The Project Gutenberg eBook of Suomea ristiin rastiin, by Ernst Lampén

Matkailun aatteellinen tarkoitus..
Matkailijoita Jumalan armosta.
Vaikutelmia automobiilimatkalta kesällä 1913.
Tukkilaisten ja noitien parissa.
Suomussalmelle.
Hyrynsalmen reittiä laskemassa.
Jekaterina Panfilovna.
Punkaharju.
Joulumatka 37 asteen pakkasessa.
Hämeessä. I—III.
Matka kirkkoveneessä.
Savo. I—V.
Kiertomatka Itämeren ympäri 1913.
Matka Valamoon 1914.

Kuta raaempi kansa on, sitä vihamielisempi se on vieraita kansallisuuksia kohtaan. Kuta sivistyneempi se on, sitä suopeammin se arvostelee toisen kansan tapoja ja elämän ilmaisumuotoja.

Nämä väitteet uskaltanen julkilausua vastaväitteitä pelkäämättä.
Historia todistaa sen epäämättömän selvästi.

Alkuaan kreikkalaiset sanoivat kaikkia kansoja, jotka eivät puhuneet heidän kieltänsä, barbaareiksi. Juutalaiset halveksivat kaikkia, jotka eivät uskoneet heidän Jumalaansa, ja sanoivat heitä pilkaten pakanoiksi. Kuta korkeammalle kreikkalaisten sivistys kohosi, kuta enemmän he matkoillaan ja sotien kautta tutustuivat naapurimaitten asukkaihin, sitä pienemmäksi supistui barbaari-alue. Myöhemmin sanottiin barbaariksi ylimalkaan raakaa ihmistä, kuuluipa hän sitten mihin kansakuntaan tahansa, siis sama merkitys, mikä sanalla vieläkin on. Pakana, »paganus», on edelleen käytännössä kristittyjen kesken, ja sillä yhäkin tarkoitetaan kristinuskoon kuulumatonta henkilöä, juutalaisia lukuunottamatta.

Mitkä konnamaisuudet, mitkä julmuudet, mitkä ilkityöt olivatkaan suvaittuja toisen kansan henkilöitä kohtaan! Tästä puhuvat kreikkalaisten monet tarut, ja tätä todistaa juutalaisten hurja raivo toisinajattelevia kohtaan. Tässä oli konnamaisuus kehitetty järjestelmäksi, vieläpä korkeitten jumalien pyhittämänä.

Mutta kreikkalaisilta hälveni tämä ahdasmielisyys aikaisemmin ja perusteellisemmin kuin muilta vanhan ajan kansoilta. Minkä ihanan kuvan ennakkoluulottomasta matkamiehestä tarjoaakaan meille Herodotoksen haamu, ja mikä mainio esikuva hän on kaikkien aikojen turisteille. Hän samosi halki silloisen tunnetun maailman, Susasta Italiaan ja Mustasta merestä hamaan erämaan reunaan Libyaan; hän kertoelee liikuttavalla tavalla kaikesta, mitä näki ja kuuli, kertaakaan antamatta arvostelua, joka olisi tyly tahi halventava, vaikka hän kosketteli n.s. barbaarien tapoja ja menoja. Joskus sattuu, että hän kummeksien kertoo lydialaisista, että he häpesivät ihmisten alastomia ruumiita, tahi ihmettelee sitä tapaa, millä Faraon tytär sai pyramidinsa pystyyn. Missä tapaa oudon jumalan palvomisen, siinä hän lohdutteleiksen sillä päätelmällä, että jumalista meillä ihmisillä kaikilla on juuri yhtä vähän tietoa. — Tällainen ennakkoluulottomuushan on harvinaista vieläpä meidänkin valistuneelle aikakaudellemme. — Mutta olihan Herodotos Kreikan suurinten miesten aikalainen ja toisten edelläkävijä, miesten, jotka ovat luoneet eurooppalaisen sivistyksen pohjapiirteet, niin, voimmepa sanoa nykyään jo hyvällä syyllä, panneet alulle koko maapallon karummaksi kantavat kulttuuri aatteet. Ja tämä kulttuuri ei ole kansalliskiihkoista, se on kansainvälistä koko rakenteeltaan.

Sata vuotta tämän jälkeen teki Aleksanteri Suuri loistavan voittoretken Itämaitten vanhan kultuurimaailman halki. Meteorin tavoin hän kiiti eteenpäin, vapauttaen, valistaen, eikä hävittäen. Hänen kulkunsa oli pikemmin juhlallista matkailua kuin verinen voittomarssi, ja sen loistokohdaksi tulivat jättiläishäät sivistyneitten kreikkalaisten sotilasten ja Itämaitten uinailevien kaunottarien kesken. Valtakunta muodostui, missä kreikkalainen viisaus tunkeutui kaikkiin kansakuntiin, kaikkiin vapaisiin kansanluokkiin, missä suvaitseva, suopea kreikkalainen maailmankatsomus piti valtikkaa. Tässä onnellisessa valtakunnassa pääsi matkailukin kuulumattomaan vauhtiin, sillä matkailu on korkeamman sivistyksen lapsi, joka viihtyy ainoastaan siellä, missä rauha vallitsee kansain kesken ja missä on »ihmisillä hyvä tahto». Sepä ei ainoastaan viihdy siellä, se luopi rauhan ja sovun tunnetta kansain ja ihmisten suhteisiin.

Ajanjakso Aleksanteri Suuresta kristinuskon voittoon Välimeren maissa oli matkailun kultakausi, niinkuin se oli hienon älynkin. Sen ajan turistit matkustivat oppiakseen tahi opettaakseen. Mailla ja merillä vallitsi rauha, matkailija liikkui turvallisena hyvintehtyjä ja hyvinhoidettuja teitä pitkin. Ainoastaan kahta kieltä tarvitsi osata; ken taisi niitä käyttää, hän sai sanottavansa ymmärretyksi, mihin tämän hienostuneen valtakunnan ääreen ikänä joutui.

Tulipa sitten suuri rämeytymisen aika. Minkä synkeän kuvan herättääkään meissä keskiaika myöskin matkailuun nähden. Ihmistiedon halveksimista seurasi samalla kaikkien hyvien tapojen halveksiminen. Keskiajan sivistyneimmät käyttäytyivät kuin pahimmat vorot ja rosvot. Ritari vaani linnansa tornista turvatonta matkamiestä ryöstääksensä hänet, munkki kerjäsi ja uhkasi naisten kunniaa, matkustavat teinit tappelivat ja murhasivat ja petkuttivat talonpoikia.

»Jumalten herääminen» merkitsi uuden ajan alkua myöskin matkailulle. Maita löydettiin, uusia, entisiin verraten jättiläismäisiä, merta kuljettiin. Maapallon ympäripurjehdus sai alkunsa.

Aina renesanssin ajoilta asti on sivistys kulkenut eteenpäin katkeamatonta voittokulkua. Matkailu on kehittynyt rinnan sivistyksen kanssa ja on nykyään saavuttanut ennen aavistamattoman vauhdin varsinkin kulkulaitosten alalla tehtyjen suurten keksintöjen kautta.

Mutta vielä istuu vanha paholainen, kansojen tora, kansojen kateus ja sotahimo vanhalla »kunniakkaalla», nykyään jo hieman järkähtäneellä valtaistuimellaan. Sen hoitajat ja turvat, kristityt diplomaatit, tunnustavat vielä barbaariajan oppia. Minkälaisista kataluuksista kieltäytyvät nämä miehet? Ei minkäänlaisista. Mihin petoksiin, mihinkä valheisiin, mihinkä julmuuteen nämä miehet turvautuvat, koettaessaan tuhota vihattua kansaa? Kaikkiin mahdollisiin! Nykyinen hetki sitä elävästi todistaa.

Mutta juuri nyt voi huomata äänen, joka kansoissa kaikuu, äänen, joka on lähtenyt nykyajan sivistyneen ihmisen parhaimmasta tunteesta ja kirkkaimmasta järjestä. Tämä ääni on aamutoitotus, joka ennustaa uutta aikaa, missä konnuus konnuudeksi leimataan kaikissa tapauksissa, vaikkapa sen hallitus tekisi hallitusta vastaan, kansa kansaa vastaan. Ajan merkit ovat selvät: ne ovat toivorikkaat, vaikka vielä verrattain voimattomat; ne puhuvat tulevasta ajasta, missä oikeus määrää eikä väkivalta.

Matkailu asettuu empimättä niiden voimien riviin, joitten päämäärä on valmistaa tietä tälle onnellisemmalle ajalle. Matkailun ylin tarkoitus on aina ollut ymmärtämyksen aikaansaaminen ihmisten kesken eri seuduilla, sijaitsivatpa nämä sitten oman maan rajojen sisällä tahi vieraissa maissa. Mikäpä turistimatka onkaan muu kuin käynti naapurin luona, jolta odottaa ystävällistä vastaanottoa. Tahdotaan nähdä, kuinka naapuri asustaa ja elelee, miltä hänen kotinsa näyttää. Jos hänen käy hyvin, iloitaan, jos huonosti, toivotaan parempaa vastaisuudessa.

Turismi ja natsionalismi, ne suhtautuvat toisiinsa kuin vesi ja tuli. Turisti on otettava vastaan, olipa hän vaikka vihamiehemme. Sitä vaatii kestiystävyyden pyhä laki. Ei mitään ole voitettavissa epäystävällisyydellä, kaikki taas kohteliaisuudella.

Jokainen matkamies, joka astuu meidän kaukaiselle niemellemme, on lausuttava tervetulleeksi. Jos hän kantaa vihan aseita, on häneltä aseet riisuttava näyttämällä meidän ponnistuksiamme kulttuurin kohottamiseksi, loukkaamatta minkään kansan oikeuksia. Aseittenriisuminen on tapahtuva ystävällisyydellä, eikä kylmyydellä ja tylyydellä, joka on barbarian merkki.

Sillä matkailun aatteellinen tarkoitus on aina ollut, on ja on aina oleva — kansain veljestyminen.

Kaikki, jotka matkustavat huvinsa vuoksi tahi virkistyäkseen, kantavat matkailijan nimeä. Ei suinkaan vaadita tämän arvonimen saamiseen, että on rikas, toimeton englantilainen, ristiraitaisissa housuissa ja väljässä villavaipassa. Eikä ole pakko taivaltaa tuhansia kilometrejä, ollakseen oikea matkailija. Kaksi tahi kolme peninkulmaa siihen kyllä riittää. Pääasia on, että matkan tekee virkistymisen tarkoituksessa tahi ihaillakseen kauniita näköaloja. Upporikas maankiertäjä on fanaatikko turistien joukossa, se taas, joka vain käväisee lähimmässä kaupungissa omalla eväällään, hieman tuulettuakseen tahi nähdäkseen vieraita naamoja, hän on flegmaatikko — jollei hän samalla ole varaton raukka.

Matkailijoita Jumalan armosta eivät suinkaan ole ne, jotka matkustavat useimmin ja kauimmaksi. Matkailija Jumalan armosta on se, joka on iloisimmalla päällä matkustaessaan. Tavallisimmasti sellainen on lyhyen matkan tekijä lyhyemmän ajan kuluessa. Kukapa ei olisi kohdannut tuollaisia maailmata maleksivia matkailijaperheitä, joilla on pieniäkin lapsia mukanaan. Ne haukottelevat kaikelle, ei mikään heitä huvita, paitsi matkakirjallisuus, nuorimpien käsissä ryöväriromaanit, vanhempien käsissä rakkausromaanit. Olen tavannut tällaisia väsähtäneitä matkamiehiä suurilla Euroopan matkareiteillä, matkamiehiä, jotka näyttävät kyllästyneinä hyräilevän surullista virttä: og jeg har sett all jordens pragt, men glaeden ingensinde (olen nähnyt kaiken maailman loiston, mutta iloa en missäkään).

Kun puhun rikkaista matkailijoista, en suinkaan unohda että näidenkin joukossa on matkailijoita Jumalan armosta, niinkuin esim. amerikkalainen Carnegie, joka on kiertänyt maapalloa oppiakseen, ja joka on oppinutkin sen, mikä on kaiken matkailun arvokkain opittava, nimittäin oppinut pitämään arvossa lähimmäistään, olkoonpa että tämä naamassaan kantaa niitä väriä tahansa, mustaa, keltaista, ruskeata tahi punaista. Tämän hänen oppinsa näkyvänä ilmauksena mainittakoon ne monet rahalahjat, jotka tämä amerikkalainen pohatta on jakanut kaiken maailman kansoille, muun muassa ruotsalaisille.

Mutta iloisimmat matkamiehet, mitkä minä milloinkaan olen tavannut, eivät kylläkään ole olleet miljardöörejä. Päinvastoin ovat ne olleet heidän antipodejaan.

Kerran maailmassa saavuin polkupyörälläni Lindaun kaupunkiin Bodenjärven rannalle. Olin polkenut koko laajan Baijerin kuningaskunnan läpi, olin saanut monet hikikylvyt, ja olin ollut pakotettuna juomaan monet litrat paksua »baijeria», sillä jos vettä pyysin, niin tuotiin minun eteeni pesuastia ja pyyhinliina. Mutta olut ei ole keksitty minun sisäelimiäni silmällä pitäen, ja minä sain ylen ankaran kuumeen ja horkan, aina vuorotellen. Laivakyydillä kuljin Bodenjärven poikki ja saavuin Sveitsiin, Romanshornin kaupunkiin, jossa jouduin asumaan kaupungin pormestarin omistamaan hotelliin. Tuskaisena ja kuumana sukelsin ilmavan untuvapatjan alle, ja mielessäni kieri kamala kuolema vierailla mailla.

Seuraavana päivänä heräsin korviavihlovaan elämään. Hyökkäsin ikkunaan siinä luulossa, että tulipalo raivosi lähistöllä. Sairaan pääni lävitse välähti ajatus: etpä saakaan kuolla luonnollisella tavalla, sinulle on kohtalo määrännyt noita-akkojen ja vapaa-ajattelijoiden kipukovan kuoleman polttoroviolla. Tiesin jo ennestään, että täällä lähellä ystäväni Juhani Huss parka oli savustettu kuoliaaksi ja tuhka heitetty jokeen. Avasin vavisten akkunan, mutta mitä näinkään!

Katua pitkin vyöryivät hiljaista kyytiä ikivanhat muuttovaunut, niin täyteen ahdetut ihmistä kuin olla osasi. Väkeä kaiken ikäistä! Eukkoja, ukkoja, nuoria neitosia ja nuorukaisia kaikenkaltaisiin pukuihin puettuja, arvattavasti jonkunlaisiin kansallispukuihin. Naisilla väririkkaat hameet ja hassut päähineet, miehillä liehuvat sulat hatuissa. — Oli ihana kesäinen aamu, aurinkoinen ja selkeä.

Nepä vasta äänen päästivät, kaikki poikkeuksetta, niin mies kuin nainen. On mahdotonta sitä kuvata, se on kuultava. Matkamiehiä oli suunnilleen 25 henkeä joltakin ympäristön alppirinteeltä. He olivat jättäneet lehmänsä ja vuohensa toisten haltuun »sennenhytteniin» ja lähteneet turistimatkalle alas laaksoon. Mutta he olivat ottaneet alppituulen mukaansa laaksoon, alppituulen, joka on kirkasta ja raikasta kuin ilma lumivyöhykkeen alapuolella.

Onnettomuudekseni — tahi onnekseni — sattui, että herrasväki otti sen hotellin, missä minä asustin, temmellystantereekseen. He valtasivat koko alakerroksen tarjoiluhuoneineen. Eivätkä täälläkään hennoneet luopua alppituulestaan, vaan jatkoivat melunpitoaan vähentymättömällä voimalla hotellin seinien sisällä. Olin vielä sairas, vaikka untuvapeitto yön aikana olikin imenyt pahimmat myrkyt sisäänsä. Pakenin huoneestani ja avasin umpimähkään erään oven, joka johti suureen, komeaan saliin — raatihuoneen istuntosaliin.

Täällä tapasin onnettomuustoverin, pormestarin ihanan sisaren. Yhteiset onnettomuudet lähentävät ihmisiä toisiinsa. Minä selitin, että olin matkamiesraukka, jonka päällä Jumalan käsi raskaana oli levännyt. Hän vastasi olevansa pormestarin sisar, jolla, ikävä kyllä, oli herkät hermot, ja joka siis ei jaksanut kestää niin riemastuneitten ihmisten räikeitä ilonpurkauksia. Romantillinen kohtaus oli »fertig»; haavoitettu ritari ja kalpea nunna. »Talon taustalla ruusut kukkii!»

Flyygeli seisoi avattuna raatihuonesalin kolkassa. Nuottitelineellä odotti vihkonen »Laulujen helmiä». Ritari istuutui soittokoneen ääreen, kielet helähtivät, ja nunna lauloi riemuitsevalla äänellä helmen helmeltä potilaan lohdutukseksi.

Mutta jysky sieltä alakerrasta tunkeutui lattiapalkkien läpi, valssin rallatus ja poljento humisi korvissamme. — Olinhan vielä toipuva potilas, mutta Suomen kunnia ja maine velvoitti minua. — Kumartaen pyysin pormestarin sisarelta pienen valssin, ja ritari ja nunna liitelivät — niin, liitelivät — raatihuoneen kirkkaalla permannolla.

Tunsin huojennusta rinnassani, maailma ei enää ollutkaan surunlaakso, ja nunnakin sanoi, että hermostus oli asettunut.

Läksimme sitte alakertaan katsomaan ja kuulemaan miten maailman lapset siellä ilakoivat. Vauhti oli yhä edelleen nousussa. Kärsimme jotenkuten kolme, neljä »jodlaamista» (alppilaisten kimakka hoilaus) yhdellä kertaa, mutta kun kaksi vankkatekoista Arnold von Winkelriedin rintaperillistä nyrkeillään iski metallisiin maitokiulujen pohjiin, silloin täytyi sekä nunnan että minun tukkia korvamme. Raivokkaampaa johtajaa kuin se, mikä seuruetta komensi, ei voi tavata pohjoispuolella alppien. Tämä oli vanha eukko, jolla oli ainoastaan yksi hammas, musta hammas yläikenessä; hän oli pitkä ja tumma, ja hänen ryntäänsä oli lohduttoman tasainen kuin Limingan niityt tahi Isonkyrön vainiot. Jos hänellä milloinkaan lapsia oli ollut, niin kyllä niillä oli ollut yhtä napisuttavan suuri nälän ja janon hätä kuin Israelin lapsilla korvessa. Iloisempaa ja hullunkurisempaa eukko-keturata en koskaan ole nähnyt. — Ei ole parempaa lääkettä maailmantuskalle kuin reippaan vanhuksen näkeminen. Hävettää ja tulee terveeksi. — Kun eukko huomasi, että tuuli rupesi heikkenemään, kimmahti hän pöydälle, korotti käheän äänensä — ja kööri parkaisi heti uusin voimin.

Sibeliuksen »Lemminkäisen kotiinlähtö» antaa heikon kuvan alppilaisten symfoniasta. Jos hän lainaisi kellot ja rautatiekiskot »Ouverture solennelle'stä» ja liittäisi vielä muutamia kiuluniskuja sävellykseensä, olisi yhtäläisyys tuntuvampi.

Illan tullen alppilaiset rupesivat tekemään poislähtöä. Kapusivat muuttovaunuunsa, muinaisajan rummut pantiin räiskämään ja sennenpiiat jodlasivat. Mutta alppiväki oli parantanut minun tautini, satuloin teräsheponi ja seurasin heitä.

Laulussa sanotaan, että nunnat itkivät salaa, kun ritarit paranivat ja jättivät hoitajansa. En omasta puolestani ole herkkäuskoinen näissä asioissa, mutta varmemmaksi vakuudeksi annoin »sisarelle» kaksi »frankenia» juomarahoiksi — sellainen kuuluu olevan tapana pormestarin sisarilla siinä maassa, sanoi siivoojatar.

Tienhaarassa seisoin kauan ja katselin poistuvia ystäviäni, vilkutin jäähyvästiksi, ja vanha eukon-kuvatus hypähti seisoalleen mööpelivaunuissaan, ojensihe suoraksi kuin humalasalko, avasi suunsa ja hihkasi. Hän seisoi kuin haaksirikkoutunut Tähtitorninmäellä. Näin suun ja hampaan, mutta mitään en kuullut jyrinän ja pitkän välimatkan vuoksi.

Ajattelin itsekseni: niin sitä tulee matkustaa, tahi oikeammin, niin sitä voi matkustaa, kun ei ole liiaksi ravittu, jota reformilääkärit väittävät meistä sivistyneistä; niin sitä voi liikkua, kun hermoista ei ole tietoa. Nämä matkamiehet olivat kadehdittavia kyvyssään antaa riemulleen valtaa. Seuraavana aamuna he kai ryhtyivät ankariin askareihinsa, lypsämisiin ja paimentamisiin korkeilla niityillään, ja mahdollisesti he, muistellessaan lyhyttä huviretkeään, kajahuttivat ilmoille korvia viiltävän kirkunansa, kuten tervapääskyt poutaisella taivaalla. Matkamiehiä Jumalan armosta!

Meidän kansamme on ylimalkaan hiljaista, umpimielistä ja kainoa kansaa. Tällaiseksi ovat sen kasvattaneet pitkät talviyöt ja viileät kesät. Se on vähä-ääninen kuin kotikissa ja pitää elämätä vain kiihtyneessä tilassa. Kansa kiihtyy alkoholista, kissa rakkaudesta. Mutta auta armias silloin heidän meluaan.

Onpa kumminkin seutuja Suomessa, joissa kansa osaa nauraa ääneenkin, ei vain hymyillä. Tämä on Savon ja Karjalan kansa. Se ei ainoastaan osaa puhua, se osaa jutella ja huitoa käsillään. Ja juuri nämä ymmärtävät myöskin matkailla.

Se, joka Kuopiossa on käynyt kesäiseen aikaan, tietää, että nuo lukemattomat höyryalukset, jotka lepäävät kaupungin laitureissa ja keskipäivän aikaan lähtevät kukin oman lahtensa perukkaan ja joka aamu saapuvat kaupunkiin lahtensa perukasta, ovat täpösen täynnä matkustavaisia. Nämä matkustavaiset ovat talollisia, mökkiläisiä, loisia ja kerjäläisiä höyryaluksien lukemattomista laitureista ja niiden ympäristöistä. Kerjäläiset matkustavat säännöllisesti ilmaiseksi.

Nämä laivat saavat hyvät vuosivoittonsa etupäässä matkustajamaksuillaan. Lasti ei tuota niille sanottavasti mitään. Pilettien hinnat ovat perin uudenaikaiset, niin huokean taksan mukaan määrätyt, että ne lähentelevät teoreetikkojen ihannetta. Kilometristä maksetaan tavallisesti 1 à 2 penniä, peninkulmasta 10 à 20 p. riippuen siitä, valitseeko kansi- vai salonkipaikan. Kannattaakseen täytyy laivalla olla »puoli huonetta», mutta ne kulkevat tavallisesti »täydellä huoneella» ja tuottavat hyvän voiton omistajilleen.

Joka kerta näissä laivoissa matkustaessani on ollut melkein mahdotonta saada paikkaa, missä olisi voinut lepuuttaa väsyneitä koipiaan. Useimmiten olen vihdoin löytänyt istumapaikan peräpyörylässä jonkun jauhosäkin päällä, jossa on kyllä ollut pehmyt istua, mutta josta on noussut ylös »väärinpäin puuteroituna». Muuten on paikka ollut sopiva huomioitten tekoon.

Kaikista matkustajista on ainakin 50 % ollut matkailijoita, jotka ovat käyneet kaupungissa vain hupaillakseen. Jäljellä olevista on 25 % sellaisia, jotka, peittääkseen matkustamishaluaan, ovat ottaneet kilon voita, piimähinkin tahi munatuin mukaansa. Loppu on sellaisia, jotka aikovat hieman kaupitella torilla.

En todellakaan tiedä, onko missään Suomea kaupungissa, pääkaupunkia lukuunottamatta, sellaista matkustajain tulvaa kuin Kuopiossa. Täällä on heidän lukunsa päivittäin monta sataa. Ja sitä paitsi ovat he suruttominta ja iloisinta väkeä, mikä meidän maassamme matkustaa. Mutta he ovat vain yhden päivän matkustajia ja enintään 10 peninkulman taivaltajia.

Matkustajat eivät pidä sitä tavatonta melua kuin alppikansa, mutta suunsoitossa he ovat voittamattomat. Alppikansalla ei ole aikaa haastelemiseen, sillä heidän täytyy »jodlata», mutta savolaisella ei koskaan ole sellaista kiirettä, ettei hän ehtisi rupatella. Laivalla hänen kielensä kilpailee propellin kanssa alituisessa liikkeessä.

Se niiltä näitä matkamiehiä houkuttelee liikkeelle kotoa, on juuri hauska matka laivalla. Istuminen laivassa, joka livistää salmista läpi, joka pistäytyy lahdesta toiseen hakeakseen laitureita, on todellakin nautintoa, joka kelle tahansa on mieluista. Sitä paitsihan se on parasta, mitä meidän maallamme on tarjottavana matkailun alalla. Ulkomaalainen turisti unohtaa kaikkein viimeiseksi juuri tyynet kesäiset iltamme laivojemme kansilla, puikahdellessaan tämän laajan, peninkulmien pituisen saaristomme sokkeloissa.

Vaistomaisesti savolainen tuntee, että tällainen matkustaminen edestakaisin kesällä kuuluu ihmisen puhtaimpiin ja virkistävimpiin huvituksiin. Hän astuu laivaansa oikealla matkailutuulella, ja tätä tuulta riittää, kunnes hän saapuu kotiinsa ja koti miehille kertoo matkan tapaukset. Ennenkuin hän kunnolleen on ehtinyt sijoittaa laihan istuimensa jollekin penkille, on hän jo alottanut jutun naapurinsa kanssa. Jos naapuri on nuutiainen, hakee hän uutta seuraa, hakee kunnes löytää, ja sitten kieli liikkeelle. Laivan lähdettyä rannasta ja hiukan aikaa tähysteltyään matkaseurueita on kukin valinnut sakkinsa ja silloin alkaa rupatus täydellä todella. Silloin voi sattua, että jutun hälinä voittaa koneen jyskytyksen ja potkurin solinan. Ei kukaan kiru eikä rähise, niinkuin alppilainen, mutta kaikki nauravat ja haastelevat täyttä ääntä. Sillä kaikki koettavat sanoa jotakin sukkelata, kaikki asiat otetaan leikilliseltä kannalta, yksinpä korkeimmat, uskonkysymykset, joutuvat hyväntahtoisen, mutta kunnioittavan hymyn alaisiksi. Ne ovat luterilaisia nämä savolaiset siinäkin merkityksessä, että he samoinkuin suuri kirkkoisäkin ymmärtävät leikin ja rakastavat kompasanoja. Pietisti heläyttää yhtä huikean naurun kuin suruttomin maailmanmahti.

Olen tullut kaukaa maailmalta, olen matkustanut monen maalaisen kanssa, joutunut Kallaveden pienelle alukselle ja vasta täältä tavannut virkistävän, repäisevän elämänilon purkauksen.

Savolainen ei ole meluava kuten alppilainen, mutta pohjaltaan hänkin en suruton matkailija Jumalan armosta.

Vuokrasin automobiilin kuljettaja A. Löfbergiltä, joka omisti kevyen ja nopeakulkuisen, 30-hevosvoimaisen, amerikkalaisen »Everit» vaunun. Tämä auto kulki kevyesti ylös kaikista matkalla olevista mäistä. Ensimmäistä vaihdosta käytettiin ainoastaan kahdessa ylämäessä, jotka olivat sekä hietaiset että kiviset kuin myöskin jyrkät. Muutoin tulimme toimeen toisella vaihdoksella, usein sangen vaikeissakin nousuissa. Useimmat mäet kuljettiin luonnollisesti kolmannen vaihdoksen avulla. — Kevyessä Everit vaunussa on ainoastaan kolme vaihdosta. — Niiden varalle, jotka eivät täysin tunne tämänlaatuisia vaihdelaitteita, tahdon huomauttaa, että kolmatta vaihdosta käytetään tasaisella tiellä.

Eräänä kauniina heinäkuun iltana ajoimme pitkin mykerikköä Itäistä Viertotietä Vanhaankaupunkiin. Matkani piti Lahteen. Hyrylästä poikkesimme Mäntsälään. Kaunis, mutta peijakkaan ikävä on Järvenpään järven rantaa pitkin kulkeva tie — sentähden että huvilat puistoineen ja aitauksineen ovat niin lähellä kummankin puolin kiemurtelevaa tietä, että ne peittävät näköalan aina siinä määrin, että hälyytysmerkkejä on annettava melkeinpä lakkaamatta koko ajan. Eikä sitä paitsi ole kovinkaan hauska tehtävä pölystyttää kaikkien tiellä kulkevien huvila-asukasten kauniita kesäpukuja heidän ollessaan iltakävelyllä hengittämässä luonnonraitista, tuoksahtelevaa, vilpoista ilmaa. Vasta sivuutettuani Järvenpään aseman ja Tuusulan entiset reservikasarmit, missä aikoinani otin ensimmäiset horjuvat askeleeni sotilasuralla, tunsin olevan! kokonaan maalla. Ensimmäisen yöni nukuin Ohkolan aito maalaiskylässä, vaatimattoman, mutta siistin majatalon paksun peiton alla, muutoin moitteettomassa vuoteessa. — Kuulun niihin ihmisiin, jotka mielellään nukkuvat vieraissa paikoissa, joka yö uudella vuoteella. — Majatalon isäntä oli ihmeellinen länsisuomalainen ilmiö. Hän taisi pakinantaidon, länsisuomalaisiin oloihin nähden hän oli oikea kuularuisku. Muutoin puhelee länsisuomalainen enemmän kiiluvilla, hyväntahtoisilla silmillään kuin suullaan. Tavallaan hyvinkin onnellinen seikka, sillä harvoinpa hän sanoo jotain hauskaa, tuo hienotunteinen olento, jollei mahdollisesti nousuviinassa. Mäntsälän kirkonkylässä näin jo uudenaikaisen, suomalaisen majatalon. S.o. suuren salin, jota ei oltu sisustettu vanhoista herraskartanoista ostetuilla huutokauppatavaroilla, vaan vallan uudenaikaisilla wienertuoleilla ja sohvilla, jotka eivät olleet niin täyteläisiä kuin vanhojen, Ruotsin palveluksessa olleiden majurien ja kapteenien »merenvahalla» ja »Geflenvapenilla» läpiläpeensä savustamat nahkasohvat. Ainoa, mikä näissä paikoin on vielä huutokauppatavaraa, on vanhanaikainen, korkea- ja koristejalkainen fortepiano, joka kärsii parantumatonta köhää varsinkin c-koskettimen kohdalla, mistä »Ukko Noa» alkaa. Sellaiset koneet tavataan sekä Mäntsälän että Orimattilan majataloissa. Muutoin oli kaikki uudenaikaista, ja uudenuutukaisinta oli myöskin se kirjallisuus, jota oli siroteltu sinne tänne saliin ja kamarien pöydille. Poissa on vanha puu- ja nahkakantinen virsikirja, jonka tukevilla messinkihaoilla vanhat aatelisrouvamme raatelivat toisiaan kirkossa, kun joku oli kiivennyt kuorissa korkeammalle kuin arvo ja sukuasteikko olisi sallinut. Mutta poissapa on myöskin russakka, joka ennen nuokkui virsikirjan kannella ajatuksiinsa vaipuneena ja huiskutteli tuntosarviaan.

Mitä kauemmaksi rannikolta etenee, sitä siistimmiksi muuttuvat majatalot. Oli suorastaan nautintoa syödä päivällistä Orimattilan majatalossa. Ruoka oli hyvää ja astiasto uudenaikainen. Majatalo on samalla tasolla kuin hyvinrakennettu kirkonkyläkin, joka on Uudenmaan uudenaikaisimpia ja komeimpia seutuja. On tapani iloita sydämestäni nähdessäni hyvinhoidettuja peltoja, upeasti rakennettuja taloja ja mukavasti sisustettuja majataloja. Hämmästykselläni ei ollut mitään rajoja, kun kävin katsomassa paikan »riti rataa» (pikkukamaria). Ajatelkaahan! Sähkövalo! Töllin rakennustapa on kylläkin iänikuista vanhaa, tunnettua, linkkuhakoineen päivineen, mutta sähkövalo! Mikä huimaava kehitysaskel rakennuskaaren historiallisesta »kangesta» tähän siistiin hökkeliin, joka liekehtii sähkövalon loisteessa pimeinä marraskuun iltoina.

Nyt huomasinkin, että koko kylä oli sähköjohtojen varjostama. Näin navetassakin olevan omat lamppunsa, luulen, että lantatunkiokin oli varustettu 16 linjan lampulla, otaksuttavasti antaakseen parempaa vauhtia palamiselle.

Mäntsälän ja Orimattilan välisellä tiellä oli meillä jo aavistus siitä, että olimme saapuneet yhteiskuntaan, jossa ei nukuta. Mäntsälän ja Järvenpään aseman välillä liikkui matkustajia kuljettava automobiili, Mäntsälän ja Orimattilan välillä taas puhki ja porhalsi kuorma-automobiili, johon voitiin lastata tuhansia kiloja. Viimeksimainittu oli paikoittain kyntänyt maantien sellaiseksi, että sitä pitkin oli työlästä kulkea. — Näkyy olevan vaikeata maantiellämme seurata aikaansa. — Matkustaja-auto silittää ja tasoittaa tietä, mutta kuorma-auto taas hyvin helposti leikkelee ja paloittelee sen. Uudet ajat, uudet urat!

Itäisellä Uudellamaalla ei ole sakeasti kauniita paikkoja, Iitin seutua kumminkaan lukuunottamatta. Vasta kun Orimattila on sivuutettu, alkaa maa yletä, häämöttävät Salpausselän rinteet, ja kun on onnellisesti päässyt mäen päälle, avautuu ensimmäinen hauskahko näköala, näköala Vesijärvelle. Näköalaan sisältyy Lahden uusi kaupunki, jonka asema on ihana ja jossa on kauniita uusia rakennuksia, esim. torin vieressä sijaitseva Kansallispankin palatsi; joka tavalla edistyvä yhteiskunta, mutta sitä haittaa kesäisin paha vika. Kadut ovat Suomen tomuisimmat. Kaupungin tultua satavuotiseksi ovat sen kadut aivan varmaan pölynneet kokonaan olemattomiksi. Nuori kaupunki on rakennettu hyvin kummukkaalle maa-alueelle, Salpausselän rinteelle, jota ympäröivät rajattomat kangasalueet; niin ollen siis kuin vartavasten luotu sanatorilaitoksia ja talviurheilua varten.

Lahdesta matkustin pitkin vanhaa maantietä länteen päin Hämeenlinnaan. Kangasmaita rajattomasti, ja kankaiden välisissä laaksoissa viljelyksiä, paikoin melko laajoja. Tieni kulki Hämeen vanhimpien seutujen läpi, Hollolan, Lammin, Hauhon, Pälkäneen, Kangasalan kautta Tampereelle. - Uusimmat paikannimitutkimukset ovat johtaneet siihen päätökseen, että Vesijärvi on ikivanhaa ruotsalaista asutusta. Nimet Vaania = vatten = Vesijärvi, Kutajoki = gudarå, Hovila == hov, Pyhäniemi = den heliga udden. Vanha seutu, vanha kulttuuri, melkeinpä yksinomaan nykyään talonpoikaiskulttuuria. Vanhat herraskartanot ovat joutuneet sivistyneiden talonpoikaissukujen huostaan.

Kuljin vanhaa tietä Syrjänta'an majataloon saakka, jossa Hämeenlinnaan menevä tie poikkeaa vasempaan, kun taas kapeampi Hauhon tie kulkee läntiseen suuntaan. Mikä puhuva nimi, tämä Syrjäntaka. Syrjässä ja vielä senkin takana. Otaksuin, että saisin nähdä jotain hyvin alkuperäistä ja yksinkertaista sellaisessa majatalossa, jolla oli näin nöyrä ja vaatimaton nimi. Heitettyäni vain silmäyksen taloon huomasin, että paikka mahdollisesti oli ollut Syrjäntaka Birger Jaarlin aikana, mutta että se nykyään oli täysin uudenaikainen, hämäläinen talonpoikaistalo. Majatalona se myöskin on sadan vuoden vanha. Sisustus taaskin täysin uudenaikainen, huoneet isot ja niitä on useita, kaksi asuinrakennusta, navetta, talli, jotka ovat viimeisen mallin mukaan varustetut. Nuori, kaunis nainen tuli luokseni ja kysyi, halusinko mahdollisesti jotakin. Hänen näkönsä ja pukunsa pakottivat minua käyttämään nimitystä neiti. Neiti tarjosi minulle sievän seksan, n.s. »englantilaisen teen»; mutta vihdoin hän voitti synnynnäisen hämäläisen kainoutensa ja esitteli itsensä talon emännäksi. Onnittelin hänen miestään hyvän valinnan johdosta, maksoin ja läksin. Jälkeenpäin sain kuulla, että emäntä oli käynyt tyttökoulun, olipa siis aikoinaan vedellyt neliöjuuria, kiusautunut saksan ja ranskan kielioppien kimpussa ja osannut 30-vuotisen sodan viidellä sormellaan. Onpa nykyään varovaisinta, liikkuessaan sisämaamme majataloissa, hiukan sievistellä puhetapaansa keskustellessaan palvelevan väen kanssa, sillä saattaa helposti tapahtua, että saman naisen, joka aamulla tuo kahvia sänkyyn, sittemmin nähdään avojaloin juoksevan pihalla ylioppilaslakki päässä. — Ei ole siis syytä pelätä kirjallista köyhälistöä!— Ei enää sovi tuttavallisesti tokaista palvelijattarelle ristimänimeksi Maija-Liisa, vaan pikemminkin tarinan aluksi kysäistä: mitä te pidätte Runebergista naisluonteitten kuvaajana. Seurustelu ja tarinoimistapa muuttuvat tosin täten hieman kankeammiksi, mutta keskusteluaiheet ovat vaihtelevampia.

Syrjänta’an ja Hauhon välinen, kapea ja hyvin mutkikas, siis vaarallinen, tie kiemurtelee lukemattomien järvien välitse. Milloin on järvi vasemmalla, milloin oikealla puolella. Oli tyyni heinäkuun ilta, aurinko muuttui yhä tummanpunaisemmaksi taivaanrannalla, ääretön rauha vallitsi luonnossa, kepeäjalkainen Everit kulki äänettömin askelin hyttysparvien läpi, ruis tuoksui, apilas tuoksui, lehmät länkeröittelivät kohti kotiansa ja sekoittivat oman hajunsa tähän tuoksahteluun mitä miellyttävimmällä tavalla — lehmänhaju heinäkuun iltana on suloisen kirpeää — ja sittiäiset olivat hurjassa lentotouhussa. Kuljimme läpi mehevimpien Hämeen seutujen. Ajoimme hyvin varovasti, jottemme säikyttelisi kuoliaiksi seudun hevosia, sillä Everit peililaseineen kimalteli ja hehkui ilta-auringon leimuavassa valaistuksessa.

Hauhon majatalo on erään kauniin lahden rannalla sijaitsevassa, tiheään rakennetussa kylässä, niissä eri talojen rakennusten ja ulkohuonerivien välitse kaartelee joukko eksyttäviä kujasia. On ihan mahdotonta osata majataloon ilman opasta, sillä tienviittaa luonnollisesti ei ole olemassa. Se on selväpiirteisin hämäläiskylä, minkä olen nähnyt. Useat rakennukset olivat koko joukon yli satavuotisia. Mutta kaikki ne olivat siistityt, puhtaus vallitsi kaikkialla ja hyvinvointi kuvastui myöskin kaikkialta.

Nukuin mallikelpoisessa salissa, josta avautui näköala lahdelle ja pihalle. Aamulla koputettiin ovelle; nainen, sirosti vyötetty, yläruumis asianmukaisesti pönkitetty, huolellisesti käherretty, astui kilahtavin tarjottimin kohti vuodettani. Punastuen vedin peiton korvilleni, jotta ainoastaan ruskea silmäpari pääsi kiilumaan peittoreunustan alta. Epäilin hänessä ylioppilasta, ja kainostelin tuota korkeaa sivistystä tällaisessa tilaisuudessa.

— Hyvää huomenta! Anteeksi! Mitkä koulut te olette käynyt? sopertelin hämilläni.

Päättävästi heitin peiton syrjään, kohottauduin istualleni, prykäsin itselleni kupin kahvia ja lausuin täysin levollisesti:

— Olisiko Tiina ystävällinen ja toisi minulle toisen kupin neljännestunnin kuluttua.

Tietenkin on sivistys perin tarpeellista, mutta kahvia kannettaessa sänkyyn riittää kyllä kansa- ja rippikoulusivistys, luulen mä.

Tie Hauholta Kangasalle kulkee niinikään melkein koko ajan järvien läheisyydessä, paikoittain Hauholla on maantie rakennettu rantakiville. Viehättävä palanen heinäkuun aamuna kuljettavaksi!

Kangasalla, Ukin matkustajakodissa, sukelsin korkeimman suomalaisen sivistyksen piiriin. Maailman tapoihin tottuneita ja väsymyksen leimaamia naisia istui verantojen reunuksilla, valitellen matkailuelämän aiheuttamaa häiriötä lepokodissa, joksi he tätä hyvinhoidettua majapaikkaa halusivat nimittää. Parantolatyyppejä! Tunnettu Helsingin kaunotar, rouva V., ja aikakauslehtemme ahkera avustaja, hra R.N., seurasivat minua Tampereelle. Kävimme tuossa ihmeteltävän kauniissa paikassa, jota sanotaan Ukoksi ja jonka muodostaa eräs Kaukajärven lahti, minkä rannalla olevasta Vikholmin huvilasta on maamme ainoalaatuinen näköala. Huvila on rakennettu jyrkkärinteisen vuoren reunalle, huimaavaan korkeuteen. Lahti on jyrkänteen alla ja vastakkainen ranta on myös jyrkkä ja sitä peittää komea tiheä metsä. Huvilalla on asema kun kotkanpesällä.

Saman järven rannalla on myöskin pankinjohtaja B. Grahnin maatila, jonka päärakennus on kaikkein nykyaikaisinta huvilamallia. Huoneiden sisustukseen nähden on valovaikutuksille annettu etusija; asunto onkin iloisimpia mitä saattaa tavata. Viimeisimmän kuosin mukaisena harvinaisuutena näyteltiin meille myöskin herrasväki Grahnin talvipuutarhassa erästä japanilaista kasvia, mikä kahdessa vuodessa oli kasvanut Goljatin tapaisesti naapureitansa pitemmäksi, jotta huoneen katosta piti avata ruutu, niistä kasvi pisti ulos latvansa yläilmoihin. Se muistutti kukonpoikasta, joka pistää päänsä ulos pärevasusta. Täällä jouduin kosketuksiin uudenaikaisen herrastalokulttuurin kanssa, joka on niin toisenlaista kun vanhoissa raskashuoneisissa herraskartanoissa, joiden rakennustavassa on enemmän pidetty huolta hyvästä lämpimästä kuin päivänvalosta. Eivätpä siis ainoastaan maalaistalot ole korkeampaa kehitystä kohti kulkemassa, vaan huomataan sitä myöskin herraskartanoihimme nähden.

Kaukajärvi on järvi, jonka olemassaolosta en aikaisemmin ole tiennyt mitään, mutta joka minun nyt on merkittävä maamme huomatuimpien joukkoon.

Tampereella nautimme skotlantilaisia virvokkeita rouva V:n, taaskin uudenaikaisessa, kaupunkiasunnossa, kirjoitimme kauniita asioita muistokirjaan, ja lähdimme paluumatkalle huvittaen toisiamme sievillä ja kainoilla dekameroneilla naiskäänteissä.

Sitten jätin R.N:n seurassa Kangasalan kulttuurin ja pyrin pohjoisia tasankoja kohti. On ihmeellistä tuo Pohjanmaa, että se on aina siinä määrin samannäköistä, ettei sieltä jää mitään mieleen. Peräseinäjoki, Seinäjoki, Laihia, Vähäkyrö, Isokyrö, kaikki ryhmittyy kokoon yhdeksi ainoaksi niityksi tai pelloksi, jolla on satoja latoja ja jossa näkee vain satoja ojia, satoja punaiseksi maalattuja kaksikerroksisia asuinrakennuksia ja satoja ikäviä maantierumpuja. Ilmajoki on minun kumminkin pidettävä poikkeuksena, sillä se ja Kokemäenjoen laakso ovat kieltämättä Suomen komeimpia asutuksia. Siellä saavuttaa ikivanha maalaiskulttuuri korkeimman ilmenemismuotonsa. En luule sen olevan yhtä uudenaikaista kun etelämmässä, mutta vankkaa se on joka tapauksessa. Niin, mutta onpa siellä uuttakin tavattavissa! Sähkövalaistus on hyvin yleistä. Peräseinäjokihan on kumminkin paikka, missä kaikki muka pitäisi olla takapajulla. Siitä maineestaan se saa kiittää hullustivalittua nimeään. Mutta siellä on nykyään sähkövalo kirkonkylässä, kauniita taloja pitäjässä ja suuria viljelysaloja. Oikea »Peräseinäjoki» on varmaankin paljon lähempänä pääkaupunkia kuin luullaankaan, — Paikkakunnan pääkaupunki, Vaasa, on myöskin tosi kuvastus maaseudusta, se on hyvinrakennettu ja hyvinhoidettu. Se on juuri sitä, mitä tarkoitetaan sanalla »upea». Se tekee varakkaan vaikutuksen, kuten maaseutukin.

Vähitellen olin selviytynyt tasangoista. Alavuden ja Ätsärin välillä alkavat mäet. Ne muuttuvat yhä korkeammiksi ja jyrkemmiksi ja seutu metsistyy. Mitä kauemmaksi itään päin kulkee, sitä korkeammalle ylenee maa. Vihdoin pääsimme Myllymäen suurille kukkuloille. Majatalo sijaitsee korkealla näköalavuorella. Metsää loppumattomasti joka suuntaan. Inhan tehtaan savu muistuttaa kaukaa näkyvää vaatimatonta, karjakartanolle viritettyä lehmisavua. Muutoin ei näe muuta kuin metsää, missä sata vuotta sitten karhut ja sudet lymyilivät. Mutta vieläpä tässäkin sopessa oli sähkövalo. Täällä metsässä! Ja puutarhassa kasvoi hentoja omenapuita, hyötymansikoita j.n.e. Myllymäeltä vie suurliikkeinen maantie Saarijärvelle. Myllymäki on laajan alueen pääasema, johon Saarijärven, Pylkönmäen ja Karstulan pitäjien liikenne keskittyy. Sieltä ne jauhonsa noutavat mäkeä ylös, toista alas. Merkitsin muistiin erään sellaisen mäen pituuden; se oli jyrkkä mäki, jossa oli useita toisiaan seuraavia nousuja. Se oli lähimain 3 km:n pituinen ja nimeltään Pajumäki. Seuraavan mäen kukkulalla oli Ramsin majatalo Saarijärven pitäjässä.

Tämän majatalon asema on varmaankin Suomen kauneimpia. Se sijaitsee korkealla kukkulalla, josta näkee yli Mahlunjärven samanlaisten kukkuloiden rinteille. Ne kohoilevat kohti korkeutta kaikkialla, ja jokaisen kukkulan laella on viljelysten ympäröimä talo. Jollei sitä edeltäpäin tietäisi, niin näkee tulleensa savolaiseen seutuun, sillä hänpä aina pakanuuden ajoista asti on viljellyt ja asunut korkeimmilla kukkuloilla, mihin vain on päässyt, erillään muista, ilman läheisiä naapureita.

Mieleni värähteli nähdessäni näitä kukkuloille rakennettuja taloja: »Högt bland Saarijärvis moar». Niinpä juuri Saarijärveä kuvailevan runon tulee alkaakin. Asunnot ovat »korkealla» (högt). Ramsi on korkealla ja korkealla ovat muutkin naapuritalot. Suomalaisesta käännöksestä on sana »högt» (korkealla) jätetty pois, arvatenkin vähemmän tärkeänä. Suomentaja ei ole tuntenut Saarijärveä. Jospa hän olisi käynyt Ramsin talossa, olisi hän heti havainnut tällä sanalla olevan suuren merkityksen, eikä ainoastaan Saarijärveen nähden, vaan koko siihen osaan Suomea, niissä savolainen asuu. Hän asuu aina niin korkealla kuin vain voi.

Ramsi, kummallinen nimi täällä kaukana pohjoisessa. Meillä on etelässä nimi Ramsholmen, joka johtuu islantilaisesta Rafn = korppi sanasta. Olisivatkohan vanhat germaanilaiset antaneet nimen tälle paikalle kalastusmatkoillaan? Verrattain lähellä sitä on kaksi muuta paikannimeä, joissa on ruotsalainen pääte: Kalmari (e), Muittari (e).

Ramsin majatalo on ensi luokan majapaikka. Tyttäret ovat käyneet Helsingin kouluja, yksi on ylioppilas, toinen musiikkiopistossa. Salissa on piano, ja musiikkia harjoitettiin koko se ilta, minkä siellä viivyin. Ja Ramsin, ympäristön kansa osaa jo, ollen savolaista sukuperää, käyttää suutaan ja kertoa hauskoja juttuja. Eräs alkuasukas, nurmikolla istuen, huvitti meitä mainioilla jutuillaan, m.m. kertomalla paikkakunnan salapoltosta. Kotitekoinen viina on muka niin voimakasta, sanoi hän, että jos juo itsensä humalaan, niin tanssii sänky koko yön karusellia, niin että lujasti täytyy tarrata kiinni sängyn laitoihin, jottei lattialle tipahda, ja vieläpä koko seuraavan päivänkin pysytteleiksen nuhteettomassa humalassa, jos vain silloin tällöin vedellä virkistelee vatsanesteitä. Niin sitä lasketellaan, kun on synnynnäistä kertomistaitoa, kuten savolaisella säännöllisesti on. Me nautimme; autonkuljettaja — syntynyt Myrskylässä — uskoi kaiken, mitä mies jutteli, minä — syntynyt Savossa — minä vain nautin.

Kymmenen vuotta sitten käydessäni Saarijärvellä en tavannut ainoatakaan talonpoikaa, joka olisi tuntenut Runebergia. Nyt tiesivät kaikki hänestä kertoa. Saarijärven majatalon isäntä osasi kertoa hänestä pitkiä juttuja. Runebergia hän kutsui aina niinellä »Ite». Hän ei hirvinnyt käyttää mutkikasta ruotsalaista sukunimeä. »Ite» oli ollut ahvenia onkimassa samalla järvellä, joka näkyi tuolta, ja erään lähellä olevan lähteen partaalla hän oli sepittänyt lähteelle laulunsa, jonka ukko osasi seuraavana savolaisena muunnoksena:

Koetin häntä oikaista: »Sua lähde kaunis katselen», mutta ukko sanoi varmasti: Niinpä niin, sua lähe kaunis kahtelen.

Jyväskyliin kaupunki, mihin sitten saavuin, ihastutti minua ihanilla puistoillaan. Puut olivat pieniä viimeksi käydessäni siellä. Nykyään ne ovat jo paisuneet tuuheiksi ja tekevät kaupungin kokonaan toisen näköiseksi, täysikasvuiseksi, aivan kun poikakin polvihousut muutettuaan pitkiksi saa aikamiehen muodon. Jyväskylän kaupungista etelään päin on meillä automobiilitie, joka on maamme kauneimpia. Tie on leveä, mutta hyvin mäkinen. Kevyt Everit ponnalti vaivatta mäille; ne eivät tuntuneet haittaavan ollenkaan kulkua. Ympäristöt ovat erittäin kauniit. Ihanat metsät reunustavat tietä. Näköaloja avautuu joka mäeltä. Muuramen kylän luota on Päijänteelle suurenmoinen näköala. Jämsän kirkonkylässä näkee jälleen korkean kulttuurin tyyssijan. Kauniita maalaistaloja, tai herraskartanoita, miten tahtoo niitä nimittää, ovat joen rannat täynnä. Uudenaikainen viehättävä matkustajakoti sijaitsee sillan korvassa. Kodissa on oma automobiilikin. Sitten seuraa luonnonkaunis Kuhmoinen, Vääksyn kanava ja Vesijärven rantaa kulkeva kaunis tie. En tunne Länsi-Suomessa mitään seutua, joka vetäisi vertoja nähtävyyksien lukuisuudessa sille tielle, joka kulkee Lahdesta Jyväskylään ja sieltä — vanhaa maantietä pitkin — Saarijärvelle ja Viitasaarelle. Tämä taipale on suositeltava muukalaisillekin.

Näissä hajanaisissa vaikutelmissa, jotka ovat kootut automobiilimatkalta, on punainen lanka, ja sen muodostavat ilahuttavat havainnot siitä, miten kehitys maassamme nykyään rientää nopein askelin eteenpäin. Melkein jokaisessa levähdyspaikassa näin jotain sellaista, jota en ollut odottanut näkeväni. Jokaisessa ruokapaikassa sain hyvää ruokaa, jokainen vuode oli moitteeton, joka majatalo siisti. Näin huoneissa uudenaikaisia sisustuksia, näin kirjastoja, jotka sisälsivät kaiken uuden saatavissa olevan suomalaisen kirjallisuuden. Sain sen käsityksen, ettei kulttuurimme millään tavalla ole kehityksessään pysähtynyt, vaan päinvastoin, kaikesta huolimatta, kulkee reippain askelin eteenpäin.

Suomi jakautuu matkailuun nähden kahteen osaan, läntiseen ja itäiseen. Näiden kahden osan raja kulkee vinosti yli maan Kyminjoen suusta Kokkolaan. Viivan länsipuolella asuu harvapuheinen ja hiljainen kansa, itäpuolella suulas. Viivan länsipuolella eivät asukkaat naura, hymyilevät ainoastaan, itäpuolella remahtavat naurunpuuskat, milloin asianhaarat vaan niin vaativat. Kun matkustaa viivan länsipuolella, on pakotettu tyytymään yksistään luonnon kauneuteen ja nähtävyyksiin — itäpuolella voi sen lisäksi tavata ihmisiä, jotka antauvat vilkkaaseen, pirteään sananvaihtoon. Mitä idemmäksi tullaan, sitä vilkkaammaksi käyvät asukkaat. Jokaisella viidenkymmenen korvissa olevalla mummolla liikkuu kieli herkästi kuin oravanpyörä ja sanarikkaus on ylitsevuotava kuin Kalevalassa. Hän on kiertävä »novelli» taikka »romaani», riippuen siitä, miten pitkän ajan voit hänen seurassaan viettää. Jokunen kehoittava sana, joku ystävällinen katse, ja hän uskoo sinulle koko pitkän elämänsä tarinan, olkoonpa että hän näkee sinut ensi kerran, tapaatte toisenne maantiellä ja sattumalta joudutte puheisiin. Iloisemmissa kohdissa kirkastuvat hänen kasvonsa ja surullisemmissa vierähtää kyynel kyyneleeltä pitkin hänen ryppyisiä poskiaan. Matkalukemista ei heidän parissaan kaipaa. Heidän omat romaaninsa ovat liikuttavan helliä ja kieli täyteläistä ja värikästä.

Varsinaisessa Karjalassa eivät miehet ole parempia puoliskojaan huonommat. Suistamossa tapasin miehen, lukuisan lapsijoukon isän, joka suuressa seurassa itki kuumia kyyneleitä sen vuoksi, ettei osannut lukea kirjaa, vaikka kaikki hänen lapsensa taisivat sen konstin. Lopuksi huudahti hän:

— Numeroista tunnen ainoastaan seitikon! — Ja sitten hän ulvoi ääneensä.

Kysymykseeni, missä ja milloin hän oli tutustunut juuri tähän niin hyvin pyhään kuin myös valehtelijani ahkerasti viljelemään numeroon, vastasi mies:

— Se muistuttaa niin kerjäläis-sauvaa! — Ja sitten tyrski hän taaskin ajatellessaan lähestyviä vanhuuden vaivoja.

Hauskaa on matkustella tämän vilkkaan kansan keskuudessa. Heillä on tunteita ja ajatuksia ja taito ilmaista ne sanoilla. Nämä ominaisuudethan ovat oikean ihmisen tunnusmerkkinä, erottaen hänet sieluttomista »huokailevista» eläimistä ja ikävistä kaksijalkaisista »nuutiaisista».

Tämä olkoon esipuheena seuraavaan kuvaukseen eräästä matkasta, jonka Matkailijayhdistyksen puheenjohtaja ja allekirjoittanut tekivät eräänä helteisenä, polttavan kuumana kesäpäivänä höyrylaiva Salo I:llä, ent. räätäli Haapalaisen esikoisella Oulunjärven rauhattomilla laineilla. — Olen usein viime aikoina maininnut räätäli Haapalaisen ja hänen laivansa Salo I:n ja Salo II:n. En voi olla hurraamatta hänelle ja niille, sillä meillähän on hyvin harvinaista, että miehestä, joka on elämäntyökseen ottanut silitysraudan ja neulan heiluttamisen, paisuu ensimmäinen laivanvarustaja ja merikarhu Kajaanin ja Vaalan välisellä suurella merellä. Herra M.H. Haapalainen muutti viime joulukuussa autuaammille purjehdusvesille. Tuonen viikate niitti tämän tarmokkaan ja taitavan miehen ennen aikaansa. — Meidän oli määrä mennä laivalla Mieslahden laituriin, josta pitkä anabasis monine parasangeineen, s.o. 110 km, oli meillä määräpaikkaamme Suomussalmelle. Mieslahti on lähellä Kiehimänjoen suuta, siinä missä Hyrynsalmen reitti laskee Oulunjärveen. Matkustamalla Mieslahteen laivassa välttää 30 km:n pituisen mäkisen taipaleen maitse Kajaanista Mieslahteen.

Nousimme laivaan ja kiipesimme heti Salo I:n yläkannelle. Aurinko hellitti ja uuvutti. Puheenjohtaja, joka on todellinen auringonpalvelija, heittäytyi heti pitkäkseen yläkannelle, nojasi väsyneen päänsä pelastusrinkeliin ja antoi auringon kirjailla poskensa intiaani-punaisiksi. Minä en sietänyt Kajaanin aurinkoa, vaan painuin kannen alle, jossa toivoin voivani lyhennellä matkan hetkiä alkuasukkaiden kanssa juttuamalla, sillä tiesinhän, että seudun väestö oli kielevää lajia, tänne vaeltaneita savolaisia ja karjalaisia.

Etukannella oli ryhmitys jo tapahtunut. Puheltiin ja naurettiin täysin kurkuin. Kannen alla olivat myöskin jo kaikki täydessä puhetouhussa. Kivesjärven puolelta pistihen vene esille ja pysähdytti laivamme. Venettä sousi tyttö, jota heti kanssamatkustavat nuorukaisemme koettivat kietoa hauskoilla kysymyksillä, joihin tyttö singahutti vastauksensa kevyesti ja iloisesti. Hänen lähdettyään jatkettiin keskustelua taasen ryhmissä.

Pistäydyin peräsalonkiin. Täällä olin minä kotonani. Tapasin ihmisiä, jotka taisivat ja tahtoivat käyttää kieltään myöskin puheluun eikä ainoastaan ruoan maisteluun. Ne olivat kaikki syntyneet ja kasvaneet viivan itäpuolella, suonissa virtaili savolainen veri. Muutamissa minuuteissa olimme kaikki täydessä keskustelussa. Vähitellen puheen vieriessä kävi selville, mitä kaikki olimme miehiämme, ilman että sukunimiämme ollenkaan mainittiin. Aivan kuin Euroopan kulttuurimaissa.

Sain selville, että matkatoverini olivat Kajaanista. He matkustivat eräälle Kiehimänjoen varrella olevalle maatilalle, jonka omisti toinen herrasmiehistä. Aito eurooppalaisen avomielisesti kertoi hän nuoruudessaan aloittaneensa tukkipoikana tällä seudulla. Hän oli kunnostautunut ja Jumala oli avustanut — jo vanhastaan on Hän aina huomenesta huolehtivien tukkilaisten puolella, — nyt jo uitatti hän tukkinsa muilla. Hän omisti nyt tovereineen suuren puutavaraliikkeen Kajaanissa ja voi pulskasti, josta myöskin hänen mukana oleva rouvansa oli todistuskappaleena. Ent. tukkilaiset olivat vahvasti perillä uudenaikaisesta suomalaisesta kirjallisuudesta ja heidän naisensa puhelivat kaikista asioista taivaan ja maan välillä. Heissä tapasi tuota hilpeätä »heiterkeitiä», jota joskus tapaa Germanian iloisimmissa naisissa. Eräs ummikkoruotsalainen, nuori neiti, joka vietti kesäänsä tämän perheen luona, näytti aluksi koettavan säteillä aito helsinkiläistä sovinnaista kylmyyttä, mutta ei aikaakaan, tarttui häneenkin toisten naisten peittelemätön elämänilo, ja niin olimme kaikki eurooppalaisia. Aurinkoista oli ulkona ja aurinkoista oli seurustelumme peräsalongissa. Olin, niinkuin Aisopos, etsinyt ihmisiä ja löytänyt ne helposti ilman lyhtyä.

Paraillaan ilakoidessamme pisti puheenjohtaja päivänpaahtamat kasvonsa avonaisesta ikkunasta sisään.

— Kuuleppas veli hyvä, olen saapastellut etukannella ja löytänyt siellä pelkkiä ihmisiä, joilla on ajatuksia aivokopassa ja puhe kielen kärjessä.

— Aivan samaan tulokseen olen minäkin tullut ja saman ajatuksen lausunut vaikkakin vähemmän havainnollisesti, oli vastaukseni.

Saavuimme nyt Kiehimänjoelle ja liehuvin nenäliinoin erosimme uusista ystävistämme.

Nyt oli puheenjohtajan vuoro esitellä löytönsä etukannella. Rivit olivat harvenneet joka laiturissa, mutta rippeet keräytyivät puheenjohtajan ja minun ympärilleni.

Oli siinä kirjava joukko ihmisiä. Eräs isäntä, yksi rakennusmestari, mutta muut pelkästään tukkilaisia läheltä ja kaukaa, kaukaisimmat aina Jaakkimasta ja Kytäjän kartanosta Hyvinkään tienoilta. Ja sitten aloitettiin pohtimiset. Ensin sukelluimme filologiaan ja suomenkielen murteista kuorittiin sen rasvaisimmat palat yhdellä vetäisyllä. Mutta sitten käytiin käsiksi päivän kysymyksiin. Päästettiin Olympialaiset kisat irti.

En ollut uskoa korviani. Oliko tämä todellakin tukkilaisten puhetta? Kuinka kumman tavalla he osasivat pilkulleen selvittää koko kisojen kulun. He puhuivat eri juoksijain saavuttamista osa-sekunneista pituusjuoksussa, he tiesivät miten kauaksi se ja se oli heittänyt moukarinsa, keihäänsä, kuulansa ja kiekkonsa. He olivat niin perillä siinä, etten minä ollenkaan uskaltanut syventyä keskusteluun. — Työmiestemme kehitys oli jäänyt minulta huomaamatta täällä Helsingissä. — Olin tähän saakka kuvitellut tukkilaisia kaiken sen pirullisuuden edustajiksi, mikä mahtuu sivistymättömään villiin roikaleeseen. Ja nyt pitävät nämä miehet minulle suukopua siitä kunniasta, jota suomalaiset ovat niittäneet kansainvälisellä kiistakentällä. Hämmästyneenä tiedustelin, mistä he kaiken tämän tietävät.

Ennen ne tappelivat ja räyhäsivät muun henkisen työn puutteessa, hotasivat kekseillään yhtä usein toistensa ja rauhallisten ihmisten kinttuniveliä, kuin vastahakoisia tukkeja, nyt pistetään keksi kainaloon ja »Suupohjan Työmies» levitetään vettä valuviin kouriin ja sisältö ahmitaan tiedonhaluisin silmin. Kirjalliset harrastukset eivät ennen kuuluneet heidän päiväjärjestykseensä, lukuunottamatta kaikkein kieroimpia kanaljoita, jotka vanhoilla päivillään heittäytyivät hihhuleiksi ja lukivat katkismusta, mutta nykyään näyttää siltä, kuin tukkilaisetkaan eivät voisi tulla toimeen ilman jokapäiväistä sanomalehteään.

En mene takaamaan, että kaikki nykyiset tukkilaiset olisivat saman hengen lapsia, mutta sellaisia olivat ne, jotka puheenjohtaja oli löytänyt ja koonnut yhteen Salo I:n etukannella.

— En ole vielä esittänyt sinulle mieltäkiinnittävintä tuttavuuttani kannelta. Se on vanha akka, mutta niin terhakka, vilkas ja huvittava, että hän suorastaan minut hurmasi. Et usko miten ihmeellisen kauniisti hän osaa puhua uskonnon asioista ja jumalisen vaelluksen eduista, hän tuntee sitäpaitsi koko seudun, kaikki ihmiset lähitienoilla ja tiesi kertoa hauskoja juttuja kihlakunnan vähitellen tapahtuvasta heräämisestä toimettomasta unestaan. Lapasin hänelle paikan toisissa kärryissämme. Ei kai sinulla liene mitään sitä vastaan?

— Minusta se ei ole mikään uhraus. Mummo on aika, mieltäkiinnittävä.
Hän seuraa meitä ainoastaan 4 km.

Emme nähneet muijaa majatalossa. Me lähdimme liikkeelle siinä uskossa, että mummo oli tavannut jonkun kolmannen laupiaan samarialaisen, joka oli ottanut hänet joukkoonsa. Lihavampana ja täyteläisempänä pyydettiin minut nousemaan ihka uusiin turunkieseihin, jotka lemusivat juhtinahalle pahemmin kuin komppania sotamiehiä, ja joiden eteen oli valjastettu talon ori; puheenjohtajalla oli vaatimattomampi ajopeli, jota veti ruuna. — Maalla arvostellaan ihmistä enemmän painon kuin arvon mukaan. — Mutta »hast du mir gesehen», puolen kilometrin päässä majatalosta näin muijan, tuon erittäin ihmeellisen, tallustavan maantiellä edessämme, sukankudin kädessä. Aioin tarjota hänelle paikan vierelläni, päästäkseni osalliseksi hänen elämänviisaudestaan, hiljensin hevosen vauhtia ja maanittelin kyytimiestä ottamaan muijan mukaan. Avasin jo rasvaisen jalkapeitteen, kun kyytimies hotaisi piiskalla orittaan; ori hypähti ja nykäisi kärryjä niin, että pääkoppani oli pyörähtää hiekkaiselle tantereelle.

— Mummoako? Hänhän on jumalisin vanha täti, joka vetää sieraimiinsa suon tuoksua Kajaanin pohjoispuolella.

Sillä aikaa kun hän tyynnytti hullaantunutta hevostaan, vilkaisin taakseni ja näin miten mummoa kiskottiin kärryihin professorin viereen. Olin huomaavinani, että puhelu jo oli täydessä vauhdissa.

— Hän on naimisissa ja hänellä on paljon lapsia, joista ei yksikään ole papan.

— Vai niin! Tieteen viime sanan mukaan ei sitä tiedä kuin Jumala.
Minkälaisia lapset sitten ovat?

‒ Vanhin tyttö on siivo ja siveä ja elättää itsensä jossakin rantakaupungissa ompelemisella. Toiset tytöt ovat mummon tapaiset.

— Ovat. Kumma kyllä, ovat ne itseään parempien kanssa naimisissa, työnjohtajien ja »pomojen».

‒ Kun loppu on hyvä, on kaikki hyvä. Älkää vihoitelko mummo-raukalle. Maailman kuuluisimmat miehet ovat tallanneet juuri mummon ja hänen turhamaisten tyttäriensä jälkiä, mutta siitä huolimatta on heitä kunnioitettu ja ylistetty kaikilla mahdollisilla tavoilla. Tiedättehän miten sanassa sanotaan, että naisen kanssa on mentävä tuomiolle, kuin silmäteränsä kanssa; ettei pidä tuomita lähimmäistään, että se, joka on viaton, viskatkoon ensimmäisen kiven.

— Niin mutta kristillinen laki on toinen; se tuomitsee sellaisesta naista kovemmin kuin miestä.

‒ Aivan oikein. On onnen potkaus syntyä tähän maailmaan miehenä eikä naisena. Millä se mummo itseään elättää?

— Se ei ole mikään epärehellinen ammatti. Tunnen monta hierojaa, joita mielelläni kyyditsisin.

‒ Mutta jospa hän vain rukoilee. On ihmisiä, jotka vain rukoilevat eivätkä ollenkaan hiero, ja se on minusta vaarallisempaa potilaille kuin hieromiseen yhdistetty taikominen.

— Ei, hän ottaa maksun hieromisesta, loihdut tulevat kaupanpäällisiksi. Aivan kuin autuas Lönnrot ennen aikaan Kajaanin apteekissa. Hän otti maksun reseptistä, mutta jos joku potilas tahtoi loihtuja lisäksi, väitti hän lukeneensa ne jo kaikille apteekin yrteille. Ehkä Lönnrot oli parannellut mummon isää tai hänen osatonta miestään ja heihin istutellut uskon loihtujen terveeksitekevään voimaan.

— Minä puolustelen kaikkia ihmisiä, jotka ovat niin ahkeria, että kutovat sukkaa maantietä tallatessaan. Mutta hän, joka ajaa ruunalla perässämme, puolustaa häntä vielä enemmän.

— Hänessä myöskin on vähän velhoa. Hän koettaa päästä luonnon noitakeinojen perille. Hän väittää mummon olevan jumalisimman naisen, mitä hän pitkään aikaan on tavannut.

— Niin, kyllähän se mummo on jumalinen, kun niikseen sopii, mutta myöskin kaikkea muuta.

— Sehän on naisen osa tässä maailmassa. Hänen täytyy aina koettaa sovittautua erilaisiin oloihin. Todellinen nainen on sellainen. — Kaiken lopuksi ei ehkä mummo ole pahempi meitä kahta köyhää syntistä näissä turunkieseissä.

Professoria ja noita-mummoa ei ollut näkynyt pitkään aikaan. He olivat auttamattomasti jääneet jälkeen, syventyneet kun olivat fysiikan ja metafysiikan syvimpiin ongelmoihin.

— Ajatelkaapas jos noita-akka ja professori olisivatkin lentäneet sukkapuikoilla ohitsemme ilmassa, uskalsin edellyttää, saadakseni taas puhelua käyntiin. Noidistahan kerrotaan sellaista.

Pilvenkorkuisen mäen kukkulalla, jonne Vuokatti ja Naapurivaarakin siinsivät, ohuimman vaaleansinisen harson peittäminä, päätimme odotella tuota tieteilevää paria. Totisesti pitkän ajan perästä näimme ruunan hiljaa hölkkäsevän ja professorin ja mummon mitä vilkkaimmassa sananvaihdossa. Mutta kun mummo huomasi meidät, kiipesi hän ketterästi alas rattailta ja katosi kuin savu kuusikkoon tien poskessa.

— Sepä erinomainen mummo! Voisi suorastaan sanoa häntä intelligentiksi, sanoi professori minulle.

— Ajatteles mikä onni mummolle, että hän elää 19:nnellä vuosisadalla, eikä 16:nnella, sillä silloin olisi hän jo aikoja poltettu Kajaanin torilla ja uskovainen ajomieheni olisi ollut ensimmäisenä miehenä sytyttämässä roihua, tuumailin minä.

— Niin — ja onni myöskin minulle, jolta siinä tapauksessa olisi hauska hetki mennyt hukkaan, sanoi professori.

— Niin, eläin ihmisessä näyttäytyy useammin hirveämmässä hahmossaan laissa kuin elävässä elämässä.

Matkustimme edelleen ja ruuna pysyi paremmin jäljessä, kun oli päässyt suuren syntitaakan painamasta noitamummusta.

Miten sentään edistymmekin ja miten ruumiillinen ja henkinen ulkomuoto kehittyykin! Olkaamme optimisteja elämässä! Ennen loihti koukkuselkä, hirmun näköinen noita-akka rumilla elkeillään ja tempuillaan yksinkertaiset ihmiset järjiltään; uudenaikainen noita lumoaa kokeneen maailmanmiehen, valtiomiehen ja tiedemiehen ylevällä maailmankatsomuksellaan, sukkelalla kielellään ja suurella viisaudellaan.

Niin, uudenaikainen noita-akka muistuttaa sekä ulkomuodoltaan että viralliselta maailmankatsomukseltaan vanhempaa tyttökoulun johtajatarta. Niin huimaavan kiivaasti syöksyy uudenaikainen kehitys eteenpäin — noitamuijienkin piireissä.

Joka ei ole tätä matkaa kulkenut, se ei tiedä miltä ääretön erämaa, äärettömät metsät näyttävät. Ne vaikuttavat kaameilta, ehkä myöskin juhlallisilta, mutta kuitenkin enemmän kaameasti. Maantie Ristijärveltä Suomussalmelle, 100 km:n taipale, kulkee läpi yhtenäisen metsän, kymmenpeninkulmaisen metsän. Kuusi kuusessa, mänty männyssä seisoo synkkänä, mielihauteissaan tiepuolessa. Ei ainoatakaan elävää olentoa liiku tietä pitkin. On yksin hevosineen, ajomiehineen ja ajatuksineen.

Tie kulkee yhtä suoraan, sillä eivät mitkään talot, pellot tai niityt ole pakottaneet sitä väistymään. Ylös ja alas mäkiä, loppumattomassa jonossa. Kun on saavuttanut harjan, näkee seuraavan vaaranlaen kohoavan kaukana. Näkee maantien suorana kuin nuora pistäytyvän laaksoon ja kohoavan seuraavalle rinteelle. Ja niin ehtimiseen. Nousee ja laskee ja jokaiselta harjulta on joutunut yhä korkeammalle, kunnes vihdoinkin 20 km:n perästä saapuu ainoalle ihmisasunnolle koko tällä välillä, kestikievariin.

Jokainen tällä matkalla oleva kestikievari on näköalakukkulalla. Pienet pellot talon ympärillä pitävät metsän loitompana, näkee peninkulmittain joka taholle. Näkee alapuolellaan loppumattomia metsiä, mutta taivaanrannalla kohoaa samanlaisia vaaroja, samanlaiset talot korkeimmalla kukkulalla ja samanlaisia pieniä peltoja ympärillä, niinkuin tonsuuri munkin päälaella. Kaikki ohuimman vaaleansinisen hunnun peitossa. — Oli verraton kesäsää koko matkan, polttava helle, tyyntä, itikoita, mäkäröitä ja surisevia paarmoja loppumattomiin, niinä päivinä jolloin me, Matkailijayhdistyksen puheenjohtaja ja allekirjoittanut, hiljaista hölkkäjuoksua ajoimme tämän jättiläismetsän läpi. Matka sujui hitaasti näitä pitkän pitkiä mäkiä kiipeillessä; viivyimme tällä taipaleella melkein kaksi vuorokautta.

Ulkonäöltään eivät kestikievarit olleet suinkaan houkuttelevia. Ne olivat harmaita, maalaamattomia, ja katolla törröttivät seipäät ristissä harjan yläpuolella. Kun ne kuvastuivat keltaista keskiyön taivasta vasten, näyttivät ne palavaan rukoukseen vaipuneen syntisen sormenpäiltä. Ne huokasivat pilviä kohden: »Herra, auta meitä, me hukumme!» Rukouksellahan useimmat tämän metsän asukkaat nykyään itsensä jättävätkin. Nämä seudut ovat Suomen surkeimpia nälkämaita. Tervanpoltto on loppunut ja maanviljelys on lamassa. Huonoimmin varustetusta kestikievarista kuului tuvasta, pienten mustien ikkunaruutujen takaa, parin tunnin ajan hiljaista vikisemistä, joka oli olevinaan virrenveisuuta. Vikiseminen kuului taukoamatta, laulajattaret paukuttivat pitkät virret päästä päähän. Jumalan kirkas aurinko houkutteli tosin ulos työhön ja toimeen, mutta asukkaat »toivoivat kasvun Herralta». Sehän on kyllä mukava tapa, mutta onko se yhtä kannattavaa, siitä en uskalla sanoa omaa mielipidettäni.

Oli kyllä kestikievareita, jotka olivat moitteettoman siistejä ja joissa sai syötävää ruokaa. Oravivaara, Toivola ja Tolola olivat esim. sellaisia kestikievareita, joissa ei ollut muita syöpäläisiä kuin lempeästi laulavia itikoita, iniseviä mäkäröitä ja joissa maito, viili, leipä ja letut olivat ensiluokkaisia. Harvoin tapaa sellaista emäntää kuin Oravivaarassa, muinoin kestikievarin tytär ja nyt kestikievarin vaimo. Hänen sanatulvansa oli, jopa keskiyölläkin, niin valtava kuin vesivirta »Seitenoikiassa», joka juoksee vaaran alla.

Kulman kievarissa keskustelimme talonisäntien kanssa laajasti kaikista apulannoitusaineista, tuomaskuonasta, kainiitista ja salpietarista; heidän koesarkansa suolla olivat niitatut ja niille oli kylvetty näitä aineita koetteeksi, mikä paraiten tehoisi seudun maanlaatuun. Siis, eteenpäin sitä mennään tässäkin nälkäseudussa, vaikkakin hitaasti. Väestö on juuri siirtymässä tervanpoltosta maanviljelykseen. Ja he ovat alkaneet oikeasta päästä, kun tahtovat kokeilla, ikäänkuin vähän tieteellisesti, mitä suoloja heidän suonsa paraiten suosivat. Maata kulkee sekä maanviljelys- että karjanhoitokonsulentit ristiin rastiin, sanottiin. Sielun hätää varten on heillä jo vuosisatoja ollut hyviä konsulentteja — usko on seudussa vahva — nyt on tullut eläinten ja lannoituksen vuoro, ja näillä aloilla ovat ihmiset siellä vielä aivan aapisessa. Meillähän on jo Suomessa maanviljelys-katkismus, jossa kaikki lannoitusaineet ja niiden vaikutus kauniisti runonmuodossa kuvataan. Kunhan ihmiset ovat oppineet tämän katkismuksen ulkoa, väistyy varmasti maallinen hätä noilta synkän kauniilta seuduilta.

Kolmannen matkapäivän aamuna oli yksi kievariväli jäljellä
Suomussalmelle tai oikeastaan Ämmän tehtaan raunioille, jotka ovat
Ämmäkosken reunalla lähellä Kiantajärveä.

Istuimme kumpikin kieseissämme, paitahihasillamme, hattu kädessä aivan ihmeellisen kuumuuden tähden, ja paarmat kiertelivät vimmatusti kosteita pääkallojamme. Kaikki hikoili, kangas hikoili, suo myöskin, kiesit tuoksuivat vahvasti, hevonen ja setolkka levittivät hyvää hajua, sanalla sanottuna, kaikki tuoksui kuumalle kesälle. Torkkuessamme tässä suloisessa lämpimässä huomasimme pyöräilijän, joka kiiti vastaamme maantiellä, pitkien honkien lomitse. Se oli kirjailija Ilmari Kianto.

Hän oli puettu väri-iloiseen pukuun, vaaleihin liiveihin, ylioppilaslakkiin, puolihousuihin, ja rintataskusta liehui helakanpunainen nenäliina lempeässä lounaisessa tuulessa.

Heikompina hetkinään Ilmari Kianto sanoo itseään tolstoilaiseksi, mutta sitä minä en koskaan ole oikein uskonut. Tolstoilainen ei keikaile vaaleissa, koreissa pukimissa. Tuo kerettiläisenä nukkunut suuri Leo keikaili maailmankuulussa ryssänpaidassaan, hänen oikea opetuslapsensa meillä, Arvid Järnefelt, pitkävartisissa rasvanahkasaappaissaan, kun taaskin Ilmari Kianto keikailee aito-eurooppalaisella tavalla. Sehän on aasialainen tapa, jota suuri Leo ja hänen opetuslapsensa Arvid Järnefelt saarnaavat, että kun saat puustin vasemmalle poskelle, niin käännä lyöjälle oikea, ja sano suuret kiitokset molemmista. Sitä tapaa ei Kianto koskaan ole seurannut. Kun hän on saanut puustin vasemmalle pallon puoliskolle, on hän heti paukauttanut kolminkertaisen vastustajansa poskille. Sen tietää tarkasti Kanninen ja maan piispat, seudun papisto ja nyt myöskin metsänhoitajat. Minä sanon sitä eurooppalaiseksi tavaksi, tahtomatta tässä tilaisuudessa tarkemmin arvostella näiden eri otteiden luvallisuutta ja tehokkuutta miesten otteluissa. Mutta Kianto on isän puolelta suomalainen Sursilli ja äidin puolelta aito germaani; ainoastaan hänen mielenlaatunsa on supisuomalainen. Minkäs hän siis mahtaa ilmeisesti eurooppalaiselle syntyperäinen. Kasteensa kautta on Kianto sitäpaitsi luterilainen ja on perinyt ravakan Lutherin kyvyn nähdä pikku piruja, niissä muut ihmiset ainoastaan näkevät varsin rauhallisia ihmisiä. Jos hän on jonkun opetuslapsi, on se mieluummin germaani Strindbergin kuin Leo aasialaisen.

Tästä lähtien olimme Kiannon vieraita. Meidät vietiin veneellä yli Kiannon erämaan järven pappilan kalastusmökille, joka oli Niettusaarella, noin 6 km pappilasta. Valtavimmin vaikutti minuun ympäristön autius. Näimme etäämpänä kirkon, pappilan korkealla mäellä, näimme erään talon, mutta muuten pelkkiä synkkiä metsiä. Kiantajärvi on 60 km:n pituinen ja leveyttä sillä on hyvästi 10 km. Ranta, josta työnnyimme vesille, oli Ämmän tehtaan entinen lastauspaikka, joka 40 vuotta sitten oli täydessä loistossaan, mutta nykyään raunioina, ja jonka komea isännöitsijän, asunto myöskin oli autio ja tyhjä, mutta kuitenkin seisoi komeana ja juhlallisena puiston ympäröimänä kohisevan kosken partaalla. Entisen masuunin korkeat rauniot eivät suinkaan lievittäneet seudun jylhyyttä.

Olimme nyt 140 km päässä lähimmältä rautatieasemalta, 110 km lähimmästä laivalaiturista. Harvinainen hauskuus on nykyaikana joutua semmoiselle paikalle. Tuntui niinkuin olisi puoli vuosisataa vierähtänyt taaksepäin ajassa, ja ikäänkuin elon suoni olisi tykkinyt hitaammin täällä, ja aikaa ei laskettaisi tunneissa ja minuuteissa, vaan päivissä ja viikoissa. Kiannan järvi lepäsi peilikirkkaana auringon paahteessa, kun sousimme Niettusaareen, joka on salmessa, kahden selän välissä, joista sisimmäinen näytti olevan täydellinen erämaanjärvi, ja se, jonka yli me liu’uimme, näytti melkein samanlaiselta.

Niettusaari on ikimuistoisista ajoista ollut kaikenkansaisten kalastajien tyyssija. Nimi voi olla joko lappalaista tai mahdollisesti venäläistä perua. Matalalla, ikihonkien varjostamalla saarella on lukemattomia sylen pituisia kuoppia, kaivettuina kuohkeaan soraan. Näiden luullaan olevan hautoja, mutta mieluummin uskoisin niiden olevan entisten havumajojen aluksia, joissa kalastajat ovat nukkuneet yönsä ja pitäneet sadetta. Nykyään on saaressa kaksi kelpo tupaa, vanhempi rovasti Calamniuksen, kirjailija Kiannon isän, rakennuttama, ja toinen Kiannon itsensä, joka ahkerasti on kirjoitellut tällä yksinäisellä saarella.

Kianto oli kohtelias isäntä; meille tarjottiin kalaherkkuja kaikenlaisia, paistettuja muikkuja, forellia, ahvenia, ja palvelija — aivan Venäjän rajalla olevan Vuokin kylän alkuasukas — teki työtä innokkaasti hellan ääressä, niin että herneenkokoiset hikikarpalot kihosivat hänen pulskalle nenälleen — hänen tapansa hikoilla tässä sietämättömässä helteessä. Seudun porot hikoilivat kielellään.

Onpa melkein uskomatonta, että Suomussalmella voi talvella päivät päästään olla 40 asteen pakkanen. Meidän siellä ollessamme oli se »Tulimaata» sanan jyrkimmässä merkityksessä. Kiantajärvi jäätyy jo aikaisin syksyllä, ja talvella on jään paksuus sellainen, että juna voisi sitä myöten kulkea, mutta nyt oli järven tumma, ruskea vesi lopuilleen + 30 astetta. En milloinkaan ennen ole uinut niin pehmeässä vedessä. Rämeet ja korvet olivat pusertaneet itsestään hienoimmat liköörinsä ja juoksuttaneet ne järveen. Vesi oli ruskean Curaçaon näköistä ja se maistui ihossa samalta kuin lasi imelää heikkoa teetä suussa. Yhdistyksen kapokkiliivejä koeteltiin tässä ruskeassa teevedessä, ja laiha fysiikan professori sekä samanlainen kirjailija kelluivat kuin hehkulamput, — uudenaikainen vertaus sovelletusta fysiikasta — veden päällä kilpaa allekirjoittaneen kanssa, joka aina on puettuna luonnolliseen kapokkiin.

Me nautimme saaressa lämpöisestä, kauniista kesästä ja vapaasta intiaani-elämästä vuorokauden umpeensa.

Selailin läpi saaren muistikirjan. Siellä oli romanttisen isänmaanrakkauden hehkuvia mielenpurkauksia, joka tunne on vallannut järjestään kaikki Calamniuksen pappilan pojat heidän nuorukaisiällään. — Vanhan rovastin ja ruustinnan kaikki lapset ovat hyviä kynän käyttäjiä. — Ja isänmaallisten ylistysrunojen joukossa oli muutamia kainoja lemmenpurkauksia. Lämmin kesäpäivä autiolla saarella tekee pakostakin nuoren ihmislapsen eroottiseksi. — Aivan varmaan ovat autiot metsäiset saaret Pan-jumalan tyyssijat. — Eipä siis ihmettä, joskin Niettusaaren päiväkirja tulvehtii rakkautta, noita voimakkaan fyysillisen rakkauden sublimeerattuja ilmestysmuotoja, rakkautta omaan kansaan, isänmaahan, Jumalaan, pohjolaan, kotiseutuun j.n.e. Se oli runebergilaisen maailmankatsomuksen symfonia, hänen rakkautensa luontoon, isänmaahan, Suomen kansaan ja pohjolan valoisiin kesäöihin. Suomussalmella pesii joutsen; täällä, jos missään laulaa se miten »halki öiden aurinko valaisee maailman».

Niettusaari on siis jo vuosikymmeniä ollut korkeamman henkisen kulttuurin etuvartiasto pohjolan synkissä metsissä ja sen autioilla järvillä. Ja sen ahkerin ja taitavin runoniekka tässä päiväkirjassa on Ilmari Kianto ollut.

Mutta Ilmari Kiannon katse on laajentunut yli noiden ylistyslaulujen; siihen on vaikuttanut hänen perinpohjainen tutustumisensa venäläisen kaunokirjallisuuden tuotteisiin, joita hän on tutkinut alkukielellä. Hän on Tolstoin, Turgenjevin, Dostojevskin ajatusten ja tunteiden tuntija ja »Oblomovin» on hän suomentanut. Hän on siis pelastunut siitä kohtalosta, joka on joutunut meidän parhaimpien runoilijaimme osaksi, nimittäin virrenteosta. Eipä siltä että tämä kirjallisuuden haara olisi hänen äänellensä aivan outo — hän on jo nyt julkaissut psalttarin — vaan ero on se, että piispamme, jotka parhaansa mukaan ovat vaalineet vanhoja virsirunoilijoitamme ja siunauksellaan pyhittäneet heidän teoksensa, ovat tahtoneet teljetä Ilmari Kiannon vankilamuurien taakse, jonne ei päivä paista eikä kuu kumota. Ainoastaan Niettusaaren päiväkirjan tapainen lyyrillisyys löytää armon mahtavien hengenmiehien silmissä.

Ilmari Kianto on rakentanut pulskan huvilan Niettusaarta lähellä olevalle mantereelle. Hänen läheisin naapurinsa asuu ylen kaukana. Tämän rakentamisensa kautta on hänestä tullut metsäherra, mutta hänen mielipiteensä viisaasta metsän hoidosta ei kelvannut professorille. Hiljainen salama singahti näiden kahden välillä yllämainitun kysymyksen johdosta. Nämä erilaiset mielipiteet syntyivät siitä, että professori tekee metsäkauppoja, kirjailija vain asustelee metsässä. Itikoilla ja mäkärillä oli tässä myöskin syynsä; ne provoseeraavat mielellään ristiriitoja.

Pappila on Suomussalmen seutujen henkinen keskus, aivan niin kuin pappilat ennen olivat yleensä koko maassa. Tunsimme itsemme taaskin siirtyneiksi 50 vuotta taaksepäin, ajassa. Ja rovasti oli valkoinen kuin pulmunen, hän oli lempeä, niinkuin vanha viisas, jolta elämä ei enää vaadi taistelua. Hän on 80 vuoden korvissa, mutta ui vielä lämpimänä aikana joka päivä kilpaa virkeän apulaisensa kanssa, 20 minuuttia kerrallaan, samassa pehmeässä vedessä, jossa mekin Niettusaaren rannalla. Ruustinnakin on yli 70 vuoden, kookas ja voimakas ja liikkuu paljasjaloin koko pitkän kesäisen päivän. Kuningas Orren aikuinen perheenemännän tyyppi! Vanhukset katselivat anteeksiantavin silmin nuorinta poikaansa Ilmaria, huimapäätä reistailijaa, joka ei viihtynyt kanakopissa, vaan tahtoi eksyttävän metsän vaarallisille poluille. »Alte Geschichte», joka aina uusiutukoon, sillä niin on kehityksen suuri Jumala säätänyt, jotta maailma edistyisi. »Pojasta polvi muuttuu», on suomalainen sananlasku.

Kiannan järvi on pitkä ja kaita, mutta etelässä se leviää pitkin harjannetta, joka padon tavoin rajoittaa vesien vapaan kulun. Vuosituhansien kuluessa on vesi kumminkin vähitellen uomansa uurtanut tämän padon läpi, eikä ainoastaan yhdestä kohti, vaan yhtaikaa kolmesta eri paikasta. Väylistä on kaksi runsasvetistä, mutta kolmas sitävastoin ehtyy sydänkesällä. Virranuomat sijaitsevat aivan toistensa lähellä; läntisintä lasketaan venheillä, keskisin kuohahtaa Ämmä-nimiseksi koskeksi jo heti alkaessaan — jota kumminkaan ei saa sekoittaa Kajaanin lähellä olevan kaimansa kanssa — ja itäisin on kapein ja vähäisin. Parisen kilometriä erillään kierreltyään yhtyvät vedet jälleen koskiseksi joeksi.

Koskiuomien väliin muodostuu kaksi kaunista saarta, joista idänpuoleisella sijaitsevat Ämmän tehtaan rauniot kuohuvan kosken partaalla.

On mielestäni mitä romanttisin tuuma sijoittaa erämaahan, 300 km:n päähän silloisesta lähimmästä liikekaupungista, nim. Oulusta, rautatehdas. Mutta sen tekivät ne teollisuudenharjoittajat, jotka viime vuosisadan keskipalkoilla rakensivat tehtaan Ämmäkosken partaalle Suomussalmelle. Tuntuu melkein teollisuusilveilyltä, kun ajattelee, että malmisora ja takkirauta oli rahdattava porojen avulla. Olisihan tuo ollut melkein kuin karnevaalihullutusta, ellei poroparkaa tuossa leikissä olisi niin perin pahoin pidelty. Eikä liene liike varsin hullusti alussa kannattanutkaan, koskapahan kerrotaan ulkolaisten isännöitsijäin antaneen samppanjakorkkien paukkua asuntonsa korkeissa saleissa, ja että upeita naisia keleissä puvuissa oli ollut virittelemässä sen ajan ihastuttavimpia ilveviisuja samoissa saleissa.

Mutta loistoa ei kestänyt kauan. Poro ei kilpailussa voi pitää puoliaan rautatiejunien kanssa, kun on kyseessä raskaiden metallien kuljetus, eikä tervavene vedä vertoja höyrylaivalle. Ämmän tehtaan tuotteet tulivat liian kalliiksi sellaisten tehtaiden tuotteisiin nähden, joilla rautatiet ja höyrylaivat olivat käytettävinään.

Tehdas on nykyään raunioina. Sen monet rakennukset ovat paikoiltaan poistetut, siirretyt sinne tänne, uudelleen muihin paikkoihin rakennetut toisia tarkoituksia varten; korkea masuunirakennus on revitty ja sen tiilikivet käytetty tavallisten talonpoikais- tahi herrastalojen uuneihin Suomussalmen harvaanasutussa pitäjässä. Suurteollisuuden aikaansaaminen yhtäkkiä erämaiden synkkään yksinäisyyteen oli liian raju isku. Metsäseutummehan omaavat niin sanoakseni koko suomalaisen rodun sitkeyden ja itsepäisyyden. Ne eivät lannistu yhtäkkiä, kuten kerrotaan tapahtuvan Amerikan metsissä, missä kaupunki 100-tuhansine asukkaineen muutamassa vuodessa kohoaa aarniometsään. Meillä on erämaa pala palalta, askel askeleelta valloitettava.

Nykyään valloittaa erämaa kaikilta puolilta takaisin Ämmän tehtaan raunioita. Yksi ainoa muistomerkki on jäljellä uhmaillen tuota esiinhiipivää erämaantumista. Se on isännöitsijän asuinrakennus.

Se on rakennettu vanhan hyvän ajan ikihongista, ajan, jolloin vielä kaikkialla metsissämme tavattiin tuo n.s. »punainen honka», tuo juuresta kuivunut rutimohonka. Se säilyy vuosisatoja. Rakennus on kaksikerroksinen, sisältäen kaksitoista huonetta. Niitä voi vallan hyvällä syyllä sanoa saleiksi, sillä ne ovat monen suuren vanhan sylen pituisia ja levyisiä. Istutettu puisto on kosken ja rakennuksen välisellä viettävällä rinteellä. Puistossa nähdään paksuja, tuuheita, mutta lyhyitä koivuja, jotka muodostavat kaksirivisen käytävän rakennuksesta rantaan; siellä nähdään vaaleanviheriäisiä lehtikuusia sinne tänne siroteltuina, siellä voidaan poimia mansikoita pellonpientareilta — ylen harvinaisia marjoja Suomussalmella.

Yhdistyksen puheenjohtaja oli ihastunut palatsiin ja sen luonnonkauniisiin ympäristöihin. Voimme tuskin löytöäkään sen vertaista maassamme. Kuvitelkaapa mielessänne seutua, missä koski loppuu toisen kosken niskaan; läntisimmässä haarassa lasketaan olevan 10 koskea yhtä monella kilometrillä. Palatsin vieritse laskevassa jokihaarassa on putous ja sen lisäksi muutamia koskia. Rautuja ja harjuksia ongitaan joka koskessa hyvällä menestyksellä. Jokiuomien välissä on kaunis metsäinen saari, jonka pituus on n. 3 km ja leveys lähes 1 km.

Se on siis paikka, joka voisi houkutella lohenonkijoita joukoittain luoksensa! Se on juuri sellainen paikka, joka soveltuisi Matkailijayhdistyksen omaisuudeksi!

Mutta itse kuohuvan Ämmän partaalla sijaitseva vanha, hyvinsäilynyt kaunokainen on nykyään saanut monta kosijaa. Muiden mahtavien sellaisten joukossa mainittakoon yhdistys keuhkotaudin vastustamiseksi, joka vaaniskelee paikkaa pitäen sitä sopivana sanatorille. Nykyään käytetään huoneistoa seudun köyhien, sairaalloisten lasten turvakotina. — Korkeampi inhimillinen siveys vaatinee meitä jättämään etusijan kilpailijoillemme.

Sen jokihaaran rannalla, mistä veneillä lasketaan, on torppa, koskenlaskijan asunto. Mies on nimeltään Heikkinen, iältään 65-vuotias, valtiollisilta mielipiteitään pinttynyt sosialisti. Hän lukee »Työmieliensä» ensimmäiseltä viimeiselle sivulle ja filosofeeraa mielellään kaikkia maailman asioita. Hänen kanssaan sovimme keskimatkasta Hyrynsalmen reittiä alas aina Ristijärven kirkonkylään saakka, josta lyhkäinen hevosmatka vie Mieslahteen.

Hänen veneensä oli 14 metriä pitkä — pisin tervavene, minkä olen nähnyt. Siihen sijoituimme, puheenjohtaja ja minä, runsaan 7 metrin matkan päähän toisistamme, joten keskustelu oli vallan mahdotonta. Vuorotellen huvitimme milloin perämies Heikkistä, milloin hänen punapartaista poikaansa, jota sanottiin Franssuksi; hän käytteli airoja. Mitä valtiollista uskontunnustusta Franssu tunnusti, ei käynyt selville, sillä Franssu ei vastaillut mihinkään muihin kuin konkreettisiin kysymyksiin. Pappa ei ollut tyytyväinen esikoispoikaansa, joka »Seitenoikean» vaarallisessa koskessa sai osakseen aika löylytyksen laiskuudestaan ja vetelyydestään, huolimatta siitä, että Franssu näytti ainakin yhtä vanhalta kuin pappakin, Franssu oli niitä miehiä, jotka ajattelevat: eihän se ole aika jäniksen selässä.

Mutta sosialisti Heikkinen sen sijaan oli oivallisin perämies ja soutaja, minkä voi tavata. Hän saattoi meidät loistavalla tavalla yhdessä päivässä tuon 10 peninkulmaa pitkän taipaleen Suomussalmelta Ristijärvelle. Hän ohjasi komeasti ja souti niin, että hänen pitkä, solakka venheensä värähteli joka vedolla. Tosin vuorottelimme me kaikki soudussa tyynillä vesillä, sosialisti-peränpitäjä, »pääskys»-professori, minä villi ja pilttinahjus Franssu.

Yhä uudestaan vaikutti minuun seutujen jylhyys. Ensimmäinen taival Ämmän tehtaalta pitkin kymmentä vuolasta koskea oli täydellistä erämaata. Ei edes ainoatakaan torppaa rannalla. Jos onnettomuus olisi tapahtunut, en tiedä, mistä pelastusta olisi tullut ja miten olisi jouduttu asutuille seuduille. Ja matkaa oli kokonaista 10 km.

Viimeisen kosken, Aittokosken, alapuolella oli uutisasukas rakentamassa hyvin suurisuuntaista torppaansa kruununmaalle ja kruunun uhkeista tukeista. — Kruununtorpparit elävät nykyään suurenmoisesti näissä erämaissa. Näimme maantien vieressä erään valmiin torpan uutisrakennuksen, jonka tupa oli rakennettu ikihongista, lattian pinta-ala 9x9 metrin laajuiseksi ja seinän korkeus lattiasta kattoon yli 3 metrin korkuiseksi.

Miehen ja hänen perheensä elämän tarina oli erittäin mielenkiintoinen ja aito pohjalainen.

Jo nuorena oli mies lähtenyt Suomussalmelta köyhästä kodistaan avaraan maailmaan etsiäkseen onnea vierailta mailta. Hän suuntasi matkansa pohjoista kohti ja joutui vihdoin n.s. »Ruijaan», pohjoiseen Norjaan. Vardössä hän kohtasi sorean neitosen, jonka vanhemmat olivat sinne muuttaneita savolaisia. He solmivat rakkauden liiton, ja nuoria kun vielä olivat, päättivät he suuremmassa maassa ja leppoisemman luonnon ympäröimänä uhrata voimansa onnen ja hyvinvoinnin saavuttamiseksi.

Heille onnistui kaikki hyvin, Jumala siunasi heidät lukuisasti hedelmällisiksi ja antoi heille jokapäiväisen leivän. Mutta sitten tuli onnettomuus. Mieheltä taittui jalka kuparikaivoksessa, sääri katkaistiin ja hän vaappui elämän ja kuoleman välillä. Vihdoin hän kumminkin toipui ja jäi eloon, mutta raajarikkona.

Yhtiö myönsi hänelle, hänen oman käsityksensä mukaan, runsaan vahingonkorvauksen; hän osti 100 dollarin hinnalla itselleen tekojalan, jonka avulla hän pääsi liikkumaan ilman kainalosauvoja, vaikkakin liikaten.

Mutta hänen sairautensa aikana ei köyhä Suomussalmi hetkeksikään häipynyt hänen mielestään. Sinne takaisin omaan syntymäseutuun, sinne synkkiin metsiin, kuohuvien koskien partaalle, sinne täytyi hänen palata. Häntä hivutti koti-ikävän kamala tauti. Turhaan varoitti häntä hänen hennohko vaimonsa matkan vaivoista ja Suomussalmen erämaiden köyhyydestä. Hänen täytyi palata, hänen elämänsä ja järkensä oli kysymyksessä.

Hän tuli, hän pelasti mielenmalttinsa, mutta hänen vaimonsa sen menetti. Vaimo ei voinut sietää Aittokosken iäistä kohinaa ja äärettömän salon synkkää suhinaa. Hän suri suremistaan, kunnes hänen järkensä pimeni.

Saapuessamme uutisasutuksen rantaan kierteli mies sata dollaria maksavine jalkoineen uutisrakennustaan, välittämättä meistä vähääkään. Hän tahtoi rakentaa palatsin sairaalle, mutta yhä vieläkin kauniille, rakkaalle vaimolleen. Hänellä oli kiire. Lapset ympäröivät meidät; ne puhuivat englanninkieltä ja suomea. — Englantilainen uutisasukas Suomen autioimman kosken äyräillä! — Vaimo istui sängynlaidalla kehtolapsi sylissään ja katseli meihin ystävällissurullisin silmäyksin. Kun väki sai kuulla, että Suomussalmen pastori oli seurassamme, — Kianto ja hänen sekä meidän hyvä ystävämme, pastori, oli seurannut mukanamme ensimmäiset kymmenen koskea — syntyi liikettä talossa.

Mies jätti uutisrakennuksensa, ryntäsi sisälle ja asetti kahvipannun tulelle. Viimeksi syntynyt oli kastettava.

Mutta vaimo, hän oli levoton istuessaan liikkumattomana sängynlaidalla.
Kysyin häneltä paraimmalla norjan kielellä.

Hän oli levoton sen tähden, että pastori oli niin nuorennäköinen. Hän oli toivonut, että vanha rovasti olisi toimituksen suorittanut. Ja tuo madonnannäköinen vaimo katseli suurilla saimaansinisillä silmillään itsepintaisesti minuun. Minulle teki oikein hyvää koettaessani selvittää hänen rukoilevan katseensa merkitystä. Hän toivoi, että minä suorittaisin tuon teon ja siunaisin lapsen. Minulla oli sellaiset laatuominaisuudet, mitkä hänen harhautunut järkensä, asetti oikeaan rovastiin. Sydämellisen kernaasti, tehdäkseni sairaalle mieliksi, olisin lapsen siunannut, jollei vain typerä laki olisi minua siitä estänyt. Lapsi parka, joka arvattavasti tulee kärsimään raskaan perinnöllisyyden seurauksia, ei varmaankaan olisi vahingoittunut ruumiin eikä sielun puolesta minun siunauksestani.

Mutta kaikki vaikeudet eivät vielä olleet ohi. Mistä saataisiin kummit? Meitä oli useita pareja kummeiksi, esimerkiksi ensimmäisenä parina Kianto ja minä — kaikki muistutukset pyydetään jättämään sikseen —, toisena parina professori Theodor Homéen ja sosialisti Heikkinen, punapartainen Franssu varamiehenä. Kaikki hyvin, mutta pitokummin piti olla nainen. Sitä sukupuolta ei ollut saatavissa läheltä eikä kaukaa, oli vain emikukkaisia pajupensaita Aittokosken rannalla. Perhetarun synkkä traagillisuus olisi vaikuttanut, että minä mitä suurimmalla hartaudella olisin ollut läsnä tässä tilaisuudessa siinäkin tapauksessa, että prof. Theodor Homén olisi ollut »pitokummina». Ei toki, kansan siveys piti tarpeellisena naisen läsnäoloa tässä toimituksessa, ja pojista vanhin työnsi veneen vesille etsiäksensä naista. Mistä, sitä emme tietäneet. Me näimme vain metsiä.

Koskivene sysättiin vesille ja me vierimme pois virran mukana. Varmaankin ristittiin lapsi myöhemmin, jolloin tilaisuudessa oli sylikummi ja Kianto tämän parina. — Jumala olkoon lapselle armollinen!

Kiitollisuudella mainittakoon, että reippaan Heikkis-vanhuksen voimakkaiden aironvetojen avulla saavuimme myöhään illalla Ristijärvelle, huolimatta voimakkaasta vastatuulesta. Erosimme hänestä mitä suurimmalla kunnioituksella ja ihailulla.

Loppuvaikutus matkastamme näissä autioissa metsäseuduissa oli toivoa herättävä. Kulttuuri, sivistys, tieto ja siisteys tekevät parhaillaan ihmeteltäviä edistysaskeleita maassamme. Kävimme maamme nälkäseuduilla, ja sielläkin käy aineellisella ja henkisellä alalla virkeä tuulahdus, joka varmaan läheisessä tulevaisuudessa on kantava kauniita hedelmiä.

Jokunen kymmenkunta vuotta sitten oleilin useimpina kesinä Itä-Suomen vilkasliikkeisimmillä matkailupaikoilla: Imatralla, Punkaharjulla ja Savonlinnassa. Minua halutti nimittäin päästä kosketuksiin sen suuren ulkomaalaisen matkailuliikkeen kanssa, joka täällä — ja ainoastaan täällä — meidän maassamme tulvehtii. Olin pitkän samean syksyn, pitkän talven ja kevään kyllältäni katsellut Helsingin elämää. Tahdoin vaihteeksi nähdä muutakin, nähdä sen kansan elämää ja liikettä, jolla on asuntona aurinkoisemmat seudut, jolla on veri tulisempaa ja vilkkaampaa kuin meillä. En päässyt lähtemään tätä näkemään itse heidän kotisijoilleen, tyydyin katselemaan heidän menoaan yllämainituilla paikoilla.

Näin jouduin Punkaharjulle asumaan. Aluksi siellä oli pelkkiä suomalaisia. Siivoja, hienoja ja musikaalisia suomalaisia. Helsingin silloinen kuuluisin tenorinlaulaja rouvineen, koulutettu sopraano ja altto sekä minä muodostimme kuoron, joka illan tullen heläytteli lauluja tähdistä, kukista, rakkaudesta ja kaikesta siitä hempeydestä, joka tulvimalla tulvii esille meidän sekakuorolauluistamme. Oli kaunis kesä, aurinkoinen ja leppoisa; heikot tuulet nukahtivat säännöllisesti levolle jo iltapäivällä. Rasvatyyntä kaikkialla auringon laskiessa. Kustakin puistoon hakatusta aukosta näkyi hohtoisia peilejä silmänkannon päähän. Tähän ympäristöön sulivatkin hennot, kainot »Sylvian laulut» kuin omaan maaperäänsä. Helskytettiin laulua »Nuku rauhaton sydämein», vaikkapa sellaista ei tavattu yhtään koko meidän suuressa parantolaseurueessamme. Suomen kesä, Punkaharju ja meidän oma lihamme ja hidas verenkiertomme olivat jo ammoin hiljentäneet kaikki sydämen myrskyt, ja tyyneys, yhtä perusteellinen kuin Puruveden selillä iltaisin, vallitsi jokaikisen mielessä.

Mutta sittenpä eräänä päivänä Jekaterina Panfilovna tuli Punkaharjulle.
Hän tuli suoraa päätä mustan mullan seuduilta. Hän oli tulisen
Sarmatian tyttäriä, jossa kaikki on virallisesti vartioitua ja
vakoiltua paitsi — rakkaus.

Jekaterina tuoksui kaikille hienoimmille lemuille, hän tuoksui pitkän matkan päähän. Kainot, hennot kukkaset Punkaharjun rinteillä sulkivat kupunsa umpeen väkevän hajun pakosta, vanamot painoivat teränsä maata vasten välttääkseen sitä lemua, mikä Jekaterinan jokaisesta vaatekappaleesta sinkosi ilmaan. Missä Jekaterina kulki, siinä petäjien pihkanhajukin menetti voimansa.

Ja minkä sähinän hänen jokainen liikkeensä aikaansai! Heinäsirkat loikkivat suoraan ilmaan hänen lähetessään varvikossa, ja turilaat levittivät punertavat siipikuorensa lentääkseen suin päin minne siivet vain jaksoivat kantaa. Jekaterinan kaikista alusvaatteista lähti sellainen silkinkahina, etten sitä koskaan ennen muista kuulleeni. Kuinka hiljaa ja äänettömästi meidän suomalaiset naisemme liikkuivatkaan kukkakentillä pumpulipitseineen aluspukimiensa helmoissa, aivan kuin yöperhoset. Jekaterina touhusi kuin parveileva mehiläisjoukkue.

Jekaterinalla oli kastanjanruskea tukka levällään, jotta kesäinen ahava pääsisi tunkeutumaan tukan juurikin saakka. Hänellä oli suuret ruskeat silmät, tumma ihonväri, aito itämaalainen, vaikka hänellä ei ollut tuota kehittyneemmille venakoille niin ominaista ylitsevuotavan rikasta rintarakennetta, niin sanoakseni arbuusimaista lajia, vaan pikemminkin, ottaakseni edelleen vertauksen arokasvistosta, unkarilaista melonia muistuttava muodostus.

Jekaterina heitti heti, astuessaan meidän romanttiseen seuraamme, tutkivan katseen miessakkiin, joka sattumalta oli siihen aikaan sangen vähälukuinen juuri tapahtuneiden poislähtöjen takia. Naisia sakeesti, mutta miehiä harvakseen. Hän kulki kuin leijona hakien kenen hän nieltä mahtaisi. Lopuksi hän valitsi minut uhrikseen.

Istuin muutamana iltana rantahuvilan verannalla soitannollisen iltaman jälkeen hotellissa, tunteet kukkuroillaan heleintä lyriikkaa tuomien ja syreenien ihanuudesta. Istuin ääneti ja yksin ja katselin hyttysten hyppyjä puitten latvojen tasalla. Silloinpa ilmestyi Jekaterina Panfilovna, en tiedä mistä.

— Pardon! Te olette ihmeellisesti serkkuni näköinen, joka asuu Venäjällä. Olen jo aikaisemmin aikonut puhutella teitä, mutta kun kuulin, että te puhuitte suomea, ymmärsin, ettette voinut olla serkkuni.

Tämän hän lausui heläjävällä saksalla, jonka kielen hän oli oppinut Smolnan naisopistossa. Hän oli kymmenkunta vuotta sitten läpäissyt tämän ylhäisen opiston. Ja kello huvilan salissa pompatti kymmentä.

— Sehän on hauskaa kuulla, vastasin minä ja asetin tuolin Jekaterinan istuttavaksi.

Ja sitten ryhtyi hän kertomaan nuoruudestaan eräässä kaupungissa mustan mullan alueella, jossa serkkunsa, minun haahmoni, oli leikkinyt suurta sankaria neitojen parissa. Serkku oli kaikin puolin ollut oiva mies, mutta yksi omituisuus hänessä oli, hän pyrki aina suutelemaan.

Minä ehdotin, että hävisimme istumaan vähän loitommaksi rappusille, sillä tiesin, että makuuhuoneiden ikkunat olivat selkiselällään ja minun tuttavani, suomalaiset naiset, ymmärsivät mainiosti saksaa.

Siellä rappusilla ryhtyi Jekaterina yhä tarkemmin kuvailemaan serkkunsa luonnetta. Eräs hänen tuttavistaan tytöistä oli kerran kertonut hänelle, että hän on hieman tunnonvaivoissa siitä, pitikö hänen kertoa äidilleen vai eikö, että serkku joka kerta saattaessaan häntä kotia suudella napsi häntä paraatikäytävässä.

— Um Gottes willen; neiti, vastasi Jekaterina. — Suutelohan on viattominta nautintoa maailmassa. Nicht?

Minä olin pakotettuna ehdottamaan pientä kävelyretkeä ihmeen ihanalle Tuunaansalmen rannalle. Tuossa tuokiossa tarttui Jekaterina minun käsikoukkuuni. Hän lemusi nardusta, tuo itämaalainen Magdaleena! Entä se helmojen sähinä ja kahina! Kuu kiipesi kuin komennuksesta puitten latvojen taakse ja heitteli läikkyviä valoviiruja pitkin salmea ja pienen kauniin Kirkkosaaren yli keskellä salmea. — Siihen aikaan ei rautatiesärkkä ollut vielä tätä pyhättöä raiskannut. — Hän oli raskas tuo suloinen Jekaterina käsikoukussa ja hän painaltui kiinni kupeeseeni niin, että kylkiluut vaipuivat kylkiluiden lomiin. Vanha taru ikä-äitimme Eevan luomisesta välähti mieleeni.

Tunsin selvästi, että minun oli suudeltava. Olisipa Jekaterina edes ollut toisen aviovaimo, niin olisi ollut helpompaa leikkiä Jooseppia. Mutta hän oli täysin vapaa, nuori, iloinen leski. Eipä minulla siis ollut syytä kieltää häneltä tuota viatonta iloa. Koetin virkistää kotoa perittyä siveellisyyttäni, mutta se ei jaksanut saada äänivaltaa. Kaikilla paremmilla ihmisillä jälkeen Goethen on kaksi haltijaa sydämessään, toinen hyvä ja toinen paha, paha aina monta vertaa voimakkaampi. Ja elämän kulku on sellaista, että hyvä aina joutuu alakynteen. Aivan niinkuin Paratiisissa.

Aprikoidessani näin muiskujen arvoa siveellisessä suhteessa lasketteli
Jekaterina juttuja serkkunsa seikkailuista tyttöparvessa.

Olin näinä hetkinä edustavinani koko Suomen miehistä nuorisoa. Pitääkö minun huudahtaa: mene pois, kiusaajatar, vai tuleeko minun suudella? Paha haltijatar kuiskasi: sinä joudut kaikkien halveksimaksi, jollet tee naiselle mieliksi, hänellä kun vielä on niin vähäiset pyyteet. Sinulla on rinnallasi nainen mehevien arbuusien kotimaasta, virvoita häntä suutelolla. Muuten olet iankaikkinen nahjus. Minkä muiston hän saakaan Suomen miehisistä miehistä, jos kiellät. Minkä Suomen vihollisen sinä herätätkään hänessä, jollet tee mieltä myöten. — Hyvä haltijatar vaikeni näitten perustelujen pakosta, varsinkin viimeisen.

Päättävästi astuin alas lautalle, joka oli kiinnitetty laituriin.
Istuuduimme penkille.

En luule, että Salomonin morsiankaan »Korkeassa Veisussa» teki asiansa luontevammin.

Katsoin kelloani. Se osoitti 20 minuuttia yli kymmenen. Suomalainen rekordi siihen aikaan sivistyneen naisen kanssa.

Ihmettelin suuresti, mitä isävainajallani oli aluksella tekemistä, mutta vastasin:

Ernst Ivanovitsh, Ernst Ivanovitsh! — Rangaistus seurasi pikemmin kuin olin odottanutkaan. Kuu kadotti valonsa, en luule, että enää suudeltiin kotvaan aikaan. — Ernst Ivanovitsh. — Venakon kanssa joutuu »sinuksi» jo 20 suutelon perästä, joskus ehkä aikaisemminkin.

Mutta olinhan kumminkin hankkinut Suomelle ystävättären Venäjän sivistyneimpien naisten joukosta.

Minä olin auttamattomasti kytkettynä Jekaterinan kavaljeeriksi hänen oloajakseen Punkaharjulla.

Hän pyrki ulos vesille. Hankin veneen ja autoin Jekaterinan veneeseen. Hän asettui perään istumaan, nappasi kätensä ristiin ollenkaan yrkäiiemättäkään tarttua melaan. Sousin, mutta kevyt vene pyöri ympäri. Minun piti käydä huopaamaan voidakseni ohjata oikeata suuntaa. — Aito smolnalaista kulttuuria. — Kun vihdoin sain veneen liukumaan minne tahdoin, sanoi Jekaterina kehoittavasti:

Ruuhemme luisti hitaasti harjun siropiirteisten lahtien ja niemien ohitse. Jekaterinan suortuvat liehuivat tuulessa. Hän hyräili laulua: »Oi sano hänelle» venäläisillä sanoilla, jotka muistuttivat muiskun läiskytyksiä. Heikko tuulenhenki toi sieraimiini itämaisia tuoksahduksia Jekaterinan silkkisistä pukimista. Me sivuutimme Runebergin kukkulan alla sijaitsevan lammikon rantueita. Nytpä Jekaterinaa rupesi haluttamaan maihinnousu. Mutta ensin hän tahtoi tietää, oliko Punkaharjulla käärmeitä.

— En ole koskaan nähnyt Punkaharjulla käärmeitä, enkä ole kuullut muittenkaan sellaisia nähneen.

Lykkäsin veneen perän rantaan. Jekaterina vain istua kökötti paikallaan. Minun piti nousta auttamaan häntä veneestä.

Oli ihmeen ihanaa tällä rannalla, ennenkuin Takaharjun parantola sinne rakennettiin.

Me kuljimme runollisissa aatteissa tämän ihanan lammen rantamailla, ja Jekaterina tahtoi minua uimasilta poimimaan hänelle lummekukkia, joita kasvoi kirkkaassa, syvässä vedessä. Hän huusi haltioissaan:

Häveliäisyyteni esti kumminkin minua täyttämästä tätä kohteliaisuuden vaatimusta. Lupasin veneellä hankkia hänelle sylin täydeltä näitä ihanoita kukkasia.

Palasimme sitten veneeseemme. Juuri tullessamme alukseemme kahisi ruohikko aivan Jekaterinan pikku jalkojen edessä. Suuri käärme kiemurteli rantakivillä ja kiiruhti järveen. Jekaterina heittihe hervottomana taapäin, minä kaappasin hänet vasemmalle käsivarrelleni. Hän lepäsi kaarena käsivarrellani, tukka ja kädet roikkuen maata vasten. Käärme ui ulos järvelle pää kohona ja keltainen viiru loisti ohimoilla. — Vaaraton tarhakäärme. — En voinut irroittaa silmiäni uivasta käärmeestä, niin komeana liukui hän järven pinnalla, vaikka Jekaterina lepäsi kuin ryöstetty sabinitar käsivarrellani. Vasta käärmeen kadottua näkyvistäni kiinnitin huomioni Jekaterina parkaan. Hän lepäsi liikkumatonna, aivan kuin kuoleman omana käsivarrellani.

Nytpä olin poikana lukenut ruotsalaisten tätien romaaneista miten perille päästään, onko pyörtymyskohtaus luonnollista vai teeskenneltyä. Kun pikkurillillä painaa silmälautasta, ja kaunotar jarruttaa vastaan, silloin se on teeskenneltyä, jos silmälautanen aukeaa, silloin se on luonnollista.

Sopivin keinoin sain Jekaterinan hereille. Hän hieroskeli silmiään, kietoi kätensä kaulaani ja hymyili autuaallisesti.

— Jekaterina Panfilovna! Eikö teidän mielestänne tämä muistuta paratiisia? Tämä jumalallinen puisto, nämä kirkkaat vedet, käärme, te Eeva, minä Aadam.

Hän oli yltiöpäinen uskovainen. Olin kerrassaan unohtanut, että elävä lemmen tunne ja elävä uskonnollinen tunne ovat kaksoissisaria.

Jekaterina esiintyi nyt vallan toisessa valossa kuin ennen. Minä kiinnyin yhä enemmän hänen psykeensä. Mahdoton ilmiö meidän protestanttisessa, raittiissa maailmassa. Mutta hän pohjasi syvälle niihin maaperiin, mistä kristillisyys muinoin versoi esille. Tässä maailmassa toinen päivä omistettiin ankaralle paastolle, toinen hurjimmille mellastuksille. Olin seisovinani kasvoista kasvoihin jonkin Baalin tai Mylittan papittaren edessä. Hänen pukunsa tuoksu vaikutti minuun kuin suitsutus jostakin aasialaisesta temppelistä.

— Jos uskoo Jumalaan ja hänen pyhiin menoihinsa, niin saa kaikki syntinsä anteeksi, sanoi Jekaterina lämmöllä.

Ilmielävä abbé Coignard naishaahmossa, toisin sanoen kristitty alkuperäisimmässä ilmestysmuodossaan, joka luottaa uskon ja sakramenttien kaikki puhdistavaan voimaan. Samoin kuin nuohoja tulee valkoiseksi ja puhtaaksi saippualla ja vedellä, samoin puhdistuu kristitty kaikesta synnin loasta uskon ja armonvälineiden kautta. Tätä ihanaa lääkettä synninhaavoille tarjoavat helpoimmin katoliset uskot tunnustajilleen. Tästä johtuu näiden suuri vaikutus ihmismieliin vielä tänäkin päivänä.

Miten ihana hän oli tuo Jekaterina lujassa varmuudessaan syntien anteeksisaamisesta. Hän seisoi edessäni kuin pyhimys valmiina rukoilemaan — ja suutelemaan. En voinut olla lausumatta ihmettelyäni hänen maailmankatsomuksestaan, joka mielestäni oli niin ehyt ja historian pyhittämä. Meistä tuli jälleen parhaimmat ystävykset ja me laskeuduimme tämän maailman laaksoihin liideltyämme hetkisen uskonnollisten kysymysten eksyttävissä avaruuksissa.

Poimimme lumpeen kukkia ja Jekaterina koristi tumman tukkansa suurella, valkoisella kukalla.

Mutta Jekaterinan täytyi palata takaisin omaan maahansa. Seurasin häntä Savonlinnaan. Suhteemme oli muuttunut yhä enemmän niin sanoakseni uskonnolliseksi, vahvasti mystillisyydellä väritetyksi. Jekaterina rakasti luojaansa ylitse kaikkia kappaleita, mutta myöskin kaikkia Hänen luomiaan, niiden joukossa luomakunnan vähäisintä olentoa, minua. Hänpä ei leikin vuoksi kantanut nimeä Panfilovna.

Laiva seisoi laiturissa valmiina lähtöön. Jekaterina tungeskeli kannella kylpyvierasten tiheässä joukossa. Juuri ennen lähtöä tahtoi Jekaterina minua seuraamaan itseään hyttiinsä. Haltioitunein elein ja kummallisesti hehkuvin silmin kulki hän edellä, minä uskollisesti jäljessä. Astuimme hyttiin ja Jekaterina sulki visusti oven. Joka taholla oli kukkia kaikissa vesilaseissa ja pöydällä suuri valkoinen leipä.

Jekaterina piti minulle säihkyvän puheen. Hän luetteli kaikki minun hyvät puoleni, ja niitä oli monta, osalta itselleni siihen saakka tuntemattomia. Mutta niinhän sanotaankin, että itsensä tunteminen tässä maailmassa on vaikeinta. Hän sanoi, että hänellä minun seurassani oli ollut sanomattoman hauskaa. Varustauduin liikutettuna suorittamaan yhden tahi pari hellää jäähyväissuuteloa, mutta suuteleminen ei tällä kertaa ollut Jekaterinan tarkoituksena. Hän osoitti leipää ja sanoi:

— Se on pyhä leipä, ostettu Savonlinnan kirkosta. Kun ystävä tarjoo toiselle tällaisesta leivästä, niin siitä seuraa onnea ja menestystä elämässä. Ettekö tahtoisi ystävällisesti maistaa leipää.

Pienoinen kabinetti, ruusunhaju, Jekaterinan tuores parfymi, hänen hehkuvat silmäyksensä, kaikki tämä teki minuun syvän vaikutuksen, aivan niinkuin olisin otettu jäseneksi johonkin itämaalaiseen salaperäiseen hengelliseen seurueeseen. Kävin leivän nipukkaan kiinni, mursin sen ja pistin suuhuni. Mutta se oli rutikuiva se kärki, se rapsahti rikki hampaissani ja murskautui tuhansiksi teräviksi kiteiksi. Yksi näistä pujahti väärään kurkkuun. Minä olin rykiä kuolemattoman sieluni ulos ruumiistani, Jekaterina takoi pienillä nyrkeillään lapaluitani, muutama lasi vapautettiin ruusuistaan ja minä tyhjensin karafiinin. Keuhkoissani sihisi ja suhisi kuin ahjossa. Vihdoin sain sanotuksi seuraavat sanat:

— Ei niin, ei niin Ernst Ivanovitsh! Hän tahtoo teitä tällä tarkasti muistamaan tätä juhlallista hetkeä.

Tyydyin tähän teologiseen selitykseen ja siirryin hellästi hyvästelemään. Viimeisen suutelon sain otsalleni. Se oli pyhä suutelo. Mutta samassa kuiskasi Jekaterina seuraavan kauniin, saksalaisen värssyn:

Ei ole olemassa mitään rajaa pyhän ja epäpyhän välillä. Itse elämä on sittenkin pyhintä mitä tunnemme.

Silmät punaisina kuin vasta ongitulla särellä seurasin Jekaterinaa kannelle ja olin viimeinen maihin astuja.

En voinut ottaa osaa jäähyväislauluihin rannalla, sillä pyhät kiteet kaivelivat yhä syntisessä kurkussani.

Liinallaan huiskuttaen katosi suutelusiveä Jekaterina kohti Pihlajaveden selkää. Hän katosi ikipäivikseen minun ruumiillisista silmistäni.

Ylpeilen sentään siitä, että hän kuolinhetkeensä saakka oli lämmin Suomen ystävä, ja toivon että hänestä tulee innokas esirukoilija, kun minun paikkani määrätään ikuisuudessa.

Kauneimmilla naisilla ei aina ole kauneimmat nimet. Eipä liene mahdotonta, että joku Eulalia tahi Petronella joskus maailmassa ovat olleet kaunottaria. Kun venäläisten kirjailijain romaaneissa luen jostakin Maria Skorodumovasta talli Fjokla Klimpujevasta, en pääse siitä käsityksestä, että he ovat hirvittävän näköisiä, että heillä on mustat viikset ja puhuvat möräkällä äänellä sekä polttavat väkeviä sikareja. Siitä huolimatta kirjailija väittää joka kymmenennellä sivulla, että he olivat hurmaavan kauniita, että nuoret miehet olivat hullaantuneita heihin.

Samoin on Punkaharjun laita. Se ei kaiu kauniilta suomenkielellä, mutta vieläkin rumemmalta ruotsinkielellä. Eräs sanomalehtimies tanskalaisesta »Politiken»-lehdestä kirjoitti kerran artikkeleita Punkaharjulta ja väänsi nimen siihen määrin, että se kerrassaan loukkasi säädyllisyyttä. — Rumasta nimestään huolimatta — punka merkitsee sianselkää — on se kumminkin Suomen tätä nykyä kaunein puisto, ja kauneimpia mitä minun syntiset silmäni koskaan ovat äkänneet.

Puhun vain Punkaharjun »puistosta», sillä asian laita on se, että Punkaharjun hongat ovat siihen määrin varttuneet, että ihanat näköalat jäävät minun silmistäni syrjään. Katselen ja ihailen nykyään etupäässä noita pitkiä, punaisenruskeita hongan runkoja, jotka seista sojottavat niin suorina ja terhakoina, ikäänkuin tahtoisivat huudahtaa: »täällä on meillä hyvä olla, täällä meillä on herkullista nautittavaa sakeasta soramaasta, täällä kirkkainta juotavaa palan painoksi, täällä on honkain koto». Näitten honkien komea ryhti, tuuhea ulkomuoto, pihkainen runko vastustamattomasti tartuttavat reipasta mieltä katsojaan. Ilostuu heidän elämänilostaan, heidän ylpeästä pystyasennostaan, ei voi olla suoristamatta omaakaan selkäänsä, tuntee itsensä yhtä pöyhkeäksi ja iloiseksi kuin hekin.

Kun heittää silmäyksensä uinaileviin, peilikirkkaisiin salmiin ja lahtiin, joutuu hentomielisyyden valtaan ja — jos houkutuksia on tarjolla — lemmentautiin, mutta heitäppäs katseesi petäjiin, niin sielusi taas pääsee tasapainoon. Hongat muodostavat niin sanoakseni siveellisen aineksen näköaloissa.

Niin ne vaikuttavat minuun; en tiedä, mitä ne vaikuttavat moniin
nuoriin venäläisiin ja venakoihin, jotka nykyään samoilevat harjulla.
Ne voivat, nuo venakot, olla ihanoita ilmestyksiä, kaikki nuo Mariat,
Fjoklat, Tatjanat ja Jekaterinat, nimistään huolimatta, aivan niinkuin
Punkaharju itsekin.

Punkaharjulla on varmaankin hämärässä muinaisuudessa rehoittanut yhtä tuuhea mäntyparatiisi kuin nytkin. Ehkäpä vielä paljoa suurenmoisempi. Hongat ovat olleet vanhemmat ja suuremmat, ne ovat olleet pörröiset ja villimmät nähdä. Siellä on seistä törröttänyt noita kuivuneita keloja, koristeellisia ja pahvinharmaita, vääntyneille oksankarankoineen. Tämä oli Punkaharjun villi barbaariaikakausi. Punkaharju-jätin siistit jälkeläiset muistuttavat esi-isiään, mutta ovat enemmän sirostetut, paremmin kammatut kuin ne. Puiston puut ovat myöskin ottaneet mallia nykyajan siisteistä ihmisistä.

Tätä barbaariaikakautta kesti yhtä kauan, kuin kansa eli metsästyksellä ja kalastuksella. Silloin saivat metsät seistä rauhoitettuina. Silloin piti oravalla olla puita missä hypellä, näädällä oksia mistä ponnistaida ahdistellessaan hurjasti saalistaan, silloin piti kontiolla olla kaatuneita keloja minkä alle pesiään suoritella, silloin hukalla tiheitä näreikköjä missä piilotellaida päivisin. Silloin tekivät nahat kauppansa Laatokan ja Suomenlahden rantamilla. Hansalaiset välittivät metsästäjäin kauppoja suuren maailman kanssa.

Ensimmäiset ihmiset, mitkä Punkaharjun ihanoita näkyjä silmäilivät, olivat »laihat pojat lappalaiset, väkäsilmät, vääräsääret». Mitkä erinomaiset metsästysmaat ja oivalliset apajapaikat olivatkaan näillä talleroisilla. Puruveden muikut ja siiat ovat tänäkin päivänä kuuluisia herkkuja, kuha on kuulakampi, ahven koreampi ja kirjavampi tässä läpikuultavassa vedessä kuin muualla. — Minulle, lappalaisten myöhään syntyneelle jälkeläiselle, on tapahtunut se ihme, että monen sylen päästä näin koreankirjavan ahvenen tempovan uistinta yhtä selvästi ja tarkasti, kuin jos se olisi uinut ilmassa eikä vedessä. Niin läpinäkyvää on Puruveden vesi. — 1500-luvulla kalastettiin Puruveden rantamilla 400:lla nuotalla.

Lappalaiset asuivat seutuvilla vielä kauan historiallisellakin ajalla. Vielä Kustaa Vaasan hallitessa 15-sataluvulla tavataan 5 lappalaisperhettä asuvina läheisessä Rantasalmen pitäjässä. Punkaharjulla on tila nimeltä Kotila, missä nyt Finlandian hotelli sijaitsee. Ehkäpä lappalaiset tänne suojaisen lahden poukamaan pystyttivät ensimmäiset kotansa.

Ovatko muinaisgermaanit koskaan metsästelleet ja kalastelleet Punkaharjun rantamilla? Tähän on vaikeaa vastata, sillä kysymys ei ole vielä tullut tarkasti valaistuksi. Länsi-Suomessa tavataan germaanisia nimiä kaukana sisämaassa vesistöjen varsilla. Karjalassa ne ovat harvinaisemmat. Mutta väitetään, että sana Saimaa on johdettava muinaisgermaanisesta sanasta Saivas = sja = sjö — vesi. Tästä saan rohkeutta selitellä paria paikannimeä Punkaharjulta germaanilaisiksi, vaikkapa minulta puuttuukin samaa kekseliäisyyttä ja lentoa, kuin mitä Strindbergillä oli, ja mikä on ominaista Wetterhoff-Aspille, ja vaikka minun selitykseni kulkevat juuri päinvastaiseen suuntaan kuin tällä viimeksimainitulla.

Punkaharjun omistajina on vielä viime vuosisadan alkupuolella ollut kaksi kylää, Laukansaari ja Tuunaansaari. Laukansaaren nimessä on kantasanana »laukka». Se merkitsee vettä. Suola-laukka = ruots. saltlaka (e). Laukardag (Lördag) = suomal. lauantai = pesupäivä. Laukaan pitäjä — vesipitäjä, norjalainen Lagen = vesi; italialainen lago = latinalainen lacus = suomal. järvi. Siis indoeurooppalainen runko, joka merkitsee vettä 1. järveä. Laukansaari siis merkitseisi juuri samaa kuin täällä saaristossamme paikka, jonka nimenä on »Sjöholmen».

Ja nyt reippain mielin Tuunaansaaren kimppuun! Vanha ruotsalainen sana »tuna» merkitsee aita l. aitaus. Vertaa Sigtuna, Eskils-tuna, Snapper-tuna, Lund-tuna, jota viimemainittua myöskin Lontooksi sanotaan. Siis Tuunaansaari = saari, joka on aidattu. Mikähän aita se mahtoi ollakaan? Nyt vanhat tiedonannot mainitsevat, että muinaisaikoina villipeurat juosta kopistelivat Savon kaikissa metsissä. Vielä 1800-luvun alussa niitä nähtiin Rautalammilla. Vuonna 1693 oli vielä aidan jäännöksiä nähtävinä Rantasalmen ja Leppävirran rajamailla, jota aitaa oli käytetty peurojen satimena. Siis ei Tuunaansaari ole ollut mikään puinen rintavarustus, vaan hyvin yksinkertaisesti paikka, jossa peuroja on aituutettu.

Siis, todistelu on sitovaa, kunnes tutkija ilmenee, joka kykenee sen kumoamaan. Tu fri, niinkuin ruotsalainen sanoo, siihen asti! — Voisihan myöskin johtaa nämä sanat sukunimistä: Laukkanen ja Tuunainen.

Kalastaja Sjöholm Laukansaaressa ja metsämies Thuneberg Tuunaansaaressa eivät rakastaneet lapinpoikaa Kotilaista Kotilan talosta. Hän oli aina heidän jaloissaan. Hän laski pyydyksensä muka heidän kalavesiin, niin että he vihdoinkin eräänä kauniina kesäaamuna, kun Kotilainen koki mertojaan Runebergin kunnaan juurella, paukauttivat Kotilaisen päälaen murskaksi. — Jo siiloin oli muodissa, että vaarallisesta kilpailijasta päästiin tällä mukavalla, yksinkertaisella tavalla, vaikka se ei tapahtunut niin juhlallisilla paukkeilla eikä niin monilla rukouksilla Ylimmän puoleen kuin mikä nykyään on tapana. — Leskivaimo Kotilainen muutti monien vinosilmäisten orpolastensa kanssa pohjoiseen, rauhallisemmille apajapaikoille.

Mutta sitte alkoivat karjalaiset tunkea sisään. Ne tulivat Laatokan rantamilta. Sortavalan saaristossa ovat seuraavat kylät ja saaret viervieressä. Kylät ovat nimeltään Kerisyrjä ja Ruokojärvi, saaret Pellotsalo ja Vaaherlahti. Ja juuri samat nimet tavataan Punkaharjun seutuvilta. Kerimäki on pitäjän nimi, mihin Punkaharju kuuluu, Kerimäen lähettyvillä on Ruokojärvi, ja Puruvedessä on saaret Pellossalo ja Vaahersalo. Tästä voimme päättää, että nykyinen asutus on peräisin Karjalasta.

He tulivat vanhimpina aikoina tänne turkiksien pyyntiin ja anastivat parhaimmat metsästys- ja kalastuspaikat. Punkaharjusta etelään käsin on Putikon kylä. Putikko merkitsee tietä, jota metsäneläimet ovat tallanneet, sekä myös aluetta, missä ainoastaan vissit henkilöt ovat oikeutetut virittelemään ansojaan. Ensimmäiset asukkaat siis elättivät itsensä metsästyksellä ja kalastuksella, samalla elinkeinolla, millä lappalaiset ja mahdollisesti germaanit aikaisemmin.

Mutta sitten hyökkäsivät ruotsalaiset Karjalaan. He rakensivat Viipurin linnan valloitustansa tueksi. Mutta Novgorodia ei saatu kukistetuksi. Se piti kuin pitikin Laatokan rannat saaliinaan. Pähkinälinnan rauhanteossa 1323 vedettiin raja näitten kahden valtakunnan välillä. Miten raja kulki näissä rajattomissa erämaissa ja osaksi tuntemattomien järvenselkien yli, on epätietoista. Mutta se tiedetään varmasti, että raja hipoi Punkaharjua. Raja kulki nimittäin Säämingin Särkilahdesta, peninkulman päästä Punkaharjun länsipuolelta, poikki vesistön Kerimäen halki Varkauden vesistölle j.n.e. Täten joutui Punkaharju kuulumaan Novgorodille ja Käkisalmen lääniin. Mutta tämä tapahtui vain paperilla.

Todellisuudessa Punkaharju kuului Suomeen. Savolaiset viis välittivät valtiollisista rajoista näissä erämaissa. He tarvitsivat Puruvettä kalastaakseen ja anastivat sen hyvin yksinkertaisesti. He metsästelivät ja kalastelivat sydämensä pohjasta Takaharjun ja Runebergin kukkulan rantamilla, ja jos Käkisalmen karjalaiset pistivät nokkansa heidän mailleen, valmistettiin niille verinen lähtö. A. Oksanen kirjoittaa »Savolaisen laulussa»: »Jos kielin voisi kertoa näkönsä vanhat puut, ja meidän vaarat virkkoa ja meidän laaksot lausua, sanella salmen suut, niin niistäpä useampi hyv' ois' todistamaan, täss' Savon joukko tappeli, ja joka kynsi kylmeni, edestä Suomenmaan.» Jos mitä paikkaa, niin Punkaharjua se koskee, sillä tämä ihana harju on vuosisatojen kuluessa aina vaan ollut saman heimon verisenä erottajana, sekä samalla kahden mahtavan valtakunnan rajana.

Rajariidoissa mentiin vihdoin niin pitkälle, että Ruotsissa tekaistiin väärennetty rajaselitys, jossa kansan mielivaltaisesti pystyttämät rajapyykit väitettiin olevan peräsin Pähkinälinnan rauhanteon rajankäynnistä. Väärennetyn selityksen mukaan joutui Punkaharju kuulumaan Ruotsille.

Tukeakseen tätä riidanalaista rajaseutua rakensivat ruotsalaiset Olavinlinnan, niinkuin tiedämme, sangen lähelle Punkaharjua, Täyssinän rauhassa 1595 ja Stolbovassa vähän myöhemmin ratkaistiin asia lopullisesti. Punkaharjusta tuli suomalainen seutu, niinkuin se todellisuudessa aina oli ollut.

Uuden ajan sarastaessa, Kustaa Vaasan aikoina, olivat savolaiset jo suureksi osaksi luopuneet entisistä elinkeinoistaan ja ruvenneet kaskenpolttajiksi. Nyt paukkui kirves Punkaharjun hongikossa. Eipä muuten luulisi, että tämä harju houkuttelisi maanviljelykseen. Mutta niin eivät alkuasukkaat tuumineet. He kaskesivat ja polttelivat kaikin voimin näitä rinteitä aina 20—30 vuoden väliaikojen päästä. Kuiville kankaille he kaikkein mieluimmin kellistivät huuhtansa.

Mutta sitten seurasi 70 vuoden ajanjakso, jona Punkaharju kuului Venäjälle. Se alkoi Pikkuvihan jälkeen, vuodesta 1743, ja sitä kesti aina vuoteen 1812, jolloin n.s. »Vanha Suomi» taas yhdistettiin Suomen suuriruhtinaskuntaan. Pikku vihan jälkeen hallitsivat venäläiset myös Savonlinnaa, Tämän linnan suojaksi olivat he myöskin anastaneet maata linnan ympäriltä, suunnilleen noin 2 peninkulmaa sekä länteen että pohjoiseen ja itään. Itään juuri niin paljon, että Punkaharju tuli kuulumaan Venäjälle. Raja kulki noin 3 km:n päässä harjusta itään, yhdensuuntaisesti harjun kanssa, Ruohoniemestä Laukansaaren syrjätse Turtinniemeen, joka sijaitsee lähellä Punkasalmen lauttapaikkaa. Venäläiset tarvitsivat tätä harjua kesänaikaan, päästäkseen maata myöten Savonlinnaan.

Tämä valtionrajan läheisyys toi uudelleen murheen ajat Punkaharjun seuduille. Taas tuli lisäksi se seikka, että raja oli vedetty niin huolimattomasti, että monet tilat eivät kuuluneet kummallekaan valtakunnalle, ei Ruotsille eikä Venäjälle. Näitä sanottiin »väittelynalaisiksi tiloiksi». Kerimäen pitäjässä niitä juuri olikin runsaasti; niitä oli 23, mantaaliltaan 10 17/46 ja 115 savua, jotka ainoastaan maksoivat veroa papistolle. Näistä tiloista sanoo v. Knorring teoksessaan »Gamla Finland eller det forna Wiborgska Gouvernementet»: »Nämä niinkuin muissakin pitäjissä tavattavat 'väittelynalaiset tilat' olivat ilman tuomaria, jonka tähden niihin tulvi rikoksellisia, jotka sieltä hakivat turvaa, kunnes oli pakko laatia näitä varten erityinen yhdistetty oikeus, jossa istui sekä ruotsalaisia että venäläisiä tuomareja.» — Vaikkapa minulla ei lienekään erityisen esiinpistäviä rikollisia taipumuksia, en voi olla välinpitämätön sellaisten seutujen suhteen, jotka 70 vuotta ovat tulleet toimeen ilman omia tuomareja, omia käräjiä, omia tuomioita. Että tässä »yhdistetyssä oikeudessa» tuoreella Puruveden lohella tahi siialla oli suuri sananvalta, se on päivän selvä asia. Olisipa todellakin hauskaa saada kuva tällaisesta sekalaisesta oikeudesta, jonka edessä kaksi »Punkaharjun konnaa» oli vastaamassa rumista töistään. — Mutta että nämä »väittelynalaiset asukkaat» käyttivät hyväkseen tätä ihanaa vapauttaan, siitä kertovat vanhat paikkakuntalaiset pöyristyttäviä kertomuksia. Ruohoniemen kylässä Punkaharjun rajakylässä oli näitä tiloja kokonaista 5 kappaletta. Siihen aikaan oli Punkaharju kauhun paikka. Murhapoltot ja väkivallantyöt olivat aivan yleisiä. Kateelliset ja julmistuneet naapurit siirtyivät valtion rajan yli, sytyttivät vihamiestensä ladot ja polttelivat ruisaumoja Punkaharjun rinteillä ja livistivät, työnsä tehtyään, takaisin omaan maahansa tahi »väittelynalaisiin taloihin», joissa »Jumalanrauha» aina ja lakkaamatta vallitsi.

Mutta tämä ihana harju on aina ympäristön asukkaissa herättänyt mitä vapisevinta kunnioitusta. Vanha eukko naapurikylässä kertoi minulle, että harju hänen nuoruudessaan 1830-luvulla oli ollut hirvittävä paikka. Vanha kansa oli aina sanonut: »mänisikhän sinne, kun hirviisik!» Ei sinne uskaltanut astua kuin suurissa seuroissa puolukan poimintaan, niitä kun kaikki rinteet olivat punanaan. Poimittiin korvollisia puolukoita. Mutta näilläkin matkoilla sai aina säpsähdellä kaikenmoisia epäilyttäviä ääniä; milloin kuului kuin kontion vihellys, milloin hukan ulvontaa, milloin metsävoron heilahduksia. Eiköpä moni näistä äänistä liene ollut mielikuvituksen synnyttämä, mutta se on vain tosi, etteivät sen ajan nuoret kerääntyneet harjulle kuhertelemaan elokuun kuutamossa niinkuin nyt. Sivu harjusta soudettiin, mutta harjulla ei konsanaan kävelty.

Tämä tie ei suinkaan ole vanhimpia maassamme, eikä paikkakunnankaan vanhimpia. Kierrettiin tätä harjua, vaikkapa se on kuin Luojan rakentama silta vesistön poikki. Sitä vältettiin monien laattapaikkojen takia. Ensimmäinen ylimeno on jo Kyrön virran kohdalla Olavinlinnan yläpuolella. Seuraava oli Kulennoisten kylän rantamalta Tuunaansaarelle. Siinä on nyt silta, mutta suurina vesikesinä 1899—-1900 oli tie kokonaan veden alla, niin että veneillä täytyi soutaa maantiellä. Sitten seuraa Tuunaansalmen lauttapaikka. Punkaharjun eteläpäässä on Punkasalmen lossi. Ja lopuksi oli Parikkalassa Simpeleen järvi ylikuljettava. Nykyään siinä on silta. Nämä monet vaikeat kulut virtojen, salmien ja järvien yli lienevät pelottaneet esi-isiämme rakentamasta maantietä Savonlinnasta Viipuriin, Käkisalmeen ja Sortavalaan tätä lyhyintä ja oikoisinta suuntaa. Sitäpaitsi on Punkaharjun eteläpuolella kammoksuttava salo, kuvaavasti kyllä »Ruhvanan saloksi» sanottu, jossa kaikenlaatuista konnaa kaikkina aikoina on asunut. Tästä kulki raja oikean ja väärennetyn Pähkinälinnan rauhankirjan mukaan, tästä Täyssinän raja, tästä Ison ja Pikku vihan rajat. Ja täällä tapasin 1880-luvulla asukkaita, jotka kaikin puolin ovat jatkaneet sitä elämää, jota »väittelynalaiset asukkaat» ennen muinoin viettivät, s.o. elämää »hyvän ja pahan ulkopuolella».

Matka Olavinlinnasta kulki muinoin linnanherrojen aikana kesäisin veneillä Saimaata pitkin. Huovit ja ratsumiehet samosivat Lappeenrannan kautta Mikkeliin, josta Juvan ja Rantasalmen kautta Savonlinnaan. Myöhemmin johti lyhyempi tie Imatran ohi, Ruokolahden, Puumalan ja Sulkavan kautta samaan kaupunkiin. 1600-luvulla täytyi yhdistää Savonlinna vastavalloitettuun Käkisalmen alueeseen, kun koko tämä lääni oli joutunut Ruotsille Stolbovan rauhan jälkeen. Mutta ei nytkään Punkaharju tullut kysymykseen. Tie vedettiin Kerimäen ja Kiteen kautta Sortavalaan.

Vasta 1743 jälkeen tuli Punkaharjun vuoro. Venäläiset omistivat Savonlinnan, mutta Puumala oli joutunut ruotsalaisille. Tie oli siis tukossa tämän tärkeän salmen kohdalla kesät, talvet. Mutta venäläiset loivat itselleen vesireitin, kaivamalla kanavat Telataipaleen, Käyhkän ja Kutveleen kannasten läpi. Maantien taas täytyi kulkea Punkaharjun yli, ainoa paikka, mihin sen voi rakentaa. Siten vähitellen syntyi tämä komea ajotie 1700-luvun keskivaiheilla.

Mutta että harjua pitkin polku on ammoisista ajoista ollut kuljettavassa kunnossa, se on epäilemätöntä. Sen ovat muinaisajan karhut tallanneet, sitä myöten juosta huhkineet sudet, sitä peuralaumat ja hirven urokset perheineen. Sillä polulla ovat teeret ja pyyt tepastelleet, sillä ovat metsot soineet ja sähisseet kovissa lemmen tuskissa, sillä polulla ne ovat tapelleet päänsä verille koppeloista, jotka välinpitämättöminä, odotellessaan lopullista voittajaa, ovat ahmineet kulon puolukoita jossain Runebergin kunnaan liepeillä. Metsot ja teeret vieläkin jyryävät keväisin harjulla, olen nähnyt niiden juoksentelevan maantietä myöten kuherrushommissaan; olen nähnyt kaikkien Euroopan kansojen jäsenten tekevän juuri samalla tapaa, olen itsekin ‒ ‒ (kts. kirjoitusta Jekaterina Panfilovna).

Savolaiset huuhtamiehet ovat ajaneet karjojaan harjua pitkin monille armaille ahoille harjun rinteille. Puiset ja metalliset lehmänkellot ovat kilkattaneet kilvan lintujen räiskävän orkesterin kanssa, jossa ensimmäistä viulua satakieli on hoitanut, toista laulurastas, ja jossa lukemattomat kuhankeittäjät ovat puhallelleet klarinettejaan ja huilujaan. — Mutta ratasten ryske on uutta musiikkia harjulla, ainoastaan toista sataa vuotta vanhaa. Tuntuu siltä, kuin kärrin räminä ei olisi oikein tahtonut sointua tässä orkesterissa. Pyörät eivät tahtoneet herkästi liikkua tällä omituisella tiellä.

Ensimmäinen Punkaharjun tien mainitseminen, minkä minä olen tavannut, on eräässä »Åbo tidningarsin» artikkelissa v:lta 1784. Siinä seisoo: »Parikkalan ja Kerimäen pitäjän rajalla ja Pungaansalmen luona on se (vuorenharju) puserrettu Saimaan järven kautta hyvin korkeaksi, kapeaksi ja molemmilta kupeiltaan jyrkäksi harjuksi, Pungaanharjuksi kutsuttu, ja kulkee maantie Lappeenrannan ja Savonlinnan välillä tätä korkeaa harjua; mutta heikkoveriset matkamiehet eivät uskalla istua tällä välillä missään kieseissä eikä vaunuissa.»

Vuonna 1802 kävi Punkaharjulla H.M. Keisari Aleksanteri I, äsken mahtavan Venäjän valtakunnan hallitusistuimelle kohonnut tsaari, jonka valtakuntaan Punkaharju silloin kuului. Tästä laajemmalti seuraavassa.

Kehumalla mainitsee v. Knorring Punkaharjua edellämainitussa teoksessaan v:lta 1832. Hän sanoo: »Punganharju Puruvedessä on 7 virstaa pitkä, 10:stä 40:een syleen leveä, sekä noin 20 syltä korkea, erotettuna mantereesta kahden salmen kautta; sillä on monin paikoin ylen jyrkät rannat, on lehti- tahi havupuitten kasvama, ja suo kauniin ja lavean näköalan joka taholle. Iso maantie Viipurista Savonlinnaan on johdettu tämän saaren yli. — Puruvesi on kuuluisa kirkkaasta vedestään, jossa pienempiä esineitä paljon pitemmältä matkalta, kuin muissa järvissä, voidaan erottaa.» Knorringilla on näin ollen oikea ja tarkka käsitys Punkaharjusta ja ihmeellisen kirkkaasta Puruvedestä.

Mutta vielä niinkin myöhään kuin 1840-luvulla antaa prof. Grot perin happaman kertomuksen matkastaan Punkaharjun yli. Ja Grot oli kumminkin harvinaisen kärsivällinen maantienajaja, jonka karaistunut istuinlihas ei pelännyt pahintakaan paukkulautaa. Hän sanoo, että häntä oli houkuteltu kulkemaan Punkaharjun kautta, vaikka hän aina ennen oli matkustanut Kiteen kautta, mutta että hän tuntee suurta pettymystä. Lautoilla tuuli kovasti ja hän sai paljon kärsiä.

Nykyään maantietä käyttävät ainoastaan jalkamiehet ja automobiilit. Alkuasukkaat matkustavat joko junassa tahi laivassa harjun sivuitse. Eipä niinkään! Karjalaumathan vielä käyttävät tätä tietä. Niin kauas kuin minä jaksan muistaa, ovat suuret teuraslaumat harjua myöten tallustelleet joka kesä, Viipuri ja Pietari surullisina päämaaleinaan. Kun Savonlinnan rata vihittiin, kuuluin minä vihkijäin seurueeseen. Kaupungin valtuuston puheenjohtaja lausui meidät tervetulleiksipa eräs vanha senaattori astui aseman rappusille ja vastasi puheeseen. Se pidettiin suomeksi, mutta senaattorin äidinkieli ei ollut suomi. Puhe oli siis aivan lyhyt ja loppui seuraavalla tavalla: »mine toivon, että tema rata tuottaa suurta hyötyä Savolle ja Karjalle» (pro: Karjalalle). — Niinpä niin, ajattelin itsekseni, nyt säästyvät nuo onnettomat nautaparat monista piiskan läimäyksistä, monista kiroilemisista ja monista kiusallisista lauttapaikoista. Nyt saavat he kellua härkävaunujen pehmeillä patjoilla. Ja turistien ei tarvitse vapisevin polvin paeta honkien taakse piiloon pahoin mulkoilevia sonneja.

Mutta eipäs! Viime kesänä istuin hotellin rappusilla ja join aamukahviani hiljaisessa rauhassa. Samassa kuului tuttuja ääniä. Sonni hinkui korkeata falsettiaan, lehmä töräytti pasuunaansa, kellot kilkattivat ja ajomiehet karjuivat: »Vait siihen, p—leen kanttura!» Sama viheliäisyys edelleen! 30 nautaa eri sukupuolta samosi kohti turmiotaan. Menin maantielle ottamaan vastaan heidän viimeiset terveisensä: »morituri te salutant!» Ähkien ja puhkien kulkivat he ohitseni ja kintut kapsahtelivat. Maidon ja talin löyhkä humahti hetkeksi sieraimiini. Kävin totiseksi ja hentomieliseksi, mutta heräsin tajuntaani, kun sittapörriäinen, joka tapansa mukaan ohjasi harhaan, pomppasi minun otsaani. Se putosi maahan aivan visiittikortin viereen, minkä lehmäparka oli jättänyt jälkeensä. — Sitä entistä Punkaharjun menoa!

Minulle sanottiin, että nämä onnettomat vasta Punkasalmen asemalta nousevat junaan.

Se, joka kaikkein ensimmäiseksi korotti mahtavan äänensä Punkaharjun ihanimman kaunistuksen, sen metsän, suojelemiseksi, ei ollut mikään vähempi henkilö kuin Venäjän mahtava Tsaari, H.M. Keisari Aleksanteri I. Tämä loistava ruhtinas, kasvatettuna Korkean Isoäitinsä, Kaikkein Autuaimman keisarinnan, Katarina II:n toimesta valistusajan vapaassa hengessä, koetti edistää kaikkea, mikä maailmassa hyvää, jaloa ja ihanaa oli. Kahdenkymmenenviiden ikäisenä, vasta Venäjän hallitusistuimelle noustuaan, käväisi hän kesällä vuonna 1802 Savonlinnassa, joka silloin kuului Venäjälle, ja kulki Punkaharjun kautta. — Venäjän hallitsijat eivät halveksineet rajamaataan, Vanhaa Suomea, vaan matkustelivat usein siellä. Niinpä keisarinna Katarina II:sta, karjalaisten muistorikkaasta Kaisa-keisarinnasta, kerrotaan, »että Hän vuonna 1772 kesällä varta vasten matkusti Imatralle ihaillakseen sen pauhua». — H.M. Aleksanteri I niin ihastui Punkaharjuun, että hän heti antoi käskyn kruunun viranomaisille suojella metsää haaskaamiselta. Senaatin päätöksessä marraskuun 30 p:ltä vuonna 1840 sanotaan: »Korkeimmasti Autuas Hänen Majestätinsä Keisari Aleksanteri ensimäinen Kunnioitettavin muistoltaan on matkallaan tämän paikan kautta suvainnut kiinnittää Korkeimman huomionsa tähän ihmeelliseen harjanteeseen, sekä käskenyt Kruunun Virkamiesten pitämään huolta siitä, että sen metsä tulee rauhoitetuksi, sekä matkustajain turvallisuuden takia, että myöskin sentähden, että tämä harju, puita kasvavana, tarjoaa ihanimpia nähtävyyksiä maamme vallanmaanteitten varsilla.» Keisari Aleksanteri I on siis jo vuonna 1802 julkilausunut Punkaharjun kruununpuiston syntysanat.

Että tätä mahtavaa keisarinsanaa on toteltu, siitä ei uskalla olla epäilystä. Kruununmiehet koettivat parastaan, mutta eivät mitään mahtaneet, sillä harju kuului savolaisille, joitten hyvinvointi ja verenkierto vaativat kaskenhajua joka kevät. Metsä oli yhäti heidän hyökkäystensä esineenä.

1830-luvulla suoritettiin isojako näillä seuduin. Ensin jaettiin Laukansaaren kyläläisten maat, jotka ulottuivat Tuunaansaaren lauttapaikalta Runebergin kunnaalle, noin kilometrin pituinen kaistale. Se jaettiin kahdelle talolle, ja raja kulki nykyisen valtion hotellin tonttipalstan halki. Sitten tuli Tuunaansaaren talonpoikien maitten vuoro, jotka taas alkoivat Runebergin kunnaalta ja ulottuivat aina Punkasalmelle saakka. Tässä se vakituinen Punkaharju olikin, 6 à 7:n kilometrin pituudelta.

Silloinpa mies korotti äänensä, joka selvästi ja vakavasti vaati suojelusta Punkaharjun kauniille harjulle. Se oli Rantasalmen peloton kruununvouti, Zachris Cajander, jota meidän on kiittäminen tästä kaukokatseisesta esityksestä.

Hän antoi ensin asianomaisen nimismiehen tehtäväksi »vaatia veronlasku valmistuslautakunnan kokouksessa, että koko yllämainittu harju tahi ainakin 50 kyynärää siitä tien molemmille puolille lohkaistaisiin Korkean Kruunun omaisuudeksi, jott'eivät Asianomaiset Maanomistajat, jotka muun rahvaan ohella eivät malta olla haaskaamatta metsää, missä vaan sellaista on olemassa, pääsisi tilaisuuteen hyväkseen käyttämään tien molemmilla puolilla kasvavaa metsää». Mutta tästä hänen vaatimuksestaan ei kokouksessa välitetty. Maanmittarit eivät olleet kuulevinaankaan tällaisia runollisia ehdotuksia.

Heidän isojako-ehdotuksensa harjun jakamisesta neljän Tuunaansaaren talon kesken lähetettiin kuvernöörille. Mutta Cajander ei heittänyt asiata silleen. Hän valitti Hänen Majesteetilleen Keisarille. Valituskirjelmässään vetoaa hän pääasiallisesti matkustajain turvallisuuteen, uskaltamatta tuoda esille kysymyksen esteetillistä puolta, joka kumminkin myöhemmin täysin selvenee. Hän kertoo, »että harju varsinkin luoteisosassaan molemmin puolin maantietä, muutama kyynärä tästä, on äkkijyrkästi laskeva ja tätä nykyä kasvaa suurta metsää». Cajander samassa kirjelmässään väittää, että harju keisarin käynnin aikana 1802 oli ollut »metsätön». Tämä on helposti voinut tapahtua, sillä Punkaharjun talonpojilla oli tapana aina 25 vuoden perästä kasketa maansa, jonka perästä ne kasvoivat lehtimetsää ja osaksi havupuuta. 25:n vuoden perästä lehtipuu on siksi varttunut, että sillä kelpaa maata polttaa. Vaikka Cajander myöntääkin, että kaiteita on rakennettu maantien molemmin puolin, väittää hän kumminkin, »että Kaiteet, mitkä kaikkialla ovat pystytetyt pitkin maantien reunoja, maan perin jyrkän kaltevuuden takia, eivät riitä turvaamaan matkustavaista onnettomuuksilta, siinä tapauksessa että penkereellä kasvavat puut molemmin puolin maantietä hakataan maahan.»

Omasta puolestani en ole vallan vakuutettu siitä, että tie välttämättömästi vaatii honkia pysyäkseen paikoillaan. Myönnän kuitenkin, että puut juurineen voivat sitoa sorakerroksia toisiinsa varsinkin niillä rinteillä, jotka ovat jyrkimmät, mutta harjun useimmissa paikoissa kyllä tie seisoo kohollaan ilman puitten suosiollista apua. Mutta eihän sopinut Korkean Kruunun voudille kirjelmässä Hänen Korkealle Majestätilleen soperrella koreita sanoja kauniista näköaloista, ihanista puistoista y.m.; hänen täytyi vain takertua kiinni pölyiseen maantiehen ja matkamiesten hengen ja raajojen turvallisuuteen. Cajanderin ehdotus, että koko harju lohkaistaisiin kruunulle, jo osoittaa, että kauneusarvot olivat pääasiana ja että ne kaikuivat pohjasävelenä kaikissa hänen vaatimuksissaan, sillä eihän maantie suinkaan tarvinnut koko harjua, joka monessa kohdin on sangen leveä ja täysin vaaraton.

Sittenkuin Cajander vielä oli huomauttanut, että kruununvirkamiehet ovat avuttomat sellaisen väestön keskuudessa, jota ei mitenkään voi hillitä metsän haaskaamisesta, jatkaa hän: »Tämän johdosta uskallan kaikkein alamaisimmin Teidän Keisarilliselta Majestetilta pyytää sitä muutosta nyt valituksenalaiseen Verolasku-Päätökseen, että edellämainittu Punganharju koko laveudeltaan tahi ainakin 50 kyynärää molemmilta puolilta maantietä ylläkosketeltujen syitten perustuksella lohkaistaisiin Korkean Kruunun laskuun.»

Tämä valituskirjelmä liitettiin niihin asiapapereihin, jotka yhdessä kuvernööri A. Cronstedtin päätöksen kanssa 29 päivältä elokuuta 1839 lähetettiin senaatin talousosastoon. Kuvernööri on hieman ihmeissään, että sellainen hassunkurinen maantie löytyy hänen läänissään. Mutta tätähän ei tarvitse ihmetellä, kun senaatin päätöksessä lokakuun 30 p:ltä 1840 väitetään, että Punkaharju sijaitsee »Savonlinnan ja Kuopion välillä». Mutta kuvernööri ilmoittaa kumminkin, »että hän pitää Kruunun Voudin pyyntöä perusteltuna ja olisi hänenkin päätöksensä ehkä tullut toisenlainen, jos yllämainitun Punganharjun ominaisuudet ja suhteet olisivat olleet tarkemmin selitetyt».

Talousosasto vaatii vielä lisäksi lausunnolta Maanmittaushallitukselta sekä Kamarikonttorilta. Ylihallitus ei ollenkaan kajoa Cajanderin ehdotukseen, mutta kamarikonttori puoltaa sitä kaikin puolin sanoilla: »Cajanderin pyyntö ansaitsee mitä suurimmassa määrässä huomiota». Sitäpaitsi tukee konttori hartaasti Cajanderin ensimmäistä ehdoitusta, »että koko harju olisi Kruunulle lohkaistava, eikä ainoastaan 50 kyynärää maantien molemmilta puolilta».

Näin valmistettuna ratkaistiin kysymys senaatissa lokakuun 30 p:nä 1840 ja päätettiin, »että koko mainittu harju on Kruunun laskuun pyykitettävä ja asianmukaisesti hoidettava». Päätöksen alle ovat seuraavat senaattorit piirtäneet nimensä: G. Hjärne, L.G. v. Haartman, August Ramsay ja B U. Björksten.

Täten pelastettiin siis Punkaharju ikuisiksi ajoiksi ihanan puistikkonsa haaskaamisesta ja raiskaamisesta.

Mutta vielä oli palanen Runebergin kunnaalta Tuunaansalmen laattapaikalle vaaranalaisessa tilassa. Se oli jo, niinkuin mainittiin, jaettu kahdelle Laukansaaren tilalle v. 1837. Kerran vauhtiin päästyään pyrki kruunu tämänkin harjunosan omistajaksi. Antamalla palstoja omistamistaan maista läheisessä Ruokolahden kylässä sai kruunu Laukansaaren talolliset vaihtamaan osansa harjusta näihin. Tämä tapahtui jo vuonna 1843.

Kumminkin oli vielä kauniita saaria aivan Punkaharjun kupeilla, jotka kuuluivat eri tiloille naapuruudessa. Jos nämä saaret olisivat yhä edelleen jääneet entisten omistajien hoitoon, olisi varmaan tapahtunut, että kauniin näköalan asemesta kukkean saaren ylitse silmää olisi kohdannut autio palopaikka, musta ja karstainen, missä nokiset kivet ja kannot olisivat törröttäneet pystyssä. Sellaisiahan näkyjä kaskimaat tarjoavat. Sentähden vaihdettiin kaikki saaret kruunun metsistä lohkaistuihin maapalstoihin, näitten joukossa nuo kaksi ihanaa saarta Kotkasaari ja Hynninsaari, jotka sijaitsevat harjun itäpuolella. Ne kuuluivat Kotilan tilalle ja olivat »kaskimaita», niinkuin karttaselityksessä mainitaan. Tämä vaihto oli todellakin hyvin harkittu, sillä miltä näyttäisikään maisema Runebergin kunnaalta, jos Kotkasaari olisi paljaaksi pantu ja mustan nokinen. Vieläkin vaihdettiin kruunulle pieni, suloinen Kirkkosaari Tuunaansalmessa, joka ennen rautatien rakentamista sen yli oli Punkaharjun kaikkien saarten helmi. Näin oli koko harju salmesta salmeen joutunut kruunulle jo vuonna 1843.

Mutta raja kulki aivan läheltä nykyistä valtion hotellia sen itäpuolitse, jonka tähden valtio myöhemmin on ottanut huostaansa suuria maa-aloja harjun koillis- ja itäpuolelta. Tänne on metsähallitus istuttanut ja kylvänyt puita, osaksi ulkomaalaisia, niinkuin pihtakuusia, sembramäntyjä ja lehtikuusia.

En voi hillitä haluani nostaa tämä mies kunniajalustalle. Kun joku henkilö edellä kaikkia aikalaisiaan oivaltaa asian, joka pitkiksi ajoiksi suurimmalla rakkaudella omistetaan, kun hänellä sitä paitsi on kylliksi intoa saada aate tunnustetuksi ja joka kohdassa toteutetuksi, silloin ei voi muuta kuin suoda hänelle tunnustusta ja ihailua. Tämä yksinkertainen, mutta vanhaan malliin ankara Rantasalmen kihlakunnan kruununvouti nousee esimiehiään vastaan ja vetoaa korkeimpaan paikkaan kysymyksessä, joka ei oikeastaan kuulu hänen virkatehtäviinsä, ja tekee sen niin pontevasti, että hän saa korkeimmat viranomaiset puolelleen. Hän ei rauhoitu, ennenkuin hänen aatteensa kokonaisuudessaan toteutetaan. Kruununpuistojen ja luonnonsuojeluksen aate, niin yleiseen tunnustettu ja tunnettu kuin se nykyään onkin kaikissa sivistysmaissa, oli tuntematon käsite vuonna 1840. Ainakaan ei sanaa »luonnonsuojelus» silloin vielä käytetty kielessä, ja kruununpuistolla ymmärrettiin sellaista kruunun maata, jossa puita kasvoi myyntiä varten. Mutta että tämä kruununvouti jo 1840 oivalsi sellaistenkin kruununpuistojen tarvetta, jotka palvelisivat kauneusarvoja ja tunnelmallisia tarkoituksia, eikä taloudellisia, se se juuri herättää meidän kummastustamme ja ihmettelyämme. Tällä toiminnallaan, oikeana hetkenä voitokkaasti suoritettuna, on Zachris Cajander luonut itselleen nimen, kaikuvimman luonnonsuojelusystäväin joukossa. Meillä matkailijoilla on todellakin syytä kiittää häntä paljosta! Meidän kulttuurimmehan on nuorta ja uutta, meillähän tuskin vanhimmissa kaupungeissamme on puistoja sadan vuoden ikäisiä. Mutta Punkaharjulla voimme näyttää matkamiehille, jotka ovat vanhoista kulttuurimaista, että meilläkin kaunisten paikkojen vaalimisella on vanhaa perua, jollei juuri satoja vuosia vanhaa, niin kumminkin parin sukupolven takaista. Ja tästä saamme kiittää Zachris Cajanderia.

Tahdon muutamin sanoin esitellä hänet lukijoilleni. Hän on tyypillinen virkamiesten edustaja vanhalta ruotsalaiselta ajalta, joka jäntevyydellä ja ankaruudella itseään ja muita kohtaan ohjaa elämänratansa onnelliseen päätökseen.

Cajander syntyi vuonna 1785 Savossa. V. 1799, neljäntoista ikäisenä, »ilman perusteellisempia pohjatietoja varattomuuden takia», pääsee hän apulaiseksi kruununvouti Hasselblattille, saaden palkakseen vaatteet ja ruoan; 17:n ikäisenä hänellä on palkkaa 40 R:t ja kolme tynnöriä jyviä, »jotka sisääntulot hänen täytyi jakaa köyhän äitinsä ja neljän turvattoman sisaruksen kanssa». Kahdenkymmenenkolmen vuoden vanhana hän sai maaherra Wibeliukselta »Ekspeditioni Voudin nimen ja arvon», samoina päivinä kuin venäläiset marssivat rajan yli, helmikuun 22 p:nä 1808. Vuonna 1809 hän nai »köyhän tytön», joka tapaus myöskin on mainittu ansioluettelossa. Köyhän tytön nimi oli Gustava Neiglick. Sen jälkeen hänestä tehtiin vuoron perään nimismies, henkikirjuri ja kruununvouti. Nämät ajat, vuosien 1809 ja 1820 välillä, eivät olleet mitään hauskoja aikoja kruununmiehelle, kun kaikki olot sodan jälkeen oli järjestettävä aivan uusien suuntien mukaan, kun osia Vanhasta Suomesta liitettiin hänen hoitopiiriinsä. Cajander sai ottaa vastaan myöskin nuo lintukotolaiset, »väittelynalaiset asukkaat», jotka eivät olleet tottuneet minkäänlaiseen esivaltaan. Mutta arvattavasti hän hoiti asiansa hyvin, koskapahan hänelle jo vuonna 1826 armossa suotiin Keisarillisen Pyhän Annan ritarikunnan 3:nnen luokan merkki ja ritarin arvo. Hän sai loppuunajetuksi, huolimatta armollisesta hylkäämisestä, että Ala-Savon kihlakunta jaettiin kahtia, ja hänestä tehtiin Rantasalmen kihlakunnan vouti.

Tuima vouti hän olikin, mutta vielä tuimempi perheenisä. Köyhä tyttö, Gustava Neiglick, rikastutti häntä sankalla lapsilaumalla, niinkuin köyhät aviovaimot tavallisesti tekevät; hänellä oli yhdeksän lasta, poikia enemmän kuin toinen puoli. Näistä tuli kaikista kelpo miehiä, yhdestä laamanni, yhdestä pappi, yhdestä kruununvouti, yhdestä puutarhuri ja yhdestä henkikirjuri ja yksi, Sakari Sakarinpoika, teki itsensä tunnetuksi kummallisilla hommillaan sekä omassa maassaan että Ruotsissa. Hän se kuletti maalaisrunoilijat, Kymäläisen, Makkosen ja Puhakan, Porvooseen esiteltäviksi heidän virkaveljelleen, J.L. Runebergille, sekä niinikään Helsinkiin samaten virkaveljilleen Topeliukselle ja Cygnaeukselle sekä monelle muulle vähäisemmälle samanlaatuiselle. Tukholmassa hän kirjoitti metrittään kirjelmiä maanviljelyksestä ja naiskysymyksestä, oli tavallinen ilmiö pilalehdissä, ja Tukholman kaduilla hän herätti huomiota omituisilla puvuillaan ja käytöksellään. Hän puhui Tukholmassakin kaikkien suomalaisten kanssa »selevee Savon suomee». — Sakari Sakarinpojasta olen puhunut, todistaakseni, että tämän möräkän kruununvoudin perheessä aatteellisetkin harrastukset olivat kotiutuneet.

Zachris Cajander kuoli 1862 vanhalla iällä. Hänen ansioluettelossaan luetaan aina myöskin seuraava kohta: »sitäpaitsi on allekirjoittanut, kuten Hänen Keisarillisen Majestetinsä Armollinen Päätös lokakuun 30 piitä 1840 ilmaisee, vaikuttanut sen, että nykyään Korkean Kruunun omistama luonnonihana Punganharjun Puisto on pantu kuntoon». — Cajanderin suuri elämän loistotyö.

Mutta mistä tämä ankara kruununvouti sai esteettiset harrastuksensa ja kehityksensä. Hän asui Itä-Suomen kuuluisimmassa sivistyskeskustassa, Rantasalmen pitäjässä. Pikku vihan jälkeen pyrki hallitus juuri näissä rajamaissa ja rajapitäjissä korottamaan yleissivistystä, jotta vieraat vaikutelmat rajantakaisista seuduista eivät pääsisi siirtymään rajan yli. Rantasalmelle perustettiin v. 1749 neliluokkainen triviaalikoulu, joka siellä vaikutti vuoteen 1788, jolloin se siirrettiin vastaperustettuun Kuopion kaupunkiin. Vuonna 1779 taas muutettiin Sprengtportenin perustama sotakoulu Brahelinnasta Haapaniemen kuninkaankartanoon Rantasalmelle. Pitäjässä asui joka kylässä aatelisia ja aatelittomia Savon prikaatin upseereja. Kaikki kihla- ja tuomiokunnan virkamiehet olivat myöskin valinneet tämän pitäjän asuinpaikakseen. Upseeriston joukossa tavattiin muiden muassa seuraavat suvut edustettuina: Tigerstedt, Järnefelt, Tavast, Ehrnrooth, Nandelstadh, Tavaststjerna, Aminoff. Papiston joukossa taas: Krogius, Cygnaeus, Cleve.

Kaikki nämä perheet, joista monet omistivat aikansa korkeimman sivistyksen, auttoivat kukin kohdastaan antamaan Rantasalmen pitäjälle sellaista ulkonaistakin loistoa, jota ei monessakaan maamme seudussa tavattu. Puutarhoja vaalittiin huolella, koristekasveja viljeltiin ja jaloja puulajeja istutettiin talojen ympärille. Pyyvilän tilalla kasvoi 1880-luvulla lehmus, joka tyvestä oli 9 kyynärää ympärimitaten. Leislahden talossa oli muinainen omistaja istuttanut lehmuksen kullekin lapselle syntymälahjaksi. Ne olivat tietysti 9 luvultaan, ja ovat nyt suuria puita. Cajander asui Haapaniemellä, kartanossa, mihin sotakoulu vuoteen 1818 oli ollut sijoitettuna. Hänellä oli joka päivä silmäinsä edessä ne ihanat koivukujat ja koivupuistot, jotka koulun ajalla olivat istutetut. Cajanderin isoäiti oli Malmeja, jolla suvulla oli heimolaisia yltympäri Savoa.

Seuraelämä oli Rantasalmella vilkkaampaa, sirompaa ja hienompaa kuin useimmissa Suomen kaupungeissa. Moni aatelinen upseeri oli liikkunut Lovisa Ulrikan ja »lumoojakuninkaan» hovissa, he oleilivat siellä usein joka talvi, he olivat nähneet »perhosen liitelevän Hagan puistossa», he matkivat hovitapoja Rantasalmen seurapiireissä, he koettivat, varojensa mukaan, myöskin matkia kuninkaallisten huviloitten komentoa omien asuntojensa sisä- ja ulkopuolella.

Tässä ympäristössä eli ja vanheni Cajander. Voimmepa siten myöskin ymmärtää, että hänen silmänsä olivat auenneet näkemään, mitä ihanuuksia suojeleva ihmiskäsi voi aikaansaada luonnossa. Tämä tunnelma se pani hänet ponnistamaan kaikki voimansa ihanan Punkaharjun rauhoittamiseksi raatelevalta rahvaalta. Hän onnistui yrityksessään, ja niinpä hänestä on tullut Suomen ensimmäisen ja ihanimman huvipuiston luoja.

Ennenmuinoin kun kuljettiin alas Oulunjokea veneissä, saatiin tyytyä seurustelemaan lukemattomien tervatynnyreiden parissa. Matkaseurue oli tungettelevaa: se »pikeytyi» pienimmästäkin kosketuksesta. Jos sellaisen matkan jälkeen sattui istumaan vaatepeittoisille tuoleille, oli näillä harmiksesi taipumus seurata mukana liikkeelle lähtiessäsi. Jos taas istuuduit ruohikkoon, saatoit ylösnoustuasi olla kirjaeltu mitä koreimmilla kukkavihoilla — mutta — sangen epäonnistuneesti sijoitettuina.

Tehdäkseen lopun tällaisista tunkeilevista muistelmista päätti Matkailijayhdistyksen toimikunta järjestää pikeytymisestä vapaan venekulun Vaalan—Muhoksen reitille. Toimikunta valitsi minut matkustamaan Vaalaan kulkureittiä järjestämään ja venettä ostamaan.

Vanha sudennahkaturkki, kalossit ja kintaat mukanani lähdin joulupäivänä Helsingistä. Helsingissä oli rankka sade, Hämeenlinnassa tuli räntää, Tampereella satoi kuivaa lunta ja Lapualla seuraavana aamuna oli 5 asteen pakkanen ja ilma kirkas. Matkustin Uudenkaarlepyyn seutujen ohitse — lempeän »setä Sakariaan» syntymäkaupungin, ja vaunun yksinäisyydessä valtasivat hänen kauniit laulunsa mieleni. Näin »talvikuusen kuurassaan», todensin että »päivä on lyhyt, kangas autio, hongan varjo kasvaa jättiläismäiseksi, sen tummalla oksalla pyörii kuun kehä, ja kinoksilla lieskaa tähden loimu». Hyräilin lapsellisen hurskaita säkeitä: Nu så kommer julen, nu är julen här, liten, mörk och kulen…

Niin, pimeä se oli, pimein mitä milloinkaan olen nähnyt, ja että se oli lievimmin sanottuna — kolea, sain myöskin matkallani kokea. Kerran pilkisti aurinko esiin Kaarlepyyn seuduissa, Raahen kohdalla oli jo pimeää, mutta Venus sytytti kirkkaan lyhtynsä muutamiksi kymmeniksi minuuteiksi ja valaisi kylmän kinoksen yhtä kylmällä valollaan.

Oulussa istuuduin rekeen ehtiäkseni illaksi Muhokseen. Oli 15 asteen pakkanen. Mutta mitä suloisin sää joka tapauksessa. Helsingissä on tällainen pakkanen läpitunkeva, ainaisen viiman tähden. Täällä kestin helposti pakkasen, ainoastaan tavalliseen talvipalttooseen puettuna. Illalla saavuin Muhokseen, enkä ollenkaan kohmetuksissa, vaikkakin lämpömittari näytti — 18 astetta. Luulottelin jo että olin erehtynyt kutsumuksestani, että minun olisi pitänyt lähteä arktiselle tai antarktiselle tutkimusretkelle, kilpaillakseni maanmieheni Nordenskjöldin ja ruijalaisen Nansenin kanssa. Mutta kahtena seuraavana päivänä laimeni innostukseni tähän toimeen huomattavassa määrässä.

Kun seuraavana aamuna heräsin Muhoksen kestikievarissa, kuulosti korviini pihalta onnettomuutta ennustava ääni. Paukaus nurkassa herätti minut. Nousin ylös. Ulkoa kuului villi ulvonta, vinkuminen ja hevosten ja jalkamiesten askelten narskuminen, sekä pitkiä vihlovia valitusääniä halkokuormien jalasten alta. Tuttuja ääniä lapsuusajoilta! Lämpömittari näytti — 32 astetta.

Menin ulos. Hauskaa oli kuulla askeleittensa valittavan. Nyt oli Bore kotonaan. Hän ottaa vieraansa vastaan ainoastaan turkissa. Kiersin ympärilleni yhden suurimpia sudennahkaturkkeja, mitä milloinkaan on kokoon ommeltu Suuriruhtinaskunnassa, ja täytin sen jotenkuten. Niin alkoi retki Vaalaa kohden.

Aurinko tirkisteli yli jäätyneiden äärettömien soiden, valaisi, mutta ei lämmittänyt. Kuljin posthovista posthoviin, joiksi saksalainen Pudor nimittää kestikievareita, ja saavuin Vaalaan, Lusuan kestikievariin, vihdoin myöhään illalla. Keli oli sitkeä ja jalakset kitisivät.

Seuraavana aamuna lähdin jalkapatikassa Vaalan lauttapaikalle. Pakkanen oli yltynyt 3:lla asteella. Merkillinen näky odotti minua rannalla. Virta oli sula, mutta paksu höyry kohosi siitä niin sankkana, että se kokonaan peitti Vaalan rannan. Oli niinkuin olisi suitsuava laavavirta virrannut ohitseni. Tiheästä usvasta kuului hienoja heliseviä ääniä, aivan kuin hopeakellojen soitto keijukaisten karkeloissa. Jään sirpaleet soittelivat. Vastakkaisesta rannasta ei näkynyt haamuakaan. Mutta kuulin ihmisen hakkaavan halkoja rannalla ja kuulin laulavat askeleet. Kauan aikaa itsepintaisesti huhuiltuani luulin kuulevani, että vene työnnettiin virtaan. Kuulin aironvetoja ja näin vihdoin miehen, joka ohjasi siltaa kohden. Mutta venonen! Se oli pienintä lajia. Kieltäydyin laskeumasta siihen.

Mutta toista ei ollut saatavana. Lopuksi astuin siihen koetteeksi. Hädin tuskin kannatti se minut; pitäessäni laidoista kiinni viistivät sormeni vettä. »Sille, joka joulupäivänä matkustaa asioilleen, käy huonosti», sanoi uskovainen äitini, kun joulupäivänä lähdin Helsingin asemalle. Ajatteles jos joulutonttu tekisikin minulle ruman kepposen? Pääsimme yli, vene törmäsi rannan jäähän, perä ryyppäsi vettä; kun soutaja nousi jään reunalle, tuli tulvahtamalla sitä veneeseen. Nelinryömin konttasin nopeasti, kuin vanhanlainen orava, veneen pohjaa myöten ja pääsin rantajäälle. — Joulutonttu sai pitkän nenän.

Vaalassa majailin yhdistyksen monivuotisen uskollisen ja toimeliaan asiamiehen, kapteeni E. Spolanderin luona. Pohdittiin matkailu-kysymystä, tarkastettiin ja mitattiin veneitä ja kapteeni Spolander otti loput huolekseen. Täsmällisesti hän suorittikin kaikki. — Kuluneena keväänä teki kapteeni Spolander viimeisen koskimatkansa, valantehnyt Charon perämiehenään. Rauha hänen matkalleen. Hänen ystävällisessä kodissaan sain joulupäivällisen, historiallisine ruokalajeineen, Frein karjusta ja lipeäkalasta käärysylttyyn saakka, kaikki joulun määräämässä järjestyksessä.

Aurinko oli laskenut ennen päivällistä ja pakkanen parantunut kahdella asteella, niin että lämpömittari näytti 37 astetta lähtiessäni taipaleelle Kajaaniin, pitkin Oulunjärven pohjoisrantaa.

Tuskin olen ihanampaa matkaa tehnyt. Huurretta ja lunta, lunta ja huurretta kaikkialla, yliyltänään. Taivas oli kirkas ja tähdet loistivat, mutta metsän ja maan yli leijailivat pienet jääkristallit. Olin saapunut jää-immen hoviin ja hänellä oli suuret joulukutsunsa.

Koivut ja lepät, jää-immen hovineitoset, olivat puuteroidut valkoisimmalla puuterilla ja heidän loistavat harsoiset pukunsa kimaltelivat lukemattomin timantein; kuuset ja männyt, hovin kavaljeerit, olivat myöskin peittäneet viheriät virkapukunsa hopeakudoksella, niin että ne loistelivat kuni Graalin ritarit juhlatamineissaan. Ja kaikki seisoivat liikkumattomina ja hiljaa ikäänkuin odottaen jääimpeä ja menuetin alkua. Muutamat hovinaiset olivat odottaessaan kumartuneet sirosti eteenpäin, ja vanhat luuvaloiset hoviherrat olivat kunnioittavasti taivuttaneet päänsä. Menuettia en saanut nähdä, mutta tiedän kuitenkin sen alkaneen silloin kun jää-impi saapui pohjoistuulen siivillä, ja se tanssittiin iloisesti ja riemuiten, niin että puuteri pyrysi. Olen onnellinen ettei minun tarvinnut nähdä tätä koreata hoviväkeä myrskyisten joulutanssiaisten jälkeen; näin ainoastaan jää-immen jouluparaadin.

En ole koskaan nähnyt sellaista talviloistoa metsässä. Luulen että sitä näkee ainoastaan pohjan perillä. Meidän luoksemme tänne etelään ei oikea jää-impi koskaan saavu. Hän lähettää tänne pahankurisen sisarensa, tuon Vihi-viiman, joka aina vinkuu ja vonkuu. Ja harvoin hän tuo mukanaan sen hiljaisen äänettömän joulutunnelman, joka minut valtasi metsässä, tuon suuren järven pohjoisrannalla.

Jalas valitti korkeimmassa falsetissa, kaikkialla voihkinaa ja valitusta, niinkuin setä Danten Helvetissä. Mutta minuun vaikutti tämä toisin kuin kuumaveriseen firenzeläiseen. Vaivuin hiljaiseen horrokseen. Tähdet näyttivät itkevän taivaalla; niiden loisto liekehti väliin kolmenkertaisena seuraavassa silmänräpäyksessä kokonaan kadotukseen. Se oli jääusvan kujeita. Hetken juhlallisuus se esti minut unen helmaan uupumasta. Viikseni olivat jäätyneet kiinni sudennahkakaulukseen, kyyneleeni, pakkasen pakottamat, olivat jäätyneet silmäripsiini ja riippuivat niissä kallisarvoisina helminä ja loihtivat yhdessä jääusvan kanssa harhakuvia silmiini. Maailman tuska ja suru kaikui altani, pääni päällä näin taivaan virvatulten ilvehtivän. Huh miten joulutaivas näytti kylmältä! Pysyäkseni valveilla hyräilin tuon heränneen runoilijan laulua: Miksi rintasi jäätä on, miks' niin kylmänä kuljet sä, miks' niin kylmänä kuljet sä…

Olin kokonaan unohtanut että minulla oli mukanani kanssaihminen tässä pakkasessa, kuski laudallaan.

— Niin, sanoi mies. Hetkisen perästä hän sanoi: hm. Ja taaskin: Niinpä niin.

— Niin — kävin tässä suurlakon jälestä Oulussa ja siellä kuulin agitaattorin kivenkovaan väittävän, ettei ole taivasta eikä helvettiä.

— Sepä vasta oli miehevä veitikka. Eikö hän peljännyt Jumalaa eikä paholaista?

— Enhän minä häntä uskonut, sanoi ajaja puolustautuen, kyllähän papit tietävät ne asiat paremmin. Tahdoin vain kysyä, onko totta, mitä hän sanoi, että herrat eivät enää usko semmoisia asioita, eivät edes kaikki papitkaan, vaan ainoastaan me tuhmat moukat.

— Niin, totta puhuen, ei agitaattori valehdellut, Minä en ainakaan usko helvettiin enkä tuohon kylmään taivaaseen, huh miten se näyttää tuimalta.

Agitaattorin puhe oli pannut miehen pään pyörälle. Mutta ihmekös se oli. Suurlakkohan räjähti niinkuin pommi, etenkin erämaan asukasten joukkoon. Lain käsivarsi, tuo pelätty vahva käsivarsi, joka tähän asti ei koskaan ollut horjunut, oli nyt viikon ajan täydellisesti lamauksissa. Nimismiehen valta oli lopussa, se oli siirtynyt työmiehille, rengeille ja torppareille. Nämä yhteiskunnan pienimmät, jotka tähän asti olivat aina saaneet nöyrästi alistua, antoivat nyt lupakirjoja matkustajille, määräsivät pyhät- ja lakkauttivat työn mielensä mukaan. Ja kaiken lisäksi kuljeskelivat agitaattorit maata ristiin rastiin ja kaikki elämän arvot arvioitiin uuden mittapuun mukaan, sekä hengellisissä että maallisissa kysymyksissä. Kansa herätettiin unestaan äkkiä, niinkuin tulipalon sattuessa. Oliko tämä unta vai vakavaa todellisuutta? Oliko pappi oikeassa vai agitaattoriko?

Epäilys oli päässyt kytemään erämaan lapsien mielissä. Mutta epäilyshän on, Cartesiuksen mukaan, todellisen tiedon alku. Mies pyörähti kuskilaudalla minuun päin ja tutkimalla tutki minulta kaikkea tätä uutta, jota hän oli kuullut. Minun täytyi vastata ja selitellä. Pidin joulusaarnan paukkuvassa pakkasessa, Otavan majesteetillisesti kiertäessä maailman akselia, plejadien vuodattaessa kyyneleitä ja Vegan painuessa taivaan rantaan.

Hevonen sai kulkea valtoinaan, kulkunen jokelsi, jalas ulvoi ja puut paukkuivat. Me kaksi kohmettunutta ihmislasta liitelimme korkealla jäätyneen maan yläpuolella, kohden niitä maailmoita, jotka aina tulevat olemaan ihmisjärjelle suljetut. — Mutta näinhän on joulu vietettäväkin, hengessä ja totuudessa.

Lopuksi täytyi minun vaieta, sillä äänijänteeni tekivät lakon. — Luulen että elohopea jäätyi sinä iltana. — Samassa osoitti mies himmeätä tulta kaukana Kivesjärven takana.

— Se on Betlehemin tähti meille kahdelle viisaalle miehelle. Siellä on se jumala, jota me tällä hetkellä kipeimmin kalpaamme, tulen lämmittävä, valaiseva jumala. Hän on etenkin suomalaisten kotijumala, sillä ilman häntä menehtyisimme pimeyteen ja kylmyyteen.

Kun seuraavana aamuna tulin ulos, tuprusi savu savupiipusta maahan, — nyt oli viima liittynyt pakkaseen. Pakkanen ei kuitenkaan ollut lauhtunut. Niin kauan kuin pysyttelimme »Helsingin neitien» metsissä — Kivesjärven rannalla olevaa maatilaa, jonka muutamat nuoret helsinkiläiset naiset ovat ostaneet, nimitetään »neitien maatilaksi» — kävi matka kyllä päinsä, mutta Paltamon selällä olimme jähmettyä kylmässä viimassa, en ainoastaan minä, vaan ajaja ja hevonen myöskin. Ah, miten ikävöitsin Kajaaniin, lämpimiin huoneisiin, kirkkaaseen valaistukseen ja lämmitettyihin rautatievaunuihin, takaisin Helsinkiin. Kaksi purevassa pakkasessa vietettyä päivää kauhistuttaa ihmistä; ehkä sitä kestäisi paremmin, jos saisi totuttautua siihen kokonaisen viikon kuluessa.

Joen jäällä Kajaanissa näin näyn, joka minua taas virkisti. Vastaani tuli miehiä kaupungista kontit selässä, hiihtäen — 37 asteen pakkasessa. Ja heitä seurasivat heidän paremmat puoliskonsa myöskin suksilla ja kontit selässä. Hullunkurisinta viimeksi mainittujen varustuksissa oli se, että he olivat puetut liehuviin, vaaleihin pumpulihameisiin. Minun kylmettynyttä sydäntäni kirveli, nähdessäni nämä liehuvat kesäperhoset leijailemassa ohitseni, iloisissa, keveissä pukimissaan. En ehtinyt kysyä, mitä heillä oli lähinnä ihoaan, he kun hiihtivät voimainsa takaa. Epäilemättä olisi heidän mielestään tämä kysymys ollut aivan paikallaan ja sopiva, aivan varmaan olisin saanut siihen vastauksen sekä yksityiskohtaisen havainnollisen selityksen. Kyytipoikani oletti, että heillä oli jaloissaan miehiensä vanhat käytetyt sarkahousut. Pumpulihameet olivat päällä vain ilmaisemassa sukupuolta. Joka tapauksessa teki tämä ilmestys paremmin juhannuksen kuin joulun vaikutuksen. Eräs vastaantulevista naisista oli adventtiviikolla synnyttänyt kymmenennen lapsensa, tiesi poika kertoa. Hän oli ulkona kokoamassa voimia, saadakseen tusinan täyteen. Näillä seuduin olikin muuten kaikkialla kypsyneillä aviovaimoilla kymmenpäinen poikue, paitsi Kivesjärven nuorella emännällä, joka palaillaan hommasi kuudetta. Mutta hänen isänsä puolusteli häntä, selittäen että mies oli käväissyt U.S. of A:ssa ja ollut kahdeksan vuotta poissa kotoa.

Tällaisen runsauden aikaansaajaa se maailmankatsomus, jonka nimenä on
»Philosophie des Unbewussten».

Vihdoinkin Kajaanissa! Parantelin kohmettuneita jäseniäni asemapäällikön luona Salo I:n ja Salo II:n kuuluisan rakentajan, ent. räätäli Haapalaisen seurassa. Puheenaiheena oli matkailu, kulkuneuvot, metsästys ja kalastus, siis pelkkää sellaista, joka saattaa ihmisen hyvälle tuulelle. —

Seuraavana aamuna nousin junaan ja saavuin Helsinkiin, joka kylpi kylmässä, kosteassa meriusvassa.

Matkailun kannalta on erittäin vaikeaa selvittää, miksi koko läntinen osa Suomenmaata, se missä hämäläiset, varsinaissuomalaiset ja ruotsalaiset asuvat, kulkuneuvojen puolesta on takapajulla Itä-Suomeen verrattuna. Voisihan arvella että Saimaan suuret ja kauniit vesistöt, Imatra, Savonlinna ja Punkaharju siinä määrin voittavat muut nähtävyydet maassamme, ettei mikään kilpailu voi tulla kysymykseenkään. Voihan osaksi ollakin niin, mutta tahtooko kukaan väittää, ettei Turun saaristossa ole tarjona erinomaisia reittejä, ettei Hämeen järvillä kulkeminen olisi mainiota nautintoa? En luule kenenkään, mutta kulkuneuvot ja mukavuudet ovat siellä usein hyvin vaillinaiset. Ajattelepas vanhoja rannikkolaivojamme Helsingin ja Turun välillä! Ainoastaan hyväntahtoiset venäläiset tyytyvät niiden 50-vuotiseen komeuteen.

Kaikki olemme koulussa lukeneet Längelmävedestä, Roineesta, Pälkäneestä, Mallasvedestä, Hauhon reitistä, Lummeneesta ja Vesijaosta. Kuka on nähnyt ne, kuka on kulkenut niillä? Niin, nuorukainen tai neitonen, joka sattumalta on ollut täysihoidossa näillä seuduin — oppiakseen suomea — tai myöskin ympäristön asukkaat. Tavallinen matkailija ei poikkea — uskallanko sanoa — koskaan näille tienoin. Olen kuorinut Hämeen maanteitä polkupyörällä, usein kiitänyt samoja teitä automobiililla, mutta järvillä en ole koskaan ennen kulkenut, vaikkakin olen ollut kyllin kevytmielinen pistääkseni nenäni kaikkialle maassamme. Ainoastaan silloin olen ollut järvien kanssa tekemisissä, kun olen palavia jäseniäni niissä vilvoitellut.

Miksi? Siksi että näiden järvien pintaa ovat ainoastaan tervattujen veneiden kölit risteilleet. Matkustajalaivoja on ollut hyvin vähän ja hyvin alkuperäisiä. Liikettä ovat hoidelleet samat alukset — soutuveneet, halki vuosisatojen. Kehitys on kulkenut näiden kauniiden kulkuväylien ohitse melkein jälkeä jättämättä.

Meidän maassamme ei matkailu vielä millään reitillä ole voinut ylläpitää liikennettä. Paikallisliikennettä on tarvittu lisäksi. Mutta hämäläinen ei lähde kotoaan kuin hätätilassa. Hän on kotikissojen kotikissa. Savolaisella taas on levoton veri kuin ruskealla rotalla. Hän tahtoo aina olla menossa. Sen minkä hämäläinen panee kirstunpohjalle, s.o. pankkiin, sen savolainen huventaa laivoillaan. Laivat tekevät erinomaisia kauppoja, savolainen taas samassa suhteessa huonoja.

Mutta Saimaalla on matkustajien mukavuudesta pidetty verrattain hyvää huolta, kun taas Länsi-Suomen laivoissa on siinä suhteessa paljon toivomisen varaa.

Tänä kesänä päätin kulkea noita teoreettisesti niin tuttuja Hämeen järviä, nähdäkseni omin silmin, miltä näiden ylistettyjen, mutta matkailijoiden hylkimien vesien saaret ja rannat näyttävät.

Lähdin juhannusaaton aamuna Helsingistä, siis koko vuoden huonoimpana matkapäivänä. Asemalla näytti huolestuttavalta. Väkeä aivan liian paljon, vaunuja liian vähän. Olin melkein pyörtämäisilläni takaisin, kun samassa näin erästä laulavaa paronia rullatuolissa työnnettävän asemasillalla, ja hän huusi jokaiselle asemamiehelle pirteästi ja päättävästi:

Pääsinkin mukaan, mutta koiravaunuun, jossa tosin ei ollut koiria, mutta kalisevia ketjuja seinissä kiinni. Sinne oli kokoontunut aika joukko siivoa väkeä, kokonainen kopla ihmisiä kaikista luokista. Muutamat iloiset naiset puhuivat hyvin innokkaasti ajutantista. Niinhän se on kuin pitääkin, ajattelin. Sydämen kyllyydestä suu puhuu. Mutta sitten huomasin puheesta, että ajutantti olikin nainen. Ahaa, pelastusarmeijalaisia! Ne ovat iloisimpia matkatovereita, niinkuin kaikki oikein uskovaiset ihmiset. Omasta puolestani olen aina tuntenut vetovoimaa heihin, niinkuin hengenheimolaisiin. Kun kokouksissa olen kuullut näiden nuorten naisten vakuuttavan:

— Olen Tampereelta, mutta olen kuitenkin niin iloinen, niin iloinen, niin iloinen Jeesuksessa — niin täytyy minun sanoa, etten oikein ymmärrä heidän ilonsa laatua. Vasta matkoilla olen huomannut, että heidän ilonsa on todellista, — Tahdon tässä mainita, että nämä sivistyneet pelastussotilaat eivät kuuluneet kotimaisiin plutooniin. — Eivät he myöskään olleet pelastuslupauksineen tunkeilevaisia meitä muita koirankuonolaisia kohtaan. No niin, — meitä oli iloinen ja hyvin valittu sakki ihmisiä koiravaunussa Riihimäelle saakka.

Riihimäen asemalla oli tungoksen vuoksi mahdotonta saada palaakaan suuhunsa. En tiedä, miten ne ihmiset ovat luotuja, jotka aina, ahtaimmassa tungoksessakin, syövät paljon ja kauan. Minä en koskaan saa palaakaan. Tarvitsen lääniä sekä itään että länteen syödessäni. Eläimistä syövät lampaat vieri vierellä. Arkana vetäydyn aina syrjään kaikista syövistä laumoista, aivan kuin autuas Gyldén aikoinaan —. Myöhästyneinä saavuimme Hämeenlinnaan. Ihmistungosta välttäessäni tulin liian myöhään saadakseni ajurin. Ne olivat kaikki tilatut. Kun vihdoinkin sain palaavan ajurin ja nelistettiin rantaan, oli valtameri höyry »Luopioinen» jo iloisesti lähtenyt. Kysymyksessä oli tietysti kilpailu »Pälkäneen» kanssa, joka kulkee melkein samaa reittiä ja saman kanavan läpi Valkeakoskella. Satunnaisista matkailijoista ei ollut niin tarkkaa väliä.

Aito kansallista. Sisäjärvilaivat kilpailevat aina kunnes törmäävät toistensa kylkeen. Höyrypainetta vain niin että venttiilit puhkuvat ja hih hei, anna mennä! Juuri sellaiset tavat oli »Luopioisellakin» ja minä iloitsin, sillä olin luullut että Hämeen laivat olisivat yhtä hienotunteisia kuin sen asukkaatkin selvällä päällä ollessaan ja viheltäisivät toisilleen: »Valkeakosken kanava, olkaa hyvä kääntäkää keula sisään.» Ei, ne tekivät juuri niinkuin Saimaan laivatkin, kilpailivat henkensä edestä.

»Luopioinen» oli jättänyt meidät. Mutta automobiili sattui ajamaan rannalle. Kun teoreettisesti olimme selvillä Suomen maantieteestä, päätimme, kaksi toveriani ja minä, vuokrata auton ja ottaa Luopioinen koppina vastaan Hattulan uudella kirkolla, jossa maantien silta johtaa vesistön yli. Auto oli juhannusillan kunniaksi jättänyt pois äänenehkäisijän, se sylki, säliisi, räjähteli ja hajusi, mutta perille tulimme ennen »Luopioista», joka hupaisesti puikkelehti edellä, täydessä lastissa oleva »Pälkäne» kantapäillään.

Kun vielä mainitsen »Kangasala» laivan, olen luetellut hämäläisten sisäjärvien etevimmät matkustajalaivat. »Kangasalan» näin Hämeenlinnan rannassa, mutta se ei näyttänyt erittäin houkuttelevalta. Se mahtaa olla yhtä vanha kuin setä Topeliuksen runo »Mä oksalla ylimmällä oon Harjulan selänteen», ja epäilen myöskin että se keinuu yhtä tuntuvasti 6/8 tahdissa. Mutta Luopioinen on suurin ja komein laiva näillä vesillä. Se ei voi edes laskea Hämeenlinnan laituriin, vaan pysähtyy ulapalle, jonnekin Karlbergin luo, aivan kuin valtamerihöyryt. Sen rungossa alhaalla on salonki, ja siellä istuivat matkustajat troopillisessa kuumuudessa koko pitkän iltapäivän. Kannella on sitäpaitsi kaksi salonkia. Käytävät molemmin puolin kansisalonkia ovat niin kapeat, että joutuu hämilleen työntyessään naisten sivu, jotka säännöllisesti oleskelevat juuri näissä solissa. Länsi-Suomen laivoissa ovat käytävät aina liian kapeat.

Kun olimme kulkeneet Lepaan ohi, jossa mainioita kotimaisia viinilajeja ja samppanjaa valmistetaan, saavuimme ensimmäiselle oikealle ulapalle, Vanajavedelle. Se on aika aukea, ja kuuluu siellä kovan tuulen puhaltaessa käyvän ankara aallokkokin. Nyt oli ilma pehmeä, laineet pehmeät ja rannatkin näyttivät niin pehmeiltä tuuheassa lehtipeitteessään. Luoteisranta näytti korkeammalta ja synkemmältä. Siellä näkyi korkea Vermasvuori, jonka rinnettä nousee yksi Suomen jyrkimpiä ja pisimpiä maantiemäkiä. Yleisenä arvosteluna näistä järvistä ja rannoista mainittakoon, että ne ovat hymyilevämmät kuin Päijänne ja Saimaa. Se johtuu siitä, että viljelys on täällä vanhempaa, pellot ulottuvat usein rantaan saakka, kuten etenkin Hauhon reitillä, joka laskee Mallasveteen.

Helsinkiläinen ei voi kuvitellakaan miten ylellisesti hämäläiset maanomistajat asuvat. Ylellisyys ei näy ainoastaan huoneiden lukumäärästä, vaan myöskin sisustuksesta. Olen retkilläni joutunut tänä kesänä moneen talonpoikaistaloon, jossa suuri asunto on asukkaiden puutteessa autiona ja tyhjänä. Vanha isä ja äiti eivät viihdy yksinään näissä hyvin kalustetuissa saleissa, vaan ovat muuttaneet lastensa luo toiseen asuntoon, jossa on 7—8 huonetta. Siellä on heillä ainakin seuraa. Onpa heillä vielä säilössä entisten herraskartanojen vanhoja huonekalujakin. Vanhat herraskartanot ovat joutuneetkin nykyään jo talonpojille, rikkaille puolimiljonääreille, sekä lukemattomille sadantuhannen pojille. Eräs alkuasukas kertoi, että Hauhon talollisilla on yksinomaan Hämeenlinnan pankissa sijoitettuna 7 miljoonaa markkaa.

Ei mikään muu kuin huoneiden hieno sisustus, musta pianiino sekä erinomaisen kotonaleivotun leivän kanssa tarjottu kahvi todista rikkautta. Talonväki itse on hienotuntoisinta ja yksinkertaisinta, mitä tavata voi. He ovat puetut maanviljelijän tavoin, joka joskus itsekin käy työhön käsiksi, he puhuvat niin hiljaa, että tuskin kuulee mitä he sanovat, sekä käyttäytyvät hiljaisesti ja arvokkaasti kuin pylväspyhimykset. Kun he käyvät toistensa luona, näyttää siltä kuin he tulisivat ottamaan osaa naapurin suureen suruun. Tunsin itseni hyvin hämmentyneeksi heidän ylhäisen jäykässä seurassaan, paljoa enemmän kuin aikoinaan niissä kahdessa Euroopan ruhtinaallisessa hovissa, joissa minulla on ollut korkea kunnia käydä. Niin kauan en vielä koskaan ole seurustellut heidän parissaan, että olisin nähnyt hymyilyn heidän huulillaan. Väitetään, että he joskus hymyilevät, mutta että he nauraisivat -— sitä ei koskaan tapahdu, muuta kuin hienossa hiprakassa. Nyt on Häme kuivilla, nyt ei kukaan siinä maassa naura.

Kun minä »Luopioisen» peräkannelta silmäilin hämäläisten vesien rantoja, olin näkevinäni kaiken tämän, nuo kolme päärakennusta, joista yksi autio, mutta kalustettu, sali 9x9 m, tuuhea puutarha talon ympärillä ja sisässä sulkeutuneet, harvapuheiset ihmiset.

Vanajaveden luoteiskulmalla, missä väylät kapenivat, oli joukko kauniita huviloita, lähellä Sääksmäen kirkkoa. Sieltä on Matkailijayhdistyksen innokas puheenjohtajakin äsken hankkinut itselleen huvilan, jota emme kumminkaan huomanneet, sillä katseemme olivat tarkasti vallatut toisaalle. Me olimme nimittäin mainiosti sijoitettuina peräkannella, erilaisilla kehitysasteilla olevien nuorten neitosten joukossa. Siellä istui nuori »siivetär» Helsingistä, jonka ruskeissa silmissä ja punaisissa poskissa oli paljon »puolalaista verta», kaksi romaania lukevaa nuorta, sievää neitiä, joista toinen luki matkaromaania: »Miehet hänen elämässään». Mutta sanotaanhan että naisella on oleva ainoastaan yksi mies elämässään. Ajatelkaa, olikohan kirja epäsiveellinen! Nukkuvatko painoylihallituksen päällikkö ja tuomiokapitulit? Kansilehdellä näkyi nuoren naisen kuva, jolla oli silmät kuin teerellä soitimella. — Ja sen elämään sisältyy monta kanaa. — Lisäksi vielä oli siellä eräs ruskeasilmäinen kaunotar, joka luki kirjaa nimeltä »Aspasia», siviäheimo Aspasian ja Perikleen kuvat kansilehdellä. Siitä kirjasta en tahdo sanoa mitään pahaa, sillä Aspasia meni vanhoilla päivillään naimisiin erään ateenalaisen teurastajan kanssa. Mitä »Puolalaista verta» luki, en päässyt näkemään. Ehkä »Qvo vadis domine!» Se on hyvin luvallinen kirja.

Mutta oli siellä myös naisia, jotka eivät lukeneet. He olivat lähitehtaan nuoria tyttösiä. Minä, joka aina lapsellisesti ihastun nähdessäni laajenevan kulttuurin merkkejä maanmiehissäni, lämpenin nähdessäni, miten muodikkaasti ja sirosti nuo yksinkertaisissa oloissa kasvaneet tytöt juhannusaaton kunniaksi olivat puetut. Eräällä oli lyhyt muodikas hame yllään ja kuvikkaat läpinäkyvät sukat. Lääkintähallituksen pitäisi kieltää ohkaisien sukkien käytön talvisin, mutta näin kesäkuumalla ne ovat sivistyksen merkkejä, sillä ne sallivat kiiltävän messingin hiilua harson lävitse, ja kun sitäpaitsi musta syntymämerkki pilkistelee pinnasta, tekee se näyn vielä koreammaksi. Tällaisia näkyjä kohtaan olivat tunteeni tietysti ainoastaan esteettistä laatua, sillä tulin ajatelleeksi noita paksuja harmaita villasukkia, joita sekä nuoret että vanhat ennen käyttivät ja jotka eivät olleet mikään silmäin ruoka eivätkä sitä varten aiotutkaan. Katsokaa liljoja kedolla, kuinka ne kasvavat, eivätkö ne ole ihania sukkateriä myöten. Meidän naistemme pitää kulttuurin nimessä olla enemmän liljojen kuin takiaisten kaltaisia.

Rautun selällä kääntyy reitti pohjoiseen. Rannat lähestyvät yhä enemmän toisiaan, kunnes melkein yhtyvät Valkeakoskella. Niin, miksipä sen nimi ei olisi »valkea», kun vesi, joka koskessa vaahtoaa, tulee noista Topeliuksen ihannoimista järvistä. Mutta nimi Valkeakoski on vanhempi kuin Topelius. Todistus vain siitä, että paljon ennen Topeliustakin on Suomessa ollut runollisia ihmisiä. Valkeakosken rannalla on suuri paperitehdas, joka luultavasti on hyvin vanha, sillä kanavaa varjostavat lehtipuut olivat suuret ja tuuheat. Tehtaan yhteiskunta lienee sangen suuri, sillä sillä oli oma lääkäri, jonka voimakasta kättä olin tilaisuudessa puristamaan kanavan laiteilla. Nimenä on Valkeakoski suorastaan reklaami paperitehtaalle. Tervakosken luulisi olevan aivan vastakohdan. Joka tapauksessa taitaa paperi, jolle kirjoitan, olla lähtöisin Tervakoskelta. Mutta runoilijoiden pitäisi aina kirjoittaa Valkeakosken paperille, saadakseen henkäyksen Topeliuksen sielua runoihinsa.

»Luopioinen» pääsi ensiksi kanavaan. Juhannusjuhlijoita tulvillaan oleva »Pälkäne» puhkui jo salmessa takanamme. Sivuutetuksi tulemisen häpeä oli vältetty. Eläköön »Luopioisen» höyrykattila ja sen vapisevat venttiilit!

Sitten ohjasimme Mallasvettä kohti. Se välkkyi edessämme niin pyöreänä ja kiiltävänä kuin äskenpaistettu juhannuskakkara. Järven vastaisella rannalla kohosi Pälkäneen uusi kirkko yli maiseman ja hyvin rakennetun kirkonkylän. Mikä suunnaton ero näitten pehmeitten rantojen ja Haukiveden ja Saimaan korkeitten kalliosaarien sekä Päijänteen kivikkorantojen välillä! Mallasvesi oli mielestäni ikäänkuin lammikko tuuheassa puistossa, jossa ei voinut nähdä merkkiäkään alkuaikojen vesittävistä tai myrskyn temmellyksistä. Juhannusaurinko valaisi vaipuvia aaltoja, illan tullen tyyntyi vedenpinta peilikirkkaaksi. Roineen »armahat aallot» jäivät vasemmalle. Ihmeellistä, miten koko olennossani värähtelivät Topeliuksen itämaisen hehkuvat ylistysrunot näiden vesien kunniaksi. Tuntui kuin olisi vereni alkanut tykkiä 6/8 tahdissa. Miten olikaan tämä tunteellinen runoilijasielu hekkumoinut nautinnoissa, nähdessään kaiken tämän tyynen kauneuden. On ihmisiä, jotka mielellään morkkailevat hänen runouttaan ylitsevuotavien sanojen ja uskallettujen vertausten tähden. Minä en koskaan voi yhtyä heihin. Se tunnelma, mikä ilmenee ylistyslaulussa: »Mä oksalla ylimmällä», on syvästi elettyä ja sellaisena pyhää. Mitäs siitä, vaikka sinä ja minä emme tunnekaan samalla tavalla. Ainoastaan teeskenneltyä tunnetta voi pilkata, todellinen pitää paikkansa kaikesta ivasta huolimatta.

Kun istuin peräkannella toverieni ja ventovierasten nuorten naisten parissa, olin illan tyvenessä kokevinani setä Topeliuksen tunteet. Hän vertasi vesiä »enkelien ja armaitten sinisiin silmiin», hän lauloi aalloista, jotka loitolla suutelivat rantoja. Omaksuin verissäni nuo vertaukset, huolimatta siitä, että naapurillani Aspasialla ja »Puolalaisella verellä» oli ruskeat silmät, enkä uskaltanut tai edes voinutkaan tuntea mitään esimakua suudelmista. Hentomielisen runoilijan laita oli aivan toinen. Hänen ympärillään oli aina nuoria naisia, milloin »Seitsentähdikkö», milloin muut yksinäisemmät tähtisikermät. Ja jokaisella yksityisellä tähdellä oli avoin valtakirja suudella Setää, niin usein ja niin paljon kuin halutti. Olen omin silmin nähnyt valtakirjoja käytettävän säälimättömästi. Jouluyötsyissä Uudessakaarlepyyssä suutelivat tytöt nuorukaista Zachris Topeliusta, pysyäkseen valveilla. Kaikki Topeliuksen mielikuvituksessa purkautuu suuteloiksi. Maa ja taivas suutelivat, laineet ja ranta suutelivat ja Sulamith suuteli Salamia. Ne eivät olleet mitään tulisia suudelmia, ne olivat suutelolta »viileitten aaltojen sylistä».

Kaikki miehet eivät suutele sillä tavoin. Mutta Topeliuksen esiäiti, juutalainen Maria Zebulon, mahtoi kuulua Joosepin sukuun, hänen, joka antoi esimiestensä vaimojen suudella itseään kohottamatta pikkusormeansakaan. — Sellainen oli runoilija ja sentähden ovatkin hänen runonsa niin eteerisen hienoja, hänen sanansa makeita kuin hunaja ja ajatuksensa kuin »ruusut, jotka mirhamia tihkuvat».

Topeliuksen laulut hämäläisten järvien kunniaksi ovat itämaisen värikkäitä, pehmeitä kuin järvet itse, pehmeitä kuin rantojen ääriviivat ja sentähden ne ovat tosia ja yläpuolella kaiken viisastelevan arvostelun.

No niin! Tulimme Kostianvirralle, Pälkäneen kirkonkylän laituriin. Kapea, syvällä oleva virta oli lehtipuiden varjostama. Vesi näytti viheriäiseltä rannasta rantaan, sillä varjo ulottui yli kokovirran. Se oli todellakin »naturens gröna tankar i blåa vågornas famn». — Kostianvirrasta kulkee ensimmäistä kesää »Luopioisen» suuruinen laiva. Virtaa syvennetään parhaillaan. Tämän laivareitin syventämisen kautta on kaksi järveä, Pälkänevesi ja Jouteselkä, liitetty laivoilla kuljettavien järvien lukuun. Nykyään pääsee Hämeenlinnasta reitin kaukaisimman järven Jouteselän uloimpiin lahtiin saakka laivalla. Pieni kaukainen yhteiskunta Luopioinen, kauniin Kukkiajärven ympärillä, on nykyään vain noin peninkulman päässä Jouteselän rannalla olevasta Mataralahden laiturista.

Matka Helsingistä näille kaukaisille järville kestää ainoastaan 12 tuntia. Ja silloin sitä on totisesti maan sydämessä. Joka ei aio pitempää aikaa viipyä paikkakunnalla, voi asua majatalossa. Ei sovi halveksia muutaman päivän oleskelua tuuheassa Luopioisissa.

Toistaiseksi vielä puuttuu telefonit viimeisistä laitureista Aitoosta ja Mataralahdesta ja majatalo on 3 km:n päässä. Täytyy rauhoittua rannalla ja poimia kukkasia noilta tuuheilta kedoilta, kunnes sananviejä tuo hevosen laiturille. Jos ei satu olemaan kiirettä, niin hyvä näinkin. Me kolme kalastajaa, jotka olimme matkalla Vihavuoren koskille forelleja onkimaan, leiriydyimme matkalaukkujemme ympärille ja annoimme juhannusaaton laskeutua yli peilityynen järven. Iloiset matkatoverimme, joille me jäähyväisiksi voimiemme takaa vilkutimme, menivät eteenpäin Mataralahteen, jossa hevoskyyti heitä odotti.

Kokkojen syttyessä aloimme matkamme Sappeeseen, niiden sammuessa olimme perillä. Sappeen majatalossa astuimme tupaan, joka oli 10x10 m. Löysimme eräästä tämän valtameren nurkasta pikku piikaisen, joka antoi palttua juhannus valvonnalle ja makasi unen helmoissa toisen vielä pienemmän tytön kanssa. Tyttöset valmistivat meille tuppisuina illallisen sekä vuoteet, ja pian makasimme täydessä unessa Sappeen hurmaavassa majatalossa.

Ihmeeksi oli ollut lämmin ja aurinkoinen juhannus. Samanlainen tullee kenties 15 tai 20 vuoden perästä.

II.

Edellisessä kirjoituksessani olen kuvannut matkaa höyrylaiva »Luopioisessa» Hämeenlinnasta Mataralahteen saakka Luopioisiin. Siellä loppui vesimatka ja laivan oli pysähdyttävä. Otimme hevoskyydin ja painuimme vielä kauemmaksi maan sydämeen. Matkan päämääränä oli Sappeen kylä, Hauhon pitäjän koilliskulmalla.

jonka pitkää kyläkujaa matelimme hiljakseen hitailla hämäläisillä hevosillamme. Se oli suurimpia ja tiheimmin asuttuja kyliä, mitä milloinkaan olen nähnyt. En voi sanoa, että juuri olisin ihastunut sellaiseen kylään, jossa 24 taloa on tungettu yhteen, niin lähekkäin kuin mahdollista. Siellä oli navetta navetassa kiinni, sikolätti sikolätissä, luhti luhdissa ja tunkio tunkiossa. Kukahan voisi lukea kaikki ne rakennukset, kun joka talolla on joukko ulkohuoneita, ja kun paljon tilatonta väkeä sitäpaitsi asuu talojen ympärillä. Se muistutti aikalailla unkarilaisia kyliä, jotka ovat suorastaan kauheita. Mutta Puutikkala erosi suuresti edukseen unkarilaisista kylistä. Puutikkalasta puuttui nimittäin nuo inhoittavat sikolaumat, jotka tekevät unkarilaiset kyläkadut sietämättömiksi. Mutta Unkari on jo Aasiaa, kun taas Puutikkala on muuttumaisillaan eurooppalaiseksi.

— Kuulkaapas, tappelevatko Puutikkalan pojat ahkerasti keskenään tässä kylässä, kun luhdit ovat noin vierekkäin? kysäisin iäkkäältä kyytimieheltäni.

— Kyllä vaan. Syksyisin joka ilta. Joka ilta tukkijunnujen kanssa, jotka tahtoivat anastaa heidän tyttönsä.

— Niin, mutta Puutikkalan tytötpä olivatkin juuri sellaisia, että pitivät vieraita miehiä omia poikia parempina. Mutta nyt ne ovat niin sivistyneitä, ettäh. Kymmeneen vuoteen eivät pojat enään ole tapelleet.

Jos voi uskoa Anatole Francea ja uudenaikaisia historioitsijoita, syntyivät kaikki eripuraisuudet kansojen lapsuudessa juuri ihanien naisten takia. Iänikuinen eläimellisyys ihmisissä, koirasten kamppailu naaraksista! Voimakkain koiras saa naarakset, ja naarakset mieltyvät voimakkaimpaan, jotta lapset tulisivat niin vahvoja kuin mahdollista. Onko se järkkymätön luomisen laki, jota ei voi eikä saa vastustaa? Kysyn vain. Ajomieheni tiesi, että sivistys voi hillitä tätä eläimellisyyttä. Rohkenemmeko kannattaa tätä hänen mielipidettään?

Eurooppalaiset yhteiskunnat eivät vielä ole eurooppalaisesta sivistyneitä. Eurooppalaiset ovat aasialaisia mielipiteiltään ja ajatuksiltaan. Sentähden tappelevat ne yhtä mielellään ja tarmokkaasti kuin aasialaiset ovat tehneet kaikkina aikoina. Poistakaamme »aasia» sydämistämme, sulkekaamme siat lätteihin, niin voisimme mahdollisesti, niinkuin Puutikkalan pojat, heretä tappelemasta. Tulisimme niin sivistyneiksi, ettäh.

Minkä selvän kuvan suuresta maailmantapahtumasta tarjosikaan pienoiskoossa tämä kertomus Puutikkalan pojista! Kauniin Kukkiajärven laineilla purjehtii lautallaan ventovieras tukkijunkkari Paris. Hän ei ole mikään kaunis prinssi, mutta rohkea, reipas ja vahva hän on, vahvempi kuin Paris prinssi. Hän nousee maihin ja valloittaa Helenansa. Puutikkalan pomot, rusthollarit Agamemnon ja Menelaus, kokoovat kylän pojat Akilleksen ja Ajaksen, ja niin on tappelu valmis. Syyt samat ja sama myöskin ratkaisutapa. Ja Helena on aina valmis seuraamaan tukkijunkkaria. — Mutta sitten tulee sivistys, tuo hieno hellenismi. Ja miekat pistetään huotriinsa ja puukot tuppeen, ja niin ei enää tapella. Maassa on rauha ja Puutikkalan pojilla on hyvä tahto. Mitenkä Jumalan kunnian laita on korkeudessa, niin, siihen olen kielletty puuttumasta.

Puutikkalan rannalla lojui kaksi mahtavaa kirkkovenettä, toinen 13 m, toinen 12 m pitkä. Ne olivat pitkissä vajoissa, aivan niinkuin kirkkoveneet Seurasaarella. Ajomieheni väitti, että suurempaan mahtuisi 150 henkeä. Tingin heti hänen liioitteluistaan puolet ja lupasin uskoa veneen kantavan 75 henkeä. Kuljimme kylän läpi juhannusaattona, ja seuraavana aamuna lähtivät kyläläiset juhannuskirkkoon niin mieslukuisasti, että monta oli laskettava maihin matkan, varrella, sillä nousi ankara tuuli ja kävi korkeat laineet.

Entisaikaan, silloin kun Puutikkalassa vielä tapeltiin, olivat kirkkoveneet joka pyhä menossa. Nykyään vain silloin tällöin. En siis saanut nähdä tätä mieltäkiinnittävää näytelmää, sillä kirkkoveneet lepäilivät pitkän aikaa juhannusmatkan jälkeen. Tappelupukareilla oli tietysti suurempi tarvis lohdutusta ja armoa kuin siivoilla miehillä, ja tukki junkkarin kihlaaman neitsyen tie vie ennemmin tai myöhemmin kirkolle. Nyt ovat nämä syyt poissa.

40 vuotta sitten paloi koko Puutikkalan kylä perustuksiaan myöten. Ettei sellaiset kylät pala kerran viiteen tai kymmeneen vuoteen, on ihmeellinen kaitselmuksen armo. Oikeastaan se on ansaitsematonta armoa, sillä miksi pitää ihmisten nykyäänkin pakkautua yhdeksi rykelmäksi, kun heillä on lääniä tarpeeksi? Minkätähden eivät puutikkalaiset rakentaneet talojaan erilleen? Hämäläinen on ikimuistoisista ajoista asunut tiheään rakennetuissa kylissä ja vanhoillisena ei hän muuta tapojaan. Hän asui sillä tavoin voidakseen puolustautua ryöväreitä, roistoja ja petoja vastaan. Miksi hän nytkin vielä rakentaa samalla tavalla, on selittämätöntä, ehkä vain vanhaa totuttua tapaa. Minuun tekee sellainen kylä ahdistavan vaikutuksen. Mitenkä paljon ylhäisempää onkaan itäsuomalaisten tapa asua jokainen kummullaan, tilukset aivan talojen ympärillä, niin että kylät muistuttavat seitsemän kukkulan kuuluisaa kaupunkia.

Ainoa talo Puutikkalassa, joka on erillään, on palokunnan talo. Totisesti välttämätön laitos. Sen eristetyn aseman kautta ovat kyläläiset tahtoneet ehkäistä sitä häpeää, että palokunnan talo palaisi poroksi yleisessä tulipalossa. Mutta he ovat unohtaneet rakentaa useampia palokunnantaloja, sillä eihän yhteen voi mahtua niin monta ruiskua, että niillä voisi sammuttaa tulipalon tässä vaarallisessa kylässä. Alkuasukkaat valittivat, ettei Korkean Kruunun käskynhaltija salli pidettävän juhlallisuuksia palokunnantalossa. Hän tuntee lampaansa. Ehkä ei kymmenen vuoden hiljaisuuden ja sivistyksen aika vielä ole takeena siitä, ettei lankeemusta syntiin ja tappeluihin voisi tapahtua.

Sappeen kylä Hauholla on Puutikkalan täydellinen vastakohta, vaikka vain 3 km erottaa ne toisistaan. Sappeessa on vain kaksi taloa, mutta molemmat aivan toisissaan kiinni. Jos Puutikkala on aito talonpoikaiskylä, niin on Sappee sen sijaan herraskylä. Monta pitkää vuotta on toista taloa hallinnut aatelissuku Schildt, toista majatalon isäntä. Schildtit ovat muuttaneet pois, mutta majatalon vanhempi poika omistaa nyt tuon vanhan herraskartanon, ja nuorempi majatalon. Koko kylä kuuluu nyt vanhalle talonpoikaissuvulle, samalla kuin Schildtit ovat häipyneet pois. — Hyvin kuvaava ilmiö Hämeen uudemmassa historiassa. — Missä aatelismies ajan pitkään ei voi tulla toimeen, tai ei viihdy, siellä on talonpoika astunut hänen sijalleen. Hän viihtyy erinomaisesti ja on rikastunut. — Sappeen talolliset, molemmat 80 vuoden korvilla, ovat hyvin varakkaita isäntiä.

Seuratkaamme hiukan lähemmälti aatelissuvun oloa ja elämää sekä talonpoikaissuvun nykyisiä elämän ehtoja. Luulen, että ne kuvaavat yleisen kehityksen normaalia kulkua Hämeessä.

Schildtit omistivat monta suurta tilaa Hämeessä 17- ja 18-sataluvulla. Ho olivat Ruotsin palveluksessa olevia upseereja, kapteeneja j.n.e. Eräällä oli Vähä-Evo Lammilla, eräällä taloja Lammin ja Laukaan pitäjässä ja eräällä Sappeen kartano. Sappeen kapteeni omisti sitäpaitsi kuusi taloa ympäristössä. Hän oli naimaton —sukutaru kertoo hänen olleen onnettomasti rakastuneen nuoruudessaan ja sentähden jääneen parittomaksi — mutta siinä määrin sukurakas, että kaikki Schildtit ja muut äitinsä puolelta sukulaiset tihein joukoin pyhiinvaelsivat kaukaiseen Sappeesen. Sappeen setä otti vastaan kaikki sukulaiset avosylin ja lämpimin muiskuin, kuten ajan tapa vaati. Kaikkia suudeltiin, niin mies- kuin naispuolisiakin heimolaisia. Nuoremmat neitoset hieman kainostelivat ukon hyväntahtoisia hyväilyjä, sillä hän tähtäsi epävarmasti vanhoilla päivillään, tuhrusteli edestakaisin, kunnes osui pilkkaan, huulille. Parransänkikin oli arkioloissa pitkä. — Nuo vaeltavat sukulaiset olivat ainoat sen aikuiset matkailijat maaseudulla.

Ukko viihtyi hyvin maalla, sillä hänellä oli suuri maalaisintohimo. Hän rakasti hevosia. Mutta hän olikin erään baijerilaisen ritarisuvun jälkeläinen, joka 16:nnella vuosisadalla muutti Liivinmaan kautta Ruotsiin. Puheenpartena käytettiinkin seudun maalaisaatelista nimeä »hämäläinen hevosaateli». Sappeen ukolla oli talonpoikain kertoman mukaan talossaan 29 hevosta. Monet niistä olivat äksyjä, kiukkuisia kuvatuksia, toiset päälle 11 tuumaa korkeita. Kukaan ei tiedä mitä hän mahtoi tehdä hevosillaan muuta kuin syöttää niitä, ja saatella sukua takaisin kotia päin.

Hän uskoi Jumalaan ja kiroili kuin turkkilainen, kuten ruotsalaisilla kapteeneilla on ollut tapana kaikkina aikoina. Talonpojat kertovat, että ukon ympäristö tuoksui tulikivelle, kun hän oikein oli sillä päällä. Mutta kirosanan »hiisi» ukko miedonsi aitohauhomaisesti »hiilen», »hiilestä», »hiilessä».

Tämä alituinen seurustelu talonpoikien kanssa ja samanlainen elintapa maalla ei voinut olla vaikuttamatta eräisiin näiden aatelissukujen jäseniin, Sappeen sedän veljenpoika, Volmar Styrbjörn Schildt, sittemmin lääkäri Jyväskylässä, sai nuorena ylioppilaana 1820-luvulla haaveellisia, kansanvaltaisia »houreita» päähänsä. Hän saarnasi kauhusta puolihupsuille tädeille Toll, Wadenstjerna ja Schildt, että suomenkielestä aikojen kuluttua vielä tulee hovikieli.

— Oletko järjiltäsi, poika, sanoivat tädit, suomenkielihän on renkien ja piikojen kieli. Älä saata hienoa sukuasi häpeään.

Mutta Volmar Styrbjörn käytti kirjailijanimeä »Kilpinen» kirjoitti kummallisia suomalaisia kirjaimia, keksi suomalaisia kulttuurisanoja ja antoi Sappeen sedän hautakiveen Hauhon kirkkomaalla hakata etunimen »Yrjö», vaikka sedällä, kaikkien pyhimysten nimessä, aina oli ollut nimenä rehellinen »Georg». Jos Sappeen setä eläessään olisi kuullut nimen »Yrjö», olisi hän varmasti käyttänyt sitä miellyttävänä vaihteluna kirosanojen sarjassa. — Miten Volmar Styrbjörn nyt selviytyy tuolla ylhäällä tätien ja Sappeen sedän seurassa, sitä en uskalla kuvitellakaan.

Mutta maanviljelijän veri on Schildtien suonissa pulpahdellut voimakkaammin kuin monessa muussa aatelissuvussa. Heidän joukossaan on lääkäreitä, on opettajia, mutta nämä virkamiehet ovat sittenkin sivuelinkeinonaan harjoittaneet pääelinkeinoamme, maanviljelystä. Vielä tänäkin päivänä omistavat Schildtit suuria tiloja maassamme. Eräs heistä, Onni Schildt, oli virkatalojen tarkastaja, säästöpankkimies, mutta sitäpaitsi suurtilallinen, maanviljelysneuvos ja lopuksi senaattori, tietysti maanviljelystoimituskunnan päällikkö. Eräs toinen, kauppaneuvos Hjalmar Schildt, on antautunut kauppa-alalle, mutta huomatkaa, hän kaupittelee ruista, vehnää ja kauraa. — Ainahan se vähän tuoksahtaa Sappeen riihelle. —

Ainoastaan nuorimmat sukupolvet ovat kääntäneet selkänsä tunkioille, lehmille ja hevosille. Eräs Schildt kirjoittaa nykyään romaaneja, toinen painattaa romaaneja, ja minusta, äidin puolelta samaa sukua, on kokonaan hävinnyt pahanhajuisten kotieläimien, lehmien ja vaahtoisten hevosten ihailu, mutta innostukseni maanteihin ja uusimpiin kotieläimiimme, automobiileihin ja polkupyörään, voitaneen hyvällä tahdolla johtaa jostakin aikaisemmasta olemusmuodosta Sappeessa.

Sappeen talolliset elävät pulskasti, kuten hauholaiset yleensä. Ennen oli Sappeen sedän rakennus kylän komein, mutta ei suinkaan enää nykyään. Majatalon isännän rakennuksessa on tupa, joka on 9x10 m pinta-alaltaan. Tuvan voittaa melkein sali vaarin rakennuksessa, jossa sitäpaitsi on suuri luku muita huoneita. Kaikki hyvin kalustettuja. Mutta Sappeen sedän asuntoa on pidetty mitä suurimmassa kunniassa. Tosin siihen on rakennettu kaksi valtavaa päärakennusta lisää, jotka ympäröivät pihamaata kolmelta taholta. Vanhan talon sisustus on kenties sata vuotta vanha. Sedän henki asuu, niin sanoakseni, koskemattomassa pesässä. Kaikki neljä vierashuonetta ovat kalustetut iänikuisilla kaapeilla, sohvilla ja tuoleilla niiltä ajoilta, jolloin Schildtit vierailivat talossa. Keittiö on kahta porrasta alempana muita huoneita, ja sen ovessa on pyöreä tirkistysreikä, josta emäntä voi seurata palvelijain talousaskareita.

Mutta kaiken tämän tilavan asuntokomeuden saattaa varjoon kaksi mahtavaa navettaa. Majatalon isäntä on rakentanut omansa kauneimmasta harmaasta graniitista, toinen taas on kyhätty kotona leivotuista tiilistä. Nämä monumenttaaliset rakennukset tulevat kestämään vuosisatoja. Kun kaikki nuo suuret salit ovat maatuneet tai hävitetyt, pysyvät molemmat suuret navetat vielä todistuksena entisaikojen ahkerasta työstä ja yritteliäisyydestä. Maassamme, jossa asuinrakennukset rakennetaan puusta, kertovat ainoastaan navetat historiaa jälkeentuleville sukupolville. Ne ovat ainoat rauniot, mitä maassamme on tulevaisuudessa tavattavissa. Katsojissa ne eivät kyllä tule herättämään haaveellisia tunteita, kuten neitsytkammiot vanhoissa ritarilinnoissa, mutta kenties, kuten vanhat juustot, kiihoittavat ruokahalua.

Tuntui aivan kuin olisin ollut kaukainen sukulainen noille hiljaisille, kohteliaille ja höyleille sappeelaisille. Tämä tunne houkutteli minut syleilemään 81-vuotiasta Sappeen isäntää. Tein sen siksi, että hänellä oli juuri yhtä korkea kyömynenä kuin enollani. Eihän ole ihme, että ympäristön emännille rupesi syntymään koukkunokkaisia lapsia, kun he joka päivä, kahden vuosisadan aikana, näkivät Schildtejä, kaarevine, kyttyräselkäisine nenineen, kuljeskelemassa teillä ja tanhuilla. On olemassa salainen psykologinen laki, joka taitaa vaikuttaa niin voimakkaasti, etteivät minkäänlaiset muut ilkeät epäluulot tarvitse tulla kysymykseenkään.

Ne sijaitsevat 3 km Sappeesta vesistön varrella, joka alkaa Vesijaosta ja Evon tienoilta idästä, kulkee läpi pitkän Kuohijärven ja kauniin Kukkiajärven sekä syöksyy Vihavuorella 1,6 m:n putouksesta alas. Reittiä sanotaan Hauhon reitiksi ja se yhtyy Pieteleenjärven kautta Mallasveteen. Vesistöä voi kulkea laivalla Vihavuoren ylä- sekä alapuolelta. Mutta Vihavuori on sellainen sulku, jonka ainoastaan kanava voisi murtaa.

Mikään ei estäisi säännöllistä laivakulkua Vihavuorelta Valkeakoskelle, tai vaikkapa Hämeenlinnaan. Hinaajahöyryjä kulkee joka päivä Valkeakosken ja Vihavuoren väliä, vetäen perässään raskaita lotjia. Samoin tupruaa hinaajahöyry Vihavuoren yläpuolella olevilla vesillä. Mutta ei ainoatakaan matkustajalaivaa. Miksi? Siksi, että reitti sijaitsee Hämeessä. Hämäläinen on tyytyväinen jaloittelemaan navetan ja tuvan väliä, hän matkailee ainoastaan pelloilleen ja niityilleen. On käsittämätöntä, ettei Hauhon tapaisessa pitäjässä, jossa on pohjattoman rikkaita talollisia ja mainioita kulkuväyliä, ole vesikulkuneuvoja. Lähin rautatieasema on Hämeenlinna. Mutta isät soutivat ja ajoivat hevosella, miksi eivät pojat tekisi samoin.

Vihavuoren kosket ovat viime kevääseen saakka olleet olemassa ulkopuolella minun tajuntaani. Vaivautumiseni sinne asti johtui siitä, että Matkailijayhdistys tätä vuotta varten on vuokrannut kalastusoikeuden koskissa, ottaakseen selville, kannattaako forellien onkiminen niissä vai ei. Kalastusoikeus on yli kymmenen vuotta kuulunut metsänhoitaja Knut Tammelander vainajalle. Hän rakennutti kosken partaalle pienen huvilan, jossa oli kaksi huonetta ja keittiö, ja sen on Yhdistys myöskin vuokrannut. Metsänhoitaja Tammelander on viettänyt vapaa-aikansa huvilassaan kosken partaalla, nauttinut kauniista luonnosta ja kalastellut ahkerasti tunnettujen tamperelaisten ja ympäristön urheilijoiden kanssa. Huvilan seinäpaperit kertovat kalastusurotöistä, joita ovat suorittaneet itse omistaja, Skiura ynnä muut yhtä omituiset kuin uutterat onkijat. — Rehtori Stolpen ja Hjalmar Schulmanin nimimerkkejä etsivät silmäni turhaan. He olisivat varmaan tuoneet mukanaan monta omintakeista lisää kalastus- ja metsästysjuttuihin.

Forellin kalastuksesta koskissa en tahdo puhua. Jätän sen osan arvokkaammalle kynälle. Ainoa saaliini oli ahven, joka erehdyksestä tarttui uistimeen. Mutta kahta matkatoveriani, jotka sillä alalla ovat todellisia haijia, onnisti kyllä paremmin.

Vihavuoren yhteiskunta on aika lystikäs. Koskien partaille on tungettu joukoittain pieniä asumuksia, joista monet ovat ainoastaan hökkeleitä. Eräänä kauniina päivänä aloin laskea niitä, mutta oli niin kuuma, etten saanut sitä suoritetuksi. On siellä viisi myllyäkin, muutamat tosin aivan virattomia ja kaatumaisillaan, mutta pari, kolme hyrrää täysin siemauksin. Kaikki vilja läheltä ja kaukaa hienonnetaan siellä jauhoiksi. Sitäpaitsi höylätään päreitä, teroitetaan veitsiä, y.m, y.m. Kaikki tapahtuu kosken suosiollisella avulla. Yhteiskunta on ikivanha, ja vesivoiman omistusoikeus niin monimutkainen, ettei minun järjelläni sitä vyyhtä selvitetä. Muuten luulen, ettei kukaan Suomessa ole täysin selvillä vesioikeuslaistamme. Vesioikeuden professorin virka olisi mitä pikimmin perustettava yliopistoon, muuten emme koskaan selviydy siitä vesikaaresta. Tahi voisiko ajatella vesioikeuden yhdistetyksi sovelletun fysiikan professuuriin. Silloin olisi ainakin lohen- ja forellinkalastajilla syytä riemuita. Turhaa on käydä oikeutta veden omistamisesta; riitajutut kestävät iankaikkisuuden ja loppu on yhtä hämärää kuin alkukin. Jätän päättämättä, onko syy haettava meidän lakimiehiämme vaivaavasta vesikauhusta vai siitäkö, että meillä on liiaksi vettä maassamme. Se mies, joka meille vuokrasi kalastusoikeuden koskiin, omistaa 53 — muistaakseni — erilaista oikeutta koskiin, mutta ei hän eikä kukaan muukaan tiedä, onko niitä vieläkin enemmän.

Niinkuin nyt koskilla eletään, luulee jokainen olevansa oikeutettu kalastamaan niissä. Kaksi ammattikalastajaa ovat vahvasti vakuutetut oikeudestaan ja jokainen, joka on löytänyt onkilieron, pitää oikeutenaan uittaa sitä koskessa koukun nenässä. Tilanne on siis epätoivoinen, Ainoa, joka maksaa oikeudestaan, on Matkailijayhdistys.

Vihavuori on nykyään hienolla Hauhon murteella nimeltä Vihavuosi. Siitä saamme kiittää kansakoululaitosta. Onnettomat opettajat ja opettajattaret harmaantuvat ennen aikojaan, kun heidän täytyy taivuttaa hämäläistä nuorisoa sanomaan vuosi vuoden, eikä vuosi vuoren, tai vuolen. On nyt meillä olemassa »Vihavuoren kosket». Kansakoulun käynyt nuorukainen ei uskalla sanoa vuoren, sillä hän näkee heti työlästyneen opettajattarensa väsyneen katseen ja kuulee hänen huokaavan:

Siis nimentömuoto Vihavuosi. Nyt on kosken nimi Vihavuosi. Uskallan kuitenkin vielä kokeeksi käyttää oikeata nimitystä Vihavuori, vaikkei mulla ole toivoakaan saada seuraajia. — Ei suinkaan paikan nimi voisi olla »Vihavuoksi»? Vai olisiko tässä joku germaanilainen »koira» haudattuna?

Kukkivajärvi? Nimi on kaunis ja kaunis on järvikin. Siinä on sata nimellistä saarta ja sata nimetöntä. Pituudeltaan on se ainoastaan pari peninkulmaa ja leveydeltään 12 km. Pohjoisrannalla on Luopioisten kirkonkylä ja eteläpäässä yllämainittu Puutikkalan kylä, Vihavuori ja Sappee, jossa viimeksimainitussa on sen lisäksi, heti talojen alla, ihastuttava, pieni alppijärvi. Saaret ovat enimmäkseen pieniä. Eräässä niistä, Evinsalossa, on laajapeltonen talo. Talossa on aikoinaan kesäisin vieraillut ylioppilaita, jotka siellä ovat lueskelleet tenttejään, oppineet suomea ja nauttineet ulkoilmaelämästä tuuhean saaren liepeillä. Luopioisissa kasvaa sekametsää, jossa lehtipuu on vallalla. Sentähden näkee siellä paikoittain seutuja, jotka muistuttavat puistoistutuksia. Kaikki on hymyilevää ja kaunista täällä kaukaisessa Hämeen sopukassa.

Kukkiajärven itärannalla kohoaa jo korkeampia vaaroja, havumetsän peittäminä. Siellä kulkee Päijänteen ja hämäläisten vesien välinen vedenjakaja. Kukkiajärvestä itään sijaitsee merkillinen Vesijaon järvi, jolla on kaksi laskua, toinen Päijänteeseen, toinen Kuohijärveen ja Kukkiajärveen. Esimerkiksi kanootilla voi siis kulkea Päijänteestä Lummeneen ja Vesijaon kautta Kukkiajärvelle ja Vihavuoren koskille, sekä Hämeenlinnaan saakka.

Tein soutumatkan pitkin kaunista Kukkiajärveä. Oli lämmin ja tyyni, heti juhannuksen jälkeen. Aivan kelteisilläni istuin siron, keveän sisäjärviveneen perässä ja nautin täysin siemauksin ihanasta näytelmästä. Miten paljon onkaan vielä kauniita, vähän tunnettuja seutuja maassamme. Ja kuinka lämmintä ja ihanaa voikin olla — muutama päivä vuodessa! Toukokuu ja kesäkuu olivat olleet suorastaan jumalattomat. Pakkasta, sadetta, römssysäätä lakkaamatta. Miten usein meillä on syytä tässä maassa manata kohtaloa, joka on nakannut meidät tähän räntäiseen maahan. Mutta sitten tulevat harvat kesän ihanat säät, jolloin unohtaa pahat ilmat ja oma maa tuntuu rakastamisen arvoiselta. Rakastaahan sitä täytyy epäystävällistäkin äitiä, kunhan, hänen kasvonsa edes joskuskin loistavat sopusointua, onnea ja iloa. Ja miten kauniisti hän katselikaan meitä, jotka veneessämme liu'uimme pitkin Kukkiajärven tyyntä, kirkasta kalvoa, ja kuinka lämmin oli hänen katseensa!

Tuhma ahven keskeytti mietelmäni. Se oli tietysti haukannut uistimesta. Ei kukaan soutele Kukkiajärvellä vetämättä uistinta perässään. Minä seurasin yleistä sääntöä ja tulos oli, että ahven antoi pimittää itsensä. — Ahven on merkittynä Vihavuoren kalastushuvilan seinäpaperiin. — Niin kauan kuin se oli hengissä, räiskytteli se vettä säärilleni. Se tahtoi kostaa lähestyvän kuolemansa. Kun olisin ilennyt, olisin heittänyt raadon järveen, mutta mitä olisi soutaja sanonut?

Kun ahven oli kunnollisesti kuollut, voin taas vaipua ajatuksiini. Ajattelin, että vaikka Suomessa olisi 50 miljoonaa asukasta, löytäisi kuitenkin jokainen perhe kauniin paikan huvilalleen. Se ei kyllä merkitseisi rikkautta maallemme — huvila saattaa lopuksi taloudelliseen perikatoon kenen tahansa — mutta se merkitseisi köyhyyttä kauneudessa. Ja sellaista piti Runeberg arvossa.

On ihanaa soudattaa itseään peilikirkkaalla sisäjärvellä pelkissä alusvaatteissaan; Kukkiajärvellä oli niin hurmaavaa, että olisin tahtonut soudattaa itseni Hämeenlinnaan saakka, koska kerran näille maille ei höyrylaivat ihmisiä kuljeta. Mutta se tulee kalliiksi. Maksaa monta markkaa peninkulmalta. Mukavampaa ja halvempaa on propsien ja puupalikoiden kulku. Ne matkustavat Kukkiajärvelläkin höyrylaivalla. Valkeakosken tehdas pitää hinaajahöyryn Kukkiajärvellä ja sitäpaitsi suuria proomuja. Virtapaikoissa, Vihavuoren koskien niskassa, puretaan lasti veteen ja se puikkelehtii sitten alas Vihavuoresta, josta se sitten taas höyrykyydillä viedään Valkeakoskelle. Ei kellään, ihmisellä ole ollut niin rohkeaa ajatusta, että kulkuväylä voitaisiin kanavoida ja puhdistaa. Hämeessä ajatellaan vain peltoja, eikä kulkuväyliä. — Toista on Itä-Suomessa. Siellä ei ole sellaista vesiränniä, jossa ei höyrylaivat tohiseisi.

Mutta joka mielellään ajaa kyytirattailla tai pitää soutamisesta, voi kyllä harhailla tänne Hämeen syvään, miellyttävään rauhaan, jossa äärettömät salit ja suuret kammiot odottavat asujiaan, jossa kaikki on rasvaista ja halpaa, kulttuuri vanhaa ja täysipitoista, mutta jossa uudenaikaista matkailua ei ole olemassa.

Jäykkä ja umpimielinen rusthollarien seurustelutapa, niin erinomaisen miellyttävä ja hieno kuin se onkin, tarvitseisi kuitenkin lisäksi vähän eloa ja liikuntoa. Ehkä matkailu voisi vaikuttaa jotakin siihen suuntaan.

III.

Oli ennen minulla ylioppilasvuosina hyvä ystävä, jonka kanssa en koskaan riidellyt mistään muusta asiasta kuin Päijänteen laivoista. Kun vain hellävaroenkaan koskettelin laivakulkua näillä vesillä, nousi hän paikaltaan ja poistui. Minun oli nimittäin tapana tekaista enemmän tahi vähemmän onnistuneita sukkeluuksia niiden laivojen sekä ulkomuodosta että varustuksista. Minä vertasin niitä Saimaan laivoihin, jotka muka olivat muhkeita ja mukavia, ja tätä vertailua hän ei jaksanut kuunnella.

Nyt kun tulin Vesijärven laituriin ja aioin matkustaa Korpilahteen, valitsin »Suomi» laivan, jota en ennen ollut nähnyt. Ällistyksen! oli suuri, sillä sehän oli vallan toista »sorttia» kuin Päijänteen vanhat laivat. Sehän oli kerrassaan mukava laiva, ei juuri niin mukava kuin »Leppävirrat», »Heinävedet», »Orivedet» Saimaalla, mutta vallan tyydyttävä kaikin puolin. »Suomessa» voi nimittäin vapaasti liikkua; sillä on laaja kansi ja, mikä vielä parempi, sillä on laajat käytävät kannen reunoilla. Siinä tuntee itsensä vapaaksi, ei ketään häiritse, vaikka huvikseen kävelisikin edestakaisin. Se tässä suhteessa muistuttaa suuria merialuksiamme. — Kunpa nyt saisin tavata entisen ystäväni, niin hän saisi korvaukseksi kuulla kehuvia sanoja laivakulusta Päijänteellä.

Sain hyttipaikan kannella, jonka vuoteella saattoi kääntää kuvettaan, nousematta lattialle, joka tähän asti on ollut tavallista Hämeen maakunnan kaikissa laivoissa. Sähkövalo helotti kirkkaana katossa, ja puhtaus oli moitteeton. Koko komento oli sanalla sanoen eurooppalaista. En edes nähnyt yhtään nautaa etukannella, jota seikkaa erityisesti kävin tutkimassa; ne ovat kyllä hyvin hauskat katsella päivällä, mutta yöllä ne puhaltavat torviinsa niin vimmatusti koti-ikävissään tahi aavistaen murheellista kohtaloaan maissa, että koko yön matkamies uneksii tulen olevan valloillaan Sörnäisissä.

»Suomen» kulkuvuorot ovat helpot ja hyvät muistaa. Laiva lähtee joka arkipäivä Lahdesta klo 11 illalla ja palaa seuraavana päivänä Jyväskylästä. Kaiken nykyaikaisen turistiliikkeen välttämättömimpiä ehtoja on jokapäiväinen kulkuvuoro päätepaikkojen välillä. Sen on »Suomi» saanut aikaan, joka mielihyvällä pantakoon merkille.

»Suomi» on tänä kesänä soutanut sisään rahoja. Tiedän että kaikki muutkin Suomen laivat ovat tehneet samoin. Matkustajia on ollut enemmän kuin koskaan ennen. Niitä oli »Suomessakin» tällä kertaa paljon, mutta ei tungokseen asti. Kun Pieksämäen—Jyväskylän rata valmistuu, tarvitaan toinen »Suomi» tälle linjalle. Saimaan kulkijat voivat tätä tietä palata omaan maahansa takaisin. Koko tämä iloinen, yllätys »Suomi» laivassa piti minut hereillä Pulkkilan salmeen saakka, ja jo ennen Korpilahteen tuloa olin taas kannella ihmettelemässä aamuauringon kimmeltelevää välkettä Päijänteen pikkuaallokoissa.

Ihmisiä loikoi penkeillä täydessä unessa auringon säteitten pyrkiessä sisään silmäluomien lomitse. Eräs punahameinen nuori neitonen makasi pelastusvöitten kirstulla niin suppuun käpristyneenä, että hän aivan ihmeellisesti muistutti keitettyä naaraskrapua vadilla. Laiva huusi hurjasti Korpilahden laituriin. Suuri osa nukkujista jatkoi äänekästä untaan. — Vedenhenki väsyttää.

Korpilahden majatalossa, jossa sain kerrassaan loistosalin käytettäväkseni, sellaisen, jota ei tarvitse pyytääkään meidän kaupunkiemme hotelleissa, vietin kaksi päivää ahkerassa työssä. Matkani tarkoituksena oli nimittäin tuomiokunnan pöytäkirjoista saada tarkkoja tietoja eräästä suuresta murhenäytelmästä, joka noin 50 vuotta sitten pani koko Suomen kauhusta vapisemaan. Tarkoitan »Hallin Jannen» kuuluisata postinryöstöä lokakuun 1 p:nä 1867.

»Hallin Jannen laulun» jo lapsena kuulin, ja siitä pitäen olen ollut kiintynyt tähän juttuun. Tämä lauluhan on vieläkin tuttu yli koko Suomen, tutumpi kuin »Lallin ja piispa Henrikin laulu», tutumpi kuin »Elinan surmalaulu» ynnä muut suuret murhelaulut. Olen kerran ennen, 12 vuotta sitten, polkupyörällä käynyt Hallinpenkin majatalossa, ja silloin naapuritalon emäntävainaja useampia tunteja kertoi minulle koko tämän liikuttavan tarun kaikki yksityiskohdat. Tapaus ei ole jättänyt minua rauhaan; nyt päätin päästä tästä painajaisesta ja tutkia asian sekä lähdekirjoista että kulkupuheista.

En ole saanut mahtumaan ajatuksiini, että Hallin Janne olisi ollut hienotunteisen hämäläisen tilallisen poika. Hänen suonissaan on muuta verta pulpunnut, mustan kansan vertako vai mitä? Suuret on salot Hallinpenkin majatalon joka puolella, oikeita rauhattomien ihmisten lymypaikkoja. Näittenkö jälkeläisiä Hallin Janne?

Luin pöytäkirjoja kaksi päivää ja melkein koko yön. En muista kuin poikasena ahmineeni »Välskärin kertomuksia» samalla tulisella innolla. Koko salaperäinen erämaa avautui eteeni, huolineen, murheineen, repäisevine iloineen ja hurjine temmellyksilleen. Arvoisan tuomarin, Gustaf Svinhufvudin, hienolla käsialalla on joka sana kirjoitettu, mikä Jannesta pöytäkirjoihin kirjoitettu on. Tyynenä ja rauhallisena vyöryy juridinen kirjoitustyyli, mutta sitä järkyttävämmältä se tuntuu, sillä se paljastaa niin paljon todellakin elettyä, todellakin tunnettua surua, murhetta ja tuskaa. —

Koetan tässä antaa kuvauksen pohjois-Hämeen asutuksesta ja asukkaista, siellä liikkuvista loiskansoista, mustalaisista ja laukkuryssistä, erämaan oloista ja Jannen surullisesta kohtalosta. Kirjoitus kulkee osaksi mustalaisten merkeissä, mutta mustalaistenhan luvattu maa juuri pohjois-Hämeen saloseutu onkin.

Hallin Jannea ja hänen ruhtinaallisen komeaa sukuansa kohtaan minun tunteeni ovat juuri samat kuin erämaan ja ympäristön asukkaiden, nimittäin ei kauhun ja inhon, vaan suurimman säälin ja — miksi en tunnustaisi sitä — osaaottavimman rakkauden.

Pohjois-Häme on nykyään enää vain nimeksi hämäläistä. Kansa, mikä siellä asuu, on sekakansaa. Mutta muinoin koko tämä suuri erämaa Päijänteen pohjois-, luoteis- ja koillispuolella oli Hämeen rintamaitten, Hollolan, Hauhon ja Sääksmäen yhteinen takametsä, missä metsästys ja kalastus oli suunnattomasti tuottavaa. Mutta hämäläiset liikkuivat näillä seuduin etupäässä vain kesällä. Nämä seudut olivat heidän kesänviettopaikkojani, ja matkat heidän kesäisiä turistimatkojaan Rautalammin lohikoskille, jopa Karttulan kuuluisille lahna-apajapaikoille. Paikannimet näissä erämaissa viittaavat etelä-Hämeeseen. Karttulassa esim. on Kuttajärvi, Kutaan kanava, Hollolassa Kutaan joki, joka alkuaan lienee muinaisgermaanilaista perua = »Gudar».

Mutta savolaiset ryntäsivät maahan Mikkelistä ja Kuopiosta käsin. Missäpä olikaan sopivampia kaskimaita kuin pohjois-Hämeen aurinkoisilla rinteillä, missä rikkaampia muikunpyyntipaikkoja kuin Viitasaaren muikkujärvien muikkujärvessä, Keiteleessä. Savolaiset eivät vain käväisseet täällä, he rakensivat saunansa jonkun niemen kainaloon, hakkasivat kasken ja jäivät asumaan sekä talveksi että kesäksi näille herkullisille pyyntipaikoille. Kun sitten hämäläiset kesällä soutaa jynkyttivät entisille esi-isiensä tutuille huvilapaikoille, iskivät savolaiset heiltä suonta. Tappelu ja rytinä kävi, mutta savolaiset olivat lukuisammat ja voitto kallistui vähitellen heille.

Taru kertoo, että eräs joukkue savolaisia saapui Saarijärven ihanille järville. He kolusivat kaikki nuo muinaisgermaanilaisilta kajahtavat paikat, Kalmarit, Muittarit, Ähtävät, Rampsit ja tapasivat Rampsin alla ryhmän hiljaisia hauholaisia. Savolaiset röyhkeästi kysyä tokaisivat:

‒ Vai ei »mahlu», vai ei »mahlu», jämäsivät savolaiset. »Mahluuhan» kun »teitit» tapetaan.

Tämä tapahtui keski- ja uudenajan taitteessa. Mutta vielä paljon myöhemmin hämäläiset tekivät rakkaaksi tulleita kalastusretkiään. näille entisille erämailleen.

Piennä poikana ollessani kuulin seuraavan jutun eräältä ikäloppu karttulaiselta.

— Kun minä olin kymmenvuotias, kuljin isäni kanssa talvella Kärkölän pitäjässä, Uudenmaan rajalla. Tultiin taloon, jossa vanha isäntä käppyrään köyristyneenä makasi kätkyessä; liekkö ollut tuossa sadan vuoden korvilla. Kun meiltä kysyttiin, mistä kaukaa vieraat on, ja me vastattiin että Karttulasta, niin se vanha ukko rupesi pirisemään kätkyessään.

— Vieläkö sieltä Karttulan Rasvangista saa niitä keltamahasia lahnoja? sähisi ukko.

Ukko oli nuorena käynyt isänsä kanssa kalalla aina Karttulassa asti, viiden peninkuorman päässä Kuopion kaupungista, vaikka asui Kärkölässä, melkein Helsingin naapuruudessa.

Milloinka ukko kävi Karttulassa kalalla? Ehkä 1700-luvun keskivaiheilla. Kyllä silloinkin vielä oli lääniä Hämeen erämaissa kalastella kenen tahansa, kun tiedetään, että silloisessa, laajassa Viitasaaren pitäjässä ei ollut kuin 3,000 asukasta. Nykyään ehkä samalla alueella 30,000 asukasta.

Pohjois-Hämeessä puhutaan Savon murretta. Tavallisesti mainitaan murteitten rajan kulkevan Kalkkisista pitkin Päijännettä Korpilahdelle ja sieltä suorana viivana Kokkolaan. Länsipuolella sanotaan »meilän» ja »meirän», itäpuolella »meiän». Mutta etelämpänäkin tätä rajaa sanotaan vielä savolaisiksi meiän, esim. Jämsän ja osaksi Kuoreveden pitäjissä. Vakinainen Hämeen murre kaikuu puhtaana vasta Padasjoen ja Längelmäen seuduilla.

Ainoa, mikä vielä on hämäläistä, on sukunimien puute näillä seuduin. Ihmiset kulkevat täällä joko paikan tahi isän nimillä ja mikä inhoittavinta on — äidin nimellä. Eikö todellakin ole liikuttavaa äidin muka häpeän vaikuttamista, kun eräs Hallin Jannen jutussa esiintyvä todistaja, rehellinen, kristillisessä avioliitossa oleva vanha muija, miehensä sukunimestä huolimatta, aina vain sanotaan »Helena Mariantytär Kvast». Vanha Maria oli jo aikoja sitten haudassa, mutta hänen nuoruutensa muka hairahdus kummitteli vielä maailmassa, niin kauan kuin hänen tyttärensä Helena jaksoi elää. Kansan suussa hän oli yhtä hyvä »Liena» kuin kuka tahansa muu, mutta papinkirjoissa ja pöytäkirjoissa aina vain Mariantytär. Ja vanha Maija, joka suuren rakkautensa ja suurten kärsimystensä takia varmaankin eli taivaassa, sai kuulla kuinka häntä häväistiin maailmassa, vaikka hän istui itse Abrahamin helmassa. — »Mailma laahaa», sanoo hämäläinen. — Suuret olivat Konkolan, Könkkölän ja Kaipolan suvut, kaunis Hallin Mattilan suku, mutta kaikki nämä kirjoissa kulkevat vain isän nimillä. Nyt saavat hämäläisetkin pitää sukunimiä eli, niinkuin niitä siellä sanotaan, »liikanimiä». Melkein kaikki savolaiset sukunimet ovat 500 vuotta vanhat, monet pakanuuden aikuisia, kuten Pelkonen, Ronkainen ja Ikäheimo, mutta mikä arvo näillä uusilla hämäläisillä »liikanimillä» on? Niitä vaihdetaan kuin rukkasia. Vanhin veli on Järvi, toinen Niemi ja kolmas Jokinen, mutta nuorin, joka on käynyt seminaaria, on Iltarusko. Vanhin sisar on taas Pohjanleimu, toinen Hurmerinta ja kolmas, joka on herännyt, neiti Siviäheimo. Mikä kirjava suku! Jos nämä lapset, hajaantuneina maailmalle, kohtaavat toisensa vuosien perästä, niin ei mikään voi varjella heitä menemästä toistensa kanssa naimisiin. — Ne savolaiset, jotka parin viimeisen vuosisadan kuluessa ovat muuttaneet tänne, ovat itsepäisesti pitäneet nimensä, kuten Hänniset, Nuutiset ja Tiihoset y.m.

Niinkuin joka paikassa maatamme, niin täälläkin vesistöjen rantamaat ensin asuttiin ja viljeltiin. Vesistöjen väliset seudut jäivät pitkiksi ajoiksi rantalaisten erämaiksi. Aivan ihmeelliseltä tuntuu, että meidän kulttuurimme kehdossa, Auran rannoilla, vielä tänäkin hetkenä synkät metsämaat, koskemattomat, asumattomat, erottavat tiheästi asuttuja ja hyvin viljeltyjä jokilaaksoja. Osaksi tämä johtuu länsisuomalaisten ja hämäläisten omituisista asumustavoista. He asuvat nimittäin mieluimmin yhteensullottuina suurissa kylissä. Itäsuomalaiset taas asuvat hajallaan yltympäri suurissa metsämaissakin. Suomen »Atlaksessa» on tätä asutusseikkaa valaistu, rinnastamalla kaksi karttaa, toinen Turun, toinen Mikkelin ympäristöistä, joissa asutustäplät ovat niin perin eri tavalla sirotetut. Turun kartassa kaikki jokien rannoilla, Mikkelin tasan koko alueella.

Tällainen tiheään asuttu ja hyvin viljelty jokialue tavataan myöskin
Päijänteen länsirannalla.

Ikivanhaa lienee asutus tässä erittäin hedelmällisessä tienoossa, joka kulkee nimellä »Jämsän jokivarsi».

Ja nimi Jämsä, eli niinkuin kaikki jämsäläiset vielä tänäkin hetkenä sanovat, moni vielä säännöllisesti kirjoittaakin, Jämpsä, lienee hämärän muinaisuuden nimiä, minun luullakseni muinaisgermaanilaista perua. Jämpsä lienee ollut vain pysäkki näiden pitkillä kalastusmatkoilla Kymin joelta Saarijärven salomaille jo ylempänä mainituille paikoille. Toisia olivat sellaiset paikat kuin Perolahti = karhulahti, Mankalan kosket — kapeat, käyrät kosket, Anianpelto y.m. Vanhoissa kirkonkirjoissa kirjoitetaan Jämsän nimi Jembsiö, Jämbsiö. Siis p ääni on nimeen alkuperäisittäin kuulunut. Tämä p tavataan myöskin »jämpti» sanassa, joka merkitsee tasaista, aivan niinkuin Saarijärven Ramsi sanasta vielä kansan kesken kuulee muodon Rampsi = muinaisruotsalainen Rafn = korppi.

Varmaa vain on, että viljelys tässä hedelmällisessä laaksossa on ikivanhaa. Nykyään asutus on uhkeinta, mitä missään paikassa Suomea tavataan. Suuria ja tilavia ovat talot Hämeen rintamaissa, Hauholla, Sääksmäellä, Hattulassa j.n.e., korean punaisia, kaksikerroksisia Ilmajoen laaksossa, vanhojen herraskartanoitten mallisia Kokemäenjoen rantamilla, mutta Jämsän jokivarren talot ovat uudenaikaisia, palatsimaisia huvilarakennuksia.

Omituisen vaikutuksen tekee, kun Päijänteeltä, jossa jylhät, komeat, korkeat rannat ovat kerrassaan asumattomat, pistäytyy »Jämsä» laivassa tälle joelle. Tuossa tuokiossa maisemat muuttuvat. Suuria, komeita huvilarakennuksia ja loppumattomia vainioita. Joen suussa komeilee Kaipolan valkea rakennus näkötorneineen, joen mutkassa leventeleiksen Niemen pitkä, viime vuosisadan keskipalkoilla vallinneeseen tyyliin rakennettu talo, seuraa sitten palatsimainen Karhala, jossa on yli 20 huonetta ja mahtava näkötorni. »Saaren» uudessa päärakennuksessa kuuluu olevan vesijohto ja kylpyhuoneet, Kähön suuri talo näkyy vähän loitompana. Kirkonkylä on laaja ja hyvin rakennettu, onpa vielä kylällä muhkea tori keskellä asutuksia.

Seppolan sillan takana päilyvät vielä Vitikkalan ja Kottilan valkeaksi maalatut katot.

Siinä sarja muhkeita taloja, jotka valaistaan kirkkaiksi pimeinä aikoina hehkuvilla sähkölampuilla. Suuret ovat vainiot ja metsät näillä taloilla, suurimmilla maata 5,000 tynnyrinalaa, pienemmillä 2,000.

Talot ovat rakennetut erilleen toisistaan, niinkuin Itä-Suomessa.
Mitään ahdasta, ikävää kylää ei tavata niinkuin Länsi-Suomessa.

Tätä viljelyksen ja asutuksen ihanuutta luulisi kestävän loppumattomiin, sillä hyvästi silmänkantomatka sitä kyllä on. Mutta kun lähdet ajamaan hevosella länteen päin sisämaata kohti, loppuu tämä vehmas seutu kuin miekan iskulla. Seuraa yhtä synkkä, loppumaton salo, kuin jokilaakso oli ollut valoisaa ja aukeaa. Kollin murheellinen kangas vaanii siellä kaikkea tätä ihanuutta ja tuijottaa mustilla silmillään kuten satujen louhikäärme jokilaakson suruttomaan iloon ja sähkövalojen väikkeeseen. Salo käärii vaippaansa jokivarren viljelykset kuin suruharso kauniin lesken kasvot.

Salo alkaa Kollinmäeltä, 5 km kirkolta. Sitten sitä jatkuu Hallinpenkille saakka, joka on 19 km:n päässä kirkolta, ja vielä yhä edemmäksi aina Längelmäen ja Kuoreveden rintamaille saakka. Tässä sijaitsee vedenjakaja Päijänteen ja Längelmäveden sekä Päijänteen ja Keuruun vesistöjen välillä. Se on sitä muinoin Hämeenseläksi nimitettyä harjannetta.

Jo 6 km:n päässä kirkolta neuvottiin minulle ensimmäinen murhapaikka, jossa Lenkku-Opa (Obadja), kahlittu vanki, upotti puukon vanginkuljettajan kupeeseen. Kaksi km ennen Hallinpenkkiä oli toinen, Mustalaismäki (lyhennetty »Hallin Jannen» laulussa Mustamäeksi), jossa Janne postiljoonin murhasi. Nämä molemmat ovat miesmuistin aikana tapahtuneita murhia. Kuinka monta samanlaista on tapahtunut ennen muinoin, kun ensimmäiset asukkaat samoilivat näitä korpia, siitä ei enää taru kerro. Liekkö ihmisrikosta, jota tällä taipaleella ei olisi harjoitettu! Kollinkangas kätkee rikokset; se ei kieli näkemiään.

Tällaiset asumattomat rajamaat viljeltyjen seutujen välillä ovat ikimuistoisista ajoista tarjonneet oivallisen piilopaikan kaikille sellaisille henkilöille, jotka ovat olleet pakotetut pakenemaan joko yleistä järjestystä tahi pahoja töitään. Rikolliset ja rauhattomat ne meidän maamme erämaat ovat ensin kansoittaneet.

Mutta ei ainoastaan rikolliset, vaan myöskin kaikenlaiset kulkurit tällaisia seutuja hakivat ja rakastivat. Laukkuryssät, joita nimismiehet muinoin hätyyttivät, pitivät tätä erämaata erinomaisena lymypaikkana. Jannen jutussa niitä esiintyy sekä todistajina että vierastenmiesten lausunnoissa. Ne harjoittivat uhkapeliä, joivat ja petkuttivat salon hölmöläisiä; joskus ne itse hävisivät teille tietymättömille kontteineen päivineen. Kollinkankaalla hongan juurella on heille salainen hauta luotu. Janne kaupitteli eräälle jämsäläiselle naisten kenkiä, piippuja, kelloja. Mistä hän ne oli saanut? Todistamaton huhu kertoi laukkuryssän häviämisestä tämän kaupittelun yhteydessä. Näiltä miehiltä

»Hallin Janne se pienestä pojasta korttia pelaamaan oppi,
Mustalaismäen rintehessä se postilta hengen otti.»

Ei ole vain sattuma, että se mäki, missä Hallin Janne pahan työnsä teki, oli nimeltä Mustalaismäki. Ei, vielä enemmän kuin laukkuryssät rakastivat mustalaiset näitä Hämeen laajoja erämaita. Liekkö koko Suomessa ollut seutuja, joissa mustalaisia olisi niin tihein parvin liikuskellut kuin juuri täällä. Sellaisissa pitäjissä kuin Keuruulla, Multialla, Kuraisilla tavataan vielä tänäkin päivänä selviä mustalaisten jälkiä kansan ulkomuodossa, ehkäpä luonteessakin. Sillä vuosisatojen kulussa ovat mustalaiset pirskoittaneet vertansa varsinkin juuri hämäläisten ja eteläpohjalaisten sekaan. Suurin kiitos heille siitä! Kiitos sen takia, että kansan ulkomuoto täten niin suunnattomasti on kaunistunut. Ihmeellistä nimittäin on, että mustalais-suomalainen sekoitus melkein säännöllisesti onnistuu, ainakin ulkomuodon puolesta. Tällaisille jälkeläisille tulee nimittäin musta, usein kähärä tukka, naisilla tavattoman pitkä, ja — mikä täysrotumustalaiselta puuttuu -— helakan punakat posket. Jos suomalainen puoli tässä yhtymässä vielä on jaksanut niin paljon puoliaan pitää, että silmät ovat tulleet siniset, on häikäisevän ihana ilmiö edessä.

Olen tähän kirjoitukseen kerännyt tummaveristen hämäläisten muotokuvia, etupäässä juuri näiltä seuduilta, voimatta ja tahtomatta todistaa heidän mustalaisalkujuurtaan. Sitä onkin usein mahdotonta todistaa. Sekoitus on useimmiten tapahtunut erehdyksessä, ja tällaisista ei huhuta koko maailmalle, kaikkein vähimmin papille kirjoihin vietäviksi. — Mustalainenhan on muka hirvittävän ruma ylkä maalaiskansan mielestä, jonka esteettinen maku ihmiskasvoilta vaatii voipytyn pyöreyttä, liinakkotukan ja pystynenän.

En vetoa ainoastaan kuviini, kun kehun tämän sekarodun ihanuutta. Katselkaa ympärillenne, niitä on joka taholla tavattavissa. Jos luettelen muutamia mustalaissukuja, niin kaikki voivat sen todeta. Suuri on Franzénin mustalaissuku, niitä on sekä Savossa ja Pohjanmaalla että myöskin Ruotsissa, Kalmarin seuduilla. Suuren runoilijamme Frans Mikael Franzénin jälkeläiset ovat kuulut tummasta, itämaalaisesta, ylen kauniista ulkomuodostaan. Vielä kolmannessa ja neljännessä polvessa, kaikista valkoisista sekoituksista huolimatta, voi tässä suvussa äkkiä ilmestyä lumoavan kaunis mustalainen, sinisilmäinen, punakkaposkinen. Muita mustalaissukuja ovat Lindemannit, Palmrothit, Stenrothit, savolaiset Hagertit y.m. Katselkaa heitä, tahi heidän jälkeläisiään naislinjalla, — nämä suvut eivät enää kuljeskele saloilla kattiloita paikkaamassa, heillä on monellakin edesvastuunalaiset toimet hallussaan — ja te huomaatte, mistä kauneus on kotoisin, »Sillä voiko musta kansa muuttaa nahkansa eli pantteri pilkkunsa», sanoo Paavali.

Oliko piispa Franzén mustalainen? kysynee moni. En voi sitä todistaa, mutta nimi on mustalaisen, ja jälkeläisen olen nähnyt, joka on — mustalainen, kauneimpia mitä olen nähnyt. Mikä onni jos niin olisi! Mustalaiset olisivat lahjoittaneet meille suuren runoilijan, niinkuin juutalaisetkin ovat tehneet Sakari Topeliuksessa. — Loiskansojen asuntovuokra on täten meille maksettu, joka kiitollisuudella kuitataan. —

Keskellä tätä suunnatonta kulkurien saloa sijaitsee ikivanha majatalon paikka.

Hallinpenkki on Hämeenselän korkeimmalla harjulla. Nousua on kulku Jämsästä Hallinpenkkiin saakka, loivempaa ja jyrkempää. Majatalon nurkasta maa alenee kohti Kolhin ja Längelmäveden altaita, kohti Kuoreveden pitkulaista järveä. Ihana on näköala Hallinpenkin pihalta Kolhia ja Länkipohjaa kohti. Siinä kaunis Kolhin järvi päilyy alangossa; sen läntistä rantaa reunustavat lukemattomat, siintävät vuorennyppylät, pienoiskoossa kuin Bernin alpit Rigiltä katsottuina. Ei kimaltelevat jäät hohda huipuilla, mutta sen sijaan kaikki vihreän ja sinisen värivivahdukset. Muuten näet saloa ja vain saloa. Ihmisasuntoja lienee siellä täällä sen verran, että maantienritari työnsä tehtyään löytää katoksen, minkä alla levätä ja kätkeä työnsä hedelmät.

Ennen rautateitä ja laivakulkua kävi vilkas liike Hallinpenkin kautta, liike Hämeenlinnasta ja Tampereelta Jyväskylään ja pohjois-Hämeeseen. Nyt ei päiväkirja Hallissa ole nimillä raskautettu.

Synkkää on notko Hallin alla Kuorevedelle käsin, kangasta niinkuin Halliin tullessa. Ihmisasuntoja et tapaa ennen kuin Kuoreveden rannoilla.

Kaksi on taloa Hallinpenkillä, Mattila ja Heikkilä. Maantie kulki talonrakennusten väliltä kuin katu kaupungissa. — Näin salolla tällaisella asutuksella voi olla puolensa. Mutta tänä kesänä on Heikkilän rakennukset muutettu sata metriä Jämsään käsin. Vanhan Heikkilän rauniot törröttävät vielä paikoillaan. Mattilassa oli muinoin kuulu majatalo, nyt Heikkilässä. Vanha Mattilan majatalo on vielä paikoillaan, kummallisilla, vanhanaikuisilla puuleikkauksilla koristettu. Paikoillaan on vielä Hallin Jannen ja Santeri Marianpojan yhteinen pikku tupanenkin.

Heikkilästä sain kyytipojan, niin rotupuhtaan salolaisen, etten malta olla häntä esittelemättä lukijalle.

Lähdin Hallinpenkin majatalosta kyydillä ajamaan Kuorevedelle. Ajettiin varovasti alas Hallin jyrkkää alamäkeä, minä ajatuksissani vaipuneena Hallin poikien synkkään tarinaan. En kiinnittänyt huomiotani kyytimieheen, joka istui vieressäni, enkä aikonut jutella hänen kanssaan. Olin Jämsän majatalossa, Könkkölässä, naureskellut ja pitänyt lystiä hauskojen könkköläisten kanssa muka viimeistä kertaa, hyvin tietäen, että nyt kun Hämettä kohti kuljen, nauru hyytyy asukasten huulilta ja puhe sujuu väkinäisesti. Hämeessä en koskaan puhu muuta kuin asiata jo senkin takia, että asukkaat puhuvat niin hiljaa. Hämäläiset, Suomen ahkerimmat yöjalkaiset, ovat näillä matkoillaan tottuneet niin supattelevaan puhetapaan, että he keskipäivälläkin ääntelevät kuin luhtien nurkissa. Monisatavuotinen kosimistapa on vähitellen himmentänyt heidän äänensä kaiun.

Mutta yhtäkkiä kyytipoika itse avasi suunsa ja rupesi kummallisella äänennuotilla naukumaan:

— Eipäs isäntä pannut poikasia kyytiin; minunpas piti lähteä. Kun oikeen iso ja suuri herra on kyyvittävä, niin eihän ne silloin poikaset kelepaa. Jos niinkun tämäkin Vappu sattuisi kompastelemaan mäkilöissä, niin mihinkäpä niistä poikasista oisi.

— Niin, jos minäkin sattuisin vierähtämään ojaan, niin eihän ne poikaset saisi minua ojasta ylöskään.

Murre ja sanatulva olivat savolaista ja äänen voima ja nuotti niinikään. Siis pojassa oli yli viisikymmentä prosenttia savolaista verta. Ja tuo kehuskeleminen! Aito itäsuomalaista. — Asianlaita on muuten aina niin, että erämaalainen kehuskelee. Kuta vähemmin ihminen seurustelee lähimmäistensä kanssa, sitä itserakkaammaksi hän käy. Ei ole ihmisen hyvä yksinänsä olla! Vanhapiika ja vanhapoika, jotka eivät saa rakastaa toista ihmistä, rakastavat vain itseään. Tämä minun kyytipoikani kehui silmittömästi kaikkea omaansa, yksin kylän tietä Palsinaan, josta kumminkin lyhyen tutkimukseni perästä kävi selville, ettei sitä ollenkaan voi juosten ajaa, ainoastaan kävellen kuormahevosella. Siis mahdoton erämaan polku.

Heti ensimmäisestä puheesta huomasin, että tästäpä pojasta yhytin puhetoverin.

Jo kävin keväällä. ‒ ‒ ‒ Se on taas meiän rovasti niin tiukka mies, että et sitä rippikoulusta niinkään läpäise, jollet osaa katkismuksesi ja historiasi kannesta kanteen. Mutta täytyyhän sen päästää, kun sujuvasti taitaa.

Olin tuomiokunnan pöytäkirjoista ihmeekseni nähnyt, miten suunnattomasti, sekä asianomaisten että todistajien joukossa, vilisi Marianpoikien, Sandranpoikien, Magdalenantyttärien ja Ullantyttärien nimiä näiltä seuduilta. Tiedän entuudelta, että Hämeessä ennenmuinoin rippikoulusta pääsy merkitsi luvallisen kuhertelemisen oikeutta. Rippikouluhan niin läheisesti on kytketty sukupuolielämän yhteyteen. Sentähden kysäisin:

— Mikä sitä! Kun sitä toisen työssä koko viikon hiessä ruataa, niin lepopäivä menee huoatessa. Ja sekin päiväsydän, sen niin mielellään torkkuu sängyssään.

Poika oli vainunnut minussa pappia; sentähden hän heti rupesi vielä enemmän laulavalla nuotilla jatkamaan kuin taviokuurna kuusen oksalla:

— Enhän minä mitä yöjalassa ole käynyt. En tiiä, tuskin käynen milloinkaan. Eikä siellä niin lysti ole käyäkkään. Siellä kuuluu tapaavan pahoja miehiä, lyövät kintut poikki, toiset kuuluvat ampuvankin.

Aine oli arkaluontoista laatua, ja aito savolaisen notkeudella hän livahti rauhallisemmille aloille.

— Tämäkin Vappu, se on niin minuun suostunut, minä kun olen sitä leivänkannikoilla syötellyt, että kun minä veräjällä huutelen: Vappu, Vappu, Vappu, se heti karkaa kohti, että kello kalajaa. Mutta isäntä kun menee huutamaan, niin ei Vappu ole tietävinäänkään.

— Minun on kymmentä minuuttia eillä. — Vaan, saapi se ollakin eillä. Isäntäkin se ensiksi minut herättää aamulla, minun kun näet pitää johtaa niitä muita miehiä muan töissä.

— Akallisia miehiä. — Mutta kyllä se minun kellonikin ajan tajuaa, vaikka se ei olekaan hinnalla pilattu.

Viimein hän herkesi kehumasta, silmäili minua kotvan kiireestä kantapäähän, ylös-alas, alas-ylös, avasi suunsa ja sanoi:

Minä hellyin. Helsingissä ja monessa muussa paikassa minua pidetään ratki pakanana ja pilkkaajana, minua nolataan syyttä suotta, pahat ihmiset kirjoittelevat nimettömiä herjauskirjeitä. — Jämsästäkin kaksi nuorta, nimetöntä naista kerran kirjeessä haukkuivat minua, niinkuin ainoastaan kristillismieliset nuoret voivat sen tehdä — mutta kun minä ilmestyn oikein maaseudulle, niin kaikki hyvät ihmiset heti äkkäävät pyhän sädekimpun, »glorian», prameilevan ohimoillani. — Niinkuin näkyy, kerskuminen tarttuu salolla.

Painoin 50 penniä tämän selvänäköisen ja ihmisistä parasta ajattelevan nuorukaisen käteen.

Hänen suonissaan pulppusi savolaisen verta, hänen kielensä vieterit olivat Savossa taotut, hänen nerokkuutensa jätän lukijan arvosteltavaksi.

Muinoin eleli Kolhin kulmalla vanha sotilaslääkäri eli välskäri, jolla oli kuvaava sotilasnimikin, Rumor (lue Rumoor), ranskalais-ruotsalainen sana, joka merkitsee »melskettä», »jyryä». Hänellä oli tyttönen, pitkä, musta, josta kansa kertoo, että hän oli hyvin vapaasanainen, suoranuottinen ihminen. Huhu kertoo, että isä Rumor olisi ollut ulkomaalaista sukua, ehkä saksalaista. Nuori neiti Rumor meni naimisiin sotilasrumpalin kanssa, mutta avioliitto oli lapseton. Äitiydenkaipuu rumpalin vaimossa ei tahtonut tyyntyä, hän kääntyi erään mustan miehen puoleen, jonka kanssa sai lapsen, Hallin Jannen isän, Hallin Mattilan omistajan. Rumpalin vaimo, rouva Suorastin, oli tästä seikasta avomielisestä jutellut lapsenlapsilleen.

Hallin isäntä oli pitkä tumma mies, joka hoiti ammattiaan täsmällisesti, oli ankara isä, mutta oikeutta rakastava mies. Hän nai talontyttären Elisabet Joonaantyttären, joka oli ylen lempeä, helläsydäminen nainen, uskonnollisuuteen taipuva, liittyen heränneitten lahkoon. Heille synty! kolme poikaa ja neljä tytärtä, tummaverisiä, kauniita lapsia.

Ihmeelliseltä tuntuu, millä suurella kunnioituksella ja rakkaudella koko lavea seutukunta, Jämsän, Kuoreveden ja Längelmäen asukkaat, vielä tänäkin päivänä puhuvat tästä suvusta. He ylistävät pilviin saakka sen kauneutta, sen ylevää ryhtiä, sen iloista, rattoisaa mieltä sekä sen hengenlahjoja, varsinkin laulunlahjaa. Luulisi tätä liioitteluksi, jolleivät asiakirjat samaa todistaisi. He ylistävät sukua siitä huolimatta, että kaikki kolme Hallin poikaa, Janne, Aaro ja Otto, olivat sairaalloisia rikoksentekijöitä. Ei mikään voinut tämän suvun mainetta pilata, sääli ja rakkaus kultasi poikienkin tihutyöt.

Heikkilän vanha emäntävainaja kertoi minulle, että Hallin Janne oli kuin »herra», kauniimpi, notkeampi ja ylhäisempi kuin kukaan koko oikeussalissa. Eräs toinen vanha jämsäläisnainen sanoi nähneensä Aaron vanginkuljettajan luona »Saaren» talossa Jämsässä. Kun hän nousi sängystä, 12 leiviskää (?) rautoja päällänsä ja helskytteli niitä lattialla, oli hän kuin »keisari». Oton surullinen kuolema sai vieläkin erään vanhan emännän leuan tutisemaan, kun hän sanoi, että se isäntä, jonka tallissa Otto paleltui, olisi ollut pantava syytteeseen ja istutettava linnassa.

Hallin tyttäret olivat kauniita, solakoita ja ryhdikkäitä impiä, joiden ei kauan tarvinnut odottaa miestä. Kolmen vuoden kuluttua Jannen murhatyön perästä naitiin vanhin Kuoreveden arvokkaimpaan taloon. Kuoreveden kirkkoherra sanoi aina tätä mustaa, solakkaa kaunotarta »ruhtinattareksi». Hän oli ainoastaan 18 v. vanha murhenäytelmän tapahtuessa. Muut olivat kaikki nuorempia, nuorin yhden vuoden vanha. Tyttäret olivat kaikki normaali-ihmisiä, arvossa pidettäviä ja arvossa pidettyjä, niinkuin koko sukukin.

Tyttären poika on pappi, nuori pastori, siis äidinäidin henkinen perijä. Hätien ylistystään lauloi niinikään koko naapurikunta. Ei niin siivoa, lempeää ja suloista miestä missään! Sen kyllä itsekin olin tilaisuudessa toteamaan. Pastori on vaalea kuin germaani, innokas laulaja kuin enonsakin.

Kummallista kansan psykologiaa! Olipa Hallin suvun jäsen pappi tahi vanki, yhtä suurella rakkaudella molempia mainitaan. Suku on kuin Davidin suku raamatussa; sille huudetaan hosiannah, vaikka kantaisä oli rikollinen jos joku.

Hallin suku oli ryhdiltään, ulkomuodoltaan ja laulunlahjoiltaan ympäristöään etevämpi. Kansa katsoi ylös tähän sukuun, kaikista sen muutamien jäsenien hurjista teoista huolimatta.

»Hallin Janne se lauloi, että linnan muurit roikaa.
Tuskin vaan jos Kuorevedellä on toista tällaista poikaa.»

Jannen äidin kuoltua suureen suruunsa nai Hallin isäntä nuoren jämsäläisen talontyttären. Heille syntyi lapsia, ryhdikkäitä tyttäriä ja poikia. Kaikki ovat hoitaneet itseään kelpo ihmisten tavoin. Ei mikään muu muistuta Jannea ja hänen veljiään kuin tumma tukka, tummat silmät ja, mahdollisesti muutamilla, taiteelliset lahjat.

Vanhimpana sisarusparvessa kasvoi Janne Hallinpenkin Mattilassa. Hänestä yleni komea, pulska nuorukainen, ketterin, ryhdikkäin, mitä seutukunnalla oli. Poliisitutkinnon ja tuomarin pöytäkirjoissa sanotaan, että tämä onneton nuorukainen 20:n ikäisenä oli kolmen kyynärän pituinen, mustatukkainen; solakka, kaunis vartaloinen ja erittäin miellyttävän näköinen (av ett behagligt utseende). Siis sitä kauneinta tyyppiä, minkä mustalaissekoitus suomalaisessa rodussa voi aikaansaada. Hänen yhtä onnettomat veljensä Aaro, joka Jannen rikoksen tapahtuessa vasta oli 14 v. vanha, ja Otto, 8 v., olivat yhtä komeita miehen alkuja. Aaro oli täyskasvaneena yli kolmen kyynärän pituinen, punakkaposkinen, väkevä ja reipas, ja Otto taas Jannen kokoinen ja yhtä notkea kuin hän.

Älyltään ja hengenlahjoiltaan olivat veljekset myöskin ympäristöään etevämpiä. Heillä oli mustalaisten taipumus musiikkiin. Janne laulaja ja Otto erittäin lahjakas musiikkimies, joka muun muassa kävi lukkarikoulua. Levoton mustalaisveri ajoi hänet kohta ulos koulun hiljaisuudesta maailman vapaaseen humuun.

Jannesta tuli jo 18—19 vuoden vanhana täydellisin Don Juan, mitä milloinkaan niillä seuduilla on elänyt. Kuin kotkan poikanen hän korkealta Hallinpenkiltä tähysteli, missä milloinkin kyyhkynen oli nypittävissä. Hänen toiminta-alueensa käsitti kolme pitäjää, Kuoreveden, Längelmäen ja Jämsän. Kyytiä tehdessään hänellä joka päivä oli tilaisuus pistäytyä peninkulmien päähän ja iskeä, missä otuksen tapasi. Hän oli vastustamaton naisten lumooja. Hän oli niin paljon uljaampi, iloisempi, ketterämpi ja laulavampi kuin seutukunnan kaikki muut nuoret miehet. Missä Jannen etusormi naputti luhdin ovea, siellä se avattiin selkiselälleen tuossa tuokiossa.

Jannen hypnotisoitua rikostoveri, perin onneton renkipoika Santeri Marianpoika, todistaa oikeudessa, että hän kohta vuoden ajan on Jannen kanssa jakanut huoneen ja vuoteen, mutta ei Janne vielä yhtään kokonaista yötä ole maannut tilallaan. Tämä meno ei enää ole hämäläistä, se on jo jotakin enempää, se on kotoisin kuumemmilta auringonaloilta, se on aasialaisen sulttaanin töitä. Niin, itämaalainen Janne oli ulkomuodoltaan, ja itämaalaisen kuumana sykkivät hänen valtimonsa. Jos hänellä olisi ollut viisaan Salomonin mahdollisuudet ja tilaisuus valitsemiseen, niin varmaan hänkin olisi ollut tuhannen immen ylkä. Nyt hän oli vain salolainen, mutta salon tyttäristä ei yksikään jäänyt osattomaksi, yhtä vähän kuin Lemminkäiseltä Saaren nuoret immet.

Itämaalainen Salomon oli niin vaatetettu, ettei totisesti muut kuin Saronin liljat ja ketojen hyasintit häntä pukujen koreudessa voittaneet. Jannen itämaalaisuus ilmenee myöskin hänen hurjassa keikarimaisuudessaan. Hän rakasti loistoa kaikessa esiintymisessään. Hän astui ja liikkui kuin arabialainen kalifi; hänen raudikko-oriinsa oli seudun kaikkein komein pekuna; ohjakset täytyi pujottaa rahkeitten alta, sillä muutoin oriin pää oli pystyssä kuin lipputanko. Jannen vaatteet eivät olleet salon räätälin ompelemat. Hän osti ne lukemattomilla markkinamatkoillaan kaupungeista. Palttoo oli ostettu Hämeenlinnasta ja housut Jyväskylästä. Housut maksoivat 20 markkaa — huimaava hinta siihen aikaan —ja vanha emäntä Hallinpenkin toisesta talosta, Heikkilästä, kertoi minulle, että niissä housuissa toinen raita oli silkkiä, toinen verkaa, ja ettei tuomarillakaan ollut niin kauniita housuja. Nämä housut oli postiljooni Matti Mäkeläinen lunastanut Jannelle, ja hän karhusi Jannelta rahoja silläkin kertaa, kun hän ennen hengenlähtöään muutti hevosta Hallinpenkillä.

Talvisaikaan Janne karautti raudikko-oriillaan tytön luota tytön luokse. Kulkuset kumisivat ja tiuut kilkattivat, kun Janne sunnuntaisin Kuoreveden jäätä ajaa huhki kirkolle tapaamaan lemmittyjensä lemmittyä, Aleksandra Erlingiä (Mattilan Sandraa). Aleksandra Erling ei pöytäkirjoissa kulje isän tahi äidin nimellä, niinkuin lukemattomat muut todistajat, vaan hänellä on Hämeessä harvoin tavattava sukunimi, ja päälle päätteeksi vielä ruotsalainen. Aleksandra Erling oli Jannen haaremin kirkkain tähtönen, numero 1 morsiamien joukossa. Hän oli emännöitsijänä Mattilan tilalla Kuoreveden ja Längelmäen rajalla.

Olen Jannen lemmenelämästä laajemmin puhunut, sillä sekä sen kiihkoinen luonne todistaa ei-suomalaista verenkiertoa että juuri tämä lemmenjano vei hänet turmioon. Ranskalainen kysyy aina rikoksen tapahtuessa: »missä nainen?» Jannen, tämän mustalaisrotuisen, solakan nuorukaisen, kohdalla se kuuluu: »missä naiset?»

Eivät salonkaan naiset tyytyneet pelkkään rakkauteen. He vaativat, ei rahaa, mutta helyjä, pukuja, makeisia. Tuo ikuisesti naisellinen piirre saada lemmityltään rakkauden näkyviä osoituksia tavataan heissäkin yhtä elävänä kuin konsanaan kulttuurinaisissa. Janne oli tosin varakkaan tilallisen poika, mutta eivät sittenkään varat riittäneet tähän laveaan lempielämään. Hänellä ei ollut Salomonin aarteita mistä ammentaa.

Janne koetti kyllä muka rehellisillä keinoilla hankkia varoja. Ei ollut niitä markkinoita, missä hän ei olisi ollut mukana. Hän kävi Jyväskylän, Tampereen, Hämeenlinnan ja Anianpellon markkinoilla, vaihtoi hevosia, pelasi uhkapeliä, puijasi ja petkutti, mutta eivät sittenkään voitot riittäneet korvaamaan hänen elämänsä suuria vaatimuksia.

Tapahtui sitten huhtikuun 9 päivänä 1867 seuraava Jannen-elämälle turmiollinen tapaus. Mäntän tehtaan postinkuljettaja, vaimo Kvast, toi laukun tupaan, missä Janne ja Santeri Marianpoika loikoilivat sängyssään iltayöstä. Kvast laski laukun jakkaralle ja meni emäntää herättämään saadakseen postiljoonille maitoa, jota tämä oli pyytänyt. Mennessään mutisi vaimo: »Taitaapa olla rahoja, koska laukku on niin visusti suljettu.» Vaimon mentyä tuvasta hypähti Janne vuoteeltaan, viilsi laukun auki pohjasta, pisti kätensä pienestä reiästä sisälle ja veti kirjeet ulos. Hän sai hyvän saaliin, 1,000 markkaa. Muijaparka ei nähnyt tätä kämmenen suuruista reikää, vei laukun määräpaikkaan, jossa se vasta huomattiin. Vaimo Kvast joutui tietysti epäluulon alaiseksi, mutta itki ja vannoi olevansa syytön. — Rikollisia ei saatu ilmi.

Nyt alkoivat Jannelle loiston päivät, ja Santeri Marianpoikakin sai osansa kauhasta. Satamarkkaset rikottiin — laukkuryssillä, joita aina vieraili Hallinpenkillä. Laukkuryssien suut tukittiin viismarkkasilla. Mattilan Sandra oli salaa kihlattu maaliskuussa, ja nyt hän sai kihlajaiset upeat kuin Saban kuningattaren lahjat. — Kihlajaisten hankkiminen lie houkutellut Jannen tähän ensimmäiseen rikokseen. — Aleksandra Erling sai kultasormuksen ja kultaiset korvarenkaat pääsiäispyhiksi, ja myöhemmin vähin erin 12 markkaa rahaa, hopeakellon, karttuunia hameeksi ja kaksi silkkihuivia kirkkomatkoja varten, hienoa mustaa verkaa röijyksi. Kysymyksiinsä, niistä Janne rahat oli saanut, tämä vastasi: »Uhkapelillä, kyyditsemisellä ja hevoshuijauksilla.»

Ei Santeri Marianpoikakaan jäänyt osattomaksi. Tuo onneton mies, kahta vuotta vanhempi Jannea, kulki nuoremman, mutta henkisesti voimakkaamman ja käytökseltään kiehtovan toverinsa talutusnuorassa, kuten kahlekoira. Normaalisen hämäläisen tavoin hänkin harjoitteli yöjalkaurheilua, mutta vain kotitarpeeksi. Ei noin itämaalaisissa mitoissa kuin Janne. Hänelläkin oli pieni Edlansa, jonka kihlasi samoihin aikoihin kuin Janne Sandran. Ja pikku Edla sai suuren kantasormuksen ja kultaiset korvarenkaat.

Iloinen oli kevät ja riemukas kesä oli kumppaneilla, ja yhdessä he juhannuksena, nälkävuoden ensimmäisenä kesäpäivänä, kävivät Herran pyhällä ehtoollisella, kuitaten tällä keväisen rikoksensa ja monet syntinsä.

Tuli syksy. Janne saapui syyskuun 30 p:nä Hämeenlinnan markkinoilta kotiaan Hallinpenkkiin. Hurja rikostuuma oli nyt kypsynyt hänessä. Tuttava postiljooni Matti Mäkeläinen oli saapuva seuraavana iltana Halliin, mukanaan suuri rahalähetys. Janne oli päättänyt murhata postiljoonin, ryöstää laukut ja hankkia uusia rahoja, sillä vanhat oli kulutettu loppuun. Santeri Marianpoika pakotettiin pyynnöillä ja uhkauksilla rupeamaan auttajaksi.

Tuuma oli seuraava: Santeri menee kyytiin ja ajaa käyden kahden kilometrin päässä sijaitsevassa Mustalaismäessä. Janne lymyy suuren kiven takana ja lyö takaa postiljoonia kivimoukarilla ohimoon. Sitten ryöstetään laukut ja Santeri juoksee takaisin Halliin huutamaan, että posti on murhattu ja häntä itseään lyöty.

Lokakuun 1 päivän iltana Janne tapansa mukaan lähti yöjalkaan, tällä kertaa vain maantien yli Heikkilän talon kauniin palvelijattaren viereen. Kaikessa rauhassa he syödä napertelivat rusinoita, joita Janne aina suurissa tötteröissä kuljetti markkinoilta morsiamiensa mielen lumeeksi. Silloin kolahti aisakello jyrkän ahteen alla. Janne kimposi vuoteeltaan ja sanoi lähtevänsä auttamaan postiljoonia matkalle. Mutta hän karkasikin Mustalaismäelle, jonne jo samana päivänä oli kätkenyt kivimoukarin.

Santeri Marianpoika lähti postia kyytiin. Mutta tuo säälittävä poika parka ei ollut kypsynyt tällaiseen hurjaan tekoon. Hän oli vain kiltti, hiljainen maalaispoika ilman mitään rikollisen taipumuksia. Noustuaan kuoleman kärryyn ja lähtiessään kalman taipaleelle häntä alkoi huimata. Tuskaisena hänessä heräsi sanomaton sääli kuolemaan tuomittua vierustoveriaan kohtaan, joka pahaa aavistamatta istui ajatuksissaan hänen kupeellaan. Viimein hän ei malttanut enää hillitä itseään, vaan kysyi hätäisenä:

Tuo poika, joka ei koskaan elämässään ollut saanut kokea perhe-elämän suloa, joka ei koskaan ollut kuullut ketään isäkseen mainittavan eikä tiennyt elikö hän ja niissä oleili, joka 12:n ikäisenä ajettiin äidin luota maailmalle ja siitä lähtien kulki renkipoikana talosta taloon, kunnes keyrin aikaan 1868 tuli rengiksi Hallin Mattilaan, häntä rupesi hirvittämään se ajatus, että postiljoonilta jäisi leski ja lapset orvoiksi maailmaan — samaan surkeaan tilaan, missä hän oli elänyt.

Saavuttiin Mustalaismäelle. Hevonen hiljensi kulkuaan. Janne hiipi suuren kiven takaa esille, moukari kädessä. Kivimoukari suhahti ilmassa ja kärki murskasi postiljooni Matti Mäkeläisen ohimon. Siihen loppui postiljoonin tajunta. Postiljooni nostettiin rattailta maahan, niinikään laukut, jotka heti avattiin. Rahakirjeet käärittiin Santerin paitaan ja kätkettiin metsään. Moukari heitettiin kauas metsään. Rahakirjeissä oli 10,000 markkaa.

Työnsä tehtyään lähtivät kumppanit takaisin Halliin. Janne pujahti uudelleen tyttönsä aittaan. Tyttö oli jo ehtinyt nukkua. Janne riisui takkinsa päältään, istuutui sängyn laidalle, herätti armaansa ja rupesi napertelemaan kuivia rusinoitaan. Tyttö kysyi:

— Hei apuun! Postiljooni on murhattu Mustalaismäellä, laukut ovat ryöstetyt ja minua lyöty hartioihin ja pohkeisiin!

Syntyi hirveä hämminki Hallin Mattilassa ja Heikkilässä. Kaikki ihmiset jalkeille. Janne hätyytettiin ulos luhdista. Isä ja Janne lähtivät murhapaikalle ja toivat sieltä postiljoonin, joka tupaan kannettua heitti henkensä. Janne lähetettiin noutamaan herastuomaria ja lautamiestä Kuorevedeltä. Yöllä klo 3 pidettiin poliisitutkinto Mustalaismäellä ja aamulla vietiin laukut ja kirjeet Jämsän postikonttoriin.

Koko yön oli Janne ollut touhussa, hermot äärimmilleen pingotettuina. Ainoastaan kerran hän tunsi lamautumista, silloin kun murhapaikalla haettiin kirjeitä. Hän pyrki silloin kotia, mutta herastuomarin terävä kysymys, mikä häntä vaivaa, saattoi Jannen taas terhakaksi.

Mutta Santeri parka! Hän oli täysin murtuneena. Hän oli hölmistynyt melkein tajuttomaksi. Muutamat kekseliäät miehet riisuivat Santerin alasti ja ryhtyivät tutkimaan hänen vammojaan. Selkä huomattiin vallan eheäksi ja pohkeet terveiksi. Miehet painelivat peukaloillaan hänen lihaksiaan ja kyselivät:

Koko erämaa joutui kuohuksiin, koko maakunta niinikään, ja muutamien päivien kuluttua koko Suomi. Niin järkyttävän vaikutuksen teki tämä öinen rikosnäytelmä Mustalaismäellä!

Epäluulot lankesivat jo murhayönä Santeriin ja Janneen, ensin korvasupatuksina, sitten yhä äänekkäämpinä. Jo lokakuun 3 p:nä vangittiin Janne ja Santeri, 4:ntenä piti Kuoreveden nimismies J.F. Fagerlund poliisitutkinnon, 5:ntenä saapui Hämeenlinnan kuvernöörinvirastosta varalääninsihteeri H.N. Schlüter ja Lopen vallesmanni K.A. Frey paikalle, ja 6:ntena Santeri parka tunnusti kaikki. Jannen hypnoosi oli lauennut. Hänen houkutuksensa ja uhkauksensa olivat kadottaneet ehkäisevän vaikutuksensa, niin pian kuin itse hypnotisoija oli raudoissa. Santeri ei osannut näytellä murhaajan osaa.

Toisin oli Jannen laita. Poliisitutkinnossa sanotaan hänen vain ivahymy huulilla vastailleen tutkijoille. Tuo 20-vuotias nuorukainen, solakka, komea, väitti kiven kovaan, ettei hänellä ole tietoa koko murhajutusta, vaikka hänelle sanottiin, että Santeri oli tunnustanut kaikki. — Oliko tämä paatumusta? Ei niin nuoressa miehessä vielä paatumusta voi olettaa. Se oli veren ääntä. Sattuma teki, että hänestä tuli suuri rikoksentekijä. Sattuma, että hän oli kasvanut erämaan komerossa suuren valtatien varrella, missä kaikenlaiset kulkurit ja rauhattomat ihmiset pitivät tyyssijaa ja opettelivat temppujaan vilkasluontoiselle nuorukaiselle. — Ei tiedä, kuinka kauan Janne olisi jatkanut kieltelemisiään, jollei sattumalta olisi tapahtunut jotakin, joka masensi hänen mielensä.

Janne sai Hämeenlinnan vankilassa ankaran lavantaudin. Kuume kohosi, ja Janne pelkäsi kuolevansa. Silloin hän äkkiä pyysi vieraitamiehiä kuuntelemaan tunnustustaan. Vanginvartija ilmoitti asian linnan vahtimestarille, vahtimestari lääninhallitukseen. Sieltä heti lähetettiin varalääninsihteeri ottamaan vastaan Jannen viimeiset sanat. Janne tunnusti täydellisen syyllisyytensä rikokseen. Tässä tunnustuksessaan hän pysyi kaikissa niissä lukemattomissa käräjissä ja välikäräjissä, joita tuomiokunnan arvokas tuomari Gustaf Svinhufvud syksyllä 1867 ja keväällä 1868 piti tästä asiasta. Ainoa, minkä Janne myöhemmin lisäsi, oli, että murhaan myöskin kolmas henkilö otti osaa. Tämä elää vielä vanhana miehenä Jämsässä, mutta on vapautettu kaikesta syytteestä.

Niistä kymmenestä tuhannesta markasta, mitkä Janne ryösti, löydettiin 7,000 markkaa kohta, 3,000 jäi löytämättä ikipäiviksi. Mutta nämä kolmetuhatta kätkettyä markkaa eivät antaneet salon asukkaille yön lepoa, päivän rauhaa. Keuruulla saakka niistä puhuttiin ja uneksittiin. Kaksi miestä Keuruun kirkolla näki eräänä yönä unta, näkivät selvästi, missä ne 3,000 markkaa kätkettyinä lepäsivät. Ei muuta kuin ruuna valjaisiin ja lähdettiin painamaan Hallinpenkkiin. Nämä kaksi hurskasta unikekoa kertoivat näkynsä ja rupesivat työhön. Ja ihme tapahtui. Uneksijat löysivätkin kirjemytyn risuläjästä, mutta kun tarkastettiin kirjeet, olivatkin ne vain rakkauskirjeitä pohjois-Hämeen silloisille nuorille impysille. Rahakirjeistä ei ollut jälkeäkään. Janne sanoi oikeussalissa, ettei hän koskaan keuruulaisista ole niin huonoja ajatuksia pitänyt, että ne antaisivat kruununviranomaisille rahakirjeitä, jos ne kerran sellaisia löytävät. Joka myöskin voi olla totta.

Jannen ja Santerin tuomio 22.6.1868 oli sen ajan lain mukaan ankara. Se kuului: »Edelläkäyvän kuolemaan valmistuksen jälkeen ovat molemmat murhaseudun yleisessä mestauspaikassa menettävät oikean kätensä, mestattavat ja teilattavat.» Toisin sanoen, molemmat tuomittiin Siperian pakkotöihin. Meidän perin muodollinen lakimme ei tehnyt mitään erotusta Jannen ja Santerin osallisuuden välillä murhaan.

Olen kertonut tämän kautta maan vielä nytkin, 50 vuoden perästä, yleisesti tunnetun rikosjutun tuomiokunnan pöytäkirjojen tiedonantojen mukaan. Hallin Jannen aivan tavattoman runsas paikallinen tarusto tietää niin paljon lisää, että siitä kasvaisi kokonainen romaani.

Mutta Hallin Janne oli myöskin runoilija. Hämeenlinnan vankilassa hän lauloi kautta maan tunnetun »Hallin Jannen laulun». Painatan tähän jonkun värsyn. Olen niille ennen nauranut, nyt en naura, kun sain tietää, että ne ovat onnettoman 20-vuotiaan, kuolemaan tuomitun, kauniin miehen hyvästijättösanat vapaalle, iloiselle elämälle noitten erämaan impien iloissa, kassapäiden karkeloissa. Mikä miehekäs mutta katkera näkemys vankilankopissa, kun Janne laulaa:

»Hallin Jannen raudikko ravaa Kuoreveden jäätä, Mattilan Sandran hiukset on kammattu toiselle puolen päätä.»

Jannella oli ennen seudun korskuvin orhi, ja reessä istui komein morsian, Aleksandra Erling, tukka laitteella, joka ei ollut tavallinen maalaistyttöjen, jakaus keskellä kalloa, vaan keimailevasti toisella korvallisella.

Jannen äiti, hurskas pietisti, varakkaan naapuritalon tyttäriä, lausuu tuomarille sanoja niin liikuttavia, että silmät kostuvat. Kullervon äiti laulaa: »et arvaa emon sydäntä», ja samaa virttä itkee Jannen äitikin. Hän sanoi tietäneensä Jannen kevytmielisen, irstaan elämän, mutta äidin sydän on hellä, se on hellä varsinkin esikoispoikaansa kohtaan; hän salaa antoi isän hylkäämälle ja häätämälle pojalle kahvia ja ruokaa sekä vähän rahojakin. Kun Janne laulaa:

»Hallin Jannen äiti se suri ja hienolla äänellä itki,
Kun hänen ainoall' Janne pojall' oli raudasta hinkselitki»,

niin tämä vertaus ei enää saa hymyä huulilleni, sillä Jannen äiti ei ainoastaan surrut ja itkenyt, hän pakahtui suruunsa ja kuoli ennen Jannen Siperianmatkaa. Parhaimman ystävättärensä, Kolhin emännän kanssa, hänen oli tapana Mustalaismäen kivellä itkeä pakahtuakseen, kunnes kuolema korjasi, jota hän sydämestään halusi ja toivoi.

Mikä ilmetty Lemminkäinen se Janne olikaan! Kaikki muu oli pientä murhetta, mutta Mattilan Sandra, hänen kihlattu ja kullattu morsiamensa, se hänen sydäntään jäyti:

»En minä sure Siperiaan mennessä Suomen ihanuutta,
vaan minä suren Mattilan Sandran suurta surkeutta.»

»Hallin Jannen raudikko ravaa Kuoreveden yli
Voi jos saisin kerran vielä istua Santrani syliin.»

Orhi ja Sandra, siinä kaksi olentoa, jotka herättivät katkerata kaipuuta ikuisen vangin mielessä. Hevonen ja morsian, mustalaisen palvomisen esineet!

Janne ja Santeri Marian poika vietiin Siperiaan. Santeri oli ottanut päällensä raskaamman taakan kuin hän kantaa mahtoi. Hän sortui sen alle. Tuskin jaksoi loppuun saakka taivaltaa karkoituspaikkaansa. Hän kuoli matkallaan.

Oikea lienee tämä. Jannen sukulaiset saivat kerran kirjeen Amerikasta, Jannen kirjoittaman, jossa hän kertoo karkumatkansa vaiheista Siperiasta kotimaahan. — Omituista, että niin monelle Siperiaan tuomitulle onnistuu päästä kotimaahansa. Kotia tuli »Lenkku-Opa», kotia Matti Haapaoja. — Kotia tuli Janne, ei Kuorevedelle, mutta Leppävirroille, jossa piili mustalaisten parissa. Täältä hän samosi Vesisaareen, Jäämeren rannoille, nai ruijattaren ja muutti Amerikkaan. Elääkö vai on kuollut, siitä ei ole varmaa tietoa. Jos elää, on hän nyt 70 vuoden ikäinen, syntynyt 31.12.1846.

Joitakin vuosia sitten ilmestyi muka Janne Kuorevedelle. Hän kävi Hallit, Kolhit, Jämsät ja Kuorevedet katselemassa, puhutteli ihmisiä, puhui Jannesta ja hänen töistään. Ihmiset kihisivät ympärillä ja kysyivät: oletko Janne? Mies vastasi salaperäisesti: »Tulkaa Leppävirroille, siellä näette Jannen!» Vanhat ihmiset tunnustelivat häntä arvista ja muista merkeistä Janneksi. Kaikki luulevat nyt varmasti Jannen käyneen nuoruutensa kotiseudulla.

Tämä salaperäinen mies oli mustalainen Hagert Leppävirroilta. Hän lienee tutustunut Janneen, eikä saanut rauhaa, ennenkuin omin silmin näki ja tutki tämän murhajutun sivuhenkilöt ja tapahtumapaikat. Hänelle oli käynyt juuri kuin minulle. Suuren maantiesissin tarina oli kiehauttanut minunkin mahdolliset mustalaisveriainekseni, niinkuin Hagertinkin. Minua ei kukaan luullut Janneksi, minun ohimoillani liekehti rovastin-gloria. Mutta Hagert meni täydestä: olihan hän täysmustalainen.

Mutta murhenäytelmä ei lopu Jannen poistuttua näyttämöltä. Veljekset jatkavat sitä.

Olen kummeksunut sitä, että nuoremmat veljet lähtevät astumaan vanhemman veljen jälkiä, vaikka heidän olisi pitänyt tajuta, minne se ura johtaa — Siperian synkkiin kaivoksiin. Luulisi, että vanhemman veljen kova kohtalo ja äidin surukuolema aina olisi varoittavana pelättimenä ohjannut heidän askeleensa toisille taipaleille.

Mutta ei niin. Joko veri huusi ja vaati tyydytystä tahi Jannen suuri maine ei jättänyt veljiä rauhaan. Lapsesta pitäen he kuulivat »Hallin Jannen» laulua laulettavan joka nurkassa, kuulivat kansan ihmetellen kertovan, kuinka hän oli komea ja ketterä, kuinka hän tasakäpälässä hyppäsi täysissä raudoissa alas rattailta, kuinka hän iloisesti helisteli rautojaan käräjäpaikan tuvassa. Käsitteet menivät vähitellen sekaisin, Jannen työ ei ollutkaan rikosta, se oli mainetyö. Hekö olisivat huonommat kuin Janne? Olivathan hekin yhtä pitkät ja komeat, eivätkö hekin voisi tehdä töitä, joita lauluissa ikuistettaisiin. Eivät he tahtoneet kansan suussa kulkea nahjuksista. Muuta keinoa kilpailla Jannen kanssa ei ollut kuin rikostyö. Siis siihen käsiksi! »Inhimillistä, ylen inhimillistä.» Samanlaiset tunteet kannustivat Themistoklesta hänen muistellessaan Miltiadesta, samat Herostratosta, samat viikinkien ja kaikkien aikojen sotasankarien jälkeläisiä. Maineen laatu ei aina ole samaa, mutta maineen halu on sama.

Pisin ja väkevin kaikista veljeksistä, punakkaposkinen, leveämpimuotoinen kuin veljekset, oikea maalaiskaunokainen. Varasteli hevosia oikein mustalaisen malliin, mutta ei tehnyt väkivallantöitä eikä ollut kuulu lemmenseikkailuistaan. Hänessä ei ollut sitä verta, että hän yöllä kivimoukari kädessä olisi hiipinyt uhrinsa niskaan ja murskannut häneltä pään. Hän oli vain kalpea Jannen matkija.

Kerran häntä kuljetettiin kahleissa Heinolan puoleen vastaamaan varkauksistaan. Oli pimeä talvinen ilta, ajettiin mäkeä alas. Aaro sai potkaistuksi ajomiehen istuimeltaan hankeen, tarttui ohjaksiin ja lähti täyttä karkua ajamaan pakoon. Tuli jäälle ja ajoi vimmatusti, mutta pimeässä joutui liian lähelle Kalkkisten koskea; jää petti ja sinne katosivat hevonen, reki ja mies.

Seuraavana kesänä löydettiin Aaron mädännyt ruumis raskaissa kahleissaan kosken pohjalta.

Jannen nuorin veli, siro ja solakka kuin Janne, laulaja ja saarnamies. Hän oli sävyisä ja hiljainen mies, ystävällinen ja lempeä. Hänen tapanaan oli sanoa: »Mikä minussa hiljaista ja hyvää on, se on äidistä, mikä levotonta ja rajua, se on isästä.» Hänessä viinan voima nosti pinnalle mustan luonnon, niinkuin se aina tekee hämäläisrotuisessa miehessä; viinapäissä mustalainen voitti suomalaisen. Hänen kerrotaan juhlatiloissa nousseen saarnamieheksi, joka pitkissä puheissa selitteli maailman mutkaista menoa. Sanan voimalla hän koetti taltuttaa sielunsa rajuja kohtauksia. Yöt pitkät käveli lattialla ja ääneen manasi pahoja ajatuksiaan ja aivoituksiaan.

Mutta vanhan mummonsa, Rumorin, veri ja nimi vaati melskettä ja jyryä.
Hän ryhtyi niihin ja istui linnojen komeroissa aina Helsinkiä myöten.

Kerran tuotiin Hallinpenkkiin vanki — niin kerrotaan — joka ei noussut reestä, vaan istui siinä pakkasessa. Hallin isäntä meni vankia pyytämään sisälle. Vanki peitti silmänsä, isäntä tutki häntä tarkemmin. Siinä istui hänen nuorin poikansa Otto.

Oli juomingit eräässä Kuoreveden talossa. Siinä humaltuivat isäntä ja vieraat. Ottoa kiusattiin tanssimaan. Häntä ei huvittanut tanssi, ja hän suuttui lakkaamattomista, kiusallisista pyynnöistä. Paetakseen suuttumistaan hän poistui ja meni levolle vieraan miehen rekeen. Vieras lähtiessään nosti nukkuneen Oton tallin heinille. Oli kevät, päivällä räystäät tippuivat, yöllä oli kova pakkanen. Sinne Otto jäi yöksi ja paleltui. Aamulla kannettiin tupaan. Apu tuli liian myöhään. Otto tunnusti syntinsä, rukoili Jumalaa ja kuoli.

Jannen äiti kuoli suruunsa, Santeri Marianpoika sortui omantunnon vaivoihin, Jannen kaksi veljestä kuolivat tapaturmaisesti, maineeltaan mustattuina. Siinä on murhenäytelmä Shakespearen malliin. Kaatuneitten luku suuri. Janneko, päähenkilö, yksin saisi luonnollisen kuoleman? Ei. Kansa kertoo, että Janne Amerikassa on tehnyt itsemurhan! Näin on murhenäytelmä eheä ja aukoton.

»Miksis menit Hallin Janne postia kangilla lyömään,
Etkös tiennyt pääseväsi ruumin leipää syömään.»

Kaikkia rikoksensa surullisia seurauksia Janne ei kumminkaan voinut silmäillä.

Surullinen salon tarina, ei suinkaan ainoa laatuaan, mutta kuuluisin ja mainittavin Suomessa. Kun Hallin Jannen nimi mainitaan, ovat kaikki hänen kotiseutunsa ihmiset kuulevinaan tuttuja jouluääniä korkeudesta:

Edellä on mieltäkiinnittävä kertomus Halli-suvusta, joka seitsenkymmenluvun loppupuolella tuli kuuluisaksi kautta koko maan siksi, että silloisen suvun päämiehen vanhin poika Janne murhasi kammottavalla tavalla postinkuljettajan ja ryösti postin. Tekijä lopettaa kertomuksensa sanoilla: »Näin on murhenäytelmä eheä ja aukoton.» Kuitenkin on allekirjoittanut ottanut vapauden jatkaa kertomusta muutamilla lisäyksillä, jotka olen saanut luotettavilta henkilöiltä, Kuoreveden silloiselta kirkkoherralta ja Pohjois-Amerikassa Minnesotan valtiossa olevilta Hallin Jannen tuttavilta.

Hallin Janne tuomittiin, niinkuin tiedetään, karkotettavaksi Siperiaan, mutta hänen ei koskaan tarvinnut nähdä Siperian autioita seutuja, sillä Orenburgissa, tai jossakin muussa kaupungissa Aasian rajalla, Janne »sairastui» ja vietiin hospitaaliin. Siellä kävi silloin tällöin eräs ylhäinen ja rikas nainen, joka päätti pelastaa tuon komean nuoren miehen. Tämä laupeudentyö tapahtui siten, että Janne »kuoli» ja eräs luterilainen saksalainen pappi hautasi hänet. Arkussa oli hiekkaa ja sen sellaista, mutta Siperian matkustaja oli vapaa ja terve. Tiedonantajani, K:n kirkkoherra, oli sittemmin saanut kirjeen saksalaiselta virkaveljeltään, jossa tämä ilmoitti Hallin Jannen kuolemasta.

Hallin Janne oleili sitten useampia vuosia hyväntekijättärensä turvissa; mutta kaipaus kotimaahan ja nuoruuden lemmityn, Mattilan Sandran luo sai hänet lähtemään salanimellä, hyvällä matkakassalla ja hienoilla asiakirjoilla varustettuna kotipaikalleen, jossa hän sai tietää, että Sandra morsian oli mennyt naimisiin toisen kanssa. Se oli kova isku Jannelle ja hän päätti jättää paikkakunnan, etenkin kun alkoi kierrellä huhuja, että tämä matkustava herrasmies oli juuri siperialainen vanki.

Janne matkusti sitten poikki maan Vesisaareen, missä hän rakastui kauniiseen ruijattareen, joka myöntyi hänen tuumiinsa. Kuitenkin matkusti Janne ensin yksin Yhdysvaltoihin ja lupasi morsiamelleen palata hakemaan häntä Pohjois-Amerikkaan. Sen Janne tekikin, sillä hän oli huomannut maan hyväksi, ja vei nyt muassaan kihlattunsa Uuteen Maailmaan, ja siellä asettuivat nämä nuoret asumaan Duluth Minn. etukaupunkiin. Jannella oli vielä vähän rahoja jäljellä, hän osti hevosen ja vaunut ja rupesi kuorma-ajuriksi. Ajurin ammatissa onnistui J. niin hyvin, että voi ostaa itselleen oman talon. Siinä elelivät nuoret onnellisina ja perhe lisääntyi pojalla.

Syksyllä 1889 tein ensimmäisen pitkän matkani Pohjois-Amerikassa, ja pääasiallisesti kävin seuduilla, niissä maanmiehiäni eli ja työskenteli. Lähellä Duluthia on pieni kaivoskaupunki nimeltä E'ly Minn., jossa myöskin kävin. Talonisäntäni E’lyssä, kaivostyömies J. Mattila, tuli oppaakseni ja vei minut alas hiilikaivoksiin, jotka olivat minusta erittäin mielenkiintoisia. Eräänä päivänä kuljeskelimme, Mattila ja minä, kaupungissa, ja kun minun piti saada pyykkini pestyksi, vei Mattila minut Jensenin pesulaitokseen. Mattila oli Jensenin perheen tuttavia ja meidät pyydettiin kahville. Mrs Jensen oli komea nainen, jotavastoin mr Jensen oli pieni ruma raukka. Poika John, 14—15 vuoden vanha, oli perheen ainoa lapsi. Nuori John oli erinomaisen kaunis. Hänellä oli suuret ruskeat silmät. Kun olimme lähteneet Jenseniltä, ihmettelin kadulla kävellessämme, mitenkä niin mitättömällä isällä kuin Mr Jensenillä voi olla niin tavattoman kaunis poika. Mattila kysyi, olinko kuullut puhuttavan Hallin Jannesta, ja myöntävään vastaukseeni lisäsi oppaani, että nuori John oli Jannen poika ja mrs Jensen hänen entinen vaimonsa, joka Jannen kuoltua oli mennyt naimisiin Jensenin kanssa.

Halusin saada kuulla lisää Hailin Jannen vaiheista, ja Mattila, joka oli tuntenut Jannen, kertoi seuraavaa: Jannelle oli kaikki onnistunut hyvin ja hän ansaitsi paljon rahaa Duluthin kaupungissa. Mutta Janne tahtoi tulla rikkaaksi ja teki pöyristyttävän suunnitelman saavuttaakseen tämän epävakaisen onnen. Naapurissa asui rikas leski, jonka Janne valitsi uhrikseen. Eräänä yönä murtautui Janne lesken luo, surmasi hänet nuijalla ja poltti talon, anastettuaan ensin rahat ja kalleudet. Pian kävi kuitenkin ilmi, että Janne oli syyllinen, ja hänet tuomittiin hirtettäväksi. Yöllä vasten teloituspäivää oli Janne itse hirttäytymällä lopettanut kohtalokkaan elämänsä.

Kuka ei ole lukenut Juhani Ahon liikuttavaa lastua »Vanha venevalkama». Kirjailija on tässä lastussaan luonut herkän kuvan vanhasta venerannasta, jossa muinoin kirkkoveneet paistattivat päivää hienolla hiekalla aret pitkät ja jossa sunnuntaina oli hyörinää ja pyörinää, kun salon kansa keräytyi lähteäkseen iloiselle kirkkomatkalleen. Mutta nykyään rumentaa paikkaa laivalaituri ja veden pinnalla uiskentelee öljypisaroita, höyrykoneen mustaa, likaista hikeä.

Ihmeellistä on, että ihminen ainoastaan henkisellä alalla on vanhoillinen, mutta teknillisillä ja koneellisilla aloilla taas huiman radikaali. Meidän maailmankatsomuksemme on laskettu tuhansia vuosia vanhoille perustuksille ja pysymme itsepäisesti niissä kiinni, vaikka tunnemme ne mahdottomiksi, niin, me uskomme niihin juuri sen tähden, että ne ovat mielettömiä. Credo qvia absurdum, sanoi jo eräs vanha kirkkoisä. Mutta teknillisellä alalla otamme jokaisen uutuuden, jokaisen parannuksen ja keksinnön iloisella riemulla vastaan.

Mitä suunnattomia mullistuksia onkaan höyryn kesytetty voima aikaansaanut meidän aikanamme. Höyry ja räjähtävät öljykaasut. Voipi todellakin nykyään laulaa runollista kesälaulua: »airot pois, ei tarvis soutaa» enemmän kuvaamaan soudun vähittäistä mutta varmaa häviämistä kuin ylistämään soutajan muka runollista ammattia. Höyrylaivat ja moottoriveneet viheltelevät, toitottavat ja sytkyttävät jokaisella järven selällä pilkaten: »airot pois, ei tarvis soutaa». Ja hyvä, kiltti soutaja tottelee niin perin kernaasti, jos hänellä vain on tilaisuutta päästä ikävästä ammatistaan.

Soutu ammattina on orjan työtä, kaleerivankien hirvittävä kohtalo muinoin, mutta urheiluna se on korkeassa arvossa pidettävä. Muutamat asettavat soudun kesäurheiluista ensimmäiseksi.

Mutta soutu voi myöskin olla huvittavaa, jos sitä saa harjoittaa iloisten ihmisten seurassa ja jos vaiva saadaan supistumaan vähimpään määräänsä. Nämä ominaisuudet yhdistyivät niissä soutumatkoissa, joita vielä pari kymmentä vuotta sitten jokseenkin yleisesti tehtiin suurten järviemme perukoilta kirkonkylään. Kuvamme näyttävät selvästi, mitenkä tällaisilla matkoilla liikuttiin.

Minulla taas olisi aikomuksena kuvata ainoata kirkkovenematkaani, missä olen ollut mukana.

Minulla on aina ollut onni asua lähellä kirkkoa, missä ikinä olen majaillut. Sentähden olen mukavasti suoriutunut kirkkomatkoistani käyttämällä n.s. »apostolin hevosia», joka lieneekin otollisin kulkuneuvo kristittyyn kirkkoon. Mutta kerran asuin kaukana salomailla, jonne ei yhtään kärrytietä johtanut ja jossa kokonaisessa suuressa kylässä ei yhtään ajokärryä vielä oltu nähty. Mutta ihana vesitie kulki salmien ja pienempien järvien kautta kirkolle, jonne oli 2 peninkulman matka.

Olin vuokrannut huoneen talonpoikaistalosta kosken partaalta. Joka sunnuntai heräsin 5:n aikaan aamulla siihen, että huoneeni tuli täyteen kirkkoväkeä, lihavia, punakoita, terveitä emäntiä ja heidän laihoja, hoikkia aviomiehiään. Pelkkää ylhäisöä salojen sopista. Venyin sängyssäni, ja väki ryyppäsi suuhunsa aamukahvinsa teevadilta viiden näppinsä varassa. Ensimmäisenä ja toisena sunnuntaina olin vielä liian ujo kiivetäkseni sängystä, mutta kolmanneksi sunnuntaiksi päätin karaista luontoni ja hypätä pesästäni kerääntyneen salokermaston läsnäollessa. Kun sitten kolmas sunnuntai valkeni ja huoneeni täyttyi pyylevistä emännistä, heilautin äkisti peittoni syrjään, kimposin ketterästi vuoteeltani ja seisoin samassa tuokiossa valkoisessa palttinassani, kuten aamunjuro arkkienkeli, keskellä juhlapukuisia emäntiä. Luulin hämmästyttäväni läsnäolijat, mutta vielä vähät! Lähinnä istuva emäntä nousi pystyyn, niiasi hieman, pisti esille pienen, pehmeän kätensä ja sanoi: terveeks. Terveeks, terveeks sitte pitkin linjaa. Emännät toruivat minun laimeata kirkossakäyntiäni, jonka tähden minun piti lupautua lähtemään heidän matkaansa suureen kirkkoveneeseen.

Yhdyttiin rannalla, jossa jo useita venekuntia oli kirkkomatkatouhussa. Kylän ikämies (oltermanni), vanha harmaahapsi ukko, liikkeiltään arvokas kuin eläkettä nauttiva esittelijäsihteeri, mutta maailmankatsomukseltaan rajatonta persoonallista vapautta vaativa, istuutui veneen perään korkealle tuhdolle. Minä sain mukavan paikan ukon jalkojen juurella vapaamatkustajana. Emännät sijoittuivat eteeni, myöskin, vapaapiletillä suuren lihavuutensa takia. Airoihin kävi kylän nuoriso molempaa sukupuolta käsiksi, tytöt helakoissa röijyissään ja valkoisissa huiveissaan, pojat paitahihasillaan. Kokkatuhdolla souti kaksi nuorta äitiä, toinen aviollinen, toinen avioton, jotka veivät pienet lapsensa kastettaviksi, itsensä kirkotettaviksi. Molemmat olivat yhtä nolon näköisiä, sillä ennen kirkottamista olivat he meidän virallisen kristityn maailmankatsomuksen mukaan riettaan hengen saastuttamia. — Paluumatkalla ilakoivat he ääneen, sillä sakaristossa tapahtuneen toimituksen perästä pitivät he itseään yhtä suhteellisen synnittöminä kuin me muutkin kirkkomiehet.

Juttu pääsi heti hyvään vauhtiin. Nuorilla oli omat asiansa, me, arvon ihmiset perässä, puhuimme puolet matkasta vain yhdestä ainoasta asiasta, nimittäin siitä, miten voitaisiin saada eräs kivikko-koski peratuksi niin hyvin, että pienehkö höyrylaiva pääsisi siitä ylös. Silloin päästäisiin tästä iankaikkisesta soutamisesta edestakaisin kirkon ja kodin välillä. Minä koetin lämpimästi puhua kirkkoveneiden puolesta, mutta sanat lankesivat kuuroihin korviin. Kaikki kääntyivät minun puoleeni, soutajat erityisen kiihkeästi, pyytäen, että minä laatisin kirjelmän hallitukselle, jossa seutukunnan haikea halu saada mukavampia kulkuneuvoja selvästi kävisi ilmi. Yksinpä pyylevät emännätkin kävivät minun kimppuuni seuraavalla perin painavalla perustelulla: »Sittenhän sitä oltais kuin muutkin immeiset, eikä voan korpikylän moukkia.» Emännistä koko asia lopultakin oli vain kunnian ja kerskumisen aihe. Mutta voihan sen ymmärtää, miltä tuntui kirkkomäellä, kun muut emännät höyrylaivoistaan nousivat kiittelemään ja sanoivat: »Näytäppä kämmeniäs, niin luen montako rakkoa niissä on.» Kylän ikämies, muutoin kysymykseen erittäin kiintynyt, ei ollut mielissään siitä, että nuoret sekaantuivat vanhempien puheisiin, jonka tähden hän juhlallisesti mutta moittivasti pisteli kaunista Alinaa seuraavilla sanoilla: »Laivassa sinäkin Alina saisit vapaammin leikkiä laskea poikain kanssa.» Samalla nuoret pistivät suunsa tuppeen. Oltermanni oli rajaton sekä ajatusten että sanojen ja töiden ohjaaja veneessä.

Samassa alkoivat pienet rullasyltyt, kokassa uinuvat pienet lapset, saada tuta järvimatkan ruokahalua-kiihottavaa vaikutusta. Ne rupesivat kilisemään niin kohti kurkkuaan, että äitien täytyi heretä soutamasta ja ottaa lapset luoksensa. Lapset olivat majoitetut eväitten väliin, rinnan melkein yhtä pitkien ja pullakoiden kalakukkojen joukkoon, jotka ovat, välttämättömiä kaikilla kirkkomatkoilla. — Rafael Santi olisi varmaankin maalannut yhden madonnan lapsineen lisää, jos olisi nähnyt aviottoman äidin aamiaistarjoilua. — Perusteellisen murkinan, perästä pistettiin kääryt taas kalakukkojen kupeeseen, jossa kestitys ja järvi-ilma kohta uuvuttivat pienokaiset sikeään uneen.

Kerrotaan, että muutamissa Suomen osissa, niinkuin Ruotsinpyhtäällä, kirkkomatka aloitettiin virren veisuulla. Meidän matkamme oli kauttaaltaan maallinen, puhelu oli maallista, nuorten puvut olivat kirkkaan koreita, ja kuherrusta harjoitettiin koko ajan soutajien kesken kaikessa hiljaisuudessa.

Mutta kun kirkkorantaan oli päästy, muuttui mieliala muuksi. Kaiken aluksi jokainen ryhtyi pesuhommiin järvenrannalla. He seisoivat rantakivillä, köyristivät murakat selkärankansa siinä määrin, että kasvot melkein koskettivat vedenpintaa, ja sitten alkoi hankaaminen. Molemmin kämmenin holvattiin vettä kasvoille, ja kämmenet höyläsivät kasvoja ja otsaa raivoisalla nopeudella. Pelkäsin jo, että joku nenä olisi irtautunut liitoksistaan, mutta ei mitään onnettomuutta sentään tottuneille sattunut. Savottaret ovat, samoinkuin ruotsikot, hyvin pesupulskia kasvojen rakenteelta. Alina ja Villina ja Johanna kiipesivät kylvystään punakoina poskiltaan kuin Krimin omenat ja otsaltaan ja kaulaltaan maidonvalkoisina.

Sen jälkeen piilotettiin kaikki helakat puvut pois näkyvistä ja kaikkien päälle ripustettiin mustia pukuja, sillä kristitty kirkko on surunviljelyslaitos ja vaatii surun väriä. Ne, jotka eivät aikoneet ehtoolliselle (H.p. ehtoollinen), söivät hartaasti kalakukkojen sisuksia, rippivieraat taas seisoivat selin ja nieleskelivät ilmaa. Sitten marssittiin kirkkoon kahdessa ryhmässä, vaimot omassaan ja me miehet omassamme, oltermannin ja minun ohjauksessa. Kirkon ovella tuoksahti vastaan lemu, ei narduksen eikä balsamin, vaan vanhojen sarkavaatteiden, jotka kymmeniä kertoja olivat kastuneet sekä hiestä että sateesta. Se oli nukuttavaa lemua, kuten unikukan haju, juhannusauringon kuumentamassa kirkossa. Me miespuolet täytimme kokonaisen penkin kirkossa, naisista emme tienneet mitään koko jumalanpalveluksen aikana. Laki oli nimittäin sellainen, että miesten tuli yksinomattani vaipua mietiskelemisiin, häiriintymättä synnintuojan, naisen, läsnäolosta.

Ensin kumarruttiin penkkiimme, sitten istuimme selkä kenossa odottaen menoa. Alttaripalveluksen aikana hoidimme, oltermanni, minä ja soutajat, säntillisestä kaikki musikaaliset vastaukset papin laulaviin tervehdyksiin. Mutta sitten tuli pitkä saarna, jossa käsiteltiin kaikkia niitä syntejä, mitkä meitä poloisia, Jumalan kuvia, vaivaavat. Naiset kuuntelivat tarkkaavaisesti — ne rakastavat aina enemmän kuulla puhuttavan synnistä kuin itse ehkä panna toimeen sellaista — mutta ikämies, joka itse aikoinaan oli ollut suuri hulivili, ei jaksanut ylläpitää tarkkaavaisuutta syntirekisteriä luettaessa. Hän oli ollut varhain jalkeilla, kulkenut koko aamun järvellä polttavassa auringonpaahteessa, nyt häntä nukutti lamauttavasti. Hän kumartui penkin kaidetta vastaan, uskotellakseen meille, että hän rukoili, mutta aivan kohta hän täydellisesti paljasti itsensä. Hänen sieraimensa alkoivat hieman aluksi vihellellä kimakoita ääniä. Sitten ääni laskeutui alemmalle asteikolle, mutta sillä tavalla ukko vain pääsi täyteläisemmille puhalluksille. Ikämiehen nuorin poika yritti minun selkäni takana herätellä vanhusta, mutta minä pusersin hänen käsivartensa vasten penkin selkää ja käskin hänen antaa ukon tehdä niinkuin parhaaksi näki. Ukko kyllä tunsi kaikki synnit ennestään ulkoa, sekä tietopuolisesti että käytännöllisesti. Hänen harmaat hapsensa riippuivat molemmin puolin sieraimia, ja ne löyhyivät edestakaisin ukon voimakkaista henkäyksistä. Ukko loihti esille mitä erilaisimpia tunnelmia soittimellaan, milloin hivelevän helliä, milloin surullisesti vaikeroivia, milloin taas vihaisesti jyriseviä, kuten pitkäisen jylinä. Ukon suurimmillaan soitellessa kumartuivat kaikki nuoret kyläläiset penkkien kaidetta vasten, ei rukoillakseen. Ainoat, jotka penkissä suorina pysyivät, olivat nuorin poika, helottavan punaisena, ja minä, joka en ihmetellyt tällaista luonnonvoimain temmellystä. Mitään ikävämpää huomiota ukko ei herättänyt, sillä hän sai kannatusta joka taholta. Samanlaisia ääniä kuului läheltä ja kaukaa juuri niiltä penkeiltä, joilla kirkkoveneitten miehistö istui. Ehtoollisen aikana oli ukko taas perin pirteä ja reipas ja otti osaa täysillä palkeilla virren veisuuseen: »Oo Jumalan karitsa, joka pois otat maailman synnit.»

Jumalanpalveluksen jälkeen me taas kaikki keräännyimme kirkkomaitaan. Naiset pukeutuivat jälleen helakoihin pukuihinsa, kirkotetut ruokkivat pienokaisensa, jotka olivat käheät paljosta jumalanmenon häiritsemisestä kirkossa, ja antoivat kättä kaikille merkiksi, että synnin saasta oli jäänyt sakaristoon. Astuttiin veneeseen entisille paikoillemme.

Nyt alkoi kilpasoutu kotia. Eri kylien soutajat kilpailivat keskenään. Meidän tyttömme ja poikamme vetivät täysillä hartiavoimillaan, nuoret äidit myöskin puhdistuksensa ilossa, mutta jäljelle vaan jäimme. Syy oli emäntä-pallukoitten ja minun, sillä vene oli auttamattomasti perälastissaan. Minä tosin hetken ajan sousin Alinan kupeella, mutta ei vauhti ottanut sanottavasti parantuakseen. Me tyynnyimme ja rupesimme juttelemaan totisista asioista.

Hakematta sukelsi kysymys esille, miksi nainen on niin nöyryytetty kirkossa, vaikkapa hän juuri tätä nykyä melkein yksinomattani kannattaa meidän vanhaa, kallista uskoamme. Eräs tyttö kysyä tokaisi heti minulta, miksi nainen ei saa pitää perää kirkkoveneessä. Kaikki pärähtivät röhkänauruun.

— Ettäkö nainen pitäisi kirkkoveneessä perää, oletko sinä hullu! huudahtivat emännät yhteen ääneen.

‒ Kun minä viime kesänä palvelin M:niemen rouvan luona, lähdettiin veneellä kirkolle ja rouva kävi peränpitoon. Me soutajat häpesimme uskomattomasti. Mutta kun päästiin ulommaksi, niin mikä tapahtui? Kaikki veneet soudettiin lähemmäksi, kaikki nauroivat ja nakkelivat niin rumia sanoja meille, että rouvan täytyi luopua peränpidosta ja käskeä renkiänsä sitä hoitamaan. Sitten saimme kulkea rauhassa.

— Nainen, joka suostuu kiihotettavaksi, ei voi vaatia minkäänlaisia oikeuksia, sanoi eräs nuori mies, joka samalla kertoi, että kylässä asui mies, joka osasi toisenlaisen kirkotus-kaavan vanhalla runomitalla, jonkun vanhan miehen sepittämän noin sata vuotta sitten. Tämä kotimainen kaava oli luettu kerran Kuopion piispalle, joka vain oli sanonut: »Pitäkää päälle vaan, en teitä estä.» Näin myöhemmin tämän hullunkurisen kirkottamisen ja ihmettelin suuresti Kuopion silloisen piispan ennakkoluulottomuutta.

Nyt lienevät kyläläiset saaneet koskensa peratuksi ja samalla nopean höyrylaivan linjalle. Kirkkoveneet lahovat rannoilla. Kaikki on muuttunut uudenaikaiseksi ja mukavaksi, ainoastaan kirkko on sama kaks'satavuotinen ja usko kakstuhatvuotinen. Kastetaan, ripitetään, vihitään, kirkotellaan ja haudataan vanhojen mallien mukaan, mutta kirkkoveneillä ei enää soudeta.

Kirkkoveneitten aika rupeaa auttamattomasti loppumaan. Lahovien suurempien kirkkoveneitten mitat ovat säilytetyt museojulkaisuissa, joka on sama kuin jos ihminen olisi joutunut kuolleitten kirjoihin. Pohjois-Hämeessä ja Satakunnassa on pisimmät veneet rakennettu. Kaikkein pisin on hankittu Seurasaaren ulkomuseolle. Sen pituus on 21 m, leveys 2,28 m ja se on 14-hankainen. Suurin vene, minkä minä olen nähnyt, oli Säämingissä. Se oli lyhyempi Seurasaaren venettä, mutta paljon leveämpi ja korkeampi. Sanottiin sen kantavan 70 henkeä.

Toiset kirkkoveneet lahovat kauniilla hiekkarannoillaan aivan niinkuin niiden muinainen miehistökin kirkon hiekassa. Kirkkoveneethän olivatkin sunnuntain lapsia ja nauttivat siis etuja, mitä muilla tarvekapineilla ei ole; ne muuttuvat maaksi häiritsemättömässä juhlallisuudessa talaansa alla kuten ihminen kirstussaan.

Toisin paikoin taas on kirkkoveneet otettu arkielämän palvelukseen. Mitä sanotte, otettu saven kuljetukseen jopa — lannan! Eikö se ole pöyristävää Jumalan pilkkaa!

Kuka muuten voi taata, ettei vielä joskus tulevaisuudessa uusita kirkkovenekulkua — urheiluna. Niin on käynyt hiihdolle, niin poronajolle j.n.e.

Edellä olen kirjoittanut Hämeestä, sen ihanista järvistä, sen hiljaisista, hienotunteisista asukkaista, hämäläisten hyvin kalustetuista, suurista ja autioista asunnoista, rasvaisuudesta ja helppohintaisuudesta maaseudulla sekä mustalaisista ynnä puolimustalaisista. Nyt aion muutamissa kirjoituksissa koettaa kuvata aivan toisenlaista kansaa sekä sen luonnetta ja tapoja, kansaa, jota sanotaan savolaisiksi.

Tavallisesti puhutaan hämäläisistä ja karjalaisista, kun tahdotaan mainita ne pääheimot, jotka ovat viljelleet maata ja asuneet Suomen suomalaisissa seuduissa. Yhtä hyvällä syyllä voi puhua hämäläisistä ja savolaisista, sillä alkuperäiset karjalaiset ovat huvenneet vähäiseksi joukoksi, kun taaskin savolaiset ruskean rotan ja russakan hillitsemättömällä matkustamishalulla ovat levinneet yli puolen maatamme.

He lähtivät Laatokan rannoilta ja Karjalan kannakselta kautta kolkkojen korpien, yli vuolaitten virtojen, pitkin suuria ja pieniä vesiä ja ottivat Saimaan rannat haltuunsa. He olivat metsästäjiä ja kalastajia, pahannäköisiä kuvatuksia. Mies pitkä ja laiha kuin nälkäkurki, nainen taas paljoa pullakampi. He virittivät ansoja metsien eläville ja pyydystivät järvien kaloja merroilla ja rysillä.

Tukka oli pörröinen ja kampaamaton, niinkuin kaikkien ihmisien esi-isillä, oivallinen paratiisi kaikenlaisille villeille syöpäläisille. Savolaisella on tästä seuraava kuvaava arvoitus: aitta alla, mylly päällä, tihkuviita myllyn päällä, joka oksalla orava: aitta = vatsa, mylly = suu, tihkuviita = hiukset, oravat = täit. Ei huoli häpeillä! Keskiajan mainehikkaitten ritarien tukkalaite oli aivan samanlainen. On olemassa sivistyskansoja, joiden ei ainoastaan esi-isät, vaan isätkin suosivat runsaita eläintarhoja päässään.

Mutta muassaan he kuljettivat sellaista, mitä ei millään muulla kansalla avarassa maailmassa ollut. Ikimuistoisista ajoista saakka he komeilivat.

En voi olla pysähtymättä tähän aivan erikoiseen, savolaisille ja karjalaisille ominaiseen tapaan.

Ensin Raamattu! Kaikkien meidän isämme Aadam ja hänen puolisonsa Eeva ja poikansa Kain ja Abel tyytyivät etunimiin. Abraham, Job, David, Paavali ja Pietari samoin. Ei merkkiäkään sukunimistä! Ei edes isän nimeä omansa jäljessä. Juutalaiset ovat vasta viime aikoina omaksuneet kullalta, hopealta ja metallilta kaikuvat sukunimensä: Moses Goldschmidt, Aron Silberstein j.n.e. — Kreikkalaisiltakin puuttuivat sukunimet kokonaan. Sokrates, Platon, Alkibiades, Odysseus, Akhilleus vaelsivat läpi elämänsä pelkkien etunimien varassa. — Sentähden he sinuttelivatkin toisiaan ilman edelläkäypää juhlallista veljenmaljaa, jota kristillinen tapa nykyaikaan vaatii. —

Germaaneilta puuttuivat myöskin sukunimet, aina kauas keskiaikaan saakka. Isä Wulfilas, kuninkaat Klodovik, Athaulf j.n.e. Myöhemmin ottivat he nimiä linnojensa ja tilojensa mukaan. Tällaisia nimiä ovat von Habsburg, von Hohenstauffen, von und zu Thurn und Taxis, siis edestakaisin Thurniin ja Taxisiin. Mutta oikeastaanhan ne eivät ole mitään sukunimiä. Eräällä omalla esiäidilläni, württembergiläisellä aatelisnaisella, oli seuraava erittäin pyylevä nimi: Ost von Weidenost. — Tämän kerron kerskailukseni korkealla syntyperälläni ja samalla omilla täyteläisillä muodoillani. —

Meidän ruotsalaiset ja suomalaiset ritarimme liikkuivat aina omalla ja isän nimellä. Eräs nimitti itseään Bo Joninpoika (Grip), toinen Axel Eerikinpoika (Tott) ja kolmas Kustaa Eerikinpoika. Viimeksimainittu oli nimeltään myöskin, mutta ainoastaan juhlallisissa tilaisuuksissa, Vaasa. Vasta niin myöhään kuin 1620-luvulla annettiin määräys, joka pakotti kaikki aatelismiehet hankkimaan itselleen sukunimet. Samaan aikaan alkoivat myöskin pappismiehet omaksua sukunimiä. Siihen asti olivat he nimittäneet itseään esim. Martinus Martini (Martti Martinpoika). Mutta Ruotsin talonpojilta puuttuivat sukunimet aina 1800-luvulle. Talonpoikaisnimet Ruotsissa ovat siis enintään sata vuotta vanhoja.

Samaten oli laita myös kaikkialla Suomessa, — paitsi Savossa. Länsiosassa Suomenmaata elelivät talonpojat sukunimittä 1800-luvun alkuun saakka. Kirkonkirjoissa vilisi Juhonpoikia, Pietarinpoikia, Antinpoikia ja Kallenpoikia ja lopuksi hämmennys meni niin pitkälle, että p—u itse vain voi pitää lukua lukemattomista Junnuistaan.

Sitten alkoi ruotsalainen nimenotto. Kaikki metsän eri puulajit rapisteltiin putipuhtaiksi ja niin syntyivät nuo lukemattomat Lindgrenit, Ahlbomit, Aspelundit, Björkqvistit ja Tallrothit, joista ei yksikään ole sukua toiselleen.

Mutta nyt tulemme siihen suureen ihmeeseen. Savolaisilla oli todellisia sukunimiä, aina keski-, jopa pakanuuden ajoista saakka.

Kun avaa ensimmäiset maakirjat Kustaa Vaasan ajoilta, vuodelta 1541, ja ottaa esille Savonlinnan läänin, huomaa hämmästyksekseen, että joka ikisellä savolaisella talonpojalla on sukunimensä. Näin on laita, vaikka yleisenä tapana koko valtakunnassa oli se, että talonpoikia nimitettiin omalla ja isänsä ristimänimellä. Näissä pitkissä luetteloissa ovat melkein kaikki nykyiset savolaiset talonpoikaissukunimet edustettuina. Aivan vähän on tullut lisää, aivan vähän on sukupuuttoon hävinnyt. Sukupuuttoon kuolleitten joukossa mainittakoon eräs suuri suku, jolla on kauniilta helähtävä nimi, Ihalempinen. Ja vielä lisäksi. Ei yhdelläkään savolaisella talonpojalla ole isän nimeä mainittuna. He eivät ole Abel Matinpoika Korhosia, vaan yksinkertaisesti Abel Korhonen, aivan niinkuin kansa kaikkina aikoina on itseään nimittänyt.

Kun nyt koko savolainen heimo, ilman yhtään poikkeusta, jo vuonna 1541, silloin kun vielä itse Ruotsin kuningaskin oli nimeltään Eerikinpoika, esiintyy omilla sukunimillään, täytyy otaksua, että näitä nimiä oli käytetty jo ammoin keskiajalla. Niin levinnyt ja piintynyt tapa on varmasti satoja vuosia vanhempi ensimmäisiä sukuluetteloja vuodelta 1511. Milloin nämä nimet ovat otetut, ei voi historiallisesti määrätä. Mutta Aleksanteri Nevskin armeijassa taisteli eräs päällikkö nimeltä Pelkonen. Hän eli siis 1200-luvun alussa. Monet savolaisista nimistä ovat niin vanhoja, että niiden merkitystä on mahdoton selvittää, esim. Tiiho(nen), Innno(nen), Korho(nen), Ronka(inen). Mikael Agricola mainitsee, että suomalaiset palvelivat jumalaa, jonka nimi oli »Ronkateus». Siis on sukujumala antanut nimensä perheelle. Samaten on ollut ehkä myöskin Ikäheimon ja Ihalempisen laita.

Kysymys on: mitenkä on tämä ihme selvitettävissä? Aion koettaa selittää sitä seuraavasti:

Vanhoina aikoina uskottiin, että muutamiin pyhiin nimiin liittyi taikavoima. Jumalan kymmenissä käskyissä kielletään turhaan lausumasta Jumalan pyhää nimeä. Hänen pyhää nimeänsä eivät tunteneetkaan muut kuin Hänen valitut profeettansa, mutta sillä nimellä voivat he tehdä, ihmeitä. Hänen jokapäiväisempää nimeänsä El eli Elohim sekä Jahve käytettiin yleisesti hebrealaisissa ristimänimlssä, esim. Samu_el_, _El_iel, Jo_el_ ja _Ja_kob. Ruotsalaiset antoivat myöskin mielellään lapsilleen jumaliensa nimiä, Tor, Torfin, Torborg. Äkillisissä vaaroissa kääntyvät vielä tänäkin päivänä kristityt vapahtajansa puoleen huudahtamalla Herra Jee j.n.e. He turvautuvat siihen ihmeelliseen voimaan, joka on nimeen kätkettynä.

Savolaiset olivat enemmän kuin monet muut kansanheimot vakuutettuja sanan, nimen, taikavoimasta. Sanalla voivat heidän tietäjänsä saada aikaan mitä ihmeitä tahansa. Niin kiihkeätä sanan mahdin palvelusta tuskin muilla kansoilla tavataan. On vieläkin henkilöitä, jotka metsässä eivät rohkene turhaan lausua karhun oikeata nimeä, vaan mielittelevät sitä kaikenlaisilla hyväilynimillä. Voihan ajatella, että sellainen kansanheimo piti esi-isänsä kaikenlaisten tarujen ja kertomusten kirkastamaa nimeä oivallisena taikakaluna, johon oli hyvä turvautua. Sentähdenhän oli selvää, että jälkeläiset ottivat ajan pyhittämän sukunimen suojakseen kaiken maailman vastuksia ja vaaroja vastaan. Savolaisten sukunimien käyttöön sisältyi siis jonkunlainen edesmenneitten esi-isien henkien palvelus.

Tältä näkökannalta katsoen voi hyvin ymmärtää, että Ruotsin valtakunnan kirjurien täytyi Savossa luopua valtakunnan yleisestä tavasta ja mitä suurimmalla huolella merkitä sukunimi jokaiselle savolaiselle talonpojalle. Ja tämä juuri on ihmeellinen ilmiö, jota ei tapaa muualla Euroopan kansojen keskuudessa samaan aikaan, uuden ajan alussa. Samaten ei mikään muu kansa Euroopassa voi kerskailla niin monilla ja vanhoilla sukunimillä kuin juuri nämä savolaiset; vanhimmat aatelissukumme ovat eilispäivän lapsia verrattuina moniin satoihin savolaisiin sukuihin.

Jo tämä omituisuus asettaa jyrkän rajan savolaisten ja Suomen muiden asujainten, ruotsalaisten, hämäläisten ja pohjalaisten välille. Mutta on vielä paljon muutakin, joka erottaa savolaisen hämäläisestä ja Suomen muista asukkaista.

Savolainen asuu maittensa keskelle rakentamassaan talossa. Suomen muut asukkaat asustavat kylissä, tilusten ollessa siroteltuina sinne tänne. Savolainen asuu vaarojen laella, niin korkealla kuin vain voi, niin lähellä taivasta kuin mahdollista. Hän ei ole mikään auringon palvelija, hän asuu korkealla siitä syystä, että hän on hakenut hallattomia paikkoja, joissa hän on kaskennut ja polttanut, niin kaukana vesiperäisistä maista kuin suinkin. Yhteenahdettuja, ahtaita kyliä hän kammoaa kuin ruttoa. Siten on Savossa, vaikka se onkin harvaan asuttua, pienemmät alat asumattomia saloja kuin esim. rantaseuduilla Turun läänissä.

Savolainen on herkkusuu Suomen asukasten joukossa. Pääasiallinen ravinto on tuore leipä. Kerran viikossa leipoo hän otsansa hiessä leipänsä, suuremmissa taloissa leivotaan jokapäivä. Reikäleivät ovat hänelle aivan tuntemattomat. Kovaa ja kuivaa leipää hän ei nauti milloinkaan. Kemuissa notkuu pöytä omituisten ruokalajien paljoudesta. Ylinnä kohoaa suuri kalakukko, jäännös keskiajan jättiläispasteijista, jotka usein sisälsivät kuninkaan kyttyräselkäisen hovinarrin, joka vieraiden iloiseksi hämmästykseksi ryntäsi epämukavasta pesästään, juuri kun aiottiin siihen käydä käsiksi. Kalakukko sisältää kaiken, mitä ihminen ruumiin ravinnokseen tarvitsee. Kuori on leipää, sisus tarjoaa kalaa, lihaa ja rasva-aineita. Siis maailman parhain ja mukavin eväskakku. Jätän sanomatta polveutuuko se Bysantista vaiko Roomasta. Olisikohan se saksalaista juurta: »Fischkuchen» = kalakakku? Pöydällä näkee edelleen omituisia »piiraita», jättiläismäisiä ryynirieskoja, lehikäisiä, kaalinlehdellä paistettuja j.n.e. Minä epäilen, että nämä ruokalajit ovat saapuneet Aasiasta, Venäjän kautta. Ajatukseni liitävät usein näistä ruokalajeista raamatun vanhaan Saaraan, joka valmisti aterian Abrahamille ja hänen ylen pyhille vierailleen Mamren tammistossa. Aivan varmaan söivät he samanlaista ruokaa. Savolaisen suurimmassa juhlassa, »köyrinä» (pyhäin miesten päivänä), kuuluu uhrilammas välttämättömien ruokalajien joukkoon, aivan niinkuin Vähän Aasian paimentolaiskansoilla. Uhrilammasta sanotaan yksinkertaisesti »köyrpässiksi».

Nämä ruuat ovat herkkuja sille, joka päivän pitkän on ponnistellut ulkotöissä. Nämä ruuat ahtavat meidän kalpeat kaupunkilaisemme ummelle kuin pakkaspyry savolaiset kujatiet. Mutta kun polkee pyörällä 50 km ennen ja 50 km jälkeen aterian, voi kaikesta huolimatta nauttia rauhallista yölepoa.

Hämäläisten reikäleivät voivat olla kauheita. Ikenet repeytyvät rikki kakun särmikkäissä kristalleissa. Suu täyttyy verellä, mutta kupu pysyy tyhjänä. Sellaisella kakulla voisi heittää vaikka Goljatin kuoliaaksi maahan.

Hämäläisiä on näihin saakka pidetty Suomen etevimpinä maanviljelijöinä, savolaisten lemmikkejä ovat taas kotieläimet. Parhaimmat hevosemme ovat kotoisin sieltä, lehmämme samoin. Härkiä, joita 1500-luvulla vielä oli runsaasti, ei enää pitkään aikaan ole käytetty, jotavastoin muualla Suomessa niitä tavattiin yleisesti vielä 50 vuotta sitten, vieläpä tänäkin päivänä.

Savolainen on ollut maamme varsinainen uudisasuttaja. Hänessä on todellakin ollut ruskean rotan lannistumaton halu levitä joka taholle.

Kun historian ensimmäinen, kalpea valonvälähdys lankeaa hetkeksi näille tienoin, tavataan savolaiset asuvina Mikkelin seuduissa. Kihlakuntaa sanottiin »Suur-Savoksi», ja se joutui Pähkinälinnan rauhassa 1323 Ruotsille yhdessä Jääsken ja Äyräpään kihlakuntien kanssa. Mutta Savo oli rauhanteon kautta saanut luonnottoman ahtaan rajoituksen itää kohti. Savonlinnan seuduilta vedettiin raja pitkin läntistä vesistöä, Leppävirran ohi, pohjoista kohti, ei tiedetä varmaan minne se haipui. Mahdollista on, että se noudattamalla Pyhäjoen vartta loppui Pohjanlahteen. Mutta näin kulki raja ainoastaan paperilla. Savolaiset itse pitivät siitä huolen, että he saivat väljemmän toimialan. Suurimmassa salaisuudessa hävitettiin rajapyykit ja kivet nakattiin kaikille ilmansuunnille. Uudet rajamerkit rakennettiin sijalle, mutta paljoa enemmän itään käsin. Täten joutui Savon alueen puitteisiin muun muassa kaksi kuuluisaa näköalapaikkaa, Punkaharju keski-Savossa ja Pisan vuori pohjois-Savossa. Tämä hiljainen ja salaperäinen pimitysyritys onnistui hyvin, varsinkin kun sen perustalle laadittiin »väärennetty Pähkinälinnan rauhankirje», jossa savolaisten käymä omavaltainen raja väitettiin olevan juuri Pähkinälinnassa vuonna 1323 juhlallisesti vahvistettu rajalinja. Täyssinän rauhanteossa v. 1595 vahvistettiin tämä väärennetty rajalinja lopullisesti.

Näillä erämaan pikku petkutuksilla tuli Savo käsittämään Suomen enin huomiota herättäneet matkailupaikat:

Imatran etelässä, Punkaharjun ja Savonlinnan keski-Savossa sekä Puijon ja Pisan pohjoisessa. Kolin vaara on Karjalaa, mutta myöskin sinne ulottivat savolaiset partioretkensä, niin että väki Kolin ympäristöillä puhuu silkkaa savoa. Sukunimet ja sukutarinat toteavat sitäpaitsi, että tämä siirtyminen Savosta päin on tapahtunut yleisesti vieläpä viime vuosisadan kuluessa.

Vähitellen levisi asutus Mikkelin tienoilta pohjoista ja luodetta kohti, ja pohjois-Häme joutui savolaisten haltuun sekä rauhallisilla että sotaisilla keinoilla. Sääminkiläiset ja rantasalmelaiset taas soutaa nytkyttivät vesistöjä pitkin aina Iisalmeen saakka, marssivat Pohjanmaan rajan poikki ja samosivat Kuusamoon saakka. Jo niin varhain kuin 1400-luvulla valittavat lappalaiset haikeasti, että savolaiset kaskeavat ja polttavat heidän kankaitaan, niin että poronruoka häviää. Että he puhuivat totta, siitä muun muassa kuusamolaisten murre todistaa, joka on mehevää savolaista.

1600-luvulla kuului Käkisalmen lääni Ruotsin kruunulle. Vuosisadan keskivaiheilla teki läänin kreikkalaiskatolinen väestö kapinan, mutta se kukistettiin jo heti alussa vereen. Asukkaat pakenivat välttääkseen rangaistusta ja vainoa. Silloin tietysti savolaiset pitivät varansa ja muuttivat poispaenneiden tilalle. Moni suku tunkeutui aina silloiseen ruotsalaiseen Inkerinmaahan, jonne asettuivat asumaan muun muassa Nevan suomaille, missä aina näihin päiviin saakka ovat säilyttäneet kielensä ja tapansa, siitä huolimatta, että heidän tilansa ovat sotkeutuneet jättiläiskaupungin jalkoihin.

Näin haastaa koko Itä-Suomi hamasta Kokkolasta ja Päijänteeltä aina Venäjän rajoille saakka kieltä, joka on luettava savolaisen murteen alueeksi. Saarijärveläinen, esimerkiksi, ymmärtää helposti, mitä Ruskealan mies pakisee, mutta mitä naapuri Lapualla puhelee, tahi oikeammin nenäonkalossaan äännähtää, on hänen vaikeampi tajuta. Ainoastaan Salmin, Suistamon ja Suojärven asukkaat, muinaisten karjalaisten jälkeläiset, puhuvat kieltä, jota savolaisenkin on työläs käsittää.

Lyhyin piirtein olen koettanut selvitellä mihin osiin maatamme savolaiset ovat levinneet. Seuraavissa kirjoituksissa koetan tuoda esille heidän lystikästä tapaansa käsitellä elämän vakavimpiakin kysymyksiä, sekä kertoa matkahavainnoitani eri osista Savoa.

II.

On väitetty, että savolaiset ovat karjalaisten ja hämäläisten sekarotua. Minun tutkimukseni asiakirjoissa vievät siihen tulokseen, että sekoitus on ylen vähäistä. Jos kerran savolaiset 1500-luvulla miehissä kulkevat puhtaasti karjalaisilla nimillä, jos ainoastaan nimismiehiltä ja kirjureilta puuttuu sukunimet ja nämä henkilöt ovat helposti luetut, ei voi tulla muuhun päätökseen kuin että savolaiset ovat yksinomattaan karjalaista perua.

Tietysti on 16:nnella, 17:nnellä ja 18:nnella sataluvulla vierastakin verta pirahtanut heidän suoniinsa muuttojen kautta vierailta seuduilta, mutta ei mikään anna aihetta otaksumaan, että seudulle muuttaneiden talollisten lukumäärä olisi ollut suuri, arvattavasti pienempi kuin nykyaikainen siirto paikasta toiseen. Yhtä paljon lienevät aatelismiehen virkamiehet ja ruotsalaiset upseerit tehneet parastaan somistaakseen kasvavan kansan ulkomuotoa. On kosolta savolaisia talollissukuja, joilla on helskävät ulkomaalaiset, komeat sukunimet. On Baggeja, on Ambrusineja, on Orbinskeja — nämä viimeksimainitut Savossa muuten lyhykäisesti vain »Piiskoiksi» nimitetyt — sitäpaitsi Ehrnrootheja ja Järnefeltejä. Vielä lukuisammat ovat sellaiset jälkeläiset, jotka kulkevat ei isän, vaan äidin sukunimillä.

Jos jätetään siveysoppi syrjään — joka muuten tietysti on hyvin väärin tehty — ja pysytään vain kiinni kauneuden vaatimuksissa, niinkuin taiteilijain on tapana tehdä, ei voi kylliksi valittaa, etteivät aatelismiehemme ja upseerimme vielä tarmokkaammin huolehtineet rodun ulkomuodon kaunistamisesta.

Professori Grot vainaja, joka oli erittäin tarkkasilmäinen, kun joko kielioppi tahi tytöt olivat kysymyksessä, huomauttaa täydellä syyllä, että savolainen ylimalkaan on ruma, mutta että kuopiolaiset ovat heistä kauneimmat. Sen sijaan hän säännöllisesti pihkaantui jokaiseen tapaamaansa herrasneitiin eikä hevillä herennyt heidän ihanuuttaan ylistämästä. Tämä suuri juopa erisäätyisten tyttöjen välillä on umpeen menemäisillään, niin että savotar tähän maailman aikaan jo yleensä alkaa olla »immeisen näköinen». Kuopiossa ja Iisalmessa ovat tyttöset jo kauttaaltaan sen näköisiä, että niiden seuroissa liikkuu ihan samoilla tunteilla kuin manalle menneet akateemikko Grot ja hänen ystävänsä, Pietarin yliopiston rehtori Pletnev, Savon herrastyttölöiden parissa.

Mitä taas sielunominaisuuksiin tulee, ei savolainen milloinkaan olisi kostunut mistään sekoituksesta minkään muun heimon kanssa. Tämä tuntuu liioittelulta, mutta on sittenkin totta.

Mikä kansa, mikä rotu, mikä heimo maailmassa on jättänyt jälkeensä niin suunnattoman rikkaan runoaarteen kuin juuri tämä savokarjalainen heimo. Sananlaskujen lukumäärähän jo on yli 10 tuhannen. Mikä syvä elämänviisaus on näihin elämän ohjeisiin kätkettynä, mitä oppia niistä saakaan melkein mihin tahansa elämän sattumaan tässä maailmassa. Ei yhtään teeskenneltyä paradoksia niiden joukosta tavata, vaan kaikki on lausuttu vilpoisen kirkkaasti ja läpikuultavan selvästi ja useimmin puettu sellaiseen koreaan muotoon, että sitä ihastuksella ja ihmetyksellä kuuntelee.

Tämän latinalainen lausui: per aspera ad astra. Suomen runotar on nähnyt tämän aatteen veistokuvailijan silmällä. Hän on nähnyt ihmisen kurkottavan korkealle, mutta nähnyt myöskin, kuinka usein hän kompastuu vähäpätöisiin esteisiin; mutta runotar auttaa neuvoillaan miestä taipaleelle. Hän kuiskaa: Tyvestähän sitä puun latvaan noustaan.

Kaikki siveyssäännöt, joissa vallitsee toruva, uhkaava tahi hentomielinen sävy, käyvät ajan pitkään perin väsyttäviksi. Mutta näistä ikävyyksistä savolainen suoriutuu ehtymättömällä leikillisyydellään. Sananlaskut ovat usein tehdyt herättämään hyväntahtoista hymyä maailman menon »turhuudesta». Tuhlaajapojan surullinen satu, niin itämaisen loisteliaasti kerrottu raamatussa, sisältyy savolaisen hauskaan sananlaskuun:

Tuhannet isät ja äidit ovat lohduttaneet itseään tällä sananlaskulla, kun rakas poikanen on uhmaten lähtenyt kodista tuhlaamaan perintöjään kaupungin kevyen kaartin seurassa. Sananlasku voittaa siinä itämaalaisen sadun, että vanhempi veli, tuo kodin kunniankukko, ei tunne itseään loukatuksi.

Kun suuri lurjus vetoaa samankaltaisen aatetoverin todistukseen, sanoo savolainen vain lyhyesti:

Muut kansat sanovat saman asian monilla ja kankeilla sanoilla: »Sano kenen kanssa seurustelet, niin minä sanon, millainen olet.»

Miten syvälle se leikillisyys on savolaiseen syöpynyt, siitä olkoon seuraavakin kertomus todistuksena.

Savolaiset tekevät mielellään kauppoja, hurjimmat »jobbaavat» ja muutamat tekevät rahoja. Kaksi nuorukaista tätä viimemainittua sakkia tekaisi kerran minun nuoruudessani rahaseteleitä. Sillä paikalla seteliä, missä nyt näemme niinen Clas von Collan (Joroisista), oli komeasti kirjoitettuna »Dalviainen». Missä taas silmämme nyt äkkäävät nimen Jalo Järnefelt (Kontiolahdelta), seisoi »Durbeinen». Miesten arkipäiväiset nimet olivat tietysti Talviainen ja Turpeinen. Tämä kirjoitustapa oli arvatenkin nöyrin kunnianosoitus korkealle ruotsalaiselle sivistykselle, joka muun hyvän ohella on hankkinut meille seteleitä, millä rikkaan pätii rehennellä. Seteleissä luettiin sitäpaitsi, että Suomen Pankki ei missään tapauksessa lunasta näitä seteleitä.

Vääränrahan tekijöitä ja samalla hassuttelijoita! Sellaisia ilmiöitä ei tapaa muualla maailmassa, paitsi Savossa.

Ruotsin Valtakunnan Laki vuodelta 1734 ei suo leikille pienintäkään sijaa; tirehtööri Dalviainen ja Durbeinen vietiin kuuluisaan palatsiin Rautavaaralle, »Lutikkalinnaksi» sanottuun, joka nykyään on tyhjennetty mahdottomana olinpaikkana sellaisillekin vekkuleille kuin edellämainitut.

Luulisi, ettei tuollainen irvistelevä väki koskaan voi kohota juhlalliseen paatokseen. Mutta nyt on kumminkin asian laita se, että tuskin millään kansalla tavataan niin pursuvaa paatosta, kuin mikä loitsurunoista ilmenee. Se on suorastaan hysteeristä paatosta. Siinä on voimaa sanonnassa, siinä on rohkeutta vertauskuvien valinnassa, jota harvoin tapaa. Esimerkiksi painatan tähän tulenvaaran loitsun:

    Tänne ellös tulkokkana,
    Juoksevi jokea kaksi,
    Vettä kaksi virtoavi
    Ympäri minun kotini.
    Hyiset sorsat soutelevi
    Hyisen virran viertehellä,
    Jäiset joutsenet joluvat
    Jäisen lammen laitehella,
    Hyiset hyppivät jänikset,
    Jäiset karhut karkelevat.

Kun luen loitsurunoja, olen kuulevinani Sibeliuksen sinfonioja, kun taas kuuntelen niitä, olen lukevinani loitsurunoja.

Jos vertaa tätä runoutta Eddan ja vaikeatajuisten drapojen runouteen, on erotus silmiinpistävä. Skandinaavien runous on tyyntä, suurpiirteistä ja karua, suomalainen taas kuumeista ja riehuvaa. Suomalaisessa asuu Aasian hehkuvaa leimakkata, skandinaavisissa helleeniläinen tyyneys. Suomalainen runous rakastaa sitäpaitsi rikkaampia värejä tällaisessa runoudessa.

Mutta nyt ei enää vanhoja runoja pulppua savolaisten huulilta. Ne ovat vajonneet hautaan viimeisten sukupolvien keralla. Ihmeellinen sivistyskausi on loppunut, sivistyskausi, jonka synty ja kehitys vielä ovat selvittämättä. Varmaa vain on, että meillä tässä on mahtavin henkinen suurtyö, minkä kansamme tähän asti on aikaansaanut, ehkäpä suurin, minkä se kykenee luomaan.

Kuinka monet aivot ovatkaan olleet työssä tätä kokonaista miljoonan säettä käsittävää kokoelmaa sepittämässä, jota kokoelmaa nykyään parastaikaa painosta julkaistaan. Teos tulee valmiina noin 40 kertaa Kalevalaa laajemmaksi. Mikä joukko taiteellisesti lahjakkaita henkilöitä noitten talonpoikain joukossa on ottanutkaan osaa muodon lopulliseen viimeistelyyn. Se on ollut hiljaista työtä, mutta jättiläismäistä laajuudessaan. Rakkaus tällaiseen toimintaan ja taiteellinen vaisto ovat aikaansaaneet tuon kirkkaan ja sointuvan muodon, joka niin edullisesti poikkeaa romantiikan hämärästä sanahelinästä.

Matkoillasi Savossa ja Karjalassa tapaat kaikkialla näitten tuntemattomien ja nimettömäin mestarien jälkeläisiä. Puhuttele heitä, niin huomannet heti, että vanhemmat ovat olleet armoitettuja taiteilijoita. Typerinkin heistä tuntuu henkevältä, jos hän yltyy sinkauttelemaan isiltä perittyjä sananlaskuja suustaan.

Heiltä syntyy juttu ja tarina kuin leikitellen vain. Kelle on suotu onni joutua vanhan suulaan karjalattaren hoidokkaaksi lapsena ollessaan, ei sitä hevillä unohda. Vanha Reetta Karppinen Kaavilta on minusta yhä edelleen ihanneilmiö lapsenhoitajien joukossa, niin rikas oli hänellä mielikuvitus, niin hauska ja lystikäs lasten lumooja hän oli. Hänen yksinpuhelunsa lehmien karjassa savun ääressä olisi pitänyt saada fonografin levylle tahi paperille painetuksi. Näissä keskusteluissa — hän jutteli pitkät ramsut siivatoilleen ja itse niihin vastaili — piilivät monien sukupolvien esityöt, joihin hän sitten lisäili parasta ja herttaisinta, mitä keksiä taisi kantturoittensa mairittelemiseksi ja tyynnyttämiseksi.

Enpä tiedä kansaa toista niin liukaskielistä kuin savolainen ja karjalainen kansa. Varmaankaan ei ole olemassa kansaa, joka panisi niin suurta arvoa siihen, miten mikin asia lausutaan. Baijerin maaseudulla olen tavannut eukkoja, joilla oli samanlainen siunattu suuhavi kuin savottarilla. En tunne venäläisiä enkä ymmärrä heidän kieltään, ehkä he ovat vieläkin puheliaampia. Olen kumminkin kohta kolme vuotta ahkerasti lukenut duuman jäsenten puheita ja ihailen heitä. Kun kerran luin, että eräs kuuluisa duuman jäsen juhlallisesti pauhasi: »hallituksella on hemorroidaalinen maailmankatsomus», silloin kiepsahdin pystyyn ja tuumailin: »noin voisi savolainenkin herjata». En varmasti voi sanoa, minkä näköinen sellainen maailmankatsomus oikeastaan on, mutta epäterveellinen tuo lienee. Juuri siihen malliin savolainen herjaa. Sellainen on raikkaan mielikuvituksen todistus.

Kaikki on suvaittua savolaisen suulle, kunhan se vain on sukkelaa. Lupa leikkiä laskea pyhistäkin asioista, kunhan sen vain tekee näppärästi. Sukkeluus laimentaa pilkan terävyyttä. Heidän rakastetut ja kunnioitetut pappinsakin, heidän peljätyt tuomarinsa ovat usein liikkeessä sekä sananlaskuissa että arvoituksissa. Sittapörriäisen arvoitus kuuluu:

    Musta kuin pappi, ei oo pappi,
    Kiiltää kuin nappi, ei oo nappi,
    Lentää kuin lintu, ei oo lintu,
    Tonkii kuin sika, ei oo sika.

Ajatelkaa vanhan ajan pappia kantapäihin ulottuvassa, poimuisessa kauhtanassaan, jonka takataskusta keltaisenruskea nenäliina pilkoittaa esille, ajatelkaa samalla sittapörriäistä poimuisine kuorineen, joitten syrjien välistä kellertävä siipi pistää ulos. Vertaus on niin sattuva, että epäkunnioitus tykkönään häviää.

Puolustaakseni edelleen arvostelujani savolaisista, heidän hyvästä tuulestaan, heidän sukkeluuksistaan ja kauniista kielestään, kerron tässä muutamia juttuja etupäässä matkailun alalta.

Vanha mies, maantierosvo ja hevoshuijari, teki hengenlähtöään. Pitäjän rovasti oli saapunut mökkiin ja tutkisteli potilaan kristinopin taitoa ennen armon välikappaleiden jakoa. Potilaan vastaukset menivät päin seiniä. Ei kuoleva kyennyt edes erottamaan jumaluuden kolmea persoonaa toisistaan.

— Kristiveljeni! Miten olet läpäissyt rippikoulun ja monet kinkerit näin vaillinaisilla tiedoilla autuudenopissa? sanoi rovasti.

— Voi veikkonen, vastasi vanhus. — Kun minä olin nuori, ka, silloin lohi luki ja lahna lauloi.

Eikös siinä ole hurjaa mielikuvitusta, kun komentaa mykimmät kaikista eläimistä lukemaan ja laulamaan laiskan syntisen puolesta. Voiko hienommalla tavalla viitata meillä muuten hyvin harvinaiseen tapaan lahjoa pappia. Ja lopuksi, voiko sanoa sanottavansa sirommalla tavalla: lohi luki, lahna lauloi. Niissä sanoissa on sointua.

Äitini ja hänen monet lapsensa matkustivat kerran kaikenlaisilla kyytihevospeleillä Joroisista Rantasalmelle. Äidilläni on perintöä sekä hengellisiltä että sotilaallisilta isiltä hamasta 30-vuotisesta sodasta, missä he taistelivat ja vuodattivat vertansa ainoan oikean uskon puolesta. Hänen maailmankatsomuksensa on siis korkeakirkollinen, hieman taipuen evankeliseen harhaoppiin, jommoisena edesmennyt pastori Bäck Helsingissä sitä selitteli. Mutta arkioloissa ja varsinkin matkoilla äitini kernaasti leikkii armeijan sadanpäämiestä Lennart Torstensonia.

Äitini johti pitkää hevosroikkaa. Tuota pikaa oli hän jättänyt meidät jälkeen. Mutta kun maantie eräässä kohden kulki pitkät matkat ihan suorana, nähtiin äitimme yksin istumassa kärryissään, ja kyytimies keltaisenpunaiset pieksut jalassaan, valkoiset housut ja pitkä takki yllään seisoi tutisevin jaloin ojanreunalla. Hän piteli likaisia nuoraohjaksiaan käsissään ja huusi ehtimiseen hyvin liikutettuna seuraavat lennokkaat sanat:

Ei mikään auttanut. Yksi pojista komennettiin äidin viereen ja minä sain »Löyhkä-Puavon» rattailleni. Minä kiinnyin heti Puavo-parkaan. Kellä sellainen mielikuvitus on, että hän tilille loihtii siivet, sillä on tietysti hieno, runollinen luonne. Hänen kertomuksensa Vappu-tammastaan, jonka ohjaksissa äitini nyt rehki, — muuten paras hevospekuna koko suuressa Joroisten pittäässä — oli taideluoma aivan ensiluokkaista lajia. — Tammassa oli vain yksi vika. Pieninkin nykäisy ohjaksista tahi hellä valoisinkin läiskäys piiskasta saa hänet tosinaiselliseen tapaan närkästymään. Hän kostaa heti pienellä lemuannoksella, korvin kuulumattomalla. Ja Paavo itse joutuu aina syntipukiksi.

— Tuokaan rouva ei näy ossoovan erottoo, mikä se on mitäkin lemua, sanoi mies hieman tyyntyneenä, vaikka vielä pahoillaan.

Apteekkari Pulliainen ja maisteri Hornborg (Sarvela) matkustivat
Pielavedeltä Kuopioon. Molemmat olivat hyvin pyyleviä herrasmiehiä.
Viimeisen majatalon kyytipoika kääntyi apteekkariin päin ja kysäisi:

Hän odotti, että maisteri Hornborgilla ilman lisäkyselyjä olisi älyä esitellä itseänsä. Mutta Hornborg vaikeni kuin muuri ja punoitti siinä reessä kuin laskiaispulla, kiiltävänä ja pönäkkänä. Poika ajoi parisen kilometriä. Vihdoin kääntyi hän Hornborgia kohti ja sanoi:

Iisalmen rovasti vainaja, Th. Brofeldt, Juhani Ahon isä, oli täydelleen omaksunut savolaisen kielen ja lausumistyylin. Hän puhui totisia asioita ainoastaan saarnastuolista, mutta nekin savolaiseen malliin. Kun hän sai kuulla, että poikansa Juhani oli otettu kielensiivoojaksi iät kaiket istuvaan raamatunsuomennos-komiteaan, lausui hän ystävilleen:

— Niinpä niin! Kun se Hannes oli kasvavana nuorukaisena, ei sitä hevillä suatu raamattua sellailemmaan. Mutta Herralla, sillä on keinosa. Nyt Se niät on pannu Jussin lukemaan raamattua oikein — päiväpalkoilla.

Iinalammin pikku paimenpoika pantiin kyyditsemään rouva Nykoppia Savonlinnaan päin. Ori keikkui, hirnui, nousi kahdelle jalalle ja korskui. Rouva Nykoppin täytyi kauhuissaan panna parasta Porvoon suomeaan:

Poika heti tekaisi sukkeluuden rouvan huonosta lausumisesta, läimäytti hevostaan piiskallaan ja nauroi:

Metsässä sitä eksytään, jos eksytään, sen tiesi poika, mutta maantiellä — sula mahdottomuus.

Vanhat, arvokkaat rusthollarit säilyttävät leikillisen luonteensa viimeiseen hengenvetoonsa.

Lihava, rikas Leppävirran pomo, Pekka Kansanen, oli Savonlinnassa kylpemässä. Hän liikuskeli kylpyjensä perästä puiston käytävillä ja kohtasi joka päivä yhtä lihavan ja tanakan herran samoilla käytävillä. Vihdoin hän ei kyennyt hillitsemään uteliaisuuttaan, vaan seisautti herrasmiehen ja kysäisi:

— No, mitäs minä tässä toissapäivänä sanoin toverillenj: kyllä se vuan on rovasti, sillä kun on niin iso maha.

Rovasti Heikel, itse kuuluisa leikinlaskija, närkästyi tästä savolaisesta tungettelevaisuudesta ja kysyi happaman näköisenä:

— No, mitenkä teidän laitanne on? Oletteko tekin rovasti, teillä kun on niin iso maha?

Kauniina kesäaamuna lähestyi »Karjalankoski» laiva erästä laiturin tapaista. Mäeltä mökistä laittautui mies ulos. Hän oli autuaallisimmalla päällä. Hän oli mökissä upottanut pari »plörökuppia» vatsaansa kirkkaan kesäaamun kunniaksi. Hänen pieksunsa olivat niin ihmeesti irti maasta, hänen rinnassaan soittivat tuhannet taivaalliset harput, hän hihkaisi ja lauleskeli kilvan kuhankeittäjän kanssa rannan lepikössä. Laulaen laskeutui hän vaappuvalle sillalle. Mutta kippari kumartui kaiteen yli ja lausui puhtaimmalla kirjakielellään (laivassa oli hienoja matkustavaisia):

— Minäkö nauttinna! Haistak! (Hieno sana Savossa, aina ilman objektia ja aina k lopussa.) Enhän minä tok' ennee nauti mittään! Häthättään kansalaisluottamusta.

Mutta mies otettiin laivaan. Tuollaiselle on annettava anteeksi, olkoonpa hänellä vaikka veres, nuhteeton humala klo 5 aamulla heinäkuun 5 päivänä.

III

Kerran maailmassa ajelin pyörällä maantietä Oulusta Iisalmelle. Mikä tuskastuttavan tasainen tie! Ei yhtään mäkeä, ei minkäänlaista näköalaa. Autio tyhjyys mulkoili minuun edestä ja kummaltakin kupeelta. Ja tämä ikävä tyhjyys ulottui aina taivaanrantaan saakka. Minä torkuin satulassa, vajosin ajatuksiini, sekosin mietteisiini niin, etten herätessäni heti päässyt selville siitä, missä maailman ääressä liikuskelinkaan.

Mutta olinhan Pohjanmaan soilla! Suopursun väkevä hajuhan pisti nenääni. Tosin kyllä oli talojakin toisella puolellani, toisinaan Siikajoki toisella, toisinaan oli koiria ja kanoja maantiellä, toisinaan kirkon porstuoiden edustalla kammoksuttavan näköisiä vaivaistukkeja. Mutta useimmiten ei nähnyt muuta kuin maantien eikä tuntenut muuta olevan ympärillään kuin ilmaa.

Jos täällä pitäisi pitempiä aikoja oleilla, niin varmaankin kävisi samalla tavalla kuin kaikille muillekin paikkakuntalaisille. Ei auttaisi muu kuin heretä pietistiksi eli »heränneeksi», niin heränneeksi, ettei yölläkään saisi unta.

Silmäilin joskus talojen ikkunoihin. Näin siellä täällä ikkunoissa valkoisen kyltin roikkumassa, ja siinä olin lukevinani »valitusvirsiä».

Niinpä niin, ajattelin, niinhän se olla pitääkin. Kukapa täällä ilkeäisi huudella: hei henttuni sinisillä silmillä j.n.e. Täytyy pysytellä suokuirin ja kurppien äänilajissa, ja silloinpa siitä syntyykin valitusvirsi. — Olin sivuuttanut koko joukon tällaisia murheellisia kylttejä, kun huomasin samanlaisen eräässä majatalossa, johon olin poikennut. Käänsin kyltin ja luin äänekkäällä riemulla: »Virvoitusvesiä».

Niin perinpohjaisesti nuo happamet suot voivat myrkyttää mielen, että lukee valitusvirsiä siinä, missä seisoo virvoitusvesiä. Mutta kuljinhan pietistien luvatussa maassa. Historia ja luonto yhdessä painoivat alas mielen, niin että silmä näki ainoastaan sitä, mistä sydän oli täysi.

Toistakymmentä peninkulmaa olin polkemistani polkenut ja päässäni pyöritellyt hajanaisia ajatuksia, kun äkkiä olin näkevinäni suon reunassa tumman petäjikön laidassa kaksi ylioppilasta seisomassa molemmin puolin maantietä. Säpsähdin. Kaksi rajapatsasta. Toisessa seisoi Oulun lääni, toisessa Kuopion lääni.

Niin on kuin olla pitää! Missä suo loppuu ja mäntykangas alkaa, siinä on raja oleva näitten kahden läänin välillä. Vanha rajankävijä on ollut tarkkasilmäinen maantieteilijä.

On hetkiä elämässä, jolloin ihminen katkerasti kaipaa pitkää, tupsuniekkahäntää. Minä vain olisin sellaista huiskuttanut, jos olisi ollut, nyt kun hyppäsin satulaan ja ajaa huhkin kerrankin taas kunnollisessa, pihkaisessa petäjikössä. Sielläkös vasta oli tyyntä, sielläkös vasta oli lämmintä, ja pyöräni ärisi iloissaan kuin leikkivä koira. Se nautti niinkuin minäkin.

Nyt alkoi mäkien sarja. Nyt sain nousta ja laskeutua satulasta, veri pääsi vapaasti kiertämään istuinlihaksissa. Sielu ja ruumis virkistyivät virkistymistään.

Kahlaajien valitushuudot olivat vaienneet. Kangas tarjosi tynnyrilinnun vikinätä, laulurastaan hoilauksia ja lehtokertun aivan ylen ihanaa liverrystä. Pikku järvissä kuului joutsen joskus pesivän; en nähnyt yhtään sellaista, mutta kuikka parkaisi niin kammoksuttavan lapsen äänen, että vaistomaisesti heittäysin satulastani.

Illan tullen saavuin Nissilän majataloon. Miten toisin täällä kuin Pohjanmaalla! Jokimaisema mataline rantoineen ei ketään naurata. Yksitoikkoisuus painaa mieltä. Mutta vesistöjemme rantamilla vallitsee salmien, järvenselkien, saarien ja luotojen aina uusiutuva vaihtelu. Toinen näköala on aina toisestaan poikkeava. Ja rannat ovat milloin matalat, milloin korkeat.

Lehmillä oli kaikilla valkoiset selät ja kirjavat kupeet ja niitä lypsivät sujakat iisalmettaret. Lehmisavut kohosivat kuin Abelin uhri suoraa päätä taivasta kohti ja lemusivat aivan hurmaavasta — Tytöt olivat arvatenkin Jumalan lapsia. — Pienet lehmänappulat märehtivät meheviä heinä tukkojaan ja pyyhkäisivät häntätupsuillaan tyttöjen poskia, suita ja huulia.

Ihmeellistä on nähdä tavallisessa talonpoikaistalossa lehmikarjaa, joka on aivan samaa rotua. Se tuntuu vanhalta kulttuurilta. Aivan niinkuin Hollannissa, jossa kaikki lehmät ovat joko suuria ja mustia tahi keskikokoisia ja harmaita. Mutta nämä pienet Iisalmen lehmät, »kyytöt», ovat kallisarvoisia kappaleita. Ne lypsävät yli 3,000 litran vuodessa hyvin rasvapitoista maitoa. Ne ovat kaikkiruokaisia kuin köyhän lapset. Ruohon puutteessa ne syödä napertelevat mustikan varpuja, heinän puutteessa talvella uppoaa olki iloisesti heihin, mutta kaikki ruoantörky muuttuu heidän sisuksissaan herkullisimmaksi, rasvaiseksi maidoksi. Enimmän pidetään sarvettomia lehmiä, sillä nämä pienet elukat ovat perin mustasukkaisia, niinkuin luomakunnan muukin naaras-sukupuoli, ja puskevat kilpailijansa lypsämättömiksi, jos heillä vaan on sarvet. Mutta sarvettomat ovat yhtä vaarattomia kuin kielettömät vaimot, joita Luoja ei sentään koskaan ole luonut, jottei murheenlaakson tunne häviäisi aviomiehiltä. Sarvettomat kyytöt ovat hyvin suosituita täällä etelässäkin, ja tavataan niitä useissa etelän herraskartanoissa.

Maantie noudattaa vesistön vartta Nissilästä Iisalmelle. Vieremän järven rannalla sijaitsee Iisalmen kappalaistalo. Siellä on Juhani Aho nuoruutensa ajat viettänyt, siellä on hän metsästellyt ja kalastellut. Meidän parhaimmat kirjailijamme ovat aina olleet metsästäjiä ja kalastajia, mikä muuten on luonnollista tällaisessa korpimaassa, jossa on tuhansia järviä, ja kansan kesken, joka on aina kalastellut, ei vain huvikseen, vaan hyötyäkseen.

Kaikille on tunnettua, mikä intohimoinen metsästäjä ja kalastaja Runeberg oli. Topeliuksesta ei tiedetä, ampuiko hän eläissään ainoatakaan laukausta, mutta kaikki hänen romaanisankarinsa olivat ruudinsavusta suorastaan kekäleiksi mustuneet. He ampuivat silmänräpäyksessä kymmeniä vihollisia juuri keskelle sydäntä. Mutta vaikka Topelius ei ampunutkaan, niin hän kalasteli sitä innokkaammin. — Aleksis Kivi paralla ei koskaan ollut varoja hankkia itselleen kunnollisia pyyntivehkeitä.

Juhani Aho oli nuorena toinen Wilhelm Tell. Hän ampui sorsia rihlapyssyllä ja murhasi laumoittain tavia ja haapanoita. Näillä kapeilla vesillä on hän vapa kädessä istuskellut illat ja aamut ja nykäissyt ylös korean vihreitä ahvenia ja potkivia säyneitä.

Tämän vesistön rauhaisa tunnelma on syöpynyt koko hänen olentoonsa, vieläpä hänen kirjalliseen tuotantoonsakin. Keskikesän tyyneys näillä seuduin on ainoalaatuista. Sisämaan ilmastoa täydellisimmässä ilmestysmuodossaan! Jo klo 5:n aikaan illalla tuuli tyyntyy. Sitä kestää sitten koko illan, koko yön, koko seuraavan aamun. Keskipäivällä herää tuulen henki unestaan ja puhaltelee noin vain ylenkahteen pienoisia aaltoloita kapeissa vesiväylissä. Laineet häviävät keikkuen ruohikkoon tai kohti pehmeänpyöreää rantaäyrästä; jota viheriä kasvullisuus peittää ei ainoastaan vedenpintaan saakka, vaan vielä jonkun matkaa sen alle. Kaikki on niin leppoisan pehmeää, niin muuttumattoman tyyntä. Jospa joskus myrskykin käypi, ei aalto silloinkaan kohoa korkealle; se ikäänkuin hieman tukistelee ruohikkoa ja huuhtoo rannan puhtoiseksi, mutta ei konsanaan se räiskyttele eikä roiskuttele.

Sama tyyni keskikesän tunnelma tuntuu kaikessa mitä Juhani Aho kirjoittaa. Ei räiskettä, ei roisketta, vaan loppumaton tyyneys kuten kesällä Iisalmen kapeilla vesistöillä. »Tyynt' on kaikki, syvyys yksin kuohuu», kirjoittaa Runeberg Pilven Veikosta. Sellaista on Juhani Ahon runouskin. Se on syvyys, sielun syvyys, joka kuohuu, kärsii, ilakoi ja hymyilee. Pinta pysyy tyynenä, mahdollisesti pienten virien liikuttamana. Aivan kuin Pikku-Iin ja Iso-Iin ahtailla ulapoilla. Näitten vesistöjen luonnosta Iisalmen pohjois-, itä- ja länsipuolella hän on runoillut kokoon ihmeen ihanat lastunsa: »Kosteikko, kukkula, saari», »Metsäpolku» ja »Korven kosto», jotka ovat niin pakahtuakseen täynnä sielullista luonnonrunoutta, etten moista ole lukenut millään kielellä. Ne eivät ole väreiltään loisteliaita nämä kuvaukset, mutta hartaita ja syviä, pohjaten luonnon syvimpään, niin sanoakseni mystilliseen elämään.

Että Juhani Ahon kirjailijaluonnekin kallistuu sielullisia pulmia selvittelemään, sen luulen huomanneeni, ettei se rakasta liikkeitä eikä helakoita värityksiä, sen olen myös ollut huomaavinani, mutta että idyllinen Iisalmen vesistöjen luonne myöskin väkevästi on vaikuttanut hänen tapaansa hakea kaikesta mitä hän kuvaa, sekä luonnosta että ihmiskohtaloista, ainoastaan sisäisiä sielullisia liikkeitä ja vaikuttimia, sen uskallan myöskin väittää. Niin totta kuin ympäröivä luonto aina on voimakkaasti vaikuttanut kaikkien aikojen kirjailijoihin ja runoilijoihin.

Näemme Sandelsin patsaan Partalassa. Ihana näköala »Isolle-Iille», joka siinä niin leppoisana, tyynenä ja tuuheana hymyilee. Täällä Partalassa Sandels syödä ahmi herkkujaan ja huuhtoi hanhi-hyytelöt alas parhaimmalla margoolla, puhumattakaan tuikean väkevästä geneveristä. Nyt sijaitsee patsaan naapuruudessa Iisalmen köyhäinhuone. Siellä ei tarjoilla hanhenpaisteja eikä geneveriä virkistykseksi läpikiusatuille vanhoille ruotiukoille, vaan sen sijaan pelkkää hapantaleipää ja kaljaa arkioloissa, piimänsintua pyhinä. Uutta ehkäpä voi joku vanha mummo tai ukko, siitä huolimatta että mieli on myrtynyt matoisessa maailmassa, tästä kauniista näköalasta saada kesällä lievennyksen kulauksen harmistuneeseen sydämeensä. Savolaisella on taiteilijan verta suonissaan; eiköpä se lähtene kiivaammin sykkimään, kun kaunis luonto pääsee lumoamaan hermoja.

Näillä valleilla Sandels teki ensimmäisen tuttavuutensa liinakkotukka Sven Duvan kanssa. Sandels ratsasti Bijoullaan ja näki, miten Duva eräänä syysaamuna painiskeli tovereineen ja miten hän heitteli heitä nurmikolle, toisen toisensa perästä.

— Bravo Duva! huusi Sandels, ja Bijou huiskutteli lyhyttä valkoista häntäänsä.

— Pölhö! Tiedä huutia! Onko sinusta vähän iloa (lite nöje vähän iloa), kun Sandels sinua kehuu.

Mutta Duva, joka ei ymmärtänyt halaistua ruotsin sanaa, korotti vain ääntään ja karjaisi:

Sandels kannusti Bijouta ja ratsasti Partalaan, sillä hyytelöt ja geneveri odottivat.

Sentähden osas' Sandels, nähtyään hänet taistelemassa Virran sillalla, sellaisella asiantuntemuksella puhua Duvan otsasta, joka oli köyhä ja heikko, mutta sydämestä, joka oli parasta lajia.

Sandelsin jälkeläiset ovat myöskin kautta vuosisadan olleet taitavampia strategiassa ja taktiikassa kuin suomenkielessä, samalla kuin savolaisten ruotsinkielen taito ei ole rahtuakaan kostunut sitten Duvan aikojen.

Armon vuonna 1892 seisoi iisalmenpoika reservikomppanian rivissä, juhlallisen pönäkkänä ja suorana kuin kirkontorni. Paroni piti tarkastusta. Hän kiintyi komeaan poikaan ja kysyi häneltä tavallisella upseerinsuomella:

Puustinen ajatteli ja mulkoili, mutta piti visusti suunsa kiinni.
Silmät vain paloivat kuin ihmissyöjällä.

— Mike kristi nimi? toisti paroni hoputtaen ja napsutteli Puustista rintalastalle.

Tuli mikä tuli, tuumi Puustinen, mutta vastauksen savolainen aina antaa. Eihän tuo paroni rovastikaan ole, vaikka on lihava, eikä nämä tarkastukset juuri kinkereitäkään ole, mutta täytyyhän Jumalan sanan ja ristinopin kelvata missä tilaisuudessa tahansa. Hän särpi ilmaa keuhkonsa täyteen ja räjähti:

Kuvaava on myöskin tarkastuksen loppukohtaus, kuvaava upseerien suomenkielen taidolle aina Sandelsin ajoilta meidän päiviimme saakka.

Paronia halutti lausua jäähyväissanat komppanialle, mutta hän ei tahtonut esiintyä suomenkielellä kielellisesti niin kärttysäin savolaisten rintamalla.

— Tack gossar! Ni har skjutit som englar och jag hoppas, att ni alltid gör så.

— Kiitos pojat. Te ollette ammuneet kuin enkkelit, — ja — ‒ ‒ Kapteeni ei päässyt ilveellä millään perille »hoppas» sanan suomalaisesta vastineesta. Mutta silloin pistäytyi paholainen leikkiin ja kuiskutti hätäytyneen kapteenin korvaan: Sano vain hyppää, se nyt ainakin on sama kuin ruotsalainen sana »hoppar», eikä paroni huomaa fuskua.

— Ei, ei, kapteeni! Nyt menee hullusti. Paroni inte hyppä mera, paroni olla för vanha.

Iisalmen rovastit olivat viime vuosisadalla suorastaan kirkkoruhtinaita. Heillä oli ruhtinaalliset tulot ja suuret pappilan maat. Pappilan alueella asui 60 mökkiläistä, joista moni omisti kymmenkunta lehmää. Se oli kerrassaan Kaanaan maata, jossa rieska ja hunaja vuotivat, etenkin rieska, sillä lehmät olivat parasta »kyyttö»-rotua ja maito siitä syystä perin rasvapitoista, niin että rovastin lapset kasvoivat pitkiksi ja roteviksi, pitemmäksi kuin muut papinpojat.

Senpä tähden Iisalmelle pyrkikin papiston etevimmät, oppineita yliopiston miehiä, jotka mielellään vaihtoivat ahtaan lukukammion pappilan avaroihin saleihin. Jo 17-sataluvulla Laguksen suku varttui mahtavaksi Iisalmen pappilassa; sitten seurasivat rovastit Collan, Frosterus, uudelleen eräs Lagus ja viimeisenä rovasti Brofeldt.

Kolme ensimmäistä oli vanhan ajan rovastirotua. He olivat kasvatetut valistusajan kirkkaassa hengessä ja olivat aikansa korkeimman sivistyksen tasalla. He olivat laajakatseisia miehiä, jotka eivät ahertaneet perehdyttääkseen iisalmelaisia helvettiopin kaikkiin kauhuihin; heidän saarnoistaan puuttui täydelleen tulikiven katku. Mutta yhtä he koettivat teroittaa ihmisiin, oppia ja siivoa käytöstä. Sentähden iisalmelainen on aina edukseen eronnut yleisessä sivistyksessä muun muassa paljon etelämmässä asuvista leppävirtalaisista.

Herännäisyys sai jalansijaa ja leväsi mahtavana liikkeenä yli koko lavean pitäjän näiden rovastien aikana. Minkäänlaisia kovempia riitoja ei silti syntynyt. Rovastit tosin eivät itse liittyneet tähän liikkeeseen, mutta eivät myöskään pyrkineet sitä tukahduttamaan ylimielisillä mahtisanoilla.

Voimme tavallaan sanoa, että viime vuosisadan henkisen elämän päävirtaukset, näin myöhäisinä ja ominaisissa muodoissa, tulvailivat vanhan pappilan kynnyksillä. Vanhat rovastit korottivat korkealle valistusajan lippua, kun taas heränneet edustivat romanttista suuntaa, missä tunne-elämä on voitolla, järki ja valistus alakynnessä. Heränneet olivat keksineet uuden suuren nautinnon, synnintunnon huumaavan hekkuman. Ja se nautinto oli niin valtava, että se vei voiton itse synnistäkin. He halveksivat kaikkia, jotka eivät tunteneet itseänsä saastaisiksi syntisiksi, ja sanoivat heitä »suruttomiksi». Kummallinen psykologinen ilmiö! Synninteko, s.o. ihmiselämä, oli jo suuri ja iloinen nautinto, mutta synnin suru, se oli nautintoa, joka oli monin verroin kiihkeämpää.

Kävi Iisalmessa niinkuin kävi Euroopassa. Romantiikka voitti ja rovasti Brofeldtin kanssa se vihdoin viimein valloitti itse vanhan sivistyksen sitadellin, Iisalmen suuren pappilan.

Rovastien Collanin, Frosteruksen ja Laguksen aikoina vallitsi pappilassa hienosteleva seurustelutapa ja upea esiintyminen, jälkikajahdusta kustavilaiselta ajalta. Tällä kulttuurilla oli erinomaisen loistavat edustajansa pappilan ylen kauniissa kasvavassa polvessa. Rovastien Collanin ja Frosteruksen pojat olivat kuulut kauneudestaan ja komeasta ulkomuodostaan. Erityisesti huomattakoon salaneuvos Alexander von Collan, komeimpia gentlemanneja, mitä Suomi-äitimme milloinkaan on synnyttänyt. Hän kuoli 1910, täytettyään 91 vuotta. Presidentti Ch.E. af Frosterus oli myöskin henkilö, joka ulkomuotonsa kauneudella herätti huomiota, missä ikinä liikkui. Jos otetaan huomioon näitten miesten oma luoma korkea yhteiskunnallinen asema sekä tähän lisäksi Fabian Collanin vaikutus senaikuiseen kirjalliseen kehitykseen ja Carl Collanin musikaaliset lahjat, niin saamme käsityksen Iisalmen rovastilan henkisen elämän laadusta. Rovasti Laguksen vanhin poika, maanviljelysneuvos Johannes Lagus, on pyhittänyt elämänsä pääelinkeinomme kohottamiseksi seutukunnalla ja on ollut tällä alalla eittämätön johtaja.

Nämä rovastit eivät olleet ainoastaan ensimmäisiä puhtaasti hengellisellä alalla, vaan he johtivat myöskin ympäristöään kaikissa henkisissä ja aineellisissa pyrkimyksissä. Senpä takia heille osoitettuakin mitä suurinta kunnioitusta. — Kerrotaan Ranskan loistavasta kuninkaasta, Ludvig XIV:stä, että mairitteleva hovipiiri korotti taivaisiin saakka hänen sekä hyvät että huonot tekonsa. Kun loistokuningas »suvaitsi» laskeutua alas valtaistuimeltaan ja istuutua »yötuoliinsa», seisoi markiisien ja markiisittarien sankka parvi kaarena »Letacemoan» ympärillä ja hymyili mielistelevästi jokaiselle kuninkaalliselle »vapöörille». Samansuuntainen kertomus on rovasti Collanista. Kun kutsumus hänet valtasi, kohosi hän pystyyn pitkin pituuttaan kinkerituvassa, viittasi oikealla kädellään lautamiehelle ja vasemmallaan oltermannille. Näitten kahden arvonmiehen saattamana hän sitten astui tuvasta paukkuvaan talvipakkaseen ja haki sopivan paikan. Lautamies tuki häntä oikeasta kainalosta ja oltermanni vasemmasta, molemmat pieksunvarsiaan myöten vajonneina syvään kinokseen. Luottamustoimestaan mielissään koettivat nämät kylänvanhimmat kilpailla keskenään sukkelain ja sopivain sutkauksien keksimisessä, honkien paukahdellessa metsässä. Tähdet hymyilivät taivaalla ja kuu irvisteli tuvan nurkan takaa. — Rovasti Collanin vaikutuksesta rupesivat ensimmäiset mukavuuslaitokset ilmestymään Iisalmeen.

Rovasti Brofeldtin mukana voitti toisenlainen henki vallan pappilassa, kieltäymyksen henki. Kaikki loisto julistettiin pannaan. Rovasti pukeutui arkioloissa paksuun villapaitaan, ruustinnan tummansinisen huivin alta pilkistihe herännyt letinnipukka esille. Rovasti Brofeldt oli kumminkin vanhaa kulttuurisukua, »Mechelinin ihmeellisen Lotan» poikia, tuon papinrouvan, joka oli kirjallisissa toimissa ylen perehtynyt, joka muun muassa puhui sujuvasti latinaa. Rovasti Brofeldt oli etevä piirustaja, mainio seppä ja nikkari. Ja luonteeltaan oli hän herttaisimpia ihmisiä, mitkä milloinkaan Iisalmessa ilmaa ovat hengittäneet. Samalla rattoisampi ja sukkelampi kuin ihmiset yleensä. Villapaita oli vain afishi, Diogeneksen kyltti. Hänen saarnansa olivat mestarinäytteitä savolaista — olin sanoa huumoria — sanataitoa ja realistista kuvakieltä. Niitä ei ikävä kyllä ole muistiin kirjoitettu, mutta osa tavataan Juhani Ahon romaaneista. Kuopion markkinoilla kaikki miehet, sekä selvät että juopuneet, sinuttelivat vapaasti häntä, ja kun hän markkinoilta oli ostanut itselleen uuden reen, potki hän sen itse kaupuukikortteeriinsa. »Ken itsensä alentaa, se ylennetään», arveli hän mahdollisesti itse. Niin ajattelin ainakin minä, pieni naskali, joka ihmetellen katselin tätä ylenpalttista papillista alentuvaisuutta.

Iisalmesta johtaa vanha tie Ouluun päin luodetta kohti, toinen, uudempi, koillista kohti Kajaaniin. Näitten teitten väliin jää komea korpi- ja erämaa, jota sanotaan Kuarakkalan syänmuaksi. Nimi jo kuvailee seudun luonnetta. Tällä syänmualla on oikea univormunsa, sillä on vielä kuivuneita keloja törröttämässä siellä täällä lyhyempien honkien keskellä. En tahtoisi suurillekaan metsämaille antaa »syänmuan» arvonimeä, jolleivät voi näyttää kävijälle tällaisia harmaita kelopuita. Kuarakkalassa niitä on vielä paljon. Voi niitä tästäkin pienestä kuvasta joitakin huomata.

Luulisipa, ettei tällaisessa metsässä asuvilla olisi halua leikinlaskuun ja ilon pitoon. Mahdollisesti ehkä vain hetkeksi. Luulisi, että yleinen luonteenominaisuus olisi synkkää synkempi, oikein niinkuin Kalevala sanoo: »mieli ei tervoa parempi, syän ei syttä valkeampi». Mutta niin ei sentään asian laita ole.

Iloisimpia vaimoihmisiä, joita minun tielleni on sattunut, oli muuan juuri tästä mustasta korvesta. Minä tutustuin Anna Sohv' Ryynäseen Runnin terveyslähteellä Kiuruvedellä. Eukko oli pieni ja lyhyt vartaloltaan, kuiva ja laiha niinkuin sellainen, joka koko ikänsä ankarassa työssä on hionnut ulos kaiket liiat lihansa. Hänestä oli 10 kertaa tehty äiti ja nyt hän oli 48 vuoden vanha. Runnilla hän oleskeli juodakseen ja kylpeäkseen ruumiistaan pois »vaaralliset ikävuotensa».

Minut tavallisesti valtaa kouristuttava kunnioitus tuollaisen mökin akan edessä. Ajatelkaapa että tuo muija on saanut 10 lasta, että hän on hoitanut lapsiaan ja tuherrellut heidän kanssaan, kärsinyt heidän itkujaan ja jyryjään, valvonut heidän kanssaan, pieksänyt heitä vuoron perään ja tarpeen mukaan. Sitäpaitsi on hän valmistanut ruuan penskoilleen ja nälkäiselle miehelleen, käynyt ulkotöissä ja ollut ystävällinen miehelleen. Ja kaikki tämä on tapahtunut syänmuassa, ilman naapureita, ilman huvia, ilman uusia kävelypukuja ja keväthattuja. Ja kumminkin hän on niin sydämestään tyytyväisen näköinen, hänen ruumiinsa on kuiva, mutta sielunsa tuore. Hän on täyttänyt tarkoituksensa tässä maailmassa, hän on kuluttanut itsensä viimeiseen hikipisaraan saakka.

Kaikesta tästä jättiläistyöstään huolimatta oli Anna Sohv' Ryynänen iloinen ja vilkas kuin lepattava leivonen. Hän oli säkenöivän sukkela. Ei koskaan mitään lainasutkauksia, vaan kaikki aina omasta pääkopasta otettua. Hän lausui sanottavansa niin valituin sanoin ja vertauksin, että hän kerrassaan kohosi taiteellisuuden huipulle. — Mahdollisesti on joku hänen jälkeläisistään syntyvä suureksi taiteilijaksi.

Mutta eukolla olikin syytä tuntea hyvän mielen suloa. Kohta 30 vuoden raatamisen perästä oli hän vihdoinkin saanut yhden kuukauden loman. Hän oli saanut jättää Kuarakkalan kuivine keloineen, hän sai oleskella suuressa maailmassa — Ruunilla. Ja saipa hän päälle päätteeksi kerran seurustella »oikean Helsingin herran» kanssa, minun kanssani. Tosin sain hänet aluksi uskomaan, että olin mustalainen, lihavin sellainen koko avarassa maailmassa, mutta naapurit eivät malttaneet olla loruamatta.

— Peijuon! Mikä Haakier työ ootte! Helsingistä kuulutte olevan herra, sanoi Anna.

Kortteerissani 3 kilometrin päässä Ruunilta pidettiin laulukokouksia, joihin kerääntyivät seudun laulajattaret ja laulajat, huimaavan korkea sopraano Johanna Suomalainen, joka porsaita huuteli kotia liverrellen korkeassa b- ja c-äänessä, erehtymätön altto Tiina Suomalainen, tenori velj Ville, kaikki sisaruksia, basso mestar Pesonen ja minä. Nämä osasivat ihmeteltävän monta kvartettia ja lauloivat ehdottoman puhtaasti niinkuin savolainen kansa tavallisesti tekee. Kvartetti teki pitkiä retkiä erämaahan, kirkkaille, loriseville lähteille, ja Anna. Sohv' Ryynänen kantaa retuutti kahvipannua, joka oli täynnä parasta La Guayra kahvia pusseissa, ja toisessa kädessä heilui vehnäsnyytti. Anna Sohv' Ryynänen oli mukavasti »esiliinan» virkaa hoitamassa.

Hän kapusi kivelle, käpristyi kokoon kuin kyykäärme ja lasketteli sukkeluuksia. Sanottiin, että Anna Sohv' Ryynänen oli »herännyt», mutta iloisempi hän oli suruttominta maailman lasta. Ja hän puhui melkein yksinomattain rakkaudesta. On ylimalkaan niin, että heränneillä on hyvin herkkä lemmen tunne. He rakastavat Jumalaa kaikesta sydämestään sunnuntaina, mutta arkipäivinä taas lähimmäistä yhtä hellästi. Ikävä kyllä olivat hänen sukkeluutensa tällä alalla sitä lajia, etteivät seuramme hienot jäsenet niitä salli kuulla. Hän puhui jokseenkin yhtä suoraan kuin Luther ja muut renesanssin suurmiehet. Monet jutut muistuttivat Boccaccion hilpeitä kaskuja, toiset Falstaffin seikkailuja. Renesanssin tapa mainita esineet ja lausua julki ajatuksensa rehoittaa muuttumattomana Kuarakkalan syänmuassa.

Anna Sohv' Ryynäsen mielipide oli, että tyttö, joka sattumoilta saa muiskun, on velvollinen niiaamaan ja kiittämään, eikä hän suinkaan saa syleksi à eikä pärskiä, niinkuin kollotyttöjen on tapana. Tämä kuulosti perin kustavilaiselta! Ehkäpä Kuarakkalan kansa oli oppinut tämän siron tavan joltakin Sandelsin ruotsalaiselta rakuunalta.

— Onko totta, että ne Helsingin herrat ovat niin utakoita muiskuttelemaan nuoria tyttölöitä, kuin minä oun kuullu?

— Mitäs se Anna Sohv' Ryynänen nyt laskettelloo. Teillä se vasta näkkyy olevan nätti käsitys meistä Helsingin herroista. Eihän sellaista tok' oo Helsingissä kuultukaan.

— Elekee kielastella! Tiiän minä. Minulla oli serkku, joka palveli
Helsingissä, ja nuorj herra kuulu joka päivä reistanneen suuella sitä.

»Marokki» on sana, jonka eukko itse tekaisi, tuntematon Lönnrotin sanakirjassa, mutta ehkä hyvinkin minua kuvaava.

Minun täytyy ikävällä tunnustaa, etten ollut ymmärtävinäni tätä Anna
Sohvin hienoa, naisellista vihjausta. Annettakoon minulle anteeksi!
Tämän elämänhaluisen heränneen vanhin poika oli jo 27 vuoden vanha.
Pysyin järkähtämättömän epäkohteliaana.

Mutta hyviksi ystäviksi sentään kaikissa tapauksissa jäimme. — Kun eronhetki löi, erkanin suurella ikävällä häikäisevän sukkelasta ystävättärestäni. Anna Sohv' kysäisi, tahtoisinko kirjoittaa hänelle kirjeen Helsingistä.

    Anna Sohv' Ryhänen.
                        Iisalmi.
              Kuarakkalan syänmua.
                 Pekka Tikkasen mökissä.

Eukko ei siis kuuna kulloisna päivänä ollut omaksunut miehensä nimeä,
vaan sekä itse että kaikki muutkin ihmiset olivat aina sanoneet häntä
Anna Sohv' Ryynäseksi, pappa Ryynäsen kunniallisella sukunimellä.
Nais-emansipatsionin itsetiedoton esitaistelija!

Toivon tapaavani Anna Sohv' Ryynänen taivaassa, niin voimme siellä aina joskus pujahtaa vähän syrjään, kun menot alkavat käydä liian yksitoikkoisiksi, juttelemaan toisillemme, miten ihmeen iloista siellä murheenlaaksossa sentään joskus oli — yksinpä Kuarakkalankin syänmuassa — kesällä.

    Tiiän puut Pisan mäellä,
    Hongat Hornan kalliolla,
    Pitkät on puut Pisan mäellä,
    Hongat Hornan kalliolla.

Eipä ne ole enää niinkään pitkiä, hongat Hornan kalliolla. Juvan tehdas on kohta 200 vuotta polttanut hiiliä Pisan vuoren hongista, ja viimeisinä vuosina ovat hongat paksuina lankkuina purjehtineet merien ylitse Englantiin.

Mutta kerran maailmassa ne olivat pitkiä ja paksuja, kelopuut Hornan kalliolla. Se oli siihen aikaan, kun Pisan mäki oli varmimpia rajapyykkejä Ruotsin vallan ja Venäjän välillä. Raja horjui monesta kohdin, mutta Pisaan se aina osui. Voipi otaksua, että Pisa jo ammoisista ajoista on pidetty rajavuorena. Näissä erämaissa liikkuvat kalamiehet ja metsästäjät ovat Pisan mukaan jakaneet kullekin eräalueensa. Ihmeellisellä yksimielisyydellä vedetään raja aina 14:nnellä, 15:nnellä ja 16:nnella vuosisadalla Pisaan. Pisan tuolla puolen, pohjoiseen päin, ei enää rajasta ole tietoa. Maat olivat siellä liian tuntemattomia, villejä ja vaikeakulkuisia.

Mitä Pisa merkinnee? On luultu, että se olisi lapinkieltä, mutta nykyään kallistutaan siihen mielipiteeseen, että se olisi venättä ja merkitseisi paholaista, jättiläistä, ehkä Hornaa. Pisan korkeimmalla huipulla on sen valkoiseen, kaljuun kalloon hakattu ihmeellisiä kirjaimia, mahdollisesti venäläisiä lystikkäitä puustaveja, ishe-skratt-skoi y.m. Otaksutaan, että nämä koukerot ovat peräisin Täyssinän rauhanteon ajoilta, vuodelta 1595. — Sanalla sanoen, Pisa on ollut kuulu ammoisista ajoista sekä taruissa että historiallisissa asiakirjoissa.

Siellä pohjoisessa Savossa ja Karjalassa pöllöttää kolme korkeata näköalavuorta melkein suorassa linjassa lännestä itään. Läntisin on Puijo Kuopion luona; kuuden peninkulman päässä tästä on Pisa ja edelleen kuuden peninkulman päässä Koli Pielisjärven rannalla. On makuasia, mikä näistä tarjoaa parasta katsottavaa. Ken hymyileviä vesistöjä ihailee kukkeine saarilleen, se ihannoi Puijoa; ken jylhiä metsämaisemia rakastaa kapeine, kimaltelevine vesistöineen, se valitsee Pisan; ken taas on kiintynyt vuoriretkeilyihin, se matkustakoon Kolille.

Minä puolestani pidän paljon Pisasta. Silmiäni hivelevät nuo loppumattomat vihreät ja siniset matot, jotka leviävät silmieni eteen niin kauas, kuin ne kantaa jaksavat. Ja näihin mattoihin on kaposia, pitkiä vesiuomia kudottu, niinkuin silkkibrokadia vihreään samettiin. Ja miten vaihtelevat ovat kaikki nuo vihreän ja sinen vivahdukset! Saa nähdä koko väriasteikon tummimmasta tummasta helakimpaan helakkaan. Enin minua hykäyttää taivaanrannan ihmeellinen sini. Pisalta näkee loitolla pohjoisessa vuoria niin kuulakkaan sinisiä, että niitä luulisi pilviksi. Tuntuu siltä kuin ne melkein olisivat läpinäkyviä.

Kun alppeja lähestyy Tonavan laaksosta, näkee ikäänkuin poutapilven hattaroita taivaanrannalta. Mahdotonta on päättää, ovatko ne pilviä vai kimmeltäviä alppihuippuja. Täytyy turvautua maantieteeseen arvatakseen, että ne ovat jäätiköltä. Kun on kiivennyt jollekin Sveitsin alpille, esim. Rigille, näkee edessään koko Bernin alppijonon tuikkavan kuin timantit auringon säteissä. Mutta siinä on vain valkoista. Ei näe sitä huikaisevan heleätä sineä, kuten meidän näköalavuorilta. Värit ovat tummempia ylt'ympäri. Rigiltä näkee niin paljon ruskeanharmaata. Mutta Pisalta näkee pelkkää vihreää ja pelkkää sinistä, niin koreaa sineä, että se pyrkii muistuttamaan taivaallisia esikartanoita. Minun ruskeat silmäni hekkumoivat kaikessa tässä telakassa sinessä; vastakohtien ihmeellinen vetovoima mahdollisesti.

Itään Pisasta ovat kaikki vuoret »vaaroja», länteen taas kaikki »mäkiä». Pisa muodostaa rajan myöskin näille nimitystavoille. — Yhä edelleen siis todistus Pisan suuresta merkityksestä rajavuorena jo niihin vanhoihin aikoihin, jolloin paikat saivat nimensä. Savon puolella, länteen käsin, näemme Kinahmin pitkän harjun, pohjoisessa kohoaa Tahkomäki ja lukemattomat Iisalmen vuorennyppylät kaukana etäisyydessä. Karjalassa taas nousee Kypärävaara läheltä Pisaa, loitompana Sivakkavaara, Maarianvaara ja mahdollisesti Koli. Ihmiset väittävät, että Koli näkyy; en voi todeta sitä omasta puolestani. Puijo ei näy. Kinahmi ja Uuhimäki rajoittavat näköalaa.

Vielä tänäkin päivänä tuntuu vanha raja. Se oli olemassa niin kauan aikaa, ettei muisto ole ehtinyt vielä täysin hävitä. Karjalainen kokee vielä joskus savolaisen kalanpyydyksiä ja savolainen tekee myöskin aivan samalla tavalla. Pisan mökissä, joka kuuluu Nilsiän pitäjään ja siis Savoon, lausui emäntä kerran minulle teeskennellyllä halveksivalla kasvonilmeellä lähimmistä naapureistaan, karjalaisista: »nuo Karjalan torkkelot», vaikka hänellä ei muita naapureja ollutkaan ja vaikka hän arvatenkin kuului samaan sukuun kuin he. — Mutta Kullervon isä ja setä, ne eivät ainoastaan herjanneet toisiaan, ne tappelivat henkensä kaupalla. Ja Kullervo kosti verisesti sedälleen, niinkuin rajan täkäläinen aina on tehnyt toiselleen, olipa tämä toinen heimolainen tai ventovieras. — Vanha barbaarinen ja eläimellinen piirre, joka toivottavasti vähitellen hioutuu pois sivistyneitten kansojen tavoista. Pisan vanha Hornatäti kristalliluolassaan ei ole koskaan voinut uneksiakaan, minkälaisia verivirtoja meidän ajan rajariidoissa vuotaa. Hän on vain hiljainen, sävyisä pakanallinen henkiolento, kohtalaisella verenhimolla varustettu, meidän kristittyjen jumalat taas — anteeksi!

Pisalla ei ole näköalatornia eikä majaa kaljulla, valkoisella kallollaan. Matkamies joutuu ilmasto-oikkujen alaiseksi. Korea luola ei enää suo suojaa sateelta. Joku raakalainen on hakenut kalkkia sen seinämistä ja murtanut sen rikki, aivan niinkuin kristilliset paavit aikoinaan polttivat kalkkia roomalaisajan marmoripatsaista.

Mutta Pisa on nyt joutunut hyviin käsiin. Juvantehdas on omistanut
Pisan, ja nyt kuuluu tehdas taas Kymin suureen osakeyhtiöön.

Jos Jumala sallii rauhan syntyä, on päätetty, että maja torneineen rakennetaan Pisalle. Matka Kuopiosta Pisalle tarjoaa paljon katsottavaa. Ensin laivamatka Karjalankoskelle, sitten 4 kilometrin matka kieppuvassa vaunussa kapeaa raidetta myöten itse tehtaalle, Suomen luonnonihanimmalle teollisuuslaitokselle. Tehtaalta taas kuljetaan laivassa joko Pisankoskelle tai Lastukoskelle, joista jalkaisin ylös Pisan huipulle.

Pisaa sanotaan myöskin »Hiiden Pisaksi». Mene »Hiiden Pisaan» sanottiin minun nuoruudessani. Takomataitoiset hiidet siis pitivät vuorella asuntoaan. Aivan oikein! Pisan ympärillä tavataan vieläkin jätteitä vanhoista sulatusuuneista, joissa muinoin arvatenkin sulatettiin rautaa järvimalmista. Kaikissa järvissä näillä seuduin tihkuu pohjasta rauta-ainetta, joka laskeutuu ruskeaksi hölmäksi pohjalle. Näitten hiisien työtä on tehdas Juvankosken äyräällä jatkanut. Se rakennettiin 1740-luvulla. Nykyään omistaa tehdas taloja ja alueita ympäristössä, suunnilleen 50,000 tynnyrinalaa.

IV.

Haminalahti sijaitsee sen niemimaan tyvessä, jonka pohjoisimpaan kärkeen Kuopion kaupunki on rakennettu Puijon eteläiselle rinteelle. Tällä niemimaalla kohoaa vuori toisensa perään avaruuteen niin korkealle kuin ylimalkaan Suomen vuoret jaksavat nousta. Pohjoisimpana on Puijo; sitä seuraa Neulamäki ja lähellä Haminalahtea törröttää Vannunvuori. Kaikkien rinteet ovat jylhien metsien peitossa, joissa outo helposti eksyy, joissa voi tavata sekä rotkoja, soita ja syviä laaksoja että mustia järviä kankaanpadoissa. Haminalahden ympäristöt ovat myöskin kovin mäkiset. Yksi Suomen jyrkimpiä maantienmäkiä nousee Haminalahden harjulle, toinen samanlainen laskee alas Haminalahden vanhan herraskartanon kujan suihin. Koko matka Kuopiosta etelään, noin 25 km:n pituudelta, on kovin kyttyräistä maantietä, mäki mäen vieressä, rasittava taipale hevoselle ja pyöräilijälle, mutta hykäyttävän kaunis luonnonihailijalle.

Täällä Haminalahden kartanossa eleli ja hallitsi viime vuosisadalla v. Wrightin suku. Kartano sijaitsi Kallaveden rannalla, pitkän, pitkän lahden pohjukassa, nimeltä Haminalahti. Näköala pohjoiseen päin on avoin, järvenselkien ja saarien yli, muille suunnille näkee ainoastaan vuoria ja syviä laaksoja. Eipä liene Suomessa monta kartanoa, jolla olisi yhtä kaunis näköala kuin vanhalla Haminalahden hovilla on.

Monta oli poikaa v. Wrightin suvussa, mutta kaikissa piili sama luonteenominaisuus. Kaikkiin oli syöpynyt kiihkeä rakkaus ympärillä olevaan suurenmoiseen luontoon. Ja erityisesti olivat he kiintyneet erämaan rikkaaseen lintumaailmaan. He olivat saaneet sen »kärpäsen» kumminlahjaksi Vannunvuoren, Neulamäen ja Puijon metsänneitosilta, ja se »kärpänen» pörisi ja surisi kaikista metsän ihmeistä ja ihanuuksista ja saattoi pojat auttamattomasti metsän lumoihin — koko eliniäkseen. Nuorin veljeksistä, Ferdinand v. Wright, Suomen etevin lintumaalari — en uskalla sanoa pohjolan etevin, vaikka tekisi mieleni — venyi halvattuna vuoteen omana, mutta metsänneitoset eivät suoneet hänelle rauhaa. Hänen täytyi maalata kuolinhetkeensä saakka. Sinipiika kuiski:

— Pidä kiinni pensselistä! Älä hellitä! Se »tipo» ei ole vielä maalattu. Kiinnitä se kankaalle ja näytä ihmisille, miten ihana se on.

Ja Wright maalaili maalailemistaan terveellä kädellään. Hän ei voinut muuta. Hän tunsi lintunsa niin hyvin. Hänen koko elämänsä, hänen parhaimmat hetkensä olivat kuluneet siivekkäiden parvien siron, sinkoilevan elämöimisen hartaassa tutkimisessa. Hän oli ihannellut heidän koreita väriyhtymiään, hän oli kuunnellut heidän riemuisia helähdyksiään kevään aurinkoisina aamuina ja iltoina. Hän tahtoi, hänen täytyi esitellä iloiset, kauniit ystävänsä oman maansa kansalle.

Hänen vanhemmat veljensä Magnus ja Wilhelm v. Wright olivat myöskin kynä ja pensseli kädessä samoilleet Haminalahden metsiä. Edellä olemme nähneet kuvan, joka on jäljennös Magnus v. Wrightin maalaamasta taulusta. Siinä nähtiin Iisalmen pappila ja kirkko, mutta näimme myöskin etualalla muutamia sieviä sorsia. Wrightin nimeä kantava ei voi ajatella maisemataulua ilman lintuja.

Magnus ja Wilhelm v. Wright joutuivat Ruotsiin. Mutta lintulempeänsä he eivät jättäneet Haminalahteen. Se seurasi heidän mukanaan. Se vain yhä varttui uudessa kotimaassa. He piirustivat, maalasivat ja painattivat — lintuja. He julkaisivat kauniin kokoelman kuvia, nimeltä »Svenska Fåglar». Siitä on jo pitkät ajat. Mutta näinä päivinä olemme nähneet, että tämä kokoelma linnunkuvia, jo ammoin loppuunmyytynä, on uudelleen ilmestymässä Ruotsissa. Ensimmäinen osa on jo julkaistu. Tämä on sitä ihmeellisempää, kun Ruotsilla on oivallisia lintukuvia myöhemmällä ajalta, muiden muassa Kolthoffin ihanat lintutaulukot. Mutta Wrightien kuvat olivat suurimman rakkauden ja taiteellisen kyvyn koristamat. Sentähden pysyvät ne iäti nuorina, niinkuin kaikki sisäisen pakon kyvykäs työ.

Tein Magnus ja Wilhelm v. Wrightin tuttavuutta jo poikavuosinani. En persoonallisesti, vaan erään kirjan välityksellä, joka minulle nuoruusvuosinani oli kaikkia romaaneja rakkaampi, nimittäin Nilssonin »Sveriges Fauna». Se kirja pani minunkin vereni liikkumaan, minäkin sain »lintukärpäsen» kallooni, kuten Wrighteille oli käynyt, minä opin lintujen laulut, tunsin ne lennosta, niinä maleksin pyssy kädessä Puijon ja Neulamäen rinteitä, ammuin »dunstihauleilla» ne linnut, joita en matkan päästä voinut tuntea ja tutkia. Ja ajattelin Wrightin veljeksiä, joitten nimet näin niin monessa ihanan Faunan luvussa. He olivat samoilleet samoja polkuja, he olivat tutkineet minun lintujeni esi-isiä ja esiäitejä.

Näillä matkoilla kuulin kertomuksia Haminalahden jylhän ympäristön rikkaasta eläinmaailmasta. Kerrankin oli susi ahdistanut Haminalahden vahtikoiraa. Koira pakeni ja hyppäsi tuvan oven alapuolikkaan yli tuvan porstuaan. Mutta hurjistunut hukka teki samoin. Se loikkasi myöskin ovipuolikkaan yli ja mätkähti porstuan lattialle. Porstuassa syntyi hirvittävä rähäkkä. Koira ulvoi ja susi murisi. Saavit, korvot ja punkat kierivät ja kolisivat lattialla. Mutta rengit heräsivät ja hyökkäsivät porstuaan katsomaan, paholainenko siellä Hallia tanssitti. Päreitten roiskuvassa loimussa he äkkäsivät suden Hallin niskassa. Oven yläosa suljettiin ja susi kellistettiin lattialle, kirveitten ja kankien musertamana.

Neljäs veli, Julius v. Wright, oli aikansa kuuluisin tarkka-ampuja. Kerrottiin, että hän kerran oli kuulalla ampunut piipunnysän ohikulkevan miehen suusta. Minä tietysti uskoin tähän taruun yhtä lujasti kuin taruihin ylimalkaan ja Wilhelm Teliin taruun erityisesti. Taru sentähden toteaa, että Julius v. Wright sen ajan tarkka-ampujista oli rekordin ottaja.

Haminalahden aivan erinomaisen ihana ‒ luontoko, sen jylhät metsätkö, sen korkeat vuoretko lumosivat Wright-veljekset, vai oliko tämä into perintönä kulkenut myös englantilaissyntyisiltä esi-isiltä?

Kun siemen lankeaa otolliseen maaperään, niin taimi kasvaa täyteen komeuteensa. Kun ihminen, jossa luonnonpalvonnan idut ovat syvälle juurtuneet, syntyy paikkakunnalla, joka tarjoaa kaikki ehdot hänen taipumustensa kehittymiseksi korkeimpaan huippuunsa, silloin voi edeltäkäsin ennustaa, että jotakin täydellistä syntyy. »Kyllä luonto tikanpojan puuhun neuvoo», sanoo savolainen sananlasku.

Wrighteillä oli pointterin verta suonissaan, sen sain kerran omin silmin todeta. Se tapahtui Vaahersalon tilalla Rantasalmen pitäjässä Haukiveden rannoilla. Olimme perhevaunuissamme saapuneet Vaahersaloon kyläilemään kartanossa asuvan perheen luokse. Perheen sukulainen, nuorukainen Ferd. v. Wright, vietti kesänsä Vaahersalossa. Hän kävi Helsingin lyseota sen ylimmillä luokilla, oli hintelä ja hoikka, pitkillä koivilla varustettu. Helsinkiläisen yliluokkalaisen alentuvalla ylevämmyydellä hän kohteli meitä, muka pikku poikia.

— Kuulkaapa, pienet pojat, näittekö tipoja, kun tulitte tulvineen maantienosan yli?

Haukivesi suvaitsi tulvia yli äyräittensä, niin että maantiet paikka paikoin olivat tulvaveden alla.

— Näin haapanan laskeutuvan juuri aidan taakse, kun pulikoitiin vaunuillemme vedessä.

— Nyt lähdetään liikkeelle tutkistelemaan sinun tietojasi lintumaailman alalla.

Läksimme alas maantielle, otimme veneen ja sousimme ulos pitkin maantietä. Lyhyen soudun perästä Wright nousi veneestä pyssy kädessä ja sanoi:

— Pitäkää nyt kunnollisesti suunne kiinni, pojat, sen aikaa kuu minä tässä hiivin sinun haapanasi niskaan. Minne sinä sen näit tipahtavan alas?

Nyt alkoi näytös, jommoista en ennen enkä myöhemmin ole nähnyt. Olen lukenut nuoruudenystäväni Fennimore Cooperin romaaneista, miten Natty Bumpo, Haukansilmä, Nahkasukka eli viimeinen mohikaani käyttäytyivät vaaniessaan saalistaan. Nyt näin omin silmin, miten Natty — kuka takaa, etteivät Wrightit ja Haukansilmä periytyneet samasta englantilaisesta suvusta — lienee liikuskellut, kun hän nuuski pensaikkoja Delawaren metsämaissa.

Ferd. Wright kyykistyi alas, niin että nokka melkein piirsi veden kalvoa. Laiha lyseolaisen takalisto pisti luisevana ja lihattomana korkealle kohti laskevaa aurinkoa. Pyssyään hän suonenvedontapaisesti puristeli kainalossaan. Ja sitten jalat! Hitaasti, kärsivällisyyttämme koettelevan hitaasti hän niitä nosteli toista toisensa perästä pinnalle, ettei vaan loisketta syntyisi. Samalla ihmeteltävällä varovaisuudella hän upotti jalkateränsä, ukkovarvas edellä, pinnan alle. Askeleet olivat pitkät kuin kurjella, mutta siitä huolimatta matka sujui kuolettavan hitaasti.

— Pointteri, pointteri, pointteri, ukkovarpaan kynttä myöten, ajattelin itsekseni, ikävöidessäni veneessä.

Vihdoin seisahtui Wright. Pyssy liikahti kainalossa. Vähitellen nousee pyssynperä olan tasalle, mutta ruumiin asennossa ei tapahdu muutosta. Takalisto yhtä terävänä taivasta kohti. — Piu, pau. — Hän ampui aidanraosta.

Jännitys oli lauennut. Wright syöksyi aidan ja syvän vesiojan yli. Nyt räiskyi vesi korkealle ilmaan. Hän nappasi saaliinsa, hyppäsi uudelleen aidan yli ja kahlasi meidän luoksemme.

Oi, jospa setä Ferdinand v. Wright olisi ollut saapuvilla! Hän olisi varmaankin maalannut hauskimman taulunsa.

Setä Ferdinand v. Wrightin maatessa tautivuoteella oli hänellä poikanen, köyhä poikanen kartanon alueelta, niin sanottu »kipunapoika», joka lämmitteli kartanon uuneja ja pesi maalarin pensseleitä. Kipunapoika M. Karppanen tirkisteli ja todisteli ihmetellen ukon lintumaalauksia. Kuta vanhemmaksi tuli, sitä suuremmalla mielenkiinnolla hän tarkasteli ukon täytettyjä ja maalattuja lintuja. Hän oppi kohta täyttämään lintuja ja vähitellen hän oppi niitä maalailemaan.

Hänestä tuli lintumaalaaja ja linnuntäyttäjä ja hän toimii tänäkin hetkenä yksinomaan sillä alalla. Hän on rakennuttanut itselleen atelieerin Haminalahden kartanon lähiseudulle.

Ihmeellistä kyllä» on hän omaksunut kaikki Wrightien intohimot. Hän seurustelee kesyjen huuhkaimien, sarvipöllöjen ja varpushavukoitten kanssa, hänen atelieerinsa on täyteen ahdettu täytettyjä lintuja ja seinillä riippuu suuria tauluja, joihin aiheet ovat otetut lintumaailmasta. Hän tuntee kaikkien lintujen latinalaiset nimet ja tietää niiden elämäntavat aivan säntilleen.

Useimmat savolaispojat omaavat jonkunlaisia taiteellisia lahjoja. Jollei hän ole laulumies, voi hän vuolla kauniita kapineita puusta, laittaa pyttyjä ja tehdä siroja veneitä. Mutta jollei hän kykene kumpaankaan näihin konsteihin, voi hän kumminkin valehdella taiteellisesti, s.o. hänellä on kirjallisia tai kertomalahjoja.

Ottaessani ensimmäisiä horjuvia askeleitani sotilaallisella uralla Tuusulan kuulussa komppaniassa kuulin joka aamu nimenhuudossa ruotsinvoittoisen aliupseerin huutavan: N:o 70 Hallonen (suomeksi Vaapukka). Suutani vetisti kesäkuumassa aina kuullessani ihanan marjan nimen mainitsemista — ikävä kyllä vain harmiksi — sillä vattuja emme saaneet nähdä, vielä vähemmin maistella metsäisellä nummella. Päätin eräänä päivänä hakea käsiini herkullisen Vaapukan oikeitten marjojen puutteessa. Vaapukka seisoi kentällä ja piirusteli kuvia kirjaansa voimistelutelineen ympäriltä.

— Tietysti! Nuo peevelin pekat eivät ossoo sannoo koiralleen minun nimmein. Minä oon Halonen, Pekka Halonen.

— Mikä teiät tänne on kiiättännä? Eiköstä kaikki kasarmit Savossa ole paremmat kuin tämä Tuusula?

Edessäni oli sittemmin kuuluisa maisemamaalari, Pekka Halonen. Hän kertoi saaneensa kotonaan kovan halun tuhria väriä valkoisiin esineisiin, ja niinpä oli päättänyt jättää maaseudun ja maalaiselämän ja syöksyä suureen tuntemattomaan taiteilijaelämään Helsinkiin saakka.

Hän on onnistunut. Hänen taulunsa myydään korkeista hinnoista ja hänellä on nyt oma huvilansa likaisen Tuusulanjärven rannalla.

Koko hänen suvullaan on taiteilijan verta suonissaan. Yksi veli soittaa viulua ja serkku on kuvanveistäjä. Viimeksimainittu eri myöskään tyytynyt pyttyjä paukuttamaan kokoon ja rakentamaan sieviä veneitä. Hän tahtoi vuolla ukkoja, ja niin tuli hänestä kuvanveistäjä.

Mutta Halosen veljekset eivät suinkaan ole ainoat Savon pojat, jotka ovat syöksyneet epävakaiseen taiteilijaelämään. Tahdon tässä mainita vain kaksi nimeä vielä lisäksi, vaikka nimistä ei suinkaan ole puutetta. Rissanen ja Sallinen. Ensinmainittu oli alun pitäen tuomittu lankkumaalariksi, mutta hän maalasi lankut täyteen kaikenlaisia ihmisiä ja elukoita, niin että mestari ajoi hänet pellolle, niinkuin Savossa sanotaan, ja näin hän joutui kuin joutuikin maalaamaan yksinomaan ukkoja ja eukkoja. Sallinen taas istui jalat ristissä ja hosui silmineulalla, mutta sitten lensi »kärpänen» hänenkin päähänsä, ja hän huomasi ihastuksekseen, että oli suloisempaa maalata ihmisille housuja kuin kuroa niitä kokoon ja prässätä niitä, sekä että tällaisesta työstä lähti yhtä paljon rahaa.

Näen jo hengessäni koko Savon täynnä pitkätukkaisia maalarinalkuja, jotka maalata tuhertavat, jotka korkealle kohottavat taiteellisuuden lippunsa, jotka itsestään suuria ajattelevat, jotka uneksivat viehkeitä unelmia maineesta ja rikkauksista, samalla kuin kotimökissään nuolevat näppiään. Heidän esi-isänsä näkivät nälkää, mutta lauloivat runoja, miksipä he eivät kestäisi samanlaista ruokajärjestystä, kunhan vain saavat elellä unelmien maailmoissa. Heidän polkunsa kulkee viholaisten ja ohdakkeitten yli, he kärsivät, mutta ympäristön ihmiset saavat iloita ihanoista väriyhtymistä pingotetulla palttinalla, ja kulttuuri, ihmiselämän ainoa päämäärä, kohottaa päätänsä yhä korkeammalle kohti kuulakoita, puhtaita avaruuksia, joita lapset sanovat taivaiksi.

Ennustaminen on ylimalkaan häilyväistä hommaa, ja kaikki sattuvimmat ennustukset ovat lausutut vasta sitten, kun ennustus jo on täytetty. Mutta minä tiedänkin, että jo nyt maalaillaan reippaasti Savon sydänmailla. Sentähden olenkin uskaltanut ruveta ennustelemaan.

Kansa, joka on laulanut niin kauniisti, joka on lausunut elämänviisauksia niin hykäyttävän sirosti ja sattuvasti, ei voi suvustaan huonota. Sen jälkeläiset vain hakevat uusia esittämistapoja saadakseen esille sen, mikä sisimmässä sielussa asuu — kauneudenkaipuun.

Olen jo aikaisemmin puhunut savolaisten oivallisesta lehmärodusta, »kyytöstä». Tämä pikkuinen, takkuinen lehmä syö mitä tahansa, mutta lypsää rasvaisinta nestettä, mitä haluta saattaa. Mutta heidän hevosensa ovat yhtä kuuluisat. Niitä miehet vaalivat yhtä hellästi kuin naiset kyyttöjään.

Se on hevosrotu, pyylevä ja sileäkarvainen, melkein kaikkia muita värivivahduksia paitsi viheriäistä. On mustia jos valkeitakin, on keltaisia, punaisia, ruskeita ja hiirakoita. Niiden jäsenet eivät ole erittäin sirot, mutta pyöreät ja täyteläiset ne ovat, niinkuin nuorilla savolaisilla emännillä, jotka kuorivat rasvaisimmat viilipytyt omiin suihinsa. Hevosen pääasiallisin ravinto on ape eli silppu, joka tekee karvan niin läikkyväksi ja jäsenet niin pyöreiksi ja pehmoisiksi.

Jokainen talo, joka hiemankin arvostaan huolehtii, pitää tällaista syöttilästä tallissaan vuoden umpeen. Ja kun isäntä lähtee viemisille, ottaa hän korskuvan oriinsa tallista; se vehkeilee, nousee pystyyn ja jyllää, mutta sitä sen juuri tehdä täytyykin. Rikas talollinen ei voi liikkuakaan muulla tavalla. Nöyrä, kesy kopukka merkitsee köyhyyttä tai kykenemättömyyttä käsittämään, mitä säädyllinen elämä vaatii.

Niissä maanäärissä, missä savolainen asustaa, s.o. Pohjois-Hämeessä, Pohjois-Karjalassa ja Savossa, kasvatetaan Suomen parhaimmat hevoset. Sieltä on kotoisin meidän juoksijarotumme. Oli muinoin Pohjois-Karjalassa eräällä Pääkkösellä tamma, joka synnytti meidän ensimmäiset, hyvät kilpajuoksijamme. Ne ovat siittäneet jälkeläisiä siinä määrin, että meillä nyt on suuri joukko juoksijoita, jotka piisaavat mille tahansa samankokoisille hevosille maailmassa. Matkailija voi juuri näillä seuduin siis ajaa hevosella, joka tuntee juoksemistaidon. Kuta enemmän länteen joudutaan, sitä hitaammin päästään eteenpäin. Mutta asian laita on se, että vasta viime vuosisadalla hevonen tuli yleiseksi ajo- ja vetojuhdaksi täällä lännessä, missä talolliset ja mökkiläiset tyytyivät häränkyytiin. Härän torjuja ei ymmärtänyt nopeuden tärkeyttä. Savossa, jossa härät olivat vallan yleiset Kustaa Vaasan aikoina, ei enää kuule edes puhuttavankaan häristä. Vetohärkiä nähdään ainoastaan raamatun kuvissa, ja niistä puhutaan vain vanhoissa, kaskuissa ja saduissa. Ei Savossa enää tunneta härän ja sonnin erotusta. Sonninimitys on tykkänään hävinnyt paitsi ruotsinkielisistä sukunimistä Johansonni ja Kustassonni. Härkä on kaiken lehmirodun koiraksen ainoa nimitys. — Hevonen on jo satoja vuosia kyntänyt, vetänyt kuormia ja juossut Savossa. Sentähden on rotu kehittynyt.

Mutta miksi savolainen niin yleisesti pitää syöttiläitä tallissa? Voihan otaksua, että siitä mahdollisesti koituisi jonkun verran rahallista ansiota. Savolainen on jo ainakin 50 vuoden kuluessa vuosittain myynyt tuhansittain komeita oriita Venäjälle. Parhaimmista he voivat saada aina 1,000 markkaan saakka. Mutta parempia kauppoja voi tehdä kuin kasvattaa varsaa 3 à 4 vuotta ja myydä sen sitten 1,000 markasta. Minä luulisin, että savolainen pitää oriita tallissa vain tyydyttääkseen kauneudenkaipuutaan. Voipiko nähdä kauniimpaa näytelmää, kuin minkä tallista talutettu ori panee toimeen, joka kuotoileksen, heitteleksen ja ottaa tanssiaskeleita? Voipiko nähdä tulisempaa katsetta, kuin minkä tämä Jumalan luoma luontokappale luopi ympärilleen? Andalusialainen tanssijatar vaikuttaa uniselta tähän verrattuna. Ja kumminkin olen ollut huomaavinani, että tällaisen tanssijattaren silmät voivat polttaa reiän mustaan samettiin. Mutta häneltä puuttuu voimaa katseessaan; ja sitä on oriilla. Oriin silmäyksestä kuvastuu jumalallisen luomisvoiman koko tarmo. Olen nähnyt satoja oriita talvimarkkinoilla vietävän ikkunani ohi Kuopiossa. Olen näitä nähdessäni uneksinut ihanoita hevoshaaveita, joita ainoastaan pienellä poikasella voi olla.

Mutta samat kauniit haaveet pakottavat savolaista pitämään kauniita, tulisia syöttiläitä. Niiden toimeenpanemat ihanat näytelmät pakottavat hänet siihen.

Aholansaaressa Nilsiän pitäjässä asui meidän maamme ehkä kuuluisin uskonnollinen merkkimies, talollinen Paavo Ruotsalainen. Hänen lahjansa eivät olleet maalarin eivätkä laulajan, hänen lahjansa asui kielen kärjessä, hän oli saarnamies, hän oli lietsova puhuja, ja siinä lomassa hän oli hurja leikinlaskija, sukkelin suustaan sukkelien savolaisten seassa. Pyhä raamattu on kemiallisesti puhdas kaikesta leikillisyydestä, mutta kirjanoppinut savolainen ei konsanaan pääse vapaaksi synnynnäisestä leikillisyydestään. Yhtä vähän kuin synnynnäisestä kauneudenkaipuustaan.

Pietistipäällikkö Paavo Ruotsalainen näki kerran Kuopion markkinoilla ylen kauniin mustan oriin. Pahahenki lensi häneen ja hänen seuralaisiinsa. Heidän piti saada hevonen ilveellä millä tahansa. Kilvan he korottivat sen hintaa. Mutta Paavo ei hellittänyt. Hän sai hevosen.

Kauniina huhtikuun pyhäaamuna, Syvärin jääulapan kimmeltäessä kevätauringon huikaisevassa valossa, pietisti Paavo Ruotsalainen ajoi Nilsiän kirkolle. Mustan oriin läikkyvät lautaset välkkyivät auringon säteissä. Ilma oli viileä, ja pulmuset pyrähtelivät lentoon viittatieltä. Pisa korotti kaljuaan vasemmalta kädeltä, Tahkovuori oikealta, ja edessä kohosi Kinahmin mahtava vuorenselänne. Mutta hänen silmänsä seurasivat oriin siroja, kepeitä askeleita kimmeltävällä tiellä. Hänen sydämensä riemuitsi nähdessään keikailevan hevosen nostelevan jalkojaan kuin tanssin huumeessa.

Olipa jo saapumassa kirkkorantaan, kun yht'äkkiä hapan uskonsa sai vallan hänessä. Silmänräpäyksessä hävisi hänestä savolaisluonne, kauneutta rakastava tunteensa. Hänen neurasteeninen luonteensa, joka joskus painoi hänet mielenvikaisuuden rajoille, sai hänet täydellisesti valtoihinsa.

— Eikös ole syntiä ihailin kaunista hevostaan? Paholainen on sirottanut hiekkaa silmiisi. Käänny pois, syntinen! Et ole arvollinen astumaan Herran huoneen kynnyksen yli.

Sellainen ääni hänessä kajahti. Hän pyörsi hevosensa ja täyttä laukkaa ajaa huhki takaisin kotiaan. Hän taivutti päätään taakse, tuijotti taivaaseen, pyysi armoa ja anteeksiantamusta ja — nautti, nautti synnintunnon kuumaa liekkumaa.

Kadehdittava mies, tuo Paavo Ruotsalainen, Ensin nauttii kaikesta Jumalan luomasta ihanuudesta ympärillään, ja sitten väsyttyään kykenee nauttimaan mahdollisesti vieläkin syvemmästä tunteesta, katumuksen polttavasta liekkumasta.

Yksi seikka on varma. Ori on pyhä eläin Savossa, niinkuin aapishärkä muinoin Egyptissä.

Näin kilpa-ajohevosista puhuessa on helppo väistyä juoksija-nuorukaisiimme. Kaikille on tunnettua, että meidän savolaispoikamme ovat säärillään saaneet koko maailman hämmästymään. Aivan äskettäin otti kaksi savolaista, Hannes Kolehmainen ja Kyrönen, edellinen Maaningalta, jälkimmäinen Haminalahdelta, osaa erittäin suurenmoisiin kilpailuihin New-Yorkissa. Kilpailtiin The Evening Mailsin komeasta kiertopokaalista. Osanottajia kilpailuun oli tuhatviisisataa (1,500) miestä, katsojia 2 1/2 miljoonaa, presidentti Wilson oli starter, ja rata oli noin 20 km pitkä. Kaksi ja puoli miljoonaa katsojia! Sehän on melkein yhtä paljon kuin kokonainen komea kansa vaimot, lapset yhteenluettuina täällä Euroopan pohjoiskolkassa. Eikö todellakin ole ihmeellistä, että tässä suuressa harjaantuneitten juoksijain sakissa maaninkalainen on ensimmäinen ja haminalahtelainen hyvä kakkonen. Kaukana heidän takanaan, näkömatkan ulkopuolella, juosta läähättää nopein amerikkalainen. Ja sanomalehdet väittävät, että Kolehmaisen ja Kyrösen jalkaparit ovat nopeimmat kulkuneuvot, joita ylimalkaan voi ajatella kiinnitetyiksi inhimillisen tomumajan alle.

Mutta ihme ennen muita ihmeitä on, että Kolehmaisen ja Kyrösen esi-isillä ei suinkaan aina ole ollut viljalti ravintoa täällä maailmassa. Kolehmaisen suku oli jo keskiajalla laajalti levinnyt yli koko Savonmaan. Myöhemmin tavataan tämän laajan suvun jälkeläisiä siirtyneinä Pohjanmaallekin. Että he näinä pitkinä vuosisatoina olivat elättäneet itsensä niukoilla leipäpalasilla, että he olivat syöneet pettua kilvan muitten savolaisten kanssa, siitä ei voi olla epäilystäkään. Mutta siitä huolimatta Kolehmaisten mamma synnyttää joukon poikia, joilla kaikilla on niin lujatekoiset kintut, ettei mokomia koko maailmassa. Mitä lääkärit tällaisesta sanovat? Ehkä petäjäinen sittenkin on terveellistä syödä tulevien kilpajuoksijain. Ehkä kaikki mehu laskeutuu jalkoihin niinkuin väitetään samppanja-mehun tekevän. Eikö kaikki oppi ravinnon vaikutuksesta ihmisruumiiseen joudu päälaelleen, kun ranskalainen Bouin, jonka esi-isät hamasta Cajus Julius Caesarin ajoista asti ovat nauttineet voimakkaita viinejä, ja jonka esi-äidit aina Frans ensimmäisen ajoilta joka sunnuntai ovat käristäneet padoissaan syötetyn kalkkunan, hanhen tai kanan paistia, joutuu alakynteen kilpaillessaan pienen Hannes »Kollyn» kanssa, joksi häntä amerikkalaiset sanovat. Bouin oli kiiltävän korea kuin savolainen syöttiläs-ori, mutta hoikka, pienoinen Hannes oli takkuinen ja itsepäinen kuin »kyyttösonni». Kaikissa tapauksissa hän livahti kilpailijastaan edelle. Kukapa tietänee, vaikkapa Saarijärven Paavon jälkeläiset jossakin maailman ääressä syöksyvät maaliin hyvinä kakkosina ja kolmosina. Olihan Paavon vaimolla kiukkuinen ja levoton luonne.

Mutta jonkinlainen selitys tällä ihmeellisellä ilmiöllä olla pitää.
Yritän tässä antaa sellaisen.

Aina 1600-luvun loppupuolille saakka asusti yksinäisiä lappalaisperheitä Pohjois-Savossa. Eiväthän savolaiset voineet sukupuuttoon hävittää kaikkia tämän kepeän kansan jäseniä. Kai he uros-olioitten luonnonlain mukaan säästivät ainakin naiset. Lappalaisrouvat synnyttivät pieniä, nättiä poikia, joilla oli hintelät, mutta sitkeät jalat. Olen Ruotsin ja Norjan Lapissa nähnyt lappalaismuijia, jotka olivat kuin ota ja anna iisalmelaisten ja maaninkalaisten emäntien näköisiä. Ja lappalaisukkojen raajat ja takalistot olivat yhtä niukkojen mittojen mukaan kyhätyt kuin savolaisilla käsityöläisillä ja mökkiläisillä. Ehkäpä saamme kiittää lappalaisverta siitä, että nämä Savon pojat huhkivat ohi rotevien indoeurooppalaisten, aivan niinkuin Topelius kertoo, että matalat suomalaiset hevoset loistavasti voittivat vallonilaisten elefantintapaiset syöttiläät.

Me suomalaiset olemme ylen armoitetut urheiluun ja voimailuun nähden. Savolainen on kevyt juoksijarotu, länsisuomalainen taas voittamaton raskaassa voimailussa. Länsisuomalainen on germaanilaisilta esi-isiltään perinyt kookkaan ruumiin, tshudilaisilta esi-isiltään taas tanakan vartalon, leveän ja pitkän selän, laajat hartiat ja lyhyen niskan. Mitä merkitsee täysnelson länsisuomalaisen niskassa, joka ei oikeastaan mikään niska olekaan, vaan ainoastaan hartioitten suippeneva huippu. Ei ihmekään, että he kellistivät selälleen kaikki vastustajansa Tukholman olympialaisissa kisoissa. Kuulantyönnissä on meillä Länsi-Suomen rahvaan kesken oikeita »nahkakanuunoita». Kiekonheitossa niinikään. Monella maailmanmestarillamme onkin selkälauta niin lavea kuin vanhanaikaisella seinäpeilillä. Aseta savolainen käsityöläis-, etten sanoisi räätälinkoipineen, juoksuradalle ja hämäläinen tai länsisuomalainen sinne, missä kääritään täysnelsonia, niin on varma, että maailman kaikki »vallonit» köykäisiksi löydetään. Ja tämä tapahtuu kaikista niistä pettukannikoista huolimatta, jotka heidän esi-isänsä ovat murskanneet väkevien leukapieliensä välissä. Tämä on, vielä kerran lausuttuna, selittämätön ihme. Vai olisiko niin, että ihmisellä todellakin on itsepäinen, väsymätön, näkymätön sielu, joka puhaltaa voimaa yksinpä petäjäisen soluihin!

Olen kerran ollut mukana antamassa nimeä uudisasutukselle kylmässä, ehyessä korvessa, jossa pettuleipä vielä sangen usein on pamahtanut pöydälle uudisasutusten ensimmäisinä viljelysvuosina. Paikka sijaitsi Iisalmen ja Nilsiän pitäjän rajamailla.

Pitkäkosken mylläri, Sahan-Juakko, oli ostanut korpipalstan niissä mittaamattomissa metsämaissa, jotka leviävät näitten kahden laajan pitäjän sydänmailla. Hän oli ikivanhaan tapaan kyhännyt saunan kokoon keskelle metsää, oli kaatanut kasken, ja nyt meidän piti mennä sinne keskikesällä katselemaan, tokko sauna vielä oli paikoillaan, tokko ruis kasvoi, ja antaaksemme nimen »koko hökötykselle», niinkuin Juakko suvaitsi nimittää ensimmäistä omaa asuinpaikkaansa tässä maailmassa.

Sahan-Juakon oikea nimi lienee ollut Berg. Hänen isoisänsä oli ollut sotilas, mahdollisesti Sven Duvan ruotuveli, siitä tällainen ruotsalainen nimi savolaissyntyisellä miehellä. Mutta ei kukaan sanonut häntä Perkiksi, se oli liian läheistä sukua väkevimmälle suomalaiselle kiroussanalle, vaan kaikki sanoivat noin vain tuttavallisesti Sahan-Juakko. Juakko sahaili joskus päreitä ja lautoja, kun mylly seisoi.

Hän seisoi tukkilautalla eräänä kauniina sunnuntaiaamuna kevätkesästä ja huhuili huvikseen tukkilaisten renkutuksia:

    »Majan ponttua keikuttaa tuo ankara pohjatuuli.
    Ja pojat kun varppia heiluttaa, niin aallot ne käy
    kuin muuri.»

Paraillaan laulellessaan näkee hän venettä soudettavan ohi, jossa on koko joukko hänen ikäisiään nuorukaisia. Kohta soutaa toinen vene, jo kolmas. Kun neljäs lähestyi, huusi Sahan-Juakko lautaltaan:

Samassa iski Juakko sestallaan kiinni veneen kokasta, kiskaisi venettä luokseen, hypähti kokkaan, heitti sestansa lautalle ja huudahti:

Juakko oli myös 17 vuoden vanha ja mielestään erinomaisesti valmistunut tätä juhlallista koulua varten. Sentähden lyöttäytyi hän tulevien rippilasten seuraan.

Mutta Juakko ei osannutkaan muuta kuin hät'hätään tavailla. Lukeminen ei sujunut ollenkaan. Rovasti Lagus pudisteli päätään ja sanoi:

— Pidä varasi, poikaseni, ettet joudu jätkien kouluun. Osta tämä kirja, lue se läpi ja tule viikon perästä uudelleen eteeni.

Juakko osti kirjan, tankkasi ja tavaili, ja viikon kuluttua hän oli penkonut kirjansa kannesta kanteen. Mutta Juakolla oli hevosen muisti. Minkä kerran oli saanut kokoontavailluksi, sen hän muisti kuolinpäiväänsä.

Juakko kakerteli ja ryki. Ei tahtonut päästä ensimmäisten sanojen perille. Vihdoin selvisi hänelle tankkaamalla ensimmäinen lause. Rovasti oli jo käynyt maltittomaksi. Mutta nyt tapahtui ihme. Juakko korotti yht'äkkiä ääntänsä. Riemuiten ryhtyi hän kiljumaan lauseita toistensa perästä. Hän oli mulkoilevinaan kirjaan, mutta luki ulkoa. Jonkun minuutin kuluttua yritti rovasti taltuttaa Juakkoa, mutta turhaan. Juakko jatkoi voitonvarmana meluavaa lukemistaan. Rovastin täytyi käydä häntä käsipuolesta kiinni ja huudahtaa:

Järkiseikoissa ei Juakkoa koskaan solmittu. Hän taisi prikulleen erottaa kolmet persoonat jumaluudessa. Hän antoi Isälle kuin Hänen tuli, Pojalle ja Pyhälle Hengelle samoin. Ja niinpä läpäisi hän koulunsa normaali-ajassa.

Mutta sujuvasti lukemaan hän ei koskaan oppinut. Hän vain tavaili, edemmäksi ei päässyt. Jokainen pyhäilta Juakko tutki raamattuaan, niin suurta ja messingillä pislattua, että sillä olisi iskenyt vaikkapa härän kuoliaaksi. Juakko oli rakentanut telineen, oikean telakan, jonka päällä raamattunsa lepäsi. Kirjaimet olivat suuret kuin lukkarin numerot. Hänen ihmeen ruma lappalaisnaamansa säteili tyytyväisyyttä, kun hän lueskeli tuttuja raamatun kertomuksia. Hän osasi nimittäin raamatun likipitäen ulkoa. Hän kynti viidettä kertaa raamattuaan läpi, kun minä hänen kanssaan seurustelin Pitkäkoskella. Hänellä ei muita kirjoja ollutkaan, tyytyi yhteen ainoaan, kirjojen kirjaan.

En ole koskaan nähnyt iloisempaa kasvojenilmettä raamatunlukijalla kuin Juakon oli. Kuuluuhan kunniallisiin menoihin olla happaman ja synkän näköinen, kun raamattua käsitellään. Tästä ei Juakolla ollut aavistustakaan. Hän, savolainen sielultaan ja mieleltään, keksi paljon lystikkäitä kohtia syyrialaisesta kirjakokoelmasta, jossa muut ihmiset äkkäävät vain hieta-aavikon totisuutta. Ilmeestä päättäen olisi luullut, että Juakko luki pilalehteä. Hän, niin sanoakseni, akklimatisoi raamatun. Hän jutteli »rohveetta Juonaasta ja niinveteläisistä». Savossahan on järvenselkiä, joiden niinenä, on Niinvesi. Juakko oli tavaillut Niiniven Niinvedeksi. Hän vihasi filistealaisia kilvan raamatun kanssa ja nimitti heitä suomenkielen äännelakien mukaan »pilistealaisiksi». Egyptiläiset olivat »epkytiläisiä». Hän rakasti takaheittoja. Senpä tähden mekin nimitimme häntä säännöllisesti Jaapokiksi emmekä Jaakopiksi.

Jaapokin kanssa sotisin pyöreän Hernejärven yli Marjoniemen kartanon rantaan, josta todellisen erämaamatkan piti alkaman. Siihen aikaan ei yhtään kärrytietä oltu vielä rakennettu hyvinviljellyn Hernejärven rannoille. Ei kellään isännällä ollut ajorattaita. Iisalmen kirkolle ja kaupunkiin mentiin aina soutamalla.

Marjoniemen herra oli nimeltään Snellman; hän oli kotoisin Pohjanmaalta, merenrannalta, mutta oli siirtynyt Iisalmelle ja asunut Marjoniemellä jo useampia kymmeniä vuosia. Hän oli ankara pietisti ja oli puettu täyteen pietistin virkapukuun. Erämaanolostaan ja herännäisyydestään huolimatta hän oli kumminkin säilyttänyt kotinsa ja synnyinseutunsa ulkonaiset esiintymistavat. Hän otti minut suurella ystävällisyydellä vastaan ja monin kumarruksin, jotka vaikuttivat omituisilta täällä salolla ja heränneessä, jonka oikeastaan tuli pyrkiä yksinkertaiseen ja talonpoikaiseen esiintymiseen. Minä olin vainuavinani hänen esiintymisessään ja hänen kumarruksissaan koko sitä kulttuurirataa, joka lähti Upsalasta, levisi sieltä Uumajaan, sieltä Pohjanlahden poikki Kokkolaan ja niin edelleen Marjoniemen salomaille. Noin kai Runebergin ja J.V. Snellmanin isät, merikapteenit, kumartelivat. Hän oli pönäkkä patruuna, Marjoniemen herra, jolla oli distanssinisti niin herkkä, että todellakaan en moista ole koskaan tavannut. Jaapok hävisi kuin salaman leimaus tuparakennuksen onkaloihin. Minut vietiin päärakennukseen. Siellä istui etuhuoneessa seudun lautamies. Minut kutsuttiin astumaan suureen saliin. Mutta lautamies ei uskaltanut tehdä seuraa, eikä häntä pyydettykään astumaan saliin. Hän istui tuolilla etuhuoneessa aivan oven ääressä ja jutteli innokkaasti meidän kanssamme, jotka istuimme kaukana salin perällä 10 m:n välimatkan päässä. Marjoniemen sali oli pyhättö, jonne ei vielä lautamiehen arvo antanut sisäänpääsyoikeutta.

— Älkää hänestä murehtiko, kyllä hän löytyy, kun tarvitaan, vastasi isäntä.

— Kaunis hymni, mutta maallinen poljento, sanoi Marjoniemen herra.—
Minusta se muistuttaa polkantahtia.

Puhuimme ruotsia, ja silloin lautamies oli ääneti. Joskus Marjoniemen herra muutti puheen suomeksi. Se oli merkki, että lautamies sai puuttua puheisiin.

Marjoniemen herra pistäytyi kyökin puolelle puhumaan tarjoilusta. Käytin tilaisuutta hyväkseni nuuskiakseni kirjahyllyt. Raamatutta, virsikirjoja ja postilloja, suuria ja paksuja. Pienemmän kirjan tapasin myöskin. Avasin sen ja luin: »Satans raseri», painettu Örebrossa 1840-luvulla, muistaakseni. »Neekerivereni» joutui kuohuksiin. Voipiko enää ajatella räiskävämpää kirjan nimeä! Jollei sillä kirjalla ole lukijoita, niin silloin ei millään. Selailin lehtiä. Siinä käytiin suukopua kahden mahtavan pomon välillä, Lihallisen ja Saatanan. Perin ihmeellistä! Lihallisellahan on huono merkitys kielessä. Mitäs Lihallisella ja Saatanalla on riidanaihetta keskenään? Olen aina tuuminut, että nämät kaksi ovat saman hengen miehiä. Mutta eipäs! Lihallinen Örebrossa edustaa kaikkea hyvää maailmassa, oikea valoisa Ormuzd, kun taas Saatana on se musta mörkö, jonka me kaikki tunnemme sekä kirjasta että käytännöstä. Ja nämät kaksi aasialaista henkiolentoa riitelevät kirjan kannesta kanteen kaikenmoisista asioista.

‒ Ihana kirja, tuo »Satans raseri». Oletteko lukenut sen? kysyi herra
Snellman.

— En, ikävä kyllä. Mutta minua viehättää kirjan repäisevä nimi. Mutta kuinka oikeastaan on tuon herra Lihallisen laita? Sillähän on verrattain säädylliset ajatukset.

— Verrattain säädylliset! Ei ainoastaan niin, vaan hän on juuri herännyt, siivo pietisti, jonka uskossa autuaaksi tuleman pitää.

Tietysti, tietysti. Minähän olin ensi kertaa talossa ja verrattain säädyllinen myöskin, niin etten enää ryhtynyt mihinkään uskonnolliseen tarkasteluun.

Kohteliaat hyvästit sanottiin molemmin puolin, lautamiehelle annettiin sivumennen kättä, ja Juakko houkuteltiin ulos tuvasta. Nyt jouduttiin oikeille kinttupoluille. Juakko tallusteli edellä, minä jälessä ihanoita salonpolkuja. Noustiin, laskeuduttiin. Jaapokin jalat, aito lappalaiskoivet, luokiksi taivutetut, sallivat minun nähdä ihanoita maisemia ikäänkuin soikeitten puitteitten välistä. Näin järviä, kankaita ja jokia hänen molempien polviensa lomista. Nyt oli Juakko puhetuulella. Hän jutteli Tobiaan elämästä. Häntä suunnattomasti huvittivat kertomukset pääskysestä, kalasta ja myrkyllisestä morsiamesta. Varsinkin viimeksimainittua hän kommenteerasi lukemattomilla huomautuksilla. Juakko osasi nimittäin Vanhan Testamentin kaikki apokryfitkin kuin viisi sormeaan. Mutta sitte hän yht'äkkiä intoutui ruveta heittelemään kiehtovia kysymyksiä minulle. Hän tutkiskeli, vieläkö se tai se kaupunki Palestiinassa oli olemassa. Minun täytyy tunnustaa, etten koskaan ollut kuullutkaan kaikista niistä kylistä ja kaupungeista, joita Juakko nyt rupesi latelemaan. Umpimähkään vain vastailin seuraavaan tapaan:

— Täydellisesti raunioina! Leijonat ja tiikerit loikkivat sen muurin kivilohkareilla. Skorpionit mulkoilevat kivien raoista ja basiliskit livistelevät sen hylättyjen kaivojen partailla.

‒ Niin, kuka piru heitä pyysi palvelemaan Pelsepuupia, Molokkia ja kultaisia vasikoita. Onko Katsa vielä pystyssä?

— Se Simson, se vasta oli potra poika. Hän meni Katsassa kortteeriin hyvin rumaan paikkaan, hekkumoi siellä koko yön, mutta oli siksi paljon vielä miestä, että ajoi pakosalle joukon pilistealaisia hulikaaneja, jotka piirittivät kammion ovea. Ja näyttääkseen, etteivät vielä voimat olleet vähissä, koppasi hän Katsan portit selkäänsä ja vei matkassaan kauas mehtään. Mitenkä hän sai sillä tavalla mellastella, vaikka hän oli Jumalan mies, nasiiri ja rohveetta?

— Ei tarvis ihmetellä, Juakko kulta. Helsingin ylioppilaat elämöivät säntilleen samalla tavalla vielä meidän aikoinamme. Eihän ne tosin jaksa retuutella kaupungin porttiloita — eikä niitä muuten Helsingillä kaupunginportteja olekaan — mutta sen sijaan ne kantavat pois leipurinrinkilöitä ja suutarinkylttejä j.n.e. Mutta kaikista näistä vehkeistään huolimatta voi heistä aikaa myöten tulla rovasteja, professoreja, niin, vaikkapa Yliopiston rehtoreja. Simson olisi suorastaan kaunistus Pohjalaisessa osakunnassa, jossa tappelupukareista vähitellen kehittyy raittiussaarnaajia ja profeettoja.

— Onkohan se meiänkin rovasti Ruuhveltti (Brofeldt) kanneskellut porttiloita nuoruuvessaan? sanoi Jaapok, ja suupielet venyivät korvien tasalle.

— Mitenkä niin? Luetaanhan raamatussa selvästi, että Natsaret oli kaupunki.

On ihmeellistä, että jos tapaat virkun ikämiehen Savossa, joka ei ole kouluja käynyt muita kuin rippikoulun, niin aina hänen ajatuksensa kierivät raamatun kertomuksissa. Mutta tämähän onkin ainoa kirja, jonka hän tuntee, ainoa, minkä osaa. Sentähden kaikki kertomukset maaseuturahvaan ajatuksista joutuvat täyteen raamatunotteita. Aleksis Kiven sankarit joka askeleella sanelevat raamatunlauseita. Savolainen kiinnittää huomionsa myöskin raamatussa tavattaviin leikin ituihin, hämäläinen ja pohjalainen käsittelevät kaikkia mitä jylhimmällä totisuudella.

Päästäkseni Palestiinan apokryfisista kaupungeista ja kylistä yritin johtaa keskustelun enemmän maallisiin asioihin. Nostin kysymyksen säästä. Se kesä oli kylmä ja kostea, ja seuraavaksi vuodeksi tuli ankara nälkä niihin seutuihin.

— Kuinkas teidän käy ensi talvena, jollei aurinko rupea imelämmästi lämmittämään?

Juakko rupesi oikailemaan joka taivaan kolkkaan keksiäkseen sinistä laikkua, mutta kun sellaista ei näkynyt, kääntyi hän minuun suu suuressa irvessä. Hänen vinot silmänsä tuikkivat iloa, hänen kurkkunsa korahteli ja vihdoinkin hän puhkesi seuraaviin loistaviin sanoihin, jotka sievistetyssä muodossa tässä mainitsen:

Jos vuan tässä ei ilimat kohta parane, ei tässä monj mies ens' talavena iäneen röyhtäytä. Sissäänpäin se vuan suhahtaa.

Voiko perusteellisemmin kuvata nälänhätää! Vatsa niin tyhjä, että ilma tunkee venttiileistä sisäänpäin. Sen sijaan että hyvinä vuosina ulos. Mistä Juakko tunsi fysiikan lain, »horror vacui'n»? Mistähän tiesi, että tyhjä tila huutaa ilmaa.

Polvet koukussa hän seisoi edessäni nauraen sukkeluudelleen. Hän oli niin sydämestään hyvillään, ikäänkuin nälkä olisi olemassa vain pilkantekoa varten. Ehkäpä hän luuli, että nälänhätä parhaiten loihditaan tehottomaksi sukkeluudella.

Pyhä kevytmielisyys! Kaiken inhimillisen filosofian huippu ja loppu. Ihminen suoriutuu kaikista vastoinkäymisistä tässä maailmassa kepeimmin hilpeällä mielellä. Nälälle naureskeleminen, se lienee sentään maailmankatsomuksien kruunu. Voihan sitä hymyillä monelle totiselle asialle, mutta ken nälälle naureskelee, hän on ihmisistä ylevin.

Saarijärven Paavo, myöskin savolainen, katseli nälkää toisesta näkökulmasta. Hän oli mahtipontinen ja juhlallinen. Mutta pohjaltaan hänkin turvasi »pyhään kevytmielisyyteen». »Mutta Herralta hän kasvun toivoi.» Mieli on hilpeissä vireissä, kun sellaisella ajatuksella tallustelee hallan panemaa peltoaan. Ja mihinkä tähtäävät kaikki uskonnot lopultakin? Siihen, että elämä tuntuu varmalta ja kepeältä, että ihmiset lujalla vakaumuksella voivat huudahtaa: kuolema, kussa on sinun otasi, hallat, missä teidän voittonne! Ihmisten ylevimmät kuolevat aina hymy huulilla.

On kahta lajia pyhää kevytmielisyyttä, toinen juhlallinen ja uskonnollinen, joka toivoo loppumatonta nautintoa kuoleman tuolla puolen, toinen iloinen, maallinen, ilman palkan ja nautinnon toivoa. Sahan-Juakko saarnasi jälkimmäistä, Saarijärven Paavo edellistä. Sahan-Juakon filosofia vaatii korkeampaa kulttuuria, Paavon opin omistavat myöskin yksinkertaiset barbaarit.

Jatkamme kävelyämme. Omituisen hoikka mies, ilman minkäänlaista parran alkua, tulla hipsuttelee vastaamme metsäpolulla.

Iikka puheli hienolla, piipittävällä äänellä, niinkuin nainen. Ei yhdenkään savolaisen nimi ole Iikka; ne ovat Aapelia. Mutta 25 % kaikista pohjalaisista on Iikkoja.

— Kuinka hänen nimensä on Iikka? Sehän on yhtä mahdoton nimi täällä
Iisalmessa kuin Kain tahi Juutas.

— Ei hän ole savolainen syntyjään, hän lienee pohjalainen, sanoi
Jaapok. — Minä kerron hänen ihmeellisen elämäntarinansa.

Oli suuri katovuosi 1867. Pohjalaisia samosi Iisalmeen kuten tunturisopulia laumoittain. Iikan äiti veti poikaansa kelkassa. Syntyi tuisku ja pureva pakkanen. Iikan äiti kepertyi hankeen. Mutta viimeiseen hengenvetoonsa hän peitteli poikaansa ryysyillään. Ihmiset löysivät äidin ja lapsen. Lapsi oli vähissä hengissä, mutta äiti kuollut. Lapsi vietiin lähimpään tupaan ja äiti taas jäätyneenä kurikkana hautaan.

Iikka sai hoidon, kasvoi täysikäiseksi, mutta hänestä ei koskaan tullut täyttä miestä. Hän puhuu kuin nainen, eikä hänellä ole partaa eikä sukunimeä. Hän on vain Iikka. Hän asuu täällä korvessa, Pöytäahon mökissä. Naimaton. Ei tytöt tahdo miehekseen sellaista, jolla ei ole partaa ja joka puhuu kuin nainen. Halla poltti idut, lopetti Juakko ja naurahti.

Tässähän on »Pilven Veikon» satu, mutta lorun loppu erilainen. Idut eivät palaneet »Pilven Veikossa», mutta Iikka parka oli nuorempi nälän ja pakkasen kynsissä, ja sitä paitsi hän ei ollut mikään mielikuvituksen luoma, vaan todellinen ihminen luuta ja verta.

— Ei Iikkaa sovi sääliä. Hänen on hyvä olla. Ei ollenkaan intohimoja, ei muuta kuin tupakanhimo. Hän kasvattaa itse nurkantakaisia ja imee piippuaan, vaikka pesässä palaakin luisia tupakan rouheita, niin että ne pamahtelevat ja räjähtelevät lattialle jokaiselta rintahaiulta, nauroi Jaakko. — Äiti, niin äiti! Ei taitane olla lystiä palaa poroksikaan. Me suomalaiset siedämme paremmin pakkasta kuin hellettä.

— Kiitos Jumalan, ettemme ole äitejä! Minun haluni olisi päästä maailmasta ilman pitempiä kitumisia. Salaman iskusta esimerkiksi. Nainen on luotu kärsimään. Sentähden hän aina on niin ikävä, ilman lystiä juttuja.

— On silloin, kun ne ovat rakastelevia. Muulloin ne ovat happamia.
Tupakarhuja!

Tulimme Varpaisjärvelle, sousimme järven poikki ja saavuimme vihdoin Juakon huuhdalle. Sauna oli paikoillaan. Kaskesta pilkisti päitä harvakseen, siellä täällä tupsuja, mihin tuhkaa oli kosommalti keräytynyt.

Tämä oli sittenkin hänen ensimmäinen aivan oma saunansa, hänen ensimmäinen aivan oma peltonsa. Pitkäkoskella hänellä oli paljon ruokaisempi ja parempi olo, mutta rakennukset eivät olleet hänen omiaan. Jauhot tuprusivat joka päivä hänen ympärillään ja pölyyttivät hänet valkoiseksi, mutta jauho ei ollut hänen omaansa. Täällä oli hän oma herransa, täällä hän aikoi elellä loput ikäänsä, täältä hän oli lähtevä viimeiselle retkelleen hauskojen poikien, Simsonin, Juonaan ja Tobiaan luokse, joitten seikkailut tässä maailmassa hän niin hyvin tunsi ja jotka häntä niin suunnattomasti olivat huvittaneet.

Juakko kapusi kivelle ja antoi ilolleen, vallan. Hän huhuili, mutta ei kukaan vastannut. Naapurit asuivat liian kaukana.

Ja niin hänelle pälkähti päähän sopiva nimi tilalleen. Se oli oleva »Huhula», sillä siellä voi huhuilla kilvan hukkien kanssa häiritsemättä muita ihmisiä. Minä olin todistajana kastetilaisuudessa.

Seuraavana aamuna saavuttiin Heinämäen suureen taloon. Ihana näköala talon mailta kohti koskematonta korpea. Kuivaneita keloja näkyi paljaine latvoilleen niin kauas kuin silmä kantoi.

Astuimme tupaan. Miehiä suuret joukot istumassa penkeillä pitkin seiniä lakit päässä.

Jaapok ja minä mentiin istumaan peräpenkeille, kunniapaikoille. Otimme eväät esille ja aukaisimme kieltemme kahleet. Olen harvoin saanut niin paljon »attikalaista suolaa» yksinkertaisille ruokalajeille kuin tässä Heinämäen tuvassa. Jaapok oli puheenjohtaja, me muut varamiehiä. Toinen sukkeluus hipoi toistaan. Keskustelua kesti tuntimitoilla. Miehillä ei näyttänyt kiirettä olevan. Ei yksikään lähtenyt tuvasta, vaikka arki oli ja paras työntekoilma. Eräs mies oli kyllin arkipäiväinen ehdottaakseen, että olisi aika lähteä töihin, mutta toinen tokaisi heti:

Metsäpoluilla päästään ainoastaan askel askeleelta eteenpäin, mutta teillä, joissa on oikeat rattaan jäljet, siellä saa antaa lystikseen huhkia. Hänen mielestään jutut nyt luistivat kuin kärrin pyörä raiteella. Ja me jatkoimme ilonpitoa yhä sukkelampaan tahtiin.

Taas sitä pyhää, savolaista kevytmielisyyttä! Mitäs siitä, jos limppu seuraavana talvena tulee hoikempi, kun vain saa ahmia sattuvia sukkeluuksia ja teräviä sutkauksia. Eiköpä ne ateenalaiset muinoin juhlatiloissa juuri tällä tavalla viettäneet iltojaan. Jospa minun hyvä ystäväni, Lukianos, vielä olisi elänyt ja olisi voinut pistäytyä Heinämäen tupaan, olisi hän tavannut saman hengen lapsia täällä kuin vanhassa Ateenassakin. Kukapa tietänee, ehkäpä juuri helleeniläiset kokkapuheet vähitellen ovat valuneet yli suuren Venäjänmaan tänne Savoon ja saaneet uudet pukimet savolaisissa sananlaskuissa ja sukkelissa puheenparsissa. Sitä tietähän niin monet muutkin tarinat ja käsitystavat ovat tänne saapuneet. Kaikki muuhan on lainattua tavaraa täällä meillä ja muualla, paitsi raakuus.

Taivas oli hetkeksi ikäänkuin selkiämässä. Nähtiin jo monta suurenlaista sinistä laikkua taivaan laella.

Mutta Juakko avasi suunsa ja paukautti seuraavan alkusointuja uhkuvan viisauden suustaan. Hän lausui sanottavansa kantavalla äänellä ja juhlallisin elein, vaikka veitikka virnisteli silmistä:

    — Ei tiiä taata taivasta,
    Enemmän kuin pienen pallukan p ‒ ‒ ‒,
    Tulloo, tulloo, tulloo kun tullakseen.

Onkohan vertaus kotoisin vanhasta Ateenasta? Alkusointu on ainakin parasta savolaista kotitekoa.

Mutta vertaus on kaunis, kaikesta huolimatta. Joka on nähnyt Murillon tauluja, tietää, että lukemattomien enkelien ruusunpunaiset selänpäät sulavat itse taivaan sekä holviin että väreihin. Vertaus siis kuuluisan maailmanmestarin patenteeraama! Ajatelkaapa vielä nuorta äitiä, madonnaa, joka on pessyt esikoisensa puhtaaksi. Lapsen selkä helottaa hohtavan punertavana ja kiiltävänä kuin taivaankansi pilvettömänä kesäiltana. Inhimillisesti katsoen pitäisi märkyyden pysyä poissa pitkät ajat. Mutta siitä huolimatta sitä tulloo kun tullakseen.

Kaiken tämän on savolainen nähnyt, taivaan, lapsen selänpään ja madonnan, ja pukenut näkemyksensä moitteettomimpaan kielelliseen ulkoasuun. On suloista seurustella ihmisten kanssa, jotka kultaavat jokapäiväisimmätkin tapahtumat tällaisilla runollisilla kaunistuksilla. Sehän on juuri parasta taidetta.

Iltapäivällä hyvästelimme hauskoja puhetovereitamme, jotka kaikesta päättäen eivät enää sinä iltana ryhtyneet mihinkään töihin, He jäivät tupaan sulattelemaan Juakon sukkeluuksia.

Paluumatkalla poikkesimme torppaan, jossa nälänhätä oli ankarasti vieraillut edellisenä talvena. Joko se oli johtunut mökin väen laiskuudesta, huolettomuudesta ja toimettomuudesta tai satunnaisesta hallasta. Korpimökin asukkaat olivat survoneet petäjäistä leipäänsä koko talven.

Mies istui pöydän ääressä, ja hänen kasvonsa muistuttivat vanhaa sitruunaa jossakin näyteikkunassa Abrahaminkadun varrella Helsingissä. Tyttö tuossa kymmenen iässä seisoi lattialla ja katseli ihmetellen minua suurilla pyöreillä kelmeänsinisillä silmillään. Hänen vatsansa oli nälkäruuan vatsa, suuri, pullistunut. Äiti seisoi selin, kiinni talousaskareissa. Vaatteet roikkuivat löysinä hartioilla ja vyötäisillä.

‒ Tyttö parka! Mitenkä sinä nuin oot mahhois kasvattanna? kysyi taas
Juakko.

— Siitä se sullaa, kunhan mansikat ja mustikat kypsyvät. Lehmäkin on poikinut, vastasi isä.

‒ Akallainhan minä tähän asti oon peltoin kyntännä, sanoi mies ja hymyili.

Minua värisytti. Voiko ihminen todellakin hymyillä nälälle? Pyhä kevytmielisyys oli tällä kertaa minusta liian väkevää.

Mutta emme minä eikä Juakko tällä kertaa nauraneet. Annoimme asianomaisten hymyillä.

Onko todellakin niin, ettei nälkä paina mieltä? Mutta voimat riutuvat Sen myönsi mieskin. Jos syö liikoja, silloin käy raskasmieliseksi ja synkäksi, väitti mies.

— Koettakee edellistä, niin suatte nähä. Nälkä ei oo lystiä, mutta paljon katkerampaa on suur suru, haikee tuska.

‒ Oisippa tyttö kuollut, olisin surrut paljon enemmän kuin että maha pullistui. Kaikki tässä moalimassa selkiää, jollei ennen niin kirkon hiekassa. Kesällä ei kannata hautoo ajatella.

Kesältä, auringolta ja lämpimältä hän kasvun toivoi, mansikoista ja mustikoista lääkettä mahdollisille vatsahaavoille. Hän oli tehnyt itselleen Jumalan yhtä hyvän kuin mikä muukin tahansa. Kun kasvullisuudesta on kysymys, on aurinko ja lämmin paras jumala, jonka puoleen turvautua.

Vihdoin alkoi tämä kevyt filosofia tarttua meihinkin, Juakkoon ja minuun. Kun kerran uhrit itse ottivat asiat kevyeltä kannalta, miksipä me olisimme murjottaneet. Me siirryimme myöskin leikkiin ja toivotimme vihdoin perheelle parempaa onnea täksi kesäksi.

Mutta sinä kesänä piili aurinko yhtä mittaa pilviverhojen takana. Kuinka perheen kävi, sitä en tiedä. Ehkä se pinnistihe läpi senkin talven yhtä keltaisilla kasvoilla, mutta yhtä tyynellä hymyllä kuin läpi edellisenkin. Taistelihan Saarijärven Paavokin kaksi talvea nälkää vastaan Herraansa luottaen. Mutta jakoiko Aapel Itkonen kolmantena hyvänä vuonna hätääntyneelle naapurille viljojaan, sitä en myöskään tiedä! Ehkä, ehkä ei! Pyhä kevytmielisyys voi mahdollisesti suorittaa sellaisenkin urotyön. Mutta jollei hän sitä tehnyt, en sittenkään heitä kiveä hänen päällensä. Siveellisiä jättiläisiä harvoin tapaa elämässä, saduissa ja tarinoissa kyllä, meille hyviksi esikuviksi.

Jatkoimme matkaamme kotia päin, Juakko ja minä vaipuneina ajatuksiimme. Juakko ajatteli ehkä, kuinka hänen on käypä korvessa, eikö ehkä ollut kevytmielistä jättää jauhoista pölyttynyt mylly ja muuttaa huuhkaimeksi Huhulan salolle petäjälimppu kourassa. Minä taas ajattelin sitä ikuista ihmettä, että onni ja tyytyväisyys eivät edes johdu täydestä vatsasta, vaan jostakin muusta, ehkä pyhästä kevytmielisyydestä, joka pyyhkii pois kyyneleet ja parantaa sydämen ja vatsan haavat. Minun paras ystäväni, helleeniläinen Lukianos, on neuvonut minulle sen viisauden, ja nyt sain uuden läksyn Heinämäen korven petunsyöjiltä.

— On kyllä, mutta hyvin viheliäisessä tilassa. Nälkäiset, raihnaiset koirat juoksentelevat kieli pitkällä tunkiolta toiselle. Syöpäläiset raivoavat joka kortteerissa, niin että Aapel Itkosen mökki on paratiisi verrattuna Kapernaumin pormestarin asuntoon.

— Ei sitte rahtuakaan, paitsi Salomonin »Korkeaan veisuun», jota he yhäti lauleskelevat hääjuhlissaan.

Juakko pantiin kokkatuhdolle istumaan ja sousi Hernejärven yli Pitkäkoskelle vastatuuleen, niin ettei hän enää kyennyt tenttimään minua.

Minua on aina suuresti viehättänyt Vellamo ja sen sisar Oihonna. Miksi? Luulenpa melkein sen johtuvan siitä, että ne ovat niin vahvasti rakennetut ja että niillä on niin voimakkaat piirteet. Vellamon etukannella olen nauttien tarkastellut, miten leikkivän kevyesti se jääkenttiä Itämeren ulapoilla halkoo. Minusta on tuntunut lämpimältä sen salongeissa myrskyn ja talviviiman vallitessa ulkona merellä. Ja olen nukkunut hyvin sen hyttien leveillä lavitsoilla. Sanotaan sen keinuvan enemmän kuin olisi säädyllistä. Ehkäpä! Mutta sanokaa minulle, missä olette nähneet aluksen, joka ei keinuisi, kun merenjumala niin tahtoo. Väitetäänpä valtamerien jättiläislaivainkin vallan huimaavasti keinuvan Atlantin myrskyaalloissa. Eihän tuo paljoa merkitse, jos vaipuukin metriä syvemmälle aallon pohjaan ja taas kohoo saman verran korkeammalle aallon harjalle — merisairaaksi sitä kumminkin tulee laivan keinuessa.

Vellamon kapteeni Lindfors on kapteeni, jota kannattaa miehen katsella ja jonka tähden naisen sopii haaveilla. Hän pitää matkustajistaan kuin lapsistaan, väittää hän. Siinä ei ole liikoja kehuttu. Hän rakastaa musiikkia ja toimeenpanee kannella konsertteja kauniin ilman vallitessa. Monen ulkomaalaisen olen kuullut kehuvan häntä Suomen laivaston kaunistukseksi, ja moni ulkomaalaisnainen on valokuvannut hänen kasvonsa, jotka muistuttavat merikotkaa, joka tähystelee yksinäistä naarashaahkaa.

Kassassa tapaa vanhan tuttavan, naisen, joka yli kymmenen vuotta on pitänyt paikkansa uskollisesti ja rehellisesti ja joka Tukholman rannassa vaihtaa matkustajalle Ruotsin kruunuja, Stettinissä Saksan markkoja, Räävelissä Venäjän ruplia. Ruokapöydässä palvelee matkustajaa samoin uskollisella ja kohteliaalla tavalla nainen, joka melkein yhtä monta vuotta on meidän, matkustavien suomalaisten, tarpeista pitänyt huolta. Ne ovat meren jumalatar Vellamon kunnioitetuimpia ja kunniakkaimpia hovineitosia. Väitetään heidän ulkonäöltä tuntevan kaikki suomalaiset, jotka Itämeritse ovat liikkuneet maan rajojen ulkopuolella.

Tuntuu niin kodikkaalta tässä laivassa, ja vanhat uskotut palvelijat vain lisäävät tätä tunnelmaa.

Vellamon reitti tarjoaa miellyttävimmän merimatkan, minkä toivoa saattaa. Yksistään se jo voi houkutella matkalle. Mutta sitäpaitsi on päätesatamasta parin tunnin matkan päässä Euroopan uudenaikaisin suurkaupunki, Berliini. Sinne voi pistäytyä pariksi vuorokaudeksi ja palata samassa Vellamossa isänmaahansa takaisin saatuaan hengittää nelisen vuorokautta Itämeren suolaista ilmaa, joka vaikuttaa hermoihin yhtä terveellisesti kuin Karlsbadersuola vatsaan. Joka taas pitää saksalaisesta juomasta, esimerkiksi pschorrista, voi viipyä yhden kulkuvuoron ajan Berliinissä ja palata yhdeksän vuorokauden kuluttua, tai myöskin matkustaa Lybeckin kautta Primulassa kotimaahan, kuten minä tein. Silloin saa viipyä Berliinissä matkailutarkoitusta varten kohtalaisen kauan ja silloin on tehnyt Itämerellä kiertomatkan, joka, minun mielestäni, on mieluisin matka, minkä voi tehdä. Moni Euroopan-matkustaja on pyhästi minulle vakuuttanut viimeisen matkataipaleen Stettinistä Helsinkiin sittenkin olleen kaikkein viehättävimmän koko heidän matkallaan.

Mutta jos myrskyää? Niin, silloin tuntuu lievimmin sanoen ikävältä. Moni luulee miehuuden ominaisuuksiin kuuluvan sen, ettei tule merisairaaksi. He kehuvat, etteivät koskaan ole olleet merisairaita, kunnes heidät tavataan itse teosta. Silloin on syy tietysti ruuansulatuksessa. Minä puolestani tunnustan mielelläni, että kun viimeinen naishenkilö kalpeana ja murtuneena on kadonnut kannelta, silloin lopetan sikarinpolton ja alan alistuvana odottaa vuoroani. Mutta nyt olen kolmentoista vuoden aikana monet kerrat matkustellut merillä sattumaltakaan tulematta merisairaaksi. Se ei ole ollut seurauksena mistään onnen potkauksesta, vaan yksinomaan siitä syystä, ettei Itämeri kesällä myrskyä. Nähkääs, Itämerelläkin on kesälomansa, jolloin sen ei tarvitse raataa, vaan saa levätä ja loikoilla, kuten kaikki virkamiehetkin sen rannoilla. Sen kesäloma alkaa jo toukokuun puolivälissä ja päättyy elokuun puolivälissä. Jos varustautuu sen vieraaksi sen kesäloman aikana, on se miellyttävä ja suloinen, mutta meneppä häntä tervehtimään, kun hän on toiminnan sohinassa, silloin et saa ihmetellä, että hän on epäkohtelias ja vieroittava.

Läksin matkalle kesäkumi puolivälissä täysin vakuutettuna, että silloin vallitseva navakka lounaistuuli vähitellen nukahtaisi päästyämme meren ulapoille. Tulimme Rääveliin kenenkään tuntematta muuta pahoinvointia, kuin minkä Räävelin satama vastenmielisyydellään henkisesti sai aikaan. Mutta se vastenmielisyys on aina olemassa. On vastenmielistä nähdä, miten vanhat, harmaapäiset uskotut palvelijat saattaen isäntiänsä laivalle, hattu känsäisessä kourassa, suutelevat nuoria kalparitareita kädelle jäähyväisiksi, on pöyristyttävää nähdä ajureita kuskipukilla, ilettää katsellessa tullikäsittelyä, joka aina suoritetaan kannella. Vastenmielisyys ei lakkaa täydellisesti, vaikkapa näkeekin tullipalvelijan juoksevan suuvesipullot kädessä päällysmiehensä luokse kyselemään, ovatko nekin tullattavat, tai kun laivan miehistö sivumennen töyttää selänpäähän liian innokasta virkailijaa. Sen sataman jätettyään hengittää helpommin. Niinpä mekin matkallamme.

Vasta Räävelistä alkaa oikea Itämeren matka. Tarkastellen ympäristöään, kooten seuraa koettaa kukin hankkia itselleen huvia tuota pitkää taivalta varten Stettiniin. Räävelissä on viimeinen, useimmiten suurin, matkustajajoukkue astunut laivaan. Nyt tietää, kenen kanssa saa kamppailla merellä kahden seuraavan päivän ajan.

Matkustajien joukossa huomattiin m.m. eräs hovioikeudenasessori maan sisäosasta; hänen suojatteinaan oli joukko nuoria naisia, jotka matkustivat mantereelle virkistäytymään koulun ja yhteiskunnan palveluksessa suorittamansa uutteran työn jälkeen. Se oli sekä oppinut että sivistynyt seurue, ja asessori varmaankin Suomen kohteliain hovioikeudenjäsen. Hän jakeli meille muille opetuksen toisensa jälkeen naisten kohtelemistavoissa. Kun lähdimme Räävelistä ja suuntasimme matkamme Itämerelle, tuntui tuulevan kohtalaisen navakasti. Sattui puhaltamaan noin vain naisellinen vastahanka, ja täti Vellamo keinui verkalleen aalloissa. Eräs naisista, taiteelliselta taipumukseltaan korkea, lyyrillinen, haaveellinen sopraano, tunsi pahoja oireita huolimatta siitä, että hän nautti veronaalia ja valeriaanaa, joita aineita asessori pelkästä huolenpidosta oli tunkenut talvipalttoonsa taskut täyteen ja jakeli nyt matkaholhoteilleen. Mitta oli kukkuroillaan; sopraanon täytyi jättää keskilaivassa iloaan pitävä rattoisa seurue ja päistikkaa rynnätä perälaiteelle. Asessori sieppasi hänen pantterinvärisen vaippansa, heitti sen olkapäilleen ja seisoi tarpeellisen välimatkan päässä vavahtelevasta potilaasta, koreana kuin pääsiäispappi kirkotettavan edessä. Pahimman kohtauksen mentyä ohi kääri hän hartiavaatteen sopraanoa lämmittäväksi kääreeksi ja johti hänet takaisin seurueeseen. Kohtauksen uudistuttua sama juhlallinen luovailu seitsemän- ja seitsemäntoistakertaisesti. Asessorin holhokeista olivat kaikki asianomaisesti »meren liikuttamia» — kuten tosi naisen aina tuleekin olla — paitsi yhtä, matemaatikkoa, jolla oli kristallikirkkaat silmät ja ruusuposket, — Todelliseen matemaatikkoon taas ei vaikuta eikä saa vaikuttaa mitkään kiihotukset, eivätpä edes vastenmieliset vaikutukset merellä.

Tuntematta naisia seurasin matkan päästä asessorin kohteliaita toimia. Jos asessori olisi syntyään ollut muhamettilainen, ajattelin, olisi hän varmaan kuulunut niihin harvoihin kuolevaisiin, jotka voivat jakautua useammalle taholle, niin ettei yksi olisi voinut, valittaa laiminlyöntiä hänen puoleltaan enempää kuin toisetkaan. Asessorimme tunteet olivat yksinomaan platonista laatua, mutta tasan jaetut neljään yhtäsuureen osaan.

Seuraavana päivänä oli tuuli laannut ja pienet viheliäiset laineet juoksentelivat hippaa pitkin Itämeren avaraa ulappaa ja katkeilivat lipisten Vellamon uhkeita ryntäitä vasten. Kaikki matkustajat hääräsivät kannella, uusia tuttavuuksia solmittiin, jokainen näytti olevan mitä paraimmalla tuulella. Minä sain sen suuren kunnian, että tulin esitellyksi asessorin kaikille neljälle matkatoverille. Olimme kaukana kotimaasta, Gotlannin rannoilla, kaukana tuhansista järvistämme, ja koti-ikävä alkoi meitä painostaa. — Tarttukoon kieleni suunlakeeni, jos unhoitan sinut, Suomi! — Niin, ja sitten sanoi joku: laulaisimmeko jotain? Luonnollisesti.

Asianlaita oli se, että asessori oli »Suomen laulun» mukana risteillyt Itämeren moneen kertaan noilla Eurooppaan tehdyillä, kunniakkailla konserttimatkoilla, ja minä olin tehnyt juuri samoin »M.M:n» mukana. Että me kumpikin olimme bassoja, merkitsi vähän, kun oli kysymyksessä virittää ylistyslauluja ikävöidylle isänmaalle.

Jäin odottavalle kannalle. Lauluja ehdotettiin koko joukko ja hylättiin samoin. Aina puuttui jotain. Vihdoin rohkaisin itseni, avasin suuni ja puhuin:

— Korkea-arvoiset! Näen, että te kaikki ajattelette kahta samaa laulua kuin minäkin, vaikk'ei kenelläkään näytä olevan rohkeutta niitä ehdottaa. Olen satoja kertoja joutunut samaan asemaan pitkän, iloisen elämäni aikana. Suomen naiset ja herrat kohtaavat toisensa »vieraalla maaperällä», he laulavat luonnollisesti sekakuoroja, kaikki osaavat paljon lauluja, mutta mikään laulu ei sovellu kaikille. Herpaisevaan haeskeluun kuluu minuutteja ja neuvottomuus yltyy epätoivoksi. Silloin on aina olemassa joku rohkea mies tai nainen, joka uskaltaa lausua ratkaisevat sanat:

»Ajatelkaahan, jos koettaisimme kahta uutta laulua: 'Mä oksalla ylimmällä' ja 'Tuoksuvat kukkaislaaksot'.»

Helpotuksen huokaus pääsee kaikkien rinnasta, rohkeaan heitetään kiitollisia katseita, ja niinpä viritetään nämä kauniit laulut. Kumpikin niistä lauletaan toistamiseen, kaikki värsyt, ja sitten on laulu lopussa. Se on aito suomalainen tapa! Emmekö seuraa rituaalia?

Kaikkien mielestä puhuin sillä kertaa viisaasti, ja niin aloimme »ylintä oksaa» heilutella. Sopraano loi kauniit, haaveelliset silmänsä suojakattoon, kuten minäkin tein, sillä minun oli puhallettava korkeata tenoria. Ja niin pantiin oksa huojumaan. Koetin pysyä huimaavan korkean sopraanon tahdissa ja asessori etsi johdatusta altosta. Mutta huojuminen kävi hyvin epävakavasti. Silloin näin alton pikkusormien, jotka olivat puristautuneet notkean vyötäisen ympäri, irtautuvan paikoiltaan ja alkavan hämmennellä hillittyä 6/8 tahtia. Ne kylläkin tekivät työtään, mutta turhaan; »huojahteleminen» muuttui heilumiseksi. Asessori rupesi myllertelemään hartiavoimillaan saadakseen »huojumisen» tasaiseksi. Vihdoin minäkin aloin tahtia vispilöidä. Siis neljä laulajaa ja kolme johtajaa. Tosin se kuulostaa oudolta, mutta sekin kuuluu suomalaisiin laulutapoihin. Mutta kuin ihmeen kautta tapasimme toisemme eräässä säkeessä, ja se oli: »Oi Herra, intoa anna — — rakastamaan». Oli vallan liikuttavaa kuulla, millä sydämellisyydellä me viritimme nämä sanat ja miten hyvässä tahdissa me niistä suoriuduimme. Menestys lienee johtunut siitä, että me kaikki laulajat ynnä matemaatikko ja neiti maisteri olimme naimattomia.

Melkein yhtä onnettomasti kävi »Tuoksuvani kukkaislaaksojenkin», mutta minä lohdutin itseäni laulun kaunoilla sanoilla: »låt vita rönnen snöga sin doft på det som var».

Niin lauloimme Vellamon kannella kauniin ilman ja kimaltelevan auringonpaisteen vallitessa, samoin olen ennen Vellamon kannella laulanut, ja niin lauletaan alinomaa Vellamon kannella kauniin ilman vallitessa, sillä missä neljä suomalaista laulajaa, kaksi naista ja kaksi herraa, ulkomaanmatkalla toisensa kohdannevatkin, siellä nämä molemmat laulut viritetään enemmän tai vähemmän samantapaisessa tahdissa kuin nytkin. Vellamo-täti on tottunut sellaiseen; hän ei sekaannu tahdistaan. Hän jytkyttää tasaista 2/4 tahtiaan Helsingin rannasta Stettinin vapaasatamaan saakka.

Oli kesäistä, oli lämmintä ja kirkasta, oli häikäisevän valoisaa Itämeren pienien sinisten laineiden täyttämällä ulapalla. Matkustajat kiipesivät katoille ja komentosillalle ja vakuuttivat toisilleen matkan olevan sanomattoman suloisen. Asessori ja minä istuimme myöskin ja keskustelimme luonnon ja meren majesteettisuudesta ihan tosissamme, kuten ainoastaan nuorukaiset ja neitoset ensimmäisenä tuntina toisiinsa tutustuttuaan. Saadakseen alkukesän vaikutelman vieläkin vahvemmaksi veti asessori taskustaan käsinkirjoitetun hymnin kevään kunniaksi, jonka oli kirjoittanut itse suuri Fröding vainaja. Se alkoi kuten tuhannet muut kevätlaulut: — »Nu är det vär». — »Decamerone» ja Salomonin »Korkea veisu» ovat kainoja hartauskirjoituksia tähän mehevään kevätpurkaukseen, verrattuina. — Miten suurta osaa onkaan punssi näytellyt ruotsalaisten runoilijain tuotannossa. Ennen sanottiin sen vaikutusta »ruusunpunaiseksi suruksi», mutta nyt, kun valmistustapa punssi tuotannon alalla on kehittynyt, on suru melkein kokonaan haihtunut ja sen sijaan on tullut tulipunainen ilo. Luin vielä kerran läpi tämän ihanan keväänylistyksen, katseeni ja ajatukseni harhailivat valoisassa, tyynessä etäisyydessä, ja tahdottomasti tuli mieleeni meidän omien runoilijaimme kevätlaulut: »Selman keväisiä mietteitä» ja »Sylvian kevätlaulu». Niin eri lailla voi kevät vaikuttaa tunteellisiin mieliin! Alkuperäinen tai väärennetty Fröding-käsikirjoitus on pöyristyttävää totuutta, mutta sisällykseltään melkoista rumempi kuin Frans Mikaelin ja Sakarin tuoksuvat keväthymnit.

Niin lähenimme vähitellen Svinemünden salmea. Oli ihan rasvatyyntä, ja Svinemünde hymyilee vastaamme kuin kaikkein rakastettavin, ruusunpunainen porsaankärsä. Lippuja liehui kaikkialla mastoissa ja katoilla. Mahtava matkakeisari, Wilhelm II, vietti 25:nnettä vuosipäiväänsä kuninkaana ja keisarina ja matkailijana. Hänen laivastonsa oli ihan salmensuussa ja vaatetta liehui kaiken väristä. Miten ihmeellisen hieno laivasto! Kaikki laivat olivat puhtaiksi pestyt, kiiltäviksi kuuratut, kimmeltävän kirkkaat ja köynnöksillä koristetut, niin että sillä amiraalilla täytyy olla otsaa, joka hennoo laukaista kanuunoita ja liata kaiken tämän loiston. Laivasto oli liian hieno herättääkseen kunnioitusta; me olemme tottuneet sotalaivoihin, jotka näyttävät siltä, kuin olisivat alinomaisessa ruudinsavussa.

Niin nousimme maihin Stettinissä ja kohtasimme toisemme vielä kerran asemalla, jossa jakamattomin ihastuksin kuuntelimme pitkän lihavan airuen luettelevan ne asemat, joilla jokainen lähtevä juna pysähtyisi. Hän puhui germaanien kieltä, ja se kuulosti aina samanlaiselta: kritsch, kratsch, filibombombom. Hän oli kansansa ja maansa mitä onnistunein afishi, oikein ilmielävä Siegessäule.

Tällaisessa kuvauksessa pitäisi oikeuden mukaisesti myöskin Berliinillä olla oma, eikä kovin vähäpätöinen paikkansa. Arastelen ryhtyä tähän kuvaukseen, sillä pelkään sen tulevan liian laveaksi.

Asia on nimittäin se, että Berliini on minun henkinen — ja tahtoisinpa sanoa ruumiillinenkin — pääkaupunkiin. En häpeä tunnustaa sitä; vaikkakin tiedän, että kulttuuri-ihmisenä maineeni siitä kärsii. Oikeastaanhan pitäisi nyrpistää nenäänsä Berliinille ja hurrata Pariisille, Lontoolle ja Roomalle.

Selitän muutamalla sanalla rakkauttani Berliiniin. Berliinihän on sen maan pääkaupunki, joka on kasvattanut Kantin, Goethen, Lutherin ja Heinen, mainitakseni kaksi syvän totista ja kaksi leikkisätä henkisen Saksanmaan edustajaa. Luen Lutherin leikkisien joukkoon, sillä missä tapaakaan mehevämpää humoristia, kuin tuo suuri kirkkoisä oli. Hänen uskonsa on nyt jo hiukan ummehtunutta, mutta hänen persoonallisuutensa on aina oleva iloisen miehekkyyden ja järkähtämättömien periaatteiden perikuva. Sitäpaitsi oli hän nuoruusvuosinaan intohimoinen turisti ja laulaja sekä kirjoitti teesejä, jotka repäisevässä rajuudessaan eivät anna toivomiselle mitään sijaa. Heine taaskin on kirjoittanut matkakertomuksia, jotka Paavalin matkakirjeiden ohella ovat enimmin luetuita germaanisessa maailmassa. Goethe yritteli myöskin tätä kirjallisuuden haaraa ja saavutti sillä melko menestystä. Kant oli aikansa etevin teoreettinen turisti, vaikka hän ei koskaan käynytkään Königsbergin muurien ulkopuolella. Siis neljä ihmiskunnan henkistä suurmiestä ja samalla turistia, siinneet ja syntyneet Saksassa, jonka ihana pääkaupunki Berliini on!

Nykyajan ihmisen pitäisi viihtyä Berliinissä, tarvitsematta manata sankarien henkiä elähyttäjikseen. Näin viitenä iltanani Berliinissä, Krollin kesäteatterissa, Wagner-esityksiä, jotka olivat kerrassaan loistavia. Kuulin Aloys Pennarinin laulavan Lohengrinia, niinkuin en tenorin koskaan ennen. Ihastukseni oli niin valtava, että minun täytyi naapuriltani kysyä hänen nimeänsä, vaikkakin hän vannotti: »nie sollst du mich befragen, woher ich kam der Fart, noch wie mein Nam' und Art». Naapurini sanoi hänen nimensä olevan sen, mikä yllä on sanottu, ja hän on nykyään paras tenorini. Suuri matkailijakeisari Wilhelm II piti huolta, ettei juhlallisuuksia puuttunut, hän vietti 25-vuotista riemujuhlaansa monien ylhäisten arvonimien kantajana.

Entäs ruumiillinen hyvä Berliinissä. Kempinskissä nauttii maailman parhaan aamiaisen uskomattoman halvalla ja jälkiruoka »Eisfrüchte in Champagne», hinta 85 pf., on samoin paras jälkiruoka sivistyneessä maailmassa. Kun oopperan jälkeen laahaa väsyneen ruumiinsa Pschorriin, »Ecke Friedrichs- und Beerenstrasse», ja upottaa itseensä mitan baijerilaista, haihtuvat kaikki elämän pienet soraäänet. Väkisinkin kasvot saavat ilmeen à la Zarathustra, sielu kohoaa ilmaviin korkeuksiin ja veri laulaa: »überallen Gipfeln ist Ruh, ist Ruh, ist Ruh…» Ranskalainen samppanja tekee ihmisen turhanpäiten pirteäksi ja sukkelaksi, pschorri taas filosofiseksi, ainoa mikä ajan pitkään miestä kaunistaa.

Berliiniläisillä, niillä, jotka jotakin toimittavat, on yksi ainoa harras halu, nimittäin saada aikaan jotakin, joka on »tadellos». Ei mitään erinomaista ja hienoa, mutta moitteetonta. Ja hyvä niinkin. Vaatimaton ihminen voi hyvin, kun häntä joka puolella ympäröi käsite »tadellos». Siksi pidän Berliinistä.

Viiden päivän perästä lähdin tuosta moitteettomasta kaupungista, myöskin moitteettomassa junassa. Matkatoverini, alkuasukas, kertoi, että hän edellisenä päivänä oli ollut Cafe Nationalessa ja huvitellut »tadellos» esittelemättömien naisten seurassa. Olin liian hienotunteinen udellakseni, miten sellainen »moitteettomuus» tapahtuu. Istuin vaunun akkunan ääressä ja katselin maisemia. Metsä oli moitteetonta, pelto ja niitty samoin, mutta heinä niitettiin viikatteella, eikä niittokoneella. Voihan sekin olla moitteetonta, mutta minun mielestäni epäkäytännöllistä. Sellaista ei tapahdu meillä, ei edes Kuopion takana.

Tulimme Lybeckiin tuntia ennen Primulan lähtöä. Asemalla tapasin tietysti tuttuja suomalaisia, jotka olivat saapuneet samassa junassa. Mutta tapasinpa asemalla vielä erään suomalaisen ilmiön, joka sillä retkellä kuuluu aivan sääntöihin. Se oli sellainen, jolla ei ole taskussaan pennin pyörää astuessaan laivan kannelle. Ilmiöstä ja minusta tuli heti hyvät ystävät ja sitäpaitsi hyttitoverit matkalla.

Olen nimittäin minäkin, ainakin kerran aikoinani, näytellyt ilmiön osaa. Voisi luulla, että osa on traagillisimpia mitä näytellä voi, mutta niin ei ole todellisuudessa laita. Sitä näytellään »con brio», sillä suomalaiset laivat ovat aivan kuin isä ihanassa vertauksessa tuhlaajapojasta. Ne sulkevat syliinsä ja tarjoavat hänelle rasvaisimmat lihapalat — velaksi. Pennitön oli tällä kertaa suomalainen ylioppilas, alppikiipeilijä, Roomassa-kävijä — ei kuitenkaan pyhiinvaeltaja — turnari ja kaikenlaisten urheilu-ennätysten tuntija. Vaikkakin kukkaro oli tyhjä, ei hänen käytöksessään ilmennyt mikään painostava ja synkkä mieliala. Päinvastoin. Kun me Gotlannin tasolla panimme toimeen suuren musikaalisen illanvieton, tanssiaisilleen kannella, vetäydyimme me rahakkaat lailliseen maatapano-aikaan kello 1 yöllä — mehän olimme suomalaisella maaperällä — bokseihimme, mutta pennitön kieppui huimissa valsseissa naispuolisten kalparitari-jälkeläisten kanssa aina pikkutunneille asti ja makasi kello 12:een seuraavana päivänä aito miljonäärin tapaan. Hän nukkui makeasti, kuten tuhlaajapoika ensimmäistä yötään pappansa pehmeillä patjoilla, vahvan illallisen jälkeen. Aivan samoin tein minäkin aikoinani autuaasti nukkuneessa »Storfurstenissa» Kola Ahngerin päällikkönä ollessa. Tällaisista ilmiöistä voi sanoa kuten Runeberg Saarijärven, kerjäläisistä: »aate on ikuinen, ilmiöt vain muuttuvat».

Enpä tiedä missä vanha vieraanvaraisuus ilmenisi täydellisemmin ja selvemmin kuin meidän saksalaisista satamista palaavissa laivoissamme. Ystävyys ulottuu niinkin pitkälle, että laivan kapteeni usein vippaa satasen palaavalle maanmiehelleen, vaikka hän todella olisikin iäksi kadotettu tuhlaajapoika.

Suomalaiset olivat Primulassa vähemmistönä, itämerenmaakuntalaiset taas enemmistönä. Useimmiten onkin niin, ja se vain näyttää, että viimeksimainitut viihtyvät meidän siisteissä, hyvin hoidetuissa laivoissamme paremmin kuin rautatievaunuissa, jotka pyörivät heidän maahansa ekspressijunan mukana Berliinistä. Nämä itämerenmaakuntalaiset ovat kaikki aatelisia, kaikilla heillä on von nimen edessä, joskin heidän esi-isänsä olivat näppäriä virolaisia, jotka olivat muuttaneet nimensä saksalaisiksi, eivätkä suinkaan niiden kalparitarien jälkeläisiä, jotka vastahakoisiin virolaisiin olivat istuttaneet kristinoppia. Mutta en koskaan ole matkustanut Itämeren poikki ilman että joku oikeakin kalparitarien jälkeläinen, joku Uexkull, Stackelberg, Ungern-Sternberg, Buxhöwden j.n.e. olisi ollut kanssamatkustajana. He matkustavat uutterasti, nuo entiset ritarit, sillä he ovat aikoja sitten täyttäneet käskyn, pistäneet miekkansa tuppeen, nöyrtyneet ja tulleet tavallisiksi porvareiksi. Niin, heistä on nyt tullut yksinkertaisesti — mylläreitä. He eivät seuraa ylpeän ritari Don Quixoten esimerkkiä, joka soti tuulimyllyjä vastaan, ei, he jauhavat siivosti viljaansa, kuten suurritari Simson filistealaisten maassa, ja keräävät kultaa myllyistään. Meillä oli monta mylläri-paronia laivassa ja muutamia »schöne Müllerinnen», joiden kanssa pennitön pyöri kadrilleja Primulan kannella auringon nousuun saakka. Kunniallista ja hyvää väkeä kaikin tavoin, mutta näyttää siltä, kuin olisi suuri kuilu heidän ja meidän suomalaisten välillä. On aivan kuin lainehtisi Suomenlahti meidän välillämme myöskin laivan kannella. Miksi? Siitä en pääse perille. Ehkä me suomalaiset heidän mielestään olemme liian vapaita, ehkä myöskin puuttuu meiltä kruunu käyntikortistamme ja paremmat myllyt kotimaastamme.

Samassa kuin laiva pistihen ulos Travemündestä, lepäsi Itämeri peilikirkkaana edessämme. Samaa itsepintaista tyyntä kesti koko matkan Räävelin satamaan saakka. Ei värettäkään koko aikana. Sellaista kuuluu usein sattuvan. Lahdet ja salmet lainehtivat, mutta aava meri makailee selällään ja paistattelee päivää. Vesi näytti öljyiseltä ja teräksenkarvaiselta, ainoastaan keulassa ja perässä oli valkoista vaahtoa. Näköpiirin ulkopuolella kulkevien laivojen mustat savupatsaat leijailivat vedenpinnan yläpuolella. Ei voinut olla hyräilemättä »On tyyni nyt», ja »Havet är skjönt, naar det roligen hvaelver staalblanke skjöld over vikingers grav». 50 tuntia oli niin tyyntä, että mielellään olisi nähnyt laineita, pieniä ja sieviä, karehtivan pinnalla. Ihminen haluaa vaihtelua. »Ei maistu hernesoppa joka ilta», sanoo saksalainen. Kuvittelin, että sellaiselta mahtaa avioliitto tuntua, jossa vaimo ei koskaan riitele, mikä kuitenkin lienee harvinaisempaa kuin täydellinen tyyneys merellä. Oli todellakin virkistävää nähdä maata Kalmarin salmessa ja Gotlannissa. Lapsellisella ihastuksella huudahdin, keksiessä Visbyn häämöttävän loitolla.

Oli se aika päivästä, jolloin hänen verensä vaati tyydytystä niin voimakkaasti, että Gotland ja Skotland, Visby ja Whisky sulivat hänen korvaontelossaan ihanaksi sekoitukseksi, soodaksi ja whiskyksi, jonka hän muutamassa minuutissa saikin ja moitteettomalla hartaudella nautitsi.

Selvää oli, että ihana ilma houkutteli laulamaan ja tanssimaan. Primulan ruokasalissa oli piano, joka viserteli pitkin päivää, ruoka-aikojen lomassa. Toisena iltana pantiin toimeen suuri »kävelykonsertti», joksi Turussa helppotajuisia konsertteja nimitetään. Siellä esitettiin vuoroin suomalaista, venäläistä, ruotsalaista, saksalaista, norjalaista musiikkia. Musiikki oli vakavaa laatua, lukuunottamatta whiskyherkän hampurilaisen. Hänen laulunsa ja soittonsa oli kotoisin suoraan St. Paulista, ja siellä eivät viihdy, kuten jokainen tietää, mitkään ikävyydet. Yleisö tuli ja meni, kuten esiintyjätkin, milloin kannelle, milloin salonkiin. Mutta kannella tanssivat epämusikaaliset, niin että matot potkittiin nurkkiin. Ja kapteeni myhäili myhäilemistään, sillä hän pitää musiikista, esittää musiikkia ja katsoo yhtä isällisen hyväntahtoisesti niihin, jotka ovat maksaneet pilettinsä, kuin myöskin niihin, jotka vasta aikovat jäljestäpäin sen tehdä. Sinä iltana oli Itämerellä musiikkia, sillä vastaamme tuli laivoja, jotka veivät Helsingin ruotsalaisia yhdistyksiä Visbyn juhliin. Kerrotaan, että hekin olivat pitäneet useita serenaadeja meren kuninkaalle tuona ihmeen ihanana iltana ja yönä.

Kun verrataan matkaa Itämeren poikki rautatiematkaan pitkin Ruotsin rantoja, niin ei voi olla epäilystäkään, kumpi näistä on miellyttävämpi. Matka maitse käy kylläkin jonkun verran nopeammin, mutta ajatelkaa sitä eroa, mikä on istua ahtaassa rautatievaunussa tai saada tanssia valssia kannella, kävellä vapaasti ja nukkua hyvin. Säästä rautatiematkat syksyksi ja talveksi, mutta älä matkusta koskaan keväisin ja kesäisin muuta tietä kuin meren poikki. Huono, onni ilman suhteen on siihen aikaan harvinaista.

Kieltämätöntä kuitenkin on, että meidän Itämeren laivamme tarjoavat kaikkia niitä mukavuuksia, joihin olemme tottuneet. Ruoka niissä on hääruokaa meidän oloissamme. Matka Itämeren poikki on siis poikkeuksetta oleva huvimatka. Siihen tulee vielä lisäksi se aivan erinomainen vaikutus, mikä 50—56 tuntia hengitetyllä Itämeren ilmalla on meidän hyvin vointiimme.

Saatan elävästi kuvitella, miten innostuneesti »talatta» huudot kaikuivat kreikkalaisten sotilasten kurkuista, kun he olivat päässeet polttavan kuumasta aasialaisesta erämaasta ja korkeilta vuorilta Mustan meren rannoilta näkivät meren siintävän kaukana. Olen elänyt saman tunnelman, kun kerran Unkarin kuumassa erämaassa nesteettömäksi kuihtuneena kuin puserrettu sitruuna, tuskallisen yön jälkeen junassa, heräsin Breslaussa. Siellä puhalsi pohjoistuuli ja Itämeren suola pisteli nenääni. Täytin keuhkoni kerta toisensa perästä ja lausuin itsekseni innoissani »talatta, talatta». Me suomalaiset olemme syntyneet meren hengessä, kasvaneet meren hengessä, me tarvitsemme meri-ilmaa ollaksemme onnellisia.

Sellainen kiertomatka Itämeren ympäri, jonka minä tein, vie vähän yli viikon ajan. Näistä viikon päivistä vietetään toinen puoli merellä, toinen moitteettomassa Berliinissä. Matkustajalaivassa on niin sanoakseni suomalaisella pohjalla, tavallaan matkustaa Suomessa, menot tulevat kotimaan hyväksi, niin, yksinkertaisesti, on viettänyt — »suomalaisen viikon».

Somer soitti, kangas kumisi, kun Jeffery-automobiili mennä huhki Salpausselännettä myöten Mankalan ja Lappeen väliä, kolme kookasta miestä ja kaunis rouva lastinaan. Tämä on todellakin ihanteellista ajotietä. Maantie sileä kuin viertotie, se on suora, se on autio tie, jossa heponen harvoin sattuu vastaan.

Olisipa edes ollut nuha parannettavissa, olisipa yskä ulosryvittävissä, olisipa hiipivä keuhkotauti ollut hillittävissä, täällä se olisi onnistunut, kuivalla, pihkaisella harjulla. Onhan ainoaa laatuaan, että täällä Suomessa saatetaan kulkea loppumattomassa männikössä, jolta melkein tykkänään puuttuu aukkoja, niin pitkä taipale, etten voi sitä numeroilla määrätä. Mutta se alkaa Lammin rajoilta, kulkee Hollolan ja Lahden kautta, läpi Kausalan ja Kouvolan Lappeenrantaan. Sieltä jatkuu sama harjutie itään Imatralle ja Parikkalaan ja sitten yhä koilliseen, ties Jumala mihin saakka. Metsää ja kangasta, nummea ja männikköä loppumattomassa, yhä jatkuvassa sarjassa. Ne pienet aukot, mitkä tavataan kaupunkien ja kylien kohdalla, läväistään niin nopeasti autolla, että niitä tuskin huomaakaan. Mutta sen sijaan punaisenruskeat petäjät ja niistä lähtevä pihkan lemu tunti toisensa perästä ympäröi matkamiestä. Täällä voi temmaista auki neljännen koplingin, voi antaa auton panna parastaan, tuoksu tunkee sieraimista, korvista ja suusta sisään; se ei enää ole vain pihkan tuoksua, se on tervashajun ekstraktia. Ja tuo kuiva harju, se kumajaa ja myhäjää liekkumasta, kuten porsaitten emo, kun sitä kyhnyttelee selkäharjasta. — Suokaa anteeksi tämä vertaus, mutta punka merkitsee sian selkää; siis Punkaharju ‒ sian selkä. Ja Punkaharju on juuri haaraantuma tästä samaisesta pääharjusta.

Imatra leikkaa harjun ja petäjikön, mutta kohta toiselta puolen löydät taas nummen ja männyt. Kauempana Parikkalassa sukeltaa jo siellä täällä joku valkoinen koivu havupuitten sekaan. Nämä seisovat usein vierekkäin, koivu valkoisena ja koreana kuin nuori morsian, petäjä muuttumattomassa ruskeanvihreässä virkatakissaan kuin autuas ylkä. He seisovat kuin papin edessä ja kuiskivat haltioituneina toisilleen ikuisen uskollisuuden hölmöjä sanoja, lounaistuulen heilutellessa morsion palmikoita. Jaakkimassa morsiamet jo pyrkivät enemmistöön; näkee vanhoja koivunkonkeloita hyljättyinä huokailemassa: »Missä ne männyt onkaan!» Karjala on koivujen ja lehtipuitten maata, se on iloisempaa kuin Häme, juuri niinkuin asukkaatkin.

Minun toimiini kesäisillä matkoilla kuuluvat myöskin majatalojen tutkimiset. Olen ilokseni voinut mielessäni todeta, että meidän kansamme asutus- ja elantotavat huimaavasti kehittyvät nykyaikana. Ne, jotka vain täällä rannikoilla pistäytyvät majataloihin, eivät minua usko, mutta sisämaassa kulkijat todistavat kanssani samaa. Siellä tapaa majataloja siistimpiä kuin pikkukaupunkien hotellit.

Tiesin ja tunsin entuudestaan Rajanotkon kestikievarin Parikkalassa viheliäisimmäksi pesäksi, missä milloinkaan olin käväissyt. Päätimme pistäytyä sinne tarkastamaan, oliko tämä yleinen sivistyksen kohennus kulkenut tämän hökkelin ohi jälkeä jättämättä. Ei ollut enää tätä majataloa, mutta läheisyydessä oli uusi, Kivijärvi nimeltään. Se sijaitsi noin kilometrin verran syrjässä valtamaantiestä. Syrjätie oli viheliäistä. Rakennukset vanhat ja raihnaiset kuten niin usein Karjalassa. Närkästyneinä kysäisimme happamesti, eikö olisi lähempänä maantietä löytynyt tämänveroista taloa.

Eteisen portaiden edessä oli leveä sementtinen laatta kirjokoristuksineen. Tämä jo ennusti jotakin parempaa. Käytiin sisälle. Huoneet olivat pienet ja matalat, mutta nuhteettoman siistit. Suomalaista kaunokirjallisuutta tulvivat pöydät. Uudet, leveät ja suuret rautasängyt täyttivät pienet huoneet. Nuori 20-vuotias emäntä, Herran runsaasti siunaama, seisoi kohteliaasti loitompana odottaen tilauksiamme. Vuoroin ylistimme salin siistiä ulkonäköä ja sen ihanoita kukkasia. Tästä oli seuraus, että emäntä sukelsi ruukkujensa keskelle ja käänteli liljojensa ihanat kukat meitä kohtaan. Pitkät, punaisenruskeat juovat liljakukkien pölyä kirjasivat samalla emännän posket, nenän ja otsan. Ihastuneena kaikkeen tähän sivistyksen loistoon en malttanut olla nenäliinalla pyyhkimättä siemenpölyä hänen siunatuilta kasvoiltaan, joka kiitollisuudella kuitattiin. En voinut enää hillitä itseäni kuultuani että salissa tavattiin hedebo-ompeluksia. Hedebo-ompeluksia parikkalaisessa talonpoikaistuvassa! Olen aina ollut sitä mieltä: että tämä käsityö todistaa korkeinta asuntokulttuuria ja naisellista turhamaisuutta.

En voi sivuuttaa päivällisen ruokalajeja. Kaikki edistys tällä alalla riemastuttaa tietysti isänmaan ystävää. Meillä oli neljä ruokalajia. Rajanotkon kestikievarissa en vuonna 1888 eräällä jalkamatkalla saanut mitään kelvollista suuhun pantavaa. Sekin, mikä tarjottiin, oli pöyristyttävän likaista. Kunniakas vallankumous on siitä päivin tunkeutunut parikkalaisten keittiöihin. Saimme parasta voita (tip top), leipää, kaljaa, maitoa, munia, liharuokaa, kalaa ja muurainsoppaa — jota en ennen eläissäni ole nauttinut, mutta joka maistuu mainiolta — sekä ohukaisia sokerihillon kanssa. Kaikki tämä katettu ja valmistettu tulisessa kiireessä ilman ennakkotilausta. Iloni ei niin paljon hehkumasta, kuin siitä sivistyksestä, jota tämä puhtaus ja taito osoitti, oli suunnaton. Meidän kansammehan on tähän asti välittänyt ainoastaan tulevaisesta elämästään taivaassa; että se nyt myöskin on ryhtynyt siivoamaan pestään täällä murheenlaaksossa, että se on alkanut koristella kotiaan sekä yrittänyt monistamaan ruokalajejaan, siitä saamme kiittää yhä laajemmalti tulvivaa maallista kirjallisuutta.

Matkamme pää oli Jaakkimassa, jota muutoin vallassäätyiset muinoin sanoivat Jaakkimvaaraksi. Siellä meidän piti nousta ikivanhaan Saimaan laivaan, Konkordiaan, joka kulkee Laatokan rantoja Sortavalan ja Taipaleen väliä, pistäytymällä myöskin Konevitsassa ja Valamossa. Me kulkea suhautimme koivikon läpi Jaakkiman pohjoispuolella ja laskimme alas satamaan, Lahdenpohjaan, jota tavallisesti sanotaan Lopotiksi, venäläinen sana, joka merkitsee kauppapaikkaa. Suomalainen sana Lopotti kaikuu kyllä herjaussanalta, mutta se ei estä paikkaa olemasta erinomaisen ihana luontonsa puolesta. Siistejä, komeita rakennuksia rannalla, ja itse lahden rantamat ovat korkeita, paikoin kallioisia ja metsäisiä. Lahti on suunnilleen peninkulman pituinen ja aukeaa Laatokalle. Lopotin rannalla on majaloita ja kahviloita, ja me kotiuduimme aluksi erääseen sellaiseen, joka näytti sangen viehättävältä. Mutta eräs nokkela alkuasukas supatteli minun korvaani, että sänkylöissä elämöi sekä mustii että punasii, niin nälkäsii, että hirvittää. Kuuluvat olevan kotoisin Siperiasta, ja tällä rodulla ja sen ja meidän sekarodulla kuuluu olevan terävimmät hampaat. Panimme taas pillimme pussiin ja annoimme auton puhkia ylös mäkeä, noin 4 km takaisin asemalle, jonka läheisyydessä vallan mainio majatalo sijaitsee. Se on sekä ulkoa että sisältä ensiluokkainen. Siellä asuu kuin Abrahamin helmassa.

Seuraavana aamuna astuttiin vanhaan Konkordia laivaan. Laivaa kuljetti kapteeni O. Tampio, synnyltään Nurmeksen sydänmailta, mutta, jo nuorena miehenä, meripoikana, risteillyt kaikki valtameret, ollut sotavankina Japanissa kokonaisen vuoden ajan. Hän haastoi kaikkia kieliä, puhdasta nurmekselaista ja Nurmeksen ruotsia ja, luulenpa, vähän japaniakin. Hänessä oli karjalaisen synnynnäistä iloisuutta, johon oli tarttunut englantilaista reippautta, venäläistä puheliaisuutta, ja ehkä hiukan japanilaista kohteliasta hymyä, sen verran minkä hänen hyvin kehittyneet poskensa sen sallivat. Jaakkiman lahti venyi päivän pitkän peilikirkkaana, niinkuin kaikki Suomen vedet siihen aikaan. Niinikään Laatokan ulappa. Mutta Laatokalla oli ilma raitista polttavasta auringosta huolimatta. Veden lämpö oli ainoastaan + 14° C. Niin pian kuin pistäydyimme Valamon saaristoon, tapasi meidät taas helle.

Ystävämme Konkordian kapteeni puhui puolestamme munkkien sihteerille, joka oli sillalla vastaanottamassa laivaa. Kapteeni antoi meille huimaavan korkeita arvonimiä ja suositteli meitä Suomen sivistyneistön kukkana. Sihteeri suvaitsi suosiollisesti hymyillä ja jätti meidät erään ihmeen kauniin, mustan munkin huomaan, miehen, joka oli kuin luotu viattomien impien rippi-isäksi. Hänen jäljissään me marssimme hotelliin.

Ja katso, ovet lyötiin selki selälleen erääseen huoneeseen toisessa kerroksessa, jommoista en ollut aavistanutkaan Valamon hotellissa tavattavan. Kalustoon kuului komea sohva, muhkeita nojatuoleja, kaikki tummaa mahonkia, neljä suurta ja leveää sänkyä, joitten peittona oli viltit, mutta peittolakana puuttui. Seinillä riippui hengellisten ja maallisten ruhtinaitten kuvia. Huone tuntui samanlaiselta kuin vieraskamari jossakin Vanhan-Suomen herraskartanossa, jossa mahonkikalusto on aina tavattavissa.

Kaunis rouvamme sai erityisen huoneen; hänen miehensä täytyi maata meidän luonamme, sillä munkeilla ei pyhä sana: »Minkä Jumala on yhdistänyt, ei sitä ihmisten pidä erottaman» paina kerrassaan mitään. Mies ja vaimo ovat munkkien Valamossa aina kaksi vierasta henkilöä. Heidän täytyy ei ainoastaan maata erillään, vaan myöskin syödä erikseen. Ainoastaan teetä saimme juoda yhdessä suuressa huoneessamme — muutoin maailman parasta teetä. Laatokan vesi ja teelehdet muodostavat aivan ihanteellisen yhdistyksen. Enpä luule, että mitkään vedet itse Kiinan taivaallisessa valtakunnassa ovat niin teetä suosivia kokoonpanoltaan kuin tämä Laatokka. Mistä munkkien sokeri oli kotoisin, en tiedä, mutta ensiluokkaista sekin oli. Istuimme kauan samovaarin ääressä.

Suuri juhla oli tulossa Valamoon. Luulenpa, että se oli luostarin suurin juhla, Pietari-Paavalin juhla. Laivat toivat täytensä pyhiinvaeltajia saareen. Suuriruhtinasta, sittemmin Venäjän sotajoukon ylipäällikköä H.K.K. Nikolai Nikolajevitshia odotettiin luostarin vieraaksi. Laatokan rannikon väki purjehti lukuisasti tänne avoimissa, suurissa saimoissaan, laskivat rantaan ja tekivät telttojaan veneisiinsä.

Saipa nähdä ihmeellisiä pukuja ja merkillisiä kasvoja. Miten vierailta kaikki nämä ihmiset sentään näyttivät! Minusta tuntui kaikki tämä unennäöltä, tuntui ikäänkuin olisin seisonut kasvokkain kolme-, neljäsataa vuotta sitten eläneen rahvaan kanssa. Tämän näköisiäkö meidän suomalaistemme esi-isät olivat Kustaa Vaasan ja Juhana herttuan aikoina? Mahdollisesti. Näin aunukselaisia, joilla oli tukkapää niin pörröinen, että sellaisia vain »Jöröjukalla» ennen läsnä ollessani kuvakirjoissa olen nähnyt. Päälaen korkeimmasta kohdasta levisivät haivenet yli koko kallon ja muodostivat otsan, ohimojen ja niskan kohdalle korkeita, takkuisia pahkoja. Nämä pahkat olivat kuin kivestä veistetyt. Ei yhtään hiusta pistänyt esille, kaikki olivat toisiinsa kiinni takertuneet kovettuneeksi massaksi, jonka läpi luuharava ei konsanaan ollut kulkenut eikä konsanaan kulje. Kasvot olivat pyöreät, ahavoituneet, punaiset ja kiiltävät, mutta silmät kimalsivat lapsekkaan iloisina ja suu hymyili sydämellisesti. He puhuivat suomalaista murretta, mutta en tajunnut siitä yhtään sanaa.

Heidän joukossaan liikkui miehiä mustissa eurooppalaisissa puvuissa, kauluksissa ja kaulahuiveissa. Kysäisin, niistä he olivat kotoisin.

Siis Suomen puolelta. He olivat n.s. »sukkapelliä», kreikkalaiskatolisia, he olivat siistejä, mutta epäintressantteja. Mutta nuo aunukselaiset punaisine paitoineen, rasvanahkasaappaineen, takkuisine hiuksineen ja punaisine, ahavoituneine huulineen, ne kiinnittivät silmäni. Näitten esi-isiä Lönnrot ja Europaeus ovat laulattaneet ja saaneet niiltä kauniitakin runoja. Onko se mahdollista? Voiko tuollainen tappurakuontalo kätkeä sisuksissaan runouden ituja, noiltako huulilta runoja on vuotanut? Katsele heidän silmiinsä, niin alat ymmärtää.

Ja heidän aviosiippansa! Heillä oli hameita lukemattomia päällänsä, heillä oli saappaat niin luonnottoman raskaat, suuret, leveät ja lemuavat, että aivan ällistyin. Muutamat olivat repaleisia, heihin voi katsella kolmen, neljän hameen läpi, mutta perällä lienee vielä ollut samanverta hameita. Viimeinen hame, mikä näkyi, oli säkkikangasta. Mutta repaleisimmat olivat iloisimmat. Yksi seurasi meitä ja sipatteli ehtimiseen omaa kummallista kieltään. Hänen äänensä oli niin sametinpehmeä ja helakka kuin pienen tyttösen, puheen sävy oli niin hilpeä, kuin muija ei milloinkaan olisi murheita kokenut; hän hymyili ja nauroi, niinkuin pukuhuolet olisivat häneltä iäksi jääneet tuntematta. Leo Tolstoin aasialaisen tarun mukaan tehty kertomus miehestä, jolla ei ollut paitaa, mutta joka silti vakuutti olevansa täysin onnellinen, juolahti taas mieleeni. Ja kaikki nuo jalot helleenit, Diogenes, Menippos, Kyniskos y.m., nehän saarnasivat samaa oppia, että onnellisinta on olla mitään omistamatta. Heitä sanottiin »kyynikoiksi» (koiriksi), mutta heidän oppinsa on vallannut maailmat, tosin toisella nimellä. Juuri tuollaisille on pelastus luvattu, ja he olivatkin kokoontuneet pyhään, rakastettuun Valamoonsa, missä komea, suuri kirkko nosti taivaansinisen kattonsa yhtä siniselle taivaalle, kullatun kupunsa hehkuvaa aurinkoa kohti. Täällä he tiesivät saavansa vakuutuksen iloiselle opilleen, täällä he saivat nähdä rakkaat pyhimyksensä, pyhän Meri-Miikulan (venäjäksi Nikolai Marskoi), joka heille suopi purjetuulen, runsaan kalansaaliin, hyvän vuodentulon. Miksipä he eivät ilakoisi?

Aamulla klo 4 soitettiin kokoon hotellin pitkissä, kaikuvissa käytävissä. Koko toiviojoukko pukeutui ja peseytyi, ja kohta kuului kovien saappaitten kapsetta kivilattialla. Avoimista ikkunoistamme kuului ulkoa alituinen kips, kaps, kips, kaps koko pitkän aamun. Ihmisparvet kiiruhtivat kirkkoon ja sieltä takaisin. Iloisina menivät kirkkoon ja vielä iloisempina palasivat. Kirkossa pitkät, partaiset venäläiset talonpojat laskeutuivat lattialle polvilleen, painoivat otsansa lattiakiviä vasten, nousivat pystyyn, ristivät rintansa, syleilivät suojeluspyhimyksensä patsaita. Mikä ihana, itsetiedoton juhlan ele jokaisen miehen liikkeissä! Se oli kerrassaan mukaansa tempaavaa. Silmät säikkyivät haltioituneina, ruumis taipui niin ihmeen nöyrästi maahan, tukkakiehkurat nousivat ja laskivat ruumiin liikkeitten tahdissa. Juuri sellaisena kuvittelen Jaakopin seitsemän kertaa kumartaneen petettyä veljeään Esauta. Juuri täällä Valamon pääkirkossa on minulla aina ollut sellainen tunnelma kuin seisoisin keskellä Salomonin temppeliä, tahi jossain vanhassa aasialaisessa pyhätössä tahi alkuaikain kristittyjen rukoushuoneessa. Aivan varmaan on kreikkalaiskatolinen kirkko turmeltumattomimpana säilyttänyt ensimmäisten kristittyjen kirkonmenot.

Mikä ihana näky, kun väki palasi kirkosta! He olivat jättäneet kirkkoon syntitaakkansa, he olivat pesseet sielunsa puhtaiksi, he tunsivat itsensä vapaiksi ja sovitetuiksi. Sentähden kasvot loistivat heidän ulostullessaan ja kohdatessaan aamuauringon helakan leimun. Kun kerta opetetaan, että ihminen joka hetki tekee syntiä ajatuksissa, puheissa ja töissä, niin se kirkko on katsottava ihmisystävällisimmäksi, joka helpoimmin poispyyhkäisee synnit. — —

Vanha möröttäjä ja hapanlohko Schopenhauer väittää, että kaikki matkakertomukset ovat ikäviä, koska niissä vain puhutaan mitä silmä näkee ilman aprikoimisia ja ajatuksenilmauksia.

En ole tahtonut tehdä tälle kalkkiutuneelle pessimistille mieliksi, mutta en ole sitä voinut välttää. En pääse ajatuksistani enkä aprikoimisistani matkoillani. —

Niitten suomalaisten joukossa, jotka meidän aikana majailivat Valamossa, kiinnittyi huomioni varsinkin muutamiin Impilahden ja Jaakkiman poikiin. He hakivat heinätyötä munkeilta. He olivat kaikki herraskaisesti puetut, valkoiset kaulukset kaulassa, mansetit käsissä, ja »kellonvitjat ne loist', ja kellonvitjat ne loist'» j.n.e. Nämä tekivät aunukselaisten keskellä perin sivistyneen vaikutuksen, vaikka vain olivatkin heinämiehiä. He olivat tavanneet kaksi nuorta, solakkaa palvelijatarta, kotoisin Jaakkimasta, mutta Helsingissä palveluksessa, ja kiemailivat mitä kohteliaimmin näiden kanssa.

Konkordiassa on yläkansi, jommoista saa hakea. Sillä on sekä pituutta että leveyttä. Siellä saa mitä perusteellisimpia aurinkokylpyjä. Mutta koko pitkän kannen yläpuolella, kokasta perään saakka, kulkee eri korkeudella pyöreä teräskisko, joka kierii ympäri, niin pian kuin perämies kääntää ruotelia. En ole missään nähnyt niin pitkää perämelaa enkä missään niin selvästi näytteille pantua. — Kunnia vanhan Konkordian rakentajalle! — Poikavuosinani oli tapana salaa istuutua kiskolle. Kun perämies pyöritteli ruotelia, romahdettiin mäiskis kannelle. Tämä tuotti meille paljon suurempaa huvia kuin kaikki Saimaan ihanat näköalat. Samainen teräskisko sijaitsee yhä edelleen Konkordian kannella.

Tämä 10 vuoden vanha kisko aiheutti vielä nytkin aivan erinomaisen nautinnon nuorisolle. Istuimme varhaisena aamuhetkenä Konkordian kannella. Laatokka lepäsi peilikirkkaana ja aurinko kiipesi taivaan vahvuudelle ja loimotteli lämpimästi. Suomalaisia ylioppilaslaulajia naisineen oli keräytynyt kannelle. He virittivät laulun toisensa perästä ja houkuttelivat siten nuoria venakoita, Valamon toivioretkeläisiä, kannelle. Nämä asettuivat kiskon vasemmalle puolelle. Samassa kannettiin kannelle käheä gramofoni, joka heti rupesi kitkuttamaan vanhoja valsseja. Ylioppilaat kiepsahtivat ylös paikoiltaan ja pyysivät heti pyhiinvaeltajat tanssiin. Tanssittiin kiskon oikealla puolella — mutta kisko muodosti aidan. Eräs ylioppilaista rohkaisihe ja heilautti naisensa korkealle ilmaan yli siunatun kiskon. Seurasi yleinen heilautus. Pyhiinvaeltajattaret lensivät kuin pääskyt ilmassa, tanssivat, hymyilivät ja pitivät iloa. He olivat niin sydämestään suruttomia, he olivat puhtaiksi ja iloisiksi pestyt Valamon upeassa pääkirkossa. ‒ ‒

Palatessamme Jaakkimasta suuntasimme kulkumme Karjalan rintamaitten halki Kurkijoen ja Hiitolan kautta Vuoksen laaksoon. Kurkijoella oli majatalo, joka enemmän muistutti hotellia kuin maalaistaloa. Mutta syrjäisessä Kaukolassa nähtiin taas majatalo tuota karjalaista mallia. Sitä tarkastamaan. Laskeuduimme alas vaunuistamme ja tilasimme ruokaa. Perin ylhäisen näköinen emäntä riensi heti kyökkiinsä. Hetken kuluttua oli meillä taas pöytä koreana. Ruokalajien joukossa pihvejä. Mielestäni tämä meni liian pitkälle. Rupesin kuulustelemaan.

— Kuinka te voitte täällä maan sopukassa keskellä palavinta kesää tarjota liha-annoksia? Automobiiliko se loihtii esille tällaisia ihmeitä? Ainoastaan autoväellekö te katatte pöydän tällaisilla herkuilla? Vastatkaapa, olkaa hyvä, käsi sydämellä!

— Kaikki, ei ainoastaan autolla kulkijat, saavat liharuokia, kun vain malttavat odottaa. Minulla on nimittäin ihmeen syvä kaivo. Sinne lasken alas lihapalat säilöön, en tietysti veteen, vaan lähelle pintaa. Ne säilyvät ihmeellisesti. Kun sitten hienoa väkeä tulee (yleinen kumarrus meidän puoleltamme), hinataan lihat yläilmoihin, hakataan ja paistetaan. Siinä salaisuus.

— Kai sitä vähän tipahtaa lihanmehua kaivoon. Voitteko päälle päätteeksi keittää lihalientä kaivovedestä?

Karjalassa uskaltaa laskea räikeää pilaa. Emäntä ei närkästynyt tästä leikinlaskusta.

Olen ylevässä kielessä lukenut viisauden lähteestä, paheitten lähteestä, josta Jumala varjelkoon, tarulähteistä, joissa kuninkaanpojat uiskentelevat sammakon haahmossa, mutta miksi Kaukolan kaivoa on sanottava, en tiedä. Ehkä kaivohuoneeksi! Pihvit ainakin olivat, yhtä mehevät ja suuret kuin serkkunsa Helsingin Kaivohuoneessa.

Toimittaaksemme perusteellisen tarkastuksen rupesimme hakemaan syöpäläisiä. Hoi, hoi! Kirppu! Kaikki hyökkäsivät paikalle. Aivan oikein. Siinä se istui ja kiristeli hampaitaan, valmiina salamannopeaan hyökkäykseen. Kellä oli vilkkaat sormet! Minulla. Kuletin varovasti peukaloni ja etusormeni petoa kohti. Se ei liikahuttanut jäsentäkään. Kas niin, nyt se oli kiinni!

— Kovakuoriainen! Peukaloinen kovakuoriaisten joukossa! Eläköön synnyinmaa! Eläköön kirputon Suomi!

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SUOMEA RISTIIN RASTIIN ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Suomea ristiin rastiin

SUOMEA RISTIIN RASTIIN

SISÄLLYS:

I.

II.

III.

II.

III

IV.

V.

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE