The Project Gutenberg eBook of Perintö Reinin rannalla This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. Title: Perintö Reinin rannalla Romaani nykyvuosilta Author: René Schickele Translator: Anna Leivo Release date: February 24, 2025 [eBook #75457] Language: Finnish Original publication: Hämeenlinna: Arvi A. Karisto Oy, 1928 Credits: Tuula Temonen *** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PERINTÖ REININ RANNALLA *** language: Finnish PERINTÖ REININ RANNALLA Kirj. René Schickele Saksankielestä suomentanut Anna Leivo Uusia romaaneja 17 Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Oy, 1928. SISÄLLYS: Ensimmäinen osa I. Lumikellot II. Pääsiäisaika III. Jäätikköhalkeama IV. Kotini V. Yö Breuschheimissä VI. Ulricus VII. Suvun viimeiset VIII. Ruusu kuumien kivien välissä IX. Jumalainen matka X. Il Felze XI. Kuollut makaa kynnyksellä XII. »Tahdon tavata hänet taas Venetsiassa» XIII. Rakkautta ja maailmanhistoriaa Toinen osa XIV. Öljypuumaa XV. Kaupunki täynnä eläimiä XVI. Lippu Baoun huipulla XVII. Tulipalo St. Paulissa Kolmas osa XVIII. He tulevat, me menemme XIX. Hyvä kuu XX. Tulpaanit XXI. Idyllin Loppu XXII. Loppu ENSIMMÄINEN OSA I. LUMIKELLOT Olen kirjoittanut hänelle ja pyytänyt häntä tulemaan. Kirje on suljettuna edessäni. Muistan tuskin sen sanamuotoa. Niin säilyy syvä rakkaushetki mielessä vain unentapaisena elämyksenä... Pyydän häntä kirjeessä saapumaan luokseni, se ainakin on varmaa. Lähetänkö sen? Saisinko oikeastaan kirjoittaa hänelle näin hillittömästi, pyytää häntä näin, tuon eron jälkeen Milanossa ja kaksivuotisen vaikenemisen jälkeen? Eikö tällainen kirje merkitse samaa kuin yöllinen tunkeutuminen hänen makuuhuoneeseensa? Hän ei odota minua, en tiedä, miten hän elää, yksinäänkö vai ei, tyytyväisenäkö vai ei, en tiedä hänestä muuta kuin sen Rooman kadun nimen, jonka varrella Capponin sukutalo sijaitsee. Kahdessa vuodessa on hänestä tullut minulle vieras, ja itse olen käynyt hänelle vieraaksi, pahemmin kuin kuollut jälkeenjääneelle, koska puuttuu haudan varmuus... Muitakin kysymyksiä teen itselleni, niinpä, olisinko kirjoittanut, jos vaimoni vielä eläisi, mutta siihen en saa yhtä, vaan kymmenen eri vastausta, joissa jokainen väite kiertelee ehtoja kuin eksytyskuvastinten sokkelossa... Mutta ei, jos Doris vielä eläisi, ei minulla todennäköisesti olisi mitään syytä huutaa Mariaa avukseni. Olisin terve. Dorikselta ja minulta ei puuttunut mitään eikä ketään, kun hänet kadotin, eikä Maria ollut suotta viimeksi erotessamme tehnyt ristinmerkkiä minun, menettämänsä, ylitse. Niin ainakin luulen; kuitenkin tunnen muistojeni hataruuden. Ja mihinkä sellaiset kysymykset veisivätkään muuhun kuin joka taholla tuomiolle, johon itseäni kiduttaen kutsuisin Doriksen haudastaan todistamaan itseäni vastaan, itseäni ja Mariaa vastaan. Kuinka naurettavaa! Ikäänkuin minä olisin mies, joka antaisin jonkun, edes oman itsenikään, vetää itseäni tuomiolle vastaamaan tunteistani ja persoonallisista elämyksistäni! Tämä kaikki on vain sydänlyöntieni sammaltamista, tietoisuuden puolihämärässä, nukuksissa... Nousen, yhä vielä vaivaloisesti, pöydän äärestä. Silmäilen tasangolle. Viisi minuuttia sitten oli kaikki kuin paksuun, keltaiseen usvaan, kuin pajukissojen siitepölypilveen peittynyt. Nyt kuivaa aurinko päällekirjoituksen Maria Capponille menevässä kirjeessä. Viidessä minuutissa tapahtui, että keltaiset pilvet muuttuivat hopeanharmaiksi ja kukkulat pistäytyivät näkyviin kaukaisessa etäisyydessä. Kukkulat lähenivät uiden, ja samanaikaisesti, ikäänkuin pannen täytäntöön yhteisen eteenpäinliikehtimisen, mateli valkoinen vesihöyry niittyä ylöspäin. Sitten pilkisti kappale mustan reunustamaa sineä läntisellä taivaalla: näköala korkealle maalle, jossa aurinko näkymättömänä vaelsi. Sadepisarat riippuivat ikkunalaudalla himmeinä... Sitten alkoi hopeanharmaa pilvi, joka keltaisena ollessaan vielä oli verhonnut kaikki, huuruta sinertävänä, ja sitten se hävisi, en tiedä miten. Sen viimeinen jälki reunustaa kukkulan kirkkaalla loisteella. Ja tämä on kuitenkin vain kouraantuntuvinta, mitä viidessä minuutissa on tapahtunut. Nyt säkenöivät niityt. Puut varistelevat vihreyttään. Mutta savu Amsterdam-Milanon pikajunasta, joka alhaalla tasangolla vierii ohitse, kiemurtelee, laajenee eikä tahdo hajota, ja tuolla, vielä syvemmällä tasangolla, aukeaa toinen vihreä maailma... Elsassilainen tasanko lepää täynnä auringonpaistetta! Kuitenkin meidän ja sen välillä on vielä usvaa, joka hämärtää sen... Nyt sitä ei enää ole! Maa Reinin vasemmalla puolella, maa Reinin oikealla puolella henkii yhtä ainoata hymyä. Linnut purjehtivat latvalta latvalle, istuutuvat, puhuttelevat hiljaisuutta, lentävät eteenpäin. Nuoret hedelmäpuut kantavat väristen kimmeltävää kruunua, ja niiden suuremmat veljet ovat kirkkojen telineitä, tulvillaan valoa. Repaleisten pilvien pimennossa sekoittaa taivas värejä auringonlaskua varten. Ihana maailma, iloinen maailma, oi, me surkeasti vääristyneet ihmiset! Minkätähden emme voi sulautua puuhun ja ruohoon, kukkaan ja pilveen ja vain olla olemassa, ihmeellisen tajuttomina, aina liikkuvina ja kuitenkin suruttomina kuin ne! Minkätähden ihmisen kuolema on niin vaikea? Nojaudun ulos ikkunasta ja kohtaan tuulen, jonka tuoksuvasta leutoudestaan tunnen länsituuleksi. Minkälainen talvi onkaan takanani! Nyt on kuitenkin kevät tulossa. Kiertotähtemme on käynyt keveämmäksi. Tunnen jo, kuinka itse menetän painostani. Siihen aikaan, jolloin vielä opiskelin mytologiaa ja maailmankatsomusta, herättivät ylenkatsettani Zephir ja Serenitas, joita syystä pidin pariskuntana; työnsinpä ilkeydestä heille kirjavat tohvelit jalkaan, noille »kohtalottomille vanhuksille» — vaikka he todellisuudessa kulkevat kaikkein keveimmin jumaljaloin läpi elämän ja heidän sukulaiskasvonsa loistavat onnesta kuin koko kesäisen puutarhan tulisten tuoksujen ympäröiminä. Maria tulee! Näen lumikellot loukossaan iltakellojaan soittamassa, ja muistan päivän, jolloin Alpeilla tuhannen metriä alapuolellani huomasin pienoisen kylän, jonka kirkontorni kaiutti iltasoittoa. Kello vastaanotti joka lyönnillään auringonsäteen ja sinkautti sen ylöspäin. Silmilläni kuulin sen soivan, niinkuin nyt lumikellojen. Ja Maria seisoi vieressäni. Me kiersimme käsivartemme toistemme ympäri ja hymyilimme toisillemme. Kummanaan ruumiissa ei ollut ainoatakaan tummaa kohtaa, ja me nauroimme vain kuullaksemme naurumme kajahtavan ruumiillemme syvyyksissä. II. PÄÄSIÄISAIKA Vaimoni kuoleman jälkeen olen aina ollut yksin. Heräsinkö elämään vai kuolinko erä erältä — vaivuinko hitaasti uneen? Oli talvi, kesä ja taas talvi. Sitten piti kevään tulla, otin sen selville sekä omasta että Jacquotin kalenterista (ensimmäiset sirkkalehdet pujahtivat esiin maaliskuussa), ja Jacquot hankki siihen herra opettajaltaan vahvistuksen. Mutta kuukausimääriä valui sade yhä taivaalta, ja aurinko, kun se pilkisti näkyville, näytti esiintyvän ainoastaan valmistaakseen uutta sadekuuroa. Iankaikkisuus harmaata taivasta ja tiheätä sumua, iankaikkisuus tyrehtynyttä tuulta, jonka vallitessa sade ja rakeet piiskasivat maata, iankaikkisuus pohjattomia teitä — metsä lemahti mädäntyneeltä puulta, vuorenrinnettä alas ryöppysi tuhansittain puroja, joita ei aikaisemmin ollut siellä ollut. En ottanut enää mitään unilääkettä. En juonut enää. Panin toivoni kevääseen. Mikäli koululta ja leikiltä jouti, auttoi Jacquot minua siinä. Siinä olivat orvokit puutarhassa. Kun ne ensin ripustivat pienet sinipunervat latvansa näkyville, sanoimme itsellemme, että nyt _täytyi_ kevään tulla, niin oikeastaan, kevään täytyi jo _olla_. Orvokki-raukat! Kerran paistoi aurinko — voi, ei kauan, ainoastaan kahden sateen välillä. Jacquot, joka oli vakoillut puutarhassa, tuli ja ilmoitti: »Orvokit viheriöivät.» Oikein, orvokit viheriöivät. Niiden lehdet olivat saaneet elämänvärin ennen kaikkea muuta vihreyttä puutarhassa. Kohta senjälkeen olivat siniset umput näkyvissä, päät riipuksissa sateessa. Kahdeksan päivää ne seisoivat siten, ja odottivat. Sateessa! Ne olivat saaneet auringon kuuman rakkauskirjeen ja olleet täsmällisesti kohtauspaikalla. Mutta minne oli aurinko jäänyt? Tuo petturi! Se tanssi ravintoloissa Rivieralla! Oli jo paljon, että se aika ajoin näytti meille pitkää nenää verhojen takaa pukuhuoneestaan, kun se koristautui tanssiaisia varten. Mutta orvokit olivat tulleet. Pian senjälkeen sanottiin, että rinteellä kivipengermän alla oli jotakin nähtävää. Jacquot seisoi vieressäni ja näytti sormellaan sinne tänne. Mutta minä en nähnyt muuta kuin maata, kiviä, puupalasia. Lopulta huomasin ruostuneen kymmenen pfennigin rahan. Jacquot tuli kärsimättömäksi. Olinko minä sokea, kysyi hän, eikä kiinnittänyt mitään huomiota kymmenen pfennigin rahaan. Hän istui kokoonkyyristyneenä saappaani vieressä ja melkein kosketti sormellaan maata. Pistin jalkani eteen, ettei hän vierisi alas rinnettä. Mutta siitä hän vähän välitti, putosiko vai ei, ja minun täytyi polvistua ja kumartua hänen vierellään yli kuilun. Hänen sormensa kosketti jyrkänteen mullassa toista pientä, vihreätä sormea, sen minä näin, ja sitten huomasin niitä useampiakin ympäristössä. Ne olivat siis tulpaaneja, jotka pyrkivät esille, ja minä sain nousta suoraksi. Kun Jacquot yhä edelleen moitti minua siitä, että hänen oli täytynyt kaksi kertaa sormellaan koskettaa tuota toista, ennenkuin olin huomannut tulpaanin, huudahdin: »Nehän ovat vielä yhtä pieniä kuin sinä, nuo tulpaanisi!» Hän silmäili minua, teinkö pilaa, mutta minä pysyin vakavana ja annoin katseeni harhailla kuin ajattelisin jo jotakin muuta. Silloin hän nipisti minua kaikin voimin säärestä ja huomautti rauhallisesti: »Etsipä nyt, isä, kuka sinua on nipistänyt, löydätkö, ellen näytä häntä sinulle!» Tästä tapauksesta asti hän sanoo, luullessaan saaneensa liian vähän arvoa: »Vai niin, sinä puhut tulpaaneista.» Ja edelleen satoi virtanaan. Talomme oli arkki, vesi virtasi yötä päivää yli puutarhan. Tiedustelijat kaupungista, jotka juosten tulivat metsäämme saakka, mikäli mahdollista karkoittaakseen kyyhkysen öljypuuoksineen pesästään, takertuivat paikoilleen satoja kertoja, vajosivat jalkineittensa yli liejuun. Mutta metsässä kohisi kuin vedenpaisumuksen lähetessä. Yöllä ei nähnyt kuuta eikä tähtiä. Me nukuimme metsän mahtavassa huminassa ja heräsimme siihen. Se ei ollut sama ääni, joka puhuu kesällä ja joka helähtää liikuttavammin, lämpimämmin ja myrskyssäkin lempeämmin kuin meren luja ääni, ei, se oli yksitoikkoinen kuin jättimäinen rumpukalvo, jolle sade putoaa, autio, surullinen talviääni. Eräänä aamuna — se oli maaliskuun 17 päivän aamu — heräsin harvinaiseen hyväilyyn: tuoksuvaan tuulenhenkäisyyn, jommoisena se Välimerellä äkkiä puhaltelee Afrikan rannoilta, täysin kirkkaaseen aamuruskoon, samanlaiseen kuin kerran, jolloin hyttini luukun läpi kohotin otsani sitä kohti ja sen kosketuksesta minunkin rinnassani alkoivat soida valo-urut kuin sen kreikkalaisen saaren kallioisilla rannoilla, jonka ohi laivamme hitaasti solui... Jostakin sellaisesta olin kaiketi uneksinut. Sen jälkeen vasta erotin puutarhasta lapsennaurua, joka räiskytteli auringonvaloa ympärilleen, ja kiireisiä, huomattavan kaikuvia askeleita, jotka äkkiä, pengermän soraa koskettaessaan, alkoivat nauraa nekin. Hypähdin vuoteesta ja työnsin ikkunaluukut auki. Silloin näin niin valtavasti kuin en olisi koskaan ennen nähnyt, näin ensi kerran, kuinka sininen aamu, taivaan poika, oli vihitty yhteen vihreän, kimaltelevan maan kanssa! Kaikki metsän linnut lauloivat luonamme korkeudessa, kaikki kukot kiekuivat laaksossa, ja kun aamukellot alkoivat kajahdella, oli minusta yhtä selvää kuin tämä päivä, ettei mikään suntio tai kylän poikaviikari kiskonut niiden nuorasta, vaan että ne yksinäänkin olivat ryhtyneet soittamaan kevään tuloa ja sinkoamaan maan päälle taivaan sineä ja niityiltä ja metsistä kastetta taivasta kohti. Siitä lähtien on ollut kevät. Kukkivia orvokkirinteitä, kevätesikkoja, vuokkoja. Metsässä antaa tikka merkkejä pienellä puurummullaan. Nuo hyvät! Jospa se olisi totta! Jospa tällä kertaa voisi kevääseen luottaa! Ja kuulkaapa vain, tuolla vastaa taivas ensimmäisellä ukkosella, antaa kunniasanansa, että talvi on lopussa. III. JÄÄTIKKÖHALKEAMA Vaimoni ei näyttäydy enää unissani. Poikamme on jo pitkät ajat silmäillyt minua katsein, joista turhaan haen nuhdetta. Ja kuitenkin olen kadottanut häneltä äidin. »Kadottanut?» kysytte. Niinpä kyllä, lumikentällä Petergratin juurella Lauterbrunnenin ja Lötschentalin välillä, tarkemmin sanottuna tiellä Mutthornmajalta Tschingeljäätikölle, siellä olen kadottanut hänen äitinsä, minä eikä kukaan muu! Jacquot tuntee kaikki nämä harvinaiset sveitsiläisnimet ja näyttää ne kartalta... Täällä siis, tällä suurella sinivalkoisella paikalla, syöksyimme Doris ja minä jäätikköhalkeamaan, vajosimme näet äkkiä pehmeään lumeen (oli helteinen elokuun aamu, etelätuuli), lumi vajosi allamme, ympärillämme, niin menimme syvyyteen. Aluksi otimme asian hilpeältä kannalta, sillä joskin olimme syöksyneet hyvinkin viidentoista metrin syvyyteen, olimme saaneet tuskin ainoatakaan töykkäystä, olimmepa pudonneet hyvinkin pehmoisesti, sulloutuen lumeen, joka sitten oli hävinnyt jonnekin jalkaimme alta, ja seisoimme koko lailla mukavasti, lujalla pohjalla, sinivihreiden jääseinien välissä. Toinen seinä oli maanpinnan läheltä hiukan sisäänpäin kovertanut. Kirkkaalla taivaalla päämme yläpuolella riippui pieniä, kultaisia päivätähtiä... Ne muistuttivat minulle vaakunaa, jossa oli kultaisia mehiläisiä sinisellä pohjalla. Ei, nyt johtuukin mieleeni, se ei ollutkaan mikään vaakuna, vaan rikkaan kauppiaan makuuhuone Berliinissä. Nauroimme narrimaisuudellemme, kun ehdottomasti halusimme — nukkua mehiläispesässä. Ukonilmakin, joka iltapäivällä kulki alkuaikojen jyminällä jäätikön yli, kiihdytti meitä paremmin kuin pelästytti, Pitkän salaman valossa, joka kerran leijuilevan siiven lailla riippui halkeaman yläpuolella, näimme toisemme. Me seisoimme kuin suuressa peilisalissa. Ihastuneina vaivuimme toistemme syliin. Sade tuskin valui halkeamaan tai sitten olimme jo niin märkiä, ettemme sitä tunteneet. Me kuulimme sen vain! Jäätikkö näytti kohisevan syvyyksiään myöten jalkaimme alla ja kohisi vielä kauan senjälkeen, kun ukkonen oli mennyt ohitse ja aurinko uudelleen paistoi. Doris kohotti rannekelloaan. Se kävi. Kello oli neljä. Minun kelloni oli jäänyt ylös tai muuten joutunut hukkaan, mutta selkäreppu oli vieressämme. Joimme kuumaa kahvia termospullosta, söimme kovia munia ja makkaravoileivän. Nauraen kiistelimme, kuka meistä oli houkutellut toisen tähän kristalliseen seikkailuun. Se oli Doris, niin paljon minun oli myönnettävä, sillä hän ei ollut halunnut ottaa opasta mukaan, »jotta kerrankin saisi olla kahden minun kanssani», ja hän taputti käsiään, kun kepponen oli niin yli odotusten onnistunut. Mutta mitäpä (niin menin asian pohjaan saakka), jos en olisi myöntynyt hänen vaatimukseensa, mitä sitten? Ja vaikka päähänpisto olikin hänen, ei täytäntöönpano silti ollut vähemmän minun työtäni. Minun vallassani oli ollut myöntää tai kieltää. Myöntymällä olin ratkaissut asian, minä, ei hän. »Odotappas vähän», keskeytti hän minut ja viritti minulle ansan. Emmekö olleet kulkeneet tietä kaksi kertaa perätysten opas mukanamme, huomaamatta mitään vaaraa? Luulin että huomautus oli minulle eduksi, mutta ei, päinvastoin. Siis en saisi lukea ratkaisuanikaan ansiokseni. Hän ei ollut halunnut opasta, hän, en minä. Me emme olleet ottaneet opasta. Senvuoksi istuimme nyt jäätikköhalkeamassa. Enkä ollut uskonut mitään vaaraa? Ja tässä nyt istuimme. Sellaista ei olisi opas mukana tapahtunut. Hän olisi ohjannut meidät talutusköydessä onnellisesti jäätikön yli ja jättänyt meidät alhaalle ravintolaan. »Taivaan tähden», juolahti mieleeni, »ravintolassa eivät edes tiedä, minne olemme menneet!» Tunsin, miten hän kalpeni. Hänen käsistään sen tunsin, kun kauhuissani tartuin niihin. Auttaakseni meidät kauhean hetken yli aloin sadatella. Mikä kirottu mielettömyys olikaan lähteä yksin jäätiköiden yli, kun lapsillekin, joita varmat kädet ohjasivat, oli onnistunut kerran, kahdesti, jopa tusinan kertaa vahingoittumattomina päästä toiselle puolelle! Ja palata ravintolaan, pisti Doris väliin, liemiruuan ja paistin välillä keskustelemaan vaikutelmista, ikäänkuin oltaisiin, valkeassa viattomuudessa laaksojen ja kukkuloiden yläpuolella leijaillen, taivaassa ja kaikista vaaroista pelastuttu, jotta sitten äkkiä sovittuun aikaan, ilman ainoatakaan naarmua saavuttaisiin ruokapöytään: »Hei, poikaseni! Kuvaileppa nyt minulle, mitä kaikkea ihminen kokee kulkiessaan huvikseen Lauterbrunnenista Lötschentaliin! Se on muka selvästi matka maan ympäri — eikö totta? Päiväntasaaja ei ole mitään — vai kuinka? Eikä olekaan päiväntasaajaa — niin kai?» Hän kiskaisi minua vuorotellen kummastakin korvasta. »Mehän emme ensinkään aikoneet Lötschentaliin saakka», väitin vastaan. »Ei, me tahdoimme vaan vielä kerran nähdä, mitä ihminen kokee, kun yrittää mennä yli — 'liukasta sateenkaarisiltaa' pitkin! Mies, sinä olet runoilija, vaikka oletkin palvellut jalkaväessä. Tiedätkö nyt, mitä hän kokee? Hän kokee sen, että hänen vaimonsa paleltuu! Kuka sitten Breuschheimissä pitää silmällä, etteivät kanat juokse puutarhaan? Tule, lämmitä minua!» Otin hänet syliini. Jäätikköhalkeaman pohjalla oli liian ahdasta maata vierekkäin, mutta se ei merkinnyt meille mitään, ja me vaivuimme hyväilyihin; veremme ja korvamme humisivat siitä. »Et ole minua milloinkaan niin rakastanut!» huudahti Doris äkkiä, kirkaisi vielä kerran, ja hänen sydämensä pamppaili voitonriemusta. »En ole milloinkaan niin pelännyt menettäväni sinut», välähti läpi aivojeni, ja tiedän, että hän ajatteli samalla hetkellä samoin; tiedän sen, vaikken sitä silloin oikein ymmärtänyt... Juurineen maaperästään irroitettuna ja temmattuna, leijaillen paikassa ja ajassa, hän sitoi minut kahleilla, kunnes aloin pelätä. Mutta hän oli lakannut pelkäämästä omasta tai minunkaan puolestani, unohtanut sekä pelon että kaiken muun, kaiken paitsi voitonriemunsa. »Minun sinä olet — vihdoinkin minun. Kukaan ei sinua enää minulta ota. Ennemmin tapan sinut. Oi, Claus, kuinka sinua rakastan...!» * * * * * »Näetkö, kuinka oikeassa olin», sanoi hän, kun taas seisoimme vieretysten. »Minun täytyi vihdoinkin kerran olla yksin sinun kanssasi.» Eikö hän ollut sitä tarpeeksi usein? Ei, ei niin. »Ja kuka sanoo minulle, ettet sitten ajattele hurjaa Maria Capponia?» Nauroin: »Hurjaa?» Hän nyökkäsi. »Mutta Doris! Hänhän on itse järkevyys! Vannon sinulle, en ole milloinkaan nähnyt häntä hurjana!» Hän pudisti päätään. Hän tiesi sen paremmin... Silloin hän tiesi myöskin enemmän kuin minä! »Kenties», lopetti hän ja katsoi kelloa. Se oli viisi. Tähän aikaan tulivat matkailijat Lötschentalista jäätikön yli. Päätimme huutaa aika ajoin, mutta huomasimme heti, että huutomme pysähtyivät halkeamaan tai tunkeutuivat vain hieman sen ulkopuolelle. Me olimme liian syvällä. »He löytävät kelloni», sanoin, »tai huomaavat joka tapauksessa murtumispaikan. Sehän on avonainen!» Ja me joimme loput kahvista, koska olimme huutaneet äänemme käheäksi. »Kerro minulle jotakin!» pyysi hän väsyneesti. »Hei, Doris!» Varoitin häntä: »Missään tapauksessa et saa nukkua. Kuuletko? Missään tapauksessa ei nukkua!» Hän venytteli itseään. »Tiedän. Sentähdenhän olen pyytänyt sinua kertoinaan minulle jotakin!» Vedin säärykset jaloistani, kiedoin ne hänen olkapäänsä ympäri ja pyysin häntä kevyesti nojaamaan jääseinään. Niin saatoin paraiten pitää häntä silmällä. Ja minä kerroin. »Tiedätkö vielä, kuinka me kerran...» »Muistatko...» Oi, me tulimme yhä iloisemmiksi. Doris kertoi mielellään, ja minä kiitin taivasta tästä ominaisuudesta. Silloin tällöin huusimme. Äkkiä lauloi Doris laulun! Se oli loistava keksintö. Sillä turha huutaminen oli saanut äänemme painumaan. Me lauloimme nyt vain lauluja, yksin taikka yhdessä. Kello oli kahdeksan. »Claus, muistan erään kevätpäivän talvella. Päivällisaika läheni, istuin sohvalla hotellihuoneessa. Ikkunalaudan yläpuolella kulki, merkillisen kaukana, rivi liuskakattoja. Se oli Freiburg. Olin matkustanut Rheinweileristä keskustellakseni asianajajan kanssa. Tahdoin eroa. Niin, Maria Capponin tähden... Hän oli lapsesta alkaen ollut rakastettusi, ja kun olit huonolla tuulella, matkustit hänen luoksensa ja tulit tyytyväisenä takaisin. Ja silloin olit taas oikein rakastunut minuun ja hurja ja kiusasit minua — hyvin yksitoikkoisesti, sinun täytyy jo myöntää. Sinä annoit minun ymmärtää, että on olemassa jotakin suurta, järkyttävää, mille minä jään ikuisesti vieraaksi: intohimo... Siitä huolimatta ryntäsit lujin iskuin porttia vasten. Kaikesta siitä ymmärsin vain niin paljon, että meidän täytyi erota... Minä istuin siis hotellihuoneessa ja katselin ulos avonaisesta ikkunasta. Kattojen yli pisti näkyviin kaksi korkeata poppelia, ja kauempana kaksi pienempää. Ilmassa oli kuin maasta noussutta hikeä. Se johtui kuumasta kevätauringosta. Tämä tapahtui talvella, Claus, keskitalvella! Korkeammalla, avaruuden sinessä, niin kauas kuin silmä kantoi, näin loistavia pilviä, jotka saivat sinen läikehtimään, niin että taivas hukkui hempeyteensä... Vuorelta poppelien läpi, tulit sinä juosten, Claus! Kiivas hengityksesi kuului pienten poppelien luona, kohotit kätesi, kuului kuin huuto unessa. Sinä olit puettu valkoiseen tennispukuun, vyölläsi oli kimppu orvokkeja. Tulit juosten avonaista ikkunaa kohden, viivasuoraan... Suljin silmäni. Hengitin orvokkien tuoksua. Ne olivat edessäni pöydällä, tuijotin hymyillen niihin ja sitten taas ulos ikkunasta, uuninpiippujen savuun, kuin pienistä uhritulista nousevaan savuun auringonpaisteisen kaupungin yli. Menin alas seurusteluhuoneeseen ja soittelin, tuntimääriä, unohdin päivällisen, niin innostunut olin. Surullinenko? En, mutta en myöskään iloinen, pikemmin molempia yhtaikaa. Tiesin vain, etten voinut erota sinusta... Etsin senjälkeen käsiini ennustajan ja kerroin hänelle uneni. 'Näkyni' tai 'mielikuvitelmani' olisi minun pitänyt sanoa, mutta sitä hän kenties ei olisi käsittänyt. Hänen ammattinsa oli käsitellä unia... Hän sanoi minulle, että menettäisin kalliin olennon, ja lohdutti minua jälleennäkemisellä kuoleman jälkeen.» »Niin, Doris, vein sinut takaisin Rheinweileriin. Täti siunasi uudelleen liittomme. Mutta oikeastaan olit aluksi vielä vihainen...» »Mies, sinä toimit kuin ei olisi mitään tapahtunut! Mutta häijyt sananihan, Claus, olivat vain kuvastin, jossa näin vääristeltynä itseni. Lapsia me olimme, yhä vain lapsia, vaikka olit jo yhdenkolmatta vuotias, kun menimme naimisiin. Lapsia — tähän päivään asti. Miksi oikeastaan vaadit, että meidän pitää näytellä aikaihmisiä?» »Se on jo ohitse! En vaadi sitä enää! Mutta sano, Doris muistatko, kun vein sinut ensi kerran Breuschheimiin...? Lapsena tunsin kevään tuoksun kapeilla teillä viiniköynnösten välillä, niinkuin palon käryn tuntee jo kaukaa. Hienolta se tuntui! Makasin metsässä, joka lemusi taasen toisenlaisena, pihkalta ja kuumilta kuusenoksilta, juoksin täyttä laukkaa poikki niittyjen, ruoho ulottui suuhuni saakka. Vehnäpeltoon kätkeytyneenä huomasin ensi kerran, kuinka rakkaus lähestyi minua. Silloin valloitti kotiseutu olentoni kuin aarniometsä. Metsä, niitty, virta, viiniköynnökset, vuori ja laakso ja ilma, vuorokaudenajat, vuodenajat, kaikki se eli ja lisääntyi minussa ja oli olemassa selvänä, kouraantuntuvana. Muiden maiden tulva kulki sen ylitse. Se pysyi paikallaan. Yksi ainoa ajatus riitti saamaan sen esille. Sitten tulin uudelleen: sinun kanssasi. Astelin kuin voittaja, joka lahjoittaa kuningaskunnan — suurimpansa, kauneimpansa, niin, ainoansa! Miten olikaan sinun kauttasi kotiseutu tunkeutunut syvälle, sydämesi pohjaan saakka, ja miten olimme kohonneet taivaaseen, antautuen rajattomasti sen huostaan! Rakkaus, jonka henkäys oli koskettanut minua vehnävainiossa, täällä se seisoi seppelöitynä, sen voimakkaat, puhtaat kädet pitelivät sydäntäni. Myöhemmin, kesäöinä, kun yhdessä kärsimme — emmekö siitä huolimatta seisoneet puiston viiniköynnöskäytävässä, ruumis ja sielu toisiinsa sulautuneina? Näetkö sen vielä, kuutamon keltaisella hiekalla? Viinilehtien mitä hennoimman varjon? Paalujen lujat piirteet? Talomme valkoisen, valkoisen seinän kirkkaassa yössä? Rakkaani!... Se on vieläkin sinussa, kotiseutuni, sikäli kuin sinä sen omistat ja säilytät. — Pyydän, vie vieras mies takaisin kotiseudulleen, minä pyydän, pyydän: anna!» »Mitä pitäisi minun antaa sinulle, mitä et jo omista, Claus? Enempää ei minulla ole... Minusta tuntuu, että olen jo kerran ennen lausunut ihan samat sanat, luullakseni Anhaltin rautatieasemalla. Sinä matkustit pois Berlinistä, minun piti vielä jäädä joiksikin päiviksi sukulaisteni luo. Se oli jonkinlainen palkinto. Minun piti saada tanssia, käydä museoissa ja teattereissa, nähdä uusia ihmisiä. Kun sinä olit luonani, tahdoit aina olla yksin. Tuskin oli junasi poistunut hallista, kun kaikki ympärilläni muuttui ihanaksi uneksi. Kävin museoissa ja teattereissa, näin joukoittain ihmisiä, tanssin ja nauroin — kuin unessa... Olit rikkaasti palkinnut minua; sain vielä matkustaa Münchenin kautta kotiin! Oi, oma Münchenini! Minulla oli hauska huone 'Vuodenajoissa', saatoin nähdä Theatiner-kirkon neljä tornia ja Neitsyt Maarian kirkon kaksi kupua, kaikki vihreiksi patinoituina, hoviteatterin ja hovitallin suuret julkisivut, ja ikkunan alla kulki katu, jonka maailmaakokenut pormestari oli toimittanut vallan suurkaupunkimaisesti kivetyksi. — Täällä tahdoin odottaa sinua... Minusta tuntui kuin tyttönä kokeissa ennen pääsiäistä. Olin kokonaan rajoittunut sinuun ja valmistauduin ottamaan sinut arvokkaasti vastaan... Näin taaskin paljon ihmisiä, olin illoin konserteissa, mutta yöllä en voinut nukkua. Sydämeni isosi sinua, käteni kaipasivat sinun käsiäsi. Vain vaivoin verhouduin ruumiiseeni. Kädet laskin vaieten lanteilleni, jalat kiinni toisiinsa: olin melkein sinä. Suljin silmäni muuttuakseni kokonaan sinuksi... Ruumiini oli minusta pyhä. Nyt olit paikalla... Olin kauan odottanut yksinomaan hellyyteni voimalla, ilman intohimoa. Sinä olit tullut kuin uni, joka toisesta vuotaa. Nyt minä olin sinä. Kuinka olitkaan minun!... — Sano, Claus, eikö tämä ole rakkautta?» »Ah, Doris! Kun opin sinut tuntemaan, ajattelin: hän on, valmiina, putkahtanut tästä keväästä. Hän tuoksuu kuin tämä maa lämpimänä päivänä ennen pääsiäistä. Arka hän on ja kirpeä ja rajaton antaumuksessaan, kun hän kauhistuu rakkauden voimaa ja vaipuu synkkyyteen — kuin maan neitseellisyys kosteassa lämmössä aurinkoisena päivänä ennen pääsiäistä. Hän on uskollinen kuin puu, kouristuksentapaisesti vetäytyessään kokoon niiden nesteiden nautinnosta, joiden se tuntee sisällään virtaavan. Hänen ruumiinsa väräjää syleilyssä, ikäänkuin hänen sydämensä särkisi hänet, hänen silmänsä itkevät onnesta, hän pelkää kaivatessaan äänetöntä salamaniskua, joka saa umput puhkeamaan. Miten jännittyykään hänen ruumiinsa, ponnahtaakseen taas entiselleen! Kevät, kevät, enpä olisi milloinkaan tullut tietämään, mitä se on, ellen olisi häntä kohdannut... Niin muuttui Köln minulle pyhäksi kaupungiksi. Sitten vaelsi kesä ohitsemme, kullankeltaisena ja suurena. Sinusta tuli äiti. Ulkomuotoosi tuli uhkeatta ilman painavuutta, sinusta huokui lempeätä täyteläisyyttä, joka verhosi sinut kuin hienoimmasta kudoksesta valmistettu painava vaate. Sinusta tuli tietävä, ilman julkeutta. Ylimielisyytesikin lahjoitti jotakin viisaudestasi ja hyvyydestäsi sille, jolle sitä osoitit. Joskus valtasi sinut ukkosilman painostava turvattomuus, ensimmäinen salama tempasi sinut takaisin itsetietoisuuteesi. Silloin kohosit kuin puu rajuilman kohistessa sen ylitse. Joka salamanväläyksellä ponnahdit kuin puu täyteen pituuteesi juurien täyttämästä maasta etkä väistynyt sormen leveyttä paikaltasi. Kuinka ihana olet iltaisin, kun olet eronnut lapsesta ja hajahapsisena, tyttömäisen nopealiikkeisenä ja kuin naurunhelinääsi verhoutuneena, hiukan päätäsi kumartaen, juokset iltaportista yöhön! Näetkö Breuschheimissä suuren huoneeni, kirjat, kuvat, pöytäni, sohvan, puutarhaan päin olevat ikkunat, kuutamossa aavemaiset vuoret — miten oletkaan minun ja tiedät, jalosieluinen, mitä se on! Kuinka paljon täyteläisyyttä, voimaa ja kolmin kerroin koettelemuksissa lujittunutta, ah niin haurasta viehkeyttä — Dorikseni! — Kevään nimi on nyt kesä. Olisi kaikissa tapauksissa liian aikaista sen ruveta syysajatusten kanssa askartelemaan. Se tietää syksystä sen, mitä joen toinen ranta toisesta, kun ne joskus auringonlaskun aikaan veden kuvastimessa yhtyvät. Melkein liian voimakas on sellainen värihehku, liian suuri hetken hiljaisuus, etäinen kellonhelähdys värisyttää kyyneliin asti — kuin lähenisi kuolema sinisen perhosen muodossa lentäen... Ne ovat asioita, jotka vaikuttavat hermoihin, meidän kaikkien, ihmisten ja eläinten; Doris, toden totta, rakastan sinua yli kaiken. Olen aina rakastanut vain sinua!» »Kiitos, Claus, kiitos!» Olin valmis kertomaan hänelle kaikki Mariasta ja itsestäni, mutta kuin arvaten ajatukseni hän esti aikeeni: »Ellei Maria, olisi se joku toinen. Olimme lapsia ja tahdoimme leikkiä, minä vierasten ihmisten ja maiden kanssa, tanssien ja soiton soidessa, ja sinä, miehen korkuisena, naisten kanssa. Minä en ole kenties luotu rakkautta varten, Claus, vaikka oletkin oppinut pitämään arvossa minun tapaani rakastaa... Se on katkeraa, rakkaus. Sen kanssa on vaikea tulla toimeen. Tahtoo hallita ja riemuita. Toinen tahtoo samaten... Nyt ymmärrän sen. Katso, sentähden tahdoin kerran olla kanssasi kahden. Oli liian paljon, mitä en ymmärtänyt.» »Ja nytkö ymmärrät?» »Alan ymmärtää... Mutta, eikö totta, Claus. Koskaan emme enää tahdo kiusata toisiamme? Ei minkään tekosyyn varjolla. Kun toisen meistä on paholainen saanut valtaansa, pyörähdämme ympäri ja annamme sen riehua, kunnes se on saanut tarpeekseen. Ja sitten, sitten tulemme takaisin ja teemme sovinnon.» »Doris, vannon, ei milloinkaan enää!» Hän nousi varpailleen, ojentautui ja kietoi puhuvin ilmein käsivartensa kaulalleni: »Oi kuinka iloitsen, että saan jälleen nähdä Jacquotin!» Hän naurahti hiljaa itsekseen. Kello oli yhdeksän. Huumautuneina rakkaudestamme toivoimme hetki hetkellä lujemmin. Me liikuimme kauan varmuuden rajoilla. * * * * * Mutta kun tuli yö eikä ketään tullut auttamaan meitä, kun oli tullut yö... vietimme sen kauhistuneina suurten, valkoisten tähtien loistaessa jäätikköhalkeaman yläpuolella. Puhuimme, puhuimme yhä. Ne olivat ihania asioita, mitä silloin toisillemme sanoimme. Se oli kauheata. Me huusimme ja suutelimme, koko ruumiiltamme vavisten, kuoleman kidutusvuoteella. Se oli hirveätä. Se oli vain hirveätä. Taskuveitselläni iskin jääpalasia seinistä, sillä meidän oli jano, kunnes se katkesi. Oli parempi niin... En ollut itsestäni aivan varma, kun niin puhelimme, yhä pulmiimme, yhden ainoan soihdun valaisemina, joka sisällämme valottomana paloi loppuun — puristimme ja suutelimme toisiamme. Halkeaman seinät näyttivät käyvän yhä ahtaammiksi. Ne ahdistivat meitä. Doris ei ollut huomannut, että terä oli katkennut. »Niin pian kuin tulee valoisaa, Doris, sammalsin, »kohta, ihan kohta... tahdon vuolla veitsellä askelmia jäähän. Me kiipeämme täältä pois. Eilen illalla, kun veitsi pälkähti päähäni, eilen ei sillä olisi ollut mitään merkitystä. Emme olisi kuitenkaan ennen yötä ennättäneet kotiin.» »Emme», sanoi hän. Nälkää emme tunteneet. Nyt oli ihan kirkasta, mutta en voinut enää estää häntä nukkumasta. Kun häntä itseäni vastaan puristaen, ravistaen häntä, huutaen hänelle (oi, kuinka suloiselta ja kuinka kaukaiselta kuului jo hänen vastauksensa: »Niin, Claus») mitä hehkuvimmin häntä rakastin ja ajattelin, että kaikkien näiden jäätiköiden täytyi sulaa hehkuuni, silloin tunsin äkkiä kylmän henkäyksen kasvoillani, ja satoi lunta. Ei, se oli hänen päänsä, joka oli laskeutunut olkapäälleni. Hän nukkui! Hän oli hukassa. Annoin hänen solua jäätikköhalkeaman pohjalle ja asetuin makaamaan hänen päällensä. »Ei ole tarpeeksi tilaa maata vierekkäin», mumisin anteeksipyynnöksi ja työnsin hänen kätensä alleni ja omani hänen päänsä alle. Nyt nukkuisin minäkin pian. Pian olisin yhtä sikeässä unessa, ja minusta tuntui kuin pieni Jacquot nukkuisi kolmantena luonamme, jopa kuin hän ei olisi vielä syntynyt, kuin unessa vasta kulkisimme häntä vastaan... Etsin hellästi hänen käsiään altani, sylistäni, ja kasvoni lepäsivät niin hänen kasvojensa päällä, että oikean silmäni ripset sivelivät hänen vasemman silmänsä ripsiä, mutta kuitenkaan ne eivät liikahtaneet. Silloin kulki lävitseni muuan ajatus kuin tuli. Makasin tässä lämmittääkseni häntä, minun täytyi pitää häntä lämpimänä, jotta hän ei paleltuisi, sitä vain minun tarvitsi tehdä, niin hän saattoi rauhallisesti nukkua, kunnes apua tulisi. Me olimme pelastetut! Me elimme! Äkkiä kuulin Jacquotin huutavan isää ja äitiä, ja minä vastasin hänelle, me pidimme seuraa toisillemme — nauraen, huutaen kaikkia helvetin kirouksia käyttäen ja kohta taas hellästi, jommoisena en milloinkaan ollut tuntenut itseäni, kyyneleitä vuodattaen ja raivon tukahduttamin uhkauksin kerroin hänelle, mitä hänen vanhemmilleen oli tapahtunut kohosin polvilleni voidakseni puhua kovempaa. »Jacquot!» huusin, »Jacquot!» Sillä minusta tuntui, ikäänkuin hänen äänensä taas etääntyisi. Samalla kun painoin polviani halkeaman seiniä vasten, koetin kyynärpäitteni varassa kiivetä korkeammalle. »Jacquot, kuuletko minua?» Nyt hänen äänensä oli ihan lähellä, ja ähkyen luisuin takaisin polvieni ja kyynärpäitteni varassa, hitaasti ja varovasti, jotta en loukkaisi Dorista, ja laskeuduin hänen päällensä lämmittääkseni häntä. Taas tunsin hänen kätensä ja sivelin silmäripsilläni hänen ripsiään. »Nuku, rakkaani», pyysin häntä, »nuku vain! Minä pidän huolta lapsesta, niinä pidätän sen täällä.» Sillä keskustelua lapsen kanssa, sitä en millään tahtonut keskeyttää. Jacquot oli pidätettävä, joko Jumalan tai paholaisen avulla, lähistöllä — vaikka se maksaisi hänelle verta ja kyyneleitä, hänen täytyi pysyä luonamme. »Täällä, Jacquot, täällä!» Ärjyin, hyväilin, loputtomin kyynelvirroin huusin häntä, revin hänet kappaleiksi vihaisilla sanoillani, aina sen mukaan, kuuluiko hänen äänensä lähempää vai kauempaa. Samoin irroittausin polvin ja kyynärpäin, varpain ja sormin liikkumattomana makaavasta vaimostani ja noudin Jacquotin takaisin ja laskeuduin uudelleen maahan, lämmittääkseni häntä. Monesti tarvittiin tunteja kestävää työtä, ennenkuin taas kuulin lapsen äänen, enkä voinut jäädä minuutiksi makaamaan Doriksen päälle, koska Jacquot heti taas juoksi tiehensä. Silloin pääsin melkein halkeaman puoliväliin saakka ylös, aina samaan paikkaan, jossa seinät lähenivät toisiaan ja jossa en löytänyt kyynärpään suuruista paikkaa. Toisen kerran luulin tarttuneeni pojan käteen ja Doriksen päällä maaten nukkuneeni pitkän, virkistävän unen. Sellaisella hetkellä huomasin, että Doriksen silmät olivat puoliavoimet. Pelästyin kauheasti, luulin, että olin herättänyt hänet huudollani ja melullani. Mutta hänen täytyi nukkua, kunnes apu tulisi. Hän ei saanut ennen sitä herätä. Muuten oli kaikki hukassa. Muuten me kuolisimme. Suljin henkeä pidätellen hänen silmänsä, huulillani suljin ne, mutta heti senjälkeen ne taas olivat puoliavoimet. Silloin tunsin, että olin tulossa hulluksi. Kuumanhehkuvaan päähäni tarttui jäinen käsi, se etsiskeli pari kolme sekuntia siellä, sitten se painalsi ja — oli vähällä riistää minut yhdellä tempauksella järjiltäni! Mitä olisi jäänyt jäljelle? Mytty ryysyjä ja tuskaa... Onneksi juolahti ajoissa mieleeni, että olin jo kerran ennen nähnyt Doriksen nukkuvan siten, suu lujasti suljettuna ja silmät puoliavoimina, jopa useinkin, vuoteessaan, ulkona, kerran hevosen selässä, kun eräänä täysikuun valaisemana yönä olimme lähellä toisiamme ratsastaneet kotiin. Näin selvästi varjomme hitaasti liukuvassa Breusch-virran kuvastimessa, miten se joskus oli kappaleen edellä, joskus seurasi takanamme. Selvästi näin hänen kuunvalaisemat kasvonsa ja sinertävän hopeisen pisaran kummassakin puoliavoimessa silmässä. Ja nyyhkytin äänettömän kiitoksen. Se oli äänetön huokaus ruumiin syvyyksissä. Minulla ei ollut enää kyyneleitä eikä ääntä. Kun päivän tähdet alkoivat työntää syrjään yön tähtiä ja äänettömästi vaikertavin huulin puhuin Jacquotille, erotin... vähitellen... etäältä... vieraan äänen. Ja silloin tapahtui ihme. Minä huusin! Senjälkeen kun tuntikaupalla olin ollut kykenemätön muovailemaan huulillani heikointakaan henkäystä, työntyi ihan itsestään huuto kurkustani, huuto, jommoista en milloinkaan, en ennen enkä jälkeen, ole päästänyt. Köysi, jonka he laskivat luokseni, osoittautui liian lyhyeksi. Heidän täytyi mennä Mutthorn-majaan etsimään apua. Kun he uudelleen huusivat, en vastannut. Nukuin. Vaatteisiin kiedottuna, kuumien pullojen välissä, kääreet käsien ja jalkojen ympärillä, heräsin. Ensin en nähnyt muuta kuin hehkuvanpunaisen auringon. Makasin telttavuoteella ulkona. Sitten tunsin Mutthorn-majan. Katselin ympärilleni, näkisinkö toisen samanlaisen vuoteen. Ei, olin yksin. En kysynyt mitään. He peittivät minut ja kantoivat alas laaksoon. Nukuin. IV. KOTINI Siitä lähtien asun yksikerroksisessa pikku talossa Schwarzwaldin liepeellä, Rheinweilerin yläpuolella. Rheinweilerin ja metsätalon välillä on Römerbadin kylpylaitos. Roomalaiset ovat sen perustaneet, ja ne lämpimät lähteet, joissa he kylpivät, pulppuilevat yhä edelleen. Heidän yksinkertaisen, mutta mitä aistikkaimman kylpylänsä rauniot ovat uuden, komeasti ajanmukaisen marmorikylpylän takana ihanassa, satavuotiaassa puutarhassa, jonka Badenin suurherttuat ovat perustaneet ja jota nyt käytetään kylpylän puistona. Kauniina vuodenaikana on täällä paljon väkeä, mutta talvi, joskin leuto, sulkee sen ulkomaailmasta. Silloin lepäilevät monet hotellit ja huvilat viehättävässä rappiotilassa. Päivä on toisensa kaltainen, kukaan ei laske niitä. Silloin hallitsee jylhä metsä ja harvat asukkaat vaeltavat yksitellen tai ryhmissä kirkkaimpana päiväsydämenäkin uneliaassa, sattumalta sinne osuneelle vieraalle käsittämättömässä, kiihtyneessä mielentilassa ikäänkuin hävinneen kylpylän yövartijoina... Täällä on alemannilailaisen puutarhan lämmin, suojaisin soppi. Jos eläisin täällä maanpaossa, olisi tämä maailman ihanin karkoituspaikka toisella puolen syvä metsän lieve, toisella alati vaihteleva taivas, ja niin hauska! Tätini lainasi minulle autonohjaajansa, joka kesäisin hoitaa puutarhaa ja pilkkoo puita, talvisin sytyttelee pesiä ja puhdistaa taloa, myös tarjoillen pöydässä. Hän toimittelee sitäpaitsi ylimääräistäkin, kun pesee keittäjättärelle astioita. Hän on nimeltään Grether Fritz ja kotoisin Rheinweileristä. Lukuunottamatta häntä itseään ja raajarikoista serkkua ovat kaikki hänen sukunsa miesjäsenet kaatuneet sodassa, ja naiset ovat muuttaneet elsassilaisten sukulaistensa luo Reinin toiselle puolelle. Raajarikko on kadonnut. Hän on kuuleman mukaan kerjuulla rikastunut kaupungeissa. Sitävastoin ei kotiseudulla pysyneen ja köyhäksi raukaksi jääneen Fritzin päästä ole hiuskarvakaan käpristynyt, vaikka hän neljän vuoden aikana olikin matkalla Venäjän rintamalta Ranskan rintamalle, mutta hän sanoo kuitenkin saaneensa matkustamisesta kyllikseen koko elämänsä ajaksi. Hän vartioi Jacquotia kuin hyvin viisas koira, jopa viisaampi kuin Barry, ja Jacquot palkitsee sen ainaisella huolenpidolla hänen hyvinvoinnistaan. Hän ei ainoastaan pistä miehelle jokaista saatavissa olevaa makkaranpalasta, vaan antaa hänelle myöskin suklaasta ja vohveleista, joilla isoäiti Breuschheimissä ja isoisä Kölnissä niin runsaasti varustavat hänet. Heidän mieluisin askareensa on tutkia autoja, jotka tunnin matkan alalla ajavat ohi (Jacquot tuntee jokaisen automerkin kaukaa moottorin äänestä), ja heidän yhteinen valituksensa on, ettei meillä enää ole autoa, ainakaan Reinin tällä puolella; heidän juhlapäivänsä on silloin, kun he auttavat jonkun liikkeelle, osuttuaan tapaamaan kumoon ajaneen. Silloin on vierasta virkaveljeä autettava. He puhuvat siitä viikkokaupalla seuraavaan autoon saakka, jonka he »auttavat pystyyn», ja Jacquot pitää kirjaa, »kalenteria»; siihen on ne päivät merkitty, jolloin auto kulki ohitse, ja pyhäpäivät, jolloin joku jäi tielle. Ja tämä auttaa molempia unohtamaan, kuinka yksitoikkoisesti elämä täällä ylhäällä kulkee. Äitini lähetti keittäjättärensä, joka on nimeltään Kathrin samoin kuin isoäidin äidinäitiä palvellut, perheessämme kuolematon, puolisokea keittäjätär. Meidän Kathrinimme ei ole sokea, valitettavasti vain liian vanha voidakseen solmia elämänaikaisen siteen Grether Fritzin kanssa. Eikä Fritz välitä vähääkään naisista. Hän on tarpeeksi matkustanut. Täti Sidonia on lahjoittanut minulle täysi-ikäiseksi tultuani entisen metsästysmajan, ja Doris ja minä olemme viettäneet täällä kuherrusviikkomme ja senjälkeen monta kesää. Täällä on Jacquot syntynyt. Talo on yksinäisellä paikalla. Rheinweilerin rautatieasemalle on hyvä tunnin matka, ja Römerbadiin pääsemme kahdessakymmenessä minuutissa; kuitenkin on Jacquot meistä ainoa, joka käyttää hyväkseen kylpylän ihastuttavia laitoksia. Sodan jälkeen tapasimme talosta metsänvartijaksi itseään nimittävän asukkaan. Otin hänestä selvää. Se oli venäläinen vanki, joka oli nainut rikkaasta talonpoikaisperheestä. Talollinen oli pormestarina eräässä kylässä Römerbadin takana ja oli luovuttanut vävylleen viimeisinä sotavuosina asumattoman talon aviolliseksi asuinpaikaksi. Doriksen ja minun täytyi senvuoksi hankkia ensi aluksi asunto kylpylästä. Me tunsimme hotellin ja sen omistajan, herra Muserin. Missään ei meistä olisi pidetty parempaa huolta. Täällä saattoi elää, täällä saattoi paljon unohtaa, paljon miettiä ja puuhata. Meidän piti odottaa hotellissa muutamia päiviä ja jäimme viikoiksi. Täti Sidonia laski Muserin perheen kuuluvaksi »parhaimpaan hotelliaateliin». Hänestä oli yhtä todennäköinen se otaksuma, että maailmaahallitsevan kaupungin virkailijat ja upseerit olivat poikenneet Römerbadissa Muserin perheen luona kuin että hänen suuresti arvossapitämänsä sveitsiläinen sirkusperhe Knie olisi esiintynyt jo vanhassa Roomassa ratsuineen ja ilveilijöineen. Joka tapauksessa elivät Muserit maan muistitiedoissa yhtä ikuista elämää kuin Rheinweilerit ja Breisachit. Vanhoissa vaskipiirroksissa näkyi ensimmäinen Römerbadin hotelli: kaunis klassillistyylinen rakennus, josta sen ajan kirjallisuudessakin mainitaan yhtä ja toista. Se oli nimeltään »Zum Vogesenblick» ja Muserien rakentama. Aikojen kuluessa kasvoi pienestä huvilinnasta jättimäinen palatsi, mutta sen nimi oli yhä »Zum Vogesenblick». Sitä hallitsi nykyään John Muser porvarillinen aatelismies, joka enimmin rakasti viulunsoittoa. Doris soitteli hänen kanssaan. Kaukaa kuunnellen ahmin saksalaisia sanomalehtiä, joista ei ainoatakaan enää aselevon jälkeen ollut tullut näkyviini, mutta ne tekivät minut yllä nälkäisemmäksi. Tyydyttääkseni haluni tilasin ulkomaalaisia lehtiä. Kieltämättä viehätystä, jonka vieras kieli tuotti, en kuitenkaan voinut salata, että nämä johtavat maailmanlehdet olivat toistensa kaltaisia kuin Sidneyn rautatukkuliike ja Hampurin siirtomaatukkuliike, kuin Pariisin naisompeluliike ja Lontoon matkatoimisto tai berliiniläinen kaliyhtymän toimisto ja bukarestilainen naftayhtiön toimisto. Mitä »viimeisistä tiedoista» oli kurssitaulukoissa täsmällisesti sanottu, se oli lehden ensimmäisillä sivuilla käännetty yleensä eksyttävälle kielelle, ja ajanmukaisen sivistyksen puutteessa lukijat ravitsivat sillä ei ainoastaan itseään, vaan myös viattomia vaimojaan ja lapsiaan, mistä johtui, että alituisesti miljoonat uhrit joutuivat vanhastaan uskomansa jumalan nimessä alttiiksi uudelle maailmanhistorian pörssihuijaukselle. Pian jätin lehdet ja katselin häiriintymättömin mielihyvin Mozartin sävelten punaisia askelmia, seisoin liikutettuna Beethovenin konsertin kasvojen edessä, joihin yö ja päivä ja vuodenajat piirtyivät ihmiskäsin, näin Wagnerin hermostuneiden rosvopäällikkönyrkkien aukeavan ja heittäen miekan luotaan vaipuvan kaksimieliseen nautintoon, seurasin syvästi tyytyväisenä Debussyn pitkiä, voideltuja sormia, jotka lipuivat pitkin naisruumiin muotoja, viipymättä niillä, tai kuuntelin nuorimpien vastakeksittyjä lintukonsertteja. »Viivy», huusin minä, »viivy luonani, maailman sielu, sinä enkelien sota ja rauha!» Kun jumalolentojen epäilemättä oikeutetut halut paisuvat ylenmääräisiksi, sanoin itselleni, silloin luodaan musiikkia! Himon valtakunta leviää äärettömyyksiin, yksi ainoa silmänavaus nielaisee tuhannen punnan setelin virvatulen, silmäripset vetävät, kohottautuen, siivillään lukemattomia orjia valoon, ja korkeassa laulussa, joka kaikuu, aukeavat äänettömästi helvetin portit... Eikä missään elänyt yhdessä kohden niin monta innostunutta säveltaiteilijaa kuin kuninkaallisessa preussilaisessa yleisesikunnassa — senkin sanoin itselleni, nauraen. Hetkeksi oli aika puhdistunut myrkystä. Emme laiminlyöneet mitään hotelli Vogesenblickissä, ja kun Doris äkkiä soitti väärin, koska oli vaipunut ajattelemaan muuta kuin nuottejaan (herra Muserille ei sitä sattunut milloinkaan), juoksivat nuotit edelleen yksinään, hotellinomistajan kärsivällisesti tahtia pitäen pysyessä kintereillä. Arvasin, mikä niin hämmentävällä tavalla eilisistä tai huomisen päivän tapahtumista kiinnitti Doriksen mieltä, ja ihmisen soitannollinen uni jatkui itsestään. Tuntui hyvältä siten elää, siten toivoa, olla niin valmis onnensattumien varalta, jotka kenties eivät milloinkaan tulisi, mutta ehkä kuitenkin jo huomenna. Mutta eräänä päivänä sai herra Muser noidannuolen oikeaan olkapäähänsä, ja silloin päätin toimia. Käväisin Römerbadin takaisen kylän pormestarin luona, jonka vävy piti taloani hallussaan, kutsuin hänet Rheinweilerin linnaan ja pyysin sekä piirin esimiestä että erästä tuttua asianajajaa auttamaan itseäni asuntokysymyksen pohtimisessa Markgräfelin ja Burgundin viinipullojen ääressä. Elämästä iloitseva seura ei päässyt periaatteellista keskustelua pitemmälle. »Oikeuden vuoksi» tarjoutui pormestari vapaaehtoisesti hankkimaan minulle tilaa asunnossani, ja kun täti oli vähäksi aikaa poistunut huoneesta, kirosi hän julmistuneena tänne osuneet venäläiset vävypojat. »Onko niitä siis täällä niin paljon?» kysyin ihmeissäni, jolloin kunnon mies löi nyrkillään pöytään, niin että viini laseissa läikkyi. »Heistä voisi koota rykmentin!» vakuutti hän ja alkoi sitten kuiskailla esimiehen kanssa. Hän tahtoi tietää, eikö ollut mitään keinoa karkoittaa mokomia kiusallisia venäläisiä vävyjä — mihin, se oli hänestä yhdentekevää. Niinpä sitten asetuimme metsätaloomme. Tulimme hyvin toimeen pakkovuokralaistemme kanssa, mutta perheeni ujostelematon elämäntapa ei miellyttänyt heitä, ja he muuttivat pois. Minne, se oli taas minusta yhdentekevää. Jacquot käy koulua pikkukaupungissa, ja minä opiskelen hänen kanssaan. Kauniina päivinä hän menee kävelemään Römerbadin kylpyläpuistoon ja vaihtaa tutkistelevia silmäyksiä lyhythameisten neitien kanssa, jotka kuitenkin enimmäkseen syystä kyllä tuntuvat hänestä vastenmielisiltä. Sitävastoin hän jää seisomaan, kun kohtaa erään tytön nimeltä Anna Grässlin. He hymyilevät toisilleen ja joskus keskustelevat kainosti astellen jonkun askeleen vierekkäin. Tytön äiti on erään viinikauppiaan leski, jolla kuuluu olevan suhteita kaukaiseen sukulaiseemme parooni Breisachiin Römerbadin linnassa. Fritz puhuu hänestä epäsuosiollisesti ja valvoo, ettei Jacquot joudu liian lähelle pienokaisparkaa. Muuten tämä viinikauppiaan leski Grässlin on syntyään italialainen, römerbadilaisten kannalta siis »kulkuri», jota ei yksikään kunniallinen porvari tervehdi. Grässlin-vainaja toi hänet vähää ennen sotaa kotiinsa joltakin matkaltaan ja meni sitten, suvun kauhistukseksi, pian hänen kanssaan naimisiin. Nyt hänen sanotaan olevan varakkaan. Parooni Breisachia Jacquot vihaa, kieltäytyy ojentamasta hänelle kättään ja poikkeaa jo kaukaa syrjään, paroonin näyttäytyessä metsätiellä, samalla salaa ärsyttäen Barrya häntä vastaan. Kaikesta tästä kuulen vain Fritziltä. Kuitenkin luulen olevani varma asiastani: Jacquot ei tunne enää mitään epäluuloa isäänsä kohtaan, ja kun hän niin usein puhuu Sveitsistä, Petersgratista ja Tschingel-jäätiköstä, toivoo hän yhä vielä, haluaa kiihkeästi, että matkustaisin hänen kanssansa Sveitsiin ja antaisin hänen kuin koiran, joka johdetaan jäljille, etsiä siellä ylhäällä. Hän löytäisi äidin! Kun hänelle hiljakkoin sanoin, että äiti lepää haudattuna kotona Breuschheimin kappelissa ja että veisin hänet kenties pian sinne, ei hän uskonut minua. Minähän olinkin sen tähän asti hänellä salannut. Minkätähden? Siksikö, että omaa tunnettani enemmän tyydytti Doriksen »kadottaminen» jäähän ja lumeen? Vai siksikö, että vielä tänäänkin kauhistun ajatellessani isoäitini hautajaisia, jolloin Jacquotin ikäisenä sain pelkän sovinnaisuuden vuoksi kärsiä järjetöntä kidutusta? Varmasti oli syynä huolenpito lapsesta, mutta myös oma arkuuteni. Sairasta peloittaa yhtä paljon tuskan tuottaminen toiselle kuin itselleen. V. YÖ BREUSCHHEIMISSÄ Kun Doris haudattiin Breuschheimissä, makasin sairashuoneessa Zürichissä: Minulta salattiin kaikki, kunnes saapui sanoma, isäni vanhuksenkädellä kirjoittama, joka kuului: »Doris lepää luonamme Breuschheimissä.» Heti pyysin lääkäriä puhelimitse kysymään, oliko Jacquot ollut saapuvilla hautajaisissa. Ei, hän ei ollut nähnyt tai kuullut mitään, ja ikäänkuin omatuntoni nyt olisi rauhoittunut, kaipasin häntä. Äitini toi hänet autossa Zürichiin. Kuusikymmentä vuotta lepäsi kauniisti rypytettyinä hänen kasvoillaan. Hymyilin ensi kerran, kun näin vanha rouvan lasta taluttaen astuvan huoneeseen. Heitä seurasi kälyni Pia. Heti herättivät hänen harjaantuneet silmänsä huomiotani: ne tutkivat minut yhdellä silmäyksellä. Niitä lukuunottamatta hän oli Doriksen näköinen; kuitenkin hän näytti suuremmalta, kevyemmältä, viileämmältä. Hänen kasvoissaan oli uteliaan vakava ilme. Tahdoin painaa äidin ja pojan rintaani vasten, mutta jäykät jäsenet eivät sallineet sitä, ja vaivoin hillitsin tuskanhuudon. He istuutuivat luokseni. Siinä hän siis oli, Jacquot! Tarkastelin häntä. Hän katseli yhtenään ovelle. »Sanohan toki jotakin, Jacquot!» pyysin, sillä tahdoin kuulla hänen äänensä. Sensijaan että olisi vastannut hän naurahti hiljaa, pani sormen suulleen ja alkoi etsiskellä huoneessa. Hän avasi kaapin. »Olemme sanoneet hänelle», kuiskasi äitini, »että sinä etsit häntä, että hän on juossut harhaan vuoristossa». »Jacquot!» huusin käskevällä äänellä... Yhdellä nykäyksellä hän kääntyi. Hän seisoi vakavana ja päättäväisenä. Silloin purskahti vanha äitini itkuun. Jacquot ei kuitenkaan liikahtanut. Hänen kasvonsa pysyivät samanlaisina ja ikäänkuin pakosta minuun päin kääntyneinä. Hän katsoi minua kasvoihin, muuten hän ei nähnyt mitään. Hän ei _tahtonut_ nähdä mitään muuta. »Jacquot», sanoin rauhallisesti, »me emme löydä häntä. Ei ole mitään toivoa enää. Äiti on kadonnut.» Hän pudisti päätänsä. Siinä kaikki. Ja sitten kerroin hänelle, mitä oli tapahtunut. Se oli pulmallinen juttu, toisesta ahdingosta syntynyt, kuinka hänen äitinsä oli »joutunut hukkaan...» Hän seisoi yhä paikallaan. Vasta kun käskin tuoda kartan ja kysyin häneltä, näyttäisinkö hänelle paikan, jossa hänen äitinsä oli joutunut hukkaan, nyökkäsi hän ja astui vuoteeni viereen. Sisaren täytyi pidellä karttaa ja näytellä hänelle kaikki paikat, jotka mainitsin. Äitini oli poistunut huoneesta. Pia pysytteli hiljaa nurkassa ikkunan luona. Jacquot kuunteli tarkkaavasti eikä puhunut mitään. »Ymmärrätkö, pienokainen, nyt jo kaikki?» kysyi sisar hyväilevästi. Lapsi piti kysymystä jollakin tavoin sopimattomana. Hän ravisti päätänsä torjuvasti ja oli nähtävästi tyytyväinen, kun sisar senjälkeen poistui. Tahdoin aloittaa kertomukseni kolmanteen kertaan, mutta Jacquot keskeytti minut. Vihdoinkin kuulin hänen äänensä! Se oli sama ääni, joka oli kuulunut jäätikköhalkeamaan... Painoin pääni pielukselle ja suljin silmäni. »Jacquot!» Mutta mitä hän sitten oli kysynyt? »Ostatko minulle sellaisen kartan?» kertasi hän. »Mielelläni, Jacquot, ja se tulee olemaan yksin sinun omasi.» »Ei tarvitse, mutta sen täytyy olla hyvä kartta.» Nyökäytin päätäni. Silloin vasta hän huomasi, kuinka kurjassa kunnossa olin. Hän liukui vuoteen reunaa pitkin lähemmäksi ja painoi päänsä minun pääni viereen pielukselle. Suuret, siniset silmät olivat täynnä kyyneleitä, ja pelkästä ponnistuksesta tukahduttaakseen itkunsa saivat hänen kasvonsa murjottavan ilmeen. Vain suu värisi, koska hän mielellään halusi puhua, kuitenkin vain siinä tapauksessa, että sanat eivät avaisi kyynelsulkuja. Hän onnistui siinä, joskin puutteellisesti. Kaksi suurta kyyneltä vieri yli täyden reunan. Hän nielaisi. »Minä löydän äidin», sanoi hän tukehtuneella äänellä. Hän oli siitä ihan varma. Silloin astui ilmoittamatta kuten aina, sillä olin häneltä pyytänyt tätä tuttavallisuuden osoitusta, loordi Berrick huoneeseen. Pia ojensi hänelle kätensä, huomasi hänen kipeän silmänsä, säpsähti, kohotti hiukan kulmakarvojaan, ja hymy, Doriksen tähdikäs hymy, joskin muutamaa tähteä köyhempi, mutta sitä kuulakkaampi, säteili loordin kasvoja kohti. Näytti siltä kuin hän olisi ottanut loordin pään käsiinsä ja tarkastellut häntä. Ja Berrickin täytyi huomata miellyttävänsä häntä, silmäparka ei häirinnyt, päinvastoin, juuri sitä Pia alkoi rakastaa... Sellainen oli myös Dorikseni tapa. Pia kohautti myös eräitä kysymyksiä tehdessään olkapäitänsä niinkuin Doris. Sama toistui hyvästijätössä. Kuinka ylenmäärin hyväntahtoisesti ja samalla tutkivasti hän silmäili sormien rystysiä ja rannetta ja loordin astuessa ovelle hänen selkäänsä. Ja tähän asentoon jäi hän hetkeksi seisomaan, suljettuun oveen päin kääntyneenä, kuin lähettäisi suojelusenkelinsä poistuvan jälkeen. Niin, tuo oli Doris! Ei, se oli vain kädenpuristus, hillitty mielenliikutuksen ilmaisu, jonka nuorempi sisar oli omaksunut vanhemmalta, sitten itsenäisesti sitä käytellen. Voi, tuskallista sukulaisuutta! Doriksella ei ollut kaltaistaan, tässä sen huomasin, ja hän oli kuollut. Kivinen olento hänen haudallaan, jokin kuva museossa olisivat samalla lailla olleet hänen näköisiään. Silvottuna, ikäänkuin paloiteltuna, vain puoleksi hengissä makasin hyvästijättäessäni Jacquotin ja äitini välissä. Kun olin osapuilleen parantunut, ainakin kyeten uudelleen kävelemään, noudin pojan luokseni. Saavuin illalla Breuschheimiin ja matkustin toisena aamuna hänen kanssaan eteenpäin. Palvelija Joseph, Balthasar Breuschheimin »käsi ja korva», joka oli syntynyt talossa ja jonka isäni oli suurilla kustannuksilla ja huolellisuudella kasvattanut sekä valtiomieheksi että kamaripalvelijaksi, nimittäin asiamiehekseen talonpoikien ja viranomaisten luona ja henkilökohtaiseksi juomanlaskijakseen, miesten mies, »talon hienoin mies», odotti minua Kehlin asemalla, Jacquot autossa Reinin sillan luona. Jacquot oli Leo-serkkuunsa vetoamalla saanut aikaan sen, että vaunu pääsi sillan yli saksalaiseen tulliin saakka. Hän oli hyvin suuttunut siitä, että hänen täytyi odottaa aseman näkyvissä saamatta ajaa isänsä eteen, niinkuin asiaan olisi kuulunut sitäkin suuremmalla syyllä, kun vaunu oli tehtaamme uusinta valmistetta. Passitarkastuksessa tiedusti ranskalainen virkamies epäilyttävällä ranskankielellä, olinko palvellut ratsuväessä. »En», vastasin, »se oli veljeni Ernst», ja hymyilin odottavasti valmiina iskemään, jos hän lausuisi arvostelevan huomautuksen, häntä punakkaan kuonoon. »Olen myöskin ollut saksalainen upseeri», lisäsin, en siksi, että olisin sillä halunnut ylpeillä (se olisi tosiaan tapahtunut ensi kerran), vaan välttyäkseni sillä luulolta, että tahdoin esiintyä hyvässä valossa sellaisen omituisen isänmaanystävän silmissä, jommoisia siihen aikaan liikkui pitkin maata erotellen vuohia lampaista. »Ajatelkaa vain, herra parooni», vastasi hän hyvin äännetyllä murteella, »en tuntenut teitä ja luulin jo, että tuossa matkustaa yksi väärällä passilla... Ranskan vahtimies Kehlin Reinin-sillalla paljastui punastuen Breuschheimiläisen rosvojoukkomme entiseksi jäseneksi; hän oli naapurikylästä talonpojan poika, joka kiertoteitse muukalaislegionan kautta oli kohonnut _commissaire spécialin_ korkeaan arvoon. Kun onnittelin häntä, kiitti hän keimailevasti, mutta arveli, ettei joka päivä ollut pitoja. Hilpeänä ajoin suurelle sillalle, joka erottaa Saksan Ranskasta, ja astuin omalle, tuhatvuotisen elämän ja rakkauden kautta omakseni käyneelle, monien tuskien kautta pyhitetylle, katkeransuloiselle maakamaralle... Sydämeni löi kuin nähdessäni rakastetun, joskin hiililäjät, nostokoneet ja tehdastornit, joiden ohitse kiiruhdin, tekivät juuri tämän kolkan rumimmaksi koko maassa. Mutta siellä muistuivat mieleeni yhä vieläkin sireenipensaat villissä puutarhassa, jonne olin aikoja sitten pari kolme kertaa ajanut pony-vaunuissa Viviane von Bockin kanssa, ja yhä vielä aaltoilivat viljapellot aurinkoisessa tuulessa, eivätkä hiilentomu, raudan kirskunta, sumusireenin ulvonta voineet iäksi haudata kesäisen lapsuusmaailman valkeita vaatteita ja iloista naurua. Ja kun olimme kulkeneet kuuman, tomuisen Strassburgin läpi, avautui eteeni turmeltumattomana, muuttumattomana paratiisina sydämeni hellimä maa, kesäisen kirjava ja hedelmärikas, jonka koristeena oli välkkyvän kirkkaita, kukkien sulostuttamia kyliä. Oli kulunut melkein vuosi siitä, kun Doris ja minä olimme samanlaisena yltäkylläisenä päivänä jättäneet Breuschheimin, mutta se olisi yhtä hyvin voinut olla eilen, vasta eilen tai kaksikymmentä vuotta sitten, toisessa elämässä taikka eilen... Tuossa oli linna. Sisäänkäytävän luona polvistuivat molemmat kivikuvat 16:nnelta vuosisadalta, eräs Breuschheim ja hänen puolisonsa, linnan rakentajat. Minusta tuntui kuin he rukoilisivat Doriksen puolesta. Vanhemmat odottivat minua hallissa, ja koska lapsi oli saapuvilla, koetimme esiintyä mahdollisimman luontevina, liiaksi korottamatta tai alentamatta ääntä. Kuitenkin se onnistui vain isältä, äidin ja minun hämmentyneinä katsellessa hänen kevyesti hillittyä, itsetietoista rakastettavuuttaan. Jacquotia taluttaen hän saattoi meidät ylös portaita; isoisän katse ja kädenpuristus sai Jacquotin sanomaan meille hyvästi valkoisen salongin ovella, ja sitten istuimme tilavassa, valoisassa huoneessa, jonka tällä hetkellä täytti iltavalaistus, ja jonka pielustuoleissa kirjavakuteiset enkelit soittelivat parin kedonkukan yhdistäessä näitä yhä uusiksi kimpuiksi, samalla kun kynttilänjalkojen kristallipuikot kylmästi kimallellen, heijastelivat auringonlaskun värejä. Istuimme siellä ja katselimme kaikki kolme ääneti avonaisten lasiovien kautta puiden latvoja puistossa. Joseph toi viiniä ja leivoksia. Hän tuli ja meni melkein äänettömästi. Olin kiitollinen vanhemmilleni kaikista hyvistä ajatuksista, joita he eivät lausuneet julki, ollessamme tänä iltana kumartuneina Doriksen värisevän kuvan yli... Punaisen salongin kaksoisovet olivat avoinna, ja laskevan auringon hehku suljettujen ikkunaverhojen takana sai aikaan sen vaikutelman kuin leimuaisivat tulenliekit niiden takana, kuin koko kylä palaisi. Minut valtasi sama tunne näissä huoneissa kuin lapsena: oleskelin nyt sillä paikalla, missä rakastettavuus ja itsehillintä hallitsivat, missä kaikkinaiset intohimon purkaukset näyttäisivät irvikuvilta, olisivat häiritseviä ja sietämättömiä. Eikä iltasoittokaan, joka juuri arastellen alkoi, huutanut apua ja hätää, vaan se oli uskonnollinen ääni täynnä huimaavaa alistumista loppuun. Äitini pani kätensä ristiin, hänen huulensa liikkuivat, ja niinkuin aina, kun hän rukoili, näytti hän äkkiä paljoa vanhemmalta... Balthasar Breuschheim silmäili vakavasti vaimonsa kasvoja. Molemmat istuivat suorina tuoleillaan, hienoina molemmat, isä kuitenkin leveänä ja pyöreänä, äiti solakkana, tyttömäisen täyteläisenä, olkapäät kapeina, luisuvina. Iltakello uinahti kuin lapsi. Vihdoin isäni kohottautui ja sanoi: »Ja sittenkin ihmiset kiistelevät, onko Kristus elänyt.» Hän levitti käsivartensa: »Niin, kuka sitten on elänyt, jos ei hän!» Ensi kerran kuulin nyt isältäni uskonnollisen huomautuksen. Sana koski minuun voimakkaasti, ja sitten se tunkeutui lävitseni, hitaasti ja lempeästi. Tunsin sen käsittämättömästä syystä niin hyväksi lohdutukseksi, etten milloinkaan ennen ollut sellaista kokenut. Silloin astui Ernst sisään. Hän puristi sotilaallisen lyhyesti kättäni ja puhui, miehekkään kauniiden kasvojensa kuvastaessa huolta, surustani, joka oli koskenut häneen melkein kuin hän olisi menettänyt oman vaimonsa. Ja hän puristi vielä kerran kättäni kälyni Anne-Marien puolesta, joka oli matkalla. Kun hän sitten alkoi puhua asioista ja erään lehmäjutun yhteydessä parjasi juutalaisia, keskeytti Balthasar Breuschheim hänet kiivaasti huomauttaen, että »meillä» pikemmin rakastettiin kuin vihattiin juutalaisia. Se ei ollut mitään uutta. Mutta uudelleen hämmästytti minua, kuinka hän tätä mieltymystä perusteli, ja minun täytyi melkein otaksua, että perustelu oli syntynyt itsestään hetken vaikutelmasta. Sitä todisti sekä tunteen kiivaus että ilmaisun epäselvyys. Juutalaiset, sanoi hän, säilyttivät Kristus-ajatuksen elävänä, ollen hänen ikuisia ennustajiaan; niin kauan kuin yksikään juutalainen olisi hengissä, ei maailma voisi kadottaa Kristusta, vaikka ei kristittyjä enää olisikaan. Menipä hän niin pitkälle arveluissaan, että juuri silloin, tässä melkein todenmukaisessa tapauksessa, Kristuksen valtakunta olisi lähinnä... Ernst palasi lehmiin, mutta ei juutalaisiin. Illallisella tapasin Leo-serkun, joka majaili Kehlissä. Hän lausui vain nuo pari sanaa, joita kaikkialla maailmassa käytetään, kun lausutaan jollekulle osanotto, sujuvimmin ranskankielellä, mutta hän sammalsi ja silmäili minua niin toivottomasti, että liikutettuna suutelin hänen ojennettuja poskiaan, ilmeikkäimpiä, mitä milloinkaan olen lihavalla miehellä nähnyt. Kaiketi »huvittaakseen» minua hän alkoi myöhemmin, kun lapsi oli vuoteessa, puhella politiikasta. Se oli kuitenkin kaikkein huonoin keino huvittaa minua, siitä voin tulla vain surulliseksi ja vihaiseksi ja sanoinkin sen hänelle suoraan. Hän pyöritti juuri savuketta. Nostamatta katsettaan hän vastasi vakavasti: »Minun olisi pitänyt se käsittää! Jo lapsena et osannut erottaa omia asioitasi yleisistä. Minun nuorimpani on samanlainen, se on sukuvika. Muuten itsekin puhun vain halveksien... siitä.» Isäni huomautti siihen: »Yleisten asioiden arvo riippuu juuri siitä, kuinka ne sopivat omiin asioihimme; tarkoitan tietysti myöskin ylevämpiä harrastuksiamme. Mutta mitä tuo yleisyys on, jos saan kysyä?» Veljeni väitti sen tuntevansa. »Mutta varokoon hän», huudahti isäni, »lähemmin kuvailemasta sitä olentoa äitinsä läsnäollessa». Hän oli nähtävästi kiihtynyt. »Minun mielestäni», koetti äiti sovitella, »yleisyys on sama kuin enemmistö». Niin hän otti osaa keskusteluun vilkkaasti kuten aina, pienin, siroin liikkein, samalla kun hänestä huomasi, että hänen ajatuksensa tulivat kaukaa ja alituisesti palasivat sinne. Ja tuon kaukaisuuden valkea valo lepäsi hänen sirosti rypistyneellä otsallaan. Leo-serkku sytytti savukkeensa. »Oikein!» yhtyi hän siihen. Tulitikun valossa muistuttivat hänen kasvonsa hyvin paistettua kalkkunakukkoa. Minun tuli nälkä. Illallisella olin vain katsellut, kuinka Jacquot söi. »Valitettavasti», arveli isäni, »näyttää minusta tämä enemmistö henkisesti kaikkia vähemmistöjä sekavammalta. Ja se käy meille kaikille kalliiksi, hyvin kalliiksi!» Niin päättyi poliittinen keskustelu, ja Leo-serkku kertoi itsestään ja omaisistaan, perinpohjaisimmin kuitenkin lapsista. Useita ja tärkeitä lukuja sukelsi esiin, perätysten ja sekaisin, toisiinsa kuuluvina kuin rautatievaunut, joilla lapset leikkivät, ja jokainen näistä lapsista oli erikoisuus. Siinä en nähnyt mitään ihmeellistä, sillä oikeastaan on jokainen lapsi erikoisuus, ja aikaihmiset tarvitsevat hiton paljon aikaa ja ponnistuksia ennenkuin ovat saaneet valtaansa lapset ja nämä tulleet yhtä jokapäiväisiksi kuin hekin. Tämä oli myöskin Leo-serkun mielipide. (Tunnen vain yhden ihmisen, joka kertoi yhtä mielellään ja yhtä hyvää lapsista, tarjoilija Emilion Danielin hotellissa Venetsiassa.) »Sodan aikana», sanoi Leo-serkku »saivat pienokaiset jonkun verran ilmaa, mutta hedelmäpuut pilaantuivat. Naiset eivät osaa oksastaa.» Lasten jälkeen, sekä omien että sukulaisten, olivat näet hedelmäpuut tulleet keskustelunaiheeksi; sitten vasta seurasivat, jo koko kauas paratiisista karkoitettuina, »les bonnes brutes», ihmiset. Hän arvosteli heitä armollisesti, multa ei rakastanut heitä... Istuimme kauan yhdessä. Korkeat ikkunat olivat avoinna, estämättä tunkeutui loppukesän yön väräjävä vuoksi ja luode niistä sisälle, ja kun serkku vaikeni, kuuntelimme melua, joka kylästä kuului tänne asti, sillä tänään oli suojeluspyhimyksen päivä ja tanssia ja soittoa ravintoloissa. Puolenyön aikaan väsyivät kaikki, me täällä ylhäällä ja ihmiset kylässä. »Siis», vahvisti Leo-serkku hyvää yötä sanoessaan, »siis ei rajuinkaan sota ole voinut hajoittaa sukuamme. Alussa ei voinut sitä tietää. Nyt se on varmaa. _N'est-ce pas, mon cher Ernest?_» Kuulin, että tämä entinen Pasewalkin ratsumies koristaa nykyään reserviupseerina ranskalaista armeijaa. Ja niin oli kaikki Breuschheimin talossa taas kunnossa. »Huomenna menen kirkkoherranne luo ja kustannan kiitosmessun», sanoi Leo-serkku. Suutelin vanhempiani ja kahdesti kaunista, punaisenruskeata kalkkunakukkoa kummallekin poskelle, annoin ison veljen sivellä suosiollisesti tukkaani ja kiiruhdin portaita ylös ruokakomeroon keittiön taakse. Noudin viiniä kellarista ja vetäydyin kaikki tarpeellinen mukanani omaan huoneeseeni illastamaan. * * * * * Ajattelin: Näin istuin täällä kahdeksantoistavuotiaana, kun tulin kotiin viimeisellä junalla Strassburgista ja sukkasillani, teräväjärkisenä kuin pahantekijä, kokosin kaikkea, mitä keittiö, kellari ja säiliö saattoivat tarjota nälkiintyneelle ylioppilaalle. Näin istuin myöhemmin Doriksen kanssa — olihan ensi työni opettaa hänelle myöhään kotiin palaavien lasten urheilu! Hän oli pian kehittänyt sen mestaruuteen saakka. Pöytä oli kuin tonttu-ukkojen kattama, ehtiessäni tuskin kävellä sataa askelta puutarhassa ja tuntiessani rajatonta vallanriemua kuin ainakin rakastavan naisen odottama, kun hänen silmiensä eteen avautuvat lukemattomat lemmenhetket kuin rivi valaistuja, ihmisistä tyhjiä saleja, joiden tuhansissa kuvastimissa hän täydellä tenhovoimalla hallitsee ja vallitsee, mielensä mukaan loihtien esiin maailmoja ja taas hyläten maailmoja, ja yhä ihastuttaen rakastettuaan, samalla kun itseään onnellistuttaa!... Sen kesän yöt olivat kuumat, ja usein juoksimme vielä yöpuvuissa puutarhaan... Varmasti oli puutarhamme meistä maailman kauneimpia, ihmeteos, laaja ja syvä, ja yöllä sitä oli mahdoton tuntea sen, joka vain päivällä sen oli nähnyt, mutta sellainen yöpuutarha, jonka läpi sokeakin löytäisi, jos kerrankin oli sen yöllä nähnyt. Niin osasin nytkin sen läpi kertaakaan kompastumatta... Puutarha, selvä kuin mittausoppi ja uhkea kuin lumottu shakkilauta, jolla nappulat äkkiä kesken pelin muuttuvat puu- ja pensasryhmiksi ja samalla kallio vapautui nauravasta purosta... Ah, rakastavat liikkuivat öisin puutarhassamme niin varmoina kuin unissakävijät, sen voin hyvin todistaa! Niin, mutta olinko nyt, olinko vielä rakastaja? Olin kiivennyt huoneeni parvekkeen yli ja juossut alas tietä keväisten kukkasarkojen välitse. Siinä nyt seisoin ja kysyin itseltäni, kysyin vakavasti, kuuluinko vielä rakastaviin, hämmästyneenä siitä, että sydämeni niin sykkäili, vaativana ja samalla niin tuskaisena... Kohotin pääni: silmieni edessä taivaalla riippui Kassiopeian laajalle ulottuva M. Ja silloin päätin heti kirjoittaa Maria Capponille. Niin kiihkeästi kaipasin häntä, Mariaa! Tosiaanko? Jalkani pysähtyi. Tosiaanko? Mariaako ikävöin? Enkö koko aikaa ollut riippunut vain Doriksessa ajatuksineni, toiveineni, haluineni? Elikö Mariasta henkäystäkään tässä puutarhassa, jonka läpi kuumeisena kiiruhdin? Tytönpuku, valkoinen kesälippunen, joka liehui tuolla sillan luona, siinä kaikki, mitä oli jäänyt muistiin Mariasta. Sitävastoin Doris — oi, kuinka kuuman läheisenä tunsin hänet joka askeleella! Mutta sitten hapuilivat voimattomina käsivarteni, silmäni, kaikki aistimeni pimeydessä, kun kysyin, oliko se Doris, voiko se ylimalkaan olla Doris, joka minua kosketti näkymättömällä kädellä, niin että hengästyneenä vaivuin maahan? Milloin Doris oli koskettanut minua niin... vai tapahtuiko se ennen sitä yötä ... jäätikkörotkossa? Ei milloinkaan! Sitävastoin Maria: hänen kätensä oli täynnä taikavoimaa. Hänen tarvitsi vain kohottaa sitä, niin heti kaikki sen vaikutuksesta alkoi hengittää ja loistaa. Kaikki päivän valkeus virtasi hänen käteensä, kuin alabasterinen kattolamppu hän riippui yössä, tai lensi kuin siiven kantamana. Oi, pelkät unohdetut käsineetkin flyygelin kannella Cap d'Antibesin hotellissa, joihin niin syvään hengittäen olin painanut kasvoni! Käsineet, jotka hänellä oli sisälle astuessaan ja jotka hän hitaasti riisui, samalla kun silmäkulmistaan hymyillen tarkasti katseli minua, ja jotka äkkiä paljastivat hänen kätensä, ensin oikean, sitten vasemman; sitten hän istui kädet paljaina, kapeana, raikkaana, vaarallisena, hampaiden näkyessä punaisesta suusta, jalat hiukan irti toisistaan ja paraillaan hiljaisessa liikkeessä, katse uponneena omien silmien pohjattomuuteen — tosiaan suuri kukka, melkein eläin, joka juuri oli kehkeytymässä! Viipymättä tahdoin kirjoittaa hänelle, vaikken ehkä häntä enää rakastanutkaan, ja vaikka hän ei minua kenties enää rakastanut. »Kenties» oli sana, niin laaja ja niin syvä ja niin täynnä valoja kuin tähtitaivas pääni yllä. Kenties hän vielä rakasti minua? Tätä »kenties» -sanaa kohti ryntäsin uuden elämän lippua liehuttaen, sitä kohotetuin käsin tukien, soitto korvissani... Olin kiivennyt takaisin huoneeseeni. Avaamattomien ranskalaisten kirjojen joukossa, jotka kirjakauppias lähtömme jälkeen kesällä 1919 oli lähettänyt, oli tuon kuukauden elsassilainen sanomalehti. Sattumalta näkemäni lauseen houkuttelemana aloin lukea. Se oli mitä halpamaisimman urkinnan puolustus. Ranskalaisten maahantulon jälkeen olivat talonmiehet Elsass-Lotringissa (elsassilaiset, niin juuri, ei ranskalaiset!) panneet toimeen uuden tutkinto-oikeuden, nimeltä _commission de triage_; sinne juoksivat kaikki »kunnolliset» (elsassilaiset, ei ranskalaiset), jotka halusivat päästä jostakin kilpailijasta, ilmiantoivat hänet, valehtelivat ja parjasivat niin että häneltä riistettiin toimi ja kaikki oikeudet ja hänet lisäksi ajettiin maanpakoon. Olin kuullut sanottavan, että tuomioistuimessa toisinaan oli joku kelpo mies koettanut, inhosta tukehtumaisillaan, estää edes pahinta. Artikkelin kirjoittaja näytti kieltävän sen; hänen mielestään oli noissa kidutuksissa tehty vain »oikeutta». Reinin-sillalla oli sitten ollut vahtimassa katupoikia, heittääkseen kuraa karkoitettujen niskaan. Kunniakas aika meille, tuo vuosi 1918—1919, _notre guerre a nous_, elsassilainen jälkisota! Minua puistatti, mutta lopulta, niin epäinhimillisen tyhmää oli halpamaisuus, minun täytyi ääneen nauraa... »Niin tahdon hukkua samppanjalasiin!» huusin Falstaffin mukaan. Murtauduin samppanjakellariin, kuten Dorikselle olin neuvonut. Se oli lapsenleikkiä: samppanjakellari oli suljettu rimaovella, ja pitkässä ketjussa riippui etulukko. Piti siis vain nostaa ovi saranoilta. Ensimmäisen lasin tyhjensin isäni onneksi. »Ei edes kolmea kunnon ihmistä elä hirttämättöminä Elsassissa», sanoin taas Falstaffin mukaan, »ja yksi heistä on lihava ja elää vanhaksi. Jumala auttakoon meitä! Kurja maailma! Toivoisin olevani kveekari: voisin veisata virsiä tai muuta sellaista.» »À la tienne», huudahdin toisen lasillisen kohdalla. Sillä tarkoitin Leo-serkkua. Se, että voittajien joukossa oli sellaisia pulloposkisia miehiä, näytti minusta — miltä sitten... Jumalan silmänräpytykseltä. »Oikeastaan», ajattelin, »tekee sotaväki vielä itsestään lopun. Sillä muut kuin he eivät pysty sellaiseen taidonnäytteeseen.» »Lapsi, älä välitä sotaväestä», kuulin silloin ajatuksissani isän huudahtavan. »Odotahan, he eivät viivy enää kauan. He käyvät liian kalliiksi.» En välittänyt sotaväestä, joskin epäilin, että he jo taas ajattelivat käsityötänsä — kirottua sotaa. Ei, en olisi voinut silloin jäädä Elsassiin; omien maanmiesteni takia olin lähtenyt karkuun — tänään tunnustin sen häpeämättä. Silloin kylläkin olin sen kieltänyt, jopa Doriksellekin, joka ei mitään nähnyt eikä kuullut ja joka oli tahtonut jäädä, jäädä tänne, missä oli minun ja Jacquotin ja siis myöskin hänen kotinsa. »Puoli vuotta lomaa, Doris», olin sanonut, »puoli vuotta rauhaa metsätalossamme, välillä pikku retkiä Sveitsiin, Doris kulta — sitten tulemme takaisin. Jacquot jää pantiksi Breuschheimiin...» Merkillistä! Nyt en voinut juoda kolmatta lasia. Miksi muuten join? Nukkuakseni. Tuntui kuin olisin joskus (ja tiesin, milloin) niin hurjasti taistellut unta vastaan, että se senjälkeen minua pakeni, kun väsynyt käsi tuskin oli kurottautunut sitä kohti. Sitten olin tarttunut taikakeinoihin, huumausaineisiin ja viiniin — voi, se ei ollut vaikeata sellaiselle, joka osasi sen taidon; uni antoi houkutella itseään kuin tiainen ja istui kesynä kämmenellä. Sille sopi tehdä pilaa, viheltää se luokseen, karkoittaa se ja hätistellä ulos ikkunasta — se oli poissa, ja sitten tarvitsi vain kohottaa kätensä; siinä se jo taas istui kuuliaisena. Ne temput olin oppinut Zürichin sairaalassa. Mutta tänä yönä en tahtonut nukkua, ja minulla oli syyni. Minusta näytti, että minun tarvitsisi vain asettua vuoteeseen, »meidän vuoteeseemme», ja heti se veisi kuin hissi syvyyteen, kappelin hautaholviin, Doriksen luo. Sillä sehän oli yhtä hyvin hänen vuoteensa kuin minun. Hän saattoi samalla oikeudella kuin minä vaatia paikkansa siinä. Vakavissani en tosin sellaista mahdollisuutta ajatellut. Enhän suorastaan uskonut kuviin ja vertauksiin, vaikka... vaikka ne useinkaan eivät erottaneet ihmistä todellisuudesta enempää kuin ikkunaruutu ulkona seisovaa miestä henkilöstä, joka tarkasteli häntä huoneesta käsin. Lyhyesti, valvoin mieluummin täällä työhuoneessani. Yö oli lauha, ja pidin huoneestani. Lapsena olin siellä leikkinyt todella kaikkea, mitä lapset leikkivät, sillä näiden neljän seinän sisäpuolella, joiden molemmat suuret ikkunat päästävät sisään kaiken taivaan valon ja myös iltatähden, oli apotti Simon opettanut minua. Kuinka paljon olinkaan täällä nauranut, itkenyt, kuinka piiloutunut ja rukoillut! Parveke oli nuoruusunelmieni venevalkama, sen lisäksi huone Ja siihen kuuluva konttori; molemmat olin jakanut Doriksen kanssa, juhlallisesti ja hyvässä uskossa, niinkuin lasten on tapa, niin että se tästä silmänräpäyksestä oli ollut yhtä hyvin hänen satamansa ja konttorinsa kuin minunkin... Katseeni osui valokuvaan, joka oli pöydän nurkalla. Kuva esitti Dorista pyöräilypuvussa Salemin linnan portilla. Hän nauroi minulle. Te jumalat — kuka oli Maria Capponi? Ruskeapintainen amatsoni, vieras, joka tuli vastaan metsässä ja sinne jäi. Minun elämässäni, päivänvalossa, kaikessa siinä, mikä oli jonkin arvoista, oli ollut vain Doris, vain hän! Katsoin kelloa. Se oli neljä. * * * * * Paitsi minua ei kukaan enää valvonut talossa. Tiesin sen, yhtä hyvin kuin tiesin, että Doris oli »kuollut», mutta en tajunnut sitä. Astuin parvekkeelle ja silmäilin vierasrakennukseen, ja sen kulmaikkunassa siellä, niissä Doris oli asunut ennen häitä, _paloi tuli_... En uskaltanut liikkua paikaltani, kouristuksentapaisesti puristivat käteni parvekkeen kaidetta, en tohtinut kääntyä... Kaikki lihakset jännittyneinä, värisevänä kuunnellen, odotin... Mitä? Ettäkö Doris astuisi huoneeseen? Ei, se oli mahdotonta, sillä — hän makasi sohvalla ja kuunteli minua, niinkuin minä täällä parvekkeella häntä. Kuuntelimme toistemme hengitystä. Väkisin ohjasin ajatukseni kappeliin, jossa hän lepäsi »haudattuna». Vieläpä päätin mennä sinne saadakseni varmuuden, että yhteen kivipaasista oli merkitty hänen nimensä, hänen perhevaakunansa sen kulmassa, muurilaasti liitoksissa vielä tuoretta. Mutta — mitä varten ensinnäkään »varmuutta»? Näinhän sen edessäni, hiekkakivipaaden, niin selvästi kuin olisin seisonut sen edessä. Vaikkakaan en tänään ollut käynyt kappelissa, vaikken ruumiillisilla silmilläni nähnyt hautakiveä, näin sen kuitenkin, ja se riitti. Myöskin voin lukea hänen nimensä alla omani ja huomata toisessa kulmassa Breuschheimin vaakunan, niinkuin tapahtuisi, kun minun arkkuni kerran olisi hänen arkkunsa vieressä. Olinko senvuoksi ehkä kuollut? Tai Doris vähemmän elävä? Eikö jokainen hermoni sanonut, että hän oli täällä, enkö tuntenut koko ruumiillani, että hän makasi tuolla sisällä sohvalla, kuunnellen hengitystäni? Silloin — mitä se oli? Punainen ja vihreä lyhty. Keinuin, tunsin veden ja hiilensavun käryä. Oli hiljaista. Soluimme pitkin yöllistä Bodenjärveä. Doris lepäsi, pyörälläajosta väsyneenä, hytin sohvalla. Olimme käyneet Salemissa pyörällä ja sitten Überlingissä astuneet viimeiseen Konstanziin vievään laivaan... Suuri valon ja ilon aalto vyöryi ylitseni. Näin, kuinka kuljimme Salemin linnan porttiholvista, ja kuulin pyöräni kumin halkeavan. Pum!... Nyt voin päästää irti parvekkeen kaiteen ja mennä rauhallisesti huoneeseeni. Valoisa, iloinen aalto valmisti vuoteeni tyhjälle sohvalle. Doris ja minä matkustimme pitkin Bodenjärveä; hän lepäsi toisella puolella hyttiä, minä toisella. Suljin silmäni ja ajattelin kulunutta iltaa... Oli seitsemäs tunti, ja taivaasta valui hyvyyttä, joka ravitsi metsän ja kedon. Koivukuja, joka oikealla teki loistavan kaaren niittyjen ympäri, piti hempeää hetkeä vakavasti sylissään. Myöhemmin yhtyi tiehen puro, jonka tummanvihreä vesi virtasi helmimatalikkojen ympäri. Vasemmalla leijui niittyjen yli helluntaivalaistus, joka tuskin häikäisi, ja kaikki valo keinui, niin kauas kuin saatoimme nähdä, ruohon miljoonilla latvoilla, monin paikoin suolaheinän tummemmaksi värittämänä, toisin paikoin kadoten ruokojen hentoihin tupsuihin. Niityt paisuivat laajoiksi rinteiksi metsän rajaan saakka, joka suurena ja hiljaisena kohotti kauneimman kruununsa laakson yli... Nyt silmäsimme, sillä tie oli noussut, alas tähän laaksoon; se oli järven kaltainen, josta vesi oli haihtunut — ja äkkiä, käännyttyäni valoisasta lännestä tummempaan itään, luulin tosiaankin tuntevani Bodenjärven. Talot välkkyivät kuin aallot, niityt olivat melkein siniset... Lippertsreutessä haukkasimme illallista, sillä välin kun lukkoseppä pani uuden kumin takapyörään. Ilta oli meitä kumpaakin kiihdyttänyt, emme puhuneet mitään, mittasimme toisiamme vain katsein, jotka ankara ja nautinnonhaluinen jumala oli pannut silmiimme. Doriksen kiharat (muuten kevytmielisiä tyttöjä, jotka tekivät pilaa itsevoitokkaista gladiaattoreistakin) olivat riippuen ryhdittöminä otsalla sopusoinnussa hänen suunsa kanssa joka väsyneellä uhmalla hallitsi kasvoja. Ajoimme eteenpäin Überlingeniin vinhaa vauhtia. Tie oli jotenkin jyrkkä alaspäin: kivikaiteiden ohi, joiden alla puro lirisi, metsien läpi, joissa kuu vaelsi; hedelmäpuut hautasivat tien holviensa alle. Niin laskimme alas jalkaa liikuttamatta eteläisen meren rannalla sijaitsevaan uhkeaan kaupunkiin, joka lepäili hauskan juhlan jälkeen. Vielä riippui ilo mahtavien univarjojen keskellä kuunvalkeilla matoilla kadun keskipaikoille saakka. Pari helähdystä harhaili vielä katoilla. Nuori naisennauru pulpahti kuin suihkukaivon solina... Minun täytyi ravistaa itseni hereille, haukotella, iskeä käsivarsin olkapäihini, uudelleen haukotella; niin elävästi elin hengessäni tuon kaukaisen illan hetket. Kenties hän on todella »kuollut», ajattelin ja nousin sohvalta. Hiljaisin askelin aloin kävellä huoneessa edestakaisin ja huolellisesti tarkastella kaikkea, huonekaluja, kirjoja, kuvia. Kenties asia on niin. Mutta siinä tapauksessa elän kymmenkertaisesti hänen, vainajan, kanssa. Minulla on elämäämme varten muisto, joka minulta aikaisemmin kokonaan puuttui; tiedän hänestä sillä tavalla, että se saa minut hämmästymään. Mahdollisesti hän on kuollut. Mutta hän on täällä — niinkuin ei milloinkaan ennen. Me elämme toistemme seurassa — niinkuin ei milloinkaan ennen. Olkoonpa sitten, että itse kuolen, vaivun ikuiseen uneen, että kaikkine pyrkivine ajatuksineni kiiruhdan saavuttamaan hänet etumatkasta huolimatta... Loin vielä katseen huoneen eri puolille, sitten hiivin portaita alas ja pitkän käytävän läpi ja astuin Jacquotin huoneeseen, sytyttäen valon. Hän nukkui vaaleana kapeassa, valkoisessa vuoteessaan, posket niin punaisina kuin maalatut. Olin jäänyt seisomaan ovelle, käsi rivalla. Vuode oli vieressäni seinän luona. Kun lapsi liikahti, sammutin kiireesti valon. Hiljaa sisimmässäni nauraen juoksin käytävää pitkin, kuulin äitini yskivän, niinkuin yskitään, kun tarkoitetaan, että toinen sen kuulisi, ja sanoin itselleni: vanhalla rouvalla on vielä äitien herkkä uni. Näin ajatuksissani hänen huoneensa, suuren, sinisellä silkillä verhotun suojan, pitsimyssyn alla vanhuksenkasvot, joihin rakkaus oli uurtanut lieviä ryppyjä, saadakseen paremmin tilaa niissä, ja pitkän, kapean huoneen sen vieressä, seinäverhot täynnä eri kielistä lainattuja satukuvia, joita niiden väliin asetettu papukaijajoukko tulkitsi — tuon ensimmäisen, ihanan, ainoastakaan maailman loistojunasta löytymättömän makuuvaunun, jossa Jacquot vaaleana, valkoisena ja punaisena nukkui. »Me elämme kaikki, äiti hyvä, ei yksikään niistä, joita rakastamme, ole kuollut!» Käytävän päässä oli avoin ovi. Suihkuhuone, lattia ja seinät valkeilla kaakeleilla peitetyt. Kun isä palasi kotiin pelloilta, otti hän täällä ryöpyn ja muutti pukua. Heitin vaatteet päältäni, vedin ketjusta, hyppäsin kohisevaan suihkuun. Ainoakaan niistä, joita rakastimme, ei ollut kuollut... Aamu sarasti. Jätin hyvästit puutarhalle. Se ei näyttänyt vähääkään hämmennystään kyselyjeni johdosta kuluneena yönä, ja ihanan päivän henkäys auttoi sitä ajamaan kokonaisen liudan kultaisia hiutaleita Donon-vuoren huipun yli. Se auttoi itseään kutsuessaan puron kultakaloja kiviä kiertäen katsomaan taimenen pyrstölauttaa ja taimenia päättämään, keiden piti nousta niin aikaisin vuoteestaan, että hampaattomien sieppojen rintama puhkeisi. Silloin valittu kiiti kiven alta esille lähimmälle rannalle. Varmasti oli piilopaikka jo etukäteen tutkittu esikuntakartasta, muutoin se ei olisi osannut niin tarkasti ampua. Breuschin toisella rannalla heläyttelivät leikkuumiehet kuin lukkarit; he hikoilivat, niin paljon kastetta he olivat jo leikanneet auringon nenän edestä. Sitten seurasi hiljaisuus. Aurinko! Ja äänettömyys. Vain kukot, jotka eivät olleet oppineet katolilaista aamurukousta, elämöivät edelleen, pölkkypäät! Mutta kun kovasin taas helähti viikatetta vasten ja kaikki hyvätapaiset luontokappaleet nousivat polviltaan, voi havaita, että kukot eivät olleetkaan itsekkäästi puhuneet ja toimineet, vaan päinvastoin harjoitelleet kunnollista merkinantoa jokapäiväistä työjoukkojen muodostamista varten, jotta, lyhyesti sanoen, ihmiskunta ajoissa pääsisi työn alkuun. Ne tekivät työnsä niin hyvin, että mitä korkeammalle aurinko nousi, sitä vähemmän niitä tarvittiin. Ne huomasivat sen itsekin ja äkkiä vaikenivat. Täysikasvaneet olivat silloin töissä, lapset koulussa, ja maailman herrat kulkivat autoissa johtoasemiinsa. Kun täsmälleen kello kaksitoista jouduin Jacquotin kanssa Reinin-sillalle Breisachissa, ei missään päin voinut enää kuulla ainoatakaan kukon laulua. Siellä oli vain tullivirkailijoita. Kymmenen, kenties kaksikin kymmentä miljoonaan miestä oli kuollut väkivaltaisen kuoleman, jotta tuo perheenisä vihreä hattu päässä voisi suurenmoisesti virtaavan Reinin rannalla penkoa Jacquotin taskuista suklaata. Jacquotin hattu oli sitä täynnä. Vihreähattuinen perheenisä ei löytänyt suklaata. »Mainio poika», sanoi Grether Fritz, kun nosti poikaa vaunuista. Mutta Jacquot oli surullinen. Tämä ei ollut Sveitsi. Hän ei nähnyt pienintäkään lumikenttää. Ei epäilystäkään: hänen ei sallittu etsiä äitiään. Kun korvaukseksi kerroin hänelle, että hän oli tässä talossa tullut maailmaan, kohautti hän olkapäitään, kuin tahtoisi taitamattomasti jäljitellyillä olankohautuksillaan muistuttaa minulle, että hän oli äitinsä poika ja että hänellä siis oli määrättyjä oikeuksia häneen... Hänen kasvoissaan, jotka hän kohotti puoleeni, ilmeni selvästi nuhde uskottomuudesta. Lapsena hän oli kuitenkin tottunut yllätyksiin. Saatuaan huomautuksen tai vain epäilyksen hän koetti jo ennakolta niitä torjua... Yö oli tuonut hänelle uuden aatteen. Aamulla tapasin hänet yläkerroksessa, kun hän etsi tyhjistä vierashuoneista. VI. ULRICUS Tuntuu kuin katsoisi kaukoputken läpi; näyttää tulevan sade. Rheinweilerin pikku linnan katto loistaa geraniuminpunaisena toisten kattojen pitkälle ulottuvassa puutarhassa. Yksityiset poppelit osoittavat siinä tietä ihmisille ja eläimille, ja kaksi pitkää poppeliriviä reunustaa Reiniä, jonka varrella, mereen saakka, seisovat Jumalan myllyt. Pienten Rheinweilerin paroonien ylpeydestä, itsetietoisesta ylpeydestä johtui, että he kaivauttivat maasta samat poppelit, jotka Napoleon oli istuttanut pitkin Reiniä, ja asettivat ne kylänsä lantatunkioiden viereen, ikäänkuin heidän mielestään virtaavan uran loppu olisi täällä ja heidän sopisi lausua loppusanat pitkäveteiseen historiaan. Rheinweilerin vapaaherrojen vaakuna oli paljoa vanhempi kuin tämä isoisäni isän puutarha-oikku, jota kuitenkin puolusti itse vaakunalause: »Ei edemmäksi.» Samaa merkitsi kilven ristikko, jonka läpi täysikuu paistoi. Isoisäni oli järkisyistä ollut vallankumouksellinen ja rupesi siitä syystä Napoleonin kannattajaksi. Hänen nimensä joutui historiaan sen kautta, että hän antoi apuaan Badenin valtion perustamiseen. Napoleon, joka kerran vietti yön tässä linnassa, korotti hänet aamukahvia juotaessa kreivilliseen säätyyn. Isoisäni isä katseli sanattomana, kuinka keisari pisti poskeensa tusinan vehnäpullia ja lisäksi tyhjensi minuutissa kahvikannun. Hänellä ei ollut aikaa vastata. »Vahinko, että ette ole sotilas», puheli keisari, mutta silloin hän jo seisoi ovella. »_Vous auriez gagné une bataille, et je vous aurais fait prince_.» Portaiden edessä odotti joukko kauniita, loistavia, säkenöiviä miehiä, reippaita kuin intiaanit, kiiltävät ratsut takanaan, jotka hirnuivat keisarille tervehdyksensä herrojen tehdessä kunniaa ja kaikkien kirkonkellojen alkaessa soida molemmin puolin virtaa, kuin olisi itse Herra astunut yöstä päivänvaloon. »Ihana päivä, sire», sanoi Ulricus Rheinweiler. »Kauniita hevosia», lisäsi hän. Reinin-tietä pitkin alhaalla kylässä kulki tykistö, välkkyvänkirkkaita miehiä, ajoneuvoja ja ratsuja. Se meni linnan ristikkoaidan taitse kirkkaana, leveänä, katkeamattomana kuin takana oleva Rein. »Kauniita kanuunoita», päätteli Ulricus. Silloin keisari kääntyi ja ojensi hänelle hyvästiksi kätensä. Hänen katseensa sattui vaakunaan, joka oli oven yläpuolella: »Nec ultra.» Hän levitti suunsa: »Oh!» nauroi hän kasvoillaan italialaisen katupojan näköisenä. »Miksikä ei?» kysyi hän. »Elämmehän kuitenkin! Eikö eläminen ole — eteenpäin menemistä?» Isoisäni isä kertoi: »Hän katseli minua kuin alokasta ylhäältä alas asti ja etenkin rinnan kohdalta...» Keisari istui satulassa, takanaan loistava, välkkyvä lauma ihmismetsästäjiä, kenraalit marsalkkojen, ajutantit kenraalien, palvelijat ajutanttien takana. Nyt ratsasti rakuunoita tiellä, heidän kypärinsä kultasivat hetkeksi aamun valon. Eräs upseeri ratsasti täyttä laukkaa avonaisesta portista ulos. Kellot vaikenivat, ja armeija seisoi paikallaan. »Sitten hän sanoi: 'Puhukaapa asiasta suurherttuanne kanssa...' Ja tietä ratsastaessaan hän kurkisti vielä kerran vaakunaan... Keskipäivään asti kesti kulkua tiellä ratsuväkeä ja jalkaväkeä ja tykistöä, ja kaikki puhtaina kuin sunnuntaiaamuna...» Yöllä oli melua. Elsassilaiset alokkaat kulkivat pikamarssissa laivasiltaa pitkin. He lauloivat: »Jumalalla poika on nimeltään Napoleon...» Makuuhuoneen ikkuna oli auki. Täysikuu paistoi siitä sisään. »Kuule», kuiskasi Ulricus ja nosti vaimonsa korkealle kääntäen hänen kasvonsa kuuvaloon päin: »Kuuletko, Liesel? Kuuletko?» »Jumalalla poika on nimeltään Napoleon...» »Häpeällistä!» mumisi esiäitiin, »saksaksi he laulavat... saksalaiset... Napoleonille.» Hän ei ymmärtänyt mitään maailmanhistoriasta. Mutta Ulricus, vanha humanisti, joka aina kirjoitti nimensä latinaksi, kuitenkin katolilainen protestanttisella alueella, riemuitsi sen salaisuuden julkilaulamisesta, jonka pelosta preussilaismielinen pastori kätkeytyi vuodepeitteensä alle, koska ihme kulki laveteilla. »Miksikä ei?» huudahti hän ja nousi koholle vuoteessaan, kunnes näki pistimien välkkeen ja kuinka ne olivat vähällä ottaa mukaansa matkalle juuri hehkuvan puutarha-aidan. Hän hyväili vaimonsa kuuvalossa kauhistuneilta näyttäviä kasvoja. »Nuku, Liesel, nuku.» Ja laski ne hellästi takaisin pielukselle. Vaipuessaan uudelleen uneen hän piti yhä selvemmin oikeana ja luonnollisena, että tällaisina uudistusten aikoina, jolloin ihmeet liikkuivat maanosan kaikilla teillä, ei mikään suuri salaisuus voisi tehdä itseään kyllin pieneksi, toimittaakseen hämmentyneelle ihmiselle edes aavistuksen tapahtumien merkityksestä... niinkuin silloin... pitkiä aikoja sitten tuolla kaukaisessa maassa... ja myöhemmin. Niinkuin aina, kun Isä Jumala taas kerran antoi ihmiselle kolauksen! Pieni makaroonieversti Jumalan poika? Miksi ei! Ulricuksen sydän nauroi, ja hän tajusi vielä, kuinka hän astui suuren, valoisan unen kynnykselle. Pari päivää myöhemmin ajoi aviopari nelivaljakolla kaupunkiin. Mutta ensin asettuivat lapset, jotka eivät olisi antaneet vanhempien lähteä, vaunujen lähestyessä kaikki kahdeksan keskelle tietä, ja vain pienin huusi, kaksivuotias, jota nelivuotias Annette, isoisäni sisar, piteli kädestä. Ulricuksen täytyi päistikkaa hypätä kuskin ja palvelijan väliin kuskipenkille, auttaakseen heitä pitelemään säikkyvien hevosten ohjia, ja heti toisella hyppäyksellä takaisin vaunuihin, joista Liesel oli vähällä heittäytyä kuin palavasta talosta kiveykselle. Ohikulkevien talonpoikain avulla, jotka tilanhoitaja pakotti siihen, mutta jotka vasta sitten kävivät käsiksi, kun kuulivat itse Ulricuksen ärjäisevän: »Viekää pois lapset!» otettiin nämä kiinni, ja vaunut pääsivät liikkeelle. Ulricus vetäisi esiin juhlamiekkansa uhatakseen lapsia, jotka talonpoikain käsistä vapauduttuaan juoksivat nyt vaunujen perässä. Toisella kädellään ja polvellaan hän piteli kiinni vaimoaan, sillä tämä taisteli häntä vastaan ja huusi nyyhkyttäen: »Jätä minut tänne! Jätä minut lasten luo! Minä en tahdo Napoleonin luo!» Lapset, jotka olivat huomanneet saaneensa äidistä voiton, juoksivat minkä jaksoivat ottaakseen hänet vastaan, kun hän pian joko astuisi alas tai putoisi vaunuista. Että he kuitenkin lopulta näkivät odotuksessaan pettyneensä, ei johtunut virheestä heidän laskuissansa, vaan ainoastaan siitä, että hevoset olivat päässeet nelistämään. Vaunuista ei näkynyt enää muuta kuin tomupilvi. Silloin kerääntyivät nuo kahdeksan lasta hitaasti keskelle tietä. Vanhimmat palasivat hengästyneinä keskimmäisten luo, jotka avuttomina katselivat milloin eteenpäin, milloin taaksepäin, missä Annette pienimmän kanssa istui. »Isän on syy», itkeä tillitti Annette ja pyyhki pikkupojan nenää. »Ei», vakuutti vanhin, mutta hän olikin jo kahdentoista vuoden vanha, »ei, vaan hevosten». Äkkiä he kaikki rauhoittuivat. »Hevosten on syy», huusi Annette kahdelle lapsentytölle, jotka nyt myöskin saapuivat paikalle. »Hevotten on tyy», nauroi pikku poju, ja kaikki nauroivat hänen kanssansa. Sillä välin näki Ulricus suurta vaivaa, saadakseen juhlamiekan uudelleen menemään huotraansa. Kun tämä vihdoin oli onnistunut, otti hän Lieselin pään kainaloonsa ja sanoi itsekään tietämättä, ketä sillä tarkoitti, hevosia vai lapsia: »Antaa niiden juosta!» ja suuteli pienin, hellin suudelmin hänen itkettyneitä kasvojaan, kunnes vihdoin auringonnousu pienellä luonnonnäyttämöllä onnistui ja Liesel hymyili. »Kun saavumme kaupunkiin, on Napoleon jo kauan sitten lähtenyt pois.» Hän kuiskasi sen vaimonsa korvaan, kuin se olisi erinomaisen hellä rakkaudentunnustus hänen puoleltaan. Hevoset olivat jättäytyneet ravaamaan, sitten astumaan käymäjalkaa. Ulricus ojensi Lieselille pieniä batistiliinoja hänen laukustaan, peilin, kölninvettä ja ihojauhetta, nykäisi hänen pukunsa suoraksi, siveli ja silitteli, kunnes vaimo sanoi: »No, nyt olen taas kaunis», kääntyi puolisonsa puoleen ja laittoi hänet leikkiä laskien nopeasti paljoa komeampaan kuntoon kuin hän oli lähtiessä ollut. Senjälkeen he istuivat suorina vierekkäin kuin kahdella valtaistuimella, nauttivat kultaisesta päivästä, joka riippui sinisessä ilmassa Schwarzwaldin ja Vogesien välissä, ja tarkkasivat ympäristöä, ettei mikään tervehdys jäänyt heiltä huomaamatta. He astuivat maahan pienen kaupunkitalonsa edustalla, jossa melkein koko vuoden asui yksinään vanha, puolisokea keittäjätär. Ulrichin äitivainaja oli testamentissaan määrännyt hänelle, paitsi pientä eläkettä, asunto-oikeuden yläkerrassa, ja siellä vallitsi, niitä harvoja viikkoja lukuunottamatta, jolloin perheenjäseniä oli niin sanoakseni Kathrinin vieraina, vaihtelevainen, vilkas seuraelämä. Sillä Kathrin ei ottanut vastaan ainoastaan henkilökohtaisia ystävättäriään vaan myös kaupungin vanhempia keittäjättäriä, sikäli kuin he palvelivat herrasperheissä ja tunnustivat Kathrinin edustavan aseman seuraelämässä. Sinä aikana, jolloin herrasväki asui hänen luonansa, pysyivät hänen salonkinsa suljettuina, mutta ainoastaan siitä syystä, että hallituksen johto talossa vaati hänen kaiken aikansa. Kathrin tervehti avioparia keskellä keittiötänsä hoviniiauksella, jonka jälkeen hän suuteli Lieseliä kädelle ja Ulrichia katseillaan pidättäen kärsimättömänä odotti, kunnes madame oli jättänyt keittiön. Tuskin oli ovi Lieselin jälkeen sulkeutunut, kun hän tarttui Ulrichiin kaksin käsin tuskasta ja veti hänet syliinsä, kiertäen heti voimakkaasti käsivartensa hänen ympärilleen, ja minuutin ajan valui ihastuksen korkeudesta oikea ukonilma parooniparan yli, joka tänään kykeni paljoa huonommin sitä torjumaan kuin kolmekymmentä vuotta sitten, vaikka tämä minuutti häntä vuosi vuodelta yhä enemmän peloitti. Riistihän jokainen vuosi häneltä kappaleen lisää lapsen aseesta, tuosta »Sesam, aukene», joka tuli näkyviin siinä, että hän äkkiä puraisi Kathrinia korvaan tai nenään ja pakeni hajoavasta tornista. Mutta Kathrin oli vuosi vuodelta käynyt yhä enemmän varmemmaksi siitä, että tässä ihastuksessa puhui kuolleen äidin ääni pojalle, varustaakseen hänet, paitsi sallitun hellyyden tyydytyksellä, myöskin pyhän kirkon varoituksilla ja virkistyksillä. »Sinä arkkienkeli, sinä pyhimyskuva, nyt olet myöskin perustanut Badenin valtion! Jumala palkitkoon sen sinulle, poika! Ja Napoleon on nukkunut teidän luonanne, ja hän on tahtonut tehdä sinusta ruhtinaan, ja sinä olet vain näyttänyt meidän vaakunaamme, jossa sanotaan: 'minulla on tarpeeksi', ja hän on hävennyt, tuo suuri keisari, hävennyt minun poikani edessä eikä sanonut muuta kuin että hän olisi yhtä kernaasti rheinweileriläinen ja semmoinen vanha keisarillinen parooni, ihan yhtä kernaasti, niin hän sanoi, ja vielä mieluumminkin kuin tuommoinen juuri leivottu keisari. Silloin paavi itsekin on kai nauranut, kun se on hänelle kerrottu, ja pyhä äiti taivaassa, sydänkäpyseni. Koko kaupunki puhuu nyt sinusta...» Hän huusi niin, että kuparikattilat seinillä kumisivat, sillä hän luuli toisia kuuroiksi, kun itse oli sokea. Vihdoin Kathrin hellitti käsivartensa ja työnsi hänet lujasti luotaan: »Juokse, poikakulta ulos ja kuuntele, mitä sinusta sanotaan!» Käytävässä Ulricus kuuli hänen vielä huutavan jälkeensä: »Kunpa vain pysyisit nöyränä Herran edessä!» Illalla Ulricus esiintyi Lieselin kanssa seurapiirissä. Hänet otettiin sellaisella tavalla vastaan, että hän leikillisesti huudahti: »Mutta, mutta, hyvät herrat, enhän kuitenkaan tule tänne Brandenburgin portista.» Mutta kun eräs aasi illan kuluessa meni niin pitkälle, että piti Ulrichia nerokkaampana kuin Napoleonia, kohotti esi-isäni merkitsevästi sormensa, jottei häiritsisi yleistä enempää kuin omaakaan hauskuuttaan vastaamalla samalla mitalla karkeaan imarteluun ja kääntääkseen vihdoinkin puheen itsestään, ja lausui juhlallisella äänellä hiljaisuuden vallitessa: »Jumalalla poika on nimeltään Napoleon...» Ja niin alkoi hänen poliittisen onnensa loppu. Eräs piispa nousi ja jätti salin. Kolme, neljä herraa koetti nauraa, mutta naiset silmäilivät avonaista ovea, josta Jumalan mies oli kadonnut, kenenkään häntä kuitenkaan seuraamatta. Jotkut vetäytyivät selkänsä kääntäen syrjään, karttuipa kokonaisia ryhmiä tällaisista selistä, ja toiset, joita oli enemmistö, katselivat kysyvästi toisiinsa ja Ulrichiin. Mutta tämänkään katse ei varsin nopeasti irtaantunut ovesta, sillä hänestä näytti käsittämättömältä hulluudelta, että piispa juuri yhden Rheinweilerin takia oli poistunut, ikäänkuin kirkontorni kylästä. »Tuo oli valepukuinen nunna», sanoi hän lopulta. »Kirkon mies ei voi olla niin tyhmä.» Ranskalaiseen kenraalinunivormuun puetun herrasmiehen selkä kääntyi, se oli kreivi Breisach, joka kohteliaasti vastasi: »Anteeksi, rakas parooni, se oli sinun serkkusi — minun veljeni.» Silloin Ulricus astui käsi ojennettuna ja nauraen häntä kohden. »Aavistin sitä tosin. Mutta olisin pannut vetoon Rooman Altbreisachia vastaan, että erehdyin. Tuhannesta pilasta oli tämä Jumalan poika ensimmäinen, jonka käsitämme sukulaispiirissä väärin. Napoleonillehan se on omansa. Hänen nimensä on taistelu. — Muuten», lisäsi hän kääntyen naisten puoleen, »se ei ole mitään pilaa, vaan kertosäe eräästä sotilaslaulusta, jonka joitakuita päiviä sitten kuulin Rheinweilerin laivasillalla». Breisach taputti kuulumattomasti käsiänsä: »Hyvä! Hyvä! Kerro!» Ja osoittaakseen, kuinka mielellään hän aikoi kuunnella tulossa olevaa valhejuttua, hän istuutui hieman levitetyin käsivarsin hitaasti nojatuoliin... Koko seurassa ei ollut, esi-isäni mukaanluettuna, ketään, joka niin tulisesti olisi ihaillut Napoleonia kuin juuri kreivi Breisach, muuten erikoisesta syystä: olihan hän taistellut ratsuväkiosaston päällikkönä keisarin johdolla. Tänäkin iltana hänellä oli yllään juhla-asu. Mutta juuri siitä johtui vastakohta hänen ja Ulricuksen välillä: Breisach piti Napoleonia kaikkien aikojen suurimpana soturina, Rheinweiler sitävastoin ensimmäisenä hallinnollisena nerona, jonka maailma Caesarien jälkeen oli nähnyt. Breisachin tapana oli hänelle tuntikaupalla selitellä Napoleonin taisteluja, minkä ohessa hän väitti ja todisti, että keisari käytti tykistöä vain vara-aseena ratsuväkeä tukemaan. Esi-isäni selvitteli Breisachille hallinnollisia uudistuksia, jotka olivat jälleen kohottaneet Euroopan järjestetylle kannalle ja tietysti, ajan mukaisesti, korkeammalle kuin mille suuret roomalaiset olivat sen jättäneet. He kiistelivät, ja kuulijat jakaantuivat puolueiksi. Breisach rakasti ahtaampaa kotipuoltaan niinä viitenä viikkona vuodessa, jotka hän oleskeli maatilallaan, ja kun hän Pariisin salongeissa kertoi Schwarzwaldista. Mutta koko vuoden hän rakasti ratsuväkeä. Paljonko hyvää hän saattoi sille odottaa uudelta Badenin valtiolta? Milloin taas Pariisi ei häikäissyt häntä, käänsi hän katseensa Berliiniin. Siellä näet asusti lähinnä paras ratsuväen päällikkö, mutta tätä hänen valitettavasti täytyi moittia erinäisistä heikkouksista, joita Napoleonista olisi turhaan hakenut, kuten halusta huilun puhaltamiseen ja kirjallisuuteen, »neronsa haudankaivajiin». Jos Napoleonin joukkojen jälkeen vielä kerran kasvaisi maasta suuri armeija, tapahtuisi se nähtävästi siellä. »Ja siellä myöskin», jatkoi Ulricus, »menestyvät hyvät perunat, kun meillä kasvaa vain viini». Ulricus oli naulannut Rheinweilerin linnanportille oman käännöksensä ihmisoikeuksien julistuksesta ja tutustuttanut talonpoikansa Mirabeaun ja Dantonin puheisiin uutena evankeliumina taikka oikeammin niiden selityksinä — samalla kuitenkin tehostaen katooliselle osalle Rheinweilerin kristikunnasta, että suhde vallankumouksen ja roomalaisen kirkon välillä ei vielä ollut selvitetty ja että parasta olisi senvuoksi jättää nämä asiat oman onnensa nojaan, odottaen, kuinka ja koska ihmiskalastajan seuraaja tekisi pyyntiretkensä... Se päivä ei voinut olla tulematta! Kun ensimmäinen johtaja kaatui, ymmärsi hän heti, että toiset seurasivat, ja valmisti Lieselille unettomia öitä vihallaan Robespierreä vastaan. Ja kaikki rakastetut päät putosivat, Dantonin, Desmoulinsin, Westermannin, yksi toisensa jälkeen! Maailman kevät hukkui vereen! Synnynnäisien herrojen asemesta hallitsivat villiintyneet koulupojat. Hallitsivatko? He kostivat. Mustepullo syötti guillotinia, roskaväki kävi sotaa. He olivat jo tuoneet poroporvarijärjen jumalattarekseen porttolasta, jonne se ammoisista ajoista oli kuulunut ja jossa se oli kotonaan ja oikealla paikallaan, ja etsivät sille jotakin Pietarin kalliota, nuo nenäkkäät lapset, joille ripilläkäynti oli liian typerä, ja teettivät uusia virsiä ja maalauttivat vertauskuvia, vanhojen viheliäisiä jäljennöksiä, vain huonosti sepitettyjä ja, mitä maalauksiin tulee, mallista kipsiin siirrettyjä. Koulupojat pitivät itseään jumalankaltaisina, kun hallitsivat pistimiä ja tykkejä ja saattoivat ottaa hengiltä jokaisen, joka pani vastaan taikka vain yksinkertaisesti piti suunsa kiinni! Kaikesta tästä käsitti Breisach vähän. Sitä vilkkaammin hän yhtyi serkkuunsa, kun tämä kuvasi Bonaparten esiintymistä sanoilla: »Hän oli jo kauan paikalla ja vaani, hän uskalsi, hän voitti tuo hävytön, ja katsoppas vain, se olikin nuori mies, jolla oli liikemiehen katse.» Kuitenkin saivat viimeiset sanat heidän kiistansa uudelleen leimahtamaan. Breisach iski pöytään: »Ratsuväki! Ratsuväki! Mitä siinä liikemiehen katseella on tekemistä? Mitä teet silläkään katseella ilman ratsuväkeä?» »Minä tuon», vastasi isoisäni isä, »esimerkiksi tykkejä». »Vara-aseita!» ärjyi Breisach ihan suunniltaan. »Sopivaan aikaan», jatkoi Ulricus, »tuli sitten kirkkosopimus. Hän sai, _per procura_, paavilta kruunun. Oli siis kuitenkin tullut kesä, Jumalan siunaama kesä. Talonpoikani iloitsivat ja minä myöskin.» »Niin», myönsi Breisach. »Kaikkein liiallisimmin arvioidut kenraalit ovat Rapp ja Murat. Rappista tulisi edes välttävä eläinlääkäri. Mutta Murat on vain hevosvaras.» »Vain?» »Vain!» »Se on varmaankin huono toimi, kun ei ole asiantuntija.» »Loistava! He ylenevät siitä, ylenevät... melkein keisariksi.» Esi-isäni nousi ja otti kynttilän uuninreunalta. »Entä asiantuntijat?» »Ne eivät milloinkaan saa kuin armeijaosaston.» »Hyvää yötä, serkku», nyökkäsi Ulricus. »Jos sallit, saatan sinut huoneeseesi.» Jotenkin siihen tapaan olivat serkukset Napoleonista puhelleet jo vuoden ajan. Viimein oli kuitenkin tapahtunut vastakohtien kärjistyminen. Kun Breisach oli ottanut eronsa ja »toistaiseksi vetäytynyt» Alt-Breisachin tilalle, tapasivat nuo kaksi toisensa useammin, etenkin kun Breisach maanpakonsa ikävystyttämänä kulki sukulaisen luota toisen luo ja melkein joka kuukausi ilmestyi Rheinweileriin. Pian he soimasivat toisiaan Napoleonin jumaloimisesta; »ikäänkuin ei nerokas ratsumies olisi mies kyllä», uhmaili toinen, ja toinen: »ikäänkuin mies, joka on uudistanut yhden maanosan, olisi koulupoika!» Ja lopuksi he karttoivat toisiaan kuin tautia. Ulrich jäi Rheinweileriin, puutarhan ympäröimään maailman keskipisteeseen, uuteen Badenin valtioon, ja valmisteli selityksiä _Code Napoleoniin_, joka otettaisiin käytäntöön Badenin suurherttuakunnassa. Sillä välin Breisach selitteli heidän riitaantumistaan ympäri maata jolloin hän, kuten helposti ymmärtää, vähemmällä, vakaumuksen voimalla esitti serkkunsa osaa kuin omaansa. Näin olivat asiat kehittyneet siihen, että heidän viimeinen yhdessäolonsa ennen tätä iltaa oli päättynyt melkein vihollisuuteen. Olihan Ulricukselta hyvästeltäessä »viimeisenä sanana» päässyt, että sotamies ei ylimalkaan ollut ihminen, vaan pelkkä elin, ja lisäksi, että ratsuväellä oli kaikista aselajeista pienin tulevaisuus. Kun vihasta vapiseva serkku lausunnon johdosta pyysi lähempiä perusteluita, oli Ulrich pudistanut päätänsä ja mennessään ulkona odottavien matkavaunujen luo vain lisännyt: »Mitä voisivat minun perusteeni sinulle merkitä! Kun edes kerran on nähnyt sinut kauniissa univormussasi, on se sellainen peruste, jota vastaan en millään järkisyillä pysty pitämään puoliani, enkä vain naisten parissa.» Silloin oli Breisach tosissaan uhannut olla palaamatta, ennenkuin serkku peruuttaisi kiertokirjeellä kaikille sukulaisille kokonaista aselajia kohdanneen hirveän solvauksensa (oman persoonansa hän jättäisi lukuunottamatta). Ja nyt hän istui tuossa, komea kenraali, loistavassa, tuoksuvassa salissa, ihan kattokruunun alla, kiihtyneiden naisten keskellä, jotka eivät enää katselleet ovelle, vaan kaikki häneen, kuinka hän suurenmoisen pöyhkeästi asetti Rheinveilerin näyttämölle. Hän kumartui hiukan eteenpäin ja nosti käden korvalleen... Ulricus aloitti: »Rakas serkkuni uskoo vain ratsuväen miekan lakiin, mutta minusta on tuomarin laki parempi...» ja esitti, tässä ensimmäisessä ja kenties milloinkaan palaamattomassa tilaisuudessa, kaikille tutun, mutta tähän saakka aina vain vastustajan kuvaaman riitansa serkun kanssa, hyväntuulisena ja siis kyllin sukkelana, jotta jo kymmenkunnan lauseen jälkeen Breisach seisoikin hänen sijastaan näyttämöllä, väkisinkin tehden kaikki liikkeet ja hypyt sen mukaan kuin serkku nyöristä veti. Liesel joka juuri oli ollut pyörtymäisillään häpeästä, rakastui äkkiä uudelleen ja tällä kertaa pelkästä ylpeydestä mieheensä; jopa hän unohti itsensä kokonaan ja taputti käsiään toisten mukana mieltymyksen osoitukseksi ja huusi kerran, kun Ulrich kävi kunnioittavimmin Napoleonin sotilaallisen nerouden kimppuun: »Hyvä!» »Oikeassa olet, Liesel!» huudahtivat hänen ystävättärensä »hyvä, Liesel!» Ja käsiään taputtavat herrat, joiden huomio oli kiintynyt ihastuneihin kasvoihin ja kosteihin silmiin, kääntyivät nyt taputtaen, mutta hillitymmin ja kunnioittavammin Lieseliin päin, joka kauhistuneena hypähti pystyyn ja kymmentä kertaa nopeammin kuin piispa juoksi ovesta ulos. Niin oli yksi reikä tukittu toisella, ja Ulrich jätti salin »Badenin parhaana miehenä». »Mutta, mutta», torjui hän pilkallisesti, kun herrat saattoivat häntä portaille saakka, »minähän en poistu Brandenburgin portin kautta». Keskellä portaita hän kääntyi ja viittasi taaksepäin: »Messieurs, toivon teille kaikille valmistavani ilon, kun lupaan tulla takaisin!» Kuitenkin Lieselin luo vaunuihin noustessaan hän sanoi: »Ei, olen väsynyt heihin. Näyttäydymme huomenna herrasväelle ja ylihuomenna ajamme kotiin. Badenin valtio seisoo omilla jaloillaan, se ei enää tarvitse minua eikä edes Napoleonia. Kuule, Liesel, kun keisari kukistuu (tietysti hän jonakin päivänä kukistuu, sillä ennemmin hän ei suostu rauhaan, eikä sitäpaitsi englantilainenkaan), silloin muistetaan, että juuri minä toimitin hänet badenilaisten niskaan... Parasta, että jäämme heti kotiin! Rheinweileristä ei kukaan meitä karkoita. Yksin —» Liesel nauroi hämärää tytönnauruaan: »Yksin? Meillähän on kahdeksan lasta!» »Oikein, Liesel! Kun selitykset ovat valmiit, otan osaa koulukarhumme tehtävään. Kasvatan lapsiani. Muuten, ellen pidä varaani, voi yhdestä tai toisesta tulla vaikka ratsumies...» Seuraavana aamuna heräsi aviopari kuin pasuunan puhallukseen. Kathrin oli ensin hiljaa avannut ikkunaluukut, mutta sitten huutanut täyttä kurkkua: »Poika, mitä ihmettä olet saanut aikaani? Olet häväissyt itsesi maailman ja kirkon silmissä. Olet pilkallasi karkoittanut hänen korkea-arvoisuutensa piispan ja kreivi von Breisachin ulos salista. Enkö sanonut sinulle, että pysyisit nöyränä Herran edessä?!» »Armias taivas!» ähkyi Ulrich hieroessaan silmiään. »Kyllä on taivas kunnossa», vastasi pasuuna. »Nyt voitte paistua helvetissä — ellen minä vedä teitä sieltä pois.» »Kathrin», sanoi Ulrich hiljaa, »Kathrin, vaimoni itkee, kun niin huudat». Eukko horjahti kuin iskun saaneena. »Voih!» pääsi hänen rinnastaan. Hän sulki suunsa kädellään, nyökkäsi kiivaasti ja hapuili takaperin ulos huoneesta. * * * * * Kun Rheinweilerien matkavaunut vielä vierivät pitkin Baselin maantietä, oli Kathrin jo avannut salonkinsa. Yläkerroksen kolme huonetta oli täpösen täynnä. Tee höyrysi kiinalaisissa kupeissa, jommoisia monet kutsutuista naisista eivät olleet nähneet edes herrasväellä. Suuret lautaselliset kotona leivottuja leipiä kiertelivät vieraiden kesken. Kathrin asteli huoneesta huoneeseen, osoitti hillovateja ja huusi: »Varovaisuutta!» Hän tahtoi nähdä, kumpi oli vahvempi: kunnianarvoisa herra piispa ja kreivi von Breisach vai hän. Suurherttuallinen herrasväki oli tosin osoittautunut erinomaisen armolliseksi, ja herrat olivat madelleet... »Madelleet», selitti Kathrin, »kuin koirat saadessaan kiitosta». Itse asiassa ei ilmaantunut ketään puolustamaan Ulrichia, sillä kukaan ei käynyt hänen kimppuunsa. Kathrin sai samana päivänä tietää ja vielä ennenkuin aviopari oli ehtinyt kotiinsa, että Breisachit olivat laskeneet liikkeelle sanan: »Ei yhtään sanaa enää hänestä. Kuollut mies, haudattu Rheinweileriin. Amen.» Niinkö? No, sitä äänekkäämmin puhui Kathrin »hänestä». Tuolta ääneltä ei mikään arvokas talo pääkaupungissa voinut sulkeutua; se kaikui ja kohosi valtaistuimelle saakka. Se oli personoituneen kansan ääni. Kovana ja väsymättömänä se pakotti ajanpitkään jokaisen vastustajan antautumaan, painoi hänet seinää vasten, puhalsi avaruuteen. Epäilemättä aluksi ja pitkiksi ajoiksi Kathrin sai voiton Breisacheista ja heidän puolueestaan. Salongeissa laulettiin elsassilaisten alokkaiden Napoleon-laulua pilan vuoksi harpun säestyksellä. Ulricus oli ja pysyi »Badenin maan parhaimpana miehenä». Pian Kathrin saattoi tarjota juhla-aterian, jota varten hän oli etsinyt lihavin kirjaimin painetusta rukouskirjastaan erikoisen kiitosrukouksen »parjauksen ja ruumiinvamman torjumiseksi». Ei vielä koskaan ollut »hänestä» niin paljon puhuttu. Itse Breisachitkaan eivät puhuneet muusta. Kathrin saneli kirjeen, joka pikapostissa lähetettiin Rheinweileriin. Siinä hän ilmoitti ikuisesti korkeastikunnioitettavalle vapaaherralliselle herrasväelle, että hänen oli Jumalan avulla onnistunut kunnioittavimmin vetää herra parooni tukasta ylös helvetistä ja asettaa hänet uudelleen sille paikalle, jonka autuas rouva äiti oli hänelle määrännyt, nimittäin taivaan reunalle ja sen puutarhaportille... Kenraali Breisachin oli täytynyt luvata veljelleen piispalle täst'edes sukulaismatkoillaan jättää sikseen Rheinweilerissä käynnit. Hän saapui sinne melkein yhtaikaa Kathrinin pikapostin kanssa. »Ei missään Badenin talossa vallitse sellainen työilma», vakuutti hän kerran toisensa jälkeen ja hieroi tyytyväisenä käsiään. Lopulta hän tunnusti Lieselille valmistelevänsä teosta »Tykistö vara-aseena ratsuväelle». Ulrich tarjoutui hankkimaan hänelle Baselista kirjoja hänen työtään varten, ja serkku kiitti kyynelsilmin. Useita kertoja päivässä hän meni Baseliin vievälle maantielle katsomaan, joko kirjat saapuisivat. Kun ne tulivat, mumisi hän jotakin pahasta unesta, jonka oli edellisenä yönä nähnyt, ja matkusti huolestuneena tiehensä. Ulrichin selitykset ilmestyivät. Kathrin sai niistä kappaleen postissa. Hän ei osannut sitä lukea, mutta pääkaupungin herrasväki koetti keittäjättäriltään saada tämän kirjan. Pian se oli kadonnut jäljettömiin. Näinä päivinä möi kirjakauppias kilpaa naapurinsa, leipurin, kanssa. »Ei yhtään sanaa enää hänestä!» ilkkui Kathrin ja silitteli ennen nukkumistaan ylimääräistä kappaletta, joka kuin kutsuttuna oikealla hetkellä oli osunut takaisin hänen luokseen ja vuorostaan toimittanut kirjakauppiaan lukuisat kappaleet taisteluun. Sellainen oli Kathrin! Hänestä olemme erikoisen ylpeät. Hän oli sukumme valtioviisas nero. VII. SUVUN VIIMEISET Hitaasti, arastellen levisi maassa tieto Napoleonin kukistumisesta. Kukaan ei iloinnut. Liian moni badenilainen oli, syystä taikka syyttä, ihastunut keisariin; hän oli hankkinut heille ihanan valtion, ja he olivat siitä maksaneet. Monet olivat kuolleet hänen puolestaan, niiden joukossa kenraali Breisach vanhan joukkonsa etunenässä. Napoleonin ja Badenin välillä oli tili selvä. Niin sääliväisiä kansat ovat suuria kiusanhenkiään kohtaan. Ei, kukaan ei iloinnut. Tuskin saattoi Ulrich Rheinweiler varjella itseään niiltä monilta kävijöiltä, jotka Reinin kummaltakin puolelta tulivat hänen luoksensa kuullakseen oikeamielisen sanan kaadetusta metsästäjästä. Mutta muitakin tuli. Erään kohtauksen jälkeen bourbonilaismielisten elsassilaisten sukulaisten kanssa, jotka riemuhuudoin olivat saapuneet hänen luoksensa, kun hän juuri istui yhdessä piispa Breisachin ja muutamien ystävien kanssa hiljaisessa, vakavassa muistelukeskustelussa, hän oli ainaiseksi sulkenut talonsa. Surussaan hän kirjoitti pienen, paljoa myöhemmin kuuluisaksi tulleen kirjansa »In Memoriam, Napoleon hallintomiehenä». Hän kasvatti lapsiaan, joita hänellä nyt oli neljätoista, ja hekin jo estivät vanhempia ennen aikojaan vanhentumasta. Isoäidin äiti säilytti markiisitarvartalonsa hautaan asti, ja äitini kuuli hänen pehmeän tytönnaurunsa viimeisen kerran, kun Liesel eräänä talvipäivänä matkallaan Pariisiin pistäytyi Breuschweilerissä. Hän oli kuudenkymmenenviiden vuoden ikäinen ja saattoi puolisoaan, jonka oli määrä Ranskan pääkaupungissa akatemian usein toistaman kutsun johdosta luennoida mieliaiheestaan. Pariisissa hän sairastui »pahaan kuumeeseen». Ulrich matkusti hänen arkkunsa mukanaan takaisin Rheinweileriin. Hän ei haudannut Lieseliä kappeliin, vaan puistoon, jonka hän senjälkeen vuosia vaativalla vaivannäöllä muodosteli kokonaan uudestaan. Suurten puitten välistä, jotka ovat järjestetyt englantilaiseen tapaan, silmäilee hänen hautansa riippuvien kukkatarhain yli ja aitauksen läpi Reinille. Itse hän eli hyvin vanhaksi ja sai kokea senkin, että häntä säätyläistönsä joukossa nimitettiin »ranskalaiseksi» ja että narrit muiden hullutusten lisäksi tiesivät kertoa, kuinka juuri hän, Rheinweilerin parooni, oli »kutsunut Napoleonin Badeniin ja siten tuottanut koko onnettomuuden». »Se ei voinut puuttua», ajatteli hän muistaessaan ennustavaa sanaa, jonka oli kerran Lieselille lausunut. Kansa pysyi hänelle kuitenkin rauhallisesti uskollisena, joskin se piti häntä jonkin verran aikansa yli eläneenä suuruutena, mistä kenties olivat vastuussa suurimmaksi osaksi ne pääkaupungista uudelleen maalle muuttaneet keittäjättäret, jotka olivat käyneet Kathrinin koulua. Tämän ääni ei ottanut kuollakseen, vaikka hänen persoonansa jo kauan sitten oli lahonnut. Hänen pojistaan tuli kokonaista kolme ratsumiestä. Hän katseli tätä elävää, omaa lihaansa ja vereensä pukeutunutta hulluutta rauhallisin hymyin kasvoista kasvoihin. Neljännestä tuli piispa Breisachin jälkeen. Viides lähti, niinkuin jo kerran lapsena oli salaa mennyt Baseliin, nuorukaisena Amerikkaan ja pysyi tietymättömiin kadonneena isänsä kuoleman jälkeenkin. Hän palasi sitten mukanaan vaimo, lapsi ja lauma villejä hevosia, lisäksi myös, niinkuin sanottiin, melkoisesti rahaa, ja osti Rheinweilerin ympäristöstä maata niin paljon, että kannatti kulkea maatilan läpi hevosella. Hänen ajoiltaan on myöskin linnan geraniuminpunainen katto. Hänen nimensä oli samoin Ulrich, ja hän oli äitini isä. Hänellä oli omituinen, uhkarohkea tapa: hän kasvatti tyttäriänsä hevosen selässä kuin aikoisi kehittää heistä sirkusratsastajattaria, ja sulki pojat katolisiin täyshoito-opistoihin, odottaen jännittyneenä, karkaisivatko he sieltä vaiko ei. Vuoden kuluessa olivat kaikki Rheinweilerin talonpojat kerran käyneet hänen luonaan aterialla; hän istui myös heidän kanssaan ravintolassa ja koetti selittää heille, mikä on cowboy ja mikä farmari. Jommankumman laiseksi hän olisi halunnut muuttaa kaikki tuntemansa ihmiset, ainakin ulkonaisesti. Useimpina talvina, heti joulun jälkeen, hän lähti »tuulettuakseen» Amerikkaan, mutta pääsi aina vain Roomaan, Pariisiin tai Lontooseen asti aina sen mukaan, minkä tien oli Amerikan-matkalleen valinnut. Yläreiniläisiä säätyläisiään, paitsi lähimpiä sukulaisiaan, hän ei ollut tieten nähnyt ainoatakaan elämänsä aikana, ja hän kielsi tietävänsä, mikä on suurhettua, mikä arvohenkilö ja ylipäänsä, mitä »hovi» on. Kohta kun joku käänsi puheen näihin, huudahti hän todellisessa epätoivossa: »What is it?» Näitä sanoja talonpojat pitivät jonkinlaisena loitsulukuna. He hillitsivät kunnioittavasti itseänsä, niinkuin seistään äänettöminä, hattu kädessä, käsittämättömän, mutta epäilemättä surullisen perhesalaisuuden edessä, ja odottivat, kunnes isoisä katkaisi hiljaisuuden. Tämä siis oli perheen »amerikkalainen», Ulricus Rheinweilerin poika, ja kun hän kuoli, pysyivät poppelit, jotka hänen isänsä oli istuttanut Rheinweileriin, varmasti jo lujasti pystyssä. Mutta nyt ne ovat kehittyneet valtaviksi miehiksi, ympäröiden geraniuminpunaista linnaa ja osoittaen yhä vähemmän halua astua riviin toisten kanssa, jotka hoitavat yhtä juhlallista, mutta epäilemättä yksitoikkoisempaa palvelustaan Reinin varrella. Suvun miehet ovat kuolleet. Täti Sidonia pitää huolta siitä, että vaakuna talon portin yläpuolella pysyy hyvässä kunnossa. Kaikki muu alkaa vähitellen rappeutua. Täti taas on saanut pilkkanimen »venakko». Mistä syystä? Hän on viettänyt osan tyttöaikaansa Venäjällä. Mutta minä tiedän syvemmän merkityksen... Hän on naimaton, ja hänen ennen muinoin kauniit kasvonsa on raju rukoileminen tärvellyt ja tuhonnut. Hänen nuoruudenkuvansa katselevat häntä kuin iloiset, viattomat sisaret, jotka hän on kavaltanut paholaiselle. Jokahetkiseksi rangaistuksekseen hän on ripustanut ne huoneensa seinille. Se on sama huone, jossa Ulricus eräänä yönä heräsi ja kuuli elsassilaisten alokkaiden laulavan laivasillalla: »Jumalalla poika on nimeltään Napoleon», ja sanoi itsekseen: »Pieni makaroonieversti Jumalan poika? Miksikä ei!» nauraen sitten ja nukkuessaan vielä tuntien, kuinka hän astui valoisan unen kynnykselle. Tästä kynnyksestä on Sidonia taistellut jo puolen ihmisikää turhaan. Kerran hän oli päästä sen toiselle puolelle, mutta silloin hyökkäsi mies, pää ammuttuna puhki, sen yli, ja siellä hän makaa, eikä täti Sidonia saa häntä pois sieltä, epätoivoinen rukous ei ole kyllin voimakas häntä nostamaan... Hän on kulkenut kiirastulen läpi, niin kauas kuin jaksoi, nähnyt maailman liekeissä ja syöksynyt niihin niin syvälle kuin pääsi, mutta kaikki tuska ei ole voinut hänen sieluaan vapauttaa. Eräässä Danielin hotellin huoneessa Venetsiassa makaa mies ovensuussa, ja täti pakenee yhä tätä näkyä, mutta hänen täytyy mennä sen ohitse, muuta tietä ulos ei ole, kukaan ei tahdo raivata ruumista tieltä, yhä enemmän häipyvät hänen voimansa, kohta tulee kuolema, eikä hän pääse ulos, ei pääse Jumalan luo... Minäkin olen nähnyt tuon kauniin venäläisen makaavan ollessani silloin neljäntoista ikäinen, ja hotellin käytävässä odotti Maria Capponi, että tulisin ulos kamalasta huoneesta. Hän oli minua vuotta nuorempi, ja muutamaa tuntia aikaisemmin olin saanut tietää, että hän rakasti minua. VIII. RUUSU KUUMIEN KIVIEN VÄLISSÄ Viime yönä on laskeutunut värikästä kastetta, joka ei auringossa haihdu: kevätesikot kukkivat! Pensaikosta metsän reunassa kurkistavat kirjavat vuokot, ja aurinkoisilla paikoilla kasvavat hyasintit ja keltaiset narsissit. Kauneimmat narsissit, runoilijanarsissit, eivät vielä ole avanneet teräänsä, mutta tuoksuvat jo pitkän matkan päähän. Keisarikruunut, keltaiset kuin raa'at sitruunat ja ruosteenruskeat, tuoksuvat tiikeriltä hyvänhajuisten orvokkien joukossa. Veriviinimarjojen kukkasateen keskellä kuohuu japanilainen lumikirsikka. Tuolta valuvat krokukset nurmikentän yli ja muodostavat järven, joka aamuisin lainehtii autereessa. Eivätkö ne ole kuin viimeisiä ristiretkeilijöitä, nämä krokukset? Keltainen, punainen, sininen, sinipunainen, purppurainen, valkoinen oli niiden väri. Niin kirkkaita ne ovat että ne huomaa väreinä. Tuo on punainen väri, tuo keltainen, tuo valkoinen puhtaampana kuin rohdoskauppiaan maljassa, ja tämä katolinen ja apostolinen sinipunainen. Kun ne näkee myöhemmin päivällä, puistattaa hiukan. On vähän liian valoisaa, vähän liian ilmavaa ruohikossa. Tuhannen ja yksi yötä, joiden yli on äkkiä valahtanut päivä... Ylhäältä metsästä, kuumien kallioiden välistä, olen löytänyt orjantappuraruusun, joka on jo kukassa. Ihme! On sanottu oikein, että ihminen on niin vanha kuin miksi hän itsensä tuntee. Iholla tuntuu tuulahdus, joka vielä on itse elämänhenkäys, poikia, tyttöjä, ruusuiseen aamutuuleen puettuja, päiviä, joilla on mansikan ja persikan jälkimaku. Niitä ei elä kahta kertaa. Mutta kun niitä eli, ei siitä mitään tiennyt. Ihanin ikämme ei kuulu meille, vaan muille. Olemme kaikki koko ikämme ajan kerjäläisiä sen edessä... Jacquot, sinä et tiedä, kuinka kallisarvoinen olet! IX. JUMALAINEN MATKA Sataa taas, metsä valuu vettä. Mahdotonta mennä ulos. Koetan tehdä työtä. Kuitenkin on »tehdä työtä» liikaa sanottu tai liian vähän. Työ edellyttää jotakin määrättyä tehtävää, jotakin »valmiiksi punnittua»: aamulla sen löytää vaa'asta, ja illalla täytyy tyhjän kupin olla niin täynnä, että se on tasapainossa toisen kanssa, jossa punnukset ovat. Se on työn kaunis muoto, sen poljennossa on jotakin salaperäisen hivelevää — ehkä siksi, että hän siten mukautuu samaan lakiin, jonka kanssa kaikki luotu käy tahdissa. Jacquot, Fritz ja Kathrin auringon, kuun ja tähtien kanssa. Samoin kaikki kissamme. Ja kirotut myyrät, jotka ovat sahanneet poikki kaksi nuorta persikkapuuta puutarhassa, ihania Venus-persikoita, jotka saimme lahjaksi Leo-serkulta, huomattavimmalta hedelmänviljelijäkenraalilta. Mutta sitäpaitsi on työtä, joka ei tunne ajanjakoa enempää kuin muutakaan rajaa, paitsi kuolemaa — rajua tuntija vuosirientoa, jonka alkaessa kellojen punnukset ripustetaan. Ei nähdä, mitä kullekin on määrätty, vuodatetaan verta hien valuessa ja kuullaan sen pisaroittain tippuvan tummaan vaakakuppiin. Me ajan lapset tunnemme kaiken työn, mihin ihminen pystyy. Kaikkea olemme tehneet. Jälkeläisemme voivat päästä meistä edelle vain jos unohtavat työn. »Edistys», sanoi Leo-serkku silloin Breuschheimissä, »edistys on ruususeppele, joka kiertää kehää». Mitä minun työhöni tulee, kuuluu se ensinmainittuun lajiin sen tyyntymyksen takia, jota siltä toivon rintani levottomuudelle, ja toiseen lajiin päämääränsä etäisyyden ja epävarmuuden vuoksi. Koetan ponnistautua pinnalle rauniomaailman alta pelkällä pienellä kynällä. Työ alkoi, kun omaksi yllätyksekseni istuuduin kirjoittamaan Marialle, ja nyt minun täytyy jatkaa — jonkinlaiseen loppuun. Kun kohotan katseeni, näen Ulricuksen kuvan oven toisella puolella, toisella jäljennöksen nuoremman Holbeinin Erasmuksesta. Tämän on Ulrich valmistuttanut nimenomaan itseään varten, kunnioituksesta jumalallista miestä kohtaan, se on ymmärrettävää, mutta niinkuin minun on hänenkin täytynyt tuntea vielä enemmän kuin mestarin läsnäolo kuvan syvästi rauhoittava vaikutus, joka todella on hypnoosin rajalla. Niin että jos kuvittelen isoisäni isää kirjoituspöydän ääressä, luulen huomaavani hänen vilkasverisessä olennossaan ikäänkuin heijastuksen kirjoittavan Erasmuksen hennosta ääriviivasta. Eikö minun lopulta pitäisi, niinkuin nyt itse istun tässä kirjoituspöydän ääressä, läpinäkyvän kiinalaisen maljakon tavoin sisältää isoisäni isän kuvaa yhdessä siihen sisältyvän Erasmus-varjon kanssa? Kaikki talletamme luultavasti sellaisia suojeluspyhiä ruumiissamme, veriheimolaisia ja muita, suunnatonta määrää kauan sitten kuolleiden henkiä, liittolaisiamme ja vastustajiamme; heidän sisäisintä voimaansa, meidän kauttamme lisääntynyttä tai heikontunutta, johdamme edelleen rohkeimpiin tai päinvastoin heikoimpiin mielikuviimme, joita itsetietoisesti nimitämme iankaikkisuudeksi. Varmaa vain on, että minulla on yhteistä Ulrichin kanssa erityinen rakkaus jumalaistarustoon. Minulla on hänen rukouskirjansa, jonka läpi mytologiset olennot 18. vuosisadan maun mukaan tanssivat. Jokaisen luvun alussa ja lopussa yhdistyvät kuviot vilkkaiksi kohtauksiksi, joilla enempää kuin kuvioillakaan ei ole mitään, ellei mahdollisesti salapakanallista tekemistä kappaleen sisällön kanssa. Mieltymys salaperäisen ruumiillisesti siivekkääseen tulkitsemiseen ei estänyt Ulrichia sekä elämästä että kuolemasta katolilaisena; olenpa varma, että hänestä pakanuuden ja kristinuskon arkaluontoinen ja traagillinen naapuruus ei suinkaan tuntunut vain pelkältä joutavalta ajatusleikiltä. Poikana en vielä tiennyt mitään esi-isäni lystillisestä rukouskirjasta. Mutta jos olisin sen nähnyt, en olisi vähääkään hämmästynyt. Olihan kaitselmus kuitenkin, kuin Ulrich-vainajan itsensä neuvomana, hankkinut minulle ystävän, joka taitavana piirtäjänä itse olisi hyvin pystynyt valmistamaan sellaisen rukouskirjan. Hänen nimensä oli apotti Simon, ja hän oli kotiopettajani. Ensi kertaa koskettaessani jumalaistarustoa apotti huomasi ihastukseni. Se johtui siitä, että äkkiä puhkesi näkyviini värikäs, vilkas kesä pyhässä historiassa: mielikuvitukseni unohti alakuloisuuden ja hypähti yli aitojen, tavaten siellä muita lapsia, vieläpä aikuisiakin, jotka eivät käyttäneet etusormea nostaakseen sen nuhtelevasti turhantarkkana profeettana, vaan osoittivat sillä perhosia, jopa totisesti kultaisia omenoita. Edellisiä ajettiin nauraen takaa, jälkimäisiä varastettiin ääneti puista. Kaikkialla olivat jumalat ja jumalattaret lähellä, jotka omalla tavallaan menettelivät samoin. Apotti juoksi mukana ja juoksi hyvin. Kun hän oli pitkä ja laiha, voin minä, hänen olkapäillään ratsastaen, ulottua päärynäpuun hedelmiin saakka; omenapuuhun pääsi ilmahypyllä. Puut humisivat kuin aurinkourut. Koko päivä oli jumalanpalvelusta, koko päivä oli pyhää historiaa kevyessä, sievässä muodossa Ulricuksen rukouskirjasta. Onko siis sellaisissa oloissa ihmeellistä, että ensi matkallani Venetsiaan heti Milanon toisella puolella kohtasin mytologisia olentoja? Matka tuli ihan odottamatta, ei vain minulle, ei, vaan myös Rheinweilerin tädille, sillä me olimme lähteneet vain Baseliin, jotta saisin, kuten hän sanoi, »syventää loma-aikani tunnetta», mikä vuosittain tapahtui käynneillä eläintieteellisissä puutarhoissa, museoissa, sokerileipureissa ja »hiukkasella hotellielämää». Hotellielämästä miellyttivät minua eniten päivittäiset täysikylvyt. Rheinweilerissä täytyi minun näet olla ilman niitä, koska tätini useista syistä, toista vain yhtä ainoata, milloinkaan mainitsematonta, hänen saituuttaan, pidin pätevänä. Hän selitti täysikylvyn valmistamista lapselle suurellisiin tottumuksiin kasvattamiseksi ja soi minulle vain tuskin puoliksi täytetyn ammeen nautinnon. Lupa-aika, jonka olin viettänyt Rheinweilerissä, läheni siis loppuaan, ja koska tädin johdolla olin taas kerran kunnollisesti oppinut tilanhoidossa »hallitsemaan» (josta taidosta hänen käsityksensä mukaan »demokraattisessa» Breuschheimenissä ei ymmärretty »aakkosten alkuakaan»), tuli minun saada palkintoni ja päästä »riehumaan» Baselin kaltaiseen suurkaupunkiin. Olin käynyt museossa ja eläintieteellisessä puutarhassa, myös joissakin sokerileipureissa, joista ihan Reinin rannalla sijaitseva Spielmannin minua eniten miellytti, koska geraniumien ympäröimissä kojuissa istui kuin laivassa ja jäillä sekoitettua kermavaahtoa maistellen suorastaan kunniakkaasti kulki Reiniä alaspäin, mutta iltapäivällä meidän piti lähteä vielä korkeampaa päämäärää kohti. Tämän päämäärän olimme keksineet palatessamme eläintieteellisestä puutarhasta, kun olimme sivuuttaneet Knien perheen sirkuksen, josta täti Sidonia täynnä kunnioitusta tiesi kertoa, että se, Knien perhe nimittäin, oli kenties jo keisarillisessa Roomassa näytellyt sirkusta, niin vanha se oli. »Knien perhe on parasta, vanhinta sirkusaatelia. Claus, se sinun on nähtävä! Teen jälkeen lähdemme sinne.» Niin hän sanoi, ja minä aloin ääneen laulaa riemumarssia Aidasta, johon myös Donja hyräillen yhtyi. »Vahinko, ettei äitisi ole täällä», sanoi hän sitten. »Hän kävi myös jo Knien luona... Claus, ole vaiti, ihmiset katsovat jälkeemme, minut tunnetaan Baselissa.» Teen jälkeen lähdimme. Olimme kierto-ovessa, joka työnsi meitä hotellin hallista ulkoilmaan, mutta äkkiä se pysäytettiin, ja me tunsimme väkisin käännettävän itseämme takaisin sisälle. Mikä oli hätänä? Ovenvartija pisti täti Sidonian käteen sähkösanoman. Voi, punainen juova osoitti sen kiireellisyyttä. Harkitsin mielessäni olisinko pitänyt sen salassa, jos se täti Sidonian ollessa poissa olisi joutunut käsiini. »Avaa sinä se!» komensi hän. Taikauskoinen kun oli, ryhtyi hän siltä varalta, että sähkösanoma sisältäisi huonon uutisen, toimenpiteisiin »ukkosenjohdattimen» hankkimiseksi. Tämän tieteellisen teorian mukaan johtaa viaton lapsi salaman uhatusta päästä olemattomiin. Avasin, niinkuin isälläni oli tapana avata sähkösanomia: hitaasti, laskos laskokselta, ärein katsein hakien lähetyspaikan nimeä, sillä pelkäsin, että minut vielä tänään kutsutaan kotiin, riistetään sirkuksen kynnyksellä. »Rheinweiler Venetsiasta —» luin, mutta pitemmälle en päässyt. Täti Sidonia oli temmannut paperin kädestäni, ja siinä hän seisoi, toisessa kädessä sähkösanoma, toinen kouristuksentapaisesti nyrkkiin puristettuna ja sydäntä vasten painettuna. Kaikki veri näytti äkkiä syöksyneen hänen päähänsä; huulet vain olivat valkoiset ja värisivät surkeasti. Hän ojensi kätensä kuin tahtoisi antaa minulle sähkösanoman, mutta jätti aikeensa heti sikseen. »Donja», kuiskasin puoleksi nyyhkyttäen, ja vihdoin hän tajusi, missä hän oli, kääntyi äkkiä ympäri. Ovenvartija seisoi pöytänsä takana ja tarkasteli meitä, ilmeisesti kauhuissaan. Myöskin pari hotellin vieraista katseli meitä, ja eräs vanha herra nousi juuri nojatuolistaan kiiruhtaakseen tädin avuksi. Sillä välin oli täti kuitenkin toisen kerran muuttunut, ikäänkuin olisi äkillisellä liikkeellä akselinsa ympäri palannut entiseen muotoonsa. Hän nyökkäsi vanhalle herralle kiitokseksi ja sanoi, samalla kun silitti hiuksiani: »Pyydän, odota hetkinen, olen kohta taas täällä.» Mutta kun hissi, joka oli vienyt hänet ylös, tuli takaisin, syöksyi hissipoika kiihtyneenä luokseni ja käski minun mennä tädin huoneeseen. Tapasin hänet hurjasti itkevänä istumassa pyöreän pöydän ääressä keskellä huonetta, käsi sähkösanoman selkäpuolella, avuttomana ruumiiltaan ja ajatuksiltaan. »Claus, se on varmaan hyvin, hyvin huono sanoma. Lue sinä se ensin, sitten se ei tee minulle enää pahaa. Claus, sinun täytyy se lukea», rukoili hän. Mutta tuskin ojensin käteni, kun hän heittäytyi molempien käsivarsiensa varaan pöydälle ja hautasi sähkösanoman allensa. »Ei se käy», mutisi hän masenneltuna, »Claus, se ei käy. Pyydän, jätä minut yksin.» Nyt luulin minä puolestani olevan asianmukaista ryhtyä johonkin huomattavaan, sitäkin suuremmalla syyllä, kun tunsin oman kyynelvirtani patoutuneen purkautumiseen saakka. Vilkaisin salavihkaa vesikarahviin pesupöydällä — olinhan kuullut, että lääkäritkin tilapäisesti käyttivät sellaista keinoa. Kun en kuitenkaan ollut varma, voisinko luontevasti suorittaa matkan pesupöydän luo, saatikka luottaa siihen, että käteni pystyisivät panemaan täytäntöön harkitun kasteen karahvista tarpeellisen tyynesti ja etevästi, kuten miehen tulee esiintyä suhteessaan naiseen; lyhyesti, tuskasta, avuttomasta tuskasta huusin sensijaan täyttä kurkkua: »Lue sitten sähkösanomasi itse, senkin hanhi! Mitä sinun salaisuutesi minuun kuuluvat!» Paiskasin oven kiinni perässäni, niinkuin isäni, kun hän kerran oli tehnyt epäonnistuneen yrityksen kurittaa minua. Tosin oli minusta silloin oven paiskaaminen tuntunut suurimmalta mahdolliselta rangaistukselta, ja mieluummin olisin ottanut selkäsaunan, kunhan vain oven paiskaaminen olisi jäänyt sikseen... Alppiunelmistani hypähdin pystyyn paukahtavan oven merkinannosta, ja jos kuulin jossakin kadulla, kuinka jonkun talon ovi paiskautui kiinni, tuli minun paha olla. Käsite »murha» oli jollakin tavoin yhteydessä kiinni paiskatun oven kanssa, eikä ollut vielä kovin pitkää aikaa siitä, kun olin huomannut ovenlyönnin kuuluvan hillitympien, mutta yhä vahvoina pysyvien kaikujen joukossa: seisoin, isän käden kiinnipitelemänä, isoäidin avonaisen haudan partaalla ja kuulin pienten lapiollisten multaa putoavan arkulle... En ottanut vastaan ojennettua lapiota, mutta loin kyllä isääni niin vihantäyteisen katseen, että hän hämmästyksestä päästi käteni ja minä livistin. Sitä ajattelin nyt, kun astelin käytävää pitkin vapisevin polvin, korvien humistessa ja äärettömästi hämmästyneenä siitä, että tällä kertaa juuri minä olin paiskannut oven kiinni. Sitten huomasin, kuinka paljoa helpompaa oli tehdä jotakin sellaista kuin kärsiä sitä, mutta pian minun täytyi hillittömästi nauraa muistellessani hämmästyneitä kasvoja, jotka täti oli kohottanut pöydältä kyynelten äkkiä pysähdyttyä poskille; nauroin kuin suonenvedossa, osaksi häpeästä ja osaksi surusta ja nojasin otsaani portaitten tummalla puulla päällystettyyn seinään, kunnes puuska meni ohi ja tunsin kevennystä kuin ripin ja synninpäästön jälkeen. Ja jotenkin tuntui minusta kuin myös Sidonia huoneessaan olisi nyt jo päässyt keveämmälle mielelle. Hallissa tilasin sitruunalimonaadia juhliakseni sitä, että sähkösanoma ei ollut tullut Breuschheimista, ja myös palkitakseni ensimmäistä miehisen päättäväisyyteni osoitusta, sellaisena kuin se äsken juuri odottamatta oli minulle onnistunut. Samaan suuntaan jatkaen käskin hissipojan tuoda itselleni Meyerin tietosanakirjasta, joka oli hyllyllä ovenvartijan komerossa, sen osan, jossa oli hakusana »Venetsia», ja luin. Siinä miellyttävästi nojatuolissa lojuen paksu sanakirja käsinojalla ja lasi sitruunalimonaadia kädessä, näin tädin tulevan luokseni. Nousin osoittaen ihan uudella tavalla kohteliaisuutta. Ei paljoa puuttunut, etten suudellut hänen kättänsä, vain tehdäkseni sen ensi kerran oikein tuntien välimatkan ja niin sulavan kohteliaasti kuin aika-ihmiset. »Herra sisarenpoikani», sanoi hän puoliääneen, »te olette käyttäytynyt kuin tolvana. Selvitys seuraa myöhemmin. Nyt...» Nyt lähetettäisiin minut kotiin! Olin vähällä menettää kaiken malttini. Nopeasti keskeytin hänet. »Täti», kuiskasin kuumasti hengittäen, »täti Donja, te olette liiaksi käyttänyt ihojauhetta. Kasvonne ovat ihan valkoiset.» Tämä kuulosti hiukan surkealta, kuulin sen, ja suuttumus siitä pakahdutti rintaani. Olkapäiden kohautus, ja Sidonia jatkoi: »Nyt menette heti huoneeseenne ja täytätte matkalaukkunne. Lähdemme tunnin päästä Venetsiaan. Sähkötän sillä välin isällenne.» Siinä nyt kökötin, istuin kuin maassa ja aukaisin suuni selälleen. Mutta minulla ei ollut aikaa sitä huomata, sillä kiinnittämättä pienintäkään huomiota läsnäoleviin huusin: »Eläköön!» Täynnä barbaarista nautintoa huusin, niinkuin koulussa huudetaan, kun ensi kerran saadaan hellelupaa, ja syöksyin portaita ylös huoneeseeni. Tuntia myöhemmin istuimme junassa. Kaikki yritykseni karkoittaa iloisuudellani vihankauna täti Donjasta (tämä oli hyväilynimi, jonka olin lapsena antanut hänelle) taikka edes sulattaa hänen jäykkyyttään hiljaisella, tulisella läsnäolollani, kaikki tällaiset yritykset näyttäytyivät turhiksi. »Te olette käyttäytynyt kuin tolvana», toisti hän. Hyvä. Myönsin sen: »Kyllä, kuin raaka tolvana. Täti, te olette oikeassa.» Siitä saakka kun hän oli suuttunut minuun, puhui hän ranskaa, ja ranskaksi oli helpompi johtaa asia oikealle tolalle. »Naista kohtaan!» korosti hän. »Pyydän anteeksi, täti.» Hän pudisti päätänsä. »Niin helposti ette siitä suoriudu. Te olette hirviö, rakkaani.» Tahdoin kysyä häneltä, miksi hän kuitenkin otti minut mukanansa Venetsiaan, koska olin hänestä niin vihattava. Sensijaan huudahdin: »Oi, rakas Donja, tehän olette niin kiltti! Ja oliko se kenties ikävä sanoma, jonka saitte? Ei, se oli hyvä! Ja tehän olette niin iloinen!»... Pysähdyimme juuri eräälle asemalle. Vaunumme vieressä oli suuri, Lakkaamaton kivi. »Näetkö tuon kiven?» huudahdin saksaksi, sillä päähänpistoni näytti minusta ansaitsevan mitä jalomielisimmän anteeksiannon, »Tuo on pudonnut sydämeltäsi.» Vastaamatta mitään hän kääntyi erään vanhemman naisen puoleen, joka istui osastossamme: »Madame, saanko kysyä teiltä jotakin? Voisitteko pitää mahdollisena, että tämä nuori herra tässä pari tuntia sitten nimitti minua hanheksi?» Suuttuneena hypähdin pystyyn. Tosin luulin kuulevani takaani hillittyä naurua, mutta se olisi loukatulle ylpeydelleni ollut sietämätöntä — unohdin sen heti ja tunkeuduin käytävien kautta makuuvaunuun saakka, jossa huomasin ystävällisen monsignoren varanneen itselleen osastoni alemman vuoteen. No, hengellisen herran kanssa tulisin toimeen. Meillähän oli niitä jokunen omassakin suvussamme. »Vai niin?» vastaanotti hän minut ja tarttui, nousematta, käsiini. Hän puhui murteellista ranskaa, ja koska matkustin Venetsiaan, arvasin hänet heti italialaiseksi. »Tämä on siis pieni makuutoverini. Mikä on nimesi?» Sanoin nimeni. Monsignore nyökkäsi juhlallisesti. »Ja sinä olet hänen korkea-arvoisuutensa Freiburgin herra arkkipiispan veljenpoika.» »Veljen pojanpoika», korjasin. »Oikein, veljen pojanpoika. Ja sinä olet myöskin jo vastaanottanut ensimmäisen pyhän ehtoollisen?» Olisin mielelläni halunnut tietää, kuinka kaikki tämä oli hänellä niin selvillä, mutta en uskaltanut tehdä monsignorelle kysymystä, joka helposti olisi voinut sisältää uteliaisuuden huolimattoman synnin — lapsessa, huomatkaa se. Kun aikuiset ilmaisivat uteliaisuutta, tekivät he niin velvollisuudesta, ellei syvempien suunnitelmien vaatimuksesta. Toisaalta he usein tekivät kysymyksiä, joihin he itse liiankin hyvin osasivat vastata, sellaisia kysymyksiä, jotka olivat satimia. Se johtui siitä, että he peloittavasti pitivät yhtä. Lapset sitävastoin olivat yksin. Jospa jotenkin olisin voinut kysyä hänen korkea-arvoisuudeltaan: »Ettekö ole monsignore se ja se?» Muuten — monsignore oli monsignore, hän kätkeytyi sinipunervan raitaiseen papinkauhtanaan ja odotti, että hänestä tulisi piispa _in partibus infidelium_. Niin paljon tiesin enkä enempää kysynyt. »Niin, niin», nyökkäsi monsignore hymyillen, »kirkonmiehet tietävät kaikki». »Olisiko teidän korkea-arvoisuutenne armollinen ja päästäisi käteni irti?» kysyin. Hän purskahti nauruun. »Hikoilen, eikö totta, hikoilen», ja hän aikoi tarttua suureen keltaiseen nenäliinaan, joka hänellä oli vieressään. Mutta silloin olin jo tarttunut hänen oikeaan käteensä ja suudellut sitä imartelevan nöyrästi, mikä ei ollut onnistunut tädin edessä hotellin hallissa. Monsignore oli syvästi hämmästynyt, melkein säikähtynyt. Karhunvoimin hän tarttui minuun ja suuteli poskiani. »Kaikella kunnioituksella! Hieno mies!» tuumi hän. Ja tämä suunnattoman voimakkaalta ja kaikkitietävältä monsignorelta saavutettu tunnustus teki hänestä ystäväni. Kun menimme illalliselle, olisi hän mielellään istuutunut pöytääni. Erotuomariksi pyydetty nainen oli myös vastahakoinen luopumaan Sidoniasta. Mutta numerot lipuissamme, jotka täti jo ennen junan lähtöä Baselista oli hankkinut, määräsivät meidät pienen pöydän ääreen. Äänettömänä ja ylpeänä söin niin paljon kuin sain. Toisinaan silmäilin kohteliaasti tädin kasvoja. Hän hymyili ylitseni uudelle naistuttavalleen, joskus kuitenkin suoden katseensa majesteetillisena levätä päälläni. Minä puolestani hymyilin hänen sivuitseen monsignorelleni. Vakavasti harkitsin, eikö minun pitäisi aterian jälkeen pyytää häntä omaksi erotuomarikseni. Kuitenkaan en ollut kyllin varma niin rohkean yrityksen tuloksesta, vaan pikemminkin näytti enemmän etuni mukaiselta pitää molempia puolueita erossa toisistaan. »Me menemme heti nukkumaan», selitti Sidonia, kun juuri työnsin viimeistä palaa kolmannesta appelsiinista suuhuni. »Muuten voisi luulla, ettet saa tarpeeksi syödäksesi kotona.» »En saakaan!» vakuutin. Hän kävi vakavaksi. »Oletko nyt kylläinen?» »En!» Silloin näin taas hänen ohimoillensa tienoilla värähtelevän ja hänen silmissään salamoivan, näin taas tuon hellän valon, joka hänen paluunsa jälkeen halliin oli peittynyt ankaran naamarin alle, mutta vaikkapa hyvästijättäessäni hyökkäsin hänen korvansa kimppuun, suutelin sitä ja kuiskasin siihen: »Kaunis sinä olet, täti Donja, todella kaunis — kun nuori tyttö!» (olinhan hänelle niin autuaallisen kiitollinen maiden halki matkaavasta junasta, ravintolavaunusta, makuuvaunusta, monsignoresta, puhumattakaan etäisestä Venetsiasta!) vaikkapa valtasin vielä toisenkin korvan ja sanoin siihen jotakin, minkä piti suositella minua hänelle onnen osuutensa menettäneenä salaliittolaisena, nimittäin: »Helppohan sinun on tekeytyä vihaiseksi, kun ajattelet hyvää uutista ja Venetsiaa», ja vaikka riippuen kiinni hänessä äkkiä tunsin, kuinka hänen jäykkyytensä suli, ei minun onnistunut sinä iltana saada häneltä anteeksi. »Tarmokas sinä olet, sanoo äiti», huudahdin pettyneenä, mutta niin, että iva kuului rakkaudenvalitukselta, ja toivotin hänelle kaihoisasti hyvää yötä. Hän asui tietysti osastossaan yksin, sillä aikaa kuin minä nukuin toisessa luokassa. Monsignore istui jo puoleksi riisuutuneena vuoteella ja luki rukouskirjaansa. Kun astuin sisään, paukautti hän kirjan kiinni ja auttoi minua iloisesti jutellen riisuutumaan. Kuitenkaan hän ei sallinut minun vaihtaa paitaa ja alushousuja yöpukuun, jonka hän, tarkasteltuaan sitä kummissaan, työnsi syrjään. »Ei voi tietää, mitä tapahtuu, ja sitten olet alasti», sanoi hän. Mutta jotta emme tänä yönä suistuisi kiskoilta, piti minun polvistua hänen kanssaan ja ääneen lausua englantilainen rukous. Minä rukoilin saksaksi ja hän, ollakseen minua lähempänä, yhtaikaa ranskaksi, sillä italiaa en ymmärtänyt, ja olin tottunut rukoilemaan äitini kanssa saksaksi. Sitten hän nosti minut ylemmälle vuoteelle, pöyhisti ainoata pielusta ja kietoi minut peitteeseen. Vaipuessani uneen pälkähti päähäni, kuinka olisimme voineet sanella rukouksen yhdessä — meidän olisi vain tarvinnut rukoilla se latinaksi! Minusta oli ikävä, etten ollut ajoissa tullut sitä ajatelleeksi. Kun heräsin, oli päivä, ja makasin yksin osastossa. Reippaasti kapusin alas vuoteeltani, vedin verhon ylös. »Oi!» pääsi minulta. Hieroin silmiäni. Näytimme kulkevan hyvin nopeasti häikäisevän sinisen, samalla tumman taivaan läpi, mutta toisaalta tuntui kuin seisoisimme paikallamme. Sitten huomasin viuhkanmuotoisen tasangon; se oli luonnottoman vihreä ja kääntyi hitaasti, kuitenkin aina vain kappaleen kerrassaan; vielä se ei ollut kiertänyt puoliympyrää, kun jo toinen, samanlainen tasanko tuli näkyviin, aloitti saman liikehtimisen alusta, ja niin yhä eteenpäin. Puita, taloja, puroja, teitä solui ohitse tällä omituisella kääntölevyllä; vain punertavan sinipunaiseen usvaan kätkeytyneet vuoret pysyivät alallaan. Järven kuvastin välähti esille, turhaan kiskaisimme sitä, sekin oli meidän jätettävä. Kuitenkin se oli sytyttänyt kipinän taivaan ja maan loistavaan tummuuteen. Koko etäisyys liekehti. Tämä siis oli, määritteli pieni, riemuitseva ruumiini (kädet kohisevassa ilmavirrassa, pää tarkkaavine silmineen niskaan painuneena, suu ahnaasti avoinna), tämä siis oli Italia, Kreikka! Sillä niinkuin ne tunsin kaksoissisarina, ne olivat minulle yksi ja sama. Nopeasti seurasivat vaakunamerkit: sypressit, viiniköynnökset kiviaidoilla, kukkivat mantelipuut, lujan kaupungin kruunaama kukkula, joka hajoitteli vihreille rinteille valkoisia pengermiä, samalla kun kirkontornit ulottuivat taivaaseen saakka, räikeät plataanit varjoon vaipuneissa puutarhoissa, äkkiä jokin palatsi, uhkeiden vainioiden läpi jatkuvat tiet, jotka kylpivät aamuauringossa... Päästin Breuschheimiläisen ryövärijoukon varoitushuudon, jotta suuri Pan huomaisi minut. Silloin syöksyi kolme puhvelin kaltaista lehmää kauhistuneina viiniköynnösten läpi, ja samaan aikaan ilmestyi mulperipuusta puolialaston poika; hän avasi suunsa selälleen ja uhkasi junaa piiskalla. Minuutissa olin peseytynyt, kahdessa pukeutunut ja kiiruhdin nyt katsomaan, mitä kaikkea kiitävän junamme sisällä tapahtui... Kun tartuin hattuuni, leijaili sieltä lehti sain sen kiinni lennossa ja tunsin sen, lähemmin sitä tarkastamatta, nirkkoreunaiseksi jumalanäidin kuvaksi, jommoista pidetään rukouskirjan välissä. Ajattelin, että kadonnut monsignore oli kai jättänyt sen minulle muistoksi (kotona minulla oli puolisen sataa sellaista lahjaa), pistin sen povitaskuun ja astuin käytävään. Siellä oleili neljä henkilöä. Oikealla puolella seisoi mahtava herrasmies, jonka pää lepäsi kahden punaisen niskalaskoksen varassa, ja tämä herra silmäili monokkelinsa läpi komeavartaloisen jumalattaren ruusuisiin kasvoihin. Mutta jälkimäinen antoi katseensa vaeltaa ohitseni käytävää pilkin sinne, missä nuori jumala ja tyttö seisoivat ikkunan luona. Tytöstä näin ensin vain pään. Se oli niin musta kuin harakka, ikäänkuin kiilloitettu, himmeällä pohjalla välkkyvä musta hohde. Nuorella miehellä oli samanlainen, yhtä sileäksi kammattu tukka. Se oli, vielä märkänä aamupesusta, kuin musta patalakki päässä. Hänellä oli yllään kylpyvaipan näköinen pitkä turkki ja jalassa siniset tohvelit. Kapeilla, kalpeilla kasvoilla läikehti silmäripsien varjoja. Hän silmäili hymyillen tyttöä. Suu säilytti hymyn kuin ruusun, hengitys liikutti sitä hiljalleen... Olin rakastunut hänen takanaan seisovaan pieneen sisareen, ennenkuin olin häntä edes nähnytkään. Sillä että harakka, jolla palmikon päässä oli punainen perhonen, oli nuoren miehen sisar, sitä en voinut epäillä. Sillä välin seisoin yhä vielä osastoni edustalla; yksikään neljästä ei kiinnittänyt minuun huomiota. Mutta minä leijailin kirkkaanvaloisassa riemussa, ihanan päivän sielu täytti minut, kuulin lennokkaan astunnan, onnen sanansaattajan... Hehkuiko sydämeni tosiaankin jo tuntematonta tyttöä kohti? Joka tapauksessa oli minulle ilmestynyt Zeus härän muodossa ja hänen selästään luisunut Europa, joka vaihtoi uteliaita silmäyksiä Ganymedeen kanssa! Silloin aukeni ovi, ja minä lensin täti Donjan syliin. Ei ollut tarpeellista kysyä, oliko hän vielä vihainen. En sanonut hänelle edes päivän kynnyksellä, kuinka kauniina hän saapui »Sinä aamutähti!» ajattelin, »tuoksut raikkaalta pesulta, vieläpä vähän äidiltä. Kuinka hyvä, että odottamattomia tapauksia lukuunottamatta puuteroit kasvosi ja käytät hajuvesiä vasta illansuussa!» »Donja», sanoin, »tule pian, minun on kovasti nälkä, ja minulla on jo näin aikaisin aamulla sinulle paljon kerrottavaa». Ja kertoen söin sitten aamiaisia, niin kauan kuin ravintolavaunussa aamiaisia tarjottiin. Kerroin hänelle Europasta, Zeuksesta ja Ganymedeesta pöyristyttäviä juttuja, joista hän joka tapauksessa ymmärsi enemmän kuin minä, vaikka asiantuntijana niitä hänelle tarjosin. Ne eivät olleet hänestä vastenmielisiä. Ainoastaan kun hän (otaksuin: innostuksesta) punastui, keskeytti hän minut: »Claus, syö nyt vain, sinä kasvat paraillaan niin kovasti.» Tahi: »Claus, nopeasti, tarjoilijat tyhjentävät pöytiä.» Lopulla hän halusi tietää, keneltä olin kaikki nuo hupaisat jutut kuullut. Apotti Simonilta, vastasin ylpeästi. »Kas, tosiaanko?!» Hän nauroi. Oi, hän osasi nauraa, niin että kaikui kuin kyyhkyslento. Ja kun hän nauroi, tanssivat hänen ruskeat kiharansa ja paljastivat kultapalaset, joilla ne oli kiedottu. Kun hän nauroi, sulkeutuivat suloiset kaitasilmät yhä enemmän, niin että näkyi enää vain vihreä juova, ja kulmakarvat yhtyivät nauruaaltoviivaksi, joka nousi ja laski. Ja kaikki hampaat helisivät suussa. Mutta pienet kädet olivat hurskaasti leuan alla ristissä. »Jaavattareksi» nimitti isäni häntä ja väitti, että Rheinweilerin »amerikkalainen» oli hänet saarella pistäytyessään ottanut mukaansa kotiin. Sen kuultuani olin päättänyt ensi tilassa matkustaa Jaavaan... Nyt olisin mielelläni suudellut Donjaa, mutta se kävi päinsä taas vasta illalla. »Apotti Simon!» sanoi hän miettivästi. »Kaivaako hän yhä vielä nenäänsä kuin jumala?» »Donja! Apotti Simon kaivaa nenäänsä, se on totta, kun hän miettii erikoisen syvää ongelmaa, multa jumalat, jumalat, Donja, eivät niin tee. He eivät tunne mitään ongelmia.» »Miksi ei, Claus? Hehän tekevät muuten kaikkea, mitä ihmisetkin, vain suurenmoisemmin. Etkö sinä ehkä ole milloinkaan kaivanut nenääsi?» Kohautin olkapäitäni. »Milloinkaanko? En tiedä. Joka tapauksessa on minut totutettu siitä pois!» »Claus, kuka sitten totuttaisi jumalat siitä?» »Oh, tiedätkö», sanoin, »sitä en ensinkään halua mietiskellä. Jumalia et silti tee minulle vastenmielisiksi.» Niin tulimme takaisin makuuvaunuun. Käytävässä nojasivat Europa ja Ganymedes erääseen ikkunaan: Ganymedes sirosti kuin tyttö, joka näyttelee poikaa, Europa raukean näköisenä kuin nuori äiti. He nauroivat toisilleen eivätkä välittäneet meistä. Mutta missä oli Zeus? Katsahdin ulos ikkunasta: laukkasiko hän lopulta nelin jaloin taivaaseen? Ja tuossa oli hän. Tuossa hän seisoi, neljän askeleen päässä hulluttelevasta parista, ja piti heitä silmällä. Teeskentelevästi osoittaakseen, kuinka kovasti hän oli ikävissään, hän oli ajatuksiinsa vaipuneena leikkivinään palmikoillaan. Mutta todellisuudessa hän lakkasi tarkastelemasta paria vasta siinä silmänräpäyksessä, kun käytävään astui suuri nuorukainen, ja tämä suuri nuorukainen olin minä. Ja tuo siis oli hän! Tarkastelin häntä teeskentelemättä, uutterasti ja kunnioittavasti. Painoin hänet mieleeni, piirre piirteeltä, ja olisin mieluimmin painanut käden sydämelleni, vakuuttaakseni hänelle kunnioitustani vielä erikoisen selvällä tavalla. Poikamaisissa kasvoissa loistivat suuret naisensilmät, silmäripset, punainen suu kuin niihin maalattuina, ja hänen nenänsä oli hieman kaareva. Se pisti silmääni ennen kaikkea muuta jo matkan päästä. Annoin tädin mennä edelle, työntäydyimme Ganymedeen ja Europan ohitse, jotka väistyessään joutuivat hyvin lähelle toisiaan, ja kun tyttö painautui tieltämme seinää vasten, otti Donja hänen päänsä käsiinsä. »_Quelle gentille demoiselle!» sanoi hän samalla. Pienokainen tahtoi niiata, mutta siihen oli liian ahdasta. Sensijaan pitää kiinni takistani, se kävi päinsä, sitä varten oli juuri tarpeeksi ahdasta. Kuuliaisena jäin seisomaan. Täti ei ollut mitään huomaavinaan ja pujahti osastoonsa. Tyttö ja minä olimme hyvän aikaa vaiti, kokonaan syventyneinä toistemme tarkastelemiseen. Minulle antoivat silmät ajattelemisen aihetta. Ne eivät olleet vain huomattavan suuret, vaan kuten useilla kissoilla, kirkkaammat kuin niiden pohjaväri, tumman terän ympärillä kostea kehä... »Herra tuolla on keimailija», sanoin vihdoin, silmäten Ganymedestä. Syvästi vakavana hän vastasi: »Minä olen myöskin.» Vaikka miehenä olisi ollut velvollisuuteni, en uskaltanut kuitenkaan nauraa. »Nimeni on Claus», sanoin. »Claus, Maria, Raymond. Minulla on sitäpaitsi vielä kaksi nimeä, mutta ne eivät miellytä minua.» »Minun niineni on Maria. Maria Capponi. Minulla on vain yksi nimi.» Hän painoi silmänsä alas, ja ajattelin: »Tuollaisilta näyttävät meillä pienet tytöt, kun pastori puhuttelee heitä.» »Sepä ikävää. Silloin teillä ei ole valitsemisen varaa. Entä jos Maria-nimi ei miellytä miestänne?» Hän kohotti silmäripsiään jonkinlaisella ponnistuksella kuin ne olisivat hyvin painavat. »Minä olen markiisitar», sanoi hän. Hymyillen vastasin: »Sittenkin saattaa nimi Maria olla puolisollenne vastenmielinen. Minä olen muuten parooni.» Mutta hän koetti silminnähtävästi suututtaa minua. »Markiisitar», arveli hän, »on enemmän kuin parooni». »Ei aina», muistutin. »Kyllä, aina», väitti hän. »Sama se, pieni markiisitar, mutta minä olen valtakunnan vapaaherra.» Hän taivutti kuunnellen päätänsä, jolloin hän kohotti kulmakarvansa melkein tukanrajaan. »Kuinka te sanoittekaan?» Toistin: valtakunnan vapaaherra, ja nyt hän tahtoi tietää, mikä valtakunta se oli, jonka arvonimi minulla oli. Sillä välin hän tarkasteli minua, kuin etsisi päältäni aateliskirjaani pala palalta kokoon. »Vanhan Rooman valtakunta», sanoin. »Kaarle suuren valtakunta», lisäsin ja pidin hänelle pienen historiallisen esitelmän, jota hän jännittyneenä kuunteli. »Markiiseja», sanoin lopuksi, »markiiseja ei minun tietääkseni silloin vielä ollut.» »Siinä tapauksessa», arveli hän miettiväisesti, »siinä tapauksessa sopii vain valittaa, että sukunne ei niin pitkän ajan kuluessa ole päässyt korkeammalle.» Väitin: »Emme tahtoneet sitä.» Hän purskahti nauruun. »Kysykääpä vaikka isolta veljeltänne tuolla», lausuin täynnä pidätettyä raivoa, sillä hän oli nauranut tavalla, joka tuntui melkein ruumiilliselta loukkaukselta. »Kysykää siis häneltä, mitä valtakunnan vapaaherra on. Kenties hän osaa vastata.» »Ettekö näe, että hänellä on muuta puuhaa, herra parooni? Meidän nimemme, kuten sanottu, on Capponi.» »Sen olette jo kerran sanonut, aivan oikein, ja minä unohdin kai kiittää. Siis Capponi. Kiitoksia. Hyvin paljon kiitoksia. En ole milloinkaan kuullut sitä nimeä.» »Niinkö? Vai ette ole milloinkaan kuullut nimeä Capponi? Entä te? Mikä teidän nimenne on, jos minun jo täytyy kysyä?» »Ah niin! Claus von Breuschheim. Antakaa anteeksi. Olen ilmeisesti hajamielinen.» »Clau—? Brö—?» Hän tekeytyi jäykäksi, jottei nauraisi, ja puhalsi poskensa pullolleen, kunnes ne räjähtivät. Mutta kun hänen naurunsa uudelleen iskiessä kasvoihini tartuin käskevästi hänen käsivarteensa, lysähti hän pelokkaasti kokoon, niin että nopeasti päästin hänet irti. »Ah!» puhuin hiljaa, »teitä lyödään kotona. Erinomaista! Ette ole, markiisitar, erikoisen hyvin kasvatettu: valitan vilpittömästi, että minun täytyy se teille sanoa. Niin ei naureta, luvatonta on nauraa niin — minun täytyy sitä teille mitä vakavimmin vakuuttaa.» Hurjat kulmakarvat tekivät hyppäyksen, ja suu kaartui nyreästi; äkkiä hän kävi toista vertaa punaisemmaksi, ja minusta hän oli ihastuttava, niin, minusta oli suuresti ihastuttava tuo äreästi tarjoutuva suuri, punainen suu keskellä kalpeita kasvoja, joihin verivirta oli valunut ruumiin syvyyksistä, samalla kun kulmakarvat olivat myrskylintujen lailla kohonneet... »Niinkö? Kuka teitä sitten pakottaa sanomaan sitä minulle?» kysyi hän silloin. »Säädyllisyys, markiisitar, ei mikään muu kuin yksinkertainen huolehtiminen säädyllisyydestä.» Mietin nopeasti, kuinka voisin järjestää asian siten, että äkkinäisellä toimenpiteellä pääsisin käsiksi suuhun, johon ehdottomasti piti tutustua. Valitettavasti hän ei pysynyt hiljaa, muuten omaksi vahingokseen, vaan lähetti minut pois kaikkia seuraelämän muotoja noudattaen sanomalla: »Ikävä asia, te pieni pöyhistelijä. Olen hiukan kasvattanut teitä, mutta te olette esiintynyt karkeasti. _Au plaisir de vous revoir, monsieur le Baron!_» Kumarsin, hän nyökkäsi, luulenpa, että yritimme hymyillä. Ainakin käänsimme yhtaikaa hyvin huomaavaisina toisillemme selkämme. »No?» virkkoi tätini, kun tulin hänen luokseen. »Millainen jumalatar hän on?» Vastasin, että se selviäisi vasta myöhemmin. »Ah, olette tainneet määrätä kohtauksen?» Se ei ollut, sanoin, jumalten kesken tarpeellista, koska he tapaavat toisensa sattumalta. Mutta terävästi olimme laverrelleet, hyökäten ja samalla puolustautuen, hiukan raa'asti, kavalasti, karkeaäänisesti, punaisesta suusta ja, se hänen tulisi ymmärtää, myrskyisesti kohotetuin kulmakarvoin; kuitenkin myönsin tuntuvan siltä kuin en tällä kertaa olisi ehdottomasti jäänyt voittajaksi. Sitten Sidonia ihmetteli korkealentoista olemusta, jonka niin äkkiä olin omaksunut: sillä ei ollut tarkoitus tähdätä eiliseen raivokohtaukseen, joten oli kaiken todennäköisyyden mukaan puhe isän puolisesta perinnöstä, josta toivottavasti ajan oloon pääsisin. Häntä huolestutti jonkinlainen ylimielinen kädenliike, jolla vaadin Jumala ties kenet taisteluun, jonkinlainen häikäilemätön veljeileminen jopa jumaltenkin kanssa. Niinpä kyllä, myönsin, tunsin itseni valloittajaksi, kovaksi, mutta silti miellyttäväksi herrasrosvoksi vieraan, melkein häikäisevän taivaan alla, jonkinlaiseksi salaiseksi Hohenstaufiksi, yksityiskeisariksi, joka mukanaan loistava, joskin näkymätön seurue ratsasti lippujen liehuessa etelää kohti. Todellakin, sitä se oli, en voinut enkä tahtonut sitä kieltää. Ja äkkiä Donja oli minusta sennäköinen kuin hyväksyisi minut, jopa tietoisesti ja näkyvästi ottaisi osaa retkeeni. * * * * * Puolipäivän aikaan tunkeuduimme äkkiarvaamatta keskelle säihkyvää vesistöä. Kuljimme kapeata pengertä pitkin meren poikki. Sitten seurasi auringonpimennys. Juna pysähtyi pimeään kuiluun. Ovi riuhtaistiin auki, villejä miehiä tunkeutui sisään, jotka kirosivat kaikki pyhät helvettiin, mutta kohta kun heihin katsahti, hymyilivät, kuiskasivat: »_Please, sir_»... »_À moi, Madame_»... »Matkatavarain kantaja.» Toiset, jotka eivät vielä olleet saaneet keltään kutsuvaa silmäniskua, juoksivat huutaen, epätoivon elein ovelta ovelle. Matka-arkut ja käsilaukut lensivät ikkunoista ulos, ja kurkottavat kädet ottivat ne vastaan. Viiden askeleen päässä junasta, käsivarret ristissä, astelivat junankuljettajat ikäänkuin jonkinlaista messua laulaen. Ikäänkuin tahtoen kehoittaa pyhiä taistelijoita kestämään he lauloivat: »Venetsia! — Venetsia!» Seisoin, levottomana Sidoniaan nojautuneena, aseman edustalla. Askelmat johtivat kivetylle paikalle, josta taas leveät portaat laskeutuvat kanavaan. Allamme lainehti mellastus silmänkantamattomiin asti. Virkapukuiset miehet kiiruhtivat kohotetuin kepein sinne tänne ja kiljuivat komentosanoja... Kukaan ei kuullut heitä. Suunnattomin määrin tunkeutui mustia veneitä maihinnousuportaiden ääreen. Veneiden välitse tuli äkkiä Ganymedes meloen. Hän seisoi gondolissa ja huusi. Eräs virkapukuisista miehistä ojensi hänelle kepin. Sitten he vetivät gondolin portaiden edustalle. Zeus ja Europa astuivat siihen. Entä Maria Capponi? Huomasin hänet portaiden päässä eräässä moottoriveneessä, josta hän piti silmällä niin veljeään kuin minuakin. Pieni henkilö tomuvaipassa, nähtävästi kotiopettajatar, piteli kaksin käsin kiinni penkistä, jolla hän istui. Yhdellä hyppäyksellä oli Ganymedes hänen vieressään. Moottori sylkäsi, vene tunkeutui perä edellä kiikkuvien gondolien välitse ja sitten kiiti huojuvien peilikuvien päällitse, jotka kuin uivina kappaleina kirkoista ja palatseista näyttivät kotkottaen juoksevan siniseltä taivaalta. Veneen kääntyessä etsivät Ganymedeen silmät Europaa. Näin Marian viittovan ja kotiopettajattaren kouristuksentapaisesti pitelevän kiinni penkistä. Näin, että kaikki talot seisoivat vedessä ja vesi taivaassa ja kuinka Sidonia vieressäni, korkealla kaikkien yläpuolella, leijaili kuninkaallisen ryhdikkäänä, välinpitämättömänä, varmana ja odotti. Mitä hän odotti? Silloin kohosi kanavaportailta moniääninen huuto, jota seurasi hiljaisuus. Sidonia astui portaita alas. Valkea moottorivene laski maihin, valkea merisotilas hyppäsi siitä, virkapukuiset miehet ympäröivät hänet heiluvin kepein, ja kajahti vihellys. Sidonia ja minä astuimme äänettöminä tuijottavien ihmisrivien välitse. Jotkut tarttuivat arasti lakkeihinsa. Valkoisiin puettu merisotilas ojensi Sidonialle kätensä, auttaakseen hänet veneeseen, toinen merisotilas johti hänet valkoiselle patjalle perässä, jossa riippui mustankeltainen lippu, ja kun hän oli istuutunut, kiersi ensimmäinen kätensä ympärilleni ja hyppäsi kanssani veneeseen. Olimme jo vapautuneet gondolien rykelmästä, saavutimme jo Ganymedeen ja Marian veneen. Ganymedes tervehti joustavasti kuin pieni mauri säästölaatikkoni kannella. Minä viittasin ylpeänä, kun tällä hetkellä olin Marian arvoinen, ja hän, hän oli myös siitä ylpeä ja viittasi vilkkaasti takaisin. Olimme jättäneet kaikki veneet jälkeemme ja uursimme yksinämme silkinväristä vettä. »Donja, mikä vene tämä on, ja kuka on käskenyt noutaa meidät?» »Se kuuluu erääseen venäläiseen sotalaivaan.» Huolimatta tästä ilmeisesti vaillinaisesta vastauksesta en ihmetellyt. Minua hämmästytti liiaksi vesikaupunki, joka verhoissa riippuen kuin peilikuvansa lakkaamatta punoi niitä miljoonista kappaleista vettä ja taivasta, ollen samalla kertaa räikeän muodikas ja vanhan kuvakaappikuvan kaltainen. Laskimme maihin tuhannen ja yhden yön ruusunvalkoisen ja erään pienemmän, viininpunaisen, valkeapitsisillä ikkunoilla varustetun palatsin väliin. Kaikki pilvilinnani olivat luhistuneet, sillä olin jo erottanut suuria, harmaita laivoja täynnä kanuunia. Hotellin ovenvartija, Pietarinavaimet takinkäänteessä, odotti meitä vihreillä esiliinoilla vyötettyjen palvelijain etunenässä. Näiden takaa astui äkkiä esiin pyöreähkö, vanhanpuoleinen, kaljupäinen tarjoilija ja ojensi minulle kätensä. »Hyvää päivää, signor», sanoi hän, ja hämmästyneeseen Sidoniaan kääntyen: »Pyydän anteeksi, Signora. Olen kuullut, että saapuu lapsia, senvuoksi olen tässä.» Senjälkeen hän kumartui korvani lähelle. »Minä olen Emilio», ilmoitti hän minulle. Hallissa tervehti meitä johtaja. Hän opasti meidät hissiin, joka tuskin alettuaan surista taas pysähtyi, ja vei meidät saliin, josta näki meren ja taivaan ja niiden välillä kuin joululahjoja sisältävän laatikon kirjavaan vaunuun pakattuina sotalaivoja. Mutta minua hän otti kädestä ja johti minut, aavistuksia herättävän vihan noustessa sisälläni, loputonta käytävää pitkin ovelle, jonka hän työntäisyllä avasi edessäni. Hän toivoi, puhui hän korostetun leikillisesti kumartaen, pikku paroonille miellyttävää oleskelua Venetsiassa, eikä pikku paroonin sopisi hukata pyöreätä pahvikappaletta huonenumeroineen, sillä muutoin hän kenties joskus ei osaisi mennä vuoteeseensa, vaan joutuisi nukkumaan kellarissa. Vitkastellen astuin sisään. Huone oli pieni ja ränsistynyt. Breuschheimissä ei ainoallakaan palvelijalla ollut sellaista huonetta. Piha, johon päin ainoa ikkuna aukeni, toimi keittiöhöyryjä poistavana kanavana. Ei, suuri kiitos! Se ei ollut mikään huone yksityiskeisarille, joka sitäpaitsi oli aikeissa alistaa Venetsian kaltaisen ylellisyyskaupungin valtaansa. Päättävästi astuin takaisin käytävää pitkin, kunnes seisoin Sidonian huonenumeron edustalla. Koputuksestani täti avasi ja astui ulos luokseni. »Mitä haluat?» »Taskurahoja», sanoin. »Olemme vieraassa kaupungissa.» Hän heläytti naurun. »Hetkinen. Odota täällä.» Heti senjälkeen hän palasi kymmenliiranen mukanaan, jonka pisti kaulukseni alle. »Kelpo poikaseni», sanoi hän hellästi, ja vaikka jo painoin liiaksi, nosti hän minut koholle ja ilman mitään aihetta suuteli minua. Hallissa kirjoitin sähkösanoman isälleni, jossa pyysin häntä lähettämään tädille rahaa, jotta saisin siedettävän huoneen. »Otatteko huolehtiaksenne sähkösanomasta?» kysyin ovenvartijalta. »Se on kiireellinen.» Hän luki ja hätkähti. »Mitä sähkösanoma maksaa?» kysyin. Hän laski. »Kuusi liiraa kahdeksankymmentä.» Ojensin hänelle kymmenliirasen: »Pyydän, pitäkää loput.» »Kiitoksia, herra parooni», kuului nyt, »sähkösanoma lähtee heti». Seuraavana päivänä Sidonia sai sähkösanoman, joka minun oli avattava. Isä lähetti rahaa minua varten ja käski toimittaa minulle huoneen. Tämä tapahtui heti. Uusi huone oli ylimmässä kerroksessa, ikäänkuin uloke taivaaseen. Sotalaivat riippuivat allani laguunissa. Pienillä saarilla soittivat kellot englantilaisen tervehdyksen. Kaukana taempana sukelsi valtamerilaiva avomerellä Venetsian peilikuvaan. Hajahti raikkaalta vedeltä ja mädäntyneeltä. Illallisella istuin yksin pienen pöydän ääressä. Sidonia oli mennyt oopperaan. Silloin astui mansikkajäätelöä kantavan tarjoilijan jäljessä Maria luokseni. »Minun täytyy pyytää teiltä anteeksi, parooni», sanoi hän. »Veljeni on katsonut eräästä kirjasia — te olette yhtä hyvä kuin markiisi.» Hän vaikeni kuin odottaisi vastausta. Mutta tietysti olin kuulematta hänen anteeksipyyntöjään ja myös näkemättä hänen yhä aremmiksi käyviä katseitaan. Niinpä hän huoahti hetken kuluttua ja jatkoi: »Tiedättekö, että asumme samassa kerroksessa?» Sitten keskustelumme jatkui vilkkaasti ilman vaikeuksia. Kun vielä istuimme yhdessä jäätelön ääressä, toi ovenvartija toisen sähkösanoman, tällä kertaa minulle. Hän ojensi sen minulle lakkinsa päällä. Se kuului: »Älä innostu liiaksi. Kun olet saanut tarpeeksesi, matkusta. Rahaa Saksan konsulilla. Kirjoitan hänelle samalla. Ovenvartija ohjaa sinne.» Isäni, minun täytyy se tässä lisätä, huolehti kodin ulkopuolella epäilevästi liikkumisvapaudestani, todennäköisesti siksi, että hän itse oli (tosin leväperäinen) tyranni. Aina kun kävin Rheinweilerissä sain nimenomaisen valtuutuksen »laputtaa tieheni» muitta mutkitta, kun »olo siellä ei enää miellyttäisi». Se johtui siitä, että Sidoniaa pidettiin »vallanhimoisena kuin tsaaria» ja »mielettömyyteen saakka romanttisena». Todellisuudessa elähdytti häntä kiihkeä tarmo, joka erinomaisesti sopi yhteen hänen ilmeisesti käytännöllisen luonteensa kanssa, eikä ollut epäilystäkään siitä, että hän mallikelpoisesti hoiti tilaansa, kun taas isäni sairasti turmiollista virhettä liian useasti vaihtaa keppihevostaan. Mutta hänen romantiikkansa laita oli niin, että hän harjoitteli kaikkea, mitä rakasti, kuten ratsastamista kedolla ja metsässä, myöskin kuutamolla, väittelyä, nauramista, matkustamista ja venäläisten romaanien lukemista niin sanoakseni samalla sisäisellä halulla. Todella sietämätön hän oli vain Breuschheimissä, kun hän, kasvaneena venäläisten sukulaisten piirissä, äkkiä tunsi vastenmielisyyttä länsieurooppalaisten olojemme ahtautta kohtaan ja alkoi ahdistaa isää ja äitiä kehittelemällä kenties paljon järkevämpiä, mutta toivottomia suunnitelmia, tilojen yhteisestä hoitamisesta. »Hän tahtoisi hallita meitä kaikkia», riehui silloin isäni, »koko perhettä kymmenenteen ja kahdenteenkymmenenteen sukuhaaraan, Rheinweileristä Carcassonneen, Herbert Castlesta Madrasiin ja Cinsinnatiin, Uralista Pyreneihin asti. Varmasti hän on löytävä vielä Jaavalta vasemman käden serkun ja johtaa hänet valtikkansa alle.» Silmäänpistävää oli, että hän huomasi tämän »tilanpuutteen» ja »tilanhoitomuotojemme riittämättömyyden» vain Breuschheimissä, vaikkakin tämä oli monta kertaa suurempi kuin Rheinweilerin tila. Riippuiko se hänen vanhemman sisarensa, äitini, vakavan hiljaisesta, aina tyytyväisestä, joka rajuilmalle luottavasti hymyilevästä tavasta vaiko enemmän isäni huolettomasta haaveilusta, kun hän piti isääni »ikuisena lapsena», josta »olisi tullut Ulrich Rheinweiler», ellei olisi tyytynyt »harrastamaan yksinomaan mielijohteitaan?» Itse en paljoakaan välittänyt sitä ajatella, mutta sen ainakin tajusin, että Sidonia, joka minun seurassani saattoi olla kuin yhdenikäinen, esiintyi isän ja äidin astuessa huoneeseen hirveän täysikasvuisena. Hän veli, niinkuin tätä ilmiötä hiljaisuudessa nimitin, »kureliivinsä päälleen». Multa kureliivit olivat minulle kauhistus, ne sulkivat minut naisten yhteydestä, tartuin pilariin, kun olin toivonut löytäväni äidin tahi tädin. Tuona toisena iltana Venetsiassa pelasimme Marian kanssa tammea kello kymmeneen saakka, ja vaikka emme, niinkuin etenkin Maria toivoi, nähneet kauniin Sidonian kotiinpaluuta, onnistui minun sensijaan sukunimeni jälkeen saada oma etunimenikin Marian suosioon. Opetinhan pienen markiisittaren lausumaan selvästi tuon italialaiselle kurkulle todella vaikean tavun »Claus». Se tuotti minulle toisen voiton tänä päivänä; kolmannen, joskin vain varjontapaisen laakerin, poimin hyvästellessä puolipimeässä käytävässä. Hetkellisestä Marian koskettamisesta kuin muuttuneena astuin huoneeseeni, taivaan ulokkeelle, joka nyt oli tähditetty, ja uusi tunne, ilmava ja samalla soinnukas, paisutti rintaani. Hämmästyneenä tarkastelin itseäni peilistä, nojasin ulos ikkunasta, etsin Marian kuvaa, hänen suutansa, hänen monivivahteisia silmiään laguunista ja mietin ihmettä, joka minussa oli tapahtunut. Sitten astelin kauan edestakaisin ja hyväilin sadoin hellin ja ylimielisin ajatuksin kaikkea, mitä silmäni huoneessa ja ulkopuolella näkivät ja yhä uudelleen näkivät. Ja kun pysähdyin mielettömän nautinnonhaluisesta vaelluksestani ja katsomisestani, valtasi minut kaukana leimuavan tuskan valohohde. Silloin koputti kohtalo suonissani hälytyksen. Tänään, runsaasti kahdenkymmenen vuoden päästä, jolloin istun täällä yöhön häipyvässä metsätalossa isoisän isän kirjoituspöydän ääressä ja kärsin odotusaikaa eikä tätä enää voi täyttää murtunut täti-raukka, mutta kylläkin tuo sama Maria Capponi, joka silloin, tammea pelaten ja »Claus» -nimeä opetellen odotti kauniin Sidonian kotiinpaluuta, vielä tänään ja tätä kirjoittaessani näen korkealla sijaitsevan huoneen Danielin hotellissa Venetsiassa ja kuinka kuunkissat yöllä leikkivät hopeahiirten kanssa laguunissa ja kuinka Riva degli Schiavonin paasilla (syljin iloisena sinne alas) aurinko makasi kuin suuri, paksu koira. X. IL FELZE Il felze», niin nimitetään mustaa katosta, jonka gondolin miehet nostavat pystyyn sateisella ilmalla. He ottavat sen tosiaankin esille vain tarvittaessa ja korvaukseksi odottavat parilta, joka sinne kätkeytyy, vastaavaa »manciaa», juomarahaa. Kauniilla katoksella on lieve, joka ulottuu kuljettajan jalkoihin saakka. Mikään morsiushuntu ei voi olla tiheämpi. Kätköpaikan katon takana, »popalla», seisoo kuljettaja ja meloo. Korkealle nouseva kokkapuu pitää yllä tasapainoa. Kokkapuu ja kuljettaja ovat päätekohtia soikiossa, jossa vene, muistuttaen jonkun verran käärmeen liikehtimistä, kulkee eteenpäin. Yhdellä ainoalla pitkällä airolla kuljettaja vie kätköä eteenpäin, mutta itse hän on kuin kymmenen penikulman päässä siitä. Hän ei näe eikä kuule mitään, ja kun hän ammattitovereille, jotka hän vesillä sivuuttaa, jättäen aironvedon väliin, tekee salaperäisiä merkkejä käsillään, joihin toinen irvistäen nyökkää, laskee hän vain leikkiä. Sillä kuka takaa, eivätkö hänen kuljetettavansa mahdollisesti paraikaa opettele isämeitää italian kielellä? Il felze näytteli hotellin seurusteluhuoneissa erikoista osaa, jonka takaa Maria ja minä pian vainusimme salaisuuden, ikäänkuin kokonaisen salakielen yhdessä ainoassa sanassa. Tosin huudettiin »il felze» myös, kun sattui joku noita ihastuttavia venetsialaisia kevätsateita ja kaikki tunkeutuivat ikkunoihin, nähdäkseen ensimmäisen peitetyn gondolin ilmestyvän laguuniin — tavallisesti ei sitä kauan tarvinnutkaan odottaa — ja sen näkymistä tervehdittiin halloo-huudoin ja kättentaputuksin. Mutta paljoa useammin kuuli sitä sanaa käytettävän kuvaannollisessa merkityksessä Kirkkaimmalla ilmalla saattoi joku katsahtaen johonkin herraan tahi naiseen hiljaa huudahtaa: »il felze», mikä aina aikaansai kuulijoissa määrätynlaisen hymyn. Toisaalta olin myöskin kuullut lausuttavan sitä raivoavalla äänensävyllä, jopa kaikilla suuttumuksen ja vihan vivahduksilla vieläpä erään herran ja naisen suusta, jotka ääneen riidellen olivat astuneet edelläni käytävässä. Eräänä aamuna, kun Maria ja minä juoksimme hotellista iloisesti tervehdykseen ojennetuin käsin auringonkultaamaan vihmasateeseen, huomasimme rikkaasti veistoksilla ja pakotetusta messingistä valmistetuilla koristeellisilla kuvilla somistetun gondolin, joka juuri kulki ahtaasta kanavasta laguuniin. Siinä oli yhtä juhlallinen katos (»il felze!» — Maria osoitti sitä sormellaan), ja se oli keulasta perään saakka punaisilla matoilla peitetty. Myöskin molemmilla veneeseen johtavilla sivuportailla oli messinkitankojen alla punaisia käytävämattoja, vieläpä kuljettajallakin oli leveä, punainen vyö lanteitten ympärillä. Tämä punainen yltäkylläisyys välkkyvän mustassa gondolissa vaikutti kuin ilohuuto. Kiiruhdimme alas lammikon päässä olevia portaita ja kumarruimme kurkistaaksemme ohilipuvan katoksen sisäpuolelle. Ja silloin näimme jotakin, mikä pani meidät nopeasti taas nousemaan, kauhistunein silmin tuijottamaan uhkailevaan kuljettajaan ja sitten paontapaisesti syöksymään portaita ylös. Hengästyneinä seisoimme konserttiflyygelin takana hallissa emmekä uskaltaneet toisiimme katsoa. Olimme löytäneet avaimen salakieleen »il felze»... Minun täytyy nyt, tehdäkseni tämän tapauksen seuraukset helpommin käsitettäviksi, etukäteen sanoa, että Mariaa, samaten kuin minuakin, oli kielletty menemästä toistemme huoneeseen. Emme myöskään yksin saaneet mennä ulos. Siitä syystä kulutimme usein kokonaisia päiviä hotellin hallissa. Kauniina päivinä meillä ei ollut mitään sitä vastaan, sillä silloin voimme leikkiä tyhjässä hallissa, pitää silmällä vieraita, kun he tulivat ja menivät, panivat toimeen kohtauksia ja sopivat, tekivät ovenvartijalle kysymyksiä joista heidän aikomuksensa jotenkin selvästi tulivat näkyviin. Lisäksi kulki kevät loputtomassa ihmisjonossa Riva degli Schiavonilla ruutujen takana ohitse. Jos joskus aineisto uhkasi meiltä loppua (mutta se oli kai enemmän vaihtelun tarve tai jokin muu, mikä meitä silloin ajoi), kuljeskelimme hotellissa kellarista katonrajaan, jolloin hengityksemme muuttui sitä kiivaammaksi, mitä yksinäisemmäksi ympärillämme kävi. Saattoi tapahtua, että seisoimme useita minuutteja ihan toistemme edessä, tuijottaen toisiimme, raskaasti hengittäen, sykkivin sydämin ikäänkuin tainnuksissa, emmekä kyenneet sormeakaan liikuttamaan, kunnes Maria riuhtaisi itsensä irti ja lähti pakoon. Puoleksi vapautuneena, puoleksi pettyneenä ajoin häntä takaa... »yläilmoihin», niinkuin sitä nimitimme, mikä kuitenkin oli kielteisesti tarkoitettu ja vain keksitty ylistämään ja kirkkaassa muistissa säilyttämään valitettavasti niin hetkellistä huumauksen, hämärän, suunniltaanolon maailmaa kahdessa horjuvassa, huikentelevassa sydämessä, pitkän silmänräräpäyksen viivähdystä kuilun reunalla. Hämillään naurahtaen pysähdyimme ja aloitimme vaarattomamman leikin. Olipa esimerkiksi varastohuoneessa nurkka, jossa säilytettiin tyhjiä matkalaukkuja. Ne tarjosivat meille tilaisuuden arvailla ensinnäkin omistajan kansallisuutta, sitten itse omistajaa. Amerikkalaisten kaappilaukut muistuttivat matkustavia raha-arkkuja, englantilaisten matkalaukut olivat kevyempiä ja kirkasvärisiä, mutta niissä oli paljoa enemmän nahkaa kuin saksalaisissa kuitulaukuissa. Ranskalaiset käyttävät muutaman suuren asemesta mieluummin tusinaa pieniä, lisäksi puoli sen vertaa hatturasioita, ja kaikki näyttivät jo palvelleen isoisiä ja isoäitejä, myöskin ainoa rouvan juhlapukuja sisältävä suurempi arkku. Mutta italialaiset tunsi omituisesta väristään ja muodostaan, ja ne esittivät harmaasta puuarkusta vihreine listoineen munankeltaisella maalattuun, hiukan liian lyhyeen tai liian kapeaan amerikkalaisten kirstuun saakka kirjavassa rivissä matkalaukun kehitystä viime vuosisadalla. Vain Sidonian loistolaukku oli säännöstä poikkeus. Se oli melkein neliskulmainen, kovasta nahasta, suurilla keltaisilla nuppinauloilla naulattu. Hän oli tuottanut sen Rheinweileristä, ja se näytti yhtä vanhalta kuin itse linna mutta ei ilmaissut enempää kuuluvaisuutta johonkin kansaan kuin mihinkään aikaankaan. Eniten se oli jonkun keskiaikaisen arkun näköinen, joka oli siistitty nahalla ja varustettu englantilaisilla lukoilla. Vaikeampaa oli keksiä matkalaukuille myöskin omistajat. Harvoin kysyimme neuvoa maalatuilta nimikirjaimilla ja kruunuilta, vain kaikkein arvotuksellisimmissa tapauksissa, muuten kävimme niihin käsiksi vasta jälkeenpäin niinkuin arvoituksen arvaaja nurin painettuun selitykseen. Väittipä Maria näkevänsä naisten matkalaukuista, kuinka paljon niiden omistajia rakastettiin. Niin hän väitti kaikessa totuudessa ja pontevasti. Kuinka miehevä hän olikaan, tuo Maria! Minun täytyi hymyillä, kun ajattelin serkkujani, unisia nukkeja, jotka oli luotu vain meidän poikien halveksittaviksi, enkä arastellut esittää heitä Marialle kaikessa nurinkurisuudessaan. »Tunnetteko Sacré-Coeurin, Maria?» »En, mikä se on?» »Katoolinen sirkus tyttöjä varten, jonka keskusteluhuoneeseen meidät pojat köydestä johdetaan, nähdäksemme, kuinka kohteliaasti serkkumme osaavat niiata. Viidestä serkustani, joiden luona kahdesti vuodessa käyn äitini kanssa, ei yksikään ole milloinkaan unohtanut kysyä, luenko nukkumaan mennessäni aina iltarukoukseni.» »Se onkin oikein», sanoi Maria ja nyökkäsi syvämietteisesti. Uskonnolla hän ei sallinut leikkiä, vaikka muuten antoi serkuille hyvin vähän arvoa. Sitten oli pihan puolella vielä silityshuone. Kymmenen tyttöä silitteli ja levitteli ruskein käsin valkoista pesua — äänettöminä kuin esittäisivät eläviä kuvia he suorittivat työtään. Se näytti hurskaalta ja tuoksui väkevästi. Keskeyttämättä työtään he peittivät minut katseillaan, jotka koko ajan värisivät levätessään päälläni, ja siroittivat tielleni hymyä ja kädenvärinää, silitysraudan sekunnin verran seistessä. Maria, joka vastahakoisesti seurasi minua sinne, tarttui pian takinhihaani ja veti minut huomaamatta ulos. »Haluaisin vain tietää, mitä se on», sanoi hän. »Kaikki silittäjättäret keimailevat kuin varpuset.» Toisella kertaa hän nimitti tyttöjä valkeiksi yölepakoiksi, jotka tekivät pesänsä tuulettamattomiin vuoteisiin — mikä oli törkeää parjausta, sillä heidän huoneensa ilma oli suorastaan läpitunkevan puhdasta. Kun pieni olento, kotiopettajatar, harmaassa tomuviitassaan meni hallin läpi, asetuimme äkkiarvaamatta hänen tielleen, saadaksemme hänet punastumaan. Hänen punastumisensa oli liekin valahtamista hiusrajasta kaulalle saakka, vieläpä hänen kätensäkin punastuivat hansikkaiden raoista. Samalla hän tuskin uskalsi kohottaa silmiään, vaikka kuinka tarmokkaasti olisimme häntä ahdistaneet kohteliaisuuksilla. Minusta näytti, ettei hän pelännyt mitään niinkuin Mariaa. »Hän jumaloi minua», väitti tämä, mutta en oikein uskonut häntä. Tuo pieni olento söi Bobin luvalla aina yksin huoneessaan, ja kaikki kolme, Bob, Maria ja hän, olivat juhlallisesti vannoneet, ettei äiti Capponi saisi sitä milloinkaan tietää. Ja yksinäisiä aterioitaan varten hän pukeutui kauniisti kuin olisi syönyt ruokasalissa. Kun kävimme hänen luonaan, oli hän hyvillään ja huvittava ja avasi kernaasti suuren varastonsa westfalilaisen kotiseutunsa satuja ja voimakkaiden miesten sankaritekoja. Hän odotti vain pelolla sitä päivää, jolloin Marian äiti saapuisi, koska silloin olisi »mennyttä ihana yksinäisyys» ja »kaikki vieraat ihmiset ruokasalissa päästettäisiin hänen kimppuunsa.» Toisaalta, lisäsi hän innostuneena, tulisi vihdoinkin totta saksalaisista keskustelutunneista. »Sillä ei ole kiirettä», huudahti Maria. »Emmehän ole mitään laiminlyöneet — osaan jo sanoa Claus!» Joskus piti tarjoilija Emilio meille seuraa. Hän oli intohimoinen perheenisä ja osasi kertoa lapsistaan sekä liikuttavia että lystillisiä juttuja, mutta hän kertoi myös vieraista maista ja roduista, kuten noista satumaisen kauniista kuninkaanlapsista Ceylonilla (Emilio oli siellä »työskennellyt tarjoilijana»), joiden keskuudessa kömpelöt englantilaiset liikkuivat nenä pystyssä ja ratsupiiska kourassa Perintö Reinin rannalla ylvästellen. »Sivistymättömiä velhoja, nuo englantilaiset», kuului hänen tuomionsa. »Tekevät kaikki tahdollaan. Jokainen yksilö on tyhmyri, mutta joukkona he kehittävät pirunmoisen älykkyyden.» Palkaksi täytyi meidän kertoa Emiliolle itsestämme ja pienistä sukulaisistamme, roomalaisesta seurapiiristä ja kuinka Saksassa viljellään maata, ja erikoisesti hän harrasti tieteen asemaa — siihen hän palasi yhä uudestaan. Sillä hänen ei ainoastaan ollut pakko toimensa takia olla erossa vaimostaan ja lapsistaan, vaan siinä lombartilaisessa pesässä, jossa he elelivät pikkaraisessa perintötalossa, lapset eivät myöskään voineet saada »valistunutta opetusta!» Meillä oli erinomaisen hauskaa, mutta ennenkuin huomasimmekaan, sukelsi »Petrus», ovenvartija, näkyville Emilion takaa ja antoi hänen yhdellä silmäyksellä ymmärtää, että hänen oli poistuttava hallista. Tämmöisten tapausten varalta olimme sopineet, että tapaisimme taas varastohuoneessa, ja siellä matkalaukuilla istuen, jatkaisimme kenenkään häiritsemättä keskusteluamme. Emilio ei aina pitänyt sopimusta. Hän pyysi silloin anteeksi seuraavan aterian aikana kuiskaamalla: »matkalla kaapattu» tai lyhyesti: »pakkotyötä». Ja sitten oli vielä lopuksi keittiö. Valitettavasti emme saaneet astua sinne. Maria oli kumminkin saanut selville, että eräs sisäkkö oli keittäjän ystävätär, ja minun täytyi liehitellä tuota laihaa Dianaa kehumalla innokkaasti sulhasen taidokkuutta ja ennen kaikkea antamalla heille pieniä lahjoja, naiselle näytepulloja ranskalaista hajuvettä, kokille kirjavia kaulanauhoja, joilla koristettuna mainittu Adonis iltapäiväisissä kevättansseissa Riva degli Schiavonilla liehui ohitse. Niinpä tapahtui, että huoneemme pöydältä löysimme vielä annoksen iltaista jälkiruokaa, vieläpä usein lisättynä joillakin sokeroiduilla hedelmillä, täytetyillä praliineilla, maraschinokuorrutuksella tai kermavaahdolla. Ilta laskeutui, ja me istuimme hämärässä hotellin edustalla. Kaikki, mitä Venetsia omisti ylitsepursuavaa iloa, se heitti tällä hetkellä Ria degli Schiavonille. Rakastavaiset, jotka tähän saakka olivat vaienneet, puhuivat, kun kaarilamput syttyivät, äkkiä liiankin äänekkäästi ja huitoivat julkeasti varjonsa laahuksella, ja sireenit ulvoivat Pyhän Markuksen kellotornissa. Kauempana, asehuoneen luona, seisoi liikkumattomia ryhmiä laguunin reunalla, ja kun kellot olivat vaienneet, kuului sieltä soittoa. Se tuli venäläisiltä sotalaivoilta, missä balalaika säesti merisotilaitten kaihoavia lauluja. Sellaisena iltana tunnustin Marialle, että rakastin Sidoniaa. Hän mutisi: »Poika parka!» ja samalla huokasi omituisella tavalla, mikä selvästi ylitti hänen luonnollisen mielenkiintonsa tähän ilmiöön. »Minulla on vielä toinenkin ystävätär», sanoin. »Viviane von Bock.» »Kuinka?» kysyi Maria kulmakarvat kohotettuina, vaikka tätä nimeä varmaan ei ollut vaikea lausua. »Viviane von Bock», toistin, koettaen muodostaa äänteet mahdollisimman soinnukkaasti. Ja tehdäkseni lopun hänen teeskennellystä hämmästyksestään, lisäsin: »Hän sanoo minua Pulcinellaksi.» »Pulcinellaksi? Miksi niin?» Kerroin hänelle näyttelemisestämme, jolloin esiinnyin matkien Vivianea, käsivarret riipuksissa ja pää sivulle taivutettuna ja ikäänkuin itsekseni puhuen, syyttäen maailmaa ja samoin vastaten minulle tehtyihin kysymyksiin. Se oli terävän puheen ja haaveellisesti ryhdittömän olemuksen vastakohtaisuus, joka sai toiset nauramaan. Viviane yksin ei nauranut, vaan katseli ihastuneena nuorukaiseen, joka oli häntä niin paljoa taitavampi. »Siinä osassa en voi teitä mielessäni kuvailla, Claus» sanoi Maria. »Luvallanne, markiisitar: tilapäisnäytelmässä pursuan tahtomattani sukkeluuksia.» »Pulcinella!» huudahti hän, äkkiä kirkastuen, ja taputti käsiään. »Tiedättekö, tähän asti ei ensinkään ole pistänyt silmääni, kuinka hullunkurinen te olette.» Hän tarkasteli minua syrjäsilmällä, ja kun pysyin vakavana, purskahti hän uudelleen nauruun. »Kenties menette naimisiin Vivianen kanssa», arveli hän. Nyökkäsin miettivänä: »Todennäköisesti, Maria, menen hänen kanssaan naimisiin. Pelkään vain, että mikäli teistä riippuu, ette sitä salli.» »Saa nähdä», vastasi hän. Kävi selville, että hänkin oli rakastanut: roomalaista poikaviikaria, ilman paitaa ja kenkiä; nimeä hän ei tiennyt, mutta kenties se oli Peppo. Kerran hän oli ollut näkemässä, kun se poika oli palatsin pihassa antanut selkään suuremmalle pojalle, jonka kanssa oli joutunut vastakkain keittiöjätetynnyrin luona. Muuten Peppo oli tavattoman arka poikanen. »Tämä on minun tynnyrini!» oli hän hätääntyneenä huutanut, »eikä minulla ole enää isää». Toinen oli uhkaavana astunut hänen luokseen. »Minun isäni on heittiö, enkä ole häntä milloinkaan nähnyt.» Peppo oli ensin epäröinyt, mutta sitten: »Sinun äitisi pesee Vatikaaniin. Minun makaa sängyssä ja sylkee verta. Mene, mene heti! Tahdot vain ansaita koiranruualla, ostaaksesi rahalla appelsiineja. _Via! Via!_» Hän vapisi tuskasta ja risti rukoillen kätensä. Suurempi kävi kiinni Pepon kurkkuun. Silloin, epätoivon vimmassa, pienempi hakkasi häntä, kunnes hän makasi verissään maassa. Potkien Peppo ajoi hänet ulos pihasta. Mutta hän ei tullut takaisin tynnyrin luo. Seurasin Peppoa salaa hänen kotinsa edustalle, ja iltapäivällä äiti ja minä kävimme hänen äitinsä luona. Äiti toi hänet huvilaamme. Sieltä hän joutui erääseen parantolaan Apenniineille. Joulukuun kuudentena päivänä hän kuoli, juuri Nikolauksen saapuessa tuomaan lahjojaan hänen luonaan oleskelevalle Pepolle. Senjälkeen Peppo on ollut meidän luonamme auttamassa autonajajaa. En rakasta häntä enää, eikä hänen nimensä ole ollenkaan Peppo.» Se oli kaunis kertomus, olipa niinkin, vaikka Pepon nimi lopulta ei ollutkaan Peppo. Mutta mitä omaan tunteeseeni tuli, niin sen tempasi juuri kuultu kertomus sankarillisen ja täyteläisen sisällyksensä kautta ilmapiiriin, missä vallitsivat pelkkä kirkkaus ja luottamus. Kysyin siis lujalla äänellä: »Maria, luuletteko, että voisin mennä naimisiin Sidonian kanssa? Kymmenen vuoden perästä olen hyvinkin neljänkolmatta ikäinen ja Sidonia täyttää silloin vasta kolmekymmentäneljä. Sehän kai kyllä käy?» Maria ravisti päätänsä. »Sidonia rakastaa toista.» En liikahtanut. En kysynyt mitään. »Ja te, Claus, ette valitettavasti ole minun tyyppiäni. Vahinko. Mutta tiedättekö, Claus, kun minulla ensin on mies ja teillä rouva, silloin tulemme olemaan satumaisen hyviä ystäviä... Teillä pitäisi olla sellainen rouva kuin Donja, vain nuorempi. Ja minulla sellainen mies kuin Boris.» »Boris?» kysyin hiljaa, »kuka on Boris?» »Vai niin», huokasi Maria ja katseli kauas laguunille. »Te ette tunne häntä?... Boris on Sidonian sulhanen, venäläinen ruhtinas. Nuo ovat hänen sotalaivojaan, jotka ovat tuolla ulapalla... Kun hän käskee, pommittavat ne Venetsiaa... Hän on hyvin kaunis.» »En tunne häntä!» kuiskasin sisimmässäni suuttuneena, häpeään vaipuneena, ja leukani värisi. »En tahdo tuntea häntä.» Maria hypähti pystyyn. »Niin puhuu mustasukkainen mies!» huudahti hän, ja ihan lähelläni seisten hän aloitti haaveellisesti: »Boris käyttää enimmäkseen tenniskenkiä, joissa on briljanttisoljet. Hänellä on suu, jota vasten painuneena voisi nukahtaa, siinä on hyvä levätä, Claus, niin paljon uskon voivani teille vakuuttaa. Ja ylipäänsä, kun kohtaatte miehen, jonka silmät, kun hän teitä katselee, purjehtivat kuin huomaamattoman vihurin kuljettamina lävitsenne ja jonka pitkien jäsenten ohimentyä naiset jäävät seisomaan — silloin» — niin hän lopetti järkevään sävyyn — »silloin se on Boris. Ja toivon sydämestäni, että Donja hänet saisi — te tyhmä poika!» En vastannut mitään. Hän odotti hetken, sitten poistui reippain askelin. Kävelytie oli täynnä rakastavaisia ja sotalaivoista kaikui soitto. Naiset heiluttivat suuria mustia hartialiinojaan ja kietoutuivat niihin. Näytti kuin he vetäisivät jonkun syliinsä. Illallista syötäessä istuin yksin pienen pöydän ääressä ja sydämeni oli niin tyhjä, niin hyljätty kuin ruokaneuvot vastapäätä, Donjan paikka. Nyt hän aterioitsi jossakin muualla, Boriksen kanssa. Kuinka juhlallista heillä olikaan tänä iltana! Hän ei varmaankaan ajatellut minua. Mutta minä näin, minä kuulin hänen nauravan. Pienet hampaat helisivät hänen suussaan, ja hän piti käsiään leuan alla ristissä... Iäksi kadotettu! Aina oli olemassa joku minua kauniimpi ja korkeampaa aatelia kuin minä... Ja Maria oli minua loukannut. Syöminen oli minusta vastenmielistä. Kaipasin äitiäni. Jälkiruuan ajaksi tuli Maria, joka myöskin oli aterioinut yksinään. Hänen ensi sanansa riisuivat minut aseista. »Claus», kysyi hän, äänessään ja koko ruumiissaan se katuva, alistuva kiihkeys, jonka jo tunsin, »Claus, onko äitinne niin kaunis kuin Sidonia?» »Paljoa kauniimpi», vastasin uhkamielisesti, »mutta hän on aina osannut esiintyä niin, ettei sitä huomattu. Hän oli liian kaino ollakseen kaunis.» »Sitä en ymmärrä», sanoi hän. Kohotin silmäni häneen ja katselin häntä tiukasti. »Mutta minä, Maria, minä ymmärrän sen nyt. Kauniit ihmiset ovat julkeita, he nöyryyttävät toisia. Maria, teillä ei ole mitään uskontoa, muuten tietäisitte, mitä tarkoitan. Niin on asia! Teillä italialaisilla on paavi omassa maassa, ettekä tunne uskontoa.» Hän rypisti kulmakarvojaan, painoi alas silmäluomet, kumarsi päätänsä, oli »sylkevän kissan» näköinen ja katseli minua kulmainsa alta. »Ja te, Claus, ette tiedä, että he joka yö pelaavat korttia Bobin huoneessa.» »Keitä ne ovat — 'he'?» »Ahaa! Ne ovat Bob ja Zeus ja Boris. Mutta muitakin on mukana. Useita lähettää ovenvartija, mutta useimmat tuo Boris mukanaan.» »Mistä te sen tiedätte?» »Niin, mistä minä tiedän! Pienten poikien täytyy olla vuoteessa kello yhdeksän ja nukkua. Pienet tytöt voivat kummitella. Tai he uneksivat kaikki niin tarkasti kuin olisivat paikalla... Sanokaapa kuitenkin minulle, Claus: mitä ajattelette Bobista?» »Mitä minun pitäisi ajatella Bobista? Mitä minä tiedän Donjasta? Yhtä paljon kuin teidän Boriksestanne. He eivät ole milloinkaan paikalla. Kenties lähettää rakas Jumala sadetta.» Ilma pysyi kauniina, ja Donja ynnä Bob Capponi puuttuivat yhä useammin aterioilta. »On aika, että äiti tulee», arveli Maria eräänä päivänä. »Bob vaipuu paheisiin. Hän ei tee muuta kuin pelaa ja juo.» Ja sitten hän tahtoi puhua Boriksesta. Äkkiä tartuin hänen käteensä ja likistin sitä, kumarruin synkkänä ylen kirkkaitten silmien yli. Melkein tuskallisessa tahdon jännityksessä käskin häntä, käskin kuin olisin häntä lyönyt... »Pelatkoon ja juokoon Bobinne niin paljon kuin haluaa, mutta mikä Donjaa koskee, on perätöntä. Kiellän teitä mitään sellaista ajattelemasta! Oletteko kuullut, markiisitar? Kiellän teitä! En tahdo! En tahdo!» »Voi!» äänsi hän valittaen, »päästäkää irti! Minun puolestani kyllä!» »Hyvä», sanoin, ja sen piti olla viimeinen sanani siinä asiassa. Välikohtauksen saattoi pian katsoa päättyneeksi ja unohtuneeksi, sitäkin paremmin, kun Maria samana iltapäivänä yllätti Europan juuri kun paheellinen Ganymedes, jonka nimi siis oli Bob Capponi, puoliavoimen oven takana paikassa, johon hän ei ensinkään kuulunut, piteli häntä rintaansa vasten puristettuna ja suu suulle painettuna lakkaamatta huojutteli, kunnes Marian suuttuneen käden paiskaamana ovi paukahti lukkoon. Ja hiukan myöhemmin olin saapuvilla, kun muuten ihmistyhjää hallia säikähdytti korvapuusti, jolla Zeus, häränniskan punoittaessa, nopeasti sai rouva Europan, hypähdettyään Bobin äänen hurmaamana pystyyn, uudelleen istuutumaan nojatuoliin. Kun kerroin Marialle tapauksen, päätin vakuuttamalla että Zeus oli hirviö. »Ja Bob on kelvoton», selitti hän. »Onhan se nainen naimisissa. Hänen täytyy vielä joutua Zeuksen kanssa kaksintaisteluun. Sanon sen äidille, kun hän tulee.» Moraalinkaan kanssa hän ei sallinut laskea leikkiä. Tästä näkee, että Maria tunsi elämää. Mutta hän olikin lapsesta saakka sitä tarkannut. »Kun äitini imetti minua», väitti hän kerran, »käänsin silmäni nähdäkseni millainen ilme hänellä oli». Se oli kuitenkin vain Bobin sanojen toistamista, kuten hän huomautettuani, että sitä hänen itsensä oli mahdoton tietää, lopulta myönsikin. Silloin tuumin itsekseni: hän väittää niin paljon tietävänsä, ettei senkään Donjasta ja Boriksesta tarvitse olla totta. Varmaan on sen asian laita samoin kuin hänen muistojensa rintalapsen ajoilta. Siitä huolimatta hän oli todellinen vainukoira ja aina paljoa enemmän kuin pienen, hienon nenänsä verran minua edellä. Hän opetti minulle myös enemmän kuin minä puolestaan olisin voinut hänelle opettaa, etenkin kun hänelle pitkiin aikoihin ei mytologiassa enää mikään ollut salaisuutta. Niin sain tietää kaikki, mitä naiset puuhailevat, ja siinä oli tarpeeksi, jottei vuosikausiinkaan tuntuisi pitkäveteiseltä. Tällä kannalla olin siihen hetkeen asti, jolloin loin tuon katseen hääasussa olevan gondolin katoksen alle. Ja mitä siellä näin, oli kyllä kauheata. Punaisella patjalla makasi Sidonia erään miehen sylissä! Huomasin hänen tummat kiharansa, joissa hypähteli virvatuli, ja korkealla niiden yläpuolella toiset, vaaleat kiharat — miehen pää riippui epäröiden hänen yllänsä. Sidonia oli heittänyt kasvonsa taaksepäin, näin vain hänen kasvonsa; ne olivat valkoiset, silmien harhaillessa, valkoiset kuin naamio, ja ikäänkuin naamion takana vilkkuivat myös silmät, ja luonnottoman punainen suu oli hiukan, vain veitsenterän leveydeltä avoinna, mutta juuri sentakia minusta näytti kuin vuotaisi hampaiden yli verta. Milloinkaan en ollut nähnyt niin tuskaisia kasvoja! Kun seisoin Marian vieressä hallissa ja vavisten pitelin kiinni flyygelin avonaisesta kannesta, sukelsivat Sidonian kasvoista, joihin ajatuksissani yhä tuijotin, toiset, sammuvat kasvot näkyville, uhkuva suu katosi, samoin silmät ja kaikki veri, lukuunottamatta vanhusmaisen suupielen ohi virtaavaa puroa, joka hitaasti juoksi alas leukaa ja kaulaa pitkin: kuolevan isoäitini kasvot, sen ainoan ihmisen, jonka ennen tätä olin nähnyt vaipuvan. Tartuin kaulukseeni, minun oli äkkiä sietämättömän kuuma. »Se oli Boris», kuulin vielä sanottavan. Myöskin näytti minusta kuin Maria syöksyisi päälleni ja me yhdessä, ikäänkuin liukuradalla, vain paljoa hitaammin, luisuisimme syvyyteen, ja suloinen onnentunne kiiti lävitseni. Kenties heräsin tiedottomuudesta jo ruumiini kaatuessa. Joka tapauksessa makasin vielä samalla paikalla, johon olin kaatunut, ja Marian kyyneleet kastelivat kasvojani. Polvistuneena hän piteli käsivarsiaan suonenvedonlapaisesti ristiinpuristettuine käsineen päälläni ja vuodatti niiden välitse kyyneleitä päälleni. Ja minusta tuntui todellakin kuin hänen rukoillessaan madonnan apua, näkymättömän käden vetämänä, olisin palannut portaita ylös elämään... Olin noussut pystyyn. »Mikä teidän on?» huudahti hän, pyyhkien molemmilla hihoillaan silmiään. Hän hypähti seisaalle, katsahti minuun tutkivasti, hymyili hyvin omituista, hyvin omituista hymyä ja juoksi ulos hallista. Nousin vaivaloisesti ja laahauduin, flyygelistä kiinni pitäen, erääseen nojatuoliin, mielessäni hautoen yhtä ainoata ajatusta: mahdollisimman nopeasti päästä omaan huoneeseeni ja pitää silmällä punaista gondolia. Tarjoilija Emilio saapui mukanaan lasi vettä. Kysyin Mariaa. »Markiisitar on ottanut gondolin», vastasi hän, ja »rakas pieni parooni», sanoi hän äkkiä muuttuneella äänellä, nosti minut käsivarsilleen. (»Ei!» huusi hän hissipojalle, joka tahtoi vetää hänet hissiin) ja kantoi minut portaita ylös huoneeseeni. Lapsena, muistui mieleeni, olin kerran pudonnut puusta, ja isäni oli samoin kantanut minut sisälle... En ollut itkenyt... »Ikkunan ääreen», pyysin. Ja nyt sain tarkata, kuinka gondoli, jossa Maria istui ajoi takaa häävenettä. Jälkimäisestä tuntui lähtevän kuin verinen nauru, ja yksin sen nopea kulku jo ilmaisi ryöstöä. Huokasin... Mikä tuska oli ollut tädin silmissä! Hyvä Jumala, mitä hänelle tapahtui? Mutta sehän oli hänen sulhasensa, jonka sylissä hän kuoli! Se siis oli onnelliseksi nimitettyä rakkautta... Sitä varten olimme kiiruhtaneet Baselista Venetsiaan... Mutta mitä, mitä Maria suunnitteli tuolla ulkona? Mitä muuta kuin Sidonian noutamista, hypähtämistä autuaana vertavuotavan tädin vuoteen viereen, huutaakseen hänelle — mitä? Että hotellissa oli pieni tainnostilakokelas, joka rakasti häntä, lisäksi vielä sellainen, jota hän, Maria, senvuoksi oli parjannut tyhmäksi pojaksi. Uusi, kamala loukkaus oli tulossa, tunsin sen, mutta siitä en sen enempää välittänyt — koko harkintani oli suunnattu siihen, mitä minun tulisi tehdä, jos kepponen onnistuisi ja Sidonia palaisi Marian kanssa — ja päätin siinä tapauksessa hypätä alas ikkunasta. Punainen gondoli oli tällä hetkellä ensimmäisen venäläisen sotalaivan kohdalla, Marian gondoli jotenkin tämän ja hotellin keskivälillä. Se työntyi nopeasti eteenpäin. Silloin lähti sotalaivalta valkoinen moottori, jonka hytin ikkunat kimaltelivat aurinkosateessa, ja ohjasi punaisen gondolin viereen. Tunsin veneen, joka oli noutanut meidät asemalta. Maria oli hypännyt pystyyn. Näin, kuinka hän kiivaasti viittoi kädellään, hänen ohjaajansakin heilutti käsivarsiaan, en voinut kuulla, mutta varmasti he huusivat. Sitten Maria kääntyi ympäri, soutaja tarttui melaan, he olivat arviolta viidenkymmenen metrin päässä moottoriveneestä. Onneksi osoitti ohut, valkea savu, että moottori oli Käynnissä, siis he eivät voineet sinne kuulla, kuinka heidän takanansa huudettiin. Donjan valkea puku hulmahti ohitse, toinen olento, joka seurasi, viipyi kauemmin. Sitten hänkin pujahti valkeaan veneeseen. Vesijuova välkähti veneen ja gondolin välillä — sitten, yhdellä hyppäyksellä, vene syöksyi matkaan. Lidoon päin, voi! Tiesinhän sen, Adrian merta kohti, jonka vihreän juovan näin kaukana kimmeltävän, ulos merelle... Marian vene pysähtyi jätetyn gondolin viereen. Pian se laski sotalaivan viereen, ja Maria nousi portaita ylös ja seisoi, laivatykin alla, tulitikunohuisten olentojen puoliympyrässä, joka hiljaa liikkui ja toisinaan sulkeutui. Mitä hän siellä teki? Kertoiko hän ruhtinaan upseereille omansa ja Sidonian ja minun rakkaustarinani? Vaatiko hän, että takaa-ajoa piti jatkaa toisella moottoriveneellä? Hän oli hullu, täydellisesti hullu! Hän paljasti meidät kaikki. Hän ei levännyt ennenkuin olimme joutuneet koko maailman pilkattaviksi — vain osoittaakseen, kuinka tarkasti hän piti silmänsä auki... Sillä tytöllä oli piru sisässään! Huoneeni ovi aukeni, ja Emilio kiiruhti paikalle kädessään tarjotin, jolla oli pullo samppanjaa ja lasi. »Liian myöhäänkö?» kysyi hän katsoen ulos ikkunasta, samalla vetäen korkin pullon suusta. Ja kun korkki oli avattu, veti hän toisen lasin taskustaan ja nauroi: »Permesso, signor barone?» — ja kaatoi molempiin laseihin, »Bene, bene, petit baron, juo very good!» Kielet pyörivät hänen päässään kuin arpapeliratas; hän ravisti päätänsä kuin ei hyväksyisi mitään tekosyytä, ja maiskutti huolestuneena kielellään. Varmasti ajatteli hänkin: pienokainen on pirun riivaama! Laguunilla soutivat häävene ja Marian takaa-ajovene rinnakkain takaisin. Moottorivene oli kadonnut erään saaren taakse. Meren kapea, vihreällä kimalteleva juova sulki kuin teräksinen puomi taivaanrannan. »Emilio, voin ihan hyvin, kiitän teitä», sanoin hengähtäen. Elämä virtasi takaisin. Hän nyökkäsi, kaasi minulle vielä puoli lasillista, kyykistyen ja mitaten sormellaan lasia, kätki toisen lasin housuntaskuun ja lensi frakinliepeet levällään tiehensä... Silloin, kun olin pudonnut puusta, laski isäni minut äidin vuoteelle, ikäänkuin kuuluisin suuressa vaarassa sinne enkä minnekään muualle, ja vapisevan äidin avatessa kenkiäni hän hymyili niin harvinaisen sydämellisesti kauhistuneisiin silmiini, että tuskistani huolimatta kiersin käteni hänen kaulaansa ja suutelin häntä... Kun kurotin itseäni ulos ikkunasta, näin Emilion seisovan maihinnousuportaiden luona. Hän odotti Mariaa. Nyt jäi vielä kärsittäväkseni, mitä Maria, hotelliin palattuaan, minun asiassani tekisi. Pelkäsin, että hän voisi olla välittämättä Sidonian kiellosta ja äkkiä tunkeutua huoneeseeni. Mutta hän käski Emilion ilmoittaa, että hän odotti minua illallisella, jos tuntisin itseni hyvinvoivaksi; muuten hän tulisi heti minua tapaamaan huoneeseeni. Vastasin tulevani ja nyt olin vihdoin yksin ja hetkisen suojassa Marian kiivaudelta. Vihdoin ei enää tapahtunut mitään. Vaikka nuo päivät ovat lukemattomilta yksityiskohdiltaan (myöskin niiltä, jotka olen jättänyt mainitsematta) mitä elävimmin mielessäni, ammottaa muistoissani kuitenkin aukko, ne kaksi tai kolme tuntia, jotka ikkunan ääressä istuen, katse suunnattuna Adrianmeren kaukaista juovaa kohti, näennäisesti tylsämielisenä vietin ulokehuoneessani. Se on minusta sitä merkillisempää, kun ne epäilemättä olivat ratkaisevia tunteja elämässäni. Tosin tiedän, että tuo tutustumiseni julmaan viattomuuteen, jota nimitetään elämäksi, oli perusteellisesti valmisteltu, että olin kenties ollut jopa kuumeinen kärsimättömyydestä noukkia kauan kypsynyttä hedelmää, ja jotakin sellaista minun oli täytynyt epämääräisesti tuntea, sillä rajattomassa tuskassani sykki sydämeni: »Jumalan kiitosi Jumalan kiitos!» Mistä niin syvimmästäni kiitin, sitä en tiennyt, ja jos hitaasti valmistautuvasta auringonlaskusta äkkiä rippi-isäni olisi hypähtänyt näkyville ja tiedustellut sitä, olisin hetken mietittyäni korkeintaan voinut sanoa, että mieleni keventyminen oli johtunut siitä, että nyt tunsin itseni varmaksi Marian ikuisesti uhkaavia paljastuksia vastaan. Se rotkotie, jolla hyökkäystä peläten olin vavissut, oli takanani! Minua oli pistetty tikarilla — ja kuitenkin elin. Ei ollut siis hengenvaarallista saada takaapäin pisto! Se käänsi asianomaisen vain ympäri, seuraaviin iskuihin päin, joiden nyt täytyi tulla edestä ja jotka, niin pahoja kuin voivatkin olla, eivät enää tulleet yhdessä yllätyksen peloittavamman salaman kanssa. Täytyy pitää mielessä, mitä nelitoistavuotias lapsi on: tuuliharppu, jonka henkäys saa soimaan ja jota mikään myrsky ei särje. Äkkiä saatoin ikäänkuin lukea nuotteja kammottavan lumoavasta merimieslaulusta, jota portinvartijallamme, entisellä merimiehellä, oli tapana humalapäissään laulaa (se tapahtui aina illalla, ja hän lauloi raivokkaan, pöyristyttävän, herjaavan ylpeästi) ja jossa kerrottiin rakkaudesta, murhasta ja ivallisesti odotetusta sovituksesta, vaikkakaan en tietysti »ymmärtänyt» laulun syvällisempää merkitystä. En halua viipyä tuossa epävarmassa käsitteessä »ymmärtää», joka todennäköisesti ei sano paljoa muuta kuin että joku on elämän selvityksessä saavuttanut jonkinlaisen tottumuksen. Tuona hetkenä ymmärsin kaikki, mutta ollen lapsi luulin vain vapautuneeni Mariasta ja siten jotenkin myös Sidoniasta. Huomasin, että olin jätetty oman onneni nojaan ja että joutuisin erehdyksestä toiseen, jos, kuten tähän saakka, odottaisin, mitä minulle tapahtuisi. Minun täytyi toimia, jos tahdoin olla vapaa! Antauduinhan toisten jäljessä kulkevaksi ja orjaksi, jos sallin heidän toimia ja hallita itseäni! Ja minä tahdoin olla herra, en vain leikillä! Sen täytyi tosiaan olla jo täydellinen kapina, jonka silloin suoritin, sen voisin päättää, ellen mistään muusta, niin ainakin siitä ryhdistä, joka minulla oli astuessani illalla Mariaa ja senjälkeen Donjaa vastaan. * * * * * Maria otti minut vastaan tekeytyen täysin luontevaksi. »Mitä te teitte sotalaivalla?» kysyin ilman valmistuksia. »Oh, en mitään erityistä», vastasi hän. »Käytin tilaisuutta hyväkseni tarkastella sotalaivaa.» »Maria, onko se totta? Ette puhunut... muista?» »En sanaakaan! Kysyin vain, onko amiraali ankara.» »Ettekö mitään muuta?» »Vannon, en sanaakaan.» »Kiitos.» Hän hymyili, hiukan peloissaan! »Claus, minusta näyttää, että olette ankarampi kuin amiraali.» »Minkä vuoksi lähditte toisten perässä?» Marian hymy vääntyi pieneksi irvistykseksi, joka uudelleen teki minut levottomaksi. »Maria, sanokaa minulle kaikki. Lopetetaan tämä juttu.» Nöyrästi hän laski kätensä polvelleni. »Niin, Claus, se oli hirvittävä tyhmyys. Kun näin teidät, kun te... kuinka ette voinut hyvin... Ajattelin vain teitä, Claus, tahdoin noutaa Donjan. Se oli hupsuutta.» Mutta tuskin olimme kaikessa ystävyydessä päässeet yksimielisyyteen siitä, että molemmilla oli mennyt pää pyörälle, minulta hallin matolla, häneltä laguunilla, kun hän kietoutui ikäänkuin uuteen salaisuuteen ja miettivänä antoi tuon omituisen hymyn, joka jo pyörtymiseni jälkeen oli pistänyt silmääni, levätä päälläni. »Tahdotteko taas tehdä minulle kiusaa?» kysyin ystävällisesti. Hän kävi äkkiä vakavaksi, melkein juhlalliseksi. »Voi Claus, päinvastoin. Vannon, etten milloinkaan enää voisi tehdä teille kiusaa.» Samalla hän punastui kovin. Katsahdin häneen pelästyneenä. Silloin hän jatkoi hiljaisella äänellä: »Hyvä vain, että nyt ette nauranut.» Kutkuttava ahdistus valtasi minut... Tuntui samalta kuin monesti kellarissa tai varastohuoneessa seistessämme lumottuina toisiamme vastapäätä, mutta nyt istuimme hallissa, kirkkaassa valossa, ihmisien joukossa... ei, nyt oli kuitenkin vallan toisin, meissä itsessämmekin oli vallan toisin. Niin istuimme pitkän hetken. Sitten punastuin minäkin. Äänettöminä kuuntelimme pianonsoittoa. Siinä lasketeltiin kurjia katulauluja ja tansseja, mutta jokin muutti ne meille innostuttavaksi musiikiksi. Tuska kukoisti. Kaukana takanani vaipui hehkuva, vihertävänä riutuva Adria tuhkaan. Vanki lauloi itsensä vapaaksi ja irti. Laaja, tähtikirkas yö, jossa viiniköynnökset valkean tien molemmilla puolilla tuoksuivat. Maria ja minä kävelimme käsi kädessä, emme kuulleet muuta kuin omat askeleemme. Vogesien reuna erottui himmeän hopeisena taivaasta. Tätä kesti vielä senkin jälkeen, kun pianonsoittaja jo kauan sitten oli jättänyt hallin ja enemmistö vieraista seurannut häntä, ja se haihtui vasta Emilion hyökätessä paikalle vaatien meitä kiireesti menemään levolle — kotiopettajatar oli muka seisonut jo pitkän aikaa hallin edustalla ja odottanut markiisitarta. »Ah», huudahdin, »markiisitar ei vielä lainkaan tiedä, että minä tänään aion valvoa! Niinpä kyllä, Emilio, tänään odotan tätiäni.» Olin jo huoneessani tehnyt päätöksen, maksoi mitä maksoi, tänään saada Sidonian käsiini. »Tänään juuri ei teidän sopisi niin tehdä», neuvoi Emilio. »Tänään, kun olette ollut niin sairas!» »Mutta nyt olen terveempi kuin ennen... En tiedä, mitä markiisitar tekee, mutta minä ainakin valvon.» »Tietysti minäkin silloin valvon», sanoi Maria tärkeänä. Emilion jälkeen tuli ovenvartija, ja ovenvartija nouti johtajan. Kaikki kolme seisoivat, kukin jonkun välimatkan päässä toisistaan, meidän edessämme, ja Emilio ja Petrus seurasivat johtajansa puhetta hyväksyvin äännähdyksin. Vakuutin, että minun oli tehtävä tädilleni tärkeä ilmoitus, jota ei millään voitu siirtää seuraavaan päivään, ja yhtä vähän sitä saatettiin suorittaa kirjoittamallani lapulla, jonka ovenvartija, johtajan ehdotuksen mukaan, antaisi hänelle, — eikä myöskään kirjeellä. Nyt oli muka puhe kiireellisestä, vain suusanallisesti toimitettavasta perheasiasta. Lopulta johtaja kohautti olkapäitään ja poistui, samaten ovenvartija. Emilio olisi mielellään vielä jäänyt, mutta ovenvartija oli pysähtynyt ovelle ja piti häntä silmällä. Noudin tammipelin. Kun olimme pelanneet jonkun pelin, keskeytti Maria vaitiolon: »Claus, saanko tietää, mitä aiotte tehdä?» Sanoin sen hänelle, rauhallisella ja varmalla äänellä. Olin kyllästynyt tähän »ulospääsyllä varustettuun vankilaan» ja vaadin vapauttani. »Siinä te teette hyvin viisaasti», arveli Maria. »Ja minä puikahdan sitten teidän kanssanne läpi.» Kello yhdentoista jälkeen aloimme huomata väsymyksemme. Ensin nukahti Maria, enkä minäkään epäröinyt antautua unen valtaan siinä varmassa vakaumuksessa että ovenvartija toisi Sidonian luoksemme. Ja niin tapahtui. Heräsin nauruun, joka jo kauan näytti helisseen ilmassa. Kun käänsin päätäni sivulle päin, mistä se kuului, näin Sidonian tulevan meitä kohti. Nopeasti tartuin Marian olkapäähän. »Onko hän täällä?» kysyi Maria unisena. »On», tokasin ja hypähdin jaloilleni. Maria hieroi perusteellisesti silmiään. Äkkiä hän huudahti: »Kah!» seisoi vieressäni ja tuijotti Sidoniaan. »Tekö se olette?» Ja hän iski äkkiä pari kertaa päähänsä ikäänkuin todetakseen, oliko hän hereillä vai näkikö unta. Sidonian tukassa kimalteli diadeemi. Hänellä oli hopeaompeleinen koristettu tummanpunainen puku ja sen päällä kärpännahkaviitta. Punaiset kengätkin olivat hopeakoristeiset. Musta, välkkyvä vyö riippui ripsuina hänen lanteittensa ympärillä. Hän ojensi Marialle käden, joka kyynärpäähän asti oli valkean hansikkaan peitossa, ja siinä, ihan kyynärpään kohdalla, jossa samoin valkoinen nahkareunus päätti hansikkaan, muodosti käsivarsi taipeen, jossa helmiäishohtoinen lähde kumpusi. Olisin mielelläni upottanut huuleni siihen, mutta Sidonia leijaili, diadeemi päässään, aamupilven reunalla. Kaikesta ylevyydestään huolimatta hän säteili ruusuista hohdetta kuin nuori tyttö, joka puutarhan läpi kiireesti juostuaan astuu huoneeseen. »Ettekö halua ojentaa minulle kättänne?» kysyi hän Marialta. Maria kumartui Donjan käden yli, tarttui siihen ja painoi poskensa sitä vastaan. »Nukun vielä», mutisi hän. Sidonia nauroi taas, niin että hallin nurkissa hiljaa helisi. »Teidän olisi pitänyt jäädä istumaan, lapset. Te olitte ihana ryhmä. Mutta nyt menemme kaikki kolme nukkumaan.» »Minun täytyy puhua kanssasi», sanoin ja ryhdyin hyökkäämään. Maria oli ymmärtänyt merkin, hypähti kuin lyönnin saaneena pystyyn ja katseli minua suurin silmin, joita ympäröi kuunkivenvärinen kehä. Hiukset, kulmakarvat ja silmäripset olivat kuin lakalla maalatut kalpeisiin, pyöreihin kasvoihin. Niiden takana värähteli ja räiskyi. Minun täytyi katsella vuoroin hänen, vuoroin Donjan kasvoihin, ja minusta Donjan kasvot olivat kauniimmat, koska niissä oli inhimillisemmät piirteet. »Maria, voitte mennä nukkumaan», sanoin rauhallisesti. »En tahdo pidättää teitä.» Hän väänsi hieman suutaan. »Täytyyhän minun pysyä teidän luonanne», kuiskasi hän. »Tahdon myöskin», lisäsi hän ääneensä. »Vai niin, lapset, olen joutunut salaliiton uhriksi. Kestääkö se kauan?» »Ei, täti», vastasin, »mutta sinun tulisi istua. Ole niin hyvä.» Maria keskeytti: »Teidän tulisi istuutua, rakkahin Donja. On hauskempaa, kun kaikki istumme.» Kiireesti hän työnsi nojatuolin esille. Mutta kun jo illan alkaessa olin asettanut nojatuolin valmiiksi Donjalle, otti nyt neljä tuolia osaa neuvotteluumme, ja Donja saattoi, aamupilveltään alaslaskeutuen, sanoa minulle: »Claus, näennäisesti tyhjässä tuolissa istuu äitisi ja kuuntelee sinua.» »Kaikesta tästä, Donja, ei äidin sovi saada tietää mitään», vastasin minä. Se lausuttiin melkoisen painokkaasti, ja sen mukaisesti tarkasteli Sidonia minua, hämmästyneenä ja jonkun verran huolestuneena, ja hitaasti taivuttaen kasvonsa puoleeni hän kysyi puoliääneen: »No?» Hän oli yhtä rauhallinen odotuksessaan esittäessäni asiani, mutta samalla hän näytti työläästi, jopa väin väkisin pysyvän tuolissaan, ja hänen silmänsä, niin paljon kuin ne minua vaivasivatkin, lähtivät lakkaamatta matkalle. »Donja», aloitin sitten, »minä elän tässä hotellissa kuin vankilassa. Yksinäni en saa häkkiä jättää, ja minä olen aina yksin. Kauniilla ilmalla olet poissa, ja kun sataa, kuljet katoksen alla.» Hän otti pääni pitkien käsineittensä väliin, jotka tuoksuivat kuin hajuvesin valeltu eläin, ja nauroi, jopa nauroi pääni ihan täyteen, ja hänen silmistään saattoi enää nähdä vain himmeän värisen meren juovan. Jatkoin entistä kiivaammin: »Kun sataa, kuljet punaisessa gondolissa, ja arvellaan, että olet kuolemaisillaan.» Hän päästi heti irti pääni. »Mitä olet nähnyt?» Luulin, että hän sillä hetkellä oli kovin jännittynyt, mutta hänen kysymyksensä tuli hitaasti ja kuin hyvin kaukaa. »Täällä, hotellin edustalla, kun souditte laguunille, näin teidät.» Hän mietti alasluoduin silmin, leuka käteen nojaten. Hetken kuluttua hän ravisti päätänsä ja hänen katseessaan oli sellainen vakavuus, joka minusta näytti sanomattoman ylevältä. »Niin, niin, täällä hotellin edustalla... kun soudimme laguunille. Ja — mitä muuta?» Hillitsin itseäni, jotten suinpäin purskahtaisi itkuun. »Muuta? Ei mitään. Tunnen koko hotellin ulkoa, kellarista varastohuoneeseen. Tahtoisin myöskin oppia tuntemaan Venetsiaa.» Hän tarttui käteeni, mutta päästi sen taas heti. »Claus, kuinka usein olen ollut kanssasi ulkona?» »Kolme kertaa, Donja, sittenkun tulimme tänne.» Hän mietti taas. »Kuinka kauan olemme oikeastaan jo olleet täällä?» »Neljä viikkoa!» huudahti Maria. Donja suoristautui ja toisti silmät selällään: »Neljä viikkoa?». Ja hän nauroi, nauroi kuin hyppelisi yksinään niityllä seppele kaunokkeja silmillään, ja heittelisi jäseniään. Piloillaan hän oli pannut diadeemin päähänsä, sekin tanssi. »Claus, kuinka hän nauraa!» sanoi Maria äkkiä. Koko ajan olin istunut paikallani, surun varjostamana, kuitenkin miehenä. Ja niin pyysinkin: »Donja, ole sääliväinen!» »Häpeä, Claus», vastasi hän, näennäisesti vakavana. »Tarvitsetteko te sääliä?» Uudelleen hän ravisti päätänsä, mutta näin hyvin, että hän sisimmässään yhä nauroi — unisena nauraen hän lepäsi aamupilvensä palteella. »Vai niin, täällä hotellin edustalla?» toisti hän. »Kun soudimme laguuniin? — Kuule, Maria!» Näin sanoen hän veti Marian luoksensa ja kietoi kätensä hänen ympärilleen. »Jos nyt lupaan, että saatte lentää ympäri Venetsiaa», sanoi hän reippaasti, »syödä jäätelöä muuallakin kuin täällä hotellissa, vaikkapa Markustorilla ja kulkea gondolilla, jopa punaisilla matoilla verhotussa gondolissa, minun puolestani vaikka katoksen alla, voinko sitten myös luottaa siihen, ettette... että te, Maria, ette salli mitään nuoruuden kujeita?» Maria seisoi suorana kuin nukke. »Sen voitte, rakkahin Donja.» »Hyvä.» Sidonia nousi ja tarttui meidän kummankin käteen. »Hyvä!» toisti hän. »Saatte siis juosta.» Astelimme Donjan tuoksussa. Usein siveli kärpännahka poskeani. Usein vilkaisi Maria minuun voitonriemuisesti, ja hänen kulmakarvainsa välissä leimahteli näkymättömänä tuli. »Hyvä.» Donja vei Marian hänen huoneeseensa ja minut omaani. Oven edustalla suutelin hänen kättänsä. »Anna anteeksi, Donja», sanoin. »Minun täytyi tehdä loppu.» Hän siveli hiuksiani. »Voi, lapsi —» huokasi hän. »Sinä olet onnellinen», sanoin. Hän suuteli minua päälaelle. »Olen, Claus, minä olen onnellinen. Anna minulle anteeksi, kun itsekin kerran olet onnellinen.» XI. KUOLLUT MAKAA KYNNYKSELLÄ Tästälähtien Marialla ja minulla oli täysi vapaus poiketa kirkkoihin ja museoihin ja milloin sopi, nimittäin kello kaksitoista ja kuusi, oleskella Markustorilla, ja lisäksi meidät oli, ikäänkuin käskystä, otettu suurten seuraan. Rahaa noudin konsulilta. Hotellivieraat, joiden tähän asti emme olleet huomanneet seurustelevan meikäläisten kanssa, kutsuivat Marian ja minut pöytäänsä, eikä sitten kestänyt tavallisesti kauan, ennenkuin Bob Capponi tai Sidonia, surumielisesti hymyilevä loordi Berrick hieman kieroine silmineen, Zeus, jonka inhimillinen nimi oli parooni Steinberg, hänen rouvansa Camilla ja vielä muita yhtyi seuraan. Markustori näytti minusta katottomalta salongilta; se oli oikea taivas, joka katseli, ei mikään maalattu, ja gobelinien asemesta laajensivat paikkaa kivirakennukset, joiden holvikatosten alla kulki ihmisiä kaikista maanosista, ja kirjava tuomiokirkko, jossa lukemattomia kyyhkysiä eleli yhdessä yhtä monien kellonsävelten kanssa. Pöytäkellona tämän salongin nurkassa seisoi sininen, kultaotsainen torni, jonka alitse häkkirattaat mukavasti olisivat päässeet kulkemaan, jos täällä olisi ollut rattaita. Usein ottivat hotellin seurapiirin ihmiset meidät mukaansa suurelle kanavalle. Sidonia tuli melkein aina myöhään, aina kiireessä. Mutta tuskin hän oli lausunut anteeksipyyntönsä ja istuutunut, kun kaikki kärsimättömyys, niin hyvin hänen omansa kuin toisten, väistyi miellyttävän mietiskelyn, kesäisen tunteen tieltä, johon kaikki värikkäinä ja erikoisine tuoksuineen antautuivat. He muistuttivat minusta silloin hyvin kasvatettuja lapsia, jotka eivät tunteneet muuta halua kuin puhua kuunnella, liikutella jäseniään ja uskoutua, enemmän katseilla kuin sanoilla, toisilleen. Onni hallitsi ja teki kaikki joita se kosketti, rakastavaisiksi. Sidonia, joka itse ei milloinkaan hymyillyt, oli kaikkialla hymyn ympäröimä. Kun hän taas kerran oli myöhästynyt (odotimme Hotel Bauerissa) ja Bob auttoi häntä riisumaan päällystakkinsa, kuulin, kuinka tämä kohteliaasti kuiskasi hänelle lauseen, josta erotin sanan »kaksoiselämä». »Bob», huudahti täti rohkeasti, »muullainen elämä ei olisi elämisen arvoinen». Sanottuaan nämä sanat, jotka sisäisesti tempasivat minut kohteettomaan ja siitä syystä erikoisen meluavaan rohkeuteen, hän astui kevyin askelin esiin silkkitakistaan, jota Bob vielä piteli hänen takanaan; aivan valkoisena ja niin kirkkaana, että hän melkein loisti, jopa räikeästi pelkkään värikkääseen uhkeuteen uponneessa salongissa, jonka huonekalutkin loiseläinten tavoin tarrautuneina istui joukko valikoimattomia vieraita. Minusta näytti kuva »Venuksen syntymä» kaksin verroin lumoavalta sellaisessa paikassa ja ympäristössä. Mutta »kaksoiselämästä» ymmärsin sen verran, että se oli jumalten elämää, elämää eri olomuodoissa, siellä ja täällä. Minäkin tietääkseni saisin kerran sitä elää, minäkin... Bob! Samoin kuin Maria ja minä, nimitti myös Donja Marian veljeä Bobiksi, ja Bob oli hänen ystävänsä. Jopa tämä nuori herra istui hänen vieressään sohvalla, mitä oli pidettävä suoranaisena kunnianosoituksena, kun ottaa huomioon, että seurassamme oli useita naisia, jotka saivat tyytyä tuoleihin. Eikä hän suinkaan ollut vain minun ja Marian ja Donjan Bob. Kaikki naiset, kaikki poikkeuksetta, olisivat mielellään myöntäneet hänelle etusijan, mutta Bob oli valikoiva. Vaikkakin hän joi paljon, pysyi hän luotettavana, vaatimattomana, vaiteliaana. Unipilvessä, joka ympäröi häntä, ja eroitti hänet jonkun verran kaikista, asteli Adonis, ja pilvi itse oli sulouden henkäys. Jos hän joskus tuli sanoneeksi liikaa, ei hän kuitenkaan unohtanut, kuka häntä kuunteli, ja sensijaan että olisi pettänyt ystävän hän hankki tälle liittolaisen. Silti hän ei ollut »ihmistuntija», kuten jotkut häpyä vailla olevat itsekkäät ihmiset kernaasti itseään nimittävät! Päinvastoin, hän kohteli ihmisiä tuttavallisesti, antautui huolettomana heidän seuraansa, sieti heidän vikojaan samoin kuin hyveitään; hänellä ei ollut aavistustakaan sielutieteestä, mutta eläimen vaisto. Hän ei tuominnut ketään, ja kun hän jonkun torjui, tapahtui se jostakin vastustamattomasta mielijohteesta, jota vastaan hän itse taisteli kaksinkertaisella kohteliaisuudella. Bobin ystävättäret saivat kokea hänen puoleltaan kunnianosoituksia ja huomaavaisuuksia, jotka muuten tulevat vain rakastettujen osaksi. Useamman kuin yhden kerran yllätin Europan luomassa tuskallisen kateellisen silmäyksen johonkuhun näistä ystävättäristä, jotka saattoivat luontevasti silitellä, pienen suukon toivossa, hänen kättään, jopa poskeansakin. Ainoa, joka ei näyttänyt tulevan iloiseksi Bobin seurasta, oli Europa. Tänään tiedän, miksi. Mutta silloin pidin sitä tapaa, kuinka Bob vaivasi itseään miekalla ja höyhenviuhkalla, kasvattaakseen paroonitar Steinbergiä oikeaksi naiseksi, huolehtimisena tämän siveydestä ja häränniskaisen puolison pelkäämisenä. Kuinka hyvä ystävä Bob oli, tuli pian tämän jälkeen näkyviin eräässä yllättävässä kohtauksessa. Bob, Maria ja minä olimme Donjan kanssa lähteneet hotellista ja heti senjälkeen kellotornin edustalla eronneet. Donja meni edelleen Markustorin yli, mutta me kolme kaarsimme Merceriaan päin. Vetelehdimme katuja pitkin Rialtoon saakka ja käännyimme Calle Goldonin kautta takaisin. Vähän ennen Alberge Bonvecchiatia poikkesimme, huomaamatta Bobin ohjaamina, sen takaa toiselle kadulle, joka kiersi hotellia. Äkkiä näin punaisen häägondolin edessäni. Se oli erään vihreän oven edustalla, jonka kynnystä kanavan vesi huuhtoi. Ovi oli avoinna, ja siinä näkyi Sidonia. Kun olimme jättäneet hänet puoli tuntia sitten, oli hänellä ollut hattu ja kävelypuku. Nyt hän astui iltapäiväpuvussa, neilikoita vyössä, musta pitsihuntu pään yli heitettynä, vesiluolasta esiin... Seisoin kanavan reunalla, hän gondolin edustalla ovessa; niin tuijotimme toisiimme. Silloin Bob päästi kauhean, italialaisen kirouksen, tarttuen samalla käsivarteeni ja Marian palmikkoon: »Savukekoteloni!» valitti hän, »olen kadottanut savukekoteloni» ja kiroten ja valittaen hän ajoi meitä edellään, kunnes uudelleen olimme saapuneet Calle Goldonille. »Hakekaa, lapset hakekaa!» kiivaili hän edelleen, »se on kullasta, ja siinä on rubiini. Jos löydätte sen, saatte juoda teetä kanssani Lidolla.» Etsimme, joskin hajamielisin silmin, S. Bartolomeolle saakka. Siellä Bob löysi savukekotelon housunsa taskusta. Otettuaan siitä, samalla tarkasti katsellen kirkon julkisivua, savukkeen, ja sytytettyään sen, hän asetti meidät vieretysten ja puhui: »Kuvittelette tietysti nähneenne tuolla Sidonian — älkää kieltäkö! Luulin itsekin, että hän se oli, Sidonia, eikä kukaan muu. Mutta gondoli? Se oli venäläisen amiraalin gondoli, se on ainakin varma! Siitä voisin pantata ikuisen autuuteni! Siis se ei ole voinut olla Sidonia. Kuinka voisi amiraalin gondoli tulla noutamaan Sidoniaa hotellista, jota hän ei ensinkään tunne? Siinä näette!» Nyökkäsin kuin mies, joka ymmärtää säilyttää salaisuuden. Mutta Maria tarttui Bobin käteen ja näytti »kissalta, joka latkii maitoa». »Hyvä on, Bob», naukui hän, »juuri siinä gondolissa olemme Claus ja minä äskettäin yllättäneet Sidonian ruhtinaan kanssa». Bob katsahti minuun kysyvästi. »Tiedämme kaikki», vahvistin minä, ja Maria yhtyi laulavalla äänellä: »Olemme jo hyvin isoja.» Bob heitti suuttuneena pois savukkeen. »Miksette heti sitä sanoneet — veitikat?» »Siksi, että aina juot whiskyä», vastasi Maria. Meitä oli, kuten sanottu, pari tusinaa ihmistä, jotka pitäen Sidoniaa keskipisteenä teimme alituisia sopimuksia keskenämme. Kaikki tunsivat ruhtinaan, joskaan hän ei ottanut osaa heidän seurapiiriinsä, ainakaan ei silloin, kun Maria ja minä olimme saapuvilla. He näyttivät vain öisin tapaavan hänet. Huomasimme, että naiset mielellään ja innostuen puhuivat »Boriksesta», miehet sitävastoin varustuksen takaa, ikäänkuin keskustelisivat salassa, poissaollessaankin vaarallisesta vastustajasta, mikä taas johti naiset kaikenlaisiin pistopuheisiin, jopa avoimeen suuttumukseen. Kuitenkaan ei ollut ketään, joka ei olisi ylenmäärin suosinut Sidoniaa. Ja juuri sen vuoksi olivatkin naisten ilmeet arvelevia. Sidonian ollessa poissa piti ylimalkaan varoa. Niinpä oli aluksi puhuttu ruhtinaasta kuin Sidonian ystävästä, kuten he nimittivät minua Marian ystäväksi. Tämä jälkimäinen nimitys oli oikea, mutta mepä emme »unohtaneetkaan itseämme merellä», niinkuin naiset Donjasta sanoivat, emme myöhästyneet »kyyhkysiä ampuessamme». Minä huomautin heille myöskin, että ruhtinas, mikäli he mahdollisesti häntä tarkoittivat, oli tätini sulhanen, minä sitävastoin Marian ystävä. He myönsivät minun olevan oikeassa ja menettelivät sen mukaan. Yleensä he pitivät meitä liian tyhminä oivaltamaan temppujaan tai kuvittelivat paljon savun peittävän meiltä tulen ja luulivat olevansa suuria sotapäälliköitä, kun esittivät meille naamiaisiaan. »Onni rakkaudessa, onnettomuus pelissä» oli sananparsi, joka usein toistui. Maria ja minä pidimme sitä karkeana. Kun se kerran taas tuli kuuluviimme, sanoi Maria rauhallisesti: »Sellaista teidän ei pitäisi sanoa meidän kuultemme, hyvät herrat. Se ei ole sopivaa.» Ja kun häneen tuijotettiin sanattomina, jatkoi hän: »Varsin ystävällistä on, että sallitte meidän istua seurassanne, mutta emme istu täällä kuulemassa epähienouksia perheen jäsenistä.» Saavutimme naisten hyväksymisen, loordi Berrick nyökkäsi myöntävästi, Bob päästi oljen, jonka läpi hän imi whiskyään, suudellakseen Mariaa kädelle ja tarjotakseen minulle savukkeen, mutta parooni Steinberg mutisi: »Pojanviikari kunpa tietäisit —» ja jätti nopeasti hyvästellen pöydän. »Madame, minä olen teidän», sanoin silloin osaaottavasti rouva Camillalle, millä tarkoitin: Surkuttelen teitä, teillä on hirvittävä mies! Puhuin hänelle kuin Bobin ystävättärelle, ja rohkeuteni näytti kaiketi myötätuntoni välittömältä osoitukselta. »Mutta olkaa varuillanne, Claus», pilaili hän. »Mieheni on tänään saanut virkasiirron Strassburgiin.» »Taas yksi!» pääsi minulta. »Miksi yksi?» tahtoi Maria tietää. Synkästi uhaten vastasin: »Taas yksi sikäläinen.» Camilla rouva nyökkäsi ivallisesti: »Aivan oikein, taas raakalainen, joka tulee elämään luoksenne kuin mikäkin jumala Ranskaan. Eikö totta, niinhän sanotaan teillä? Minä suojelen teitä, Claus. Hän ei saa tehdä teille mitään.» Näin sanoen hän laski valkean pyöreän kätensä pääni päälle. Kiitollisena tästä äidillisestä hyväilystä uskoin hänelle: »Markiisitar ja minä olemme antaneet rouvalle nimen _Europa_.» »Europa?» Hän oli kauhistunut. Loordin silmissä häivähti hymy. Maria kuiskasi jäätelönsä sekaan: »Ei tunne sitä olentoa», ja huudahti Bobia tuupaten: »Kuule, kutsu meidät teelle Stabilimentoon. Mutta sinun täytyy tilata pöytä ihan edestä rannalta.» »Niin», vastasi Europa hyväntahtoisesti, »juokaamme teetä Lidolla». Bob, kumartuneena lasinsa yli, nyökkäsi, laskematta irti korttaan. »Mutta teidän pitää vain ensin sanoa: olenko minä kartan näköinen?» »Kuin jumalatar, madame!» huudahdin silloin. »Europa on muinaisajan jumalatar.» »Muinaisajan?» huudahti hän todella kauhistuneena. Hän tyyntyi kuitenkin, kun loordi vakuutti: »Totta, paroonitar, Europa on muinaisajan jumalatar, ja hän kuuluu olleen hurmaava nainen. Todistukseksi kerrotaan, että suorastaan itse jumalten isä Zeus otti härän muodon vietelläkseen hänet.» Se kysymys, miksi Zeus senvuoksi oli valinnut juuri härän muodon, jäi vastauksetta, koska kahvilasoittokunta äkkiä mahtavin lyönnein aloitti »Marcia realen». Heti yhtyivät siihen muiden kahviloiden soittokunnat. Hypättiin pystyyn, noustiin pöydille ja tuoleille, huudettiin, viittoiltiin. »Näetkö tuolla pientä luutnanttia, joka astuu torin poikki?» kysyi Bob. Seisoimme kiinni toisissamme pienellä pöydällä, Maria, Bob ja minä, ja Bob osoitti whiskylasilla ulos. »Se on kuningas.» Tänä päivänä siis, vähää ennen päivällistä, näin Italian kuninkaan. Hänessä ei minusta ollut mitään, mikä olisi muistuttanut valloittajaa. Kello kolme olimme Maria ja minä matkalla Lidoon. * * * * * Menimme katetussa gondolissa. Kaupunkia ympäröivät kaikkialla ukkospilvet, kuoleva aurinko paistoi laguuniin, kalat hyppelivät näkymättömässä ongessa vedestä. Ria degli Schiavonin valkeat rakennukset häikäisivät silmää, niin ilkeän valkoisia ne olivat, ja tummat imivät itsensä täyteen pimeyttä, paisuen kuin sienet. Kaukaisten sinisten vuorenselänteiden yli pyyhkivät salamat; silloin leimahtivat vuoret ja laaksot, näki metsäin ja niittyjen vihreyden ja kallioiden kirkkaammat värit. Sieltä ei kuulunut mitään jyrinää, ja merenkin yläpuolella välähtävät salamat, jotka riippuivat kuin piiskansiimat ilmassa, synnyttivät ainoastaan heikon äänen. Vene näytti vain työläästi pääsevän eteenpäin sakeassa vedessä. Puhkeaisiko rajuilma, ennenkuin ehtisimme Lidoon, kysyin. »Toivottavasti», kuiskasi Maria, kädet polvien ympäri kiedottuina, ja nojautui huokaisten olkapäätäni vasten. Hänen puoleltaan se jo alkaa, ajattelin... Ennen gondoliin astumista olin varoittanut häntä, että meidän mieleemme ei suinkaan saisi juolahtaa matkia Sidoniaa ja ruhtinasta. »Matkia?» oli hän synkkänä vastannut, »matkia?» Tuskin vene oli työnnetty rannasta, kun hän oli käynyt kiinni ranteeseeni ja huudahtanut: »En matki mitään, ymmärrättekö, Claus? Minun ei ole tarvinnut odottaa Sidoniaa.» (Viimeinen lause jäi minulle arvoitukseksi.) Senjälkeen hän oli asettunut viereeni väijyksiin, kyyristyneenä, kulmakarvat korkealla. Muuten vapisivat jalkani. Maria hymyili. Hymyili itsepäisesti ja omituisella tavalla. Nyt otin hänen päänsä käsieni väliin ja katselin häntä, koetin tunkeutua sen hymyn pohjalle, joka liikehti silmien ja suun ympärillä, tuon hymyn, joka oli syntynyt Sidonian »häämatkan» päivänä. »Siitä lähtien te hymyilette noin», puhuin tukehtuneella äänellä. »Niin, Claus, siitä lähtien.» »Minkä tähden? Sanokaa, minkä tähden? En ymmärrä mitä se merkitsee?» »Se merkitsee paljon.» »Mitä? Sanokaa, Maria!» Tyttö veti päänsä pois ja työnsi sen heti uudelleen rintaani vasten, tarttui käsivarsiini, ojensi pitkät jalkansa, niin että kannoin koko hänen painoansa, ja vaivuimme taaksepäin patjoille. »Koska siitä lähtien kuulutte minulle», kuiskasi hän. Tunsin hänen lämpimän henkäyksensä korvassani. »Minulle, Donjan sijasta, minulle!» Hänen huulensa sipaisivat kosteina korvani yli, lipuivat kaulalleni. Tahdoin hypätä ylös, tarttua hänen päähänsä, suudella häntä tai lyödä, mutta hän painoi minut ohimollaan alas. »Ette saa kurkistella, Claus», kuiskasi hän, »ei kurkistella». Huoaten hän lepäsi päälläni, vielä puristaen käsivarsiani, jalat polvillani. »Anna minun rakastaa sinua, ei, sinä et tee minulle mitään, et tee minulle mitään, hiljaa, Claus, hiljaa! Anna minun suudella sinua, voi, emme tee mitään pahaa, ei, anna minun vain vähän, vain vähän...» Hän sinutteli, yhä sinutteli! Silloin paiskasi isku meidät toisistamme, tyttö lensi sivuttain pohjalle, minä takaperin nurkkaan. Katos vapisi, vene heilui. Ruskea käsi näkyi ikkuna-aukossa, etusormi ojennettuna, ja soutajan ääni huusi: »Katsokaa, lapset, tuossa menee amiraali!» Puolitajuttomina tottelimme ja kiiruhdimme katsomaan ulos. Maria ei ensin noussut lainkaan koholle, sieppasi vain takin polvilleen. Ulkona kiiti ruhtinas ohitsemme, valkoisessa moottoriveneessä — vierellään suuri, vaalea nainen. Molemmat katselivat äreinä eteensä. Aurinkoa ei enää näkynyt. Tumma laguuni oli kohotettu taivaaseen, ja vesi poreili kuin äänettömästi kiehuen. Ruhtinas osoitti pitkällä käsivarrellaan taivasta. Samassa he sivuuttivat meidät. Tyttö ja minä tuijotimme toisiimme silmät pyöreinä, kunnes äkkiä salamoi. Salamaa seurasi huumaava jyrinä. Maria istahti viereeni, kiiruhtamatta. Hirmumyrsky kulki yli laguunin. Salamat kiertyivät keriksi, joita jyrinä tahtoi nuijaniskuilla selvittää. Gondoli lensi, sateen piiskatessa sitä. Minkätähden vaivuimme itkien toistemme syliin? Emme tunteneet mitään pelkoa. Ihanaa oli niin lentää! Välitimme yhtä vähän amiraalista kuin Sidoniasta tai vieraasta naisesta, joka oli anastanut toiselle kuuluvan paikan valkoisessa veneessä. Sidoniaa ajattelin vain siksi, että tunsin olevani onnellinen ja siis annoin hänelle nyt anteeksi. Maria rakasti minua! En milloinkaan olisi uskaltanut vakavasti uskoa, että hän minua niin rakasti, yli kaiken ymmärryksen, ihan hulluna, kuten oli alkanut — ihmeellistä, sensijaan että, kuten tähän asti, hyväilisi minua vain oikullisen hellällä tavallaan. Maria rakasti minua! Mitä minulle voisi vielä tapahtua? Kuka voisi olla vahvempi kuin minä, jolla oli kaikki maailman autuuttavat voimat rinnassa? Maria! Minä ja Maria! Kun sitten olimme lakanneet itkemästä ja mielettöminä nauroimme toisillemme, oli meistä vaikeata estää ruumistamme vapisemasta ja hampaita kalisemasta. Gondoli törmäsi kovasti rannalle, ja me hyppäsimme maihin. Ankarassa sateessa autoimme ohjaajaa kiskomaan venettä ylös. Silloin löi tyrsky korkealle yli sääriemme. Kun siitä pääsimme, juoksimme kaikki kolme, ohjaaja edellä, pahimmassa sateessa, kunnes äkkiarvaamatta seisoimme ajurin vieressä, joka oli paennut vaunujensa sisälle. Hän teki meille tilaa ja lohdutti vedenpaisumuksen loppumisella, mutta se herätti Mariassa äkillisen, huumauksentapaisen raivon, jonka valtaan hän näkyi mielellään antautuvan. Oli hävytöntä, huudahti hän, _sfacciato_, antaa likomärän naisen, lisäksi markiisittaren, odottaa pahalta haisevissa vaunuissa, ja hän vaati, että ajurin oli heti vietävä meidät kylpylaitokselle, jossa hän voisi muuttaa vaatteita. Mies kieltäytyi nauraen, mutta kun lupasin hänelle juomarahaa, pujahti hän yhtä tyytyväisenä sateeseen, ja täyttä laukkaa, paksussa liejussa, jota vain loiskivien lätäköiden suihkut liuottivat, ajoimme saaren läpi. Irroitin punaisen nauhan Marian palmikosta sillaikaa kun meitä heitettiin sinne tänne ja pistin sen povitaskuuni. »Muistoksi», sanoin. »Se ei ole paljon, Claus, mutta alkuna se käy laatuun. Mitä teen nyt palmikolleni? Onko sinulla taskuveistä?» Nopeasti hän sivalsi sukkanauhan poikki, leikkasi sen pituussuuntaan halki ja sitoi, sittenkun oli toisen puolen taas pannut paikalleen, toisen puolikkaan palmikon päähän ruusukkeeksi, napsautti siihen sormillaan ja puhalsi sitä: »Kas niin. Valkoinen kuin häissä. Puuttuu vain vielä oranssinkukka... Tiedätkö mitä? Ostan pari oranssinkukkaa ja pistän ne sukkanauhaan. Niin, Claus, niin minä teen.» »Entä minä?» kysyin. »Minunkin puoleltani täytyy tapahtua jotakin erikoista — sukkanauha ei riitä! Sano, Maria, mitä minun pitää tehdä?» Hän mietti hetken, ennenkuin, suu korvani lähellä, vastasi: »Unohtaa Donja...» Meiltä ei ollut mennyt viittä minuuttia matkalla rantaan, ja kun astuimme Stabilimenton avaralle puuparvekkeelle, kimalsi kirkkain auringonpaiste yli meren. Ensi kerran näin Adrianmeren. Se ei missään suhteessa muistuttanut Pohjanmerta, jota aina olin pelännyt, vaikka äitini sitä rakasti ja kertoi minulle tarinoita, joiden piti herättää minussa luottamusta siihen. Meri täällä oli pelkkää rakkautta! Käsi kädessä juoksimme kaiteen reunalle saakka, parveke kajahteli askeltemme alla. Maria Capponi, ajattelin, tuo on sinun taivaasi, tuo on sinun sydämesi — siltä näyttää varmaankin sisimmässäsi, kun nukut... Se on leikkikenttämme, paljain jaloin tulisi meidän juosta sen yli... Meillä pitäisi olla sinisiä, valkoisia ja kultaisia palloja ja suuria hopeavanteita, joita vierittäisimme pienten aaltojen läpi... Tahtoisin ottaa siitä kappaleen mukaani kotiin, puutarhan kalalammikkoa varten, silloin olisit aina luonani, ja me leikkisimme tuon pienen merenkaistaleen kanssa... Päästyämme kaiteen luo katselimme tarkasti toistemme piirteitä, ja mitä kauemmin toisiamme tarkastimme, sitä vakavammiksi kävimme ja lopuksi kohotimme kätemme, panimme ne vierekkäin ja tarkastelimme niitäkin, työnsimme sormet sisäkkäin ja pidimme silmällä, kuinka ne yhdessä liikkuivat. »Tahtoisin nähdä rintasi», sanoin hiljaa. »Jos tahdot», vastasi hän samalla tavalla. »Kokonaanko?» »Kokonaan — ellei se ole syntiä.» Päästimme kuitenkin äkkiä toistemme kädet kuin ne olisivat polttaneet ja samassa huomasimme Bobin. Hän istui pää pystyssä pöydän ääressä ja tarkasteli unikuvarintamaa. Hänen kätensä käänteli hitaasti lasia, joka oli täynnä vatunväristä juomaa. Kun astuimme hänen luoksensa, sanoi hän toverillisesti: »Ajatelkaa, Claus, hän on työntänyt minut syrjään.» Pyysin häntä sinuttelemaan itseäni. Hän taputti minua poskelle ja tarttui samalla Marian käteen. »Hyvin hauskaa. Kiitoksia. Te sinuttelette kai myös toisianne?» Kun vielä olin suutuksissani sen johdosta, että olin punastunut, mikä nähtävästi huvitti Bobia, teki ystävättäreni hovikumarruksen: »Suosiollisella luvallanne, markiisi Ganymedes.» Hän rypisti otsaansa. »Ganymedes?» »Eikö demoiselle Europa, naimisissa oleva Steinberg, ole työntänyt teitä syrjään?» »On tosiaankin», huudahti Bob ja kohotti punaisen lasin päin aurinkoa. »Niin hän on tehnyt. Se on satumaista.» Saadakseni punastumiseni unohtumaan sanoin terhakasti: »Kenties hän on saanut selkäänsä.» Bob tyhjensi lasinsa. »Mahdollista», arveli hän ja nyökkäsi minulle vakavasti. Nyt vasta, kun hän kääntyi tarjoilijaan päin, hän huomasi, kuinka märät vaatteet olivat takertuneet meihin kiinni. Hämmästyneenä hän kysyi, olimmeko pudonneet veteen, ja ihmetteli, kun kerroimme myrskystä laguunilla ja vasta kun Maria uudestaan oli viitannut märkään maahan, muisti hän, että täälläkin oli ollut pieni sadekuuro. »Näette, että minä en ole märkä», sanoi hän. Ei kylläkään ulkonaisesti, arveli Maria silmäten tyhjää lasia. Ja hän ahdisti Bobia, kunnes kävi selville, että hän sateen lähetessä oli paennut katettuun halliin ja ottanut lasin mukaansa. Bob ei näyttänyt välittävän hänen pilanteostaan, vaan vieläpä ojensi hänelle ystävällisesti lompakon ja pyysi häntä hankkimaan meille kummallekin vaatteet niistä myymäläkojuista, joita oli kyhätty kävelyhalliin. Kun näimme eräässä näyteikkunassa merimiespukuja, astuimme sisään, ja Maria pyysi kaksi pojanpukua. »Meillä on sopiva hame neidille», lohdutti myyjätär. Ei, Maria halusi pojanhousut. Tyrkkäsin häntä nuhtelevasti, mutta hän käänsi nauraen minulle selkänsä ja seurasi myyjätärtä takahuoneeseen. Heti senjälkeen hyökkäsi arvoisa rouva, Marian puolikenkä kädessä, ohitseni ulos kaupasta. »Claus», kuulin huudettavan, ja äkkiä nousi sydän kurkkuuni — astuin kolme askelta eteenpäin. »Claus, nyt saat tulla.» Silloin kohotin verhoa. Maria istui alastomana plyyshisohvalla, paremminkin sanomalehdellä, joka oli levitetty tahraisen patjan päälle. Yhdellä sanalla hän pysähdytti minut: »Seis... sinä jäät siihen seisomaan.» Se oli vanha huonekalu, jolla hän istui, ja itse hän hohti kosteana nuoruudesta. Kuin suuri hillitty valo hän välkehti romuhuoneessa. Minä näin myöskin: hänen pyöreitten rintojensa ympärillä oli kehä, samoin kuin hänen silmäteriensä ympärillä, mutta tumman merivahan värinen. »Nyt lähde, pian tulee eukko.» Hän ei liikahtanut ja puhui hampaitten välistä, muuttamatta ilmettäkään, kaiketi siksi, ettei häiritsisi katselemistani. Meillä ei ollut paljon aikaa, ja minun piti nähdä hänet hyvin, joutumatta ainoankaan hänen liikkeensä takia hämmennykseen... Kun annoin verhon painua takanani, kuulin kuinka hän huokasi syvään ja hypähti pystyyn. Silloin hyökkäsi jo myös arvoisa rouva sisään, kenkälaatikko kainalossa, ja pari minuuttia myöhemmin seisoin vastapäätä nuorta poikaa, joka hautasi kätensä housuntaskuihin ja sylkäistyään sivulleen kuin merimies kehoitti päänliikkeellä minua kiirehtimään — hänellä ei muka ollut aikaa odottaa kauan, hänen aluksensa oli jo selvä purjehtimaan Cythereen. Silloin minun todellakin täytyi hämmästyä. Marian palmikko oli pistetty vihreän samettisen sadelakin alle, kaikki hänen suloiset muotonsa olivat karkeasti naamioidut, ja hän näytti paljoa pienemmällä kuin muuten. Mikä kömpelö olento — hän, jonka juuri äsken olin nähnyt niin täydellisenä suloudessaan, jokainen pikku piirrekin hienosti muovailtuna, kuin leijailevana edessäni! Olin syvästi järkytetty, ja hän, kun hänen hyväksymistä pyytävä katseensa jäi vastaamatta, nähtävästi samoin. Bob, juuri täytetty lasi edessään, näki meidän tulevan, tai paremminkin, ei nähnyt meidän tulevan. Vasta kun Maria oli ilmestynyt hänen eteensä, tuli hänen silmiinsä eloa, ja se oli kauhistuttavaa. Hänen silmänsä kävivät yhä suuremmiksi, pää retkahti taaksepäin, ja äkkiä hän hypähti kuin jousen lennättämänä pystyyn. Hän kumarsi syvään, kietoi kätensä Marian jalkojen ympärille, nosti hänet ilmaan, painoi hänet itseään vasten, ja sitten, kuin kiipeisi häntä pitkin ylöspäin, antoi hänen ote otteelta luisua alas. Kun heidän kasvonsa osuivat samalle korkeudelle, pelästyin niiden samannäköisyyttä. Ja nyt Maria päästi sydäntäsärkevän huudon. Heti Bob irroitti käsivartensa. Hän olisi pudonnut, ellen olisi ottanut häntä vastaan. »Sinä olet hullu enkä minä», sammalsi hän ja laskeutui horjuen tuolilleen. Maria sihisi: »Kuinka uskallat nipistää minua! Sietäisit saada korvapuustin!» Uhaten hän nosti kätensä, ja kenties hän vain siksi oli lyömättä, että veli sillä hetkellä teki ristinmerkin. Tämä liike saattoi Marian niin hämilleen, että hän katsahtaen minuun hätääntyneenä syrjäsilmin, nopeasti livahti pöydän toiselle puolelle ja tarkasteli sieltä käsin veljeään. Bob löyhytti nenäliinalla kasvojaan. »Antakaa anteeksi, lapset», sanoi hän hengästyneenä, »ajatelkaa... ehkä olen kaatuvatautinen». »Mikä sinä muka olet?» kysyi Maria, ärtyneet sormet suun edessä. Bob kohotti silmänsä häneen: »Sellainen — kuin isoäidin kuski.» »Hyi», sanoi Maria lyhyesti. Hän tarttui teekannuun ja alkoi kaataa kuppeihin. »Juokaamme, gondolimme soutaja odottaa. Claus, tahdotko auttaa minua voin levittämisessä leivälle? Bob ei pysty siihen.» »Hän on pudonnut lukemattomia kertoja kuskipukilta», kertoi Bob kasvot käännettyinä poispäin, »mutta koskaan hän ei ole vahingoittunut. Ihmisillä on onnea.» Silloin Maria otti hänen lasinsa — »loordi Whisky, sallitteko?» — ja heitti sen mereen. Kumartuessaan kaiteen yli nähdäkseen, kuinka lasin kävi, Bob mumisi: »Se oli amerikano, pikku sisko. Sinun mieliksesi en tilannut whiskyä. Tämä on maailman palkka — ja hiukan liian suuri kunnia limonaadilasille hukkua valtamereen.» »Ole iloinen, Bob! Me olemme niin hyvällä tuulella, Claus ja minä! Tiedätkö mitä? Siunaa kihlauksemme! Tiedätkö, Bob, me olemme yllättäneet ruhtinaan erään vaalean naisen seurassa. He olivat yhtä huonotuulisia kuin sinä.» »Niinkö? Vai olette jo saaneet heidätkin näköpiiriinne? Niin, tehän tiedätte kaikki.» »Bob, hän näytti ruhtinaan rouvalta!» Bob hienonsi valkeilla hampaillaan voileipää, koskematta teekuppiin, jonka sisar aika-ajoin työnsi hänen kätensä lähettyville. »Ollakseen oikeudenmukainen täytyy jo sanoa: kuin hänen eronnut rouvansa», vastasi hän. En tiennyt, mitä oli eronnut rouva, ja Bobista näytti vaikealta antaa minulle toivottua opetusta, koska Maria jatkuvasti keskeytti hänet väittämällä, että kirkko ei sallinut mitään eroa, tai jos se jotakin sellaista salli, täytyi aviopuolisoiden elinaikansa syödä vettä ja leipää, kumpikaan ei saisi mennä uudelleen naimisiin... Kun lopulta olin ymmärtänyt, tahdoin tietää, minkätähden tuo vaalea nainen, vaikka oli eronnut, kuitenkin oli ruhtinaan luona. Bob ähkäisi. »Raha. Ruhtinas tarvitsee rahaa. Hän on varmaan sähköttänyt hänelle.» »Raha?» tiedusti Maria, joka äkkiä oli unohtanut avioeropulman. »Onko hän hävinnyt pelissä?» Veli hymyili surullisesti. »Hän hävitti kaikki, mitä rouvalla oli puhdasta rahaa, ja sitten rouva otti eron miehestään. Mutta se tapahtui jo pari vuotta sitten. Katsokaas, lapset, alkoholi on halvempaa kuin peli. Senvuoksi minä en tuhlaa milloinkaan pelissä enempää kuin sata liiraa. Ja senkin vain kohteliaisuudesta.» »Bob, juo teesi! Entä nyt? Claus, sano tarjoilijalle, että hän kaataa kulauksen rommia Bobin teelasiin! Entä nyt Bob?» »Tarjoilija», huusin ja jäin istumaan, sillä aavistin, että puhe kääntyisi nyt Sidoniaan... Bob katseli sillä välin, kuinka rommi väritti hänen teensä. »Seis, tarjoilija», komensi Maria, »riittää jo! Entä nyt?» Veli maistoi hieman kupista. »Rouva ei anna enää mitään.» »Minkätähden hän sitten on tullut?» Bob ojensi hänelle kätensä pöytäliinan yli. »Naiset ovat usein julmia, pikku sisko. Nähtävästi tuottaa hänelle huvia olla saapuvilla, kun ruhtinas lopullisesti häviää.» Ja sitten Bob puhui jostakin muusta... Mutta kun vähän myöhemmin palasimme Venetsiaan laguunin yli, johon kuvastuivat illan ensimmäiset herkät värit, ei Maria enää voinut hillitä itseään. Hän kietoi käsivartensa ympärilleni ja kysyi, poski olkaani vasten: »Bob! Ja kuinka käy Sidonian?» Vaikka olimme puoli tuntia puhuneet muusta, ymmärsi Bob heti kysymyksen, jopa minusta näytti, että hän oli sitä odottanut; ainakin olivat hänen ajatuksensa pysyneet samalla ladulla. Kuitenkin hän huudahti, koko ajan vältettyään katsomasta Mariaa silmiin, äkkiä epätoivoisesti. »Sääresi ovat häpeämättömät, Maria!» Sisar toisti vain: »Onko Sidonia antanut hänelle rahaa?» Bob kurkisti katoksen akkunasta. »Olemme kohta perillä», virkkoi hän hyvin levottomana. »Sinun täytyy mennä takaportin kautta hotelliin.» Ja hän huusi soutajaa laskemaan maihin La Pietá-kirkon edustalle, joka oli parinsadan askeleen päässä Danielin hotellista. »Claus ei häpeä minua», nauroi Maria. »Ja hotellin me tunnemme sisältä ja ulkoa. Ja nyt sano minulle: onko Sidonia antanut hänelle rahaa?» Puoleksi ikkunasta ulkona Bob vastasi: »Hänen diadeeminsa on poissa. Mutta eilen illalla hänellä oli vielä helminauha.» »Donja parka», huokasi Maria. »Etkö ole varoittanut häntä?» »Olen koettanut. Varoita sinä lintua käärmeestä!» Astuimme maihin La Pietán edustalla, ja Maria ja minä livahdimme keittiöpihan kautta hotelliin. Silittäjättäret tunkeutuivat äkkiä vilkastuneina ikkunoihin ja huusivat. Marialle pilapuheita: »Il marchesino!» ja onnittelivat minua ystävättäreni muutoksen johdosta. »Mene!» huusi Maria työntäen minua, »mene naikkostesi luo ja anna syödä itsesi». Ojensin tytöille kosteat vaatteet, jotka olivat kainalossani: »Silittäkää, signorine!» sanoin ankarasti; »tunnin kuluttua käsken Emilion noutaa ne!» En ollenkaan mennyt heidän luoksensa, en suinkaan, kuuluinhan nyt Marialle, ja minusta sai silittäjättäret vaikka varastaa. Katsoppa, Donja ja Bob ottivat osaa illalliseen — ja siis, tietämättään, suureen juhlaan, meidän kihlajaisateriaamme! Maria viittasi heille jo matkan päästä, kun hän valkeassa iltapuvussaan vierelläni astui ruokasaliin. Palmikossa oli uusi silkkinauha, ja se riippui hänen olkapäänsä yli rinnalle, sillä hän piti sopimattomana antaa palmikon riippua selässä, kun hän oli »puettu». Hyvä Jumala, kuinka kauniina hän sipsutti vierelläni ja tuoksui mantelisaippualta! Kaikki ihmiset kurkistelivat ihastuneina. »Minulla on oranssinkukkia sukkanauhassa», ilmoitti hän minulle salaa. »Vasemmassako?» kysyin, koska huomasin, että hän vasemmalla jalalla astui lujemmin kuin oikealla. »Tietysti!» Tietysti, pidettiinhän kihlasormustakin vasemmassa kädessä! Bob nousi juhlallisesti meitä tervehtimään. Sitten Sidonia kuunteli, kuinka me keskustelussa, jota luulimme kaikille käsittämättömäksi, lörpöttelimme kaikenlaisia hullunkurisia juttuja (sellaista seurapeliähän aikaihmisetkin rakastuneina suosivat!) ja joka sisälsi etupäässä vain viittauksia, keskeneräisiä lauseita ja runsaasti naurua. Ikäänkuin ei tämän kielen avain olisi ollut rakastavan Sidonian hallussa! Hän ei ollut sitä huomaavinaan, vaan otti osaa leikkiin hyvin teeskennellen aavistamattomuutta, samalla lailla kuin ilveilijä, joka perhosparia ajaessaan kompastuu, kaatuu, ähkien nousee pystyyn ja kompastelee edelleen. Hänellä oli avokaulainen puku, ja äkkiä pisti silmääni, kauhukseni, kaula-aukon paljaus: helmiketju oli poissa! Ihon ihana alue kaulan, olkapäiden ja rinnan välillä oli kuin paljaaksi ryöstetty, katseeni kohtasi Marian katseen, ja samalla Bob, joka oli herännyt jonkinlaisesta unesta ja ennättänyt edelleni, sulki hitaasti silmänsä. Nähtävästi oli hänen kauhunsa pöydän yli hiipiessään kiihdyttänyt huomaavaisuuteni. Kaikki tämä kesti vain kolme sekuntia. Kolme sekuntia istuimme kaikki kuin halvattuina. Silloin Sidonia kohotti torjuen kätensä, ja Bob aukaisi silmänsä. Käsikin oli tyhjä, ilman tavallisia sormuksia — kuinka kaunis kuitenkin alastomassa köyhyydessään! »Sehän ei vielä ole mikään onnettomuus», sanoi Bob näennäisesti itsekseen. Ja Donja vastasi kuin kaiku: »Mutta he ovat jo taas pelanneet kello viidestä saakka.» Silloin Bob nousi ja poistui salista. Tähän päivään saakka en tiedä, hakiko Bob ruhtinaan käsiinsä pelihuoneesta vai mitä tapahtui siihen asti, kun Maria ja minä, jotka aterian jälkeen vavisten olimme seisoneet käytävän pimeässä nurkassa ja tarkastaneet Bobin, ruhtinaan ja hänen eronneen rouvansa tulemista ja menemistä, kuulimme pöytäkellon portaiden luona lyövän kymmenen ja heti senjälkeen Sidonian salongista laukauksen. Luulen heti tietäneeni, että se oli laukaus, vaikka se ei kuulunut kovempaa kuin ikkunan kiinnilyöminen. Ensimmäinen, joka astui huoneesta, oli Bob Capponi. Hän työnsi meidät, kun syöksyimme häneen kiinni, molemmin käsin syrjään, asettui pöytäkellon eteen ja veti esille taskukellonsa. Sitten hän astui, meistä enempää välittämättä, portaita alas. »Kello kymmeneksi», sanoi hän äkkiä, meihin päin kääntyneenä, »sitä ei voinut toimittaa!» Käytävässä oli kuolonhiljaista. Samaten Sidonian huoneessa, kun kuuntelimme oven takana. Se oli hiljaisuutta, joka kaivoi itselleen kuoppaa kammottavan nopeasti, ja tähän kuoppaan virtasi kaikki hiljaisuus, mitä maailmassa muuten oli. Pian seisoimme jähmettyneinä kuilun partaalla, emme uskaltaneet mennä mihinkään päin. Jännitykseni kasvoi ankaraksi tuskaksi ohimoissa ja niskassa. »Maria», kuiskasin käheästi, »minun täytyy mennä sisään Donjan luo». Hän päästi käsivarteni, johon hän pelokkaana oli tarrautunut, ja siveli kädellään kuvettani. Sitten hän astui nopeasti syrjään ja katseli, kun varovasti avasin oven ja tunkeuduin raosta sisälle. Ruhtinas makasi frakkiin ja valkoiseen paitaan pukeutuneena ihan oven edessä, harmaankeltainen kiilto hyytyi hänen kasvojensa yli; en nähnyt haavaa enkä vertakaan. Hengittikö hän? Ei. Hän ei hengittänyt. Käsi osoitti valtiaan eleellä, nyt lattialle pudonneena, salonkiin päin, ruskea, karvainen käsi piteli revolveria, ja samaan suuntaan katsoivat silmät. Muuten ei ollut ketään huoneessa. Silloin valtasi minut himmeä muisto vanhasta rouvasta, jonka vuoteen ääreen isäni oli ojennetuin käsin astunut; polvistuin ja suljin peukalolla ja etusormella kuolleen silmät. Kurkustani työntyi valittava nyyhkytys, josta en mitään tiennyt — kuulin sen vasta paljoa myöhemmin, kun makasin huoneeni sohvalla aikoen nukkua, ja se pelästytti minut ja riisti ensi kerran elämässäni minulta unen, samalla kun Marian henkäys kulki kuin enkeli läpi huoneen ja ulkona venäläisten sotalaivojen sireenit ulvoen huusivat hotellivuoteissa nukkuvia upseereja laivaan... Käteni lepäsi vielä kuolleen päällä, kun makuuhuoneen tapetti-ovi aukeni ja Sidonia astui sisään. Hän liiteli kuin oma haamunsa lähemmäksi. Siinä oli hänen tukkansa, hänen pukunsa, mutta hänen kasvonsa, hänen kasvonsa eivät ne olleet — vain silvottu kuva niistä. »Anteeksi, ruhtinatar», sanoi hän hiljaa, »en tiedä, mitä te täällä enää teette». Hän painoi ojennetuin käsin ovea seinää vasten, ja hänen ohitseen astui ruhtinatar korkeapovisena suoraan vainajan luo. Askeleen päässä siitä hän pysähtyi. Hän seisoi hiukan kumarassa, käsivarret riipuksissa, ikäänkuin kuunnellen. »Tuossa hän makaa, Euroopan paras tanssija!» kuiskasi hän. Samalla puhkesi, hänen vielä ollessaan kumartuneena, jotakin villiä, tyydyttämätöntä, suunnatonta esiin hänen kasvoistaan — en ollut vielä milloinkaan nähnyt sellaista ilmettä ihmisellä. Noin hän voisi seistä, välähti mielessäni, jos juuri omin käsin olisi lyönyt hänet maahan! Mutta nyt hän pudisti tarmokkaasti päätänsä: »Mutta kuka sinä olet?» kääntyi hän puoleeni. »Nouse siitä! Sano, kuka sinä olet! Kuin pieni pyhimys polvistuu hän tuossa, kuin — Nouse heti!» Silloin Sidonia lensi ääneti luokseni, nosti minut ylös ja suuteli minua silmien väliin. Ja hän vei minut vainajan jalkojen ympäri keskelle huonetta ja piteli minua käsivarresta kiinni. Heti tajusin, että hän pitäisi minua niin kunnes Jumala suvaitsisi päästää meidät tuosta kamalasta naisesta. »Jos tuo on sisarenpoikanne, paroonitar, saa hän aikaisin jotakin oppia!» Koko hänen suuri olemuksensa oli täynnä kohtalon synkkää valtaa, hän ei ollut teloittaja, vaan mestauspölkky, hän oli piilu, ei käsi, joka sitä ohjasi. Ja hän puhui! Pojanruumistani vasten lepäsi, vielä jäykistyessään liikkuvana, äänettömistä poukamista ajelehtivana, niihin kätkeytyvänä, vielä kuolemassa rakkauden vangitsemana veriheimolainen, ja minä kuulin hänen kuolevan. Kuolevan? En tiennyt silloin, mitä se oli. Kuulin hänen mykistyvän, riutuvan, unohtavan. Ja tuo olento briljanttikorvarenkaineen ja salamoivine sormineen, kolminkertainen helminauha paksun kaulansa ympärillä, _puhui oikeutta_. Hän purki suustaan sanoja, jotka putoilivat kuin kivilohkareet ja musersivat kuolleen vielä toisen kerran. Hänen pehmeä kätensä kohensi helvetin tulta. Hän sanoi pelkkiä sellaisia asioita, jotka olivat minulle kirjoista ja saarnoista tuttuja, noita ylen kirkkaita lakipykäliä synnistä ja sovituksesta, johon Jumala on mieltynyt. Ja kaikki, viha ja sääli, syytös ja vapautus, kaikki oli säälimätöntä Sidonian tuomitsemista ja tarkoitettu kukistamaan hänet. Viimein riuhtauduin irti. »Hävetkää!» huusin, »hävetkää, madame! _Sortez! Le mort pourrait regretter de ne pas vous avoir abattu avant de mourir_.» Kuinka julkesin niin puhua! Olin vain suu, josta Sidonia huusi. Olin värähdys, joka sinkosi hänen jähmettymisestään, kuin ensimmäinen kuuluva henkäys taintuneen suusta muiden kuultavaksi. Ja hän pelästyi ja sulki kädellään suuni. Kuitenkin oli purkaukseni, joka oli kuin lapsen aivoista lähtenyt kuolleen ympärillä vallitsevaa pimeyttä valaiseva salama, ilmeisesti tehnyt rajuun naiseen vaikutuksen. Hetken aikaa hän näytti vahvuudessaan horjuvan, hänen kätensä tarttui äkkiä kultaiseen ristiin, joka riippui hänen rinnallaan. Mutta sitten tapahtui hänen kasvoissaan nykäys kuin eräänlaisissa vaunuissa huojuvaa koria vipuvarrella nostettaessa tasapainoon, ja yli-inhimillisen halveksimisen voima valui vielä vapiseviin piirteisiin. Hän taivutti hieman yläruumistaan. »Kuka sitten niin huutaa kuolleen vieressä?» kysyi hän tukehtuneella äänellä. Hän itse oli todella koko ajan puhunut hiljaa. Mutta juuri sentähden oli hänen puheensa häijyys sitä terävämpi ja tuntuvampi, ja minä osoitin hänelle lujan päätökseni saada hänet vaikenemaan, vastoin itse Sidoniakin tahtoa — liitossa kuolleen kanssa. Otin Donjan käden suultani ja katsoin ruhtinatarta pää pystyssä. Sillä en pelännyt häntä, vaan vihasin. Ja näin, että hän pelästyi minua! Ikäänkuin jonkun kuiskattua korvaani olin äkkiä tullut tajunneeksi, en ainoastaan hänen kavaluuttaan, vaan myös, että hän ei ollut lainkaan niin voimakas kuin tahtoi uskotella ja että hänen julkeutensa oli vain naamio, jonka taakse hän kätki pelkonsa. Ja tämä naamio oli juuri liikkunut! Katseeni oli terästä, viha teki sen säihkyväksi. Sisimmässäni tunsin mielihyvästä vavahtaen, kuinka katseeni hitaasti, hitaasti pakotti hänen katseensa maahan, tunsin, kuinka vihani poltti poroksi hänen ylenkatseensa linnunpelättimen, kuinka hänen varustuksensa sortui ja kuinka minä, David, miekka kädessä hyökkäsin onton jättiläisen kimppuun... Yhä vielä pitelin Donjan kättä. Suuri vaaleaverinen oli painanut otsansa alas, näin hänen kasvoistaan enää vain kopeasti kaartuvan nenän, tumman paksun suun ja kaksi kapeata, valkoista ryppyä leuan alla, jotka olivat kuin veitsellä viilletyt. Hän näytti vaipuneen tarkastelemaan mattoa, jonka reunalla hän seisoi. Empimättä käytin hyväkseni edullista asemaani. »Tarttukaa vain hyvin lujasti Vapahtajaamme», sanoin ääneen, kun säihkyvin sormuksin peitetty oikea käsi uudelleen hapuili ristiä rinnalla... »Muuten vie teidät paholainen ennenkuin huomaattekaan, te häijy ihminen!» »Niinkö luulet?» Väsynyt hymy väreili hänen suullaan. »Sinusta voi tulla jotakin kaunista! Onnittelen!» Nopeasti hän kohotti hameensa helmaa ja astui kuolleen yli. Käsi ovenrivassa hän kääntyi ja huusi, nyt kovaa hänkin: »Tehkää samoin kuin minä, paroonitar, jos voitte!» Ja hän nyökkäsi meille pilkallisesti. »Ei!» kuulin Sidonian takanani huokaavan. »Voi, ei, ei, en koskaan.» Pää oven raossa korkeapovinen painoi olkapäillään ovenpuoliskoon, kuolleen ruumis liukui jonkun verran parkettia pitkin, näin verta, pienen, tumman lätäkön pään varjossa. Hiljaa hän painoi oven takanaan kiinni. Käännyin Donjaan päin. Hän seisoi vielä samalla paikalla — kädet kasvoilla hän seisoi ja nyyhkytti. Hentoa olentoa oli ravistellut myrsky, jonka koko voima painoi sirosti kaartuvia olkapäitä. Nykäyksittäin ne horjahtivat. Nykäyksittäin vaipui ruumis niiden alla kokoon. Kiedoin käsivarteni hänen ympärilleen pitääkseni häntä pystyssä; se oli ruumiin ja sielun väräjämistä, murtumista, luhistumista, lentämistä, ja olisin ehdottomasti tempautunut sen pyörteisiin, ellei se melkein samassa olisi lakannut. Tuskin olivat käteni kietoutuneet hänen ympärilleen, kun Donja ne jo taas irroitti ja vei minut olkapäistä kuin pienen lapsen edellään ovelle. Hänen äänensä vain vielä vavahti, kun hän sanoi: »Tahdon olla vähän aikaa yksinäni, Claus... Pian he vievät hänet, enkä ole vielä voinut puhua hänen kanssaan... Tultuaan kuolleen jalkojen luo, hän päästi minut irti. Jatkoin yksinäni matkaani, varpaisillani ja henkeä pidättäen, tuon pitkän matkan vainajan ympäri ovelle. * * * * * Käytävässä käveli kolme herraa äänettöminä edestakaisin. Bob, hotellin johtaja ja eräs venäläinen upseeri. Kun Maria, joka oli kätkössä pöytäkellon takana, kuiskasi minulle, että herrat odottivat lääkäriä ja poliisikomisariota, astuin Bobin luo ja vein hänet syrjään. »Bob, hän tahtoo nimenomaan nyt olla Boriksen kanssa yksin.» Hän puristi käsivarttani ja lähti kanssani Marian piilopaikkaan. »Pikku sisko, tässä on Claus, ja nyt poistukaa nopeasti... No, mitä vielä! Claus on hieno mies, olenpa ylpeä nuoresta ystävästäni. Hän voi siis luottaa minuun — iäti, Claus! Kuulkaa nyt... hotellissa ei kukaan saa tietää, mitä on tapahtunut. Johtaja joutuisi muuten perikatoon. Kaikki vieraat kiiruhtaisivat pois hänen luotaan, asia tulisi sanomalehtiin, eikä vuosikausiin kukaan valistunut eurooppalainen uskaltaisi tulla hänen hotelliinsa... Koomillista, vai mitä? Siltä kannalta olisivat melkein kaikki maailman talot mahdottomat asuttaviksi... Niin se on... Siksi olkaa vaiti. Ensi yönä siis, kun kaikki nukkuvat, kantavat upseerit amiraalinsa pois ja vievät hänet lippulaivalle. Huomenna saatte kuulla, että Boris-parka on saanut yöllä sydänhalvauksen. Esikuntalääkärin (hän osoitti venäläistä upseeria) esikuntalääkärihän sen tietää, eikö niin? No niin, hän tietää siis nyt jo, että Boris-parka saa yöllä sydänhalvauksen. Ja huomenna illalla purjehtii laivasto kuollut amiraali mukanaan kotiin, liput ovat puolitangossa, asehuoneesta ammutaan surulaukauksia, ja laivat vastaavat, ja kaikki tuo on minusta yhdentekevää. Kysymys on vain, mitä Donjalle tapahtuu. Kuinka saamme hänet lähipäivien yli. Eikö niin? Siis, sen otan omalle osalleni, ja kun tarvitsen teitä, kutsun... Nyt menkää nukkumaan.» Keskellä yötä tuli ystävättäreni: yöpuvussa, hame ja liinavaatteet käsivarrella. Hän pelkäsi olla yksin, hänen oli ollut kylmä. Tuskin olin hypännyt vuoteestani, kun hän pujahti sinne. »Ah», kuiskasi hän, »se on vielä ihan lämmin sinun jäljiltäsi!... Entä sinä?» »Jos lainaat minulle pieluksen, on minulla täällä hyvin mukavaa», vastasin. Olin ojentautunut sohvalle matkapeitteen alle, ja kun olin siepannut sinne lentävän pieluksen ja Maria sammuttanut valon, tarkkasin hänen hengityksestään milloin hän vaipui uneen. Ja sitten makasin jäsenet jäykkinä yksinäisyydessä ja kuuntelin ääniä talosta ja laguunilta. Siinä oli vikinää, hörppinää, narinaa yön häkissä, jossa Sidonian, Marian, Bobin ja Boriksen kanssa olin vangittuna, ääneti kiiruhtavien ihmisten aina vain puoleksi tukahduttamaa luonnon levottomuutta, joka ei tahtonut haihtua... Kuulin kellojen lyövän kerran, kerran, kerran, kaksi kertaa, kerran. Huuto, kuolinhuuto, ajattelin, joka pani itse yön jähmettymään kauhun patsaaksi, esti minua nukkumasta, ja olisin kauhusta pudonnut sohvalta, ellei säikähdys olisi kahlehtinut minua tuohon korkeaan patsaaseen, jota pitkin hiljaisuus nyt valui kuin tumma vesi. Oliko sitä olemassa: kuolinhuutoa?... Kuolleet eivät huuda. Huusivatko elävät, kun kuolivat? Ainakaan ei ruhtinas ollut huutanut. Olin uneksinut, nähnyt vain unta, että polvistuin ruhtinaan ruumiin viereen ja vaikeroin... Marian rauhallinen hengitys tunkeutui vähitellen jähmetyksen läpi huoneessa luokseni, kosketti kouristuksen tapaan ojennetun ruumiini toista puolta, varpaista hiuksiin ohimoitten yläpuolelle, kiiti sen yli, väreillen — pienen pieni tyrsky. Vihdoin tunsin lämmintä kutitusta niskassani, ja elpyminen Marian hengityksen vaikutuksesta alkoi. Vedin ilmaa sisääni, kierähdin ympäri, makasin, seinien rapistessa, taas suonenvedontapaisesti ojennetussa asennossa ja purin kampaani yhteen, kunnes kipu leuassa sai ylivallan ja avasin suuni. Sain voimaa työntääkseni »Maria» -huudon takaisin kurkkuun. Pitkän aikaa makasin liikkumatta ja annoin vain hänen hengityksensä haalean aaltoilun kulkea ylitseni, ja nyt se kokonaan peitti minut. En ollut tietoinen ainoastakaan tunteesta tai ajatuksesta, kaikesta surusta yhtä kaukana kuin ilostakin. En kuullut muuta kuin nukkuvan tytön hengityksen, en nähnyt muuta kuin ikkunaverhojen takaisen kajastuksen, joka vähitellen kirkastui. Vihdoin nousin, otin vaatteeni ja poistuin hiljaa huoneesta. Aamuaurinko väritti käytävän. Otin suihkun ja pukeuduin kylpyhuoneessa. »Aamuhetki kullan kallis» kajahteli yhtenään pääni läpi, ja paluumatkalla huoneeseeni huomasin hyräileväni. Kun sitten herätin Marian, haukotteli hän nauraen, mikä muistutti kissapöllön huutoa, ja kietoi kätensä kaulaani. Nostin hänet pystyyn ja kannoin pesupöydän ääreen. Pari kolme kertaa sivelin märällä pesusienellä hänen kasvojaan, senjälkeen hän itse kykeni sitä pitelemään. »Minun on nälkä!» huudahdin. »Koeta rientää!» Söin ensi kerran yksinäni aamiaista tyhjässä salissa, jonka aamuaurinko muutti talvipuutarhaksi täynnä säihkyen puhkeavia kukkia, toisen kerran ystävättäreni kanssa — silloin sali jo täyttyi hotellivieraista, ja mikä oli näyttänyt oudoilta kukilta, olikin parvi pienen pieniä paratiisilintuja, jotka lähtivät kaikkialta pöydiltä lentoon, kun niiden ääreen istuttiin. Laguuni väläytti valkeita salamoitaan salin kattoon. Maria ja minä tiesimme kuuluvamme yhteen. Emme uskaltaneet itkeä emmekä nauraa... Kävi, niinkuin Bob-ystävä etukäteen oli sanonut. Kaiken päivää oli veneitä liikkeellä Rivan ja lippulaivan välillä, sotilaita puettuina kuin paraatiin, ja silinteripäisiä herroja nousi laivaan, kumartaakseen korkean katafalkin ääressä ja puristaakseen siellä odottavan pienen, harmaapartaisen upseerin kättä. Surualusta oli rakennettu etumaisen tykkitornin juurelle, sen putki varjosti säkenöivällä suullaan ruumisarkkua, jonka neljässä kulmassa sitäpaitsi valkonauhaisten, vahtia pitävien upseerien miekat hehkuivat kuin enkelien liekehtivät kalvat. Useita seppeleitä kirjavine nauhoineen ui laguunin yläpuolella, melkein aina yksi erällään gondolissa ja kaikki kaupungin ja saaren kellot soivat outoina aikoina, mikä teki lokit yhtä rauhattomiksi kuin ihmiset. Tavallisten kierrostensa asemasta lentelivät linnut nyt leijaillen ja toinen toistaan kovemmin kirkuen ilmassa ja tekivät tulisia pyörteitä. Illansuussa lähti laivasto kellojen soidessa ja tykkien paukkuessa kotimatkalle. Katafalkki ohjasi laivoja, jotka pitkässä jonossa seurasivat sitä. Kuollut amiraali etunenässä ne kulkivat auringonlaskun kuohuvien sulkujen kautta yötä kohti, ja arkun yläpuolella osoitti tykki säihkyen ja salamoiden taivaanrantaan päin, ikäänkuin kiihkeästi haluaisi sukeltaa pauhaavasta laguunista meren yllä aukeavan itäisen taivaan hiljaiseen vakavuuteen. Maria ja minä istuimme, kaukoputket käsissä, hotellin ja asehuoneen välillä satamamuurilla. Kun käänsimme putkemme hotellia kohden, näimme, että Sidonian ikkunat olivat ainoat tyhjät koko rakennuksessa. Mutta sitten huomasimme yhdessä niistä huiskuttavan nenäliinan... Hän kätkeytyi huoneensa sisimpään heittääkseen hyvästinsä. »Varmaankin on Bob hänen luonansa», sanoin. »Varmasti», sanoi Maria. Sitten istuimme äänettöminä, kunnes äkkiä, kuin käskystä, tuli täydellinen hiljaisuus. Tykit eivät enää antaneet tulta, kellot vaikenivat. Ja vaikka talojen kaikki ikkunat ja laaja Riva olivat tungokseen täynnä väkeä, oli kuitenkin hiljaista kuin kirkossa ripin aikana. * * * * * Kuka tietää, kuinka huonosti Donjan vielä olisi käynyt Venetsiassa, ellei l'amico, kuten Bobia hänen ystävyysilmoituksensa jälkeen käytävässä nimitin, olisi lopulta väkisin temmannut häntä lohduttomuuden tilasta. Joka päivä hän vaati mitä kiivaimmin saada matkustaa pois. Joka päivä maksettiin viimeinen lasku, matkatavaramme menivät asemalle, Maria ja minä odotimme hotellin edustalla, ja joka kerta ilmestyi Bob yksinään hotellin ovelle — gondoli lähetettiin pois, tavarat noudettiin asemalta. Ja joka kerta kävi pilvi, jossa Bob traagillisena vaelsi, yhä synkemmäksi. Näki enää vain hänen silmänsä, suuret, tuskantäyteiset silmät, jotka näyttivät tunteettomilta, kovettuneilta. Hän ei enää seurustellut kenenkään kanssa, ei huomannut edes Mariaa ja minua, vietti päivät ja yöt Sidonian salongissa, näkemättä häntä muutoin kuin aamuisin, jolloin täti rukoili häntä valmistamaan lähtöä illaksi, ja iltaisin, jolloin hän turhaan koetti saada tätiä kynnyksen yli, jolla Boris oli maannut, pieni verilätäkkö ohimon vieressä. Kun myöskin italialainen kamarineitsyt oli mennyt ja Donja siis oli ihan yksin, uskalsi Bob tuskin tunniksikaan jättää salonkia. Hän makasi sohvalla, jolle Boris oli ensin nostettu — ei muun vuoksi, kuten hän eräänä iltana epätoivoissaan minulle sanoi, »kuin rohkaistakseni Donjaa». »Sähkötän isälleni», sanoin. »Hänen pitää noutaa täti täältä.» Bob ei näyttänyt kuulleen sanojani. Illallisen jälkeen hän kuitenkin etsi meidät hallista käsiinsä. »Oletko jo sähköttänyt?» Vastasin kieltävästi. »Se ei ole tarpeellista. Huomenna se onnistuu... Tiedätkö, miksi hän pelkää isääsi?» Sitä ei ollut vaikea arvata. »Isä panisi hänet muitta mutkilla matkakuntoon ja kantaisi gondoliin.» Vastaamatta ainoankaan saapuvilla olevan tuttavan tervehdykseen, Bob poistui pitkin, horjuvin askelin hallista. Hänen takanaan vetäydyttiin kuiskutellen yhteen. Nainen, joka soitti tanssia, jätti tanssivat parit seisomaan ja lensi, kirskuen kuin peltopyy, paikalle. Europa vetäytyi sanomalehtensä taakse. Zeus ravisti tyytyväisyydestä ja lihavuudesta kiiltävää päätänsä. »Kuuleppa», sanoi ystävättäreni, »Bobilla on suuri suru, se on varmaa. Hänen ei edes pälkähdä päähän, että hän käyttäytymisellään vahingoittaa Donjaa.» Sillä Maria ja minä koetimme seurustella kuten ennenkin piirimme jäsenten kanssa ja kärsimme senkin, että he kovakouraisella osanotollaan ahdistelivat meitä, ja me toisaalta läsnäolollamme häiritsimme heitä. Vain rouva Camilla teki poikkeuksen. Hän pujahti salaa luoksemme, seurasi mukanamme kävelymatkoille, ympäröi meidät tyynellä hyvyydellään, jossa tunsimme sydämen sykkivän. Sain tietää, että hänellä oli poika, nimeltä Arno, ja hän ennusti, että minusta ja Arnosta tulisi ystävät. Hän kuului olevan viehättävä poika, hiljainen ja ylpeä minun ikäiseni. Bob, jolle tästä kerroin, suositteli häntä minulle vakuuttavin sanoin, vaikkei lainkaan häntä tuntenut, ja tämä riitti tuomaan Arno Steinbergin ikäänkuin ilmestyksenä elämääni. Ennenkuin olin nähnyt hänet, rakastin häntä. »Se on kauheaa», sanoi Maria hiljaa. »Teidän pitää lähteä, muuten käytte mahdottomiksi. Hirveätä se on.» Huokasin: »Huomenna se onnistuu, niin Bob sanoi.» Tällä kertaa Bob oli tilannut moottoriveneen. Ystävätär ja minä seisoimme peräsimen luona ja tarkastelimme jännittyneinä hotellin ovea, kun se näkymättömän käden avustamana aukeni, ja hetkiä myöhemmin syöksyi paikalle Bob, Sidonia sylissään, painijan kumarassa asennossa. Hän harppaili pitkin askelin ja jäi tavantakaa seisomaan kuin kuuntelisi jotakin sisällään. Ja kun hän oli laskenut Sidonian veneeseen, kohotti hän käsivarsiaan, horjahtaen veneen äkillisestä lähdöstä, ja päästi huudon, joka kohosi kohti aurinkoa — suuren eläimen riemuhuudon. Aallonmurtajalla näimme Emilion, joka huiskutti ja juoksi rinnallamme. Hän heitti meille juuri lentosuukon, kun Sidonia avasi silmänsä. Emilio näki hänen punastuvan ja nyökkäävän, kompastui, oli vähällä kaatua, koko olento pyristeli anteeksipyynnöistä. »Minkätähden? Minkätähden?» mumisi Donja. Hän ravisti hämäryyden mielestään, kohotti kättään, ja silloin näimme juuri vielä, kuinka Emilio kumarsi ja näytti kämmenellään lähemmäs maata, että hän oli tarkoittanut vain pienokaisia. »Miksi niin?» toisti Donja vakavasti, »minäkin olisin mielelläni ottanut jotakin osalleni. Onko hän taikauskoinen?» Hän kääntyi Bobin puoleen: »Malocchio!» Huudahdin suuttuneena: »Mitä sinä ajattelet, Donja! Sinuunko paha katse? Sehän on... kuin ruusulla olisi reumatismi!» Hän nauroi helakasti ja pyysi Bobilta, joka seisoi hänen edessään, savuketta. Bobin tarjotessa avoimesta kotelosta Donja tarttui hänen ranteeseensa ja nousi pystyyn. Poltellen hän seisoi Bobin vieressä. Kuljimme keskellä iltaista kanavaa. L'amico, joka oli kadottanut pilvensä, osoitteli vilkkaasti oikealle ja vasemmalle, veteen, taivaalle, ilmoitti palatsien nimet, kokosi, tuo höyhenkevyt, tummankaunis illan jumala, nopeasti vielä kerran koko Venetsian loiston pois kiiruhtavan sulottaren ympärille. Sidonia toisti miettivänä niin tutut nimet, nyökäten milloin toisen, milloin toisen olkapäänsä yli ja hiljaa kumartaen jaloista niskaan saakka, mikä veneen tahdin ohella huokui yhtä ainoata tunnustusta, lakkaamatonta kiitosta. Mutta kun hetki kului, kun rikkirepeytyvien värien ja varjojen, ikäänkuin vernissaan syntyneen halkeaman, kautta päivän tuhka alkoi karista ja samanaikaisesti alhaalta, kanavista ja kapeilta kujilta nousi kaikkisammuttava pimeyden virta, silloin astui herttainen jumala vähemmän kuin puolen askelen verran syrjään yöhön, ja yksinjäänyt suloinen olento, joka kuuli hänen yhä puhuvan, yhä vielä näki onnensa todistajat ja kiitti, näytti äänettömänä nyyhkien kumartuvan haudan yli, joka hänen jalkojensa alla kulki vieden hänet mukanaan. Sivulta hämärästä nousi käsi, joka piteli ruusua. Donja otti sen... Makuuvaunun käytävässä Maria veti sukkanauhastaan kuihtuneen pienen oksan oranssinkukkineen ja lahjoitti sen minulle. Jo suljettiin ovia. Silloin hän opetti minulle vielä nopeasti suutelemisen, puristaen kädellä leukaani niin, että suljetut huulet, jotka juuri olin painanut hänen suutaan vasten, aukenivat, ja sitten hän suuteli minua, kiihkeästi, ja jatkuvasti, vaikka hänen veljensä, käsi ovenrivassa, pyytäen ja uhaten tanssi astinlaudan vieressä. Silloin minun täytyi taas suudella häntä. Senjälkeen hän kääntyi äänettömänä ja heittäytyi kulkevasta vaunusta Bobin syliin. XII. »TAHDON TAVATA HÄNET TAAS VENETSIASSA...» Poika oli palannut kotiin, mutta puolet hänen ajatuksistaan viivähti valveilla uneksien satumaassa, jonka merenvärit kimmelsivät jalokiviä täynnä olevan kruunun ympärillä ja josta hänet oli yhtä odottamatta riistetty kuin kerran rakastavan päätöksen kautta äkkiä sinne siirretty. Toinen puoli kapinoitsi suuren, vieraan rajuilman rakentamia esteitä vastaan, jotka olivat pidättäneet häntä pääsemästä lähelle oman elämyksensä todellisuutta. Ne olivat syynä siihen, että tämä oli vain jonkinlaisena valohämynä ja soiton kaikuna jäänyt hänen tietoisuuteensa. Ja hänen surussaan Sidonian kohtalosta iti voitontunne, riemu siitä, että tuo myrsky oli raivannut tädin hänen tieltään ja jättänyt hänelle perinnöksi, kuin ainoalle valtiaalle, satumaisen todellisuuden maan. Sinne palaaminen riitti täyttämään kaikki toiveet... Hän ei ajatellut mitään muuta kuin miten olisi mahdollista se toteuttaa. Ympäristö oli hänelle käynyt kiduttavalla ja painostavalla tavalla vieraaksi — tuolla idässä, mannermaan lopussa, niin hänestä näytti, maailman rajalla, avasi vesihöyrystä ja tulenloimusta kuin peilistä astuen hänelle määrätty elämä vilpoiset käsivartensa. Minulla on hyvin huono muisto talvesta. Mutta varmasti täytyi talven kulua ja vielä toisenkin, ennenkuin toisen kerran, »oikean kerran», kuten itselleni sanoin, lähdin Venetsiaan. Mutta muistissani kaartuu yksi ainoa sininen ja kullankeltainen suvi kouluvuosieni Elsassin yli. Päiväkaudet olin Strassburgissa, jonka tuomiokirkko on maailman solakin, noussut samasta maaperästä kuin minä ja omaiseni. Punainen Vogesien hiekkakivi henkäili valoa, ja monina hetkinä vavahteli reikäinen, terävä torni kuin tuskin jähmettynyt ilma. Minusta näytti, että se noin ojentaneessaan menehtyi kaipauksesta sille ilmansuunnalle, mistä se vastaanotti auringon kuumimman suudelman. Söin päivällistä ystäviemme Bockien perheessä. Aterian jälkeen menimme Viviane von Bock, hänen kotiopettajattarensa ja minä kävelemään kanavien varrelle, vanhoille vallihaudoille, jotka himmeänvihreinä kuvastellen ympäröivät sisempää kaupunkia. Tuomiokirkon torni riippui kuin savupilvessä, talojen auringonpuoliset ikkunaluukut olivat suljetut, askeleemme kaikuivat kaupungin kuumalla kivetyksellä. Viviane asteli käsivarret riipuksissa, pää kuunnellen sivulle taivutettuna, ja hänen askeleensa olivat omieni hiljaisempia sisaria. Hänellä oli kellertävän kalpeat kasvot ja ruskeat silmät, joita hän piti alas luotuina. Kun lämmin tuulenpuuska tupsahti pitkin rantakatua, näki hän jo ajoissa sen tulevan ja vei kätensä hitaalla, pyöreällä liikkeellä hatunreunaan kuin nostaisi vesiruukkua päänsä päälle. Hän näytti hautovan arvokkaita ajatuksia vakavuudessaan. Puhuin vähän ja vain ylimalkaisin lausein Venetsiasta ja Mariasta, mutta kaikki, mitä lienen sanonut, kertoi hänestä ja hänen salaisesta olinpaikastaan. Kaikki toi minulle hänestä muistoja: kuumuudessaan kalpeansininen taivas ja vino sadekuuro, joka äkkiä piiskasi kanavan vettä, typistetyt akaasiat rantakadulla, kukat yliopiston edustalla ja kauhistuttava sotilaskirkko — vesi leveiden riippapajujen alla tuntui katsellessa yhtä viileältä kuin hänen ihonsa oli ollut käteni koskettaessa. Puhuin tuhansista asioista ja aina vain hänestä. Arvasiko Viviane piilokuvan, joksi maailma oli minulle muuttunut? Varmaan. Sillä jos hän joskus avasi silmänsä, olivat ne suunnattoman suuret hartaudesta ja myötätunnosta. »Pulcinella!» sanoi hän silloin usein, ja hänen hymynsä luikerteli suupielistä hitaasti alas leualle. Siellä, missä kanava äkkiä muuttuu taas villiksi ja eläväksi vedeksi, käännyimme vitkastellen ympäri... Tanssiva virta rehevien rantojen välissä tahtoi houkutella meitä eteenpäin, tunsimme villin, hämmentävän jokimaiseman, joka alkoi heti kaupungin laidasta ja ulottui kätköpaikasta toiseen Reinille saakka — ihana maa, jota ei pystynyt tutkimaan. Virta vieri siihen taivasta syleilevissä polvekkeissa ja lahdelmissa, joiden pohjilla niityt johtivat maanalaiseen valtakuntaan, sitten taas aivan kapeana, riippuvien puiden alle haudattuna, niin että täytyi laskeutua vatsalleen veneessä päästäkseen läpi! Aikaisemmin olimme uskaltautuneet sinne, kahden kesken ja ystävien kanssa, hyvinkin tusinan kertaa, ja olimme silloin aina helpotuksesta huoahtaen päässeet tänne kaupungin reunaan »maihin», kuin pitkältä ja vaaralliselta matkalta, ja olimme tuoneet ikäänkuin ulkomaisten kasvien siitepölyä kasvoillamme vanhempiemme asuntoon. Nyt Viviane ei kaiketi enää jättäytyisi minun suojelukseeni, ja minä — olisinko nähnyt syvimmässäkään Reinin viidakossa muuta kuin kirjavajuovaiseen, läikkyvään veteen kasatun kaupungin ja sen pienen, kultaihoisen kuningattaren? Kukaan meistä ei tuntenut enää halua sellaiseen arveluttavaan yritykseen, jossa piti pujahtaa pois lukuisten ihmisten silmälläpidosta ja huomaamatta palata heidän luokseen. Kuitenkin saattoi jonkinlainen uskollisuus, tavallaan surkuttelu, meidät hetkiseksi pysähtymään opettajattaren nähden ja antamaan katseemme levätä vedessä, joka pienin, välkkyvin aallonharjoin leveinä, kesäisen iloisina aukeamina virtasi kadotettua paratiisiamme kohti. Paluumatkalla näytti kotiopettajatar joka kerta olevan levoton vaiteliaisuudestamme. Ja kun Viviane kerran nosti katseensa, ei hän enää sanonut: »Pulcinella!» Wilhelmin sillan luona, joka vie piispalliseen kimnaasiin, jättivät naiset minut. Kello oli viittä minuuttia vailla kaksi, koulukello soi ensi kerran, ensin pienten pihassa, sitten suurten. Oppituntien jälkeen saattoi kolme ystävääni minut teurastuslaitoksen puolelle, josta pikku rata Breuschheimiin alkoi. Jos minut noudettiin vaunuilla, saatoin heidät toisensa jälkeen kotiovilleen. Maantie kulki kahden hedelmäpuurivin välitse, jotka näyttivät kiitävän pikku junan tai vaunujen rinnalla... Maria kävi äitinsä kanssa luonamme. En iloinnut pitkää aikaa. Sukulaistemme joukossa ja kaiken ilman tieltään työntävän äitinsä rinnalla muistutti pronssinen epäjumalani ikävällä tavalla toisia valkopukuisia, liehuvapalmikkoisia tyttöjä, jollaisia loma-ajan tuuli kuljetti tänne. Sitäpaitsi olimme molemmat muuttuneet tekopyhiksi, hän siksi, että »Sidonian onnettomuus oli ollut hänelle varoitus», minä erään hypyn takia kuusenlatvaan, josta tapauksesta pian tulee puhe. Ihmeellisellä tavalla oli Bob tullut apotti Simonin ystäväksi, kukaan ei tiennyt miksi, sillä koskaan ei kuultu heidän vaihtavan sanaakaan. Apotti istui paperien ja kirjojen ääressä, ja Bob, edessään whiskyä ja soodaa, katseli häntä. He tekivät pieniin elsassilaisiin kaupunkeihin, yhtä äänettöminä, pitkiä kävelyretkiä ja matkoja, joilta he palasivat perin tyytyväisinä. »Langennut enkeli», sanoi apotti satunnaisesti Bobista, ja Bob apotista: »Synnynnäinen kirkkoruhtinas.» Markiisitar ja äitini sitävastoin juttelivat sydämellisesti keskenään, ei milloinkaan tavannut toista ilman toista. Markiisitar rakasti ajoa vaunuilla raikkaassa metsässä, ja joka kerta, kun he sivuuttivat punakuusen, jonka latvassa olin monsignoren madonnankuva taskussani kiikkunut, he tulivat puhuneeksi lapsista... Olin näet heti palattuani Venetsiasta kylänpojista kootun rosvojoukkoni kera ryhtynyt tavoittamaan erään mahtavan kallion kielekkeellä luulomme mukaan olevaa haukanpesää. Rosvot olivat laskeneet johtajansa paimenkoiramme köydellä alas. Köysi oli katkennut, mutta alas syöksyvä johtaja onnekseen pudonnut istualleen ulkonemalle. Sillä välin kun rosvot vielä ylhäällä neuvottelivat, hakisivatko kaukaisesta kylästä tikapuut vai heinähäkistä pari nuoraa päätin minä, peläten, että tämä useista syistä kiusallinen yritys tulisi ilmi, hypäten saavuttaa kaksi metriä alapuolellani olevan kuusen ja siten päästä maahan. Hyppäsin ja tartuin ojennetuin käsin kuusen latvaan. Latva rysähti pahasti, kallistui kanssani sinne tänne, kerran, kahdesti... En odottanut, kunnes se pysyisi paikallaan. Tunnustellen umpimähkään käsilläni epävarmoja tukikohtia laskeuduin runkoa pitkin, luisuen, pudoten, oksien vastaanottamana joilta taas heittäydyin yhä paksummaksi käyvän rungon likelle. Kasvot veressä, käsissä haavoja, vaatteet riekaleina pääsin vihdoin maahan. Ja silloin näin parin askeleen päässä apotti Simonin. Hän oli hyvin kalpea. Kädessään hänellä oli rypistynyt kuva, joka oli edelläni leijaillut maahan, ja hänen sanattomana näyttäessään sitä minulle tunsin siinä paperisen madonnan, jonka vieras monsignore makuuvaunussa oli jättänyt minulle muistoksi. Suutelin madonnan rypistyneitä kasvoja. Apotti tarttui käteeni, vei minut läheiselle lähteelle ja alkoi pestä kasvojani ja käsiäni. Kun rosvot, jotka sillä välin kiertoteitse olivat kiiruhtaneet paikalle, hämmästyneinä ja pelokkaina lähenivät, karkoitti hän heidät uhkaavasti heiluttaen keppiään. Mutta madonnankuva, joka oli pelastanut henkeni, joutui kultakehyksiin. Se riippuu vielä tänään evankeliumitaulun vieressä kappelimme alttarilla. Tämä pieni kuva oli ensimmäisiä nähtävyyksiä, mitä äitini näytti markiisittarelle tämän käydessä Breuschheimissä, ja Maria ja minä tulimme usein sen eteen rinnan rukoillaksemme. Siitä johtui, että punakuusen näkeminen johti naiset ajeluretkillään metsässä yhä uudelleen samoihin ajatuksiin. »Poika parka!» huokasi markiisitar. »Hyvä monsignore», oli äitini vastaus. »Kun vain osaisin lukea hänen allekirjoituksensa hurskaan omistuksen alta! Pyysin näyttämään sitä Strassburgin koko tuomiokapitulille. Turhaan. Kirjoittavatko kaikki italialaiset nimensä niin, ettei sitä voi lukea?» »Kenties», arveli markiisitar, »hän teki sen tahallaan, hienotunteisuudesta». Naiset tunsivat meidän kummankin perheen varallisuuden, historian ja sukulaisuussuhteet. Yhdessä he tunnustivat syntinsä ja kävivät ripillä. Mutta Maria ja minä emme päässeet toisiamme lähemmäksi. Päinvastoin vieraannuimme yhä enemmän, kaikista yhteisistä hartaushetkistä huolimatta. Mutta tuskin oli ystävätär matkustanut, kun hänen alkuperäinen olemuksensa palasi luokseni sellaisena kuin hän silloin oli ollut ja aina tulisi minulle olemaan. Hurskaan arkana seisoin hänen edessään, ja usein minun täytyi taistella, jotta en sortuisi syntisiin ajatuksiin. »Tahdon tavata hänet taas Venetsiassa», lausuin kuin rukouksena, hengitin vain sitä varten. Kun pyhimykseni sitten vähitellen palasivat kehyksiinsä ja jalustoilleen, hallitsi hän taas yksin nousevan auringon palatsissa. Ja viikkokausia saatoin elää siinä uskossa, että hän oli prinsessa, joka odotti minua siellä valkoisessa, aamuruskon koristamassa talossa. Kirjeittemme jokapäiväinen kieli oli vain leima, jopa me itse vain varjoja toisesta parista, joka Venetsiassa vaipui toistensa syliin. Vihdoin se tapahtui. »Irti täältä! Ihmisten joukkooni» huudahti äitini eräänä myöhäissyksyn päivänä. Yhdyin pontevasti huudahdukseen, en niin paljon ilosta saada jäädä pois juuri taas alkaneesta koulusta (olin nyt onnellisesti yläosaston toisella luokalla), vaan siksi, että olin tilaisuuden sattuessa päättänyt tavata Marian. »Mahdotonta», väitin, »mahdotonta kauemmin kestää täällä Breuschheimissä», ja kymmenen minuuttia myöhemmin istuin huoneessani ja kirjoitin ystävättärelle. Hänen tuli koettaa saada äitinsä halukkaaksi matkustamaan, ja siihen tarvittaisiin, kuten omaan äitiini nähden juuri olin kokenut, ei viekkautta ja petosta, vaan ainoastaan ystävällinen kehoitus. Äidit olivat muka aina virkistyksen tarpeessa. Tietysti tulisi hänen, Marian, osoittaa olevansa yhtä paljon sen tarpeessa ja kuuliaisesti seurata äitiään. Minä puolestani koettaisin saada Venetsian matkan päämääräksi. Jos se kuitenkin vastoin odotuksia epäonnistuisi, tulisi hänen »koota kaikki voimat, ilot ja tuskat», ja maksoi mitä maksoi taivuttaa äitinsä matkustamaan meidän valitsemallemme seudulle, joka vuodenajan takia voisi olla vain jossakin etelässä. Heti kun täällä olisi jotakin päätetty, ilmoittaisin hänelle, ja pyysin häntä viipymättä tekemään samoin. Tämän kirjeen suljin sinetillä, jonka hiljan olin kaiverruttanut itselleni ja vein sen ketterin askelin postiin. Tähän liittyi, kuten aina merkittäviin tekoihin, kävelymatka puiston läpi. Siellä oli nyt ihmeellisiä asioita nähtävänä. Torventörähdys, joka oli ilmoittanut suven tulon (muuten väärin), kajahti nyt, myöhäissyksynä, uudelleen läpi puutarhan: turkkilaisia jättiläisunikkoja leimusi tuhoutuneissa kukkalavoissa. Jo kahdeksan viikkoa olivat orvokitkin kukkineet toisen kerran, jonkun verran kalpeampina, pienempinä kuin keväällä, selvästi liikarasittuneina, mutta kuitenkin ne tuoksuivat ja kukkivat suurin joukoin ja levisivät vielä yli puutarhasarkojen. Kauniita olivat syksyn värit — kuin talo, joka paloi kirkkaalla päivällä. Luonto antoi viimeisensä, sitten seurasi kirkkomaan rauha, ajatusviiva, jolla kasvoi valkoista sammalta... Minkätähden tahtoivat orvokit kukkia, vaikka auringonkukat puhalsivat hyvästiä kesälle, niin että kultalevy melkein särkyi, ja korkeat pensasasterit aloittivat hämärän muminansa ja kuiskailunsa talvesta? Jättiläisunikosta sen nyt ainakin näki: se oli tullut hulluksi. Mutta orvokit! Nuo rakkaat tyttöset herättivät sääliä, ne kävivät vanhoiksi ja harmaiksi jatkaessaan kukkimistaan. Ja kukkikoot ja levitkööt kuinka paljon tahansa, niiden aika, orvokkiaika, oli kuitenkin jo kauan sitten mennyt! Mitä niiden kannatti leikkiä nuorta tyttöä, kun syystuuli päivä päivältä piteli niitä yhä pahemmin? Apotti Simon sai sen selville: ne olivat kerran menneet takuuseen kesälle ja nyt tulleet katsomaan, miten takuun laita oli. Koska kuitenkin kesä oli tänä vuonna jäänyt tulematta, pitivät ne itsepintaisesti lupauksensa, järjettömästi kuin lapset arvellen, että siniset postivaunut, joissa ne keväällä olivat meitä kuljettaneet, olivat vain kärsineet tapaturman, ja että ne muka istuimme liian kärsimättöminä maantiellä, mutta korjaus olisi pian tehty ja sitten, sitten sitä mentäisiin, hei vain, yli vuorten... Kyliä saisimme odottaa kauan! Siniset postivaunut istuivat yli aisojensa loassa, ja ajaja oli erotettu. Ja joka yö astui talvi askeleen lähemmäksi. »Matkalle!» kaikui linnassa. Mutta mihin? Pyysin: »Venetsiaan.» »Venetsiaan? Miksi ei!» Minne muuten? Syystuuli puhalsi tylsän leikillisenä päiväkausia, yökausia, maan yli ja etsi, kenet kuristaisi. Satoi kolme kertaa päivässä ja puolen yötä. »Pois täältä! Aurinkoon!» Tulin juosten sanomalehti kädessäni. _Vous voyez_, Markustorilla käveltiin kesäpuvuissa. Kyyhkyset hautoivat uudelleen. Niin sai tästä »Figarosta» lukea. Luin sitä ääneen aamuin ja keskipäivin ja illoin. Ajoin asiaa päiväkausia, ja vihdoin äitini myöntyi. Hän kirjoitti kirjeitä, koettaen ennakolta värvätä ihmisiä »vanhaksi ydinjoukoksi», jonka hän tahtoi tavata Venetsiassa. Hänelle, joka tähän asti oli suosinut Pohjanmerta, tämä oli niin kuulumattoman uusi yritys, että yksinomaan minun apuni ei riittänyt. Ilman varmaa vähintä määrää liittolaisjoukkoja hän ei sanonut voivansa ottaa osalleen meren ympäröimän Venetsian löytöä. Sidonia vastasi, että hänellä oli tärkeitä töitä valvottavana, minkävuoksi ei voinut lähteä. Sen johdosta isäni nosti kätensä kattoa kohti. Mitähän töitä ne oikein olivat? Niin hänen täytyi yhä uudelleen itseltään kysyä, kun me täällä odotimme, että vihdoinkin pääsisimme nostamaan sateen liottamia perunoita! Ei ollut mitään, tuskin mitään tehtävää. Äreinä liikuskeltiin talousrakennuksissa syyskylvöä varten valmiiksi asetettujen säkkien ohi, jotka odottivat, että pellot tulisivat vapaiksi. Rengit laskivat kiroillen viiniä, puivat ja iltaisin istuivat talonpoikien kanssa ravintolassa, politikoiden vanhasta, kaukaisesta Italiasta ja läheisestä, oluttajuovan piiriesimiehen edustamasta valtakunnasta. Niin pahalla tuulella he olivat, illalla humalassa, aamulla pohmelossa, ettei uskallettu kieltää heitä käymästä ravintolassa. Toisenlaiselta ei maailma myöskään Rheinweilerissä voinut näyttää, ja tämä siis oli se tärkeä työ jota Sidonia valvoi! Isän sisar Mary sitävastoin ei tehnyt mitään verukkeita. Hän kutsui Touraineen, Ranskaan. Siellä oli hänen luostarinsa, eikä tämä ikäneito koskaan sieltä poistunut. Setä Albert Leo, joka oli yhtä lujassa kiinni Pariisin takana ilmoitti vihaisena, että hänen rouvansa sairasti luuvaloa ja hänen poikansa, luutnantti, vietti Afrika-lomaansa mulkoilemalla ikkunasta sateeseen. Sanalla sanoen kaikki sukulaiset kieltäytyivät. Mitä oli tehtävä? Maria ei vastannut. Synkin aavistuksin, jo puolilamaantuneena, liikuin Breuschheimin ja Strassburgin väliä. Ainoat kukat, jotka hymyillen pitivät puoliaan vastuksissa olivat japanilaiset vuokot. Nämä ruhtinattaret säilyttivät ryhtinsä räystäsvuodossakin, kasvoivat, kaikkien valkoisten ja punaisten kukkiensa peittäminä, synkkää taivasta kohti. Ne antoivat minulle rohkeutta! Sitten kun oli kahdeksan viikkoa satanut vettä, oli tänään tullut rakeita. Milloinkaan eivät japanilaisen vuokon kukat olleet seisoneet niin suurina ja puhtaina kuin tämän puuskan jälkeen. Nurkan ympärille tiheästi ryhmittyneinä köyristelivät yhä vielä orvokit ja jakoivat luonnollista kokoa olevien kimonojen kanssa vastustuksesta johtuneen voitonriemun, jossa kuitenkin draamallinen tilanne kärjistyi päiväntasauksen salamaniskuun. Rakeet olivat sen niille osoittaneet, ja tosiaankin, parin päivän päästä ne olivat vain tuhkaa. Näin meiltä oli kesä lopullisesti viety. Kun huono tuulemme oli paisunut niin suureksi, että väistimme toisiamme huoneissa, saapui kirje markiisitar Capponilta. Hän oleskeli Venetsiassa hotelli du Globessa, vanhassa, ylhäisessä, vaikkakaan ei upeassa talossa, jossa oli kuuluisa keittiö ja jota määrätyt italialaiset piirit suosivat, ihastuttavien ystävättärien ja henkevien herrojen ympäröimänä. Näiden joukossa kuului olevan myös nuoren Clausin tuttu loordi Berrick. Muuten kirje vahvisti »Figaron» tiedonannon: Venetsiassa nauroi sininen kesä. »Venetsia, henkeviä herroja ja kauniita naisia — _nous serons en pleine renaissance_» sanoi hyvä äitini ja vastoin tapojaan ranskaksi. »Madame! Claus! Pyydän teitä matkustamaan!» vaati isäni, jota pitkät ja muuttelevat valmistukset kiusasivat. Kaikkien tyttöjen piti auttaa, ja sittenkin kesti kokonaista kaksi päivää, ennenkuin äiti oli valmis. »Tavannetkohan siellä Marian?» lausui hän, kun lopulta valvoi minunkin matkalaukkuni sullomista. »Toivottavasti!» huudahdin ylpeänä, kaikkien epäilysteni uhalla niin ylpeänä, että surumielinen ilme levisi äitini kasvoille. Syleilin häntä ja tässäkin kai liioittelin, sillä väkisinkin hän piti päätänsä loitolla. »Pelkäätkö Marian vuoksi?» kiusoittelin. »En», sanoi hän ja antoi nyt sentään suudella itseään poskelle. »Mutta kenties tekisitte viisaasti jos pelkäisitte hiukan toisianne.» Tämä yritettiin sanoa leikillä, minä nauroin, ja hän oli herttainen ja nauroi mukana, joskin hiukan miettivänä. En voi muistaa, että yhdessä ollessamme toinen olisi milloinkaan nauranut ilman toista. Sitten lähdimme, äiti kamarineitsyensä Annelen kanssa, apotti ja minä. Isä itse vei meidät jahtivaunuilla Strassburgiin. Ernst odotti meitä. Valkoinen ylimmän luokan lakki hieman kallellaan oikealla korvalla, niinkuin hienojen osakuntien ylioppilailla oli tapana, hansikkaat vasemmassa kädessä, hän tuli kiireisin askelin luoksemme, ohjasi, sittenkun isä oli sanonut hyvästi, äidin sellaiselle paikalle asemasillalla, missä hänen mielestään ei vetänyt, ja piti meille seuraa loistavan hyväntahtoisesti, kunnes juna ajoi asemalle. Meidän tuli huomata hänen hieman ylpeästä ystävällisyydestään hänen osaavan antaa arvon sille, ettei kukaan ollut koettanutkaan taivuttaa velvollisuutensa tuntevaa yläluokkalaista sellaiseen kevytmieliseen tekoon kuin miltä »huvimatka» Venetsiaan keskellä lukukautta olisi näyttänyt. Hän oli yhä vielä sama poika, joka koulusta tultuaan kotiin oli kieltäytynyt ottamasta osaa erääseen lastenjuhlaan ja äidin kysymykseen, miksi hän ei tahtonut leikkiä toisten kanssa, vastannut: »Ei yhtään virhettä. Oikein hyvä. Ensimmäinen sija.» Apotillekaan hän ei nyt jättänyt leikillisesti huomauttamatta, että minua oli »postikorttikaupassa siellä» pidettävä silmällä, etten kokonaan joutuisi »hunningolle» ja apotti, joka ei hyväksynyt tällaista maalaiskieltä, vastasi siihen hajamielisesti nyökäten hymyilemällä korkealta valkoisen yläluokkalaislakin yli. Kolme ystävääni oli myöskin ilmestynyt sanomaan hyvästi, suureksi ihmeekseni — mutta, niinkuin kävi ilmi, täydellä syyllä. Näistä kolmesta otti Ernst huomioon vain Arno von Steinbergin, jonka isä, häränniskainen Zeus, oli erään vanhan, hyväntahtoisen ruhtinas-käskynhaltijan valtiosihteerinä ryhtynyt hallitsemaan Elsass-Lothringin valtiomaata. Toinen, François Kern, oli nimettömän porvarin ja Hubert Adam jopa vain viininviljelijän poika. Hänestä pidin enimmin, sillä hän kunnostautui sekä filosofiassa että runoudessa, josta hän pystyi mitä tuhlaavimmin meille jakelemaan. Hän tunsi myös joka kylän tässä maassa ja Vogesien kaukaisimmat metsät. Ja ovela hän oli jos kukaan, sen huomasi nytkin. »Kuuleppa», sanoi Hubert Adam, »me olemme tulleet, kun jouduimme riitaan siitä aatteestasi. Minun mielestäni olisi Elsass, tietysti siihen välttämättä kuuluvan lisän Lothringin kanssa, julkisesti ja rehellisesti tehtävä kansainväliseksi. Mutta Kern ei tahdo sitä hyväksyä, sillä hän väittää, että se saattaisi kirkkovaltion uudelleen voimaan, tiedäthän, meidän maatahallitsevien pappiemme takia —» François Kern keskeytti hänet, tarttuen kauniiseen, mustaan kaulanauhaansa, joka liehui tuulessa hänen päivettyneiden tytönkasvojensa ympärillä, ja huudahti pehmeällä äänellä: »Tietysti, tietysti, vapaa Elsass, vapaa pappismaa, mutta toivon ainakin ranskalaista suojelusta. Ja pari rykmenttiä zuaveja varusväeksi.» Kuullessaan sanan zuaveja, sanoi Arno Steinberg, joka oli kuunnellut vain toisella korvalla, nopeasti Ernstille hyvästi kiiruhtaakseen »meidän luvallamme myös sanomaan sanansa». Puoliääneen ja kiihkeästi hän puhui saksalaisen miekan terävyydestä, kuten jokainen saisi havaita, joka nostaisi kätensä saksalaista valtiomaata vastaan, ja uhkasi meitä kolmea suorastaan sodalla. Näin kävisi, jos jatkoimme valtiolle vihamielistä salaliittoamme sensijaan että yhtyisimme hänen ehdotukseensa Elsass-Lothringin korottamisesta »keisaripfalziksi», jonkinlaiseksi ihmeelliseksi ylellisyydeksi ja persoonalliseksi omaisuudeksi kulloinkin hallitsevalle Saksan keisarille. Vastalause, mitä kiihkein vastalause kummankin toisen taholta! »Senvuoksi», selitti Adam Hubert viekkaasti, »senvuoksi olemme tulleet, Claus varmaankin julistaa sinulle jyrkästi, että sinun keisaripfalzisi on kerta kaikkiaan hylätty.» »Tarpeeksi keisaripfalzia, enemmän kuin tarpeeksi, olemmeko nytkään juuri muuta!» kiihkoili François Kern ja painoi samalla hyväillen lavallièriä rintaansa vasten. »Allez, messieurs», sanoin (Arno lahjoitti minulle hymyn kuin synninpäästön, joka kuitenkin koski vain minua, minua yksin, sen sanoi hänen ilmeensä), »näin Italian oven ja saranan välissä ei siitä kunnolla voi keskustella». »Ei», tarttui Kern uudelleen puheeseen, »me tahdomme vain saada keisaripfalzin lopullisesti pois ohjelmasta». Hubert Adam ei sanonut mitään, katseli minua vain hupaisesti silmiään vilkuttaen. »Oh», huomautin, »eihän Arno puhu ensinkään vakavissaan. Hän tahtoo vain laskea leikkiä kanssamme.» Silloin Adam sanoi: »Hyvä. Sitten ei puhuta enää mitään keisaripfalzista. Kunniasanalla?» »Kunniasanalla», toistimme Kern ja minä yhtaikaa. »No, Arno!» Tartuin hänen käteensä, »nopeasti kunniasanasi, minun täytyy astua junaan. Keisaripfalz ja ranskalainen suojelus raukeavat samalla — oletteko ymmärtäneet?» »Kunniasanani», murisi Arno. Sitten he kumarsivat yhteisesti äidilleni ja lähtivät. Kun Ernst oli saanut äidin sijoitetuksi vaunun osastoon, työnsi hän minut ulos käytävään ja työnsi pienen mytyn käteeni: »Pistä tämä taskuusi, Claus», sanoi hän. »Toivoakseni olet kyllin vanha käsittelemään vakavaa asiaa vakavasti. Venetsiassa opit tuntemaan rouva Hartmannin, jolle sinun pitää esiintyä parhaimmalta puoleltasi samaten hänen tyttärelleen, jonka myös siellä tapaat. Ja tyttärelle annat kahden kesken tämän pienen käärön.» Hän rykäisi. »Muuten voit sanoa ystävällesi, nuorelle Steinbergille, kun palaat, että hänen tulee odottaa, milloin minä sanon hyvästi, kun puhelen hänen kanssaan. Pyydän sitä sinulta. Kiitos.» Sen jälkeen hän suoritti, mitä minun oli tapana nimittää hänen irvistyksekseen, tarttui näet äkkiä lakkiinsa ja repäisi sen sivulle päin alas olkapään tasalle, mikä hämmästyttävän tyylinvastainen taidonnäyte niin miellyttävässä ihmisessä joka kerta sai minut suunniltani. Ehdottomasti, yhtä automaattisesti suoritin virnistykseni, joka varmaan oli heijastus hänen suonenvedontapaisesta liikkeestään ja saattoi hänet kulmakarvat rypyssä ja suupielet närkästyneinä kääntymään pois. Juna lähti hänen suomatta minulle enää katsettakaan. Mutta hän ei myöskään enää tervehtinyt lakilla, kohotti vain hansikkaitaan, hiukan yläruumistaan kumartaen ja heiluttaen niitä ilmassa, mikä näytti hyvin hauskalta. Rheinweilerissä, jonka sivuutimme kohisevalla vauhdilla, seisoi Donja, jolle äiti oli ilmoittanut, linnan avonaisen ikkunan takana ja huiskutti. Hänestä ei näkynyt muuta kuin valkoinen liina. Mutta me, me kiiruhdimme tapaamaan kesäpukuja Markustorilla — valkoinen liina pimeässä ikkunassa muuttui niiksi. Kiidimme hautovia kyyhkysiä kohti... Kuulin Donjan helisevän naurun, sitten hän lepäsi kuin autuaana kuoleva hääveneessä... Mutta me riensimme kesää kohti. Makuuosastoni minun taas täytyi jakaa toisen kanssa, tosin vain apotin. Senvuoksi sainkin tällä kertaa riisuutua, eikä mistään mahdollisista raiteilla suistumisista, joita vastaan olisi ollut tarpeen suojella itseään rukouksilla, nyt ollut puhetta. XIII. RAKKAUTTA JA MAAILMANHISTORIAA Saapuessamme Venetsiaan oli kaikki paksussa sumussa — koko suuri, kirkkaansinisen kultainen leikkikalu käärittynä vesihöyryyn. Ja meidätkin valtasi uneliaisuus kuin mekin kuuluisimme tähän leikkiin ja meidät olisi pyntätty kasaan ja pantu syrjään. Ja sellaista oli lähtöpäiväämme saakka. Totta puhuakseni sumu purkautui usein sateeksi tai imi, näytettyään melkein voitetulta, uusia suruvoimia auringosta, jonka sen pian myös taas oli kietonut ja käärinyt kunnes Jumalan sydän, niinkuin äitini tätä tähteä nimitti, oli enää vain harmaassa hunnussa riippuvan leppäkertun näköinen. Minulle itselleni se surussani soveltui hyvin, Mariahan ei ollut saanut keskeyttää vaikeita opinnoitaan Rooman konservatoriossa! Niin ilmoitti markiisitar Capponi tervehtiessään minua hotellin hallissa, reippain käsin tarttuen leukaani virkistääkseen osaaottavasti minua pettymyksessäni. »Kovin ikävää», mumisin, ja samalla kun rohkaistakseni itseäni katsoin häntä silmiin, lisäsin ääneen ja varmasti: »Valitan suuresti, syy ei varmaankaan ole hänen.» »Hyvä», sanoi markiisitar ja nousi varpailleen, voidakseen mukavasti katsella silmiini. »Hyvä, poikaseni. Te miellytätte minua kovasti. Mutta teidän ei olisi sopinut vehkeillä. Tai ainakin olisi pitänyt menetellä taitavammin. Sinetöidyt kirjeet tyttärelleni eivät mene perille, ymmärrättekö, ne luen vain minä.» Ja hän jätti minut läimäyttämällä poskeani ja ilmeikkäästi hampaitaan narskuttaen, niin että tuon keski-ikäisen naisen suu näytti terävältä ruskeaksi rypistyneeltä kärsältä.» Ja siellä oli rouva Hartmann, pieni ja pyöreä, kaunis, harmaa tukka ruusuisten kasvojen ympärillä, joissa pienet terävät hampaat leikkivät nuorilla huulilla. Totta totisesti, rouva Hartmann miellytti minua — kukapa olisi luullut! Hän otti vastaan tervehdykseni vain viipymättä toimittaakseen sen esille hypänneelle tyttärelleen Anne-Marielle. Anne-Marie ravisti nauraen päätänsä, mikä olisi ollut mieletöntä tahi ainakin käsittämätöntä, ellemme jo salaa olisi hyvin tunteneet toisiamme. Kohdatessamme hän oli kävellyt Ernstin rinnalla, samalla kun minä, en juuri niin suorana kuin isompi veljeni, olin suojellut Viviane von Bockia Strassburgin kasvihuoneen vaaroilta. Tosin oli voimassa hiljainen sopimus, jonka mukaan molemmat puolueet kuin sumukaavun tuntemattomiksi tekemillä äänettöminä ja katsettakaan vaihtamatta sivuuttivat toisensa. Nyt näin ruskeat, pehmeät hiukset, joista aina joku suortuva riippui, ja ruskeat, polttavaan pisteeseen keskittyneet silmät ensi kerran läheltä. Mitä hänen silmänsä huolettomina ilmaisivat, sen paljasti myös, kun häntä lähemmin tarkasteli, hänen ruumiinsa, joka oli pieni, ryhdikäs ja itsepäinen. Hän piteli toisessa kädessään maalilaatikkoa, toisessa saranatuolia ja oli aikeissa lähteä ulos. Kohotin sen käden, joka puristi maalilaatikon kädensijaa, ja suutelin sitä ranteeseen. Tuntui kuin olisin huulillani koskettanut biljardipalloa, niin pyöreältä, sileältä ja kylmältä se tuntui. Silloin nousi eräästä klubituolista herra, astui luokseni, virkkoi hiljaa: »Tokkopa muistatte minua?» ja pudisti kättäni: loordi Berrick. Kuinka olisin voinut unohtaa hänet, tunsihan hän jumalaistarustoa ja oli suojellut Mariaa ja minua raakalaisia vastaan! Ennen kaikkea oli hänen lämmin, hieman surumielinen hymynsä jäänyt mieleeni, olinpa koettanut sitä itsekin joskus tärkeissä tilaisuuksissa matkia! Kuulin illalla salongissa, että hän tällä välin oli mennyt naimisiin erääseen Skotlannin huomattavimpaan perheeseen kuuluvan naisen kanssa, jonka mies oli kuollut virtahevon ajossa Kongon varrella. Se nainen oli oikea »johtajatar», niinkuin markiisitar Capponi tärkeänä ilmoitti, »uusimman muodin »Society leader», joka taisteli naisen vapauttamisen puolesta sekä seurapiirissä että sanomalehdissäkin, ja »jonka salongin kautta kulki tie kapitolille» Ingels (lue: Ingols), skotlantilainen autonajaja, jonka lady Isabel kahden tyttärensä kanssa oli tuonut toiseen avioliittoonsa, oli tappanut tuon vaarallisen eläimen seuraavina minuutteina — pitäisikö sanoa, niin kysyi markiisitar eräässä häikäilemättömän keimailunsa puuskassa, jommoisia pian pidin hänen keskustelunsa höysteinä, pitäisikö sanoa: _valitettavasti_ liian myöhään? Toista avioliittoa pidettiin onnellisempana kuin ensimmäinen, niin äkkiarvaamatta purkautunut, yleisen mielipiteen mukaan oli ollut. Markiisitar, joka rakasti lady Isabelia ja kunnioitti loordia, ei sanonut voivansa tuntea rajatonta vihaa syyllistä virtahepoa kohtaan, varsinkaan kun peto oli maksanut tekonsa hengellään. Lady Isabelin ensimmäinen mies oli ollut nolla, nuoruudenrakkaus ilman arvonimeä ja varallisuutta, kipsinen Belvederen Apollo metsästyspyssyineen... Tämän keskustelun aikana kuulin myöskin ensi kerran saksalaisen runoilijattaren Aggie Rufin nimen. Sanottiin, että hän oli ainoa elävä nainen, jota »johtajanainen» piti itseään parempana. Heidän suhteensa tuntui seuraavanlaiselta: Kleopatra, politikoitsija, soi runoilija Sappholle etusijan, ja se oli kuvaavaa kummankin luonteelle. Sillä kuka tahansa ei voinut olla sellainen runoilija, jonka lady Isabel Berrick kohotti niin korkealle! Valitettavasti (tässä täytyy kyllä sanoa valitettavasti) »johtajanainen» karttoi kyyhkysten asuttamaa Venetsiaa, jota hän moitti vanhaksi romuksi ja vieläkin pahemmaksi, oikeastaan vain kyyhkysten vuoksi, hän kun käsittämättömällä tavalla vihasi ja vainosi näitä lintuja. Ikäänkuin kyyhkyset tosiaan olisivat naisellisella tavalla hiljaisia ja hurskaita »ja ylipäänsä vanhoillisia eläimiä», niinkuin lady kuului väittäneen! Itsensä asemesta oli »johtajanainen» vakuuttanut loordin uskotuksi Venetsiaan skotlantilaisen autonkuljettajan Ingelsin, joka täällä, kuten on helppo ajatella, autonajajana vaunuttomassa kaupungissa oli hirveästi ikävissään. Hän heittäytyikin häpeällisesti juomaan. Hän juoksenteli paikasta toiseen kasvot sinipunaisina ja silmät pullollaan ja irvisteli, kun olisi pitänyt tervehtiä. Loordi ei näyttänyt sitä edes huomaavan. Hän huomasi sen hyvin, kuten voin todeta, kun eräänä iltapäivänä tavallisella sumukävelyllämme kohtasimme ahtaassa kujassa miehen, joka loordin huomattuaan nolona vetäytyi oikealle ja vasemmalle ja huomattuaan väistymisen mahdottomaksi apua etsien tuijotti ylös rakennuksen seiniin, kääntyäkseen lopulta ympäri ja väsyneesti hoiperrellakseen tiehensä. »Se oli Ingels, lady Berrickin autonkuljettaja», sanoi loordi vastaukseksi hämmästyneeseen, kysyvään katseeseeni: »Ei, ei minä en sekaannu lady Berrickin asioihin, se olisi epäkohteliasta. Harvoin muuten näenkään koko miestä.» Olimme saapuneet kävelymatkamme päämäärään, Giacomuzzin kahvilan luo, jossa oli tapamme päättää tämä ainoa kaunis osa päivästä, senjälkeen kun loordi, äitini luvalla, oli valinnut minut seuralaisekseen. »Rakas nuori ystävä», oli hän silloin sanonut, »vaikka asummekin kuin perhe jonkin verran alkuperäisessä vesilinnassa, on teidän kuitenkin yhtä ikävä kuin minunkin. Samasta syystä avustavat muuten niin viehättävät naisemme kaikin voimin sumua, odottaessaan, puhuessaan ja rukoillessaan yksinomaan sen haihtumista. Mutta minusta Venetsia on hyvin miellyttävä sumussa. Eikö teistäkin?» Olin liiaksi hämmästynyt kyetäkseni heti vastaamaan, ja loordi jatkoi: »On niin tyhjää! Tulkaa kanssani. Saatte nähdä. Sumu imee vieraat sisäänsä. Cook itse näkyy työskentelevän sen hyväksi. Parvittain he katoavat. Ja heidän mukanaan lentävät kaupustelijat, lasitehtaiden asiamiehet, nyöritetyt kapteenit, kerjäläiset, eikä kahviloissa enää soiteta. Vihdoinkin tarjoutuu tilaisuus tarkastella joutoaikana ennen niin ylpeän venetsialaisen teatterin jäännöstä.» Siitä alkaen menimme aina aterian jälkeen ulos sumuun ja palasimme vasta illansuussa. Istuimme siis taas nurkkapöytämme ääressä Giacomuzzissa, ja loordi tuijotti, pää surumielisesti kallellaan, hymyillen eteensä. »Rakastan kovasti tätä kaupunkia», sanoi hän, »keväästä lähtien, siitä kerrasta asti...» Hänen toinen kipeä silmänsä tähysti minua, ja minusta näytti kuin sen terään ilmestynyt vieras esine olisi kovettunut kyynel. »Niiden ihanien päivien jälkeen, jotka päättyivät niin surullisesti, olen usein käynyt Venetsiassa. Nyt, ensi kerran siitä lähtien tapaan sen taas... paljon sanovana, värikkäänä, syvänä, elävänä. Siitä saakka kun sumu Jumalan pilven lailla riippuu sen yllä. Vihdoin olen myös löytänyt mallin... Tietäkääpä, ystäväni, että kulutan aikaani pienillä maalauksilla, skitsejä naisista, jotka ovat luodut rakkautta varten eivätkä sitä salaakaan — heidän ei tarvitse olla niin nuoria... Tiedättekös, Claus, että polveudun Skotlannin puritaanisista perheistä? Kyselen itseltäni, Claus, voitteko ymmärtää, mitä se merkitsee. Ylpeästä perheestä. Verisestä perheestä. Vakuutan teille, hurskaat esi-isäni marssivat niin sanoakseni veressä! Kun sitä Englannissa alkoi vuotaa niukemmin, lähtivät he siirtomaihin, nuo hurskaat Berrickit... Ja ajatelkaapa vain: heidän omaisuutensa ei vähentynyt, vaikkakin se tavallisesti on säännöllistä, kun joku matkustelee tuhlailevasti, harjoittaa suurta ylellisyyttä ja sitäpaitsi palkitsee hyveen, kuten heikkomieliset vanhukset paheen, ja kaiken tämän paljoakaan työtä tekemättä. Siitä ilman muuta huomaatte, että hyvä Jumala oli mieltynyt Berrickeihin, mieltynyt kuin vanha isä nimensä perijöihin. Ymmärrätte, Claus, niin olen johtunut maalaamiseni ohella harrastamaan myöskin maailmanhistoriaa. Ja voin vakuuttaa teille, maalaamiselle on hyötyä sellaisesta työskentelystä...» Olin aika lailla hämmästynyt kuullessani loordin puhuvan niin rohkeasti, enkä ainakaan olisi odottanut, että hän juuri minulle uskoisi kapinallisia ajatuksiaan. Tosin oli minusta aina tuntunut, varsinkin sanakiistoissa Donjan »pienen piirin» kanssa, kuin hän kätkisi jotakin puheensa taakse, ja Maria ja minä olimme tilaisuuden sattuessa palkinneet sen hänelle ojentamalla kukan tai jonkun kaukaisesta kaupasta hankkimamme muinaisesineen. Lapset ovat vastaanottavaisia rohkaisuille, salaperäisyydet herättävät heissä ihastusta, mutta kuka täysikasvanut kertoisi heille milloinkaan vakavia salaisuuksia? Enhän tosin enää ollut lapsi, vaan kimnaasin lähes viimeisen luokan oppilas, jolle elämä oli auennut, ja jos vieressäni loordin asemesta olisi istunut Sidonia tai Bob, olisin täysin tyytyväisenä kuunnellut heitä. Mutta vieras loordi herätti minussa liian paljon mielihyvää ja saattoi minut suorastaan värähtelemään. »Kuten sanottu», toisti hän verkkaan luistavalla puhetavallaan, »kuten sanottu, rakas ystävä, en kuulu niihin ihmisiin, joiden mielen sumu tavallisesti lamaannuttaa: päinvastoin se ohjaa henkeni maailmanhistorian suuriin tapahtumiin. Ihmiskunnanhistorian suuret tapahtumat saavat minut ehdottomasti iloiselle mielelle. Jos sallitte, kerron teille jotakin Venetsiasta. Sanon heti: tämä Venetsia oli maailman loistavimpia rosvoluolia, ja roistoväki, joka täällä hallitsi, polveutui yhtä hyvistä vanhemmista kuin minä. Vain viisaammista, luullakseni, epäilemättä viisaammista.» Se oli tyrmistyttävää. Minun täytyi nousta samettisohvalta ja istua tuolille vastapäätä loordia. Tilasin mokkaa ja savukkeita. Mutta kun en milloinkaan ollut polttanut, en maistanutkaan niitä, vaan katselin niitä vain rohkeasti. Mikä mies — kuin taivaasta pudonnut! Vaikka hän saattoi lausuntonsa jälkeen pitkän aikaa selailla pilalehtiä, jotka nimenomaan niiksi itseään nimittivät, löytämättä ainoatakaan ilonaihetta, tarvitsi hänen vain lukea jonkun kansanjohtajan, esimerkiksi sosialisti Stratan puhe, ja heti hän oli päässyt kaikista suruistaan ja hekumoitsi kuten saksalaisessa kansanlaulussa, »ruusuissa». Eikö tämä Strata puhunut, eikö hänen lehtensä, venetsialainen »Popolo», kirjoittanut omalla tavallaan samoin maailmanhistoriaa kuin Oxfordin professorit, jotka runoilivat asioista aikojen takaa? Loordi saattoi siis hyvin sanoa, että sumu teki hänet tyytyväiseksi, koska se ohjasi hänet kevytmielisistä vaikutelmista, jommoisia aurinko ja tähtitaivas toivat tullessaan, kylmän ritarin teräksiseen kulkuun, jota me (toiset vapisevasta kunnioituksesta, toiset kohteliaisuudesta) nimitimme kansojen kohtaloksi. Itse asiassa oli tämä nimitys _kohtalo_, muuten voittajan itsekiitosta, pöyhistelyä, jopa julkeutta, mutta siitä hän ei halunnut puhua, se veisi liian pitkälle kun kuitenkaan koko »maailmanhistoria», sellaisena kuin me raukat kansallisissa kouluissamme joudumme sitä oppimaan, ei ollut muuta kuin voittajien voitonulvontaa ja voitettujen yhä musikaalista hampaiden kirskuntaa. Tähän nyökkäsin myöntävästi. Se oli oikein! Kukaan ei voinut sitä paremmin tietää kuin elsassilainen! Muutamina päivinä näin loordin vain hotellissa, jossa hän maalasi venetsialaista kreivitärtä: Tämän hän oli markiisitar Capponin avulla saanut suostumaan malliksi naisten läsnäollessa, vieläpä, kuten sattumalla sain kuulla, erittäin kevyessä, »äärettömän ilmavassa» puvussa. Hän oli perin hyvällä tuulella ja piti naisille pöydässä pieniä, haaveellisia esitelmiä venetsialaisesta maalaustaiteesta, jolla oli se ansio, että se pystyi kirkastamaan jo tummuneita kauneuksia ja panemaan liikkeelle vanhoja kankaita, ikäänkuin ne olisivat häntä kuuntelevien naisten pukuja. Äitini sanoi häntä »älykkääksi kuin paholainen», jotavastoin markiisi vannoi pyhien kautta, että hän ei laskenut leikkiä, ja madame Hartmann, rikkaan elsassilaisen nappitehtailijan rouva, joka kolmen kuukauden ajan oli tarkastellut häntä samassa hotellissa, otti myöskin valalleen, että hän oli hienotunteisin, sivistynein, säädyllisin kaikista loordeista, mitä hän milloinkaan oli tavannut. »_Il vous repose de cette espèce de débraillé, le lord Byron_», huudahti hän. Toisella kertaa hän häpäisi »Child Haroldin» runoilijaa nimittämällä häntä »_coqueluche vénitienne des nouveaux mariés_» ja kehui loordi Berrickiä sanomalla, että tämä oli »_gentilhomme, qui cache un artiste_». Hänen tyttärensä Anne-Marie näytti olevan ainoa, joka äitinsä jonkunlaiseen tunnustukseen pakottamana keksi loordissa moitittavaa, tämä kun hänen mielestään piti taivaallistakin rakkautta vain maallisena ilmestyksenä, missä mielipiteessään hän osui naulan päähän. Sitäpaitsi, väitti hän, loordi oli imartelija, naisten imartelija; tarvitsi kyllä jonkun verran aikaa huomatakseen sen, mutta sitten tunsikin itsensä suorastaan loukatuksi. Lyhyesti, hänestä loordi oli kauhea, ellei suorastaan epäilyttävä... »Mutta, lapsi!» huudahti rouva Hartmann punastuen, samalla kun markiisitar torjui syytöksen imartelusta sanoilla: »Ei ensinkään Hänellä on vain hiukan rohkea tapa lausuessaan totuuksia.» Anne-Marie meni ulos sumuun, maalatakseen vesivärillä edelleen doogipalatsia sen loistaessa auringonvalossa. Näinä päivinä istuin yksin Giacomuzzissa ja luin Torinon lakkoa johtavan nuoren kansanjohtajan Stratan puheita ja niiden selostuksia sanomalehdissä, muun muassa erään hämmästyttävän vihjauksen paikallisiin onnettomuuksiin. Muuan matruusi oli näet murhannut stratalaisen verojen kokoojan eräässä talossa Calle della Mandolinan varrella, ja siitä pantiin vain itse kuningas vastuuseen. Samalla tutustuin kansanjohtajan Caesar-päähän, jonka piirteitä »Popolo» piti italialaisen kansallisuuden elämänviivoina, »Gazetta» sen kuolemanviivoina, molemmat niin tunkeilevasti kuin kerjäisivät juomarahoja. Kun venetsialaisen kreivittären kuva oli valmis (sen nimenä oli yleensä vain »elävä hiljaiselokuva» ja ranskaksi vielä hullunkurisemmin: »_une nature morte vivante_»), aloitimme loordi ja minä uudelleen kuljeskelumme hiljaisessa kaupungissa. Tällä kertaa hän vei minut Markus kirkon eteishalliin ja näytti minulle kolmea punaista kivilaattaa. Täällä kuului keisari Barbarossa polvistuneen paavi Aleksanteri III:n edessä ja paavi nostaneen jalkansa keisarin olkapäälle. »Non tibi, sed Petro», oli ainoa vastaväite, jonka keisari uskalsi tehdä, mutta paavi, painaen kovemmin jalallaan, oikaisi häntä: »Et mihi, et Petro.» Venetsia, paavin liittolainen, oli houkutellut hänet tänne »rehellisenä välittäjänä», samassa mielessä kuin mitä Bismarck sillä sanalla tarkoitti, huomautti loordi, ja se johtikin rauhaan. Venetsian voitto kaupassa ei suinkaan rajoittunut siihen sormukseen, jonka paavi lahjoitti doogille, ja jonka nojalla Venetsian doogit tästedes liittoutuivat meren kanssa kuuluisimmassa venetsialaisista loistojuhlista, ei likimainkaan, sillä liitto meren kanssa oli vain maalattu kuva mahtavan siirtomaatavarakaupan kilvessä... Suureksi ihmeekseni herättivät näin saamani katsaukset maailmanhistoriaan, kun koetteeksi tarjosin niitä apotti Simonille, kaikesta päättäen hänen hyväksymisensä, kuten huomasin leikillisestä myhäilystä, jolla hän, muuten sanattomana, ne vastaanotti. Tämä vahvisti minua yhä kasvavassa luottamuksessani loordiin ja omassa rohkeudessani. Tapasin hänet tavallisesti jo aamuisin Rialton maihinnousupaikalla, jossa hän joi aamiaisviininsä pienessä kahvilassa. Läheisyydessä, S. Bartolomeossa, luki apotti messun, mistä en saanut olla poissa, ja tästä johtuu, että pyhä Sebastian ja Bartolomeus Seb, del Piombos, jotka koristavat alttarin lähellä olevaa kirkon sivukuoria, vielä tänä päivänä ovat elävinä mielessäni. Sitävastoin ovat molemmat toiset mestarin luomat pyhimykset haihtuneet mielestäni, sillä ne riippuivat lähellä urkuja, ja minä kiiruhdin katsahtamattakaan niihin, heti kun siunaus oli luettu, naisten, pyhän Sebastianin ja Bartolomeuksen silmistä loordini luo. Usein, kun Piazettalla kovasti veti, istui myös Anne-Marie Hartmann siellä ja maalasi vaihteeksi Rialtoa auringonpaisteessa. Hän oli kuunnellut aamumessua Markuskirkossa, jottei aiheittensa »hyvässä valaistuksessa» myöhästyisi. Kun kiusoittelimme häntä »hartmannilaisen auringon» johdosta, jonka hän loi omasta voimastaan, nauroi hän niin ihastuttavasti, että ympärillä seisovat tyhjäntoimittajat riensivät taputtamaan käsiään ja sitten ojensivat ne vastaanottamaan juomarahaa. Silloin Anne-Marie pyyhkäisi pitkällä, ohuella siveltimellään hiussuortuvan kasvoiltaan ja sanoi, ettei hän voisikaan elää ilman aurinkoa ja että yleensä hänen ihanteensa oli ikuinen aurinko. Täällä, Rialtolla, annoin hänelle myös vihdoin veljeni Ernstin käärön. »Minulla ei valitettavasti ollut aikaisemmin tilaisuutta», mumisin. Hän pani sen maalausjalustalle ja sanoi ääneen: »Tämä on liikaa! Vasta parin viikon kuluttua! Oikeastaan minun pitäisi antaa se teille takaisin, rangaistakseni teitä.» Pyysin anteeksi ja sanoin, etten tätä ennen ollut milloinkaan tavannut häntä kahden kesken. »Mitenkä niin kahden?» puhui hän venyttäen ja levitti väkinäisesti silmänsä. »Sen olisitte voinut antaa minulle äidinkin läsnäollessa.» Loordi Berrick seisoi odottaen sillalla. »Mahdollisesti _teidän_ äitinne läsnäollessa», sanoin lyhyesti »mutta ei _minun_», ja kiiruhdin loordin luo. »Millä te suututitte sen pienokaisen?» kysyi loordi. »Hän katsoi suorastaan raivokkaasti jälkeenne.» »Suuttuiko hän?» sanoin huolettomasti, ja sitten lähdimme taas kiertelemään. * * * * * Eräänä yönä kuului kaksi voimakasta paukausta avaruudesta, ja heti senjälkeen kumartui vuoteeni ylitse olento, joka piteli keskipäivän aurinkoa kuin valaan kohotetussa kädessään. Kun vielä ponnistelin voidakseni katsoa tuohon häikäisevään valoon, kohosi sisimmästäni äkkiä nimi Maria valtavana kuin varjo, joka riippui valon liepeillä ja häilynnällään täytti huoneen. Hypähdin vuoteestani ja tartuin käteen, joka piteli valoa. »Niin, niin, herra parooni», sammalsi olento, »se on totta tosiaan pikku markiisitar. Hän seisoo alhaalla ja odottaa.» Annelemme! Hän oli ihan kalpea mielenliikutuksesta. »Näyttää siltä, että hänen taas heti on lähdettävä junalla», lisäsi hän kiireesti. Nyt hän oli kynttilänsä liekillä sytyttänyt yöpöytäni kynttilän ja kiiruhti varpaillaan ulos. Sisäisen myrskysoiton pauhatessa kiskoin vaatteet ylleni, syöksyin ovesta, eteisen läpi, portaita alas, pitämättä edes kiinni kaiteista. Minun täytyi kädelläni suojella kynttilänliekkiä, se oli hengenvaarallista tanssia. Niin tulin halliin ja ulko-ovelle asti. Se oli suljettu. Palasin halliin. Kynttilä ojennetussa kädessäni seisoin keskellä pimeää huonetta. Ei mitään. Ei ääntäkään. Silloin polkaisin jalallani ja huusin täyttä kurkkua: »Maria!» »Mio dio!» vastasi kaiku pimeydestä, kuulostaen tuskanhuudolta. »Maria!» kuiskasin rukoilevasti. »Laske kynttilä viereesi tupakkapöydälle!» komensi hän. »Ja nyt tule!» Seurasin ääntä, näkemättä jälkeäkään Mariasta. »Seis! Istu tuohon tuoliin!» kuiskattiin minulle. Tunnustellen istuuduin tilavaan nojatuoliin, jota vasten juuri olin töksähtänyt. Seuraavana hetkenä aukeni yö ympärillämme, ja hän oli luonani. Ensin hän riippui painavana kaulassani ja suuteli minua, ja minusta tuntui kuin olisin kiireestä kantapäähän sukeltanut hehkuun, joka lämmittää ikuisten sydäntä. Sitten hän kyyristyi polvilleni. Toisella kädellään hän painoi päätäni rintaansa vasten, toinen käsi haroi tukkaani; se salpasi minulta ilman. Pakotin hänet istuutumaan viereeni, ja nyt lojuimme vieretysten klubituolissa ja hyväilimme toisiamme rauhallisesti. Varmoina kulkivat hänen kätensä sivellen yli poskieni, leukani, ohimoilleni, kaulani ja niskani... Pyysin: »Minä nyt!» ja hän pysytteli hiljaa, jotta palvelevat käteni tunnustelisivat häntä, ja selvemmin kuin milloinkaan valossa näin hänet edessäni: rehevän suun, joka oli mutrussa pelkästä vakavuudesta ja johon kaikki veri kasvoista näytti vuotaneen, rohkeasti otsalle kohonneet kulmakarvat, ohimolta ohimolle pingoitetun valkeuden levottoman, mustan tukan alla, kaiken sen, mikä oli enemmän kuin suu, silmäkulmat, otsa — ukkosta täynnä olevan, keltaiselta loistavasta lehviköstä lukemattomine hedelmineen värisevän maan, jonka usvaisella taivaalla suuret, tummat linnut siivillään lepäilivät... »Sinä se olet», kuiskasin, »oi, sinä se olet!» Ja minä kuuntelin hänen hieman karhean äänensä sulosointua, kun se ikäänkuin pidätetysti nauraen vastaili... »Mikä älykäs olento tuo teidän Annelenne!» alkoi hän äkkiä kertoa. »Sellaisen kamarineidon minäkin tahtoisin. Tuskin hän oli nähnyt minut, kun jo juoksi sinua noutamaan. Ehdin juuri vielä huutaa hänen jälkeensä, että minun heti taas täytyi matkustaa ja että sinun tuli ottaa mukaasi vaippa ja sateenvarjo.» »Vaippa ja sateenvarjo?» »Etkö tunne, kuinka likomärkä olen?» Todella, hän oli likomärkä, — mikä surkeus! »Claus, Milanossa oli mitä kaunein ilma, ja täällä sataa virtanaan, ja kello 1,47 lähtee minun junani. Ei ainoatakaan gondolia saatavana! Jumalan tähden, meidän täytyy lähteä!» Hypähtäen hän nousi tuolilta, mutta sitä ennen hän oli vielä nopeasti temmannut käteni ja puristi sitä. »Hae kynttilä! Meidän täytyy mennä takaoven kautta. Hyvä ettei ovenvartija vielä nuku kojussaan. Hän olisi varmaan kuullut, kun äsken huusit Mariaa. Hän istuu kapakassa vastapäätä — ruhtinaan kuormankantajain joukossa. Olisimme olleet kiikissä, senkin velikulta!» Hän nosti hattunsa maasta ja käänsi sen toisin päin. »Läiskis», sanoi hän. Kun palasin kynttilä kädessä, katsoi hän kelloaan. »Meillä on vielä 45 minuuttia aikaa», totesi hän. »Missä on sateenvarjosi?» Sateenvarjosta ja päällystakista Annele ei ollut puhunut mitään. Seisoimme ja kuulimme sateen kohisevan. Hänen vaatteensa höyrysivät hallin lämpimässä ilmassa. Leveä samettihattu taipui märkyydestä olkapäille saakka. »Matkustanko kanssasi?» kysyin. Hän naurahti lyhyesti, kyhertäen. »Niin sinä tekisit! Ei, ei, kello 2,15 makaat taas vuoteessasi.» »Siinä tapauksessa täytyy rientää», selitin ja kiiruhdin kynttilä kädessä edellä pitkin käytävää, joka tietääkseni johti takaovelle, kapealle, likaiselle portille; sitä käyttivät ruokatavarain tuojat ja palvelusväki. »Jossakin täällä on Annelenne piilossa kavaljeerinsa kanssa», kuiskasi hän. »Kun tulin, seisoivat molemmat toisiinsa kietoutuneina ovella ja katselivat, kuinka lyhdyn ympärillä sataa! Kaunis näköala! Sammuta kynttilä ja pistä se tuonne nurkkaan. Hyvä, että siinä on tulitikut mukana. Ja nyt: Rohkeutta, jos rakastat minua!» Näin sanoen hän syöksyi sateeseen. Kiedoin käsivarteni hänen ympärilleen, ja me juoksimme, ei, hoipertelimme läpi sekavien, kiemurtelevien kujien, joissa sade lakaisi talonkorkuisilla luudilla, torien vesipatsaiden läpi, portaita ylös, toisia alas kanavien yli. Ikkunaluukut natisivat, aallot loiskivat seiniä vasten, kirskuen hankasivat gondolit vaarnojaan, taistelimme toisen heikosti valaisevan lyhdyn luota toisen luo, ja jottemme kulkisi harhaan, huusimme toisillemme: »Calle Goldoni — siinä se on, hyvä!... San Lucca, mainiota!... Vasemmalle menee tie Rialtolle, siis oikealle, se on pieni kierros, mutta varma... S. Giovanni Crisostomo, hyvä!... Hei! Vittore Emanuele, Venetsian Champs Elysées, emme voi enää eksyä.» Me eksyimme kuitenkin, äkkiä olimme suurella kanavalla. Katu päättyi suoraan veteen, joka oli pelosta lamaantuneiden jalkaimme alla kuin nukkuva, äkkiarvaamatta tapaamamme käärme. Se johtui siitä, että olimme sattuneet kiistelemään. Kun Maria, niin selvästi kuin myrsky ja sade sallivat, oli kertonut minulle, miten kaikki oli tapahtunut: että hän oli isänsä kanssa matkustanut Milanoon ja isän mentyä puoliseitsemältä prefektin luokse päivälliselle vaunuissa rientänyt asemalle ja kiitänyt Venetsiaan, ensin pöyhittyään hotellissa vuoteensa taiteelliseen epäjärjestykseen, luulin minäkin kiihtyneenä näistä ihmeellisistä tapahtumista olevan tarpeellista ilmoittaa hänelle erään merkillisyyden. Vuosikausia palavasti odotettuani jälleennäkemistä, sanoin, olin verrattain rauhallisesti, melkeinpä ajattelematta kestänyt pettymystä siitä, että hän ei tullutkaan — voisiko hän sen selittää? Silloin hoipuimme vielä, sateen toisiimme juottamina, varovasti Corso Vittore Emanuelen liukkaita kivilaattoja pitkin. »Sinäpä olet kauhean sydämetön», huudahti hän. »Sen huomasin heti, kun tutustuin sinuun, silloin makuuvaunussa. Raaka sinä olit, yksinkertaisesti raaka.» »Eipähän», sanoin varmasti, »kuinka mieletön nyt oletkaan, Maria! Minähän tahdoin heti valloittaa sinut — ymmärrätkö, väkirynnäköllä!» »Ehkä olenkin mieletön», vastasi hän. »Vaikka niinkin, mutta sinä, sinä olet raaka. Etkö sinä väittänyt, että minua kotona lyödään?» »Entä, jos se olisi totta?» huudahdin ja pysähdyin, ja tämä päähänpisto — pysähtyä ja kohottaa samettihatun lieriä niin, että vesisuihku sivultapäin valahti hänen kasvoilleen — tämä todella sopimaton päähänpisto pysähtyä keskellä roiskuvaa Vittore Emanuelea, ikäänkuin ei markiisitar Capponin kunnia riippuisi yhdestäkin minuutista, ja tämän lisäksi valmistautua perusteellisesti suutelemaan hänen märkiä kasvojaan — »Pois! Hotelliisi!» sähisi hän ja tempasi sormeni hatun liereltä. »Minua ei lyödä!» Se päähänpisto turmeli kaikki! Umpimähkään hän juoksi nukkuvan käärmeen kitaa kohti. Hänen toinen jalkansa ulottui kaiketi jo kadun viimeisen kiviliuskan yli, kun sain tartutuksi hänen käsivarteensa. Silloin en ollut täysin tietoinen vaarasta, mutta sen jälkeen olen vuosikausia siitä uneksinut, joskin kuvat aina olivat muita kuin juuri tuo sateen liuottama reunus maan ja veden välillä... Levottomuus, joka minut pani näkemään siitä unia, syöpyi sieluuni tuolla pimeällä rajalla, jolloin vain pieni tuulen ulvonnassa tuskin havaittava vaihdos ilmaisi, että sade täällä kosketti kiveä ja tuolla, millimetriä kauempana, vaipui syvyyteen, kanavaan. »Hattuni!» kuulin hänen huutavan. Tuulenpuuska oli temmannut sen hänen päästään. »Se ui nyt kanavaa myöten S. Felicestä hautausmaasaarelle», sanoin leikkiä laskien. »Näetkö, Maria, kuinka käy, kun karkaat muualle kuin minun syliini!» Vastaukseksi tuli ulvova pikkutytön nyyhkytys: »Mitä minä sanon isälle, missä uusi hattuni... Toinen puku mukana Milanossa, mutta ei hattua... ei yhtään hattua...» Varovasti vedin hänet veden partaalta, multa hän harasi vastaan ja kysyi, oliko musta tyhjyys edessämme tosiaankin suuri kanava, ja kun myönsin, selitti hän: »Sitten tahdon Jumalan nimessä heti hypätä siihen.» »Juna!» huusin. »Maria, juna!» »Mio dio!» vastasi hän pelästyneenä. »Juoskaamme Nopeasti!» Sitten hän puolestaan kietoi juostessamme käsivartensa ympärilleni. Lakkaamatta hän suuteli kättäni ja usein, lyhdyn alla, kohotti tuskaiset kasvonsa puoleeni suoraan sadetta vastaan. Tukka riippui sekaisina suortuvina, sadetta virtasi hänen suuhunsa. Lätäköt, joiden läpi harppailimme, räiskyttivät vettä lanteillemme saakka. »Uh!» huudahti hän usein, »uh!» Multa hän pysyi urhoollisena. Myrskynkatkomin sanoin hän tunnusti, että hänen isänsä oli todella aikaisemmin lyönyt häntä pakottaakseen hänet lakkaamaan osoittamasta rakkauttaan liian kiihkeästi, vain sentähden, mutta sitten he olivat puhuneet suunsa puhtaaksi, eikä isä sen koommin ollut koskenut häneen. »Järjettömyyttä!» keskeytin hänet. »Ikäänkuin ei meillä olisi tärkeämpää keskusteltavaa!» Senjälkeen hän kyseli yhä vielä itkien Vivianesta. »Sinunhan kuitenkin täytyy naida hänet!» pääsi häneltä. »Minkätähden?» vastustelin. »Minä nain sinut.» »Mutta sehän se onkin kauheinta, että se on mahdotonta.» »Mahdotonta?» »Minä tahdon saada ruhtinaan! Claus, minun täytyy saada ruhtinas. Niin se on määrätty tähdissä.» »Vai niin?» raivosin minä, »vai tähdissä? Kyllä minä teen siitä lopun. Ymmärrätkö?» Hän ei vastannut. Mutta tunsin, kuinka hän pimeässä kohotti kyynelten ja sateen kastelemat kasvonsa ja ravisti epäuskoisena päätänsä... Ilmestymisemme asemasillalle herätti hilpeyttä ja sääliä. Ulkomaalaisten nauraessa ilmaisivat italialaiset mitä sydämellisintä osanottoa, jopa eräs vanha nainen kurottautui avoimin käsivarsin osastostaan, ottaakseen meidät vastaan. Kello oli 1,50, vaunujen ovet oli jo suljettu, mutta junailijat juoksivat oikealta ja vasemmalta, ja koneelta päin tuli kuljettaja juosten. »Lapsiraukat!» huusi toinen junailija, »sellainen raju-ilma!» Toinen arveli, että me varmaankin olimme pudonneet veteen, kun meillä ei ollut hattua eikä päällystakkia. »Kaikki poissa, pelkkä henki jäljellä!» ilmoitti hän luoksemme saapuvalle junailijalle. »Minne te raukat aiotte?» kysyi tämä. Ja he nostivat kolmisin Marian vaunuun. Mutta minua he neuvoivat heti juomaan kuumennettua viiniä. Juna lähti liikkeelle. »Ihanaa!» huusin hänelle ylös vaunuun. »Se oli ihanaa, Maria! Kiitän sinua! En unohda sitä milloinkaan!» Hän heitti minulle lentosuukkoja, itkien ja nauraen, ja pyyhkieli märillä hihoilla kasvojaan. Ensi kerran tänä iltana näin hänet selvästi. Tosiaan, hän oli liikuttavan kaunis surkeudessaan, suu näivettyneenä ja otsa hiusten peitossa! »Kyllä minä sen lopetan tähdistä!» huusin ja viittasin korkeuteen. Ensin hän ei näyttänyt ymmärtävän, mutta heti senjälkeen hän risti ihastuneena hymyillen kätensä rinnalleen ja kohotti katseensa näkymättömiin tähtiin. Leveälle, leveälle levitin käsivarteni. Sitten hän katosi näkyvistäni... Säteilevän itsetietoisena, kuin seppelöity voittaja, esiinnyin aamulla aamiaispöydässä. Kielsin sumun ja selitin liittyväni ikuisen auringon puolueeseen, Anne-Marien puolelle. Tämä otti lähenemiseni vastaan kaksimielisesti hymyillen, mistä en tullut viisaammaksi. Hän oli muuten aikeissa lähteä ulos, mutta ojensi minulle vielä kätensä ja sanoi: »Mitkä lienevätkin syynne, kiitän teitä älystänne» — tavallaan hämärä lauselma, niinkuin minusta tuntui. Naiset eivät olleet ennen nähneet minua niin iloisena, vanha markiisitar huomautti sitä yhtenään. Lopulta näyttelin jo Pulcinellaa, ja naurava seura istui kaksi kertaa niin kauan suklaansa ääressä kuin heillä oli tapana. Samalla huomasin kyllä, kuinka äitini katseli minua koko ajan melkein huolestuneen tarkkaavasti. Kenties hän aavisti jotakin, ja myöskin huomasin erään katseen, jonka markiisitar ja hän vaihtoivat. Olin kuitenkin Annelesta varma, ja kun Annele oli pysynyt vaiti, ei kukaan voinut _tietää_. Aavistakoot niin paljon kuin tahtovat! Niin, heidän piti aavistaa, jotakin aavistaa siitä hirveästä tulesta, joka myrsky-yönä oli pilvistä pudonnut päälleni ja minut näin muuttanut. »Claus», sanoi markiisitar, noustessaan pöydästä, »Claus, minun täytyy ryöstää viisi minuuttia ajastanne. Tahdotteko tulla kanssani salonkiin?» Ja kun istuimme vastakkain puolihämärässä salissa, väitti hän vasten kasvojani: »Olette saanut kirjeen Marialta.» »Valitettavasti en, madame», vastasin päästäen teatterihuokauksen. »Sitä pahempi», sanoi hän. »No sitten hän kävi viime yönä täällä.» Sanattomana tuijotin häneen. Se oli vastoin kaikkia odotuksiani. Tunsin pistelevää kylmyyttä selässäni, sitten kaikki veri syöksyi kasvoihin. Totisesti minun täytyi ponnistaa kaikki voimani, etten vapisisi. »Oliko hän teidän huoneessanne?» jatkoi hän ja hänen hymynsä kavaluus vihloi sydäntä. Hypähdin pystyyn joko paremmin taistellakseni tai paetakseni, en tiennyt kummasta syystä. »Ei!» huusin uhmaten. »Vannotteko?» »Vannon.» »Hyvä. Pyydän, istukaa. Tai painakaa ensin nappia tuolla, niin, tuota nappia, niin, ja nyt istukaa, ystäväni. Minun täytyy sanoa teille, että miellytätte minua yhä enemmän.» »Erinomaista», kääntyi hän sisään astuvan tarjoilijan puoleen», teillä on erinomaisen nopeat jalat. No, tuokaapa minulle nopeasti aikataulu... Ja mitä tyttäreeni tulee, ei voi kieltää hänellä olevan sekä lahjakkuutta että tarmoa. Hänen isänsä avaa tänään Milanossa ensimmäisen kansainvälisen autonäyttelyn, joka on erittäin tärkeä kansallinen tapahtuma. Pienokainen on tietysti pyytänyt päästä hänen mukaansa, niin tärkeässä tilaisuudessa on mielellään läsnä — eikö niin, ystäväni?... Erinomaista, tarjoilija, etsikää nyt minulle reitti Milano — Venetsia. Niin, kiitoksia, saatte mennä.» Markiisitar ojensi minulle kirjan. »Milloin hän siis saattoi lähteä Milanosta?» kysyi hän vakavan ystävällisesti. Nousin ja annoin hänelle kumartaen kirjan takaisin. »Hyvä, ymmärrän», sanoi hän, ja aikataulu toisessa kädessä, lornetti toisessa, alkoi etsiä junaa. »Aivan oikein Milanosta: kello 6,50, Venetsiaan: tasan kello kaksitoista yöllä.» Hän käänsi sivua. »Venetsiasta... aivan niin hyvä juttu: 1,47, saapuu Milanoon kello 6,40.» Hän laski kirjan ja lornetin syliinsä ja katsahti minuun. »Claus, sitten hänellä on vielä tänä aamuna ollut aikaa muuttaa pukua. Markiisi syö aamiaista kello puolikahdeksan.» »Totta vie!» huudahti hän ja hypähti nuorekkaasti jaloilleen, »se tyttö on suurenmoisen lahjakas! St, hiljaa, en sano muuta. Tähän voitte suudella minua.» Ojennetulla etusormellaan hän osoitti oikeata poskipäätään. Tottelin. »Hyvästi, nuori mies. Tämä ilkeä juttu jää meidän kesken. Markiisi tappaisi hänet, jos tietäisi. Sanokaa kiitos.» »Merci, ma belle-mère», vastasin nauraen ja painauduin nopeasti ovesta ulos. »Ah non!» huusi hän jälkeeni. »Ça, c'est fort!» * * * * * Neljännestuntia myöhemmin olin loordi Berrickin kanssa matkalla. Valitettavasti hän kieltäytyi täyttämästä pyyntöäni saada nähdä hänen taulujaan sanomalla: »Oh, Claus, maalaukseni ovat vain frivoliteetteja, kuten ranskalaiset nimittävät eräänlaisia käsitöitä, teidän ei kannata nähdä niitä. Pysytelkäämme maailmanhistorian suurissa asioissa.» Vahinko, sillä jos loordi olisi pitänyt minua niin suuren luottamuksen arvoisena, että olisi näyttänyt minulle »ilmavat» kuvansa, ei minunkaan olisi ollut liian vaikea kertoa hänelle Mariasta ja viime yöstä. Nyt sain ottaa Marian mukaani vain mykkänä seuralaisena matkalla vanhan Venetsian läpi. Sensijaan, että olisi näyttänyt minulle rakennusten taiteellisia omituisuuksia loordi Berrick kertoi minulle niiden historian. Olipa kerran muutamia satoja Venetsian hevospaimenia lähtenyt gootteja pakoon, juosten päivät ja yöt, ja eräänä aamuna he seisoivat meren rannalla. He heittäytyivät hevosineen veteen ja uivat henkensä kaupalla. Osuivat saarille, ja suurimmalle, Rialtolle, perustivat yhdyskunnan. Jo vuonna 697 heillä oli doogi. Hänen valitsijoittensa, kahdentoista saaren kahdentoista suvun, joukossa tavataan nimet Tiepolo, Gradenigo, Memmi, Falieri, Dandolo ja muita, jotka vuosituhannen ovat loistokkaasti olleet toiminimen etunenässä ja sivuliikkeiden johtajina idässä samoin kuin läheisellä mantereella valvoneet asioiden hoitoa: tulella ja miekalla, niin kauan kuin olivat vahvemmat, maailman epärehellisimpinä kauppiaina, kun kohtasivat itseään voimakkaampia, rauhanrakentajina täyteensullotuin kukkaroin, kun piti hyötyä loisten suurten herrain taistelusta. Oikeastaan he olivat siitä päivästä lähtien, jolloin olivat rikkaita ja kylläisiä, viidennestätoista vuosisadasta alkaen, aina pitäneet tätä menetelmää paraimpana. Ei ollut heidän syynsä, että heidän vielä myöhemmin täytyi taistella, vaan syy oli ainoastaan alkuperäisten sulttaanien, joiden kanssa edistyneiden kauppiaiden oli mahdotonta sopia. Jo vuonna 735 murhattiin ensimmäinen doogi, koska hän oli juonitellut, joskaan ei niin juhlallisesti kuin hänen seuraajansa, jonka pää loistavan seuran läsnäollessa ja komeilevia muodollisuuksia noudattaen kieri alas pitkin doogipalatsin jättiläisportaita. Ja seuraava doogi sai jo kaksi valvojaa, joiden lukumäärä vuosisatain kuluessa yhä kasvoi, koska osoittautui välttämättömäksi pitää silmällä valvojia, ja taas panna näille tarkastajille toisia väijyjiä niskaan, niin että siihen seuraan, joka pääsi herraintupaan, pian kuului vain joukko sellaisia ihmisiä, jotka vaanivat toisiaan, niinkuin tänä päivänäkin on kunnollisten kauppakilpailijoiden tapana. Yksinäisin, vaaranalaisin kaikista näistä vangituista oli hallitseva doogi. Suurina juhlapäivinä kannettiin häntä elävänä ruumiina ulkona. Pyyhkäisten veitikkamaisen hymyn kasvoiltaan loordi torjui lähellä olevan vertauksen englantilaiseen isänmaahansa ja sen kuninkaaseen. Mutta kun kerran joku rikkiviisas sivullinen, eikä kukaan laillinen valvoja, oli murhannut doogin, määräsi suuri neuvosto kymmenpäisen valiokunnan selvittämään salaliittoa. Se sai diktaattorivaltuudet kymmeneksi päiväksi, joista tuli viisi vuosisataa. Vielä Bonaparte tapasi sen. Olipa siellä viidestä karnevaalipäivästäkin tullut kolmesataa! Venetsia oli tasavalta... Millainen tasavalta Venetsia olikaan! Doogin palatsissa oppaani näytti minulle maailman kauneimman kirjelaatikon. Se oli marmoria ja määrätty nimettömiä ilmiantoja varten! Doogin palatsissa oli myös vankiloita valtiollisia »rikollisia» varten — kauhun luolia niin matalia, ettei pyöveli voinut huitaista miekallaan, vaan katsoi helpommaksi kuristaa uhrit maassa. Sitävastoin kuuluisat lyijykamarit, tavallisten rikollisten vankilan, olisi verhoilijan avulla helposti voinut muuttaa mukavaksi täyshoitolaksi. Tämä aatelisto oli ikuisia nousukkaita — juuri kuin Berrickit, arveli loordi. Kassa, aina vain kassa! Ei yhtään rahaa saanut sijoittaa Venetsian ulkopuolelle, ei mitään omaisuutta, ei perintöäkään siirtää pois Venetsiasta, kanavan varrella oli konttorihuone, huvila lähimmällä tasavallan alueella mantereella. Ne miekkoset olivat, niinkuin Bonifazio heitä kuvaa »Rikkaiden ateriassa», lihavia, irstaita ja roskaväen tapaan räyhääviä. Mutta he ostivat komean kokoelman ihania esineitä ja keräilivät ne vesilinnaansa, se kuului hyvään tapaan, ja ken oli kyllin varakas, suosi taiteita suurilla lahjoituksilla. San Marco oli täynnä sieltä täältä ostettuja ja ryöstettyjä taide-esineitä, itä ja länsi liittoutuivat avioon, joka niin kauniina oli mahdollinen vain laguunien väreilevässä valossa. Vanhin aateli? Sana aateli sopi huonosti näihin armottomiin kauppiaisiin, jotka eivät sallineet mahtavan hallitsijasuvun perustamista, vaan pitivät kolmekymmentä hallitsijaa tasavallassaan ja myöhemmin sata (»keskilaatua», sanoi loordi) rettelöiden enemmän kuin missään muussa valtiossa on nähty. Diktatuuri ja karnevaali alkoivat julistuksella: »Huomio, vain kymmenen päivää!» eivätkä päättyneet koskaan. Lopulta elivät molemmat, diktatuuri ja karnevaali, tyytyväisinä keskenään kuin viimeistä päivää. Sillä kun liike lakkasi ja ansio kävi vaivaloiseksi, istuutuivat perilliset pelipöytään. »Meidän historiamme», lausui loordi Berrick hiljaa, »oma historiamme, rakas ystävä». Kaksi vuosisataa he elivät sillä lailla edelleen. Pelipöydässä Venetsia loisti ja murhasi ja petti, niin kauan kuin yksikään luotti sen maksuosoituksiin. Tasavalta ei olisi saanut odottaa, että etukäteen lähetetyt kauppamatkustajat voisivat narrata pienen, viekkaan korsikalaisen, joka takanaan 80,000-miehinen voittoisa joukko kolkutti ovelle ja tarjosi sille liittoa yhteistä vihollista, Itävaltaa, vastaan. Se oli tasavallan loppu. Ja sen legendan alku... Väsyneinä, märissä vaatteissa seisoimme asemalla. Olimme tehneet suuren kierroksen Venetsian ympäri ja vielä poikenneet Palazzo Giovanellissa. Siellä oli jalustalla Giorgionen ihana kuva, jonka taiteentuntijat nimittivät »myrskyksi», koska se henki syvintä rauhaa paimenhuilun sävelissä. »Stai premi!» Soutajan ei olisi tarvinnut huutaa. Kaikki Venetsian gondolit makasivat, ohjaajiensa jättäminä, liikkumatta rautarenkaissaan. Kukaan ei vastannut. Meidän oli täytynyt säikähdyttää omakin soutajamme ulos kapakasta. »Per gli rii Manin, San Paolo, San Lucca», oli loordi käskenyt kuljettaa, se oli hänen tiensä, hän käytti sitä aina ja suositteli samaa minulle erittäinkin siinä tapauksessa, että saapuisin matkailuaikana enkä haluaisi hyppelevien gondolien seassa joutua moottoriveneiden tahrimaksi, kuormaveneiden muuria vasten puristamaksi ja soutajien kirkunan saattamana kanavien läpi ajautua hotellin edustalle saakka. Se oli hiljainen tie syrjässä matkailija-liikenteestä. Tapasi vain rakastelevia pareja, jotka ilmeisesti eivät kenestäkään välittäneet, ja ruumisarkkuja, jotka vielä hiljaisemmin matkasivat San Michelen hautausmaasaarelle. Aallonmurtajan luona astuimme pois veneestä. Mennessämme Markustorin poikki loordi antoi minun vielä sumussa silmäillä Napoleonin sotaista neroutta, hän kun oli purkauttanut erään kirkon torin itälaidalla ja pystyttänyt sijalle prokuraattorien palatseja vastaavan pilarikäytävän. Siitä oli ympäristön säännöllisyys parantunut muistuttaen sotilasneliötä, mutta myöskin Markustori sai vasta nyt oikean, ilmeikkään muotonsa: suuren suljetun pihan muodon, joka oli kuin kaupunkiin nähden liian laajan Markuskirkkoon johtavan pääsyn edusta, kuin ylevien kulissien välinen ulkoilmanäyttämö. Tämän teki Bonaparte niiden kahden korvapuustin välillä, jotka suurtakaan ääntä synnyttämättä lakaisivat pois puolitoista tuhatvuotisen tasavallan. Loordi Berrick tarttui käsivarteeni. »Kysyn itseltäni, Claus, rakastiko hän vanhenevaa Josephineä mustasukkaisuudesta vai pikemmin sen vuoksi, että hän kadehti kansankomissaari Barrasia, joka Josephinen vuoteessa laiminlöi korkeamman, tasavaltaisen mustasukkaisuuden ja antoi puolison nousta tarumaiseksi voittajaksi ja muidenkin kuin sotilaiden epäjumalaksi. Tietysti se, joka astuu valtaistuimelle, ei piittaa vuoteesta, jossa kilpailija unohti velvollisuutensa, ja hylkää vaimon, joka on tehnyt hänet kylläiseksi silti itsekään näkemättä nälkää... Tietenkään ei Venetsia voinut hänelle mitään luulotella. Ellei teillä ole mitään sitä vastaan, Claus, lämmitämme nyt itseämme neljänneksellä vanhaa chiantia.» Kun astuimme Piazza Goldonille, purjehti Ingels paljain päin ohitsemme lainkaan huomaamatta herraansa. Mutta hänen kasvonsa eivät loistaneet sinipunaisina, kuten hotellissa väitettiin, vaan tiilenpunaisina niukan, punaisen harjastukan alla, eivätkä hänen silmänsä pullistuneet ulos päästä, vaan uivat sinisessä vedessä. Trattoria all' Ombra di Goldoni oli pitkä, matala huone karkeasta puusta tehtyine pöytineen ja tuoleineen; siellä istui sekä kansanmiehiä että hyvin puettuja herroja. Kaikki joivat samaa tummanpunaista viiniä, kaikki puhuivat yhtaikaa Stratasta, tästä toisen mielestä »uuden maailman tähdestä», toisten mielestä »mielettömän käteen joutuneesta tulisoihdusta». »Saattepa nähdä, Claus», sanoi loordi Berrick, »Strata tulee vielä työväestön suuri kansainvälinen tenori». Jonkun ajan kuluttua hän lisäsi: »Hän laulaa vain liian kauniisti, ollakseen uskollinen, ja hän tietää olevansa Bonaparlen kaltainen.» Viini maistui mullalta ja huuhteli suloisesti suulakea, yleisen hälinän vaikutuksesta oli hiljaista meidän ympärillämme, ja sikaarinsavu peitti meidät melkein näkymättömiin. »Tosiaan», arveli loordi, »ei ole muuta mahdollisuutta kuin vallankumous. Joko alhaalta tai ylhäältä käsin, ellei molemmilta perätysten tai sekaisin. Me istumme lujassa. Ei ole mitään hätää. Tosiaan, jonkun ajan kuluttua täytyy ihmiskunnalle tapahtua jotakin... Tuolla siis» — hän osoitti päännyökkäyksellä sisäänastuvaa kalastajajoukkoa — »tuolla siis tulevat uudet herramme... Jumala auttakoon teitä, pojat, kaikki olemme kerran aloittaneet kuin te.» Ulkona seisoi jalustallaan runoilija Goldoni markiisin puvussa ja hymyili sumuun. Viluiset kyyhkyset lämmittelivät hänen luonaan, istuivat hänen olkapäillään ja hatullaan, ja yksi joukosta heilutteli pyrstöänsä hänen nenänsä päällä. * * * * * »Pohjoisen sumun» tympäisemänä, suuttuneena pikku Hartmanniin, joka aina maalaili aurinkoa, vaikkei sitä voinut nähdä muualla kuin postikorteilla, kun taas hänen äitinsä vaani museoissa ja kirkoissa »hyvää valaistusta», liikutettuna mitä syvimpään (»Pauvre humanité!») suruun Venetsian aatelin hilpeästä historiasta, josta markiisitar Capponi esitti hänelle muutamia esimerkkejä, äitini matkusti kanssamme pois ensimmäisenä kirkkaansinisenä päivänä, joka loi heleitä varjoja ja kultasi kyyhkysten kupukauloja Markustorilla. Juuri näin, arveli hän, käyttäytyivät vitkastelevat tavaranhankkijat, kun hulttiomaisuuteen kyllästyneenä tarmokkaasti peruutti heiltä tilauksen. Silloin he äkkiä rynnistivät sisälle. Annele ilki Vicenzaan asti voimatta ilmoittaa syytä. Apotti luki tyytyväisin kasvoin rukouskirjaa. Vielä kerran oli hänen suojattinsa välttänyt vieraan maan tuhatkertaiset vaarat! Ja nyt kiidimme onnellisesti aidattuun kotimaahan takaisin. Jouluksi toin koulusta kotiin todistuksen, johon historian numeron kohdalle lisätty: »Osittain perehtynyt kuitenkin kykenemätön käsittämään suuria historiallisia ilmiöitä ja maailmantapauksia.» Isäni luki oraakkelin yhä uudelleen ihmetellen. Lopulta hän arveli: »Sinä olet varmaankin sanonut jotakin keisaria vastaan.» Mutta apotti Simon hymyili tavalla, joka osoitti hänen olevan asiasta perillä. Hänen ehdotuksestaan alleviivasin opettajan merkinnän ja lähetin todistuksen loordi Berrickille Lontooseen. Hän vastasi onnittelusähkösanomalla. »Älkää vain lannistuko», kuului se, »heidän maailmanhistoriansa on huijausta. Todella suuret miehet eivät riemuitse voitoistaan kuin ihmissyöjät.» TOINEN OSA XIV. ÖLJYPUUMAA Äkkiä vilisi junassa valkopukuisia, punahattuisia naisia, suut myös punaisina, ja heti senjälkeen tuli näkyviin meri. Se oli kirkkaansininen ja välkähteli. Mutta mitä oli ajateltava nuoresta miehestä, joka hypähti istuimella ja ojennetuin käsivarsin kurottautui ikkunasta kuin tahtoisi käsin tarttua mereen tai ainakin punaisiin kallioihin, joita se huuhteli? Varmasti hän oli ainakin yhdenkolmatta ikäinen, mutta käyttäytyi ajattelemattomasti kuin poika. Samassa vaununosastossa istui vielä hollantilainen aviopari, joka jo pitkän aikaa oli unisena tirkistellyt eteensä. Kun nuori mies nyt kääntyi, nauroi hän heille ääneensä. Hahaha! nauroi hän, ihan aiheettomasti ja oikeastaan säikähdyttävästi vieraalle avioparille ja lisäksi nyökkäsi vallattomasti ensin mewrouwille, sitten mijnheerille. Mitä tämä merkitsi? Mewrouw ja mijnheer pyyhkäisivät silmiään ja liikahtivat hiukan istuimillaan, saadakseen selville syyn äkilliseen hälyyn. Silloin oli nuori mies jo pujahtanut raivokkaasti eteenpäin kiitävän junan käytävään. Tietysti se ei merkinnyt mitään, ainakaan ei sellaista, mikä olisi herättänyt avioparin harrastusta. Siinä oli vain etelän valo valtavasti koskenut Claus Breuschheimiin, joka taas kerran katseli ympärilleen D-junassa, nähdäkseen, niitä satumaista siinä olisi. Nyt, kun vauhti hipoi taivaan avaruutta, täytyi ihmistenkin jotenkin irtautua maallisesta tomumajastaan, ja Claus tapasikin vaunukäytävissä ihan uusia olentoja, joilla oli mitä hennoin ruumiinrakenne ja päättävä ilme. »Tulessa hopeoituja», pälkähti hänen päähänsä, kun hän tarkasteli kapeita, lujia kauloja, ohuita, mutta joka liikkeessään erinomaisen vankkoja olkapäitä, polvia ja nilkkoja eikä hän vain ajatellut voiman ja sulouden yhtymistä, vaan myöskin ulkonaisen esiintymisen pitkälle kehitettyä ja nähtävästi täydellistä hienostumista. Kaikki nämä naiset olivat valkopukuisia, ja heillä oli päässään pieni punainen hattu tai turbaani, ja kaikilla oli hurja, punainen suu. Heidän seuralaisensa suojelivat heitä miehisellä arvollaan, joskus myös musiikilla. Clausin täytyi olla varuillaan, ettei äkkiä nauraisi hahaha! ja nyökkäisi yhtä tuttavallisesti sinestä junaan sataneille enkeleille kuin noille vanhanmaailman ihmisille, hollantilaisille omassa osastossaan. Niin, se oli Claus Breuschheim, pitkäksi venynyt vuosien kuluessa, vieläpä hiukan kumara, nykyään mies ja kuitenkin vielä lapsi. Joka tapauksessa mies, entinen saksalainen sotilas, myöskin jo kihloissa, mutta terveytensä menettänyt sotilas, joka oli vapautettu palveluksesta ja lähetetty töintuskin toipuneena keuhkonpääkatarrista etelään, tietysti italialaiseen etelään ja sulhasena rakastaja, joka ei ainoallakaan vakavalla ajatuksella ollut kiinnittänyt huomiota avioliittoon... Niin, se olin minä, ja kaukana pohjoisessa, Kölnissä, uneksi eräs tyttö minusta, Doris, morsiameni, Doris von Kieper; olimme juosseet toistemme syliin tietämättä toisistamme mitään. Olin oppinut tuntemaan hänet eräissä upseeritanssiaisissa, Kölnissä, toisessa majoituspaikassani. Silloin aloitimme heti haaveellisen dueton, valitsimme suoraapäätä toisemme, hetken salaperäisyyden jälkeen astuimme ilman arkuutta maailman silmien eteen. Ei edes Kölnissä ollut ennen sellaista nähty — siitä olimmekin aika ylpeitä. Vielä tanssiaisten kestäessä saatoin hänet sisarensa Pian kanssa kotiin. Kun vanhemmat tulivat puolenyön aikaan, tapasivat he meidät kiireesti toimeenpannun kihlausaterian äärestä. Doriksen, Pian, minut ynnä Arno von Steinbergin ja tyttöjen erään ystävättären, jotka oli puhelimella kutsuttu paikalle. Ja senjälkeen jatkui kaikki hyvin hauskasti, me taistelimme perheitämme vastaan. Perheet näet selittivät juhlallisen häveliäästi tahtovansa odottaa ainakin täysi-ikäisyyttäni, ennenkuin lausuisivat ajatuksensa — mikä pulppuava ilonlähde meille kolmelle, Dorikselle, Pialle ja minulle, nämä puoliksi säikähtäneet, puoliksi ihastuneet ja täydellisesti hämmentyneet omaiset, jotka esiintyivät kuin näyttelisivät kohtaloa! Eräällä yöharjoituksella sain kuitenkin keuhkonpääkatarrin (jolloin vanhempani joutuivat ihan suunniltaan, koska tuberkuloosi oli monta kertaa pahasti ahdistanut sukuamme), makasin kuumeisena ja hiukan huolestuneena vuoteessa, ja lääkärit tulivat ja menivät. Lopulta tuli kuuluisa professori, nyökkäsi ystävällisesti ja lähetti minut etelään. »Teiltä puuttuu nyt enää vain hyvää ilmaa ja aurinkoa», sanoi hän. »Sitten voitte helposti päästä vaikka kenraaliksi, jos nimittäin haluatte.» Minä en halunnut. Pyysin eron palveluksesta ja sain sen. Sotilaaksi en ollut syntynyt, ei, se oli varmaa. Jo korpraalinkin napit olivat saattaneet minut hämille Jumalan ja ihmisten edessä. Joskus tuntui, että olin inhoittava eläintenkesyttäjä, toisinaan, että petin maanmieheni, keisarini ja valtakunnan. Suoraan sanoen, en rakastanut sotilaspukua; sotilassääty oli minusta tukalin ja ilkein kaikista inhimillisistä laitoksista, ja sotilassääty arvasi kai vastenmielisyyteni ja antoi minulle takaisin täysin mitoin. Ennen muita sen teki ratsumestari von Stulpnagel, Strassburgin ratsuväkiosaston päällikkö. Olin liittynyt siihen joukkoon Arno Steinbergin kanssa vapaaehtoisena, kevytmielisesti, niinkuin tapani oli, koska ratsuväki majaili Strassburgissa enkä voinut aavistaa, että rykmenttiä komensi paholainen. Ja juuri hänen osastoonsa minut oli pistetty, paholaisen osastoon eikä mihinkään muuhun. Vääpeli auttoi minua niin hyvin kuin taisi, en vain löytänyt tilaisuutta murhatakseni Stulpnagelin. Sitä varten arveli vääpeli, tarvittaisiin ensin sota, mutta sen hän voi minulle luvata, lisäsi hän: kohta kun ensimmäiset kuulat vinkuisivat, palaisi ratsumestari von Stulpnagel helvettiin mistä oli tullutkin. Bob, joka joskus saapui pilvessään ottaakseen rouva Camilla Steinbergin mukaansa ja kadotakseen hänen kanssansa joksikin ajaksi, ilmoitti minulle, että tämä silmänräpäys, sota, nähtävästi läheni. Kerran astuimme kolmisin Bobin pilveen, Maria, rouva Camilla ja minä, pilvi laskeutui erääseen Schwarzwaldin laaksoon, Bob ja rouva Camilla kuhertelivat ja makasivat pensaikoissa, salaisissa sopukoissa, mutta Maria uhkaili. Ellei Strata sitä estäisi, vakuutti hän, voisi sota, suuri sota, puhjeta minä päivänä hyvänsä. Silloin minä olisin hukassa. Ja sellaiselle ajatukselle hän nauroi! Ajattelin, että hänen ei olisi sitä varten tarvinnut tehdä niin pitkää matkaa, sille hän olisi voinut nauraa Roomassa yksinäänkin. Mistä syystä siis sellainen puhe, että »hän kaipauksesta minuun ei enää jaksanut kestää» ja että hän Bobin avulla oli kyhännyt kokoon »jättiläisjutun», vain saadakseen nähdä minua puoli päivää? Stratako, kysyin minä, pieni italialainen kansanmies, voisi estää sodan? Strata, vastasi hän. Strata voisi tulla ministeriksi jos tahtoisi! Hänen käsissään eivät olleet ainoastaan Italian työläiset, vaan koko maailman työväki! Bob tunsi hänet, Bob koetti olla hyvissä väleissä hänen kanssaan Milanossa olevan autotehtaansa takia — Strata, se piti minun tietää, oli muuttanut Torinosta Milanoon, ja Bobin tehtaissa työskenteli monta sataa työmiestä. Selitin, että Stratan muutto Torinosta Milanoon ei vähääkään liikuttanut minua. Mutta Maria uhkaili vain sodalla, samoin kuin hän uhkaili italialaisella kenraalilla, jonka kanssa hän luultavasti menisi naimisiin — silloin oli minun vuoroni nauraa. Kenraali! Maria! Hän oli varmaankin jo aika vanha, ja mitä oli tullut hänen ruhtinaastansa? Tarkoitin sitä, joka oli tähdissä määrätty!... No niin, kenraali polveutui äidin puolelta ruhtinaallisesta suvusta, ja hän oli tuskin yli viidenkymmenen. »Kenraali? Voi, pieni Claus-parkani, millainen mies hän on!» Muuten tuo kenraali odotti kärsimättömästi! hänen myöntävää vastaustaan, uni oli hänet jättänyt, sitten kun hän oli nähnyt Marian; hän oli kaunis kuin Herkules. Kuten sanottu hän uhkaili Stratalla ja teki pilaa Vivianesta, joka oli uskonut hänelle vuosi sitten, että hän »ikuisesti pysyisi minulle uskollisena», ja nyt tuo viaton oli mennyt naimisiin ranskalaisen upseerin kanssa. Nauru häipyi minulta. Marian häijyys oli suurenmoisesti kehittynyt. Tuon sateisen tapaamisen jälkeen Venetsiassa neljä vuotta sitten emme olleet enää suudelleet toisiamme. Siitä oli tullut loppu. »Mutta miksi naurat niin mielettömästi?» kysyin. No, sanoi hän vakavasti, miksi hän ei nauraisi! Tässä istui hän, Maria, ja tuossa istuin minä, Claus, puolet siitä puolesta päivästä, joka kuului meille, oli jo kulunut, enkä minä keksinyt parempaa tekemisiä kuin antaa hänen kiusoitella itseäni. »En tosiaankaan», sanoin paatuneesti, »keksi parempaa tekemistä». Mitähän tämä merkitsisi? Se merkitsi — merkitköön mitä tahansa, minä en tutki tässä lainkaan sielutiedettä. Selitin sen itselleni näin: vuosiemme niin erilainen juoksu oli vienyt meidät toisistamme erilleen, yhä harvemmat tapaamisemme olivat omiaan vain lujittamaan vieraantumistamme, niin selitin sen itselleni, luulinpa tällä hetkellä selvästi huomaavanikin, kuinka »luonnollisella, järkevällä tavalla» alusta asti olimme pitäneet puoliamme toisiamme vastaan. »Maria», esitin, »olen sitä mieltä, että meidän nyt olisi aika ruveta hyviksi ystäviksi —» Pitemmälle en päässyt, hän nauroi taas katketakseen, jopa heittäytyi ruohoon pitkälleen. Siinä hän makasi ja nauroi, uhkea, vapiseva suu päin taivasta. Bob ja rouva Camilla ilmestyivät metsän aukeamaan. »Niin taikka näin», arveli Maria, samalla kun nousi ja läimäytti jonkun kerran pukuaan, »tulee sota, ja se toimittaa kaikki kuntoon». Samalla hän tarkasteli minua syrjäsilmällä, pelkäsinkö, mutta minä en pelännyt vähimmässäkään määrässä sotaa. Se ei minusta tuntunut läheskään pahimmalta, vaan voisi esimerkiksi vapauttaa minut helvetillisestä Stulpnagelista. »Maria», mumisin, »ajattelehan toki, elämäni on kurjempaa kuin orjan». Tosiaankin, silloin tulvahtivat kyyneleet hänen silmiinsä, se ei kestänyt kuin sekunnin, kuitenkin näin sen, näin sen selvästi, sekunnin ajan, sitten hän huusi veljelleen nauraen: »Bob, sotilaselämä on vienyt loputkin poikasemme järjestä, minä olen onneton, hän ei enää rakasta minua — enkä minäkään häntä!» Hän heittäytyi rouva Camillan syliin, oli tekevinään sen leileillään, mutta kuitenkin sujui kotimatka äänettömästi ja suruisesti. Me istuimme kaikki neljä kuin huntujen peitossa. Seuraavana päivänä jätti rouva Camilla ainiaaksi aviollisen asumuksensa. Parooni haki avioeroa, lähti lomalle ja palasi sitten kotiin Poseniin. Koko Strassburg puhui tästä häväistysjutusta, ja elsassilaiset selittivät tekopyhästi olevansa puolueettomia, samalla kun vähitellen myönsivät, että nainen, joka kohtalon määräyksestä joutuu valitsemaan joko preussilaisen valtiosihteerin ja tyrannin tai italialaisen markiisin ja suurteollisuuden harjoittajan, voisi hyvin »viime hetkellä yrittää pelastautua hyppäämällä ulos ikkunasta». Wilhelm Tell oli mies, ja hän oli tehnyt pahempaa. Sitäpaitsi paroonitar, protestantin puolisona ja protestanttisesti vihittynä, ei oikeastaan ollutkaan elänyt kirkollisesti pätevässä avioliitossa. Ja tämä kohta oli tietysti ratkaiseva. Arno jätti ratsuväen ja siirtyi Kölnin jalkaväkirykmenttiin. Liityin heti häneen, ainoaan ystävääni tuossa helvetissä. Suurella vaivalla onnistui kepponen, yhdessä pakenimme Stulpnagelin ja hänen kidutusvaltakuntansa lähettyviltä. Ja yli Kölnin nousi minulle vapautuksen aurinko, oikea »Jumalan sydän» — ja kädet ojossa hoipertelin sisälle! Kun ilmoitin Marialle kihlaukseni Doriksen kanssa, en ensin saanut mitään vastausta. Noin kolmen viikon päästä (makasin silloin sairaana asunnossani, ja Doris ja Pia hoitivat minua) tuli painettu kortti, Capponin perheen kiertokirje joka ilmoitti ystäville ja tuttaville heidän tyttärensä Marian ja kenraali X:n kirkollisesta vihkimisestä. Osoite oli Marian käsialalla kirjoitettu, mistä ainakin olin hänelle kiitollinen. Rivieran pikajunassa katselivat hollantilaiset levottomina hermosairaalta näyttävän nuoren miehen palaamista heidän osastoonsa. Niin, se olin minä, tuo nuori mies, vuosien kuluessa kasvanut, vielä hieman kalpea, ohimot kuumeiset, ei lainkaan hermosairas, vain hieman kumara, ei enää sotilas, vaan vapaa mies, joka molemmin käsin työnsi porttia auki elämään, ja katsohan, tuossa työnteli lempeä meri suurten, punapintaisten kallioiden juurille pieniä vaahtoseppeleitä, korkeudesta paistoi leimuavana turvana aurinko, meren ja auringon välillä kävi kulku, joka viilsi taivaan halki, satoi valkeita enkeleitä, valkeita enkeleitä kasvoissa punaiset pilkut ja punaiset kypärintapaiset päässä, — niin, se olin kai minä, joka ääneen nauraen ja salaisin riemuhuudoin riensin Côte d'Azuria, taivaanväristä, taivaansinistä, taivaallista rannikkoa kohti! Bob oli kirjoittanut: »Älä mene parantolaan! Se veisi sinut vain maakunnallisesta ahtaudestasi toiseen, vielä vaarallisempaan. Ilmaa, Claus-ystävä, ilmaa! Breuschheim on mainio, ja apotti Simoninne synnynnäinen kirkkoruhtinas, mutta vain kutsuttu, ei valittu, valitettavasti on asia niin — kuinka olisikaan paavin mieleen johtunut hakea juuri Breuschheimistä kirkkoruhtinasta! Mitä te tiedätte Breusch-virtanne varrella, joka ei edes ole tarpeeksi leveä kuvastamaan yhtäkään kolmesta tornistanne, mitä te tiedätte Elsassissa suuresta maailmasta? Pidä varasi, muuten käy sinun niinkuin apotti Simonin, jäät paikallesi. Varovaisuutta, poikani! On jo aika, että teet jotakin kasvatuksesi hyväksi. Tule tänne! Täällä löydät, mitä sinulta puuttuu: suuren maailman!» * * * * * Cagnes-sur-Merissä, pienellä asemalla ennen Nizzaa, astuin junasta ja silmäilin turhaan l'amicoa, jonka piti odottaa minua siellä. Kun vihdoin istuuduin kahden amerikkalaisen taakse huonossa kunnossa olevaan raitiovaunuun, lähti se odottamatta huumaavasti kolisten liikkeelle niin että kaikki pelästyimme. Mutta myöskin kuljettaja pelästyi, sillä meidän edessämme jarrutti auto, jonka päälle olimme vähällä ajaa. Eräs nainen hymyili minulle. »Madam», kuiskasi kunnioittavalla äänellä toinen amerikkalaisista, ääntäen englanninvoittoisesti, minkä jälkeen toinen, joka kirjavalla silkkiliinalla pyyhkäisi otsaansa, päästi kuuluvan kirouksen. Hän nousi myös heti ja hankkiutui astumaan alas raitiovaunusta. Varovaisemmalle ystävälleen hän huusi, että hänellä oli taskut täynnä rahaa ja että hän kyllä saisi »madamin» kääntymään takaisin — millä joku ansaitsi rahaa, oli yhdentekevää, rahaa ansaitsi jokainen mielellään, ja mitä nopeammin, sitä parempi, eikä autossakaan kernaasti ajanut ansiomahdollisuuden ohi. »Mekin voimme istua hänen autossaan ja mennä Nizzaan!» Hän huusi sen naiselle, mutta tarkoitti maanmiestään, joka kädet ristissä vatsalla istuimeltaan katseli riehuvaa ystävää. Nainen itse näytti vähääkään aristelematta miettivän, olisiko ihmiselle mahdollista hypätä raitiovaunuun astuimelta, jolla amerikalainen seisoi, hänen autoonsa. Ei, se ei varmaankaan käynyt, ja muuten väänsi jo ohjaaja autoa liikkeelle. Auto oli vahva, leveä ja tilava sinisine patjoineen, ja siinä nainen, lumivalkea brokaatipuku yllään, otti vastaan ympäristön, maailman, ihailun. Pyöreät, ei erikoisen kauniit kasvot, tuhanvaalea tukka, liikkuva kaula, jonka täyteläisyys esteettä laajeten solui olkapäille ja levisi siitä rintaan — varuillaan olevat, mietteliäät silmät. Nuo silmät! En nähnyt niitä ensi kertaa. Täyteläisen suun hymyily vei minut, kun katseeni siinä viipyi, kaukaiseen menneisyyteen. Muististani sukelsi esiin hedelmätarha, kanat nokkivat, lehvien läpi paistava aurinko väritti kirkkaasti milloin niiden pään, milloin selän tai pyrstön, uneliaana löi kyläkirkon kello. Nopeasti suljin silmäni paremmin kuullakseni. Olivatko ne Rheinweilerin vai Breinschheimin kirkonkellot? Vai tunnin matkan päässä Pariisista sijaitsevan, syrjäisen kylän, kylän, jossa sedälläni Albert Leolla oli hedelmätarha? Vai oltiinko silloin Tourainessa? Siinä tapauksessa makasi täti Mary, villavaippaan kiedottuna, viluisena kuistilla, minun juostessani poikain kanssa uimahousuissa joen ja vuokraajan puolivilliytyneen puutarhan väliä. Oliko nuo vaanivat, mietteliäät silmät lähetetty minua valvomaan? Vai oliko hän pelkästään vieras, jonkun aitauksen takaa nähty, kun hän varpailleen nousten poimi omenan? Missä olivat nuo silmät minua tarkastelleet, missä hämärät toiveeni kohdistuneet tuohon suuhun? Syvältä olemukseni pohjasta nousi muisto, mutta lapsuuteni oli täynnä puutarhoja, joissa liikkui naisia. Ei, tätä en löytänyt enää... Sillä välin oli kuljettaja naisen viittauksesta ottanut huostaansa hullun amerikkalaisen, vei hänet takaisin istuimelleen ja koetti saada häntä käsittämään, että rouva Giulietta Var pian palaisi St. Pauliin — hyvin pian, söisi vain päivällistä Nizzassa, toisti hän kymmenen kertaan, ja siis päivällisen jälkeen, näytti hän yhtä monta kertaa havainnollisesti pyyhkäisemällä suutaan ja lyömällä sitten käsillään kuin siivillä, silloin hän tulisi kotiin, joten herra saattoi, niin hän vannoi, rauhallisesti jäädä istumaan. »_A chacun son tour_», sanoi hän vielä, mutta sitä eivät amerikkalaiset ymmärtäneet. Silloin veti raivoava herra esille muistikirjansa ja alkoi sitä selailla. »Kuinka sanoitte», huusi hän. »Mikä on naisen nimi?» »Giulietta Var», muovaili kuljettaja koko lihakkaalla suullaan: »Giu-li-etta Var.» Kun herra oli pitkän aikaa selaillut kirjaansa ja toisinaan pyyhkäissyt jonkun kerran otsaansa keltaisensinisenmustalla silkkiliinalla, kohotti hän pikku vihkosta ja osoitti riemuiten paksulla sormellaan erästä sivua. Kuljettaja nyökkäsi. »Giulietta Var», toisti hän. Hän oli vakavasti ja hartaasti asiassa mukana. Nyt nyökkäsi myöskin amerikalainen ja alleviivasi kahdesti lyijykynällään nimen, joka ilmeisesti oli muistikirjaan merkitty. Hän ei yrittänytkään lausua sitä. Ja nyt kiiti juna, raa'asti kalistellen, kohti maisemaa joka oli kuin heijastus taivaasta, kuin kaukaa kuvastuva, kenties unessa jo aikaisemmin nähty seutu. Mutta minä sanoin itsekseni: »Kuinka odottamatonta, milloinkaan en ole tuollaista nähnyt tai ajatellut», ja jouduin suunniltani, niin lensivät ajatukseni ristiin rastiin uusien ulkonaisten vaikutinten ajamina. Kuljimme kylän kautta, jonka asukkaat molemmilla puolin tietä pistivät päänsä ovista ja ikkunoista katsellakseen meitä, ja tuolla, kylän päässä, missä saattoi luoda silmäyksen taaksepäin valtamaantielle pitkin jumalallista rannikkoa, näytti viimeinen mimosapuu huutavan: »Ylistäkää aurinkoa!» Vaipuva tähtisikermä väritti sen kupariseksi. Puutarhojen ruusuille läheni sillä välin se hetki, jolloin ne ovat kauneimmillaan, suuri kirkkaus, joka käy hämärän edellä, kun jokainen niistä lepää kuin haltian kädellä. Laajan, öljypuita kasvavan laakson päässä, pyöreänä ja lujana huipullaan leijaili St. Paul. Sen luokse kohosi laakso notkoineen ja rinteineen, jotka oli varustettu lukemattomilla matalilla muureilla, jottei sade kuljettaisi mukanaan kallisarvoista maata, joka ravitsi kaikkea rikkautta: oransseja, mandariineja, ruusuja, kokonaisia peltoja matalia ruusuja, leukoijia, parsaa, artisokkia ja taas ruusuja. Pienet kukkulat linnamaisine taloineen, pinjat auringonvaloina, sypressit ukkosenjohtoina vieressään, vartioivat vilkasta, syvyydessä epäselvästi näkyvää nousua. Mahtavat muurit rinteille kaivettuina, vallien vyöttämänä, näyttäen rintaman taloja, joista jokainen oli kuin linnoitus, ojentaen nelikulmaisen kirkontorninsa taivasta kohti, niin odotti St. Paul merestä nousseita vasallikansoja, jotka hedelmätaakkoineen ja kukilla koristettuina ponnistelivat ylös sen luo. Hiukan syrjässä, kuitenkin yhtä korkealla, piti joukko sypressejä vahtia: ne olivat ympäri maan jaettujen kaitsijoiden pääjoukko. Se oli kirkkomaa, kuten vieraita kohtaan ystävälliseltä kuljettajalta kuulin. Kylläpä täällä oli pidetty huolta siitä, ettei tämän maan sadoissa notkoissa ja tasangoilla unohdettu edes St. Paulin kuolleita! Äkkiä alkoivat oliivipensaat, nuoret öljypuut, vavahdella näkymättömän elämän kosketuksesta, väristys kulki niiden lehvistön läpi, hopeinen hämärä huuhteli niiden tummuutta — varmaa oli, että päivän ilmanhenget laskeutuivat niiden keskuudessa lintujen kanssa levolle! Vanhat puut seisoivat sankarien haudoilla. Riemusoitto rinnassani hypähdin pystyyn. Levitin lapselliset käsivarret, lapsellinen huuto pääsi huuliltani, käännyin ympäri vain kadottaakseni kaikki ja seuraavana hetkenä sen jälleen löytääkseni, vain ollakseni mukana suuressa juhlakulkueessa, joka tänä iltana oli alkanut! Silloin huomasin kaukana meren. Hämärsi. Jokin majakka vilkutti. Hukkuneen tahrattua purppuraa jaloillaan polkien laskeutui yö veden yli. Joka kolmannella sydänlyönnillä vilkutti majakka mielettömässä, ympäripyörivässä tuskassa. Mutta täällä ylhäällä hehkuivat oranssit tummempina, käteni ulottuvilla. Kullanloistavat pellot levittivät leukoijantuoksujaan. Hopealehvistössä soittelivat lukemattomat pienet ruusut, taivaasta pudonneina, lankoihinsa pujotettuina. Juna pysähtyi. Heti yläpuolellani komeili kaupunki ruusuisessa sävelpilvessä, ja Bob sulki minut syliinsä... Hän oli valkopukuinen ja säteili. Hän heitti päätänsä taaksepäin, jolloin hänen silmissään välähteli kirjavia valoja, ja ilo kohosi mustilla kulmakarvoilla kuin siivillä. Hän tuoksui karvasmantelilta. Bob, juuri pesty, kammattu ja silitetty, päivän kultapäästä puhjennut neilikka napinlävessä, sinua minä tervehdin (ynnä Mariaa, joka on suustasi kauneimman varastanut)! Tervetuloa, Claus, sinä, jolla on Sidonian otsa, ja kädet! Me saamme lyödä palloa oransseilla, niin että jotakin käsistäsi, jotakin otsastasi lentää kilpaa lintujen kanssa! * * * * * »Anna anteeksi, etten ollut alhaalla sinua vastassa» puhui ystävä. »Minun täytyi viedä postiin kirje, hyvin tärkeä työ, joka vasta tunti sitten valmistui... Siis alan esitellä: tuo tuolla on Kaspar.» Tien reunalla seisoi maalari jalustansa ääressä. Oikeammin hän pystyssä taisteli palttinan kanssa, joka hänen iskuistaan vapisi. Tarkastelin häntä uteliaana. Putkista hän pusersi mahtavien pilkkujen muotoisia väriläiskiä kankaalle toistensa alle ja aina ohut kärki alaspäin, sitten tarttui maalarinveitseen ja aloitti sotaisen käsittelynsä. Milloin hän astui askeleen taaksepäin, milloin syöksyi eteenpäin, milloin teki puoliksi kiinni siristetyin silmin, kuin vitkastellen, puoliympyrän, syöksyäkseen sitten uudelleen jalustan kimppuun. Ankarilla lastaniskuilla hän jakoi ja sekoitti värejä, kuitenkin niin, että pilkkumuoto maalauksessa jäi huomattavaksi. Toisinaan hän teki käsivarsillaan manaavia liikkeitä korkealla kukoistavaan kaupunkiin päin kuin tahtoisi loihtia sen kankaalleen. Bob huudahti hänelle: »Halloo Kaspar, täällä on ystäväni Claus Breuschheim. Tuskin junasta päässeenä hän jo ihailee teitä kovasti.» Jättiläinen, jolla oli pieni pyöreä pää, tukka lyhyeksi leikattu, työnsi paidanhihat korkeammalle ja kääntyi pää pystyssä meihin päin. »Parooni!» Hän nyökkäsi — lyhyesti, ystävällisesti. »Taiteen ystävä! Toivon myös, oikea juomaveikko. Markiisi Capponi valitettavasti ei. Nyt ei valitettavasti aikaa, vire heti tiessään.» Hän nyökkäsi taas, jo synkentyneenä, punertavain silmäin katse murhaavasti St. Pauliin kohdistettuna. Niin, tuolla ylhäällä se leijaili, tuo ruusunpunainen, himmeänsinisessä tulessa... ja kalpeni hitaasti. Voihkien heittäytyi veitsisankari jalustaansa vasten. »Ruotsin suurin maalari», selitti Bob minulle jatkaessamme matkaa. Sadasta Riviera-kuvasta, jotka riippuivat pohjoisten kuningaskuntain salongeissa, oli yhdeksänkymmentä Kasparin käden muovailemaa. Sähköteitse lähetettyjä tilauksia räjähteli St. Paulissa kuin pommeja, pitäen kaupunkia jännityksessä, niitä tuli jopa Intiasta, Australiasta, Polyneesiasta asti, missä vain sattui olemaan yksikin ruotsalainen kaipaamaan kotimaista taideteosta seinälleen. Kukaan ei tiennyt hänen oikeata nimeään, hän, nimitti itseään vain Kaspariksi, ja se merkittiin hänen kuviinsakin. Hän ja »madame» olivat pikku kaupungin kuuluisuudet. Olin kai jo kuullut madamesta? Eipä ihme. Kai amerikalaisilta raitiovaunussa? Olin siis tavannut länsimaan ruhtinaita, jotka olivat lähteneet maksamaan veroaan öljypuumaan Kleopatralle. Muuten tuli monia myös itämaalta, välkkyen sormuksissa ja voideltuina, palvelijoita takanaan, jotka kantoivat lahjoja, eikä Bob olisi lyönyt vetoa siitä, että madamen »taiteellinen maine oli pienempi kuin Kasparin. Olipa Kaspar maalannut hänet Kleopatrana, kultainen käärme, ja kiinalainen orja vieressään. Mutta tänään oli madame lähtenyt valkoisiin tanssiaisiin Nizzaan. Bobkin lausui tuon sanan englantilaisten tapaan. Edessämme kohosi kaksi keltaista rakennusta »vasta myöhäisimpänä aikana pystytetyt kaupungin _corps de garde_ eli vahdit», kuten Bob sanoi. Ne seisoivat toisiaan vastapäätä, täynnä toisilleen vihamielistä väkeä, joka jatkuvasti teki kauas ulottuvia tiedusteluretkiä vallatakseen vastustajan aseman, samoin kuin juhlapäivinä aseellisia hyökkäyksiä toisiaan vastaan. Toinen kerskaili lapsenkorkuisilla painokirjaimilla: »Grand-Hotel du Roi René», toinen ripusti näkyville vanhan takorautaisen majatalokilven, johon oli lennokkaasti maalattu ainoa sana »Hostelierie». Sen alitse astuimme pihalle. Siellä oli matala, neilikkain peittämä muuri, jonka ylitse näki toisen osan öljypuumaata, epäilemättä hauraamman puolen. Se oli jylhempine kuiluineen pirstainen, rinteet kiipeilivät kulmikkaina, ja vasta korkealla yläpuolellamme, niinkuin näytti, maa sai takaisin etumaiseman pyöristetyt kaartoviivat, rauhalliset pinnat, sopusoinnun, väreilyn ja tasasuhtaisen liikehtimisen. Korkeimmalla kohdalla riippui tummalehväinen puutarha, tarpeeksi laaja ympäröidäkseen lehdoillaan ja kukkakentillään, ei ainoastaan lukuisia huviloita ja maataloja, vaan melkeinpä koko kaupungin. Sen takana kohosi kuitenkin äkkijyrkkänä kalliovuoristo, paljaana ja punaisena kuin taivaaseen lingottuna, ilman mitään suhdetta muuhun maisemaan sen ylitse perivihollisena meren puoleen kääntyneenä: »Baoun ilma- ja aurinkokallio. Niin Bob nimitti tätä rykelmää, ja kaupunki sen juurella oli Vence. Villistä outoudestaan huolimatta näyttivät asumukset tuolla ylhäällä melkein inhimillisiltä, jopa tuon hirviön jyrkkä, alaston väkivalta vaikutti, että asuttu ylänkö sen vetämänä puoleensa ja toisaalta itseään pois työntävänä ja tässä liikkeessään jähmettyneenä näytti _leijailevan_. »Tuolla ylhäällä kasvaa vehnää», sanoi Bob ja kun yhä tuijotin ylöspäin: »Katsoppa pihallakin ympärillesi! Täällä paistattavat päivää hotellin naiset, ja kissat aamupuolella. Minusta tämä paikka on liian julkinen, menen siis 'Afrikaan'. Se on ainutlaatuinen auringonkylpylä, kukaan ei tunne sitä, mutta sinulle sen näytän.» Suuria kaarevia ruukkuja, toiset punaisia, poltetusta savesta, toiset majolikaruukkuja, seisoi siellä täällä pihalla. Niissä oli kukkivia oksia, pieniä mantelipuita, myrttejä, ja laitojen yli riippui kapusiinikrassia ja hyvätuoksuista virnaa. Kolme neljä provencelaista maalaispöytää samanlaisine tuoleineen kutsui ilta-aterialle. Lepotuoleihin istumisesta jääneet syvennykset tekivät tuttavallisen vaikutuksen — ne eivät voineet olla vieraita, jotka olivat koko ruumiinpainollaan niissä levänneet. »Täällä on kaunista!» huokasin. »Tule, meidät on kutsuttu vieraisille», sanoi ystävä, ja hän ohjasi minut taloon, jonka ovelle ilmestyi pieni kalabrialainen rosvo suippohattu päässä. Hatun alta pisti kuin rotalla näkyviin ruskeat kasvot, ja pienet silmät tarkastelivat minua kiireestä kantapäähän. Hyväntahtoisuus levisi piirteiden yli, laskeutui hitaasti alaspäin kenkien kiiltokärkiin saakka. En ollut hänestä vastenmielinen, ja jäntevä käsi tarttui omaani ja toinen heilutti hattua. »Verraton isäntämme, monsieur César-Marie Roux», esitteli Bob. Kädessä hattu, jonka reuna ulottui hänen kenkäänsä asti saattoi aatelismies, jonka vieraana nyt olin, meidät huoneeseeni. Sinne saavuttuamme hän kumarsi uudelleen, heilutti hattuaan ja sulki oven takanamme. Ystäväni selitti minulle sitten, että kaikkien tärkeiden henkilöiden nimi täällä ylhäällä oli Roux, Marie Roux: isännän, papin, asemapäällikön, kirjeenkantajan ja myöskin vastapäisen hotellin isännän, vihamiehen, monsieur Antoine-Marie Rouxin »Roi Renéstä». Viimemainitun kanssa minun ei missään tapauksessa sopinut vaihtaa sanaakaan, ei edes vastata hänen tervehdykseensä — »tämä on kuin taivas ja helvetti, sinun täytyy valita», sanoi Bob nauraen, »ja koska asut täällä, olet jo valinnut. Nyt pysy uskollisena! 'Roi Renélle' ei ainoatakaan hyvää sanaa, ei edes katsetta.» Muutin pukua. Kun sitten astuimme ikkunan luo, laski Bob kätensä olkapäälleni... Jo häivähti kuutamon hengähdys öljypuiden yli, jotka täyttivät ikkunamme alaisen oranssipuutarhan ja kaukaisen meren välin. Majakka vilkutti nyt säännöllisesti harmaasta hämärästä. »Claus», sanoi ystävä, »luulen, että Mariakin tulee». Samassa silmänräpäyksessä valtasi minut äkillinen kuumuus. Niskasta kiiti värähdys olkapäihini, sitten salamannopeasti selkää alas ja kerääntyi polviin. »Ystäväni!» huudahdin hengästyen — pakenin, pakenin. »Ystävä», huudahdin, »ystäväni, täällä on ihanaa, katsoppa vain», ja osoitin päälläni sinnepäin, missä Baou liekehti komeimmassa iltavalaistuksessa. »Täällä», vastasi herkällä äänellä ystävä, samalla kun hänen käsivartensa puristi minua lujemmin, »täällä, Claus, olen herännyt eräänä aamuna, olin enää kovin löyhästi kiinni entisen Bobin koteloverhossa, vainusin uutta, kohoavia siipiä, raikkaita elämänvärejä, mutta se oli kovaa aikaa, Claus, tunsin itseni sydänjuuria myöten kurjaksi. Hyvä Jumala, ajattelin, ja pelkäsin kuolemaa. Kuvittelin näet oikein vakavasti, että olin kuolemaisillani huumaustilassa. Rimpuilin kaikin voimin ja kuristavassa tuskassa putkahdin vapauteen. Siltä tuntuu perhosista, rakkaani, sillä erotuksella vain, että perhosten luultavasti ei tarvitse vuodattaa kuolinhikeä, kun valo heille koittaa. Sitten istuin hyvän aikaa ikkunalaudalla ja keinutin siipiäni auringossa. Ihanaa se oli. Hyvin miellyttävää, ja toivoisin, että sinä —» Kaikessa siinä kaikui nimi Maria. Se soi korvissani, Maria. Ei niinkuin olisin selvästi kuullut tämän nimen, ei se oli jotakin suunnattoman kauas ulottuvaa, syvyyksien hiljaisuutta, kaikki-imevää tyhjyyttä, autuuttavaa melua, se oli hän. Ja kuin oliivinharmaan usvan läpi, jossa kaukana, kaukana joku heilutti lyhtyä, pudoten tähän kauhistavaan tyhjyyteen, jossa se heti sammui, välähti hänen polvensa, alas kiskaistun sukan paljastamana, olkapää välähti, hänen kaulansa, ja hehkuvan punaisena, ihan lähellä, aukeni hänen suunsa, ja heti senjälkeen, vähääkään näkymättä, kuin ilmasta muovailtuna ja kuitenkin hypähtäen vastaani kuin eläin: hänen lanteittensa liike. Niin seisoin vähän aikaa vapisevin polvin, selkä jäykästi suorana, kuulin Bobin puhuvan, ymmärsin, enkä ymmärtänyt. Ja sitten nauroin! Kuin kukko. Pää taaksepäin heitettynä, käsivarret levitettyinä, pitkään ja rätisevästi. »Siis olet nyt... perhonen?» huudahdin, tavoitellen ilmaa, enkä voinut tai tahtonut luopua siitä ylen naurettavasta mielikuvasta, että Bob luulotteli itsellään olleen perhosseikkailun. Lopulta ystäväni tarttui olkapäihini, käänsi minut ympäri, ravisti minua, hänkin nauraen, ja tässä näin erilaisessa, tuskattomassa naurussa vaivuin jälleen hengähtäen hänen rintaansa vasten. »Hupakko», kuiskasi hän, »hattu nopeasti päähän ja sitten loordi Berrickin luo!» Niinpä kyllä, mielelläni, kiireesti loordi Berrickin luo. Käyttikö hän vielä vaaleanharmaita pukuja? Taivuttiko hän puhuessaan yhä vielä päätänsä hiukan sivulle? Matkustiko hän vielä usein Venetsiaan? Puhuiko hän usein meistä? Loordi, vastattiin minulle, pukeutui yhä vielä vaaleanharmaisiin, taivutti puhuessaan hiukan surumielisesti päätänsä, mutta ei matkustanut Venetsiaan, sillä hän ei enää eronnut rouvastaan. Minusta hän puhui kuin »jumalten pienestä suosikista» — todellakin, nyt, juuri nyt olin taas siksi päässyt, merkki poltti otsaani! Ja Sidoniasta hän puhui myöskin usein, vieläpä oli hiljan lainannut eräästä piirroksesta, jonka oli aikoinaan hänestä tehnyt, pään eräälle Dianankuvalle, ja se kuva oli Pariisin salongissa palkittu mitalilla. Siten Bob oli päässyt Peggyyn, jouduin uudelle maaperälle. Kuka oli Peggy? Alkuaan erään nizzalaisen teetuvan »parlour-maid». Mutta eräänä päivänä hän suostui olemaan mallina loordin Dianalle. Silloin kohosi onni hänen takanaan ja seppelöi hänet lakastumattomilla laakereilla... Lady Berrick itse oli kehoittanut tyttöä astumaan taiteen palvelukseen, ymmärrettävästi ei ilman vaivaa. Vähemmän loordin mallille kuin »society leaderin» seuralaiselle tai, kuten kaunistellen sanottiin, »ystävättärelle», aukeni nyt suuri maailma: talvisin skotlantilaisessa linnassa, huhtikuusta syksyyn kansainvälisellä ilon kapitolilla: Algierissa, Rivieralla, Firenzessä, Roomassa, Taorminassa, Girgentissä. Matkustushalu oli riistänyt yhdessä tuulenpuuskassa tuon viileäpintaisen kainoudentunteen, jota englantilaiset tytöt mielellään käyttävät jonkinlaisena sadeviittana, runsaat taskurahat olivat antaneet hänen kaipuulleen siivet — tavantakaa Bob palasi samaan asiaan, kuinka innostuttavaa oli tottumus katsoa neitseellistä ruumista silmästä silmään ja tuttavallisesti kysyä siltä neuvoa sopivista puvuista. »Aikaisemmin hän oli jäykkä ja juro», sanoi hän. »Mutta liehitteleväksi muututtuaan hän on ainakin ihminen.» Menimme torin poikki, jota vanhat plataanit joka taholta ympäröivät, ja ystävä toivoi, että ihailisin sitä. Kahden puun välissä oli aina kivipenkki. Se oli markkina- ja esipiha, jonka St. Paulin asukkaat olivat vallanneet vuorenhuipultaan. Toisella sivulla oli matala muuri, jolla tytöt istuivat ja katselivat miehiä näiden pelatessa boccia-peliä, vanhusten istuessa penkeillä. Toisia sivuja kiersi mahtava kaupunginmuuri, ja nuo kaksi keltaista hotellia sulkivat piirin. Ihailin tätä paikkaa! Hotellien välitse pääsivät vaunut torille, mutta silloin ne olivatkin täksi kerraksi joutuneet maailman päähän, sillä kaupunginportista mahtui vain käsirattaita... Lähellä tätä porttia tähtäsi tykki ujostelematta suoraan vaeltajan rintaan. Huomasin, että se oli muurattu kiinni muuriin. Mahdotonta oli varastaa sitä! Senvuoksi ei St. Paul tarvinnutkaan poliisia. »Ehkä se on automaatti, jossa on pipariminttukääröjä», kuulin Marian sanovan. »Claus, vedäppä nastaa!...» Tulisiko hän todellakin? Nauroin sisimmässäni — vasta noussut jumalten suosikki! Terävässä kulmassa käännyimme tykin ohi ja portin läpi. Kujat olivat ahtaita, syvällä taivaan alla — kuin kakusta leikattuina, huomautin, mikä sai Bobin kiinnittämään huomionsa kaikenlaisiin rusinoihin, joita kakussa saattoi olla. Pimeni nopeasti, saattoi jo erottaa tähtiä kattojen välisessä aukeamassa, siellä täällä paloi pieniä lamppuja: tähtitikkuja, jotka oli kiinnitetty liimasalkoon. Kadut tai paremminkin polut olivat puutteellisesti kivetyt» juova savista maata keskikohdalla, jossa kylläkin oli pehmeä kävellä. Mutta kömpelöt rakennukset rappeutuivat hävyttömästi, vain harvoja oli jälleen siistitty. Vasemmalla kohosi jyrkkiä kujia tilavina pengerminä, jyrkempiä portaita ylöspäin, oikealla ne syöksyivät alaspäin, ja kaikki olivat niin kapeita kuin aikojen kuluessa sade olisi ne uurtanut eivätkä leveäjälkiset ihmiset niitä rakentaneet. Siellä täällä puristautui ilman näkyvää syytä pieniä porttiholveja talojen väliin. Pikkuruisella aukiolla, missä renessanssiuurna räiskytteli ylpeitä vesisuihkuja melkein koko alan täyttävään marmorialtaaseen, Bob löi kolkuttimella juuri maalatulle portille. Äkkiä uskoin, että nyt oli tulossa yllätys; Maria oli jo täällä, odotti portin takana! Mutta meille aukaisikin Peggy ja johti meidät heikosti valaistuja portaita pitkin atelieriin, jota käytettiin myös seurusteluhuoneena. Hänen tervehtimistapansa ja atelierissä minulle lausumansa ensi sanat tekivät minusta heti hänen liittolaisensa. Joutuisin pulaan, jos pitäisi selittää, kuinka hän menetteli. Hän antoi minun vain ymmärtää: »Te tunnette minut, tunnette minut hyvin, sittenkin koettakaa sietää minua — katsokaa, olenhan avomielinen ja sievä. Olkaamme ystäviä!» Hän ei sanonut mitään sellaista, ei tavullakaan. Ensi katseella oli kaikki selvää. Atelierin katossa riippui arkku, johon kannen asemesta oli pantu himmeä levy; sen takana paloi päärynänmuotoisia sähkölamppuja, jotka levittivät miellyttävää valoa. Kaikkialla riippui tauluja: Renoirin kylpeviä naisia, kaksi Cézannen maisemaa, suuri maalaus nuorukaisesta, tunsin siinä loordin piirteet, ynnä hiljaiselo, molemmat Manetin maalaamia. Näiden mestariteosten ohella sirkutteli, kuin varpuset kotkamaisten ilmestysten ympärillä, joukko maukkaasti kehystettyjä, kenties hieman kirjavia öljyväriharjoitelmia; pelkkiä enemmän tai vähemmän riisuttuja naisia, jollakin tavalla ihastuttavia suunnittelunsa puolesta, maalari kun tuntien niiden taiteellisen riittämättömyyden oli antanut niille harjoitelman leiman. Ainoa valmistettu tämänluontoinen maalaus riippui sohvan yläpuolella, luonnollista kokoa oleva alaston, joka näytti olevan työläästi jäljennetty Ingresin mukaan: se Diana, josta ystäväni oli puhunut. Tunsin sen heti siitä, että kasvonpiirteet olivat Sidonian. »Suokaa anteeksi, Claus», sanoi loordi sydämellisesti tervehdittyään, kun aloin tarkastella kaikkea tuota naiskukkeutta seinillä, »pyydän hartaasti teitä suomaan anteeksi: toiset runoilevat, soittavat pianoa», ja hän koetti yhä uudelleen kaikenlaisin tekosyin kääntää pois huomioni kuvista, jotka olivat »shocking toys». Hän syytti itseään myös synnistä Pyhää Henkeä vastaan, koska »rouvansa ja toisten naisten» nähden koetti peittää oman maalailunsa hekumoitsemista läheisten mestarien nimillä. Näin vain Dianan, salasta paljastetun Peggyn, joka oli avannut meille oven ja oitis liittoutunut kanssani varmaankin vain sentähden, että olin Bobin ystävä. Kuitenkin teki alastoman kuvan näkeminen tämän tuttavallisuuden jollakin lailla valtavaksi, ja pelkäsin hetkeä, jolloin hän palaisi. Että kuvalla oli Donjan pää, oli omiaan kohottamaan hämminkiin salaisen synnin tuottaman häpeän, jopa raiskauksen tunteeksi. Lady Berrick astui huoneeseen. Pään ja kaulan ympärillä hänellä oli vapautetun naisen rohkeasti taaksepäin heitetty huntu, huomasin sen heti. Tämä Malta-ristillä varusteltu pitsihuntu oli jotakin erikoista, johtamisen vertauskuva, arvomerkki, ja sopi hänelle mainiosti. Hänen naamiomaisen tasasuhtaisilla kasvoillaan liekehti vieno puna, nenän ja silmien ympärillä valkoinen häive; hänen kasvojaan olisi voinut sanoa kauniiksi, koska niitä ei mitenkään olisi voinut nimittää rumiksi, surullisen kauniit ne olivat, en tiennyt miksi, mutta surulliset nuo kauniit kasvot olivat, surulliset kuin kuolema... Ja nyt hymyilivät vaikka vaivaloisesti. Joka askeleella mylady laati itselleen oman lakinsa, jokainen hänen liikkeensä ilmaisi hänen riippumattomuuttaan, ja kaikesta tästä muovautui merkillinen, melkein liian täydellinen kuva: monivivahteinen, niinkuin suuri pariisilaisräätäli valmistaa moninaista, mikäli muoti kulloinkin vaatii, näennäisen omavaltainen, mutta suunnitelman mukaan, ylpeä, tietäen vaatimuksen epävarmuuden, ja ilmeisesti jalostunut uskosta omaan kutsumukseensa... Hän talutti kahta tyttöä kädestä, kahta ihastuttavaa kylpypukuista ja avonaisen punaisen villaviitan verhoamaa olentoa, joiden jalat vielä olivat ruusuiset kylvyn jälkeen — kuinka he kaunistivatkaan äitiään! He olivat lady Berrickin tyttäriä ensimäisestä avioliitosta, Betty ja Brigitte. Kun heidän äitinsä päästi heidät irti, kiiruhtivat he Bobin syliin, Betty oikealle, Brigitte vasemmalle puolelle — sieltä he tarkastelivat minua. Valitettavasti oli heille mitattu aikaa kovin itarasti, mutta hyvästiksi he riippuivat kuitenkin hiukan kiinni käsissäni, Betty, vanhempi, oikeassa, Brigitta vasemmassa. Pöydässä Peggyn polvi rummutti viattoman iloisena omaani vasten samalla kun hän vakavin kasvoin kuunteli ladyn esitystä poroporvareita vastaan. Myöhemmin kuulin Bobilta, että toinen polvi oli samalla hiponut hänen polveaan. Peggy oli mahdollisimman viaton, mutta sukkeluuteen asti iloinen. Hän ei välittänyt myladyn vallankumouksellisista teorioista, vaan nauroi, antoi silmiensä kierrellä ja nautti siitä vaikutuksesta, jonka hänen kauneutensa teki sekä muihin että häneen itseensä. Hän ymmärsi myös taidokkaasti tätä vaikutusta lujittaa. Hän ei tarvinnut vallankumousta vapauttaakseen itsensä! Kun mylady puhui »pienestä epäluulottomasta Peggystä», teki tämä ilmeensä sääliväksi, melkeinpä kärsiväksi, mitä Peggyn tuntijat pitivät ihastuttavan hullunkurisena. Aina ja kaikkialla hän oli kaunis — mikä armo! Mutta Bob väitti, että koko maailmassa oli vain yksi ihminen, joka ei sitä huomannut, ja se oli lady Isabel. »Sekin jumalten lahja», lisäsi hän... Me puhuimme paljon, tarkoitan: lady puhui melkein lakkaamatta, puhui niinkuin toiset hengittävät ja katselevat — kun yleisön täytyy nähdä se viimeisille permantopaikoille saakka: näin hengitetään, näin katsellaan! Keskustelu oli yhtä ainoata lady Isabelin yksinpuhelua näytelmässä, tapainkuvauksessa, jonka tekijä ja ainoa esittäjä hän oli. Vastaväitteetkin hän esitti itse, hyökkäyksen ja puolustuksen, koko sanakiistan käänteineen, kaikki hän syöksi ilmoille — pieni tulivuori keskellä salonkia. Mutta Giuliettan kuvailussa hän osoitti erikoista kykyä: teki hänestä yliluonnollisessa mitassa alhaisen. »Kassa! Kassa! Ei muuta kuin hajasäärinen kassa!» Inhon valtaamana hän makasi sohvalla ja sulki silmänsä. Peggy, joka tiesi, että nyt olisi pistosana sopiva, sanoi näennäisen viattomasti: »Mutta kaikkihan otamme vastaan rahaa», ja lady ojentautui jo ja valmistautui mahtavasti antamaan vastauksen, kun pieni, mitään aavistamaton Peggy lisäsi: »Esimerkiksi sanomalehtiartikkelista». Ja nyt sai myöskin nauraa, kaikki nauroivat, jopa ladykin hymyili niin hyvin kuin hoideltuine kasvoineen saattoi. Se oli jännittävää, hullunkurista, älykästä, liikuttavaa, se oli ihastuttavaa. Mutta kun seisoimme portailla, huomasimme, että ladyn todellisesta kiihkomielisyydestä ja älykkyydestä huolimatta emme tuosta sanatulvasta vieneet mukanamme kuin jonkinlaisen hermostuneen väsymyksen. »Mutta minkätähden hän oikein tahtoo ehdottomasti hävittää tuon Giulietta-elukan?» kysyin. Bob kohautti olkapäitään. »Etkö ole sitä kuullut? Madame saattaa huonoon valoon säädyllisen naisen vapauden... Sitä vastaan ei olekaan mitään sanottavaa.» »Ja mitä arvelet loordin siitä ajattelevan?» »Kuinka kaunis hänen vaimonsa on! Muuta en luule hänen ajattelevan.» * * * * * Illallisen jälkeen päätimme l'amico ja minä vielä jonkun aikaa käyskennellä tähtien alla. Hälisevien hotellien ohi lähdimme pitkin tietä Venceen, siihen ylänkömaan kaupunkiin, jota hotellin pihalta olin illalla katsellut, kuinka se korkealle temmattuna oli kalvennut Baoun hehkuvan huipun juurella. Bob kertoi minulle tästä kaupungista. Eläkkeellä olevien englantilaisten siirtolavirkailijoiden, keuhkotautisten ja maalarien mielipaikkana se sijaitsi tunnin matkan päässä St. Paulista; emme voineet nähdä sitä tieltä, yhtä vähän kuin Baoutakaan, mutta kylläkin lukuisan joukon valkeita huviloita ylätasangon reunalla. Bob puhui, ja sanoista, jotka erotin, tekaisin samassa hengenvedossa sadun... Oli kerran päivä, aurinko paistoi — aurinko, jonka tänä päivänä olin nähnyt ensi kerran! Hennot, nuoret naiset, jotka lukivat huviloiden pengermillä, kohosivat lepotuoleistaan, kumartuivat kaiteen yli, tarttuivat valkein käsivarsin oranssipuun tummaan lehvistöön. Hedelmä säkenöi heidän kädessään, he purasivat sitä kuin omenaa. Puutarhassa harjoitteli pieni tyttönen, selkä aurinkoon päin, silmänkääntäjien pallotemppuja mandariineilla. Hänen edessään seisoi valkopukuinen mies, kapea, hieman kumara, väsyneesti riippuvin käsivarsin, ja katseli. Hänen varjonsa makasi hänen vieressään kuin ryysyläjä. Hän oli parantumattomasti sairas. Ja hän hymyili tavallaan ylimaailmallisen tyytyväisenä... Illan lähetessä saivat kaikki tuolla ylhäällä lievän kuumeen. Ruusut kasvoivat ikkunoissa. Öisin kutsui kuuhullu meri heränneet rannoille, sekä kaukana että lähellä olevat... Itse kaupungissa oli ihmisiä, joilla oli yksinkertaiset tapansa syntymästä kuolemaan saakka — he nauroivat vieraita, jotka olivat hullunkurisia, ja katselivat kummastellen ylhäisiä. Vencessä asui piispa. Oltiin hyvin ylpeitä sen johdosta, vaikka vaaleissa äänestettiin vapaamuurareita. Jos piispa kuoli, tuli useita muita piispoja hautajaisiin, ja olisi voinut kuvitella olevansa Roomassa. Kukoistavia naisia (heidän oli nähty juuri tulevan torin yli käsi täynnä neilikoita), herroja, jotka juuri vielä viiden aikaan olivat lukeneet sanomalehteä kahvilan edustalla, lähti yöllä äkkiä matkalle mustilla vaunuilla. Usein oli kukkaseppel arkulla. Ajurin vieressä istui mies, yllään pitkä, musta lakki, silkkihatun ympärillä suruharso. Hän oli humalassa ja toisti puoliunessa jokaisia vaunun liikahdusta... Tänne kotiutuneet maalarit noutivat paikallisradalta kauniita pariisittaria. Nämä tulivat ja menivät. Jotkut heistä tulivat toisen, jopa kolmannenkin kerran. Lapsilla oli unelmansa, jotka kestivät yhden kevään. He kätkeytyivät hotellin ympäristöön katsellakseen näkymättöminä rakastettujaan. Katoavaisuus ei ollut mikään häpeä... Jos minun pian täytyisi kuolla, niin täällä! Ei Breuschheimissä, jossa kuolemani pelkkien terveiden joukossa olisi niin yksinäinen kuin eläimen metsässä. »Bob, luuletko, että olen keuhkotautinen?» Hän pysähtyi, tuijotti minuun. »Oletko järjiltäsi? Kun kerron sinulle Vencestä, tulet äkkiä keuhkotautiseksi?» »Minulla on aina iltaisin hiukan kuumeita.» »Niinkö? Minulla myös siitä lähtien, kun tulin tänne. Vieläpä ruotsalainenkin ottaa iltaisin kuusituntisen työn jälkeen kuumemittarin esille. Uskon ilmanalan keimailuun. Kuuleppa, rakkaani, kun kuulin sairastumisestasi pelästyin tietysti. Olen kirjoittanut isällesi. Siitä et tiedä mitään. Sinulta en olisi saanut mitään järkevää tietoa. Olen lähettänyt Arno Steinbergin lääkärisi luo. Annan siis sinulle kunniasanani, että kaikki ovat minulle vakuuttaneet, ettei voi olla puhettakaan tuberkuloosista.» Tartuin hänen käteensä: »Varmastiko?» »Claus, kunniasanani.» Syvään henkäisten hymyilin vasten hänen kasvojaan tarkkasin hänen silmiään, jotka keskellä yötä olivat kuin kirkas aamu metsässä, kun kaikki linnut äkkiä vaikenevat. Silloin ystäväni näytti minulle tähtiä. Olin kasvanut yön pelossa: »_La nuit n'a pas d'amis_», ainoa kammottava sana, mitä äitini milloinkaan oli minulle sanonut. Sensijaan hän ei ollut väsynyt sitä toistamasta. Apotti Simon, joka minulle opetti muinaisten rohkeimmat vertauskuvat ja jumalten kaikki syntijutut, salasi minulta tähtikartan. Ei äitiäni mairitellakseen, vaan koska hän piti tarpeettomana ja epäkunnioitettavana halventaa taivaankappaleemme arvoa tutkimattoman maailmankaikkeuden harhateille johtavan tarkastelun avulla. »Jos alamme pohtia aurinkokuntia», oli hänellä tapana sanoa, »menetämme pian halun maalliseen perhe-elämäämme. Ainakin minun kävisi niin.» Ja minut anasti maallinen perhe-elämä niin täydellisesti, että nyt, kun Bob kohotti käsivartensa, valmistauduin niin sanoakseni kiipeämään taivaallisille alkuvuorille. Ensimmäinen oli Sirius, joka nimellisenä nousi näkyviini kaikessa komeudessaan, sitten Kapella sulavassa suloudessaan, Castor ja Pollux (»meidän kuvamme, Claus, älä sitä unohda!» ja nopeasti suutelin ystävän kättä olallani), hallitseva Orion, josta tunsin Jaakopinsauvan, mutta Bob osoitti minulle sen sydämen: aamuruskonvärisen jättiläisauringon Beteigeuzen. Siriuksen alapuolella keinui Argo, taivaan syvyydessä purjehtiva vuori. Hypähdimme... Ja katso! maailmanavaruuden läpi muka suhisevasta jäätikkömaisemasta tuli säteilevä jumalaistarusto, soitanto, joka ihmisten mielestä oli käsittämättömän suuri ilmestys heidän pienille korvilleen. Tunsin heidät taas, veljeni! Kaikki tuo ylhäällä riippuva osoitti olevansa helposti käsiteltävä aineisto, jonka muutama sata matemaatikkoa oli äärettömyyttä katsellessaan laatinut ja jota he edelleen uutterasti pitivät kunnossa, runojen päällekirjoituksia, joukko maalarien kuvaannollisia sommitelmia, ja fyysikot puolestaan auttoivat kaukoputken avulla tekemillään mittauksilla ja ottamillaan kaasujen ja muiden ainesten kokeilla tähtiä tuntemaan olevansa meillä kotonaan. Tuolla siis oli »Vaunu», senhän myöskin tunsin! Mutta että sen väliaisalla istui pieni ratsastaja, Alkor nimellään, kuulin ja näin ensi kerran. Ja vaunun edessä ratsasti Arkturus, mainio ratsupalvelija, jonka punakeltaista hännystakkia tuuli tuiversi. Toisinaan hän käänsi päätänsä oikealle, toisinaan vasemmalle; tuolla ratsastivat amatsonit Spica ja Denebola — turhaan hän ponnisti saavuttaakseen heidät. Millaista tietä kulkivatkaan nämä postivaunut! Kulku näytti suuntautuvan vasemmalle, mutta »metsäkoirat» juoksivat oikealle. Nyt minun täytyi vetää suora viiva vaunun takapyöristä korkeuteen, jolloin saavutin lohikäärmeen pitkän, kiemuraisen kuvion kautta pohjantähden. Kaunis se oli, mutta pian enää vain silmäys ihanaan Kassiopeiaan. Silloin olin saavuttanut taivaan huipun! Se on W:n muotoinen, väitti Bob, mutta minusta se riippui kuin selvä M korkeudessa, nousten kaikkia muita ylemmäs, säteillen kaikkia muita kirkkaampana. »Maria!» riemuitsin salaa, »Maria! Maria!» Pikaisesti silmäilin enää sinne, missä Andromeda ripotteli tähtijoukkoja Perseuksen eteen, kaikki koristeensa, täysin käsin heiteltyinä, ja hänen takanaan Plejadien vilisevään parveen, suurturkkilaisen Aldebaranin rouviin. Nopeasti palasin Marian tähtikuvioon. Ja Bobin täytyi myöntää minun olevan oikeassa. Kassiopeian hahmo ei ollut W, vaan kieltämättä M — ja millainen M! Purkava kuin vuoristo, leveä kuin virran kaksinkertainen suistomaa, leijuva kuin taivaallisen muuttolintuparven lento, sellainen M. »Hän tulee varmasti», sanoin äkkiä. »Hänen täytyy tulla, kaipaukseni on liian suuri — hän on varmaan jo matkalla!» »Kenestä sinä puhut?» kysyi Bob, hämmästyneenä äkillisestä purkauksestani. »Mariasta.» Hän ei vastannut. Ääneti kävelimme vieretysten. Sitten poikkesimme tieltä ja kiipesimme risukon läpi paljaalle kukkulalle. Bob sanoi: »Kaksi vuotta sitten oli tällä paikalla pinjametsä, kaunein, mitä milloinkaan olen nähnyt. Katso yksi on jätetty malliksi paikalle.» Kukkulan laella levitteli ikivanha pinja käsivarsiaan, sen alla oli hämärää kuin tuomiokirkossa, astuimme arkoina sen ympäri. Pian näimme kuun kirkkaan puron, joka värikkäiden kivien reunustamana kiireesti virtasi vuorta alas. Jatkoimme vaellusta pitkin sen rantaa. »Claus, hän tulee varmasti», sanoi l'amico äkkiä. »Iloitsen teidän puolestanne ja myös omastani.» Puro hypähti aidattuun puutarhaan. Suuri talo tuli näkyviin. Jouduimme leveälle, huonosti hoidetulle tielle — St. Paul tunkeili kiiltävine kattoineen kirkontorninsa ympärillä. Se oli linnantornin näköinen. Ja talojen puolustuskuntokin tuli voimakkaammin näkyviin nyt yöllä kuin päivällä, jolloin uhkuvat rinteet näyttivät aina hiukan ilkkuvan noita muureja. Niin, tämä kaupunki oli perustettu pitämään koossa ja hallitsemaan laajaa, rotkoista, talonpoikien ja kalastajien asumaa maata. Kirkkaiden valojen joukossa, jotka paloivat talojen julkisivuilla, oli vain yksi ainoa punainen. »Lady Berrickin makuuhuone», sanoi Bob. Hän vakuutti, että tuon punaisen valon erotti hyvin kaukaa. Ja vieraat, jotka yöllä saapuivat tänne, luulivat, että se oli madamen lemmensoihtu, vaikka hänen kotinsa oli toisella puolella, kirkon vierellä. Niin lady oli aavistamattaan apuna sytyttämässä vihollisensa romanttisen maineen valoa, joka ei olisikaan voinut paremmin syöpyä vihatun poroporvarin mielikuvitukseen. Eikö ollutkin naurettavaa? Todellakin naurettavaa. »Hauskaa teillä on täällä alhaallakin», huudahdin, yhä nauraen, astellessamme käsikoukussa eteenpäin. »Ja tiedätkö, Claus», sanoi Bob äkkiä, »todennäköisesti tulee Camillakin pian». Puristin hänen käsivarttaan: »Kuinka hauskaa, Bob. Olen iloinen. Siitähän tulee meille kaikille oikea paratiisi!» »Niinpä kyllä», myönsi Bob. »Enpä totisesti ole pitkiin aikoihin näin nauranut.» Sitten emme enää nauraneet. Äänettömänä ja umpimielisen vakavana hautoi kumpikin omia ajatuksiaan. Mutta kun astuimme hotellin valopiiriin, kohotimme kumpikin yhtaikaa päämme ja hymyilimme toisillemme. * * * * * Ruokasalissa oli pöydät siirretty syrjään, upea renessanssiuuni ylpeili mahtavasta takkavalkeastaan, katon provencelaiset kynttiläkruunut kantoivat koukistetuissa käsivarsissaan valoja. Tusina pareja pyöriskeli rääkätyn, mutta yhä vielä helisevän pianon tahdissa. Uunin luona istui kaksi herraa, toinen, jossa tunsin äkäisen raitiotietoverini, oli ojentanut säärensä ja suunnannut tarkkaavaisuutensa ilmi tulessa palavaan pesävalkeaan, toinen silmäili ylimielisenä hyörinää salissa, heilutellen monokkeliaan kravattineulansa edessä. Tämä liike aikaansai omituisen ilotulituksen, sillä takkavalkea sytytti neulan paksun helmen palamaan, mutta ohivälähtelevä lasi hajoitti värit. Ilotulituksen toimeenpanija itse oli vanhasta muotilehdestä noussut, istuutuakseen ränsistyneenä ja rypistyneenä tämän uunin eteen ja sieltä tarkastellakseen nuorta polvea. Vaikutelma ei näyttänyt epäedullisella. Hän hymyili hallavanvaaleisiin, törröttäviin viiksiinsä, nyökkäili suosiollisesti, niin että tulenloimu valahti kaljulle päälaelle, jossa se joutui tekemisiin kynittyä kukonhöyhentä muistuttavan jakauksen kanssa — oikea »vieux beau», kuten ranskalaiset tuollaista yli-ikäistä nuorukaisia nimittävät. Hänen silmänsä seurasivat erästä nuorta naista, jonka sileäksi kammattu tukka yhä korosti kasvojen soikeutta, kuten hänen lyhyet liivinsä tekivät hänen voimakkaat, pitkät säärensä ja paisuvat olkapäänsä huomattavammiksi. Tanssittajan puhutellessa häntä riippui hänen katseensa jäykästi tulta uhkuvassa helmessä, jota loitsija takkatulen ääressä monokkelillaan keinotekoisesti piti elossa. Hänen tanssittajansa, ranskalainen, jonka isä mahdollisesti oli englantilainen ja äiti Korsikasta, laiha, kasvot kulmikkaat ja sairaat, piteli häntä, veti häntä kuin tahtoisi tunkeutua tuohon patsasmaiseen olentoon, joka paatuneena pyrki hänestä edemmäksi. Ruotsalainen läheni tanssittaen isännän kapeata, mustasilmäistä rouvaa; hän vei meidät uunin luo. Amerikkalainen, kädet housuntaskuissa, kasvot kuumuudesta tylsinä, ei liikahtanut. Vanha keikailija teki ylenmääräisen kohteliaasti tilaa, koettaen samalla pitää eksytyskuvastintaan liikkeessä. »Halloo!» kuului Kasparin anteeksipyyntö, ja hän nosti amerikkalaisen tuoleineen huolellisesti kuin nukkuvan ja laski hänet uunin nurkkaan. »Minä kohtelias — eikö niin?» kysyi hän nauraen mieheltä. Tämä murisi, asentoaan muuttamatta: »Damned madam!» Silloin Kasper kuiskasi korvaani: »Nämä kaksi täällä liikaa. Madam ei kotona, valkoinen tanssiainen Nizza. Toinen amerikkalainen vakava, miellyttävä mies, odottaa hänen kotona. Minä ensin intiaani siellä, moukka, humalainen, sitten piti ajaa vanha hupsu väkivallalla hänen talosta tänne, nyt hän naarashirveä vaania. _Rien ne va plus_, vanha aasi, naarashirvi minun.» Hän meni ja palasi heti mukanaan pullo katajanmarjaviinaa ja vesilasi, jotka hän laski amerikkalaisen jalkain juureen. »Tässä, gentleman, lohdutus.» Mies kumartui nopeasti ja otti pullon ja lasin. »Ice!» komensi hän saliin päin, »ice!» mylvi hän, »ice!» Pianonsoittaja lakkasi soittamasta, parit pysähtyivät kuullessaan huudon, keikarin monokkelin nauha katkesi — hitaasti kieri silmälasi kaunokaisen jalkojen eteen saakka. Suippohattu kädessä kiiruhti isäntä paikalle. »Ice», toisti mies osoittaen viinapulloa. Sittenkun kaikki olivat saaneet tietää, että uunin edessä istuva amerikkalainen halusi vain jäämaljaa, alkoi pianonsoitto ja tanssi uudelleen, mutta tuo nähtävästi englantilaisen ja korsikalaisen jälkeläinen vitkasteli punastuen, hänen tanssitoverinsa oli kumartunut ja pistänyt silmälasinsa pukunsa kaarteeseen! Se ei ollut jäänyt ruotsalaiselta huomaamatta. »Aina säästöön», sanoi hän Bobin puoleen kääntyen. »Kyllä minä sen sille yöllä pistän vaikka mihin.» Silloin keikari kumarsi. »Hyvä herra», kysyi hän mitä kohteliaimmin, »olisitteko niin ystävällinen ja sanoisitte minulle tuon vaalean naisen nimen —» »Naarashirvi», vastasi Kaspar. Keikarin korva läheni Kasparin suuta: »Kuinka?» Hetken aikaa Kaspar tarkasteli korvaa, ennenkuin kädet suppiloksi sovitettuina kuiskasi: »Naarashirvi, kuningas Midakseni, naarashirvi. Nimitetään myös Agathe, jos tarkkaan tahto tietää.» »Agathe? Ahaa! Oikein hyvä — Agathe!» Menimme myöhään nukkumaan. Sitten kun Kaspar oli karkoittanut nuo molemmat liikanaiset madamin vieraat (kaikki, Tanskalainenkin, äänsivät sen englantilaisten tapaan) kaikenlaisella pilanteolla uunin luota ja heidän sijaansa istuttanut mallinsa, naarashirven, luoksemme, oli Bobin helppo ottaa puheeksi hänen toimensa vieraitten opastelijana St. Paulissa. Mutta ensin maalari tahtoi saada meiltä tietää, kuinka hän nimittäisi tämänpäiväisen maalauksensa: »Gralsburg iltavalaistuksessa» vai »St. Paul valmistautuu yötä varten». Hänen ystävättärensä selitti nenäkkäästi pitävänsä ensinmainittua parempana, jolloin maalari, odottamalla neuvoamme, päätti antaa jälkimäisen nimen. Sitten hän neuvoi naista karkoittamaan sekä vanhan keikarin että anglokorsikkalaisen uniensa kynnykseltä: »Agathe, olla varuillaan! Vanha ranskalainen väljähtynyt juusto — huh! Huono räätäli, ei paljo rahaa. Nuori ranskalainen tyhjä makkarasuoli — puh! Ei räätäliä eikä rahaa.» »Te, parooni, kai tietää, minä suuri maalari?» kysyi hän vielä, ja kun olin myöntänyt, oli hänen kunniansa, hänen maineensa, hänen rikkautensa, kaikki, mikä antaa maalarille loistoa ihmisten silmissä, hänen puolestaan kuitattu. Nöyrästi hän tunnusti olevansa Giulietta Varin apuri ja palvelija. Harvoin hän oli istunut Giuliettan kanssa samassa pöydässä, hänen tehtävänään oli ottaa vastaan vieraita etuhuoneessa, käskystä näytellä heille St. Paulia, majoittaa heitä yksityisasuntoihin ja hotelleihin, jopa auttaa heitä lähettämään appelsiini- ja kukkakoreja rouvilleen. Harvoin osti kukaan heistä häneltä taulua. Ja mitä olivatkaan nämä maalaukset verrattuina väreiltään ja piirustukseltaan niin täydelliseen Giuliettaan! Ei mitään. Ylellisyyttä ihmisille, jotka eivät tunteneet Giuliettaa. Mutta hän tunsi. Senvuoksi: aina kun hän möi taulun, antoi hän Giuliettalle toisen. Sillä tavalla hänkin antoi lisänsä tämän naisen loistoon ja rikkauteen — »ilmaiseksi, parooni, ihan ilmaiseksi!» »Valitettavasti», huokasi Agathe. Hän tuijotti surullisena uuniin, ja siinä, tulenvalossa hän muistutti vanhoja madonnankuvia, jotka ovat maalatut kultapohjalle ja joiden kasvot ovat hienoihoiset, punertavat. Kaspar veti esille kellon. »Eteenpäin, naarashirvi siirtyä vuoteeseen!» Sanaa sanomatta, hymyllään pyyhkäisten meitä, Agathe hävisi puolipiiristä uunin luota. Nytpä kasvoi maailma suureksi ruotsalaisemme silmissä! Madame oli joku kruununsa menettänyt kuningatar Kristina Ruotsista, ehkäisty Kleopatra, taivaallisen rannikon suuri Katarina, Provencen lady Hamilton, yhtä paljon merkitsevä kuin nämäkin, mutta niin kaunis kuin he kaikki yhteensä. Sateenvarjo ja käsilaukku mukanaan hän oli saapunut St. Pauliin, ja tänään hän oli varakas. Kiinalaiset olivat hänet keksineet, niin juuri, kiinalaiset Genuan satamassa. Silloin hän oli vielä ollut puoleksi lapsi; Mandariinit olivat keksineet hänen kykynsä, tietysti mandariinit — Giulietta ei ollut koskaan ollut halpa! Tiedettiinhän, kuinka kiinalaiset suoriutuivat rakkaudessa. Kiinalaisethan olivat maailman ensimmäiset erikoistuntijat. Sen ohella Giulietta eli yksinkertaisesti, paljoa yksinkertaisemmin kuin esimerkiksi lady Berrick, niin yksinkertaisesti kuin täällä madame Roux. Ja madame Roux, joka oli istahtanut joukkoomme, vahvisti sen. »Hän rakkaudesta elää kuin minä taiteesta. Juuri niin. Hattu pois! Minä hänet maalannut Kleopatrana, luonnollinen koko, mukana kultainen käärme ja kiinalainen orja. Te ymmärtää? Käärme, se on taide, kiinalainen suuri opettaja! Sitten samana päivänä panna näytteille Nizzassa kuin loordi Berrick ja lyödä loordi Berrick, lyödä kaikki Giuliettan viholliset, yhtenä päivänä, liiteiksi kuin lude, jalka päälle, valmis. Loordi Berrick hieno mies, ei mikään maalari. Leskien kähertäjä, hieroja, verhoilija, prima naisten liinavaatteet, mitä haluatte, kernaasti, multa ei maalari.» Sillä välin kuljetti monsieur Roux pullojaan kuin ylhäisiä naisia eri pöytiin, joiden ääreen vieraat tanssin jälkeen olivat kokoontuneet. Kaspar joi valkoisia orvietoa, »_un petit vin_», sanoi madame Roux, »que _la maison réserve pour le maître_». Hän joi sitä kahden litran pullosta. Me toiset tyydyimme kevyeen paikallisviiniin. L'amico oli saanut luvan lukea erästä konerakenteita käsittelevää aikakauskirjaa ja haisteli silloin tällöin lasiani. Toisinaan tuli isäntä pöytämme viereen ja tyhjensi »hyväntahtoisella suostumuksellamme» hänen rouvallensa tarjoamamme lasin. Kun orvietopullo taas oli loppumaisillaan, alkoi madamen kuva siirtyä historian valtakunnasta pohjoisien satujen maille. Kauniina ja vaarallisena hän lepäsi kohtalottaren hahmossa maailmantammen juurella, tunsi menneisyyden ja ennusti tulevaisuuden, pystyi lukemaan markiisi Capponin silmistä hänen elämänsä ratkaisevimmat tapahtumat tai kuuli ne hänen äänestään. Ei, hän ei ennustanut korteista, niin tyhmiä välikappaleita hän ei käyttänyt — hän kuuli, hän näki. »Ja appelsiinit?» keskeytti hänet Bob. »Mistä ostetaan appelsiineja? Ystäväni tahtoisi lähettää niitä kotiinsa.» Sain sen heti tietää. Mehukkaimpia appelsiineja, veriappelsiineja sai itse noukkia mère Baratin puutarhasta, ja niistä maksettiin mitä tahdottiin, yksi frangi täydestä korillisesta. Hienomakuisimmat artisokat kasvoivat la Collen luona, parsan viljelystä ymmärsi vain Vencen yliopettaja. Ihanimmat ruusut, jalot laadut, uusimmatkin, jotka eivät olleet Grassen hajuvesitehtaisiin aiottuja joukkotuotteita, menestyivät kapteeni Neil Johnsonin luona. Niin, ja sitten — oih, Kasparin oli tuskallista myöntää, se vei suolet sijoiltaan, mutta ei itse pirukaan olisi voinut sitä kieltää: satumaisimmat neilikat kasvoivat missis Perkinsin kasvihuoneissa! Joka vuosi tuli sieltä uusia ihmelapsia maailmaan, häpeällisen kauniita olentoja, suunnattoman komeita, joiden edessä kämmekät matelivat. Oi, Giuliettan täytyi nousta yhtä korkealle kuin tuo missis! Ei, tuo missis ei vielä ollut viimeinen päämäärä. Vielä korkeammalle täytyi Giuliettan nousta! Kaspar ei lepäisi, ennenkuin myös Giulietta asui palatsissa meren rannalla, puolisona imarreltu amerikkalainen miljoonamies, joka ei merkinnyt paljoa enempää kuin kassakaappi suuressa, kukkien täyttämässä huoneessa, ja ystävänä oikea herttua. Oliko tämä kuiva missis Perkins mikään puoliso Wightin herttualle? Hyi saakeli! Mutta Giulietta olisi pian niinkin rikas, ettei tarvinnut amerikkalaista miljoonamiestä puolisokseen — Wightin herttua olisi riittänyt. Nyt jo oli suoritettu kaikenlaista esityötä, jotta Giuliettalle olisi viimeinen, jyrkkä osa tiestä vapaa. Niin, se oli jo tehty. Prefekti, englantilaisen siirtolan johtavat jäsenet, suuri hotellinomistaja, joka täällä taivaallisella rannikolla valikoi ja hylkäsi, runoilijat, maalarit ja sanomalehtimiehet taistelivat julkisesti, mutta vielä enemmän salaa Giulietta-kuningattarensa puolesta. Päätaistelu suoritettaisiin pian Kasparin näyttelyn avajaisissa Nizzassa. Mitä lähemmin maalari kosketteli viritetyn juonen yksityiskohtia, sitä selvemmäksi hän kävi. Kaikki tarkkasivat kiihkeästi hänen huultensa liikkeitä. »Tässä on puhe St. Paulin kunniasta», huusi isäntä ja työnsi hatun niskaansa. Hänen rouvansa nyökkäsi hurskaasti — hänellä oli hehkuvat silmät. Giuliettan mukana, painosti maalari, tulisi vihdoinkin voittamaan, ei vain pelkkä irstaisuus, vaan »maassa kiinni pysyvä naisen nero». Nyt ilmaisin minäkin hämmästykseni, että madame, josta en tavatessani hänet Cagnesissa ollut tiennyt mitään, heti oli tuntunut minusta niin tutulta, että olin etsinyt häntä lapsuutenikin maasta. Riemuiten maalari tarttui käsivarteeni: »Siinä näkee, parooni, siinä näkee! Monille niin käydä. Hän aikaisimman halumme nainen, melkein ilman kasvot, vain loisto — äiti, josta huomaamatta myöhemmin tulee rakastettu. Minä myös poikana hänet tuntea, kaikki hänet tuntea, ei tiedä mistä. Nainen, kaikkitietävä, salaperäinen, katkera, maassa kiinni, taivaallinen.» Niin hän haaveili vielä kauan. Kun hän lähdettäessä horjui, tarttui hän suuttuneena amerikkalaisen jääsankoon ja painoi sen kumolleen päähänsä. Päristen ja nauraen hän kuivaili itseään ja sitten astui kepeästi edellämme portaita ylös. Huoneessani kävelin edestakaisin. Tahdoin kirjoittaa Dorikselle, kaukaiselle... Dorikselle, joka oleskeli ympärilläni kuin huolestunut metsä... Dorikselle, rakkaudessaan niin suljetulle, lepäävälle, vaikenevalle... Vain häntä minä rakastin! Hänessä oli elämä ja kuolema, en tunnustanut mitään rajoja. Tunsin itseni niveleksi pitkässä ketjussa. Sangot, joista elämänpuuta kastellaan, kulkivat kädestä käteen, heiluen se riippui hänen ja minun välilläni, ja me pitelimme sitä. Kuinka luotettava olikaan hänen kätensä! Rakkautemme oli työtä yksinäisyytemme niinkuin maailmankin hyväksi, jota kohtaan meillä oli velvollisuuksia, uskollisuutta ikuisen tähden, toimellista kärsivällisyyttä — Ja joka kerta kun levitin käsivarteni kiiruhtaakseni Dorista vastaan, astui Maria ilmavin askelin väliin ja tahtoi leikkiä. XV. KAUPUNKI TÄYNNÄ ELÄIMIÄ Olimme sijoittuneet etelärinteelle kirkkomaan taakse, »Afrikaan», kuten Bob sitä paikkaa nimitti. Täällä otimme aurinkokylpyjä, vieläpä, vastoin lääkärin ankaraa kieltoa, heti syötyämme. Aina kun aukaisimme silmämme, näimme yläpuolellamme arveluttavan näyn. Aurinko hehkui pystysuoraan sypresseille, muulloin niin selvästi erottuville St. Paulin vaakuna- ja kuolinpuille, jotka nyt sekavana massana huojuivat välkehtivän kirkkaassa ilmassa kuin suunnaton, kirjavin nauhoin peitetty härkä. Muuten näimme niiden kohoavan penikulmien päästä: säkenöivinä, vavahtavina, usvakehä ympärillään, tummana tulena, öljypuumaan ja etenkin vuorilinnakaupungin korkeimpana loistona, keskipäivän majakaksi korotettuina. Nyt saimme sokaistuin silmin vastaanottaa niiden iskut taistelussa taivaankehrää vastaan, itse ollen alastomina auringossa kirkkomaanmuurin ja huojuvan mäntymetsän välillä, joka ihan jalkapohjamme kohdalla vaipui syvyyteen, ja me haistoimme niiden hikeä. »Bob», sanoin, »varo, ettet huomaamattasi vaivu uneen! Muuten painaa Taurus tuolta ylhäältä nukkuessasi kavionsa rinnallesi.» »En nuku, Claus», vastasi hän. »Ajattelen Camillaa.» Äänettömyys. »Bob, mitä sinä oikeastaan teet yksinäsi St. Paulissa?» »Niin, rakas poika, mitä minun oikeastaan pitäisi sanoa?... Hävettää...» Äänettömyys. »Kun et enää juo?» »Älä pilkkaa, Claus... En juo enää, koska — no niin, koska ylimielisesti sytytin skotlantilaisen herraskartanoni Whiskyn palamaan... kahdella revolverin laukauksella, jotka annoin rouvani laukaista. Mutta sinä et saa luulla... Silloin paukkui todellakin. Kaksi nuorta ihmistä Milanon parhaimmista piireistä sairastaa vieläkin sen johdosta. Vieläpä toinen kävelee joka päivä kuula kylkiluiden välissä pylväskäytävässä tuomiokirkkotorilla Piazzalle ja sieltä takaisin.» Nousin istumaan etsiäkseni hänen katsettaan, mutta silloin hän sulki hitaasti silmänsä. »Onko Camilla ampunut? kysyin kauhistuneena. »Jumalan kiitos, huonosti», vastasi hän, »mutta, vaikkapa niinkin: ampunut hän on kahdesti. Keskellä yötä. Ja, kuten sanottu, kaksi kertaa sattunut... Etupuolelle. En olisi odottanut nuorelta italialaiselta aatelilta, että se antaisi osua etupuoleensa. Vai mitä arvelet? Joka tapauksessa, Camillalla on luja käsi. Minkätähden hän ampui, kysyt? Rakas poika, kuinka sen sinulle selittäisin ilman... Tietysti olin humalassa. Siis humalassa vein ystäväni, joiden kanssa puutarhassa juopottelin, Camillan makuuhuoneeseen. Älä ihmettele... Sinulla ei ole aavistusta, mitä kaikkea humalaisena voi panna toimeen. Ihmettele ennemmin, että vielä elän... Tahdoin näyttää heille kauniin rouvani — ymmärrätkö? Siis, silloin hän ampui, ja mikä on ihmeellisintä, ei edes minua, vaan toisia kohti... Siitä alkaen kartan alkoholipisaraakin.» Ystäväni ruskean kupeen vieressä kukki keltainen krokus, kauempana huomasin ruumiittemme välisessä pienessä luonnonpuutarhassa pari villiä parsaa, vuokon, kaksi leukoijaa. Äänettömänä koetin yhä kuvitella mielessäni tuota kaunista nuorta miestä tuuheine silmäripsineen moisessa yöllisessä näytelmässä. Silloin hän äkkiä hypähti pystyyn: »No niin, Claus, pukekaamme päällemme», sanoi hän nopeasti. »En tiedä, mikä minua tänään vaivaa. Voisin ihan ääneen itkeä.» Ja heti senjälkeen, vielä pukeutuessamme, tarttui kirkkaalta taivaalta tuulenpuuska sypresseihin ja pyöritteli niitä toinen syöksyi männikköön, metsä päästi ähkyvän äänen, joka vinkunan kintereillä kiiri edelleen monin vivahduksin. Sitten kuulimme luukkujen kaupungissa kolahtavan kiviseinää vasten ja ikkunaruutujen helähtävän. »Mistral-tuuli», huusi Bob. Lähdimme liikkeelle. Ylhäältä tieltä näimme maan muuttuneen. Taivaan ja taivaanrannan ollessa yliluonnollisen kirkkaat kyyristeli maanpinnalla tylsä valo, jossa riippui kellertäviä juovia ja pilkkuja tuulen kuljeteltavina sinne tänne. Toisinaan kiiti tällainen repale tuulen mukana kirkkaanharmaalle, jähmettyneelle merelle. Kävi mahdottomaksi puhua, tuuli salpasi hengen. Metsän vinkuna oli hukkunut koulun kellon soittoon. Mutta portilla tarttui meihin ilmavirta, lensimme pitkin kujia kaikkien kaupungin kissojen kanssa, ja katoilta soi mieletön musiikki: oboe, triangeli, sello ja puurumpu. Naiset, miehet, lapset kiiruhtivat seiniä pitkin taloihin ja kirkuen huoneiden läpi kuin hälytetyt laivamiehet. Kun menimme kirkkokujan poikki, kuulimme suuren kellon kumisevan. Kymmenessä minuutissa olimme kotona. Seisoimme vielä hotellin pihalla ja katselimme hämmästyneinä sitä ihastuttavaa häijyyttä, jota Baou osoitti, kun ruotsalainen astui luoksemme ja ilmoitti olevansa juuri tulossa madamen luota. »Messieurs», selitti hän, »te ehkä luulette, minä tämmöisellä ilmalla villi, nainen raivoava? Minä — kyllä. Nainen — ei jälkeäkään. Minun pitäisi myydä Nizzassa kuvia, jotka hänelle lahjoittanut vuosina! Mitä te sanoa? Hän yhä minulta kysyä, miksi maalaan pilkut toisensa alle. Madame ei uskoa, maa suhista maailmankaikkeuden kanssa pystysuoraan läpi avaruus! Kuva myös, naarashirvi myös, jos minusta riippuu, kaikki! Alors, kun hän ei uskoa, minä ei myös hänen kuvia myydä.» Näytimme hänelle Baouta, ja hän tarkasteli sitä kauan miettiväisen näköisenä. »Se raivoava madamelle», sanoi hän vihdoin, jätti meidät seisomaan ja ryhtyi vihellellen järjestämään saviruukuissa kasvavia, mistralin hajalleen viskomia köynnöskasveja. Kun erosimme hänestä, pani hän sormen huulilleen: »Madame sittenkin suuri nainen», sanoi hän hiljaa. »Lady Berrick häntä vihaa, Ingels, lady Berrickin koira, myös vihaa. Minä madamen ystävä, minä madamen koira. Te ottaa vaaria: minä vielä toiset syödä!» Pöydälläni oli sähkösanoma. Repäisin sen auki, niin että teksti meni kappaleiksi, mutta kaksi sanaa osui silmiini ja sai minut puhkeamaan riemuhuutoon: »Domani... Maria.» Syöksin ne ääneen ulos ikkunasta kirkkaaksi puhdistettuun maailmaan. Domani! Maria! * * * * * Ja sitten hän tuli. Lady Isabel tarjosi auton Bobin käytettäväksi, jotta tämä saisi noutaa sisarensa Nizzasta. Siitä tuli todellinen huviajelu keväisenä aamupuhteena, jolloin kaikki värit ja itse taivaskin vielä olivat meheviä; jopa katupölyssäkin oli kasteen raikkaus, ja öljypuista tuoksahti kirpeä viileys. Kaikilta kukkuloilta hymyilivät kadut merelle. Ingels (lue: Ingols) sai ajaa täydellä vauhdilla, kukaan valtiatar ei epäluuloisesti pitänyt silmällä nopeusmittaria. Nizzan kaduilla kilpailivat maitokärryt ja kasteluvaunut, ikkunaverhot paisuivat tuulessa, tomuviuhkat heiluivat, joku kampaamaton nainen silmäsi puoliavomien ikkunaluukkujen välitse kadulle, poliisi vastasi salavihkaa silmäykseen, samalla leveärintaisena vetäisten aamuilmaa sisäänsä. Huomasin Marian asemalle ajavan junan ikkunassa, ja kun hän hyppäsi alas, sieppasin hänet kiinni kuin nuken, vaikka hän ei ollut paljoakaan pienempi kuin minä, niin voitokkaaksi tunsin itseni tänä aamuna. Bobin poistuttua huolehtimaan matkatavaroista hän kysyi leikillisesti nuhdellen: »Suudellaanko sillä lailla naimisissa olevaa naista?» Siihen minun tarvitsi vain vastata kysymyksellä, saiko pieni tyttö niin suudella? Sopiko niin suudella pientä tyttöä? Ja hän tietysti suuttuneena kielsi. »Mutta eräs pieni tyttö ei ainoastaan niin suudellut minua vaan minun on valitettavasti, Maria, pakko muistuttaa nimenomaan hän opetti minut pienen poikaraukan suutelemaan.» Silloin tapahtui vierelläni jotakin, mikä muistutti harakan lentoon pyrähtämistä ja samalla sai asemalaiturin kirkkaimmassa auringonpaisteessakin ilotulituksen räiskymään: Maria nauroi! »Oh, silloin Venetsiassa», sanoi hän. Juuri niin, silloin Venetsiassa, eikä hänen naurunsa ollut vähääkään muuttunut. »Mutta suureksi olet kuitenkin kasvanut», sanoin. Nauroimme koko ajan mielettömästi, samalla huolellisesti tarkastaen toisiamme. Mutta suorastaan uhkamieliseltä kaikui hänen naurunsa, kun heitin kysymyksen, kuinka pitkään aikaan oikeastaan emme olleet nähneet toisiamme. Hän ei suvainnut edes muodon vuoksi vastata, vaan nauroi, tosin hillitysti, kuhertaen, jollaiseksi äänekäs nauru tavallisesti hänen kurkussaan muodostui, kuitenkin kyllin äänekkäästi, jotta kaksi ohikulkevaa herraa käänsi kasvonsa sinne päin, ja Ingelskin, luopumatta moitteettomasta ryhdistään, hymyili rohkeasti mukana. Vasta nyt huomasin hänen pukunsa, pitkän samettiviitan, joka peitti hänet melkein jalkoihin saakka ja antoi hänelle hieman komeata nunnamaisuutta. Pieni hattu oli samaa kangasta, harmaa niinkuin pienet kengätkin viitan alapuolella, joita hän kävellessään nopeasti ja varovasti nosteli. Tämä käynnin reippaus viivyttelyn ohella tuli hänessä ensi kertaa näkyviin, se oli toistaiseksi ainoa uutuus, jonka hän minulle paljasti. »Et ole enää niin laiska kuin ennen», kehuin häntä. »Oikein», sanoi l'amico, joka oli kantajan kanssa saapunut paikalle. »Mutta hänpä onkin ylhäisyys, ja hänen täytyy edustaa.» Tämä huomautus sai minut vastoin tahtoani hämille. Minun täytyi tutkia Mariaa uudelleen silta puolelta, ylhäisyyden kannalta, joka kuulosti sotilaalliselta tai ainakin mutkikkaalta, hieman ankaralla, kunniassa vanhentuneelta... »Meidän täytyy», puhui Maria terävästi, juuri niinkuin kuvitteluni mukaan ylhäisyydelle sopi, »meidän täytyy kaikkien tottua siihen, että nyt olen naimisissa». Ahaa! Jollakin tavalla hän tarkoitti totta, joskaan ei leikillisellä asennollaan, niin kuitenkin jollakin muulla, mikä kätkeytyi sen taakse ja missä selvästi tunsin nuhteen, vieläpä jonkinlaisen rangaistuksen. »Vai oletko luullut, Claus, että kuolemaani saakka leijailisin naimattomana unikuvissasi, tavallaan kotiapulaisena? Oletko todellakin niin luullut?» Se oli epämiellyttävää, todella katkeraa, eikä auttanut, että hän näytteli samettisia kissansilmiään ja viehättävästi kyyristi olkapäitään, ei, hän oli tahtonut tuottaa minulle tuskaa, ja se oli helposti onnistunut. »Mutta mitä varten heti ylhäisyys?» pääsi minulta. Se oli todellista tuskaa, joka, naurettavaa kyllä, purkautui tähän huutoon, ja sillä oli kai myös ilmeisesti sen väri, sillä Maria painoi silmänsä alas, ja Bob silmäsi minua vakavan ystävällisesti. »Meillä näet», jatkoin, »ylhäisyydet eivät tavallisesti ole kaukana kuudenkymmenen iästä». No niin, nyt edes nauroimme taas — kaikki kolme. Mihin kaikkeen nauru kelpaakaan! Sellainen nauru voi auttaa pahimmankin hämmingin, jopa muunkin yli. Sitäpaitsi ajoimme juuri kävelytien viimeisien punaisten päivänvarjojen ohi ja näimme niiden alla pari kappaletta noita olentoja, joita taivaallisen rannikon valkoiset kaupungit olivat tulvillaan: valkeiksi puuteroituja, suut tulipunaisina, valkeat puvut tulipunaisten hattujen alla, kengistä silmiin saakka valkoisia. Nopeasti osoitin heitä Marialle. Hän tunsi heidät, Roomassakin pukeuduttiin niin. Samanlainen puku kevyestä flanellista oli hänen matkalaukussaan, ja pieniä punaisia hattuja hänellä oli huolellisesti lajiteltu valikoima. Miellyttikö tuo muoti minua? Miellytti, se oli mielestäni ihastuttava, sehän sai naiset näyttämään ilmavilta kahden punaisen pisteen rajoittamilta ilmestyksiltä, vasta aineellistuneelta kesäiseltä lemmenajatukselta... Kevät olikin täällä jo oikeastaan kesä, Rivieran kaunis kesä! Lörpöttelin aika sujuvasti. Maria päätti ensimmäiseksi etsiä valkoisen pukunsa matkalaukusta, koska niin kiihkeästi sitä tahdoin. Heti aterian jälkeen hän aikoi ottaa sen yllensä, kun lady Isabelin kanssa lähtisimme Monte Carloon. Oli Bettyn syntymäpäivä, ja hän oli halunnut »pikku peliä». Sitä varten oli meidät kaikki kutsuttu mukaan. »Minäkin pelaan mielelläni», sanoi Maria, »erittäinkin tällä kertaa. Täytyyhän minun saada tietää, vieläkö Claus minua rakastaa...» Sen hän lausui taas ylhäisyyden terävällä sävyllä. Näin laverrellessamme saavuimme häiriöittä Cap d'Antibesiin johtavalle tielle ja käännyimme sille. Riippuvat puutarhat kiitivät ohitsemme, kokonaiset kasvihuonekaupungit. Niissä lankesi auringonvalo kuin seulan läpi sadoilletuhansille neilikoille. Silmämme kiintyivät lehtien mehukkaaseen viheriään ja monivärisiin kukkiin, jotka hehkuivat lasimaisina. Puutarhat ulottuivat pitkälle, huvilat olivat kuin temppeleitä vihannuudessa... Sitten seurasi tapaamista taas ero! Maria, niin olimme sopineet, kävisi tervehtimässä äitiänsä ja tulisi iltapäivällä jäljestämme. Matkatavarat me otimme mukaamme. Huiskutin hänelle. Näkemiin! Näkemiin! Kyyneleet kihosivat silmiini. Kuinka paljoa lähempänä minua hän oli ollut eilen illalla! Minkätähden? kysyin yhä uudestaan, kun vaunu vinhaa vauhtia pyrki St. Paulin huippua kohti: minkätähden? Mikä esti elämästä yhdessä vanhoina hellinä ystävinä? Hän oli naimisissa ja minä kihloissa — olimmehan aina sanoneet, että kerran niin kävisi! Mistä siis hänen vihansa? Miksi tämä taistelu? Sillä taistelua se oli ollut ja harkittua. En voinut ajatella Dorista, en tahtonut, se tuntui minusta epäpuhtaalta, tuskalliselta, vaaralliselta. »Jumalan sydämen», Kölnin yllä loistavan armonauringon valossa häipyi Marian kuva (sitä minä tahdoin, sitä minä rukoilin), muuta ei hänestä jäänyt jäljelle kuin punainen täplä väräjävässä ilmassa: hänen suunsa... Mutta Doriksen säteileviin kasvoihin en voinut katsoa, surin Mariaa, Kassiopeia oli pudonnut taivaalta. Minne päin kääntyä? Näin huudahtamassa yllätin itseni. Hävetti. Huokasin muutamia kertoja syvään niinkuin lapsena, kun olin itkenyt, kohotin katseeni maisemaan, joka avasi monta väräjävää syliä, vähitellen rakastuin siihen, tuon maiseman suureen, yksinkertaiseen ja kauniiseen kuvaan, ja istuin hiljaa, sydämen sykkiessä kiivaasti, mutta rauhoittuneena. * * * * * Varhain iltapäivällä hän tuli äitinsä autolla. Hänellä oli valkoinen puku ja pieni punainen hattu. Niinkuin sadat muut hän kukoisti valkoisessa valossa, joskin kauneimpana, ja taas toivoin, syntistä viehätystä kevytmielisyyteen tuntien vakuutin itselleni: tuo oli tarkoitettu vain minun ilokseni. Lady Isabel tervehti häntä sydämellisesti, tiedusti sairastelevan markiisittaren vointia, sijoitti minut itsensä ja Marian väliin vaunun takaistuimelle, ja hänen johdollaan lähdettiin liikkeelle Gattièresin ja St. Jeannetten yli, korkealla Varin laakson yläpuolella. Meitä oli viisi, Maria, joukon johtajatar, hänen tyttärensä Betty, Kaspar ja minä. Bob oli mennyt loordi Berrickin kanssa pelaamaan golfia. Ylätasangon poikki vei nousutie, jota pitkin kävelimme. Reippain, mutta samalla vitkastelevin askelin sipsutellen Maria loi ihastuneita silmäyksiä Baouhun, joka täällä kohosi äkkijyrkästi syvästä jokilaaksosta ja loistaen itsetietoista voimaa pyrki ylitsemme taivasta kohti. »Se kantaa tähteä», huomautti hän rauhallisesti ja viittasi ylöspäin. Kasparin silmät lensivät selälleen: »Kantaa se mitä?» Se piti paikkansa, hehkuvassa sinessä vuoren yläpuolella välkähteli pieni, erittäin räikeä valo. »Pyhä Henki», sanoin minä. »Lipputangon pää», melusi Kaspar. Hän löi otsaansa niin että läjähti. Tuolla ylhäällä siis, Baoun huipulla, oli lipputanko, jossa tosin ei ollut milloinkaan nähty lippua — niinkuin Kaspar otaksui, siitä syystä, ettei kukaan viitsinyt vaivautua sitä vetämään niin ylös. Kuitenkin hän vannoi heti »Baoun tähden nimeen», että kukaan — hän toisti sanan, sinkauttaen samalla johtajattareen katseen kuin kiven, että kukaan ei estäisi häntä jonakin päivänä kiipeämästä sinne ja levittämästä kauneuden ja hyvyyden voitonlippua Varin, Varinmaan yli, toisti hän pisteliäästi. Olisin mielelläni tahtonut tietää, mikä päivä se oli, mutta hänen sotaisen viittauksensa hämäryys oli niin ilmeinen, että jälkikysymys oli selvästi kielletty. Sitten jatkoimme huvitettuina matkaamme. Oikealla levisi meri, raukeana kuin ateriansa nauttinut peto, vasemmalla lainehti Baoun alamaisina matalia kukkuloita — silmänkantamattomiin. »Jos nimität merta pedoksi», sanoi Maria, »ovat nuo kukkulat pahasti uhattu lammaslauma. Enkä tuon eläimen kylläisyyteen luota.» Ruotsalainen, joka ei ollut meitä oikein ymmärtänyt, heristi nyrkkiään Baoulle: »Minä häntä uhkailla, markiisitar, mistralin keisaria!» Samalla hän katsoi tutkivasti Mariaa silmiin, ja kaikki hänen lihaksensa ja otsasuonensa paisuivat. Kun hän siinä harppaili Marian rinnalla, kyselin todellakin itseltäni, eikö hän äkkiä päästäisi eläimellistä huutoa ja Maria olkapäillään katoaisi rinteen kallioitten väliin. Niin todellakin oli hiukan kammottavaa täällä ylhäällä! Katkotut puut, raastetut pensaikot, tuulen paljaiksi puhaltamat ja auringon polttamat kalliot osoittivat kyllin selvästi, että tämä oli se paikka, minne Baou keräsi ilmavat kumppaninsa ja renkinsä ja meren karkurit taisteluun öisin, kun Antibesin majakkakin lepatti kuin vähäpätöinen yölamppu ilmanvedossa ja hennot rouvat huviloissa tarrautuivat miehiinsä ja Vencen hotellissa paettiin huoneesta huoneeseen. Tapasimme yhden ainoan majan tai pikemmin katoksen, joka oli kuin ivaten painunut sivusta sisään. »Betty! Mikä sinua vaivaa, Betty?» Lady tarttui lapsen käsivarteen. »Jumalan tähden, mikä sinun on?» Minä olin ainoa, joka osapuilleen sen arvasin. Katseltuaan jo kaiken aikaa pelokkaana ympänneen Betty oli majan nähdessään melkein jäykistynyt. Nostin hänet syliini ja kannoin majan ohi. Vasta paljoa myöhemmin, nauravassa Monte Carlossa, hän tunnusti skotlantilaisen hoitajattaren kertoneen, että täällä vuorilla asuivat katolisten harhaopettajain henget ja vapahdusta vaikeroiden odottivat skotlantilaista pelastajaa! Vaellettuamme hetkisen hajalla (Maria ja minä olimme yhä lähempänä ja yhä äänettömämpinä kävelleet rinnakkain) nousimme taas autoon, joka suristen kiidätti meitä huurujen ja auringonpaisteen läpi, loputtomien puutarhojen ohi. Niitä riippui pitkin mäenrinteitä minne vain katsoikin. Monet, joissa viljeltiin neilikoita, olivat kuin lastenpuutarhoja rihmoin väliin ripustettuine samanvärisine kukkineen. Toisissa taas olivat tuhannet neilikat kukin pikku keppiinsä sidottuina. Ja kaikkialla odottivat appelsiinit satoa kerääviä naisia. Itse lady Isabel myönsi, että hän mieluimmin heittäisi pois vaatteensa ja astuisi paljain jaloin ja käsivarsin tuoreiden, tummien puiden joukkoon. Silloin Betty, joka ei vielä koskaan ollut nähnyt äitinsä paljaita jalkoja, silmäsi hämmästyneenä ja hieman epäillen appelsiinipuita. Ajoimme Savoijin ja Ranskan vanhan rajan, Var-joen, poikki. Tämä leveä virta, jonka uomassa pikku purot ja lätäköt piikenttien keskellä pärskyivät ilmaan siepatakseen sirpaleen taivaan sineä, ei enää ollut rajana, mutta vasemmalla rannalla piti muuten linnoittamaton Nizza tullihuoneineen puoliaan vierasta vastaan. Onneksi oli sen savukkeita polttava miehistö juuri joutunut keskenään vilkkaaseen sanakiistaan, niin että pääsimme häiritsemättä lävitse. Vaunu kääntyi terävässä kulmassa, ja me jouduimme eukalyptuskujaan ja mahtavan, sinisen silmän eteen. Siinä se oli, Enkelilahti, tämä se oli, sinisimmän meren huuhtoma valkoinen kaupunki! Hipaisevasti syleillen nojauduin Marian olkapäähän. Hitaasti vieri vaunu. Kaikki kävelijät olivat juhlapuvuissa. Paljailla rantakallioilla nukkui miehiä, jotka antoivat auringon paikata risaisia vaatteitaan. Sivuutimme pelkkiä onnellisia koteja, joissa aurinko seisoi vartijana porttien edustalla, ja kun lapsi juoksi kadun yli, eivät ainoastaan vaunut hidastuttaneet kulkuansa, vaan rantatyrskykin piti hetken päätänsä pystyssä katsoakseen, ettei mitään onnettomuutta sattunut Naiset käänsivät tutkivasti katseensa merestä saattajiensa kasvoihin ja niistä taas mereen. Mutta sitten sukelsi näkyville hirvittävä rakennus, kuulin, että se oli Nizzan kasino — jopa Ingelskin pilkaten osoitti sitä peukalollaan. Kuitenkin: »Älkäämme siitä enää puhuko!» viittaili tyrsky ja: »Minä olen myöskin täällä!» sanoi taivas, mutta aurinko ei sanonut mitään, vaan häikäisi minua kuin tulitöyhtö, ja sen sisällä näkyi Maria alastomana, jommoisena olin hänet kerran aikoja sitten nähnyt, ruskeana ja viileänä, kimalteleva kehä rintojen ympärillä! Ja hänen kätensä istuivat kuin pienet, solakat eläimet käsineihin vangittuina... Betyn kehoituksesta Ingels ajoi pitempää tietä Cornichen kautta. Pian avautui meille ihana tie, yksinäisenä nuoruudessaan, ja kun valkoinen Nizza oli huutanut meille taivaaseen päin kohoaville pari kolme kertaa, heiluimme oman onnemme nojaan heitettyinä meren ja taivaan välillä. Meri loi kangastuksen jyrkälle rinteelle: kuiluja, joissa riippui puutarhoja taloon ankkuroituina, ja kaikki nämä puutarhat ja talot näyttivät merialuksilta, rantalaivoilta, ilmavilta kummituksilta. Taivaasta laskeutui lyijynharmaita vuoria, jotka juuttuivat lujasti ruosteenruskeaan maahan. Yhdellä niistä liehui trikolori, ja Betty oli edellisenä vuonna koskettanut kädellään tankoa. Erään äkkijyrkästi taivaaseen kohoutuvalla rinteellä sijaitsevan taloryhmän, nimeltä Eze, alapuolella Ingels aukaisi eväskorin, sillä tuonne ylös kylään saattoivat vain vuohet nousta, arvelimme. Oli hyvin kuuma, lennätinlangatkin olivat herpaantuneet matkalla häikäisevään kalliopesään ja riippuivat hyvin alhaalla. Kaikki muut sivistyksen tuotteet, hotellit, bensiinisäiliöt, autot ja vaunut, jopa muuliaasit ja huviretkeilijät paksupohjaisissa kengissään pysähtyivät tälle aurinkoiselle paikalle ja tyytyivät hiukan niskaansa vääntäen katselemaan tuota pesää. Vain Betty oli käynyt ylhäällä, sehän oli itsestään selvää. Maria, oletko täällä, kysyivät alati silmäni syödessämme (millainen suola ruualle, tämä aurinko, millainen mauste juomalle!) ja väsymättä vastasivat hänen silmänsä. Olen, tässä minä olen, sanoivat ne samettimaisella äänellä, katsele vain minua, minä se olen: Maria... Ja mitä hellemmäksi salainen keskustelumme kävi, sitä vilkkaammin harrastimme myös toisten keskustelua. Heidän tuli ottaa osaa voittoisaan kohtaukseemme ylivoimaisen maailman kanssa! Toisinaan uskottelin itselleni lujasti: »Minähän vain leikin hänen kanssansa, leikin Mariani kanssa. Ahaa, nyt olen kissa, suuri, valkoinen angorakissa, ja hän on pieni, sametinmusta hiiri. Kenties hän vielä tänään vaipuu syliini ja huokaa: 'Rakasta kuitenkin minua!' Ja minä vastaan: 'Kiitoksia paljon, teidän ylhäisyytenne, mutta valitettavasti tulette liian myöhään.'» Kalliopesä tuolla ylhäällä ei ollut kovempi ja uskaliaampi kuin minä. * * * * * Siitä hetkestä lähtien, kun ajoimme Monacon ruhtinaskunnan alueelle, päästeli Maria vihaisia, melkein kapinallisia huudahduksia. Se oli talvipuutarha, jäähdytyshuone, kukkateline salongissa, ei vilaustakaan luonnollisuudesta. Ruohokenttien hän sanoi olevan kemiallisesti puhdistettuja, puiden silitettyjä. »Lady Berrick, te ette saa minua siitä uskosta», selitti hän, »että näitä puita joka aamu tomutetaan. Sitten tulee kähertäjä.» Mutta kasinossa valtasi hänet äkkiä pelko. »Istuudu sinä, Claus», pyysi hän. »Pelaa sinä!» »Mutta, Maria, minähän kuitenkin häviän!» Hän laski kätensä olkapäälleni. »Minä tarkkaan peliä», sanoi hän hämmentyneenä. Istuuduin pöydän ääreen, ja heti osoitti pelipankinhoitaja minulle suosiollisuuttaan lyhyellä rohkaisevalla sanalla, silmäniskulla, kohteliaalla korulauseella. Kerran hän palautti hymyillen panoksen, joka oli asetettava vasta kun tulisi »Rien ne va plus», mutta antoi toisen samanaikaisen pysyä paikallaan. Ja katsoppas: jos hän olisi ottanut minun louisdorini, olisi se mennyt hukkaan. Kun voitin, suoritin minäkin, kuten näin muiden tekevän, pelipankinhoitajien johtajalle pöydän yli roponi. Miksi, en kiireessä saanut selville, mutta koska uhrin tarjoamisessa naiset olivat innokkaimmat ja tunnollisimmat, päättelin sen johtuvan taikauskosta. Joka tapauksessa oli tämä raha ainoa, joka ei, milloin hävittynä, milloin takaisin voitettuna, edestakaisin tanssien äkkiä kadonnut kuiluun. Kun olin tarpeeksi hävinnyt, nousin, mutta jäin, Marian hengitys niskassani, vielä hetkiseksi paikalleni katselijana. »Ihanaa!» kuulin hänen kuiskaavan. »Onnettomuus pelissä —» Käännyin: »On kestänyt jonkun aikaa, ennenkuin se selvisi», vastasin hänelle. »Ensin oli kaikenlaisia vastavirtauksia, mutta nyt tietävät sen kaikki pöytätoverini: sinä rakastat minua, Maria!» »Entä sinä?» kysyi hän vakavasti. »Rakastatko sinä minua? Saadaan nähdä!» Hän valmistautui istumaan tuolilleni, jota vielä pitelin käsin. Se siepattiin minulta. Ympärillämme alkoi hiljainen liikehtiminen, joka jatkui ihmisiä täynnä olevan salin läpi, ja sitten oli vielä äänettömämpää kuin aikaisemmin. Aukeni kuja, ja sitä pitkin asteli pyöreähkö herrasmies tuoliani kohti, jonka eräs palvelija tahtoi työntää hänelle, mutta hän meni vain pöydän luo eikä huolinut istua. Hän seisoi, ja jokainen näki, että hän oli tottunut käskemään. Tunsin hänessä herra Charles Hartmannin Mülhausenista, Elsassista. Tungettuna joukkoon, joka ympäröi voittoisaa miestä, kuiskasin: »Katso, Maria, tuo on veljeni lemmityn isä, kuten näet, Prometeus, pikku Hartmannin isä ja otaksuttavasti — niin, kuinka nimitetäänkään niin arvaamatonta sukulaista? Miellyttääkö hän sinua?» Hän selitti, että sennäköisiä olivat Roomassa juuri aateloidut hiilentuottajat, jotka esiintyivät hovissa, mutta nyt hän ei saisi milloinkaan tietää, rakastinko häntä, kun hiilentuottaja oli häneltä varastanut. Varastanutko? Ei, sitä hän ei tarvinnut. Katselin häntä, tuota porvarillista hovimiestä. Se hän todella oli, porvarillinen hovimies täydessä loistossa. Pyöreä kuin virran piikivet, jotka olivat kulkeneet pitkän matkan. Parkettilattialla tarvitsi vain töytäistä häntä, ja heti hän vieri valtaistuimen juurelle saakka — istuipa sillä keisari tai tasavallan presidentti. Otaksuin kuitenkin, että hän hieman pelkäsi keisarin edessä, jonka hän jonkun kerran oli tavannut, koska Wilhelm II:lla oli toinen käsi halvattu, mikä teki hänet oikulliseksi ja häijyksi, ja myös sen turhamaisuuden takia, jolla tämä yksinvaltias ympäröi itsensä ja jota kunnon mies ikuisesti sydämensä pohjasta vieroksui. Tasavallan presidentti sitävastoin osasi ilman moniaita metkuja antaa arvoa hyvälle ruualle, polveuduttiinhan tavallaan naapurikylistä, hänen seurassaan oli lujalla pohjalla. Tosin Charles Hartmann oli erään preussilaisen tähdistön ritari, mutta kerskaili, ettei milloinkaan ollut tuota ritarimerkkiä kantanut, ei edes keisarin edessä. Kansa sanoi häntä »Mülhausenin kuninkaaksi», ja hän hallitsi, jonkinlaisena Ludvig-Filipinä, porvarillisen säädyllisesti Pfalzin rajalta Lothringiin saakka. Hän »määräsi» poliittiset vaalit, sallimatta valita itseään. Ylimalkaan kotiseudulla ja liikeasioiden ulkopuolella hän näytti vain kansanomaisesti huvittelevan asioilla, arvattavasti koska hän oli tietoinen korkeammasta kunniasta, ja hänen nimensäkin nähtiinkin useimmissa napeissa maailmassa. Mutta toisella puolella, Pariisissa, pidettiin häntä verrattomana poliitikkona ja yllyttäjänä, hurjana miehenä, jonka sydän sykki kauniille naisille kaikissa kansoissa, mutta kansoista kuitenkin vain Ranskalle. Lyhyesti sanoen, suuri mies, romantikko, mies sellainen, jota etenkin Ranskassa pidetään suurena. Tällä välin katseli naisten ihailija ja arvioiden tekijä kirkkaanharmailla, pyöreinä silmillään ympäri pöydän. Pelipankin hoitajat hymyilivät alamaisesti, samalla kun mies, joka viskasi pallon, lähetti sen jälkeen kevyen kumarruksen, joka oli tarkoitettu Charles Hartmannille, ja yleisö, kuten teatterissa »tähden» esiintyessä, kokosi voimansa, jotta ei mitään menisi hukkaan. Vasta nyt huomasin, että vanhemmat naiset, jotka tekivät taulukkoja pöydän ääressä, päästäkseen onnen oikkujen perille, olivat ottaneet esille uuden lehden ainoastaan Charles Hartmannin takia. Tämä kiersi itselleen, yhä vielä ympärilleen katsellen, hitaasti savukkeen, mutta ei tietysti sytyttänyt. Olihan hän aikeissa lähteä kasinolta ja vain matkalla bakkarat-saleista, kohtelias kun oli ja demokraatti, hän oli pysähtynyt pikku ihmisten pelipöydän ruletin ääreen! No niin, nyt oli savuke kierretty ja liimattu, hän pisti sen suupieleensä ja pani aina kaksituhatta frangia kahdelle tusinalle kolmesta. Tottelevaisesti pujahti pallo yhdelle merkityistä ruuduista. Pankki pani tuhannen frangin setelin hänen kahden tuhantensa päälle, jotka olivat lojuneet kuin kaksinkertainen liimalaastari esiinsuhahtavan onnenlinnun tiellä. Hän heitti pöydän yli pelipankin hoitajille muutamia kultarahoja, jotka oli ottanut housuntaskustaan, teki sitten yläruumiillaan liikkeen, joka on ominainen kaikille valtionpäämiehille, kun he eroavat alamaisesti kunnioittavasta kansasta, ja katosi kuin ilmestys. Pallonheittäjä, pankin kaksi herraa, pelipankin kuusi hoitajaa hengähtivät tuon mahtavan mentyä, yleisö oli kuumeissaan, eräs vanhus, joka vapisevin käsin laski kultarahoja, huokasi ääneensä. Koskapa onni oli kevytmielinen tyttö, koettivat kaikki voittaa sen omakseen, mistä hinnasta tahansa ja heittäytyivät aukkoon, jonka Charles Hartmann oli murtanut. He työnsivät panoksia, viivyttelivät tuskanhiki otsallaan, lisäsivät puolella, ja suonet heidän ohimoillaan kiemurtelivat kuin madot. Pöydän neljällä sivulla kohosi kiihoittunut ihmismuuri, punaisen ja sinisen kirjava, palavasilmäinen. Ilma väreili kuulumattomista hengähdyksistä, eikä siinä erottanut muuta kuin levottoman kumeaa vyörymistä paikallaan laukkaavista sydämistä. »Rien ne va plus.» Sitten tuli romahdus: »Douze!» Ainoa, joka oli langennut kahteentoista kuin loukkoon, koska se numero oli ollut vapaa, riensi kädet täynnä seteleitä lady Isabelin syliin, — se oli Betty. Hän tahtoi ostaa auton, joka olisi yksistään hänen omansa, heti, ja änkyttäen kiihtymyksestä hän sulloi setelit sukkiinsa. Lady Berrick oli tästä vähällä pyörtyä, mutta Betty tarttui molemmin käsin hänen käsivarteensa ja veti hänet ulos. Me menimme mukana. Mutta Bettyn temppu oli muistuttanut minulle Marian tekemää samanlaista! Turhaan koetin kuvailla, kuinka Doris säilyttäisi seteleitä tai oranssinkukkia sukissaan! Se oli mahdotonta. Ja tästä johduin ajattelemaan jotakin muuta, mikä useille naisille oli mahdollista, sallittua, jopa houkuttelevaa, kun sitä nyt tahdoin mielessäni kuvitella, mutta mikä Dorikselle olisi luvatonta, vastenmielistä, jopa loukkaavaa. Minkätähden? Ja samalla tunsin, kuinka voimakkaasti tuo haihtuva näky vierelläni kädellään siveli kättäni! Kaspar avasi Café de Parisin oven: »Pyydän, parooni, katsokaa tyttöjä», käski hän. »Ihastuttavia. Puhuvat kaikkia maailman kieliä lanteillaan. Joukoittain ihania. Nauravat ja pelkäävät emäntää. Jalat kuin metsäkauriilla. Olkapäät kuin pyöriäinen. Oivallisia. Ei mitään ihmisiä.» »Älkää sanoko niin!» Maria kääntyi ja jäi hänen eteensä seisomaan: »Jos olisin taiteilija, maalaisin vain heitä, en kyllästyisi, maalaisin vain heitä. Mitä minä välittäisin heidän elämäntavoistaan!» Ruotsalainen ravisti kiivaasti päätään: »Juovuttavia kuin Moselviini», sanoi hän. »Kun herää — ei mitään! Ei mitään maalattavaa. Liian sulia. Ei mitään. Pötyä. Melkein vain ilmaa ja punaisia nauhoja, hattuun sopivia. Kenties jotakin loordi Berrickille, minulle ei mitään... Tarkoitan, maalattavaksi.» Eräässä pöydässä lähellä soittajia oli rouva Hartmann tummana täplänä, ja askelta syrjempänä osoitti huomaavainen tarjoilija sen piirin rajan, joka ympäröi rouvan säädyllisyyttä. Hän heilutti nenäliinaa kädessään kuin vilkkutulta näyttääkseen meille tietä, ja hänen vieressään suorana, oikean käden peukalo housuntaskussa, niinkuin Edvard VII oli opettanut maan mahtavat seisomaan, valmistautui hänen puolisonsa pyörein, kirkkain silmin meitä vastaanottamaan. Hänellä oli napinreiässä valkoinen, ripsuinen neilikka etäältä katsoen kuin reväisty kappale pitsiliinaa, jota hänen puolisonsa paikan tapaa noudattaen veitikkamaisesti liehutti ilmassa. »Oo, missis Perkins», kuulin lady Isabelin huudahtavan, ja samalla tyrkkäsi Betty minua: »My friend, we must part», huudahti hän valittaen. Näin, kuinka Charles Hartmann kohteliaasti kumartui siihen pöytään päin, jonne lady Berrick hyökkäsi samalla kun hieman harmaantunut urheilumies lähetti Hartmann-puolisoita kohden anteeksi pyytävän eleen kuin kirjekyyhkysen. »Parooni von Breuschheim, Claus, erittäin hauskaa tavata maanmiehensä, ja tuo tuolla vastapäätä on Wightin herttua», supatti Hartmann kahdessa eri ääniasteikossa, korkeammassa ja matalammassa, ja rouva, joka veti minut viereensä tuolille: »Lady Perkins... Herrasväki syö päivällistä.» Hän unohti tervehtiä minua, samoin kuin senkin, että missis Perkins ei ollut lady. Silloin oli Charles Hartmann jo malttanut mielensä. »Me myös», sanoi hän kuivasti ja koetti iloisesti nauraen värvätä Mariaa ja minua liittolaisikseen. Hän kutsui tarjoilijaa. Nyt rouva Hartmannkin iloitsi odottamattomasta jälleennäkemisestä, mikä ei muuten olisi ollut niin odottamatonta, jos hän olisi tahtonut uskoa pikkusormeansa. »Pikku Anne-Mariemme oli minulle ilmoittanut», huokui hän korvaani. Kevytjalkaisesti sipsuttelivat valkoiset tytöt huoneen läpi, pienet punaiset hatut vaativat taisteluun, ja punatut suut vapisivat nälästä — upposihan satoja voileipä-annoksia hopeatarjottimille järjestettyinä, kuin taivaallinen manna pöydille kukkamaljakoiden väliin! Ja tämä kaikki riippui musiikkipilvessä. Siellä täällä istui joku vanheneva kaunotar yksinään pöydän ääressä ja ahmi. Heillä oli paksut helminauhat kaulassa, ja ruokaa käyttelevät kädet loistivat jalokivistä. Jokaisella oli vieressään sohvalla sylikoira, jota hän ruokki haarukallaan ja juotti lasistaan ja silloin tällöin mutisten helliä sanojana antaen sen haistella kallisarvoista neilikkaa. Epäluuloisin katsein he tarkkasivat hovimestaria, joka väkinäisesti suitsutti heille kunnioitustaan. Nyt musiikki liiteli alas: kiharapäinen ensiviulun soittaja astui tervehtien pilvikynnyksen yli ja vei taivaisen sanoman Wightin herttuan pöytään. Maria kumartui puoleeni: »Claus, kenelle antaisit etusijan?» kysyi hän, nuoret kasvot uhkean raikkaina, musiikkia jäsenissä, raskain huulin... Viittasin päälläni ovelle. Siellä lauloi muuan tyttö, todellinen lumen peittämä lintunen, kenenkään huomaamatta, ja hänen edessään oli korppikotkan näköinen kavala veijari, joka molemmin käsin piteli kiinni mustan takkinsa liepeistä, nähtävästi ollakseen suorastaan kuristamatta tuota vastaan pyristelevää pikku raukkaa. »Tuo tuolla, jota tuo miekkonen solvaa!» »Poverella!» Vikkelästi noustuaan Maria meni pöytien lomitse ovelle. Siellä hän avasi laukkunsa, korppikotka peräytyi selkä edellä kumarrellen, ja tyttö siirtyi Mariasta enempää välittämättä tuhansia ruokia kohti, samalla nopeasti viitaten setelillä eräälle korokkeella olevalle soittajalle. Vielä askel, ja hän istui ruokalista kädessä ja antoi käskyjä hovimestarille. Avuttomana hämmästyksestä Maria viipyi ovella. Nousin noutaakseni hänet takaisin, silloin hypähti herttua pöydästään, herra Hartmann ennätti edelle, mutta hän juoksi minua vastaan ja suoraan syliini, minun! »Näitkö, Claus?» intoili hän. »Ei edes kiittänyt. Sellaisia ovat sinun valittusi.» Kaspar selitti: »Ruoka erikseen, toisen puolen saa iso rumpu, toisen tuo syrjään sysätty nuori mies.» Wightin herttua seisoi yhä vielä luoden Mariaan katseen, joka tahtoi pitää kiinni saaliistaan ja vetää sen puoleensa. »No, no», murisi Hartmann paheksuen. Silloin kuiskasi lady Berrick muutamia sanoja herttualle, ja tämä istuutui kuin käskystä. »Mestari Kaspar», sanoi Maria, »mitä te juuri kerroitte?» Mutta viulut juoksivat käsi kädessä Elyseumin kentillä, ensiviulun soittaja palasi kotimaahan. Lady Berrick heitti Marialle lentosuukon, missis Perkins kohotti ruusun ja laski sen kuin miekan. Herttua otti erikoisen kunnioittavan ilmeen. »Pyydellään anteeksi», totesi Hartmann. Metsätorvi huusi hivelevällä, vain hieman karkealla äänellä. Tartuin maljakkoon, joka oli keskellä pöytää, riistin siitä kukat ja ojensin ne Marialle, niinkuin Hartmann olisi hulluuden puuskassa temmannut tukun tuhatlappusia kassakaapistaan, lahjoittaakseen ne jollekulle. Yhä vielä vaelsi valkeita tyttöjä punaisissa kengissä: punainen suu koholla, kasvot avoinna kuin kypärin alta paljastettuina, lanteet liikkeessä soiton tahdissa — säälittävinä orkesterin pauhatessa ja silmät täynnä julkeata hätää. Tarjoilijat järjestivät kirjavia hedelmäjäätelövuoria pöydille, likööripullot helisivät toisiaan vasten, mokka tuoksui. Herttua oli ottanut missis Perkinsin ruusun ja pannut sen lautasensa viereen. Rouva Hartmann, joka piti häntä kuin rippi-isäänsä nöyrän haaveksivana silmällä, pää taivutettuna ikäänkuin kuunnellakseen, mitä hänen syntisten ajatustensa lomassa erinomaisen orkesterin avulla kerrottiin kaukaisista maista, kosketti jälleen maaperää, porvariston voiman perustaa. Hän huokasi: »Kauheata, kaikki nämä elukat! Minun on sääli herttuata.» Silloin Charles Hartmann nauroi, ja hänen naurunsa kuului hirven mylvinältä. Onneksi herttuan pöytä tuijotti hänen takakenoiseen, pullistuneeseen niskaansa, ja pelokkaasti paikalle kiiruhtanut hovimestari viittasi liikutettuna hymyillen kellarimestaria luokseen. Kunnioittavina he seisoivat sen miehen takana, joka täällä uskalsi näin nauraa. »Samppanjaani!» heitti hän heille vihdoin olkansa yli. Betty nukkui äitiinsä nojaten... Ruotsalainenkaan ei enää ollut tässä maailmassa. Hän joi ja uneksi. Toisinaan hän katseli ystävällisesti ympärilleen nyökkäsi vuoroin minulle, vuoroin Marialle ja sulki taas silmänsä. Hän istui kuin muistopatsas. Kun sitten soitettiin »God save the king», ojensi parisataa tyhjäntoimittajaa kaulansa nähdäkseen, nousisiko herttua pystyyn veriheimolaisensa kunniaksi, mutta hän jäi istumaan. Niin suuren kevytmielisyyden tartuttamina tytöt alkoivat pöytien välissä tanssia. Nyt juuri oli myös eräs salaperäinen päällikkö, valvomisesta uupuneen näköinen herra, joka aina kuin salama lennähti esille hämärästä liejusta, lukinnut huolellisesti oven ja avain kädessä hitaasti ja tuimasti tarkastellen astunut salin poikki. Sitten hänen kalansilmänsä olivat ohimennen katsahtaneet kellarimestariin, ja pari minuuttia myöhemmin alkoi tarjoilijoiden juhlakulkue, heidän kantaessaan samppanjasankoja, »talon juomauhria». Salissa kajahti riemuhuuto. Lopulta saivat myöskin monakolaisen siveyspoliisin päälliköt osansa. Kun molemmat herrat, joiden tehtävistä Charles Hartmann teki meille selkoa, olivat tyhjentäneet ensimmäisen lasin, istuutui heidän viereensä kuin käskettyinä enkeleitä pienet, punaiset hatut päässä, ja valkoisten hampaiden välkkyessä he irvistelivät vuoroin avatun käsilaukkunsa peiliin, vuoroin poliisikomisarioiden teräviin silmiin. Soittokunta soitti nyt enää vain tanssikappaleita, soittajilla ja tarjoilijoilla valui hiki paidankauluksiin, yhä kiivaammin sivelivät tytöt tanssiin mennessään tai siitä palatessaan molemmin käsin kupeitaan ja lanteitaan. Kuin naimaikäiset tyttäret holhoojaansa, etsivät he paikalleen palaten silmillään peiliä. Rouva Hartmann, jonka turnyyrillä Amor oli hänen naimisiin mennessään istunut, päivitteli puoliääneen »muodin paljastavaa tarkoituksellisuutta». Elukat tarjosivat rintansa, lanteensa, säärensä, jopa polvensakin miehen katseltaviksi. Mitä enää jäi senjälkeen näytettäväksi? »Sepä se, madame», arveli Hartmann, »kaikki muuttuu, kehittyy, myöskin muoti, vieläpä paholainenkin». Madame hypähti jonkun verran paikaltaan. »Que dites — vous là? Paholainen?» Nyt pidimme kaikki vannana, että herra Hartmann viittaili elukoiden viettelytaitoon, mutta ei, ja se juuri olikin hänen pilaansa, hän tahtoi puhua oikeista paholaisista, Strassburgin tuomiokirkon paholaisista. Eräänä päivänä, siitä oli tosin jo pitkä aika, hän oli näyttänyt madamelle paholaisia Strassburgin tuomiokirkossa, ensin vanhoja, karkeatekoisia, vastenmielisiä paholaisia, joista ei voinut uskoa, että kukaan rupeisi heidän kanssaan tekemisiin, paholaisia, jotka sopivat kohtuutonta, siivotonta, alkuperäistä ruokahalua suosivien sällien seuraan. Nähtävästi ei niin kouraantuntuva paholaisuus tapojen yhä hienostuessa enää ollut oikein kelvannut, sillä kolmannentoista vuosisadan lopulla sukeutui uusi sukupolvi paholaisia ja näillä oli todellisia suloja, jommoisia ei ennen milloinkaan ollut pimeyden sikiöissä nähty. Eikö madame muistanut niitä kahta naispaholaista, joista toinen nauroi koko kasvoillaan, toinen nukkui suloisena? Ellei olisi ollut kaviota tai kynsiä, olisi täytynyt olla pyhimys arvatakseen heidän alkuperänsä ja sulkeakseen talonsa ristinmerkillä niin suloisilta hornan olennoilta. Madame muisti ne paholaiset, mutta: »Te ette kai tahdo saada minua uskomaan», sanoi hän, »että kuvanveistäjät tai piirustajat tai ne, jotka muuten silloin työskentelivät paholaisten kuvaamisessa, olisivat innostuneet muovailemaan helvetinruhtinaan kätyrit mahdollisimman miellyttäviksi?» »Tietysti tahdon», väitti herra Hartmann.» Vieläpä olen muistuttanut teille vain sentähden kuherruskuukauttamme ja silloista niin ajanmukaista käyntiämme paholaisten luona Strassburgissa — jotta kerrankin uskoisitte!» Oli hämmästyttävää, minkä runsauden kaksimielisiä ajatuksia hän ymmärsi koota kasvoilleen. Sileä pyöreä naama loisti kosteana. »Ja mitä yhteistä on teidän paholaisillanne näiden elukoiden kanssa täällä?» kysyi madame punastuen. »Kaikki!» »Silloin olisi kirkko teidän mielestänne suosinut paholaisia? »Luonnollisesti. Paholaiset kuuluvat kirkkoon kuin... kuin teidän elukkanne täällä hyvään seurapiiriin.» Nyt madame päästi ylpeän naurahduksen, joka oli kyllin kuuluva, jotta se huomattiin herttuankin pöydässä, ja huudahti: »No no, Hartmann, jätetäänhän heidät oven ulkopuolelle.» Mutta myöskin herra Hartmann nauroi kuuluvasti, kun hän vastaukseksi sanoi: »Minusta näyttää, että täällä ei ole niinkään harvoja. Kaikkia tietysti ei voi päästää sisään.» Ja puolisot, jotka huomasivat menestyksensä jakautuneen oikeudenmukaisesti, vaihtoivat hellän katseen. »Enpä olisi luullut», huomautti Maria. »Ei niinkään huonosti.» Hän katseli hovimestaria eksyttääkseen toiset ajatustensa jäljiltä. »Haluaisin mielelläni tietää, miksi yhtiökumppania säälitään.» Yhtiökumppani oli veljeni Ernst, eikä minulla pitäisi olla mitään syytä sääliä häntä lemmittynsä, nuoren Hartmannin, ja tulevien sukulaisten lähden, jotka tuossa yhdessä iloitsivat terveestä järjestään. »Claus», sanoi Maria katse yhä suunnattuna hovimestariin, »voisin vannoa, että itse Wightin herttua katselee häntä mielihyvin. Ei voi ilman muuta otaksua, että hänen korkeutensa haluaa vipata häneltä.» Nämä viimeiset sanat saivat aikaan sen, että Kaspar heräsi ja käänsi koko huomionsa hovimestariin, joka mitään aavistamatta pysytteli tarjoilupöydän ääressä salin keskellä ja piti silmällä tarjoilijoittensa liikehtimistä. Bettykin oli toisaalla herännyt. Herttuan näpsäyttäessä häntä kostutetulla sormella ohimolle hän hieroi, vetäytyen äreästi kauemmas, paksuilla nyrkeillä silmiään. Lady Isabel nyökkäsi meille, ja me lähdimme. Riehuvien autojen sivuuttamina, toisten ulvoen työntäessä takaapäin, edessämme ohjaajan kumara vartalo, joka hetkittäin kirkastui haaveellisessa valossa, heti taas sammuakseen, joka hetki peläten yhteentörmäystä, joka olisi ollut kuolettava, häikäisten ja häikäistynä ja susien kanssa ulvoen, niin hyvin kuin sireenimme jaksoi, hurjasti kiitäen jätimme taaksemme maailman kauneimman merenrantatien. Maria nojasi raskaasti olkapäähäni. Kotiin päästyämme Maria meni heti huoneeseensa. Salissa tanssittiin vielä, ja minä istuuduin jalat ojennettuina takkavalkean ääreen, väsyneenä ja levottomana kuin metsästyksen jälkeen. Kun sitten naarashirvi, jonka nimi myös oli Agathe, jos tahdottiin se tarkoin tietää, yhtenään niin ystävällisesti kaarsi selkäni takaa ja joka kerta siveli kädellään hiuksiani, nousin ja tanssin hänen kanssaan. Ja katso, koskaan ennen en ollut niin siivekkäin jaloin tanssinut ikäänkuin ikuisesti siniseen taivaaseen. Silmät puoleksi ummessa liikuin kuluneen päivän värihenkäyksessä, siellä, missä ilma oli leppeä, ja korkeammalla, meren yllä hämmästyttävän valkeana välkkyvässä valossa, ympäröitynä jäykillä, hehkuvilla kalliokummituksilla, uivilla puutarhoilla väreilevillä taloilla, ja korkeammalla, vielä korkeammalla! Sinne lensin, sysäyksittäin tai levitetyin siivin kuin suuri lintu, ja nimetön kaukaisuus saartoi minut kirpeällä kuohullaan. Me tanssimme, yhä tanssimme! Emme puhuneet sanaakaan keskenämme. Kaspar oli jo, kerran kierrettyään salin kaikkien kumartaessa hänelle, poistunut peräovesta, hyräillen Toveron laulua Carmenista ja miehistön tukemana, jota johti kalabrialainen aatelismies, herra César-Marie Roux. Agathe ja minä tanssimme. Me yksin tanssimme vielä, kunnes sekä herra Roux että anglosaksilais-korsikalainen, joka oli tyhjentänyt takan luona Kasparin jättämän koripallon orvietoviiniä, eivät ainoastaan kieltäytyneet vetämästä gramofonia meidän yksinomaiseksi hauskuudeksemme, vaan myöskin yhdessä mitä lujimmin väittivät, että oli aika lakata häiritsemästä vieraiden unta tanssilla ja soitolla. No niin: Hyvää yötä! Viimeisenä jätin salin. Hämärissä portaissa suhahti haamu ohitseni. Agathe. Hän viivytteli porrasaskelmalla, minä sydämeni jyskyttäessä joitakin askelmia alempana. Sitten hän katosi. Pimeässä jäi hänen kuiskaamansa »Je vous aime» jäljelle kuin tuoksu. * * * * * Nukuin huonosti. Kerran harjoittelin ihan yksin Strassburgin kasarmin pihalla paraatimarssin askelia. Penkillä vartion lähellä istui ratsumestari Stulpnagel ja poltti sikaria. Hän viittasi luokseen Mariaa, joka ylpeäryhtisenä keskusteli vahdin kanssa, olisiko mahdollista toimittaa minulle tärkeä sanoma. Kun yhä polkien marssiaskelia kohotin silmäni vääpelini ikkunaan toivoen, että hän auttaisi minua ja päästäisi Marian sisään takaovesta, huomasin Doriksen. Hänen päänsä näkyi erään ikkunan alakulmassa ja heilui valon ja varjon vaiheilla, sillä ikkunanurkkaus oli puoleksi auringossa, puoleksi varjossa — hän kutoi, ja kun äkkiä, pistävän kivun tuntuessa rinnassani, huudahdin, kohotti hän päätänsä ja nyökkäsi minulle... Hypähdin vuoteesta ja kiersin valon palamaan. Huoneessa oli kylmä. Sytytin tulen takkaan, mikä toimitus vei runsaan ajan, istuuduin kirja kädessäni ja luin. Mutta en voinut istua rauhallisesti, hytisten kävelin edestakaisin ja laskeuduin viimein taas vuoteeseen lukeakseni edelleen. Vihdoin koitti päivä, harmaa ja kylmä kuin koko öljypuumaa ikkunani alla, kuten appelsiinipuut, joiden hedelmät kätkeytyivät huurteiseen lehdistöön, ja kaikkialla oli äänetöntä kuin ihmisen viimeisen hengenvedon jälkeen, eikä hiljaisuutta elävöittänyt muu kuin majakan heikko tuikahdus taivaanrannalla. Sitten juoksin paljain jalkapohjin, joiden alla käytävä ja portaat narisivat, ja luulenpa melkein laulaneeni. Niin minä juoksin, auringon lähetti, vielä kumeasti kohisevan meren vallasta päässyt, ja suuri lintujen jono seurasi minua. Agathe istui vuoteessaan, kasvot vain ohuen ruusunpunamaalin peitossa — ah, hänen vaaleassa tukassaan lepäsivät madonnan kasvot kuin lippaassa! »Olen koko yön odottanut sinua», sanoi hän. »Älä katso minua, olen varmaankin kamalan näköinen, ja vielä tässä valossa...» Hän oli, kun juoksuni äkkiä tiettömänä oli pysähtynyt hänen eteensä, vetänyt minut syliinsä, ja nyt hän avasi vuoteen. »Voi, kuinka kylmä sinä olet, rakkaani», mutisi hän, veti peitteen päittemme yli, hautasi minut lämpöön, joka nielaisi minut. Keksinkö mitään sanoja? En tiedä. Tämä oli aarniometsä, jossa suuret köynnöskasvit huojuivat puiden välillä ja näkymättömät eläimet kuljeksivat, ja kasvit, jos niitä kosketti, huumasivat mehunsa tuoksulla. Tyttö hihitti: »Sinä lapsukainen, ah, sitä minä arvelinkin!» Kun hän avasi haudan ja käski minun nousta, oli kirkas päivä. Kiiruhdin portaita ylös ja äkkiä kuin varas Marian oven ohi käytävää pitkin. Huoneessani asui puhtaana aurinko, vuoteen valkoiset liinavaatteet hohtivat. Avonainen kirja tervehti minua yöpöydällä. Heitin yöpuvun yltäni ja tarkastelin itseäni vaatekaapin peilistä — hämmästyneenä siitä, että vartaloni oli pysynyt samanlaisena ensi lemmenyöni jälkeen, hämmästyneenä kalpeista, tuskallisesti kirkastuneista kasvoistani. Ja minä polvistuin ja puhuin: »Ei milloinkaan enää. Kiitän sinua, Agathe, suutelen jalkojasi. Ei koskaan uudestaan!» Omatuntoni ei liikahtanut. En katunut. Ilo täytti minut, haalea hengähdys. XVI. LIPPU BAOUN HUIPULLA Kun aamiaisen jälkeen koputin Marian ovelle, astui hän eteiseen valmiina lähtemään kaupungille. »Hyvää huomenta, Claus», sanoi hän ja pysähtyi eteeni. Hitaasti hän veti käsineitä käteensä, lyhyitä hansikkaita valkeasta, karkeasta nahasta. Katselin kuinka ensin toinen, sitten toinen käsi pujahti niihin: ne olivat kuin pieniä, suloisia, hieman vallattomia eläimiä, joiden kanssa olisin väsymättä voinut leikkiä. Hän ei napittanut käsineitä. Sitten hän kohotti päätänsä, ja huomasin, kuinka leveä oikeastaan tuo hennosti kaartuva leuka oli. »Oletko nukkunut hyvin?» kysyin hämilläni. »Kertaakaan en sulkenut silmiäni. Entä sinä?» »En minäkään», vastasin — ja kauhistuin. Hänen suuret silmänsä, jotka olivat levottomina leimunneet puolipimeässä eteisessä, suuntautuivat kova ilmeisinä, suorastaan säikähtyneinä minuun. Ei, ei, tahdoin huutaa, sitä en tarkoittanut! En tahtonut olla julkea. Sitäpaitsi, lisäsin heti, eihän hän tiedä mitään. Silloin verhosi kostea kiilto silmäterät. Hänen silmänsä olivat enää vain yhtä ainoata välkettä, virvatulta, joka salaperäisenä kierteli pimeässä, ja korkealle kohotetut kulmakarvat vaipuivat pienin hypyin alaspäin. »Pulcinella!» kuiskasi hän hymyillen ja painoi päänsä alas... Provencelaisella pihalla lepäsivät herrat ja naiset, lapset ja kissat auringonpaisteessa. Ainoakaan lehti ei liikahtanut aurinkokiiltonsa alla, majolikaruukkujen ja matalan muurin moniväriset kukat hehkuivat kuin tulessa puhallettu lasi. Tartuin Marian käsivarteen ja astuin nopeasti portista ulos. Taiteellisesti taotun majatalokilven varjo piirtyi täsmällisenä punaiseen hiekkaan. Edessämme kantoivat torin plataanit mitä riemukkaimmin valon taakkaa. Otimme varjokylvyn, menimme kiinnimuuratun kanuunan ohi, kaupunginportin holvin alla nauroin ääneen, vain kuullakseni sen kumisevan, ja sitten kävelimme vanhoilla valleilla. Meitä valaisi taivas ja meri ja niiden välinen kuulakas ilma, joka oli tehty molemmista ja vielä jostakin kolmannesta... Mitähän tämä kolmas oli? Se valui sormieni ja hiusteni läpi ja suorastaan astuin sillä. Elin nimettömässä kaukaisuudessa. »Maria», sanoin, »minusta tuntuu kuin vaeltaisin ihmeellisissä röntgensäteissä. Ja katsoppa vain appelsiineja ja mandariineja puutarhoissa jalkaimme juurella (me kosketamme niitä todellakin jaloillamme), käärmeenliukkaita, hienopiirteisiä viikunapuita, tuuheita mulperipuita, huomaatko? Niidenkin läpi menee valo, ei ainoastaan varjon vaan puun ja hedelmän puhki. Tiedätkö myös, että appelsiinipuu on ainoa, joka kantaa yhtaikaa sekä kukkia, että hedelmiä? Kenties se on yhteydessä ihmeellisten röntgensäteitteni kanssa? Joka tapauksessa se menestyy yksinomaan niiden alueella... Muuten, kun nyt asiaa mietin, en ensinkään haluaisi, että se menestyisi Reinin ja Breuschin varrella. Jokaisella omansa! Mitä sinä arvelet?» »Arvelen, että olit minulle taas uskoton», vastasi Maria leikillisesti. »Sinussa kaikki heiluu edestakaisin kuin kellon heiluri. Nyt esimerkiksi menivät ajatuksesi Rivieralta Reinille, Mariasta Dorikseen.» »Olet ahne», vastasin samalla sävyllä. »Tahtoisit omistaa kaikki yksin. Lahjoitanhan sinulle jo öljypuut ynnä ihmeelliset röntgensäteet!» »Ja niiden alueelle pitäisi minun jäädä karkoitettuna?» huudahti hän. »Olinhan minäkin Reinin rannalla! Olinpa Breuschinkin rannalla... ennen kaikkia muita.» Jatkoin pilailua, samalla kun tahdoin antaa Vivianelle, niinkuin pitikin, etusijan, mutta Maria ei myöntänyt »lapsi Vivianelle» oikeutta astua tässä naisellisessa kilpailussa jumalten suosikin Pariksen eteen. Mutta Paris, korosti hän, erehtyisi perusteellisesti, jos hän miehisessä turhamaisuudessaan luulisi, että kilpailussa olisi puhe hänestä, jumalten suosikista. Todellisuudessa hän oli vain satunnainen aihe joillekin naisille ratkaista ihan persoonallinen, keskinäinen asiansa. »Sanoppa minulle sentään, aurinkoinen kultani», huudahdin, »sinä valkea myrskylintu mustine siipinesi, sano minulle, ylhäisyys, kuinka kuvittelet, että voisin olla sinulle uskollinen!» Nopeasti hän vastasi. »Siten, ettet kokonaan turmele elämääni.» Ensin hämmästyin, sitten ponnistin ajatuksiani — ja sitten... Minut valtasi ihmeellinen suuttumus. Se alkoi siitä, että tahdoin tarttua hänen ranteisiinsa ja väkisin riisua häneltä käsineet upottaakseni hampaani hänen kämmeniinsä, jotka olivat pehmeästi uurteiset ja samalla lujat. Suuttumus täynnä kaipausta, itsesoimauksia ja syytöksiä, sen suuttumuksen täysikasvuinen veli, joka oli vallannut minut ensi kerran tavatessani Marian makuuvaunun käytävässä, »suuttumus Mariaan»! Suuttumus, joka nyt sisälsi kaiken sen, mikä siitä lähtien oli ollut ilonamme ja tuskanamme ja oikeastaan kesti koko elämämme ajan, tähän päivään asti. Niin, tähän päivään asti — vaikka tämä oli sen viimeinen purkaus ja seuraavina vuosina täydellisesti unohdimme, mikä alkuperäisen voimakas taisteluaihe oli syleilyihimme haudattuna... En voinut sanoa sanaakaan raivoltani, vain ajatuksissani riehuin ja pakotin jalkani astumaan hänen jalkainsa tahdissa ja pääni vapaasti pyörimään kaulanikamassaan, katsellen ympärilleni, mutta näkemättä mitään. Sinä ilveilijä, ajattelin, joka aina olet minua vain kiihoittanut, tyydyttääksesi itseäsi avuttomalla surullani samoin kuin ihastuksellanikin, sydämetön kaikentaitaja, miksi et ole minua koskaan auttanut ainoallakaan yksinkertaisella, hyvällä sanalla? Sinä tahdot vain aina leikkiä, leikkiä, leikkiä! Minä rakastan appelsiinikukkia hedelmineen en semmoisia vaivaisia varpuja, joita jotkut liehittelevät tytöt pistävät sukkiinsa, ymmärrätkö? Niin, minä näen lävitsesi, tunnen sinut tästä päivästä lähtien tunnen sinut tarkalleen! Nyt tiedän, mitä ihmiset sanovat rakkaudeksi — ihana asia se on totta, mutta katsoppa, minä tarvitsen enemmän. Sydämen minä tarvitsen, sydämen, koko sydämen! Sitä voisi nimittää toisinkin, mutta tällä hetkellä en keksi parempaa vastinetta. Siis sydämen. Entä sinä? Sinulla on vain mielikuvitusta, ja se ravitsee minua toiveilla ja riemuitsee pettymyksistäni, kuin ihmissyöjä voitetun ruumiista. Kuinka uskallat verrata itseäsi Dorikseen, kukkaan, joka odottamatta putosi puoliavattuun käteeni, sinä sirkustaiteilija! Missä on sinun tarkoittamaasi uskollisuutta muualla kuin heiluvalla tangolla? Tiedänkö edes, mistä tulet, kun astut eteeni kuin rakastettu? Mihin menet, kun katoat nauraa kuhertaen pettyneille kasvoilleni? Enkö ole rakastanut sinua enemmän kuin Vivianea, jopa enemmän kuin Donjaa? Niin, ehkä, jos olisin taistellut saavuttaakseni sinut! Olin liian tyhmä tai uskoin, ettei saisi taistella naisesta, jota todella rakasti, sellaisen rakkauden, arvelin, pitäisi olla olemassa kuin kirkas päivä, kuin nämä puut, nämä hedelmät, tämä meri, joiden vuoksi en myöskään oli taistellut. Olitko milloinkaan omani? Tuo appelsiini, joka loistaa tummassa lehdistössään mainiosti kätkössä, on minun, samoin ruusu, joka pää pystyssä seisoo auringossa, horjumatta. Mutta sinä! Ja kuitenkin olin ympärilläsi hiljaa kuin tämä ilma appelsiinipuun ympärillä, olin yläpuolellasi hehkuvana kuin tämä aurinko — vai enkö ollut? Enkö lopultakaan ollut? Ei, ei. Pikemmin juuri minä ahdistelin sinua, tahdoin painaa sinut valtani alle, todellinen raakalainen, jo silloin makuuvaunussa, muistan sen hyvin. Olisin voinut tarttua palmikkoihisi, koska ne välkehtivät niin mustina, ja viedä sinut mukanani orjattarekseni — salaisen Hohenstaufin orjattareksi, haha! Sen palkaksi olisin sitten nimittänyt sinua valtiattareksi, sotaisesti tanssivan hevosen selässä, laakerin iloisessa kuiskeessa, näkymättömien lippujen suhinassa, riemukulkueessani, minä narri. Ja eräänä päivänä olimme hävinneet pelin. Oli liian myöhäistä. »Anna olla Claus», kuiskasi silloin taas rakkaaksi käynyt ääni. Se tunkeutui kuin pontevasti työnnetty käsi paljaaseen rintaani, sinne, missä sydän sykkii, ja tarttui lujasti kiinni. Se oli korkea, puhdas ääni, jommoisena en koskaan luullut sitä kuulleeni, syvälle kumartuneesta päästä lähtenyt ääni, joka tuntui tulevan maasta, mutta oli kirkas... ja selittämättömän voimakas. Se kumosi kaiken ristiriidan luomakunnassa, se sammutti epäilyksen. Pysähdyin ja kiedoin käteni hänen vyötäröilleen. »Anna olla, Claus», ja se tuli vain kuin lisäyksenä, oikeastaan avuttomana selityksenä, kun hän, päätänsä taaksepäin heittäen, hetken kuluttua jatkoi: »Eihän meistä kuitenkaan olisi tullut hyvää avioparia!» Ja äkkiä, toisella, hätäisellä äänensävyllä: »Mutta, sano, miksi...» Kun hän pysähtyi, käsitin väärin kysymyksen ja vastasin: »Tiedätkö, Maria, unessa löydetty, unessa kadotettu.» Tajusin, kuinka hänessä jotakin hitaasti kehittyi, mutta hän ei liikahtanut, pysyi yhä lähelläni, silmät vain leimahtivat, kunnes ne jäykistyivät rajuun päätökseen: »Ei», sanoi hän rauhallisesti. »Ei löydetty eikä siis myöskään kadotettu.» »Mitä sitten?» kysyin. »Maria, mitä sitten?» Hän vetäytyi pois luotani ja ottaen käteni käsiinsä astui hieman taaksepäin. Hymyillen hän vastasi: »Tahtoisin kysyä jotakin muuta.» »Mitä? Mitä? Puhu toki!» vaadin häneltä, ja samalla nousi veri päähäni, sillä muistin, kuinka Agathen käsivarret olivat kiihkoisasti kiertyneet ympärilleni, kun olin tullut hänen vuoteensa viereen. Silloin punastui myöskin Maria, ja lähdimme yhtaikaa nopein askelin eteenpäin. Olimme sillä hetkellä kaupungin Vencen puolisella laidalla. Valoisa maantie välkkyi ylhäällä aamuvihreistä puutarhoista. Näkymättömän tuomiokirkon kellot kumisivat taivaassa. »Mahdotonta», huudahti hän nauraen. »Minä en koskaan voisi siihen suostua», ja vaikka häntä kaikin tavoin ahdistin, en kuitenkaan päässyt perille tästä käsittämättömän kiihoittavasta salaisuudesta. Leikittelimme tiedon puun juurella, sen vain käsitin yläpuolellamme kiilui käärme. Äkkiä oli alkanut uusi musiikki, eikä se liikuttanut vain meitä molempia, vaan iski puuhun ja kiveen — ja teki ne puhuviksi. Miljoonin valkoisin siivin syöksyi valo Vencen sinisenharmaalta ylängöltä ylitsemme — lausuin sen toivomuksen, että tuolla ylhäällä, missä ei enää ollut yhtään varjoa, jotta voisi siihen kätkeä jotakin tai itseänsä, Marian täytyisi paljastaa salaisuutensa, »niinkuin kämmen avataan», sanoin ja näytin hänelle sen tempun. Samassa tartuin hänen käteensä, juoksimme vallin rinnettä alas, ja se teki hyvää: ikäänkuin juoksisimme kaikilla aisteillamme, vain silmät ummessa, oman itsemme puhki, siltä se tuntui. »Ylistetty olkoon hyvä äitimme, aurinko!» lauloin Bobin huoneen kohdalla. »Maa voi hyvin ja riippuu hänen povellaan.» Katsoimme monta kertaa taaksemme, eikö l'amico nimenomaan meidän iloksemme näyttäytyisi jossakin ikkunassa, illan tumman kaunis jumala tässä alkavassa puolipäivässä... Etsimme silmillämme tavallisia liittolaisiamme, etsimme todistajaa tanssille, jonka valtaan raskain, kuin lamautunein jäsenin, mutta yhä voimakkaammin siivitettyinä antauduimme. Valitettavasti jäi kaivattu näky ilmestymättä, ja sisäinenkin kuva häipyi ensi askeliin maantiellä, joka meidät anasti, vieden meitä hellittämättä yhä korkeammalle, taivasta kohti, missä näkymätön kelloparvi lainehti. Emme tavanneet ketään. Ensi kertaa tavoittelin naimisissa olevaa naista, kavalana ja ylimielisyydestä mielettömänä. »Salaisuutesi!» rukoilin ja uhkasin: »Nyt luettaisiin sinulle vielä ansioksi, jos sen sanoisit. Ylhäällä sen paljastaa aurinko.» Hän käänsi ylöspäin suuren, kauniin suunsa, suuteli sitä selvästi — selvästi se värisi auringon kohtisuorasta kosketuksesta, ja hän nauroi: »Olkoon niinkin!» Maantie kiersi ja kaarsi kallioiden ja paljaiden rinteiden ympäri, korkeammalle, yhä korkeammalle, matalien muurien reunustamat sillat pakottivat sen kuilujen yli, auttaen sitä väistämään vaaraa. Hengitimme aurinkoa, puhuimme aurinkoa, hukuimme siihen ja palasimme sen luo. Äkkiä tie lepäsi pehmeänä pienessä pinjametsikössä. Sen varjossa suutelimme toisiamme — hätäisesti, yhä uudelleen, koskettamatta toisiamme, sanattomina. Sitten tie valloitti väkirynnäköllä mukulakivikentän. Huusin kuin petolintu, Maria vastasi samoin. Erään appelsiinipuutarhan korkean suojamuurin juurella tie pysähtyi ja katseli kauan taakseen merelle. Kelloparvi oli haihtunut sineen. Ympärillämme oli kumeata kohinaa, ei muuta ääntä. »Maria! 'Mutta, sano, miksi'... Miksi sinä oikeastaan...?» Rohkearyhtisenä hän seisoi edessäni, sivulta hiukan korotetun tien reunalla, kaukaisen meren partaalla, otti hatun päästään ja pudisti tukkaansa. »Pulcinella!» huusi hän. Hän pyöritti hattuaan. »Ikäänkuin heiluttelisit päänahkaani», sanoin nöyrästi. »Ehkä teenkin niin», huudahti hän ja heittäytyi riemukkaasti kohotetuin käsivarsin syliini. Pyysin: »Mutta sano se minulle!» »Etkö voi odottaa, kunnes aurinko sen paljastaisi? Mehän olemme kohta ylhäällä.» Puutarhat Vencen ympärillä olivat täynnä Eva-puita, lehdistössä välkähteli. Astuimme kaupunkiin, yhä vielä nauraen, täynnä aurinkoa vielä kujienkin varjossa. »Tule», komensi Maria, »keskelle toria. Noin. Nyt varmaankin näet sen.» Seisoimme keskellä suurta, tyhjää aukiota. Hän piteli käsivarsiaan, kämmenet avoimia, hiukan ojennettuina vakavana niskanutturaa vasten: »No?» kysyi hän. »Oikeastaan», arvelin, »se vaan ainoastaan mieletön ei olekaan mikään salaisuus, rakkaudentunnustus?» Yhdellä tempauksella hän kääntyi ja pannessaan hitain liikkein hattua päähänsä vakoili minua pitkällä katseella silmäkulmistaan. »Varmasti!» vakuutin. Hän mutisi: »Kenties», ja sitten astuimme hotellille päin. Jotta tointuisimme hämmennyksestämme, puhuin: »Huomaatko mitään? Aurinko täällä ylhäällä! Enkö ollut oikeassa?» Mutta hän väitti vastaan, ja ehdotti ivallisesti »asian perusteellisemmin selvittämiseksi auringon avulla», että aterian jälkeen kiipeisimme Baoun laelle. Sen sanoin tarpeettomaksi enkä siis suostunut. Vielä syönnin aikana uhkasin lopettaa hänen aloittamansa lauseen oikealla tavalla. Tästä oli seurauksena, että hän liemen ja vielä kalankin aikana epäluuloisesti tarkkasi keskustelua, ja vasta kun tryffelimurekkeella täytetty kana muistutti hänelle samanlaista ruokalajia, jota olimme syöneet yhdessä Bobin ja rouva Camillan kanssa Strassburgissa, unohti hän pitää varansa ja heittäytyi innostuneena yhteisten muistojen valtaan. Vilkkaan keskustelun rohkaisemana uskalsin tehdä yllätyksen. Äkkiarvaamatta pistin väliin: »Mutta, sano, miksi emme rakasta toisiamme siitä huolimatta, ikäänkuin — Niin sen piti kuulua, eikö niin?» »Claus!» Hän oli laskenut veitsen ja haarukan käsistään ja koetti suuttuneella katsellaan nujertaa minut. »Maria! Mitä nyt?» kysyin ystävällisesti ja kohotin pääni valmiina myöskin kylmäverisesti astumaan väkirynnäköllä voittamaani linnaan. Sen ei ollut määrä minulle onnistua. »Ennenkuulumatonta!» sähähti hän kurottautuen pöydän yli lähelleni, täynnä vakavaa nuhdetta, ikäänkuin olisin Jumala ties kuinka loukannut häntä, ja kun hän loi katseensa alas ja taas painui entiseen asentoonsa, tapahtui näkyvissäni suorastaan pieni romahdus. Hän istui puhumatta, näkemättä, kukistettuna! Mutta vihdoin hän vei viinilasin suulleen, kostutti huuliaan ja käänsi päätänsä hitaasti oikealle, missä eräs vanhahko pariskunta hiljaisesti aterioi kalpean, kapeaposkisen tytön kanssa, sitten, kuin hetkellisestä tainnostilasta heränneenä, vasemmalle toista pöytää kohti jonka olivat vallanneet meluavat amerikkalaiset. »Milloinkaan en ole tahtonut sitä sanoa», pääsi hänen huuliltaan. Samalla hän näytti laskevan samppanjapullojen lukumäärää mainitulla pöydällä. »Etkö merkityksenkään puolesta sinne päin?» kysyin ylimielisesti... Mitään vastaamatta hän tarttui lasiinsa ja kilisti kanssani alakuloisen näköisenä. Nyt sen tiesin, olin ehdottomasti loukannut naista, mutta vanhalle leikkitoverilleen hän antoi enemmän anteeksi kuin muuten oli sallittua. Varmasti olin oikein ymmärtänyt, mutta hymyilin ivallisesti vastaan, enkä heti nostanut lasia huulilleni. Maria hidasteli myös, kunnes hänen suupielensä, joita uhmaten katselin, alkoivat värähdellä. »Vieläkö aavistat, mitä augurit ovat? Danielin hotellissa kerroin sen sinulle», sanoin. »Silloin kun opetin sinulle mytologiaa.» »Kyllä, — Claus, ja usko minua, sinä et juuri kuulu ovelimpiin.» Voi, se pallo, joka lensi edestakaisin välillämme, vilahti taas kuin tuuli Eva-puiden lehdistössä. Mutta kun vähän myöhemmin istuimme pengermällä, missä vain kahvin tuoksu toi hieman viileyden tapaista miesten ja naisten hajuvesiin ja ruumiinlämpöön ja rakkaus tanssi kuin liekki kirkkaana keskipäivänä ryhmien keskellä (kuin lapset he tappelivat siitä tai tarttuivat siihen), tässä tukehduttavassa ihmisjoukossa ja vankeudessa valon riehaannuttamana keskipäivänä, joka nukutti allamme olevaa öljypuumaata, tässä henkeäsalpaavassa valossa en ajatellut enää mitään muuta kuin Vencen tuomiokirkon ihanaa aamusoittoa, kuinka se oli riippunut korkealla yläpuolellamme taivaassa ja kuinka maantie äänettömänä oli vetänyt meitä ylöspäin yhä korkeammalle — ja että kohta kun olimme ihmisten joukossa, taas kaikki oli hävitetty ja hukattu eikä harhailullamme ollut loppua! Silmäni etsivät sairaita pengermällä, sydän alttiina palveluksiin, jopa toivoin olevani heidän kaltaisensa ja saavani elää ainoastaan heidän seurassaan, niinkuin he nyt juuri elivät, ollen samalla hieman raukeita ja kuitenkin salaa vimmastuvia, hiukan kuumeisia ja syyntakeettomia, ja vielä ahnaasti tarrautuivat elämään, varastivat siltä kaikenlaista. Mariakin oli vaiennut. »Sata!» sanoi hän äkkiä, ja kun ihmeissäni katsahdin häneen: »Sata appelsiinia olen laskenut tuolla alhaalla. Nyt kaiketi on aikamme täällä kulunut loppuun.» Lähdimme liikkeelle. Hyvä Jumala, kuinka voimakkaana ja kirkkaana tiemme kotiin juoksikaan viettävien öljypuumetsien, kivipengermien, kullan vihreitten lehtojen ympäri ja kuilujen yli tänä sydänpäivänä! Pieni Vencen kaupunki (tutkimme sen ristiin rastiin) oli ollut hyvin erilainen kuin se näky, jonka Kassiopeian alla siitä olin nähnyt, ottamatta lukuun sitäkään, että se nyt ei uinut kuutamossa, vaan esiintyi mahtavan auringon valaisemana. Se oli täynnä elämää. Ja tämä elämä esiintyi suorastaan häikäilemättömänä monilla kujilla, joilla talojen ovet seisoivat avoinna ja vain kapea kynnys erotti kujat tuvista. Näimme ihmisten työskentelevän, nukkuvan, riitelevän, rakastavan — eräässä suutarintuvassa kiekui kukko mennessämme sen ohi. Nyt astuimme käsi kädessä pitkin vahvaa kovaa maantietä, joka niin ihanasti pidätti meitä rinnakkain, ja ajattelin »kipeätä kohtaa» itsessäni, tuota kivuloista heikkoutta, joka toisinaan minut valtasi ja riisti kaiken elinvoiman, niin että kaipasin sairautta ja hoitoa, lepotuolia kuoleman partaalla ja kerran todella ollen sairas nautin sairaudesta hekumoiden. Sitä ajattelin varmojen askelien ja syvän, rauhallisen tunteen liittämänä Mariaan. Taas oli tien sivuilla puutarhoja täynnä Eva-puita, kuitenkin hiljaisuudessa, joka henki ylevää turvallisuutta. Pienintäkään värähdystä ei näkynyt niissä, hehkuvinkaan valo ei avannut niiden lehdistöä, miettivänä riippuivat kypsät appelsiinit. Tunsin itseni terveeksi, tunsin itseni iloiseksi. Tuskallinen heikkoudenpuuskani oli pian unohdettu, vain kuin väljähtyneen suitsutuksen maku oli vielä kielelläni, tunsin sen hyvin, kiusallinen muisto siitä ulottui lapsuuteeni saakka, ja usein olin luullut, että se oli Venetsian makua... Äkkiä minulle valkeni. Enkö ollut taas alkanut kaihoten ajatella Mariaa, kun makasin sairasvuoteella Kölnissä, eikö lyyrillinen surumielisyyteni ollut ensin palannut Kassiopeian värähtelevän M:n alla? Ja eläen hengessä uudelleen ystävyytemme vuodet tapasin tuon surun uudelleen kaikkialla, missä Maria oli osunut tielleni. Tuo suloinen heikkouden surumielisyys, se oli makua rakkaudestani Mariaan, hänen kiihkeiden, katkonaisten suudelmiensa jälkimakua. Laskevan auringon liekehtiessä ympärilläni pysähdyin, tartuin Marian olkapäihin ja tarkastelin häntä: silmiä, suuta, otsaa ja leukaa, koetin lukea niistä, mutta kaikki: silmät, suu, otsa ja leuka, sirot olkapäät... ja kädet, jotka hän kysyvästi nosti kasvojeni eteen, kaikki oli niin kirkkaana, niin lujana edessäni, selvempänä kuin mikään muu, selvempänä kuin puu, kallio, pensas, johon häntä, syrjään katsoen, vertasin, ja minulle niin perinpohjin tuttuna, että tartuin käsin häneen kuin suurimpaan varmuuteen. Keskellä tietä syleilimme toisiamme huumaukseen saakka. Hänen täytyy tulla omakseni, huusi jokin sisimmässäni, sitä se on, enkä tiennyt, tahdoinko sillä tukahduttaa tuskan vai väkirynnäköllä valloittaa onnen kukkulan — tahdoinko tuhota hänet ja kohottaa itseni »ollakseni vapaa», vai ainoastaan kruunata orjuuteni. Mutta yksi asia on varma: en ajatellut Mariaa — vain itseäni. Käteni hänen olkapäillään pidin häntä loitolla itsestäni ja puhuin tulisesti, vasten hänen avoimia kasvojaan: »Sinun täytyy olla omani... Je te veux.» Hitaasti kuin ponnistaen hän loi silmänsä alas, suuri, pehmeä suu vavahti, leuka kohosi hiukan, hän horjui, sitten tulvi riemu hänen ruumiinsa läpi, ja hän heittäytyi syliini. »Anna olla, Claus», kuiskasi hän. »Anna olla. Tästä päivästä alkaen on kaikki hyvin», ja käsi kädessä, silmät täynnä maan ja taivaan valoa, astuimme eteenpäin, tie kumisi askeltemme alla. Tämä ja sydäntemme tykintä olivat ainoa ääni sydänpäivän hiljaisuudessa... Kun saavuimme kotiin, ojensi isäntä meille kirjeen Bobilta, joka ilmoitti, että rouva Camilla oli matkalla ja että Bob monesta syystä piti parempana asua hänen kanssaan Cap d'Antibesissa. Hän oli jo aamupäivällä matkustanut sinne. »Tiedätkö mitä?» sanoi Maria rauhallisesti. »Me käskemme heti koota tavaramme ja lähdemme sinne myös.» Minkätähden? »Katsoppa minua kerran», vastasin hetken kuluttua, ja siinä tein tyhmästi, sillä kun hän päättävästi nosti leukansa, saattoi hän kiirettä pitämättä tarkastella, kuinka juuri punastuin silmiäni myöten. Olin näet kysynyt itseltäni, eikö hän sentään ollut kuullut yöllistä kävelyäni, ja silloin lennähti kuumana mieleeni se ajatus, että eilen illalla Monte Carlosta palattuamme olin näyttänyt hänelle täällä salissa »sievän naisen», naarashirven, jota myös nimitettiin Agatheksi, jos tahtoi tietää. Semmoinen vihjaus oli enemmän kuin tarpeeksi Marialle! »Senkötähden?» kysyin umpimähkään. »Niin, sentähden», vastasi hän katse lujana. »Huolehdit ihan suotta.» »En huolehdi ensinkään. Mutta en jää enää tunniksikaan tähän hotelliin. Ja pyydän sinua, Claus, seuraamaan minua Cap d'Antibesiin.» »Äitisi läpitunkevien silmien alle?» »Miksi ei?» vastasi hän viattomasti. »Onko meillä mitään salattavaa?» »Tuhat tulimmaista, ei!» huudahdin ja kiiruhdin puhelimeen pyytämään Marian määräyksestä vanhaa markiisitarta lähettämään meille vaununsa. Sitä ei tarvinnut odottaa kauan. Kun tuntia myöhemmin, kalabrialaisen rosvon surressa meitä hattu syvälle päähän painettuna, astuimme pihan poikki, lepäsi Agathe auringon valelemana nojatuolissa. Luulin huomaavani hiljaisen vavahduksen suljettujen luomien alla ja tervehdin vieden käden sydämelleni. Hän hymyili liikahtamatta eikä avannut silmiään. Uusi hotellimme oli ihan meren rannalla, niemen kärjessä. Tuulisina öinä täytti sen veden kohina, ja silloinkin, kun tuuli ja aallot olivat asettuneet, humisi aamuun asti kuin suuressa simpukassa. Mutta pienellä maakielekkeellä hotellin takana kukoisti ainutlaatuinen puutarha. Eräs synkkämielinen ranskalainen oli rakennuttanut sen useita vuosia sitten, samalla kuin moskeijan tapaisen huvilan ja oman marmorihautansa. Siihen hän oli aikaisemmin muuttanut kuin taloon, jonka sisustus ei ollut milloinkaan valmistunut, sillä perijät eivät välittäneet kuolleen narrin paratiisista, ja puutarha sai estämättä villiintyä. Kun Maria ja minä ensi kerran astuimme sinne, tunkeuduimme arastellen, silmät suurina, eteenpäin kuin vanhaan, juhlallisen kauniiseen tuomiokirkkoon mennessä. Keltainen väriherne kukki ylenmäärin suurissa pensaissa, kaikkialla pisti esille kokonaisia keihäskimppuja aloekukkia pensaikostaan, karmiininpunaisia, ruusunpunalta vivahtavia. Kirkkaansinisessä lätäkössä kuin omassa tuoksussaan ja nesteessään seisoivat soihtuliljat ja työnsivät purppurakukkiensa terät aurinkoon, ja kalliot oli istutettu täyteen kaktuksia. Kaikki mahdolliset palmulajit ja sateenvarjopinjat kasvoivat sinne tänne pitkin puutarhaa istutettuina; niin oli huolehdittu siitä, että ne käyttäytyivät kuin vasallit ja antoivat auringolle »vapaan pääsyn». Rannalla, piikivien välissä, kukkivat krokukset. Pieni lahti aukeni simpukankuorikallioiden pirstottuun jättiläismuuriin, ja siinä leikki kaksi alastonta poikaa. Ihastuneina jäimme seisomaan. Varustus vankka merta vasten tekeytyi vallan pienoiseksi, ja itse merta sopi lasten leluna käyttää, kun sen keksi. Imettäjäksi auringon he saivat pieneen joukkohon. En tiennyt, että olin laatinut runon, kun hiukan sanojen kanssa taistellen olin hitaasti kolme, neljä kertaa ja yhä selvemmin tämän lausunut. Sillä välin Maria tervehti lapsia, pyysi heitä poimimaan kimpun krokuksia ja antoi heille rahaa. Lasten huutojen houkuttelemana pujahti lahdelman kallion takaa esille vanha kalastaja, housut ja paidanhihat käärittyinä, ja viittoili meille suurenmoisesti. Sitten hän jatkoi ilmeisen huolellisesti liikehtien työtään, osoittaen iäkkään, mutta voimakkaan etelämaalaisen kaikkea siroutta. Ja kun hän siis antoi meille näytännön, kumarsimme nauraen ja istuuduimme mukavasti kallionkielekkeelle. Hän pyydysti merisiilejä, pistäviä palloja, toiset ruskeita ja vielä tummempia, toiset sinipunaisia. Pitkillä sauvoilla hän haeskeli kallioiselta pohjalta ja irroitti veitsellä otukset, jotka piikeillään tarrautuivat kivien väliin. Pienen pieniä kuori-eläimiä hän heitteli meille, ja meidän piti maistaa niitä. Ne maistuivatkin hyvältä, jopa paremmalta kuin osterit. Sitten seurasi pikku äyriäisiä, jotka eivät olleet pikkusormen päätä suurempia. »Ei mitään kunnon apajaa», selitti hän, kun hän vihdoin astui luoksemme (edessämme loisti tummanruskea, partainen pää, punaisen paidan raosta pursui valkoisia karvatukkuja), »mutta sopivaa työtä sellaiselle vanhukselle kuin minulle». Senjälkeen hän tyhjensi säkin, joka oli virunut lasten vieressä, ja näytti meille polyyppejä, teevadin kokoisia eläimiä, muodonsaanutta limaa, jonka voimaa ihmettelimme, toiset vaalean harmaita, toisissa tummempia ja ruusunvärisiä pilkkuja, imusuppilot poskihampaiden näköiset toiset taas ruskeanpunaisia, valossa hehkuvia. Kalastaja tappoi yhden sellaisen pääjalkaisen pistämällä veitsellä »silmän viereen», mutta Maria ja minä emme ymmärtäneet niin monimutkaista elimistöä: me näimme monta silmää, ja mikä oli silmä, olisi yhtä hyvin voinut olla jotakin muuta. Heti kävi eläin veltoksi. Se aukeni kuin suuri kukka, ulottimet muistuttivat pitkiä lehtiä — kukka, hullun auringon arvoinen! Kun olimme hetken jutelleet, kiersi hän alas housunsa ja hihansa, silitti ne huolellisesti ja kutsui »meidät ja koko perheen» aterialle keskelle tätä villiä puutarhaa, auringon alle. Hän kertoi asuneensa jo kaksikymmentä vuotta molempine poikineen moskeijassa, maksamatta vuokraa, näkemättä koskaan sen omistajaa tai heistä mitään kuulematta, tämä oli hänen valtakuntansa eikä kukaan siitä hänen kanssansa kiistellyt. Kun hän ylväästi kohotti käsiänsä, helisivät siunatut mitalit hänen rinnallaan. »Minulla on myös tytär», jatkoi hän ja hetken vaiettuaan avaten silmänsä levälleen: »Giulietta Var!» Hänen kätensä viittasi suurin elein koilliseen, taivaaseen päin, St. Paulin suuntaan. »Ruotsalainen Kaspar», lisäsi hän, samalla kun vaatimattomasti loi silmänsä maahan ja alensi ääntään, »ruotsalainen Kaspar on maalannut minut Egyptin kuninkaana». Epäilemättä edustava perhe! Luonnollisesti hyväksyimme kutsun tähän kuuluisaan kana- ja kuningashoviin. Sovittiin puutarha-ateriasta seuraavaksi sunnuntaiksi. Olimme jo poistuneet jonkun askeleen, kun hän huusi meille ja kädet housuntaskuissa hitaasti lähestyi. Hänen ryhtinsä ilmaisi syntistä tuttavallisuutta. »Jos sallitte», sanoi hän, »tahdon näyttää teille kalliokylpylämme. Perhesalaisuus! Olisin onnellinen saadessani lahjoittaa kylpylän teille. Niin kauan kuin asutte täällä, kuuluu se yksistään teille.» Astuimme veneeseen, joka oli ketjuun kiinnitettynä ollut pienessä lahdelmassa kallion takana piilossa, ja ukko souti meidät ulos merelle, niemen kapean kärjen ohi ja sitten suoraan valtavalle simpukkakalkkiröykkiölle, joka kohosi kuin kiviset urut matalammasta rannikosta. Sen edustalla lepäsi vesi melkein liikkumatta, mikä johtui siitä, että kerros sileitä kallioita, vähitellen viettäen, ulottui veden alla kauas merelle saakka. Seurattuamme sivuittain tyrskyä laskimme maihin leveälle pengermälle, joka ulottui pitkin kiviurkujen juurta ja päättyi kauempana vuoriryhmän luona aina kaksittain yhtyvien pylväiden riviin. Meri oli hakannut ne vuorimassasta, silittänyt ne ja varustanut lukemattomilla kuvioilla. Astellessamme niiden sivuitse sileätä, aurinkoista pengertä pitkin huomasimme, että pylväsparit olivat sisäänkäytävinä harmaanvihreisiin luoliin, joiden perällä siellä täällä vilahti valkoinen auringonvalo. Kiviurut näyttivät olevan melkoisen syvät, maalta käsin luoksepääsemättömät, mutta monista luolista aukeni tilavia valo- ja ilmakuiluja taivaaseen päin, ja näillä kohdin kasvot maassa tiheätä, vihreätä sammalta, joka oli pikkuruisten valkoisten tähtien'peittämä' Ihanaa! Kalastaja souti takaisin, luovutti meille etulukon avaimen ja kun hän oli sanonut hyvästi kuin egyptiläinen kuningas, joka päästää tyttärensä ja vävynsä vapauteen heille luovutetun maakunnan vehmaille kedoille, kiiruhdimme nauraen purjehtimaan kapean niemen ympäri ja ottamaan haltuumme uuden asuinpaikkamme. Riisuuduimme, katsahtamatta toisiimme, ja juoksimme yhtaikaa niin nopeasti kuin suinkin rinnettä alas mereen. Kun olimme kadottaneet pohjan jalkaimme alta, uimme toistemme luo ja suutelimme toisiamme. Koetimme sukeltaakin ja suudella veden alla. Monen vaivannäön jälkeen se onnistui. Mutta silloin olimme jo väsyksissä ja laskeuduimme käsivarren mitan päähän toisistamme pengermälle kuivuaksemme. Maria oli irroittanut tukkansa ja levittänyt sen suuren, mustan viuhkan tavoin lämpimälle kivelle — sen keskellä lepäsivät kalpeat kasvot, silmät ummessa, ylhäällä kulmakarvat, hieman liian mustat, alhaalla huulet, hieman liian punaiset, ja niin hän oli suuren, lihakkaan kukan kaltainen, tämän auringon luoma olento ja uhri. Täällä oli paljoa ihanampaa kuin Bobin »Afrikassa», paljoa ihanampaa. »Tulemme uudelleen!» huusimme nauraen. »Tulemme yhä uudelleen.» Tästedes vietimme puolet päivää pengermällä ja kiviurkujen holveissa. Tulimme punaisiksi kuin intiaanit, ja meidän täytyi hyvin voidella itsemme, kunnes ruumiimme saivat nubialaisten jalon värin. Muina aikoina kuljimme ajaen ja kävellen maan läpi, Baoun ympäri, Alpeille saakka, Rivieran toisesta päästä toiseen. Baoun huipulle emme kuitenkaan olleet vielä nousseet, tosin ensin siitä ainoasta syystä, että lippu muka ei vielä ollut valmis, jonka aioimme sinne ylös kohottaa. Maria valmisti sitä valkeasta, hopeakiilteellä koristetusta venetsialaisesta huivista, jota hän ensi oleskelumme aikana tuossa kaupungissa joskus oli käyttänyt. Mitä sillä viilin muut ympärillämme tekivät, tapahtui maailmassa, jossa vain pikimmiten kävimme. Sitten avattiin Nizzassa Kasparin ja loordi Berrickin näyttelyt samana päivänä, ja molemmissa kävi prinssi Albert Wightin herttuan seurassa. Prinssi Albertia miellytti kuva madamesta Kleopatrana (kultaisille käärmeineen ja kiinalaisine orjineen) ylenmäärin, ja hän lausui tavantakaa valittelunsa sen johdosta, että se ei ollut myytävänä. Kaspar oli jo aikaa sitten lahjoittanut kaikki muut kuvat, jotka täällä riippuivat, aina lisää ahnehtivalle madamelle ja oli hyvin ylpeä nähdessään, kuinka suuri maailma nyt katseli hänen »madame-innostuksensa paraatia». Muotokuvasta hän kuitenkin piti itsepintaisesti kiinni, sen hän tahtoi säilyttää »vanhuuttaan» varten. Turhaan Giulietta lävisti hänet uhkaavilla silmäyksillään. Lauhduttaakseen häntä maalari tuli ajatelleeksi sitä keinoa, että esittäisi hänet prinssille, mutta saapuvilla olevan lady Isabelin toimesta sai hänen korkeutensa adjutantti viime hetkessä sen estetyksi. Madamen täytyi vetäytyä nurkkaan, josta hän jo oli krenatööriaskelin lähtenyt liikkeelle, eikä edes herttuata esitelty hänelle. Kaspar, joka heti poistui näyttelyhuoneesta, ei voinut pidättäytyä viskaamasta suoraan oven edustalla odottavalle Ingelsille vasten silmiä epäsuopeaa ajatustaan ladystä. Silloin astuivat korkeat herrat kadulle ja joutuivat todistajina näkemään, kuinka Ingels nasevalla nyrkiniskulla raivasi taiteilijan tieltään. Kaksi salapoliisia otti hänet kiinni ja vei kostonhimosta vimmastuneen miehen nurkan ympäri sivukadulle. Kun autot huusivat heidän takanaan, päästivät he hänet vapaaksi. Loordi Berrickin näyttelystä sitävastoin osti prinssi Albert »Dianan» ja käski rouva Perkaisin kutsua läsnäolevan Peggyn Beaulieun linnaan, ystävällisesti toivoen tapaavansa hänet siellä uudelleen eikä näin sivumennen kuin nyt. (Ja sinne hän myöskin jäi, kunnes hänestä sitten odottamatta tuli Wightin herttuatar.) Samana iltana oli tämä surullinen juttu levinnyt St. Pauliin. Myös kerrottiin, että madame oli kieltänyt Kasparia astumasta taloonsa, koska tämä oli kieltäytynyt myymästä hänen kuvaansa prinssi Albertille ja vain sentähden, niin sanoakseni epätoivosta, prinssi oli ostanut »Berrickin laihan hanhen». César-Marie Roux pudisti paheksuvasti päätänsä mutta viholliset »Roi Renéstä» tervehtivät Kasparia. Sitä ei ollut tapahtunut pitkään aikaan. Maria ja minä ajoimme usein aamulla Nizzaan. Jos kukkamarkkinat olivat tuottaneet meille pettymyksen, valtasi kalatori sensijaan meidät täydelleen, emmekä koskaan laiminlyöneet käydä siellä, sillä myyjien pöydillä oli todellisia ihmeitä mitä värien pehmeyteen ja muotojen herkullisuuteen tuli. Sitten kuljeskelimme kävelevien valkoisessa joukossa, keinuimme ihanan aamupäivän iloisuudessa, söimme jossakin Quai du Midin hotellissa ja menimme kylpyymme. Joskus kohtasimme madamen vaunuissaan. Aina hän oli sennäköinen kuin ihmiset ja maisema lepäisivät hänen jalkainsa juuressa, ja hän, hyvä madame, odotti vain viittausta heiltä sulkeakseen heidät sydämeensä. Ei, me emme voineet käsittää tämän tavallisen, siistin rouvan vaarallisuutta, vaikkapa sekin olisi ollut totta, että hän, muun avuliaisuuden ohessa, ammattimaisesti povaili ja harjoitti asunnossaan uhkapeliä. Muuten hän ei ennustanut korteista, vaan kädestä ja silmistä, mikä erikoisesti miellytti Mariaa ja minua, ja tunteakseen mitä tarkimmin vieraan menneisyyden hänen tarvitsi vain nykäistä hiuskarva ohimoilta ja tutkia sitä mikroskoopilla. Tätäkään hommaa emme voineet pitää kovin pahana. Niinpä sattui, että tervehdimme madamea! Quai du Midin hotelleissa kävi etupäässä englantilaisia, ja täällä, ruokailuhuoneessa ja salongissa, selvisi minulle vähitellen lady Isabelin, seurapiirin johtajan, merkitys. Hän oli todella vallankumouksellinen. Ajatellessani englantilaisia herroja ja naisia, jotka juhlallisina kuin voitelemattomat koneet kököttivät yhdessä, seisoivat ahtautuneina nurkassaan ja tarkoin, kellon mukaan, aloittivat joka päivä uudelleen saman mehuttoman elämän, luolaihmisiä, myyriä, jotka ihme kyllä rakastivat ulkoilmaa ja harrastivat urheilua, kaipasin kiihkeästi, että leopardi mukanaan kuljeskeleva lady tunkeutuisi tänne ja saattaisi nämä poroporvarit suunnattoman kauhun valtaan sekä sanoin että elein, _jokaisella_ sanalla, _jokaisella_ eleellä, _jokaisella_ katseella! Kerran hän todella tulikin, vieläpä ystävättärensä, saksalaisen runoilijattaren Aggie Rufin seurassa. Tämä oli pitkäjäseninen, kulmikas nuori nainen, joka silmäili tuskaisin katsein ympärilleen ja murensi monta leipäviipaletta. Multa lady ei välittänyt vähääkään poroporvareista (valitettavasti, sillä täällä olisi ollut oikea paikka pippuroidulle saarnalle), ja kun hän myöhemmin tervehti meitä salongissa ja esitteli syvästi punastuvan ystävättärensä, oli hänen esiintymisensä todella suurenmoista, täydellisen kaunista yksinkertaisuudessaan. »Ja meitä kaikkia hän kohtelee kotonaan poroporvareina saarnatessaan meille!» sanoin kotimatkalla Marialle. »Kaunis tapa saada aatteitaan leviämään!» Totta puhuakseni en ole milloinkaan ollut täysin selvillä lady Isabel Berrickin olemuksesta, vaikka myöhemmin olen kylläkin usein kuullut hänestä. Koko maailma antaa hänestä sen todistuksen, että hän todella on ollut esitaistelija, johtaja, omalaatuinen _society leader_, jonkinlainen maraton-juoksija, joka esiintyi englantilaisessa seurapiirissä vuosisadan vaihteessa, ja julistanut uutta voittoa, josta uninen maailma ei vielä ollut mitään tiennyt. Loordi sanoi minulle kerran: »En välitä paljoa politiikasta enkä pystykään siihen. Multa rakastan vaimoani ja panen arvoa hänen rohkeudelleen.» Epäilemättä kuuluvat johtavan naisen esiintymistavat vielä suuremmassa määrässä politiikkaan kuin miehen, ja varmaa on, että lady halveksi poroporvareita ja ettei hänen tarvinnut pelätä keikareita. Mitä huonommin hän näitä kohteli, sitä innostuneempina he seurasivat häntä, ja edelliset hän torjui arvonsa ja rajuutensa avulla luotaan. Sitä naurettavammalta minusta näyttää, että hän kuolemansa jälkeen pääsi vapaamielisten ja yhteiskunnallisten poroporvarien epäjumalaksi ja että hänen »luonnekuvansa» ei millimetriäkään »horju historiassa». Eri luku on hänen hillitön vihansa madamea vastaan. Tämä viha oli kuin erämaantuuli kaupungin yllä. Kaikkien englantilaisten, jotka kävivät lady Berrickin luona St. Paulissa, täytyi ennen kaikkea luvata pysyä madamesta erillään, mikä tietysti herätti yllätetyissä sitä suurempaa uteliaisuutta »pirunsikiötä» kohtaan. Kaupungin omat asukkaat, jotka harrastivat matkailijaliikkeen edistämistä, olivat perin katkeroituneita kiistan johdosta, jonka lady Berrick loihti vieraiden ja isäntien välille. Se häiritsi täälläkin voimassa olevaa järjestystä. St. Paulin asukkaat eivät antaneet sitä hänelle anteeksi. Mutta miksi lady Berrick huolehti asioista, jotka oikeastaan eivät hänelle kuuluneet? Hän väitti inhoavansa irstaisuutta juuri sentähden, että hän taisteli naisten vapautuksen puolesta! Joka tapauksessa hän, joka sanoissaan meni sangen pitkälle ja joskus heitteli sohvalla varovasti jäseniään, pystyi kumoamaan kaikki kohtaamansa mielipiteet, ei vain omaa tekosiveyttään. Ja tämä tekosiveys oli, kuten useimmissa seurapiirien ihmisissä, yhteiskunnallinen. Kun Wightin herttua lähenteli Peggyä, lausui lady Berrick vastalauseensa vain lempeästi hymyillen, mutta luopui siitä samana päivänä kun herttua ilmoitti vakavista avioliittoaikeistaan. Sillä täten nousisi kamarineitsyt tai »ystävätär» Peggy herttuattarena arvossa korkeammalle kuin lady. Ottiko madame vastaan rahaa? Koko St. Paul ei ajatellut muuta kuin rahan vastaanottamista! Oliko ainoakaan vieras tehnyt valitusta madamesta. Tänä päivänä, Quai du Midin hotellissa, näin lady Isabel Berrickin viimeisen kerran. * * * * * Maria ja minä olimme palanneet purjeveneessä Antibesiin. Jäimme koko yöksi villiin puutarhaan, kunnes täysikuun suuri, ohut levy otettiin pois taivaalta. Emme voineet erota toisistamme. Sanoimme sen toisillemme yhä uudelleen. Sillä välin kun Maria, joka makasi vieressäni sateenvarjopinjan juurella, kertoi Roomasta, sukulaisista, tuttavista, Bobista ja Camillasta (jotka nyt, ensi kerran tavattuaan toisensa tuon onnettomuudenyön jälkeen, niin onnellisina elivät yhdessä), tarkkasin minä allamme täydessä kuunvalossa seisovan sypressin yhä kasvavaa varjoa. Ajattelin niittoja Breuschheimin ympärillä, joiden yllä tällä hetkellä uiskenteli kuutamousva, samalla kun Vogesit selväpiirteisinä ja litteinä nojasivat tummansinipunervaa taivasta vasten, Reiniä poppeliensa välissä, joista jokainen kantoi tähteä, ja matkustin sitä pitkin alaspäin — se oli nopea matka, olin jo Kölnissä. Olivatkohan Doris ja Pia paraikaa soittelemassa Anto Steinbergin kanssa vihreässä huoneessa? Ei, siihen oli aika jo liian myöhäinen. Kohotin hiukan päätäni: sypressini varjo alkoi kärjestään, joka kosketti kallioon, kutistua. Taas oli kulunut vähintäin tunti. Kieperin talo lepäsi ankkuroituna puutarhansa varjossa, puiston portin sälöjen lävitse välkehti valkoinen kuumeri... Ajatusteni kieli ei ollut enää sama, jota olin puhunut koko päivän ja puoli yötä, ei selvä, ei sukkela, ei enää asioista itsestään johtuva, niin että voisi vielä huomata eri vivahteet, niiden soinnun ja tuoksun. Vain Maria puhui sitä vielä, tätä soveliasta kieltä. Nopeasti toistuen pyyhkäisi majakan tuli kuuvalon yli. »Maria, tahdotko vähän kuunnella?» kysyin vihdoin. »Mielelläni, Claus, mielelläni!» Hän käsitti heti, mistä oli puhe, ja vitkastelematta toisti runon säkeet, ja kun se oli valmis, aloitimme alusta ja opettelimme sen yhdessä ulkoa. Antibes! Riippuvat puistot pitkin rantaa, huvilat valkeat, pinjat tummat ja kukkaset kuutamon merkkiä kantaa. Merestä nousevat hahmot kummat ja sulle ne kaikkea lempeä antaa. Omakses sait ne, häipyi hetki, taas alkoi lemmittyjes retki, jäit yksin tähtien kirkkauteen. Ah, lietkö sä vaipunut kauneimmasta, mi kaukaa saapui, huumaukseen? Hekuman mittaa nyt tai vasta ei kenkään arvaa suunnilleen. Lepäilet keskellä luonnotarten puettuna häitä ja kuoloa varten. En ole ennen tätä Cap d'Antibesissä vietettyä aikaa enkä myöhemminkään sepitellyt runoja, ja vaikka olen koettanut siepata niitä kiinni, milloin tahansa on jotakin sentapaisia välähtänyt mieleeni, olen saanut niitä valmiiksi vain tusinan verran. Ja kaikki lähtivät Doriksesta, kaikki olivat Dorista varten! Äkkiä kuvittelemani soitto lähti hänestä, ja nämä sanani kahteen, kolmeen korkeaan viulunsäveleeseen, jotka pohjoisesta tunkeutuivat minun luokseni saakka, menivät ensi postissa hänen luokseen. Kun Maria ja minä hyvin osasimme runon ulkoa käänsimme taas kasvomme toisiimme päin ja annoimme jälleen oman kissamaisen kielemme kieriä, lekotella, tirkistellä kuuhun ja hypellä, kuten sen oli tapana! Myöhemmin noudimme hotellista vaippoja ja peitteitä ja laskeuduimme nukkumaan sateenvarjopinjan alle. Emme voineet erota. Aamuhämärässä pujahdimme huoneisiimme, otimme kylvyn ja lähdimme kävelemään neilikkahuoneisiin, joissa puutarhurit jo olivat työssä ja antoivat kukille suurista käsiruiskuista aamukylvyn. * * * * * Maria tuli omakseni. Se tapahtui yhtä yksinkertaisesti kuin silloin, kun hän eräänä yönä oli tullut minun, pienen pojan, luo, koska Boris makasi pää ammuttuna puhki Donjan huoneessa ja hän pelkäsi olla yksin (kuolintalon seinissä rapisi, ja hiljaisuus oli liian syvä hänen pamppailevalle sydämelleen). Eräänä iltana astuin hänen makuuhuoneeseensa. Ei, kamarineitsyttä ei ollut. Hän seisoi yöpuvussaan peilin edessä, järjestäen tukkaansa yökuntoon. Käsi ovenrivassa jäin seisomaan. Hän käänsi päätänsä, muuttamatta käsien asentoa, jotka pitelivät hiuksia. Hänen huulensa liikkuivat, mutta en ymmärtänyt, mitä hän sanoi. Astuin askelen häntä kohti, silloin hän pudisti päätänsä, niin että aloitettu palmikko purkautui, ja juoksi syliini. Ja ihmeellistä: kun hän oli vaipunut käsivarsiltani ja lepäsi liikkumatta vieressäni, kuulin taas tuon hiljaisuuden, johon maailman kaikki hiljaisuus oli silloin syössyt. Säikähtyneenä kavahdin pystyyn: kirkas kuunhehku valui meren yli. Hetken aikaa luulin, että se oli venetsialaisen laguunin kuunhopeaa, ja kuulin ruhtinattaren murhaavan äänen. Mutta sitten helisi Donjan nauru ylitseni — tummanpunaisessa, hopealla kirjaillussa puvussa hän leijaili aamupilvellä. Marian käsivarret kietoutuivat viileinä kaulalleni. »Mio Dio — se on tapahtunut!» huudahti vanha markiisitar, kun me, moitteettomina kuten aina, astuimme aamiaispöydän ääreen. »Katsokaapa vain, Camilla, he säteilevät molemmat pyhimysloistoa.» Maria ei ollut kuulevinaan huomautusta. Hän istui suorana ja katseli hajamielisesti aamiaishuonetta. En ollut milloinkaan nähnyt häntä niin täysikasvuisena! Sillä välin vedin napinreiästä keltaisen, veripunajuovaisen ruusun, jonka juuri olin ostanut hallissa. Markiisittaren käsi lepäsi vieressäni pöydällä. Kumarsin syvään, suutelin sitä ja ojensin hänelle ruusun. »Kiitos», sanoi hän. »Tämä kuivataan ja ommellaan pieneen pussiin. Sen pitäisi parantaa päänkivistystä ja luullakseni myös jäsensärkyä. Tuolla tulee Strata, hän kalvaa taas kunnianhimoaan.» Hän kääntyi poikansa puoleen: »Bob, sinä et saa missään tapauksessa antaa hänelle korvapuustia, vaikkapa hän kohtelisi Camillaa julkeasti. Tämä muurarimestari ei näet toivo mitään muuta kuin sellaista pientä välikohtausta. Hän tahtoisi päästä lehden poliittisesta osastosta, jota vain hänenlaisensa lukevat, seuraelämän otsikon alle. Kiiltonahkakengät, näetkös, hänellä jo on.» »No, Bonaparte Strata, kuinka olette suvainnut nukkua?» tervehti hän viehättävästi nyökäyttäen yhä vielä kaunista päätänsä. »Miten viihdytte tässä erinomaisen hienossa hotellissa?» Kansanedustaja Strata kumarsi katkerasti hymyillen Caesar-päätänsä ja pyöritti silmiään sivupöytiin päin, joissa ylenkatsetta salaamatta koetettiin olla häntä näkemättä. »Niin, nyt tulee _teidän_ vuoronne, kuten hiljainen suosijanne, loordi Berrick, niin mielellään ennustaa», jatkoi markiisitar. »Markiisi Capponi», puhui Strata hiljaa, laskien samalla sanomalehden viereensä, »paperimme nousevat». Bob, joka oli keksinyt työläispyydystäjässä »finanssineron», pelasi hänen kanssaan pörssissä. Hän nyökkäsi ja loi Camillaan puoleksi ivallisen puoleksi nuhtelevan katseen. Mutta tämä ei ensinkään tiennyt ihaillen tarkastelevansa agitaattorin äreän itsetyytyväisiä kasvoja — ne olivat niin kalpeat, että kauhistui, kun luomet joskus keskustelun aikana peittivät raskasmieliset, kellanmustat silmät. »Kymmenen, viidentoista vuoden perästä, markiisitar, sanoi hän, »tarvitsette kenties nimikorttiani päästäksenne pakoon Roomasta». »Se riittää minulle, minulla ei ole pienintäkään halua kunnioittaa minkäänlaista vallankumousta läsnäolollani, ei edes italialaista. Mutta miten käy sitten pörssin?» »Tämä leikki lakkaa, markiisitar.» »Siihen mennessä ehdimme siis ansaita sievoisen määrän rahaa, te ja minä», arveli Bob lepyttävästi. »Kymmenen, viisitoista vuotta on pitkä aika.» »Mahdollisesti. Ainakaan ei edes puhtain aateli voi moittia minua siitä, jos sopivassa tilaisuudessa kumarrun yhtä syvään likaista rahaa tavoittaakseni kuin sekin. Sitä suuremmalla syyllä kun käytän sitä paljoa paremmin kuin kukaan toinen tässä salissa.» Hitaasti hän antoi uhkaavan katseen kulkea sivupöytien yli — en ole kenelläkään muulla ihmisellä huomannut niin pyöriviä silmiä, niiden pyörimisessä oli tavallaan ukkosenjyrinää, alkuvoimaista vihamielisyyttä. Hän ei ollut mikään valtiomies, vaan sotilas ja kohteli seuraelämässä itseään ylempänä olevia kuin esimiehiään, jotka hän kilparadalla pian sivuuttaisi! Puolta tuntia myöhemmin ajoimme Maria ja minä Baoun juurelle, kun piti nostaa lippu sen huipulle, »kauniin ja hyvän voitonlippu», matki Maria ruotsalaista. Meidän täytyi suuren mutkan kautta kiivetä vuorelle. Silloin hän kertoi minulle, että hän jo Kasparin ja Berrickin naisten kanssa mennessämme ylängön yli oli päättänyt itse suorittaa sankarityön ja heti oli hänelle juolahtanut mieleen sopivana vaatteena venetsialainen hartialiina. Vanhasta kiintymyksestä hän oli ottanut sen mukaansa matkalle, ja se, vain se sai liehua Baoulla — »kun määrätty päivä oli tullut». Hän oli kääntänyt päänsä minuun pani. Pitkistä silmäkulmista lennähti salama. — Nauroin. »Tämä päivä, Claus!» huudahti hän vakavasti. »Mitä naurettavaa siinä on?» »Ihailen sinua», sanoin hänelle. »Niin voit kyllä tehdä — mutta minkätähden naurat?» »Ilosta, Maria, pelkästä ilosta! Otamme auringonkylvyn tuolla ylhäällä!» Yrmeänä hän kääntyi poispäin, ja me kiipesimme eteenpäin. Mutta nauruni jäi kirjoitetuksi kasvoilleni, paljon hikeä valui sen yli, eikä se sittenkään haihtunut. Oi sinä ihana maailma! Vuorelle saavuttuamme aukaisin liinan, ja Maria ompeli sen vetoköyteen. »Eikö tämä raskas vaate repeä?» kysyin. »Ei ainakaan heti! Olen koetellut sitä hotellin katolla. Lipputangossa, ymmärrätkö? Siinä hän taas nauraa! Hotellimme lipputankohan on katolla, sinä tyhmyri.» Kun vaate oli ommeltu vetoköyteen, vaadin, että meidän piti riisuutua ryhtyäksemme nostamisen juhlalliseen toimitukseen. Sen täytyi tapahtua kauneimmassa juhlapuvussa, selitin, niin oli yleisesti tapana sekä tasavalloissa että kuningaskunnissa, ja kauniimpia kuin alastomassa nubialaisessa loistossamme emme voineet olla! »Niin, mutta», — sanoi hän. »Tiedätkö — ylhäällä palelen, ja alhaalta polttaa jalkojani.» »Meidän täytyy kai heti tanssia», vastasin. »Meidän pitää tanssia kuumuus pois kalliosta sitä varten on kallio olemassa.» Mutta ensin vedimme yhdessä lipun ylös, kiskoimme vuorotellen, ja lopuksi meidän täytyi molempien riippua köydessä saadaksemme lipun nousemaan tangon päähän saakka. Sillä meidän oli taisteltava tuulen kanssa. Se tempoili ja repi valkoista silkkivaatetta, josta hopeakirjailu säihkyi tulikipunoina. Meillä oli täysi urakka. Vihdoinkin olimme valmiit. Maria hieroi hankautuneita käsiään olkapäihini, kunnes äkkiä ilosta huudahtaen hyökkäsi pienen ajuruohomättään luo, joka vaalean sinipunaisena kukoisti kahden kiven välissä. Hän heittäytyi pitkälleen maahan ja haisteli vuoroin kasvia, vuoroin käsiään, joiden välissä hän huolellisesti musersi muutamia kukkia. »Viritän soittokonettani», sanoi hän vakavasti »Ajuruohon ja käsieni pitää sointua yhteen. Mutta ymmärrätkö molempien käsien!» Lopulta näytti yhteissointu olevan puhdas, ja hän ojensi minulle kätensä. Otimme lipputangon keskellemme ja tanssimme sen ympärillä. »Frère Jacques», lauloimme, »Frére Jacques, dormez-vous, dormez-vous? Sonnez les matines, sonnez les matines!» Se oli täysin aiheeton lastenlaulu, joka ei soveltunut tanssiaskeltemme, Baoun tuulen tai jo melkoisen korkealle kohonneen auringon kanssa yhteen, ja pian se haihtuikin Marian ja minun yhteiseen nauruun. »Katsoppa vain, Maria, katsoppa vain: millainen maa onkaan valtakuntamme!» Nojasin vapisevaan lipputankoon ja pitelin rakastettuani sylissäni. Hänen kätensä lepäsi kevyesti kupeellani. Yläpuolellamme taivaalla hulmusi ja paukkui hänen valitsemansa lippu, kääntyili alituisena, suurena, valkoisena, välähtelevänä salamana. Hurjasti se riemuitsi maan yli, joka lumipeitteisten alppien ja meren välillä kuvasti niin läheistä taivasta. Tunsimme kaikki suuret tiet ja monta sen pienistä poluistakin. Monta myös sen puutarhoista ja kaikki valkeat kaupungit meren rannalla. Samoin monta kylää riippuvien oranssi- ja ruusutarhojen keskellä. Monta niistä poluista, jotka kiipeilivät tuhansien pienten pengermien keskitse. »Kiitos!» huusin tuuleen ja aurinkoon. »Kiitos! Kiitos. Kiitos! Koko elämäni tahdon kiittää, elämäni ajan kiittää!» Lauloin sen. Maria lepäsi rinnallani ja kuunteli. * * * * * Seuraavana sunnuntaina: »No, Claus, mitä sanotte veljellenne Ernstille?» »Mitäkö minun pitäisi sanoa, markiisitar?» »Vai niin. Eikö Maria ole teille mitään kertonut?» »Ei, markiisitar, Maria ei ole minulle mitään kertonut.» »Näyttää siltä, että veljenne ei ensinkään ole veljenne, tuskin serkkunne! Kaksivuotiaana orpona ovat hyvät vanhempanne ottaneet hänet lapsekseen. Teitä ei vielä silloin ollut olemassakaan, Claus. Käykö sellainen päinsä Elsassissa, tarkoitan: laillisesti?» »Äiti, sen olisit voinut pitää omana tietonasi.» »Minkätähden? Pojan tulee se tietää! Hänen tulee tuntea suuri veljensä! Tahtoisin vain tietää, käykö Elsassissa päinsä tehdä käestä pesässä kruununprinssi.» »En tiedä, markiisitar, mitä laki siinä suhteessa määrää. Mutta meidät on kasvatettu veljinä, ja minä olin jo iso poika, kun vanhempani selittivät minulle sukulaissuhteeni Ernstiin.» »Vai niin.» Markiisittaren nenä nuuski hieman ilmaa. »Rakas Claus, siinä on jotakin takana.» »Paljon sydäntä, markiisitar, paljon sydäntä! Se tapahtui äitini aloitteesta.» »Niinkö? Äitinne?» »Saisinko teiltä tietää, markiisitar, miksi Ernst on katsonut tarpeelliseksi pyytämättä valaista tätä teille joltisenkin yhdentekevää asiaa?» »Yhdentekevää? Hyvin mielenkiintoinen asia! Muuten tunsin sen jo, vieläpä oman äitinne kautta.» »No niin.» »No niin, mitä? Veljenne oli niin ystävällinen, että tuli teitä tänne tervehtimään, hyvin kauniisti tehty, sen tahdon uskoa — viehättävää, eikö niin? Mutta miksi hän katkaisi seurustelunsa teidän kanssanne toisesta päivästä lähtien, kertoakseen minulle kolmantena ja viimeisenä tämän jutun?» »Juuri sitä rohkenin teiltä kysyä, markiisitar.» »Vai niin. Mutta sehän on selvää! Hän on teidän tähtenne ollut häpeissään. Vieläpä enemmänkin — siveellisesti suuttunut hän oli! Enkö minäkin ole suuttunut?» »Anteeksi, markiisitar —» »Mitäpä minulla on anteeksi annettavaa, nuori ystävä! Hän luuli tapaavansa keuhkotautialokkaan tai kalpean toipilaan, ja sensijaan ilmestyi hänen eteensä auringonpaahtama elostelija, joka tuo elämänilonsa häpeämättä näkyviin. Mies, joka pettää hyvään kölniläiseen perheeseen kuuluvaa tyttöä, ennenkuin on ehtinyt naimisiinkaan hänen kanssaan. Siis sellainen mies. Lainkaan mainitsematta korkea-arvoisen kenraalin, siis tulevan sotasankarin, puolisoa, joka kuuluu olevan mukana pelissä.» »Oikein, äiti, mutta älkäämme puhuko siitä.» »Niin, lapset, jospa te alkaisitte olla siitä vaiti! Tehän huudatte julki salaisuutenne, vaikkapa kutsutte luoksenne vain tarjoilijaa! Että synti, lisäksi sellainen, voisi säteillä suorastaan seraalista loistoa — kuka olisi voinut semmoista ajatella! Sensijaan että lymyisitte, vaellatte te ympäri pyhimysloistossa, eikä sitä voi suvaita!» »Vahinko, äiti, ettei voi nähdä omaa sädekehäänsä.» »Älä vain käy ylimieliseksi, rakkaani! Sellaiset pyhimys- tai kunniakehät ovat ankarasti yksityisluontoisia, ne pitäisi riisua, ennenkuin näyttäytyy ihmisille. Niillä on veitsenterävä reuna, vihollinen voi hyvin käyttää niitä aseena, ja ystävälläsi tässä onkin joku äkkiä varastanut hänen omansa — olinhan paikalla, kun mies sen huolellisesti kokoon käärittynä pisti taskuunsa! Voin mielessäni kuvitella, että kiristäjät siten kätkevät erinäisiä kirjeitä. Vaarallinen ase! Tarkoitan niinsanottua veljeä. Pst, rauhoittukaa, en sano enempää.» »Mutta, markiisitar —» »Mutta markiisitar tietää myöskin, että niinsanottu veli nai neljän kuukauden kuluttua, juuri niin, suuren, kauttaaltaan maailmanmiehen kaltaisen Hartmanmn pienen, hieman maalaisen tyttären. Mutta markiisittarella on ilo tuntea hänet. Mutta markiisitar kysyy itseltään kuinka nuo kaksi nuorta paria voivat elää saman katon alla, niin ettei tule käsikähmän tapaista. Mutta markiisitar on saanut tarpeekseen perhehäväistyksistä. Näen jo avioerojutun, jossa tyttäreni paljastetaan. Rakas ystävä, tyttärelläni on puolisona tykistökenraali, älkää unohtako sitä. Siitä voi tulla hirveä rettelö.» »Kuule, äiti vaihtakaamme puheenaihetta.» Sinähän puhut kuin ilmestyskirja. Avioero ei muuten käykään päinsä, olemmehan katolilaisia.» »Tuolla ne vihdoin tulevat», sanoi markiisitar. Sypressin viereen villissä puutarhassa oli pystytetty pöytä, kaksi pukkia ja niiden päällä lautoja, ja kaunis liina, joka peitti sitä, loisti auringossa. Giuliettan isä (hänen nimensä oli Brimbori, olimme saaneet tietää sen hotellissa) pysytteli kymmenen askeleen päässä, ottaakseen vastaan sunnuntaivieraansa tällä paikalla, jonka oli tarkan harkinnan jälkeen katsonut sopivaksi. Viimeisinä tulivat nyt kukkivista värihernepensaista näkyviin Bob ja Camilla. He astuivat samassa tahdissa, ja heidän liikkeensä siirtyivät toisesta toiseen, jollaista muuten näkee vain ammattitanssipareilla, vieläpä ilmeetkin olivat samanlaiset. Betty ja Brigitte leikkivät kissan kanssa. Kotiopettajatar oli jo hotellissa syönyt ja istui hymyillen pinjan alla, kirja kädessä. »Katsoppa vain», kuiskasi Maria minulle, »ja ihmettele millaiseksi on kehittynyt paroonitar Camilla Steinberg, syntyisin von Trumm», ja hän pullisti poskensa havainnollistuttaakseen hänen tyttönimeään. »Eikö hän ole kuin valepukuinen nuorukainen, joka voisi olla Bobin veli? Kuitenkaan ei kellään nuorukaisella ole niin siroa ryhtiä. Ja kaikki on hänessä puhtainta naisellisuutta. Nuo kaunismuotoiset, itsetietoiset, aateliset lanteet! — Voiko niin sanoa, Claus?» »Tietysti! Ja ajattele: minkä työn tulos! Vuosikausia on Bob häntä muovaillut, vastahakoisuudella ja rakkaudella, jopa revolverinlaukauksiakin oli ammuttava, ennen kuin teos oli valmis. Sitä on kestänyt heidän tutustumisestaan asti Venetsiassa! Nyt he ovat onnelliset.» »Claus, hän on todella hionut Camillan omasta kylkiluustaan.» »Ainoaksi mahdolliseksi, omaksi vaimokseen.» »Halleluja! Sitä ei tapahdu joka päivä. Ihana Camilla!» Camilla lähestyi meitä. Hänen länteensä astelivat auringon edellä, kapeina voimakkaassa auringonvalossa... Jota kohti tuhannet hernepensaat, aloet ja soihtuliljat kukkivat... kaktusten eriskummaisten muotojen ja sineen jäykistyneiden palmujen keskitse. Hän ei ollut enää Europa, mutta kuitenkin yhä vielä tai uudelleen mytologinen olento: vaalea metsästäjätär, joka raikkaana astui suurista metsistä tähän aurinkoon, tämän meren rannalle! »Kaunis rouva Camilla», tervehdin häntä. Hän nauroi — ei leveästi ja mehevästi, kuten aikaisemmin, vaan niinkuin Bob nauroi, lyhyen huudahduksen tapaisesti. »Hyvää päivä, villikansa!» Nyt istuimme kaikki pöydän ääressä, ja ympärillämme oli kanatarha koolla. Muuan Colleoni-kukko välkkyi kaikissa sateenkaarenväreissä, kun vain käänsi päätänsä. »Ensin tuoksuva bouillabaisse!» ilmoitti vanha kalastaja. Hän istui pöydän päässä, vanhin poika toisessa päässä, nuorempi palveli. Valkoviini piirsi suuria kultadukaatteja pöytäliinalle. Sittenkun kissa oli syönyt kalanjäännökset, laskeutui se juhlallisesti lepäämään auringonpaisteeseen, ja tytöt alkoivat leikkiä minun kanssani, ensin hiljaa, hiukan arasti, mutta se päättyi pian siihen, että Betty koko pituudessaan makasi polvillani, jäsenet velttoina kuin kissalla hernepensaan luona, painautui minuun kuin olisin lämmin maa. Senjälkeen ei Brigittelle jäänyt muuta neuvoksi kuin kyykistyä viereemme maahan ja nojata päätänsä tuolin reunaan. Hän myöhästyi aina. Toiset kuuntelivat vanhaa rosvopäällikköä, joka kertoi pitkästä, tavallaan sotilaallisesta elämänurastaan. Kymmenvuotiaana hän salakuljettajajoukkueineen joutui tullimiehen yllättämäksi, joka ampui häntä, mutta se ei ollut tuottanut onnea tullimiehelle. Kaksi vuotta myöhemmin löydettiin hänet kuolleena risukosta ainoakaan asukkaista ei saattanut »lapsenmurhaajaa» (se oli tullimies) hautaan. Mutta »murhattu lapsi» astui seitsentoistavuotiaana paavillisten zuaavien riveihin. »Ja Genua? Siellä kai oli sellaisia kimalaisia», kysyi Bob. »Olin kyllä myöskin Genuassa», vastasi vanhus torjuvasti. »Mutta kaksikymmentä vuotta olen ollut täällä.» Aurinko laski nopeasti Esterel-vuorten yli kietoutuneena pilveen, jonka läpi se viskeli konfettipilviä lahden pinnalle. Kävelimme Juaniin, ja Maria ja minä kiiruhdimme edeltä, sillä auringon, ilman ja liikunnon huumaamat lapset panivat toimeen pakanallisen musiikin. Äkkiä kuulimme takaamme lapsen nelistystä — se oli Betty, joka erään auton edessä saavutti meidät. Hän oli saavuttanut, mitä oli tahtonut, selitti hän: ehtinyt ennen autoa luoksemme! Ja me jatkoimme kolmisin matkaa pitkin maantietä meren rannalla. Pinjametsikössä Pins-Juanin lähellä pysähdyimme ja odotimme toisia. Melkein tarumainen levähdyspaikka tällä hetkellä! Pienet pensaat vaalean sinipunaisine kukkineen tuoksuivat hienosti. Lapsen väsymys painui kuin kaste jäseniini. Alkoi hämärtää. Hiukkanen iltaruskoa asusti pinjain latvoissa, pari kolme paratiisilintua, ei muuta. Silloin juolahti mieleeni päättämätön lause. Eva-lause, jonka ympärillä olimme tanssineet maantiellä Venceen, ja huudahdin äkkiä kesken hiljaisuutta. »Mutta miksi —? Maria! Mutta miksi —?» »Mutta miksi», vastasi hän heti kuin kerto, »mutta miksi et tullut _minun_ luokseni?» »Mitä?» kapinoi Betty. »Olette koko päivän yhdessä. _Minun_ luokseni teidän pitäisi tulla, Maria — mutta minun luokseni ette tule koskaan!» Silloin Maria otti Bettyn syliinsä, suuteli häntä ja vei hänet St. Pauliin, vei hänet vuoteeseen asti. Kun hän yöllä palasi, kuiskasi hän: »Claus, minä tahdon saada lapsen.» Äidillisen hellyyden huntu peitti hänen kasvonsa. »Ehdottomasti», lisäsi hän. Kaksi vuotta myöhemmin toteutui hänen toivonsa. Valokuvista päättäen Marietta on suloisin kaikista nukeista... en ole koskaan nähnyt häntä, yhtä vähän kuin hänen isänsäkään, kenraalia. XVII. TULIPALO ST. PAULISSA St. Paulissa palaa!» Samassa silmänräpäyksessä alkoi hotellissa kova touhu kuin aamulla ennen yhteistä huvimatkaa. Autot vedettiin vajoista, niihin otettiin vieraita, joiden nimiä tuskin tiedettiin, ja ken ei ajoissa ollut saanut paikkaa, seurasi jäljestä talon omnibuksessa. Tähtikirkas taivas, ei hiljaisintakaan tuulenhenkäystä. Kello oli kaksi aamulla, kun saavuimme St. Pauliin. Madamen talo paloi ilmitulessa. Kukaan ei koettanut sammuttaa, täällä ylhäällä ei ollut vesijohtoa eikä palokuntaa. Muutamista sinne tänne jätetyistä sangoista sopi päätellä, että oli ainakin yritetty ammentaa vettä kaivoista ja valella sillä naapuritaloa. Pikkukaupungin asukkaat, miehet, naiset, vanhukset ja lapset, kaikki ahtautuivat kirkon ja vallin väliselle alueelle, huudettiin ja viittoiltiin ja annettiin tulen tehdä tehtävänsä. Astuimme kirkon holvikäytävään, jossa tapasimme loordi Berrickin Bettyn ja Brigitten kanssa. »Madame on pelastettu», huusi Brigitte meille. »Hänet on viety tuonne viereiseen taloon. Mutta kukaan ei tiedä, onko hän vielä oikein hengissä.» Kiihkoissaan hän pisti peukalon suuhunsa ja puri sitä. Loordi oli tuiman näköinen. Pää koholla hän katseli yhteensulloutuneita ihmisiä, joiden vilisevät päät tulen loimussa tekivät kammottavan vaikutuksen. »Eivätkö ne ole pelkkiä mielettömien päitä?» mutisi hän. »Olisin jo aikaa sitten poistunut, mutta pelkään, että kohta kun käännän heille selkäni, hyökkäävät he päälleni kuin pedot.» Ja sitten hän kertoi meille, mitä oli tapahtunut. Viikko sitten oli Kaspar hyökännyt autonohjaaja Ingelsin kimppuun, kostaakseen Nizzassa saamansa nyrkiniskun. Se tapahtui majatalon puutarhassa. Kun tappelu uhkasi skotlantilaisen nyrkkeilytaidon ansiosta kääntyä Kasparille epäsuotuisaksi, heittäytyivät katselijat isännän johdolla väliin, tarttuivat Ingelsiin ja keikauttivat hänet muurin yli rotkoon. Hän syöksyi kahdeksan metriä syvälle, mutta katkaisi ihme kyllä vain muutamia kylkiluitaan. Poliisilaitoksen tutkiessa asiaa vannoivat kaikki, joilta kysyttiin, vieläpä muutamat muut lisäksi, että Ingels oli hätyyttänyt ruotsalaista ja sitten, humalassa kun oli, vastustajansa keveästä puolustusliikkeestä horjahtanut matalaa muuria vasten ja sen yli rotkoon. Ruotsalaisen ja César-Marie Rouxin johtama »alkuasukasten» ja samalla madamen puolue seisoi lujasti yhteen liittyneenä lady Berrickin puoluetta vastaan, jolla ei St. Paulin muurien sisäpuolella ollut ainoatakaan luotettavaa liittolaista — jopa »Roi Renén» isäntäkin, joka tähän asti oli noudattanut tavallaan puolueettomuutta, liittyi julkisesti pikku joukkoineen kilpailijan riveihin. Ja tänään, kun Ingels oli päässyt Cagnes-sur-Merin sairaalasta, odotti häntä molempien hotellien välillä vihamielinen joukko ja kielsi häneltä uhkauksin pääsyn kaupunkiin. Lopulta hän kääntyi ja astui joukon silmien edessä Cagnesiin menevään junaan. Hän ei ollut nähnyt ainoatakaan Berrickin perheen jäsentä... Nyt kerrottiin, että Ingels oli hämärässä salaa puikahtanut kaupunkiin kirkkomaan aidan yli ja sytyttänyt madamen talon palamaan. »Sanotte kaiketi, nuori, ystävä, että tämä on vain kyläkunnan asia», päätti loordi. »Ei, se on suurta politiikkaa — tai muutoin olen kykenemätön tekemään erotusta kummankin välillä.» Torilta, alapuoleltamme, kohosi äkkiä kimeitä huutoja, kansanjoukko horjui tiiviinä askeleen taloa kohti, ja sitten puhkesi kumea ulvonta. Naapurirakennuksen ovessa näkyi mies, joka piteli sylissään puolialastonta naista. Tunsimme vanhan kalastajan, Giuliettan isän. »Kuinka hän on tänne tullut?» mutisin. »Hänhän istui meidän autossamme», vastasi Maria. »Ohjaajan vieressä.» Vanhus jäi portaille seisomaan ja kohotti Giuliettan rinnalleen saakka kuin haluaisi näyttää häntä joukolle. »Hän elää!» huusi vanhus. Silloin purkautui huolestunut kiljunta toistamiseen ja vielä voimakkaampana yöhön, ja äkkiä luulin tuntevani, kuinka tämän paikan ympäri, joka oli täynnä liekkejä ja ihmisiä, villiintyneen elämän kappaleita, tulenloimun kiskomia riekaleita pimeydestä, hiiviskeli hiljaa ja näkymättä murhaajia, pienten kujien yön kätkemiä, murhaajia, teloittajia, asestettuina ja valmiina... He odottivat vain viittausta astuakseen joukkoomme ja aloittaakseen työnsä! Joukko oli jo hämärästi näiden ajatusten vallassa, jo huusivat satojen himot kostajaa. Tällä hetkellä nousi Strata, joka siihen asti oli seisonut kansan joukossa, hitaasti holvin portaita ylös. Kädet selän takana hän puhui rauhallisesti: »Jos olette loordi Berrick, pitäisi teidän poistua. Paraiten tuolta kirkon kautta. Minä jään tänne. Heti kun ovi takananne sulkeutuu, aloitan ranskankielisen puheen.» Silloin aukeni ovi kuin itsestään ja päästi papin tulemaan. »Ahaa, herra pastori», sanoi Strata hymyillen. »Hyvä. Minä olen italialainen kansanedustaja Strata. Olkaa niin hyvä ja asettukaa tähän viereeni, tahdon puhua kansalle.» Pappi piteli vielä kiinni ovesta ja puhui nopeasti: »Loordi Berrick, seisoin taloni ikkunassa, en voinut nähdä, kuka seisoi täällä holvin alla. Mutta lopulta sain sen selville ihmisten vihamielisistä ilmeistä. Jos sallitte, jään luoksenne, kunnes perheinenne olette jättänyt St. Paulin. Olkaa niin hyvä, sakariston kautta!» Huomattuaan, että loordi tosin työnsi tytöt ovesta sisälle, mutta ilmeisesti itse aikoi jäädä paikalleen, hän uudisti pyyntönsä. »Te myös. Kaikki. Meillä ei ole santarmistoa St. Paulissa. Ja jos he lopulta osuvatkin tänne, on heitä vain kaksi viittäsataa vastaan.» Kirkossa kuulimme vielä, kuinka Strata alkoi puhua. »Nopeasti», pyysi Maria, »nopeasti, Claus, polveni vapisevat...» Mutta myös loordi Berrickin talo oli ilmilulessa! Tuli purkautui avonaisesta ulko-ovesta, eikä ainoatakaan ihmistä näkynyt kujilla tai läheisissä taloissa. Papin ja minun täytyi pitää kiinni loordista, joka tahtoi tunkeutua liekkeihin. Hän ei ollut puhunut sanaakaan, vain kätensä ilmaan heilauttaen pari kertaa käheästi voihkaissut. Tytöt olivat kalpeita ja jäykkiä kauhusta. Juoksimme kujaa alaspäin, nousimme vallille, yrittääksemme takaoven kautta palavaan rakennukseen. Äkkiä huusi Betty: »Äiti on ottanut unilääkettä!» Vallilla seisoi Kaspar. Hän oli pannut kädet suppiloksi suunsa eteen ja huusi ylös katolle, missä eräs olento, sääret tiilille oikaistuina, kyyrötti kattoluukun reunalla. »Eteenpäin, senkin paholainen!» huusi hän. »Näyttäkää, että osaatte juosta!» Musta aukko kyyristyvän olennon takana kirkastui ikäänkuin joku olisi astunut kynttilä kädessä ullakolle. Olento käänsi hätääntyneenä päätänsä ja sitten ryömi varovasti nelinkontin ylöspäin pitkin kattoa. Hän oli suuren hämähäkin näköinen, jota ajettiin takaa. Äkkiä irtautui vanha tiili painon alla. Aukosta tulvahti punainen valo; silloin kiipijä piteli kättä silmiensä edessä ja voihki kuolintuskassa. Mutta Kaspar läimäytti sääriinsä, puuskui ivaa ja vihaa ja nauroi. Loordi oli juossut puutarhaan ja ravisteli suljettua porttia. »Odotan sinua lasten kanssa hotellissa», kuiskasi Maria nopeasti. Brigitte nyyhkytti hänen käsivarrellaan, ja Betty tuijotti vuoroin puutarhaan, missä loordi koko painollaan heittäytyi porttia vasten, saamalta lukkoa murtumaan, ja varovasti kiipeävää olentoa, joka vihdoin ylös päässeenä istuutui hajareisin harjalle ja raivoten kohotti nyrkkejään tähtitaivasta kohti. Ne näyttivät tavoittelevan hyttysiä. Tytöt antoivat sanattomina viedä itsensä pois. Kapeana kohosi talo edessäni, ikkunat räikeän punaisina kahdessa ylimmässä kerroksessa, äänettömänä ja juhlallisena. Vain hiljainen humina ilmaisi tulen työtä. Ja kun suuntasin sokaistut silmäni laaksoon alapuolellemme, kysyin itseltäni, eiköhän yksi ja toinen huvimatkailija, joka autossa tai kaksivaljakolla nyt oli tulossa madamen luo, ponnistellut hehkuvaan taloon kuin ilojensa viittovaan palatsiin — niinkuin nämä vieraat vuosikausia olivat pitäneet kattolamppua tavoiltaan ankaran ladyn huoneessa Giuliettan lemmensoihtuna. Ja minua värisytti. Totuus ja erehdys, syy ja sovitus olivat kietoutuneina kuin ihmisten kohtalot, eikä heistä ehkä ainoakaan ollut kokonaan hyvä taikka kokonaan huono. Katseeni osui taas palavan talon katolle. Molemmat naapurirakennukset kohosivat sitä korkeammalle pystyine, valkoisine päätyseinineen. Ei ainoatakaan ikkunaa, ei ainoatakaan aukkoa. Etäältä kirkkotorilta saattoi kuulla jonkun heikon äänen, joskus huudon ja kohinaa. »Halloo, mister Ingels», kuului Kasparin kimeä ääni. »Huomaatteko? Bensiini palaa teidän yhtä hyvin kuin madamen luona, mutta paljon nopeammin syttyä. Kirottua — mitä? Tämä seisoa vanhojen hökkelien vieressä. Halloo, mister Ingels! Mitä te voida, minä kanssa voin. Nyt minä ystävällisesti odottaa. Kyllä te paholainen sitten juosta, kun takapuolta korventaa!» Katonharjalla kohosivat nyrkit taas tähtiä kohti, raakoja huutoja ja kirouksia sateli alas: »Koira!» ymmärsi niistä, »verinen koira. Odota vain, tapaan sinut helvetissä!» Silloin laski pappi kätensä Kasparin olkapäälle. »Herra Kaspar», sanoi hän, »Giulietta elää!» Maalari painoi alas päänsä ja tuijotti pappiin likaisin veristävin silmin... »Giulietta elääkö?» Hän heilutti käsivarsiaan ja toisti vielä kaksi kertaan kysymyksen. Sitten hän puhkesi kumeaan nauruun. »Halloo, mister Ingels!» huusi hän ylöspäin. »Te kuulla! Madame elää! Nyt minä te tyhmyri pelasta. Halloo! Te kuulla? Jäädä istumaan!» Pitkin askelin hän kiiruhti pois. Pappi seurasi hitaasti. Kun myöskin lady Isabelin talo oli liekeissä ei hänen tarvinnut enää huolehtia loordin persoonallisesta turvallisuudesta. Jumala oli osoittautunut oikeudenmukaiseksi, ihmisille ei jäänyt muuta tehtävää kuin painaa nöyrästi alas päänsä ja rukoilla ladyn, tosin kerettiläisen, autuuden ja oman pelastuksensa puolesta! Jo kokoontuivat St. Paulin asukkaat kirkkotorilta rynnäten vallille, äänettöminä ja kunnioittavan välimatkan päähän, kuin saattojoukko hautajaisissa. Katonharjalla kykkivä mies ei ollut vastannut mitään. Kun Kaspar oli kadonnut, kumartui hän hieman eteenpäin ja tuijotti allensa syvyyteen, sitten kohotti päänsä ja katseli ylöspäin paljaita päätyseiniä pitkin... Niin, tuolla sammui viimeinen jäännös ihmisen ylpeydestä ja uhmasta! Hänelle kelpasi ken tahansa, joka tahtoi pelastaa hänen henkensä, jopa hänen oma ahdistajansakin. Vuorikiipeilijän tapaan ruumiin ympärille kiedottu köysi mukanaan ilmaantui Kaspar naapuritalon katolle, irroitti muutamia tiiliä, joiden hän piloillaan antoi suhahtaa skotlantilaisen pään ohi, puristautui kattorimojen väliin, ja sitten Ingels saattoi tarttua nuoran päähän ja kiivetä ylös. Ullakolla, niin kuulin jälkeenpäin, Ingels ojensi maalarille kätensä ja sanoi: »Thank you, mister Kaspar.» Kaspar vastasi: »Don't mention it», ja he lähtivät käsikoukussa majataloon, joissa koripullo orvietoviiniä edessään odottivat santarmiston saapumista. Sillä välin olin, ikäänkuin unesta heränneenä, laskeutunut puutarhaan ja kompastunut jo ensi askeleella halkoon. Nostin sen maasta, ja sen avulla onnistui loordin ja minun murtaa ovi. Mutta huomasimme, että kellarinportaat johtivat talon eteiseen, ja tuskin loordi oli työntänyt painavan porrasoven auki, kun ilmanveto heti löi pistäviä liekkejä vastaamme ja karkoitti meidät takaisin. Loordi, jonka kasvot olivat kovettuneet täysin ilmeettömiksi, ei voinut muuta tehdä kuin seistä yön läpeensä vallilla kirkkaan harmaassa puvussaan ja pitää silmänsä suunnattuina ylintä kerrosta kohti. Ja hänen silmänsäkin paloivat punaisina ja valkoisina, tanssivin kipunoin. Alkavassa aamuhämärässä saapui palokunta Cagnesista tikapuineen ja alkoi repiä alas niitä paria hehkuvaa parrua, jotka puhjenneen katon ainoina jäännöksinä kummittelivat savupilvessä. Siten kohennettiin vielä kerran polttoroviota, jolla lady Isabel paloi. Joka kerta, kun joku kattohirsistä romahti, kiiti kalpea kauhu loordi Berrickin kasvojen yli. Ja kolmen askeleen päässä seisoin minä, hänen oppilaansa Claus Breuschheim, joka aina olin kunnioittanut hänessä järkähtämätöntä maailmanviisasta, suurta, urhoollista elämälle hymyilevää miestä — enkä uskaltanut liikkua, niin torjuvalta tuntui hänen jäykkyytensä. Se hitunen alakuloisuutta, joka oli häntä varjostanut ja kaunistanut suun ja silmät niin ihmeellisellä hymyllä, kuinka se olikaan muuttunut todelliseksi synkkyydeksi ja tuskaksi! Mikään ei voinut tunkeutua sen yksinäisyyden läpi, jossa hän turtuneena törrötti yhtä vähän hän itse kuin minä tai joku muu, ja nousevan päivän valo muutti maailman hänen ympärillään yhä laajemmin tuhaksi. Yhdellä iskulla paljastui minulle kaiken sen peloittava vakavuus, mitä viimeisinä viikkoina olin täällä kokenut ja leikkien pitänyt joutohetkien leikkinä. Se oli kuoleman ja elämän kysymys heille — kaikille heille, olkootpa he siitä itse selvillä tai ei! Kaikilla heillä oli kädet, jotka tavoittelivat saalista, tahtoivat tappaa: Kasparilla ja Ingelsillä, pienellä Giuliettalla ja suurella ladyllä, koko tällä pikku kaupungilla. Ja olisivatko nekään kaksi amerikkalaista, jotka olivat kanssani ajaneet St. Pauliin tapaamaan madamea, taikka nuo ranskalaiset, vanha hupsu ja anglokorsikalainen, jotka halusivat vaaleata hirveä, olisiko yksikään heistä vitkastellut kahta minuuttia koettaakseen kilpailijan murhalla saada omakseen kaipaamaansa saalista, jos se vain olisi voinut tapahtua huomaamatta ja jäljettömästi? Mutta Peggy, ajattelin (hän oli tänä iltana Beaulieussa), suloinen Peggy — silloin näin myöskin hänet, suu himokkaasta huudosta vääntyneenä, uhkaavasti kohotetuin käsivarsin joukon keskellä, joka taivaallisella rannalla hyökkäsi palatsiin. Ikäänkuin tyrskyn paiskaamana rannalle lensi koko sankka joukko sokeasti valkeaan tuleen, joka oli palatsi, ja tuhannet käsivarret tavoittelivat tyhjää. Mutta Peggy katseli tarkasti ja huusi, kun näki voittonsa... Huomasin myös, kuinka Bob viehkeytensä pilvessä heilutti piiskaa Camillan yllä muovatakseen hänet sellaiseksi kuin toivekuvana kantoi sisimmässään. Ja Camilla kiemurteli hymyillen iskujen alla! Näin Hartmannin savuke suupielessä musertavan joka askelellaan ihmisiä, joista hän ei mitään tiennyt ja jotka olivat hänelle vieraampia kuin pelisalin parkettilattia. Kun hän astui rouvansa luo ja päällään osoitti valkopukuisia tyttöjä, jotka tanssivat pöytien välillä, vavahtelivat rouvankin pehmeät, pyöreät käpälät halusta saada sytyttää suuri rovio, jolla kaikki nuo »elukat» oli paistettava. Mutta viereisessä pöydässä istui Wightin herttua ja suuntasi rosvomaisia silmäyksiä Mariaan. Jos raivo, joka täytti hänen sydämensä, oli pienempi kuin hyppyyn valmiin tiikerin, johtui se siitä, että herttua ei koskaan odottanut täyttä nälkää syödäkseen. Ryöstö ja ryöstönhalu, se oli se »suuri maailma», johon Bob oli kutsunut minua, jotta vapautuisin »maaseudun ahtaudesta»! Aarniometsä oli tämä taivaallinen rannikko, joskin useimmat puut oli jo aikaa sitten kaadettu ja tuskin enää oli tiheikköä, johon aurinko ei olisi paistanut. Viidakkojen niminä olivat palaisit, huvilat, hotellit, tanssi- ja pelisalit, kävelytiet... Entä minä? Olinko minäkään paljon muuta kuin tuollainen kuljeskeleva peto? Minä — ja Maria? Maria — tuossa hän oli, hän itse! Heti auringon noustua hän tuli vallille, tuli juosten ja tahtoi ilmoittaa, että lapset oli sijoitettu vanhan markiisittaren huoneen viereiseen huoneeseen ja että he nukkuivat. Mutta nähdessään loordin ei Mariakaan uskaltanut häntä lähestyä. Kun vielä olimme pitkän aikaa seisoneet liikkumatta vieretysten, antoi Maria minulle merkin, ja me hiivimme pois. »Riittää jo», kuiskasi hän. »Totisesti, minä en jaksa enempää.» Olisin kai muuten viipynyt vielä tuntikausia siellä. Tuskin tunsin hänen läheisyyttään, unohdin hänet yhä uudelleen, ja kun hän kerran läheni minua, tuntui hän minusta vieraalta. Ja kuitenkin oli nyt kirkas päivä, öljypuumaa loisti auringonpaisteessa. Menimme jalkaisin Cap d'Antibesiin. Se oli kävelymatka mutta meillähän ei ollut kiirettä. »Claus, mikä sinua vaivaa?» kysyi hän. »Mikäpä minua erikoisesti vaivaisi? Katso ylöspäin!» Kohotin kättäni ja osoitin lähellä taivasta olevaa kaupunkia, jonka yläpuolella leijaili valkoinen savupilvi. »Ihana pilvi! Claus, mitä ihanin pilvi! Katso tuonne, maan päällä ja taivaassa on kaikki tuska unohdettu!» Harmistuneena päätäni ravistaen astuin eteenpäin. Tuota en ollut tarkoittanut! Mutta minun täytyi usein kohottaa päätäni ja tarkastella pilveä. Se näytti valkeilta kukkaryhmiltä, jotka olivat irtautuneet maasta ja nyt ikuisesti leijailivat taivaassa, ja ne olivat siromuotoisia, pyöreitä ja keskeltä korkeampia. St. Paul kantoi tänä aamuna kruunua. Juuri tänään. Juuri tänään kenties kauneinta kruunua, mitä milloinkaan oli täällä nähty. Ja muutenkin oli aurinko jo edistynyt pitkälle voimassaan ja kullanvalkeassa taikamahdissaan. En oikein voinut heittäytyä kasvoilleni tomuun. En voinut edes pitää silmiäni suljettuina, sillä täytyihän minun tietää, mihin jalallani astuin. Ja hengittääkin minun täytyi ja kuinka ohimennen katseeni hipaksikin kukkaketoa, kirveli heti huulillani kostea maku. Ja vaikka sisälläni oli vielä pimeä ja vaikka myös tahdoin, että tämä pimeys pysyisi, niin huomasin kaikista vastusteluistani huolimatta yhä selvemmin: auringon taituruus valtasi minutkin! En voinut vastustaa sitä. En ollut vahvempi kuin maa ja meri ja kaikki eläimet. Sitä uhmaavammin käyttäydyin. »Tiedätkö, milloin viimeksi näin pelkäsin elämää?» huudahdin. »Danielin hotellissa, kun sinä gondolissa ajoi takaa Sidoniaa ja Borista! Istuin ikkunani ääressä ja kirosin sinua — veneessäsi laguunilla. Sinua ja kaikkea, mitä nimitetään rakkaudeksi... Kaikki on valhetta!» Maria pysähtyi: »Sinä vain et, toivoakseni! Siksi sinun pitää sanoa, mitä sinulla äkkiä on minua vastaan.» »Sinuako vastaan?» »Niin, minua vastaan.» »Minulla ei ole mitään sinua vastaan.» »Onpa niinkin! Vaikka olen yhtä viaton kuin sinä kaikkeen kauheaan, mitä tuolla ylhäällä on tapahtunut. Mutta voin myöskin odottaa, jos tahdot. Tule, menkäämme eteenpäin. Minä rakastan sinua.» Sitten hän ei puhunut pitkään aikaan sanaakaan, ja kuitenkin hän helli minua joka askeleella, ja kun hän noukki ruusun tai äänettömänä osoitti neilikkakenttää tai kun hän riemuhuudoin kohotti kätensä nähdessään meren, joka äkkiä rotkotien takaa ilmestyi eteemme, merkitsi se kaikki vain kilometripylväitä taipaleella, jonka hän suoritti minua kohti ja jota hän torjuvien silmieni alla astui niin varmana kuin aurinko omaansa taivaalla. Ne olivat vain kilometripylväitä, joiden kohdalla hän niin sanoakseni katseli kuljettua taivalta takanaan ja sitten eteenpäin, mutta sillä välin puhalsi monista sadoista askelista, liikkeistä, kalseista, jopa hänen vaikenemisensa ilmeistäkin tuuli, joka piti liikkeellä tämän aamun kaikkea ihanuutta. Ja soitantoakin se loi pannessaan tien, jota hän astui, helisemään, ikäänkuin sisimmässäni jossakin olisi tuuliharppu, jota lähenimme. Se oli suorastaan noituutta! Hetkeäkään hän ei levännyt, koko maailmasta ei suuri aurinko olisi löytänyt pienintä liittolaista, joka olisi paremmin auttanut häntä minunlaiseni masentuneen olennon virkistämisessä. Ensimmäinen mimosapuu tuli näkyviin tien varrella (sama, joka tullessani öljypuumaahan oli huutanut jälkeeni: »Ylistäkää aurinkoa!»), Se seisoi erään kyläportin edustalla, täällä hän pysähtyi ja pyysi minua taittamaan oksan. »Tuon puun tunnen», sanoin, kun ojensin hänelle keltaisen töyhdön. Sitten aioin jatkaa matkaa. Hän tarttui käteeni. »Minä myös», huomautti hän. »Tähän asti olin päättänyt odottaa. Ja nyt kysyn sinulta: Olemmeko koskaan suudelleet? Aavistammeko tänä aamuna, että rakastamme toisiamme?» Sama kysymys, jonka olin itselleni yhtä mittaa tehnyt! Tämä se oli. Juuri niin. Ah, kuinka hyvältä tuntui että Maria ei sentään ollut käynyt minulle niin vieraaksi ei ensinkään vieraaksi, vaan päinvastoin kyllin tutuksi voidakseen uhkamielisesti suljetuilta huuliltani riistää sellaisen kysymyksen. Ja kun nyt sanoin toisen lauseen, jota myös olin kauan hautonut, vaarallisen, uhkaavan lauseen, jonka kuullessaan hän varmaan vavahtaisi, tapahtui se enää vain puolessa luottamuksessa: »Aivan oikein, Maria», sanoin. »Ikäänkuin meidät, jotka emme mitään aavistaneet, elämän pohja-aalto olisi äkkiä heittänyt toisiamme vasten, emmekä nyt tietäisi mihin yhdessä ryhtyä —» Kenties olin odottanut, että hän epätoivoissaan huudahtaisi: »En ymmärrä sinua!» Sensijaan hän sanoi: »Claus, mitä siihen tulee: minä tiedän!» Seisoin yllätettynä. Hän riippui kaulassani. Ja vaikka samalla hetkellä pikajuna kohisi ohitsemme, suuteli hän minua rauhallisesti keskelle suuta. Sitten hän suuteli yhä tulisemmin. »Näin!» kuhersi hän aina välillä, »näin, näin! Tiedätkö sen nyt? Eikö se ole selvää? Kirkasta kuin aurinko? Tai aluksi vielä kuin kuu? Siis tähän meidän tulee ryhtyä yhdessä, tähän, tähän, ei mihinkään muuhun kuin tähän! Ja ellei aurinko jo aikoja olisi ollut taivaalla, suutelisin sen nousemaan!» Suoristin itseäni ja nostin hänet maasta... »Rakkaani! Rakas Maria!» Äkkiä pursui laitojen yli kaikki se, mitä tyhjäksi luultu sydän oli tulvillaan, ja kun hetken ajan olin ajatuksissani nähnyt loordin seisovan vallilla yksinäisenä ja jäykkänä, huudahdin: »Kuin leivot! Tahdomme olla kuin leivot!» »Kuin leivot? Hyvä. Claus, sinä saat valita! Minun puolestani kyllä. Mutta sillä ehdolla, että olemme sellaiset —. emme niinkuin muut. Sellaiset kuin me.» »Sellaiset», toisti hän viimeisen kerran ja kumartui nostaakseen maasta syrjäänheitetyn mimosanoksan. »Jokainen voi sen lukea otsaltasi: nyt se on sinulle selvä.» Hän oikaisi hattunsa ja silitti pukunsa. »Se ei ole meidän mukaistamme, se ei sovi meille — muuten kävisimme käsikoukussa. Mutta mehän juoksemme mieluummin. Tule!» Käsi kädessä juoksimme kylän läpi. Ovista ja ikkunoista pisti esiin päitä, jotka tarkkailivat tietä takanamme nähdäkseen, kuka ajoi meitä takaa. Meitä ei ajanut kukaan takaa. Me juoksimme vain kuin tuuli, juoksimme, niinkuin kukat kukkivat, mikä olikin enemmän kuin vain kasvaminen ja lehtien saaminen. Me juoksimme kuin vesi, joka syöksyy alas vuoren rinnettä. Kuin virta meressä, niin kiiruhdimme maan läpi. Emme olleet lintuja, emme voineet lentää. Mutta juosta, sitä taisimme, ja me juoksimme, kunnes korvissamme kohosi maa, taivas ja meri, joiden kanssa olimme yhtä ja liittoutuneet lujemmin kuin milloinkaan kukaan sisäistä pimeyttä ja hätää vastaan... Mutta mitä loordilla oli vielä koko seuraavan päivän vallilla tekemistä? Muuta ei siellä ollut nähtävää kuin sorakumpu ja paksu savupilvi säteilevän kauniin päivän kuulakkaan sinistä taustaa vasten! * * * * * Jää hyvästi, öljypuumaa taivaallisine rantoinesi, jää hyvästi! Eilen illalla Maria matkusti pois. Vietimme yön täällä Quai du Midi-hotellissa. — Tunnin kuluessa lähden minäkin. Avasin ikkunan. Taivas ja meri! Ja tuolla toisella puolella, Enkelinlahden päässä häämöitti Cap d'Antibes, ja sieltä minuun saakka kaartui lahti kuin sirppi. Minun tarvitsi vain kumartua tarttuakseni kahvaan, ja yhdellä ainoalla sivalluksella saatoin leikata meren sinisen vainion lukemattomine kimaltelevine ohdakkeineen. Sitten osui katseeni taas kaupunkiin, Nizzaan, joka hämärtyi keltaisiin, sinertäviin, vaalean sinipunaisiin värisointuihin, mitä etäämmälle se siirtyi kävelykadun rakennuksista, sillä tämä, kaupungin komea otsikko, loisti jo auringossa valkeana ja hyvin hoidettuna. Näytti kuin naisen käsi tulisi näkyviin vuodeverhojen välisiä. Ja silmäni syleilivät koko öljypuumaata, sekä puiden että hotellien maata. Huomasinpa, että molemmat sopivat hyvin yhteen, varsinkin tänä hetkenä, jolloin kävelykatu vielä oli tyhjä ja kaupunki vasta alkoi liikkua. Seuraava tunti jo aukaisi juovan, joka sitten yhä laajenisi — mutta nyt oli aamu, lapsuus, sopusointu. Tänä hetkenä rakastin keikareita, joita varten hotelleissa vesi virtasi kylpyammeisiin konnamaisen tarjoilijain sillä välin laskiessa aamiaistarjottimen heidän yöpöydälleen. Heillekin olin kiitollinen, sillä ilman heitä ei Bobin mieleen kenties olisi johtunut kutsua minua tänne, näyttääkseen minulle »suuren seurapiirin», enkä kenties koskaan olisi nähnyt sitä paikkaa, jossa kappale taivasta oli pudonnut maan päälle. Sydäntäni ei polttanut, vaan oli ikkunoilleni alla kasvavien puiden lämpö ja niiden suurien neilikoiden värihehku, jotka Maria oli minulle jättänyt. Henkeni oli herkkä ja viileä kuin helakkuus molempien kämmenien ontelossa, kun niitä pidetään vastatusten auringonpaisteessa. Niin oli mieleni täynnä maailman mykkää riemuhuutoa. Se oli rukousta, suurta kiitosrukousta aamulla, niinkuin silloin, kun Maria ja minä nojasimme toisiimme lipun alla Baoun huipulla! * * * * * Pysähtymättä lensi juna Cagnesin läpi, tervehdin St. Paulia, joka leijaili hopeanharmaan puutarhansa yläpuolella — kaikilla kukkuloilta nauroivat kadut merelle. Valkea virvatuli taivaalla sen yläpuolella: lippumme viittoili! Antibesissa ojensivat minulle kaikki vuorotellen kukkia vaunun ikkunasta, Camilla ja Bob ja mustapukuiset tytöt vuokkoja ja neilikoita, loordi Berrick, mustassa puvussa, kimpun valkeita ruusuja. »Ne ovat vuosienne värisiä, Claus», sanoi hän vakavasti. »Ensi kerralla tavatessamme ne ovat kenties muuttunee punaisiksi.» Niin, ne vuodet olivat punaisia, kun jälleen tapasimme toisemme, veripunaisia! Sota oli kolmannessa kesässään. Bob oli kaatunut Isonzossa, Arno Steinberg Verdunin edustalla, kenraali X., Marian puoliso, armeijanjohtajana vuoteessaan. Että loordi ja minä ylimalkaan vielä tapasimme toisemme, riippui kokonaan siitä, että me molemmat eräänä aamuna samassa toukokuussa olimme silmänneet tykkitulen häpäisemälle taivaalle, kaasugranaattien myrkyttämään maahan ja päättävästi heti lähteneet tiehemme. Kevät näytti meistä elämisen arvoisemmalta kuin sen hävitys! Toimitimme niin, että meidät komennettiin »diplomaattisiin tehtäviin» Sveitsiin; hänet lähetti englantilainen sodanjumala, minut saksalainen. Siellä siis näimme taas toisemme. Betty, joka oli sairaanhoitajattarena kiiruhtanut rintaman taakse, meni Ranskassa naimisiin erään lukkosepän kanssa. Brigitte jäi kotiin Englantiin ja joutui erään loordin puolisoksi. Aselevon jälkeisenä päivänä kuljin Elsassin rajan poikki. Doris ja Jacquot olivat minua vastassa Weil-Leopoldshöhessä — olimme hyvin onnellisia, sillä luulimme, että nyt tulisi rauha. KOLMAS OSA XVIII. HE TULEVAT. ME MENEMME. Saksalaiset sotilaat palasivat Reinin yli, likaisina ja rinnassa ristiriitaisia tunteita, huoahtaen kuitenkin helpoituksesta tuntiessaan, että nelivuotinen kauhea työ vihdoinkin oli lopussa. Niin he lähtivät pois, ja hyvä Jumala soi pari lepopäivää antaakseen elsassilaisille aikaa. Aikaa, mihin tarkoitukseen? Aikaa puhdistaakseen, pestäkseen ja pölyttääkseen kaupunkinsa ja kylänsä ja itse ollakseen valmiit ottamaan vastaan vapauttajiaan. Ja sitten, kun Ranskan päämajassa oli saatu tietää, että suuri puhdistus Vogesien ja Reinin välillä oli loppuun suoritettu, marssi armeija sinne. Se oli komea, uutukainen, niinkuin juuri munasta pujahtanut ja kaikista kuoren jätteistä puhdistunut. Suuri räätäli oli ikäänkuin yhtenä yönä tehnyt Marsille kepposen ja muuttanut armeijan, joka oli käynyt likasotaa, todelliseksi loisto- ja juhlajoukoksi, ja nyt se huvitteli näyttämällä pitkää nenää kaasulta haisevalle, veren ja lian peittämälle pakanajumalalle koko maassa — kaunista sunnuntainenää, niin että lapset taputtivat käsiään ja naiset hymyillen kurkottivat kaulojaan. Tämän hetken vuoksi oli kai kannattanut vuosikausia pitää kaikkia paholaisia kintereillään, olla niiden kiukkuisesti kutittelemana, kiusaamana ja pistelemänä, niinkuin tilanne on esitetty mestari Grünewaldin pyhän Antoniuksen kiusausta kuvaavassa taulussa, ennenkuin pahansuovat saksalaiset olivat vieneet kuvan, elsassilaisten tunnetun koti, aarteen, maan ulkopuolelle. Mutta nyt tulivat ranskalaiset, he tulivat! Äitini heräsi rukouksistaan, hakeakseen puvustaan sellaisen paikan, missä kokardilla olisi tilaisuus sopivalla tavalla ilmaista iloa. Hän tarvitsi pitkän ajan, ennenkuin oli sen keksinyt, ja isäni kutsui minut todistajaksi, että vyöhön pistetty kokardi uskomattomasti nuorentaisi äitiäni. Isä itse huolehti maltittomana pöydästä, joka oli katettu hänen ranskalaistuneen veljensä poikaa varten. Hänellä olikin syytä kärsimättömyyteensä, sillä kaikki tytöt seisoivat päähuiveineen kuvastimen edessä ja palvelijat kiistelivät, pitäisikö heidän panna sinivalkopunaiset nauhansa vyötärölle vai olkapään yli. Kälyni, pikku Hartmann, oli varhaisesta aamusta lähtien pukeutuneena niederbronnilaiseksi talonpoikaistytöksi ja odotti pullo hajusuolaa esiliinassaan sähkösanomaa, joka ilmoittaisi hänen puolisonsa saapumisesta autossa Saksan halki. Turhaan koetin johtaa häntä pois peloittavan levottomuutensa maailmasta. Ohitseni tuijotti hänen katseensa mustuneeseen, kokonaan hämäräksi käyneeseen Saksaan, jonka valtavalla pinnalla milloin siellä milloin täällä, kuitenkin aina lähempänä Reinin käärmemäistä viivaa tuli näkyviin jokin kiiltomadon tapainen matelija: se auto, missä Ernst pakeni helvetistä! Olin nähnyt vaivaa hänen tähtensä jo neljätoista päivää. Toisinaan minun täytyi poistaa hänestä »punaisten sotilaiden» pelko, sillä aselepo ja vallankumous olivat yllättäneet veljeni kasarmialueella, jossa hän jo kolmatta vuotta harjoitteli alokkaita tai paremmin valvoi noiden raukkain harjoituksia. Hän oli ratsumestari Pasewalkin ratsuväessä. Ensimmäisessä hyökkäyksessä Belgian läpi Pohjois-Ranskaan hän oli kohonnut melkein tarumaiseksi sankari-ilmestykseksi, ja hänen nimensä oli mainittu virallisissa tiedonannoissa. Sitten hän oli vuorokauden riippunut piikkilangassa, saaden hermostoonsa pahan järkytyksen, ja hänet oli viety parantolaan. Siellä kävi aika hänelle pitkäksi. Hän toimitti niin, että hänet lähetettiin majoituspaikkaan. Hän näytti parantuneella. Eikö hänen siis ollut käynyt jokseenkin hyvin? Senjälkeen kun hän mitä varmimmin oli ilmoittanut, ettei yhdellekään upseerille ollut valtakunnan sisäosissa tapahtunut mitään pahaa, valtasi Anne-Marien kuitenkin toinen suru: mikä oikeastaan pidätti siellä Ernstiä, kun alokkaat jo aikoja sitten olivat menneet kasarmin pihalta matkaansa, rientämästä pikamarssissa hänen syliinsä ja tulevia ranskalaisia vastaanottamaan — »lentämästä tänne, minne hän kuuluu, kun ranskalaiset tulevat», kuten hän aina huudahti. Lohdutin häntä vakuuttamalla, ettei kukaan tunnollinen apulainen jättäisi paikkaansa, jos myymälän takahuoneessa syttyisi tulipalo, vaan pikemmin odottaisi ovella palokunnan saapumista. »Entä jos Leo-serkku äkkiä tulee tänne eikä Ernst ole saapuvilla?» Hän lähetti tavantakaa ihmisiä Kehliin sähköttämään. Ehkä hän olisi ollut rauhallisempi, ellei Leo-serkkumme olisi ilmoittanut saapuvansa. Emmehän voineet pyytää häntä lykkäämään käyntiänsä, sillä hän tuli armeijan mukana. Joskus minua harmitti havaitessani, ettei Anne-Marie tahtonut sallia Doriksen, saksalaisen, olla läsnä tämän tärkeän perhetapahtuman sattuessa, samalla kun »vanhin poika», »Breuschheimin suvun päämies» (mikä hän ei oikeastaan ollut) äkkiä viholliseksi muuttuneessa, kadotetussa Saksassa pyristeli kuin Mars Vulkanuksen verkossa. Doris ja Anne-Marie olivat aina olleet jyrkästi vastakkain, Doris, koska hänen kälynsä aina osoitti häntä kohtaan epäluuloa, joka lähenteli vastenmielisyyttä, Anne-Marie, koska Doris myös oli teollisuudenharjoittajan tytär, kuitenkin saksalainen ja sitäpaitsi aatelia ja koska hänellä oli sopimaton tapa joka tilaisuudessa nauraa. Siitä asti, kun oli käynyt uskottavaksi, että ranskalaiset voittaisivat sodan, saattoi Anne-Marie mülhausilaisena patriisittarena ja tunnetun ranskalaisystävän tyttärenä tosin katsoa olevansa Dorista paljoa parempi ja oli sydämessään jo kokonaan häivyttänytkin hänet olemattomaksi: hänen mielestään oli enää vain Doriksen varjo käyskentelemässä ranskalaisen Elsassin aamuhämärässä. Sitä enemmän häntä kiusasi, että Doris sittenkin joka tilaisuudessa nauroi eikä ollenkaan aavemaisesti, vaan päinvastoin suu yhtä mehevänä kuin ennen, silmien näyttäessä huomaavan kaikki paitsi ei pikaista loppua! Valehtelisin, jos nyt tahtoisin uskoa, että todella olisin piitannut Anne-Marien pienistä kauneusvirheistä. Olen aina rakastanut nukkeja. Hänen katseensa tuijotti, kuten sanottu, ohitseni, ja monesti pujahti kiiltomato esiin kartan etäisestä hämärästä, ja silloin nukke hymyili, mutta monesti jäi kiiltomato näkymättömiin, ja silloin nousivat kyyneleet hänen silmiinsä, ja hän juoksi toiseen huoneeseen »etsiäkseen sieltä jotakin». Koko kerros tuoksui valerianalta. Sillä välin vaimoni ruokki kanoja, hanhia, koiria ja lahjoi ovenvartijan huolehtimaan parista lehmäraukasta, jotka unohdettuina ammuivat navetassa. Tulivatko he pian, ranskalaiset? Muutamia autoja oli ajanut ohitse matkustajinaan turkiksiin verhottuja olentoja, ja yksi oli pysähtynyt ottaakseen valokuvan linnasta. Silmälasien alla olivat kasvot kylmänsinisiä. Pojat pääsivät mukaan kylän ulkopuolelle. Matkalla he oppivat pari englantilaista sanaa ja palasivat pari outoa rahaa palelevissa käsissään. Mutta ranskalaisia — ranskalaisia he eivät vielä olleet. Tuon tuostakin asetuin kuvastimen eteen vakavasti tutkistellakseni itseäni. Kuinka oli laitani? Olinko nyt ranskalainen vai enkö? Vaikka olinkin ennen sotaa usein pitänyt itseäni kahlehdittuna gallialaisena, hätkähdin nyt, kun piti komennon mukaan vapautua kahleesta, jopa (niin ihmeelliseltä minusta näytti tämä juttu) esiintyä jonkinlaisena Mooseksena, jonka kuninkaan tytär täysikasvaneena oli löytänyt Reinin kaislikosta. Äkkiä kaikuivat kaukaa kirkonkellot. En enää epäillyt. Niinkuin matkalta Roomaan piinaviikon lopulla he tulivat yhä lähemmäksi. Nyt he pysähtyivät Breuschheimiin! Suunnattomasti hulmuavien lippujen johtumana marssi ensimmäinen ranskalaisjoukko kylään. Mitä sitten seurasi, se oli kuin virtaava horna täynnä salamoivaa valoa ja huumaavaa pimeyttä eikä oikeastaan pataljoonia, rykmenttejä, pattereja ja eskadroonia. Tytöt pitelivät toisiaan käsistä, etteivät päätäpahkaa syöksyisi eteensä auenneen luomakunnan miehellisyyden syliin... Milloinkaan eivät ihmiset ole nähneet sellaista joukkosaapumista. Ei koskaan, kuinka kauan maailma pysyneekin pystyssä, se ei saa toista kertaa nähdä sodan loppuvan sellaiseen juhlakulkueeseen. Sinisiä sotilaita marssi silmänkantamattomiin kylän raittia pitkin. Kaikki nauroivat koko kasvoillaan päin kylmää päivää ja joskus erikoisesti linnaa kohti, ikäänkuin siellä palaisi tuli, joka lämmitti ohimarssivia. Helposti saattoi erottaa perheenisät naimattomista. Edelliset ottivat onnellisina syliinsä lapset, jotka heti osasivat rientää heidän luoksensa, jälkimäiset etsivät kylätyttöjen joukosta lemmittyä, ottaakseen hänet silmissään mukaansa seuraavaan kylään — jännittyneinä odotellen, millaisen lopullisen muodon se Strassburgissa saisi. Kokonainen divisioona marssi Breuschheimin läpi, joka oli ripustanut itsensä täyteen trikoloreja, jotta sydämet, vangittujen laululintujen tavoin, eivät sykkisi liian kovaa. Talonpojat huiskuttivat kömpelösti ja huusivat: »Vive la France», ja valkohapsinen pormestari, jolla oli takissaan »Meksiko-mitali», oli iloinen siitä, että herrat vain tervehtivät pysähtymättä hänen luokseen, sillä hän olisi ehdottomasti kertonut pojastaan, joka saksalaisten joukossa oli kohonnut vääpeliluutnantiksi asti. Ja muuan auto, jossa liehui pieni lippu, kääntyi pihaan. Silmänräpäykseksi näytti sotilasrivistö pysähtyvän. Upseeri huusi komentosanan, sitten astui Leo-serkku tyttöjen välitse, suudellen kutakin vuoroonsa kummallekin poskelle. Sellaisia olivat nämä ranskalaiset: heidän kenraalinsakin suutelivat palvelustyttöjä poskille! Vanhemmat tytöt tunsivat Leon ja kuulivat punastuen hänen mainitsevan heitä nimeltä. Hän otti Jacquotin syliinsä ja astui sisään. Siinä hän oli. Hänen ja isäni pyylevimmät kohdat koskettivat hyväillen toisiaan. Hän suuteli meitä kaikkia molemmille poskille. Sitten kenraali istuutui pöytään. Niinkuin hän olisi palannut kotiin kävelymatkalta, kursailematta hän puhalsi pitkäsormisiin kirjurikäsiinsä ja sanoi: »Lapset, minun on nälkä.» Todellakin — minä, joka tätä kirjoitan, minä olen ollut kaksi vuotta rintamalla, mutta se onnekas uran loppu, jonka keltaristigranaatit, lentokoneet ja tankkieskaaderit olivat saaneet, niiden uppoaminen kukkaismereen, niiden sulautuminen laulavaan taivaaseen tuntuu minusta ihmeellisemmältä kuin että toinen profeetta, profeetta Elias, on mennyt tulisilla vaunuilla taivaaseen! Kirkonkellot olivat kiirineet kauemmaksi — luultavasti olivat pojat, jotka pitelivät niiden köysistä, lähteneet tiehensä, hekin nähdäkseen ranskalaisia. Soittokunnat olivat yhä äänessä. Kun ne hetkeksi laukesivat, kuului komentohuutoja: upseerit ja korpraalit purkivat intoaan jäätävässä tuulessa. Anne-Marie alkoi heti puhua puolisostaan. »Ernst?» virkkoi Leo-serkku. »Hän on elsassilainen, ranskalainen», ja vasta saatuaan fasaaninsa loppuun, hän jatkoi näennäisesti minuun päin kääntyen: »Ei mitään poliittista lavertelua! Minä olisin Ranskan kuninkaankin puolesta lähtenyt sotaan, vieläpä vaikka olisimme olleet hyökkäävänä puolena. Ja sitten — kun sota kerran on alkanut, tuntee se ainoastaan omat lakinsa. Meidän sotilaamme ajattelevat enimmäkseen yhtä järkevästi — kunnes pääsevät palveluksesta. Sitten, niin, sitten eletään taas demokratiassa, jossa jokainen valitsija on pyhä, ja hyvä Jumala, sellaisena kuin vapaamuurarit ovat hänet itselleen kuvitelleet, on valtionpäämiehen setä. Silloin alkaa siviiliväestön sota...» Hän otti paistia. »Minä annan palttua sellaiselle. Claus poikaseni, sinähän olit kaksi vuotta rintamalla, jalkaväessä? Olemmeko sinua kovasti ahdistaneet?» Kovasti ahdistaneet? Jalkaväessäkö? Kysyvästi katsahdin vaimooni. Enkö istunut rakastuneena hänen vieressään? Eikö hän ollut kaunis? Emmekö jo kauan sitten olleet päässeet siitä eroon? »No niin, rakas serkku, kyllä, kyllä! Mutta hyväntahtoisella luvallasi, jota pyydän, en kerro sinulle mitään noista kahdesta vuodesta tai ainakin vain sen verran, että aina olin eturintamalla ja että eräänä iltana näin ystäväni pikku parooni Steinbergin (hänen patterinsa oli haudattuna meidän lepoasemaamme) kolme kertaa veriaallon mukana lentävän ilmaan haudastaan. Se oli kaunis hauta, paksuilla tammilankuilla sisustettu — ymmärräthän? Pian senjälkeen hautaannuimme vähän, ei pahasti, puolet meistä pääsi sieltä hengissä. Sensijaan että olisin sodan loppuajan leikkinyt sotamiestä rintaman takana, otin mieluummin heti komennuksen Sveitsiin. Ja ajattelehan vain, serkku, kuinka inhoittavaa, kuinka _epäinhimillistä_ — Bernissä, siellä aterioimme erään vanhan hyvän ravintolan Ludvig XVI:n ajan mukaisessa salongissa lauantai-iltaisin: loordi Berrick Englannin lähetystöstä, saksalainen kreivi Schmal, professori Vallin Ranskan lähetystöstä, eräs amerikalainen nimeltä Walter, joka jo lientä syötäessä oli päissänsä, italialainen sanomalehtimies Sta, välillä puoli tusinaa muita urkkijoita, jotka tavantakaa tulivat Genevestä tai Zürichistä — niin, rakas serkku, saanko tunnustaa: silloin arvostelimme teidän kuolemanhyppyjänne ammattimiehen tavalla. Emme lyöneet vetoa, ei, sitä emme tehneet, mutta hivutimme lihaksianne, hermojanne, kakkaroitanne, selvittelimme varustustyöläistenne lahjomismahdollisuuksia. Tunnustan sen suoraan: me kaikki katselimme teitä vähän ylhäällä alaspäin! Turhaan kainostelematta keskustelimme teidän ja omien miehistöjemme kunnosta, niiden taistellessa vuorien takana ja jokaisen yksityisen joka hermollaan, joka lihaksellaan kärsiessä, mitä sanomalehtemme niin tyylikkäästi kirjoittivat... taikka toisaalta eivät kirjoittaneet, jos ehkä niin on parempi sanoa. Ja kun mustavalkopunaiset hellittivät», lopetin kertomukseni, »erosimme toisistamme, mutta sitä ennen puristettiin heidän edustajansa kättä — ja meillä oli ihan raikkaat, keväiset kuvitelmat koittavasta uudesta ajasta.» »Hyi, Claus», huudahti Anne-Marie, ja minä näin, että harmaat renkaat hänen silmäinsä ympärillä olivat syventyneet. »Hyi», huudahti hän, »sillä aikaa kun toiset kuolivat, söitte juhlaillallisia». Kaikki säpsähtivät. Isäni pudisti tuskin huomattavasti päätänsä. Minulla oli kielelläni vastaus: »Pikku nukkeni tämä on oivallinen korvapuusti niille, jotka ovat sen ansainneet, sinä olet vain tähdännyt väärin. Minä en kuulu niihin.» Mutta kun Anne-Marie ei kuitenkaan olisi minua ymmärtänyt, en sanonut mitään. Juuri tuodun suklaasiilin yli katseli Leo-serkku pitkän aikaa minua. Hän näytti perin surulliselta. »Professori Vallin», virkkoi hän vihdoin, »hyvä Vallin kuoli viime viikolla vanhaan sokeritautiinsa. Hän ei voinut eikä tahtonut noudattaa ruokajärjestystä.» Isäni selitti veljenpojalleen — kuin ohimennen ja samalla anteeksipyytävästi hymyillen miniälleen: »Anne-Marie ei oikein ymmärrä ironiaa.» Silloin kutsuttiin Anne-Marie puhelimeen. Kuulimme hänen äänensä äkkiä muuttuvan, laulavan, häipyvän... Kun hän taas tuli seuraamme, oli hänellä voitonjumalattaren siivet. Ernst oli Strassburgissa ja ilmoitti sieltä, että hänen oli monen vaivan jälkeen onnistunut päästä Kehiin sillan yli. Leo-serkku laski haarukkansa ja onnitteli kohteliaasti. Doris hyppäsi pöydästä ja syleili kälyänsä. Pikku rouva oli niin iloinen, että sydämellisesti vastasi Doriksen suudelmaan. »Teidän päärynänne ovat todella erinomaisia», lausui Leo-serkku ja nyökkäsi kunnioittavasti isälleni. »Ne sulavat suussa kuin hedehnäjäätelö. Suoritatko niissä kesäleikkauksen?» Sillä välin Anne-Marie tarkasteli merkillisen itsepintaisesti Doriksen kiharoita, jotka riippuivat korvilla niin kevytmielisesti kuin konsaan. Pikku Hartmann oli tehnyt päätöksensä. Hänen kapeilla huulillaan, jotka väreilivät suuttumuksesta, näkyi kuin vielä sytyttämättömän valoreklaamin kirjoituksena sotahuuto: »_Dehors les boches_!» Ulos roskajoukko! Minä olin ainoa, joka jo osasin sen lukea. Hurskas lapsi! Näin sopi kahdesti kuukaudessa tehdä synnintunnustuksen ja käydä ripillä ja kuitenkin kätkeä poveensa täysin kehittyneen sudensydämen... Katseemme kohtasivat toisensa. Punastuen, vaikka uhma jo väänsi huutomerkin hänen nenänsä pieleen, hän loi katseensa maahan. Ulkona marssivat sotilaat yhä. * * * * * Elsassiin asettuneen ranskalaisjoukon huumaavaa hälinää seurasivat lempivät kuin kauniina kesäöinä heinäsirkkojen laulua. Meille se oli tuonut maahan viehättäviä serkkuja ja pikkuserkkuja, joita aikaisemmin olin vain ohimennen tavannut ja silloinkin vieraassa ympäristössä. Nyt he sensijaan tunkeutuivat kotiimme kuin todelliset jouluenkelit ja tähtipojat. He järjestivät olonsa mukavaksi ja viipyivät kuin onnekas sielunrauha, jota lapsena ennen nukkumistani olin rukoillut. Ei ollut ainoatakaan ranskalaista (oikeastaan kuitenkin jokaisen heistä ollessa meille, jotka olimme taistelleet keisarin puolesta, voittaja, siis mies, joka oli oikeutettu polkemaan niskaamme saapasjalallaan), joka ei olisi kohdellut meitä ystävällisesti. Ei kukaan kysynyt, saisiko nähdä Pasewalkin ratsuväen virkapukua, joka oli niin erinomaisesti sopinut Ernstillemme. Jokainen suuteli saksalaisen vaimoni kättä, ja ken osasi vain kolmekin sanaa saksaa, tahtoi sitä vaimoni avulla harjoitella. Vieläpä he salavihkaa nauroivat Anne-Marien isänmaalliselle innolle, tuon pikku rouvan, jonka saksankielen taidon yhden ainoan yön halla oli palelluttanut. Hänen puolustuksekseen minun on lisättävä, että se oli Ernstin kotiintulon jälkeinen yö. Todellakin, voittajamme olivat ihastuttavia. Mikä suosionosoitus meille, ettei maapallo heidän askeltensa alla kumissut heidän astuessaan salonkiin! Kuinka oltiinkaan heille kiitolliset, kun he istuivat vaatimattomina ja hilpeinä ravintolassa, jossa käytiin syömässä eikä ihmettelemässä lopulliseen iskuun varustautuvia maanosamme mestareita yhtä vähän kuin tahdoimme joutua usein huonosti kasvatettujen, tahallisen räikeästi esiintyvien suurtilanomistajain, tehtailijain ja piirineuvosten poikain arvosteltaviksi rikkauden ja syntyperän kannalta. Voittajat olivat pidättyviä ja tyytyväisiä. Heidän ylimielisyytensäkin oli kevyttä. Toisin oli laita maanmiesteni. Kuulimme, että he keräytyivät laumoiksi kaupungeissa, marssivat hoilaten katuja pitkin, hyväksyivät tai hylkäsivät asukkaiden isänmaallisuuden (jonka nyt täytyi olla ranskalaista, tietysti), tempasivat täällä alas lippuja, huusivat tuolla »Vive». Vieläpä he kokoontuivat tuomioistuimiksi, joiden eteen arvossa pidetyt kansalaiset saapuivat kuin koulupojat tekemään tiliä itsestään ja perheestään ja avaamaan narrien neuvostolle omantuntonsa salaisimmat ovet. Reinin yli vievällä Kehlin sillalla oli roskajoukko häväissyt oppineita miehiä ja heitellyt onnettomia kulkijoita hevoskokkareilla. Aluksi nauroin, kun Ernst pelon ja innostuksen vaiheilla kertoili yksityiskohtia näistä kansan huvitteluista. Minun mielestäni se oli... Elsassin vallankumous, hyvin varustetun sotajoukon ja parinsadan kiireesti paikalle saapuneen hallintoviranomaisen kiihoittama kansannousu, joka silpoi päät kivisiltä tyranneilta ja ajoi elävät maasta Reinin toiselle puolelle, ainoankaan noista mellastajista panemalla itseänsä vähääkään vaaraan, niin että olisi edes nenästä vuotanut verta, vallankumous-oikeus Nurkkalassa, jakobiinihyppyjä kansallispuvuissa ja »historiallisissa asuissa», käsikärrykulkueita Reinin-sillalle giljotiinin asemasta, järjestäjäinsä ja osanottajainsa täydelleen väärin ymmärtämä meteli Elsassin maakunnassa, josta kohtalon iva siten teki vastasyntyneen saksalaisen vapaavaltion hylkymaan. Mutta nauruni tyrehtyi nähdessäni sen hävityksen, jota tämä kestävä ja yhä laajemmalle leviävä rutto sai kansamme keskuudessa toimeen. Sillä välin tanssivat luonamme lento- ja ratsu-upseerit, jotka taas pitivät itseään jalkaväkeä parempina, kaikki nuoria miehiä, jotka käyttäytyivät moitteettomasti ja iloiseksi yllätyksekseen olivat pelastaneet vanhat hyvät nimensä jo puoleksi unohtuneen sodan likahelvetistä. Kun me sukulaiset tanssin jälkeen vielä istuimme yhdessä puolituntisen uunin ääressä, ei Ernst väsynyt vakuuttamasta, että hän koko elämänikänsä oli odottanut ranskalaisia ja ettei ollut hänen syynsä, etteivät he olleet saapuneet jo aikaisemmin. »Odotitko heitä Pasewalkissakin?» kysyin kerran hiljaa, kun hän jo meni liian pitkälle, ja toisen kerran: »Niinkuin tuo asessori, joka uneksi tuotapikaa pääsevänsä alivaltiosihteeriksi?» »Silloinkin», vastasi hän joka kerta kovalla äänellä, »juuri silloin. Tahdoin palvella maatani, kunnes ranskalaiset saapuisivat», ja aina hän kutsui vaimonsa todistajaksi. Tätä hetkeä Anne-Marie olikin koko päivän odottanut. Hän kohotti vakuuttavan katseensa kattoon: »_Ils ne l'auraient jamais fait ministre_», sanoi hän, »_crois-moi, mon ami_, jamais». Sen uskoinkin ja aloin nopeasti puhua lehmistämme, jotka pidättivät maitonsa, mitä vastaan vihdoinkin tulisi ryhtyä johonkin. Ranskalaiset sukulaisemme, jotka lyhyt ystävällisessä äänilajissa käyty keskustelumme tavallisesti saattoi hämille, harrastivat silloin aina mitä innokkaimmin lehmiemme oloja, ja yksi tai toinen herroista suuteli Doriksen kättä samalla kun nuoremmat naiset kiinnittivät todella äidillisen katseen Ernstin kiihtyneeseen otsaan. Ja isäni pudisti päätänsä... lehmien vuoksi. Mutta äiti, hyvä Jumala, hänhän ei voinut muuta: hän hyväili kevyesti Ernstin kättä. Niin tuottivat lehmät noina päivinä kuitenkin hyötyä, vaikka eivät antaneetkaan maitoa. Eräänä iltapäivänä saapui talon edustalle auto, ja siitä nousi kuusi huononpuoleisesti puettua siviilimiestä, jotka esittivät jonkunlaisen virallisen paperin ja vietiin valkeaan salonkiin. He olivat kuin väijyksistä hyökännyt ryövärijoukko ja halusivat tutkia Breuschheimin perheen kansallista mielialaa. Pitkäkoipinen rohdoskauppias Strassburgin Pitkänkadun varrelta, jolta muinoin olimme ostaneet ruutia, tervehti joukkonsa etunenässä minua ystävällisesti. Mitä minuun ja isääni tuli, sanoi hän, pyytäen yhä uudelleen minua istuutumaan, oli tällä valiokunnalla vain yksi kysymys meille tehtävänä: mikä oli saattanut meidät menemään naimisiin saksalaisten naisien kanssa. Ernst-veljeni kanssa sensijaan ei voitaisi välttää tarkempaa kuulustelua. Rohdoskauppias puhui ranskaa, joka hänen koettaessaan puhua tulisen kiireesti vääntyi täysin käsittämättömäksi siansaksaksi. Siitä huolimatta miehet katselivat ylpeästi puheenjohtajaansa, uskaltamatta kuitenkaan istuutua Ludvig XV:n ajan mukaisille vanhasilkkisille päällyksille. Vastasin hyvin kohteliaasti ja selitin anteeksi pyytäen isäni poissaolon, hän kun oli muka matkustanut Pariisiin mikä sai rohdoskauppiaan luomaan minuun salaperäisen katseen, kun sensijaan valiokunta muuten näytti olevan selitykseen täysin tyytyväinen. Senjälkeen poistuin luvaten ilmoittaa veljelleni. Ovella pysäytti minut rohdoskauppias: »Seis, herra parooni, ette ole vielä sanonut, minkätähden olette nainut saksalaisen —» »Se ei ole tarpeenkaan», keskeytin hänet. »Katsokaas, herra... _minä_ en edes tiedä, oletteko te naimisissa.» Muutamia minuutteja myöhemmin ilmestyi Ernst-veljeni salonkiin kalpeana ja jäykkänä, minun ja Leo-serkun välissä. Leo hyökkäsi heti pyylevä vatsa edellä rohdoskauppiasta kohti kuin tankki. Hänellä oli kenraalin virkapuku yllään. Hän heitti miehet ulos talosta. Hän sanoi: »_Messieurs, je vous prie de sortir_», ja jatkoi, että hänestä tuntuisi kiusalliselta, jos hänen täytyisi kutsua vahtisotilaita kunnantalolta auttamaan herroja autoon. Leo ja minä saatoimme herrat portaita alas ovelle saakka. Rohdoskauppias koetti pitää hyvää naamaa uhaten »valituksella korkeampaan paikkaan». Mutta silloin hän oli jo vaunussa. »_Faites, monsieur_», nyökkäsi Leo-serkku, »_faites toujours, allez soignez vos relations_!» Tyytyväisenä hän katseli, kuinka yhteensullottu miesjoukko riuskaa vauhtia kiiti kylätietä pitkin. »Ah, les braves Alsaciens», virkkoi hän minulle. »_Il n'y a que nous pour avoir du courage! Mais ou est Ernest?_» Me saimme Ernstin vasta illalla tanssin jälkeen näkyviimme, jolloin hän uunin ääressä ilmeisesti osoitti minulle huomaavaisuuttaan selitellen mitä täsmällisimmin lehmiemme huonoa kuntoa. Asian laita oli seuraava: Lehmät oli meiltä sodan aikana melkein kaikki pakkoluovutettu, ja isäni hankkima lisä oli epäkunnossa. Uudet lehmät uhmailivat, pidättivät maitonsa. Minkätähden?... Ei, politiikkaa siinä ei ollut mukana, vaikkakin kurjassa Elsassissamme (»joka värjyi sodan ja palon välillä») tuskin voi löytää lymypaikkaa, mistä ei jonkun poliittisen paholaisen hörökorva pistänyt esiin. Näitä harvinaisia lymypaikkoja varmaankin oli lehmiemme härkäpäisyys. Naiset saivat suoda anteeksi... Naisista se oli kai hauskaa? Sitä parempi! Ernst opetti arvokkaasti, kääntyen puoleeni kuin olisin, hänen suosikkioppilaansa. Tosin ei siinä, mitä hän selitti, ollut minulle mitään uutta, mutta olin kuitenkin kiitollinen hänelle vaivannäöstään villiytyneen ja hänen mielestään kaikissa vakavissa elämänkysymyksissä kokemattoman veljensä vuoksi. No niin, lehmät! Käsitemput lypsäessä olivat, kuten tiedetään, erilaiset, yksi karjatyttö lypsi täysin käsin, suorastaan »nyrkkeili», toisissa navetoissa taas »herutettiin» — vedettiin nännistä ja ikäänkuin hiveltiin maito utarista. Jos lehmä joutui toiselle omistajalle, ehkäisi se tottumattoman käden pitelemänä maitonsa valumasta ensin oudoksuen ja sitten kiusalla. Tietysti voi olla muitakin syitä, utare- ja nännisairauksia, ja siinä tapauksessa oli helppo poistaa vika. Mutta meidän lehmissämme ei ollut mitään vikaa! Isämme oli karjakauppiaalta ottanut selkoa jokaisen yksilön tottumuksista entisissä navetoissa. Sittenkin ne yhä kieltäytyivät antamasta maitoa! Mitä oli tehtävä! »Annetaan lehmälle lypsettäessä ruokaa tai juomaa», ehdotin tyynesti, »puhutaan niille ystävällisesti ja koputellaan hiljaa avaimella sarviin.» Niin oli minulle opeteltu. Kaikkien nauraessa isäni vei minut syrjään ja kuiskasi: "Veljesi tietää yhtä hyvin kuin minäkin, että ovenvartija myy selkämme takana maitoa sotaväelle.» »Elukat ovat viattomia», lausui hän ääneen uunia kohti. »Mutta Gretel on syyllinen.» Taas nauroivat kaikki heleästi, eikä kukaan koettanut ymmärtää, yksistään jo siitä syystä, että arvoituksen ratkaisuun tarpeellinen kysymys olisi ollut iloisen keskustelun sääntöjä vastaan. Ja ainoastaan vaimoni otti isäni huumorivälähdysten lieventämän suuttumuksen sananmukaiselta kannalta. »Lähetä Gretel pois», neuvoi hän minua seuraavana aamuna. »Yhdentekevää, onko se Ernstin mieleen vai ei. Hän on jo liian kauan ollut teillä. Ovenvartijan avulla hän hallitsee taloa. Se loukkaa isää.» En ollut koskaan Dorikselle kertonut, että poikana olin tavannut veljeni kieriskelemässä Gretelin kanssa oljilla — ja millainen ahmatti-ilme kasvoilla, hampaat irvissä, silmät kuin himosta ja vihasta laajenneina Gretel silloin oli molemmin käsin pitänyt hänen päätänsä etäällä itsestään voidakseen katsoa häntä silmiin. Vuosikausia oli tämä näky ollut ilkeänä mielessäni. Koko nuoruuteni ajan, tuohon aamunkoitossa St. Paulissa tapahtuneeseen äkkilähtöön asti, olen luullut, että nainen rakastuessaan miestä tahtoo hänet ikäänkuin ahmia suuhunsa. Ei ollut helppo karkoittaa Greteliä talosta. Hän vaati rahaa. »Anna hänelle, mitä hän tahtoo», huusi Ernst syvään hengähtäen. Ovenvartija meni hänen kanssaan heiteltyään ensin vihaisin puhein rahat, jotka Gretel irvistellen oli ottanut vastaan, pitkin palkollistuvan permantoa. »Boches!» huusi Grete! linnan ikkunoita kohden seistessään portilla kylätiellä, ja ovenvartija, joka oli kotoisin Baijerin Allgäusta, pani kädet torveksi suullensa hoilatakseen: »Boches, boches, bochcs, te saastaiset boches!» Illalla tanssittiin taas valkokultaisessa salissa. * * * * * Niin, kului toista vuotta. Doris ja minä viivyimme Breuschheimissä. Yhteiselämä Ernstin ja Anne-Marien kanssa kävi yhä vaikeammaksi. Eniten pahastutti meitä, että vanhusten täytyi siitä kärsiä. Äiti ei koskaan tullut luoksemme tavalla tai toisella sanomatta Dorikselle tai minulle: »Älkää unohtako, että Ernst on sairas, minä vakuutan, että hän on todella sairas, vaikkakaan sitä ei kukaan huomaa. Oliko hän koskaan vihainen ennen sotaa? Vihainen? Ei koskaan! Hän toipuu pian, ja elämämme tulee samanlaiseksi kuin ennenkin. Kärsivällisyyttä, rakkaat lapset, kärsivällisyyttä. Onhan hän Jacquotille aina hyvä.» Pitkään aikaan en ollut enää koskenut mihinkään sanomalehteen, mutta Ernst otti tehtäväkseen pöydässä lukea ääneen erikoisen kiukkuisia kirjoituksia — ennen hän ei koskaan olisikaan langennut moiseen tahdittomuuteen. Hänessä raivosi umpimielinen yltiöpäisyys, ja usein ajattelin: ikäänkuin hän tahtoisi rangaista ja kiduttaa itseään. Niin kiihkoinen oli hänen ilmeensä, kun hän sotkeutui poliittisiin tutkisteluihin. Ne harvat ystävät, jotka sota oli minulle jättänyt, olivat täydessä työssä hankkiakseen itselleen uuden toimeentulon tänä keinotteluaikana, jonka saksalaisten lähtö, markan vaihtuminen frangiin ja mahdollisuus ostaa halvalla Saksanmaata olivat meille tuoneet. Joka kerta kun olin Strassburgissa jouduin kiistaan. Eräässä yökahvilassa, jonne Bockien luona vietetyn illan jälkeen olin paennut, alkoi suoranainen nyrkkeily kolmen ranskalaisen kanssa, jotka elsassilaiset, siis maanmieheni, olivat yllyttäneet vastaani. Yhden päähän löin samppanjapullon rikki. Tietysti minut tuomittiin rahasakkoon. Minä (eikä suinkaan Ernst) olin alituisena otsikkona sanomalehdissä, joiden pääasiallisena toimena vieläkin oli saksalaisvaino. Joku muu kuin minä olisi sen johdosta tullut saksalaiseksi isänmaanystäväksi! Ainoastaan Viviane von Bock, jonka luona usein kävimme, pysyi lujana antamatta ylivoiman viekoitella tai peloittaa. Kenties sentähden, että hän oli sotaleski — vieläpä jo elokuussa 1914 kaatuneen ranskalaisen upseerin leski, mille seikalle hän olisi voinut perustaa poliittisen typeryyden korkeimmatkin vaatimukset. Hänen luonansa sain puhua vapaasti, sanoa pelkuruutta pelkuruudeksi ja kehitellä rauhanystävällistä »aatettani», jonka ajan väitin vasta nyt tulleen. Kuinka hän ymmärsikään kuunnella kiihtynyttä miestä! Totisesti se merkitsi minulle enemmän kuin rakkaus... Vain silloin, kun menin liiallisuuksiin, hän keskeytti minut ja huudahti lempeästi moittien: »Pulcinella!» Matkustin Lidoon, ja tuloksena oli, että menetin Marian. Tuskin olin tullut takaisin, kun taas alkoi ajojahti. Hubert Adam, josta aselevon jälkeen oli tullut »grand médecin» ja jolla oli yksityissairaala uusinta lajia, täynnä sekä tieteellisiä että esteettisiä laitoksia, jollaisia Pariisistakin saisi turhaan etsiä, tuli joskus myöhään illalla Breuschheimiin suodakseen minulle hiljaisen keskusteluhetken. »Odotahan vain», lausui hän ovelasti, pää painuksissa silmälasejaan kohentaen, »odotahan vain kolmisen vuotta tai neljä, silloin saavat kaikenlaiset ihmiset kokea sinivalkopunaisen ihmeensä». Francois Kern taas ryhtyi lehdessään minua puolustamaan, mutta kun tämä lehti oli niitä harvoja tai ainoa, joka todella puolusti Elsassia, pitivät oikeamieliset sitä hälinälehtenä, ja hän vahingoitti minua enemmän kuin kiukkuisimmat viholliseni. Mitä minulle vielä jäi? »Aatteeni». Se oli vanha ja sitkeä, tuo aatteeni. Kuusitoistavuotiaana olin sen löytänyt, ja ken kuusitoistavuotiaana löytää aatteen, ei lepää ennen kuin on sen itseensä eläyttänyt, vaan vaalii ja hoitaa sitä, varustaa sen torneilla, joihin hän sijoittaa soittokojeita ja vaaran hetkiä varten hätäkellon! Aatteeni ruumiillistumaksi ja eläväksi saarnaksi olin ottanut Strassburgin, maan ja lopuksi sukuni, minkä vuoksi niin intohimoisesti tutkin niiden historiaa: Strassburgin ja maan historiaa, sukuni vaiheita, joka jo tuhannen vuoden ajan oli täällä työskennellyt: eloisana, selväpiirteisenä, helposti ymmärrettävänä ikäänkuin toimimassa olisi aina vain sama ihminen. Väsynyt kulkija heittäytyi nuorennuslähteeseen ja tuskin sinne sukellettuaan nousi pojan nauru huulillaan viheriälle nurmikolle, sellaisia olivat Breuschheimit, ja ojennetuista käsistä osoitti toinen Vogeseille ja toinen Reinille... Sellaisia olivat Breuschheimit, sellainen oli Strassburg, sellainen oli Elsass. Kaarle Suuren valtakunta, täällä eli hänen henkensä edelleen, samalla kun hänen olemuksensa sirpaleet olivat hajoitetut pitkin Eurooppaa — voi, sinä pieni, kahden suuren kansakunnan rajalla, hukkaan menneestä kruunusta kiistelevien kahden väsymättömän taistelijan välillä, niin monet laskiaiset ja pääsiäiset kestänyt yhden ja saman kristikunnan maakunta: Elsass!... Mutta mitä auttoi minua aatteeni? Hubert Adam, joka kimnaasissa oli siihen uskonut, heilautti päätänsä, jos siihen viittasin, ja kärisi kurkustaan: »Roskaa, nykyisin on vain kaksi elävää aatetta, omistamisen ja ei-omistamisen! Ja ne molemmat ovat oikeastaan vain yksi, tunnus ja vaakuna. Katsokaamme vain, että nautimme elämästä, ennenkuin bolshevikit yllättävät meidät. Mitä maksaa uusi vaununne?» * * * * * Eräänä päivänä sattui Ernstin ja minun välilläni neuvottelu. Se oli lyhyt ja suorasukainen. »Doris ja minä», sanoin, »matkustamme huomenna kuudeksi kuukaudeksi Schwarzwaldiin. Jätämme Jacquotin tänne. Passeja meillä ei ole. Lähdemme Leon brigaadiautolla, sillä pääsemme Offenburgiin.» »Mainiota», vastasi Ernst. »Entä sitten?» »Sieltä löydämme kai loisen auton, joka vie meidät metsätalollemme.» »Epäilemättä. Ja sitten? Miten aioit järjestää muut asiat?» »Mitkä muut asiat?» »Kuule, Claus, toivoakseni et puhu isän kanssa mitään raha-asioista. Hän antaisi sinulle viimeisen housuparinsakin... Minun täytyy sanoa sinulle, että tila ei ole tuon koruneulan arvoinen, joka on kaulanauhassasi. Isoisämme on, niinkuin tiedät, repinyt maasta kaikki viiniköynnökset ja kuljettanut sinne kuormittain burgundilaista multaa. Hänen kuollessaan oli kellarissa sama viini, jonka hänen isänsä oli ilman burgundilaista apua tuottanut! Isämme... ei, siitä on parempi olla puhumatta! Hän on taitava teoriassa, häntä voisi pitää suorastaan oppineena kansantalousmiehenä, niin sanoakseni vertailevan taloushistorian keksijänä. Sodan aikana olemme ansainneet hyvin, niinkuin kaikki maanviljelijät. Sitä ei voinut välttää. Mutta isä on sijoittanut rahat saksalaisiin arvopapereihin. Minkätähden? Appesi Kieper kertoi, kirjoitti ja hoki puhelimessa yhtä mittaa satuja Saksan teollisuuden loistavasta tulevaisuudesta. Ja käytännön miehenä hän oli isäämme paljoa etevämpi, sen oli isä aina tunnustanut. Nuo paperit käyvät päivä päivältä yhä arvottomammiksi, pelkäänpä, että sinunlaisesi voivat pian käyttää mitä pesän virikkeeksi tai leikata niistä Jacquotille kuvia, menettämättä mitään omaisuudestaan. Kieper itse — niin, poikani, se on toinen asia! Kieper on käynyt mahtavaksi kuin jättiläinen! Jos hän tahtoo voi hän ostaa entisen suurherttuakunnan tai Montblancin. Pikku asia hänelle. Sentähden tahdoin sinulle sanoa, että täällä Breuschheimissä tilisi päättyy velalla, mutta Kölnissä on rahaa — läjittäin. Perusta tulevaisuutesi appeesi, käännä katseesi Kölniin päin! Tartu rakkaan vaimosi käteen ja... ja... Kuule, Claus, minulla ei ole lapsia, emmekä koskaan saakaan, näin meidän kesken sanottuna. Sentähden... Ellei siihen mennessä koko maailma ole mennyt mullin mallin, tulee Jacquot, teidän Jacquotinne, tänään tai huomenna omistamaan pienen kuningaskunnan. Sillä Kieperin pojat ovat kuolleet.» Minun täytyy myöntää, että olin yllätetty. Ensi kerran huomasin veljeni todellisen etevämmyyden. Tähän hetkeen saakka olin pitänyt häntä liikeasioita tavoittelevana feodaalisesta syntyperästään kopeana maalaisherrana, jollaisia viimeisten kolmen vuosikymmenen aikana oli niin runsaasti esiintynyt. Hän rakasti autoja, paljoa vähemmän naisia, niistäkin vain sellaisia, joista levisi voimakas ihon tuoksu. Hän jutteli yhtä kevyesti hovin suuruuksista, joita hän oli ivailevinaan kuin maailmanpörssien pomoista, joita hän käsitteli vilpittömästi kunnioittaen, vaikka myös alentavasti. Hän ei olisi kyennyt erottamaan Goethen runoja jostakin Schillerin ballaadista, vaikka hän sangen nokkelasti »kurkisti» joka kirjaa, josta »puhuttiin». Tämä kaikki oli niinkuin pitikin. Tyhmä hän ei ollut, ei, päinvastoin, hän oli viisas, hyvin viisas eikä hänen keskusteluaan pidetty häikäisevänä ainoastaan Pasewalkissa ja Charleroissa. Kun hän oli hyvällä tuulella, oli hänen helppo puhua sellaista ranskaa, joka kukki ja tuoksui, ja usein saattoi hänen luontaisille taipumuksilleen, kun säätyyn kuuluvien naisten ja hyvin rikkaiden herrain vaikeneminen häntä innoitti, kasvaa siivet, jotka nostivat hänen puheensa huimaavaan korkeuteen. Tälle huipulle saavuttuaan hän esiintyi profeettana. Niin hän oli monesti Parisissa ennustanut maailmansotaa ja samalla Saksan voittoa. Sentähden ja koska Ranska ei kuitenkaan lopullisesti ollut joutunut häviölle, annettiin anteeksi, että hän oli ennustuksensa toteutumista saksalaisten puolella tehokkaasti avustanut. Kauniiden pariisitarten kirjoituspöydillä oli nyt jo taas hänen valokuvansa, joskin uudessa ranskalaisessa sotilaspuvussa. Tämäkin oli oikein. Mutta nyt... »Ja tuollahan olisi vielä autotehdaskin», sanoin ja katsoin ulos ikkunasta. Puiston takana, hyvän puutarhurin siihen liittämänä, jopa tuohon viheriään valtakuntaan kasvaneena, surisi yöt päivät pieni tehdas, todellinen mallilaitos, jonka ukko Kieper oli niin sanoakseni lepohetkinään sinne perustanut. Aikaisemmin olivat voimavaunut kulkeneet maailman markkinoille »Alsatia» nimisinä, nyt tehdas valmisti »Nouvelle-Frances» merkkiä, jotka oli nopeasti päässyt ranskalaisten autontuntijain suosioon. »Mikä autotehdas?» kysyi veljeni ihmetellen. »Kuinka voitkaan kysyä niin tyhmästi, Ernst! Isä Kieperin ihanne, hänen vanhuutensa ilo, mestariteos tehtaaksi, jonka saamme häneltä sitten kun Doris täyttää kolmekymmentä vuolta.» Näytin ikkunasta. Ernst nousi hitaasti pystyyn, katsoi kädet housujen silityslaskoksilla entistä hämmästyneempänä minua, ja kesti pitkän aikaa, ennenkuin hän taas sai sanan päästä kiinni. Sitten hän istuutui. »Niin, poikaseni, mutta sehän on minun! Olettehan kaikki juhlallisesti sen minulle luovuttaneet — koska minä olen teistä ainoa liikemies!» Oikein. Tehdas oli hänen. Juhlallisesti olimme sen hänelle luovuttaneet, silloin kun hän oli sairaalasta tullut lomalle peräti masentuneena ja vakuuttaen koko maailmalle lohdutuksentarvettaan. Anne-Marie oli sähkösanomalla pyytänyt minua tulemaan. Ernstin hervottomat kädet olivat yhtä mittaa lipuneet hänen vaimonsa käsistä Doriksen, jopa usein minunkin käsiini. Hän ei enää tiennyt mihin ryhtyisi sekaisin menneessä maailmassa. Silloin otimme hänet keskellemme notaarion luokse. Ei epäilystäkään, tehdas oli hänen. Ja me muut Breuschheimit olimme köyhiä kuin kirkon rotat! Mutta mitä se merkitsisi, lohdutti Ernst, kun kerran vanha Kieper oli tullut niin suureksi kuin jättiläinen, kun vanhemmillamme tuskin oli mitään tarpeita ja kun he niin vähän vaativat elämältä (niinkuin isäni päätänsä pudistaen oli — maininnut esimerkiksi entiselle opettajalleni, rovasti Simonille, joka vastaanotettuaan tuomiokirkossa marsalkka Fochin oli heti matkustanut Jerusalemiin!) No niin, en voinut muuta kuin pyytää anteeksi aiheetonta huomautustani tehtaasta. Savupiiput, jotka kämmenen leveyden verran kohoten puiden yli tervehtivät silmääni, olivat minut siihen houkuttaneet. Tietysti tehdas oli Ernstin, vain hänen, hänen yksin?!... Myös se vaunu, joka vei Doriksen ja minut Strassburgiin kuin käsillä kantaen, oli hänen. Komea vaunu! Kun poikkesimme Vivianen luo, lausuaksemme hänelle hyvästit, tapasimme suuren seurueen, miehiä, naisia ja lapsia. Tasavallan presidentti kunnioitti sinä päivänä Strassburgia käynnillään, koko kaupunki oli täynnä vieraita. Bockin talossakin väreili juhlallinen ilma. Bockien ja Dürckheimien mielestä, jotka olivat kokoontuneet salonkeihin ottamaan vastaan tuttuja tai suositeltuja vieraspaikkaisia upseereja naisineen ja antamaan heille sopivia ohjeita heidän halutessaan tutustua kaupunkiin ja maaseutuun, oli Elsass, heidän kotimaansa, todella vapautettu. Naamio poistettuna, valloittajan sudenkuopista puhdistettuna se oli kirkkaana taivaan alla, heidän kotimaanansa, heidän Elsassinaan, niinkuin se ennen vuoden 1870 ennen »suurta petosta», kuten toiset sanoivat, ennen »jumalantuomiota», kuten toiset sitä nimittävät, aina oli ollut... Ainako? Ehdottomasti muistin vanhat, jo maahan vajonneet Glöckelsbergin hautausmaan kivet, joissa näidenkin sukujen hautakirjoitukset olivat saksankielisiä, niidenkin miesten tai naisten, jotka olivat palvelleet Bourbonien sukua salongeissa tai taistelutanterilla. Doris nauroi samanikäisten äitien kanssa, otti vastaan paroonin isälliset kohteliaisuudet ja rohkaisi Jacquotia, jonka kanssa tytöt miellyttävien, kaikkia vieraita ihastuttavien »kansallispukujensa» hurmaamina yhtä mittaa leikkivät »marssia Strassburgiin». Lopulta he ottivat hänet niin rajusti vastaan, että hän ei enää uskaltanut lähestyä heitä, vaan mieluummin ryhtyi keskustelemaan erään toisen pojan kanssa, joka viereisessä huoneessa istui yksinään tuolilla ja ujona katseli sohvaan päin, missä hänen vanhempansa kunnioittavassa asennossa kuuntelivat hymniä Odilienbergille. Viviane lausui sitä ulkomuistista. Kun olimme lähdössä, seurasi hän meitä halliin kuiskatakseen minulle: »Rakas Claus, olen tyytyväinen, mutta — kaikista maanmiehistäni täällä, tiedätkö, oikeista vanhoista miellyttää minua enimmin François Kern. Te olette uskaltanut sanoa olevanne hänen ystävänsä — olkaa hyvä ja sanokaa hänelle terveisiä minulta.» »Kaunis kohteliaisuus, Viviane!» »Se on vanhaa toveruutta, Claus. Siis täsmälleen kello kuusi vien Jacquotinne takaisin Breuschheimiin, ja koska minulla valitettavasti ei itselläni ole lapsia, käyn usein häntä tervehtimässä, niinkuin hän olisi oma poikani täysihoidossa teidän vanhempainne luona...» Kellermannstadin kastanjain keltalehtisillä oksilla oli valoa kuin kattokruunuissa. Kanavan vedessä virtasi tumma tuli, liidellen viipyi vielä päivä, kadut olivat täynnä iloisia ihmisiä, eikä Doriksen mieltä hämmentäneet ja ihastuttaneet ainoastaan puutarhain ruusunrunsaus tai se lempeä ja kuitenkin niin väkevä sini, jolla »ritarikannus» pieniä sinisiä liekkejään levitellen valaisi nurmikenttää, ainakaan ei tämä yksinään ollut syynä, tämän päivän kauniit nähtävyydet kaduilla, joita pitkin kuljimme, vaan häneen vaikutti ilo ja haikeus kaikesta siitä, mitä hän jätti tänne, ja jonkinlainen uhmaava uskollisuus, niin että hän koko olemuksellaan nousi sitä toista vastaan, mikä Strassburgin ylle kaiken päivää valuvassa yleisessä kirkkaudessa ja elämänilossa uhkasi häntä kuin epävarma yö: jokin, mikä äkkiä tuntui hänestä vieraalta maalta, se, mitä oli toisella puolen Reiniä! Hänellä oli koti-ikävä, ennenkuin hän oli lähtenyt synnyinmaastaan. Äänetönnä hän asteli rinnallani, hänen silmänsä harhailivat, kaiken tarjoutuvan ilon hän otti valitsematta vastaan, todella ihmeellinen kesätuuli tempasi hänet untuvankeveään musiikkipilveen, kädet ja jalat melkein painottomina, pää melkein tyhjänä ja mielessä tuskin muuta kuin jokin tanssi, kuten selvästi tajusin. Kääntämättä hymyä silmissään ja suunsa alapuolella minun puoleeni (voi, kuinka hyvin tunsin tuon ihmeen) hän virkkoi välittömästi: »Claus, sydämessäni en mene pois. Todellisuudessa jään tänne.» Ja hän katsoi uhmaavan onnellisena Pitkän kadun taloja. Olimme kaupungin läpi tulleet sille paikalle, mistä sähköraitiotie vei Breuschheimiin. »Kuinka olisi —?» kysyi Doris, ollen kääntyvinään pysäkille. Mutta samassa hän tarttui käsivarteeni ja veti kiharoitaan ravistaen minut eteenpäin. Silloin huomasimme vanhat kaupungintornit, joista yhden olimme ylioppilasaikanamme pientä maksua vastaan vuokranneet kaupungilta »elinajaksemme». Se oli vieläkin meidän, ja Hubert Adam piti sitä silmällä. Noustiin portaita myöten pimeään, sitten avautui yksi ainoa suuri huone, jonka olimme järjestäneet sievään asuttavaan kuntoon huonekaluilla, kuvilla ja kirjoilla. Ampuma-aukoista paistoi päivä sisään, keskipäivä, iltavalo, tähtitaivas ja aamunkoi. »Niin, tahdotko todellakin mennä pois?» huudahti Doris nauraen, ikäänkuin pilkkaisi meitä ja koko maailman, ja hänen kätensä tarttui minun käteeni, ja hän käänsi minuun kasvonsa, joilla sinä hetkenä, kun katseemme kohtasivat toisensa, tyttömäinen ylimielisyys väristen vaihtui naiselliseksi lupaukseksi... Mitä ajattelut, Claus? Kiipeämmekö torniin?» Kiipesimme kapeita portaita ylös, pimeässä tuntui kuin Doris pakenisi minua ja minä ajaisin häntä takaa. Torni kaikui askeltemme kuminasta. Joka kerta kun tähystysaukon valoviiru kummitteli pimeyden läpi, kohotin katseeni, ettei minulta jäisi näkemättä voimistelijatar, joka kapusi yhä ylemmäs. Sitten päästiin tikapuiden juurelle. Etsimme kätkettyä avainta ja löysimmekin sen. Huone oli entisellään, valtava leposohva paikallaan, ikäänkuin ei kukaan olisi siinä lojunut. »Vielä hetkinen voitettu!» sammalsi Doris minua syleillen, ja myöhemmin hän ehdotti täysin vakavissaan, että pysyisimme pari kuukautta piilossa tässä tornissa, se olisi yhtä hyvä kuin muuttaa rajan yli — kenenkään ei tarvitsisi sitä tietää paitsi uskollisen Vivianen, joka usein toisi Jacquotin luoksemme. »Claus, hankitaan väkiviinakeittiö! Ajatteles, siinä kaikki, mitä tarvitsemme. Kunniasanallani! Mitä minä teen Schwarzwaldissa? Eikä ole ollenkaan totta, että minua huvittaa Sveitsi yksitoikkoisine jäätikköineen! Tätä tornihuonetta minä rakastan ja tätä leposohvaa, näitä ampuma-aukkoja! Siitä tulee suurenmoista, ja sinä olet yksinomaan minua varten.» »Doris, viikon kuluttua se olisi kaikissa sanomalehdissä.» »Sitten olemme täällä edes viikon», uhmasi hän. »Tekisimme itsemme naurettaviksi.» »Naurettaviksiko? Mitä se on?» Näin pakistiin vielä hetken aikaa yhtä ja toista kunnes hän äkkiä vaikeni ja tuijotti tyhjyyteen. »Sittenkin», sanoi hän päättävästi, »sittenkin minua miellyttää metsätalomme. Ja vuoristoretkeilyjä rakastan yli kaiken. Todellakin!»... Varhain yöllä saavuimme Römerbadiin. XIX. HYVÄ KUU Lasken kynän kädestäni ja astun metsätaloni pengermälle. Asun ihanasti täällä ylhäällä. Ja hiljaa — hyvä Jumala, kuinka ihmeellisen hiljaista on niin suuren hälinän jälkeen! Vuoristosta alas vaeltaa hirsimetsä. Talon takana se pysähtyy ja seisoo suorassa rivissä: tammia, lehtikuusia, korkeita akasioita, pyökkejä ja pari kastanjaa, jotka vehmaudessaan näyttävät tanakoilta tammilta — läpeensä vanhoja ukkoja, joita muualla, erikoisesti raivatuilla paikoilla, katseltaisiin nähtävyyksinä. Voisimme hankkia muistoja omistuspuita kokonaisille ruhtinassuvuille ja runoilijapolville. Alhaalta, niityiltä, katsottuna tuo kaistale on kuin heleämpi reunus kohoavassa metsässä. Tässä metsänlaidassa riippuu koko taivaan valo aamusta iltaan. Metsän läpi saapuu päivä harppaillen ja tarvitsee pitkän ajan, ennenkuin ehtii meidän luoksemme, sillä metsä on suuri — kestäisi varmaankin kaksi viikkoa, jos tahtoisi sen läpi tunkea. Sensijaan aurinko viipyy metsän laidassa kuin kuvastimensa edessä iltaan asti, jolloin se jäähyväisiksi, jotka hehkuvat koko maan yli, paljastaa rintansa ja avaa liekkisylinsä. Mutta talon takana näemme sen silmin vain seisovan taivaisessa purppurassaan, joka vähitellen hiipuu tuhaksi. Päivän kintereillä seuraa metsän läpi yö. Silloin aukenee tyhjyys tiettömänä, sillaton kuilu, samalla kun tähdet toinen toisensa jälkeen kierivät taivaan mittaamattomalle laelle. Sitten nousee kuu. Tunnen sen, hengitän sitä, mutta vielä se on piilossa. Pengermältä silmäilen tasangolle, joka väräjää saman aavistuksen lumoissa. Taivaalle on levinnyt ahdistava sini, joka alinomaa vaihtaa vivahdustaan, ikäänkuin se keinuisi puna- ja kultanauhaisessa altaassa — milloin vaalean sinipunervana, milloin vihreänä. Sellainen yö tuo sydämentykytystä minulle ja tähdille. Oman sydämeni sykinnän tunnen kädelläni, tähtien silmilläni. Etsien kierrän talon. Metsän takana nousee täysikuu, sitä ei vielä voi nähdä, mutta se on saanut jättiläistammen versovan latvan kukkimaan, puu kohoaa kullankeltaisen loistavana hämärästä, taivas sen yllä on kuin tuoksu. * * * * * Tule Barry, mennään sitä vastaani Luon katseen taakseni pihamaalle ja taloon. Hiljaisena lepää kotini metsänlaidan varjossa, vain keittiössä palaa valo ikkunaluukkujen takana. Jacquot nukkuu jo — huoletonna siitä, että suuri, villi metsä kenties pääsisi tunkeutumaan hänen huoneeseensa, hän on tapansa mukaan avannut yöksi ikkunan. Metsässä on vielä pimeää, mutta tiedän aukion, mistä näemme kuun. Mikä ihmisystävä kuu onkaan! Tuskin se on kutistunut nurinkäännetyn pilkun muotoiseksi ja näyttää taivaan hirmuisen kidan nielaisemalta, kun se jo taas tulee takaisin. Jonakin iltana se tulee vaatimattomasti esiin metsän peitosta ja näyttää sakaransa niin matalalla, että melkein voimme niihin tarttua. Siitä hetkestä lähtien olemme vapautuneet petotähtien uhkasta, jotka leijailevat ikiyön tuolla puolen. Se ei ole enää meidän yömme — siellä takana! Se ei hävitä meiltä mitään! Mainen valtakunta on saanut raja-aidan, me olemme rauhoitetut. Ja aita alkaa kukkia. Tuolla hypähtää kelpo koirani pystyyn, saatuaan kutsun Henrik Linnustajan luo. Idässä, metsän takana on noussut mitä taidokkain valorakennus. Juhlasaatossa hän kulkee pian palatsinsa heikosti valaistulta pihalta. Eläköön uusi kuningas! Maa astuu kirkkaan unen valtakuntaan. Niin heikkoja, häilyviä ja huumaantuneita kuin olemmekin haluissamme, kuu antaa kullekin meistä sopivan unen, ja unemme kasvaa sen mukana, se on oikeata laihoa, joka silloin menestyy, ja kun se on kypsä, leikkaamme sen hopeasirpillä ja pahuuden hedelmän erotamme ja kuormitamme sillä unemme ja lähetämme inhimillisen tähden barbaariseen taivaaseen, jolla taas äkkiä loistaa vihollisia. Barry kiitää eteenpäin, kuulen sen haukahtavan, sitten se on edessäni ja laskee jalkoihini siilin. Siitä huomaan, että aukio on lähellä, sillä siellä telmivät siilit kuutamossa. Minun täytyy kietoa tuo piikikäs pallo nenäliinaani ja ottaa se maasta, sillä muuten Barry ei liikahtaisi minnekään. Koetan tuon tuostakin salavihkaa vapautua pistävästä toveristani. Joka kerta Barry tuo sen takaisin. Se tietää, että semmoinen elävä kuuluu aittaan. Heti kun se on sinne viety, ei se siitä enää välitä. Mutta kukapa metsästäjä heittäisi saaliinsa pois? Kuono on verillä, mutta se ei hellitä. Kuu kumottaa aukion keskikohdalla. Vasta nyt tajuan: metsä kohisee tuntumattomassa tuulessa! Kuitenkaan ei ruohonkorsikaan liiku, kirkkauteen kurkottavat oksatkin ja niiden varjot ovat liikkumattomat. Kenties, ajattelen, rukoilevat nyt kaikki eläimet kuuta, kenties elävät toiset vavisten suurta päiväänsä... Katson valkoista majesteettia suoraan kasvoihin, pään loisto valuu yli reunain, heittää hohteen, josta lähtee pitkiä, teräviä säteitä — ja samalla tunnen koiran kohotetun pään polveani vasten. Ensin näen vielä viiruja, kuin huurretta, puiden rungoilla ja oksilla, sitten metsä on häipynyt, näen enää vain kuun, näkymättömien latvojen suhina paisuu, kuulen meren äänen. * * * * * Kotia tullessamme on kuu jo talon takana. Minun täytyy mennä pengermälle voidakseni nähdä sen. Silloin kuulen Rheinweilerin kirkonkellon lyövän puoliyötä. Tuuli on kääntynyt lounaaseen. Huomenna sataa. Merkillistä, Barry tulee ja menee. Mitä on tapahtunut? Lopulta lähden sen perässä. Keittiön eteisessä palaa yhä vielä valo, se on todellakin tavatonta. Avaan oven kolistellen, ja eteisessä tulee Kathrin vastaani. Hänellä on tärkeä tehtävä, hän on luvannut olla menemättä nukkumaan, ennenkuin on sen toimittanut, ja pyytää nöyrimmästi anteeksi: Jacquot on pyytänyt sanomaan herra paroonille. — Kutsun Kathrinin huoneeseen, ja kun näin olen tunnustanut hänen tehtävänsä tärkeyden, esittää hän asian niin tärkeänä kuin hänellä olisi diplomaatin sauva kainalossaan. Grether Fritz on tänään mennyt Rheinweileriin hautajaisiin, ja Jacquot on ollut häntä saattamassa... Sen tiedän. Jacquot on palannut kotiin miettiväisenä, mutta hilpeänä... Illallista syötäessä panin merkille hänen hiljaisen ylimielisyytensä, ja hyvääyötä sanoessani hän syleili ja suuteli minua, vaikka tavallisesti vain puristimme toistemme kättä kuin toverit. Mutta vuoteessa, kun Kathrin jo oli sammuttanut valon ja lähtenyt pois, Jacquot oli huutanut hänet takaisin ja pyytänyt häntä ilmoittamaan minulle, että hän tiesi, kuinka äiti oli Breuschheimissä haudattu, yhtä hyvin kuin jos olisi itse ollut läsnä. Äidillä oli nyt rauha ja hänellä myös. Ja Kathrinin piti sanoa minulle, että hän nyt rakasti minua niinkuin minä olisin paitsi isä myöskin äiti! Koska Kathrinilla on tyttönä ollut lapsi, joka kuoli hänen köyhyytensä tähden, sopii hänen puhua kuin ainakin asiantuntijana. Mahtavasti hän katsoo minua paksuilla, pyöreillä silmillään. Todellakin, se oli tärkeä sanoma! Kiitän häntä, kiitän oikein paljon. Niinkuin säätyläistä saatan häntä keittiöön saakka, missä puhtaaksi pestyllä pöydällä on avonainen rukouskirja. Taas kävelen kuun valaisemassa puutarhassa. Kaikkialla nousevat ja pursuavat pensaat maasta, mainitsen niitä nimeltänsä: lentävä sydän, akilleia, lupiinit, varhaiset loimukukat, neilikat, puutarhatyräkit, hanhenjalat, ritarinkannukset, palava pensas — tiedän, missä kukin kasvaa. Toisille lupaan kohtauksen uudenkuun aikaan, toisille seuraavan täysikuun iltana ja kolmansille sitä seuraavan, ja tuolla, ruusupensaiden välissä, ovat tulpaanit nupulla. Kun ne kukkivat, silloin pitää Marian olla luonani! Otan hänelle kirjoittamani kirjeen pöytälaatikosta, kävelen metsän läpi kylpypaikan ensimmäiselle kirjelaatikolle ja sujautan sen siihen. XX. TULPAANIT Kaksi viikkoa on kulunut ilman muuta tietoa Mariasta kuin että olen lukenut eräästä sanomalehdestä, kuinka rahaministeri Stratan musikaalisessa illanvietossa Roomassa markiisittaret Maria ja Camilla Capponi herättivät huomiota »todella italialaisella kauneudellaan ja täydellisellä suloudellaan». Tuo lehti oli jo itsekin pari viikkoa vanha. Römerbadin kauppias oli käärinyt tavaransa siihen ja Jacquot toi sen keittiöstä sanoen: »Siinä on jotakin Maria-tädistä.» (Kuitenkaan hän ei ollut nähnyt Mariaa neljään vuoteen, tuskinpa kuullut tänä aikana hänen nimeänsäkään.) Menin heti postiin ja sähkötin. Kyllä tai ei, tahdon saada vastauksen, en kestä kauempaa. Etelätuuli puhaltaa. En voi nukkua, en voi valvoa. Tuska raatelee minua kuin myrkky. Koskaan ei Marian tapana ollut viivytellä vastausta. Tuo Strata! Rautainen pölkkypää, juuri sellainen väärä Bonaparte, jollaiseksi Berrick kaksikymmentä vuotta sitten oli Trattoria all' Ombra di Goldonissa häntä maininnut! Voisiko hän sittenkin olla se uhkaava »ruhtinas», joka Marian varalle oli »tähdissä kirjoitettu»? Kuinka pitkä aika onkaan tuosta uhkauksesta kulunut! Ja äkkiä se nousee taas eteeni, ihan lähelle! Minun elämässäni ei mikään pääse loppuun. Ei mikään, mikä on alkanut kanssani elää, tahdo eikä voi kuolla. Monesti ajattelen: mikä taakka! Sitten taas tuntuu elämäni liian vehmaalta metsältä, jonka läpi minun on mahdotonta vetää selvää tietä. Missä olen? Olen unessa, jota en ole öisin löytänyt, jota olen ajanut takaa kuin hevosta, sittenkun se on minut heittänyt selästään. Kun aamu koitti, olin saavuttanut sen, käsilläni tarttunut sen harjaan ja lyönyt naaman puhki. Silloin se kaatui ja hautasi minut allensa. Siellä minä olen. Siellä makaan — unettoman yön päivänkirkkaan vuoren alla. Minä vetoan tulpaaneihin. Niin, tulpaanit ovat tulleet. Jo ennen auringonnousua käyn niitä tervehtimässä, kun ne varovasti kurkottavat valoa kohti. Keskipäivällä ne eivät jaksa valoa kestää, vaan seisovat kuin hoiperrellen, verhiöt ylenmäärin auenneina, kolme neljännestä jo kuihtuneena, varisseena, yllään tuskastuttava katoavaisuuden leima. Mutta kuinka kainosti ne kuuntelevat tiheään huntuunsa verhoutuneina kuutamon yöllistä laulua, kukin omalla pikku parvekkeellaan! Ne kukkivat vapaina sekaisin kaikilla puutarhasaroilla, muureilla kivikkokasvien joukossa, lavoilla niiden edustalla, ruusupensaiden välissä, pitkin lehtokäytävän varsia ja edempänäkin hajanaisissa ryhmissä niityllä, missä ne näyttävät rippuvan ruohossa kuin pienet punaiset, keltaiset ja valkoiset lyhdyt. Mutta suorastaan hurmaannuksiin jouduin nähdessäni ne ukkosilman auringonpaisteessa. Satoi hiljalleen, silloin oli todellakin aurinko salamassa — kirkastus, joka tuntui pyrkivän syvälle maahan, hurmasi koko puutarhan. Typistetty valkopyökkiaitaus istuinpenkin luona soi kuin lasiurut, kesäpensaiden versot paisuivat töyhtöinä, suortuvina, ja ritarikannuksen ensimmäiset lehtisikermät olivat kuin kypärintöyhtöjä, ja silloin ne liikkuivat, kypärintöyhdöt, ja näyttivät kasvavan maasta, kuin sieltä alkaisi nousta ritari. Käet, ihan lähellä, soittivat kuin hurjina kilpasilla. Mutta tulpaanit — hyvä Jumala, kuinka hienoja ja hentoja olentoja ne olivat! Pelkkiä ihastuttavia pyhimyksiä, ei enää tästä maailmasta, vain pieni verihymy, joka on painanut lempeästi hehkuvan leiman martyriudelle ja autuudelle. Tulpaanit? Olivatko nämä tulpaaneja? Ne olivat kadottaneet nimensä, itsensä, koko maailmakin. »Lähtökukiksi» nimitin niitä, koska ihmisten kerran pitää antaa jokaiselle esineelle nimi — joka aina on heidän omansa. Eihän tarvitsekaan olla tästä maailmasta, sanoin itselleni, varsinkaan jos tämä maailma ei enää voi pitää ihmistä kiinni, ja nauroin vapautuneena hunajasadetta kohti ja pesin käteni serafisen valon puhtaudessa, joka välkehti minun ja puutarhani yllä. Hunajasade taukosi, ja onnellisen illan nielaisi nälkäisenä kuin susi yö, jonka pilvissä kuu täytenä hoippui. Katselin sitä, kunnes se vaipui vuoteeseensa Vogesien taakse, sitten tein samoin kuin se, panin maata, mutta nukuin huonosti. Uneksin kuin kahden tunnelin välillä ja kun heräsin, oli yö. Näin unta erään hotellin suuresta ruokasalista. Linnamaista rakennusta ympäröi sininen meri. Pengermältä johtivat muutamat auringon valossa kimaltelevat graniittiaskelmat purppuraiselle hiekkarannalle, ja siellä vilisi lapsia, jotka kirjavissa kylpypuvuissa juoksentelivat uimahuoneiden ja olkimajojen välissä. Muutamat pitelivät kiinni äitiensä tai hoitajiensa käsistä ja härnäilivät merta isollavarpaallaan. Mainingin aallot kierivät kuin kissat heidän eteensä, ja lapset hyppivät kuin heitä kutitettaisiin. Toiset astuivat kuohuihin uljaina kuin vanhat merikarhut. Naiset ja lapset leikkivät meren kanssa niin pitkälle kuin silmä kantoi, väriloistoisina ruusuisella hietikolla sinisen meren edessä, joka piirteli hiekkaan valkoisia ja keltaisia kiehkuroita, ja se muistutti toista lasten leikkiä, jossa vannetta heitetään siten, että se nopean alkuvauhdin jälkeen palaa heittäjän luokse kuin kutsuttuna. Ruokasalissa taas oli jokaisella pöydällä kapeassa lasissa tulpaani. Siellä oli keltaisia, punaisia, purppuranvärisiä tulpaaneja, helmiäisvärisiä ja valkeita, niin valkeita kuin porsliini. Jokainen oli, kuten sanottu, lasissa valkeaksi katetulla pöydällä, koko sali oli kuin yksi ainoa tulpaanisarka. Istuin ja nautin tästä näystä. Äkkiä kajahti torventoitotus. Ovi aukeni, ja sisään astui pari, joka tuntui minusta tutulta. Johtaja riensi sitä vastaan ja saattoi sen pöytään lähelleni. Huomaamatta oli tullut ilta. Kattokruunujen valot loistivat, sali oli täynnä mustia herroja ja kirjavia naisia, pöytien lomitse kiitivät tarjoilijat, niin että ajattelin: nuo ovat tanssivia haukia — harjoitteluhetki! Jousiorkesteri viritti tanssikappaleen, katsahdin vastapäätä istuvaan naiseen, ja ikäänkuin musiikki olisi hänet havahduttanut, kohotti hän samalla katseensa, ja me tunsimme toisemme... Sitten olin hetken tajuttomuuden tilassa. Kun taas sävelten ja valojen sekamelskasta tulin tajuihini, olin onnellinen. Sillä liemilautasensa yli kumartuneen herran pään ohi hän hymyili ja nyökkäsi minulle. Musiikki nyyhki riemusta, ja sydämeni kukoisti. Mutta nyt tapahtui merkillistä. Herra laski lusikkansa, kääntyi ja äännähti iloisesti hämmästyneenä, pyyhki kiireesti suunsa lautasliinalla ja nousi tervehtimän minua. Silloin solahti kuitenkin väliimme pilvi, ihana suvi-illan pilvi, valkea, rusoreunainen, ja heräsin, mutta tiesin: ne olivat Murillo-tulpaaneja taivaassa... Käännyin toiselle kyljelle ja kaipasin hotellia meren rannalla, rantaa täynnä lapsia ja äitejä, jotka leikkivät meren kanssa, ja hymyilin äitien pidättyväisyydelle, jotka kuvittelivat, etteivät itse enää olleet lapsia. Kaipasin suuria hotelleja, joissa on elämän kovuutta vastaan patjat kellariluukkuja myöten ja rouvaa, joka lientä särpivän puolisonsa pään ohi nyökkäsi minulle, sillä välin kun viulut herättivät meidät elämään, joka oli jo ollut kuolema. Senjälkeen minun kävi kaiketi huonosti, sillä kun seuraavan kerran heräsin, kuulin vielä selvästi ähkäiseväni. Sytytin valon. Huoneessa oli vihollinen, mutta en löytänyt häntä. Reimsin tuomiokirkon ilmestyksen enkeli, joka seisoo yölamppuni takana, hymyili minulle ivallisesti... Kaikista unistani oli tämä ainoa, jonka selvästi muistin. Muut jäivät saaristomeriksi, jotka esiintyivät ja hävisivät, enkä tajunnut niistä muuta kuin pari väriä, ääriviivat. Samoin kuin yöllä tavoitin kirjavia unensirpaleita, olin päivällä kaikenlaisten mielikuvain vallassa, jotka odottamatta ilmestyivät yhtä nopeasti häipyäkseen tai sekaantuakseen uusien tulokkaiden kanssa, niin että olin kytkettynä näkyjeni runsauteen, painettuna ja puristettuna ja voimatta tietää minne ja minkä tähden. Mutta aina minun täytyi ajatella Venetsiaa! Jouduin niin pitkälle, että päättelin: tulpaanit ovat Venetsian kukkia. Ne tuntuivat minusta ominaisilta Venetsialle, siihen kiedotuilta, kaikkeen kudotuilta, laguunien veteen, sen alkuaineisiin, palatsien kiviin upotetuilta, vesi- ja tulimerkki jokaisella lehdellä. Pian uskoin, että tulpaanien venetsialaisuus, jonka kuitenkin vasta äsken olin keksinyt, oli pakottanut minut kaikki nämä päivät ajattelemaan sitä kaupunkia. Ja sen jälkeen kun kerran olin löytänyt tämän selityksen, en aluksi paljoakaan ihmetellyt, että niistä epämääräisistä mielikuvista, jotka piirittivät päivällä nukkuvaa, erikoisesti yksi minua vaivasi. Venetsiassa matkusti kerran höyrylaivalla pari, rakastava pari, tietysti. Riva degli Schiavonin valoketjua paeten alus kiiti Lidon valoa kohti kuin koi. Ei kukaan muu puhunut kuin vesi ja — hän, Signora. Hän moitti miestä, mutta moitteilla ei ollut mitään tekemistä hotellihuoneen kanssa, josta oli puhe, vaan hätävalheesta johtuneina ne yhdellä hyppäyksellä kohosivat lähtien joukkoon. Silloin ei enää kukaan voinut arvata, mitä oikeastaan oli tapahtunut. Mies, signore, seisoi hänen vieressään hieman poispäin kääntyneenä eikä puhunut mitään. Hän oli liian kauan vaiti. Äkkiä, jonkun kohtalokkaan kysymyksen jälkeen, joka kuului minunkin korviini, ja johon ei tullut vastausta, mykistyi nainenkin. Näin seistessään ääneti terävässä kulmassa erillään toisistaan ja kuitenkin yhteen kasvaneina he olivat minusta kuin Aatami ja Eeva doogipalatsin nurkkapilarissa, joille ennen alukseen astumistani olin toivottanut hyvää yötä: Eeva ojentaa kysyvästi kättänsä, kasvoillaan ilme, joka näyttää jännityksestä uniselta... Samalla havaitsin miehen kasvoilla hymyn, joka vaivaloisesti säilytti itsehillintänsä. "Hyvästi!" Nainen nojasi laidan yli. Mutta mies oli heti hänen vieressään ja piti hänestä kiinni »Rukoilen sinua!» sähisi hän. Nainen huokasi: »Oh!» eikä kukaan askeleen päässä seisova olisi voinut erottaa iloko vai tuska sen oli lausunut... Sitten he istuivat vierekkäin. Mies oli kietonut käsivartensa hänen ympärilleen, mutta molemmatkaan käsivarret eivät olisi riittäneet täyteen syleilyyn. Nainen tarvitsi koko miehen, avasi hänet hitaasti, alkoi kadota häneen ja oli pian vain puoleksi niin suuri. Mutta mies kasvoi yhä. Nyt hän seisoi siinä, mahtava puu tähtien alla, ja käärme keinui sen oksilla. San Niccolon kahviloissa hälistiin, ikäänkuin ne tahtoisivat osoittaa fanfaareilla ja eläköön-huudoilla suosiota rohkeille forestiereille, jotka olivat uskaltaneet tulla tänne saakka, ja kansa riensi paikalle näkemään ja tunnustelemaan. Aatami ja Eeva astuivat maihinnousukäytävää pitkin, käsi kädessä katsellen loistavaa Venetsiaa. Välillä oli tumma laguuni. Vasta silloin tunsin heidät kylpyhotellin vieraiksi. Hetkistä myöhemmin, tuntiessaan kovaa maata jalkainsa alla, Aatami sanoi: »En silmänräpäystäkään uskonut, että tahtoisit surmata itsesi, mutta pelkäsin kyllä, että laivakaiteen yli kumartuneena äkkiä joutuisit mielenhäiriöön — tai saisit vain huimauksen.» Sellaisia sointuvasti värähteleviä siltoja heittelee italian kieli tunteiden syvien vesien yli. Hän, signora, tiesi tuskin vieläkään mistä mies puhui. Hän hymyili, nyökkäsi, käsi toisen käsivarrella, katse tähtiä kohti, suu punaisena. Ja minun — minun täytyi vielä nytkin kuulla, tarkasti kuin tahtikellon laskemana: »Mutta pelkäsin kyllä, että laivan kaiteen yli kumartuneena...!» Niinkuin olisin näissä sanoissa saanut ilmestyksen! Naurahdan itselleni. Tämä siis on koko unieni tulos. »Häneltä puuttuu liikesilmää», olisi Ulricus Rheinweilerius sanonut, ja se olisi ollut lempeä arvostelu... Ainoat olennot, jotka aina, öisin ja päivin, ovat minulle alttiit, ovat tulpaanit. Onko siis ihme, että yhä enemmän liityn niihin? Vaellan niiden keskellä ja heitän vakavat jäähyväiset erotessani niiden luota kotiin mennäkseni. En silloin voi olla muutamia kertoja taakseni katsahtamatta. En jätä yksinomaan niiden omaa lumousvoimaa, jotakin muutakin elää siinä kätkettynä, ja minä kuulen henkäyksen siitä mikä tahtoo tehdä minut onnelliseksi. Niin kauan kuin olen ollut maailmassa, niin kauan kuin voin muistaa, olen tahtonut saavuttaa onnea. Kaikkia ihmisiä ja heidän töitänsä olen katsonut siltä kannalta kuin ne olisivat tulleet (matkalla, joka lienee kestänyt tuhansia vuosia) minua onnellistuttamaan! Kun ovella viimeisen kerran käännyn ympäri, koettaa katseeni lukea tulpaaneista, mikä oikeastaan on voinut minua puutarhan kynnyksellä odottaa, suuren tulpaanisaran laidalla. Se oli siellä, se odotti minua, mutta minä en heti sitä huomannut, ja nyt se on poissa. Vaikka hyppään aidan yli metsään, tapahtuu se vain muuttaakseni ilmettäni ja virkein mielin taas etsiäkseni onneani tulpaanien luona. Metsä versoo kevätmahlassaan. Se paisuu oikealle ja vasemmalle, tien yli, joka siten on koristettuna juhlakulkuetta varten. Tammien ja pyökkien lehtivihreässä holvissa välkehtii kummallakin puolella lehtikuusien vaalea suomupuku. Tie, leveä, hieman holvikaarteinen, korottaa kuninkaaksi jokaisen, joka sille astuu. Se vie vakain askelin metsän hyötyisän uhkeuden läpi, ei koskaan jyrkkänä, mutta aina ylöspäin. Luotuna saattamaan nousun unohduksiin se ei unohda kohota askel askelelta. Se kohoaa metsän ylikin, joka aluksi tahtoi haudata sen allensa, jääden nyt itse sen alapuolelle. Tien avaamana leviää etäisyys ja keskustelu taivaan ja maan välillä alkaa kuulua. »Mutta pelkäsin kyllä, että laivankaiteen yli kumartuneena äkkiä...» Ne sanat tulevat täällä ylhäällä ensiksi vastaani. Tuo lause ivaa minua. Tahtoisiko se muka »onnellistuttaa» minua? Tuskin ovat taivas ja maa jälleen päässeet vapautumaan, kun ilmestyy Venetsia, tulpaanien Venetsia. Tosin perin jokapäiväisenä juttuna höyrylaivassa kulkevasta rakastavasta parista, lisäksi ilman mitään yhteyttä tulpaanien kanssa. Kirottu juttu! Hyvä, tuollainen renkutus, kieliopin näyte, vainoaa minua vuorille saakka. Sattuuhan sitä, vaikkei puhallakaan etelätuuli eikä unettomuus sekoita päiviä ja öitä. Ihmisellä on muutakin katseltavaa kuin siloiteltuja lauseenosia, joita voi erotella ja taas yhdistellä. Katsokaa, silmäni, katsokaa! Sydämeni sykkii kurkussa, ettekä vielä ole nähneet! Katsokaa, silmäni, katsokaa tätä puistomaisemaa täynnä vuorenhuippuja ja laaksoja ja kuinka arvokkaasti se esiintyy ilman ylpeyttä, juhla-asuunsa pukeutuneena. Kuinka hieno järjestys vallitseekaan kukkuloiden rinnakkais- ja kohoamisasteissa! Minussa asuva pikku puutarhuri havaitsee suuren ja lausuu hänelle kiitoksen. Alamaisesti seuraan kättä, joka kasvattaa suuria metsiä ja omenapuita, nostattaa vuoret taivaisiin ja niiden käydessä liian korkeiksi polvistuttaa ne maahan, sieppaa pakenevat rinteet ja tasoittaa yhdellä sormella painaen alalleen, ja enentää ja siivittää möhkälemäisenä lojuneen kappaleen. Ja kuinka hyvin se käsi pitää huolta, että vuorien suuri rynnäkkö oikealla ajallaan jakautuu ja lopulla raukeaa viehkeyteen, jossa ihmiset asuvat. Oi kotimaa! Euroopan länsi! Sinä olet tämä puutarha, sellainen sinä olet, kunhan saat näyttää, millainen olet. Sellaisena sinä näyttäydyt jokaiselle, jolla on sydän sinua näkemään. Maan joka viiva, joka hermo väreilee sinussa, sinulla on kaikki sen värit, ja pikku puutarhasi yllä liitelee henki, kaukaa puhaltaen ja kirkkaana kuin vanhoissa tauluissa ilmestyksen kyyhkynen Marian pienessä huoneessa. Ja äkkiä tiesin kaikki. Iloisesti kahisten kiertyi käärö auki. Luin niinkuin hebrealainen alhaalta ylöspäin... Sali, josta olin nähnyt unta, oli kylpyhotellin ruokasali Venetsian Lidossa. Nainen, joka oli minulle hymyillyt ja nyökännyt, kun viulut olivat korkeammasta viittauksesta alkaneet meille kertoa meistä kuolleiksi luulluista sinisen meren rannalla, jonka kanssa naiset ja lapset leikkivät kirjavissa puvuissa, se nainen oli hän, Maria Capponi, ja lientä särpivä herra, jonka pään ohi hän avasi sydämensä minulle, kotiin palanneelle lemmitylle, olin minä... Minun pääni ohi hän hymyili ja nyökkäsi minulle. Voi, onnekas uni! Olimme siis kuitenkin taas löytäneet toisemme! Tuo oleskelu Venetsiassa kolme vuotta sitten ei ollut, kuten molemmat olimme luulleet, viimeinen yhdessäolomme. Tarvitsee vain olla onnellinen voidakseen selittää kaikki, vaikkapa unen hieroglyfit! Niinkuin hän nuhteettoman säädyllisesti oli vienyt minut vuorelle, johti tie minut nyt laaksoon. »Maria», huusin, »Maria Capponi!» Hänen nimellään kohotin päähäni kypärin, maasta kasvoi ritari pienessä ritarinkannuslavassa, jota tulppaanit loistollaan piirittivät. Ihanaa! Tieltä poikkeaa punaisella hiekalla siroitettu polku, joka johtaa puutarhani veräjälle. Kun käännyin sille, riippuivat pyökkien oksat niin alhaalla, että jalkani sekaantuivat niihin. »Ole varovainen», sanoivat ne, »ole varovainen! Älä juokse ajattelemattomasti sinne tänne, sinua odotetaan. Pidä, pidä», ja Venetsian kylpylähotellin viulut yhtyivät siihen, »pidä varasi!» Kyyneleet kohosivat silmiini... Minä en kuole vielä, lapsellisten hyppyjeni ohella huolehtii kaikki minusta, varjelee minua, sinäkään et vielä ole minulta hukassa — pyydän sinua tulemaan vaimokseni, Maria, sitten menemme Breuschheimiin, Jacquotin ja Mariettan kanssa, saamme uusia lapsia ja _elämme siellä ikuisesti_. Kun avasin puutarhan veräjän, juoksi Barry vastaani, kintereillään Jacquot, päässä lakki ja yllään vaippa. Luulin, että he aikoivat lähteä minua etsimään ja huusin riemuiten: »Onko hän tullut?» »Ei ketään ole tullut», vastasi Jacquot ihmeissään. (Emmehän koskaan täällä ylhäällä saa vieraita!) Ja hän pyysi lupaa mennä kylpyläpuiston ensimmäiseen konserttiin — kylpykausi oli juuri alkanut! »Yksinkö?» kysyin hajamielisenä. Ei, Barryn kanssa. Ehkä hän tapaisi myös Anna Grässlinin. »Multa Barryhan on kanssani», sanoi hän uudestaan, kun ääneti katsoin häntä. »Tietysti», vastasin, »mene vain. Barryhan on kanssasi!» Kolmannen kerran »alkaa nyt kylpykausi» siitä saakka kun (elpyen? unesta heräten?) olen yksinäni ollut täällä. XXI. IDYLLIN LOPPU Mistä johtuikaan, ajattelin tulpaanien keskellä puutarhassa, että me »näkymättömästi erottamattomat», niinkuin itseämme nimitimme, näin monta vuotta oltuamme liitossa erkaannuimme toisistamme? Päivää ennen sitä iltaa, jolloin rakastavan parin kanssa matkustin Lidoon, olin ollut Venetsiassa ilman Mariaa. Minusta oli haikeata jättää siten Maria, joka nukkui lepotuolissa sillä välin kun kiireesti kirjoitin pari kirjettä, ikäänkuin karata hänen luotaan. Mutta millään ehdolla en uskaltanut häntä herättää. Kuinka sentään henkäisinkään, kun olin sulkenut oven hänen heräämättään! Juoksin jo käytävää pitkin ja portaita alas, kimmeltäviltä ulkoportailta tervehdin nauraen merta, joka kutsui minua — mihin? En tahtonut matkustaa. Minulta ei puuttunut mitään. Ihana maailma, omistin sen tuskattomasti ja rauhallisesti. Kaunis oli Maria, uljas, hyvä. Ja kuitenkin lensin kuin siivillä onneani pakoon! Heitin pahat ajatukseni meren tuulille, jotka minua kuljettivat puistotien yli laguunille... Ruusuinen merikaupunki! Vaikka tunsin Venetsian lapsuudesta lähtien ja melkein joka vuosi olin siellä viettänyt viikkoja, jopa kuu tuntui minusta nyt kuin en koskaan olisi koskettaa kaunotarta, jolla oli tulpaaninvärinen puolinaamio, vaan aina lipunut vain sen peilikuvan yli. Katsoin taakseni enkä voinut kylliksi ihmetellä, että olin Venetsiassa, elin Venetsiassa. Ristiin rastiin kaupungin läpi etsin vanhoja tuttuja paikkoja, loistavia ja huomaamattomia — en ollut vielä ehtinyt kolkuttaa, kun minulle jo avattiin. Hiljainen, melkein huomaamaton oli tervehdys, ja niin jatkui retki paikasta toiseen. Loistavat menettivät arvoasemansa ja historiansa, mutta mitättömät, maineettomat, historiattomat olivat hiljaisuudessaan saavuttaneet etumatkan, joka nyt oli ilmeinen. Samalla ajattelin koko ajan pientä, viheriää, vehmasta kotimaatani, Dorista, äitiäni hänen istuessaan avoimen ikkunan ääressä katselemassa pitkin kylätietä, enkö odottamatta saapuisi kotiin, ajattelin kivistä Breuschheimiä ja hänen puolisoaan, jotka olivat viisi vuosisataa polvistuneet heleän linnan portilla ja samaten näyttivät minua odottavan... Astuin vähäpätöiseen kirkkoon, jota en aikaisemmin ollut huomannut. Kirkonvartija näytteli aarteitaan hymyillen niin lempeästi kuin rakastunut ukko. Hänellä oli tapana sivellä jotakin esinettä hyppysillään tai ohjata opastettavan katsetta johonkin kuvan kohtaan, mikä oli jalointa kaunopuheisuutta. Sanoin hänelle, ettei hänen kaltaiselleen miehelle, jolla ulkona valossa varmaankin oli kelpo lapsia ja kukoistavia lastenlapsia, mikään muu virka paremmin sopinut kuin täällä sisällä, ikäänkuin oman ikänsä hämärässä varjossa, vaalia sellaisia aarteita. Saattaessaan minua kirkon ovelle, hän kiitti kohteliaasti, kyseli elämäni vaiheita ja otti selitykseni vastaan nyökäten kuin panisi ne varovasti kirjan lehtien väliin säilymään. Kun hän jäähyväisiksi puristi kättäni, punastui hän otsaansa myöten, niin vaikea hänen oli käsittää löytäneensä siitä rahakolikon. Lapsia käveli perässäni, samoja, jotka eilen olin ylpeästi haaveksivan näköisenä ajanut pakoon. Colleonin muistopatsaan luona liittyi joukkoon kissa, ja itse Colleoni teki kädellään liikkeen kuin aikoisi astua hevosen selästä. »Pysy alallasi!» huusin. Kaikki nauroivat, lapset, minä ja Colleoni. Koskaan en ollut nähnyt häntä niin elävänä, tuota hirtehistä, neljänsadan lapsen isää. Hän ei ollut siinä sitä varten, että matkailijat häntä töllistelisivät ja taiteentutkijat ottaisivat hänestä mittaa, vaan senvuoksi, että hän hevosettoman kaupungin poika, oli suorittanut pitkän matkansa ratsain ja niin tuloksellisesti, että ihastuneet venetsialaiset eivät enää sallineet hänen astua maahan hevosen selästä. Siinä hän oli istunut puoliviidettäsataa vuotta! Markustorin viereisillä kapeilla kaduilla, joita tavallisesti vältin kuin täysiverinen herttuatar kalatoria, keksin kalleuksia lasista, oljista ja kudotusta villasta, joita ostin Marialle. Siellä tein todellisia ystävyysliittoja, ensimmäisiä Venetsiassa, ja eräs rihkamanmyyjätär, jolla oli naama kuin satavuotinen kaktus, kertoi minulle Markustorista kummitusjuttuja, joista uskoin joka sanan. Sillä ne eivät olleet yhtään epätodenmukaisempia kuin hän itsekään. Eikä kotiinpaluulla myöskään ollut kiirettä. Ei. Istuuduin Piazzettan ilmakylpyyn Campanilen ja dooginpalatsin kaksinkertaiseen ruusukimmellykseen, katse Markuskanavaan päin, missä joka neljännestunti tuli näkyviin pikku höyrylaiva matkalla Lidoon ja toinen sieltä takaisin. Tämä tulo ja meno Marian ja minun välilläni loi tasapainoa ja tuntui kuin armonajan pitennykseltä. Hän oli lähelläni — lähempänä kuin jos hän olisi istunut rautapöydän ääressä minua vastapäätä, uskottelin kavalasti itselleni. Kaunis, hyvä, uljas Maria! Illan hämärtyessä lähdin liikkeelle. Ennakolta iloiten intohimon idyllin uudelleen tapaamisesta astuin laivaan. Rakastavan parin huomasin, kun kuvattu kohtaus alkoi. Olimme juuri kulkeneet ankkurissa olevan sotalaivan ohi. Signaali: »Sammuttakaa valot!» kaikui perässämme. Paria, joka alkoi kamppailla pimeydessä vieressäni kuin peitteen alla, en tuntenut. En voinut erottaa piirrettäkään heidän kasvoistaan, enkä tuntenut heidän ääntään. He olivat minulle läpeensä outoja, ja kohtauksen tavallisuuden olisi pitänyt vielä vahvistaa outouden tunnetta, jopa suorastaan muuttaa se vastenmielisyydeksi. Sensijaan tempasi ensimmäinen heidän kiistassaan ilmennyt liike minut mukaansa ja heti kun olin sanankin ymmärtänyt, tunsin istuvani oman kohtaloni varjossa. Koetin siirtyä laivan peräpuolelle ja istua takapenkillä, mutta en päässyt pakoon. Minun täytyi kuulla kaikki, sekin, mikä ei ulottunut korviini saakka, ja nähdä sellaista, mistä silmäni erottivat vain mahdollisimman vähän. Molemmista esiintyjistä lienee näytelmä ollut perin jokapäiväinen, ja tietyistä merkeistä olisin voinut niin päätellä jokseenkin varmasti. Mitä se minua auttoi? Minun taisteluani siinä suoritettiin, meidän kaikkien rakastavain sotaa niin räikeästi lyhennettynä, että se vaikutti kerrassaan naurettavalta. Mutta juuri siitä johtui kiihkeän, alastoman inhimillisyyden vivahdus. Kenties me toiset kävimme sitä sotaa keskenämme vähän joustavammin ja siistimmin, mikäli mahdollista pistosanoilla, mutta niin kauan kuin rakastettiin, taisteltiin kuolemankin portaille saakka. Ei ollut mitään välttämismahdollisuutta. Ja minä kärsin lihassani, verisesti, en itseni vuoksi, niin ainakin luulin, en naisen tähden — vaan kärsin rakkauden puolesta. Ja tuskassani, sisäisessä synkässä temmellyksessäni kaipasin Dorista. Kaipasin Dorista, sitä se oli, ei enempää eikä vähempää. Voi, se oli polttava, raju nälkä, se kalvoi sisälmyksiäni ja teki minut sokeaksi! Se oli tuskaista kätten vääntelyä. Se oli suonenvetoa jaloissa, jotka olisivat tahtoneet juosta. Se oli janoa, joka painoi suun ja silmät kuopalle. Huuleni vapisivat, tuntui kuin olisin vaipumassa tainnoksiin. Kaipasin Doriksen läsnäoloa enkä mitään muuta. Puuska oli yhtä ankara kuin lyhyt. Marian syleilyssä, joka minua odotti hämärässä hotellin edustalla, olin unohtanut sen muistonkin. Rakastava pari ja me saimme illallisemme toisten jo syötyä; me neljä olimme ainoat ruokailuhuoneessa, ja pöytämme olivat lähekkäin. Minun sopi vain kuiskaillen kertoa Marialle — hyvin mahdollista, että hän, päästyäni kuvailemaan kohtausta laivalla, loi tutkivan tai hämmästyneen syrjäsilmäyksen viereiseen pöytään. »Katso», sanoi hän, enkä voinut erottaa oliko se ivaa vai kateutta — »katso, Claus, nuo rakastavat!» Samassa selvisi rakastavalle parille, etten ainoastaan ollut nähnyt heidän kohtaustaan, vaan että myös juuri olin kertonut sen naiselleni. Ilmeet, joilla he saattoivat meidät sen ymmärtämään, olivat epäystävälliset, ilman pienintäkään hyväntahtoisuutta ne katseet, joilla herra syystä kyllä rankaisi minua ja nainen ilman syytä Mariaa. Mutta pian he huomasivat, jolloin heidän hämminkinsä kasvoi kuin kuu, että Maria ja minä ajattelimme heidän kiistaansa vain mieluisin tuntein, ja välillemme syntyi, meidän lähestymättä toisiamme henkilökohtaisesti, ystävällinen suhde, joka päivä päivältä kävi yhä läheisemmäksi. Välistä he tulivat kuin siipikengillä juosten, välistä liukuivat synkkinä esiin, he kiusasivat ja lohduttivat ja onnellistuttivat toisiaan — he rakastivat autuaasti ja toivottomasti. Me emme edes tervehtineet toisiamme. Sellainen pidättyväisyys kehitti melkein huomaamatta myötätuntomme ilmaisumuotoa, jotka olivat erikoisia sekä tavattomuutensa että näkymättömyytensä vuoksi. Nopeasti käännyttiin käytävän mutkissa, syöksyttiin syrjään ja esiinnyttiin niin elävänä anteeksipyynnön kuvana kuin suinkin mahdollista. Mutta lukusalissa, ravintolassa, pengermällä, lyhyesti sanoen, kaikkialla, missä oleskelimme samassa huoneessa, saattoi helposti havaita, että voimme hetkeksi hävittää toisemme näkyvistä, mutta emme ajatuksista. Tällainen myötätunto oli kuin jokin erikoinen valo huoneessa. Mutta me (Maria ja minä sanoimme sen uhmailevasti nauraen, me hullut) tunsimme olevamme turvassa kaikilta pettymyksillä. Nuo toiset esittivät edessämme murhenäytelmää. Toiset! Me istuimme permannolla. Mutta emme olleet läheskään niin rauhallisia kuin kumpikin olisi tahtonut toisen luulevan. Ensimmäiseksi osoitin minä levottomuuden merkkejä. Lähetin sähkösanomia ja sain vastauksia. »Mitä kuuluu Dorikselle?» kysyi Maria ystävällisesti. »Kiitos, hyvää. Minua tunnutaan kaivattavan kotona.» Näin, kuinka hänen ruskea hipiänsä kalpeni. Seuraavana yönä johtui Cap d'Antibesin runo mieleeni »Antibes! Riippuvat puistot pitkin rantaa, huvilat valkeat, pinjat tummat, ja kukkaset kuutamon merkkiä kantaa...» Selvenikö kypsyneelle naiselle äkkiä, että tällainen haaveileva puhe ei ollut meidän rakkautemme kieltä! Tai vaivasiko häntä ensimmäisen aistihurmamme muisto, jolloin hän oli minut omistanut kokonaan ja syvemmin kuin silloin olin luullut ihmiselle mahdolliseksi. Kasvot poispäin käännettyinä hän pyysi: »Vaiti! En tahdo enää koskaan sitä kuulla...» Ja sitten hän huudahti: »Voi, kuinka minua kaduttaa!» Pelästyin niin, että yhdellä hyppäyksellä seisoin keskellä huonetta. Mariako itkemässä — mitä selvimmin rakkauteen antautuneena, meidän rakkauteemme...? »Jumalan tähden, mitä sinä kadut?» Kesti hetken, ennenkuin hän yhä äänekkäämmin nyyhkien jatkoi: »Etten silloin pidättänyt sinua itselleni! Varmasti se olisi onnistunut, minun olisi pitänyt pidättää sinut, vain itselleni, Claus!» Enempää en kuullut, sillä olin jo huoneittemme välisessä kylpyhuoneessa ja olin sulkenut oven takanani. Tunsin itseni petetyksi ja uhatuksi. Minulta oli riistetty suhteemme tähänastinen hilpeä sopusointu, ja minua uhkasi dramaattinen näyttämönvaihdos, joka oli kerrassaan vastoin makuani. Tunsin suuttumusta ja pettymystä siitä, että Riviera-taivaan sinileimalla varmennettu hiljainen lupaus tehdä toisillemme vain hyvää oli rikottu. Kukaan petetty rakastaja ei olisi voinut olla loukkaantuneempi kuin minä viekas narri nyt nimenomaan yritin olla. Pukeuduin kiireesti, ikäänkuin tällä kertaa pitäisi todellakin karata, ja matkustin Venetsiaan. Nähdessäni Danielin hotellin, jonka luokse gondoli pysähtyi, ajattelin: »Luonnollisesti, kuinka voinkaan unohtaa, mikä hän on syntymästään saakka ollut: suuri kissa, joka voi olla yhtä viisas kuin musikaalinenkin ja tuntemattomasta syystä on antanut minun kesyttää itseänsä — tai joka ehkä pikemmin on esiintynyt niin, että, kuvittelin hänen suostuneen kesytettäväksi!» Kun varhain aamulla palasin kotiin, odotti Maria minua aamupuvussaan yhteisellä parvekkeellamme: juuri peseytyneenä, tukka kähertämättä, kasvoissa tuskin huomattavasti ihomaalia, vain kulmakarvat, ohimot ja suupielet lievästi väritettyinä, mutta suu kalpeana, ja huulien yli lipui kieli kuin punainen vesikko, ensin hypellen, sitten, kun hän oli varma minusta, hitaasti kuin mahallaan mäkeä laskien. Viitantapainen puku verhosi hänen vartalonsa ja oli kirkkaan opaalin värinen. Ja niinkuin opaalissa vaihtelivat sen värivivahdukset valon mukaan (samalla kun vartalo oli kiinteä ja sileä kuin ihmiseksi tullut patsas) ja uudistuivat sateenkaaren värisestä syvyydestä. Oliko hän silloin kietoutunut merestä leikattuun silkkipalaseen, joka niin kauniisti häntä somistaen edelleenkin oli yhtä meren kanssa? »Mistä saakka?» kysyin hämmästyneenä, sillä nyt näin tuon puvun ensi kertaa. »Yllätys», vastasi hän hymyillen. Hän oli itse valmistanut teen. Kun kaadoin sitä kuppiin, nousi höyry ilmaan kuin pienen uhritulen savu. Se oli ahdasmielisesti rakastavain uhritulen savua pienestä, läpinäkyvän ohuesta porsliinikupista. Mariasta tuoksui kylvyn englantilaista suolaa, ja tämä tuoksu yhtyi kuohuen meren kirpeämpään tuoksuun, kun tuuli sitä puhalsi. Hän nauroi ja osoitti aurinkoa, ja kun se mahtavana kuin haaremin herra tuli esiin, pyörähti Maria hiljaa lyhyin siroin askelin sen edessä tavalla, jolla ei hiiri ole koskaan kissan edessä tanssinut, mutta mahdollisesti joskus kissa rakastuneen tiikerin edessä. Rannalla alkoi liikehtiä partiolaisia, poikia ja tyttöjä, jotka kylmässä vedessä karkaisivat jäseniään Stratan ja isänmaan hyväksi. Senjälkeen tulivat nuo seitsemän vanhaa herraa. Maria tunsi heidät nimeltä. Ne olivat hyviä vanhoja nimiä. »Kapitolin vartijat», niin he itseänsä nimittävät, ilahduttivat nuorta polvea lyhyillä pukinhypyillä ja pitkillä puheilla, mutta heidän hypellessään auringon paisteessa, näytti heidän nahkansa liehuvan luiden ympärillä, ja heidän puheensa nielaisi meri. »Katsohan, Maria», sanoin, »tuolla alhaalla he suorittavat aamuhartauttaan sinun Stratallesi». »Camillan Stratalle, aioit kai sanoa.» »En, vaan sinun.» »Claus hyvä, hän rakastaa minua mielettömästi, se on totta.» »Näetkö nyt!» »Mutta minä luulen, että Camilla rakastaa häntä enemmän kuin minä.» Höyhenkevyt käsi kosketti olkapäätäni. »Eiköhän meidän nyt pitäisi mennä nukkumaan? Toinen kentaureista on jo viisi minuuttia tarkastellut meitä kaukoputkellaan.» »Ei», sanoin minä, »me menemme uimaan». Maria huudahti: »Mainiota!» ja juoksi sellaisena kuin oli uimapukua kädessään heilutellen alas portaita. Rinnakkain, pitkin vedoin, jotka olivat kuin yhteisen laulun säkeitä, uimme ulapalle. Mutta aterian jälkeen, kun hän lepäsi, istuin enää vain harvoin hänen luonaan. Useimmiten tein kävelymatkoja, joilta palasin hajamielisenä tai raukeana. Joskus tapasin hänet tällöin hallissa odottamassa puhelinkeskustelua Roomaan. »Mitä kuuluu kotiin?» kysyin ensi kerralla. »Kiitos — Marietta on langennut ja loukannut polvensa. Ei pahasti. Vain naarmu.» Kun toisen kerran tapasin hänet puhelinkaapin luona, en enää kysynyt mitään. Kaikin tavoin koetimme olla huomaamatta muutosta välillämme, mutta kerran yllätin hänen kasvoillaan omituisen synkän ilmeen. Silloin hänellä oli entisen ajan kärsivät, vihastuneet pikkutytön kasvot, jotka olin kokonaan unohtanut. Pelästyin aika lailla, mutta sitten vihastuin ja käänsin kiivaasti pääni poispäin. Samalla tunsin, että Maria tutkivasti katseli minua. Minun ei onnistunut kyllin nopeasti hallita ilmettäni. Kun katseemme kohtasivat toisensa, hymyilimme — säälien. »Lähdetään heti!» sanoi hän hiljaa. Hieman kumartuneena hän katsoi suoraan silmiini, kasvoni hoippuivat hänen silmäinsä valossa, hengitykseni salpautui, kun hän oli niin kaunis. Pudistin päätäni, kumarruin, suutelin häntä suulle keskellä hallia. Hän oli hiljaa silmät ummessa, mutta ei vastannut suudelmaani. Luulin huomaavani, että hän vapisi. Mutta kun kohotin katseeni, hymyili hän rauhallisesti. Kuulimme kolinaa ja käännyimme yllätettyinä ympäri. Takanamme istui rakastava pari pelipöydän ääressä ja taputti käsiään, tosin melkein äänettömästi, sitten he kätkivät päänsä kortteihin syyllisiksi tekeytyen ja loivat meihin lymypaikastaan rikostoverien katseita. »Täytyy myöntää, että minua hävettää», mutisin. »Minkätähden, Claus? Nuo ovat hyviä ihmisiä...» Senjälkeen emme enää puhuneet niin ystävällisesti ilveilijöistämme ja heidän rakkausnäytelmästään, pian he jäivät pois keskusteluaiheistamme, ja koetimme olla heitä tapaamatta. Lähtöpäivä tuli. Seisoimme hallissa ja odotimme hotellin autoa, jonka piti viedä meidät San Niccoloon. Ystävämme oleskelivat myös hallissa, puolihämärässä paikassa, lausuakseen mykällä tavallaan jäähyväiset. Niin se epäilemättä oli suunniteltu, mutta siitä tuli vähän muuta. Auto tuli portaiden eteen, käännyimme ympäri ja loimme vielä katseen halliin, tämän yhden muille vieraille, toisen, kuten kaikesta huolimatta asiaan kuului, parillemme. Silloin nainen hyppäsi lyhyin askelin kuin liverryksessä luoksemme, syleili Mariaa ja suuteli häntä kummallekin poskelle. Samalla herra teki paikaltaan minulle kumarruksen — käsi sydämellä. * * * * * En ole senjälkeen Mariaa tavannut. Niinä parina tuntina, jotka meillä vielä oli käytettävinä Venetsian ja Milanon välillä, emme aluksi rohjenneet itsellemme tunnustaa lopun todellisuutta. Oli tukahduttavan kuuma. Pidimme kasvojamme ulkona ikkunasta ilmavedossa, ja Marian tumma kissanpää kirkkaine silmineen riippui häipyvänä vierelläni. Keräilimme muistoja ja tarjosimme niitä toisillemme, niitä nimeltä mainiten, kuin pikalahjoja, juoksussa siepattuja ja annettuja: niissä oli viinitarhoja kiehkuraisine köynnöksineen, valkoinen maantie loputtomalla vihreällä tasangolla, räikeäpilkullisten plataanien reunustama, pieniä maataloja, heleän keltaisia, punaisia, valkoisia, joku hoikka torni, joka yleni puutarhassa — venetsialaisena palatsina ränstyneessä kylässä — maissipeltoja, joiden punainen multa näkyi viljan läpi ja joilla viiniköynnökset sopusuhtaisia puita pitkin jatkuivat etäisyyteen, ensimmäisille vuorille. Ne leikkivät pyramidien muodolla, nuo vuoret, ja erään onnistuikin olla pyramidi. Sen me valitsimme rajakiveksemme. Siitä alkaen emme enää tahtoneet näyttääkään kuuluvamme yhteen. Ääneti istuimme pieluksiin nojaten, alakuloisina kuumuudesta ja väsymyksestä. Kerran Maria sanoi — liikkumattomana, verkkaan, ikkunasta ulos katsellen, kuin etsisi ulkoa sanoja: »Vain saadakseni sen sanotuksi, Claus, ja tahtomatta mitenkään loukata... Kaikki nämä vuodet ovat olleet epätasaista taistelua. Sinä et ole vastannut minun rakkauteeni. Ehkä rakastat Dorista niinkuin minä rakastan sinua, mutta minua — älä ymmärrä minua väärin, Claus, sinä olet tehnyt minut onnelliseksi, hurmannut minut, ei, ei, sinä olit aina hyvä minulle, sinä olet uhrannut minun tähteni, ja silloin, Rivieralla, emme enää kumpikaan olleet vapaita... Olen esittänyt aina alttiin, aina iloisen pikku rakastetun osaa, koska sinä et muuta tahtonut, ja sitä osaa sinä olet rakastanut, et minua. Oikeastaan olen sinua koko ajan pettänyt... Samaan aikaan kun sinä näit minut loistavana ja iloisena osassani, olen tässä ulkoilmavankilassani huutanut ja riehunut kaipauksesta, mustasukkaisuudesta, häpeästä, voi, kuinka olen vihannut Dorista, jolle sinun sydämesi kuitenkin joka hetki kuului, Dorista ja sinuakin, Claus. Tunnustan sen. Sinä olet aina pitänyt omanasi vain väritettyä valhetta... Sinä ainakaan et ole valehdellut. Sinä olit todella kohtelias huikentelija, joka pari kolme kertaa vuodessa jossakin maailman kolkassa soit minulle kohtauksen.» Kumarruin ja suutelin hänen kättään. »Suo anteeksi», pyysin. Hän sanoi vielä: »Myös se pitää sinun saada tietää, Claus... Minulla ei koskaan ole ollut ketään muuta lemmittyä.» Kummallista, se koski minuun kuin hän olisi vakuuttanut päinvastaista... Milanossa erosimme. Maria teki ristinmerkin huulilleni ja jätti minut Madonnan haltuun. Hipaisin kädenselällä hänen silmiään ja kysyin: »Milloin taas?» Hän katsoi minuun ystävällisesti, mutta ei vastannut; enkä toistanut kysymystäni. * * * * * Ja sittenkin olen häntä kutsunut, ja sittenkin hän tulee! Elämäni kuluu yhden toivon valossa ja varjossa: että hän uudelleen ottaisi minut sydämeensä, niinkuin olen unessa nähnyt... Monesti muuttuu toiveeni varmuudeksi, usein epäilen — niin vaihtelevat Reinin laaksossa valo ja varjo, ja yöt läpeensä raivoaa myrsky. Ja kuitenkin! Ihmeellinen aavistus. Hän tulee, hän tulee varmaan! Niin, tule vain, tule — Maria, meillä on tehtävämme! Viikkoja, ei, kuukausia olen puhellut sinulle. Olen näyttänyt sinulle kirjeet, jotka vaativat minua palaamaan kotiin. Kirjeen äidiltäni, joka pelkää, että täällä vähitellen myrkytän itseni. Sinä olet saanut nähdä, kuinka isäni kirjeissään valittelee tuon Ernst Breuschheimin toisinaan kopeata, toisinaan masentunutta olemusta, joka ei koskaan ole tahtonut olla veljeni, vaikka hänet otettiin omaksi lapseksi! Olet myös nähnyt ystäväni Hubert Adamin kirjeen, joka oli täynnä romanttista karkeutta ja viekkautta: »He ovat varastaneet elämämme, juuri ennen elonkorjuuta, murhanneet, ruhjoneet raajarikoiksi, turmelleet vanhempamme, veljemme, ystävämme. Hyvä, ymmärrän kyllä, jos joku kostaa, myös sitä, joka ei halua elää häpeässä, vaan mieluummin luikkii tiehensä kuin on näkemässä, kuinka Confrérie des animaux superieurs (niinhän sanoo kenraali-serkkusi) valmistautuu uuteen joukkosadismin purkaukseen. Mutta vain tyhmä tomppeli istuu Schwarzwaldin rinteillä pitäen ainoana elämäntarkoituksenaan hempeämielisesti tuijottaa Elsassiin ja tehdä itselleen Jumala ties mitä vain senvuoksi, että muutamat ihmiset kotona eivät ole käyttäytyneet niin jalosti kuin näin jalon sodan jälkeen olisi sopinut odottaa. Tule vihdoinkin kotiin! Kaikki teillä rappeutuu veljesi hermoista talliin ja konttoriin saakka. Kenties uskot sen vasta sitten, kun olet lukenut sen sanomalehdistä. Täällä ei enää pitkään aikaan ole sinua parjattu (François Kern oli typerä esittäessään hälinälehdessään lähtösi _Commissions de triagen_ alueelta 'mielenosoitukseksi'), mieliala on muuttunut, ja me, s.o. me, jotka olemme täällä kotona, me oman maan miehet katsomme täydellä syyllä, että Breuschheim, Breuschheimin asia, joka merkitsee enemmän kuin periaatetta, nimittäin vanhaa elsassilaista elämää (joka, ihme kyllä, vielä kukoistaa), on lopultakin ja juuri nykyisenä aikana tärkeämpi kuin teidän kirotut perhejuttunne. Polta kaikki lyyrilliset paperit, taudinselostukset ja kuumekäyrät mukaan luettuina, ota poikasi selkääsi ja marssi Reinin yli. Terve!» Ja erikoisimmankin näistä sanomista olen sinulle kertonut, palvelija-diplomaattimme Josefin kirjeen: »Rakas, kunnioitettu herra parooni! Teidän olisi jo aika hoitaa asioitanne...» Hullunkurista, vai kuinka? Mutta se on vakavaa. Meillä on tehtävämme. Meidän tulee ponnistaa pystyyn maailman raunioista, pelastaa itsemme ja lapsemme. Mitä on ollut, se on haudattu joukkohulluuteen, veriseen viattomuuteen. En minä etkä sinä ole sitä kokenut, vaan meidän varjomme. Se oli vain aavistus siitä, mitä jonakin päivänä olisimme, sinä ja minä, kotiseutu, maailma — — tule! XXII. LOPPU Sunnuntaina oli sumua. Aamuhämärässä satoi lunta. Sitä seuranneena päivänä oli suoja. Illalla tuli lievä pakkanen. Iltapäivällä olin kävellyt kappaleen matkaa metsätietä ja ihaillut puiden lumiturkkia. Ne olivat keränneet enemmän lunta kuin muulloin kuluneen talven aikana, suorastaan täyttyneet lumesta. Näin, että suojailmasta huolimatta ei pisaraakaan pudonnut puista. Mutta lumi oli valon kyllästämä, kaikkialla oli täydellinen hiljaisuus, ja kun hämärässä astelin kotiin päin, oli metsä valkean hornan näköinen. Kylmän yltyessä alkoi kuulua hiljaista rätinää. Ajattelin vielä: »Metsä kehrää lasia...» Jokainen oksa, joka lehti oli kokonaan kristallien peittämä, vahvemmilla oksilla lumi oli jäätynyt paakuiksi — hirvittävä paino, joka — yhä kasvoi. Yöllä kuului taloni katolta jysähdys, samalla lepatti sähkövalo, sammui ja syttyi uudestaan, ikäänkuin joku olisi pari kertaa nopeasti kiertänyt katkaisijaa. Otaksuin, että ulkona oli jälleen tullut suoja, että katolta oli vyörynyt lunta ja katonharjan valomasto siitä pelästyneenä herännyt unestaan. Ja äkkiä paukahti talon takaa laukaus. Ja heti sitten vielä toinen. Kiiruhdin huoneesta, seisoin hetken jäykkänä ovella, syöksyin kuin oudon voiman vetämänä pihan yli puutarhan portille. Minä tahdoin ja minun täytyi mennä metsään. Se oli kuin avunhuuto, jota minun täytyi totella, kuin uhkaus, johon minun täytyi mukautua. Tuntui kuin käsieni ulottuvilla tapahtuisi murha. Kun kurkotin kättäni portin ripaan, ryskyi ylläni, voimakas sysäys heitti minut ruusupensaaseen, ja lunta tuprusi perässä. Märkänä ja kylmänä nousin pystyyn. Vieressäni lojui miehenpaksuinen oksa, joka oli katkennut satavuotisesta tammesta. »Claus!» kuulin huudettavan. Ainakin olin kuulevinani, että joku huusi nimeäni. Lisäksi rytisi metsä, ja puutarhan nuoret hedelmäpuut katkeilivat, ikäänkuin käsky kuolla nyt pimeän halki saavuttaisi nekin. Taas ovella kuunnellessani näin korkearunkoisten ruusujen keskeltä katkeilevan. Se oli viimeinen hiljainen kaiku ihan lähellä metsässä sattuneesta ryskeestä. Se oli kuin laululinnun kuolema kädessäni. Tämä kaikki tapahtui varjomaisesti, pimeydessä, johon talon lyhty himmeästi loi valoa. Kuulin paljoa enemmän kuin näin, mutta näkö ja kuulo sekaantuivat, koska tunsin puutarhan joka paikan pimeässäkin. Hiljainen kumahdus osoitti minulle nuoren hedelmäpuun, jonka näkymätön käsi oli kaatanut, valoviirussa näin ruusukepin kokonaan kristalliksi muuttuneen kruunun — mutta heti senjälkeen sitä ei enää ollut olemassa. Portin takana seisoi hirsimetsä jäykkänä ja mustana kuin muuri. Ja mitä muurin takana tapahtui, se kerta kerralta nosti pelkoa jotakin tuntematonta, luonnottoman suurta, epäinhimillistä kohtaan, paisuttaen sen suorastaan hirvittäväksi kauhuksi. Sillä hetkellä kirkastui yö. Ja sitten kajahti auton torvi. Kun epäröin uudelleen mennä rajuilmaan, aukeni portti, ja tielle astui nainen pitkässä turkisviitassa, pää hunnun peitossa. »Kuka täällä asuu?» huusi hän. Viviane! Syöksyin ulos, hän juoksi minua vastaan, ja keskellä tietä kohtasimme toisemme. Seisoimme ja puristimme toistemme käsiä. »Äitinne on lähettänyt minut tänne», sanoi hän raskaasti hengittäen. »Minun täytyy heti viedä teidät kotiin.» »Minä tulen, Viviane. Varmasti. Pian.» »Heti Claus!» sanoi hän ja nosti katseensa. »Äitinne oli tänään iltapäivällä luonani. Hän kuolee levottomuudesta.» »Odotan vielä vain sanaa Roomasta.» Hän ei vastannut, mutta minusta tuntui kuin hän olisi pelästyneenä astunut liian lyhyen askeleen, kun rinnakkain kävelimme taloon. »Mitä tiedätte Stratasta?» kysyin äkkiä. »Olen lukenut jotakin sanomalehdistä.» »Hän on mennyt kihloihin Camilla Capponin kanssa.» »Entä Maria?» »Mariasta», vastasi hän epäröiden, »Mariasta en oikeastaan tiedä mitään». »Olen sähköttänyt hänelle. Olen pyytänyt häntä tulemaan.» »Vai niin!» sanoi hän. Suljin ovet — naurettavaa varovaisuutta, kuin vuorenvieremää vastaan. Silloin ryskyi taas, niin että talo tärisi, ja kaikki valot sammuivat. Tuskin olin ehtinyt pimeän läpi viedä Vivianen huoneeseeni ja istuttaa hänet uunipenkille, kun Jacquot ryntäsi sisään. »Isä!» huusi hän. Silloin tuli taas valoa, näin hänen istuvan Vivianen ja itseni välissä matolla, pelosta hytisten valkeassa yöpuvussaan. »Mitä tämä oikeastaan on?» huusi hän nyreänä ja vilkuili milloin minuun, milloin uunipenkkiin. Aluksi värähteli vielä hymy hänen kasvoillaan, sitten hänen piirteensä jäykistyivät läpitunkevan vakaviksi. Muutos tapahtui tavattoman äkillisesti, ikäänkuin joku outo voima olisi hänet vallannut. Hän tuijotti silmät suurina eikä puhunut mitään. Suu oli avoinna. Ja sitten, yhä mykkänä, vedettyään muutaman kerran syvään henkeään hän tarrautui varjossa lepäävään Vivianeen. Ja tämä mykkyys oli niin rajua, että ponnahdin pystyyn ja kurotin käteni tyhjyyteeni en tiennyt, tahdoinko karkoittaa harhakuvan vai pidättää lasta. Vivianekaan ei sanonut mitään, vaan painoi pojan rintaansa vasten ja hyväili hänen hiuksiaan lyhyin suudelmin. Mutta pian Jacquot istui taas lattialla hänen ja minun välilläni, joka olin hätääntyneenä odotellut, ja itki hiljaa. »Mitä tämä on?» kysyi hän taas, mutta tällä kertaa toisenlaisella äänellä. Hän melkein ulvoi sen, suunniltaan epätoivosta, kuin mielettömänä tuskasta — tuntui kuin olisimme kaikki nähneet unta! Viviane peitti kasvonsa käsillään. »Jacquot!» sanoin, mutta hän pudisti päätänsä. Niin jäimme muutamiksi minuuteiksi voimattomuuteemme. »Jacquot!» sanoin uudestaan, ja silloin hän kohotti vaivaloisesti katseensa. Hänellä oli sairaan harhaileva ilme. Katsoin häntä silmiin, katsoin sydämeen saakka. Mitä muuta olisin voinut tehdä? Katsoin häntä... Tiesinhän liiankin hyvin, mitä hänen sielussaan oli tapahtunut! Viviane oli samannäköinen kuin Doris, vain tumma, ja Jacquot oli usein yöllä välähtävässä valossa nähnyt äitinsä, joka myöhään kotiin palattuaan oli vielä, turkki ja harso yllään, mennyt hänen vuoteensa viereen. Nyt Jacquot oli saanut päähänsä, että äiti kenties kuitenkin vielä eli, ja lopettaakseen kauhean pilan tarttunut häneen, pidättääkseen hänet, mutta heti seuraavana hetkenä huomannut erehdyksensä. Se oli ollut romahdus kuin alas tornista... »Ehkä maailma romahtaa?» huusi hän nyt kerskaillen. »Minä en piittaisi.» Hitaasti ja perusteellisesti hän kuivasi kyyneleensä. Kun juuri selitin hänelle rajuilman tuhoja, sammui valo kolmannen kerran, ja Grether Fritz, joka heti senjälkeen toi kynttilöitä, kertoi, että muuan metsänreunan jättiläislehtikuusista oli juurineen kaatunut ja katkaissut valojohdot. Viviane saattoi Jacquotin huoneeseensa, ja Fritz istuutui hänen vuoteensa viereen. »Claus», sanoi Viviane palattuaan kynttilä kädessä, »Claus, pyydän teitä, lähdetään. Tämä talo on hautausmaan laidassa, te ette saa jäädä tänne, lapsi vielä vähemmän.» Hän asettui ihan eteeni. »Auto odottaa alemmalla tiellä, missä metsä alkaa. Emme uskaltaneet ajaa lähemmäs. Jacquot ja toiset tulevat myöhemmin, jahka saavat passit. Te, Claus ette tarvitse passia, minulla on Leo Breuschheimin kirje, ja saksalaiset päästävät teidät tietysti maastaan pois. Ottakaa viittanne ja hattunne, sanokaa sana palvelijallenne, ja sitten matkalle!» »Eikö kello soinut?» keskeytin hänet kiivaasti. »Varmasti se soi», myönsi hän. Seisoin kauan ja kuuntelin ryskyvää yötä. Kynttiläin valo paloi rauhallisesti. Vihdoin koputettiin ovelle. Fritz, ojensi minulle sähkösanoman. Odotin, kunnes hän oli lähtenyt huoneesta, ja sanoin sitten kovalla äänellä, jonka piti kuulostaa luottavalta: »Huomaatteko, Viviane, kuinka toimintakykyinen tämä Römerbad on? Kello yksitoista yöllä, maailma romahtaa, kuten Jacquot sanoo, postista on luokseni pitkä matka, ja sittenkin —» Avasin hitaasti sähkösanoman. »Roma» oli luettavana paperin ensi taipeessa. »Tuoja on varmaankin tullut niittyjen yli», lausuin kohottaen katseeni ja tuijotin Vivianen silmiin. »No.» Se oli toisessa taipeessa. Käänsin esiin kolmannen. Ei nimeä, ei mitään. "No." Siinä kaikki. Kun aioin ojentaa Vivianelle paperin, katsahti hän vain siihen, mutta ei ottanut vastaan. »Tiesin sen», kuiskasi hän. Katsellessamme liikkumatta toisiamme, minusta tuntui kuin neljä silmäämme samoin tuijottaisi kumajavasti syvenevään tyhjyyteen. Viviane istui pää kumartuneena kuin kuuntelemaan, kädet sylissä. »Siis EI!» sanoin ja pudistin uhmaten päätäni. Hievahtamatta Viviane kohotti katseensa, hymy kiersi hänen huuliltaan suupieliin, ja hän sanoi surumielisesti härnäten: »Näetkös, Pulcinella, nyt se on lopussa.» Iskin nyrkilläni pöytään ja vaivuin tuoliin. Lopussa! Ja minäkin, niin kuului ääni sisimmässäni, minäkin olen sen tiennyt! Sydämessäni olen sen koko ajan tiennyt! Kerran täytyi tämän vastauksen tulla: Riittää jo, loppu! Tämäkin vastaus piti kerran saada. Juuri se — ja tietysti katkerimmalla hetkellä. Tarpeellinen, välttämätön loppusana: »Ei.» Ulkona jyskyi taukoamatta. Nostin pääni, etsin silmilläni — ketä? Etsin Mariaa... Hiljaa, ruusunvärisinä paloivat kynttilät kolmella pöydällä. »Claus!» kuiskasi Viviane kumartuen ja ojentaen kättänsä minua kohti, »minkä näköinen te olette!»... »Saanko pyytää, Viviane», vastasin, tuntien itseni koko lailla ylpeäksi, voidessani olla niin luja, »saanko pyytää, Viviane, että sallitte minun saattaa teidät autollenne niittyjen yli. Ja sitten pyytäisin teitä vielä olemaan yötä hotellissa ja huomenna varhain yhdessä Jacquotin ja palvelijain kanssa matkustamaan kotiin. Hotellin omistaja, herra Muser, toimittaa puhelimitse tarpeelliset paperit. Minä suoritan täällä asiat loppuun ja tulen viimeistään kolmen päivän kuluttua.» Hän nousi heti. »Kätenne siitä, Claus?» »Kyllä, jos vastineeksi saan suudella teidän kättänne!» Minusta tuntui kuin romasaappaat jalassa seisoisin tanssisalin liukkaalla parkettilattialla — »Ah, Pulcinella!» virkkoi Viviane ja loi silmänsä maahan. »Tiedän, nyt alatte taas ottaa unilääkettä. — Hyvää yötä.» Saatoin hänet autolle saakka, odotin, kunnes valonheittäjät olivat kadonneet tienmutkan taakse, ja kävelin hitaasti metsään. Oli kostea, pimeä yö. Pelästyin pahasti, kun äkkiä ylläni ja ympärilläni alkoi ryskyä ja minua tempoa. Alinomaa iski lumiryöppy kasvoihini. Poikkesin tieltä ja tunkeuduin metsän pimentoon... Viimeistään kolmen päivän perästä, ajattelin — niin, kolmen päivän kuluttua voin hyvinkin olla kotona. Kesti kauan, ennenkuin minut nujerrettiin. Pimeys alkoi kuristaa kurkkuani, painaa sisään silmiäni. Lopuksi valtasi minut hurja hätä, juoksin, kaaduin, juoksin taas. Pitkän päättömän juoksun jälkeen, jonka kestäessä olin yhtä monta kertaa kaatunut kuin astunut askelia, luulin näkeväni taloni hämärät ääriviivat. Samalla hetkellä lennätti päähän sattunut isku minut kauas syrjään... * * * * * Barry oli kuullut huutoni, löytänyt minut, kappaleen matkaa raahannut minua suljetulle portille asti, sitten hypännyt aidan yli ja herättänyt väen. Olin kauan tajuttomana, mutta se johtui vain ylenpalttisesta väsymyksestä. Päähäni tullut haava oli vaaraton. Iltapäivällä matkustivat Jacquot, Kathrin ja Fritz Kehliin, missä heidän piti Leo-serkun avulla pyrkiä rajan yli. Lukitsin talon ja lähdin Barryn kanssa »Hotel Vogesenblickiin». Ilta oli jo tulossa. Puutarhassa näytti surkealta. Kaikki suuret hedelmäpuut olivat menettäneet muutamia kauneimmista oksistaan, monet nuorista ja myös korkearunkoiset ruusut olivat tasaisesti katkenneet tukipuunsa siteen yläpuolelta. Tulpaanit makasivat kuihtuneina maassa. Jähmettyneen metsän läpi kulki väristys. Ilmassa tuntui leuto henkäys. Kun vielä seisoin pihalla ja mietin, pitäisikö heti kaadattaa kaksi suurta lehtikuusta, jotka jäälastissaan uhkaavasti roikkuivat tallirakennuksen yllä, nousivat nuo molemmat jättiläiset tippuen ja pärskyen pystyyn silmäini edessä. Oli suoja. Puista rapisi jääpalasade. Metsä helisi ja kajahteli niin kauas kuin korva kantoi. Kun ensimmäinen äkkiä alkaneen etelätuulen puuska osui puihin, olivat jäätyneet oksat jo puoliksi sulaneet, ja loppuosa niiden kuolettavaa kuormaa sortui jää- ja lumiryöppyvyöryinä maahan. Vain muutamat erikoisen kovettuneet saivat tuulelta kuoliniskunsa ja romahtaessaan herättivät muiston kuluneen yön kauhuista... Talon lähimmässä ympäristössä oli tusinoittain sinne tänne kaatuneita suuria puita, tukkien lumen ja jään peittämät tiet. Emme päässeet pitkälle. Ennen puhtaana, melkein puistona pidetty metsä oli käynyt läpipääsemättömäksi. Lennätinpylväistä ei ainoakaan ollut jäänyt pystyyn. Painavat langat, joiden ympärillä oli kolmen sormen vahvuinen putki jäätynyttä lunta, olivat katkaisseet ne tai taivuttaneet maahan. Valojohtopylväiden laita ei ollut paremmin. Monin paikoin olivat tiellä lojuvat langat paksuina kerinä, joita kartoimme ikäänkuin ne olisivat myrkyllisten käärmeiden pesiä, aarniometsän mukana sinne loihdittuja. Mutta jo kaikui kirveeniskuja kuin katkonaisia kellonlyöntejä, kun koneistoa uudelleen koetetaan saada käyntiin. Miehiä näkyi ryhmissä tarttuvan kiinni lankoihin ja tahdissa huutaen niitä kiskovan, samalla kun toiset kiipesivät pystytettyihin mastoihin ja ylös päästyään lauloivat alhaalla hääriville. Kirves ja saha tekivät työtä, eri puolilla tuoksui tuoreelta puulta. Ihana tuoksu! Sitten kunnon sade pesi metsän täysin puhtaaksi. »Vogesenblickin» hallissa seisoi herra John Muser, täysi ylimys, ja otti vastaan rakkaimmat, ensimmäiset vieraat. Olin hämmästynyt nähdessäni niin paljon nuoria naisia koolla — heillä oli pienet hatut, lyhyet hameet ja punaiset suut. Kylpylän puistossa soitettiin. Nuori, oikein sievä tyttö niiasi, katsellen pelästyneenä pääsidettäni. Sehän oli Jacquotin ystävätär, pikku Anna Grässlin, ja viittä askelta kauempana tapasin parooni Breisachin, joka tervehti minua ylenpalttisen myötätuntoisesti. Minusta hän ei ollut lainkaan niin ikävä kuin kotona oli uskoteltu. Otin vastaan hänen illalliskutsunsa, eikä minun tarvinnut sitä katua. Hän piti minulle seuraa erinomaisesti, sain tietää paljon tärkeitä asioita, jotka olin kokonaan unohtanut — esimerkiksi, että loordi Berrick oli nainut Pia-kälyni ja matkusteli nyt hänen ja Marcus Hartmannin kanssa (josta oli tullut bolshevikien asiamies) Intiassa, että saksalaiset setelit eivät olleet sen paperin arvoisia, jolle ne oli painettu, mutta että baijerilaiset tahtoivat saada kuninkaansa takaisin juuri senvuoksi, että aateliston täytyi »häikäilemättä» muuttua uudenaikaiseksi, ellei se tahtonut joutua perikatoon — ja parooni hankki minulle sopivaa väkeä, joka yövahteina ja asukkaina muutti metsätaloni ullakkokerrokseen. Seuraavana aamuna lähdin Barryn kanssa Rheinweilerin laivasillalle. Katselin ympärilleni, enkö jossakin ikkunassa tai puutarhassa näkisi Donjaa. Se valkoinen, mikä kiinnitti huomiotani, oli kuitenkin vain Liesel Rheinweilerin haudan marmoripatsas, joka vilkkui puistoaitauksen läpi leveänä ja yksinäisenä virtaavalle Reinille. Linnan geraniuminpunainen katto loisti auringossa, ja sen vartijat, poppelit, olivat tuoreessa lehdessä. *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PERINTÖ REININ RANNALLA *** Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed. Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution. START: FULL LICENSE THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license. Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works 1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. 1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below. 1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others. 1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States. 1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: 1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed: This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. 1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work. 1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™. 1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License. 1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1. 1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that: • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.” • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works. • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work. • You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works. 1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below. 1.F. 1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment. 1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE. 1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem. 1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. 1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions. 1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause. Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™ Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life. Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org. Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws. The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS. The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate. While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate. International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate. Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support. Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition. Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org. This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.