ONNI MAALLINEN

Murhenäytelmä

Kirj.

LAURI HAARLA





Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1921.

HENKILÖT:

ZENOBIA, Palmyran kuningatar.
Athenodorus, hänen 16-vuotias poikansa.
LONGINUS, filosoofi.
KLEANTES, kreikkalainen kuvanveistäjä.
ELISA |
TADMAR | hovinaisia.
CHARISBE |
NIMROD, neuvonantaja.
GESER, kristitty saarnaaja.
TAURUS, goottilainen päällikkö.
LANKHA, Athenodoruksen hoitaja.
KÄTYRI.
Kansaa, sotilaita, paimentolaisia, orjia.


Tapahtuu Palmyran keitaalla Tadmorin kaupungissa.

I NÄYTÖS.

Näyttämö:

Tadmorin kuningaspalatsin terassi. Vasemmalla palatsin pääty, josta
merkkinä pari pylvästä, porrasaskelmaa ja taempana torniulkonema
akkuna-aukkoineen. Vasemmalla taka-alalla terassia ympäröivän
kivikaiteen ulkoilemasta kapeat portaat linnanpuutarhan sisäpihaan sekä
leveät portaat oikealle suureen puutarhaan, josta kohoo näkyviin pari
raskain lehdin taipuvaa puuta, antaen aavistuksen puutarhan runsaudesta
ja vanhuudesta. Kaide päättyy porrasaakkojen kohdalla tarullisiin
petokuviin. Taka-alalla punainen telttakatos upeine pöytineen. Tausta
viettää kaupunkia kohti, joten taka-alalla kiertävän kaiteen yli
kohoavat vain parin puun värikkäät latvat, jättäen näkyviin kaukana
taustalla loivaa rinnettä ja muutamia sen pieniä, rappeutuneita
savimajoja.

Athenodorus, 16-vuotias nuorukainen, lievästi nojaten hoitajaansa,
astuu vasemmalta, palatsista. Pehmeän viitan on hän kietonut
hintelän ruumiinsa ympäri, joten tuskin huomaakaan, että vino ja
hieman käyristynyt selkäranka rikkoo ruumiin säännölliset muodot.
Vain sisäänpainunut rinta ja kalvaat kasvot osoittavat nuorukaisen
sairautta. Mutta hipiä väreilee puhtautta ja silmät kauniita, alituisia
mietteitä. Ne näyttävät janoavan tuhat kertaa enemmän kauneutta kuin
maa voi antaa. Siksi myös melkein lapsellinen kärsimättömyys viipyy
alituisesti terveiden huulien ympärillä, jotka hehkuen julistavat
voittoa kaikesta sairaudesta.

Lankha, hänen hoitajansa, orja kaukaiselta saarelta, näyttää olevan
jättiläissuvun alennettu jälkeläinen. Valtavat hartiat ovat kuin
raskaan kuorman alla kokoon lysähtäneet. Niin on ruumiin jättiläisyys
muodostunut yläruumiin suhdattomaksi leveydeksi. Otsa laskehtii raskain
poimuin silmien ylle, mutta hyväntahtoinen ilme silmissä ja suun
ympärillä lieventää kasvojen synkkyyttä.

LANKHA:

Kuink' onkaan kirkas aamu, ihmett' aivan — —.

ATHENODORUS:

Vain onni ihmett' on! Tää kirkkaus
on autiutta vain, ja armahampi
yö unelias on, jos päivä tää
ei untain viimeöistä todeks näytä.

LANKHA:

Niin kaunist' unta näitkö?

ATHENODORUS:

Kertoa jos
punastumatta saattais unen ihmeet,
nuo kiihkot, tuskat, lemmenhoureet kaikki,
joit' aamu riettaiks väittää, tietäisitpä:
Elisa tummin käsivarsitaipein
ja kultahipiöin mua houkutteli — —

LANKHA:

Uneksi noin ei kaunis uni jää.

ATHENODORUS:

Jos ennen muita hyvää huomentain
Elisalle saan toivottaa, sep' oisi
kai ennusmerkki hyvä? — Niinhän, Lankha?

LANKHA:

Niin varmaankin. — Puutarhaan tuonne, prinssi.
Lomitse lehväin kuultavain siell' onni
kuin silmä hunajainen kurkistaa.

(Astuvat pääportaita kohti, kuuluu naurua ja huudahduksia.)

ATHENODORUS (levottomana):

Keit' ilakoi tuoll' alahalla?

LANKHA (kaiteen luota)
Siellä
Charisbe neito on ja kaunis Tadmar. —

ATHENODORUS (tuskaisesti arastuen):

Ei sinne, ei! Pois — varjokkaille teille.

(Kääntyy vasemmalle, mutta vastaan astuu Nimrod. Tämä on iältään
vanhuuden ja miehuuden rajalla. Vanttera ukko. Pää pyöreä, tukka
tiheä ja lyhyt, niska vankka, kuten lyhyt vartalokin. Siitä
merkillinen mies, ettei kukaan voi nähdä hänen katsettaan, koska
hän aina tuijottaa viistosti eteensä maahan eikä luo silmäystäkään
puhuteltavaan. Kävelee mielellään käsi selän takana ja antaa
neuvonsa kuin itsevaltias käskynsä. — Tervehtii prinssiä
roomalaiseen tapaan.)

NIMROD:

Tää huomen sulle kultaa helkkyköön
ja viisautta. — Aika vyöttelee
jo varttas miehuudella, valtikan
sun kätees kohta painaa. Marsin tikka
nyt pimennoissa kelohonkaa hakkaa
ja sotaa ennustaa. — Tää mielees paina,
on tarvis sankareita —.

(Prinssi tuijottaa Nimrodiin kuin vasten kasvoja
lyötynä. Nimrod katsoo kysyvästi.)

LANKHA (selittäen):

Prinssi sairas
on öisen painajaisen vuoks —.

NIMROD (rypistää kulmansa):

Puutarhaan
siis käykää. Hereill' on kai valtiatar?

(Lankha nyökkää. Nimrod poistuu palatsiin kiireisin askelin.)

ATHENODORUS:

Heill' aatoksia pää on täynnä, mulla
unelmat vain ja lemmenmurhe kaunis.
S
CHARISBE (puutarhasta ilakoiden):

Oi prinssi, prinssi, hyvää huomenta!
Nyt aikaa kilpajuoksu!

(Prinssi ja Lankha poistuvat vasemmalle puutarhaan. Pääportaita
juoksevat ylös Tadmar ja pari porrasaskelmaa jäljessä Charisbe,
kiertävät hengästyneinä käsivartensa leijonaveistosten kaulaan.)

(Tadmar on hento ja viehkeä. Hänen lemmekäs kauneutensa on kuin
helakka marjakukkapensas, joka mehunsa tuhlaa punertaviin
kukkiinsa alla poutapilven ja auringonsäihkyn. — Kuin sinerväisen
sadepilven alla versoo lehtevä kukkeus, niin taas on aineellisen
kaunis Charisbe.)

TADMAR:

Mun on voitto!

CHARISBE:

Eduksi juoksussa on liika laihuus.

TADMAR (siroin liikkein):

Ja viehkeydessä myös —

CHARISBE:

Noin kaukaa katsoin.

TADMAR:

Charisbe kulta, riita pois.
(Vetää Charisben kädestä vasemmalle.)
Meit' tuolla
taas sairas prinssi pakenee.

CHARISBE:

Ja häntä
Elisa tekopyhä karttaa.

TADMAR:

Jospa
Elisa lempii toista.

CHARISBE (salaperäisenä):

Kuulepas,
jok' aamu anivarhain salaa hiipii
hän kammiostaan, kaupungille
käy kuulemaan hän saarnaa profeetan,
jot' onnen saarnaajaksi mainitaan,
ja joka kapinoimaan kansaa kiihtää.

TADMAR:

Hän päivät haaveksii kuin sinerväinen
ois lotuskukka päilyrantamilla.

CHARISBE:

Ja entäs, kuink' on prinssin aneluista
hän ylpeäksi käynyt. — Eilenkin
hän juhlast' äkkipäätä läksi pois
kuin riemumme ois liian alhaist' ollut.

TADMAR (illan muistoissa):

Et tiedäkään, mit' eilen tapahtui.

CHARISBE (nauraen):

Sua ristinmies kai liehi uskoonsa.

TADMAR (voitonriemuisena):

Kleanthes kaunis suuteli — —

CHARISBE (pistää väliin):

Myös sinua?

TADMAR:

Mua yksin! — Muit' ei enää lemmikään

CHARISBE (jatkaa):

Kuin minua — ja — —

TADMAR (kiukustuu):

Paha, kehno!

CHARISBE:

Mies
on, katsos, rappiolla.

TADMAR:

Sua jos lempii!

(Kääntyy pois loukkaantuneena ja menee taustalle kaiteen luo, jääden
hypistelemään puun lehviä. Charisbe hetken perästä seuraa häntä.)

CHARISBE (sovitellen):

Kas kastepisaraiset viimeiset
viel' lehvill' loistaa. — Tuossa kuultavainen
opaali välkkyy — — Tuolla varjon alla
timantti tumma. Valtiattarella
niin uhkea ei olkavarren koru.

TADMAR (yhä vielä vastahakoisena):

Sa väärin näät. Niiss' onhan maailma
jok' ainoassa, pienen pienoinen;
siell' ilma väräjää ja kukkakentät — —
ja joet polveikkaat siell' onhan, katsos,
kuin meidän keitahalla. — Soman soma
vast' onkin pisar tuossa! Lymypaikka
lie onnellisten lempiväin — ei meidän.

(Kääntyvät pois puun luota sulassa surumielisessä sovinnossa,
kädet toistensa vyötäisillä.)

CHARISBE (järkevän tyynesti):

Niin — meidän ei. — Ei liiaks ylähälle
saa kurkoitella lemmest' uupuvaiset
nää kätöset.

TADMAR (surumielisesti):

Taa valtiatarten
ei yllä lemmennuoli suosikkeihin.
Kleanthes parka kahleiss' on.

CHARISBE:

Ja liehii
ja naurain liehuu.

TADMAR:

Tulta, viiniä,
lie mitä suonissansa -.

(Tytöt ovat kävelleet etualalle, äkkiä astuu palatsista heitä
vastaan kätyri. Hän on ruma kuin yölepakko. Suuret, nipukkaiset
loppakorvat ulkonevat edestä katsoen kolmikulmaisesta päästä,
jossa on tulipunainen päälaelta törröttävä tukka. Otsa on matala,
mutta leveä ja kupera. Terävä, kärkäs nenä ja eteenpäin työntynyt
ylähuuli antavat kasvoille pysyvästi uteliaan ilmeen. Hampaat ovat
valkoiset ja voimakkaat kuin koiralla. Hartiat ovat kapeat ja
luihut ja koko vartalo hintelä. Kävelee vähän huojuen, mutta
nopeasti.)

KÄTYRI:

Täältä pois,
oi hippiäiset pienet. Valtiatar
nyt oitis mietteiss' saapuu huolekkaissa.

TADMAR:

Hyi rumanrumaa sanantuojaa tuota!

CHARISBE:

Kuin maltalainen punakarva piski.

KÄTYRI:

Nyt, armaat hanhet, turhaa kaakottaa
ja turhaan hyrrää siivet mehiläisten,
joill' alakoivet hunajassa on
ja peukaloisen äänivarat. Pois
siis kaunokaiset mesihuulet vaikka
pukilla valkealla ratsastain.

TADMAR (pakenee taka-alalle):

Hyi miestä tuota, tuot'ei kuulla voi,
Charisbe, nopsaan pois?!

(Kätyri hohottaa täyttä kurkkua ja kääntyy odottavana vasemmalle päin.)

CHARISBE (siirtyy Tadmarin luo):

Nyt tiedänkin!
Mull' oiva tuuma: verhoin taakse kasvot,
torille juostaan, retket urkitaan
Elisan hurskaan.

(Rientävät juosten sivuportaita puutarhaan, Zenobia vasemmalta.
— Kuningatar Zenobia on lumoavan ihana nainen. Tosin tarkkaan
katsottuna voi hänen kuperahkolla otsallaan havaita lievän lieviä
huolten ja kaukaa katsovan vanhuuden merkkejä. Mutta hänen
paisuvain huultensa muoto on kuin lähteeseen kurkoittavalla
janoavaisella. Kuitenkin ne vihassa rumentuvat. Myös otsa madaltuu
villin synkäksi, jos kulmien kaaret nousevat uhoamaam vihaa tai
kärsimystä. Mutta silmissä hehkuu alati kirkkaan hunajan loiste.
Ja riemujen janoa uhkuu leuan pehmeys, joka yhdessä huulten kanssa
riitelee kulmallisten käskevää kaarevuutta vastaan. Hänen vartalonsa
kaarilla taas keitaan tyttären notkeus taistelee muotojen uhkeutta
vastaan, amatsooni-vimma alttiutta vastaan. — Nilkkojen soljet
heläjävät kuin tytön, mutta olkavarren timanttikorut tuijottavat
raskaina kuin yö. Käy hitaasti viistoon taustalle. Kätyri seuraa
loitolta. Valtiatar jää hetkeksi katsomaan taustalle rinteen kurjia
savimajoja, hartiat värähtävät hermostuneesti, kääntyy näyttämölle
päin kasvoillansa valvotun yön kalpeata väreilyä ja autioita
aavistuksia, jotka hetkittäin hukkuvat pois aamun kirkkaudessa.)

ZENOBIA (kiihkeän huolekkaasti. Kätyrille):

Miss' on prinssi nyt?

KÄTYRI (viitaten vasemmalle puutarhaan):

Puutarhass' opetusta kuulee Lankhan.

ZENOBIA:

Sa häntä varjele ja vaarat urki,
joit' yllinkyllin täällä kiertää. — Myös —
läheltä mun äl' eesty kauas — —

KÄTYRI (syvään kumartuneena ja hosuen maata pitkin kuvailevasti
käsillään):

Vannon:
oon pitkän pitkä varjo poikas luota
sun helmoihisi saakka. —

ZENOBIA (viitaten vielä takaisin jo poistuvan kätyrin):

Poistua
saa Nimrod, mutta oitis saapukoon,
jos Eufratilta saapuu sanomia.

(Kätyri pois. Zenobia vasemmalle taka-alalle terassinulkonemaan
taipuen yli kaiteen, kaivaten nähdä poikaansa. Kääntyy takaisin
oikeammalle.)

(Palatsin ovesta astuu Kleanthes, kreikkalainen rakentaja ja
kuvanveistäjä. Hän on keskikokoinen mies. Kasvot ovat eloisuutta
tulvillaan, mutta kun hän vaikenee, kiertää lievä väsähtymys silmien
tienoilla. Ohimoilta ovat kastanjaiset hiukset ohentuneet. Koko
kasvoilla näyttää vuorotellen syttyvän säteily ja kulkevan varjoisa
pilvi, nopeasti yli kasvojen rientäen kuin pakenija ja voittaja.
Samoin hänen vartalonsa voima loistaa ja lakastuu velttoudeksi
vaihdellen.)

KLEANTHES (pysähtyy palatsin portaille kädet ojennettuina):

Takaisin hurma! — Kastehinen luonto,
tuo krokodiili, täällä ahmaisee sun.

ZENOBIA (viitaten kastepisaroissa helmeilevään puutarhaan):

Ei ahmaise, ken itkee kyyneleitä.

KLEANTHES:

Juur vilpin kyyneleitä! — Mutta tuolla
hämärä kammio sun hurmaas huokaa,
käsvarret nää sit' turhaan hamuaa.

ZENOBIA (viittaa takaiselle rinteelle):

Ja tuolla huokaa savimajain kansa.

KLEANTHES (nauraen):

Vai siittää luonnon valhekyyneleet
viel' lemmen kansahirviöön —

ZENOBIA (viehtymättä mukaan):

Työt turhat,
yöt turhuuden, ne meidät nielee täällä,
ja päivät peittää tunkkahinen talma
— lepo tympeä yön jälkeen valvotun.

KLEANTHES (raikkaasti huudahtaen):

Ajasta irti lempi vain ja yö!
— Yö syli on ja unten helma lempi,
yht' autuas kai syli on kuin helma.

ZENOBIA (melkein kiivastuen, mutta heikko ihastuksen kaiku äänessään):

Vai taas, vai taas noin tenhosanoin leikit.
Vakaasti haasta kerrankin — — en kärsi
tuot' inhaa liehuntaa. Mua kyllästytät —

KLEANTHES:

Vakaasti niinkuin Nimrod mahtava?
— Vai niinkuin Geser saarnaavainen? Taikka
niin kainosti kuin naiset kuutamolla?

ZENOBIA (puoliksi itsekseen, päättävästi):

Mun täytyy voittaa kansan suosio.

KLEANTHES:

Vai voittaa kansa! Liuta nuriseva,
tuo lipokieli juoru, joka herjaa
sua huonost' elämästä — lemmen vuoks.

ZENOBIA:

Vuoks arvottoman lempes, josta kiistää
saa orjattaret kanssani — —

KLEANTHES (nauraen):

Ohoo —
Tasoissa ollaan lemmen kiistelyissä:
Tuo jäykkäniska roomalainen usein
hyväillä kättäs hervotonta saa,
samasta pikarista orgioissa
juot silmin sammuvin — —

ZENOBIA:

Niin — liehiä
mun täytyy Rooman käskynhaltijaa:
Meressä Rooman Tadmor-keidas tää
vain riutta aaltoin huuhtoma. — Mua kiusaat!

(Zenobian ärtymys näyttää jo purkautuvan raivoksi. Mutta silloin
kummankin katseet naulautuvat palatsin seinävierustalle, jossa
Elisa, nuori nainen, joka on tullut palatsista, kulkee hiipien ja
kiireisesti, mutta kuitenkin vailla levottomuutta ja arkailua. Hän
astuu kuin kulkisi haihtuvaa polunhäimää pitkin ja sitä huolien
tarkkaisi. Hän näyttää kantavan ihanaa salaisuutta: Se hymyilee
huulilla, se unettaa silmät ja syventää ne pohjattomiin. — Hänen
ihonsa väri on sama kuin kaikilla itämaitten tyttärillä,
oliiviruskea. Mutta kasvojen muoto on kreikkalainen.)

KLEANTHES:

Elisa!
(Elisa havahtuu, kääntyy, jää seisomaan.)
Kerran meillekin suo hymy.

ELISA (kuin tahtoen välttää kyselyitä):

On kiire mulla —

KLEANTHES:

Mihin maailmaan?

ELISA:

Sädettä päivän tervehtämään.

ZENOBIA (syyttävästi):

Se kai
Longinuksen nyt kiharilla väikkyy.

ELISA:

Torilla tähän aikaan aamusta
hän puhuu.

ZENOBIA:

Tiedän, tiedän — joka aamu
tuo kiihottaja toitottaa ja parjaa
mua kansalle! — Mit' aikonenkin hyvää
vihalla hän sen varjoo.

ELISA:

Vihaa ei.
Pelastus kaikille ja onni! — Vapaa
Palmyran valtakunta — —

ZENOBIA:

Haave vain!

ELISA:

Hänt' itse kuule, hoviin tänne kutsu,
lepyttää kansan — —

KLEANTHES (hymyillen):

Ken toi hiljan tänne
sen Geser kulkurin, jok' ihmein valkein
julisti hampain hurmaa mestarin,
min nimenä lie ollut Ylkä. Taasko
uus onnen lempi — vaiko lemmen onni —
sa vaisu morsian.

ELISA:

Uus meri maa
ja merten tuulet! — Kiire kuitenkin — —

(Kääntyy laskeutuakseen alas portaita.)

ZENOBIA (lämpimästi, anovasti):

Elisa! — Hän sua etsii joka aamu.
Puutarhan teitä kulkee huomenkuurot,
juo aamun ihmeet, hukkuu huokailuun
— sua turhaan kyselee — —

ELISA (arastuen, kuin syytettynä):

Oi — prinssikö.

ZENOBIA (taas syyttävästi):

Niin — prinssi, joka lohdutusta sulta
anoo kuin kerjäläinen.

KLEANTHES (omissa mietteissään):

Ensi lempi
— vain nyyhky armas.

ZENOBIA (melkein suuttuneena):

Hullun lemmen juoja!

ELISA (kuin kutoen verhoa aralle kysymykselle, herttaisesti):

Pois suuttumus. — On prinssi armollinen —
puutarhan tiellä hänet kohtaan. Hän
suo mielellään mun mestaria kuulla.
Takaisin riennän tuossa tuokiossa!

(Viitaten kädellään rientää pois.)

ZENOBIA (synkän epäluuloisesti):

Tuo nainen salahauta on, vaikk' onkin
sivuttu valkeaksi noin.

KLEANTHES:

Siin' ollaan. —
Revelty verho on jo riekaleiksi,
vain tuhrijoita, narri-caesareita
on tusinoittain täällä puolen. Mutta
raoista paistaa rahvaan naamataulu.
Pasuunat, Yljät, laumat morsianten,
ne maailman nyt melukuoroin voittaa.
— Ja Rooman legioonain öykkärit,
ne silkkiin vaihtavat ja viinikannuun
vaikk' imperator-purppuran — -.

(Torilta kuuluu kaukaisena kansan riemuhuuto.)

KLEANTHES (ivallisena).

Sa kuule!
Turulla tuolla uusi totuus parkuu —

ZENOBIA (valoisasti, innostuen):

Mut mulle käännä riemuhuudot nuo!
— Suo taidetaikas mulle aseheksi,
taas etsi talttas, kansa ihastuta — —

KLEANTHES:

Mit' taitais 'rappiolle' joutunut
Kleanthes näperrellä —?

ZENOBIA (viitaten rinteelle):

Savimajat
nuo nosta maatumasta — korkeoiksi,
taloiksi viirikkäiksi.
(Yhä innostuen)
Ja tuo temppel,
pyhättö päivän, jälleen kirkasta.
Sen pylvästie, jok' ihmislapset noutaa
mailt' alavilta templin säteilyyn,
taas sorjenna — ja — — sukulehtoa
tien päättehessä sen luo vartioimaan
mun sankarpuolisoni kuva. Katsos — —

KLEANTHES (keskeyttäen, kysyvästi ihmetellen):

Sun puolisosi? — —

ZENOBIA (epävarmana):

Niin — On kolme vuotta
pian vierryt surmastaan — —

KLEANTHES (äkkiä):

Min syyksi kansa
sun lempes vannoo murhaajaan!

ZENOBIA (sekä kauhu että raivo syöksyvät hänen sieluunsa):

Ei, ei!
Valetta, mustaa saastaa, sinäkin — —

KLEANTHES:

Sit' ulvoo kansa — kansa parka, ulvoo
kuin kuutamoa koira kärkkäin kuonoin.
Jos Odenatos vainaalle suot patsaan,
se korvat luimistaa ja hetken puhkuu:
noin paha omatunto lahjotaan —
ojasta sitten uutta lokaa nuuskii.

ZENOBIA:

Katala karja! Maata matalaa —
Vain kapinalla — sillä maksetaan
sukuni suuren työt.

KLEANTHES (melkein nautinnolla):

Vuoks Odenaton
juur riehuu rahvas. — Kaunis ylimys,
urosten kulta ollut surmaaja
— niin kerrotaan — ja vaivaan valjuun lem-
men vuoks sinuun vaipunut. — Sai lemmen
merkin ja surmatyön hän muka sulta.

ZENOBIA (huohottaen ahdistuksessa):

Oh —
(Kuin todistuksen heittäen.)
Mut tuiman kuolintuomionpa oitis
sai surmaaja!

KLEANTHES (hyväntahtoinen iva äänessään):

Niin — Nimrod tuomitsi,
mut ihmeen kautta luokse paimenorjain
pääs pakoon murhamies — näin kerrottiin,
en näkemässä ollut.

(Zenobia masentuu sanattomaksi, Nimrod saapuu palatsista kiireisin
askelin, pidellen avattua pergamenttia molemmin käsin.)

NIMROD (katsoen koko ajan pergamenttiin, jämeällä äänellä):

Aavistukset
pahimmat voittaa kauhunviesti tää:
Rajalta Eufratilta laumoin hyökkää
Sapores Sassanidilainen, jonka
löi kymmenesti Odenatos vainaa,
sun sankarpuolisosi. — Tappiot
nää hirmuvalat vannoin maksaa nyt
tuo Artaxerxeen poika: Kaupungit hän
poroksi polttaa, keitaat autioittaa -.
— Suvulles surmaa uhoo viime polveen,
sun nilkkas soljet vannoo katkovansa
ja poikas päätä pyytää. — Nosta kansas!
Pelasta meidät, jalo valtiatar!
— Näin Arpad-linnan päämies ilmoittaa,
ja sanain summa: valtatuolis horjuu.

KLEANTHES (puoliksi itsekseen):

Siis eess' on hyppy huima —

NIMROD (antaa pergamentin Zenobialle):

Mitä käsket?
(Hetken hiljaisuus. Zenobia on kuin tainnoksissa.)
Mun neuvoni — —

ZENOBIA (pimeydestään singoten yhden ainoan ajatuksen):

Pelasta poikani!

NIMROD:

Siis kansa tarpeen.

KLEANTHES:

Villitsijäin kansa!

NIMROD:

Ne maahan lyötäköön, niin lauma meidän.

ZENOBIA (ääni vihaa värähtäen):

Longinus!

NIMROD:

Hajoita ja hallitse —
se vanha valtatemppu on ja tietää:
lihottaa meidän riita Rooman valtaa.
Sit' yllyttääkseen esti Rooman preetor
mua esivallan miekkaa käyttämästä
noit' aatteen kätyreitä vastaan, mutta
nyt turma tempoo kumpaakin ja heikko
perin on yhden legionan mahti.
Molemmat kansaa tarvitsemme nyt. —
Siis kutsu preetor neuvotteluun, pyydä
ett' oitis lähettää hän vartion,
jok' kahleisiin lyö räyhääjän — — Ja sitten
julista kansalle, ett' aikanaan
sen kaikki vaatimukset täytät, jos
Sapores barbarin se lyö.

(Katsoo Zenobiaan kysyvästi.)

ZENOBIA (purkaen loukatun vihaa):

Se hyvä. —
(Nimrod poistuu palatsiin.)
Longinus parjaaja saa palkan, nyt!
Hän tuotakoon kuin orja rääkätty -.
Verissään maahan lyököön otsansa,
rukoillen vannokoon, ett' inhat juorut
peruuttaa kaikki.

(Prinssi ja Lankha saapuvat puutarhasta.)

ATHENODORUS (rientäen äitinsä luo):

Hyvää huoment', äiti!
Näin ihmeit' ihanoita tuolla! Näin,
ett' oli liidellessään perho kirkas,
mut siivet suljettuina harmaa vain.
Selässä tummat juovat, kuultosiivet
päin päivää välkkäin mehiläiset kiiti.
— Kuparinpunaisena kulki santatie,
ja lehtein täplävarjot sirotellen
sen pyörylöillä pienoisilla peitti,
kuin talja pantterin — niin kiersi tie — —
Oi, silloin kaunotar Elisa saapui
mun kaipaavaisen luokse! Varjot nuo
kuin tummat ruusut vartalollaan häilyi.
Ihastuneena sanattomaks jäin,
hän armaan huomenensa lausui, kuulsi
kuin mehiläisen siipi silmäluomi,
lomitse hämärripsein huikaiseva
heloitti taivas — — Uni viimeöinen
niin totta ihanaista ennusteli — -.

ZENOBIA (hyväillen kiihkeästi):

Viattomuutes kaunoisempaa vielä.
— Mut ylen paljon mulla huolta nyt —
palatsiin saatan sun.

(Ojentaa pergamentin Kleantheelle. Zenobia, prinssi ja jäljessä Lankha
lähtevät. Kleanthes istuutuu katoksen suojaan ja avaa pergamentin sitä
lukeakseen. Kiihkeästi keskustellen saapuvat pääportaita Charisbe ja
Tadmar.)

TADMAR (huomaten Kleantheen):

Kleanthes, kuule.

KLEANTHES:

Mik' ihme piikaisella touhu.

CHARISBE:

Tuolla
torilla oltiin —.

(Zenobia ilmestyy toisten huomaamatta vasemmalle.)

TADMAR:

Templin portailt' yläviltä
Longinus puhui — —

CHARISBE:

Kauheit' asioita
hän pauhas mustin huulin: Valtiatar
on muka syypää rikoksiin ja hovi
vain orgioissa mässää, niin hän karjui,
Elisa melkein viitan liepeill' istui
tuon profeetan — —

ZENOBIA (astuen kiireesti keskustelevain luokse):

Vai niinkö julkeasti
jo lyödään mua! Kaikki tarkkaan kerro!

CHARISBE (peitellen):

En tarkempaa — — sit' ilvettä ma — —

TADMAR (ehättää apuun):

Meluun
tuo hukkui puhe kaikki — —

CHARISBE:

Julkeammin viel' uhkaili hän Rooman preetoria — —

(Palatsista saapuu nopeasti Nimrod.)

NIMROD (ottaa pergamentin Kleantheelta):

Tääll' eikö preetor vielä?

(Kääntyy levottomana oikealle, katsoen puutarhan
tielle, jää sinne hetkeksi seisomaan.)

ZENOBIA:

Roomaakin
siis uhkaa mies! Uus Caesar tottakin.

KLEANTHES:

Hän aivonsa, nään, maalle puhuu, niinkuin
on profeetoilla tapa.

ZENOBIA:

Orgioihin
saa tottakin tuo kerjäläinen tulla!
Nyt orjat tänne! Kukkuroilleen pöydät
nää herkkuja — —

(Tadmar ja Charisbe kiirehtivät palatsiin viemään sanaa orjille,
jotka heti alkavat kantaa hedelmämaljakoita ja viinejä pöydille.
Samalla palaa Nimrod palatsiin.)

Hän herrain pöydiltä
saa niellä jätteet, joilla myrkkyjuuren
on maku kitkerä, ja väkiliemet
niin suolaiset mies juokoon palan paineeks
ett' etikkaa hän armoks anoo —
(Väsähtyen)
Sitten
Sapores barbaari voi tulla — — haudaks
saa muokata tään keitaan mulle.

KLEANTHES:

Pois,
pois murhe meiltä!

ZENOBIA:

Entäs — nauraako
Kleanthes nauraja, kun raunioihin
niin sorretaan Zenobia?

KLEANTHES (syttyen):

Kas silloin
lyön hurmas marmoriin! — Tai kuoloos kuolen,
jos vaskikynnyksellä kanssain naurat,
ett' ontot holvit nauramastas raikuu
ja kalma mykkyytensä unohtaa — —

ZENOBIA (on siirtynyt vasemmalle, mukaan unohtuen):

Humussa juhlan turma juotaisiin —

KLEANTHES:

Kuin taatelviini!

ZENOBIA (yllä kuumemmin):

Taikka hunajaan
pisar sen kätketään —

KLEANTHES (yhä hurjemmin):

Ja niskaan tuima
elomme seesam-ryyppy ryypätään!

ZENOBIA (surumielisesti):

Lie silloin hämärä —

KLEANTHES (kiihkeästi):

Ja suudelma
kai hehkuu huulillas — kuin nyt.

(Aikoo temmata Zenobian hehkuvaan suudelmaan. Vasemmalta puutarhasta
Kätyri tarkastellen vuorotellen puutarhaan ja etu-alalle päin.)

ZENOBIA (työntää pois ja nojautuu väsyneenä taaksepäin pylvääseen):

Mull' inho
nyt jäseniä lamaa. — Kuolos laatu,
ei lempesikään kuuluvan näy mulle — —
(Kuin äkkiä selvän selkeyden löytäen.)
Sin' et oo sankari!

(Rientää pois palatsiin.)

KLEANTHES (tuijottaa hänen jälkeensä hetken totisena, sitten
lauhtuu irooniseen hymyilyyn):

Vai sankari —

(Kääntyy, aikoo vasemmalta puutarhaan, Kätyrille.)
Ken sankar on, sa sano, kiero mies.

KÄTYRI:

Kenellä veri kiertää vastapäin
kuin mulla, Kätyrillä, päähän tulvii
— eik' alaruumiin puolle, niinkuin sulla —
ja kohisee, ett' aivot sekavoittaa,
näkyjä näyttää, luulon ihmeen nostaa,
ett' aurinko ei varjoansa heitä,
se kiireelle jos sattuu sankarin.

KLEANTHES (nauraen):

Vedestä liian sameasta sait,
mies, vastauksen.

KÄTYRI

Sekaan koukun heitän:
Hovissa täss' on vaivaisia vain,
ei sankareita — —

KLEANTHES:

Väkä koukkuun vielä,
ehk' onkees kiiski tarttuu.

KÄTYRI:

Syötti myös,
lihasta vaivaisien näiden —

(Viittaa palatsiin.)

KLEANTHES (antaa rahaa Kätyrille):

Tuossa
kas alkuun kultakala, apinan
on siinä kuva, hyvä peili sulle.

(Kääntyy hymyillen vasemmalle. Kätyri kumartaa ja viittoo hetken
puutarhaan. Pääportaita astuu goottilainen Taurus, jonka jokainen
jäsen ja liike uhkuu nuorteata ja ilomielistä taisteluvoimaa.
Päivän ahavoittamista kasvoistaan huolimatta hän näyttää vielä
melkein nuorukaiselta.)

KÄTYRI (seuraa Taurusta, joka astuu reippaasti etualalle, uteliaasti
aavistellen.)

Centurioko saapuu eikä preetor — —?

TAURUS (rennosti):

Centuriokin joskus preetor lie —

KÄTYRI (yhä utelevammin):

Jos esteen herra saa —?

TAURUS (rehevästi):

Sen saikin ukko.

KÄTYRI:

Ähää —

TAURUS

Hän ammees' selkänahan poltti
— pahasti polttikin — ja vihoittavan
sai viirun kaulaan — —

KÄTYRI:

Ol' orja kuminaa ja näpsän verran
kai pärskäjuurta liikaa pannut kylpyyn?

TAURUS (nauraen):

Ja — ryytineilikkaa myös nauttinut
ol' liiaks herra viinin höysteeks — —

KÄTYRI

Jotta —

TAURUS

Hän pyörtyi — kaulaketju kireälle
kuin hirttonuora —

KÄTYRI (riemuiten):

Nikamista niks!
Ja sin' oot legioonan herra!

TAURUS

Mutta
mit' aikoo Nimrod?

KÄTYRI (viittaa pöytään):

Tuottaa preetorilla
Longinus tuomiolle juhlaan tänne.

TAURUS

Thor moukarherra! Heiltä valuneet
kai silmät päästä! Legioona valmis
ja kansa myös on kapinaan. Luo Nimrodin
mua saata.

(Poistuvat palatsiin, ryhmä orjia saapuu samassa
kannuineen ja maljoineen. Kätyri nopeasti takaisin.)

KÄTYRI (vasemmalla seisten):

Hei liehukaa ja haaska lyökää
kemuihin teurahaksi, laaksot juoskaa
ja paimen räämäsilmä vuohineen
ja sankareitten sankar seppelpää
te pöytään tuokaa, haaskast' alkaa kiista.

(Ryhmä orjia jää Kätyriä töllistelemään, kuin seurakunnaksi.)

Oon poika sekasorron, kärsiväin
oon karsasilmä veli. Tuhon onni
on totuus viimeisin, Se tietäkää,
te onnen kierosilmän parkulapset,
ja riehukaa, siks kunnes elukkain
taas lajia te ootte tarkalleen
Takaisin kaaokseen!
(Hohottaen, puoliksi kiukuissaan)
He, seurakunta
on harras tyhmyyttään.

(Viittaa orjia hajaantumaan.)

TAURUS (saapuu vasemmalta voimakkain askelin):

Taas alkaa retki,
kuin kotomailta, Taurus-vuorilt' alkain,
se kerran aljettiin ja veljein kanssa
solasta toiseen, vuorilt' alamaihin,
yli virtain, kautta kaupunkein
me retkeiltiin. Siit' alkain temppu
yks ainut auttanut on miestä tätä:
Sivalla nopsemmin kuin vihamies
ja arpapeliss' arpa vedä voiton.
Taas temppu luonnistui ja preetor paksu
sai itse kylvyn, jonka mulle aikoi.

KÄTYRI:

Mit' teolla lupasit?

TAURUS:

Lupasinhan
profeetan pilkattavaks herrain tuoda.

KÄTYRI (viitaten pöytään saattaessaan Taurusta taka-alalle):

Mut tuomariksi tuotkin — —

TAURUS:

Juhlavieraaks,
ja kuokat myötä seuraa. — Läsnä olkoon
myös haamu preetorin.

(Menee tuimasti pääportaita alas. Kätyri palaa vasemmalle, kurkkailee
odotellen pylväikköön. Tadmar, Charisbe ja kolme muuta hovinaista
saapuvat.)

KÄTYRI (ottaa heidät vastaan kumarruksin ja vie heidät oikealle):

Oi, lotusumput,
niin punaiset kuin tummat, suvaitkaa — —

(Saa järjestetyksi nauravat neidot kahteen ryhmään seisomaan.)

Kas noin — tuoll' yllä tuoksuu santelpuu
ja surraa mehiläisten parvi — kaikki
siis ympär lemmenmerkit. — Järjestys
on oiva tää! Kuin lempi ruusuista
ja mustaa on, niin tässä hehkuvaa
ja tässä tummaa silkkihipiältä
on parvi neitojen.

CHARISBE (ilakoiden):

Vain punainen
kuin liekki lempi on!

TADMAR:

Muut' eipä lempi
kuin pohjatonta mustaa.

(Syntyy naisten välille riemukas riita. Sanat
'punainen', ja 'musta' kuuluvat väittelystä.)

KÄTYRI:

Hiljaa — hiljaa — —
Nyt saapuu kristitty — — Se kirjavaa
siis on — —

(Astuu Geseriä vastaan, joka tulee palatsista.
Geserin kasvot ovat kalvakkaat, kääntymyksen ja uskon hurmio ovat
niihin painaneet jälkensä. Hänen viittansa liepeillä on vielä
merkkejä tahraisesta esikaupungista.)

GESER (portailta):

Uus aurinko ja lunastaja
meit' armoin puhdistaa.

KÄTYRI (johdattaa Geseriä kumarrellen naisten luo):

Mun tuntoani
profeetta, huoli, hätä vaivaa — —

GESER (isällisen lempeästi):

Mulle
sun huoles usko, poikani.

KÄTYRI:

Ma pelkään — —
Siell' että lienee päiväntasaajalla
viel' uskoon kääntämättä — paviaanit.

(Pujahtaa taka-alalle.)

GESER:

Oasta tästä kruunuun marttyyrin
sua kiitän, Herra. Halvan pilkkaajan
suo kerran armos löytää.

(Pari naista kääntyy hänen puoleensa ja alkaa keskustelun. Palatsista
tulevat keskustellen Nimrod ja prinssi, takanansa Lankha. Hetken
perästä Zenobia ja vasemmalta puutarhasta viimeisenä Kleanthes, joka
asettuu neitojen parveen. Kätyri ja Lankha palvelevat aterioivia.
Zenobian synkkä ilme vaimentaa hetkeksi koko seuran painostavan
hiljaiseksi. Äkkiä kuuluu lähempänä kansan riemuhuutoa ja melua.
Joukosta kuuluu hämmästyneitä huudahduksia.)

ZENOBIA (ponnahtaa seisomaan):

Kuinka,
tääll' eikö riemu riitä, naurakaa,
ma käsken.

ATHENODORUS:

Meille Lankhan kertoa
suo tarinoita.

CHARISBE:

Runo laulaa suo
Kleantheen meille, valtiatar.

(Taas kajahtaa kansan huuto.)

KLEANTHES (nousee malja kädessä):

Suokaa
mun malja juoda punahuulten vuoksi!
— Kas enpä vedenpaisumuksen tullen
Melpomeneen ma valitusta laula
vaan lemmenpurren viime keinuntaa.
— En tulivuoren partahilta etsi
mait' autioita, viinimaita etsin,
Hefaistoon rakkahinta rypälettä.
— Syön omenoita hurman myrttipuusta!
Lyön Afroditen oinaan teurahaksi
kemuihin viimeisiin ja kalman pöytään
vien ilojuhlaan kaikki pettämäni,
kaikk' armaat pettäjäni — —

ZENOBIA (keskeyttäen):

Vaikene —
tuot' on jo liiaks kuultu.

ATHENODORUS (Kleantheen juodessa maljansa ihastuneitten hovinaisten
kanssa.)

Prinssi Raman
ja valkeuisen Sitan lemmestä
nyt saahan Lankha — —

ZENOBIA:

Paremmin
ehk' orja laulaa.

ATHENODORUS:

Lankha kuninkaan,
Ravana-jättiläisen verta on — —
Oi kerro, kerro!

LANKHA (epäillen):

Jos niin prinssi tahtoo:
Ravana, kantataatto mun, ol' ankara
ja sankarsilmä mies — niin kertoo vanha taru —
Meressä Indian hän kaukahista saarta,
— min mukaan mull' on nimi vielä — valtikoi,
oi' onnellinen, sopasorja, karjarikas.
Mut eestyessä ajan taantui onnen pyörä:
Hän tukaloitui kartanoiseen riemuun, rauhan
niin nuotioihin kyllästyi ja uhrijuhliin.
Hän kuolinnuotioita halas, tasarintaa
taas ottelua tuimaa, vierast' orjatarta. —
Niin laivaan laitavaan hän astui jousin, keihäin
ja viidakkoiseen, kansavaan nyt hyökkäs laaksoon,
miss' uljasmieli prinssi Rama hallitsi
ja kuultavaista Sitaa, kaunist', uskollista
kuin onneansa palvoi. — Taattoin taatto voitti
ja vaimon ryösti, itkusilmän vaikeroijan
merelliseen toi kartanoonsa. — Mutta rikos
tää huusi pilvet puhki, jumalihin yltyi
ja näiltä tummanpuhuviksi muodon muutti.

(Puutarhasta kuuluu kohinaa ja liikettä, oikealle nousee Longinus,
toisella puolellansa Taurus ja toisella legioonasotilas. Heidän
takanansa kansaa näkymättömissä. Varsi norjana ja silmät suurina
hehkuen kulkee Elisa heti tämän jälkeen vasemmalta puutarhan
portaista pylvään luo palatsin portaille, jonne jää Longinukseen
herkeämättä katsoen sisäisen riemun vallassa seisomaan. Prinssi
katsoo lakkaamatta Elisaa.)

(Longinus seisoo levollisena paikoillaan puettuna yksinkertaiseen
harmaaseen viittaan. Ei miehinen voima ole riutunut hänen vartalostaan
eikä sankarikauneus hänen kasvoiltaan, vaikka poskipäät ovat kuin
liekin kuluttamat ja kulmakarvat juoksevat kulmallisiila niinkuin
lentoon nostetut siivet ja niiden väliin helposti uurtautuu tuima
juonne. Hänen silmistänsä paistaa välkehtivä levollisuus. Koko
hoviseurue säpsähtää.)

ZENOBIA (katsomatta lainkaan tulijoihin):

Sa jatka, orja.

(Taurus aikoo astua pöydän luo, mutta Longinus viittaa hänet takaisin
ja vaimentaa kansan ääntensorinan. Syntyy täysi hiljaisuus.)

ZENOBIA (toistamiseen):

Tarinaasi jatka!

LANKHA (jämeällä äänellä):

Merestä kerran — aamun autereisen tullen
— koralliriutta mantereesta saareen saakka
nous jumalaisten jylyst' ankarasta, luontui
jumalten sillaks ihmeiseksi —. Sotijoin
nyt tuimin syöksyi saarelmalle prinssi Rama,
taas riisti rinnallensa kutrikulma Sitan,
ja Sudrain sukuun näänsi taattoin heimon, vannoi
ett' aikain kautta kirottuna vaeltaa
Ravanan heimo saa. — Mut oikeus ja armo
on jumalilla punnuksia saman vaa'an.
Korallisilta hohti jälleen, opettaja,
mies paisteotsainen sai saarimaalle, lausui
nimessä jumalten, ett' aikain pitkäin vierren
taas suku tshandalain ja periheimo sudrain
käy arvoss' ihmisten, käy armoon jumalten. — —
— Kai tälleen päättyikin jo taru — —.

ZENOBIA:

Siis
vihaani vikapää nyt tänne tuokaa.

TAURUS (ottaa Longinuksen käskystä takanaan seisovalta sotilaalta
murhatun preetorin pään, joka on verhoon kääritty, vie sen hoviseuran
eteen ja riipaisee verhon pois.)

Suu syömärin — pää preetorin kai seuraan
on tervetullut.

(Naiset kirkaisevat ja juoksevat kauhuisina vasemmalle pylväikköön.)

NIMROD:

Preetor murhattu!

TAURUS

Ja legioonan päämies olen minä.

NIMROD:

Revittää koirillaan sun caesar Claudius.

TAURUS

Hän ruttoon kuoli hiljan Meesiassa.
— Toi tiedon siitä merimiehet, joit' on
kosolta tuolla, kysy heiltä.

NIMROD (epätietoisena):

Siis
sotilasväkivaltaa — vallanvaihdos —
— Mit' aiot, päämies?

TAURUS

Miekkaa välkyttää
mua mahtavamman käskyn mukaan.

NIMROD:

Ken
uus imperator on?

TAURUS

Ei kenkään, riehuu
uus sekasorto Rooman puolla. Mua
Longinus käskee. Kansan, sotilaat
hän nosti, liitti liittoon — —.

NIMROD:

Antavas
tuon miehen vannoit meille.

TAURUS (nauraen):

Viekkaus
on tarpeen taistelussa. Teidät kaikki
Longinus tuomitsee.

(Nimrod jää sanattomaksi.)

ZENOBIA (astuu esiin):

Ja vartiosto? —

TAURUS

On vangittu ja vartijoina porttein
on meidän miehet.

(Zenobian ja Longinuksen katseet kohtaavat, viipyvät toisissaan.)

LONGINUS:

Hätä ontevaposki on huutanut torveen!
Hädänlapset sen kuulleet on kuulevin korvin,
Mut teille järkeä vailla
janon, näljän on parkuva huuto,
te oottehan kylläisyyttänne sairaat.
Ja niin ajan ankara totuus
on teille kuin lapsille lääke:
vain karvaus kielelle maistuu,
mut terveys, maljaan kätketty, ei.
Peripenseät teillä on korvat:
Vain räikeän kuulette äänen
ja huutajan ryntäät luisevat näätte
ja käännytte pois.
Mut että on maailmansielu
joka parkujan palje ja rinta,
sit' ettehän tunne lain.
— Vain lyötynä maahan
noin ympäri mestatun pään,
verisurmanne eessä ja riehuvan joukon
kyky teillä on kuulla —
ja tuomio ensin nyt kuulkaa:
En huuhkaja oo minä murhan ja palon,
en päitänne leikkaa,
vain valtikkakotka,
tuo norsunluinen, nyt toisin lentää:
verenkierron se Phoeniks-linnulta saa,
punasiivet ja kellervärinnan.
— Zenobia, sankarivainaan puoliso,
mun neuvoni mukaan
saat ohjata lentoa sen.

ZENOBIA (tyynen ylpeästi):

En pyytänyt lie armonanteitasi,
Athenodorus, poika kuninkaan,
on synnyn, vuotten armost' astuva
koht' oikeuteensa, valtaistuimelle.

(Kansassa melua.)

ÄÄNI (joukosta):

Oot puolisosi murhaaja! — Ja narri
on lempes viimeinen, äl' ylpistele.

(Zenobia horjuu lyötynä vasemmalle ja Kleanthes
vavahtaa. Yhä uhkaavampaa melua.)

NIMROD (siirtyen oikealle etualalle, yksin):

Viel' uutinen on mullakin.
(Vetää viitastaan pergamentin.)
Tää tieto
suunpieksäjille sama lie kuin syksyin
on paimenlasso hyppyvasikalle.

(Astuu Longinuksen eteen ja ojentaa tälle pergamentin.)

Pään mulle lupasit — ma vastalahjaks
suon tärkin tehtävän tään seuraajalle:
Sapores Eufratin taa lyö.

LONGINUS (äkkiä, silmättyään pergamenttiin):

Sa ruoska
oot ollut kansalle, sit' ajanut
kuin sierainnuorin nautaa, ikeen raskaan
veroista Rooman sille niskaan lyönyt.
— Näin vanhoill' asehilla voittavas
Sapores-jättiläisen luulet — Taurus,
palatsiin saata säilöön tomuiseen,
mut turvalliseen Nimrod mahtava.

NIMROD (kahden sotilaan välissä vietäessä palatsiin):

Oot lempeä, oi 'onnen messias,
mut onnelles se hinnan kallistaa.

ZENOBIA:

Sin' ootko sankari?

LONGINUS:

Sun suojaajasi.

ZENOBIA (astuen askeleen lähemmäksi):

Oi neuvo suo ja näytä tie!

LONGINUS (lähestyen Zenobiaa):

Nyt irti
julista Tadmor Roomasta ja kansan
niin voita luottamus.

ZENOBIA (epäröiden, mutta kuin lumon alaisena siirtyen oikealle):

Mun huimimmalle
viet tielle nyt — —
(Kansalle.)
Mua kuule, keitaan kansa!
Käsivarttesi vahvain turvissa suo
ja sankaris uljaan uusia teitä
mun kulkea päivää päin —
Tää syntymäkeidas Roomasta irti! —
Niin riemulliseksi kuin ennen vanhaan — —
ja palmujen alle kartanot aimot — —

(Kansan suosiota. Zenobia katsoo epäröivästi Longinukseen.)

LONGINUS:

Me voiton saimme vertoja vailla!
— Elon aurinko eiköpä teille
niin aamuin noussut ja laskenut illoin
kuin paria-koiralta saanut
ois ruskeanpunaisen värin.
Ja kun vuotanut illoin ol' auringon veri,
yö huohotti rintanne luissa
kuin sairaus, kuume ja kauhu,
te vietitte kuolevan öitä
kuin haudalla maaten,
min ympäri orjantappura kiertää
ja lepakon valitus yllä.
— Nyt toisinpa aurinko nous:
kevätentein ja Leijonamerkein!
Sapores ja parttien ratsut
yl' Eufratin kahlatkoon —
mepä päistäriköin, helovaljakoin
itävirtojen taa, tanamielin ja miekoin
ne lyömme taas —
(Kansan hyväksymishuuto)
Itä barbarilaumoin
verokuormin ei Rooma meit' estää saa.
Meill' oikeus onneen maalliseen
oman keitahan kentillä olkoon.
— Ken miehistä kotiin jää,
majat tuolla toisiksi muuttakoon
kera naisten uurasten, paistavaolkain.

(Riemuhuuto.)

ZENOBIA (ihastuneena):

Mun aatokseni aivan lausuit noin.

LONGINUS:

Ne nouskoot 'palmuin ja yrttien keskeen,
mut ohdakeyrtit polttelevaiset
tai maitoa karvasta heruvaiset,
okapiikkiset pensaat ja myrkkykeisot
pois tanhuan mullasta repikää.
— Vedet vuoltevat virratkoot
ohi kartanon kaikilta puolin.
Ken mainetta janoo, hän veistäköön
oven auringon nousua kohti.
Ken tuoksuvakutrisen vaimon,
ja lapsia, karjoja toivoo,
koht' armasta länttä sen kääntäköön.
Mut' antimet kaikki tuo etelätuuli.
— Majat tuolla näin uusiksi luokaa!
Puutarhaan goottien legioona jää,
muut retkelle valmiiks ja kuokan varteen.

(Viittaa kansaa poistumaan.)

ÄÄNI kansasta:

Eläös kauvan, messias keitaan!

JOUKKO ÄÄNIÄ:

Oot onnen herra! — Oot onni kaikkien!
— Oot riemu kaikkien!

(Kansa poistuu äänten sorinan vähitellen haipuessa kuulumattomiin.
Taurus myös sotilaineen. Kleanthes ja hovinaiset paitsi Elisa
lähestyvät riemuiten Longinusta. Elisa jää pylväikköön, myös prinssi
ja Lankha. Geser oikealla etualalla, taempana Zenobia.)

KLEANTHES (leikki ja ihastus äänessään):

Oot tottakin
profeetta uudenlainen. Luulen melkein:
"kera naisten paistavaolkain"
nyt työhön ryhdyn.

ELISA (oikealta):

Kuule, voittaja!
Oliiviseppel lehdost' Artemiin
suo meidän sulle noutaa. Kaikki voitit
ja armahdit — —

LONGINUS (kääntyen naisten puoleen mutta enemmän itselleen puhuen):

Tääll' eikö hietamailta
viel' äsken tuullut vaskenkarva pilvi,
uhonnut vihan kitkeräistä tulta
ja pahaa tahtoa mua vastaan. — Mist' onkaan
tää tullut kirkkauden ensi ääni,
kuin halki ilmain — tai kuin tummennoista
nyt alttiin maan sois aamun ensi tuuli.

(Nostaa katseensa suoraan Elisaan.)

ELISA (kuin arastuen äskeistä rohkeuttaan):

Sun kuulijasi halvin. — Seppeleen
ma saanko sulle laittaa — niin ma pyysin.

LONGINUS:

Niin — oksalt' onni taita kaikille —

TADMAR:

Ja kaikkein voittajalle!

GESER (kiihkoisasti):

Katoovaista
vain varjoa sun voittos maallinen!
Vain yks on voittaja, uus aurinko!
Vain ristinpuulla riemu! Kaikki voitti
ken karvast' etikkaa kuin hunajaa
joi huulin vaivatuin. Autuuttain
en hernerokkaas myö, en valtakuntaa,
mik' kohta taivaan pilvist' aukeaa — —
(Nostaa ristiä rinnaltaan.)
Täss' Saulukselle merkki tappion
jos kääntymyst' ei tee. Sun suurin syntis
on hyväks luulla ihmisparkaa, luulla
ett' unhoon haihtuis synti lankeemuksen
jo täällä alhoss' alavassa.

LONGINUS (hymyillen):

Niinkö
oot heikkouskoinen eess' ihmisen?

GESER:

Keruubit paratiisin porteill' on!

LONGINUS:

Nuo pedot siivekkäät voi lyödä maahan.

GESER:

Oot Antikristus! — Sen on käskenyt
mun Herra huutamaan.

(Kiireesti palatsiin.)

LONGINUS:

Oon tuota kuullut
ma Aleksandriassa monet kerrat
ja tunnen oppinsa. He ihmettä
tuolt' yltä taivahista, alta maan
ja kaikkialta vuottaa. Ruumiist' irti
he ruoskin, kuohimalla synnit riistää,
ja marttyyreiksi tulla viime päätös
on oivan oppinsa.

KLEANTHES:

He maata vihaa
ja ihmislihaa — monimutkaisempi
ei liene oppinsa — Mut, armaat naiset,
on seppeleellä kiire.

(Kleanthes, kaikki hovinaiset, prinssi ja Lankha poistuvat palatsiin.
Kahden jääneiden Zenobian ja Longinuksen välillä hetken hiljaisuus.)

ZENOBIA:

Jättiläinen —
Ken oot? Mist' oot sa tullut? Mistä voimas
näin etees maahan lyödä?

LONGINUS:

Teidät löin
vain eteen' itsenne, ei mun.

ZENOBIA:

Noin kieltä
äl' ankaraa sa haasta, hiuksillas
niin onhan tuore loiste, rantamilta
kuin oisit merten läikkypisaroita
sa niille saanut.

LONGINUS:

Haaksirikkoisena
myös laahannut oon raihnaan ruumihini
rutarantaa päin ma — monet kerrat.

ZENOBIA:

Sitten
oot uhrin polttanut ja maljan juonut —

LONGINUS:

Tai viinin tumman sieluin liejuisin
oon uhrituleen lyönyt — sammuttanut
sen räivin pilkoin.

ZENOBIA:

Viisautta niin
manalta tuonut olet kuolotonta,

LONGINUS:

Niin kerran luulin —

ZENOBIA:

Kunnes valjakkoon
sa riemun astuit hulmuharjan, niinkö?

LONGINUS:

Sen nähdäksein, ett' alle vaunujen
niin liian monet nääntyi orjat,
vain Caesar-elukoita vaunuiss' istui
ja narriapinoita ympärillä. —

ZENOBIA (viehkeästi):

Taas eksyt aatelmiin, sull' eikö mulle
oo lohdun sanaa?

LONGINUS (kiihtyen, äkkiä):

Kerran kolmannen
sun tällä erää nään. Et ole vieras —

ZENOBIA:

Mun nähnyt olet? Millä mielin —?

LONGINUS:

Näin
sun ajelulla — näin sun temppelissä.

ZENOBIA:

Mit' aattelit —?

LONGINUS:

Kuin kaukainen ja ylväs
kuin vangittu, mi sankaria vuotti —
niin läikyttelit mieltä eri kuvin.

ZENOBIA (voitollisena):

Pelastamaan mua saavuit tänne!

LONGINUS (jälleen ankarasti):

Saavuin
loasta auttamaan sua pois!

ZENOBIA:

Loasta!

LONGINUS:

Loasta nautinnon! — Sun synkkä mainees
tuon ensi näkemän niin vaivaks vaihtoi
kuin mun sa oisit pettäin surmannut
ja surmaajalle lemmen suonut, naurain
mua houkkaa kaukahista vainajaa.
— Sun ihanuutes näin, mun mieltäin kiihdit
kuin luojaa luomus. —

ZENOBIA (äänessänsä iva):

Tai kuin messiaalta
vie mielen vaimo syntinen — vai kuinka?

LONGINUS (vaihtuen ankaraksi taas):

Kuin luojaa luomus, joka rumentunut
on alkumuodostansa.

ZENOBIA:

Nainenko
siis aattees alku, kansan nostaja?

LONGINUS:

— Soperrat ivaa itseäsi vastaan:
Viattomuus ei pilkan kieltä taida
ei tarvitse, vain peiteltävä rikos
sen lonkeroita loukostansa työntää
ja pimeyttä puoltaa. Hiljenny,
vapahda itses — murhatyöstä, yöstä,
mik' yllä kulmais häilyy parhaillaan.
Sit' ilman sua puhdistaa en voi
ma kansan eessä. Kansan vuoks sen vaadin.

ZENOBIA (Longinuksen heltiämättömän katseen alaisena vaipuen tätä
alemmaksi istumaan):

Ken oot sa, daimon, silmä pohjaton —
sun kuultos alla synnit kaikki tavaan,
niin tarkkaan kuin nyt kuolon verkkoja
sun eessäs selvittäisin: Puolisoni
ol' ankara ja synkkäkulma herra
yl' alamaisten ruumiin, sielujen
ja mun. Oi ymmärrätkö silmän lumon,
tuon tuhat turmaa, hurmaa välkkyväinen,
tuon riutuvaista kieltä haastavan,
min nuorukainen jännervoimakas
luo varjoss' istuvaan, taa huntujen.
Tuo kaunis surmamies loi puoleen mun
sen monet kerrat, kunnes reväistiin
pois verkot ilkeät ja synti juotiin.
— Sapores hyökkäs silloinkin ja poissa
ol' Odenatos täältä, mutta viesti
mun lemmestäin hälle vietiin, surmaa
mun pääni päälle mietti herra julma.
Mun tietämättään läksi nuorukainen,
rajalle läksi, surman suoritti,
pakeni tänne taas, sai tuomiolle. —

LONGINUS:

Ja sinä armahdit!

ZENOBIA:

Ma pakoon päästin.
Oon nainen vain, min ihanuus ja autuus
on heikkous. Mun vuokseni hän löi!
Tuot' uhmapäätä, valkeaista kaulaa
en haavoittaa ma voinut pyövelkirvein.
— Hän katujana läksi, vaskiportti
kumahti lukkoon —

LONGINUS:

Sinä lankesit,
ain' eelleen lankesit.

ZENOBIA:

Hurjistuin,
verelle tälle lainkaan sopinut
ei katumuksen puku! Tuomitse.
Oi, armahda!

LONGINUS (heltyneenä, nostaen Zenobian ylemmäksi, lähemmäksi
itseänsä):

Näin meillä, 'profeetoilla',
meill' etsijöillä liekin aina! Kiihko
meill' lemmen helmi myrkkymaljast' ottaa,
pedoilta riistää, syyttäin soimata
tuot' uhriparkaa, murhein nauttia. —
— Oi nouse, ylemmäksi nouse mua.
Sun kansan eessä kirkastan, ei kenkään
sua enää parjaa.

(Nousee aikoen nostaa Zenobiankin.)

ZENOBIA:

Viel' en nouse, taakka
pois nosta toinenkin, mik' armas on,
mut raskahammin painaa mua kuin oma
mun kohtaloni. Poikani! Hän yksin
voi vaatia sult' oikeutta. Puhdas
jos yksikään on ollut askeleeni
hän puhdas on, hän syytön onneton
ja sairas, jolle lemmen tuoksu pyhä
on onni loittoneva. Mitään muuta
elossa mun ei juurta vankkaa niin,
niin sitkeää kuin side poikaseeni.

LONGINUS:

Oi, nouse, nouse, poikas huolletaan
ja terveeks tehdään. Kenkään tääll' ei loukkaa
viattomuutta.

(Nostaa Zenobian, liikehtivät yhteisen riemun vallassa.)

Kahden voitamme
me kaikki. Utareista laiskan maan
mink' oomme juoneet raakalaisen verta,
hapanta inhon rieskaa, riettautta,
sen kaiken tulell' uuden auringon
nyt paahdamme ja puhdistamme pois.
— Käy linnaas valtiatar, seuraan sua.

(Zenobia palatsiin; pylväikön edessä Longinus
ikäänkuin sisäisestä voimasta vielä pysähtyy.)

Oi, jumaluus, jo ihmettele kerran,
sun raaka luontos kuinka poljetaan
nyt alle ihmisen ja maisen onnen —

(Aikoo vasemmalle, mutta vastaan astuu Kätyri sulkien tien.)

KÄTYRI:

Tulossa seppelein ois naisten joukko,
mut estin heidät —

LONGINUS:

Miksi?

KÄTYRI:

Voittamatta
oon minä vielä. — Palvelusta tarjoon,
mull' ansioita. Goottilainen Taurus,
mult' opetusta murhataidoss' otti.

LONGINUS (jyrkästi):

Ken oot?

KÄTYRI (nopeasti):

Ma kilpikonna poimuselkä
oon maasta varjojen, mua konsanaan
Akilles sankarit ei juosten voita.
Mut suurimmalle heistä uskollista
ma palvelusta teen, mua nopsempaan
yölepakko, tuo nahkasiipi kettu,
ei öisin lennä.

LONGINUS (nauraen):

Lienet narrein narri!
Hyvällä päällä oon sua kuulemaan.
— Ja millä taidoin virkaa hoitaisit?

KÄTYRI:

Niin tarkkaan ihmiskielt' ei papukaija,
ei käen ääntä hyyppä harjakas
kuin minä sankareita matkin, varjo
ei tarkemmasti juoksijoita seuraa — —

LONGINUS:

Miks mulle narrintaitojasi tarjoot?

KÄTYRI:

Oot suurin kaikista ja mittavimman
on pisin varjokin, kas suureks tulla
myös mull' on halu. — Sitäpaitsi — näen,
pulassa pahass' oot, mun neuvoni
on sulle tarpeen nyt: Oot kansan mies
ja kansan onni valtaas vaatii, mutta
koht' oikeutta vanhaa myöten prinssi
sen täysin siemaisee ja hullaantuu
kuin lemmest' ikään. Kenpä takaa sen,
ett' ottaa neuvojas hän varteen.

LONGINUS (ankarasti):

Tuo
ei enää narrin tehtäviä.

(Aikoo nousta portaita.)

KÄTYRI (melkein uhmaavasti):

Narri
en olekaan, oon mustaa totisempi.
Saat seppeleen — jos saat — mut iäkkäämpi
kuin kenkään voittajista olen minä —.
(Taas alavaiseksi muuttuen)
No — jaa — voit sentään, luulen, lentämällä
tään kilpikonnan voittaa. — Palveluksees
kai lupa tulla?

LONGINUS (kärsimättömänä):

Narrin viran sait,
saat mennä.

(Kätyri viittaa samassa hovinaiset ja Kleantheen esille,
ottaa seppeleen nopeasti Elisalta ja tuo sitä Longinukselle.)

LONGINUS (tempaa suuttuneena seppeleen Kätyrin kädestä):

Hullun töitä teet,
et narrin. Täältä pois!

(Kätyri katoo seinävierustaa puutarhaan. Longinus kääntyy
pylväikköön päin.)

Ois armaampaa
tää ollut saada kädest' antajain —
Nyt suonette mun itse päähän painaa
tään lahjan saman —

(Painaa kiireisesti seppeleen ohimoilleen.)

KLEANTHES:

Varmimmin se pysyy
sun kättes laskemana. — Viehkeäin
nyt astu neitoin kujaa, voittaja.

(Longinus palatsiin.)

Väliverho.

II NÄYTÖS.

Näyttämö:

Etualalla kulkee vasemmalta oikealle tie, josta erkanee oikealle
taka-alalle suuntautuen temppeliin kulkeva tie. Oikealla taka-alalla
näkyy heleälehtisten puiden lomasta pari pylvästä merkiksi siitä, että
temppeliin vievä pylvästie alkaa yletä sieltä. Valmiiksi veistetty
Longinuksen rintakuva seisoo vasemmanpuoleisen pylvään luona. Tästä
oikeanpuolisesta temppelipuistosta ulkonee vasemmalle päin kulman
muodostava muuri, jonka harjalla on vastakkain kaksi tarullista
eläinkuvaa. Muurin tällä kohdalla korkeajalustainen uhrialttari,
siten, että sillä palava tuli kohoaa makaavain petojen päitten editse.
Petokuvista vasemmalle ovat pari-kolmeaskelmaiset portaat, joiden
kaiteissa myös on petoaiheita käytetty koristeina. Portaat nousevat
viistosti vasemmalle ja niiden yläpäästä jatkuu muuri vasemmalle, jossa
muurin edessä kukkii hehkuvanpunainen ruusupensas ja taljalla peitetty
penkki. Portaat johtavat vainajain lehtoon, jossa sypressipuut kohoavat
sankkana kuin seinä ja liikkumattoman tummina, muodostaen jyrkän
vastakohdan oikeanpuoleiselle heleämmälle lehvistölle. Taivasta näkyy
pala vain oikealta taustalta.

Aika: On tulossa ilta.

KLEANTHES (etääntyy juuri viimeistelemästään Longinuksen patsaasta
riemukkaasti.)

Oot valmis, jumaloitu mies! Saat tulla
Saporeen lyöjä, itses tutkia
tään muotos eessä. Kautta epätoivon
sun loin ma heikoin sormin. Kuitenkin
noin voimas irti löin, noin nostin vimmas
syvällä riehuvan ma varjokulmiis,
noin poskipäihis, silmäis tienohille
sain kuultamaan ma jalon itsevoittos.
— Tääll' liehuin riemahtain kuin heinäsirkka,
mua laulatettiin, runoniekkaa muka,
ja sitten taiten jalat alta lyötiin
ja riikinkukon ruoaks tarjoiltiin
— niin nuoruus multa ontumalla kaikkos.
Mut sainpa voiman vielä riemut omat
näin työssä synnyttää ja Tadmarille
niist' antaa puolet.

(Kiirehtii takaisin patsaan luo. Oikealta pyrähtää Tadmar
laakeriseppele kädessä.)

TADMAR:

Oi, Kleanthes! Täällä,
kas seppel valmis on, Apollon puusta
sen nopsaan taittelin.

KLEANTHES (kiirehtii vastaan):

Ja sädenuolet
sait sieltä silmiis!

(Ottaa syliinsä).

TADMAR:

Jospa riittäiskin
niit', armas, tuhat vuotta, joka hetki
sun voittaaksein, niin ettet pääsiskään
mult' irti enää koskaan.

KLEANTHES:

Ikuinen
on nainen liiaks, mutta sata vuotta,
sen lupaan vannaan. Tuonne, katsos tuonne,
se kestää tuhat vuotta.

TADMAR:

Niin, nyt seppel
vain puuttuu.

(Laskevat yhdessä seppeleen ja palaavat etualalle,
katsoakseen patsasta vielä.)

KLEANTHES:

Noin se kaunis on! Noin seppel
kas piirteit' ankaroita lientää — ja —

TADMAR:

Tää juhla suuri mua peloittaa.

KLEANTHES:

Ja otsan se vast' oikein ylvääks näyttää!

TADMAR:

Charisbe kertoi ilkimielin, että Nimrod
taas valtaa käyttää.

KLEANTHES:

Viisi Nimrodista!
(Viittaa vasemmalle)
Tuolt' astuu voitonmies ja templiin käyden
kuvansa seppelpäisen huomaa, silloin
on juhlan raikuvaisen korkein hetki —.

TADMAR:

Mut kerrotaan, ett' aikoo Nimrod prinssin
myös samaan juhlaan tuoda kruunattavaks
ja ett' on valtiatar siihen suostunut.
Sit' etkö pelkää, että — —.

KLEANTHES:

Turha huhu:
Juur' äsken valtiatar naisten kanssa
ja uhrisaatoin kulki temppeliin.
Hän sieltä, poltettuaan kiitosuhrin
käy laulukuoroin sankaria vastaan.
Ylistäin voittajan hän veistoksen
eess' seisoi kauvan, ihasteli
kuin jumalaa ja riemuin jatkoi matkaa
— Elisa seurass' oli myös.

TADMAR:

Ja prinssi?

KLEANTHES:

Hän näyttää miehistyneen, moneen aikaan
en kiireiltäni poikaa ole nähnyt.

TADMAR (huolestuneella äänellä):

Hän kumman umpimieliseks on käynyt,
sanatta, kaukaa vain Elisaa seuraa — —

KLEANTHES:

Se miehen mieltä on, ei vaarallista.

TADMAR:

Ehk' onkin niin. Lien hupsu pelkur vain,
jot' onnen kesken päätä huimaa.

(Pyörähtää iloisesti, mutta säpsähtää samassa, sillä vasemmalta
tulee rähjäinen paimentolainen, jolla on yllä päästä jalkoihin
ulottuvia takkuisia eläintennahkoja, toisessa kädessä pitkä
paimensauva ja toisessa karkeatekoinen nuija. Kasvot nahkaisten
varjossa. Kulkee ympärilleen töllistellen oikealle).

TADMAR (miehen mentyä):

Taaskin —
Noit' äsken joukottain näin tullessani,
keit' on ne, keitä?

KLEANTHES (nauraen):

Juhlavieraita
ne vain on, paimenia, orjaluokkaa,
jok' etelässä elää laitumilla.
Käy ilmoill' ihmisten he harvoin, näin
vain suurten tapausten tullen —

(Kuuluu Kätyrin hohotusta ruusupensaan takaa
muurin luota, Tadmar pelästyy jälleen.)

KÄTYRI (tulee esiin, oikoen koipiaan):

Karjaa
sit' tarkkaan laskenut oon kaiken päivää.
On tottavie siin' ollut kykkimistä,
ett' aivan paistinvartaiks kuivuu koivet —
Vai juhlavieraita nää paimenkoirat!
Ne Nimrod kutsui tappeluun, jos suinkin
saa riidan alkuun.

KLEANTHES (nauraa viitaten ruusupensaaseen):

Jopa tärvellyt
on ruusunlemut vainuaistit suita!

KÄTYRI:

Ja sulta korppi syönyt toisen silmän.

(Geser vasemmalta, seurassaan erakko ja pari paimenorjaa.)

KÄTYRI (osoittaa Geseriä):

Mut tuolta korpilta syö karvoineen
sa sydän profeetan, niin ennustaidon
saat tarkemman.

KLEANTHES (hämmästyneenä):

Kas, Geser täällä! Kauan
oot ollut poissa.

KÄTYRI:

Omiensa luona,
joill' äiti vuohi on ja isä paimen
on räämäsilmä.

KLEANTHES:

Minne matka nyt
näin seurakunta myötä?

GESER:

Sodomaan!
Sen kruunun pienet saa min suuret hylkäs!

KÄTYRI:

Kamelin karvoist' onko virkapukus?

GESER:

Noit' älkää, veljet, kuulko, tukkoon korvat
seassa pilkkaajain.

(Kulkee oikealle joukkoineen.)

KÄTYRI:

Sen näitkö nyt?
Tääll' eikö käryä jo veri.

KLEANTHES:

Joukko
tuo sekapäinen, huuru hulluuden
ei sankaria voita. Koht' on täällä
hän sotajoukoin. — Pillit Nimrodin
saa tanssimaan vain kääpiöitä.

(Kääntyy Tadmarin kanssa patsasta kohti. Oikealta kiireesti Nimrod.)

NIMROD (Kätyrille):

Riennä
ja urki, onko suorittanut uhrin
jo valtiatar.

KÄTYRI:

Herakleelle voiton
hän tuoksuvaisen uhras peltopyyn,
jo ajat sitten loppulaulu kaikui.

NIMROD:

Siis tänne hänet pyydä nyt.

(Kätyri lähtee temppeliin.)

NIMROD (Kleantheelle):

Kautt' aikain
tää sukulehto hallitsijahuoneen
on patsaspaikka ollut kuninkaitten —.

KLEANTHES:

Nyt niiden myös, joit' tottelevat kaikki
nuo kuninkaallisetkin. —

NIMROD:

Joll'ei seppel
tuo tuuleen lennä.

(Kääntyy pylväskäytävään päin, Zenobiaa vastaan. Charisbe tulee
oikealta, aikoen kääntyä temppelitielle.)

TADMAR (rientäen Charisbea vastaan ja osoittaen patsasta):

Ystäväni, katsos — —

CHARISBE (kateellisena):

Kuherra kyyhky, kunnes lemmenviiriin
pääparkas lyöt.

TADMAR:

Charisbe, sisar mun — —

CHARISBE:

Ja lempes kuokkavieras? Älä luule!
Haussa lemmen täss' ei olla kauvan —
Sen saakin pulskin sotamies, ken kyllin
tuo saalist' Eufratilta. Ken tuo mulle
Saporeen lempivaimolt' olkakorun
ja kaulanauhan satahelmisen,
se hurjimus sen syödä saa.

TADMAR:

Hyi, ruma
sun leikkipuhees.

CHARISBE:

Mut' ei imelää
kuin nunnain kieli.

(Vetäytyvät syrjään Zenobian ja Nimrodin tullessa.
Charisbe temppeliin.)

NIMROD:

Vielä kerran mieti,
mit' onnes vaatii.

ZENOBIA (vaivattuna):

Kymmenesti kuihot
tuhatta tuhoa ja ennussanaa!
Min' enkö muka lemmi poikaani,
siks etten kruunaukseen suostu ennen
kuin saapuu voittaja.

NIMROD:

Vain yhtä toistan:
sukusi valta varmenna.

ZENOBIA:

Ken vallan
pelasti mulle? Hän ken saapuu nyt.

NIMROD:

Pelasti kyllä saaliiks itsellensä,
ajoissa jos et sillä poikaas kruunaa.

ZENOBIA:

Vakoa samaa kerta kerraltaan
sa kynnät! Varma oon, hän myöntyy kyllä —

NIMROD:

Teolla uskos näytä! Juhlamenot
sa saata alkuun, vanhan tavan mukaan
nyt laskeiss' auringon suo prinssin jäädä
es'isäin lehtoon tänne, valvoa
yön aika yksin tulta vainajain.
— Lomitse lehväin päivän nuotio
jo loistaa, liekki alttarille tuonne
sytytä merkiks, ett' on sankariin
sun luottos luja.

ZENOBIA:

Miksi pelkään? Vapaa
himosta vallan eikö hänkään? Hänkin
viattomuutta polkis raskain kannoin —?

NIMROD:

Välillä poikasi ja lempes väärän
sa heitä arpa nyt.

ZENOBIA (itsekseen):

Tää lempi ainut
rikosta vailla, tytär sydämen
ja aatteen, riemuun siivin ilmavin
se nosti mun — en epäilystä salli.
Tääll' eikö ystävää! — Oi, Tadmar, tänne!
— Sun onneasi valtakäsin kylmin
ma kauvan kahlitsin, sit' ällös muista.
Samasta armosta kuin riemun minä
sait onnes sinäkin. Nyt auta mua!
He vaivaavat mua neuvoin ilkein — —

TADMAR:

Onnees
vain usko. Lujaan luottamalla — niinpä
ma onnen kiinni sain.

ZENOBIA (kirkkain mielin):

Niin syttyköönkin
nyt uskon uhriliekki! Alttarille —

(Vie mukanaan Tadmarin alttarin luo, sytyttäessään sitä.)

Hän tästä riemuitsee, ei soimaa lain —
— Oi tänne prinssi saattakaa.

(Kleanthes temppeliin, josta samassa kajahtaa merkki, että voittaja
lähestyy. Räikkyvät torvet vastaavat vasemmalta.)

ZENOBIA (liekin hulmahtaessa alttarilta pyhää hartautta tulvillaan):

Hän saapuu.
— Sävelten myrsky lännest' itään lyö,
idästä länteen taas, ja rauhaisana
mun harras hurmani näin tässä hulmuu.
Näin puolen kuuta yötä päivää pala,
kuin kevähällä puitten lehteen tullen
tuo laulaa satakielikin, näin loista,
vain yltymistäs ylly, onnen linnut
kaikk' ahjost' arinahasta lennätä,
suo leivon, hautakumpuin linnun, laulaa
tuoll' oksill' lehdon synkän, poikani
kun siellä valvoo, paastoo. Synnytä
mun sankarillein haukka Caesarin,
min siivet loistaa, rinta kellertää,
smaragdinkirkkaat silmäterät luo,
mut mieli lemmekäs — — ja mulle, mulle,
suo kyynelistä katumuksen mulle
sa lintu helmisiipi — vihdoinkin
suo sille ääni riemukas.

NIMROD (Kätyrille, viitaten oikealle):

Sa juokse,
Kätyri, kärpännopsaan; paimenpäämies
nyt tuokoon joukot muurin luokse. Tänne
ei kansaa kaupungista saa hän päästää.

ZENOBIA (kuin heräten):

Mit' aiot?

NIMROD:

Sanain taakse voimaa vain
ma järjestän, ei lainkaan vaarallista.

(Prinssi ja Lankha, Kleanthes ja Elisa tulevat temppelistä.)

KÄTYRI:

— Noin muulin varjost' aasi kiistaa käy, —
ohoo, en varjoks aasin käy, en kärpäks,
oon varjo suurempain, en kääpiöitten.

(Juoksee vasemmalle, Nimrod tuimasti oikealle.)

KLEANTHES:

Tääll' onko raivoiks tultu?

ELISA (hätäisesti):

Valtiatar,
on neitoin saatto valmis — riennä kiirein
sit' tänne johtamaan — —.

ZENOBIA (hämärin mielin):

Niin — neitoin saatto —
mut tulta hoitaa mull' on tarkka työ —

TADMAR:

Sill' aikaa minä vaalin — —

ZENOBIA:

Lintu pyhä
vain mun on vaalittava — laskuun päivän —.

ELISA (yhä hätäisemmin):

Mit' tehdä, kiire on — Mun suotko johtaa?

ZENOBIA (epäluuloisesti):

Vai sulla kiire sankaria vastaan?

ELISA:

Voi, näinhän hukkaan kaikki tärveltyy!

(Longinus, Taurus, Kätyri ja muuta seuruetta
jäljessään vasemmalta, samassa Nimrod oikealta.)

LONGINUS:

Siis totta vaakkui varis. Vangit täällä
on nousseet valtaan.

NIMROD:

Armon oikeus
on kuningattarilla — vanhaan tapaan.

LONGINUS.

Siis, kuningatar, neuvojaasi puolla.

ZENOBIA (katkonaisesti):

Nyt juhla — — voiton juhla — —

LONGINUS (töykeästi):

Niin,
ma saavuin juhlimaan — kai ansiosta.
Mut täällä juhlatouhuja en nää,
ei tiellän kukkia, ei laulut kaiu,
vain ruostehammasukko näykkien
mua vastaan käy. — Syy selvitä.

ZENOBIA:

Monta
ol' aihetta — — Nuo monet valtahuolet,
niit' yksin selvittämään tottunut
en ollut — —. Vankeuteen perin lievään
jäi Nimrod lähteissäsi. Neuvojaksi
hän mulle joutui, tapaan totuttuun
hänelle pulmat heitin, pergamentit — —
Mut yhtä rintaa viittomaasi tietä
me kaikki oomme käyneet — —

KLEANTHES (viittaa veistokseensa):

Katso tuonne!
Noin seppeltä me sulle sitelimme,
asunnot uudenuutukaiset puuntaa
tuoll' ylähällä, tahtos mukaan kaikki.

ELISA:

Ja neitoin parvi kukkakimpuin vuottaa
sua temppelissä tuolla, tänne ehtineet ei.
Mut täynnä lauluja on heillä rinta.

LONGINUS:

Oi seppelneito, köynnös piilometsän,
vihankin hymyyn viehtämällä viehdät.
Mut selvyys juhlan airut. Uhritulta
ken täällä vainajille suitsuttaa?

ZENOBIA (ylpeällä murheella):

Ei vainajille, elävistä kolmen
ol' yhteisuhri kaunis tää. — Mut nyt
se merkki siit' on vain, ett' aikoo prinssi
valoa pyhää kaiten kruunaukseen
tääll' aamuks välmistauta.

LONGINUS:

Toinenkin
siis totta korpin koikku! Ensimmäinen
siin' neuvo Nimrodin?

(Zenobia ei kykene vastaamaan.)

Ja toinen kai
on murha mun. Ja kolmas? — Vanhaan tapaan
tomulla peittää kansan kurjuus. — Mutta
se tietkää: vereen saakka koiralt' Aareen
sain minäkin ja pedon karvapeitteen
sodassa sydän sai. Tää kapinaa on,
nimessä Kerberoon! — —

ZENOBIA (kiihtyen ivaan):

Miks ärryt noin,
sa aatteen mies? Meit' tomun lapsia
noin rusikoitset luonnon voittaaksesi
— niin saarnasit — mut itse hellittelet
petoa vallannäljän sielussasi.

LONGINUS:

Petoksen verkot revin, kaiken muun
saa päättää kansa.

NIMROD:

Juuri niin, taa kansan
te piiloon juoksette, jos arveluttaa,
teit' itse karjua: "On valta mun!"
Mut tällä kertaa muuri kaupungin
välillä kansan on ja sun ja luona
sen seisoo nuijamiehet paimenten
ain' Eedomista saakka. Joll'et myönny,
oot syypää veljessotaan.

(Katoo oikealle.)

LONGINUS (lyötynä):

Veljessota —
hyeena käärmejuovikasko syntyy?
Ei, ei! Sa raastat auki haudatkin,
ja lyötynäkin henkes kylvövakkaan
viel' akanoita siittää — —

ZENOBIA:

Meidät surmaa!
Oon vallassas ja prinssi myös, niin helppo
sun voittos onhan.

LONGINUS (löytämättä itseään):

Tuonne — temppeliin —
siell' aivot selvii — — liian raskaat.

(Tauruksen ja muiden sotilaiden aikoessa seurata.)

Ei —
Pois, Taurus, asemiehet vie.

TAURUS

Jäät vaaraan,
jos yksin jäät — —

LONGINUS:

Ei — rauhaa temppelin
en miekoin häiritse. Tuoss' ääress' aivan
saat vartoa, en viivy kauvan.

(Taurus sotilaineen vasemmalle.)

ZENOBIA (voitonriemuisena):

Noin
mies murtui!

LONGINUS (pysähtyen patsaan eteen, väsyneesti):

Laakerlehvätkin ken täyteen
okaita pannut.

ZENOBIA:

Tuoll' ei miehuutt' enää
meit' estää aikeestamme!

(Tadmar ja Kleanthes seuraavat temppeliin, Elisa aikoo sinne myös,
mutta Zenobia pysähdyttää hänet. Kätyri katoo vasemmalle.)

Kaikkiko
mun aikoo jättää! Katso, hämärtyy,
on aika prinssin käydä lehtoon — —

ATHENODORUS:

Halu
on mulle tullut kammon työhön, tuonne
päin tummaa varjostoa syöstä, siellä
pelotta seista niinkuin miesten mies,
tuot' ylpeätä vastustaa — —

(Jää katsomaan Elisaa.)

ZENOBIA (äkkiä tyhjää avuttomuutta tuntien, itsekseen):

Hän läksi —
Hänell' on leiriss' sotajoukko tuolla,
ja kuitenkin noin painoi pään, ei vihaa,
ei syytöst' enää lain. Mit' oommekaan
tuot' onnen miestä vailla, joka voittaa
ja voiman antaa. Jospa voittaisin
ma pyynnöin hänet, sydämensä varmaan
taas altis aneluille. Noin hän kaunis
on yli muiden — jospa sittenkään
ei uhripääskyt mun ois lentäneet
päin turmaa. — Sinne, sinne lähdenkin!
— Elisa, prinssi hoivaa — lehtoon saata.

(Rientää temppeliä kohti.)

ATHENODORUS (Lankhalle, joka on jäänyt seisomaan oikealle,
kärsimättömästi):

Mit ihmettelet, pieni jättiläinen?
Mit' täällä teet? — Pois täältä miettees vie! —
(Hetken kuluttua, katse palavana, väristen)
Elisa, hiljaisuutta kuule — kammo
tuo tunne tuuletonten ilmain — Hurmaa
sun silmäis tummill' alusilla vain
ja taipehilla vartes — —

ELISA (kärsimättömästi):

Nopsaan, prinssi,
jo päivä laskee — —

ATHENODORUS (Kaukainen kuorolaulu alkaa kuulua):

Koko kevään menneen
hitaasti astelin ma vaivan alla,
tukahtuneet sun vuokses huokaukset
on monen monet vesiruusuin kupuun
siell' läikkyväisen lammen luona, nytkään
ei kiirett' ole mulla.

(Tarttuu kiihkeästi Elisan käteen.)

ELISA:

Kuumett' aivan
sun kätes huokuu, sairas oot — —

ATHENODORUS:

Oon kuullut
ett' Indian naiset sairahina
luo kiertyy miehisen varren. Kuumeen tuon,
tuon tuoksuvan, kalvaan, kellervän
sun varttas hiipivän nään — —
Miks mulle et suo sitä, nainen?
Tää sairaus mun on puhdasta aivan,
kuin kuoleman pyörre se selvää on,
ja kuume on auringon anti — —
Tää kuume on sukua ruumiis!
Sit 'etkö sa tunne?
Kenen saalihiks itseäs säästät?

ELISA:

Sun kuumettas heikkoa vihaan!
Oot hehkuva herpova varjo,
et voittaja tuoksuvan naisen.

ATHENODORUS:

Oon varjossa palava liekki!

ELISA (yltyvällä pilkalla):

Lihan näivetystauti sua vaivaa!

(Iskusta vavisten vetää prinssi povestaan tikarin
ja ojentaa sen Elisalle paljastaen käsivartensa.)

ATHENODORUS:

Tuoll' ihoa piirrä ja katso,
sielt' uhkuu, karkaa hurme!

ELISA:

Asetta vailla lehtoon vainajain
on mentävä, siks sen ma talteen otan.

(Ottaa tikarin, prinssi lähestyy ja hyväillen irroittaa
hiukset Elisalta, joka väsähtyen painuu penkille.)

ATHENODORUS:

Näin — tuntea huumasi suo —
ne kyynelin kastan
ja murhetta henkien kuivaan.
Käyn sitten sypressitielle — —.

(Saatuaan hiukset hajalleen hän kiihtyy jälleen
ja polvistuen hyväilee Elisan polvia.)

ELISA (kavahtaa seisomaan):

Pois nyt, älä vaivaa mua,
mua viivytät sankarin luota!

ATHENODORUS:

Siis tikari kärjekäs lyö
ja lemmestä päästä.

ELISA (itsekseen, kuin näkyä katsoen):

Jos loisinkin — sinä ansa
ja varjo oot voittajan tiellä.

ATHENODORUS:

Oi suutele rautaa ja lyö.

ELISA (kääntyy prinssin puoleen ja vaivuttaa hänet taljalle,
kuin lasta tuudittaen):

En lasta ma kaunista lyö — —
— Näin vaivu ja voimilta voivu,
unen untelon helmaan vain.
Oot sairas, sa kalpea poika,
veres virma ei vuotaa saa —
— Mut etkö sa tahrannut mua?
Vain sankarin eessä
ma otsani alttiina lyön — —
— Epäkelpo ma oonko jo hälle! —
Sinä vaivasit mun,
sinä tahrasit mun!
Sinä kalpene kalvas, — kalvas — —

(Kohottaa hurjin raivoin tikarin, mutta kavahtaa äkkiä kauhusta.)

Ei, ei! — Rikos synkeä! — Myrsky ja pauhu!
Mitä vihmot ja sielussa siität?
— Ken käskee kättäni mun,
mikä voima ja valtias mielen?
Läpi tuulen ja pilvien sateen,
savun katkeran kautta ja kirkkauden,
läpi uumenien, läpi siementen —
jumalankara käsky nyt käy.
— Läpi ruumihin ahdingon
veri villikarjun ja uhrilinnun
sekotulvana tunkee ja raastaa.
(Hetken vaitiolo.)
— Sano, poika, tää lempeä onko?
Ja sunko se nostama ois?

(Kumartuu prinssin puoleen.)

ATHENODORUS (kuin unessa):

Läpi huntujen häilyvän pilven
sinisilmäsi tummasti tuijottaa.
Sinivuoria siellä ma nään,
meri valkea — ympäri läikkyy
— ja rantamat varjokkaat — —

(Ojentaa kätensä pyytelevästi)

ELISA (taipuu alas hyväilevästi):

Noin hertas vain uni lapsen mielen,
vihamielin ken lyödä vois sua — —

ATHENODORUS:

Älä kosketa mua! — Ah hellemmin koske —
— voi, kärjekäs tuska mua pistää,
joka suonta se repii — —
— ah — huimaus tuskia viihtää.
Yli tästä ma kahlaan!
Tai uppoan kirvelevään
ikipolttelevaan minä syöveriin — —
— Suo suutelo mulle, ma käsken!

(Riuhtaisee Elisaa puoleensa, joka ponnahtaa kiivaasti ylös.)

ELISA (halveksien):

Zenobian riettahan poika,
sylinantia kiemuroi,
vain hukkua sulla on voima,
ei lempeä nostaa mun.
Sun äidilläs kolme on miestä
jo ollut, nyt neljättä houkuttaa.
Hän tahraa sielun mun sankariltain,
sinä tahraat sankarin neitseen,
tapat mun, olet murhaaja mun!
Mull' oikeus on!
(Kuulee lähestyviä askeleita)
Ken saapuu sieltä?
— Mull' oikeus on — — ja kiire — kiire —
Zenobian riettahan poika — —
— mitä kiemuroit sinä rietas, rietas — —

(Lyö tikarin nopeasti prinssin olkaan ja nousee kuin pedon sielussansa
voittaneena, jää tikari kädessä vierelle seisomaan. Temppelistä
Zenobia ja Longinus, jäljessä Lankha. Kätyri lähestyy vasemmalta
kurkkien.)

ZENOBIA:

Tuoll' loistaahan se vielä, sammuttaa
sit' ethän tahdo, ethän, lupauksen
siit' tahdon tarkan.
(Osoittaa Longinuksen patsasta.)
Itses eessä, voittos
ja seppelees se anna mulle.

LONGINUS (ystävällisesti):

Katsos — —

ELISA (Longinukselle):

Luvata turha sun on. Zenobian poika
jäi kruunua vaille.

(Osoittaa taljalla makaavaa prinssiä. Zenobia
syöksyy parahtaen tuskasta poikansa luo.)

LONGINUS (ankarasti Elisalle):

Mitä tehnyt oot?

ELISA (vieläkin äskeisten mielikuvain vallassa):

Peto impeä puolsi ja löi
mun murhaajaani —.

LONGINUS:

Kieltä selvempää!

ELISA (kiirehtii Longinuksen luo, lyyhistyy maahan ja vetää viitan
poimuihin tarttuen häntä puoleensa):

Mun surmatkoot — minä tein mitä täytyi.
Sinä voittaja luonnon ja onnen herra,
oi kuuntele mua ja silmihin katso.
Rikos kaihin ei kaihtele niitä — —
vain usko ja uhraus sulle
— ei uhraus — autuas alttius vain
mun kättäni käski.

LONGINUS:

Murhaamaan?

ELISA:

Pelastamaan, sydän neitsehen suojaamaan —

LONGINUS (tarttuen äkkiä kiihkeästi Elisaa olkaan ja nostaen ylös):

LONGINUS:

Ketä varten?

ELISA (painaen päänsä, hiljaa):

Sankarin vuoksi — —

(Longinus irtautuu, ponnahtaa ankaran sisäisen taistelun vallassa
etualalle. Elisa jää paikalleen niin kainona kuin alastomuuttansa
suojain.)

LONGINUS:

Elon kasvoilta suomutko kirpos,
valo pilkahti siksikö vain,
ett' taas sikisankea sauhu
löis ympäri pään, mua jälleen
ikisokkona kierrättäis?
Ovi järjen jok'ainoa lukkoon lyöty,
salahautoja luonnon ja lemmen
maan pinta on kaivettu täyteen.
Nyt astu ja rynnistä, "luonnon herra",
maan pohjia kulje ja multaa syö,
lukot nyrkillä murra,
älyviilalla miesikä hankaa,
tätä päätä et selväksi tee,
et sieluja noita.

ZENOBIA:

Tääll' eikö kenkään auta? Lankha!
(Lankha rientää luo.)
Harvaan
jo kuolon porttia lyö sydän.

LONGINUS (Elisaa lähestyen, äänessä kiihkeä tuska):

Viattomuusko murhaa! — Seppelneito,
sun ääntäs kuuntelin — siell' Eufratilla,
unessa, taljall' levätessä öin.
Mut aamuin kummeksuin ja lapsekkaille
unille naurahdin. Ja sittenkin,
nuo unet kuiskineetko mulle totta,
ne näyttivätkö lemmen oikean?
(Elisa seisoo vaieten.)
Ohi autuuteni kulkenutko olin?
Verestä löytääksein — ei, ei! — Tää kaikki
on valheen sakkaa. Tuolla pettäväistä
vain heikkoutta on ja täällä murhaa — —

ZENOBIA (polvillaan ollen, osoittaen Elisaa):

Tuon vaadin kuoleman, tuon murhaajan!

(Kääntyy takaisin poikansa puoleen.)

LONGINUS:

Ken syyllinen? Se Nimrod kavala
ja raaka paimenlauma onko vai
tuo heikkous, mi kavaluuteen taipui?
Ken syyllinen? Se neitseen puhdas vaisto
vai naarassusi? Sairas poikako,
vai — minä murhaajanko salaveli?

ZENOBIA (ponnahtaa ylös):

Tääll' eikö vastata?

LONGINUS (jatkaen ajatustaan):

Vai myllerrys
tää kaikki, käärme alkuriidan, joka
petoa elon kolminkerroin kiertää — —
ja jolta mun ois päitä poljettava.

ZENOBIA:

Tääll' eikö vastata!

LONGINUS:

Ei selvää mikään,
mut yks on varmaa: tätä neitoa
ei kenkään loukkaa!

ZENOBIA:

Murhaajia kaksi
siis seisoo tuossa!

LANKHA:

Haava sidottu — —

(Zenobia kääntyy auttamaan Lankhaa, joka nostaa
prinssin käsivarsilleen ja kantaa temppeliin.)

ZENOBIA (nousee, kylmän päättävästi):

Siis murhaajia kaksi.

(Seuraa Lankhaa, pysähtyy patsaan luona, kurkoittuu hitaasti,
riistää seppeleen, rutistaa sen käsillään ja heittää maalian.)

Valmistukaa
revittäviksi paimenkoirain. Sotaa!
Ikuista riitaa! Oikeutta murheen
verenne kaikki kylläiseks ei juota.

(Kääntyy, katoo temppeliin päin.)

LONGINUS (kuin vihollisen taisteluhuutoon vastaten):

Päin veljessotaa — — Taurus, taisteluun!

KÄTYRI (juosten vasemmalle):

Hei, Taurus, taisteluun! Hei, taisteluun!

LONGINUS:

En marttyyriksi aio, puoliks vettä
veress' ei mulla. Tulin voittamaan,
en häpeään.

TAURUS (oikealta, näkymättömänä):

Hei, veljet, taisteluun!

LONGINUS (nousee lehtoon vieville portaille, joiden juurelle
lyyhistyy Elisa. Hämärä painuu täydeksi pimeydeksi, vain alttarin
liekki valaisee heikosti):

Sit' enkö tietänyt, ett' ihmisparka
vain näivä kuopus laiskan maan, ett' turha
sit' alkuliejustansa auttaa, enkö
sit' tietänyt, ett' onnen hylkiöin
tuo karjun hampaat sai ja murhamielen
vaikk' onkin selkänahka pelkurilta,
hävyltä riekaleet, joill' lonkkiansa
lymyillen peittelee.

TAURUS (syöksyy vasemmalta):

Käy miehet päin!
Sun onko käskys niin?

LONGINUS:

Päin myllerrystä!
Vie tuolta hautain kautta miesten parvet.
Asemiestä koskaan viel' ei hyökännyt
yl' lehdon pyhän. Nyt se poljetaan!
Näin kuuluu käsky mun.
(Taurus pois.)
Sun luokses, luonto
niin enkö kulkenut kuin yöllä porton:
valossa päivän inhosin sua jälleen.
Sua taiten pettelin ma järjelläin:
Kun sieraimin sun voimaas hengitin,
niin huulin orjiasi pilkkasin
ja riemuitsin, ett' olin vihamiehes.

(Pieni osasto sotamiehiä marssii kaukana taustalla
soihdun valossa vasemmalta oikealle.)

Vain siks en ruumistani ruoskinut
ett' täysin voimin ruoskia ma voisin
sun luomias, sun rakkaimpias, noita
joit' yllin kyllin karjuu ympärillä
mudassa mataa, otsin matalin.

(Toinen taistelujoukko ryskäten, soihtuja heiluttaen myöskin
taustalla. Nyt kuuluu nopeasti vaikeneva taistelun ryske oikealta,
Elisa nousee sitä kuunnellen.)

Nyt voitit mun, löit liejuus nieluun saakka,
näin ilman pimeäksi teit ja järjen.
En mitään nää — —

ELISA:

Oi kuule, sankari,
pois läähättävä myrsky ahdingon
jo loittonee. Sun joukkos etenee!
Oi kuule, voittaja.

LONGINUS (astuu kiihkeästi Elisan luo, kiertää hänet käsivarsillaan):

Sa uskollinen —
sa horjumaton, voiton ensi ääni
ja ensi seppel — — Kautta rikoksen
sa mulle kirkastuit.

ELISA (alttiina nojautuen Longinukseen):

Oi tuomitse
tai armo anna, sua riemuin kiitän.

LONGINUS (kiihtyen):

En kummia polkuja noita,
joit' astelit, altis, ma tutki enää.
Veri ruskea jos sinun olkaas syö,
sen suutelen huulilla pois.
— Noin suutelin murhan ja hurman — —

ELISA:

Oi mies, sinä surmaat suutelemalla — —

LONGINUS:

Sinisuonien seittejä murtain
mehiläisten parvekas lento käy,
ne surmaan vain minä suutelemalla.

ELISA:

Lyö poltinrauta ja sankarin merkki —

LONGINUS:

Hedelmät viinipalmun sun varrellas
on päivässä paahtuneet,
ne huulteni lehvillä peitän — —.

ELISA (kavahtaa äkkiä irralleen kuunnellen lähenevää melskettä):

Käy ryske päin, älä vaaraan jää.

LONGINUS (ottaa taljan penkiltä):

Älä karkaa multa, sun taljaan kiedon — —
ja ryöstän pois. Pyhä nuotio sammuksiin!
(Painaa taljalla uhritulen sammuksiin.)
Sakosankea yö! Tule luokse mun!
Noin, noin — sinut tuuditan pois — —
Sekasorto ja lempi ja murha!

(Syöksyy Elisa sylissä sypressilehtoon. Oikealta syöksyy etualalle
ryhmä kamppailevia miehiä. Se on kuin vääntelehtivä hirviö: aluksi
kamalaa äänetöntä painiskelua, sitten ähkinää ja hammasten kiristystä.
Aseet sähähtävät vastakkain. Kuuluu korinaa ja kuolon huoahduksia.
Kätyri ilmestyy hohottaen taustalle.)

KÄTYRI (taistelevan ryhmän vyöryessä takaisin vähitellen oikealle):

Hei, herjasilmä, hoi tytär rutsainen!
Hei, tanssien louskuta lonkkaa,
veli veljeltä kurkkua vääntää
sun luisevan kiimasi vuoksi.
— Älä näyttele niskaluutas:
etupuolta ja ruipelosäärtä.
— Nokan korpilta sait: älä huntua nosta.
Vasen silmäs on nokkima naakan:
vain huulia näytä ja hengitä lieskaa — —
(Hetkeksi taukoo kaikki taistelun melske.)
Hyi, hiljaisuutta tätä —

(Oikealta leiskahtaa valoa. Alkaa kuulua voiton säveleitä: ensin
yksinäisen torven toitotus, sitten riemun humu ja sävelten hurja
ryöppy.)

Voitto mun
ja sankarin on valmis. Voittaja!
Sua voittos huutaa!

(Katoo oikealle. Elisa ja Longinus ilmestyvät lähekkäin korokkeelle.)

ELISA:

Onnen maallisen
niin sulta sainhan — iankaikkisen.

LONGINUS (kuin ihmetellen):

Näin rauhan riemukkaanko sieltä sain?
Oi, tiedon sainhan, ett' oot lemmittyni
jo kauvan ollut, vaikka oppilaaks
sun luulin vain! Oi, armas, puhtait onko
viel' esikartanoita luonnon? Nainen
näin olla voiko pyhää — —?

ELISA:

Autuasta
näin olla hiljaa, kysymättä. — Armas
noin ällös kysymyksin rauhaas vaivaa.
Tuot' ääntä voiton kuuntele.

LONGINUS:

Kuin kulkis
siell' elonkorjuuväki, rypälein
ja tähkin.

ELISA:

Niinkuin isännälle tois
se riemuin sadon runsaan.

LONGINUS:

Kuin ois kyllin
jo koossa emännällä hunajaa,
jot' taiten viiniin sekoittaa.

ELISA:

Kuin kylvyn
jo öisin laittanut ma liljayrtein.

LONGINUS:

Ja kainoin toivein, tähtikuvaa katsoin
siin' itse kylpenyt. — Oi, rauhan siipi,
sa kuultavainen yllä mun, oi jää
ja rauhan siimeksessä suo mun elää.

ELISA:

Meill' onhan iankaikkinen tää riemu.

LONGINUS:

Eest' onnen tään ma taidan taistellakin,
jos tarvitaan. Sen kaiken kansan riemuks,
sen esikuvaks kaikkein varjelen.
Ma ihmeen varjelen! — Niin, ihmett' onhan
tää onnen kulku — —

(Taurus saapuu mukana ryhmä miehiä, joilla on soihdut kädessä.
Longinus astuu häntä vastaan alemmalle porrasaskelmalle. Elisa
jää korokkeelle.)

TAURUS

Voitto leikattiin
tää nopsempaan kuin immet seppeleen.
On lauma lyöty. Nimrod vangittuna
tulossa tänne.

LONGINUS:

Kyllin säästelitkö
sa veljesverta?

TAURUS

Täyteen tuhoon syöksyi
vain erakoitten joukko.

LONGINUS:

Geser myös?

TAURUS

Kun muurilt' tuolta lauma muu jo väistyi,
jäi Geser joukkoineen ja ristin nostain
päin syöksyi ryntääväiseen ahdinkoon.
Kuin alle aallokon he sortui, laulain, naurain
kuin hurjankolkko mielipuolten joukko
he painui polvilleen ja sinne hukkui,
tuo Geser ensimmäisenä. Heitä säästää
meill' eihän ollut aikaa. — Paljon kansa
myös paimenia pakoon päässeit' tappoi
kaduilla kaupungin. Sua puolustain
se yltyi raivoon.

LONGINUS:

Kansa, kansa mun!
Miss' on se? Tääll' ei ketään?

TAURUS

Portilt' alkain
se voittokujaa miehin sataluvuin
sua varten muovaa. Sinne kiire meillä.
Vain vaivoin miesten jännerseljät estää
sun tulotielles tulvaamasta kansaa,
mi soihduin roihuvin ja juhlahumuin
kaikk' aukeamat, katuvieret täyttää.

(Kleanthes kiireesti temppelistä, jääden kiihkeästi odottamaan
puhetilaisuutta.)

LONGINUS (puoliksi itsekseen):

Näin taivas korkenee!

KLEANTHES:

Mun valtiatar
sun etees lähettää. Mut tarkempaan
kuin vaatis niukka käsky suo mun haastaa,
mit' äsken näin — se tulvii mieless' yhä:
Kun templin portait' astui valtiatar,
eell' astuessa Lankhan — huohottain
ja säälist' itkien tää poikaa kantoi —
kun pylväikköön he nousi, kun hän nyt —
kun valtiatar kasvot nosti, silloin
en nähnyt äitiä, en naista itkevää —
en nähnyt elävää, näin kuolleen murheen:
Rumentunutta, ryppyist' otsaa leikkas,
värähtämättä leikkas kulmain kaaret,
ja huulensa — nuo riemun janost' armaat,
nuo veren voimast' ennen paisuvaiset —
verettä, tyhjinä — kuin kuollehella —
ne lepäs. Katsettaan ei voinut nähdä,
vain kammoin tuntea sen kauhua.
Ei pojast' enää huollut, Lankha lääkkein
sit' auttoi henkiin — —

LONGINUS:

Henkiin! Mitä sanot?

KLEANTHES:

Niin, Lankha tutki haavaa — kulkenut
ol' aseen kärki olankuopast' aivan
sydäntä kohti — niinkuin läkähtyis
hän lakkas äkin työstään, karkas pystyyn:
"Hän hengittää, on sydän vikaa vailla",
niin korkein äänin huutaa hän, ja minä —
vain äitiä ma katsoin: Liikahtavan
häness' ei mikään näytä, mutta hiljaa,
kuin lepoon lientyis jännitetty kaari,
niin nytkähdellen, niinkuin päivän eessä
arastais silmää, niinpä elon neste
taas kiertää silmäin tienoot, kyynelvirroin
nuo kalventuneet kasvot herättää
ja kirkkain helmin, kiirehtäin se juoksee
punertuvaisten huulten luo, ja siitä,
siit' autuas sai hymy vallan. Mutta — —

LONGINUS:

Oi, taivas selkenee ja puhdistuu!
Sa sana vie, ett' toivon täyteen voimaan
taas parantuvan prinssin!

KLEANTHES:

Niin, taas huoli
vuoks pojan vaivaa häntä, tulless' sanan
ett' alas nopsaan löit sa paimenlaumat,
hän Foiboon alttarilla uhrin poltti
ja pyhää tuoksua sen leyhytellen
luo rauhanjumalan hän rauhaa kiitti.
Mut luota uhrin sen hän huolehtien
nyt puolees kääntyy, suojaa, laupeutta
sult' anoo.

LONGINUS:

Turvaisalla miellä saa
ja saatoin arvokkain, he palata
taas kotiin. Tää vie rauhan sana — —

TAURUS

Liikaa
on lempeyttä tuo. Hän syypää on!
Ja vankeutta tarvis kyllin kovaa,
ett' estyy vehkeilyt nuo kansaa vastaan.

LONGINUS:

Sa vaikene! Saat miekkaa käyttää, mies,
ja käskyn mukaan käytä, muuta ei.
— Ei hintaa onnelle saa kallistaa,
verellä, murheella jos ostaa näin
se täytyy.
(Nimrod tuodaan.)
Mutta tuon sa valtaas saat!
Lyö ruosterautoihin ja märjimpään
se luolan pohjaan paiskaa. Ruosteen karva
on keskinkertaisuuden nahkaan käypä.
— Mut oothan voitettu, en sanoja
ma tuhlaa.

NIMROD:

Voitettu — mut aate mun
— se muista, mull' on myös — ei vielä lyöty.
Mull' aate suvun suuren, vankan tammen,
mik' kansan työtä vilvoittaen suojaa.
Zenobia on tytär valtasuvun,
on suuren Ptolemaioon kantaa. Sunko
ois osaks tullut Ptolemaioot voittaa?
— Mit' oot sa oikeastaan täällä tehnyt?
Oot aateraipoin, miekoin kahtia
tään kansan lyönyt. Kompastava kivi
oot ollut vain.

LONGINUS:

Se kivi totuus on,
jot' ei voi kiertää, siksi kompastuit.

NIMROD:

Mut toisen sulle etees Rooma paiskaa.
Uus' imperator, caesar Aurelianus,
sa muista myös! Hän kaltaisesi lyönyt
on Galliassa, vuoros sun on kohta.

LONGINUS (Kleantheelle):

Kleanthes, rauhan sanomasi vie.
(Kleanthes poistuu. Viittaa sotilaita viemään Nimrodin pois.)
Sa tuomiosi kanna, luolas pohjaan
kohina kuule aallon korkean,
mi lännest' itään lyö ja länteen lyödään.
(Nimrod viedään oikealle.)
Nyt, Taurus, kiire on! Suo soihtu mulle!
Ja riemurintamaan sa laita joukot.
(Taurus sotilaineen poistuu.)
Ei vihamiehist' ole suurin Rooma,
viel' onhan yössä paini sielujen
tää ollut julmempaa.
(Kääntyy vähitellen Elisan puoleen.)
Ei ihmeellisin
tuo voitto Eufratilla — salasaalis
sylistä myllerryksen ihmett' on.
Elisa. Voiton päivään suurimpaan
sun, saalis armas, maailmalta kätken,
kuin saitur ahnas varjelen sua kiihkoin
ja hipiältäs verhot hämäröin
vain nostan salaa.
(Vetää Elisaa portailta luoksensa.)
Sitten, sitten kerran
näist' öistä kamppailun ja tukalista
näist' onnen luomistöistä itsellein
sun ainoan ma vaadin. Miljoonilta
sun onnell' ostan, riemu maallinen.

ELISA:

Kuin kuoloon noiduttuna prinsessa,
niin piiloarkussani hiljaa lepään,
en liikahda, en sanaa lausu, enkä
herättämättäs herää. Sankaria
niin vuotan minä.

LONGINUS:

Sankareitten äiti!

ELISA:

Sua vailla haave marto.

LONGINUS (voimallisesti):

Alkulähde
oot mulle lemmenvirran vuoltavan
ja polveikkaan, sen vastavirtaa nousen
kuin kala piikkievä, joll' on suonet
täyn' ihmisverta kuumaa, jolla pää
on käärmeviisas, taito kiemurrellen
päin tulvaa tunkea ja esteet voittaa.
— Oi, lähdenymfi, silmä vuottavainen,
mua kuolevaista johda. Vastavirtaa
taas alkaa matka.

KÄTYRI (astuu esiin oikealta, alamaisesti):

Vanavetees tarpeen
elukka tää, ma luulen.

LONGINUS (voitonriemuisena):

Kilpikonna,
sun kuores murskasin! — Hei, varjon mies,
sa soihtu sieppaa.
(Heittää soihdun Kätyrille.)
Naamaas häveten
sen alla juosta saat, ja käskyn mukaan
vain tietä näyttää, sokkosilmin juokse
sytytä maailma, jos käsken niin,
tai oma karvapeitteet, jos niin käsken.

(Viittaa oikealle käskevästi. Kätyri lähtee soihtua korkealle nostaen.)

Väliverho.

III NÄYTÖS.

Näyttämö sama kuin ensimmäisessä näytöksessä, mutta taustalle on
savimajojen sijaan rakennettu kauniita keltaisia ja valkoisia
pieniä asumuksia. Myös punainen katos on poissa. Oikealla etualalla
leposohva. Aika: kirkaskuutamoinen aamuyö. Prinssi lepää sohvalla.
Lankha istuu vieressä. Hetken vaitiolo.

LANKHA:

Voi, prinssi hyvä, kammioon ois aika,
levolle jälleen, turhaan valvot.
(Ei vastausta.)
Kohta
kuu kellerväinen hallavaksi käy
ja sisar maan se kainostellen jättää.
Maa aurinkoa, kuuta vailla hetken
saa sairahana huohottaa ja turhaan
povensa auki repii: houreissansa
hiestä tuskan sairast' usvaa vain
se luo ja meitä taudiIl' uhkaa, vaikk' ois
ikiterveyttä mieli antaa.

ATHENODORUS:

Lörppö!
Koht' alkaa vaankin jumalatar kuuta
spitaalitauti vaivata, mi huulet
silt' ammoin söi. Ja sisarelleen,
hetaira maalle, sen nyt täytyy jättää
hekuma auringon. Näät nuoremmakseen
tää äiti maa on vielä laatuun käypä.

LANKHA:

Mut annapas, ett' unen soutupoika
tuo pienell' urkkii ruuhellansa kaikki
sun suontes sopet rauhass' yön, kas silloin
sa aamull' lähdet unten rantamalta
taas uusin mielin, naurain, kirmaten — —

ATHENODORUS:

Tai unissani, tyhjänraskain päin,
viel' unijuomain melto maku suussa
kuvotus inhon huulin aukinaisin
mua itseäni irvii. Siinä sulle
kävely prinssin aamusilla. Yössä
näin viileässä helpompaa.

LANKHA:

Puutarhaan
jos käytäiskin! Sun mielileijonasi
nälästä aivan hiutuu, kun et syötä
sit' enää koskaan, eikä muilta huoli
se ruoan palaa.

ATHENODORUS:

Kyllin maittavaa
tuo mulle lihaa, ihmislihaa tuo.

LANKHA (huoaten):

Kuink' ootkaan muuttunut — —

ATHENODORUS:

Ja parantunut.

LANKHA (puoliksi itsekseen):

Tikarin uurnaa myrkky vuotanut
on sydämees.

ATHENODORUS (katkeralla ivalla):

Taas lörpöttelet ukko!
Tääll' arpi ruskottaa vain mitätön,
vain huulten jälki viattoman naisen — —

LANKHA (pyytävästi):

Siit' yöstä turman ällös haastele,
se sairastuttaa sun vain uudelleen.

ATHENODORUS:

Sull' onko paha omatunto?

LANKHA:

Mulla?

(Charisbe palatsin pylväikköön.)

ATHENODORUS:

Niin, valheist' imelistä, joita kerroit
puutarhan teillä tuolla aamut kaiket
ja iltayöt. — Niin eikös laulanut
sun tarinoissas valkojoutsenet
kuin huilu soi tai sitra heläjää.
Nyt uusin korvin sen ma valheeks kuulin
ei hanhen kaakatusta kummempaa
oo joutsenääni. — Kuolemansa eellä
se muka lauluist ihanimman joikuu.
Sen tottavie ma valheeks näytän myös:
Tän' yönä vielä kenokaulan mestaan
ja nähdä saatkin: kurkust' elukkaisen
korahdus kuoleman vain tunkee. Malliin
samaan sa luonnon kaiken valheverhoin
oot kietonut.

LANKHA:

Niit' ilman, poikaparka,
tääll' onnetont' on elää. Kuulepas — —

ATHENODORUS:

Ja naisen — senkös seitein peittelit
ja jumalatar — vöillä, uumilt' asti
luo silmäin siveäin ja harhaan veit mun.

(Hetken vaitiolo, jolloin Kätyri ilmestyy taustalle vasemmalta
portaista ja alkaa hiljakseen siirtyä seinäviertä pylväikköä kohti.)

Ja lemmenmurhe — kaunist' oli muka
tuo rinnan pakko luita särkeväinen,
hiotus yöllä kauhuvaivan alla,
tuo toivo turha tähti taivaalt' ottaa.
Häpeä kalvas, värjöttävä raukka
ees alla marmorisen nuken, tulta
jäävuoriin tuhlata ja henkiä
sisäänsä tautina se taas ja yksin
ain' yksin, yksin itkeä — — voi, vanhus.
(Raivoisata, tyrskivää itkua.)
Oi, vanhus, poika onneton on tässä!
En jaksa kylmä olla enkä kuuma,
en kestä maailmaa, en hiljaisuutta
en karjaa ihmisten.

(Vaipuu Lankhan puoleen, joka kumartuu häntä
hiljaisella äänellä lohduttamaan.)

CHARISBE (Kätyrille, joka kurkistaa pylvään taakse):

Mit' urkit, mies?

KÄTYRI:

Ja sinä mitä kurkit?

CHARISBE:

Kuuta vain.

KÄTYRI:

No, sankar kuutamon siis sisään päästä.

CHARISBE:

Rumuuttas peljäten en suoraan kiellä.

KÄTYRI:

Häkissä mull' on aljo kallehin,
jok' uskoo, ett' oon toiseks kaunein mies
ma maailmassa.

CHARISBE:

Kuulepas, sa sano,
Elisaa lempiikö sun herras?

KÄTYRI:

Säälii,
vain säälii. Jos ei sääli, rankaisee,
mut' itseänsä sääli on, jos lempii.
— Siin annos kutkua sun kieles kärkeen.

CHARISBE:

Sun herras muureill' onko yhä?

KÄTYRI:

Entäs,
viel' onko valveill' emäntäs? Miks itkee
noin haikeasti prinssi? Yö nyt onko
vai hourupäisten päivä? Vastaa, vastaa.

(Katoo hohottaen oikealle. Charisbe jäljessä).

ATHENODORUS (nousee käden varaan):

Hohotus täällä käy! He kiertää, nuuskii,
he kättä lyö ja rahan kouraan pistää,
ett' totta kuiskais valhesäkki korvaan.

LANKHA:

Kas, sanomia tappion tai voiton
he vuottaa, siks on levotonta yö — —

ATHENODORUS:

— Mun luulet itkevän — vain hohotan,
minäkin hohotan ja yötä valvon
kuin aikuisten on tapa.

ZENOBIA (tulee täysissä pukimissa Charisben seuraamana)

Taaskin valvot!
Pitääkö torailijaks tulla mun,
sa paha poika.

ATHENODORUS:

Lampaaks oothan tullut —
Vapiset eessä kellokaulavuohen
kuin lampaat toisetkin ja nöyryytystä
sa aamust' iltaan nielemällä nielet.

ZENOBIA:

Voi, lapsi. Minkä näät, se kuorta on,
sydämen yössä, siellä painitaan!
Hän salaisuutta kantaa, jot' en tunne.
Se onko sankarunelmaa, mik' kerran
mun onnell' yllättää? Mua lemmitään
vai vihataanko, sit' en tiedä. Mutta
oi, poika, mieles malta, lempeen uskon.

ATHENODORUS:

Viha mun, tää kiukku voimaton ja usko,
ett' ihmevoimat saan ja hirmukeinot,
joill' loukkaajani kerran, vähitellen
ja ilkeästi ilkkuin näännytän,
tää haave oikeaan mun vie.

ZENOBIA:

Noin kehno,
kavala ilkimys mull' onko poika!

ATHENODORUS:

Mull' onko äiti kuningatar ollut?

ZENOBIA (painuu polvillensa poikansa luo):

Jumalten lauma kaikki, tuomitkaa!
Rakastavalle eikö mulle liikaa
tää murhe viimeisin. — Oi, poikasein —

ATHENODORUS (keskeyttäen):

Puutarhaan lähden, joutsenkaulat katkon.

ZENOBIA:

Sisälle käy — —

ATHENODORUS:

Nyt kenokaulan mestaan!

(Prinssi ja Lankha sivuportaista puutarhaan.)

ZENOBIA:

Ken oikeassa?

CHARISBE:

Prinssi oikein arvas.
Kuin valkeata prinsessaa, niin eihän
mies vankiansa huoltais, saalist' yksin
niin varjellaan ja lemmenvuonaa.

ZENOBIA:

Kuinka,
mun voittaa voisko tyttö matala
ja heiveröinen. —

CHARISBE:

Kainous, se vasta
on miesten mielest' autuasta, katsos,
he heikkoutta kuuliaista etsii.
— Elisaa kuulustele kautta rantain,
ei hevin ylpeyttä lemmen peittää
voi nainen kilvan lempivältä.

ZENOBIA:

Nainen
tuo tornikammiossa kyyhöttää,
en nouse syrjäteitä sinne minä.

CHARISBE:

Levolle jos et vielä käy, ma laitan,
ett' tapaat hänet.

KLEANTHES (kiireisenä pääportaista):

Tääll' ei hän, tuoll' onko?

ZENOBIA:

Sun herras? Tääll' ei nähty — tuloss' onko?

KLEANTHES:

Tää kummallista! Muurein harjalt' alas,
työmiesten sankan parven riemuitessa,
työn päätteeks ylevästi haastoi hän
ja miesten voimaa kiitti. Katsokaas,
tän' yönä valmiiks sai tuo suuri työ
mi muurit kahta vertaa ennestään
loi korkeammiks. Sitten tulotiellä
ma käskyn sain, ett' tuolta kiertäisin
ma länsiportin kautta, tarkastaisin
siell' öisen vartion, mi länttä kohti
alati tarkkaa viestintuojaa vartoin.
Niin kiersin, suoraa tietä hän, mut täällä
ei vieläkään.

CHARISBE (pahatahtoisesti):

Kai kultas uninen
sai sulle jalat alle, juosta saitkos.

KLEANTHES:

Sa vihan viskelijä! Yön ken nukkuu
on armas mun. Niin tekee kaunis Tadmar
ja unestansa puolet antaa mulle.
Hei, terve teille! Hänet tiellä tapaan —
Ja sitten aurinkoa aamuks veistän.

(Poistuu pääportaista.)

ZENOBIA:

Hän tänne saapuu — — Nyt on aika mun!
Niin harvoin hänet nään. Nyt kuudanyössä
vain totta puhutaan. Tääll' odotan.
(Rientää oikealle).
Nyt tulee kaunis päivä. Hämähäkki
noin uskaljaasti seittejänsä laittaa:
— Somasti verkkos korjaa, nopsaan juokse
sa hämähäkki — vaimo, jotta palkaks
sais julma herras lemmekkäälle päälle,
sovussa saaliin vaivall' ansaitsemas
sun kanssas jakais. — Jos oot onnen merkki,
nyt sanat ihmeelliset mulle kehrää,
suo voima kohtaloita kääntää. Sitten — —
suo muoto, viehkeys niin lumoava,
ett' taito kehnokin, ja harhasana
jäis alle kiehtovaisen hymyn. Seitein
tuhansin vangitsen ja auki avaan
sydämen sankarilta, nähdäkseni
mik' on näin vieraiks loitontanut meidät.
Oi, oothan onnen merkki?

CHARISBE (lähestyen):

Ristikäs
jos selkä on, se hyvää tietää, muuten — —

ZENOBIA:

Kas, kas, en nää. — Se piiloon juoksee.

CHARISBE:

Mutta
tuoss' onhan toinen verkko — tuossa myös
ja — tuossa, hyi — tää pahaa merkitsee.
(Rientää taka-alalle lehvistön luo.)
Voi katso!

(Zenobia seuraa Charisbeä.)

ZENOBIA:

Tottakin — niit' onhan paljon.
Mut turhaan kai — niist' ennustellaan. — Varmaan
jo siin' on kauvan olleet! — Kuitenkin —
ne vaivaa mua, kaikki vaivaa mua — —

CHARISBE:

Tuolt' askeleita — —

ZENOBIA:

Siirry pois — — ma yksin — —.

(Charisbe palatsiin)

LONGINUS (tulee pääportaista):

Ken valvoo täällä?

ZENOBIA:

Sydän levoton.

LONGINUS:

Zenobia!

ZENOBIA (lempeän soimaavasti):

Kuun eessä pilven häivä
noin pienkö estää sun mua tuntemasta?

LONGINUS:

Sun äänes tunsin.

ZENOBIA:

Vihamiehenkin
voi äänest' tuntea. Mut tuoksust' ilman
ja tuulen aallost' etkö ystävää
sa tunne?

LONGINUS:

Moniss' aatoksissa kuljin.

ZENOBIA:

Mit' aattelit?

LONGINUS:

Ett' onnen ympärille
rakettu muuri on! Juur äsken lyötiin
me harjaan viime kivi. Vihamies
ei niille nouse. Siitä riemuitsin,
ja riemun kesken täyttymyksen tyhjyys
mua hetken vaivas. Mutta hetken vain.
Vast' onnen kaava valmis onhan. Sitten
meiss' itsessämme alkaa työ ja meitä,
meit' itseämme varten.

ZENOBIA:

Meitä varten?

LONGINUS:

Niin — kullakin — on lupa leiväst' onnen —

ZENOBIA:

Omilla hampahillaan purra, niinkö?
Kuin petoin kesken aina ennenkin
on tapa ollut!

LONGINUS:

Väärin ymmärsit — —

ZENOBIA:

Kosk' on sun kieles kylmä, vieras mulle.
Oi, miksi? Oonko ruma, liiaks vanha?

LONGINUS:

Oi, valtiatar, lumoava niin
kuin murheessasi nyt et konsaan ollut,
jalompi mieles on kuin ennen — —

ZENOBIA:

Vieras
jos ois sun huulilles tuo sana kylmä
tuo 'valtiatar', niinkuin ennen — — Ruoskin
repele hartioita näitä, mutta
noin loitoll' ällös pysy?

LONGINUS:

Kunnioitus
niin sanomaan mun johti.

ZENOBIA:

Kunnioitus —
viel' loitommalle pakenet. Ja minä,
min' enkö katunut kuin saastainen
ma oisin vaimo ollut, viikottain,
kuukausin pitkin. — Vihamiehes kieltä
ma kuuntelin, se suur' on rikkomus,
sen oivalsin, kun näin, ett' ilmi toi
se hornan henget, veljessurmat kaikki.
Myös suur' ol' armos mulle yönä tuona:
alt' autoit kansan vihan. Aattelin:
Hän lempii yhä, eikä kuolla voikaan
käsissä myrskyn lempi meidän,
ma riemuitsin ja tavan vanhan mukaan
kaikk' kannoin puhdistuksen pyhät menot.
Hapanta maitoa ja polttoyrtit
ma laitoin kylpyyn, puvun karkean
ma otin ylle, enkä hipiääni
veristävää ma öljyin voidellut.
En nauranut, kuin nöyrä orja liikuin,
jumalten kuvaa koskettanut en,
en uhritulin mieltäin keventänyt.
— Näin tein ja poikaseni terveeks hoidin —
ei, enhän terveeks, sit' en voinutkaan.
Löi arpeen haava, mutta mieleltään
ol' aivan toiseks tullut poika parka.
Tää kaikki painaa, painaa. Mutta toivoin,
ett' astuessain etees puhtahana
sun sielus aukenee ja päivä nousee,
viha kaikkein laukee, kaikkein sairaus
pois pyyhkäistään ja onni syntyy. Mutta
sun sielus haarniskoitu on. Oi tunne,
hädässä sielun huudan sua, oi kuule
sykintä paljaan sydämen.

LONGINUS:

Täss' seison
kuin valapatto, luihu murhamies.
Jalompi varkaan työ kuin sielu mun!
Minäkö rietas oon ja sinä pyhä?
Ihana salaisuus, mun valhetella
sun vuokses täytyykö? Ja kuitenkin:
yöst' ihmeisestä alkain tiedän, tunnen
vain voima suurt' on, pettää heikkous,
mut eihän voima. Oikeus mull' onhan
tää usko uusi rintaan piilottaa?
Mull' on se. Sittenkin — — sun katumukses
mun maahan painaa. — Tässä seison nyt
kuin temppelin ma oisin polttanut
ja papittaren haamu vainois mua.

ZENOBIA (toivovin mielin):

Oi, sielus ystävälle avaa, kieltäs
en vielä ymmärrä — —

LONGINUS:

Tää kielt' on mykän!
Vahinko, etten kuuroks tullut myös.

ZENOBIA:

Mun pyynnöilleni, niinkö?

LONGINUS:

Ällös kysy.
Sun uhritules hartaaks saattaa mun,
hyväksi tullut oot kuin kerran toivoin.
Sun eessäs kyynelin ma voisin maata,
rukoilla kanssas alla yhteismurheen
ja velkapäänä tuomiolle tulla.
Mut aatella sa voitko, miten käy,
kun koura ylhäinen sun ilmaan nostaa
ja alkulähteeseen sun paiskaa, siellä
sua kylvettää kuin parkuvaista lasta
ja jälleen maille tuulisille kantaa,
voi silloin sattua, ett' uuden muodon
maa luotuinensa saa ja henkes muuttuu.
Niin mulle sattuikin, nyt rakastan
mit' ennen vihasin.

ZENOBIA:

Ja vihaat nyt
mit' ennen rakastit?

LONGINUS:

Ei, ei! Et vielä
näit' ymmärrä, en itsekään, mut usko:
on kerran kaikki selvän selvää, sinä
mun kanssain riemuitset — ja ymmärrät,
ett' aion hyvää — — Osaan pienimpään
ma tyydyn. Vallan kaiken saat ja poikas,
kun koht' on Rooma lyöty, kaiken saat
ja kansa saa, kun keidas kukoistaa
mun työni päättyessä kerran. — Aivot
mun päässäin painaa — jaksa en — on turha
täll' erää enempää. Kleanthes varmaan
on täällä kohta. Jos saan sanomia,
niist' oitis ilmoitan.

ZENOBIA:

Siis selvempää
kuin usko taikka toivo saanut en.
Mut sanoithan: mun kanssain riemuitset!
Se lause kaunis on ja tahdon koettaa
sen turvin elää, rauhan rahtusen
unelta lisää pyydän.

(Viittaa hyvästiksi, poistuu palatsiin.)

LONGINUS (yksin):

Salaisuus,
sa painavaksi käythän, ihanin,
käy piiloon — —

KÄTYRI (tulee pylvään takaa):

Viesti vietiin, hyvin voi
ja tahtoo nähdä.

LONGINUS:

Hetki vaarallinen.

KÄTYRI:

Tuolt' akkunasta haastaa, jos vien luvan.
Ois oikein asiaa — niin kuiskailtiin.

LONGINUS:

Ma tahdon nähdä!
(Kätyri palatsiin.)
Tahdon varmaks tulla,
ett' ihme elää. — Nuolet kuutamon,
päin tummaa ikkunaista ampukaa.
Te jäätte tappiolle, kalventuin
te näätte kiharoitten kiiltomeren
ja hipiäisen kilven.
(Elisan ilmestyessä akkunaan.)
Ihanin,
on pettäväinen turva kuutamon,
nyt taiten hetki käytä, huoles usko.

ELISA:

Ei sanomaani kuu tuo kuulla saa
on lehden nukkuvankin korva liikaa
mun sanomaani varten. — —

LONGINUS:

Hiljaa lausu.

ELISA:

Siin' ääni pettäis taikka riemuhuutoon
se kesken yltyis. Eihän sanomalla,
vain huulin huokumalla huultes alla
sen taidan ilmoittaa.
7
LONGINUS:

Mit' onkaan sulla?

ELISA:

Min rinnall' autuus muu on vaivaa,
min vaiva liekkumaa, sit' ilmi toisin.
Yö tappaa mun, jos täytyy vaieta
mun aamuun asti. Sinne hiivin, saanhan.

LONGINUS:

En kieltää voi, sa tule.
(Elisa katoo akkunasta.)
Aavistanko,
sen aavistanko — —

(Liikehtii levottomana.)

ELISA (tulee kiirehtien, suoraan Longinuksen odottavien käsivarsien
väliin):

Älä horju, mies.
Näin päätä paina.

(Kuiskaa hiljaa.)

LONGINUS:

Torvin toitotanko!
Ijäti vaikenenko? Nainen!

ELISA (kurkoittautuu suutelemaan):

Ansaitsenko?

(Suutelevat pitkään, jolloin alkaa kuulua kiireisiä askeleita
pääportaista.)

KLEANTHES:

Tääll' onko herra? — Kansaa liikkeell' on.
Siell' lentää suusta suuhun turha huhu,
ett' ois jo taisteltu. Kuin nousseet lapset
ois kesken uniaan, niin tolkutonna
sit' uskoo kansa. Syyt' ois rauhottaa
tuo joukko oitis.

LONGINUS:

Sinne lähtekäämme.
(Elisalle.)
Nyt hälyn tieltä piiloon.

ELISA:

Oitis käyn,
vain viittaan kädell' aulihilla kerran
sun jälkees, kerran vain.

(Longinus ja Kleanthes pääportaita pois. Elisa viittoilee hetkisen
puutarhaan päin jonka kuluessa Charisbe kurkistaa pylväiköstä,
nopeasti taas kadoten.)

ZENOBIA (astuu palatsin portaissa Elisaa vastaan):

Niin tottakin!
Ja valkeiss' aivan, niinkuin prinsessainen.
Ket' impi haikailee? — Ei vastausta.
Sull' eikö ketään, tyttö parka? — Eikö?

ELISA:

Mit' tahdot multa?

ZENOBIA:

Sulta ma! En mitään,
en ketään, tyttö parka. — Miksi naurat?

ELISA:

En, valtiatar, nauranut.

ZENOBIA:

Et väinkään
mut huultes heikko värve paljon tietää.
Niit' ennenkin on ilkku kiertänyt
ja kuopat salahymyn. Kaunotar,
ken niihin kompastui? — Ei vastausta?

ELISA:

Torailla syyt' ei mulla tänään.

ZENOBIA:

Tänään.
Mik' autuus tänään sulla, vanki parka?

ELISA:

Sinä kiusaat mua!

ZENOBIA:

Kas vaan, gaselli hyppäs.
Mut ampujaas en nää, on turha tanssis.

ELISA:

Oot alhainen! — —

ZENOBIA:

Ja hammas suuhun lyöttyi.
Tikari myötä onko myös? Vai kuinka?

ELISA:

Kaikk' armaat henget, hyvät jumalat,
mua auttakaa, en enää kestä, en!

ZENOBIA:

Elisa, kuule mun sieluni hätä!
Tää ilkunta vierast' on mulle myös,
epätoivo on tuttava mun.
Sepä kauhulles, tuomittu vanki,
sisar on, ihan kaksoinen!
— Sinä tiedät, sun vannoa täytyy,
ett' on minun lempeni mun.
Et lemmestä mitään tiedä,
se, vanno, niin ystävä oot.

ELISA:

Sun ystäväs en, sisar en!

ZENOBIA:

Olet velkapää!

ELISA:

En tuomios alla,
en vankis, en lemmestä köyhä.

ZENOBIA:

Jos lemmit, on lempesi turha!
Salamanteri polttanut kulmies kaaret
ja lantios laihaksi syönyt,
lyhyt kaula ja huules veltto,
salasyntien kelmeäks syömä.
Saat lemmeltä aamuyön,
vain inhon kyllästyneen,
et iltaa, et luomisen yötä.

ELISA:

Noin kaunaa ja kammoa kannat,
kun vanhenet, valtiatar,
sun palkattu liehijäs heitti.

ZENOBIA:

Mun kanssani sankari riemuitsee!

ELISA:

Sait aatteen lempeä hetken
ja senkin pettelit, senkin.
Minä hurman sain, minä voiman sain!

ZENOBIA:

Se valhetta on!

ELISA:

Tosi autuas vain.

ZENOBIA:

Se valhetta on!

ELISA:

Minä poikaa kannan,
minä sankarin synnytän kohta!
Sinä marto ja lemmetön oot.
— Tikarin saitko! Ken heikkeni, ken?
(Zenobia lyyhistyy portaille.)
Ken lyykähti maahan ja maassa makaa?
(Hetken vaitiolo.)
Mitä tein? Valan söinkö ma kalliin!

(Kääntyy neuvottoman kauhuisena taka-alalle ja
palaa jälleen, auttaa Zenobiaa istumaan.)

Sun nostan, sun nostan — — näin — —
— - oli leikkiä puhe — —

ZENOBIA (väsyneen ihailevasti):

Sun kauttas siementen virta
elo ponteva käy, sen kuulen, sen tunnen,
olet autuas, siunattu nainen.
On totta sun puhees.

ELISA:

Ei, ei! Petos synkeä, valhetta kaikki!

ZENOBIA (haikein mielin):

Noin nopsaan onnesi kiellät — —

ELISA:

En kiellä — mun voimani petti.

ZENOBIA (heikkoa tyydytystä tuntien):

Yli laitojen kuohui.

ELISA (puoliksi itsekseen):

Minä itseni maahan hautaan — —

ZENOBIA (selvän ivallisesti):

Ja poikasi myös?

ELISA:

Älä luulekaan.
Suku mahtava syntyy nyt.

ZENOBIA:

Rotu murhaajain.

ELISA:

Mitä voit, olen suojassa suuren.
(Itsekseen.)
Hän armossa suuri, hän säästää,
oman poikansa tähden mun säästää —
mitä voin, mitä teen, ei miettiä tarvis,
vain piiloon käyn, hälyn tieltä ma käyn —

(Poistuu hitaasti palatsiin)

ZENOBIA (jäykästi tuijottaen):

Mitä jäljelle jäi — —

(Pitkä vaitiolo. Prinssi ja Lankha tulevat sivuportaista
aivan Zenobian eteen.)

ATHENODORUS:

Parahti joutsen leikattaissa kaulaa
musiikki myötä katkes, tunnelmaa
en kiinni saanut. — Säilin leijonaa
löin mustaan turpaan, suden ulvontaa
se siitä matki. Tunnelmassa täysin
se kenokaulan voitti.

ZENOBIA:

Nuori peto,
— tikari rinnassain sun tunnen taas,
sun esikoinen, kuopus. Nyt oon äitis!
Vihalles ruokaa saat, sen vannon, poika.
— Kavala ootko, hurskas päältäpäin.
Alt' aukinaista kostonhaavaa? — Ootko?

ATHENODORUS:

No, tottavie, jo joutsen oikein laulaa!

ZENOBIA:

Yksöisen lapsen voitko tappaa, poika,
yön turvin kuoppaan heittää, aamun tullen
päin naamaa äitiänsä nauraa? Siihen,
senkaltaiseen sull' onko uskallusta?

ATHENODORUS:

Voin tappaa sun, jos eessä nousukkaan
viel' liehit kerrankin.

ZENOBIA (vetää raivokkaana poikaa puoleensa):

Mun poikani!
Nyt alkaa vaino! Tiedä, vihamies
on sulle syntymässä — — —.

(Siirtyvät hiljaa keskustellen leposohvan luo, jolle
prinssi paneutuu pitkälleen.)

LANKHA (polvistuen):

Valtiatar!
Sua orjas huutaa: käänny taaksepäin!
— Sun, prinssi, lääkitsin, oi kuule
Ravanan viime poikaa, poimuist' otsan
lue kohtalos, äl' äitiäsi seuraa! — —

ATHENODORUS:

Pois vaakkumasta, vanhus! — Liikaa toki,
ett' orjatkin täss' omaa virttä veisaa.
Pois siirry täältä, lörppö.

(Lankha palatsiin. Longinus, Kleanthes ja Taurus tulevat
pääportaista kiihkeästi keskustellen.)

LONGINUS:

Mutta syy,
mik' alkusyy sun tappioosi?

TAURUS

Rooma!
Sen nimen kaiku miehet herpaisee.
Ja caesar, caesar Aurelianus! Syitä
muit' en ma tiedä. Niinkuin rautajousi,
tuhansin keihäit' eelleen paiskaten,
päin marssi legioonat Rooman, turhaa
sit' ihmisvoimin vastustaa. — —

LONGINUS:

Ja joukot
hajalle kaikki jäikö, miks et niitä
sa koonnut jälleen?

TAURUS

Koonnut! Itään, länteen
yht' aikaa juosta taitoa ei mulla,
kun vihamies päin tunkee armeijoin.
— Vain goottilaiset mun löi auki tien
ja leirin kaivaen löi Rooman ratsut
takaisin kerrat kymmenet, jok' yö
ja päivä taistellen me marssittiin.
— Täss' oon ja päivän matkan päässä lie
meit' ahdistaneet ratsujoukot, viikon
päävoimat viipyneet.

LONGINUS (Zenobialle):

Tääll' yhä valvot?

ZENOBIA:

Noin huonot uutiset ei unta lisää.

LONGINUS:

Tää raskast' on, ei totta, unen ruokaa.
Mut' arkuus pois. Meill' onhan muurit vielä
ja miesten lauma, ase käteen sille.
Nyt onneaan saa kansa puolustaa!
(Taurukselle.)
Levolle leiriin joukko laita, valmis
sen jälkeen neuvotteluun.
(Taurus pääportaita pois.)
Ratsujoukko
Kleanthes, saata matkanvalmiiks, tarvis
Aleppon teit' on vartioida, estää
meilt' yllätykset. Miehet valikoitse
väestä kaupungin ja tänne palaa.
(Kleanthes aikoo poistua.)
Ja sitten — airut oitis kaupungille,
torille kansa, yhteist' asiaa
ma sille selvitän.
(Tarttuu Kleantheen käteen.)
Kleanthes, kestä.
Meit' eihän voiteta! Sun kauniit työsi,
mun työni kaikki varjeltava on.

KLEANTHES (iloisesti):

Me Hellaan miehet kilpaleikiss' ollaan
all' öljypuun ja myrtin! Kenen voitto,
jos meidän ei? Vain sudenpentujen
ja barbaarein. Meill' äly on ja lauma,
meill' uskallus on aineen syleilyyn
ja voimaa siihen hukkumatta olla.
Ken meidät voittais, ken? Ei roomalainen,
tuo härännahkaan juossut pölkkypää.

LONGINUS (voimallisesti):

Oi, riemun mies, mun ylin ystäväni!
Me sinkoamme kaaren yhteisen
all' onton taivaan nyt!

KLEANTHES:

Oi, terve sulle!

(Poistuu pääportaita.)

LONGINUS (Zenobialle):

Siis kuullut olet.

ZENOBIA:

Liiaksikin kuullut.
(Longinus katsoo ihmetellen.)
Niin, enkös kuullutkin, ett' uskallusta
on Hellaan miehill' aineen syleilyyn — —

LONGINUS:

Sun äänessäs on ivaa — —

ZENOBIA:

Ett' on voima
myös siihen hukkumatta olla. Puoliks
on totta tuo, mut puoliks valhe vain — —
— Syyn kuulin myöskin tappioon — —

LONGINUS:

Mit' aiot?

ZENOBIA:

Jäit onnes ympär aitaa muuraamaan,
vaikk' onni kaikkien sua vaati pois,
pois sotajoukon myötä, niin — —

LONGINUS:

Miss' oltais,
viel' ennallaan jos makais multamuurit?

ZENOBIA:

Ois saatu voitto! Nyt on raunioita
sun muuris kaikki. Kohta horjuu jalkas,
on petos myyrän teitä ryöminyt
sun muureis alta.

LONGINUS:

Näytä selvään kyntes!
Vihasta harmaankeltainen jo onhan
sun kasvois väri.

ZENOBIA:

Kissa keltainen!
Niin tottakin — se hiiren kanssa leikkii.
— Ja katsos, tääll' on hämähäkin töitä.
(Hamuilee verkkoja oikealta käteensä.)
Kamala merkki sulle! Kilvell' ei,
ei haarniskalla näitä. Sydämelles
ne kutoi hämähäkkivaimo, kutoi
ja hiljaa kiertäin surmaa sun. Ja tien
sun sydämees, sen neuvoi toinen nainen.

LONGINUS:

Mit' arvailet, mit' arkailet ja kierrät.
Ei aikaa mulla sokkosilla olla

ZENOBIA:

Siis kuule, mies, sun uskos horjutan
sun uskos voimaan, jok' ei muka petä.
Elisa pettänyt sun on! Sen tiedän
hän sulle synnyttää, salalempes
on ollut kauvan, itse ylpeillen
sen mulle huusi, vaikka vannonut
ol' olevansa vaiti.

(Longinus seisoo hetken tyrmistyneenä, sitten ryntää palatsiin.)

Nouse poika.
Hae Taurus tänne. Rooman preetor hän,
jos seuraa meitä, niin sa korvaan kuiskaa
ja tänne tuo.

ATHENODORUS (mennessään):

Tää aikaihmisten
lie politiikkaa, tunnelmalta oivaa,
sen myönnän, tottavieköön.

(Poistuu pääportaita Zenobian saattamana.)

ZENOBIA (taka-alalla hetken viipyen):

Älä nouse,
älä nouse, päivä! — Nyt ei soitakaan
tuoll' aamukellojansa sulle rastas,
muratinmarjaa rapistellen syö,
tuoll' istuu ohdakkeissa kirjopeippo,
syö syksyn akanoita mustuneita
ja laulamatta torkkuu. Älä nouse,
älä turhaan nouse. — Tääll' on rauha maassa.
— Ei pääse varpusparvi pahantekoon,
on märkä kottaraisen siipi, kiinni
on korpin silmä rietas. — Älä nouse,
äl' ennen vihamiehen turmiota — —

(Taurus ja prinssi tulevat. Prinssi heittäytyy jälleen leposohvalle.)

Käy tänne, mies.
(Zenobia johtaa Tauruksen etualalle.)
Sull' onko kiire kuolla?
(Taurus katselee ihmetellen.)
Sit' ootko aatellut?

TAURUS

He, kuolemaako?

(Zenobia nyökkää.)
Sen hoksaan joskus jälkeen taistelun,
kun koikkinut on koukkusormi herra
ohitse mun ja toista miestä päin.

ZENOBIA:

Ja entäs, jos sua pyövelukko vainois?

TAURUS

Ei tarvis sotamiehen urhokas
eess' olla pyövelin. Ma puikin pois
ja kallon tuhmemman sen syötiks paiskaan.

ZENOBIA:

Nyt myöhästyt, jos vielä viivyttelet.
Koht' oomme saarroksissa. Rooman caesar
meit' uhkaa kuolemalla. Kuitenkin,
ken alkusyy on tilaan tukalaan?
Longinus meidät Roomast' irti huusi,
siit' yltyi caesar. Nimrod viisaampaa
tiet' aikoi käydä: Rooman verot maksaa
ja ylivallan sille suoda. Työ,
mit' aikoi Nimrod turhaan, sinä täytä
ja caesar leppyy. Kansan kiihoittaja
vihalle Rooman syötä.

TAURUS

Viisaampaa
nyt tuhmain vuoksi uhrataan, sen tiedän.
Mut retket mun, nuo hurjat, veljein kera,
tää marssi valtakuntain äärest' ääreen
ja leikkiveikkoin riemu voiton tullen,
sit' estää ei saa voima mikään, kenkään
ei ratsujen! tartu kuolaimiin.
— Ja kuitenkin: Tääll' elon marssiteillä
nyt ensi kerran päätä vaivaan, petos
tuot' ylhää miestä, voiman miestä vastaan
mun mieltäin kammoittaa kuin selän takaa
mua hirmu keihääll' uhkais.

ZENOBIA:

Voiman miestä! Heikko,
sekava aivoilt' aivan, sydämeltä
kuin raivost' itkeväinen nainen, niin
on messiaalla mielenlaatu nyt,
sen näät — Ma luulen, tornist' astuu alas
hän raskain askelin. — Sua vannotan,
mua puolla — — jos oot sotamies.

TAURUS

Ma puoliks
viel' uskon voittoon, puoliks tappioon — —

(Siirtyy syrjemmälle oikealle.)

LONGINUS (astuu kiivaasti palatsista):

Tuhannen härkää ilmantuuliin mylvii!
Ja nainen valittaa. Kuin pyhimys
se itkee, muka nöyrin mielin huokaa,
kuin kiharuntuvainen uhri ois,
ei syyllinen. — Kuink' äsken kainosteltiin,
kuun eessä arkailtiin ja miehen eessä.
— Sen vaati lemmentaito kai. — Ja sitten
alasti riisutaan ja pöyhkeillään
kuin puolest' ammattinsa ilotyttö.

ZENOBIA (ilkkumalla):

Profeetta tutkii naista, tulkitsee,
kopista koppiin hourulassa kiertää.
— Me oomme maata, maata ihanaa!
Jos naisen luokse käyt, pois heitä oppis
tai ruumist' ilman tule. Kumpaakaan
et tainnut, mies!

LONGINUS (tolkuttoman raivon vallassa):

Mun petti heikkous,
sun heikkoutes. Raaka voima petti!
Käsvarret kaaoksen käy kiinni kurkkuun
ja syöttää multaa.

ZENOBIA:

Väärin, messias,
vain naisen hienot sormet silkkilankaa
sun kiertää kaulaas. Hamppunuoraa hanki,
jos syntyperäs mukaan aiot kuolla!

LONGINUS:

Aut' armias! Nyt tuomiolle käydään!
Sydämen syövereistä maksaan saakka
ja aivoist' asti meltoon selkärankaan
te kauhistua saatte — —

ZENOBIA:

Oikein mies,
sa kosta. Vaimos roviolle laita,
tulella hiljaisella omaa lihaas
sen päällä kärventele.

LONGINUS (kauhistuen):

Omaa lihaa!
Sukua tulevaista? —
(Horjuu veistoskuvain luo oikealle.)
Äiti, äiti!
Sua raisu poikas ahdingossa huutaa!
Saat alla kotimullan maata, täällä
sun poikas sieraimiin lyö hietaa, hietaa,
vain hietaa polttavaa. — Oi kaukainen,
luo hahmo luittes ylle jälleen. Äänes
yl' armaan tanhuan suo taaskin kantaa
huhuile poikaas eksyväistä täältä
ja heläjöiden lohdun kieltä soita — —
(Vaipuneena petokuvaa vastaan.)
— Syleillä petoa sun poikas täytyy.

ATHENODORUS:

He, katsokaapas: hanhen kaakatus
saa kauhuun leijonan.

ZENOBIA:

No, sotamies,
tuon näätkö heikkomielen messiaan?

TAURUS

Mies itkee, kehno kerjur itkee — —
(Lähestyy Longinusta)
Mies,
sun palveluksees kyllästyn.

LONGINUS (kääntyy Tauruksen puoleen):

Mit' tahdot?

(Tulee etualalle.)

TAURUS

Sua vastaan nousta.

LONGINUS:

Mua vastaan nousta?

TAURUS

Sun päälläs ostaa yhtä toista.

(Kleanthes pääportaista.)

LONGINUS:

Ostaa
mun päälläin yhtä toista — — rihkamaa
kai karavaanimiehilt' ostat — —

TAURUS

Tien
sun päälläs auki avaan, Roomalt' ostan
ma suosion ja armon.

LONGINUS (raivostuen):

Barbaari!
Kumarra maahan, hiljaa hiivi loukkoon.
— Kleanthes, torill' onko kansa?

KLEANTHES:

Meri
siell' aaltoo lainepää ja mielet kuohuu
päin suurta sotaa.

LONGINUS:

Siinä rintamaa
sun miekkas purra, mies. Nyt alkaa sota,
sota kaikkien ja joka miestä vastaan!

(Longinus ja Kleanthes poistuvat pääportaita.
Lankha takaisin sivuportaita, jää taka-alalle.)

ZENOBIA:

Sun onko miekkas lyhkäisempi kieltäs.
Sanasi äskeiset saat kärjekkäinä
takaisin kylkees, jos et kylkirautaas
nyt oitis vedä maalle. —

TAURUS

Totta haastat.
Meill' ilman soitantoa soreaa
ei tapa kuolla. Silmät umpeen siis
ja profeetoita päin.

(Pääportaita pois.)

ATHENODORUS (ponnahtaa seisaalleen):

Nyt kiipeänkin
katolle tuonne. Kylmä autius
mun kanssain sieltä näytelmätä nauraa
ja laumaa voitettua härnää.
(Lankhan lähestyessä.)
Yksin,
sun myötäs en, ja laita, ettet vaivaa
mua enää naamas kurjuudella.

(Poistuu vasemmalle, Zenobia jäljessä.)

KÄTYRI:

Riita
Meluisa riita menneist' ottelee
ja muka huomispäivän rauhaa lempii,
mut ylihuomenna käy kärtyks ukko
ja kalvast' impeänsä vieroo taas.
(Menee taka-alalle kaiteen luo, palaa Lankhan luo.)
Pois, ukkoparka, otettiinko virkas?

LANKHA:

Ja otsaan vako lisää kynnettiin — —
Niin kauvan muokkaa murheen kyntömies
ja siementänsä kylvää, kunnes työhön
isäntä suuri mielessänsä tyytyy
ja lepopäivää kartanosta soittaa.

KÄTYRI:

Ja sinä mullan alle lahoomaan,
ja otsas sammaleesta pintaan työntyy
okaita tuskan, murheen myrkkymarjaa,
jos kerran murheen mies sen siementeli.
— Homeessa aivos lie ja oppis myöskin.

LANKHA:

Et tunne ihmettä, et armoa,
et ylhää laupeutta luonnon suuren.
Elukka vilkas, hauras kukka, kaikki
nuo luonnon muodot kuollessansa nuortuu.
Kukasta, kerran riemuin itäneestä,
jää tomua ja tuhkaa, tyhjempään
se haihtuu pois kuin akanoitten parvi.
— Mut kuolon myrkky kuolee itse myös,
tuo paha voima murhatessaan murtuu,
elolle entiselle vallan jättää.
Tää vapahana myrkyst' alkaa taas
ja luonnotonta synnyttävän näyttää,
kun haudast' elon ihmeit' ammentaa.
Mut yhtä matkaa, elon touhua
se samaa on kuin ennen kuolemaa.
— Niin murheen myrkyst' irti minäkin
taas kerran pääsen.

KÄTYRI:

Kuolon tyhjyyteen,
kas siihen mahtuu oppia jos mitä,
vahinko, ett' on tyhjän oppi tyhjää.

(Kuuluu melua oikealta. Kätyri rientää kaiteen
luo. Zenobia ja prinssi palatsista.)

ATHENODORUS (äidilleen):

Sit' uskoako silmillään! Näin lauman
torilta tänne, määrättömän lauman
näin tänne vyöryvän, kuin meri musta
ois maata virrannut ja — —

TAURUS (tulee pääportaita):

Valtiatar,
jos sata lyö, jo tuhat päätä nousee,
ja miehet väsyneet, ne eivät jaksa,
ne tänne painui tulvan tieltä, täällä
luon' ulkoporttien ne kyllä kestää.
— Mut voittoa ei nopsaa saada, kiire
ei mitään auta — —

(Kleanthes tulee legioonasotilaan saattamana.)

KLEANTHES:

Päämies lähettää
mun vihamiesten pariin lausumaan
sanansa ylevän ja kauhistavan.
Mun määräs täyttämään hän tuskan työtä:
jalolle ruumiillensa hautaa luomaan.

TAURUS

Mies, puhetulvaas meill' ei aikaa, nopsaan
tuo julki aikees.

KLEANTHES:

Oikein, barbaari,
vain sanan karkean sa tajuat:
Tään kansan onni herralleni kallis
ol' elon työ. Nyt turha taistella
sen puolest' on, kun petostyön teit sinä,
ei paljain käsin kansa vastustaa
voi Rooman armeijaa. Siis jäljell' on
vain säästää kansa verta vuotamasta,
tuhosta päättömästä pelastaa.
Teill' aikomus on ostaa hänen päällään
pelastus Roomalt' itsellenne. Itse
nyt kansan vuoksi päänsä tarjoo hän,
ja valmis antautumaan on teille, jos sit' ennen
Elisan, hovineitos, kohtalosta
saa itse määrätä. — Jos ette suostu,
hän ryntää päin, ja silloin Rooman miehet
ei elävinä löydä teitäkään
ja kansa tää on turhaan vuodattanut
verensä kaikki. Jos taas petosmielin
sa, valtiatar, lyödä aikoisit
Elisan sankarinsa suuren myötä,
niin tietäkää: jos päivän pyöreäksi käyden
Elisa täält' ei turvallisna tule,
ma puolestani ryntömerkin annan.
— Tää onko selvää? Suostutteko?

TAURUS

Suostun,
hän tulkoon. Kerallas käyn häntä vastaan.

(Kleanthes ja Taurus pääportaita pois.)

ZENOBIA (prinssin katsoessa kysyvin silmin):

Suur' onko hän, vai lemmen hourupää?
— Vai sirkusareenalta taitur onko,
mi valhetempuin häikäisee ja pettää — —
— Meit tuomiolla vielä valtikoi
ja täytymystä leikkii. Tulkoonkin — —

KÄTYRI:

Hei, hälinää, he saapuu.

ZENOBIA:

Tulkoon, nähköön:
Tää täytymyst' on murhan eikä muuta.
(Puristaa prinssin syliinsä.)
Sa myrkkylukki pieni, loukkoon käy,
nyt piiloon pimeään mun kanssain lähde
ja viime tuska kuoliaaksi pistä.
Tee turraks sydän, ruumis niljakkaaksi
ja saalisahnas raivo sieluun ahda.

ATHENODORUS:

Nyt murheen kuoliaaksi lyöt kuin kerran
löi lempiväinen prinssikin.

(Zenobia ja prinssi palatsiin.)

LONGINUS (astuu pääportaita ja viittaa jäljessä nousevan Tauruksen
sotilaineen takaisin. Lankhalle ja Kätyrille lempeästi):

Kas seura
tääll' onhan loistava. Mut, ystäväni,
nyt poistukaa, on kiire auringolla
mun uutta riemuani katsomaan.
(Lankhan ja Kätyrin aikoessa poistua.)
Mut oottakaa. — Ken teist' on kyllin hyvä
ja yksinkertainen mua auttamaan?

KÄTYRI:

'Sytytä maailma', jos kuuluu käsky,
sun palveluksees parhain mies oon minä.

LONGINUS:

Sa varjon mies, mun aurinkoni paistaa
nyt kohtisuoraan yltä pään, sun töilles
ei enää katvepaikkaa. —
(Kätyri vetäytyy oikealle.)
Mutta, Lankha,
sull' onhan suuri murhe harteillasi
niin kuulleheni muistan — pääsinpäivää
es'isäin syntein alta varrot?

LANKHA (polvistuen):

Valtias,
jos orjaotsan alta riemuiten
nää silmät kerran liekehtiä saisi
kuin vapaan miehen, silloin taattoin tahrat
ja synkkyys kirousten usvain haihtuis — —

LONGINUS:

Mun kanssain, orja, pääsinpäiväs aukes!
Elisa tänne nouda, niinkuin isä
kädestä hiljaa saata.
(Lankha poistuu palatsiin.)
Nytkö vasta
sen ymmärrän, ett' ilman ystävää,
vaill' alttiin mielen lämmint' ihastusta,
— ah — ilman lemmenhurmaa, täällä sun
on korskein mielin toista syötävä,
jos valtaherraks aiot, aatteen mies.
— Mull' oli sydän, sydän marttyyrin,
mut järki voittajan. — Mun sydän vei,
vei riemujanoon, lempeen, tappioon.
— — Ja kuitenkin — Miss' onkaan kauhu multa,
miss' erheet, raivot, murhat? — Tuntuuhan
kuin tuulet mun jo tyyntyneet ois kauvan.
— Mit' uhkaavampi syöksy hornaa päin
ja hurjemp' elon riehakkainen myrsky,
sit' tyynemp', autuaampi määränpää,
tää tuulen tyyntymys — — näin tunnen nyt.
— — Elisa! — Missä viivyt? — — Itkenyt
hän onko maassa maaten, lyyhistyin
hän siellä nyyhkyttääkö?

(Painuu pylvästä vasten kuin palaavainen tuhlaajapoika.
Hetken hiljaisuus. Elisa saapuu Lankhan seuraamana.)

LONGINUS:

Tuhlar onnen
sun eessäs, pyhä, anteeks anoo.

ELISA (kuin heräten):

Kaunis
Kuink onkaan äänes — —

LONGINUS:

Murheelt' ilomieltä
ja raivolt' anteeksantoa ma opin — —

ELISA:

Alt' itkun tyrskivän mun autat taas — —

LONGINUS:

Mut tielle tomuiselle ohjata
mun täytyy pyhimys.

ELISA:

Vaikk' kitalakeen
tien vaivat kaikki pölypilvin kertyis
sun kanssas naurain käyn.

LONGINUS:

Ah, auhdompaa
sun ties on vielä: päivä paahtaa sun
ja taival uuvuttaa, mut ilman mua
sun kestettävä — —

ELISA (keskeyttäen):

Vailla vartes voimaa
ja virvoitusta huultes mehun! — Miks
näin hyljäät mun? — Tää tuomiota onko?

LONGINUS:

Kuink' onni kiertyi surman silmukaksi
ja riemu maallinen sai uuden muodon,
se kuule nyt: Taas kansan nostin, syöksin
päin nieleväistä veljessodan koiraa,
irt' inhon sisälmykset rinnastani
revellä tahdoin, tuomiolle saattaa
nää kaikki petturit ja sun. Niin tein ma.
Mut äkin aivojeni liekki löi
ja tuulten tohinassa huusi mulle:
Pelasta kansa, poikaas kantavainen
pelasta kuolemalta! Pysähdy!
Pelasta sielus! — Silloin vaiensin
ma temmellyksen tuon ja hengelläni
tuhosta riistin kansan onnen. — Kansan
ja sinun eessäs uskollisna kaadun,
sun poikas syntyväisen eessä.

ELISA:

Kansaa
ei auta kuolemas — mun kanssain pakoon!

LONGINUS:

Mit' aioin hyvää kansalle, mut täyttää
mit' en ma jaksanut, sen seppelöin
nyt kuolemalla tällä.

ELISA:

Minut surmaa!

LONGINUS:

Samalla kuolemalla sinut saatan
vioista veren puhdistuksen tielle.
Suruja lientäväinen äitiys
sua lohduttakoon.

ELISA:

Yksin autiossa
tääll' elämässä taivaltaa — — en kestä,
tää liikaa on!

LONGINUS:

Vuoks sankarperinnön
sa tänne jäät — jäät oman sielus vuoks,
jok' uhristansa palkaks hekumaa
ja ruumist' anoi, mutta sittenkin
ol' ihanainen. Autuaammaks vielä
oot ylenevä, armas!

ELISA (epätoivoisena):

Voimas alla
on riemukasta tuskakin. Mut armas,
se jättää mun.

LONGINUS:

Sun Lankha kauvas vie.
Päin päivännousua te taivaltakaa,
siks kunnes Lankhan kotomaille saatte.
Kaikk' kärsi matkan vaivat, siunaus
mun huuliltain sun eelläs lentäköön.
— Ja sitten — — riemumielin synnytä
mun poikani.

ELISA (lyyhistyneenä maahan):

Sun uhrilintus kuolee,
ei jaksa siivetönnä — — kaukomaille.

LONGINUS (nostaa Elisan syliinsä):

Kun tuskan roviolta lintu lähtee,
se siivet purppuraiset saa — —

ELISA:

En nää — —
tiet' enhän tunne — — sokeana näin.

LONGINUS:

Päin aurinkoa lentäin sädenuolet
sun silmäs näkeviksi avaa.

ELISA:

Polttaa,
tuhaksi polttaa sydänalan multa
tuo päivän liekki.

LONGINUS:

Sienien sankarten,
se tuhkan alta itää vain.

ELISA (kohoten masennuksen alta):

Sun poikas,
mun poikani — — hän onhan kaltaisesi!

LONGINUS:

Oi kaunihimpi! Seppel syntyissään
jo häll' on päässä, yksin lentäväisen
on haukan voima siivissänsä, sitten — —

ELISA:

Hän pyhimykset kaikki voittaa.

LONGINUS:

Ilman
veristä miekkaa maata hallitsee.
Kuin päivä kukkivalle maalle on,
kuin ilmain tuoksu, jota hengittää,
niin luonnollista riemu maallinen
on sankarille sille.

ELISA (auringon valon levitessä kaikkialle):

Käske mua,
sun voimallasi lähden, muuten ei
mua auta jalka — —.

(Vaipuu Longinuksen syliin.)

LONGINUS:

Poikas tähden lähde. —

ELISA (kuin kirkastuneena toistaen, irtautuen Longinuksesta):

Sun poikas tähden lähden — —

LONGINUS (riemukkaasti):

Onnellinen
oot armas sinä — — onnellinen minä:
elossa uskollinen olla saat
ja kuolemassa minä. Rauhan saimme
ja sielun kokonaisen vihdoinkin
näin eri teitä, armas. Peitellä
ei tarvis lempeämme enää — —

ELISA:

Verta
ei enää vuodattaa — —

LONGINUS:

Vain synnyttää
tuon tulevaisen onnen kaunis poika —

ELISA:

Hän äitiparan kauan kärsineen
sun vierellesi hautaa, armas — —

LONGINUS:

Hän —
hän itseänsä jakamatta, kulkee
ja kaikki voittaa, mit en minä voinut.

ELISA:

Hän murehemme kyynelutareista
kaikk' ihanimmat riemun mehut juo
— jos jaksan vain — ma yksin taivaltaa.

(Aikoo lähteä, mutta horjahtaa taaksepäin Longinuksen puoleen.)

LONGINUS

Oi, riemun tulevaisen tähden jaksa.

ELISA (kääntyy, kietoutuu intohimoiseen syleilyyn):

Sun rintas auki avaa, voima suo
mun sieltä juoda!

LONGINUS:

Henkeni ma avaan.
Sa tiedä: kuolon riemukkaan suot mulle,
jos kyynelistä hymyät nyt mulle,
ja astut ylväin hartehin.

ELISAA (kuin kirkastunutta voimaa keräten):

Ma sulle
voin riemun suoda vieläkin — — mik' armo,
mik' autuus mulle paljon rikkoneelle,
rakastavalle — — Voimas ylhäisen
nyt jäntereisiin sain!

LONGINUS:
Oi, hertas nainen,
sun heikkoutes ihanuutta on
ja jumaluutta voimas kaunis.

ELISA (kirkkaan voimakkaasti):

Lähden
ja tulkoon kärsimys.

(Nostaa kätensä kreikkalaiseen tervehdykseen.)

LONGINUS (nostaa korkealle käsivartensa):

Ja tulkoon kuolo,
on riemu meillä!

(Elisa pääportaita pois, Lankha seuraa.)

LONGINUS (syöksyy kaiteen luo, painautuu voimattomana sitä vastaan):

Nyt tulkaa,
oon kyllin heikko — —

(Taurus tuo vartioiksi sotilaat, joista pari tulee oikealta näkyviin,
ja rientää edelleen palatsiin. Longinus etenee keskinäyttämölle.)

KÄTYRI (tullen esiin oikealta):

Messias, oot heikko — —
Kas, huules kuivuu hampaattoman lailla
ja poskiluiltas putoo liha. Pelkäät?
Sun kasvois karva katukoiran malliin
likaisen keltainen on pelvon vuoks.
— Täss' oisi vaivaisapu hengenlähtöön;
tikari, kaunis muisto lemmityltä
ja arvolt' aivan historiallinen.
(Longinus ottaa vastaan tikarin sisäisesti poissaolevana.)
Ket' auttaa kuolemasi? Alkuliejuun
vain painut näin ja mulle maailman
sa vaivakseni jätät. Sana lausu,
ma tuonne kiemurran ja käskyn vien,
ett' alkaa riita taas. Kas joukon kesken
ois kuolokin noin niinkuin juhlallista!

(Longinus vastaa vain torjuvalla liikkeellä.
Zenobia, prinssi ja Taurus palatsista.)

Athenodorus (legioonalaisille):

Hei, miekkamiehet, kuolon kuja tehkää,
min kautta messias saa taivaltaa
päin kitaa leijonain.

ZENOBIA:
Niin, messias,
ken meist' on heikko nyt. Sun kaunis vaimos
lie missä rämpii lantein matalin,
tienvarteen orjapojan synnyttää
koht' isävainajalle. Miss' on riemus,
oi riemu kaikkien. Miss' onnes on,
sa onni maallinen. Nyt taivaist' asti
sit' etsimähän käy, sielt' ehkä löydät — —

ATHENODORUS:

Sähinä säiläin, räikky piinaavainen
miest' ohjatkoon.

ZENOBIA:

Ken meist' on heikko nyt
— Sa vastaa, saarnaa suulla marttyyrin.

LONGINUS:

Peto ihminen — sun kaltaisesi.

ZENOBIA (yhä raivostuen):

Lähde!
Saat alles muulin takkukarvaisen
ja hoippupolven, ratsus selkään nouse.

LONGINUS:

Ajatus, viime kerran ilmi lennä
ja heille näytä, mik' on autuus mulla:
Mit' tein, mit' olin, siitä riemuitsen,
sen murheist' ihanista, ihmehistä
ja touhust' elämän, mik' unelmilta
pois seppellehvät riisti kaunehimmat,
mut onnen ihanaisen rintaan siitti — —
Jää riemujano mun, jää sydän tänne!
Se palaa yhä rinnass' armahan
ja verta purppuraista kierrättää —
se siittää, synnyttää. — Viel' elät onni
sa onni maallinen, sa murheen sisar.

ZENOBIA (keskeyttäen, vihlovalla ivalla):

Lihallas piinatulla, kurja mies
sa meille ostat jatkon elämään.
Tää riemu selvää on. Mut onni sun?
Miss' on se nyt?

LONGINUS (ylevästi):

Sun sieluus alhaiseen
nyt paina totuus, jonka selväks sain — —

ATHENODORUS (riipaisten takaapäin Longinuksen harteilta viitan):

Taas sanaratsuin laukkaa messias!
Jo lähde!

LONGINUS:

Tää on riemu maallinen:
Elosi matkatiellä, ihmislapsi,
syleile ainett' ihanaa ja maata
kuin lemmittyä rintaas vasten paina,
syleile hengelläsi, luojan lailla.
Mut joka hetki riemuin ole valmis
pois heittämään tää onni ainehen
ja kuolla taida.

ATHENODORUS:

Matkaan, mars! Pois viekää!

LONGINUS:

Oi, virvaliekkiprinssi, tyhjää pala,
sua säälin, pienen pieni vihamies.
(Astuu askeleen lähteäkseen.)
Kätyri liejuinen, nyt eellä astu,
sull' onhan halu suureks tulla, voittaa.
Oi kanssain lähde, kuollaan rinnattain,
niin tuska maailman ja riita lakkaa.

KÄTYRI:

Kas, perillist' ei mulla, täytyy elää,
pojaltas syntyvältä virkaa pyytää.

LONGINUS:

Hän nauramalla voittaa sun kuin minä
sun kärsimällä voitan, kehno mies.
— Vain viime lahjas kiitost' ansaitsee.

(Lähtee. Hetken hiljaisuus.)

ATHENODORUS (legioonalaisille):

Hei, kilvet hirviöiksi sarvekkaiksi,
kumu kammon kauhistakoon riemun miestä.

(Kuuluu kilpien synnyttämää melua. Myös Zenobia
syöksyy kaiteen luo. Äkkiä hiljaisuus.)

ZENOBIA:

Te lyökää, lyökää!

ATHENODORUS:

Säilin viiltäkää!

ZENOBIA:

Oi, miehet urhokkaat, pois sääli, pois!

ATHENODORUS:

Hän seisahtuu — Pois, häkkiin työntäkää.
Hän kääntyy tännepäin — —

ZENOBIA:

Pois, nopsempaan!

(Huudahtaa vihasta ja kääntyy näyttämölle.)

ATHENODORUS:

Löi rintaan tikarin!

ZENOBIA (kuin muistellen):

Löi rintaan tikarin.

TAURUS (rientää oikealta, antaa käskyn ylinnä seisovalle sotilaalle):

Mies, riennä vankilaan ja Nimrod surmaa.
(Zenobia ja Athenodorus neuvottomiksi.)
Koht' on taas auki raikas taistotie!

ZENOBIA (kauhistuen):

Mit' aiotkaan — —?

TAURUS

Pääll' ostan messiaan
ma armon Caesarilta. Luottamuksen
saan ruumiill' ukkoparan, preetorarvon
saan kukkuraksi, kun sun poikinesi
lyön kahleisiin, kaks oivaa kaunistusta,
kun tarjoon riemusaattoon Caesarin.
Saan idän legioonat valtahani
ja maita marssin, maita valloitan.
— Pois tieltä naiset, prinssit raihnahat,
uus alkaa aika, kalske kalpojen.

(Zenobia vetää poikansa luoksensa ja painautuu kauhuissaan taka-alalle.)

KÄTYRI:

Tai sekasorto, murha, pimeys,
ja mulle riemu, kaiken hävitys.

Väliverho.