The Project Gutenberg eBook of Sen pitkää, sen lyhyttä, by Ilmari Kivinen

      "Koska siis porsas taritaan
      niin awaa säkkis, jos se tarwitaan."
                       Agricola.

SISÄLLYS:

Alkulause.
Kertomus Kiinasta
Toukokuussa 1913.
1,000 markan seteli.
Selonteko paastostani ja sen seurauksista.
Viipurin pamaus.
Tavarajunassa.
Valtiomies ja piru.
Murhayritys Mikkelissä.
Helluntailiike.
Pääkirjoitus.
Turun kirje.
Yhdenvertaisuuslaki.
Tyynyjuttu.
Demminin taistelu.
Kesäksi maalle.
Monna Lisa.
Kevätjuttua.
Patriarkka Abrahamin kello — Kuopiossa.
Itsemurha.
Koi.
Laiton kokous.
Eräs toinen tuttavuus.
Parturissa.
Muotihulluus.
Taistelunhaluinen Tiitinen.
Ei goliera Buuhun noushe.
Raskas velvollisuus.
Kunnankirjuri.
Hauska pari.
Kadonnut papu.
Juopunut kukko.
Panu.
Toimitussalaisuuksia.

ALKULAUSE

Jos jotakin annetaan / joka eij sinun macos cansa yhteen sowi / waro ettes sano sitä Comoedian leikitziän Cliphton Sanaa: Isä en minä taida: mutta ystäwällisest kijttä. Sillä tämä on caickein sijwollisin tapa estellä.

Kiinalaisten silmät ovat aina olleet vinossa. Sehän on ensimmäinen tieto, minkä me pikkukoulussa olemme kiinalaisista saaneet. Ja kiinalainen, jonka silmät eivät ole vinossa, ei ole mikään kiinalainen, vaan joku huijari, joka on vain olevinaan kiinalainen. Mutta vaikeata on jokaisen, jonka silmät eivät sattumalta ole syntymästä saakka vinossa, jäljitellä kiinalaista. Joka ei usko, koettakoon itse. On harvoja asioita maailmassa, jotka ovat niin vaikeita kuin silmien vinoon vääntäminen, jos luonto kerran on ne vaakasuoraan asentoon asettanut.

Se on niin vinossa, ettei hra Juanshikai mitenkään tahdo pysyä sillä istumassa.

En tiedä, millainen Kiinan valtaistuin on. Minä en nimittäin koskaan ole sillä istunut. Ja minä aavistan vaistomaisesti, etten minä tule sillä koskaan istumaankaan.

En ole edes nähnytkään Kiinan valtaistuinta. Mahdollisesti ja luultavastikin se on hyvin kaunis ja komea istuin. Arvattavasti on siinä istuinpaikalla sitäpaitsi pehmeä silkkityyny, niin että siinä istuu ihan lystikseen. Mutta kaikesta siitä huolimatta suuttuivat eräät kiinalaiset lopuksi, mahdollisesti tilapäisessä mielenhäiriössä, tuohon istuimeen ja kaasivat sen nurin, niin että sillä istuva pieni vinosilmäinen poika putosi istumaan permannolle. Ja sitten veivät ne herrat, jotka olivat kaataneet valtaistuimen, sen ullakolle muitten käytännöstä hylättyjen huonekalujen joukkoon.

Kiinassa oli täten tapahtunut vallankumous, ja neljäsataa miljoonaa vinosilmäistä, mustapalmikkoista kiinalaista kyseli toisiltaan:

Eihän se ihme ollutkaan, että kiinalaiset olivat vähän levottomia. He olivat tuhansien vuosien kuluessa tottuneet siihen, että Pekingissä oli jossakin huoneessa tuo valtaistuin ja että sillä aina istui joku enemmän taikka vähemmän vinosilmäinen ja siis myöskin enemmän tai vähemmän kiinalainen tai mandshurialainen herra tai rouva tai paremman puutteessa vaikkapa vain poikakin. Heistä tuntui siis ymmärrettävästi hieman oudolta ajatella, että tuo valtaistuin nyt oli viety ullakolle ja ettei sillä nyt istunut ketään, lukuunottamatta mahdollisesti jotain pitkähäntäistä rottaa, joka oli asettunut tutkistelemaan, miltä tuon pehmeän silkkityynyn koreat tupsut maistuisivat.

Mutta Kiinassa oli eräs viisas, oppinut ja kaikissa maallisissa asioissa sangen taitava vanhanpuoleinen herra, nimeltä Juanshikai. Kun hän huomasi, miten levottomiksi hänen vinosilmäiset maanmiehensä tulivat valtaistuimen katoamisen johdosta, selitti hän näille, että kaikki oli niinkuin olla pitikin. Nyt oli vain perustettava tasavalta.

Juanshikai selitti, että se on semmoinen mukava järjestys, ettei valtaistuimella istu kukaan, mutta kansa itse valitsee hallituksensa päämieheksi jonkun viisaan, oppineen ja kaikissa maallisissa asioissa sangen taitavan vanhanpuoleisen herran, jota sitten sanottaisiin presidentiksi.

Kiinalaiset katselivat toisiaan hiukan ymmällä ja alkoivat sitten aprikoida, mistä he saisivat käsiinsä semmoisen vanhanpuoleisen herran, jota tässä asiassa tarvittaisiin. Silloin sattui hra Juanshikaita yskittämään, joten kiinalaiset tulivat katsoneeksi häneen, ja hoksasivat silloin äkkiä, että juuri siinähän se oli oikea mies: olihan juuri Juanshikai itse viisas, oppinut ja kaikissa maallisissa asioissa sangen taitava herra, eikä enää mikään nuoruudenhullukaan.

Kiinalaiset tulivat niin iloisiksi tämän keksinnön tehtyään, että he tanssivat harakkaa ja hyppivät yhdellä jalalla niin että palmikot paukkuivat pitkin selkää, ja huusivat valitsevansa Juanshikain presidentiksi. Juanshikai oli hyvin kainon näköinen ja sanoi, ettei hän oikeastaan sitä tarkoittanut, mutta kiinalaiset ne vain hurrasivat ja huusivat eläköötä, eivätkä ensinkään kuunnelleet Juanshikain vastaväitteitä, vaan tekivät hänestä presidentin heti paikalla.

No Juanshikai, joka oli rauhallinen ja hyväntahtoinen mies, ei viitsinyt sen enempää vastaan harata, vaan rupesi presidentiksi. Ja kiinalaiset olivat niin ylpeitä ja iloisia siitä, että heillä nyt oli oikea presidentti, kuin lapset, jotka ovat saaneet kukin kauniin sokeriporsaan markkinatuliaisiksi, sellaisen porsaan, jolla on pieni kippura sokerihäntä, kaulassa punainen rusetti, ja joka maistuu niin makealta, kun sitä nuolasee.

Sitten oli Juanshikai jonkun aikaa kiinalaisten presidenttinä, tullen lopuksi valituksi elinkaudekseen siihen ammattiin, ja hallitsi kiinalaisia oikeamielisesti ja kunniallisesti, palkiten niitä, jotka käyttäytyivät soveliaasti ja säädyllisesti, ja napsauttaen niiltä kaulat poikki, jotka yrittivät ruveta jossain asiassa turisemaan häntä vastaan. Ihan niinkuin ahkeran ja taitavan kiinalaisen presidentin pitikin.

Kerran käveli Juanshikai vanhan palatsin ullakolla ja huomasi valtaistuimen, joka oli siellä nurkassa unhotettuna ja pölyttyneenä. Kun Juanshikai sitä vähän aikaa katseli, niin tuli hänelle oikein sääli sitä. Hän ajatteli, kuinka monta miljaardia kiinalaista vuosituhansien kuluessa oli ollut polvillaan tuon istuimen edessä, ja tuossa se nyt lojui hyljättynä ja yksinäisenä.

Juanshikai istahti valtaistuimelle ja vaipui haaveilemaan. Hän ajatteli miltä tuntuisi istua tuolla valtaistuimella, jos se olisi siirretty takaisin entiselle kunniapaikalleen, ja hän näki hengessään neljäsataa miljoonaa pikimustatukkaista kiinalaista polvillaan jalkainsa juuressa, otsat maan tomuun painettuina.

Kun Juanshikai palasi takaisin ullakolta, oli hän hyvin miettiväisen ja hajamielisen näköinen, eikä kuullut eikä huomannut, kun ministerit häntä puhuttelivat. Sen sijaan alkoivat hänen korvansa kuulla sellaista, mitä ministerit eivät kuulleet.

Hän näet kysäsi kerran häntä ympäröiviltä korkeilta herroilta, eivätkö he kuulleet, että kansa huusi ja vaati häntä rupeamaan keisariksi? Juanshikai sanoi olevansa mielestään kuulevinaan jotain sellaista.

Ja herrat kuuntelivat, ja jotkut heistä sanoivat etteivät he mitään sellaista kuulleet. Silloin Juanshikai arveli, että heidän korvissaan mahtoi olla jotain vikaa, ja käski leikata heiltä päät poikki, että voitaisiin sisältäpäin tarkemmin ja tieteellisesti tutkia, missä kunnossa heidän korviensa sisäosat olivat. Ja kun tämä leikkaus oli toimitettu, niin kiiruhtivat toiset herrat ilmoittamaan, että he kuulivat ihan selvästi, että kansa huusi ja vaati Juanshikaita keisarikseen.

— Hm, vai niin, sanoi Juanshikai mietteissään. — Vai kuulette tekin samalla tavoin. En minä kuitenkaan haluaisi valtaistuimelle. En millään ehdolla!

Sitten hän antoi julistuksen kansalleen, ettei hän millään ehdolla haluaisi valtaistuimelle, mutta kun kansa, mikäli hän itse on ollut kuulevinaan ja mikäli sitäpaitsi hänen ympäristönsä hänelle vakuuttaa, vaatii häneltä sitä, niin hän isänmaallisena miehenä taipuu kansansa tahtoon, ja uhraa omat harrastuksensa ja suostuu kansan vaatimukseen.

Sitten kannettiin valtaistuin alas vanhalle kunniapaikalleen, ja
Juanshikai huokasi ja kiipesi sille istumaan.

Varmaankin oli valtaistuimeen, sitä edes takaisin kuletellessa, tullut jotain vikaa. Sen istuin oli paljon vinommassa kuin Juanshikai oli huomannutkaan, eikä Juanshikai tahtonut mitenkään pysyä sillä istumassa.

Juanshikai käski taitavien puu- ja kultaseppien korjata valtaistuimen entiseen kuntoon.

Kauempana Pekingistä ja Juanshikain palveluksessa olevista kaulanleikkaus-ammattilaisista ja hirsipuutaitureista alkoivat jotkut Juanshikaihin tyytymättömät henkilöt huutaa, että Juanshikai oli aivan varmaan kuullut väärin. Tämä huuto alkoi kuulua ensin yhdestä maakunnasta ja siihen yhtyi yhä enemmän ja enemmän väkeä, ja sitten alkoi sama huuto levitä myöskin Huitshoun ja Huanin maakuntiin. Melu tuli lopulta niin suureksi, että se kuului Pekingiin asti. Juanshikai ei aluksi ollut kuulevinaan mitään, mutta kun huuto kasvoi yhä ankarammaksi, niin huomasi Juanshikai, ettei enää maksanut vaivaa teeskennellä huonokuuloisuutta, varsinkin kun hän vielä äskettäin oli osoittanut niin suurta herkkäkorvaisuutta, että kuuli paremmin kuin muut.

Nyt kokosi Juanshikai suuren sotajoukon ja käski sen mennä Huanin ynnä muihin maakuntiin katkaisemaan kaulat huutajilta. Ja sotajoukko läksi suorittamaan tätä tehtävää, mutta siinä sattui käymään niin, että huutajat katkaisivatkin Juanshikain miesten kaulat, huusivat entistä enemmän ja lupasivat tehdä Juanshikain omallekin kaulalle saman tempun, kunhan tarpeeksi lähelle pääsevät.

Silloin Juanshikai alkoi arvella, että ehkäpä hän sittenkin kuuli väärin silloin aikaisemmin. Ja Juanshikai on nyt antanut Kiinan kansalle julistuksen, jossa hän mainitsee, että tässä on varmaankin sattunut sekä hänelle että kansalle joku väärinkäsitys. Hän ei puolestaan ensinkään halua päästä valtaistuimelle. Pidetään vain tasavalta, niinkuin hän alunperin oli ehdottanut. Kuuleman mukaan on valtaistuin yhä korjaamatta, sillä puu- ja kultasepät jättivät työnsä kesken, koska eivät tienneet, kuka heille palkan maksaisi, jos Juanshikaille sattuisi käymään niin hullusti, että häneltä kesken kaiken lyötäisiin esimerkiksi yläpää pois.

Juanshikai istuu nykyjään tavallisella tuolilla, mutta valtaistuintakaan ei sentään vielä ole viety takaisin ullakolle.

Istuin eräässä kahvilassa ja katselin tuttavaani, joka oli tullut höperöksi.

Hän oli lukenut ilman mitään valikoimista ja seulomista kaikki sotauutiset, mitä lehdissä on sitten viime syksyn ollut. Lukenut ja uskonut. Sillä seurauksella, minkä jokainen edeltäpäin saattoi arvata.

Hän kesti kuitenkin kauemmin kuin oli otaksuttu. Luultiin, että hänen aivonsa alkaisivat sekaantua jo joulun tienoissa, mutta ne pitivätkin yli talven. Ja koko ajan ahtoi hän niihin suurpolitillista moskaa.

Vappuna oli mitta kuitenkin täysi. Ensimmäinen merkki oli, että hän tuli auttamattomasti ja eittämättömästi juovuksiin yhdestä lasista simaa, tavallista simaa ilman konjakkiterästystä. Juotuaan tuon lasillisen jossain toisen luokan kahvilassa alkoi hänen naamansa punottaa, hän löi nyrkkinsä pöytään ja rupesi retuamaan, sanoen näyttävänsä suurvalloille.

Kun suurvallat eivät kuitenkaan olleet saapuvilla, näytti hän eräälle tuolille, jonka heitti ulos ovesta. Siitä oli seurauksena, että myös hän itse heitettiin ensin ulos kahvilan ovesta ja sitten sisään putkan ovesta. Enemmistä rettelöistä hän kuitenkin pääsi, saatuaan todistetuksi, ettei ollut juonut muuta kuin sekoittamatonta simaa. Mutta hänelle annettiin ankara varoitus, ettei enää joisi simaa.

Sitten tuli hän kokonaan höperöksi. Hän on saanut päähänsä, että hän on Lontoon lähettiläskonferenssi ja että hänen on määrättävä Albanian rajat. Hänellä on edessään paperi, jota hän kuvittelee kartaksi, ja hän miettii niin että pää tärisee, mutisten puoliääneen itsekseen:

— Jos vetäisi sen tuota jokea pitkin… noin… ja sitten tuon mäen yli… noin… ja sitten Skutarin ympäri… noin…

Hm, kyllähän se on nolo juttu sille miehelle, varsinkin kun hänellä muutenkaan ei ollut ollut liiaksi järjen lahjaa, niin että hän kyllä olisi tarvinnut sen vähän aivan tarkasti omiksi tarpeikseen.

Mutta kuka käski hänen lukea sotasähkösanomia? En minä ainakaan. Minä esimerkiksi en ole lukenut niitä moneen kuukauteen.

Turun ja Porin läänin kuvernööri kuuluu haluavan tietoja tässä läänissä olevista lentokoneista.

Pyydän saada kumartaa herra kuvernöörille ja ilmoittaa, että
Toimituksen vinnillä on yksi.

Se ei ollut alkuaan lentokone, vaan arv. Toimituksen reklaamilaitos, jota Toimituksen erikoisnumerojen ilmestyessä kaksi alaikäistä poikaa kantoi pitkällä seipäällä pitkin Turun kaupungin katuja. Sitä ei tietty lentokoneeksi ennenkuin eräänä myrskyisenä päivänä, jolloin se äkkiä ja aivan odottamatta läksi lentoon, ollen viedä pojat mennessään. Sillä kertaa ei se kuitenkaan vielä lentänyt muuta kuin kadun poikki. Mutta kuka tietää, niihin se ensi kerralla lentää.

Koska lennosta Europasta Amerikaan on luvattu 100 tuhannen dollarin palkinto, kuuluu Toimitus suunnittelevan osanottoa tähän kilpailuun edellämainitulla lentokoneellaan. Jos Toimitus voittaa palkinnon, julkaisee se erityisen lentonumeron.

Vuonna 1908 ryhtyivät erinäiset mooseksenuskolaisen Isak Pasternakin velkojat Tallinnassa tekemään hänelle esityksiä, että hän alkaisi vähitellen maksella velkojaan.

Isak Pasternak tästä kovin loukkautui. Mutta koska hän ei ollut Simson eikä hänellä ollut aasin leukaluuta, jolla olisi voinut lyödä filistealaisensa, päätti hän pakata kapsäkkinsä ja mennä Välimeren toiselle puolen, jossa hän oli kuullut olevan Kaanaanmaan, missä rieska ja hunaja vuotaa sellaisille israelinlapsille, jotka osaavat viljellä järkeään.

Ja kun Pasternak tunsi vaistomaisesti, ettei hän tarvitse agronoomeja avukseen mainitussa viljelyksessä, pani hän toimeen päätöksensä, sulki itsensä Abrahamin, Isakin, Jakobin ja viimemainitun kahdentoista pojan suosiolliseen huomioon ja suojelukseen sekä matkusti meren yli.

Hän asettui asumaan Hämeenlinnaan, missä avasi kukoistavan kangaskaupan ja vaatetusliikkeen.

Senaatti ei hänelle tuollaista lupaa antanut, vaan käski hänen mennä matkoihinsa.

Mutta Pasternak ei erityisesti himoinnut takaisin Tallinnaan. Karhut ovat kiusallisia luontokappaleita myöskin Israelin lapsille, vaikka he osaavatkin keinotella itsensä niiden kynsistä helpommin kuin kristityt.

Ja kun hän ei vapaaehtoisesti tahtonut saapua ilahduttamaan heitä läsnäolollaan, anoivat he hänen vangitsemistaan.

Liike laajeni ja suomalaisen rahajärjestelmän siunaus valui kilisten hänen kassalaatikkoonsa.

Hämeenlinnan vaatetusammatin harjoittajat katselivat huolestuneina
Pasternakin liikkeen paisumista.

Lopuksi he menivät viranomaisten tykö siihen aikaan, jolloin kuvernööri Gordie hallitsi Hämeenlinnassa, ja anoivat, että juutalainen ajettaisiin pois.

Mutta Pasternak oli hiljaa, hymyili partaansa, perusti haaraliikkeen
Tampereelle, voi paksusti ja — jäi maahan.

Presidentti Castro läksi Venezuelasta, shahi Muhamed Ali Persiasta, sulttaani Abdul Hamid Konstantinopolista, kuningas Manuel Portugalista ja keisari Pu-Ji Pekingin keisarillisesta palatsista, mutta Isak Pasternak ei lähtenyt Hämeenlinnasta, vaan pasteeraili rauhassa sen pölyisiä katuja, pasternakkaillen tutkivia silmäyksiä hämeenlinnalaisten pukuihin.

Sitten tuli kuitenkin suurena sortovuotena 1913 ahdistuksen aika
Israelin kansalle Hämeenmaassa.

Myöskin Pasternakin ympärillä jyrisi ja salamoi ja hänen myymälänsä tutisi maanjäristyksessä, samalla kun sade lankesi ja tuulet puhalsivat, niin että housut ja sortuukit naulakoissaan heiluivat.

Käsky oli käynyt kuvernööriltä, että Pasternakin on lähdettävä 24 tunnin kuluessa kaupungista.

"Baabelin virtain tykönä me istumme ja itkemme!" huokasi Pasternak.
"Mutta kylläpä sitten on itse Faarao, jos minut saadaan pois
Hämeenlinnasta!"

Eikä hänen myymälänsä syttynyt tuleen. Hänellä oli näet ukkosenjohdatin.

Pasternak oli nimittäin m.m. tykistöosaston räätäli, ja hänellä oli joukko vaatekappaletilauksia suorittamatta. Niitä myöten sihahti salama vahinkoa tekemättä maahan.

Seuraavana päivänä antoikin kuvernöörinvirasto Pasternakille luvan jäädä toistaiseksi paikkakunnalle.

Sydän täynnä kiitollisuutta kristillistä armeliaisuutta kohtaan ilmoitti Pasternak aikovansa kääntyä kristinuskoon.

Suomen kansa, joka on pian lepytetty, hymyili ystävällisesti Pasternakille. Sillä Suomen kansa on tietysti siinä käsityksessä, että Pasternakit uskonsa mukana muuttavat myöskin liiketapansa ja liikeperiaatteensa.

Viime viikolla lehdet kuitenkin sisälsivät huolestuttavan tiedon: Pasternakin alottamasta uskonnonmuutoshankkeesta ei ole vielä tullut valmista.

"Pasternak on ilmoittanut, että hän näinä päivinä kääntyy luterinuskoon."

Se on hyvin hyvä esine. Siinä ei ole mitään muuta pahaa kuin että se on niin harvinainen ja ettei minulla sitä ole.

Mutta tässä kaupungissa on yksi mies, jolla oli sanottu seteli. Se mies otti sen setelin viime torstaina ja meni sirkukseen.

Hän pyysi saada ostaa yhden 15 pennin hintaisen ohjelmalehden, ja maksoi sen mainitulla 1,000 markan setelillä.

Se on jo niin etten minä sitä osaa sanoakaan, mitä se on. Suurenmoista se joka tapauksessa on.

Toivottavasti tämä mies säilyttää sen ohjelmalehden muistona ja lähettää sen lasiseppä Virtaselle, joka panee sen kauneisiin raameihin. Sitten ripustetaan ohjelma salin seinälle, ja mamma selittää lapsille ja vieraille, että Pappa osti sen tuhannella markalla!

Allekirjoittanut toivoo hartaasti, että tässä nyt puheenaolevalla miehellä olisi toinenkin samanlainen seteli.

Hän pistäisi tämän setelin lompakkoonsa ja menisi erääseen yleisesti tunnettuun laitokseen susiteetin puiston eli kaupungintalonpuiston perällä.

Kuten tiedämme, on siellä taksana 10 penniä, ikään, kokoon, säätyyn ja tuotantokykyisyyteen katsomatta.

Köyhät s…..nat maksavat viheliäisillä kuparilanteillaan, mutta minä otaksun, että laitoksen tirehtöörskän silmät nousevat pystyyn, kun ystävämme kainoon tapaansa livahuttaa tuhatmarkkasensa luukulle.

Koska nimittäin ei hänen tuotteitaan pidetä sen suuremmassa arvossa kuin muidenkaan.

Voisin kehitellä tätä ainetta enemmänkin, mutta katsoen asian arkaluontoisuuteen ja nykyisen sukupolven ylenmääräiseen, vaikka epäilemättä suuresti teeskenneltyyn hienotunteisuuteen, täytyy lopettaa tähän.

Kun tohtori Lybeck kävi täällä puhumassa paastosta, istuin minä silmät kirkkaina hänen jalkainsa juuressa — hengellisessä merkityksessä meinatenkin — ja kätkin hänen sanansa visusti sydämeeni.

Ja kun minä olin päässyt ulos Betelistä, jossa paastosaarna pidettiin, ajoin minä suoraan ruokapaikkaani ja söin niinkuin en olisi viiteen viikkoon ruokaa nähnyt. Sitten menin minä ruokarouvani tykö ja sanoin itseni irti.

Nyt sinä tietysti luulet, että minä olen kuollut nälkään, mutta se on vale se. Joka ei usko, hän kääntyköön arv. toimituksen puoleen, joka haluaville voi antaa luotettavat todistukset siitä, että minä elän tai etten minä ainakaan ole nälkään kuollut.

Oikeastaanhan se paasto ei ollut aivan täydellinen syömälakko. Aina kun minulle tuli oikein nälkä, lähetin minä pojan — se ei ole omani vaan erään toisen — ostamaan läheisestä kahvilasta kaksi voileipää. Eihän sitä ihmisen tarvitse siltä ahdasmielinen olla, vaikka onkin lakossa.

Katson kuitenkin tarpeelliseksi kerta kaikkiaan vakuuttaa, etten minä lakon aikana syönyt kuin korkeintaan neljä voileipää päivässä. Edellämainittu poika voi sen todistaa.

Ruokalista oli siis joka tapauksessa hyvin niukka, ja ensimmäisinä päivinä tunsin minä suurta nälänhätää ja olisin ollut valmis syömään vaikka rupisammakolta puolukkahillon kanssa. Mutta sitten se alkoi tasaantua.

Tunsin miten ajatukseni alkoivat ihmeellisesti seestyä ja ruumiini keventyä. Huomasin kuinka silava aivan ilmeisesti haihtui henkisen olentoni ja sieluni ympäriltä. Tunsin olevani muuttumassa enkeliksi, ja vaistomaisesti tunnustelin silloin tällöin hartioitani, eivätkö siiventyngät jo alkaisi tuntua.

Paastoni herätti tuttavapiirissäni ansaittua huomiota. Siitä keskusteltiin vilkkaasti ja arvosteltiin mahdollisuuksia puoleen ja toiseen. Toiset sanoivat, että "ei se kestä kuin päivän ja sitte se syö toisena päivänä niin että revetä remahtaa", mutta toiset vakuuttivat, että "elää se peijakas yhden talven entisillä rasvoillaankin — eläähän karhukin!" (Kun karhun nimi mainittiin, tulivat ystäväni äkkiä totisiksi ja keskustelu tyrehtyi. Kukin vaipui syviin mietteisiin.)

Kun minut esitettiin jollekin uudelle henkilölle, lisättiin nimeeni, että: "se on lyypekkiläinen ja on syömälakossa".

Olisin myös mielelläni antanut tukkani ja partani kasvaa, mutta virkatoverini panivat sitä vastaan jyrkän vastalauseen. He väittivät, että se ensiksikin on siivotonta, ja toiseksi omansa tekemään toimistomme kammoa ja epäluuloa herättävän näköiseksi siellä kävijöiden silmissä.

Perustin myöskin itselleni uuden ajanlaskun paaston alkamisesta lähtien. Niin että oli "ensimmäinen sunnuntai paastosta", "toinen keskiviikko paastosta" j.n.e.

Kuten sanottu, tunsin päivänselvästi, miten materia ympäriltäni haihtui olemattomiin ja miten vähitellen muutuin astraaliseksi henkiolennoksi.

Kun kaksi viikkoa oli kulunut, menin saunaan, Thermaeseen, missä muutkin oikeat herrat käyvät, ja tilasin ammekylvyn.

— Misäs herra on niin kauvan ollu, kun ei olr kahteen viikkoon saunassa käyny? kuulusteli hovisaunoittajani.

Ilmoitin olleeni syömälakossa ja pysyneeni pois saunasta sen takia, että kävisi selville, miten paljon paastoaminen yksinään vaikuttaa painon vähenemiseen.

Ja sitten punoutui meille, samalla kun ulkonaista pintaani kaapittiin puhtaaksi, laaja uskonnollis-lääketieteellis-esteettis-filosoofinen keskustelu paastoamisesta ja sen merkityksestä.

— Mutt niin mää vaan tykkä etei herra ol tullu yhtikäs laihemmaks, vaikk onki paastonnu.

Ammeesta menin vaakaan ja me totesimme minun näiden kahden viikon ajalla lihoneen 1 kg 800 gr.

Minä olen nyt menettänyt uskoni paastoon ja Lybeckiin ja ruvennut syömään. Mitä tässä turhia…

Ei ne mitään meinaa ne paastot. Eikä pitkä tukka. Eikä pitkä parta.
Eikä kuhniminen. Eikä paljon mikään.

Birger Jaarlin retki lujitti Ruotsin vallan Kymijokeen asti, mutta rajan takana pitivät karjalaiset ja nowgorodilaiset, joilla ei ollut paljon minkäänlaista käsitystä katekismuksen ja muiden oppikirjojen määräyksistä, pahaa elämää, häiriten sillä Ruotsin valtakunnan hiljaisia ja uskollisia alamaisia.

Valtakunnan marski Torgils Knuutinpoika senvuoksi vihdoin sanoi, että hän lähtee Viipuriin.

Viipurissa ei tullut mitään tappelua. Päinvastoin: kaikki kävi hyvin hauskasti ja sovinnossa.

Vesteroosin piispa Pietari Elavi kastoi karjalaisia taidolla ja kätevyydellä, sillä aikaa kun Torgils-herra rakensi linnaa.

Kolikkoinmäen rinteellä rähisivät äsken kastetut karjalaiskakarat kaikenlaisista perheistä.

Muurarit kaatoivat kahvia sukanvarteen pistetyistä pulloista pieniin kivikuppeihin ja kastoivat kahviin Punasenlähteentorin kojuista ostamaansa viipurinrinkeliä.

Erään vallisarven nurkalla istuivat Torgils Knuutinpoika ja Pietari Elavi, pelaten n.s. ”Viipurin pamausta”, joka uusi peli oli äkkiä tullut hyvin suosituksi Viipurin tienoilla ja levinnyt matalista majoista aina ylimysten asunnoille.

Peli oli oikeastaan verrattain yksinkertaista. Piispa vuoli kaksi samannäköistä tikkua, pitemmän ja lyhemmän, ja otti ne kouraansa niin että vain toiset päät olivat näkyvissä rinnakkain ja yhtä paljon.

Marski tuumi kotvasen aikaa. Hän oli saanut kaksi ankaraa "Viipurin pamausta" peräkkäin ja tunsi piispan voimakkaan kämmenen kosketuksen vielä mojovan ruumiissaan.

Vihdoin, kun eivät tikut hänen tuijottamisestaan huolimatta suostuneet ilmaisemaan, kumpi niistä oli pitempi, kumpi lyhempi, hän ummisti silmänsä ja tempasi umpimähkää sen tikuista, joka hänen hyppysiinsä osui.

— Lyhempi riemuitsi piispa, avaten kouransa ja näyttäen käteensä jäänyttä pitempää tikkua.

Mahtava marski huokasi, asettui kontalleen vallin reunamalle ja odotti huulet tiukasti yhteen puserrettuina 'Viipurin pamausta'.

Piispa ei pitänyt mitään kiirettä, vaan kääri hiljalleen, Te Deumia vihellellen, kauhtanansa oikeata hihaa ylös. Sitten loi hän silmäyksen marskin reheviin istuimiin, sylkäisi kouraansa ja läimäytti äkkiä hirmuisen iskun tähän yleensä halveksittuun ruumiinosaan.

Jos marski olisi vetänyt pitemmän tikun, olisi hänellä ollut oikeus antaa piispalle samanlainen pamaus, ja voimme pitää varmana, ettei hän silloin olisi säästänyt jäntevän käsivartensa voimia.

Läimäyksen kaiun vielä kiiriskellessä ympäristössä nousi marski seisoalleen, hieroskellen ja hiljaa sadatellen sitä paikkaa, johon hän nyt oli saanut kolmannen pamauksen.

— Eikö teidän ylhäisyytenne suvaitse istua? kysyi piispa imelästi hymyillen.

— Ei kiitos! sanoi marski kiukkuisesti. — En ymmärrä, miksi minulla tänään on niin kirotun huono onni. Olen saanut kolme paukkua ja te ette yhtään.

— Teidän pyhyytenne lihavaa takapuolta! keskeytti marski kärsimättömästi. — Niillä ei tunnu olevan parempaa tekemistä tänään, lisäsi hän äkeästi.

Lepohetki oli lopussa ja Viipurin linnanrakennuksella vallitsi taas työn touhu.

Läksimme Sortavalan asemalta pohjoiseen päin tavarajunassa: setäni, toverini ja minä.

Oli jo ilta. Kuuma päivä oli viilenemässä koleahkoksi yöksi, joka oli meistä varsin mieluista. Setäni toivoi, että kylmyys vaikuttaisi virvoittavasti ja supistavasti hänen olemukseensa, jonka hän väitti olevan niin paisuksissa koko päivän kuumenemisesta, että kamala räjähdys saattoi tapahtua koska tahansa.

Lähtöämme katsomaan oli kokoontunut kunnioitettavaa sortavalalaista. asemayleisöä, joka silmäili meitä osanottavasti.

Nähtävästi mainittu yleisö — ehkä omasta kokemuksestaan — tiesi mitä matkustus Sortavalan—Joensuun tavarajunassa merkitsee.

Seisoessamme junan loppupäässä olevan rakkineen portailla, jota eräs asemamies tiedonannossaan meille kunnioitti matkustajavaunun nimellä, tuli eräs vanha mies piippu hampaissa luoksemme, katseli meitä hetkisen miettiväisenä, otti sitten piipun hampaistaan ja sanoi:

Sanoimme, että meidän on hauska tutustua Karjalan rataan. Ja tavarajunassahan siihen sitäpaitsi on parempaa aikaa kuin muissa junissa.

— Niin, no aikaa teillä ainakin tulee olemaan riittävästi, ennusti vanha mies merkitsevällä äänenpainolla.

Sitten meni hän menojaan, ja me jäimme miettimään hänen viimeisiä sanojaan.

Koska veturi vielä oli ottamassa halkoja ja vettä, läksimme kyselemään alkuasukkailta, milloin, he luulisivat junan pääsevän perille.

Alkuasukasten keskuudessa syntyi tämän johdosta vilkasta mielipiteitten vaihtoa.

Nuorempi, toivorikkaampi ja kevytmielisempi osa läsnäolijoista rohkeni otaksua, että me parhaassa tapauksessa jo tämän kesän aikana pääsisimme Joensuuhun, jotavastoin vanhempi, vakavampi ja elämän kovassa koulussa epäluuloiseksi ja pessimistiseksi käynyt osa arveli, että meidän joka tapauksessa olisi pitänyt ottaa mukaan talvipuvut ja turkit siltä varalta, että matkamme kestäisi ensi talvenkin. Eräs surumielisen näköinen ukko kertoi tavarajunista, jotka olivat lähteneet Sortavalasta tulematta koskaan perille, eikä kenkään tiennyt, mihin ne olivat joutuneet.

Yleensä saimme sen käsityksen, että matkustusta pohjoisnavalle pidettiin huomattavasti pikaisempana, vaarattomampana ja hauskempana kuin Sortavalan—Joensuun väliä tavarajunassa.

Nämä tiedot saivat meidät hieman ajattelevaiselle tuulelle. Mutta kun kerran olimme jo vieneet tavaramme junaan, katsoimme arvollemme sopimattomaksi enään peräytyä. Kaiken mahdollisuuden varalta panimme kuitenkin Sortavalan aseman postilaatikkoon kuvakortteja omaisillemme ja parhaimmille ystävillemme, joissa lausuimme tervehdyksemme ja ilmoitimme menevämme urhoollisella mielellä kohti tuntematonta tulevaisuutta.

Auringon laskiessa saapui veturi, joka kaikesta päättäen oli pitkän elämänsä ja vaelluksensa varrella nähnyt parempiakin päiviä, paikalleen junan alkupäähän.

Vihellys kuului vaan hiljaa, vaatimattomasti. Tavarajunan junailija viheltää noin kolme kertaa vaatimattomammin kuin esimerkiksi pikajunan junailija.

Veturi vastasi merkinantoon käheällä, sortuneella äänellä, alkoi ähkyä sydäntäsärkevällä ja mieltäliikuttavalla tavalla, joka melkein kohotti kyyneleet silmiimme, ja onnistui vihdoin tempaisemaan junan irti tympeästä ja välinpitämättömästä liikkumattomuudestaan.

Hirmuisen kolinan junamme ainakin matkaansaattoi, vaikkei vauhdista juuri kannattanut puhua. Mutta me toivoimme, että sekin vähitellen paranisi.

Katselimme ympärillemme ja jonkunlainen ahdistus sekä syvä alakuloisuus valtasi meidät.

Vaunumme oven yläpuolella oli numero 1821. Asiata harkittuamme tulimme siihen päätökseen, että se on vaunumme rakentamisvuosi, vaikkakin vaunu itse asiassa näytti paljon vanhemmalta, ollen kunnianarvoisasta ulkoasustaan päättäen peräisin 16:lta tai 17:ltä vuosisadalta.

Ehtootähdet vilkuttivat meille kutsuvasti silmäänsä vaunun seinissä olevista raoista, ja me aloimme toivoa että sirkka ryhtyisi soittamaan loukossa meille univirttä, mutta mitään sirkkaa ei kuitenkaan kuulunut.

Vaunun maalin alkuperäisestä väristä löimme vetoa, mutta se meni hukkaan, sillä herra junailija, jonka pyysimme vedon ratkaisijaksi, oli asiasta yhtä tietämätön kuin mekin. Hän sanoi olevansa vasta 62 vuoden ikäinen, ja hänen tullessaan pikkupoikana valtionrautateitten palvelukseen oli tuo vaunu jo yhtä harmaan näköinen kuin nykyäänkin.

Penkkejä oli vaunussa 5:ttä eri pituutta. Se antoi vaunun sisustukselle kodikkaan, vaihtelevan näön, kuten myöskin penkkien kädensijat, joiksi oli naulattu monimutkaiset, väärät ja kaikkiin mittausopillisiin suuntiin kiemurtelevat koivunoksat.

Niille, jotka joutuvat matkustamaan tässä tavarajunassa, tahdon hyvästä sydämestäni antaa seuraavan neuvon: älkää katsoko ulos akkunasta!

Ei senvuoksi, että teidän päätänne rupeaisi huimaamaan ja te pyörtyisitte — ei suinkaan. Sitä ei tarvitse pelätä. Mutta säästyäksenne suurelta pettymykseltä.

Istuessanne hatarassa vaunussa tavarajunan loppupäässä, vallitsee ympärillänne suunnaton ryske, kolina, melu, tutina, jyrinä ja järinä. Siitä saa sen käsityksen, että me riennämme eteenpäin 200:n kilometrin nopeudella tunnissa, ilmavirran repiessä tienviereltä suuria puita, pajupensaita ja leiviskän kiviä kamalaksi, junan perässä kihiseväksi ja kohisevaksi pyörteeksi.

Mutta kun sitten silmäät ulos akkunasta, niin on pettymyksesi julma ja sinun tekisi mieli itkeä, raastaa tukkaasi ja hirttää junan kuljettajat sekä itsesi johonkin tien vieressä kasvavaan vääräoksaiseen mäntyyn. Juna nimittäin menee eteenpäin sellaista vauhtia kuin vetäisi sitä pari kolme ikäloppua, harmaapäistä ja hengenahdistusta potevaa lehmää.

Sen tähden: älä katso ulos akkunasta, vaan kuvittele rientäväsi eteenpäin hirmumyrskyn siivillä. Tärinä on niin kamala ja kaikkia sisälmyksiäsi vapisuttava, että tuossa uskossa on helppo pysyä, kun ei vaan katso ulos akkunasta.

Mitä tavarajunan veturin miehet tekevät, sitä on mahdoton ymmärtää. Ehkä he kävelevät metsässä marjoja poimimassa ja pistävät joskus, milloin mieleen juohtuu, pari puuta pesään. Ja koko ajan jarruttavat jarrumiehet päät väärässä, ettei juna vaan mitenkään pääsisi liian kovasti menemään.

Siitä huolimatta, että juna ja sen miehistö tekee kaiken voitavansa saadakseen sen tapahtumaan niin harvoin kuin mahdollista, tullaan kuitenkin joskus asemallekin. Tällaisesta odottamattomasta tapauksesta hämmästyy veturi niin, ettei se pääse puoleen tuntiin paikalta liikahtamaan, vaan tuijottaa jähmettyneenä eteensä, kun taas junan miehistö lähtee kuhertelemaan iltakävelyllä olevien palvelustyttöjen kanssa.

Sillä armollinen rautatiehallitus, joka ei ole unohtanut myöskään Karjalan rataa, jonka valtiopäivät joskus heikkona hetkenään olivat päättäneet rakennettavaksi, on vahvistanut myöskin Sortavalan—Joensuun tavarajunalle aikataulun. Ja kun tässä taulussa on tuolle kymmenkunnan vanhan peninkulman pituiselle taipaleelle kaikkien mahdollisuuksien varalta varustettu aikaa 12 tuntia, ja junan miehistö arvatenkin heitettäisiin elinkautiseen vankeuteen ja heidän sukunsa pantaisiin valtionkiroukseen, jos he saapuisivat perille silmänräpäystäkään aikaisemmin, niin on aikaa tietysti jollain tavoin kulutettava. Luullakseni ei sillä ole väliä, jollei juna ollenkaan tule perille.

Puolen tunnin kuluttua lausui setäni aavistuksenaan, että tämä matka luultavasti tulisi hänen viimeisekseen. Hän kehoitti meitä joskus muistelemaan häntäkin, sittenkuin hän oli mennyt pois, vaeltamaan kunnon kansalaisina elämämme loppuun asti ja viemään joskus kukkia hänen haudalleen. Liikutetuin mielin lupasimme tehdä kaiken tämän, jos nimittäin itsekään elämme niin kauan, että joskus pääsemme perille.

Ryhdyimme katselemaan ympärillemme ja tutustumaan niihin uusiin olosuhteisiin, joihin olimme joutuneet.

Ilmanvaihto oli vaunussamme erinomainen. Ovesta oli nimittäin lasi poissa, joten raitista ilmaa saimme yllin kyllin.

Jarrumies sytytti katossa olevan kitupiikin, jonka tuikuttava liekki loi kaameita varjoja vaunumme pimeisiin nurkkiin ja johti mieleemme kaikki lapsina kuulemamme aave-, kummitus- ja mörkötarinat.

Lukemiseen asti ei tuo valo oikein riittänyt, mutta arvattavasti on lukutaitoisilla matkustajilla oikeus junan kulkiessa mennä kiskomaan päreitä radan varrella olevista mäntyhaloista ja valaista sitten lukemistaan vaunun seinänrakoihin pistettyjen päresoihtujen valossa.

Paitsi meitä oli vaunussa pari muuta miestä, jotka olivat ammatiltaan vanginkuljettajia. Heillä oli ollut vankikin, oikea raudoissa oleva vanki, mutta se oli ollut niin hävytön, että oli vankitalossa ollessaan pudistanut raudat jaloistaan ja juossut tiehensä.

Vanginkuljettajat olivat pari vuorokautta etsineet häntä Uukuniemen ja Ruskealan salomailta, mutta vanki ei ollut vain antautunut kiinni, joten heidän oli ollut tyhjin toimin palattava takaisin.

He ottivat nyt kengät jaloistaan, irroittivat jalkarievut ja katselivat vaivaantuneita raajojaan säälillä ja osanotolla.

Kengät olivat nimittäin hiertäneet jalat verille ja rakkuloille, jotapaitsi varpaat olivat koolla "lisätyin luvuin" kuten kaupungin valtuusmiehet tontinkaupoista päätettäessä. Liikavarpaat eivät kuitenkaan olleet niin vaatimattomia kuin lisätyt valtuusmiehet, vaan huomauttivat voimakkaasti läsnäolostaan.

Istuttuaan jonkun aikaa junassamme mutisivat vanginkuljettajat siitä huolimatta jotain siihen suuntaan, että he oikeastaan mieluummin juoksisivat pakottavina jalkoineen rosvon perässä pimeässä metsässä kuin istuisivat tällaisessa junassa.

Viisaat miehet istuivat hullun kahden puolen ja pitivät häntä tarkoin silmällä.

Hullulla oli jaloissa saappaat ja harmaat sarkahousut, pakkopaita ja vanha huopahatun reuhkana. Hänen kätensä olivat sidotut selän taakse.

Viisaat miehet olivat muuten samalla tavalla puetut, mutta heillä ei ollut pakkopaitaa. He istuivat, tupakoivat ja syljeskelivät, tehden kaiken tämän sillä mietiskelevällä levollisuudella, joka on viisaan miehen paras tuntomerkki.

Vastasin hänelle nöyrästi, etten sitä niin varmaan tietänyt, mutta otaksuin kuitenkin olevani sitä, jos olen, ainoastaan vähäisessä ja lievässä määrässä. Joka tapauksessa on minut katsottu täysin vaarattomaksi, koska sain yhä edelleenkin olla vapaana.

— Niin, mistäs ne hulluinhuoneet sitten tulisivat, jos kaikki hullut kiinni pantaisiin.

Setäni torjui pontevasti tällaisen otaksuman, mutta myönsi samalla, että jos tätä matkaa vaan riittää, niin saattaa hän kyllä piankin tulla hieman hassuksi.

— Minähän sitä vasta olenkin hullu, kerskasi mies. Minä olen oikein täysihullu ja raivo, niin että täytyy pitää pakkopaidassa.

Ja hullu katseli ylpeästi ympärilleen nähdäkseen minkä vaikutuksen hänen sanansa tekivät ympäristöön.

— Minä olen jo kaksi vuotta ollut hulluna! Viisaat miehet vahvistavat tämän tiedonannon päännyökkäyksellä.

— Ja jos minä pääsen irti, niin tapan minä teidät kaikki, jatkoi hullu toivorikas ilme silmissään.

Setäni kysyi huolestuneena viisailta miehiltä, luulivatko he pakkopaidan pitävän.

Setäni karkasi kauhistuneena pystyyn ja me toiset siirryimme oven vieressä olevalle penkille, voidaksemme tarpeen tullen pudottautua rautatien ojaan.

— Tämä on niin leikillinen mies, vaikka onkin hullu, että tämä huvikseen pelottelee.

— Sortavalasta. Tarjosimme häntä sinne hoidettavaksi, mutta ei ollut tilaa missään, niin että pitää viedä takaisin kotiinsa.

— Kyllä kai se olisi jos irti pääsisi. Kotonaan ei huomattu hänen hulluuttaan ennenkuin pisti padan tulelle ja yritti teurastaa emäntänsä illalliseksi.

— Tämä on semmoista vähän yksinkertaista joukkoa koko tämän miehen suku, eikä niistä kukaan tarvitse paljon miettiä ennenkuin menee pää sekaisin. Tässä vaalien edellä tuli sinne meidän kylälle muutamia eri puolueiden agitaattoreita. Tämä Paavo sattui kerran menemään kuulemaan ja sai siitä hyvän alun, ja sitten tuli sinne muuan "helluntailiikkeen" apostoli, joka oli vielä hullumpi kuin ne agitaattorit, ja tämä Paavo sattui sitäkin kuulemaan. Ja silloin oli mies valmis.

Viisaat miehet istuivat taas mietteissään, syljeskellen ja tupakoiden, kunnes toinen jatkoi:

Niinhän se lääkäri arveli, että kai tämä tästä vielä selkiää, jos vaan saa hyvää hoitoa. Mutta selkisipä tai ei, niin kyllä ei ole terveellistä enää agitaattoreiden eikä helluntaihullujen eikä muidenkaan huijarien ja juoksulaisten siihen taloon tulla. Ampua ovat luvanneet tämän Paavon pojat joka sorkan.

Me myönsimme, että se oli sangen järkevä päätös. Se olisi vain pitänyt tehdä ja panna toimeen vähää ennen kuin isäntä meni sekaisin.

Yö levitti tummat siipensä yli taivaan ja maan, juna jyrisi, veturi ähkyi, vaunu tärisi, tuuli puhalsi rikkinäisestä ovesta, himmeä liekki lepatti, huilu kuorsasi, setäni torkkui, vangin takaa-ajajat hieroivat kipeitä jalkojaan, ja me muut tuijotimme ulos akkunoista pimeään yöhön. Tunsin miten uni vähitellen sai vallan ylitseni, kuvittelin olevani pyrstötähti, joka hirmuisella nopeudella kiitää ääretöntä rataansa avaruudessa, haukottelin pari kertaa ja nukahdin…

En tiedä miten kauan lienen nukkunut, mutta äkkiä heräsin siihen, että olin kuulevinani oven käyvän.

Raoitin välinpitämättömästi vasenta silmääni, luullen että konduktööri kulkisi vaunun läpi.

Juna jyrisi halki pimeän yön, valo katossa tuijotti himmeänä kuten ennenkin, vaunun nurkat olivat pimeinä kuten ennenkin, kaikki vaunussaolijat torkkuivat mikä pitkällään, mikä istuallaan. Viisaat miehet olivat nostaneet saappaansa niihin kuuluvine jalkoineen vastapäätä olevalle penkille ja nukkuivat pitkävartiset piiput hampaissa ja hatut silmille painuneina.

Katsahdettuani ympärilleni ja huomattuani, ettei vaunussa ollut hätäjarrua, nostin suuren hälyytyksen, herättäen viisaat miehet.

Viisaat miehet olivat sillä haavaa hyvin tyhmistyneen näköiset, ja tuijotettuaan ensin ympäri vaunua, vieläpä penkkienkin alle, lausuivat he pelästyneinä, että hullu varmaankin oli hypännyt pois junasta, ehkäpä junan allekin.

Hyökkäsimme kaikki, sillä nyt oli joka mies herännyt, vaunusillalle ja näimme oudon näyn:

Pitkin radan vartta, pakkopaita yllään ja kädet selän taakse sidottuina, juoksi hullu avopäin kilpaa junan kanssa, tukka tuulessa hulmuten, ja ilosta hihkuen. Hän oli meidän vaunumme kohdalla.

Ensin ajattelimme juosta konduktöörivaunuun pyytämään, että juna pysäytettäisiin, mutta sitten arvelimme että jos juna pysähtyy, niin voi hullu juosta metsään ja päästä pimeän turvissa käsistämme.

Tällä kertaa oli radassa parin kolmen kilometrin pituinen nousu, joten juna vastamaassa kulki entistäänkin hitaammin.

Kun hullu huomasi suuren miesjoukon juoksevan perässään, hyppäsi hän korkealle ihastuksesta ja alkoi hurjaa vauhtia pötkiä eteenpäin.

Hullu vilisti edellämme pää pystyssä kuin Hannes Kolehmainen, loikaten väliin jonkun rekordin korkeushypyssäkin, nauraa, mölöttäen ja kiljahdellen, ja meitä kuusi miestä perässä huohottaen ja puhallellen kuin sotaratsut. Setäni vain oli jäänyt vaunuun, jonka portailta hän mielenkiinnolla katseli kilpailua.

Kauan piti hullu puoliaan, mutta kun kuusi viisasta sentään joskus voittaa yhden hullun, joutui hän lopuksi kiinni. Hän kompastui mättääseen, teki taiteen kaikkien sääntöjen mukaan kuperkeikan ja joutui kahden lähinnä olevan takaa-ajajansa sotasaaliiksi.

Hullu puolustautui hyvin tarmokkaasti, mutta hänen toimintaansa ehkäisi tietysti suuressa määrin se seikka, että hänen kätensä olivat sidotut. Suurilla saappaillaan sai hän sentään annetuksi ahdistajilleen eräitä potkuja, jotka potkupallokilpailuissa olisivat tuottaneet hänelle melkoista kunniaa.

Hullu huusi ja potkuja saaneet huusivat ja me kaikki muutkin huusimme ja toruimme hullua ja nuhtelimme häntä kiivaasti sopimattomista kujeistaan.

— Sinähän olet aivan hullu, huusi toinen hänen vartioistaan, kun hyppäät pois kulkevasta junasta!

— En minä tahdo kulkea junassa! kiisti hullu, heittäen riidanhaluisia katseita ympärilleen.

Se tuli sittenkun joutui ja pysäytettiin, jonka jälkeen kaikki ("enemmän hullu ja vähemmän hullut", sanoi setäni) nousivat suurella melulla vaunuun. Hullu täytyi kantaa, sillä hän ei suostunut kävelemään. Riepoitimme siis hänet sisään kuin jauhosäkin. Tämä erosi kuitenkin tavallisesta jauhosäkistä siinä, että levitti ovessa koipensa, takertuen siten pitkäksi aikaa pihtipieliin.

Kun hullu vihdoin oli saatu takaisin entiselle paikalleen, ilmoitti hän meille sen synkän uutisen, että hän vapaaksi päästyään tappaa meidät ja koko meidän sukumme niin pitkälle kuin sitä kirkonkirjoissa riittää. Kysyimme häneltä varmuuden vuoksi, millä tavalla hän on ajatellut meidät lopettaa.

Moinen julmuus meitä kauhistutti, ja me rukoilimme hullua lieventämään tuomiotaan.

Aloimme kehua itseämme ja toisiamme niin ylenmäärin, että hullu sai meistä aivan suuremmoisen käsityksen. Hän peruutti tuomionsa, julisti meidät parhaiksi ystävikseen ja kutsui meidät vieraisille kotiinsa.

Rauhoittuneina kehoitimme hullua rupeamaan levolle. Siihen hän vastustelematta suostuikin. Asetimme päällystakin myttyrään käärittynä hänen päänalusekseen ja käänsimme hänet penkille pitkäkseen. Siihen hän kohta nukahtikin.

Me vähemmän hullut ryhdyimme kuluttamaan aikaamme juttujen kertomisella. Siinä oli tietysti sekaisin totta ja valetta, viimemainittua enemmän.

Ja me kerroimme toisillemme merkillisistä tapahtumista maalla ja merellä, suurista hevoshuijareista, vahvoista markkinamiehistä, kiukkuisista ämmistä, pöyristyttäviä kummitusjuttuja (jotka kuitenkin lopuksi kiellettiin, kun niitä ei ollut ensinkään hauska kuunnella pimeän yön vallitessa ulkona, tuulen vinkuessa rikkinäisestä ovesta ja kitupiikin luodessa vaunuumme ainoastaan niukkaa valoa), kerroimme toisillemme hauskoja vaalikaskuja ja monenlaisia muita huvittavia juttuja.

Ja juna kolisi ja vaunumme ratisi liitoksissaan ja ulkona vallitsi pimeä, kuutamoton elokuun yö.

Kun ei akkunasta katsoessa muuta näkynyt kuin Egyptin pimeyttä, täytyi yhden meistä silloin tällöin pistäytyä vaunusillalle katsomaan, vieläkö kuljimme eteenpäin vai joko luisuimme taaksepäin.

Raskaan tavarajunan raahustaessa ylöspäin pitkää mäkeä katkeavat jostakin vaunusta vanhat, ruostuneet kytkyet, ja junan takapää lähtee silloin iloisesti kiitämään mäkeä alas. Jos tiessä mäen alla on mutka, päättyy mäenlasku kuperkeikalla tien oheen, jossa sitten vaunut ja tavarat makaavat yhdessä mylläkässä.

Kun veturissa vihdoin huomataan, että juna on lyhyempi kuin matkalle lähdettäessä, huolestutaan siellä tietysti häntäpään kohtalosta ja lähdetään ajamaan takaisin.

Joskus tavataan edellämainittu kasa ojassa ratavallin vieressä, mutta välistä tulee etsijöille hyvin kiire lähteä pakoon.

Silloin nimittäin, kun häntä on tulossa vastaan, aikeissa toimeenpanna pienen yhteentörmäyksen.

Sen mäen alla, jota myöten häntä on lähtenyt karkuun, ei olekaan mutkaa vaan vähän matkaa tasaista ja sitten toinen mäki, jota pitkin hyvään vauhtiin päässyt häntä kapuaa niin korkealle kuin voimia riittää. Kun ne loppuvat niin alkaa luonnollisesti jälleen mäenlasku. Kun nyt junan alkupää on tulossa vastaan karkulaista etsimään, täytyy sen tietysti aluksi lähteä karkuun tuon hännän edestä, joka liikkuu kahden mäen välissä kuin ikiliikkuja. Suurta varovaisuutta ja ovelaa manöveerausta tarvitaan silloin karkulaisen kiinniotossa.

Junailija tuli sisään ja ilmoitti, että tässä vietetään yötä kello viiteen saakka aamulla.

Vastalauseiden sorinan tukahutti junailijan huomautus, että pysähdys on määrätty aikataulussa.

Aikataulu oli se taikasana, jolla hän ylimalkaan aina kukisti kapinanyritykset.

Mielisairaan matka päättyi tähän, ja hänen hoitajansa läksivät taluttamaan häntä ulkona odottaville rattaille. Poistuessaan onnistui hänen potkaista jäähyväisiksi setääni vasempaan sääreen.

Olisimme jääneet yöksi vaunuun, mutta junamiehistö sanoi, ettei se käy päinsä, koska vaunu liitetään takaisin Sortavalaan päin lähtevään junaan.

Unisina ja huonotuulisina kömmimme ulos vaunusta ja huomasimme olevamme
Värtsilässä.

Sitten ryntäsimme lähellä olevaan majataloon. Se oli kuitenkin niin täynnä, ettemme me enää voineet siellä yösijaa saada. Koska olisi ollut epäinhimillistä pakoittaa setäni valvomaan koko yö, valmistettiin hänelle sija lattialle, me nuoremmat sitävastoin läksimme asemalle odottelemaan aamun valkenemista.

On ihmisiä, jotka alituiseen nurisevat elämän lyhyyttä ja runoilijoita, jotka laulavat nopeasti kiitävistä hetkistä.

Kehoittaisin heitä matkustamaan tavarajunalla Värtsilään ja sitten odottamaan junan lähtöä puolen viidettä tuntia pimeänä elokuun yönä aseman edustalla olevalla penkillä. He tulisivat silloin huomaamaan elämänsä mahdottoman pitkäksi. Minuutit tuntuvat tunneilta ja tunnit kuukausilta.

Hitaasti, äärettömän hitaasti alkoi päivä vihdoin valeta. Joku varaton, äänenkäheyttä poteva lintuparka piipitti valittavalla äänellä puussa aseman takana. Kostea sumu nousi soista ja ajelehti hiljalleen maanpintaa pitkin. Tuntui kylmältä ja kolealta.

Luulen nukahtaneeni jonkun puoli tuntia eräänlaisessa horroksessa. Sitä en kuitenkaan voi varmuudella mennä väittämään.

Vihdoin ilmestyi näköpiiriin joku asemamies. Sitten toinen ja kolmas.
Ovet alkoivat paukkua ja eloa syntyä asema-alueelle.

Tavarajuna läksi Sortavalaan päin, vieden etevän vaunumme mennessään.
Luultavasti oli sortavalalaisille ehtinyt tulla sitä ikävä.

Toivon, että se vielä kauan jaksaisi palvella rautatielaitostamme ahkerasti ja kunniakkaasti.

Meidän junaamme taas liitettiin kaksi muuta kolmannen luokan vaunua. Ne eivät suinkaan olleet mitään eilisen päivän lapsia nekään, mutta edellinen vaunumme olisi siitä huolimatta ikänsä puolesta sopinut niille isoisäksi.

Setäni tuli viimeisellä hetkellä. Hän oli nukkunut kuin pölkky ja oli senjohdosta virkku ja iloinen kuin kolmen markan hevonen. Hän vain ihmetteli meidän unisuuttamme ja raukeuttamme.

Sitten menimme junaan ja nukuimme kohta penkeille, kapsäkit päänaluisina. Pari kertaa heräsin siihen, että junailija nyki olkapäästäni, puhuen jostain piletistä. Käskin hänen etsiä päällystakkini taskusta, mutta en tiedä, lieneekö löytänyt.

Kello oli yli puoli yhdeksän aamulla, kun minut herätettiin ilmoittaen, että olimme perillä.

Nousin ylös ja huusin vapisevalla äänellä "eläköön!", mihin kaikki vaunussaolijat innokkaasti yhtyivät.

Sen oikealla puolen oli suuri valtakunta, joka oli joutunut sotaan sen vasemmalla puolen olevan valtakunnan kanssa, eivätkä kummankaan puolen miljoona-armeijat halanneet mitään muuta niin hartaasti kuin päästä toistensa niskaan ja hakata toisensa kananruoaksi.

Mutta tuo alussamainittu pienempi maa oli siinä välissä, ja se oli saatava puolelle taikka toiselle ennen ratkaisevaa taistelua.

Pääministeri Keljunescun oli onnistunut tähän saakka säilyttää eräänlainen puolueettomuus, mutta se kävi päivä päivältä yhä vaikeammaksi. Ja lopulta alkoi sen pitkittäminen näyttää ilmeisesti mahdottomalta.

Sekä oikea naapuri että vasen naapuri kävivät yhä kiihkeämmin hänen kimppuunsa. Oikea naapuri sanoi, että jollei hän maineen siirry oikean naapurin puolelle, niin hyökkää mainittu naapuri rajan yli, hävittää maan niin, ettei siinä kasva yhtään ruohonkortta viiteen vuoteen, ja hirttää pääministeri Keljunescun lähimpään puhelinpylvääseen. Mutta jos hän ensi tilassa tekee hyökkäysliiton oikean naapurin kanssa vasenta naapuriaan vastaan, niin saa hän ottaa vasemmalta naapurilta maata niin paljon kuin tahtoo ja sen lisäksi ripustaa oikeanpuolisen valtakunnan keisari hänen etupuolensa täyteen kunniamerkkejä pöksynlahkeisiin saakka.

Vasemmanpuolisen valtakunnan lähettiläs taas kävi kolmasti päivässä ilmoittamassa pääministeri Keljunesculle, että jollei Keljunescun maa nyt viimeinkin liity vasemmanpuoliseen naapuriin oikeanpuolista naapuria vastaan, niin hävitetään se niin tasaiseksi, ettei ruoho siinä kasva kuuteen vuoteen, ja pääministeri itse hirtetään ensimmäiseen lennätinpylvääseen. Mutta jos he taas ymmärtävät asemansa ja hyökkäävät oikeanpuolisen naapurin niskaan, niin saavat he lohkaista itselleen oikeanpuoliselta naapurilta niin monta lääniä kuin viitsivät, minkä lisäksi vasemmanpuolisen valtakunnan päämies ripustaa pääministeri Keljunescun ulkopuolen täyteen suurempia ja pienempiä ritarimerkkejä, ei ainoastaan etupuolelle, vaan myöskin takapuolelle, niskanapista hamaan selänpäähän asti.

Koko maailma oli nyt suuren jännityksen ja kiihkon vallassa: kummalle puolen liittyy pääministeri Keljunescu? Sillä hänestä se yksinomaan riippui. Kuningas ei ajatellut koko asiaa, vaan vuoleskeli tulitikuista hammastikkuja ja kaiveli niillä hampaitaan.

Kaikki maailman suurimpien lehtien sotakirjeenvaihtajat koettivat seitsemästi päivässä haastatella pääministeri Keljunescua, ja sähköttivät sitten lehdilleen: "Pääministeri Keljunescu noudattaa yhä edelleenkin mitä ankarinta vaiteliaisuutta, eikä ilmoita kenellekään, ei edes kuninkaalleen, suunnitelmiaan. Ei kenelläkään ole aavistustakaan hänen aikeistaan."

Koko maailma vaivasi päätään miettimällä, mitä aikeita pääministeri Keljunesculla mahtoi olla. Yksi arveli yhtä, toinen toista. Mutta Keljunescu käveli salaperäisesti hymyillen puutarhassaan, silinterihattu päässä, hopeakoukkuinen keppi kädessä ja huolellisesti prässätty bonjouri yllään, niinkuin kaikkien todellisten ja suurten valtiomiesten tapa on. Ja vaikeni.

Vihdoinkin oli koko maailma kerrankin yksimielinen eräästä asiasta, nimittäin siitä, että pääministeri Keljunescu oli aikakauden suurin ja kavalin valtiomies, jonka laskelmat ja suunnitelmat olivat terävämmät kaksiteräistä miekkaa, ja Keljunescun isänmaan sodassa olevia naapurejakin alkoi Keljunescu peloittaa, ja he miettivät, miten päästä peräytymään vaatimuksistaan ja voida käydä toistensa kimppuun tarvitsematta joutua tekemisiin viekkaan ja vaarallisen Keljunescun kanssa.

Muodostui sananparsi: viekkaimmankin valtiomiehen pettää piru, mutta pirustakin vie voiton Keljunescu.

Tämä tuli vihdoin pirunkin korviin, ja piru tuli hyvin uteliaaksi ja arveli, että hänen täytyy saada selko Keljunescun todellisista aikeista joko hyvällä taikka pahalla. Pirukin tahtoo seurata aikaansa, ja nähtävästi oli Keljunescu keksinyt jotain uutta, jota piru voisi menestyksellä käyttää hyväkseen omassa praktiikassaan.

Piru ilmestyi siis eräänä päivänä Keljunescun työhuoneeseen ja Keljunescu säikähti ensin vähän, kuultuaan kuka vieras oli, mutta rauhoittui sitten, kun piru käyttäytyi hyvin ystävällisesti ja kohteliaasti.

Mutta kun piru vaati saada tietoonsa Keljunescun salaiset suunnitelmat, vaikeni pääministeri visusti, kunnes piru suuttui ja uhkasi erityisesti panna Keljunescun muistiinsa siihen päivään asti, jolloin Keljunescu joutuu hänen valtakuntaansa.

Silloin Keljunescu kalpeni, kurkisti oven taakse, ollakseen vakuutettu siitä, ettei kamaripalvelija ollut kuuntelemassa korva avaimenreijässä, hiipi pirun luo ja kuiskasi hänen korvaansa:

Silloin nousi piru ylös, tarttui Keljunescua parrasta ja huusi:
"Kirottu humpuukimestari!"

Ja raivostunut piru pyörähti pukinsorkallaan puolitoistakertaa ympäri, huiskasi hännällään sähkölampun alas pöydänkulmalta ja katosi lattian läpi, jättäen jälkeensä häijyn tulikivenkatkun.

Sitten sähkötti piru kaikille sähkösanoma- ja uutistoimistoille, että Keljunescu on humpuukimestari ja ettei hänellä ole minkäänlaisia valtiollisia suunnitelmia.

Santarmi ammuttu 25 pennin hintaisella tinaisella paperinallipyssyllä melkein kuoliaaksi.

Joulunaikaisiin surkuteltaviin veritöihin voidaan myöskin lukea santarmin ampuminen Mikkelissä.

Santarmia ammuttiin lauvantai-iltana kadulla. Hän ei kuitenkaan paikalla kuollut, vaan jaksoi viimeisillä voimillaan laahautua poliisikamariin, jossa ilmoitti verityöstä.

Etsivät pantiin liikkeelle ilkiötä etsimään, ja santarmiraukkaa ruvettiin tutkimaan.

Salaperäisintä asiassa kuitenkin oli, ettei santarmissa löydetty mitään kuulanreikää.

Kun santarmi oli perinpohjin nuuskittu ja järkähtämättömäksi totuudeksi todennettu, että kuula oli puhkaissut hänet reikää tekemättä, istuivat poliisiherrat hämmästyksestä jähmettyneinä tämän uuden lääketieteellisen ihmeen edessä, samalla kun emämaan etujen ja intressien virallinen edustaja ja ilmestymismuoto teki autuaallista lähtöään tästä surun ja murheen laaksosta.

Etsivä osasto toimitti sillä aikaa Sherlock Holmeseilleen tutkimuksiaan niin suurella menestyksellä, että murhamies hetkisen kuluttua oli käpälälaudassa.

Niin nuori ja niin paatunut! Sillä tämä verenhimoinen otus havaittiin 12-vuotiseksi pojaksi.

Rikoksen selvittelyä helpotti suuresti se seikka, ettei murhaaja ensinkään kieltänyt, vaan myönsi peittelemättä ampuneensa Vuori- ja Mikonkatujen kulmauksessa.

Murha-ase oli 25 pennin hintainen, tinasta tehty "pyssy" ja latinkina paperinalli, jollaiset maksavat 5 penniä rasiallinen. Poika oli saanut pyssyn joululahjaksi. Santarmia taas ei poika ollut havainnut.

Nämä tiedot saatuaan on santarmi alkanut huomattavasti tointua, mutta koska murhayritys on kuitenkin tapahtunut sen nallinnapsahduksen takia, joka oli aiheuttaa santarmille sydänhalvauksen, on raportti tapahtumasta lähetetty ylempiin paikkoihin.

Juoksupoikamme on ilmoittanut, että eräs hänen kaukainen sukulaisensa, joka on liittynyt helluntailiikkeeseen, on ruvennut puhumaan kielillä.

Mutta tämä meidän juoksupoikamme sukulainen kuuluu puhuvan mitä tahansa ja milloin tahansa ja missä tahansa.

Hänen oppimaton ympäristönsä ei tietysti ymmärtäisi, mitä kieltäkään hän kulloinkin puhuu, ellei hän itse sitä ilmoittaisi.

Tähän asti on hän sekä hengellisissä herätyskokouksissa että yksityiselämässään puhunut oman ilmoituksensa mukaan mesopotamian kieltä ja afrikan kieltä ja kanariansaaren kieltä ja intiaanikieitä ja austraalian kieltä ja ostjakkien kieltä ja syrjäänien kieltä ja samojeedin kieltä ja turkin kieltä ja kaanaanmaan kieltä ynnä muutamia muita kieliä, joita kaikkia ei juoksupoikamme, vaikka hänellä onkin hyvä pää, jaksanut muistaa.

Tältä mainitulta henkilöltä kuuluu tulevan mitä kieltä hän vaan haluaa, kun hän vaan nousee seisomaan ja vääntää päänsä taaksepäin ja kierauttaa silmänsä nurin. Sitä tulee silloin kuin myllyn tuutista.

Koska asia tuntui meistä sangen mielenkiintoiselta, uskoimme juoksupojallemme, jonka näppäryyteen me aikain kuluessa olemme oppineet luottamaan, tehtäväksi Toimituksen edustajana haastatella useinmainittua kielilläpuhuvaa sukulaistaan ja merkitä muistiinsa näytteitä eri kielistä, voidaksemme niitä julkaista arv. lehtemme palstoilla.

Juoksupoikamme otti vastaan hänelle uskotun tehtävän tälle nuorelle henkilölle ominaisella harrastuksella ja innostuksella, otti taskuunsa piukan käsikirjoitusliuskoja ja toimituksen parhaan kynän sekä lähti Vähään Heikkilään, jossa hänen kielitaitoinen sukulaisensa nykyään asustaa.

Hän tuli parhaaseen aikaan perille, sillä hänen saapuessaan seisoi kielilläpuhuja juuri tyhjällä pakkilaatikolla porstuassa ja puhui hunguusien kieltä niin että se kuului pitkän matkan päähän.

Arv. lehtemme edustaja ryhtyi heti tekemään muistiinpanoja ja kirjoitti paperille seuraavat sanat: "Hulipui mukkeli tsinkeli maaharu butsi huitturi mungongango kiuliusiu kikerokakero döröbörö hötsipötsi braavastus."

Nyt kielilläpuhuja vähän veti henkeään ja nuolasi paljosta puhumisesta kuivaneita huuliaan sekä sanoi:

— Se merkitsee: Maa viheriöitsee kesällä, kuu loistaa taivaalla kuutamoöinä ja päivällä paistaa aurinko.

Tämän jälkeen pyysi haastattelijamme häntä kääntämään kirgiisien kielelle säkeen:

Kun juoksupoikamme oli kirjoittanut tämän kielinäytteen muistiin, rohkeni hän pyytää pientä näytettä myöskin muhametinkielestä.

Mutta äkkiä valtasi haastatettavamme taas hengellinen innostus, ja hän veisasi kovalla äänellä afrikankielellä seuraavan laulun:

    "Gai lai hai,
    Wai sai rai,
    Matsu satsu hatsu
    Lahi tahi pahi
    Dolo polo solo.
    Göpsy löpsy höpsy,
    Mullu tullu hullu."

Poika, joka nyt katsoi saaneensa tarpeeksi näytteitä kielilläpuhumisesta tällä kertaa, kiitti puhujaa ystävällisestä vastaanotosta ja pisti kynän ja paperit taskuunsa.

— Muista panna lehteen myöskin, että pääsiäisen jälkeen tulee sitten se suuri pyrstötähti.

— Jahah! sanoi juoksupoikamme ja kirjoitti tämän tiedon muistiinsa.
Millainen pyrstötähti se on?

— Se on semmoinen kaksihäntäinen pyrstötähti. Toinen häntä on edessä, toinen takana. Toisessa hännässä on tulta ja toisessa tulikiveä.

— Kummassa on tulta ja kummassa tulikiveä? kysyi poika, joka on tarkka myöskin yksityiskohdissa.

Tähän ei ehtinyt vastausta tulla, sillä kielilläpuhuja joutui samassa hurmiollaan ja alkoi puhua eskimonkieltä.

Myöhemmin hän kuuli, että sukulaisensa oli sillä kertaa puhunut eskimonkieltä toista tuntia yhtä mittaa.

Meidän surullinen velvollisuutemme on nimittäin ilmoittaa turkulaisille lukijoillemme, että vesijohdostamme on vesi kohta lopussa.

Vedenpaisumuksessa sitä kyllä saatiin runsaasti, mutta Kakolassa ovat rosvot sitä juoneet niin määrättömästi, että se alkaa nyt olla loppu.

Meidän herrat ovat sanoneet Kakolan herroille, että tuottakaa itsellenne vettä vaikka Mesopotamiasta, mutta meiltä ette saa: Ette saa litraakaan. Antaisimmeko me rosvojen juoda vetemme loppuun ja antaisimmeko viattomain pienten lastemme kuolla janoon?

Mitä se meihin kuuluu, mitä Kakolassa juodaan. Vaikka juotaisiin samppanjaa. Valtio saa pitää huolen Kakolasta. Jos arvoisat rosvot janon vaikutuksesta kovin heikentyvät, niin sopii heidät ensi kesänä lähettää Iisalmeen terveysvettä juomaan.

Jos pitää kesäksi mennä Iisalmeen, niin kyllä se on meidän mielestämme yhtä suuri rangaistus kuin istua Kakolassakin.

Kysyimme sitten juoksupojaltamme, mitä hänen kotonaan arvellaan siitä, että vesi loppuu.

Poika sanoi, että isä nauraa ja on hyvillään, mutta äiti on vihainen.
Isä sanoo, että hänen täytyy silloin juoda vain olutta.

Asiata harkittuaan ilmoitti poika persoonalliseksi mielipiteekseen, että kyllä se olis kovin hyvä, jos se loppuisi. Ettei tarvitsis enää koskaan pestä itteään.

Koska me olemme siisteyttä harrastavia ja katsomme Suomen kansan tulevaisuuden riippuvan sen siisteydestä, niin annoimme arvoisalle nuorimmalle avustajallemme vakavan, isällisen varotuksen.

Talvi on ollut loppumaisillaan. Kevään henget ovat liidelleet yli kaupunkimme tammikuun lopulla, niin että me olemme taas tunteneet olevamme Turussa. Joulusta lähtien on meistä tuntunut kuin emme olisi asuneetkaan Turussa vaan esimerkiksi pohjoisnavalla, ja me olemme odottaneet luoksemme turkkeihin ja karvanahkakintaihin puettuja naparetkeilijöitä koirineen.

Mutta nyt tätä kirjoittaessamme, kun ulkona on 5 astetta lämmintä, taivas on harmaa ja ilma on harmaa ja maa on harmaa ja puut ovat harmaita ja kadut ovat harmaita ja sumua on ja vettä tippuu räystäistä ja vesi litisee jaloissamme ja varpaittemme väleissä, vaikka onkin helmikuu alussa, tunnemme taas olevamme kotona ja laulamme helein äänin:

Siinä toivossa että kevät olisi ei ainoastaan näkyväisessä luonnossa vaan myöskin lukijoittemme sydämissä, päätämme tämän johtavan artikkelimme.

Me voimme esimerkiksi otaksua, että Rikhard Leijonamieli ja Muchanura ja Lurich ja Gold ja Kaarle kahdestoista ja kreivi Bertelsköld ja Isidor ja Nolo Vervetti ja Simson Deliloineen ja Iso-Rinne ja Puolan August Väkevä ja Tuomisto ja Palokunnantalon Fengler ja musta maailmannyrkkeilymestari Jack Johnson ja hra Järvinen olisivat yhdessä juomassa kinkeliiniä tynnyristä Phoenixin "olutkullussa".

Tiede on myöskin oikeassa siinä, että me voimme otaksua, että he innostuvat ja laulavat:

Mikään ei estä myöskään otaksumasta, että heidän keskuudessaan sitten nousee kysymys siitä, kuka oikeastaan on vahvin. Olettakaamme myöskin, että he päättävät etsiä tähän kysymykseen vastausta yleisen tappelun kautta.

Silloin nousee kuin itsestään meidän muiden eteemme toinen kysymys, joka kuuluu: kuka meistä lähtee erottamaan nuo yllämainitut taistelijat toisistaan?

Voimmeko otaksua, että kukaan meistä suostuisi ottamaan tämän luottamustoimen vastaan?

Emme siis voi otaksua mitä hyvänsä, joten tiede päivänselvästi on iskenyt kirveensä kiveen.

Mutta oikeastaanhan minun piti kirjoittaa kirje Turun kaupungista, ja perin sopimatonta on, että olen eksynyt näin kauas itse aineesta.

Niin, eihän täällä ole mitään hätää. Mikä on meidän täällä oljennellaksemme? kysyivät Jukolan pojat.

Syysaurinko paistaa ikkunasta, täysin palvellut italialainen kenraali soittaa pihalla posetiivia. Aurajoessa on vettä enemmän kuin pitkiin aikoihin, valtuutettujen puhemies on pyytänyt kirjastonhoitokunnalta anteeksi, lehtemme leviää kuin aamuruskon siivillä, sirkuksessa tehdään rukiisen leivän ja jääkellarikaljan voimalla ihmeitä, kyyhkyset on hävitetty sukupuuttoon ja naakkojen yhteiskunnassa vallitsee senvuoksi makeanleivän ja yltäkylläisyyden päivät, svenska dagen firades med pomp och ståt, j.n.e.

Voimme siis tyytyväisyydellä silmätä menneisyyteen ja toivorikkain mielin odottaa tulevaisuutta, lujasti luottaen siihen, ettei Naantalin kilpailu enää voi meitä kukistaa.

"Se keskusaseman hoitajatar, joka ei voi ilmottaa presidentille pyytäneen puhelimen numeroa, on uhattu karkoittaa kaupungista 24 tunnin kuluessa."

Hovioikeuden presidentti on tuntenut itsensä vainotuksi ja pyytänyt viranomaisten suojelusta. Viranomaiset ryhtyivät "asianmukaisiin toimenpiteisiin".

Eräs sentraalineiti on saanut käskyn lähteä kaupungista 24 tunnin kuluessa. Oli erehdyksestä yhdistänyt presidentin puhelun ensimmäiseen, kun piti olla toiseen poliisivartiokonttoriin. Hän on 19:s karkoitettu sentraalineiti. Karkoitukset tihenevät päivä päivältä, koska melkein koko vanha keskusaseman henkilökunta on karkoitettu kaupungista ja uudet tottumattomat neidit tekevät lakkaamatta erehdyksiä.

Kauppias Anders Adolf Andersson on saanut karkoituskäskyn. Syytä ei tunneta, mutta otaksutaan toimenpiteen johtuneen siitä, ettei hra Andersson ole tervehtinyt presidenttiä kadulla.

Ent. satamatyömies Jussi Makkonen on vahvan poliisivartioston saattamana viety pois kaupungista. Hän oli ärjäissyt poliisille, joka laahasi häntä putkaan, että "en minä halua linnaan!" Presidentti sattui kulkemaan ohi. Nov. Vremjan Viipurin sähkösanomassa kerrotaan Makkosen olevan paikallisen kagaalin johtomiehiä.

Kaikki sentraalineidit ovat saaneet käskyn poistua kaupungista 12 tunnin kuluessa siitä syystä, että presidentin langon täytyi soittaa kolme kertaa ennenkuin sai sentraalin "hereille".

Presidentin tänään veivatessa telefooniaan katkesi telefoonin kampi.
Telefooniyhdistyksen johtokunnan jäsenet ovat vangitut.

Telefooniyhdistyksen johtokunnan jäsenet pääsivät vapaaksi suoritettuaan 500 ruplan suuruisen takauksen kukin.

Presidentti on linkahuttanut jalkansa hiekoittamattomalia katukäytävällä. Asianomainen talonmies on saanut käskyn poistua kaupungista tunnin kuluessa.

Talonmiehen vaimo on saanut käskyn poistua paikkakunnalta 12 tunnin kuluessa. Hän oli saattaessaan miestään asemalle sanonut hyvästellessään, että "kyllä ne nyt ajoivat sinut pois aivan turhasta". Vaimoa vastaan nostetaan syyte yhdenvertaisuuslain moittimisesta.

Pietarin piirioikeus on langettanut talonmiehen vaimon yhdenvertaisuuslain moittimisesta 1,000 ruplan sakkoon.

Viipurin telefoonimaksurästien kokooja on saanut käskyn poistua kaupungista 24 tunnin kuluessa.

Talonmiehen vaimon äiti on karkoitettu kaupungista. Hän on tyttärensä tuomiosta lausunut, että "se on hävytöntä!" Häntä vastaan nostetaan Pietarin piirioikeudessa juttu yhdenvertaisuuslain törkeästä moittimisesta.

Presidentin sisäkkö pudotti aamulla salissa tomuttaessaan erään maljakon lattialle. Poliisimestari on antanut hänelle määräyksen lähteä kaupungista 6 tunnin kuluessa.

Särkynyt maljakko on korvattu valtion varoista. Nov. Vremjan Viipurin sähkösanomassa kerrotaan, että paikallinen kagaali on ulottanut agitatsioninsa palvelustyttöjen keskuuteen.

Talonmiehen vaimon äiti on yhdenvertaisuuslain törkeästä moittimisesta langetettu 3 kuukauden vankeuteen ja julistettu 5 vuodeksi kelpaamattomaksi mihinkään kunnalliseen tai valtion virkaan.

Onko mitään harmittavampaa ja kiusallisempaa kuin olla tekemisissä suomalaisten kanssa?

Suomalaiset ovat omituisia, kiperää ja korviaan myöten itsepäisyyden syntiin vaipunutta väkeä, täynnä kummallisia päähänpistoja ja metkuja.

Nähtävästi ovat he asetetut asumaan rajojen toiselle puolen saman joen toisella puolella olevien totisten ja vakaamielisten byrokraattien syntien rangaistukseksi.

Suomalaiset eivät tee mitään muuta kuin retteiöivät. Jolleivät murjota omissa oloissaan, niin tekevät kiusaa venäläisille.

Kuka on hirtetty, se on pistänyt kielensä ulos, sätkyttänyt pari kertaa koipiaan ja sillä hyvä.

Kuka on puhua pulittanut vasten ylempiään, se on saanut vasten kuonoaan, ja sillä hyvä.

Ei ole mitään laillisuutta ollut eikä ole tarvinnut olla. Hyvin on eletty, ja milloin ei ole eletty, niin on kuoltu.

Mutta suomalaisille ei tietysti se kelpaa. Kuinkas muutoin. Mikäs heille sitten kelpaisi muu kuin heidän omat jutkunsa.

‒ Vai vielä teille laillisuuttakin pitäisi! Kyllä me teille laillisuuden näytämme!

Ja sitten he sanoivat, että kunhan teidät Krestyyn pistämme, niin siinä on teille laillisuutta.

— Huonosti ovat asiat, jos tänne suomalaisia tuovat. Hyvin on täällä oltu ja eletty, mutta sitten ei tiedä, mitä tulee. Kylläpäs laittoivat rettelön.

Suomalaiset alkoivat puhua keskenään omaa papatustaan, jota ei ymmärrä edes kansanvalistusministerikään. Liekö edes ihmisten kieltä. Puhuivat ja puhuivat ja pyörittelivät silmiään.

Mutta suomalaiset eivät hellittäneet. Kun ne pojat ovat saaneet jonkun pahanhengenjuonen päästä kiinni, niin eivät ne niin vain hellitä.

Silloin sanoivat virkamiehet heille, että juutas teidän kanssanne!
Laittakaa kirjallinen hakemus, jos osaatte.

Kirjoittivat paperin, että niin ja niin. Omat tyynyt pitäisi meillä olla. Siisteys ja hygienia…

Asia meni Pietarin kuvernöörille, joka on hyväntahtoinen mies ja sanoi, että antakaa heille 5 omaa tyynyä. Ehkä ne siihen tyytyvät.

Mutta se on vale, että tyytyivät. Eivät ne mihinkään tyydy. Vaativat vain, että 13 tyynyä pitäisi olla lisää.

Ei ole ennen siisteyttä tahdottu ja hyvin on toimeen tultu.
Puhumattakaan hygieniasta.

— Vai jo nyt niille pitäisi siisteyskin olla. Ja gigienia. Mikä se gigienia on?

Kai se on jotain sellaista kuin laillisuuskin. Laillisuutta niille pitäisi olla. Ja siisteyttä ja gigieniaa…

Paha on kieltääkin. Sillä siitä ne suomalaiset yhä enemmän suuttuvat ja ties mitä keksivät.

Mutta nurinkurista olisi heille myöskin myöntää omia tyynyjä, siisteyttä ja gigieniaa. Eiväthän muutkaan sellaista tarvitse.

Vaikeassa asemassa on vankilaylihallitus. Toista kuukautta on jo ajatellut niitä kolmeatoista tyynyä ja gigieniaa.

Demmin on tullut kuuluisaksi eräästä tapauksesta Kustaa II:n Aadolfin historiassa. Kuningas — niin kerrotaan — oli 20 p. heinäkuuta 1630 lähtenyt ulkopuolelle leiriänsä, jolloin hän oli joutua vihollisen väijymyksen uhriksi, jollei 70 suomalaista ratsumiestä olisi omalla hengellään pelastanut häntä. Samanaikuiset luotettavat lähteet eivät kuitenkaan puhu koko tapauksesta, eivätkä toiset kuvaukset, jotka ovat itse tapauksen värittäneet tärkeäksi, mainitse erityisesti suomalaisten ratsumiesten olleen mukana kuninkaan saattajina, vaan sanovat heidän myöhemmin tulleen hänelle avuksi, jonka tähden alettu epäillä vanhan kertomuksen todenperäisyys.

Me uskomme taistelun tapahtuneen; ja tahdomme kertoa sen opiskelevalle nuorisollemme siten kuin se asia kaiken todennäköisyyden mukaan on ollut.

Kuningas Kustaa Aadolf heräsi varhain aamulla teltassaan, kutsui sisään päivystävän upseerinsa ja sanoi:

— Kunhan ei vain teidän majesteettinne joutuisi ikävyyksiin… Kuuluu olevan suurenlaisia saksalaisjoukkoja liikkeellä.

— Kyllä minä saksaa osaan, sanoi Kustaa Aadolf. Antakaa minulle seitsemänkymmentä suomalaista henkivartijoiksi.

— Hm, sanoi eräs esikuntaupseereista. Suomalaiset ovat viime päivinä olleet merkillisen äreällä ja riidanhaluisella tuulella. En oikein ymmärrä, mikä niillä taas on nahassa.

— Tietysti se, että heidän on pitänyt taas niin kauan olla rauhassa, sanoi toinen upseeri. Jolleivät he saa kerran viikossa tapella tarpeekseen, niin tulevat ne oikein kipeiksi.

— Tehkää kuten olen käskenyt, sanoi kuningas. Eivät kai ne sentään minua rupea pieksämään.

Hetkisen kuluttua lähestyi kuningasta seitsemänkymmentä suurta, pahannäköistä suomalaista, jotka ratsastivat pienillä, tappurakuontaloita muistuttavilla hevosilla.

— Moron, moron! vastasivat suomalaiset vihaisesti, sillä he olivat aivan harvinaisen äkeällä tuulella.

— Kylläpä ovatkin kiukkuisen näköisiä, ajatteli kuningas itsekseen. Mutta odottakaahan peijuonit, kun Breitenfeltin taistelu tulee; luulenpa että saatte silloin tarpeeksenne tapella.

Kuningas asettui joukon etunenään, ja synkkämielisenä eteensä tuijottaen järjestyivät suomalaiset kaksimiehiseen riviin hänen takanaan.

Kuningas kannusti suurta, komeata ratsuaan, jonka rinnalla suomalaiskonit näyttivät vieläkin surkuteltavamman näköisiltä, ja joukkue läksi liikkeelle.

Oli ihana kesäaamu. Raikkaat tuoksut niityiltä ja pelloilta lehahtivat lauhan länsituulen kantamina vasten pientä joukkoamme, joka hiljaista ravia eteni ruotsalaisten leiristä.

Keskipalkoilla suomalaisten jonoa ratsastivat Matti Matinpoika
Pirkkalasta ja Aatami Tomuhousu Turusta rinnakkain.

Äkkiä näykkäsi Matinpojan hevonen Tomuhousun hevosta, niinkuin hevoset sen pahempi joskus tekevät.

Silloin kiristeli Aatami Tomuhousu raivoissaan hampaitaan ja heristi nyrkkiään Matti Matinpojalle.

— Miksi kiristelet minulle hampaitasi, sinä kyttyräselkäinen pyövelinpoika Turusta, ja miksi heristelet minulle nyrkkiäsi! Miksi et hallitse kaakkiasi, jonka ympärillä korpit lentelevät, ettei se pääsisi minun ratsuni hampaisiin?

Tällaiseen puheeseen ei rehellinen sotilas voinut vastata muuta kuin yhdellä tavalla. Ja Aatami Tomuhousu vastasi niin, että maa vapisi ja metsä raskaasti huokasi.

Kun hämmästynyt Kustaa Aadolf katsahti taakseen, huomasi hän suureksi mielipahakseen suomalaisten henkivartijainsa huonon tuulen puhjenneen hirvittäväksi keskinäiseksi tappeluksi.

Mutta samaan aikaan olivat vakoojat rientäneet ilmoittamaan saksalaisten leiriin, että kerettiläisten vihattu kuningas oli ainoastaan vähäpätöisen saattueen seuraamana ratsastanut ulos leiristään. Silloin lähetettiin tuhannen ja viisisataa Saksan valtakunnan parasta ja urhoollisinta ratsumiestä vangitsemaan ruotsalaisten kuningasta.

Kun saksalaisten joukko lähestyi paikkaa, kuuli se kauhistuttavan pauhinan ja tunsi maan vapisevan.

Ja kun he tulivat lähemmäs, näkivät he seitsemänkymmentä suomalaista sotasankaria tappelemassa keskenään, ja se oli näky, joka hyydytti veren saksalaisten sydämissä. Sillä puut temmattiin juurineen ja leiviskänpainoiset kivet lentelivät kuin lumipallot, maa vapisi nyrkiniskujen tärähdellessä kypäröihin, ja heidän kirouksensa olivat niin ankarat, että lehdet varisivat koivuista ja haapapuista. Mutta kaiken tämän yli kuului jyrinä kuin olisi seitsemänkymmentä myllynkiviparia jauhanut: se johtui siitä, että tappelijat purivat hammasta vihoissaan.

Silloin valtasi viholliset sanoinselittämätön kauhistus, ja he pakenivat kuin järjetön lammaslauma, jättäen jälkeensä viisikymmentä kuollutta ja satakuusikymmentä haavoittunutta, jotka pakomatkalla olivat kompastuneet ja sotkeutuneet toveriensa jalkoihin.

Kun tappelu oli päättynyt ja tappelijat pahoin piestyinä viruivat kentällä, ratsasti kuningas Kustaa Aadolf, joka oli nähnyt saksalaisen sotajoukon paon, takaisin leiriinsä ja kertoi liikutetuin mielin, että seitsemänkymmentä suomalaista oli urhoollisuudellaan pelastanut hänet tuhannen viidensadan vihollisen kynsistä.

Mutta kukaan ei ymmärtänyt, miksi Kustaa Aadolf antoi heille, sittenkun heidän vammansa olivat parantuneet, kahdeksan päivää putkaa kullekin.

Herra ja rouva Turkkula ynnä heidän viisi toinen toistaan kuuliaisempaa lastaan ovat nykyjään koko lailla hermostuneita, ja tämän hermostumisen syy käy hyväntahtoiselle lukijalle päivän selväksi seuraavasta erittäin todenmukaisesta selonteosta.

Jo viime maaliskuussa alkoivat herra ja rouva Turkkula tuumiskella, mille ilmansuunnalle he lähtisivät kesää viettämään.

Herra Turkkula on viime talven aikana tehnyt erinomaisen hyviä ahväärejä; niin hyviä, että vaikka taksoituslautakunta, joka oli aavistanut herra Turkkulan paikanneen taskunsa kerrassaan vedenpitäviksi, mätkäsi herra Turkkulalle äyrejä oikein isän hihasta, ei se sittenkään arvannut muuta kuin puolet herra Turkkulan tuloista — erehdys, jota herra Turkkula hienotunteisena miehenä ei viitsinyt ruveta oikaisemaan, vaan arveli, että olkoon sitten niinkuin on, ja maksoi kaikki äyrinsä ensimmäisen kerran elämässään yhdellä kertaa heti ensi kannossa.

Kun ei herrasväki Turkkula ole ehtinyt vielä hankkia itselleen omaa kesähuvilaa — he ovat ostaneet satojen markkojen edestä arpoja kaikista arpajaisista ja toivovat sitä tietä saavansa pienen, sievän maatilan kauniine huviloineen — niin päättivät he vielä tänä kesänä tehdä jonkun suomalaisen maalaistalon onnelliseksi, asettumalla sinne kesävieraiksi.

Herra Turkkula oli kyllä ensin ehdottanut, että perhe lähtisi kesämatkoille, esimerkiksi laivoilla ja rautateitse Kajaaniin ja sieltä sitten tervavenheessä Oulunjokea pitkin ja sen koskien kuohujen halki Ouluun ja sieltä sitten taas etelään päin, mutta kun rouva Turkkula kuuli puhuttavankaan Oulunjoen koskista ja tervavenheestä niin rupesi hän kauhistuneena huutamaan ja heiluttamaan käsivarsiaan ja sanoi, että Oulunjoen koskista laskeminen oli sama kuin varma kuolema ja ettei hän ikinä lähde sellaiselle matkalle eikä salli lastensakaan lähteä, mutta että jos herra Turkkula sitä ennen lisää henkivakuutustaan 25,000 markalla, niin saa hän kyllä itse tehdä tuon matkan, jos välttämättömästi haluaa. Herra Turkkula koetti kyllä vakuuttaa, ettei Oulunjoen koskista laskettaessa ole miesmuistiin ketään hukkunut, mutta rouva Turkkula ei ottanut tällaista puhetta kuuleviin korviinsakaan ja sanoi sitäpaitsi, että hänen uusi vaalea kesäleninkinsä tervaantuisi tervavenheessä, ja tällainen mahdollisuuskin täytti rouva Turkkulan mielen kauhulla.

Kun kysymys vaarallisesta kiertomatkasta täten loppuunkäsiteltynä oli rauennut, ryhtyi herrasväki Turkkula harkitsemaan muita suunnitelmia.

Tulevalle kesäasunnolle päätettiin heti aluksi asettaa seuraavat vaatimukset:

2) että herrasväki Turkkulan käytettävänä on vähintäänkin kolme huonetta:

7) että postikonttoriin, apteekkiin, kunnanlääkärille ja kauppapuotiin on lyhyt matka;

Sittenkun näistä yleisistä periaatteista oli päästy yksimielisyyteen, lausui hra Turkkula ylimääräisenä vaatimuksenaan, ettei talon isäntä saa olla punapartainen. Herra Turkkula ei nimittäin voi sietää punapartaisia miehiä.

Herra Turkkula pani lehteen kutakuinkin röyhkeään ja vaateliaaseen muotoon laaditun ilmoituksen, jossa Suomen maataviljelevälle tai kalastusta harjottavalle väestölle annettiin vapaa tilaisuus kilpailla siitä, kuka saa ilon ja kunnian ottaa herrasväki Turkkulan kesävieraikseen. Ilmoitukseen vaadittiin pikaista täsmällistä vastausta viimeistään viikon kuluessa.

Viikon kuluttua kävi herra Turkkula sanomalehden konttorissa noutamassa vastauksia. Hän ajoi sinne issikalla ja käski kamelin odottaa kadulla, sillä häntä ei haluttanut lähteä roikottamaan raskasta kirjepakettia läpi kaupungin.

Herra Turkkula pyysi konttorineidiltä saada nimimerkillä "Hyvä ja halpa" saapuneet vastaukset.

Neiti selaili kirjojaan ja penkoi laatikoltaan noin viisi minuuttia sekä ilmoitti sitten, ettei nimimerkille "Hyvä ja halpa" ollut saapunut yhtään vastausta.

Herra Turkkula ei uskonut korviaan ja pyysi neidin sanomaan uudestaan vähän kovemmalla äänellä, mistä oli kysymys. Neiti nousi seisomaan ja kirkaisi hra Turkkulan korvaan: "Ei yhtään vastausta!" niin kimeällä äänellä, että hra Turkkulan vasen korva meni lukkoon.

Herra Turkkula oli niin hämmästynyt ja pöllästynyt ilmoituspuuhansa odottamattomasta tuloksesta, että käveli poislähtiessään päänsä konttorin ovenpieleen, saaden sarven otsaansa, mistä hän tuli vielä enemmän pyörälle päästään, ja läksi ulos tultuaan kävelemään pitkin katua. Silloin luuli issikka, että hra Turkkula aikoi livistää maksamatta tiehensä, ja ajoi herra Turkkulan perässä huutaen ja kiroillen, niin että kun Turkkula pysähtyi maksamaan, niin oli heidän ympärilleen keräytynyt toistakymmentä henkeä joutilasta katuyleisöä.

Hra Turkkula ja rouva Turkkula tulivat asiata pohtiessaan siihen johtopäätökseen, että ilmoitus oli ollut liian pieni, joten se ei ollut herättänyt huomiota. Hra Turkkula julkaisi nyt kolmessa lehdessä kaksi kertaa suuremman ilmoituksen, joka oli sepitetty koko joukon vaatimattomampaan, melkeinpä rukoilevaan sävyyn, ja jossa hyväntahtoisia vastauksia pyydettiin kuukauden kuluessa nimimerkille "Hyvä maksu".

Kahden viikon kuluttua kävi hra Turkkula ensi kerran kysymässä vastauksia. Nimimerkille "Hyvä maksu" oli tähän mennessä saapunut vasta yksi kirje, jossa eräs virkamiesperhe, joka kesäasuntoon nähden oli yhtä epävarmalla pohjalla kuin hra Turkkulakin, kysyi, eikö nimimerkki "Hyvä maksu" suostuisi ottamaan heitäkin mukaansa, jos sattuisi kesäpaikan saamaan.

Kuukauden umpeen kuluttua kävi hra Turkkula taas sanomalehden konttorissa. Nyt oli saapunut kaksi vastausta. Toisessa tarjottiin hänelle ostettavaksi kahden huoneen ja keittiön huvila Oulun läänissä, ja hinta oli niin sikamainen, ettei sitä voi tähän painattaa, ja toisessa kirjeessä suositeltiin hänelle patentin saanutta saapasrasvaa.

Nyt alkoi herrasväki Turkkula käsittää, että asema oli todellakin vakava. Herra Turkkula päätti tehdä viimeisen ponnistuksen. Hän julkaisi kaikissa Turun ja Helsingin sekä 20:ssa maaseutulehdessä tavattoman liikuttavan ja nöyrähenkisen ilmoituksen, jossa lämpimin sanoin vedottiin Suomen kansan tunnettuun ja runoilijan laulamaan vieraanvaraisuuteen. Herrasväki Turkkula lupasi asua vaikka heinäladossa, syödä sitä ruokaa, joka talonväeltä jäi tähteeksi, ja auttaa talonväkeä voimainsa mukaan ilmaiseksi heinänteossa.

Se oli kirjoitettu harvinaisen ilkeään sävyyn, ja siinä valitettiin sitä seikkaa, että kaupunkilaisherrasväet ovat vuosisatoja eläneet laiskuudessa, maalaisten niskoilla, keinotellen ja keljuillen maalaisten rahat omiin kukkaroihinsa, ja kehtaavat sitten vielä kerjätä itselleen kesäasuntojakin. Mutta maalaiset ovat nyt viisastuneet, sanottiin kirjeessä. Kaupunkilaiset saavat nyt tanssia maalaisten viulujen mukaan ja päälle päätteeksi maksaa nämä viulut.

Kirjeen lopulla tuntui sen kirjoittaja kuitenkin vähän leppyvän, saatuaan ensin purkaa sisunsa ja puhua suunsa puhtaaksi viimeistä hampaankoloa myöten.

Kirjoittaja nimittäin ilmoitti, että jos herrasväki todellakin on halukas maksamaan kohtuullisen vuokran, niin voi herrasväki kesäkuukausiksi vuokrata häneltä huvilan, johon kuuluu kaksiakkunainen tupa ja päreistä tehty eteinen. Matkaa järven rantaan on kuivilla säillä, jolloin pääsee oikaisemaan välillä olevan suoperäisen alueen poikki, ainoastaan kuudetta kilometriä. Paitsi tupaa ja eteistä kuuluu tölliin n.s. nykyajan mukavuuksina entinen perunakuoppa. Tuvan toisessa akkunassa ei ole kehyksiä eikä siis myöskään laseja ollenkaan, mutta se ei tee kesäaikana mitään, edistää vain ilmanvaihtoa, ja toisen akkunan ruudut ovat paikatut tuohella ja rievulla Jos töllin katto, joka on vähän laho, uhkaisi pudota sisään, niin voisivat kesävieraat tukea sitä hirsillä, joita on töllin takana. Vuokra olisi huokea, ainoastaan 175 markkaa kuussa, ja ruokaa saisi kirjeeseen liitetyn taksan mukaan talosta, jonne oli matkaa suoraan metsän halki vain pari kilometriä. Korkeintaan kaksi ja puoli.

Kun herra ja rouva Turkkula tarkastelivat ruokatavarataksaa ja laskivat, mitä heidän elämänsä — ja mahdollinen kuolemansakin, jos katto putoaisi — tulisi maksamaan heille tarjotussa paikassa, niin huomasivat he, että heidän kannattaisi ennemmin asua koko kesä täysihoidossa kaupungin hienoimmassa hotellissa ja hra Turkkulan juoda puolikas punssia joka ilta ja kaksi puolikasta lauantai-iltoina, ja sittenkin jäisi vielä ylijäämää sen verran, että rouva Turkkula saisi uuden kesähatun.

Näin ollen lähetti herra Turkkula kirjeen taksoineen sen pitäjän vaivaishoitolautakunnalle, josta kirje oli pantu postiin, ja tiedusteli, miksi ei sen kirjoittajaa oltu toimitettu hullujenhuoneeseen, jonne hän näkyi kuuluvan.

Herrasväki Turkkulan kaupunkiasunto on jo aikoja sitten ollut kesäkunnossa, ikkunat, taulut y.m. peitetyt sanomalehdillä, vaatteet naftaliinissa ja tavarat pakattuina kesämatkalle lähtöä varten. Mutta kesäasuntoa ei heillä ole vieläkään. Eikä heillä ole aavistustakaan siitä, minne he lopuksi pääsevät, vai pääsevätkö minnekään.

Herrasväki Turkkula on käynyt vaaralliseksi tuttavapiirilleen. Sillä aina kun joku tuttava perhe lähtee maalle, koettaa Turkkulan väki tunkeutua mukaan. Kaksi kertaa ovat he vainonneet lähtijöitä asemalle saakka.

    "Tiesi, minne lie tuo huima
    Tyttö päässyt majoihin;
    Kiroillen ma sadesäässä
    Juoksen halki kaupungin."

Sekatavarakauppa-apulainen Josef Josefsson saapui eilen afäärimatkalta Luumäeltä. Hän kertoi, että akat ovat siellä aivan villissä. He eivät puhu muusta kuin Muona Liisasta, ja kaakottavat päivät päästään hänen katoamisestaan.

Hänen entisellä sijallaan Louvren seinässä on jälellä vaan 4 naulaa, ja niistä ei ole paljoakaan valaistusta asiaan saatu.

2. Monna Lisaa ei ole varastettu, vaan on sen eräs yritteliäs sanomalehtimies vienyt joksikin aikaa pois, todistaakseen, että Louvren vartioiminen oli huonosti järjestetty.

4. Monna Lisa on edelleenkin Louvren seinien sisällä, vaikka niin hyvin kätkettynä, ettei sitä voida löytää.

5. Monna Lisan ovat varkaat turmelleet ja hävittäneet, huomattuaan etteivät voi sitä rahaksi muuttaa.

6. Monna Lisaa ei ole suinkaan turmeltu, vaan on se miljoonasta dollarista myyty eräälle amerikkalaiselle miljoneerille, joka lakien mukaan saa sen omakseen, pidettyään sitä ensin 6 vuotta piilossa.

8. Monna Lisan varkaat istuvat jo melkein lukkojen takana, vaikka poliisi ei vielä tahdo antaa heistä mitään tietoja.

10. Monna Lisan varkaat saavat täyden anteeksiannon, kunnialegionan ristin, 1,000,000 frangia rahaa ja lähettilään toimen, jos tuovat taulun takaisin.

11. Itse asiassa on koko melu Monna Lisan katoamisesta turhaa, koska Liisa on jälleen saapunut terveenä, hyvässä kunnossa ja salaperäisesti hymyillen parisilaisen Le Journal-lehden toimitukseen, ja palaa sieltä muutaman päivän perästä entiseen asuntoonsa.

Kuten näkyy, ovat tiedot sangen valaisevia. Kun ne on ajatuksella ja tyynesti lukenut, niin on täysin selvillä Monna Lisan kohtalosta.

Mutta minä alan vähitellen ymmärtää, mitä hänen salaperäinen hymynsä tarkoitti, hymynsä, jota halki vuosisatojen on turhaan koetettu selittää.

Hän tiesi, miten hän vuonna 1911 lisää "taiteentuntijain" luvun sellaiseen määrään, että Leonardo da Vinci ja Rafael ja Ignatius Loyola ja Monte Christon kreivi ja kaikki muut pimeimmän keskiajan suuret mestarit kääntyvät haudoissaan.

Tämä lause, joka kunnioittavasta lukijasta tuntunee hieman mystilliseltä, johtui eilen mieleeni. Ja minä hymyilin itsekseni.

Jonkun ajatusyhtymän kautta se sukelsi esiin piilotajuntani salaperäisistä komeroista. Ehkä aiheutti sen pieni mäyräkoira, joka haukkui koulupoikaa, mistä ajatus siirtyi omiin kouluaikoihin, ja lämmin kevätpäivä samalla palautti muistoon samanlaisen lämpimän kevätpäivän kaukaisesta menneisyydestä, kun aurinko kuumotti erään koulun kolmatta luokkaa, jossa nelisenkymmentä tulevaa merkkimiestä maamme henkisen ja aineellisen viljelyksen vainiolla uneliaina koetti seurata "toisen kotimaisen kielen" opetusta.

Oppikirjassamme, josta joku pahasti pehnautunut kappale nykyisin mahdollisesti lienee tallella paikkakunnan maaseutumuseossa, oli lause, joka suomennettuna kuului:

Vanha maisterimme ponnisteli hartaasti saadakseen meidät sen oikein suomeksi tulkitsemaan. Mutta aina se tahtoi viistoon mennä. Meitä halutti hieman muutella sanojen järjestystä, antaaksemme käännettävälle lauseelle enemmän "makua".

Oppilas (kulmat rypyssä ja näyttäen ankarasti pyrkivän selviytymään visaisesta käännettävästään):

— Kärryt särkyivät, pojat hirnuivat, ja hevoset laulelivat iloisia lauluja…

Toispäivänä poistivat jo jokijään yli menevät porraskäytävät. Miehet laulelivat iloisia lauluja tätä raivaustyötä tehdessään, ja rannoilla seisoskeli ihmisiä toteamassa talven vallan murtumista ja auringon voittoa.

Samana päivänä tuotiin toimitukseen Muhkurissa poimittuja täysin puhjenneita sinivuokkoja.

kuten eräs kirjailijattaristamme tässä takavuosina Nuoressa Suomessa runoili. "Kaunis kaulanauha"-parka oli sekin kömpinyt esille laulelemaan iloisia lauluja keväisen päivän kunniaksi.

Kärpänen on vilkas kotieläin, ja kärpäsen silmä on luonnontieteellisessä suhteessa hyvin mieltäkiinnittävä. Mutta se on eri juttu, kuten hra Kipling sanoisi.

Mistä syystä se on kaikista maapallon enemmän tai vähemmän huomattavista kaupunkipaikoista valinnut juuri Kuopion oleskeluaan varten?

Sitä me emme voi selittää. Me vain toteamme kuivan ja kiistämättömän tosiasian.

"Sielutieteen perusteella en liioin hulluttele ilmoittaissani arv. yleisölle, että minä pitkällisen vainon ja sorron kärsittyäni ja hypnotiseeraamisen kautta tapahtuneen suuren häväistyksen johdosta Turun kaupungissa, olen pakoitettu arv. yleisölle ja n.k. kirjailijoille ilmoittamaan että minulla on patriarkka Abrahamin sielu.

"Samalla pyydän arv. yleisöltä edellä seisova johdosta rauhan niin että ette tavalla tai toisella minun perheelleni minkäänlaista häiriötä.

Ilmoituksen on lehtiin pannut kansalainen Aatami Kauppinen. Koska allekirjoittanut lukeikse myöskin "n.s. kirjailijoihin", niin pyydän saada kiittää arv. yleisön ja arv. virkatovereitteni sekä omasta puolestani ilmoituksesta ja haikeasti valittaa sitä huonoa kohtelua, joka hra Kauppisen osaksi näyttää paikkakunnallamme tulleen. Se on epäilemättä johtunut jostain väärinkäsityksestä, sillä huomattavia sieluja kohdellaan täällä Turussa aina asianmukaisella arvonannolla, kuten esim. "n.k. kirjailija" Selma Lagerlöf, n.k. "kirjastonhoitaja" Einar Holmberg y.m. voivat todistaa.

Mitä tulee hra Kauppisen, joka asuu "käsillä tehdyissä asunnoissa" Maljalahdenkadun varrella, vakuutukseen, että hän on "koettava elää siivolla" niin on se jokseenkin tarpeeton. Eihän meistä kukaan epäile, että niin arvokkaan sielun omistaja millään tavoin käyttäytyisi siivottomasti tai yleistä poliisijärjestystä häiritsevällä tavalla.

Tuota noin: Kuinka monta astetta siellä Kuopiossa on nykyjään kuumimmalla ajalla päivästä lämmintä? Varjossa. Ehkäpä sikäläiset virkaveljet siitä hyväntahtoisesti ilmoittavat.

Asian kertoi minulle Mattilan Jupe, saunanlauteilla, ja toivoi että kirjoittaisin siitä lehtiin. Tapaus ei tosin näytä minusta tärkeältä, mutta en kuitenkaan tahdo kieltäytyä tekemästä Mattilan Jupelle tätä pientä palvelusta.

Kyläläiset eivät tosin tienneet mitään siitä, että Hilma ja Petteri olivat vannoneet toisilleen ikuista uskollisuutta, mutta että heillä joitakin välejä oli, sen tiesi jokainen, jolla oli silmät nähdä ja korvat kuulla.

Niin, Hilma ja Petteri olivat vannoneet toisilleen ikuisen uskollisuuden. Se tapahtui jo viime juhannuksen aikaan.

Ensin oli vannonut Petteri ja sitten Hilma. Se oli tapahtunut palatessa juhannuskokolta Lammassaaresta, sydänten voimakkaasti sykähdellessä, kuuman veren suonissa sylkyttäessä ja pikku lintujen virittäessä ensimmäiset aamuvirtensä nousevan juhannusauringon kunniaksi. Hilma ja Petteri olivat istuneet tuulen kaatamalla havupuun rungolla lähellä kirkonkylän tien risteystä, puhuneet toisilleen rakkauden pyhää kieltä ja sitten vannoneet ikuisen valan, jonka ainoastaan kuolema — jos kunnolla sekään — saattoi purkaa.

Ja Petteri oli ollut koko kesän kuin seitsemännessä taivaassa. Ja Hilma tietysti myöskin oleskeli taivaan valtakunnassa, ehkä noin kuudennessa.

Syksypuoleen alkoi Hilman rakkaus jostain syystä kuitenkin hieman jäähtyä. Hän laskeutui vähitellen, niin sanoaksemme taivas taivaalta, kunnes oli lopuksi aivan maan päällä, ja kun Petteri yhä edelleen oleskeli edellämainitussa korkeudessaan, niin ei ole ensinkään ihme, että heidän välilleen alkoi muodostua jonkinlainen juopa.

Petterin silmät avautuivat vasta nuorisoseuran iltamissa, jotka olivat siinä syyskuun loppupuolella. Hilma seurusteli epäilyttävän paljon nuorisoseuran esimiehen kanssa, joka on niin pulska poika, paljon pulskempi kuin Petteri, ja kun Petteri lopuksi rohkeni tästä hiukan, aivan varovasti ja kautta rantain, huomauttaa Hilmalle, niin sai hän nenäkkään vastauksen, joka oli vähällä murskata Petterin sydämen. Ja kun Hilma sitten lopuksi tanssi melkein joka ikisen tanssin saman pulskan esimiehen kanssa — Petteri-parka ei osaa tanssia muuta kuin jenkkaa ja sitäkin huononpuoleisesti — niin murtui hänen sydämensä täydellisesti.

Hänen sielunsa peitti synkkä yö, paljon pimeämpi kuin ulkona vallitseva pilvinen syksyiltä, ja hän lähti pois iltamista.

Petteristä ei kuulunut muutamiin päiviin mitään. Hän oli kadonnut näyttämöltä.

Sitten löysi Mattilan piika-Miina, ollessaan eräänä päivänä rannassa pyykkiä poukuttamassa, vedestä tyhjän, korkilla suljetun limonaatipullon, joka hiljaa kilahteli laineissa rantakiviä vasten.

Miina nosti pullon vedestä ja huomasi silloin sen sisällä valkoisen paperin, joka oli kääritty kokoon kääminpohjan kaltaiseksi, avasi korkin, onki paperin käsiinsä ja luki siitä seuraavan surullisen viestin:

"Hyvästi rakas Hilma! Nämä viimeiset rivit kirjoitan Sinulle ennenkuin heittäydyn Vellamon helmoihin. Näinkö palkitsit Sinä uskollisuuteni? Hyvästi elämä. Hyvästi rakkaani. Älä tuomitse minua! Sille valalle jonka vannoin tahdon olla uskollinen.

    Sen kukan, jonka lahjoitit
    Minä laitoin kasvamaan
    Se onpi mulle tuottanut
    Nyt mielen raskahan.

Koska Miina on tunteellinen sielu, niin vuodatti hän kaksi suurta kyyneltä Petterin vetiselle haudalle, ja kiiruhti sitten juoksujalkaa viemään surusanoman Hilmalle. Hilma on nimittäin Mattilan tytär.

Hilma ei suinkaan ole mikään peto naisen haamussa, vaikka hän olikin tanssinut koko illan nuorisoseuran esimiehen kanssa ja aiheuttanut Petterille sellaiset sydämentuskat. Hilma oli ensin kuin ukkosen iskemä ja vaipui sitten syvään suruun Petterin ottaman onnettoman ja epätoivoisen askeleen johdosta. Hilma tunsi olevansa syypää Petterin kuolemaan, hänen heittäytymiseensä Vellamon helmoihin, eikä häntä ollut omiaan lohduttamaan se seikka, että koko kylä vakuutti kilvan sitä samaa ja että Petterin vanha äiti kävi joka päivä, joskus kahdestikin päivässä, Mattilassa ilmoittamassa Hilmalle pitävänsä häntä sydämettömänä ja uskottomana murhaajana ja petturina.

Vähällä oli, ettei Hilma noudattanut Petterin esimerkkiä, päästäkseen pois tästä surkeudesta.

Kolme päivää naarattiin järvestä kylän edustalta, mutta Petterin ruumista ei löytynyt. Vellamo oli uskollisempi kuin Hilma: se ei luopunut sulhostaan.

Limonaatipullon, joka oli tuonut perille Petterin viimeisen tervehdyksen, talletti sen löytäjä Miina hänelle kuuluvaan soppeen palvelijattarien aitassa ja näytteli sitä harvinaisuutena tuttavilleen.

Niin kului taas joku aika. Petterin surullisesta lopusta ei enää paljoa puhuttu, sillä kullakin päivällä on suru itsellänsä, ja tuoreemmat tapahtumat tunkivat sen pois etualalta.

Mutta nuorisoseuran esimiehen kanssa ei Hilma enää seurustellut, ja esimieskin näytti puolestaan karttelevan häntä.

Tulivat sitten syysmarkkinat läheisessä kaupungissa. Hilmakin läksi markkinoille, sillä hänen oli tehtävä niillä ostoksia.

Markkinoilla oli paljon väkeä ja paljon kaikenlaista näkemisen arvoista. Siellä oli sirkus, jossa esiintyi muiden taiteilijain ohella maailman väkevin nainen, joka todellakin oli hyvin vahva, siellä oli eläinnäyttely, jossa oli kaikenlaisia hirmuisia petoeläimiä ja hullunkurisia papukaijoja, jotka kirkuivat, lörpöttelivät ja nauraa räkättivät orsillaan ja huusivat Hilmalle:

Markkinoilla oli myöskin suuri, komea karuselli jonka posetiivi oli Hilman kotipitäjän kirkon urkujen kokoinen ja jonka mahtavat sävelet voittivat loistavasti kaiken muun markkinahälinän ja pauhun.

Tämän karusellin ääressä saattoi Hilma seisoa tuntikausia, posetiivin pauhatessa ja kirjavilla lyhdyillä valaistun karusellin häikäisevän, kullalta ja hopealta kimeltävän komeuden vilistessä hänen silmäinsä edestä. Karusellissa istui pitkäpartaisia, markkinatuulella olevia ja hihkuvia ukkoja, seisoi jalustimien varassa ratsuillaan poikaviikareita, jotka koettivat temmata ohi kiitäessään hirsipuun näköisen laitoksen nenässä olevan rautarenkaan, joka oikeutti yhteen vapaaseen matkaan, mikä sitten suoritettiin hevosen tai jalopeuran selässä ja voittajan kädessä pieni, punainen lippu vapaamatkailijan merkiksi. Istuipa siellä välistä lihavia, kikattavia ja peloissaan kiljahtelevia emäntiäkin, jotka olivat päättäneet edes kerran elämässään koettaa, miltä karusellissa pyöriminen tuntui.

Tätä kaikkea katseli Hilma huvitettuna. Hänen kotitalonsa hevoset läksivät markkinoilta vasta varhain seuraavana aamuna, joten hänellä oli hyvää aikaa.

Äkkiä Hilma kalpeni ja hänen kasvoillaan oli kauhun ilme, kuin olisi hän nähnyt aaveen.

Totisesti: hän olikin nähnyt aaveen. Hän oli nähnyt Petterin haamun, joka oli istunut jalopeuran selässä, suu omituisessa hymyssä…

Näky oli kestänyt vain silmänräpäyksen ajan, mutta se oli riittänyt vakuuttamaan Hilman siitä, ettei hän ollut erehtynyt. Tunsihan hän Petterin vaikka tuhansien joukosta!

Polvet notkahdellen läksi Hilma tunkeutumaan pois karusellin ympärillä seisovasta väkijoukosta. Hän tahtoi heti paikalla paeta majapaikkaansa.

Mutta päästyään väkijoukosta kiljahti Hilma niin, että ohikulkevat pysähtyivät katsomaan taakseen.

Petterin haamu seisoi vain muutaman askeleen päässä Hilmasta markkinatorilla.

Kun Hilma kiljahti, kääntyi haamukin katsomaan sinne päin, näytti aaveeksi hyvin ällistyneeltä ja änkytti:

Samassa aave katosi, Hilman voimatta huomata, haihtuiko se yliluonnollisesti ilmaan vai hävisikö se hieman luonnollisemmalla tavalla väkijoukkoon.

Majapaikkaansa päästyään oli Hilma melkein sairas. Hänellä oli milloin kylmä, milloin kuuma, ja ehkäpä olisi hänen tilansa kääntynyt vakavaksikin; ellei samassa renki-Juho olisi tullut sisään ja kertonut ihmeissään:

— No eihän se Petteri-vainaa olekaan ihan täydellisesti hukkunut, kun kuuluu olevan puotilaisena kauppias Röönruusilla.

— Itse se minulle sitä kertoi, kun poikkesin päivällä Röönruusin puotiin tupakan ostoon — ja näytti olevan vähän häpeissään.

Koit ja varkaat eivät mitään niin hartaasti odota kuin kaupunkilaisten maallemuuttoa. Murtovarkaat tarkastelevat jo kätköissään tiirikoitaan, ja koit alkavat levottomina lennellä nurkissa, odotellen vain isäntäväkensä poislähtöä, alkaakseen heti kesäisen aherruksensa.

Kaupunkilainen ei mitään pelkää ja vihaa niin kovasti kuin tuota lentelevää, ruskeata hyönteistä. Tulipalon varalta on palokunnat höyryruiskuineen ja palovakuutusyhtiöt, murtovarkaiden varalta oli poliisit miekkoineen ja Kakola rautoineen, vieläpä murtovarkausvakuutuskin. Mutta koin pään menoksi ei ole toimimassa minkäänlaista kointappamisjärjestöä, eikä mikään vakuutuslaitos tietääkseni ota suorittaakseen korvausta siitä vahingosta, jonka koit tekevät talvipuvuillemme ja plyyssipäällyksisille huonekaluillemme, monia muita koin suussa erinomaisen makeilta maistuvia vaatetavaroita mainitsematta. Koilla on sellainen maku, ettei sitä edes voi muilla herkuilla houkutella luopumaan vaatetavaran nauttimisesta. Jätä koetteeksi pöydälle vaikka kermakakku, niin ei koi siihen koskekaan, vaan pujahtaa sen sijaan vaatekaappiin ja syö parhaat housusi. Kärpäset sitä vastoin antavat housusi olla rauhassa, mutta pitävät koko kesän suurta juhlaa kermakakun ääressä, siunaten hyvyyttäsi ja anteliaisuuttasi.

Kaupunkilaisen koko elämä, varsinkin maallemuuton edellä, on katkeraa taistelua koita vastaan. Ikävä kyllä tahtoo siinä kuitenkin enimmäkseen koi pitää puolensa.

Koi on suuri lurjus ja turmelee kaupunkilaisen koko elämänilon, niinkuin seuraavastakin pienestä kertomuksesta näkyy:

Kunnon turkulainen porvari, herra Ephraim Andersson istui juuri kahvipöydässä vieraillensa kera, puhuen parhaillaan entisestä liiketuttavastaan Jussi Juosolasta ja esittäen mainitun Jussi Juosolan varoittavaksi esimerkiksi kerrassaan ensimmäisen numeron heittiöstä, kun herra Andersson äkkiä keskeytti puheensa kesken sanan, niin että suu jäi auki, nosti molemmat kätensä ylös ja läiskäytti ne kovasti yhteen, katsellen sitten tarkkaavasti kämmeniään, huoahtaen raskaasti ja silmäillen lopuksi vihaisen näköisenä ympärilleen.

Vieraat tuijottivat kummastuneina ensin herra Anderssoniin ja sitten toisiinsa, mutta samassa alkoi isäntä haukkua taas Jussi Juosolaa, eikä ainoastaan Juosolaa itseään vaan koko hänen sukuansakin.

— Juu, ja sitten tuli sen veli luokseni mukamas selvittämään sitä vekseliasiaa, jatkoi herra Andersson kertomustaan. — Mutta minä avasin oven ja…

Herra Andersson vaikeni äkkiä. Hänen silmänsä pullistuivat peloittavasti. Hän käänsi kaulaansa, käänsi sitten koko ruumistaan, kuroittautui eteenpäin, silmien yhä pullistuessa, kohotti kätensä ylös ja löi ne kovasti yhteen, menetti samassa tasapainonsa ja kaatui tuolilleen kovalla rytinällä lattialle.

Tämän uuden kohtauksen johdosta syntyi hirmuinen hämminki. Vieraat luulivat isäntänsä saaneen halvauksen ja ryntäsivät kauhistuneina paikoiltaan. Mutta herra Andersson eli vielä. Hänessä ei ollut muuta vikaa kuin että oli saanut kuhmun päähänsä.

Kun herra Andersson oli tuoleineen nostettu ylös, hieroi hän jonkun aikaa kuhmuaan ja sanoi sitä s—n sarveksi.

Vieraat olivat hyvin hämillään, mutta kukaan ei kehdannut kysyä, mitä heidän isäntänsä tarkoitti omituisella käytöksellään. Heitä alkoi peloittaa, että hra Andersson oli ehkä sairastunut tilapäiseen mielenhäiriöön.

Vähitellen rauhoituttiin siitä taas, mutta kun hra Anderssonin silmät kolmannen kerran pullistuivat ja hänen lihavat kämmenensä kolmannen kerran läiskähtivät yhteen, olivat vieraat vihdoinkin saaneet tarpeekseen tästä ainaisesta pelosta, ja olisivat seuraavassa silmänräpäyksessä syöksyneet ulos huoneesta hakemaan talonmiestä, poliisia, lääkäriä ja mahdollisesti pappiakin, ellei hra Andersson samassa olisi juossut raivostuneena toiselle puolen huonetta, läimäyttänyt kädellään seinään ja huutanut:

Vieraat tulivat heti rauhallisiksi ja hyvälle tuulelle, äkättyään hra Anderssonin pyydystäneen koko ajan koita, jota vieraat eivät olleet sattuneet huomaamaan, kun huoneessa oli jo hieman hämärä.

Mutta herra Andersson oli huutanut voitonhuutonsa liian aikaisin. Hän ei ollut onnistunutkaan rusentamaan vihollistaan, vaan lennellä lekutteli tuo kovanonnen lintu kattokruunun vaiheilla, ja nyt sen vieraatkin huomasivat.

Isännän metsästysinto tarttui vieraisiinkin, jotka ryhtyivät pyydystämään koita herra Anderssonin kanssa.

Herra Andersson nousi muitta mutkitta kahvipöydälle, saadakseen koin kattokruunun luota saaliikseen. Tässä puuhassaan kaasi hän kermanekun ja polki toisen jalkansa eräälle teevadille, joka silloin rusahtaen muuttui kahdeksikymmeneksi pikku teevadiksi, ja toisen jalkansa leivoskoriin, jolloin leivoskorin sisällys muuttui sellaiseksi, ettei siihen enää kukaan kehdannut katsoa.

Mutta koita ei herra Andersson saanut tapetuksi. Koi näet lensi kirjoituspöydän taakse akkunaverhoon ja istahti sinne katselemaan toisten puuhia. Silloin hyökkäsi eräs vieraista kirjoituspöydälle, pudottaen sen reunalta tuhkakupin permannolle ja kaataen mustepullon, jonka sisällys muodosti pienen joen, mikä vaelsi halki pöydällä olevien paperien ja lirisi sitten herra Anderssonin hienolle parkettilattialle.

Sitä ei kuitenkaan kukaan huomannut, eikä siitä olisi kukaan välittänyt vaikka olisi huomannutkin. Kaikkien huomio oli näet nyt kiintynyt yksinomaan koihin.

Pöydällä seisova vieras lähestyi sitä varovaisesti ja tavoitti sitä kouraansa, horjahti ja olisi varmasti pudonnut pää edellä alas, ellei olisi samassa saanut vasemmalla kädellään kiinni akkunaverhoista. Täten pelastui hän putoamasta päälaelleen pöydältä. Mutta akkunaverhot putosivat suurella rytinällä alas, ja niiden messinkinen kannatin paukautti ohimennen vierasta otsaan, niin että hän näki suuren joukon mitä kauneimpia sinisiä, punaisia, vihreitä, keltaisia ja tangonvärisiä aurinkoja ja kirkkaasti säkenöiviä tähtiä, vieläpä jonkun mieltäkiinnittävän pyrstötähdenkin.

Salin nurkassa oli pylväs, jolla oli Johan Ludvig Runebergin kipsinen rintakuva.

Koi lensi suoraan suuren runoilijakuninkaan nenälle, josta sen saattoi hyvin selvästi huomata, ja herra Andersson hyppäsi heti paikalla ja läiskäytti runoilijakuningasta päin naamaa, mistä oli se suuresti valitettava seuraus, että runoilijakuningas makasi seuraavassa silmänräpäyksessä tuhantena kipsipalasena lattialla.

Silloin vaipui herra Andersson istumaan sohvalle ja alkoi kirota niin voimakkaasti, että se täytti kauhulla kaikkien kuulijoiden sydämet. Hän oli samalla melkein nääntynyt ponnistuksistaan, niin että hänen täytyi vetää yhden kerran henkeä jokaisen lyhemmän kirouksen ja kaksi kertaa jokaisen pitemmän, useammissa, sanoista yhdistetyn sadatuksen jälkeen.

Mutta huomatessaan koin samassa lentävän huoneen halki valtasi herra Anderssonin niin suuri vihanvimma, ettei hän syntymästään saakka ollut mitään sellaista tuntenut, ja hän huusi ja vannoi tappavansa tuon koin vaikka hänen sitä varten pitäisi polttaa koko talo, ja ryntäsi sitten nyrkit pystyssä uudelleen koin kimppuun, ja koska vieraat eivät tahtoneet olla isäntäänsä huonommat, niin noudattivat he hänen esimerkkiään, jolloin syntyi sellainen mellakka, ettei moista koko tällä vuosisadalla ole Aurajoen sillä puolen kuultu.

Herra Anderssonin vanha emännöitsijä — herra Andersson on, kuten tiedätte, poikamies — kuuli keittiöön hirmuisen melskeen ja kurkisti kauhuissaan salin ovesta sisään, näki isännän ja vieraiden juoksevan ympäri huonetta huitoen, lyöden, huutaen ja huonekaluja rikkoen. Silloin juoksi emännöitsijä ulos huutaen, että hänen isäntänsä murhataan, juoksi pitkin katuja ja huusi poliisille, että rosvojoukko murhaa juuri parhaillaan viattoman herra Anderssonin, jolloin poliisi vihelsi pilliään, niin että paikalle saapui kolme muuta poliisia ja paljon joutilasta väkeä, ja kaikki läksivät herra Anderssonin avuksi. Heidän perille tullessaan oli mellakka pahimmillaan. Isäntä ja vieraat juoksivat, löivät ja läiskivät seiniä, pöytiä ja tuoleja, lyöden silloin tällöin vahingossa toisiaankin, eikä huoneen kalustuksesta ollut enää jäljellä paljon muuta kuin rauniot. Huomatessaan poliisit ja väkijoukon vieraat ja herra Andersson vähän häpesivät, ja hra Andersson ilmoitti, ettei kysymyksessä ollut tappelu eikä murha vaan koin tappaminen, jolloin poliisit antoivat hra Anderssonille vakavan huomautuksen, kehoittaen häntä luopumaan tällaisista epäjärjestyksistä ja läksivät pois, ja hra Andersson käski uteliaan väkijoukon lopulta hiiteen.

Sitten istuivat vieraat ja herra Andersson puuskuttamaan sohvan ja tuolin jäännöksille, katsellen surullisina ympärilleen. Salin kalusto oli tuhottu eikä kelvannut enää muuksi kuin uunin sytykkeiksi. Sitäpaitsi olivat he jokainen saaneet kuhmuja ja mustelmia metelissä.

— Anteeksi tämä on Kustaa 5:s Tukholmasta, lausui syvä, miellyttävän ja sivistyneen vaikutuksen tekevä miesääni laulavalla Tukholman ruotsilla. Voisiko joku herroista pistäytyä tänne Teatterilämpiöön? Meillä olisi täällä pikkuvaltioitten kuningasten ammattiosaston perustava kokous…

Istuin häveliäästi erään nurkkapöydän ääreen, asetin käsikirjoitusliuskoja eteeni ja terotin kynääni.

Huoneessa oli paljon herroja, vanhempia ja nuorempia. Olipa eräs rouvashenkilökin joukossa. Tunsin hänet kuvista Alankomaitten kuningattareksi Vilhelminaksi.

— Arvoisat läsnäolijat! Kokousta valmistelleen toimikunnan puolesta pyydän saada lausua teidät kaikki tervetulleiksi neuvottelemaan tärkeistä yhteisistä kysymyksistämme. Näinä aikoina, jolloin yhteenliittymisen merkitys kaikilla aloilla tunnustetaan erittäin suureksi, on meidänkin, pikkuvaltioitten kuningasten, aika ruveta valvomaan etujamme. Tahtomatta tässä kuluttaa arvoisain läsnäolijain kallista aikaa pitemmillä puheilla, ehdotan, että puheenjohtajaksi valitaan…

Puhuja pysähtyi hetkiseksi ja hänen katseensa liiteli epätietoisena yli salin, kiintyen lopuksi kuin hypnotiseerattuna erääseen erittäin kuninkaalliseen nenään.

Ferdinand I:nen katsoi kelloaan, murahti, että hänellä on hiukan kiire, koska turkkilaiset ovat hänelle Adrianopolista saapuneen sähkösanoman mukaan juuri syöneet viimeisen hevosensa ja valmistelevat uloshyökkäystä, mutta astui kuitenkin puheenjohtajan paikalle.

Keskustelukysymyksen pohjusti Kustaa 5:s, huomauttaen elintarpeitten hinnan yleisestä ja alituisesta kohoamisesta. Siitä huolimatta haluavat esim. Ruotsin sosialistit yhä supistaa kuninkaan vuosirahaa. Tämä johtuu nähtävästi sosialistien tunnetusta vastenmielisyydestä kaikkia järjestymättömiä kohtaan. Jos pikkukuninkaat sitävastoin järjestyvät, niin kadottavat sosialistit tämän keppihevosensa.

Norjan Haakon kannatti edellistä puhujaa. Hänen valtakunnassaan ovat jotkut sosialistit ehdottaneet, että kuninkaan vuosiraha alennettaisiin 700,000 kruunusta 100,000:een. Puhuja huomautti, että monen suuren yhtiön tirehtöörillä on suuremmat tulot.

— Sosialisteilla on kyllä tavallaan oikein. Vaivaishoito nykyisessä yhteiskunnassa on kelvottomasti järjestetty. Tultuani vanhaksi ja heikoksi asetettiin minut, raatajavanhus, vaivaishoidolle kuin…

— Tahdoin vain sanoa, että kun minut annettiin vaivaishoidolle, niin luvattiin minulle, ettei haaremiani…

(Melua salissa. Huutoja: Istukaa alas!… pysykää asiassa!… Häpeämätön äijänkekkuli! Vai vielä teillä pitäisi olla haaremikin, ruotiukolla!)

Abdul Hamid vaikeni hämmästyneen ja alakuloisen näköisenä ja istuutui loukkoonsa pää tutisten.

Tämän välikohtauksen jälkeen otettiin käsiteltäväksi kysymys siitä, saavatko virattomat hallitsijat ottaa osaa kokoukseen, ja päätettiin, että heillä on — jos pysyvät asiassa — puhe-, mutta ei äänestysoikeutta.

— Kuten arvoisat läsnäolijat tietävät, olen minä joutunut n.s. kilometritehtaalle. Se johtui siitä että minä kerran Teheranissa…

Kaikkien katseet kääntyivät rauhanhäiritsijään, pienenpuoleiseen, hieman renttumaisen näköiseen herrasmieheen, joka häikäilemättä jatkoi:

— Tosin en ole kruunattu, mutta olen kuitenkin entinen hallitsija, ja haluaisin kysyä, saanko ottaa osaa kokoukseen?

— Castro livahti ulos, mutta kääntyi porraskäytävässä takaisin, pisti päänsä ovesta sisään ja huusi:

— Adjöö! Herrasväki ei tunne vielä Castroa. Muita herrasväki tulee kohta tuntemaan!

— Haluaisin, että kokous ryhtyisi keskustelemaan siitä minun asiastani. Kuten kaikki tietävät, olen jo pitemmän ajan ollut ilman vakinaista tointa ja…

— Kääntykää työttömyyskomitean puoleeni Ei tämä kokous ole teidän asianne käsittelemistä varten kutsuttu koolle.

— Presidentti Castro on ilmoittanut, että täällä pidetään laitonta kokousta.

— Tämä ei ole mikään laiton kokous. Kaikki läsnäolevat ovat perustettavan ammattiyhdistyksen jäseniä…

Läsnäolijat katselivat toisiinsa hämmästyneen näköisinä. Jäsenkortteja ei näet vielä oltu ehditty kirjoittaa.

Postikonttorin kohdalla vihuri teki vikkelän yrityksen temmata lakin päästäni.

Minä olin kuitenkin vikkelämpi. Sain lakin kiinni juuri kun se yritti lähteä omille teilleen.

Postikonttorista tuleva ruskeapartainen herrasmies käsitti tämän liikkeeni tervehdykseksi ja kohotti kohteliaasti hattuaan.

Tiesin varmasti, ettei meitä oltu esitetty toisillemme, enkä siis tervehtinyt häntä, kun ruskeapartainen seuraavan kerran tuli kadulla vastaani. Mutta hän puolestaan nyökäytti minulle ystävällisesti päätään.

Kerran istuin ravintolassa yksin. Nimittäin yksin pöydässäni. Yhtään vapaata pöytää ei ollut.

Ruskeapartainen astui sisään ja hänen katseensa harhaili etsien ympäri huonetta.

Minä puolestani en erityisemmin ihastunut hänen tulostaan. Suoraan sanoen en voinut sietää häntä. Hänen ruskea piikkipartansa ärsytti minua, ja hänessä oli vahva annos tuota tympäisevää ylimielisyyttä, jota usein tapaa henkilöissä, jotka ovat keskinkertaisia älyltään ja joiden henkinen näköpiiri on rajoitettu keskinkertaisen ahtaalle. Mutta enhän tietysti voinut olla ottamatta häntä pöytääni ja osoittamatta hänelle tavallista kansalaisten välistä kohteliaisuutta.

Klo 12:n aikaan yöllä esitti hän lähempää tuttavuutta, "koska jo olemme siksikin vanhat tuttavat".

Hänen etunimensä on Werner. Asiain näin kehityttyä en tietenkään kehdannut kysyä hänen sukunimeään.

Kello puoli yhden aikaan alkoi hän loilotella, häpäisten siten pöytämme ja saattaen minut tukalaan asemaan. Itse oli hän päässyt siihen onnelliseen tilaan, jossa ei mikään häpeäminen tule kysymykseen.

Kello yhden aikaan oli poistuttava. Hän antoi minun maksaa koko laskun, vippasi minulta vielä viitosen — viimeisen viitoseni — ja vaihtoi sateenvarjoni, uuden, hyvän sateenvarjoni, omaan vanhaan rämäänsä, joka näytti siltä kuin olisivat syntiset esivanhempamme vedenpaisumuksen alkaessa etsineet sen alta suojaa.

Tätä harmillista vaihdosta en havainnut ennenkuin kotonani, mitä seikkaa asuintoverini sittemmin käytti tukemaan väitöstään, että minä sanottuna iltana olisin muka nauttinut liikaa.

Kahden viikon kuluttua tuli ruskeapartainen pyytämään minua asettajaksi 450 markan suuruiseen vekseliin.

Tahtomatta tehdä vaatimatonta kertomustani jännittävämmäksi ja pitemmäksi, kertomalla kaikki tuon vekselin vaiheet, totean tässä vain yksinkertaisesti, että sitä "lyhennettiin" niin hyvällä menestyksellä, että minä kerran parin vuoden kuluttua matkoilta palattuani sain lunastaa erään protestiin menneen 575 mkn suuruisen paperin, jossa oli hyväksyjänä asioitsija Werner Kaustila ja asettajana allekirjoittanut.

Mitä tämä tapaus vaikutti nimeni kaikuun pankkiiripiireissä, sen tulin kokemaan, yrittäessäni myydä erästä paperia pari viikkoa myöhemmin.

Tuttavani Werner Kaustila on nyttemmin avannut kiinteimistöjen välitystoimiston eikä enää tarvitse apuvekseleitä.

Kuopiolainen mätäkuun aurinko lämmitti meidän paljaita selkiämme, ja uimalaitoksen portailla huuhtelivat pienet laineet varpaitamme.

Käännyin päin naapuriini, jonka kanssa en vielä ollut sanaakaan vaihtanut, ja joka nyt odottamatta oli itsensä esittänyt alussa olevilla sanoilla.

Mutta pitihän sitä jotain vastata hänen esittelyynsä, ja minä sanoin että:

Hän oli lyhyehkö, nuorehko, turpeahko, ja ylimalkaan teki sen vaikutuksen, että oli puhunut totta ilmoittaessaan ammattinsa.

Katseli sitten syvämietteisenä ukkovarpaitaan, joiden kynnet olivat kummallisesti käyristyneet, ja lisäsi:

Vähän ajan kuluttua porskutteli hän huohottaen ja vettä puhallellen lähelläni. Keskustelu jatkui:

Olimme päässeet uimalaitoksen edustalla olevalle lepoaidalle, ja kömmimme sille. Uimakoululaiset harjoittelivat hyppyjä ja loiskahtelivat veteen niin, että roiskui ja räiskyi.

— Siinä oon neljissäkymmenissä… ja rahoja on pankissa… eikä velekaa kellekään.

— No, onhan se —. Vaikka ei ollut kenkiä jalassa kun kotoa läksin. Vaan nyt kun oon joutunut sille lihakaupan alalle, niin ei oo mistään puutosta.

— Niin, onhan sitä kesällä kaikenlaista kulukijaa. Mikä teillä on virkana?

Olimme uineet takaisin ja pukeutuneet. Vartijatar tuli sanomaan, että jos jouduttautuisimme — alkaa naisten tunti.

Olen vihannut O.Y. Andersson & C:o A.B:n prokuristia hra Carlsonia täysi-ikäisen ja terveen miehen voimakkaalla vihalla.

En ole vihannut häntä luihusti ja peitetysti, pelkurimaisen koulupojan vihalla opettajaansa vastaan, vaan julkisesti ja häikäilemättömästi, koettaen kaikin mokomin antaa juuri hra Carlsonille itselleen jonkinmoisen aavistuksen vihani pohjattomista syvyyksistä.

Kokemuksesta tiesin, että hoviparturini käytti leukani ajelemiseen seitsemän minuuttia.

Mahdollisen haavan paikkaamiseen olin varannut yhden minuutin ja rahan vaihtamiseen toisen. Se nyt oli ainakin runsaasti laskettu. Kaikkiaan siis yhdeksän minuuttia. Lukuunottamatta matkaan asemalle kuluvaa kuutta minuuttia jäi odotusaikaa parturissa samoin kuusi minuuttia, joihin tietysti, jos parturi suoriutuisi koko jutusta seitsemässä minuutissa, hänen menoarviossaan olevat ylimääräiset kaksi minuuttia saattoi lisätä.

Astuessani sisään parturitupaan hengähdin helpotuksesta, isillä; parturia lukuunottamatta oli siellä ainoastaan O.Y. Andersson & C:o A.B:n prokuristi.

Hänen tukkansa oli jo leikattu ja parturi saippuoi toiseen kertaan hänen, leukaansa.

Jälkiajelu kaikkine siihen, kuuluvine toimenpiteineen veisi noin kolme minuuttia.

Istahdin odottamaan, selaillen hajamielisenä puolen vuoden vanhoja, repaleisia ja arveluttavan likaisia ruotsalaisia pilalehtiä.

Hra Carlson istui yhä edelleen parranajotuolissa. Parturi oli antanut hänelle käsipeilin, jonka avulla hän näytti uutterasti tutustelevan näppyläisen, punertavan naamansa yksityiskohtiin.

Heitin lehdet viereiselle tuolille, rykäsin ja siirsin tuoliani hieman taaksepäin.

Hra Carlson rypisti kulmakarvojaan ja huomautti parturille, ettei hänen vasen viiksensä ollut aivan yhtä tylppä kuin oikea.

Taas katseli hra Carlson kasvojaan ainakin minuutin ajan. Sitten käski hän puuteroida ne.

Parturi puuteroi. Olin odottanut viisi minuuttia, Tunsin sisässäni omituista kuumennusta.

Nousin ylös, kumarsin hra Carlsonille, pyysin anteeksi ja kysyin nöyrällä, mahdollisimman makealla äänellä, eikö hän voisi luovuttaa paikkaansa minulle. Minulla olisi nimittäin niin kovin kiire…

Hra Carlson lupsautti kuvaani suuressa peilissä kymmenesosasekunnin pituisen katseen tahmaisista mulkosilmistään, mutta muuten ei yksikään lihas hänen kasvoillaan värähtänyt!

Tuijotettuaan vielä parikymmentä sekuntia kuvaansa käsipeilissä käski hän parturin lyhentää hiukan, hyvin hiukan viiksiä nenän alta.

Tunsin punastuvani selkäpiitä myöten, vaivuin istumaan tuolilleni ja tuijotin hra Carlsonin paksuun niskaan.

Aloin vihata hra Carlsonia. Ensi kerran eläissäni aloin tuntea todellista, leppymätöntä vihaa.

Siinä oleva poimu laajeni silmissäni makkaran paksuiseksi, sitten käsivarren paksuiseksi, sitten reiden paksuiseksi..

Kun se oli tapahtunut, tuijotti hän vielä hetkisen käsipeiliin, antoi sen sitten parturille, otti pesupöydän reunalta kauluksensa ja alkoi, yhä edelleen istuen parranajotuolissa, raskaasti hengittäen kiinnittää sitä kaulaansa?

Mutisten kirouksen kumartui hän ähkyen hapuilemaan sitä, mutta tuolilta hän ei noussut.

En ajatellut mitään. En voinut ajatella mitään. Tylsistyneenä tuijotin, vain hra Carlsonin niskaan. Jonkinlainen vaistomainen tunto minulla sentään oli, että voisin murhata hra Carlsonin.

Minulla ei ole aavistustakaan siitä, kuinka kauan aikaa vielä kului, ennenkuin hra Carlson oli saanut kauluksensa kiinni ja noussut tuolilta. Ei myöskään siitä, kuinka kauan parturi auttoi päällystakkia hänen ylleen. Olin jonkinlaisessa horrostilassa.

Katsoin kelloon. Junan lähtöön oli kahdeksan minuuttia. Siis kaksi minuuttia parturin käytettäväksi.

Ilmoitin sen parturille, ja hän näytti huolestuvan, alkaen suurella kiireellä saippuoida leukaani.

Tein sen huomion, että parranajokin voidaan tarpeen vaatiessa suorittaa melkoista lyhyemmässä ajassa kuin mikä siihen tavallisesti käytetään.

Parturi yritti toimittaa jälkiajelunkin. Sekunnissa ehti hän saippuoida uudelleen kasvoni.

Sysäsin hänet luotani, syöksähdin ylös, pyyhkäsin saippuavaahdon pyyhinliinaan, jonka heitin lattialle ja juoksin ulos, temmaten ohimennessäni päällystakin ja hatun naulasta.

Se ei oikeastaan ollut enää kovin suuri yllätys minulle. Mutta erittäin harmillinen juttu se joka tapauksessa oli.

Poliisi astui määräperäisin askelin alas aseman rapuilta ja käski minun pyyhkiä saippuavaahdon korvistani.

Pian olin selvillä siitä, että hän kävi kahdesti viikossa parturissa. Keskiviikkona klo 6:n ja 7:n välillä ja lauantaina klo 3:n ja 4:n välillä.

Seuraavana keskiviikkona läksin klo 6 aikaan illalla vaanimaan parturini edustalle.

Seisoin oviaukossa — parturin ovi on muurin syvennyksessä, kynnys ulkopuolella — kunnes hra Carlson oli päässyt aivan lähelle.

Noudatin häneltä itseltään oppimaani menettelytapaa, täydentäen sitä useilla omilla keksinnöilläni, jotka osottautuivat erinomaisesti aikaahaaskaaviksi.

Puolen tunnin, kuluttua nousi hra Carlson ylös ja sanoi parturille tulevansa vähän myöhemmin takaisin.

Olin aikonut leikkauttaa tukkani, mutta muutin nyt suunnitelmaani.
Tyydyin vain parran ajoon, maksoin ja läksin.

Istuessani jälleen suuren peilin edessä näin, hra Carlsonin ilmeestä, että hän vihasi minua.

Kidutettuani tällä tavoin hra Carlsonia kolme viikkoa, sain seuraavana keskiviikkoiltana suureksi suuttumuksekseni odottaa häntä turhaan.

Vihdoin sain selville, että hän oli muuttanut parturiaikojaan. Myöskin sain uudet ajat selville.

Kun hra Carlson pääsi tyrmistyksekseen perille keksinnöstäni, katosi hän kokonaan.

Olin sydänjuuriani myöten loukkaantunut. Se ei enää ollut rehellistä peliä.

Siinä osassa kaupunkia ei ollut muuta parturia kuin se, jonka liikehuoneessa taistelumme oli käyty.

Hän kävi siis kirottuine, näppyläisine leukoineen kokonaan toisissa kaupunginosissa.

Mutta minä olin vannonut kostavani hra Carlsonille. Sammumaton vihani antoi minulle voimia ja sitkeyttä, ja oveluuteni kehittyi viikko viikolta.

Kahden viikon kuluttua oli hra Carlson taas kierroksessa. Seuraavalla viikolla olivat hänen määräaikansa selvillä.

Sen jälkeen olen vainonnut hra Carlsonia kuin metsän otusta, järkähtämättömästi ja säälimättömästi.

Käytämme jälleen vanhaa parturiamme, jossa hra Carlson taas, kuten menneinäkin aikoina, käy klo 6:n ja 7:n välillä keskiviikkoisin ja klo 3:n ja 4:n välillä lauantaisin.

Hän tulee aina paksu kirja kainalossa. Viimeksi on hän lukenut
"Montekriston kreiviä".

Tämän tuloksen saavuttaakseni olen minä, tunnit ja neljännestunnit yhteenlaskettuina, menettänyt ainakin pari viikkoa.

Mutta minun aikani ei olekaan niin kallista kuin hra Carlsonin aika. Hyvään ja kauniiseen ja oikeaan tarkoitukseen liikenee sitä kernaasti muutama kuukausi.

Ihmiset ovat tulleet niin epäuskoisiksi tähän maailman aikaan, etteivät ne aina tahdo oikein uskoa esim. kaikkea, mitä minä kirjoitan.

Vaikka minä ainakin omasta mielestäni olen kuitenkin niinsanoakseni lihaksi tullut totuus (ja lihamäärän mukaan laskettuna yksi ihmiskunnan suurimpia totuuksia).

Tämän epäuskoisuuden syitä ja syntyjä syviä en tahdo tässä ryhtyä punnitsemaan. Totean vain yksinkertaisesti, että niin on asianlaita.

Ja kun asianlaita kerran niin on, niin ei minulla ole suuriakaan toiveita siitä, että tähän kirjoitelmaani sisältyvä kertomus tulee uskotuksi laajoissa kansankerroksissa.

Eikä tämä sitäpaitsi olekaan kirjoitettu epäuskoisia varten, vaan sellaisille, jotka jaksavat uskoa sellaisetkin tapahtumat, jotka päältänähden näyttävät hieman merkillisiltä.

Alkaakseni alusta, niin pyydän saada lausua julki otaksuman, että kunnioitettu lukijani on tullut kiinnittäneeksi huomiotansa viime aikoina kaikissa lehdissä näkyneisiin uutisiin hännättömistä kissoista.

Hännätön kissa — sehän on melkein samanlainen käsite kuin esim. langaton sähköitys.

Mutta niinkuin aikoinaan uskomattomalta tuntuva uutinen langattomasta sähköityksestä sittemmin osoittautui todeksi, niin myöskin setvisi pian, ettei puhe hännättömistä kissoista ollut perätöntä lorua.

Asia katsottiin niin merkitykselliseksi, että Helsingistä käsin pantiin alulle — tai ainakin kehoitettiin panemaan alulle — oikein tieteelliseen tapaan järjestetty tutkimus noista vaillinaisista kissoista ja heidän ominaisuuksistaan.

Hännättömistä koirista ei kukaan välitä mitään. Kaduillamme juoksentelee koiria, joilla hännän paikalla ei ole edes tynkääkään, mutta joita ei kukaan ole näkevinäänkään, puhumattakaan siitä, että tiedemiehet ryhtyisivät suurennuslaseilla tutkimaan asianomaista kohtaa niiden ruumiista.

Mutta muutaman rivin pikku-uutinen hännättömistä kissoista sai kohta aikaan melkoisen humun.

Tästä päättäen on siis kissan häntä paljon huomattavampi, tärkeämpi ja arvokkaampi ilmiö luomakunnassa kuin koiran huiskutin.

Kun koko kansan silmät olivat odottavina kääntyneet Pohjanmaalle päin, heräsivät Suomen muutkin maakunnat valvomaan oikeuksiaan.

Syntynyt on melkein yhtä kova kilpailu kuin aikoinaan niinsanotuista "mammuttipumpuista".

Hännättömät kissat ovat äkkiä tulleet muotiin. Hännälliset ovat lyödyt laudalta ja häpeävät syvästi häntäänsä.

Eräässä talossa Venäjänkirkkokadun varrella on kaksi mustan ja harmaan kirjavaa kissaa.

Ne ovat kaikin puolin asiallisia vanhanaikaisia häntäniekkoja kissoja, hienompaa sukupuolta molemmat.

Mitä ikään tulee, niin ovat ne siinä kultaisessa keski-iässä. Molemmat ovat ulkonaisen vaelluksensa puolesta verrattain nuhteettomat, siisteyttä harrastavia ja virkatoimessaan hiiri- ja rottapoliiseina tarmokkaita ovat myös kumpikin.

Viikko takaperin istui talon emäntä keittiössään, lukien parille vierailemassa olevalle kahvitantille sanomalehdestä uutisia hännättömistä kissoista.

Luetun johdosta virisi keskustelu, jossa muorit olivat sitä mieltä, että hännättömät kissat olivat ilmeisesti tulemassa muotiin, ja talon emäntä leikillään toivoi:

Kissat lieruilivat hännät pystyssä siinä ympäristöllä muorien juttua kuunnellen. Kukaan ei tullut kiinnittäneeksi niihin mitään huomiota, mutta jos joku olisi sen tehnyt, olisi hän huomannut, että kissat kulkivat koko loppuillan häntä koipien välissä huoneesta toiseen syvissä mietteissä.

Silloin tällöin kissat kuitenkin heilauttivat häntänsä esille ja katselivat sitä vihaisesti.

Seuraavana aamuna kuuli emäntä keittiön oven takaa surkeata naukumista ja raapimista.

En tiedä, uskallanko kertoa. Ainakin on heikkohermoisen lukijan parasta lopettaa tähän.

Sisään tuli toinen hänen rakkaista kissoistaan peräti viheliäisen näköisenä, mutta ylpeä, voitonriemuinen katse kissansilmissään.

Kun hän siitä sitten vähän tointui, toimitti hän hännäntyngän sidotuksi.

Sinä päivänä ei talossa ollut ylpeämpää henkilöä kuin se hännätön kissa. Aina se vain näytteli itseään ja pyörähteli ihmisten edessä. Nimittäin milloin ei seisonut peilin edessä ihailemassa itseään.

Mutta toinen kissa oli kuin tulisilla hiilillä. Se istui koko aamupäivän keittiön pimeimmässä sopessa kärsien kateuden kaikkia tuskia ja kiroillen hiljaa häntäänsä.

Mutta emännän olivat vallanneet pahat aavistukset. Nähdessään kissansa juoksevan häntä pystyssä pihan poikki kadulle kiiruhti emäntä perässä.

Kadulle tultuaan katseli hän hetken aikaa turhaan ympärilleen, mutta havaitsi sitten kissansa istuvan jonkun matkan päässä raitiotien vieressä — häntä kiskolla…

Se odotti siinä vapisten raitiotievaunua, joka jyristen kääntyi juuri
Humalistonkadun kulmasta.

Emäntä ehti hädintuskin pelastaa kissansa, mutta viimemainittu ei siitä näyttänyt olevan ensinkään kiitollinen.

Hännättömän kissan hännäntynkä on nyttemmin täysin parantunut, ja mainittu kissa on epäilemättä onnellisin olento Turun kaupungissa.

Mutta hännäkäs kissa, jonka epäonnistuneesta yrityksestä edellä kerroin, on tämän kaupungin onnettomin olento.

Sitä täytyy nyt alituiseen pitää silmällä. Kun ukko liiterissä hakkaa halkoja, koettaa se tupata häntänsä pölkylle, milloin taas yrittää pistää sen oven rakoon.

Emäntä, on alkanut lopuksi arvella, että paras lienee viedä kissa eläinlääkärille ja pyytää tätä toimittamaan hännän leikkaus.

Olen tahtonut kertoa tämän todenmukaisen, surkuteltavan ajankuvan osoitukseksi siitä, miten muotihulluus on levenemässä yhä laajempiin kerroksiin.

Itsellinen Julius Tiitinen, Suonenjoen pitäjästä, on joutunut erimielisyyksiin Kymi-osakeyhtiön kanssa.

Kansalainen Tiitinen on nimittäin vakuutettu siitä, että tila nro 12 Suonenjoen pitäjän Tyyrinmäen kylässä kuuluu oikeastaan vanhastaan hänelle eikä yhtiölle, joka sitä nykyjään hallitsee ja vallitsee. Tämän johdosta hra Tiitinen, jonka mieleen hallitusvallan voima ja mahti — tietenkin monien viimeaikaisten tapahtumien nojalla — erinäisten oikeudellisten kysymysten ratkaisussa on tehnyt valtavan vaikutuksen, on nyttemmin kääntynyt hänen ylhäisyytensä Suomenmaan kenraalikuvernöörin, yleisesikunnan kenraaliluutnantin Frans Albert Aleksandrovitsh Seynin puoleen anomuksella, jossa hän pyytää tätä määräämään yhtiön luovuttamaan tilan hänelle.

Jostakin syystä — luultavasti entisten kokemustensa perustuksella — epäilee edellämainittu Julius Tiitinen kuitenkin, ettei yhtiö ehkä sittenkään olisi halukas luopumaan tilasta.

"Eli jos yhtiö ei luovuta kauppasummalla takaisin, niin pyydän jos Teidän Ylhäisyytenne määräis kaksintaistelun minun ja Kymi-yhtiön kanssa että yhtiö valitsisi yhden isännistänsä, minä totuuten ja vanhan perintöoikeuden puolesta olen valmis panemaan vereni ja henkeni alttiiksi, jos Teidän Ylhäisyydenne määräis pistintaistelun eikä ampuma-taistelua. Sillä käännyn Teidän ylhäisyydenne puoleen, joka olette koko Suomenmaan isä, tuki ja turva ja Jumala varjelkoon Teidän ylhäisyyttänne, suurivaltainen Herra Genraalikuvernööri."

Siinä on nyt kerrankin selvä ja rehti ehdotus. Vieläpä aseiden laatukin on kaikkea inhimillistä viisautta ja varovaisuutta noudattaen määritelty. Sillä mikäpä niitä nykyaikaisia ampuma-aseita tietää. Voisihan rikas yhtiö väärää asiaansa puolustaessaan varustaa edustajansa esimerkiksi Kruppin kanuunalla, ja silloin kävisi vanhalla suustaladattavalla haulipyssyllään asestetulle Julius Tiitiselle hullusti.

Mutta pistin kouraan sekä tirehtöörille että Tiitiselle, niin molemmat ovat varustustensa puolesta tasaväkiset. Sekundanteiksi voidaan viran puolesi määrätä nimismies, poliisikonstaapeli, lukkari ja lautamies. Lääkärinä toimikoon kirkonkylän apteekkari.

Sitten mennään sinne Katajikkokankaalle kruununmakasiinin taakse, tirehtööri ja Tiitisen Juljus käärivät hihansa ylös, sylkevät kouriinsa, tarttuvat pistimiinsä ja alkavat sohia toisiaan.

Kenraalikuvernöörin kanslia on ottanut vielämainitun Julius Tiitisen ehdotuksen harkittavakseen ja vaatinut Kuopion läänin kuvernöörin lausuntoa asiasta sekä samalla ilmoitusta puheenaolevan Julius Tiitisen mielentilasta.

Se jälkimäistä seikkaa koskeva kysely on tietysti aivan joutava ja turhanpäiten loukkaava. Ei tämä Tiitisen Juljus sen hullumpi ole kuin monet muutkaan, jotka viime aikoina ovat kääntyneet "Suomenmaan isän, tuen ja turvan" puoleen, saadakseen sieltä apua suomalaista oikeutta vastaan, ja joiden anomuskirjelmäin johdosta virastot on pantu suurella kiireellä selityksiä laatimaan ja virkamiehet kuvernööreistä poliisikonstaapeleihin asti hyppäämään ja hääräämään, niin että selät höyryävät.

Ei, hänen anomuksensa on vain omintakeisempi ja nykyaikoina harvinaista persoonallista rohkeutta ja taisteluhenkeä uhkuva.

Aikaansaseuraava lukija on luonnollisesti huomannut, uutisen suomalaisesta normaali-ihmisestä, jota on etsitty Rovaniemeltä, mutta jota tullaan etsimään muualtakin. Mitataan millimetrilleen ja punnitaan grammalleen suuri joukko nuorisoa eri yhteiskuntaluokista, ja laaditaan sitten näiden mittausten ja punnitsemisten avulla kullekin ikäluokalle suomalainen normaalimitta, johon sitten jokainen voi verrata omia jaloja piirteitään.

Kaikki mitataan: pituus, paksuus ja leveys, paino, pääkallon ulottuvaisuudet eri ilmansuuntiin, rinnan laajuus, silmien väri, valtimon tykytykset… niin, vieläpä kukkarokin, sillä on päätetty ottaa huomioon myöskin taloudellinen asema. Otetaan niinikään selville muistin tarkkuus ja huomaamiskyky.

Tästä tulee jännittävää, kunhan ne mitat valmis tuvat: Se tulee olemaan melkein yhtä jännittävää kuin osanotto miljoona-arpajaisiin.

Luulen, että ne ovat koko joukon pitemmät kuin suomalaisen normaali-ihmisen. Räätäli pyrkii aina tekemään minulle hiukan liian lyhyet housut. Räätälit tekevät tietysti mieluimmin suomalaisia normaalihousuja, etenkin silloin kun kankaat ovat kalliita, ja räätälin! pitää arvattavasti velvollisuutenani hankkia itselleni sellaiset normaalijalat, jotka mahtuvat normaalihousuihin. Räätäli on mahdollisesti oikeassa ja minä väärässä, vaatiessani, että housujen pitää olla minun jalkojeni mukaiset, mutta olen huomannut vaikeaksi saada koipiani lyhemmiksi kuin mitä ne ovat.

Mutta pääni on tavattomasti lähellä suomalaista normaalikalloa. Kahden vuoden kuluessa olen kahviloissa ynnä muissa yleisissä paikoissa menettänyt kolme tai neljä hattua ja lakkia, uutta ja kaunista pääkappaletta, joiden sijasta on naulakkoon jätetty vanhat päivänpolttamat rasut. Se johtuu tietysti siitä, että pääni on samankokoinen kuin useimpien muidenkin Suomen äänioikeutettujen kansalaisten pää, niin että huonojen hattukulujen omistajat aivan huomaamattaan vaihtavat päähineensä minun hattuuni.

Toivoisin mieluummin, että pääni ei olisi normaalipää, mutta että koivet sen sijaan olisivat normaalikoivet. Silloin saisin ehkä pitää oman knallini, ja housuni mahtuisivat parahiksi jalkoihini. Huonojen housujen omistajien olisi hieman vaikeata menetellä erehdyksessä housuihini nähden samalla tavalla kuin huonojen hattujen omistajat menettelevät hattuihini nähden.

Normaalimitoista on käytännöllistäkin hyötyä monella tavalla. Yksinäisyyteensä kyllästynyt 23-vuotias nuorukainen voi julkaista seuraavan ilmoituksen:

"Hei tytöt ja nuoret lesket! 23-vuotias mies, joka ihmeellisen täsmällisesti täyttää normaalimitat, haluaa kirjevaihtoon kanssanne, saadakseen painaa teidät normaalisydäntään vasten (75 tykytystä minuutissa). Kirjeet vastataan kirjeillä ja valokuva pyydetään. Minun kuvani näkyy normaaliluettelosta siltä sivulta, jolla on kuvattuna 23-vuotias normaalimies. Pila kielletään, vaitiolo luvataan. Vastaus nimimerkille 'Normaalirakkaus' Turku poste restante."

Luulen, että kukkaroni on normaalikukkaro. Se on nimittäin tavallisesti tyhjä, ja olen huomannut, että jokainen, jolta yritän pyytää viitosta tai kymppiä, valittaa samaa omasta kukkarostaan.

Jos se komitea, joka toimittaa normaalisuomalaista koskevia tutkimuksia, julkaisee niiden tulokset kirjana, niin olen varma siitä, että sillä kirjalla on suurempi menekki kuin unikirjalla. Se ostetaan joka taloon, ja sitä tarvitaan aina. Kun nuori mies rakastuu neitoseen, niin ottaa hän kirjan taskuunsa ja sentimetrimitan toiseen taskuunsa, menee rakastettunsa tykö ja mittaa hänet, verraten sitten numeroita normaalitytön numeroihin. Kun normaalipojat sitten aina menevät naimisiin normaalityttöjen kanssa, niin syntyy tähän maahan vähitellen normaalirotu, jonka jäsenet ovat niin toistensa näköisiä ja kokoisia kuin tulitikut.

Suomalaisen normaali-ihmiskomitean aate on epäilemättä hyvä. Mielestäni olisi sitä kuitenkin kehitettävä, eikä pysähdyttävä vain ihmiseen.

Olisi myöskin määriteltävä suomalainen normaalitalo: minkä näköinen ja kokoinen se on, montako huonetta siinä on, montako normaalileipää mahtuu sen leivinuuniin ja montako askelta sen rapuilta on saunaan.

Olisi sitäpaitsi määriteltävä suomalainen normaalihevonen ja normaalilehmä, normaalivasikka ja normaalihieho, normaalisonni, normaalilammas ja normaalipässi, normaalisika ja normaaliporsas, normaalikana ja normaalikukko, normaalikoira ja normaalikissa.

Kun nämä seikat olisi saatu selville, voisi jatkaa normaaliperunalla ja normaalirehunauriilla, normaalijuuriskalla ja normaalikaalinkerällä.

Mutta se ei rajoitu vielä siihenkään. Sitä voidaan laajentaa yhäkin laajemmille aloille.

Millainen on suomalainen normaalikylä? Millainen on suomalainen normaalikirkko? Entäs normaalipappi ja normaalipapinrouva? Kuinka pitkä on normaalisaarna, ja kuinka pitkä on normaalitukkapölly kinkereillä? Miten kauas kuuluu normaalilukkarin laulu ja normaalivallesmannin kirous?

Kuta kauemmin näitä tutkimuksia jatketaan, sitä suuremmaksi kasvaa tiedonjanomme.

Kuinka suuri on normaalikahvipannu? Kuinka monta kuppia se vetää? Kuinka monta kuppia juo normaali-kahvitäti päivässä, ja kuinka monta sanaa ehtii hän kunkin kupin aikana puhua? Kuinka monta ryyppyä normaalijuoppo kaataa vuodessa ja kuinka punainen normaalijuopon nenä on?

Kaikki nämä seikat kaipaavat tutkimusta. Kaikista näistä asioista olisi mieltäkiinnittävää saada selko.

Kunhan vain eivät sen tekijät ennemmin loppuisi Kuinka monella lyönnillä takoo normaalisuutari naulan kengänpohjaan? Kuinka monta lautamiestä nukkuu normaalikäräjillä yhtä aikaa?

Paljon on tutkimista. Ja merkillistä on, että mitä enemmän saa tietää, sen suuremmaksi tulee tiedonhalu.

Toistaiseksi saanemme kuitenkin tyytyä siihen, että saadaan tulkituksi ja määritellyksi suomalainen normaali-ihminen. Siinäkin lienee aluksi aikamoinen työ. On määriteltävä normaalinenä ja normaalivatsa, normaaliparta ja normaalikynnet.

Mutta joka sitten kaikki ne mitat ja säännöt täsmälleen täyttää, hänellä on syytä tuntea itsensä tyytyväiseksi.

Kun ne on julkaistu, ilmoitan sitten, missä suhteessa minä täytän normaalimitat.

Jollei mitään tällaista ilmoitusta näy, niin on lukijalla syytä päästää pieni osanottava huokaus puolestani.

Silloin en nimittäin ole täyttänyt normaalisuomalaisen vaatimuksia missään suhteessa — en yhdessäkään ainoassa suhteessa.

Kamalalta tuntuu ajatella sellaista mahdollisuutta, mutta voihan niinkin käydä… ellei komitea hyväntahtoisesti sattuisi valitsemaan juuri minua normaali-ihmiseksi. Mikä olisi kovin hauskaa.

Viimeistä edellisen vuorokauden kuluessa oli Pietarissa todettu 113 koleratapausta.

— Miks et oshta? Oshta pois päärona! Ei ole kallis päärona!
Viishtoispenni kappala, härra!

— Leekari! Ennen leekari sano, että joka aamu pidä päärona syödämän, niin sitten hjuva tulemat. A nyt sano, että tule goliera! Mishtä tulemas Härra, mishtä tulemas?

— Minä kysyn: mishtä tulemas, a ei taida härra vashtata! Eikä taida vashtata leekari.

— Päärona Venähellä kashvamas buussa korgiaila, liki daivashta. Ei goliera buuhun noushe! A jos ieibä loppu, a sitten tule goliera.

— Minä joka päivä kymmenen kappala pääronia syönyt, a ei vieläkä kondit pyshtys!

Ihminen vanhenee. Mikäpäs siinä. Vanheneehan hevonenkin, vaikka sillä on kaksi paria jalkoja päästäkseen vanhuutta pakoon.

Lähestyvän vanhuuden oireita kuuluu olevan, että alkaa nähdä unia lapsuutensa aikuisista tapauksista ja asioista. Unissa ja ihmisen unielämässä on oikeastaan paljon merkillistä. Kirjoitan ehkä joskus toisen kerran siitä laajemmin ja tieteellisemmin. Tällä kertaa kirjoitan vain pässistä.

Näin viime yönä unta siitä vanhasta pässistä, joka lapsuudessani oli meidän naapuritalossamme. En ole muistanut koko pässiä ainakaan viiteenkolmatta vuoteen, joten ei kumminkaan tässä tapauksessa pidä kutiaan se uniteoria, minkä mukaan unet johtuvat niistä kokemuksista tai ajatuksista, joita meillä on ollut edellisenä päivänä tai lähipäivinä sitä ennen.

Oli merkillistä, että tunsin unessa sen pässin oitis, vaikka minulla ei ole ollut kunnia tavata sitä lähemmä kolmeenkymmeneen vuoteen. Olen sittemmin aikojen kuluessa ja toimeni takia tullut tekemisiin monen kaksijalkaisen, rikkaan, upean, kuuluisan, oppineen tai muuten huomattavan pässin kanssa, joista en olisi voinut muutamia kuolemaksenikaan tuntea esimerkiksi noin vuoden päästä, tuskinpa seuraavalla viikollakaan, sillä suuren kaupungin väenvilinässä unohtuvat kerran nähdyt kasvot helposti ja nopeasti, etenkin jos on niin huono jälleentuntemisaisti kuin minulla, mutta sen naapurin pässin — päästäkseni taas kiinni asiaan — tunsin heti. Ja kuitenkin myöntää jokainen, joka on pässejä nähnyt, että niiden naamataulut ovat jokseenkin toistensa näköiset. Niin että naapurin pässin oli kai täytynyt tehdä minuun erikoisen syvän vaikutuksen.

Muistelmakuviini naapurin pässistä liittyvät pitkät kesäiset poutapäivät taivaanrannassa asuvine valkeine pilvilinnoineen, rattaiden ratina etäiseltä maantieltä, kukon kiekaus kesäpäivän-hiljaiselta kylältä, auki olevat kamarien akkunat, ja uudin, jonka ilmavirta on vetänyt akkunalaudan ulkopuolelle, äskenniitetyn heinän tuoksu perunamaan pientareita ja veljeni lakki, jonka omistajansa syystä taikka toisesta on jättänyt kaivonkannelle.

Kävelen siitä ohi avojaloin, kädet mahtavasti housuntaskuissa, sillä minulla on ensi kertoja ylläni housut, joissa on oikeat taskut, pitkän kärttämisen ja mankumisen jälkeen saadut. Pistän kaivonkannella olevan lakin päähäni, oman lakkini päälle kallelleen, ja kävelen edelleen mahtavana, kaksilakkisena, housuntaskuisena ja joutilaana, koetanpa vielä sylkäistäkin yhtä luontevasti kuin Simolan renki, miesten mies, joka kyntää vähän matkan päässä peltoa ja kohtelee kunnioittavia lähentymisyrityksiäni yli-ihmisen korkealla ja täydellisellä välinpitämättömyydellä.

Täällä on vanha saunamme, saunan takana viholaispensaita ja aita, ja aidan takana naapurin pässi.

Naapurin pässi on sekä pilkattu, vihattu että pelätty. Ennenkaikkea kuitenkin pelätty.

Sillä se puskee meitä poikia, jos vain pääsee kimppuumme, puskee niin että paikat paukkuvat.

Ennen se ei ollut puskenut. Se ei ollut edes osannut puskea, vaan juoksi aina meitä pakoon.

Mutta sitten me päätimme opettaa sen puskemaan, siinä kauniissa ja luvallisessa tarkoituksessa, että se puskisi naapurin vanhaa Sauna-Maijaa kun tämä kyykkii perunamaata kitkemässä.

Ryhdyimme siis täydentämään pässin kasvatusta, sillä mitäs pässillä, joka ei osaa puskea.

Ahdistimme sen johonkin aidannurkkaan, mistä se ei päässyt livistämään, ja rupesimme sitä sitten siinä härnäilemään ja päkkäilemään otsaan.

Naapurin pässi ei ollut mikään tyhmä oppilas, ainakaan pässiksi. Se oppi hyvin pian puskemaan, ja puski sitten opettajansa nurin.

Jotain sen pässin luonteessa oli kuitenkin vinossa. Se ei nimittäin puskenutkaan koskaan Sauna-Maijaa, niinkuin sen velvollisuus olisi ollut ja jota varten se nimenomaan oli kouluutettu, mutta meitä poikia puski se erityisellä innolla ja mielihyvällä, niin ettemme enää koskaan uskaltaneet mennä sen aitauksen sisäpuolelle, jossa naapurin pässi oli. Se oli suuri vahinko ja pettymys, sillä saman aidan sisäpuolella oli meidän muutamaan kiviraunioon rakentamamme ylpeä, kyynäränkorkuinen linnoituksemme.

Mutta tänään oli minulla jaloissani taskuniekkahousut ja päässäni kaksi lakkia. Sitäpaitsi oli pässi aivan aitauksen toisessa päässä ja seisoi selin minuun. Päätin siis uhallakin hyökätä linnoitukseen, jonka muurien takana olisin kyllä turvassa pässin hyökkäyksiltä.

Kiipesin vähin äänin yli aidan ja läksin juoksemaan linnoitusta kohti.
Varmasti ennättäisin sinne, sillä pässi ei vieläkään huomannut minua.
Juostessani huusin pässille ilkkuen "hei!" ja paransin vauhtia.

Se läheni hirmumyrskyn vauhdilla. En ollut koskaan nähnyt sen juoksevan sillätavoin. Enkä minäkään ole koskaan juossut niin kovasti. Molemmat lakkini putosivat maahan, mutta toivoni, että pässi pysähtyisi purkamaan niille sisuaan, petti täydellisesti. Pässi ei kiinnittänyt niihin mitään huomiota. Sitä enemmän kiinnitti se huomiota minuun.

Juoksin hurjistuneena, pitkä tukkani leuhkaen, mutta pässi juoksi vielä hurjistuneemmin. Aloin käsittää sen kamalan tosiasian, etten ehtisikään linnoitukseen ennen pässiä.

Sinne oli vielä ainakin viisi syltä, kun pässi ennätti kintereilleni. Kohottamani hätähuuto katkesi kesken, sillä juuri samassa sain takalistooni aika paukun. Onneksi oli tämä pässi sarveton. Lensin ilmassa sylen verran, ja auttoi pässi täten minua lähemmäksi päämaaliani, mutta vielä oli linnoitukseen pari kolme syltä, ja minä makasin vatsallani maassa. Kääntäessäni varovaisesti päätäni näin pässin seisovan aivan takanani, valmiina uuteen hyökkäykseen.

Älähdin ja ummistin silmäni, arvellen loppu olevan lähellä, mutta uutta paukkua ei kuulunutkaan. Maattuani siten muutaman minuutin ajattelin, että pässi on mahdollisesti antanut minulle anteeksi, ja kohosin polvilleni. Samassa sain hartioihini täräyksen, joka paiskasi minut jälleen vatsalleni.

Huomasin siitä, ettei pässi puske minua niinkauan kuin makaan pitkälläni, mutta on valmis uusiin väkivaltaisuuksiin heti, kun yritän nousemaan. Ei siis auttanut muuta kuin maata edelleen liikahtamatta, leuka maassa.

Päivä paistoi niskaani ja lakitonta päätäni. Kylällä vallitsi kesäpäivän hiljaisuus. Edessäni oli ruohikkoa, puoleksi kuloontunutta, ja joku voikukka, takanani seisoi pinkeäkoipinen pässi, pää kekallaan.

En tiedä, kuinka kauan lienen siinä maannut. Ehkä viisi, ehkä viisitoista minuuttia. Jokatapauksessa tuntui se iankaikkisuudelta.

Vihdoin yritin lähteä ryömimään nelinkontin eteenpäin, mutta takaapäin tuli heti asianomaiseen ruumiinosaan sellainen puksu, että leukani loksahtivat vastakkain ja pääni painui jälleen pientareeseen.

Taas makasin siinä, pässin vahtimana. Minusta alkoi tuntua siltä, että me olisimme oikeastaan voineet jättää opettamatta tuon pässin puskemaan. Sitten alkoi tuntua siltä kuin kuolisin piakkoin nälkään. Tavaton nälkä hiukaisi äkkiä sisälmyksiäni. Pässi varmaankin vahtisi minua siihen saakka, kunnes oli sin kuollut nälkään.

— Mikä hätänä? kuului palvelustyttömme ääni saunan luota. — Hyvä isä, onko sinua mato pistänyt.

— Kukas sen opetti puskemaan? huomautti palvelustyttö, kapusi aidan yli ja ajoi pässin tiehensä. Nöyryytettynä ja viheliäisenä hiivin minä hänen turvissaan takaisin kotipihan suojaan.

Viime yönä näin unta, että makasin maassa, takanani naapurin pässi, joka juuri oli puskenut minut kumoon. Unessakin huomasin, ettei tämä nyt oikeastaan ole laitapeliä, sillä olenhan minä aikuinen mies, jonka pitäisi helposti pitää puolensa tavalliselle maatiaispässille, mutta tosiasiana pysyi, että pässi oli voitolla. Huokasin ja tunsin hiukaisevaa nälkää.

Nousin ja yritin nelinkontin ryömiä eteenpäin. Pässi antoi puksun, ja minä heräsin siihen.

Näläntunne ei kadonnut herättyänikään. Muistin silloin, että olin eilen, lievän pahoinvoinnin johdosta, syönyt hyvin keveän päivällisen, enkä illallista ollenkaan.

Tämä näläntunne oli siis yli neljännesvuosisadan kuluttua herättänyt unessa eloon ammoin unohtuneen kohtauksen lapsuudestani. Varmaankin oli tuo pikkupojan nälänkuvitelma tavattoman voimakkaasti syöpynyt alitajuntaani, sillä olenhan minä sittemmin ollut monta kertaa paljon suuremmassa ja todellisemmassa nälässä.

— Vaikeaksihan se käy joskus velvollisuutensa täyttäminen virkamiehellekin, myönsi vanha viskaali, sytyttäen miettiväisenä sikariaan. — Sillä virkamies, myöskin poliisimies, on hänkin loppujen lopuksi vain ihminen… suoraan sanoen tavallinen, sanokaamme syntinen ihminen. Jolla myöskin on kurkku, niinkuin muillakin ihmisillä. Kurkku ja kieli, joka tietää eroittaa hyvän ja pahan. Mutta lait ja asetukset ovat kiivaat…

— Siitä on jo vuosia. Olin siihen aikaan kaupunginviskaalina siinä ja siinä pikkukaupungissa.

Olimme eräänä päivänä tehneet väkijuomatakavarikon. Sitä oli — mitähän olisi ollut.. seitsemisenkymmentä pikkupulloa pirtua ja muutamia pulloja viskyä, sitä oikeata ja rehellistä tavaraa, jossa ei vilppiä ole.

Tuumitaan siinä ylikonstaapelin kanssa, että mitähän näille tavaroille olisi tehtävä. Minä lopuksi kirjoitan kuvernöörille ja kysyn.

Kuvernööri vastaa. Niin ja niin. Siihen katsoen ja koska ja kun niitä aineksia ei ole sen suurempaa määrää, niin kaatakaa maahan.

Minä sanon seuraavana päivänä pojille poliisikamarissa, että sellainen tuli kuvernöörin päätös. Vai niin, vastasivat pojat vähän verkalleen. Ylikonstaapeli Kurki sanoi, että on se sentään synti. Jumalanviljaahan se sekin on. Ja konstaapeli Nahunen mutisi, että voisihan se mennä maahan toistakin, luonnollisempaa tietä. Toisetkin poliisit lausuivat valittelunsa, mutta minä tiesin ja tunsin, että Kurki ja Nahunen olivat enimmän huolissaan. Tunsinhan minä laumani, etenkin kun se ei ollut sen suurempi.

Aivan niin, myönsin minä. Syntihän se on. Mutta se on nyt kuitenkin kuvernöörin päätös, jota on noudatettava. Älköön siis tämä synti tulko meidän päällemme, vaan kuvernöörin pään päälle.

— Niinpä niin, huokasi Nahunen. Kun on päätös, niin on päätös. Minkäpäs sille…

— Meidän on siis, esivallan palvelijoina, pantava esivallan päätös täytäntöön.

— Niin, mutisivat konstaapelit, katsoen surkutellen kamarin nurkassa sotilaallisissa riveissä seisovia pulloja.

— Mutta, lisäsin minä. — Ennenkuin me ryhdymme virkamme vaatimaan toimitukseen, täytyy meidän luonnollisesti olla varmasti vakuutetut siitä, että me todellakin teemme sitä, mitä meidän on käsketty tekemään.

— Tämä on kyllä viskypullon kuori, mutta voimmeko vaadittaessa vannoa, että sen sisällys myöskin on viskyä?

— Siis täytyy meidän ensin hankkia siitä asiasta varmuus, sanoin minä.
— Onko kenellä korkkiruuvia?

Minulle ojennettiin heti neljä korkkiruuvia. Poliiseita oli ympärilläni viisi.

— Minusta tämä on viskyä, sanoin sitten. — Mitäs ylikonstaapeli arvelee?

Kurki sipaisi suutaan kädenselällä, nosti lasin huulilleen ja otti pitkän siemauksen.

Nahunen vilkaisi vuorostaan lasiin ja sitten minuun. Lasissa oli vain vähän pohjalla.

Nahusta ei tarvinnut käskeä kahteen kertaan. Hän kaatoi koko lasillisen paikalla kurkkuunsa. Se on ainoa kerta, milloin minä olen nähnyt kenenkään juovan niin suuren lasillisen raakaa viskyä yhdellä henkäyksellä, vieläpä edes suutansa muikistamatta.

Kurki loi silmäyksen toisiin nurkassa oleviin viskypulloihin ja esitti epäilyksensä, että jospa niiden sisällys ei olekaan samaa kuin sen, jonka juuri olimme tarkastaneet. Mutta minä sanoin:

Nahunen, joka oli alkanut vahvasti punoittaa, ehdotti torin nurkalla olevaa issikkain käymälää. Havaitsin ehdotuksen käytännölliseksi.

Ladottiin siitä kaikki pirtupullot ja kaikki täydet viskypullot suureen pyykkikoriin.

— Jos ylikonstaapeli ja Nahunen ottavat sitten korin ja lähtevät kanssani toimeenpanemaan kuvernöörin päätöstä.

— Annetaan mennä nuo pirtupullot ensin, sanoin minä, — sitten vasta viskypullot.

Se oli raskasta työtä. Näki sen. Korkkiruuvi "pränkkäsi", eikä korkki mitenkään tahtonut tulla ulos. Nahusen kädet vapisivat.

Tuli se kuitenkin viimein avatuksi. Nahunen käänsi pullon alassuin ja katseensa toisaanne. Hän ei voinut katsella, miten oivallinen, kallis visky valui sellaiseen paikkaan.

— Pul-pul-pul-pul…, pulputti pullo. Ylikonstaapelin rinnasta kohosi raskas huokaus.

Minäkin olin ihminen, vaikka olinkin kaupunginviskaali. Minullakin on sydän, vieläpä hyvä sydän. Minä en voinut kauempaa katsella tätä surullista näytelmää.

— Minun täytyy nyt lähteä asioilleni. Ylikonstaapeli ja Nahunen suorittavat täällä työn loppuun. Kirjoitan huomiseksi paperin valmiiksi, ja ylikonstaapeli ja Nahunen todistavat siihen ilmoitukseni, että kuvernöörin määräys on pantu täytäntöön.

Seuraavana päivänä todistivat he todistettavansa, Vakavalla kädellä, otsa virallisissa rypyissä piirsivät he harakanvarpaansa paperin alalaitaan.

— Kyllä varmaan. Mutta tyhjensivätkö he ne sinne, minne määrä oli, sitä en minä suinkaan ottaisi valalleni. Minusta haiskahti Nahusen henki viskylle vielä kaksi viikkoa jälkeenpäin. Mutta siitä asiasta ei koskaan puhuttu sen enempää. Sitäpaitsi oli raportti jo aikaa päiviä lähetetty oikeaksi todistettuna asianomaiseen paikkaan, niin ettei siitä ollut mitään puhumistakaan. Hm, sitä voi sattua joskus. Ihminen on ihminen…

Tulipa tässä äskettäin muutaman kunnan ukoille laajassa Savonmaassa semmoinen tuuma soma, että pitäisi saada kunnalle kirjurikin oma.

Kun on kerran iso kunta ja kun ovat monet muutkin kunnat samanlaisen virkaherran hankkineet. Rahallahan niitä saa vaikka kuinka paljon. Ja sitä rahaa kun on.

Sitten alettiin odottaa niitä hakemuksia. Ja niitä tuli. Eihän niitä nyt tosin niin maan mahdottomasti tullut, mutta tuli kumminkin. Tuli alle kymmenen, mutta tuli päälle viiden.

Olihan siinä varaa valita, kun hakijoissa oli yksi maisterikin, yksi suutarikin ja yksi henkikirjurikin. Niin että Ukkoloiden päätä alkoi vannehtia kysymys, "kuka tuohon leivän iäreen piästettäsj". Kun oli palkkaakin 600 mk. vuodessa.

Mitäpäs muuta kuin laitetaan vaalilippu. Sillähän sitä on hyvä ja käypäisä valita vaikka mitä.

Tehtiin siis vaalilippu, jossa ansiokkaimpien hakijain järjestys, ehdollepanijain harkinnan mukaan, oli seuraava:

Mutta sitä ennen oli eräs toimellinen kuntalainen ahkerasti agiteerannut, korvasta korvaan, että suutari kirjuriksi. Suutari on ikäänkuin luotu kirjuriksi. Kirjurin virka on istumatyötä, ja istumatyötähän se on suutarinkin virka. Ja se kun on ikänsä kaiken naskalilla pistellyt, niin siinähän se on tottunut kynälläkin pistelemään. Se onkin tarkkaa työtä se suutarin virka. Varmasti yhtä tarkkaa kuin kynän pyörityskin. Jos sillä tuhmasti pistelee, naskalilla nimittäin, niin susi tuli kenkäparista.

Ja kun tämä suutari, selitti hänen puolestapuhujansa, ei ole sellainen koulunkäynyt mies kuin tuo maisteri ja tuo henkiherra, niin se saa kunnan me ilotkin pysymään entisellään — hiisi tiesi, vaikka saisi laskeutumaankin! — mutta herra kun on virassa, niin kyllä siinä menopuoli kohoaa kuin lämpömittarin elohopea heinäkuun helteessä.

Näin asiaa kaikessa hiljaisuudessa kypsyteltiin ja valmisteltiin. Ja sen suuren vaalipäivän tullessa oli maaperä valmiiksi muokattu.

— Tehdään vain tästä suutarista kirjuri, tuntui olevan ilmassa ja ajan hengessä. Se oli kuin kirjoitettuna kunnan ukkojen hikisiin kasvoihin, ja niihin sikarinsavukiehkuroihin, jotka eteisen ovelta hiljalleen leijailivat ulos kunnantalon pihamaalle.

Ja puheenjohtajan kysyttyä, oliko se yleinen mielipide, kuului pitäjäntuvan eteisestäkin kuin kaikuna:

Ja jolle Kaitselmus, etenkin kunnanvaltuuston päätöksen muodossa, antaa viran, sille sen uskotaan antavan myöskin riittävän määrän viisautta ja taitoa viran hoitamiseen.

Varsinkin kun sekä uutta että vanhaa virkaa voi hoitaa samalta istuimelta. Ei tarvitse muuta kuin vähän kääntyy tuolillaan pöydän äärestä toisen ääreen, niin on kirjuri muuttunut suutariksi, tai suutari kirjuriksi, kuinka asiat ja asianhaarat kulloinkin vaativat.

Luonnollisesti emme ole voineet olla huomaamatta seuraavaa ilmoitusta eilispäivän lehdestä: "37-vuotias, ruma, mutta iloinen ja elämänhaluinen leski haluaa tehdä tuttavuutta samanlaisen herran kanssa yhteiseksi hauskuudeksi. Vast. t.l. kontt. nimim. Intiaanikesä".

Haluaa tehdä tuttavuutta samanlaisen herran kanssa — toisin sanoen: ruman, mutta iloisen ja elämänhaluisen, neljissäkymmenissä olevan herran kanssa.

Herrat, joilla on kauniit, surumieliset silmät ja hienot, miellyttävät kasvonpiirteet, joilla värähtelee lempeä melankoolisuus, älkööt vaivatko itseään.

Mutta silmäpuolet, rokonrikkomat gentlemannit, joilla on potattinenä ja porsaankuono, suu väärässä ja paksujen huulien takana pahasti harventunut, keltainen hammastarha, joilla on ulkonevat poskipäät punertavan villan peitossa ja suuret aasinkorvat, ja jotka siitä huolimatta, tai kenties juuri sen vuoksi, pitävät elämää elämisen arvoisena, sekä osaavat antaa arvoa hauskalle ja henkevälle naisseuralle, he ottakoot tilaisuudesta vaarin ja ojentakoot kätensä, ottaakseen vastaan Onnettaren lahjan. Sillä vakka etsii nyt kanttaan. Tässä kaupassa on heidän vuoronsa olla korkeimmassa kurssissa ja lyödä kaikki Adoniksen kaltaiset kilpailijansa laudalta yhdellä ainoalla turpean, tylppäsormisen käpälänsä heilauksella.

"Yhteiseksi hauskuudeksi"… varmaankin on tämä huvi ja hauskuus siinä, että ruma leskirouva ja vielä rumempi herra nauravat toistensa naamoille.

Niin vanha, että hänen nuoruudenystävänsä oli tupakoida itsensä kuoliaaksi jo viisikymmentäneljä vuotta takaperin.

Lääkäri sanoi, että olisi lopetettava se tupakanpoltto, ja ukon nuoruudenystävä huokasi ja myönsi, että juuri niinhän sitä olisi tehtävä. Mutta kun ei voi. Henki on tosin altis, mutta liha on heikko. Niin heikko että jotta!

Ja kuitenkin tapasi tämä nyttemmin ikivanha tukholmalaisukko nuoruudenystävänsä pienen ajan kuluttua tupakoimattomana, ja kysyi, miten se oli käynyt mahdolliseksi, ja nuoruudenystävä selitti, että oli eräs viisas tohtori, joka neuvoi hänelle sellaisen pavun, että sen kun pisti suuhunsa, niin tupakan nälkä katosi.

Näin kertoo muisteloltaan vanha tukholmalaisukko, kertoo niitä yli puolen vuosisadan takaa, pää tutisten ja silmät sameina.

Ukolta on tietysti kysytty, mikä se hyvä papu oli. Mikä oli sen nimi ja mistä sellaisia saa?

Mutta ukko sanoo, että kas kun sattui häipymään muistista sen nimi.
Viisikymmentäneljä vuotta takaperin muistin, mutta nyt en enää muista.

Ukko koettaa pinnistää vanhoja, löyhtyneitä ajatusjänteitään, mutta ei vain muista. Sanoo, että kuvattelee muistissa, ikäänkuin olisi sen nimi ollut jotain siihen suuntaan kuin To… To… Tonkapapu… jaa, olikohan se Tonkapapu? Ehkä oli se Tonkapapu, mutta saattaa olla — ja taitaapa kehveli vieköön niin ollakin — että sen nimi itse asiassa oli joku vallan toinen.

Siinä nyt olisi meille apu ja pelastus, melkein sen vanhan tukholmalaisukon kielellä. Melkein, mutta ei aivan.

Nuoruudenystävä on aikoja sitten kuollut ja haudattu, mahdollisesti papu suussa. Kuollut on se viisas tohtorikin. Ainoa muu elollinen olento, joka salaisuuden on tiennyt, on se vanha, vielä elossa oleva ukko, mutta tämä pahus on unohtanut juuri pääasian, pavun nimen. Vaikka taivas on silminnähtävästi antanut hänen elää niin vanhaksi vain sitä varten, että hän säilyttäisi tämän tärkeän tiedon jälkeentuleville sukupolville.

Kahnurin luodosta oli sellainen kansantarina, että sen pitäisi olla kerrassaan erinomainen onkipaikka. Ehkä on siitä joskus pakanuuden aikana saatukin joku ahven, mutta en minä ainakaan saanut koko kesänä siitä kertaakaan mitään. Pidin sitä siitä syystä parhaimpana onkipaikkanani, sillä siellä saattoi rauhassa torkkua, eikä tarvinnut kertaakaan vaivautua korjaamaan tai muuttamaan onkimatoa. Sillä eihän täysikasvuinen mies istu ongella siinä luulossa, että hän sen kautta saavuttaisi itselleen taloudellista ja muuta ajallista etua, ellei hän ole aivan perehtymätön kalastuselinkeinoon taikka hieman löylynlyömä.

Jaakolla oli nähtävästi sama maailmankatsomus kuin minullakin, ja hän istui sangen mielellään ongella kanssani Kahnurin luodon kupeella ja kertoi jännittäviä kertomuksia niistä "kolmileikko"-ahvenista; joita mainitulta paikalta muka on joskus saatu. Ja me haaveilimme puolittain tosissamme kolmileikkoahvenista ja poltimme puolessa päivässä kahteen pekkaan vähintäänkin laatikon savukkeita. Jaakolla oli hyvää aikaa olla minun seuranani, sillä hän oli seitsemissäkymmenissä ja oli jo tavallaan eläkkeellä, palveltuaan taloa uskollisesti likipitäin neljäkymmentä vuotta.

— Niin, tää nuori isäntä on ikänsä ollut maistamaton, jatkoi Jaakko keskustelua isäntäväestään.

Nuori isäntä alkoi, sivumennen sanoen, olla viisissäkymmenissä, ja vanha isäntä oli ollut vainajana jo vuosia parikymmentä.

— Mutta se vanha isäntä, ukko Eetu, se maistoi joskus, maistoi niin tulenvietävästi, kun se paikka sattui, ja silloin se piti talossa semmoista jöötä, että se kuului tyynellä säällä tämän lahden toiselle puolen, tuonne Rummukaisen mökille. Mutta sitten se yhden äkin herkesi urkon maistamattomaksi, eikä nauttinut enää sitä alkohoolin ainetta kuin minkä lie joskus rippikirkossa vähän saanut. Se näet sattui semmoiseen raittiuden esitelmään, josta sille jäi ikäänkuin oka sisälmyksiin…

— Eipä niitä liene käynyt silloin, eikä liene käynyt sittemminkään. Ei täällä ole käynyt kuin yksi, mikä lie ollut maankiertäjä, joka narrasi rahaa semmoisella taikalyhdyllä, ja sekin oli humalassa koko ajan. Vaikka kyllä se niitä kuviaan silti näytteli koko rahan edestä — markan neljänneksenhän se niistä kuului ottaneen katsomisen palkkaa. En minä tullut siellä käyneeksi, mutta muita kyllä kävi meiltäkin. Se sai meidän kukolta se ukko Eetu semmoisen esityksen, ja sekö tuo eikö liene siihen vähän sattunut.

Siitä on jo vuotisen kolmekymmentä. Oli semmoinen pyhäiltapäivä alkukesästä. Ukko Eetu, se vanha isäntä, oli mennyt kestikievariin, ja sen arvasi, ettei se sieltä ihan vesiselvänä takaisin tule. Romppasen renki oli tullut tupakoimaan minun luokseni — taisi meillä olla jotain kellokauppojakin siinä hiereellä — ja miten me siinä sitten istuttiin aitan rapuilla Ja tuumiskeltiin jonninjoutavia, niin se aikoi katsella meidän kukkoa, joka siinä pihassa koikkalehti, ja sanoi sitten näinikään:

Siihen aikaan oli renkimiehelläkin aina arkussaan viinapullo, vaikka en minä ole sitä juuri koskaan sen paremmin viljellyt.

Käytiin siitä hakemassa se viinapullo ja otettiin kourallinen leivänmuruja ja lioteltiin niitä siinä viinassa ja tarjottiin kukolle. Kyllä se tuntui vähän oudoksuvan ensimmäisiä suupaloja, mutta sitten se hotki ne loput oikein kiireesti ja tahtoi lisää. Saikinhan se vähän.

— Ei anneta enää, sanoi se Romppasen renki. — Se voi kuolla, kun ei ole tottunut ryyppymies.

Ei siinä sitten mennyt kuin joku minuutti, niin se kukonpeijakas alkoi pörhistellä höyheniään ja kiekaisi oikein helakasti ja pyörähti ympäri ja kiekaisi toisen kerran, niin että koko piha kajahti. Ja sitten se alkoi pitää semmoista motkotusta ja kotkotusta, ja tuli meidän eteemme ja tuntiin meille selittävän ja tolkuttavan jotain, mutta eihän me siitä selvää saatu, kun ei osattu kukonkieltä. Sitten se päästi taas oikein emäkiekauksen ja lentää rapsautti aidan yli karjapihan puolelle kanalaumaan, ja voi sun juutas sitä kyytiä, minkä kanat saivat! höyhenet vain pölisivät. Sitten se töytäsi takaisin meidän puolelle, ja ihan silmissä näkyi, miten se humaltui joka minuutti yhä enemmän.

Siinä samassa tuli pitkin maantietä vanha isäntä joka näytti saaneen sen verran kuin tarvitsikin, niin että tie oli alkanut käydä kapeaksi. Se huiski kädellään, niinkuin sen tapa semmoisessa tilassa oli, ja hihkaisi aina väliin.

Kukko kun sen kuuli, niin se heti maantien veräjälle vastaan. Kukkoa alkoi jo myöskin heiluttaa aika tavalla, mutta kovin se oli miestä puolestaan.

Vanha isäntä toikkaroi veräjästä sisään ja huiskautti kättään ja huusi:

Kukkopakana heilahti ihan sen eteen ja huiskautti toista siipeään jumalauta justiinsa samalla tavalla kuin ukko Eetu kättään, ja rääkäsi:

Silloin se vanha isäntä ihan töksähti siihen paikkaan ja katsoa mullisti kukkoon ja sanoi:

— Ku — kuule sinä kukon saatana… alotti ukko Eetu, mutta huomasi samassa meidät, kun me istuimme siellä aitan portailla ja pidättelimme nauruamme, niin että veri päähän pakkasi. Eihän siinä tahtonut rietaskaan jaksaa olla nauramatta. Ja kun se älysi meidät, niin ei se ollut enää näkevinäänkään kukkoa, vaan alkoi kävellä hoiperrella kamariinsa päin, ja vilkaisi aina taakseen, ja takana tulla kenkkuroi kukko riivattu, ja oli ota ja anna niinkuin ukko Eetu itse.

Niin ne sitten mennä keikkuivat peräkkäin kamarin porstuaan asti, mutta porstuassa kääntyi vanha isäntä ja kirosi ja potkasi kukkoa, niin että se lensi keskelle pihaa.

Sinä iltana ei vanha isäntä melskannut ensinkään pihalla, vaan meni heti nukkumaan, ja nukkumaan se kukkokin kai meni, koskapa se katosi ihan huomaamatta jonnekin.

Aamulla istui ukko Eetu pohmeloisena kamarinsa akkunan ääressä ja joi silmät karrillaan piimänsintua, niinkuin se aina kohmeloonsa joi. Siitä se oli viisas se vanha isäntä, ettei se milloinkaan ruvennut kohmeloaan viinalla parantamaan, niinkuin monet muut, jotka sillä keinoin sortuivat viikon ja kahdenkin pituiseen ryyppäykseen.

Siinä samassa ilmestyi se kukkokin ränsistyneen ja onnettoman näköisenä kamarin akkunan alle, jossa oli pieni lätäkkö sadevettä. Minä korjasin liiterin luona kärrynpyörää ja näin, miten vanha isäntä nousi ylös ja avasi akkunan ja paiskasi kukkoa kohti puisen piimäkupin, mutta ei saanut sattumaan.

Vanha isäntä ei koskaan puhunut siitä asiasta sen enempää, mutta parin päivän perästä katosi se kukko, eikä kukaan tiennyt, minne se joutui. Vaikka kyllä minä luulen, että vanha isäntä sen tiesi.

Sen kerran perästä ei meidän pihalla ole nähty humalaista kukkoa eikä ketään muutakaan humalaista, sillä se vanha isäntäkin lopetti ryyppäämisensä siihen paikkaan. Niin että eikö tuo liene siihen vähän niinkuin sattunut…

Kuivavan apilaan herkullinen, kylläinen tuoksu kantautui länsituulen mukana aina kaupungin laitaan asti, vieläpä joskus jonkun matkaa pitkin Kauppakatuakin, ja katua pitkin kävelevä kaupungin porvari ajatteli, että siellä ne nyt tekevät heinää, ja kaupunkilaiset ovat kuolla nälkään, kun eivät maalaiset ennätä tuoda mitään ruokapuolta kaupunkiin.

Kärpäset surisivat autiolla kadulla. Ajuri Issakaisen hevonen, joka torkkui lähimmässä kadunkulmassa, huiskutti niille kiusaantuneena vanhaa häntäänsä, kohottipa silloin tällöin yhtä vanhan takakoipensakin ja potkaista säväytti, niin että rattaat rämähtivät ja kuskipukilla torkkuva Issakainen heräsi, tempasi ohjaksista ja ärähti:

Panu astui verkallisin askelin ulos nimismiehen portista, pysähtyi hetkiseksi, katsahti katua alaspäin, missä ei näkynyt mitään muuta kuin jotain veturin savua ratapihalta, ja sitten katua ylöspäin, missä näkyi Issakaisen rattaat, Issakaisen selkä ja Issakaisen tamman heilahteleva häntä.

Panu lähti kävelemään katua ylöspäin. Sillä suunnalla oli sentään aina jotain vaihtelevaisuuden toiveita.

Panu oli surullinen esimerkki puolisivistyneisyyden eli n.s. puolivillaisuuden vaikutuksista.

Panua sanottiin poliisikoiraksi, ja tavallaan se olikin poliisikoira. Sikäli nimittäin, mikäli seitsemänneltä luokalta eronnutta maanmittarin vitjamiestä sanotaan insinööriksi, ja mikäli kymmenen vuotta Helsingissä laiskotellut ja vähitellen kaljupäiseksi käynyt ylioppilas on oikeutettu kantamaan maisterin kunnioitettua ja himoittua arvonimeä.

Panukin oli poliisikoira sikäli, että siitä olisi pitänyt tulla poliisikoira. Se oli poliisikoirien pentu laillisesta ja säädyllisestä poliisikoira-avioliitosta, joten sille hyvien haltijattarien kumminlahjoina kuuluivat kaikki ne oivalliset ominaisuudet, joista taitavalla johdolla leivotaan alaansa täysin hallitseva poliisikoira.

Nimismies oli ostanut sen eräästä suuresta ja hyvässä maineessa olevasta poliisikoiralastentarhasta ja, annettuaan sille samalla kertaa pontevan, arvokkaan ja kauniin nimen Panu, antanut sen erään poliisikoirankasvattajan opetettavaksi. Opettaja oli kuitenkin muuttanut toiselle paikkakunnalle, jolloin kasvatus oli jäänyt kesken, eikä nimismieheltä ollut tullut hankituksi Panulle tilaisuutta jatkaa opintojaan. Niin ettei Panu tällä haavaa ollut yhtä eikä toista, ei sitä eikä tätä. Olipahan vain siltä väliltä.

Panua itseään ei koulunkäynnin keskeytyminen näyttänyt ollenkaan surettavan. Päinvastoin nautti se täysin siemauksin olemassaolostaan ja vapaudestaan.

Nimismies asui kesäisin maalla, eräässä saaressa, tunnin matkan päässä kaupungista, käyden vain aamupäivällä virkatunneillaan kaupungissa. Keväällä oli Panukin otettu muun perheen mukana kesäasuntoon, mutta saatuaan maksaa Panun puolesta pari lammasta ja puolen tusinaa kanoja harkitsi nimismies parhaaksi jättää Panun kaupunkiin. Suureksi suruksi Panulle itselleen, joka ei voinut ymmärtää, miksi muutamien pahanpäiväisten lammasten ja kurjien kanojen takia pidettiin sellaista melua.

Huomattuaan, etteivät rukoukset eikä liehittely auttaneet, täytyi Panun tyytyä kohtaloonsa.

Panu oli ehtinyt saada parahiksi niin paljon oppia ja sivistyksen aakkosia kalloonsa, että se piti itseään jonakin aivan erikoisena ja huomattavana koirana. Näkihän sen siitäkin, että Kirkkokadulla passissa oleva konstaapeli Kettunen, joka aina hätisteli muut koirat tiehensä, ja ankarilla toimenpiteillä tukahdutti seudulla puhjenneet koiralevottomuudet, aina kutsui Panun luokseen ja taputti sen päätä, ja katsoi pahintakin rähäkkää ja koiratappelua sormiensa läpi, jos tappelun alkuunpanijana, niinkuin valitettavasti usein oli asianlaita, oli Panu.

Suutari Lahti, joka ikkunastaan aivan erinomaisesti näki tämän puolueellisuuden, ja kansanvaltaisena miehenä oli siitä harmistunut, huomautti sellaisessa tapauksessa:

— Tuostakin sen näkee, mitenkä ne pyrokraatit ja virkakunnat aina ovat yhtä puolta!

Ja hänen vaimonsa lisäsi siihen aina säännöllisesti vanhan väittämän korpista ja toisen korpin silmästä.

Panu käveli maltillisin, itsetietoisin askelin pitkin katukäytävää, pysähtyen joka portilla luomaan silmäyksen pihaan ja katsastamaan, että mitähän sitä tuonnekin niinkuin nyt kuuluisi.

Leipuri Nissilän pihalle kuului kaikki rauha. Panu odotti hetkisen, eikö Nissisen vahti ilmestyisi tallin takaa hänelle murisemaan, mutta Vahti tuntui ole van jossain kyläilemässä.

Panu jatkoi kävelyään, kävi nuuhkaisemassa kulmassa olevan kaarilampun pylvään juurta ja tuli sitten, hiljalleen kävellä lekotellen, nikkari Sutisen portille.

Sutisen kissa se siellä istua kökötti portin pielessä lämpöisessä, suloisessa auringonpaisteessa mitä autuaallisimmassa rauhassa, silmät puoliummessa. Se sattui istumaan parahiksi sen verran pihanpuolella porttia, ettei se huomannut Panua eikä Panu sitä, ennenkuin molemmat olivat aivan silmäkkäin.

Sekunti… yksi sekunti vain… niin lyhyt aika, mutta kuitenkin tavallaan yhtä pitkä kuin pisin tunti.

Panu oli pysähtynyt, jäykistyneenä kuin suolapatsaaksi. Sen poliisikoira-aivoissa risteilivät salaman nopeudella seuraavansuuntaiset ajatukset:

— Kattos kissanpiru! Ja ihan nenän edessä! Taivaastako se siihen putosi? Ja istualleen! No jopas sattui! Jopas yhdyit nyt, veikkonen velikulta… no jo sinä riivattu kerrankin satuit satimeen! Eikä sinulla pelastusta ole. Ei ole totisesti pelastusta. Yksi ainoa hyppäys vain ja silloin olen minä niskassasi. Älä yritäkään liikahtaa! Jos karvanverran häälähdät, niin silloin tuli loppu!

Se oli hämmästynyt tuhat kertaa enemmän kuin Panu. Se oli tyrmistynyt. Se ei kyennyt mitään ajattelemaan. Eivät edes sen selkäkarvat kyenneet eivätkä kerinneet pystyyn nousemaan.

— Herra siunatkoon! Ja itse Panu! Eikä väliä kuin metrin verran! Voi hyvä isä, mikä nyt tuli…

Kissa oli istuallaan. Mutta sitten se äkkiä tempautui irti kauhistuttavasta ja kauhistuneesta lumouksestaan, ja yhtä kymmenesosa sekuntia ennen kuin Panu ennätti ryhtyä toimenpiteisiin, loikkasi se karkuun, ampuutui nuolena yli pihan ja kiisi kuin leimaus ylös tikapuita ulkohuonerakennuksen katolle. Vasta siellä, varmassa turvassa, alkoivat sen jäsenet vapista.

Se kymmenesosa sekuntia oli sen pelastus. Panu tuijotti tyhmistyneenä sen jälkeen eikä oikein kyennyt käsittämään, miten tuo kaikki oli voinut tapahtua. Kissahan oli niinsanoaksemme hänen hampaissaan jo. Mutta niinpäs hävisi pakana, niin haihtui kuin sauhu…

Panu ei viitsinyt lähteä edes tavanvuoksi haukkumaan tikapuiden juurelle, vaan silmättyään vaivihkaa ympärilleen, etteihän vain kukaan syrjäinen sattunut näkemään hänelle tapahtunutta nolausta, peräytyi Sutisen portilta ja ohjasi askeleensa kelloseppä Kauralan portille.

Panu muutti oitis kävelynsä entistä välinpitämättömämmäksi, vieläpä ylimielisen ketkuttelevaksi hidastutti askeleitaan ja kulki ikäänkuin ei ikimaailmassa olisi Mustia nähnyt.

Musti alkoi murista uhkaavasti ja irvisti hampaitaan. Musti oli yksinkertainen, rehellinen ja suoraluontoinen maatiaiskoira, joka vihasi maalaisen terveellä, luonnollisella ja vaistomaisella vihalla Panun kopeata, keikailevaa ja kaupunkilaismaista olemusta, sen ylimielistä esiintymistä, kaunista päätä, korkeita koipia, notkeata vartaloa ja sileätä karvaa. Eniten sitä raivostutti se, ettei Panu koskaan ollut pienimmälläkään murahduksella eikä haukahduksella vastannut sen murinaan eikä haukkumiseen. Ja moista halveksimista, sellaista suunnatonta ylenkatsetta ei mikään kunnon koira voi kärsiä tuntematta vihaa, joka lähentelee tuskaa.

Oi, miten mielellään olisi Musti upottanut terävät, valkoiset hampaansa tuohon hoikkaan, kiiltäväkarvaiseen koipeen ja purrut… purrut… ja purrut… purrut niin, että luut olisivat rutisten menneet poikki! Oi, jospa Musti kerrankaan olisi saanut tuon kirotun koiven hampaisiinsa, niin eipä hän olisi hellittänyt, vaikka henki olisi lähtenyt! Ei olisi hellittänyt, vaan purrut, purrut niin että luut olisivat rutisseet…

Mustin karvat pöyhistyivät ja hänen silmänsä veristivät, kun hän vain ajattelikin, miten hän silloin purisi.

Mutta Musti ei voinut sellaista yrittääkään. Musti oli kerran yrittänyt, ja saanut silloin Panulta sellaisen selkäsaunan, että se pysyi aina mielessä ja teki vihan sitäkin katkerammaksi. Varmasti olisi Panu tappanut sen, elleivät Kauralan oppipojat olisi juosseet hätään ja pelastaneet Mustin.

Siitä pitäen tajusi Musti, ettei poliisikoiraan, opintonsa keskeyttäneeseenkään, ollut hampaitaan satutettava. Ja tajusipa Musti ehkä hämärästi senkin, että viisainta olisi hänenkin puolestaan olla olevinaan näkemättä koko Panua, maksaa tuolle ylimieliselle vintiölle samalla mitalla. Mutta Musti oli liian rehellinen ja yksinkertainen, teeskennelläkseen niin paljon. Se ei voinut peittää luonnollisia tunteitaan. Sen oli suorastaan pakko murista, irvistellä ja kiukkuisesti haukkua, kun se vain sai Panun näkyviinsä.

Panu kävellä ketkutteli hitain, määräperäisin askelin Kauralan portille, pysähtyen sitten, vilkaisemattakaan Mustiin, sellaiseen asentoon, että Panun oikea takakoipi ja lyhyt hännänpätkä, joka Mustista sekin oli sitä riivattua herraskaisuutta, olivat aivan Mustin kuonon edessä. Siinä sitten Panu seisoi hievahtamatta tuokion, kuin tuumien:

— No, naapuri! Tässähän sitä taas ollaan. Katseleppas sitä koipea! Eikö se ole hieno koipi? Ole hyvä ja nykäise sitä! Nimittäin jos huvittaa…

Seisoi siinä sitten hetkisen, luomatta silmäystäkään Mustiin, joka haukkui katkeruuden ja vimman miltei tukahduttamalla äänellä.

Sitten läksi Panu levollisesti kävelemään Kirkkokadulle päin, kiukkuisen Mustin seuratessa kimeästi räkyttäen parin metrin päässä.

Tämä räkytys se kutsui paikalle koko lähiseudun koiramaailman. Siinä oli koiraa jos minkänäköistä. Toiset kulkivat perässä, yhtyen lämpimästi ja vakaumuksen voimalla Mustin sättimiseen, toiset, puolueettomammat, kulkivat kahden puolen Panua, haukkuen noin vain yleisen tavan, muodon ja seuran vuoksi, ja pari pientä rakkia juoksi edellä, pysähtyen vähäväliä ulvomaan täyttä kurkkua.

Keskellä käveli Panu ylväässä eristäytymisessään, äänettömänä ja rauhallisena, ikäänkuin ei koko tämä melu, joka herätti kaikki kunnialliset porvarit ruokalevoltaan, olisi siihen ollenkaan koskenut. Tuolloin tällöin se pysähtyi ja katsahti ympärilleen ikäänkuin ihmetellen, että mitäs sakkia tähän hänen ympärilleen onkaan keräytynyt, mutta jatkoi sitten matkaansa kuin tuumien, että olkootpa nuo mitä tahansa — senpuolesta.

Heräsi siihen kovalle sohvasängyn kannelle nukahtanut Lähtikin, käänsi kylkeä ja murahti unisena:

Hänen toivomuksensa toteutui. Vallesmanni ampui itse Panun, syksyllä, kaupunkiin palattuaan. Ei kai olisi tullut sitä muuten tehneeksi, mutta Panu oli jostakin saanut sellaisen ilkeän taudin, joka ajoi karvan pois ja löi ruumiin rohtumille.

Panu vain kerran vilautti silmiään kuin ihmetellen olemassaoloaan ja sen päättymistä, ja oikaisi koipensa, pienen savupilven kohotessa pistoolin piipusta halkovajan kattoa kohti.

Oletkos, aikaasi seuraava lukijani, ollut joskus suuressa kokouksessa, sellaisessa esimerkiksi, johon on saapunut edustajia ympäri maan siinä hurskaassa luulossa, että he ovat keräytyneet tekemään päätöksiä ja tuomaan ilmi n.k. kansan tahdon (vaikka kokouksen päätökset on etukäteen laatinut pieni valikoima helsinkiläisiä herroja — joku komitea, johon kuuluu neljä tai viisi klanipäätä ja yhtä monta sikaria)?

Tällainen kokous on hyvin vaikuttava ja juhlallinen ilmiö — ainakin ensikertalaiselle — ja jos se on taiteen kaikkien sääntöjen mukaan järjestetty, niin päättyy se, enemmän tai vähemmän ankaran riidan ja toran jälkeen, jossa helsinkiläisen komitean laatimat päätöslauselmat loppujen lopuksi joka tapauksessa tulevat hyväksytyiksi, yhteisiin päivällisiin jossakin Helsingin upeimmista ravintoloista, joilta maaseutulaisosanottajat palaavat suuresti ylennettyinä ja virkistyneinä ja hurrattuina ja eläköötettyinä ja hirvittävän nälkäisinä, paastottuaan ensin koko päivän etukäteen siinä kamalassa ja perinpohjaisessa harhaluulossa, että helsinkiläisessä ravintolassa saisi muka kymmenen markan maksusta syödä itsensä niin pyöreäksi, että napit liiveistä lentelevät. Mutta meidänhän piti puhumankin itse kokouksesta eikä päivällisistä.

Tällainen kokous on, kuten jo sanoimme, hyvin vaikuttava ja juhlallinen ilmiö. Suuri sali täynnä kokouksen osanottajia, ja koroikkeella salin perällä puheenjohtaja ja sihteeri ja pitkän pöydän ääressä rivi ahkerasti kirjoittavia nuorehkoja herrasmiehiä.

Sinä kysyt kaupunkilaiselta naapuriltasi, ketä nuo pitkän pöydän ääressä istuvat herrat ovat ja mitä he niin ahkerasti kirjoittavat, ja saat vierustoveriltasi kuulla, että he ovat sanomalehtien referenttejä ja kirjoittavat selostusta kokouksesta lehtiinsä.

Jos, niinkuin oletamme kysymyksesi johdosta, olet ensikertalainen näissä hommissa ja lisäksi hieman kunnianhimoinen, niin valtaa sinut ehkä voittamaton halu saada sanotuksi kokoukselle jotain ja senkautta esityksesi ja nimesi huomisaamun pääkaupunginlehtiin. Ja sinä pyydät puheenvuoroa ja saatkin sen, sittenkun puheenjohtaja ensin on kahteen kertaan kysynyt nimeäsi ja kolmannella kerralla, myöntäessään sinulle puheenvuoron, lausunut nimesi niin väärin, ettei oma äitisi voisi sinua siitä nimestä tuntea.

Ja sinä puhut kauan ja lämpöisesti, toinnuttuasi ensi säikähdyksestä, ja vilkaiset puhuessasi salavihkaa aina silloin tällöin herroihin referentteihin, jotka koko ajan kirjoittavat tulisella kiireellä — pikakirjoitusta, ajattelet sinä.

Seuraavana aamuna sinä, herätessäsi kolmen ja puolen markan huoneessasi matkailijakodissa, pyydät heti sanomalehden, ja avaat sen kiireesti ja löydät heti kokousselostuksen, joka on varustettu isolla otsikolla, ja sinun kätesi alkavat vavista, ja sinä alat kiihkeästi etsiä puhettasi ja nimeäsi tuosta pitkästä selostuksesta.

"Pitkän ja monipuolisen keskustelun jälkeen, jossa käytettiin joukko asiaa valaisevia puheenvuoroja, hyväksyi kokous suurella ääntenenemmistöllä seuraavat ponnet."

Ja sitten seuraavat samat ponnet, jotka sinä jo eilen olit moneen kertaan lukenut painetusta ohjelmasta, jonka valmistava komitea (neljä tai viisi klanipäätä ja yhtä monta sikaria) oli laatinut.

Sanasta sanaan. Sillä referentti oli leikannut ne, turhan työn välttämiseksi, juuri samaisesta painetusta ohjelmasta ja liimannut ne käsikirjoitusliuskaansa.

Mitä olivat siis referentit niin kiivaasti kirjoittaneet koko sen ajan kuin sinä puhuit kaikella lämmölläsi ja vakaumuksellasi? Jaa, saman kysymyksen on moni muu kokouspuhuja tehnyt ennen sinua ja tulee tekemään sinun jälkeesikin — mutta saamatta vastausta. Minä voisin sen kyllä tässä selittää, mutta en minäkään sitä tee, sillä tottuneet ja ammattinsa kaikki juonet taitavat sanomalehtireferentit, joihin minäkin kuulun, eivät koskaan ilmaise toimensa syvimpiä salaisuuksia, vaan vievät ne muassaan haudan syvyyteen.

Tunsin kuitenkin kerran erään nuoren sanomalehtimiehen, joka lähetettiin selostajaksi erääseen maanviljelysseuran kokoukseen, mutta joka ei ollut tutustunut ammattinsa juoniin ja salaisuuksiin, sillä hän toimi vasta ensimmäistä päivää sanomalehtimiehenä. Ja hän epäonnistui kerrassaan loistavasti.

Hänen päätoimittajansa lähetti ensi työkseen hänet maanviljelysseuran kokoukseen kirjoittamaan siitä uutista huomispäivän lehteen.

Nyt on seikka se, että tuollainen maanviljelysseuran kokous, jossa voidaan käsitellä puolisensataa mitä erilaatuisinta asiaa neljässä tai viidessä tunnissa, on yksi vaikeimmin selostettavia tottuneellekin sanomalehtimiehelle ja vaatii koko hänen huomiokykynsä ja tarmonsa, etenkin jos hänen, lehdessä vallitsevan tilanahtauden takia, täytyy saada sanottavansa mahtumaan johonkin puoleentoista palstaan. Aivan nuorelle ja viheriäiselle, juuri ylioppilastutkintonsa suorittaneelle vasta-alkajalle, joka on suurimman osan vähäistä ikäänsä kuluttanut koulunpenkillä kaupungissa ja tuskin tietää eroitusta hevosharavan ja puimakoneen välillä, on se ehdottomasti ylivoimainen yritys, joka voi saada hänen sydämensä murtumaan ja hänet luopumaan aikomaltaan uralta jo seuraavana päivänä. Seuran valmistusvaliokunta on käsitellyt ja valmistellut näitä asioita ehkä kuukausimääriä, ja sihteeri on valvonut niiden kimpussa viikkokausia joka yö klo 3:een — ja nyt pitäisi tämän nuoren keltanokan tajuta muutamassa tunnissa, ensi kuulemallaan, kaikkien näiden asioiden oleellisin ja tärkein sisällys, voidakseen puristaa siitä ytimen lyhyessä ja täsmällisessä muodossa lehteensä.

Mutta tätä kaikkea ei se nuori vasta-alkaja tiennyt, ei tätä eikä paljoa muutakaan, joka hänelle myöhemmin vähitellen selvisi.

Hän saapui toivorikkaana ja asemansa ja tehtävänsä tärkeyden tuntien maanviljelysseuran huoneistoon puoli tuntia ennen kokouksen alkua ja esitteli itsensä sihteerille, joka kaikessa kiireessään lausui hänelle jonkun ystävällisen sanan ja osoitti hänelle sekä hänen paperipinkalleen ja puolelle tusinalle lyijykynälleen paikan pienen pöydän ääressä kokoussalin nurkassa.

Koska tämä referentti, josta tässä on puhe, oli nuori ja kokematon, niin ryhtyi hän tekemään jättiläistyötä, nimittäin yrittämään selostaa kunkin esiintyjän puheita edes pääkohdittain, sillä hän luuli todellakin, että nämä puheet olisivat olleet jossain suhteessa tärkeitä ja mielenkiintoisia. Ja kun puhujat suureksi kummastuksekseen ja salaiseksi mielihyväkseen näkivät, että tuolla nuorella miehellä tosiaankin oli halu ja vakava aikomus painattaa lehteensä heidän puheensa, niin yltyivät he luonnollisesti puhumaan niin laajaperäisesti, että sihteeri tuskastui ja alkoi lopuksi luoda vihaisia silmäyksiä kaiken tämän pahan aiheuttajaan, nuoreen sanomalehtimieheen.

Onneksi ei viimemainittu näitä silmäyksiä kuitenkaan huomannut, sillä hänellä oli täysi työ asioittensa hoitamisessa. Hän kirjoitti ja kirjoitti, kirjoitti hiki tukassa, niin että kynät ja paperit rapisivat, ja mitä enemmän hän kirjoitti, lyhenteli sanoja ja lauseita ja keksi kaikenlaisia pikakirjoitusmerkkejä, joiden merkityksen hän arveli sitten referaattia puhtaaksikirjoittaessaan toimituksessa muistavansa, sitä nopeammin puhuivat seuran ukot. Ja hän oli kirjoituksessaan tuskin puolivälissä keskustelua, kun jo päätös tehtiin, eikä hän kuolemakseenkaan tiennyt, mikä päätös oikeastaan oli tehty.

Niin kului se ilta, hirvein, mitä tällä nuorella miehellä milloinkaan on ollut. Yhtään päätöstä ei hän ehtinyt keskusteluja selostaessaan panna paperille, mutta onneksi oli hänellä kaikesta huolimatta kuitenkin sen verran käytännöllistä älyä ja mielenmalttia tallella, että jätti kunkin keskustelun jälkeen käsikirjoitusliuskaansa avaran tyhjän tilan, aikomuksessa kirjoittaa siihen kokouksen tekemän päätöksen.

Lopuksi huomasi hän, että hänen ympärillään vallitsi outo hiljaisuus. Hän kohotti nenänsä papereistaan ja huomasi, että kokous ja sihteeri olivat haihtuneet jäljettömiin. Hän istui yksin huoneessa pienen pöytänsä ja suuren käsikirjoituspinkkansa ääressä, eikä voinut aavistaakaan, mihin kokous ja sihteeri oli kadonnut. Olihan hän nuori ja tietämätön, niin että kuinka olisi hän voinut aavistaa, että kokous ja sihteeri olivat menneet kaupungin seurahuoneelle syömään illallista hyvinpäätetyn päivätyönsä jälkeen.

Raskain sydämin, synkät aavistukset mielessä nousi nuori reportteri ylös pöytänsä äärestä, kokoili käsikirjoituksensa ja lyijykynänsä ja ihmetteli samalla itsekseen, että oliko hän todellakin yhtenä iltana ehtinyt kirjoittaa kaiken tämän, sillä siinä oli varmaankin yli puolen kiloa täyteen tuhrittua käsikirjoituspaperia.

Toimituksessa ei hänen saapuessaan ollut enää muita kuin vanha ja hyväntahtoinen, elämää ja ihmisiä ja ensikertalaisia reporttereita syvästi ymmärtävä faktori, joka siellä odotteli juuri maanviljelysseuran kokousreferaattia.

Kun tämä kelpo mies näki nuoren toimittajan käsikirjoituspinkan, niin vakuutti hän, ettei se mahtuisi koko lehteen, vaikka ilmoitukset ja vieläpä lehden otsikkokin jätettäisiin pois. Ja kun hän sitten kuuli, että kaikki tuo referaatin paljous olisi vielä ensin kirjoitettava puhtaaksi ja kun uusi reportteri sitten alakuloisena tunnusti, että siitä puhtaaksikirjoituksenkin jälkeen puuttuisi tärkein, nimittäin kaikki päätökset, niin muhoili faktori ymmärtäväiseen tapaansa, istuutui pöydän ääreen ja kirjoitti muutamilla kynänpyöräyksillä seuraavan uutisen:

"Maanviljelysseuralla oli kokous eilen illalla. Myöhäisen ajan ja tilanpuutteen takia jätämme kokousselostuksen seuraavaan numeroon."

— Mutta mitä minä sanon päätoimittajalle ja mistä minä saan selostuksen seuraavaankaan numeroon? kysyi reportteri.

— Saattehan te sen kaupunkimme toisesta lehdestä, kirjoittamalla sen siitä huomenna. Onneksi on huomenna sunnuntai, niin että teillä on hyvää aikaa. Päätoimittajan ei tarvitse tietää siitä mitään. Juu, juu, alku on aina hankala, tietäähän sen, ja elämässä täytyy joskus viljellä erinäisiä keinoja. Mutta muutelkaa referaattia sen verran, ettei sitä huomata näpistetyksi…

— Mutta enhän minä nähnyt siellä ketään toisen lehden edustajaa. Koko huoneessa olin minä ainoa, joka kirjoitin, ja minä kyllä kirjoitin kaikkien muittenkin edestä.

— Sen näkee kyllä. Toisen lehden reportteri oli tietysti seuran huoneistossa aikaisemmin päivällä ja kopioi päätökset kaikessa rauhassa sihteerin papereista jo hyvän aikaa ennen kokouksen alkua. Niinhän nämä asiat tavallisesti hoidetaan.

Seuraavana aamuna valmisti nuori reportteri oman selostuksensa suurella huolella kotonaan, kilpailevan lehden kokousreferaatista, joka aivan oikein upeili siellä kahdella palstalla. Kun hän sitten lopun päivää tutki omia laajoja eilisiltaisia muistiinpanojaan, teki hän sen havainnon, että hänen oli mahdoton ymmärtää suurinta osaa omasta käsialastaan, ja keksimistään lyhennyksistä ja hieroglyfisistä merkeistä ei hän ymmärtänyt ainoatakaan.

Sitäpaitsi ei hän olisi eläissään päässyt selville siitä, mistä hänen muistiinpanonsa alkoivat ja missä järjestyksessä ne jatkuivat.

Kiitos hyväntahtoisen faktorin jäi tämä nuori mies kiirastulensa jälkeenkin sanomalehtimieheksi, ja on sittemmin selostanut monta kokousta, muistaen kuitenkin numeroida käsikirjoitusliuskat. Näitä kokousselostuksia on hän joskus julkaissut nimimerkillä Tiitus.

Kylän laidassa, enemmän kuin virstan päässä lähimmästä naapurista on
Joukolan joen muodostamassa niemessä Karilan talo.

Olisi synti sanoa Joukolan kylän yleensäkään tyydyttävän mitään korkeampia arkkitehdillisiä vaatimuksia. Talot ovat kaikki harmaantuneita, sammaloituneita ja kokoon lysähtäneitä, ikäänkuin joku jättiläinen olisi pitänyt tapoinaan istuksia niiden päällä paikkakunnalla käväistessään, ja navettarakennuksen eroittaa kauvempaa katsoessa asuinhuoneistosta paraiten silloin, kun tuvan uuni on lämpiämässä. Mutta Karilan talo tekee sentään kaikkein synkimmän vaikutuksen.

Se ei johdu siitä, että se olisi kaikkein synkimmän ja lysähtäneimmän näköinen. Sillä on oma omituinen kolkko leimansa. Yksin ilmakin tuntuu Karilan niemessä aina raskasmieliseltä, silloinkin kuin muualla kylässä kukkanurmi kauniina heloittaa ja taivas on kirkas. Joki, joka muualla soluu rauhallisena kylän laitaa kiertäen, kiihtyy niemen kohdalla kiukkuiseksi, kihiseväksi virraksi, joka vaahtoisena pieksee virran keskeltä nousevaa karia; vesi on musta ja joen äyräät tällä kohtaa synkät ja elottomat.

Enemmän kuin puolen vuosisataa takaperin silloinen Karilan talon isäntä, soutaessaan yön pimeydessä alas virtaa myrskyssä ja rankkasateessa, venheessään varastettu jauhosäkki ja pari yhtä luvattomalla tavalla hankittua kinkkua, ajoi tuohon kariin venheensä halki ja jäi sille tielleen. Viisikolmatta vuotta myöhemmin meni talon silloinen isäntä, saatuaan lailliselta aviopuolisoltaan leipälapiolla päähänsä, joen rantaan, kääntyi taloon päin, levitti kätensä ja huusi:

Ja paiskautui virtaan, jättäen jälkeensä pahansisuisen akan ja velkaisen talon.

Osaltaan kai nämä synkät muistot olivat omiaan antamaan talolle sen ikävän leiman, mikä sillä paikkakuntalaisten silmissä oli.

Kaikki olivat Karilan isännät, niin kauas kuin muistettiin, olleet jossain suhteessa omituisia. Jos jossakin heistä tuollaista erikoisuutta ei ollut selvästi havaittavissa, niin koetettiin sitä hänestä etsiä. Ja kenestäpä ei kokonainen etsivä kyläkunta jotain erikoista löytäisi?

Viimeksi ennen tämän kertomuksen piiriin kuuluvaa ajanjaksoa oli isännyyttä tässä talossa pitänyt Pietari-niminen mies, josta ei suinkaan tarvinnut omituisuuksia etsiä.

Pitkä, laiha, mustanverevä, itseensäsulkeutuneen näköinen mies hän oli. Silmäkulmat olivat tiukasti kurtussa, kuin olisi hän ollut tyytymätön ympäristöönsä, ja katse tuijotti aina hiukan ohi siitä henkilöstä, jonka kanssa hän sattui olemaan puheissa, jonnekin avaruuksiin — silloin harvoin kuin hän kenenkään kanssa puheissa oli, sillä yleensä ei hän välittänyt muiden seurasta enempää kuin naapurit puolestaan juuri hänestä.

Hän asui aivan yksin niemessään. Yhtään palvelijaakaan hänellä ei ollut, ani harvoin vain joku päiväläinen "kasakkana". Yksin hän, mikäli mahdollista, kaikki työnsä teki, hoiti yksin sekä hevosensa että lehmänsä, ja jos talon työt milloin jäivät tekemättä työväen vähyyden takia, niin saivat ne jäädä. Suuria ei talous siten tietenkään tuottanut, mutta eipä se paljoa vienytkään, sillä Pitkä-Pietari oli tunnettu saituri, oikein maan kuulu.

Juttuna kerrottiin että Pietari hirttäisi itsensä saadakseen elantokustannuksensa supistumaan vieläkin vähempään, mutta ei raski haaskata tarpeeksi hyvää nuoranpätkää tähän hyvään tarkoitukseen, eikä myöskään tahdo mennä parin edeltäjänsä tietä virtaan, koska ruumis joessa karkoittaa kalat.

Pietarin päässä oli todellakin jo hyvän aikaa pyörinyt itsemurhasuunnitelmia, eikä hänen niitä täytäntöönpannessaan tarvinnut turmella talon kalavettä enempää kuin nuoraakaan.

Eräänä aamuna ajoi Karilan pihamaalle kivivateja ja savikukkoja kauppaava rättiläinen. Talossa ei näkynyt niin sielua, ja kotvasen etsiskeltyään huomasi hän kaivonkannella Pitkän-Pietarin vaatteet paidasta lammasnahkaturkkiin asti huolelliseen kasaan asetettuina. Lakin sisässä oli paperilappu, jossa Pietari lyhyesti ilmoitti olevansa itse kaivossa ja pyysi viemään sanan tapahtumasta hänen tädilleen Leenalle, joka asui lähellä kirkonkylää.

Pietari-vainaja nostettiin ylös kaivosta ja haudattiin. Leena lähimpänä perillisenä otti talon hoidon käsiinsä.

Rantalan emäntä avasi tuvan oven ja heitti vanhimman poikansa, jonka oli kantanut pitkästä, vanukkeisesta tukasta ovelle, ulos portaiden vieressä olevaan lumikinokseen, ilmoittaen:

Siihen tuli pitkin polkua aittojen perätse Koposen Anna-Riitta, joka tarttui poikaa koipeen ja veti hänet pois lumikinoksesta, saaden tällöin avuliaisuutensa palkaksi potkun vatsaansa. Tämän johdosta katsoi Anna-Riittakin olevan aihetta ryhtyä pojan tukkaan, joka muuten oli semmoinen että se syyhyt kenen sormia tahansa, matkaansaattaen täten omistajalleen paljon ikävyyksiä.

Poika ei vastannut, vaan läksi äänekkäästi itkeä kollotellen laapostelemaan halkoliiteriä kohti. Anna-Riitta köpitti tupaan ja laski kädestään nyytin rahille oven pieleen.

— Läksin noita kehruuksia kirkolle viemään, niin poikkesin sisään kysymään että tarvinneeko se Karilan Pietari kotimiestä… jos se niinkuin sekin sinne puulaakin tukkitöihin höynäytyisi…

Rantalan emäntä oli huonolla tuulella ja kiukutteli nuorimman lapsen alusia korjaillessaan:

— Saapi tässä elättää ja kasvattaa noita pentuja, mutta ei niistä vaan äidille iloa ole. Mitä hylkyjä heistä oikein mahtanee tulla, niinkuin tuosta Otostakin. Ei sitä enää saa liikkeelle muuta kuin tappelulla, että toisi edes halkoja tupaan. Paleltuu tässä ihan kun ei saa uunia lämmitä, ja leivän paistoonkin olisi ruvettava…

Kun ei Anna-Riitalia tämän johdosta ollut mitään huomautettavaa, jatkoi emäntä valitteluaan:

— Eikä tässä enää ennätä muuhun kuin siihen leivän paistoon ja pentujen riepujen pesemiseen. Pian kai tässä talon pito loppuu semmoisella leivän menekillä, jotta kun on paraiksi uunin tyhjäksi saanut niin alappas toista taikinaa alustaa.

— Kuluuhan sitä jumalanviljaa tällä yhteisellä kansalla — kun ei ole muutakaan syömistä, myönsi Anna-Riitta.

— Ja kun ei noita potattejakaan saanut muuta kuin minkä näkeiksi — ei ole vielä minun eläissäni näin huonoa potattivuotta ollut — niin milläs sen täyttää joukon, niin penskat kuin aikuisetkin?

— Milläs sen, vahvisti Anna-Riitta, muulla kuin leivällä. Niin että ei se emäntä ole kuullut, jos se Karilan Pietari sitä kotimiestä…

— Enkä ole kuullut, keskeytti emäntä, yhä ärtyisellä päällä ollen.
Mistäpä häntä kaikki mieron asiat tietäisi.

Todettuaan ettei kahvipannua ruveta liikuttelemaan nousi Anna-Riitta lähteäkseen. Hänellä oli jo käsi ovenrivassa, kun emäntä sanoi:

— Vaikka mitäpä tuo Karilan isäntäkään enää kotimiehellä tehnee tässä ajallisessa elämässä.

— Herra isä, mitä se emäntä puhuu? Onko se Pietari kuollut, kun en minä ole mitään kuullut?

— Ei kai siinä paljon sitä henkeäkään liene, kun on yön kivi kaulassa kaivossa ollut.

Siihen tuli Ottokin vihdoin halkosylyyksineen, jonka vihanväessä paiskasi uunin eteen niin että lattia tärähti.

— Siinä sen vieraskin näkee, minkälaisia nämä ovat, nämä meidän pennut! Ensin maleksii puolen päivää yhden halkosylyyksen kanssa, ja sitten paiskelee sitä niin, että koko tupa on mennä hajalle.

Mutta Otto kiipesi uunille ja alkoi kiusata kissaa — Ja kellekähän tuo nyt sitten jätti sen maallisen hyvyytensä — se Karilan Pietari? tiedusteli Anna-Riitta.

— Eipä sillä kuulu muuta perikuntaa olevan kuin minkä se Rankan Leena, täti vai mikä lie.

— Mitäs se sitä asumaan rupeisi, kun itsellään on parempi talo. Ja nyt kun siellä kummittelevankin kuuluu…

— Eipä sitä kai selvästi ole kukaan nähnyt, mutta hautajaispäivänä oli se Leena sanonut sille Martosen entiselle akalle, jonka mies on Amerikassa, että olisi siellä Karilassa toisena, siksi kunnes hän saa myydyksi koko roskan. Niin oli sitten yöllä kuulunut kuin olisi mikä tullut sieltä kaivosta ja komunnut nurkissa. Siitä oli se Martosen akka niin säikähtänyt, ettei saanut koko yönä nukutuksi, vaikka oli toinenkin akka ja keskenkasvuinen tyttö tuvassa. Aamulla oli hevonen tallissa ollut hiessä, niinkuin olisi mikä sillä koko yön ajanut. Eikä se Martoska sinne enää toiseksi yötä jäänyt, eikä jäänyt Leenakaan, vaan vei hevosen ja lehmät pois.

Eukot syventyivät keskustelemaan yliluonnollisista asioista ja ilmiöistä. Kahvipannu ilmestyi hiilokselle ja talon emännän nyrpeys oli kadonnut.

Mähösen kaupassa oli haudankaivaja Hauta-Antti ja pari renkimiestä tiskiä pönkittämässä'. Seisoskeltiin lakkireuhkanat päässä, nojailtiin tiskiin, käryyteltiin kahden pennin sikaareja ja syljeskeltiin pitkin permantoa.

— Oliskohan tuota antaa… kun on sulia sitä velkaakin niin paljon entistä, sanoi kauppias, kaivaen kuitenkin laatikosta kaksi sikaaria.

— Mitä paljon sitä nyt on — alun kolmattakymmentä markkaa… on niitä velkaisempiakin.

— Onpa sitä siinä yhden renkimiehen-velaksi. Jos kuolisit vaikka, niin sinne menisi joka penni.

— Menisi se, todisti Hauta-Antti miettiväisen näköisenä. Sinne se menisi…

— Jäisi minulta toki vaatteet jälelle; jäihän ne Karilan Pietariltakin, vaikka se kaivoon meni.

— Mitä se tämä Orttolan renki siitä kaivoon menemisestä puhuu? tiedusteli Anna-Riitta, joka juuri tulla kopisteli sisään nyytteineen.

— Kuuluu kaivoon menevän, kun ei jaksa velkojaan maksaa, valehteli kauppias, iskien silmää miehille.

— Hyvä isä tokiinsa, kaikkiko ne nyt miehet tältä kylältä lähtevät kaivoon menemään? päivitteli Anna-Riitta.

— Joutavathan ne nämä tämän kylän miehet kaivoon, vakuutti Hauta-Antti. Kaivoonhan nämä joutavat. Ja akat perässä. Mitä pikemmin vaan menisivät niin sen parempi. Ihan tässä joutuu hampaat naulaan tällä haudankaivajan alalla, kun ei kukaan enää koko seurakunnassa jaksa kuolla. Kun vaan pysyisivät sitten haudassaan siivolla, eivätkä tyhjää rupeisi reistailemaan, niinkuin se Pietari-vainaja.

— Joutavaa lorua koko juttu! kiisti kauppias. Martosen akka mitä lie nähnyt pahaa unta siellä Karilassa kotimiehenä ollessaan, niin siitä nyt koko kylä haastaa ja höllöttää. Niin että kyllä pitää olla paksu sen taikauskon pimeyden, vaikka on tässä valistustyötä tehneet kaiken maailman Lönnruutit… ja muut Nelmannit.

— Onhan ne lorut loruja ja akkain unet sitä mitä ovat, mutta jos lähtis kauppias tuonne hautuumaan laidalle Karilan isännän lepopaikan luo ensi yöksi vahtiin, niin minä luulen, että tämä kauppias Mähönenkin vaeltaisi loppuikänsä siinä taikauskon pimeydessä — vaikka onkin lukenut ja tuteerannut Nelmannit ja muut, sanoi haudankaivaja loukkautuneena.

— Niin että mitä se tämä Hauta-Antti oikein tarkoittaa? kysäsi kauppias ja tarjosi tupakan lepytelläkseen.

— Tarkoittaapahan mitä tarkoittaa… mutta passaisi mennä kauppiaan sinne yhtenä yönä vahtiin.

Läsnäolijat tahtoivat lisäselvityksiä, mutta haudankaivaja ei ollut halukas niitä antamaan.

— Ei se ole hyvä tämmöisen virkamiehen, niinkuin nyt esimerkiksi minun, mennä kaikkea puhumaan mitä tietää; siitä voi tulla pahat — kyllä sen ymmärtäisitte, jos aina olisitte tekemisissä kuolleitten ja muiden vainajien kanssa, selitti hän.

Mutta kun kauppias oli vienyt Antin puotikamariin ja tarjonnut hänelle pari ryyppyä, kertoi hän kaikki.

Hautauspäivänä oli Leena, vainajan täti, tuonut haudalle pienehkön mustan puuristin ja pistänyt sen hautakumpuun. Oli sanonut että "olkoon nyt siinä vaikka väliaikaisena kesään asti".

Parin päivän perästä oli haudankaivaja kalmistossa käydessään huomannut, että risti oli nostettu ylös ja nakattu aidan taakse. Hautakummulle oli pystytetty varsiluuta, sama, jolla Antti paarihuoneen kynnyksen ja edustan lakaisee.

Antti oli suuttunut moisesta ilkivallasta, jota hän epäili poikalurjusten tekemäksi, ja asettanut ristin takaisin paikoilleen. Seuraavana aamuna oli se jälleen nakattu aidan taakse.

Silloin tuli Antti täyteen kiukkua ja vihaa ja iski ristin poikkipuuta myöten puoleksi jäätyneeseen hautakumpuun, takoi sen lapiolla ihan lähtemättömäksi ja sanoi että "vieläkö sinä siinä hypit ja Jekut, paholaisen kutale!" Sanoi ja iski vielä lähtiessään lapiolla ristin päähän.

Illalla ennen maatapanoaan kävi hän varmuuden vuoksi katsomassa, oliko risti paikoillaan. Päivällä oli satanut jonkunverran lunta, niin että kaikki entiset jäljet hautausmaalla olivat peittyneet eikä haudalle näkynyt mitään uusia vievän. Ristikin oli paikoillaan, ja "eiköpä tuo jo viimein pysynekin!" arveli haudankaivaja.

Ja mikä kummallisinta: haudalle ei vienyt eikä sieltä tuonut mitään muita jälkiä kuin ne haudankaivajan omat, eilisiltaiset. Hän tutki ne tarkoin, otaksuen että haudalla käynyt oli kulkenut hänen jälkiinsä astuen, mutta huomasi heti, ettei niin ollut laita.

Silloin tuntui Hauta-Antista hiukan — eikä niin aivan hiukankaan — kamalalta, ja hän päätti olla enää pystyttämättä ristiä haudalle; aidan takaa hän sen kumminkin nouti ja asetti paarihuoneen seiniviereen.

— Tottapa se sitten on niin säädetty, ettei sen haudalla saa ristiä olla, joka on itsensä kaivoon upottanut, arveli haudankaivaja lopuksi.

Kauppias kuunteli hänen kertomustaan avossa suin, ollen silminnähtävästi suuresti hämmästyksissään, ja Hauta-Antti katseli tyytyväisyydellä sitä vaikutusta, minkä hänen kertomuksensa oli Mähöseen tehnyt.

Tyytyväisyys muuttui kuitenkin erinäisiksi muiksi tunteiksi, kun
Mähönen avasi suunsa ja sanoi ihmetellen:

— Enpä kehveli vieköön olisi uskonut sinua niin hyväksi valehtelijaksi!
Sinä valehtelet niin, että pian itsekin uskot.

Koska oli mahdollista, että kauppias kaataisi kolmannenkin ryypyn, ei haudankaivaja vielä tahtonut loukkautua saamastaan ihailevasta tunnustuksesta, mutta Mähönen pistikin pullon "lahvin" taakse.

Seuraavana päivänä ei kauppias kuitenkaan malttanut olla lähtemättä kävelemään hautausmaalle. Kiviaidan vieritse menevältä polulta vilkasi hän paarihuoneelle päin.

    "Tässä Leppää
    karilan Isäntä
    Pietari Karila.
    Joka tapa turmaisesti
    Pojes kutsuttiin Täältä 48
    ajastajan vanh.
    Hään levätköön nyt vahvas
    Rauhas."

Katseltuaan vähän aikaa miettiväisenä ristiä otti hän sen kainaloonsa, ja toiseen käteensä rautakangen, jolla Hauta-Antti pakkaspäivinä hautaa kaivaessaan jyystää jäätynyttä tannerta, ja käveli sinne, missä Pietarin haudan tiesi olevan.

Haudalla hän hakkasi kumpuun syvän aukon, iski ristin siihen, tilkitsi sen soralla, tallasi ympärystän kovaksi ja koputteli vielä rautakangella ristiä tiukempaan. Koetettuaan sitten turhaan tempoa sitä irti vahvistui hän vakaumuksessa että "kyllä se siinä pysyy" ja meni kotiinsa.

Seuraavana aamuna aikaisin, tuskin päivän noustua, palasi hän jälleen hautausmaalle. Pietarin haudalle veivät ainoastaan hänen omat eilisiltaiset jälkensä, mutta siitä huolimatta oli risti tipotiessään.

— Perhana! pääsi jo Mähöseltä. Katsoen paikkaan, missä oli, lisäsi hän sitten: siunatkoon sentään!

Vihdoin löysi hän ristin aidan takaa Mattilan talvitieltä, sieltä, minne haudankaivaja oli sanonut sen ennenkin joutuneen.

Mähönen tuijotti ristiin kauan ja tutkivasti sekä asetti sen sitten paarihuoneen seinustalle.

Päivemmällä tuli Hauta-Antti puotiin lamppuöljyä ostamaan. Mähönen oli itse puodissa, ja kun ei muita sattunut sisällä olemaan, kysyi hän Antilta:

Antti muljautti kauppiaaseen vihaisesti, osoittaakseen, että hän muisti, mitä Mähönen oli puotikamarissa sanonut, ja kiukutteli:

— Juutasko se taas on kiskassut tuon öljyn hintaa ylöspäin? Ihanhan tässä kohta menee kaikki olemattomat tienestit yksinomaan tuohon öljyn ostoon…

— Rokkefellerihän se taas sitä öljyn hintaa kiskasi muutamalla pennillä. Kuuluu olevan vähän ahtaalla siinä rahallisessa suhteessa, niin arveli että jos sais jonkun pennin enemmän näiltä Joukolan asukkailta. Ettei se Antti sitten ole käynyt siellä hautausmaalla?

— Ja jos saisi viidellä pennillä vaikka tulitikkuja… niitä oikeita rikkitikkuja, sanoi haudankaivaja, olematta kuulevinaankaan kauppiaan kysymystä. Vai joko se Velleri on niidenkin hinnan korottanut…

— Saapihan niitä tulitikkuja… ja tässä olisi sikaari — jos maittaa, sanoi kauppias viekkaasti.

— Taitaa olla oikein Ruuna Riimaa, tunnusteli haudankaivaja puraisten sikarin pään poikki.

Mähöstä ikäänkuin vähän hävetti. Ei olisi oikein viitsinyt kertoa, mutta ei myöskään malttanut.

— Enpä olisi uskonut… enpä saaperi olisi uskonut, päätti kauppias kertomuksensa. Enkä uskonut oikein sittenkään kun näin. Mutta eihän se epäilemisestä parane.

— Ei, ei se muutu epäilemisestä, minkä minä kerran olen todeksi vahvistanut, ylvästeli haudankaivaja ja sylkäsi uunin nurkkaan.

— Mutta olisi siitä selvä otettava, mikä sitä ristiä oikeastaan lennättää. Ei suinkaan se itsestään voi minnekään hyppiä!

— Eihän se itsestään… sieluton ja mieletön kappale. Minnekäs se itsestään ja niinkuin omalla voimallaan… vahvisti haudankaivajakin.

— Vahtiinko? Kukahan tuonne vahtimaan menisi? Ei taida olla sellaista sisua kellään tämän kylän miehistä?

Eihän tuossa nyt niin erikoista sisua taitaisi tarvita… yhden puuristin vahtimisessa. Kun olisi pari muuta miestä mukana, niin vaikkapa tuota minä yksinkin uskaltaisin lähteä.

— Ka enhän tässä minäkään ole osannut sitä tavallista tyhjää pelätä. Niin että kun lähtenee kauppamies matkaan ja vaikka se teidän renki-Pekka kolmanneksi, niin, saishan tuota katsella, tuleeko sinne ketään.

— Eiköpä tuo lähtene… sekin Pekka, otaksui kauppias. Pekka hoi! huusi hän sitten pihalle rengilleen, joka auttoi jauhosäkkiä Miikkulan isännän rekeen.

Kuultuaan asian sanoi Pekka, että raahtiihan tuonne lähteä, kun saanee kauemmin nukkua.

Päätettiin iskeä risti nyt päivällä paikoilleen, ja kauppias läksi haudankaivajan kanssa tähän toimeen.

Risti iskettiin vanhaan paikkaansa. Ei tarvinnut kuin entistä sijaa vähän kangella siivota. Aidan takana kulki Mattilan talvitietä tuntematon, vähän renttumaisen näköinen mies nahkalaukku selässä, pysähtyi heidän kohdalleen, sytytti piippunsa ja kysyi:

Mähönen ahtoi kantapäällään nyrkinkokoista kiveä ristin juureen ja ähkäsi:

— Antakaa kun minä tällä kangella kimautan, sanoi haudankaivaja ja iski kiveä niin, että se upposi puolen korttelin verran, vilkasi sitten yli olkansa tuntemattomaan ja sanoi:

Rentun näköinen asettui ryntäisilleen hautausmaan kiviaitaa vasten ja katseli miesten työtä välinpitämättömän näköisenä, tupakoiden ja silloin tällöin sylkästä ruilauttaen.

— Kenenkähän haudalle ne sitä ristiä…? tiedusteli hän noin ylimalkaisesti.

— Onpahan vaan muutaman, sanoi siihen Mähönen. Mistä kaukaa se tämä vieras on kotoisin?

— Senköhän täytistä ne ristiä niin tiukkaan junttaavat? Eikö se siinä vähemmällä pysyisi?

— Paremminpahan pysyy kun lujempaan iskee, sanoi kauppias ja kehoitti haudankaivajaa:

— Mäjäyttäisit vielä pari kertaa kangella pahennusta… vaan älä iske niin että menee ruoja rikki.

Haudankaivaja mäjäytti, tunnusteli sitten, miten tiukassa risti oli, ja todisti:

— Aidan takaa toimitusta katsellut mies kopisti piippunsa tyhjäksi, pisti sen taskuunsa ja läksi jatkamaan matkaansa, huomauttaen:

— Eihän minulla mitä pyssyä… Mistäs ne olisi tällä tämmöisellä virkamiehellä pyssyt tai muut instrumentit. Onpahan vain semmoinen suustaladattava tötterö — vaikka en minä sillä vuosikymmeneen ole ampunut.

— Pyssy se on suustaladattavakin. Ei sulia ruutia ole? No, sitä saat minulta ja lyijyä, josta valat kuulan…

— No, vaikka ketä… Minä otan mukaani revollin, niin että on mistä vastata, jos se pahennus läksisi päälle tulemaan. Ei sitä tiedä, mitä sattuu — hyvä on olla varuillaan.

— Mahtaakohan se pyssystä huolia… tai muusta revollista, jos se vaan on se rymä itse, se pääjehu? aprikoi haudankaivaja.

— Joutaneeko tuo pappa itse tänne Joukolan hautausmaalle, tuumi kauppias. Hyvä jos lähettää köyhimmän mökkiläisensä mokomille asioille. Ja eiköhän niiden köyhimpien pirujen nahkaan jo pyssyn kuula pystyne.

— Eikö tuo pystyne, myönsi haudankaivajakin, pyssynkuula… sen köyhän tai muuten vähävaraisen pirun nahkaan…

— Ja vaikkapa ei pystyisikään, niin on se mies vähän enemmän niinkuin omissa housuissaan, kun sillä on pyssy, millä pamahuttaa.

Antti sai vähän ruutia ja palan lyijyä ja tuhisi iltapäivän pyssynsä kimpussa. Se oli pahasti ruostunut, niin että siinä oli koko työpaikka.

— Mitäs sinä oikeastaan sillä pyssyllä nyt teet? tiedusteli akka, mutta
Antti ei ollut kuulevinaan.

Vihdoin oli pyssy latingissa, ja haudankaivaja katseli sitä syvissä mietteissä.

— Kun nyt vaan tietäisi kuka varmaan, että se laukeaa eteenpäin eikä taaksepäin, aprikoi hän. Taisi tulla tuo kuula tiukanlaiseen…

Oli jo myöhäsenlainen ilta, kun Hauta-Antti heitti pyssyn selkäänsä ja alkoi tehdä lähtöä.

Nyt rupesi kuitenkin akka kovaksi ja sanoi, että "hän kyllä on mennyt akaksi haudankaivajalle, mutta murhamiehen akaksi hän ei rupea, Ja sano nyt Antti lemmessä, mitä sinä oikein meinaat!"

— Älä nyt tuossa huuda ja kilju, jollei sinulla muuta hätää ole, sanoi haudankaivaja rauhallisesti. — En minä mikään miehentappaja ole.

Sitten ilmoitti hän lyhyesti menevänsä kauppiaan ja Pekan kanssa ottamaan selkoa siitä, mitkä voimat Karilan Pietarin haudalla peliään pitivät.

Mutta kun akka sen kuuli, valtasi hänet niin suuri pelko, ettei hän mitenkään uskaltanut jäädä yksikseen, vaan läksi suutari Revon mökille yöksi.

Haudankaivaja taas läksi pyssyrämä selässä hakemaan kauppiasta ja
Pekkaa hautausmaalle.

Haudankaivaja kopisteli tyhjässä puodissa, kunnes kauppias sen kuuli puotikamariinsa ja raotti ovea sanoen:

Kutsuttu pyyhki hatullaan lunta lapikkaista, niisti nenänsä ovenpieleen ja meni kamariin.

— Ampuuhan tällä norsun — taikka vaikka itsensä sen elehvantin… kun vaan piippu pitäisi, myönsi haudankaivaja. Taisi vain tulla tällä kertaa kovanpuoleinen latinki.

Renki-Pekka tuli puotiin ryynisäkkiä kantaen, nosti säkin tiskin taakse ja astui kamariin.

— Tässähän se on tämä Pekka, sanoi kauppias. Pitäisikö sinulla olla mitä pyssyä?

— Tarvinneeko tuota, arveli Pekka. Kun on tällä haudankaivajalla tuommoinen kanuuna…

— Tässä on vielä aikaa; eihän sinne kai kannata lähteä ennenkuin lähempänä puolta yötä. Niin että jos otettaisiin vähän lämmitystä.

Miehiä ei tarvinnut monta kertaa käskeä, ja lämmityspuuhiin ryhdyttiin sillä seurauksella, että tunnin kuluttua kaikki punoittivat vahvasti ja puhetta tuli melkeinpä enemmänkin kuin ennätettiin kuunnella.

Haudankaivaja teki yksityiskohtaisesti selkoa huomioistaan hautausmaalla, ja mitä useamman ryypyn hän otti, sitä useammilla, osittain toistensa kanssa ristiriidassakin olevilla kuvauksilla ja piirteillä täydensi hän kertomustaan, niin että siitä vähitellen paisui oikein ensiluokkainen kummitusjuttu, joka mahdollisesti olisi nostanut sekä kauppiaan että Pekan hiukset pystyyn, ellei heidän rohkeutensa olisi kasvanut samassa suhteessa kuin Hauta-Antin juttukin.

Kauppias taas loi historiallisen katsauksen Karilan talon vaiheisiin ja Pietari-vainajan maalliseen vaellukseen, mistä hän löysi paljon sellaista, mikä oli omiaan viittaamaan siihen, etteivät hänen asiansa koskaan olleet oikealla tolallaan. Sitten hän selosti paikkakunnalla liikkuvia, puodissa kuulemiaan huhuja kummitteluista Karilassa. Vaikka talo on autio, kuulevat ohikulkijat sieltä öiseen aikaan melua, näkevät haamujen liikkuvan pihalla ja valoa ikkunoista, sellaista epämääräistä, kalpeata valoa, joka hetkisen liehahtaa ikkunassa ja sitten katoaa, saaden ohikulkijan sydän kurkussa juoksemaan minkä jaloista pääsee. Milloin kuuluu sieltä kuin itkua, milloin kuin rahojen laskemista.

— Suutari Revon akka oli kahtena yönä käynyt sieltä halkoja varastamassa, kertoi kauppias muutamakseen. Se on semmoinen akka, ettei se ole koskaan kummituksia nähnyt eikä niistä mitään perusta. Mutta kolmantena yönä kun tuli ja oli juuri lastaamassa halkoja kelkkaansa siitä saunan takana olevasta pinosta, niin oli nähnyt valkoisen haamun seisovan keskellä pihaa. Se oli nostanut kätensä ylös ja sanonut kolealla äänellä, että voi voi sinua suutari Revon akka kun ilkeät vainajiltakin varastaa. Siihen jäi Revon akalta niin halot kuin kelkkakin, mutta pois juostessaan oli vielä kuullut kaivosta moiskauksen, ikäänkuin olisi joku sinne hypännyt.

Pekka ei paljon puhunut, vahvisti vain murahduksilla toisten puheet, ryyppäsi, irvisti ja ähkäsi.

Kello oli jo yli yhdentoista. Pullo oli tyhjänä ja miehet tunsivat itsensä tarpeeksi lämpimiksi. Renki-Pekka haki makasiinista sinne unohtamansa lyhdyn, kauppias pani ladatun revolverin päällystakkinsa taskuun, ja haudankaivaja tarkasti viimeisen kerran, oliko hänen tuliluikkunsa kunnossa.

Ulkona vallitsi syvä pimeys. Tuuli jokseenkin kovasti ja metsä makasiinien takana kohisi raskaasti. Luntakin tuntui vähän pyryyttävän.

— Lähdettiinhän sitä… nyt justiinsa, vahvisti haudankaivaja. — Kun ei vaan olisi näin pimeä; eihän tässä näe kyynärän vertaa eteensä.

— Kyllä se siitä vaikenee, kunhan silmät tottuvat, vakuutti Pekka, joka kulki edellä. — Ja taisivat ne ryypytkin vähän näköä sumentaa…

— No mitä ne nyt senvertaiset ryypyt… pani kauppias vastaan, vaikka tunsikin askeleensa hieman epävarmoiksi.

— Antaa sen nyt olla siksi kun tullaan hautausmaalle, sanoi
Hauta-Antti. Minnekäs tästä eksyy, selvältä tieltä.

Kauppias ja Pekka tunsivat rohkeutensa huomattavasti alenevan. Tehtävä ei tuntunut enää yhtä hauskalta kuin pullon ääressä puotikamarissa.

Joukolan kylä lepäsi syvässä unessa. Ei kuulunut muuta kuin tuulen kohina metsikössä kahden puolen tietä.

Miehet kulkivat peräkkäin, Hauta-Antti viimeisenä. Häntä ei muu pelottanut kuin pyssynsä. Jos hyvinkin pitäisi ampua ja se pakana laukeisi taaksepäin, niin tulisi pahat.

Pekka viimein kahlasi kinoksen yli maantieaidan ääreen ja taittoi siitä seipään aseekseen.

— Mikä siellä rysähti? huusi haudankaivaja, joka kauimpana ollen ei ollut nähnyt, mitä tapahtui.

— Tullaan, tullaan, vakuutti Mähönen. Älä sinä huutele, varoitti hän sitten. Jos sattuu kuka siellä hautausmaalla olemaan liikkeellä ja kuulee.

— Eikö tuo kuulle muutenkin, arveli Pekka, jos se on se rymä. Ja jos se on ihminen, niin senkö täyteistä se siellä keskellä yötä tekisi…

Hautausmaan portin kynnykselle — portti, kuten tunnettua, on talven ajaksi syrjään nostettu — oli karttunut aikamoinen luminietos, johon edellä kahlaava Pekka upposi melkein vyötäisiään myöten, kompastui kynnykseen ja tupsahti nenälleen nietokseen. Seurauksena oli pärskymistä ja matalalla äänellä ilmituotuja mutta silti varsin meheviä tunteenpurkauksia, jotka osaksi olivat kohdistetut kinokseen, osaksi Hauta-Anttiin, joka ei ollut luonut sitä pois. Viimemainittu, tähystellen tuikein katsein ympärilleen, niitä kuitenkaan tuskin huomasikaan.

— Niin että missä se sitten olikaan se…? tiedusteli kauppias, joka ei tahtonut pimeässä tuntea maisemaa.

— Kun katsotte tuosta tuon lakkapään petäjän kupeitse, vasemmalta puolen, niin näkyykö mitä? neuvoi haudankaivaja.

Pekkakin pääsi lopuksi selville siitä, mitä ristiä oli vahdattava, ja sanoi että:

Toiset eivät vastanneet mitään vaan tupakoivat äänettöminä, savukkeiden tulipäät kämmenen varjossa, ettei hehku antaisi heitä ilmi.

Yö kului hiljaisesti. Tuuli alkoi vähitellen vaimeta, mutta pakkanen yltyi samassa suhteessa, taivas selkisi ja tähdet alkoivat kiilua.

Joukolan kylän yllä lepäsi kalman rauha. Ei edes Miinalan koirakaan, joka tavallisesti yökauet haukkua louskutteli, nyt ollut äänessä.

Kello tuli kaksitoista, mutta mitään erikoista ei tapahtunut. Ilman selkeneminen ja silmien yöhön tottuminen vaikutti sen, että tuo pienehkö musta risti näkyi aivan selvästi petäjän kupeitse, ja jos joku sitä olisi lähestynyt, olisi hänet ehdottomasti heti huomattu.

Keskiyön hetki oli jo hyvän aikaa sitten sivuutettu ja varsinainen kummitustunti siis päättymässä. Asema alkoi tuntua hieman nololta.

Pekka, joka koko ajan oli ollut epäuskoisin, tulkitsi itse teossa kaikkien mielialan, muristessaan viimein:

— Senkö halvattua häntä tässä seista noljotettanee… aikuiset miehet.
Tyhjää emätöntä vahtaamassa! Jalatkin tässä paleltuvat…

Kauppias oli jo oikeastaan samaa mieltä, mutta ei tahtonut kuitenkaan vielä hellittää ja vastasi siis Pekan valitteluun vain:

— Etkös tuota nyt kestäne, vakainen mies, muutamaa tuntia pakkasta, kun ei tässä tuulekaan. Kuka sen tietää, mitä tässä vielä nähdään…

Vaikka ei hänkään enää juuri uskonut mitään nähtävän. Pekka taas mutisi:

— Puoli tuntia, sanoi Pekka järkähtämättömästi. Sitten minä menen, seiskoot muut tässä vaikka kesään asti.

— Tulis nyt se paholainen jos tullakseen, niin kyllä minä tällä seipäällä sen sivut voitelisin…

Tämä uhmaava ja röyhkeä puhetapa sai oitis vastauksen, näköjään juuri niiden voimien taholta, joita sillä oli tarkoitettu.

Karilan Pietarin haudalta päin kuului nimittäin epäilyttävää rytinää, joka sai vaanijain sydämet melkein pysähtymään.

Ketään ei haudan lähellä näkynyt, mutta risti sittenkin liikahteli, ikäänkuin olisi ruumis sitä haudasta käsin potkinut pois päältään.

Pekka oli mennyt aivan kelmeäksi. Hammasta purren, silmät melkein mielettömin ilmein tuijottaen alkoi hän, puristaen vankkaa seivästä suonenvedontapaisesti lujissa kourissaan, juosta hautaa kohti.

Perässä juoksi kauppias, ampuen revolverillaan laukauksen toisensa jälkeen haudalle päin. Haudankaivajalle huusi hän samalla:

Tämä oli oikeastaan hieman kummallinen kehoitus, koska haudalla, kuten edällä on mieliin terotettu, ei näkynyt ketään.

Kauppias ja Pekka eivät olleet vielä ehtineet montakaan askelta ottaa, kun he äkkiä pysähtyivät ja jäykistyivät melkein suolapatsaiksi.

Muutamia kertoja nytkähdeltyään risti nimittäin roiskahti poikki ja lensi yli aidan hautausmaan taakse.

Mähönen ja Pekka tunsivat polvensa merkillisen heikoiksi, ja hampaat suoraan sanoen kalisivat heidän suussaan.

Haudankaivajakin oli viimein valmistunut. Hän kohotti pyssyn poskelleen, tähtäsi ennenmainitun petäjän kupeitse epämääräiseen pimeyteen, ja ajatellen vielä viime hetkessä: "mahtaakos se peijakas nyt vain…" laukaisi.

Hauta-Antin aavistukset kuuluivat tähän sieluopillisten ilmiöiden luokkaan. Ne toteutuivat aivan täsmälleen.

Kuului omituinen räjähdys, ja kun toiset katsahtivat taakseen, näkivät he nietoksessa myllertävän mustan möhkäleen, jota täytyi otaksua haudankaivajaksi.

Kun ei toisilla tuntunut olevan halua jatkaa matkaansa Pietarin haudalle päin, kääntyivät he takaisin tutkimaan, millä kannalla haudankaivajan asiat olivat.

Juuri silloin nosti tämä päätään nietoksesta, puhallellen lunta suustaan ja tuijotellen ällistyneenä ympärilleen. Sitten julkaisi hän vereksimmät kokemuksensa:

— Johan minä sen sanoin… että halkeaahan se pahuus… kun tuli tellätyksi se luoti liian tiukkaan.

Pyssyrämän tukki löytyi samasta nietoksesta kuin haudankaivajakin, mutta piippu oli hävinnyt näkymättömiin. Kun nopean ja ehkä hieman pintapuolisen tarkastuksen jälkeen oli todettu, ettei Hauta-Antissa ainakaan mitään näkyväisiä vammoja ollut, läksivät miehet joutuin pois hautausmaalta.

— Ihmehän on… kerrassaan kumma, myönsi Mähönen. Kun ei näkynyt yhtään mitään… Minäkin olin jo vähällä säpsähtää…

— Jollei olisi tuo haudankaivaja siellä takana räjähtänyt, niin kyllä minä olisin sen aitovieressä tavottanut, olipa se sitten rymä tai mikä tahansa. Ja silloin siinä olisi ollut yks seipään räiske…!

Pekka tunsi nimittäin rohkeutensa palaavan samassa määrin kuin matka miesten ja hautausmaan välillä piteni.

Seuraavana päivänä kävi kauppias haudankaivajan kanssa tarkastamassa viimeöisen seikkailun näyttämöä.

Risti, tällä kertaa poikkinaisena, löytyi aidan takaa talvitieltä.
Mutta lumessa haudan luona ei näkynyt minkäänlaisia jälkiä.

— Niin, samalla tavalla se on ennenkin lähtenyt, vaikka ehyenä. Mutta nyt kun se niin lujaan kiilattiin, niin poikkihan meni…

Tietysti koko kylä puhui pitkät ajat vain tästä asiasta. Kukaan ei uskaltanut pimeän tultua kulkea yksin hautausmaan ohi, ja Karilan taloa kartettiin kuin ruttopesää.

Hautausmaalla ei kuitenkaan enää mitään merkillistä tapahtunut. Pietarin hauta jätettiin oman onnensa nojaan ja peittyi pian nietoksiin, tietymättömiin.

Näihin aikoihin tapahtui että Kukkolan aitasta eräänä yönä katosi 14 leipää, osa sikaa, leiviskä voita y.m. ruokatavaroita.

Varkautta, se täytyy meidän ikävällä tunnustaa, ei Joukolassa yleensä lueta seitsemän kuolemansynnin joukkoon. Tosin on törkeätä parjausta naapuripitäjäläisten väite, että Joukolassa muka varastellaan niin yleisesti ja järjestelmällisesti, että kukin talo on aina kahden kuukauden kuluttua omillaan, mutta kiistämätön tosiasia on myöskin, että jos jotain pientä sattuu talosta puuttumaan, niin pistäytyy joku perheen jäsenistä pimeän tultua retkeilylle, jonka tarkoituksena on sopivalla tavalla järjestää asiat niin, että päästään puutteesta, tarvitsematta ryhtyä rahaa haaskaavaan ostamiseen tai ikävään lainaamiseen.

Mutta joku rajahan se pitää näpistelylläkin olla, ja kun kokkolalaiset älysivät, millaista jälkeä heidän muonavarastossaan oli tehty, eivät he suinkaan peitelleet tyytymättömyyttään.

Tähän hyvin kuuluvalla äänellä julkituotuun valitteluun vastasi pian äänekäs kaiku eri tahoilta Joukolan kylää.

Räsälässä oli puhdistettu perunakuoppa, Koistilasta viety kahdet uudet päitset, setolkka ja talon ylpeys: komea hirvennahka, jota sunnuntaina kirkkomatkalla käytettiin reen perässä. Moni muukin talo sai tuntuvasti suorittaa veroa tuntemattomalle vorolle tai voroille. Huippuunsa kohosi melu, kun tapahtui uskomattoman rohkea murtovarkaus kauppias Mähösen makasiiniin, josta katosi kokonainen hevoskuormallinen kaikenlaista kauppatavaraa.

Mähönen tietysti nosti jumalattoman melun, oli kääntää nurin taivaat ja maat sekä hankki kyläläisistään monta pitkäaikaista vihamiestä, panemalla poliisikonstaapelin kanssa toimeen ankaran kotitarkastuksen jokaisessa talossa ja torpassa Joukolan kylässä. Karilaa ei maksanut vaivaa tarkastaakaan sen takia, että se edelleenkin oli autiona, eikä Mähösellä enempää kuin muillakaan hautausmaalla sattuneen seikkailun jälkeen ollut halua ryhtyä minkäänlaisiin tekemisiin Karilan ja sen näkymättömien haltijain kanssa.

Voroista ei kuitenkaan sen enempää selvyyttä saatu, mutta varkaudetkin alkoivat vähetä, kun joukolaiset rupesivat pitämään entistä tarkemmin vaarin yksityisomaisuudestaan.

Eräänä iltana loppukesällä luki kauppias Mähönen puotikamarissa erästä kirjettä, jonka hän oli postissa saanut ja joka kaikessa koristelemattomassa suorasukaisuudessaan kuului seuraavasti:

Täten pyytän saata lähestyä teitä näillä muutamilla riveillä ja saan tietä antaa elämästäni että olen voinut hyvin ja toivotan sitä samaa h:rra Kauppamiehellekkin — —

Ja pyytän saata tässä nöyrimsti ilmoittaa vastauksen siihen kysymykseen? kuin on kauvan pitänyt teitä epätietoisuutessa että mikä se on se karilan Rymä niin pyytän saata tietoksi antaa että se olen Minä allekirjotettu ja minä oon pitänny kortteeria siellä karilassa ja siellä kummitellut oli niin mukava varastaa kuin ei kukaan tullut sinne tarkastukselle ja siellä ne oli nekin Teijän makasiinista hävinneet rihkamat, ja Minä sen ristin nykäsiri ylös että Tee luulisitten että ei se pietari saa lepoa hautassa. Niin mitä siihen tulee ettei lumessa jäläkijä näkynyt niin pyytän täten tietoksi ilimottaa että kun pitkän lankun ojenti yli hautuumaan aijan niin se ulottu justiinsa sen ristin viereen ja kun sitä lankkua myöten tuli talavi-Tieltä niin eihä siinä mitä jäläkijä lumessa näkynyt ja muistattenko siilon kun tee sen Antin kansa joka on melkeen yhtä iso Pöllö kuin Teekin h:rra Kaupp: sitä ristijä kiilasitten niin minä siinä tupakoin aijan vieressä ja Tee puhuittenkin minun kanssani. Niin minä arvasin että Tee rupeetten yöksi vahtiin että mikä sitä Ristijä liikuttelee niin minä ajattelin että (nyt Minä kun saan nää Tolvanat säikäytetyksi niin kyllä sitten voipi rauhassa asua Karilassa) ja siellä kun minä pimeessä heitin sieltä aitauksen takaa pitkän narun jolla oli Surma silimukka toisessa päässä niin se ihan ens heitolla osu sen ristin ympäri ja kun minä sitten rupesin sieltä vesakosta tien takaa kiskomaan niin ei se ensin tahtonut nousta vaan nytkähteli ja kun Tee sitten rupesitta huutamaan ja ampumaan niin minä arvelin että etkö heltiä pakana ja kun oikein kiskasin niin poikki roiskahti. Kyllä minä näin että H:rat pelkäsi ja kyllä on se minua monta kertaa naurattanut jälistä päin. Rauhassa oon saanut olla karilassa ja nyt kun oon muuttana pojes niin tahton kiittää Teitä ja kaikkia Joukolan Asukkaita ja ilimottaa että Tee oletten tyhmiä pässijä — — — ja voikaa nyt hyvin piirtää kun:joituksella

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SEN PITKÄÄ, SEN LYHYTTÄ ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Sen pitkää, sen lyhyttä

SEN PITKÄÄ, TÄMÄN LYHYTTÄ

SISÄLLYS:

ALKULAUSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE