalajit loppuneet, vaikkei suuriakaan jäljelle jäänyt.

Syömisen jälkeen alkoi useita väsyttää. Eräät pyrkivät jo pitkäkseenkin, mitkä penkeille, mitkä sänkyihin, — eräät lattiallekin. Mutta Mikko-setä huudahti tuimasti:

— Ei, pojat, ei se kelpaa! Ei ole vielä nukkumisen aika. Ainakin kaksi tuntia on teidän vielä valvottava. Hei pojat, mennäänpä uutta kotiamme tarkastelemaan!

Pojat tottelivat ja seurasivat setää ulos. Ensiksi käytiin pitkässä "ketkaselkäisessä" navetassa, jossa ei ollut ainoatakaan elukkaa. Ainoastaan lehmänkaulaimet ja ruokaruuhien kupeeseen kiinnitetyt ketjut osottivat, kuinka monta lypsävää navettaan mahtui. Pojat laskivat ne ja saivat summaksi 120.

— Satakaksikymmentä! huudahti varustustoimikunnan puheenjohtaja. Onpa siinä sarvikkaita!

Navetan ylisillä oli heinärekiä, olkia ja pahnoja sekä maanviljelyskoneita. Pojat piehtaroivat ja telmivät pahnoissa, niin ettei hetkisen kuluttua ollut tietoakaan väsymyksestä.

— Tämäpä on mainio kisailupaikka! riemuitsivat pojat, heittäen häränpyllyä minkä ennättivät.

Yrittipä setäkin mennä yli niskojensa, mutta jäykät koivet eivät tahtoneet kohotakaan ilmaan. Mitäs muuta kuin pojat auttamaan, ja heitä oli pari kolme kummassakin sääressä, ennenkuin setä pääsi ympäri. Mutta se lisäsi riemua sanomattomasti.

Tarkasteltiin vielä eräitä tyhjiä latoja, jotka tekivät synkän vaikutuksen, sekä käytiin kauvempana sijaitsevalla riihirakennuksella, joka seisoi yksikseen kuin hyljättynä laajan kesantopellon keskellä. Mutta kun oli päästy lähemmäksi tuota autiolta näyttävää mustaa rakennusta, niin huomattiinkin, ettei sen vallan ikävissään tarvinnut ollakaan. Sen läheisyydessä oli vilkasta elämää. Suuri sikalauma tongiskeli maata riihen edustalla — ja pojat saivat heti kesyt eläimet leikkitovereikseen. Ei tarvinnut muuta kuin vähän korvan juuresta raaputteli ystävällistä porsasta, niin se heti virkahti "öh-öh-öh", ja heittäytyi maahan pitkäkseen. Ja kun vähän aikaa sitä hyväili, niin eipä se enää tahtonut eroon päästääkään. Varsinkin niistä pojista, jotka eivät ennen olleet elävää sikaa nähneet -ja sellaisiakin oli, setä sai tietää, että niitä oli kokonaista kolme — oli tämä ystävyys erittäin hupaista.

Riihen takana järsivät lampaat ojanreunustaa. Ja kun Teikari ne ensiksi nähtyään kysäisi kovalla äänellä:

Poikien joukossa oli kuusi sellaista, jotka eivät elävää lammasta olleet ennen nähneet. Vahinko vain, että pikot olivat kovin arkoja. Ne katsella töllistelivät kauvempaa, mutta kun alkoi niitä lähennellä, niin juosta pikittivät pakoon.

Noin kolmisen tuntia päivällisen jälkeen komensi Mikko-setä siirtolalaisensa rannalle, jonka hietikko pellon takaa pienen lepikön lomitse vilkkui.

— Nyt otamme ensimmäisen kylvyn, virkahti setä rantamättäälle istahtaen ja alkoi riisua päältään.

Pojat tekivät samoin, ja pian oli koko joukkue pulikoimassa virkistävässä vedessä. Se se vasta herkkua oli hiestyneestä ja pölyisestä ruumiista. Ihan tuli kuin toiseksi ihmiseksi. Mutta setä ei antanut kovinkaan kauvan siellä viipyä. Vasta tuonnempana, kun vesi ehtii lämmetä, saisi viipyä kauvemmin. Uimisen jälkeen saivat pojat noutaa olkia kamarien lattialle ja ruveta nukkumaan. Toisista oli tämä viimeinen komennus vähän ikävää, sillä väsymys tuntui tyyten hävinneen. Mutta toteltava oli, sillä setä selitti, että huomiseen saakka oli tarkasti noudatettava hänen määräyksiään, kunnes ehdittäisiin valmistaa yleiset säännöt, joita kaikkien oli noudatettava ilman erikoista käskyä.

Pojat laskeutuivat oljille. Tekipä mieli vielä piehtaroida ja ilakoida, mutta setä rykäisi ja katsahti tuimasti — ja silloin oli parasta asettua paikoilleen. Setä kysyi sitten, keitä ei nukuttanut — ja melkein kaikki kapsahtivat istualleen.

— Vai ei? tokasi setä. No olkaa sitten hiljaa, jotta minä saan nukkua, sillä minua väsyttää kovasti.

Pojat asettuivat heti paikoilleen ja olivat hiljaa kuin hiiret. Pitihän toki sedän antaa nukkua rauhassa!

— Niin, virkahti setä vielä, katsahtaen kuuliaisia poikasiaan, jotka viruivat somasti toistensa vieressä, voittehan sitten puolen tunnin tai tunnin perästä nousta hiljaa ylös ja pistäytyä siivosti pihalle, ellei unta kuulu.

Tämä ehdotus kuulosti monesta sangen hauskalta, mutta heistä ei kukaan huomannut leikkisää hymyä, joka väreili sedän huulilla hänen tätä sanoessaan. Kun setä puolen tunnin kuluttua loi katseensa pikku kumppaneihinsa, niin oli heistä jo jokainen vajonnut mitä syvimpään uneen. Ei yksikään näyttänyt pyrkivän ylös. Ja setä hymyili kauvan katsellessa onnellista joukkuetta.

— Olettepa nukkuneet kaksitoista tuntia! huudahti setä seuraavana aamuna kello 6:n aikaan. Se kyllä riittää, ylös siis joka possu!

Pojat alkoivat naurahdella ja kutitella toisiaan, joten elämä pian virkosi täyteen käyntiin.

— Viiden minuutin kuluttua on jokaisen oltava rannassa, virkkoi setä, pistäen laajareunusteisen olkihatun päähänsä ja lähti ulos.

Luonnossa vallitsi täydellinen kesäinen kirkkaus, tyyneys ja rauha. Rakennuksen takaisessa puistikossa, jossa oli vanhoja niinipuita ja tuomia sekä jokunen laajalti ilmaa harova omenapuu, sikittivät lintuset kilvan. Tahtomattaan pysähtyivät pojat pihamaalle kuuntelemaan tätä miellyttävää iloäänisyyttä. Olihan se kaikille heille harvinaista ja useimmille heistä vallan uutta. Kaupunkilaislapset, köyhälistön lapset, jotka kaupungeissa asuen kesäaamunakaan eivät kuule muuta kuin rattaiden kolinan kivikatuja vastaan, tuntevat varmaankin itsensä onnellisiksi herätessään lintusten liverryksiin. Vähäväliä pysähtyi poikajoukko rantaan mennessään, sillä yhä uusia ja uusia ääniä kajahteli heidän korviinsa vanhan puutarhan lehtipuista. Paljonhan niistä laululinnuista oli lukukirjoissa kerrottu, sulosanoin ylistetty niiden aikaansaamaa viehätystä, mutta näin ihanaksi niiden laulua ei sittenkään ollut uskonut. Nyt sen vasta ymmärsi, nyt sen vasta tajusi!

— Hei "possut", peseytykää huolellisesti, komensi setä. Kasvot ja kaula tarkoin ja kädet myöskin aina kyynäspäihin saakka. Uimaan menemme vasta tuonempana. Pestäessä on vaatteet varottava kastumasta.

Pojat kyyristäytyivät rantaäyräälle ja alkoivat saippuoida naamaansa ja käsiänsä. Oli omituista ja turhanpäiväistä monen mielestä, että piti peseytyä eikä saanut mennä uimaan. Mutta Mikko-setä selitti, että uimavuoroja järjestettäisiin ainoastaan määrätty luku ja että aamuvirkistykseksi riitti huolellinen peseytyminen.

Ja virkistävältäpä se tuntuikin. Pehmoinen järvivesi oli kuin voidetta unen turruttamille kasvoille.

Sitten seurasi aamupala. Jokainen sai tehdä eväistään tavankokoisen voileivän, ja setä tilasi kullekin mukillisen tuoretta maitoa, jonka jo ensi ryyppäykseltä tunsi toisenlaiseksi kuin kaupungissa tarjotun maidon. Olipa se herkkua — voileipä samoin!

— Ja nyt, virkkoi Mikko-setä, kun pojat olivat kulauttaneet viimeisen maitopisaran alas kurkustaan, nyt pidämme kokouksen, jossa valmistellaan siirtolamme ohjesääntö eli työjärjestys.

Pojat asettuivat istumaan vieretysten, setä kantoi pikku pöydän keskelle lattiaa ja asetti sen eteen kaksi tuolia. Sitten hän asetti vasemman kätensä puuskaan, oikean kätensä pöydän varaan ja rykäisi…

Pojat odottivat jännityksellä, mitä tuleman piti. He istuivat aivan samassa järjestyksessä kuin riviin asetettuinakin, nimittäin pituuden mukaan. Ensimmäisenä vasemmalla oli pitkäsäärinen Teikari, sitten jäyhäluinen Lahna, hartiakas Soikka, ketterävartaloinen Kekki, joka jo ennen matkalle lähtöä oli saanut varustustoimikunnan puheenjohtajan viran, sitten istuivat Kukkonen ja Leimu, jotka olivat kumpikin pellavatukkaisia, yhdenkokoisia ja näyttivät melkein kaksoisilta, vetelännäköinen Aalto, pystynenäinen, pyöreäsilmäinen Elo ja Pekka Mähönen, opettajan oma poika, sekä viimeisinä oikealla Seitola ja Kaarre. Mikko-setä rykäisi toistamiseen, koukisti vasemman jalkansa toisen jalan varaan ja pöytään nojautuneena virkkoi:

Meidän on välttämätöntä kaikkein ensiksi laatia itsellemme työjärjestys, jotta lyhyt maalla-oloaikamme tulee oikein ja hyödyllisesti käytetyksi. Kokouksia voimme pitää vaikka joka päivä ja määritellä niissä yksityisiä tehtäviämme koskevat kysymykset. Nyt on ainoastaan päätettävä nukkumaanmeno-, ylösnousu- ja ruokailuajoista. Näistä sitten riippuu kaikki muu työskentelymme, joten ne otamme tässä esille. Valitkaa siis puheenjohtaja ja pöytäkirjuri.

Puheenjohtajaksi pyydettiin setää, ja hän siihen tällä kertaa suostuikin. Pöytäkirjaa pitämään valittiin pystynenäinen Elo, joka pitäen leikkinä koko juttua vastenmielisesti asettui istumaan Mikko-sedän viereen pöydän ääreen. Mutta setä lupasi häntä ohjata parhaansa mukaan, joten hän sai olla varma työnsä onnistumisesta.

Ja sitten seurasi keskustelua maatamenosta. Se oli tuiki vaikea kysymys, eikä sitä voitu päättää sinne eikä tänne, ennenkuin setä huomautti, että heidän oli ajateltava ylösnousuaan aamuisin.

— "Aamuhetki kullan kallis", lausui setä. Aikaisin on noustava, ainakin kello kuuden aikana — ja nukkumisaikaa on varattava kymmenen tuntia.

Alettiin sitten laskea maatamenoaikaa ja päästiin kello 8:aan. Olipa se aikaista. Aurinko oli vielä korkealla taivaalla siihen aikaan.

— Mutta tarkastetaanpa aamulla kello 6:n aikaan, kuinka korkealla se silloin on — ja tehdään lopullinen päätös vasta sitten, ehdoitti setä.

Ja siihen suostuttiin. Toistaiseksi laskeudutaan levolle klo 8 ja noustaan aamuisin klo 6. Aamiainen päätettiin syödä klo 8, päivällinen klo 12 ja illallinen klo 6. Uintia päätettiin toistaiseksi harjoittaa kahdesti, nimittäin ennen päivällistä ja illallista. Kunkin oli vuoroonsa oltava päivystäjänä ja pidettävä huolta siitä, että tehtyjä päätöksiä täsmällisesti noudatettiin. Muistiinpanoja varten avattiin päiväkirja, johon päivystäjä merkitsi tarkoin kunkin päivän tapahtumat.

— Tässä, pojat, on emäntämme, joka pitää huolen puhtaudesta ja ruuasta. Jokainen teistä kutsuu häntä Manda-tädiksi ja jokaisen velvollisuus on totella häntä aivan ehdottomasti. Jos Manda-täti tarvitsee apuanne ja kohteliaasti sitä pyytää, niin tiedätte, mitä on tehtävä — tiedättehän?

Aamiaisen jälkeen ilmoitti Mikko-setä, että heidän — koko siirtolan — olisi käytävä kartanonomistajaa tervehtimässä voidakseen suunnitella kesätehtäviään. Hehän tarvitsisivat kaikenkaltaisia leikki- ja työkaluja, ja niitä varten piti heidän saada raaka-aineita metsästä, joten oli tarpeellista kysyä kartanonomistajalta, saataisiinko niitä metsästä ottaa.

Koko "armeija" lähti liikkeelle pitkin oikotietä, joka kulki metsän läpi karjakartanosta hoviin. Se oli siirtolaisten ensimmäinen yhteinen retki pitkin raivaamatonta karjanpolkua kesäisen virkoavan luonnon keskuudessa. Setä kulki edellä ja opasti. Hän osoitteli puiden oksilla liikehtiviä ja laulelevia lintuja, ilmoitti niiden nimet, matkieli niiden laulutapaa, jotta pojat vastakertana ne tuntisivat, sekä kertoi pikku juttuja luonnon siivekkäistä olioista.

Sellaista luonnon sinfoniaa eivät pojat koskaan ennen olleet aavistaneetkaan olemassaolevaksi, sitä vähemmin kuulleet. Koivikossa ja lepikossa tien molemmin puolin vilisemällä vilisi siivekkäiden parvia, isoja ja pieniä, isoäänisiä ja viheltelijöitä, sirkuttajia ja sipottelijoita — vieläpä karkeaäänisiä vaakkujiakin. Rastaat rähähtelivät kuin hengenvaaran lähestyessä ja harakat naurahtelivat kuin vahingonilosta.

Setä osoitti erästä retkalentoista isoa lintua, joka juuri lähti rinteellä olevan petäjän latvasta ja siirtyi toiseen, kysyen, tunsivatko pojat "metsälintua". Toiset rähähtivät nauruun, mutta useat tuijottivat kysyvinä opettajaansa. Vasta sitten, kun osoitettu lintu oli asettunut oksalle ja alkoi "vaakkua", laukesi jännitys. Äänestä sen tunsivat melkein kaikki.

— Se on tosiaankin lintu, jonka laulun jokainen tuntee, vaikkei itseään eläintä olisi koskaan nähnyt.

Hovin kesannolla oli työ täydessä käynnissä. Siinä saivat pojat tutustua kyntämiseen oikein kädestä pitäen. Kymmenkunta parivaljakkoa veti raskaita rauta-auroja. Setä näytti olevan kyntömiesten vanha tuttu, joten hevoset pysäytettiin ja miehet tulivat kättä lyömään ja kaupunkiuutisia kuulemaan.

Mutta pojilla olivat omat huvinsa: he alkoivat hyväillä hevosia, jotka näyttivät hyvin haluisasti ottavan vastaan helliä taputuksia. Kiipesivätpä toiset selkäänkin nauttien sanomattomasti tästä ehkäpä ensimmäisestä ratsastusyrityksestä. Oli se sentään jotain mieleenpainuvaa tämä tällainen leikittely. Tarttuipa pitkäsäärinen Teikari aurankurkeenkin ja käski hevosten lähteä liikkeelle. Ne tottelivat heti, kulkien toinen vaossa toinen vaonlaitaa, aivan säännöllisesti — ja aura viilsi leveän kielekkeen kovaksi painunutta maata ja käänsi turpeen kyljelleen toisen päälle. Siitä tuoksahti viileä kosteus kyntömiehen kasvoja vasten, ja onkilierot kiemurtelivat hetkisen kynnöksellä koettaen pyrkiä niin pian kuin mahdollista takaisin pimeään piiloonsa.

Hovissa otettiin vieraat ystävällisesti vastaan. Setä esitteli kaikki seuralaisensa kunkin erikseen isännälle, joka auliisti myöntyi Mikko-sedän kaikkiin pyyntöihin. Vieraat saivat vapaasti ottaa metsästä ongenpahloja, pallokeppejä tai mitä hyvänsä, kunhan vain kysyivät metsänvartijalta ne paikat, mistä tarve-aineita oli tapana koota. Lupasipa kartanonomistaja työkaluvarastonsakin vapaasti siirtolalaisten käytettäväksi. Niinpä jos he esim. tarvitsivat kirveitä, lapioita, rautakankia y.m. sellaisia, niin ei muuta kuin lähettää vain kalustovajasta ottamaan. Tämä oli varsin miellyttävä lupaus poikiin nähden, sillä he olivat Lehtolan läheisyydessä — Lehtola oli karjakartano, jossa siirtolalaiset asuivat — nähneet kuoppien kaivamiseen sangen mukavia hiekkakenttiä, joten lapioiden saanti oli tuiki välttämätöntä.

Paluumatkalla poikettiin pajassa, jossa seppä paraillaan takoi hehkuvaa rautaa, niin että kirkkaat säkenet roiskuivat joka suuntaan. Sitäpä oli mukava katsella ja vielä hauskemmaksi tuli tilaisuus, kun seppä antoi poikain kiertää paljetta, joka puhalti ilmaa palavaan hiilostaan, jotta rauta tarpeeksi pehmenisi. Mutta kyllä se pehmenikin. Kun se hetkisen kuluttua pitkillä pihdeillä kohotettiin jälleen alasimelle, sai sen taivuttaa aivan kuin villalangan mihin suuntaan tahansa… Ja lopuksi siitä syntyi hevosenkenkä.

— Jos jonkun veressä on sepäntaipumuksia, niin tulkoon oppipojaksi, virkahti seppä jurosti, mutta leikillisesti.

— Jos päivän, pari väännät paljetta, niin teenpä sinulle kirveen palkaksesi, sanoi seppä, ojentaen pihdeissä olevalla kuumalla raudalla hartiakasta Soikkaa, niin että tämä pari askelta perääntyi. — So-soo, elähän pelkää, en sinua polta, naurahti seppä huomatessaan pojan pelästyvän. Tuletko tienaamaan kirvestä?

— Tule vain, jos tahdot — ellei se ole liian raskasta tuo vääntäminen, virkkoi Mikko-setä ja tarttui palkeen kampiin koetellakseen paljetta.

Setäkin myönsi sen olevan kevyttä työtä, aivan sopivaa leikkityötä. Ja niin lupautui Soikka palkeenvääntäjäksi. Mutta toisetkin halusivat pikku kirveitä ja alkoivat pyrkiä sepän paljepojiksi.

— No tulkaahan sitten vuoroon kukin, vastasi seppä. Maksan teille sikäli kuin ehdin tekaista kirveitä.

Metsätaipaleella kotiin mentäessä muistutti Mikko-setä poikia pitämään tarkoin mielessään mitä olivat sepälle luvanneet. Heti aamiaisen syötyä seuraavana päivänä oli Soikan mentävä paljepojaksi ja kestettävä leikki loppuun asti.

Metsänvartija tervehti Mikko-setää, pojat nostivat hänelle lakkiaan ja kaikki lähtivät liikkeelle Lehtolan pihalta, metsäretki mielessä. Joukkue kulki pitkin rantatörmää, joka kauvempana kohosi jyrkänteeksi. Herttainen kesäpäivä loihti luonnon niin valoisaksi, mielen niin virkeäksi ja vapauden nuorissa lapsenrinnoissa niin ilakoivaksi, että Mikko-setä ja metsänvartijakin näyttivät nuorentuneen, hypellen kevyesti mättäältä mättäälle kuin nuoret varsat. Eikä setä kiellellyt nyt poikia temmeltämästä ja syrjähyppyjä tekemästä, kuten jalkamatkalla kaupungista siirtolaan. Vallan mielinmäärin he saivat juoksennella, kisailla ja heitellä voileipiä tyynen järven pinnalle. Ainoastaan maalle päin kivien heitteleminen oli ankarasti kielletty, ja jos joku sattui tämän kiellon unohtamaan, merkitsi päivystäjä heti viisi rikospistettä aina mukanansa olevaan päiväkirjaan tottelemattoman nimen kohdalle. Tottelemattomuus ja vallattomuus pantiin muistiin pisteettäin. Siirtolalaisten pitämä kokous taas oli luokitellut rangaistukset eri pistemäärien mukaan. Niinpä esimerkiksi kymmenen rikospistettä saaneen täytyi kerran syödä päivällinen eri pöydässä, kaksikymmentä pistettä saaneen kanssa eivät toverit saaneet vaihtaa ainoatakaan sanaa kahteen tuntiin j.n.e. Pojat itse olivat määritelleet tällaiset rangaistukset — ja Mikko-sedälle oli annettu valta ryhtyä asiaan, ellei päätöksiä noudatettu ja pantu toimeen.

Siksi, oli Mikko-setä selittänyt, että siitä saattoi koitua ikävyyksiä. Maalle päin heitetty kivi voi sattua pensaikossa liikkuvan toverin kalloon tai häiritä laitumella käypiä eläimiä j.n.e. Yleensä oli aina leikissäkin, olipa se mitä laatua tahansa — Mikko-setä oli sitä oikein käytännöllisesti opettanut -, tiedettävä mitä teki, eli toisin sanoen nähtävä tekonsa seuraukset. Kaikki kisailut, jotka poikien kesken olivat sallittuja, piti jo etukäteen tarkoin suunnitella. Niitä suoritettaessa ei saanut poistua määrättyjen rajojen ulkopuolelle eivätkä ne saaneet kestää kauvemmin kuin edeltäpäin oli sovittu. Ja ihmeellinen muisti oli Mikko-sedällä. Ainoastaan kuin toisella korvallaan hän sivumennen oli kuullut poikien keskinäiset sopimukset leikkiin ryhdyttäessä, mutta annappas, jos joku niistä leikin kuluessa poikkesi.

— So-so, Lahna, jopa juoksit yli luvallisen rajan! hän heti oikaisi erehtynyttä, tai:

— Kuulepas sinä ketterävartaloinen Kekki, elä "puhalla" kengänkannan leveyttä hypätessäsi pituutta.

Metsään päin edetessä pysäytti Mikko-setä usein pienet seurakumppaninsa ja kutsui heidät luokseen tarkastelemaan kaikkea sitä, mitä hän luonnossa oli havainnut ja minkä hän tiesi olevan uutta ja mielenkiintoista kaupunkilaislapsille. Ja paljon sitä sellaista olikin. Matkan varrella tavattiin koko joukko linnunpesiä. Niitä oli maassa pensaiden juurilla, niitä oli puiden oksilla ja lahonneiden puiden onkaloissa. Pojilla oli kova halu särkeä munat, jos sellaisia vielä oli pesissä, tai kiduttaa ja tappaa poikaset, missä niitä vain tapasivat. Mutta aina ehti Mikko-setä väliin ja pelasti pienokaiset ja munat.

— Ei, sanoi Mikko-setä vakavasti, ei niitä saa tuhota, niistä on meille ihmisille hyötyä. Ihminen hävittää ja tuhoaa ainoastaan sellaista, mikä häntä joko suorastaan vahingoittaa tai jonka hyödyllisyydestä hän ei ole selvillä.

— Mitäs hyötyä noista linnuista sitten on? kysyi Soikka, hykäyttäen lapsenleveitä hartioitaan.

— Ne laulavat, huomautti Pekka, katsellen kirkkailla silmillään kysyvästi isäänsä.

— Kyllä niinkin, selitti Mikko-setä. Siitä on meille paljon iloa ja viihdytystä, kun lyhyen kesämme aikana saamme kuulla lintujen tuhatäänistä kuoroa. Mutta erityisesti ei meille siitä hyötyä koidu. Vaan useimmista linnuista on suurta hyötyä ihmisen taloudelle: linnut nimittäin hävittävät, syövät ravinnokseen, meille tuhoisia hyönteisiä — ja se on suuren arvoista.

Kumminkin antoi Mikko-setä ottaa kustakin pesästä, missä vielä munia oli, yhden munan, jonka sisällys tyhjennettiin siten, että munan kumpaankin päähän puhkaistiin neulalla reikä ja sisus puhallettiin ulos. Sieltä tuli valkuaista ja keltuaista. Mikko-setä selitti, että kaikki tuo valkuainen ja keltuainen muodosti yhden ainoan solun, josta linnun uusi elämä sai alkunsa, kun munaa tasaisesti lämmitettiin, s.o. haudottiin. Munan kuoret säilytettiin tarkasti eheinä, vietiin kotiin, selvitettiin kirjan avulla niiden tuntomerkit ja pantiin erityiseen laatikkoon nimilipulla varustettuina. Jokaisen retkeilyn perästä kokoelma lisääntyi vähitellen. Ja ihmeellistä oli se, että vielä kesäkuun puolivälissäkin tavattiin pesiä, joissa saattoi olla ehyitä munia.

Kohottaessa mäenrinnettä kukkulalle hajaantuivat pojat taajaan petäjikköön. Jonkun ajan kuluttua juoksi Kaarre aika kyytiä Mikko-sedän luokse. Hengästyneenä hän huohotti:

— Olemme. Tuolla kallion alla ison petäjän latvassa se on. Se on aika rumilas, selitti Kaarre.

Mikko-setä lähti suojattinsa mukana pesälle. Sinne olivat pojat miltei kaikki kokoontuneet. Akka-varis räpytteli ja kaakatti läheisessä puussa, katsellen uhkaavana, miten pari poikaa, Kukkonen ja Elo, kiipesivät puuhun, lähestyen pesää lähestymistään.

Pesästä kuului äänekästä vikinää. Eräät pojista alkoivat heitellä kivillä hädissään olevaa variseukkoa.

— So-soo, pojat, huudahti Mikko-setä kivenheittäjille. Eläinrääkkäys on meidän yhteiskunnassamme ankarasti kielletty.

— Ei se ole niin varmaa, onko niistä vahinkoa. Varis on kyntömiehen vanha ystävä — ja alkaapa se saada tieteilijöitäkin puolellensa. Lienee kokonaan erehdys vainota varista. Mutta joka tapauksessa on eläimen kivittäminen kielletty — sen te kyllä tiedätte, kunhan vain ajattelette asiaa.

— Mutta entäs poikaset, saadaanko ne tappaa? kysyi Kaarre jälleen uteliaana.

— Annetaan poikastenkin elää, vastasi Mikko-setä. Varisäiti tulisi kovin pahoilleen, jos me ryhtyisimme sen kotionnea tuhoamaan. Tulkaa alas, Kukkonen ja Elo, ei häiritä variksen kotia! huusi hän sitten puuhun kiipeäjille. Jospa varis on kyntömiehen ystävä, kuten toiset väittävät, niin antaa kyntömiehen pitää ystävänsä — hän niitä kyllä tarvitsee.

— No siten, että eräät väittävät sen seuraavan kyntömiestä pellon vaolla ja hävittävän niitä tuhoisia toukkia, jotka aurankärjessä ovat kohonneet maanpinnalle.

— Ahaa, huudahti Pekka, nyt ymmärrän, se siis hyödyttäisi sillä tavalla maamiestä ja säästäisi hänen tulevaa kylvöstään tuholta.

Metsänvartija johti joukkueen mäen toiselle puolelle, missä oli tiheä männikkö pitkiä ohuita puita.

— Kas, täältä saamme ottaa ongenvapoja kuinka paljon tahansa, virkkoi hän. Tämä palsta on kokonaan harvennettava.

Sitten hän otti kunkin pojan erältään ja antoi hänelle pienen alueen, josta hän saisi vapapuun valikoida. Aivan tervettä nuorta puuta ei saanut tuhota. Mutta ongenvavaksihan kelpasi yhtä hyvin joku hiukan viallinenkin, esim. sellainen, jossa oli kuori halki tai juuri mätä. Ja niitä oli koko joukko. Pian löysi jokainen palstaltaan sellaisen. Ne olivat pitkiä, hoikkia, ohuita riukuja, juuresta ukkovarpaan paksuisia. Kuorittuina ja kuivattuina niistä tuli erinomaiset tarviskalut.

— Jokainen merkitköön tarkasti vapansa nimikirjaimillaan, ettei synny sekaannusta omistusoikeudesta, huomautti Mikko-setä pojille, jotka kilvan kiskoivat kuorta irti vapapuista.

Mutta pellavatukkainen Leimu, joka viimeisimpänä saapui joukkoon pitkä vapapuu kädessä, kysyi Mikko-sedältään:

Koko poikajoukko, heitettyään vapapuunsa sikin sokin maahan, lähti juoksemaan Leimun osottamaan suuntaan. Mikko-setä taittoi pensaasta notkean kepakon, karsi sen ja varustautui tappamaan elukan niin pian kuin se löydettäisiin.

— Elkää vain astuko sen päälle, hän varoitti poikia. Jos se on kyykäärme, niin sen purema on vaarallista.

Pian löysi Leimu elukan, joka kiemurrellen kiersi puunjuurta etsien koloa päästäksensä turvaan. Kun Mikko-setä sen näki, totesi hän sen kyyksi. Turhaan se etsi itselleen pelastavaa loukkoa. Pari kolme hyvin tähdättyä iskua Mikko-sedän notkeasta kepakosta teki sen kyvyttömäksi kulkemaan eteenpäin. Mutta paikallaan se kiemurteli kauvan. Vihdoin otti Mikko setä sen käteensä ja virkkoi:

— Kyykäärme se on, sillä on tumma hampaakas juova selässä ruskeahkolla pohjalla. Se on vaarallinen siitä syystä, että sillä on ontto myrkkyhammas, josta sen purressa vuotaa myrkkynestettä haavaan, aiheuttaen verenmyrkytyksen. Empimättä tappaa ihminen aina tällaisen vaarallisen vastustajansa.

Mikko-setä kaivoi sitten sanomalehden palasen taskustaan, kääri käärmeenraadon siihen ja pisti taskuunsa. Kun pojat ihmettelivät sedän menettelyä, niin hän selitti heille, että hänen tarkoituksensa oli nylkeä se saadakseen nahkan täytetyksi, sekä sitten keittämällä irroittaa liha luista, saadakseen esille luurangon. Pojat olivat kovin innoissaan ja halusivat heti kotiin nähdäkseen, miten sedän tuumat toteutuisivat. He aikoivat sitten ryhtyä menettelemään samalla tavoin.

— Hei, pojat! hoikkasi Mikko-setä kovalla äänellä, ottakaa nyt ongenvapanne kukin. Mennään kotiin. Manda-täti odottaa ruokineen.

Mikko-setä koetti perin pohjin tutustua jokaisen turvattinsa niin hyvin ruumiillisiin kuin henkisiinkin ominaisuuksiin. Hän seurusteli heidän kanssansa ehtimisiin, milloin koko joukkueen mukana, milloin parin kolmen keralla kerrallaan, milloin taas kahden kunkin kanssa. Poikien jokapäiväisiä kisoja, uimaretkiä ja onkimatkoja hän — milloin ei itse ollut joukossa kaikkein kisaisimpana — aina valppaalla tarkkaavaisuudella seurasi. Ja kuin erityisestä kutsusta hän aina ehti mukaan pieniä riitaisuuksia ja eripuraisuuksia ratkaisemaan. Ei kukaan hänelle asioita kannellut eikä hän olisi ottanut niitä kuuleviin korviinsakaan. Kun alussa joku erityiseen suosioon pyrkivä sitä yritteli, niin Mikko-setä huomautti hänelle:

— Meillä on keskuudessamme "tuomioistuin", n.s. toverikäräjät, ja sille sinun on asia avoimesti esitettävä.

Toverikäräjät istuivat kaksi kertaa viikossa, ja silloin tutkittiin päivystäjien "mustat kirjat" ja tarkastettiin, kuinka monta rikospistettä kullakin oli sekä määrättiin, miten suuri rangaistus jokaisen — pistemääränsä mukaan — oli sovitettava. Mikko-setä oli käräjien "yliprokuraattori".

Erityistä harrastusta sedän puolelta sai osakseen hidasluontoinen ja nahjusmainen Aalto, jonka rangaistuspisteet melkein joka käräjätilaisuudessa setää hämmästyttivät. Kaikissa tilaisuuksissa olivat toverit Aalto parkaa mukiloimassa eikä niin pientä kinastusta ollut, ettei yritetty pahuuden alkua ja riitaisuuden kehitystä vierittää Aallon hartioille. Kaikissa kilpailuissa, kaikissa leikeissä oli pahanen Aalto viimeinen. Ja tämäkö oli sitten muka mestari kujeilussa?

Mikko-sedän teki mieli monesti asettua Aaltoa puolustamaan käräjien istunnossa, mutta hän ei sitä sittenkään tahtonut tehdä. Hän vain kehoitti häntä puolustautumaan ja muistelemaan kaikkia vastasyitä, mitkä puhuisivat hänen puolestaan — ja niin saatiinkin usein rangaistuspisteiden lukumäärä pienentymään melkoisesti.

Siirtolalaiskunta oli ryhtynyt vakinaiseen työhön. Mikko-setä ja metsänvartija olivat yhdessä käyneet eräänä päivänä kartanon herran pakinoilla ja viipyneet siellä pari tuntia. Kotiin tultuaan oli setä antanut päivystäjän tehtäväksi kutsua heti siirtolalaiskunta "ylimääräiseen kokoukseen, jossa tärkeä kysymys oli ratkaistavana".

Pojat saapuivat sangen uteliaina ja asettuivat paikoilleen etuhuoneeseen, jota kokoussalina käytettiin. Mikko-setä oli juhlallinen huomatessaan poikien "tiedonhalun". Sitten hän selitti, että heille olisi tarjona hyödyllistä ja hauskaa työtä: metsänraivaamista. Kokouksen olisi nyt päätettävä, otetaanko työ suoritettavaksi ja jos otetaan, niin kuinka kauvan kunakin päivänä työtä tehdään.

— Tahdotteko, pojat, juoda maitoa, oikeata tuoretta lämmintä maitoa? kysyi setä ilakoiden, silmiään räpytellen. Nyt sitä olisi saatavissa, ei ainoastaan se vaivainen litra poikaa kohti, jonka luulemme voivamme hankkia, vaan runsaammin. Kartanon omistaja on luvannut litran maitoa jokaiselle pojalle hänen kunnollisesti tekemästään työtunnista metsänraivauksessa. Riippuu siis maidonsaalis kokonaan siitä, missä määrin haluamme ahertaa. Haluatteko, pojat, juoda hyvää maitoa? kysyi setä lopuksi.

— Vai niin, jatkoi setä. Siispä samalla haluamme raivata metsääkin, eikö niin?

Se oli vaikeampi kysymys. Pojat jäivät miettimään. Moni syventyi kysymykseen oikein perin pohjin. Muistuivatpa mieleen kotoisetkin asiat kaupungissa, kuinka se maitotilkka, minkä siellä sai, oli hyvältä maistunut, vaikkei se useinkaan ollut oikeata maitoa, kuten vanhemmat ja muut aikuiset ihmiset, jotka olosuhteita paremmin tunsivat, olivat sanoneet. Ja eroituksen huomasi selvästi muistellessaan kaupunkilaismaidon makua ja maistellessaan sitä, mitä nyt oli tarjona. Kelpasipa sitä juoda! Ja sehän oli selvää, että se oli terveellistä. Koulun lääkärikin, joka tarkastuksilla käydessään luokalla oli huomannut jonkun pojan kasvot kalvettuneiksi ja käpristyneiksi, oli kehoittanut juomaan maitoa, paljon maitoa. Olisipahan sitä kelvannut juoda, kun olisi saanut. Nyt sitä vastoin näytti tilaisuus tulleen, nyt saisi maitoa, paljon maitoa!

Eräät pojista pääsivät siihen päätelmään, että jaksaisi sitä päivässä ainakin kymmenen litraa.

— Ehkä, virkkoi Mikko-setä, mutta huomaa toki, että sinun olisi raivattava metsää kymmenen tuntia päivässä saadaksesi tuon määrän maitoa ja siihen sinä et pysty. Mutta pari kolme tuntia päivässä sinä kyllä jaksat työtä tehdä — ja saatpa tyytyä kahteen maitolitraankin.

Asiaa kaikin puolin harkittua tultiin siihen lopputulokseen, että työtä tehtäisiin kaksi ja puoli tuntia päivässä. Silloin saataisiin maitoa kaksi litraa henkeä kohti arkipäivisin ja pyhän osalle jäisi kolme litraa, joka karttuisi ylimääräisestä puolen tunnin työstä kunakin päivänä. Päätöksestä laadittiin pöytäkirja ja kukin vakuutti aivan henkilökohtaisesti käyttävänsä työaikansa oikein, että hyvällä omallatunnolla saattoi sitten juoda oman ansaitsemansa maidon. Valittiin myöskin työpäivystäjät kutakin viikon päivää varten erikseen. Työajaksi hyväksyttiin puoli tuntia ennen aamiaista, puolitoista tuntia aamiaisen ja päivällisen välillä kahdessa jaksossa sekä puolituntia päivällisen ja illallisen välillä.

Ja niin sitä alettiin. Toiset pojista hakkasivat kassaroilla vesat irti, toiset kantoivat ne isoiksi röykkiöiksi. Ensimmäisinä päivinä oli metsänvartija mukana osoittamassa, kuinka työ oli paraiten suoritettava: "Päivystäjä" eli "työntarkastaja", jolla oli Mikko-sedän herätyskello kädessään, ilmaisi ajankulun soittamalla aisakelloa. Kunkin neljännestunnin kuluttua levättiin viisi minuuttia, jolloin Mikko-setä tavallisesti kertoili juttuja kasveista ja eläimistä. Sattuivatpa he monesti saamaan seuralaisekseen oraviakin, joista jokainen osasi kertoa jonkun pikku sadun; samoin jäniksistä ja muista metsän vakinaisista asukkaista. Se oli aika hauskaa. Entäs sitten se makea maito, se oli vielä lämmintä, kun sen aamiaisen mukana huulilleen kaatoi! Ja sitten se, että se oli omaa ansaitsemaa! Työaika kului nopeasti kuin väkevän virran juoksu. Työpaikalle oli Lehtolasta, missä siirtolalaisasunto sijaitsi, noin puolentoista kilometrin matka. Sinne kuljettiin rantatietä, joka teki pitkiä kaarteita. Suorinta tietä kulkien lyheni matka puolella. Mutta pojat eivät olleet sitä huomanneet, vaan käyttivät aina työpaikalle kulkiessaan tuota kiertelevää polkua. Mikko-setäkin oli aivan sattumalta osunut saamaan selville lyhimmän matkan — ja silloin oli hänellä mukanaan "perheen" heikoin jäsen, Aalto. Asia oli nimittäin niin, että Mikko-setä piti paria hinterintä, varsinkin toista niistä, juuri Aaltoa, vähemmän aikaa ja helpommassa työssä kuin toisia. Oli yksimielisesti sovittu siitä, että toiset ylimääräisesti korvaisivat ylityöllään sen ajan, minkä vähäväkiset ja sattumalta sairaat kulloinkin olivat pakoitetut laiminlyömään. Niinpä sattui, että Mikko-setä vei Aallon työhön jonkun kerran noin puolta tuntia myöhemmin, käyttäen samalla suorinta polkua, johon Aaltokin siis tutustui. Mutta tästä polusta eivät toiset — ties' mistä syystä — olleet saaneet selkoa, kuten jo on mainittu. Eräänä päivänä sitten, kun työt olivat jo lopetetut ja pojat vetelehtivät pihanurmikolla iloisia juttujaan kertoellen, tuli Mikko-setä poikajoukkoon ja huomautti ukkosilman ja rankkasateen olevan nousemassa. Työkalut, jotka olivat jääneet työpaikalle, olivat kaikin mokomin noudettavat pois, sillä niitä ei saanut ruostuttaa. — Työkalut ovat hoidettavat aina hyvin! lisäsi setä päättävästi.

Ja niinpä ei muu neuvoksi kuin lähteä niitä noutamaan — ja kiire pakkasi joutumaan, jos mieli kuivana matkalta palata. Jokainen sai noutaa oman työkalunsa, koska paraiten itse tiesi, mihin sen oli jättänyt. Jotta jokaisella olisi kulku ja kiire mielessä, päätettiin, että kahdelle nopeimmalle annettaisiin palkinnot: nopeimmalle kaksi vehnäspullaa ja sitä seuraavalle yksi vehnäspulla ylimääräisesti seuraavan sunnuntain kahvitarjoilussa.

Ja niin pojat lähtivät matkalle. Aalto-parka oli hitain. Toiset olivat jo pitkän matkan päässä, kun Aalto kiipesi pihaveräjän yli. Mutta veräjän takana hän pysähtyi. Mikko-setä näki hänen katsahtelevan kahteen eri suuntaan. Kaikki muut olivat juosseet rantatielle, mutta hetkisen kuluttua vilkastui Aalto ja lähti pyyhältämään suorinta polkua. Olipa hupaista nähdä, miten nopeasti hän pyyhälti: Mikko-setä huusi vielä hänen jälkeensä:

Ja Aalto piti puolensa sillä kertaa. Kun pitkäsäärinen Teikari, joka tuli ensimmäisenä rantatietä pitkin, hyppäsi pihaveräjän yli, huomasi hän ihmeekseen hengästyneen Aallon kassaroineen loikoilemassa pihanurmikolla. Teikarin hämmästys oli niin suuri, että hän jäi mykkänä tuijottamaan yleensä nahjukseksi tunnettuun toveriinsa. Kun poika toisensa jälkeen' ilmaantui pihalle, ilmoitti Teikari lyhyesti jokaiselle:

— Aaltoko? Onko se mahdollista? Kuinka ihmeentavalla! kuului kummaksumisia jokaisen huulilta.

Mutta Aalto nousi makaavasta asennostaan, otti kassaran kainaloonsa, pisti kädet housuntaskuihin ja kulki kumppaniensa keskuudessa pää korkealle kohotettuna.

Ja kun vihdoin kaikki olivat retkeltään palanneet, syntyi yhä suurempi hämmästys. Aaltoa ihailtiin ja ihmeteltiin. Mutta tämä ei virkkanut sanaakaan, syrjäinen saattoi ainoastaan nähdä, että hän oli liikutettu. Kun sitte Mikko-setä julkisesti julisti Aallon palanneen ensimmäiseksi retkeltään, muuttui ihmettely ihailuksi. Poikien mielestä oli tapahtunut vallan ihmeitä.

Ja innokkaimmat heistä tungetteleivat Aallon ympärille. Toiset taputtelivat häntä olkapäälle, toiset tarttuivat hänen pieluksiinsa saadakseen hänet itsensä tunnustamaan, että hän todellakin oli ensimmäinen kilpajuoksussa. Mutta kun hän ei mitään virkkanut, niin innokkaimmat kohottivat hänet ilmaan huutaen:

Ja hurraaseen yhtyi jokainen, Mikko-setäkin huusi oikein hattuaan heilutellen. Se oli Aallon päivä se!

Mutta sen jälkeen ei Aaltoa kohdeltukaan, kuten ennen. Jos joku tovereista nipisteli häntä tai puukki ja tyrkki, niin hän antoi takaisin niin että tuntui. Ja vaikkapa jonkun ajan kuluttua tulikin tunnetuksi, että Aalto oikeastaan oli juossut vain puoli matkaa, koska hän oli käyttänyt oikopolkua, niin ei se vaikuttanut mitään asiaan. Aalto mittasi aivan itsetietoisesti siitä alkaen jokaiselle toverilleen samalla mitalla kuin nämä hänelle, eli toisin sanoen: hän koetti pitää puoliaan, ja hän onnistuikin siinä. Jos hänen piti itkeä kivusta, niin sai toinenkin itkeä aivan samasta syystä. Toverien kunnioitus Aaltoa kohtaan kasvoi melkoisesti — eikä hän enää koskaan sen jälkeen — ei edes Mikko-sedän kehoituksestakaan — antanut toisten tehdä edestään työtunteja. Hinteryydestään huolimatta meni hän työhön ja palasi sieltä muiden mukana. Ja mikä ihmeellisintä, näytti runsas maitomäärä, jonka hän joka päivä yhä suuremmalla ja suuremmalla mielihyvällä nautti, alkavan vaikuttaa. Hänen liikkeensä tulivat vilkkaammiksi, puhe henkevämmäksi, silmät eloisemmiksi ja posket verevämmiksi entistään. Ja jokaisessa lauvantai-iltaisessa mittauksessa, kun setä punnitsi poikansa, näytti Aallon paino tasaista nousua.

— Jahah — jahah! hymähteli Mikko-setä mielihyvillään, hyvä tästä tulee.
Aalto on muodostanut tähän saakka laakson, nyt se alkaa kohota harjuksi.

Kesäinen valo ja lämpö olivat täyttäneet luomistyötänsä ja peittäneet maanpinnan tuuhealla vihannuudellaan. Heinänkorsi oli kohonnut korkeaksi ruohoksi. Maamies hioi viikatteensa, laittoi haravansa kuntoon ja alotti heinänteon.

Jo pitkät ajat oli Mikko-setä pitänyt esitelmiä heinätyön herttaisuudesta, siten valmistaen poikiaan poutapäivien varalta. Aina työhön mennessä, levähdystunneilla ja työstä palatessa, kun hän oli nähnyt poikien heittelevän kuperkeikkaa milloin minkinlaisilla alustoilla, hän väliin huudahteli:

— Malttakaas pojat, kunhan pääsette heinäkarhoille kuperkeikkailemaan, sitten se vasta riemu syntyy.

Nyt alkoi olla se aika lähellä. Siirtolan ikkunan alla olevalle pellolle oli jo aamuvarhaisena hetkenä ilmestynyt hevospari rätisevää niittokonetta vetäen. Lakoileva heinä lyyhistyi niittokoneen terän edessä maahan kuin polvistuva kirkkokansa rukoukseen. Sarka saran jälkeen kaadettiin — ja ilmaan alkoi kohota kuivavan heinän miellyttävän kiihoittava tuoksu.

Mikko-setä tunsi tämän tuoksun, se oli hänestä elähyttävää sähköä, jota sai nauttia ainoastaan lyhyen ajan vuodesta, ja silloinkin ainoastaan ne onnelliset, jotka voivat elää maalla tämän suloisen ajan. Tuoksu tuntui yhä voimakkaammin ja voimakkaammin, täyttäen talon ympäristön ja laajeten Luojan päiväpaisteiseen luontoon. Pojille se oli useimmille outoa ja pani monen aivastamaan.

Päivemmällä tuotiin vainiolle hevosharava, joka tuossa tuokiossa hipoi kokoon heinät isoiksi karhoiksi, karhon kullekin saralle.

Pojat ihmettelivät, ettei Mikko-setä lähtenytkään vainiolle, vaikka siellä jo oli koko joukko heinäkarhoja, joissa muka oli niin mukava kuperkeikkoja heittää. Olivathan he jo edellisenä päivänä keskeyttäneet metsänraivauksen toistaiseksi, tuoneet työkalut kotiin ja melko jännityksellä odottaneet tämän päivän valkenemista. Heidänhän olisi pitänyt — yhteisen päätöksen mukaan — ryhtyä käsiharavoilla puhdistamaan ojanreunoja ja yleensä sellaisia paikkoja, mihin hevosharava ei ollut ulottunut.

Mutta syy ei ollut sedässä, vaan muualla. Hänkin näytti kärsimättömänä jotain odottelevan. Ratkaisu seurasi kumminkin pian, sillä pojat näkivät metsänvartijan parin muun miehen kanssa tulevan siirtolaan, ja heillä kaikilla oli kummallinen kantamus olallaan, heillä oli pojille tarkoitetut — pikku haravat. Ne olivat todellakin somat työaseet, aivan uudet, niissä oli kiiltävän valkoiset varret ja keltaiseksi öljytyt piistöt. Eikä niiden tavallisista haravoista poikkeavaa pienemmyyttäkään olisi juuri muutoin havainnut, ellei niitä olisi verrannut siihen haravaan, jonka setä sai metsänvartijan erikoisesta kääreestä. Se näytti vallan jättiläiseltä.

— No niin, pojat, virkkoi setä, kun haravakääreet oli aukaistu, nyt te saatte kukin oman työaseenne uutena ja ehyenä. Jokaisen velvollisuus on säilyttää se myöskin ehyenä. Mutta jos se varovaisuudesta huolimatta menee epäkuntoon, on pieninkin vika aivan heti korjattava — ja se on tehtävä jokaisen itsensä tai yksissä neuvoin minun tai toverien kanssa.

Kun haravat oli jaettu ja kukin pojista piirtänyt niihin oman selvän tunnusmerkkinsä, ettei syntyisi sekaannusta omistusoikeudessa, lähti siirtolakunta liikkeelle kaksimiehisissä riveissä, jota tapaa nyt oli päätetty ryhtyä noudattamaan hyvän järjestyksen vuoksi.

Pellolle päästyä teki poikien mieli koetella kuperkeikkoja, miltä ne maistuisivat tuossa pehmeältä näyttävässä heinäkarhossa, mutta Mikko-setä kielsi, selittäen, ettei heinä vielä ollut ehtinyt kuivua ja ettei sitä vielä saanut tallata. Ne temput kylläkin saataisiin suorittaa sinä päivänä, kun heinäkarhoja ajettiin latoon. Ja siihen pojat saivat tyytyä.

Työtä alotettaessa Mikko-setä opasti jokaista erikseen. Ei saanut rehkiä eikä hätäillä. Haravalla oli vain pehmeästi ja hellävaroen vedettävä sängen pintaa, silloin haravoiminen ei ollut rasittavaa eikä työkalu rikkoutunut. Olipa sitä siinäkin oppimista! Alussa tuntui monestakin haravankuljetus oudolta ja vaivaloiselta, mutta kun tarkasti seurasi Mikko-sedän antamia ohjeita, niin rupesi se vähin erin sujumaan yhä paremmin ja paremmin.

Ensimmäisten sarkojen aikana levättiin vähäväliä. Mikko-setä kertoi levähdyshetkinä jutun toisensa jälkeen, pitäen siten mielialaa virkeänä — ja melkein kaikki hänen kertomuksensa alkoivat sananparrella; "Alku aina hankalaa, ahkera se voiton saa", tai "Alku työn kaunistaa, lopussa kiitos seisoo!" Ja useinpa hän myöskin vetosi työn tarpeellisuuteen ja erittäinkin — maidon maukkuuteen. Silloin pojat hymyilivät ja olivat hyvillään. Niin kului aika reippaassa vaihtelevassa touhussa.

Iltapäivällä tuotiin useita heinärekiä vainiolle. Ja nyt vasta alkoi poikien hauskin tehtävä. Heidät jaettiin kolmimiehisiin joukkueihin, joille kullekkin annettiin oma valjakkonsa. Yksi sai ajaa hevosta pitkin karhon reunaa ja kaksi oli kuormaa painelemassa, kun miehet ajoivat heinät karhosta kuormaan. Vuorotellen sai kukin ajaa hevosta, vuorotellen kuormaa painella. Ehti siinä aina väliin kuperkeikankin ottaa ja vajota heinien sisään aivan näkymättömiin. Mutta hauskin työ sittenkin oli hevosen ajaminen, kun sai ratsastaa koko ajan hevosen selässä.

Jo ensimmäisenä päivänä olivat pojat olleet heinäpellolla lähes viisi tuntia.

Useimmat vastaisivat, ettei vähääkään väsyttänyt, toiset tuumivat, että ehkä hiukan, ja jotkut eivät olleet asiasta ollenkaan selvillä.

Iltahetkinä ennen maatamenoa kertoilivat pojat toisilleen tarinoita päivän kokemuksistaan. Mikko-setä taas tiedusti heiltä tarkoin, mitä uutta he olivat mahdollisesti luonnossa havainneet, oliko joku sattunut näkemään esim. peltohiirtä tai maamyyrää j.n.e. Vapaina hetkinä tarkasteltiin ahkerasti ympäröivää luontoa, ja talon lähellä oleva iso muurahaispesä oli melkein jokapäiväisen retkeilyn päämääränä.

Siellä asui ahkeraa "rahvasta" — oli Mikko-setä useammin kuin kerran huomauttanut — siellä asui työteliästä "kansaa", joka taukoamatta raatoi elämänsä ylläpitämiseksi, kävi ankaraa taistelua yhteiskuntansa suojelemiseksi ja kävi verisiä sotia valloittaakseen uusia elämän mahdollisuuksia. Pojat olivat oppineet monta kaunista kertomusta ahkerien muurahaisten elämästä. Niiden pesä kaikkine monimutkaisine laitteineen ja laajalle ulottuvine valtateineen ja polkuineen oli heille tullut hyvin tutuksi ja suuren ihmettelyn esineeksi. Havainnoistaan oli poikien kerrottava sitten illan kuluksi toisilleen — ja tästä pyrkimyksestä syntyi mitä ihmeellisin kuvausten sarja, joiden keksimisessä toinen ei tahtonut olla toistaan huonompi. Muurahaiset vetivät perässään isoja vaunuja, niin, olipa toiset niistä aivan oikeilla valjailla valjastetut vaunujen eteen, joissa istui suuri joukko vallasmuurahaisia. Toiset pojista olivat olleet huomaavinaan, miten muurahaiset pitivät sotaharjoituksiaan ja päällikön komennon mukaan suorittivat erilaisia liikkeitä. Olipa niillä pienet omituiset kivääritkin, joilla ne tähtäilivät. Ja sissisodassa näyttivät ne olevan erinomaisia mestareita.

Varsin huvittava tutkimusala muurahaisten yhteiskuntaelämässä oli pojista niiden karjatalous. Mielellään he seurasivat puunrunkoa pitkin kiiruhtavaa muurahaista — ja usein heistä joku sattui näkemäänkin, miten tämän tie johti puunlehdelle, missä viheriäinen "mato", kirva, oleili. Mielikuvitus — Mikko-sedän kertomuksen mukaan — selvitti lopun. Muurahainen lypsi "lehmänsä" ja nautti täysin siemauksin sen makeasta maidosta. Eräs pojista oli kerran huomannut, miten muurahainen aterian jälkeen otti taskustaan silkkisen nenäliinan ja pyyhki suunsa huolellisesti, j.n.e. Siten syntyi huvittava juttu toisensa jälkeen.

Mikko-setä kuunteli mielellään näitä "poikiensa" tarinoita ja lisäsi niihin aina jotain, joka käänsi heidän huomionsa asioiden uusiin puoliin.

Oikeastaan Mikko-setä ei suvainnutkaan muita satuja kuin n.s. luonnonsatuja. Ainoastaan ne sadut, joiden aiheet koskettelivat luonnollisia asioita luonnollisessa valaistuksessa, olivat hänen mielestään hyviä ja hyödyllisiä. N.s. yliluonnolliset mielikuvituksen tuotteet, jotka loihtivat esille kaikenlaisia sarvipäitä ja antoivat näille esim. pahojen henkien ominaisuuksia, olivat sitävastoin vahingollisia, ne kun Mikko-sedän mielestä voivat olla aiheena kaikenlaisiin peloittaviin näkyihin, varsinkin heikkohermoisissa lapsissa. Sellaisia Mikko-setä ei koskaan kertonut ja esti sopivalla tavalla poikiakin kertomasta niitä toisilleen.

— Sadussa pitää olla tosi ja luonnollinen pohja, jonka kokemus havaitsee oikeaksi, selitti Mikko-setä.

Lauantaisin poikettiin Lehtolan siirtolassa muiden arkipäivien ohjelmasta siinä, että Mikko-setä ajoi poikansa ylös tuntia aikaisemmin. Ennen työhönmenoa piti poikien nim. kantaa vuodevaatteensa ulos ja pölyyttää ne tarkoin sekä levittää auringonpaisteeseen "päivettymään", kuten Mikko-setä sanoi. Samaan aikaan alkoi Manda-täti tehdä jokaviikkoista suursiivousta huoneissa. Aamiaiseen mennessä piti kaiken olla jälleen uudessa ja puhtaammassa kunnossa. Oli heinäkuinen lauvantai. Aamu oli aurinkoinen ja tyyni. Siirtolan väestä oli yksi vasta valveilla, Mikko-setä, Hän kohottautui vuoteeltaan ja katsoi kelloon. Ei ollut vielä varsin kiirettä poikien nousulla. Hän katsahti rivissä toistensa vieressä nukkuvia rakkaita poikiaan. Kuinka hyvältä heistä virkistävä uni maistuikaan, sen saattoi päättää tyynestä ilmeestä, joka jokaisen heidän kasvoillaan kuvastui.

Mikko-setä kulki poikien huoneen läpi varovasti ulos aamutuoreeseen luontoon. Linnut virittelivät kilvan aamuvirsiään, aurinko kultasi rakennuksen vastapäisen kukkulan. Läheiseltä vainiolta levittivät heinäseipäät ja latojen edustoilla olevat haasiat kuivavan heinän sähköistä tuoksua. Tuskinpa saattanee ihmisrinta tuntea autuaallisempaa tunnelmaa kuin minkä aikaansaa hiljaisen maaseudun aamuhetki! Autuas on se ihminen, joka tämän saa tuta!

Mikko-setä levitti kätensä, hänen kirkkaat silmänsä kohosivat korkeutta kohti, valoa kohti, suurta tuntematonta kohti, kohti kaikkeutta. "Minun rauhani minä annan teille"…!

— Lapset! virkkoi hän sisään palattuaan, nouskaahan, nouskaahan katsomaan ja kokemaan aamun kirkkautta, nouskaa virkistynein voimin ja iloisin mielin. On niin ihanaa, että rinta pyrkii riemusta pakahtumaan.

Ja pojat kohottautuivat istualleen toinen toisensa jälkeen, katselivat unisina ympärilleen, siristeilen silmiään, joita runsas valonhohde pyrki häikäisemään.

— Hyvää huomenta, setä — hyvää huomenta, setä! virkkoi jokainen vuorostaan.

— Oikein hyvää, oikein kaunista huomenta! vastaili Mikko-setä jokaiselle. Tunnettehan kai terveiksi itsenne jokainen?!

Pian oli koko siirtola liikkeellä, virkeän reippaana, nauravana, iloisena, onnellisena. Ja Mikko-setä, hän huomautti jokaiselle erikseen, miten suloista oli elää Luojan suuren luonnon ympäröimänä maaseudun hiljaisessa rauhassa. Ja jokainen näistä nousevista vesoista koetti ymmärtää tuota luonnon luomaa tunnelmaa omalla tavallaan. Yhtä viehätti lintujen laulu, toista hämmästyttivät autereisessa aamuvalaistuksessa törröttävät heinäseipäät vainiolla, kolmannen huomion kiinnitti puoleensa ladon katolla leijaileva hämysäteinen tanssi j.n.e. Jokaisella oli kumminkin jotain, joka loi häneen vilpoisen aamutunnelman, jotain, joka sai hänet alistumaan valtaansa ja saattoi hänen lapsensydämensä herkästi väreilemään …

Yht'äkkiä olivat vuodevaatteet levitetyt pihalle aurinkokylpyyn, yhtä nopeasti sujui uintiretki ja samassa tahdissa syötiin voileivät ja tyhjennettiin laseista hyvältä maistuva maito. Pojat olivat reippaassa työkunnossa.

Tänään tehtiin työtä kuin hengen edestä. Isoin osa suuren heinäpellon sadosta oli latoon korjattavaksi tuleentunut. Hevoset odottivat jo valjaissa ja kartanon miehet tekivät ensimmäisiä kuormia.

— Terve tuloa, siirtolan armeija! Nytpä teitä tarvitaankin. Hyvin on Herran aurinko tekonsa tehnyt ja heinät tuleennuttanut. Kelpaapa niitä Punikin ja Kirjon ensi talvena popsia, kunhan vain tällaisina korjuuseen saadaan, puheli metsänvartija, joka oli jo täydessä touhussa.

— Hupaista kuulla, että meitäkin kaivataan ja että mekin saatamme olla hyödyksi vähäisillä voimillamme, vastasi Mikko-setä.

Mutta poikien itseluotto kasvoi kuullessaan tätä puhetta heidän hyödyllisyydestään. Ilokseen ja huvikseenhan he vain pellolla liikkuivat, kun setä niin tahtoi ja he itse olivat niin päättäneet. Tosin Mikko-setä oli usein puhunut siitä, että kaikkea työtä — olipa se mitä laatua tahansa — oli tehtävä ilolla, naurussa suin ja hyvällä tuulella — silloin se vasta oli oikeata työtä ja oikeata rukousta, joka kelpasi luonnon suurelle Luojalle. Ja siihen ihmiskunta pyrki — ja siihen se varmaan piankin pääsisi! Tästä maailmasta on jokaisen laitettava itselleen oikea koti, mieluinen asuinsija, jossa ihminen ei tunne itseään muukalaiseksi.

— Katsokaahan, pojat, ympärillenne, katsokaa oikein avoimin silmin, niin te varmaankin huomaatte, ettei maailma mikään murheenlaakso ole! oli setä usein huudahdellut.

Eikä maailma pojista ainakaan tänä kesänä miltään murheenlaaksolta tuntunutkaan. Ruokaa oli kylliksi, leikkitanhuja liiaksikin, lämmintä ja valoa samoin — pikkuriitaisuudet sedän selän takana sovittiin nyrkiniskuilla, jotka koko kesän ajan olivat olleet niin lieviä, ettei niistä edes mustelmia jäänyt muistoksi. Ja jos Mikko-setä sattui kuulemaan poikien keskeiset pahat välit, pani hän heti riitaveljet "kissanhännänvetoon". Se sai ratkaista asian — ja sitten oli syleiltävä toisiaan.

Olipa silloin jo paras heti tarttua toverin käteen, likentyä häntä lähemmäksi — ja ruveta nauramaan koko jutulle. Ja harvoinpa — tuskin koskaan — sitä oikeata riidanaihetta olikaan, jos tarkoin tahtoi asiata miettiä, kuten setä oli käskenyt.

Töiden ja leikkien lomassa, kuperkeikkoja heitellessä ja heiniä poleksiessa nämä seikat väikkyivät useinkin poikien mielessä. Oh-hoi, vai murheenlaakso tämä maailma — eihän toki, ei ainakaan Lehtolan siirtolalaisten mielestä, sillä heistä oli jokainen täydessä touhussa, hiki päässä, nauru suussa ja loistelias ilme silmissä.

Kuorma toisensa jälkeen solui latoon. Tyhjien heinäseipäiden rivit karttuivat, ja puoleen päivään mennessä katosivat viimeisetkin turpeet "kuontalot" vainion kaukaisimmalta kulmalta. Päivän työ oli suoritettu. Iltahommat olivat jäljellä. Ja sen muodosti suloinen saunailta. Se oli erityinen juhlahetki — sai häärätä veden kera niin paljon kuin halusi.

Jokaisena saunailtana kiinnitti Mikko-setä saunan oven päälle isoilla nokikirjaimilla maalaamansa taulun, kehoittaen aina tarkoin muistamaan, mitä siihen oli kirjoitettu. Ja muistihan tuon toki; siinä oli: "Joka teistä tahtoo suurin olla, hän olkoon toisen palvelija!" Mikko-setä tarkoitti sillä, että toverin selkä oli puhtaaksi pestävä ja häntä joka tavalla avustettava.

Sunnuntai-aamuna sai nukkua kauvemmin ja siten kuitata lauantai-aamuisen varhaisen nousun. Leikkiajat olivat rajoitetut. Keskipäivällä pidettiin yhteinen lukutunti, opittiin uuden testamentin "ydinkohtia", kuten Mikko-setä sanoi, s.o. lauseita, jotka olivat Kristuksen opettamia. Niitä oli paljon painunut mieleen, ja jokaisessa pahantuulen tilassa saattoi niistä aina jonkun kohdistaa suoraan itseensä. Ne olivat elämänohjeita, joiden mukaan piti käyttäytyä — muutoin oli parasta ne kokonaan unohtaa.

— Sunnuntai-iltapäivin käytiin myöskin usein kartanossa, jossa tutustuttiin erilaisiin maanviljelys- ja karjatalouskoneisiin, rakennuksiin, tuulimoottoriin, höyrykoneeseen j.n.e. Melkein joka kerta tarjottiin myöskin kahvit pullan kanssa. Maksoipa vaivan käydä siellä!

Elokuussa, jolloin jo ruiskuhilaat keltaisine liepeineen istuivat pelloilla pitkissä taajoissa riveissä ja jolloin jo alkoivat tulet iltasin vilkkua pirttien ikkunoista viimeisiä iltatöitä tehtäessä, yllätti seudun sadeaika. Tuntui vähän ikävältä piileksiä sisällä päivät pääksytysten ja tähystellä ikkunoista harmaiden sadepilvien taivallusta taivaalla. Mieli tosin vähän ilostui silloin, kun aurinko pilkisti pilvenraosta ja loi piimäisen läiskän lattiaan. Mutta jälleen taas lientyi taivas tummanharmaaseen verhoon — ja sadetta jatkui, jatkui…

Siirtolan pojat mielivät ulos, mutta siitä ei tullut mitään. Uimassa kumminkin käytiin säännöllisesti — Mikko-setä niin tahtoi, ja pojat tahtoivat myöskin. Mikko-sedällä olikin ihmeellinen taito saada pojat vapaasti tahtomaan kaikkea, mitä hän itse tahtoi ja minkä hän oli huomannut hyväksi ja hyödylliseksi pojilleen. Näin taisi Mikko-setä — ehkäpä osittain itsetiedottomastikin — omata kasvatuksen tärkeimmän taidon.

Oli jo kolmas sadepäivä. Aikaa oli vietetty satuja kertoen, lukien, laulaen. Mutta siitä huolimatta alkoi toisista, varsinkin toimintahaluisimmista tuntua aika kovin pitkältä.

— Mikäs Soikkaa vaivaa, kun se niin äänettömänä istuskelee? Kuulepas, Elo, annapas silmiesi liikkua hiukan vilkkaammin, jottei sinua suotta tarvittaisi pitää typertyneenä, hoki Mikko-setä poikien pahantuulen huomatessaan. Eikö kukaan enää satuja keksi? Vihdoin komensi setä pojat riviin ja voimistelutti heitä parikymmentä minuuttia niin, että kukin hiukan kuumentui. Syntyi elämää ja vilkkautta. Liikkeelle kerran päässyt veri halusi jatkaa liikehtimistä. Eräät tarttuivat jo toisiaan vyötäreisiin ryhtyäkseen painimaan, katsellen kumminkin samalla kysyvästi Mikko-setään. Tämä arvasi asianlaidan ja antoi poikien työntää seinustoille kummankin huoneen huonekalut, jotta saatiin syntymään avara tila.

— Kas niin! virkkoi setä sitten. Kyllähän tässä nyt mahdutaan käsikähmäsille, mutta lienee hiukan luille käypää heittää toisensa puiselle permannolle.

Sekin epäkohta saatiin pian korjatuksi siten, että setä antoi kantaa pari kolme olkikupoa navetan ylisiltä kamareihin. Oljet levitettiin lattialle — ja siinäpä olikin mukava temmeltää ja painia. Vapautta, iloa ja leikkejä lapsille! Sadetta ei enää kenkään heistä edes muistanutkaan. Ja järjestyskin pysyi joltisenkin hyvänä, sillä kummassakin huoneessa oli "päivystäjä" tarkastamassa, ettei kukaan saanut poiketa leikin säännöistä. Jos jokin pari huomautuksista huolimatta tulistui liiaksi, oli "kissanhännänveto" valmis — ja sitten muut sovintotemput sen jälkeen. Sen, joka tässä vedossa hävisi, oli alkavana puolena yhdyttävä sovintoon, paitsi eräissä erikoisissa tapauksissa, joissa vahvemman puolelta mahdollisesti oli havaittavissa ylimielisyyttä, kostonhalua, toverin halveksumista y.m. Niistä asioista saivat "toverikäräjät" päättää.

Mutta aika kului, sadepäivä vieri iltaan aivan huomaamatta. Ja omituista kyllä, tämän jälkeen moni melkein toivoi sadepäivää saadakseen ehkä mahdollisuuden temmeltää sisällä, jossa leikki oli säännöllisempää kuin ulkona ja jossa Mikko-setä oli aina niin lähellä puolustamassa heikkoja, varoittamassa liiallisuuksista, poistamassa eripuraisuutta ja valppaasti valvomassa kaikinpuolin hyvää järjestystä.

Seuraavina poutapäivinä varustettiin sitten käsityötarpeitakin sadepäivien varalle. Setä oli kehoittanut jokaisen miettimään mielessään, millaisen muistoesineen haluaisi viedä maalta mennessään joko vanhemmilleen tai sisaruksilleen lahjaksi. Syntyipä siitä tuumailua ja ajatusten vaihtoa. Mikko-setä oli antanut miettimisaikaa kaksi vuorokautta. Sinä aikana on jokaisen haudottava päätöksensä kypsäksi, ja päätöksen tuli olla sellaisen, että se varmasti piti paikkansa. Eipä siis saanut suuria mielessään muovailla, vaan ainoastaan sellaisen esineen valmistamista tuli ajatella, jonka varmasti osasi ja ehti lyhyessä ajassa — korkeintaan kymmenessä tunnissa — valmistaa.

Miettimisajan päätyttyä, lepohetken lomassa, istui Mikko-setä pöytänsä ääressä. Hänellä oli iso paperiarkki edessään. Ja sitten hän kutsui pojistaan vuoronperään kunkin luoksensa, kysyen häneltä:

Toiset antoivat varman ja selvän vastauksen jo heti ensi kysymykseen. Setä kirjoitti nimen ja vastauksen paperille. Oli myöskin samalla ilmaistava aikamäärä, jonka oli suunnitellut tarvitsevansa ilmoittamansa esineen valmistamiseen.

Mutta olipa joukossa vielä sellaisiakin, jotka eivät olleet vastauksestaan varmoja, ilmaisten aikovansa valmistaa pari, jopa useampiakin esineitä. Mikko-setä ei kumminkaan hyväksynyt tällaisia vastauksia, vaan antoi uuden miettimisajan, jonka hän määräsi aina sen mukaan pitemmäksi, mitä epävarmempi vastaus oli. Esim. Seitolalle hän virkahti:

— Puolen tunnin miettimisaika yksinäisyydessä, riihessä, jonka ovi saa olla hiukan raollaan.

Leimun hän antoi neljännestunnin verran kävellä yksinään metsässä vastauksen varmentaakseen.

Vielä samana päivänä olivat sitten kaikkien varmat vastaukset valmiina. Kukin sai poutapäivien lomahetkinä varustaa itselleen raaka-aineen työtään varten — ja nämä säilytettiin talteen sadepäivien varalta. Niin syntyi sitten puukonpäitä, kirveenvarsia, vieläpä pari haravaakin ja viikatteenvarsi. Kun ne olivat valmiit, piirrettiin niihin päivämäärät, siirtolan ja valmistajan nimet.

Mutta syksyn tummasiipinen lintu pimensi öitä yhä enemmän ja enemmän. Mitä kuulakammiksi, läpinäkyvämmiksi elokuun päivät muuttuivat, sitä mustemmiksi sysiytyivät yöt. Uh — oikein karsi selkäpiitä, kun ulos pistäytyi!

Kumminkin tapahtui siinäkin suhteessa muutos. Eräänä iltana leveni hopeanhohteinen valo yli vainioiden ja metsämaiden. Se oli suurenmoinen näky. Edellisinä öinä pilvisenä pysynyt taivas oli vallan hattaraton. Taivaalla säkenöivät tuhannet — ja uudestaan tuhannet tähdet ja selväreunainen aivan pyöreä kuu.

Pojista tiesi jokainen, ettei hän koskaan ennen ollut mitään sellaista nähnyt. Olihan tosin kuu valaissut kaupunkiakin, mutta eipä se koskaan ollut tällä tavalla silmiä häikäissyt. Mikähän siinä mahtoi olla? Kun Mikko-sedältä asiaa tiedusteltiin, niin selitti hän sen siten, että kaupungin keinotekoinen valaistus ja suuret kivirakennukset estävät silmämme havaitsemasta taivaan öisiä valoja. Sitäpaitsi on siellä niin paljon muuta, joka vetää huomiotamme puoleensa, häiriten aistiemme toimintaa taivasta kohti.

Oletko nähnyt rauhaisan maaseudun elokuun täyskuutamoa hiljaisena yönä? Ellet, niin vaella korpeen ja etsi yksinäisyyttä. Tällaisia ajatuksia sikisi Mikko-sedän pikku siirtolalaisten lapsenaivoissa, kun he majesteetillisen luonnon keskuudessa hiljaisina harhailivat Lehtolan läheisyydessä täyskuisena elokuun yönä. Saamiaan vaikutelmia he tuskin olisivatkaan osanneet toisilleen ilmaista — eivät, he kulkivat äänettöminä.

Mutta sitten kuutamo taas vähitellen katosi, kuu muuttui yhä pienemmäksi ja pienemmäksi sirpiksi — kunnes sekin kokonaan hävisi, jättäen yöt tähtipimeiksi. Tällaisina iltoina johti Mikko-setä poikansa pihamaalle ja ohjasi heidän katseensa kohti tuikkivia tähtiä. Sen, minkä hän itse tähdistä tiesi — ja hän myönsi, ettei se ollut paljoa —, sen hän opetti pojilleen. Oli helppoa löytää pohjantähti, otava, iltatähti, orion, vega y.m. Jokaisen tuli tutustua eri tähtisikermien avulla ne löytämään. Toiset olivat hyvinkin innostuneet näihin "tieteilyihin", toiset taas osottautuivat välinpitämättömiksi.

Setä ei kumminkaan jättänyt asiaa niinkään vähälle. Eräänä päivänä hän pani pojat piirtämään tähtikartan niiden havaintojen mukaan, joita he iltasin olivat tehneet. Ja nytpä tulikin eräiden poikien välinpitämättömyys ilmi. Nämä saivat seuraavina tähtikirkkaina iltoina käydä opin uudelleen — ja tämän jälkeen tunsi jokainen siirtolalaispoika varmasti eräät kaikkein tavallisimmat tähdet, eli, kuten setä sanoi:

— Te tiedätte tähtitieteestä nyt jokseenkin yhtä paljon kuin teidän mestarinnekin. — Mutta, lisäsi hän sitten, nämäkin asiat käyvät yhä tärkeämmiksi ihmisen tietoisuudelle — ja teillä nuorilla, joiden on tulevaisuus, on tilaisuus päästä paljon pitemmälle.

Ihmistyö on aina vaillinaista — ja keskeneräiseksi se aina jää, koettipa sen saada sitten kuinka valmiiksi tahansa. Eikä se koskaan lopu, tekipä sitä kuinka uutterasti ja kuinka paljon hyvänsä. Mutta kaikki tämä on ihmiskunnalle siunaukseksi. Siinä näkyvät meidän puutteemme ja meidän pyrkimyksemme.

Siirtolalaiset vähäväkisinäkin olivat raivanneet hyvän alan ryteikköistä metsää. Alkukesän töitä jatkettiin elokuussa. Aina kun oli päästy johonkin rajaan, oli siirrytty siitä ohi ja päätetty vielä lisätä aluetta. Ja kauniiltapa jälki näyttikin. Sitä kävivät ihaillen katselemassa kartanonomistaja perheineen, ja metsänvartija antoi Mikko-sedän siirtolalaisten työstä kiittävän arvostelun. Kunhan vain joka kesä saisi saman verran metsämaata raivatuksi, niin ei hyvinkään monia vuosia kuluisi, kunnes kaikki tärkeimmät alat koko kartanon mailla olisivat ensiluokkaisessa kunnossa. Siihen suuntaan oli metsänvartija herralleen puhunut.

Se oli lasten työtä, kaunista lasten työtä. Luojan ihmeellinen luonto oli tullut vieläkin ihmeellisemmäksi, sen salaperäisyys ihmiselle tajuttavammaksi. Ihminen sai ikäänkuin avata silmänsä ja katsella kaikkea sitä, mitä luonnossa oli. Hän näki laajemmalta yli avoimen seudun. Puunjuurilla, missä ennen lahoilevat pensaat estivät korren nousun, pääsi nyt maa vihannoimaan, kukkanen kohoamaan — ja hento puun taimi, jota ennen lahonnut runko taivutti maata vasten, kykeni nyt kohottamaan latvansa valoisaa aurinkoa kohti.

Se oli lasten työtä — kaunista työtä! Ja kilvan he itsekin sitä ihailivat nyt, kun he tiesivät hetken tulleen, jolloin heidän oli se ainakin keskeytettävä, kenties ainiaaksi sen jatkamisesta luovuttava. Sillä syksy oli käsissä, muutto takaisin kaupunkiin lähellä. Heihin nähden oli työ tällä kertaa valmiina heidän edessään, ja ihminen nauttii aina aikaansaamastaan valmiista — siinä on työn suuri siunaus! Kumma, etteivät pojat olleet ennen lähimainkaan huomanneet kaikkea tätä kauneutta, minkä he olivat aikaansaaneet. Vasta nyt se heille selvisi, nyt he osasivat mielihyvän nautinnolla eroittaa ruman kauniista — raivatun, puhdistetun metsän — raivaamattomasta, puhdistamattomasta metsästä. Sitä paitsi sanottiin kaikkea tätä heidän työtänsä hyväksi ja hyödylliseksi. Kunpa kaikki metsät olisivat raivattuja — kunpa ihmisikä, kunpa heidän ikänsä riittäisi raivaamaan kaikki metsät, kaikki Suomen korvet!

Kaikkialla Lehtolan ympäristössä näkyi selviä jälkiä poikien kesäisistä toimista. Talon vastaiselle kummulle, hiekkamäkeen he sotaharjoituksia pitäessään olivat kaivaneet kaksi isoa kuoppaa vallihaudoiksi, joiden valloittamista ja puolustamista välistä suoritettiin hyvinkin tuimalla tavalla. Ne olivat syviä, kuhunkin suuntaan sylenlaajuisia maaonteloita. Kun kartanonomistaja ne näki, ihastui hän ikihyväksi.

— Juuri tuollaisia me tarvitsemme, ne ovat erinomaisia perunakuoppia, hän virkkoi.

Sitten arvosteltiin niiden kaivamisarvo, toisin sanoen: metsänvartija ja pehtori saivat määrätä, kuinka monta työpäivää kuluisi kummankin kuopan kaivamiseen. Sen mukaan sitten oli palkka laskettava poikien hyväksi.

Jälleen olivat siis pojat — tietämättään — saaneet aikaan jotain hyödyllistä, joka oli tuottanut heille suurta iloa ja ajankulua.

Ja tuossa talon ympärillä oli laaja vainioryhmä. Heinäpeltojen pinta oli paikoin kellastuneen sängen peittämä, mutta suurimmaksi osaksi näytti se taaskin vihannalta, sillä jälkikesän heinä peitti lakastuneen kalpean maan. Se ikäänkuin koetti suojella luontoa liian pikaiselta syystunnelmalta. Ja laitumella käyvät lehmät söivät ahnaasti ravitsevaa ruohoa.

Heinäladot, jotka peltojen laidoissa täyteen ahdettuina lohduttivat maamiestä tulevan talven tuiskuja kestämään, näyttivät kuin unelmoivan niistä ajoista, jolloin Lehtolan siirtolalaiset ilakoimisellaan täyttivät niiden ympäristön ja pitivät kisailupaikkanaan niiden vähäarvoisien seinien sisustaa.

Pojat ymmärsivät nyt niin hyvin näitä kaihoisia tunteita, kun he tiesivät pian olevansa pakoitetut jättämään rakkaan siirtolansa. Kesä oli mennyt, mennyt samaa tietä kuin niin moni edellinen. Mutta olipa heillä hyvä mieli siitä, ettei tämä viimeinen ollut kulunut suotta kaduilla juoksemiseen ja pahuudentekoon — se hyvä mieli seurasi itsestään olosuhteista, ei suinkaan harkitusta tietoisuudesta.

Viimeiseksi sunnuntaiksi, minkä siirtolalaiset Lehtolassa viettivät, oli heidät kutsuttu kartanoon jäähyväiskahville. Sitä ennen olivat pojat pitäneet kokouksen, jossa olivat hyväksyneet sen Mikko-sedän ehdotuksen, että kaikki ylimääräinen maksu, minkä kartanonomistaja perunakuoppien kaivamisesta y.m. maksaisi, otettaisiin vastaan luonnossa, sellaisen vaihtoehdon oli nim. kartanonomistaja Mikko-sedälle aikaisemmin ilmaissut. Siirtolalaisten päätöstä ilmoittamaan kartanonomistajalle valittiin kolmihenkinen lähetystö, joka myöskin sai tehtäväkseen lausua kiitokset hyvästä kohtelusta ja siitä luottamuksesta, mitä kartanonomistajan puolelta siirtolalaisia kohtaan oli osoitettu.

Kahvikutsut muodostuivat juhlahetkeksi siirtolalaisten elämässä. Metsänvartija isäntänsä puolesta kiitti heitä ahkeruudesta ja hyvästä käytöksestä sekä ilmoitti, ettei siirtolasta kannettaisi mitään asuntovuokraa, koska siirtolalaiset olivat tuottaneet niin paljon hyötyä ja tehneet hyödyllistä työtä kartanolle. Ylimääräiset maksut siirtolalaisten töistä — koska he olivat halunneet ne luonnossa — suoritettaisiin juurikasvien nostoaikana, jolloin poikien oli pyydettävä itselleen lupaa koulusta ja saavuttava saamisensa perimään. Kartanonomistaja oli luvannut korvata sen vähäisen junamaksun, mikä kultakin matkaan kuluisi. Näin ollen saivat pojat vielä talvenkin kuluessa nauttia kesän ansioista.

Saattaneepa arvata, etteivät nuoret siirtolalaiset olleet pahoilla mielin, varsinkaan, kun heti puheen päälle tarjottiin iso lasillinen kuumaa teetä oikein ison pullapalan kera. Erityisesti miellytti poikia myöskin se, että heidän toivottiin ensi kesänä palaavan takaisin samoille kesälaitumilleen. Mikko-setä oli oikein liikutettu näistä toivomuksista ja lupasi, melkeinpä kyyneleet silmissä, kun kartanonomistaja puristi hänen kättään, että hän ensi kesänä yrittää kaksinverroin suuremman poikajoukon kanssa saapua siirtolaan.

— Terve tuloa, terve tuloa takaisin! Kyllä täällä tilaa riittää, virkkoi kartanonomistaja heidän lähtiessään.

Seuraavana aamuna ani varhain lähti kaksitoistamiehinen joukkue, kullakin matkapussi selässä, Lehtolasta kaupunkia kohti.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MIKKO-SEDÄN KESÄSIIRTOLA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Mikko-sedän kesäsiirtola

MIKKO-SEDÄN KESÄSIIRTOLA

SISÄLLYS:

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE