The Project Gutenberg eBook of Isä Johannes This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. Title: Isä Johannes kangastuskuvia keskiajan lopulta Author: Lauri Soini Release date: February 27, 2025 [eBook #75480] Language: Finnish Original publication: Helsinki: Otava, 1910 Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen *** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ISÄ JOHANNES *** language: Finnish ISÄ JOHANNES Kangastuskuvia Keskiajan lopulta Kirj. LAURI SAURAMO [Lauri Soini] Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1910. SISÄLLYS: 1. Ilta luostarissa 2. Salon syliin 3. Katri tyttö 4. Tasalan vapaatalossa 5. Henkipatto 6. Henkipaton poika 7. Suitsuttajan perhe 8. Hyvä paimen 9. Pyhä neitsyt 10. Varoitus 11. Pietari teini 12. Ottelu metsässä 13. Lain koura 14. Sudenluolan hävitys 15. Papin renki 16. Papin sydän 17. Hengellistä rakkautta 18. Veriviha 19. Jumalainen ylkä 20. Taivaan morsian 21. Pyhä henki 22. Tuiro ja Pirkitta 23. Armonlaaksoon 24. Uusi aika tekee tuloaan 25. Pietari maisteri 26. Tuiron sotaseikkailut 27. Matkalla nunnaa vapauttamaan 28. Isä Johannes ja sisar Kaarina 1 ILTA LUOSTARISSA Vespera, ehtoomessu, oli kohonnut korkeuteen ja hälvennyt, ja Turun saarnaveljet olivat kokoontuneet ehtoolliselleen veljeskunnan domuksen jykeän yksinkertaiseen ruokatupaan. Ristikkojaloillaan seisoville pitkille pöydille oli asetettu ruuat, joiden vaihteleva kirjavuus, yksinkertaisuudessakin kuvastuva moninaisuus ilmaisi, että ne oli paloittain, kannikoittain kerusteltu minkä mistäkin. Kaloissa, lihapaloissa, juustoissa ja leivissä saattoi myös eroittaa nuhrautuneita paikkoja, mitkä muistuttivat säkkejä ja reppuja, joissa veljet olivat niitä kantaneet minkä miltäkin pitäjän kulmalta saarnamatkoilta palatessaan. Kylän kakut kuitenkin näyttivät olevan ainoastaan lisinä oman locuksen leivinuunissa paistetuille, mutta enimmäkseen hyviltä emänniltä saaduista jauhoista leivotuille kakkaroille, samoin oli kaalikeittoon saatu kuvut omasta kaalimaasta, kotitekoista oli myös kalja, siksi kirmakka olvi, että pyrki hiusmartoon kihoamaan, jos useita pitkiä siemauksia kulautti. Yhteisiä aterioita höystettiin tavallisesti pakinoiden, kertoellen mitä uutta oli onnistuttu sieppaamaan tai itse koettu saarnamatkoilla, joilta useimmat olivat saapuneet aivan äskettäin, mikä tänään, mikä eilen tai korkeintaan parisen päivää sitten, levähtääkseen hetkisen yhteisessä pesässä ja lähteäkseen taasen tänään, huomenna tai ylihuomenna uusin voimin uudelle taipaleelle. Nykyään olivat jutut jokseenkin alakuloisia, sillä viime aikoina oli hengenmiesten aineellinen saalis ollut sangen huono, niin näännytetty ja katkeroitettu oli maa alituisten unioniriitojen jaloissa. Mutta sitä paremman kylvömaan arveli itsellään olevan tanskalainen veli Hincerus, jonka Tanskassa sijaitseva dominikaanien pohjoismainen pääjohto oli lähettänyt Turun mustiin veljiin vaikuttamaan. Vasta äskettäin hän oli saapunut, mutta heti saavuttuaan alkanut kiinnittää suomalaisten veljien huomiota emämaan tapahtumiin. Lempeän isänmaallinen, mutta heikon viipperehtivä valtionhoitaja Svante Sture oli äkkiä kuollut. Ja nyt ottelivat vallasta valtakunnan unionimieliset herrat ja suurmiehet itsenäisyyspuoluetta ja sen valtionhoitajaehdokasta Sten Sture nuorempaa, Svante Sturen poikaa vastaan, mutta tällä oli valtakunnan linnat hallussaan ja rahvas puolellaan. Molemmilta puolin kuului Turun linnankin päällikkö saaneen kehoituksia ja varoituksia. Ja Turun dominikaanimunkkeja, hengenmiehiä, jotka syrjäisissä maanäärissämme olivat suloisessa rauhassa harjoittaneet saarnaajatointaan, koetti nyt heitäkin tanskalainen veli saada mukaan temmellykseen. Hänen mielestään olisi Turun mustien veljien, joilla oli hyvä tilaisuus vaikuttaa kansan keskuudessa saarnamatkoilla liikkuessaan, pitänyt ryhtyä saarnaamaan kansalle uskollisuutta Tanskan kuningasta kohtaan, joka kerran oli unionikuninkaaksi tunnustettu, ja siten ehkäistävä itsenäisyyspuolueen kapinoimista. Tämä ei kuitenkaan näyttänyt olevan Olavi Laurin pojan, luostarikoulun lehtorin mieleen, ja hän sanoi tyytymätönnä: ‒ Mitä me ryhtyisimme maan mahtavien taisteluihin, hiljaisessa hengentyössä on ennenkin aherrettu, siitä suurin siunaus on. — Mutta saarnatyössä tarvitaan rauhallista maaperää, ja rauhaan ei maa pääse koskaan ennenkuin tunnustaa laillisen kuninkaansa. — Ruotsissa ratkaiskoot ja päättäkööt, kaukana pääahjosta eivät suomalaiset ulotu mitään vaikuttamaan, joutuisivat luultavasti aina liian myöhään, jos yrittäisivätkin. — Siellä on uusi yltiöpää, Sten Sture vai mikä suuri kivi... kompastuskivi... hän on, saanut rahvaan yllytetyksi juoksemaan jälestään. Mutta tarvitseeko täälläkin kansan syöksyä onnettomuuteen ylpeästi uhmaten, kun nöyrtymällä ja taipumalla saisi onnellisen rauhan ja pääsisi veljesliittoon Ruotsia vanhemman sivistysmaan kanssa? — Mitä tarkoitatte? kysäisi lehtori Olavi Laurentii. — Tarkoitanpahan vain, että jos Ruotsi pettää kuninkaansa, niin Suomi voi pestä kätensä, kulkea eri teitään ja pysyä kuninkaalleen uskollisena omin päin. — Hm, kuului pöydän yläpäästä varoittava rykäisy. Kaikkien veljien katseet kääntyivät siellä istuvaan ja pitkin pöytää silmäilevään luostarin prioriin, Mikael Karpalaiseen. Hengellisen veljeskunnan lempeän isän otsa oli vetäytynyt ryppyyn, ja kaikki käsittivät siitä, että ilmalinnojen rakentaminen oli käynyt liian rohkeaksi. — Eihän meillä, riensi veli Hincerus lieventämään, — tosin suoranaisesti ole tekemistä tällaisten asiain kanssa... ‒ Niihin puuttumalla saisimme vain täällä luostarit samallaisiksi juonittelun ja vehkeilyn ahjoiksi kuin Ruotsissakin, pisti kerkeäkielinen Olavi lehtori väliin. — Mutta aina on hyvä pitää suunta selvillä ja varoittaa kansaa Sten Sturen niskoittelusta ja juonittelusta, vaikkapa hän pääsisikin Ruotsissa valtaan. Sillä mitäpä hyvää Suomelle Ruotsista koitunee! — Sieltähän olemme saaneet kaiken! vastasi Olavi lehtori. Nuoremmat veljet olivat äänetönnä kuunnelleet vanhempain valtiollista väittelyä, sillä niitä asioita eivät he ymmärtäneet. Mutta tämä viimeinen väite antoi muutamalle nuorelle munkkipapin kokelaalle aiheen huudahtaa pöydän alapäästä: — Sieltä olemme saaneet yksin pyhän uskommekin! — Ja ruotsalaisethan meille ovat tuoneet ainoan pyhimyksemmekin, pyhän Henrikin, virkkoi toinen veli. Korkeasta iästään huolimatta nuorekkaan ketterää, humaanista Olavi lehtoria ilahutti, kun keskustelu rupesi solumaan pois epämieluiselta valtiolliselta alalta. Sitä avittaakseen virkkoi hän: — Niin, Henrik piispa on korotettu marttyyriutensa tähden pyhien joukkoon. Mutta muistan jostakin vanhasta pergamentista lukeneeni, että sistersiinimunkit ovat täällä saarnanneet ainakin samoihin aikoihin kuin pyhä Henrik. Kerrotaanpa heillä olleen täällä luostarinkin, kaksoisluostarin. — Niin onkin, virkkoi pöydän keskipaikkeilta sointuvalla äänellä nuorekas, vasta täyteen miehuudenikäänsä päässyt pappismunkki, veli Johannes. — Tiedätkö siitä mitä, uneksija-veli? kysyi Olavi lehtori ystävällisesti hymyillen nuorelta, lahjakkaalta oppilaaltaan, johon oli suuresti mieltynyt, vaikka usein nuhtelikin tämän liian suurta taipumusta kuvitteluihin ja haaveiluihin. — Olen käynytkin siellä, virkkoi veli Johannes. — Taivalsin kerran tavallista pitemmälle itään päin ja tulin pitäjään, joka oli Kirkkonummi nimeltään. Muuan vanha mies kertoi minulle siellä, että pitäjä on saanut nimensä siitä, että siellä oli ensimäinen kirkko maassa, ja sen olivat sistersiinimunkit omin käsin rakentaneet. Heillä oli ollut siellä luostari, jossa munkkeja ja nunnia oli hartauttaan harjoittanut, askarrellut ja viljellyt kasvitarhojaan, joissa kasvoi moninaisia lääkeyrttejä. Hänen isävainajansa lapsuuden aikana oli luostari vielä ollut nunnien ja munkkien tyyssijana, mutta sitten oli sen tulit polttanut, puisen rakennuksen, eivätkä veljet ja sisaret ruvenneet sitä uudestaan rakentamaan, vaan lähtivät muuhun maailmaan. Mutta luostarin sija on nimeltään Munkkikumpu, ja samoilla munkeilla on siellä vieläkin heille lahjoitettuja maatiluksia, joista joka vuosi käy muuan veli verotulot kantamassa. — Tämä kertomus tuntuu hyvin todennäköiseltä, virkkoi veljeskunnan tietoniekka, Olavi lehtori. — Sillä tuollaisia rauhallisia työmyyriä sistersiinit ovat. Laittavat monasteriuminsa hiljaiselle maaseudulle ja siellä ahertavat. — Mutta kuinka heidän vaikutuksensa olisi jäänyt niin tuntemattomaksi? tuumaili priori hymyillen. — Pitäisipä se toki olla yleisemmin tunnettu, jos he ensimäisinä olisivat täällä olleet ja satoja vuosia vaikuttaneet! — Niin, luultavampaa onkin, että sistersiinit ovat vasta pyhän Bernharduksen innoittamina maahamme asti urenneet, Ruotsin vallan aikana, kun metsien kansa oli alkanut kesyttyä, että hiljaisetkin saattoivat sen keskuudessa menestyä ja viihtyä. Priori nyökäytti päätänsä lehtorin tuumille ja nousi, ja pöytäseura noudatti esimerkkiä. Kun oli luettu kiitos ruuan jälkeen, poistuivat priori ja lehtori lukuhuoneeseen. Enin osa munkeista jäi vielä ruokatupaan completariumia, toista ehtoomessua, odottamaan. Pari innokkainta veljeä ehätti shakkilaudan ääreen, toinen pari otti pelinopat nahkamaljakkoineen ja alkoi pelata "Ristuksen viittä haavaa". Mutta muut veljet jatkoivat keskustelua Kirkkonummen luostarista, kertoen kaskuja, jotka heitä viehättivät enemmän kuin äsken kuullut, vaikkeivät oikein sopineet kerrottaviksi priorin ja lehtorin ollessa läsnä. — Hyviä ja hupaisia päiviä ne olivat pitäneet, ne Munkkikummun veljet, virkkoi muuan. — Luostarikummultaan olivat maan alitse kaivaa kuopustaneet käytävän vähän matkan päässä kirkon yhteydessä olevaan sisarluostariin. Sinne marssivat veljet maan alitse milloin mieli teki, ja sielläkös sitten viini vuoti ja muiskut maiskuivat ja nunnien selleissä kuherreltiin... Kertoja, möhömaha ja ihranaama elostelijan perikuva, aivan maiskutti suutaan mieliteosta ja mielihyvästä. Toistenkin kasvot kuvastivat aistillista intohimoa, johon yhtyi omituinen kauhun, kammon ilme. Muutaman vanhan munkin naaman väänsi irstaus, jonka hän liiankin selvään näkyi käsittävän pirulliseksi, ruokottoman kamalaan irvistykseen. Näillä kasvoilla kuvastui ilmielävänä, millaisia tunteita ja miten eläimellisen käsityksen naisesta naimattomuuden vaatimus oli puhtaan elämän veljessä kasvattanut. — Kerran, jatkoi sama punakka veitikka, — oli siellä muuan nuori sisar sattunut vahingossa tulemaan siunattuun tilaan. Kun abbedissa äkkäsi sen, pani hän nunnan koville, kysellen, missä sellaista oli voinut tapahtua. Sisar vastasi: "Täällä luostarissa, hurskas äiti." Abbedissa kysyi: "Kuinka ja milloin? Etkö voinut huutaa, että olisi voitu tulla apuun?" Sisar siihen selittää: "Hurskas äiti, se tapahtui siihen aikaan, kun meillä oli silentium." Eikös ollut hyvin vastattu? Kuinka silloin huutaa, kun oli määrätty noudattamaan äänettömyyttä! Uusi naurun purskaus. Kertoja itsekin yltyi toisten ilosta ja nauroi, jotta vatsa hytki. Sitten seurasi toinen toistaan rivompia ja kaksimielisempiä tai pilkallisempia naiskaskuja. Siirryttiin kertomaan yleensä munkkien naisseikkailuja, — miten joku veli oli juossut joka päivä emännän luona ja saanut parasta ruokaa ja juomaa palkaksi rakastelustaan, — miten toinen oli kulkenut lääkitsemässä tervettä tytärtä, — miten kolmas kuherrellut ylhäisen aatelisrouvan kanssa — ja niin määrättömiin, — ja samalla oli munkkisankari aina tehnyt hauskoja kepposia. Eivät yksistään sanat, vaan erittäinkin äänensävy ja eleet, joilla näitä kaskuja kerrottiin, nostattivat veli Johanneksen kasvoille surumielisen inhon ilmeen. Hän poistui pari kaskua kuultuaan. * * * * * Veli Johannes joutui taasen miettimään elämänsä arinta ja polttavinta kysymystä, suhdettaan naiseen. Hän meni munkkien yhteiseen makuuhuoneeseen, heittäytyi olkivuoteelleen ja antoi ajatusten liidellä. Hänen nuoruudenunelmiensa auerhäivästä ja muistojen lehdessiimeksistä kohosi hänen sielunsa silmien eteen utuisia naishahmoja, nuoria punaposkia ja kirkassilmiä, joita nähdessään ja ajatellessaankin hän oli tuntenut sydämensä lämpimämmin sykähtävän ja verensä kainosti värähtävän. Tiesihän hän, tiesi, että oli luvatonta ja synnillistä ajatella naista näin, että hän oli puhtaan elämän veljeyteen liittyessään iäksi kieltäytynyt koskemasta naiseen. Mutta hän ei voinut, ei voinut sille mitään, että ajatukset aina siihen kääntyivät ja että hän silloin tunsi kiehtoavaa suloa ja viehätystä. Sitten oli hän kerran, kerran vain ja loitolta, nähnyt neidon, joka pitemmäksi aikaa sai sijansa hänen mielessään, herätti hänessä hehkua, joka vähänväliä veti hänen ajatuksensa impeä ajattelemaan, ja usein hän sävähtäen, säikähtäen yhtäkkiä huomasi ajatuksensa harhailleen kauas, kauas luvattomille poluille. Hän oli noussut taisteluun näitä tunteita ja ajatuksia vastaan. Mutta tämä taistelu oli vienyt hänet vain yhä lähemmäksi naista, hänen ajatuksensa täytti pian naisolento kokonaan, ja hän oli joutunut aivan epätoivoon. Vihdoin oli hän kysynyt neuvoa Olavi lehtorilta, ja tämä oli neuvonut hänelle avun. Se oli pyhä neitsyt. Ja hän oli palavalla hartaudella alkanut lukea evankelioita ja legendoja neitsyt Mariasta, ja tämä taivahinen pyhä olento oli lainannut hänelle säteilevän kuvansa turvaksi maallisten naisten kiehtovaa tenhoa vastaan. Milloin nainen pyrki hänen mieltään valtaamaan, silloin oli hän kääntänyt ajatuksensa taivaan lempeään ruhtinattareen. Ja pyhä neitsyt oli tullut hänen hellyytensä ja palvomisensa esineeksi, hänen taivahiseksi morsiamekseen. Mutta ei tämä kihlaus ollut veli Johanneksen mielessä vaikuttanut sitä, että hän olisi alkanut maallisiakaan naisia halveksia. Päinvastoin taivahinen morsian oli hänen mielessään kietoutunut eroittumattomaan yhteyteen koko naissuvun kanssa ja heittänyt sille osan pyhyytensä säteilyä. Ensiksikin hänestä tuntui, ettei hänen sielunsa silmiin voisi koskaan taivahinen morsian loistaa täydessä kirkkaudessaan ja ihanuudessaan, jos hän ajattelisi maallista naista niin halveksivasti kuin veljet ajattelivat. Ja jos kerran maallinen miehen ja naisen suhde oli niin ruma ja paha, miksi silloin pyhän neitsyen — ja hänen jumalaisen poikansa — suhdetta sieluihin verrattiin yljän ja morsiamen suhteeseen? Ja, toiselta puolen, kuinka oli naissuvun halveksiminen mahdollista sille, joka elävällä hartaudella ajatteli ja palvoi taivahista morsianta, nöyryyden orvokkia, puhtauden liljaa, rakkauden ruusua ja taivaan kunniaa ja kaunistusta? Tosinhan hänet oli taivahisen isän henki — niin kirkkoisät selittivät — pyhittänyt toisessa, hengellisessä sikiämisessään äitinsä kohdussa, mutta naiseksi hän sittenkin syntyi ja kuului naissukuun, oli puhtaan naisellisuuden ikuinen ihanne. Hänet oli tosin korotettu aistimaailman alhaisuudesta jumalaisen valon säteilyyn, mutta kuinka saattoi vaipua katselemaan hänen säteilevää kuvaansa ilman että hänestä olisi heijastanut ihanaa valoa koko naissuvun ylitse? Ja miksi, miksi olisi hyvä isä hänet korottanut, jollei siksi, että hän olisi elävänä ihanteena, ihanan puhtaana esikuvana sukupuolelleen, jalostuksena, ylennyksenä kaikille naisolennoille ja koko ihmissuvulle? Mitä varten olisi hän pyhän poikansa rinnalla välittäjänä ihmisten ja kaikkein pyhimmän välillä, jollei häntä olisi tarkoitettu ylentämään juuri naista? Eikö neitsyt Maria ollut pyhä, että hän esikuvallaan muutkin neitsyet pyhittäisi, eikö taivahinen rakkaus häneen ollut pyhä siksi, että se maallisenkin rakkauden pyhittäisi ja kirkastaisi? Näin veli Johannes itsekseen kyseli ja mietti olkivuoteellaan leväten, ja häntä suretti ajatellessaan veljien suhdetta naiseen eikä hän voinut sitä käsittää. Hänen alakuloiset mietteensä keskeytti kellon kilinä. Kolmituntinen väliaika oli kulunut, kutsuttiin toiseen iltamessuun, ja hän riensi luostarin kappeliin. * * * * * Messun jälkeen palasi hän veljien kera yhteiseen makuuhuoneeseen ja rupesi levolle. Veljet vetelivät pian sikeää unta, mutta hänelle ei tällä kertaa tullut uni silmiin. Sillä hänen elämänsä oli tärkeässä käännekohdassa, ja sentähden hänen sielunsa silmien editse vierivät menneet päivät, ne, jotka hänet olivat siivillään kantaneet nykyhetkeen, mistä hänen oli urettava uusille urille. Sielunsa silmin näki hän itsensä kaukaisella Karjalan kolkalla, näki leikkivänsä lapsena, piskuisena porvarin poikana, Viipurin toreilla ja kapeilla kaduilla. Piskuisena poikana toisten kera leikkiessään oli hän siellä usein nähnyt harmaahapsen isä Tapanin, joka oli ollut sangen oppinut mies, lasten pyhä isä ja koko kaupungin kunnia ja ylpeys. Kuinka usein olivatkaan he lapset hartaalla ihailulla hiiviskelleet katukulmista luo kun isä Tapani kulki! Kuinka usein oli isä Tapani silitellyt pientä päätä, sanonut isällisiä sanoja ja siunannut! Olipa isä Tapani käynyt hänen porvarisvanhempainsa kodissakin, silitellyt hänen tukkaansa ja kysellyt mitä hän osasi, ja hän oli lukenut ulkoa "Isä meidhen ioko oledh taiuahissa". Sitten oli taasen isä Tapani silitellyt hänen tukkaansa, kiitellyt ja siunannut. Tuskin vuottakaan sen jälkeen kerrottiin, että isä Tapani oli kuollut vieraalla maalla, Tanskassa, jossa oli ollut harmaiden veljesten asioissa. Sillä hän oli harmaiden veljesten, fransiskolaisten, guardiaani Viipurin luostarissa ja häntä pidettiin oppinsa ja hurskautensa tähden niin suuressa arvossa, että oli valittu veljeskuntansa ministeriksi yli pohjoisten maiden, hän oli tohtori Stephanus Laurentii, oppinein ja kuuluisin Suomen luostari-isistä. Sen oli veli Johannes saanut tietää vasta jälkeenpäin, sillä hän oli vielä lapsi hurskaan isän kuollessa, mutta isä Tapanin henkevät kasvot ja harmaat hapset kuvastuivat iätkaiket hänen mielessään, ja kun hän oli oppinut tuntemaan taivahisen isän, oli silläkin isä Tapanin henkevät kasvot ja harmaat hapset. Isä Tapanin kunnioittava ihailu oli hänen mielessään herättänyt sytevän halun, että hänestä tulisi hengenmies hänestäkin, että hän saisi aina istua ja oppia hengenviisautta sellaiselta harmaahapsiselta vanhukselta kuin isä Tapani oli. Isäukko olikin pannut hänet Viipurin luostarikouluun, ei tosin harmaiden veljesten, vaan mustien, Olaus Henricin ollessa luostarin priorina. Sitten oli hän alkanut kaihota Turun luostariin, jossa oli kuullut enemmän opittavan. Hänestä oli tullut Turun dominikaaniluostarin noviisi ja vuoden ajan tavailtuaan rukouskirjaansa oli hän tehnyt munkkilupauksen ja ottanut nimekseen veli Johannes Karelus, jonka nimisen munkin sanottiin ennenkin eläneen, oli useita vuosia opiskellut ja väliin käynyt hurskailta almuja keräämässä, kunnes hänet oli vihitty papiksi ja varsinaisena saarnaveljenä päästetty maita taivaltamaan. Onnellinen kuin mehiläinen yrttitarhassa oli hän ollut niinä Huoruutensa vuosina, joina sai enimmät aikansa opiskella ja uinailla, pyhien tarinain ja vertausten pohjalle rakentaa unelmoivassa mielikuvituksessaan luostaritaloon ja sen ympäristöön haavemaailmaa, jossa eli ja hengitti. Tässä maailmassa oli hän elänyt ja hengittänyt almu- ja saarnamatkoille urettuaankin, mutta retkillä oli hänen silmiinsä vilkkunut uusia kuvia luonnosta ja elämästä, tuoreina ja mehevinä olivat ne virtailleet hänen sieluunsa, elävän luonnon ja elävän elämän vehmaalla teholla vallanneet yhä enemmän alaa hänen entiseltä haavemaailmaltaan, niin että siitä tuli uusi maailma. Tämän maailman johtotähdiksi jäivät yhäkin pyhät kertomukset ja legendat, mutta vehmas luonto lainasi sille vihreän värinsä ja sinne se tuntui paremmin soveltuvan, ja niin tunsi hän yhä suurempaa tarvetta siirtää haavemaailmansa luostarikammiosta sinisalolle. Sinne se oli vähitellen sijoittunut itsestään, salopitäjään, jossa hän useimmin liikuskeli, missä oli enimmän nähnyt, elänyt ja kokenut, ja veljeskunnan domus, hänen unelmainsa entinen tyyssija, oli käynyt hänelle vieraaksi ja kolkoksi. Ei hän saarnamatkoillaankaan tuntenut rauhaa ja onnea muualla kuin unelmainsa kotipitäjässä, sillä hänen herkkä haavemielensä ei saattanut viihtyä muualla kuin missä hänen unelmansakin elivät. Sitten oli tämän seurakunnan, hänen unelmiensa kotipitäjän, pappi siirtynyt toiseen pitäjään, ja hänen mieleensä oli ikäänkuin sädesoihtuna välähtänyt ajatus, miten onnellinen hän olisi, jos pääsisi tämän seurakunnan papiksi. Tämä ajatus valtasi hänet sellaisella voimalla, että hänen täytyi sitä kihelmöivin aivoin pohtia päivät päästään. Ja niin miettiessään ja kaihoillessaan alkoi hänestä tuntua yhä kiusallisemmalta luostarielämän hengetön muodollisuus, jonka eduskuvalta hänestä näyttivät kaavamaiset, vuorokaudet läpeensä joka kolmen tunnin kuluttua uudistuvat messut. Pääseminen irti tästä hurskaasta kaavamaisuudesta, jonka puitteissa piili niin paljon kuolleiden luita ja kaikkinaista saastaa, kävi hänelle sisäiseksi elinehdoksi, ja elämänlähde siirtyi metsien poveen, sinisalojen syliin. Siellä hän tosin joutuisi loitolle luostarin kirjastosta, mutta kai hän saisi mukaansa edes joitakin niistä käsikirjoituksista, joita oli pitkinä puhteina kopioinut. Ja vaikkei hän saisi ikinään enää nähdä hänelle rakkaita kirjoja, tahtoisi hän sittenkin mieluummin unelmiensa kotipitäjään! Kauan oli tämä toive näyttänyt hänestä vain turhalta unelmalta, mutta sitten oli hän alkanut, ensin vain haaveksien, sitten yhä vakavammin, ajatella sen esittämistä piispa Arvi Kurjelle. Onneksi oli hän Arvi piispalle tuttu. Mahtava ylipappi oli pari vuotta sitten, kohta Turun piispaksi tultuaan, kerran kohdannut hänet tuomiokirkon portaissa ja puhutellut häntä. Hänen armonsa oli suonut hänelle isällisen suosionsa ja kutsunut käymään luonaankin piispantalossa. Nyt oli hän vihdoin rohkaissut mielensä, mennyt sinne ja esittänyt mielihauteensa. Piispalle oli asia hyvin mieleen, sillä siksikin oppia saaneista sielunpaimenista oli kova puute seurakunnissa. Eikähän mikään estänyt dominikaanimunkkia lähtemästä hoitamaan saloseurakunnan sielunpaimenen virkaa, olivathan heistä niin monet ylhäisimmissäkin papillisissa viroissa. Piispalla ei tosin ollut mitään määräysvaltaa dominikaaniluostareihin nähden, eikä luostarin priori Mikael Karpalainen ollut halukas luopumaan yhdestä lahjakkaimpia nuoria saarnamiehiään. Mutta toiselta puolen olivat luostarin tulot kuivumistaan kuivuneet eikä hän, unelmissaan elävä veli Johannes, tuonut runsaita almusatoja retkiltään palatessaan. Ja niin priori, piispan mahtavasta toivomuksesta, katsoi hyväksi taipua päästämään veli Johanneksen vakinaiseksi sielunpaimeneksi Metsäkulman pitäjään, vaikka hän samalla pysyi veljeskunnan jäsenenä elinikänsä. Niin oli hän nyt elämänsä tärkeässä käännekohdassa, ja huomenna, huomenna oli hänen lähdettävä uusille urille. Sentähden valvoi hän levotonna olkivuoteellaan, katseli menneisyytensä kuvia ja ounasteli tulevaisuuden kysymysmerkkejä. Ja kun puoliyön aikaan soitettiin nocturnumiin, yömessuun, kohtasi kutsu hänet hereiltä. 2 SALON SYLIIN Prima, toinen huomenmessu, oli kohonnut korkeuteen. Ja kohta sen jälkeen oli luostarin portille, talvipäivän alkaessa sarastaa, saapunut hevospoika Metsäkulmalta. Hän oli tullut, sanoi, isä Johannesta noutamaan. Sillä niin veli Johannesta tutussa, rakkaassa salopitäjässä nimettiin. Isä Johannes oli pian matkakunnossa, pian pannut nyyttiin ne muutamat käsinkirjoitetut kirjansa, jotka sai mukaan, pian heittänyt valkoisen sarkakaapunsa ylle mustan levätin ja vetänyt sen huppukauluksen päänsä yli. Priori Mikael Mikaelis Karpalainen kutsui hänet luoksensa luostarin lukuhuoneeseen, pani kätensä hänen päänsä päälle, siunasi häntä ja kehoitti pysymään uskollisena veljeskuntaa kohtaan. Liikutettuna astui isä Johannes rekeen, poika peitteli hänet nahkasiin, ja niin lähdettiin. Kaduilla oli jo vilkasta liikettä, mikä meni ostoksille torille, mikä kauppiaan myyntiluukulle, joka houkutteli kadulla kulkijaa. Ohi näiden houkuttelevain luukkujen, ohi matalain puutalojen, joissa useimmissa oli ainoastaan lautaiset työntöikkunat, ohi muutaman kivitalonkin, jonka uudesta, ainoasta lasiakkunasta joku katseli, ajoivat he pitkin kapeaa Jokikatua kirkkotorin nurkalle, jolla kuhisi kaupantekijöitä aivan tuomiokirkon jalanjuuressa, mistä oli kaupat tehtyään mukava pistäytyä kirkkoon messua kuulemaan. Torin nurkalla kääntyivät he Kupittaalle päin. Mutta samassa havaitsi isä Johannes torin nurkitse kulkevan teinin, joka näytti hänestä tutulta. Niinpäs olikin, Pietari teini, Kiukku-Nikun tai oikeammin Särkilahden kartanon Niilo herran poika, hänen hyvä ystävänsä, ainoita koko kaupungissa. — Seisota! huusi hän hevospojalle. Hevonen pysähtyi ja poika lähestyi rekeä. — Herran haltuun nyt, Pietari! virkkoi isä Johannes ja pojan ehdittyä luo sulki tämän syliinsä. — Nytkö siis menette! — Niin, poikani! Jää Jumalan haltuun! — Jumala kanssanne! virkkoi Pietari teini ja jäi alakuloisena katsomaan jälkeen. Hymyillä täytyi isä Johanneksen, kun muisteli, miten he olivat ensi kerran kohdanneet. Hänen munkkilevätissään katua kulkiessaan oli Pietari toisten teinien kera pistänyt tikkupihdin hänen helmaansa. Hän ei tiennyt siitä mitään, kuuli vain miten pojat ilakoivat hänen jälessään. Mutta silloin oli hän tuntenut nyäistävän liepeestään ja katsomaan käännyttyään nähnyt Pietarin tikkupihti kädessään. Hän oli saanut niin kovat tunnonvaivat, että hänen ilmitulon uhallakin oli täytynyt tulla ottamaan tikkupihti pois, ja katuvaisena pyysi hän anteeksi. Siitä pitäen olivat he olleet hyvät ystävät, eikä Johanneksen tarvinnut häneltä koskaan pelätä kurillisia kepposia, kuten useinkin toisilta teineiltä. Mutta monet kerrat oli poika käynyt hänen kimppuunsa tiedonjanoisine kysymyksineen ja älykkäine, vaikkakin lapsellisine tuumineen. He ajoivat samassa ohi Kupittaan lähteen. Mikä nuoruuden muistojen ja unelmain pyhättö tämä paikka Johannekselle olikaan! Tänne oli hän isä Olavin, pyhänsanan lehtorin, johdolla lukiessaan kertomusten henkilöt kuvitellut elämään ja toimimaan. Tuohon, puiden reunustaman nurmikentän sopukkaan, joka nyt oli valkoisen lumivaipan alla, oli hän sijoittanut paratiisin yrttitarhan. Vähän matkan päässä oli pieni kuoppura ja sen reunalla kivi, jonka kohdalla lumi oli hieman korkeammalla; siinä Johannes oli kuvitellut Jaakopin nukkuneen ja nähneen taivaan enkelien tikapuita kulkevan ylös ja alas, ja tämän kiven oli Jaakko sitten pystyttänyt muistopatsaaksi. Vähän loitompana tienvarressa oli mäennyppylä, missä kasvoi ihmeen soreita, melkein hongan tavoin pilviä piirtäviä katajapuita ja matalampia, sopusuhtaisen pyöreitä pensaita; suurimmasta näistä pensaista oli Jumala puhunut karjaansa kaitsevalle Moosekselle, ja hän oli ihmetellen tuuminut, miksei pensas ollut kärventynyt yhtään, vaikka se silloin oli ollut tulessa. Egypti taasen oli ollut faraoineen tuolla jossakin loitompana Piikkiössä päin, tuolla, josta mäkilöiltä näkyivät Turun kauppiasten satojen tuulimyllyjen liipottelevat siivet. Tänne samoille paikoin oli hän sijoittanut uuden testamentinkin tapaukset, ja kaikki, kaikki oli täällä siten ollut hämynutuisia pyhiä muistoja täytenään. Myöhemmin oli hän koettanut pyhiä mielikuviaan eroitella näistä kotoisista tienoista ja ajatella tapauksia ja paikkoja "sellaisina kuin ne olivat". Mutta yhä sittenkin olivat mielikuvat muodostuneet kotoisten mallien mukaan, vaikkakin vähän toissijaisiksi muovailtuina. Ja ihmetellen oli hän kysynyt itsekseen, eikö ihmissielu voi ensinkään käsittää näkemättömiä muuten kuin nähtyjen avulla ja näkymättömiä muuten kuin näkyväisten avulla. Hänen mietiskellessään oli hevonen juosta hölkytellyt pitkän pätkän rannikon valtatietä, ja kun Johannes silmäili ympärilleen, näki hän kaikkialla vain lumista metsää. Oli alkanut sataa lunta, harmaista pilvistä luhnitti sitä hitaasti, äänettömästi ja raskaasti. Oli kuin taivaan ja maan välillä väikkyisi lukemattomia näkymättömiä säikeitä, jotka hiljaa hivuttivat alaspäin valkoisia höyheniä, niin tasaisesti ne laskeutuivat. Ja nämä valkoiset taivaan höyhenet peittivät hankeen polkeutuneen tienkin, ettei siitä mitään näkynyt, vaikka maantien pohjalla oltiin. Edessään näki Johannes lumihiutaleiden peittämän karvalakin ja hartiat. Kyytipoika siinä istui reslareen sevillä, jalat riipuksissa, lunta viistämässä. Kas, poikahan ei ollut kietoutunut nahkasiin, joissa hän oli tykkänään unhottanut talvisen taivalluksen. — Eikö sinun ole kylmä? — Eipä tuo... vastasi poika kääntämättä päätään. — Tule tänne peitteihin! — Kyllä minä tässä... isä istuu vain siellä. — Eiköhän hevonen ala väsyä? — Eikös! On se tehnyt tämän taipaleen yhteen puhkuun pahemmallakin kelillä. Hän käännähti, vilkaisi isä Johannekseen vähän ylpäkkänä hevosestaan ja vaipui sitten jälleen istumaan, heilutellen jalkaansa reenlaidan ulkopuolella ja karvanahkaisella lapikkaallaan piirrättäen hankeen koukeroista viivaa. Yllään oli hänellä harmaa sarkakauhtana, joka koostaan päättäen oli tehty suurelle aikamiehelle, ja karvalakin alta riippui korville tasalatvaksi leikattu tukka, jonka takinkaulus oli niskasta taivuttanut kaarelle ulospäin. Hän ohjasteli tottunein käsin hevostaan, joka juosta hölkytteli tasaista vauhtia keveän pehmoisen lumivaipan pehmittämää tietä, yhden ainoan tiuvun tuskin kuuluvasti tillittäessä lumisateen raskauttamaan ilmaan. Tienvarrella oli enimmäkseen jykevää kuusi- ja honkametsää, jonka siellä täällä katkaisi lehtovesakko, aho tai viime kesänä hakattu kaskiaukeama, mistä saattoi eroittaa suurimpain hongan oksien pistävän hangen alta esiin. Ani harvoin vain pilkoitti lumisateen läpi mataloita asuinmajoja, jotka tupruttivat valkoiseen lumisateeseen mustanharmaata savua räppänästä liki lakea, päätyseinän katonharjan alta. Parin peninkulman korville ajettuaan lähestyivät he pitkää merenlahtea, jota kauppasaksat nimesivät Peimarin, mutta seutulaiset Paimion lahdeksi. Molemmat nimet varmaankin olivat parin vuosisadan kuluessa muodostuneita väännöksiä Birgeristä, sillä tänne kansan muistotarut kertoivat Pirkka jaarlin saapuneen, kun hän sotajoukkoineen aikoinaan purjehti lukemattomin kultakeulaisin laivoin ristikansan vihollisia, hämäläisiä, masentamaan. Täällä lahdenpohjukassa hämäläiset vieläkin kävivät kaupoilla ja tänne purjehtivat ulko- ja kotimaiset alukset heitä kohtaamaan, vaikka lahden valitettiin pahasti mataloituvan, uhaten aivan kuivua umpeen peninkulman matkalta. Kenties tulevina vuosisatoina, mietti Johannes, onkin tämä Birger jaarlin vesitie maaksi maatuva, niin että jälkipolvien oppineet saavat sitä turhaan etsiä... Täällä poikkesivat he rantatieltä ja jatkoivat matkaansa Paimion jokilaaksolaisten nauristietä myöten Tiensuuhun ja sieltä Hämeen härkätietä eteenpäin. Kotvan matkan päässä oli tienvarressa maja, joka kuului Turun mustainveljesten luostarille ja oli rakennettu killataloksi maatilkulle, jonka joku hurskas sielu oli pyhän Olavin veljeskunnalle lahjoittanut. Se kuului jo Johanneksen pitäjään, monet kerrat oli hän pitänyt hengellisiä seuroja tässä pyhän Martin killassa, joka oli maaseuduilla ainoita laatuaan. Killamajassa asui ja lämmitti iäkäs pariskunta, joka oli tullut ulos oven eteen hengellistä isää tervehtimään. Killalan kylässäkin, jonka läpi he kohta ajoivat, oli ilmeisesti varrottu ja vartioitu hänen tuloaan. Sillä miehiä, vaimoja ja lapsia tölmähti ulos ovista. Karhean jäyhät miehet vetäisivät lakkireuhkansa korvalliselleen tasalatvaksi leikatulta tukalta, naiset niijata lyyhäyttivät polvensa melkein lumitanhuaan, ja paljasjalkaiset lapset seisoivat sormi suussa hurstipaitasillaan ja katsoivat kirkkain silmin raikkaista kasvoistaan, joita harvinaisuuden vuoksi oli nähtävästi hieman pesaistukin. — Jumalan rauhaa! toivotti isä Johannes seurakuntalaisilleen. — Terve tultuanne, isä Johannes! virkkoivat vanhat hartaasti, ja lapset töllistelivät. Yksivakainen kyytipoikakin vilkastui, nyökäytteli päätään, iski kotipitäjän väelle silmää tervehdykseksi ja sivalsi sitten pistokkaallaan hevosta, että saataisiin parempi juhlavauhti kylän kohdalla. Killalan kylän laiteella oli tien varressa kummunkankare, missä kansa kertoi muinen olleen pakanallisen kalmiston ja uhrilehdon, ja monet siellä vieläkin kävivät uhraamassa vanhoille isien jumalille ja neitsyt Marialle. Isä Johannes ei voinut aivan tukehuttaa kammontunnettaan tätä paikkaa lähestyttäessä. Mutta kankareen harjalle päästyä tuli lehtonotkelman takaa näkyviin Metsäkulman uusi kirkko, joka kymmenkunnan vuotta sitten oli rakennettu jokitörmälle peninkulman päähän vanhasta ränsistyneestä kirkosta. Juhlallisen väristyksen tunsi isä Johannes povessaan nähdessään hoitoonsa uskotun temppelin, joka yksinkertaisen vakavana Jumalan tunnusmerkkinä kohosi lumivaipan peittämällä kirkkokummulta yli ympäristönsä. Mutta samassa alkoi jumalaisella hartaudella kumahdella seurakunnan kirkonkello, jonka kylestä hän oli tapulissa käydessään lukenut siihen valetut sanat: _Anno Domini MD III O rex gloriæ X pe veni cum pace_ (Herran vuonna 1503. O, kunnian kuningas Ristus, tuo rauha!) Nämä sanat häntä vastaan tuntuivat liitelevän kellojen kumahdusten siivittäminä yli lumisen lakeuden, hänen silmänsä kostuivat, ja hän pani kätensä ristiin lammasnahkapeitteen alla kuiskaten: — Niin, suo rauha ja siunaus! — Papinkelloja soitetaan! Ovat tapulista nähneet tulomme, virkkoi kyytipoika. Kirkonkellon kumahdellessa laskeutuivat he kankareelta metsälaakson loivanteeseen. Heidän saavuttuaan rinteen alle, tien polvekkeeseen, saapui heitä vastaan poikanen. Hänellä oli säkki, ilmeisesti sangen raskas, hartioillaan, mutta hän kantoi sitä suorana kuin seiväs eikä puoleksi olalla, puoleksi selässä makaava säkki saanut paljon hänen päätäänkään kallistumaan. Kyytipoika ja hän virkahtivat ynseästi "päivää" toisilleen. Sitten poika vilkaisi vieraaseen, epäluuloisesti, uhmaavan totisesti, mutta ei näyttänyt olevan aikeissakaan tervehtiä. Johannes myhähti ystävällisesti ja tervehti ensimäisenä. Pojalta näytti olevan pääsemäisillään "päivää", mutta äkkiä käänsi hän katseensa poispäin ja astui tietään yhtä suorana kuin ennenkin. Johannes kääntyi katsomaan pojan jälkeen. Se näkyi rinteen alla, tien polvekkeessa poikkeavan jokiahteeseen, minne hän ei ollut huomannut mitään tietä menevän. Kun he notkelman yli ajettuaan nousivat kirkkotörmän rinnettä ylöspäin, vilkaisi Johannes jälleen taakseen ja näki saman pojan jokilaakson takaisella rinteellä, katoamaisillaan petäjikön reunaan. — Onko tuolla mitään tietä? kysyi hän. — Missä niin? — Tuollapa, jonne poika menee! Kyytipoika tähysteli ja sanoi etenkehtoisesti: — Sudenpolkuja mitä lie... — Tunsitko pojan? ‒ Kukas häntä ei... Sudenluolan penikoita tietenkin, jurautti poika sellaisella äänellä kuin olisi koko maailman pitänyt tietää, keistä oli kysymys. — Minkä? — Onpahan vain väkeä, mikä ei tule kirkkoon messuihinne, hymähti poika vahingonilon vivahduksella. — Ja miksei? — Eipä heitä ole nähty... — Kenties heillä on pitkä ja hankala matka? kysyi Johannes ikäänkuin puolustellen. — Taitaa, jurahti poika. — Kenties teillä ei olisikaan iloa heidän tulostaan. Pappi jätti enemmät kyselyt sikseen, mutta hänen mielessään kuvasteli vieläkin pojan tuiman uhmaava katse, tarmokkaan luisevat kasvot ja pitkä tukka, joka näytti hyvinkin vuosikauden olleen leikkaamatonna. Höyryävä hevonen oli juoksujalkaa kiskaltanut heidät ylös kirkkomäen rinteestä. Mäenkorvalla oli oikealla yksinäinen talo, Suitsula, jossa asui seurakunnan suntio ja pyhänsavun suitsuttaja. Mutta melkein samassa ajoivat he kirkon ohi, niin läheltä, että kellonkumahdukset tuntuivat tulevan kohtisuoraan harmaista pilvistä, joista oli lakannut lunta luhnittamasta. Päästyä kirkon ohitse aukeni eteen loivasti laskeutuva kirkkomäen toinen rinne, jolla olivat tiheässä kihermässä kirkonkylän pienet talot ja töllit molemmin puolin tietä, ja pienten talojen yli näkyi yksi ainoa suurempi talo, Tasala, jota Johannes tiesi kirkon vanhimman, vapaamies Tanu Tasaisen isännöivän. Tätä taloa lähetessään näki Johannes pienestä päätyikkunasta, jossa oli neljä pienen pientä lasiruutua, vilahtavan lapsenkasvojen, jotka heti katosivat. Samassa aukeni lautainen työntöikkuna toisella, tienpuoleisella seinämällä ja pikku kätönen heitti siitä ulos punertavalehtisen kukanlehvän, niin tarkasti ja taitavasti, että se putosi rekeen Johanneksen eteen. Se oli taitettu huonekasvista, jota nimettiin Ristuksen verenpisaraksi. Liikutettuna otti Johannes sen käteensä katsellakseen... kenties se oli tytön ainoa kukka... sillä huonekasvit olivat varakkaammissakin maalaiskodeissa harvinainen ylellisyys. Kiitollinen ja samalla niin suloinen tunne hiipaisi Johanneksen mieltä hänen tätä uhrausta ajatellessaan. Kohta tämän talon ohitse päästyä käänsi kyytipoika hevosensa oikeaan, avaralle pihalle, jonka tienpuoleisella reunalla oli vesikaivo ja ruuhi hevosten juottamista varten. Tämä iso piha oli pappilan piha, varattu pitäjäläisten hevosille. Mutta kaivon luona seisoi joukko isäntiä koruttomissa sarkakauhtanoissaan ja paulasäärystimissään. He olivat jäyhää, jäntevää väkeä, mutta metsäluonnon luomaa alakuloisuuden leimaa heidän ahavoituneilla kasvoillaan peitti nyt juhlallisen kunnioituksen ilme. Samallainen oli ilme kirkonvanhimman, vapaamies Tanu Tasaisenkin kasvoilla, kun hän toisten etunenässä tervehtien lähestyi rekeä. Hän oli puvultaan ja asultaan yhtä yksinkertainen kuin toisetkin isännät, mutta hänen esiintymisessään oli herrasmiestä muistuttava vapaan ylemmyyden vivahdus, kun hän hieman kumartaen ojensi kätensä uudelle papille. ‒ Olkaa terve tultuanne, kirkkoherra! virkkoi hän. ‒ Herran rauhaa teillekin, kirkonvanhin ja lautamiehet! virkkoi Johannes helähtävän sointuisalla äänellään, ojentaen kätensä kirkonvanhimmalle. Tämä puristi hengellisen isän kättä tyynellä varmuudella, toiset sitävastoin koko joukon kursastelevammin, kun tuli heidän vuoronsa. Vapaamies Tanu Tasainen pyysi isää astumaan pirttiin ja asteli pihan yli hänen rinnallaan, veroisäntäin seuratessa jälestä. ‒ Olipa teillä huononlainen matkapäivä, virkkoi Tanu. — Niin kylläkin lumisade koetti tukkia tietä, vastasi isä Johannes. — Mutta täällä otetaan vastaan ystävinä, — ja toivon, että tulisimme ystävyksinä pysymäänkin, lisäsi hän kääntyen heitä seuraaviin isäntiin, kirkkolautakunnan jäseniin. Tanu Tasainen vilkaisi hymyillen miehiin ja sitten pappiin, ikäänkuin heidän kasvoistaan noutaen hänelle vastauksen. Ja lautamiesten kasvoilla kuvastui niin ystävällinen tyytyväisyys kursastelevan kunnioituksen alta, että Johanneksen teki mieli puristaa uudestaan heidän kättään. — Tässähän se on asuntonne! virkkoi Tanu ja pysähtyi merkiksi, että uusi isäntä astuisi edeltä sisään. Asuinrakennus ei suuresti poikennut naapuritaloista, seinät olivat pyöreistä hirsistä, katto tuohesta ja tuohien painona malot, jotka varasivat päistään koukkupäiden näreseivästen kannattamiin räystäslautoihin. Uusi pappi ei astunut sisään. Mutta ei hän ollut kiintynyt uutta asuntoaan ulkoapäinkään tarkastelemaan, jotakin muuta näytti hänen mieleensä johtuneen. — On kai teillä kirkon avaimet? Ajattelin käydä ensin siellä, virkkoi hän katsoen kysyvästi Tasalan Tanuun. Avaimet olivat Tanulla taskussaan ja hän jätti ne uudelle papille. Niin lähdettiin kirkkoa kohden, pappi ja Tanu edellä, toiset jälestä. Suitsuttaja, jolle isä Johannes antoi avaimet, avasi oven sakaristoon. — Minä vain pistäydyn sisällä... Isä Johannes meni kirkkoon ja viipyi siellä hyvän hetken. Miehet odottelivat ulkona, ja siihen vetäytyi vähitellen sievonen joukko muutakin kylän väkeä. Ja he tuumivat, että mahtoi tämä uusi pappi ruveta välittämään muustakin kuin kymmenyksistään, koska ensiksi meni kirkkoon. Heidän jutellessaan näyttäytyi pappi vihdoin ovella. Hänen kätensä olivat vielä ristissä ja silmissä harras kosteus. Hän pysähtyi hetkiseksi ovelle, ja kylänväellä oli hyvä tilaisuus tarkastella portailla heitä korkeammalla seisovaa pappiaan. Ensiksikin pisti silmiin, että hän oli kohtalaisen kookas, sorja mies, mutta näytti pienehköltä rotevain hämäläisten rinnalla. Huppukauluksensa oli hän heittänyt taa, ja niin näkyivät kokonaan hänen pyöreähköt kasvonsa, eivät niin pitkulaiset kuin olivat tavallisimmat täälläpäin. Niissä kuvastui karjalaisen luonteva vilkkaus, mutta samalla oli niillä lukutyön henkevöittämä leima, niissä oli jotakin kansanomaisen luontevaa, mutta samalla jotakin pilventakaisen unelmoivaa. Tukka, josta paljaaksi ajeltu päälaki pisti esiin, oli tummempi kuin hämäläisten ruskeahkot haivenet, ja silmissäkin täkäläisten sinisilmien rinnalla oli aivan sydenvivahdus. Kun hän laskeutui portaita alas ja lähestyi kirkkolautakunnan jäseniä, kiintyivät heidän katseensa yksistään näihin silmiin. Niissä tuntui olevan jotakin kärsivää, mutta samalla syvää hengeninnon hehkua, ne loistivat niin tuikkivina ja vakavan lempeinä kalpeahkoista, parrattomista kasvoista. — Lähtekäämme nyt sitten pappilaan, sanoi hän. — Elkää panko pahaksenne, vaikka saitte odottaa. Minusta tuntui, että paimenenne täytyi ensin käydä Herransa huoneessa ja viedä hänelle huokauksensa. Juhlallisen vakavina palasivat lautamiehet samaa tietä papin jälestä. Eteissalvoksen läpi astuivat he pirttiin matalasta ovesta, jossa rotevan kirkonvanhimman täytyi kumartaa päätään. Pirtin pihanpuolinen vetoikkuna oli auki, ja siitä sisälle virtaava valju päivänvalo taisteli omituisesti läikähdellen ja värähdellen punertavan takkavalkean loimon kera. Honkalattialle oli ripoteltu hienoja katajanlehviä. Alapuoli pyöreähirsisestä seinästä oli tummanruskeaa, yläosan kiiltomustat hirret ja laipion peitti takasta tupruava vaalea savu, joka leijaili melkein tulijain päitä tavoitellen, etsiessään tietä ulkoilmaan räppänästä liki lakea. Pitkin seinävarsia kiersivät leveät honkapenkit, ikkunan edessä oli kaksinverroin leveämpi, pitkä honkapöytä ja sen edessä pöydän pituinen rahi. Pirtin karsinapuolella oli toinen pöytä, jolle oli kasattu ruokatavaroita, ja siellä oli Suitsulan Saara, Johanneksen vanha hyvä tuttu, parin muun naisen kera ruuanlaittohommissa. — Herran rauha taloon! virkkoi isä Johannes. — Terve toivojalle! lausui suitsuttajan Saara muori, pyyhkäisi kättään esiliinaansa ja tuli saapujaa kättelemään. Johannes meni pistämään kättä toisillekin, ja kaikki lyyhäyttivät he polviaan melkein lattiaan. — Niin, tämä on yhteinen pitäjänpirtti. Täällä on papintupa, sanoi Tanu avaten oven peräseinällä. Ja he astuivat perempään huoneeseen, johon virtaili valoa oikein lasiakkunasta ja jonka takasta vei savupiippu suoraan katolle. Seinävarressa oli hurstilakanalla ja nahkasilla peitetty vuode ja parissakin nurkassa isot arkut. Perimmässä nurkassa oli ristiinnaulitun kuva, tulikuppi edessään. Pöydällä ikkunan edessä oli pari talikynttilää pitkien puhteiden varalta. Kynttiläin välissä oli paksuhko, nahkakantinen kirja, joka nähtävästi oli tuotu kirkosta uuden papin saapujaisiksi papintupaa juhlistamaan. Johannes avasi sen; tietysti se oli _Missale Ecclesiæ Aboensis_, messukirja, jonka piispa Konrad Bitz oli alun kolmattakymmentä vuotta sitten hiippakuntaansa varten painattanut ja lahjoittanut yhden kappaleen kullekin kirkolle, luvaten papeille neljänkymmenen päivän synninpäästön jokaiselta kerralta, kun siitä messusivat. Saara muori astui sisään tuoden olvihaarikan ja ojentaen sen kirkonvanhimmalle. Tanu otti sen ja tarjosi hengelliselle isälle. — Terve tultuanne, kirkkoherra! sanoi hän. — Sellainen on tapa meillä, että juomme hengellisen isän tervehdysmaljan hänen omassa tuvassaan. Isä Johannes tarttui haarikkaan maistaen kirmakkaa vaarinkaljaa. Lautamiehet olivat pysähtyneet ovensuuhun lakit kourassa, ja otettuaan kulauksen papin jälkeen ojensi kirkonvanhin olvihaarikan miehestä mieheen kiertämään. Maljat juotuaan vetäytyivät he pirttiin, toivotellen onnea uudelle papille uuden kotikaton alla. Ja riisuttuaan mustan levättinsä meni Johanneskin sinne valkoisessa sarkakaavussaan. Miehet olivat istuutuneet penkille pöydän lähistöön, ja isä Johannes istuutui rahille sen eteen. Hän kyseli yhtä ja toista seurakunnan oloista, mutta keskustelu ei ottanut päästäkseen oikein vauhtiin, isännät vastailivat vain jurosti ja yksikantaan. Vihdoin joku isännistä mainitsi, että totta kai hengellinen isä nyt rupeaa pitämään saarnoja kirkossa, samoin kuin ennen minkä missäkin kylänkulmilla. Joku toinen mainitsi tästä kysymyksestä olleen puhetta kotonakin. Metsäkulman pitäjäs oli näet tähän asti ollut siinä onnellisessa asemassa, että siellä oli ollut pappeja, jotka eivät osanneet saarnata tai eivät viitsineet, kun siihen ei kerran pakkoa ollut. Olivathan vain lukeneet rukoukset, toimittaneet messut ja muut pakolliset kirkonmenot. Naapuripitäjissä kuuluttiin saarnattavankin kirkossa, ja nyt toivottiin, että saarnoja tästedes saadaan kuulla Metsäkulmankin kirkossa. Siihen muuan isännistä mainitsi, että isoäiti, vanha mummo, oli kotona sellaista oudoksunut, hän oli niin tottunut latinankielisiä messuja erityisenä jumalankielenä kunnioittamaan ja pyhittämään, että hänen hartauttaan oli häirinnyt jo sekin, kun kirkossa tuli tavaksi lukea kotikielellä Isämeidän rukous, Enkelin tervehdys Marialle ja Uskontunnustus. Useimmat sentään toivoivat suomenkielisiä selityksiäkin, jotta vähin aavistettaisiin, mitä sillä pyhällä jumalankielellä laulettiin ja luettiin. Isä Johannes lupasi jo ensi sunnuntaina tehdä parastaan ja toivoi seurakuntalaisten tulevan miehissä kuulemaan. Sillävälin oli vaimoväki kantanut pötyä pöytään, ja Suitsulan Saara pyysi niiaten hengellistä isää suolaaleipää ottamaan. Isännät nousivat lähdönaikeissa, mutta isä Johannes kehoitti heitä tulemaan mukaan. He tulivat kursastellen ja vetivät puukkonsa tupistaan. Ja hyvin pöydässä olisi riittänyt suunavausta useammillekin. Siinä oli ensiksikin kasassa päälletysten puolenkymmentä verestä ohraleipää, jotka Tasalan emäntä oli paistanut tänään varhaisella aamupuhteella. Voita oli kukkurapää puulautanen, tosin jo syksyllä kirnuttua, sillä pitäjäläisten lehmät poikivat keväällä ja lypsivät kesän yli syksyyn, ehtyen näin talvikuiksi. Toiselta, oikein tinalautasella, oli erittäin maukasta vuohenjuustoa, tuotua Lipisevänrannan kylästä, joka oli pitäjän kuuluin karjataloudestaan. Lämpiminä ruokina oli ensin uunissa ruskeutettua naurishuttua ja karhunsäkälihapaistia, sitten Tasalan karjakodassa suuren muuripadan pohjalta paistettuja herkullisen rasvaisia ohraohukkaita. Mutta pöydän huippukohtana, kunnian kukkulana oli suuri olvihaarikka, väkevää kotitekoista vaarinkaljaa piripintanaan. Miehet maistelivat kursastellen ruokia, sillä nehän oli tuotu minkä mistäkin vain pappia varten, parasta mitä oli ja taittaa osattiin. Olvihaarikan sitävastoin annettiin ahkerasti kiertää, ja kuohuva vaarinkalja, jota Tasalan emäntä itse oli pannut papin tuliaisiksi kokonaisen tynnyrin, sai mielet herkemmiksi ja avonaisemmiksi ja kielet notkeammiksi. Niin kääntyi puhe kodikkaalta vilkkaudelta papin kotioloihinkin. — Tänne ovat nyt emännät tuoneet minkä mitäkin haukattavaa aluksi, virkkoi Tanu. — Mutta pian saavat pitäjäläiset ruveta tuomaan kymmenyksiään... vaikkei niitä entinen pappi suinkaan ole jättänyt pitäjälle homehtumaan... — Tarkkaan otti... vieläpä kävi pyytelemässä ruokalisiäkin talosta taloon... ‒ Suitsulan Saara muori on tänään ollut järjestämässä emännyyttä alkuladulleen, jatkoi kirkonvanhin. — Mutta emännöimään on toistaiseksi käsketty tämä Katri, suitsuttajan sisaren tytär. ‒ Tai isä Heinon, virkkoi muuan isännistä. ‒ Niin, Henrikki papin, joka meillä oli tämän viimeisen, Tuomas papin, edellä, selitti toinen. — Tai hänen... kuinka sen nyt sanoo, yhtyi Tanu. ‒ Sillä oli suitsuttajan sisar täällä emäntänä, tämä on heidän ainoa lapsensa, jatkoi edellinen isäntä selitystään. Johannes silmäsi tyttöä, joka juuri tuli ottamaan olvihaarikkaa täyttääkseen sen. Hän näytti olevan kahdenkymmenen korvilta, oli tanakan sorja varreltaan, kasvot olivat kukoistavat ja somat. Silmissä oli niin ujon itsetuntoinen ilme, että hän Johanneksen mielestä näytti aivan ylpeilevän papillisesta syntyperästään. Tanu katsoi hänkin tytön jälkeen ja virkkoi mietteissään: — Emännöiköönpähän niin kauan, kunnes hengellinen isä ehtii katsoa... — Mieleisensä, täydensi muuan lautamiehistä. — Jollei ole jo ennen valittua, liitti toinen. — Jollei ole, niin hengellinen isä vain katselee ja valitsee... onhan noita tyttäriä... harva se talo... Johanneksen silmät suurenivat. Hänestä tuntui isäntien puheessa olevan jokin syvempi salatarkoitus. — Miksei Katri kelpaisi? kysyi hän. ‒ Keittämään ja lakaisemaan... täydensi suitsuttaja umpikuljuisesti. ‒ Niinpä niin, keittämään ja lakaisemaan, lausui kirkonvanhin Tanu Tasainen vakavasti. — Mutta parempi meistä on, että talossa on oikea emäntä, kuten isä Henrikilläkin oli ja kuten tiedän useimmilta naapuripitäjien papeilta olevan. Tällä Tuomaalta, joka meillä oli Henrikin jälkeen, ei ollut emäntää, vanha Kirsti vain keittämässä ja hommaamassa, eikä se ollut hyvä. Ja onhan se nähty muualla mikä täälläkin, millaisia emännättömät papit pyrkivät olemaan, ei niiden luo tahdo naisihminen salaripille uskaltaa, nuorempi ja verevämpi varsinkaan. Kuuluuhan se Rooman vaari lähettelevän pulliaan ja perkamenttejään, etteivät papit saa pitää perhettään hoivissaan, mutta niin on meillä ollut tapana vanhastaan ja parempi meistä vanhoillaan onkin. Tanu Tasaisen vakava puhe oli Johanneksen mielessä herättänyt melkein vapautuksen tunteen, mutta samassa tunsi hän kipeän pistoksen rinnassaan. Sillä väliin oli hän yhtäkkiä tavannut itsensä unelmoimasta suloista unelmaa papintuvasta, jossa nuori emäntä hyörisi ja hommaisi... ja vaalisi hentoa olentoa, jota sitten yhdessä kasvatettaisiin... Ankaraan oli hänen täytynyt nousta taisteluun karkoittaakseen sellaiset unelmat, ja kun hän hartaasti palvoen oli polvistunut taivahisen morsiamensa, pyhän neitsyen eteen, oli hän päässyt taistelusta voittajana. Taivahisen morsiamensa, pyhän neitsyen, hän nytkin näki silmiensä edessä, ja ainoastaan siitä sai hän ääneensä uskonlujan helähdyksen sanoessaan: — Totta maar oikean sielunpaimenen täytyy kilvoitella täyttääkseen niin taivahisen isän kuin pyhän Rooman isänkin määräykset ja käskyt! — Jako taitettava lapsia kaikkeen maailmaan, ei vain kotiinsa? kysyi Tanu Tasainen kalskahtavalta äänellä hänkin. — Elettävä puhtaudessa Jumalan ja ihmisten edessä! vastasi Johannes säihkyvin silmin. Isäntien puolelta seurasi häikäilevä äänettömyys. — Niin kai pitäisi... jurahti Tanu sitten. — Niin kai... niin kai... myöntelivät lautamiehet, mutta eivät lainkaan näyttäneet olevan vakuutettuja siitä, että liha olisi yhtä vahva kuin henki altis. Ja taasen seurasi äänettömyys. Isä Johanneksen mieleen muistui verenpisara, joka Tasalan ikkunasta oli lennähtänyt rekeen hänen eteensä. — Tulenpa muistaneeksi kukan, joka tullessani aivan kuin sattumalta putosi rekeeni. — Mistä niin? kysyi Tanu. — Tasalan ikkunasta! — Tyttäreni, Kaarina, sen on heittänyt. Hän on itse kasvattanut verenpisaran, ja kun kotona puhuttiin, että isä Johannes on saatu tänne papiksi, tuumi lapsi, että hän antaa kasvattinsa hengelliselle isälle, jahkahan se tekee kukkia. Ei tietenkään ole vielä kukalla, mutta lapsukainen on taittanut siitä tuliaisiksi. — Viekää sitten kiitokseni tyttärellenne! Minusta se oli hyvä merkki — Ristuksen siunattu verenpisara! — Tulkaa itse piakkoin tuomaan kiitoksenne ja käykää talossa! Johannes kiitti. — Toivon muuten hengellisen isän ottavan lasta opettaakseen. Muutama vuosi sitten sai hän hieman opetusta ja lienee kai vähin kirjalla. Viime aikoina ei enää tullut lähetetyksi... papin veri on verta sekin... ja tyttö alkoi kasvaa liian isoksi.. Olisi hyvä, jos ottaisitte häntä opastaaksenne tiedoissa ja taidoissa. Johannes lupasi. Hän oli jo aikoja sitten sammuttanut nälkänsä, ja puhelukin alkoi riittää kerrakseen. Isännät ottivat vielä joitakin olvikulauksia, sanoivat sitten hyvästit ja toikkaroivat melkoisella juhlatuulella kukin kotiaan. Sillävälin oli ulkona pimennyt. Johannes meni papintupaansa, sytytti talikynttilän ja kaivoi Turusta tuomansa latinankielisen raamatun käsiin. Hän oli aikonut sitä vielä lueskella, mutta lämpimässä huoneessa tuntui niin suloisen kodikkaalta ja rauhalliselta, että hänen silmäluomensa pyrkivät painautumaan vastatusten. Hän riisuutui ja laskeutui vuoteeseen nahkasten alle ja kahden lakanan väliin. Vaipuessaan uneen oli hän tuntevinaan niin viehkeän tuoreen tuoksahduksen punervalehtisestä verenpisarasta, jonka pikku kätönen heitti hänen syliinsä. 3 KATRI TYTTÖ Isä Johannes heräsi varhain. Aivan heräämisensä edellä oli hän nähnyt unta pojasta, joka niin tuikean uhmaavin silmin tähysti häneen. Mutta samassa oli poika kadonnut metsään ja hän tähysteli aivan epätoivoissaan, mihin se oli joutunut... Siihen hän heräsi. Hän tunsi suloista mielihyvää vuoteessaan lakanain välissä. Mutta samassa muisti hän uuden asemansa, työalansa täällä metsien povessa. Melkoisen epäselvänä, muodottomana möhkäleenä paiskautui tuleva tehtävä hänen yllensä. Se löi, mutta tempasi samassa pystyyn. Hän nousi, haparoi pimeässä vaatteitaan ja meni sitten herättämään pitäjänpirtissä nukkuvaa Katri tyttöä. Sillä hän tarvitsi valoa. Katri tuli papintupaan ja kopeloi tulukset käsiin, iskeä naksutteli sitten karaistua terästä piikiveen, kunnes taula syttyi, ja sillä hän sytytti tulikiven tulikupissa. Siinä sytytti hän päretikun ja tikulla kynttilän, joka oli valettu sievoisen paksuksi pistelemällä pellavasydäntä sulaan taliin ja välillä jäähdyttämällä. Tulen sytytettyään pani hän tulivehkeet takan kolkalle ja vilkaisi samalla hengelliseen isään, että tämäkin näkisi, missä niitä säilytettiin. Johannes tuskin huomasi hänen tarkoitustaan. Unennäkö oli tuonut hänen mieleensä eilisen uhmaavan pojan, Sudenluolan penikan. Tämä poika oli virittänyt ainoan soraäänen eiliseen ystävälliseen vastaanottoon. Siellä mahtoi tosiaankin olla ristinopin vihollisia, ja hän tunsi halua heti astua taisteluun näitä vihollisia vastaan, pelastamaan kadotetut lampaat yhteiseen lammashuoneeseen. Pohjaltaan tunsi hän oikeastaan mielenkiintoa tätä uhmaavaa poikaa kohtaan ja halua häneen tutustua. Mutta eihän hänen ensi päivänään sopinut sinne lähteä ilman mitään erikoista syytä. Tasalan isäntäkin oli häntä kutsunut ja sopivinta hänen oli ensin käydä kirkonvanhimman kotona. Ja olihan hänen sitä paitsi mietittävä uutta asemaansa, elähyttävä siihen ajatuksin ja tuntein, valmistettava sunnuntaiksi saarnakin. Näistä mietteistä herätti hänet Katri tyttö, joka tuli sanomaan, että eine oli valmis. Johannes meni pitäjänpirttiin, mutta pöytään istuuduttuaan huomasi hän, että hänet aiottiin jättää yksin einehtimään. Hän kehoitti Katria tulemaan mukaan. Katri ilostui, sillä hän oli ollut siinä suhteessa kiusallisesti ymmällä. Paitsi sitä, että hän tunsi kuuluvansa vähin niinkuin hengelliseen säätyyn papillisen isänsä tähden, oli hän setälässään, Suitsulassa, kasvaessaan aina tottunut syömään yhteisessä perheenpöydässä. Mutta toisekseen oli hän kuullut, että näin herroissa sai palvelustyttö syödä vasta jälkeenpäin. Nyt silmä aivan loisti mielihyvästä, kun hän arastellen istahti pöydännurkan ääreen, otti suuren puukupin pohjalta kovaa talkkunapuuroa, lämmintä ohratalkkunaa, kämmenelleen, paineli sen siinä pieneksi pyöreäksi kakkaraksi ja haukkasi reunasta. — Ota voitakin! kehoitti Johannes. Katri otti kynnenmustasen verran ja sipaisi talkkunakakkaralleen, jossa se heti suli näkymättömiin. 39 38 Johannes tahtoi saada aikaan pöytäkeskustelua. — Elääkö äitisi vielä? kysyi hän. Katri vavahti ja vilkaisi sitten arasti isään. — No? — Eläähän hän, — jollei... — Jollei mitä? — Jollei ole yöllä kuollut. — Mitä? Onko hän sairas? — Niin... niin — sanotaan, virkkoi tyttö epävarmasti. — Missä hän on? Katri oli aivan hädissään. Hän kiehentelihe kuin tulisilla hiilillä, vilkaisi hengelliseen isään hätääntyneesti, aivan kuin rikoksesta tavattu, ja painoi sitten omituisella, ikäänkuin iskua varovalla ilmeellä katseensa lattiaan. Johannes oli juuri uudistamaisillaan kysymyksensä, kun tyttö nousi ja riensi takan luo, ollen siellä jotakin puuhailevinaan. Johanneksen einehtiminen jäi silleen. Hän nousi kummissaan ja mielenkuohuissaan seisoalleen, mutta painautui jälleen paikoilleen. — Tule tänne! sanoi hän vakavasti. Katri tuli ja seisoi allasilmin hänen edessään. — Missä äitisi on? — Hän... hän on... — No! — Sudenluolassa! sai tyttö vihdoin suustaan ja purskahti itkuun. Hämmästys, jonka tämä odottamaton tieto herätti, hukkui pian sääliin, jota Johannes tunsi lohduttomasti itkevää tyttöä kohtaan. Elähän itke, lapsukainen! sanoi hän lempeästi. — Elä itke! toisti hän vieläkin osanottavammin. Tyttö nyyhkytti tyynemmin. — Miksi... mikset tahtonut sitä sanoa? — Minä... pelkäsin, että sitten vihaatte minua, nyyhkytti Katri. — Vihaan? — Niin, tai halveksutte... — Miksi? — Kun äiti on siellä... Johannes katseli tyttöä ymmällä, mutta etsi turhaan tämän kyyneleisistä kasvoista vastausta kysymyksilleen. — Sittenhän, virkkoi hän tutkistellen, — sittenhän poika on veljesi? — Kuka poika? — Sudenluolan penikka... kuten kyytipoika eilen nimesi poikaa, joka tuli tiellä vastaan. — On kai... — Äitisi on siis siellä miehelässä! — Siellähän se... virkkoi Katri jälleen pelosta vavisten. — Mikä poika on nimeltään, tai mikä isä on? — Susi-Uhoksi häntä sanotaan. — Niinkö isää? — Niin. — Entä poika? — Siellähän on niitä kuusikin, kuuluu... — Tämä mahtoi olla viidentoista korvilla, ja hänellä oli silmät, jollaisia en ole nähnyt kuunaan. — Julkeat silmät? ‒ Julkeat... enpä tiedä; niissä oli sellainen palo, että minusta tuntui hänessä piilevän enemmän kuin monessa muussa. Kasvot näyttivät älykkäiltä. — Elkää vain heistä erehtykö, isä, virkkoi Katri puoleksi aran hyvillään, kun häntä ei äitinsä olinpaikan tähden halveksittukaan, puoleksi soimaten. "Tuirolla ei pitäisi olla Susi-Uho isänään", sanoo setä, suitsuttaja näet. Hän on vanhin pojista. Setä sanoo aina, miten "hänestä näkee, että sudenpennut ovat susia nekin"... — Sudenluolan asukkaat eivät näytä olevan hyvässä huudossa. — Hyvää sanaakaan heistä ei sanota... Susi-Uhosta poikineen. — Ja miksi? Johannes oli istuutunut jälleen ja Katri laski seistessään kätensä pöydän nurkalle. — Isä ei taida tietää, ettei Susi-Uho saa elää ihmisten ilmoilla, ei saisi oikeastaan sielläkään missä nyt on... sillä hän on... — Mikä on? — Henkipatto! — Minkätähden? — Tasalan isäntä sen paraiten osaa sanoa. — Niinpä taitaa, tuumiskeli Johannes ja nousi jälleen syöntinsä lopetettuaan. — Mutta minun tietysti täytyy lähteä heti sairaan äitisi luo! — Lähteekö isä? Sinne! — Tietysti! Miksen sitten? ‒ Ei siellä kukaan pappi ennenkään... ja miten osaattekaan? — Tulisit mukaan? — Voi, en kuunaan! — Äitisi luo! — Voi, elkää, rakas isä... — Miksi ihmeellä? — Siellähän ovat _ne_! — No, jollet tahdo. Tuleepahan tästä pian päiväkin... ka, eikös jo ala hämärtää! Niin, että kyllä kai osaan yksinkin. Johannes meni papin tupaan laittautumaan taipaleelle. Kotvan kuluttua, tultuaan sieltä täysissä tamineissaan, kysäisi hän Katrilta: — Onko äitisi ollut kauankin sairaana? — Johan se yli vuoden kuuluu... — Etkö ole nähnyt häntä lainkaan? — Minäkö! — No, kukas sitten, jollei oma lapsi? — Ei sinne uskalla kukaan. — Miksi ei? — Hyvänen aika, sehän noituukin ja taikoo ja panee tauteja! Ei hänestä — isä ei vain virka mitään, että minä... sillä ei hänestä kukaan uskalla puhuakaan... sillä mitäpä hyvää hänestä olisi puhumista, hänhän kähmii metsässä muiden pyydyksistä linnut ja muut otukset, sen setä parhaiten tietää, kun lähinnä asuu ja sen puolen metsistä pyydystää, se tappaa metsissä lampaitakin, varastelee nauriita kuopista ja... mutta eihän isä vain puhu, että minä... keskeytti tyttö peloissaan. — Ole huoletta! — Kirkkoon ei hän ole tainnut ikinä jalkaansa astua, Humuvuoren hiidelle sanotaan sielunsa luvanneen ja... — No niin! Marian haltuun nyt! virkkoi isä Johannes lähtien. 4 TASALAN VAPAATALOSSA Pihalle tultuaan täytyi Johanneksen pysähtyä katselemaan. Kuinka ihanan valkoinen, kuinka hohtavan puhdas olikaan sälöinen maisema aamun hieman harmahtavassa valossa! Yöllä oli vielä ripsehtinyt lunta, ja eheä, hiirenhypynkään rikkomaton, oli sen levittämä untuvavaippa pappilan pihamaalla, eilen tallatut askeleet ja reenraiteet olivat vain hieman kuopillaan pehmeästi taipuvan peitteen alla. Johanneksen täytyi pysähtyä ja hengittää syvään. Kuinka kohottavana, kuinka avartavana tulvahtikaan tämän ylevän ihanan lumimaiseman kuva hänen sieluunsa! Tuntui kuin se pyyhkäisisi hänen sielustaan pois monivuotisen luostarikammion tomun ja hän liitelisi, liitelisi kuin häkistään päässyt lintu taivahille, lähemmäksi pyhien asuntoja. Hän tunsi hurmaavaa vapauden, riippumattomuuden tunnetta, lumo tenhoisempaa kuin konsanaan munkkireppuineen täällä saloseuduillakin vaeltaessaan. Mutta samalla tunsi hän sisällään jotakin painavaa, sitovaa, hän tunsi suloisen värisyttävää pelkoa jouduttuaan näin omin päinsä elämään, omalla vastuullaan toimimaan. Oli hänellä ennenkin ollut vastuuntunteensa, mutta ei se tällä tavoin ahdistanut poven pohjia, sen keskipiste oli jossakin loitommalla, luostarikodissa, ja siellä tapahtuvan tilinteon ajatus yhtyi aina hänen vastuuntuntoonsa. Nyt ei hänen paljoakaan tarvinnut ajatella maallisia esimiehiään, heidän kanssaan ei hän suurin joutunut välittömästi tekemisiin. Mutta sitä painavammalta tuntui hänen vastuunsa omassa povessaan, taivahisen isän ja kaikkien pyhien silmien edessä. * * * * * Tietä myöten pappilan editse oli jo liikuttu. Narskuvin askelin lähestyi hän Tasalan taloa, joka tien varressa kohosi muita korkeampana, samoin kuin sen isäntäkin kohosi seurakuntansa ylitse. Tanu Tasaisen eli Daniel Danielinpojan — kuten se pappien ja riikin papereihin merkittiin — isä oli ollut tavallinen verotalonpoika, kuten pitäjän muutkin isännät. Mutta talo oli monien sukupolvien aherruksella kohonnut muita vauraammaksi, ja niin oli hän jo nuorena miehenä saanut päähänsä varustaa ratsumiehen valtakunnan puolustukseen, saadakseen siten talonsa verosta vapaaksi. Kaarle Nuutinpojan ollessa kolmatta kertaa kuninkaana oli tästä tuumasta tosi tullutkin ja samalla oli hän kotitalostaan ottanut aatelisnimen Tasainen. Niin oli hän kohonnut vapaasäätyyn, mutta ei se Tasalan isäntää siitään muuttanut. Talonpoikaisena miehenä hän pysyi koko ikänsä, ja Tasalan Tanuksi häntä vain puhuteltiin. Hän kyllä satuloi ratsun, laittoi aseet ja varustukset, mutta palkkalainen sai hevolla ratsastaa, palkkalainen aseet ja varustukset kantaa. Hän itse hoiti kotikontuaan ja puuhaili seurakuntansa asioissa aivan kuin ennenkin. Ei edes jättänyt työlästä nimismiehen virkaansakaan monine vastuunalaisina velvollisuuksineen ja herrojen kestityksineen, vaikka hän vapaamiehenä olisi hyvin voinut luovuttaa tämän luottamustoimen jollekin verotalonpojalle. Hän oli ollut kunnioitettu mies ennenkin, mutta kun hän täten oli kestänyt tulikoetuksen ja uskollisesti pysynyt kansanmiehenä, syveni kunnioitus ja luottamus häntä kohtaan monin verroin. Kirkonvanhimpana ja nimismiehenä oli hän muutenkin seurakuntansa keskipiste, mutta pitäjäläisten rajaton luottamus hänen persoonaansa kohotti hänet heidän silmissään melkein Rooman paaviakin korkeammaksi arvovaltiaaksi. Tähän tapaan olivat Johannekselle Metsäkulman vanhat ukot kertoelleet hänen munkkireppuineen kierrellessään pitkin pitäjästä. Eikä Tasalan jäyhä Tanu ollut poikaansakaan lähettänyt herrojen oppiin, ritarien luo hienoja tapoja ja aseiden käyttöä oppimaan, kuten vapaasäätyläisillä oli tapana. Omassa opissaan oli pitänyt, kesällä opettanut kyntämään ja muihin talon töihin, talvisin reen pajulla istumaan ja pitkinä puhteina veistämään, höyläämään ja vuolemaan. Sellainen oli tämän Tasalan nykyisen vapaamiehen pohjakoulutus ollut, isänsä monet taloustaidot hän oli perinyt ja samoin kokemukset ja tiedot pitäjän asioissa. Mutta oli hän sentään saanut oppia pitäjän papilta kirjoitusta, ruotsinkielistäkin, tajuamaan, olipa itsekin harjaantunut ainakin nimensä piirtämään. Täten kasvatettu poika oli isänsä kuoltua perinyt ei ainoastaan kotikonnun, vaan kirkonvanhimman ja nimismiehen luottamustoimetkin ja isänsä koko arvovallan. Tämä nykyinen Tasalan Tanu olikin mies isäänsä niin nimeltään kuin muultaankin. Oli sentään Turussa herroissa käydessään ja herrasvierailta kotioloissaan saanut hieman ylävähkömmän herrashäivähdyksen silmänluontiin, liikkeihin ja eleihin, hieman rohkeamman ja välähtävämmän vivahduksen ajatuksen käänteihin. Taloonkin oli yhteen ja toiseen kohdin tullut hänen aikanaan jotakin, mikä viittasi ylemmäksi ympäristöään. Niinpä oli laitettu oikein lasiruudutkin vierastavan ikkunoihin, vieläpä väenpirtinkin päätyseinälle. Ne oli Tanu ostanut samalla tiellä, kun oli hankkinut lasit kirkon kuoriin ja papintapaan. Tämäkin herrastammen oli siis oikeastaan tapahtunut ikäänkuin seurakunnan valtuutuksella. Johannes oli aikonut kiireisin askelin pujahtaa kylänraittia talon ohitse. Mutta päästyään aittarakennuksen ja vierastavan nurkkavälin kohdalle, kuuli hän pihalta kolketta ja sinne vilaistessaan näki hän Tanun pihalla puuta veistelemässä. Samassa veistäjä suoristui kulkijaa katsomaan, eikä silloin auttanut muu, täytyi mennä tervehtimään. — Jumalan terveheksi! — Terve toivojalle! Tanu laski kirveensä suoran solakkaa koivuntyveä vasten, jota oli parhaallaan kellestänyt, otti oikeasta kädestään ketunnahkarukkasen vasempaan ja pisti kättä. — Reenjalaspuuta tässä pintailin painettavaksi. Käydäänpäs sisään! — Kiitos suuri kutsunnasta! Mutta ei ollut tarkoitus tällä kertaa talla taloon. — Eikö! — Sairaan luo piti... — Kellekäs nyt on pappia haettu? — Eipä haettukaan, mutta lähdin kuultuani Katrilta, että hänen äitinsä on sairaana. — Ohoh! virkkoi Tanu Tasainen aika hämmästyksissään. Eivätpä ne ennen ole papit kutsumatta sairaissa käyneet, eivät väliin ensi kutsullakaan. — Olothan kuuluvat olevankin erikoiset. — Niin, erikoiset! Juuri niin, siksi juuri onkin kummempaa mennä sinne, tuumaili Tanu. Johannes katsoi kysyvästi Tanuun. — Eipä sinne, eivätpä jo ole sinne ennen tainneet hengelliset isät nenäänsä pistää... — Ja miksei? — No, eiväthän nuo taida taiat herranmieheen pystyä, virkkoi Tanu hymähtäen. Mutta entä jos tuohtuu sylirysyksi? Johannes naurahti, mutta virkkoi sitten vakavasti: — Niin, minunhan oikeastaan piti kysellä teiltä hieman tuosta perheestä. — Siinä on vähin juttua siinä. Astukaa sisään, niin jutellaan. Parasta on ensin kuulla, ennenkuin pistää päänsä ampiaispesään. Johannes taipui tuumaan, ja he astuivat sisään. Porstuasta tahtoi Tanu viedä vieraansa suoraan vasemmalle, vierastapaan, mutta Johannes arveli, että väenpirtistä oikealta varmaankin tavataan emäntä. Sinne he menivät, emäntä oli kuitenkin taloushommissaan pistäytynyt johonkin ulkosalle. Mutta pirtin ainoan, pikkaraisen lasiakkunan ääressä istui tyttönen koruleikkauksin kirjaillun värttinälaponsa ääressä. Lapsukaisen poskille lehahti ilmeisesti tavallista helakampi puna, ja hän nousi ketterästi pystyyn. Kun isä Johannes toivotti hänet Marian terveheksi, niiata hepsautti hän hennon sulavasti ja toivotti ujosti terveyttä toivojalle. Jo kun hengellinen isä astui lähemmäksi, ojentaen hänelle kätensä, painoi hän sen hartaalla kunnioituksella huulilleen. Sorja tyttönen! Solakkaa kasvua, ikäisekseen pitkänhuiskea, kasvot vaalahtavat ja soikulaiset ja kaarevain kulmien alla keskikokoisen sopusuhtaiset silmät, joista heijasti pohjolan taivaan vaalea sini. Kulmien välistä pisti kauniin somasti esiin suoraselkäinen nenä, jollaisia Johannes oli täällä päin huomannut paljon enemmän kuin synnyinseutunsa tavallisia nykeröneniä. Kaarevista kulmista kohosi isän älykäs otsa, ja vienopiirteisen suun ympärillä väreili äidin sydämellinen viehkeys. Tukka oli kullanrusoinen, ja juuri taivaan rannalta, lumisen metsän latvoilta pilkahtava päivänterä siroitti kutreille haaveiset kultahileensä. Lieneekö tästä johtunut, että Johannes näki tyttösessä jotakin niin häipyvän unelmoivaa, keveän vienosti kultaisen rusopilven hattaroilla liitelevää, ettei hän ollut havainnut sellaisen vivahdustakaan äidissä eikä isässä... vai olisiko unelmoiva ajatar leikitellen heittänyt häipyvät haavehuntunsa tälle sälöisen vapaasuvun hennonvehmaalle versolle... Lapsukaisen suloa katsellessaan tunsi hän niin hyväilevää hivelyä povessaan, että aivan tunsi tarvetta turvautua taivahiseen morsiameensa... Tyttö taasen katseli kainosti, mutta ystävällisesti hymyillen hengellistä isää, joka tarkasteli häntä niin pitkään. — Kaarina, koeta päästä hengellisen isän hyväksi ystäväksi, virkkoi Tanu rohkaisevasti tyttärelleen. Tytön silmistä sirahti iloisen anova päivänsäde hengellistä isää kohden. — Sinähän olet minulle saapuessani lahjoittanut ainoan kukkasi, virkkoi Johannes ojentaen hänelle toistamiseen kätensä. — Kiitos siitä, tyttäreni! Kaarina lehahti jälleen helakan punaiseksi, kun isä muisti, vieläpä tiesi niin tarkoin hänen kukkansa. Mutta tämä ilon tuulahdus pyrhälsi hänet samassa liikkeelle, hän sieppasi parhaan jakkaran mitä pirtissä oli ja raahasi sen Johanneksen luo. — Istukaa, isä! pyysi hän hartaasti. — Ehkäpä isä tahtoisi tulla vierastavan puolelle istumaan, virkkoi Tanu. — Mene sinä hakemaan äitiäsi. Kaarina riensi juoksujalkaa, ja Johanneskin jätti isännän kera pirtin, joka ylipäätään oli pitäjänpirtin tapainen leivinuunineen ja takkoineen sen syrjässä. Vierastuvassa, johon he porstuan yli menivät, oli paljon upeampaa. Se oli kaksin verroin suurempi papintupaa, sillä eihän hengellisen isän tarvinnut suurin vieraita majoittaa eikä hänen perheelleenkään tilaa varata. Seinähirret eivät olleet pyöreät, vaan piiluin paalustetut, niin että vain saumauksissa näkyi vähän pyöreää pintaa. Laipiota kannattamassa oli kaksi vuoliaishirttä, joiden keskivälillä laipiolaudat olivat vaakasuorassa, mutta reunoilta laipio kallistui loivasti alaspäin. Pirteissä niin tavalliset poikin ja pitkin soluvat monet orret olivat täältä kadonneet, ja kun savu takasta meni paasikivistä muurattua savutorvea suoraan katolle, olivat laipiolaudat ja seinähirret laipionrajaan asti säilyttäneet vilvakan ruskeahkon, hilpeän raikkaan värinsä, jolle kahdelta eri seinältä virtaili valoa tuskin parin vaaksan korkuisista, mutta sittenkin kokonaiseen kuuteen ruutuun puitetuista lasiakkunoista. Tanu kehoitti hengellistä isää riisumaan levättinsä, viitaten oven poskeen vaatenauloiksi kiinnitettyihin hirvensarviin, joiden vieressä riippui seinällä tuliluikku, uudenaikainen luotipyssy, jonka molemmin puolin riippui jousipyssyt ikäänkuin kunniavartiota tehden. Johannes kuitenkin sanoi pian aikovansa lähteä ja istuutui mustissaan suureen olkatuoliin, jonka selkä- ja käsinojat oli jo Tanun isävainaja omin käsin taitehikkailla leikkauksilla koristellut ja naisväki laittanut siihen koruompeluksin kirjaillun istuintyynyn. Pöytä, tuolit, penkit ja sänky nurkassa muistuttivat suuressa määrin Johanneksen näkemiä aatelisherrojen asuntoja, ja niistä kai Tasalan vapaamiehet, isä ja poika, olivat oppia ottaneet, mutta samalla tällä kaikella oli omaperäinen, jykevän kotoinen leima, ja Johannes tiesi, että näitä huonekaluja laittaessa oli niin edellinen kuin tämä nykyinenkin Tasalan Tanu saanut monet pitkät talvet päästään nousta veistämään ja höyläämään, vuolemaan ja kaivertamaan puolenyön puhteilla, ennen kukon kiekuntaa. Ikkunattomalla karsinaseinämällä sijaitseva liinavaatekaappi näytti olevan kaikkein upeimmin leikkauksin koristeltu, ja hämärässä valaistuksessa tämä kotitaiteen näyte kuvastui suorastaan satumaisin hahmopiirtein. Pöydällä Johanneksen vieressä seisovat kaksi kynttiläjalkaa kiinnittivät mieltä omituisuudellaan; ne oli tehty kokkohaukan kynsistä, jotka Tanu selitti kerran Turun markkinoilta lähettäneensä Ulvilaan sikäläisen kuulun taidesepän heloitettaviksi. Naisten aherrusta todistamassa olivat vierastuvan lattialla kotikarjan karvoista kudotut lämpimät matot, joiden keskelle oli Johanneksen istuman kunniatuolin eteen levitetty vanhan ukkokarhun talja, mutta erittäinkin vuoteen upeat uutimet ja kaksi pöytänurkan molemmille seinille ripustettua korukutoista seinäverhoa. Tuokion kuluttua astui sisään Anna emäntä, Kaarinan seuraamana, ja toi kodikkaan ystävällisesti myhäillen puolentoista vaaksan vahvuisesta ontosta katajan tyvestä koverretun ja kirjailluin hopeaheloin vannetetun olvihaarikan, josta heti hyvän tavan mukaan kulautettiin. Tervehdittyään Anna istahti ja Kaarina seisoi hänen takanaan, sormillaan hypelöiden äitinsä pitsitetyn tanun kurenauhoja. Anna emäntä kyseli, miten oli nukuttu uudessa kodissa ja miltä nyt olo tuntui, jollaikaa Tanu toi esiin korukirjaillun ja hopealla heloitetun nuuskasarven. Sen kärkitulppa avattiin ja siitä pistettiin sierameen. Anna emäntä lähti pian askareilleen jälleen, Kaarina vetääntyi neuvotonna ikkunan luo, mutta poistui pian hänkin, kun ei tiennyt mihin ryhtyä. Johannes loi kaihomielisen katseen tyttösen jälkeen. Mutta sitten kääntyi hän Tanu isäntään. — Niin, minunhan piti vähän kuulla tuosta miehestä, Susi-Uhoksi vai miksi häntä nimetään. Tanu kokoili tuokion ajan muistojaan, huokasi sitten ja virkkoi: — Hyvin ei hänen laitansa ole ja pahennusta ja ikävyyttä hänestä on koko kulmakunnalle. Ja kuitenkin olisi hänen elämänsä nuorena luullut päättyvän aivan toisellaisiin vanhuuden päiviin. — Mikä hän oli nuorena miehiään? — Hän oli reippain, uljain miehenalku koko pitäjässä. Senpätähden isävainaja hänet ottikin talon puolesta asevelvollisuutta suorittamaan. Useimmittain oli hän sotiteillä kotoa poissa, väliin oleskeli kotosallakin ja talon töissä. Kaikki hänestä pitivät, nuori väki melkein sankarinaan ihaili... kunnes sitten mies äkkiä hurjistui ja hänet ajettiin metsistymään... — Miten hurjistui? — Olin poikanen vain siihen aikaan enkä kaikkea niin tarkoin tiennyt enkä ymmärtänyt. Mutta lemmenseikat lienevät pohjalla olleet. Nuori Uho oli iskenyt silmänsä Vappuun, Topias suitsuttajan sisareen, eikä tytönkään povella lie jääpuraita ollut, lämminnä sanovat lekotelleen. Tytön tähden sitten poika häiritsi papin laillisen kotirauhan, oli mennyt sinne kiivastelemaan ja käsiksikin käynyt, vieläpä tytön ollessa siellä ripillä. Eikä siihen hellittänyt, meni vielä kirkkoonkin messua häiritsemään, kuten hullu humalainen. Käräjiin hänet siitä kuletettiin, tietty se, ja niin olivat selvät asiat, että rauhanlakien nojalla nuori mies tuomittiin koti- ja kirkkorauhan häiritsemisestä ikänsä kaiken rauhatonna harhailemaan, täysrauhattomaksi tuomittiin, henkipatoksi, jolle ei kukaan saa antaa suojaa, ei turvaa, ei ruokaa eikä juomaa. — Laupias taivas! — Niin kävi poika paralle. Eikä ole sanottu, että hän olisi vain pahan töitä havitellut, pahoja mielessään hautonut. Syytä näytti olevan sysissä, jos sepissäkin. Ja sen jälkeen kerrotaan papin alkaneen tyttöä monin tavoin ahdistella ja pyydystellä, papin toimesta sai tyttö sakotkin siitä, että oli henkipattoa hyysännyt. Metsänrinnassa oli heidän nähty toisiaan kohtaavan, ja ruokaa oli tyttö vienyt sinne mielitietylleen. Mutta mitä metkuja lienee sitten pappi käyttänyt, peloitellut ja hyvitellyt, lopulta oli saanut tytön taipumaan, vei pappilaan morsiokseen vai miksi morsioiksi niitä pappien kotikanoja nimetään. Siitä pesästä se juuri on Katri, joka toistaiseksi emännyyttänne hoitaa. Mutta... eikös Uho yhä kuulu melkein kylään ja eikö samainen Katrin äiti ole hänen vaimonaan? — Niin, kyllähän Susi-Uho nykyään asustaa jokitörmässä kappaleen matkan päässä kylästä. Sen jälkeen kuin Vappu sai sakot lemmittynsä hellimisestä, kaikkosi Uho kuitenkin tietymättömiin näiltä tienoin ja vuosikaudet hän maleksi missä lie maleksinut. Sitten vihdoin alettiin kertoa, että yksi ja toinen oli häntä vilahdukselta nähnyt lähimetsissä, arkana kuin metsän otus, hurjana kuin äkäinen peto. Luihun arka oli mies ollut alussa, usein muutti majaansa, ja sieltä täältä löydettiin loitompaa metsästä hänen hylättyjä säänsuojiaan, havulakkojaan ja kuusenkoskuilla vuorattuja pistekotiaan. Mutta vähitellen vetäytyi hän lähemmäksi vaanimaan, väijymään. Päivänä muutamana tavattiin Henrik pappi tieltä kuoliaana, pää puhki. Uhon syyksi sitä monet salavihkaan mielessään aprikoivat, mutta paljon siitä ei puhuttu, oli kuin äänettömään kauhuun kielet jäätäisi lohduttoman kovia kokeneen miehen kosto. Mahdoton olisi ollut asiaa näyttää toteenkaan, ja niin painui se äänettömyyden verhoon. Uhoa kohtaan alettiin siitä päivin tuntea kylässä melkein kunnioituksen sekaista kammoa, ja yhä pöyristyneempinä kierrettiin hänen liikkumapaikkojaan, kun kylässä alettiin kertoa hänen noituudestaan. Niin rohkaistui miehen luonto, hän esiintyi yhä huolettomammin ja alkoi jo asustella aivan rintamaillakin. Eipä aikaakaan, kun Vappu katosi veljensä luota, missä oli papin kuoltua oleskellut. Yhdessä laittoivat mäkitupansa, maasaunansa jokiahteeseen, siellä ovat siitä päivin pesustaneet ja elää retustaneet. Vakavan äänettöminä he kotvan miettivät kohtaloa onnettoman miehen. — Ei ole heikäläisiä kirkossa nähty, eivät ole papille silmiään näyttäneet, eikä ole pappi ennen uskaltanut sitä ampiaispesää sohimaan... — Sitä tärkeämpi on siellä tehtävä minulla, sanoi Johannes nousten. — No, joko nyt...? — Lyhyt on talvinen päivä! — Emäntä olisi laittanut hieman haukattavaa. — Ei nyt, toiste! — Aiotte siis todellakin...? — Mihin Herra on viittonut tien, sinne täytyy mennä Herran palvelijan. Ja ripein askelin taivalsi Johannes lumista tietä, kulkien ohi kirkon ja Suitsulan talon ja laskeutuen rinnettä alas jokilaakson uomaan. 5 HENKIPATTO Taipaleella Sudenluolaan, henkipaton luo, täytyi Johanneksen väkisinkin ajatella kirkkoisä Augustinuksen oppia, että Jumala olisi ihmiskunnan kadotetusta joukosta armossa valinnut ainoastaan muutamat autuuteen ja toiset ennakolta määrännyt synteihinsä hukkumaan. Johannes oli ajatellut tätä usein, ja hänestä oli tuntunut mahdottomalta, että tämä olisi vanhurskaan ja laupiaan isän tarkoitus, mutta sittenkin täytyi hänen itseltään kysyä, miten hänen oli suhtauduttava Susi-Uhoon, jos Jumala käsittämättömässä viisaudessaan olisi tosiaankin tuominnut hänet iankaikkisesti kadotettujen joukkoon. Oliko hänen jätettävä tämä mies oman onnensa nojaan, kenties julistettava hänelle herran vihaakin? Ei, Johanneksen oma lempeä sydän sanoi hänelle, että hänen oli julistettava kaikille syntisille laupiaan, rajatonta rakkautta säteilevän isän armosanomaa, koskaan keskeytymätöntä anteeksiantoa. Syntisestä itsestään sai riippua, tahtoiko hän tulla armosta osalliseksi. Ja Jumala yksin tiesi, kenen hän tuomitsi. Näissä mietteissä saavuttuaan niille paikoin, missä eilen oli kohdannut uhmaavan pojan, alkoi hän vasemmalta kädeltä tähystellä tietä, jota poika oli kulkenut. Vihdoin näkikin hän hangessa viimeksi sataneen lumivaipan peittämiä syvennyksiä, jotka tavallisessa askelten harvuisessa rivissä urkenivat jokiuomaan. Hän läksi astelemaan näitä askelia myöten, ja alussa kävikin se jotakuinkin helposti. Mutta jokilaakson pohjalle, jota pitkin kulki näillä paikoin aukea juova metsässä, oli kinostunut lunta niin paksulta, että nuori pappi sai siellä urria haarojaan myöten. Keskellä jokilaakson pohjaa virtaavan, tähän vuodenaikaan vähävetisen joen yli oli asetettu rinnatusten pari paksua puunrunkoa, jotka lumipeitteissään olivat sangen niljakat käydä. Yli päästyään ja taasen hikeen ja väkeen paksuissa nietoksissa urrittuaan pääsi hän vihdoin joentakaisen metsän reunaan, jossa askelkuopat alkoivat jälleen lumen alta häämöttää. Ne kulkivat kappaleen rinnettä ylös, sitten kiersivät vitalikkoon kaltevaa rinnettä. Kotvan kuluttua ilmestyi edestä päin pienoinen aukeama ja samalla kuului kirveen iskuja. Luotuaan sinne tarkemmin katseensa näki hän rinteestä pistävän esiin lumenpeittämän katon, jota vasten oli viistossa puita pystyssä. Ja tämän vinon pisteseinän vieressä näki hän ukon ja pojan heiluvan kirveineen, ympärillään liuta lapsia, joista suurin poikanen pinosi halkoja, toiset kantoivat niitä suoraan katon alle. Lähemmäksi tultuaan havaitsi hän, että rinteestä näkyi vähän hirsiseinääkin, jonka yläreunasta pilkoitti lumen alta viiston turvekaton reunaa ja katolla törrötti pitkä savun mustaama, ontto hongan tyvi lakeistorvena. Seinää vasten oli laitettu ohuehkoista salkopuista pisteporstua säänsuojaksi, ja sen oviaukosta näkyi seinästä maasaunan ovi. Pisteporstuan molemmilla puolin oli soikulaiset ikkunaluukut, ja niitäkin oli nähtävästi lämmitettäessä pidetty auki, koska niiden yläpuolella oli töyhtömäinen läikkä seinästä savunmustaamaa. Molemmat ikkunat oli tietenkin täytynyt tehdä tälle yhdelle seinälle sentähden, että se oli töllin ainoa hirsiseinä, muilta puoliltaan se oli kaivettu rinteeseen maan sisään. Ovesta palasi puusylyyksensä vienyt poikanen ja viittasi vieraaseen. Silloin niin isä kuin hänen kanssaan hakkaava suurin poikakin laskivat kirveensä riipuksiin, suoristuivat ja kääntyivät katsomaan. Johannes saattoi kuulla, että poika virkkoi ukolle nopeasti sanasen. Tämä kääntyi heti selin ja jatkoi työtään. Samoin tarttui kirveeseensä poikakin, jonka Johannes tunsi eiliseksi pojaksi, Suden-Tuiroksi. Hän astui aivan molempien luo, mutta nämä eivät olleet hänestä tietävinäänkään. Toiset lapset vain töllistelivät häntä avosuin ja pari isointa heistä nyhjivät toisiaan kyynäskolkkasin ja nauraa tirskuivat, kun hän toivotti "herran terveheksi" saamatta mitään vastausta. Hän tähysteli tarkoin Susi-Uhoa. Mies oli pitkä ja laiha olento, näytti aivan kuin hänessä olisi vain luita ja jäntereitä. Hänen vaatteensa olivat kymmenin kerroin siekaleiksi repeilleet ja kurotut yhteen, sadoin tilkuin, erivärisin kangaspaloin ja karvaisin metsällisten nahoinkin paikkaillut. Hän oli paitahihaisillaan, ja ikilikaisen, riekaleisen paidan repeämistä näkyivät kuivat, likamustat käsivarret; mutta kun hän löi, näyttivät koivuista kirvesvartta pitelevät käsivarret vetävän sille vertoja kovuudessa ja lujuudessa. Pää oli paljaana, ja tuuli pörrötteli tummaa, ylen takkuista tukkaa. Tällainen oli mies takaa katsoen. — Hyvää päivää, Uho! toivotti Johannes ikivanhaan kansantapaan, kun ristillinen tervehdys ei kelvannut. Ääni oli niin vakavan luja, että mies hätkähtäen kohosi pystyyn ja kääntyi vieraaseensa. Hänen leukapieliään ja poskiaan peitti tumma, vanukkeinen parta, kasvot olivat tummanruskeat liasta ja savusta, mutta niissä saattoi eroittaa jotakin yhtäläisyyttä pojan kasvojen kanssa. Kasvojen yläosan leimasivat samat rohkeat piirteet, mutta lisäksi oli kulmissa jotakin luihua. Ja silmistään syvältä kulmien alta singautti hän katseen, joka herätti mielessä kauhun ja säälin sekaisen tunteen; siinä katseessa oli samalla kertaa jotakin kirvelevän hehkuvaa ja jäätävän kylmää, terävän väijyvää ja välinpitämättömän tylsää, ovelan viisasta ja mielipuolisen synkkää, metsistyneen hurjaa ja maailman murtamaa — se katse leimahti räiskähtävän rajuna syvältä tuuheain, tummain kulmakarvojen alta, niinkuin salama pilven palteesta — mutta samassa oli se kadonnut, karannut kuin vaaniva tiikerikissa johonkin vielä syvemmälle, väijyen siellä saalistaan. — Päivää, vastasi hän ärähtäen ja kääntyi syrjäkariin ikäänkuin siten osoittaakseen papille, ettei tämä ollut tervetullut. — Olen uusi pappi, sanoi Johannes rauhallisesti. — Oletteko eksynyt tieltä? kysäisi Uho ja kumartui asettamaan koivupölkkyä telalle, lyödäkseen sen halki. — Jollette tule luokseni, täytyy minun tulla teidän luoksenne. — Olette tullut suotta. Täällä ei teitä tarvita. Ikäänkuin pitäen tämän selityksen riittävänä iski hän pölkyn halki yhdellä iskulla. ‒ Minulla on puhuttavaa kanssanne, sanoi Johannes hiljaa, mutta lujasti. ‒ Mitä sitten? kysyi Uho, ja odotti vastausta kumaraisillaan, toisella kädellään nojaten kirvesvarteen ja toisella pidellen halkaisemaansa kellestä. ‒ Eiköhän mentäisi ensin sisälle. Uhon otsa ja posket karahtivat niin tummanpunaisiksi, että sen saattoi nähdä noen altakin. Hänellä näytti olevan raivoisa sana karskahtavain hammastensa välissä ja hänen asentonsa oh melkein uhkaava. Mutta hän malttoi mielensä. Hän nakkasi kirveensä tantereelle ja astui tuiterasti tupaan pisteporstuan romujen välitse, välittämättä seurasiko pappi häntä. Tämä oli hänen takanaan, kun hän oli ehtinyt matalasta, natisevasta ovesta pilkkosen pimeään tupaan. Ovilautojen raoista tosin saattoi nähdä, että ulkona oli päivä, ja työntöikkunasta, jonka luukun Uho survasi auki, tuli siksi leveä valovirta, että saattoi nähdä tomuhiutaleiden karkelon. Mutta nokiset maaseinät pysyivät yhtä mustina kuin pimeässäkin. Permantoa ei Johannes olisi eroittanut maapermannoksi muusta kuin pehmeydestään. Vasta kun silmä oli tottunut puolipimeään, saattoi Johannes nähdä, että maakuoppa oli hajotuilla kelleksillä jaettu kahtia ja että toinen ikkunaluukku nähtävästi kuului toiseen puoliskoon. Ovensuunurkassa oli pyöreistä mukulakivistä tehty kiuas, jonka päällyskuvun läpi tuli lämmittäessä varmaankin leimahteli näkyviin. Peränurkassa oli likainen pöytälauta ja maaseinän varressa penkit kuten pirtissä ainakin. — No, mitä nyt? kysyi Uho puoleksi yli olkansa. — Olen tullut sairasta vaimoanne katsomaan. Lapset tunkeutuivat ympärille töllistelemään. Ainoastaan Tuiro oli jäänyt ulkosalle. — Vaimoani? Hän ei teitä tarvitse. Menkää sinne, mistä olette tullutkin, menkää vaikka helvettinne kattilaan! murisi Uho. — Ja mistä tiedätte, että hän on sairas? kysäisi hän puuskahtaen. — Hänen tyttäreltään. — Häh! Sekö nyt on kynsissä? — Ja velvollisuuteni oli tulla sairasta katsomaan. — Ette ole minulle velassa enkä minä teille. Olisitte antanut minun olla työssäni. Johannes kuohahti ja katsoi tulisesti mieheen. — Elkää olko niin vastahakoinen, Uho... aivan kuin teillä olisi jotakin salattavaa vaimoonne nähden. — Totta kai kotirauha on muillakin kuin papeilla... — Mutta pappia ette saa estää menemästä sairaan luo, joka kenties on kuolinvuoteellaan. ‒ No, tiedänhän, ettei teidän pappien kanssa ole hyvä joutua riitaan. Ja mikseikäs häntä nyt voisi näyttää — papillekin! virkkoi Uho katkeran myrkyllisestä — Missä hän on? — Tuolla! Väliseinässä oli ovi, jonka Uho potkaisi auki. ‒ Tuolla! sanoi hän toistamiseen. — Puhukaa hänelle nyt kylliksenne! Miehen äänessä kuului vahingoniloista naurua. Johannes astui ovelle, mutta hänen täytyi ponnistaa koko tahdonvoimansa, ettei paennut. Sillä sieltä lemahti aivan sydäntä kääntävä ilma vastaan. Sitäpaitsi, vaikka tämänkin huoneen ikkunaluukku avattiin, oli täällä niin pimeä, ettei saattanut eroittaa mitään. Johannes pyysi tulta. Pilkallisesti ärähtäen otti Uho esiin tulukset kiukaan kolkalta ja sai ihmeen nopeasti tulen päreeseen. — Tässä! Johannes otti päresoihdun ja meni kuopan peräosaan. Nurkassa näki hän puoleksi pukeutuneena kyyröttävän naisen, jonka pitkä tukka virui sotkuisina, kostean takkuisina suortuvina hartioilla, peittäen puolet kasvoistakin. Kesti kotvan ennenkuin kyyröttäjä huomasi, että joku oli tullut. Sitten käänsi hän vähän kasvojaan ja tuijotti tylsin katsein mustaan munkin kauhtanaan. Hän nauroi, kohotti luisen kätensä, siveli hyväilevällä liikkeellä luisia kasvojaan ja asetti sitten sormensa haralleen silmiensä eteen. Samassa hän nauraa kihersi kuin kevytmielinen tyttö ja sammalsi ja sopersi jotakin, mutta ei saanut ainoatakaan ymmärrettävää sanaa suustaan. No, puhukaa hänelle! sanoi Uho Johanneksen selän takana. Johannes kääntyi äkkiä. — Mitä olette tehnyt vaimostanne? kysyi hän tunnolle käyvästi. — Minäkö? kysyi Uho raivosta kirskuen. — Kysykää herraltanne ja jumalaltanne, mitä hän on meistä tehnyt! Hän kai tietää vastata... palvelijassakin puolesta! Johannes oli tämän purkauksen aikana palannut takaisin kuopan etuosaan, ja Uho oli sanatulvineen seurannut hänen kintereillään. Johannes tunsi täytyvänsä vaatia miehen tilille aivan kuin tämä olisi syypää vaimonsa turmioon. Mutta Uho ehti ennen. — Menin muuanna aamuna metsälle, hän oli yhtä terve kuin minäkin, ja lähtiessäni puhuin hänen kanssaan, kuten nyt puhun teidän kanssanne. Kun illalla palasin, oli hän rujona ja rampana, ampujaisen oli saanut. Uskokaa tai elkää! — Onhan voinut kohdata halvaus. — Voitte muuten kysyä Tuirolta, pojaltani. Hän oli ollut saapuvilla ja voi kertoa miten kaikki kävi. Uho oli puhunut kuin mies kaularaudoissa kiduttajalleen, joka vaatii tunnustusta. — Uskonhan minä, virkkoi Johannes melkein viihdytellen. — Mutta kuka hoitaa vaimoanne? — Emmekö me välitä? — Mutta ettekö voisi saada ketään naishenkilöä? Nainen parhaiten ymmärtää, mitä hoitoa ja vaalintaa nainen tarvitsee. ‒ He! Kai meidän pitäisi elää herroiksi ja ottaa oikein piika taloon! — Mutta eihän tällään voi jatkua. Vaimolla ei ole mitään hoitoa. — Mitä se teitä liikuttaa! puuskahti Uho kärsimättömästi. — Luuletteko hitolla olevanne täällä isäntänä? Menkää tiehenne ja jättäkää meidät rauhaan! — Ymmärtäkää minua oikein, sanoi Johannes koettaen tarttua miehen käteen. Tarkoitan teidän ja vaimonne parasta. — Papeilta, heiltä hänelle ja minulle on ennenkin taivaan lämmin leipä tipahtanut! — Mies parka! Vasta nähtyään, etteivät täällä hyvät puheet auttaneet teki Johannes lähtöä. — Jumalan haltuun! sanoi hän. Jos kuitenkin minua joskus tarvitsette, niin kutsukaa. Kenties teitä kerran ilahuttaa tietää, että olen joka hetki valmis tulemaan. Uho oli vaiti. Vasta kun pappi oli sulkemaisillaan oven jälkeensä, huusi hän katkeralla pilkalla: — Oletteko nyt urkkinut tietoonne, mitä halusitte tietää? Johannes ei kääntynyt vastaamaan. Hän kääri levättinsä kiinteämmin ympärilleen ja lähti kotimatkalle. Loitotessaan töllistä kaikuivat hänen takaansa poikaressujen äänet haukkuen ja nauraen. Tuiro ei ollut heidän joukossaan eikä häntä näkynyt missään. 6 HEHKIPATON POIKA Metsäpolkua jokilaakson uomaan laskeutuessaan vetäytyi Johanneksen otsa synkkiin ryppyihin. Hän oli nähnyt ensimäisen synkän kurjuuden kuvan seurakunnassaan, ja hänestä tuntui, ettei se enää kokonaan ollutkaan hänen aluettaan. Sudenluolassa ei ollut mitään maaperää hänen kylvölleen! Näistä ajatuksistaan tempasi hänet havainto, että askelpolkua oli lumisimmista paikoista lapiolla paranneltu. Häntä kummastutti se, sillä missään kohdin ei hän ennen ollut huomannut jälkeäkään siitä, että töllin asujamet olisivat itseään varten polkua lapioineet. Joenuomaa lähetessään huomasi hän samassa Tuiron, joka pisto pistolta lapioi uraa nietokseen jokilaakson aukeamassa. Poika oli niin syventynyt työhönsä, että Johannes pääsi huomaamatta aivan hänen lähelleen. Silloin vasta, kasvoiltaan hieman punastuen, loi hän häneen saman synkän katseen kuin eilenkin. — Jumalan terveheksi! sanoi Johannes. Poika astui polulta syrjään. Se oli kuin mykkä kehoitus, että pappi menisi hänen ohitseen. Mutta tämä pysähtyi ja katsoi syvään hänen silmiinsä. — Etkö tahdo vastata tervehdykseen;? — Päivää! — Kenelle tietä avaat? Turon silmät välähtivät, ja hänen vartalonsa suoristui uhmaten. — Omiksi iloikseni vain! sanoi hän ynseästi ja tökkäsi lapionsa lumeen. — Tuiro! sanoi Johannes lempeästi helähtävällä äänellä ja pannen kätensä pojan olalle. — Olet laittanut tietä minulle! Eikös niin? Jokilaaksoa pitkin kävi jokseenkin vinha tuulen viima. Se liehautti Johanneksen levättiä, niin että tämän lieve pyyhkäsi pitkän tukan pois Tuiron otsalta, paljastaen silmät kokonaan. Uhmaavan ilmeen alta välähti sieltä jotakin kirkasta hänen vastatessaan: — Niin, pappi! Arvelin, että pääsette sitten helpommin takaisin. — Kiitos, Tuiro! — Ja ottaen kätensä pojan olalta virkkoi Johannes: Etkö tahdo joskus käydä luonani pappilassa? — En! Vastaus kuului karhean jyrkältä, melkein vihaiselta. — Ja mikset? — Mitäs minä siellä... — Kävisit kirkossa sitten. — En sielläkään. — Ja mikset? — Isä ei laske. Tulisitko, jos laskisi? — En. — No, minkä tähden? — En menisi ensinkään kyläänkään, jollei joskus täytyisi. Olen mieluummin täällä väljässä. Hän veti syvään henkeään, ikäänkuin tarvitsisi enemmän ilmaa kylää ajatellessaankin. Johannes kumartui hänen lähelleen ja sanoi hyväilevällä äänellä: — Mutta jos joskus tarvitsisit ihmistä, joka tarkoittaa parastasi, niin elä unhota, että voit tulla luokseni. Tuiro oli vaiti. — Kuulitko, Tuiro? — Kyllä, vastasi Tuiro tuskin kuuluvasti ja tökitti lapiotaan hankeen. — Herran haltuun sitten! — Hyvästi! sanoi Tuiro ja laski melkein empimättä kätensä papin ojennettuun käteen. Johannes kapusi varovasti pitkuspuita joen ylitse ja jatkoi matkaansa syvässä hangessa urrien. Toiselle puolen metsärinteen reunaan päästyään vilkaisi hän jälelleen. Tuiro seisoi joen partaalla tuijottaen alta kulmainsa hänen jälkeensä, mutta huomattuaan papin katsovan jälelleen heitti hän lapionsa olalleen ja lähti kotitölliään kohden. * * * * * Susi-Uho oli maasaunansa edessä puita hakkaamassa, kun hänen poikansa palasi lapio olallaan. — Missä sinä olit? Tuiro oli vaiti. — No? — Tuolla vain... — Lunta lapioimassa? Äänettömyys. — Papille tietä tekemässä? Yhä sama tunnustava ja vastakynttä vetävä äänettömyys. — Teetkö jo sinäkin menoa papin ajokoirien laumaan! Tuiro teki puuskahtavan liikkeen ja oli purskahtamaisillaan itkuun. — Tuleekohan vesasta miestä kantoonsa! Toista pitäisi olla puuta sinussa, luuta pitäisi olla enemmän, sillä hammassuina syntyneitä ovat miehet olleet suvussamme. Havaittuaan pojan vetistelevät silmät alkoi Susi-Uho kertoa hieman lauhkeammin ärisevin äänin. — Oli muuankin metsämies... ei hän oravia ampunut... hevosia vei, otti ritarien parhaatkin syöttiläät ja sotaorhit. Väliin kiertyi kiinni, mutta livisti aivan läpi käsien, vaikka oli raudat jalkoihin taottu. Kerran sitten taasen takoi seppä rautoja hänen jalkoihinsa. Pappi seisoi vieressä, seisoi toinenkin, velhon silmä. Pappi ei mitään nähnyt, mutta toinen alkaa tuumia, että elä, seppä, siihen jalkaan tao, se on pirun jalka, tuossa on rosvon jalka. Niin viittasi myrrysmies paikkaan, missä ei kukaan ollut nähnyt mitään. Mutta silloin nähtiin siinä hevosrosvon jalka, ja alasimelta oli kadonnut pirun jalka, johon seppä oli rautoja asetellut. Sen verran on papeista pelkoa: jollei mailla ollut toista miestä, näkijää, olisivat riikinrakit taaskin jääneet lehdellä soittamaan. Näin kuulin piennä poikana setäukon kertovan, ja ota opiksesi sinäkin. Tuiro oli suurin silmin kuunnellut tarinaa. — Tämä pappihan on niin hyvä, rohkeni hän virkkaa. — Senkin hyviä... ketun häntä niillä on kaikilla kainalossaan, ärähti isä alkaen puuta isketellä. Hakatessaan mietti hän, että pojan oli hyvä tietää, mitä maata papit olivat. Ja niin kertoi hän puita hakaten, ähkäisten iskiessään ja kirvestä kehottaessaan taasen sanasen lisäten. Hyvä oli Heino pappikin, ryökäle, olevinaan, matlakka oli mies, ja rasva ja taivaan hunaja herahteli aina hänen kielellään. Hänen hännässään minäkin poikasena havittelin. Pyhimystä kuvatteli... mutta iski silmänsä äitiisi, punoi permiään, paulojaan viritteli. Kuulin äidiltäsi kaiken alusta alkaen, nauraen ja pilkaten kertoi hän minulle papin makoilusta. Kun ei muu auttanut, määräsi salarippiin. Äitisi ei uskaltanut yksin, minut tahtoi mukaan. Jäin papintuvan seinustalle vartomaan, kuulostelemaan. Eipä aikaakaan, kun alkaa kuulua tuvasta hätäparunta, siellä rääkkäsi ripitettäväänsä, oli piikansakin, vanhan akan, sitä varten laittanut kotoa pois. Töytään tupaan, siellä raastan äitisi elukan kynsistä ja annan hyvän muistomarjan päälliseksi. Silleen olisi kai saanut jäädäkin, mutta olin nuori ja kuohahteleva, minusta moinen pukki sai maata tunkiolla eikä näytellä pyhimystä kirkossa. Menin jalansyten pyhänä häntä läksyttämään, ja kun hän oli päässyt imelimpään kohtaansa, sanoin sanat, että jyrähti kirkko. Metakka siitä syntyi, arvaa sen, syntyi yleinen rähäkkä kirkossa, kävivät kiinni minuun ja syntyi tappelu. Käräjiin raahasivat, ja kaikki uskoivat, että olin vauhkon varsan tavoin syyttä suotta reuhannut niin kotona kuin kirkossakin, vieläpä puhuivat naisrauhan rikonnastakin, kun olin muka äitisi väkisin aikonut ryöstää, ripiltä vielä. Ja niin kirkkokahakka vei minut vain metsiin äitiäsi puoltamasta. Viimeiset sanat saivat lohduttoman katkeran sävyn, ja Susi-Uho vaipui miettimään, kirves hervotonna riipuksissa. — Monet pitkät vuodet elelin metsissä... ja sillaikaa pappi saartoi äitisi, sai pauloihinsa... mutta kun palattuani hänet yhytin, sai hän palkkarahansa. Iätkaiket vain kadun, etten malttanut mieltäni, heti iskin hengettömäksi... jos olisi vielä elävillä ilmoilla, pitäisin hyvät ajat puukkoa kurkulla, katseluttaisin kuolemaa kasvoihin ja sitten vitkaan nitistäisin... Näissä viimeisissä sanoissa oli niin jääkylmä, rajattoman vihan uho, että Tuiron silmiin kihosi kirkas, viileä kosteus, josta ei oikein tiennyt mikä tunne sen nostatti. Kenties se olikin ennen kihonnutta kosteutta, jonka isän sammumaton veriviha jäädytti. Syvässä äänettömyydessä jatkoivat he työtänsä. 7 SUITSUTTAJAN PERHE Suitsutan ohitse palatessaan näytti Johanneksesta tämä vanha talo niin hauskan kodikkaalta rinteellään, ja tuntui aivan kuin sieltä lehahtaisi lämmin tuulahdus vasten kasvoja. Hän poikkesi sinne melkein tahtomattaan. Hänen astuttuaan porstuan lonkahtelevaa honkalattiaa pirtin ovelle ja sen avattuaan lehahti häntä vastaan hivelevä lämmin. Sillä vaikka leivinuunia oli jo tänään lämmitetty ja leivät paistuivat siellä parhaallaan, paloi sentään valkea takassa uunin kylessä, luultavasti etupäässä valon vuoksi, sillä vanhat ihmiset rakastivat niin lämmintä, että pitivät ikkunaluukut päivisinkin tarkoin tukossa. Saara muori oli leipien paistuessa istahtanut karttaamaan sarkavilloja, sillä hän oli niin taitava sarankutoja, että ketkä tahtoivat oikein sorean kauhtanan, toivat kylästäkin villansa hänelle kehrättäväksi ja kudottavaksi. Kehruutaidostaan hän aivan ylpeili ja oli monet kerrat ihastuttanut kylän tyttöjä näyttämällä, miten pani värttinäpuikon pyörimään niin että se hyrräsi lattian yli toiselle puolen tupaa, jolloin kerta pyyhällyksellä tuli yhtä pitkä piusta lankaakin, vieläpä mitä tasaisinta lankaa. Topias ukko, suitsuttuja, istui takan ääressä. Hän oli avannut lämpimäin lammasnahkahousujensa napit ja paljastanut oikean reitensä, jota vasten kämmenellään punoi linnunansoja hevosen häntäjouhista. Vieraan nähtyään kiskaisi hän kiireimmittäin housunsa paikoilleen ja pisti puisen linkkunapin kiinni, rientäen samassa avaamaan ikkunaluukkuja. Ei niistä luukuista sittenkään päässyt talviviima pirttiin puhaltamaan, sillä ulkopuolelta oli puitekehys, johon oli kudottu ikkunaruutu ohuenohuista, läpikuultavista suopetäjän päreistä. Tämän päreruudun läpi kulettuaan oli valo jotenkin yhtä punertavaa kuin tulenvalokin ja sointui sen kanssa hyvin yhteen. Tupa kävi niin valoisaksi, että Johannes saattoi nähdä hyvin kaikki esineet, puhtaaksi pestyn honkalattian, leveän honkapöydän ja leveät honkapenkit. Tavallinen talonpojan tupa tämä oli, mutta kaikkialta, jyrkeästä honkalattiasta kiiltomustaan, usein luudittuun laipioon saakka, tuntui arkenakin tuoksahtavan jotakin pyhäistä tulijaa vastaan. Molemmat vanhukset aivan säteilivät ilosta vierasta tervehtiessään, ja ukki kehoitti puuta painamaan. Ukon terävät linnustajan silmät loistivat ja hänen kuivahkoilta suntionkasvoillaan henkäili punannäköistä häivää, ja eukon lempeiltä mummonkasvoilla heijasti iloinen innostus. — Siinä te nyt siis otatte! hykerteli vanha vaimo. — Nyt vasta oikein uskon, että saimme teidät tänne, kun näen. Ja sitten vielä muistitte meitä... tulitte ensi päivänä katsomaan! Samassa kävivät hänen kasvonsa ujon salamyhkäisiksi, hän asettelihe juhlalliseen asentoon ja availi jo suutansa. Mutta huomattuaan, että miehet istumaan päästyään olivat saaneet puheen päästä kiinni, vaikeni hän. Topias ukko oli kuitenkin huomannut hänen eleensä ja kysyi: — Mitäs sinulta...? — Minun runoni... virkkoi Saara ujostellen kuin pikku tyttö. — Ahaa! hykähti Topias vanhus. — Eukko oli laittanut runon terveisiksi papille, aikoi sen pappilassa ladella, mutta ei ollut rohennut. Nyt kuulema tahtoisi näyttää, mitä on kyhännyt. — Niinkö! Johannes oli silmänä ja korvana. Hän tunsi ennestään Saaran runolahjan. Pyhän Martin killassa olivat monetkin saaneet hengen ja ruvenneet runoille, mutta kenenkään muiden runoissa ei ollut sitä elävää hartautta ja sulavuutta kuin hänen. — Niin, että jos saan isältä luvan... — Ilolla! Saara yskiä hykähteli ja tunnusteli mielessään, millä äänellä alettaisi. — Ala nyt vaan ladella! kehoitteli Topias. Saara painoi silmänsä kiinni ja hänen kasvoilleen tuli aivan haaveellinen sävy, kun hän alotti: Terve, paimen, tultuasi, saavuttuasi salolle, luokse uuhten eksyneiden, karitsoiden karkuteille! Samassa remahti ovi auki ja sisälle tölmähti hattarahapsinen tyttönen, huutaen tullessaan: — Lammas vuonii! Johanneksen täytyi väkisinkin purskahtaa nauruun. Mitä sinä nyt noin! sanoi Saara nuhtelevasti. Mutta samassa riensi hän juoksujalkaa navettaan ja tyttö pingersi perästä. Topias oli tuskin vetänyt suutaan viistoon, vaikka näki papin silmistä yhä naurun pilkkuvan. Sitä on sellainen pyryharakka tuota tyttöä, sanoi hän suntiomaisella vakavuudellaan. — Monta kertaa huolestuttaa ajatellessa, mikä hänestäkin mahtaa tulla maailmaan. — Eihän tuossa mitään pahaa ollut... sattui vain vähän sopimattomaan aikaan, virkkoi Johannes vieläkin naurahtaen. — Jolleihän tässä... niin yleensä pyrkii hän liiaksi liehahtelemaan, mistä päin milloinkin tuuli heilahtaa. — Herkkähän se on lapsen mieli. — Tyttölapsen liiatenkin, jatkoi Topias. — Niin on, niin! Lienee tämä Pirkitta äitiinsä, äitikin sanoo lapsena olleensa herkkä luonnoltaan. — Ja sentään hänestä on tullut, kenties juuri siksi on tullut niin hyvä ihminen. — Niin, kunpa osaisi ja voisi tyttöä oikeassa kurissa kasvattaa. Minusta häntä pitäisi pitää kovasti aisoissa, mutta äiti pitää lempeää opastusta parempana. Miten sitten lie? tuumaili Topias katsoen kysyvästi hengelliseen isään. — Kyllä kai molempiakin tarvitaan, virkkoi Johannes mietteissään. Keskustelu pysähtyi siihen. Topias koetti sitä aloittaa uudesta päästä, mutta Johanneksen mieli oli kiintynyt Saaran keskeytyneeseen tervehdysrunoon, ja tuontuostakin vilkaisi hän oveen. Topiaskin huomasi sen. — Eipäs muoria ala sieltä kuulua, tuumi hän. Havaittuaan, että hänen ajatustensa latu oli keksitty, kävi Johannes kiinni lähimpään puheen aiheeseen. — Paljoko teillä on karjaa? kysyi hän. — Ei ole paljoille jaksanut heinämaita aukoa. Hevonen on ja lehmä, kolme talvilammasta ja vuohia parinen. Ei ole paljoa jaksanut, ei, pojat raivannevat niittyä lisää. — Missä pojat ovat? — Siellä metsässä urrivat. Toinen hakkaa, toinen vedättää rankoja kotiin. Minunkin piti illansuussa lähteä sinne raivioon riekonpermiä virittämään koivunlatvusten vierille. Siihen ne tuppaavat urpuja nokkimaan ja tepastelemaan. — Minä keskeytin teidät ansanpunonnassanne. — Hyvä oli vain! Samassa palasi Saara pirttiin. — Eihän siellä mitään erityistä hätää ollut, sanoi hän. — Kokonaista kolme vuonaa on iso musta lammas tekaissut, kaksi mustaa ja valkean. — No, nyt sitten! — Niin, sekö runo... vieläkö sitä siihen... Saara painoi uudestaan silmänsä kiinni ja saneli hartaasti värähtelevällä äänellä: Terve, paimen, tultuasi, salomaille saatuasi, luo hajaisen lammaslauman, paimenettoman poluille! Niin mä uuhi unteloinen, kuten kaikkikin karitsat, vuonat vienot villaltansa, jäärät jäyhät, sarvipäiset, oinahat orat otassa, harhateillä häiläköimme, karjastamme kaikonneina metsän synkkähän salohon, korven kolkkohon rytöhön, kun ei kuuta, aurinkoa paista lehvien lomitse, saamme heinän helpehettä, nurmen nuoretta nukatta upi juosta uupuneina, vaipuneina, voipuneina, mäkättäen, määkiellen, valitellen, voivotellen, päivän silmän paistamatta, kuuhuen kumottamatta, nukan nurmen maistamatta, nuoren heinän helpehettä. Suu on kuiva kostumaton, janon helle jäähtymätön, vaan ei lähdettä lähellä, noroa vesiperäistä; täällä riipovat risukot, kivilouhut loukuttavat, karhut kämmenin repivät, sudet hammassuin terävin. Terve, paimen, tultuasi, saavuttuasi salolle luokse uuhten uupuneiden, karitsoiden kaatuvaisten! Tuolla, paimen sä parahin, tuolla huudat ja huhuat sinivaaran viertehellä, ikitaivahan tasolla! Siell'on maassa marjanvarret, marjanvarret, puolanvarret, siellä mansikat mehevät, siellä mustikat makeat, siell'on nuori nurmen nukka, siellä kukkaset siniset, valkoiset, veripunaiset, keltaiset, tuhatväriset, joissa päivän paistehessa perhoset perehinensä liipottavat, laapottavat, hyörii hyttyset suristen, mehiläiset miilustavat mettä kennoonsa keräten; siell'on lähtehet suloiset, vesihettehet heryvät, siellä saa karitsa rukka, uuhi rukka uupuvainen elon vettä ehtymättä, ilon mettäkin iäti. Sinne pienet piiperrämme, kuikerramme, kaikerramme, helmahan hyvän isännän, paraan paimenen sylihin; siell'on leinon leuto olla, kaunis uinua utuisen helmassa hyvän isännän, paraan paimenen sylissä. Suurella mielenkiinnolla oli Johannes seurannut tämän luonnonkuvien sarjan vierintää silmiensä editse, ja runon päätyttyä oli hän niinkuin toisetkin vaipunut syvään hartauteen. Pirkitan, joka oli kohta äitinsä jälestä tullut pirttiin, oli se liikuttanut aivan kyyneliin. Kyynelkirkkain silmin tuli hän isä Johanneksen luo, pisti kättä ja sanoi hartaasti: — Jumalan terveheksi! ‒ Jumala ja pyhä neitsyt siunatkoot sinuakin, lapseni, sanoi isä Johannes ja meni sitten puristamaan Saaran kättä. — Kiitos kauniista runostanne! virkkoi hän. — Mutta ihmisen poika, vapahtaja, hän yksin on hyvä paimen, me muut sielunpaimenet olemme vain hänen heikkoja, itsekin eksyväisiä apulaisiaan. Saara kuunteli tätä muistutusta melkein katuvaisella nöyryydellä. Mutta suuresti ilahutti häntä se, että hengellinen isä pyysi joskus kirjoittaa runon muistiin. Samassa tulivat parhaillaan miehenikään ehtivät pojat puoliselle. ‒ Ai, leipäni! huudahti Saara ja hynttyytti uunin ääreen, kiirevilkkaan lappaen leivät uunista. Olivat ne kenties hieman liiaksi ruskettuneet, mutta eivät sentään pahoin palaneet. Hän riensi tyttärensä kera ruokaa laittamaan. Sillaikaa juttelivat Johannes ja Topias. — Ette voi uskoa, hengellinen isä, kuinka iloinen olen tulosanne ja siitä, että muistatte minuakin, kirkon halvinta palvelijaa. Toivottavasti ette unohda eukkoani ja joukkoani sittenkään, kun minusta aika jättää tai minulle mitä poikenluomaista tapahtuu. Lopun virkkoi Topias värähtävällä äänellä, ikäänkuin tietystä onnettomuuden uhasta puhuen. Saara oli juuri tuonut pöytään uunissa paistettua lampaan lapaa ja kuuli sanat. — Elä tuossa taasen vedä vanhaa virttäsi, Topi, nurisi hän rohkaisten. — Jättäisit kerrankin koko metsänkäynnin, kun huolet kerran sieltä tulevat! — Ole sinä vaiti, Saara, sanoi Topias. — Millä tässä sitten elettäisiin? — Puhukaa te hänelle, isä, virkkoi Saara. — Ei häntä sinne pakko ajaisi, ilmankin aina elettäisiin. Eikä tuolta enää nykypäivinä näy paljon metsällistä tulevan, vihako vienee viljan maasta, tora ottanee otukset. Enemmän se on hänen vanha tottumuksensa joka häntä sinne vetää pyydyksiä panemaan ja rehkimään. — Mikä siellä metsässä sitten uhkaa? kysäisi Johannes kummastellen. — Siellä on, isä, vihamies metsämailla, riitamies, joka on Topin henkeäkin uhannut. Ja siinä miehessä saattaakin olla sisua täyttämään uhkauksensa. Ja kuinka helposti sinne rytöihin voi kadota, ettei kukaan tiedä, mihin mies on joutunut! — Taidatte tarkoittaa Susi-Uhoa? Siitä miehestä olen kuullut melkein jokaiselta, jonka tapaan. Mitä hänellä on teitä vastaan? — Minun ristini hän on, jos kenen, virkkoi Topias vihaisesti. Pyydykseni pitää ominaan, otukset rassailee... kaiken vie, mihin käsi ulottuu. Muille antanee rauhan, minulta ottaa kuin oikeutenaan... sisareni, sairas vaimo, hänen vastuksinaan mukamas... ikäänkuin olisi keltään kysynyt ottaessaan ja ikäänkuin häntä, Vappu rukkaa, ei otettaisi sieltä tänne hoitoon... sisareni elatukseksi muka ottaa, ettei mitään itsellemme jää... Nälkä tietysti teetättää, mutta sietäisipä minun ruveta kaikkia metsärosvoja elättämään! Olen uhannut vetää hänet käräjiin, selkänahan nyletyttää ja korvat kerityttää, kuten varkaalta konsanaan. Mutta viisi se siitä välittää, uhkailee vain. Pannaankin hänet entinen pappi pani, julisti kirkonkiroukseen, mutta seitsemän se siitäkään... yhtä vähät välittää kirkon kuin maallisen esivallankaan kirouksesta... — Sisarenne laita on huonosti, eikö pian päässe vaivoistaan, keskeytti Johannes ukon mielenpurkauksen. — Mistä isä...? — Sieltä juuri tulin. Topiaan silmät revähtivät suuriksi. — Huonona on Vappu, toisti Johannes. — Halvattuna ja mielenvialla. Hoitoa hänelle tarvittaisiin. — Kukahan sinne uskaltaisi! kivahti Topias. — Halko ja kirveskin on pian pystyssä, jos kuka yrittää... — Niin, hurja on mies, myönsi Johannes. — Enkä tiedä, miten voimme saada sisarenne parempaan hoitoon, Vappu kun nyt on hänen vaimonsa eikä mies tahdo. Mutta jos teidän muuten täytyy häntä pelätä... — Pelätä! kivahti Topias hypähtäen pystyyn. — Se häntä pelätköön, mikä liekin otuksiaan... Mutta kuohahdus meni pian ohi, ja hän jatkoi synkästi: Tämän perheen tähden vain olen huolissani... siunausta ja onnea on Jumala suonut meille, onnellisia olemme olleet, päätti hän liikutettuna. Samassa antoi Saara merkin, että ruoka oli valmis. Johannestakin pyydettiin niin hartaasti ottamaan osaa ateriaan, ettei hän saattanut kieltää. Aterian jälkeen, kun Johannes lähti, pisti Saara muori hänelle vielä kolme, neljä leipää kainaloon. — Lämpimäisiä, sanoi hän. Pojat olivat syötyään painautuneet ruokalevolle. Mutta Topias ja Saara saattoivat mieleisensä vieraan honkaportaille saakka, ja Pirkitta tyttönen pyrhälsi heidän jälestään. Portailla he kolmisin katselivat hengellisen isän menoa niin kauan kuin tämä oli näkyvissä. Kävellessä palasivat Johanneksen ajatukset Saara muorin runoon. Pyhät kirkkoisät olisivat varmaankin pitäneet sitä pakanallisena, niin hellällä elävyydellä siinä kirouksen alaista luomakuntaa kuvailtiin. Ja läpeensä siitä näkikin, että lammasten hoitaja sen oli laatinut. Mutta mikä hartaus henkikään noiden tutun arkipäiväisten piirteiden yllä! Ja eikö ollut parempi, että hengellisiäkin asioita käsitettiin edes näin kotoisissa mielikuvissa kuin ettei niitä ensinkään käsitetty? Isä Johannes tunsi mielessään tyydytystä siitä, että oli vuosikausi takaperin pyhän Martin killassa antanut Saara muorille tämän runoaiheen pyhästä kirjasta. Se siemen oli langennut hyvään maahan, koska se vuosikauden mietinnän jälkeen oli kantanut näin värikkään hedelmän. 8 HYVÄ PAIMEN Sunnuntaiaamun pimeä valkeni valkenemistaan. Ja kuta puhtaamman vaaleina hanget alkoivat hohtaa, sitä näkymättömämmäksi himmeni papin tuvan pienen lasiakkunan edessä palavan kynttilän punarusoinen kajo, missä isä Johannes istui miettien saarnaansa. Jo puoliyön puhteella oli hän noussut miettimään, ja ajatukset tulvehtivat tullen ja mennen. Käsinkirjoitettua raamattuaan selaillessaan muisti hän kiitollisin mielin vanhaa Olavi lehtoria, joka ahkeroiden oli opastanut häntä ja muita oppilaitaan tähän pyhään kirjaan. Raamattua hänen aikanaan oli luostarikoulussa enimmäkseen tutkisteltu, jättäen syrjempään Petrus Lombardilaisen ja Thomas Aquinolaisen skolastiset saivartelut. Nähtävästi se oli ylempää säädetty, koskei hänen arvonimensäkään enää ollut "lector sententiarum", vaan pyhän raamatun lehtori, "lector in sacra pagina". Tosin vanhan lehtorin opetus oli vielä sittenkin ollut pahoin takertunut akvinolaisen tohtorin skolastisiin oppilauseihin, joita hän oli yksityisiä raamatun lauseita saivarrellen koettanut todistella, ja Johannesta oli enemmän viehättänyt lukea raamatun kirjoituksia ja kertomuksia sellaisinaan. Kieleen perehdyttyään ja koulutyöstä muutamain vuosien kuluttua enemmän vapauduttuaan oli hän yksin elävin mielikuvin elähtynyt raamatun tarinoihin ja vertauskuviin ja muovannut niiden pohjalle oman haaveellisen elämänkäsityksensä. Ah, saadapa tämä sana jokaista sydäntä valaisemaan! Eiköhän saarnamiehen oikea tehtävä ollutkin vain tulkita vapahtajan omia sanoja latinasta kansankielelle ja yksinkertaisin, kotoisin käsittein selittää, mikä pyhissä kirjoissa oli vaikeaa ymmärtää ja vieraihin käsitteihin ja kuviin pukeutunutta? Raamatun vertauskuvia oli hän ylipäätään havainnut kuulijainsa niin helposti käsittävän... miten niiden avulla sai yksinkertaisetkin sanan omimaan, vieläpä omassa mielessään hengentyötä tekemään, siitä oli Suitsulan Saaran runo ilahuttavana näytteenä. ... Hyvä paimen! ... Niin, miksei hän ottaisi juuri sitä ensi saarnansa aiheeksi, koska se kerran oli kansan elämää niin lähellä ja sitä niin hyvin ymmärrettiin? * * * * * Hänen ajatustensa työpajassa lietsottiin ja taottiin, hän sommitteli ja mietti, väliin istuen ja etsien profeetoista, evankelistoista ja apostoleista kaikki paikat, joissa jumalaisesta paimenesta puhuttiin, väliin nousten ja astuen innokkaasti edestakaisin pienessä papintuvassaan. Puoliyön puhteesta päivänvalkenemiseen oli hän siten työskennellyt yksin kammiossaan, eivätkä häntä häirinneet pitäjäläiset, joita varhain alkoi liikuskella pitäjänpirtissä, tullen ja taasen mennen. * * * * * Kohta päivän valettua oli hänen lähdettävä kirkkoon työpäiväänsä alottamaan. Ryhmitellen tai yksitellen tapasi hän tiellä kirkkoväkeä, ja kirkkomäellä oli miehiä ja naisia koko kopareittain. Ja koko seurakunta loi häneen ystävällisiä katseita, ynseyttä ei liittynyt niiden juroon uteliaisuuteenkaan, ketkä eivät olleet häntä ennen nähneet. Kirkon ovet oli jo avattu ja kaikki ulkonaolijat virtailivat papin saapuessa kirkkoon. Pitäjän eri kulmilta, kauempaa ja lähempää, oli tuotu kymmenittäin kastettaviksi lapsia, joita oli päässyt karttumaan, kun nyt oli kotvan aikaa saatu olla papitta. Johannes tahtoi ensin suoriutua tästä mutkallisesta toimituksesta. Sillä melkein kiusoittavan monimutkaiset nämä menot hänestä olivat. Kirkon porstuassa oli hänen puhallettava lasten kasvoihin, tehtävä ristinmerkit otsaan ja rintaan, laskettava käsi pään päälle, pantava suolaa suuhun, luettava rukouksia ja manattava pahoja henkiä väistymään, erikseen poika- ja tyttölapsista. Sitten luki hän suomeksi isämeidän ja uskontunnustuksen, ja kummit jankkasivat ne sana sanalta jälestä, monetkin ensi kertaa elämässään, vaikka ne oikeastaan olisi pitänyt ulkoa osata. Sen jälkeen oli hänen manattava jälleen pahoja henkiä väistymään ja siveltävä sylkeä lapsen korviin ja kasvoihin. Vasta nyt johdatti hän latinaa höpöttäen lapset kirkkoon ja ovipieleen kastemaljan ääreen ja kysyi kummeilta pienokaisten nimet, jotka kaikki olivat raamatullisia tai pyhimysten nimiä Aatamista ja Eevasta aina pyhään Henrikkiin ja pyhään Pirkittaan ja autuaaseen Hemminkiin, jota virallisesti vasta pyhimykseksi puuhattiin. Sitten seurasi jälleen latinankielisiä rukouksia ja manauksia, lasten rintaa ja hartiaväliä oli siveltävä pyhällä öljyllä ja tehtävä ristinmerkkejä. Ja saatuaan vielä kerran kuulla lasten nimet upotti isä Johannes heidät vuoronsa perään kolme kertaa kunkin kastemaljaan isän, pojan ja pyhän hengen nimen. Kasteen jälkeen puetettiin lapset valkeihin vaatteihin ja heidän käsiinsä pantiin palavat kynttilät, joita he kummien avulla pitelivät. Ja tätä tehdessään mumisi pappi jälleen latinankielisiä, jumalaisia salasanojaan. Kastetoimituksen aikana olivat seurakuntalaiset kokoontuneet taajaan kihermään kuorin edustalle ja katselivat pyhällä kunnioituksella papin tehotaikoja ja kuuntelivat pyhiä loitsuja. Mutta huippuunsa kohosi juhlatunnelma, harras ihmettely valtasi mielet, kun kastetoimituksen jälkeen sorjavartaloinen isä Johannes astui alttarille hopeanhohteisessa messukasukassaan ja alotti messun. Useimmat heistä ainoastaan aavistivat, että messutoimituksessa samoinkuin kasteessakin oli papin jokaisella liikkeellä ja eleellä, jokaisella luvulla ja laululla omat pyhät salatarkoituksensa. Mutta Topias suitsuttaja oli entisen Tuomas papin kuullut monissa eri tilaisuuksissa juttelevan näistä asioista ja oli jotakuinkin selvillä, että messupappi ruumiin ja pään taivutuksilla, polvistumisillaan ja käsien taivutuksillaan kuvasi eri tapauksia kärsimyshistoriasta. Hän sekoitti vettä viinikalkkiin sentähden, että Ristuskin miedonsi viinin ehtoollisella, hän pesi kätensä apostolienpesun muistoksi, hän heilutti suitsutusastiaa kolme kertaa sakramenttiviinin ja leivän yllä sentähden, että Maria Magdalena kolme kertaa — Simon farisealaisen ja Simon pitalisen luona ja pyhällä haudalla — uhrasi sulotuoksuisia voiteita voidellen vapahtajan ruumiin. Kun pappi sen jälkeen astui keskelle lattiaa, teki hän siten havainnolliseksi Jeesuksen menon Getsemaneen. Hän rukoili alttarin ääressä kumarassa ja nöyrässä asennossa sen rukouksen muistoksi, minkä Jeesus murheellisena rukoili Öljymäellä, ja hän esitti opetuslasten herättämistä keskeyttämällä rukouksensa, kääntymällä seurakuntaa kohden ja lausumalla kehoittavat sanat: _Orate frates!_ Tämän kaiken tiesi Topias suitsuttaja. Kaikki tiesivät, mitä merkitsi juhlamenojen huippukohta, kun messupappi korotti ehtoollisleivän ja kalkin päänsä ylle; kaikki tiesivät, että tämä vertauskuvallisesti esitti Ristuksen nostamista ristille, tiesivät silloin nähneensä Jumalansa ja vapahtajansa papin kädessä, ja ainakin tähän tilaisuuteen oli ehdittävä kirkkoon, vaikkei alkuun olisi ehtinytkään. Mutta ainoastaan Topias tiesi, että kun samana pyhänä silmänräpäyksenä hän itse, vanha, kunnianarvoisa Topias, helisti kaksi kertaa pientä hopeatiukuaan, niin ei tämä sulosoitto ollut ainoastaan merkkinä siitä, että suuri muutos, leivän ja viinin muuttuminen Ristuksen ruumiiksi ja vereksi, oli täytetty, vaan nämä kellonhelähdykset esittivät nekin samalla kahta tapausta kärsimyshistoriasta. Kellon ensi kertaa helähtäessä ehtoollisleivän korotuksen aikaan oli näet muistettava niitä torventoitotuksia, joilla roomalaiset sotamiehet teloituksissa hälvensivät rangaistavain pahantekijäin valitushuudot ja katsojain hälinän tai itkun. Mutta kun tuokion kuluttua kalkki korotettiin ja hän, Topias, helisti jälleen tiukuaan, niin tämä vienoinen kilinä edusti tällä kertaa paljon suurempaa jymyä kuin torventoitotusta, — ei enempää eikä vähempää kuin suurta maanjäristystä, joka syntyi viime hetkellä. Ja papin ääni, joka taasen kajahti pitkän äänettömyyden jälkeen, oli muistuttavinaan sitä, että Jeesus sanoi: "Se on täytetty", kallisti päänsä ja heitti henkensä. Sitten seurasi öylättiastian ja kalkin vieminen pois, joka edusti ruumiin viemistä hautaan ja tapahtui monin tempuin. Ja kolme ristinmerkkiä, jotka tehtiin yli kalkin, merkitsivät kolmea päivää, jotka vapahtaja lepäsi haudassa. Ja kaiken lopuksi pappi rukouksessa _Agnus Dei_ sanoin ja elein tervehti ylösnoussutta vapahtajaa. * * * * * Juhlatoimituksen aikana oli seurakunta haltioitunut haltioitumistaan, niin sujuvalla ja tenhoisalla arvokkuudella oli nuori pappi juhlatoimituksen suorittanut, niin kirkkaan sointuisasti helähteli hänen äänensä entisen Tuomas papin ja juoppolukkarin käheään ääneen verraten. Messun toimitettuaan jätti Johannes seurakuntansa hetkiseksi odottamaan ja pistäytyi sakaristoon. Hän olisi kyllä voinut asettaa saarnansa messutoimituksen edellekin, arvelipa, että seurakuntalaiset silloin olisivat jaksaneet paremmin kuunnella ja sulattaa. Mutta hän tunsi siksi suurta kunnioitusta virallista juhlatoimitusta kohtaan, että tahtoi jättää jälkijutteluksi vain, mitä itse pakinoi hengellisistä asioista. Kauan ei seurakunnan tarvinnut odotella. Äsken niin tenhoisan juhlallisesti esiintynyt messupappi astui nyt valkoisessa munkkikaavussaan vaatimattoman yksinkertaisesti, mutta vakavin askelin kuoriaidakkeen ääreen. Sieltä hän katseli ystävällisesti myhäillen seurakuntaansa, jyrkeitä, juroja miehiä, happameen hartauteen vetäytyneitä naiskasvoja ja töllistelevää nuorisoa, jotka kaikki kerääntyivät kuorin edustalle sankaksi joukoksi. Hän seisoi hyvän aikaa äänetönnä, puoleksi silmäillen tätä väkeä, puoleksi omiin mietteihinsä vaipuneena, ikäänkuin etsien sopivaa kohtaa, mistä alottaisi. — Rakkaat veljet ja sisaret! virkkoi hän sitten hymyillen. — Teillä on kai kaikilla lampaita kotonanne, vai kuinka? Seurakunta katseli ymmällä, monet epäröidenkin, pappia ja toisiaan. Varovimmat taisivat arvella, että lampaista ruvetaan vaatimaan kymmenyksiä täälläkin, kuten kuuluttiin vaadittavan rannikkopitäjissä, joissa oli Ruotsin oikeus vallalla. Vihdoin jurautti joku yrmeä mies joukon takareunalta: — Keillä on, keillä ei. — Useimmilla niitä on, virkkoi Tanu Tasainen. — Tiedätte siis myös, mikä paimen on. Sano sinä siellä, mikä paimen on? kysyi hän viitaten muutamaan paimenpojan kokoiseen pojanvekaraan. — Se, jota tukistetaan, vastasi poika topakasti. Seurakunta päästi hyväntuulisen naurun. — Kuinka niin? kysyi Johannes. — Lampaita ei juuri näillä seuduin paimenneta muuta kuin muutamina päivinä keväisin, ehätti suitsuttaja selittämään. Lampaiden oltua ensi päivää ulkona tukistetaan niiden paimenta illalla tultua kotiin, jotta villat paremmin kasvaisivat. — Niinkö? Se on taikuutta ja synti Jumalan edessä. Mutta eikö paimenen tehtävä ole kaita lampaitaan, valvoa niitä eksymästä metsään ja tuoda ne illalla kotiin? Eikös niin poikaseni? — Niin! — No, nyt, rakkaat veljet ja sisaret, vertaa Jeesus Ristus itseään tällaiseen paimeneen, ja seurakuntaa, heikkoja, eksyväisiä ihmisiä, vertaa hän lampaihin. Kuten paimen avaa lamponavetan oven ja päästää lampaansa laitumelle, samoin hän avaa meille oven vaeltaaksemme syntisestä maailmasta taivahiseen yrttitarhaan. Ja ketkä ovat hänen hengellisiä lampaitaan, ne kuulevat hänen äänensä. Hän kutsuu heitä nimeltä seuraamaan ja käy heidän edellänsä, ja lampaat seuraavat häntä, sillä ne tuntevat hänen äänensä, mutta eivät ne seuraa vierasta, jonka ääntä eivät tunne, eivät varkaita ja ryöväreitä, jotka tulevat vain tappamaan ja varastamaan. ‒ Se on totta, virkkoi Topias suitsuttaja.-— Kyllä lampaat tuntevat eroittaa hoitajansa ja vieraan. Meidän Saaran lampaat pelkäävät niin vieraita, ettei Susi-Uho saa niitä jousinkaan ammutuksi, vaan laittelee sitä varten erityisiä lammasloukkuja... Seurakunnan, etenkin miesten, silmissä näkyi vihainen välähdys, ja saarnaajan otsa rypistyi murheellisesti. ‒ Jeesus puhuu varkaista ja ryöväreistä hengellisessä merkityksessä, se on perkeleestä ja hänen sotajoukostaan. ‒ Kyllähän minä sen... minä vain... He tulevat vain tappamaan ja varastamaan, mutta hän on tullut, että kaikille pitää elämä oleman ja yltäkyllä oleman. Sillä, sanoo Ristus, minä olen hyvä paimen, ja hyvä paimen rakastaa niin lampaitaan, että hän antaa henkensäkin niiden edestä. Palkollinen, jonka omat lampaat eivät ole, pakenee ja jättää ne, kun näkee suden tulevan, ja susi raatelee ja haaskaa lampaat. Mutta hyvä paimen, sanoo tietäjä Jesaias, estää lampaansa varkaiden saaliiksi ja petojen ruuaksi joutumasta. Hän kokoaa heidät erämaista ja pimeistä laaksoista, eikä heillä pimeissä laaksoissakaan vaeltaessaan ole mitään pahaa pelättävänä, kun hyvä paimen on mukana, sillä hänen vitsansa ja sauvansa ohjaavat heitä. Kadonneet hän etsii ja eksyneet kokoaa, karitsat hän syliinsä ottaa ja kantaa helmassaan, ja emälampaat hän jälessään johdattaa, heikot hän vahvistaa, haavoitetut sitoo ja sairaat parantaa, nälkäiset ruokkii ja janoiset virvoittaa elämänvedellä. Ja vahvat estää hän heikkoja potkimasta jaloillaan ja puskemasta sarvillaan, siihen asti kuin hän heidät kaikki luoksensa kokoaa. Näin sanoo jumalanmies, tietäjä Jesaias, ja näin pyhissä kirjoissa monin paikoin vertauksilla kuvataan Jeesusta Ristusta, hyvää paimentamme. Mutta huomatkaa, rakkaat veljet ja sisaret, huomatkaa tarkoin, ettei hän tahdo ainoatakaan lampaistaan hyljätä, vaikka ne laumasta eksyneet ovat. Kaikki lampaansa tahtoo hän etsiä, kaikki tahtoo hän pelastaa harhapoluilta, joille he eksyivät, koska oli sumuinen ja pimeä, kuten Jesaias sanoo, kaikkia, ketään eroittamatta, kutsuu hän luoksensa tulemaan. — Minuakin! kuului pimeän hämärästä ovensuunurkasta puoleksi riemastunut, puoleksi epäröivä huudahdus, ja kaikki kääntyivät sinne katsomaan. — Suden-Tuiro! huudahti joku häntä lähimmistä, ja kaikkien kasvoille ilmestyi vihamielinen ilme, näyttipä muutamilla olevan halu käydä poikaan käsiksikin. — Luikitkos täältä, pakana! ärähti muuan miehistä. — Aiotko tulla tänne elämöimään, kuten isäsikin? huusi muuan vanha mies. — Antakaa pojan olla! huusi isä Johannes yli hälinän. Mutta poika oli jo pujahtanut ulos, ja vähitellen palasi hiljaisuus. — Miksi te, rakkaat ystävät, häntä herranhuoneessakin vainoatte? Muistakaa, että kaikki te olitte niinkuin eksyväiset lampaat, sanoo herra, vaan nyt olette palanneet sielujenne paimenen ja piispan tykö. Minulla on muitakin lampaita, sanoo hän, jotka eivät ole tässä lammashuoneessa; nekin pitää minun tänne saattaman, sanoo hän, ja he saavat kuulla minun ääneni, ja on oleva yksi lammashuone ja yksi paimen. Ja tiedättekös mitä, rakkaat ystävät, kerran, kun hänen opetuslapsensa tahtoivat karkoittaa pois isän, joka haki apua perkeleen vaivaamalle tyttärelleen, sanoi Jeesus: ei minua ole lähetetty muiden kuin kadotettujen lammasten luo Israelin huoneeseen, sillä nämähän ennen muita apua tarvitsevat. Ja toisella kertaa sanoi hän vertauksella: jos joku ihminen, jolla on sata lammasta, kadottaa niistä yhden, eikö hän jätä yhdeksänkymmentä ja yhdeksän korpeen ja lähde etsimään sitä, joka oli kadonnut? Ja löydettyään ottaa hän sen iloiten olallensa ja kotiin tultuaan kutsuu kokoon ystävänsä ja naapurinsa ja sanoo heille: iloitkaat kanssani, sillä minä löysin lampaani, joka oli kateissa. Samoin iloitaan, sanoo Jeesus, taivaassa yhdestä syntisestä, joka itsensä parantaa, enemmän kuin yhdeksästäkymmenestä ja yhdeksästä hurskaasta, jotka eivät parannusta tarvitse. Ja niinkuin hyvä paimen ei eksyneitä hylkää, niin ei meidänkään pidä eksynyttä veljeä ja sisarta hylkäämän, vaan meidän on häntä opastettava, kuten lammasemo määkien kutsuu katraasta loitonneita karitsojaan. Niin, rakkaat veljet ja sisaret, siten Jeesus, hyvä paimen, kadonneet etsii ja eksyneet oikeaan johdattaa. Hän kokoaa ja vie, sanoo tietäjä, kaikki lampaansa parhaille laitumille ja kaitsee heitä Israelin vuorilla vesilähteiden ja ojain luona ja suloisilla nurminiityillä, missä he saavat ihanilla kedoilla käyskennellä ja viileässä varjossa levätä. Rauhan Jumala, joka on kuolleista jälleen nostattanut tämän suuren lammasten paimenen, meidän herramme Jeesuksen Ristuksen, saattakoon teidät kaikissa hyvissä töissä toimellisiksi, tekemään hänen tahtonsa ja elämään niinkuin hänelle otollinen on, kautta Jeesuksen Ristuksen, jolle olkoon kunnia iankaikkisesta iankaikkiseen, amen! * * * * * Tähän Johannes päätti ja poistui sakaristoon. Saarnansa alkupuolella oli hän paikoittain kuullut naisten liikutuksesta nyyhkivän ja olipa jokunen miehistäkin hihallaan pyyhkinyt silmäkulmiaan. Mutta sitten tuon Suden-Tuiron välikohtauksen jälkeen oli seurakunta ikäänkuin vastatenässä kuunnellut hänen sanojaan. Hän näki, etteivät nämä siemenet sattuneet hyvään maahan, eivät herättäneet hyvää tahtoa, kenties vain epäröiviä kysymyksiä. Näiden kysymysten näki Johannes kirkonmenojen päätyttyäkin kuvastuvan häneen tähystelevistä silmistä. * * * * * Illemmalla tuli Topias suitsuttaja hänen luokseen papintupaan. Häntä oli ajanut etupäässä pelko varomattomain sanojensa johdosta kirkossa... kuka siellä olisi luullut Sudenluolan penikan olevan... Hän johti kiertäen, kaartaen puheen tänpäiväiseen saarnaan, sanoi seurakuntalaisten tulleen siihen käsitykseen, että kadotetuilla lampailla tarkoitettiin Susi-Uhoa ja hänen pesuettaan, ja monet olivat kyselleet keskenään, miten hengellisen isän neuvot oikeastaan olivat häneen sovitettavat. — Jeesus sanoo: rakastakaa vihamiehiänne, siunatkaa niitä, jotka teitä sadattelevat, tehkää hyvää niille, jotka teitä vihaavat, ja rukoilkaa niiden edestä, jotka teitä vainoovat ja vahingoittavat. — Mutta eikö tällöin paha esiinny vain yhä julkeammin? — Pyhässä sanassa puhutaan tulisista hiilistä, joita siten kootaan hänen päänsä päälle. — Mutta jos hän ei välitä, jos häneen ei mikään hyvä vaikuta mitään. Jos hän... jos hän käy vaaralliseksi kaikille muille... mikä meitä silloin suojelee hänen tihutöitään vastaan? — Se kuuluu maalliselle esivallalle, ei sielunpaimenelle. Topias hätkähti, olihan hän sitä itsekin ajatellut. — Neuvotteko siis kääntymään sen puoleen? — En, vastasi Johannes ikäänkuin koettaen saada takaisin sanojaan. — Jeesus ei siihen kehoita, eivätkä apostolit. — Mitäs sitten on tehtävä? — Rukoilkaa! Herran käsi on väkevä. Neuvotonna, alakuloisena lähti Topias suitsuttuja hänen luotansa. Varmaankin Tuiro kertoi hänen kielimisensä isälleen... ja Susi-Uhossa oli sisua kostamaan... * * * * * Isä Johannes vaipui hiljaisiin mietteihin. Nyt jälestäpäin ensimäistä saarnaansa ajatellessaan kiintyi hänen mielensä kahteen nuoreen sanankuulijaansa. Häntä ilahutti, että Tuiro oli sittenkin tullut kirkkoon, ja pahoitti, että poika oli niin armottomasti ajettu sieltä pois. Hän mietti huolissaan, mitä voisi tehdä pojan hyväksi ja opastukseksi. Mutta puhtaimmalla ilolla ajatteli hän pikku tyttöstä, joka oli seissut kirkon lattialla Tasalan isännän ja emännän rinnalla. Hänen vieressään oli seissut Suitsulan tytär, ja heidän käsivartensa olivat olleet kiedottuina toistensa ympärille, nähtävästi olivat he hyviä ystäviä. Mutta miten hartaasti Kaarina olikaan silmänsä tähdännyt häneen ja miten niissä oli kimmeltänyt haaveellinen, kostea loiste! Kaarinaa oli pyydetty hänen yksityisoppilaakseen, ja varmaankin hän oli saava tytöstä hartaan oppilaan. * * * * * Kaarina... hän oli hartain haavein kuunnellut hengellisen isän saarnaa... Hän oli nähnyt päiväpaisteisen laitumen... ahoniityn vesakon keskellä, jokiahteella ylöspäin Lipisevänrannan kylää kohden... ahoniityn, jolla kesäisin kasvoi niin paljon mesimansikoita. Tämä oli ollut laidun... mutta sillä heijaili niin vieno hengellinen utuharso... ikäänkuin mitäkin kyyhkyn untuvaa... Hän oli olevinaan siellä... pieni, valkoinen karitsa... valkoinen, untuvavillainen karitsa, joka hennoin huulin nypösteli maasta mesimansikoita... ja hän oli tuntevinaan itsensä niin turvattomaksi nähdessään synkän kuusikon jokilaakson takaa... siellähän saattoi olla vaikka mitä mörköjä... Kuinka hänen sydämensä olikaan ilosta sykähtänyt, kun hän oli kuullut, että hyvä paimen ottaa karitsan syliinsä! Hän näki hyvän paimenen tulevan... sillä oli samat hahmopiirteet kuin hengellisellä isällä, joka niin helähtelevällä äänellä puhui niin lempeitä sanoja... se oli hengellinen isä itse häipyneenä niin utuisen säteileväksi ja siirtyneenä kuoriaidakkeen äärestä sinne ahoniitylle... Ja hän kuuli hänen äänensä... ja tunsi hyvän paimenen hellästi ottavan karitsan syliinsä... ja karitsasta tuntui niin suloisen turvalliselta... Ja Kaarina haaveili siitä koko illan... ja hänen äitinsä hymähti, kun näki hänen silmissään karitsan katseen... 9 PYHÄ NEITSYT Tasalan Kaarina saapui eräänä iltana Suitsulan Pirkitan keralla Johanneksen luo papintupaan. He olivat tulleet kouluun. Isä Johannes tunsi melkein pistoksen sydämessään. Olikohan häneen niin vähän luotettu, ettei tyttöä uskallettu lähettää yksin... ja sentähden oli otettu seuralainen... — Juttelin Pirkitalle, että menen hengellisen isän luo kouluun, toimitti Kaarina. — Ja Pirkitta sanoi, että hänestäkin olisi se niin hauskaa... että hänkin tahtoisi oppia... Ja jos isä suostuisi, rupeaisimme käymään yhdessä... äitikin käski pyytämään... — Kyllä, käykää vain! Tytöt ilostuivat, ja Pirkitta aivan hyrskähti nauruun... hilpeydessään malttoi hän tuskin istua jakkarallaan... Isä Johannes alkoi opastaa tyttösiä kirjalle, johon samalla liittyi ruotsinkielen opetus, sillä eihän suomeksi ollut juuri mitään kirjoitettua. Paljoa ei ollut ruotsiksikaan, mutta isä Johannes katsoi sittenkin tämän kielen oppimisen tyttölapsiin läheisemmäksi kuin latinan, sillä siitähän saattoi heille olla enemmän iloa ja hyötyä joutuessaan herrasväen seurapiiriin. Oppituntien päätteeksi oli hän ajatellut kertoa oppilailleen jotakin kasvattavaa hengelliseltä alalta. Ja sopivinta hänestä oli aloittaa pyhästä neitsyestä. Hän kehoitti oppilaitaan vielä istumaan ja kuuntelemaan. Ja hän puhui: — Tärkeintä, lapseni, millä ihminen saattaa varustautua elämänsä varalle, on oppia tuntemaan jaloja esikuvia, joihin katseensa luoden ja heidän esimerkkiään seuraten voi rientää hyvällä tiellä eteenpäin. Ja mikä on jalompi — sanoo kirkkoisä Ambrosius — kuin Jumalan äiti, mikä ihanampi kuin hän, joka on valittu taivaan kuningattareksi, kuka puhtaampi kuin hän, joka on synnyttänyt lapsen ilman ruumiillista sikiämistä? Kerronpa siis teille esikuvaksenne hänen lapsuudestaan ja nuoruudestaan. Ensiksi sananen hänen vanhemmistaan. Jaakopin evankeliumissa kerrotaan, että Juudanmaalla oli rikas ja kunnioitettu mies, Joachim nimeltään. Auliisti jakoi hän köyhille yltäkylläisyydestään ja hurskautensa tähden sai hän ensiksi viedä lahjansa Jumalan temppeliin syntiensä sovitukseksi. Mutta eräänä päivänä työnsi hänet syrjään Ruben ja sanoi, ettei hän ollut ensimäinen, koskei hänellä ollut yhtään lasta. Tämä koski syvästi hurskaaseen mieheen, ja muistaessaan sukunsa itseensä sammuvan joutui hän katkeran surun valtoihin. Hänen ainoana lohdutuksenaan oli, että Jumala oli Abrahamillekin suonut pojan vielä vanhoilla päivillään, ja niin tahtoi hän rukoilla herralta pelastusta häpeästään. Ja menemättä sanomaan jäähyväisiä emännälleen lähti hän erämaahan paastoamaan neljäksikymmeneksi päiväksi. Joachimin kotona oli Anna, hänen emäntänsä, turhaan odottanut hänen palaamistaan temppelistä. Hän ei tiennyt, mihin hänen miehensä oli mennyt, ja luuli hänet iäksi kadottaneensa. Suruissaan puhkesi hän valittamaan: "Itkeä täytyy minun leskeyttäni ja itkeä täytyy minun lapsettomuuttani." Mutta suruissaan etsi hänkin apua herralta, pukeutui morsiuspukuunsa, virutti päänsä ja meni yrttitarhaan. "Kuule rukoukseni", huokasi hän, "sinä, joka olet siunannut Saaran kohdun ja antanut hänelle pojan!" Rukous ei häntä lohduttanut, surukseen kuuli hän laakeripuussa varpusen poikasten visertelevän, ja kukkaset tuoksuivat suloista hedelmällisyyttään. Hän puhkesi valittamaan: "Olen syntynyt Israelin pahennukseksi eikä minua voi verrata taivaan lintuihin eikä kukkasiin yrttitarhassa. Minä yksin pien hedelmätön, vaikka maa ja vesi kantavat hedelmän aikanaan ja ylistävät herraa!" Silloin ilmestyi enkeli ja ilmoitti Annalle, että hän oli synnyttävä lapsen, joka oli tuleva tunnetuksi ympäri maailman. Ja Anna vastasi luvaten, että hän oli pyhittävä lapsensa Jumalalle kaikiksi elinpäivikseen. Enkelin kadottua saapuivat sanansaattajat ilmoittamaan, että hänen miehensä Joachim oli tulossa.. Sillä hänkin oli erämaassa saanut ilmoituksen, että hänen rukouksensa oli tullut kuulluksi. Ja kun hän saapui, riensi Anna häntä vastaan, lankesi hänen kaulaansa ja sanoi: "Nyt tiedän, että Jumala on ylenpalttisesti siunannut minut! Sillä, katso, leski ei ole enää leski, ja minä, joka olin lapseton, olen synnyttävä lapsen!" Ja molemmat riemuitsivat ja ylistivät Jumalaa. Kun aika oli täytetty, synnytti Anna tyttären. Hän kiitti Jumalaa ja sanoi: "Minun sieluni on korotettu tänä päivänä!" Ja hän antoi lapselle rintaa ja nimesi hänet Mariaksi. Mutta Maria kasvoi ja oli ihanampi muita lapsia. Kun hän oli täyttänyt kuusi kuukautta pani hänen äitinsä hänet maahan, koettaakseen osasiko lapsi seista jaloillaan. Mutta lapsi ei ainoastaan seissut, vaan käveli seitsemän askelta eteenpäin ja palasi sitten Annan syliin. Silloin nosti Anna hänet maasta ja sanoi: "Elävän Jumalan nimessä ei Maria saa astua maan pinnalle ennenkuin hänet viedään herrantemppeliin." Ja Anna laittoi makuukammioonsa pyhän suojan, jossa ei ollut mitään alhaista ja epäpuhdasta, ja kutsui lastansa viihdyttämään hebrealaisten puhtaita ja viattomia tyttäriä. Heidän seurassaan vietti Maria ensimäiset elinvuotensa. Kun hän oli täyttänyt kolme vuotta, oli vanhempain täytettävä lupauksensa ja vietävä lapsi temppeliin. Maria jätti ainaiseksi kotinsa vanhempiensa ja leikkisiskojensa seuraamana, ja hebrealaisten tyttäret kantoivat soihtuja hänen edellään, ettei hän kääntyisi temppelistä pois. Mutta kun he olivat tulleet temppelin luo, tepsutteli lapsi itsestään sisälle pienillä jaloillaan niin suloisesti, että Israelin lapset ihastuivat, ja pappi otti hänet vastaan siunaten, suuteli häntä ja pani hänet alttarin kolmannelle portaalle istumaan. Ja hänen vanhempansa menivät kotiaan, ihmetellen ja kiittäen Jumalaa, kun ei lapsi ollut palannut heidän jälestään. Mutta Maria kasvoi herran temppelissä kuin kujertava kyyhkyläinen ja sai ravinnokseen mannaa enkelien kädestä. Hän oli valkoinen kuin lumi, hänen kasvonsa loistivat kuin kirkas lyhty, jonka lävitse sielu palavana kynttilänä säteili. Kun hän oppi puhumaan, ei hän puhunut turhia eikä koskaan pahaa kenestäkään. Hän nauroi harvoin, mutta kun hän joskus hymyili, niin suun hymy yhtyi silmien säteilyyn, niin että oli suloista häntä nähdä. Lempeydessään oli hänen helppo surra surevaisten ja itkeä itkeväisten kanssa, mutta iloltakin voi hän iloitsevaisten keralla. Iloa herätti hän pelkällä näöllään, sillä niin kaunis ja kirkas hän oli, että häntä tuskin kärsi katsoa. Koskaan — sanoo isä Ambrosius — ei nähty tylyä ilmettä hänen kasvoillaan, ei koskaan huikentelevaisuutta hänen esiintymisessään, koskaan eivät hänen eleensä ja liikkeensä olleet muullaiset kuin miellyttävät eikä hänen äänensä muuta kuin sävyisä, koskaan ei hän ollut muullainen kuin nöyrä ja suloinen. Ja niin antoi ruumiin muoto, eleet ja liikkeet kuvan hänen sielunsa puhtaudesta. * * * * * Näin kertoi isä Johannes oppilailleen pyhän neitsyen lapsuudesta, kertoi kertomuksen temppelineitsyestä, joka oli ollut vuosisatojen ihanne ja vienyt monet neitoset luostariin... Ja sitten luki hän monet sivut isien kirjoista, joissa omistettiin kaikki ajateltavat hyveet tälle tyttölasten ihannoidulle esikuvalle, aina kynsien, hampaiden ja sierainten puhtauteen saakka... Näitä viimeisiä kohtia ei hän kuitenkaan lukenut, sillä hänestä tuntui häiritsevältä ajatella nenän puhtautta taivahisen morsiamensa yhteydessä ja kiusalliselta puhua siitä haaveksivalle pikku neidolle, joka istui hänen edessään... Hän oli puhuessaan koko ajan katsellut Kaarinan suloisia kasvoja, oli liikutetuin mielin nähnyt, miten niillä kuvastui yhä kohoava hartaus, miten ne olivat ikäänkuin kietoutuneet utuiseen huntuun ja miten silmiin oli tullut harras säteily, ikäänkuin kimmeltävä kajastus jostakin kaukaa ja korkealta. Kaarina näytti niin elähtyvän kertomukseen, niin hartaasti omivan mieleensä ihanan esikuvan hyveitä, että Johannes oli vähällä unhottaa eroituksen pyhimystarun ja todellisuuden välillä ja luuli melkein näkemänsä taivahisen morsiamensa edessään... Seuraavalla kerralla lupasi hän kertoa, miten Maria joutui pois temppelistä ja tuli jumalanpojan äidiksi. Ja tytöt lähtivät kotiansa. * * * * * Kaarina mietti miettimistään hengellisen isän kertomusta pyhästä neitsyt lapsukaisesta ja koetti elähtyä hänen esikuvaansa... Temppeliä ajatellessaan tuli hänen mieleensä muitta mutkitta kotipitäjän kirkko... Ihanalta tuntui hänestä ensin mennä sinne valkeissa vaatteissa... Ja isä Johannes nostaisi hänet alttarille istumaan... Sitten muisti hän yhtäkkiä, että häntä oli puhdeaikaan kovasti peloittanut kulkea yksin kirkon sivuitsekin... ja aivan kammottavalta tuntui hänestä jäädä sinne yksin yöksikin... Mutta ehkäpä hengellinen isäkin jäisi silloin sinne... ja tulivathan sinne enkelit tuomaan mannaa... Kylmäkin siellä oli talvella... mutta voisivathan he olla sakaristossa, jota lämmitettiin... hengellinen isä ja temppelineitsyt... Ei tämä temppelineitsyenä olo sellaisenaan oikein häntä viehättänyt. Mutta nöyrästi tahtoi hän seurata esikuvaansa... ja sitä hartaammin koetti hän omia tämän hyveet... ja ajanoloon alkoi tuntua niin pyhän juhlalliselta ajatus mennä kirkkoon eikä tulla pois... jäädä sinne ainaiseksi... pyhittäytyä taivahista isää palvelemaan... * * * * * Neitsyt Maria tuli temppelistä pois... siitä kertoi hengellinen isä seuraavalla kerralla. Ja sitten seurasi elämänvaiheita, joissa Kaarina ei voinut kuvitella seuraavansa esikuvaansa... ja hänestä tuntui, ettei niitä hänen seurattavikseen tarkoitettukaan... Sitten tulivat kertomukset jumalaisesta ihmisenpojasta, hänen elämästään, sanoistaan ja teoistaan. Ja silloin kirkastui kirkastumistaan, elpyi yhä elävämmäksi kuva hyvästä paimenesta, jonka hän taannoisena sunnuntaina oli ollut näkevinään ahoniityllä jokiahteella... Kaarina näki hänen väikkyvän ilmielävänä sielunsa silmiin isä Johanneksen pään ylitse... hänen näköisenään, mutta häipyneenä säteilevän utuiseksi olennoksi... Hän näki hänen lempeät silmänsä ja kuuli hänen lempeästi helähtelevän äänensä... Mutta neitsyt Marian jumalainen äitiys oli mennyt hänen ohitsensa, loitonnut johonkin kauas... Hän itse pysyi karitsana... temppelineitsyenä... hän muuttui siksi Mariaksi, Martan sisareksi, joka oli paremman osan valinnut, istui hyvän paimenen jalkain juuressa ja kuunteli hänen lempeää ääntänsä... ja hänen sydämensä oli kuin kanteloinen, joka yhä herkemmin värähteli tämän äänen kosketellessa... * * * * * Niin vieri talvi kevään korvalle. Päivät lämpenivät ja kirkastuivat. Lumi suli huohottaen mailta, pälvet paistoivat jo puiden juurilla, mäkitöyrästen päivärinteillä ja seinävarsilla. 10 VAROITUS Yöllä on kylmänyt... huhtikuun yönä... on jäätänyt kevätpäivän vettämän hangen. Ja aamulla on hankiainen. Sudenluolasta lähtee mies, repaleinen mies, vetäen jukosta kelkkaa, jossa on tyhjä pärevasu. Perästä kulkee poika ja työntää kelkkaa pitkistä takakaplaista. Puoliyöstä ei ole vielä kauan... tuskin vielä kevätaamu alkaa sarastaa... mutta jo lähtevät liikkeelle Sudenluolan asukkaat... Äänettöminä, hiiren hiiskauksetta tekevät he taivalta... eivät kule hankisimpia paikkoja... päiviä etsivät, vaikka kelkka ottaa kiinni sulaan maahan... päiviä myöten kierrättelevät Suitsulan viimekesäisen halmeen reunalle... nauriskuopalle... Hiljaa ottaa Susi-Uho pois kuopan suulta pehut ja laudat... laskeutuu kuoppaan... — Kas niin! jupisee hän. Arvasinhan sen... kuoppa nauriita puolillaan... mutta elähän, antaisikos köyhälle, sairaalle sisarelleen... olisi synti ja vahinko, jollei ottaisi kitupiikiltä... miekkosella on syytä kiittää Jumalaansa, kun häneltä otetaan, mitä hänen paatunut sydämensä ei ymmärrä antaa... teemme hänelle hyvän työn vain... oikein vain teemme... Näin jupisee hän, vierittelee kasasta nauriita pieneen vasuun, jonka Tuiro ottaa vastaan kuopan suulla ja kaataa nauriit suurempaan. Niin tehdään monta monituista kertaa, kunnes suurempi vasu on täynnä... Sitten kuopan suu kiinni ja taipaleelle... päiviä myöten kierrätellen... hikiotsin kelkkaa kiskoen... — Hangella kulkisi paremmin, virkkaa Tuiro. — Jälet näkyvät siellä... — Antaisi näkyä! — Seuraisivat niitä... — Antaisi seurata... oikeudellahan otamme! — Pidä suusi, poika! Sitä sinä et ymmärrä... Poika vaikenee tyytymättömän näköisenä. Häntä miellyttäisi paremmin taivaltaa tasaista, kovaa hankea, jossa kelkka niin hyvin liukuu. Miksi hiipiä, kun on kerran oikeus... Päiviä kierrättelevät he joen varrelle maasaunansa lähelle ... siellä kaatavat nauriit pälveen ja kokoavat peitteeksi havukasan... * * * * * Isä Johannes oli eilen ollut pitäjän perukalla antamassa muutamalle kuolevalle viimeisen voitelun. Väsynyt hän oh tällä matkalla, oli nukkunut sikeästi yönsä ja makasi aamulla tavallista pitempään... aina kuuden korville. Heti hänen noustuaan tuli Katri sanomaan, että Topias suitsuttaja oli kotvan aikaa istunut pitäjänpirtissä ja tahtoi puhutella hengellistä isää. Susi-Uho lienee taasen tehnyt tepposiaan... lisäsi hän. Isä Johannes käski pyytää Topiasta luoksensa. Topias suitsuttaja kertoi synkkänä, että eilisaamuna, kun hän hankiaisella oli mennyt halmekuopasta nauriita hakemaan, havaitsi hän siellä toisen käyneen ennen häntä ja tehneen suuren loven nauriskasaan. Mihinkä köyhät ihmiset joutuivat, jos sellaista menoa jatkui, se oli helppo arvata... Mutta mitä miehelle oli tehtävä, sillä kyllähän varas tiedettiin? Johannes mietti käsi otsalla ja huokaillen. — Kyllä minä olen tässä alkanut ajatella, virkkoi Topias puuskahtaen, — etteiköhän ole paras toimittaa koko mies lain kouriin. Kyllä hän on jo tehnyt selkänahkansa ja korviensa edestä... Yhä synkempänä mietti Johannes. Hänen täytyi ajatella varsinkin nuorta Tuiroa, joka sai kasvatuksensa sellaisessa ympäristössä. — Ehkä menisimme yhdessä puhumaan Tasalan isännälle... — Puhumaan? — Niin, ja neuvottelemaan. ‒ Mitäpä puheista... kiinni olisi mies pistettävä ja merkittävä... oppisipahan vähän pelkäämään ja häpeämään... Johannes huokasi ääneensä. — Menkäämmehän nyt kuulemaan Tasaisenkin mieltä. He menivät. Ja kuultuaan suitsuttajan kertomuksen tuli Tasalan Tanukin murheelliseksi ja otsa vetääntyi päättäväisiin ryppyihin. — Eiköhän liene parasta pistää mies lopultakin kiinni ja viedä lakitupaan? arveli Topias suitsuttaja. Vapaamies Tasainen, pitäjän nimismies, näytti olevan valmis. Mutta hän oli myös kirkonvanhin ja katsoi kysyvästi hengelliseen isään. — Minä olen arvellut, virkkoi Johannes, että me, kirkonvanhin ja minä, yhdessä kävisimme häntä vielä muistuttamassa ja varoittamassa... varsinkin lapsiliudan tähden. Jollei siltä olisi apua, sitten minusta sielunpaimenena saisi asia mennä laillista latuaan. Kirkonvanhin mietti kotvan ja kysyi sitten suitsuttajalta: — Tehdäänkö niin? Suitsuttava istui synkkänä ja huokasi: — Apua en siitä usko koituvan.... pahempaa vain... Omasta puolestani vähät välittäisin, vaikka hengen nitistäisi, mutta lapseni ja joukkoni... Hohoi, tätä elämää! Kostoa se mies vain hautoo, kun kuulee, että olen esivallalle kannellut... Tanu puolestaan arveli, että jos Susi-Uho pistettäisiin kiinni, vaikkapa vain ajakseen, niin koituisi hänen lapsiliudastaan pitäjälle vastusta. Sentähden oli hän puolestaan taipuvainen hengellisen isän tuumaan. — Olen muuten usein ajatellut hänen vanhinta poikaansa, virkkoi Johannes. — Hän on siinä iässä, että isänsä koulussa voi hänestä tulla tätä pahempi, ja kuitenkin luulen hänessä olevan paljon taipumuksia hyvään. Olen ajatellut, että ottaisin hänet luokseni, jos se kävisi päinsä... tekisipähän mitä käskettäisiin... — Riippuu tietenkin isästä, virkkoi Tanu kylmästi. Lopulta päätettiin, että isä Johannes ja kirkonvanhin kävisivät Susi-Uhoa ojentamassa ja varoittamassa. Nämä molemmat eivät voineet suitsuttajan kostonpelkoa ottaa oikein täytenä totena. Topias teki lähtöä. — Tule, Topi, mukaan lankosi vieraiksi! hymähti Tanu isäntä. — En, en, virkkoi tämä säikäyksissään. — Menkää te vain, parempi se on. Johannes ja Tanu lähtivät Sudenluolalle. Tällä kertaa olikin sinne helppo päästä, sillä hanki kannatti vielä, vaikkakin aamupäivän sateet olivat jo sen pintaa hieman hiuottaneet. Astuttuaan maasaunaan näkivät he auki jättämästään ovesta virtailevassa valossa, että koko ryysyläisjoukko oli kokoontunut aterialle likaisen pöytälaudan ääreen. Suuressa pahkakupissa oli heillä edessään kasa keitinnauriita, ja tämä kiinnitti niin nimismies Tasaisen mieltä, että hän meni aivan läheltä kurkistamaan, vakuuttautuakseen, olivatko ne tosiaankin keitinnauriita. Vieressä oli puulautasella suolojen kera paahdettuja ruisjauhoja, apposia, joihin nauriin kylkeä hieraistiin ennenkuin haukattiin. — Vieläkö niitä Uholla on nauriita omasta halmeestaan? kysyi hän. — Entäs sitten? kivahti Susi-Uho. — Eikö saa rauhassa syödä nauriitaan? — Omiako ovat...? — Näyttävätkö sitten teidän nauriiltanne? — Suitsuttajan halmekuopasta kuuluu toisyönä nauriita varastetun. — Onko nähty ottaja? — Eikö lie nähtykin... tietty hän ainakin on... — Olihan mulla yhtä suuri halme kuin suitsuttajallakin... — Toiset syövät pelkkiä nauriita... Tuiro oli noussut pöydästä ja seisoi uhmaavassa tenässä kiukaan luona. Häntä kuohutti niin isän kieräily, että hän leimuavin silmin odotti vain tilaisuutta sanoakseen ärhentelevälle Tasalan ukolle suorat sanat... Miksi kieräillä, olihan heillä oikeus... Mutta hän ei saanut sopivaa tilaisuutta puuttua puheeseen. — Uho! sai isä Johannes sanoiksi. — Vanhurskaan, mutta pitkämielisen Jumalan nimessä tulimme sinua varoittamaan ja kehoittamaan, että luopuisit pois pahoilta teiltäsi ja lakkaisit vahingoittamasta lähimäistäsi... — Mitä pappi täällä taasen tekee? tiuskaisi Uho. — Enkö ole jo kerran sanonut, ettei täällä tarvita — — Varo, Uho! virkkoi Tanu Tasainen. — Hän on täällä virkansa puolesta, ja minä voin virkani puolesta panna sinut heti kiinni ja viedä lakitupaan... — Onkos vieraat miehet? — Tekosistasi kyllä voidaan siksi paljon näyttää toteen, että sinut tuntuvasti ja näkyvästi merkitään. Susi-Uho oli vaiti, vaani vain tuimin, väijyvin silmin syvältä silmäkuopistaan. — Uho! virkkoi isä Johannes sävyisästi. — Poikaasi Tuiroa olen usein ajatellut, ja ottaisin hänet mielelläni kasvattaakseni... — Hä, pappi? — Hänellä olisi oppiaika parhaallaan... — Ja sinulla aika kaikota! Vai nyt, kun pojasta alkaa olla apua töissä, pitäisi hänet riistää... — Hänen parastaan vain tarkoitan. — Kyllä tiedämme parhaamme ilman pappeja ja pippejä! Eikös niin, Tuiro? kysäisi isä poikaansa kääntyen. Tuiro seisoi allapäin. — No, tahdotko mennä papin piskiksi? — E-en, vastasi Tuiro hiljaa. — Minkäpäs sille... virkkoi Tanu Johannekselle. Isän tahto on määräävä. Johannes nyökäytti myöntävästi päätään ja kysyi sitten katkeamattomalla kärsivällisyydellä: — Mitenkäs vaimosi voi, Uho? — Eipä taida papista olla parannusta hänen voinnilleen, ärähti Susi-Uho. — Ennallaan on äiti, virkkoi Tuiro allasilmin. Tanu teki lähtöä. — Huomaa kyllä, sanoi hän lujasti, ettet kadu entisiä tekosiasi, eikä silloin ole toivoa paremmasta vastedeskään. Mutta muista, että jos jatkat elkiäsi, ei sinua seuraavalla kerralla säälitellä lastesikaan tähden, vaan kaikista tihutöistäsi tulet saamaan hirveän rangaistuksen. — Ja vielä hirveämpi on oleva Jumalan vanhurskas rangaistus! lisäsi Johannes. Tällöin, lähtiessään, tuli Johannes vielä vilaisseeksi Tuiroon, ja hän huomasi pojan seisovan tuiman uhmaavassa asennossa, ensi kerran tänään. Panikohan poika uhman uhkaa vastaan? Kenties nämä susiluolalaiset olivat sitä luontoa, ettei uhka heitä lannistanut...? Mietiskellen asteli hän Tasalan isännän rinnalla yhä pahemmin upottelevaa hankea ja vasta tielle päästyään puuttui taivaltoverinsa kera keskusteluun. 11 PIETARI TEINI Kukkivan pihlajan lehdeksissä lehahteli hiljaa suvinen tuuli, levittäen lemuavaa tuoksua pappilan päiväpaisteisen nurmipihan nurkkaukseen, missä isä Johannes istui turvepenkillä kotipihlajan lehdeksien alla. Hän oli äsken palannut kirkosta, jossa oli pitänyt messun ja pienen saarnankin, heittänyt kuumottavan, mustan levättinsä papintupaansa ja istahtanut avopäin ja valkokaapuisillaan tähän viileään katvepaikkaan. Hän oli kiintynyt ilomielin silmäilemään suurta valkoista päiväperhoa, perhosten kuningatarta, joka liipotteli sinikelloissa piha-aidan varrella ja liehutteli leveitä, puoleksi läpinäkyviä valkosiipiään, niin että niiden mustat pilkut ja takasiipien kaksi punaista, tummareunaista silmätäplää vilkkuivat silmää kiehtovana värileikkinä. Yhtäkkiä liepsahti perhonen näkymättömiin aidan taa ja isä Johannes kohotti katseensa silmäilemään nurmipihan yli. Silloin vilahtaa tieltä veräjän takaa silmiin nuorukainen, jonka tuttu kuva ikäänkuin kotituulahduksen rintaan leyhäyttää. Veräjälle kääntyy hän tieltä, pudottaa muutaman veräjäpuun ja raosta pihaan puikahtaa. — Petrus, totisesti! huudahtaa isä Johannes, nousee ja melkein juoksujalkaa vastaan rientää. Lämpimään, isälliseen syliin sulkee hän rakkaan vieraan ja sitten vasta katsoo, miten poika on paljon kasvanut, että melkein mieheltä näytti, ja päivettynyt ihan tummanruskeaksi. Mutta tutut olivat piirteet, ja entinen tiedonjanoinen tuike pilkahti silmästä. — No, ettäs tulit maalaispappia katsomaan! Ja tuomaan nuorekkaan tuulahduksen suuresta maailmasta tänne salon soppeen, ja tutun hengähdyksen Turun korolta!.! Emmehän ole nähneet sitten Turusta lähdettyäni! Että ihanko tulit vartavasten minua tervehtimään? ilahteli isä Johannes. — Eipä ollut muutakaan määrää... teiniretkillä olen! Isä Johannes silmäili sorean verevää, hyvin puettua nuorukaista. Ei hän juuri näyttänyt "resuteiniltä", miksi kansa kerjääviä Turun piispankoululaisia nimesi. — Minä olen luullut... — Mitä niin, isä Johannes? — Että teinimatkoja tekevät vain köyhät pojat, teiniapua anoen. — Saattaahan sitä muutenkin katsella... palavasta halustani minä vain läksin... tuntui, etten olisi teini enkä mikään, jollei olisi taivalluksistani kerrottavaa, kuten toisillakin pojilla. Suuntasin taivalluksen tännepäin, kun isän luo mieli palasti! — Ilo oli, ettäs tulit! Samassa tuli Katri käskemään puoliselle. Haukattuaan palasivat ystävykset jälleen pihlajan katveeseen. — Koetin ehättää, selitti Pietari teini, — kirkkoon messua kuulemaan, mutta myöhästyinpäs vain. Kai saarnasittekin? — Tietysti. — Tiedättekös, minullakin on niin kova halu saarnaamaan! Viime pyhänä jo yritin... — Niinkö? Mistä sitten...? — Taitavista ja tyhmistä neitseistä... — Ja heidän menostaan ylkää vastaan! — Niin! virkkoi Pietari hilpeän hämillään. Johannes myhäili. Hän tiesi omasta kokemuksestaan ja oli sitten monta kertaa nähnyt, miten juuri se vertaus nuorisoa erityisesti viehätti... — Eikös se ole luvatonta? arveli hän. — Niinkö saarnaaminen? — Niin, teinien! — Se nyt oli vain eräässä talossa tien varrella... kotihartautta... muutamia neitosia ja akkoja oli naapuristakin... Johanneksen täytyi naurahtaa jälleen ajatellessaan tätä pulskaa poikasta neitosille saarnaamassa... jumalaisesta yljästä ja hengellisestä morsiamesta... — Nuorihan tuota vielä olet saarnaamaan, tuumi hän. — Nuori! huudahti Pietari. — Onko se vika? Hoitaahan Sten Sturekin jo koko valtakuntaa, vaikka on vasta yhdeksäntoista... — Tosiaan! Onko hänet jo virallisesti tunnustettu ja valittu? — Kyllä kai... tai juuri näinä päivinä valitaan... ja kyllä hänestä maan päämies tulee... Turussa ovat kaikki hänen puolellaan, aina linnanisännästä alkaen. — Onko piispakin? — Sanovat olevan hänenkin sydämessään, vaikka vähän vipuaa... sanovat Ruotsin puolella muutamain herrojen, arkkipiispan varsinkin, teristelevän vastaan, ja Arvi piispa on mielinkielin... — Tarkoinpas sinä tiedätkin! virkkoi Johannes ihmeissään. — Me teinithän häntä kannatammekin kaikista innokkaimmin! Keväällä muuan poika jo karkasi sotimaan hänen puolestaan... olisimme lähteneet kaikkikin, jos oikea sota olisi ollut edessä. Jos meillä olisi valta, olisimme jo aikoja huutaneet hänet kuninkaaksikin! — Aika aikaa kutakin! hymähti Johannes. — Pienimmät pojatkin ovat niin innoissaan, että vanhaa paavileikkiä leikkiessään panevat nuoren Sten Sturen paavin sijaan! — Paavin viralta! — Hyvin joutaakin! Kuuluu olevan tanskalaisten puolella ja suosivan Trollein puoluetta... — So, so... puhu kunnioituksella pyhästä isästä, kun kerran papiksi aiot! Pietari vilkaisi kysyvästi, oliko isä Johannes tosissaan, ja vaikeni sitten. — Eikös sinun teiniaikasi Turun piispankoulussa ala jo päättyä? kysyi Johannes. — Vuosikausi on vielä jälellä. Ensi talvena ruvetaan lukemaan logiikkaakin, ja se kai on hauskempaa kuin ainainen latina, prosodia, retoriikka ja matematiikka... — Ja sitten pappisuralle? — Ei, isä on luvannut, että pääsen vielä Saksanmaalle. — Lukuja jatkamaan? — Niin. — Mikä onni! huokasi Johannes. — Niin, kuinka palavasti halajankin sinne suureen maailmaan! Piennä poikana, kun kuulin muutamalta saksankestiltä, kuinka Kolumbus on purjehtinut yli avaran valtameren ja löytänyt suuren, tuntemattoman maan, alkoi minun haluni palaa vaeltamaan ympäri maailmaa. Kaikilta kesteiltä ja laivureilta, jotka tapasin, kyselin sitten, mitä he olivat kuulleet hänen matkoistaan... ja unelmoin purjehtivan! aavoilla ulapoilla ja löytäväni uusia maita... — Ihaninta on etsiä jumalaista valtakuntaa, virkkoi Johannes mietteissään. — Niin, syventyi Pietari unelmoimaan. — Mutta minusta tuntuu, että taivahinen autuuskin on lähempänä siellä suurissa valtamaissa. Italiassa, etelän ihantolassa, kuuluu elämä olevan suloinen kuin unelma. Siellä elää suuria taideniekkoja — niin kertoi muuan kesti, joka oli siellä matkustellut ja elänyt —, jotka maalaavat kauniimpia kuvia kuin kauneimmatkaan elävät ihmiset. Maalaavat madonnan niin, että vasta niitä kuvia nähtyään voi hänet käsittää täydessä suloudessaan. Maalaavat viimeisen tuomion, niin että ilmielävänä näkee taivahisen isän kunniassaan, pyhät ympärillään, ja kiirastulen ja helvetin tulisen järven. Niiden kuvia kuuluu olevan Saksassakin, ainakin saksankesti niin tiesi, ja ehkäpä saan siellä nähdä... — Niin, virkahti Johannes. — Ja vanhoista kätköistä, sanoo lehtorimme, kuuluvat oppineet siellä kaivaneen esiin jaloja kreikkalaisia kirjoja, joista ikäänkuin uhoo uusi, elävä henki. Kenties siellä opin kielen, että saan lukea niitäkin! — Ja uuden testamentin kirjoja alkukielellä! ihasteli Johannes. — Niin, virkkoi Pietari teini vaipuen haaveksiviin mietteihin. * * * * * — Kuinka tässä tuoksuu! virkahti hän kuin heräten. Hän loi katseen, hyväilevän katseen kukkivaan pihlajaan. Kasvoille tuli lämmin ilme ja silmiin unelmoiva loiste. — Eikös minun kotipihlajani ole suloinen? kysyi Johannes. — Niin, ja se muistutti minulle meidän kotipihlajaamme. — Särkilahden kartanossako? — Ei, vaan Turussa. Taivassalosta se kyllä on kotoisin, kotitilaltamme. Olin aivan pieni poika, kun eräänä kesänä äidin kanssa löysimme sieltä pellonpientareita niin ihmeen sorean pienen pihlajan. Syksyllä kalvoimme sen hellävaroen äidin kanssa maasta, toimme rattailla Turkuun ja istutimme kaupunkitalomme ikkunan poskeen, kaalipellon reunaan. Se oli äidin lemmikki, hän suojeli sitä kuin silmä teräänsä, sitä kasteltiinkin hellesäillä... ja huimasti se on kasvanut, se alkaa olla jo suuri puu! Niin, äidin lemmikki se on, ja sen tähden... Hän katkaisi yhtäkkiä vaipuen mietteihinsä, ja hänen silmiinsä tuli kostea loiste. — Sentähden äitini kerran pikastui niin, etten ole milloinkaan nähnyt hänen niin pikastuvan. Ja tämän ainoan kerran pikastui hän minuun, lisäsi hän värähtävällä äänellä. Isä Johannes katseli nuorukaisen mietteihin vaipuneita kasvoja eikä kiirehtinyt häntä kysymyksillään. — Äidin kotipihlajassa oli niin soreita haaravesoja... yksi varsinkin oli sorea ja sivakka... En tiedä, miten saatoin olla niin ajattelematon... olin silloin innostunut onkimaan ahvenia joen partaalta ja tahdoin toisten poikain edessä ylpeillä soreimmasta onkivavasta... minä vitaisin puukollani äidin pihlajasta soreimman, sivakimman haaravesan... Taasenkin hän pysähtyi tuokioksi ja jatkoi sitten: — Tietysti äiti sen heti huomasi, eihän hän kauan lemmikkiään katsomatta jättänyt. Kova onni satutti niin, että juuri silloin menin kaalimaahamme. Ja silloin äiti pikastuksissaan sanoi minulle sanan, joka... se tuntuu sydämessäni hautautuneen paksun, paksun untuvavaipan alle... mutta ei tämä pikastuksen sana minuun niin koskenut — olinhan isältä tottunut sellaisia saamaan — kuin mitä sitten seurasi. Sillä... äiti... armas äiti... _hän_ tuli pyytämään _minulta_ anteeksi... Hän nyyhkytti ja silmät olivat kyyneliä täynnä. — Minä olin niin onneton, että tahdoin vaipua maan alle, ja sanoin, etteihän _minulla_ ollut _hänelle_ mitään anteeksi annettavaa... Silloin äiti itki niin tuskallisesti... ja minä vaivuin itkien hänen syliinsä... ja annoin muka anteeksi... koska hän niin tahtoi... Hän oli vaiti pitkän aikaa ja lisäsi sitten tyynemmin: — Sen ainoan kerran olen nähnyt äidin pikastuvan... ja sen ainoan kerran pakoitti hän minut antamaan muka anteeksi hänelle... eikä mikään elämässäni ole ollut niin tuskallista! * * * * * Pietari teini viipyi parisen päivää isä Johanneksen vieraana, ja paljon heillä oli juteltavaa pitkästä ajasta. Kolmantena aamuna lähti Pietari taivallustaan jatkamaan. Isä Johannes katseli pappilan veräjältä nuoren ystävänsä jälkeen ja mietiskeli mielessään, ettei poika näyttänyt tulevan isäänsä. Sillä Särkilahden herra Niilo Pietarinpoika, joka aikoinaan oli ollut Turun pormestarinakin, oli kaupungin vähäväkisten mieleen jättänyt aivan peloittavan muiston rajuudestaan. Oikeudentuntoiseksi häntä sanottiin, mutta oli ylen ankara... niin tuittupäinen, että vikapää sai varoa raajojaan, sillä puuskahtaessaan saattoi "Kiukku-Niku" kolhaista ensimäisellä aseella, mikä käsiin sattui... Kenties karski luonto oli pojassa saanut kyyhkynuntuvaa lempeältä äidiltä, Kaarina Kirveeltä, jota niin monet kaupungin köyhät kiitollisin mielin muistivat hyväntekijänään. Kenties oli... Mieltynein katsein silmäili isä Johannes Tasalan vapaatalon taa peittyvän nuoren ystävänsä jälkeen. Milloinhan he taasen tulisivat kohtaamaan toisensa? 12 OTTELU METSÄSSÄ Suitsulassa oli valvottu pitkä puhde takkavalkean ääressä. Mutta kun sysimusta syysyö ulkona alkoi muuttua harmaan hevosen väriseksi, lähti Topias ukko metsälle, linnunpyydyksiään kokemaan. Siltä varalta, että metsässä kenties keksisi oravan tai näädän, otti hän isiltä perityn jousensakin olalleen. Sen selkäkaari oli tehty meltoraudasta, ettei katkeaisi, ja kaaren sisäpuoli teräksestä, että olisi mitä jäntevin. Varsi oli silattu peuranluisilla levyillä, jotka olivat leikkauksin kirjaillut, ja jänne oli otson jänteistä. Nuolet ja vasamat pisteli hän puupohjaiseen ja nahkaseinäiseen viineen ja heitti sen selkäänsä, josta tarvittaessa voi olan yli nuolen temmata. Ja niin hän lähti käydä kääkittämään. Pitkältä hänellä ei ollut metsään, ja kuusikossa jokilaakson töyrämillä oli varsinkin taannoisina vuosina ollut ukkometsoa, koppeloa, teertä ja pyytä kuhinanaan. Viime aikoina olivat vähin harventuneet, mutta aina silloin tällöin nytkin metsän siivekäs loksahti loukkuun, pemahti permeen. Jännityksellä, silmät sirrallaan, lähestyi hän ensimäisiä pyydyksiään... eroitti jo kaukaa, jos loukku oli vireissä, seisoisin koholla... eroitti sen jo kaukaa kantojen, sammalmättäiden ja ryteikköjen yli. Kaukaa eroitti hän, että kolmas loukku oli laukeissa... silloin sävähti linnustajan sydän ja hän alkoi pitkin silmäripsin tähystellä, mitä oli selkosimen ja aluspuun välissä. Alkoi kuumottaa pienoinen höyhentukko loukun vierestä... ja ikäänkuin höyhenellä hiveli se sydämen syrjää... pyy pahainen se tosin vain oli, mutta metsämiehen ilo oli sama kuin metsostakin... Otus pois vaan ja loukku jälleen vireeseen. Seuraavat pyydykset olivat vireissä järjestään, vireissä loukut, koskemattomina ansat karjanurilla, koholla sadinkin seitsemine selkäpuineen suuren kuusen juurella. Vihdoin taasen eroitti hän kaukaa muutaman loukun lauenneena lähellä jokivartta. Lähestyessään näki hän höyheniäkin ympärille pelmunneina. Lintua ei näkynyt vielä... mahtoi olla takapuolella selkosimen suojassa... Mutta ei... luokse tultuaankaan ei Topias nähnyt muuta kuin lauenneen loukun ja höyheniä tukulta... Kuinka ihmeellä oli noin paljon höyheniä ja sittenkin lintu tiposen tiessään! Väliin jätti se pyrstösulkiaan loukun väliin, jos ehti lauetessa läpi piipahtaa... mutta milloin sai niin kovin riuhtoa, että noin paljon höyheniä pemisteli, silloin jo siinä pysyi, siihen kepertyi... Eiköhän vain ollut vieras silmä keksinyt, vieras käsi korjannut? Topias tirkisteli tarkoin loukun selkosinta ja aluspuuta... Eikös vain ollut siinä hyytynyttä vertakin... ja oikein tarkoin tähystellesäään oli hän näkevinään karjanpolulla loukun vieressä sijan, jossa lintu oli maannut... Otettu oli, vieras käsi oli korjannut, ei siitä päässyt puuhun, ei pajuun... ja koirasteeri oli ollut, sen näki höyhenistä... Niin kovin kuohutti ukon sisua, että virittämättä hän loukunkin unhotti. Vähän matkan päässä oli kapeahkon jokiputouksen yli pitkuspuut, pari paksua puuta rinnatusten. Susi-Uho ne siihen oli laittanut... siitä hän kulki yli tälle puolen... Tästä lähtien alkoi karjanurilla olla hänenkin pyydyksiään... tuossa, tuossa juuri oli hänen hyvinkin parin vaaksan korkuinen loukkunsa... vaikka ikivanha Tapion metsälaki sääsi, ettei loukku lampaiden tähden saanut olla vaaksaa korkeampi virikevarvusta selkosimeen. Lampaitakos se varoi, vartavasten lampaille loukkuja laittoikin, metsärosvo! Kiukkuisesti sieppasi Topias kalikan heittäen virikevarpuun, jotta loukku laueta losahti. Vähän matkan päässä oli toinen samankorkuinen... laukeihin vain sekin... laukeihin kaikki lammasloukut järjestään! Niin jatkoi Topias jokivartta kulkuaan, miltei enemmän tähystellen toisen luvattoman korkeita loukkuja kuin omia pyydyksiään... niin kulki yhä etemmäksi synkkään kuusikkoon. Ja mustavetinen joki valui vierellä mutaiseen maahan uurtamassaan syvässä uomassa. * * * * * Jälleen muuatta pyydystään, vipuansaa, lähetessään huomasi hän siellä väkeä... huomasi miehen ja pojan... partaallaan hänen vipuansaansa kokemassa! Siihen seisaalleen, paikoilleen metsämies tyrmistyi, näki kuin sumun läpi, miten toinen taivutti suoraksi pystyyn ponnahtaneen vipuselkosimen, puukollaan vitaisi poikki permen perustimen ja korjasi koppelon... koppelo oli, koska oli niin suuri ja harmaa... Silloin hypähti hän yksistä jalkojen teistä miestä kohden ja karjaisi kuin pakahtuvasta kurkusta: — Jätä paikalla lintu siihen ja korjaa luusi! Susi-Uho seisoi kuin puusta pudonneena, koppelo kädessään. Samassa keksi Topias pojan kädessä koirasteeren, karkasi luo ja sieppasi linnun tiuskaisten: — Tänne sekin... minun loukustani olette ottaneet... — Onko siinä puumerkkisi? tiuskahti Susi-Uho kähisten kuten ilves valmiina iskemään. — Yhtä hyvin on minun tämä kuin tuokin! huusi Topias. — Toisten pyydykset rassaat, sissi, ja omasi laitat lampaita varten... mutta lauotut ne nyt ovat! lisäsi hän voitonriemulla. — Oletko loukkuni laukonut! karjaisi Susi-Uho. — Laukonut olen, ja jos vasta virität yhtä korkeilla lukoilla, hajoitan ja hakkaan ne tilsiksi. — Minun loukkuni laukonut! karjaisi Susi-Uho. Samassa pudotti hän linnun kädestään ja kirves sojossa karkasi Topiasta kohden. Topiaan takaa kuului Tuiron parkaus. Mutta Topias oli varuillaan ja tarrasi kiinni kirveen varteen. Syntyi käsikähmä. Kirves putosi maahan, ja miehet ottelivat sylirysyssä. — Ota kirves ja lyö! huusi Susi-Uho pojalleen. Mutta Tuiro ei hievahtanutkaan. Sitä uhemmin nujuutti Uho vastustajaansa. He ponnistelivat voimiensa takaa, alkoivat pian läähättää kuin sarvistaan toisiinsa takertuneet hirvet, silmät kiiluivat ja hampaat karskahtelivat. Ja hammastensa lomitse ähkyi Uho: — Kyllä minä annan sinulle linnut, senkin... loukkuni laukonut... minun loukkuni laukonut, senkin... ja kielimässä juokset... kantelemassa Tasaiselle... ja papille... kyllä minä opetan sinut keilimään... ja kantelemaan... senkin... Uho oli vahvempi ja kepersi pian Topiaan alleen. Hän haparoi puukkoaan tupestaan. Mutta silloin voi hän pidellä vastustajaansa ainoastaan toisella kädellään, ja Topias pääsi ponnahtamaan pystyyn. Uho oli saanut puukkonsa ja yritti sillä iskeä, mutta Topias sai jälleen käsivarresta kiinni, ja painiskellessa putosi puukkokin maahan. Mutta Uho yltyi yltymistään ja rynnistellessä näyttivät hänen voimansa vain kasvavan. Yhtäkkiä pyöräytti hän vastustajaansa ja paiskasi tämän jälleen maahan, kovaa tervaskantoa vasten, niin että Topiaan oikea käsivarsi tärähti varattomaksi. Hän päästi tuskan parkauksen. Painiskellessaan olivat he lähestyneet korkeaa jokiäyrästä. Mustavetinen joki virtaili heidän alapuolellaan syvänä ja leveänä ja oli uurtanut onteloiksi suurten kuusenjuurten alukset, köngöttäväin juurten, joita peitti puolanvartta ja kanervaa kasvava sammalkerros. Susi-Uhon vastustaja oli lakannut tekemästä tuntuvampaa tenää. Uhon kasvoille tuli kylmäverisen päättäväisyyden ilme. Hän tarttui Topiaan rinnuksiin, tempaisi hänet pystyyn ja raahasi jokiäyrästä kohden, Topiaan hangoitellessa vastaan ja tuijottaessa häneen kiiluvin silmin. Jokiäyräällä sysäsi Uho uhriaan suuren kuusen tyveä vasten ja tuijotti häneen rajulla voitonriemulla. Topias tunsi olevansa hänen vallassaan. — Katsos tuonne! kähisi Susi-Uho vilaisten jokeen vihaa uhovin silmin. — Etkö katso... tiedät kai ilmankin, että olet surman oma sinne jouduttuasi. Vanno, ettet tule enää tielleni.. et lauvo loukkujani... et kieli etkä kantele... Vanno, kuuletko, niin saat mennä, mistä olet tullutkin... jollet, ei tiesi ole pitkä! Näitä sanoja, joissa oli värisyttävän jääkylmä tulenhehku, seurasi lyhyt hiljaisuus. Topias ei enää vastustellut, hänen voimansa näyttivät ehtyneen, tyhjentyneen. Mutta hänen huulensa olivat puristuneet yhteen ja hänen lasimaiset silmänsä tuijottivat Susi-Uhon kasvoihin. Kuuset kohisivat syväsointuisesti heidän yllänsä, ja mustavetinen joki solui syvällä heidän allansa joenputousta kohden. Tuiro seisoi kappaleen loitompana entisellä paikallaan, ikäänkuin vartiota pitäen. — Vanno! huusi Susi-Uho lujemmin. — Vanno, tai — toisti hän käheämmin. Silloin puisti Topias päätänsä, ja samalla kokosi hän voimansa hurjaan epätoivon ponnistukseen. Hänelle ei ollut enää kysymys muusta, hän tahtoi vain riistäytyä irti toisen käsistä. Mutta toinen piteli lujasti kiinni, niin että hän pääsi vain ponnahtamaan pois kuusen juurelta. Rimpuillessaan ja riuhtoessaan joutui hän aivan joen äärimäiselle partaalle, hintelöille kuusenjuurille, joiden yllä oli ohut sammalkerros eikä alla mitään... Juuret pettivät yhtäkkiä. Susi-Uho ehti hädintuskin heittää otteensa ja hypähtää kovemmalle pohjalle. Topias horjahti... hänen jalkansa oli tarttunut juuriin ja pää edellä putosi hän veteen. Kuului molskahdus... sitten vielä muutamia vedenloiskahduksia... ja sitten seurasi hiljaisuus... * * * * * Tyrmeän tyynellä ryhdillä, suupielet kamalasti alaspäin vääristyneinä, tuli Uho joen partaalta Tuiron luo. Siellä älysi hän jousen, Topiaan kallisarvoisen isänperinnön. Hän otti sen, lähestyi jälleen äyrästä ja heitti jousen omistajansa jälkeen. Uudestaan palattuaan vilkaisi hän syrjäkariin poikaansa. — Ota linnut, lähdemme. Tuiro täytti käskyn äänetönnä, kalpein kasvoin, tyrmistyneen jäykin liikkein. Mutta yhtäkkiä Susi-Uho pysähtyi ja heitti poikaansa aran, välttelevän katseen. — Näithän, sanoi hän, miten maa lohkesi ja hän putosi. Mutta jos sinulta joku kysyy, ei sinun tarvitse tietää mitään. Vahingossa on pudonnut, voit sanoa. Mutta poika jäi hätkähtäen seisomaan. Hän muisti, miten isä oli monet kerrat selittänyt, että Topias suitsuttaja, talokas, oli velkapää auttamaan sairasta sisartaan... kun hän ei tehnyt sitä lemmellä eikä häntä viitsinyt ruikaillen rukoilla, täytyi ottaa miten parhaiten sai... nyt oli Topias tahtonut senkin estää ja laukonut loukut... — Hän tuli tiellenne ja siksi raivasitte hänet pois. Eikös se ollut oikein? Tämä lapsekas tunnustus ei näyttänyt Susi-Uhon mieltä hyvittävän. — Mitä sinä siitä ymmärrät! murahti hän. — Oikein se kyllä oli. Mutta pidä suusi, kuten sanoin, — tai...! He alkoivat jäletysten astua pitkuspuita kohden. Poika kulki äänetönnä ja synkissä mietteissään. Ainoastaan silloin, kun Susi-Uho tuontuostakin kääntyi häneen ja vasarsi hänen päähänsä tuimia sanoja, mukisi hän jotakin käsittämätöntä vastaan. Mutta Susi-Uho teroitti hänelle vähänväliä yhtä ja samaa: — Pudonnut hän on, kuulitko! Sen kyllä näkevät kaikki, kun hänet löytävät! Ketä liikuttaa se, että olemme! sen nähneet... ketä jo? Ei ketään... ei niin ketään... 13 LAIN KOURA Isä Johannes ja Tanu Tasainen, nimismies, olivat olleet Hämeen valtatien varrella nuorta valtionhoitajaa vastassa. Sillä nuori ritari Sten Sture oli, tuskin pari kuukautta sen jälkeen, kun hänet oli valittu valtakuntaa hoitamaan, ehtinyt ottamaan selkoa niinkin kaukaisten perukoiden kuin Suomen tilasta ja tarpeista. Hän kuului tulleen Turkuun ja tehneen niin ankaraa tiliä, että muuan kehnoista herroista oli säikäyksestä sairastunut ja kuollut, sieltä oli retkeillyt Ulvilan kautta Hämeenlinnaan ja palasi nyt tästä kautta takaisin Turkuun. Ja yksimielisellä myötätunnolla ja mieltymyksellä oli häntä kaikkialla tervehditty, empimättä ja avosylin olivat ne virkamiehet, joilla ei ollut syitä tunnollaan, ottaneet hänet vastaan, piispasta aina halvimpaan neljännesmieheen saakka. Jurot talonpojatkin puristivat hiljaisella hartaudella hänen kättään, emännät niiata lyyhäyttivät päivänpaisteinen hymy huulillaan, ja eukot väkijoukon takaa kohottivat lapsiaan häntä katsomaan. Hänen kulkunsa kautta maan oli kuninkaan kulkua, se oli kuin juhlatuulen humahdus, sillä harvoin täällä näin ylhäisiä vieraita nähtiin. Tämä tuulahdus meni menojaan, mutta jätti nuorekkaiden, keväisten toiveiden oraita kaikkiin mieliin. Illalla myöhään oli Johannes väsyneenä palannut papintupaansa. Silloin oli hän Katrilta kuullut, että Topias suitsuttaja oli kateissa. Aamulla oli lähtenyt linnustamaan eikä vieläkään palannut. Iltapäivällä oli oltu häntä etsimässä, mutta ei ollut näkynyt, ei kuulunut. Väsyksissään oli Johannes mennyt levolle. Aamulla muisti hän asian heti herättyään ja meni kysymään Katrilta, mutta tätä ei näkynyt, ei kuulunut. Vasta kotvan kuluttua hän palasi läähättäen kotiin ja tuli suoraan päätä papintupaan. — Olin Suitsulassa. Koko yön on ollut miehiä liikkeellä päresoihduin, mutta eivät ole löytäneet sedästä jälkeäkään. — Entäs Saara? — Hän sanoo sitä jo kauan pelänneensä. Mutta ei hän itke... kävelee vain ympärinsä tuvassa aivan kuin olisi muissa maailmoissa... ja kun Pirkko juoksee hänen luoksensa ja painautuu häntä vasten, sivelee hän hänen päätänsä ja silmissä on sellainen kajo kuin häipyisi hän siihen paikkaan. Hyvä isä... jos sedälle on mitä tullut... jos hän ei enää palaakaan! Johannes nousi ja heitti levättinsä ylleen. — Mene takaisin Suitsulaan, lausui hän. — Sano Saaralle, että etsimme hänen miestään, ja jää hänen luokseen. Yhdessä menivät he Tasalan kohdalle. Siitä Katri riensi eteenpäin, mutta Johannes pyörähti nurkkauksesta pihalle. Sinne oli kerääntynyt joukko väkeä. Se kasvoi yhä, sillä tieltä lappautui miestä ja naista toinen toisensa jälkeen. Johanneksen lähetessä seisoi Tanu heidän keskellään kysellen. Joukkoon avautui kuja, jota myöten hengellinen isä pääsi hänen luokseen. — Tiedätte siis jo asian, virkkoi hän. Nimismies puristi vain ohimennen hänen kättään. Otsa oli synkissä rypyissä. — Eikö kukaan tiedä vihiäkään? — Hän on voinut eksyä, arveli muuan. — Topiasko eksyisi metsään! päivitteli toinen. — Kysykää vain Susi-Uholta! huudahti kolmas. Tanu Tasaisen otsalle levisi suuttumuksen pilvi. — Sen olen jo kuullut, tiedättekö mitä muuta? Kukaan ei tiennyt enempää. Muristiin vain miehestä mieheen, että Susi-Uhon oli Topias metsässä yhyttänyt, ja jos hänelle oli mitä tapahtunut, niin henkipatolla se oli tunnollaan. Mutta Johannes näki Tasalan Tanun katseesta ja kuuli äänestä, että tämän mieltä kaiveli, kun oli niin kauan antanut miekkosen vapaasti elostella, ja katseesta, jonka Tanu heitti häneen, näki hänkin saavansa mielenkaunasta osansa. Nimismies kehoitti miehiä jakautumaan useampiin joukkoihin ja lähtemään jälleen kadonnutta etsimään. Järjestäessään ja komentaessaan näytti hän aivan unhottaneen papin ja lähti viimeisen joukkueen mukaan. Johannes seisoi aprikoiden, missä hänen apuaan parhaiten tarvittaisiin. Hän lähti astelemaan joukkojen jälestä tietä, joka meni kirkon ohitse Suitsulan puoleisiin metsiin päin. Kulkiessaan johtui hänen mieleensä mennä Susi-Uholta itseltään asiaa kysymään, ja hän poikkesi tutulle tielle. Taivaltaessaan tuli hän ajatelleeksi, että kenties pahentaisi asiaa ilmaisemalla Susi-Uholle, että tätä epäiltiin, ja päätti olla varuillaan. Mutta Sudenluolaa lähetessään näkikin hän Tanu Tasaisen tulevan jokilaakson toisella puolen samaa tietä miesjoukkonsa keralla. Oli nähtävästi päättänyt tulla ottamaan Susi-Uhon kiinni ennenkuin pääsisi livistämään. Kun Johannes avasi maasaunan oven, hämmästyi hän aivan nähdessään Uhon istuvan kaikessa rauhassa kirvesvartta vuoleskellen. Hänen kasvonsa olivat tosin uhkamieliset kuten ennenkin, mutta niissä ei huomannut mitään erikoista kiihtymystä. — Mitä pappi taas täältä hakee? ärähti hän. Johannes tervehti saamatta vastausta ja istahti oven suuhun jakkaralle, jota hänelle ei tarjottu. — Miten on vaimosi laita, Uho? kysyi hän. — Mitä sitten, takkiainen! Sinut kai pitää niin lennättää, ettet enää takertele... Ovi aukeni ja sisään astui Tuiro, jonka Johannes oli tullessaan nähnyt seisovan hieman loitommalla rinteellä nuorempain veljiensä luona. Hän katsoi oudostellen pappiin ja jäi oven suuhun seisomaan. Johannes oli katsonut Uhoon silmiään kääntämättä, ja hänestä näyttivät miehen kasvot levottomammilta pojan saavuttua. — Mitäs siinä töllötät, mene kakaroita katsomaan! ärähti Uho pojalleen. — Leikkiväthän nuo rinteellä, vastasi poika hievahtamatta. Silloin vasta katsoi Johannes Tuiroon, ja hänestä näyttivät pojan kasvot entistään kalpeammilta. — Oletteko eilen nähnyt Topiasta, suitsuttajaa? kysyi hän Uhoon kääntyen aivan kuin tavallista asiaa. Mutta kysymys tuli niin odottamatta, että Uho hätkähtäen kyyristyi kokoon. Sitten syöksyi hän puuskahtaen pystyyn, ja näytti olevan valmis käymään isä Johanneksen kimppuun. Samassa kajahteli ulkoa kiihkeitä ääniä ja miehiä ilmestyi ovelle. Uho painautui takaisin jakkaralleen aivan kuin kivettynein kasvoin, ja hänen käsiensä saattoi tuskin huomata värähtelevän, kun hän varmoin, hitain iskuin alkoi lyödä juuri vuolemaansa kirvesvartta kiinni terään. Poika näki siinä merkin ja sieppasi jousen seinältä. — Tuossa hän on! huusi muuan miehistä ikäänkuin ei muusta olisi kysymystäkään kuin pahantekijän saamisesta käsiin. Mutta nimismies Tasainen, joka oli tullut etunenässä sisään kysyi Uholta: — Oletko eilen nähnyt Suitsulan Topiasta metsässä? Uho tirkisti vaanien silmäluontensa raosta. — Mitä sitten? Samaa juuri uteli pappikin... mutta olenko minä hänen paimenensa... olenko muka syypää johonkin? Samassa tarttui hän lujasti kirvesvarren ponteen ja kiukku leimahti hänen kasvoillaan. — Ulos majastani! Hornan tuuttiin! Mitä tänne tölmäätte... aivan kuin varasta etsien! — Kuka tiesi, ketä etsimmekään! huusi muuan miehistä. Uho heilutti kirvestään ja näytti olevan valmis lyömään. Tuiro oli jousensa kera urhakasti asettunut hänen rinnalleen. — Onko hän nähnyt vai ei? kysäisi Tanu Tasainen yhtäkkiä häneltä. — On, isä ja minä! vastasi poika nakaten niskojaan. — Eikä siihen ole lupaa kysyttykään. Uho vävähti aivan kuin aikoisi lyödä poikaa, mutta jäi sitten kivikuvana seisomaan. — Topias on kateissa... ja sinä olet hänet tavannut! sanoi Tanu Tasainen lävistäen Uhon katseellaan. — Sanokaa missä! ivaili Uho. — Kenties joku teistä oli vieraana miehenä... Tuiro näytti levottomalta, hän näytti tahtovan puhua ja etsi isänsä katsetta. — Miksi teet tyhjäksi? Olet tavannut hänet, sano siis, missä hän on! Susi-Uho koetti nauraa hohottaa. — Missä? kysäisi Tanu Tuiroon kääntyen. — Joessa, vastasi Tuiro vitkastelematta. — ‘Mitä sinulla on pojan kanssa puhumista! puuskahti Uho käheästi. — Voin minäkin sanoa, mitä on sanottavaa. Suitsuttajaako etsitte? Menkää sitten pitkin joen vartta ja etsikää, sinne hän on pudonnut, siellä kai viruu jossakin! — Hän tunnustaa! Tunnustaa surmanneensa Topiaan! Jokeen heittäneensä! huusivat miehet. Mutta Uho huusi kaikkien ylitse: — Valehtelette, ryökäleet! En ole mitään tehnyt! Pudonnut hän on, vahingossa pudonnut. Eikä ole meidän syymme, vaikka näimme sen... kaukaa näimme — Miesjoukon melu kävi nyt niin kovaksi, että se voitti hänen äänensä. — Tyrmään hänet! Kahleihin! Pyövelille! Hirteen! lenteli vasamasateena hänen ylitseen. Nähdessään miesten aikovan käydä käsiksi pudotti hän kirveensä maahan, paiskautui miesjoukkoon ja löi ja sivalteli rynnistäen ovea kohden. Mutta hänen hurjistuneetkaan voimansa eivät riittäneet. Hänet painettiin maahan ja köysittiin. — Kirottu lurjus! ähkyi hän katsoen kiiluvin silmin poikaansa. — Viekää hänet! huusi Tanu Tasainen miehille, ja Susi-Uho raastettiin maasaunastaan. * * * * * Isä Johannes oli yksin jäänyt sinne Tuiron luo. Tuiro oli seissut neuvotonna jousineen, tietämättä mihin ryhtyä. Pojan kasvot olivat kalpeat kuin lumi, ja hän hengitti läähättäen. — Ajattele, poika! sanoi Johannes. — Ei sinun tarvitse todistaa isääsi vastaan, jollet tahdo. Tuiro seisoi synkkänä. — Miksi hän valehteli! murisi hän ikäänkuin yksikseen. — Miksi hän valehteli... kun hänellä oli oikeus! Viimeiset sanat sanoi hän kiukusta kirskahtaen ja syöksyi samassa ovea kohden jousineen. Mutta Johannes ehti tarttua hänen käsipuoleensa. — Mihin aiot, poika? Et voi häntä auttaa, pane ase pois! Tahdotko itsekin syöksyä onnettomuuteen? — Tieltä pois! huusi Tuiro. — Mitä te kaikki tahdotte! Eikö suitsuttajan pitänyt antaa apua äidille! Mutta hän tahtoi ottaa pois linnut, laukoi loukut ja kantoi kieliä. Muuten ei olisi tehty hänelle mitään. Ja nyt —! Hän riuhtautui irti. Mutta samassa laukesi jousi ja nuoli töksähti syvälle maapermantoon. Näytti kuin Tuiron vastustusintokin olisi samalla lauennut. Johannes otti häneltä jousen ja heitti sen syrjään. Hän seisoi synkkänä ja näytti miettivän.. — Isäsi on surmannut Topiaan, sanoi Johannes. — Niin! — Missä hän on? — Maa lohkesi ja hän putosi jokeen. — Otellessa...? — Niin! — Ja etkö tiedä, että murha on kuolemansynti? — Se oli rehellinen taistelu, ja isällä oli oikeus puolellaan! uhmasi Tuiro. Isä Johannes sanoi värähtelevällä äänellä: — Topiaan pirtissä itkee leskeksi jäänyt vaimo, ja hänen lapsillaan ei ole enää isää, joka omistaan huolehtisi. Sanotko vielä, että isälläsi oli oikeus puolellaan? Tuiro vaikeni värähtelevin sieraimin. — En tahdo syyttää isääsi edessäsi, poika, jatkoi Johannes — Mutta sinun ei ole siltä syntiä tehtävä, vaikka hän on syntiä tehnyt. Tuiro oli yhä vaiti. Mutta silloin tölmähtivät ulkoa pienemmät veikot majaan. — Ne ovat ottaneet isän ja vievät pois! huusi edellimäinen pojista. Isä Johannes kätteli heistä toisia, silitti toisten päätä, käski olla hiljaa ja rukoilla. Ja pian istuivat he mikä penkillä, mikä jakkaralla, isä Johanneksen heitä lohdutellessa ja rauhoitellessa. — Onko sinulla näille mitään syötävää? kysyi hän sitten Tuiroon kääntyen. — On. Ja poika kävi näppärästi hommaan, tuoden leipää ja keitetyn linnunkappaleen kunkin pojanvekaran käteen. — Minä menen nyt, sanoi Johannes. — Hoida äitiäsi ja veikkojasi. Huomenna tulen katsomaan, miten tulette toimeen. Herran haltuun! Tuiro ei vastannut mitään, tarttui vain papin ojennettuun käteen. * * * * * Palatessaan pappilaan näki Johannes jokivartta lähestyvän synkän saaton. Se kantoi Topias suitsuttajan ruumista. 14 SUDENLUOLAN HÄVITYS Topias suitsuttaja oli voideltu ja kätketty maan poveen. Ja isä Johannes teki päivittäin retken ohi kirkon. Ensin kävi hän Suitsulassa, ja lohdullisemmin mielin katsoivat leski ja orvot hänen jälkeensä. Mutta melkein heti hengellisen isän mentyä vaipui Saara jälleen sanattomaan suruunsa. Isä Johannes jatkoi matkaansa jokilaakson yli maasaunaan lesken ja orpojen luo sinnekin. Sillä jokainen tiesi, ettei Susi-Uho enää palaa Sudenluolaan. Tuiro oli ihmeen hyvin voinut pitää huolta sisaruksistaan ja äidistään. Äiti oli paremmassa siivossa kuin ennen. Oma naurishalme oli parahiksi joutunut täydelle terälle, ja siitä saatiin nauriita hyväksi aikaa joukolle. Tuiro sai lintuja särpimiksi, ja isä Johannes toi päivittäin parisen leipää. Tänään kulki isä Johannes tavallista raskaammin askelin porraspuita joen ylitse. Hänellä oli tuotavana synkkä viesti Tuirolle. Mutta kun hän astui maasaunaan, ei Tuiro ollut siellä. Hän kävi katsomassa mielipuolta vaimoa ja näki hänestä hyvin huolehditun. Vappu parka naureskeli vain ja leikitteli pienellä puupulikalla, jonka Tuiro oli vuollut hänelle leikkikaluksi. Ulkoilmaan palattuaan tapasi hän pari pojista, jotka kertoivat, että Tuiro oli vähän matkan päässä jokiahteella nauriskuoppaa kaivamassa. Johannes meni sinne ja löysi pojan sieltä pienen naurishalmeen laidalta. Nauriit olivat kasvaneet mainiosti savimaassa, metsän väkipohjalla. Poika oli kaivanut kuopan rinteeseen ja laittoi parhaillaan laipiota hajotuista puun kelleksistä, luodakseen sitten päällyksen umpeen. Tuiro vastasi ynseästi isä Johanneksen tervehdykseen eikä hänelle näyttänyt kuunaan käyvän jokapäiväinen vieraansa tervetulleeksi... mahtoi vain tuntua häiritsevän hänen vapauttaan... — Minulla on sinulle puhuttavaa, Tuiro, virkkoi Johannes. Poika viskasi kelleksen sylistään niskaspuille kuopan päälle ja jäi odottamaan. — Isästäsi, jatkoi Johannes. Poika hätkähti. — Hän ei palaa kotiin. Poika haukkasi ilmaa ikäänkuin se yhtäkkiä olisi häneltä loppunut. — Hänen täytyy kuolla. Tuiron pää painui riipuksiin ja hänen kätensä liikahtivat eteenpäin ikäänkuin pyrkisivät ristiin. — Hänet mestataan. Tuiro astui muutaman askeleen ja nojasi puun runkoon. — Jos tahdot vielä kerran hänet nähdä, niin voit tulla mukaan. Menen huomenna hänen luoksensa. Tuiro mietti. — En, sanoi hän hiljaa, mutta päättävästi. — Niin, kuten tahdot, virkkoi Johannes, koettaen parhaansa mukaan ymmärtää pojan tunteita. — Milloin se tapahtuu? kysyi Tuiro hitaasti lähestyen kuoppaansa. — Huomenna. Tuiro tarttui uuteen kellekseen, tempasi sen ylös kuin hengenhädässä ja heitti kuopan niskaspuille. — Niin kai pitää käydä... yhdelle niinkuin toisellekin sanoi hän ikäänkuin kiukuissaan. — Mitä tarkoitat? — Topias on kuollut — ja — ja nyt kai on oikein, että isäkin... Isä Johannes koetti häntä ymmärtää. Hän sanoi sen värähtävällä äänellä, ilman uhmaa, mutta myös vaikeroimatta. Kenties ei hän vieläkään katsonut isänsä olleen väärässä, hänestä vain vaati oikeus, että oli kuoltava molempain. — Mitä tapahtuu, tapahtuu maallisen oikeuden mukaan, sanoi Johannes. — Elä unhota rukoilla pienten veljiesi keralla! — Tehkää te se, ennenkuin menette. — Kyllä. Ja kun huomenna menen isäsi luo, vienkö terveisiä sinulta? Poika mietti tuokion. Sitten kohotti hän katseensa hengellisen isän lempeihin silmiin. — Annatteko kättä hänelle? kysyi hän. — Kyllä. Tuiro ojensi silloin hänelle kätensä ja puristi sitä. — Antakaa sitten hänelle kättä minunkin puolestani. — Kyllä teen sen, lapseni, sanoi isä Johannes laskien kätensä hänen päähänsä. Tuiro loi silmänsä maahan, mutta isä Johannes ennätti vilahdukselta nähdä niiden kyynelkosteuden. He erosivat, ja Tuiro jäi jatkamaan työtänsä. * * * * * Seuraavana iltana poikkesi isä Johannes jälleen hänen luoksensa. Tuiron katse harhaili rauhattomasti häntä vastaan, ja riutuneista kasvoista ja raukean hiutuvista silmistä saattoi nähdä, ettei hän ollut saanut lepoa sitten eilisen. Johannes ojensi hänelle kätensä. — Tässä, hän lähetti sinulle terveisiä. Hän ei tahtonut sanoa, että isä oli ainoastaan kiroillut ja sadatellut poikaansa, joka oli antanut hänet ilmi. — Hän on siis nyt kuollut? — Niin. Tuiro näytti herpoavan kuin jännityksestään lauennut jousi, mutta hänen silmiinsä ja kasvoihinsa tuli tyynempi ilme. — Nyt minun on parempi olla, sanoi hän. — Kuinka niin? — Olen sitten eilisen ajatellut vain sitä, vastasi hän. — Saatte pian valmistautua täältä lähtemään. — Mihin niin? kysäisi poika säikähtäen. — Kuinkas te täällä tulisitte toimeen? — Mihinkäs me sitten... — Mikä minkin luo kylään. Tasalan isäntä on antanut minulle toimeksi viedä sanan, milloin täällä tarvitaan. — Sanokaa sitten, ettei tarvita! — Sitä en voi. Tarvitsevathan veljesikin kasvatusta. — Kyllä minä... — Sinä! Itsekin tarvitset... — Entäs äiti? — Kylä pitää huolen hänestäkin. — Miten? — Jonkun luokse viedään. — Sysittäväksi! Tuiro sanoi sen melkein parahtaen ja näytti valmiilta henkeen ja vereen puoltamaan äitiään. — Koeta nyt ymmärtää, että parempi hänen on ihmisten ilmoilla. Ja koetan toimittaa, että hän saa hyvän hoidon. Isä Johannes sanoi jäähyväiset ja lähti. * * * * * Muutaman päivän perästä saapui isä Johannes Tasalan Tanun ja parin kylän isännän keralla. Maasaunaan saavuttuaan virkkoi Tanu seisapisteessä: — Laittautukaa valmiiksi ja tulkaa mukaan. Teille on huolehdittu elatuspaikat kylässä. Toinen isännistä virkkoi Tanulle, että oli paras mennä ulos. Täällä oli liian tukehuttavaa. — Laittautukaa pian, odotamme ulkona! lisäsi Tanu. He menivät istumaan pölkylle maasaunan eteen. Kohta alkoi sisältä lappautua mukula toisensa jälkeen, köytettyinä mikä mihinkin ryysyihin ja useimmilla myttynen kainalossaan. Kun kaikki muut olivat tulleet tanhualle, kurkisti Tanu pisteporstuan ovesta, mihin vanhin poika jäi. Tuiro seisoi maasaunan avoimella ovella. — No, etkö jo joudu sinäkin? — Minä jään tänne! — Mitä? Tule pian, sillä tultava sinun on. — Mihin sitten? — Saat tulla meille. Jos tahdot, kasvatan sinusta sotamiehen. Se ei näyttänyt Tuirosta olevan hulluinta. Mutta kuitenkin painoi hän empivästi päänsä riipuksiin. — Entäs äiti? — Hänet ottavat veljensä lapset ja leski hoitoonsa. — Suitsut... puuskahti Tuiro sävähtäen, mutta loppu sanasta jäi kuulumattomiin. — Hänellä on paras hoito sukulaisissaan. Joudu nyt vain. — En minä tule, sanoi Tuiro värähtävällä äänellä. Isä Johanneksen mielessä kypsyi äkillinen päätös. Hän oli ensin aikonut antaa Tuironkin joutua kylälle, kun kerran oli päässyt huonosta esikuvastaan. Mutta nyt puhui hän hiljaa jotakin Tanulle, ja tämä nyökäytti hyväksyvästi päätään. — Olen ajatellut, että jos tahdot, saat tulla minun luokseni. Tuiro ilostui, mutta vaipui taasen huolissaan tuumimaan. — Tahdotko tulla? — Kyllä... mutta äiti... — Kuulithan, että hän pääsee sukulaisiinsa. Olen aivan varma, että Saara hoitaa häntä huolellisemmin kuin kukaan muu. Hänellä on siellä paljon parempi kuin täällä. Tuiro näytti alistuvan, vaikka epäröiden. — Miten te hänet viettekään? kysyi hän alakuloisesti. — Tosiaan! virkkoi isä Johannes katsoen isäntiin. Nämä olivat unhottaneet sitä ajatellakaan. Lyhyen neuvottelun jälkeen päätettiin Tuiro jättää hoitamaan äitiään. Ja kun syysilta alkoi jo pimetä, niin että olisi ollut hankalaa enää tänään tulla sairasta noutamaan, päätettiin se jättää huomiseen. Huomenna saapui isä Johannes noutamaan Tuiroa ja pari isäntää sairasta kantamaan. Mutta silloin saivat he tietää, ettei Vappu parka enää maallista hoitoa eikä kotia tarvinnut. Tuiro oli jättänyt hänet illalla nukkumaan, ja aamulla nukkui hän pitkään. Kun Tuiro oli vihdoin mennyt koskettamaan äitinsä kättä ja kasvoja, olivat ne kylmät. — Nyt minä lähden mielelläni, sanoi Tuiro hengelliselle isälle. Mutta miehet, jotka olivat tulleet Vappu parkaa noutamaan, saivat vielä kerran palata tyhjin toimin. He palasivat ruumiskirstua tekemään. 15 PAPIN RENKI Tuirosta oli tullut papin renki. Sillä renkinä häntä pitäjäläiset pitivät, ja aivan liian hyvässä asemassa hän oli heidän mielestään pappilan renkinäkin. Mutta isä Johannes piti häntä oikeastaan paremmin kuin pitäjäläiset omia poikiaan. Kohteli niin sydämellisesti, valvoi hänen kasvatustaan ja kaikenpuolista parastaan. Hän söi isä Johanneksen ja Katrin kera samassa pöydässä, nukkui pitäjäntuvan ovinurkassa, Katrin nukkuessa karsinapuolella, hakkaili puita kotosalla ollessaan ja kantoi Katrille ja teki yleensä tälle pientä palvelusta, jonka Katri ottikin vastaan, mutta antoi pojalle melkein potkuja palkakseen. Yleensä ei Katri voinut ensinkään sietää velipuoltaan, "Sudenluolan penikkaa", vaan he elivät keskenään kuin kissa ja koira. Isä Johannes oli parilla hopeamarkalla ostanut hevosen, joka oli Tuiron ruokittavana ja hoidettavana. Omalla hevosellaan pappi sitten useimmittain ajaa körötteli pitäjälle sielujen hoitoon, ja palatessa oli reki tavallisesti niin kukkuroillaan hevosen ja ihmisten ruokaa, että pappi ja hänen renkinsä tuskin pysyivät kuormalla. Johannes oli renkiinsä tyytyväinen ja kiintyi tähän yhä isällisemmin. Poika puolestaan palveli häntä melkein hartaudella ja oppi pian kasvoista lukemaan hänen toivomuksiaan. Ennen pitkää alkoi Johannes häntä lähetellä auttamaan milloin mitäkin tarvitsevaa, viemään heikoille sairaille milloin ruokaa, milloin lääkkeitä, sillä hän ei ollut ainoastaan sielujen paimen, vaan myös kilpaili puoskarien kanssa lääkitsemistaidossa. Väliin sai Tuiro viedä jäntevät kätensäkin avuksi, missä niitä tarvittiin. Hengellisen isän lähettämä apu otettiin kiitollisuudella vastaan, mutta sen tuojalle osoitettiin ynseyttä, kammoa ja halveksumista. Paitsi isä Johannesta ei Tuirolla ollut yhtään ystävää koko kylässä, ei koko pitäjässäkään. Isä Johannes näki sen surukseen ja sitä hellemmän isällisesti hän poikaa kohteli. Poika puolestaan palveli häntä yhä hartaammin, mutta ei mennyt kyläläisten näkösälle muulloin kuin se oli välttämätöntä. Ja silloinkin toimitti hän asiansa kiireimmittäin, pujahtaen tiehensä niin pian kuin voi. Mutta se hellyys, jota isä Johannes tuhlasi Tuirolle, ei näyttänyt lainkaan kyläläisten mieliä sulattavan. Päinvastoin kävivät he yhä yrmeämmiksi, jopa osoittivat ynseyttä itse hengellistä isääkin kohtaan. * * * * * Talven tullen alkoi isä Johannes jälleen antaa iltaisin opetusta Tasalan Kaarinalle, ja Suitsulan Pirkitta, pikku ystävätär, seurasi mukana kuten ennenkin. Isä Johannes puolestaan kutsui kuulemaan Tuiron ja Katrinkin. Tuiro tuli, mutta Katri ei millään ehdolta ottanut tullakseen... hän ei tahtonut istua papintuvan ovensuussa velipuolensa keralla... Kaarina istui yhtä hartaana kuin ennenkin, tähystellen kostean säteilevin silmin isään ja ikäänkuin lennosta siepaten jokaisen sanan ja sulattaen sen mieleensä. Hän tuskin huomasikaan oven suuhun mahdollisimman näkymättömiin painautunutta Tuiroa. Pirkitta sitävastoin näytti kuuntelevan vain puolella korvalla. Jokin kiusallinen asia näytti askarruttavan hänen ajatuksiaan, ja tuontuostakin vilkaisi hän salavihkaan Tuiroon. Ja kun tunti oli lopussa, kiersi hän kaukaisittain hiipien Tuiron ohitse. Seuraavalle oppitunnille tuli Kaarina yksin. Johannes kysyi häneltä, oliko Pirkitta kenties sairaana, mutta Kaarina vastasi, ettei häntä oltu enää päästetty. Johannes meni seuraavana päivänä Suitsutaan. Saara muori otti hänet vastaan samalla surullisella ystävällisyydellä kuin hänellä oli tapana miehensä mentyä manalle. Mutta kun tuli puhe Pirkitan käynnistä oppitunneilla, tuli Saaran silmiin vihamielinen ilme. Lasta oli kammottanut olla murhamiehen pojan lähellä, eikä hänkään, äiti, siihen kehottanut. — Mutta ristillinen rakkaushan velvoittaa antamaan anteeksi kaikille niillekin, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet. Kuinka sitten on sovelias vihata lastakin isän pahojen tekojen tähden? Saara painoi poskensa käteensä. — Ei tuota ole vihattukaan, virkkoi hän surullisesti. — Kuinkas sitten? — Mutta pudonneeko tuo käpy kauas puusta, lieneekö poika parempi isäänsä? — Voin vakuuttaa, että Tuiro on käyttäytynyt kaikin puolin tyydyttävästi ja olen havainnut hänen hartain mielin pyrkivän hyvään. Ja onko nyt puun, joka on ollut laho ja kantanut huonoja hedelmiä ja joka on sentähden hakattu pois, onko tämän puun juurivesatkin estettävä kasvamasta, vaikka ne viheriöivät ja ovat terveitä? kysyi Johannes juhlallisesti. Tätä juhlallisuutta ei kuitenkaan olisi tarvittu. Sillä Saaran herkkätunteisen hurskas mieli oli sulanut kuin vaha jo ensimäisistä sanoista. Hän lupasi huoletta lähettää tyttärensä hengellisen isän luo, mitä seuraa isä katsoikin hyväksi hänelle valita. Isä Johannes ajatteli muidenkin ynseyttä poika rukkaa kohtaan ja halusi saada kaikki mielet sulamaan. Seuraavan sunnuntain saarnassaan kertoi hän sentähden tuhlaajapojasta ja päätti puheensa näillä sanoin: — Kun nyt taivahinen isämme näin avoimin sylin ottaa vastaan tuhlaajapojan, joka katuvaisena palajaa isänsä kotiin, eikö meidän myös olisi silloin lempeydellä holhottava ja autettava sitä, joka harhateiltä tahtoo vilpittömästi pyrkiä oikealle tielle? Ajatelkaa sitä tarkoin sydämissänne, ja rukoilkaa taivahiselta isältä apua, ettette olisi sen veljen kaltaiset, joka nurisi, kun isä otti katuvaisen poikansa rakkaudella vastaan, vaan ahkeroisitte tekemään yhdelle näistä vähimmistä veljistänne, mitä toivoisitte taivahisen isänne tekevän teille! Saaran tänä sunnuntaina palatessa kirkosta lyöttäytyi hänen seuraansa muuan kirkonkylän isännistä. — Tiedätkös, ketä pappi tarkoitti? kysyi isäntä. — Arvastahan tuon. — Sudenluolan penikkaa tietysti, lellipoikaansa. — Hyvä hän on, tämä nykyinen pappimme. Kaikille tahtoo hän rauhaa, tuumi Saara. — Mutta on pahoin hullaantunut suden penikkoihin. — Tuiro kuuluu olevan hyvä tavoiltaan. — Aika näyttää. Ajattelin jo silloin, kun pappi ensi kerran saarnassaan Sudenluolan pesuetta puolusteli, etteiköhän hänen silmänsä vielä kerran aukea. Vanha susi on nyt näyttänyt hänelle sekä kyntensä että hampaansa, ja kyllä vielä näyttää penikkakin. Saara murisi tyytymätönnä, kun hyvästä hengellisestä isästä näin epäkunnioituksella puhuttiin. Isäntä sanoi hänelle hyvästit ja kääntyi kohden kotiaan. Kirkonvanhin Tanu Tasainen oli lyöttäytynyt kotimatkalla isä Johanneksen mukaan, kuten niin usein ennenkin. — Minusta tuhlaatte tuolle pojalle aivan liiaksi hyvyyttänne, sanoi hän suorasukaisesti. — Kuinka niin? — Itsepähän parhaiten tiedätte. Sanon vain, etten ole yhtä mieltä kanssanne. Minusta on hylkyväkeä pidettävä rajojen takana. — Rajojen! Mutta täytyykö välttämättä sysätä takaisin, jos joku tahtoo tulla hyväksi, nousta rajan yli hyvien puolelle? — Koettakoon sitten! hymähti vapaamies. — Mutta minusta on paras tähystellä ensin hyvät ajat hänen elkeitään ennenkuin päästää. Jos heitä umpimähkään rupeaa yli lappamaan, voi tulla susia lammasten sijasta... — Totta kai täytyy auttaa lähimäistään parannuksen tiellä? — Minusta on paras antaa maailman olla ennallaan, silloin se paraiten pysyy pystyssä. Eikä se hevillä muutukaan — jos pojan puolesta liiaksi innoittelette, voitte vain vahingoittaa itseänne. — Miten vahingoittaa? — Vaikutusvaltaanne ja toimintaanne. He olivat pysähtyneet Tasalan edustalle, ja isä Johannes ojensi vapaamiehelle kätensä hyvästiksi. — Kyselemättä, mitä menetän, tahdon kulkea tietä, jonka herran tieksi käsitän! sanoi hän tyynesti. Ja sen jälkeen tarkasteli hän ympäristössään, mitä hedelmiä siemen oli kantanut. Suuresti ei ollut tainnut sana sydämiin vaikuttaa, oli tainnut mennä toisesta korvasta sisään, toisesta tulla ulos. Mutta näytti sentään kuin kyläläiset olisivat siitälähin ainakin hieman peitelleet kammoaan Tuiroa kohtaan. Pirkittaan oli papin ja äidin sana vaikuttanut, että hän siitä lähtien arastelematta, kammoksumatta istui kuunnellen, vaikka Tuiro istuikin ovenpielessä tai takannurkalla. Ja niin jatkoi isä Johannes oppituntejaan, kertoellen kolmelle oppilaalleen raamatun kertomuksia, tarinoita ja taruja pyhistä miehistä ja naisista ja väliin maallisemmistakin asioista. Näin jatkoivat he koko talven ja seuraavanakin talvena kevään korvalle. Ja nämä parin talven iltapuhteet olivat Tuiroa ja Pirkittaa vähitellen lähentäneet yhä enemmän toisiinsa. He alkoivat silmäillä toisiaan, ensin arasti vilaisten, sitten yhä pitempään. Tuiro tunsi omituista viihdyttävää mielihyvää katsellessaan Pirkitan vilkkaasti vilahtelevain kasvojen eleitä ja hänen harhailevia silmiään, jotka eivät kauan malttaneet yhteen kohti katsoa, vaan vilkuivat ja pälyivät milloin minnekin. Pirkitta puolestaan tunsi alussa vilun väreitä vilaistessaan hievahtamatta murjottavaan poikaan. Pian alkoi häntä pyrkiä naurattamaan tämän alituinen totisuus ja hän koetti matkien asettaa suutaan samallaiseen hirveän vakavaan mutturaan. Mutta vähitellen alkoi hänestä tuntua niin turvalliselta silmäillessään jäyhää, voimaa uhkuvaa poikaa, ja hänen harhaileva katseensa alkoi viivähdellä pojan kasvoissa yhä kauemmin. Alussa kun heidän katseensa kohtasivat toisensa, loivat he sen säikähtäen maahan. Sitten koettivat he, miten kauan voisivat salaa silmäillä toisiaan, ja sitä he tekivät ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta, sillä vaikka toinen tunsi, että toinen katseli häntä, ei hän häirinnyt katselijaa kohottamalla silmiään, vaan odotti, kunnes tulisi hänen vuoronsa. Mutta sittenkin katseet väliin kohtasivat toisensa, kohtasivat yhä useammin, ja vähitellen alkoivat he voida arastelematta katsella toisiaan. Lopulta alkoivat he, isä Johanneksen kertoessa lempeän hartain äänin, katsein puhella keskenään, ja milloin toinen ei syystä tai toisesta päässyt mukaan yhteiselle oppitunnille, kaipasi toinen häntä rauhattomin sydämin. Heidän välilleen punoutui sanaton sisarustunne. Tuiro tunsi saaneensa toisenkin ystävän, jonka läheisyydessä tunsi jotakin niin viihdyttävän suloista, ettei hän tuntenut sellaista isä Johanneksen läheisyydessäkään, kuinka harrasta kiitollisuutta tätä kohtaan tunsikin. 16 PAPIN SYDÄN Lämpimällä ilolla ja suloisella mielihyvällä oli isä Johannes puhellessaan, pakinoidessaan katsellut kostean kirkkaita silmiä, jotka olivat niin hartaasti häneen suunnatut. Kaarinalle yksin hän puhui, hänelle yksin oli jokainen sana tarkoitettu, ja puhuessaan hänelle häämöittivät toiset kaksi oppilastaan ikäänkuin sen valokehän ulkopuolelta, missä hän ja Kaarina olivat. Näistä toisista saattoi väliin jompikumpi olla poissakin, opetuksen menon siitä häiriytymättä. Kaarinan paikka ei vain ollut milloinkaan tyhjänä, eikä isä Johannes tullut sellaista mahdollisuutta ajatelleeksikaan. Mutta eräänä maaliskuun iltana, kun oppitunnin piti juuri alkaman, ilmestyi Pirkitta papintuvan ovelle yksin. — No, missäs Kaarina...? — Hän ei voinut talla tänään. — Miksi ei? kysäisi Johannes hätiköiden. — Hän on sairaana. Kuinka hengellistä isää värisytti ja kuinka hänen sydämessään kipeän lämpimästi läikähti! Hänet sytytti yhtäkkiä kuin kuume, hän tunsi vapisevansa eikä mitenkään voinut estää ääntänsä värisemästä kysyessään: — Sairaana... pahoinkin...? — Ei hän niin... oli päivällä meillä... ja päivä oli hiuottanut lumen pehmeäksi... jalat olivat kastuneet ja kylmettyneet... mitä lie yskää ja vähän vilutautia... äitinsä oli pannut hänet peitteihin eikä päästänyt... lähetti terveisiä... Tasalan emäntä näet... että Kaarina tulee ensi kerralla, toimitti Pirkitta. Kuinka iloisena Johannes tunsikaan sydämensä hypähtelevän! Samassa tuli Tuiro ovensuuhun siepaten lakin päästään. — Minä vain... onko sitä koulua tänään? — Miksei? — No, kun Kaarina... — Mistä tiedät sen? Olikohan lapsi niin sairaana, että koko kylä tiesi sen ja oli huolissaan... — Pirkkohan tuo... Ah... Pirkittako oli sanonut... ja Johannes tunsi mielessään ilon vilahduksen, kun lapsukaiset olivat jo niin hyvät ystävykset, että näin avomielisesti puhelivatkin keskenään... Mutta tämä tunne väistyi heti, ja hän vaipui miettimään Kaarinaa... kuka tiesi, jos hänen sairautensa sittenkin olisi vakavampaa laatua... — Niin, ettei taida sitten koulua ollakaan... kuuli hän Tuiron äänen. Säpsähtäen muisti hän, että Tuiro ja Pirkitta olivat hänen luonaan. — Niin... ei kai... tai miksei... kyllä, voinhan kertoa, sanoi hän vavahdellen ja ajattelematta mitä oikeastaan sanoi. Hän näki kuin unissaan, että Pirkitta istuutui jakkaralle ja Tuiro takan reunalle. Silloin alkoi hän kertoa. Hän tiesi tuskin itsekään mitä kertoi. Hän näki sielunsa silmien edessä liikuttavan surullisen kuvan: Kaarinan kiedottuna peitteihin ja nahkasiin, niin ettei hän voinut tulla hentona, heikkona lepäsi lapsukainen pää tyynyllä... kasvoilla oli kuumeen puna, silmissä kuumeen hehku... se syttyi yhä heloittavammaksi, hehkuvammaksi... hän näki lapsukaisen kuumehoureissa... pitkät viikot... ihana lapsukainen riutui ja sammui... eikä ollut ketään lääketaitoista antamassa apuaan! Hänen äänensä särähti yhtäkkiä kuin kannel, josta kieli katkeaa... — Toiste! sanoi hän. Ja juoksujalkaa oli hän menossa Tasalaan. Anna äiti puuhaili pirtissä. — Kuulin että tyttärenne on sairaana... Hengellinen isä läähätti hengästyksissään... siitä kai johtui, että hänen äänensä värähti ikäänkuin hätääntyneenä... — Ei hänellä taida hätää olla, mutta isäpähän parhaiten ymmärtää, tuumi Anna vieden papin Kaarinan vuoteen ääreen. Hengellinen isä tarttui lapsukaisen hentoon, lämpimään kätöseen ja tunnusteli hänen kultakutrien kehystämää, vienonviehkeää otsaansa. Himmeän hämäräksi jäi hänelle, missä määrin lapsessa oli kuumetta... hämärän häilyvää oli hänelle, miksi hän piteli lapsen kättä, miksi siveli sulavan vienoja kultakiharoita hänen kaarevalta otsaltaan... Mutta hän tunsi, että hänen omat poskensa hehkuivat ja että kädestä, jolla hän suloista lapsukaista kosketteli, virtaili sydämeen, päähän ja kaikkialle värisyttävän lämmin lumotenho, joka oli samalla niin hiuduttavan suloinen ja säikähdyttävän hirmuinen... Kuin auerhuntujen, kuin sädehileiden läpi näki hän lapsen kostean kirkkaat silmät... kultakutrit valkoisella lakanalla ruusuisten kasvojen ympärillä... vienonpyöreän kaulan ja poven, joka paidan alla kohoili hiljaa kukanumpuineen... Hän tunsi rinnoissaan suloisen vienoa hivelyä, ikään kuin tämä hennon suloinen povi painuisi hänen rintaansa vasten... ja hän oli hervahtamaisillaan ottamaan immen pään käsiensä väliin ja suutelemaan hänen otsaansa ja poskiaan... Ja hän oli kuin sädesumun läpi näkevinään, miten impi hymyili häntä kohden... kainosti, mutta hellyyttä henkien... ja miten hänen silmänsä olivat pikahtamaisillaan hymysäteihin... Yhtäkkiä riuhtaisihe hän irti. Huumeisin mielin riensi hän pappilaan ja aavisti himmeästi sanoneensa Anna äidille jotakin, ettei ollut vaaraa... Mutta papintuvassaan ryhtyi hän kuin unissaan sekoittelemaan yrttinesteitä, joiden valmistustaidon oli luostarissa vuosien varrella oppinut. Hän puuhaili hätiköivällä huolellisuudella, ikäänkuin sairaan henki olisi juuri sammumaisillaan. Kun lääke oli valmis, oli hän kiireimmittäin lähtemäisillään sitä viemään, mutta pitäjän pirtissä Tuiron nähdessään vilahti hänen mielessään hämärä aavistus arvokkaisuuden vaatimuksista. Hän lähetti Tuiron, mutta jäi seisomaan keskelle pirtin lattiaa ja mittailemaan mielessään, milloin poika joutuu pihan yli portille, milloin tietä myöten Tasalan nurkalle, miten astuu Tasalan pirttiin, antaa lääkkeen äidille ja äiti tyttärelleen... ja silloin tuntui herahtavan jotakin niin lämmintä ja herkkää hänen mieleensä, sydämeensä ja koko olemukseensa... Tuiro palasi pian, ja vasta silloin Johannes meni takaisin papintupaansa. Pursuvin, kihelmöivin mielin käveli hän muutamia askelia edestakaisin ja istahti sitten pöydän ääreen. Akkunasta heijasti hänen silmiinsä mailleen vaipuvan kevätpäivän rusotus, joka kultaisena, hehkuvana loimona heittyi päivän hiutamalle hangelle. Tämä hehku, tämä loimo tuntui lämmittävänä ja valaisevana valahtavan hänen sieluunsa, kirkastavan hänen kuvitusmaailmansa jokaisen kangastuksen ja hellyttävän sydämen jokaisen sopukan. Keväisen auringon hehkuva, kullankimmeltävä loimo tuntui palavan hänessä itsessään... tuntui kuin olisi vain sen heijastusta tuokin rusovaippa tuolla hangella... se paloi hänen sielussaan suurena, koko olemuksen sytyttävänä soihtuna, ja liekkien leimahduksissa kimmelsi nimi: _Kaarina_... Katri tuli kutsumaan häntä illalliselle. Hän haukkasi muutaman palan, palasi huoneeseensa ja istuutui pöytänsä ääreen. Ilta alkoi hämärtyä, ja kevätillan punarusoisessa hämyssä vaipui hän katselemaan äsken näkemäänsä kuvaa, Kaarinaa vuoteellaan. Hellävaroen, hyväillen katseli hän sielunsa silmin untuvaisia kultakutreja, untuvanvienoa kaariotsaa, säteilevässä hämyssä kimmeltäviä silmiä, nuorekasta poskien ruusuhehkua, kaulaa ja sulountuvaisia, valkoisen paidan alla kohoilevia kukanumpuja... Hän painoi vienon hiljaa päänsä riipuksiin ja lyyhisti rintaansa ikäänkuin siten herkemmin, hervottomammin vaipuakseen, sulautuakseen tähän armaaseen kuvaan. Ja silloin tunsi hän mielessään niin hellää suloutta, niin suloisen tyyntä raukeutta, että hän riisuutui ja meni vuoteeseensa levolle. Hän valvoi kauan vuoteessaan ja katseli yhä samaa kuvaa tuhansissa eri vivahduksissa ja valonhäivähdyksissä. Haaveet hiipivät, unelmat liitelivät hellän tunteen siivin kevätyön hämyssä... Vuode Tasalan pirtistä häipyi ja katosi... ja ilmestyi valkoisin lakanoin, kukitetuin peittein... papintupaan ... morsiusvuode... valkoisin lakanoin ja kukitetuin peittein ... ja neitseelliset kukanummut kohoilivat hiljaa valkoisen lakanan alla... ja hän hiveli untuvaisia kultakutreja... ja vaipui hyväilemään ruusuisia poskia... uniuntuvaisia poskia ... hän vaipui... raukesi... ja näki unta... Hän nukkui ja näki unta... nukkui levotonta, värähtelevää unta, ja hänestä alkoi tuntua niin painavalta ja ahdistavalta. Hänen ympärilleen tuntui laskeutuvan jotakin kietovaa, puristavaa... ja niin pimeää, niin pimeää... ja pimeästä, syvältä syvältä altaan aikoi hän nähdä väreilevää valoa... valosta kiehkesivät kasvot... Kaarinan kasvot... pelkät kasvot joiden ympärillä oli pilkkosen pimeää... Ja jokin tenhokäsi veti häntä kuiluun, jonka pohjalta näkyi Kaarinan kasvot... hän rimpuili vastaan... mutta käsi veti taikavoimin... hän ponnisteli epätoivoissaan... mutta se veti, se veti rajuin voimin ja hän putosi huimaavaa vauhtia pohjattomaan syvyyteen... Silloin heräsi hän vavisten ja kylmä hiki otsallaan. Vaistomaisesti pani hän kätensä ristiin ja rukoili, rukoili yhä palavammalla hartaudella, ikäänkuin rukouksesta vuotava siunaus olisi kohottanut hänet siivilleen. Ja kohta alkoi hän tuntea näkevänsä ikäänkuin hellästi siunaavat silmät ylhäältä päänsä päältä, ja hän tunsi pyhän neitsyen, taivahisen morsiamensa olevan lähellään. Hän makasi hiljaa, lämpimän rauhallisin mielin eikä ajatellut mitään. Hänestä tuntui vain vuoteessaan niin suloisen hyvältä ja hiljaa vaipui hän uneen. 17 HENGELLISTÄ RAKKAUTTA Aamulla heräsi Johannes vilpeämmällä, rauhallisemmalla mielellä. Hänen ensimäinen havaintonsa oli, että Kaarina oli tullut häntä niin lähelle, oli ikäänkuin sulautunut häneen, niin että hänen sielussaan ja veressään oli jotakin Kaarinasta. Hänellä oli tuntemus, jota hän ei perustellut, että Kaarinankin täytyi tuntea samaa, tuntea sielussaan jotakin hänestä, ja hänestä tuntui, että Kaarina oli valmis kaikessa taipumaan hänen tahtoonsa, häntä seuraamaan mihin hyvänsä. Hän ei tuntenut mitään painostavaa, ahdistavaa ulkoa päin, ei mitään myrskyistä taistelua sielussaan, vaan tyynin mielin kävi hän tutkistelemaan tilaansa ja asemaansa. Kuinka tämä kaikki oli tapahtunut? Eikö hän jo silloin, kun hänen saapuessaan tänne oli verenpisara lennähtänyt rekeen, eikö hän jo silloin ollut tuntenut hyvälevää sulotunnetta, johon liittyi himmeä tuntemus nuoren naisen kädestä? Ja kun sitten pitäjänpirtissä isännät puhuivat hänelle pappilan emännästä, melkeinpä vaatien sellaisen ottamaan, oli hänen hurskailustaan huolimatta hänen ajatuksensa hiipinyt tämän kukan antajaan ja hän oli tuntenut iloa isäntäin kehoituksen johdosta. Tasalan pirtissä Kaarinan nähtyään oli hänen sydämensä sykähtänyt ihastuksesta... ja sitten koulutunneilla... kuinka hän oli iloinnut tytön läsnäolosta... elähtynyt siihen niin, että se oli tullut hänen elämäntarpeekseen... Hän oli luullut sen olevan vain hengellistä iloa siitä, että hänellä oli niin harras oppilas, mutta samalla oli hän ihaillut hänen suloaan, tuntenut mielihyvää hänen ruumiillisesta ihanuudestaan... himoinnut hänen suloisen kaunista ruumistaan ja harrasta, unelmoivaa sieluaan! Nyt oli hän yhtäkkiä herännyt, ja hän oli tämän himon vallassa... Kaarina sieluineen, ruumiineen täytti hänen mielikuvituksensa ja tunteensa, koko sielunsa ja koko olemuksensa! Mitä oli hänen tehtävä? Hän tiesi, että kirkon aviottomuusvaatimusta papit salaisuudessa rikkoivat kautta koko ristikunnan, ja hän tiesi myös, että itse pyhän Pietarin sijainenkin, Rooman pyhä isä, katsoi asiaa läpi sormien. Suomalaisiakin pappeja hän paimenkirjeissään varoitteli vain pitämästä perheitään luonaan... mutta siitä huolimatta täällä pohjoisilla maailman äärillä monissa pappiloissa hääräili emäntä, lapsiliuta ympärillään... ja kansa piti sitä aivan luonnollisena... vieläpä ainoana luonnollisena... Hän oli myös löytänyt raamatusta monia paikkoja, joiden mukaan pyhä aviosääty oli papeillekin luvallinen. Niin Mooseksen laki kuin Jeesuksen evankeliumikin salli pappien astua avioliittoon ja kielsi ainoastaan sellaiset salakähmäiset, siveettömät haureilusuhteet, joissa monet papit puhtauden ja aviottomuuden nimessä elostelivat. Mutta sittenkin, vaikka inhimillisen heikkouden tähden oli pyhitetty aviosääty, jossa puoliso oli sidottu siveellisiin velvollisuuksiin puolisoaan ja lapsiaan kohtaan, niin eihän se sulkenut pois ehdottoman puhtauden ihannetta. Vaikka avioliitto oli siveettömiä salasuhteita korkeampi, niin saattoihan siltä ehdoton puhtaus olla avioliittoakin korkeampi. Ja niin apostoli sanoi olevan, selittäen, että naimaton on vapaampi tottelemaan niitä kuin herran ovat, pyrkimään hengelliseen ja ruumiilliseen pyhyyteen ja hänelle kelpaamaan, kun nainut sitävastoin suree maallisista, kuinka hän puolisollensa kelpaisi. Korkeampaa ja jumalaisempaa oli siis kieltäytyä maallisesta rakkaudesta ja perhesiteistä, niin että koko sieluin ja sydämin saattoi antautua etsimään niitä kuin Jumalan ovat. Tämä koski kaikkia, eikä ainoastaan pappeja, se oli koko ihmiskunnalle viitattu jumalainen ihanne. Tietysti sielujen paimenet ja hengelliset isät, vaikkei heitä olisi vannotettukaan aviottomassa puhtaudessa pysymään, olivat ennen muita velvolliset kilvoittelemaan tähän korkeimpaan, olemaan muille esikuvana. Mutta eikö papin ollut siitä saarnattava muutenkin kuin esimerkillään, muutenkin viitattava tietä siihen, mikä korkeinta on? Kun hän sitä ajatteli, ajatteli ihmisiä yksitellen ja yleensä, tuntui hänestä, etteivät useimmat pystyisi tähän ihanteeseen elähtymään, eivät siihen pyrkimään, vaan sen saarnaaminen voisi viedä samallaisiin pahennuksiin kuin suuren joukon pappeja oli vienyt kirkon aviottomuuden vaatimus, se voisi koitua paulaksi, joksi apostoli nimenomaan ei sano sitä heittävänsä. Mutta eikö tätä ihannetta voinut kohottaa valittujen sielujen silmien eteen? Kun Johannes sitä ajatteli, syttyi hänen sydämensä ilosta. Hän oli tuntenut tuskaa, kun hänen mielessään oli välähtänyt ajatus, että Kaarina kenties kerran kohtaisi jonkun, nuoren ritarin, vapaamiehen pojan tai muun, jolle menisi miehelään. Tämä tunne kenties oli halpaa kateutta, joka oli kuoletettava, mutta kirvelevää oli sitä ajatella. Kuinka ihanaa sitävastoin oli kilvoitella jumalaiseen puhtauteen ja pyhyyteen yhdessä hänen kanssaan, jota rakasti, kuolettaa maallinen rakkaus kääntämällä sen hehku taivahisiin, kirkastaa tämä rakkaus jumalaisella valolla ja puhtaassa hengellisessä rakkaudessa etsiä niitä kuin isän ovat! Mutta saattoiko Kaarina näin korkeita asioita ymmärtää? Johanneksen mielestä oli tämä lapsukainen tosin ihanainen hengenlahjoiltaan, mutta sittenkin tuntui vaikealta selittää ehdottoman puhtauden ihannetta niin, että hän voisi sen elävästi omia ja sieluunsa sulattaa. Kertomukset pyhästä neitsyestä ja ihmiskunnan pyhistä naisista olivat tosin hyviä esikuvia, ne saattoivat tosin herättää harrastusta seuraamaan ja puhtauteen pyrkimään, mutta oliko tällä harrastuksella riittävä syvyys ja lujuus, kestääkseen silloinkin, kun maallinen rakkaus houkutteli lumollaan? Eikö tarvittu enemmän, jotakin, joka elähytti sielua, sisäistä sytykettä, joka täytti ja valtasi sielun niin, etteivät maalliset lemmenhaaveet voineet päästä siellä voitolle? Johannes muisti, miten hän nuoruudessaan oli ensin toivotonna taistellut säilyttääkseen ajatuksensa puhtaina, miten sitten oli usein heltynyt aina kyyneliin polvistuttuaan taivahista morsianta palvomaan ja miten rakkaus häneen oli siunaavana taivaan kasteena langennut maallisten himojen näännyttävään helteeseen, ja hän tunsi vieläkin tämän pyhän sadevihmeen sielussaan. Samoin kuin hänen sieluaan oli rakkaus taivahiseen morsiameen ylentänyt ja vetänyt taivahisiin, samoin oli Kaarinan sielua ylentävä ja vetävä rakkaus taivahiseen, jumalaiseen ylkään! * * * * * Seuraavana iltana, jolloin Kaarina tuli Pirkitan kera jälleen oppitunnille, loi isä Johannes häneen pitkän, syvän ja vakavan katseen. Hän ei nähnyt enää edessään lasta, vaan naisen, jonka kera käsi kädessä hän oli alkava jalon kilvoituksen korkeinta ihannetta kohden. Kaarina näki hänen oudon katseensa ja loi melkein pelästyneenä silmänsä maahan. Mutta heti kohotti hän ne jälleen hengelliseen isään, ja tämän silmissä näki hän niin luottavan, niin melkein kunnioittavan ja samalla lämpimän ilmeen, että hänen sydämensä aivan vavahti ilosta. Hän istahti entistäänkin onnellisempana jakkaralleen, ja hänen sydämensä oli herkempi isä Johanneksen kasvattavalle kylvölle kuin koskaan. Pirkitta istui omalle jakkaralleen ja Tuiro takan nurkalle, ja isä Johannes alkoi kolmelle oppilaalleen kertoa jumalaisesta yljästä ja hengellisestä morsiamesta. Hellyydestä helähtelevällä ja värähtelevällä äänellä, pannen sanoihin koko sielunsa hehkuvan palon ja liittäen tekstiin muutamia selityksiä, alkoi hän latinankielisestä raamatustaan tulkita suomeksi Salomonin korkeaa veisua... 18 VERIVIHA Isä Johannes iloitsi siitä, että Pirkitta oli niin hyvin oppinut sietämään Tuiroa, näyttivätpä he aivan olevan hyvät toverukset. Poika rukalla oli siten edes yksi ystävä kylässä... oppisipa vain Katrikin häntä paremmin suvaitsemaan! Nuoret olivat ensin alkaneet vaihtaa joskus sanasen keskenään... arastelevan sanasen pitäjänpirtissä oppitunnille mennessään ja sieltä tullessaan. Se oli tapahtunut yhä useammin... ja pian he puhelivat keskenään iloisen reippaasti, mutta samalla salahämyisellä ujoudella. Tuirolle tuli tavaksi mennä porstuan ovelle katsomaan tyttöjen menoa, sitten seurata heitä pihalle, kohta tieveräjälle ja lopulta Tasalan nurkalle. Siinä sanoivat he hyvästit muutamia kertoja, Kaarina poikkesi kotiinsa, Pirkitta jatkoi matkaansa ja Tuiro palasi pappilaan. Seuraavilla kerroilla jäi Tuiro Tasalan aittarakennuksen päähän seisomaan ja katselemaan Pirkitan menoa, ja Pirkittakin kääntyi muutamia kertoja katsomaan taakseen. Kerran kun hän niin kääntyi, jäi hän siihen seisomaan ja katsomaan Tuiroon ikäänkuin ikävöiden, kutsuen. Silloin Tuiro rohkaisi mielensä ja meni hänen luokseen, vaikkakin peloitti, että talosta se nähdään. Siitä pitäen sanoivat he Tasalan nurkalla hyvästit ainoastaan Kaarinalle ja menivät yhdessä milloin kirkon luo, milloin hieman etemmäksikin, lähelle tienmutkaa, johon Suitsulan pihalta saattoi nähdä tielle. * * * * * Samana iltana, jona isä Johannes alkoi oppilailleen tulkita Salomonin laulujen laulua, oli Katri ollut Suitsulassa ja palasi sieltä myöhään. Kiireisesti laittaessaan illallista pöytään heitteli hän Tuiroon entistään vihaisempia katseita. Tuiro istui allapäin, otsa rypyssä. — Isä antaa anteeksi, kun ruoka viipyi... nyt se on valmis, meni Katri sanomaan. Isä tuli pöytään ja Tuiro tuli myös, mutta jurrotellen. Katri oli jotakin puuhailevinaan takan ääressä. — No, eikö se Katrikin jouda sieltä syömään? virkkoi isä. — Enpä minä... vastasi Katri. Hän sanoi sen hiljaa ja nöyrästi, mutta sittenkin tuntui äänessä olevan jotakin niin varmaa, että isä kääntyi kummissaan katsomaan. Hän näki hyvin, ettei Katrilla ollut mitään erikoista tehtävää. — Mikset tule syömään? Katri seisoi hypelöiden esiliinaansa. Tytössä oli jotakin niin jyrkkää, ettei Johannes ollut luullut hänestä mitään sellaista löytyvänkään. — No, mikset? — Tuon kanssa! virkkoi Katri vihasta uhkuen. — Kenen tuon? — Tuonpa... murhamiehen pojan! Tuiro hypähti pöydästä kuin nuolen satuttamana. — Mitä? puuskahti Johannes. — Etkö tiedä, jatkoi hän sävyisästi, että lunastajammekin, Jumalan poika, söi publikaanien ja syntisten seurassa? Katri lyyhistyi ikäänkuin iskua välttäen, mutta seisoi paikallaan. — Mistä tämä nyt on saanut alkunsa? — Pirkitta ei tule enää kouluun, virkkoi Katri umpikuljuisesti. — Mitä! Miksi ei? kysyi Johannes säikähtäen. Katri hypelöi äänetönnä esiliinaansa. — Mikset sano? — Mikäpä häntä... kaikkien kuullen, sanoi hän voitonriemuisesti Tuiroon silmäten. Tuiro oli ulkona kuin ammuttu nuoli. Mutta isä Johannes oli hänen silmissään nähnyt melkein saman ilmeen kuin hänet ensi kertaa tiellä kohdatessaan. — Tule tänne! sanoi Johannes jälleen Katriin kääntyen ja meni huoneeseensa. Katri tuli jälestä. — No, kerro nyt! — Eihän tuossa niin paljon kertomistakaan, alotti Katri. — Olin Suitsulassa tädin ja serkkujen luona. Sieltä kun palaan, niin yhtäkkiä näen loitolla tulevan vastaan nuoren parin — käsi kädessä tulivat, mitä rakkaimmassa ystävyydessä... ja miten herttaisen hauskasti jutellaan ja lerkehitään... pysähytään väliin, sitten taasen jatketaan vähän taivalta ja leperrellään ja kuherrellaan aivan kuin kihlattu pari... niin ovat toimessaan, etteivät huomaa minua kumpikaan ennenkuin ovat aivan nenän edessä... Silloin säikähtivät... mutta ei pojan kuotus ole sittenkään niinä miehinäänkään, vähän murjotellen vain törkkii tiehensä. ‒ Mutta en käsitä... tästäkö kaikki... ‒ Eikö siinä sitten riitä! Mokomakin... hävytön on aina hävytön... ‒ No, mutta kerrohan loppuun. Pirkitta...? — Menin tietysti häntä viemään kotiinsa. Siellä kun kuulivat, olivat niin vihaisia, Pirkon veljet näet, että vähällä olivat lyödä tyttöä. Sanoivat, että jos Pirkitta vielä menee Suden-Tuiron seuraan... murhamiehen pojan, heidän isänsä murhaajan... ei hän enää saa talossa silmiään näyttää. Täti ei ollut niin vihainen, mutta suruissaan hän oli, ja hänkin sanoi, että saahan Pirkitta vastedes olla poissa täältä. Äänessä, jolla Katri kertoi, oli sellainen vihan hehku, että Johannesta aivan pöyristytti ajatellessaan Topias vainajan poikain vihastusta. Ihmeellinen elämä! Mikä pohja tässä, jos missään, olikaan vihalle, verivihalle! Mutta olihan se sittenkin taivahisen isän tahtoa vastaan, ja olihan Tuiro syytön! — Katri! sanoi isä Johannes lempeän surullisella äänellä. — Eihän Tuiro ole tarkoittanut mitään pahaa, ei kai tehnytkään. Elä siis häntä vihaa, onhan hän vielä saman äidin lapsikin. — Siksipä juuri, nyyhkytti Katri, — en voi sietää häntä nähdäkään, kun äiti on ollut siellä, ja on _sille_ synnyttänyt lapsia... — Mutta lapseni, eihän Tuiro sille mitä voi. Katri nyyhkytti vain ja pyyhki kyyneliään esiliinaansa. — Jumalan tahto kyllä on, että meidän on rakastettava lähimäisiämme ja annettava heille anteeksi. Mutta eihän siihen voi toinen toista pakoittaa. Elä kuitenkaan esiinny häntä kohtaan tylysti ja nurjasti, ei hänellä ole hyvä muutenkaan. Katri poistui nyyhkyttäen. Isä Johannes seurasi häntä pirttiin kutsumaan Tuiroa puheilleen. Hän aikoi tätä hellävaroen kehoittaa ottamaan varteen asemansa ja sen vihamielisyyden, joka isävainajan tähden kohdistui häneenkin, ja käyttäytymään erittäin nöyrästi, niin että ynseys lopulta sulaisi. Mutta Tuiro ei ollut pirtissä. Isä Johannes meni pihalle ja tähysteli ympärinsä kevätillan hämärässä. Kun poikaa ei näkynyt, alkoi hän pelätä, etteiköhän tämä vain ollut ryhtynyt mihinkään päättömiin, ja huusi häntä kerran, huusi toisenkin. Vihdoin poika ilmestyi nurkan takaa. — Tule sisälle luokseni! Hän meni papintupaan ja Tuiro seurasi jälestä. Nyt olisi isä Johanneksen ollut annettava lempeät neuvonsa. Mutta kun hän katsoi oven suuhun ja näki puolipimeässä vain pojan hahmon synkän häämötyksen, silloin ei hän voinut sanoa mitään, laski vain kätensä pojan päälaelle ja sanoi hyväillen: — Poika parka! Tuiro purskahti itkuun. Mutta se päättyi pian, ja Johanneksesta kuului, kuin olisi poika haukannut poikki lopun. 19 JUMALAINEN YLKÄ Pirkitan jäätyä pois ei Tuirokaan ollut saapunut oppitunneille papintupaan. Isä Johannes arveli, että poika kenties luuli häiritsevänsä Tasalan tytärtäkin läsnäolollaan ja vilkaisi aina oppitunnin alkaessa ovelta pirttiin, kutsuakseen Tuiron kuulemaan. Mutta Tuiroa ei siellä näkynyt, hän oli aivan kuin pakosalla. Niin oli Kaarina käynyt monet illat yksin hengellisen isän koulua, ja he olivat lukeneet Salomonin korkean veisun lävitse. Isä Johannes uskoi vilpittömästi, että tämä lemmenlaulujen lemmenlaulu vertauskuvallisesti esitti jumalaisen yljän ja ihmissielun hengellistä rakkaussuhdetta. Hurmaantuneella ihastuksella oli hän lukemattomat kerrat lukenut näitä jumalaisen eläviä vertauskuvia, jotka hengellisessä ilmapiirissä niin ihmeellisesti tyydyttivät maallistakin lemmenjanoa, ja uskossaan tähän jumalaiseen vertauskuvallisuuteen oli hän tunnonpistoksitta antautunut hekumoimaan tässä itämaisessa lemmenhurmassa. Ja oikeastaan hänen luja uskonsa taivahiseen rakkauteen ja vertauskuvallinen käsityksensä runoelmasta viillyttikin sanoista uhkuvan aistillisen lemmenhehkun, henkevöitti ja kirkasti sen, niin ettei se herättänyt hänessä suorastaan aistillista intohimoa, vaan henkistä taivasunelmien hurmausta. Kaarinan mielessä tämä hehkuvan aistillinen lemmenlaulu herätti ensimäiset ujot, immelliset lemmenvaistot ja haaveet, joille isä Johanneksen vertauskuvalliset selitykset vain antoivat jumalaisen ihanteellisuuden kimmellyksen, niin että hän hurskaalla hartaudella koetti omia runoelman kuherruskuvat sydämensä ja sielunsa sisimpään, imeä ne hermojensa hienoimpiinkin säikeihin ja hartaalla alttiudella antautua samoja unelmia unelmoimaan, samoja tunteita tuntemaan. Suloinen luonnonlapsi ei voinut tällaisia unelmia unelmoida, tällaisia tunteita tuntea ilman näkyvää, ilmielävää kohdetta. Eikä hänen tarvinnut sellaista kaukaa hakea, hän unelmoi lemmenunelmansa hengelliselle isälle, joka hänelle niin hellästi helähtelevällä äänellä suloista unelmarunoa luki ja jonka hän ennenkin oli unelmoinut paimenekseen ja kuninkaakseen. Niin, isä Johannes... unelmien sädeharsoin hunnutettuna ja unelmien siivin liidätettynä johonkin kauas ja korkealle... hän se oli nuorukaisten seassa kuin omenapuu metsäpuiden seassa. Tämä hänen ystävänsä se oli valkoinen ja punainen, kauniimpi kymmeniä tuhansia. Hänen päänsä oli kalliimpi puhtainta kultaa, hänen kiharansa riippuivat kuin palmun lehdet ja olivat mustat kuin kaarne. Hänen silmänsä olivat kuin mettisen silmät purojen partaalla, niinkuin kalliit helmet kultasormuksen kannassa. Hänen poskensa olivat kuin yrttitarhat, hänen huulensa kuin liljat, joista tiukkui mirrhamipisaroita. Hänen suunsa oli sula makeus ja koko hänen olentonsa suloa täynnä... Ja hellin äänin puhui hän niin suloisia sanoja ja sanoi: Kuinka ihana on sinun rakkautesi, sisareni, morsiameni! Rakkautesi on suloisempi kuin viini ja voiteesi lemu voittaa kaikki yrtit. Nouse, armaani, nouse, ihanaiseni, ja tule! Ja päivät päästään kulki Kaarina lemmenunelmissa ja huumehaaveissa. Hänen sielunsa silmissä väikkyi vain jumalaisen yljän kuva, hänen sydämessään soi taivahisen lemmen soidin, ja hänen korvissaan helkkyi hellä kutsu: — Nouse, armaani, nouse, ihanaiseni, ja tule! * * * * * He olivat lukeneet läpi korkean veisun, ja isä Johannes oli lukenut vanhasta ja uudesta testamentista monia muitakin hellän liikuttavia vertauksia ja vertauskuvallisesti selitettyjä kertomuksia jumalaisesta yljästä ja hänen suhteestaan sieluun. Tänä iltana päätti hän opetuksena tällä Davidin virren mahtavalla näyllä: — Taivahisen yljän silmät ovat kuin tulen liekki, ja hän ratsastaa valkoisella orhilla ja on kuningasten kuningas ja herrain herra, ja hänellä on jumalainen kirkkaus ja taivahinen valkeus. Ja hänellä on linna korkealla vuorella ja sen muurissa on kolme porttia kaikilla ilmansuunnilla, ja muuri on jaspiksesta ja linna puhtaasta kullasta, kirkkaan lasin kaltainen, ja portit ovat jalokivistä ja kadut puhtaasta kullasta, niinkuin läpinäkyvä lasi. Iloitse, morsian, sillä hän kutsuu sinua, taivaassa hän sinua kutsuu ja näkee sinut maassa. Sinä olet hänen armaansa, sillä hän on mielistynyt sinuun, hän rakastaa sinua kuin nuorukainen neitsyttä ja iloitsee sinusta kuin ylkä morsiamestaan. Hän kihlaa sinut omakseen ja vie sinut Sioniin. Hän pesee sinut elämän vedellä ja voitelee sulotuoksuisella öljyllä, hän vaatettaa sinut kaunein liinavaattein, silkein ja korukirjailluin kankain, antaa sinulle kultakoristeet, rannerenkaat käteesi ja kultakäädyt kaulaasi, otsallesi kultarivan ja otsalehdet, korvarenkaat korviisi ja kunnianruunun päähän. Niin kaunistaa hän sinut kullalla ja hopealla ja sinä syöt sämpyläleipää ja mannaa ja sinä juot hunajata ja iloöljyä. Hän tahtoo sinua houkutella, viedä sinut ihanaan lehtoon ja suloiseen yrttitarhaan ja puhuu sinulle suloisesti. Hän antaa sinulle suuta ja hyväilee sinua hellin käsin, ja hän antaa sinulle viinimäkensä ja ruusuiset laaksonsa ja siellä saat sinä iäti nuorena lauleskella. "Minä kihlaan sinut omakseni iankaikkisesti", sanoo herra. "Minä kihlaan sinut omakseni vanhurskaudessa ja pyhyydessä, armossa ja laupeudessa. Minä kihlaan sinut omakseni uskossa, ja sinun pitää minut tunteman", sanoo hän. Ja yljän ystävä, joka kuulee häntä, iloitsee yljän äänestä sangen suuresti, ja niin on minun iloni täytetty. Hänen tulee kasvaa, mutta minun pitää vähenemän. Mikä ylhäältä tulee, se on ylempi maallista, joka puhuu maasta. Joka taivaasta tulee, hän on ylin. * * * * * Kaarinan nuori sydän oli pakahtumaisillaan ja hänen päätänsä huimasi. Kun isä Johanneksen ääni oli lakannut helähtelemästä, tunsi hän niin suurta hellyyttä, ettei enää kauemmin jaksanut sitä salata povessaan. Hartaasti lankesi hän polvilleen, syleili isä Johanneksen polvia ja suuteli hänen valkoisen kaapunsa lievettä ja huudahti hiljaa, ujoa hellyyttä värähtävällä äänellä: — Rakas! — Ei, lapseni, polvistu ainoastaan pyhän neitsyen ja jumalaisen yljän edessä! Isä Johannes nosti hellä varoen hänet maasta, mutta hervotonna vaipui hento, suloinen olento hänen käsivarsilleen. Hän katseli Kaarinan kasvoja. Niillä hehkui hohtava, palava puna, silmät katsoivat häneen niin suurina, ihmeellisen ihanan, kostean sädesumun hunnuttamina. Hän katseli käsivarsillaan lepääviä kasvoja kuin unessa, hiljaisen, herpaisevan rauhanhengen henkäillessä läpi koko olemuksen. Hän katseli näitä kasvoja hellällä rakkaudella, siveli hyväillen kultaisia untuvakutreja ja painoi hiljaisen suudelman untuvanvienolle otsalle. ‒ Tahdotko olla taivahisen yljän morsian? kysyi hän hiljaa. Kaarina kuuli vain äänen, joka kysyi, ja tämän armaan äänen pyytäessä hän olisi suostunut kaikkeen. ‒ Tahdon, vastasi hän vienosti. — Iäti? — Iäti! ‒ Jumala ja pyhä neitsyt sinua siunatkoon! Kuin unissaan poistui Kaarina papintuvasta. Hänestä tuntui, kuin hänen ympärillään tuoksuisi ja viheriöisi, kyyhkyset kujertaisi ja satakielet livertäisi. Hänen ympärillään tuntui olevan ihmeellinen hämärä, jonka keskellä päivänsateet väreilivät kultaisina rihmoina, ja hän käveli valveilla ja kuitenkin unissaan. Kun hän illalla meni levolle ja nukkui, oli hän kuitenkin valveilla. Vaikka oli yö, ympäröi häntä kuitenkin päivänpaiste, jossa leijaili ihmeellinen kullanvälkkeinen hämärä. Yö oli hänelle kuin välkkyvä päivä ja päivä kuin välkkyvä yö. Valvoessaan hän unelmoi, ja hänen nukkuessaan valvoi hänen sielunsa. Kun hän vaipui uneen, oli kuin hän olisi herännyt valveille. Unihaavein katseli hän jumalaista ylkäänsä niinkuin sulhoaan katselee morsian, joka on juopunut lemmen hurmaavasta viinistä. 20 TAIVAAN MORSIAN Taivaan kultakyyhkyläinen, sanantuoja suloinen, suvi tuulen untuvainen, valosiipi, sädesulka... lentää, liitää... kukkakuusessa kujertaa... Kutsuu, viittoo... sanoin kutsuu, siivin viittoo... kutsuu, kiehtoo... yljän luo... taivaan morsian... yljän luo... * * * * * Ihana on yljän linna... yljän linna... ihana... säteistä seinät, valosta portit... katto taivaan sinestä... yljän linna on ihana... Portit paistaa, polut hohtaa... tiet kirkkaina kimmeltää... kadut kantavat kävellä... kadut kirkkaasta vedestä... Yljän orhi on valkoinen, ja ylkä on valkoinen kuin lumi... valkoisella orhilla hän ratsastaa... yljän suitset on säteistä... Ylkä ratsastaa... vieno on yljän käsi... hän kutsuu ja viittoo... vieno on yljän käsi, vieno ja valkoinen, kun hän kutsuu ja viittoo... hän viittoo, hän viittoo... — Nouse, armaani, ja tule! Yljän ääni on suloinen... suloinen... hellä ja suloinen... hän kutsuu ja tervehtii... hellä ja suloinen, kun hän tervehtii. Vieno on yljän käsi... hellä ja vieno, kun hän tervehtii. Avoin on yljän syli... yljän syli... hellä ja lämmin... avoin ja lämmin... hellä on yljän sydän ja vienosti hän painaa povelleen... Vienosti ja hellästi hän painaa povelleen. Sinun, armaani, sinun minä olen. * * * * * Hän vie, hän vie, ja minä seuraan... me kuljemme hymyillen... me kuljemme käsi kädessä... Hän vie minut yrttitarhaansa... avaa sädeportin ja vie... Ruusut kukkivat, ruusut ja liljat... ruusuja ja säteitä... säteitä ja liljoja... orvokkeja ja säteitä... tuoksuvia säteitä ... orvokit säteilevät... säteilevät pensaat ja puut... Kukkanurmessa ovat polut, ihanat kuin henkäilevä veden pinta... joen pinta kukkaparrasten välissä... ja me käyskentelemme käsi kädessä... Ja linnut livertävät... livertävät... säteet livertävät... kukkanurmessa on kirkkaat lähteet, suihkuvat lähteet... lähteet livertävät ja kukkanurmi visertää... visertävät pensaat ja puut... Nurmella kimmeltävät kastehelmet... taivaan kaste kimmeltää... ja visertää... * * * * * Minä vaivun armaani syliin... vieno on hänen sylinsä... vieno ja hellän lämmin... minä lepään hänen sylissään... hänen sylissään minä lepään... Hän katsoo minua silmiin... hellästi katsoo hän silmiin... ja vieno ja valkoinen on hänen kätensä... hellä ja vieno, kun hän hivelee hiuksiani... Hän hivelee hellästi hiuksiani, ja hän suutelee minua otsalle. Ja hän katsoo minua silmiin... Ihana olet sinä, armaani, ja sinun minä olen... 21 PYHÄ HENKI Kun hän aamulla heräsi valveille, oli kuin hän olisi vaipunut uneen. Niinkuin läpi huntujen, niinkuin untuvahuntujen, hohtavain untuvain läpi näki hän kotipirtin... Oli kuin olisi pyhä... oli kuin pyhä henki olisi tuulahtanut kautta maailman ja henkäilisi kaikkialla... leijailisi, liitelisi kotipirtin lämpimässä, henkäilisi pyhäisenä tuntuna pöydästä, penkeistä ja jakkaroista, takan rinnasta ja uunin suusta, seinistä, lattiasta ja katosta. Oli kuin pyhä henki olisi hänet pyhittänyt, niinkuin ei hän olisi enää entinen Kaarina, vaan uusi ihminen, taivaan morsian, jonka rinnassa oli jotakin niin ihanan suloista ja silmissä lämmin hehku, joka niin suloisesti sulatti ja hiuti, kietoi hänen silmiinsä ikäänkuin auerutua päivässä päilyvän veden pinnalta. Pirtissä oli niin pyhäinen tuntu. Häntä vain häiritsi taikinakorvo rahilla pöydän edessä. Miksi enää leivottaisiin... hänestä tuntui, ettei hän enää leipää tarvinnut... ettei leipää tarvinnut enää kukaan... että oli tullut uusi taivas ja uusi maa... Pyhä henki oli humahtanut kaikkiin ihmisiin, täyttänyt heidät kuten hänetkin ja tehnyt kaikista uusia ihmisiä, jotka eivät tarvinneet syödä eikä juoda... Pirtin akkunasta näki hän vilahdukselta, että Matti renki toi rankakuormaa puuvajaan, ja hänestä tuntui kummalta, miksi niitä tuotiin... olihan uusi taivas ja uusi maa, missä ei enää tarvinnut lämmittää, olihan pyhä henki tehnyt kaikki uusiksi ihmisiksi, joiden ei enää ollut nälkä eikä vilu... Hänen täytyi hymyillä Matti rengille, kun tämä oli niin lapsellisen tuhma, että vedätti puita kuten ennenkin, vaikkei niitä enää tarvittu... Äiti tuli tupaan. Hän liikuskeli askareissaan kuten ennenkin... mutta Kaarina näki hänet kuin läpi huntujen, ja äidillä näytti itselläänkin olevan untuvahuntu kasvoillaan ja silmissä ihmeellinen kimmellys. Hän hämmensi ja vatkasi taikinakorvoa, jossa taikina leikkisästi oli noussut reunojen partaalle kuten ennenkin... ja Kaarinasta tuntui, että äiti tekee leikkiä, vatkatessaan taikinaa kuten ennenkin... tekee leikkiä ja pilaa vanhoista askareistaan ja tavoistaan... ja häntä huvitti se, ja hän hymyili äidille merkiksi, että hän ymmärsi... ja kun äiti sanoi, että hän saisi panna uunin lämpiämään ja käydä leipomaan, hymyili hän iloisesti, ja hänestä oli hauskaa tehdä sellaista leikkiä... * * * * * Vähitellen havaitsi hän monista seikoista, että toiset tekivät töitään täysissä tosissaan. Aluksi tuntui se hänestä kummalliselta, eikä hän voinut sitä käsittää. Mutta vähitellen alkoi hän aavistaa, että muut olivat ennallaan, ainoastaan hänessä oli tapahtunut muutos. Hänessä teki se ajatus kipeää, mutta kun hän pääsi varmuuteen, että niin oli laita aikoi hän vähitellen tottua siihen ajatukseen, että ylkä oli tällä kertaa kutsunut vain hänet ja vuodattanut häneen pyhän henkensä. Hänestä tuntui silloin niin yksinäiseltä... ei ikävältä, vaan niin suloisen ja ylevän yksinäiseltä... ja muut näyttivät hänestä niin vierailta... isä ja äitikin... isä ja äitikin... Mutta isä Johanneksella, hengellisellä isällä täytyy olla pyhä henki... ei ollut aivan selvää, oliko se ollut jo ennen, vai oliko hänkin saanut sen vasta nyt... Oli kai täytynyt olla ennenkin mutta sittenkin tuntui Kaarinasta, että isä Johanneksessakin oli täytynyt tapahtua muutos... Isä Johannesta ajatellessa täytti lämmin ilo hänen mielensä... ei hän kaivannut häntä, sillä hän tunsi, että isä Johannes papintuvassaankin oli täällä hänen lähellään... Mutta olisi hän mielellään tahtonut nähdä isä Johanneksen... ja hymyillä hänelle merkiksi siitä, kuinka onnellinen hän oli... Ja isä Johannesta ajatellessa häämöitti hänen sielunsa silmiin jotakin, joka oli ilmojen sinessä hänen takanaan, jotakin, joka oli niin häipyvän häilyvää ja päivänsäteisen läpinäkyvää. Tässä olennossa ei ollut inhimillisen vivahdustakaan muuta kuin häivähdys isä Johanneksen silmien lämpimästä loisteesta, hänen kasvojensa henkevästä kajosta ja huulista, joilta niin lämpimällä äänellä helkkyi helliä, kultaisia sanoja... Isä Johanneksen ylitse, kaukaa ja korkealta ilmojen kirkkaasta sinestä, näki Kaarina jumalaisen yljän. 22 TUIRO JA PIRKITTA. Tuiro oli aamuisin jalkeilla päivän ensi kajossa, hiipi hiljaa pappilan pirtin päitse kylän takalistolle ja metsäiselle jokiahteelle. Hankiaisella rapsutteli hän metsää myöten Suitsulan luo, kurkisteli ja vaaniskeli metsän reunassa, pellonaidan takana, tähysteli taloon pitkin, ikävöivin katsein. Jos näki Saara muorin, Topiaan tai hänen nuoremman veljensä pihalta liikkuvan, jos kuuli sieltä risahduksenkaan, niin heti hangelle pitkäkseen heittäysi, painausi aitovarteen tai näreen tattaran taa. Kun ei enää ketään näkynyt, nosti päätään ja tähysteli näreiden suojasta taloon. Vihdoin eräänä aamuna, kohta päivän valettua, näki hän Pirkitan. Tyttö tuli ulos pihasta, nietokselle navettarakennuksen päähän, ja Tuiro kuuli hänen jalkojensa narskahtelun hangella. Hän tuli hankiaista myöten viistoon pellon poikki metsän reunaa kohden. Tuohirove hänellä näkyi olevan kädessään. Tuiro pujahti metsään ja hiipi juoksujalkaa metsän sisäitse sitä paikkaa kohden, mihin oli nähnyt Pirkitan menevän. Jälleen palatessaan metsän rintaan näki hän tytön seisovan siellä säikähtyneenä ja korvat herhallaan. Oli varmaan kuullut hänen jalkojensa narskunnan lumelta, näytti jo aikovan pyrhältää pakoon. — Pirkko! huusi Tuiro hiljaa. Pirkitta pysähtyi. Nähtyään Tuiron näreiden välissä tuli hän luo ilostuneena, mutta vieläkin säikähdyksestä vavisten. He löivät kättä, ja Tuiro piti Pirkitan käden omassaan. — Sinäkö täällä olet? Mitä sinä...? — Kotiasi katselin ja ajattelin, että siellä sinä olet. — Odotitko minua? kysyi Pirkitta hilpeästi. — Mistäpä tiesin, että tulet jo tänään. Mutta olisin katsellut täällä vaikka vuosia, kunnes olisit tullut. Pirkitta nauroi iloisesti. — Annahan nyt pois käteni, sanoi hän. Tuiro ei antanut. Yhtäkkiä puuskahti hän, vetäisi Pirkitan luokseen, kietoi käsivartensa hänen ympärilleen ja puristi rajusti. Pirkittaa peloitti, mutta sittenkin hän nauroi, ja kun Tuiro vähän hellitti, varasi hän hymyillen kyynäsvarrellaan pojan ryntäihin. — Olithan vähällä minut tappaa, myhäili hän ujolla hellyydellä. — Niin taidan tehdäkin! sanoi Tuiro synkästi. — Huh, miten sanot! sanoi Pirkitta ja nauroi, katsoi sitten Tuiron silmiin ja vapisi. — En sentään! sanoi Tuiro rakkaasti ja puristi häntä hiljemmin vasten poveaan. ‒ Kuinka säikyttelet minua... ensin askelillasi... ja nyt sitten... ‒ Elä pelkää! Minulla on vain ollut niin ikävä. — Niin minullakin... itketti ihan... — Eivät laske kai kouluun? ‒ Eivät, olivat niin vihaisia. ‒ En minäkään käy enää koulussa. — Etkö! Pirkitta ilostui niin, että pani käsivartensa puoleksi Tuiron olalle, puoleksi hänen kaulalleen. Silloin valtasi Tuiron taas myrskyn puuska, hän veti rajusti Pirkitan päätä puoleensa ja pusersi äkkipäätä huuliaan hänen nenävarteensa. Isä Johannekselta hän oli kuullut suun antamisesta, mutta näin ensi kerralla ei se ottanut onnistuakseen. Hän yritti uudestaan, ja silloin se sattui paikalleen. Pirkitta nauroi, painoi silmänsä kiinni ja oli onnellinen. Tuiro oli hetken vaiti, kuunnellen suloista huminaa veressään. Hänen silmänsä vaipuivat maahan... ja hän huomasi tuohiropeen, joka oli pudonnut pälven reunalle. — Olitko sinä menossa puolukkaan? kysyi hän. — Niin... ja katsomaan, onko karpalomaalla jo pälviä. He lähtivät liikkeelle ja kulkivat yhdessä pälvestä pälveen puolukoita poimien. Mutta vähänväliä täytyi Tuiron tulla Pirkittaa hyväilemään. Hän halasi tyttöä milloin jurosti leikitellen, milloin rajusti puuskahtaen, ja Pirkitta salli sen lapsellisella kainoudella, leikitellen ja naureskellen. Niin kulkivat he jokiahdetta pitkin karpalosuon rantaan. Mutta siellä näkyi vain paikoittain suokanervia pienistä pälvirenkaista suopetäjän käkkyräin juurilla, ja he palasivat kylään päin. He sopivat, että Pirkitta tulisi muinakin aamuina hankiaisen aikaan ja Tuiro odottaisi metsän rinnassa. * * * * * Tästä aamusta alkaen, jona Tuiro oli suudellut Pirkittaa nenävarteen, oli hän kuin toiseksi pojaksi muuttunut. Hän tuskin näytti tietävän mitään Katrin ynseydestä ja kaunasta, väliin hän naureskelikin yksikseen onnellisen näköisenä. Mutta rauhaton hän oli. Päivisin ei hän koskaan pysynyt yhdessä kohti silloinkaan, kun hänellä ei ollut mitään tehtävää. Hän muuttelehti levotonna paikasta toiseen, milloin ulos, milloin sisälle, ja näytti ajatuksissaan elävän jossakin muualla. Aamuisin, päivän ensi kajossa, oli hän aina jalkeilla ja viipyi poissa kotvan aikaa, väliin aina puolipäivän rintaan. Isä Johannesta oli tämä kummastuttanut. Eräänä aamuna tuli hän pirttiin ja kysyi poikaa. Katri sanoi tämän lähteneen päivän koitteessa kuten muinakin aamuina. — Etkö tiedä missä hän kulkee? — Mistäs minä! Olen nähnyt vain menevän jokiahteen metsään päin... — Mitähän se siellä...? — Kukapa hänet... Mutta sieltähän hankikelillä pääsee Sudenluolaankin... muistanee pesänsä... Olikohan pojan tosiaankin vallannut rakkaus lapsuutensa kotiin... * * * * * Tuiro tuli puolipäivän rinnassa. Isä Johannes kutsui hänet papintupaan. — Missä sinä olet ollut? kysyi isä sävyisän vakavasti. Tuiro oli vaiti. — No, missä? — Tuollapahan vain... — Oletko ollut kotimökilläsi? Tuiro oli vaiti, ja Johannes piti sitä myöntämisen merkkinä. — Mitä sinä siellä...? Salaisuutensa puolesta ylen levotonna tuijotti Tuiro lattiaan. Kun isä puhui kotitöllistä, välähti hänen mielessään yhtäkkiä ajatus, että siellä pääsisi hän vapauteen ja rauhaan. Ujostelematta kohotti hän katseensa isään ja sanoi: — Jos palaisinkin sinne... — Mitä nyt? ‒ Olenhan täällä kuitenkin kaikkien silmätikkuna... ‒ Mutta miten sinä siellä, poika parka... sehän on autio ja kylmä... onko siellä enää kiveä kiven päällä? — Ennallaan se on, kylmillään vain... kirveet, jouset ja muut työkalut ovat peräpöksässä, johon ne piilotin. Niin Tuiro oli tehnytkin. Mutta ei hän tiennyt, olivatko ne paikoillaan, arveli vain niin. — Koetahan nyt kärsiä! sanoi isä Johannes lohdutellen. — Odotetaan... kyllä aika asemasi parantaa täälläkin! Mutta Tuiron oli vallannut ajatus muuttaa kotitölliinsä. Siellä ei hänen tarvinnut olla niin peloissaan, että heidän salaisuutensa tulisi ilmi, Pirkitan ja hänen, eikä Katri olisi siellä kurkistelemassa hänen jälkeensä. Ja sieltä käsin oli heidän helpompi toteuttaa monta kertaa tuumittu aikeensa... karata! Sillä eihän heillä ollut muuta keinoa. Pirkitta tosin näytti tyytyvän vain leikittelyyn metsässä, mutta eihän sitä voinut kauan kestää... eikä se Tuirosta ollut mistään kotoisin. Totta oli tehtävä, ja kun Pirkitan veljien ja äidin ei voinut toivoakaan suostuvan, oli karattava. Siitä oli jo monet kerrat puhuttu... Pirkitasta se näytti olevan vain hauskaa leikkipuhetta... vaan siitä oli tehtävä tosi... Mutta eikö heitä saatettu keksiä, vaikka hän muuttaisi kotitölliinkin? Ja jos keksittäisiin, kävisi karkaaminen vaikeaksi... Ei, oli paras tehdä se heti... suoraa päätä! Tänään iltapäivällä oli Tuiron käytöksessä jotakin tuiman päättävää. Hän näytti melkein yhtä metsittyneeltä kuin ennen pappilaan tuloaan. Mutta nyt vältti hän katsoa isä Johannesta silmiin. * * * * * Aamulla päivän ensi kajossa katosi hän jälleen kylän takalistolle ja hiipi jokiahteen metsää myöten Suitsulan pellonaidan taa. Pirkittakin saapui kohta. — Tiedätkös, toimitti hän, — minua eivät kotoa tahtoneet enää päästää. "Mitähän tuolla juoksee", sanoi Topias, "ja hakkaa kenkiään kovaan hankeen, kun sieltä kuitenkaan ei tule paljon mitään..." Äiti toki sanoi, että nuorena mielellään juoksee hankiaista, ja saahan marjapuuronkin pyhäksi... Meidän pitää poimia yhdessä oikein topakasti, että pääsen vastakin... ruvetaan nyt poimimaan, Tuiro! — En minä! Tuiro näytti hirveän totiselta ja kalpealta. — Mitä nyt? kysyi Pirkitta säikähtyneenä, mutta koetti sentään naureskella. Tuiron silmissä näkyi teräksen väläys. — Nyt me lähdemme! sanoi hän lyhyeen. — Mihin? — He eroittavat meidät muuten. Isä jo kyseli eilen, missä kulen. Laittaudu huomisaamuun valmiiksi, minä odotan täällä, ja me lähdemme! — Mihin? — Tiedäthän! — Eihän siitä ole ollut... — Etkö tahdo! Tuiro terhistihe tuiman uhkaavasti suoraksi. — Kyllä, kyllä... — Ota sitten mukaasi mitä voit ja tarvitset ja ole huomisaamuna täällä ennen päivän koittoa! — Kyllä, kyllä... — Mutta muista, että olet varovainen! — Kyllä... — Nyt minä menen. — Mutta marjat, Tuiro! — En minä nyt... ‒ Mutta sittenhän en huomisaamuna pääse... ‒ Kuulithan, että täytyy olla täällä ennen päivän koittoa, ennenkuin kotonasi herätään. — Hyvänen aika! — Täytyy tulla salaa. — Kyllä, kyllä... minä tulen, sanoi Pirkitta nyyhkyttäen. — Hyvästi siksi! Pirkitta alkoi hätiköiden poimia marjoja, että hänellä olisi jotakin viemistä kotiin, sillä hänestä tuntui, että siitä hänen pääsemisensä huomisaamuna riippui, lähtipä hän salaa tai luvalla. Hänen kyyneleensä kuivivat ykskaks, sillä kun kerran nyt oli todellakin lähdettävä, heräsi hänessä seikkailuhalu, ja hänestä oli hurmaavan hauskaa lähteä, tietämättä mihin mennään ja mitä huomenna tulee eteen. * * * * * Mutta Tuiro riensi juoksujalkaa jo melkein kokonaan sulaa päivärinnettä joelle, porraspuita yli ja vanhaan kotimajaansa. Kuten hän oli otaksunutkin, olivat maasaunan peräpöksässä tallella töllin kaikki tärkeimmät kapineet, jouset, kirveet ja puukot, pataranit, puukupit ja lusikat, jotka hän lähtiessään oli huolellisesti koonnut nurkkaan ja peittänyt vuodepahnoilla. Kiukaan kolkkakiveltä löysi hän tuluksetkin ja nurkkahyllyltä suuren läiskän taulaa. Maasaunan multalaipiolla oli kelkka turvekaton alla, ja hän raahasi sen alas, köytti siihen suurehkon pärevasun ja keräsi vasuun kaiken, mitä suinkin löysi kaluksi käypää. Tämän tehtyään pönkitti hän töllin oven kiinni ja palasi pappilaan paljon aikaisemmin kuin edellisinä aamuina. Koko päivän oli hän niin huomaavainen ja niin kerkäs ja kekseliäs tekemään pieniä palveluksia Katrille, että tämä oli vähällä mielistyä poikaan. Illallista syödessä näytti hän isä Johanneksesta niin oudon miettivältä ja vilkaisi tuontuostakin häneen niin kiitollisin silmin ja ikäänkuin jotakin katuen. Syötyä sanoi hän hartaasti ikäänkuin vieraissa, jossa on pidetty hyvänä: — Suurkiitosta... ruuasta... ja kaikesta! Isä Johannes vilkaisi häneen kummissaan. — Herra siunatkoon! vastasi hän mennen levolle papintupaansa. — Hyvästi! oli Tuiro vähällä sanoa, mutta malttoi sentään mielensä. Hän heittäytyi pitkäkseen vuoteeseensa pitäjänpirtin ovensuunurkkaan. Katri meni levolle karsinanurkkaansa ja nukkui sikeästi. Aamulla, kun isä Johannes oli noussut jalkeille papintuvassa, tuli Katri hänen luokseen huolestuneen näköisenä. — Isä, virkkoi hän, — nyt eivät asiat taida olla oikealla tolalla. — Kuinka niin? — Tuiro on lähtenyt yöllä, en tiedä mihin. Ja... ja... — Mitä muuta? — Suolakuikka on tyhjänä, vaikka se illalla jäi melkein täydeksi. Leipiäkin näyttää vähentyneen leipäorresta. — Mitä ihmettä? — Nähtävästi on lähtenyt tiehensä ja ottanut evästä mukaan. — Omin lupinsa! Tätä en voi käsittää... Hän vatvoi asiaa puolin ja toisin, mutta käsittää ei hän sitä voinut. Hän vaipui masentuneena pöytänsä ääreen... Katri palasi melkein voitonriemuisena pitäjänpirttiin. Mutta kohta palasi hän jälleen papintupaan, kädessään muutamia Turun äyrityisiä. Hän oli mennyt pyyhkimään pöytää ja löytänyt rahat pöydän nurkalta. Isä Johannes ilostui ikihyväksi. Tuiro ei sittenkään ollut varastanut! Isä ei voinut olla ajattelematta legendaa pyhästä Henrikistä, kuinka tämä otti leivän uunin päältä ja heitti penningit sijalle... Tuiro oli tehnyt vain samallaista omankäden kauppaa hätätilassa... eikä hän ollut poikaan nähden pettynyt... Nyt hän käsitti Tuiron suurkiitokset, joita illalla oli kummeksinut. Mutta hän ei käsittänyt, miksi poika lähti salaa. Hänen partaallaan ollessaan Katrin kera eineellä astui pirttiin Topias, uusi suitsuttaja. Hän ei muistanut tervehtiäkään, niin kuohuksissa hän oli. Pirkitta oli kadonnut yöllä, muiden nukkuessa, teille tietymättömille. Aamunkoitteessa oli häntä etsitty ja huudeltu lähimetsistä, mutta kaiku vain vastasi. Hän oli käynyt jo kertomassa asian Tasalan isännälle, mutta oli tullut kysymään myös hengellisen isän neuvoa. — Suden-Tuirokin on luikkinut tiehensä! puuskahti Katri. — Tänä yönäkö? — Yöllä, niin... Kaikkien kolmen päässä välähti sama ajatus. — Onko Pirkitta ollut kotoa poissa aamuisin? kysäisi isä Johannes. — Joka aamu! — Missä? — Marjassa muka... — Tuirokin on mennyt joka aamu metsään jokiahteelle, ehätti Katri sanomaan. — Perkele! Tämä sana pääsi huomaamatta kirkonpalvelijan suusta, ja hän seisoi kuin halvauksen iskemänä. Hänet halvasi silmitön kiukku. Hänen oli mahdoton ajatellakaan, että Pirkitta, hänen sisarensa, oli juossut Suden-Tuiron, henkipaton pojan, heidän isänsä murhaajan pojan mukaan. Mutta poissa hän oli, ryöstetty tietenkin, viety väkisin. Hän heitti kiukusta palavan katseen pappiin ja juoksi yhtäkkiä tiehensä, unhottaen tulleensa kysymään neuvoa ja hyvästiä sanomatta. Isä Johannes pukeutui mustaan levättänsä ja lähti Tasalaan. Sanoma Pirkitan katoamisesta oli jo levinnyt, ja Tasalan pirttiin oli kerääntynyt kylän väkeä, osaksi lähteäkseen etsimään, osaksi kuullakseen asian tarkimmittain. Topiaalta oli juuri saatu tietää, että Tuirokin oli kadonnut ja että tämä, papin lellipoika, oli jo monina monituisina aamuina houkutellut ja pakoittanut tytön luokseen metsään, ja lopulta sitten vei... Isä Johanneksen tervehdykseen tuskin vastattiin. Ensi kertaa näki hän seurakuntalaistensa silmäilevän häntä vihamielisesti. Tanu Tasainen istui honkarahilla pöydän edessä. — Isä istuu! sanoi hän. Mutta Johannes oli huomaavinaan ilkkuvan katseen hänen silmissään. Tanu kyseli kaikilta, tiesivätkö he mitään, mikä johtaisi karkurien jälille. Kukaan ei ollut heitä nähnyt, kukaan ei tiennyt mitään. — Pitäisi käydä katsomassa Sudenluolasta... virkkoi muuan. — Tokkopa ne sinne... mutta menköön joku katsomaan, virkkoi Tanu. Lähti parisen miestä. Mutta vaikkei kukaan uskonut, että karkurit olisivat jääneet niin lähelle, väikkyi mielissä kuitenkin mahdollisuus, että kenties heidät sieltä löydetään, ja jokainen tahtoi olla mukana ottamassa tytönryöstäjää kiinni... tai edes näkemässä... Ja pirtti tyhjentyi ykskaks. Näettekös nyt, hengellinen isä... virkkoi Tanu melkein sellaisella äänellä kuin isäukko ajattelemattomalle pojalleen. — Ruvetapas elättämään kyykäärmeen sikiötä povellaan tietää sen, mitä siitä saa palkakseen... Isä Johannes ei virkkanut mitään. Hänen ajatuksensa olivat ahkerassa työssä, hän koetti saada selville syyt pojan tekoon. Ja pian tuli hän siihen iloiseen vakaumukseen, ettei ollut pettynyt uskossaan, että Tuirossa piili jotakin syvää. Ainoastaan syvä mieli saattoi niin kokonaan kiintyä tyttöön. Ja sitten... mikä tarmo! Tuirolle oli karkaaminen, tytön ryöstäminen, ainoa mahdollisuus, ja hän käytti sitä! Se oli väärin inhimillisten lakien mukaan, ja mikäli hän käsitti, jumalaistenkin. Mutta sittenkin isä Johannes tunsi mieleensä hiipivän melkein ihailun tunteen. Hänestä tuntui, ettei hänessä olisi ollut miestä sellaiseen. — Jumala yksin voi tuomita! virkkoi hän vihdoin. — Hänet tuomitsee laki, jos hänet saadaan käsiin. — Mikä laki? — Rauhanlait. — Naisrauha...? — Niin, naisrauhan hän on rikkonut. — Rauhattomaksi siis...? — Täysrauhattomaksi... henkipatoksi, kuten isänsäkin. Nimismies Tasaisen äänestä uhkui lain lahjomaton henki, joka kouristi isä Johanneksen lempeää sydäntä. Hän nousi murheellisena ja lähti. Mennessään ei hän voinut olla ajattelematta sitä ihannetta, jolle hän oli elämänsä pyhittänyt, ehdottoman puhtauden ihannetta. Kun hän katsoi Tuiroa tämän ihanteensa korkeudesta, niin mihin pohjattomaan kuiluun pojan olisikaan täytynyt näyttää vaipuneen! Ja kuitenkaan ei hän voinut Tuiroa tuomita, tunsipa melkein kunnioitusta ja ihailua häntä kohtaan ja itsensä niin köykäiseksi hänen rinnallaan. Ja sittenkin heidän välillään oli sovittamaton juopa... se oli laki, joka Tuiroa painoi lyijynraskaana... ja kouristi isä Johanneksen sydäntä... Pian palasi joukko Sudenluolalta. Se oli monin kerroin lisääntynyt, sillä tullen mennen oli siihen liittynyt kyläläisiä tukuittain. Mutta Sudenluolasta ei kadonneita ollut löydetty eikä kukaan tiennyt heistä mitään. Päätettiin etsiä metsistä ympärinsä ja kysellä Killalan kylästä, oliko heidän nähty menevän merenrannikolle päin. Iltapäivällä palasivat tyhjin toimin niin etsijät kuin kyselijätkin. — Täytyy kai odottaa, virkkoi Tanu. — Eiköhän heidät muutamain päivien perästä aja nälkäkin kotiin. — Odottaa! kivahti Topias. — Ei, vaikka... Ja vihasta ja kostonjanosta hehkuen puristi hän puukkotuppeaan. — Tee mitä, jos voit! Muut jäivät odottelemaan, kuulostelemaan. Mutta Suitsutan veljekset etsivät vihan kuumeessa pitkin päiviä ja öilläkin päresoihduin. Kun he eivät mitään parempaa tietäneet, veti heitä vaistonsa jokilaaksoon ja Sudenluolan ympäristöön. Siellä nuuskivat he jokaisen puun juuren, löytääkseen kadonneista jälkeä. * * * * * Sinne, kotitöllilleen, oli Tuiro hiipinyt kuutamoisessa yössä pappilan pirtistä lähdettyään. Hiipiessään oli hän aprikoinut, että kelkka tekisi näkyvät jälet keväthankiaisellakin, ja hän ryhtyi varokeinoihin. Hän vei sen joen yli päivärinteen puolelle, jossa maa oli jo sulana melkein kauttaaltaan. Sulaa maata myöten veti hän sen alaspäin niiden pitkuspuiden luo, joita he isä vainajan kera olivat kulkeneet joen yli eräretkillään. Siellä raahasi hän kelkan jälleen joen yli, jätti sen sinne ja palasi määrätylle yhtymäpaikalle. Hyvän aikaa sai hän odottaa. Mutta vihdoin Pirkitta tuli vilkuen ja pälyen ja toimitti hätiköiden: — Tavallisessa arkipuvussani minä vain... en uskaltanut mennä kirkkohametta aitasta ottamaan... ja mitenkähän minä nyt... kun kai mennään kauas vierailun ihmisiin... äidin saalin vain sain siepatuksi hartioille. — Tulehan! — Mihin? — Tule! — Mutta...? — Etkö tule! Ääni oli niin luja, että Pirkitta vaikeni sävyisästi. Kun he aluksi kulkivat Sudenluolalta vievää polkua, valtasi Pirkitan kammo. Hänen jalkansa aivan kuin puutuivat, ja hän pysähtyi: — Sinnekö? — Tule! — En minä voi... en jaksa... — No... Tuiro tarttui melkein sydämystyneenä hänen ranteeseensa. Kohta poikkesivat he metsään, ja pimeässä metsässä, johon ikikuusten lehvien alta tuskin ainoakaan tähti tuikahti, oli Pirkitasta hirvittävän kamalaa. Hän pysähtyi vavisten ja kysyi: — Mihin ihmeelle me menemme? — Tulehan nyt! Tuiro veti hänet mukaansa. Pitkuspuista mentyä ylitse alkoi Tuiro toisella kädellä vetää jukosta kelkkaansa ja toiselta talutti Pirkittaa kädestä. He kiersivät kovaa hankea kaukaisittain Sudenluolan ympäri metsäiselle mäelle.. Siellä Tuiro käski Pirkitan istua kelkkaan, kapineiden päälle pärevasuun, ja alkoi vetää kelkkaa pitkin jokiahteen yläreunaa ylimaahan päin. Ja kuunnellessaan kelkanjalasten kevyttä ratinaa hangella ja Tuiron jalkojen raikasta narsketta ja katsellessaan tummansinisellä taivaalla tuikkivia tähtiä, alkoi Pirkitan silmä pian loistaa hilpeästä riemusta. Kun tähdet alkoivat sammua ja päivä koittaa, painautuivat he vielä syvemmälle metsään, mutta jatkoivat yhä kulkuaan joen suuntaa ylimaahan päin. Puolipäivän rinnassa noustuaan muutamalle mäentöyräälle näkivät he loitompaa jäitään hautovan Lipisevänjärven, josta joki alkoi juoksunsa. Järven takimaisessa päässä näkyi kylän taloja, mutta tännimäinen pää oli sankkojen metsien ja halmemaiden ympäröimä. Sillä järven tännimäiset rannat olivat Metsäkulman kirkonkylän takamaita, siellä oli ainoastaan heidän metsiään, kaskiaan ja kalasaunojaan. Myötämaata veti Tuiro kelkkaansa lumessa, joka jo upotti melkein kelkankaplaiden korkeudelta. Hän vältti lähestyä tietä, joka vei kirkonkylästä Lipisevän jäälle ja jäätä myöten Lipisevänrannan kylään. Hän kulki ohi ensimäisten kalasaunojen ja pysähtyi vasta etäisimmän luo, joka oli suurten honkien juurella rantatörmällä. Siellä tiesi hän kauimmin saavansa olla rauhassa, sillä se oli Tasalan kalasauna, tehty jo ammoisina aikoina kovista honkapuista, ja ani harvoin sitä nykyään käytettiin. Sen eteen Tuiro pysäytti kelkkansa. — Tähän me jäämme! — Tähän! — Tämä on majamme. — Tuoko! Hyvä se onkin, ei ole sellaista kalasaunaa toista näillä tienoin. Monet yöt ovat siinä ennen venevanhaan kalamiehet viettäneet nuotionsa ääressä. Eihän tuossa ole kuin kolme seinääkään! Ei tarvitakaan. Tälle avoimelle puolelle kun tekee nuotion, niin siitä lämmin hohkaa honkaseiniä ja kattokouruja vasten, että on majassa helle kuin saunan löyly. — Niinkö? — Pian näet! Siinä oli vieressä muutamia pölkkyjä. Tuiro etsi läheltä tervaskannon, veisti lastuja, iski tulta, ja pian loimottivat nuotion punertavat liekit, niin että Pirkitta aivan hyppelehti riemuissaan. — Menehän majaan! Pirkitta meni varovasti nuotion ja seinänpielen välitse. — Kas, nyt jo niin lämmin, että... aivan joutaa pois villasaali! Pirkitta katseli nuotion ylitse ja aarnihonkien välitse järven jäälle. — Kolkkoa täällä sentään on. — Juhlallista! Ajatteles, kun jäiden lähdettyä näet siitä honkien välitse sinisen, päivässä välkehtivän järven, jossa sorsat uivat ja kalat polskivat ja laineet lipisevät rantakiviä vasten. Ja nämä hongat, eivätkö ne ole kuin kirkon pilarit, ja tuolla ylhäällä on havukatto, niin tiheä, etteipä vain taivas läpi pilkahda. — Niin, sanoi Pirkitta ihastuksesta loistavin silmin. — Ja sittehän saamme kalojakin ja saamme panna suoraan pataan! Onkos meillä pataa? kysäisi hän säikähtäen. — On pata, on! sanoi Tuiro vetäen sen pärekopasta esiin. — Padassahan juuri istuit tullessasi! — Kuinka hauskaa! Meidän patamme! Keitetään heti sillä... onkos meillä mitä keittämistä? — Eiköhän... kun aika joutuu. — Minun on niin nälkä! — Jos odotat, niin lähden katsomaan metsällistä... — Elä! Hui... — No, mitä nyt...? — En minä uskalla jäädä... Tuiro tähysteli honkiin. Kas, tuollapas nakerteleekin orava, pöyristelee häntäänsä ja veikistelee! Ylhäällä oli, veitikka, ensi nuoli suhahti ohi. Mutta toinen sattui, alas tipahti pöyryhäntä, siihen molempain nenän eteen. Oravan nylkemisajaksi vain pata tulelle, vesi lämpiämään, ja sitten orava pataani Ja oravan kiehuessa, poristessa ja suloisesti metsälliselle lemutessa alkoi Tuiro lappaa tavaroita kopasta. — Tässä leipää, tässä suolaa, aluksi... — Ai, keittoon suolaa! — Niin, ja Lipisevänrannalta saan kai huomenna sinulle maitoakin... — Onko sulla rahaa? — On sitä sitäkin... kaksi markkaa ja äyrityisiä koko kopare. — Mistä sinä olet saanut? — Isä Johannekselta... Hänen sydäntään vihlaisi kipeästi. Nyt siellä kai koko kylä pitää hälinää... ja mitähän isä Johannes ajattelee, kun sellaisen kolttosen... Mutta ei ollut aikaa vaipua sureksimaan. Hän kantoi pari hyvää sylyystä metsän hyötyneulaisia männynlehviä ja lateli ne taitavasti majan nurkkaan, niin että ainoastaan pehmeimpiä kärkilehviä oli päälläpäin. Päälle levitti hän äitivainajansa aikoinaan kutoman karvapeitteen. — Siinä on sinulle vuode! Entäs sinulle? kysyi Pirkitta lehahtaen punaiseksi. Laitetaan, sanoi Tuiro reippaasti, haki metsästä vielä muutamia lehviä ja heitti ne toiseen peränurkkaan. Orava oli sillävälin kiehunut kypsäksi, ja verisellä nälällä kävi Pirkitta sen kimppuun. Tuiro söi suolaa ja leipää ja näpsehti vain näön vuoksi oravaa. Vasta Pirkitan saatua kyllikseen pisteli hän tähteet poskeensa. Tuiro hakkasi kuivasta kelohongasta yöksi nuotiopuita. Ja kun päivä oli jo painunut illoilleen, vaipuivat he väsyneinä unen viihdyttävään syliin. * * * * * Kului viikkokausi, toistakin. Suitsulan veljekset jatkoivat uupumatta etsiskelyään ja kyselivät merenrannikolta päin melkein Turkuun saakka. Veljesten äiti, Saara muori, oli kääntynyt niin kovin sairaaksi, että odotettiin hengenlähtöä. Häntä oli riuduttanut niin suru miesvainajansa kauhean kuoleman johdosta, ettei hän kestänyt tätä viimeistä suruniskua. Topias oli hakenut Katrin pappilasta sairaan luo ja jatkoi veljensä kera etsiskelyjään ja kuulustelujaan, mutta turhaan. Pyhänä oli sitten kirkossa väkeä Lipisevänrannan kylästäkin. Muuan isäntä sieltä tiesi kertoa, että Tuiro oli käynyt hakemassa maitoa ja eväitä kylän reunimaisesta, yksinäisestä talosta. Silloin ajateltiin heti kalasaunoja. * * * * * Jylhäin honkien juurelta istui Pirkitta rantamajassa, Tasalan kalasaunassa, riittyneen nuotion ääressä. Honkien välitse ullotti jää tummana, lähellä lähtöään. Päivä oli pilvinen, melkein sataa tihuutti, ja maa norui märkänä sulaneesta lumesta, valuipa muuan vesipuronen majan nurkitsekin maapermantoa myöten. Pirkitta istui puupölkyllä, sormet ristissä polven ympärillä, ja nojasi päätään majan honkaseinään. Hän istui raukeana ja kyllästyneenä, alakuloinen, ikävystynyt ilme kasvoiltaan. Hänen mielessään väikkyi heidän äskeinen kohtauksensa. Valita sille ikävääsi ja pyydä ihmisten ilmoille lähtemään... sellainen jurrikka, mitä se välittäisi... "Sitten lähden yksin!" oli hän tiuskaissut ja koetti yksikseen saada uudestaan äänelleen saman kipakan sävyn, joka silloin oli tulla tupsahtanut itsestään. "Mihin?" oli Tuiro kysynyt. "Vaikka kotiin", oli hän vastannut, ja Tuiro oli silloin siepannut jousensa ja mennä murrittanut metsään. "Kotiin", oli hän sanonut, mutta peloitti häntä mennä sinne... ihan ne söisivät... puistatti veljiä ajatellussakin. Lähtisipä vain Tuiro johonkin ihmisten ilmoille, vaikka kuinka kauas... ja kunpa nyt edes tulisi takaisin jousineen, ettei olisi niin hirmuisen ikävä... Tuiro tuli, heitti kuivan hongankelon olaltaan maahan ja jousensa majan seinänpieleen. — Etkö saanut mitään otusta? kysäisi Pirkitta ja kohottausi pystyälleen ilostuneena hänen tulostaan. Mutta Tuiro ei niin herkästi muutellut tuuliaan. Hän vilkaisi ynseästi Pirkittaan. — Tiedän kyllä, mitä haudot mielessäsi, murahti hän ja alkoi hakata hongankeloa pölkyiksi. Pirkitta oli hätkähtänyt kuullessaan Tuiron ynseän äänen, mutta sitten alkoi häntäkin mörötteleminen huvittaa. Hän vaipui jälleen seinää vasten kylmäkiskoisen ja huolettoman näköisenä ja huljutteli sormellaan majan nurkitse virtailevaa vesipurosta. Tuiro hakkasi ja mietti, mietti ja hakkasi hongankeloa. Pirkitta oli parina ensi päivänä näyttänyt yhtä onnelliselta kuin hänkin... mutta alapas sitten ikävöidä ja haikailla... oli hänellä tietysti kotonaan ollut parempi kuin täällä, mutta hyvä oli pappilassakin... pappilassa... Tuiron sydäntä pisti aina niin kipeästi, kun hän ajatteli pappilaa ja isä Johannesta. ‒ Tiedätkös, puuskahti hän yhtäkkiä nousten pystyyn ja potkaisten pölkkyä jalallaan, ikäänkuin olisi puhunut sille, sinun tähtesi olen pettänyt hänet, jonka rinnalla emme maksa molemmat puolta puuäyrityistä... niin etten enää ikinä viitsi astua hänen silmiensä eteen! Tiedätkös että... Hän katkaisi yhtäkkiä. Honkien välistä oli hänen silmiinsä vilahtanut mies, joka tuijotti häneen uhkaavassa asennossa. Mies seisoi siellä hammasta purren, valmiina hyökkäämään, puukko kädessään. Tuiro kääntyi päin ja he mittelivät katsein toisiaan. Topias läähätti hieman seistessään honkien välissä, oli nähtävästi tullut liian vinhaan. Pirkitta oli noussut ja tullut majan suulle katsomaan, mitä Tuiro tuijotti. Topiaan silmät välähtivät, ja hän puristi puukkoaan valmiina hyökkäämään. — Äh... molemmat, rosvo ja letukka... malttakaahan... Tuiro oli nopeasti tehnyt päätöksensä. Hän tarttui Pirkitan ranteeseen ja veti mukaansa. — Tule! — Mihin? — Pois... on kai tulossa muitakin... Pirkitta näytti olevan kahden vaiheella. Topias ei nähtävästi uskaltanut käydä Tuiron kimppuun, vaikka oli kiivaudessaan rientänyt juoksujalkaa tänne. Mutta Pirkitalle uskalsi hän purkaa kiukkuaan. — Osaatko sieltä, sudenpenikan kynsistä, sinä! Laputa heti kotiin, heti, kuulitko! Muuten... Pirkitta tempasi kätensä irti Tuirolta ja loittani pari askelta jännityksellä tähystellen ja tuumien. Metsästä oli alkanut kuulua askelia ja hälinää, monia askelia eri tahoilta aivan kuin karhunpesettä kiertäessä. Tuiro oli terhistäytynyt yläpystyyn, hänen päänsä heittyi takakenoon, rinta kohosi, sieraimet laajentuivat niinkuin korskuvan sotaorosen. — Äh, kuuletkos! kähisi Topias. — Hoi, miehet, tännepäin! huusi hän kurkun täydeltä. Kun samassa tulivat honkien välistä kierrosketjun ensimäiset miehet näkyviin, juoksi Pirkitta äkkipäätä heitä vastaan kirkuen: — Ottakaa minut kotiin... oi, ottakaa! Hän pakoitti minut mukaansa, vei väkisin! Muu melu melkein tukehutti hänen äänensä kuulumattomiin. Mutta aivan kuin ilosta itkien, saadessaan vihdoin pelastuksen, riensi hän miesten luo. Tuirolta pääsi katkera nauru. Mutta samassa tähysteli hän ympärilleen, minne päin lähtisi... sillä antautua hän ei tahtonut... jos hän vielä menisi kylään, menisi hän itsestään... Miesketju näkyi piirittävän majan kaikilta maapuolilta, järvellä taasen oli jää hyyhmänä, valmis menemään kasaan ensimäisellä tuulen henkäyksellä... Samassa huomasi hän Topiaan juoksevan itseään kohden puukko sojossa. Tämä ei ollut tahtonut suoda muille iloa ottaa kiinni pahantekijän, ja hän rohkaisi mielensä, kun apu oli niin lähellä. Mutta hän juoksi kuin kalliota vasten. Sieppaus ja nyrjäys vain, ja puukko oli Tuiron kädessä ja lennähti metsään. Samassa tunsi Tuiro Topiaan käsivarret ympärillään. Tämä ei ollut hento tämäkään, mutta Tuiro riuhtaisihe kuin haavoitettu karju ja oli vapaa. Samassa pisti hän omat käsivartensa Topiaan kainaloihin. Veri nousi hänen päähänsä, hänen silmänsä aivan kuin sumenivat, hän tuskin eroitti mitään, mutta kuuli ahdistajainsa huutoja aivan läheltään. Silloin pyörähti hän rajusti heittäen Topiaan ympäri ja lingoten hänet lähimpiä ääniä kohden. Topias retkahti paria miestä vasten, joiden kädet olivat jo ojolla tarttuakseen Tuiroon, mutta he saivatkin Topiaan. Tämä kaikki oli tapahtunut hengenvedossa. Samassa oli Tuiro vilaissut jälleen tummana uhottavaa jäätä, hänen mielessään välähti kuin salaman leimauksena, että jos jää ensinkään kannatti, niin tarvitsi hän ainakin seipään mukanaan. Hän sieppasi lähimmän minkä sai ja hyppäsi aivan hänen ympärilleen kiertyvän miesketjun käsien läpi sulaan rantaporeeseen. Muutamia rivakoita juoksuaskelia sulaa vettä... sitten muutamia hänen allaan särkyvissä jääkappaleissa... ja vihdoin oli jää siksi lujaa, että hän tökäten seipäänsä sorapohjaan saattoi hypähtää sen varassa jään reunalle. Hän juoksi muutamia askelia jäälautan ylitse. Sitten tuli tumma paikka, jääsohjua vain, kirkkaita, irtonaisia jääpuikkoja, jotka näkymätön käsi oli latonut vieretysten pystyyn... siihen heitti hän seipäänsä porraspuuksi ja hypälsi keveän ketterästi sitä myöten toiselle jäälautalle. Sitten taas eteenpäin... samoin heikon paikan ylitse ja taas eteenpäin... Topias oli selvinnyt jalkeille ja juoksi kiukusta puhkuen rannalle, jossa toiset ihmeissään katselivat. — Ottakaa kiinni! huusi hän rämisevällä äänellä. — Ota itse, jos saat... Topias hyppäsi veteen, mutta luotuaan katseen vesimustalle jäälle palasi kiroten takaisin. — Ota lintu lennosta! huudahti joku puoleksi harmissaan, puoleksi ihaillen. — Menihän mikä meni... virkkoi toinen raapien korvallistaan. — Kirottu! Hän ei saa... karjaisi Topias. Samassa ehti Tanu Tasainenkin rannalle. Hän tuijotti Tuiron jälkeen silmät selällään, pää etunojassa. — Katsos vietävää! huudahti hän äkkiä kynsäisten karmakasti korvallistaan. — Noin minäkin tekisin... hänen sijassaan! Ja hänen silmänsä tuikkivat, hänen huulensa vääntyivät ylävään hymyyn, ja hänen sydämessään pursui ihastunut nauru, niin että rinta hytkähteli. — Kyllä Vetehinen hänet korjaa! huusi joku. Mutta ei korjannut. Ka, nyt putosi! Solahti jäiden rakoon ... mutta tuskin vyötäröään myöten hutkahti veteen, kun jo taasen kimmahti jäälle seipäänsä avulla. Loittani taasen... taasen solahti jäähän... mutta katseli vain kuin pääskynen pyrstösulkiaan... jalat vain upposivat... ja samassa oli polvillaan jäällä, nousi ja jatkoi juoksuaan, väliin ripein askelin, väliin heittäen seipäänsä jäälle ja kivuten sitä myöten. Tanu Tasainen oli kokonaan kiintynyt jännitettynä katselemaan, kun yhtäkkiä tarrattiin kiinni hänen pyssyynsä. — Antakaa tänne! ähkyi Topias. — Tiedä huutia! — Minä ammun! huusi Topias. — Ammu omallasi! vastasi Tanu yli olkainsa. Olihan Topias sitä ajatellut, mutta ei hänen nuolensa olisi enää noin kauas lentänyt. Silloin oli hän äkkiä älynnyt Tanun tuliluikun ja kiivaudessaan tarrasi kiinni. Miehet vilkaisivat pelonsekaisella kunnioituksella Tanun ruutipyssyä, jollaista muilla ei vielä ollut koko kylässä, ja soimaten Topiaaseen. Mutta kauan ei siihen huomio joutanut kiintymään. Toiset miehistä istuutuivat rantakiville, toiset seisoivat, mutta kaikki katselivat pitkin silmäripsin Turoa, joka jo näytti alkavan olla lähempänä toisenpuolista rantaa. Pitäisi kiertää vastaan, virkkoi joku. — Niin, vastaan! huudahti Topias. Ei, veikkoset! Kun sinne ehdimme, on Tuiro jo peninkulman päässä. — Antaa hänen mennä! sanoi Tanu Tasainen. — Samahan se meille on, harhaileeko hän rauhatonna tuomiten vai itsestään. Mutta kylään ei hän saa enää tulla, ei siellä oleskella. Katseltuaan, kunnes Tuiro lähestyi järven takarantaa, tekivät miehet lähtöä Pirkitan keralla. He silmäilivät Pirkittaa kuten häväistyä olentoa, mutta samalla häntä säälitettiin kuten pedon uhria. — Pidäkin kiirettä, tyttö, virkkoi Tanu. — On epätietoista, joudutko enää saamaan äidiltäsi anteeksi ja viimeisen siunauksen. Pirkitta kalpeni. * * * * * Iltapäivällä taivas kirkastui. Ja Tuiro istui päiväpaisteisella rantakalliolla metsäniemen kainalossa ja kuivaili vaatteitaan. Kaivelihan se sydäntä ajatellessa, että Pirkitta oli niin hänet heittänyt. Mutta ei se tehnyt kovin kipeää. Oli kuin kylmä puolikylpy jäissä olisi huuhtonut lemmenhoureet hänen päästään. Mutta nyt oli hänen ryhdyttävä johonkin. Hän ei tosin tiennyt, että hänet lain mukaan tuomittaisiin isänsä teille, mutta sittenkään ei hän voinut ajatella menemistä kylään. Kyläläiset tietysti olisivat nyt hänen kimpussaan kuin härsytetyt koirat. Ja mihin hän sinne menisikään? Isä Johannes... mikä kipeä pisto rinnassa... isä Johannes kenties ottaisi hänet vielä vastaan, ja sitä ajatellessaan heltyi hän aivan vesiin. Mutta hän ei saattanut mennä sinne. Mitä kaikkea kylä, mitä koko pitäjäs puhuisikaan lempeästä isästä, jos tämä vielä ottaisi hänet luoksensa. Ei Tuiro sinne saattanut mennä, olihan isällä muutenkin ollut kylliksi kiusaa hänestä. Kaikkeen maailmaan siis! Metsiin! Mihinkäs muuanne... ja siellä paras olikin... Mutta ensin tahtoi hän käydä isän luona... pyytämässä anteeksi... kaiken... Hän lähti astumaan. Päivä oli iltavinossa ja teki jo laskuaan hänen pitkää järven rantaa kierrättäessään. Oli jo puoliyö, kun hän lähestyi kirkonkylää ja pappilaa. Ovet olivat siellä auki yötä päivää. Hän hiipi pitäjänpirttiin ja kuunteli Katrin hengitystä karsinanurkasta. Hengitys sieltä kuului, mutta niin outo... Katri veti henkeä pitkään, jotta nenä tuhisi... tämä hengitys oli lyhyt ja töksähtelevä kuin vanhan heikkorintaisen akan... mahtoikohan Katri nukkua niin herkästi ja levottomasti... Tuiro ei uskaltanut koputtaakaan papintuvan ovelle, vaan hiipi hiljaa sisään ja veti oven varovasti kiinni jälkeensä. Ovensuussa seisten herätti hän isän yskimällä. — Kuka se on? — Minä... — Iske valkeaa! Tuiro otti tulukset uunin kolkalta ja pani tulta kynttilään. Sitten polvistui hän isän eteen. — Rakas isä! Antakaa anteeksi... minulle teki niin kipeää... tulin pyytämään anteeksi ja sanomaan hyvästit... Hän tavoitteli isän kättä ja isä ojensi sen hänelle. — Nouse, sanoi hän tyynellä äänellä. — Olen antanut anteeksi, ymmärsin, ettet voinut tehdä muuten... Jumala sinua siunatkoon! Tuiron silmät kostuivat, niistä vierivät sulat vedet, jotka sulattivat koko mielen. ‒ Saisit kyllä jäädä luokseni muuten, mutta ethän voi. ‒ Niin, kyläläisten tähden... olen sen kyllä ymmärtänyt... ‒ Vähät kyläläisistä! Mutta lain tähden... se tuomitsee sinut... Tuiro oli terhistänyt päänsä pystyyn. — Mihin? kysyi hän. — Metsiin... kuten isäsikin... — Miksi? kysyi Tuiro uhmaten. — Olet ryöstänyt naisen... rikkonut naisrauhan. — Mutta Pirkittahan lähti itsestään! — Tuskinpa sitä uskotaan... eikä taida paljon tulla kysymykseenkään... — Se on totta! huudahti Tuiro säihkyvin silmin ja näytti olevan valmis lähtemään kenen eteen tahansa väitettään puolustamaan. — Tiedän kyllä sen... Pirkitta tunnusti sen äitinsä kuolinvuoteen ääressä. — Onko Saara kuollut? — Niin, kuollut. Kuoli illalla pimeän tullen. Hän antoi lapselleen anteeksi ja siunasi... Kaikki uhma oli Tuirosta kadonnut. — Pirkitan veljet...? kysyi hän hiljaa. — Tuoni on pyyhkinyt pois kaiken kaunan. Tuiro seisoi kauan allapäin. — Minun täytyy lähteä, huokasi hän sitten. Isä Johannes etsi rahoja antaakseen hänelle. Hän ei tahtonut ottaa, mutta kun isä selitti niiden olevan lopun palkasta ja tarpeen etsiessä uutta olinpaikkaa ja päästessä alkuun, otti hän ne. — Mene hiljaa pirtin läpi, siellä nukkuu muuan vanha vaimo kylästä, sillä Katri on pitämässä kuolinvartiota, virkkoi isä. Hän siunasi kasvattiaan, ja Tuiro hiipi hiljaa yöhön. 23 ARMON LAAKSOON Isä Johanneksella oli viime päivinä ollut paljon papillisia matkoja pitäjällä, olipa täytynyt olla taipaleella öilläkin. Sillä hänen oli ollut siunattava maamiesten kevättoimia johtamalla juhlasaattoja ympäri peltoja ja lukemalla latinankielisiä rukouksia, ja nämä maaemosen lyylitykset ja salasanaiset toukoloitsut olivat maamiesten mielestä tärkeimmät kaikista papillisista menoista. Kaarinalla oli hänelläkin ollut kevätaskareita ulkosalla, niin ettei hän ollut käynyt isä Johanneksen koulua hyvään aikaan. Anna äidistä näytti, ettei hänen tyttärensä ahertanut toimissaan rinnantasalta kuten muut. Hänen olennossaan oli aina jotakin niin juhlallista, ylevää, kaihoilevaa. Hän näytti olevan ikäänkuin askareidensa yläpuolella, vaikka tekikin niitä toimella ja ahkeruudella. Hän näytti näkevän työnsä ylitse jotakin, joka oli hänestä korkeampaa ja tärkeämpää ja veti ajatukset puoleensa. Äiti näki tyttärensä tänä keväänä kehkenneen immeksi ja tunsi ikävän henkäyksen rinnassaan, kun ajatteli, että tytölle kenties pian tulisi sulhasia ja hän jättäisi äitinsä. * * * * * Isä Johannes odotti hieman arastellen. Sillä tänä iltana piti Kaarinan tulla jälleen hänen luoksensa eikä hän ollut oikein selvillä millainen heidän suhteensa olisi viimeisen oppitunnin jälkeen. Kaarina astui vienon arvokkaasti papintupaan. Hänessä oli niin juhlallista, niin ylävähköä tervehtiessään, että isä Johannes aivan säpsähti ja tunsi kutistuvansa niin pieneksi. Hän ei tuntenut itseään ainoastaan yljän ystäväksi, vaan melkeinpä ylkäpoikaseksi, sulhasrengiksi. Hänestä tuntui melkein, että hänen edessään seisoi toisen morsian, jolta hän oli saanut rukkaset... Kaarina istahti tuolilleen niin sulavan arvokkaasti ja ylävästi, kuin se ei enää kuuluisi hänelle. Isä Johannes alkoi puhua. Koska tänään oli Birgittajuhlan päivä, kertoi hän pyhästä Birgitasta. Näin hän kertoi: — Birgitta oli ylhäisen aatelismiehen ja hurskaan äidin tytär. Hänen isällään oli suuri vaikutusvalta, ja heidän linnassaan oli koko Uplannin elämän keskus. Siellä elettiin loistavaa elämää ja kulistiin kullassa, ja loimottavan takkavalkean ääressä ompeli lapsonen kultakoristuksia silkkikankaalle, ja linnassa oli oma kappalainen lukemassa pyhiä tarinoita ja rukouksia naisille, jotka rouvan tuvan takkavalkean ääressä askartelivat. Ja hänen isällään oli niin paljon maita, että yksistään Birgitan perinnöksi oli tuleva kolmetoista taloa, myllyjä ja sahoja. Mutta kun hän oli seitsemänvuotias, näki hän alttarin vuoteensa vieressä, ja alttarilla istui valkoinen neitsyt säteilevissä vaatteissa ja sanoi hänelle: "Oi, Birgitta, tule!" Kun hän meni neitsyen luo, piteli neitsyt ruunua kädessään ja sanoi hänelle: "Tahdotko tämän ruunun?" Hän sanoi sen tahtovansa, ja neitsyt pani ruunun hänen päähänsä, niin että hän tunsi selvästi ruunun pyöröreunan päätänsä painavan. Ja näky katosi hänen silmiensä edestä, vaan ei häipynyt hänen mielestään. Muutama vuosi myöhemmin valvoi hän eräänä iltana vuoteellaan, pimeässä huoneessaan. Yhtäkkiä näki hän vuoteensa jalkopäässä kirkkaan valon ja valokehässä alttarin ja ristiinnaulitun vapahtajan ilmielävänä. Hän näki jumalanpojan häväistynä ja syljettynä, näki ruoskaniskut hänen käsivarsissaan ja veripisarat, jotka vierivät orjantappuraruunun alta hänen poskilleen. Hänen sydämensä oli pakahtumaisillaan, ja hän kysyi: "Oi, rakas herrani, kuka on tehnyt sinulle tämän?" Silloin avasi taivahinen ylkä tuskasta sinertyneet huulensa ja vastasi hiljaa: "Kaikki ne, jotka unhottavat minut ja hyljeksivät minun rakkauttani." Näky katosi ja oli pimeä, mutta Birgitta ei voinut nukkua, vaan nousi paitasillaan ja paljain jaloin kylmälle lattialle ja lankesi ristiinnaulitun kuvan eteen, joka oli hänen vuoteensa jalkopohjissa. Birgitta alkoi jo lapsukaisena ikävöidä luostariin (Kaarina säpsähti tämän sanan kuullessaan, ja Johannes lisäsi epävarmasti värähtävällä äänellä:) puhtaan elämän pyhättöön. Mutta jo kolmentoistavuotiaana naitettiin hänet kahdeksantoistavuotiaalle nuorukaiselle, Ulvi Gudmarinpojalle, vaikka hän olisi tahtonut ennen kuolla kuin astua morsiustuoliin. Hänen miehensä oli hilpeä ritari, joka rakasti keihäsleikkejä ja maallisia iloja. Birgitan pyynnöstä opetteli hän rukouksiakin neitsyt Marialle, vaan meni rukoiltuaan maallisiin iloihin. Mutta miehensä ollessa poissa Birgitta kuritti lihaansa, katui syntejään ja rukoili. Hän joutui suurten seuroihin ja kuningasten kartanoihin, mutta hovin turmelus ei häntä viihdyttänyt. Vaikka hänellä oli paljon lapsia, etsi hän toivioretkeltä sitä hiljaisuutta ja hengellistä lohtua, jota maailma ei voinut hänelle tarjota. Vaikkei hänellä ollut puutetta hevosista, kulki hän jalkaisin pyhän Olavin haudalle Trondhjemiin, ja myöhään kylmänä iltana meni hän kalastajan venheeseen nukkumaan, sillä hän ei tahtonut häiritä asukasten unta mataloissa majoissa rannalla. Kun hänen lapsensa olivat kasvaneet suuremmiksi, lähti hän miehensä kera toiselle toivioretkelle etelään, pyhän Jaakopin haudalle, ja siellä he viipyivät kaksi vuotta. Mutta palausmatkalla hänen miehensä sairastui ja kuoli kotimaahan päästyään. Birgitta sai häneltä kultasormuksen, jota kuoleva pyysi kantamaan heidän avioliittonsa muistoksi. Mutta muutamia päiviä myöhemmin, kun hän rukoili kappelissa, valtasi hänet taivahinen hurmaus, hän näki loistavan pilven ja pilvestä kuuli hän äänen sanovan: "Nainen, kuule minua!" Säikähtyneenä hän pakeni huoneeseensa, ripitti itsensä ja otti ehtoollisen. Mutta kun hän muutaman päivän kuluttua taasen rukoili kappelissa, näki hän uudestaan loistavan pilven ja kuuli saman äänen: "Nainen, kuule minua!" Hän pelästyi uudelleen, pakeni kammioonsa, ripitti itsensä ja otti ehtoollisen. Mutta kolmannen kerran kappelissa rukoillessaan valtasi hänet jälleen jumalainen hurmaus, hän näki Ristuksen loistavassa pilvessä ja kuuli äänen sanovan: "Nainen, kuule minua! Älä pelkää, sillä minä olen sinun jumalainen ylkäsi ja sinä olet minun morsiameni ja välittäjäni ihmisten tykönä. Sinä olet näkymättömiä näkevä ja saava minun henkeni iäti." Silloin heitti Birgitta pois miehensä muistosormuksen ja kuuli jumalaisen yljän ääntä. Sillä ylkä oli niin suloinen sisältä ja niin sankarillinen ulkoa, että häntä halutti asua hänen luonansa. Hän ei mennyt mihinkään vanhaan nunnaluostariin, sillä hänet oli suurempiin kutsuttu. Hän näki jumalaisia näkyjä ja r ennusti tulevaisia asioita, ja Jumala itse saneli hänelle näyssä uuden luostarin säännöt. Palavalla innolla toimi hän tämän pyhän asian eduksi, mutta hän tuli vanhaksi ja harmaaksi ennenkuin pyhä isä Roomassa vahvisti uuden luostarin säännöt. Vähän aikaa sen jälkeen ilmestyi Ristus taasen morsiamelleen ja kutsui hänet luoksensa taivahisiin asunnoihin. Ja kun aika oli täytetty, julistettiin hänet pyhäksi ja välittäjäksi Jumalan ja ihmisten välillä. Kohta hänen päästyään yljän luo avattiin Vadstenassa ensimäinen pyhän Birgitan luostari rauhan tyyssijaksi Ristuksen morsiamille ja pyhän neitsyen seuraajille, ja hänen tyttärensä Katarina tuli sinne hurskasten sisarten äidiksi. Sen jälkeen on pyhän Birgitan luostareita perustettu paljon ja moniin maihin ja niitä on myös se, joka sijaitsee Naantalin pienessä kaupungissa ja jota _Vallis gratiæ_, Armonlaaksoksi, nimitetään. * * * * * Tänään ei Kaarina kuunnellut unelmoiden ja isä Johanneksen silmiin katsoen. Kun isä mainitsi Birgitan mielessä jo nuorena heränneen kaipauksen luostariin, syttyi silloin kirkas valo Kaarinan silmissä. Ja kun isä kertoi, miten Ristus kutsui morsiantaan sanoen: "Nainen, kuule minua!" kuuli Kaarina jumalaisen yljän äänen, kuuli itselleen kaikuvan hänen odotetun kutsunsa. Hän kuuli isä Johanneksen äänen, mutta se oli ainoastaan lennättävää, säestävää soittoa ajatukselle, joka jo kauan oli uinunut hänen sielussaan, mutta jonka nyt oli sytyttänyt loimottavaan paloon sana: luostariin! Hän nousi hitaasti, ikäänkuin epäröiden, ja poistui. Huomenna aamupäivällä saapui hän isä Johanneksen luo. Hän sanoi jo kauan odottaneensa kutsua ja nyt oli hän sen saanut. Hänen oli päästävä luostariin. Se tuli kuin salaman isku... sellaista ei isä Johannes ollut unelmissaankaan aavistanut, ja ensi tuokiossa tuntuivat kaikki luostarit hänestä olevan hornan vankitorneja, jotka olivat rakennetut hänen heikoille hartioilleen, niin että hän oli vaipumaisillaan maahan. Mutta hän malttoi pian mielensä ja nöyrtyi. Eikö se ollut juuri luostarielämän ihanne, jota hän oli Kaarinalle teroittanut? Se oli niin syöpynyt hänen mieleensä, että hän oli saarnannut sitä salon immelle, ajattelematta tai edes aavistamatta seurauksia. Kenties oli niin Jumalan tahto, kenties hänet siten tahdottiin opettaa uhraamaan kaikkensa herralle, ajattelematta itseään. Ja kun herra Kaarinaa kutsui, täytyi totella. — Tapahtukoon hänen tahtonsa! sanoi hän kyynelsilmin ja värisevällä äänellä. Kaarina sanoi, ettei hän voinut saada vähintäkään rauhaa, ennenkuin ajatus oli ilmaistu hänen vanhemmilleen. Hänellä ei ollut voimaa eikä rohkeutta sitä tehdä, ja hän pyysi isä Johannesta suorittamaan tämän vaikean tehtävän. Isä Johannes laittautui kuin hautajaisiin, ja juhlallisin, raskain askelin hän asteli Kaarinan kera Tasalaan. Tanu Tasainen sanoi ensin, että hänen oli mahdoton ajatellakaan ainoan lapsensa hautautumista luostarimuurien sisälle, ja Anna äiti nyyhkytti ja puhkesi itkuun. Mutta kun isä Johannes puhui lohduttavia sanoja, puhui herran kutsusta ja ihmeellisestä kaitselmuksesta ja paljosta muusta, alkoivat he vähitellen tyyntyä. Ajatusaikaa he vain tahtoivat, pitkältä ajatusaikaa ja Kaarinalle aikaa tarkastella mieltään, ainakin syksyyn saakka. Aikapahan näyttäisi, oliko se herran tahto. Kesä tuli, kesä täynnä kukkia ja linnunlaulua. Mutta synkän varjon peittäminä näkivät Tasalan vanhukset sen kesän kukat ja surullisesti soi lintujen laulu heidän korvissaan. Sillä niinkuin heidän kukoistavan tyttärensä varjo, niinkuin hunnutettu nunna, joka on jo mielensä taivahisiin vihkinyt, käyskenteli Kaarina kotipihoillaan ja teki askareitaan kuten käymätiellä taivaasta käsin, eikä niinkuin se, joka tekee kotoisia töitään. Kesä kului loppuun, eikä Kaarina sen enemmän lähestynyt maallisia. Vapaamies Tanu Tasaisella oli asioita Turkuun, ja samalla tiellä meni hän tyttärineen Naantaliin. Luostarin abbedissa Margareta Jönsintytär teki Kaarinalle muutamia kysymyksiä ja näytti saamiinsa vastauksiin tyytyväiseltä. Mutta sitten sanoi hän, että Kaarinan oli tultava uudestaan kolmen kuukauden kuluttua. He saapuivat kahdeksantena joulupyhänä uudestaan, ja abbedissa otti heidät vastaan monasteriumin ruokasalissa ja teki jälleen muutamia kysymyksiä. Niin oli Kaarinan käytävä hänen puheillaan vielä kerran kevättalvella ja kerran kesällä, ja joka kerralla abbedissa tutkisteli hänen aikomuksensa totisuutta. Ja syksyllä, vuoden kuluttua heidän ensi käynnistään luostarissa, oli Kaarinan mentävä ikiteilleen. Sillä lujana oli hän koeaikansa kiirastulen kestänyt. Ja Anna äiti valmisti tyttärensä matkalle niinkuin valmistetaan viimeiselle matkalle, ja sanoi hänelle hyvästit niinkuin ikuiset hyvästit sanotaan. Nämä jäähyväiset olivat surulliset kuin hautajaiset, mutta niissä oli sama iäisyysuskon lohdutus kuten hautajaisissakin, ja Anna äidin kyyneliin taittui ikäänkuin kirkas säde taivaasta. Sillä kun nyt kerran täytyi käydä näin, ei hän nähnyt rakkaassa tyttäressään ainoastaan luostarin noviisia, vaan melkeinpä itse pyhän neitsyen. * * * * * Naantalissa laati vapaamies Tanu Tasainen, alias Daniel Danielinpoika, lahjakirjan, luovuttaen luostarille tyttärensä myötäjäisiksi suurehkon niittypalstan Killalan kylän lähellä, ja niin oli asia järjestyksessä. Mutta vielä saivat he odottaa muutamia päiviä, ennenkuin piispa ehti tulla morsianta yljälle vihkimään. Vihdoin Arvi piispa saapui. Abbedissa keritsi Kaarinan hiukset, hänen kauniit kultakutrinsa, ja paljasjaloin odotti hän kirkon oven takana pyhää toimitusta. Piispa tuli loistavassa juhlapuvussaan ja kysyi paljasjalkaiselta tytöltä, miksi hän pyrki sisälle. — Ristus on minut kutsunut morsiamekseen, sanoi Kaarina ujosti. Piispa hymyili lämpimästi, tarttui noviisin käteen ja talutti hänet kirkkoon, ja hänen edellään kannettiin punaista lippua, jonka toiselle puolen oli maalattu ristiinnaulittu vapahtaja ja toiselle puolen pyhä neitsyt tunnusmerkeiksi hänen jumalaisesta yljästään ja neitseellisestä esikuvastaan. Piispa astui pääalttarille ja vihki siellä kultasormuksen, palasi sitten ovelle Kaarinan luo ja otti häneltä kuuliaisuuden, köyhyyden ja naimattomuuden lupauksen, pani vihkisormuksen hänen sormeensa ja sanoi: — Täten vihin sinut Jumalan morsiameksi ja iäiseksi omaksi! Silloin tunsi Kaarina pyhän hellyyden väristyksen kautta koko olemuksensa ja häneltä pääsi katkonainen, suloisen tuskallinen nyyhkytys. Mutta ikäänkuin hänen pyhiä kyyneliään pyyhkiäkseen helähytti kuoro samassa rytmilliset, kiemurtelevat messunsävelet, ja niiden soidessa talutettiin hänet alttarin eteen. Siellä luostarisisaret riisuivat hänet alasti ja pukivat hänet vihittyyn morsiuspukuun. Hän sai ylleen väljän, valkoisen paidan, harmaan hihahameen, jonka edessä riippui kangasliuska olalta alas, ja musta nahkavyö kiinnitettiin tämän liuskan alitse. Mutta päähän kiinnitettiin tuhansin unelmin pyhitetty huntu, joka oli valkoista ohutta kangasta ja verhosi otsan, posket ja leuan ja kiinnitettiin neulalla niskan taa. Tämän päälle pantiin toinen musta huntu, johon kiinnitettiin Ristuksen ruunu, morsiusruunu, jossa oli kaksi valkoista vaatenauhaa ristissä pään ylitse ja yksi pään ympäri, ja nauhojen risteykset oli merkitty viidellä punaisella tilkulla, jotka merkitsivät Ristuksen viittä haavaa. Niin oli morsian puettu, ja messun päätettyään antoi piispa hänelle palavan kynttilän käteen, että hän taitavain neitsytten tavoin olisi valmis menemään ylkää vastaan, vei hänet kirkon ovelle ja jätti abbedissan haltuun. Abbedissa vei hänet pieneen selliin ja avasi työntöluukun. Luukusta tulevassa valossa näki hän kolean kopin, noin sylen levyisen ja parin pituisen. Sivuseinällä oli puusänky, jossa ei ollut ainuttakaan lakanaa, olilla vain sarkapeite ja aluinen ja valkopieluksinen tyyny. Abbedissa poistui, morsian kuuli oven romahtavan kiinni ja oli yksin. 24 UUSI AIKA TEKEE TULOAAN Syystuuli humahtelee puissa maantien varsilla, heitellen tielle kellastuneita lehtiä. Mutta toisissa puissa ovat vielä lehdet pysyneet vihreinä ikäänkuin syksyn kylmiä öitä uhmaten. Ja kaikkialle, vihreille, keltaisille ja punaisille lehdille siroittelee syysaamun aurinko vaaleansiniseltä, kuulakalta taivaalta kultahileitään. Elämä kamppailee kuolemaa vastaan, valo pimeyttä vastaan. Maantietä astuu munkki mustassa levätissään, huppukaulus korvillaan. Reippaasti astuu saarnaveli, mutta on astunnassa sentään jotakin kömpelöhköä, kävelyyn vieraantunutta, niin ettei hän näytä vuosikausiin taivaltaneen jalkaisin saarnamatkoilla. Eikä hän näytä kyllästyneenkään astuntaan, kuten luulisi alinomaa tallustaessaan, vaan astuu kuin leikkiä tehden ja näyttää nauttivan astunnastaan. Ja aatos lentää astuessa, lentää kuin siivilleen pyrähtänyt lintu, niinkuin saisi lennonrohkeutta miehen jalkapatikasta. Hemaisevalta tuntuu tämä astunta... pitkistä ajoista! Sitä hän oli ajatellutkin ja sentähden lähtenyt jalkaisin kaupunkiin... puutuuhan aivan aina samassa salopitäjässä elellessään... mies, joka aikoinaan on monen pitäjän tiet polkenut! Nuortuvansa tuntee nähdessään vieraan pitäjän vierasten puiden vilkuntaa tien varsilla, tuntee irtaantuvansa nykyhetkestä ja heittyvänsä vuosikymmenen taapäin, vaihtelevain vaellusvuosien mielikuviin ja mielialoihin. Tuntee irtaantuvansa itsestäänkin, voi katsoa itseään ja elettyjä vuosiaan kuin loitolla ja melkein kuin ottaa niistä kiinni yhdessä kourauksessa. Menneisyydestä nousevat muistot, kiehkeävät ja kumpuavat hämärästä näkyviin, nousevat näkyviin lapsuuden leikit, nuoruuden unelmat, miehuuden taistelut, nousevat sydämen tunnesointujen kaukaiset kaiut ja helähtävät jälleen. Nousevat kangastuskuvat, helähtävät sävelkaiut. Kajastaa mieleen neito, nunnapukuinen neito, jonka huntu kuvastuu suruhuntuna. Soinnahtaa sävel nunnalle. Ja astuvasta saarnaveljestä tuntuu, että hänen sydämensä armas haudattiin viisi vuotta sitten. Haudattiin... hän itse hautasi... elävänä hautasi... Erehdys, erehdys oli ollut temmata juuriltaan metsäkukka, temmata juuriltaan luojan luonnosta ja aidata ansariin, vaikkapa Jumalankin ansariin... Erehdyksenä oli hän sitä lukemattomat kerrat katunut ja surrut, sitten taasen pitänyt Jumalan sallimuksena ja hänen pyhien tarkoitustensa määräämänä. Nyt, kun hänen sieluunsa tuntui jälleen kuohuvan uutta nuoruutta, vihlaisi entistään kipeämmin myös katumuksen tunne vuosien päästäkin. Erehdys täytyi sen olla... eikö liene erehdys koko ansarikin, ihmiskeksintöä koko luostarilaitos... Sillä hän tunsi niin syvästi tunnossaan, että hän oli ollut salon sylissä, kaukana luostareista, lähempänä Jumalaa, uurastaessaan hänen työssään. Jumalanko työssä... oliko hän tehnyt Jumalan työtä silloinkin, kun tempasi juuriltaan metsäorvokin... laittoi lapsen sinne, josta oli itse pyrkinyt pakoon, sieltä, josta oli itse etsinyt tyyssijansa ja tuntenut olevansa lähempänä Jumalaa? Erehdys, erehdys... mutta eikö hän kenties antanut ajatuksiinsa vaikuttaa oman kaipuunsa tyttöön... kuka ymmärsi ja tutki Jumalan tarkoitukset... kenties sittenkin oli korkeinta niin pyhittäytyä kokonaan Jumalalle? Astuu, astuu mietiskelevä saarnaveli Turkua kohden. Hänen mielessään väikkyy uinailevan neidon kuva suruhuntuun verhottuna. Mutta kun hän oikein syventyy tyttöä miettimään, iltaisin hiljaisessa kammiossaan tai näin yksinäisillä metsäteillä, silloin kiehkeää sydämen salaisimmista kätköistä hänen sielunsa silmiin jotakin kirkasta, valoisa olento sädekehä päänsä ympärillä. Hänen vienoimmissa, kätketyimmissä unelmissaan oli kohta, kun neito oli lentänyt pois hänen läheltään, tämän muistokuvaan langennut heijastus siitä sädekehästä, joka hänen nuoruutensa mielikuvissa oli pyhää neitsyttä ympäröinyt... Hiljaisimpina hetkinä, katumuksen ja tuskan tunteen yllä, oli pyhä neitsyt ja tämä armas muistokuva vähitellen sulautunut yhteen, muistokuva oli saanut pyhän neitsyen sädekehän ja pyhä neitsyt armaan neidon piirteet... tämän luostarineitsyen muistokuvasta oli tullut hänen pyhä neitsyensä... Mutta juuri silloin, kun tämä suloinen kuva kiehkeää ihanassa kirkkaudessaan hänen sielunsa silmien eteen, juuri silloin tuntee hän samalla kipeimmän vihlaisun povessaan... juuri silloin polttavimman kaihon tunteen siksi, että tämä armas olento on niin kaukana! Ihmeellinen on elämä, ihmeellinen ihmissydän! * * * * * Tuskin huomasi mietiskelevä, unelmoiva saarnaveli, että hänen edellään astua köpsötteli vanha, kumarainen mies porvarispuvussa. Hiljaa astui ukko, hiljaa köpsötteli sauva kädessä ja silmäili mietteissään eteensä. Johannes toivotti hänet herranterveheksi ja aikoi astua ohitse. Mutta ukko katsoi kummissaan saarnaveljeä, joka ei häntä tuntenut. — No, totta Marian... päästi hän ällistyneenä suustaan. Saarnaveli pysähtyi ja katsoi kummissaan vanhaan porvariin. — Veli Johannes, jesavita... tule että syleilen! — Mutta... oletteko...? — No, pyhän Henrikin hiippahattu... musta veli, joka ei tunne Olavi ukkoa! — Tosiaankin! Isä Olavi Laurentii! Ja Johannes syöksyi hänen syliinsä. Sitten loittoni hän ja katsoi vanhaa lehtoria silmät selällään. — Mutta... että te...! — Porvarispukuniko ihmetyttää? — Tanskalaisella veli Hinceruksella oli kyllä muinen tapana väliin vetää porvariskauhtana munkkikaapunsa ylle, mutta... — Etkö tiedä, että nyt on Tanskan valta maassa? myhäili vanha lehtori. — Onhan se nähty tanskalaisista verohurtista siellä salollakin. Mutta kuinka se voi viedä teidät, vanhan miehen, moisiin kujeihin... — No, no, poikaseni! virkkoi isä Olavi surullisesti myhäillen. — Ei tätä tee leikillään... ei leikillään pelkää ja häpeä veljeskunnan pukua... pakko se nykyään käskee... — Mikä kumman pakko? — Tällä haavaa, kautta viiden haavan, ei enää uskalla lähteä locuksesta kävelylle levätissään. Jollei vedä luitaan porvariskauhtanaan, saa päivät päästään istua aivan kuin karserissa. — Minkä ihmeen tähden? — Mainitsit juuri veli Hinceruksen. Vuodet päästään on hän vehkeillyt tanskalaisesta päämajasta saamiensa ohjeiden ja määräysten mukaan, onpa saanut muutamia suomalaisiakin veljiä liittoonsa, kätyreikseen. Ja toimellisia ollaan tavallisesti niissä, jotka maailmasta ja pahasta ovat. Valtiollisissa vehkeissään ja juonissaan on tämä rakki, paremmin sano, piskeineen touhunnut niin, että koko veljeskuntamme on joutunut silmätikuksi, viime aikoina aivan verisesti vihatuksi. — Olette ankara, isä! Mutta onhan maassa Tanskan valta, mitä vaaraa silloin on Tanskan ystävillä ja niiksi luulluilla? — Tanskan on valta vielä... mutta tuskin enää kauan... Tanskan on valta... mutta juuri siksi meitä vihataan. Sellainen on Tanskan valta... — Isä! Sinne metsien poveen olen kuullut yhtä ja toista. Mutta vähät tiedän suuren maailman melskeistä... kertokaa, isä Olavi, voin sitten kotikulmillekin terveisiä viedä... — Eivät ole ilahuttavia viime aikojen kuulumiset olleet, enkä heitä niin tarkoin tiedäkään. Mutta mitä munkkikaapuun tulee, niin ei sitä esivalta vihaa, vaan kansa, kuten Tanskan valtaakin. Kristian kuninkaan verityöt ja hirmuvalta ovat katkeroittaneet kansan äärimmilleen, ja nyt, kun kansa nousee sortoa luomaan niskoiltaan, ei ole hyvä olla niiden, joita sen ystäviksi epäillään. — Mitä, nouseeko kansa sitten? — Ruotsin puolella ovat tyrannin verityöt nostattaneet kansan sotaan. Täälläkin on sota aivan ovella! — Nuo verityöt... olen niistä kuullut... mikä saattoi viedä sellaisiin julmuuksiin? — Osaksi kai viha ja kosto, osaksi halu tuhota maan vastustuskykyisin aines. Muistat kai, että täältä lähtiessäsi salolle — siitähän on pian yhdeksän vuotta — ottelivat vallasta Erik Trolle, Tanskan ystävä, ja nuori Sten Sture, isänmaallinen kansanmies. Sten Sture vei voiton kansan avulla, mutta Erik Trollen poika, Kustaa Trolle, pääsi arkkipiispaksi Upsalaan. Hän alkoi vimmatusti rettelöidä ja juonitella Tanskan puolesta, kooten unioniystävät ympärilleen. Kuului jo emämaassa olleen sisällinen sota riehumassa, kun Sten Sture kutsui valtiopäivät tuomitsemaan hänen ja arkkipiispan välillä. Kustaa Trolle vangittiin ja tuomittiin virkaheitoksi, kerrotaan Turun Arvi piispankin olleen mukana esimiestään kukistamassa... — Jesavita! — Sellaista on maailman meno, poikani! Kustaa Trollen eroittamisen tähden Rooman pyhä isä julisti valtakunnan kirkonkiroukseen... miten te siellä salolla siitä selvisitte? — Mistä? Kirkonkirouksestako! — Etkö edes tiedä... — En vihiäkään! — He, — he, nauroi vanha lehtori. No, totta Marian, ei ole raskas maankirous silloin, kun siitä eivät tiedä edes seurakuntain sielunpaimenetkaan! Piispa Arvi Kurkea epäillään, ettei hän olisi isänmaallinen, pujoittelisi vain valtiollisten puolueiden välillä ja valvoisi kirkkoäidin etuja... mutta annahan kovan tulla teen, niin näyttää maallisissakin asioissa kyntensä! Tuo arkkipiispan eroittaminen ensin... ja panepas sitten hänen pyhyytensä paavin pannakirja viheriän veran alle... no, totisesti, silloin mies tietää mitä tahtoo! — Mutta verityöt, isä? — No, taistelussa Tanskaa vastaan Sten Sture haavoittui ja kuoli. Mielet olivat masennuksissa, herrainpäivät tunnustivat Kristian II:n Ruotsin ja Suomen kuninkaaksi, ja kansa, alistui. Silloin kohtasi kosto kauan vastarintaa tehneen isänmaallisen puolueen johtomiehiä. Keskellä ruunausjuhlien humua pudotettiin satakunta maan parhaita päitä... ja kerrotaan Kustaa Trollen olleen parhaana saunoittajana tässä verilöylyssä, ilmiantaneen teurastettaviksi Tanskan ystäviäkin, joille yksityisesti kantoi koston sappea rinnassaan. Tyrannille kelpasi tekosyyksi "kerettiläisten" menettely arkkipiispaa kohtaan, kun siten pääsi satakunnasta jäykimpiä vastustajiaan! Kumma että Arvi piispa pääsi hengissä! — Siitä juuri ketun tuntee... Hän tietenkin aavisti pahaa, ei mennyt ruunausjuhliin... olihan Kustaa Trolle jälleen vallassa ja kunniansa kukkuloilla. Mutta hänen kerrotaan lähettäneen nöyrän kirjeen arkkipiispalle, Kustaa herralle, ja luvanneen kuuliaisuutta. Ja kun sitten viime syksynä Kristian tyrannin sotajoukko saapui tänne ja täkäläiset mahtimiehet luovuttivat linnan hänen käskynhaltijalleen, Tuomas junkerille, silloin kerrotaan Arvi piispan kirjoittaneen kuninkaalle mairittelevan ja matelevan kirjeen, vakuuttaneen uskollisuuttaan ja luvanneen väkensä, laivansa ja aseensa hänen käytettävikseen. Joku kaniikeista kuuluu kirjeen sattumalta nähneen, ja tieto siitä levisi hengellisiin piireihin ja muihinkin. Monet kuuluvat häntä siitä pitäen sanovan "verikoiran kappalaiseksi", sillä "teidän armonne nöyräksi kappalaiseksi" oli hän kirjeessään itseään nimennyt. — Hänhän sitten aina kääntää purjeensa sinne, mistä milloinkin tuuli puhaltaa! huudahti Johannes. — Niin, näköjään... mutta toisaalle tuhlaa hän sanoja, toisaalle tekoja... Saadaanpas nähdä, eikö mies taasen pian pysty muuhunkin kuin makeiluun... — Ah, tosiaan, mainitsittehan äsken, isä, että on jälleen levottomuuksia Ruotsin puolella! — Levottomuuksia... ettekö te siellä salolla tiedä siitä mitään... maanjäristys meillä on nykyään. Kun tyranni katkaisi päät sadalta vastustajistaan, nousi heti tuhansia sijaan! Kun Tukholman verilöyly oli viime marraskuussa, nousi Taalainmaan rahvas aseihin jo alkutalvesta nuoren Kustaa Vaasan johdolla. Kerrotaan kansan nousseen siellä kaikkialla ja voitollisesti ryntäävän eteenpäin. Pari kuukautta, ylikin, on siitä, kun nuori Kustaa Vaasa oli valittu valtionhoitajaksi — ettekä te tiedä siellä Metsäkulmalla siitä mitään, muutamain peninkulmien päässä Turusta! — Aina huhuja! Mutta eihän sitten maassa enää olekaan Tanskan valta! huudahti Johannes hehkuvin poskin. — On vielä täällä Suomessa. Mutta sodan hehku, vainon veriloimo palaa jo Turussakin miesten silmissä, vaikkei riehahtele tyyni, tasainen suomalainen. — Leviääkö sota tännekin? — Se on jo ovella, kuten sanoin. Valtionhoitajan pieni laivasto on jo toisiltana saapunut, mutta pysytteleiksen loitommalla Raision rantamilla, pieni kuuluu näet olevan sotavoima mukana. Mutta eilen varhaisesta aamupuhteesta alkaen on liikuskellut miehiä nostattamassa turkulaisia ja ympäristöläisiä aseihin, ja siitä pitäen on yllytys jatkunut. Ei kuulu mitään erityistä, ei näy mitään sotaista muussa kuin hehkuvan kiiluvissa silmissä, mutta siitä tuntee tulen kytevän ja pian se varmaan leimahtaa. Meihin munkkeihin sotainen kiihko on ensiksi kohdistunut. Kun meitä nyt kerran vihataan, on meidän niskoillemme alettu syytää kaikki paha, mitä maailmassa on, ja kiihdyksissään kansa purkaa nyt meihin kaunansa. Olemmehan muka lähimmät Tanskan ystävät, ja meitä vastaan uskaltaa aina nousta, vaikkei olisi niin suuri sankarikaan! * * * * * Kerkeäkielisen Olavi lehtorin kertoellessa ja pakinoidessa olivat hengenmiehet hiljanverkkaan kävelleet eteenpäin, saapuneet kaupunkiin ja lähestyivät Kirkkotoria. Torilla kävi kauppa parhaillaan, siellä hääräilivät kaupungin porvarit ja porvarien emännät, siellä maalaiset ja saksankestit, niin ettei puusta katsoen olisi luullut mitään poikenluomaista olevan kyseissäkään. Mutta Olavi lehtori pyysi Johannesta, että paremman turvallisuuden vuoksi kulettaisiin loitompaa torin reunoitse, ja itse astahti hän seuralaisensa vasemmalle puolelle, asettuen siten eteen, ettei toisen munkkilevättiä väkijoukko niin helposti keksisi. He olivat juuri pääsemäisillään torin reunoitse Auran rannalle, kun kuulivat äkäisen huudon: — Munkki, rähjys! Olavi lehtori koki vetää Johannesta levätin liepeestä Luostarimäelle päin, mutta Johannes kääntyi katsomaan, tarkoittiko huuto häntä. Ei väkijoukosta katsonut kukaan häneen päin, vaan kaikki naulasivat silmänsä joukon lähellä seisovaan porvarispukuiseen mieheen, joka koetti heille puhua. Muutamat miehet olivat käymäisillään käsiksi häneen, mutta joku huusi: — Antaa kuvatuksen puhua... saahan tuota kuulla! — Se on veli Hincerus, kuiskasi Olavi lehtori Johannekselle. — Kummitteleiksen pukeutumalla porvariksi, ikäänkuin häntä ei sittenkin tunnettaisi... Veli Hincerus hyppäsi jollekin laatikolle ja alkoi puhua käheän pauhaavalla äänellä. Johannes saattoi keskeyttäväin huutojen ja hälinän tähden kuulla siitä vain katkonaisia lauseita: — Voi aikoja, voi ajan merkkejä... ihmeellisiä ja hirvittäviä enteitä, kuultuja ja nähtyjä... suuri pyrstötähti koillisesta lounaiseen... mastoton laiva ilmassa ja sen hävittyä kahdet miehen kasvot, korkeat hatut päässä... sotajoukkoja pilvissä... veripilkkuja auringossa... kuultiin taivaalla messunsäveleitä... Voi kansaa, voi kaupunkia... tulipalot ja ruttotaudit... suuri lohikäärme Saksanmaalla... syöksee keihäitä kidastaan... ja sikiöt leviävät kautta maan... rosvojoukot ryöstävät ja polttavat ja viatonta verta... ken tahtoo pitää tavaransa ja kalunsa... metsiin ja korpiin... ken välttää Jumalan vihan... laillista kuningastansa... Jumalalta lähetetty on... — Verikoiran piski! karjahti vihainen ääni joukosta, ja monet kädet repivät veli Hinceruksen alas laatikolta. Veli rukalle näytti käyvän pahoin, ja Johanneskin näki parhaaksi tehdä lähtöä Olavi lehtorin mukaan. Lähtö jäi kuitenkin sikseen. Sillä samassa kiipesi toinen mies laatikolle ja viittasi väkijoukkoa hiljenemään. Joukko unhotti silloin munkin ja syntyi hiiskahtamaton hiljaisuus, jossa Johanneskin saattoi kuulla jokaisen sanan: — Miten vähän hengellisellä isä pahuksella oli asiaa puhuttavaa, osoittivat hänen kauheat enteensä, joissa ei liene totta siteiksikään. Maallisista asioista puhuen, ja niistähän nyt on kysymys, tiedätte kyllä, että jos viatonta verta kuka on vuodattanut, niin hänen laillinen kuninkaansa sitä on tehnyt; jos kuka on polttanut, ryöstänyt ja mellastanut, niin hänen joukkionsa sitä ovat tehneet; jos kuka on polkenut jalkoihinsa kaiken lain ja järjestyksen, he ovat senkin tehneet; ja jos ketkä tälle torille tulevat ryöstämään ja mellastamaan, tekevät sen varmaan hänen rakkijoukkonsa. Hän, Kristian verikoira, tässä maassa ja koko valtakunnassa on piskeineen raivonnut ja elämöinyt, niin että veripilkut pirskuvat aurinkoonkin, huutaen sieltä kansan kostoa hänelle. Jos tahdotte säilyttää isiltä perityn, lakien suojaaman vapautenne ja itsenäisyytenne, niin kukistakaa hänet! Te, vapaat miehet, jollette tahdo antautua hirmuvallan orjiksi, koiriksi kahleihin, niin näyttäkää, mitä vapaat Suomen miehet voivat, vaikka heitä vähäkin on! Arvelette kai, ettei ole aseita, mutta voin sanoa teille salaisuutena, (hän alensi salamyhkäisesti ääntänsä, mutta sittenkin kuului se yli torin) salaisuutena, sillä asianomainen on visusti varoittanut päästämästä sitä vielä ilmoille, että eräs korkea herra, jolla täällä on sotamiehiä ja aseita, on luvannut valtionhoitajan sotapäällikölle, ritari Niilo Arvinpojalle, joka on kaupungin edustalla laivoineen, antaa kaikki tykkinsä ja ampumavaransa käytettäviksi. Ilmoittautukoon siis Niilo ritarille, kellä käsi kalpaan pystyy, ja kenellä ei ole kieli kankea, hän lähteköön saloille ja kehottakoon jokaista, ken kynnelle kykenee, lähtemään taisteluun uuden valtionhoitajan, Kustaa Erikinpojan puolesta. Hän puolustaa kansan vapautta, ja häneen liittyköön, ken vapaana miehenä tahtoo käydä! Hän laskeutui alas ja joukosta kuului kiihkeää sorinaa ja huudahduksia. — Hän oli raatimies Lauri Karhunkämmen! virkkoi vanha Olavi lehtori loistavin silmin. — Kukahan se korkea herra on, josta hän puhui? — Arvi piispa tietysti! Kenelläkäs täällä muilla on tykkejä kuin Tuomas junkerilla linnassaan ja piispa Arvi Kurjella Kuusiston linnassa! Sen tietävät hevosetkin... Arvi herra näyttää taasen kynsiään! Palopuhe oli molempia hengenmiehiä niin innostanut, etteivät he enää lainkaan muistaneet pelätä kansalaisiaan. Eivät he myöskään olleet huomanneet muuatta metsäläisen näköistä nuorta miestä, joka oli seissut väkijoukon reunalla, aika tukku oravan, ketun ja näädän nahkoja kainalossaan ja muuan karhunnahkakin olallaan. Metsäläinen oli naulannut silmänsä isä Johannekseen aivan kuin aaveeseen, astunut kuin näkymättömän tenhokäden työkkäämänä muutamia askelia häntä kohden ja tuijottanut kuin tunteakseen. Isä Johannes huomasi metsäläisen vasta, kun tämä alkoi etunojassa tulla tuijottaa häntä kohden. Mutta puheiden päätyttyä oli muidenkin huomio kiintynyt munkkipukuiseen isä Johannekseen torin nurkalla jokivarressa, ja joku huusi: — Munkki... verikoiran piski! Joukko miehiä lähti juoksemaan hengenmiehiä kohden. Isä Johannes oli vielä niin innostunut, ettei tullut ajatelleeksikaan pakojuoksua, ja Olavi lehtori puolestaan, luottaen porvaria, kauhtanaansa, valmistautui puhumaan seuralaisensa puolesta. Mutta vanhan lehtorin edelle ehti toinen. Se oli metsäläinen, joka nähtävästi oli tuntenut isä Johanneksen. Miesten lähtiessä juoksemaan hengellisen isän kimppuun hyppäsi hän nopealla päättäväisyydellä heidän eteensä ja huusi: — Ei hän ole piski... hän on meidän pitäjän pappi ja kansanmies! Miehet pysähtyivät, katselivat epäröiden metsäläiseen ja toisiinsa. — Uskokaa vain, hän on ollut Metsäkulman pappina jo yhdeksän vuotta... on — keksi metsäläinen yhtäkkiä — on kai sinne lähtenytkin munkkien metkuja pakoon... Metsäläisen ulkonäkö — enimmäkseen hänen pukunsa oli nahkoista kursittu kokoon — todisti selvään, että hän oli maalta, ja muutenkin hän näytti itse totuudelta. — Sitten uskomme, jos lähdet heti sotaan, huusivat miehet alkaen jo nauraa. — Jahkahan myyn nahkani, sanoi metsäläinen yksinkertaisesti. — Elä vain myy sitä verikoiralle! nauroivat miehet. Metsäläinen heilautti vain nahkakimppuaan, ilmaisten siten, ettei suinkaan tarkoittanut omaa selkänahkaansa. Isä Johannes oli hänkin puolestaan tuntenut metsäläisen ja suunvuoroa saatuaan huusi iloissaan: — Tuiro! Tuiro metsäläinen astui reippaasti hengellisen isän luo, lankesi polvilleen ja suuteli mustan levätin helmaa aivan kuin ristityt ihmiset. Isä Johannes riuhtoi hänet pystyyn ja sulki syliinsä. Tuiro! huudahti hän iloisella liikutuksella. — Vieläkö sinä tosiaankin oleskelet jossakin kotipitäjän kulmilla? — Enhän minä... muuten vain... sanoin, mitä ensiksi pälkähti päähäni... — Kiitos! Pelastit minut hengenvaarasta! Mutta missä olet oleskellut? — Metsässä. En oikein tiedä, mihin kirkkopitäjään ne kuuluvat. — Tule nyt mukaan, että saan kuulla elämästäsi! — Jahkahan ensin myyn nahkani. — Tule sitten luostariin. Tuiro nyökäytti päätänsä ja meni väkijoukkoon nahkoinensa. Siellä palasi äskeinen mies jälleen hänen kimppuunsa. — Eiköhän tosiaankin lähdetä sotaan? innoitteli hän. — Mene sinä! Minun täytyy myydä nahkani — Mine osta nahka sinusta, sanoi muuan saksankesti. Nauraen odottivat ympärillä seisovat kaupanhierontaa, mutta saksa neuvoi vain Tuirolle, kenen Turun porvarin luo hänen oli mentävä nahkojaan myymään, sillä kestillä oli oikeus tehdä kauppoja ainoastaan tukuttain Turun porvarien kanssa. Samassa kiintyi väkijoukon huomio parveen Tuomas junkkerin ratsumiehiä, jotka ratsastivat joenvartta pitkin. Heidän luokseen luikahti jostakin, kukaan ei ollut nähnyt mistä, veli Hincerus ja toimitti heille jotakin huitoen käsillään. Ratsumiesparvi alkoi ratsastaa väkijoukkoon, joka hajosi kaikille tahoille. Mutta veli Hincerus, joka juoksi ratsumiesparven edellä, viittilöi raatimies Lauri Karhunkämmeneen ja pari ratsumiestä hyppäsi ratsailta, juoksi hänen kimppuunsa ja otti hänet kiinni. Hänen molempiin ranteihinsa sidottiin nahkahihnat, joista kummastakin piteli ratsumies kiinni ja niin lähti parvi liikkeelle. Kauhun ja vihan huudoin seuraasi väkijoukko ratsumiesparvea, nähden kuinka kaikkien suosima raatimies sai puoleksi juosta, puoleksi laahautua kahden hevosen välissä. Niin vietiin hänet jokivartta lähelle joensuuta ja sitten hirsilautalla ylitse linnaan. Kohta riippui raatimies Lauri Karhunkämmen hirressä linnanmuurin edustalla. Ja linnanmuurilta kuului Tuomas junkerin huuto: — Varoitukseksi kapinoitsijoille ja villitsijöille! Katselevat miehet eivät tienneet, itkeäkö vai karjaista. Mutta samassa pamahti linnanmuurilta laukaus, ja muuan miehistä kaatui paikalle. — Nyt lähden heti sotaan! huusi Tuiro vihan vimmassa ja lähti. Toiset seurasivat häntä. Eikä mikään yllyttäjä olisi saanut miehiä niin joukolla nousemaan hirmuvaltaa vastaan kuin tieto tästä Tuomas junkerin "varoituksesta". Hyväntahtoiset nahjukset eivät tulleet ennen ryhtyneeksi tuumasta toimeen ennenkuin saivat iskun, joka tuntui. Tuiro meni ensiksi nahkoineen saksan neuvoman porvarin luo. Tällä kertaa ei hänellä ollut aikaa tinkiä, vaan hän otti mitä sai. Rahoilla osti hän uudet sarkavaatteet, eikä kukaan enää olisi häntä arvannut metsäläiseksi. Niin alkoi hän astua Niilo Arvinpojan puheille, jonne oli monia muitakin menossa. * * * * * Olavi lehtori ja isä Johannes olivat torilta lähteneet astelemaan luostaria kohden. Kylläpä täällä on elämää! virkahti isä Johannes. — Sanos muuta... ja toista tulee! Mutta mitä ihmettä veli Hincerus mahtoi tarkoittaa Saksanmaan lohikäärmeellä? — Tohtori Lutherusta kai, hänhän siellä kuuluu pitävän kovaa ääntä, vastasi vanha lehtori. — Kuinka niin? — En minä hänestä tiedä muuta kuin mitä saarnaveljet ovat saksankesteiltä kuulleet. Kertovat hänen ensin nousseen paavin anekauppaa vastaan, sitten ruvenneen iskettelemään yleensä pyhää isää, pyhimyksiä, sakramentteja ja koko pyhää kirkkoa. Paljon kuuluu hän kirjoittavan ja pauhaavan väkevästi kuin itse paholainen, mutta ei noita ole vielä tänne asti kulkeutunut hänen kirjoituksiaan. — Miten hän saa...? — Kuuluuhan Rooman pyhä isä julistaneen hänet pannaan... mutta mitäs tämä... joukkioineen kuuluu paavin bullan polttaneen... ja kirjoittaa yhä kivakammin... Valtiopäivienkin kerrotaan Wormsissa häntä viime kevännä kovistelleen, mutta päästäneen vapaana menemään. — Merkillinen aika! Nykyäänhän näyttää saavan tehdä esivaltaa vastaan mitä vaan, mutta... menkööpäs puolesta puhumaan... naurahti isä Johannes muistaen veli Hinceruksen äskeistä puhetta. — Ah, nytpä muistan! virkahti isä Olavi. — Tänä iltana saat kuulla esityksen Lutherin opista, jos tahdot... — Keneltä? — Äskettäin on saapunut Saksasta kotiin muuan nuori maisteri, Pietari Niilonpoika muistaakseni... — Ah, onko hän jo palannut! — Kuten sanoin. Hän on levittänyt sanaa valiopiireihin, että puhuu Lutheruksen opista. Lähetti meillekin sanan luostariin... kas, eiköhän veli Hincerus ole saanut siitä vihiä, vaikka isä priori aikoi ilmaista asian vain parille kolmelle! — Missä hän puhuu? — Kolmen kuninkaan kiltatalolla, olen kuullut. Sinne tulee kai paljon ylhäistä väkeä. He saapuivat veljeskunnan kotitalolle, ja lempeä priori Mikael Karpalainen otti veli Johanneksen ilolla vastaan lukuhuoneessa. Melkein lapsellisella ilolla, aivan kuin tietämättä lainkaan sotakiihkosta luostarimuurien ulkopuolella, näytteli Mikael priori uusia pergamentille ja paperille kauniisti piirreltyjä käsikirjoituspinkkoja, jotka oli hankittu isä Johanneksen ollessa salolla. Olipa joukossa muutamia, jotka oli painettu Gutenbergin keksimillä nastoilla, ja niidenkös huokeutta isä Mikael ihaili, vaikka oli niillä vielä hintaa niilläkin kuin hyvällä hevosella! Johanneksen täytyi väkisinkin miettiä, miten onnellinen kunnon Mikael ukki olisikaan, jos hän saisi aina puuhailla rakkaine kirjoineen, tarvitsematta huolehtia koko luostarin johdosta. Hän ei malttanut olla siitä huomauttamatta. — Olenpa väliin tuuminut, etteikö tästä pitäne minunkin lähteä papiksi salolle, hymähti isä Mikael. — No, johan nyt! huudahti Johannes. — Raskaalta tuo tuntuu, kun näkee, ettei voi johtaa veljeskuntaa kunniaksi Jumalalle ja tyydytykseksi tunnolleen, huokasi isä Mikael. Samassa kuului tuttu kellon kilinä, kutsuen puolipäivämessuun, ja Johanneskin lähti mukaan. Messun jälkeen odotteli hän kotvan Tuiroa, mutta miestä ei kuulunut, ei näkynyt. Kauemmin ei hän voinut odottaa, sillä hänen oli käytävä myös piispansa puheilla. Isä Mikael ja Olavi lehtori kehoittivat häntä sitä ennen pukeutumaan porvarispukuun, ja hän olikin siksi viisastunut, että mielellään puki kaapunsa ylle sarkakauhtanan, jonka isä Mikael käski hänelle tuoda. Saavuttuaan kivisen, muihin taloihin verraten sangen upean piispantalon portille, täytyi hänen ilmoittaa nimensä kahdelle portilla seisovalle asepalvelijalle ennenkuin pääsi sisälle. Pihalla oli ainakin kymmenkunta asepalvelijaa, jotka näyttivät odottavan hengellistä herraansa tulevaksi. Eteisessä ilmoittautui Johannes toistamiseen palvelijalle, joka oli juuri lähtemäisillään ilmoittamaan herralleen, kun piispa itse kiirein askelin tuiskahti eteiseen. Hän tunsi Johannes papin heti, vaikkei tämä ollut aikoihin käynyt hänen puheillaan. — Nyt tulitte kirkkoon korotuksen jälkeen, virkahti hän tuikaten kättä. — Olisi ollut vähän asiaa. — Seurakunnallista? — Niin. — Ei nyt, toiste! Hän oli menemäisillään kiireesti ulos, mutta pyörähti takaisin, viitaten Johannes papin tulemaan jälestään. — Tulkaahan vähän... He menivät piispan virkahuoneeseen, jossa oli suuremmat lasiakkunat kuin Metsäkulman kirkossa. — Ah, Johannes Karelus, tulin ajatelleeksi, että teistäpä taidan saada apua erääseen tuiki tärkeään tehtävään, virkahti piispa kipenöivällä äänellä, samalla vilaisten ympärilleen, että olivathan he vain kahden. — Nöyrin palvelijanne, teidän armonne! — Tarvitsisin näet miehen, joka matkustaisi puhuttelemaan seurakuntain pappeja... sillä viesti on paras lähettää suullisesti... että nostattaisivat väkeä aseihin... tarkoitan: turvaamaan tuomiokirkkoa ja piispanistuinta näinä melskeisinä aikoina... Sanan "aseihin" jälkeen näytti isä Johanneksesta, kuin hänen upean kookkaan piispansa kiiluvissa silmissä olisi teräsjousi ponnahtanut piiloon... ja loppuselityksen aikana pamahtivat hänen kulmansa sulavan kevyesti silmiä verhoamaan, niin että teräsjousen välähdys näytti äkkiä peittyneen untuvaverhoon. — Teidän armonne! huudahti Johannes. — Asia on minulle perin outo, ja ajatukseni ovat kokonaan kiintyneet seurakuntani hoitoon. — Niinkö! Ja piispan kulmat näyttivät pingoittuvan kuin teräsjouset. Sitten oli jotakin välähtävää niin silmän luonnissa kuin kädenliikkeessäkin, kun hän sanoi: — Mutta omassa seurakunnassanne on teidän ainakin vaikutettava asian hyväksi... täällä tarvitaan pian väkeä! Johannes ajatteli melkein säälillä saloseurakuntansa rauhaa, mutta muistaen tänpäiväiset kuulemansa virkkoi hän: — Voin viedä ainakin sanan vapaamies Tasaiselle, hän meillä on paras mies sellaisissa asioissa vaikuttamaan. — Hyvä! Ettekö tiedä myös sopivaa miestä kiertämään? — En nyt voi sanoa... — Herran haltuun sitten! Kadulle päästyään näki Johannes piispan tulevan pihasta aseväen ympäröimänä ja menevän Kuusiston linnaan päin. Hänestä tuntui piispansa tänään enemmän valtiomieheltä kuin hiippakunnan ylipapilta. Kaduilla näki Johannes enimmäkseen miehiä liikkeellä, ja kaikilla näytti olevan sotainnon tuiketta silmissä. Muutamat näyttivät kantavan jotakin kätkettynä kauhtanansa liepeen alle, ja nämä riensivät kaikki samaan suuntaan. Yhtäkkiä töksähti hän melkein yhteen rotevan miehen kanssa. — Kas, Tuiro! — Herran terveheksi, isä! — En ollut tunteakaan, kun... ‒ Ostin juuri nämä tamineet nahkarahoilla! — Lähdes nyt vähän kertomaan. ‒ Metsissä olen ollut. En nyt jouda enempää! — Mihin niin kiire! — Menen sotaan! — Joko nyt? — Nyt jos koskaan! Hyvästi! Tuiro oli jo menossa, kun Johanneksen mielessä välähti ajatus ja hän kutsui hänet takaisin. — Kuules, Tuiro, mene piispan luo! Luulen, että tapaat hänet Kuusiston linnassa! — Mitäs sinne? — Hän tarvitsee miehen. — Mihin? — Väkeä nostattamaan! — Tanskalaisille? — Ei, elä epäile! Hän on sama korkea herra, jonka torilla sanottiin luvanneen tykkinsä tanskalaisia vastaan. — Sitten lähden! Hänet on nyt hirtetty... — Kenet? — Hänet, joka torilla puhui! — Mitä, munkkiko? — Ei, vaan se toinen! vastasi Tuiro vihan vimmassa. — Hyvästi nyt, isä! Johannes olisi tahtonut kysellä, mutta Tuiro astui tuiterasti Kuusiston linnaa kohden. 25 PIETARI MAISTERI Isä Johannes joutui luostariin parahiksi nonamessuun, ensimäiseen messuun puolipäivän jälkeen. Sen päätyttyä alkoi olla käsissä aika, jolloin maisteri Pietari Särkilahden puheen Lutherin opista piti alkaman. Ja isä Mikael, isä Olavi ja isä Johannes lähtivät kävellä köpsöttelemään Kolmen kuninkaan killatalolle, kuulemaan selostusta saksalaisen kerettiläisen opista, aivan kuin huiske ja tuiske heidän ympärillään ei olisi merkinnyt niin mitään. Heidän killataloa lähetessään yhtyi heihin vanha tuomiorovasti Jacobus Johannis. Tämä valkohapsi ukko näkyi hankin kuuluvan miehiin, jotka etsivät niitä kuin isän ovat, vaikka sataisi tulta ja tulikiveä ympärillä. Mutta samalla saattoi hän toisten hengenmiesten harjakset nostattaa pystyyn kertomalla kauhutapauksesta linnan edustalla. Heidän saapuessaan killatalolle ja aikoessaan astua sisään tuli sieltä heitä vastaan nuori Pietari Särkilahti poislähdössä. — Ka, isä Johannes! huudahti hän iloisesti yllätettynä ja kääntyi sitten ukoille kohteliaasti selittämään, että hänen esityksensä täytyi hetken rauhattomuuden tähden peruuttaa. Ei noita, lisäsi hän, taida juuri tulla kuulijoitakaan. Ei ollut vielä ketään sisällä. — Onhan meitä tässä neljä, virkkoi Mikael priori tiedonjanoissaan. — Vähän meitä on, huusi Jacobus-rovasti. — Herrallamme ja mestarillammekin oli mukanaan kaksitoista kuulijaa siltä varalta, ettei sattuisi syrjäisiä tulemaan... lisäsi vanha veitikka. — Onkin muuten, arveli isä Olavi, — arveluttavaa tällaisina aikoina puhua niin aroista kysymyksistä. Ei tiedä, kuka sen mitenkin selittää, lisäsi hän muistaen veli Hinceruksen viittausta torilla. Ukot tekivät lähtöä. — Tule kotiini, että saamme vähän puhella pitkistä ajoista, sanoi Pietari maisteri hiljaa Johannekselle, ja tämä sanoi isille jäähyväiset. — Mutta yöksi tietysti tulet domukseen, kutsui isä Mikael. Heidän lähdettyään astumaan virkahti Pietari maisteri Johannekselle: — Tuskinpa kannattaneekaan puhua uudesta opista noille vanhoille paavin papeille! Johannes katsoi häneen kummastellen. — He menevät hautaan vanhoine menoineen, parhaassakin tapauksessa ottaisivat uuden hengen vain tirkistelläkseen kuin minkäkin ihmeotuksen. Kyllä luulen, että on paras aloittaa toisesta päästä, kääntyä nuorten puoleen. Johannes katseli tarkastellen nuorta ystäväänsä. Hänestä oli varttunut täysi mies, ja miestä näytti valaisevan innon tulen, elävän uskon ja lujan vakaumuksen loimo. Mutta sittenkään ei Johannes nähnyt hänessä mitään sellaista kuumeisen väräjävää kuin oli huomannut muutamissa parhaimmissa hengen-innoittamissa aikalaisissaan, ei sellaista lumisen vaaleaa tahmeutta eikä kidutuksen kalpeutta millaisen oli nähnyt lyövän leimansa toisiin totisiin hengenmiehiin, ei mitään kipeää kärsivää. Ei, sälähtelevää joustavuutta, verevää tuoreutta tuntui uhkuvan miehessä, kasvoista aivan kuin huokui ja lehahteli noruvan nuortea puna, ja silmissä kimmelsi luonnonraikasta elinintoa säteilevä lämmin kosteus. Näin uteliaalla ihailulla opinteiltä palannutta ystäväänsä tarkastellessaan tuntui Johanneksesta, kuin hänen rinnassaan jotakin aukeaisi ja sinne herahtelisi nuoresta ystävästä tuores aamukaste, joka samalla kertaa hurmasi ja vavahdutti niinkuin synnillinen maailman ilo, mutta tuntui sulattavan pois jotakin kuortunutta, kangistunutta... vanhaa aatamia... Pietari maisteri antoi isä Johanneksen katsella kyllikseen ja virkkoi sitten hymyä hyrskyen ja hilpeää iloa pilkkuvin silmin: — No, miltä minä nyt näytän? — Minusta näytät nyt ulkomailta palattuasi niin ihmeellisen nuorekkaalta, miltei nuorteammalta kuin ennen! huudahti Johannes. — Niinkö! — Mitä ihmettä sinussa on? — Siihen saat kotona näkyvän selityksen... Tästä lupauksesta ei Johannes tullut hullua viisaammaksi. He saapuivat "Kiukku-Niku" vainajan taloon, jonka Pietari maisteri oli isältään perinyt. Asuintupaan astuttua kysäisi Pietari maisteri hiljaa jotakin nuorelta ilosilmäiseltä tytöltä. Tämä puikahti viereiseen huoneeseen. Sieltä astui kohta esiin nuori nainen, seitsemän-, kahdeksantoista korvilla. Jo puolella silmäyksellä häneen häivähti Johanneksen mielessä suloisen kodikas tunne. Koko silmäyksellä sai hän vaikutelman, että nainen oli kauniskin. Hänessä oli jotakin, joka viehätti niin silmän puolelleen, ettei tullut tyystin tarkastelleeksi hänen piirteitään, tunsi vain mielihyvää silmäyksestään. Piirteet tuntuivat kauttaaltaan niin sulavan sopusuhtaisilta, ja poskilla oli lämmin puna, jolla oli hieno tummanvivahdus. Silmät olivat siniset, tuntehikkaan tummansiniset, ja pitkät silmäripset antoivat niille niin hienon haaveellisen vivahduksen. Koko kasvoilla oli tuntehikkaan hämyinen häivähdys, antaen kasvoille ominaisen saksalaisen sävyn. — Vaimoni Margareta Corneliuksentytär! esitti Pietari maisteri uhmaavalla voitonriemulla. Isä Johannes oli niin ällistynyt ja niin monia kysymyksiä kumpusi hänen mieleensä, että hän tuskin muisti tervehtiä. — Tämä on hyvä ystäväni, isä Johannes, selitti Pietari saksaksi vaimolleen, ja tämä loi häneen ystävyyttä säteilevän katseen. Isä Johannes ei suinkaan ollut pukeutunut rautapaitaan, joka olisi suojellut häntä naiskatseiden teholta. Mutta sittenkään ei hän voinut olla huudahtamatta ystävälleen: — Etkös ole vihitty papiksi! — Niin juuri! — Mutta...? — Kysy pois vaan! Margareta oli nähtävästi huomannut isä Johanneksen kasvoista, mistä oli kysymys, ja vetäytyi hienotunteisesti pois huoneesta. — En suinkaan tahdo tunkeutua tiedustelemaan yksityiselämääsi, mutta herättää suurimmassa määrin mielenkiintoani... — Kysy vain arastelematta, mihin haluat selvyyttä. — Miten avioliittonne on mahdollinen, miten se on järjestetty ja miten... -— Kerron koko jutun, niin saat samalla kertaa vastauksen kaikkiin kysymyksiisi. He istuutuivat kodikkaasti asuintuvan lasiakkunan ääreen, ja Pietari kertoi: — Tarina alkaa kevätkesästä. Meidät valtasi palavin rakkaus molemmat, ja olin jo aikeissa luopua koko papilliselta uralta, ryhtyä vaikka mihin muuhun, kun vain saisin Margaretan. Mutta sitten puhuin asiasta Martti tohtorille, tohtori Lutherille tarkoitan, ja kysyin hänen neuvoaan. Hän kysäisi, miten meidän maassamme muut papit tekevät, ja ihastui ikihyväksi, kun sanoin, että meillä täällä varsinkin maalaispapit elävät vaimoineen ja lapsineen aivan samallaista perhe-elämää kuin porvarit ja pienet aateliset. "Mene ja tee sinä myös niin!" sanoi tarmokas tohtori hilpeästi nauraen. "Ah", jatkoi hän hetken kuluttua vakavasti, "avioliitto ei ole ainoastaan luonnollinen asia, vaan Jumalan lahja, suloisin ja ihanin, vieläpä siveämpikin kuin mikään naimattomuus ja avioton elämä, sillä naimattoman sielu saattaa joutua niin lihallisten himojen valtaan, että hän niillä saastuttaa taivaankin. Kukaan ei ole niin hengellinen, ettei tuntisi luonnollista taipumusta ja rakkautta toiseen sukupuoleen, sillä suuri ja ihmeellinen asia on liitto ja yhteys miehen ja naisen välillä. Avioliitto saattaa kyllä olla helvettikin, mutta missä säilyy uskollisuus ja rakkaus puolisoa ja lapsia kohtaan, missä avioliitto pidetään pyhänä ja jumalaisena säätynä, siellä on se suorastaan autuas sääty." Näin sanoi hän ja osoitti jumalansanan sanovan samoin. Mikä riemu meidät silloin valtasi! Emme voineet vitkastella, vaan läksimme kotimaahan ensi laivalla, joka tänne purjehti. Menimme kotipitäjääni Taivassaloon. Ilon ja riemun huumauksessamme olimme melkein uskoneet, että kirkkokin avosylin siunaa liittomme. Mutta pysty tuli eteen. Silloin teimme aviosopimuksen ilman pappien vihintää, ja suvisena sunnuntaina me kukkivalla kirkkomäellä julistimme sen kirkkokansalle ja kutsuimme koko Taivassalon seurakunnan liittoamme todistamaan! Ihana on onnemme! Meistä tuntuu, kuin kulkisimme yössä, yhdessä kantaen kirkasta soihtua. Kaukaa katsojalle mahtaa soihtumme näyttää vain pieneltä pilkoitukselta, mutta me näemme ainoastaan rakkautemme soihdun kirkkaan palon ja pienen piirin maailman sen valokehässä. Ja meille on valokehämme niin säteilevän kirkas ja autuaan suloinen, ja pimeä näyttää olevan niin kaukana. Näin ylisti Pietari maisteri onneaan. Ja isä Johannes istui vaiti kauan, ikäänkuin äänettömään hartauteen vaipuneena. * * * * * Hänet herätti Margareta emäntä, joka tuli kuiskaamaan rakkaalle miehelleen, että ateria oli valmis viereisessä huoneessa. He lähtivät ruualle. — Finnland ist so schön, aber kylmä, virkkoi Margareta emäntä pöydässä kohteliaasti vieraalleen, osoittaakseen jo osaavansa sanan suomeakin. — Suomi on niin kaunis, mutta kylmä, sanotaan, — suomensi Pietari hymystä hohtaen. Margareta toisti hartaasti pariin kolmeen kertaan ja säteili ilosta, kun vihdoin osasi sen sanoa oikein. Samassa näytti hän saaneen mieleensä jotakin tärkeää ja kysyi; — Wie heisst "hier" auf finnisch? — Hiirkö? kysyi Pietari hilpeästi. — Ich Weiss schon, "hiir" bedeutet die Maus. Aber ernst: "hier"? — Täällä. — Wie heisst "gut"? — Hyvä. — Und "die Menschen"? — Ihmiset. — Täällä on so hyvät ihmiset, sanoi Margareta vieraalleen kohteliaasti. — Täällä on niin hyviä ihmisiä, oikaisi Pietari. — Ach, hyviä ihmisiä! toisti Margareta. — Mutta kylläpäs me olemme katsovaisia, kun rupeamme vierasten aikana kieliharjoituksiin! huudahti Pietari. — Arvaahan sen... virkahti leikkisästi Johannes, joka oli hymyillen seurannut sitä iloa, jota nuori pari löysi kaikkein pienimmästäkin. — Niin, vastanaineet! huudahti Pietari. — Margareta sanoo, että suomalaisen papin emännän on osattava suomea, ja on alkanut opetella. — En osaa vielä suomea, sanoi Margareta puhtaasti, vaikka vieraalla äänen sävyllä. — Ich will aber lernen. He hymyilivät molemmat onnellisina, ja isä Johanneskin hymyili. * * * * * Aterian jälkeen istuutuivat ystävykset jälleen asuintuvan ikkunan luo. — Sitten kai tohtori Lutheruskin on naimisissa? kysyi Johannes. — Ei. Mutta hän sanoi, että jos muutamat eletyt vuodet olisivat vielä edessäpäin, niin kosisi hän heti Eva Schönfeldiä. Nyt ei tämä hänen nuoruutensa mielitietty ole enää otettavissa, sen on tohtori Basilius, preussilainen medikus, siepannut. Mutta hän sanoo joka päivä tähystelevänsä, ketä voisi rakastaa, ja naivansa pian... vaikka nunnan, jollei muita saa... ‒ Nunnan! huudahti isä Johannes kauhistuneena, mutta samalla läikähti lämmin puna hänen poskilleen. ‒ Kenties hänellä on jo nunna katsottunakin, jatkoi Pietari. — Sanoiko hän todellakin niin? kysyi Johannes niin kärkkäästi, kuin olisi se hänen elinkysymyksensä. — Kyllä hän sanoi. Kenties se oli vain muuan hänen tavallisia kokkapuheitaan. Johannes vaipui syviin mietteihin. Hänen mieleensä tahtoi väkisinkin kirkastua nunnanhuntuinen muistokuvansa, mutta hän pakoittautui ajattelemaan korinttilais-epistolan seitsemättä lukua. — Vaan sanoohan apostoli, että on autuaampaa pysyä naimatonna ja etsiä vain niitä kuin herran ovat? virkkoi hän. — Apostoli sanoo sen luulonaan, arvelunaan, ei jumalaisena sääntönä, kuten hän moneen kertaan teroittaa. — Mutta eikö pappi sittenkin ole naimatonna vapaampi Jumalan työhön? — Jumalan työstä on tärkein lasten kasvatus, ja siitä hän vetäytyy pois. — Omalta kohdaltaan. Mutta sitä paremmin voi hän uhrata itsensä muille ja muiden lapsille. — Sanoilla, ei teossa. Omia lapsiaan kasvattaessaan saavuttaa hän vasta hedelmällisen kokemuksen ja antaa elävän esimerkin. Näin jatkoivat he keskusteluaan päivän kallistuessa illoilleen. Pietari maisteri — maisterin arvonimeä ei hän tosin vielä ollut oikeastaan saavuttanut, kun lemmenpalo oli ajanut kesken kotimaahan, mutta nuori pari odotti juuri ensimäistä saksanlaivaa purjehtiakseen sinne vielä vuodeksi, pariksi — esitteli Johannekselle kaikessa laajuudessaan Lutherin ihmishenkeä vapauttavaa, kirkollisia menoja ja kirkollista järjestystä mullistavaa oppia. Ja vaikka Lutherin väkisanat saivatkin Pietari Särkilahden suussa paljon lempeämmän, humaanisemman sävyn, sai isä Johannes sittenkin monta kertaa ällistyä niitä kuullessaan. Mutta monessa kohdin saivat opit vastakaikua hänen sielussaan, olihan hän itsekin tuntenut kiusallista tympeyttä latinankielistä messupaljoutta, kuvapalvelusta ja luostarihenkeä kohtaan ja arastelevia epäilyksiä niiden tarkoituksenmukaisuuteen nähden. Monessa suhteessa iski uusi oppi hänen epäilyksiinsä sytyttävänä soihtuna, ja lisävirikkeiksi antoi Pietari hänelle painettuina useita Lutherin väkikirjoituksista vietäväksi kotiin. Mutta monissa kohdin tuntui uusi suunta lempeästä Johanneksesta liian mullistavalta ja repivältä ja pani hänet epäröiden pudistelemaan päätänsä. — Eikös tuo uusi oppi tarkoita hävittää koko Jumalan valtakunnan maan päältä? arveli hän. — Ei suinkaan! — Mitäs jää jälelle? — Henki ja sana! — Meillä on täällä Suomessa niin vähän vanhaa revittäväksi, täällä kaivataan ennen kaikkea kylvämis- ja istutustyötä, ennenkuin herranhenki mieliin elähtyy. Eivätköhän nuo kuvat ja messut ja sakramentit ole melkein ainoat, joiden kautta kansa toistaiseksi voi isää lähestyä. Jos niitä aletaan raivata pois, jää kansa ilman mitään, eihän se pysty pyhistä kirjoista itse hengenviisautta ammentamaan. — Miksei pystyisi? — Ovathan ne vieraalla kielelläkin, ja aniharvat osaavat lukea! — No, käännettäköön ne kansankielelle ja opetettakoon kansa lukemaan! huudahti Pietari innosta säihkyen. — Siinä juuri on työala, johon me uuden suunnan miehet pyrimme. Kirjoista omin kielin saa kansa elävän hengen omituksi, ei epäjumalankuvista, joiden nimiä tuskin tietää, ei messuista, joista ei ymmärrä sanaakaan, ei sakramenteista, joita pitää taikatemppuina. Ah, ihana väristys käy läpi sieluni, kun ajattelen, että vielä kerran on koittava aika, jolloin pyhät kirjat rakkaalle äidinkielellemme toimitetaan ja Gutenbergin nastoilla painettuina levitetään jokaisen salonlapsenkin käteen! Oi, jospa sen ajan näkisin, sanoisin riemuisesti Simeonin kanssa: "Laske nyt, herra, palvelijasi rauhaan menemään!" Isä Johanneksen silmät kostuivat riemusta, hänenkin mielikuvituksensa silmiin leimahti kuva ihanasta ajasta, jolloin kansa päivänkullassa kulisee. Oikeastaan hänestä tuntui, kuin hän sen kuvan löytäisi vain omasta sielustaan. Hänestä oli ollut riemu lukea kansalle latinalaisesta kirjastaan suomeksi. Miksi, miksi oli hän ollut niin tuhma, tuumi hän, ettei samalla tiellään ollut ajatellut Gutenbergin nastoilla painettuja suomenkielisiä kirjoja! * * * * * He istuivat myöhään iltaan kuutamossa, kaalipellolle päin antavan ikkunan ääressä. Ja kuu levitti haaveisen hopeahohteensa kaalimaahan ja heitti pitkän valojuovan huoneen lattiallekin. Pietari loi silmäyksen kuutamoiseen kasvitarhaan. Sitten kääntyi hän uudestaan sinne katsomaan, tähysteli pitkään ja heltyi yhtäkkiä. — Isä Johannes! sanoi hän unelmoi van hellällä äänellä. — Katsos! Kerroinhan sinulle kerran siellä salolla... tuossa on nyt kotipihlajamme, äidin lemmikki! Johannes nousi ja kurkisti kuutamoiseen yöhön. Ikkunan poskesta näkyi ulommaisia lehdeksiä suuresta tuuheasta pihlajapensaasta. Sen lehdet oli syys punertanut, mutta kuun väräjävässä haavevalossa niiden punerrus kimmelsi kullalle. Ja kun sitä vaipui unelmoivin silmin katselemaan, näyttivät kuunsäteet taittuvan sädekehäksi sen ympärille. He katsoivat sitä kauan, ja sitten Johannes kääntyi katsomaan Pietarin kasvoihin. Kuun säteet taittuivat nuoren maisterin silmissä, ja kuun hohdetta tuntui olevan hänen äänessäänkö, kun hän virkkoi: — Pyhä puu, muistojen puu! Sinun tähtesi olen armaan äidin nähnyt ainoan kerran pikastuvan ja sitten saanut muka antaa hänelle anteeksi... eikä vieläkään ole ollut elämässäni mitään tuskallisempaa... — Äitisi... hänhän elää vielä... — Niin, kotikartanossa hän on nykyään. — Mitä hän sanoo? — Avioliitostammeko? — Niin, ja... — Onhan vanhalla epäilyksensä, päätänsä hän vähin pudistelee... mutta ei hän, armas äiti, tuomitse ketään. Muulla kerettiläisyydellä en taasen ole häntä suotta peloitellut... — On sinulla siis jotakin pyhääkin, jota hellävaroen säästät ja suojelet... virkkoi Johannes hymyillen. — Pyhääkö! Oi, niin paljon pyhää — ja pyhimyksiä! Tuo pihlaja, muistojen pyhä puu... ja äiti, armas äiti... Samassa hiipi Margareta huoneeseen, hiljaa, ettei keskustelevia hengenmiehiä häiritsisi. — Ja hän! liitti Pietari sulkien hilpeällä kuohulla nuoren vaimonsa syliinsä. * * * * * Margareta istui syysillan kuutamossa ja lauloi luutun säestyksellä. Suloisen vienona soi hänen äänensä ylistäen lemmenonnea, ja kuutar heitti hopeahileensä lemmenlaulun väräjäville aalloille. Hän lauloi monia suloisia synnyinmaansa säveliä, mutta viimeksi viritti hän laulun, jolla lemmekäs pikku saksatar oli kolmatta vuosisataa sitten päättänyt kirjeensä munkki Wernher von Tegernseelle: Du bist mein, ich bin dein: Des sollst du gewiss sein. Du bist verschlossen In meinem Herzen, Verloren ist das Schlüsselein: Du musst immer drin nun sein. Margareta antoi luutun vaipua ja vaipui mietteihin isä Johannesta silmäillen. — Oletteko koskaan rakastanut? kysyi hän hiljaa ja unelmoiden. Silloin heltyi silmä hengenmiehen, heltyi silmä ja kostui. Kasvoille tuli suru, suuri suru kuvastui kasvoilla. Ja Margareta tiesi jo vastauksen, kun isä Johannes sanoi hiljaa: — Olen. — Vietä häät hänen kanssansa! riemahti Pietari maisteri onnessaan. Mutta surullisesti pudisti isä Johannes päätänsä. — Missä hän on? kysyi Margareta hiljaa. — Luostarissa, sai isä Johannes huokaavana kuiskauksena huuliltaan. Margaretan silmät kyyneltyivät, ja isä Johannes istui raskaissa mietteissä, allapäin. * * * * * Ulkoa kuului jyrinää, niinkuin jotakin raskasta olisi rattain kuletettu katua myöten. Kuusiston linnan tykkejä siellä kulotettiin Turun linnan piiritykseen. Siellä vietiin piispa Arvi Kurjen, Suomen viimeisen katolisen kirkkoruhtinaan, tykkejä raivaamaan tietä uudelle ajalle. 26 TUIRON SOTASEIKKAILUT Tuiro oli koko syksyn, ohi joulun, kierrellyt piispa Arvi Kurjen ja ritari Niilo Arvinpojan asiamiehenä nostattamassa väkeä sotaan Kristian tyrannia vastaan. Useimmat Turun lähipitäjät oli hän liikuskellut, ei vain mennyt kotipitäjäänsä. Ja miehiä sieltä oli Turkuun urennut, oli tullut niin tukulta, että kun Tuiro tammikuun alkupäivinä retkeilynsä päätettyään liittyi Turun piiritysjoukkoon, olisi hän ollut koko mahtava sotapäällikkö, jos olisi saanut kaikki nostattamansa pojat komennettavikseen. Niin ei hän tosin saanut, mutta ei häntä sentään työnnetty pelkäksi numeroksi riveihin, vaan Niilo ritari oli ottanut eräänlaiseksi vapaammaksi käsilähetikseen reippaan, jäyhän miehen, joka oli niin hyvin kunnostautunut ensi tehtävässään. Palaamisensa jälkeisenä päivänä oli hän saanut hetkisen vapautta ja käveli ympärinsä katsellen piiritystyötä. Hän pysähtyi muutaman "piispanpaukun" — Arvi Kurjen tykin — luo ja kyseli tykkimieheltä sotatapauksia poissaolonsa aikana. Linnaa oli koko alkutalven piiritetty mitenkään erikoisesti edistymättä. Päinvastoin oli Tuomas junkeri joulun edellä tehnyt menestyksellisen uloskarkauksen linnastaan, saaden vangeiksi joukon suomalaisia ja ruotsalaisia. Vangitut herrat oli Susi-Tuomas heti hirtättänyt linnanmuurin edustalle, ja niiden joukossa oli ollut myös Niilo ritarin veli, Pentti Arvinpoika; vangittu miehistö luultavasti kitui linnan vankikomeroissa tai oli heidät pakoitettu astumaan linnan puolustusväen riveihin. Heidän parhaallaan pakinoidessaan tuli muuan sotamies kiireisesti kutsumaan Tuiroa Niilo ritarin puheille. — Luulenpa, että sinä olet omasi erääseen tärkeään tehtävään? sanoi Niilo ritari. — Kuten käskette, jalo herra! — Saisit mennä linnaan ja ilmoittaa, että meille on juuri tulossa muonakuormia ja että he voivat ne siepata saaliikseen, jos tahtovat. — En minä! tokaisi Tuiro ällistyneenä. Arvi ritari katsoi nauraen rehelliseen mieheen. — Näetkös! selitti hän sitten vakavasti. — Linnassa on joukko suomalaista sotaväkeä ja useita herroja, jotka kuuluvat Kristianin vastustajiin. Nyt olemme saaneet tiedon, että kuningas on lähettänyt Tuomas junkerille käskyn teloittaa nämä herrat. Käsky voi saapua perille minä hetkenä tahansa, ja nyt olisi sinun heidät pelastettava. — Mielelläni, mutta miten? — Viet sellaisen viestin kuin sanoin. Mutta se viesti sinun on vietävä ritari Erik Flemingille, ei Tuomas junkerille. Erik herra, vaikka onkin meidän miehiämme, kuuluu osanneen pujottautua Tuomas junkerin luottamukseen, toisia huomattavampia Suomen herroja sitävastoin pidettänee linnassa vangittuina. Sano Erik herralle, että vaara uhkaa, ja keksiköön hän keinon pelastautuakseen. Tuiro lähti. Oli järjestetty, että hän näyttäisi nokkelasti päässeen pujahtamaan läpi piirittäjäin käsien, ja hänen juostessaan linnanportille ammutuinkin hänen jälkeensä. Linnanvahti antoi nopean merkin, portti avattiin, Tuiro pääsi sisälle ja hänet vietiin Tuomas junkerin luo. Tuiro alkoi touhuissaan selittää, että oli ryöstettävissä vihollisen kuormasto. Susi-Tuomas ei kuitenkaan ymmärtänyt hänen suomalaista puhettaan, ja Erik Fleming kutsuttiin avuksi. Hänelle sitten Tuiro kertoi Niilo herran molemmat viestit. Erik Fleming oli päättävässä jäntevyydessä vähintään Tuomas junkerin veroinen, mutta tämän susimaisen julmuuden sijaan oli hänellä äly kuin salaman välähdys. Hän teki nopeasti päätöksensä. Hän tulkitsi Tuomas junkerille asian niin, että ensi yönä puoliyön aikaan saapuu piirittäjille suuri muonakuormasto, ja jos se saadaan siepatuksi, on pitkiksi ajoiksi piiritettyjen tila varma, kenties riittäisi muonaa aina avoveteen, jolleivät piirittäjät jo ennen katsoisi täytyvänsä lähteä tiehensä. Tuomas junkeri pudisteli mustaa päätänsä. Rynnäkön onnistuminen oli ylen epävarma, ja linnasta ei riittänyt väkeä haaskata suotta. Mutta tulisella innolla ja välähtelevällä taitavuudella ajoi Erik herra asiaansa. Hän otti sen menestyksen vastuulleen ja neuvoi lähettämään tuleen linnassa olevan suomalaisen miehistön, josta ei ollut suurempaa vahinkoa, vaikka kaatuisivatkin. Se oli tosin epäluotettavaa väkeä, selitti Erik herra, niin rynnätessä kuin linnanpuolustuksessakin, ja sentähden oli heitä vartioimaan otettava myös Tuomas junkerin varminta väkeä. Tuiro, joka asiassa oli tehnyt niin tärkeän palveluksen, ovelasti tuomalla sanan kuormaston saapumisesta, oli runsaasti palkittava ja lähetettävä takaisin antamaan merkin, millä hetkellä kuormasto saapui. — Pääseekö hän vielä takaisin piiritysketjun läpi? kysyi Tuomas junkeri. — Kyllä, vastasi Tuiro terhakasti, kun Erik herra suomensi hänelle junkerin kysymyksen. Näin hyvin suunniteltuun yritykseen katsoi Tuomas junkeri hyväksi suostua. Mutta samassa ilmoitettiin, että linnaan oli saapunut Kristian kuninkaan lähettiläs, joka kumma kyllä oli hänkin päässyt läpi piiritysketjun. Lähettiläs pääsi heti puheille. Erik herra lähti vielä lähemmin neuvottelemaan Tuiron kanssa hankkeesta ja antamaan lähempiä ohjeita. Se vei aikaa kotvan, ja kun Tuiro palasi linnanpihan yli, näki hän kauhun näyn. Lähettiläs oli tuonut Kristianin verikäskyn, ja linnanpihalle laahattiin heti teloitettaviksi muutamia Suomen ylhäismpiä aatelismiehiä, joiden nimiä Tuiro ei tiennyt. Tuiron sisu tuskin antoi myöten noudattaa palatessaan hiipiviä varokeinoja, jottei linnasta nähtäisi hänen menevän suoraa päätä piirittäjäin leiriin. Hän vei viestin Niilo herralle, ja tämä järjesti kaiken valmiiksi Erik Flemingin "rynnäkköä" varten. Mutta Tuiro meni Erik herran määräyksen mukaan kappaleen matkan päässä linnasta olevalle mäen nyppylälle, ja laittoi sinne koko iltapäivän risuista suurta roviota. Puoliyön aikaan sytytti hän sen palamaan. Samassa aukenivat linnanportit, ja sieltä hiipivät yöhön suomalaiset soturit, joukossa muutamia vapaamiehiäkin, lisäksi muutamia Tuomas junkerin valiosotureita pitämässä järjestystä yllä. Edellisen päivän teloitukset olivat suomalaisissa sotureissa virittäneet yhä suuremmaksi heidän ennenkin tuntemaansa vihaa ja kauhua tanskalaisten hirmuvaltaa vastaan, ja useimmat heistä odottivat vain tilaisuutta karata piirittäjäin puolelle. Mutta juuri kun he odottivat käskyä rynnäkköön piiritysketjua vastaan, huusi Erik Fleming heille suomeksi: — Veljet, suomalaiset, verikoiran piskien kimppuun! Pieni kuninkaallisten parvi ehti tuskin ajatellakaan ryhtymistä vastarintaan, eikä se olisi mitään auttanut, niin vähän heitä oli. Erik Flemingin johtamat suomalaiset ja piiritysjoukko vangitsivat heidät melkein ilman miekan iskua. Ja niin olivat suomalaiset päässeet linnasta ovelan Erik Flemingin johdolla ja Tuiron avulla. * * * * * Piiritystä jatkettiin aina kevääseen saakka ilman mitään käännettä puoleen tai toiseen. Ainoastaan joku pieni kahahdus tapahtui silloin tällöin tai tehtiin viholliselle nokkela kepponen, ja monissa sellaisissa kunnostautui Tuiro jäyhällä reippaudellaan. Keväällä Turun saariston parhaallaan luodessa jäitään ilmestyi äkkiarvaamatta Severin Norbyn laivasto Turun linnan edustalle Tuomas junkerin avuksi. Nelisenkymmenen korville luettiin laivoja olevan, kaikki täynnä hyvinvarustettuja miehiä. Severin Norbyn tykit alkoivat sataa luoteja piirittäjäin varustuksiin, vinkuipa laivoista hirveitä ketjukuuliakin keskelle Niilo herran väkeä. Kiireiseen pakoon oli hänen lähdettävä. Mutta pakotuiskeen keskellä oli hän saanut viestin Arvi piispalta ja kutsui Tuiron puheilleen. — Mene heti piispan luo! Hän lähtee itse väkeä nostattamaan ja ottaa sinut mukaan. Tuiro lähti. Kaupungin läpi rientäessään Kuusiston linnaa kohden kuuli hän järisyttävän, hirmuisen pamahduksen, ja arvasi, että Niilo herra oli lähtiessään kaupungin reunalla räjähyttänyt ilmaan kivisen rakennuksen, jossa oli hänen ruutivarastonsa. ‒ Ehtiiköhän hän edes pakoon vihollisen jaloista? Tätä aprikoiden riensi Tuiro juoksujalkaa läpi Piikkiön pitäjän Kuusiston vuorinientä kohden. Tiellä ajoi hänen ohitseen joukko aatelisnaisia ja tuomiokapitulin kaniikkeja, mitkä ratsain, mitkä rattain, kaikki kiiruhtaen Kuusiston linnaan turvaa etsimään. Pian alkoi Tuiron silmiin häämöittää linnan korkeampi keskustorni pyörökattoineen, kohta näkyi kokonaan mahtavan, kivisen keskuslinnan katto, näkyivät kaksinkertaiset ympärysmuuritkin torneineen. Auliisti laskettiin suojaa etsivälle kaupungin vallasväelle alas Vipusilta, joka vei niemen kannasta katkaisevan vesihaudan ylitse, ja samalla pääsi Tuirokin linnaan. Yhä uusia pakolaisia saapui sinne kaupungista, ja viimeiset kertoivat, että ruutisäiliön räjähdyksestä oli kaupunki syttynyt palamaan. Nopeasti levisivät hurjat liekit kevätahavan kuivaamiin taloihin, ja kilvan tulen keralla ryntäsivät Severin Norbyn ja Tuomas junkerin miehet kaupunkia ryöstämään. Nämä viestit kuultuaan kävi Arvi piispa nopeaan toimintaan. Hänellä oli jo laivansa valmiina purjehtimaan, sillä hän oli, heti ensi viestin Norbyn tulosta saatuaan, rientänyt kaupunkitalostaan tänne linnaansa ja aikoi purjehtia Pohjanmaan rannikolle nostattamaan Pohjanmaan reimaa väkeä Turun linnan piiritysjoukon avuksi. Sille retkelle oli hän yllytykseen tottuneen Tuiron kutsunut. Nyt otti hän myös turviinsa paenneet vallasnaiset ja tuomiokapitulinsa kaniikit laivalleen. Purjeet nostettiin ja Arvi piispa lasketti suojatteineen merille, jättäen linnaansa vartioimaan vain muutaman kymmenkunnan asemiehiä, joita ei toisten mukana ollut lähettänyt Turun linnan piiritykseen. Tuuli ei ollut suotuisa ja he viipyivät muutamia vuorokausia ennenkuin ehtivät Raumalle, johon Arvi piispa aikoi suojattinsa viedä sodan jaloista. Mutta satamaa lähestyessään näkivät he rannalla vilisevän Severin Norbyn sotaväkeä ja laskivat kiireimmittäin ulommaksi merelle. Eräältä kalastajalta kuuli piispa, että Norbyn väkeä oli jo kulkenut ryöstöretkille tänne saakka, olivatpa tiedustelleet sitäkin, oliko täällä nähty piispan laivaa. Piispa purjehti Ulvilaan, mutta samoin oli laita sielläkin, nähtävästi olivat Kristianin väellä ruokavarat vähissä ja täytyi lähettää niitä ryöstämään ympäri lounaisia rantaseutuja. Tyrannin ryöstölintujen edellä paenneilta turkulaisilta sai Arvi piispa kuulla, että Severin Norbyn väki oli vallannut Kuusiston linnan ja ryöstänyt sieltä kaikki kalleudet. Silloin lähti hän jälleen purjehtimaan suojattinsa mukanaan. Tuiron ja muutamia muita miehiä vei hän Pohjanlahden rannikolle yllytystyöhön ja jätettyään heidät Närpiöön lähti laivallaan viemään suojattejaan Ruotsin puolelle. Ei tiennyt rannalta heidän lähtöään katseleva Tuiro, ei tiennyt kukaan, että tämä oli oleva piispa Arvi Kurjen viimeinen matka. Mutta juuri Ruotsin rannikolle päästessä yllätti heidät ankara myrsky, ja laiva upposi kaikkine väkineen syvyyteen. Tuiro tovereineen ryhtyi tulisella innolla yllyttämään Etelä-Pohjanmaan uljaita poikia sotaan. Mutta pian saapui tännekin pakolaisia, jotka kertoivat, että Niilo Arvinpoika joukkoineen oli paennut kauas Hämeen sisämaahan ja Turun seutu oli tykkänään verikoiran piskien vallassa. Silloin Tuiro tovereineen ei enää tiennyt, mihin väkeä nostattaisi. He lähtivät Pohjanmaan rannikolta, purjehtivat venheellä Ulvilaan ja alkoivat jalkapatikassa pistättää Hämettä kohden. * * * * * Hämeenlinnan tienoille saavuttuaan kuulivat he, että Niilo Arvinpoika oli ensin aikonut ryhtyä rakentamaan puolustusvarustuksia Janakkalan sillankorvaan, mutta sitten muiden aatelismiesten kanssa neuvoteltuaan pitänyt taistelun jatkamista Suomessa toivottomana ja lähtenyt väkineen Ruotsin puolelle, jossa tarvittiin apua Tukholman piiritykseen. Ainoastaan tuima ja huima Niilo Grabbe ei ollut taipunut jättämään vihollista häiritsemättä mellastamaan isänmaassaan. Hän oli jo Niilo ritarin sotajoukosta valinnut muutamia rohkeimpia miehiä ja toisia uskalikkoja liittyi yhä lisää. Näiden miesten kanssa ryhtyi hän käymään sissisotaa vihollista vastaan. Niilo Grabbe kuului pienen joukkonsa kera lähteneen osaksi teitä, osaksi metsiä myöten taivaltamaan takaisin Turkuun päin. Tuiro riensi jälkeen ja tapasi hänet vihdoin eräästä talosta haukkaamasta kiireistä, mutta reilua puolistaan. Niilo herra oli riemastunut saadessaan mukaan Tuiron, jonka hän hyvin tunsi ennestään. — Mitäs nyt sitten ruvetaan oikein tekemään? kysyi Tuiro. — Annetaan tanskalaisille selkään! — Missä? — Näetkös, poikaseni, verikoiran piskit kiertelevät ryöstelemässä ja haaskaamassa maassa ympärinsä. Severi Norbyn sanotaan tosin lähteneen jälleen pois maasta, mutta hän on tänne jättänyt kätyreitä ryöstämään muonaa, mistä suinkin saavat. Ruotsissa näet Kustaa Vaasan väki pitää kyllä huolen, ettei sieltä saada elintarpeita Tukholman tanskalaiselle sotavoimalle, ja sentähden on Suomesta tehty heidänkin varastoaittansa. Nyt on meidän ruvettava näille ryöstelijöille tekemään vastusta ja siepattava heidän kuormansa missä suinkin vain tilaisuus ilmestyy. Sellainen oli Tuiron mieliin. Hän liittyi joukkoon, ja tuima Niilo Grabbe otti hänet lähimmäksi miehekseen. He lähtivät vaeltamaan rannikkoa kohden. Lähestyessään Metsäkulmaa kuulivat he, että pitäjässä parhaillaan retkeili joukko tanskalaisia ryöstöhurttia. Tasalan nimismiestalossa kuuluivat väkivaltaisesti majailevan ja siellä oli osa retkikunnasta kuormia vartioimassa, toinen joukkue kuului parastaikaa kiertelevän eräällä pitäjän kulmalla ryöstelemässä. Sen kuultuaan neuvotteli Niilo Grabbe hieman Tuiron kanssa, ja he päättivät rynnistää kahdessa ryhmässä, toinen ryövärijoukon, toinen kuormaston vartiain kimppuun. — Minä tahtoisin Tasalan osakseni! huudahti Tuiro. — Sehän on tärkeämpi, ja minä itse... — Niin, mutta on kysymys kotikylästäni! — Se on toinen asia! Silloin tunnet paikat. Mene, mutta elä pilaa asiaasi! He erosivat kahteen ryhmään, ja Tuiro sai parisenkymmentä huimapäätä mukaansa. He lähestyivät kirkonkylää Lipisevänrannalta päin. Keskellä kesäkuun helteistä päivää juoksivat he hurjaa karkua pappilan ohitse. Tuiro ehti vilahdukselta nähdä, että isä Johannes istui valkokaapuisillaan pihlajan juurella pihan kulmassa. Hän tervehti juostessaan ja näki hengellisen isän ällistyneenä nousevan pystyyn. Mutta siitä ei hän joutanut välittämään, sillä samassa ehtivät he Tasalan pihalle. Kuormaston vartiat olivat vetäytyneet mikä mihinkin varjoisaan paikkaan loikomaan. Ainoastaan parisen miestä oli puuliiteriin vedettyjä kuormarattaita vartioimassa. Näiden kimppuun kävi Tuiro miehineen ennenkuin he edes ehtivät antaa merkkiä muulle väelle. Tuskin oli heidät lyöty maahan, kun alkaa porstuan ja aittojen ovista tuiskahdella miestä kuin itikkaa. Mutta ne poloiset olivat juuri heränneet makuuksestaan, niillä ei ollut mitään järjestettyä johtoa, ja hyökkääjät olivat pian lyöneet heidät kösäksi menettämättä itse enempää kuin kaksi miestä. Tuiro oli kuitenkin itsekin saanut lievän haavan käsivarteensa. Taistelun jälkeen lupasi Tuiro miestensä vähän levähtää, ollen kuitenkin varuillaan. Itse pistäytyi hän pirttiin talonväkeä tervehtimään, mutta tapasi ainoastaan Anna emännän kotosalla. Tanu Tasainen kuului olevan metsissä pakosalla, sillä tanskalaiset tapailivat häntä käsiinsä, kun olivat jostakin saaneet tietää, että hän oli yllyttänyt miehiä sotaan tanskalaisvaltaa vastaan. Anna emäntä hykerteli kiitollisesta ilosta, kun talo oli vapautettu mielivaltaisista vieraista, jotka ottivat mitä suinkin käsiinsä löysivät. Äidillisellä hellyydellä sitoi hän Tuiron käsivarren ja riensi sitten hommaamaan ruokaa vieraille. Tuiron toverit eivät kuitenkaan talon eväitä kaivanneet, sillä he saivat yllinkyllin tanskalaisten kuormista. — Mutta mitenhän käy, kun tanskalaisten ryöstöretkeilijät palaavat taloon? kysäisi Anna emäntä huolissaan. — Tuskinpa he enää tulevat! — Kuinka niin? — Me kyllä pidämme siitä huolen! Silloin Anna emäntä oli ilosta ja kiitollisuudesta käymäisillään Tuiroon aivan syliksi. Toveriensa aterioidessa pistäytyi Tuiro pappilaan. Isä Johannes ei ujostellut sulkea poikaansa syliinsä. Kuinka iloinen ja ylpeä hän olikaan kasvatistaan! — Nyt saavat kyläläiset nähdä, eivätkö he olleet väärässä! ilahteli hän. Mutta Tuiro vaipui alakuloisiin mietteihin. — Miten Suitsulassa eletään? kysyi hän. ‒ Elävät vain tasaista menoa. Topias on ottanut emännän taloon. Tuiro oli vaiti kotvan. — Entäs Pirkitta? kysyi hän arasti. ‒ Sälpättää kotona kuten ennenkin, virkkoi isä hymähtäen. — On kenties sentään hieman tasaantunut. Kuinka Tuiro ilostui! Hän oli niin monta kertaa pelännyt Pirkitan joutuneen jo miehelään. — Vieläkö sinä häntä muistelet? kysyi isä. — Vielä... ‒ Vaikka hän sinut melkein petti. — Ei hän pettänyt... hän on niin hyvä ja herkän iloinen. Ei vain viihdy metsässä. Tahtoisin niin halusta nähdä häntä. — Se sydän, se sydän! virkkoi isä huoaten. Tuirosta hengellinen isä huokasi niin syvään, että hän ihmetteli, huokasiko se tosiaankin heidän sydämensä tähden, Tuiron ja Pirkitan. Tuiro ei saanut tällä kertaa tavata Pirkittaa, mutta isä Johannes tarjoutui itse viemään hänen terveisensä tytölle. Ja Tuiro pyysi viemään rakkaat terveiset. Kun Tuiro palasi Tasalaan, oli pihan nurkalle kerääntynyt töllistelemään joukko kylän väkeä, kaikki ketkä eivät olleet loitommalla töissään. Tuiro käski miestensä valjastaa hevoset tanskalaisten kuormien eteen, ja niin he lähtivät ajamaan kylän läpi rannikkoa kohden. Ja ihailevia, kiitollisia katseita heittelivät kyläläiset heidän jälkeensä. Tuiroon nähden yhtyi tähän kiitollisuuteen alakuloinen liikutus; kyläläiset mahtoivat katua tylyyttään häntä kohtaan. Suitsulan kohdalle päästyä silmäili Tuiro sinne kaihoisin katsein. Mutta siellä ei näkynyt ketään liikkuvan. Niilo Grabben ja Tuiron parvet yhtyivät vasta seuraavana iltana. Sillä Niilo herra oli kuullut ryöstelijäjoukkueen olevan niin lukuisan, että oli katsonut parhaaksi odottaa yötä. Yön selässä olivat he sitten hiipineet rosvojen majapaikkaan, teljenneet ovet kiinni ja polttaneet talon täysineen. Sellainen oli Niilo Grabben sotatapa verikoiran piskejä vastaan. Paimionlahdessa purkivat he muonasaaliinsa kuormista veneihin ja lähtivät vesille. Saaristoon päästyään hankkivat he parhaat ja keveimmät saaristovenheet ja soutelivat, purjehtivat niillä pitkin rannikkoa Ulvilasta aina Porvoon tienoille. Usein he tulla tuiskahtivat sinne, missä heitä vähimmän odotettiin, ottivat verohurttain ryöstösaaliin, surmasivat tai polttivat hurtat. Siten tekivät he suurta haittaa tanskalaisten sotajoukkojen muonanhankinnalle. * * * * * Tuiro oli ollut sissiretkillään Suomenlahden rannikolla päin ja sieltä palattuaan yhtyi hän heinäkuussa jälleen Niilo Grabbeen Ahvenan saaristossa. — Nyt on piru merrassa! kuiskaisi Niilo herra heti alipäällikkönsä nähtyään. — Miten niin? — Verihurtat ovat sittenkin saaneet kokoon suurehkon muonalaivaston. Urkkijani ovat saaneet tietoonsa, että laivaston pitäisi juuri näinä päivinä lähteä Turusta Tukholmaan. — Se on estettävä! — Oikein, poikani! Mutta me omin voimin emme siihen pysty. On vietävä sana Ruotsin puolelle ja juuri mietiskelin sopivaa miestä. — Kelpaanko minä? — Sinut kyllä tarvittaisiin täälläkin. Mutta varminta taitaa olla, että sinä lähdet. — Heti siis? — Heti! Tuiro valitsi kaksi parasta purjehtijaa mukaansa ja he lähtivät parhaimmalla purjeveneellä, mikä oli käsillä. Navakalla tuulella purjehtivat he läpi yön ja seuraavana päivänä yhyttivät Furusundissa valtionhoitajan laivaston, joka Erik Flemingin johdolla väijyi siellä Tukholmaan tulevia muonalaivoja. Tuiro meni heti laivaston päällikön puheille. ‒ Nyt on varmaan jälleen hittolainen liikkeellä, koska sinä tulet luokseni! huudahti Erik herra nähdessään pelastajansa Turun linnasta. ‒ Sitähän Niilo herrakin sanoi lähtiessäni! tokaisi Tuiro. Viestin kuultuaan varustautui Erik Fleming heti vieraita vastaanottamaan. Kesäillan hämärtyessä nähtiin saaren päitse lähestyvän salmea pienen aluksen. Se siepattiin heti kiinni ja miehistö vangittiin. Mutta nokkela Erik Fleming hymyili salajuonisesti partaansa. Hän oli tuntenut laivan Tuomas junkerin laivastoon kuuluvaksi ja päätti tehdä Susi-Tuomaalle pahan kepposen. Hän käski tyhjentää laivasta tanskalaiset sotavangit, miehitti sen omalla väellään ja pani Tuiron päälliköksi. Tuiro lähti purjehtimaan laivallaan Susi-Tuomasta vastaan. Nähdessään tiedustelijalaivansa palaavan työnnätti Tuomas junkeri venheen vesille ja lähti puolenkymmenen miehen soutamana kuulemaan, mitä tietoja se toisi mukanaan. Laivaa lähetessään huusi hän: — Mitä kuuluu? — Kaikki hyvin! vastattiin laivasta. Tuomas junkeri laski venheensä laivan kylkeen ja kapusi reippaasti kannelle sieltä jaloin antaakseen merkin muonalaivoille. Mutta tuskin oli hän päässyt laivan portaalle, kun Tuiro miehineen tarrasi hänen niskaansa ja hänet vangittiin. Erik Fleming lasketti samassa sotalaivansa maankatveesta muonalaivoja vastaan ja valloitti ne helposti. Mutta kuormalaivaston mukana oli sotalaivojakin sitä puolustamassa, ja yksi niistä, nimeltään "Suomen prinssi", puolustautui niin urhoollisesti, että se oli ammuttava upoksiin. Tuomas junkeri vietiin valtionhoitajan tuomittavaksi ja hirtettiin niiniköyteen palkaksi pahoista töistään. Ja niin oli Suomi tästä julmurista vapautunut. Erik Fleming olisi mielellään pitänyt reippaan Tuiron laivastossaan, mutta hän kaipasi kotirannoilleen. Hänessä pohjusti vielä siinä määrin metsäläisveri, että häntä tyydytti parhaiten sissisota Niilo Grabben keralla. He jatkoivat partioretkiään vuosikauden, toistakin, kunnes seuraavana kesänä Kustaa Vaasan joukot saapuivat Suomeen, valloittivat Erik Flemingin ylijohdolla Turun ja Kuusiston linnat ja syksymmällä koko Suomen Viipuria myöten. Silloin oli Kustaa Vaasa jo valittu koko valtakunnan kuninkaaksi ja oli pian ryhtyvä mullistavaan uudistustyöhönsä. Samana syksynä alkoi Pietari Särkilahti saarnata Turussa uutta, puhdistettua uskonoppia. 27 MATKALLA NUNNAA VAPAUTTAMAAN Isä Johannes oli lähdössä Turkuun ja Naantaliin. Ja niin monet ajatukset, huolet ja toiveet risteilivät hänen mielessään, että hän oli koko yönä tuskin saattanut ummistaa silmiään. Yhtaikaa keskikesän auringon keralla nousi hän vuoteestaan lähtöään järjestelemään. Vuoteesta ei silloin kohonnut näkyviin munkinpää, jossa ennen oli ainoastaan reunoilla töyhdöttänyt tumma tukka ja päälaki ollut paljaaksi ajeltuna. Ei, isä Johanneksen koko pää oli tumman tukan peitossa, ja ennen ajellulla päälaella olivat hiukset nyt aivan kuin veikaten kasvaa pakanneet sitä sakeampana ja tuuheampana. Reunustoille olivat sydämen murheet ilmaannuttaneet ennen aikojaan muutamia harmahtavia hapsia, mutta päälaen nuori laiho rehoitti kauttaaltaan tummanpuuhkeana. Kun isä Johannes pukeutui, ei hän vetänyt ylleen entistä munkkikaapuaan, vaan tavallisen papinviitan. Hän oli siis tykkänään luopunut munkkikunnastaan, poistanut kaikki näkyvät ulkonaiset merkitkin siihen kuulumisestaan! Näkyvänä merkkinä tämän luopumisen syistä oli pöydällä suurehko kirjanippu, jonka hän jo illalla oli laittanut kääröön matkaansa varten. Ne olivat Turusta lainana olleita kirjoja, enimmäkseen Lutherin kirjoituksia ja muita saksan- ja ruotsinkielisiä kirjoitelmia ja lentolehtiä uskonpuhdistuksen hengessä. Vuosikaudet oli hän tutkinut luterilaista hengensuuntaa ja monet monituiset kerrat keskustellut uudesta opista ystävänsä maisteri Pietari Särkilahden kanssa, joka uudestaan Saksasta kotiinnuttuaan oli nyt kolmisen, nelisen vuotta toiminut Turussa opettajana ja tuomiokapitulin kaniikkina. Koko sielultaan, joka oli säilyttänyt eloisan nuorekkuutensa ja uuden opin vaikutuksesta yhä nuortunut, oli hän elähtynyt luterilaisuuden henkeen ja jo kolmisen vuotta saarnannut Metsäkulman kirkossa puhdistettua oppia. Ystävänsä Pietari maisterin luona käydessään oli hän kodikkaassa keskustelussa tälle usein puhunut Kaarinasta ja niin odottamattomaan käänteeseen päättyneestä hengellisestä lemmensuhteestaan. Sisimmästä sydämestään oli hän tullut vakuutetuksi, että se oli ollut suuri hairahdus, mahdoton ja luonnoton unelma, johon hänet oli johtanut luostari-ihanteensa ja joka johdonmukaisesti saattoi viedä ainoastaan siihen, että Kaarina meni luostariin. Ystävä Pietari maisteri oli jo parisen vuotta sitten herättänyt hänessä toiveen, että uuden hengen päästyä vaikutukseen Kaarinan kenties olisi mahdollista palata pois luostarista. Ja sen jälkeen oli jo viidettä kymmentään aloitteleva maalaispappi monet kerrat unelmoinut hiljaista unelmaa suloisesta emännästä, joka pappilassa hyörisi ja hääräilisi. Oli jo puolen vuotta siitä, kun hän oli viimeksi Turussa käynyt. Silloin oli hän käynyt myös uuden piispan, Martti Skytten puheilla, joka lempeä saarnaveli oli vielä vanhoilla päivillään omaksunut uuden hengen, ja juuri sentähden Kustaa Vaasa oli hänet vihityttänyt tänne piispaksi niiden parin kolmen katolismielisen "electuksen" ja sijaispiispan jälkeen, jotka Arvi Kurjen hukuttua olivat hiippakuntaa hoitaneet. Silloin oli isä Johannes myös kuullut Vesteroosin valtiopäiväin tekemistä päätöksistä, joiden mukaan oli luostarilaitoksessakin pantava suuria mullistuksia toimeen. Ja Pietari maisteri oli silloin virkkanut hänelle toiveikkaasti, että oli varmaankin pian koittava aika, jolloin Kaarina saattoi päästä luostarista eläville ilmoille. Pietari oli luvannut pitää tarkoin silmällä kaikkia asiaan kuuluvia seikkoja ja ilmoittaa sopivan hetken tultua. Nyt toissapäivänä oli isä Johannes saanut häneltä kirjeen, jonka muuan kuleksiva piispankoulun teini oli tuonut mukanaan. Johanneksen täytyi tänä varhaisena aamuhetkenä ottaa kirje käsille vakuuttautuakseen vielä kerran siitä iloisesta mahdollisuudesta, josta siinä puhuttiin. Näin se kuului: Paras veljeni herrassa! Muutama päivä sitten oli rakastettu piispamme tarkastusmatkalla Naantalin luostarissa, ja tällöin ovat luostarin olosuhteet näyttäytyneet sellaisiksi, että on varmaankin helppoa saada vapaamies Tasaisen tytär Kaarina sieltä vapautetuksi. Vesteroosin recessin nojalla ovat näet kuningas ja aateliset yksistä tuumin rientäneet sieppaamaan luostarilta takaisin niitä tiloja, joita sille on annettu testamenttilahjoituksina tai "morsianten" myötäjäisinä. Vuosikauden kuluessa alkaa luostari siten olla menettänyt enimmän osan tilojaan, joiden tuloista se on elänyt. Onhan sillä vieläkin jälellä joukko tiluksia, varsinkin oston ja vaihdon kautta saatuja, vaikka niitäkin nykyinen abbedissa Valborg Fleming kuuluu aivan hassusti myyskennelleen ja vaihdelleen ovelalle veljelleen Erik Flemingille. Mutta luostarin hallussa olevat tilatkin ovat niin rappiolla, etteivät paljoa tuota. Olenhan Tammiston tilanpuolikkaasta kotipitäjässäni, jonka tilaosan tätivainajani Elina Kirves oli aikoinaan luovuttanut luostarille eläkkeekseen nunnaksi mennessään, mutta jonka armollisen kuninkaamme suosiosta jo muutamia vuosia sitten sain takaisin laillisena perintönäni, itse nähnyt miten perin huonosti luostarin abbedissat, aateliset vanhat piiat, valvovat laitoksen maaomaisuuden hoitoa. Ovat sentähden minulle hyvin ymmärrettäviä ne surkeat valitukset, joita abbedissa on tehnyt piispallemme. Hän pelkää luostarin pikapäätä joutuvan niin suureen köyhyyteen ja kurjuuteen, ettei se mitenkään voi elättää kaikkea väkeään. Ei hän tosin kuulu olevan taipuvainen valtakuntansa väestöä vähentämäänkään, mutta hätä ei lue lakia. Ja lempeä piispamme, tahtoen ennen kaikkea suojella ja säilyttää tyyssijan niille vanhoille luostarisisarille, joista monetkin luostarissa turvan menetettyään joutuisivat puille paljaille, niin ettei heillä olisi mihin päänsä kallistaa, oli neuvonut abbedissaa päästämään luostarista koteihinsa ne nuoremmat sisaret, jotka mahdollisesti siihen ovat halukkaita ja joilla turvallinen koti on. Siten rakastettu piispamme vain lempeällä tavallaan sovelluttaa kuninkaan yleistä kehoitusta, että luostariväki siirtyisi suljettujen muuriensa sisältä hyödylliseen toimintaan elävässä elämässä. Tällainen on asema, ja puhu nyt, rakas ystävä, Tasalan vapaamiehelle asiasta. Jos hän on siihen taipuvainen, ei hänen liene vaikea saada tytärtään palaamaan kotiinsa. Ja sitten toivottaa sinulle vain onnea uskollisin ystäväsi P. S. Isä Johannes oli mennyt heti Tasalan Tanulle puhumaan. Ja Tanuko ei olisi ollut taipuvainen! Häntä oli Vesteroosin recessi niin riemastuttanut, että hän tahtoi ottaa niittypalstansakin luostarilta tyttärensä keralla. Mutta isä Johannes oli huolestuneena arvellut, että silloin varmaankin abbedissa olisi kärkkäämpi tekemään esteitä. Katsoen luostarin huonoon taloudelliseen asemaan olisi varmaankin viisainta vaatia joko niittypalstaa tai tytärtä, eiköhän silloin vain sisaruskunnan äiti mieluimmin valitsisi edellisen. Silloin oli Tanu Tasainen nauranut ja sanonut, että hengellinen isä näytti parhaiten tuntevan luostariväen ja oli siis omansa menemään koko asiaa ajamaan. Niin asiasta oli sitten sovittukin, isä Johanneksen piti tänään lähteä Turun kautta Naantaliin, ja Tasalan Tanu oli luvannut lähettää hevosen. Kunpa nyt vain kyytipoika joutuisi, että pääsisi lähtemään! Pian saapui poika rattaineen. Parhaat kirjorattaansa oli Tanu pannut pappia kyyditsemään, uljaimman syöttiläänsä oli valjastanut eteen. Isä Johannes nousi rattaille, ja ne lähtivät karettelemaan kylän läpi ja kirkon ohi. Suitsulan ohi ajaessaan näki hän Topiaan sahroineen kyntää ratustelevan kivikkopeltoa. Topiaan emäntä oli hänkin jo näin varhaisena aamuhetkenä laittamassa kesantopellon pihanpuoleisessa reunassa lehmisavua talon lehmille, joita nyt jo oli kaksi. Lammaskatras, toistakymmentä päätä emineen karitsoineen, näkyi sekin jyrsivän nurmennukkaa kesantopellon pientarella. Pirkitta ei vain enää ollut Suitsulassa. Tuiro oli saapunut sotaretkiensä päätyttyä ja vienyt hänet pois. Hänellä oli ollut mukanaan suosituskirje Erik Flemingiltä Tasalan vapaamiehelle, ja kirjeessä oli, viitaten Tuiron urotöihin isänmaan vapautussodassa, kehoitettu katsomaan, että hän sai sopivan elinaseman kotipitäjässään, johon hän ikävöi. Ei Tanulle puolestaan olisi tällainen kirje ollut tarpeen, olisi hän ilmankin muistanut kiitollisuudenvelkansa talonsa vapauttajalle. Sulanut oli kyläläistenkin mielenkauna Tuiroa kohtaan, mutta suosituskirje sai heidät aivan intoihinsa auttamaan eteenpäin kotikylän sankaria. Tanu oli luovuttanut Tuirolle sopivan maakappaleen jokivarresta ja rakennuspuut metsästä. Koko kylästä oli talkoolla oltu sinne hirsiä hakkaamassa ja vedättämässä ja tupaa salvamassa. Pian oli niin yhteisin voimin pystytetty uusi kontu kylän laiteelle, ja Tuiro oli saanut sissisodassaan siksi saalista, että jaksoi laittaa lasi-ikkunankin pirttiinsä. Sinne oli hän sitten noutanut Pirkittansa, ja siellä he nyt elivät jokiahteessa vähän matkan päässä pappilasta. Veljekset, varsinkin Topias, tosin yhä vieläkin olivat ynseitä isänsä murhaajan pojalle, tuskinpa heidän yrmeytensä suli koskaan. Mutta siitä huolimatta oli Pirkitta onnellinen kultansa keralla, kun sai asua ihmisten ilmoilla ja silloin tällöin pääsi ukko murrikkansa luota kylän akkojen kera juttusille. Keväällä, pari kuukautta sitten, oli heille syntynyt ensimäinen poikakin, ja mielihyvällä oli isä Johannes suostunut Tuiron pyyntöön ja ristinyt sen kaimakseen. * * * * * Rivakasti ravasi Tasalan Tanun syöttiläs valtatielle päästyä, ja jo aamupäivällä saapui isä Johannes Turkuun. Hän meni ensin "Kiukku-Nikun taloon", joksi taloa vielä entisen äkäpään muistoksi nimettiin, mutta tapasi siellä vain Margareta emännän lapsonen sylissään. Pietari kaniikki kuului olevan tuomiokapitulissa piispantalossa, sillä hänellä oli parastaikaa virkatuntinsa. Johannes jätti kyytipoikansa hevosineen Särkilahtelaan ja läksi jalkaisin piispantaloa kohden. Astuessaan niin pääkaupungin maapohjaista katua, jonka keskellä oli pyöräin sadeaikoina savimaahan syövyttämät uurteet, mutta reunoilla paikoittain kasvoi suurehkoja nurmiläikäreitä, kiinnitti yhtäkkiä hänen huomiotaan omituinen kulkue. Se kulki linnalta päin läpi kaupungin, siinä näkyi etunenässä olevan joukko sotamiehiä, jotka hinasivat mukanaan suuria muurinmurtimia, ja jälestä kulki joukko työmiehiä mekoissaan, kantaen hakkuja, lapioita ja minkä mitäkin työaseita. Johannes katseli ihmeissään joukkuetta ja saapui min piispantalon portille. Samassa tuli pihasta ulos munkki, musta veli, huppukaulus korvillaan. Kauluksen tähden ei Johannes ehtinyt nähdä vielä munkin kasvoja, ennenkuin tämä sydämellisesti tervehtien ojensi hänelle kätensä. — Ka, isä Mikael! Olitteko piispantalossa? — Siellä olin, virkkoi lempeä isä Mikael tärkeällä äänellä. Johannes tiesi, että priori isä seurusteli usein Pietari maisterin kanssa ja luostarinsa lukuhuoneessa ahkeraan tutkisteli Lutherin kirjoituksia. — Olitte kai Pietari maisteria tapaamassa... oliko hän siellä? — En juuri mennyt häntäkään tapaamaan, mutta siellä hän oli. Minä kävin Martti piispan puheilla. Hän sanoi sen niin merkitsevän tähdellisellä äänellä, että Johannes katsoi uteliaan kysyvästi vanhaan prioriin. — Kävin minäkin tässä papin paikkaa kysäisemässä, virkkoi ukko hieman katkerasti naurahtaen. Johanneksen mielessä pyrki ilon tunne vallalle, mutta ukon nyreä äänensävy herätti epäselviä vastakkaisia tunteita. Aivan kuin itsestään nousi hänen huulilleen kysymys: ‒ Kuinkas veljeskunnan domuksessa jaksetaan? ‒ Huonosti, vastasi lempeä isä yksikantaan. — Ensiksikin on kunnianarvoisa lehtorimme sairaana... ‒ Ah! pääsi Johannekselta syvä huolestunut huokaus. ‒ Toisekseen, jatkoi isä Mikael, — emme me terveetkään tiedä miten tässä ruvetaan elämään. Johannes ei udellut, katsoi vain kysyvästi ja osanottavasti isään. ‒ Kuulithan jo talvella kaupungissa käydessäsi, jatkoi tämä, mitä säädöksiä maallinen esivalta on laatinut kiusaksemme. Kesään saakka niitä tosin ei niin ankarasti noudatettu, mutta nyt on linnanvoudin vaatimuksesta pormestari antanut määräyksen, ettei kukaan saarnaveli saa liikkua saarna- eikä almumatkoilla ilman hänen lupakirjaansa, ja palattua on käytävä ilmoittautumassa hänelle. Emmekä saa edes näilläkään ehdoilla tehdä matkojamme muuta kuin parisen kuukautta vuodessa, viisi viikkoa kesällä, toiset talvella. Nyt Olavinmessun aikaan meillä oli tämä lupa-aikamme, mutta kun muuan veli parisen päivää myöhästyi, olivat hänet voudin sotamiehet napanneet kiinni, ja niin asevoimin hänet vihdoin talutettiin luostariin. Ja nyt pitäisi panna hampaat naulaan talveen saakka, jolloin taasen viitisen viikkoa saisimme liikuskella. Veli Hinceruksen tapaisten tanskalaispiskien ansiota tämä kai on, muuta en voi uskoa, mutta katkeraa on kokea tällaista vanhoilla päivillään. Se kai on vanhan isä Olavinkin voimat murtanut, etteikö tähän tautiinsa henkensä heittäne. — Onko veli Hincerus vielä täällä? — Eihän toki! Livistänyt on jo vuosia sitten omille mailleen. — Kävittekö tosiaankin papiksi lupautumassa? — Niin kävin! — Mutta se kai onkin parempi. — Hyvä se minustakin on nuoremmille. Uuden hengen lapsi on minustakin tullut vanhoilla päivilläni, olen veljiäkin kehoitellut puhdasta sanaa saarnaamaan, ja Lutherin kirjoja olen tutkistellut lukukammiossani. Mutta rakas on minulle kirjastoni, johon olen kiinni kasvanut, siellä olisin mieluimmin tutkistellut, vaikealta tuntuu vanhoilla päivilläni lahtea retustelemaan salometsiin. Mutta saanenhan toki kappalaisen avukseni, että on sielläkin aikaa tutkistella. — Onko jo pitäjä tiedossa? — Taivassalon seurakunnan, Pietari Särkilahden kotipitäjän kirkkoherranviran piispa minulle lupasi. Se on auki, ja Pietari maisteri haluaa minut sinne. — Onnea! toivotti Johannes hartaasti. Pian he hyvästelivät, ja Johannes meni tuomiokapituliin. Piispa Martti Skytte oli kapitulinsa jäsenten, kaniikkien, kera nähtävästi ikkunasta katsellut äskeistä kulkuetta, koska he olivat siitä parhaillaan puhelemassa. Kun tervehdykset oli vaihdettu, kysäisi Pietari maisteri Johannekselta: — Näitkös, veli, äskeistä juhlasaattoa? — Näin ja kummastelin. Mihin he menivät? — Linnaa valloittamaan, leikitteli Pietari. — Mitä kumman linnaa? — No, Kuusistoa. — Eikös se ole jo vuosikauden ollut kuninkaan miesten hallussa. — Niin on. Mutta nyt se puretaan. — Miksi? — No, kuningas ei sitä tarvitse ja tunteakseen itsensä oikein varmaksi hävittää pois tämän katolisen kirkkovallan muistomerkinkin. Johannes tunsi samallaista turvatonta hävityksen ja raatelun kammoa kuin nähtävästi tunsi koko rauhallinen kapitulikin. — Minusta nähden, virkkoi Martti piispa mietteissään, — hävittäkööt vain linnan, en minä sitä kaipaa. — Kunpa vain ei kallista kirkkoäitiämmekin raastettaisi ja ryöstettäisi putipuhtaaksi! huudahti vanha Johannes Erasmuksenpoika, Martti piispan käsikirjuri. — Kenties, tuumi Martti piispa, — Jumala on katsonut niin kovat koettelemukset tarpeelliseksi ennenkuin hengellinen sääty lakkaa maallista valtaa tavoittelemasta, antaa keisarille, mikä hänen on, ja etsii vain niitä, jotka isän ovat. — Luther nousi vastustamaan paavin rahannylkemistä kansalta, väitteli vanha Johannes yhä vastaan, — mutta edistyyköhän Jumalan valtakunta paljoa siitäkään, että nyt kuningas ja aatelisto riistävät kaiken kirkolta! — Kuninkaalla ovat omat tarkoituksensa, sovitteli Martti piispa. — Hän muuttelee muotoja mieleisekseen, meidän on saarnattava rauhan evankeliumia niissä muodoissa, joissa elämme, ihmissieluissa vaikutettava hengellistä herätystä ja uudistusta. — Millä varoilla? tokaisi Johannes Erasmi. Martti piispa huokasi. — Niin, varoja tarvittaisiin, että voisi lähettää nuorukaisia opin teille Saksaan. Emme me vanhat enää paljoa voi, uusia voimia on kasvatettava hengenkylvöä tekemään. Näin puheli vanha, lempeä Martti Skytte, koettaen sovitella vastakkain törmäävää vanhaa ja uutta aikaa, ollen useinkin kuninkaan ja tuomiokapitulinsa välissä kuin kahden tulen välissä. Mutta erään sivupöydän ääressä istui kirjoitellen kuuden-, seitsemäntoistavuotias poikanen, Mikael Agricola. Ja kun hän hartaasti kuunteli Martti piispan puhetta nousevan polven tehtävistä, oli kuin uusi aika eläisi hänen kirkkaissa silmissään. Isä Johannes ilmoitti Pietari maisterille, että hän oli matkalla Naantaliin. Pietari maisteri pyysi Martti piispan kirjoittamaan puoltolauseen Kaarinan päästämiseksi kotiinsa, ja Martti piispa kirjoitti sen. Mutta sen tehtyään lähti hän piispantalon väentupaan. Sillä oli perjantaipäivä, jolloin isä Martilla oli vanhana paavillisena tapana jaella apua köyhille ja tarvitsevaisille. Väentupa oli nälkäisiä täytenään, ja suuri ruokapata porisi tulella, odottaen vain isä Marttia jakamaan. Isä saapui ja siunasi ruuan ristinmerkkejä ja muita katolisia temppuja tehden. Ja kun nälkäiset olivat syöneet, antoi Martti ukki vielä jokaiselle roposen rahaakin mukaan, vaikka kuningas oli vienyt enimmän osan hänen tuloistaan. Ei hän nurissut. Hartain mielin koetti hän puhaltaa uutta henkeä vanhaan kirkkoruumiiseen, sydämessään hän eli uudessa uskossa, mutta noudatti uskollisesti vanhoja katolisia tapojaan. 28 ISÄ JOHANNES JA SISAR KAARINA Isä Johannes saapui Naantaliin kolmen tienoissa iltapäivällä. Suoraa päätä ajoi hän sisarten monasteriumiin. Abbedissa Valborg Jaakkiman tytär Fleming otti hänet vastaan nousevan ylimyssuvun arvokkuudella. Viime aikoina oli sisaruskunnan ylevähkössä äidissä ollut jotakin ikäänkuin loukattua majesteetillisuutta, joka väliin alentui kipeänaraksi oikullisuudeksi, milloin saapui tuhoisampia jobinposteja laitoksen entisen äveriäisyyden riistämisestä pois. Ylväkästä naista kismeli kovasti, kun tällaista tehtiin juuri hänen aikanaan, mutta ei hän siltä lainkaan aikonut antaa epätoivon itseään lannistaa. Kynsin hampain, milloin naisellisella, oikukkaalla mahtipontisuudella, milloin kerjäävällä ja nyykyttävällä vaikeroimisella koetti hän pitää kiinni laitoksensa mahtavuuden viimeisistä rippeistä, vaikka näki niiden siitä huolimatta vähenemistään vähenevän. Hän varmaan olisi, jos luostarin tilat ja tulot niistä olisivat tykkänään huvenneet, puolestaan ollut valmis aina elämään ankarammalla paastoruualla, vedellä ja leivällä, kun vaan olisi saanut hallita ja vallita täysilukuista sisaruskuntaansa. Saatuaan isä Johannekselta piispan puoltolauseen Kaarinan vapauttamisesta kipristelihe hän sitä lukiessaan kuin käärmeen pistämä. Sitten mietti hän kotvan kulmat rypyssä, oikaisihe vihdoin ja sanoi kylmän tyynesti: ‒ Asia riippuu, tällään ollen, luostarisisaresta itsestään. — Ehkä hengellinen äiti kutsuu hänet tänne? — Se ei käy päinsä! Isä Johannes katsoi totisen kysyvästi abbedissaan. — Sisaruskunnan säännöt eivät sitä salli. — Totta kai häneltä täytyy kysyä... — Ja häntä houkutella! Ainoastaan silloin, jos hän itsestään, kenenkään viekoittelematta sitä anoo, voi hänen päästämisensä tulla kysymykseen. Isä Johanneksen mieli kuohahti. — Katsotteko uskaltavanne asettua hänen armonsa piispan tahtoa vastaan? Abbedissa puraisi huultaan. — Sisaruskunnan jäseniä saavat puhutella ainoastaan heidän sukulaisensa, vastasi hän. — Eivätkö papitkaan? — Sisarten sielunhoito kuuluu laitoksen rippi-isälle. — Minut on tänne lähettänyt Kaarinan isä, tahdotteko, että hänen on tultava itsensä? — Se on hänen vallassaan, virkkoi abbedissa puraisten jälleen huultaan. — Hän tahtoikin ensin tulla itse... vaatimaan tilaosaansa, mikä on luostarin hallussa. Abbedissa näytti olevan kaatumaisillaan. Alamaistensa riistämiseen ei hän ollut vielä tottunut, ja hän tahtoi tehdä lujan tenän jo alusta, ettei toisissakin nuoremmissa sisarissa esimerkki herättäisi halua lähtemään. Mutta valtakuntansa alueiden ryöstämiseen oli hänen täytynyt jo monta kertaa alistua, se oli haavoittanut hänen sydämensä araksi. — Kuitenkin hän, jos vain saa tyttärensä kotiin, oli kehoituksestani taipuvainen jättämään maapalstan luostarille, lisäsi isä Johannes. Abbedissa mietti pitkän aikaa. Hänen ensi ajatuksensa oli kutsua veljespuolelta kenraalikonfessori tai tilusvouti avukseen, mutta sitten tuli hän siihen päätökseen, ettei tahtonut tehdä asiasta suurta numeroa. — Saatte, virkkoi hän päättävästi, — puhutella sisar Kaarinaa puheportilla sääntöjen määräämään tapaan, portarian ollessa läsnä. Sisarten puhutteluaika onkin juuri parhaallaan. Hän nousi ja soitti. — Kutsu sisar Kaarina puheportille! sanoi hän palvelevalle siskolle. Sisar meni. Abbedissa itse näytti isä Johannekselle tien, mihin hänen oli mentävä. Jännityksestä ja levottomasta liikutuksesta vavahdellen meni isä Johannes holvimaiseen porttikäytävään, joka samalla oli sisarten puhutteluhuone, locutorium. Aivan kuin odottaen viimeistä tuomiotaan, josta riippui iäinen autuus tai iäinen kadotus, pysähtyi hän odottamaan parin vaaksan avaruiselle aukolle, jonka edessä oli rautaristikko ja ristikon takana suljettu puuluukku. * * * * * Luostarimuurien sisällekin oli kulovalkean tavoin hiipinyt kuiskivia huhuja siitä, että suuressa maailmassa muurien ulkopuolella tapahtui jotakin uutta, joka käänsi mielet ja mullisti olosuhteet. Olipa suljettuihin kammioihin hiipinyt huhu siitäkin, että heillä oli vapaa pääsy Jumalan avoimen taivaan alle, jos vain tahtoivat. Tämä huhu oli kaikkien silmiin kohottanut kirkkaamman, hilpeämmän loisteen, se oli rintoihin herättänyt keventävän vapaaehtoisuuden tunteen, joka kohotti melkein enemmän kuin messut ja hartaudenharjoitus tietäen olevansa iäksi sidottu. Mutta ei se ollut muuttanut luostarin tavallista menoa. Tosin oli abbedissan esiintymisessä sisaria kohtaan näyttänyt, hänen epätoivon oikkujensa ohella, olevan viime aikoina ikäänkuin hellittelevää sukoilua, sanatonta toivomusta, että sisaruskunta säilyisi eheänä, vaikka sitomassa olivatkin enää vain sisäiset sydämensiteet. Ja eheänä sisaruskunta säilyikin, olipa vielä viime vuosikauden kuluessa vihitty muutamia uusiakin nunnia, vanhempia aatelisnaisia. Vanhempiin sisariin yleensä ei tieto vapaaehtoisuuden tilasta näyttänyt erikoisemmin vaikuttavan, mutta muutamain nuorimpain silmissä saattoi viime aikoina nähdä kaihoisan ilmeen, joka ei ollut entisentapaista kohteetonta kaukokaihoa, vaan jotakin määrätympää, jonka pohjalla lämmin elintarve sykähteli. Mutta se oli niin hämyinen heijastus vain sekin, ja jollei se saanut mitään erikoista sysäystä, hukkui se alituisten hartaudenharjoitusten herättämän yleisen hurskaustunnelman alle. Luostarin elämä kävi samaa latuaan kuin oli käynyt vuosikaudet läpeensä. Varhain aamulla oli sisarten noustava selleistä olkivuoteiltaan ja riennettävä ensimäiseen huomenmessuun, matutinaan, joka alkoi kuuden aikaan. Ja sitten ei koko aamupäivällä saanut kuulua hiiskahdustakaan muuta kuin vuorotellen kuorolaulua, lukemista ja messuja. Tertian jälkeen, joka oli yhdeksältä, menivät nunnat kulkueessa avoimen haudan luo kirkon permannolla, josta abbedissa parilla sormella nosti multahiukkasen ja luettiin psalmi: "Syvyydestä huudan sinua, herra!" Rukouksen jälkeen palasivat nunnat jälleen lehterilleen, jonka alla oli munkkien kuori. Sitten jatkuivat hartauden harjoitukset kautta kaikkien horæ canonicæ; määrätyissä kohdissa, luettiinpa sitten tai laulettiin, oli nunnien tarkoin tehtävä kaikki ristinmerkit, polvistumiset, seisaalle-nousut ja käännökset, ja aina kolmeen saakka päivällä oli kirkossa siten ylistettävä ja kiitettävä herraa, sisarten ja veljien vuorotellen messutessa, lukiessa ja laulaessa. Kolmelta menivät munkit alakuoristaan veljeskonventtiin, nunnat vaelsivat lehteriltään sisarten puolelle, ja kirkon molemmin puolin sulkeutuivat visusti ovet veljien ja sisarten välille. Lyhyen levähdyksen jälkeen kutsui kellonkilinä päivälliselle refectoriumiin. Täällä sisaruskunnan ruokasalissa oli kaksi pitkää pöytää, joista oikeanpuolisen päähän istui itse abbedissa, vasemmanpuoliseen päähän hänen naisapulaisensa priorissa emännyyttä pitämään. Abbedissa helisti katossa riippuvaa kelloa, jonka soittonauha riippui pyhän neitsyen kuvan edessä, ja silloin alkoi ruokasiunaus. Vasta sen jälkeen päästiin käsiksi ruokiin, joina tänään perjantaina, lievemmän paaston päivänä, oli kalaa ja valkoista ruokaa, jauhoista ja ryyneistä laitettua. Pöydässä palvelivat muutamat sisaret, joiden vuoro oli tänään, mutta ateriaa hengellisesti höystämässä oli samaten vuoroonsa muuan sisar, joka luki toisten aterioidessa. Tavallisimpana lukemisena olivat Jöns Budden, Naantalin luostarissa parisen kolmisen vuosikymmentä takaperin ahkeraan kirjailleen munkin ruotsinnokset pyhän Birgitan ilmestyksistä, hänen kertomuksensa vanhan testamentin pyhistä naisista ja muut pyhimystarujen käännöksensä. Tällä kertaa luettiin hänen jokseenkin itsenäistä mukaelmaansa Hugo de Sancto Victoren kirjasta "De claustro animæ" (Sielun luostari), jossa verrattiin ihmissielua luostariin ja sen hyveitä luostarin eri laitoksiin, menoihin ja henkilöihin. Aterian päätyttyä luettiin siunaus, pistäydyttiinpä vielä kirkossakin kiittämässä, ja sitten mentiin joukolla yhteiseen auditoriumiin. Abbedissan antamasta merkistä pääsivät kielet hetkiseksi vilkkaaseen liikkeeseen, niin että kuului kaikkialta vain puheen hyminää tai kuiskeen sipinää, kun sisaret juttelivat kukin läheisimmän ystävättärensä kanssa. Mutta samaan aikaan, päivällisen jälkeen, oli myös hetki, jolloin sisaret saivat puhutella vieraita. Jonkun neljästä sisaresta, joiden oli vuoro palvella päivystäjättärinä, astuessa auditoriumiin suuntautuivat sen tähden kaikkien katseet odottavina häneen toivoen saavansa tervehdyksen ulkomaailmasta, ja harva päivä meni, ettei jotakin sisarta kolmen ja kuuden välillä kutsuttu puheportille. Astui tänäänkin palveleva sisar ovelle, ja puheen hyminä ja sipinä vaikeni. — Sisar Kaarina! Parvesta nousi hoikan solakka sisar, joka muutaman toisen sisaren kanssa keskustellessaan oli kohottanut valkoisen huntunsa pois kasvoiltaan. Hänen poskensa olivat jokseenkin yhtä kalpeat kuin muidenkin sisarten, joiden huntu oli ylhäällä, ja ainakin mustan päällyshunnun reunojen välissä näyttivät kasvot entistään kaidemmilta. Kysyvän näköisenä tuli hän päivystäjättären luo. — Puheportille! sanoi tämä. — Kuka siellä on? kysäisi hän jännitettynä. — Joku mieshenkilö... — Isäni? — Pappismies! Kuinka lehahtikaan heleä puna kalpeille poskille! Kaarina heitti, hunnun kasvoilleen, ja levottomasti sytevin sydämin riensi hän puheportille. Siellä seisova portaria kalisteli avaimiaan ja väänsi lukon auki, mutta ei hän avannut luukkua sen takana odottavan vieraan edessä. Hän jätti sisaren itsensä asiaksi, avasiko sen vai tahtoiko ansaita sitä ihanamman palkan iankaikkisuudessa puhuttelemalla vierastaan suljetun luukun takaa. Ei Kaarina sisar itsekään avannut sitä, vaan kysyi ensin pamppailevin sydämin: — Kuka siellä? — Minä... kotiseurakuntasi pappi... vastasi värähtävä ääni. — Isä Johannes! Äänessä helähti niin hilpeän hellä sydämen sävel, kuin olisivat siinä yhtyneet kymmenen vuoden salaisimmat toiveet ja unelmat yhteen ainoaan äkilliseen riemunsoinnahdukseen. Luukku lennähti samassa auki, olisi lennähtänyt tällä hetkellä yhtä epäröimättä, vaikka hän olisi tiennyt siten menettävänsä koko iankaikkisen autuutensa. — Paljon terveisiä kotoasi, isältäsi ja äidiltäsi ja... kaikilta ... kuului arasti värähtelevä ääni luukun takaa. Mutta siinä oli sama tuttu helähdys, syventyneenä, mutta yhtä sydämellisen helläsointuisena kuin kymmenen vuotta sitten.. Sisar Kaarina kiitti kuin unissaan, ikäänkuin ei tietäisi kiittävänsäkään, ja sitten seurasi kotvan äänettömyys. Sitten alkoi isä Johannes puhua, arasti tapaillen, tietämättä miten oikein sanoisi sanottavansa. — Isäsi... lähetti minut... kysymään ja pyytämään... että tahtoisit tulla kotiin... — Lähetti... kuului hätiköivä, ikäänkuin pettynyt ääni luukun takaa. — Niin, isäsi... ja äitisi... he ikävöivät sinua... — Niin, isä ja äiti... kuului jälleen hätiköivä ääni, ikäänkuin Kaarina sisar olisi odottanut jotakin muuta. — Ja kuningas... ja piispakin... ovat antaneet luvan lähteä luostarista... Sisar Kaarina oli puhelun alusta alkaen vilaissut tuontuostakin salavihkaisen arasti ja epäluuloisesti vanhaan sisar Kristinaan, jonka vuoro tänään oli vartioida puheporttia. — Olen kuullut siitä, virkahti hän kuiskaten ja vilkaisi jälleen sisareen. — Ja tahdothan, lapseni, tulla lohduttamaan ja ilahuttamaan heidän vanhuutensa päiviä, jatkoi isä Johannes. — Niin, tiedänhän, että _he_ minua kaipaavat... Taasen oli Kaarinan äänessä sävy, ikäänkuin hän odottaisi selitystä jostakin muusta. — He... ja kaikki... — Ketkä? kysyi Kaarina. — Minäkin... ja... — Ikävöinytkö!? Ääni tuntui tulevan kuin ilon puuskahdus, mutta samalla hän teki niin hätiköiviä eleitä kuin tulisilla hiilillä. Tästä hän näytti janoavan selkoa enemmänkin, ennenkuin antaisi vastauksensa, mutta samalla vilkaisi hän vierellä seisovaan portariaan niinkuin olisi toivonut tämän erääseen hyvin epäautuaalliseen paikkaan, jossa oli paljon lämpimämpi kuin täällä porttikäytävässä. Samassa aukeni pimeän porttikäytävän toisessa päässä muuan ovi ja hätiköivä ääni huusi sieltä käytävään: — Sisar Kristina! — Mitä nyt? vastasi tämä. — Sisar Clara kutsuu sinua! — Onko hän herännyt houreistaan? — On, mutta veli Matias, joka kutsuttiin häntä katsomaan, luulee hänen pian kuolevan, ja viimeistä voitelua valmistellaan. — Minä tulen! vastasi portaria-sisar ja meni jo kappaleen käytävää, mutta käännähti takaisin. — Puhelu on lopetettava, sillä kuoleva kutsuu minua, virkkoi vanha sisar Kristina, paiskasi luukun kiinni ja väänsi lukkoon. Hän lähti vieden sisar Kaarinan mukanaan. Mutta Kaarina oli hänen tuokioksi loitotessaan ennättänyt kuiskata rautaristikon läpi: — Tulkaa tänään viiden aikaan pienelle portille ryytimaan pohjoispuolella! Epävakaisin, ikäänkuin hilpeästä riemusta karkeloivin ja hätiköivästä levottomuudesta harppailevin askelin palasi Kaarina takaisin auditoriumiin. Muuan sisar oli siellä alkanut lukea, ja äänettöminä kuuntelivat toiset kumman ongelmallisia vertauksia sielunluostarista, samalla tehden käsitöitään, mitkä nypläten pitsejä, mitkä virkaten tai ommellen, mikä laittaen korukirjausta alttariliinaan, vuoleskelipa joku puuhun korkokuvaakin. Sisar Kaarina tähysteli abbedissaa, mutta häntä ei näkynyt. Hän kysäisi muutamalta lähinnä ovea istuvalta sisarelta, ja tämä sanoi abbedissaa kutsutun sairaan luo. Levottomassa mielenkuohussaan riensi Kaarina sairaan sisar Claran sellille, mutta häntä ei päästetty sisälle. Sillä vaikka munkit saivat tulla sairaankin sisaren luo ainoastaan kahteen mieheen, ei kukaan yksin, täytyi sentään olla joku vanhimmista sisarista saapuvilla, mutta kaikkien nuorempain täytyi pysyä loitolla. Kohta kuitenkin tuli abbedissa ulos ja Kaarina pyysi päästä askaroimaan luostarin ryytimaahan, vaikkei tänään ollutkaan hänen vuoronsa. Abbedissa tiesi, että Kaarina yrttitarhassa hoiti kyökkikasveja ja lääkeyrttejä huolellisemmin ja hellemmin käsin kuin kukaan muu, ja sentähden oli hän muita useammin iltapäivisin päässyt tähän kaikkien sisarten mielipaikkaan työskentelemään. Mutta nyt Valborg äiti kysyi ankaran tutkistelevalla äänellä: — Puhelusi päättyi jo? — Jo. — Ja vieras meni? — Niin. — Kuulit hänen asiansa? — Kyllä. — Mitä vastasit? — Enhän minä mitä... pääsi Kaarinalta. — Suostuitko? — En! Ja kuinka hurskaassa asennossa olikaan Kaarinan pää, vaikkei hunnun alta näkynyt hänen kasvojaan! — Mene sitten, virkkoi abbedissa lempeämmin. Kaarina riensi riemuiten koko kookkaaseen kasvitarhaan, joka yhdeltä puolen rajoittui osaksi luostarirakennukseen, osaksi korkeaan kivimuuriin, jonka takana oli munkkikonventin ryytimaa. Kaikilla muillakin puolilla oli yhtä korkea kivimuuri, jossa pohjoispuolella oli pieni portti. Portin avaimia säilytti tavallisesti abbedissa; ainoastaan silloin, kun kasveille tarvittiin kantaa vettä luostarinientä ympäröivästä lahdenkielekkeestä, kävi vanha sisar Helena, joka tänne oli saapunut Vadstenan äitiluostarista ja jonka varsinaisena ammattitehtävänä oli ryytimaan hoidon valvonta, noutamassa avaimet hengelliseltä äidiltä, avaten portin itse ja lukiten työn päätyttyä jälleen. Viime aikoina oli ollut pitkät poudat ja helteet, Kaarinan saapuessa kasvitarhaan oli pieni portti sentähden auki ja nelisen sisarta oli parhaillaan kantamassa vettä janoisille kasveille. Helena sisar oli jo vanha mummo, mutta alituisesta tuoreiden kasvien seurassa elämisestä kai johtui, että hän näin luostarisisareksi oli säilyttänyt harvinaisen sydämennuorteuden. Hän rakasti kasvejaan koko äidillisen hellällä sydämellään ja tämän rakkautensa tähden oli hän lämpimästi kiintynyt myös Kaarinaan, joka rakasti ja helli yrttikultia kuten hänkin ja oli vuosien varrella oppinut yhtä taitavaksi niiden hoidossa ja vaalinnassa. Mutta varsinkin tänään osasi Kaarina saada vanhan sisaren aivan ihastuksesta hassastumaan. Hän harventeli ja pöyhötteli pietarinkaaleja niin näppärästi ja leperteli johanneksenyrteille ja munkinhilkoille niin helliä hyväilysanoja, että mummon sydän aivan heltyi ja hänenkin rakkautensa niin kasveihin kuin nuoreen Kaarina sisareenkin sai uutta tuulta purjeihinsa. Mutta lisäksi Kaarina oli niin herkän huomaavainen ja nokkela tekemään vanhalle sisarelle pieniä palveluksia ja avustuksia, että tämä aivan säteili tyytyväisyydestä ja ilosta. Kasvipenkit tulivat pian kastelluiksi ja sisar Helena sulki portin. Kun kasvitarhassa ei tällä kertaa ollut kitkemistä eikä muita töitä, joihin sisaruskunnasta olisi kyllä tarjoutunut voimia moninkertaisesti yli tarpeen, lähetti sisar Helena neljä tänpäiväistä apulaistaan sisälle luostariin. Mutta sisar Kaarinaa hän ei hennonut lähettää, hän piti nuoren ystävättärensä, seuranaan ja hupinaan. Niin he askartelivat ja puhelivat rattoisasti vielä kotvan. Mutta kun luostarin aurinkokellon vartia läppäsi viisi kertaa, muistuttaen luostarielämän täsmällisyydestä, silloin pyysi sisar Kaarina niin nöyrällä ja maanittelevalla äänellä, että vanhan sisaren sydän aivan heltyi: — Äiti, saanhan mennä vähän merta katsomaan? Sisar Helena oli kyllä heti valmis suostumaan, mutta hän katsoi hetken sopivaksi antaa suosikilleen pienen ojennuksen. — Viime kerrallakin viivyit niin kauan. — Jouduinhan vesperaan... — Mutta ajatteles, jos abbedissa olisi taas sattunut tulemaan! — Rakas äiti, saanhan mennä... — No, mene nyt... elä vain viivy kauan! Sisar Helena antoi Kaarina lemmikilleen avaimen, Kaarina avasi portin, jätti avaimen lukkoon sisäpuolelle ja pujahti rannalle. Sangen sekavin tuntein oli isä Johannes lähtenyt luostarista. Jo sellaisenaan oli hänen sydäntään pahoin myllertänyt Kaarinan puhutteleminen, ja yksistään hänen läheisyytensäkin. Mutta hänen käyntinsä luostarissa ei ollut missään suhteessa vastannut hänen kuvittelujaan, hän tunsi syvää pettymystä ja samalla huimaavaa mielenkuohua. Hänen mielessään soi kiehtovana se ihmeellinen äänenhelähdys, jolla Kaarina oli hiljaa huudahtanut sanat "isä Johannes" ja "ikävöinyt", mutta sitten oli puhelun loppu sellainen, että se pani hänen mielensä aivan mullin mallin. Houkutteleva ja suloinen oli mielelle Kaarinan lupaus tulla kohtaamaan häntä rauhassa ja kahdenkesken, mutta toisekseen: salainen kohtaus... hän, pappi... ja nunna... se oli niin ulkopuolella sopivaisuuden rajoja, että aivan päätä huimasi! Aluksi tuntui hänestä aivan mahdottomalta ajatellakaan menemistä kohtaukseen, mutta samassa tuntui vielä mahdottomammalta olla sinne menemättä. Missä hän muuten kohtaisi Kaarinan... miten muuten saisi tilaisuuden selittää hänelle asian! Mutta toiselta puolen... eikö hän, pappi, eivätkö he molemmat samalla uhraisi koko hengellisen arvonsa... ja entä jos joku keksisi heidät...? Vaan olihan _Kaarina_ häntä kutsunut... saattoiko hän olla menemättä? — Moninaiset olivat ristiriitaiset mietteet, moninaiset epäilykset puoleen ja toiseen, mutta hänen sydämensä sanoi, ettei hän voinut olla menemättä. Ja kun aikaakaan ei ollut pitkältä, siirtyi hän ristiriitaisista mietteistään aprikoimaan, miten järjestäisi menonsa. Aivan huomaamattaan tuli hän pian ajatelleeksi pappisviittaansa kaikkein tärkeimpänä. Hän ajoi kyytipoikineen erääseen majapaikkaan, ja avomielisesti selittäen, että hänen oli mentävä taipaleelle, jossa pelkäsi pappisviittansa tahraantuvan, pyysi hän lainaksi porvariskauhtanan. Sen veti hän yllensä ja lähti määrätylle yhtymäpaikalle. Hiivittyään pitkin rantaa, muurin vierustaa, löysi hän puutarhan pohjoispuolelta pienen portin, jota Kaarina varmaankin oli tarkoittanut. Kotvan sai hän siellä odottaa, ja odottaessaan kuuli hän luostarista viisi läppäystä. Vielä tuokion odotus, portti aukeni ja siitä astui ulos nunna, painaen portin kiinni jälkeensä. Isä Johannes tiesi, että se oli Kaarina, joka häntä lähestyi nunnanhuntunsa verhoamana. Ja hän, isä Johannes, pappismies viidennellä kymmenellään, seisoi suuren rantakuusen juurella pamppailevin sydämin ja neuvotonna kuin kahdeksantoistavuotias poikanen. Hän ei tiennyt lainkaan, mihin hänen oli ryhdyttävä, hän vain näki, että Kaarina liiteli häntä kohden kuin häkistä karannut lintu ohrantähkään. Kaarina tuli häntä vastaan avosylin kuin saman äidin lapsi ja ojensi hänelle molemmat kätensä, joita hän hämmennyksessään tuskin muisti puristaa. — Miten sinä pääsit! sai hän suustaan. — Tulkaahan, isä Johannes, toimitti Kaarina hätiköiden ja hänkin kovasti hämillään. — Kultainen sisar Helena, vanha ryytitarhasisaremme, varmaan pian pitkästyy ja tulee kuulustelemaan, missä viivyn... He kiersivät pitkin lahden poukaman rantaa, Kaarina etukynttä ja Johannes hänen rinnallaan jälkivietteessä. Ja Kaarina oli niin kiireissään, että tarttui vähällä hengellisen isän porvarilliseen sarkakauhtanaan vetääkseen häntä kiireemmin mukaansa. Samalla hän, vähitellen toipuen hämmennyksestään, kertoi hilpeällä vilkkaudella ja kiireissään läähättäen, kuinka hyvä vanha mummo sisar Helena oli ja kuinka hyvät ystävät he olivat, kuinka ryytimaa oli luostarissa ainoa paikka, jossa hän oli oikein viihtynyt, kuinka paljon hän oli unelmoinut siellä vaatiessaan rakkaita kasveja ja suloisia kukkia ja kuinka sisar Helena oli hänet joskus hetkiseksi päästänyt katselemaan selkää ja valkopurjeita siellä ja kuinka hän sitten oli unelmoinut näistä valkopurjeista ja ritarista, joka tulisi hänet vapauttamaan... Samassa hän vilkaisi hätiköiden Johannekseen, ikäänkuin peläten tämän mieltä pahoittaneensa. — Tiedättekös, selitti hän, — minun oli vaikea ajatella sitä ritaria muuten kuin munkinpuvussa, sillä se oli niin isä Johanneksen näköinen... Kas, teillähän on nyt tuollainen... onko se tätä matkaa varten? keskeytti hän yhtäkkiä katsoen niin oudoksuen isä Johanneksen sarkakauhtanaan, kuin se olisi särkenyt hänen suloiset mielihaaveensa. — Niin... enkä minä käytä enää ensinkään munkinpukua... — Ettekö... en minäkään huntujani, kun väliin karkaan vähän loitommalle... — Karkaat! — Niin, tätä samaa tietä... — Kuinka se on mahdollista? — Helena muorin luvalla, kuten nytkin. — Ikävöitkö sitten niin? — Ah! Kuinka tuskallisena puuskahtikaan tämä huokaus, ja Kaarina vaipui hetkeksi äänettömyyteen ikäänkuin kootakseen mieleensä tuntemuksen pitkistä kaihoistaan. Mutta samassa Kaarina pysähtyi, viittasi rantaa myöten vievälle polulle ja virkahti: Menkää edeltä tuonnepäin! He olivat kulkeneet lahdenpoukaman ympäri ja joutuneet metsäiselle rannalle, jossa oli rinteellä pieni mökki. Sen kohdalta Kaarina neuvoi hengellistä isää menemään edeltä ja juoksi itse mökkiin rinnettä ylöspäin. Isä Johannes käveli hiljalleen rantaa melkein kummastellen Kaarinasta saamiaan ensi vaikutelmia. Kuinka unelmoivasta neidosta oli voinut tulla niin sydämellistä hilpeyttä hyrskähtelevä ja vilkkaasti jutteleva nainen? Oliko hän kymmenkunnan vuotta takaperin kenties oppinut tuntemaan Kaarinaa vain hänen unelmaelämänsä valossa, vai oliko luostari kasannut häneen näin paljon pursuvaa eloisuutta... vai oliko se vain hetken hilpeyttä...? Kaarina näkyi kotvan kuluttua tulevan takaisin rinnetörmännettä alaspäin. Hän oli jättänyt mökkiin hunnun kasvoiltaan ja Ristuksen ruunun päästään ja ottanut sieltä suuren villasaalin kietaisten sen ympärilleen peittämään nunnanpukuaan. Saalilla oli hän peittänyt myös lyhyeksi leikatun tukkansa, kasvot vain näkyivät. Näyttivät ne Johanneksesta hieman kalvakammilta kuin ennen, mutta kuinka hänen poskensa paloivat! — Näin minä, toimitti Kaarina lähetessään, — olen tehnyt ennenkin parisen kertaa, sillä en uskaltanut nunnanpuvussa mennä etemmäksi. Toisella kertaa — siitä on jo vähän kolmatta vuotta — menin liian pitkälle ja viivyin kauan. Abbedissa oli sillaikaa sattunut tulemaan ryytimaahan... ja sitten tietysti sain paastota ylimääräisesti... enkä päässyt vuosikauteen rannalle... Helena muori ei uskaltanut laskea... Sitten syntini unohtui... mutta en ole uskaltanut sitten kauemmas kuin portin ulkopuolelle... Helena muorin tähden, hänkin saisi nuhteita... mutta kun pääsen aina rannalle, olen niin iloinen kuin pieni lapsi ja tekee mieleni aivan karkelemaan rantakivillä... Isä Johannes katseli äänetönnä, katseli lämpimin katsein hänen ilosta säteileviä silmiään. Äkkiä kävi Kaarina totiseksi ja hänen kasvoilleen kohosi kuin tuulen tuomana tuskallisen kaihoisa ilme. ‒ Ah, isä Johannes, ette usko, kuinka hirveän tuskallista luostarissa saattaa olla! Ensi aikoina tultuani... minä itkin vain, itkin läpi yöt olkivuoteellani ja olisin mennyt ennen vaikka järveen kuin alituisiin messuihin. Parina ensi päivänä se oli minusta innostavaa, mutta sitten niin hirveää... enhän minä ollut tottunut alituisiin messuihin, lukuun ja lauluun... miksi sitä pitäneekin olla niin paljon! Koetin unelmoida ja ajatella _häntä_... jumalaista ylkää (hän naurahti katkerasti)... mutta silloin minä en voinut, en voinut... itkin vain, itkin silmäni punaisiksi ja kasvoni kalpeiksi... minusta tuntui ettei häntä ollutkaan, että se oli vain tyhjä sana, joka ei merkinnyt mitään todellista. Vähitellen sitten totuin, alituiset messut, luvut ja laulut vetivät ja kiehtoivat mukaansa, ne saavat ihmisen ikäänkuin johonkin toiseen ilmakehään, jossa totuttuaan viihtyy hyvin... mutta kun tulee pois kirkosta ja varsinkin kun iltaisin menee selliinsä, silloin ajattelee ihan, ihan toisia asioita... En minä moneen vuoteen käsittänyt, miten se niin oli, minä koetin vieroittaa ajatukseni kaikista maallisista ja elää iltapäivätkin ja illat sellissäni samassa mielialassa kuin aamupäivisin kirkossa... mutta ei sitä voinut. Sitten opin ymmärtämään, etteivät sitä voineet muutkaan, ainakaan ne, jotka ovat ystäviäni... Tiedättekös, isä Johannes, täällä luostarissa eletään aivan kuin kahdessa maailmassa, toinen on, jossa kaikki ovat yhdessä, toistensa tieten, varsinkin kirkossa, mutta toinen on, jossa kukin elää yksikseen, varsinkin iltaisin sellissään, ja josta saattaa puhua vain uskotulleen, johon luottaa. Toinen tulee ikäänkuin ulkoa päin juhlallisena, ylevänä hyminänä, toinen itää mistä itänee sydämen kätköistä hiljaisina unelmina ja kaihoina... tai tuttavallisena kuiskailuna hyvän ystävän kanssa... mutta vain tämä ajan oloon tuntuu todelliselta ja toisesta jää yksin ollessa korkeintaan vain hämyhuntuja sen ympärille. Kaarina puhui niin sydämentarpeesta kuin olisi vain olisi nytkin tähän asti odottaen tilaisuutta saadakseen näin tyhjentää sydämensä. Ja hän jatkoi ilman vähintäkään kainostelun vivahdusta, aivan kuin ei olisi tiennyt koko maailmassa naisten tällaisista asioista puhumista kainostelevan: — Sitten... kun aloin yhä enemmän oppia luostarielämää käsittämään ja ymmärtämään, että heille kaikille tuo alituinen hartaudenharjoitus oli vain jotakin ulkonaista, että heidät oli vain joku pettävä unelma tai pettymys elämässä tuonut luostariin ja että he siellä elivät messujuhlallisuuden ohella kukin aivan toista sisäistä elämäänsä, silloin aloin miettiä itseäni ja miten laitani oli siellä kotona, varsinkin silloin keväällä puolitoista vuotta ennen tuloani tänne. Oi, se aika oli ja tulee varmaan olemaan ihanin elämässäni, se oli kuin suloista unta, hurmaavaa hulluutta! Mutta en minä rakastanut taivahista ylkää, koetin siitä vain unelmoida, ja unelmissakin hänellä oli ihan toisen kasvot... sen, joka puhui hänestä... Kaarinan puhuessa olivat he kulkeneet pitkän matkaa rantaa pitkin. He olivat tulleet pienelle kummun kenkämälle, jolla kasvoi sorea koivikko, ja rinteen alta pilkkui päivässä välkehtivä vesi valkoisten koivunrunkojen välitse. Siihen he seisattuivat aivan kuin äänettömästä sopimuksesta. — Kun se minulle selvisi, jatkoi Kaarina melkein nyyhkyttäen, — on hän ollut ainoa elinunelmani... ja suloisten kyynelteni lähde... Hänet valtasi niin syvä liikutus, että hän näytti tarvitsevan tukea, mihin nojata. Johannes avasi sylinsä, ja hän lankesi siihen. — Kaarina... rakas, rakas Kaarina! nyyhkytti Johannes. Kaarina purskahti itkuun. Oli kuin hänen silmänsä yhtäkkiä puhkeaisivat vesilähteiksi, joihin kuohuivat rajuna puuskahduksena sydämen kymmenvuotiset surut ja tuskat. Mutta hän ei itkenyt kauan. Hän käänsi kyynelkirkkaat silmänsä isä Johannesta kohden ja kysyi hilpeällä riemunpuuskalla: — Hengellinen isä, ettehän vain enää kihlaa minua toiselle? — En, armas lapsi, virkkoi Johannes puuskahtaen ja suuteli sylissään lepäävää nunnaa huulille. — Johannes! virkkoi Kaarina kotvan kuluttua. — Minusta on väliin tuntunut kuin minut olisi luostariin tuonut oikeastaan vain vaistomainen, tyttömäinen ylpeys. Vasta vuosia jälkeenpäin olen oikein oppinut käsittämään, miten ihanteellinen isä Johannes oli, ja oppinut häntä hengellisesti rakastamaan. Mutta tuskin nytkään lähtisin luostarista, jollei... Isä Johannes ei tätä heti oikein käsittänyt, mutta Kaarina näytti tahtovan jättää sen ilman lähempiä selityksiä hänen mietittäväkseen. * * * * * Isä Johanneksen valtasi yhtäkkiä niin ponteva toimintatarmo, ettei hän ollut sellaista tuntenut koskaan. He lähtivät kiireesti taivaltamaan luostaria ja sen vierelle kasvanutta kaupunkikylää kohden. Kulkiessaan he muutamin sanoin neuvottelivat, miten menettelisivät. Isä Johannes jätti Kaarinan mökkiin, johon tämä mennessä oli jättänyt huntunsa. Hän meni majapaikkaansa kaupunkiin, pukeutui pappisviittaansa ja otti mukaansa Tasalan Anna muorin lähettämän vaatenyytin. Hänen palattuaan jäi Kaarina kotvaksi aikaa mökin pirttiin emännän keralla, ja kohta ilmestyi Johanneksen eteen pihalle solakka maanneitonen, jonka kasvot vain eivät näin kesäiseen aikaan näyttäneet kyllin päivettyneiltä. Vaatenyytti kädessään alkoi neitonen astua papin rinnalla luostaria kohden. Luostarissa ei heitä ensin mitenkään tahdottu päästää sisälle. Ja sittenkin, kun Kaarina portarialle esitti nimensä ja hän tunsi kasvot, tahtoi hän päästää vain sisaren yksin. Sisar ei puolestaan tahtonut luopua pappisseuralaisestaan, ja niin täytyi heidät päästää molemmat ainakin puheportille. Sinne ilmestyi pian abbedissa kenraalikonfessorin keralla. Näyttävästi oli luostarissa pidetty aika hälinää karkurin tähden ja oli vieläkin vähän kinastelua. Mutta asia oli selvä, kun sisar Kaarina kerran halusi lähteä, eikä abbedissan auttanut muuta kuin suostua. Kaarina pyysi sanoa jäähyväiset muutamille ystävilleen, mutta siihen ei ankara äiti suostunut. — Edes sisar Helenalle, rukoili Kaarina. — Ei hänelle varsinkaan. Sillä hän on karserissa ankarammalla paastoruualla. — Voi! pääsi Kaarinalta. — Kuinka kauan? — Kaksi vuorokautta. Sinä olisit saanut paljon enemmän. Sisaruskunnan äiti oli niin kiukustunut, että hänen täytyi taistella sydämensä kanssa, malttaakseen olla luopiota kiroamatta. Mutta siinä määrin oli aika opettanut häntä alistumaan välttämättömyyteen, että hän sopivan ulkonäön vuoksi lausui lähtijälle kylmän siunauksen. Auringon vaipuessa lännen maille ajaa karetteli onnellinen pari Turkua kohden ja sitten suloisen valoisaa kesäistä yötä myöten Metsäkulmalle. Auringon nostaessa punastuvaa otsaansa itäisten lehtojen latvoilta ajoivat he kirjorattaillaan Tasalan pihaan. *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ISÄ JOHANNES *** Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed. Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution. START: FULL LICENSE THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license. Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works 1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. 1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below. 1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others. 1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States. 1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: 1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed: This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. 1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work. 1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™. 1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License. 1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1. 1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that: • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.” • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works. • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work. • You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works. 1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below. 1.F. 1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment. 1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE. 1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem. 1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. 1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions. 1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause. Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™ Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life. Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org. Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws. The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS. The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate. While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate. International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate. Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support. Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition. Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org. This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.